vuosikerta BN haastattelee: BOBBY RUSH WENTUS BLUES BAND LAURI & SATU HITTO Kaikuja kadunkulmista: JIMMY BEAUMONT & THE SKYLINERS Motown memories: HATTIE LITTLES Klassikoiden lähteillä: THE ANIMALS 1963–66 Bluesmaantietoa: SWEET HOME CHICAGO. Konserttialbumien klassikoita, osa 4 / Divarien helmiä, osa 46 / Muddy Lee Makkonen Kappale historiaa, osa 6: Lapsenvahdin rock / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-04 ISSN 0784-7726 N:o 298 (4/2019) Hinta 7,20 € 52
10 s. 4 s. 4 s. 30 s. 12 s. 15 s. 30 s. 8 s. 16 2 Blues News 4/2019 s. 15 s. s. 12 s. 16 s. 10 s. 8. 38 s. 38 s
Se on 377. Se on mahtava. Cd ilmestyy omalla Deep Rush -yhtiölläni, mutta jakelun hoitaa Sony Musicin omistama yritys. Minulla oli keikka vuonna 1950 Pine Bluffissa paikassa nimeltä Jack Rabbit’s ja tarvitsin Elmore Jamesin kitaristiksi, koska klubin omistaja oli luvannut maksaa Elmorelle 20 dollaria. Isä halusi tyttärelleen miehen, jolla olisi oikea ammatti – ei blueslaulajaa. Kun minä sain jonkun idean, Scott ja Vasti viimeistelivät sen. Olemme tehneet myös hyväntekeväisyyskiertueita tietoisuuden lisäämiseksi eturauhassyövästä. Olen kirjoittanut sille 3–4 uutta kappaletta ja niistä tuli mahtavia. Kappale perustuu omakohtaiseen kokemukseen ajoilta, jolloin olin 19-vuotias ja ihastunut tyttöön, jonka isä ei halunnut meidän menevän naimisiin. Joitain taustoja äänitin Memphisissä, mutta suurin osa levystä on syntynyt Hattiesburgissa Mississippissä ja New Orleansissa. Esimerkiksi Chicago Blues -festivaalilla kesäkuussa hänellä oli isompi bändi taustallaan ja esitys oli suunnattu selvemmin hänen mustalle yleisölleen. Hän on pitkällä urallaaan soittanut lukuisten legendojen kanssa. Hän on soittanut kanssani jo lukuisilla tekemilläni levyillä. Kitaristi Vasti Jackson oli myös mukana apulaistuottajana. Olemme kotoisin samasta osavaltiosta Louisianasta, mutta emme samasta kaupungista. Maaliskuussa 2019 hän soitti maassamme kaksi keikkaa osana parin viikon Euroopan-kiertuettaan. – Levyllä on myös kappale Get Out Of Here, jonka tein vuonna 1975. Rounder Records julkaisi ”Porcupine Meat” -levyn. Juttua vuosien varrelta ja uran eri käänteistä riittää. Yhtä niistä, I Am A Bluesman olen nyt esittänyt keikoilla eri puolilla maailmaa. Missä uusi cd on äänitetty. – Soitimme muutaman keikan hänen klubillaan Legends’issä Chicagossa. Esitän bluesia, koska rakastan sitä ja koska osaan. Olet keikkaillut viime aikoina Buddy Guyn kanssa. Se on naurattava, surullinen ja hyvä tarina. Uusi levy ”Sitting On The Top Of The Blues” ilmestyy elokuussa omalla Deep Rush -merkillä. – Olen julkaissut Deep Rushilla nyt seitsemän tai kahdeksan cd:tä. Olisin halunnut tehdä heille toisenkin levyn, mutta yhtiö ei silloin ollut kiinnostunut. levytykseni. Tiedät kai, että olen ollut naimisissa kahdesti. Vuonna 2017 Bobby Rush voitti Grammy-palkinnon Rounder-yhtiön ”Porcupine Meat” -levyllä. Bobby aikoo jatkossa keikkailla enemmän vanhalla mantereella. – Eri paikoissa. Kun näimme viimeksi, olit juuri julkaissut cd:n ”Down In Louisiana”. Olemme kiistelleet levyn nimestä viimeiset 8–9 päivää ja taisin keksiä sen viime yönä: ”Bobby Rush, The Bluesman”. – Olisin varmaan muuttanut Chicagoon aiemmin, mutta sain Rufus Thomasilta apua bändin kokoamiseen Pine Bluffissa, Arkansasissa. 4 Blues News 4/2019 KARI KEMPAS B obby Rush on tarinankeroja, viihdyttäjä, showmies, säveltäjä, bändin johtaja, oman levy-yhtiön pyörittäjä ja monia muita asioita tekevä energiapakkaus. Espoon Sellosalin setissä hän soitti itse paljon kitaraa ja huuliharppua. Boydin serkku Elmore James soitti kanssamme silloin tällöin ja tarina siitä, miten Elmore James päätyi soittamaan kanssani on hieman erikoinen. Cd julkaistaan siis elokuussa, ja sitä ennen haluamme julkaista siltä muutaman singlen. Toivottavasti pääsemme ensi vuonna levyttämään jotain yhdessä. Se ei haitannut, koska Scott Billington oli osittain mukana myös tämän uuden cd:n teossa. Hän on levyttänyt monille pienille ja suurille yhtiöille pääasiassa omaa tuotantoaan. Hän muutti Chicagoon vuonna 1957 ja minä asuin siellä jo silloin. Oletko tuntenut hänet pitkään. Elmore James kieltäytyi ja sanoi haluavansa kahdeksan dollaria illasta eli yhteensä 24 dollaria. Tarjosin kuitenkin Elmorelle 15 dollaria perjantain, lauantain ja sunnuntain keikoista. Onko albumi nyt valmis. Kaikkiaan olen tehnyt nelisenkymmentä albumia. Kappale on hauska, mutta se on totta. – Ja nyt on uusi cd tulossa elokuussa. Minulta ja manageriltani meni kaksi kuukautta kaikkien niiden laskemiseen. Meidän kolmen yhteistyö tuottajina toimi. Annoin kappaleelle ensin nimeksi A Dog Named Bo, mutta sitten ajattelin, etten halua suututtaa eläinten ystäviä – itsekin pidän koirista. – Se on ollut valmiina jo kuusi kuukautta ja se painetaan seuraavan parin viikon sisällä. Se on paljon rahaa, kun ansaitsee neljä dollaria ja 15 senttiä illasta. – Kyllä, Rounderin ja sen tuottajan Scott Billingtonin kanssa oli hienoa tehdä töitä. Seuraava kappale cd:llä on Recipe For Love, jossa kerron sellaisen rakkauden reseptistä, jota ei usein tai ainakaan helposti löydy. Musiikkityylit ovat vaihdelleet bluesista, rhythm'n'bluesiin, souliin ja funkiin. Hyvän läpileikkauksen Bobbyn tyyleistä saa Omnivoren neljän cd:n pakkauksesta ”Chicken Heads: A 50-Year History Of Bobby Rush”. Bluesia kuultiin normaalia enemmän pienemmän kiertuebändin tuella. URAN ALKU Aloitit urasi Etelässä. Bobbylla on aina huumoria mukanaan niin lavalla kuin haastatteluissa. Sanoin, etten voi maksaa niin paljoa.. Tapasin Buddyn ensimmäisen kerran vuonna 1955. – Olin niin onnellinen vuoden 2017 Grammypalkinnosta, jonka sain ”Porcupine Meatistä” , mutta kun on kerran voittanut Grammyn, on uuden levyn tekeminen haasteellista, koska joutuu kilpailemaan itsensä kanssa. Se kertoo elämästäni. Bändissä oli mukana minun lisäkseni Boyd Gilmore, Johnny ”Big Moose” Walker ja rumpali nimeltä Ruby
On Topin omisti Calvin Carter, joka oli ollut yksi Vee-Jay Recordsin omistajista. Minulla on tämä tietty oma pukeutumistyyli. Jackie Wilsonin ja Sammy Davis Juniorin vaikutuksesta halusin tehdä enemmän soul-musiikkia. Asuin Chicagossa monta vuotta muutaman kadun päässä Little Walterista. Illan lasku taisi olla 100 dollarin luokkaa ja minulta meni sen maksamiseen varmaan pari kuukautta. – Minulta on pyydetty, etten möisi itseäni, mutta mustana miehenä, joka soittaa bluesia, on vaikea ansaita elantoa. Hän oli alkoholisti. Aion keikkailla paljon maailmalla. Jos sen sijaan olisin kuunnellut Muddy Watersia, olisin esiintynyt Euroopassa jo 60-luvulla. Olen ajatellut jatkossa viettää Yhdysvaltojen ulkopuolella paljon aikaa. Ja on joukko uusia kavereita, erityisesti kitaristeja, kuten Mr Sipp, joilla on nyt sopimus Malaco Recordsin kanssa. Hänet tunnettiin aikoinaan täällä kitaristina, mutta Yhdysvalloissa hän ei ollut tunnettu artisti. BLUESMIEHEN TYYLI JA ELÄMÄNFILOSOFIA Minua on pyydetty kysymään sinulta, mistä hankit nuo rhinestone-pukusi. Hän antoi minulle yleensä 1,5 dollaria ostokseen ja kun pullo viskiä maksoi dollarin ja neljänneksen, voitin neljännesdollarin. Olen täällä siksi, että haluan olla täällä – en siksi, että minun olisi pakko. Monille kaltaisilleni muusikoille se ei ole mahdollista. Jimmy Reed oli hyvä ystäväni, eikä hän antanut kenenkään muun soittaa kitaraansa kuin minun. – Minulla on Atlantassa ystävä, joka on tehnyt ne minulle mittatilaustyönä jo noin 40 vuoden ajan. – Kyllä, Dexter Allen, joka soitti bändissäni noin kahdeksan vuotta sitten, on nyt saanut julkaistua muutaman hyvän levyn. – Toivon, että saamme tilaisuuden vielä kiertää esiintymässä myös Buddy Guyn kanssa. Jimmy Johnson on meitä hieman vanhempi. Tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Siinä se. Blues News 4/2019 7 – Olin silloin huuliharpisti. Olen aina soittanut myös bassoa ja kitaraa, mutta huuliharppu oli muotia, kun aloittelin uraani 50-luvulla. Teitkö tuolloin jo ensimmäisiä levyjä, singlejä pienille levy-yhtiöille. Ansaitsin bändinjohtajana 12 dollaria ja 50 senttiä illassa. Muistan kun wahwah -pedaali tuli käyttöön ja valkoiset muusikot yrittivät soittaa kuin mustat artistit. – Kyllä, On Top -levymerkille vuonna 1972 tekemäni Gotta Be Funky -single oli yksi ensimmäisistä, joka kunnolla vauhditti uraani. Minullekin sanottiin, että olin siisti ja hyvännäköinen, joten minun pitäisi esittää soulia, ei bluesia. Se tapahtui Muddy Watersin kanssa vuonna 1957. Onko Philadelphia Recordsin arkistoissa joku julkaisematon albumisi 70-luvulta. En halunnut lähteä kaupungista, koska olin jo päässyt hyvään asemaan. Se on ympyrä. En ole koskenut pihviin noin 40 vuoteen ja koko elämäni aikana olen juonut vain noin kolme olutta. Noudatat myös terveellistä ruokavaliota. On paljon muitakin, joita arvostan erityisesti bisneksen tekijöinä – Quincy Jonesia, Kenny Gamblea, Leon Huffia ja Benjamin Wrightia sekä monta muuta viihdyttäjää. Hän sai paljon aikaan tyhjästä ja se tekee minuun vaikutuksen. Olen onnekas, että minulla on mahdollisuus kiertää työn merkeissä maailmalla. Buddy kulki rankan tien kuuluisan ja suositun klubin omistajaksi ja pärjää nyt hyvin. Olemme olleet ystäviä pitkään. Kun James Brown tuli kaupunkiin tapaamaan King Recordsin väkeä, hän tuli katsomaan minua, koska Walton’s oli tasokas paikka. – En syö punaista lihaa, riisiä, perunoita ja syön vain hyvin vähän leipää. Vee-Jayllähän oli Jimmy Reed ja Jerry Butler ennen The Beatlesia ja levymerkin konkurssia. Valitsen niistä, mitä haluan käyttää. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja pyytäneet minua tulemaan takaisin. Kun hän tuli humalaan, hän antoi minun soittaa kitaraansa. En juo viiniä enkä tupakoi, vaikka aikoinaan olen kyllä muuta tehnyt. Ajattelin, että jos levytän, joudun myös matkustamaan enemmän. Takapihojamme erotti vain alley. – Haluan kertoa ihmisille myös täällä Suomessa, että minua pidetään Chitlin’ Circuitin kuninkaana. Lisäksi siihen kuuluvat kauluskäänteet, ei kuitenkaan liian leveät. Osaa en voi julkaista, koska levy-yhtiöt omistavat materiaalin. Toisaalta promoottorit ja levy-yhtiöt, muut kuin Chess, eivät olleet kovin kiinnostuneita huuliharpisteista. Kerro musiikillisista tavoitteistasi. Muistan kun James Brown, John Lee Hooker, Smokey Hogg, Sonny Thompson ja Jimmy Reed tulivat eräänä iltana Walton’s Corneriin katsomaan minua. Olen oma, aito itseni, enkä yritä olla mitään muuta. Olin olevinani tärkeää ja sanoin, että voivat ottaa laskuuni. Kannattaa tehdä hyvin se, minkä tekee, mutta se ei riitä. Kerron vain hänelle, mitä haluan ja hän tekee ne. – Esiinnyin siihen aikaan kuitenkin jo Chicagon West Siden paremmissa paikoissa, jonne päästäkseen piti laittaa puku päälle. Pitää myös tehdä asioita eri lailla kuin muut.. Olemme viimeiset muusikot, jotka noilta ajoilta ovat vielä elossa. Se on okei, ei siinä mitään väärää ole. He eivät ole vielä löytäneet omaa tyyliään. Hän soitti bändissänikin jonkin aikaa. En kuitenkaan halunnut soittaa huuliharppua, koska halusin laulaa. Tunsin myös hänen veljensä, kitaristi Syl Johnsonin ja basisti Mack Thompsonin. Muistan kun olin jo 21-vuotias, hänellä oli tapana pyytää minua hakemaan kaupasta viskiä. – Arvostan Buddy Guyta sekä muusikkona että ihmisenä. He ovat hyviä, mutta kuulostavat samanlaisilta keskenään. Olen ollut onnekas – kun soitan Memphisissä jossain klubissa Beale-kadulla, talo on täynnä pääosin valkoista yleisöä ja kun soitan radan toisella puolella, paikoissa, joissa musta yleisö käy, saan talon täyteen sielläkin. Nyt nuoret, mustat muusikot yrittävät kuulostaa valkoisilta muusikoilta wah-wah -pedaaleineen. Olet myös tuottanut joitain, uusia nuoria muusikoita. Jimmy on hyvä tyyppi. Tänä vuonna olen äänittänyt jo noin 44 kappaletta. Syön kaikkea, mikä lentää tai ui. – Jotkut mustat muusikot yrittävät tehdä vaikutuksen valkoiseen yleisöön. Tavoitteeni onkin ollut lyödä läpi laajemman yleisön keskuudessa kuitenkaan tulematta unohdetuksi, kuten monelle mustalle muusikolle on tapahtunut. Nostan hänelle hattua. Minä ostin myös vettä ja laimensin viskin puoliksi vedellä – ja voitin joka toisella hakukerralla 1,5 dollaria. Ihmiset hyväksyvät sen, mitä teen, ja myös radioja tv-asemat ja toimittajat ovat olleet minulle suopeita. Se oli tietysti väärin tehty, mutta hän kehui aina, että osasin ostaa hyvää viskiä. Muddy, Junior Wells ja Buddy Guy esiintyivät Theresa’s Loungessa ja minä Walton’s Cornerissa. – Minulla on 280 julkaisematonta kappaletta laatikossa odottamassa julkaisua. En osta enää pukuja kaupasta
– Kun Duke kävi soittamassa Wentus Festissä, hän alkoi puhua, että pitäisi äänittää jotakin yhdessä. Siitä yhteydenpidosta kaikki käynnistyi. – Duke halusi levyttää tuon biisin, koska hän rakastaa Jennifer Warnesin ja vanhan ystävänsä Stevie Ray Vaughanin versiota siitä, Robban kertoo. – Silloin tapasimme ensimmäisen kerran. SUOMALAISTEN INNOITTAJA Muistan itse, kuinka tärkeä hahmo Duke Robillard oli minulle ja monelle muulle suomalaiselle soittajalle ja bluesin harrastajalle 80ja 90-luvuilla. Sitten yhtenä päivänä, kun sessio alkoi olla lopussa, Duke pyysi minua ottamaan valokuvan, jossa hänellä oli tuo punainen kitara. LIIKAA SINAPPIA! TOM WAITS -KOMPPI KOHTAA LEONARD COHENIN ”Too Much Mustard” -albumin ensimmäinen elokuussa ilmestynyt single on versio Leonard Cohenin kappaleesta First We Take Manhattan. Silloin kun aloitimme, vuoden 1986 aikoihin, paikallisen elävän musiikin yhdistyksen puheenjohtaja soitti minulle ja sanoi, että tällainen kaveri kuin Duke Robillard on tulossa Suomeen keikalle. Suomesta lähti sinne todella paljon ihmisiä. Se kertoo naisesta, joka muutti Pohjanmaalta Jenkkeihin aikoinaan ja pojankollit jäivät itkemään rannalle. Vuonna 1948 syntynyt herra on paitsi Roomful Of Blues -bändin perustajajäsen, myös The Fabulous Thunderbirdsin entinen kitaristi ja menestynyt sooloartisti. Mikkelin Dinosaurockissa hän soitti The Fabulous Thunderbirdsin riveissä 1990. Tästä kappaleesta Duke on ollut kovin otettu ja siksi teimme siitä uuden version. Wentuksen johtajabasisti Robban Hagnäs kertoo bändinsä suhteesta Robillardiin: – Duke Robillard on tosiaan ollut tärkeä suomalaisten bluessoittajien innoittajana. Tyyliniekkakitaristi Duke on toiminut myös tuottajana mm. Sitten pidimme 30-vuotisjuhlat ja olemme olleet puolin ja toisin innoissamme yhteistyöstä. Siellä alettiin taas pitää yhteyttä. – Meillä Wentuksellahan on pitkä historia Duken kanssa. – Session loppuvaihessa puhuttiin siitä, milloin levy voitaisiin julkaista. – Studion vieressä oli ladossa joka toinen ilta line dancing -kursseja. Suomen pitkän linjan bluesylpeys Wentus tunnetaan nimekkäistä yhteistyöprojekteistaan ja albumi Duken kanssa on uusi komea sulka saavutusten stetsoniin. Se soundasi todella hyvältä ja Niko tykkäsi siitä. Olimme tuolloin alaikäisiä. Että se on pakko viimein tehdä. Se oli helmikuussa 1987 ja meidät siis pyydettiin lämppäriksi. Sitten paikan päällä Niko valitsi itselleen kitaran, punaisen Stratocasterin. Niitä tehtiin 16 biisiä, jotka miksattiin keväällä 2019. Siihen aikaan säännöt olivat tarkat, eikä alaikäisiä todellakaan saanut liikkua baareissa. Hän soittaa bluesia, rock & rollia ja jazzia. 8 Blues News 4/2019 SAMI RUOKANGAS M ichael John ”Duke” Robillard on kulttimainetta nauttiva amerikkalaiskitaristi. Kiersimme yhdessä Suomessa ja Ruotsissa. Yhdessä vaiheessa hän oli täällä yhtä kova kuin Stevie Ray ja kumppanit. Emmehän me suomalaiset ole tottuneet tuollaiseen, että jotakin annetaan ilmaiseksi. Siitä meni vuosia, kunnes Facebook yleistyi. Niko meni suomalaiseen tyyliin tosi vaikeaksi. – Kun menimme Rhode Islandin studioille, emme ottaneet soittimia mukaan Suomesta, koska Duke sanoi, että siellä niitä riittää. Robillard on laaja-alaisuudessaan arvostettu muusikko, jonka osa kitara-asiantuntijoista rankkaa esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin ja Jimmie Vaughanin rinnalle tai jopa näiden yläpuolelle. Inspiraatio oli oikeanlainen. Kerroin Dukelle tarinan siitä, kuinka soitimme hänen lämppärinään. Sen on tuottanut Duke Robillard. Wentus Blues Bandin ja Duke Robillardin yhteislevy ”Too Much Mustard” ilmestyy syyskuussa. Pitkän uransa varrella Duke on soittanut myös Robert Gordonin, Tom Waitsin ja Bob Dylanin bändeissä sekä kiertueilla että studiossa. Matkustimme avoimin mielin Yhdysvaltoihin. Olimme menossa sen jälkeen New Yorkiin lomailemaan. Billy Boy Arnoldin, Joe Louis Walkerin, Rosco Gordonin, Jimmy Witherspoonin, Jay McShannin, Zuzu Bollinin, Billy Pricen ja Otis Clayn levyillä. Niko (Riippa, Wentus Blues Bandin kitaristi) oli 15. Duke muisti sen hämärästi. Oli hyvä fiilis ensin äänittää ja siten käydä ladossa katsomassa tanssikuvioita! – Lakewest-studiota pyörittää mies nimeltä Jack Gauthier. Rhode Islandilla, Lakewest Recording -studioilla valitsimme yhdessä joitain Wentus-biisejä, jotka hänkin halusi levyttää. Ja joitain Duken biisejä, joita me halusimme levyttää. Oli juhlaa nähdä Duke useita kertoja livenä eri kokoonpanoissa. Duke innostui tuosta lauseesta ja kysyi, että olemmehan kuulleet Jennifer Warnesin version, jolla Stevie Ray soittaa. Studiolla ovat levyttäneet Eddie Clearwaterit, Jimmy Witherspoonit ja kumppanit, kaikki kovat bluesnimet. Sitten satuin näkemään hänet noin 2 vuotta sitten Kööpenhaminassa ja hän pyysi minut lavalle vierailijaksi. Siellä Duke sanoi jälleen, että yhteinen levytys tai levy pitää saada aikaiseksi. Kun valokuva oli otettu, Duke sanoi: ”Niko, kuulostat tällä kitaralla niin hyvältä, että sinä saat sen”. Hoidin hänelle keikkoja. Historiallinen tarina ja kaikkihan Jenkeissä ovat tulleet jostain. Nyt Duke Robillard on saanut levylle rinnalleen kokkolalaisen Wentus Blues Bandin. – Mukana on myös coverit Lazy Lesterin, Holmes Brothersin, Tom Waitsin, Robert Johnsonin ja Leonard Cohenin biiseistä. Hän on tehnyt käytännössä jokaisen Duken oman levyn ja myös Fabulous Thunderbirdsin ”Walk That Walkin”, jolla Duke soittaa. PUNAINEN LAHJAKITARA – Duke oli jostain syystä todella innostunut biisistä Selma, jonka teimme myös ”Woodstock”levylle. Lähinnä 80-luvulla alun perin julkaistuja biisejä. Olin 17-vuotias. Siinä jutellessa sanoin lauseen: ”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Vanhemmat piti olla mukana vähintään. Emme olleet kuulleet, mutta Duke. – Siitä lähtivät suunnittelut ja 2018 sovittiin tarkempi aikataulu
Soul Discograhy listaa tältä ajalta peräti 16 raitaa, joista neljä päätyi singlesuunnitelmalle ja niistäkin suunnitelmista toteutui vain puolet. Joka tapauksessa Hattie oli valmis laulaja siirtyessään Detroitiin 50ja 60-lukujen taitteessa. Kieltämättä noilla kriittisillä toteamuksilla on oikeutuksensa. Esimerkiksi otsikolla Motown Monday todetaan, että Hattie Littles oli yksi monista artisteista, joiden uran Berry Gordy pilasi. Back In My Arms osoittaa nämä kehut oikeiksi, se on vankkaa hidasta Detroit-bluesia. Hattie Littlesillä oli Motownin kanssa neljän vuoden mittainen sopimus. B-puoli oli, jos mahdollista, vielä parempi, tyypillinen alakuloinen Motownin tyttölevy, hyvinkin verrattavissa Mary Wellsin noiden aikoihin hitteihin tai Martha & The Vandellasin ensimmäisiin levytyksiin. 12 Blues News 4/2019 ETELÄN TYTTÖ Lukuisien entisten Motown-tähtien tavoin Hattie Littles oli kotoisin syvästä etelästä. Kuten edellä mainittiin, Hattie Littlesin Motown-sopimus oli nelivuotinen. Listausten mukaan näyttää siltä, että hän pääsi satunnaisesti töihin sen mukaan kuin Gordyn ja staffin aikataulu antoi siihen mahdollisuuden. Maaliskuussa ‘62 Gordy itse otti Hattien tekemisissä tuottajavastuun. Niin ovat väittäneet monet muutkin, vertaus Etta Jamesiin on positiivisin näkemäni maininta. Henki löytyi, tuloksena erinomainen single. Soul Discographyn mukaan hänen ensimmäinen sessionsa oli elokuussa ‘61 ja kaksi seuraavaa muutama kuukausi myöhemmin. MIKÄ MENI PIELEEN. tyi Hitsvillessä ja norkoili päiväkausia studiolla, enimmäkseen tyhjän panttina. A-puolen rakkauslaulu oli mielenkiintoinen sekoitus Hattien raastavaa laulua ja sanoitukseen liittyvää pehmeyttä. Duettoversio on ymmärrettävästi kiltimpi ja leppoisampi kuin Hattie Littlesin esitys. Omien sanojensa mukaan Hattie viihPEKKA TALVENMÄKI S ysäyksen tälle esittelylle antoivat muutamat netistä löytämäni 60-luvun alun Motowniin liittyvät kommentit. Is It True -originaalin levyttäjä oli ”Complete Singles” -kirjan mukaan Debbie Dean, mutta kuinka ollakaan, mitään vahvistusta väitteelle ei löydy. Sinä aikana hän levytti parikymmentä levypuolta, mutta virallisesti häneltä julkaistiin vain yksi single. Netin ”kuka kukin on” -palstoilta löytyy useita viittauksia etelävaltioiden Littles-nimisiin, joukossa myös Hattien etunimikaimoja, mutta varmoja yhteyksiä hänen juuriinsa ei löydy. 7007 siis julkaistiin. Hieno balladi, Motownin historian ainoa deep soul -levytys niin kuin soulkriitikko Dave Godin on todennut. Berry Gordy oli aluksi hyvin innostunut saadessaan lahjakkaan, vahvaäänisen tyttösolistin talliinsa. Ne osoittavat, että Hattie Littles oli loistava, vahvaääninen laulaja, jonka halut ja tekemiset olivat selkeästi ristiriidassa Motownin liukuhihnalinjan kanssa. Sävelmä on Mickey Stevensonin ja tuottajaksi on merkitty Clarence Paul. Berry Gordy sävelsi molemmat puolet ja haki oikeaa Motownhenkeä. Päinvastoin kuin Back In My Arms on Is It True aika tyypillistä, hitusen runnovaa vuoden ‘62 Motownia. Taustalla laulanut terhakka yhtye oli The Fayettes, jota ei itse asiassa ollut olemassakaan, vaan kyseessä ”The Fayettes” eli The Vandellas. Hän lauloi sekä bluesklubeilla että kirkoissa ja osallistui kaupungin talenttikilpailuihin. Pehmeämmin laulettuna levyssä olisi ollut kenties aineksia hitiksi, Hattien ronski esitys osoitti vain sen, ettei hän ollut omimmillaan perusmotownin parissa. Hank Cosby on maininnut ”Complete Motown Singles” -kokoelman tekstissä, että Hattie Littles oli poikkeuksellisen vahva blueslaulajatar. Tunne oli molemminpuolinen, pääsy Motownille oli Hattielle taivaan lahja, myöhemmissä haastatteluissa hän kiitteli nuoren firman tekemistä ja kannustavaa perheilmapiiriä. Elettiin niitä aikoja, joina Sound of Young America oli vasta heräilemässä. Motown Junkie -sarjan pitkä esittely puolestaan toteaa, että Hattie Littles oli kenties paras naisartisti, joka Motownilla oli kirjoissaan, mutta firmassa ei ollut riittävästi aikaa eikä järkeä tekemään hänelle oikeutta. Hyllylle tai ”Cellarful Of Motown” -sarjaa lainataksemme kellariin jäi esityksiä, joista osa on saatu viime vuosien kokoelmilla kuultavaksi. Tuloksena oli seitsemän purkitettua raitaa, tuottajana pääasiassa Mickey Stevenson. Mainitun ”Complete Singles” -tekstin mukaan originaalin oli levyttänyt niin ikään Motownille päätynyt Sherri Taylor, mutta eipä tuota ainakaan Sherrin omasta diskografiasta löydy. Hän syntyi 14.2.1937 Shelbyssä Mississipissä. Musiikki on ollut keskeinen johdattaja sekä gospelin että bluesin hengessä, esikuvina mainitaan Leadbelly, Howlin’ Wolf, Ruth Brown ja Nina Simone. Niistä yhteyksistä hänet hoksasi Motownin A&R-mies Clarence Paul ja vei Berry Gordyn juttusille. Blues, jazz ja gospel eivät olleet pääasia, mutta niillä oli paikkansa firman koneistossa. Gordy 7004 Back In My Arms Is It True (What They Say About You) 7007 Your Love Is Wonderful Here You Come 7004 jäi julkaisematta, 7007 ilmestyi syyskuussa ‘62. Marvin Gaye ja Mary Wells tekivät laulusta duettoversion pari vuotta myöhemmin, mutta kellariin sekin jäi ja ilmestyi vasta myöhempien vuosikymmenien koosteilla. Hän voitti useaan otteeseen (kolme-kuusi kertaa sen mukaan mistä muistelosta informaatiota etsitään) Lee’s Sensational Clubin kisat
On arvioitu, että joku Motownin tunnetummista tytöistä olisi hyvinkin voinut laulaa You’re Love Is Wonderfulin listoille. Your Love Is Wonderful merkitsi lopullista välirikkoa Gordyn ja Hattien välille. Tunnelmaa nostaa taustan tyttöyhtye, Vandellas tälläkin kertaa. Singlestä julkaistiin kaksi painosta, joista jälkimmäiseen merkittiin myös Fayettesin nimi. You Got Me Worried poimittiin kellariosastosta, se oli vuoden ‘63 levytys ja kieltämättä se kuulosti vanhanaikaiselta erilaisen a-puolen rinnalla. I Pity The Fool Freedomland U.S.A. Vain yksi levytys pääsi niin pitkälle, että siitä suunniteltiin singleä vuoden ‘65 alussa, tuloksena not released -merkintä Motownin virallisessa luettelossa. Viimeksi mainitun koosteen takakannessa on lisäksi komea mustavalkoinen kuva Hattiesta lavalla. Hyvä ja railakas raita, tällaisia tekivät Martha & Vandellas ja Marvelettes ennen kuin Supremes mullisti Motownin hittiputkellaan. listauksista puuttuva komea balladi Strange Is My Love For You. Onneksi ”Complete Singles” -paketeilta löytyy edellä käsitellyt kuusi raitaa, siis myös hyllytetyt singleraidat. -teemapuistossa New Yorkin Bronxissa 1964. Lisäksi muutaman vuoden takaiselta koosteelta ”Love And Affection – More Motown Girls” löytyy nätti perusraita Now That Love Is Gone sekä cd:ltä ”Finders Keepers – Motown Girls” vuonna ‘64 levytetty, alun perin Stevie Wonderille soviteltu ilkikurinen laulu My Black Belt. Brian Holland, Mickey Stevenson, Clarence Paul, Marv Johnson ja Ivy Jo Hunter käväisivät Hattien kanssa studiossa, tuloksena taas nivaska kellariin päätyneitä yrityksiä. Havaintojeni mukaan Hattien versiot tutuista Motown-teemoista (You Got What It Takes, Money...) ovat hyvin laulettuja, mutta muuten mitäänsanomattomia. CELLARFUL OF HATTIE LITTLES Soul Discography listaa seuraavat Hattie Littlesin unohduksiin ääneet Motown-levytykset aikajärjestyksessä: Push Back The Tears, Work Song, Stickin With You, I Pity The Fool, Don’t Come Knocking At My Door, Money, Gotta Have Your Loving, False Words, The Man, You Got What It Takes, Let’s Talk It Over, This Time, If You Leave The Man, Old Man River, Hello Young Lovers, I’ll Be By Your Side, Please Reassure Me, Who’s Loving You, I’ve Been Good To You, Wish That You Were Here, Heebe Geebes, Love Trouble Heartache And Misery, I Wanna Be Around, If I Love Again, The Man, Is My Best Good Enough, Promise Me, When I Was In School. Originaali oli Snowlle ominaisen laiskatunnelmainen ja säyseä, Hattie Littlesin cover sitä vastoin erittäin syvällisesti ja tunteikkaasti tulkittu, kantrialkuperästä muistuttaa vain Al Kleinin sovittama jousivoittoinen tausta. Hattie kierteli Marvin Gayen ja Spinners-yhtyeen kanssa ja halusi itseään tituleerattavan Queen of Bluesiksi, ohjelmisto oli sen mukainen. Näiden täydennyksien perusteella syntyy kohtalaisen kattava mielikuva Hattie Littlesista Motownilla. V.I.P. 25015 Conscience I’m Guilty You Got Me Worried A-puolen tuottivat Mickey Stevenson ja Ivy Jo Hunter. Blues News 4/2019 13 oli nimenomaan Vandellas, sessiosta on lyhyt maininta Martha Reevesin ”Dancing In The Street” -muistelmissa. Kappalevalinta on yllättävä ja poikkeuksellinen Motownin historiassa, onhan Conscience I’m Guilty Jack Rhodesin säveltämä vanha kantrilaulu, josta Hank Snow oli tehnyt hitin jo 50-luvulla. Nettikin tulee avuksi, sieltä on poimittavissa 13 Hattie Littles -raitaa sisältävä ”Unreleased Motown 1962 – Girls”, jolta löytyy myös eo. Listaus osoittaa, että materiaalia olisi kokonaiseen komeaan muistelukokoelmaan, mutta sellaista ei toistaiseksi ole näkynyt. Vielä vahvemmin tämä ajatus tulee mieleen Mary Wells -henkistä Here You Come -puolta kuunnellessa. Hattie Littlesin single ei pärjännyt. Hän itse on kertonut inhonneensa liian popantavaa aikaansaannostaan eikä hän tiettävästi suostunut esittämään Your Wonderful Lovea livenä kuin yhden kerran Berry Gordyn vahtiessa katsomassa. Yksittäisiä näytteitä sisältyy mainittujen Motownin jäämistökoosteiden ohella eritoten viisiosaiseen ”Cellarful Of Motowniin”. Pomo totesi, ettei Hattie kyennyt muokkautumaan entistä kevyempään Hitsville-muottiin ja antoi sopimuksen vaatimat pakolliset levytyskokeilut muiden tuotettaviksi
”Pelastus” osui kohdalle vasta 70-luvun puolivälissä, kun hän löysi Herran. Yleensä Motorcitylle kirjautuneet entiset Motown-tähdet on kuitattu toteamalla, että laulu on väsynyttä ja ponnetonta, voima oli poissa. Hänellä oli huhupuheiden mukaan romanssi erään Motown-soittajan kanssa, tämä vahvistetaan ”Complete Singles” -paketin tekstiosassakin. Kyse ei välttämättä ollut edes romanssista, vaan Hattien kiihkonomaisesta rakastumisesta, joka ei johtanut mihinkään, koska mies oli tanakasti naimisissa. Hattien Your Love Is Wonderful oli Levinea pahimmillaan, 60-luvun originaalin tunnelma oli hukattu täysin. Hyviä balladeja toki on tarjolla, esimerkkeinä vaikkapa False Words ja Don’t Come Knocking At My Door. MOTORCITYLLE – KUINKAS MUUTEN Hattie Littles tapasi 80-luvun lopussa erään musiikkitapahtuman yhteydessä kitaristi Dave Hamiltonin, vanhan tutun Motown-ajoilta. Hän oli katkera Berry Gordylle, mutta hänen elämänsä ajautui sivuraiteille toisestakin syystä. Omaan kastiinsa nousee synkkä Love Trouble Heartache And Misery, jossa erään nettirunoilijan mielestä tiivistyi Hattien suhde Berry Gordyyn ja Motowniin. Ansioita ovat löytäneet nettikirjoitusten perusteella muutkin. Surkeimpia olivat Levinen itsensä kirjoittamat sohellukset, joissa ei ollut ideaa nimeksikään. Hattiesta tulikin yksi Levinen tallin ahkerimmista artisteista, häneltä julkaistiin nimittäin kolme singleä ja kaksi albumia. Yritin edellä varovasti kehua Hattie Littlesia ainakin vertailussa muuhun Motorcity-kaartiin. Hän kertoo inhonneensa sitä miten Motownin kotoinen ilmapiiri oli muuttunut rennosta hitinteon riemusta pakonomaiseksi, vain hiteillä ja kassan täyttymisellä oli merkitystä. Ei kuitenkaan kokonaan. Miehen henkilöllisyys kiinnostaisi tietenkin romantiikan ystäviä, mutta Hattie ei tiettävästi koskaan paljastanut, kenestä oli kysymys. Näin oli tietenkin käynyt Hattiellekin. Samat esitykset ovat ilmaantuneet myöhemmin nettijakeluun Apple-nimikkeellä ”Running A Fever”. Artistien omista vanhoista hiteistään tekemät uusintalonksutukset olivat karmeaa kuultavaa, ainoa miellyttävä poikkeus oli mielestäni Kim Westonin modernisoitu It Should Have Been Me. POHJALLA Hattie Littles lähti Hitsvillestä vuonna ‘65 eikä sanojensa mukaan käynyt talossa kertaakaan sen jälkeen. Vähitellen hän pääsi mukaan seurakuntansa musiikkikuvioihin ja vakiinnutti paikkansa luotettavana gospeltähtenä, yksittäisissä blueshenkisissä tapahtumissakin hän oli mukana. Hattie Littles kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Flintissä Michiganissa 15.6.2000. 14 Blues News 4/2019 on hyvä naisnäkökulma Bobby Blandin hittiin, muuten blues jäi vastoin Hattien toiveita vähiin. Tätä kuvastaa sekin, että hänen levytyksensä ovat olleet esillä tavallista näkyvämmin. mästä Motorcity-hankkeesta ja järjesti Hattien kiinnostuttua asiasta sopimuksen. Motorcity 29 You’re The First The Last My Everything 75 Waiting For The Day Nightmare 104 Running A Fever The Right Direction (Motorcity MOTCLP 50) (1) So Far Away (2) After The Love Has Gone (3) Time Is On My Side (4) The Right Direction (5) Nowhere To Run (6) Come And Get These Memories (7) Never Say Never (8) Running A Fever (9) You’re The First The Last My Everything (10) Waiting For The Day Borderline (Motorcity MOTCD 79) (1) Borderline (2) Want Ads (3) I’ve Never Loved A Man (4) One Too Many Reasons (5) Make The Right Choice (6) Ten Percent (7) Sell My Soul (8) Your Love Is Wonderful (9) You See The Trouble With Me (10) Touch Me In The Morning Motorcityn heikkoudet, halvat konemaiset liukuhihnataustat, toisiaan kopioivat kappalevalinnat ja täydellinen mielikuvituksettomuus on BN:nkin palstoilla todettu useaan kertaan eikä Hattie Littles -osio ollut poikkeus. Tämä kertoi Ian Levinen Lontoossa käynnistä. Ääni oli muuttunut käheämmäksi, 60-luvun esityksien energiaa oli hävinnyt. Jo vuonna ‘96 julkaistiin jenkeissä kokoelma ”Nowhere To Run – Best Of” (HOT HTCD 7736), joka sisälsi suurin piirtein kaikki Motorcity-vaiheen levytykset ja bonuksena raidan Dancing In The Key Of Life. Levyttämään hän ei päässyt, koska entinen ystäväpiiri ja tukijajoukko oli hajonnut. Perinteisen Motownin ystävää ilahduttavat vauhtipalat This Time ja Let’s Talk It Over sekä poikatyttöduetto Stickin’ With You, Hattien kaverin ääni kuulostaa tutulta, mutta en rohkene arvailla kuka on kyseessä. ja You See The Trouble With Me), ja vaikka niitäkään ei erityisesti voi huippusuorituksiksi ylistää niin mielestäni ne ovat hänen Motorcity-levyjensä parhaimmistoa. Lähdettyään Motownilta Hattie vajosi huumeiden ja alkoholin täyttämään puolihelvettiin ja putosi kokonaan musiikkikuvioiden ulkopuolelle moneksi vuodeksi. Hattie sai yllättäen levytettäväkseen kaksi Barry White -laulua (singlenäkin julkaistu You’re The First... Yleensä muistakin vanhoista perusjutuista tehdyt uusintaversiot epäonnistuivat. Kun vielä useimmille hänen laulamilleen raidoille saatiin taustalle Andantestai Vandella-tyttöjen kuorot niin on pakko todeta, että laulupuolessa oli hetkittäin oma hohtonsa, valitettavasti vain edellä todetut Levinen tuottamisideat pilasivat valtaosan tunnelmasta
Sen jälkeen oli solistien vuoro. Esityksessä on Malmsténin vireän suorituksen lisäksi muutenkin potkua. Lisäksi singlellä löytyi ensimmäistä kertaa oikea Eeron ja Jussin laulusoundi, kun jälkimmäinen lauloi aiempaa korkeammalta. Decca-singlelle päätyneestä alkuperäisestä Lapsenvahdin rockista ei tullut menestyslevyä, mutta historiaan se jää kappaleena, jossa suomalaiseen rock’n’rolliin saatiin tekemisen ja esittämisen iloa. Jenkkimarkkinoiden lisäksi Clifford-levytys pisti hymyn huulille pitkin poikin Eurooppaa: se myi esimerkiksi Norjassa huippuhyvin, ja Fontana-single oli kaupan Fazerin vanhojen mainosten perusteella myös Suomessa. Empiirinen tutkimus paljastaa, ettei ihan joka puolella pystytty siihen, mihin Parker aitoine nauhoituksineen: esimerkiksi Ranskassa jokeltelut ovat jääneet ilmiselvästi imitaattorin huoleksi, eikä jälki ole yhtä elävää kuin Cliffordin levyllä. Hän on sitä mieltä, että ”Malmsténin jokeltelu Neumannin mikin läpi oli paras osuus kappaletta”. Kun studiotekniikan kehittyessä nauhalle saatiin myös erilaisia tehosteita, reitti oli vapaa mitä villeimmille ideoille. Myös vanhassa Jussin mukaan veljekset eivät esittäneet kappaletta keikoillakaan, koska ”englanti oli siihen aikaan mielestämme rokin oikea kieli ja Mean Woman Bluesilla mentiin Linnanmäen Vihreä Oksa -revyyssä ja sen jälkeen Roobertin Rock Show’ssa”. Eero Raittinen on veljeään kriittisempi. Novelty-kappaleilla on pitkä historia levyteollisuudessa: leikkisät, ilakoivat ja välillä jopa rienaavat sanoitukset ovat uponneet kuulijoihin usein kuin kuulu veitsi voihin. Lapsenvahdin rockin kotimainen versio ei herättänyt hittipotentiaalistaan huolimatta suurta huomiota. Nummisen tuottamalla lastenlevyllä ”Jussi merihädässä”, jossa Eero Lupari hoiti Malmsténin osuuden. Neitsytpolun Akkustudiolla otettiin käyttöön apuvälineet, vettä kahvikupissa, jonka avulla kuulun musiikkisuvun jälkeläinen päristeli kunnon naperotyyliin. Homma pistettiin purkkiin kolmiraitaiseen Ampegiin taustojen äänityksen yhteydessä. Marraskuussa 1960 ilmestynyt Buzz Cliffordin esitys ei jättänyt ketään kylmäksi: vaikka se kipusi Billboardin listalla korkeimmillaan kuudenneksi, se jäi kuulijoille mieleen, tahtoi tai ei. Enää ei ole epäselvää sekään, mistä lopussa on kyse, kun Malmstén matkii kähisevällä äänellä hetken jotain tummempaa laulajaa. Jussi Raittisen mukaan kyse on Louis Armstrongista. Jugoslaviassa iskettiin hittiin kiinni useammankin tekijän voimin nimellä Bebi Bugi. Artisteista Jussi Raittinen kehuu erityisesti saksofonisti Henrik ”Henkka” Nymanin, televisiokasvo Peter Nymanin isän, reipasta, rock’n’rollin henkeä tavoittelevaa sooloa. Kappaleen suomalaisversiolla, Eeron ja Jussin kakkossinkulla huhtikuulta 1961, ei tarvinnut hävetä jokelteluja, vaikka asialla oli 27-vuotias Ragni Malmstén. Sen ajan tyyliin Columbia ei pihistellyt käännösoikeuksien kanssa: Sacha Distel ja Nancy Holloway levyttivät Ranskassa Le Boogie Du Beben, Ralf Bendix Saksassa pikkuElisabethin tuella Babysitter-Boogien, Daimi, Tanskan tuleva iskelmätähti, Baby-Sittin Boogien avaussinglellään. Jussi palasi kappaleeseen vielä 1980-luvun alussa M.A. 16 Blues News 4/2019 LAPSENVAHDIN ROCK Kappale historiaa , osa 6 PETRI LAHTI B uzz Cliffordin hittilevystä tehtiin riemastuttavia tulkintoja vuonna 1961 ympäri Eurooppaa. Pitkän linjan musiikkimies, entinen jazzlaulaja Johnny Parker oli loihtinut noveltykappaleita levytettäväksi koko 1950-luvun, mutta kevyen musiikin historiaan hän pääsi kekseliäällä tavalla: rakentamalla Baby Sittin’ Boogien koukuksi oman jälkikasvunsa jokeltelut. Eeron ja Jussin versiossa Ragni Malmstén takasi, ettei kappaleen henki kadonnut jokelteluosuuksissa. Se haudattiin Englannin euroviisukäännöksen, The Allisonsin alkujaan esittämän keinuvan Oletko varman kääntöpuolelle Musiikki-Fazerin nokkamiesten päätöksellä.. Levyllä Repe Helismaan riimi ”ääni oli Armstrongin tuntuinen” jäi nimiosastaan jonnekin veljesten nieluun
Viimeksi mainittu on myös julkaistu nimellä ”Hollerin’ And Cryin’ The Blues” (Vogue LDM. 30198). Tanskan Storyville-merkki julkaisi pitkäsoiton uudelleen omassa katalogissaan (SLP 114) vuonna 1962 ja sen jälkeen useampaan otteeseen nimellä ”Black, Brown And White”. JOSH WHITE Live! (ABC-Paramount ABC/ABCS 407) 1961 A: (1) Betty And Dupree (2) Wandering (3) Got A Head Like A Rock (4) Apples, Peaches And Cherries (5) You Know Baby (6) Freedom Road B: (1) Scarlet Ribbons (2) The Man Who Couldn’t Walk Around (3) Where Were You Baby When My Heart Went Out (4) Sam Hall (5) Strange Fruit Big Bill Broonzy. Vaikkei sittemmin Chicagossa levyartistin uransa luonutta laulajaa saatu koskaan Suomeen esiintymään, melko lähellä käytiin toukokuussa 1956. Swing-, Philipsja Mercury-merkeillä. Levyn ”An Evening With...” ilmestyttyä Englannissa kolmen vuoden viiveellä syöpää sairastanut Broonzy tosin oli jo musisoimassa tuonpuoleisessa. Lee Conley Bradley, 1893–1958) opittiin tuntemaan vanhalla mantereella sangen hyvin jo 50-luvulla. Lisäksi Big Billin Euroopan esiintymisiä on saatavilla cd-formaatissa mm. Levy-yhtiöiden kannalta kiitollisimmassa asemassa olivat luonnollisesti ne artistit, joiden ei tarvinnut tukeutua keikkaseteissään yksinomaan omien aikaisempien julkaisujensa materiaaliin tai kaikkien jo entuudestaan tuntemiin cover-hitteihin. Eurooppa oli tullut puolestaan Broonzylle itselleen tutuksi hänen palvellessaan kotimaataan tällä pallonpuoliskolla ensimmäisen maailmansodan aikana. Euroopassa erityistä suosiota nauttinut muusikko oli saanut julkaistua musiikkiaan albumiformaatissa jo Ranskan Vogue-yhtiöllä 1952 ja sen jälkeen mm. 33” (Vogue LD. Virikkeellisiä ja samalla kustannustehokkaita puitteitaan albumikokonaisuuksien toteuttamiselle loivat niin yliopistojen auditoriot, festivaalit kuin yökerhomiljöötkin. äänitetyssä konsertissa syntyi 10 kappaleen otanta sekä tähden omista menestyssävelmistä että traditionaalisemmista folkpohjaisista numeroista. 605-30) vuodelta 1967, joka oli peräisin osittain Pariisin konsertista 1952 yhdessä pianisti Blind John Davisin kanssa sekä saman aikakauden studiovisiitiltä. 18 Blues News 4/2019 LONG LIVE BLUES! Konserttialbumien klassikoita, osa 4 PETE HOPPULA L ive-pitkäsoitot näyttelivät olennaista roolia bluesmuusikoiden levytystuotannoissa jo 50-luvulla, olihan blues, eritoten akustisesti esitettynä mitä otollisinta musiikkia äänitettäväksi studioiden ohella myös konserttioloissa. (Tempo TAP 23) 1959 A: (1) I’m Goin’ Down The Road (2) This Train (3) Bill Bailey Won’t You Please Come Home (4) A Shanty In Old Shanty Town (5) Hey, Bub Blues B: (1) The Crawdad Song (2) The Blue Tail Fly (3) Black, Brown And White (4) Guitar Blues (5) Goodnight, Irene Myös musiikkihistorialliselta merkitykseltään etuliitteensä mukaisesti suuri Big Bill Broonzy (oik. Postuumeista 60-luvun Broonzy-livekiekoista maininnan arvoisiin lukeutuvat folk-kollegan kanssa äänitetty ”Big Bill Broonzy And Pete Seeger In Concert” (Verve Folkways FV/FVS 9008, englantilaispainokset XTRA 1006/Verve Folkways SVLP 5006) vuodelta 1965 sekä ”In Paris 1952 – Concert Salle Pleyel, Vol. SENIORIT NÄYTTIVÄT ESIMERKKIÄ BIG BILL BROONZY An Evening With... Edelleen mielenkiintoinen eurojulkaisu oli Lontoossa lokakuussa 1955 syntynyt, mutta pian Broonzyn kuoleman jälkeen 1958 ilmestynyt bänditaustainen levy ”Tribute To Big Bill” (Pye Nixa NJL 16), jonka äänitysryhmässä vaikutti tuottaja Denis Prestonin apuna myös tuleva studiovelho Joe Meek. Folkaallon ja ennen kaikkea American Folk Blues Festival -kiertueiden myötä konsertti-vinyylien tarjonta kasvoi 60-luvun aikana olennaisesti myös Euroopassa. Suomessakin Rytmilehti oli huomioinut laulaja-lauluntekijän poismenon muistokirjoituksella vuoden 1958 seitsemännessä numerossaan, vaikka tuskinpa kovin moni kotimaisista jazz-harrastajista oli hänen varsinaista tuotantoaan vielä tuossa vaiheessa edes kuullut. puristeilla ”On Tour In Britain: Live In England & Scotland” (2002), ”In Concert” (2002) ja ”Amsterdam Live Concerts 1953” (2006). Tanskassa, Kööpenhaminan Club Montmartressa 4.5
Kun kommunismisyytöksistä seuranneet esiintymisja levytyskiellot käytännössä estivät artistin elannon hankinnan Yhdysvalloissa 50-luvun alkumetreillä, oli hän siirtynyt konsertoimaan yhä enemmän Euroopan puolella. Etelä-Carolinan Greenvillessä syntynyttä Whitea ei välttämättä mielletty kansainvälisesti menestyksekkäimpinä aikoinaan enää niinkään bluessankariksi vaan esim. Bob Dylan, The Blues Project sekä lukuisat jazz-rintaman aktit, kuten Louis Armstrong & His All Stars, Billy Taylor Trio, Sammy Davis Jr, Nina Simone, Thelonius Monk Orchestra, Ornette Coleman ja Bill Evans Trio. Suomessakin muutamaan otteeseen 60-luvulla vieraillut laulaja-lauluntekijä sai pitkään toimia lähestulkoon ainoana konkreettisena linkkinämme afroamerikkalaiseen bluesmaailmaan. Valikoimaan lukeutui tietenkin myös monia konserttilevyjä. A Musical Narrative”, ja niin uusi nouseva nuorisopolvi viritteillä olleessa folk-huumassaan oppi vähitellen tuntemaan vanhempiensa idolin. ja Eleanor Roosevelt, mutta joka kuitenkin päätyi edellisestä huolimatta 50-luvulla kommunismin kannattajina pidettyjen taiteilijoiden pahamaineiselle Red Channels -listalle. Ryhmä avaa levyn rehvakkaasti Whiten monesti levyttämällä bluesbravuurilla Outskirts Of Town. Lisää koreilematonta kantribluesia demonstroidaan Hard Time Bluesin sävelin, kun taas toisen polven Whitet saavat tulkittavakseen hieman tunnetumpia folk-kentän klassikoita, kuten Josh White Jr:n esittämän Woody Guthrien Pastures Of Plentyn ja Beverly Whiten versioimaksi päätyneen Rising Sunin. Joshua Daniel White, 1914–1969). Lontoon 2900-paikkaisessa Royal Festival Hallissa aprillipäivänä 1961 syntynyt ”Live!” esitteli akustisen kitaransa kanssa lämminhenkiseen balladityyliin musisoineen kokeneen trubaduurin, jonka repertuaari kattoi omien numeroiden lisäksi myös Wolfen ja Bradfordin kirjoittaman Got A Head Like A Rockin tapaisia Broadway-evergreenejä sekä muita hittistandardeja, kuten Peggy Leen Apples, Peaches And Cherries, Jo Staffordin Scarlet Ribbons ja Billie Holidayn Strange Fruit. Lähimmäs perinteisempää bluestulkintaa hän hivuttautui kontrabasistin säestyksellä soitetuilla ja omiin nimiin merkityillä shuffleillaan Betty And Dupree sekä Where Were You Baby When My Heart Went Out. Ruotsissa hän vuorostaan tähditti kahta tv-konserttispesiaalia vuosina 1962 ja 1967. Sessioista syntyi 25-vuotisjuhla-albumi ”The Story Of John Henry... Josh White. Paul Robesonin ja Harry Belafonten tapaiseksi ihmisoikeuksien puolesta puhuneeksi, sittemmin myös elokuviin, radioon ja Broadwayn teatterilavoille näyttelijänä edenneeksi sekä kauan kuolemansa jälkeen vuonna 1998 jopa synnyinmaansa postimerkkiin kasvonsa ikuistaneeksi afroamerikkalaisjulkimoksi, toisaalta myös eräänlaiseksi marttyyripersoonaksi, jonka tuttavapiiriin lukeutuivat mm. Elämänsä aikana Josh White ennätti nähdä nimissään julkaistuja pitkäsoittoja miltei nelisenkymmentä. & BEVERLY WHITE At Town Hall (Mercury MG 20672/SR 60672) 1962 A: (1) Outskirts Of Town (Josh White, Sr.) (2) I Know Where I’m Goin’ (Josh White, Jr.) (3) Foggy Dew (Josh White, Sr.) (4) Rising Sun (Beverly White) (5) Hard Time Blues (Josh White, Sr.) B: (1) Lass With The Most Delicate Air (Josh White, Sr.) (2) Half As Much (Beverly White) (3) Pastures Of Plenty (Josh White, Jr.) (4) What Ya Gonna Do (Josh White, Sr.) (5) Green Grass Grows All Around (Beverly White, Josh White, Sr., Josh White, Jr.) Harva musta bluesia esittänyt muusikko pystyi päihittämään eurooppalaisessa tunnettuudessa Josh Whiten (oik. Josh White sai oman mahdollisuutensa syyskuussa 1961. Chicagossa vuonna 1927 Paramount-merkillä levytysdebyyttinsä tehnyt Josh White painatutti nimensä aikakirjoihin myös tiettävästi ensimmäisenä mustana miljoonahitin solistina, kun Hy Zaretin ja Lou Singerin evergreenistä Lay Of The One Fishball muunneltu One Meat Ball -kappale kohosi vuonna 1944 huikeaan kansansuosioon. Lopullisesti musta lista vapautti Whiten viihdekiellosta vasta vuonna 1963, jolloin Presidentti Kennedy kutsui hänet CBS-kanavan ohjelmaansa ”Dinner With The President” keskustelemaan kansalaisoikeuksista. New Yorkin Broadway-alueen ytimeen 1921 perustetussa Town Hallissa ovat vuosikymmenten saatossa ikuistaneet konserttejaan mm. Keikkatilanteessa suomalaiset olivat saattaneet päästä kokemaan hänet ensi kertaa Linnanmäellä elokuussa 1963. Vuodet 1950–55 White viettikin etupäässä Lontoossa, mm. Amerikkalaista siviilirohkeutta ääniteteollisuuden saralla osoitti vihdoin vuonna 1955 uuden Elektra-yhtiön omistaja Jac Holzman, joka antoi valtiovallan uhitteluista piittaamatta Whitelle tilaisuuden levyttää jälleen kotimaassaan. Onni ei kuitenkaan ollut ikuista. Vuonna 1961 hän isännöi Englannin Granada Tv:ssä omaa ”The Josh White Showtaan”. presidenttipari Franklin D. Tulevalle Mercury-julkaisulle ”At Town Hall” pääsivät mukaan myös kiertueilla Whiten kera vakituisesti esiintyneet jälkikasvun edustajat Beverly ja Josh Jr., joiden lisäksi kokoonpanoon kuuluivat pianisti Bobby Scott, tenorifonistihuilisti Jerome Richardson, rumpali Sticks Evans sekä congansoittaja Victor Allande. Blues News 4/2019 19 JOSH WHITE, JOSH WHITE JR. juontaen BBC:n radio-ohjelmaa ”My Guitar Is Old As Father Time” sekä kiertäen sieltä käsin ympäri maanosaa
60-luvulla tasokkaita albumeita ilmestyi mm. Biharin veljesten Modernja Crown-merkeille musiikkia tehneelle Witherspoonille 50-luku näyttäytyi yhä suosiollisena, vaikka hänen soundinsa olikin jo eittämättä vanhanaikaistumassa. Count Basie Orchestra, Coleman Hawkins, Oscar Peterson Trio, Sarah Vaughan, Modern Jazz Quartet sekä brittivieras Chris Barber yhtyeineen. Englannissa albumi näki päivänvalon Ember-merkin myyntiartikkelina.. Reprise-, Prestigeja Verve-yhtiöillä. Gloria Lynne sekä lauluyhtye The Olympics. Seuraava cover, Leroy Carrin Evening Blues (In The Evenin’ When The Sun Goes Down) kipusi niin ikään hyvälle listapaikalle, parhaimmillaan sijalle 5. Huippusoittajat Roy Eldridge, Woody Herman, Ben Webster, Coleman Hawkins, Earl Hines ja Mel Lewis huolehtivat Jimmyn paluun onnistumisesta ja toivat hänet seuraavan vuosikymmenen alkajaisiksi myös Eurooppaan. Etenkin Englannissa suosittu laulaja jatkoi niin kiertue-elämää kuin levyttämistä. Parrasvalot kutsuivat häntä silti uudestaan vuonna 1959 albumin ”At The Monterey Jazz Festival” myötä. 39-vuotias Witherspoon ei tosin ollut vielä kehäraakki itsekään, sen epäilyksen karistaa jaloista heti vahvalatauksinen Have You Ever Loved A Woman -teemaa kierrättävä aloitusslovari, jonka pianojohdatteiseen sykkeeseen heittäytyy välittömästi vastahuudoin myös tapahtuman yleisö. Montereysta 1972, Los Angelesin The Ashgrovesta 1977, New Yorkin Condonista 1990, Norjan Notoddenista 1991 sekä Los Angelesin Mintistä 1994. Ainoastaan viiden laulunumeron mittainen LP ”At The Monterey Jazz Festival” paljastaa, ettei Witherspoonin ohjelmisto ollut juuri päivittynyt vuosikymmenen alusta. 20 Blues News 4/2019 SHOUTEREILLEKIN RIITTI KEIKKAKYSYNTÄÄ Arkansaslainen James (Jimmy) Witherspoon (1920–1997) ponnisti jump-taustoistaan pitkälle. Myöhempien aikojen yhteistyökumppaneiksi ilmoittautuivat mm. Laulajajärkäleen levytysuran startin mahdollisti toisen maailmansodan aikana esiintymiset USA:n armeijan radiolähetyksissä sekä liittyminen Jay McShannin bändin solistiksi ja edelleen Count Basie Orchestraan vuosiksi 1935–48. Myös dixieland-hengessä hölköttelevän Big Fine Girlin ja oman Ain’t Nobody’s Business -hitin ryhmä hoitaa rutinoidusti turhia hätäilemättä. Festivaalin debyyttivuoden muihin kärkihahmoihin lukeutuivat mm. Witherspoonin tavoin tässä liigassa muina outolintuina näyttäytyivät mm. Seuraavassa esiteltyjen lisäksi konserttiplattoja julkaistiin mm. Eric Burdon (kohtuuhuonosti myynyt vuoden 1971 LP ”Guilty!”), tuottaja Mike Vernon (Lontoossa 1974 tehty LP ”Love Is A Five-Letter Word”) sekä kitaristi Robben Ford, joista etenkin viimeksi mainitun seurassa Witherspoon sai vielä kerran elvytettyä vanhan esiintymisvireensä. Capitolin palkkalistoilla sekä jazz-yhtyeiden parissa kunnostautunut David Axelrod ja sen julkaisusta vastasi Everest-yhtiöperheeseen kytkeytynyt mutta alkujaan itsenäinen Hi-Fi Records. Tallenteen tuotannosta otti kunnian sittemmin mm. Saatuaan maaliin kiireettömän swingversion Roy Brownin Good Rockin' Tonightista kokoonpano jatkaa Witherspoonin nimiin merkittyjen ja tämän studiossakin levyttämien kappaleiden parissa. Sujuvasti Kansas City -pohjaista shouter-tyyliä gospel-taustoihin ja länsirannikon swing blues -tyyliin sekoitelleen live-esiintyjän mainetta pönkittivät myös useat vuosittaiset Cavalcade of Jazz -konserttisarjan esiintymiset Los Angelesin Wrigley Fieldin areenalla. Ensimmäinen Billboardin r&b-ykköshitti, Bessie Smithiltä lainattu Ain’t Nobody’s Business syntyi kuitenkin jälleen McShannin seurassa 1949. Jatkomenestyksistä No Rollin’ Blues (r&b #4), Big Fine Girl (r&b #4) sekä sinkkupari Falling By Degrees ja New Orleans Woman syntyivät kaikki livenä loppuvuonna 1949 Pasadenassa, Kaliforniassa Gene Normanin sponsoroimissa tapahtumissa. Ainoa Billboard-sijoittumaton esitys, When I Been Drinkin’ vuoden 1959 World Pacific -LP:ltä ”Singin’ The Blues” pitäytyy sekin samassa tahtilajissa ikään kuin edelliskappaleen vastauslevynä. Verve-yhtiön sankaritrumpetisti ja mm. Seniorilaulajan hiljaiseloa herättelivät myös satunnaiset visiitit elokuvissa, kuten ”The Black Godfather” (1974) ja ”To Sleep With Anger” (1990). Gene Krupan, Artie Shaw’n sekä Count Basien orkesterien luottosoittaja Roy Eldridge, Atlanticilta lainattu alttofonisti Woody Herman, tenorifonistit Coleman Hawkins ja Ben Webster, pianisti Earl Hines, basisti Vernon Alley ja rumpali Mel Lewis muodostivat tähdistöketjun, johon Witherspoonin oli harvinaisen luontevaa nojata. Louis Armstrong All-Starseineen, Dizzy Gillespie ja Billie Holiday. Vuonna 1947 hän pääsi levyttämään myös sooloartistina. Hollywoodilaisen levymerkin oli perustanut 1956 stereofonisen äänitystekniikan pioneereihin kuulunut Richard Vaughn. JIMMY WITHERSPOON At The Monterey Jazz Festival (HiFi Jazz J/SJ 421) 1959 A: (1) No Rollin’ Blues (2) Good Rockin’ Tonight (3) Big Fine Girl B: (1) Ain’t Nobody’s Business (2) When I Been Drinkin’ The Monterey Jazz Festival aloitti olemassaolonsa lokakuussa 1958 Kalifornian Montereyssä, kun tiskijukka ja festivaalin tulevien 35 vuoden aikainen johtaja Jimmy Lyons raahasi Dave Brubeckin, erään kiinnityksistään esiintymään kaupunginvaltuuston eteen ja vakuuttamaan poliitikot tapahtuman kannattavuudesta. Pitkäsoittoja Witherspoonin ansioluetteloon kertyi kaikkiaan seitsemisenkymmentä. Tästä syystä valtaosa Hi-Fi:n julkaisuista keskittyikin esittelemään uusia studio-oivalluksia orkestraalisten jazz-, popja exotica-levytysten välityksellä. Mm. World Pacific -yhtiön pikkumustalle X-814 (1960) niistä valikoituivat Good Rockin’ Tonight ja Ain’t Nobody’s Business, joista ensimmäisen tekijäksi oltiin etikettiin kirjattu nyt Robert ”Bob” Geddins ja b-puolelle Witherspoonin originaalisavikiekon tapaan Henry Crisham. Swing-kentällä viihtynyt Witherspoon oli Montereyn tapahtuman ensimmäinen varsinainen blueslaulaja 2. Toisaalta hän myös luotti yhä vanhoihin konkarimuusikkoihinsa, joista kaikista oli nyt kasvanut jazz-piirien staroja omillakin ansioillaan. Ylimääräisestä mekkalasta huolimatta äänenlaatu on kuitenkin kautta levyn poikkeuksellisen korkealuokkaista. Monterey-liven materiaalia ilmestyi myös singleinä. lokakuuta 1959, jolloin hänen ohellaan viikonloppufestareilla esiintyivät mm
Leppoisaa iäkkäämmän koulukunnan swing-rhythm’n’bluesia pianon liidaamana ja puhaltimien täydentämänä. Pitkäsoiton erikoisimpiin otoksiin kuuluu myös 20-luvun lopun popnumero, usein versioitu Gee, Baby Ain’t I Good For You, josta erään kaupallisesti menestyneimmistä tulkinnoista vuoli The (Nat) King Cole Trio vuonna 1944. Lisää Olympia-taltiointeja julkaistiin vuonna 1977 Englannin Jazz Voguen tuplaLP:llä ”Buck Clayton & Jimmy Witherspoon – Live In Paris” sekä vuonna 1979 ranskalaisen Jazz Legacy -merkin albumilla ”Olympia Concert”. Niiden keskeltä hieman odottamattomampana vetona sentään korottaa varovaisesti päätään Saunders Kingin vuoden 1957 nimikkoesitys S.K. Rushingin fiitti-keikkataltiointeihin 50ja 60-luvuilta joka tapauksessa sisältyivät vuoden 1957 Vervealbumi ”Count Basie At Newport” (Verve MGV 8243), Benny Goodman Orchestran ”Benny In Brussels” (Coronet CL 1247/CS 8076 ja 2-LP Columbia C2L 16) vuodelta 1958 sekä jälkikäteen 1979 ilmestynyt ”Copenhagen Concert”, jolla hän esiintyi Pohjoismaiden turneellaan syyskuussa 1959 trumpetisti Buck Claytonin bändin kanssa. Tämän yhteenliittymän otteita tallentui nauhalle Pariisin Olympia-teatterissa 22.4.1961. Levyn materiaali äänitettiin Los Angelesin Rennaissance-klubilla 2.12. Materiaaliin käsiksi päässyt Mike Raven historioi kansiteksteissä rehvakkaasti Witherspoonin merkityksestä, tosin myöntäen heti kättelyssä huolestuneensa laulajan taas kerran levyttäneen samat tutut klassikkonsa. ja Englannin painos saatiin tällä kertaa markkinoille Voguen kautta 1961. Vuonna 1960 hänen shouter-kaverinaan loisti tapahtumakattauksessa myös Jimmy Rushing (1901–1972). 7” (Disques Vogue LD 546-30/CLVLX 450) Jimmyn ikivihreiden hallitsemaa kappalekimaraa värittävät laulajan omatekoiset numerot I’ll Always Be In Love, Federalille alkujaan vuonna 1953 levytetty I Make A Lot Of Money, Blowin’ The Blues sekä Everything You Do Is Wrong. Blues News 4/2019 21 Jimmy palasi Montereyhyn vielä monia kertoja. Lisäksi postuumitaltiointeja on saatavilla cd-kokoelmilla ”The Scene – Live In New York” (High Note) ja ”Directly From The Half Note” (Philology), joiden sisällöt koostuvat vuosien 1965–70 keikkaäänitteistä sekä cd:llä ”A Night In Oxford Street”, jolla Rushing tähdittää Humphrey Lytteltonin yhtyeen Lontoon keikkaa syyskuussa 1957. Louis Blues ja CC Rider, kaikki jo niin kuultua ja kaluttua. Etunimikaiman taival seuraili muutenkin paljolti Witherspoonia, Count Basien 30-lukuisen orkesterin vakiosolisti oli tosin jo konkari Witherspoonin vasta viritellessä omaa uraansa käyntiin. Vuonna 1961 ilmestyneellä LP:llä ”In Person / Anthologie Du Blues, Vol. Blues. Leukemiaan 1971 kuollut Rushing oli tuottelias levysolisti, mutta omia täyspitkiä livealbumeita hän ei Witherspoonista poiketen saanut aikaiseksi. Englannissa ranskalaislevy prässättiin Vogue-merkin kymmenvuotisjuhlien kunniaksi uudelleen vuonna 1965 ja Japanissakin siitä ilmestyi heti tuoreeltaan sikäläisen Voguen painos. Monterey-kokoonpanossa olleista orkesterilaisista mukana olivat Ben Webster ja Mel Lewis, joita täydensivät nyt baritonifonisti Gerry Mulligan, pianisti Jimmy Rowles sekä basisti Leroy Vinnegar. Vain aloitusraitana toimivaa (Jimmyn jo ensimmäisen kerran Swing Timelle varhaiskaudellaan levyttämää ja myöhemmin mm. Jopa useimmiten vauhtipalaksi oletetulla CC Riderilla Witherspoon jaksaa yllättää esittämällä kappaleen hitaana sofistikoituneena slowbluesina. Myös tuon esiintymisen äänityksestä oli osaltaan vastaamassa nuori Joe Meek. Vaikka Witherspoonin brittistudiotyöt olivat jo ottaneet suuntaa swingjazzin keskeltä kohti paikoin gogo-vetoisempiakin mod-groovaavia vesiä (erityisesti studiolevyillä ”Blue Spoon” ja ”Spoon In London”), näillä Ben Webster Quartetin kanssa purkitetuilla näytteillä hän toden totta pitäytyi suorastaan kiusallisen tiukasti 40-luvun tyylissään ja repertuaarissaan. Englannin faneille suunnattu vuoden 1968 albumi ”Live” (Stateside SL/SSL 10232) jatkoi vähintään yhtä konservatiivisilla linjoilla. Jimmy Witherspoonin keskeisenä Euroopan oppaana 60-luvun alussa toimi trumpetisti Buck Clayton kiertuekokoonpanoineen. Louis Blues Seuraavakin Hi-Fi-konserttitallenne luotti klassikoiden voimaan. JIMMY WITHERSPOON At The Renaissance (HiFi Jazz J/SJ 426) 1960 A: (1) Time’s Gettin’ Tougher Than Tough (2) How Long (3) Corina-Corina (4) C.C. Tällä keikalla Witherspoonin taus. 20-luvulla julkiset esiintymiset aloittanut ja musiikin teoriaa sekä viulun soittoa opiskellut swing jazzja bluesmies sekä pianisti Oklahoma Citystä myös omasi Witherspoonia laajemman, baritonista tenoriin ulottuneen ääniskaalan, mutta hänkin toki kuului vanhan liiton miehiin, tuntien henkiseksi kodikseen jazzmuusikoiden isot orkesterit ja briljeerasi lavalla erityisesti balladien parissa. JIMMY WITHERSPOON ‘Spoon Sings And Swings (Fontana TL/STL 5382) 1966 A: (1) I Gotta Girl (Who Lives On A Hill) (2) Trouble In Mind (3) Nobody Knows How I Feel This Morning (4) New Down Home Blues (5) Kansas City B: (1) Compact Car (2) Piney Brown’s Blues (3) Big Fine Girl (4) Send Me Someone To Love (5) Lotus Blossom (6) St. Louis Blues Englannin Fontana-yhtiön livevastaus äänitettiin Lontoon Barnesin kaupunginosassa yhä pystyssä olevalla The Bull’s Head -jazzklubilla 23.5.1966. Meno on koko lailla yhtenevää Monterey-sessioiden kanssa. Leadbellyn tekemäksi merkitty Outskirts Of Town, Big Joe Turnerin ja Pete Johnsonin Roll ‘Em Pete, Jay McShannin Confessin’ The Blues, Memphis Slimin Goin’ Down Slow sekä standardit St. Raven kuitenkin lohduttaa laulajan saaneen myös uutta sanottavaa jokaiseen esittämäänsä kappaleeseen. Rider (5) Roll ‘Em Pete B: (1) Every Day (2) Outskirts Of Town (3) Kansas City (4) Trouble In Mind (5) St. ja 9.12.1959. Tuottajana ja kansien suunnittelijana toimi Sergio Balloni. Long John Baldryn, Duffy Powerin ja Themin Isossa-Britanniassa coveroimaa) omaa terävälyriikkaista Time’s Gettin’ Tougher Than Touhgia lukuun ottamatta muut esitykset ovat yökerhoviihdykkeeksi istuvia jatsahtavassa shufflerytmissä fiilisteltyjä standardilainoja. Kyseessä nimittäin oli San Franciscon Jazz Workshopissa arviolta joulukuun 1961 ja tammikuun 1962 tietämillä äänitetty arkistotallenne. Vanha keikkavelmu vaikutti menettäneen otteensa nuorisohakuisilla livemarkkinoilla, mutta peli ei sittenkään ollut vielä menetetty
Äänitteitä ei kuitenkaan tuolloin julkaistu. Tämän päivän perspektiivistä juuri liveesitykset ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia. Maltillisesti improvisoitua boogie-hölkkävaihdetta säästetään vielä a-puolen päättävälle Kansas Citylle, tanakkana rumpuvetoisena swingpäivityksenä soivalle Big Fine Girlille sekä hienoisena yllätyksenä myös koko levyn huipentavalle St. Vuonna 1963 American Folk Blues Festival -matkalla tunnelmat olivat jo toiset. Yht’äkkiä miehestä leivottiin nuorisotähti, joka sai myös oman radio-ohjelmansa Atlantassa. Barrelhouse-tyylistä piano-bluesia soittaneesta ja omalla panoksellaan rock’n’rollinkin kehityskaareen vaikuttaneesta Piano Redistä jalostui ajan saatossa Dr. 6”, Storyville). Oi jospa vain ois saanut olla mukana. Feelgood, joka sulautui uusilla vuosikymmenillä jopa soul-muusikoksi sekä antaen yhä vaikutteita ympäröiville nuorisobändeille aina Beatlesia myöten. 30-luvun ensivuosilla alkanut soittoharrastus johdatti Redin varhaislevytyksiin muusikkotuttunsa ”Blind Willie” McTellin kanssa Vocalion-yhtiöllä 1936. Kaksimielinen Umph-Umph-Umph velmuilee Yo Yo -hitin jälkimainingeissa ja yleisöllä vaikuttaa olevan ilo ylimmillään. Jimmyn komppausryhmästä siellä kävivät myöhemmin 60-luvulla työstämässä omat livealbuminsa sekä Dick Morrissey (The Dick Morrissey Quartet – ”Storm Warning!”, Mercury 1966) että Phil Seamen (Phil Seamen Trio – ”Now... Setin vaikuttavin cover-sovitus on kuitenkin 30-luvun peruja oleva Arthur Johnstonin ja Sam Coslowin mollisoinnutettu jazziskelmä Lotus Blossom, jonka vähintään yhtä hieno studioversio päätyi Witherspoonin saman vuoden toiselle LP:lle ”Blues For Easy Livers”. SÄHKÖBLUESKITARAN PIONEERIT, TEKSASIN SONGSTERIT JA FEIKKAUKSEN MESTARIT Isoille valtamerkeille 60-luvullakin levyttänyt Lonnie Johnson (1899–1970) ei lähtenyt mukaan albumimittaisiin liveleikkeihin, vaikka sellaisille olisi taatusti Euroopassa riittänyt kysyntää. Itseoppinut musikantti Yhdysvaltain Georgiasta muutti lapsena Atlantaan ja päätyi peltotyöperheen kasvatista tehdastyöläiseksi. Louis Bluesille. Witherspoonin omalla sävellyksellä Compact Car ampaudutaan toviksi nykyhetkeen Graham Bondin ja Georgie Famen veroisissa r&b-groovetunnelmissa. Vuonna 1950 hän teki comebackin studioon levyttäen kulttisinkkunsa Rockin’ With Red, Red’s Boogie ja The Wrong Yo Yo suoraan kansallisille listoille. Keikkaja äänitysmielessä muutenkin kohtuullisen aktiivisen 60-luvun (pääosin. Vain 80 asiakaspaikan kokoinen Bull’s Head eli ”lähiö-Ronnie Scott’s” oli avattu 1959 samaan aikaan tunnetumman varsinaisen Ronnie Scott’s Jazz Clubin kanssa. Kieltämättä piirun verran jo ajastaan jälkeen jäänyt mutta kertakaikkisen hyväntuulinen, tunnelmaltaan välitön keikka, jollaisia Redin esiintymiset varmasti tapasivat muutenkin olla. Pioneerimaineensa ansainnut neworleanslainen reissasi täysi-ikäisyyden kynnyksellä Euroopassa revyy-kokoonpanon matkassa antamassa soittonäytteitä jo vuonna 1917, noin 8 vuotta ennen varhaisimpia studiolevytyksiään Okeh-merkillä. Seurue näyttää osaamistaan myös peräjälkeen kuultavalla piano-foni -vetoisella bluesslovaritrilogialla Trouble In Mind – Nobody Knows How I Feel This Morning – New Down Home Blues. Levyn a-puoli oli äänitetty atlantalaisessa konsertissa saman vuoden helmikuussa, b-puolelta puolestaan löytyi studioäänitteitä sekä julkaistuilta sinkuilta että arkistokaappien kätköistä. PIANO RED Piano Red In Concert (Groove LG-1002) 1956 A: (1) Wrong Yo-Yo (2) Don’t Get Around Much Anymore (3) Umph-Umph-Umph (4) Got You On My Mind (5) Fattenin’ Frogs For Snakes (6) Rockin’ With Red B: (1) Jump Man Jump (2) Do She Love Me (3) Real Good Thing (4) Pay It No Mind (5) Six O’Clock Bounce (6) Please Tell Me Baby (7) Jumpin’ With Daddy (8) Goodbye, Goodbye, Goodbye Saarivaltakunnassa vankkumatonta arvostusta sai osakseen myös monella lempinimellä siunattu Willie Lee Perryman (1911–1985). Kroonerityyliin swengaava Right String Baby But The Wrong Yo-Yo vyöryttää 63 vuoden takaiset kapakkahuurut vinyylilautasen kautta korvien aistittaviksi harvinaisen läpitunkevalla tavalla. Myös John Greerin vuoden 1951 hittinä maailmalle alun perin levinnyt Got You On My Mind innostaa niin bändiläisiä kuin kapakkaväkeäkin reippaaseen juoponlauluun. Levytyksiä kertyi useille yhtiöille (mm. Paluu traditionaalisempaan balladikantaan ja yökerho-tahtilajiin tapahtuu kuitenkin nopeasti Big Joe Turnerin vuoden 1940 numerolla Piney Brown’s Blues sekä Percy Mayfield -haikailulla Send Me Someone To Love. 22 Blues News 4/2019 talla soittivat brittimuusikot: tenorisaksofonisti Dick Morrissey, pianisti Harry South, basisti Phil Bates ja rumpali Phil Seamen. Live!”, Verve 1968). Ennen 70-lukua ainoan poikkeuksen muodosti RCA:n sisarmerkillä Groovella 1956 ilmestynyt pitkäsoitto. Columbia, Checker ja Okeh), mutta läpi 60-luvun hän pysytteli nimenomaan sinkkuartistina. Red jatkoi elämäänsä verhoilijan ammatissa ja musiikki sai jäädä viikonloppukeikkailun varaan. Verkkaisesti rullaava I Ain’t Fattening Frogs For Snakes on lainattu The Larks -lauluyhtyeen niin ikään vuoden 1951 sinkulta ja sama lungi meno jatkuu klassisella She Knows How To Rock Me -bravuurilla. Pete Johnsonin avaus-jump kiihkoilee heti 6-minuuttisessa kestossaan lähes The Treniers -tyyliin. Sen yhteydessä Lonnie myös päätyi studioon Kööpenhaminassa lokakuussa Otis Spannin kanssa (”Portraits In Blues, Vol. Kiertueorganisaattorin sekoilujen johdosta turneesta kuitenkin koitui vähemmän onnistunut. Leppoisasti Satchmo-tyyliin esitettyä Duke Ellingtonin Don’t Get Around Much Anymorea hellivät pitkät fonisoolot. Tätä ennen Witherspoon oli levyttänyt tämän alkuperäisiltä lyriikoiltaan marihuanasta kertoneen kappaleen New Yorkissa 1956 pasunisti Wilbur De Parisin johtaman orkesterin säestyksellä. Toisen maailmansodan jälkeen tyylillisesti rhythm’n’bluesartistiksi mukautunut Johnson saavutti vuonna 1948 suurimman kaupallisen hittinsä coverilla big band -liideri Horace Heidtin 30-luvulla popularisoimasta kappaleesta Tomorrow Night ja palasi juhlittuna tähtenä Eurooppaan vuonna 1952. Engelsmannit pistivätkin estradilla hösseliksi aivan toiseen tapaan
Originelli laulaja-lauluntekijä on monesti mainittu maailman palvotuimpien ja vaikutuksellisimpien kitaristien rykelmässä, mutta säestäjilleen säännöistä piittaamaton bluesmuusikko oli haaste pahimmasta päästä. Hookeria kyllä taltioitiin aidostikin livenä pitkin 60ja 70-lukuja. Hopkinsin tuolloin tulkitsema Oh, Mary, Don’t You Weep myös äänitettiin ja julkaistiin Pete Seegerin LP:llä ”Sing Out With Pete” (Folkways FA 2455) vuonna 1961. 25. Edustihan erityisesti laulu-kitara-huuliharppu -pohjalta esiintyneet artistit studiossakin ylipäätään tarkoista sovituksista, tahtilajeista ja useimmiten jopa vireyksistä vapaata eläväistä musiikkia. maaliskuuta 1972 koettiin viimein sekin ihme, että maestro Walker astui Suomen kamaralle, konsertoiden AFBF-ryhmän seurassa Helsingin Finlandia-talolla. Vuonna 1961 ilmestyneellä Billie Holiday -LP:llä ”The Essential – Carnegie Hall Concert” (Verve V-8410) jo tuossa vaiheessa edesmennyt laulajatar esiintyi trumpetisti Roy Eldridgen, fonisti Coleman Hawkinsin ja kumppaneiden kanssa marraskuussa 1956. Jonkinasteisena kompensaationa tosin todettakoon, että tätä levyä ei edes yritetty täydentää tekaistuilla yleisöhuudoilla tai välispiikeillä. Myös feikkilivealbumien teko oli helppoa. Hopkins kuitenkin palasi Houstoniin ja jatkoi musiikintekoa kotikumillaan, poistuakseen vain aniharvoin keikkatai levytysmatkoille osavaltion ulkopuolelle. Pitkälti samoin ajatteli teksasilainen Aaron Thibeaux ”T-Bone” Walker (1910–1975), toisen polven muusikko, joka hankki elantonsa teinipojasta saakka soittamalla ja levytti ensi kertaa Columbian kirjoilla 1929. Sillä Walkerin kavereina esittivät jazz-vetoisen ison orkesterin säestyksellä kappaleitaan Joe Turner, Leon Thomas ja Eddie ”Cleanhead” Vinson. Avenuen kulmaukseen pystytetty konserttitalo Carnegie Hall muodostui 50-luvulla myös Philharmonicin tukikohdaksi ja useiden levytyssessioiden pitopaikaksi. Tony Bennett, Benny Goodman, Harry Belafonte, Judy Garland, Bob Dylan, Ike & Tina Turner ja jopa kantriyhtye Buck Owens & His Buckaroos sekä 80-luvulla Stevie Ray Vaughan & Double Trouble. elokuuta 1960. Ennen kohtalokasta sydänkohtausta 1974 ja sen jälkeisen vuoden maaliskuussa hengen vienyttä keuhkokuumetta 64-vuotias legenda oli jatkanut levyttämistä miltei viimeiseen saakka. Huippujazzmuusikoiden kanssa Jazz at the Philharmonic -konserttija levytystoimintaa 1940-luvulta 1980-luvulle valtaisalla menestyksellä harjoittanut Norman Grantz (1918–2001) vei synnyinkaupunkinsa Los Angelesin Philharmonic Auditoriumista alkunsa saaneen kokoonpanonsa myös Eurooppaan. bluesin ”kuninkaalliset” B.B., Freddie ja Albert sekä Newportin jazzja folk-festivaalit. Miltei yhtä otollinen keplottelun kohde levy-yhtiöille oli John Lee Hooker (1917– 2001), jonka vuonna 1967 ilmestynyt “Live At The Cafe Au-Go-Go” (Bluesway BLS 6002) ei suinkaan ollut elävä kuppilatallenne vaan LP koostuu New Yorkissa 20.8.1966 tehdyistä studioäänitteistä yhdessä Muddy Watersin, Otis Spannin, Sammy Lawhornin, Luther Johnsonin, Mac Arnoldin ja Francis Clayn kanssa. Tömäkkää julkaisun väärtiä shufflebluesia siis petkutusaikeista huolimatta. Sen rivien vahvistuksena niin keikoilla kuin levyilläkin esiintyivät käytännössä kaikki aikansa suurnimet Nat King Colesta Ella Fitzgeraldiin, Dizzy Gillespiehen, Lionel Hamptoniin, Coleman Hawkinsiin, Charlie Parkeriin ja Billie Holidayhyn. Esiintyjänä hänestä kuitenkin pidettiin. LP-tuotantojen julkaisijoina keskiössä toimivat etenkin Imperial 50-ja 60-lukujen taitteessa ja BluesWay 60-luvun lopulla. Memphis Slimin ja Willie Dixonin rinnalla. Teksasin lauluntekijäkentällä folk-revivalista imi buustia tekemisiinsä myös Samuel John ”Lightnin’” Hopkins (1912–1982). Grantzin levytystaival Mercurylta oman Clef-yhtiön ja sieltä edelleen 1956 perustamaansa jazz-spesialistimerkki Verveen oli kaupallisestikin mitattuna jymysuksee. 50-luvun lopulla puhjennut kansallinen innostus amerikkalaisperäistä kansanmusiikkia kohtaan sai lopulta myös Lightninin toisiin aatoksiin. Live ei ollut myöskään jo aiemmin hämäysotsikolla julkaistu ”Now Appearing” (Vee-Jay LP-1025, 1960), vaikka levyn kannessa huiputusta korostettiinkin kuvalla Reed-keikkaa ilmentäneestä valomainoksesta. kadun ja 7. Samana vuonna ilmestyi Polydorin konserttialbumi ”Fly Walker Airlines” (PD 5521), jonka sisältö oli taltioitu kesäkuussa 1972 Montreaux Jazz Festivalin showsta. Vee-Jayn tyypillistä jekutusta oli myös vuoden 1963 ”On Campus”. Grantz ei kuitenkaan ollut ainoa, joka halusi hyödyntää rakennuksen huikeita akustisia ominaisuuksia. Tätä ennen Walker oli kuulunut Big Joe Turnerin ja Otis Spannin tavoin studioallstars-jamiryhmän solisteihin, jonka vuoden 1969 BluesTime-albumi ”Super Black Blues” sai jatkoa New Yorkin Carnegie Hallissa toukokuussa 1970 äänitetyllä konserttikiekolla ”Super Black Blues: Volume II”. Ensiesiintymisensä Carnegie Hallissa hän teki 14.10.1960 yhdessä Joan Baezin ja Pete Seegerin kanssa. Siten ei ollut sattumaa, että historiallinen vuonna 1890 New Yorkin Manhattanille 57. 60-luvulla jo laskusuuntaan kääntyneen uraputken elvytti ensimmäinen American Folk Blues Festival -toimeksianto 1962 yhdessä mm. Näin ollen bluesshufflen hittivetoisimman artistin Jimmy Reedin (1925–1976) uskottiin myyvän tuplasti sijoittamalla hänet ”keikalle” kuuluisaan orkesterihalliin. Myös Euroopan lisenssijulkaisuilla levyä markkinoitiin keikkanauhoitteena, joskin uudella nimellä ”Things Ain’t What They Used To Be – Recorded ’Live’” (Fontana 688.514 ZL). Etenkin Los Angelesin ympäristössä jättikonserttien ja -yleisöjen makuun päässyt T-Bone levytti Stormy Mondayn, Bobby Sox Bluesin ja West Side Babyn tapaiset tarunhohtoisimmat äänitteensä newyorkilaiselle Black & White -merkille vuosina 1946–48. Musiikkielämään Houstonissa 30-luvulla huonolla menestyksellä tuputtautunut muusikko sai uuden mahdollisuuden 1946, jolloin Los Angelesissa Aladdin-merkkiään vetänyt Lola Anne Cullum löysi hänet ja houkutteli levyttämään länsirannikolle. Blues News 4/2019 23 Kanadan Ontarion seudulla) eläneelle mestarikitaristille riittivät studionäytöt. Atlantic tarjosi yhden mahdollisuuden pitkäsoittoon ”T-Bone Blues” vuonna 1959. Jo itseironian puolelle kääntyi vuoden 1964 Vee-Jay -albumi ”Jimmy Reed At Soul City”, jonka etukannessa vakuutellaan painokkaasti: ”His First HonestTo-Goodness Live In-Person Recording!”. Vuoden 1961 ”At Carnegie Hall” ei ollut live-levytys vaan sen sisältö koostui aikaisemmin chicagolaisyhtiölle työstetyistä studio-otoista. Lisäksi mm. Sen Isaac Stern Auditoriumin yli 2800-paikkaisessa pääsalissa viihtyivät taltiointipuuhissa mm. Hänen ohellaan mustista vokalistijulkimoista paikalla käväisi ainakin Odetta (”At Carnegie Hall”, Vanguard VSD 2072/VRS 9076), jonka keikka yhdessä basisti Bill Leen sekä osalla esityksistä Choir of the Masterin kanssa äänitettiin 8. Sen ohella levyllä kuultiin vierailevina artisteina Big Bill Broonzya (Down By The Riverside) sekä Memphis Slimiä ja Willie Dixonia (Hold On), tosin muut tallenteet olivat mitä ilmeisimmin peräisin Kaliforniasta.. Niihin julkaisuihin palataan artikkelisarjan seuraavassa osassa, jonka muita aiheita ovat mm
Saksalaisjournalistin ja tuottajan JoachimErnst Berendtin ajatuksesta poikinut menestyskonsepti sai käytännön toteuttajikseen promoottorit Horst Lippmannin ja Fritz Raun,. Englannissa LP:tä kaupattiin sekä Prestigen että EMI:n Stateside-merkin toimesta. Kun halpisyhtiönä tunnetun Guest Star Recordsin julkaiseman levyn kansigrafiikkakin on eräs aikakautensa pysäyttävimmistä, ”’Live’ At The Bird Loungesta” voitaneen jo riittävällä syyllä puhua livealbumien kiistattomana kulttiklassikkona akustisen bluesin saralla. Ei siis ollut ihme, että herran livenauhoituksista syntyi myös monia kelpo albumeja. Lisää vuosien 1964–66 soolokeikkamateriaalia Kaliforniasta sisältyi vuoden 1967 LP:lle ”Mance Lipscomb, Vol. 24 Blues News 4/2019 LIGHTNIN’ HOPKINS “Live” At The Bird Lounge (Guest Star GS-1459) 1964 A: (1) I Heard My Children Crying (2) Leave Jike Mary Alone (3) You Treat Po’ Lightnin’ Wrong B: (1) I’m Gonna Meet My Baby Somewhere (2) Don’t Treat That Man, Way You Treat Me (3) There’s Good Rockin’ Tonight LIGHTNIN’ HOPKINS Hootin’ The Blues (Prestige Folklore FL 14021) 1964 A: (1) Blues Is A Feeling (2) Me And Ray Charles (3) In The Evening (4) Ain’t It Crazy B: (1) Last Night I Lost The Best Friend I Ever Had (2) Everything (3) I Work Down On The Chain Gang (4) Meet Me In The Bottom LIGHTNIN’ HOPKINS With His Brothers Joel And John Henry And With Barbara Dane (Arhoolie Records F 1022) 1966 A: (1) See About My Brother John Henry (2) Hot Blooded Woman Blues (3) Black Hannah (4) I Walked From Dallas (5) Going Back To Baden-Baden B: (1) Sometimes She Loves Me (2) You Got Another Man (3) I’m Going Back, Baby (4) Mother Earth (5) Jesus Won’t You Come By Here Kuten vaikkapa kollegallaan Jimmy Reedillä, Lightnin’ Hopkinsillakin riitti laulunyssäkässään uusia (tai vähintään uudenoloisiksi sopivasti muunneltuja) kappaleita veisattavaksi miltei jokaiselle keikalle. AFBF ELVYTTI MONEN BLUESARTISTIN URAN Monituisia kertoja myös BN:ssä dokumentoitu, arvioitu, esitelty ja muisteltu American Folk Blues Festival sai alkunsa Saksaan painottuneella kiertueella lokakuussa 1962. MANCE LIPSCOMB Vol. Elämäkertakirjassa ”Mojo Hand: The Life And Music Of Lightnin’ Hopkins” tapahtuman äänityksestä vastannut laulaja Barbara Dane kertoo olleensa jo poistumassa paikasta kotiinsa New Yorkiin, sillä hän oli saanut oman aiemman levytyssessionsa valmiiksi. Sellaisia olivat myös teksasilaisen ”Mance” Beau De Glen Lipscombin (1895–1976) 60-luvun levytykset, joita Chris Strachwitz ja Mack McCormick häneltä Teksasin vaihtelevissa olosuhteissa Arhoolie-merkin käyttöön taltioivat. 4” (Arhoolie F 1033) sekä myöhemmin vuonna 1978 ilmestyneelle levylle ”You’ll Never Find Another Man Like Mance” (Arhoolie 1077), joka muodostui kokonaisuudessaan Cabale-klubin ennenjulkaisemattomista keikkanauhoista ajanjaksolta 26.–28.11.1964. Lähdöstä ei kuitenkaan tullut mitään hänen äkätessään Hopkinsin veljineen saapuneen odottamatta sisään. Mukana on myös American Folk Blues Festivalille kaiketi kunniaa tekevä numero Going Back To Baden-Baden, siitä saksalaiskaupungista kun ensimmäiset AFBF-kiertueet tapasivat ensivuosinaan aina käynnistyä. Kolmatta Arhoolie-levyään varten mies oltiin kyyditetty marraskuussa 1964 Berkeleyn The Cabale -ravintolaan, jossa hänen neljän päivän keikkaputkestaan (25.–29.11.1964) jalostui albumi ”Vol. Spontaani jamituokio oli yksinkertaisesti pakko jäädä nauhoittamaan. 3 – Texas Songster In A Live Performance (Arhoolie F 1026) 1966 A: (1) Take Me Back Babe (2) Shine On Harvest Moon (3) Rag In G (4) Heel And Toe Polka (5) Big Boss Man (6) You Gonna Quit Me (7) Blues In G B: (1) Mama, Don’t Dog Me (2) Willie Poor Boy (3) Polly Wolly Doodle All Day (4) Tell Me Where You Stay Last Night (5) Knocking Down Windows (6) Nobody’s Fault But Mine (7) Motherless Children Akustisista mies ja kitara -tyylin songsterja tarinankerronta-artisteista sekä etenkin heidän kenttä-äänitteistään puhuttaessa liikutaan usein jo lähtökohtaisesti livetallennemuodon tuntumassa. Vuosikymmeniä kotioloissa ja lähipiirilleen esiintynyt ja kappaleitaan sekä vahvaa soittotekniikkaansa kypsytellyt artisti sai kuitenkin vanhoilla päivillään tilaisuutensa folkbuumin myötä. 3 – Texas Songster In A Live Performance”. Kolmas liukuhihna-live tallentui Kalifornian Berkeleyssä The Cabale Clubilla (myöhemmin The Questing Beast) torstai-iltapäivällä 18.6.1964. Lipscomb esiintyi myös Lightnin’ Hopkinsin ja Clifton Chenierin kera konserttitallenteella ”The 2nd Annual Berkeley Blues festival – Concert & Dance” (Arhoolie F 1030) vuonna 1966. Vuonna 1961 kansallisen läpimurtonsa albumilla ”Trouble In Mind” (Reprise) tehnyt lahjakas laulaja-kitaristi poikkesi monista ikätovereistaan ainakin siinä mielessä, ettei hän ollut päässyt levyttämään musiikkiaan vielä nuoruudessaan. Keikka oli paikallisen KAL-radiokanavan taltiointi 15.4.1966 Harmon Gymnasium -salista Kalifornian yliopistolta Berkeleystä. The Second Fret -nimisessä paikassa Philadelphiassa 17.5.1962 narulle napattu mutta vasta parin vuoden päästä levylle siirretty ”Hootin’ The Blues” tarjosi väkivahvaa yhden miehen Teksas-bluesia sekin. Setissä kuultiin Lipscombin omien sävellysten ohella useita lämminhenkiseen tyyliin esitettyjä folkja gospel-taustaisia trad.-klassikoita, Shine On Harvest Moonin tapaisia ikivihreitä sekä ”menneistettyjä” persoonallisia kantriblues-mukaelmia ajan hiteistä kuten Big Boss Man. Houstonilainen pikkuklubi oli sijaintinsa puolesta varminta maaperää laadukkaalle Hopkins-konsertille vuonna 1964, eikä muusikko siksi petäkään kotikentällään. Dane itse lauloi LP:llä mukana b-puolella ja Hopkinsin veljekset Joel ja John Henry a-puolen esityksillä
Pariisin Olympia-teatterissa. Malmössa ja päivää myöhemmin Tukholmassa sekä sen jälkeen ensi kertaa Norjan Oslossa 6. Polydorin painoksina. lokakuuta. Pääseurueen hypättyä Englannista paluulennolle osa ryhmästä (Wolf, Dixon, Sumlin, Sunnyland ja Clifton James) suuntasi vielä uudella otsikolla ”Big City Blues Tour” Puolaan, Saksaan, Sveitsiin ja Belgiaan. Rolling Stonesin ja kumppanien julkisuudessa vouhkaamat historialliset nimet olivat iskostuneet myös nuorison alitajuntaan, eikä myyttinen Howlin’ Wolf siten ollut lainkaan epäkelpo vaihtoehto kiertueen tämänkertaiseen AFBF-tähdistöön. Lisäksi Manchesterissä 22.10. Lonnie Johnson ei anna tahdin kiihtyä omalla, yksinään kitaransa säestyksellä esittämällään vanhakantaisella ragtime-bluesslovarilla It’s Too Late To Cry. Itä-Berliinissä Amiga-Studioilla tallentui myös saksalaisyhtiön LP:llä julkaistu Hubert Sumlinin ensimmäinen soolosessio ”American Folk Blues”. Memphis Slimin, T-Bone Walkerin, Sonny Terryn, Brownie McGheen, John Lee Hookerin, Shakey Jaken ja Willie Dixonin itsensä musiikista koostunut toinen virallinen AFBF-albumijulkaisu (ensimmäinen ”American Folk Blues Festival” oli varhaisempia studiolevytyksiä sisältänyt ja ennen kiertuetta 1962 Saksassa Philipsillä julkaistu esittelyalbumi) ”The Original American Folk Blues Festival” (Brunswick 9012/10912) ilmestyi Saksassa tuoreeltaan 1962 ja sen jälkeen ympäri Eurooppaa lukuisina muina mm. lokakuuta. Muutoinkin saksalaiset olivat tilanteen tasalla, ja sekä keikkatallenteita että sopivissa väleissä myös elävää kuvaa ja studiotilaisuuksia järjestettiin tulevaisuuden äänitemyyntiä ajatellen runsain mitoin. ronskilla Money Honey -versiolla ja T-Bone mm. Memphis Slimin seurassa kokoonpanoon päässeen Matt Murphyn nimikkoinstrumentaali Matt’s Guitar Boogie päättää a-puolen piano-kitarajamishufflena. Frémeaux & Associés -merkin cd-paketilla tämä korkeatasoinen, aikanaan Ranskan radiossa lähetetty keikka saatiin myös jälkipolvien kuultaville. Loppupäivien aikana syntyi vielä lisääkin studiolevytyksiä sekä radiotallenteita. marraskuuta Tukholman China-teatteriin. Hänen rinnallaan turneekomennuksensa toisti Sonny Boy Williamson II ja seuraan liittyivät myös kantribluesin ikihongat Lightnin’ Hopkins, Sleepy John Estes, Hammie Nixon, pianobluesmies Sunnyland Slim, hetkittäisen paluun musiikkielämään tehnyt 30-luvun tennesseeläisartisti John Henry Barbee sekä nuorempaa soulahtavampaa naisverta tarjonnut pippurinen Chess/ Checker -artisti Sugar Pie DeSanto. Lempeä-ääninen juontaja edellisvuoden tapaan on Memphis Slim, joka aloittaa itsekeskeisellä tervetuliaislaulullaan, pianoshufflella Wish Me Well, Williams valittelee kaverivajauksestaan I Have No Friends -slidekantribluesilla. Yläkuvassa AFBF-kokoonpano 1963, alakuvassa Shakey Jake Brunswickin vuoden 1962 promo-otoksessa. Lopuksi Slim kasaa joukot yhteen lavalle hyvästeihin ja kumarteiluihin Bye, Bye Bluesin merkeissä. Syksyllä 1964 manner-Euroopassa puhalsivat jo uudet populaarimusiikin tuulet, mutta alati vahvistunut bluesharrastajien joukko alkoi jo olla hyvin perillä ihailemansa tyylisuunnan afroamerikkalaisista syntyja kehityskiemuroista. kertoo rakastavansa kaikkia yleisön edustajia muutamasta buuaksestakin huolimatta, olihan hän nuorena hunsvottimuusikkona niihin jo tottunut, saaden sanoistaan rohkaisevat aplodit. Victoria Spivey raastaa isästään kertovan ragtimepohjaisen Grant Spiveyn säestäen itseään ukulelella. Vuotta myöhemmin sapluuna oli koko lailla samankaltainen, osin esiintyjätkin, sillä pääjehu Willie Dixon ja Memphis Slim jatkoivat porukassa pianobluesin ja -r&b:n mallintajina. Auditorium maximumiin tallennuskalustojen ääreen toisintamaan livetunnelmansa. Harpismia puolestaan edusti Sonny Boy Williamson II ja naislaulajattaria Victoria Spivey. Sillä Hooker fiilistelee Hampurin sessioista poiketen soolona, Memphis Slim rokkaa pianoineen, Terry & McGhee tuovat esille maalaisempaa menoa, Humes demonstroi rhythm’n’bluesia mm. Kiertue huipentui Englannin Manchesteriin 21. Mestari Dixon saa kaksi numeroa, hitaan intensiivisen bluesin Sittin’ And Cryin’ The Blues ja edelleen pianoboogiena rullaavan vuoden 1955 Checker-levytyksensä Crazy For My Baby. Kantribluestähtenä loisti Big Joe Williams ja Chicagon kermaan kuuluivat Muddy Waters sekä kokoonpanon kantavana muusikkovoimana sessiosankari Matt ”Guitar” Murphy. Hyytävän vahva 5-minuuttinen Eddie Boyd -cover Five Long Years soi edelleen pianon sekä Murphyn taloudellisten kitaravälikkeiden hallinnassa. Kiertueen solistipoppoosta vain sen ainoa naispuolinen jäsen Helen Humes jäi syystä tai toisesta kokonaan pois LP:ltä. B-puolen avaa kahdella kappaleella siunattu Sonny Boy II, kiireetön I Don’t Know saa seurakseen soolona esitetyn kolme ja puoli -minuuttisen harppudemonstraation Sonny’s Harmonica Boogie. Lippman ja Rau tekivätkin heti alusta pitäen yhteistyötä mm. Ansaitun välipäivän jälkeen saattue ylitti valtionrajan Ranskaan ja se esiintyi 20.10. Brunswick-, Fontana-, Intercord-, Polydor-, Decca-, Philips/Phonogram-, Excello-, Exodusja Amiga-yhtiöiden kanssa, joten vuosittain ilmestyneet, lähinnä Saksassa äänitettyä autenttista keikkatai studiolivemateriaalia sisältäneet AFBF-albumit levisivät nopeasti käytännössä kaikkialle. Jälleen Baden-Badenista käynnistynyt yli parikuukautinen syysretki eteni Saksan, Ranskan, Belgian ja Itävallan kautta Tanskan Kööpenhaminaan sekä sieltä Englantiin ja ristiin rastiin Saksan, Tanskan ja Ranskan pysähdysten ohella myös 5. Perinteisten pysähdyspaikkojen Baden-Badenin, Berliinin, Hampurin, Manchesterin, Pariisin ja Kööpenhaminan täydennykseksi kiertue pistäytyi jälleen myös Ruotsissa, ensin 4.10. Virallisen AFBF-live-LP:n “American Folk Blues Festival ‘64” (Fontana 885 411 MT/885411 TY) tekopaikaksi järjestyi Hampurin Musikhalle 9. Myös pianon äärelle istunut Otis Spann jatkaa Sonny Boyn harpun ja muun bändin kanssa hitaalla tempolla eikä kiihdyttelemään pääse omalla näytteellään myöskään Muddy Waters. Blues News 4/2019 25 joiden onnistui houkutella valtameren takaiseksi kontaktitahokseen yhteistyöja kokeilunhaluisia muusikkokavereita mielin määrin tunteneen Willie Dixonin. Itseoikeutettuna legendana kiertueen kruunasi Lonnie Johnson. lokakuuta. Levytyksiä kertyi televisiolle ja radiolle useissa paikoissa ja keikkoja äänitettiin levylle Saksan Oberhausenissa sekä erityisesti Bremenissä, jonka annista 13.10.1963 julkaistiin vuoden virallinen livealbumi “American Folk Blues Festival ‘63” (Fontana 681510 TL/885403 ZY). Pyörät lähtivät rullaamaan ja 14 päivittäisen konsertin jälkeen seurue kiikutettiin Hampurissa Deutsche Grammophonin kustannuksella yliopiston audiotoriotiloihin, ns. syntyi Granada TV:n tarpeisiin studiokuvatallenne ”I Hear The Blues” ja Kööpenhaminassa vierailtiin myös Storyvillen studioilla. Slimin lisäksi pianobluesia esitti nyt Otis Spann. Ehkei Bremenistä valikoitu LP-setti ollut enää ensikerran veroinen shokkijulkaisu, mutta keikkatilanteen ainutkertaisuus siltä kiistatta välittyy
Joka tapauksessa ajatellessa kaiken tämän saman tapahtuneen koko lailla identtisin kääntein myös Kulttuuritalolla, kulkevat kylmät väreet väkisinkin selkäpiitä. Helsingin Kulttuuritalolle. Berliinin Kongress-Hallessa. Tennesseen kasvatteja oli myös karismaattinen kantribluesääni John Henry Barbee, jonka live-otteita yhdessä kombinaation Sleepy John Estes – Hammie Nixon kanssa julkaistiin 1981 myös Storyville Recordsin itsenäisellä LP:llä ”Blues Live!” (SLP 4074). Sumlin taas pääsee jauhamaan antaumuksella Elmore James -slideaan levyn huipentavalla Dust My Broomilla Howlin’ Wolfin mylviessä painavaa sanaansa saksalaisnuorten sieluihin. LP-sessio ”American Folk Blues Festival ‘67” (Fontana 885 433 TY) syntyi nyt 15.10. Big Joe Turnerin löyhät päätös-jamittelushufflet Flip, Flop And Fly ja Roll ‘Em Pete. Matti Laipion kritisoimat nopeat nonstop-elokuvamaiset vaihdokset vain 2–3 kappaleen välein sekä noin 700-päisen yleisön ”vähyys” tuskin konkreettisen tilanteen maagisuutta paikan päällä juuri laimensivat. Jug Bandissä maineensa luonut Nixon vastasi huuliharpun soitosta ja oli parivaljakosta epäilemättä ennakkoon tuntemattomampi, kitaristi-laulaja Estesin levytysura kun oli alkanut Memphisissä jo vuonna 1929. Kiertueen musiikillista antia tarkensikin 60-luvun lopulla ilmestynyt Amiga-merkin täydennysraidoilla varustettu ja kahteen osaan jaettu uudistettu livepaketti. Hätäisemmän kuvan antaa itsestään Junior Wells, joka on päätynyt versioimaan pari edellisvuoden toukokuussa edesmenneelle Sonny Boy Williamsonille tributoitua numeroa. Vuoden 1967 show-putki alkoi lokakuussa poikkeuksellisesti Tukholmasta, siirtyen sitten muutamalle keikalle Saksaan, Ranskaan, Tanskaan ja sieltä 12.10. Piano-boogie woogien sanaa saattoivat nyt Roosevelt Sykes sekä Little Brother Montgomery, joita peesasivat ajankohtaisempaa Chicago-soundia julkituoneet Otis Rush ja Junior Wells, vanhat string band -kaverukset Sleepy John Estes ja Yank Rachell, Baton Rougesta esiin kaivettu entinen paikallistason muusikko, miehen taposta vankilassa lusinut ja Euroopan retkiensä jälkeen ainoastaan silloin tällöin musiikintekoon intoutunut Robert Pete Williams, shouter-tervaskanto Big Joe Turner sekä Williamsin tavoin uutta nostetta tuoreeltaan Newportin folk-festivaaleilta saanut, 1920-luvulta lähtien levyttänyt naisbluesin varhainen tähti Sippie Wallace. Vuotta myöhäisempi kattaus päätti kiertueensa vihdoin myös Helsinkiin 25.10.1966. Tämän vuoden duokantriblues-tarjonnasta vastasi tennesseeläiskaksikko Sleepy John Estes ja Hammie Nixon. Son House, Skip James ja Bukka White eittämättä jättivät jälkeensä syvän muistijäljen, missä ikinä he 60-luvun loppupuolella esiintyivätkään. Sugar Pie DeSanton kohdalle osui AFBF-kokoelmalla luontevasti hänen tuore sinkkuraitansa Slip-In Mules, vuoden 1964 vastaus Tommy Tuckerin High Heel Sneakers -hitille, jonka Tommy Tucker oli levyttänyt aiemmin samalle Checker-merkille. Mukana olivat jälleen myös riitapukarit Sonny Terry ja Brownie McGhee, joiden helposti lähestyttävää kantriblues-tyyliä oli aina mutkatonta markkinoida eurooppalaisyleisölle. Monien maalaisbluesartistien sekä vaudevillepohjalta esiintyneiden Montgomeryn ja Wallacen myötä levy on myös kokonaisuutena edeltäjiään hajanaisempi. Sunnyland Slim tulkitsee vuorollaan viileän hitaan pianobluesin Everytime I Get To Drinkin’ Hubert Sumlinin ja Willie Dixonin kera – ja Hopkins on tietenkin oma tuittupäinen itsensä yksinäisine kitaroineen. Kolmikon keikka oli peräisin Kööpenhaminan The Folk Club of Denmarkista 8.10.1964. Pienen bluessäestysryhmän kanssa edellisvuosikymmenen mallista jumpia oli ymmärrettävän haastavaa saada rullaamaan jouhevalla tavalla edes tekijämiehen ohjauksessa. AFBF 1967:n ennakkoon puhutuimmat hahmot olivat edellisvuottakin ikonisimpia. Lenoirin, Big Walter Hortonin, Roosevelt Sykesin, Buddy Guyn, Doctor Rossin, Mississippi Fred McDowellin, Jimmy ”Lonesome” Lee Robinsonin ja toistamiseen remmiin lyöttäytyneen John Lee Hookerin vuoden 1965 AFBF-turneelta ei julkaistu varsinaista livealbumia, vaan Bremenissä 7.10.1965 levylle ”American Folk Blues Festival ‘65 – Studio Session” (Fontana 885 422 TY) taltioitu kokonaisuus oli yleisötön radiokonsertti. 26 Blues News 4/2019 AFBF ’64 -levyn avasi vakuuttelullaan I’m Trying To Make London My Home Sonny Boy -kakkonen. lokakuuta. Myyttiseksi hahmoksi nykyisin ymmärrettävä Son House oli sellainen jo Suomeen saapuessaan, vaikka olikin iältään ”vasta” reilu kuusikymppinen. Jälkeenpäin läsnäolleista mm. Jälkikäteen tarkastellen miltei yhtä historiallisiksi karakteereiksi kasvoivat myös tämänkertaiset Chicagon vieraat Koko Taylor, Hound Dog Taylor ja alta puolen vuoden päästä kiertueen jälkeen kuollut Little Walter,vaikka tapahtuma-aikaan heistä taisikin vielä jäädä kansan mieliin kuvat pikemmin rutiininomaisina täydennysartisteina. Eddie Boydin, Big Mama Thorntonin, J.B. Sykähdyttävänä hittinään Otis Rush esittää kiekolla All Your Loven sekä My Own Fault -nimen saaneen B.B. Memphis Beale St. Tasapainoton jamiblues The Sky Is Crying ja You Be So Fine sen sijaan eivät lukeudu Hound Dog Taylorin ja Little Walterin tuotantojen huippuhetkiin eikä sitä hyvällä tahdollakaan ole myöskään Terryn ja McGheen yllätyksettömät ja kenties liikaakin sijaa kolmella raidallaan saavat hootenannyhoilotukset. Jäntevä Bukka White korkkaa levyn hyvällä Aberdeen Blues -versiolla ja AFBF-kokoelma saa vahvemman starttinsa moniin vuosiin. Latauksellinen yhden miehen dobrobluestulkinta Got A Letter. Kingin Sweet Little Angelin, kuulostaen jylhästi värisevän sentimentaalisen äänensä kanssa huomattavasti silloista 32 ikävuottaan varttuneemmalta blueskonkarilta. Kiekon vaikuttavimpiin suorituksiin kuuluu myös Robert Pete Williamsin vankilalevyltä (1963) “Those Prison Blues” (Folk-Lyric/77 Records) peräisin ollut tunteikas kantriblues-valitus Louise, joka jättää sujuvasti jalkoihinsa mm. Tämän reissun äänityskohteina toimivat tv-taltioinnin alustana Saksan Mainzin kaupunki (5.10.) sekä itäberliiniläinen Friedrichsachsenhalle, missä toteutettiin LP ”American Folk Blues Festival ‘66” (Fontana 885 431 TY) 16
Yhteistyökumppaninsa menehtymisen jälkeen Fritz Rau jatkoi itsenäisenä promoottorina ja kiertueorganisaattorina vielä aikansa sekä auttoi perustamaan erityisen Lippman + Rau Musiikkiarkiston Lippmanin kotikaupunkiin Eisenachiin. Memphis Blues Caravanissa vuonna 1972 yhdessä Sleepy John Estesin ja Sam Chatmonin kanssa sekä Don Nixin, Jeanie Greenen, Wayne Perkinsin ja Brenda Pattersonin tähdittämän The Alabama State Troupers -kiertuekokoonpanon kelkassa. Levy sisälsi sooloesiintymisen Bremenin OPD:n (Oberpostdirektion) auditoriossa saman vuoden maaliskuussa. Kansanlaulukuume vaikutti myös Fredin tulevaisuuteen,. Monet Lewisin soolona Memphisissä tekemistä tuon ajan albumeista olivat kotioloissa äänitettyjä, mutta LP:n ”Live At The Gaslight At The Au Go Go” (Ampex A-10140) hän matkasi tekemään New York Cityn Greenwich Villagen Gaslight-ravintolaan elokuussa 1971. Hyvällä syyllä Koko saa osakseen vielä levyn toiseksi viimeisen raidan, itse kirjoittamansa tulisen blues-strollerin What Kind Of Man Is This. Jones Newyorkilainen Ampex Records poimi vuonna 1971 kirjavaan, mm. AFBF 1968:stä ei LP-julkaisuja kertynyt plakkariin. Useina erinimisinä uusintapainoksina (mm. Tämän vuoden kattauksessa kun oli erityisen paljon Smithin Bluesway-yhtiön palkkalistalaisia, ja hänen tarkoituksenaan oli viedä tallenteet Yhdysvaltoihin julkaistakseen ne omalla merkillään. Saksassa 1975 ilmestynyt ”Sparkasse In Concert: Country Blues” (Sparkasse I/75). Bluesmaailman harjalla keikkunut 39-vuotias Koko Taylor antoi levylläkin palaa vuoden 1966 hitiksi nousseella Willie Dixon -numerollaan Wang Dang Doodle, tosin tuskin hän edes osasi sitä puolivillaisesti muulloinkaan tulkita. Molemmat miehet olivat syntyneet 1902. Tuleva artisti oli muuttanut farmariperheestään Rossvillestä, Tennesseestä Memphisiin pätkätöihin vuonna 1926, kunnes Mississippin puuvillapellot olivat kutsuneet häntä. Sellainen oli mm. ”Coffee House Blues”, ”Live Recording At The Ash Grove”, ”Lightnin’, Sonny & Brownie” ja ”Blues Is Life”) julkaistun kokoelman materiaali oli peräisin Hollywoodin The Ash Grove -ravintolasta 6.–7.7.1960, jossa näihin aikoihin viihtyivät levytyspuuhissa eritoten länsirannikon folk-aktit, kuten The Limeliters. Mississippissä syntynyt mutta huomattavan osan elämästään Tennesseen osavaltion puolella Memphisissä viettänyt kitaristi-laulaja Booker T. MEMPHISIN SYKETTÄ AFBF-kiertuelegendojen edesottamukset 60-luvun keikka-albumien sankareina eivät jääneet vain saksalaispromoottorien panostuksen varaan. Washington White alias Bukka White (1906–1977) kuului folkblues-periodin toivotuimpiin keikkakasvoihin, jonka kokonaisia livetaltiointeja ilmestyi saataville jo hänen eläessään. Parhaiten vuonna 1958 beatnik-luolana alkunsa saanut paikka taidetaan tuntea Bob Dylanin eräänä kokelasaikojen keikkapesänä, jossa hän myös äänitti oman albuminsa ”Live At The Gaslight 1962” (Columbia, 2005), sekä Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuvan Inside Llewyn Davis keskeisenä tapahtumapaikkana. Esimerkiksi Verve Folkways -yhtiön vuonna 1966 julkaisema ja perustellusti nimeämä ”Living Legends” (FT/FTS-3010) saattoi New Yorkin Greenwich Villagen Cafe Au Go Go -ravintolassa pidettyyn ”The Blues Bag” -tapahtumasarjaan kiitospäivän viikolle 24.–27.11.1965 yhteen Son Housen, Skip Jamesin, Bukka Whiten ja Big Joe Williamsin. Horst Lippman kuoli 70-vuotiaana 1997. Väliin jäivät myös vuodet 1980, 1982–83 ja 1985, jonka jälkeen AFBF:n tarina oli tullut päätökseensä kaikkialla muuallakin. Tiettävästi nauhoituksia kyllä tehtiin entiseen tapaan, mutta Lippmanin ja Raun sekä juontajana toimineen Al Smithin riitaantuminen johti levyjen ilmestymättömyyteen. Louis (7) Waiting For A Train (8) When I Lay My Burden Down (9) Move To Kansas City B: (1) Pallet On The Floor (2) Brownsville (3) Furry’s Blues (4) The President (5) John Henry (6) Turn Your Money Green (7) K.C. Hän itse poistui keskuudestamme 83-vuotiaana 2013. Toisen jalkansa seikkailujen tiimellyksessä menettänyt laulaja-kitaristi viihtyi eläkevuosinaan Memphisin maisemissa ja oli yksi harvoista aikalaisistaan, jotka onnistuivat aidosti elvyttämään uransa vielä 60ja 70-luvuilla, mm. Harmi, muodostihan kiertueen artistiotanta etenkin Jimmy Reedin, John Lee Hookerin, T-Bone Walkerin, Big Joe Williamsin, Eddie Taylorin ja Big Walter Hortonin osalta linjakkaan kokonaisuuden. Vuosikymmen päätettiin jälleen kokoelmaan, kun AFBF 1969 -seurue purkitti Lontoon Royal Albert Hallissa 3.10.1969 levyn ”American Folk Blues Festival ‘69” (Scout SC-6/ CBS 63912) Earl Hookerin, Magic Samin, Carey Bellin, Juke Boy Bonnerin, Clifton Chenierin, John Jacksonin ja Whistling Alex Mooren voimin. Puurtamisen ohessa oli kuitenkin aina aikaa musiikille ja niin slidekitaristina arvokasta pioneerityötä tehnyt laulaja-lauluntekijä kehittyi genrensä ensimmäiseksi suurta huomiota saavuttaneeksi edustajaksi. Jo 1920-luvulla levyttäneitä historian suuria bluessankareita oli myös mississippiläislähtöinen Walter ”Furry” Lewis (1899–1981). Kolme vuorokautta aikaisemmin tällaista menoa oltiin mitä todennäköisimmin saatu hämmästellä myös Suomessa, vaikkei Yleisradion konserteista tekemiä, ilmeisen hyvälaatuisia äänityksiä ole korviemme kuultaville toistaiseksi vapautettukaan kuin muutamien lyhyiden näytepalojen verran. Gaslightin lava oli tuttu myös Hill Country -bluesin kantaisähahmolle Fred McDowellille (1904–1972). Postuumisti Whiten 60-luvun lavatyöskentelyyn on päässyt tutustumaan ainakin Fat Possum -yhtiön cd-julkaisulla ”Worried Blues” (2017), joka koostuu 10.–11.11.1963 tehdyistä nauhoituksista Berkeleyn Cabale-klubilta. FURRY LEWIS Live At The Gaslight At The Au Go Go (Ampex A-10140) 1971 A: (1) Introduction (2) Pearlee (3) My Dog Got The Measles (4) Nero My God To Thee (5) The Accident (6) East St. Blues News 4/2019 27 This Morning pysäyttää kuuntelemaan kerta toisensa jälkeen. Doris Duken, Todd Rundgrenin, Gil Evansin, Jamulin, The Anita Kerr Singersin, Clydie Kingin ja Jesse Winchesterin levyjä sisältäneeseen katalogiinsa myös Lewisin New York -keikkaäänitteen. Selvästi verkkaisempi tatsi kantribluesiin oli erään oman klassikkonsa Hard Luck Child laulavalla hillittyäänisellä Skip Jamesilla. Vuoden 1970 kiertue ei ennakkouutisoinneista poiketen ennättänyt Suomeen, mutta se palasi pohjoisille leveyksille 1972 ja 1981. Lightnin’ Hopkins, Brownie McGhee ja Sonny Terry taas toimivat partnereina americanfolkbluesmaisella kimppalivellä ”Blues Hoot” (Horizon WP-1617) vuodelta 1963
Näiden nimien kokemuksella syntyikin väkivahva dokumentti USA:n eteläisten osavaltioiden voimissaan olleesta akustisen bluesin kentästä. Kahden viimeisen vuoden esiintyjien ympärille koottiin vielä vuonna 1970 albumi ”Stars Of The 1969–1970 Memphis Country Blues Festival” (Sire SES 97015), joskin sen sisältö oli mukana tuotannossa olleen Mike Vernonin myötävaikutuksesta hieman varhaisempaa perua. Viimeiseksi ääniteperinnökseen hän jätti vaikuttavan konserttilevyn ”Live In New York” (Oblivion OD-1), joka oli tehty basisti-kitaristi Tom Pomposellon säestyksellä niin ikään Villagen Gaslight Cafessa 5. Johnny Winter ja Louis Armstrong. Myös sittemmin eritoten tuottajana ansioituneen Dickinsonin omalle uralle se antoi uutta tuntuvaa potkua. Vuoden 1968 esiintymiset myös nauhoitettiin ja London/ Sire-merkki (Englannissa Blue Horizon) julkaisi osan materiaalista kokoelmalevyllä. Vaikka spektaakkelia mainostettiin vain yhden lehti-ilmoituksen ja lyhyen TV-spotin avulla, siitä muodostui yleisömenestys. Mississippi John Hurt, Bukka White, Furry Lewis, Nathan Beauregard, Reverend Robert Wilkins ja Fred McDowell. Rotukysymysten suhteen jo äärimmilleen jännittynyt ilmapiiri ja Ku Klux Klanin edeltävällä viikolla samassa paikassa pitämä oma kokoontuminen ei estänyt yli tuhatta maksanutta vierasta saapumasta tilaisuuteen. Folk-liikehdinnän suhteen Memphis ei ollut USA:n kaupungeista mikään poikkeus. Se keräsi kenties ensimmäistä kertaa yhteen niin beatnikit, hipit kuin seudun todelliset bluesharrastajatkin ihonväriin katsomatta. Tapahtuma ei kuitenkaan saanut ”Annual”-etuliitteestään huolimatta jatkoa tulevina vuosina, mutta se toimi selkeänä ponnahduslautana hieman myöhemmin samassa paikassa junailluille Memphis Country Blues -festivaaleille. Robert Wilkins: What Do You Think About Jesus. Härskiä peliä, mutta livealbumien armottomassa maailmassa paatuneimmatkin bisneskeinot olivat tuohon aikaan sallittuja.. Robert Wilkins. Konsertin pääorganisaattorina ja -rahoittajana toimi Memphis Country Blues Society, jonka keskeisiä voimahahmoja Dickinson oli. Koska konsertti sujui suuremmitta kömmähdyksittä, jatkoa seurasi myös tulevina neljänä kesänä. Williams ja artisteina läsnä olivat mm. Myös nuori Robert Palmer esiintyi The Solip Singers -yhtyeensä kera. The 1968 Memphis Country Blues Festival (Sire SES/SRX 97003) 1968 A: (1) Nathan Beauregard: Highway 61 (2) Nathan Beauregard: Kid Gal Blues (3) Bukka White: Hello Central, Give Me 49 (4) Bukka White: Baby, Please Don’t Go (5) Furry Lewis: Furry’s Blues B: (1) Rev. marraskuuta 1971. Alkuperäisen Memphis Country Blues -sarjan viimeinen episodi nähtiin kesällä 1970 ja hieman myöhemmin loppuivat myös kaupungin isännöimät varjofestivaalit. Konsertti toteutettiin ulkoilma-amphiteatterissa Overton Parkissa, esiintyjinään mm. 28 Blues News 4/2019 kun folkloristit Alan Lomax ja Shirley Collins päätyivät Highway 51:n ja 55:n risteysalueelle Comoon, Mississippiin tallentamaan hänen soittoaan ensi kertaa 1959 (Atlanticin ”Southern Folk Heritage” -sarjan ja Prestigen ”Southern Journey” -sarjan LP-levyille). Kuuluttajana toimi musta tiskijukka ja kansalaisaktivisti Nat D. heinäkuuta esiintyivät mm. McDowellin saavutuslistalla korkealle rankkautuivat myös edellä sivuttu osallistuminen vuoden 1965 American Folk Blues Festival -turneelle, Newport Folk -festivaalit heinäkuussa 1964 sekä tietenkin maaginen kappale You Gotta Move, jonka lukemattomista cover-versioista vääjäämättä kaupallisesti menestyksekkäimmän ikuisti vuoden 1971 levylleen ”Sticky Fingers” The Rolling Stones. Dickinsonin ikäja soittotoveri Sid Selvidge, hänen folkkarituttavansa Horace Hull sekä muita nuoria memphisläisiä lahjakkuuksia. (3) Joe Callicott: You Don’t Know My Mind (4) Joe Callicott: Great Long Ways From Home (5) Bukka White: My Mother Died Overton Parkin Municipal Shellissä 20. Vuoteen 1969 mennessä tapahtuma oli kasvanut 3-päiväiseksi ja paikalla vieraili jopa tv-kuvausryhmiä. Robert Wilkins: In Heaven, Sitting Down (2) Rev. Etenkin myöhäisvuosillaan rajoja murtaen sähkökitaralla useimmiten itseään säestänyt Dowell piti kiinni bottleneck-tyylistään ja jatkoi esiintymisiä sekä levyttämistä vuoteen 1972, jolloin syöpä nujersi hänet Memphisissä 66-vuotiaana. Bukka Whiten, Joe Callicottin ja Furry Lewisin esitykset olivat sentään Memphis-tallenteita, mutta elokuulta 1968, sitä vastoin mukaan ujutetut Champion Jack Dupreen ja Fred McDowellin osuudet olivat lähtöisin Lontoosta vuosilta 1967 ja 1969. Nuori tapahtuma-aktiivi ja muusikko Jim Dickinson päätti ryhtyä järjestämään omaa vuosittaista Memphis Folk Festivalia 1963, tosin eräänä perimmäisenä tarkoituksenaan hänellä oli kerätä rahoja aikaisemmasta teatteriprojektistaan koituneiden velkojen maksamiseksi. Myös Memphisin kaupunki osoitti kiinnostusta aihetta kohtaan ja järjesti samanaikaisesti oman ”blues”-tapahtumansa, jonka pääesiintyjiksi oli hankittu mm. Bukka White, Furry Lewis, viimeisinä keikkavuosinaan itsensä satavuotiaaksi esitellyt (mutta todellisuudessa parisenkymmentä vuotta nuorempi) sokea Nathan Beauregard sekä mississippiläiset Joe Callicott ja Rev. Memphis Country Blues Festival 30.7.1966 oli yksi uraauurtavista kokonaan kantribluesille omistautuneista musiikkitapahtumista Yhdysvalloissa. Erilaisista lähestymistavoistaan huolimatta Memphisissä ei näyttänyt olevan tilaa molemmille yrittäjille. Vuoden 1969 festivaalista tehtiin vastaavanlainen konseptialbumi, joskin Blue Thumbin julkaisema tupla-LP ”Memphis Swamp Jam” (BTS 6000) oli tallennettu konserttien yhteydessä pidetyssä sessiossa kaupungin Ardentja Royal-studioilla
Hän antoi periksi Janetin purskahdettua itkuun ja leppyi lopullisesti kuultuaan yhtyeen a cappellana esittämän laulun. Yksinkertaisen ja lohduttoman laulun sanoitus ei ole päätähuimaava, sehän kertoo vain muutamista pienistä loppuneen rakkauden mukana menetetyistä asioista. Onnekkaan sattuman kautta mukaan saatiin tyttölaulajaksi Janet Vogel (s. Kumpi lie kiinnostanut enemmän, sävelmä vai yhtye, joka tapauksessa Guarino oli valmis tekemään sopimuksen saman tien, levymerkki oli vastaperustettu Calico ja yhtyeelle keksittiin uusi nimi. A&R-miehen sopiman esittäytymistapaamisen, oli siis vain ajan kysymys, milloin yhtye hajoaa. 10.6.1942), joka oli Jimmyn tyttöystävän laulutaitoinen kaveri. Tuo poika oli 15-vuotias Jimmy Beaumont (s. Tunnelmat yhtyeen sisällä eivät olleet kohdallaan. Etiketissä lukee säveltäjätiedoissa Rock, Skyliners, mikä. Alkuperäisesittäjä, valkoinen kvintetti The Skyliners pysyi hittinsä imussa pinnalla muutaman vuoden, mutta hävisi monien kohtalotoveriensa tavoin suuren yleisön tietoisuudesta ennen 60-luvun puoliväliä. 21.10.1941 Knoxvillessä). Osa porukasta laisti Joe Rockin ja Specialty-firman PEKKA TALVENMÄKI V uoden ‘59 alussa sekä popettä r&b-listojen kärkipäähän Amerikassa noussut kaihoisa balladi Since I Don’t Have You on yksi doo wop -historian tunnetuimmista sävelmistä. Näin oli peruskoostumus valmis ja se pääsi harjoittelemaan ja odottamaan tilaisuutta sopiva sävelmä ja levytysmahdollisuus tähtäimessään. Häntä kiinnosti erityisesti basisti, joka pistäytyi välillä laulamassa soolo-osuuksia. Since I Don’t Have You -sävelmän synnystä on olemassa erilaisia tarinoita. Luotettavimman version mukaan laulu sai alkunsa Joe Rockin ajellessa kotiin treffeiltä, joiden päätteeksi tyttö oli jättänyt hänet. 30 Blues News 4/2019 SKYLINERSIN SYNTY Skylinersin juuret ovat Pittsburghissa. Eräänä lauantaina Crescentsien tullessa vuoroon oltiin jo illassa, Guarino oli päivän päätteeksi väsynyt ja ärtynyt ja päätti lähteä kotiin. Siitä on vuosien saatossa tehty lukematon määrä cover-versioita esittäjinään popmusiikin kiistattomia huippuja ja soulin puolelta löytyy hienoja esityksiä täydennykseksi. He pitivät lauantaisin non stop -tahtisia tilaisuuksia Carlton House -hotellin kolmannessa kerroksessa. ABCyhtiön PR-mies Joe Rock on kertonut kaupungin sanomalehden haastattelussa olleensa vuonna ‘56 käymässä paikallisella Mount Washington -nimisellä klubilla ja jääneensä seuraamaan nuorten koulupoikien muodostamaa yhtyettä, jolle hän oli muistavinaan nimenkin, The Montereys. Rock kävi myöhemmin illalla jututtamassa poikaa ja kyseli, olisiko tällä kiinnostusta liittyä vastaperustettuun The Crescents -nimiseen yhtyeeseen. Crescents teki Rockin johdolla demon, joka sisälsi kaksi yhtyestandardia (Spanielsin Please Don’t Tease ja Cadillacsin Sympathy) ja jota esiteltiin muutamalle johtavalle merkille. Kyseessä oli alakuloinen Since I Don’t Have You, jonka myötä Joe Rock lähti myymään yhtyettä itärannikon tuottajille. Se sai innoituksensa saksofonisti Charlie Barnetin 40-luvun bravuurista Skyliner, joka oli juuri kokenut uuden tulemisen Carmen McCraen pikkuhittinä. Laulusta tehty demo ei herättänyt kiinnostusta. Hän lauloi The El Rios -nimisessä katuyhtyeessä ja toi Crescentsiin liittyessään mukanaan baritoni Joe Verscharenin. SINCE I DON’T HAVE YOU Sopiva sävelmä osui kohdalle syksyllä ‘58. ABC:n ja joidenkin väitteiden mukaan jopa Atlanticin johtomiehet olivat yhtyeestä kiinnostuneita, mutta sopimukseen asti ei kummankaan firman mielenkiinto riittänyt. Jimmy Beaumont jäi solistiksi ja vanhoista jäsenistä pysyivät porukassa myös tenori Wally Lester ja basso/kitaristi Jackie Taylor. Sekä yhtyeen että sen solistin Jimmy Beaumontin tarina jatkui kuitenkin läpi vuosikymmenien. Tilanteen laukaisi koelaulu Pittsburghissa toimineen Lou Guarinon ja hänen studiomiehensä Lenny Martinin kanssa. Hän törmäsi hissille mennessään illan viimeisiin tarjokkaisiin, tympääntyi lisää Janet Vogelin ”studiota” koskeneesta pikku kommentista ja ilmoitti, että ”tämä oli tässä, voitte lähteä saman tien. Jos kiinnostaa, niin ensi viikolla uudestaan”
Listoille laulu nousi saarivaltakunnassa vasta 70-luvun lopussa Art Garfunkelin perussiistinä versiona. Soulin puolelta löytyy myös mielestäni paras Since I Don’t Have You -versio, sen esitti vuonna ‘67 The Spellbinders herkän tenorisolistinsa Bobby Shiversin johdolla, singlen numero oli Date 2-1556. HITTIVUODET Iso hitti toi Skylinersille tyypilliset esiintymiset johtavissa TV-ohjelmissa ja kiertueissa, tietenkin myös muutaman listasinglen. Vanhoista jenkkicovereista tulevat etsimättä mieleen myös Jay & The Americans, Four Seasons, Rick Nelson, Johnny Mathis, Patti LaBelle ja Don McLean, viimeksi mainittu oli jopa kova hitti 80-luvun alussa. Yhtä ja toista kokeiltiin, mutta suuret oivallukset jäivät puuttumaan. Since I Don’t Have You oli tyypillinen jenkkihitti, Englannissa sitä ei noteerattu lainkaan. Hän ei nimittäin tajunnut loppuharmonian päättyneen vaan jatkoi soolona muutaman tunnelmaa kohottavan sekunnin ajan. Blues News 4/2019 31 tarkoittaa, että laulua hiottiin levytyskuntoon koko porukalla, lopputulos olikin joka suhteessa tasapainoinen. Pakollisen kokeilun teki Manfred Mann, lopputulos oli lievästi sanottuna sopimaton yhtyeen tyylille eikä siitä ollut hitiksi. Calico 103 Since I Don’t Have You (3./12.) One Night One Night 106 This I Swear (20./26.) Tomorrow 109 It Happened Today (-/59.) Lonely Way 114 How Much Lorraine From Spain 117 Pennies From Heaven (-/24.) I’ll Be Seeing You 120 Believe Me Happy Time Sijoitukset olivat ihan kunnioitettavia, mutta silti tuntuu kuin yhtye olisi jäänyt ensihittinsä vangiksi. Jimmy Beaumont ei ollut suuri taituri, mutta hänellä oli aiheeseen sopiva nätti ja alakuloinen ääni ja sen turvin hän sai aikaiseksi riittävän uskottavan tunnelman, jota Lenny Martinin ryhdikäs sovitus ja yhtyeen hymistely tukivat. Hyvin menestynyt This I Swear oli kieltämättä viehättävä, mutta muistutti liikaa Since I Don’t Have You’ta. Oma juttunsa oli Guns ‘n’Rosesin 90-luvun alun näkemys. Selkeitä yhtäläisyyksiä noiden kahden valkoisen solistin varhaisvaiheissa toki on. Ikivihreä Pennies From Heaven on toinen slovari, jota en täysin ymmärrä, Jimmy Beaumont oli hyvä samettiääniseksi kehuttu laulaja, mutta ei tarpeeksi hyvä saadakseen kuluneeseen lauluun henkeä. Tässä kahden ensimmäisen vuoden sato, sijoitukset muodossa (r&b/pop). Calico-sinkkujen parhaat raidat löytyvät mielestäni nopeammalta puolelta, vaikkei sielläkään suuriin mainetekoihin ylletty. Siinä laulun lauloi Susan Wood, jossa parasta oli söpö ulkonäkö, laulupuoli oli väkinäistä vääntämistä. Sävelmän asemaa korostaa myös valinta American Graffitiin sekä pääsy 90-luvun Broadway-uusintaan Grease. Levy ei yltänyt listoille, jonne myöhemmin kipusivat Lenny Welch 70-luvun alussa sekä tahoillaan Ronnie Milsap ja The Vogues, edellinen pärjäsi kantripuolella ja jälkimmäinen Easy Listeningin merkeissä. This I Swear, I’ll Be Seeing You ja Lonely Way olivat kaikki laahaavia ja kohokohdattomia. Oma poikani oli sen ilmestyessä kymmenvuotias, joten jouduin perehtymään Gunnarien coveriin tavallista tarkemmin eikä siinä mitään, kyllä esityksessä kiistattomat ansiot oli. Jenkkilistoilla covereista pärjäsivät parhaiten soultulkinnat, ensin Chuck Jacksonin kömpelö levytys vuonna ‘64 ja muutamaa vuotta myöhemmin Eddie Holmanin tiukkaan puristettu falsettiversio, molemmat käväisivät listojen hännillä. Vauh. Eräässä haastattelussa Beumont on ylpeänä muistellut, että Pittsburghiin esiintymismatkalle tullut Jackie Wilson oli soittanut ehdottaen tapaamista ja oli ällistynyt tavatessaan vastoin odotuksiaan valkoisen nuoren solistitulokkaan. Etsivä löytää yhtä ja toista muutakin, sävelmästä on erään laskutoimituksen mukaan tehty yli 150 coveria, mutta eivätköhän edellä mainitut jo todista, miten kovasta lajinsa klassikosta oli kysymys. Itse en juuri perusta balladeista, joilla jatkohittiä haettiin. Häntä on useasti verrattu Crests-solisti Johnny Maestroon, osittain aiheestakin, mutta mielestäni ero Maestron hyväksi oli luontevuudessa ja sulavuudessa selvä. Janet Vogelin ääni erottuu kauniisti taustalta, valitettavasti vain julkaistussa versiossa ei älytty käyttää demon erikoisuutta, joka oli Janetin pitkä loppuhuhuilu. Maestron tavoin Beaumont kasvoi mustavalkoisessa ympäristössä ja pääsi tutustumaan mustaan yhtyekulttuuriin, esikuvat ja kadunkulmissa lauletut sävelmät poimittiin siltä puolelta
HAPUILUA Skyliners siirtyi vuonna ‘61 Calicolta Colpixille. Sellainen saatiin aikaan vasta vuonna ’60: The Skyliners (Calico CLP-3000) A: (1) Pennies From Heaven (2) When I Fall In Love (3) Tired Of Me (4) Zing! Went The Strings Of My Heart (5) Since I Don’t Have You (6) I’ll Be Seeing You B: (1) This I Swear (2) One Night One Night (3) If I Loved You (4) Tomorrow (5) I Can Dream Can’t I (6) Warm Mitään yllättävää ei listaukseen mahdu, ellei sellaiseksi lasketa raskaasti sovitettua mutta kieltämättä näpsäkästi laulettua versiota 30-luvun Broadway-klassikosta Zing!... Janet meni samoihin aikoihin naimisiin tyrannimaisen poliisin kanssa ja sai vuosien kuluessa hänen kanssaan kolme poikaa. Erityisen taidokas ei hänen suorituksensa ollut, hetkittäin laulu jopa falskahtaa. Tunnetuin esiintyminen liittyi Madison Square Gardenissa järjestettyyn nostalgiakonserttiin, vuosiluvuksi on ehdotettu kaikkea väliltä ‘68–‘72, luotettavin arvaus lienee ‘70. Tuossa tilaisuudessa yhtye oli tiettävästi koossa suurin piirtein alkuperäisessä koostumuksessaan, sen jälkeen tuli muutamia jatkoesiintymisiä ja niiden pohjalta levytyksiäkin, mutta Janetin osalta paluu kotiin arkeen johti synkkiin vuoden ‘80 tapahtumiin. Yhtyeen hittimateriaalia julkaistiin pari vuotta myöhemmin kolmen singlen verran Original Soundilla, samalla saatiin myös 12-raitainen albumi, joka meni sisällöltään paria poikkeusta lukuun ottamatta yksiin Calico 3000:n kanssa. Janet Vogel ehti olla Crescents/Skylinersissa kuutisen vuotta, kunnes erosi vuonna ‘63. Since I Don’t Have You on tärkein, muttei ainoa levytys, jolta hänen äänensä on helppo erottaa. Valitettavasti ei voida sanoa, että hän eli onnellisena päiviensä loppuun asti, päinvastoin hänen elämänsä miehensä henkisenä vankina oli helvetillistä ja se ajoi hänet lopulta itsemurhaan 21.2.1980. Janet pääsi Skylinersista erottuaan laulamaan entisten kavereidensa kanssa vain satunnaisesti. LP:n julkaisu ei Calicon tasoiselle firmalle ollut itsestään selvyys. Kokoonpanossa esiintyi rakoilua, sillä Jimmy Beaumont oli hankkiutumassa soolouralle, vaikka pysyttelikin yhtyeen ykkösäänenä. Colpix merkitsi alamäkeä, sinkkuja julkaistiin kahdessa vuodessa vain kolme:. Hänen poikansa Gavin Rapp käsikirjoitti ja ohjasi 2000-luvulla aiheesta koskettavan elokuvan, joka sai nimen Since I Don’t Have You. 32 Blues News 4/2019 dikas party-julistus Happy Time, espanjalaisesta kabareetanssijattaresta kertova lupsakka Lorraine From Spain ja puhtaat teinipoplaulut Tomorrow ja It Happened Today ovat hyvää valkoista onnenpäivämusiikkia. Since I Don’t Have You (Original Sound OSR-LPS 8873/LPM 5010) A: (1) Since I Don’t Have You (2) This I Swear (3) I’ll Be Seeing You (4) Lonely Way (5) If I Loved You (6) Warm B: (1) Pennies From Heaven (2) It Happened Today (3) Zing! Went The Strings Of My Heart (4) One Night One Night (5) Tomorrow (6) Lorraine From Spain JANET VOGEL Tyttöjäsenen käyttöä doo wop -yhtyeessä on väitetty harvinaiseksi, mutta 50-luvun lopusta on helppo mainita porukoita, joita oli tyttöääni piristämässä, usein vain kävi niin, että tyttö joutui jäämään pois juuri siinä vaiheessa, kun tie levyttämään aukeni. Joe Rock pysyi peräsimessä. Kuulakas nuoren tytön ääni oli silti piristävä poikkeus Skylinersien muun materiaalin seassa ja sävelmä on sitä paitsi ihan nätti. Singleraidalla I Can Dream Can’t I hän sai jopa ykköslaulajan osan. Calico ajautui vaikeuksiin jo vuonna ‘61, jolloin Skyliners siirtyi muualle. Lähdettyään yhtyeestä Janet on listausten mukaan levyttänyt yhden soolosinglen nimellä Janet Deane, vuosi oli ‘63: Gateway 719 I’m Glad I Waited Another Night Alone Kyseessä on molemmin puolin kohtalaisen mukava teinityttölevy, mutta mitään sellaista siinä ei ollut, joka olisi erottanut sen massan yläpuolelle. Koska säveltäjätiedot on merkitty aika epämääräisesti, on hankala arvioida mikä oli Janetin todellinen merkitys sillä puolella, singleraidoista This I Swear ja It Happened Today on joka tapauksessa merkitty hänen töikseen
Kummajaisena todettakoon, että Atco-singlen puoliskot on listattu myös numerolle Motown 1046. Vuonna ‘63 Janet Vogel lähti yhtyeestä. Poikkeuksen muodosti pikkunätti cover Five Keysin Close Your Eyes -hitistä, sen Jimmy ja Janet lauloivat puhtaana vuorotteluduettona samaan tapaan kuin Peaches & Herb muutamaa vuotta myöhemmin. Kovin vakuuttavalta ei noiden aikojen Skyliners-diskografia kuitenkaan näytä: Cameo 215 Three Coins In A Fountain Everyone But You Viscount 104 Comes Love Tell Me Atco 6270 Since I Fell For You I’d Die Cameo julkaistiin vuonna ‘63, mutta todennäköisesti kyseessä on promo, joka on purkitettu jo siinä vaiheessa, kun Skyliners suunnitteli vaihtoa pois Calicolta. Everybody’s Crying -puolelle plussa siitä, että sanoituksessa mainittiin Runaround Sue, sen ja muutenkin ilkikurisen tunnelman takia esitys on Whitburnin listakirjassa merkitty noveltyksi. Kyseessä lienee melkoinen keräilijäkappale, sillä väitetään, että sinkkuja prässättiin tasan kaksi kappaletta ennen kuin suunnitelmat muuttuivat ja numero annettiin Amos Milburnin My Daily Prayerille. Jimmyn arvostus blue eyed soul -miehenä on ollut siinä ja siinä, soolouran alun ja varsinkin Maysinkkujen perusteella olisi aihetta mainintaan ollut. Sama ajatus tulee mieleen seuraavillakin May-singleillä, I Shoulda...ja Never Say Goodbye -puolia voisi hyvällä syyllä kutsua jo early souliksi eikä tilanne ainakaan huonontunut sievällä Give Her My Best -balladilla. 188 oli molemmin puolin viulutaustaista ja laahaavaa rakkauslaulantaa, ei vastenmielistä, mutta henkeä ja persoonallisuutta ei levystä löydy. Olin sen verran utelias, että oli pakko käydä tarkistamassa, hyväksyikö takavuosien Soul Survivor -lehti hänet blue eyed soul -listaukseensa. JIMMY BEAUMONTIN SOOLOVUODET 1962–66 Skyliners hajosi käytännössä vuoden ‘64 paikkeilla. Jimmyn laulu parani kaiken aikaa sitä mukaa kuin yhtyeen tyyli modernisoitui. Makuasiahan tuo osittain onkin, joten ei siitä sen enempää. on tietenkin se moneen kertaan levytetty klassikko, josta Skyliners teki perussiistin version. Jimmy Beaumont sen sijaan lauloi edelleen sooloja, vaikka hänen henkilökohtainen uransa oli jo täydessä vauhdissa. Syitä on monia, Janet Vogelin lähtö on varmaankin yksi ja Jimmy Beaumontin poukkoilu toinen, lisäksi Joe Verscharen meni naimisiin ja vetäytyi pitkäksi aikaa ”siviiliin”. Janet Vogelin ääntä ei Colpixien taustalta juuri erotu. Ylimelankolinen se toki on niin kuin nimikin antaa olettaa, mutta Jimmy lauloi kauniisti. Moitittavaa en löydä myöskään I’d Die -slovarista. B-puolen pikku balladin säveltäjiksi on merkitty Lowe & Mann ja sekin kuulostaa aika vanhahtavalta ollakseen vuoden ‘63 levytys. Kakkossingle oli onneksi erilainen, etenkin Stu Phillipsin sovittama The End Of A Story lipsahti sopivasti teinipopin puolelle. Ei hyväksynyt. Viscount-singlen molemmat puolet olivat vielä balladeja, varsinkin Comes Love kestää hyvin vertailun parhaisiin huippuvuosien tuotteisiin. Gallant-raidoista. Eniten hämmästyttää ja ilahduttaa se, että Jimmy lauloi alavireisen karkeasti, ensimmäinen mieleeni tullut esikuva on Gene Chandler. Blues News 4/2019 33 Colpix 188 I’ll Close My Eyes The Door Is Still Open 607 Baion Rhythms The End Of A Story 613 Close Your Eyes Our Love Will Last Melankolinen ja latteahko, siinä yleisvaikutelma. Jatko Gallantilla ja Bangilla oli epätasaisempaa, linja soulin ja popin välillä tuntui olevan hakusessa.. Soulin kannalta suosikkini on spectoriaanisesti sovitettu You Got Too Much Going For, b-puoli puolestaan on mahtipontista peruspoppia. Three Coins In The Fountain oli sävelmänä kulunut, mutta Jimmy Beaumontin johdolla siitä syntyi erinomainen versio. Since... Singlen molemmat puolet on julkaistu myös Coast-merkin bootleginä numerolla 100. Oli miten oli, Jimmy näyttää lähteneen harvojen yhtyelevytystensä lomassa tekemään ihan tosissaan soolouraa, ensimmäinen single on merkitty syksylle ‘62 ja tämän pötkön viimeinen keväälle ‘66: May 112 Everybody’s Crying (-/100.) Camera 115 I Should Have Listened To Mama Juarez 120 Never Say Goodbye I’m Gonna Try My Wings 136 Give Her My Best I’ll Always Be In Love With You Gallant 3007 There’s No Other Love Please Send Me Someone To Love 3012 Love Is A Dangerous Game Just A Little Closer Bang 510 I Feel I’m Falling In Love Tell Me 525 You Got Too Much Going For I Never Loved Her Anyway Komeasti lähti soolovaihe liikkeelle. May 112:n molemmin puolin unohdettiin laahaavat nyyhkyballadit ja vetäistiin sujuvat teinidoowopit. Linja ei muuttunut vielä Atcollakaan
Hänen suorituksistaan mielenkiintoisin on Dry Your Eyes, joka ei ole versio Brenda & The Tabulations -hitistä, vaan Joe Rockin ja Jimmy Beaumontin säveltämä pikkunätti laulu. 70-luvun alussa ilmestyi koko joukko laahaavia viihteellisiä yhtyelevyjä, joiden musiikki kuulosti pelkästään sekavalta kuorojen raakkumiseksi tai lapselliseksi lallatukseksi sortuneiden hienostelujen takia. Onnistumisen seurauksena yhtye pääsi vastaavanlaisiin tapahtumiin ja esiintyi epäsäännöllisesti läpi 70-luvun alun. Kieltämättä Janet Vogelin sooloilema uusintayritys on aika paljon hätäisempi kuin ”originaali”. Noihin aikoihin alkoi Skylinersin kokoonpanossa muutenkin jatkuvien muutosten aika, sillä myös Wally Lester ja Joe Verscharen häipyivät, heidän tilalleen tulivat Jimmie Ross ja Bob Sholes. Asiaa ei parantanut edes Janet Vogelin osuus. LP:ltä ei julkaistu singleraitoja. Noiden aikojen kokoonpanosta ei ole täyttä varmuutta, muistelojen mukaan ainakin Jimmy Beaumontin pääasiallinen aktiivisuus oli siviilihommissa, hän toimi taksikuskina New Yorkissa. Hänen yhtyeensä kokoonpanosta en löytänyt muuta tietoa kuin arvauksen, että joillakin noiden aikojen levyillä esiintyvä säveltäjäkolmikko Lasak – Vancelow – Daye voi hyvinkin liittyä Taylorin miehistöön. Taylor-Skylinersin levytysura oli lyhyt ja ytimekäs: Jubilee 5506 Everything Is Fine The Loser (34./72.) 5512 Who Do You Love Get Yourself A Baby 5520 I Run To You Don’t Hurt Me Baby Näiden levytysten taustalta löytyy Brooklynissa vaikuttanut tuottajapari, BN:ssä 1/2018 esitelty Mike Lewis & Stuart Wiener, joka tuotti myös edellä käsitellyt Jimmy Beaumontin Bang-singlet. Sitä ennen Skyliners kävi kuitenkin levyttämässä albumin entisen soultuottajan Don Davisin johdolla. Sovittaja oli useimmilla raidoilla Charlie Calello ja kuten totesin, sävelmät olivat enimmäkseen yhtyeen omia. 5506 oli aika kehno lähtö, a-puolella ärsyttävä poppilaulu, ja vaikka Loser pääsi listoille jopa r&b-pää edellä, niin lattealta se minun korvissani kuulostaa. Muut kaksi raitaa jäivät vastaavasti junnaamaan eikä Jimmystä ollut niiden pelastajaksi. Tilanne oli kuitenkin väliaikainen, sillä jo vuonna ‘65 Jackie Taylor kokosi yhtyeen uudelleen, teki muutamia keikkoja ja pääsi myös levyttämään. Menestys jäi Loserin listasijoitusten varaan, Taylorin Skyliners painuikin unohduksiin, kun alkuperäinen muodostelma 60-luvun lopussa palasi kuvioihin. Taylor itse joutui samoihin aikoihin Vietnamiin, kunnostautui siellä ja siirtyi kotiin palattuaan johtotehtäviin musiikkibisneksen ulkopuolelle. Jimmy lauloi komeasti, hetkittäin oltiin jopa soulin puolella ja kun sävelmät olivat koreita, niin lopputulos oli tyylikäs ja huikea listasijoitus ansaittu. COME BACK Aikaisemmin todettu nostalgiaesiintyminen Madison Square Gardenissa toteutettiin valokuvien perusteella nelijäsenisenä. Hänen äänensä on vahvasti esillä kuorokuvioissa ja sen lisäksi hän lauloi soolon peräti neljällä raidalla (A4, A5, B2 ja B4). En jaksanut edes miettiä vertailukohtia, niin lattealta touhu kuulosti. Näin kävi raidoilla Where Have They Gone ja The Day The Clown Cried. Jos solisti osaa asiansa ja sovitus maltetaan jättää riittävän rauhalliseksi, voi tulos olla hyvinkin nautittava. Jackie Taylor ei ollut mukana, Janet Vogel, Wally Lester, Joe Verscharen ja soolouraunelmista luopunut Jimmy Beaumont sen sijaan olivat. Niiden osalta listaus jatkui vasta vuonna’74 ja jäi kahden levyn mittaiseksi. Who Do You Love ei ole se Sapphires-hittisävelmä, vaan mukavasti laulettu soulballadi ja Don’t Hurt Me Baby oli tunnelmiltaan vielä aidompi. JACKIE TAYLORIN SKYLINERS Jimmy Beaumontin sooloura ja Janet Vogelin lähtö hajotti Skylinersit. 34 Blues News 4/2019 yllättää tyylikäs Please Send Me Someone To Love -standardin tulkinta. DON DAVISIN HOIVISSA Janet Vogel joutui jättäytymään pois kiertueilta tai ainakin harventamaan niitä vuonna ‘75. Taustanimistä mainittakoon, että Drive-singlen tuottaja oli entinen blue eyed soul -mies Steve Alaimo ja että aikaisemmin mainittu Mike Lewis on toiminut sovittajana. Capitol 3979 Where Have They Gone (-/100.) I Could Have Loved You So Well Drive 6250 Our Day Is Here The Day The Clown Cried Viihdeballadin onnistuminen on yleensä fifty/ fifty -tapaus. Tai naisistoon, valokuvissa on mukana myös yksi tyttö aidon Skylinersperinteen mukaan. The Skyliners (Tortoise Int’l 1-2749) A: (1) We Got Love On Our Side (2) Smile On Me (3) If You See A Love You Need (4) So Soon We Change B: (1) Oh How Happy (2) The Love Bug (3) A Day Without You Dear (4) Tell The Morning To Hurry LP:ltä poimitut singlet olivat: Tortoise Int’l 11243 Oh How Happy We Got Love On Our Side 11312 Love Bug Smile On Me. Jatkossa meno parani. Skyliners levytti sen ensi kerran vuonna ‘67, mutta silloin se jäi julkaisematta. Joka tapauksessa Skyliners pääsi vielä levyttämäänkin, vuonna ‘71 julkaistiin LP, järjestyksessään oikeiden levyjen joukossa vasta toinen: Once Upon A Time (Kama Sutra KSBS-2026) A: (1) Once Upon A Time (Yesterday) (2) Maybe I Could Have Loved You Better (3) That’s My World (4) Put A Little Love In Your Heart (5) What’s Your Plan B: (1) The Thought Of Yesterday (2) Dry Your Eyes (3) Make Mine As Good As Yours (4) Always Something There To Remind Me (5) And So It Goes (6) Yesterday Today And Tomorrow Myönnettävä on, että tätä julkaisua en ymmärrä ollenkaan. Luultavasti mukaan värvättiin esiintymistilanteisiin myös tyttötäydennys, mutta nimitietoa on vasta 80-luvun alusta, jolloin tuota paikkaa hoiti muutaman vuoden ajan Cathy Cooper
Tätä kirjoitettaessa on Skyliners-konkareista hengissä enää Jackie Taylor. Hän oli tiettävästi loppuun saakka suhteellisen hyväkuntoinen ja esiintymiskykyinen, viimeiseksi jäänyt keikka oli Skyliners-muisteloshow vain pari viikkoa ennen kuolemaa. Onneksi LP sisälsi muutaman siistin balladin, jotka Skyliners selvitti Jimmy Beaumontin johdolla moitteettomasti, niitä kuunnellessa ei hevin huomaa, että asialla oli valkoinen yhtye. Omat vähäiset mielikuvani Frank Czurista perustuvat siihen, että hän on uransa aikana levyttänyt muutamia rokahtavia Motown-covereita. Kuka muistaa, en minä ainakaan. Joe Verscharen kuoli syöpään 2.10.2007 ja Wally Lester niin ikään syöpään 21.4.2015. Oh How Happy on perusvarma versio Edwin Starrin kirjoittamasta Shades Of Blue -yhtyeen 60-luvun hitistä. Viimeksi on lähtenyt maestro itse. Skyliners on myöhemmillä kokoonpanoillaan levyttänyt ”One More Mountain” -nimisen albumin, samoin listoilta löytyy The Laurelsin kanssa yhteisenä julkaistu ”Present ’Old School’”. Kauimmas hyvistä mielikuvista jäi hengetön versio Dan Schaferin säveltämästä ja alun perin laulamasta nyyhkyballadista A Day Without You Dear. Jimmy Beaumont kuoli kotonaan McKeesportissa Pennsylvaniassa 7.10.2017. Yhtyeen perustaja ja uskollinen manageri Joe Rock kuoli 4.4.2000. Toistaiseksi paras kohdalleni osunut Jimmie Beaumont & The Skyliners -kokoelma on ollut vuonna ‘99 julkaistu ”40th Anniversary Edition” (Collectables CD 8822), vähintään yhtä mielenkiintoinen on Jimmy Beaumontin ”The Solo Sides” (Cat King Cole B0021JAHA), joka sisältää 24 raitaa, mukana on siis muutama aikaisemmin julkaisematon täkykin. Blues News 4/2019 35 Don Davis oli rutinoitunut soulmies ja se tuli hyvin esiin albumilla. Ensimmäisenä tulee mieleen 80-luvun alussa julkaistu Acen 15-raitainen vinyyli ”Since I Don’t Have You”. MCA:lle ”Bottom Line” -nimisen duettoalbumin. Siinä tärkeimmät, sen voisi vielä todeta, että Ace julkaisi vuonna ‘89 cd:n ”Once Upon A Time” (Ace CH 268), joka sisältää molemmat 70-luvun albumit.. Love Bug puolestaan on harvinaisen tyypillinen ja mielikuvitukseton diskoraita, vauhdikas ja hyväntuulinen kyllä, mutta kuunneltavaksi yhtä tyhjän kanssa. SKYLINERS-KOKOELMAT Tehdään lopuksi pikakatsaus vuosien varrella julkaistuihin uusintoihin. Janet Vogelin kuoltua vuonna ‘80 Skylinersin kokoonpano oli Jimmy Beaumont, Jimmie Ross, Bob Sholes ja uusi tyttöjäsen Cathy Cooper. Cathy ja Jimmie Ross lähtivät jo vuonna ‘82 omille teilleen levyttäen mm. Cd-puolelta on olemassa useita ”Greatest Hits”tai ”Since...”-nimisiä paketteja, jotka keskittyvät pariin ensimmäiseen hittivuoteen. Czurin ja Pociaskin nimet esiintyvät viime aikoihin saakka Skyliners-päivityksissä, samoin Donna Groom ja Jimmy Beaumont itse. Sen jälkeen alkuperäinen kokoonpano oli Jimmy Beaumontia lukuun ottamatta häipynyt ja uusia jäseniä tuli ja meni niin tiuhaan, että niitä on turha lähteä pikkutarkasti analysoimaan, tässä vain joitakin hajahavaintoja. VIIMEISET VUOSIKYMMENET PÄHKINÄNKUORESSA Tortoise ei ollut Skylinersien viimeinen levy, mutta eräänlainen sillanjakaja se oli. Ei niin, ettei Donna olisi osaava artisti, mutta soulin, edes nykysoulin ystävälle hänellä ei ole mitään annettavaa. Hän oli perustanut jo 60-luvun alussa The Igniters -nimisen yhtyeen ja päätynyt parin välimuodon jälkeen The Jaggerz -ryhmään, jonka The Rapper oli raju menestys, parhaimmillaan listakakkonen vuonna ‘70, Cashboxin mukaan peräti ykkönen. Musicin viihdehitiksi levyttämä nimisävelmä korosti selvästi Donna Groomin asemaa yhtyeessä ja sen innoittamana hän on esiintynyt runsaasti myös itsenäisenä artistina. Niitä ennen oli jo julkaistu joulusingle What Are You Doing On New Year’s Eve (116). Bob Sholesin ja Rick Morrisin lähdettyä on 2000-luvun kokoonpanossa useimmiten esiintynyt parivaljakko Frank Czuri ja Nick Pociask. Siitä ei paljon sanottavaa ole, tyypillinen aikuisviihdelevy. Heistä edellisellä oli takanaan pitkä historia. Neil Sedakan 70-luvun alussa kirjoittama ja Dr. Surullisen Tell The Morning To Hurry hän sen sijaan sai laulaa solistina ja koska kyseessä oli hänen viimeinen merkittävä esiintymisensä levyllä, niin luonnollisesti hänen kohtalonsa tuo raitaan tietyn lisähohdon. Heidän tilalleen pestattiin Rick Morris ja Donna Groom, jotka molemmat pysyivät mukana ainakin vuosikymmenen ajan ja olivat laulamassa myös levytyksissä. Poissa on myös 90-luvulla Jimmy Beaumontia pitkään tuurannut David Proch, joka kuoli liikenneonnettomuudessa jo vuonna ‘98. Tässä kuitenkin perustiedot: One More Mountain (Collectables B009XT88S) (1) Where Have They Gone (2) I Just Don’t Love You Anymore (3) One More Mountain (4) Ball And Chain (5) You Can Come If You Want To (6) Who Knows I Love You (7) All I Need (8) I’ll Never Start To Stop Loving You (9) You’re My Christmas Present (10) Another New Year’s Eve Levyn parasta antia ovat mielestäni jouluraidat, jotka julkaistiin singlenäkin (Classic Artists 123). Taustakuorosta hänen äänensä ei erityisemmin erotu. Muutama vuosi sitten häneltä julkaistiin jopa sooloalbumi, Stevie Wonderin laulujen varaan rakennettu Just Wondering, josta jäi lattea ja pahimmillaan äitelän viihteellinen maku. Koko Tortoise-projektin ykkösasiaksi jää kuitenkin se, että Janet Vogel saatiin levylle mukaan. Parasta siinä suhteessa oli singlen b-puolelle jäänyt We Got Love On Our Side, joka oli hyvä 70-luvun lopun hämyinen sweet soul -raita, onneksi se ei ollut ainoa onnistuminen lajissaan. Edellinen on vuodelta 2005
toukokuuta 1961 Hillside-teatterissa Queensissa, kun Murray The K ilmoitti pahaa aavistaneille kuulijoille, että yhtyeen laulut on laulettu. Vuosi siitä The Belmonts oli taas uusien haasteiden edessä, kun Dionin saappaisiin noussut Carlo Mastrangelo hyppäsi hänkin soolouralle riitaannuttuaan yhtyekavereidensa kanssa raha-asioista. Tässä vaiheessa Dion oli siirtynyt Columbialle, joten hänen seuraajastaan Belmontsissa tehtiin nyt tähden jalanjäljissä kulkijaa myös Lauriella. Hyvä niin – vähätkin taustalaulut olisi voinut puolestani poistaa ja antaa Wildelle vielä lisää tilaa. Toteutuskin hankasi, sillä Sheridan on väittänyt, että tuottaja Bert Kaempfert ei pysynyt biitissä puisine rytmikapuloineen, joilla hän yritti tuoda tuoretta otetta kappaleeseen. Tässä vaiheessa kovia kokeneiden vaeltajien pääsolistina toimi Bobby Hendricks, joka yltää raidalla suorastaan clydemcphattermaisiin sfääreihin. TONY SHERIDAN & THE BEAT BROTHERS Ruby Baby / What’d I Say (Polydor 52 025) THE DRIFTERS Drip Drop / Moonlight Bay (Atlantic 45-1187) Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa merkkipäivät kappaleella, josta niin Dion kuin alkuperäisesittäjä tekivät hienon tulkinnan. MARTY WILDE A Teenager In Love / Danny (Philips 45-PB 926) Entinen vaatekauppias, Britannian ensimmäinen rock’n’roll-manageri Larry Parnes oli haka keksimään taiteilijanimiä suojateilleen. Makoisa levy! CARLO Baby Doll / Write Me A Letter (Laurie 3151) Edellissinkun jälkeen on pakko kurkata vielä pikaisesti Carlon soolodebyyttiin tammikuussa 1963. Britanniassa ei yritetty tehdä kappaleesta lauluyhtyemusiikkia, vaan sovitusta vietiin soololevytyksen suuntaan. Eiköhän Ruby Baby kuultu myös Stockmannilla, kun Sheridan vieraili bändeineen täällä lokakuussa 1963 ja heitti tavaratalon ravintolassa pari pikaesitystä. Tämä single jäi Carlon viimeiseksi kokoonpanossa. Yritin kuunnella, miten pahasti kuulu orkesterinjohtaja oli pudonnut kyydistä, mutta en nyt kaataisi levytyksen jäämistä varsin keskinkertaiselle tasolle Dioniin (ja Driftersiin) verrattuna pelkän Kaempfertin piikkiin – tästä nimittäin puuttuu se räväkkyys, mikä teki DiMuccin levyistä niin mainioita. Billboardin listalle sijalle 28 noussut Come On Little Angel, alkujaan mahdollisesti B-puoli, on täyttä Dionia: Ernie Marescan tarttuva sävellys, meluisa sovitus twist-viitteineen ja Mastrangelon kadunkulmissa opetellut alan laulukikat. Lisäksi King Curtisin saksofonisoolo junakompin päälle on vähintäänkin pippurinen, ellei jopa raisu. Tämä vuoden 1963 Polydor-julkaisu on ollut kaiketi yksi helpoimmista tapauksista, sillä saman vuoden tammikuussa äänitetyllä Dion-kopiolla eivät soita Pete Best ja kumppanit, vaan Euroopassa rundilla olleet Joey Deen taustamuusikot The Starliters -bändistä. Dion jyräsi samalla listalla, Billboardin sadan tulikuuman joukossa, kuutoseksi saakka. Kun hän kiinnitti talliinsa artistin, mattikoivusesta tuli hetkessä Vince Eager, Duffy Power tai Dickie Pride. THE BELMONTS Come On Little Angel / How About Me (Sabina SAB 505) Levykeräilijöiden 45cat kerää verkossa monenlaista kokijaa ja näkijää: keskusteluun siitä, milloin Dion lähti kävelemään The Belmontsista, löytyi saitilla silminnäkijä: se oli 27. Kun Reg Smith oli jo muuttanut nimensä astetta vauhdikkaammaksi Reg Patersoniksi, hyppy Marty Wildeksi oli hänelle Parnesin käskystä lyhyt. Wilde sai näkemyksensä Dion & The Belmontsin hitistä (ja tulevasta klassikosta) ulos jo toukokuussa 1959, kun Laurie-sinkku oli ilmestynyt rapakon takana maaliskuun lopussa. Erityisesti aivan mikrofonin lähellä näpelöitävä basso tuo Dionin versioon persoonallista otetta. Vaikka levytysten tunnelmassakin on eroa, Dionin Columbia-sinkulta kuulee mainiosti myös sen, miten paljon studiotekniikka kaikuineen oli kehittynyt viidessä vuodessa. LES VAUTOURS Pas Sincere / Jacky Qu’as-tu Faut De Moi / De T’Aimer, De T'Aimer / Le Jour De L’Amour (Festival FX 1281 M) Ranskassa kuviot olivat vähän kuin Stadissa nuorisomusiikin pioneeriaikoina: vähät pariisi. Sen kunniaksi Divarien helmissä kunnioitetaan New Yorkin sammaloitumatonta teinitähteä esittäjillä tai kappaleilla, jotka liittyvät Dionin uraan tavalla tai toisella. Ei tämä nyt villi ole, mutta ihan (s)martti esitys. Baby Dollissa on kaikki hyvän Dionlevyn ainekset The Del-Satinsin terhakkaa falsetissa kulkevaa taustalaulua myöten, mutta ostajat pettivät – hieno levy jäi kuplimaan sijalle 123 Billboardin listalla. Olin paikalla, kirjoitti joku lauluyhtyefanaatikko, vaikka virallisesti erosta tiedotettiin vasta lokakuussa. Drifters pisti keväällä 1958 purkkiin jälleen kerran yhden Jerry Leiberin ja Mike Stollerin huippujutun: on tarttuva sävelmä, vetävä tarina sanaleikkeineen, mainiot muusikot. 36 Blues News 4/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 46 PETRI LAHTI K aupunkilaisten, lauluyhtyevetoisten ja tarttuvien kappaleiden mestari Dion täytti 80 ikävuotta keskikesällä. Kuunnelkaapa! Drifters sai noiden vuosien kysyntään nähden jonkinlaista listamenestystäkin kappaleelle (sija 58) mutta reilut viisi vuotta myöhemmin Tony Sheridan tunnettiin hajamielisyydestään, mutta tutkijoille ja musiikin rakastajille hänen seikkailunsa Hampurissa ovat aiheuttaneet runsaasti purtavaa
DINO & THE DIPLOMATS Homework / Hush-A-Bye My Love (Vida DU 0100) Mystisiä ovat ja olivat levypomojen juonet – taas kerran. Kiekon kolme muuta esitystä ovat huomattavasti parempia. Single ei ole yhtään hassumpi, mutta Dion-yhteydet jäävät kyllä odotettua suppeammiksi.. Scandia-tulkinta on odotusten mukaisesti aika tekopirteä. Kun levyhyllyn ääressä iski D-kirjaimen kohdalla valinnanvaikeus, vetäisin platan teejiimalinmaisesti hyllystä käsikopelolla. Tällä kolmos-EP:llään ”Korppikotkat” iskivät kyntensä rohkeasti Dionin jättihitin kimppuun, mutta kana jää kyllä kynimättä. LAILA KINNUNEN / LAILA JA ERKKI Älä kiusaa tee / Kurkota kuuhun (Scandia 523) Mikä on, ettei Dionin parhaimpien vuosien musiikki ole innostanut suomalaisia yrittäjiä. ERNIE MARESCA Shout! Shout! (Knock Yourself Out) / Crying Like A Baby Over You (Seville 45-117) Takavuosien tiskijukkakeikkojen varmoja nakkeja tanssilattian vilkastuttamiseen noin kello 02.36. Touhuissa oli muutakin yhteistä kylmään Pohjolaan: into löi välillä osaamisen. Ehkä väkevästi esitetyt New Yorkin italialaiskulmien tunnot olivat yksinkertaisesti liikaa humppakansalle. Lopussa yllättää vielä kitarasoolo, joka kättentaputuksin maustettuna nuorentaa levytyksen tunnelmaa kummasti. Hittipuoli on oikein malliesimerkki siitä: väkevää laulua, pontevaa rytmiä, yllättäviä soitinvalintoja (kazoo!), katkerankirpeää lyriikkaa. Onnea! promokuvan perusteella afroamerikkalaista vertakin. Vaikka sielläkin syntyi runsaasti laatumusiikkia, Lauriella Dion oli sittenkin raikkaimmillaan. Homeworkilla Dinon sävy on Dionia tummempi, onhan yhtyeessä vanhan DION Little Diane / Lost For Sure (Laurie 3134) Päästetään ääneen viimeisenä itse synttärisankari. Merkin ykkösartistin brändillä liehittely ei selvästikään auttanut lähettiläitä, sillä porukan Laurie-pesti jäi yhteen singleen, mutta tällä pienemmällä nykkiläismerkillä saatiin ulos kaksi muuta julkaisua. Esimerkiksi Les Vautoursin liiderin, laulavan komppikitaristin Vic Laurensin Tony-veli soitti Les Chaussettes Noiresissa. Kesäkuussa 1962, Little Dianen rymistellessä listasijalle kahdeksan, Dionin uralla häämötti jo seuraava askel, hyppy nuorisomusiikkia huonommin tunteneen Columbian palkkalistoille. Kun harlemilainen The Universals sai sopimuksen Laurielle, ryhmän nimi muutettiin Dinoksi diplomaatteineen ja säveltäjäapua haettiin samasta väestä joka jeesasi Dionia belmontteineen. Kovan kynäniekan uralle sattui sellainenkin harvinainen hetki, että hän toimi välittäjänä, kun Laurie-levy-yhtiön aineeton ja aineellinen omaisuus myytiin vuonna 1992 Capitolille. Soolo-osuudetkin ovat, miten se nyt sanoisi, aika napakoita: matalalla muriseva kitara yksitoista sekuntia ja lopussa täysin puskista tuleva torvi saman verran. Toki Cisse Häkkiseltä, Esa Pakariselta ja joiltain muilta löytyy tulkintoja, mutta esimerkiksi Wanderer on tainnut jäädä täällä Jam Rock Bandin version varaan. Blues News 4/2019 37 laismuusikot tunsivat toisensa. Onneksi kankea Melakoski malttaa antaa tilaa orkesterinsa tähtisolistille ja tyytyy vain kommentoimaan silloin tällöin touhua novelty-tyyliin. Kääntöpuolelta löytyvä yksinäisen miehen balladi, tämäkin DiMuccin kynästä yhdessä artistin elämänkumppanin Susan Butterfieldin kanssa, täydentää hienon singlen hienolta artistilta. B-puolen vauhdikkaalla Hush-A-Bye My Lovella jatketaan New Yorkin doowopin tunnelmissa. Varsinkin Laurens on kapean äänialansa takia pulassa lauluosuuksien kanssa. Laila Kinnunen ja Erkki Melakoski iskivät sentään näppinsä alkuvuodesta 1964 Jimmy van Heusenin kynäilemään ikivihreään Swinging On A Star, josta Dion ja kumppanit olivat muokanneet oman näköisensä nelisen vuotta aiemmin. Maresca oli siis ensin luomassa Laurien suuruuden aikaa huippusävellyksillään, Runaround Suella, Wandererilla ja muilla, ja hoiti sitten Schwartzin veljeksille ja muille omistajille vielä eläkerahat seikkailuista musiikkimaailmassa. Pekka Talvenmäki perehtyi Ernie Marescan uraan Blues Newsissa 195 (3/2002), joten jätetään tarkemmat kertaukset siitä väliin, mutta todetaan että sen minkä hän häviää lauluäänessä ja -taidoissa kaverilleen Dionille, korvataan äärimmäisen tarttuvalla ja menevällä sävellyksellä sekä sovituksella. Twistillä tässä yritetään ratsastaa, mutta kiertoliike jää tällä kertaa saavuttamatta. Näpit osuivat tähän kannelliseen sinkkuun, jonka löysin joskus 1980-luvulla Black & Whitesta
Kaikkiaan tuota esitystä on vuosien mittaan myyty vähintään kahdeksan miljoonan kappaleen verran. Tallenteiden omanlaisensa erikoisuus on kahdella niistä kuultava ja huuliharpun äänimaailmaa tavoitteleva melodican soittelu. Toiseksi bändissä ei ollut minkäänlaista huuliharpun soittelijaa ja kolmanneksi sen laulusolisti Eric Burdon oli poikkeuksellisen kyvykäs bluesja r&b-vokalisti, monien mielestä tuon ajan paras valkoinen sinisten tunnelmien luoja. Levytysluetteloiden mukaan vaikuttaa siltä, että Eläinten keskeisimmät oppi-isät olivat Chuck Berry ja Ray Charles. Uusissa ympyröissä yhtyeen ura lähti jyrkkään nousuun. Laulun päätymisestä yhtyeen ohjelmistoon on siitäkin olemassa monenlaista tarinaa, mutta todennäköisesti Burdon ja kumppanit nappasivat sen Bob Dylanin ohjelmistosta. Noiden tapahtumien jälkeen The Animals olikin sitten valmis siirtymään pop-musiikin silloiseen keskukseen Lontooseen. Columbia-merkillä julkaistu ensisingle Baby Let Me Take Home / Gonna Send You Back To Walker kohosi jo vuoden -64 maaliskuussa yleisen pop-tilaston sijalle 21, ja vielä paljon parempaa oli pikaisesti tulossa. Tuon ensimmäisen session tuloksina syntyivät sarjassaan kohtalaista tasoa edustavat versiot lauluista I Just Want To Make Love To You, Boom Boom, Big Boss Man ja Pretty Thing, joiden alkuperäisversiot tekivät tietysti Muddy Waters, John Lee Hooker, Jimmy Reed ja Bo Diddley. Newcastlen poikien ensimmäiset levytykset tehtiin vuoden -63 syksyllä. Ensinnäkin sen jäsenet olivat kotoisin Englannin luoteisosassa sijaitsevasta Newcastlesta eivätkä siten mistään Lontoon lähialueilta. Se singahti vauhdilla Englannin listaykköseksi ja saavutti aikaa myöten saman sijoituksen myös useissa muissa maissa kuten USA:ssa ja Suomessa. Ray-neron ohjelmistosta ovat puolestaan. Kyseisen illan koko musiikillinen anti, millä on mieluummin historiallista kuin puhtaasti taiteellista arvoa, tallennettiin vanhanmallisella kelanauhurilla ja on sittemmin julkistettu useaan otteeseen. Chandler on myös ainoana heistä siirtynyt yläkerran orkesteriin kuoltuaan v. Todennäköisesti nuo silloiset nuoret miehet oppivat myös Doctor Claytonin klassikon (I) Gotta Find My Baby nimenomaan Chuck-sedän version avulla. Siellä se ensin säesti legendaarista Sonny Boy kakkosta ja siirtyi sen jälkeen oman seitsemän esityksen mittaisen settinsä pariin. Hieman myöhemmin eli 30.12.1963 yhtyeellä oli kaksiosainen keikka kotikaupungissaan paikassa nimeltä Club-A-Go-Go. mustaa musiikkia muotoilleista kokoonpanoista etenkin kolmessa suhteessa. Vuoden 1966 ollessa lopuillaan Animals-story käytännössä päättyi, kun Eric Burdon vanhan kaverinsa Alan Pricen tavoin siirtyi itsenäiseksi artistiksi. Saman vuoden toukokuussa viisikko tekaisi ikimuistoisen version vanhasta kansanlaulusta The House Of The Rising Sun. Aluksi Lontoossa tehtyjen Animals-levyjen tuottajana toimi Columbian Mickie Most, jonka yhteistyö Eläinten kanssa kuitenkin loppui vuoden -65 lokakuussa. Yhtyeen varhaisimmat jäsenet olivat Burdonin lisäksi kosketinsoittaja Alan Price, kitaristi Hilton Valentine, basisti Bryan ”Chas” Chandler ja rumpali John Steel. Joukkion nimenä oli tosin silloin The Alan Price Rhythm & Blues Combo, mikä muuttui muotoon The Animals jo saman vuoden aikana. -65 Dave Rowberry ja Steelin v. Sen jälkeen yhtye siirtyi Deccalle ja sai vielä noin vuoden verran aikaiseksi niin kaupallisesti kuin myös taiteellisesti tasokkaita tallenteita. Uuden nimen on monesti kerrottu olleen peräisin yhtyeen hurjista otteista, mutta ainakin John Steelin muisteluiden mukaan sen keksi multiinstrumentalisti Graham Bond. -66 Barry Jenkins. Heistä edellisen tuotannosta yhtye nappasi sellaiset teokset kuin Almost Grown, Around And Around, How You’ve Changed, Let It Rock, Memphis Tennessee ja Sweet Little Sixteen. 1996 aivoverenvuodon seurauksiin. Vuonna 1938 syntynyttä Chandleria lukuun ottamatta he kaikki edustavat vuosien 1941–43 satoa. Pricen korvasi v. 38 Blues News 4/2019 THE ANIMALS 1963–1966 Klassikoiden lähteillä, osa 57 Brittiyhtye The Animals poikkesi muista vastaavanlaisista 1960-luvulla ns
Lähinnä r&b:n ja soulin puolelle taasen sijoittuvat sellaiset makupalat kuin Shirley Goodmanin ja Leonard Leen Let The Good Times Roll, Nappy Brownin (Night Time Is) The Right Time, Fats Dominon I’m In Love Again, Sam Cooken Bring It On Home To Me, Nina Simonen Don’t Let Me Be Misunderstood, Joe Texin One Monkey Don’t Stop No Show, Chuck Willisin What Am I Living For ja Screamin’ Jay Hawkinsin I Put Spell On You, joita kaikkia niitäkin Eläimet aikoinaan vetelivät melkoisella menestyksellä. Hajoamisensa jälkeen Animals esittäytyi uudelleen alkuperäisessä kokoonpanossaan vuosina 1968, -75 ja -83, ja joukkion kokonainen LP-levykin nimeltään ”Before We Were So Rudely Interrupted” julkaistiin v. Vesa Walamies. Suoranaisen bluesin sektorilla yhtyeen merkittävimmäksi esikuvaksi voidaan nimetä kappaleiden Boom Boom, Dimples, I’m Mad Again ja Maudie ansiosta loputtoman boogien sankari John Lee Hooker, mutta myös muita hyviä blues-tulkintoja oli Eläinten repertuaarissa mukana runsain määrin. Mielestäni Eläimet olivat parhaimmillaan vuosien 1964 ja -65 taitteessa, jolloin valmistettiin aineistoa heidän mainiolle albumilleen ”Animal Tracks”. -77. Vuonna 2013 tuomioistuin päätti pitkän käräjöinnin jälkeen, että nimeä The Animals saa käyttää Eric Burdon eikä John Steel. Blues News 4/2019 39 lähtöisin Animals-tallenteet Hallelujah I Love Her So, Hit The Road, Jack, I Believe To My Soul, Mess Around ja Talkin’ ’Bout You. Aika laihoiksi jäivät kuitenkin noiden come back -yritelmien tulokset. Siitä sopii hyvin aloittaa tämän maineikkaan kokoonpanon tuotantoon tutustuminen. Louis Jimmyn Going Down Slow, Big Bill Broonzyn Rock Me Baby, Howlin’ Wolfin Smokestack Lightnin’, Sleepy John Estesin ja Big Maceon Someday Baby eli Worried Life Blues ja myös Eric Burdonin omaa tekoa oleva For Miss Caulker. Jimmy Reedin Big Boss Man, Bright Lights Big City ja I Ain’t Got You, Muddyn Louisiana Blues ja I Just Wanna Make..., Ma Raineyn See See Rider, Bessie Smithin Me And My Gin (väärällä nimellä Gin House Blues varustettuna), James Odenin eli St. Niitä ovat mm. Pretty Thing sekä Roadrunner ja The Story Of Bo Diddley löytyvät Animals-diskografiasta. Kaikkiaan neljä Bo Diddley -mukaelmaakin eli Bo Diddley, em
Kokomo Arnoldilta on peräisin myös Johnsonin toisessa klassikkokappaleessa kuuluisaksi tekemä ilmaus, ”dust my broom”. New Yorkissa, Teksasissa, Kentuckyssa, Indianassa sekä Kanadassa, joten Johnsonin heikosta maantiedon tuntemuksesta tuskin on kysymys. Mississippistä ja muualta etelästä sinne muutti mustaa väestöä varsinkin 1940ja 1950-luvuilla. BLUESMAANTIETOA Sweet home Chicago TIMO KAUPPINEN C hicago on koko historiansa ajan ollut vetovoimainen ja houkutellut paremman toimeentulon toivossa eläviä ihmisiä puoleensa. Välillä Chicago-blues sinnitteli soulin ja muiden musiikkityylien varjossa, mutta on edelleen elossa ja voi hyvin. Yksi mahdollinen selitys on, että Johnson halusi viitata vertauskuvallisesti vain kahteen eri paikkaan, jotka etelän mustille edustivat toivoa paremmasta elämästä, ja joihin mustaa väestöä muuttikin paljon jo 1930-luvulla. Windy Cityn talvi-ilmastokin poikkesi melkoisesti etelän sääoloista. Tämä klassikkokappale sai uutta näkyvyyttä myös ”The Blues Brothers” -elokuvan myötä vuonna 1980. Chicagohan ei tietenkään sijaitse Kaliforniassa, vaan Illinoisissa. Miljoonan asukkaan rajapyykki ylittyi vuonna 1890, ja väkiluku oli suurimmillaan vuonna 1950, jolloin väestönlaskennassa kirjattiin 3,6 miljoonaa asukasta. Huolimatta siitä, että Johnsonin sanoitus mainitsee Chicagon vain viitteellisesti, kappaleesta on tullut eräänlainen Chicagon kaupungin tunnuslaulu, joka saattaa soida esimerkiksi urheiluareenoilla Chicago Bullsien, Blackhawksien, Bearsien, White Soxien tai Cubsien otteluissa. 2, Lucille Boganin Red Cross Man, Scrapper Blackwellin Kokomo Blues ja Kokomo Arnoldin Old Original Kokomo Blues. Bluesklubeja kuitenkin syntyi, bluesia julkaisevat levy-yhtiöt kukoistivat, ja blues soi myös kaikelle kansalle Maxwell Streetin kaltaisissa paikoissa. Junior Parker, Magic Sam, Buddy Guy, Freddie King, Fleetwood Mac, Eric Clapton ja Stevie Ray Vaughan. Kappaleen sanoituksessa mies houkuttelee naisystävää matkustamaan kanssaan, koska elämä kotipaikkakunnalla on käynyt vaikeaksi. Edith North Johnsonin Honey Dripper Blues No. He toivat mukanaan oman kulttuurinsa, ja bluesmuusikot. Täysin omasta päästään Johnson ei kappaleensa melodiaa ja sanoitusta keksinyt, vaan useissa varhaisemmissa blueseissa esiintyy jo samankaltaisia sävelkulkuja ja sanontoja. Tällaisia ovat mm. Tulkintoja Sweet Home Chicagosta on tehty kymmenittäin, tekijöinä mm. Vuonna 1833 perustettu Chicago kasvoi alkuaikoinaan voimakkaasti keski-, itäja eteläeurooppalaisten ja irlantilaisten siirtolaisten virratessa kaupunkiin. Työnsaanti tuolloin oli silti vaikeaa ja sosiaaliset olot olivat kurjat mustien asuttamilla alueilla Chicagon South Sidella ja West Sidella. Asiaa on ihmetelty ja pohdiskeltu. Johnsonin tiedetään käyneen soittokaverinsa Johnny Shinesin kanssa Chicagossa ja sen lisäksi mm. CHICAGON VETOVOIMA Robert Johnson levytti marraskuussa 1936 Gunter-hotellin huoneessa 414 San Antoniossa Teksasissa kappaleen Sweet Home Chicago, joka on tunnetuin Chicagoon liittyvä blues. Oh, baby, don't you want to go Back to the land of California, to my sweet home Chicago Now one and one is two, two and two is four I'm heavy loaded baby, I'm booked, I gotta go.. Buddy Guyn Meet Me In Chicago (2013) vääntää Kalifornia-Chicago -omituisuuden hauskasti muotoon: “Baby, don’t you wanna go home / Back from the land of California / To my sweet home Chicago”. Tässä artikkelissa tutustutaan kaupunkiin ja sen historiaan blueskappaleiden sanoitusten välityksellä. Lähtöjärjestelytkin on jo tehty: Johnsonilta näyttää yhteenlasku sujuvan, mutta miten mahtaa olla maantiedon laita
Vuonna 1932 RCA Victor aloitti bluesin julkaisemisen Bluebird-merkillä. Laadusta ei kuitenkaan tingitty, sillä tässä yhtyeessä soittivat mm. Useita aiheeseen liittyviä kappaleita on myös levytetty. Chess-levy-yhtiössä vuodesta 1948 aina 1960-luvun alkuun saakka tuottajana, kykyjenetsijänä, studiomuusikkona ja lauluntekijänä. Täysin omaelämänkerrallinen laulu tuskin on, koska kertojan naisystävä rukoili tätä jäämään luokseen vuonna 1934, jolloin Rogers itse oli 9-vuotias. Murhia tehtiinkin Chicagossa enimmillään 970 kappaletta (1974), mutta 2000-luvulla luvut ovat laskeneet. Väestön lisääntyessä nopeasti asuntopula nosti vuokria ja häätö uhkasi, jollei vuokraa pystynyt maksamaan. John Lee Hookerin House Rent Boogiessa (1960) kertoja on menettänyt työnsä, saa naiseltaan häädön kadulle, koska ei pysty maksamaan asumistaan, ja soittelee kadulla boogieta toivoen lantteja ohikulkijoilta. Blues News 4/2019 41 Blueskulttuuri sai Chicagossa alkunsa 1920-luvulla, jolloin kaupunkiin syntyi jo joitakin bluesklubeja. Lähiympäristön ihmiset kutsuttiin perjantaitai lauantai-illaksi pientä pääsymaksua vastaan pitämään hauskaa asuntoon, jossa boogie woogie -pianisti tai jotkin muut musikantit tanssittivat väkeä. Eräät muusikot pääsivät levyttämäänkin. Chicagossa ja muissa suurissa kaupungeissa vuokranmaksusta pyrittiin selviytymään järjestämällä ”vuokranmaksubileitä” (house rent party). Muddy Watersin yhtyeen kitaristina ansioituneen Rogersin esitys äänitettiin jo vuonna 1954. Uudessakin bluesissa sama ajatus esiintyy esimerkiksi Taj Mahalin ja Keb’Mon biisissä Don’t Leave Me Here (2017). valimossa vuosina 1927–1934. Työnsaannin ohella myös palkkaus oli syrjivää. Vaikka orjuutta eikä lainvastaista räikeää rotusyrjintää ollut, valtaväestön ennakkoluulot rajoittivat työnsaantia ja ohjasivat mustia huonosti palkattuihin, raskaisiin töihin. Näitä ovat esimerkiksi Bessie Smithin House Rent Blues (1924), Lil Johnsonin House Rent Scuffle (1929), Champion Jack Dupreen House Rent Party (1961) ja Big Bill Broonzyn House Rent Stomp (1951). Chicagon teollisuustuotanto kasvoi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, mikä kiihdytti voimakkaasti 1940ja 1950-luvuilla mustien muuttoliikettä etelästä pohjoisen kaupunkeihin. Chicagon ihannointi on kuitenkin saanut rinnalleen jo realismiakin, sillä kappale loppuu säkeeseen: “I’m gonna live in Chicago, it’s the baddest place around”. Mustien elinolot Chicagossa olivat varsin kurjat ennen toista maailmansotaa. Al Capone (1899–1947) ja kieltolain aikaiset gangsterisodat ovat ylläpitäneet elokuvateollisuuden suosiollisella avustuksella Chicagon mainetta väkivaltaisena kaupunkina. Bluebird-soundin. Kappale vakuuttelee kuulijalle, että “Chicago’s the best place I ever knowed”. Hän aloitti uransa ammattinyrkkeilijänä, mutta siirtyi vähitellen muusikoksi ja toimi mm. Dixon auttoi kuuluisuuteen monet Chicago-bluesin keulahahmot kuten Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin. Hän teki yhteistyötä lukuisten muidenkin artistien kanssa, sellaisten kuin Chuck Berry, Otis Rush, Magic Sam, Bo Diddley, Little Walter, Sonny Boy Williamson, Koko Taylor ja Eddie Boyd. Vuokrarahat saadaan lopulta kokoon ja sitten onkin aika pistää sen kunniaksi pystyyn pirskeet: ”Now I got this rent, now let’s get together, y’all / Let’s have a ball / Hey, hey, hey”. Koti-ikävästä kertovat mm. Big Bill Broonzy, Roosevelt Sykes, Washboard Sam ja Sonny Boy Williamson. Sodan jälkeen Bluebird lopetti ja uusintajulkaisut siirrettiin takaisin RCA Victor -merkille. Yhtiö julkaisi myös jazzia, big band -musiikkia ja kantria. Muita varhaisia Chicagossa levyttäneitä olivat Tampa Red, Big Bill Broonzy ja Georgia Tom Dorsey. Joskus prostituutiota ja uhkapelaamistakin esiintyi samassa yhteydessä, eikä väkivaltaisuuksiltakaan aina vältytty. Levyjä tehtiin halvalla käyttäen usein hyväksi yhtiön omaa sessiobändiä. Nykyinen kaupungin asukasluku on noin 2,7 miljoonaa (koko kaupunkiseudulla noin 10 miljoonaa), joista mustia on hieman alle 30%. Broonzyn kappaleen sanoituksen mukaan samasta työstä maksettiin mustalle työntekijälle vain puolet valkoihoisen palkasta. Tanssipaikalta sai ostaa usein myös voileipiä, alkoholia ja muita virvokkeita. Muddy Watersin My Home Is In The Delta (1964) ja I Feel Like Goin’ Home (1948). Sodanjälkeisen Chicago-bluesin voimahahmo, Willie Dixon muutti Mississippistä Chicagoon jo vuonna 1936. Hän kuvaa omakohtaisesti kokemaansa syrjintää työelämässä kappaleessa Black, Brown And White (1951): Bluespianisteista ainakin Pinetop Smith, Cow Cow Davenport, Meade Lux Lewis, Albert Ammons ja Jimmy Yancey soittivat vuokranmaksupippaloissa. Vuonna 1920 Chicagoon tullut Big Bill Broonzy teki soittamisen ohella erilaisia hanttihommia, mm. Yhdessä kykyjenetsijä ja tuottaja Lester Melrosen kanssa nämä muusikot loivat ns. Koneellisen puuvillanpoiminnan yleistyminen 1940-luvun lopulla myös vähensi työvoiman tarvetta puuvillapelloilla ja pakotti monet lähtemään työnhakuun muualle. Useat blues-artistit levyttivät Bluebirdille, eräät heistä, kuten Arthur Crudup, Lil Green ja Tommy McClennan, hyvinkin pitkään. Vuonna 2018 murhissa If you’re black and gotta work for a living This is what they will say to you They says if you was white, should be all right If you was brown, stick around But as you’re black, brother, git back git back git back. Jos töitä ei ollut tai toimeentulo oli muusta syystä niukkaa, vaikeuksia tuli helposti myös asunnon vuokranmaksussa. Varsin yleisiä ovat myös bluesit, joissa ei kaivata Chicagoon, vaan päinvastoin, mieli tekee Chicagosta takaisin deltalle tai muualle etelään. Sweet Home Chicagon ohella toinen esimerkki kaupungin vetovoimasta kertovasta kappaleesta on Jimmy Rogersin Chicago Bound, joka julkaistiin Rogersin ensimmäisellä sooloalbumilla vuonna 1970. SWEET HOME. Se kuvaa Georgiasta vuonna 1934 alkanutta matkaa, joka vie minäkertojan Memphisin ja St Louisin kautta Chicagoon. Ensimmäisiä pioneereja Paramount Recordsin studioilla olivat Alberta Hunter, Cow Cow Davenport ja Blind Lemon Jefferson. Mustien osuus Chicagon väestöstä nousi vuoteen 1970 mennessä yli 30 prosenttiin. Myös poliiseja jouduttiin lahjomaan, jotta nämä katsoisivat laittomuuksia läpi sormien.
”Murhapääkaupunki” oli St Louis (66/100 000) ja muut mitalistit olivat Baltimore ja Detroit. Kesällä voi toki olla helteisempää ja joskus todella kuumaa, kuten vuoden 1995 lämpöaallon aikana, jolloin mitattiin jopa 52 C. Muddy Watersin akustinen tunnelmointi Cold Weather Blues (1964) on koti-ikävälaulu. Erityisryhmillä voi olla myös omat vaikeutensa. Chicagon luvut ovat kuitenkin selvästi kansallista keskiarvoa (5/100 000) korkeampia. Mieli tekee lähteä takaisin etelään, jossa paikallinen sää sopii paremmin yksiin vaatetuksen kanssa: “Well, you know I’m going back down south / People, where the weather suits my clothes”. Kappaleessa on kylmä, mikä sopiikin tunnelmaan, sillä kertojan nainen on jättänyt tämän kylmästi toisen miehen takia. Rahaa ei ole, päällystakki on kanissa, ja talvi on tulossa. As the snow flies On a cold and gray Chicago mornin’ A poor little baby child is born In the ghetto /.../ He buys a gun, steals a car Tries to run, but he don’t get far And his mama cries /.../ And as her young man dies On a cold and gray Chicago mornin’ Another little baby child is born In the ghetto And his mama cries. Paul Wintertime Blues (2010) kuuluu uusimpiin kylmäblueseihin. Chicagon väkivaltaisuus kuuluu myös bluesissa. Esimerkiksi Elmore James sairasti astmaa ja hänen tiedetään Yhdeksän asteen pakkanen on suomalaisille omasta kokemuksesta tuttu kylmyys Celsius-asteissa mitattuna. Huonosti kävi myös Paul Butterfieldille. Vuonna 1963 perustetun Paul Butterfield Blues Bandin kappaleen Born In Chicago (1965) sanoituksessa isä varoittelee poikaansa ja pyytää tätä hankkimaan turvakseen aseen: ”I was born in Chicago at nineteen and forty-one / Well, my father told me / Son, you had better get a gun”. Siinä laulajan äiti odottelee hermostuneena takaisin kotiin poliisimiestään, joka on virkatehtävissä poliisinvoimien ja Al Caponen jengin välisen yöllisen yhteenoton aikana. Collins oli kotoisin Teksasista, mutta esimerkiksi hänen tunnetuin albuminsa ”Ice Pickin’” (1978) on levytetty Alligator-yhtiölle Chicagossa. mustien asuttamat eräät South Siden ja West Siden alueet, joissa esiintyy paljon katujengien välistä väkivaltaa. Yleensä se tarkoittaa ristiriitoja naisystävän kanssa. Poika näkee nälkää lapsena, turhautuu nuorena, oppii tappelemaan ja varastelemaan kaduilla, ostaa aseen, varastaa auton, yrittää paeta, mutta tulee ammutuksi ase kädessä. Paul Butterfield (1942–1987) alkoi kavereidensa Nick Gravenitesin, Elvin Bishopin ja Mike Bloomfieldin kanssa soittaa bluesia mustien muusikoiden kanssa 1960-luvun alussa. Mac Davisin Elvikselle kirjoittama kappale In The Ghetto, alkuperäiseltä nimeltään The Viceous Circle (1969) kertoo sukupolvien yli ”periytyvästä” köyhyydestä ja sen seurauksista. Saint Paul -niminen kaupunki löytyy esimerkiksi Minnesotasta. Talvella on lumista ja sateista, lämpötila vaihtelee tammikuussa tyypillisesti +2 ja -5 C:n välillä. Tällainen kappale on esimerkiksi Blind Willie McTellin Cold Winter Day (noin 1930). Kuukausittaiset keskilämpötilatkaan eivät poikkea kovin paljoa Helsingin lämpötiloista. Mutta kuinka kylmää on nine below zero. Äiti itkee poikansa kohtaloa mutta jälleen syntyy uusi poikalapsi lohduttomiin olosuhteisiin, ja sama kuvio uhkaa toistua. (2x) NINE BELOW ZERO Chicago tunnetaan myös lempinimellä Tuulinen kaupunki, Windy City. Vuonna 1977 perustettu, edelleen keikkaileva englantilainen bluesyhtye Nine Below Zero otti kappaleesta nimen itselleen, ja ilmaus esiintyy myös Bob Dylanin laulussa Outlaw Blues (1965). Lunta on metri ja pakkastakin reilusti. Chicagossa pahamaineisia ovat mm. Tosin hän ei kuollut väkivaltaisesti, vaan heroiinin yliannostukseen 44-vuotiaana vuonna 1987. FBI:n tilastojen mukaan tällä lukemalla Chicago sijoittui kansallisessa suurten kaupunkien tilastossa (yli 250 000 asukasta) vasta yhdeksännelle tilalle. Kylmyyden kokeminen on tunnetusti suuressa määrin pukeutumisja asuntojen lämpimyyskysymys. Sen sijaan töitä ei ole, eikä vaimo tunne sympatiaa vaan patistaa miestä työnhakuun. 42 Blues News 4/2019 kuoli 561 henkilöä, mikä on 24/100 000 asukasta. Tässä yhteydessä on pakko mainita myös Amerikan Kimi Räikkönen, jäämies Albert Collins (1932–1993), joka on tunnettu erityisesti ”jäätävän” Telecaster-kitarasoundinsa ansiosta. Entisaikojen Chicagossa vähävaraisella väellä oli usein puutteita näissä molemmissa asioissa, ja nykyisinkin asuntoja saatetaan rakentaa pääasiassa kesäolosuhteet huomioon ottaen. Ennätyskylmyys -33 C mitattiin vuonna 1985 O’Haren kansainvälisellä lentokentällä. Muddy uusiokäyttää tässä samaa ilmaisua, joka esiintyy jo Sonny Boy (John Lee) Williamsonin kappaleessa Down South (1938). Kertoja kokee kovia käydessään kotonaan St Paulissa. Jotkin talvibluesit eivät mainitse kylmyyttä tai muita talvisia asioita, vaan ainoastaan kuvaavat talvella sattuneita tapauksia. kärsineen Chicagon ilman huonosta laadusta ja lämpötilojen vaihteluista. Pohjoisessa on niin kylmä, että linnut pystyvät vain vaivoin lentämään. Chicagolaisyhtye Cash Box Kingsin St. ”Nine below zerosta” on tullut myös eräänlainen käsite. Collinsin diskografiasta löytyy suuri joukko kylmyyteen ja jäähän viittaavia kappaleita, kuten Defrost (1963), Frosty (1964), Frost Bite (1965), Icy Blue (1965), Hot And Cold (1966), Deep Freeze (1969), Ice Pick (1978), Avalanche (1978), Snowed In (1980), Cold Cuts (1981), Iceman (1991) ja Cold Tremor (1994).. Sonny Boy Williamson (Rice Miller, 1899–1965) levytti oman pakkaslaulunsa Nine Below Zero kahdesti, vuosina 1951 ja 1961. Poika menettää ensimmäisen ystävänsä 17-vuotiaana ja toisen 21-vuotiaana. Monille suomalaisille kaikkein tutuin Chicago-kappale lienee Vicky Rostin Kun Chicago kuoli (1975), joka on suomenkielinen versio englantilaisen pop-yhtye Paper Lacen hitistä The Night Chicago Died (1974). Big Maceon Winter Time Bluesissa (1945) mies on saanut lähtöpassit naisen luota ja on huolissaan. Tilanne vaihtelee myös voimakkaasti kaupunginosittain. Kyseessä ovat todennäköisesti kuitenkin Fahrenheit-asteet, jolloin pakkasta onkin 23 Celsius-astetta, eli ihan tuntuvasti. Chicago ei ole todellisuudessa juuri sen tuulisempi kuin muutkaan kaupungit. Ain’t this a pity, people ain’t this a cryin’ shame Well you know it’s nine below zero, She put me down for another man Gave her all of my money, All of my love and everything
Levy-yhtiöiden aktiivinen julkaisutoiminta teki bluesia tunnetuksi laajemmin myös Chicagon ulkopuolella. Blues News 4/2019 43 SOUTH SIDE BLUES Chicagon musta väestö on ollut tietyille asuinalueille keskittynyttä jo 1800-luvun lopulta alkaen. Osa Chessin tuotannosta julkaistiin sen alamerkeillä, joita olivat Checker, Argo/Cadet ja Cadet Concept. WEST SIDE BLUES West Siden vastine South Siden Chessille ja Vee-Jaylle oli Cobra Records. Ensin syntyi joukko jazz-klubeja ja 1940-luvulla myös entistä useammin bluesklubeja. The Rolling Stones -yhtye poimi nimensä Muddyn kappaleesta Rollin’ Stone (1950) ja kävi myös levyttämässä Chessin studiolla Chicagossa vuonna 1964. Levymerkki piti myydä jo vuonna 1958 ja Cobran artistit joutuivat jatkamaan muilla levymerkeillä. Magic Sam Blues Bandin maineikkaalla ”West Side Soul” -albumilla (1967) puolestaan boogie kulkee vauhdikkaasti kappaleissa Lookin’ Good ja I Feel So Good. Vee-Jayn valkoihoinen lauluyhtye The Four Seasons oli suosittu, ja yhtiö julkaisi myös The Beatlesin ensimmäiset jenkkialbumit. Huolimatta lyhyestä olemassaoloajastaan Cobra Records ehti tuottaa uudentyylistä bluesia. Toscanon aiempi Abco-levymerkki ei ollut menestynyt, ja Toscano houkutteli avukseen uuteen yhtiöön monitaituri Willie Dixonin. Stoneseille 2120 South Michigan Avenue oli pyhää maata, ja he levyttivät siellä myös samannimisen instrumentaalikappaleen. Sosiaaliset ja taloudelliset paineet kärjistyivät näillä alueilla vuonna 1919 rotumellakoiksi, jotka vaativat 38 kuolonuhria ja satoja haavoittuneita. Cobralle tai sen Artisticalamerkille levyttivät myös mm. Chicagon Loopin pilvenpiirtäjistä pari kilometriä West Sideen päin sijaitsi legendaarinen Maxwell Street, jolla on oma sijansa bluesin historiassa. Heidän musiikkinsa oli nopeampaa ja humoristisempaa kuin Chessin vanhan kaartin bluesartisteilla. Toinen Cobran tähtiartisti oli Magic Sam, jonka versio Otis Rushin kappaleesta All Your Love (1957) menestyi hyvin. Hän kertoo myös yllättyneensä siitä, kuinka vaatimattomia ja ystävällisiä Muddy ja muut heidän idolinsa olivat. Kanadalainen kitaristi-laulaja JW Jones tekee tyylikkäästi kunniaa Magic Samille instrumentaalikappaleellaan Magic West Side Boogie (2014). Keith Richardsin muistelmateoksen ”Elämä” (2010) mukaan Chessillä äänitettiin kahdessa päivässä 14 raitaa, joista yksi oli yhtyeen läpimurtohitti, Bobby ja Shirley Womackin säveltämä It’s All Over Now (1964). Soolosoittimena oli yleensä sähkökitara tai huuliharppu. Nykyisin rakennuksessa toimii Willie Dixon’s Blues Heaven Foundation. Kadun itäosa jäi 1950-luvulla rakennetun Dan Ryan Highwayn alle, ja 1980ja 1990-luvuilla loputkin kadusta katosi, kun paikalle raken. Chessin maineikkaimmat bluesartistit olivat Muddy Waters, Little Walter, Willie Dixon ja Howlin’ Wolf. Chessin artistikaartiin kuuluivat myös Chuck Berry ja Bo Diddley, jotka alkoivat saada laajempaa suosiota 1950-luvun loppupuolella mustan nuorison keskuudessa. Se toimi osoitteessa 2129 South Michigan Avenue. Rushin soitosta vaikutteita ovat saaneet sellaiset kitaristit kuin Jimi Hendrix, Michael Bloomfield, Eric Clapton, Peter Green ja Stevie Ray Vaughan, joka otti taustayhtyeensä nimen Rushin kappaleesta Double Trouble (1958). Mustan väestön lisääntyessä valkoihoiset muuttivat kauemmaksi etelään ja länteen. Yhteistyö Dixonin kanssa tuottikin tulosta, sillä jo Cobran ensisingle, Otis Rushin I Can’t Quit You Baby (1956) oli hitti. Buddy Guy ja Ike Turner. Cobran talous kuitenkin sakkasi parin vuoden kuluttua. Siellä kävivät levyttämässä lauluyhtyeet The Spaniels ja The Dells, sekä soul-artistit Jerry Butler, Gene Chandler ja Betty Everett. Niitä kutsuttiin aiemmin nimellä Black Belt tai Black Ghetto. Vee-Jay teki vararikon vuonna 1966. Vee-Jay Records oli toinen merkittävä rytmimusiikin julkaisija. Musiikissa oli edelleen Mississippin akustisen deltabluesin piirteitä, mutta nyt laulusolisti sai vankkaa taustatukea myös rumpalilta ja rytmiryhmältä. Syvän etelän mustia päätyi suurin joukoin Chicagoon 1940-luvulla, ja he toivat mukanaan katusoittajat ja delta-bluesin Maxwell Streetille, joka oli varsinkin sunnuntaisin vilkas ja värikäs köyhemmän väen kauppakatu ja kirpputori. South Siden tärkein bluesiin ja rytmibluesiin erikoistunut levy-yhtiö oli Chess Records. Keith kertoo myös yhtäpitävästi Bill Wymanin kanssa, että yhtyeen saapuessa studiolle Muddy Waters maalaili mustissa haalareissa kattoa ja auttoi yhtyettä roudaamaan soittokamoja sisään. Chess ei julkaissut pelkästään bluesia ja rytmibluesia, vaan laajensi ajan myötä katalogiaan souliin, gospeliin ja rock’n’rolliin. Sen perustivat levykauppias Eli Toscano ja promoottori Howard Bedno vuonna 1956. Chicago-blues kukoisti 1950-luvulla. Ns. Sen bluesartisteja olivat mm. Rush käytti soitossaan usein jazz-sointuja ja monet hänen kappaleistaan olivat hitaita molliblueseja. West Side -soundin pääarkkitehteina pidetään Otis Rushia (1935–2018) ja nuorena kuollutta Magic Sam Maghettia (1937–1969). Ensimmäiset siirtolaiset saapuivat alueelle jo 1800-luvun lopulla. Vuonna 1967 Chess muutti suurempiin tiloihin East 21st Streetille, jossa se toimi lopettamiseensa saakka vuonna 1975. South Sidestä kehittyi vähitellen urbaani metropoli, jota mustien Chicago Defender -sanomalehti alkoi 1920-luvulla kutsua ghetton sijaan siistimmällä nimellä Bronzeville. Puolanjuutalaiset veljekset Leonard ja Phil Chess perustivat yhtiönsä vuonna 1950. Tuolloin myös alueen musiikkielämä alkoi vilkastua. Se sijaitsi ensi South Cottage Grove Avenuella, mutta muutti sieltä vuosiksi 1956–1967 osoitteeseen 2120 South Michigan Avenue. Jimmy Reed, Memphis Slim ja John Lee Hooker. Mustien alueita ovat erityisesti ydinkeskustan (Loop) eteläpuolella sijaitseva South Side ja länsipuolella sijaitseva West Side
Muita Maxwell Sreetilla soittaneita bluesmiehiä ovat mm. Big Bill Broonzy, David ”Honeyboy” Edwards, Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Little Walter, Maxwell Street Jimmy, Lil’ Ed (Williams), Big Walter Horton ja Hound Dog Taylor. Tämän vuoden kesäkuussa pidetyn festivaalin pääpaikkana toimi Millenium Park kaupungin keskustassa. Vanhan Maxwell Sreetin tunnelmasta pääsee ehkä parhaiten osalliseksi kuuntelemalla Robert Nighthawkin levyn ”Live On Maxwell Street – 1964” (1979). Maxwell Street oli tuolloin samanaikaisesti sekä jännittävä että surullinen paikka: mustuneita seiniä, hilseilevää maalia ovissa, jätteitä katuojissa, lähistöllä mutainen kenttä, naisia penkomassa hylättyjen vaatteiden kasoja, miehiä keräämässä sähköjohtoja ja muuta roinaa, vetelehtijöitä ja taskuvarkaita. Maxwell Street Foundationin nettisivustolla on paljon valokuvia ja tietoa kadun historiasta eri aikakausilta. Kaiken tämän keskellä bluesmuusikoita ja -bändejä viihdyttämässä musiikissa mukana elävää mutta kriittistä yleisöä. Tällä Alabamassa syntyneellä laulaja-kitaristiharpistilla oli takanaan värikäs ura, kun hän saapui Chicagoon 1920-luvun alussa ja alkoi esiintyä one-man -bändinä Maxwell Streetillä. Tuolloin hän sai taiteilijanimensäkin, koska käytti esiintyessään silinterihattua (stovepipe). Chicagossa sijaitsevat edelleen useat bluesja rootsmusiikkia tuottavat levy-yhtiöt kuten Bob Koesterin perustama Delmark Records (1958-), Bruce Iglauerin perustama Alligator Records (1971-) ja Jimmy Suttonin perustama Hi-Style Records (2000-). Myös Big John Wrencherillä on kappale nimeltään Maxwell Street Alley Blues (1969). Jotkin heistä pääsivät levyttämään ja ehkä menestyivätkin, mutta suurin osa soittajista pysyi suurelle yleisölle ikuisesti tuntemattomina. Siinä laulajaa tuntuvat kiinnostavan tavaroiden sijaan kadun naisten tarjoamat maksulliset palvelut, jotka ovat ongelma rahattomalle bluesmiehelle: There’s a Maxwell Street Market, Got a Water Street Market, too If you ain’t got no money, The women got nothing for you to do I got the Maxwell Street Blues, mama, And they just won’t ’have Hey hey and they just won’t ’have ’Cause the Maxwell Street women Gonna carry me to my grave. Katusoittajista osa oli nuoria siipiään kokeilevia tulokkaita, osa vain käymässä olevia reissumiehiä, ja osa vuosikausia samoilla mestoilla esiintyneitä konkareita. Daddy Stovepipe Maxwell Streetillä. Ensimmäinen oli vuonna 1984. Hän levytti 1930-luvulla Vocalionille ja Bluebirdille yhdessä vaimonsa Mississippi Sarahin kanssa, mutta lähti uudelleen tien päälle Sarahin kuoltua vuonna 1937 päätyen lopulta Maxwell Streetille. Chicago on osa Cookin piirikuntaa, joka kuuluu Illinoisin osavaltioon. Chicagossa on järjestetty bluesfestivaali jo 36 kertaa. Selvää syytä mielipiteelleen hän ei kerro, mutta ehkä se liittyy hänen kokemaansa hyvään kohteluun jossain päin Illinoisia. Gray on myöhemmin päässyt levyttämään albumin ”The Singing Drifter” (1973). Hän vietti kiertelevää elämää eri plantaaseilla ja harrasti uhkapelaamista matkoillaan ennen tuloaan Chicagoon. Näistä ainoa aiemmin levyttänyt oli Daddy Stovepipe (Johnny Watson, 1867–1963), joka oli äänityshetkellä jo 93-vuotias. Suttonin talliin kuuluvan kitaristi-laulaja JD McPhersonin North Side Gal (2010) viitannee juuri Chicagon pohjoisosiin. 44 Blues News 4/2019 nettiin urheilukenttiä Illinoisin Yliopiston tarpeisiin. Ja onhan kadusta tietysti tehty blueskin, nimittäin Papa Charley Jacksonin (1885–1938) Maxwell St Blues, joka löytyy albumilta ”Papa Charlie Jackson Vol. Paul Oliver äänitti vuonna 1960 Maxwell Streetin katusoittajia ja kuvaa tunnelmia ”Blues From Maxwell Street” -levyn takakannessa. NORTH SIDE JA ILLINOIS Bluesklubeja on ollut useita vuosikymmeniä myös kaupungin pohjoisosissa. Palatessaan eräältä matkaltaan naisensa luokse Peoriaan (Illinois) tämän rakastaja tulitti aseellaan Grayta, joka menetti näkönsä ja kaksi sormeaan. 1 (1924–1926)” (1991). Maxwell Streetin markkinat siirrettiin toiselle kadulle, mutta vanha tunnelma ei siirtynyt, vaan katosi iäksi. Skip James ylistää Illinoisia paremmaksi kuin Texas, Arkansas, Chicago ja Detroit kappaleessaan Illinois Blues (1931). Blues elää ja voi hyvin Chicagossa – ja bluesharrastajille Chicago on edelleen sweet home. You go to Banglin’, tell my boys What times I'm havin' up in Illinois /.../ I been to Chicago and I been to Detroit But I never had a good time till I got up in Illinois. Blind Arvella Gray (James Dixon, 1906– 1980) oli kotoisin Teksasista. Oliverin Maxwell Steet -levylle päätyi neljä muusikkoa: kitaristi-laulajat Blind Arvella Gray, Blind James Brewer ja Daddy Stovepipe, sekä harpisti-laulaja King David. Turisteille on tarjolla opastettuja blues-ekskursioita ja bluesklubeilla voi vierailla ympäri vuoden omatoimisestikin. Nighthawkin Maxwell Street Medley sisältää hänen suurimmat hittinsä Sweet Black Angel ja Anna Lee
Hienoja kappaleita ja muusikoita, mutta punaisena lankana on Bob Corritoren loistava harpputyöskentely. Campbell, Eddie Taylor Jr. Kun paikalliset nuoret ”räpättivät”, niin Kingfish ammensi samaan aikaan alueensa rikkaasta blueshistoriasta kaiken, minkä suinkin osasi ja käänsi sen kitaransa ja laulunsa kautta kuuluville. Tämä on mainio levy, jota voi suositella niin keskittyneeseen kuunteluun kuin juhlatunnelmaan. Big Creek Slim itse on niin pystyvä bluesin tulkitsija, että hänen tasoisensa artistit ovat nykyisin todellisia harvinaisuuksia. Trying To Make A Living on kappale, jossa kitaristia ei tarvitse luntata kansiteksteistä. Lainakappaleita on mukana kaikkiaan kuusi, ja niiden alkuperäistallenteiden aikaväli ulottuu Charley Pattonin vuoden 1929 klassikosta Pony Blues Magic Samin vuoden -68 uteluun What Have I Done Wrong saakka. Lisäksi tarjolla on näytteitä rhythm & bluesista, soulista, gospelista ja rock & rollista. Junior Watson on sen verran tunnistettava länsirannikon tyylin edustaja ja nyt laulusta vastaa Sugaray Rayford. Suomalaisen Saana ”Molly Moonstone” Koskisen käsialaa oleva kansikuva kertoo, että nyt haetaan bluesbiletystunnelmaa, jossa pipo ei ole tiukalla. Hyvin on Kingfish läksynsä lukenut sekä juurensa opetellut, ja sen saamme levyltä vauhdikkaasti todeta. Kappaleella Fresh Out herra Guy on itse mukana vieraileva kitaristina. Mikko naurahti ja totesi, että sellaista tällä porukalla ei yleensä ole, koska solisti pystyy esittämään noin 1000 erilaista blues-laulua. Kappalemaininnat edellä painottuivat bluesimpaan osastoon. Lisäksi Buddy Guy on vaikuttanut vahvasti nuorukaisen sointiin. Ihmettelen suuresti, mikäli tänä vuonna saan eteeni vielä tätä tuotetta paremman blues-kiekon. Yhtye muistuttaa paljon Mississippi Heatia, eikä ihme, sillä rumpali Kenny ”Beedy Eyes” Smith sekä kitaristi Billy Flynn ovat entisiä Heat-muusikoita. sekä Mike Ledbetter. Levyn avaa Slim Harpon Shake Your Hips, jossa esiintyy The Fremonts laulaja Mighty Joe Milsapin johdolla. Muut muilta opitut laulut ovat Robert Petwayn Catfish Blues, Tommy McClennanin Bottle It Up And Go, Muddyn You Can’t Lose What You Ain’t Never Had ja Bo Diddleyn Gunslinger. Kaltaiselleni pitkän linjan bluesin harrastajalle tällaiseen virtuoosimaisesti soitettuun ja väkevästi laulettuun kokonaisuuteen tutustuminen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja suorastaan mieltä ylentäväksi toiminnoksi. Hän osaa sovittaa soittonsa eri tyylisuuntiin ja vaikka on levyn pääesiintyjä, ei yritä ottaa itselleen sen suurempaa roolia kuin hyvälle harpistille kuuluu. 58 Blues News 4/2019 LEVY TUTKAILUT KINGFISH Kingfish (Alligator ALCD 4990) Kakskymppinen Christone “Kingfish” Ingram on uusi mielenkiintoinen kitaristituttavuus suoraan bluesin kehdosta, Deltalta. Jari Kolari BOB CORRITORE AND FRIENDS Do The HipShake Baby! (VizzTone SWMAF 13) Huuliharpisti ja bluesin monitoimimies Bob Corritore julkaisi alkuvuodesta neljännentoista albuminsa. Yksi sen kolmesta esiintyjäryhmästä oli tanskalainen Marc Rune alias Big Creek Slim säestäjineen, joina toimivat maanmies ja harpisti Peter Nande sekä suomalaiset basisti Jaska Prepula ja rumpali Mikko Peltola. Vuoden 2017 lokakuussa sama porukka täydennettynä kitaristi Tomi Leinolla ja pianisti Troels Jensenillä oli musisoimassa Tanskassa Silkeborg -nimisellä paikkakunnalla. Levyn vahvasti puhdaspiirteisen bluesin puolelle painottunut koostumus on onnistunut ja afroamerikkalaisen perinnemusiikin ystävälle erinomaisen antoisa. Toinenkin lainaus Harpolta kuullaan myöhemmin, I’m Gonna Keep What I’ve Got, niin ikään Fremontsin tähdittämänä. Suurin osa esikoisalbumin kappaleista on rumpali Tom Hambridgen ja osin Kingfish Ingramin tekosia sekä vauhdikkaan sujuvasti esitettyjä. Eikä Chicago-blues ole tälläkään levyllä unohtunut. Tässä huomio kiinnittyy siihen, miten hyvin Corritore on sisäistänyt Harpon huuliharpputyylin. Välillä vaikutti jopa siltä, että levyllä olisi julistanut sanomaansa parhaassa vireessään ollut Muddy Waters, mitä vaikutelmaa oli omiaan tehostamaan Peter Nanden taidokas harputtelu. Tomi Leinoa ei täkäläisille bluesin tuntijoille tarvitse esitellä, ja silloin Kukonhiekassa sain kuulla, että 72-vuotias Troels Jensen on edesmenneen Sven Zetterbergin kaltainen arvostettu pohjoismainen veteraanimuusikko. Hieman ennen heidän osuutensa alkamista kysäisin Peltolalta, sattuisiko heillä olemaan kappalelistaa illan ohjelmistosta. Kitarakin raikaa nykymallin mukaan paljolti Stevie Ray Vaughania. Alabama Mike, Oscar Wilson, Bill Perry, Jimi Smith, Anson Funderburgh, Bob Stroger, Fred Kaplan ja Brian Fahey. Äänitykset on tehty vuosina 2016–2018. Heidän hieman yli tunnin mittainen settinsä pantiin talteen ja on äskettäin julkaistu cd-levyn muodossa. Vahva veto hypnoottisella kompilla, jolla saadaan juhlatunnelma käyntiin. Hitaita ja hyvinkin akustisia ovat Been Here Before sekä Keb Mo’n kanssa duettona esitetty Hard Times, jossa Kingfish osoittaa tyylikkäästi olevansa muutakin kuin pelkkä vauhtikitaristi. Lievästi vanhempaa perinteistä tyyliä osaltaan edustaa If You Love Me, tosin lähinnä mukana olevan Billy Branchin harpun osalta. Ennen levylautaselle asettelua huomio kiinnittyy kansiteksteissä esiintyjäluetteloon. Harri Haka BIG CREEK SLIM Just Don’t Understand (Gateway Music Shot 028) Viime toukokuussa olin kuuluttajana Saarijärven Kukonhiekka Blues -tapahtumassa. Nimensä ”Hail To The Kings” mukaisesti yhtye tahtoo osoittaa kunnioitusta viime aikoina poismenneille bluesmuusikoille, kuten Otis Rush, Lazy Lester, Jody Williams, Matt Murphy, Eddie C. Yli 40 ystävää, joista jokainen on alan ehdotonta huippua, niin laulajat, kitaristit kuin muut instrumentalistit. Marc Runen omia ja hyviin joukkoon sopeutuvia teoksia on kuultavissa kolmen kappaleen verran, ja kattauksen täydentää Troels Jensenin puhutteleva I Keep Drinking. Tällä julkaisulla kuullaan aiempaa monipuolisempaa musisointia. Juuri sieltä, jossa blues sai aikanaan taivaallisen vai pitäisikö sanoa helvetillisen sykäyksen, kun Robert Johnson steppaili Highway 49:n ja 61:n risteyksessä. Varsinainen yllätys on Hank Ballardin sävellys The Twist, jonka lauluja piano-osuudet hoitaa yli 90-vuotias Henry Gray ilman että ikä tuntuu missään. Myös kaikki muut mukana soittelevat muusikot ovat todellista valioluokkaa. Paras esimerkki siitä on Muddy Waters -laina Love Deep As The Ocean, jossa hienoa kitarointia ja vokaaleja esittää John Primer. Bob Corritore soittaa huuliharppua kaikilla levyn kolmellatoista kappaleella, mutta ei laula eikä ole säveltäjänä. Päätöskappale on Rayfordin säveltämä ja laulama Keep The Lord On With You! Yli seitsemänminuuttinen esitys on vaikuttava mutta melko raskas blues, jossa Kid Ramos soittaa tyylikkäästi kitaraa. Kuultavilla on myös nuotti tai muutama Gary Moorea. Eroja laadukkaiden kokoonpanojen välillä kuitenkin. Hyvin tuo keikka meni ilman mitään listojakin. Chicagossa syntynyt ja siellä 12-vuotiaana bluesinnostuksen saanut Corritore on aina ollut leimallisesti tuulisen kaupungin tyylisuunnan harpisti, vaikka on asunut jo pitkään Phoenixissa. Orkesteri itse kuvailee esittämäänsä musiikkia termein ”real deal Windy City sound”, ja sitä se todellakin on, aitoa 50-lukuista Chicagobluesin perinteiden vaalimista. Vesa Walamies THE CASH BOX KINGS Hail To The Kings (Alligator ALCD 4991) Tämä levy on järjestyksessä The Cash Box Kingsin yhdeksäs ja toinen Alligatorille tehty. Niiden myötä levy sekä tulevaisuuden nimi Kingfish varmasti löytävät kuulijansa kitaravoittoisesta bluessoitannasta pitävien keskuudesta. Muita artisteja, joita ei äsken tullut mainittua, ovat mm
Seuraava The Wine Talkin’ tyylittelee puolestaan aika tavalla sinne Mississippi Heatin suuntaan erityisesti Wilsonin kanssa lauluosuuden jakaneen Shemekia Copelandin ansiosta. Vastaavasti Juke, se kuuluisin harppukappale ja ainoa Billboardin R&B-listoilla ykkössijalle noussut Walter-levytys seurailee Branchin ”käsissä” tuttuakin tutumpia polkuja. One More Chance With You puolestaan lähtee liikkeelle jatsahtavalla piano-kitara -linjalla, mutta harppu on jälleen sitä sinisintä BLUESIA. Nosekin, Wilsonin, Flynnin ja Smithin ohella levyllä musisoivat basisti John W. Lauler sekä pianisti Queen Lee Kenehira. Tästä on vaikea, sanoisinko mahdotonta, pistää paremmaksi, mikäli tarkoitus on kunnioittaa 50-luvun Chicagoa. Lou Ann Bartonin ja Lazy Lesterin kanssa. Vielä hieman kauemmaksi 50-luvun alkuvuosille johdatellaan Back Offin sävelin, ja myös Bo Diddley saa teemalliset muistelut hauskan Joe, You Ain't From Chicago -kappaleen myötä. Walterin kappaleissa, ja voisi sanoa kaikissa, on oma taikansa eli tunnuspiirteensä, josta hyvänä esimerkkinä monen muun lisäksi toimivat Roller Coaster, Hate To See You Go sekä It’s Too Late Brother. Hitaan jykevää bluesratkaisua puskee komealla Things You Stole -rallilla. Mm. Kiekko keritään auki reippaalla rock and rollilla Can’t Get Along With You, joka varmasti laskee Blasters-Hurriganesdiggaajille ja lujaa laskeekin. Loput 11 ovat yhtyeen perustajan, harpisti-laulaja Joe Nosekin kynästä lähtöisin. Edellisen tavoin R&B-listan sijalle 2 yltänyt Blues With A Feeling jatkaa samoilla 50-lukuisilla poluilla. My Babella piano muistuttaa hieman kaukaa haettuna Mose Allisonin jatsahtavalta soitannalta ja Branchin harppu taasen tutusti Mississippi Heatin Pierre Lacocquen tyyliltä, eli huilumaiselta ja hurjan puhdas-soundiselta. Miesten polut ovat ristenneet siellä ja täällä ja nyt oli aika tehdä kimpassa kokonainen albumi. The Cash Box Kings on tyylikäs yhtye, joka on ylläpitänyt hienosti Chicagon bluesillisia perinteitä jo vuosia. Kaikkineen kiekko on silti erinomaisella tyylitajulla toteutettu kokonaisuus. Samankaltaista puhtautta edustaa myös Last Night ollen muuten aika lähellä alkuperäisen kappaleen tunnelmaa. Niistä yhdeksään hän on saanut lisäksi loistavaa apua solisti Oscar Wilsonilta. Eräänlaisen kulminaatiopisteen levy tutkailut. Kaaosalkuinen nimiraita Everybody Wants To Know on J.B. Take Anything I Can esittelee tällä kertaa Flynnilta ilmiselvää ”rokkaavaa” Freddie Kingia, johon Nosekin harppu murisee kivasti sekaan. Rattlesnakes punnertaa jälleen rakkikoiran suuntaan, kun taas tuhti viidakkobiitti on kunniassa Blue Diamondilla. Pittman puolestaan on työskennellyt Susan Tedeschin ja edesmenneen Stevie Rayn rytmiryhmän Double Troublen keralla, omia julkaisuja ukolla on alla peräti 11 kappaletta. Oikea vastaus siinä tapauksessa olisi: ei kukaan, sillä kukaan heistä ei ole rokkia! Jari Kolari SHAWN PITTMAN & JAY MOELLER Everybody Wants To Know (Crosscut CD 11111) Teksas-tyyppistä bluesia diggailevat ovat varmastikin törmänneet Pittman & Moeller -kaksikkoon, jonka keskinäinen tuttavuus juontaa aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Ain’t No Fun, syvän South Siden helmi tekee juuri siten. Poison In My Whiskeyllä Wilson laulaa kuin Muddy ja Nosekin harputus on sekoitus West Coastia ja James Cottonia. Hyvin soitettu tänttäränttä on pelottavan tehokasta, tämän voi todeta esimerkiksi Jr Parkerilta bongatulta I’ll Forget About Youlta tai Frankie Lee Sims -numerolta My Talk Didn’t Do Any Good. Yhtye on asiansa ja Chicago-tyylit osaava, mutta mitä muuta voisi odottaakaan. Instruja putoaa kyllä lisääkin, kuten umpituttu Hit The Road Jack, joka on menossaan suorastaan vallaton. Seuraavaksi Willie Dixon otti miehen ja muutaman muunkin nuorukaisen (Carey Bellin kitaristipojan Lurrien, Clifton Jamesin rumpalipojan Garlandin sekä omansa, bassoa soittaneen Freddien) hoiviinsa, mistä aikanaan kehittyi The Sons of Blues. Fabulous Thunderbirdsissä noin vuosikymmenen ja levytyksiä on syntynyt mm. Smoked Jowl Blues taas on Jimmy Rogersin ja Little Walterin huumaa. Blues-kuuluisuuteen ”pojat” pääsivät viimeistään esiintyessään yhtyeenä Willie Dixon & The New Generation of Chicago vuoden 1977 Berlin Jazz Festivaaleilla ja tarkemmin siellä esitetyn Berlin Wall -kappaleen myötä. Lenoirilta poimittu stop-go -tyyppinen boogiestompperi. Jay on soitellut mm. Kolmas timantti tähän porukkaan on Billy Flynnin kaunis Earl Hooker -kitarointi, johon ei kyllä kyllästy ikinä. I'm The Man Down There ja taustoja myöten kaikki palikat ovat kohdillaan, vaikka huuliharppu soikin nyt enemmän Walter Hortonin tapaan. PS: Loppukevennys! Mitä yhteistä on Bessie Smithillä, Abballa, Howling Wolfilla ja Little Walterilla. Blues News 4/2019 59 on: siinä missä Heat esittää vanhaa bluesia uusin soundein niin Cash Box samaa lajia vanhempiin tehokeinoihin luottaen. Walterille on tehty aikaisemmin vastaavia tribuutteja useita, joissa kaikissa kunnioitetaan harpistikuninkaan tuotantoa loistavasti ja tunteella. Branchin albumi eroaa edellisistä siinä, että yhtye on nyt välttänyt tekemästä ”tyypillistä” muistolevyä. Keulakuva Billy Branch on huippuluokan bluesharpisti millä mittarilla tahansa mitattuna. Levyllä on 15 Walterin omaa tai hänen tunnetuksi tekemää kappaletta ja niitä esittävät laulaja-harpisti Billy Branch, pianisti Sumito “Ariyo” Ariyoshi, kitaristi Giles Corey, basisti Marvin Little sekä rumpali Andrew “Blaze” Thomas. Yhtyeessä on vuosien saatossa vaikuttaneet myös kitaristit Carlos Johnson ja Carl Weathersby sekä mukava kolistelija, rumpali Moses Rutues. Mies oli omaksunut harpun alkeet jo lännessä ja ne jalostuivat nopeasti isojen nimien Big Walter Hortonin, James Cottonin, Junior Wellsin sekä Carey Bellin opissa. Hyvä tapa saada kuulijan mielenkiinto heräämään on aloittaa albumi heti huipulta. Julkaisu päättyy vielä yksinpuheluun, jossa Little Walterin tytär Marion Diaz kertoo niitä näitä muistokuvia kuuluisasta isästään. Hänen osaamisestaan kuullaan levyllä monta nautittavaa näytettä. Monesta hienosta kappaleesta valitsin tämän levyn ”parhaaksi” esitykseksi. Aika lähelle edellistä tosin päästään kappaleen Hunchin’ On My Baby soitanolla. Humppaa, humppaa, blueshumppaa, sitähän se on kun Reedia skulataan. Ei toki, vaan parivaljakko Wilson-Nosek huumaa. Levyltä löytyy kaksi coveria, Jimmy Reedin I’m The Man Down There sekä Mercy Dee Waltonin Sugar Daddy. Upeuden Blue & Lonesome johdantona tarjotaan puolitoista minuuttia Coreyn tyylitietoista kitaraa, jonka jälkeen Branchin utuinen kromaattinen harppu jatkaa taikuutta. Bassoton kokoonpano vie ajatukset nopeasti Hound Dog Taylor -mallisen ratkaisun äärelle, eikä se osoite ole suinkaan väärä, joskaan mitään apinointia ei olla nyt tyrkyttämässä, esimerkkinä vaikkapa rämäpäisyyden juhlaa edustava momenttirikas instruilotulitus The Set Up. Muutamissa kappaleissa on teemaa, rytmiä tai tyyliä muutettu ja harppuun on saatu tämän vuosituhannen soundeja. Taustat ovat jälleen kerran ”molto bellissima” eli sinistä täynnä. Vaikka musiikki, siis tyyli on vanhaa niin siihen oli saatu mukavasti tuoreutta mukaan, joka osaltaan tekee ryhmästä yhä ja edelleen erikoisen mielenkiintoisen – tutustukaa ihmeessä! Jari Kolari BILLY BRANCH & THE SONS OF BLUES Roots And Branches: The Songs Of Little Walter (Alligator ALCD 4992) Chicagossa syntynyt mutta suurimman ”hippiajan” Kaliforniassa asuneena Billy Branchin täytyi ”opetella” talon tavoille muutettuaan 1969 takaisin Tuuliseen kaupunkiin. Mallia tähän voisi ajatella otetun Earl Hookerin ”Hooker & Steve” -levyltä, jolla Louis Myers soittaa harppua. Juke Boy Bonner -kynäelmä It Don’t Take Too Much edustaa modernimpaa, kiihkeäsykkeistä bluesia, kun taas Snakeboy Johnsonin Woman Don’t Lie on hurjassa tempossaan marinoitu shuffle, tämä todellakin jytisee. Oudompi Don Robey -kynäelmä Dangerous Woman etenee hyvän grooven vetämänä. Tämä Alligator-yhtiön uusin julkaisu on Billy Branch & The Sons Of Bluesin hatunnosto Little Walter Jacobsille. Siitä lähtien Branch on johtanut eri kokoonpanoilla SOB’ia ja myös vetänyt kuuluisaksi tullutta Blues In The Schools -ohjelmaa. Kukin on valittu Rock & Roll Hall of Fameen! Voisi myös kysyä, kuka ei kuulu joukkoon. Myös R&B-listan kärkisijoja kolkutellut ja peräti sijalle kaksi noussut You’re So Fine on esityksenäkin ”so fine” ja lähellä Walterin versiota. Billy Flynn on blueskitaristi, joka taitaa tyylin jos toisenkin
Kyhnät tiskiin kähmyt, se on nokituksen paikka ja sitten iskee Detonics valttinsa pöytään. albuminsa, jolla palataan rytmimusan juurille. Heti avaus paljastaa pelin hengen. Bullet Through My Heart on komeaa touhua, mutta latistuu aivan liian pitkän soittoaikansa ja lopun tarpeettoman (rock-) pullistelun myötä. Havana Moon on ollut aina Berrysuosikkejani ja toimii se tässäkin porukassa erinomaisesti. Puhtaaksi bluesiksi muovautuva jumppinumero Mr Barber on tanakkaa ja määrätietoista toimintaa. Tämä uusin levy on hieman kinkkinen tapaus, periaatteessa hyvä, mutta jostain syystä se jättää kuuntelijalle toivomisen varaa. Edelleen silkkaa tykitystä edustaa rumba-kompitettu vauhtipallero She Is In Command. Aina pedantteina tunnetut saksalaiset ovat sössineet pahemman kerran biisiluettelon kanssa, sen saaminen noin sekaisin vaatii jo oikeasti yritystä. Swing King liukastelee kiri-kiri -tempoisena, ja laulaja paljastaa, että hänellä on swingiä dna:ssakin. Kai Leivo ADAM HOLT Kind Of Blues (Zenith ZAH 1095) Adam Holt Gibson Les Paul -kitaroineen ja muhkeine partoineen on kuin ZZ Topin Billy Gibbonsin veli. Jos alkuaikojen ZZ Top olisi sekoittanut countryä ja americanaa musiikkiinsa, lopputulos olisi kuten Bobby. Kappaleessa Holt seikkailee bluesin ja americanan välimaastossa varsin sulavasti. Ravihölkkä-rockabilly Route 101 taitaa alakuloisessa soinnissaan ja mainioine twangsooloineen kerätä soittokierroksen kovimmat noteeraukset, vaikka mainio rockabillyä ja swingiä yhdeksi sekamelskaksi sotkeva The Rat pistääkin sille isosti kampoihin. En ole hänen aikaisempia levyjään kuullut, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Tämä tuote laitetaan hyllyssä lähelle Boz Scaggsin vastaavien kanssa. Give The Dog A Bone kuulostaa siltä kuin Keith Richards olisi päättänyt kirjoittaa Chuck Berry -tyylisen sävelmän. Mikke Nöjd levy tutkailut. Levyllä blues ja southern rock ovat sulassa sovussa americanan kanssa. Varsinainen maine taitavana kitaristina kasvoi, kun hänet otettiin Canned Heatiin (1979–84) ja varsinkin John Mayallin yhtyeeseen (1984–89). Ääni on tasapainossa sovitusten kanssa. Kokonaisuus on purkitettu Nashvillen studiokissojen kanssa ja tuottajana häärii Kevin Shirley, jonka back-track ui syvällä rockosastolla. Kappale oli mielestäni Taylorin ”Natural Boogie” -albumin parhainta ja vaikuttavinta antia. Cover-versioita mielestäni saa esittää, mutta kun Trout ottaa käsittelyyn Hound Dog Taylorin Sadien, niin ei siitä hyvää seuraa. Vanhassa vitsissä äijäporukka ihmetteli, miten Juhani onnistui aina pudottamaan voileipänsä lattialle voipuoli ylöspäin... Trout ei paneudu asiaan soittaessaan numeron hieman lepsusti läpi tuomatta siihen oikeastaan mitään varsinaista uutta. GEORGE BENSON Walking To New Orleans (Provogue PRD75812) BN-rekisterin mukaan George Bensonia ei ole mainittu lehtemme sivuilla neljannesvuosisataan. Levyn kansi tuo mieleen Mickey Bakerin ”Wildest Guitar” -LP:n potretin ja Bensonin kitarointi onkin todella maittavaa vanhakantaista meininkiä. Kaikkiaan pitkäsoittoja omalla nimellä on ilmestynyt jo lähemmäs kolmekymmentä. Makujahan on niin monenlaisia. Morning Drive potkaisee pelin käyntiin. Eddie Taylorin Stroll Out West taas on jytinäbluesia, johon on imellytetty hieman myös psykedeliaa. Notkea ja hyväntuulinen isältä pojalle -tarina My Dad Taught Me To Rock kertoo naskalista, jolle pappa opettaa rokkaamisen saloja. Lievästi Tom Pettyyn kallellaan oleva Before I Trusted You on myös hieno sävellys. Valinnat ovat melko odotettavia, mutta muutamia ylläreitä mahtuu mukaan. Holt on varsin pätevä kitaristi ja pidän hänen äänestään paljon, eikä sävellyksissäkään ole moittimista. Fifties-henkinen yhtye lataa toisella pitkäsoitollaan swing-ratkaisua retrosti ja rockaavasti niin kuin se 1990-luvulla totuttiin tekemään. Perusratkaisuun tuo ovelasti vaihtelua se, että puhaltimia (paitsi huuliharppua) ei kuulla, vaan pillit on korvattu koskettimilla. 60 Blues News 4/2019 tänttä saavuttaa omatekoisella Smarten Up -kappaleella. Kun Detonics-musa pärähtää käyntiin, on siinä vauhtia ja vaaraa sekä helkutinmoista lystinpitoa. Kitaristi-laulaja Holtin tuore albumi on hänen neljäs levynsä, kun mukaan lasketaan vaimo Jillianin kanssa levytetty ”Undercovers”-albumi. Mayallin jälkeen alkoi erittäin epätasainen sooloura, jonka ensimmäinen tuotos oli 1990 julkaistu albumi ”Life In The Jungle”. Bensonin laulusuoritus on enemmän kuin kelvollinen. Toinen yritys, fiftarihenkisenä pelittävä I Still Remember on nätti, eikä veny eikä vanu tarpeettomaksi. Percy Mayfieldin, John Lee Hookerin, Big Mama Thorntonin ja Joe Texin taustalla. Jorma Riihikoski WALTER TROUT Survivor Blues (Provogue PRD75752) Walter Trout (s. Selkeitä slovareitakin löytyy kaksin kappalein. Kyseessä on tribuutti Fats Dominolle ja Chuck Berrylle. Tämä ei ainakaan menoa hidasta. Albert King -tyylistä kitarointia sisältävä The Bourgeoise nousee suosikkiraidakseni. Radiojuontajan puhetta muistuttavalla introlla käynnistyvä kantrirock Mr. Bile-levy tämä on, mutta kyllä hengähdystaukojakin on tyrkyllä. Out Of Sight on vahva swing-bluesballadi, joka nopeutuu loppua kohden ja kitaristi intoutuu menossa toden teolla. Trout, joka viime kesänä heitti Järvenpään Puistobluesissa hyvän setin (näin minulle on kerrottu), on kuitenkin artisti ja erinomainen kitaristi, johon kannattaa vähintään koemielessä tutustua. Edellisen kerran hän on saanut krediittiä vuoden 1994 konsertistaan. Berryn balladi How You Changed saa viuluisan mehevän käsittelyn samoin kuin Walking To New Orleans. Tämän levyn perusteella olen vakuuttunut siitä, että Holtin aikaisemmat levyt ovat myös tutustumisen arvoisia. Onpahan kovan tason blues-uutuus! Mikke Nöjd P.S. Kappaleessa menoa ryydittävät Lee Yankie ja Wark Wellborn, ensin mainittu slidekitaralla ja jälkimmäinen pedal steelillä. Nyt on kuitenkin saatu aikaiseksi vetreä sointimaailma vintagehengessä. Riku Metelinen DETONICS Raise Your Bet (Donor Prod./ Naked NP 031) Tämä villi viisikko tulee Hollannista ja kun kopla ilmoittaa levynsä alaotsikossa, että: ”west coast blues swing dance quaranteed”, ei siinä voi olla mitään perustavanlaatuista vikaa, eihän. Levyn pituuskin on optimi, sen aikana kerkiää kumota pari lasia viileää Tokaijin viiniä ja unohtaa maailman murheet. Rento, juureva ja miellyttävä, siinä muutama tätä albumia hyvin kuvaava adjektiivi. Eräs kiekon kovimmista vauhtihetkistä koetaan boogiewoogaavalla Can’t Get Enoughilla, uptempoon nojaavalla siivulla ovat pianon koskettimet umpiliekeissä. kunnes selvisi, että Juhani voitelee leivästänsä molemmat puolet. Butter Side Up on vallankin hirmutempoinen rockabillyllä koristeltu jumpsteri. Hieman epätasainen julkaisu tämä kaiken kaikkiaan on, eikä se innosta hankkimaan miehen koko tuotantoa. Ainakin minuun tälläinen tyylikkyys ja sitä tukeva retrosoundi uppoavat monessa eri tilanteessa. Jos albumin alku on vauhdikas, niin puolivälin jälkeen kundit laittavat vielä lisää pökköä pesään. Sovitukset on tehty big band soul -muotissa ja pianisti Kevin McKendreen kilkuttelu antaa näppärää vastapainoa Bensonille. Levyn ainoa kierrätysraita, Dylanin Lay Lady Lay kulkee myös mukavasti. 1951 Ocean Cityssä, New Jerseyssä) aloitti uransa suunnilleen 1969 ja teki rivimiehen hommia mm. Benson tunnetaankin paremmin jazzja softsoul-tuotannostaan 1970-luvulta alkaen. Nyt on kyseessä jo hänen 45. Ne eivät aina ole suitsutusta osakseen saaneet, mutta vierailijana muiden levyillä Trout on yleensä tehnyt loistavaa jälkeä, esimerkiksi Sari Schorrin debyytillä muutamia vuosia sitten
Kun ”Blues On My Shoulders” -julkaisulla (ks. Troublella taas iskee komppiin jo vähän jämäkkää funkkiakin. Seuraavana vuonna päivänvalon näki yhtyeen vahva debyyttialbumi ”Shake Down”, mielestäni eräs brittibluesin kulmakivistä. Romukoppaan sen sijaan tähyävät ja sinne myös päätyvät rutiköyhän Depeche Moden mieleentuova Emotion ja ranskaksi puhuttu Gonna Be Your Man, jonka ”rankka” loppuhuipennus on sanalla sanoen kaoottinen. Muiden kappaleiden lauluosuudet hoidetaan vierailijoiden toimesta. Tämä lupaa hyvää, sillä eihän tuollaisen joukon tukemana voi mitenkään hävitä. Eikä tämä touhu iske meikään oikein nytkään.Kenties joku muu arviomaakari olisi tältä kiekolta saanut poimituksi huikeat kiksit, mutta... Hituri No Good etenee hassulla kuplivalla kompilla, mutta biisissä ei tapahdu yhtään mitään. Kokonaisuutena cd on kelpo kuunneltavaa – ja Savoy Brown itsehän on jo instituutti. Mad-biisin kitarariffi on vaikeusasteeltaan sitä luokkaa, että sen selvittäisi kissakin. Seuraavaksi ääneen pääsee Norcia, joka tulkitsee kaksi sävellystä. Vaikka omavaraisuus on valttia, niin kolme coveria on napattu mukaan, Bob Dylanin puolivahingossa klassikoitunut Blind Willie McTell toimii sujuvasti ja Jimi Hendrixin Little Wing on kiva kuulla joskus akustisenakin, useimmille tuttu Mint Julep on instrumentaali. Esimerkiksi Bad Mojo pelaa rytmikkäästi ja hakkaavasti käynnistyvä 100 Proof on rakenteeltaan Roll & Tumble -tyylinen hengästyttäväsykkeinen vauhdittelu. Sotkeentumatta lillukanvarsiin pitäisi kai näinä korrektiuden aikoina kuitenkin puhua yhden persoonan bändistä. Johnny Nicholas pääsee ääneen nimikappaleessa, jonka ehdoton timantti on Wardin hawajikitarasoolo. Luontevasti sivulta löytyy myös kasapäin ylistäviä arvioita. Levyn toinen instrumentaali, minuutin mittainen Anthony’s Son kuulostaa lähinnä kitaran virityshommalta, ja tuskin kukaan olisi yöuniaan menettänyt, jos se olisi jäänyt levyltä pois. Vähän hill county -fiilareita herättelevällä I Don’t Know Why’lla ovat kompit asemoitu lähes lepotilaan. Melkeinpä boogieksi äityvä Long Gone etenee vähän Roll & Tumble -malliin. Mikke Nöjd PETER WARD Train To Key Biscayne (GDR #003) Uusi Peter Ward -levy poikkeaa monin tavoin edellisestä tuotoksesta. Levy ei ole ähkypakattu umpitutuilla country-yms. Aika mielenkiintoinen ratkaisu sinänsä, koska Ward mielestäni on aivan pätevä laulaja. Ukkojen kotisivuilla kerrotaan tämän olevan sähköistettyä delta-bluesia ja tältä kuulemma kuulostaisi, jos Black Keys -yhtye ja John Lee Hooker jamittelisivat pikkutunneilla. Heti kättelyssä Ruth ansaitsee kiitosta kahdesta seikasta. Tänään yhtyeellä on takanaan jo neljäkymmentä albumia, joiden taso vaihtelee erinomaisesta välttävään. Burnsiden Fat Possum -koneblueskokeiluihin. Burnsiden toiminta herätti aikanaan vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan, itse en moisesta suuremmin innostunut ja nyt Boogie Beastsien alt-bluesin voimin tuo on ikään kuin keksitty uudelleen. Melodiat ovat mielestäni linjassaan ja soolot säntillisiä. bluesstandardeilla ja biisit ovat napakan mittaisia. Ruth on soitellut bluesia jo pitkään ja hän on ollut ehdokkaana myös IBC-kisoissa. Pari instrumentaalia on mukaan otettu, joista ensimmäinen Supposedly on letkeä countryrock, jonka harppuosuuksista vastaa Hank Walter. Myös boogienumero Break The Curse sijoittuu levyn vauhdikkaampaan antiin. Viehättävän melodian tukema Broken. Kansanlaulujen traditiot elävät vahvana country-gospelilla The Last Nail ja Love On The Line Blues luokittuu sujuvasti old timey -kategoriaan. Ruth soittaa montaa sorttia kitaraa ja komppaa lauluaan ja soittoaan erilaisilla rumpusysteemeillä , kuten matkalaukulla. Täydellisen tyrmäyksen sijaan löytyy touhusta silti hetkensäkin. Levyn ehdoton ässäraita Ry Cooder -tyylisine sooloineen on Michelle Wilsonin tulkitsema I Saw Your Home. BN #296): Michael Ward, Michelle Wilson, Sugar Ray Norcia, Neil Gourvin, Ronnie Earl... Kaksikosta ensimmäinen ja mielestäni parempi A Westerly Sunday Night kulkee kuin juna kiskoilla. Kaikkineen cd:llä on kiva otanta monenlaista vanhanmallista bluesia. Alkuvuosien levyt ovat yleensä suhteellisen hyviä ja myöhemmistäkin löytyy aivan kelvollisia kuuntelukokemuksia, esim. Wardin toinen laulama sävelmä rouheaa kitarointia sisältävä Something Always Slows Me Down on jotenkin tutun kuuloinen, en oikein osaa sanoa mistä kappale on vaikutteita saanut, mutta jotenkin Slim Harpo tulee mieleeni. Uutuus-cd on ajettu purkkiin tyystin livenä, eli tältä Ruth Wyand kuulostaa myös keikalla. ”Boogie Brothers” (1974), missä mukana ovat Chicken Shackin nokkamies Stan Webb ja Keef Hartleyn bändistä eronnut Miller Anderson. BN #290) oli pääosassa kitara ja laulu, niin tällä kertaa esillä on kitaristi-lauluntekijä, sillä Ward laulaa levyllä vain kaksi sävellystä. Maukkaasta ja perinnetietoisesta blueskitaroinnista pitäville on tämä levy lähes pakkohankinta. Kai Leivo RUTH WYAND Tribe Of One (omakustanne) Kaikki BN:n lukijat ovat törmänneet ns one-man bandeihin, mutta nyt on tarjolla onewoman band. Alkuperäisestä kokoonpanosta on enää jäljellä perustaja, kitaristi ja lauluosuuksista vastaava Kim Simmonds. Riku Metelinen SAVOY BROWN City Night (Quarto Valley QVR 0114) Se olisi pitkä tarina, mikäli kävisin koko Savoy Brown -historiikin kerralla läpi. Ward heittää Chuck Berry -tyylisen kitarasoolon ja ehtii juuri pois alta ennen kun Norcia varastaa shown harpullaan. Sävellykset ovat kaikki Wardin kirjoittamia, hän on myös tuottanut levyn sekä maalannut kansikuvan. Parasta biisissä (ja koko levyllä) on paikoin vilahteleva peltikitara (Jan Jaspers tai Mathias Dalle) sekä äkäisesti soundaava huuliharppu (Fabian Bennardo). Savoy Brownin edellinen studiolevy ”Witchy Feelin’” (2017) osoitti bändin olevan uskomattoman hyvässä vedossa. Ensisinkku saatiin julkaistua tuottaja Mike Vernonin Purdah-merkillä 1966. Blues News 4/2019 61 levy tutkailut BOOGIE BEASTS Deep (Donor Prod./ Naked NP 035) Nelimiehinen belgialaisyhtye rakentuu kahden kitaristin, rumpalin ja huuliharpistin ympärille. Kaksikko ryhtyy todelliseen kaksintaisteluun Norcian heittäessä mausteita sekaan harpullaan. Kuuntele ja nauti. Kyseessähän on eräs brittibluesin pioneeriyhtyeistä, joka perustettiin 1965 ja joka edelleen keikkailee ja tekee uusia levyjä. Bändi aloitti nimellä Savoy Brown Blues Band. Aiemmin häneltä on julkaistu omissa nimissä kaksi cd:tä. Pikaisen vilkaisun jälkeen huomaan, että levyllä soittaa lähes sama joukko kuin Anthony Gearcin ”Why Did You Have To Go” -levyllä (ks. Sisukas kuulija löytää kuitenkin levyn lopusta vielä pari helmeä, tiukkakomppisen Night Time Heron sekä laidback-henkisesti svengaavan päätöksen In Front Of You. Esimerkiksi avauksen Inside-numero vyöryy vaikuttavana shufflena. Tuollaista kolmen kitaristin muodostelmaa kokeili aiemmin menestyksellä myös Fleetwood Mac. Jotenkin levyn soundimaailma heittää fuzzeineen, särökitaroineen, slideineen ja harputteluineen minut suoraan takaisin 1990-luvulle, ja erityisesti R.L. Tämä uutuus jatkaa samoilla linjoilla, tarjoten oivallisesti 12 kappaleen verran tämän päivän bluesrockia parhaimmillaan. Blues Elixir (Ronnie’s Here) -kappaleen laulaa Ward ja Ronnie Earl tarjoilee vetoapua kitaroineen. Tämä on Chicago-bluesia parhaimmillaan. Avausraidassa Luther ”Guitar Junior” Johnson kertoo oman tarinansa Wardin tarjoillessa Jimmy Reed -tyylistä kitarointia Sugar Ray Norcian ryydittäessä menoa harpullaan. Savoy Brownin nykyinen kokoonpano, johon Simmondsin lisäksi kuuluvat basisti Pat DeSalvo ja rummuissa Garnet Grimm, on toiminut muuttumattomana vuodesta 2009. Miksi kotisivuille pääsevätkin ainoastaan positiiviset palautteet. Heti aloitus Walking On Hot Stones osoittaa, ettei kyseessä ole mikään tusinaryhmä, vaan asialla ovat taitonsa hionneet mestarit
Los Lobosista tuttu Mike Berlin on istunut tuottajan pallilla ja jälki on sen mukaista. Riku Metelinen SCOTTIE MILLER BAND Stay Above Water (omakustanne) Scottie Miller on Ruthie Fosterin ja Bo Diddleyn kanssa kiertänyt kosketinsoittaja, joka hallitsee lukuisia muitakin instrumentteja. Vaikka kitaristin levy onkin kyseessä, niin Herrera ei ole ”minä itte” -tyyppinen bändiliideri, vaan sooloille pääsevät usein foni, harppu, koskettimet ja pianokin. Nykyisin bändissä vaikuttaa Jonnyn, basisti David Robertsin ja rumpali Stuart Arthur Wrightin lisäksi tulevaisuuden kitaristilupaus, 17-vuotias Jake Poole. Surroundedissa Taylor kunnostautuu basistina. Kappalevalikoima muodostuu varsin tutuista klassikoista, kuten Shake Your Moneymaker (Elmore James), You Can’t Judge A Book (Willie Dixon) ja It Wasn’t Me (Chuck Berry). Wishing Well sisältää levyn ainoan harppusoolon ja hyvä niin, sillä Nic Clarkin soitto menee hyvän yön tuolle puolen... Recoveryn taas kuvittelisi helposti istuvan vaikkapa Santanan ohjelmistoon, laid back -ratkaisuun luottava esitys keinuttaa kiireettä. Kappaleen ehdoton suola on rouhea särökitara ja Jon Wirtzin B3työskentely. Carry Me Away voisi olla vaikka Steve Earlen jäämistöstä peräisin. Kun sävellykset olivat loppuun asti mietittyjä, ei kosmeettisia muutoksia enempää tarvinnut lähteä hieromaan. Same Page edustaa melodista rockia aikuiseen makuun ja Come Along raskasotteista progea. trance-blueslegenda Otis Taylorin sekä Warren Hayesin kanssa, että aivan turhasta kaverista ei ole kyse. Miller, Allen, Mark O’Day (rummut) ja Dik Shopteau (basso) soittavat taidokkaasti, ”Stay Above Waterilla” tyyli vain on hieman hakusessa. Vaikka kiekko on äänitetty studiossa, paistaa läpi vankka soittamisen ilo, joka ajoittain pursuaa turhankin kovalla tempolla yrittämiseen. Omaelämänkerrallinen hidas blues My Past Time hoidetaan sekin uskottavasti maaliin asti. Meno paranee huomattavasti, kun letkeä kantrirockiin kallellaan oleva Curiosity lähtee rullaamaan. Hair Of Indigon vierailevana kitaristina on Los Lonely Boysien Henry Garza. Levyn parhaita vetoja ovat Jonny ”Slidewell” Poolen (laulu, kitara, huuliharppu) sooloesitykset Who Do You Love (Ellas McDaniel), Good Thing (James Moore) sekä miehen omat kappaleet I’m Losing, So In Love ja There’s Something Going Wrong. Itse lisäisin tuohon vielä Kari Peitsamon, vaikka JP & The Razors tuskin koskaan on hänestä kuullutkaan. Seuraavana kuultavalla New Orleans -tyylisellä funkylla Keep This Good Thing Going vierailee solistina Ruthie Foster, Miller itsekin kuulostaa vahvasti Dr. Backed-Up on vahva harppuvetoinen blues-boogie, joka mättää hyvällä sykkeellä. Pienimuotoinen on kaunista ja kappale nousee levyltä suosikkiraidakseni. Sitä seuraava Dylan-henkinen Clearence Bin menettelee myös. TT Tarkiainen DENNIS HERRERA You Stole My Heart (omakustanne) San Josesta ponnistava kitaristi-laulaja Dennis Herrera koki 15-vuotiaana James Brownin konsertin ja oli myyty. Liitteen perusteella kaksikko valitsi Taylor Scottin sävellyksistä levylle parhaiten sopivat. Oman materiaalin lisäksi mukana on yksi kierrätysraita, Good Things, jonka kanssa Taylor Scott tekee silkkaa crossoveria. Feelgood, Ducks Deluxe ja Count Bishops. Sävellys voisi olla Dylanin Johnny Cashille kirjoittama kappale American Recordings -aikakaudelta. TT Tarkiainen. Kenties on hieman riskialtista avata kiekko tuhdisti vatkaavalla boogierockerilla You Stole My Heart, se kun saattaa hämätä hätäistä kuulijaa sijoittamaan albumin turhaan rock-blues -sapluunan alle. Golfaamisesta tämä kaiketi kertoo, ainakin tarinassa ollaan hiekkaesteellä ja kokeillaan swingejä. Loppusuoran auetessa laitetaan jälleen isompaa vaihdetta pykälään. Sovitus on verkkaisempi ja tyttöjen räminäkitaran sijasta pääosassa on Hammond B3 sekä akustinen kitara. Hyvällä ystävälläni on Etta-niminen koira, joten pystyn helposti hahmottamaan mielessäni, mitä On The Porch With Etta -instrulla tapahtuu, terveisiä Järvenpäähän! Perinneratkaisun ystäville tarkastuksen paikka. Ikään kuin bonuksena irtoaa lopuksi vielä akustisen kitaran ja laulun voimin esitetty näppärä blues Bittersweet. Johnilta. Biisi nyt joka tapauksessa mättää komeasti ja kulkee lujaa. Bändin toinen voimahahmo, kitaristi Patrick Allen pääsee voimakkaine riffeineen esiin heti avausraidalla. Versio on erittäin onnistunut. ”Stay Above Water” -levyllä hän soittaa koskettimien lisäksi mandoliinia. Millerin tyylikkäästi vokalisoima bluesshuffle Burned All My Bridges toimii mainiosti. Mikke Nöjd TAYLOR SCOTT BAND All We Have (omakustanne) Denveristä kotoisin oleva Taylor Scott on allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mutta hän on bändinsä kanssa keikkaillut niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin. Vielä kovempi boogaloon vääntö on levyn ainokaisella, vahvasti jamihenkisellä instrulla You Can Name It. Mikke Nöjd JP AND THE RAZORS Can’t Judge A Book (omakustanne) JP & The Razors on luotu soittamaan brittiläisen pubin nurkassa rock’n’rollia, countrya ja bluesia. Kingin tekemisiltä. Seuraava raita alkaa kuitenkin pukata ylläriä kehiin, sillä Takes Money esitetään funkkailevana shuffle-bluesina, johon vielä urkuharmooni natsaa groovea kylkeen. Aivan toista laitaa edustaa soul-funkiskusävelmä Look Out, sooloissa on paljon vuoropuheluja ja Herreran kitara soi terävästi. Musiikillisiksi vaikuttajikseen bändi ilmoittaa muiden muassa Hound Dog Taylorin ja George Thorogoodin, jotka kyllä kuuluvatkin lopputuotteessa. Garzan saaminen mukaan sessioihin oli unelmien täyttymys, sillä Los Lonely Boys oli aikonaan Scottin ensimmäinen livenä näkemä bändi. Sävellys nimittäin on indietyttötrio Sleater-Kinneyn ysärihitti. Kaikesta huolimatta avausraidan kitarasoolo on suorastaan jäätävä. Kitarasoundeiltaan kappale on paljonkin velkaa Albert Collinsin jäätävänpolttavalle tyylille. Levyltä irtoaa myös mainio bluessuora, kun sliden ryydittämää Better Off Alonea seuraa hurjajännitteinen Help My Soul Survive ja lähinnä perusbluesiksi lokeroituva ’Till It’s Safe To Go Outside. Funkyn lisäksi bändi taitaa erinomaisesti myös countryja countryrocksävyt. Tämä Herreran kolmas pitkäsoittoalbumi osoittautui varsinaiseksi runsaudensarveksi, mies sekoittelee iloisesti eri tyylilajeja keskenään, punoen niistä kuitenkin johdonmukaisen kokonaisuuden. Lähtökohdat ovat siis samat kuin muutama vuosikymmen sitten bändeillä Man, Dr. Tyylikäs blues-paketti, suositellaan. Run With The Losers on rohea boogie, joka tänttäränttäilee turhia mutkia vältellen. Jumppistyge on myös mainio With No Refrain, joka kuulostaa aika paljon nuoren B.B. Tätä seurasivat brittibluesin opiskelut ja myöhemmin kaivautuminen yhä syvemmälle roots-ratkaisujen syövereihin. Alku tuntuu hiukan vastenmieliseltä, johtuen siitä että ko. Opening (All We Have) on puolen minuutin mittainen lämmittely, jonka jälkeen funkblueskappaleen Somebody Told Me kitaraintro puskee eetteriin. Mielenkiinnolla odotamme mitä tuleman pitää. Kappaleessa Allman Brothers Bandin henki leijuu vahvana, etenkin kun Garza ja Scott ryhtyvät todelliseen kilpakirnuamiseen. Hän on soittanut mm. 62 Blues News 4/2019 levy tutkailut Woman luottaa vahvaan tunnelmaan ja I Don’t Have Proof on kansanlaulunomaisuudessaan hieno esitys sekin. Yksinkertaista, ajatonta ja toimivaa, voisi sanoa. Rennolla New Orleans -tyyppisellä jumpituksella liikahtava Fore on kiireetöntä svengiä. genre ei kuulu lempiharrastuksiini. Albert Lee -tyylisen kitarasoolon ansiosta kappale suorastaan nousee lentoon. Vaikka kyseessä on omakustanne, niin vanhan liiton miehiä silmällä pitäen levyn saa myös vinyylinä
Kahvikupin mittaisen tuumaustauon jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, että levyn supertripla on Northern Winds, Man Without Memory ja There Ain’t No Good Life For Me In This City. Erikoispisteet tietysti laulaja Thomas Pareigisin osuudelle. Andy Hilland, oikealta nimeltään Antti Vuorenmaa, musiikin monitoimimies, on julkaissut ensimmäisen englanninkielisen soololevynsä. Uusi levy-yhtiö on antanut Fatboylle liekaa miettiä sopivat kappaleet, ja vaikka parikymmentä vaihtoehtoa treenattiin, vain kymmenen eri tyylistä makupalaa on valittu julkaisulle. Pidän kovasti Vuorenmaan tavasta kertoa asioita. Ainakin pääkaupunkiseudulla asuville sekä Juttutuvassa käyneille, jossa Antti Vuorenmaan ja Pauli Halmeen liidaama kokoonpano vetää maanantaisin Hilland Mondays -nimistä kantriklubia. Molemmat soittavat levyllä maukkaita kitaraosuuksia, siinäkin leadvuoroa vaihdellen. ”Northern Winds” -levyllä Vuorenmaa on tehnyt kaiken käytännössä itse. Lauluosuudet on jaettu miesten kesken tasan, Daven hoitaessa leadia Jarkka taustavokaloi ja päinvastoin. Hyvät julkaisut paranevat vanhetessaan eli kuuntelukertojen lisääntyessä ja näin on tapahtunut myös nyt. Lähtökohtien moniarvoisuudesta kertoo sekin, että Suomesta on kutsuttu vierailijoiksi kaksi tekijäkitaristia eri kanteilta eli Esa Pulliainen ja Jo’ Buddy. Nuorta voimaa tuo lyömäsoitintaiteilija Jaakko Metsäpelto. ”13 Gates” -levyn kappaleista suurin osa on hyvällä maulla uudelleen sovitettuja afroamerikkalaisia kansanlauluja. Kitarointi (stilikkaa myöten) ja lauluosuudet on saatu kuulostamaan vähäeleisiltä, ja silti niissä on pureskeltavaa moneen lähtöön. Cd:llä on vain yhdeksän kappaletta ja pituutta alle keskivertovinyylin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan toteudu, vaan saamme myös jatkossa kuulla näiden mainioiden miesten musisointia. Pari instrumentaalisävelmääkin on mukaan otettu, Mäkelä Turnpike sekä Hymn For The Dogs, joka taitaa olla vaihtoehtoinen versio kappaleesta There Ain’t No Good Life For Me In This City. Hän on kirjoittanut kappaleet, soittanut kaikki instrumentit, äänittänyt, miksannut, tuottanut ja ottanut jopa etukannen kuvan. Lopputuloksesta käy selvästi ilmi, että Ruotsissa on resursseja aivan eri tyyliin kuin meillä ja niitä myös hyödynnetään marginaalisimmissakin musiikin lajeissa. Vaikka kiekon päävaikuttimena on traditionaalinen gospel, edustavat sovitukset eri juurimusiikin tyylejä. Riku Metelinen HILLAND PLAYBOYS 200 Mondays (Live At Finnvox Studios) (Hilland HRLP-4) Hilland Playboys on varmasti monelle lehtemme lukijoista tuttu bändi. ”Diggin’ The Scene” on takuuvarmasti vuoden albumeita, joka on myös ns. Mukavaa on syventyä nyt itselleni ensimmäistä kertaa albumikokonaisuuteen, joka on jo pitkäikäisen yhtyeen kuudes. Keitokseen on lisätty juuri sopivasti slaavilaista mielenlaatua, mukanaan sitä on eittämättä tuonut myös suomalaista sukujuurta oleva kantajäsen, kitaristi Hannu Kiviaho. Bändin soitto ja sovitukset eivät jää yhdessäkään puolitiehen. Pohjustukseksi olin toki katsonut pari videota YouTubesta ja odotukset olivat korkealla. Levyn esitykset ovat Pauli Halmeen säveltämää Hilland Playboy Themeä lukuun ottamatta kierrätystavaraa. Rytmin toimivuudesta vastaavat Jaakko Pöyhönen (rummut) ja Jukka Kolehmainen (basso). Mitään päällekkäisäänitysten tuntua tässä ei ole vaan koko ajan on selkeä tunne siitä, että tässä soittaisi oikea bändi ja äänitys olisi tapahtunut “ladossa”, kenties vieläpä yhdellä otolla. Daveltakin löytyy herkempi, countrysävyinen puoli. Pääosin taustalaulajana kunnostautunut Petteri Soininen soittaa parilla raidalla kontrabasso-osuudet. Tuo keikoilta tuttu tyylitajuinen kokonaisvaikutus loistaa ja kukoistaa koko 10 kappaleen kaaren ajan. Blues News 4/2019 63 levy tutkailut FATBOY Diggin’ The Scene (Psykbunkern PSYKLP/CD002) Fatboy on merkinnyt minulle keikkojensa perusteella ruotsalaista rajat ylittävää juurimusiikkiosaamista. Tuottaja Stefan Boman on hionut timantin tästä kokonaisuudesta. Vaikkei sanoituksilla kenties ole todellista pohjaa, niin monessa kohtaa tarinat voisivat olla vaikka tottakin. Tähänkin päivään niiden sanoma sopii erinomaisen hyvin pysäyttäen kuulijan miettimään elämän syviä tarkoituksia ja tarpeita. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt muutama suomenkielinen pitkäsoitto: ”Päiväkirja” (2012), ”Pohjavirta” (2014) ja yhteistyössä Marko Haaviston kanssa ”Kapteeni Kiddin Haamu” (2015). He saavat oman näköiset hetkensä tyyleilleen sopivasti. Kauniit melodiat kuljettavat tarinoita eteenpäin mukavasti. Live-tilanteiden monikerroksisuus on nyt levyllä esillä koko syvyydessään. Lisäksi Dave hoitaa koskettimet ja Jarkka muut kielisoittimet. Kappaleiden vähäinen lukumäärä tarkoittaa tietenkin sitä, ettei mukaan ole otettu täyteraitoja vain lisää minuutteja tuomaan. Itse tunnistin vain Dolly Partonin Jolenen ja George Thorogoodin ”Boogie People” -levyltäkin tutun Dave Dudley -hitin Six Days On The Road. Etenkin nimiraita on varsinainen mestariteos, joka saa kylmiä väreitä aikaan joka ikinen kerta. Soitto ja laulu on hyvin aidon kuuloista, kuitenkin niin, että kantrimusiikista tutut maneerit, kliseet ja sudenkuopat vältetään kokonaan. Videoraidaksi on valittu yksi albumin helmistä, Mercy, Mercy, jossa painetaan pumppaavalla rockabillybiitillä. Levyä kuunnellessa unohtuu, että kaikki on tehty yhden miehen voimin. Monesti en kuuntele sanoituksia, mutta tällä kertaa niihin piti oikein syventyä. Paikkana on nytkin Bomanin kuuluisa kotipesä Park-studio. Pakattujen ja kompressoitujen äänimattomaisemien aikakautena on antoisaa kuunnella tätä nyanssiviidakkoa ja poimia erilaisia musiikillisia viitteitä eri lähteisiin juurimusan genreistä. Ainoat poikkeukset ovat taustalaulu, josta vastaa kaunisääninen Charlotta Kerbs ja lyömäsoittimet, joita soittaa Janne Mathlin. Mothers Last Word To Her Son (Washington Phillips) saa tipan linssiin paatuneimmaltakin kriitikolta. TT Tarkiainen ANDY HILLAND Northern Winds (Hilland HRCD 1017) Nyt mennään hiukan epämukavuusvyöhykkeelle, sillä arvioitavana on levyllinen kantria, joka ei ole allekirjoittaneen saati Blues Newsin ominta aluetta. Daven keskittyessä pääosin rokkaavampaan materiaaliin esittelee Jarkka country-, hillcountyja Chicago-bluespohjaista osaamistaan. Aikataulullisista syistä en lähtenyt etsimään alkuperäisiä tai muitakaan versioita levyn sisällöstä vaan laitoin sen soimaan ilman ennakkoluuloja. grower eli sen vaikutus kasvaa kuuntelukertojen myötä. Päätöskappaleella Banks Of The River Dave Forestfield laulaa ”...I Won’t Be Back No More”. Ensitahdeista lähtien huomaan, että bändi on kantrilevynsä kuunnellut. Meno on moDAVE FORESTFIELD & JARKKA RISSANEN 13 Gates (Wideline) Pohjoissavolaiset bluesosaajat Tatu KOTIMAAN KATSAUS. Kantri-iskelmäisessä Ailassa Pulliainen venyttelee juuri oikeat pitkät äänet. 200 klubi-illan merkiksi bändi vieraili viime vuoden puolella kahtena päivänä Finnvoxin studiolla purkittaen tusinan verran kantrikappaleita. Toivottavasti tätä musiikkia pääsee kuulemaan myös livetilanteessa. Täytyy sanoa, että harva levy on kolahtanut näin lujaa jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Jorma Riihikoski Metsäpelto (Dave Forestfield) ja Jarkka Rissanen ovat jälleen yhdistäneet voimansa Sudden Factor Studiossa. Suosikkikappaleita miettiessäni oli valinta todella vaikea, sillä lähes kaikki sävellykset ovat loistavia. Ruotsissa hän on tuottanut maailmanluokan artisteja, kuten vaikkapa Kenttiä ja Hellacoptersia. Kantrin ystävät saattavat löytää joukosta myös tuttuja sävellyksiä. Herkullisimmillaan Jarkan tulkinta ja jumalallisen kaunis kitarointi on miehen suuren esikuvan, Albert Kingin triolibluesilla Everybody Wants To Go To Heaven. Hän taipuu tarkalla otteella joka kappaleen ytimeen ja rutistaa niistä kaiken irti
Entä sitten nuo odotukset: kyllä, ne ylittyivät monin verroin. Ryhmän suunta on kieltämättä jo nyt kiitettävän hyvällä saralla, mutta debyyttipitkäsoitto jättää silti myös korjausaskelten paikkoja. Trashbilly-kuvausta perustamisaikoinaan viitisentoista vuotta sitten viljellyt Hel-Gators on Sydänmäen bändeistä juurevimpia ja toisaalta myös tuotannollisesti lähimpänä hänen varhaisvuosiensa tekosia, muodostuuhan trio Hearthillin iäkkäimmästä variaatiosta, jossa kitaristina vaikutti Jama Löf ja basistina Marko Mainelakeus. Sydänmäen lyriikat ovat pahaenteisiä elämänja kuolemantarinoita, joissa pääosia näyttelevät tavanomaisten nuorten rakastavaisten sijaan poppamiehet ja luurangot. Syy varovaiseen vastaanottoon ei ainakaan voi olla musiikin laadussa. Pienenpienestä hapuilustaankin huolimatta toteutukseltaan kiistatta vaikuttava albumikokonaisuus on saatavilla cd:n sekä suoratoistopalveluiden lisäksi myös 99 kappaleen laajuisena LP-editiona. Alkuperäisesityksen rytmiikkaa hieman terävöittänyt Beatmakers tuo mukanaan muutkin härmäläiset tavaramerkkinsä sekä siinä sivussa myös ripauksen iskelmällisyyttä, jota vastavuoroisesti vie kansainvälisemmille ulapoille yhtyeen kanssa jo aikaisemmin yhteistyötä tehnyt australialaismuusikko Martin Cilia lap steel -kitaroineen ja mandoliineineen. Pekka Tiilikaisen tunnistettavan varmassa vokalistisessa puristusotteessa ruotsalaislähtöinen kantriballadi taipuu luontevasti myös kotimaiseksi melankoliaksi. Mukana on verkkaisempiakin kappaleita tuomassa vaihtelua. Hearthill Trinity -kokoonpanoihin on ollut sulavan linjakas – toisaalta musiikkiaan aina leimannutta vaaran tuntua ansioituneen helsinkiläismuusikon projekteissa vaikuttaa yhä piisaavan. Solistina Keräsellä riittää persoonallista sanottavaa myös hitaahkona r&b-sävyisenä strollerina rullaavalle Into The Pitille sekä kotoisen Bad Signin 80-luvun äänitteet mieleen tuovalle pubirokahtavalle Lowland’s Girlille. A-puolen parhaimmat järistykset saavat aikaan Here In Frisco, Why You Been Gone So Long sekä Jolene. keikkailla Englanissa ja Ruotsissa. Meriteemainen rautalankaslovari Archipelago soljuu The Shadows’maisessa ranta-aallokossa mm. Levyn ulkoasusta täytyy antaa erikoismaininta, sillä mattapintaiselle pahville painettu kansi on mielestäni hieno. Jostakin mystisestä syystä The Hel-Gators näyttäytyy edellä mainituista orkestereista valtavirran keskuudessa kaikkein tuntemattomimpana. Riku Metelinen THE HEL-GATORS Love Turns Bad (Pyros PYROS017) Jussi Sydänmäen vaiherikas urakaari 80-luvulla startanneesta Hearthillistä suomenkielisten sooloäänitteiden kautta Hel-Gators-, Soul Tattooja J. Se nimittäin ei perustakaan soittoaan odotettuun voimalliseen släppibassorockabillyyn vaan hakee verrokkejaan pikemminkin rhythm’n’blues-vihahteisten Kalifornian ja Teksasin seudun esikuvien kuten vaikkapa The Paladinsin, Los Lobosin, The Blazersin ja Billy Bacon & The Forbidden Pigsin suunnalta. Nykypäivän Hel-Gators on tiivistänyt soundiaan instrumenttivalikoimaan kontran tilalle ilmaantuneen sähköbasson myötä, mutta sen kauhu-estetiikassa edelleen rypevässä primitiivisyydessä on vieläkin vastustamatonta voimaa. En ole Hilland Playboyseja vielä livenä nähnyt ja tuo asia onkin korjattava ensi tilassa. Yksinomaan Sydänmäen käsialaa olevista kappaleista rakentuva uutuuslevy on edellisten pitkäsoittojen tapaan kauttaaltaan silkkaa murhaa. tälläkin kertaa myös kieroutuneemman kanttikomppi-rockabillyn kellaripyhättöön, jonka portinvartijoina toimivat mm. Mitään bluegrass-puolelta tuttua ”full throttle no brakes” -meininkiä tämä ei kuitenkaan ole. Vuonna 2017 perustettu kokoonpano on ennättänyt esikoispitkäsoittonsa teon lisäksi mm. Kolmen erityylisen laulajan (Pauli Halme, Andy Hilland ja Niina Sallinen) ansiosta sävyjä on mukavasti ja jokainen saa riittävästi sooloaikaa. Lisäksi ennallaan pysynyttä peruskokoonpanoa (soolokitaristi Juha Heinonen, basisti Jori Venemies ja rumpali Mikko Lund) tukevat Hannu Könönen uruissa ja Marjaana Narsakka taustalaulussa. sellaisissa instrumentaalirevohkoissa kuten Mutants ja Atomic Blast. Trion tyylilajivalinnat ovat ihailtavan kunnianhimoisia. Esimerkiksi hillbilly-kliseissä kompuroiva Backwoods Boogie tai teennäisen uhmakkaat Night Tribe, Tattoo Jack ja Rambling Soul olisivat saattaneet kaivata vielä yhden harkintakierroksen ennen levylle päätymistään. Ne annettakoon silti anteeksi, sillä mm. Pete Hoppula. Siellä jos missä on luottavaista odotella tuomiopäivää koittavaksi. Kakkosnäyttönään Beatmakers tarjoaa alkujaan The Soundsin ohjelmistoon kaavaillun mutta silloin vielä käyttämättä jääneen viehkon Johnny Liebkind -instrumentaalisävellyksen. Pete Hoppula ATOMATONS Be Prepared (Atomic Laika ATOM 001) ”Ruhjonta” ei tiettävästi ole aivan uusi verbi kuvattaessa garageyhtyeelle ominaisinta musisoinnin suuntausta, mutta nyt käsillä olevan nelikon kohdalla olen mukisematta valmis allekirjoittamaan tämän heidän itsestään käyttämänsä sanamuodon. Mitä muuta tässä voisi enää sanoa kuin ruutupaita päälle, bootsit jalkaan ja Juttutupaan. B-puolella suosikeikseni nousevat pedal steelillä ryyditetty instrumentaali Remington Ride/Bud’s Bounce ja moottoripyörästä kertova Panheads Forever. Alter egolla Repowoman esiintyvän kitaristi-vokalisti Sanna Reposen johtama helsinkiläinen Atomatons sekoittaa parisen vuotta kehitteillä olleeseen autotallirockkonseptiinsa niin rhythm’n’bluesia, uudemman aallon punkpop-energiaa kuin delay-vetoisia beat-väreitäkin. Pete Hoppula AT’S ROOTS & RAMBLIN’ Notes From The Backwoods (Jungle TCB-8989CD/ LP) Nuorison suhteen ei sittenkään ole vielä kaikki toivo menetty, kuten kylillä tavataan sanoa. Kolmikko myös pitäytyy kokonaan Teräsen käsialaa olevissa kappaleissa – ja vaikka julkaisijana toimiikin alan kotimainen veteraaniyhtiö Jungle, ovat kaverit huolehtineet myös äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista omatoimisesti. Solisti itse räimii laulamisen lisäksi myös rumpuja. Vuonna 1963 levytys olisi eittämättä ollut jymyjuttu silloisilla äänitemarkkinoilla, kuka tietää, vaikka se olisi sitä yhä kuumana twist-kesänä 2019. Tämä pätee myös kolmen raumalaismiehen muodostamaan AT’s Roots & Ramblin’ -yhtyeeseen (kitaristi-laulaja Arttur Teränen, basisti Mikko Korpi ja rumpali Oliver Westerberg), jonka tehoisku suomalaisen rockabilly-scenen keskiöön on tapahtunut joutuisasti jotakuinkin tämän kuluvan vuoden aikana. Love Turns Bad -nimiraidan, slidekitaroidun Voodoo Townin ja hyytävän Headless Menin tapaisten slovarimaalailujen, Hill Country -bluessävytetyn In Cold Bloodin ja suoraviivaisempaan Pirates-rock’n’roll-jyystöön luottavan Soul Rebelsin vanavedessä kuulija johdatellaan PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS Viimeinen juna kotiin / Archipelago (Turenki TurenkiCDS-917-207) Beatja rautalankapohjaisen juurimusiikin pitkäikäisimpiin moniottelijoihimme lukeutuva yhtye tarttuu tulevan pitkäsoittonsa ennakkosinglellä myös Suomessa vankkaa suosiota nauttivan Fatboyn vajaan kymmenen vuoden takaiseen kappaleeseen Last Train Home. 64 Blues News 4/2019 levy tutkailut nin paikoin hulvatonta ja useasti aika hurjaa. tarkoituksellisen naivistinen Godfather Is Dead, ”Honey Hush” -kitaroitu The Saviour Dance, mollisoinnutettu She Wants More sekä hypnoottista Cramps-marssia askeltava Judgement Groove. Erään ilmeisen esikuvansa, The Paladins -kitaristi-laulaja Dave Gonzalesin opit paistavat ryhmän työjäljestä läpi ihailtavalla tavalla, aina hitusen kähisevää laulusoundia myöten. Reposen toisen kokoonpanon, punkabilly-henkisemmän Shrieksin ohella atomijengin yhteistä CV:tä vankistavat aikaisemmat kiinnitykset mm. Midnightin ja Sleepwalkin vanavedessä. pirteätempoisilla shuffleilla Knock Knock, Rat Race ja Cranking Motor Blues seurue on sisäistänyt asiansa mitä tyylikkäimmin
Tällaisia ovat mm. on oikein maukas veto. Shoe Shine Johnny oli hienossa vedossa keikan aikoihin niin perinteisen kuin kuuluisan vibraattolaulunsa ja kitaransoittonsa suhteen ja kuulijat saivatkin nauttia erinomaisesta konsertista. Remasteroitujen levyjen lisäksi myös ennenjulkaisematonta musiikkia on vuosien saatossa ilmestynyt aika mukavasti. Johnsonin merkitys Shinesille kuullaan hyvin myös konsertissa, johon hän oli valinnut mieheltä neljä kappaletta, Kind Hearted Woman Bluesin, I’m A Steady Rollin’ Manin, They’re Red Hotin sekä varsin raivokkaasti esitetyn Sweet Home Chicagon. Levyn alussa pääsemme Glasgow Apollon lavalle vuoteen 1982 kolmen kappaleen ajaksi. Monet (blues)kitaristit ovat hyviä sähköisen instrumenttinsa kanssa, mutta harvalukuinen joukko pärjää yhtä hyvin akustisen kitaran, resonaattorin tai mandoliinin kanssa. Atomatonsin mustempaa maailmankuvaa valaisee lisää esikoislevyn digitaaliversion bonukseksi liitetty Round Robin -nimisen laulajan katalogissa alkujaan 60-luvun puolivälissä julkaistu (joskin valkoisen laulaja-lauluntekijän Baker Knightin hengentuotteena syntynyt) (I’m The) Wolfman. Ykköslevyn aloittaa loistava Don’t Start Me Talkin’, jossa Gallagher tarjoilee todella rankkaa slidekitarointia. Vuosi elokuvan jälkeen John Ned ”Johnny” Shines siirtyi bluesmiesten sinisille niityille jättäen jälkeensä ison perinnön, jota voi hyvin käydä läpi vaikka tämän 20 kappaletta käsittävän loistavan live-levyn välityksellä. ”Tattoo”levyn sessioissa taltioitu dobrolla soitettu Who’s That Coming. Akustiselta levyltä käy hyvin ilmi, kuinka lahjakas muusikko Gallagher oli. ”Blues” on vilpittömästi kasattu kokoelma Gallagherin jäämistöstä. Esikuvansa lailla mutta silti tyystin omaan tapaansa ruvelle raastettu versiointi on brutaaliudessaan vallan viihdyttävä. Tulevien ja nykyisten fanien mieliksi julkaistu tuore levy ”Blues” on nimensä mukaisesti kasattu Gallagherin bluespitoisesta materiaalista. Akustinen versio on aina kuulunut suosikkeihini, mutta mainio on tämä bändiluentakin. Moni Gallagherin sähköiseen soittoon tykästynyt tulee varmaan pitämään myös hänen akustisista vedoistaan. ”Tattoo”-albumin ylijäämistöstä on peräisin Tony Joe Whiten sävellys As The Crow Files. When My Baby She Left Me, Nothin’ But The Devil ja What In The World todistavat, että Gallagher on todella kovassa iskussa ja slidekitara soi varsin komeasti. You’re The One I Love sekä Tell Me Mama, jotka molemmat jatkuvat sitten tutusti Son House -tyylisinä.. Kappale on tuttu Gallagherin keikoilta. Hän soittaa myös kappaleen harppuosuudet. Jotta myös nuorempi sukupolvi löytäisi mestarismiehen musiikin, on liekkiä pidettävä yllä ja julkaistava musiikkia uudestaan. Itse asiassa tykkään siitä jopa enemmän kuin julkaistusta versiosta. Paketti on saatavana tuplavinyylinä ja erilaisina cd-versioina, joista jokainen löytää mieltymyksiinsä ja kukkarolleen sopivan julkaisun. Versio on peräisin ”Jinx”-levyn sessiosta. Näiden perusteella voin todeta, että koko keikka olisi julkaisemisen arvoinen. Mandoliinilla ryyditetty sovitus toimii hyvin. Paketin ehdoton suola on elävää musiikkia tarjoileva kolmas cd, jonne on valittu livetaltiointeja vuosien varrelta ja bonuksena Gallagherin haastattelu, jossa hän puhuu suhteestaan bluesiin. Kokoelma koostuu pääosin ennen julkaisemattomista kappaleista. Sääli, että fyysisen tuotteen omistajat jäävät esitystä vaille. Mikäli Gallagher ei ole aikaisemmin tuttu, niin tästä UUSINTAJULKAISUT JOHNNY SHINES The Blues Came Falling Down: Live 1973 (Omnivore 328) Elämään kuuluu yllätyksiä – ja varsinkin jos ne ovat kivoja ja positiivisia niin mikäs siinä! Sellainen iso lämmittävän mukava löytö oli tämä Johnny Shinesin aiemmin julkaisemattomista vuoden 1973 konserttitallenteista koostuva levy. Levyllä on myös kolme aiemmin julkaistua raitaa, Peter Green -tribuuttilevyltä ”Rattlesnake Guitar” löytyvä Leaving Town Blues, Lonnie Doneganin ”Puttin’ On The Style” -albumilta tuttu Drop Down Baby ja Muddy Watersin ”London Sessions” -kiekolta peräisin oleva I’m Ready. Louisin bluespiireissä keskeinen hahmo, joka mm. Jari Kolari RORY GALLAGHER Blues (Chess 5386801) Irlannin ihmemies, vuonna 1995 kitaransa naulaan ripustanut Rory Gallagher on monille blueskitaristeille ja -diggareille tärkeä henkilö. Kaupungin muusikkokermaan kuuluivat aikanaan myös Mance Lipscomb, Robert Wilkins, Son House, Fred McDowell, Arthur Crudup, Yank Rachell ja Johnny Shines, joihin kaikkiin Pierson tutustui läheisesti Townsendin kautta. Katkeransuloinen Monkey saa vastaavasti lisädraivia 60-lukuisesta freakbeatistä, kun taas Looker ja Police Horse fokusoivat kuuloelimet lähemmäs kohti 70ja 80-luvun taitteen brittiläisiä äänimaisemia. Muutamissa niistä Johnny selostaa pidempään, näppäilen sekaan muutamia sointuja. John Hammond teki vuonna 1991 dokumentin ”The Search For Robert Johnson” ja sai siihen apua Johnny Shinesilta sekä aikalaiseltaan Honeyboy Edwardsilta, jotka molemmat olivat Robert Lockwoodin kanssa viimeiset elossaolleet henkilöt, jotka tunsivat läheisesti Robert Johnsonin. Newcastle City Hallissa 1977 taltioitu Tore Down on ykköslevyltä löytyvää studioversiota monin verroin rankempi. Pete Hoppula Johnny Shines oli eräs merkittävimmistä Robert Johnsonin kanssa soittaneista ja erityisesti kiertäneistä muusikoista, kun hän 30-luvulla reissasi muutaman vuoden ajan miehen kanssa ja kuulemma jopa Kanadaan asti. Blues News 4/2019 65 levy tutkailut Studiotuotantonsa Atomatons korkkaa neljä Repowomanin kirjoittamaa laulunumeroa sisältävällä vinyyli-EP:llä. Kun maali on saatu näinkin selkeänä tähtäimeen, on kuulijan syytä säilyttää valppautensa myös jatkossa. Seuraavaksi saamme kuulla toisen version aiheesta Should’ve Learnt My Lesson, joka on sekin peräisin ”Deuce” -levyn sessioista. Kappale tarjoilee Gallagherin sinisimmillään ja herääkin kysymys, miksei tätä versiota julkaistu. Kyseessä on todella intensiivinen jami, jossa Gallagher kunnostautuu harpistina. opetti yliopistossa bluesia sekä järjesti festivaaleja ja blues-konsertteja. ”Deuce”-kiekolta tuttu Should’ve Learnt My Lesson toimii julkaistua versiota huomattavasti paremmin. Paketin ensimmäinen levy pitää sisällään sähköisiä versioita, mukana on levytyssessioista ylijääneiden raitojen lisäksi muutama radiosessioissa taltioitu kappale. Tämä levy on hyvä esimerkki siitä, että hän oli aina parhaimmillaan elävän yleisön edessä. Kolmella kappaleella Shinesia tuki Nighthawk-levy-yhtiön perustaja ja itsekin erinomainen country blues -pikkaaja Leroy Jodie Pierson. Muhkea 20-sivuinen vihko runsaine valokuvineen on hieno. Mukana on studiolevyiltä tuttuja sävellyksiä sekä keikkasettiin päätyneitä lainakappaleita. Johnny Shines (laulu, kitara) esittämä konsertti pidettiin Washington Universityssä St. Henry Townsendin hyvä ystävä Pierson oli 70-luvun alkuvuosina St. Kolmoslevy huipentuu Albert Kingin 1975 livetuplan kappaleeseen You Upset Me, Baby ja Chris Barber’s Jazz Bandin kanssa taltioituun ennen julkaisemattomaan raitaan Comin’ Home Baby. Kiva huomio esityksessä oli Shinesin mukavan pehmeä puheääni, kun hän aina kappaleiden välissä kertoo sanasen pari seuraavasta numerosta. Levyn hurjin veto on kuitenkin BBC OGWT Special -ohjelmassa taltioitu 11-minuuttinen All Around Man. Seuraavalla julkaisulla nimittäin ammuttaneen vielä kovemmin panoksin. Arvioitavana on kolmen cd:n deluxeversio. Loppupuolella kosketinsoittaja Lou Marin ja Gallagher yltyvät tiukkaan kilpasoitantaan. Toinen cd sisältää akustisia versioita, ja mukana on niin ikään studiosessioiden ylijäämiä sekä tvja radionauhoituksia. Typhoidilla ryhmän melodiseen kitararäimeeseen on tarttunut myös siivullinen ehtaa surf-kierrettä. WNCR Cleveland -radiosessiossa taltioitu Bullfrog Blues on studio-ottoa parempi, joskaan ei ole aivan yhtä hurja kuin ”Live In Europe” -kiekolta löytyvä taltiointi. Vaikka vuoden 91 Rockpalast -keikalta äänitetty Jack Brucen avustama Born Under A Bad Sign on hyvä, niin silti valintani kyseiseltä keikalta olisi ollut kaksikon ex tempore vetämä Politician, joka on suorastaan veret seisauttava. Louisin yliopistoon kuuluvassa kirkossa/ kappelissa ja se sopi erinomaisesti tällaisen akustisen bluesin esittämiseen
Pink Thunderbirdja Too Much Noise -lehdet. Kotimaamme rockjournalismia koottiin viime vuosikymmenellä antologiaan “Pakko vatkaa”. Aaltosella ja Rantalalla on kummallakin melkoinen ura takanaan journalismissa eri sektoreilla. Tyrmistykseni oli suuri kuullessani Marko Tapion poismenosta, kun Mikko tuli pyytämään vapaata koulusta osallistuakseen hänen hautajaisiinsa. Pekan omatkin ansiot sektorilla ovat tiedossamme. Niistä taas löytyy kattava rosteri BN:n nettisivuilta alkaen ensimmäisestä Andre Williams -stoorista. Malin vastaavasti vahvistivat hänen haluaan tutkia syvemmältä. Toisaalta tuo aihepiiri on immortaali ja kiihottaa aina uudestaan seuraavia sukupolvia. Mitään en olisi jättänyt pois tai vaihtanut ja tuskin mitään julkaisemisen arvoista pois edes jäi. Suomessa erilaiset rumbat, sambat, mambot ja calypsot alkoivat soida jo 1930-luvulla, ja kaikkein laajimmillaan tällaisten soundien suosio oli 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Marko Tapion merkittävyys ja vaikuttavuus näkyy molempien miesten myöhemmistä tekemisistä. Tämän julkaisu on omassa sarjassaan pakollinen hankinta genrestä kiinnostuneille. Jossain kohdissa tulee jopa mieleen 70ja 80-lukujen taitteen ns. Pekka Laine totesi opuksessa Tapion kirjoitustavasta: ”Tyyli oli hervoton eli yliampuva ja pois lapasista, mutta raa'an r&b:n ja rockabillyn hengen tavoittava.” Ja tätähän tämäkin kirja on ydinsisällöltään. Samalla Mikko paljastui tuolloin todelliseksi musiikin asiantuntijaksi ja hän lähtikin vuoden jälkeen koulusta kirjoittajaopintoihin. Mukaan mahtuivat myös mm. Tuotteen sanoituksissa on kuitenkin niin paljon kehaisun ”Kyllä samba on poikaa” kaltaisia mauttomia latteuksia, että sitä seuraillessa alkaa väkisinkin tuntea kiusallista myötähäpeää. Riku Metelinen eri esittäjiä MISTER MAMBO, MAMBO MISS Suomalaisia sambahittejä ja latinoiskelmiä 1935–59 (Svart SRE 237) Niin sanotun latinalaisamerikkalaisen musiikin juuret ovat Lähi-idässä, josta sen matka kulki PohjoisAfrikan ja Espanjan kautta Eteläja VäliAmerikkaan sekä Karibianmeren saarille. Kyseessä oli kuitenkin vain yksi sivutie hänen julkaisuverkostossaan. Olin lukenut Tapion tekstejä noina vuosina 1989–1991 BN:stä ja ymmärsin sen, että hän toi uutta ja erilaista energiaa alan kirjoitteluun. Yksi kirjan toimittajista, Mikko Aaltonen on tehnyt asiaa halkovan haastattelun ”Madventures” Riku Rantalan vaiheista tuolloin. Jorma Riihikoski kokoelmasta kuuntelu kannattaa aloittaa. Vaikka tänä vuonna on julkaistu hyviä levyjä ja puoli vuotta on vielä aikaa, niin silti olen valmis sanomaan, että tässä on vuoden levy. Itsekin huomasin kirjoittaneeni ensimmäisen BN-tekstini, tutustuttuani Juhani Ritvaseen syksyllä 1980, The Crampsin esikoisalbumista. Tuota Kalle Tappisen hairahtumisesta kertovaa tarinaa ei kaiketi sen kuluneisuuden takia löydy tältä koosteelta, minkä kestoaika on miltei 80 minuuttia ja mille on ahdettu peräti 29 kotimaisin voimin valmistettua musiikkipalasta. Mukana olevat haastattelut ja muistelot avaavat tuota rockabillyboomin jälkeistä aikaa 80-luvun loppupuolella. Jos Marko Tapio inspiroi monia tulevia toimittajia uskaltaumaan kirjoittamaan, niin varmasti myös BN:n konkarit ja samoista aihepiireistä kirjoittaneet Juhani Ritvanen, Hannu Nyberg ja T.J. Kirjan mukana tulee cd-kokoelma/soundtrack, joka kokoaa koko aihepiirin hersyvän kirjon yhteen ja vaatii kuuntelun yhdeltä istumalta, jotta kokemus saisi oman intertekstuaalisuuteensa äänen rinnalle. Bändihän yhdisti ja uudisti kertaheitolla 70-luvun lopulla fuusiollaan rock’n’rollin, garagen ja punkin. Vesa Walamies levy tutkailut. Itse tutustuin tuolloin myös Mikko Aaltoseen, joka oli oppilaani Hervannan ammattioppilaitoksessa. Mikon monipuolisuutta musiikkitoimittajana/kirjailijana olen oppinut arvostamaan korkealle vuosien saatossa. Rock’n’roll-harrastajat olivat seuloutuneet alan kovimpaan ytimeen ja olivat siis ehkä enemmän yhteisö kuin massayleisö. Mukaan pääsi myös Marko Tapio Barrence Whitfield -jutullaan. Minulle The Cramps oli merkittävä ja niin kirjan perusteella myös Marko Tapiolle. Markolla oli selkeä missio työssään eli musta ja valkoinen rock’n’roll sekä garagerock, mutta BN:ssä tyylivalikoimaan liittyi muitakin genrejä. Mutta sille, joka osaa suhtautua ymmärtäväisesti menneiden aikojen vanhahtaviin ja erikoisiin ilmaisuihin, näistä esityksistä voi löytyä omanlaistaan viehätystä. Tapion jutut ovat suurimmaksi osaksi hänen itsensä taittamiaan kollaaseja, joissa kuvilla ja sloganeilla luodaan tunnelmaa tekstien kylkeen. Julkaisu muistuttaa paljon nykyisin muodissa olevia laajoja ja paksuja lehtiä tyyliin Ultimate Genre -guidet. Hienosti koottu cd-levy kruunaa kokonaisuuden monipuolisuudellaan. Kokoelma tulee tarjoilemaan monia hyviä kuunteluhetkiä kaikille kitarabluesista sekä etenkin miehen musiikista pitäville. ”Blues” sopii hyllyyn arkistojen aarteita sisältävien ”Wheels Within Wheels”ja ”BBC Sessions” -levyjen kaveriksi. Samalla sen kautta voivat myös monet uudet musadiggarit tempautua mukaan tunnelmaan. Myös Pekka Laine on omissa muistosanoissaan kirjassa samoilla linjoilla merkittävyyden analysoinnissa. Osittain ennenjulkaisemattomista artikkeleista muodostuvasta julkaisustahan löytyy koko repertuaari mustasta rock’n’rollista aina 60-luvun garagekitaravääntöön. 66 Blues News 4/2019 BN lukee kirjallisuutta: MAKE TAPIO MEMORABILIA Rockin’ Bones Marko ”Make” Tapio (1967–1991) kirjoitti kahdessa ja puolessa vuodessa 128 artikkelia Blues Newsiin. Tosin kaikki miehen livelevyt ja konserttivideot ovat erittäin suositeltavia hankintoja. Vaikka kolmen cd:n paketti on kohtalaisen hintava, niin kannattaa ehdottomasti hankkia se, vastinetta rahoilleen saa joka sentin edestä. Rockin’ Bones on hyvä avaus tälle sektorille Suomessa, sillä se oikeastaan kattaa koko kentän (neobilly,50’s rockabilly / R’n’R,Suomi-rockabilly) ollen samalla kuvaus harrastajien julkaisukulttuurista. -50 säveltämä ja sanoittama Kohtalokas samba, mitä hänen lisäkseen ovat ansiokkaasti vedelleet myös velipoika Eugen ja Vesa-Matti Loiri. Ennen kaikkea Rockin’ Bones on tietenkin syvä kumarrus liian nuorena poistuneelle kirjoittajalahjakkuudelle ja entusiastille. Tämä hieno muistojulkaisu (memorabilia) ei sisällä BN-juttuja. Mielestäni se nousee miehen laajan tuotannon aivan terävimpään kärkeen. Jokainen versio puolustaa paikkaansa ja olisihan se ollut huutava vääryys jättää nämä julkaisematta. Niiden tunnetuin edustaja täälläpäin on Georg Malsténin v. Myös Juhani Ritvanen arvosti hänen tyyliään, vaikka tietääkseni he eivät kai koskaan tavanneet toisiaan. pienlehtijulkaisut. Laajanpuoleisten liitetekstien laatija Mikko Mattlar luonnehtii kyseisiä lyriikoita ”hersyviksi”, mikä kyllä on aika lievä ilmaisu. Levyn soitannollinen puoli on aivan laadukasta luokkaa, ja mukana on runsain määrin Malsténin veljesten, Veikko Lavin, Henry Theelin, Olavi Virran sekä Helena Siltalan ja Wiola Talvikin kaltaisia pystyviä vokalisteja. Kyseinen Whitfield-artikkeli löytyy myös BN:n Marko Tapio -artikkelikoosteesta
KOKKOLA, GARAGE 9.10. UUSI LEVY JULKAISTAAN PERJANTAINA 13.9.! LEVYNJULKKARIKIERTUE: 4.10. VAASA, RITZ. HELSINKI, G LIVELAB 11.10. JYVÄSKYLÄ, BLUES LIVE! 6.10. LAHTI, MÖYSÄN MUSAKLUBI 5.10. TAMPERE, TAMPERE-TALO 12.10