vuosikerta. NEW ORLEANS JAZZ & HERITAGE FESTIVAL 2018 BN haastattelee: JOHNNY SANSONE TWIST TURNER Henkilökuvia diskografioiden takaa: LENNY MILES Teinipopin aatelisia, osa 18: NEIL SEDAKA Klassikoiden lähteillä, osa 51: LOWELL FULSON Divarien helmiä, osa 40 / Konserttialbumien klassikoita, osa 5 / FBS-aktiivit esittäytyvät! BN tutkii: Märkää bluesia / Unohtuneet albumit, osa 8 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-18-04 ISSN 0784-7726 N:o 292 (4/2018) Hinta 7,20 € 51
Kun en ollut käytettävissä, rumpuja soitti Mot Dutko. Levyjä tehtiin kai vähemmän 1970-luvulla. Chicagossa kuuli bluesia lukuisissa klubeissa, koko illan ja kaikkina viikonpäivinä. Andre Williamsin, Big Mojo Elemin, Jimmy Lee Robinsonin ja muiden kanssa yli 60 session verran. Täällä Chicagossa käytetään muusikkoa siihen asti kun häntä saadaan huijattua, ja kun he ovat saaneet rahansa, he siirtyvät seuraavaan uhriin. Suosittelen. Isälläni oli Pinetop Smithin Pinetop’s Boogie Woogie -savikiekko, ja se oli suosikkini. valkoisten klubeissa Juniorin tai Buddyn kanssa. Ensimmäisiä ystäviäni blueskuvioista oli basisti Earnest Johnson, joka päätyi soittamaan Muddy Watersin bändissä. Meillä oli hauskaa noina aikoina. Hän oli St. George -yhtiön vakiorumpali ja häntä kuulee myös Random Chance-, Severnja oman Delta Roots -merkin julkaisuilla. Soitin hänen kanssaan pari vuotta ja sitten muutin Chicagoon vuonna 1975. Soitimme muutenkin samoissa ympyröissä. Turner on soittanut lukemattomien bluesmiesten bändeissä, mm. JSPja Wolf-merkeiltä. NUORUUS – Aloitin lapsena, vuonna 1964 naapuruston bändissä. Avasimme show’n ja sitten Muddy Waters Jr, Mary Lane tai Harmonica Hinds tuli lavalle. Aloitin soittamisen Isaac Scott -nimisen kaverin kanssa. – Moni hyvä ystäväni, vanhempi bluesmies 70ja 80-luvuilta on kuollut. Ensimmäisellä keikallani soitin bassoa Little Willie Andersonin, Jimmie Lee Robinsonin ja rumpali George Beasleyn kanssa. 8 Blues News 4/2018 KARI KEMPAS T wist Turnerilla on takanaan 54 vuotta musiikkibisneksessä rumpalina, tuottajana, levy-yhtiön omistajana, äänittäjänä ja lauluntekijänä. Earnestillä oli tyttöystävä, mutta hänellä ei ollut autoa, joten hän soitti minulle kun tarvitsi kyytiä johonkin klubiin kuuntelemaan musiikkia. Twist Turner julkaisi muistelmakirjansa ”Blues With A Twist” tänä vuonna. Kuten myös Louis Jordanin. Se oli yksi syy, miksi muutin Kalifornian aurinkoon. Siihen aikaan oli viikonloppuisin varmaan pari sataa bluesklubia, mistä valita ja West Sidessa minä päivänä tahansa 9-10 klubia. Sitten vuonna 1977 tahti alkoi kiihtyä: soitin seitsemänä iltana viikossa. Oliko keikkojen saaminen helppoa. Neljän Kaliforniassa vietetyn vuoden jälkeen hän on taas palaamassa Chicagoon ja jatkamassa studiotyöskentelyä ja soittamista alueen bluesklubeissa. Minulla ei ollut televisiota, joten kuuntelin mm. Kuuntelitko mustien omia radioasemia kun muutit Chicagoon. Hän on vaikuttanut Chicagon bluespiireissä vuodesta 1975 ja tehnyt muutaman neljän-viiden vuoden pyrähdyksen Länsirannikon Bay Arean ja Oaklandin seuduille, missä hän sai innoituksen studioja äänityshommiin. Hänen kauttaan tutustuin muihin muusikoihin. 70-luvun puolivälissä he olivat nelikymppisiä. Itse olen nähnyt hänet tositoimissa South Sidessa Little Arthur Duncanin kanssa ja West Sidessa Mary Lanen kanssa, Smokedaddyssa Jimmy Dawkinsin ja Billy Flynnin kanssa sekä Chicago Blues -festivaalilla 2017 Big Bill Morganfieldin taustalla. – Niihin aikoihin sessioihin ei haluttu valkoisia muusikoita, joten aloitin levytysurani myö. CHICAGO-OPPIA KEIKKAILEMALLA Tunsitko paikallisia muusikoita jo silloin kun muutit Chicagoon. Työskentelin Junior Wellsin kanssa, mutta välillä soitin myös Buddy Guyn bändissä, palaten Theresa’siin Juniorin rinnalle. – Kyllä, kun muutin tänne, Chicagossa oli niitä paljon. Kun aloitin Theresa’sissa, mukana bändissä olivat John Watkins, Sam Lawhorn, basisti Earnest Johnson ja minä rummuissa. Tail Dragger otti minut aina tauon jälkeen takaisin bändiin. Soitin silloin myös Billy Branchin kanssa. Hän oli ainoa musta bluesmuusikko Seattlessa. – En, en alussa. Kun Howlin’ Wolf kuoli, Tail Dragger otti haltuunsa hänen bändinsä: Hubert Sumlin soitti kitaraa, Chicken House Shorty Gilbert bassoa, Big Leon Brooks huuliharppua ja meillä oli Willie James Lyons kitarassa, joten se oli todella hyvä bändi. Vuonna 1966 pääsin mukaan ystävieni orkesteriin. – Meillä oli tapana soittaa kolmena iltana viikossa: perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Tein ajoittain töitä Little Arthur Duncanin kanssa 34 vuoden ajan ja Mary Lane, joka on nyt vähän päälle 80-vuotias, oli yksi ensimmäisiä, joka palkkasi minut töihin. En koskaan soittanut ns. Rodney Jonesia, Mr A:ta ja Big Bill Collinsia. – Se oli helpompaa kuin Seattlessa. Siitä lähtien työskentelin eri muusikoiden kanssa: Mary Lanen, Wild Child Butlerin, Hip Linkchainin ja pianisti Jimmy Walkerin. Butterballia, E. En tiennyt, mitä blues oli – se oli vain musiikkia, josta pidin. Vartuin Seattlessa länsirannikolla, jossa oli bluesklubejakin, mutta minä kuulin bluesia ensimmäiseksi radiosta. Tarinoita 70-luvulta viime vuosikymmenille Chicagon blueskuvioista riittää, usein huumorilla maustettuna. Kokoelmalevyjä, joilla Twist on ollut mukana tuottajana ja rumpalina löytyy mm. Levytyksiä ja sessiotöitä hän on tehnyt mm. Se oli hauskaa. En oikeastaan koskaan kuunnellut popja rock-musiikkia sen jälkeen kun valmistuin high schoolista. Olin mukana Tail Draggerin bändissä yhdeksän vuoden ajan aina kun minulla ei ollut muuta tekemistä. Big Bill Hillillä oli tapana tehdä live-lähetyksiä Michigan Avenuella sijaitsevasta Cafe Society -klubista. Soitimme joka sunnuntai paikassa nimeltä Bowties ja joskus torstaisin David & Thelma’sissa. Junior Wellsin, Luther Tuckerin, Little Arthur Duncanin, Tail Draggerin, Little Mack Simmonsin ja Mary Lanen. Jos minulla oli vapaa ilta, saatoin mennä kuuntelemaan ja jammailemaan bändien kanssa, ja seuraavana iltana seuraavassa klubissa saatoin soittaa koko illan. He ojensivat minulle basson ja osasin soittaa sillä yhden kuvion
– George oli ”kuningas” ja teimme niin kuin hän halusi. Robert kuitenkin kuoli ja juttelin siitä hänen tyttärensä kanssa. 10 Blues News 4/2018 hemmin. Kerroit, että sinulla on myös jotain r’n’b-, southern soulja soulblues-materiaalia. Hän minut sai tavallaan innostumaan asiasta. Jos suunnitelma ei toteudu, saatan julkaista sen omalla levymerkilläni. – Kyllä, olin mukana monilla levyillä. Mainitsit soittaneesi Andre Williamsin kanssa. Isompiakin oli – muistan ainakin käyneeni Brunswickin studiolla Rick Howardin kanssa. Levylle oli kuitenkin helpompi päästä mukaan, kun sen tuotti itse. George Recordsin George Paulus eivät piitanneet siitä, oliko muusikko musta vai valkoinen – politiikka pidettiin ulkona kuvioista. Aloitin lukemalla kaiken, minkä sain alasta käsiini. Hän äänitti jotain gospel-kappaleita studiolla jonkun kanssa. Olit St. Joissain sessioissa muutin soittotyyliäni vähän. Yritin vuokrata oikeuksia johonkin materiaaliin, mutta niissä sopimuksissa luvattuja rahoja ei yleensä näe. Tiesin, ettei hän halunnut liian modernia soundia. Andre olisi mielellään soittanut modernimpaakin. Teimme Tail Draggerin cd:n ja Little Mack Simmonsin kaksi cd:tä, joista julkaistiin vain toinen. Minulla on joitain kappaleita, joita käytettiin MGM:n elokuvissa, jonkinlaisia CBS:n promojuttuja. Robert Plunkettin kokonainen cd, jonka yritin antaa hänelle hoitokulujen kattamiseksi, kun hän oli sairaalassa. Nyt minulla on suurempi studio ja hyvät laitteet ja nyt se on liian kallis – ihmisillä ei ole enää varaa levyttää. – Toivon, että minulla olisi ollut tilaisuus levyttää useampien muusikkojen kanssa Chicagossa, mutta minulla ei ollut siihen riittävästi rahaa. George Pauluksella oli peruskokoonpano, jota hän käytti – Studebaker John, Erwin Helfer, Max Brumbach ja minä – ja tätä täydennettiin sitten sen mukaan, mitä sessio vaati. Rick soitti rumpuja Freddie Kingin bändissä. Mikä oli ensimmäinen levy. – Minulla on ollut omia levymerkkejä jo vuodesta 1976 aina silloin tällöin, joilla olen julkaissut omat singleni, Hip Linkchainin vinyylin ja Country Pete McGillin levyn. – Levy-yhtiö pyrki Andren kanssa 50-luvun soundiin ja me sovimme siihen. Siihen aikaa oli jonkin verran pieniä levyyhtiöitä ja studioita. – Tuotin Hip Linkchainin levyn vuonna 1976 jonkun toisen studiossa, ja myöhemmin sain oman studion ja ryhdyin äänittämään ystävien ja tuttujen musiikkia. Tein Z.Z. Kun näin tapahtuu, saan ainakin sitä kautta korvauksen. Sitten Wolf Recordsin piti julkaista se, mutta saa nähdä. Opettelu vei aikansa. Hill Jr:n levyn, mutta hävisin siinä paljon rahaa. Georgella se taisi olla Big Mojo Elemin sessio. Hän pyysi meiltä jotain ja me toteutimme sen. Jos minulla olisi ollut täällä studio 70-luvun lopulla ja 80-luvulla, olisin voinut klubien sulkemisajan jälkeen äänittää monia muusikkoja. Little Arthur Duncan teki kanssani kokonaisen cd:n, josta neljä kappaletta julkaistiin Cannonball Recordsilla, mutta oikeudet palasivat seitsemän vuoden jälkeen minulle. Nyt ajat ovat liian kovat. Hän oli tosi nopea. Minulla on mm. Ajattelin lisätä joihinkin kappaleisiin torviarrit ja julkaista materiaalin. Onko sinulla vielä tallella julkaisematonta materiaalia Chicagon ajoiltasi. Vasta palattuani Chicagoon, aloin levyttää. Englantilainen kitaristi Dick Taylor, joka on tunnettu mm. Tein siellä monta sessiota. Sain sieltä studiolaitteita, kun se lopetti. The Eldorados lauloi taustoja ja hän päätti kuka laulaisi minkäkin osan. Jakelu ja markkinointi vaativat taitoja, joissa en ole hyvä – en ole sihteeri. GEORGE RECORDSIN LEIVISSÄ – Muutin New Orleansiin vuonna 1984, mutta en saanut sieltä töitä, joten siirryin Länsirannikolle, minne jäin vuodeksi. Universal oli iso studio. George Recordsin vakiorumpali, vai mitä. Tuottiko George Paulus levyt itse vai tuotitko sinä ne. Ja sen me toteutimme. Olen tehnyt aika paljon instrumentaaleja, joita on käytetty mm. TUOTTAJAKSI Milloin ryhdyit tuottamaan levyjä. Lisäksi on mm. Palattuani Chicagoon Kaliforniasta, vaihdoin levy-yhtiön nimen Delta Rootsiksi. Nauhojen lähetyksen aikaan vielä maksun saa, mutta ei enää sen jälkeen kun ne on julkaistu. Studio oli vanha, Jackie Wilson oli tehnyt siellä äänityksiään. Pretty Things/ Yardbirds -yhteyksistä, oli myös mukanamme. Teimme “Chicago Harmonica Project 1-2:sta“ pari hyvää diiliä Severn Recordsin kanssa. Ansaitsen enemmän yhdellä kappaleella kuin myymällä koko albumin. mainoksissa. Niitä löytyy YouTubesta. ST. Andre oli nero, en ole koskaan nähnyt kenenkään työskentelevän samalla tavalla. – St. Ne edellyttävät monta puhelua. Minulla oli kadunvarsistudio Kaliforniassa noin neljän vuoden ajan, kunnes muutin Chicagoon, missä ostin talon ja rakensin kellaristudion. – Kyllä, Little Mack Simmonsilla oli pieni studio, mutta kun hän joutui vankilaan, joku varasti studion kaikki laitteet. Täällä on monta hienoa soittajaa, joista kukaan ei ole kuullut ja jotka olisivat ansainneet tulla tunnetuksi. Magic Samin kaukaisen serkun James Newmanin materiaalia. Jo Armstead oli mukana parissa kappaleessa ja moni muu myös. Kun muutin Kaliforniaan, minulla ei ollut mukanani mitään näyttöä siihenastisista tekemisistäni. Aloin ostaa studiolaitteita asuessani San Franciscon lahden alueella. 1980ja 90-luvuilla yhtiöt alkoivat tehdä enemmän levyjä. ”Täällä Chicagossa käytetään muusikkoa siihen asti kun häntä saadaan huijattua, ja kun he ovat saaneet rahansa, he siirtyvät seuraavaan uhriin.” The Wild Vibrations vuonna 1966, vokalistinaan Twist Turner. Valkoinen muusikko ei myöskään päässyt mukaan Euroopan kiertueille. Olen ollut mukana noin 60 levyllä. Hän toimi kuin olisi tuottanut Sam Cookea tai jotain. En saanut keikkoja Euroopasta ennen kuin pääsin Hollantiin Blues Estafette -festivaalille Andre Williamsin kanssa. Sellaiset ihmiset kuin St. Äänitimme myös Andre Williamsin levyn ja tein pari kappaletta Reverend Charlie Jacksonin cd:lle sekä antologioita eri artistien kanssa. Naapurillani Paris Slimillä oli neliraitainen. Se vuokrasi ensimmäisen levyn oikeudet kohtuullisella summalla ja sain maksun studioajasta. Hän haki vuoden 1952 sessioiden äänimaailmaa. – Kyllä, voisin jotain julkaistakin. – Gerald McClendon teki demoja minun kappaleistani. Minulla on myös yhä yksi albumi, josta kaikki muut ovat saaneet rahansa paitsi Jimmy Pugh
Hän piti sen tyylisestä musiikista enemmän kuin mistään muusta. Sovimme aluksi muutamasta jutusta internet-sivuille ja he halusivat lisää. Kirjoittaminen oli helppoa, mutta kaikkia tarinoita Tail Draggeristä ja muista, hauskoja ja surullisia tarinoita, ei voi julkistaa. – Kyllä, esimerkiksi Lee Shot Williams on levyttänyt yhden kappaleeni kaksikin kertaa: se on julkaistu kerran Japanissa ja nyt hänen viimeisimmällä albumillaan. Hän oli todella hyvä laulaja ja kitaristi myös. Esiintymässä saattoi olla esim. Junior Wellsissä pidin siitä, että hän huomasi, kuka muusikoista mokasi kappaleen. Hän teki monta hienoa sessiota – Little Mack Simmonsin 70-luvulla, Alvin Cashin... 45 minuuttia myöhemmin meillä oli numerot valmiina. He varmaan etsivät ostajaa koko levymerkille, jolla on julkaisematontakin materiaalia. Rumpalit Sam Lay ja Ray Scott, joka soitti Jimmy Reedin bändissä, toimivat järjestysmiehinä ja he saattoivat pistää juopon käsiraudoilla kiinni katupylvääseen, jotta hän ei häiritsisi. Hill Juniorille. Oliko se sinulle silloin kokopäivätyötä. Ne toimivat aikansa jossain osoitteessa ja muuttavat sitten toiseen paikkaan. Hän ei koskaan huutanut minulle, jos basisti teki virheen. En ole lukenut Living Blues -lehteä sitten kouluvuosieni. Kirjoitit 90-luvulla juttuja Blues Access -lehteen. Demolevytyksistä neljä julkaistiin Cannonball Recordsin kokoelmalla ”Blues Across America, Chicago Scene”. Kuumana kesäpäivänä siellä oli mukava nauttia olut ja kuunnella musiikkia. Louis Myers, Twist, Bob Stroger & Jon McDonald 1983 Twist Turner 1977. Blues News 4/2018 11 Hän tuotti Motownille hienoja levyjä, mm. Hän työskenteli One-Derful! Recordsille, koska hänellä oli ”korvaa” musiikille. Kirjoitin juttuja vuoden tai pari. Se sai hyviä arvioita ja myi kaikkiaan noin 20 000 kappaletta, muttei tuottanut paljoakaan. Se vaikutti hyvältä lehdeltä ja minulla oli paljon tarinoita kerrottavanani. Hän väitti, että hänellä oli tapana lukita Stevie Wonder kaappiin, koska tämä kyseli niin paljon. – Minulla oli tapana käydä siellä joka viikonloppu. CHICAGON RUTIINEISTA Olet soittanut myös Delta Fish Marketissa West Sidessa. Se menestyi Japanissa paremmin kuin missään muualla. LAULUNTEKIJÄ JA LEHTITOIMITTAJA Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. The Temptationsia ja Ted Tayloria sekä Bobby Blandin Chains Of Love -session. Pystyin soittamaan vanhempaa tai modernimpaa bluesia, aivan kuten Junior Wells, joka hallitsi myös James Brown -osaston. Teetkö kappaleita myös muille artisteille levytettäväksi. Joskus kuului ammuskelua tai puukko vedettiin esiin. Vaikuttaa siltä, että useimmat bluesjulkaisut ovat oikeastaan aika rasistisia. Samoin South Sidessa. Soitin Little Mack Simmonsin kanssa sessiossa, jota ei ole julkaistu, eikä ”Easy Baby” -albumiakaan ole ilmestynyt. En lue niitä. Sunnyland Slim tai James Cotton. Tein silloin pari singleä omalla nimelläni ja albumin vuonna 1989. Emery soitti Johnny Nashin kanssa reggaeta, mutta hän kuoli pian sen jälkeen kun teimme kappaleet. Otis Clay teki yhden kappaleeni 22 vuotta sitten ja lähetti minulle sähköpostia puoli vuotta sitten ja pyysi lyriikoita uudelleen, joten hän kai aikoo edelleen käyttää sitä. – Emery Williams Jr. En tiedä, mitä sille tapahtui. – Itse asiassa minulla oli päivätyö ja iltaisin ja viikonloppuisin työskentelin studiossa tai keikoilla. Omistaja Oliver Davis oli hyvä tyyppi, ja soitti slide-kitaraa kuin Elmore James. Saatoimme esittää Theresa’sissa housebändinä setin instrumentaaleja, ja meillä oli tapana soittaa Soul Train -show’n tunnuskappale, vähän Tyrone Davisin tyyliin. – Kyllä, 70-luvulla kun vanhoja bluesmiehiä vielä oli kuvioissa mukana soitin perinteisempää bluesia, mutta myös r’n’b:tä ja soulbluesia McKinley Mitchellin tyyliin, soulbluesiksi sitä tosin ei vielä silloin kutsuttu. Se ei kuulu hänen levyiltään, mutta hän oli siihen aikaan köyhän miehen James Brown. Annoin hänelle lyriikat kymmeneen lauluun, joita hän ei ollut aikaisemmin kuullut. En ole koskaan kuullut upeampaa. Hill tuli kuvioihin ja vaihdoimme hänen tyyliinsä. Sitten ryhdyin tuottamaan cdlevyjä muille, esimerkiksi Z.Z. – Luulen, että hänen vaimonsa yritti myydä kaikki levyt. – Kyllä, heidän pyynnöstään. Nykyisin ansaitsen saman verran vähemmällä työtuntimäärällä. West Sidessa ei kai enää ole montaakaan bluesklubia jäljellä. Hän sai kappaleisiin lisää intensiteettiä, kuin Bobby Womack olisi laulanut. Se oli hauska paikka ja siellä kävi aikamoisia persoonallisuuksia. George Paulus kuoli viime vuonna. Olet soittanut monenlaista bluesia. Osasta ei edes tiedä, koska ne eivät mainosta esiintyjiään. on tehnyt myös muutaman kappaleeni. Hän ei osannut soittaa mitään instrumenttia, mutta hän osasi laulaa harmonioita ja hallitsi moniäänisen laulun. Missä muualla tuollaista voisi tapahtua?! Siellä näki katujen kasvatteja. Tiedätkö, ovatko hänen perillisensä suunnitelleet tekevänsä jotain hänen kataloginsa suhteen. Minua ei erityisemmin kiinnostanut tehdä niitä. Lisäksi teimme dvd:n Little Arthur Duncanin kanssa, mutta en ole nähnyt sitä. – Ei, ehkä kolme tai neljä. – Aloin kirjoittamaan niitä 70-luvulla. Sitten Z.Z. Hän saattoi innostua myös tanssimaan
Hänellä oli rockbändi Dino Alvarezin kanssa, joka puolestaan soitti Jimmy Johnsonin ja Luther Guitar Junior Johnsonin kanssa. Siksi soitan Chicagossa mieluiten mustien klubeissa, joissa arvioidaan muusikkoa soittotaidon mukaan. Hän ei luottanut valkoisiin, mutta me tulimme aina hyvin toimeen ja meillä oli hauskaa. Hän on nyt 89-vuotias ja laulaa kuin Junior Parker. Kun asuin aiemmin Kaliforniassa, työskentelin San Franciscossa Sonny Rhodesin, Country Pete McGillin, Larry Davisin, Luther Tuckerin, Guitar Gablen sekä Jimmy McCracklinin kanssa. Morris Pejoe, Eddie El... Tilanne muuttui vaaralliseksi hyvin nopeasti, oli ammuskeluja, veitsitappeluita, autoryöstöjä, mutta ei niitä nykyään enää niin paljon näe. Vain kerran, kun autoni hajosi, jouduin juoksemaan junaan ja joku kaveri seurasi minua sinne. – Jos pidin työstä bändissä, en loikannut johonkin toiseen kokoonpanoon, kuten monet muut tekivät muutaman dollarin tähden. Soitan rumpujen lisäksi kitaraa ja koskettimia. – En useinkaan Oaklandissa. Muutettuani ryhdyin yhteistyöhän Nat Boldenin kanssa. – Kyllä, Luther Tucker, Louis Myers... Nyt huumeita on liikkeellä paljon. Freddie Roulette soitti myös hänen bändissään, mutta hän lähti juuri ennen minua. Hän on yksi alkuperäisistä. Kitarassa oli John Watkins sekä Sam Lawhorn ja sitten John Primer tuli paikalle. Chicagossa oli liikaa rasismia – klubien omistajat eivät halua valkoista muusikkoa, tai korkeintaan yhden bändiä kohden. Hän oli ainoa kaveri, jolta sain jäähyväislahjan kun lähdin hänen bändistään vuonna 1991. Minä soitin Chicagossa Luther Tuckerin kanssa, kuten myös Kaliforniassa. Kappaleet sävellän joko koskettimilla tai kitaralla. Ja nämä tulevat sanomaan, että soitan väärin. 12 Blues News 4/2018 – Näin Howlin’ Wolfin joka viikko, ja kerran Willie Johnson käveli sisään ja soitti hänen kanssaan. Luther kuoli pari kuukautta lähtöni jälkeen, ja hänet haudattiin Chicagoon. Byther harjoitteli bändini kanssa, mutta levytti Buddy Guyn ryhmän säestyksellä. Olin soittanut Freddien kanssa aiemminkin ja Luther päätti ottaa myös Freddien bändiinsä. – Neljä vuotta sitten. LÄNSIRANNIKON KUVIOT Milloin muutit Kaliforniaan. Siellä on kavereita, jotka kopioivat niitä muusikoita, joiden kanssa soitin tai levytin Chicagossa. Hän soitti Theresa’sissa kuten minäkin. Häneen sanaansa pystyi luottamaan, samoin Sunnyland Slimin. Oaklandissa se on suuntautunut nyt enemmän bluesiin ja r’n’b:hen, ja sinne minäkin aion suunnata. En koskaan kuullut hänen levyjään, mutta juttelimme jossain klubissa. Se oli Johnin ensimmäinen blueskeikka. – Soitin Eddie C. Hän soitteli kuistillaan kappaletta, jonka hän sanoi tehneensä Little Walterille, mutta jota tämä ei koskaan levyttänyt. Sitten tein töitä Big Cat Tolfreen kanssa noin vuoden ja sen jälkeen hänen vaimonsa Carolin sekä muiden, mm. Sitten on oma jump – Teksas – West Coast – Delta Groove -kuvionsa. Muusikoista 90 prosenttia on valkoisia. En koskaan kohdannut vaikeuksia mustien klubeissa, enkä koskaan pelännyt. Moni mahtava bluesmuusikko on jo kuollut. – Suosikkejani ovat ne, jotka eivät ole koskaan huijanneet minua. Junior Wells oli heistä yksi. Oletko keikkaillut Oaklandissa tai Los Angelesissa. Campbellin kanssa 70-luvulla juuri ennen kuin hän teki levytyssopimuksen Mr Blues -merkin kanssa. On ehkä viisi tyyppiä, joiden kanssa en ole missään vaiheessa soittanut! OMAT SUOSIKIT Ketkä ovat olleet suosikkimuusikkojasi vuosien mittaan. Tunsin myös Danny Overbean. – Kaliforniassa ei oikeastaan ole kunnon blues-skeneä. Onko Kalifornian ja Chicagon blueskuvioissa eroja. Hän ei luottanut minuun, mutta hän ei luottanut muihinkaan. Ajat olivat silloin toiset. Hieno numero, tyyliltään 50-luvun Chicago-bluesia. Olin tehnyt levyn hänen kanssaan vuonna 1991 kun edellisen kerran asuin Kaliforniassa. Minut aina yllätti, jos sain palkkani. En saanut häntä studioon. Myös Little Arthur Duncan oli aina hyvä ihminen. Hän ei itsekään koskaan levyttänyt sitä. Marvin Jackson, joka soitti Albert Collinsin The Icebreakersissa kitaraa, bassoa ja rumpuja, muutti myös sinne. Ystäviini lukeutuivat myös Byther Smith ja basisti Earnest Johnson. 40-luvulla siellä oli vilkas blues-skene veden äärellä ja monet kävivät ”Rumpalit Sam Lay ja Ray Scott toimivat järjestysmiehinä ja he saattoivat pistää juopon käsiraudoilla kiinni katupylvääseen, jotta hän ei häiritsisi.”. Tein muutaman keikan Pittsburgissa, joka on musta lähiö vajaan kymmenen kilometrin päässä San Franciscosta, ja jonne on muuttanut paljon mustia Oaklandista. Kun crack on kuvioissa, saattaa päästä hengestään viiden dollarin tähden. Se oli bonusta, sillä usein bändin rahat katoavat jonkun matkaan. Willie kuulosti hyvältä, mutta Wolfilla oli jotain häntä vastaan. 70-luvulla Florence’s Loungessa, Theresa’sissa, Checker Board Loungessa, Turner’sissa, Peyton Placessa, End of the Rainbow’ssa ja Flying Foxissa oli bluesfestivaalit joka ilta. Sam Wesleyn, Sam-Onen kanssa. – olen soittanut niin monen hyvän muusikon kanssa. Kannoin aina asetta, mikä nykyisin olisi rikos. Onneksi minun ei tarvinnut ampua ketään. – Kaliforniassa on tavallaan kaksi eri leiriä. Ryhdyin siis työskentelemään hänen kanssaan, mutta jouduin lopettamaan yhteistyön noin vuoden päästä, kun ansiot jäivät niukoiksi. 80-luvulla kun kokaiini ja crack tulivat, mafia yritti pitää niitä loitolla, mutta jengien rooli kasvoi. Hän eli sosiaaliavustuksilla, ei levytyksillä. Muusikot ovat siellä monipuolisempia, ja soittavat muutakin kuin suoraa 12 tahdin bluesia
Sotka muni immen polvelle munia, jotka vierähtivät veteen, rikkoutuivat ja kuoren palasista syntyivät maa ja taivas. 14 Blues News 4/2018 Kiinnostuin tätä artikkelia kirjoittaessani menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tekemään kevytvertailua blueslyriikan ja perinteisen lyriikan välillä. Lintu janoinen. Ne on kyllä helppo hypätä ylikin ja keskittyä vain bluessanoituksiin esimerkiksi seuraamalla tekstissä esiintyviä henkilönimien ”paksunnoksia”. Tämä kesäyönä unen pöpperössä ja kynttilän valossa kirjoitettu mystinen runo herätti aikoinaan ihmetystä. Kun googlaa hakusanoilla ”poetry water”, päätyy poemhunter-sivustolle, jossa on heti alkupaloiksi 100 vesiaiheista runoa tekstinä ja lausuttuna. Kehon saa pestyä puhtaaksi vedellä, mutta varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä veden katsotaan voivan puhdistaa myös ihmisen sielun. Kari Peitsamon laulussa vedestä nousee kasvi, mutta Aaro Hellaakoski (1893–1952) pistää paremmaksi kuuluisassa runossaan Hauen laulu (1928). Vesisymboliikka liittyy usein veden puhdistavaan ominaisuuteen. Uudemmassa runoudessa vesi on aiheena edelleen suosittu. Vedestä, meristä, joista, sateesta ja tulvista on tehty paljon blueskappaleita. Ja tässä toinen runo: ”Olen heijastus, / olen kuva; / mykästi viittilöivä hahmo, / ommeltu veden muistiin”.. Uskon kuitenkin, että tämä sukellus vesilyriikan maailmaan saattaa virkistää niitä BN:n lukijoita, jotka ovat lyriikasta kiinnostuneita, tai muuten vaan ennakkoluulottomia. Lapsia kastetaan vedellä, eräiden jokien ja lähteiden vettä pidetään pyhänä, ja vihkivesiastian veden koskettamisen ja ristinmerkin uskotaan karkottavan demonit. Mistään tutkimuksesta ei ole kyse, sillä käyttämäni aineisto on hyvin puutteellinen, tutkimusmenetelmät eivät ole hallinnassani, enkä ole runoilija, en edes pöytälaatikkorunoilija. Kalevalassa maailma syntyi kun ilmojen impi ”laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle”. Harri Nordellin ”Veden kuvat” (1990) sisältää erittäin lyhyitä ja tiiviitä vesirunoja, jotka jättävät paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille. Vesi saattaa olla ihmiselle myös vaarallista, sillä siihen voi hukkua ja siellä asuu tarujen mukaan merihirviöitä, näkkejä ja muita outoja otuksia. Kirjastosta löytyneiden runoantologioiden selailun ja googlailun lopputuloksena on lähinnä joukko satunnaisia havaintoja. Luontoja Kalevala-henkisen runon on tulkittu kuvaavan mm. Joki ei aina tarkoita jokea, vaan esimerkiksi ”elämän virtaa”. Kansallisrunoilijamme Eino Leino kuvaa kirjassaan ”Hymyilevä Apollo” (1898) vesistöjä inspiraation lähteenä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvain, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin”. pyhä fyysisen puhdistautumisen ja henkisen virkistäytymisen paikka. Elävien olioiden on pakko saada vettä säännöllisesti pysyäkseen hengissä. Heijastukset, / Olet sokea. Tässä artikkelissa kuvataan vesiaiheisia bluessanoituksia, niihin liittyviä piilomerkityksiä, ja sivutaan vertailumielessä myös ”oikeaa” lyriikkaa. Myös löyly on vettä, ja monille suomalaisille sauna onkin lähes TIMO KAUPPINEN V esi on varsinainen elämän eliksiiri, jota ilman luonto ja ihmiset eivät tule toimeen. Ja kun Elmore James laulaa, että ”the sky is crying”, hän haluaa sateen välityksellä kertoa jostain muustakin. Sivuston runot ovat kuitenkin englanninkielisiä, joten jätetään ne sikseen ja otetaan pari esimerkkiä kotimaisilta runoilijoilta. ”Vedet loppuvat. VESI VANHIN VOITEHISTA Maapallon pinta-alasta yli 70 % on vettä. Muille lukijoille on aiheellista antaa runousvaroitus: Olette ”säkeilyvaarassa”, sillä tämä artikkeli sisältää otteita ja kommentteja kotimaisesta ja suomennetusta lyriikasta. Pablo Neruda, Robert Burns, Rainer Maria Rilke, Emily Dickinson ja William Butler Yeats. Siinä vedestä nousee hauki kuusen latvaan punaista käpyä pureskelemaan ja ”niin villin-raskaan se virren veti / että vaikeni linnut heti / kuin vetten paino ois tullut yli / ja yksinäisyyden kylmä syli”. Ihmiset ja eliöt ovat kaikki vesipitoisia ja jokainen meistä on uiskennellut vedessä sikiönä. Raamattu ja useat muut uskonnolliset perusteokset sisältävät kertomuksen vedenpaisumuksesta, ja vedellä on tärkeä osa monissa myyttisissä kertomuksissa ja runoelmissa. Elämä syntyi ja kehittyi miljoonien vuosien ajan merissä. Runo on ollut yhtenä innoittajana myös Reijo Hukkasen ”olemisen vimmasta ja elämisen ilosta” kertovalle 13 metriä korkealle Laulupuut-haukiveistokselle Helsingin Musiikkitalon aukiolla. Vesi voi olla puhdasta tai likaista, ja sitä voi olla liian vähän, sopivasti tai liikaa kuten tulvissa. Niiden sanoituksiin liittyy usein vertauskuvallisuutta ja symboliikkaa. Vai mitä mieltä olette seuraavasta kahdesta runosta. luovuuden lähteestä (vedestä) henkensä korkeuksiin nousevaa taiteilijaa, joka väkevillä teoksillaan saa hämmästyneen yleisönsä mykistymään. Vesi on kansanrunoudessa kestoaihe. Kirjoittajina ovat mm. / Sielu, kämmenellinen pimeää vettä”
Veden jättäminen valumaan ei tässä tapauksessa viittaa kylpyhuoneen vesihanaan vaan naisen kyyneliin. 2018) on kertomus jäähain eli holkerin pakkomielteisestä pyyntiseikkailusta, mutta myös monipuolinen tietokirja meritutkimuksesta, -historiasta, -kirjallisuudesta ja -mytologiasta. Juha Vainion tuttu laulu Albatrossi (1980) kuvaa hienosti tuota meren herättämää kaukokaipuuta ja seikkailunhalua. Monet runoilijat ovat saaneet merestä innoitusta, jopa siinä määrin, että merille on omistettu kokonaisia kirjoja. Ja kukapa voisi vastustaa auringonpaisteessa välkehtivää merta. Sama on henki myös North Mississippi Allstarsin kappaleessa Drinking Muddy Water (2000): “I been drinking muddy water, sleepin’ in a hollow log / Lord if I can’t be your kickman, I ain’t gonna be your dog”.. Esitys perustuu teksasilaisen Henry Thomasin Bull Doze Bluesiin (1928), mutta sen sanoitus uusittiin 60-luvun hippiajan henkeen paremmin sopivaksi. / Olen nähnyt miten tuo suuri juhlija hymyili ulapan välkkeessä: untemme juhliva Meri, kuin vihreäruohoinen pääsiäinen ja kuin juhlittu juhlapäivä, / koko meri juhlien ääriään myöten, valkoisten pilvien haukkatarhan alla / Tyhjyyden rummut väistykööt valon huilujen tieltä. VALTAMEREN MAININGEILLA Valtameri tekee vaikutuksen. Eikä sekään riitä, vaan kaatuva vielä tönäistään nurin ja maassa makaavaa potkitaan: ”You push me when I’m falling and you kick me when I’m down”. Howlin’ Wolfin I Asked For Water (She Brought Me Gasoline) (1956) ja Lucinda Williamsin I Asked For Water (He Gave Me Gasoline) (1988) ovat muunnelmia samasta teemasta. Raikkaan ja puhtaan veden vastakohta on mutainen tai likainen vesi. Toisessa vaakakupissa ovat sitten kaikki merten ihmeet kuten valaat, delfiinit ja koralliriutat kaloineen. Ja kaikkialla Valtameri, polkien kuolleitten ruusujensa taakkaa / ... Norjalaisen Morten Strøksnesin ”Merikirja” (2015, suom. Olaus Magnuksen Carta Marina -kartan (1539) merihirviöt ja Maelstrom-pyörteet. Yksittäinen ihmisen elämä on häviävän pieni osa ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden historiaa (suom. Ruotsalaisen Göran Sonnevin ”Valtameri” (Oceanen, 2005) käyttää merta koko universumin vertauskuvana. James Carrin R&B/soul -kappaleessa Pouring Water On Drowning Man (1967) kaadetaan vettä hukkuvan niskaan. Jyrki Kiiskinen, 2008): ”Jokaisen ihmisen sisimmässä / universumin suuri fuuga / eri tavoin keskeneräisenä/ ... Waterboy on traditionaalinen kappale, jonka sanoitukset vaihtelevat esittäjästä riippuen. Lukijalle tulevat tutuiksi mm. Freddie Spruellin Muddy Water Bluesissa (1926) mutavesi esiintyy säkeessä “I’d rather drink muddy water, rather sleep in a real hollow log”. Eino Leinon Elegiassa (1908) meri ei herätä unelmia vaan hautaa ne: ”Upposi mereen I asked for water and she gave me gasoline (3x) Lord, Lordy, Lord Crying, Lord, I wonder will I ever get back home (2x) Johnsonin laulu kertoo naiseen pettyneestä rahattomasta miehestä, joka kyselee rautatieasemalla konduktööriltä lupaa päästä junakyytiin, jos ei muuten, niin vaikka ikkunattoman vaunun ulkopuolella keplotellen (ride the blinds). Janiva Magnessin Dirty Waterissa (2012) nainen ei suostu enää ”juomaan likavettä”, joka tässä viittaa miehen kertomiin valheisiin. Toisessa taas mies anoo jo naista palaamaan takaisin. / Historian tuuli puhaltaa aavikoiden yli, vuorten, merien Tuulen tauottua on vain surua, äänet, tuska / Valtameren ylittämättömyys Ja kaikki mitä teen / hylkytavaraa sen rannalla / ... Siinä siis totta totisesti kuvainnollisesti lyödään lyötyä. Meren raivolle ihminen ei mahda mitään, mistä todisteena ovat tuhannet hylyt merten pohjissa ja myrskytuhot rantakaupungeissa. / Kuhankeittäjän ääni kuuluu / Sointi avautuu sisäänpäin suunnattomuuteen Näen aivot / niiden sisäpuolella on valtameri, perhosenohuen kalvon takana / ... / Meri, kudottu meihin syvyyksiensä piikkikasveja myöten, / Meri meissä kutoen suuria valonhetkiään ja suuria pimeänratojaan”. Meri on haaste ja lupaus seikkailusta, mikä on vuosisatojen ajan vetänyt puoleensa seireenien lailla merimiehiä ja purjehtijoita. / Edessämme on / koko valtameri / Se on myös sisällämme / Meriäiti kuiskaa Hänen äänensä on ikuisuutta / Valtameri on joka hetki uusi Valtameri jää.” Suomestakin löytyy merta ylistäviä runoteoksia. Laulaja-lauluntekijä-kitaristi Barbara Lynn on tehnyt hienoja R&B/soul -kappaleita, kuten You’ll Loose A Good Thing (1962), Oh Baby, We’ve Got A Good Thing Goin’ (1964), I Cried At Laura’s Wedding (1963) ja It’s Better To Have It (1965). Sen voimien äärellä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Viljo Kajava kirjoittaa kokoelmassaan ”Hyvä on meri” (1950): ”Sininen lainehtiva avaruus, oi meri / sinä kannat rautaisia laivoja, / sinä kannat kaipausta / lujempaa kuin elämä ja kuolema”. Robert Nighthawk (1960), Rory Block (1992), Eli “Paperboy” Reed (2005) ja Guy Davis (2015). Tommy Johnsonin Cool Drink Of Water (1928) on klassikko, jossa mies pyytää naiselta raikasta viileää vettä, mutta saakin tältä sen sijaan bensaa! Ei ehkä konkreettisesti, mutta ainakin vertauskuvallisesti. Tätä kappaletta ovat versioineet mm. Nuoren John Lee Hookerin liveversiossa vuodelta 1949 tulvavallitustöissä raatava rangaistusvanki pyytää pomoa kutsumaan paikalle vesipojan, jonka tehtävänä on tuoda auringon paahteessa hikoileville vangeille juomavettä. Otis Taylorin Walk On Water (2003, 2017) on hypnoottista transsibluesia. Rick Hallin, Dan Pennin ja Oscar Frankin kirjoittamaksi merkityssä vesikappaleessa You Left The Water Running (1966) mies on jättänyt yllättäen naisen, joka on murheissaan: “You left the water running / Running from these eyes of mine / You turned out the light of love”. Ranskalaisen Nobel-kirjailija Saint John Perseen (Alexis LégerLéger, 1887–1975) runoteos ”Merimerkkejä” (Amers, 1957) on suomennettu vain osittain. Yhdessä niistä mies kehuskelee seksuaalisilla kyvyillään ja haluaa ”kävellä vetten päällä” naisen kanssa. Kyytiä ei kuitenkaan heru. Likapyykkiä on kertynyt parisuhteeseen ja se pitää ensin pestä puhtaaksi ennen kuin voidaan harkita yhteiselämän jatkamista. Mikäli Canned Heat -yhtyeen kappaletta Going Up The Country (1968) on uskominen, niin maaseudulta löytyy erityisen hyvänmakuista vettä, jossa on mukava myös uiskennella: “I’m goin’ where the water tastes like wine / We can jump in the water, stay drunk all the time”. Se on kaikista vesistöistä laajin, syvin ja mahtavin. Kappaleesta on olemassa ainakin kaksi erilaista versiota Taylorin albumeilla. Blues News 4/2018 15 Ja sitten blueslyriikan pariin. Tämäntapaisen ylevän merirunouden ohella teos sisältää yllättävänkin sensuellin jakson (Kaidat ovat purret, kaita vuoteemme), jossa kaksi rakastavaista käy merihenkistä vuoropuhelua. Eli mieluummin juon kuravettä ja nukun onton tukin sisällä (kuin annan kohdella itseäni kuin koiraa). Perseen meri on ikuinen juhlija, jolla on maaginen vaikutus ihmiseen (suomentanut Aale Tynni): ”Meri, suunnaton ja vihreä kuin sarastus ihmisten idässä
Lightnin’ Hopkins (1961), John Lee Hooker (1950) ja Leadbelly (1940). Einari Aaltonen on runousoppineiden tekstejä tutkiessaan löytänyt tälle runolle kymmenkunta erilaista symbolista tulkintaa. Vesi on huuhtonut hylyn kannelta pois oksennukset ja viinitahrat, mutta purresta ei ole enää purjehtimaan uljaasti viirien alla, eikä edes rahtaamaan puuvillaa. Hyvä esimerkki jokisymboliikan käytöstä runoudessa on ranskalaisen boheemirunoilija Arthur Rimbaudin (1854–1891) legendaarinen runo Le Bateau Ivre (1871), joka on suomennettu mm. Esimerkiksi Tommy McClennanin Deep Blue Sea Blues (1941) sisältää säkeet “Now I wished I was a bullfrog swimmin’ in the deep blue sea / Lord, I would have all these goodlookin’ women, now / Fishin’ after me”. Tämänkin voi kyllä tulkita vertauskuvallisesti. Huolia on meri täynnä ja ilma sakeana, kurjuudesta pitäisi päästä pois mutta rahaa ei ole edes laivamatkaan. Ajan kuluessa ihminen elää elämäänsä ja ikääntyy. Hän tunnistaa bluessanoituksista useita fraaseja, jotka on lainattu suoraan vanhoista merimieslauluista (shanty) ja brittiballadeista. Rimbaud vyöryttää lukijan tajuntaan mm. Texas Alexanderin ja Lonnie Johnsonin Deep Blue Sea Bluesissa (1928) mies yrittää rautatieasemalla saada naistaan jäämään luokseen korostamalla omaa ainutlaatuisuuttaan merivertauksella: ”You can sail that ocean, go across the deep blue sea. Blues all on the ocean, blues all in the air Can't stay here no longer, I have no steamship fare When my earthly trials are over, carry my body out in the sea Save all the undertaker bills, let the mermaids flirt with me. Ihmiselämässä on hämmästyttävän paljon näitä samoja piirteitä, ja joki onkin mitä kätevin metafora kuvaamaan ihmisen elämänkulkua. Myrsky raivoaa, purjeet ovat tiessään ja salama on iskenyt mastoon. Hän pyytää kapteenia kutsumaan miehet takaisin laivalle vaikka nämä ovat juuri rantautumassa muualle. Valaat, nuijapäät, hummerit, turskat, lohet, merenneidot, merihevoset, sähköankeriaat ja kaikki muutkin seitsemän meren kalat tanssivat boppia, hoppia, strollia ja rokkia iloisena sekamelskana. Ja toden totta, tämän kappaleen ovat versioineet vaihtelevin sanoin mm. / But you cannot find another man like me”. Sanoituksia lainailtiin paljon myös bluesartistien kesken. Kun kuolema tulee, kannattaa säästää hautauskulut ja upottaa ruumis mereen, jossa merenneidot voivat leikitellä sen kanssa! Clyde McPhatterin R&B-kappaleessa Deep Sea Ball (1960) on menossa melkoiset syvän meren bailut. Tässä kuitenkin näytteeksi Tuomas Anhavan käännöksen alku: ”Lipuessani piittaamatonten Virtojen myötä tunsin, / etteivät minua enää ohjanneet vetomiehet: punanahat / olivat kiljuen kaapanneet maalitauluiksi heidät, naulanneet alastomina monenkirjaviin paaluihin”. Leinon Virta venhettä vie (1906) alkaa seuraavasti: ”Virta venhettä vie. Kupletin perusjuoni on kaikissa näissä kuitenkin sama, naista varoitellaan liian vapaamielisen ”purjehtimisen” vaaroista: ”Sail on, sail on, little girl, sail on / Well, you gonna keep on a sailin’ / Till you lose your happy home”. Stormy Sea Blues kuului sekä Ma’ Raineyn (1925) että Tampa Redin (1936) ohjelmistoon. Sanoitus on realistisen oloinen, mutta sen voi käsittää myös kuvaukseksi epätoivoisesta elämäntilanteesta. Tämä pyytelee naista palaamaan luokseen ja lupaa olla kiltti. Bluespianisti Roosevelt Sykesin kappaleen nimi Sail On, Little Girl Sail On (1930) kuulostaa luultavasti tutulta. Tässä runossa myrskyssä rähjääntynyt pursi ajelehtii vapaana ja löyhkäten ilman ruoria ja ankkuria virtaa alas, ja kelluu mutaisissa poukamissa ja aavalla ulapalla. Jollei pelastus pian saavu kapteeni hukkuu laulaen haaksirikkoisen bluesia. Max Haymesin aiheesen liittyvä essee earlyblues-nettisivustolla kertoo lisää Catfish Bluesin historiasta. Syvän meren blueseja (Deep Sea Blues) ovat levyttäneet myös Clara Smith (1924) ja Ida Cox (1939). Lisää meriaiheisia suomalaisia runokirjoja löytyy satakirjastot. Mississippi John Hurt käsittelee vakavia asioita sarkastisesti kappaleessa Let The Mermaids Flirt With Me (1966). / Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. ajan kulumiseen kuten sanonnassa ”Paljon ehtii vettä virrata Aura-joessa, ennen kuin...” Joen ja ajan kulumisen yhteys näkyy suoraan myös musiikissa, esimerkiksi Jorma Kaukonen ja Van Morrison ovat molemmat levyttäneet alkuperäiskappaleet nimeltään The River Of Time. Joen virtaus vertautuu mm. tähdet ja linnunradan, pantterin silmät, sateenkaaret, helmiäislaineet, jättiläiskäärmeet, pohjaan vajoavat hukkuneet, kultaiset kalat ja mustat merihevoset. Suomalaisessa runoudessakaan ei tarvitse mennä Eino Leinoa kauemmaksi virta/ joki -symboliikkaa etsimään. nimillä Humaltunut venhe (Kaarlo Sarkia, 1934), Juopunut pursi (Tuomas Anhava, 1958) ja Känninen paatti (Einari Aaltonen, 2002). ”Blues-sadekuuroja” ropisee laulajan niskaan. / Mikä ihminen on. Maailman kuuluisinta haaksirikkoa, Titanicin uppoamista, ja muita merimatka-aiheisia blueseja on kuvattu lyhyesti jo BN:n artikkelissa ”Reissublues” (3/2018). Tampa Redin kappaleessa merellä sataa ja myrskyää. Ihmisen itsensä voi kuvitella lipuvan veneenä tai laivana elämän virrassa. 16 Blues News 4/2018 unteni kukkivat kunnaat. Myös näiden kahden kappaleen rytmiikassa ja melodiassa on paljon yhteisiä piirteitä. / Virvaliekki levoton”. Clara Smithin yhdessä Louis Armstrongin ja Fletcher Hendersonin kanssa levyttämä Shipwrecked Blues (1925) ja Bessie Smithin Shipwreck Blues (1931) ovat kaksi eri laulua. Rimbaud vietti lyhyen mutta villin elämän uusia kokemuksia jatkuvasti etsien, ja kirjoitti siinä sivussa 16–21-vuotiaana näynomaisia, monimerkityksellisiä ja jopa hulluutta hipovia runoja, joita on lähes mahdoton kääntää. / Mihin päättyvi tie. Clara Smithin kappaleen päähenkilö on uppoamassa olevan laivan kapteeni, jonka miehistö on jo jättänyt. Joki alkaa pienenä purona, voimistuu ja kasvaa, virtaa välillä suoraan ja joskus mutkitellen, välillä rauhallisesti ja joskus vuolaasti päätyen lopulta rannattomaan ja ikuiseen valtamereen. Max Haymes on käsitellyt meriaiheisia blueseja ja niiden juuria nettiesseessään ”Blues At Sea” (2012). Tai sitten tuo ilmaus on jäänyt mieleen Muddy Watersin kappaleesta Honey Bee (1951). Sama ajatuskulku löytyy Robert Petwayn kuuluisasta Catfish Bluesista (1941) sillä erotuksella, että härkäsammakko (bullfrog) on korvattu monnilla (catfish). / Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, / haavehen kullat mieleni murheella maksoin”. Olisipa Leino osannut upottaa myös omat murheensa alkoholin sijaan mereen. Bessie Smithin kappaleessa nainen on itsesäälin vallassa ja huolestunut miehensä puolesta, koska merellä myrskyää ja sataa rankasti. Myrskyävä meri toimii tässä lähinnä tunnelmaa luovana rekvisiittana. / Lyö kuohut purren puuta ja talkaa. fi nettisivustolta. JOKI – ELÄMÄN VIRTA Jokiin liittyy paljon symboliikkaa
ALAVILLA MAILLA TULVAN VAARA Mississippin tulviminen aiheuttaa edelleen ajoittain suurta tuhoa huolimatta 30 padosta ja lukuisista muista tulvaesteistä. / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennenkin, / vain eri tavalla. Country-musiikistakin löytyy Mississippijoesta kertovia kappaleita, mm. Bob Dylanin kappale High Water (2001) on tribuutti Charley Pattonille. Muuallakin kuin Mississippi-joella esiintyy ajoittain pahoja tulvia. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä terässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä. Pojan vastauksissa esiintyy mm. Memphis Minnien ja Kansas Joe McCoyn When The Levee Breaks (1929) inspiroi Led Zeppelinin tekemään vuonna 1971 siitä oman pitkän ja stomppaavan version, joka sai paljon radiosoittoa hurrikaani Katrinan aikoihin vuonna 2005. Mississippin tuhotulvasta kertovia blueseja 20-luvun lopulta löysin vielä toistakymmentä lisääkin, mutta ne jääkööt tässä yhteydessä luettelematta. Yves Montand (1955). Äitinsä ja isänsä tulvassa menettänyt köyhä tyttö on nälissään, hyljeksitty ja vailla paikkaa, johon päänsä kallistaa. Sade näyttää lyriikassa kuitenkin merkitsevän yleensä jotain alakuloista, haikeaa tai surullista. Charlie Pattonin High Water Everywhere, Part 1 & 2 (1929) raportoi saman tulvan seuraamuksista useilla Mississippin paikkakunnilla. Suomeksi sen ovat tulkinneet Tapani Perttu, Harri Saksala, Arja Saijonmaa ja Tango-orkesteri Unto solistinaan Maria Kalaniemi. Kova sade toimii laulussa synkkänä symbolina madonluvuille, joiden mukaan ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan. John Lee Hookerin Tupelo (1960) ja Eric Bibbin Flood Water (2010). Sanoitus kuvaa monien muiden tulvabluesien tapaan tulvan vaikutusta ihmisten elämään: ja toimeentulonsa menettäneinä pohjoisen kaupunkeihin työnhakuun. Paul Robesonin Ol’ Man River (1928) on mustien työlaulua muistuttava sävelmä Oscar Hammerstein II:n Broadway-musikaalista Showboat (1927). Haku antaa 100 kappaletta runotekstejä, kirjoittajina mm. Toinen laululyyrikkona kunnostautunut runoilija on ranskalainen Jacques Prévert. Suurten tulvien tuoreempaa jälkikäteismuistelua edustavat mm. Nobel-kirjailija Bob Dylanin Hard Rain’s A-Gonna Fall ilmestyi ”The Freewheelin’ Bob Dylan” -albumilla vuonna 1963. Tässä pätkä Jukka Kemppisen tekstiä: ”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. Larry Davisin Texas Flood (1958) tuli tutuksi monille bluesfaneille, kun Stevie Ray Vaughan levytti sen vuonna 1983. J.J. Monet bluesit, joiden nimessä esiintyy sana ”Mississippi” eivät kuitenkaan kerro joesta, vaan Mississippin osavaltiosta, ja ne joudutaan tässä yhteydessä jättämään huomiotta. 18 Blues News 4/2018 Casey Bill Weldonin The Big Boat (1936) on uptempo-versio samasta kappaleesta. Hänen kuuluisan runonsa Barbara (1946) sävelsi Joseph Kosma (1948) ja sen on levyttänyt mm. / Nyt sade pyyhkii Keskeinen seuraamus tulvasta oli kodin menetys. Sadepisaroitahan voi pitää vertauskuvallisesti ”taivaan kyyneleinä”. Dave & Phil Alvinin Broonzy-tribuuttialbumi sisältää modernin version Southern Flood Bluesista (2014). jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin Mississippi River Blues (1929). Se kertoo Mississippin jokilaivalla tanssijana toimivasta naisesta, jota laulaja kaipaa kotiin: “I hear a whistle, I hear a moan / Must be my baby coming home / She’s been down in Tupelo, / Singing that river boat song / She is a dancer, a river queen / ... Vuoden 1927 tulvassa sai surmansa ainakin 250 ihmistä ja tulvavedet peittivät 70 000 km2 laajuisen alueen. / ... Rainer Maria Rilke, Perce Bysshe Shelley, James Joyce ja Charles Bukowski. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. Calen Riverboat Song (1990) on mukavasti rullaava blues. Ruby Cowdyn Florida Flood Blues (1928) kuvaa nimensä mukaisesti tulvaa Floridassa ja Big Bill Broonzyn shellakkasinkku Southern Flood Blues / Terrible Flood Blues (1937) runsasvesisen Ohio-joen tulvaa. Se julkaistiin Mississippi-joen suurtulvan aikana, mutta levytettiin jo hieman aikaisemmin, kun Mississippiin päätyvä Cumberland-joki oli antanut esimakua tulevasta katastrofista vuoden 1926 lopulla. Laululyriikasta löytyy varsin rankkaakin sadesymboliikkaa. Sadepisara ja kyynel esiintyvät usein samassa yhteydessä. Tulvia esiintyy varsinkin keväällä Ylä-Mississippin ja sen pohjoisten sivujokien valuma-alueen lumien sulaessa ja alkukesän sateiden saapuessa. Tuvalaisen Yat-Kha-yhtyeen kurkkulauluversio vuodelta 2005 on ehkä erikoisin tulkinta tästä klassikkokappaleesta. SADETTA ULKONA JA SYDÄMESSÄ Sateeseen liittyvää runoutta löytyy helposti poemhunter-nettisivustolta hakusanalla ”rain”. Sade saa luonnon kukoistamaan ja on elämää elvyttävä positiivinen ilmiö. Bessie Smithin Back Water Blues (1927) on tulvabluesklassikko, josta on tehty yli 30 cover-versiota. Dylan tuntuu tosin viittaavan muihinkin yhteiskunnallisiin uhkiin, kuten väkivaltaan, köyhyyteen, rotusyrjintään, luonnon tuhoamiseen ja ihmisten välinpitämättömyyteen. Tämä Grammy Hall of Fameen vuonna 2006 hyväksytty laulu kertoo ”kaikkitietävästä jokivanhuksesta”, Mississippistä, jonka ylityksestä mustat satamatyöläiset haaveilevat päästäkseen vapaiksi valkoihoisten pomojensa ikeen alta. Sosiaalinen turvaverkko ja katastrofivalmius olivat 20-luvun Yhdysvalloissa lähes olemattomat. Tulvavalleihin (levee) liittyvät kappaleet kertovat usein myös tulvista. Jokainen säkeistö päättyy pahaenteiseen ennustukseen ”kovan sateen” lankeamisesta. Monet joutuivat lähtemään kotinsa Backwater blues done called me to pack my things and go (2x) ’Cause my house fell down and I can’t live there no more Mmm, I can’t move no more (2x) There ain’t no place for a poor old girl to go. Bessie Smithin Homeless Blues (1927) on kuin saman tarinan jatko-osa. surullisia metsiä, kuolleita valtameriä, susien ympäröimä vastasyntynyt, verta tihkuva musta puunoksa, ampuma-aseilla ja miekoilla aseistautuneita lapsia, kuiskaava ihmisjoukko jota kukaan ei kuuntele, katuojaan kuollut runoilija, mustaa koiraa taluttava valkoinen mies ja naamioitunut teloittaja. En löytänyt siitä suomennosta, mutta sanoituksessa puhutellaan nuorta sinisilmäistä poikaa (”my blue-eyed son, my darling young one”) ja kysellään tämän havaintoja maailmasta. Katastrofi näyttää koskettaneen syvästi niin väestöä kuin bluesartistejakin. Suurimmat taloudelliset menetykset aiheutti vuoden 1993 tulva, joka tuhosi noin 50 000 kotia ja jossa 62 ihmistä kuoli. Sen on tulkittu viittaavan Kuuban kriisiin (1962), ydinsodan uhkaan ja radioaktiiviseen laskeumaan. Suomennoksiakin on useita. / River captain, bring my baby home / I get so lonesome since she’s been gone”
Piristävä poikkeus on Mississippi John Hurtin Coffee Bluesin säkeestä nimensä ottaneen hippibändi Lovin’ Spoonfulin Rain On The Roof (1966), jossa lämpimän kesäsateen kastelemat tyttö ja poika kuivattelevat vaatteitaan aurinkoa odotellen sateen ropistessa katolla. ”Love comes out of nowhere, baby / Just like a hurricane / And it feels like rain”. Siinä on samassa laulussa onnellinen sade, ankea sade, terässade ja verisade! Bluesissa sade on yleisimmin surun ja itkemisen vertauskuva. Every once in a while, think I hear my baby call my name”. Boheemirunoilijatkin tunsivat kirjallista perinnettä ja olivat usein ns. Sadeaiheisia gospeleita, balladeja, soul-, popja rock-kappaleita on paljon, ja useimmat niistä ovat surumielisiä. Jimmy Reedin Little Rain’issä (1958) pieni sade saa kukat avautumaan, linnut laulamaan ja laulajan romanttiselle tuulelle. Liekö tähän näkemykseen vaikuttanut Mis. Käsittelemättä jäivät järvet, lähteet, kuivuus (veden puute) jne, mutta rajansa kaikella, kuten BN-artikkelien pituudella. Bluessanoituksissa esiintyy paljon symboliikkaa esimerkiksi jokija sade-aiheisissa kappaleissa, mutta runoilijat tuntuvat revittelevän kielikuvien osalta vapautuneemmin ja korkealentoisemmin kuin bluesartistit. Lonnie Johnsonin erikoinen viulublues Falling Rain Blues (1925 ja 1967) sisältää säkeet: “Blues, fallin’ like showers of rain. The Allman Brothers soitti kappaleen Duane Allmanin hautajaisissa vuonna 1971. The sky is cryin’ Can't you see the tears roll down the street I've been lookin' for my baby And I wonder where can she be Kappale valittiin Blues Foundationin Hall of Fameen vuonna 1991 sarjassa “Classics of Blues Recordings“, ja siitä on tehty hienoja cover-versioita. Artikkeliin sisältyi myös sukellus perinteisen lyriikan syviin vesiin, joka tuskin onnistui ”suorin vartaloin” eivätkä tyylipisteet taida sen osalta kohota kovin korkeiksi. Eric Clapton (1975), George Thorogood (1977) ja Etta James (2004). Uskoisin että tällä on jotain tekemistä henkilöiden sosiaalisen taustan kanssa. Buddy Guyn It Feels Like Rain (1993) on tulkinta John Hiattin hienosta balladista vuodelta 1988. sivistyneistön suosiossa tai saivat ainakin huomiota uudistusmielisinä ”kauhukakaroina”. John Lee Hookerin bluesissa Rainy Day (1997) mies on silmät kyynelissä lähtemässä ennen auringonnousua naisen luota, joka on kohdellut häntä huonosti. Entisaikojen mustat bluesmiehet olivat usein köyhiä, kouluja käymättömiä ja tunsivat yleensä vain bluesperinteitä. Studioversioita siitä ovat tehneet myös mm. Vaikutelmaksi jäi, että blueslyriikka on vesiaiheiden osalta usein sisällöltään konkreettisempaa, arkisempaa ja maanläheisempää kuin perinteinen lyriikka. Niistä mainittakoon Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) countrybluesversio (1963) ja Albert Kingin yhdeksi signature-kappaleeksi muodostunut versio (1969), jonka perusteella Stevie Ray Vaughan kehitteli oman tulkintansa (levytetty 1985, julkaistu 1991). Tulkintojen parhaimmistoon kuuluvat myös Erja Lyytisen studioversio Elmore James -tribuuttilevyllä ”The Sky Is Crying” (2014) ja liveveto albumilla ”Live In London” (2015). ”Oikeat” runoilijat olivat sekalainen seurakunta, jonka sosiaalinen kirjo ulottui köyhistä boheemeista (Rimbaud, Leino ym.) diplomaatteihin ja aatelisiin saakka (St John Perse, Lordi Byron ym.). Charlie Patton syyttää sateesta paholaista kappaleessa Devil Sent The Rain (1929):”Good Lord send the sunshine, devil he send the rain”. The Rolling Stones versoi tämän kappaleen uusimmalla albumillaan ”Blue And Lonesome” (2016). Blues lankeaa kuin sade myös Kokomo Arnoldin kappaleessa Rainy Night Blues (nimellä Gitfiddle Jim, 1930) ja Robert Johnsonin kappaleessa Hell Hound On My Trail (1937). Vanhoihin sadeblueseihin kuuluvat myös Edward Thompsonin Showers Of Rain Blues (1929) ja Sonny Boy (Lee) Williamsonin Rainy Day Blues (1938), joissa molemmissa parisuhde on katkolla sateisena päivänä. Blues News 4/2018 19 merta ja on / niin hirveää ja ankeaa”. Lightning Hopkins miettii kappaleessa Rainy Day Blues (1973) mitä tekisi kun sade tuntuu vain jatkuvan. Blueslyriikan ja perinteisen runouden kevytvertailun suhteen en rohkene tehdä aineistoja menetelmäpuutteiden takia mitään selkeitä johtopäätöksiä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa Elmore Jamesin slidekitaraklassikko The Sky Is Crying (1959): sissippin tuhotulva vuonna 1927. Bluesin ja sateen läheisestä suhteesta kertoo se, että sade esiintyy joissakin kappaleissa itse bluesin vertauskuvana. Lopuksi nostankin hattua niille ennakkoluulottomille lukijoille, jotka lukivat läpi tämän kaikista kirjoitelmistani ”säkeilyvaarallisimman”
Kävin konserteissa aina kun mahdollista ja näin Eddie Boydin, J.B. Vaikka en tuossa iässä käyttänytkään alkoholia (uskokaa vaan), sekosin täysin kuultuani Fleetwood Macin version Elmore Jamesin Coming Homesta. Se oli ensimmäinen kohtaamiseni mustan musiikin kanssa. Ensimmäisen arvioni kirjoitin lehteen 1969. Olen kuunnellut ja epätoivoisesti keräillyt bluesym. Tarvittiin siis uusi rahastonhoitaja, ja kun ei parempaa keksitty, niin minut valittiin tehtävään. jatkuu seuraavalla sivulla. Vesa Walamiehen laatimassa BN-hakemistossa on kohdallani puolisen tuhatta merkintää, pääasiassa levyarvioita ja muutama juttu. Bändin juuri ilmestyneellä ensilevyllä oli myös jonkun omituisen F. ”Sellanen sanaton rokki” oli vastaus, ”systerin mies sano, että Eric Clapton on tehnyt siitä lyömättömän levytyksen jonkun John Mayallin kanssa”. Jossain kouluradion englanninohjelmassa (muistaakseni) Eddie Boyd esitti hienon balladinsa Nothing, josta tuli kestosuosikkini. Todellinen työrupeama oli Hurriganes-historiikki (Johnny Kniga, 2002) ja tavallaan sen jatko-osa Cisse Häkkinen (Johnny Kniga, 2011). Moisen puuhastelun ohessa olen saanut väsätyksi myös pari kirjaa. Vaikea muistaa mistä se lähti. Muutin Helsinkiin ja aloitin oppikoulun – ja heti ensimmäisissä koulubailuissa soitti orkesteri nimeltä Hurriganes. Blues News -lehden irtonumeroita aloin ostaa vuonna 1974. Blues otti minut valtaansa! Kaverini Suhonen tilasi postimyynnistä kummallisia levyjä. Kingin Hideaway. Kaveriltani Esolta kysyin, että mikä tämä on. Kun yhdistys on rekisteröity, niin sillä on myös samalla työnantajan velvollisuudet. Perustin perheen ja talokin oli rakennettava. Siksipä Juhani kiinnitti lennossa kolme tarraa siinä ajassa, kun minä asettelin yhden suoraan paikalleen. Olen ollut mukana säestämässä mm. Välillä mietin, koska tämä hulluus loppuu. Bändejä on tullut ja mennyt: Merry Go Round, Rita Hayworth, Crossroad, Powerhouse, Tortilla Flat Blues Band, Big Bertha & The Bulldozers, Hot Shots, Teendreams, Ironweed ja U-Bayou. Tämän jälkeen olin aika passiivinen lehden suhteen. Kun lehti maksoi kirjoituspalkkioita, niin ennen joulua oli aikamoinen hässäkkä, palkkiot tuli saada maksuun vanhan vuoden puolella. Rumpuja ryhdyin soittamaan 13-vuotiaana. Tuomisen Pertti ajoi meille osoitetarrat ja kun painosta soitettiin, että lehti on valmis, niin pidimme Ritvasen Juhanin kanssa talkoot. Tortilla Flat -yhtyeeseen liityin vuonna 1980 ja ensimmäinen single If We Talk About Music It’s .. Blues News perustettiin Valkeakoskella 1968, mutta aika pian se painettiin Nurmijärven Sanomien painossa. Juhanin mielestä tarrojen ei tarvinnut olla suorassa. Siitä alkoi varsinainen johdatus hyvän musiikin pariin. aikuisikään saakka. Niin rajua musaa eivät tehneet edes tuolloiset suosikkini Dr. Vaikka suunnitteilla on ollut pari muutakin kirjallista tuotetta, en kirjailijaksi silti vielä itseäni nimeä – en edes tietosellaiseksi. ja olin ällikällä lyöty. 80-luvulta muistan elävästi lehden postitustalkoot. Pahoin pelkään, että en ehdi sitä päivää näkemään. Viranomaisilmoitukset ja -maksut on tehtävä ajallaan. Katri Somerjokea (hänen Cat Lee & Co.ja Niittisydän -yhtyeissään), Jussi Kettua, Pepe Ahlqvistia, Sonny Boy Magnussonia ja tietysti Good Rockin’ Kempasta (kaikki kolme viimeksi mainittua maailman luokan huippuharpisteja). Samassa talossa asuneen Nedon (hänkin oli minua parempi kitaristi ja vei minulta bändissämme basistin pestin) kanssa kuunneltiin Eson systerin kundifrendin äänittämiä kasetteja. Suuri idolini Pekka Gronow soitti jonkun blueskappaleen radiossa, jonka kitarariffi kuulosti ihan Hurriganesilta. Mystiseen sanayhdistelmään rhythm and blues aloin tutustua yrittäessäni perehtyä Rolling Stonesin tuotantoon, joka – luojan kiitos – oli tuolloin vielä huomattavasti helpommin hahmotettavissa. Kun sitten70-luvun lopussa kuulin George Thorogoodin ja Fabulous Thunderbirdsin ensimmäiset levyt, oli peli menetetty kokonaan. Lauluharrastukseni alkoi koulun aamuhartauksissa, jotka esitettiin keskusradion kautta. Turmio sai alkunsa! Mutta – so what – kiinnostaako tämä ketään. Yleisradion tarjonta ei riittänyt, joten iltaisin ja öisin kuuntelin Radio Luxemburgia ja merirosvoasemia. 90-luvulla opettelin tietotekniset taidot. Osoitetietokantoja kun ei saa lähettää enää sähköpostitse painolaitokselle! Bluesiin tutustuin joskus teininä. Eipä muuta kuin etsimään Mayallin levyä ja perustamaan bändiä Eson kanssa. Huomasin silloin, että levyarviot sujuvat sillä paremmin, vaikka olenkin hidas kirjoittaja. Minä pyrin joukkoon, ja kun jouduin käymään lukion toisen luokan toiseen kertaan, pääsin samalle luokalle heidän kanssaan. Paikkakunnalta liittyi tuohon aikaan paljon porukkaa perustettuun yhdistykseen – minun jäsennumeroni on 255. Siellä näin myös ensimmäisen kerran bändin esiintymässä livenä ja elokuvan, jossa Paul Robinson lauloi Ol’ Man River -kappaleen. Soittoharrastukseni alkoi kouluaikoina kavereiden kanssa. Feelgood tai Jimi Hendrix. Koska Eso oli korttelin paras kitaristi, jakkaroiden takominen jäi minun riesakseni. Sillä tiellä olen vieläkin. Sieltä opin tuntemaan Motownin ja Staxin sulosävelet. Olen saanut paljon pyyhkeitä tuosta arviosta, eikä ihan syyttä, sillä kirjoitin Tyrone Davisin albumin nimeksi “ Can I Change Your Mind “ . Arvio oli kuutosnumeron sivulla 6. Vuosi oli 1972. Ensimmäisen kerran olin blueskonsertissa Kulttuuritalolla kuuntelemassa Freddie Kingiä vuonna 1975. Syksyllä -89 Ollikaisen Aimo nousi syyskokouksessa rahastonhoitajan paikalta puheenjohtajaksi. Muddy, Wolf, John Lee, B.B, Albert, Freddy, Rush, ym. Musiikki on ollut sekä siunaukseni että tuhoni. Hutto & the House Rockersin, Johnny Shinesin, Son Sealsin, Otis Rushin, Junior Wellsin ja Buddy Guyn ja James Cottonin Tavastia-klubilla. Kaiken lisäksi että olen saanut kunnian kirjoittaa sekä kirjastopalvelun Aksenttiin, maamme vanhimpaan musiikkilehteen Rytmiin että maamme arvostettavimpaan musiikkilehteen Blues Newsiin, olen laatinut äänilevyjen uusintajulkaisujen kansitekstejä eri levy-yhtiöille. 60-luvun koululaisena ainoa lähde taisi aluksi olla radio. Sen jälkeen Blues Newsin voimahahmon Juhani Ritvasen ansiosta tekivät tuhojaan Wynonie Harris, Louis Jordan, Roy Brown, Ray Charles ja monet muut. Nyt pitäisi opiskella, mitä kirjainyhdistelmä GDPR vaikuttaa yhdistyksemme toimintaan. Nykyisin on helpompaa, mutta on tullut uusia velvoitteita. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll! Kari Kempas KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (2006–) / Asuinpaikkakunta: Helsinki MITÄ: Olen syntynyt ja käynyt kansakoulun Jyväskylässä. Blues News 4/2018 21 Aarno Alén KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen ja rahaston/taloudenhoitaja (1990–) / Asuinpaikkakunta: Nurmijärvi MITÄ: En ole musikaalinen, mutta se ei ole estänyt minua kuuntelemasta musiikkia. aiheeseen liittyviä levyjä teini-iästä ns. Nurmijärven yhteiskoulun käytävillä Ritvasen Juhani ja Talvenmäen Pekka tutkivat Billboardin listoja
Muutaman levyarvion sekä jutun olen noiden jälkeen kirjoittanut ja ehkä kenties kirjoitan jotain vielä jatkossakin... Nykyisistä bändeistäni voisin mainita South Coast Wolvesin sekä Highwayn, jonka vieraina Suomessa ovat kiertäneet Johnny Drummer ja Roy Hytower a.k.a. Miten sitten päädyin Blues Newsiin, niin siitä voidaan osoittaa “syyttävällä sormella” muutamaa henkilöä, joista ensimmäinen on Aarno Alén. Musiikkiaiheinen matkailu sai alkunsa jo kouluaikoina kesäduunirahoilla tehdyistä matkoista Lontooseen ja se on myöhemmin vienyt Amerikkaan New Yorkiin, Miamiin, Chicagoon ja Memphisiin. Vastalauseitakaan ei tullut, nuija kopsahti ja siitä lähtien olen hallituksessa ollut. Seuraava syyllinen on Ruokangas, joka tulevan vuoden hallitusta kasattaessa kyseli halukkuuttani asiaan. Puistobluesissa vierailleesta Jimmie Vaughanista. Viimeisin äänite, jolla olen ollut mukana, on Tail Dragger & Titty Bar Blues Bandin DVD ”Portrait Of A Chicago Blues Man”. Bändi teki sittemmin Blue North -levymerkille EPn ”We Gonna Rock This House” vuonna 1985 ja oli mukana saman levymerkin ”Living Finnish Blues” -kokoelmalla. Alussa oli Isokynä Lindholm ja Hurriganes. Geils Band -konsertit Göteborgissa. En kieltäytynyt, koska olin varma, ettei minua valittaisi. Bluesin löysin oikeastaan vasta 90-luvulla. Kolmas syyllinen on vieressäni istunut Hannu Nyberg, joka kannatti ehdotusta. 22 Blues News 4/2018 Riku Metelinen KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (2007–) / Asuinpaikkakunta: Turku MITÄ: Musiikkia olen kuunnellut lähes koko ikäni. Silloisen päätoimittajan Sami Ruokankaan kanssa olin keskustellut puhelimessa ja Honey Aaltonen oli tuttu Fennicasta. Olin FBS:n kevätkokouksessa ja Dr Helanderin uusi albumi oli juuri ilmestynyt. Yhdistystoiminta on ollut lähellä sydäntäni, ja kerran Helsingissä vanhempieni luona vieraillessani päätin samalla kertaa mennä FBS:n syyskokoukseen nähdäkseni millainen porukka yhdistystä pyörittää. Monien muiden tavoin ensin tuli whiteblues/brittiblues ja siitä syvemmälle, kunnes pää kopsahti Robert Johnsonin hautakiveen. Ensimmäisen levyarvioni kirjoitin -06. Tortilla Flatin kanssa keikkailemme edelleen silloin tällöin. George Smithin keikat Tukholmassa vuonna 1982 olivat merkittäviä, kuten myös saman vuoden Rolling Stonesja J. Ennen kuin huomasinkaan, levy oli kädessäni. Kiinnostukseni musiikkiin ei ole laantunut vuosien mittaan, vaan se on pikemminkin syventynyt.. Soitin levyä nonstoppina Helsingistä Turkuun, kirjoitin jotain ylös, annoin asian muhia pari päivää, kuuntelin levyn uudelleen ja viimeistelin arvion. Lehdessä oli juttua mm. Doktu Rhute Music. Ensimmäinen kirjoittamani artikkeli oli Bluesbone-bändin keikka-arvio vuonna -07. Sain kuitenkin aikaa seuraavaan perjantaihin ja saatesanoiksi: ”Kehu hirveästi!”. Muita en tuntenut, joten oli hyvä saada lehden sivuilta tutuille nimille myös kasvot. Olen tehnyt aikoinaan myös Helsingin Lähiradioon ”Blues-vieraita” -ohjelmaa, jossa soitin levyjä ja nauhoittamiani haastatteluja. Jossain vaiheessa ostin irtonumeron, minkä jälkeen aloin hankkia lehtiä varsin epäsäännöllisesti, kunnes kyllästyin juoksemaan Akateemisessa kirjakaupassa, ja -01 päätin ryhtyä tilaajaksi. Hämmennyksissäni tiedustelin, koska arvion pitää olla valmis ja sain kuulla, että deadline oli edellisenä päivänä. Rhythm’n’Blues ilmestyi vuonna 1982. Muita yhtyeitä, joiden kanssa olen keikkaillut ja levyttänyt ovat mm. Tilasin levyn “Bluespower! The Radiomafia Roots Evening Sessions, Vol.1“, jonka kylkiäisiksi Alén oli laittanut tuoreen Blues Newsin. Kukaan ei syystä tai toisesta halunnut sitä arvioitavakseen, joten kysyin sitten puolitosissani, että saisinko minä sen. Down Home Boys, Bloodshot Eyes ja Helander Co. Musiikkiharrastus ja levykeräily ovat kulkeneet käsi kädessä tähän päivään saakka. Blues Newsin väkeen sain ensikosketuksen, kun kävin ostamassa levyjä Wärtsilän vieressä Telakkakadulla sijainneessa ”Läävässä”. Olin myös mukana Italiassa Parman lähellä, kun European Blues Union kokoontui ensimmäisen kerran vuonna 2008 sekä Torrita di Sienassa vuoden 2016 European Blues Challengessa
Siten jotenkin jäin nurkkiin roikkumaan ja kappas kummaa, huomasin jossain vaiheessa olevani jopa FBS:n hallituksen jäsen. Täytyy sanoa, että jännitti. Lehden valmistuksen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, mutta festareilla ja muissa tapahtumissa minuun saattaa törmätä vaikka yhdistyksen myyntikojulla tai roudaushommissa. 70-luvulla ns. Niin kauan kuin muistan, rytmimusiikki on minua suuresti miellyttänyt. Kallion katuja tallustellessa huomasin, että yhdistyksen toimipiste sijaitsi nurkillani ja viimein uskaltauduin kaikille jäsenille avoimeen kokoukseen. Onneksi Pihlavan VPK:n verryttelypuku oli lämmin ja vettä hylkivää materiaalia. Sitten seurasivat visiitit Helsingin FBS:n paikallisissa kuukausikokouksissa, päätyminen yhdistyksen sihteeriksi sekä BN:n päätoimittajaksi vuonna 1983. Oletin paikalla olevan friikkejä ja snobeja, jotka tiesivät alan touhuista kaiken ja juttelisivat levytysnumeroista yms. Ensimmäinen juttuni, Bluesmandoliinin soittaja Johnny Youngista, ilmestyi 1971 nelosnumerossa. Duunia löytyi ja pieni yksiökin. Tulkaa morjenstamaan!. Valokuvaamisesta minut ehkä parhaiten yhdistetään Blues Newsiin. BN tarjosikin runsaasti tietoa mm. Bluesiin vihkiytymistäni ja keräilyvimmaani voinee kutsua tutkimukseksi, joidenkin ja ehkä omastakin mielestä sairaudeksi, pikemmin kuin harrastukseksi. No, suunta kirjaston musiikkiosastolle ja sieltä löytyikin lehti, jonka kannessa komeili muistaakseni Albert King: niin nyt siis alan tietoa löytyy ihan kotimaan kielellä! Siinä oli ensikohtaamiseni Blues Newsin kanssa. Musiikillisessa mielessä 70-luku kului kitaraa soittaen ja yrittäessä intohimoisesti löytää mahdollisuuksia kuulla livemusaa, siis ihan mitä vaan, “mut jos vaikka sähkökitaran näkis, niin hianoo olis.“ Vuosikymmenen loppupuolella Pori Jazzeille tulikin itse B.B. Nyt 2010-luvulla olen päätynyt FBS:n hallitustehtävien ohella myös European Blues Unioniin, jonka varapresidenttinä pyrin niin ikään parhaani mukaan edistämään eurooppalaista blues-yhteistyötä. Sittemmin yhteistyö oli parinkymmenen vuoden ajan asiaan kuuluvien ystävällismielisten kinastelujen siivittämää suorastaan rattoisaa puuhaa. Ei muuta kun ykköskamppeet päälle ja kohti sateista Kirjurinluotoa. Välittömästi tilausta vetämään. Sittemmin lehtemme 50-vuotisessa historiassa BN-kansikuva on ollut tuotantoani noin 130 kertaa. Kun sitten B.B.:n bändi tuli lauteille niin silloin kolahti. Levykokoelmani on vuosien saatossa laajentunut liki 12 000 albumiin, valtaosaltaan mustaa bluesia, ja lähes 400 alan kirjaan. Myös 19 vuoden ikäni tarjosi mahdollisuuteni kuulla elävää musiikkia. Täytyy sanoa, että molemmat olivat hyviä. singlelevyistä, joita luonnollisesti säilytimme sekasotkussa pienessä pärekorissa, Porissa kun oltiin. Varsinaisia artikkeleita en ole kirjoittanut kovin viljalti, levyarvioita ehkä senkin edestä. Perheen kuopuksena ja omattuani kohtalaisen ikäeron vanhimpiin sisaruksiini sain jo varhain perspektiiviä asioihin kuten musiikkiin. Kotipuoleni työtarjonta oli hieman heikkolaatuista, joten kärsä kohti Helsinkiä, jossa reipasta hanttiäijää varmaan tarvitaan. BN-hakemistossa on kohdallani lähemmäs 1 000 merkintää. Jatkoin toki päätoimittajuuteni jälkeen aktiivisesti BN:n parissa. Hänen taivuttamisensa konetaittoon oli aluksi – sanoisinko – haastavaa. Blues News 4/2018 23 Kalle Mänttä Pertti Nurmi KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (1973–74, 1990–2005, 2012–), yhdistyksen puheenjohtaja ja BN:n vast. Tästä sitten innostuin kesätyörahojani tuhlaamaan ja ostin Porin musiikkiliikkeiden kaikki blueslevyt. King. Tapanani on sanoa, että JR teki 80% kovan duunin ja meitsi 20% viimeistelytyöt lehden ulkoasulle. En ollut kaverista koskaan kuullutkaan, mutta isosiskoni Tiina oli touhujani katsellut ja osti minulle pääsylipun. Tämä se oli jotain minulle uutta. 1990–2000-luvut vierähtivät toimitussihteerin roolissa BN-legenda Juhani Ritvasen kanssa. Nuori ihminen kun asiasta innostuu, niin tahtoohan sitä lisää. Oli Tavastia, Vanha ja Järvenpääkin lähistöllä. Mukavaa porukkaa he silti olivatkin ja kaltaiseni fiilispohjainen kaveri alan harrastajana ui mukavasti joukkoon. KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (2004–09, 2012–) / Asuinpaikkakunta: Helsinki MITÄ: Synnyin 60-luvun alkupuolella Porin lähistöllä ns. Kyllä siinä Hai-saapas tahtia löi. Olinhan bluesiin pohjautuvaa musiikkia kuullutkin, mutta vähän soulia ja funkia siihen päälle. Sain esikosketukseni Blues Newsiin Vesa Walamiehen esitelmöidessä bluesista ja mainostaessa lehteä koulussani SYK:ssa noin vuonna 1970. tehtaanpiipun varjossa. Ajoin sisään ensiviritykset ja -menetelmät tietokonepohjaiseen taittotyöhön, aluksi Mac-ympäristössä ja sittemmin PC-puolella. levyarvioissa ja levykauppojen ilmoituksissa. ”purkka ja jytä” ei meikäläiseen oikein kolahtanut, vaan kuuntelin mielummin perheemme levykokoelmaa, joka koostui mm. Ensimmäiset kuvani julkaistiin 70-luvun lopussa. Beatlesin, Rollarien yms. päätoimittaja (1983–89), varapuheenjohtaja (1990–94) / Asuinpaikkakunta: Helsinki MITÄ: Laadin tätä itsetutkiskelua Cahorsin kaupungissa, missä avataan huomenna kutsuvalokuvanäyttelyni, Ranskan vanhimmalla bluesfestarilla
Seuraavaan levyyn vierähtikin muutama vuosi, mutta kaverien luona kuulin mm. Muutin työn perässä Helsinkiin vuonna 1981 ja sain tilaisuuden tutustua pääkallonpaikalla Blues Newsin tekijöihin. Nykyaikaan verrattuna toimituskunta oli haasteellinen ja kaitseltavakin, ja koko lehden toimitustila oli ilakoivan ja simasuisen väestön ahkerassa käytössä. Roope Ankan ensimmäinen rahani oli Rolling Stonesin EP, jonka vanhempani ja mummoni antoivat joululahjaksi vuonna 1965. KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (1984–86, 1998–), tilintarkastaja (1991–92, 1994–97), yhdistyksen varapuheenjohtaja (2007–) / Asuinpaikkakunta: Helsinki MITÄ: Musiikin kuunteleminen on aina ollut mulle elämän suola, sokeri ja muut mausteet. rautalankaa ja lisää tuota Beatles-musiikkia. Nyt ympyrä on tavallaan sulkeutunut; tällä hetkellä soitan 60-luvun kappaleita The Old Boys -yhtyeessä ja tangoja Pakilan Pelimanneissa. Tosin olen mielelläni edelleen mukana, nykyään yhdistyksen sihteerinä. Jonkin verran soittelinkin, mutta vuosiksi jäin monen tyyppisen musiikin (jazz, proge, klassinen) kuuntelupuolelle. Onneksi tämän upean lehden tekoon ja yhdistykseen saatiin pätevää nuorempaa väkeä. Koko lehden teko oli tietotekniikan kehityksen vuoksi murroksessa. Liityin tähän kahjojen yhdistykseen 1984. Tuolloinhan ei radiosta juuri kevyttä musiikkia voinut kuulla eikä ainakaan rokkia, herran jestas! Vartuin Kuusankoskella Pohjois-Kymenlaaksossa ja rokki kiinnosti kovasti. Hieno urakehitys! Tuosta laaja-alaisuudesta puhuen olen loikannut sujuvasti myös jazzin raja-aidan yli ja Laipion Matin lisäksi ainoa tyyppi, joka on ollut sekä FBS:n että Suomen Jazzliiton hallituksessa. Oikeastaan se on Lammasvirta, Lapinlahden kunnan Martikkalan kylän kulma, Onkiveden Ruotsin puoleisella rannalla, ilman sähköä ja juoksevaa vettä, eikä huonosta radiosta juurikaan kevyttä musiikkia kuulunut. Bluesiakin olin jo päässyt kuulemaan sieltä täältä ja se kiinnosti kovasti. Blues Newsin kautta musiikkimaku alkoi laajeta nimenomaan mustan musiikin suuntaan ja yhä enemmän alkoivat bluesin lisäksi kiinnostaa mm. En päässyt edes perhekuoroon, koska nuottikorvani paleltui jo ennen kouluikää. päätoimittaja (1990–99) / Asuinpaikkakunta: Helsinki MITÄ: Täällä lehdessä olen usein viitannut lapsuuteni ja nuoruuteni kultamaahan nimeltä Pässikoski, jossa kesät olivat kuumia, talvet kylmiä. Olen myös osallistunut perustamisesta (2009) lähtien European Blues Unionin (EBU) toimintaan. Kuitenkin tango oli jo saamassa minusta vahvan otteen, kun kuulin Yleisradion Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa (1964) The Beatles -yhtyeen Twist And Shout -kappaleen, ja lopulta heikkoa henkeä vietiin. Pääsin minäkin sitä selaamaan ja olin aivan tärinässä: MITÄ! Onko tällainen lehti olemassa?! Sehän piti ehdottomasti tilata ja oli hienoa kun ensimmäinen numero (#17 eli 2/1972) tuli postin kantamana laatikkoon ja päällä oli oma jäsennumeroni 994. Sitä kesti muutaman vuoden ja pienen luottamustoimitauon jälkeen taas vuodesta 1998 olenkin ollut FBS:n hallituksen jäsen ja vuodesta 2007 varapuheenjohtaja. 24 Blues News 4/2018 Harri Suokas Aimo Ollikainen KUKA: FBS ry:n hallituksen jäsen (1985–2006, 2010–), rahaston/taloudenhoitaja (1988–89), yhdistyksen puheenjohtaja ja BN:n vast. Ikinä en ole kuitenkaan maalannut itseäni kulmaan, vaan vieläkin voi löytyä mielenkiintoisia genrejä tai alagenrejä, joiden esittäjien intohimoinen asenne ja intiimi ote musiikkiin saattavat kiehtoa niin, että huomaan astuneeni uudelle polulle vanhojakaan hylkäämättä. Sitä kuuli mm. rhythm & blues (erityisesti doowop), soul ja reggae. koulujen konsuissa, joissa lauantai-iltaisin esiintyi lähiseutujen bändejä, kuten Charlies Lahdesta. Niinpä kun vuonna 1972 ollessani kesätöissä Kuusankosken kauppalan puutarhaosastolla kellahdettiin kaverin kanssa kahvitunnilla nurmikolla huilaamaan, hän tempaisi laukustaan jonkun ihme laihan iltapäivälehden näköisen aviisin ja alkoi lukea. Helsinkiin tultuani (1971) jouduin jonkinlaiseen levynkeräily-intoon, nyt jo sammuneeseen. Jatkossa sain tietää, että 7 kilometrin päässä Kouvolassa toimi Finnish Blues Societyn alajaosto ja kävinkin silloin tällöin tuossa Kouvolan vanhan paloaseman yläkerran nuorisotiloissa kokoontuneessa mystisessä salaseurassa. Hienoa porukkaa monessakin mielessä ja oikeastaan samat kriteerit vakuuttivat minut heidän kohdallaan kuin musiikin tekijöissäkin siitä, että olin tullut kotiin: intohimoinen asenne ja intiimi ote musiikkiin. Aluksi olin taloudenhoitaja. Olen näissä hommissa ollut aina jonkunlainen yleismies Jantunen ja kirjoituspuoli on jäänyt joihinkin levyja festariarvioihin. Aloitin FBS:n puheenjohtajana ja BN-lehden päätoimittajana 1990 ja pesti jatkui vuoteen 1999, jopa harmillisen pitkään, koska aikani ei riittänyt loppuaikoina homman kunnolliseen hoitoon. Ensimmäinen havaintoni levymusiikista tapahtui vuonna 1964, jolloin olin Kuopiossa serkkujeni luona ja heillä oli Beatlesin Rock And Roll Music. Huomasinkin vuonna 1984 tulleeni valituksi Finnish Blues Societyn sihteeriksi. Olin ostanut BN-lehden irtonumeroita ja ihmetellyt, että kirjoittajat haukkuvat ilmeisesti kovasti pitämänsä levyt. Tervetuloa mukaan bluesin ja muiden afroamerikkalaisten musiikinmuotojen maailmaan!. Ihmettelin levylautasella pyörivää lättyä, josta lähti erilaista ääntä kuin isäni savikiekkolevyistä. Olen syntynyt vuonna 1956, jolloin rock’n’roll tuli Suomeen. Jossain vaiheessa kuvioon tuli mukaan myös DJ-hommat ja olenkin soitellut erilaista rytmimusiikkia Blues Newsin ja Finnish Blues Societyn tapahtumissa. Ne ainoat kengät, monot, eivät ehtineet kuivua huonosti lämmitetyssä tuvassa, kehnosti luistavat sukset eivät kestäneet – kammottavat hikilaudat. Siitä huolimatta uskaltanen laittaa kuvanikin tämän jutun yhteyteen..
Singlet ovat olleet helppoja hankittavia ja koko tuotanto on ollut kuultavissa netissä, yksittäisistä raidoista etenkin molemmat Donnat löytyvät lukemattomilta takavuosien early soul -sekakokoelmilta.. Lenny ehti levyttää kolme singleä ennen kuolemaansa, niistä Groovealamerkin levyillä hänen etunimensä oli muodossa Lennie. Yritin turhaan löytää varmaa tietoa Lenny Milesin kuolinpäivästä, sen verran tiedän tai arvaan, että mainitun vuoden elokuussa oltiin. Billboardin esittelyssä molemmat puoliskot saivat neljä tähteä viidestä, menestysmahdollisuuksia povattiin Stay With Me -puolelle, mutta ennustus meni pieleen. Stay With Me oli niin kuin nimestäkin voi arvata alakuloinen rakkausballadi. Mustan musiikin mahtinimistä Sam Cooke oli siirtynyt Keeniltä RCA:lle vuonna ’60 ja menestys oli niin hyvä, että pehmeä-äänisiä miesartisteja sopi firman suunnitelmiin enemmänkin. Huntin Top Ten -hitti Human ilmestyi kesällä ’61 samaan aikaan Lennyn jälkimmäisen singlen kanssa numerolla 1219 ja kun merkille mitä ilmeisimmin mahtui vain yksi miestähti, niin on helppo päätellä miksi Lenny Miles lensi pihalle. Sävelmä oli Lennyn oma, samoin b-puolen sielukkaampi ja surullisempi Donna’s Gone, jota ei pidä sekoittaa L.T. Ray Ellis sovitti myös Groovet, joista niistäkään ei ole pahaa sanottavaa. Josien samannimiseen Simon & Garfunkel -jäljitelmään, hyvä levy sekin. Hercules oli energinen, tehokkaan pumppuiseen taustaan perustunut poppikappale, vastaavalla pumppaamisella väänsivät Hugo ja Luigi vuotta myöhemmin Little Peggy Marchin I Will Follow Himin ykköshitiksi joka puolella maailmaa. Puhtaan viihteen perusnimistä vaikutti RCA:lla noihin aikoihin vielä Perry Como, tosin parhaat päivänsä kokeneena ja firman kantrimiehistä tunnetuin oli Jim Reeves. SURULLINEN URAN LOPPU Voi olla, että arvioni Lenny Milesin lähdöstä Scepteriltä oli turhan tyly. Mysteeriksi jää miksei single menestynyt edes poplistoilla. Lenny Miles oli siinä mielessä hyvä hankinta, häneen kohdistetuista toiveista kertoo ainakin se, että hän sai levyjensä tuottajaksi Ray Ellisin, miehen parhaasta päästä. Kolmannen singlen molempia kylkiä piristi tuhti fonisoolo. Blues News 4/2018 29 kun hän tapasi juuri Flamingos-yhtyeestä irrottautuneen Tommy Huntin ja sai puhutuksi hänet Scepterille. Living Dream lainasi mahdollisen esikuvansa aihetta sanoituksessa, mutta oli kevyempi sekä laulun että sovituksen osalta. Lennyn tarina jäi niin lyhyeksi, ettei häneltä ehditty julkaista omaa albumia eikä yhtenäistä koostettakaan ole myöhempinä vuosina ollut tarjolla. Arvailun varaan jää millaisen uran Lenny olisi kyennyt luomaan, jos olisi saanut elää. Eräässä lukemassani tekstissä esitetään positiivisempi näkemys, jonka mukaan suuri ja mahtava RCA kiinnostui Lennyn pikkuhiteistä niin paljon, että osti hänet puoliväkisin talliinsa. RCA Victor 47-8011 Living Dream Donna’s Gone Groove 58-0001 Hercules Stay With Me 58-0010 I Wouldn’t Be Here Mind Your Own Biz A Hundred Pounds Of Clay oli kova hitti Gene McDanielsille ja RCA:lla kaiketi ajateltiin Scepterin tavoin, että sieltä suunnalta mallia oli edelleenkin turvallisinta hakea. Taustaa johti Ray Ellis kuoroineen ja orkestereineen, tuloksena oli mukava pomppolevy. Kuolinsyyksi todettiin nopeasti edennyt luuydinsyöpä. Mielikuva 60-luvun alun RCA:sta perustuu vahvasti popin ja iskelmän puolelle vanhojen supertähtien Elviksen ja Neil Sedakan sekä firmaan vuoden ’62 lopussa houkutellun Paul Ankan varaan. Groovet julkaistiin loppukesällä ’62. A-puoli oli aggressiivisin ja vauhdikkain kaikista Lennyn levyistä ja Mind Your Own Biz leppoisa medium, joka hetkittäin tuo mieleen Brook Bentonin hitin Boll Weevil Song
Neil syntyi New Yorkissa Brooklynissa 13.3.1939, perhesiteistä on tiedossa, että hän oli äitinsä puolelta Eydie Gormen serkku. 70-luvulla hän ei useiden muiden teiniaatelisten tavoin joutunutkaan kantrin pariin, vaan päätyi puhtaaksi viihdetaiteilijaksi, jonka tekemiset eivät enää 60-lukulaisia kiinnostaneet. 30 Blues News 4/2018 PEKKA TALVENMÄKI A laotsikko ei tee Neil Sedakalle oikeutta. Jokainen arvottaa luonnollisesti asiat omien mieltymystensä mukaan, minun asteikossani Sedaka oli paremminkin kuninkaallinen kuin aatelinen. Yhtye esiintyi Brooklynissa, koulutilaisuuksissa enimmäkseen ja saavutti sen verran mainetta, että pääsi managerihommat itselleen omineen Happy Gordayn (Cynthian serkku) ansiosta paikallisen musiikkimiehen Morty Craftin puheille ja sitä kautta levylle. Diskografiat ovat sekavat osittain siksi, että levyjä on ilmestynyt hirvittävä määrä, osittain siksi, että monet on julkaistu eri nimillä eri maissa niin että normaali lukija ei saa niistä mitään tolkkua. Neilin lisäksi mukana olivat johtohahmo Hank Medress, Eddie Rabkin ja täydennyksenä Cynthia Zolitin -niminen tyttö. Sen jälkeen hänen uransa on ollut sekava, varsinkin Atlantin takana hän oli poissa kuvioista menestyen toisaalta hyvin Euroopassa ja Australiassa. While I Dream kiinnostaa tässä kohdin enemmän, sen nimittäin lauloi Neil lapsellisen poikamaisella. Sukunimi Sedaka on väännös sanasta, joka juutalaisten kieliopeissa tarkoittaa samaa kuin jenkkien charity. Craft oli perustanut Melba-levymerkin ja pestasi yhtyeen sinne, samalla vaihdettiin nimeksi The Tokens, joka poimittiin erään TVmainoksen sloganista ”Token of my affection”. LAHJAKAS IHMELAPSI Päinvastoin kuin monet teinipopin aateliset Neil Sedaka ei ollut italialainen juuriltaan, vaan hänen esi-isänsä sekä äidin että isän puolelta olivat Turkin juutalaisia, jotka olivat muuttaneet Amerikkaan 1910-luvulla. Neil ei totellut, hän oli tutustunut naapuristossa asuneeseen kolme vuotta vanhempaan Howard Greenfieldiin ja ystävystynyt hänen kanssaan. Hänen arvoaan nostaa pitkä ura, suuri hittien määrä ja ennen kaikkea valtava läjä omia sävelmiä, joista riitti muillekin hittimateriaaliksi. Yritän tässä jutussa pysyä amerikkalaisessa teinipopnäkökulmassa ja kuitata myöhemmät vuodet pikamaininnoilla. Pojat alkoivat kirjoittaa pieniä laulelmia, jotka vähitellen kasvoivat sen verran tasokkaiksi, että kelpasivat levytettäviksi. TOKENS-YHTYEEN JUURET Neilin koulu oli Abraham Lincoln High. Sedakan huippuvuodet olivat 1958–63. Neil oli musiikillisesti lahjakas lapsi, niinpä äiti vei hänet opettajan kehotuksesta pianistikoulutukseen, tuloksena kehuja, palkintoja ja toivotus jatkaa opiskelua klassisella puolella. Siellä hän kehitteli musiikkiharrastustaan pienessä kaveripiirissä, joka päätti muodostaa lauluyhtyeen nimeltä The Linc-Tones. Virallisesti Tokensilta julkaistiin tuolloin vain yksi single, vuosi oli ’56: Melba 104 While I Dream I Love My Baby Molemmat puolet olivat Neilin ja Howard Greenfieldin viattomia teinisävelmiä, samalla adjektiivilla voi kuvata itse esityksiäkin
B-puolen karheampi solisti oli Eddie Rabkin, joka oli havaintojeni mukaan hyvin esillä myös Melba-vaiheesta hyllylle jääneillä raidoilla Come Back Joe, Don’t Go, Taste Of A Tear ja Never Till Now. Myös mustalta puolelta löytyy erinomainen esimerkki Neilin säveltäjäkyvyistä. Muista en uskalla sanoa mitään varmaa, tekstien mukaan hän erosi yhtyeestä pian Melba 104:n jälkeen. Muuta vikaa en siitä keksi kuin sen, että Neil oli ääneltään aika hento ja sen takia parasta rutistusta ei löytynyt. Blues News 4/2018 31 äänellään. Kun kolmikko kerran oli viettämässä kahvituntia, ryhtyi Connie tekemään merkintöjä päiväkirjaansa. LaVernin levy oli lois. Silloin veljekset Mitch ja Phil Margo muodostivat Siegelin ja Medressin kanssa sen kokoonpanon, joka levytti ensin Morty Ctaftin Warwickille ja siirtyi sitten RCA:lle ja huipulle. Laura Lee on singlen parempi puoli, se luokitellaan monissa teksteissä rockabillyksi, mutta tiedä häntä, aika vaisu se on noin komean nimen ansaitakseen. Myös Picture In My Wallet -nimisiä lauluja on useita, soulin puolelta mainitsemisen arvoinen on Vietnamin sotaan liittynyt surullinen James Colonin esitys. Edellisestä on pakko todeta, että Roses Are Red ei ole sama sävelmä kuin Bobby Vintonin hitti. Vuoden ’58 alku oli vielä hakemista ja pomppimista merkiltä toiselle, tuloksena kaksi singleä. Hän oli laulanut soolo-osuuden vauhdikkaalla varhaisella Linc-Tones/Tokens -raidalla Lover Lips, joka jäi julkaisematta. Jatkossa Connie käytti Neilin sävelmiä hyvin vähän (suurista hiteistä vain Where The Boys Are on Sedaka-Greenfieldin yhteistyötä), hehän levyttivät kilpailevilla merkeillä, sen sijaan nimipari Greenfield–Keller esiintyy Francisin levyillä vielä 60-luvullakin. Tuolloin hänen työtoveruutensa Howard Greenfieldin kanssa oli jo vakiintunut ja tuolloin hän myös levytti ensimmäisen soololevynsä: Decca 9-30530 Snowtime Laura Lee Snowtime on nätti, mutta laahaava balladi, jonka Neil lauloi itsensä kanssa duetoiden. Sinällään nuo Roulettet olivat ihan kelvollista itärannikon valkoista doo wopia. LaVern Baker levytti hänen dramaattisen balladinsa I Waited Too Long vuoden ’59 alussa ja nousi peräti vitoseksi r&b-listalla, popin puolella korkein sijoitus oli 33. Siirtymä Oxfordseista Tokensiin tapahtui vuonna ’60. Siitä saatiin aihe pieneen balladiin The Diary, joka onnistuttiin myymään Little Anthony & The Imperialsin levytettäväksi. Legion 133 Ring-A-Rockin’ Fly Don’t Fly On Me Guyden 2004 Ring-A-Rockin’ Fly Don’t Fly On Me Pyramid 623 Oh Delilah Neil’s Twist Ring-A-Rockin’ oli puhdas rock & roll -levy. Edellisiin Melba-arvailuihin liittyen mainittakoon vielä, että Craft julkaisi jälkikäteen Warwickilla raidat Never Till Now ja Taste Of A Tear ja merkitsi esittäjäksi kenties harhautusmielessä Johnny & The Tokens, tietääkö joku tarkemmin. Hank Medress oli kuitenkin sinnikäs ja keräsi ympärilleen uuden ryhmän. Neil yritti urkkia tytön tekemisiä, mutta sai osakseen vain tiuskaisun. Samaa systeemiä hän käytti usein jatkossakin, mutta dubbaustekniikan yksityiskohtia ei ole tiedossa. Neilin ja Cynthian lisäksi myös Eddie Rabkin lähti, itse asiassa jo ennen heitä. Täydennykseksi hankittiin Accents-yhtyeessä oppinsa saanut Ian Kay, mutta tämä kokeilu jäi lyhytaikaiseksi ja Tokensin ensimmäinen muoto lakkasi olemasta. Imperials-versio ei menestynyt, sen sijaan Neilin ”oma cover” nousi komeasti jenkkilistan Top 20:een, siihen tosin tarvittiin muutto isommalle merkille. Fly... Tuolloin lähti myös Cynthia Zolitin. Vastikään huipulle noussut Connie Francis oli hänen ja Howard Greenfieldin läheinen ystävä ja levytti poikien sävelmän Stupid Cupid saavuttaen sillä ison hitin. Cd-aikana on ainakin Bear Familylta ilmestynyt boxi, jolla osa noista on mukana, ehkä kaikki. Surullinen oli tietysti Oxfordsienkin laulu, mutta eri näkökulmasta, onhan se teinipojalle yhtä tuskaa, kun tytöstä ei ole muuta muistoa kuin kuva lompakossa. Tämä yhtye otti nimen Darrell & The Oxfords ja pääsi levyttämään 50-luvun lopussa Roulettelle ainakin singlet Picture In My Wallet / Roses Are Red (4174) ja Can’t You Tell / But Your Mama Said No (4230). Vuonna ’58 Neil saavutti myös ensimmäiset maineensa säveltäjänä. Neilin Delilah oli sanoiltaan kiltti, tyypillinen naapurin tyttö-tarina. Sen ykköslaulaja oli tenori Jay Siegel, joka oli tullut mukaan Eddie Rabkinin erottua Tokensista ja josta viimeistään tässä vaiheessa tuli solisti, lisäksi Medressin uuteen ryhmään tulivat Warren Schwartz ja Fred Kallestein. Delilah on kiehtova tytön nimi, joka on antanut aihetta moneen lauluun. ja Oh Delilah olivat melodisempia, molemmat ihan leppoisia esityksiä, mutta Neilin paras tyyli ja varsinkaan hänelle ominaiset kaihoisat venytykset eivät olleet vielä puhjenneet kukkaansa. NEILIN SOOLOURAN ALKU Neilin Tokens-vaiheen loppumiselle on ilmoitettu kolmekin vuosivaihtoehtoa, joista keskimmäinen ’57 tuntuu kaikkein loogisimmalta. Nämä löytyvät takavuosien LP:ltä “Neil Sedaka & The Tokens“ (Guest Star 1448) samoin kuin 60luvun Crown-LP:ltä “Neil Sedaka & The Tokens & The Coins“. Harvemmin kuultu Neil’s Twist oli instrumentaali, kuten nimestäkin voi arvailla. Virallisesti While I Dream on ainoa Tokens-raita jolla Neil Sedaka lauloi soolon
32 Blues News 4/2018 tava ja jätti Neilin oman täytepalaksi jääneen yrityksen armotta varjoonsa. Neil ehti levyttää vuoden ’59 puolella ensimmäisen albuminsa. Vaisu on ehkä väärä sana, paremminkin kyseessä oli ilkikurinen vitsailu. HIT AFTER HIT Oh! Carol aloitti neljä vuotta kestäneen isojen hittien kauden. Pysyäkseni edes jotenkin kartalla tyydyn amerikkalaisiin listauksiin. Eräässä Carole King -biografiassa tilanne kuitattiin siten, että Carole ja Neil pyörivät samoilla juutalaisnuorten suosimilla kulmilla ja että Carole ja hänen musiikilliset tyttökaverinsa olivat Tokensihailijoita ja yhteys oli syntynyt sitä kautta. Rock With Sedaka (RCA Victor LPM 2035) A: (1) You’re Knockin’ Me Out (2) The Diary (3) I Ain’t Hurtin No More (4) Stupid Cupid (5) All I Need Is You (6) I Waited Too Long B: (1) Fallin’ (2) Another Sleepless Night (3) I Go Ape (4) Moon Of Gold (5) I Belong To You (6) As Long As I Live Neilin singlelistaukset ovat alusta asti olleet sekavat sen takia, että levyistä on olemassa runsaasti eri maissa julkaistuja painoksia ja ne sisälsivät osittain sellaisia raitoja, joita ei jenkeissä julkaistu ollenkaan. Erilaisia eri merkeillä ja eri maissa painettuja koosteita on olemassa kymmenittäin ja useimmin niistä saa isomman ja paremman tuntuman Neilin hittikauteen kuin originaaleilta. Edellä jäi mainitsematta, että Neil oli yltänyt mustalle listalle aikaisemminkin, The Diary oli käynyt sijalla 25. Itse pidän noita juttuja liioiteltuina, Carole oli Neiliä reilusti nuorempi ja meni jo 17-vuotiaana Gerry Goffinin kanssa naimisiin. Hyvin tässä seurassa pärjää myös I Waited Too Long, vaikkei edellä ylistämälleni LaVern Baker -hitin tasolle ylläkään. Sanoituksessa, jonka kirjoitti Gerry Goffin, pistettiin jopa ”isän äänellä” Neil Sedakaa ja hänen levyjään iloisesti halvalla. Voi vain ihmetellä noita mustan puolen sijoituksia, vaikka osittain olikin kyse r&b-listan latistumisesta. Oh! Carol on kirjoitettu Carole Kingin innoittamana ja alan lehdissä on kautta vuosien pohdiskeltu, oliko nuorilla seurustelusuhde ja oliko Neil oikeasti rakastunut Caroleen. Hittiputki laukesi päälle saman tien edellä mainitun Diaryn noustessa listoille. Hänen tyylinsä oli joskus turhankin venyttelevä ja dramaattinen, mutta parempaa sanaa kuin loistava en keksi kuvaamaan raitaa Another Sleepless Night puhumattakaan uskomattoman kauniista As Long As I Live -tunnustuksesta. RCA 7709 Stairway To Heaven (16./9.) Forty Winks Away 7781You Mean Evertything To Me (17.) Run Samson Run (28.). Mitä muuten Englantiin tulee, Neil oli siellä erittäin suosittu alusta alkaen, I Go Ape ehti top teniin jo ennen Oh! Carolia. Sama koskee albumeja. 7530:n a-puoli oli ensimmäinen ”kunnon” Sedakaballadi, nätti sävelmä, jossa Neilin kaihoisa venyttelevä tunnelmointi pääsi oikeuksiinsa. HITTIPUTKEN ALKU Neil siirtyi RCA:lle vuoden ’58 lopussa Don Kirshnerin avustuksella. Tässä diskografiaa vuosikymmenen lopulta: RCA 7408 The Diary (14.) No Vacancy 7473 I Go Ape (42.) Moon Of Gold 7530 Crying My Heart Out For You You Gotta Learn Your Rhythm & Blues 7595 Oh! Carol (9) One Way Ticket To The Blues No Vacancy ja I Go Ape olivat vielä pikkurokkeja, edellistä piristi etikettiinkin taustayhtyeeksi merkitty The Marvels, etenkin bassolaulajan kommentit tuovat levyyn säpinää. Lopullisesti Neil nousi huipulle syksyn ’59 singlellä, jonka molemmat puolet ovat hänen tunnetuimpia levytyksiään. Parhaan vastaanoton One Way Ticket sai Japanissa, siellä se merkittiin listaykköseksi. Hyviä ystäviä Carole ja Neil joka tapauksessa olivat, sitä todistaa myös Carolen levyttämä vastaus Oh! Neil, joka oli paljon vaisumpi kuin Neilin ”originaali”. Alkuperäisillä RCApainoksilla on lähinnä keräilyarvo. Jenkeissä Sedakan originaali oli vain singlen b-puoli eikä sille kirjattu listamerkintää, ei myöskään Englannissa, jossa Oh! Carol nousi listakolmoseksi. Neilin levyt noudattelivat kaiken aikaa samoja kaavoja, joten singlediskografia on selkeintä esittää yhtenä pötkönä. ja Oh! Carol oli parhaimmillaan 27. Suomessa tunnetaan tietenkin paremmin One Way Ticket kotoisen Menolippu-version ja 70-luvun lopun Boney M./Eruption -diskotusten ansiosta, kun taas Ruotsissa Eleanor Bodelin vankka englanninkielinen esitys oli iso menestys 60-luvun lopussa. “Rock With Sedaka“ on sikäli mainio albumi, että se toi esiin Neilin taidot surullisten balladien tulkitsijana. You Gotta Learn... Sijoitukset ovat soveltuvin osin muodossa (r&b/pop), muuten vain pop. oli jykevämpi, temporaita sekin
Laulu oli enemmänkin kuin italialaistyyppinen, Neil levytti sen jo vuonna ’62 nimenomaan saapasmaata varten alkuperäisellä nimellä La Terza Luna ja siitä tuli paikallinen listaykkönen. As Long As I Live tuli jo kehutuksi, sitäkin kauniimpi ja herkempi oli Forty Winks Away, todellinen uneksimislaulujen ässä. RCA julkaisi 80-luvulla Camdenin sarjassa kolmen vinyylin paketin nimellä “Oh! Carol“. Little Devil And His Other Hits (RCA Victor LPM 2421) A: (1) Little Devil (2) Oh Carol (3) You Mean Everything To Me (4) Run Samson Run (5) The Girl For Me (6) Stairway To Heaven B: (1) Calendar Girl (2) Going Home To Mary Lou (3) I Must Be Dreaming (4) The Diary (5) What Am I Gonna Do (6) One Way Ticket Levy vastaa hyvin nimeään, “Other Hits“, tosin vain vuoteen ’61 saakka, jolloin LP julkaistiin. paketteja, joita on tosiaan kymmeniä erilaisia. voi olla ihan ok, omat parhaat löytöni olen tehnyt suomalaiskauppiailta ja halvalla. Jos pakko on, niin ehkä se on Stairway To Heaven. Neil oli ehdottomasti hyvä laulaja, niinpä ilkeimmätkään rockkriitikot eivät ole yleensä uskaltaneet listata häntä munattomien bobbyjen luetteloon. Jostakin syystä suurin menestys osui mielestäni vaisuimpien levyjen kohdalle. Isot hitit ovat hyvää teinipoppia, mutta sen verran itseään toistavia, etten osaa edes nimetä suosikkiani. Blues News 4/2018 33 7829 Calendar Girl ((22./4.) The Same Old Fool 7874 Little Devil (11.) I Must Be Dreaming 7922 Sweet Little You (59.) I Found My World In You 7957 Happy Birthday Sweet Sixteen (6.) Don’t Lead Me On 8007 King Of Clowns (45.) Walk With Me 8046 Breakin’ Up Is Hard To Do (12./1.) As Long As I Live 8086 Next Door To An Angel (19./5.) I Belong To You 8137 Alice In Wonderful (17.) Circulate 8169 Let’s Go Steady Again (21./26.) Waiting For Never 8209 The Dreamer (47.) Look Inside Your Heart 8254 Bad Girl (33.) Wait Til You See My Baby Neilin hittikaava oli hyvin yksinkertainen: Mukaansatempaava intro, simppeli ja hyväntuulinen lallatus ja sujuva kokonaisuus ilmavasti laulettuna. Sedakan sävelmiä on edellä kovasti kehuttu, joten todetaan varmuuden vuoksi, että La Terza Luna ei ollut hänen tekemänsä, vaan etiketissä luki Grossman & Bacalov. Neilin raidat olivat varta vasten tälle LP:lle levytetyt This Endless Night, Too Late, Without Your Love ja Another Love Another Heartache, kaikki erinomaisia aikuismaisia rakkausballadeja, siis ei ihan teinimusaa. Sinkkujen b-puolet olivat kovatasoisia nekin, usein persoonallisempia kuin kaavamaiset listasivut. Englannissa jäi Let’s Go Steady Again Neilin viimeiseksi hitiksi melkein vuosikymmeneen. Waiting For Never -käännös tehtiin seuraavana vuonna pelkästään täytteeksi eikä esitys pärjännyt sujuvammalle originaalille, vaikka hyvä olikin. Sen jälkeen RCA julkaisi vain hittikokoelman ja yllättäen aivan vuoden ’64 alussa LP:n “Three Guys“, jonka Neil jakoi Sam Cooken ja Paul Ankan kanssa. Hitusen voin tässä kohden käsitellä Neilin hittiyms. Paljon sitä soitettiin Suomenkin sävelradiossa, mutta b-puolen dramaattinen, italialaistyyppinen Waiting For Never miellytti enemmän. ja Breakin’ Up... Happy Birthday... Täydellisin on Bear Familyn kahdeksan cd:n boxi “Oh! Carol“, jossa on kolmen cd:n verran materiaalia vuosilta ’57–’63, mutta loput viisi levyä eivät hyvän teinipopin ystävää kiinnosta. eivät tosiaan ole läheskään parhaasta päästä tuolla listalla, mutta niin vain pärjäsivät ympäri maailmaa, esimerkiksi Englannissa ne kävivät aivan listakärjen tuntumassa. Pahanlaista pliisua viihdettä. Mikä tahansa Hits, Best Of tms. Onneksi näitä raitoja ei ole paria poikkeusta lukuun ottamatta tyrkytetty myöhemmillä koosteilla. HITTIKAUDEN ALBUMIT Kuten aikaisemmin totesin, ovat kokoelmat paras tapa tutustua Neilin musiikkiin. Se on hintalapun mukaan maksanut Sokoksessa 20 markkaa. Circulate (RCA Victor LPM 2317) A: (1) Circulate (2) Smile (3) Nothing Ever Changes My Love For You (4) All The Way (5) We Kiss In The Shadow (6) Bless You Is My Woman Now B: (1) Look To The Rainbow (2) Everything Happens To Me (3) A Feliciade (4) Angel Eyes (5) I Found My World In You (6) You Took Advantage Of Me Jos singlet olivat nuorisomusiikkia, niin tämä viihteellinen LP oli ehkä isille ja äideille tarkoitettu. Keräilijä kuitenkin arvostaa alkuperäistä, siksi otetaan seuraavaksi pikakäsittelyyn 60-luvun jenkkialbumit. Hienon suomenkielisen version Odotan Yksin teki Carola
KATKERA HITTIKAUDEN LOPPU Hyvin harva teinipoppari on antanut Beatlesinvaasiosta niin katkeransävyisiä lausuntoja kuin Neil Sedaka. 34 Blues News 4/2018 ja sisälsi hyvin valitut 36 raitaa vanhoilta hyviltä vuosilta, ja soi sitä paitsi hyvin. Laulullisesti Pitneyn esitys on paljon energisempi kuin Neilin ja hän oli muutenkin noihin aikoihin enemmän näkyvillä, joten suoraan sanottuna veikkaan, että Neil ei omalla levyllään olisi saanut isoa hittiä, ei läheskään sellaista, johon Pitney pystyi. Sen kyllä myönnän, että hänen It Hurts To Be In Love -versionsa on ylivoimaisesti parempi kuin yksikään edellä listatuista RCAkauden lopun singleraidoista. Tässä viimeiset tiedossani olevat 60-luvun alkupuolen jenkki-RCA:t: RCA 8382 Sunny (86.) She’ll Never Be You 8453 I Hope He Breaks Your Heart Too Late 8511 Let The People Talk In The Chapel With You 8637 The World Through A Tear (76.) High On A Mountain 8737 The Answer To My Prayer (89.) Blue Boy 8844 The Answer Lies Within Grown-Up Games 9004 We Can Make It If You Try Too Late Neilin asemien menetystä ei kannata ihmetellä, niin vaisua ja vesittynyttä poppia yllä listatut singleraidat ovat. Varmuuden vuoksi lienee syytä muistuttaa, että Sunny ei ole se Bobby Hebbin laulu, vaan Neilin oma varsin tyhjänpäiväinen rallattelu. Ensinnäkin, It Hurts To Be In Love ei ollut hänen sävelmänsä, vaan etiketissä lukee Greenfield & Miller, joka oli tuttu nimike monella muullakin Gene Pitneyn (ja Connie Francisin) levyllä. Ainoa kolkka, jossa Neil noteerattiin, oli Australia. Hänen ystäväpiiriinsä kuului Gene Pitney, joka kuultuaan Neilin levytyksen ja tilanteen pyysi sävelmää itselleen, levytti sen Neilin demopohjan päälle ja nousi jenkkilistojen top-teniin. Olen ajat sitten oppinut, että jokaiseen haastattelulausumaan kannattaa suhtautua kriittisesti enkä Neilinkään muisteloa ihan sellaisenaan usko. Neil ei todellakaan ollut enää teinipopin aatelinen, ei edes teinipoppari, vaan itsensä hukannut entinen listahirmu. Hänen kannaltaan kyse oli tietenkin muustakin kuin siitä, että huono voitti hyvän, hän menetti tuntuman listakärkeen, turhautui ja lopulta lähti tai lensi ulos RCA:lta. 500), jossa on nimensä mukaan harvinaisia raitoja kuten ennen RCA:ta tehdyt levytykset, b-puolia, albumien täyteraitoja ja edellä mainitun “Three Guys“ -LP:n Sedakaesitykset, jotka ovat muuten aika harvinaisia. Heikkoa oli Euroopassakin, Englannissa julkaistiin joitakin singlejä, mutta yksikään ei onnistunut nousemaan listalle. Se on kyllä totta, että Pitney-levyn meno tyttökuoroa myöten kuulostaa niin samanlaiselta kuin Neilin versiossa, että siinä on hyvinkin voitu käyttää alkuperäistä taustaa. Neililtä ei julkaistu noina hiljaisina vuosina ainuttakaan ”oikeaa” albumia USA:ssa. Floppi ei ollut aivan yhtäkkinen, jo vuoden ’63 viimeiset hitit Dreamer ja Bad Girl olivat heppoisia verrattuna miehen parhaisiin paloihin. Käsittämättömän hieno cd, helmenä on vielä tarjolla yksi suurimmista Sedaka-suosikeistani, hivelevän hieno teinilaulu Your Heart Has Changed Its Mind, jonka alkuperälle en ole löytänyt parempaa selitystä kuin että kyseessä on 60-luvun alussa julkaisematta jäänyt RCA. Tuolloin Neil levytti sävelmän It Hurts To Be In Love. singlelistauksen tuotteet. Hän asui siellä pitkään, esiintyi, levytti harvakseen ja onnistui jopa saamaan kaksi levyään kengurumaan listoille. WORKIN’ ON A GROOVY THING Vuoden ’66 paikkeilla Neil Sedakan uralla alkoi, kuten todettu, pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle jatkunut kuollut vaihe, jolloin hänen levyjään ei jenkkilistauksista löydy. Lisäksi Anttila myi hiljakkoin viimeisenä hyvänä työnään viiden euron hintaan 50-raitaista “Neil Sedaka Songbook“ -tuplaa, jossa on 60-luvun alun parhaat palat. Teinipopista oltiin kaukana, mutta sävelmä on nätti ja Neilin laulukin tunnelmaan sopivaa, kunnes Juhlatunnelmissa Leba-vaimon kanssa. Yksi katkeruuden aihe lisää löytyy kesältä ’64. Omien mieltymysteni mukaan oltiin myös nollakerhossa, jonka katkaisi vasta Laughter In The Rain vuonna ’74. Sen sijaan on olemassa ainakin kolme italiankielistä LP:tä “Italiano“ (RCA 10140), “Smile“ (10181) ja “Italiano, Vol. Niitä löytyy tietenkin muualtakin, samoin näytteitä muusta kieliosaamisesta, Neil oli nimittäin erittäin suosittu myös Etelä-Euroopassa. Hänen kertomansa mukaan RCA ei antanut lupaa julkaista singleä. Bonuksena on muutama italiankielinen versio. 2“ (10610), joiden sisältö on selvästi parempaa ja mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi eo. Ties mistä on pikkurahalla tarttunut haaviini loistava 90-luvulla julkaistu 28-raitainen faneille suunnattu bootleg-cd “The Best Of The Rest“ (L.E.R.P.R. Ne olivat Wheeling West Virginia ja Star Crossed Lovers, joista jälkimmäinen näyttää olleen peräti ykköshitti
Tuoreimmat tiedot kertovat, että hän on lopultakin siirtynyt klassisen musiikin pariin ja esiintynyt mm. Neil pystyi joka tapauksessa saamaan muutaman singlen brittilistoille, osa tosin oli 60-luvun hittien uusintoja. Noiden aikojen suomalaisittain tunnetuin Neilin levytys oli ehkä Queen Of 1964, joka ei maailmalla ollut kummoinenkaan menestys. Vaimoa hänen ei ole tarvinnut vaihtaa, 50 vuotta Leba Strassbergin kanssa tuli täyteen kuusi vuotta sitten. vuonna ’80. Atlantin takana sitä ei julkaistu singlenä ollenkaan ja Englannissa tuo Elton John -vaikutteinen pompottelu jäi parhaimmillaan sijalle 35. Hyvin pärjäsivät myös Love In The Shadows (16.) ja John Lennonille kohdistettu (?) The Immigrant (22.). kunnianosoitukset. Perhe-elo on muutenkin vankalla pohjalla, itse asiassa toistaiseksi viimeinen listasijoitus on Dara-tyttären kanssa duetoitu viihdeballadi Should’ve Never Let You Go, joka kävi Billboardin HOT 100:ssa sijalla 19. Neilin oma versio on perussiisti ja aika lattea, mutta tarinaan tuli syvyyttä, kun Patti Drew levytti sen ja sai uransa toiseksi suurimman hitin. Captainin ja Tenillen esitys oli parempi, mutta sävelmän ansiot jäivät minulta vieläkin huomaamatta, eihän Grammy muutenkaan ole ollut laadun tae. Neil teki Australiassa myös yhden albumin, levytyspaikka oli Sydney ja vuosi ’68. Sävelmä oli peräisin vuodelta ’74, jolloin se kuultiin melko yhdentekevänä täyteraitana albumilla “Sedaka’s Back“. Hän esiintyy aktiivisesti kaiken aikaa, esimerkkinä vaikkapa kaksiviikkoinen kiertue Englannissa syyskuussa 2017. Blues News 4/2018 35 kertosäkeessä sorrutaan ylidramaattiseksi. Vähintään saman verran on ilmestynyt eri julkaisijoiden kokoelmia, joita en ryhdy tässä enää erittelemään. Oliko innoittaja Carole Kingin onnistunut come back niin kuin on väitetty, siihen en osaa ottaa kantaa. Levyn nimi oli “Workin’ On A Groovy Thing“, Englannissa se julkaistiin myöhemmin nimellä “Sounds Of Sedaka“. Neilin paluu tapahtui vuonna ’72. Levyllä oltiin sen verran kaukana teinivuosista, etten vaivaa enää lukijaa listauksilla. West Virginia on modernimpi ja sekavampi, aika lähellä sitä linjaa, johon 70-luvulla jouduttiin tottumaan. Joidenkin mielestä Neil eli tuossa vaiheessa kunnioitettavaa rock-kautta, minun mielessäni hän oli valahtanut vähemmän kiinnostavaksi hienomman väen viihdetaiteilijaksi ja pienen innostuksen värinän vallassa hankkimani albumit “Solitaire“ ja “Laughter In The Rain“ joutuivat hyvin nopeasti vaatehuoneen peränurkkaan. Lontoon filharmonikkojen kanssa.. Kaikki raidat on sävelletty nimenomaan albumia varten. Vuonna ’74 hän siirtyi Elton Johnin omistamalle Rocket-merkille ja teki yllättäen uransa suurimmat jenkkihitit, Laughter In The Rain ja Bad Blood nousivat peräti listaykkösiksi ja uusi entisestään hidastettu Breakin’ Up Is Hard To Do top-teniin sekin (8.). Myös Barbara Lewisin vähän pehmeämpi cover on erinomainen, kolmannen mieleen tulevan mustan puolen version levytti 5th Dimension. Ainoastaan Laughter In The Rain oli laulu, josta löysin kaivattua tuoreutta tai paremminkin toisin päin, pienen ripauksen edellisen vuosikymmenen hohtoa. Neilin lukemattomista sävelmistä suurimman huomion on saanut Grammylla palkittu Love Will Keep Us Together, jonka Captain & Tenille levytti ykköshitiksi keväällä ’75. Neil Sedaka on tätä kirjoitettaessa 78-vuotias ja kohtuullisen hyvässä kunnossa. Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana Neil on levyttänyt toistakymmentä vähälle huomiolle jäänyttä kypsän miehen viihteeltä kuulostavaa albumia. Parin viime vuosikymmenen aikana Neil on kerännyt kaikki mahdolliset Hall Of Fameyms. Nimiraita on ainoa, joka kiinnostaa, tällä kertaa soulin näkökulmasta
suosien repertuaarissaan hittisikermiä, joita pitivät seremoniallisesti koossa kiihkeiden esitysten välissä toistetut instrumentaaliteemat. Mukaan oli saatu ympäyttyä jopa aikaisempaa vuosikertaa olleita Vee-Jay -esityksiä, alkuperäistä julkaistua versiota pidempi versio Groovy Little Suziesta sekä klassikkorokki Slippin’ And Slidin’. Maconin kuulun Persikan omistautuminen asialleen kaatoi yleisöä kenties kirkonmiehiä maallisemmin asein, mutta hurmoksen hän sai välitettyä kuulijoihinsa jopa Pyhän Hengen kertavaikutusta tehokkaammin. Laulajan marmatus myös käyttöönsä valittuja kappaleita kohtaan. Nousua hillitsi heikommin edennyt kausi Modern-merkillä, joka tuotti vain yhden tynkähitin Do You Feel It. Mies innostui elvyttämään Specialty-levytyssopimuksensa ja rynni takaisin sekä Euroopan että USA:n sinkkulistoille Bama Lama Bama Loon saattelemana. 1932), paremmin Little Richardina tunnettua miestä kuulleet, että hurahdus uskon vietäväksi oli ollut vain yksi monista oikuista tämän populaarimusiikkihistorian persoonallisimpien ja vaikutusvaltaisimpien lauluäänten elämässä. 36 Blues News 4/2018 PETE HOPPULA M ustan musiikin kaikki keskeiset osa-alueet läpikulkeneet rock’n’rollin pioneerit Chuck Berry, Little Richard, Bo Diddley ja Larry Williams saivat luonnollisesti kirjoilleen myös omat konserttijulkaisunsa, tosin heistä jokaisen kohdalla se tapahtui vasta pidemmällä 60-luvulla. Palattuaan levyttämään muutakin kuin gospelia sekä ajan myötä myös kiertueille, promoottori Don Arden sai Richardin suostumaan Euroopan turneelle Sam Cooken kanssa 1962. Myös uuden levy-yhtiön Vee-Jayn julkaisema LP “Little Richard Is Back“ kertoi olennaisen suunnasta, jota kohti Penniman oli nyt jälleen harppomassa. Unelias soulahtava balladi I Don’t Know What You've Got (But It’s Got Me) puski miehen tyylikkäästi Billboardin R&Blistojen sijalle 12. Konserttitilanteissa hän oli jo pitkään valanut perustaa tulevien popsukupolvien esiintymisrutiineille, mm. Toinen albumi “The Wild & Frantic Little Richard“ koostui edelleen kourallisesta Domino Clubin keikkanauhoituksia (Baby What You Want Me Do To, Do The Jerk, Good Golly Miss Molly, Send Me Some Lovin’ ja Miss Ann; nyt ilman päällekkäisäänityksiä) sikin sokin monenkirjavan Modern-studiomateriaalin kanssa. Sittemmin hän palasi Englantiin Rolling Stones lämmittelijänään ja suksee vain kasvoi kasvamistaan. PENNIMANIN PARHAAT... Suvannon ohjelmistoon tuo upeasti esitetty Sam Cooke -slovari Bring It Back Home To Me (Bring It On Home To Me). Parin vuoden tauon jälkeen Englantiin kiertueelle palannut menestysartisti halusi ehdottomasti varmistaa, että kaikki nyt taatusti ymmärsivät hänen luopuneen saarnaajan roolistaan ja tekevän jälleen sitä, mihin suurin osa maailman ihmisistä hänet loppujen lopuksi yhdisti. Tanakka setti edustaa ehtaa Specialty-kautta henkivää rock’n’rollia, mutta vahvalla 60-luvun soul-kierteellä. Jos Pikku-Riku oli panoksellaan määrittämässä tuleville siloposkille rock’n’roll-arkkitehtuurin standardeja 50-luvun puolivälissä, hän teki samaa seuraavalla vuosikymmenellä soulille ja funkille miltei yhtäläisessä mitassa kuin vaikkapa nuorempi kulmakuntansa kollega James Brown. Tässä vaiheessa Pennimanin kansainvälinen noste oli kuitenkin jo useampaa kertaluokkaa Soulin Kummisetää vaatimattomampaa. Vanhalla mantereella Rikun levyt kävivät yhä hyvin kaupaksi – kuten monen muunkin 50-luvun suosikkiartistin. Esimerkiksi Little Richard joutui odottelemaan omaa virallista livetaltiointiaan aina vuoteen 1966 saakka. LIVENÄ! Little Richard Sings His Greatest Hits – Recorded Live (Modern MM 100/MST 100) -66 A: (1) Introduction – Tutti Frutti (2) Keep A Knockin’ (3) Saturday Night Rock (Rip It Up) (4) Jenny Jenny (5) Bama Lama, Bama Loo (6) Long Tall Sally (7) Ready Teddy (8) Slippin’ And Slidin’ (9) True Fine Mama B: (1) Bonnie Marone (2) Lucille (3) Bring It Back Home To Me (4) Do You Feel It (5) Whole Lotta Shakin’ Goin’ On The Wild & Frantic Little Richard (Modern Records MST 103) -66 A: (1) Baby What You Want Me To Do (2) Do The Jerk (3) Directly From My Heart (4) I'm Back (5) Holy Mackeral B: (1) Good Golly Miss Molly (2) Send Me Some Lovin’ (3) Groovy Little Suzy (4) Baby Don’t You Want A Man Like Me (5) Miss Ann Little Richard’s Greatest Hits – Recorded Live (Okeh OKS 14121) -67 A: (1) Lucille (2) The Girl Can’t Help It (3) Tutti Frutti (4) Send Me Some Lovin’ (5) Long Tall Sally (6) Get Down With It B: (1) True Fine Mama (2) Jenny, Jenny (3) Good Golly Miss Molly (4) Whole Lotta Shakin’ Goin’ On (5) Anyway You Want Me (6) You Oughta Feel It “Minä olen rock’n’roll-laulaja!“, raikuivat vakuutteluhuudot Lontoossa 21. joulukuuta 1965 silloisen Upsetters-kokoonpanon kanssa useamman illan materiaalista työstetty LP “The Incredible Little Richard Sings His Greatest Hits – Live!“ oli aito keikkatallenne, mutta sitäkin haluttiin ryöpyttää studiossa jälkeenpäin äänitetyllä yleisö-älämölöllä. Levy jäi silti kuriositeetiksi. Domino Clubilla Atlantassa 1. Listoille ei tästäkään yrityksestä silti ollut. “Hänen täytyi olla surkein tuottajani ikinä“, sadatteli Penniman jälkeenpäin, harmitellen eritoten sitä, että Williams pyrki jääräpäisesti sulauttamaan Richardin tuolloin koko kansan hullaannuttamaan Motown-muottiin, joka taas ei tavoittanut pääasiassa mustille suunnatun OKehin kautta riittävästi ostavaa yleisöä. Arvasihan sen silti jokainen, joka oli Richard Wayne Pennimania (s. Vuosina 1966–67 Little Richard jatkoi OKeh-merkillä saaden kahdelle seuraavalle LP:lle tuottajakseen vanhan Specialty-kollegansa Larry Williamsin. Livenä Richardin numerot useimmiten katkesivat jo reilun minuutin kohdalla, niin ettei solistin tarvinnut juurikaan luovuttaa soolotilaa kanssamuusikoilleen tai menettää liiaksi omaa mielenkiintoaan kutakin kappaletta kohtaan. Pennimanin tapauksessa viivästystä toki tuotti hänen odottamaton totaalikääntymisensä hengellisen musiikin ja oppien pariin juuri voimallisimman hittikauden keskellä. Sillä ei lopulta ollut asiaa edes Top-sataan. marraskuuta 1966 järjestetyssä EMI-yhtiön pressitilaisuudessa
Hallitsevassa roolissa OKeh-levytyksillä toimi kitaristi Johnny “Guitar“ Watson, jonka soittoa kuultiin myös hämäävästi edellisvuoden Modern-albumin otsikkoa lainanneella julkaisulla “Little Richard’s Greatest Hits: Recorded Live!“. Vanhoja virallisia livejulkaisujakin puhuttelevampaa todistusaineistoa tarjoaa mm. Sekään ei tavoittanut hittilistoja, vaikka levyn avausnmero, Billy Prestonin kanssa sävelletty Great Gosh A Mighty herättikin aikoinaan huomiota ympäri maailmaa päädyttyään mukaan Hollywoodkomediaan Down And Out In Beverly Hills. Tuottaja Robert “Bumbs“ Blackwell saikin tehdä vähintään yhtä paljon vakuuttelutyötä firman pamppuportaassa kuin aikaisemmin Sam Cooken kohdalla. Levyn äänityspaikaksi (25.1.1967) ilmoitettu “OKeh Club“ tosin oli todellisuudessa CBS:n studio Hollywoodissa, mutta nyt hän sentään esiintyi joukkioineen rehdisti yleisön edessä ja tavanomaisella hittien täyteisellä keikkasetillään. joulukuuta 1966 tv:tä varten äänitetty ja bootleg-levyjen lisäksi sekä dvd:nä että Youtubesta kuvan kera katsottavissa oleva puolituntinen keikka brittiyhtye Johnny B. Great & The Quotationsin kanssa. Penniman, Watson ja muut soittajat (urkuri Billy Preston, toinen kitaristi Glenn Willings, basisti Eddie Fletcher sekä tuntematon rumpali) olivat kovassa vedossa, mutta Okeh ei lämmennyt LPajatukselle. Jos siviilielämässä alkoholi ja huumeet veivät superstaraa 60-luvun puolivälistä lähtien huonoon jamaan, ei jo 50-luvun alkupuolella alkanut levytysurakaan kohottanut häntä, yksittäisiä piikkejä lukuun ottamatta, enää entiselle tasolleen. Blues News 4/2018 37 tuntuu hieman yliampuvalta, musiikillisesti Penniman oli hyvässä vedossa, singleraidat nousivat yhä listoille sekä USA:ssa (Poor Dog R&B-listan sijalle 41) että varsinkin Englannissa, ja jälkeenpäin ennen kaikkea ensimmäistä OKeh-julkaisua, studiokiekkoa “The Explosive Little Richard“ on pidetty yhtenä hänen tasavahvimmista albumikokonaisuuksistaan. 70-luvun alussa Richardille kuitenkin kaikesta huolimatta koitti uusi comeback-kausi, jota alleviivasivat singlehitti Freedom Blues (Hot100 #47 ja R&B #28), anonyymisti Canned Heatin kanssa vuonna 1972 äänitetty hittikappale Rockin’ With The King (United Artists) sekä niin ikään listojen tyvipäähän (#193) ponnahtanut albumi “The King Of Rock And Roll“ (1971), jonka nimiraita opittiin pian tuntemaan Suomessakin Jussi & The Boysin nasevan Mä Oon Rock-kuningas -käännöksen myötä. Heinäkuussa 1967 ilmestynyt livetuote palautti sankarin viimein menestyskantaan myös pitkäsoittolistoilla, R&B-chartissa sijalle 28 ja pop-puolella sijalle 184. Brunswick-merkillä vietetyt vuodet 1967– 68 tuottivat Little Richardille kolme mallikasta singleä, mutta suunnitteilla ollut uusi live-LP “Little Richard Sings At The Aladdin“ (Las Vegasin Hotel Aladdin -kiinnitykseltä 1968) jäi yhtiöltä kuitenkin toteuttamatta. Vanhan mantereen puolella Pikku-Riku oli tietysti mahdollista kokea samoihin aikoihin myös elävänä ihmeenä. Samalla Penniman vetäytyi jälleen levytysrintamalta, eikä palannut äänityspuuhiin ennen vuotta 1970. Toistaiseksi viimeisimmän varsinaisen studiopitkäsoittonsa “Lifetime Friend“ Richard julkaisi vuonna 1986. Kenties nihkeyttä tuotti se, ettei loppuviimein varsin maltillinen ja käsikirjoitetun oloinen tallenne päästä esiintyjiään missään vaiheessa kunnon ylikierroksille. Richardin levylle tarvittiin jopa eurooppalaisten fanien vetoomus, jotta se saatiin vihdoin markkinoille. Little Richard Pariisissa 1966. Täysimittaisina revittelyinä kuullaan ainoastaan tuoreet soul-tanssipalat Get Down With It ja You Gotta Feel It, Specialty-ravurit True Fine Mama ja Jenny Jenny, uuden nimen saanut trumpettisooloiltu blues Baby What You Want Me To Do (Anyway You Want Me) sekä aina intensiivinen Whole Lotta Shakin’ Goin’ On. kuukauden mittaisen Englannin kiertueen keskellä Pariisin Olympia-teatterissa 13
Levy ilmestyi vielä samana vuonna Englannin Deccalla. Williamsin LP-julkaisut eivät brittikuulijoita eikä etenkään kriitikoita hullaannuttaneet. Larry Williamsin muutoin jo tässä vaiheessa soul-voittoisemman levytystaipaleen olivat katkaisseet heti 60-luvun alussa typeryydet huumeiden ja sutenööriharrasteen parissa, jotka veivät miehen kolmeksi vuodeksi vankilaan. Omia sekä Little Richardin hittejä tappotahdilla tulkinnut Williams täydentää settiään mm. Bobby Blandin Turn On Your Love Lightilla sekä James Brownin keikkarepertuaarista valituilla Thinkillä, Try Me’llä ja Please Please Pleasella. Itsemurhaksi virallisissa asiakirjoissa ruksittu kuolema 44-vuotiaana on herättänyt vuosikymmenten saatossa spekulointia – kädet selän takana käsiraudoissa ja luoti kallossa löytynyt henkilö kun harvemmin moiseen temppuun kykenee.. BN 6/15) mainittu r&b-duo George & Teddy (“The Condor!“, Mammoth, 1963 ja “In Person From Ciro’s Le Disc“, Reprise, 1964), pitkään kuvioissa mukana ollut The Treniers (“After Hours With...“, Hermitage, 1963) sekä “mustaksi Elvikseksikin“ markkinoitu washingtonilainen Phil Flowers (“I Am The Greatest – Rockin’ Dance Party“, Guest Star, 1964). Heihin lukeutuivat mm. Kymmenisen vuotta aiemmin Lloyd Pricen autokuskin ja assistentin tehtävistä omalle soolouralle ja Specialtymerkin suosikkiartistiksi Short Fat Fannien, Bony Moronien ja Dizzy Miss Lizzyn tapaisten hittien siivellä varttunut Williams oli Britteinsaarilla iso nimi – olihan hänen kappaleitaan jo tuoneet siellä tunnetummaksi sekä Beatles että Rolling Stones. Esityksellä kuullaan myös tyylikkäät fonisoolot, joita ei pysty murskaamaan säpäleiksi edes Williamsin päällekäyvän yksinkertainen ja likimain tauoton pianon takominen. Sieltä vapauduttuaan hän jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut – solmien levytysdiilin OKehin kanssa ja aloittaen hedelmällisen työputken vähintään yhtä kovissa oloissa koulitun Johnny Watsonin kanssa. Larry Williams puolestaan jatkoi laulamista ja satunnaisten levyjen tekoa Los Angelesissa läpi 70-luvun, mutta samalla myös näyttelemistä sekä tuottamista, ajautuen “oikeiden töiden“ ohessa yhä syvemmälle ihmisluonnon syrjäpoluille, mistä hänellä ei ollut enää paluuta. Valssiballadi High School Dance erottuu raivokkaan ja soundeiltaan säälimättömän kappalekimaran lomassa. Musiikkilehdistön vastaanotto oli suorastaan nuivaa ja sitä kautta myyntiluvutkin jäivät sangen olemattomiksi. 38 Blues News 4/2018 LARRY WILLIAMS PUNTAJAHDISSA On Stage! Recorded Live (Sue ILP 922) -65 A: (1) Dizzy Miss Lizzy (2) High School Dance (3) Think (4) Turn On Your Lovelight (5) Lawdy Miss Clawdy (6) Short Fat Fannie (7) Try Me B: (1) Good Golly Miss Molly (2) Send Me Some Lovin’ (3) Slippin’ And Slidin’ (4) Bony Maronie (5) Please Please Please (6) Long Tall Sally Mustan rock’n’rollin pahan, pahan pojan Larry Williamsin (1935–1980) elämän varjopuolet ja sen mukainen karu kuolema eivät vielä olleet valtakunnan pääpuheenaiheita Englannissa 60-luvun puolivälissä, kun tämä neworleansilainen laulaja ja lauluntekijä julkaisi kiistatta yhden musiikkihistorian rajuimmista “lähes live-albumeista“. Englannin Sue-yhtiön kesällä 1965 (sekä heti perään Ruotsin Sonetin) julkaisemalla LP:llä Williams ei keskittynyt tajunnan laajentamiseen tai muihin perisynteihin – vaan silkkaan rock’n’rolliin. Levyn kansi ilmoittaa levytyspaikaksi Lontoon Marquee Clubin 6.4.1965, mutta se syntyi Deccan studiossa – tosin suuren, englantilaisrokkari Screamin’ Lord Sutchin villitsemän yleisöjoukon kannustamana. hieno luenta The Yardbirdsin For Your Lovesta) vieroksuttiin. Perinteinen rhythm’n’blues ja rock’n’roll olivat eittämättä jäämässä muiden valtavirran trendien tukahduttamaksi ja Euroopassa pikemminkin vanhan koulukunnan bluesmiehiksi luokiteltujen Williamsin ja Watsonin yrityksiä levyttää brittityylistä materiaalia (studioalbumille sisältyy mm. Vaikka 50-luvun rokkaavat r&b-standardit olivat vielä pitkään joka toisen showbändin ohjelmiston vakiomateriaalia, Amerikassakin selkeitä esimerkkejä rehdistä mustasta rock’n’rollista livenä esitettynä tarjosivat näihin aikoihin LP-levyillä vain enää aniharvat yrittäjät. sarjan Los Angeles -osassa (ks. Viimeksi mainitun tapauksessa saattoi tosin jälleen kerran olla kyse ainakin osittain feikkilivestä, siinä määrin puhtoisen studiodemomaisia ja soundillisesti lähemmäs 60-luvun alkua ja Philin siihen aikaan yhdessä rumpali Thomas “TNT“ Tribblen combon kanssa tekemiä singlejulkaisuja vieviä monet tämän hienon, paikoin New Orleans -henkisenkin r&b-albumin esitykset ovat. Niin ikään aikansa parhaimman rock’n’roll-levyn tittelistä kisaava “The Larry Williams Show“ ei ollut millään muotoa live (vaikka levyn kanteen olikin lisätty hienoja värikuvia keikalta taustaryhmän “kotiklubilta“ Ricky Tick Club, Guildfordista), mutta sen eläväisyys ei juuri täydellisestä konserttikokemuksesta poikennut. Watson oli mukana matkassa myös Englannissa 1965 ja yhdessä taustabändiksi valikoituneen The Stormsville Shakersin sekä tuottaja Mike Vernonin kanssa poppoo kutsuttiin samassa yhteydessä myös studioon
Sittemmin laulu kelpasi mm. Otis Reddingin, Jackie Wilsonin ja Tom Jonesin versioitavaksi ja sen perusrakennetta lainasi omalla v. 1931) oli jo kokenut kettu saadessaan suurimman hittinsä I Need Your Lovin’ vuonna 1962. Ella Fitzgeraldin tunnetuksi tekemän numeron Shiny Stockings ja solistikaksikko rallattelee yhdessä menemään mm. Yhä leimallisemmin jazziin uransa jälkitaipaleella kallistunut Don Gardner on myös toiminut vuodesta 1985 lähtien kotiseutunsa mustan musiikin ja kulttuurin paikalliskuhinaa ja tasoa ylläpitävän instituution Philadelphia Clef Club of Jazz & Performing Artsin aktiivina.. 40-luvun lopulta lähtien levyttänyt, omaa The Sonotones -ryhmäänsä seuraavan vuosikymmenen alkupuolelta lähtien kiertueilla luotsannut ja mm. Sam Cooken Twistin' The Night Awayn. Mitä ilmeisimmin Tukholmassa oli taltioitunut myös sinkulla Sonet T-7634 julkaistut instrumentaalit Harlem Rock ja Last Dance, joista viimeksi mainittu keskittyi lähinnä toistelemaan Freddy Kingin tuttua San-Ho-Zay -teemaa. Kohtalon oikku heitti bändin heinäkuussa 1964 Ruotsiin, kun sikäläinen jazz-toimittaja Björn Fremer oli New Yorkissa aikaansa viettäessään viehättynyt Gardnerin tiimin urkumusiikista ja päättänyt esitellä ihastuksensa myös kotimaassaan. DEE DEE FORD & BEVERLY GLENN Rhythm & Blues Dance Party (Sonet SLP 47) -65 A: (1) Some Good Some Bad (2) People Get Ready (3) I Don’t Need You Anymore (4) Shotgun (5) I Wanna Stay Right Here With You B: (1) A Man (2) Sticks And Stones (3) Who Can I Turn To (4) Heat Wave (5) Amen Philadelphialainen musiikkiammattilainen, rumpali-laulaja Don Gardner (s. I Need Your Lovin’ nousi Billboardin R&B-rankingin sijalle 4 ja Hot100:ssa sijalle 20 sekä poiki menestyksen siivellä kokonaisen albuminkin (“Need Your Lovin’“). 3. Ruotsista paluu oli Gardnerille ja Fordille katkera, sillä sen myötä he luopuivat yhteistyöstään. 1996 julkaisemalla samannimisellä jenkki-cd:llä. Yleisön seassa kerrotaan piipahtaneen sheikkaamassa myös Muhammad Ali, joka esiintyi sattumalta samaan ikaan itsekin Tivolissa. Bettye LaVettelle vuoden 1965 hitin Let Me Down Easy, muttei jaksanut enää pitkään haroa musiikkiteollisuuden raadollisuutta vastaan. hitiksi yltänyt yhteissessio r&b-laulajatar Jeanette “Baby“ Washingtonin kanssa. Matkalla Tukholmaan oli Fordin arvokas soitinkin kadonnut jossakin Kööpenhaminan sataman liepeillä ja myös pohjoismaisen sähkötekniikan yhdistäminen amerikkalaislaitteisiin oli kertoman mukaan tuottanut vaikeuksia. Gardnerin ja Fordin ohella sillä soittivat tenorija baritonifonisti Gary Bell, altoja tenorifonisti James (JImmy) Ricks sekä trumpetisti-kitaristi Nat Stokes, joka vakuuttaa etenkin kitaroineen Freddy King -tyyliin esitetyillä instrumentaaleilla kuten The Mar-Keysin Last Night. Blues News 4/2018 39 WHAT’D I SAYN VOIMALLA TUKHOLMAAN JA TAKAISIN THE DON GARDNER & DEE DEE FORD QUINTET In Sweden (Sonet SLP 39) -64 A: (1) Walkin’ (2) I Don’t Want To Cry (3) Watermelon Man (4) Shiny Stockings (5) One Mint Julep B: (1) Twistin’ The Night Away (2) Splanky (3) Last Night (4) What’d I Say DON GARDNER QUINTET FEAT. elokuuta 1964 eräässä tuntemattomaksi jääneessä tukholmalaisravintolassa ikuistettu “In Sweden“ olikin todellista r&b:n juhlaa, joka olisi taatusti lyönyt ällikällä yhden jos toisen suomalaisjatsarin, mikäli ryhmä olisi sattunut piipahtamaan samalla visiitillään myös valtakunnanrajan tällä puolen. Ford jatkoi vielä tovin lauluntekijänä, kirjoittaen mm. Walker & The All Starsin Shot Gunilla, jotka molemmat julkaistiin myös Sonet-singlellä), jonka soolotaival levyttävänä artistina pääsi kunnolla käyntiin vasta 70-luvun puolella. Ford vokalisoi mm. Gardnerin ja Fordin seurueen taival Firellä saapui silti pian päätökseensä. Kun vakiokiinnitys Harlemin Small’s Paradise -klubin talon bändinä alkoi maistua puulta ja Gardnerin vaimokin vielä menehtyi näihin aikoihin traagisessa onnettomuudessa, oli tullut aika totaaliselle maisemanvaihdokselle. Jimmy Smithin kanssa työskennellyt muusikko tapasi louisianalaisen laulajaurkurin Dee Dee Fordin, oikealta nimeltään Wrecia Hollowayn (1936–1972), vuonna 1960, jolloin tämä korvasi Sonotonesissa aikaisemmin koskettimia soittaneen Richard “Groove“ Holmesin. Ole Man River, Take Five sekä Gardnerin itse kirjoittamat instrumentaalit Bonanza ja Excedrin ovat täydentäviä esityksiä, jotka kuultiin Chuck Jacksonin balladi-originaaliin nähden reippaasti kiritetyn I Don’t Want To Cry’n sekä instrumentaalien Watermelon Man ja One Mint Julep tilalla. Tarinan mukaan Arthur Crudupin suosituksesta Bobby Robinsonin Fire-yhtiölle New Yorkiin päätynyt kokoonpano kiitti vinkistä ja levytti gospel-tyyliseen huuto ja vastaus -kappaleensa Ike & Tina Turnerin tuoretta menestysformaattia mukaillen. Kaikki kuitenkin lutviutui kuten piti ja retkestä tuli jopa ounaksuttua pidempi. Tukholmassa yhtye levytti peräti kaksi konserttialbumia sekä teki vielä kolmannen LP:n yhdessä samaan aikaan Stokikseen ajautuneen detroitilaisen Freda Paynen kanssa (“Freda Payne In Stockholm“, Sonet SLP 49). Jälkimmäisen livekiekkonsa kvintetti purkitti Dans In -klubilla Tukholman Tivolissa 12.8.1965, seurassaan vieraileva philadelphialaislaulajatar Beverly Glenn (Martha & The Vandellas -coverilla Heat Wave sekä Jr. Gardnerin joukkio oli Dans In -vaiheessa muuttunut toisenkin jäsenensä osalta, sillä uusi fonisti Bill Leslie oli korvannut miehistössä Gary Bellin. Don Gardner sitä vastoin kieltäytyi luovuttamasta. Kappalejärjestystäkin on jälkiprässillä rukattu uuteen uskoon, mm. Levystä vuonna 1965 sarjanumerolla Sue LP-1044 ilmestynyt uusittu versio korvasi osan Sonet-painoksen kappaleista. Samalla bändi oli siirtynyt tyylillisesti yhdessä vuodessa jazz-r&b:stä yhä likemmäs soulia. Sittemmin samaan materiaaliin on voinut tutustua myös Collectablesin v. Gardner mylvii kolkon komeasti rytistelynumeroita kuten Big Dee Irwinin I Wanna Stay Right Here With You ja Titus Turnerin Sticks And Stones, toisaalta venyttäen suoritustasoaan myös viihteellisiin slovariherkistelyihin (mm. Tony Bennett -hittinä laajempaan tietoisuuteen noussut Who Can I Turn To) sekä vielä levyn päätöksenä kuultavaan vanhaan jykevään gospelnumeroon Amen, jonka soittokunta on arvatenkin poiminut settiinsä The Impressionsin vuoden 1964 hittiversiolta. Levytykset seurasivat toinen toistaan läpi seuraavankin vuosikymmenen ja saldoon kertyi mm. raisu What’d I Say saa sillä kunnian avata keikan. 1964 Atlantic-levytyksellään You’d Better Find Yourself Another Fool myös LaVern Baker
Shakkimatit hajosivat jo 1970, mutta porukka jatkoi 70-luvun puolivälissä taivaltaan uudelleen ja kunnostautui tuolloin mm. Myös Keisarin Palatsissa bändi luotti klassikoihin. Charles Hemphill) jatkoi uraansa sekä Steve Miller Bandin kanssa laulaen että sooloartistina. Vegasin Stripille ei tultu kreisibailaamaan samaan tapaan kuin esim. Marvin Gayen, The Newbeatsin, The Bobettesin, The Righteous Brothersin, Joe Texin, Sam & Daven sekä The Four Topsin takuuhittien voimalla. Myöhemmin sen jäsenistä Sonny Charles (oik. Ilmeisesti yhtyeen omassa omistuksessa olleen Ikon-levy-yhtiön vaihduttua vuonna 1966 suureksi Capitoliksi Checkmates sai nyt Ltd:nä kutsun Las Vegas Stripin vain hieman aiemmin (1966) valmistuneeseen Ceasar’s Palaceen. Tässä suhteessa mm. Maailmantähdistä se työllisti säännöllisesti eritoten Sinatran Rat Pack -jengiä, Cheriä ja Liberacea, mutta mikäpä kaupungin kärkihotelleista ei olisi niin tehnyt, mikäli vain olivat sopimukseen päässeet. Tupla-LP:n mittoihin venyvä hieman kaoottinen, hetkittäin jopa hysteerinen setti on ehtaa hienostelematonta soul-paahtoa vaikkei sen kappalevalinnat pääsekään yllättämään. Samalla bändin otteetkin saivat hitusen sofistikoitua entisestä. Selvästi vähäliksaisempaa ja samalla yleisölle tuntemattomampaa luokkaa edustaneiden Shakkimattien ainoa Capitol-LP-julkaisu oli “Live At Caesar’s Palace“ vuodelta 1967, mutta niin vain levy saavutti kelpo Billboard-r&b-sijoituksenkin (#36). Taustamöykän perus. Pelikaupungin varman päälle -linjaa osaltaan kuvastivat myös Fort Waynesta, Indianasta tulleen Checkmates Ltd:n livealbumit. Live! At Caesar’s Palace (Capitol T/ST 2840) -67 A: (1) Medley: What’d I Say – Can I Get A Witness – Bread And Butter – Little Bitty Pretty One – Rockin’ Robin – Everybody Loves A Lover – Mr. Antiikin Rooman teemakseen valinnut mahtipontinen ökyhotelli oli monien tuhansien huoneiden majoitusja viihdekeskus 6-metrisine Ceasarpatsaineen, jättimäisine pelisaleineen ja Colosseum-konserttiareenoineen. Harvey’s-hotellikasino (joka nousi kansainvälisiinkin otsikoihin kesällä 1980 pommiräjähdyksen tuhottua osan rakennuksesta) toimi näyttämönä varsin perinteiselle gogo-keikalle, joka täytetään mm. Hollywoodin Sunset Stripin vastaavalle kadunpätkälle. sellaiset jo pitkään kuvioissa olleet konkarit kuten Louis Prima (LP:t “The Wildest Show At Tahoe“, Capitol T-908, 1957, “Lake Tahoe Prima Style“, Capitol ST 1797, 1962 sekä “Prima Show In The Casbar“, Prima Magnagroove PS 3001, 1963) ja Freddie Bell (Hotel Saharassa äänitetty vuoden 1964 LP Freddie Bell & The Bell Boys & Roberta Linn: “The Bells Are Swinging“, 20th Century Fox TFM 3146) kokoonpanoineen kävivät sävy sävyyn myös Vegasin puitteiden kanssa vielä kauan varsinaisten hittivaiheidensa jälkeenkin. Lee (2) Sunny (3) A Quitter Never Wins (4) I’ve Got That Lovin’ Feelin’ B: (1) Show Me (2) Ebb Tide (3) Hold On, I’m Comin’ (4) Baby, I Need Your Lovin' Vaikka mustista ja valkoisista muusikoista koostuneen ja erityisesti laulusuorituksiltaan kovatasoisen r&bja soulryhmän suurin menestyskappale, Phil Spectorin tuottama Black Pearl (Hot100 #13) syntyikin vasta 1969, yhtye oli perustettu jo vuosikymmenen puolivälissä. Live At Harvey’s – Too Much! (Ikon IER 121 S-IER 124 S) -65 A: (1) Louie Louie (Medley) (2) Kansas City (3) Turn On Your Love Light (Medley) (4) All Right B: (1) Lovin’ Feelin’ (2) Long Tall Texan (3) All Right C: (1) What’d I Say (Medley) (2) Sittin’ On My Ya Ya (3) Do It To Deff (4) All Right D: (1) High Heel Sneakers (2) Hang On Sloopy (3) Louie Louie (Ending) THE CHECKMATES LTD. Myös sen kaksi ensimmäistä albumia olivat varhaisemaa perua – ja vieläpä miltei kokonaisuudessaan covereihin pohjautuneita liveäänitteitä. Las Vegas Boulevardin vajaan seitsemän kilometrin pituisen Las Vegas Stripin varren jättimäisten hotelli-, ravintolaja kasinokompleksien kaupallisuudella maksimoidut ja illalliskattausten aikataulujen mukaan kiltisti toistuneet show-rutiinit sanelivat kaupungin luonteen. Peli avataan rohkeasti rokkaamalla Ray Charlesin What’d I Sayta, minkä jälkeen riehakas potpurimainen setti tarvotaan läpi mm. The Kingsmenin, Wilbert Harrisonin, Bobby Blandin, Murry Kellumin, Lee Dorseyn, Tommy Tuckerin, The McCoysin ja totta kai Ray Charlesin päivänpolttavilla tanssirytkeillä. Sen viihdetarjonta vastasi tietenkin enimmäkseen “aikuisempaan makuun“, jossa silkalla rock’n’rollilla ei 60-luvun alkupuoliskolla ollut vielä juurikaan sijaa. 40 Blues News 4/2018 SHAKKIA JA DOMINOA VEGASIN PELISÄÄNNÖIN Las Vegasin (ja Nevadan lähikulmien kuten Renon ja Statelinen) merkitys amerikkalaisena konserttikeskuksena on siinä määrin kiistaton, että siellä äänitetyt juurimusiikkialbumit ansaitsisivat oikeastaan oman artikkelinsa. THE CHECK-MATES, INC. blaxploitaatioelokuvassa The Black Connection. Aikaansa julkaisu kuvaa silti erinomaisesti, ja onpa yhtyeellä sentään takataskussaan yksi oma rehvakka tanssikin, Deff, jota se tyrkyttää yleisölleen Ooh Poo Pah Doo’sta londatuin sävelin. 60-luvun edetessä pop-kenttä toki muuttui ja myös Vegas valikoitui yhä useamman teineihinkin uponneen hittinimen kiertuekalenteriin, Beatlesista Hendrixiin. Oli aikansa, jolloin leimautuminen “Las Vegas -tyyliseksi“ artistiksi ei todellakaan kuulostanut nuoresta rock-muusikosta imartelevalta tai edes tavoittelemisen arvoiselta olotilalta. Rhythm’n’blues-orkestereille, doo wop -yhtyeille ja sittemmin soul-ryhmille hotellilavat tarjosivat silti hyvät ja pitkäkestoiset tienestit, etenkin niille akteille, jotka osasivat kytkeä esityksiinsä tavanomaisen soiton partneriksi myös komediallisia elementtejä. Toinen keskeinen taho, rumpali-laulaja “Sweet Louie“ Smith (Marvin Smith) menehtyi joulukuussa 2007 ollessaan risteilykiinnityksellä juuri vanhan bändikaverinsa Charlesin kanssa. Suoranaista mustaa rock’n’rollia tai sen eräänlaisena johdannaisena kehittynyttä tanssisoulia ei Vegasissa purkitetuilla lukemattomilla konserttialbumeilla kuitenkaan erityisemmin kuultu. Esiintyessään Nevadan Stateline-nimisessä kasinoja hotellipesäkkeeessä Tahoe-järven itälaidalla vuonna 1965 yhtye totteli nimeä The Check-Mates, Inc
Yhtyeen spontaanilta kuulostava mutta epäilemättä käsikirjoitettu ja tarkoin etukäteen treenattu show toimii myös albumikokonaisuutena, vaikka kenties äänityksen “liian siisti“ laatu hitusen karsiikin esityksen tenhoa edellisen julkaisun karuuteen nähden. Viimeisen suuremman yhtiön studiolevynsä “Christmas Is A Special Day“ hän teki CapitolEMI Musicin kanssa kimpassa toimineen The Right Stuff Recordsin kirjoilla vuonna 1993. “Fats Domino ’65“oli laulaja-pianistin ainoa Mercury-albumi, minkä lisäksi merkki julkaisi häneltä kaksi vähälle huomiolle jäänyttä singleä. Kun lupauksissa ollut studiopitkäsoitto jäi Mercurylta tekemättä, hän jatkoi uraansa sekä Dave Bartholomewin pienellä Broadmoor-merkillä että Reprisellä, äänittäen v. Mitä ilmeisimmin samalta vuoden 1965 Flamingo-kiinnitykseltä (10.–11.6.) oli peräisin myös kierosti myöhemmällä alaotsikolla “Live In New York“ tunnettu, Central Parkiin kansitekstien mukaan sijoitettu ja alkujaan Pickwickin toimesta vuonna 1968 ilmestynyt konsertti-LP “My Blue Heaven“. Esiintyminen Clint Eastwoodin Any Which Way You Can -elokuvassa 1980 toi New Orleansin legendan vielä kerran listatuntumaan kantrinumeron Whiskey Heaven turvin. FATS DOMINO Fats Domino ’65 (Mercury MG 21039/S 61039) A: (1) Introduction (2) Blueberry Hill (3) Please Don’t Leave Me (4) Domino Twist (5) Let The Four Winds Blow (6) Whole Lot Of Loving B: (1) I’m Gonna Be A Wheel Someday (2) I’m In The Mood For Love (3) Jambalaya (On The Bayou) (4) Oh, What A Price (5) Ain’t That A Shame (6) So Long My Blue Heaven (Pickwick SPC 3295) -68 A: (1) My Blue Heaven (2) I’m Walkin’ (3) Whole Lotta Loving (4) Walking To New Orleans (5) (Yes It’s Me And) I’m In Love Again B: (1) I’m Ready (2) Blue Monday (3) When The Saints Go Marching In (4) I Want To Walk You Home Vegasissa viihtyneisiin ensiaallon rock’n’rolltähtiin lukeutui myös Antoine “Fats“ Domino (1928–2017), joka esiintyi kaupungin Flamingo Hotelissa pitkäaikaisen luottofonistinsa Clarence Fordin (1929–1994) johtaman bändin säestyksellä. Goode Chuck Berryn (1926–2017) tapauksessa keikkakunnon dokumentointi oli hieman riskialtista puuhaa jo 60-luvun alkupuolella.. Blues News 4/2018 41 teella kohellukseen vaikuttaa yhtyvän myös osa hotelliyleisöstä. Myöhemmin myös Dominon live-LP:itä ilmestyi luonnollisesti runsain mitoin – ja tavallaan hyvä niin, sillä studioon Fatskään ei enää turhan usein jatkossa astunut. Checkmates jatkoi studiotyöskentelyä vuoteen 1977 saakka mm. Ehkä juuri siksi etteivät Dominon keikat erityisemmin poikenneet studioäänitteiden soundimaailmasta, ei hänkään aivan heti päässyt livelevyä julkaisemaan. Vuonna 1974 molemmat levyt yhdistettiin virallisesti Philipsin ja Mercuryn tupla-LP:llä “In Concert!“, joskin yhä New Yorkista puhuen. Bändi esittää myös mainion runttaversion Larry Williamsin ja Johnny “Guitar“ Watsonin ajankohtaisesta OKeh-äänitteestä A Quitter Never Wins. Mainitun Black Pearlin sekä Englannin listoille nousseen CCR-coverin Proud Maryn vanavedessä bändin albumeista Billboardin yleisille Top200-listoille (#178) kelpuutettiin ainoastaan kolmoslevy “Love Is All We Have To Give“ (A&M) v. Little Bitty Pretty Onen ja Rockin' Robinin muodostama Bobby Day -jatkumo sekä upea omaleimainen souljatsahtava luenta Bobby Hebbin Sunnysta. Myöskin sovituksissaan Fatsin bändi pitäytyy sopuisassa 50-luvun muotissa antaen käytännössä kaiken soolotilan karismaattiselle solistille pianoineen. 1969, ja harvatpa alankaan harrastajat taitavat tätä viihdyttämisen jalon taidon hallinnutta joukkiota enää “joka talouden nimeksi“ mieltää. Keikan huippukohtiin lukeutuvat mm. 1968 viimeisen Top100-hittinsä, Beatles-coverin Lady Madonna. Rider (3) Driftin’ Blues (4) Feelin’ It (5) Flying Home B: (1) I Am Your Hoochie Coochie Man (2) It Hurts Me Too (3) Fillmore Blues (4) Wee Baby Blues (5) Johnny B. CHUCK VASTAAN BO CHUCK BERRY & THE MILLER BAND Live At The Fillmore Auditorium, San Francisco (Mercury MG 21138/SR 61138) -67 A: (1) Medley: Rockin’ At The Fillmore – Everyday I Have The Blues (2) C.C. Päätöksen siihen, miksi kummallekaan 60-luvun konsertti-LP:lle ei tuoretta materiaalia haluttu tuoda, kyllä ymmärtää, olihan hänen hittiputkensa katkennut käytännössä kokonaan vain hetkeä aiemmin, vuonna 1964 Merseybeat-kuumeen myötä. 1963). Vuoteen 1965 mennessä Fatsiltä oli joka tapauksessa ilmestynyt Imperialilla jo 17 LP:tä ja ABCParamountillakin 3. Kunnia Dominon itseriittoisuudelle, hänen ei tarvinnut täydentää keikkasettiään missään uransa vaiheessa muilla kuin omilla 50-luvun hiteillään, ei edes 60-luvun alkuvuosina, jolloin hänellä olisi ollut käytettävissään myös uusia kohtuullisen menestyneitä sinkkukappaleita (kaikkiaan 11 ABC-Paramount -julkaisua nousi Top100:aan, joskin vain yksi, Red Sails In The Sunset, 40 parhaan joukkoon v. Sääli. A&M-, Rustic-, Fantasyja Gucci-merkeillä
C.L. “Pahamaineisuudestaan“ huolimatta 70-luvulla Berry profiloitui juurikin liveartistina, kun Lanchester Arts Festivalilla 3.2.1972 Englannin Coventryssä The Roy Young Bandin kanssa nauhoitettu, alkujaan Dave Barthlomewin 50-luvun alussa levyttämä pikkutuhma My Ding-A-Ling muodostui hänen sen vuosikymmenen suurimmaksi hitikseen ja samalla koko uran ainoaksi Billboard-sinkkulistaykköseksi. Promoottorijulkkis Bill Grahamin San Franciscon konserttipaikoissa Fillmoressa ja Winterlandissa usein vuoden 1967 aikana esiintynyttä Chuckia päästiin nauhoittamaan kahdessa Fillmore Westin tilaisuudessa 27.6. Teknisistä vajaavuksistaankin huolimatta energinen keikkasetti tuo esiin viidakkobeatin mestarin ehtymättömät voimavarat yleisön edessä. Levyn pieniä kummallisuuksia on Sweet Little Sixteen, joka nimetään kansissa ironisesti Surfin' USA:ksi – Berry oli juuri voittanut oikeusjutun Brian Wilsonia vastaan samannimisestä plagiaattikappaleesta. Liverintamalla Diddley oli edelleen esiintymislavojen kingi, mutta kohtuuhyvin pyyhki yhä myös ääniteosastolla. 42 Blues News 4/2018 Vakioyhtyettä etenkin Euroopan kiertueilla vältellyt ailahtelevainen rock’n’roll-nero ei siten esiintynytkään oikeasti stagella vuoden 1963 albumillaan “On Stage“ (Chess LP 1480), vaan jälleen kerran turvauduttiin jälkiyleisöäänitettyihin studio-otoksiin. BO DIDDLEY Bo Diddley’s Beach Party (Checker LP-2988) -63 A: (1) Memphis (2) Gunslinger (3) Hey Bo Diddley (4) Old Smokey (5) Bo Diddley’s Dog B: (1) I’m All Right (2) Mr Custer (3) Bo’s Waltz (4) What’s Buggin’ You (5) Road Runner Vaikka Bo Diddleyn (Ellas Otha Bates / McDaniel, 1928–2008) ja Checker-Chessin menestyksen hohdokkaimmat päivät alkoivatkin jo vuonna 1963 olla vähitellen takanapäin, jatkoi kumpikin osapuoli taalojen vuolemista. ja 29.6.1967 – ja Miller itse saa myös mahdollisuuden duetoida sankarin rinnalla toista ääntä bluesilla It Hurts Me Too. Bo’n edellinen isompi singlehitti You Can’t Judge A Book By Its Cover oli noussut kesällä Billboardin r&b-tilastoissa sijalle 21, pop-puolella korkein merkintä oli 48. Niiden sisältöön palattaneen artikkelisarjan seuraavassa, vieläkin sinisävyisempiä konserttialbumeja kollaavassa jaksossa.. Chess sortui pieneen rahastukseen myös tuodessaan markkinoille äänenlaadultaan varsin kyseenalaisen, Etelä-Carolinan Myrtle Beachin Beach Clubilla 5.–6.7.1963 nauhoitetuksi ilmoitetun livetallenteen. Taustalleen hän sai tuolloin Steve Miller (Blues) Bandin. Tuoretta Lonnie Mack -instrumentaalicoverhittiä mukailevan aloitusintron jälkeen McDaniel rytisyttää menemään nipun nimeään sivuavia teemaraitoja, upottaen väliin myös Blueberry Hillistä muunnellun ja luonnollisesti omiin nimiin kirjatun kappaleen Old Smokey. Ilahduttavan poikkeuksen kuitenkin tarjosivat muutamat Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin julkaisut, sillä mikäpä muu musiikkityyli olisikaan voinut soida liveLP:llä elävimmillään kuin Chicago-blues alan suurimpien legendojen toimesta. Chess-kauden rock’n’rollbravuuriensa kaavoihin vielä enimmäkseen kangistumaton Berry tarttuu myöhempään suosikkiteemaansa vasta LP:n loppukimarassa, jolla Reelin’ & Rockin’in sekä Johnny B. Lievästi vireettömistä ja jamittelevista slovarimaratoneista koostuvan albumin kaksi ensimmäistä kolmannesta tuskin edustivat hippikesän kotibileiden kuuminta hottia. Kappale sisällytettiin myös Chess-albumille “The London Chuck Berry Sessions“ yhdessä samassa paikassa äänitettyjen, jo edellisliveltä tuttujen Reelin’ And Rockin’ja Johnny B. Diddleyn, joidenkin 60-luvun jälkipuolen huumorijulkaisujen (Pigmeat Markham, Ben Branch, Moms Mabley ym.) sekä gospel-saarnalevyjen (Rev. Niistä viimeksi mainittu koostui puoliksi Billy Lee Rileyn ja Megatons-yhtyeen instrumentaalinauhoituksista ilman osaa tai arpaa Diddleyn kanssa. Levyn kaupallisia meriittejä voi halutessaan pohdiskella. höveliksi shuffleksi muotoillulla big band -klassikolla Flyin’ Home. Vuonna 1963 olivat ennen ”Beach Partyä” jo ilmestyneet ”Bo Diddley And Company” sekä ”Surfin’ With Bo Diddley”. Franklinin Sermon-sarjan kuutisenkymmentä pitkäsoittoa) lisäksi Chessin veljekset eivät rupiseen lavamateriaaliin juuri kajonneet. Checker-katalogin kaikkiaan noin viidestäkymmenestä albumijulkaisusta miltei joka toinen piti sisällään Diddleyn musiikkia, eikä julkaisujen taso aina päätä suoranaisesti huimannut. Gooden (jota Chuck alustaa laulamalla pätkän Goodnight Sweetheart Goodnightia sekä ranskaksi että englanniksi) rinnalla esitellään myös sittemmin rakastetun keikkastandardin aseman saavuttanut My Ding-A-Ling. Goode -versiointien kanssa. Samoin LP ”Bo Diddley” (Checker LP-2984) oli kiivennyt vuonna 1962 Billboardin listalla sijalle 117. Ensimmäisen kerran “elävää“ keikka-Berryä kuultiin koko albumin laajuudessa vuoden 1967 LP:llä “Live At The Fillmore Auditorium“. Muutenkin vahvasti bluesja jopa jazz-painotteinen levy antaa tilaa tasokkaalle yhtyeelle sekä Berryyhteydessä poikkeuksellisesti myös Millerin huuliharpulle, jota kuullaan mm
Sitten kiekko ympäri ja lisää soulia huilulla. Vaikka et pitäisi pitkistä kappaleista, vinkukitarasta ja vielä vähemmän huilun äänestä, tämä voi silti olla herkkua ja mannaa.. Sen jälkeen Coryell, Ayers ja Sturrock pääsevät kaikki soittamaan omat soolo-osuutensa. Hetkittäin lipsutaan turhaan rankkoihin otteisiin kitaran varressa, mutta tämä jos joku lienee niitä kuuluja makuasioita. Ei muuta kuin kaivetaan pillit pussista ja päästetään Mann kumppaneineen Memphisin maanalaiseen. Hold On... Niissä Mannin rohkeutta kokeilla rajojaan kehutaan, mutta kappalevalintaa moititaan vaisuksi. Itseäni eivät vierailut naapurin tontille vaivaa. Blues News 4/2018 43 HERBIE MANN Memphis Underground (Atlantic SD 1522) Memphis Underground / New Orleans / Hold On, I’m Comin’ // Chain Of Fools / Battle Hymn Of The Republic Kun Hunter S. Asenneongelmia monille arvioijille tuo selvästi se, että arvostettu jatsimuusikko on hypännyt umpikaupallisena pidetyn soulin puolelle. Kappaleen valinta kiekolle ei täysin aukene, mutta ehkä sen levyttämisellä etelässä vuoden 1968 kiihkeissä tunnelmissa on haettu jotain poliittista näkökulmaa. Melkein yhdeksän minuuttia mennään asemien väliä ilman yhtään tylsää hetkeä. Chain Of Fools on Mannin lisäksi basisti Tommy Cogbillin ja rumpali Gene Chrismanin näytöstä. Oman kopioni olen löytänyt ihan koto-Suomesta vähän nuhruisena alkuperäispainoksena. Myös ostajat olivat aikoinaan innoissaan Atlanticin julkaisemasta albumista. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 8 tutun soundin: lukemattomilta 1960-luvun jälkimmäisen puolen Memphis-levyiltä tutun juurevan ilmavan, mutta samalla tiukan soiton, jonka päälle Mann alkaa kutoa seittiään. Toisaalla ihmetellään levyn outoa päätöstulkintaa, mutta kehutaan samalla albumin kappaleita tarttuviksi. Bondsin vuoden 1960 hitiksi, mutta vähän täyteraidan makua tässä on. Huilisti. Kappalelistauskin on herkullinen, mukana on muun muassa Gary U.S. Niistä vibrafoni sopii mainiosti kappaleeseen, mutta kitaristien osuudet ovat omaan makuuni liian meluisia. Tuottajaksi on merkitty kultasormi Tom Dowd, mies monen Atlanticin hitin taustalta Ray Charlesista Bobby Dariniin. Albumillahan on kaiken lisäksi mukana kammottu fuusiomies Larry Coryell. Tästä on pakko olla rytmimusiikki, ainakin siinä muodossa mitä tässä lehdessä yleensä käsitellään, hyvin kaukana! Älkäähän nyt. Frank Guidan meluisasta ja tukkoisesta Legrand-tuotannosta ollaan aika kaukana: kappaleen kyllä tunnistaa U.S. on sitten taas täyttä asiaa, vaikka kitarasankarit pyrkivät hetkittäin varastamaan show’n. Mannin levytykseltä reilu vuosi myöhemmin kuulee, että kappaleen päivitys on ollut selvästikin mieluisa tehtävä studioketulle. Kuka hemmetin Thompson. Kun albumin nimikkokappaleen alkutahdit kaikuvat ilmoille, korvat rekisteröivät heti PETRI LAHTI K un jazzhuilisti iskee pillit vinkuen soulin kimppuun, monen karvat nousevat pystyyn. Momanin taustakaarti on todella kovassa kuosissa, soitto on todella irtonaista. Katse osuu ensin kuvaan hikisestä porukasta levytyspuuhissa loppukesästä 1968 – paikka on selvästi Chips Momanin American Sound Studio Memphisin Thomas Streetillä. Muuten todella vankka avaus kiekolle. Bondsin räväkkä New Orleans sekä Sam & Daven jättihitti Hold On, I’m Comin’. Se tekee “Memphis Undergroundista“ toimivan sekoituksen kevyen musiikin eri alalajeja. Siksi lipun Memphisin maanalaiseen saa aika halvalla. Kun tarkastelin kappaleen sessiografiaa, huomasin että Cogbill oli mukana soittamassa jo Aretha Franklinin alkuperäishitillä, joka levytettiin New Yorkissa kesäkuussa 1967. Thompsonilta, tuolta sanavalmiilta roistojournalistien kuninkaalta, kysyttiin joskus kaikkien aikojen albumia, pelkoa ja vihaa uhmaten hän viittasi kintaalla hippiaikojen kukkasiin ja nimesi suosikikseen tämän jazzhuilisti Herbie Mannin (1930–2003) pitkäsoittojärkäleen vuodelta 1969. Ei anneta piippuun jääneen loppuhuipennuksen silti pilata kokonaisuutta: paljon erilaisia yllätysliikkeitä pitkällä urallaan tehneen Mannin sukellus souliin on onnistunut. Soitto säkenöi, potkii ja pirskahtelee – kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea rytmiryhmälle. Tutumpi sävy löytyy välittömästi, kun luo silmäyksen albumin takakanteen. Perään tuleva New Orleans on Mannin huilunäytöstä. Muutaman tarkkaavaisen kuuntelukerran jälkeen on vielä kurkattava, mitä mieltä albumista ollaan eri musiikkisaiteilla. Lisäksi muusikkolistaus paljastaa, että Mannille, Coryellin ja Sonny Sharrockin muodostamalle kitarapartiolle sekä vibrafonisti Roy Ayersille antaa tulitukea “Memphisin rytmisektio“ eli Reggie Young, Bobby Emmons ja muut Momanin luottomiehet. Herbie Mann päätyi onnekseen seuraan, jossa taidettiin soitto vähän joka tyyliin. Rytmi on kirjaimellisesti kuin maanalaisesta. Tempo on selvästi rauhallisempi albumin muuhun materiaaliin verrattuna. Klassikko mikä klassikko – jo silloin. Sen jälkeen seuraa vielä yllätys, sillä albumin päättävässä hymnissä loikataan Mannin huilun johdolla Amerikan sisällissodan tunnelmiin. Jatsia. Mannin tshekkibasistin Miroslav Vitousin akustinen soitin sopii sekin hyvin joukkoon
Soolokin on täyttä asiaa. Kaiken lisäksi olin aina kuvitellut, että kyseessä on täysiverinen tyttöyhtye, mutta kun sain Blue Vinylistä löytämäni läpeensä likaisen Madison-sinkulan Fairy-käsittelyn jälkeen vihdoin soimaan, ääneen pääsi sekayhtye. Touhu on pateettista ja patrioottista, laulaja Rochelle Gaudet’n ääni horjuu ja sävelkin taitaa hukkua hetkittäin, mutta sen vastineeksi mukana on runsaasti kaihoa, kun puolin ja toisin lupaillaan uskollisuutta seurustelukumppanille sekä isänmaalle. Kääntöpuolelta löytyvä duetto Bing Crosbyn ja Jane Wymanin esittämästä Zing A Little Zong -kappaleesta onkin sittenkin pahemman luokan pullistelua. Se tuli ensin mieleen, kun sijoitin Shure M44-7 -neulan tämän Decca-singlen uralle ja kaiuttimista kuului vain vaimeaa musiikin tapaista. Nyt luki Pojat, mutta valitettavasti kyseessä ei ole Kinnusen siskosten tulkinta The Shirellesin loppuvuoden 1960 räväkästä Boys-kappaleesta, vaan materiaali on itäistä alkuperää. Kankkulan kaivoon meni nekin pari euroa. THE TASSELS To A Soldier Boy / You’re The Boy For Me (Madison M 117) Nyt apuun tarvittaisiin Juhani Ritvasen kuulua englanti-suomi-englanti -sanakirjaa, sillä pikakäännöksellä tämän newjerseyläisen MEL TORME Comin’ Home Baby / Right Now (Atlantic ATL 70.093) Mel Tormen ura laulajana kesti vaatimattomat 65 vuotta. RITVA MUSTONEN Onnenrasia / Miksi, miksi, miksi (Decca 45-SD 5506) porukan nimi vaikuttaisi tarkoittavan verhontupsuja. Pisteet silti tekstimaakari Sauvo “Saukki“ Puhtilalle, joka on upottanut varsinaisen yhdyssanahirviön, “kaksitahtimoottorin“, sujuvasti kappaleen sanoitukseen. Gloria Walker pisti purkkiin 1960-luvun lopussa useita syvältä kirpoavia balladeita, joista Talking About My Baby on yksi parhaista. Kuten arvata saattaa, Walkerin yksinpuhelu ei ole ylistyslaulua elämänkumppa. Tämä on todellista maailmanmusiikkia: Konstantinopolissa syntynyt Atlantic-pomo Nesuhi Ertegun yllytti venäjänjuutalaisen Tormen kappaleen kimppuun, Saksassa syntynyt Claus Ogerman tuotti ja brooklynilainen tyttöyhtye antoi tulitukea – lisäksi ruotsalaispainos sinkusta löytyi Suomen Turusta. Kuten etiketistä olin jo epäillyt, levyllä ei ollut varsinaista nuorisomusiikkia, sillä kappaleet olivat mukana Toivo Särkän ja Aarne Tarkaksen ohjaamassa vuoden 1960 musiikkikomediassa “Kankkulan kaivolla“, mutta eipä valiteta: tämän ajan musiikki on yleensä hyvin tuotettua, soitettua ja esitettyä. Silti “The Velvet Fog“ -lempinimellä tunnettua Tormea ei muisteta – ainakaan kunnalliskotien kiikkustuolien ulkopuolella – Stardustista, Againista tai Body And Soulista, vaan tästä vuonna 1962 julkaistusta huippukiekosta. Sillä on pitkään etsimäni Mustosen laulettu versio The Dakotasin instrumentaalista Magic Carpet... Tarinoiden mukaan Alan Freed sai hinatuksi kiekon ahkeralla soittamisella listasijalle 55 vuonna 1959, mutta kuusi vuotta myöhemmin, kun Vietnamiin komennettuja solttuja jäi oikeasti tulematta kotiin tyttöystävien luo, esirippu jäi nousematta levyn uusintajulkaisulle Amymerkillä. GLORIA WALKER / THE CHEVELLES Talking About My Baby / The Gallop (Flaming Arrow 45-FA-35) Tämä taisi olla jo loppukevään hankintoja, mutta hällä väliä: kyseessä on todellinen sielun liekittäjä. Onneksi pian ääni kirkastui, kun levyautomaatin aiheuttamasta palovauriosta platalle päästiin yli ja Ritva Mustosen ilmeikäs ääni valtasi huoneiston. Ritva Mustonen on todellisesta musiikkiperheestä, sillä aviomies Heikki Laurila tunnetaan huippukitaristina ja tytär Mari Laurilakin sai aikanaan maistaa listaelämää. Hän aloitti mikin ääressä 4-vuotiaana lapsitähtenä Chicagon ravintoloissa ja painoi jazzin klassikot moneen kertaa läpi vuoteen 1999 saakka. Vielä joku päivä jostain pölyisestä sinkkupinosta kirpputorin pöydällä paljastuu single punaisine WB-etiketteineen. Tällä kertaa Divarien helmissä esitellään päättyvänä suvena pikkurahalla tehtyjä löytöjä. En nyt ala käymään kaikkien tuntemaa mod jazzin klassikkoa sen tarkemmin läpi, mutta ylistetään erityisesti The Cookiesin pippurista suoritusta Tormen taustalla. 44 Blues News 4/2018 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 40 PETRI LAHTI K esä on hyvää aikaa etsiä lisää täytettä sinkkuhyllyyn, kun ihmiset tyhjentävät ullakoita, kellareita ja kaappeja vanhoista naarmuisista kiekoista. Kyseessä ei ole siis erityisen vetävä nimi. Tämä oli pettymys. Biisi ei ole silti hassumpi, erityisesti napakasti laulajien kanssa vuorotteleva kitara ihastuttaa. LAILA JA RITVA KINNUNEN Pojat / Muistojen päiväkirja (Scandia KS 431) Kun vastaan tulee Scandian single turkoosivalkoisella etiketillä, yleensä paksulla mustalla fontilla kappaleen nimen kohdalla lukee Aja hiljaa isi, Tango pelargonia tai Satumaa
Tällä kertaa tulkittavaksi on päätynyt 1930-luvulta peräisin oleva Walking My Baby Back Home, joka on saattanut päätyä Zetterlundin ohjelmistoon Tommy Sandsin, Paul Ankan tai Steve Lawrencen repertuaarista. Tämä on muutenkin todellinen Suomi-spesiaali, sillä singlen kannet ovat aitoa käsityötä. Sen verran kuitenkin maltoin, että ennen sukellusta Scandia-levytykseen kaivoin hyllystä Whiten “Can’t Get Enough“ -menestysalbumin vuodelta 1974, jolta You’re The First, The Last, My Everything -hitti löytyy heti alkusoiton jälkeen. Kappale taipuu hyvin beat-viisikon käsittelyyn Ilkka Sysimetsän (siis Frederikin) soittamia urkuja myöten. Hyppäsin mielelläni Zetterlundin matkaan, kun piljetti maksoi kymmenen kruunua, anteeksi siis euron. Syykin selviää ihan kuuntelemalla: maailmalla balladikappaletta pidetään italialaisverisenä (Scottin oikea nimi on Giovanni Scafone), mutta kyllähän mukana oli myös slaavilaista melankoliaa koko rahalla. Blues News 4/2018 45 nille, vaan tässä kelaillaan likaista peliä, jota on pelattu laulajan selän takana. Siksi myös Tuulan ja Paulan tyylikkään varovaisella esityksellä, joka on ensimmäinen Bellalevytys Suomessa, tähyillään selvästi itään eikä etelään, sillä soolo-osuuskin taidetaan hoitaa balalaikalla. Sakta Vi Gå Genom Stan on ylistyslaulu kesäiselle Tukholmalle siltoineen, kolisevine raitiovaunuineen ja yöllisine valoineen – tämä on Mä lähden Stadiin -tyyppinen pikkuklassikko länsinaapurissa. Kaiken lisäksi levykeräilijöiden Discogs-saitilta selvisi, että tämä on Tapion halutuin levytys. MONICA ZETTERLUND Sakta Vi Gå Genom Stan / När Min Vän... Kääntöpuolelta löytyy sieltäkin kiinnostavaa kappalemateriaalia, Trini Lopezin livelevytys vuodelta 1964, joka päätyi pian julkaisemisensa jälkeen myös garage-yhtye The Standellsin livelevylle “In Person At PJ’s“. Tapion versio on kopioitu varsin tarkasti jenkkilevytyksestä; alun puheosuutta on vähän tiivistetty ja lopun murina jätetty kokonaan pois, mutta sen vastineeksi rumpalin hi-hat sihisee ajan tapaan ihan yhtä terävästi kuin Gene Pagen sovittamassa 20th Century -levytyksessä. Siksikin täytyy painua tästä levysoittimen äärestä ovesta ulos – jos vaikka löytyisi jälleen lisää levyjä!. Hyvän kirjan merkki on pelkästään se, että joku opuksen entisistä omistajista on tehnyt lyijykynällä täydennyksiä muun muassa Elmore Jamesin levytysten kohdalle. TUULA JA PAULA Bella / Kyyneleitä kirjeissä (Philips 340 570 PF) Yksi harha-askel sallittakoon: tämä on takavuosien hankintoja, mutta levy piti kaivaa esiin, kun mietin, miten innokkaasti Jack Scottin säveltämää Bella-kipaletta on tunnelmoitu täällä. GEORGIE FAME AND THE BLUE FLAMES Yeah, Yeah / Preach And Teach (Columbia DB.7428) Armotonta oli ajan riento helmikuussa 1965, kun Hesarin pop-palstalla leimattiin ensin The Shadowsin muusikot ”veteraaneiksi”, julistettiin sitten The Swinging Blue Jeansin ja Billy J. THE ROOSTERS Bella / What Have I Got Of My Own (Philips 340 720 PF) Se varsinainen syy perehtyä Bellaan oli tämä, Finnish Nuggets -osaston tulkinta loppuvuodesta 1965. Melodinen What Have I Got Of My Own sopii hyvin Karlssonin äänelle. Alkuperäinen esitys julkaistiin Scottin neljännen Carlton-sinkun B-puolella vuonna 1959, mutta se ei tainnut soitella herkkiä kieliä muualla kuin Suomessa. Kirjoitin entiset omistajat monikossa siksi, että takakanteen liimatun hintalapun perusteella kirja on hankittu käytettynä Britanniasta. KARI TAPIO Ainoain oot sä vain / Minne tuuli vaeltaa (Scandia KS 950) Huh huh, eikö Blues Newsissä ole enää mitään häpyä – Kari Jalkasta tuskin on mainittu lehden palstoilla sen 50-vuotisen historian aikana! Nyt on, sillä bongasin sänkykamarisoulin kuninkaan Barry Whiten nimen sinkun säveltäjätiedoista, joten olihan sitä lyötävä rahat tiskiin ja annettava Tapion Suomisoulille tilaisuus. Tämäntyylinen musiikki oli 1960-luvun puolivälissä pienen, lähinnä suomenruotsalaisen helsinkiläisporukan touhua. Ajat olivat siis muuttumassa, ja brittiläisen laulavan kosketinsoittajan Georgie Famen tulkinta kuubalaisperkussionisti Mongo Santamarian ensiesittämästä Yeh, Yeh -kappaleesta on selvästikin kuulostanut raikkaalta kitaramusiikkiin kyllästyneestä arvostelijasta. Mikään harrastelija ei ole kyseessä, sillä tussausjälki vaikuttaa siltä, että tässä on suunniteltu kansia Philips-sinkkuun oikein painoon asti. Kiitos heille siitä, että ovet olivat auki maailmalle jo silloin. Ahkera kuvittaja on löytynyt puhelinnumerosta 795946, Taivis Hesa – näin selviää lyijykynällä kirjoitettuna takakannesta. Yksi esikuva löytyi niinkin läheltä kuin Tukholmasta, jossa Monica Zetterlund (1935–2005) hallitsi suvereenisti Ray Charlesit ja muut rapakon takaa peräisin olevat laulut. Noh, skittayhtyeistä ei ole onneksi päästy vieläkään, mutta hyvältä kuulostaa myös tuplajee – olen aina pitänyt keinuvan kappaleen eri versioista ranskalaistähti Claude Francoisista tuttuun Lasse Mårtensoniin saakka. Paljon bluesia oli myös siinä, että klassikko-opuksen tekijöistä Mike Leadbitter kuoli 32-vuotiaana vuonna 1974 aivokalvontulehdukseen – uuvuttuaan väitteiden mukaan monenlaisten kirjoitusja tiedonkeräyshankkeiden paineessa. Näin sitä oppi taas uutta! MIKE LEADBITTER, NEIL SLAVEN Blues Records 1943–1966 – A Complete Guide To 20 Years Of Recorded Blues (Oak Publications, 1968) Olkoon miten paljon vanhentunutta tietoa, vääriä valintoja siitä mikä on bluesia tai kömpelöä taittoa, niin kyllähän tämä sinisävelten kivijalkadiskografia oli pakko poimia talteen. Kramer & The Dakotasin syöksy listoilta alkaneeksi ja kerrottiin lopuksi, että ”rhythm and blues -veikko Georgie Fame edustaa kauden hauskimpia ja onnistuneimpia vastapainoja kitaramusiikille”. Karppasen sisarusten versiosta on otettu kolmessa vuodessa todella aimo harppaus, toki kielikin on vaihtunut alkuperäiseen matkalla. Kun mukana on selviä vaikutteita, tai itse asiassa lainaakin Etta Jamesin kuolemattomasta I’d Rather Go Blind -raidasta, niin kyseessä on upea levy. (Philips 350 202 PF) Mistä suomalaiset levy-yhtiöiden pomot saivat inspiraation tarjota jazzahtavaa tai bluesahtavaa laulumateriaalia Carolalle, Laila Kinnuselle, Laila Halmeelle ja muille tyylikkäille leideille 1960-luvun alussa. Tuulan ja Paulan ensi version tavoin myös Cay Karlssonin, Lasse von Hertzenin ja kumppanien versio nousi listoille, vaikka ei hätyytellytkään ihan kärkisijoja. Tarinan huipentaa se, että useista huippulevytyksistä huolimatta Gloria Walkerin henkilöllisyys on jäänyt mysteeriksi innokkaimmillekin soulin harrastajille
Valitettavasti tämä näkyy myös Hardyn kirjassa elämästään, sillä artisti keskittyy lähinnä kertomaan kivikkoisista suhteista perheenjäseniinsä, tuskailemaan elämänsä muusikkorakkauden Jacques Dutroncin sitoutumiskammoa sekä tarkkailemaan itseään ja tähtien asentoa maailmankaikkeudessa. Kun hän kuuli Paul Ankaa radiosta 1959, peli oli pelattu. Blues News 4/2018 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA FRANCOISE HARDY: The Despair of Monkeys and Other Trifles – A Memoir by Francoise Hardy (Feral House, 2018, ISBN 978-1627310604, suomentamaton), 328 s. Se on harmi, sillä monet 1980-luvulla tehdyt äänitteet Hardy käy kyllä huolella läpi, mutta Voguelle tehdyt klassikkobiisit ohitetaan “amatöörimäisesti levytettyinä ja huonosti tuotettuina“. Jälkimmäisen Hardy näki esiintyvän paluukeikallaan Las Vegasissa vuonna 1969. Pian sen jälkeen hän etsi Pariisin levykaupoista jo Eddie Cochranin, Billy Furyn, Brenda Leen ja muiden levyjä – monesti turhaan. Petri Lahti Kun elämä ei ole pelkkää jee jeetä. Hardyn elämäkerta on suorapuheista pohdintaa elämästä ja sen karikoista musiikin kustannuksella. Vaikka Hardy oli itsekin nimi siinä vaiheessa musiikkimaailmassa, hän sujautti kirjekuoreen singlelevytyksensä Loving You -kappaleesta, jätti paketin fanityttömäisesti Hiltonin vastaanottoon ja toivoi, että se päätyisi respasta Elviksen käsiin. Sen Hardy sentään kuvaa, miten innostui kevyestä musiikista. Lisäksi Hardy ei selvästikään pidä suuressa arvossa uransa alkupään tuotantoa. Asiassa ei ole ihmettelemistä, sillä ye-yessä yhdistyvät vetävät jenkkija brittivaikutteet ranskalaiseen charmiin; raikkaat nuoret artistit laulamassa äidinkielellään hyvällä maulla valittuja sävellyksiä, usein cover-versioita, vetävästi soitettuna ja tuotettuna. Levytyssopimuksen Voguelle hän sai hiomalla puutteellista rytmiikkaansa I Gotta Know’lla, jonka Eddy Mitchell oli ajanut sisään ranskalaiseen musiikkimaailmaan Les Chaussettes Noires -yhtyeineen Cliff & The Shadowsin (ja Elviksen) tuotannosta. Jee jee sai Hardyn mielestä jäädä selvästikin sinne 1960-luvulle. Muuten ranskalaisen populaarimusiikin alkuräjähdys jää kirjassa sivuraiteelle. Omiksi esikuvikseen Hardy nimeää Dionne Warwickin sekä Elviksen. Yksi genren suosituimpia nimiä oli Francoise Hardy, joka on nyt kirjannut elämänsä muistot kansien väliin. Dutronc, joka aloitti uransa El Toro et les Cyclones -rock’n’roll-yhtyeen kitaristina, saa kyllä paljon palstatilaa, mutta tämän arvostettujen soololevytysten sijaan Hardy kelailee elämänkumppaninsa luonnetta ja pettäjän tietä. Ranskalaisella ye-yellä, 1960-luvun ensimmäisen puoliskon teinipopilla, on paikka monen musiikkia harrastavan ja levyjä keräilevän sydämessä. Hardy oli esimerkiksi räväkkään Sylvie Vartaniin verrattuna jo alusta pitäen omien herkkien polkujensa kulkija, nainen ja kitara -tyyppinen artisti, joka jätti tulkinnat vauhdikkaista jenkkilevyistä kiltisti kanssasisarilleen ja keskittyi enemmän suhdetunnelmointiin
Miehekkään möräkällä, eritoten perinteiseen rekkakuskikantriin mutta toisaalta myös jump-rhythm’n’bluesiin sekä kantrahtavaan rockabillyyn istuvalla äänellä siunattu kaveri herätti rivakasti kiinnostusta niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, ja uusien festivaalikomennusten seurauksena myös Bakerin levytyssaldo kertyi, sekä losangelesilaisella Wild-merkillä että espanjalaisella El Torolla, jolle tämä “Lady Killer“ on jo kolmas julkaisu varsin lyhyellä, noin kolmen vuoden periodilla. Vahvasti Sonny Georgen ja The Planet Rockersin truckerbilly-tyylin mieleen tuovat Bump Stops, Back From The Dead ja Forget About My Heart, Johnny Cash -maneereilla verhoiltu mollisointuinen Barry John sekä Wayne Hancockin tapaan western-swingahtava boogie woogie Back To The Country puhuvat kaikki vain yhden asian puolesta: Scottyssa on ainesta! Sitä paitsi, hänen Hank Williams -tribuuttilaulussaan Hank’s Cadillac myös se kuulu liikkumaväline on kuvailtu kerrankin aivan oikean väriseksi. Uusimmalla yrittämällään bändi täydentää Hey Porterin, Wanted Manin ja Ring Of Firen tapaisista klassikoista koostuvaa kappalevalikoimaansa muutamalla omalla Cash-vaikutteisella numerolla. Dynaamisimmillaan bändi loistaa hurjadraivisella tulituksella Easy Lover, eikä kappaleen 134 sekuntin kestossa ole yhtään venyttämisen tarvetta. Hollandin kanssa työstämäänsä esitystä. Sam itse esiintyy kantribändin keulakuvana jopa bluesminäänsä varmaeleisemmin ja ilman skandinaavisen aksentin häivähdystäkään. Sen täyteläisesti historian hämäristä siirretyt soundit tuntuvat “oikeellisuudessaan“ lähes kuumottavilta ennen niihin tottumista, eikä bändin osaamistakaan pääse moittimaan millään osa-alueella. Kööpenhaminalaiset Dennis Lydom (laulu ja kitara), Moren Metniece (sähkökitara) ja Tim Kristensen (kontrabasso) suorittavat missiotaan suurella sydämellä, mutta kantaako Käteis-Jussin tutuhkon repertuaarin kierrätys todella pidemmän päälle. syyskuuta. Pete Hoppula JOHNNY HORSEPOWER The Band In Black (El Toro ETCD 6093) Johnny Cashin musiikkia ja traditiota vuodesta 2010 lähtien ylläpitänyt tanskalaistrio on julkaissut neljä albumia ja keikkaillut laajalla säteellä ympäri Eurooppaa rummuttomana, alkuperäisen Tennessee Two’n oppien mukaisella soitinkoostumuksella. Harvinaisen eloisalla, luontaisen “häiriintyneellä“ äänellä lähinnä kiihkotempoisia rockabillyhölkkiä luritteleva Marvel on todellinen aarre, joka kulunutta ilmaisua käyttäen saisi epäilemättä puhelinluettelonkin kuulostamaan hänen tulkitsemanaan juuri passelilta. Wade Rayn 60-luvun puolivälissä levyttämä Hank Cochranin Tears Don’t Stain) kuten eivät myöskään traditionaaliset mutta sitäkin vaativammat honkytonk-shufflet (mm. Pete Hoppula THE REAL GONE TONES Backseat Bingo (El Toro ETCD 6088) Jo parin vuoden takaisella El Toro -esikoisellaan “Hot Mess“ kulmakarvoja mielihyvästä ylöspäin kohotellut Puolan Varsovasta tuleva rockabilly-yhtye kuuluu “Ray Black“ -artistinimellä esiintyvän Rawand Bazianyn Black Shack Recordings -studiossaan äänittämiin ja tuottamiin suojatteihin. Nuo kappaleet (Folsom Prison Blues, San Quentin, Merle Haggardin Mama Tried sekä trion omaa folkahtavampaa. Lisäksi brittimuusikko duetoi levyn 60-luvun go-go -tyyliin revitellyllä Girl I Need -raidalla. Miehen suvereenissa käsittelyssä eivät häpeä herkät nyyhkyballadit (upean surumielisen tulkinnan saa mm. Cheap Thrills -nimisen kappaleen kaksikko esittää yhdessä kenties hieman Collins Kidsin esimerkkiä jäljitellen. Pikemminkin päinvastoin, monet Real Gone Tonesin vedot kun saadaan kokonaisvaltaisesti maaliin jopa maagisen kahden minuutin aikaraamin alittaen. Pete Hoppula SCOTTY BAKER Lady Killer (El Toro ETCD 8086) Australialaisen laulaja-lauluntekijän Scotty Bakerin ura lähti meikäläisittäin katsottuna nousuun hänen esiinnyttyään Englannin Rockabilly Rave -tapahtumassa 2014. 62 Blues News 4/2018 KATALONIAN HÄRKÄÄ JA RYTMIPOMMEJA! BN tutkailee El Toroja Rhythm Bomb -merkkien levyuutuuksia, osa 2 THE COUNTRY SIDE OF HARMONICA SAM The Country Side Of Harmonica Sam (El Toro ETCD 6082) Monen pohjoismaisen bluesfanin on täytynyt nielaista vähintään kertaalleen kuullessaan sekä soolouralla, monissa studiosessioissa että The Domestic Bumblebees -yhtyeen kanssa reilun kymmenen vuoden ajan kunnostautuneen Harmonica Samin eli malmölaisen Samuel Anderssonin perustaneen oman autenttista 50-luvun ja 60-luvun alun kantria esittävän kokoonpanonsa. Orkestraation keskiössä pedal-steel -kitaristi Peter Andersson ja kitaristi Johan Bandlin Melin raivaavat tietä, jolla kontrabasisti Ulrik Janssonin, rumpali Patrik Mamrosin sekä paikoin ryhmää täydentävien viulisti Johan Malmbergin ja pianisti Peter Barrelidin on vaivatonta askeltaa mukana. Seurassaan hänellä ovat studiossa olleet The Doel Brothers -yhtyeestä irrotetut David Doel (kontrabasso/soolokitara) ja Gordon Doel (rummut/rytmikitara), pianisti Ezra Lee, steel-kitaristi Phil Morgan, saksofonisti Stephane Swervy sekä toista soolokitaraa soittava Darrel Higham, joka on myös toiminut session tuottajana. Ulkoasuaan myöten honkytonkin ytimessä operoiva The Country Side of Harmonica Sam vaikuttaa hämäännyttävän paljon aikamatkalaiselta menneisyydestä. Coy Jacksonin Lookout Heart ja Wynn Stewartin Big City). Taas kerran nuo naapurimaan hannuhanhet pääsivät siis näpäyttämään – eikä tällä erää kyse edes taida olla pelkästä hyvästä tuurista! Käykäähän myös omin silmin ja korvin ottamassa ansaitut iskut vastaan ryhmän esiintyessä seuraavan kerran näillä kulmilla Helsinki Country Festival -tapahtumassa 8. Lisäksi tanskalaiset lujittavat levynsä julkaisukynnystä sisällyttämällä sille kaikkiaan neljä Memphisin Sun-studioilla Tennessee 3:n originaalirumpali W.S. Kiekon nimikappaleella kantrija r&b-kyyti kovenee neobillahtavaksi uhoksi, mutta niin vain Baker jatkaa tilanteen herrana. Ilahduttavana yllätyksenä on otantaan selviytynyt myös vuoden 1994 “American Recordings“ -albumin Let The Train Blow The Whistle, vaikkei Hevosvoima-Jussien suoraviivaiseksi jolkotukseksi taltutetussa tulkinnassa Rick Rubin -tuotannon kohtalokkuutta aivan tavoitetakaan. Täyteläisen 50-lukuista jälkeä on miehen kalustolla saatukin aikaiseksi. Ryhmän keulakuvattaren Marla Marvelin laulamat kappaleet ovat lisäksi lähestulkoon kaikki tämän lahjakkaan naisen omia hyviä sanoituksia, muun yhtyeen (harpisti-laulaja Simon Paco Nunez, soolokitaristi Gregory Pick, kontrabasisti Little Jim ja rumpali Boppin’ Bob) vastatessa sävellyspuolesta. Muutamaan otteeseen mikrofonin varteen päästetään myös Nunez, jonka desperate-voittoisen yliampuvassa tyylissä ei ole pahaa joskaan ei järin ylistettävääkään sanottavaa
Viimeksi mainittuihin lukeutuva Shakey Heart tai strollitempossa ylväästi asteleva Little E ovat kumpainenkin esityksinä jo riittäviä järkiperusteita antaa mahdollisuus tälle levylle, mikäli taidolla työstetty vanhemman koulukunnan hepcatrockabilly yhtään jaksaa puhuttaa. Mallikkaasti löntystävään slovariosastoon lukeutuvat mm. Blues News 4/2018 63 kättenjälkeä oleva raukea She’s Gone) El Toro on myös puristanut erilliselle vinyyli-EP:lle – ja itse olisinkin taipuvainen suosittelemaan aiheesta hienokseltaan kiinnostuneille juuri tuota pikkumustaa tuotetta. Harmanin (joka myös soittaa levyllä harppua kolmella raidalla) lisäksi laulaja-kitaristin potentiaalin ovat noteeranneet pianistivieraana useammilla kappaleilla esiintyvä Gene Taylor sekä ranskalaismuusikko Nico Duportal, joka on puolestaan tarjonnut sävellysapuaan parille pitkäsoiton esitykselle. Tähän kaverikerhoon kuuluvat mm. Blue Front Persuaders-, Blues Travellerja Rhumba Bums -yhtyeissä vaikuttaneen pianisti Steve Luckyn kanssa mies tykittää Elmore-tyylisen sliderokin Slow Down Baby, Tomi Leinon kitara sävyttää hidasta raastobluesia What Kind Of Girl Are You ja Jo’ Buddy Raulamo riemastuttaa tavaramerkkikuusikielisineen roisilla Nick Curran -tyylisellä huutouralla What's The Matter Now. Turhaa hoppua ryhmä ei pidä myöskään Pee Wee Craytonilta lainatulla Blues After Hours -instrumentaaliklassikolla. Mitäpä tätä nyt sen kummemmin sievistelemään. Mikäli Victorin Howlin’ Wolf -maneerit Rockin’ Daddy -kierrätyksellä saattavat jotakuta hitusen vaivaannuttaa, levyn todellisiin ylpeyden aiheisiin lukeutuvat mm. Rossin tapaisten menneisyyden esikuvien hengessä piisaa 16 raidan verran. Victorin tummanpuhuva, usein harppumikin takaa öristy lauluääni on saanut entisestään syvyyttä ja jopa kaiken elämöinninkin keskellä omalla tavallaan maltilliset esitykset muodostavat yhteen nidottuna memphisläisartistin toistaiseksi tasapainoisimman pitkäsoiton. Kim Wilson, Danny Michel, Big Jon Atkinson, Carl Sonny Leyland, Mike Nessin Social Distortionissa kantripunkkia jyystänyt Jordie Edmonds sekä ansaitusti myös muutamat vanhat finskiystävämme. Itämaan taivaalla eivät Lentävät kankaankappaleet suinkaan liitele vaan ilmaherruudesta kisaillaan Syvän Etelän riehakkaaseen boppailumalliin, tahtilajia tosin kesytetään muutamin paikoin baritonikitaroiduilla honkytonk-kantrirokeilla sekä huuliharpun sävyttämillä bluesralleilla. Mm. Pete Hoppula SHAKEDOWN TIM & THE RHYTHM REVUE Shakedown’s Th’owdown (Rhythm Bomb RBR 5875) “Uskonpa meidän luoneen hyvän levyn“, kirjoittaa tuottajan paikalla tällä albumilla istunut James Harman kiekon sisäkotelon saatesanoissaan. Kahdeksan vuoden jälkeen julkaisukantaan palaavalla bluesoriginellilla on muutakin sanottavaa, mutta sen hän tekee paitsi omintakeisen 50-luvulle ammentavan musiikkinsa, myös useiden matkan varrella tutuiksi tulleiden soittajafrendiensä avustuksella. Viskitynnyrin pohjalta kumpuavaa riivatun rupista eteläistä bluesboogieta ja -stomppausta Joe Hill Louisin ja Dr. kantriblueshengessä akustisesti versioitu Did The Best I Could sekä Timin oma tummasävinen molliblues No More Fightin’. Pete Hoppula LITTLE VICTOR Deluxe Lo-Fi (Rhythm Bomb RBR 5886) Kun kerran Beale Streetin kasvatti ja suomalaisyleisöäkin takavuosina useampaan kertaan hämmästyttänyt Little Victor vakuuttaa Lo-Fi:n olevan nykyään uusi Hi-Fi, ei asiaan jää juuri spekuloinnin varaa. Rhythm Revuen vakiokoostumusta (tenorija baritonifonisti Bart Stone, rumpali Dennis de Gier ja kontrabasisti “Boss“) täydentää vielä laulaja-lauluntekijä ja jo 80-luvulta saakka levyttänyt Kathleen Vandenhoudt, joka duetoi raspikurkkuineen Timin käsialaa olevalla swingillä The Way It’s Gonna Be. Shakedown Tim pitäytyy maanläheisessä joskin vähäeleisyydestään johtuen ei järin mieliinpainuvassa laulutyylissä. kanadalaisharpisti Harpdog Brownin kanssa 20-lukuisissa pianobluestunnelmissa upeasti versioitu Tampa Redin ja Georgia Tomin Chicago Moan Blues sekä hyytävä Tom Waits’mainen oma paatos This Letter. The Hidden Charmsja Dusty Dave & The Heartattacks -orkestereista yhteen juurtunut nelihenkinen kokoonpano esittää debyyttijulkaisullaan enimmäkseen solistinsa kirjoittamaa uutta musiikkia. Myös pönttö muistetaan vetää nauhoituksen päätteeksi, onneksi ei sentään itse esitystä huuhteluveden mukana. Myös levyn avauksena reippaana Teksas-rollina tömistelevä Drop You Like A Bad Habit tulkitaan myöhemmin uudelleen verkkaisena Louisianan suistobluesina. Irtiottavin suoritus I Wanna See You Baby ampautuu hetkeksi slidekitaroineen Mississippin hill country -tunnelmiin. Rikollisen rietasta. Ei sillä, etteikö yhtye kuulostaisi kaikin tavoin esikuvaltaan läpi levyn, omaperäisyyttä siitä vain saa kaivaa pistolapion kanssa. Pete Hoppula RAY BLACK & THE FLYING CARPETS Better Way To Move (Rhythm Bomb RBR 5883) Jos laulajan perusteella joskus sattuisi yhtyeestä erehtymään, saattaisin itse haksahtaa pahemman kerran Saksan Stuttgartissa vaikuttavan kontrabasisti-laulaja Ray Blackin ja tämän Flying Carpets -bändin kohdalla, siinä määrin samankaltainen on ryhmän autenttinen 50-luvun rockabillysoundi kotoiseen Kekkaamme ja hänen luotsaamaansa Rockin’ 8-Ballsiin nähden. Omimmillaan hän on hitaammissa numeroissa, jollaisia valtaosa albumin sisällöstä onkin. Pete Hoppula. Huumorintajuakin laulajalta näyttäisi löytyvän: setin viimeinen raita, akustinen ragtimeblues Let’s Get A Life on äänitetty vessassa yhdellä mikrofonilla, ja siltä tallenne kieltämättä äänityksellisesti kuulostaakin. Senioribluesmies ei lätise turhia, belgialainen Shakedown Tim, alias Tim Ielegems kuuluu yhtyeineen Euroopan huomionarvoisimpiin uusiin retrokentän bluesrokkaajiin
Vauhdikas Take A Little Louisiana kokoaa hienosti albumin musiikillisen teeman sekä sen maanläheisen tunnelman. Ball yhdistelee sulavasti musiikissaan louisianalaisvaikutteita ja Texasin roadhouse-bluesia, unohtamatta tietenkään New Orleansin boogie woogie-barrelhouse -pianismin perinteitä. Ja Mikko Peltola rumpalina on maailmanluokkaa. Paras esimerkki edellä mainitusta taitaa kuitenkin olla kiekon nimikappale. Levy sisältää yhdeksän originaalia kappaletta sekä lainabiisit Ernie K-Doelta, Ray Charlesilta ja Jesse Winchesteriltä. Tämä kolmikko julkaisi jokunen vuosi sitten levyn nimikkeellä North Mississippi Osborne. Tähän kun yhdistetään ensiluokkaiset soittajat ja asiaan kuuluva soundimaailma, keitos on liki täydellinen. Hänen uudella levyllään operoiva muu soittokuntakaan ei jätä moitteelle sijaa. Tässäpä levy niille lukemattomille Westin musiikin ystäville, jotka ovat odottaneet sitä ensimmäistä julkaisua. Edellisestä albumista, Hellsinki Hellraisersin kanssa levytetystä ”Whisky In My Blood’ista” (ks. Takanaan hänellä on 5 studiolevyä ja 4 ep:tä. BN #260) oli vierähtänyt muutama vuosi, joten oli jo aika saada uutta materiaalia kuultavaksi. Brittiläinen huuliharpisti ja laulaja Steve West Weston on saanut ihailua ja kannatusta parinkymmenen vuoden ajan ympäri maailmaa ja kysymys faneilta on aina ollut, miten saa levyn. Pari tunteikkaammin keinuvaa raitaa, Hopeland ja The Rescue rauhoittavat kokonaisuutta. Kovaksi tamppaantuneella uralla on kevyempi kulkea kuin umpimetsässä. Kitaran ja harpun yhteisriffi potkii tehokkaasti ja kunnia kulkevuudesta kuuluu myös Codyn terhakkaasti loikkivalle rumpukompille. Siitä parhaana esimerkkinä käy yhteiskunnallisesti kantaaottava Pots And Pans. Monien livelevyjen tapaan tämäkin on läpileikkaus studioalbumien parhaista raidoista. Ball hallitsee myös rauhallisemman balladiosaston. Johnny Longshot ilahduttaa kitaroihin annostellulla korkeahkolla Rolling Stones -pitoisuudellaan. Äänimaisemaan rohjetaan jättää tilaa. Letkeästi kantrirokkaava Delta Coating on oivallinen esimerkki tästä. Cd:llä kuultavista täyteläisistä puhallinosuuksista vastaa pääosin 5-henkinen Hot Horns -osasto. Roisketta ja pörinääkin tarjotaan, mutta musiikilla on tilaa myös hengittää. Harri Haka DAVE ARCARI Live At Memorial Hall (Buzz BRS012017) Skotlannin alt. Steve kommentoi levyä toteamalla, että tulipahan tämä vihdoin tehtyä ja muusikot olivat tähän kappalevalikoimaan parhaat mahdolliset. Paikoin kuulijan mieleen nousee “hei, mä oon käynyt täällä ennenkin“. Kitaristina toimii Tomi Leino, joka jälleen kerrran osoittaa osaamisensa huippukokoonpanossa samoin kuin Trickbagista tuttu Lars Näsman sekä pystyettä sähköbassossa. Ensinnäkin tämän levyn kappaleet ovat samaa tasoa kuin Westonin livekeikkojen esitykset. When The Mardi Gras Is Over, Take A Little Louisiana, Ernie K-Doen I Got To Find Somebody sekä solistin oma R&Bpala Once In A Lifetime Thing viestittävät myös vahvasti Ballin musiikissa kuuluvaa positiivista elämänasennetta. Marko Aho WEST WESTON West Street (Magic CD 0010) Tämä on yksi odotetuimpia blueslevyjä aikoihin. Ballin rullaavat pianokuviot ja sielukkaat laulutulkinnat muodostavatkin albumin ytimen. Kaikki kappaleet eivät toki pääty näin. Soundit ja tiivis kokonaisuus ovat sitä luokkaa. “Live At The Memorial Hall“ on tallennettu Loch Lomondissa lähellä Arcarin Länsi-Skotlannin kotia. Soittajisto levyllä on vaikuttava. Esimerkiksi suosikkikappaleeni 36-24-38 vedetään loppuun asti ja naisen mitoista kertova esitys pitää sisällään harppua, joka olisi voinut olla Little Walterin tuotantoa. Gospel-sävyjä omaavassa, funkahtavassa Shine A Bright -biisissä kiteytyy niin artistin kuin koko albumin säkenöivä musiikillinen ilme. Levy on julkaistu Larsin levymerkillä ja äänitetty Tomi Leinon studiolla Karkkilassa. Kuten nimestä voi päätellä, on kyseessä aiemminkin Sansonen kanssa yhteistyötä tehnyt ja omillaankin kosolti kelpoisaa materiaalia tuottanut Anders Osborne, sekä Dickinsonin veljespari Luther ja Cody North Mississippi Allstarsista. Kautta levyn soitto soi hyvällä fiiliksellä ja tyylillä. Rokimmasta bluesista tehdään aivan liian usein tasaisen paksua jöötiä, kun kuvitellaan sen olevan voimalaji. Jo avaus Derelict Junction tekee pelin selväksi. “Kutsu sitä bluussiksi, kutsu sitä kantriksi, kutsu sitä rokkanrolliksi“ -teema pyörii useasti tallattuja polkuja, mutta tempaa mukaansa kerta toisensa jälkeen. Livenä studiossa ja yleensä ensimmäisellä otolla Chess-levymerkin perinteisissä tunnelmissa. Louisianan Dockside-studioilla äänitettiin neljä biisiä, joissa kuuluu vahvasti alueen musiikillinen ilme. ”Shine A Bright”-kiekon tuottajana toimi mm. Eivätkä ne ilon aiheet avausraitaan lopu. Plywood Floor muistaa rokatessaan myös rollata ja Can’t Get There From Here svengaa vastustamattoman rennosti. Tomi Leino puolestaan kommentoi vaatimattomaan tapaansa, että tehtiin niin hyvää jälkeä kuin osattiin ilman teknisiä kikkailuja. Niistä löytämääni rycoodermaisuutta ei Dickinsonin tyylikäs slide ainakaan vähennä – etenkin kun viimeksi mainitussa meksikohtavassa laulussa sen kaverina soi Sansonen haitarikin. Kaikki kappaleet ovat West Westonin omaa käsialaa. Tälläkin levyllä ovat kuultavissa kaikki ne hienot musiikilliset elementit, mistä hänet on pitkään tunnettu. Arcarin nykyisiä faneja miellyttänee myös se, että mukana on. Levy on purkitettu sekä Texasissa ja Louisianassa kokoonpanojen vaihdellessa paikan mukaan. 64 Blues News 4/2018 LEVY TUTKAILUT MARCIA BALL Shine A Bright (Alligator ALCD 4982) Pianisti-laulaja Marcia Ballin Alligator-uutuus on jo naisen viidestoista pitkäsoitto. Silti maastonmuodot erottuvat, eikä maisema ole puuduttavan tasaista. Ballin tekstit ovat myös kiinni nykyajassa. You’ve Got Me Thinking on hieno perusblues, jonka vastapainoksi kuullaan kromaattinen instrumentaali Moochin’. Chicagolaisittain riffittelevä One Star Joint luottaa toistoon ja äityy loppua kohden makoisaksi jamiksi. Mukana on luonnollisesti hänen omia suosikkikappaleitaan sekä yleisön keikkasuosikkeja Texicalli Waltzista Parcel Of Roguesiin. Niistä huomaa, että vaikutteita on matkan varrella kertynyt, eikä niitä peitellä. Kappaleet ovat kaikki varsin laadukkaita ja muista poikkeava on No Snow In Mexico, joka on latinobeatilla kulkeva ilottelu. West on itse sanonut, että kynnys on ollut korkea eikä ole ollut täysin tyytyväinen aikaisempiin yritelmiin. No nyt se on lopulta ilmestynyt ja odottelijat eivät todellakaan joudu pettymään. Itse olisin tosin toivonut kokonaisia kappaleita ilman feidauksia. Kappaleita ei tarvitse soittaa täyteen, kun tietää mitä tekee ja jokainen raita on silkkaa asiaa. Tämä ryhmä ei sellaiseen sorru. blues-suurlähettiläs, pyörremyrsky vesilasissa, Dave Arcari on muistanut meitä uudella konserttialbumillaan. Kaikki kahdeksan kappaletta ovat Sansonen kirjoittamia. Hienon huuliharpputyöskentelyn lisäksi Westin laulu on persoonallinen sekoitus amerikkalaista ja brittiläistä ääntämistä, jossa on selvästi mukana ymmärrys bluesin syvimmästä olemuksesta. What Would I Do Without You ja World Full Of Love ovat isolla auktoriteetillä tulkittuja, upeita soul-balladeja. Myös sanallinen viesti on kappaleessa enemmän kuin hyvä: ”Ota vähän Louisianaa mukaasi, mihin ikinä menetkin”. Los Lobos -yhtyeestä tunnettu Steve Berlin. Levyn päätösbiisi ei voisi myöskään olla sopivampi. Lisäksi uutuudella huomio kiinnittyy erittäin laadukkaaseen biisimateriaaliin, joka on lähes kokonaan laulajan omasta kynästä lähtöisin. Tästä aion ainakin itse pitää kiinni! J-P Berg JOHNNY SANSONE Hopeland (Shortstack 1012) New Orleansissa asusteleva Johnny Sansone on jo aiemmin todettu monipuoliseksi laulajaksi ja oivalliseksi harpistiksi, jonka musiikissa kotiseudun rento asenne on läsnä. Ne kun pystyy päättämään perinteisesti artistin käsimerkillä tahdin lopussa
Tällä kertaa mies yllättää musisoimalla soolona, triona tai kvartetin kanssa rauhallisissa jazz-sävytteisissä ”late night” -tunnelmissa. Kuten jo debyyttialbumin arviossa totesin, ei hyvän musiikin tekemiseen tarvita mitään ihmeen hilavitkuttimia, mies ja kitara -yhdistelmä on toiminut jo bluesin alkuajoista lähtien. Meno on sopivan messevää ja Arcari jutustelee esitysten välissä mukavia. Yleensä artistia on totuttu kuulemaan oman ison yhtyeensä Roadmastersin yhteydessä tai vaihtoehtoisesti trio-formaatissa Joe Krownin sekä Russell Batiste Jr:n kanssa funkahtavissa blues-, R&Bja funk-tunnelmissa. Samalla se laajentaa entisestään hänen jo nytkin monipuolista artistikuvaansa. Kipinän soittamiseen hän sai vierailtuaan eräässä klubissa, joka sijaitsi lähellä kotikaupunkiaan Buzetia. Tämän levyn (ja tuoreen Mike Zito -pitkäsoiton) perusteella kannattaa mennä kuuntelemaan, mikäli mahdollisuus vain tulee. David Eganin Even Now -sävelmä saa osakseen sykähdyttävän tulkinnan. Meistä Steve Earle -faneista kiinnostavin tarina liittyy Devil’s Left Hand -kappaleeseen. Levyn vastaanotto on lehdistössä ollut pääosin erittäin positiivista. Kaikki vanhat kliseet/temput on unohdettu ja nyt on lähdetty tekemään uutta sekä erilaista. Washington tulkitsee Percy Mayfieldin Lost Mind -sävelmän pelkästään akustisen kitaran säestyksellä. Pääosassa ovat koko ajan laulutulkinnat. Ziton tavaramerkiksi osoittanut yliampuva ja tunkkainen särökitaraäänivalli loistaa poissaolollaan. Peltikoppa soi jälleen komeasti, välillä dobro vaihtuu banjoon (Good Moonshine, Still Friends) ja akustiseen kitaraan (Trouble In Mind, Givers & Takers). Kun kelataan nauha nykyhetkeen, niin nyt tämä lahjakas neitokainen on julkaissut debyyttialbuminsa. Levyn ehdoton huippukohta on kuitenkin mykistävän hieno duetto New Orleansin soul-kuningattaren Irma Thomasin kanssa. All Night on kuin yhdistelmä, jossa laulusolistina on Dani Wilde ja kitarassa Ana Popovic. “I’m gonna leave you with a nice acoustic song”, toteaa Arcari ennen viimeistä kappaletta ja tarjoilee särökitaroidun yli 7-minuuttisen Walkin’ Bluesin. “Live At Memorial Hall“ on hyvä esittely sekä miehestä että hänen musiikistaan. En ollut oikein koskaan innostunut hänen edellisistä levyistään miehen turhan murisevasta särökitarasoundista johtuen. Albumi toimii parhaiten sopivalla volyymillä soitettuna, lasillisen tai oikeastaan pullollisen single malt -viskin kera! Teille jotka ette cd-soitinta omista, niin tämä on saatavana myös kahdella bonuskappaleella ja lataussetelillä varustettuna värillisenä tuplavinyylinä. Low Down And Dirtyssä todennäköisesti laulaa Bernard Allison, vaikka sitä eikä kappaleen slidekitaristia latauslinkin mukana tullut esite suoranaisesti kerro. Levyn kappaleet ovat Vanja Skyn kynästä lähtöisin. Myrskyvaroitus on jo annettu. Aloitusraita Mississippi Nights lupaa hyvää, mutta en ole aivan vielä varma, onko kysymys vain yksittäisestä timantista vai onko Zito vihdoin saanut aikaan jotain positiivista. Levyllä on useita erityylisiä kappaleita. Siinä vaiheessa kun yleisö luulee kappaleen loppuvan, on vasta puolimatkan krouvi. Hän on tuonut mukanaan aimo annoksen oman levynsä ”First Class Life” rentoutta. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi bändiin Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa. J-P Berg VANJA SKY Bad Penny (Ruf RUF 1257) Ruf Recordsin tuoreimpia kiinnityksiä on Kroatiasta kotoisin oleva kitaristilupaus Vanja Sky. Pitkästä aikaa tulee naispuolinen blueskitaristi, joka oikeasti nykypäivän rockbluesnaisten joukossa erottuu positiivisesti. Koko kiekko esitteleekin artistia erityisesti laulujen ilmeikkäänä tulkitsijana. Säestys toteutetaan ”less Is more” -periaatteella. Kun rennosti rullaava slidekitaroitu nimikappale ja sitä seuraava I Wouldn’t Treat A Dog (The Way You Treat Me) on käyty läpi, alan olla vakuuttunut levystä. Give Me Back My Soul on bluesia Stevie Ray Vaughanin tyyliin. Mielenkiintoinen on myös jazz-muotoon puettu kitaristin keikkabravuuri, Jimmy Hughesin soul-hitti Steal Away. 24 kappaletta sisältävä levy on runsaan tunnin mittainen paketti rujoa bluesia, trash kantria sekä punk-asennetta 18-vuotiaalla mallasviskillä terästettynä. Kierrätysraitoja löytyy kaksi, Rory Gallagherin ohjelmistosta lainattu nimikappale ja Bernard Allisonin kirjoittama Low Down And Dirty, joka kuului myös Luther Allisonin ohjelmistoon. Kirjoitin tuolloin, että hän kuulostaa lauluääneltään lähinnä Tom Waitsin ja Bob Dylanin yhdistelmältä. Kaikkien kolmen vaikutus on kuultavissa, vaikka kahden ensin mainitun huomattavasti enemmän. Monista mies ja kitara -pohjalta esiintyvistä artisteista poiketen hän ei ole mikään "one trick pony". Arvioin miehen debyyttialbumin muistaakseni 10 vuotta takaperin, ja jo silloin hänen musiikkinsa teki minuun vaikutuksen. Kunnon soundi lähtee suoraan soittajan sydämestä ja sormista! Tämä pätee edelleenkin. Sen sijaan kitaristin vuosikymmenien harvaan mutta laadukkaaseen diskografiaan se sopii syventävänä kokemuksena erinomaisen hyvin. Uskon vahvasti, että kun ikää on karttunut ja keikkoja on soitettu riittävästi, niin palaset loksahtavat kohdalleen. Internetistä tilatun halvan instrumentin turvin hän otti oppitunteja soittokipinän antaneelta kitaristilta. Riku Metelinen MIKE ZITO First Class Life (Ruf RUF 1253) Hiukan ristiriitaisin tuntein aloin kuunnella tuoretta Mike Zito -julkaisua. Tilalle on levy tutkailut. Soolot, jos sellaisia kappaleelta löytyy, pysyvät lyhyinä ja napakkoina. Maagisen illan jälkeen hän halusi opetella soittamaan kitaraa. Vanja Sky, Bernard Allison sekä Mike Zito ovat tähtinä 14th Edition of the Ruf Records Blues Caravan -kiertueella. Kiekon aloitus on jo hyvin poikkeuksellinen. Niinpä en nimeäisi tätä ihan ensimmäisten ”Wolfman”-hankintojen listoille artistiin vasta tutustuville. Miehen musiikin ydin löytyy kuitenkin edelleen New Orleansin R&B:n, funkin ja bluesin saralta. Lisäksi kiekolla vierailevat kosketinsoittaja Ivan Neville, Mike Dillon marimboineen sekä pianistit Jon Cleary ja Steven DeTroy. Rockabilly-pala Homesick & Blue toimisi varmaan jonkun asiansa osaavan trion, kuten Francinen käsittelyssä. Nimikappale onnistuu mielestäni erinomaisesti ja nousee suosikkiraidakseni. Sky mainitsee Gallagherin suurimmaksi suosikikseen, Stevie Ray Vaughanin ja Albert Kingin ohella. Säestyksestä cd:llä vastaavat New Orleansmusiikin ystäville tutut nimet. Riku Metelinen WALTER ”WOLFMAN” WASHINGTON My Future Is My Past (Anti 87595-1) New Orleans -kitaristi/laulaja Walter “ Wolfman” Washington tekee uudella albumillaan mielenkiintoisen suunnanmuutoksen aikaisempiin levytyksiinsä. Miehen viskin kyllästämä ääni sopii yhteen hänen rankkaan pikkaukseensa kuin puolukat hilloon. Blues News 4/2018 65 muutama uusikin kappale. Albumi esittelee ”Wolfmanin” hieman uudenlaisessa, entistä intiimimmissä ja jazzahtavammassa valossa. ”Wolfmanin” herkkä luenta on hieno ja sävykäs. Kitaransoiton hän aloitti vasta muutama vuosi sitten. Myös kitaristi itse on ollut siitä innoissaan. Arcari on studiolevyilläänkin kuulostanut varsin visuaaliselta, niin kyllä tämä levy paljastaa asioiden todellisen luonteen: hän on parhaimmillaan livenä. Tämähän voisi olla vaikka sen ”sisarjulkaisu”. Arcari on bluesmies henkeen ja vereen. Yleistunnelma albumilla pysyy koko ajan akustisvoittoisena sekä rauhallisena. Rumpali Stanton Moore johtaa jazz-viritystensä lisäksi myös funk-kokoonpanoa Galacticia. Vaikka Mike Zito on tuottajan pallilla istunut ja kitaraakin levyllä soittaa, niin hänen aikaisemmin tuottamiinsa levyihin nähden lopputulos on kiitettävän positiivinen. Oli kyseessä sitten ihon kananlihalle pistävä Doc Pomus/Mac Rebennack -slovari She’s Everything To Me, sielukkaat balladit I Cried My Last Tear, Save Your Love For Me tai Washingtonin omasta kynästä lähtöisin oleva Are You The Lady, ”Wolfman” osuu tulkinnoissaan maaliin. Pianisti David Torkanowsky sekä basisti James Singleton ovat kannuksensa hankkineet vieläkin enemmän jazzin puolelta. Washington soittaa cd:llä kitaraa, mutta sen rooli ei ole suuri. Don’t Forget to Rock N Roll on silkkaa Suzi Quatroa muutamin Rolling Stones -maustein. Laurence Jones on antanut muutamaan kappaleeseen hiukan vetoapua. Keikoille on cd:ltä siirtynyt myös pari biisiä settilistaan. Hit Me With The Bluesissa Mark Knopfler kohtaa Rory Gallagherin
Heti ensiäänistä lähtien saattaa kuulla miehen laulun kehittyneen edellisestään, jotenkin pehmennyt ja kun hän osaa käyttää itä hienosti niin odotettavissa oli senkin suhteen nautinnollinen kuunteluhetki. Daptoneyhtiön menetettyä lyhyen ajan sisällä peräti kaksi johtotähteään, Sharon Jonesin ja Charles Bradleyn, vaikuttaa siltä, että nyt toisen tilaisuutensa newyorkilaismerkillä saaneen Hunterin on suorastaan käsketty välttelemään riskien ottoa. Team Trumpin puheisiin. Big Harp George on ehdottomasti tutustumisen arvoinen artisti (blues)harpistina mutta erityisesti säveltäjänä, joka osaa tehdä kappaleistaan ja sanoituksistaan koskettavia ja merkittäviä. Ja aika pienillä korjausliikkeillä eli sopivan lainamateriaalin hyödyntämisellä myös tästä levystä olisi saanut kehumisen arvoisen kokonaisuuden. Slidekitaraakin on tällä kertaa kiitettävästi. 66 Blues News 4/2018 tullut blues-elementtejä, joita on yllättävän paljon. Kenties seuraavalla kerralla sitten jotakin moni-ilmeisempää. Valitettavasti tälle uutuudelle ei voi suoda yhtä myönteistä vastaanottoa. Olisi silti kiva kuulla mieheltä myös muutamia covereita, kun hänellä on ympärillään näin loistava ryhmä alan huippumuusikoita. Yhtye on tyystin uusinut linjaansa ja se blues on kaukainen muisto vain. Kokonaan omaan tuotantoon nojaavasta setistä irtoaa kaksi selkeää levy tutkailut. Jari Kolari PETE GAGE Sweet Hearted Woman (omakustanne) Entinen Doctor Feelgood -solisti Pete Gage (1946–) ryhtyi noin 20 vuotta sitten itsenäiseksi artistiksi. Mama Don’t Like No Wah Wah on Ziton ja Bernard Allisonin yhteistyön tulos ja Allison soittaa sillä toista kitaraa. So we're living in Paradise, why those three men frozen to death in yesterday.” Hienoa taustaa kappaleeseen antavat kitaristi Kid Andersen, pianisti Chris Burns, fonisti Michael Peloquin sekä mies itse harpullaan – koskettava esitys. Vähintään yhtä tärkeää osaa kuin harpun soitto merkitsevät Georgelle kappaleiden sanat ja erityisesti niiden sanoma. Levyn päättävä Trying To Make A Living on kunnon rock’n’roll-pläjäys. Tämä toimii. Nimikappale Uptown Cool on jaskaorientoitunut harppuja urkunumero. “Uptown Cool“ ei missään nimessä ole blueslevy miehen ensimmäisen “Chromaticism“ tavoin vaan monipuolinen musiikkiiloittelu Memphisin ja New Orleansin suunnalta, ripauksella West Coastia sekä 40-luvun ravintolajazzia, myös Brasilian sambaa sekä muutamat näppäilyt mustalaismusikkiakin on saatu mahtumaan mukaan. Uudeksi tyyliksi on valikoitunut puhdasoppinen keskitien ”rock”. Mutta sillä hetkellä kun solisti päättää herätyksensä ilmoille kumauttaa, hän tekee sen isolla nuijalla. Parasta esimerkkiä siitä on loistavan tuskainen Cold Snap By The Bay: ”Living in this little paradise but three men frozen to death in San Jose, ain't nothing special just another cold snap by the bay. Big George lienee kuitenkin runoilijoiden tapaan tahtova jättää jälkensä jälkipolville. Mukavan hidasteleva Alternative Facts on jo nimensäkin mukaan mukavan epävarma kappale: ”Only fools think that truth matters but remember always alternative facts” (vain hölmöt luulevat, että totuus on tärkeä mutta muista aina vaihtoehtoiset tosiasiat), viitaten mm. I Wanna Know on miellyttävätempoinen brassisamban, Ricky Martinin ja Charlie Batyn osalta mustalaismusiikin sekoitus ja siis hyvinkin kaukana perinteisestä bluesista. Lopputulos on onnistunut ja yllätti minut hyvässä mielessä. Laulujakin hän kyllä osaa laatia, mutta siinä hommassa hän ei vaikuta olevan likikään samaa luokkaa kuin tulkitsijana. Olisihan se kultalevy kammarin seinällä komea, mutta haaveeksi tuo taitaa jäädä. Kukaties joku puhuisi silkasta taantumisesta. Hankkikaa tämä albumi ja arkistoikaa ne aikaisemmat Zito-levyt mappi ö:hön. Pete Hoppula BIG HARP GEORGE Up Town Cool (Blues Mountain 03) George Bisharat eli Big Harp George on Bay Arealla vaikuttava muusikko, laulaja, lauluntekijä ja erityisesti kromaattisen huuliharpun taitaja. Sanoituksissaan George pohtii myös nykyaikaisia asioita Kun hän edellisellä levyllään sanaili kännyn käytöstä, tällä levyllä vuorossa on internet honey. Aivan kaikkia Zitoalbumeja en ole kuullut, mutta silti uskallan olla sitä mieltä, että tässä on artistin paras levy. Niinpä odotukset olivat tämän uutuuden suhteen varsin korkealla. Ziton särökitarasoundiin mieltyneille henkilöille levy saattaa olla pettymys, mutta meille muille kuuntelemisen arvoinen kokemus. Totutun leppoisasti Karibian kierteellä svengaavat keskitempoiset esisoulnumerot ja mollisoinnutettuun popcorntyyliin sulostuttavat rhythm’n’blues-fiilistelyt rullaavat ilman kitkan häivää kappale toisensa perään – niin että esitysten vaihtumista tuskin muistaa aina edes noteerata. Sikäli kyllä, että mitään kovin arvaamatonta tämä brittiläinen kitaristi-laulaja ei tälläkään julkaisullaan tuo kuultaville, mutta taas toisaalta, malttamattomampi voisi jo ehkä kaivata mieheltä hienoista kurssintarkistustakin. Miehen bravuuria eli kromaattisen soittoa kuullaan vähemmän kuin aikaisemmin, jonkin verran sentään, kuten instrumentaalissa In The First Place. Mitä tässä enää voisi sanoa. Mistä taasen on seurauksena se, että tällainen pelkästään hänen teoksiaan sisältävä kooste jaksaa pitää kuuntelijan mielenkiintoa yllä vain jonnekin puolivälinsä paikkeille saakka. Sen jälkeen hän on julkaissut joukon omia cd-levyjä. Kymmenen raidan pitkäsoitolle luontevasti puoliväliin sijoitettu räjähtävä instrumentaali-shuffle Blisters, terävällä soul-biitillä kiihottava ja vastustamattomilla falsettihuudoilla herutteleva I Got Eyes sekä lauluyhtyehenkinen Don’t Let Pride Take You For A Ride ovat kaikki Hunterille tyypillisiä hatunnostoja The 5 Royalesin mestarikitaristi Lowman Paulingin suuntaan, mutta samalla mitä verrattomampia tribuutteja hänen omalle jo lähes jäljittelemättömäksi iskostuneelle musiikintekotavalleen. Kolme niistä on esitelty ja hyviksi havaittu myös Blues Newsissä. Mahalasku kuitenkin tuli. West Coastia levyllä edustaa Bulletproof, painottuen Georgen harputuksen lisäksi Kidin kitarointiin ja Burnsin pianoon. Sen kulmat nöyrtyvät somasti toisiinsa luottomuusikoiden (tenorifonisti Damian Hand, baritonifonisti Lee Badau, urkuri Andrew Kingslow, basisti Jason Wilson ja rumpali Jonathan Lee) sekä tuottaja Bosco Mannin siipien huomassa. Jotenkin kappale tuo mieleeni High Cost Of Low Living -sävellyksen. Paljon parempaan tiedän hänen pystyvän, ja toivottavasti saamme sen todeta tulevinakin aikoina. Hunterin vuosikymmenten saatossa rakentuneesta palapelistä ei toden totta palasia puutu. Riku Metelinen THE JAMES HUNTER SIX Whatever It Takes (Daptone DAP051, LP/CD) Retro-soulareiden kestoheeros James Hunter ei päästä arvioijaansa liian helpolla. Ei käy kieltäminen, ettei Pete Gage olisi taitava pianisti ja vaikuttava vokalisti, joka on erikoistunut välittämään hämyisän pikkuklubin mieleen tuovia leppoisia iltaja yötunnelmia. The World We Live In on tunnelmaltaan hyvin Allman Brothers -henkinen. Levyä pyöritellessä tuntuu välillä jopa siltä, että Pete ei oikeastaan varsinaisesti laula, vaan pikemminkin kertoilee enimmäkseen ihmissuhdeasioihin liittyviä tarinoitaan musiikin säestyksellä. Vesa Walamies T-BEAR & THE DUKES Time Is The Healer (omakustanne) Edellinen kuulemani T-Bear & The Dukes -albumi ”Ice Machine” oli silkkaa mannaa bluusserin korvin kuultuna, muistaakseni en levyarviossani kehuja säästellyt. Näin on siitä huolimatta, että Gage on hankkinut tuekseen ja seurakseen useita asiansa osaavia soittajia. Vuonna 2016 George oli ehdolla Sean Costello Rising Star -palkinnon saajaksi mikä on tavallaan osuvaa, sillä kuten aikanaan Sean Costello, hänkin on perusbluesin lisäksi myös oman tiensä kulkija. Levyn toinen ”Allman Brothers ”-raita on Dying Day, joka saa minut miettimään, minkälaista herkkua Gregg Allman olisi kappaleesta irti saanut
Tällä miehen kuudennella levyllä ei kuulla Rushia, mutta muutamat Samit kylläkin sekä kolme muuta coveria, loppujen viiden ollessa Paulin käden tuotoksia. Finley Brownin vuoden 1967 revittelevällä Memphis-soulilla I Can’t Get No Ride. Miehen sähkökitaran uusi soundi hypnotisoi nuorukaista siinä määrin, että hän innostui itsekin niin Rushin kuin toisenkin aikalaisen ”soulmiehen” Magic Samin soitosta. Kid Andersonin ja Rusty Zinnin seurassa). Lisää rautsikkaa irtoaa Spanish Barfly -esitykseltä. Koska myös bluesmies on silti pohjimmiltaan selviytyjä eikä epäonnestaan alati ruikuttava reppana, ja toisaalta koska tähtikartan oppeihin uskovien mukaan Saturnuskin lopulta palkitsee Telluksen tallaajat suoritetusta urakasta, on levy loogista päättää Brian Oliven laatimaan optimistiseen parisuhdeballadiin Say What You Want: “saat sanoa mitä vain paitsi hyvästellä, nyt ei ole aihetta juosta karkuun ja piileskellä“. Joku voi kyllä pitääkin, minä en. 63-vuotias nykypäivän r&b-shouter löylyttää yhä entisissä kuosissa olevia äänijänteitään lähinnä harvinaisella cover-materiaalilla (ronskiin soul-muottiin pusertuvat mm. jo nimensä perusteella lupaava Vertigo iskee puritaania märällä rätillä kasvoille progressiivisen bluesrockin ja jump-bluesin synteesillään. Pete Hoppula PAUL FILIPOWICZ Unfiltered (Big Jake #) Blueskaupunki Chicagossa syntynyt Paul Filipowicz sai ensikosketuksen livemusiikkiin kuultuaan kerran 60-luvun alussa South Sidessa Otis Rushin soittoa kadulle asti. Pieniä poikkeamia tuo Taranto-niminen instrumentaali, joka pelaa rautalangan hengessä, kunnes vuoroon tulevat SRV-tyyppiset liksit. Mikäli Steven Troch Band (solistin rinnalla kitaristi Little Steve Van Der Nat, basisti-pesulaudan soittaja Liesbeth Sprangers ja rumpali-perkussionisti “King Berik“ Heirman) taipuu studion ulkopuolellakin edes likimain yhtä monenlaiseen solmuun kuin tällä julkaisullaan, se todella kiinnostaisi nähdä jonain päivänä myös elävänä. Muilta osin pysytäänkin sitten tiukasti keskikaistan tuntumassa. The Greenhornes, Soledad Brothers sekä sessiot esim. Edellisten lisäksi miehen soitosta kuuluu myös Lefty Dizzia, Mighty Joe Youngia sekä painokkaasti raakaa Hound Dog Tayloria, joiden kaikkien kanssa hän keikkaili 70-luvulla Texasin ja Mississippin maisemissa. bluesilla Let’s Go To Mars, vaikka välillä ollaan kokonaan kyytiä vaillakin, kuten käy mm. albuminsa Willie Wright & His Sparkles -bändin vuoden 1960 levytyksen sanoin Slowly Losing My Mind, on vaikea olla pohtimatta, niinköhän tämän Bostonin “kultakurkun“ hulluuden päivät olisivat sittenkin puhjenneet kukkaansa jo Savageskokoonpanon esikoisjulkaisujen aikaan yli 3 vuosikymmentä aiemmin. John -tyyliseen pianofiilistelyyn (Going To Dagobah), kantri-rockabillyyn (Troubled One), jump-rhythm’n’bluesiin (Long Long Beard) sekä totta kai mitä monenkirjavampiin harppudiggarien kulinarismiherkkuihin Sonny Terry’mäisestä yhden miehen puuskutuksesta (Rabbit Foot Trail) Rod Piazza’maiseen moderniin Länsirannikon tykitykseen (Mister Jones). mediumeilla Time Is The Healer ja Lifeline, sekä balladilla End Of Confusion, kevyesti funkatulla Cosmic Ride’lla, sekä vahvasti 70-lukulaisuuteen kallistuvalla junttariffikomppaavalla Tears On The Run’illa. Kujeileva roots-keitos näet ottaa tavanomaisempien linjanvetojen ohella kontaktia mm. Esim. Sitten tätä radiomusaa piisaakin esim. Astrologiassa kipua, kovaa onnea, arjen raskautta ja rimpuilua symbolisoiva kaukainen kivenmurikka toimii hallitsevana inspiraatiotehtaana levylle valikoituneille, enemmän tai vähemmän aihepiiriin lyyrisesti liittyville, maailman ankaraa menoa päivitteleville esityksille, joille Whitfieldin tuima omatekoinen puuskutus Pain antaa hyvät alkuliidot. Johnin ja T-Model Fordin kanssa). The Midnightersin vuoden 1956 Federal-hituri I’ll Be Home Someday, Eddie “G“ Gilesin kirjaimellisesti kihelmöivä 60-luvun lopun hituri Tingling sekä ilmeiseksi bändin suosikiksi hiljattain nousseen suuren tuntemattomuuden Willie Wrightin ainokaisen Federal-sinkun kääntöpuolelta löytynyt bluesruntta I’m Gonna Leave You Baby), täydentäen arsenaalia etupäässä Greenbergin ja Lenkerin pähkähulluista ideoista kehittyneillä vantterasti samankaltaisiin garage soul -raameihin istutetuilla kappaleilla, joilla myös Whitfieldille aina yhtä leimalliset Sonics-vaikutteet pääsevät puskemaan kuulijaa kumoon pikku pirunsarvillaan. Samin Everything Gonna Be Alright kuullaan peräti kahtena hiukan erilaisena versiona. Kyllä elämää nähneet Savagesherrat taitavat nämä jutut tietää. Samoja taiteilijan oikeuksia kuullaan Lowell Fulsomin Reconsider Babyn kanssa, hieno kappale, huono versio. Wolfin Howling For My Darling on kappaleena mukavan repaleinen ja irtonainen, ja niitä kaikkinaisia alkuperäisen kilkutuksia ja kolinoita Paul on saanut tuotua kuuluville hyvinkin omanlaisena sovituksena. Pete Hoppula. Blues News 4/2018 67 levy tutkailut osumaa: kivariffinen medium Spirit And Soul on kaikin tavoin napakka, ehkä pikkiriikkisen bluussahtavakin ja yleisilmeeltään pirteä esitys. Ainakaan etukäteen kuuntelematta ei tätä levyä (tai muitakaan artistin julkaisuja) kannata ostaa. Loppuletkan raakalaisjoukkiosta muodostavat neljällä viimeisimmällä pitkäsoitolla mukana ollut rumpali Andy Joy sekä tällä kiekolla jengiin liittynyt fonisti-urkuri Brian Olive (mm. Koska myös Barry-sedän sankarihahmon Sun Ra’n henkinen kotiplaneetta sijaitsi Saturnuksessa, ei kyseinen taivaankappale – tai tässä tapauksessa lähinnä kookkain sitä kiertävä Titan-niminen kuu voi olla herkistyttämättä myös häntä. Siinä harpisti Benny Rickun ottaa ohjat alussa rytmiä hakkaavan kitaristin edessä, vaihtaen puolivälissä osia fonisti Tom Sobelin kanssa. Miehen omista voidaan mainita instrumentaalit, 60-lukulainen Unfiltered sekä edellisen bluesvuosikymmenen kaiut mieleen tuova Canal Street. Epsanjassa käyneet BN-lukijat tietänevät, mikä erottaa espanjalaisen baarikärpäsen kalevalalaisesta vastineestaan, minä en. Tiedänhän minä mitä useampi teistä juuri nyt mietiskelee: tietysti levyn mystistä otsikkoa, jonka taustoihin Kauppisen Timo jo viittasikin hiljattaisessa “Blueseksistentialismia“-artikkelissaan (ks. Toinen lämäri on Shiver And Shake, jonka twist-kompittelu kirittää melkeinpä rock and roll -kierroksille saakka. Parkerilta tuttu Tin Pan Alley seuraa jälleen enemmän Paulin mieltymyksiä kuin alkuperäisen sävelkulkuja. Taitava säveltäjä ja sanoittaja vakuuttaa kekseliäillä kappaleillaan, mutta myös tavalla, jolla hän on ohjastanut bändikollegansa niiden ytimeen. Räkäiseen 60-luvun souliin, garageen ja mustaan rock’n’rolliin kohdistuvaa musiikillista raivoaan Whitfield ei ole ainakaan minnekään kadottanut, ei myöskään rinnallaan iät ajat omissa pakkopaidoissaan piehtaroineita alkuperäisiä Savages-kumppaneitaan, kitaristi Peter Greenbergiä ja basisti Phil Lenkeriä. Kolmas Bloodshot-merkin Whitfieldpuriste on kaikin tavoin tuttua joskaan ei sanan varsinaisessa merkityksessä turvallista Savages-kiihkoa. Jos Filipowiczin kitarointi on aika heavya ja osin vinkunaa niin ei laulukaan miltään suloääniseltä Sinatralta kuulosta. Koekuuntelun paikka ennen ostopäätöstä! Mikke Nöjd BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES Soul Flowers Of Titan (Bloodshot BS 258) Barrence Whitfieldin avatessa levytysuransa uusimman, erään laskentatavan mukaan 16. Jari Kolari STEVE TROCH BAND Rhymes For Mellow Minds (Sing My Title SMT009CD) Euroharpistien eliittiin kuuluva belgialainen Steven Troch vihjaa avaran puoleisesta blueskatsantokannastaan uransa toisella, pelkästään omasta materiaalistaan koostuvalla pitkäsoitolla (esikoisensa “Nice ’N’ Greasy“ hän purkitti 2016 Kaliforniassa Greaseland-studioilla mm. BN 2/18). Paul Filipowitcz on pitkän linjan ”bluesmies”, mutta vähintään omalaatuinen. Se suotakoon taitelijalle. Dr. Dr. Avaruusmatkailua harjoitetaan myös muualla aurinkokunnassa, mm. Mm. Kaiken tämän lisäksi Troch jatkaa seurueineen tutkimusmatkailuaan vielä kilometritolkulla kokeellisimmille laitakujille. Tietysti Troch on kunnianhimoisena muusikkona muutakin kuin vain instrumentillaan egoileva mestarikikkailija
Helanderin, Kuloniemen ja Leppäsen kirjoittamat originaalikappaleet ovat A-luokkaa ja samaa voin sanoa lainamateriaalista. Mukaan kutsuttiin vielä ”Suden” kanssa aikoinaan työskennelleitä tai häneen läheisesti liitettäviä vokalisteja. Tulokset ovat nyt kuultavissa West Tone Recordsin julkaisemalla ”Howlin’ At Greaseland”-cd:llä. T-Bonesien fonilla ryyditetty Hawaiian Groupie oli varsin nopea mutta nyt mennään hiukan verkkaisemmassa tahdissa. Little Red Rooster taas hoituu kahdestaan kitaristi Kid Andersenin kanssa. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt levyt ”Southern Storms” (2010) ja ”Reds & Blues” (2015), joita en ole kumpaakaan kuullut. Lee Donaldin esitys Forty Four -kappaleesta saa tuekseen Aki Kumarin pätevät harputtelut sekä June Coren asiaankuuluvat rumpupaukuttelut. Alabama Mike taas kunnostautuu parhaiten Wolf-tyylisenä, intensiivisenä ja rajuna tulkkina. Omien sävellysten joukkoon on päätynyt yksi kierrätyssävelmä, Leon Russelin Mirror, Mirror. Hän pääsee myös ääneen kappaleessa Long-handled Door. Levyn ote on varsin tuoreen oloinen ja herroilla riittää vielä virtaa luoda tasokasta bluesia. Matkassa on niin tunnetta kuin svengiäkin. Musiikki kuulostaa tuoreelta, persoonalliselta ja innostuneelta. Mukana on pari lainakappaletta, Lightnin’ Hopkinsin Death Bells ja Eddie Burnsin Don’t Be Messin’ With My Bread. Silti nykyään jo yli 90-vuotias Henry Gray vastaa mielestäni kiekon parhaista hetkistä. Musisoinnista paistaa lisäksi syvä kunnioitus ja perinteiden tuntemus artistia ja hänen musiikkiaan kohtaan. Niiden lisäksi bändi kierrättää Honey B. Olin myyty mies jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Kun tuoreen levyn aloituskappale Hawaiian Boogie alkaa soida, alan miettiä, oliko Helanderin edellinen bändilevy arvioimani ”Freedom Music” (ks. Ehdoton timantti on kuitenkin aavemaisesti etenevä slidekitaroitu nimikappale. Mitenkään aikaisempia levytyksiä väheksymättä pidän näistä uusioversioista enemmän. ”Tree Of Life” oli hautautunut arviopinon pohjalle vain siitä syystä, ettei sen kansi puhutellut minua mitenkään. Helanderista, basistin rooliin astuneesta Esa Kuloniemestä ja rumpali Leevi Leppäsestä. Kappalevalikoima on koottu sieltä Wolfin tunnetuimmasta päästä. Biisien väliin on jätetty pieniä keskustelupätkiä, missä artistit muistelevat henkilökohtaisia sattumiaan ”Suden” kanssa. Wolfin eläimellisen voimakas ja persoonallinen tyyli puhuttaa silti yhä nykyäänkin. Lisämausteen tuo Little Willie Mehto harppuineen ja viidakkolisukkeineen. Aivan pelkkiä orkkisnumeroita levy ei sisällä. Donaldin hieman määkivä, Johnny Shinesin mieleen tuova laulutyyli toimii kappaleella vallan mainiosti. Tämä toki toteutetaan aivan ensiluokkaisella tavalla. Nyanssit ovat todellakin olleet tekijöillä hallussaan. Riku Metelinen eri esittäjiä Howlin’ At Greaseland (West Tone WTR CD-1708) Bluesin jättiläisen, Howlin’ Wolfin (Chester Arthur Burnett) kuolemasta on kulunut jo yli 40 vuotta. Suomessakin vieraillut Chicagobluesartisti Tail Dragger lienee tällä hetkellä tunnetuin Howlin’ Wolfin perinteen jatkajista. Avoimin mielin lähdin kuitenkin levyä kuuntelemaan ja joudun toteamaan, että olin syyttä, suotta ja aivan aiheetta jättänyt sen huomioimatta. 9-5ers on silkkaa modernia rockabillyä lievin Cash-maustein. Lähtökohdat Howlin’ Wolfin tribuuttilevylle ovat tietysti haastavat. Bob Dylanin ja Paul McCartneyn yhteistyön tulos. Bändin pääasiallinen solisti on Helander. Mukana ovat esimerkiksi kitaristit Kid Andersen, Rockin’ Johnny Burgin, Chris James ja Johnny Cat sekä harpistit Rick Estrin ja Aki Kumar. Mutta “don’t judge book by its cover”, kuten vanhassa laulussa sanotaan. Levyä kuunnellessa tulee miellyttävä olo siitä, että musiikki on syn. Varsinkin, kun lähestymistavaksi on valittu alkuperäisiä mukaileva, rosoisen autenttinen tyyli. Levyllä ei ole yhtään huonoa sävellystä, edes Oasis-tyylinen Chelsea Street ei saa minua hyppäämään seuraavaan kappaleeseen. Kuloniemi soittaa basson lisäksi muutamassa kappaleessa kitaraa ja hoitaa luonnollisesti levyn slidekitaraosuudet. Ne vedetään alkuperäisiä mukailevalla tavalla. Myös kosketinsoittaja Jim Pughin nimi pomppaa takakannesta esiin. Sama korkeatasoisuus on viety viimeisen päälle aina kansitaidetta myöten. Lopetusraita Let It Ring voisi olla esim. Yhtenä esimerkkinä siitä voidaan pitää myös tätä tribuuttilevyä, jonka toteuttajina on toiminut iso joukko USA:n Länsi-Rannikon ja Chicagon alueen huippubluesmuusikoita. Poikkeuksen tekee Worried Life Blues, jota legenda ei urallaan studiossa koskaan levyttänyt. 68 Blues News 4/2018 levy tutkailut PATRICK COMAN Tree Of Life (omakustanne) Tämänkertaisen arviovalikoimani ilahduttavimmasta yllätyksestä vastaa bostonilainen Patrick Coman, jonka kolmas julkaisu ”Tree Of Life” on. Kuten edellisestä numerosta saimme lukea, bändi muodostuu kolmesta pitkänlinjan muusikosta: kitaraa soittavasta Dr. Heidän lisäkseen mukana sessioissa ovat vierailleet Little Willie Mehto harpussa sekä Tuomas Ilkanpoika Helander taustalaulussa. Harppu antaa tasokkaalle julkaisulle sen viimeisen platinakerroksen. Levyltä välittyy positiivinen ja rento tunnelma sekä hyvä energia. Tämä on tietysti helppo kuvitella jo kun näkee laajan listan cd:n soittajista. & T-Bonesin ”Ninety-Nine” -levyltä tutun Elmore James -instrumentaalin Hawaiian Groupie (tällä kertaa oikealla nimellä) sekä Helander Co:n liki parinkymmenen vuoden takaisen It’s Not For Me But For My Friendin – ja kuten hyvin muistamme, niin Esa Kuloniemi soitti kappaleessa myös tuolloin bassoa. Levyn ilme on hyvin tuore, ja juurimusiikin valtatieltä on poimittu hedelmiä useastakin paikasta. Don’t Reach jatkaa samoilla linjoilla. Porukka kokoontui levyn tuottajana toimineen, norjalaissyntyisen kitaristi Christoffer ”Kid” Andersenin (mm. John ”Blues” Boyd on Mississippistä kotoisin oleva voimakasääninen blues-laulaja, jolle lankeaa esitettäväksi kolme sävellystä. Kokoonpanot vaihtelevat lähes joka kappaleella. Trouble#2 taas saattaisi olla vaikka joku Tom Waitsin hylkäämä kappale. Tulkinnat ovat vahvoja, mutta kalpenevat luonnollisesti verrattaessa Wolfin vastaaviin. Väistämättä vaikein pala lankeaakin albumin vokalisteille, jotka kaikki siis liittyvät jollain tavalla läheisesti Wolfiin. Parhaiten laulajista selviytyykin mielestäni kolmikko Lee Donald, Alabama Mike ja erityisesti Wolfin pianistina aikoinaan toiminut Louisiana-legenda Henry Gray. Tämä on ajaton levy, joka tulee saamaan tulevaisuudessakin paljon kuuntelukertoja. Terry Hanckin veto Howlin’ For My Darling -biisistä kärsii myös samoista ”ongelmista”. Albumia voisi kuvailla vaikka näin: vähemmän säröä, enemmän melodiaa ja hyvä tulee. Myös Charlie Musselwhiten harppua kuullaan parilla kappaleella. Vertailua alkuperäisiin esityksiin on vaikea sivuuttaa ja siinä lieneekin tämän kiekon suurin haaste. Muusikoiden soitanta on irtonaista, asiaankuuluvan rosoista ja svengaavaa. Gray tulkitsee cd:llä särkyvällä äänellään koskettavasti kaksi kappaletta. BN #218). It’s Not For Me on taas alkuperäistä reippaampi. Rick Estrin & The Nightcats) johdolla kitaristin Greaseland-studioille. Worried Life Blues on pienyhtyeen tukema duetto harpisti Aki Kumarin kanssa. Tuotantopuolen takaa löytyy tuttu kaksikko Peter Parcek ja Marco Giovino. Molemmat soittavat myös levyllä, ensin mainittu hoitaa soolokitaran ja jälkimmäinen lyömäsoittimet sekä Let It Ring -kappaleen kosketinsoitinosuuden. Tarjolla on tarttuvia selkeitä melodioita ja rytmejä, eikä linjasta juurikaan tingitä millään albumin kymmenestä kappaleesta. Harmi vain, että hänen äänestään alkaa nykyisellään voima uupumaan ja tulkinnat ovat jo pikkuisen jopa vaivaannuttavan kuuloisia. Levyn äänimaailma on avara, mukana on tarpeeksi tätä päivää ja myös tiettyä retrohenkisyyttä. Hyvänä esimerkkinä vaikka The Judge, joka voisi olla Johnny Cashin Sun-aikakauden ohjelmistosta. Mystisen utuisesti alkava Heartbeat saa alkutahdeistaan alkaen kylmiä väreitä aikaan. J-P Berg KOTIMAAN KATSAUS DR HELANDER & THIRD WARD Meat Grindin’ Business (Bluelight BLR 331942) Istun autossa matkalla Tampereelle ja soittimessa soi Dr Helander & Third Wardin debyyttialbumi
Aloitukseksi on laitettu slidekitaroitu mystinen Trick Bag Boogie. 14 kappaleen levyllä suurin osa on omaa tuotantoa. Mistä ihmeestä he ovat kappaleen löytäneet. Pete Hoppula TRICK BAG We Want More (BAGCD00001, omakustanne) Paljon on vettä virrannut Aurajoessa siitä, kun Trick Bagin debyyttialbumi “Shake Your Bags” ilmestyi. Pete Hoppula. Fatima Koroma, Minna Lasanen, Ina Forsman ja nyt tuoreimpana tuttavuutena Emilia Sisco muodostavat ihmenelikon, jota ilman suomalainen 2010-luvun blueselämä olisi ollut roimasti koruttomampaa seurattavaa. Newsman says stay, better not go. Melusta en ole pitänyt koskaan eikä minulla ole tapana kiusata naapureita “huonolla” musiikillani, niin nyt täytyy tunnustaa, että tämän levyn kuuntelusessioissa volyymiä tuli aavistuksen nostettua. Kuulen tutun intron ja alan muistella sanoja. Perisuomalaista bluesia se kuitenkin joka tapauksessa on ja sillä sipuli. Luulen, että tällä kertaa aikaa on käytetty enemmän, tulos on hioutuneempaa, biisimateriaali kauttaaltaan viimeistellympää ja soundit selkeän tyylikkäät. Esitykset on kirjoittanut tuttuun tapaan Roy Fish Loikala, poikkeuksena Mane Koveron ja Pertti Palmun yhteistyönä syntynyt nimikappale. Soul-sfääreillä jatkavat myös Ina Forsman’maisen tulkinnan saava modernisti laahustava grooveblues I’m The One Who’s Standing Tall sekä Johnny “Guitar“ Watsonin urkuvetoinen A Real Mother For Ya, jolla myös Kovalev saa tilaisuuden loistaa kitaroineen. Vanhakin koira voi siis yhä oppia yhtä sun toista, kunhan vain osaavaa nuorisoa löytyy sparraajaksi. Pirteällä Wake Up Alonella sen sijaan tapahtuu edellisenkin edestä. Vaikka debyyttialbumin tuoma yllätysmomentti uupuu, niin tässä on omat hyvät hetkensä. Käskytysasennetta uhkuvat Buddy Guyn ja Jr Wellsin 60-lukuista Chicago-soundia mallintava riipivä slovari Love Me sekä swamp-rokahtavana irrotteluna piiskaava Tease Me. kosketinsoitinten avulla. Hiljattain Helsingin “Roots 100 Awards Finland“ -kisassakin pärjänneen Karkiaisen slidekitara soi sinisimmillään loitsuja heittelevällä Mustan Kissan Luulla sekä rakkauden kurimuksesta tilittävällä Piestyllä Koiralla, sekoitellen metkalla tavalla vanhoja deltan oppeja härmäläiseen melankoliapoppiin hieman Faarao Pirttikangasta mukaillen. Uskoisin että näillä Suomi-bluesin pitkänmatkanjuoksijoilla on vielä paljon annettavaa juurimusiikin saralla. Blues News 4/2018 69 levy tutkailut tynyt ilman pinnistelyjä. Kitarat on oikeaoppisesti sijoitettu kumpikin omaan kanavaansa ja kitarasoolo tietenkin keskelle. Siscon kauniin savuiselle äänelle luontevammin istuu kuitenkin jatsahtava vanhan liiton hituri When I’m With That Man, jota Tallqvistin kromaattinen harppu peesaa täyteläisesti. Lähtökorkeus ei välttämättä vaikuta vaikeasti ylitettävältä, mutta teepä asiasi omaleimaisesti ja niin, että se puhuttelee positiivisessa hengessä alan tosiharrastajiakin. Kolmisen vuotta harpistiveteraanin huippukokoonpanoon (kitaristi Konstantin Kovalev, basisti Tom Nyman sekä joka paikkaan ehtivä rumpali Juha Litmanen) kuulunut Sisco saattaa hyvinkin olla juuri tässä roolissaan mainitun laulajatarketjun vahvin lenkki, sen puolesta puhuu myös levyn nimikappale You Ain’t Heard, jonka 60-luvun Atlantic-soulin muistumat vapautuvat ilmoille tiukan kitaraurku-rumpuintron ja kuorostemmojen saattelemana. Se poikkeaa bändin perinteisestä kolmen soinnun boogiepoljennosta, ja kertoo siitä, että he eivät ole lähteneet tekemään “Shake Your Bagsia” uudestaan. Vuoden 2016 EP-esikoisestaan Emilia Sisco on ottanut hyvän askeleen tyylillisesti itselleen ominaisimmalle kaistalle, vaikkei isähahmo Helge Tallqvistin ohjaava ote vaikutakaan matkan varrella juuri hellittäneen. So Play That Rock’n’Roll (once again)! Riku Metelinen AK-77 Mustan Kissan Luu (AKW01) Suomenkielinen blues on taitoja haastelaji siinä missä pykälää suositumpi amerikanserkkunsakin. Kitaraa, koskettimia ja bassoa soittava sekä laulava Antti “AJ-77“ Karkiainen tiputtaa lusikkansa tähän soppaan omakustanne-cd:llä, joka sisältää kahdeksan itse värkättyä slaavilaiseksi bluesiksi ja shakkinappulalaatikkokitaramusiikiksi kuvailtua kappaletta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin olin jo ehtinyt kakkosalbumia kaipaamaankin. Tyypillisempiä Tallqvistin bändin oppeja seurailevat Louisiana-shuffle Don’t Let Me Drown sekä Forsmaninkin aiemmin versioima r&b-popcorn-standardi One More Kiss. Raadollinen tilannekuvaus Pelkkää Kouvolaa pistää hymyilyttämään tahtomattaankin, samoin kuin JJ Cale -boogieta Juicen lailla polkeva Honey Drippin’ Mama. No, öh, siis... Sen verran kovat odotukset ovat olleet, että nyt kun levy vihdoin on saapunut, se täytyy ottaa tarkkaan syyniin. perkussioissa, kitarassa, bassossa ja stemmalaulussa. Nyttemmin AK-77 operoi myös keikkakokoonpanona, jonka muodostavat levyllä soittavista miekkosista Sampo Laaksonen (perkussiot), Juha Mäkinen (basso) ja Mika Alakontiola (kitara). Should have heard that forecast yesterday.”, mutta, mutta... Apunaan hänellä on ollut kourallinen muusikkokavereita mm. Otis Rushin Homework on epäilemättä kuulunut Tallqvistin eri kokoonpanojen vakiorepertuaariin jo pitkään, mutta uutta faceliftiä ei tähän sinänsä tyylikkääseen läpijuoksuun tunnu kukaan saavan edes raastinraudalla. Äänenkäytöllisesti Karjalaisen, Röyhkän, Nurmion, Peitsamon tai vaikkapa Pietarin Spektaakkelista tutun Pietari Kiviharjun mieleen tuova Karkiainen on työstänyt pelkistettyä, pääasiallisesti lyriikkoihin pohjautuvaa levymusiikkiaan reilun parin vuoden varrella sekä omassa makuuhuoneessaan että Helsingin Merihaan bunkkerissa. Teille, jotka ette humalahakuista juomista harrasta tai ette autoa omista, voin sanoa, että kyllä bändin musa toimii myös kotistereoista kahvikupin voimin kuunneltuna. Omintakeisimmillaan AK-77 sotkee sääntöjä suomi-iskelmällisellä, jopa kansanmusiikkiperinnettä tapailevalla Charles Bronsonilla, jonka minä-henkilöksi on edellä todetun vastakohdaksi valikoitunut tylykasvoinen ja -otteinen 70-luvun jenkkielokuvien tähti. Minusta Trick Bag on tehnyt oman “Run Don’t Walkinsa“! Levyä suosittelee mielellään kaikkialle, missä on käyttöä rouhealle rocklevylle. Esikoislevyn aikoihin bändi sanoi, että heidän musiikkinsa kuulostaa parhaalta kännissä tai autossa kuunneltuna. Sonny Boy Williamson II:n Peach Treetä lainailevasta sävelmästä kehkeytyy Empun ja taustakuorolaisten kujeilevissa hyppysissä kuulijan suoraan big band -vuosikymmenille taluttava mainio tyttöyhtyeswing. Texas Oilin tavoin myös Trick Bag sekoittaa tuttuja introja toisiin kappaleisiin. Lisäksi mukana on muutama kierrätysraita. Vaikka uutukaisella on debyyttialbumilta tuttuja elementtejä, on palettia uudistettu hiukan, mm. Onkohan heillä(kin) luurankoja kaapissa.... Headin’ through the city on our way. Aivan, nehän menevät: ”Weather report says ice, sleet, and snow. Melodialtaan traditionaaliseksi kirjattu loppulaulu Eksytään Metsään ei sitä vastoin juurikaan naurata, sen sijaan sen onnistuu tavoittaa niin ikään miltei ilkosilleen riisutussa ulkoasussaan jotakin sangen koskettavaa. Ei kukaan radion ääressä istunut ole ko. Riku Metelinen EMILIA SISCO & HELGE TALLQVIST BAND You Ain’t Heard (Q-Records QCD 1012) Kun puheeksi tulee sanayhdistelmä Helge Tallqvist Band, jatkuu lause useimmiten jollakulla ryhmän matkassa viihtyneen naissolistin nimellä. Levyn yllättävin valinta on Rubettesin I Can Do It. Tarkemmin kuunneltuna intro ei aivan 1:1 ole, mutta yhdennäköisyys on huomattava. Aretha Franklin -hakuiset ylikierrokset tasoittuvat pakottomammin wahwah-kitaran kuljettamalla I Don’t Wanna Fussilla, jolla myös nestori Tallqvist pääsee antaumuksella sooloilemaan. En nyt silti ala liioittelemaan, kyllähän AK-77:n musiikki on monin paikoin suorasukaisen höpsöä eikä niin teknisestikään päätähuimaavaa. Myönnetään, myönnetään, kyllä minäkin Mudia ja Rubettesia 70-luvulla diggailin, mutta levyjä en kuitenkaan omistanut. Chevy Bel Air saa aikaan mielikuvan, että se voisi olla Aikka Hakalan kirjoittama kappale Ronski Gangille, joka koskaan ei perille päätynyt postin hukattua demonauhan. Jos Rubettes-laina oli yllätys, niin sitä ovat myös bluespitoinen balladi Crying Alone ja psychobilly-tyyppinen nimiraita. Kun kappale alkaa, niin eihän se olekaan Piratesin Don’t Mention It vaan omaa tuotantoa oleva Only With A Ticket. bändeiltä voinut välttyä, tykkäsi heistä tai ei
Jokainen versio puolustaa paikkaansa kunnialla. Uskon vakaasti siihen, että koska varsinaisesti ei olla oltu tekemässä levyä, niin tunnelma on ollut poikkeuksellisen rento ja kenties juuri siksi lopputulos on onnistunut loistavasti. Ensimmäinen tulee siitä, että levy on vain keskivertovinyylin mittainen. AmerikBLUESNAKE Serpent Stories (Bluesnake BLUSNK 1) Kun aikaisemmin manasin (hyvien) kotimaisten rootsjulkaisujen painottumista viime vuoden loppupuolelle, niin ainakin tänä vuonna levyjä on alkanut tippua jo vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Viiden omaa käsialaa olevan esityksen mittainen ensijulkaisu aaltoilee juurevasta kantrirokista ja americanasta vaivatta melodisen beat-rock’n’rollin, rockabillyn sekä hitusen bluesin ja soulinkin pariin. Vuonna 2012 studiolla järjestettiin jamisessio, jossa mukana oli mm. Kyseessä on siis turkulaisen KC Soundin 30-vuotisjuhlajulkaisu. Olisin mielelläni ollut paikalla sessioissa, joten levy antaa balsamia haavoihin. Johtuneeko heinäkuun helteistä, levyn korkeasta tasosta vai mistä, mutta en pysty nimeämään suosikkikappaleitani. Myös bändin sointi on selkeästi jämäköitynyt ja yhteissoitto entisestään tiivistynyt. Snowflake-yhtiöönsä ja omiin bändikuvioihinsa yhdistettävän Petteri Salmen käsiin. Muutamat niistä ovat suht pitkiä, mutta mitään turhia improvisaatioita, jamittelua tai venytyksiä ei kappaleissa ole. Todennäköisin syy on se, että pidän niistä kaikista melkein yhtä paljon. Studion virkaa on puolestaan hoitanut Jokisen kotikalusto, miksauksen ja masteroinnin yhtye on antanut mm. Mukaan on mahtunut myös pari hiukan vähemmän kuultua sävellystä, kuten Somebody Loan Me A Dime ja Wish Me Well. Koska sessioissa on ollut useita eri tyylisuunnan kitaristeja, on tuttuihin numeroihin saatu uutta näkökulmaa. Siitäkin huolimatta, että sisältö on suurelta osin tuttua, niin missään vaiheessa ei tule mieleen, että olen kuullut tämän liian monta kertaa tai kenties tämän olisi voinut jättää soittamatta. Vuonna 2012 perustetun lahtelaisyhtyeen säveltaiteessa ei kuitenkaan ole kyse yksinomaan kantrista. Jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin vakuuttunut: sen verran tiukkaa tavaraa on nyt tarjolla, että olisi ollut väärin jättää nämä äänitykset julkaisematta. Tilaisuus taltioitiin, ja koska homma onnistui hyvin, päätti Christer Karjalainen julkaista tuotoksen jossain vaiheessa. Monesti nämä hard/heavyrock -taustaiset bändit vetävät mutkat suoriksi ja luukuttavat ”bluesiaan” marshallit täysillä ilman mitään näkemystä tai sävyjä. Levyltä huomaa että Stevie Ray Vaughania on kuunneltu varmaankin riittävästi. 70 Blues News 4/2018 levy tutkailut noille ensimmäisen albuminsa, jota siis saa myös perinteikkäänä vinyyli-LP:nä. Basistina toimii Joni Aven ja rumpalina Vesa Järvinen. Kappaleista kolme on kirjoittanut bändin solisti ja viulisti Paulina Schavikin-Myllylä, kaksi muuta ovat syntyneet kitaristien Mika Jokisen ja Vesa Järvisen toimesta. Vaikka tyylilajina on rockblues, niin moniin muihin genren bändeihin verrattuna he ovat enemmän blues kuin rock. Yhdeksän kappaleen levyn materiaali on pääosin omaa tuotantoa. Riku Metelinen. Pääsolistin virkaa hoitaa aina vain varmaotteisemmin esiintyvä vahvaääninen Anne Kivi. AMB kiertää kirkkoja yhä laajemmalla reviirillä, kulkien myös kotimaakuntansa rajojen ulkopuolella Päättyvänä kesänä yhtye veti jo toistamiseen Blues-messun Ilmajon musiikkijuhlilla. Minusta julkaisun tiimoilta pitäisi järjestää keikka, jotta kaikki hyvän musiikin ystävät pääsisivät nauttimaan tätä herkkua. Slidekitaroitu kappale tuo mieleen myöhempien aikojen Johnny Winterin, enkä voi välttyä siltä, että kuulen kappaleessa myös hiukan Derek Trucks -tyylistä kitarointia. Mikäli jotain pitää mainita, niin kaikkein mielenkiintoisin veto on Antti Karinevan sielukkaasti tulkitsema It Takes Love To Make A Home, jossa Dave Rios harppusoolon heitettyään varastaa shown tarjoilemalla pätkän Los Lobosin Don’t Worry Babyä. Ottakaahan kuulolle! Mikke Nöjd PAULINA’S DINER Things To Do (Paulina’s Diner PD001) Hiljattain Berliinin Country Music Meeting -tapahtumassa ainoana suomalaisaktina esiintynyt Paulina’s Diner tarraa musiikillaan juuri siihen amerikkalaiseen maaperään, josta tuntuu löytyvän harvinaisen luontevia yhtymäkohtia myös meikäläisiin geeneihimme. Itse tehty Lokakuun aamu blues on hidas blues, joka kertoo varsin korutonta kertomaa, mutta fiilinki on vahva. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Pääosan materiaalista laulavat Judo Jalava sekä Dave Rios, mutta myös Antti Karineva ja Roland Wilson pääsevät ääneen, kumpikin yhden kappaleen ajaksi. West Coast Bluesin sekä Detroitin jäseniä, kitaravelho Elmo Karjalainen, harpisti Dave Rios sekä kitaristi Ilkka Reima. Mikä olisikaan ollut parempi hetki kuin studion juhlavuosi. Albumi on alkupala, joka ei riitä sammuttamaan nälkää, vaan pikemminkin ruokkii uteliaisuutta ja nostaa odotuksia seuraavaa studioalbumia kohtaan. Riku Metelinen AMB THE BLUES BAND Rising Sun Blues (AMB 001, omakustanne) Kristillisiä arvoja ylläpitävä eteläpohjalaisyhtye on saattanut markkiTHE KC SOUND ALL STARS 30 Years Of Blues (KC Sound Ky KC017) Olin kuullut, että se on tulossa, ja nyt se odotus on vihdoin palkittu. Eniten Hendrix nousee pintaan hitaassa lopetuskappaleessa Everyone Loses. Ilman lapinlisää, kaveripisteitä tai suomitasoitusta tässä on yksi tämän vuoden parhaista debyyttialbumeista. Aloituskappale Everyday maukkaine rytmikuvioineen herättää kuulijan mielenkiinnon. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö levy pärjäisi kansainvälisessä kilpailussa. Kitarakirnuamista tai kaksintaistelua ei ole, vaikka kappaleissa soittaa kerralla useampikin kitaristi. Vanhan liiton miehet ja nuoremman polven kepittäjät soittavat sulassa sovussa. Toinen on se, että slidekitaraa olisin kaivannut kappaleen verran lisää, mutta koska kyseessä on debyyttialbumi, niin annettakoon nuo molemmat seikat anteeksi. Radiosoittoakin kerännyt vauhtilataus syntyi kannanotoksi, kun Suvivirren laulaminen kouluissamme blokattiin. Pari pientä miinusta levystä täytyy antaa. Levyn ainoa lainakappale on Robert Johnsonin Me And The Devil, josta he ovat tehneet itsensä näköisen version. Solistina Paulina tallaa kunniakasta keskitietä maltillisella ja virheettömällä vaikkeikaan järin tunnistettavalla äänellään. Kotitekoiseksi äänitteeksi soundit ovat hyvät. Lennokas rock and roll -numero Johannes Rock osoittaa, että Johnny Be Good’illa on Suomessa serkkuja. Uusia numeroita on Mary Had A Little Lamb -jatkumoon sijoittuva nasevasti luettu Maijan lammas, toinen bluesesitys on John Fogertyn kynäilemä Paha kuu (Bad Moon Rising, jonka swamp-henkisessä ulkoasussa on paljon samaa kuin The Band -yhtyeen tuotoksissa). Pelkkää henkkamaukkaa ei levy ole, sillä omaa näkemystä on riittävästi ja tietynlainen kotimaisuus tulee esille monessa kohtaa. Välistä mieleen tulee Dave Lindholmin kitaransoitto (Late Night Train), toisessa kohtaa taas Ben Granfelt (Happy Blues) ja hiukan Robin Troweriakin mukana on. Sen sijaan The Box Tops -yhtyeen ja Joe Cockerin hittinä tunnettu The Letter (Tuhlaajapoika) etenee suomennettuna varsin hyvällä sykkeellä. Esimerkkinä vaikka Bluesnaken debyyttialbumi. Mukana on vain kaikki oleellinen. Kymmenen esityksen joukossa on monia lehtemme lukijoille tuttuja kappaleita, kuten All Your Love, I Feel So Bad, Blues Before Sunrise ja Everyday I Have The Blues. Myös Hendrix-vaikutteita löytyy, mutta mielestäni ei kuitenkaan liikaa. Uskoisin että tämä toimisi hyvin myös elävän yleisön edessä. Neil Youngin Heart Of Gold kuullaan alkuperäistä mukaillen alkukielellä. Myös mukana soivat puhaltimet täydentävät koknaisuutta. Bluesnake ei sellaiseen sorru, he soittavat maltillisesti tunteella. Taannoin BN:ssä #288 silmäilty viisiraitainen esittelylevy on nyt saanut rinnalleen kuusi aivan uutta kappaletta. Sävyjä hänestä joka tapauksessa irtoaa mainiosti orkesterin monipuolisen ohjelmiston tulkintaan. Levyn viimeinen raita, ZZ Topin Vincent Price Blues on taltioitu muutamaa vuotta aiemmin ja osittain eri soittajien toimesta
Mikael Löijan jäädessä bändin muonavahvuudesta vuoden 2011 jälkeen on kippari ottanut lisäksi kontolleen soolokitaristin tehtävät, suoriutuen osuudestaan kunnialla. Vaikka albumin nimi menneisyyteen viittaakin, on ryhmä kasvanut myös soundillisesti. Häpeilemättömän helpot melodiakulut ja tutun oloiset hittisoinnutukset sovitettuna runnovaan paahtotahtilajiin taitavat loppujen lopuksi olla ne välineet, joilla yhtye tekee itseään parhaiten tykö, sekä roots-tietoisella kotikentällään että siellä arvaamattoman valtavirran vietävänä. Ryhmän nimibiisi Poor Fellas Are Back In Town on tempoltaan myös hyvinkin kipakka ja hyvällä fiiliksellä marinoitu rockeri. Levyn alkupuolen värisyttävää, odottamattoman synkkäsävyistäkin metallitykitystä kompensoivat mm. Positiivisella tavalla herättelee myös pub-bluesrokahtava Lookin’ For Love wah-waheineen ja Mick Green’mäisesti sarjatulittavine kitarakomppeineen. Pelin henkenä on vanhan liiton perinteinen melodinen rock and roll, ei niinkään leimallisesti rockabilly, vaikka bändipotretissa kontrabasso näkyykin. Vuodesta 2012 Generals on esiintynyt suhteellisen säännöllisesti nykyisessä triokoostumuksessaan (Grönlund sekä alkuperäisbasisti Aarno Heikkilä ja rumpali Marko Saranen) – ja on nyt siis myös palannut studioon. Näistä ”iskelmällisimmistä” raidoista potin korjaa kotiin kuitenkin vinhakierroksinen Feeling Blue. Hieno cover-valinta kunnioittaa onnistuneesti alkuperäistä Smack-yhtyeen vuoden 1988 Cramps-henkistä versiota. Ilmiselvästi Generals on yhä yhtä kuin Harri Grönlund, joka on myös varmistanut oman näkemyksensä kantaman kuudella levylle laatimallaan kappaleella. Mikke Nöjd kalaisen “modernin rockabillyn“ tehokeinoja hyödyntävän kantrihölkän Mama Used To Tell Me So alustamana ryhmä koventaa panoksia ja siirtyy kolmen seuraavan numeron ajaksi 60-lukuisiin, paljolti Del Shannon -henkisiin tunnelmiin, vakuuttaen etenkin melankolisella balladilla Hundred Tears. Kolmijäseninen soittoremmi on Åke Kainulainen, Olli Virta ja Jarmo Lyytikäinen, keikkojakin on jo alla ja kaikki levyn esitykset ovat itse tehtyjä. Kolmikon musiikista ei toki ole kuorittu rockabillyä vieläkään pois, mutta kulkusuunta on tänä päivänä vahvasti kohti rhythm’n’bluesia. Ramo-punkpoppismaisiin mollisointukiertoihin turvautuva NoMeansNo! sekä loppuun säästetty, nostalgisemmasta uhmakkaasta Francine-billyväännöstä muistutteleva On The Edge. Vertailukohteiksi ryhmittymän musiikilliselle toiminnalle tarjotaan Stray Catsja Tiger Army -yhtyeitä, itse lisäisin joukkoon vielä kotoisen Housewreckers-trion. Armeijaja opiskelukiireiden latistaessa kovimman keikkailuinnon soittokuntaa kohtasi vuosikymmenien mittaiseksi venynyt soittotauko, jonka Grönlund vihdoin v. Setistä irtoaa myös yksi selkeä balladi. pitkäsoitollaan “RightNow!“ bändi irtaantuu juuristaan yhä tietoisemmin, eikä mm. Aiempi mini-cd julkaistiin nimellä Katarina & The Poor Fellas, alkuliite on pudotettu pois, mutta Katariina Kainulainen jatkaa edelleen mallikkaasti koplan solistina. Mikä parasta, miesten aikaansaama jälki todella kestää kriittistäkin kuuntelua. 2005 katkaisi. Pete Hoppula FRANCINE RightNow! (Bluelight BLR 33191 1/2, LP/CD) Lahtelainen Francine kuuluu yhtyeenä niihin harmillisiin väliinputoajiin, jonka suuri yleisökin on onnistunut hetkittäin löytämään mutta jonka todellinen läpimurto popmarkkinoiden kärkisijoille on antanut hyvistä yrityksistä huolimatta odottaa nyt jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Trio onnistuu jopa nipistämään originaaliluennan kestosta viitisen sekuntia – ansio sekin. Eittämättä monen kuulijan huomio kuitenkin tarkentuu häränsilmään vasta lupaavan viileästi käynnistyvän Mad Animal Shufflen kohdalla. Saranen ja Mikko Härkin. Puolitoistaminuuttinen Misfits-punkrokkeri Hybrid Moments sujahtaa niin ikään FrancineGENERALS Sound Again (GNS-18) Vaikka pääkaupunkiseutulaisen Generalsin keskeinen aktiivikausi osuikin rockabillyn aina yhtä kyseenalaisena pidetylle buumijaksolle 70ja 80-lukujen taitteeseen (tosin jatkuen vielä tovin sen jälkeenkin, vuoteen 1983 saakka), osoitti tämä vuoden 1981 Rock-kuninkuudella siunattu bändi jo nuoruuden aikoinaan poikkeuksellista kekseliäisyyttä ja ennakkoluulottomuutta. Levyn muita cover-valintoja peratessa odottamattomina ratkaisuina voitaneen pitää myös Willie Dixonin Big Three Triolta lainattua ja rautalankajipoin skandinaaviseksi mollihituriksi sovitettua Since My Baby Gonea sekä tyystin päinvastaiseen päätyyn mentäessä rotevaksi hölkkärockabillyksi Elviksen ja kumppanien Milkcow Blues Boogie -versiointien tapaan vääntynyttä Mark Hummel -numeroa Learned My Lesson (Changed My Ways). & T-Bonesimmekaan taannoisista otteista. Siinä kai yhdessä piilevätkin kuulijasta riippuen levyn plussat ja miinukset. 11. Mieluustihan tällaista olisi kuunnellut vielä muutaman lisäraidankin verran. Palattuaan viiden vuoden tauon jälkeen albumintekoon, ei Francine näytä vieläkään alistuvan minkäänasteisiin hempeilyihin. Toisaalta sen joka tapauksessa tasainen menestys on perustunut juuri rohkeuteen karata nuoruusaikojensa ja perustajajäsenensä Pete Salomaan kontrabasson sanelemasta rockabillypoljennosta kohti punkin, hardrockin, ska’n ja popin napakimpia osa-alueita. Pohjakatkusta haistaa kyllä tutun Francinen, mutta varsinkin kitarasoundissa muutos selvästi hevimpään suuntaan vie ajatukset pikemminkin Bluelightin hardrock-sisarmerkin Blastic Heavenin äärelle. Jotakin asioiden “oikein tekemisestä“ viestinee levyn hetkellinen nousu valtakunnan fyysisten albumien myyntilistan kärkeen. Real Test rullaa kivalla tempolla ja hakee menoonsa mukaan myös hiukan country-vaikutteita. Kotiteollisuudessa kitaristina vaikuttaneen Miitri Aaltosen tuotanto ole varmastikaan tätä tavoitetta hidastanut. Pete Hoppula POOR FELLAS Streets Of Desolation (omakustanne) Jo jokusen tovin toiminut savonlinnalaisyhtye Poor Fellas juhlistaa ensimmäistä pitkäsoittoaan, ja kyllä, arvio on törkeän paljon myöhässä. Grönlund itse pääsee yllättämään puhaltamalla omin avuin kiekon Jimmy Witherspoon -avauksen Who’s Been Jivin’ You trumpettiosuudet. Eilen Jewelliin ja Tami Neilsoniin rinnastuva lähestymistapa näyttäytyy myös levyn tanssisoulahtavalla päätöksellä Things To Do, vaikkei esityksen rohkeasti urkupohjustettu vire kovin kaukana ole kotoisen Honey B. Paletista irtoaa toisenlaisiakin ylläreitä, kuten vahvassa iskelmäfiiliksessä etenevä hölkkä Goodbye sekä melkein slovariksi asemoitu Ghost Of September. Monta kertaa muuta miehitystään uusineessa nyky-Francinessa soittavat lisäksi vuodesta 1994 mukana ollut laulaja-kitaristi Antti Kukkola sekä 2010-luvulla seuraan liittynyt rumpali Alec Hirts-Gee. Jos yhä haetaan sitä tuikeinta vauhtipalleroa, niin kannattaa kiinnittää huomiota Get Upja On My Feet -ralleihin, ensin mainitulla muuten kuullaan hauskasti surf-henkinen soolo. Nykyhetken artisteista esim. Siksi on ehdottomasti positiivista, että sooloinstrumenttipuolella kitaralle antavat hetkittäin tukeaan sekä Pete Sarasen saksofoni että piano, jota vuorollaan soittavat rumpali M. Poor Fellas -nelikolla on hommat vahvasti hanskassa, toivottavasti saamme kuulla heistä vielä jatkossakin. Tyylikkäällä englannilla ja viehättävillä sointurakenteilla taivutetuilla omilla teoksillaan Grönlund liikkuu enemmän roots-rock’n’rollin sekä tietenkin sen rockabillyn, joskin kaiken. Pääasiassa Kukkolan ja Salomaan sävelja sanoituspöytälaatikosta valitut kappaleet epäilemättä mietityttävät roots-diggaria. Pukataan tänne rockiosioon vielä modernimmassa soundimaailmassa liitelevä Forget Me. Turhia selostelematta tarjoaa heti avauskaksiko Dream Killer ja Hot Rod Ride kovaa kyytiä rock and rollin merkeissä, riffit purevat ja komppi kulkee. Kloppien ainokainen silloinen vinyylinen julkaisu, Pekka Helinin Kräk!-merkille tuottama single Rockabilly Sound Again / Hop Bop Rock’n’Roll koostui yhtyeen johtohahmojen, laulaja-kitaristi Harri Grönlundin ja soolokitaristi Mikael Löijan kirjoittamista kappaleista, ja samaisena vuonna ryhmä pääsi esittelemään kourallisen muitakin levytyksiään Finnlevyn nyttemmin jo kulttistatuksen saaneella c-kasetilla “Rockabillyä“ yhdessä ikätoveriorkesterinsa The Steelersin kanssa. Blues News 4/2018 71 levy tutkailut kulhoon kuin luonnostaan
Harvinaisen sujuvan laulannan ohella Peninsula osoittautuu debyytillään myös napakaksi kitaristiksi, vaikka tyypillisintä kantripikkausta hän tarjoileekin kiekolla vain harvakseltaan. Mm. Viiden raidan pikkukiekko onkin oiva keikkamyyntituote, onhan sillä mukana bändin repertuaarin vetonaulana pitkään roikkunut Big Mama Thorntonin I Smell A Rat, joka itse asiassa taidetaan kuullakin hienoisesta taustasurinasta päätellen tällä kertaa ehtana live-tallenteena. Tai ehkä tässä tapauksessa pikemminkin sen puute, kuten Shoebox Revue 60-luvun alusta peräisin olevalla Willie Jonesin esisoulrevittelyllä Where's My Money painokkaasti kuulijaltaan tivaa. Hill tyyliin singlen puolelle balladi ja toiselle medium. Ottakaa omin korvin selvää ellette lukemalla usko! Pete Hoppula PIRULAINEN Vedenjakaja (Pir 18, omakustanne) Kansanmusiikkiyhtye Pirulainen on nyt kolmannella albumillaan enemmän rock kuin aiemmin. Jonesilta, pedal-steelisti Ilkka Jolmalta, huuliharpisti Heikki Honkaselta sekä taustalaulaja Birgitta Elisalta. Otsikon mukaisena aikana Hillillä ei ollut ainuttakaan hittiä. Kiitosta keränneen Goofin’merkin pitkäsoittonsa (2016) jälkeen Espanjan aurinkorannikollakin taannoin esiintynyt turkulaiscombo palaa uudella käyntikortillaan esikoisäänitteensä julkaisseelle Jungle Recordsille. Eikä tokikaan passaa unhoittaa rempseää Rakkautta ja kylmää jäätä. Perinteisempää kansanmusiikkiratkaisua on poimittu matkaan mm. Isänmaamme näet alkaa jo tarvitakin uusia sankaritarinoita! Pete Hoppula SHOEBOX REVUE Money! (Jungle TCB-8686) Hämmästyttääkö muka oikeasti ketään, että paalu keskusteluttaa myös juurimusiikkipiireissämme. Kiekkoon sijoittamiani euroja en silti tosiaankaan ole aikeissa vaatia palautettavaksi. Tosin erinomainen balladi Someone To Love olisi varmaan noussut listoille, mutta Billboard ei siihen aikaan julkaissut r&blistaa. HILL That’s It! The Complete Kent Recordings 1964–1968 (Kent CDTOP2 476) Z.Z. Maxwell Davis ja Arthur Wright. Herra paratkoon, antakaa nyt tälle kaverille hänen ansaitsemansa mahdollisuudet menestyä aidosti siellä Ison Rapakon takana. 72 Blues News 4/2018 levy tutkailut aikaa astetta melodisemman, paikoin hyvin paljon Whistle Baitin mieleen tuovan, keskimääräistä beat-voittoisemman materiaalin parissa. Ykköslevy sisältää singlet monoäänitteinä kronologissa järjestyksessä ja kakkoslevyllä on albumi “A Whole Lot Of Soul“ stereona sekä lisäksi muutama hajaraita. Yksi erikoisuus on myös marssirytminen Tie, totuus ja tuli, jonka kansanmusiikkisävyistä irtoaa bluesvivahteitakin. Ja kun se tuli jo ”ääneen” kirjoitettua, todettakoon myös, että etenkin Darleenin, Dream Come True’n tai jo vuonna 2014 livenä studiossa äänitetyn mahtipontisen Crazy Loven kaltaisissa balladityylisemmissä esityksissä Grönlundin huolitellussa, pehmän charmantissa lauluäänessä on kieltämättä jotakin hyvin Vesku Haaja’maista. Arvailuksi menee, mutta oliko niin, että Chessin valinta oli tässä vaiheessa Little Milton. Ei toki. Pete Hoppula reilu vuosi sitten nousta suositun jenkkiläisen Count ry Mu sic Li fe -blogin “Top New Count ry Mu sic“ -hittilistalle ja siten alansa kuumimpaan eliittiin kappaleellaan Country Music Only. Vokalisti Elli Maple kannattelee eloisia kappalevalintoja uhmakkaalla laulutyylillään, mutta kenties hieman ääniskaalansa sensuellimmasta puolesta samalla tinkien. Syystäkin tämä kiistatta odottamatonta kansainvälistä nostetta kohdannut aikaansaannos toimii myös oheisen esikoisalbumin avausja nimiraitana. Hill pääsi seuraavan kerran studioon v. Bändi uskaltautuu silti (edelleen) sivupoluillekin, ja kuten myös aiemmilla julkaisuilla, pidän tätä toimintaa erityisen hedelmällisenä. Myös vinkeästi veivattu Pakomatka ansaitsee varsinkin tulipalokiiruisen väliosansa ansiosta huomiota. Joka tapauksessa Chessin toimistossa oli havaittu Bobby Blandin menestys ja haussa oli laulaja, joka pystyisi kilpailemaan Blandin kanssa. Ennen kaikkea Larry on kuitenkin huippulahjakas vokalisti, jonka pakottomasta, miellyttävän lämminsävyisestä äänestä on hämmästyttävän vaikea paljastaa hänen härmätaustojaan – ellei levyn sattumalta päättäisi ensimmäisellä kotimaisella tulkittu balladi Saimaa. Hill lainaili sävelkulkuja muilta aika reippaasti. Jos mainittua isompaa soundia haeskelee, niin siitä saa hyvän esimerkin raidalla Tavallinen tarina, tahi melkeinpä hölkkäävältä Minut todeksi tee -esitykseltä. Hillin 25 vuotta kestänyt levytysura alkoi jo vuoden -60 syksyllä, jolloin hän oli studiossa Chessin toimeksiannosta. Myös Kentin debyyttisinglen b-puoli If I. Larry Peninsula -nimeä kantriyhteyksissä käyttävä taiteilija on viimeistellyt täysin omatuotantoisen levymateriaalinsa vuosien 2015–17 aikana, enimmäkseen itse kaikkia instrumentteja moniraitatekniikalla soittaen, mutta saaden myös paikka paikoin apuja basisti Henry B. Biharit eivät tästä yleensä piitanneet, mutta vastauslevy Brenda Hollowayn klassikkoon Every Little Bit Hurts, jonka Hill merkitsi itselleen nimellä You Won’t Hurt No More, vedettiin syrjään. Syystä tai toisesta näitä äänitteitä ei koskaan julkaistu. Acen toimistolla on tehty perusteellista työtä, sillä tämä tuplaceedee sisältää kaikki Hillin äänitteet merkille. Kentin käyttämillä studioilla puitteet olivat kunnossa. Soiton varmuudesta kuulee, että vuosikymmenten ajan yhteistyötä tehneet soolokitaristi Henri Pirttikangas ja kontrabasisti Ari Sjöblom todella tuntevat toistensa metkut, samoin Shoebox Revuen perustamisesta 2010 lähtien kokoonpanossa rumpuja soittanut Olli Kokkinen vakuuttaa varmaotteisuudellaan. Laulut kirjoitti aluksi itse Z.Z. Tämä käy ilmi yhä isommasta ja tukevammasta soundimaailmasta sekä joidenkin biisien poljennoista. Kauas r&b-menneisyyteen kurottaa myös Jackie Brenstonin ja Ike Turnerin orkesUUSINTAJULKAISUT Z.Z. Niin varmasti! Samalla joudun kuitenkin alistumaan toiseen tunnustukseen: hittolainen, oululaisen kotistudiomuusikon Lauri Niemimaan todella onnistui terin vuoden 1961 levytys Trouble Up The Road, jonka Shoebox-versiossa tosin taitavat kaikua enemmin nashvilleläisen The Planet Rockersin 90-lukuiset vaikutteet. muutamien raitojen soundeissa ja rytmityksissä. Ehkä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Biharin veljekset innostuivat tämän perusteella kiinnittämään hänet Kent-merkilleen. Mukana olivat länsirannikon parhaat muusikot ja sovittajina mm. Toisaalta Pirulainen kaivautuu levyllään yhä vaan syvemmälle kansanmusiikkiin, mikä on voimallisesti esillä esim. tanhufiiliksisellä Sähköisillä säkeillä sekä aivan villinä etnoilevalla Tämän taivaan alla -rallilla. Omaa neobillypitoisempaa Dancea lukuun ottamatta kenkälaatikosta on nyt kaivettu esiin ainoastaan mustaa perua olevaa musiikkia. Yllättävimmillään ja kiinnostavimmillaan sitä tarjoilee Ella Fitzgeraldinkin ohjelmistossa viihtynyt swing-evergreen When I Get Low I Get High. Mikke Nöjd LARRY PENINSULA Country Music Only (Ramasound RAMA0918) Myönnän heti kättelyssä skeptisyyteni: nuori suomalainen laulaja luomassa uraa levyttävänä kantriartistina lajityypin äärimmillään kilpaillulla kotimaaperällä Yhdysvalloissa. -63 veljensä Matt Hillin MH-merkille. Vilkaistaan tarkemmin. Niin solististen suoritusten, taustojen kuin sävellysten ja sanoitusten puolesta kappaleet kuten herkkä Where The Rain Is Green tai rokkaava Walk The Talk ovat jotakin, jota suomalainen kantrikenttä ei ole hetkeen kohdannut. Sekavaako. Edelleen kokeellisempaa Pirulaista edustaa Läpi vuosien, johon sisällytetty fiilinki on jokseenkin jännä. Ehkä paljon yhdessä kokeneelta osaavalta seurueelta olisi siksi raaskinut odottaa vieläkin arvaamattomammille reiteille uskaltautunutta kyytiä. kummitussoundinen ja jäntevästi kompitettu Unta hengität on erikoinen balladi ja mainion parin sille muodostaa albumin päätös Tiensä valinnut mies, joka hyvin kävisi kansanlaulusta. Silloin saatiin jo ensimmäinen listamerkintä, kun You Were Wrong käväisi listan pohjalla
Naisvoimaa tuo miesvaltaiseen seuraan lisäksi Del Graham kiihkoilemalla vauhti-r&b:nsä Your Money Ain’t Long Enough orkesterikonkari Que Martynin yhtyeen säestyksellä. Levyjä tuli ulos Kentillä vuosia sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut uudelle levymerkille. Aarno Alén eri esittäjiä The Rough Guide To Holy Blues (World Music Network RGNET 1360) Gospel on bluesin tapaan elinvoimaista musiikkia, joka inspiroi muitakin kuin varsinaisia gospelmuusikoita. Rokkaavissa tunnelmissa näemmä viihtyi myös Imperialille v. Bluesin hakiessa vielä muotoaan 1900-luvun alussa yleistyivät myös gospel-kvartetit, joista monet kiersivät esiintymässä ympäri Yhdysvaltoja. Se on eri kappale kuin monille tutumpi Rolling Stonesin vuonna 1968 coveroima Reverend Robert Wilkinsin Prodigal Son (1964). Minkä Dobard tuotantokuluissa kenties säästi, hän epäilemättä menetti teknisessä laadussa. Heihin kuuluivat mm. Niiden välisen rajan ovat monet muusikot ylittäneet, ja suurin osa tämänkin levyn artisteista on pääasiassa ”paholaisen musiikkia” soittaneita bluesmiehiä, kuten Bukka White, Skip James, Mississippi John Hurt, Charlie Patton, Blind Lemon Jefferson ja Blind Boy Fuller. 1954 jyystöstään On My Way. Toisaalta siinä hänen jujunsa kai enimmäkseen myös piili: suurpiirteinen levypomo tuli purkittaneeksi artistejaan mahdollisimman lähellä heidän “luonnontilaansa“ – sellaisina, joilta he kuulostivat useimmiten keikoillaankin. Valkoihoisten artistien kantrija pop-musiikkivaikutteinen gospel on nykyisin afroamerikkalaista gospelia suositumpaa. Sivusto on hyvin kuluttajaystävällinen, sillä levyjen kaikista kappaleista on yli minuutin pituinen näyte kuunneltavissa ja esitetekstiä luettavissa. Timo Kauppinen eri esittäjiä Music City Blues & Rhythm (Ace CDTOP 1510) Kalifornian Berkeleyssä 50-70-luvuilla toimineen Music City -levymerkin kelanauhajäämistöjen perkaus jatkuu nyt 28-uraisella r&b-teemakoosteella. Sen nimiraita on tuhlaajapojasta kertova perinteinen gospel, jonka on levyttänyt mm. maailmanmusiikkia, mukaan lukien vanhaa bluesia ja gospelia. Muista ”jumalan musiikkiin” pitäytyneistä artisteista esitellään mm. Kakkospuolen aloittava albumi ei hurraahuutoja herätä, sillä tusinan soulklassikon valitseminen levyn täytteeksi on halpa(mainen) ratkaisu, vaikkakin siihen aikaan aika yleinen ratkaisu. 1957 Johnny Heartsmanin 2-osainen instrumentaali, (tälle uutuuskoosteelle sisältymätön mutta muutoin usein uudelleenjulkaistu ja silloin tällöin divareissa alkuperäissinkkunakin vastaan tuleva) pikkunätti Honky Tonk -muunnelma Johnny’s House Party. Kingin kanssa. Vaikka yhtiön alkuaikojen tallenteita työstettiin vielä seudun huippustudioissa, oivalsi liikemies vuosien saatossa kestävämmäksi vaihtoehdoksi hankkia käyttöönsä omat äänityskalustot, kyhätä itse nurkkiinsa taltioimisen mahdollistavat tilat sekä huolehtia myös artistien tuottamisesta itsenäisesti. Gospel-lauluyhtyeiden ohella 1920ja 1930-luvuilla monet yksittäiset mustat muusikot ja saarnaajat lauloivat ja soittivat kitaraa etelävaltioiden kaupunkien kaduilla. Jakson lopulla Biharit hakivat onnistuneesti kirjoitusapua Fred Hughesilta (You Can’t Hide A Heartache), Arthur Adamsilta (You Just Cheat And Lie), Jimmy Holidaylta (Everybody Needs Somebody) ja Tim Hardinilta (Don’t Make Me Promises). Todella helppo tapa tutustua varhaiseen bluesiin. Baptistija metodistikirkkojen kilpailijoiksi syntyneiden herätysliikkeiden kirkoissa lauluun ja taputukseen liitettiin mukaan hurmoksellista tanssia ja soitinsäestystä 1800-luvun lopulla. Rock’n’rollinkin historiankulkuun jälkensä jättänyt Littlefield puolestaan fiilistelee vaikuttavaan tapaansa mm. Blues News 4/2018 73 levy tutkailut Could Do It All Over ansaitsee kehut. Hill pääsi menestyksen makuun 70-luvulla. Kuuluisin näistä oli vuonna 1866 perustettu The Fisk Jubilee Quartet. 1956 ainokaisen julkaisunsa tehnyt Gloria Jean Pitts, joka tulkitsee tällä kertaa riehakkaan vaihtoehto-oton I Don’t Stand No Quittin’ -bravuuristaan. Tuolloin kirkoissa laulettiin eurooppalaisia ja mustien omia hymnejä (virsiä) ja spirituaaleja. Yllättävänkin korkeatasoista antologiaa täydentää vieä kourallinen muita, Sidney Granden, Eugene Leen, Johnny Georgen ja Jasper Evansin tapaisia tuntemattomuuksia, eikä laatujulkaisun tenhoa laske edes se, ettei aivan kaikille raidoille ole keksitty niiden esittäjien nimiäkään. Parham itse kuitenkin pääsee julistamaan omat kelpo bluesinsa To Be Alone ja Ease My Mind. Näistä jäi parhaiten mieleen You’ve Got Me Chained To Your Love. Vastaavaa Biharit harrastivat myös B.B. Ne toivat mukavasti vaihtelua, mutta ei kuitenkaan toivottua menestystä. Siinä vaiheessa Kent aktivoitui uudelleen julkaisemalla muutaman singlen 60-luvun tuotannosta lisäämällä niihin jousitaustat. Tämä RG keskittyy kuitenkin perinteisen mustien gospelin yhteen alalajiin, ”pyhään bluesiin”, jota voi kutsua myös gospelbluesiksi. Kaupallista läpimurtoa ei Music Cityllä sen sijaan suorittanut Al King -nimellä 60-luvulla soulbluesia levyttänyt ja aina 90-luvulle saakka uraansa ylläpitänyt Alvin Smith, joka tunnettaneen lähinnä runnovasta v. Music City antoi hetkellisen suojapaikan myös useammalle shouter-aikakauden tähdelle, kuten Jimmy ”T-99” Nelsonille, Roy Hawkinsille sekä Little Willie Littlefieldille, joilta kaikilta kuullaan jokunen napakka mallisuoritus. Happinesskappaletta pehmentää jousitaustat. Blues tai r’n’b eivät kuitenkaan olleet Music Cityn ydinalaa, vaan ennen kaikkea se profiloitui lauluyhtyeiden kotipesänä. Varsinaisia gospel-tähtiä (Mahalia Jackson, Sister Rosetta Tharpe ym.), gospelista soul-musiikkiin loikanneita (Sam Cooke, Ray Charles ym.) ja gospelyhtyeitä (Five Blind Boys of Alabama, Golden Gate Quartet ym.) tämä kokoelma ei kata. Alun perin gospel on tarkoittanut Yhdysvaltojen mustan väestön kristillistä musiikkia, mutta myöhemmin sillä on alettu viitata lähes kaikkeen ei-klassiseen kristilliseen musiikkiin tyylisuunnasta riippumatta. Reverend Gary Davis ja Reverend Edward Clayborn. Huomattava määrä artistija tyylilaji-kohtaisia bluesja jazz-kokoelmia löytyy WMN:n nettisivuston Legends-sarjasta. Pete Hoppula. Urbaanisti swing-jatsaavilla r&b-numeroilla koitti elantoaan tienata myös orkesterijohtaja Chick Morris, jonka yhtenä studiovokalistina tämän kiekon valinnoilla vakuuttaa Smithin tapaan muhkeaääninen Al Harris. Tuoreimpiin esimerkkeihin lukeutuu Ry Cooderin albumi ”Prodigal Son” (2018). Sen ohella yhtiölle tosin syntyi muitakin hienoja vanhakantaisia blueseja, kuten lauluyhtyevetoinen Low Down Dirty Ways. Laiskannotkea Don’t Know Where I’m At onkin paketin viihteellisemmän laidan herkkupaloja. The 4 Deucesin v. “kitaraevankelistat” Blind Willie Johnson ja Blind Joe Taggart, jotka molemmat pääsevät ääneen tällä RG-levyllä. ennenjulkaisemattoman stroll-tempoisen kappaleen Looking Just Like You. Suureksi osaksi samat artistit esiintyvät myös WMN:n albumilla ”The Rough Guide To Gospel Blues” (2016). Kakkosceedeen loppuun on poimittu alkujaan julkaisemattomia ottoja, joita on kuultu Acen eri kokoelmilla. Kappaleet ovat tosin toisia. 1955 kesähitti W-P-L-J toi merkille mukanaan The Gaylarksin, The Swansin ja The Crescendosin tapaisia semisuosittuja kokoonpanoja, valtakunnallisesti kovimmaksi myyntiartikkeliksi kuitenkin vertyi v. Music Cityn omapäisen luotsin Ray Dobardin kerrotaan pyörittäneen indielafkaansa puhtaasti paikallispohjalta, mutta kenties juuri siksi hän muodostuikin yhdeksi keskeisimmistä San Franciscon “bay arean“ mustan kulttuurihistorian dokumentoijista. Gospelin historia alkaa jo ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa (1861–1865). Gospel ja blues ovat kuitenkin kummunneet samasta mustan väestön todellisuudesta, ja ne ilmentävät omalla tavallaan vaihtoehtoisia strategioita selvitä henkisesti rotusortoajan oloissa. Alkuperäisen The Thrill Is Gonen tulkkina muistettava Hawkins mm. julistaa tummanpuhuvan mollibluesin Here Lies My Love, jonka Music City julkaisi kolkolla salanimellä Mr Undertaker The 4 Deucesin W-P-L-J’n sinkkukääntöpuolella. World Music Networkin (WMN) julkaisemat “Rough Guide (RG)“ -albumit esittelevät laajasti ns. Alvin ”Pee Wee” Parhamin alias Kingslyn aisaparina Music Cityllä pinnalle noussut Sugar Pie DeSanto ei sitä vastoin ole tälle cd:lle mahtunut. Osa niistä oli hyvinkin vanhoja, esimerkiksi Amazing Grace julkaistiin Englannissa vuonna 1779. Bobby Bland -vaikutteet kuuluvat vahvasti sekä lauluosassa että rytmikuviossa Every Has To Cry -kappaleella. Acen aikaisemmilla julkaisuilla on yhtiön historiaa setvitty jo kolmen cd:n yleisboksin “The Music City Story“ (ABOXCD 11) sekä doowopiin (“Music City Vocal Groups“, CDCHD 1410) ja funk-souliin (“Street Sounds From The Bay Area“, CDBGPD 232) keskittyneillä yksittäiskiekoilla. Heavenly Gospel Singers (1935)
klo 19.00 Tullikamarin Pakkahuone, Tampere Liput 30/25 €, S-Etukortilla 24 € Ennakkoon Tiketistä ja Lippupisteestä MAAILMANTANGO.NET 2 1 8 Pe 25.1. TERVETULOA MUKAAN LOUISIANAHENKISELLE 12 TUNNIN MINIRISTEILYLLE! YHTEISTYÖSSÄ: FINNISH BLUES SOCIETY & VIKING LINE INA FORSMAN, BABLO, KALLE AHOLA & UUSI SUOMALAINEN TANGO-ORKESTERI Kaikessa soi kaipaus -konsertti La 15.9. Ovat aukeavat pe klo 19:00 ja la klo 18:00. (Klo 18:00 alkaen) The Fantoms (UK) Pekka Tiilikainen & Beatmakers The Crescents, Buona Sera, The Webasto, The Doltones Scandic Aulanko candic Aulanko Scandic A ca Hämeenlinna Hämeenlinna Häme Lippu. Scandic Aulanko Hämeenlinna 2019 Liput 18,50€ / 28,50€ Lippu.f i Perjantai 25.1. Tapahtumajärjestäjä pidättää itsellään oikuden mahdollisiin muutoksiin. La 26.1. (Klo 19:00 alkaen) Toni Rossi & Sinitaivas The Sleepwalkers, Suave Twisters, TT-Combo Lauantai 26.1. • Levymyynti (Goofin´ Records) ja laite-esittelyjä. Liput 18,50€ / 28,50€ Lippu.f i Hotellipaketti sisältää pääsyn tapahtumaan. AULANKO Finlandia Instruments Rumble Rumble Rautalanka Rautalanka Tawastia Tawastia. Lippu.f i kaen) nitaivas nitaiv ave Twisters, v Tw kaen) (UK) nen s Sera, tones • Instro a Go Go Radio Show DJ Team mukana molempina päivänä
Näiden esiintyjien levyistä tuli valkoisen maalaisväestön keskuudessa pian yhtä suosittuja kuin bluesista neekereiden keskuudessa. Aivan kuten blueskin, tämä kansanmusiikki kehittyi vuosien mittaan saaden vaikutteita monelta taholta. Kitaraa pidetään yleensä tärkeimpänä blues-instrumenttina ja sitähän se on ollutkin Blind Lemon Jeffersonin ajoista saakka. Samalla tavalla kuin Muddy Waters loi perustan sodanjälkeiselle Chicago-bluesille, Hank Williams muodostui esikuvaksi lukemattomille country & western -laulajille. Lisäksi country-musiikissa niin kuin bluesissakin on esiintyjiä, jotka pyrkivät soittamaan tietoisesti vanhanaikaista musiikkia. 1920-luvun lopun suuri nimi oli Jimmie Rodgers, laulava jarrumies, joka yhdisti kansanmusiikkiin vaikutteita iskelmistä ja bluesista. Bob Dylanin “Nashville Skyline“ on hyvä esimerkki tästä, mutta myös monet popyhtyeet ovat lainanneet enemmän tai vähemmän country-musiikista. Incredible String Band ja The Byrds tulevat ensimmäisinä mieleen. Vesa Walamies (historiikit Carter Familystä, Allen Brothersista ja Jimmie Driftwoodista), Matti Laipio (levyja konserttikatsauspalsta “Country Music USA“ vuosina 1976–77 sekä useita otsikon “Vanhaan malliin“ alla kulkeneita artikkeleita mm. Ennen kaikkea siksi, että se on omalla tavallaan yhtä rehellistä ja aitoa kuin blueskin; iskelmien kuutamoromantiikka on sille yhtä vierasta kuin bluesillekin. Silti tämäkin musiikki eroaa edukseen tavanomaisesta iskelmämusiikista mm. Soitinten määrä lisääntyi, rummut, basso ja piano tulivat yleisiksi. Nashville, Tennessee on tämän päivän country-musiikin pääkaupunki, ja siellä tehdyt levyt hallitsevat country-musiikin myyntitilastoja. Bonnie and Clyde -elokuvan musiikki on juuri bluegrassia, ei aitoa 20-luvun musiikkia. Country-musiikista saattaa tulla uusi muotivirtaus. Toisen maailmansodan jälkeen neekereiden musiikkia alettiin kutsua nimellä rhythm and blues. Jimmie Rodgersista, Carter Familysta ja Bill Monroesta) sekä tietenkin intohimoiseksi kantriharrastajaksi tunnustautunut päätoimittaja (1974–78) Juhani Aalto, joka paitsi rohkaistui vuonna 1978 julkaisemaan BN:ssä erityistä “Folk & Country“ -kolumniaan (ennen kuin perusti vuonna 1979 samannimisen musiikkiaviisinsa), myös esittelemään lehdessä sen ensimmäisen kotimaisen kantrilevyn, karjaalaisen Country Expressin albumin “Relax With...“ numerossa 3/1977. Tänään country-musiikissa on monta erilaidsta suuntaista. 30-luvulla valkoinen kansanmusiikki ja blues saivat molemmat huomattavia vaikutteita jazzista ja tanssimusiikista. Näiden matkojen tuloksena löytyivät sellaiset legendaariset blueslaulajat kuin Blind Lemon Jefferson, Blind Willie Johnson, Charlie Patton, Son House jne. Sen yhteydet bluesiin ovat kauan olleet niin läheiset, että tämä voimistaisi myös bluesin asemaa. Lisäksi mukana voi olla piano, havaijikitara (eli “steel guitar“, jota soitetaan vähän samalla tavalla kuin puollonkaulakitaraa bluesissa) ja joskus viulu tai huuliharppu. Sitä paitsi bluesin soittajille ei olisi lainkaan haitaksi tutustua hieman country-kitaristien ideoihin. Hänen suosituin levysarjansa kulki nimellä “Blue Yodels“. Kuunnelkaapa vain esimerkiksi Wynonie Harrisin tai Joe Turnerin levyjä, tai sitten ensimmäisiä rhythm and blues -lauluyhtyeitä 1950-luvun alkupuolelta: kitara on aivan taustalla. Takametsien kätköistä löytyi myös valkoisia muusikoita, jotka kitaroiden säestyksellä esittivät omaa kansanmusiikkiaan: Carter Family, Carolina Tar Heels, Uncle Dave Macon jne. Siinä säestyksestä huolehtii yleensä pieni yhtye, jossa – aivan kuin bluesissa – on melkein aina sähkökitara, basso ja rummut. Mutta 40-luvulla ja 50-luvun alussa oli vaihe, jolloin kitara oli bluesissa melko syrjässä. sanojensa vaihtelevuuden vuoksi. Siinä käytertään runsaasti banjoa, lisäksi mukana on yleensä kitara, basso, rummut sekä mandoliini tai viulu. Kun kuuntelee näitä 20-luvun “hillbilly“tai “mountain music“ -levyjä, huomaa, että vuosikymmenien mittaan neekerija valkoisten musiikki olivat rotuerottelusta huolimatta melkoisesti vaikuttaneet toisiinsa. Mutta nämä kykyjenetsijät eivät hakeneet vain blueslaulajia. Elokuvassa kuultu banjonsoittaja oli Earl Scruggs, joka 40-luvulla kehitti nykyisen bluegrassbanjotyylin. Puhdasoppisempaa country-musiikkia kuulee kuitenkin yhä. Etelävaltioiden valkoisen maalaisväestön harrastama kansanmusiikki – jossa nyt oli jo paljon enemmän muuta kuin alkuperäistä kansanmusiikkia – sai nimekseen country and western. Mutta kannattaa myös panna merkille, että kiinnostus countrymusiikkia kohtaan on ilmiselvästi kasvamassa. Miksi kirjoitan bluesin ystäville näin pitkään country-musiikista. Niissä ei ole enää paljoakaan jäljellä vanhasta kansanmusiikista: tunteilevaa laulajaa saattaa säestää Mantovani-tyyppinen jousiorkesteri. Bluesin puolella syntyi Joe Turnerin ja Jimmy Witherspoonin edustama suuntaus, jossa säestyksestä huolehti kokonainen jazz-orkesteri. Vanhojen kansansävelmien ja -tanssien lisäksi valkoisten levyiltä löytyy monia blueseja – tosin aika lailla muuttuneina – ja kitaranja huuliharpunsoitossa on melkoisia yhtäläisyyksiä. Niistä on ennenkin otettu oppia. Laajamittaisemman sisäänajon aiheeseen suoritti musiikkitieteilijä Pekka Gronow oheisella BN:ssä #6 (3/1969) julkaistulla artikkelillaan. Tällainen suuntaus on bluegrass, joka muistuttaa 20-luvun hillbilly-musiikkia. Ainakin otsikkotasolla kantriaihetta sivusivat 70-luvun alussa tavallaan myös konkarikirjoittajat Juhani Ritvanen ja Pekka Talvenmäki, joista ensiksi mainittu luennoi numerossa 1/1971 kantrigospelista ja jälkimmäinen numerossa 3/1972 kantrisoul-artistiksi luonnehtimastaan Joe Simonista.. Hänen jälkeensä teemaan tarttuivat 70-luvun kuluessa mm. Jopa nyyhkyromantiikkakin on mielikuvituksellisempaa kuin tavallisissa iskelmissä: “I’ve got tears in my ears from lying on my back crying over you“ eli korvani ovat tulleet täyteen vettä, kun makaan selälläni ja itken vuoksesi. Valkoinen yleisö puolestaan kuunteli “western swing“ -nimistä musiikkia, jossa yhdistettiin swingin ja kansanmusiikin aineksia. harvoinpa esimerkiksi sävelradion listalla lauletaan avioerosta, auto-onnettomuuksista, sodista, juopottelevista vaimoista ja miehistä tai muista country-musiikissa tavallisista aiheista. Nykyisestä asemastaan bluesissa (ja saman tien kaikessa modernissa blues-vaikutteisessa popmusiikissa) kitara saa kiittää ainakin osittain valkoista country-kitaristia Arthur “Guitar Boogie“ Smithiä, jonka 50-luvun alussa sähkökitaralla tekemät levytykset toivat muotiin uuden soolotyylin, jota monet blues-kitaristitkin sitten jäljittelivät. On tyhmää harrastaa jotakin musiikkia vain siksi, että se on muotia. Pekka Gronow Kantritai kansainvälisemmin country & western -musiikki kuuluu niihin nimikkeisiin, jotka ovat olleet osa Blues Newsin sisältökirjon käytännössä alusta pitäen, tosin myös samalla jakaen lehden ja yhdistyksen aktiivien mielipiteitä kenties enemmän kuin minkään muun tyylilajin kohdalla. Mutta en lainkaan pahoittelisi, jos country-musiikki saisi lisää suosiota. Blues News 4/2018 75 1969 1969 BN-arkistojen helmiä: COUNTRY-WESTERN 1920-luvun alussa amerikkalaisten levyyhtiöitten edustajat kiertelivät ympäri etelävaltioitten syrjäseutuja etsien uusia kykyjä. Tyylin tunnetuin edustaja oli Bob Wills and his Texas Playboys -orkesteri, joka muun muassa esiintyi yli 20 cowboy-elokuvassa