vuosikerta BN haastattelee: WILLIE BUCK VANHAA ROINAA Henkilöhistoriaa: BOBBY LEWIS O.B. Peter Green 1946–2020 Divarien helmiä, osa 52 / Bluesmaantietoa: East Coast, osa 1 / Sinkkuelämää: Kai-Ray The Rolling Stones / Klassikoiden lähteillä, osa 63: Lonnie Johnson / 7 tuuman taivas! 197301-20-04 ISSN 0784-7726 N:o 304 (4/2020) Hinta 7,20 € 53. MCCLINTON BILLY HAWKS
10. 4 s. 16 s. 2 Blues News 4/2020 s. 29 s. 22 s. 8 s. 20 s. 22 s. 40 s. 8 s. 4 s. 16 s. 20 s. 40 s. 29 s. 10 s
– MT: 14 kappaletta levytettiin, joista kymmenen julkaistaan. Tietenkin omia juttuja on tullut miksailtua. – TV: Valittiin kimpassa parhaat kappaleet. Kaikki muut ovat Matin kynästä. Ei ehkä ihan perinteistä bluesia ole tulossa. Edellisellä levyllä oli yksi mun kappale ja tällä uudella on yksi Esan sävellys. Blues News 4/2020 9 ”Olemme sellaisia lähes kuuskymppisiä ukkoja, eli B.B. Minä olen sitä yrittänyt miksata ja opetellut siinä samalla, kun en ole sitä aikaisemmin tehnyt. – TV: Ei oikein tule mitään mieleen, mutta Puistoblues kuulostaa hyvältä.. Kun perhe kyllästyy kuuntelemaan Matin laulua, niin on välillä pakko pitää taukoa. Loput saavat jäädä seuraavalle levylle. UNELMIEN KEIKKAPAIKKA – MT: Suuria haaveita ei ole, mutta Puistobluesin päälavalle olisi kiva päästä soittamaan. Sävellykset ovat monipuolisempia, mutta mollissa mennään ja kolmella soinnulla. Kingin mittapuun mukaan olemme nuoria ja lupaavia muusikoita.” tään sitä tekemään
Itse en sitä 60-luvulla noteerannut pikku renkutusta erikoisemmaksi. Näin väittävät tilastot ja valehtelevat niin kuin aina, mutta osoittavat silti, kuinka suuri hitti Bobby Lewisin Tossin’ And Turnin’ oli. ORPOPOJAN TARINA Niin oudolta kuin se tuntuukin, on Bobby Lewisin syntymäajasta läpi vuosikymmenien esiintynyt kolmenlaista tietoa. Al Benson oli kuitenkin perustanut firman jo aikaisemmin ja koska hän harrasti muutenkin kaupantekoa Chessin kanssa, tuntuu tämä tapahtumajärjestys luontevimmalta. Asiansa hän sai järjestykseen palattuaan Detroitiin 50-luvun alkaessa. Huhtikuussa 2020 menehtyneen artistin tarina on joka tapauksessa kertaamisen arvoinen. Kymmeneen tai yli ykkösviikkoon ylsi 40ja 50-luvuilla moni aikansa musta klassikko, mutta 60-luvulla kilpailu oli kiristynyt niin, että Lewisin rinnalle pääsi vain kaksi muuta levytystä, nimittäin Ray Charlesin I Can’t Stop Loving You ja Dinah Washingtonin ja Brook Bentonin duetto Baby (You Got What It Takes). ruusvaiheiden jälkeen tekemään ensilevynsä vuonna ‘52. Mumbles Blues on hauska ja hypnoottinen, jämäkästi soitettu jumpblues, josta on olemassa toinenkin varhainen levytys, esittäjänään Paul Bascomb. Hän päätyi adoptioperheensä mukana 12-vuotiaana Detroitiin ja karkasi 14-vuotiaana. Se sopii mielestäni paremmin siihen aikatauluun, että Bobby pääsi rankkojen lapsuusja nuonitaan päivämäärä 16.2.1927, mutta kuten monista yhteyksistä on huomattu, on artistin muisti näissä asioissa se kaikkein horjuvin. Sekin on hieno esitys, mutta ei ihan niin maanläheinen kuin Bobby Lewisin originaali. MUMBLES BLUES Bobby Lewis teki ensiäänitteensä Chicagossa vuonna ‘52. 10 Blues News 4/2020 BOBBY LEWIS Yhden Billboard-jättihitin ihme PEKKA TALVENMÄKI L istakirjojen innokkaana tutkijana olen joutunut kohtaamaan useita tapauksia, joissa on näyttänyt siltä, että kärkeen on ylletty varsin heppoisin ansioin. Näin asian ymmärsin, mutta nettisaivarteluissa löytyy eriäviä mielipiteitä sillä perusteella, että Parrotin ensimmäinen single julkaistiin vasta vuonna ‘53. Travlin’ Days on hidas, melkein laahaava kotiinpaluublues, sekin sekä solistin että taustan osalta täysipainoinen. Bobby vietti lapsuutensa ensimmäiset yhdeksän vuotta orpokodissa. Syntymäkaupungista sentään vallitsee yksimielisyys, se oli Indianapolis. 40-luvun loppuvuosina hän vietti Rock On -kirjan mukaan kirjavaa elämää, toimi kiertelevänä ruukkukauppiaana ja esiintyi mahdollisuuksien mukaan mustilla klubeilla ja koomikko Soupy Salesin apupoikana. Nämäkin vuosimäärät ovat Bobbyn muisteloihin perustuvia noin-arveluja, mutta kertovat hänen rankasta lapsuudestaan. Eräässä tuoreemmassa haastattelussa Bobby korjasikin antamaansa tietoa ja totesi, että 1925 on ainoa oikea syntymävuosi, luotetaan siis siihen. Eniten ihmeteltävää tarjosivat 60-luvun puolivälissä brittiyhtyeet, mutta lukuisia esimerkkejä löytyy Atlantin takaakin. Yksi eniten kummeksumiani superhittejä on ollut Bobby Lewisin Tossin’ And Turnin’, joka kummitteli kymmenen viikkoa Billboardin r&b-listan kärjessä vuonna ‘61 ja mikä vielä kummallisempaa, oli myös poplistan ykkösenä seitsemän viikkoa. Toinen vaihtoehto taas on 9.2.1925, jota esimerkiksi useiden kokoelmien mainostajat tyrkyttävät väittäessään, että Bobby teki lopullisen läpimurtonsa reilusti yli kolmekymppisenä. Monet lähteet ilmoittavat syntymäajaksi 17.2.1933. Teini-ikäisenä hän esiintyi satunnaisesti paikoissa, joissa tilaisuuksia sai ja päätyi syntymäkaupunkiinsa Indianapolisiin Leo Hinesin orkesterin solistiksi. Bobbyn Now Dig This -lehdelle vuonna 1992 antamassa haastattelussa mai. En ollenkaan ihmettele Chessin halua saada oikeudet itselleen, sillä kyseessä on erinomainen julkaisu. Levymerkki oli vastaperustettu Parrot, jonka diskografioissa levyä ei kuitenkaan näy, koska se myytiin tuoreeltaan Chessille. Chess 1518 Mumbles Blues Travlin’ Days Levyn sävelsi Bobbyn parina Leroy Kirkland, jonka orkesteri soitti taustalla
Siitä oli tehty versioita esittäjinään ainakin Boyd Bennett ja Big Connie. Yleisilme oli sama kuin 354:llä, tälläkin kertaa alakuloinen lonely man -blues eli You Even Forgot My Name oli vakuuttavampi. Tein jo alkukappaleessa selväksi etten ole koskaan ymmärtänyt Bobby Lewisin ykköshitin arvoja. Bobbyn tekemiset kiinnostivat Mercurya niin paljon, että siellä päätettiin ostaa ja julkaista Spotlight 354 uusiksi. Cahan suostui tuumaan ja antoi taustatyöt A&Rmiehensä Joe Renen hoidettavaksi. Oltiin jo vuodessa ‘58. Mercury 71245 Oh Baby Mumbles Blues 71288 Yay Yay I Feel So Gay Oh Mr. Saman tien julkaistiin uuttakin tuotantoa yhden singlen verran. Itse asiassa tekisi mieleni väittää, että se oli laulullisesti parasta, mitä Bobby Lewis koskaan levytti. Sekä Spotlightit että Mercury levytettiin itärannikolla. A-puoleksi merkitty Oh Baby oli singlen vankempi puolisko, laiskanlaisesti etenevä bluespala, jonka kruunasi pitkä ja vankka foniosuus. Onhan se tavallaan hauska, mutta samalla levoton ja laulultaan rumasti sanottuna amatöörimäinen. vuoden ‘59 alussa) päätynyt soolouralle ja tehnyt ensimmäisen oman levynsä Les Cahanin vasta perustamalle Beltone-merkille. Kahdesta singlestä jälkimmäinen julkaistiin vasta syksyllä ‘61 Bobbyn suuren läpimurron jälkeen. Single julkaistiin maaliskuussa ‘61 ja se nousi hitaasti mutta varmasti listojen kärkeen viipyen HOT 100:ssa 23 viikkoa, niistä seitsemän ykkösenä. Somebody on parempi, siinä oltiin laulupuolella aika lähellä sitä, mihin 60-luvun alkupuolella jouduttiin tottumaan. Ne ovat menoltaan lupsakoita, enemmän kaoottista hassuttelua kuin tiukkaa vääntöä. Roulette 4182 Fire Of Love You Better Stop 4382 Solid As A Rock Oh Mr. Jos aikaisemmin esillä ollut sana viceforous suomennetaan sanalla koheltava, niin sitä se nimenomaan on. Bobby Lewis oli hitin levyttäessään papparainen, sen takia levy-yhtiössä ilmeisesti tehtiin nuorennusleikkaus ja päädyttiin esittämään aikakirjoihin virheellisesti jäänyttä syntymävuotta ’33. Adams kehotti Bobbya tulemaan Beltonen toimistoon ja esitteli uuden Tossin’ And Turnin’ -nimisen sävelmän, jonka hän arveli sopivan Bobbyn levytettäväksi. Mumbles Blues pulpahti uudelleen esiin vuonna ‘56. Herää siis kysymys, mikä oli hänen osuutensa vuoden ‘52 levytyksessä. Kolme vuotta myöhemmin yritti onneaan yksi kolmesta soulhistorian tuntemasta George Jacksonista. Somebody Singlen 71288 puoliskoja ei ole juuri kokoelmilla esiintynyt, syy lienee se, että ne ovat aikaisempien onnistumisten rinnalla aika kehnoja. Somebody Fire Of Love, You Better Stop ja Solid As A Rock olivat vauhdikasta mustaa rock & rollia. Blues News 4/2020 11 Chessin arkistoista löytyy myös maininta kahdesta muusta Bobby Lewis -levytyksestä, That’s Love ja Heartaches, joiden kohtalosta ei ole muuta tietoa kuin unissued-maininta Soul Discographyssä. Vuoden ‘58 lopussa Bobby tapasi Jackie Wilsonin ja tämän managerin Nat Tarnopolin, joiden yllytyksestä hän asettui pysyvästi New Yorkiin ja pääsi levyttämään Roulette-merkille. Keskitempoinen, popahtava Oh Mr. Epäilemättä se oli kyseisen vuoden suurin jenkkihitti, tosin en tiedä millä perusteella näitä titteleitä jaettiin, sillä kotoisen Iskelmälehden numerossa 2/1962 näkemäni listauksen mukaan kärkiparina oli Del Shannonin Runaway ja Dionin Runaround Sue. Ymmärrykseni ei riitä, joten jääköön enempi moittiminen. Eron voisi kuitata vaikkapa toteamalla, että alkuperäinen oli jumpbluesia ja uusintayritys mustaa rock & rollia. Kaikki kolme olivat Bobbyn omia sävellyksiä, ehkä sitä mitä hän halusi tehdä, mutta menestys antoi vielä odottaa itseään ja vaati tullakseen onnellisen sattuman. Tossin’ And Turnin’ on luonnollisesti kerännyt kymmenittäin covereita, mutta jenkkien listoille on myöhemmistä yrittäjistä päättynyt vain Bunny Sigler 70-luvun alussa. Huomionarvoista on, että Leroy Kirklandin nimeä ei mainittu säveltäjänä. Hänen esityksensä on kolmas ja viimeinen kohdalleni osunut soulversio. Ensin mainittu on jykevä, King Curtisin saksofonin terävöittämä esitys, Big Connien Groove-cover puolestaan puhdasta mustaa rock & rollia. Dave Baby Cortezin säveltämä ruma ja aiheeltaan sekava Yay Yay... Spotlight 354 Oh Baby Mumbles Blues 397 Solid As A Rock You Even Forgot My Name Bobbyn päivitetty Mumbles Blues oli alkuperäiseen verrattuna hitusen hosuvampi ja taustasoitoltaan lepsumpi. Taustalla soitti Dave Hamiltonin Peppers-yhtye niin kuin toisellakin Spotlightilla. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, samaan sortuivat vuoden ‘61 isojen hittien tekijöistä ainakin Del Shannon ja Dick & Dee Dee. Adams oli You Were Mine -hitin jälkeen (korkein sijoitus 21. on suoritus, johon sopii takavuosien Relic-koosteen määre ”forgettable” tai Billboardin käyttämä sana ”viceforous”. TOSSIN’ AND TURNIN’ Onnelliseksi sattumaksi osoittautui tapaaminen entisen The Fireflies -solistin Ritchie Adamsin kanssa Apollo-teatterissa vuoden ‘60 lopulla. Tämän New Yorkissa muutaman singlen levyttäneen Jacksonin singlen taustalla lauloi Jive Five. Ensimmäisen, juurevan sellaisen teki vuonna ‘64 Sam Baker Athens-merkille. Ne olivat herättäneet sen verran huomiota, että Bobby Lewis päätti itsekin palata aiheeseen muutaman vuoden hiljaisen vaiheen jälkeen. Eräät analyytikot ovat löytäneet levyn jujuksi jokaista teini-ihastumisen pariin joutunutta koskettavaa sanoitusta, mutta selittääkö sekään kaikkea
Helpommin ymmärrettäviä ovat Sandy Nelsonin ja The Venturesin instrumentaaliyritelmät, jotka jäivät vaisuiksi, eihän itse sävelmässä ole varsinaista jytyä. Näin syntyi ketju toinen toistaan huonompia ja huonommin menestyneitä hömpötyksiä. Sellaisen levytti vuonna ‘61 Phil Flowers, kappale sai ymmärrettävästi nimen No More Tossin’ And Turnin’. Listasijoitukset ovat ensin muodossa r&b/pop, kahden jälkimmäisen merkinnän osalta vain popin puolelta. Tossin’ And Turnin’ ei koskaan yltänyt listoille Englannissa eikä juuri muuallakaan Euroopassa (yleissivistykseen kuuluu muistaa, että Ivy Leaguen brittihitti, Windjammerin 80-luvun levytys sekä hollatilaisryhmän Chakka Boom Bang vuoden 1996 pikkumenestys ovat kaikki eri sävelmiä). Perinteisistä brittiversioista on kohdalleni osunut vain Dave Berryn kohellus vuodelta ‘63, Lulun pari vuotta tuoreempi albumitäyte sekä Dusty Springfieldin livenäyte 2000-luvun alkupuolelta. Tässä kohdin on pakko muistaa kanadalainen yhtye Guess Who, joka teki vajaassa kymmenessä vuodessa 21 jenkkihittiä. Toisen vastineen kappaleesta levytti mystinen, joskus salanimellä esiintyneeksi Ruth Browniksikin eittämättä virheellisesti epäilty r&b-laulajatar Venus. Tästä repesi jakelijan ja Beltone-pomo Les Cahanin välille kolmen miljoonan dollarin riita, jonka King voitti ja edesauttoi samalla Beltonen vaikeuksia jatkossa.. Seuraavien reilun kahden vuoden aikana julkaistiin seitsemän jatkoyritystä, jotka sujuivat epätoivoisesti Tossin’ And Turnin’ -ideaa toistaen. Tyypillisistä jenkkijäljitelmistä ensimmäisen levytti RCA:lle Dave Garnett, lopputulos oli jähmeä ja vielä vähemmän hauska kuin originaali. Erityisiä meriittejä ei esityksestä löydy, puhdas ärsyttävästi mekastavan tyttöryhmän tukemana kajautettu kopio. Yhtiötä johti laulun toisena tekijänä yhdessä Brownin kanssa etiketissä mainittu newyorkilainen James ”Maynor” Steward Jr, joka oli myös kuulunut The Ravens -lauluyhtyeen jäsenistöön 50-luvun alkuvuosina. Myöhempinä revival-vuosina on listauksissa esiintynyt minulle vieraampia ravisteluja esittäjinään The Stargazers, Shakin’ Stevens, Showaddywaddy, Sha Na Na ja Kissyhtyeen Peter Criss. Ritchie Adams on mainittu hitin kitaristiksi, mutta miten lie, Soul Discograhyn mukaan soiton hoiti Calvin Newborn. Hitin väitetään myyneen kolme miljoonaa kappaletta, joten on selvää, että sille haettiin jatkoa tutuin eväin. Hänen numeronsa Walkin’ And Talkin’ ilmestyi Maynor-merkillä (#1061) vuonna 1961. Rivieras-yhtyeen kalifornialaisversio oli pirteimmästä päästä, aikamoisia pettymyksiä olivat sen sijaan Marvelettesin yritys ”Live On Stage” -LP:llä, Bobby Rydellin ja Dee Dee Sharpin albumitäytteet sekä 60-luvun puolivälissä Gary Lewis & The Playboys ja The Kingsmen. Niistä ensimmäinen oli nimellä Chad Allen & The Expressions julkaistu Shakin’ All Over, jonka b-puolena oli Tossin’ And Turnin’. Vaikka sijoitukset ylsivät peräti top ten -tasolle, olivat odotukset ylimitoitetut ja tarina kertoo, että sinkkujen jakelusta vastanneen King-firman varastoihin jäi tuhansia laatikollisia singlejä. TOIVOTON JATKOHITIN ETSINTÄ Tossin’ And Turnin’ -singlen etiketissä on säveltäjäksi merkitty Bobby Lewisin lisäksi Joe Renen vaimo Malou ja koska hän oli jatkossakin kakkossäveltäjän osassa, lienee varmaa, että hän todella osallistui työhön. Yhtyeen kotimaassa osat vaihtuivat ja Tossin’And Turnin’ nousi listakolmoseksi asti. Levyn taustalla lauloi Beltonen ainoa tyttöyhtye The Swanettes, joka sai kiitokseksi levyttää yhden omankin singlen, puhtaaksi gospeliksi luokiteltavan Nothing But The Blood / Something’s Got A Hold Of Me (Beltone 1003). Beltone 1002 Tossin’ And Turning (1./1.) Oh Yes I Love You 1012 One Track Mind (8./9.) Are You Ready 1015 What A Walk (77.) Cry No More 1016 Yes Oh Yes It Did Mamie In The Afternoon 2018 A Man’s Gotta Be A Man Day By Day I Need Your Love 2023 I’m Tossin’ And Turnin’ Again (98.) Nothing But The Blues 2026 Lonely Teardrops Boom-A-Chick Chick 2035 Intermission Nothing But The Blues One Track Mind julkaistiin kovalla kiireellä loppukesällä ‘61. Kyseessä oli uudelleen sanoitettu originaalisävelmä, jonka säveltäjiksi oli kiltisti merkitty Adams & Rene. 12 Blues News 4/2020 ja sen sovittajaksi on merkitty aikaisemmin mainittu Ritchie Adams. Kun vielä todetaan Bill Haley & The Cometsin ja Supremesin 70-luvun alun levytykset niin eiköhän tärkeimmät ole mainittu. Tämäkin listaus kertonee, kuinka hurjasta klassikosta on kysymys. Iso hitti vaati myös answer-levyn
Toinen muistelutilanne tuli John Landisin komediassa Animal House eli suomalaisittain Delta Jengi 70-luvun lopussa. listauksen ”hullunhauskoista” pöllytyksistä, joille menestystä toivottiin. En tietenkään väitä, että Bobby olisi ollut läheskään Jackie Wilsonin tasoinen laulaja, mutta kuten todettu, taustapuoli on hyvin tehty. Luonnollisesti Tossin’ And Turnin’ -hittiä on vuosikymmenien varrella muisteltu myös lukemattomilla ”Golden Oldies” -kokoelmilla. ”Uusista” raidoista Head Over Heals on olematon nylkyttely, sen sijaan Turn Over A New Leaf ja varsinkin Let Me Be The One You Love kuulostavat singletarjontaan verrattuna onnistuneilta. American Graffitilla sen läsnäolo oli itsestäänselvyys. LP julkaistiin uudelleen vuonna ‘82 numerolla Outline OLLP 5236. Vuonna ‘92 ilmestynyt Relic-cd (7041) sisälsi 17 Beltone-raitaa, tarkkaan ottaen vain viimeisen singlen Intermission-hassuttelu puuttuu. Tossin’ And Turnin’ ei ole hittiversio, vaan stereopainos, jossa originaaliin on lisätty toistakymmentä sekuntia kestävä hullutteluintro. Oman paikkansa se on saanut myös valkokankailla. Vielä yksi positiivinen havainto. Aloitin Ray Charlesista, paransin arviotani New Orleans -mies Alvin Robinsonilla ja päädyin 60-luvun alussa muutaman hienon souljutun levyttäneeseen New York -artistiin James Rayhin. Ehkä on myös niin, että Gordyn veljesten Lonely Teardropsissa on niin paljon sävelmäntynkää verrattuna muuhun Beltone-materiaaliin, että siitä jo syntyy positiivinen pohja. Yritin lukea tekstin siltä kantilta, kuinka julkeasti Bobby Lewisiä on uskallettu kehua ja huomasin, että varovaisia on oltu, teksti on ympäripyöreää. Se sisältää 27 raitaa ja antaa sikäli parannetun kuvan Bobby Lewisin urasta, että tarjolla on Beltone-materiaalin lisäksi kaikki 50-luvun levytykset. Muitakin ehti mielessä käydä, mutta nuo kolme antavat jo pienen vihjeen siitä, millainen Bobby Lewis parhaimmillaan oli. Cahanilla ei ollut varaa maksaa Bobbylle tämän vaatimia royaltymaksuja, asiasta puhjennut riita päättyi Bobbyn tappioksi. Jos Lewisin laulamista nopeista nylkytyksistä on pakko löytää onnistumisia, niin minun ääneni saavat rento ja purevasti sovitettu Yes Oh Yes It Did sekä hauska tanssilaulu What A Walk. Les Cahan oli hävinnyt taistelunsa King-firmaa vastaan ja yhtiön kassan täyttäjät Bobby Lewis ja The Jive Five olivat menettäneet asemansa. Varsinainen uusintojen tulva on sittemmin saatu cd-aikakaudella, tässä vain muutama poiminta. TOSSIN’ AND TURNIN’ -ALBUMIT Ison hitin imuun julkaistu albumi tehtiin kiireellä ja julkaistiin jo elokuussa ‘61. Blues News 4/2020 13 One Track Mind oli samanlainen lirutus kuin edeltäjänsä ja samaa on valitettavasti sanottava lähes kaikista eo. Collectables on saatavilla myös audio-muodossa, jollainen on myös ”Golden Oldies” -niminen paketti. Paljon mielenkiintoisempaa kuin epäonnistuneiden hittiyritysten kuuntelu on bpuolille tai muuten vain täyteraidoiksi jääneiden esitysten tarkastelu. Raitakohtainen analysointi on turhaa, todetaan vain, että vaatimattomimmat yritykset olivat monenkirjavan kolmikon Felman-Goldstein-Gottehrer vääntämä hittiuusinta tyyliin ”muistattehan kesän ‘61, kun nukkumisesta ei tullut mitään ja nyt sama ongelma on täällä taas” sekä Broadwaysävelmästä Mamie In The Afternoon tehty rymistely. Bobby Lewis sai solmituksi sopimuksen ABC Paramountin kanssa, sen tuloksena julkaistiin vuonna ‘64 kaksi singleä.. Aivan uutta antia on vuonna 2020 ilmestynyt Jasmine-merkin ”Mumblin’, Tossin’ And Turnin’” -niminen kokoelma (JASCD 1034). Versio Jackie Wilsonin hitistä Lonely Teardrops on alan teksteissä haukuttu aika perusteellisesti, mutta minun mielestäni kyseessä on lupsakka ja hyvin sovitettu esitys. URAN HEIVERÖISET LOPPUTIEDOT Beltonen taloudellinen tilanne oli vuoden ‘63 lopussa katastrofaalinen. Ronnie Erwinin kirjoittama tekstiläpyskä pitää sisällään perusfaktat. 2000-luvulla on julkaistu kolme pelkästään Beltoneen keskittyvää cd:tä, Collectablesin ”Tossin’ And Turnin’” (COL CD 7685) ja HOT JMP -merkin ”Complete Recordings” (HJP 8562), samansisältöinen HOT JMP löytyy myös nimellä ”Collectors Gold Series”. Nimistä voi jo päätellä, että samaan kastiin kuuluvat vanhahtavat bluesballadit Cry No More ja Nothing But The Blues, joita kuunnellessa voi etsiä myös Bobbyn laulullisia esikuvia. Sen seurauksena hän lähti, samoihin aikoihin loppui myös Jive Fiven Beltone-vaihe ja muutaman hataraksi jääneen singlekokeilun jälkeen Cahan joutui pistämään pillit pussiin. Kaikki sisältävät 18 raitaa, Tossin’ And Turnin’ -hitistä on tarjolla molemmat vuoden ‘61 versiot. Tossin’ & Turnin’ (Beltone LP 4000) A: (1) What A Walk (2) Cry No More (3) Lonely Teardrops (4) Let Me Be The One You Love (5) Turn Over A New Leaf (6) Tossin’ And Turnin’ B: (1) Yes Oh Yes It Did (2) Are You Ready (3) Boom A Chick Chick (4) Oh Yes I Love You (5) Head Over Heals (6) One Track Mind Peräti yhdeksän raidoista päätyi singlejulkaisuiksi, joten kovin kummoisia kommentteja ei tarvita. Heti ensimmäisten hittisinkkujen kääntösivut olivat rankempia ja kolkompia, mutta ehdottomasti ”mustempia” esityksiä, tosin niidenkään perusteella Bobbya ei voi kehua varsinaiseksi taituriksi tai tunnelmanluojaksi
Fannie Tuckerin ovat kirjoittaneet Tommy Boyce ja Bobby Hart. Timmy Shaw’n Gonna Send You Back To Georgia oli ollut kohtalainen menestys muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Stark... Hän muutti aivan 60-luvun lopussa New Jerseyn Newarkiin. Musiikillisesta aktiivisuudesta tai paremminkin passiivisuudesta löysin vain maininnan, jonka mukaan hän on esiintynyt viime vuosikymmenille saakka vain harvakseen. Lopputulos ei säväytä, vaikka kuinka yrittää liittää laulun Tuckerin kauppiassukuun ja Fannie Tucker -nimiseen kolmimastoiseen purjelaivaan. oli kuin samasta muotista tehty nykien etenevä tehokas ronksutus. 14 Blues News 4/2020 ABC-Paramount 10565 That’s Right Fannie Tucker 10592 Stark Raving Wild Jealous Love Noista neljästä raidasta selvästi parhaat onnistumisen mahdollisuudet omasi Stark Raving Wild. Jealous Love oli latteampi, läpitunkevan tyttökuoron hallitsema medium, jossa oli jo selkeitä soulin merkkejä. Bobbyn versio jäi julkaisematta eikä se ole osunut vastaan nettihaeskeluista huolimatta. Sekä Stark Raving Wild että Jealous Love olivat Bobbyn omia sävelmiä. Niissä merkeissä sujui myös Soul Seekin’, joka täytti kaikki räkäsoulin tunnusmerkit vahvoja soultorvia myöten. huhtikuuta 2020 kunnioitettavan 95 vuoden iän.. Sekavaa köyhän miehen Wilson Pickettiä, sanoisin. Muutaman vuoden hiljaisen vaiheen jälkeen Bobby Lewis palasi vielä kerran levyttämään. Vauhtia hillitsi sairastelu, eritoten näkökyvyn rapautuminen. Vaikka Bobbyn cover on ihan hauska, niin ei se mielestäni Five Keysille pärjää. Samoja ajatuksia herättää sekavahko b-puoli, jonka sekavuutta lisää turhan äänekäs tyttökuoro. That’s Right ei ollut ainoa 50-luvun puolivälin sävelmä, jonka Bobby levytti. Bobbyn lauluosuus ei nytkään huippukehuja ansaitse, muta paljon oli petrausta tapahtunut Beltone-kohelluksiin verrattuna ja taustasoitanta on pureva, koko komeuden kruunaa pitkä foniväliosa. Ensimmäisen ABC:n molemmat puolet sen sijaan olivat lainatavaraa. Philips 40519 Soul Seekin’ Give Me Your Yesterdays Elettiin soulin kultavuosia, jolloin aiheeseen liittyvät ylistyslaulut olivat muodissa. Bobby Lewisin myöhemmistä vaiheista on hyvin vähän tietoa. ABC:n hyllylle jäi versio Big Maybellen mahtipontisesta vauhtipalasta That’s A Pretty Good Love, joka alun perin ilmestyi Candy-hitin b-puolena. Jenkkioriginaalin oli levyttänyt The Five Keys vuonna ‘56 Out Of Sight Out Of Mind hitin b-puoleksi. Bobby yritti parhaansa, mutta tarvittavaa aggressiivisuutta ja soulenergiaa ei hänen laulustaan löytynyt. That’s Right oli australialaissyntyisen Winfdield Scottin sävelmä, mikä selittää tarinan keskittymisen sikäläisen kulttuurin ja varsinkin kenguruaiheen ympärille. Mikäli Lewisin ilmoitettu syntymävuosi 1925 pitää paikkansa, hän oli ennättänyt saavuttaa kuollessaan 28
LP, CD, Digital. Kaikkea muuta, sillä jos yhtyeen edellinen levy oli kuin kupillinen vahvaa kahvia, Traffic Jam on the Back Street on kuin pannullinen niin vahvaa tavaraa, että sitä juodessa permanentitkin suoristuvat. KEIKKA PUISTOBLUESIN PÄÄLAVALLA 30.6. ! UUSI BÄNDI! UUSI LEVY! ILKKA HELANDER • ESA KULONIEMI • LEEVI LEPPÄNEN www.facebook.com/bluelightrecords jakelu Playground Music VAIKEA TOINEN LEVY
Gibsonin Red Caps joka tapauksessa teki vielä viimeisen julkaistun studiosessionsa Band Box -merkille loppuvuonna 1962 (No More / Peppermint Baby, #325), ja katosi viimein myös keikkamaailmasta vuosikymmenen loppuun mennessä. Uusi diili Mercuryllä ei kuitenkaan tuottanut enempää äänitteitä ja lopulta riitaisa seurakunta jakautui kahtia. Nykyajan perään haikaili myös legendaarisesta The Flamingosista kesäkuussa 1961 irtautunut ja New Yorkista Philadelphiaan muuttanut Terry Johnson, joka perusti rinnalleen uuden kvartetin nimeltä The Mo. Seuraavan vuosikymmenen alussa Red Caps oli silti vielä ABC-Paramountilla työskennellessään kohtalaisessa vedossa ja sitä kuultiin myös Steven silloisen vaimon Damita Jo’n levytyksillä taustayhtyeenä. Kaikki sen jäsenet lauloivat tai hallitsivat jonkin instrumentin, myös Billyn äiti soitti neljä vuosikymmentä urkuja paikallisessa kirkossa. Kourallisen sinkkuja tehneiden ”modernien punanuttujen” tuoreimmat tiedossa olevat (joskin julkaisematta jääneet) levytykset taas syntyivät kesällä 1967. Perhe oli musikaalinen. 1950-luvun lopulla rivit rakoilivat jo varsin pahaenteisesti. Kuudesta lapsesta Billyn ohella vankemmin musiikista kiinnostui hänen nuorempi veljensä Leroy, joka ansioitui sittemmin Philadelphian maisemissa levyttämäänkin päässeenä soul-laulajana. Vuonna 1961 Hawkesin kerrotaan liittyneen lyhyeksi ajaksi maineikkaan Steve Gibson’s Red Caps -yhtyeen jäseneksi. Viisivuotiaasta saakka laulanut ja pianoa soittanut Billy piti gospelin ohella kovasti bluesista, r&b:stä ja jazzista. Fats Domino kuului hänen keskeisiin idoleihinsa. Toinen sai lisätermin The Modern Red Caps ja toisesta tuli Steve Gibson’s Red Caps. Steve Gibson oli aloittanut keikkailun Virginian maisemissa jo 1930-luvun alkupuolella. Täyttä varmuutta ei ole, kummassa näistä Hawkes mahdollisesti vaikutti mukana. Ennen kuin Billyn omaa nimeä päästiin varsinaisesti painattamaan mainosplakaatteihin, lahjakkaan muusikon kyvyt kelpasivat myös muille samoilla kulmilla esiintyneille jo entuudestaan tunnetuille kiertueakteille. Kiertueet ja lukemattomat levytykset pitivät bändiläiset liikekannalla, mutta niiden keskellä toistuvat jäsenvaihdokset kuormittivat yhtyettä. LAULUYHTYEISTÄ KIRIAPUA 3. Modernius ei siis sittenkään koitunut heidän myyntivaltikseen jo muutenkin radikaalisti kehittyneessä musiikkimaailmassa. syyskuuta 1941 syntynyt William Hawkes varttui ilmeisen normaalin nuoruuden Virginiassa, Richmondin kaupunkia lähellä sijainneella Blackstone-nimisellä pikkupaikkakunnalla. 1940ja 1950-lukujen suosikkikokoonpano profiloitui luonnollisesti kitaristijohtajansa ympärille. 16 Blues News 4/2020 BILLY HAWKS Luovuuden lähteiltä tuntemattomuuteen PETE HOPPULA B illy Hawks on mitä tyypillisin esimerkki artistista, jonka ura olisi jäänyt täydelliseen pimentoon valtaosalta musiikinkuluttajista ilman sattumien kautta kymmeniä vuosia hänen aktiiviuransa jälkeen tapahtunutta statuksennousua ensin englantilaisten klubiharrastajien ja sitten suosittujen sämplelevytysten välityksellä. Jopa ”Bluesin uutena nerona” aikoinaan markkinoidun soittajan kohtalona oli silti kadota julkisuuden valokeilasta yhtä nopeasti kuin hän oli sinne 1960-luvun jälkipuolella hetkeksi tupsahtanutkin. armeijan tukikohdissa pitkin itärannikkoa Virginiasta, Atlantic Cityn, New Jerseyn ja New Yorkin kautta Philadelphiaan. Hawkesin perustama yhtye sai pian alueellista suosiota ja monipuolisesti ajan henkeä välittäneelle keikkaryhmälle oli tarjolla yllin kyllin töitä yökerhoissa, hotellien aulabaareissa sekä esim
Eittämättä yhtiön tähtäimessä oli saada katalogiinsa oma ”Ray Charles”, mutta oliko entuudestaan tuiki tuntemattomasta ja studiohommissa kokemattomasta keikkapelimannista kuitenkaan noin suurten saapikkaiden täyttäjäksi. 1940-luvun viihde-evergreeneihin hän turvautuu I Wish You Loven kohdalla. Mikään kultakurkku tai erityisen laajatai edes voimakasskaalainen solisti hän ei ollut, mutta tyylitajua miehellä kyllä riitti. Levyn tuotti lukemattomien jazzin ja popin suuruuksien kanssa työskennellyt Cal Lampley. Viimeistään Rusty Bryantin ja Sonny Phillipsin kanssa tehty kolmas soololevy ”Boogaloo Joe” esitteli hänen lisänimensä koko maailmalle vuonna 1969. Kun kappaleet Let’s Be Lovers ja Walk Softly Away julkaistiin kesäkuussa 1963 (ATCO 6272), bändin nimeksi kuitenkin kirjattiin sopimussyistä The Starglows. Miltei koko ikänsä New Jerseyn seudulla asuneen Jonesin taival musiikin parissa jatkuu jollain lailla edelleen lähes 80-vuotiaana. Hieman koheltavan jamitulkinnan kokevasta Ray Charlesin I Got A Womanista tai suorasukaisemmin revitellystä Willie Dixonin I Just Want To Make Love To You‘sta trio ei sitä vastoin tunnu saavan kunnon otetta Boogaloo Joen innokkaiksi yltyvistä jazz-tilutussooloista huolimatta. THE BILLY HAWKS TRIO The Billy Hawks (Organ) Trio aloitti matkantekonsa Philadelphiassa 1964. The Modern Flamingos ei jäänyt hetken oikuksi. Kitaristina toimi sessioissa Ivan Joseph ”Boogaloo Joe” Jones (s. Easy listening -sektoriin kolahtaa myös maltilla esitetty Every Time It Rains. Flamingosin luotsaamista hän jatkoi silti satunnaisesti myös tämän jälkeen. Johnsonin johtaman ryhmän tiedetään esiintyneen yhdessä vielä 2010-luvullakin. Omaa käsialaa olevalla hitaalla Jimmy Reed -bluesshufflella I‘ll Wait For You Baby solisti lisää soitinarsenaaliinsa huuliharpun, jolla hän puhaltaa asiaan kuuluvan maalaishenkisen intron. Jonesin kiinnitys ei ollut pitkäaikainen, sillä vuonna 1967 hän sai kiinni omasta souljazz-pitoisesta soolourastaan ja nousikin lopulta vanhaa bändinjohtajaansa jollei tunnetummaksi niin ainakin tuotteliaammaksi artistiksi. King -vaikutteisesti raastava slovari Mean Woman Blues. Terry Johnsonin (edessä) The Modern Flamingos, takarivissä vasemmalla Billy Hawks. Tässä vaiheessa sooloduetoista vastanneita Nelsonia ja Johnsonia lukuun ottamatta koko muu flamingolauma oli jälleen päivittynyt uusilla naamoilla, eikä siten myöskään Hawkesin soittoa enää kuultu äänitteellä. Sittemmin soul-artistiksi kasvanut Drake roikkui ryhmässä noin vuoden, kunnes hänet korvasi Nelson Dupree. Tenorilaulun ohella kitaraa soittaneen Johnsonin kanssa ensimmäisessä Modern Flamingosissa toimivat vokalisteina tenorit Kent Peeler ja Troy Anthony, baritoni Tony Drake sekä bändissä urkurina Billy Hawkes, basistina Eddie Thomas ja rumpalina Carl Chambers. Sen muodostivat sukunimestään tarpeettoman e:n managerinsa Clifford Doubledeen kannustamana pois tiputtaneen Billyn kanssa kitaristi Maynard Parker ja rumpali Henry Terrell. 1940). Boogaloo Joen jäntevää Wes Montgomery -tyylistä soittotekniikaa demonstroiva neljäja puoliminuuttinen päätösinstrumentaali tyytyy lähinnä varmistamaan albumin täysimittaisuuden. Blues News 4/2020 17 dern Flamingos. The New Genius Of The Blues (Prestige PR 7501) -67 A: (1) Got My Mojo Working (But It Just Won’t Work On You) (2) I’ll Wait For You Baby (3) I Got A Woman (4) Why Do Things Happen To Me (5) Let Me Love You Before You Go B: (1) I Wish You Love (2) Mean Woman Blues (3) I Just Want To Make Love To You (4) Every Time It Rains (5) Hawk’s Blues On tietysti selvää, että Billy oli Jimmy Smithinsä kuunnellut valikoidessaan debyyttinsä avausraidaksi vanhan kunnon Mojo Workingin. The Modern Flamingosin taival jatkui sekin läpi 1960-luvun, alati muuttunein jäsenin. Richard ”Groove” Holmesin, Houston Personin ja Willis Jacksonin seurassa. Keikkakomennuksista ei ollut edelleenkään pulaa, mutta miten kolmikko sai parin vuoden ahkeroinnin jälkeen solmittua levytysdiilin suhteellisen suuren Prestige Recordsin kanssa, on jäänyt jälkipolville arvoitukseksi. Esikois-LP:nsä ”Introducing The Psychedelic Soul Jazz Guitar Of Joe Jones” hän julkaisi Prestigellä 1967, ja lisää musiikkia syntyi myös mm. Onnistuneita Billy Hawks -kynäelmiä levyllä edustaa myös B.B. Omista viidestä sävellystyöstä yritystä on eniten James Brown -tyylisellä soul-slovarilla Why Do Things Happen To Me, joka kuitenkin samalla pystyy vähiten peittelemään Hawksin rajallista laulukapasiteettia. Muun muassa maaliskuussa 1963 se esiintyi isoille lehtereille New Yorkin Apolloteatterissa ja uusia levytysmahdollisuuksiakin piisasi Atlanticin ATCO-merkillä. Marraskuussa 1966 trion äänittäessä esikoisalbumiaan ”The New Genius Of The Blues” sen kokoonpano oli joka tapauksessa hieman muuttunut. Nate Nelsonin nappasi vuonna 1966 riveihinsä The Platters ja Terry Johnson puolestaan suuntasi vuonna 1967 Detroitiin työskennelläkseen Motownin palkkalistoilla sekä eritoten Smokey Robinsonin tuottajaja lauluntekijäkaverina. Seuraan lyöttäytyi eräässä käänteessä myös vanha Flamingoskollega Nate Nelson. Sillä urkuosuudet hoiti Joe Johnson. Livehenkisen urku-kitaravuorottelevan grooven johdatuksella Hawks paljastaa olevansa varsin mukiinmenevä huutosoul-tyylinen vokalisti, jonka ääni venyy ärjynnän keskellä paikoin jopa kimeään falsettiin
Asialla olivat britti-DJ:t Baz Fe Jazz ja Gilles Peterson, jotka pohjustivat klubimenestyksensä hip hopja funksoul-sävytteiseen latinja jazz-grooveen, jota oltiin ryhdytty kutsumaan Lontoon yöelämässä yleisnimikkeellä acid jazz. Heidän 1980-luvun jälkipuolella perustamansa BGP-yhtiön prässättyä Statesidesinglen paraatipuolesta uuden painoksen 12-tuumaiselle eri esittäjiä -EP:lle sekä julkaistua sen myös LP-kokoelmalla ”Dance Juice, Vol. Omaisten mukaan sydänkohtaukseen nelikymppisenä vuosien 1981–82 vaihteessa menehtynyt Billy Hawks jäi yhdeksi kulttihahmoksi, jonka musiikki kuitenkin jatkaa yhä eloaan soul-tanssiklubien syövereissä.. Tietyssä mielessä samaa jatkumoa edusti myös jopa Suomessa huomioitu amerikkalaisen Branford Marsalisin projekti Buckshot LeFonque. James Taylor Quartet sekä mainstreamiinkin nousseet Brand New Heavies ja Jamiroquai. Hypnoottinen riisuttu groovebeat ottaa kuulijan jälleen syleilyynsä heti lemmentuskaa vuodattavalla avausraidalla O’Baby (I Believe I’m Losing You). Loppuvuonna 1967 ilmestyi seuraava pitkäsoitto ”Heavy Soul!”, jolla trio oli kasvanut kvintetiksi saksofonisti Buddy Terryn myötä. Sama toistui vuonna 2001, kun brittiläinen hip hip/ soul jazz -yhteenliittymä Us3 puolestaan sämpläsi kappaleen osaksi numeroaan Get Out. What More Can I Do. 18 Blues News 4/2020 Heavy Soul! (More From The New Genius Of The Blues) (Prestige PR 7556) -68 A: (1) O’Baby (I Believe I’m Losing You) (2) Drown In My Own Tears (3) Whip It On Me (4) What Can I Do. Musiikkinsa se oli purkittanut joulukuussa 1967, esikoisen tapaan Rudy Van Gelderin studioilla New Jerseyn Englewood Cliffsissä. Etenkin Lontoon klubeilla 1980ja 1990-luvuilla villinnyt acid jazz valoi kivijalkaa seuraaville aalloille, joita on totuttu kutsumaan esimerkiksi nimillä neo soul tai jazz rap. Tämän jälkeen niin O‘Baby kuin muutkin Hawks-levytykset levisivät kulovalkean lailla lukemattomilla muilla uusintajulkaisukoosteilla läpi 1990ja 2000-lukujen. Myös lehdistö pysyi yllättävän hiljaisena hänen tapauksessaan. Samoin simppelin soulblueskaavan äärellä junnaava I Can Make It istuu laulajan äänelle luontevasti Bobby Bland’mäiseen tapaan. Lisää hikistä gogo-urkuvihdontaa tarjoaa niin ikään puhdas bailausnumero Whip It On Me. Hawks ei tiettävästi koskaan lopettanut musiikintekoa ja esiintymisiä, mutta studioon tai laajemmille kiertueille häntä ei Prestigen jälkeen enää saatu houkuteltua. Nimiraita taas jyystää urkujen ja rumpujen otteessa sykkivää 12-tahtista instrumentaalibluesshufflea. Vuoden tauko vaikuttaa jäntevöittäneen Hawksia ennen kaikkea laulajana ja lisänneen malttia hänen tulkintaansa. Sitten Euroopassa alkoi tapahtua. ODOTTAMATON RENESSANSSI Kaikista maailman kolkista syystä tai toisesta Ranskan Stateside julkaisi kakkoslevyn vauhdikkaan tanssigroovailun O’Baby singlenä. Prestigen suoma huomio oli hävyttömän rajallista, eikä esimerkiksi veli Leroy Hawkes usko julkaisujen juurikaan petranneen Billyn talousja työtilannetta. Rehellisyyden nimissä mikään valtaisa suksee Get Out ei silti ollut, ainakaan verrattuna bändin sitä edeltäneeseen kahteen ensimmäiseen Sonyyhtiön julkaisemaan albumiin sekä etenkin debyyttisinkkuläpimurtoon Cantaloop (Flip Fantasia), jotka menestyivät hienosti myös Yhdysvalloissa. (To Prove My Love To You) (5) Heavy Soul B: (1) You’ve Been A Bad Girl (2) I’ll Be Back (3) I Can Make It (4) That’s Your Bag Vauhti oli toki jonkin aikaa nousujohteista myös Billy Hawksilla. Genren tyyppiedustajiin kuuluivat Euroopassa mm. Perkussiovoittoisuudellaan se yhdisti luontevasti mekaanisen ja elektronisen musiikin, elävät bändisoittimet ja DJ:n sekä olennaisena osanaan menneisyydestä kaivetut sämplet, joiden arvokkaita lähteitä olivat etenkin Blue Note -yhtiön albumit. ”An Ordinary Day” ei noussut Amerikan albumilistoille lainkaan ja Get Outin merkinnöiksi jäivät Brittien sinkkulistan sija 174 sekä Hollannin hittiranking 97. Drown In My Own Tearsin ohella levyn ainoa cover, Oscar Brown Juniorin hidas blues I’ll Be Back nostaa esiin fonin, ja itse kappaleessa kuuluu melodista hengenheimolaisuutta Willie Dixonin Hidden Charmsin kanssa. Mikään tästä ei liikuttanut enää tässä vaiheessa alkuperäisartistia itseään. Solisti selvästi varoo livauttamasta koko maneerikirjoaan kerralla pöydälle. Albumille ”An Ordinary Day In An Unusual Place” (Universal/EmArcy) sisältynyt laulaja Alison Crockettin tähdittämä drum’n bass -teos on siinäkin mielessä mainitsemisen arvoinen, että sillä soittaa useamman soolon kokkolalaistrumpetisti Mika Mylläri. Kiinteämmin jazzvaihteen ryhmä saa silmään pitkällä päätösinstrumentaalilla That’s Your Bag. Erityisen hienoksi Mustang Sally‘mäiseksi r&b-tanssitukseksi osoittautuu You’ve Been A Bad Girl. Vaikkei esitys suoranaisesti loista omaperäisyydellään, on silti hieman ihmeteltävä, miksei kappaleesta kehkeytynyt suurempaa hittiä tai jazzyhtiö Prestige nähnyt siinä potentiaalia sinkkujulkaisuksi. 2” vuonna 1988 oli peli selvä. Tällä levyllä myös Maynard Parker oli palannut ryhmän kitaristiksi. Billy Hawksin kolmas noin 4-minuuttinen hetki julkisuudessa koitti vuonna 1991, kun acid jazz -kollektiivi The Humble Souls sämpläsi O’Babyn tarttuvat urkufillit ja rytmipohjan albuminsa ”Thoughts & Sound Paintings” kappaleelle Beads, Things And Flowers. Tarkasti ottaen levyn olemassaolokin säilyi pitkälti pimennossa vielä seuraavat pari vuosikymmentä, ja nykyisin sen aniharvoista vastaan tulevista eksemplaareista ollaan valmiita maksamaan keräilijämarkkinoilla silmää räpäyttämättä nelinumeroisia summia (sikäli huvittavaa, että Hawksin molempia Prestige-vinyylialbumeita taas on aina ollut runsain mitoin saatavilla ja myös sangen huokein hinnoin). Hawks viljelee falsettia, ärjyy ja fiilistelee täydestä sydämestään. Euroopan tanssipiirit kuitenkin äkkäsivät lopulta kappaleen. Lähes 5-minuuttinen bluesslovari Ray Charlesin Drown In My Own Tearsista kuulostaa vilpittömän spontaanilta studioliveltä, ja tunteen paloa riittää, vaikkei Hawks kovasti Redding’mäisestä kiekumisestaan huolimatta aivan huippuaan solistina näytäkään. Orastavien discojen tai edes norttisoul-piirien hittiä siitä ei kuitenkaan ilmestymisaikanaan vielä kehkeytynyt. Ainakaan hänen kasvonsa eivät saaneet kummankaan albumin myötä julkisuutta, sillä molempien kiekkojen kuvituksena käytettiin samaa vesivärimaalattua haukka-aihetta valokuvien sijaan. kierrättää säälimättä klassista yökerhoviihde-soinnutusta. Kakkosjulkaisullaan Hawks oli myös astetta omavaraisempi. Oletettavasti ensi-LP:n myynti ei ollut täysin olematonta, sillä hän sai uuden mahdollisuuden. Laadukkaista aikaansaannoksista ei ollut pitkäaikaista riemua tekijöilleen
Lonnien pääinstrumentti oli aluksi viulu, mikä 1920-luvun alkupuolella muuttui kitaraksi, mutta käytännössä hän soitti sujuvasti useita muita kielisoittimia kuten bassoa, banjoa ja mandoliinia. joutunut menemään töihin terästehtaaseen. Ja kolmanneksi hän saavutti kaikkein suurimmat kaupalliset menestyksensä haikeiden balladien tulkitsijana. Toiseksi hän oli tietysti kuuluisa ja laajalti arvostettu bluesin taitaja, joka pystyi sujuvasti levyttämään paitsi pääartistina niin myös niinkin erilaisten vokalistien kuin arkaaisen Texas Alexanderin ja diivanoloisen Victoria Spiveyn kanssa. Taiteilijana Lonnie Johnson toimi ainakin kolmessa keskeisessä roolissa. King. Lonnie oli v. Louisissa bluesin esittäjille järjestetyn kilpailun, minkä pääpalkintona oli sopimus OKeh Recordsin kanssa. espanjantautiin. Kun hän palasi takaisin kotikaupunkiinsa New Orleansiin, hän sai tietää suuren osan läheisistä sukulaisistaan sairastuneen ns. Wikipediaan on näköjään merkitty hänen kohdalleen vuosiluku 1899, mutta hänestä kirjan tehneen Dean Algerin tavoin pidän oikeampana vuotta 1894, mikä myös oli kirjoitettu hänen passiinsa. 1917, siis ensimmäisen maailmansodan vielä riehuessa, lähtenyt erään taiteilijaseurueen kanssa USA:sta Englantiin, missä hän viipyi vuoteen 1919 saakka. Tuoreenpuoleisten tietojen mukaan hän oli syntynyt Louisianan osavaltion pääkaupungissa Baton Roukitaristi, joka soitti aikoinaan esimerkiksi Louis Armstrongin ja Duke Ellingtonin orkestereissa ja jonka loisteliaasta tekniikasta ottivat oppia mitä monituisimmat suuruudet kuten T-Bone Walker ja B.B. Myös tämän muusikon syntymäajalle on esitetty useita vaihtoehtoja aikaväliltä 1889–1900. People is hollerin’ ’bout hard times, tell me what it’s all about. Siihen on arvioitu menehtyneen 25–50 miljoonaa henkilöä, ja monissa tapauksissa kuolema seurasi sairastumista varsin pikaisesti. Lonnien vanhemmilla oli tiettävästi kaikkiaan kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, ja vuoteen 1921 mennessä tästä perheestä olivat enää elossa hänen lisäkseen vain äiti ja veli James ”Steady Roll” Johnson. Tuona ajanjaksona hänen ohjelmistonsa koostui muiden muassa taidokkaasti muotoilluista omista teoksista, joihin kuuluvat esimerkiksi Blue Ghost Blues, Racketeer’s Blues ja Roamin’ Rambler eli Rambler’s Blues, sekä joistakin yleisesti tungessa, mutta enimmän osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän vietti New Orleansissa. Vuosina 1925–32 hän tallennutti omissa nimissään peräti noin 130 musiikkikappaletta, minkä lisäksi hän oli mukana lukemattomissa sessioissa joko orkesterin jäsenenä tai säestäjänä. Vielä dramaattisempaa oli tapahtunut hänen nuoruudessaan. Lonnie Johnsonin levytysura käynnistyi sen jälkeen, kun hän oli voittanut St. puhaltimia. Lintuinfluenssan tapainen espanjantauti, mikä itse asiassa oli lähtöisin Pohjois-Amerikasta, oli nykyistä koronaviruksen aiheuttamaa pandemiaa huomattavasti tuhoisampi vitsaus. Viisi vuotta aikaisemmin hänen levytysuransa oli silloisen talouspulan takia katkennut ja hän oli henkensä pitimiksi mm. Hän oli ensinnäkin erittäin taitava ja uria uurtanut ”People is ravin’ ’bout hard times, tell me what it’s all about. Hard times don’t worry me, I was broke when it first started out.”. Varmuudella tiedetään hänen hallinneen pianonkin käsittelyn, ja erään kertomuksen mukaan hän osasi soitella myös trumpettia ym. 20 Blues News 4/2020 LONNIE JOHNSON Klassikoiden lähteillä, osa 63 Näin totesi Alonzo ”Lonnie” Johnson vuonna 1937 bluesissaan Hard Times Ain’t Gone No Where, ja hän todella tiesi, mistä lauloi
22 Blues News 4/2020 O.B. Uran nytkäytti liikkeelle Hi-firman perustajaveteraaneihin kuulunut kitaristi ja kantrimies Quinton Claunch, joka haisteli uusia tuulia ja lähti ideoimaan kantriin mustia lisukkeita. Doen samaa aihetta sivunnut hitti ollut jonkinassa kanssa töihin puuvillapellolle ja osallistui vapaa-aikoinaan seurakunnan gospelrientoihin. itse on todennut voitoistaan vaatimattomasti, ettei hän ollut erityisen hyvä laulaja, paremminkin voitot perustuivat kappalevalintoihin. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista pohtia, mikä oli Quinton Clauchin suhde Memphisin musiikilliseen pääkatuun ja sen historiaan. Ilmeisesti hän ehti sitä ennen viettää muutaman vuoden Memphisin kirjavissa ympyröissä ja saada tilaisuuden tutustua kaupungin tärkeisiin taustamiehiin. Anoppitarina oli ”mustempi”. SYNTYI, KASVOI... Muuhun eivät rahat riittäneet, siksi hän joutui palaamaan kotiin jatkamaan koulunkäyntiään, mutta 16-vuoti. MCCLINTON Kantrisoulin pioneeri PEKKA TALVENMÄKI Y hdistelmä kantri ja soul tuo ainakin 60-luvun soulharrastajan mieleen ne hienot versiot, joita sellaiset huippuartistit kuin Ray Charles, Solomon Burke, Joe Tex, Joe Simon, Clarence Carter ja monet muut tekivät noiden aikojen tunnetuista kantrisävelmistä. McClinton oli tummaihoinen ja yksi tunnetuimmista lajinsa kantrilaulajista. Sen kunniaksi hän joka tapauksessa nimesi pienen levymerkin, jonka hän perusti vuonna ‘63. Ei saivarrella tällä ajatuksella nyt sen enempää, todetaan vain, että esittelykohteemme O.B. Vanhaan hyvään aikaan oli luontevaa todeta, että soullaulajat olivat tummaihoisia ja kantriväki valkoista. McClinton, jonka single ilmestyi nimellä Oboe: Beale Street 1001 Mother-In-Law Trouble Tradin’ Stamps Single ilmestyi myös Savoyn jakelussa numerolla 1619 ja siinä puoliskot oli merkitty käännetyssä järjestyksessä. Osbie joutui sisarustenaana hän lähti taas, tällä kertaa Holly Springsin Collegeen. Osbie Burnett McClinton syntyi 25.4.1940 Gravel Springsissä Mississippissä seitsenlapsiseen perheeseen. Käänteiseen suuntaan ei imua ollut; en muista äkkiseltään ainuttakaan peruskantrilaulajan tekemää coveria soulklassikosta. O.B. Merkillä ilmestyi kymmenisen singleä ja yksi sen ensimmäisistä artisteista oli O.B. Kumpikaan ei kiinnostanut. Siellä hän pääsi osallistumaan kuorotoimintaan, lisäksi hän voitti koulunsa talenttikilpailun. Muut esittivät kantrin perusjuttuja, mutta hänen numeronsa olivat purevampia r&btai rock & roll -sävelmiä. LEVYTYSURAN ALKU Ensimmäinen virallinen merkintä O.B.:n musiikkiuralla on vuodelta ‘63, jolloin hän teki debyyttilevynsä. Isä hoiti pientä maatilaa ja toimi sivutoimisesti sen verran paikallisessa seurakunnassa, että on saanut historiikkeihin merkinnän reverend. Hänellä oli mahdollisuus kuunnella eteläisiä asemia, eritoten Grand Old Oprya ja niiden pohjalta syntyi kiinnostus kantrimusiikkiin, suurimmaksi esikuvaksi on mainittu Hank Williams Sr. Menestys jatkui WDIA-aseman järjestämässä kisassa, jonka seurauksena hän sai tilapäisen tiskijukan paikan. En tiedä, onko Ernie K. Yleensä hänen kotikaupungikseen ilmoitetaan sävelmissäkin esiintynyt Senatobian lähellä Memphisiä, missä hän vietti lapsuutensa. Mistään neronleimauksesta ei tietenkään ollut kyse, kuvio oli tuttu monenkin eteläisen levymerkin ja tuottajan levyiltä. Tämä muistamattomuus ei tietenkään todista mitään, koska oma kantriharrastukseni, vaikkei se ollut ihan nollatasoa, oli kuitenkin aika satunnaista ja suuntautui enemmän c&w-musiikin westernosastoon. Siellä puolella hän saavutti meriittinsä artistina, mutta kyllä hänet soulinkin saralla tunnetaan lähinnä muutaman hyväksi todetun sävelmän ansiosta. 50-luvun puolivälissä Osbie karkasi kotoaan Memphisiin, missä hän ensimmäisillä säästöillään osti itselleen kitaran. Molemmat puolet olivat Claunchin sävelmiä
2 104 She’s Better Than You Too Slow 304 Trying To Make It I’m Just The Kind Of Fool For You Keväällä ’64 julkaistu 102 oli miehekkäästi kerrottu tarina John Kennedyn murhapäivästä. Soulin puolelta pitää ehdottomasti muistaa myös Little Miltonin ”I’m A Gambler” -albumilta löytyvä karu versio. Hän on kyllä levyttänyt A Man Needs A Woman -nimisen laulun, mutta se on oma tarinansa ja ilmestyi ihan toisaalla eli Motownilla ”My Way” -albumilla. 2”. James Carrin jälkeen tärkein O.B.:n lauluja levyttänyt soulmies oli Clarence Carter. Pienenä erikoisuutena on mainittava, että jo ennen Goldwaxeja O.B. Sinne kerääntyi vuosien kuluessa vahva kaarti soulin todellisia suuruuksia. Pari vuotta myöhemmin hän sävelsi Willie Hightowerille laulun Back Road Into Town, josta Staple Singers teki version pari vuotta myöhemmin albumille ”City In The Sky”. Vuonna ‘69 hänen nimensä löytyy Arthur Conleyn levyttämän täyteraidan That Can’t Be My Baby tiedoista. Seuraava vuosi oli Memphis-soulin kannalta historiallinen, perustihan Claunch silloin Doc Russellin kanssa ilmeisesti Staxin innoittamana Goldwax-merkin. Keskimmäisen etiketissä esiintyi myös Oboen sukunimi ja lähinnä O.V.Wrightin taustayhtyeenä tunnettu The Keys. Toinen iso O.B.:n säveltämä Carr-hitti oli alakuloinen A Man Needs A Woman. Kun muistetaan millainen Goldwaxin artistikaarti 60-luvun puolivälin jälkeen oli, on helppo ymmärtää, miksi Oboen levytykset jäivät noihin kolmeen singleen. 1 Day The World Cried, Pt. Taustassa on pieniä väläyksiä Memphisin 50-luvun sankareiden levyiltä, kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan kelpo levy. McClinton saavuttanut soulin näkökulmasta suurimmat ansionsa säveltäjänä. joutui asepalvelukseen vuonna ‘66, mikä aiheutti muutaman vuoden tauon myös sävellystyössä. Taustalta löytyy hetkittäin Memphis-torvia ja kitaroinnissa on siinäkin soulin tuntua. Troy olisi levyttänyt O.B.:n sävelmän Musicorille. Vanhin versio A Man Needs A Womanista on O.B.:n oma laahaava kantrihenkinen esitys vuodelta ‘65. Myöhemmiltä ajoilta muistuu mieleen myös Goldwax-veteraani Percy Milemin pehmeä versio. Tällöin muistellaan eritoten James Carrin 60-luvun menestyksiä, joista O.B. Blues News 4/2020 23 teinen innoittaja, mutta tiettyä yhtäläisyyttä esityksissä on, Oboen tarina vain on jotenkin kolkompi ja härskimpi. Mielenkiintoisin nimi levyn taustajoukoissa taitaa olla kitaristina toiminut Steve Cropper. sai ympätyksi yhden sävellyksen Staxille. She’s Better Than You tuli myöhemmin tutuksi James Carrin esityksenä, Oboen originaali on vaisumpi ja kantrivoittoisempi. Lista ei ole pituudella pilattu, kolme hyvää esimerkkiä sentään löytyy. SOUL-SÄVELTÄJÄNÄ Kuten aiemmin todettiin, on O.B. McClinton, jolta julkaistiin kolme singleä. Pianovoittoisen taustan tukema Trading Stamps on hankalampi ymmärrettävä varsinkin kun Oboen ”laulu” on vahvasti lausuntavoittoista. Huolimattomuusvirheen aiheutti ehkä lukivirhe, Troyn upean deepballadin nimi oli Every Man Needs A Woman. Siitä on hankala löytää mitään musiikillista vivahdetta, Oboen karusta lausunnasta tulee jotenkin mieleen Johnny Cash. Joukkoon mahtui ensimmäisten joukossa myös O.B. Samalla se oli myös läpilyönti O.B.:lle, jonka nimi on yksinään säveltäjätiedoissa. Beale Street oli ja meni. Mielestäni vaikuttavimman version tästä yhteiskunnallisen sanoituksen sisältäneestä laulusta teki O.B. Se unohtui vuosikymmeniksi hyllyille, mutta ilmestyi muutama vuosi sitten kokoelmalla ”Goldwax Story, Vol. Tähän aiheeseen liittyy kaksi netistä löytämääni emämunausta, jotka osoittavat miten vähän nettihuitaisuihin voi luottaa, kyseessä on varmaankin kantriväen hätäiset tarkistamatta jääneet oletukset. Bpuolen yllätys on negatiivinen; kyseessä ei ole kunnon rakkausballadi niin kuin nimestä voisi arvailla vaan aika mitätön puolinopea. Carrin läpilyöntilevy oli vuoden ‘66 alussa julkaistu You’ve Got My Mind Messed Up, joka nousi parhaimmillaan r&b-listalla sijalle 7. Goldwax 102 Day The World Cried, Pt. O.B. ”Testifyin’”-LP:n täyteraitoihin kuulunut You Can’t Miss What You Can’t Measure oli ensimmäinen ja Patches-vaiheen Your Love. Trying To Make It -raidassa jäin hämmästelemään Oboen duetointia itsensä kanssa, poikamainen korkea ja ukkomainen möreä ääni vuorottelevat. Muista James Carrin levyttämistä O.B.lauluista on levykansien mukaan varmaa tietoa aikaisemmin todettu She’s Better Than You sekä Forgettin’ You ja Lovable Girl, jotka löytyvät albumilta ”You’ve Got My Mind Messed Up”. Yhtä paljon ihmettelin väitettä, jonka mukaan J.B. Ensinnäkin löytyy O.B.:n sävelmien luetteloon eksynyt heitto, jonka mukaan originaalin olisi levyttänyt Billy Eckstine. Sävelmä koki uuden tulemisen vielä 70-luvun alussa, kun tyttöyhtye Quiet Elegance nosti se mustille listoille. Too Slow on mielestäni singlen parempi puoli, sävelmän kulussa vilahtelee Rufus Thomasin Walking The Dog ja muutenkin esityksessä on hitunen vanhasta Staxista muistuttavaa jykevyyttä. Vastoin odotuksiani en löytänyt O.B.-lauluja muiden Goldwax-artistien kuin James Carrin levytyksistä. sävelsi merkittävän osan. itse myöhemmällä kantrikaudellaan. O.B. Otis Reddingin loistavalta ”Soul Ballads” -albumilta löytyy nimittäin O.B.:n ”tekele” Keep Your Arms Around Me, joka tosiaan kuulostaa pelkältä täyteraidalta kuninkaan huippusuoritusten joukossa. Pakollisiin skandinaavisiin muistettaviin kuuluu Sven Zetterbergin kuluvan vuosituhannen alkupuolella levyttämä karhea Forgettin’ You -versio
Säveltäjätietojen tutkiminen paljastaa yllätyksen, O.B. Saatuani levyt käsiini olin luonnollisesti aika pettynyt, en saanut sitä mitä luulin tilanneeni. Debyyttialbumin kakkospuolen avausraidan säveltäjäksi on merkitty Quinton Claunch ja miksei olisi, tarkempi kuuntelu paljastaa, että kyseessä on kesytetty väännös Beale Street -laulusta Tradin’ Stamps. Livelevy sujui melkein puhtaasti kapakkakantrina ja viimeisen Enterprise-LP:n ainoa polkaisu soulin puolelle on tasapaksu Bill Withers -laina Lean On Me. Tärkein syy taitaa olla O.B.:n vetelähkö paikoin väpättävä ääni, joka tuo hetkittäin mieleen kantrisuosikkini Lefty Frizzellin. ei saanut laulaa ollenkaan omia laulujaan, jopa omaelämäkerrallinen Obie Fom Senatobie on vieraan (Joann Bullard) kirjoittama. Mileer’s Granddaughter O.B:n singlejä julkaistiin Enterprisella peräti kolmetoista, lista jääköön tekemättä, albumeiltahan tuotteet löytyvät. jatkoi esiintymisiään kantrimiehenä. selvitti vähän naukuen esikuvansa tapaan, sovituksen osalta nuokin ovat puhdasta kantria. Siihen, että innostuin takavuosina O.B. O.B. Ensin on syytä todeta pieneksi kantrihitiksikin noussut Don’t Let The Green Grass Fool You, joka on aika tyhjänpäiväinen kantrijuttu, ei siis missään tapauksessa cover Wilson Pickettin hitistä, vaikka erään nettimyyjän sivustolla niin väitetäänkin. Pride oli noiden aikojen tunnetuin mustaihoinen kantriartisti, itse asiassa ainoa, jonka minä osasin tuohon suuntaan sijoittaa, tosin vasta sen jälkeen, kun olin ostanut Stockmannin alennusmyynnistä hänen levynsä luultuani sitä kansikuvan perusteella soulalbumiksi. Vapauduttuaan palveluksesta O.B. McClintonin albumeja tilaamaan, oli soulnäkökulma: Stax ja 60-luvun sävellykset. Tämä vaikutti luonnollisesti O.B.:n suuntautumiseen. Lopputulosta on minun kokemuksellani turha lähteä moittimaan eikä ole aihettakaan, muutama raita kuulostaa ihan mukavalta.. Niin tai näin, O.B. O.B:n versio kuulostaa mukavalta, kunhan ei jää liikaa miettimään originaalia. Kakkosalbumilta löytyy nätti My Whole World Is Falling Down, josta William Bell teki soulpiirien paremmin tunteman version sekä Luther Ingramin If Loving You Is Wrong -helmestä väännetty I Don’t Want To Be Right. esiintyi ja levytti lisänimellä Chocolate Cowboy puhtaana kantriartistina, mutta ei tehnyt mitään sellaista, joka olisi minua kiinnostanut saati että niitä vaiheita olisi syytä BN:n sivuilla repostella. Debyyttialbumin sisältämät kaksi Clarence Carter -coveria (A2 ja A3) O.B. astui, kuten todettiin, asepalvelukseen vuonna ‘66. sai levyttää neljä albumia, joissa soulkuvioista ei ollut jäljellä muuta kuin muutama kappalevalinta. Eipä tuosta paljon kertynyt ja laatukin on soulkorvin kuunneltuna niin ja näin. Muutama muukin poiminta soulin puolelta löytyy. Kantri on pääosassa. Sovitukset ovat vonkukitaroiden ja viulujen varassa etenevää rutiinia ja sävelmät keskinkertaisia perustarinoita. Jatkossa O.B. Lopullisen sysäyksen antoi Charley Priden albumi, jonka hän sai kuultavakseen. syyskuuta 1987 ja hänet haudattiin synnyinseudulleen Gravel Springsiin.. Ura sai positiivisen sysäyksen, kun Al Bell järjesti hänet levyttämään Staxin sisarmerkille Enterpriselle. Country (Enterprise ENS 1023) A: (1) Deep In The Heart Of Me (2) Slip Away (3) The Feeling Is Right (4) Okie From Muskogee (5) Yours Love B: (1) The Ballad Of A Stamp Licker (2) San Bernadino (3) Country Music That’s My Thing (4) You Only Want Me For My Body (5) Bad Guys Don’t Always Wear Black Hats Obie From Senatobie (Enterprise ENS-1029) A: (1) I Want You In The Morning (2) Don’t Let The Green Grass Fool You (3) She’s That Kind (4) My Whole World Is Falling Down (5) Sometimes I Like To Be Alone (6) I Wish It Would Rain B: (1) Today I Started Loving You again (2) Walking On New Grass (3) I Don’t Want To Be Right (4) Obie From Senatobie (5) Six Pack Of Trouble (6) The Unluckiest Songwriter In Nashville Live At Randy’s Rodeo (Enterprise ENS-1037) A: (1) Don’t Let The Green Grass Fool You (2) The Lord Knows I’m Drinking (3) Today I Started Loving You Again (4) Hollywood Star 1973 (5) Medley B: (1) All I Have To Offer You Is Me (2) Is Anybody Going To San Antoine (3) I Can’t Believe That You Stopped Loving Me (4) Afraid Of Losing You Again (5) Kiss An Angel Good Morning (6) Heartbreak Hotel (7) Don’t Let The Green Grass Fool You (8) It’s So Good Loving You If You Loved Her That Way (Enterprise ENS-7506) A: (1) If You Loved Her That Way (2) Clean Your Own Tables (3) Goodbye (4) I Still Go To Memphis In My Mind (5) It Gets Lonesome (6) Slippin’ Away B: (1) Something Better (2) Hallelujah (3) Lean On Me (4) Dixie (She Was mama To Me) (5) Mr. Soul-lainoista miellyttävin yllätys on kantrihenkinen kokeilu Temptations-klassikosta I Wish It Would Rain. Hän vietti kolmisen vuotta Okinawalla, siitä suurimman osan viihdytysryhmässä, jonka muut jäsenet olivat kantrimiehiä. COUNTRY MUSIC THAT`S MY THING O.B. Belliä on usein väitetty syylliseksi Staxin alamäkeen huippuvuosien jälkeen, voisiko poukkoilu omasta karsinasta aidan vihreälle puolelle olla yksi syy. 24 Blues News 4/2020 Lifted Me viimeinen. McClinton kuoli vatsasyöpään 23. Niiden välissä ilmestyi”The Dynamic Clarence Carter” -albumilla yksi suurimmista C.C.-suosikeistani, Slip Away -linjalla tehty jämerä Let Me Comfort You
Blues News 4/2020 25 ON UUSI SUOMALAINEN ELVIS-HARRASTAJIEN JÄSENLEHTI THE OFFICIAL ELVIS PRESLEY FAN CLUB OF FINLAND RY JÄSENMAKSU 25€/VUOSI LIITTYMINEN JA LISÄTIEDOT: WWW.ELVISFINLAND.FI TH E O FF IC IA L EL VI S PR ESLE Y FAN CLU B OF FIN LA N D RY JÄSENLEHT I 2020
Blues News 4/2020 27 Lodestar-ketjun tiedossa oleva julkaisukatalogi tammikuusta 1960 noin vuoteen 1967 ei yltänyt lopulta edes kahteenkymmeneen singleen. Puoli-instrumentaalina toteutettu kappale edusti lähtökohtaisesti suoraviivaista primitiivi-rock’n’rollia, mutta oli siinä jotain muutakin. Heistä huomio kiinnittyy tietenkin suomensukuiseen Matt Pelkoseen, jonka merkittävimpiin aikaansaannoksiin säveltäjänä lukeutuivat vuonna 1952 maailmanlaajuiseen äänitejakeluun levinneet Kenny Robertsin western swing -henkinen joulupolkka Elfie The Elf (Coral) sekä Lawrence Duchowin ja Red Raven Orchestran instrumentaalinen puhallinsottiisi Dutch Garden (RCA Victor). Kai-Rayn Lodestar-tuotannon kohokohta osui heti ensiyritykselle. Kai-Rayn loput Lodestar-äänitteet pitäytyivät selvästi sovinnonhakuisempina. Lauluntekijänä hän vastaavasti ylläpiti taitojaan paitsi The Trashmenin (kappaleet New Generation ja True True Lovin’), myös muiden seudullisten aktien kuten Duke Larsonin, Red Tuckin, Gregory Dee & The Avantiesin sekä The Novasin vuosikymmenen puolivälin tienoon levytyksillä. Muusikon sessiokummajaisuuksiin kitaristin ominaisuudessa lukeutui jopa sikäläisen hengellisen poikakuoron kymmentuumainen omakustannepitkäsoitto ”Assumption Boys Choir Of Richfield, Minnesota 1963”, mutta ei hän ollut unohtanut rock’n’rolliakaan. Oraalisia moottoriääniä, viidakkohuutoa ja falsettilaulua, surf-vaikutteista rumpubiittiä sekä silmitöntä kitarapiiskausta – omintakeisena kudelmana, joka ei aikakauden teinipop-manöövereitä selvästikään halunnut kosiskella. kappaleen King Of The Surf). Menestystä nämä tuotokset saavuttivat yhteenlaskettunakin ainoastaan osavaltionsa sisällä. Sen kääntöpuolen Living On Borrowed Time, samoin kuin singlen Lodestar 66-62 kappaleet They Call It The Blues ja If I Could Write A Song (As Wonderful As You) Kai-Ray tulkitsi slovaripohjalta. 60-luvun edetessä Cairesta tuli ensimmäisiä seudun fuzz-säröefektin hyödyntäjiä, jotka jalostivat hänen musiikkiaan yhä lähemmäs ympäri Amerikan mannerta jo lupaavasti pulpahdellutta garage-rockin paineaaltoa. Häntä ovat jälkikäteen ylistäneet esimerkiksi Minneapolisin veteraani Larry LaPole, joka sävelsi itsekin musiikkia The Trashmenille (mm. Pienen julkisuuspiikin tosin saattoi vielä poikia joitakin vuosia myöhemmin Carnegiessa, Pennsylvaniassa operoineen WZUM (1590 AM) -radiokanavan tiskijukka Mad Mike (Metrovitch), joka tuli toimintaansa mainostaneilla kokoelma-albumeilla nostaneeksi kertaalleen esiin myös Kai-Rayn ja I Want Some Of Thatin (”Mad Mike Moldies, Vol. Suomeksi Elfie The Elfin tulkitsi vuonna 1961 Eila Pellinen nimellä On, joulu on! (Philips). Alkujaan nimellä Jungle Talk vuonna 1961 ilmestynyt I Want Some Of That (Lodestar 27-61) muodostui syystä klassikoksi. Miltei yhtä pitelemättömäksi osoittautuu myös kääntöpuolen Trashman’s Blues. Cairen on myös uumoiltu olleen näihin aikoihin eräs vuonna 1964 perustetun minneapolislaisen Twin Town -levy-yhtiön omistajista sekä pääpiru ainoastaan yhden singlen (King Krusher / Fuzzy, Rassler 9008, 1964) tehneessä noveltyseurueessa King Krusher & The Turkeynecks.. 1”, NRM 1590, 1965). Niistä ensimmäisen kirjautti laulaja osittain omiin nimiinsä, kun taas jälkimmäinen ei ollutkaan Neil Sedakan ja Howard Greenfieldin monesti versioitu pop-numero tai edes Billy ”Crash” Craddockin täsmälleen samanniminen 70-lukuinen kantrihitti, vaan sen laadinnasta oli vastannut tekijätiimi Pelkonen – Borutzke – Brown. Kai-Rayn ohella sen artisteja olivat mm. Roisissa hölkkärytmissä käynnistyvä oodi roskakuskeille muuntautuu marssibluesiksi jo kesken ensimmäisten tahtien, kääntäen esityksen kelkan varoittamatta kokonaan uusille uomille. Kuriton esitys, jonka kohdalla ei ole lainkaan edesvastuutonta puhua jo esipunkista. Työtä siis riitti sekä studiossa että keikoilla. Pelkonen myös johti omaa kustannusyhtiötään Matt Pelkonen Music Companya asuinkulmillaan Minnesotan Cloquetissa. Laulut julkaistiin varmuuden vuoksi myös Brite Starja Shooting Star -etiketeillä, käyttäen näiden kohdalla kataloginumeroina alkuperäisten Lodestar-painosten matriisikoodeja 2267A/B. Jos laulajantaival ei ottanutkaan tuulta alleen, jätti Kai-Ray ennen kaikkea muistikuvan aikalaiskollegoihinsa kitaristina. Limbo, Limbo (Lodestar 3961) nojasi Karibialta yli valtamerten levinneeseen suosittuun rimanalitustanssiin. instrumentaaliyhtye The Highlights, kantrilaulajat Floyd Warren ja Leo Greco sekä pohjoismaista sukujuurta ainakin nimensä perusteella omannut Bob Gustafson
Uusintajulkaisukokoelmien vanavedessä myös vanhat singlet alkoivat jälleen vaihtaa kiivaasti ja kasvavin hinnoin omistajiaan nettikaupoissa. Kunnon haastatteluja ei James Marshallin tapaisille faneille heltynyt, mutta tuskinpa niitä häneltä tultiin kovin usein edes kyselemään. Hänen kellariäänittämöstään muodostui vakituinen hengailuja työpaikka myös Cairelle. kesäkuuta 2017. Vuosikymmenen jälkipuolelle siirryttäessä Kai-Raysta oli tullut Tony Ki-Ray ja tyylilajeiksi vaihtunut country ja folk. 28 Blues News 4/2020 Samoihin aikoihin syntyi myös laulavan basistin Doug Spartzin, rumpali Ray Petersin ja kitaraa soittaneen Cairen muodostama yhtye Jesse J. Poismenoa jäivät suremaan kolme tytärtä, neljä lastenlasta sekä lauma sisaruksia, joita suurperheen kasvatilla tiedetään olleen kaikkiaan 11. Cairen kerrotaan hiiskuneen menneisyydestään vain valikoiduille tuttaville, vaikka musiikki muutoin taisi silti säilyä lähellä hänen sydäntään vielä eläkeläisenäkin. Soittoaktiviteettien päätyttyä Richard A. Minneapolisissa Nic-O-Lake -levykaupan omistanut ja sen tiloissa myös pientä studiota pyörittänyt Garrett tarjosi muita tuotantojaan lähinnä toisille seudun indiemerkeille. Salamyhkäisyytensä julkisuudessa hamaan loppuun saakka säilyttänyt Kai-Ray menehtyi Farmingtonin kodissaan sangen tavanomaisen perhearjen elettyään 81-vuotiaana 2. Julkaistuaan lupaavan esikoissinglensä Stomp Your Feet / Honey Love (molemmat kappaleet Cairen tekemiä) Re-Carmerkillä 1964 ryhmä sai tilaisuuden kokonaisen albumin tekoon. Juhlavasti otsikoitu ”Top Teen Hits ’65” (Re-Car RC-2011) esittelikin veikeän jäljitelmähittien sarjan The Cloversin Love Potion Number Ninesta The Beatlesin She’s A Womaniin, John Lee Hookerin Boom Boomiin ja Jody Reynoldsin Endless Sleepiin. Tuotantopuuhat uuden Kai-Ray -levymerkin kipparina sekä totta kai edelleen myös satunnaisena sessio-soittajana ja säveltäjä-sanoittajana samoin kuin oman levykaupan vetäjänä olivat keski-ikää lähestyneelle ja muutoinkin lähinnä privaattioloissaan viihtyneelle miehelle riittävää ajanvietettä aina 70-luvun lopulle saakka. The Trashmenin tärkein taustahahmo oli tuottaja George Garrett, jonka perustama Garrett Records keskittyi lähes yksinomaan hittiyhtyeensä musiikin julkaisemiseen. Seuraavat nelisenkymmentä vuotta hän kulutti Minneapolisin Farmingtonissa ja siellä etupäässä huoltomiehen tehtävissä South Cedar Garden Center -nimisessä puutarhakompleksissa. George Garrett. Kaiken kaikkiaan ex-sankarihahmo taisi tiedostaa oman kulttistatuksensa vasta internetin alleviivattua hänen nimeään riittävästi. Menestyksestä laulajana hän tosin tuskin kuitenkaan enää vakavasti haaveili. & The Bandits. Buddy Hollyn kappaleella I’m Gonna Love You Too vierailevana vokalistina levyllä toimii Tony Andreason, jonka myös muu maailma oli jo tässä vaiheessa oppinut tuntemaan Surfin’ Birdillään peräti Suomessa asti listoille nousseen The Trashmenin kantavana voimana. Tältä aikakaudelta hänen studiotöistään on oletettavasti säilynyt vain traditionaaliset kantrikappaleet Honky Tonk ja Let Me Go sisältävä B-P-Lyhtiötunnisteella varustettu asetaattilevy, joka saattaa hyvinkin olla viimeinen näyte artistista solistin asemassa
Tosin Greenin viimeisellä Fleetwood Mac -albumilla ”Then Play On” vuonna ’70 ei edes Jeremy Spencer enää ollut mukana kuin sisäkannen kuvassa ja muusikkokrediiteissä. Ja sitten tuli muita ja muuta. Aimo Ollikainen. Nyt se on vihdoinkin saatavana oikeana lp-levynä ja ääni on loistava. Mutta kuten vanha soittokaverini Eso Lehtinen viestitti minulle Greenin poismenosta kuultuaan: ”Yes! The sweetest sound ever!” Honey Aaltonen Lienemme olleet jälkijunassa aluksi, mutta kyllä britti-invaasio saapui Ylä-Savoonkin ja meille, levysoittimiin. Kansikin on hieno – ikään kuin bändi lymyilisi jossain Keskuspuiston perukoissa. Oli tietenkin suuri ilo nähdä vanha idolinsa Tavastian lavalla, mutta valitettavasti ulkoisesti turvonneena ja henkisesti hauraana. ’70) herätti monenlaisia tunteita. Näin minä sentään Peter Greenin kerran livenä lavalla. Ei siis lainkaan mikään t-paitakeli. Veljeni Juhani vahvistaa, että me emme pitäneet niitä erityisesti blueslevyinä vaan sinä samana rytmimusiikkina, ehkä hiukan erilaisena soundina kuin muitakin listoilla olleita brittiyhtyeitä. Peter Greenin luotsaama Fleetwood Mac nousi pinnalle Suomessa varsin nopeasti. Hyvän sopimuksen suuren Reprise-yhtiön kanssa tehnyt bändi sai kuitenkin ns. heinäkuuta 2020 rauhallisesti nukkuessaan. Tuohon aikaan Suomen singlelistan ykkösenä taas oli Fleetwood Macin iki-ihana Albatross. Suomessa se vieraili Provinssirockissa 1997, Tavastialla 2000 ja Pori Jazzissa 2001. Kokoonpano julkaisi yhteensä 9 albumia vuosien 1997–2003 aikana. Green soitti myös toisella Mayall-levyllä ”Blues From Laurel Canyon” (#7, 2/69). Tosin Jimi Hendrix tuli Yhdysvalloista – Britannian kautta. Mahdotonta sanoa, olisiko hänellä ollut vielä jotain uutta ikimuistettavaa annettavaa faneilleen. Tyylikästä musiikkia kuitenkin olivat 80-luvun alussa seuranneet ”Little Dreamer” ja ”White Sky”, mutta selvästi miehen kuuli muuttuneen välivuosinaan. Se tapahtui kesällä 1970 Bathin festivaalilla (Bath Festival of Blues and Progressive Music). Meille kerrottiin, että se Merseybeat on lällärikamaa, brittien uusi keksintö R&B se on poikaa, ja sitä lajia edustavat yhtyeet kuten The Rolling Stones, The Animals, Manfred Mann jne. Ja mistäpä noista olisi edes tiedetty, ei Mullikka (Iisalmen Sanomat) niistä mitään kertonut. Siellä hän soitti John Mayallin yhtyeessä; siis Mayallin kappaleita, ei omia bravuureitaan. Täytyy myöntää, että Peter Green hävisi minulta siniseen horisonttiin, kun hän vuonna 1970 erosi Fleetwood Macista, kait huumeja mielenterveysongelmien vuoksi, sekä katosi ensimmäisen soololevynsä jälkeen vuosiksi kuvioista. Joitakin myöhempiä tuotteliaita ajanjaksoja lukuun ottamatta Green palasi musiikkielämään varsinaisesti vasta 1990-luvun loppupuolella Peter Green Splinter Groupin myötä. Blues News 4/2020 31 se kai muistetaan parhaiten Topi Sorsakosken ja Agentsin levytyksenä Nuoruuteni.) Kaikesta huolimatta Man Of The World kipusi Englannin listojen kärkeen – peräti toiseksi. Vielä albumi ”Then Play On” (#13, 11/69) kiipesi Suomen albumien listalle. Jos hän ei keikoilla muistanut aina edes omia sanoituksiaan tai unohti kesken kitarasoolon missä oli menossa, oli mukana apumies, kitaristi ja laulaja Nigel Watson, joka paikkasi puutteet. Kyllä, hiukan harmittaa, että urheilutermiä käyttäen en osunut lankulle – en nähnyt Peter Greeniä näilläkään keikoilla! Nyt on mestari poissa, hän kuoli 25. Ei siinä, etteivätkö listoille kohonneet Oh Well (#2) tai Green Manalishi (#10) olisivat olleet bluesia, mutta ne olivat huomattavasti progressiivisempaa kuin alkupään levyt. Tuolloin tapahtui kenties tänä päivänä mahdoton ilmiö; blues oli myyvää ”listakamaa”, Suomenkin albumilistoilla oli 60-luvulla useita blueslevyjä, enimmäkseen brittiyhtyeiden esittäminä. Ehkä eniten meitä suomalaisia kutkuttaa 1960s Recordsin julkaisema ”Fleetwood Mac Live In Finland 1969”. Sitten Peter Green katosi lähes vuosikymmeneksi. Peter Green oli vasta 72-vuotias poistuessaan keskuudestamme. En ollut yhdessäkään noista konserteista; tuolloin ei ollut vielä tapana, että Ylä-Savosta lähdettäisiin Iisalmen satamakaupunkiin ”räyhämusiikkia” kuuntelemaan. Joukosta on lähtenyt sielukas laulaja ja yksi Britannian suurista blues-tyylin kitaristeista. Olen luultavasti havahtunut yhtyeeseen kesällä 1968, jolloin se myös nousi ensimmäisen kerran myyntilistoille albumillaan ”Fleetwood Mac” (#4, 7/68). taiteellisen vapauden. Olen tainnut jo aikaisemmin kirjoittaa, että tälle rytmimusiikin saralle jouduin vuoden 1963 syksyllä, keskiviikkoiltana, ohjelmasta Kaleidoskooppi, sen listaosuudesta ”Kahdeksan kärjessä”. Viime kuukausina meitä Peter Greenin faneja on hemmoteltu jopa parilla julkaisulla. Mikään ei kuitenkaan voi vähentää hänen mainettaan ”maailman parhaana valkoisena” (jälleen rasistinen kommentti) blueskitaristina. Jatkoa seurasi piakkoin – ”Mr Wonderful” (#6, 2/69) on levy, joka ei pudonnut muuttokuormasta matkalla Ylä-Savosta Helsinkiin. Eipä aikaakaan, kun lehdet alkoivat kirjoittaa uudesta brittien levittämästä, alkujaan Ameriikan ihmeestä; bluesista. Näin jälkeenpäin tuo kokeellinen instrumentaalilevy ei kuulosta enää lainkaan oudolta. Yhdistelmä toimi, sillä bändi tuntui pitävän huolta tähdestään. Peräti kolmen cd:n ja näyttävän kuvakirjan paketti ”Before The Beginning” sisältää keikkaja demoäänitteitä vuosilta 1968–70. Vasta ’79 ilmestyi seuraava albumi ”In The Skies”. Kun bändiin oli otettu mukaan kolmanneksi kitaristiksi myös hänen ”oppipoikansa”, alle parikymppinen, lauluntekijä ja laulaja Danny Kirwan, alkoi musiikki saada uusia muotoja. Greenin tyyli oli aina vain muuttumassa. Green lähti perustamastaan bändistä ja ensimmäinen soololevy ”The End Of The Game” (v. Lehdistössä alkoi esiintyä kirjainyhdistelmä R&B. The Beatles -yhtyeen esittämä Twist And Shout voitti kisan; ja niinhän siinä lopulta kävi, että meillekin ilmestyi heidän levyjään. Toisen pitkähkön tauon jälkeen Peter Green jatkoi keikkailua ja levytyksiä The Splinter Group -yhtyeen kanssa. Liekö tämän listamenestyksenkin syy tai seuraus ollut se, että yhtye esiintyi kolme kertaa vuoden sisällä Helsingissä 1968–69. Se oli luonnollisesti ilouutinen Greenin vanhoille faneille, olihan mukana jopa ripaus bluesia! Mutta se kuumin kipinä, joka oli aikoinaan vanhat fanit sytyttänyt, oli hiipumassa. Majesteetillisella Supernaturalilla oli jo tuo Peter Green -soundi kohdillaan. Sinällään harhaanjohtavaa, sillä keikka oli marraskuussa, jolloin tuolloin oli jo varmaan tullut lumi maahan. John Mayallin ”A Hard Road” oli ensimmäinen levy, jolla Peter Green oli ensimmäisen kerran Suomen listalla (#11, 11/67). Osa vieroksui sitä ja osa jopa vihasi. John Mayall oIi kuulemma tuon lajin parhaita edustajia. Levytyksetkin olivat ihan mainioita, oli sitten kyse vanhojen laulujen kierrätyksestä tai uudesta materiaalista. Aikoinaan Yleisradion taltioima konsertti Helsingin Kulttuuritalolla oli jo 70-luvulla saatavana suttuisena kasettiversiona (radiosta nauhoitettuna, mutta moneen kertaan kopioituna) ja parempitasoinen epävirallinen cd-versiokin tuli vasta tällä vuosituhannella. Varsinkin albumia ”John Mayall & The Blues Breakers With Eric Clapton” tuli kuunneltua paljon. Reprise suostui jopa julkaisemaan sen. Äänentoisto ei ole välttämättä kauttaaltaan erinomainen – osa kappaleista ei edes ole tallentunut kokonaisuudessaan, mutta bluesin harrastajaa tuskin moiset pikkuseikat haittaavat. Pääasiahan on itse musiikki
Atlantin valtamerestä sen erottaa alava rannikkovyöhyke. Itärannikon pohjoisimmat osavaltiot ovat Massachusetts, New Hampshire ja Maine. Tunnetuimpia alan muusikoita ovat Blind Blake, Blind Willie McTell, Blind Boy Fuller, Reverend Gary Davis, Barbecue Bob, Josh White, Sonny Terry ja Brownie McGhee. Bluesin historiassa Itärannikon alueista tärkein on Piedmontin provinssi. Carmichael levytti kappaleen vuonna 1930, ja sen jälkeen sen ovat versioineet monet artistit. Yhdysvaltojen Piedmont on vastaavasti Appalakkien vuoriston itäisen Blue Ridge Mountain -vuoriketjun juurella. WMN:n ”Rough Guide”ja ”Legends”sarjoissa on julkaistu useiden East Coast Blues -artistien kokoelmalevyjä. Sivustolla on myös esitetekstejä ja reilut, yli minuutin mittaiset näytteet albumien kappaleista. Ranskankielinen sana Piedmont viittaa vuoren juurella sijaitsevaan alueeseen. Artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelun kohteena ovat Georgia, Eteläja Pohjois-Carolina sekä Virginia. Marylandin ja Virginian rajalla sijaitseva pääkaupunki Washington DC ei kuulu mihinkään osavaltioon. Hänen äitinsä oli orpo, joka tuli raskaaksi Greenvillessä Floridassa isäntäperheen pojalle, mutta lähti skandaalia välttääkseen synnyttämään sukulaistensa luo Georgiaan, josta palasi myöhemmin takaisin Floridaan. Piedmont bluesin traditio kuuluu edelleen sellaisten kitaristien soitossa kuin Jorma Kaukonen, Ry Cooder, Keb’ Mo’, Stefan Grossman ja Eric Bibb. Piedmontiin kuuluu alueita Alabamasta, Georgiasta, Eteläja Pohjois-Carolinasta ja Virginiasta. Gona Lehtinen ja Paavo Pesonen. New Yorkin miljoonakaupungin ja osavaltion eteläpuolelta löytyvät pinta-alaltaan pienet Delaware ja New Jersey, ja pohjoispuolelta Rhode Island ja Connecticut. Bluesia on soitettu ja soitetaan edelleen myös New Yorkissa, Floridassa ja Itärannikon muissa osavaltioissa. Piedmonttyylissä vaikutteita on otettu 1900-luvun alun ragtimesta, perinteisestä kansanmusiikista, minstrel showja medicine show -musiikista. Joku kuitenkin ehdotti tuolloin, että laulun voisi tehdä viittaamaan myös Georgian osavaltioon. 32 Blues News 4/2020 BLUESMAANTIETOA: Piedmont ja Itärannikko, osa 1 TIMO KAUPPINEN B luesin historian näkökulmasta Yhdysvaltojen Itärannikon (East Coast) alueista merkittävin on Piedmontin provinssi. GEORGIA MIELESSÄIN Tunnetuin Georgia-kappale lienee Ray Charlesin esittämä Georgia On My Mind (1960). Mikäli Piedmont blues ei ole lukijalle entuudestaan tuttua, sitä voi kuunnella kätevästi esimerkiksi World Music Networkin (WMN) nettisivustolta. Piedmont on osa ns. Pinta-alaa sillä on noin puolen Suomen. Sanoitus laadittiinkin lopulta siten, että Georgia voi tarkoittaa joko naista tai osavaltiota: ”Georgia, Georgia, the whole day through / Just an old sweet song, keeps Georgia on my mind”. Italiassa Piemonten maakunta on Alpien juurella. Alabamaa on käsitelty jo aiemmin Blues Newsin numerossa 2/2020, joten jätetään se nyt väliin ja aloitetaan tämä bluesmaantietokatsaus Piedmontin alueen muista osavaltioista, Georgiasta, Eteläja Pohjois-Carolinasta ja Virginiasta. Millainen osavaltio Georgia sitten on. Floridan pohjoispuolella sijaitsevat Georgia, Etelä-Carolina, PohjoisCarolina ja Virginia. Ray sairastui lapsena silmänpainetautiin (glaukooma), mikä vähitellen sokeutti hänet. East Coast bluesia. Se on Hoagy Carmichaelin säveltämä ja Stuart Gorrellin sanoittama. Vuonna 1979 Georgia nimesi sen viralliseksi osavaltiolaulukseen. Piedmont-bluesissa on vaikutteita ragtime-musiikista, ja se eroaa muiltakin osin esimerkiksi Mississippin deltabluesista ja Chicago-bluesista. Mississippin deltablues on Piedmont bluesiin verrattuna yleensä intensiivisempää, karumpaa ja yksinkertaisempaa. Carmichael sävelsi sen alun perin sisarelleen Georgialle. Vanhaa Etelää (Old South), ja siellä asuu edelleen paljon mustaa väestöä. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tutustutaan niihin bluesin ja muun roots-musiikin sanoituksiin, jotka kertovat Itärannikon osavaltioista ja kaupungeista. Monet Piedmont-kitaristit ottivat oppia myös banjonja pianonsoitosta, ja kehittyivät taidoiltaan aina virtuoositasolle saakka. Suomessa Piedmont-tyylin taitavia kitaristeja ovat mm. Eri musiikkityylien sekoittuminen oli Itärannikolla voimakkaampaa kuin Syvässä Etelässä (Deep South). Ray Charles Robinson (1930–2004) syntyi Albanyssa Georgiassa. Siellä syntyi ja kehittyi 1920ja 1930-luvuilla oma blues-tyyli, Piedmont blues, joka on olennainen osa ns. Eteläisin Itärannikon osavaltio on Florida ja pohjoisin Maine. BLUESIA APPALAKKIEN JUURELTA Itärannikon (East Coast) neljässätoista osavaltiossa asuu lähes 120 miljoonaa ihmistä, mikä on noin 36 % koko Yhdysvaltojen väestöstä
David Fulmerin ohjaama dokumenttielokuva Blind Willie McTellista on nähtävissä YouTubesta. Waylon Jennings kaipaa Georgiaan omassa kappaleessaan Georgia (1971). Packing up my duffel, gonna leave this town (2x) And I’m gonna hustle to catch that train southbound Got the Georgia blues for the plow and hoe (2x) Walked out my shoes over this ice and snow /.../ Potatoes in the ashes, possum on the stove (2x) You can have the hash, but leave it on the clove Chicken on the roof, babe, watermelons on the vine (2x) I'll be glad to get back, to that Georgia gal of mine. Kertoja kuvailee naisen ulkonäköä juna-aseman lipunmyyjälle yrittäen saada selville minne päin nainen on matkustanut. Little Richard (Richard Penniman 1932–2020) oli puolestaan Maconissa syntynyt aito georgialainen, lempinimeltäänkin Georgia Peach. Georgiassa sen sijaan taivas on aamuisin sininen, puut vihertävät ja ilma on raikasta hengittää. Laulun kertoja kaipaa kotikonnuilleen Georgiaan: “I don’t live in Boston / I wasn’t born in Maine / If I don't go to Georgia / I will surely go insane / I’ve got the Georgia blues”. Louis Armstrong puolestaan kertoo, että kaikkialla ollaan hulluina tanssiin nimeltä Georgia Grind (1926). Hänen vaiheistaan ei paljoa tiedetä. Monessa niistä kertojana on naistenmies, jolla on heiloja eri kaupungeissa. Ja sade vain jatkuu. Sanoitus ei ole omaelämänkerrallinen, sillä Johnny Allen Hendrix (1942–1970) syntyi Seattlessa Washingtonin osavaltiossa. Kertoja kaipaa lumesta aurinkoon ja Georgian sydänmaat on pakko nähdä vielä kerran ennen kuin aika hänestä jättää. Georgiassa sataa ja on kylmä. Chicagossa. Muu sanoitus kuvailee tutunomaisia bluestunnelmia: “Have you ever seen a man with tears rolling down his face /.../ Mama, can you hear your little boy calling your name /.../ The blues has got me and I’m in so much misery and pain”. Blind Blakea (noin 1895–1937) on kutsuttu jopa ragtime-kitaran kuninkaaksi. Lähes kolmasosa heistä on afroamerikkalaisia. Blind Willie McTellin Georgia Rag (1931) mainitsee puolestaan ”Dark Townin” ja Harris Streetin katuna, jolle tytöt ja pojat kokontuivat iltaisin hauskanpitoon. Georgiaan liittyy ainakin pari omintakeista tanssia. Näiden aviomiehet saattavat nimittäin hakata naissankarin pahanpäiväisesti seetripuukepillä. Georgian lempinimi on ”peach state” (persikkaosavaltio). Big Al Downing teki kappaleesta vauhdikkaasti rokkaavan oman versionsa vuonna 1964. Pääkaupunki on Atlanta, jonka metropolialueella asuu lähes 6 miljoonaa ihmistä. Jimi Hendrixin Georgia Blues (1969) alkaa säkeellä “I was born in Georgia twenty-seven years ago” mainiten myös Augustan kaupungin. Ticket Agent Bluesissa (1935) naisia on vain kaksi, ja näistäkin toinen on lähtenyt omille teilleen. Jimmy McCracklinilla on biisi tanssista nimeltä Georgia Slop (1959), jota tanssitaan sanoituksen mukaan villisti Peg Leg Leen kapakassa. Hänelle on kerrottu, että Los Angelesissa kadut on päällystetty kullalla, mutta Kalifornia ei ole osoittautunutkaan luvatuksi maaksi. Georgiasta ja sen rytmimusiikista lisätietoa janoaville suosittelen tutustumista Maiju Lasolan mielenkiintoiseen matkakertomukseen (BN 1-2/2018). Three Women Bluesissa (1929) niitä on kolme: keltainen Memphisissä, ruskea Savannahissa ja musta Statesborossa. Kappaleessa Atlanta Strut (1929) hän palailee Kinnesaw-vuorelta kutsuen Atlantan kauneimpia naisia luokseen. Blues News 4/2020 33 verran ja asukkaita noin 11 miljoonaa. Decatur Street on yksi Atlantan vanhimmista kaduista, joka toimi kaupungin huvittelukeskuksena 1850-luvulta aina kieltolain aikaan (1920–1933) saakka. Yksi pitää hyvänä aamulla, toinen päivällä ja kolmas illalla. Uransa hän aloitti kuitenkin blues-laulajana 1920-luvulla, ja siltä kaudelta on myös hänen kappaleensa Georgia Blues (1922). Georgia lienee ollut hänelle myös tuttu, sillä hänen kappaleensa Georgia Bound (1929) kertoo miehestä, joka on lähdössä junalla lumisesta pohjoisesta lämpimään etelään kyntöja kuokkahommiin. Georgian pääkaupungista, Atlantasta on tehty useita blueseja. Yksinäinen kulkija löytää suojan tavaravaunusta, ottaa esiin vanhan kitaransa ja painaa rakastamansa naisen valokuvan rintaansa vasten. Hän antaa myös isällisen neuvon kaikille miehille pysyä visusti erossa naimisissa olevista naisista. Elton Johnin Georgia (1978) toteaa, että Georgiassa on jo kevät kun Mainessa on vielä talvi. Ethel Waters oli afroamerikkalainen näyttelijä, joka lauloi jazzia, swingiä ja musikaalisävelmiä Broadwaylla New Yorkissa. Siinä Dylan toteaa mm.: ”Nobody can sing the blues like Blind Willie McTell”. Georgian ilmasto ja luonto saavat kehuja monilta. Yö on pimeä ja olo kehno, koska viskiä on nautittu niin paljon, että nukkuessakin vielä päässä huippaa. Tony Joe Whiten hienossa Rainy Night In Georgiassa (1969) mies matkalaukkuineen yrittää löytää lämpimän yösijan. Siellä häntä odottavat nainen ja paikalliset herkut kuten tuhkaperunat, uuniopossumi ja vesimelonit. Hänellä on useita lauluja, joissa mainitaan Georgia. Eräs mies on kosinut, ostanut timanttisormuksen ja junaliput Chicagoon, mutta hän saa pitää ne itse, koska kertoja on päättänyt matkata junalla Georgiaan, jossa hänellä on jo oma ”sweet daddy”. Toinen sokea kitaristi-laulaja Blind Willie McTell (1901–1959) oli kotoisin Thomsonin pikkukaupungista Georgiasta. Bob Dylan arvosti Blind Willie McTellia siinä määrin, että kirjoitti hänelle laulun vuonna 1983 (julkaistu 1991). Dark Night Bluesissa (1928) kertojalla on nainen Atlantassa, toinen Maconissa ja kolmas Statesborossa. Nyt keskiyöllä kertojan seurana on kuitenkin vain blues. Nainen lähtee hänen mukaansa tavoittelemaan yhteistä onnea. Gladys Knight & The Pipsin soulkappaleessa Midnight Train To Georgia (1973) mies on toiveikkaana lähdössä yöjunalla Georgiaan. Omaa kokemusta asiasta ilmeisesti oli. Löyhä yhteys Hendrixillä ja Georgialla kuitenkin on, sillä hän soitti 1960-luvun puolivälissä jonkin aikaa Little Richardin Upsetters-yhtyeessä. Hän syntyi todennäköisesti Jacksonvillessa Floridassa ja levytti mm. Niistä vanhimpiin kuuluvat Mamie Smithin Decatur Street Blues (1922) ja Georgia Browns -yhtyeen (Buddy Moss, Fred McMullen, Curley Weaver) instrumentaali Decatur 81 (1933). Toinen Georgian matkamies on alakuloisemmissa tunnelmissa. Joillekin Georgia voi olla Kaliforniaan verrattavissa oleva unelmien kohde
Elvis, Charlie Rich, Johnny Rivers, The Spencer Davis Group ja George Thorogood. Ella Fitzgerald laulaa kovasydämisestä naisesta kappaleessa Hard Hearted Hannah (1955). Se on ”Ma” Raineyn (Gertrude Pridgett, 1882/1886–1939) kotikaupunki. Maconiin liittyy löyhästi myös kantriartisti Stonewall Jacksonin I Washed My Hands In Muddy Water (1965). Tunnetuin versio siitä lienee Willie Nelsonin tulkinta vuodelta 1970. Columbus-aiheista kappaletta hän ei kuitenkaan näytä levyttäneen. Allman Brothers Bandin, Otis Reddingin ja Little Richardin kotikaupunki, ja siitäkin on tehty useita lauluja. Se on mm. Nina Simonen esittämän kappaleen Sunday In Savannah (1968) mukaan sunnuntaisin Savannahissa kokoonnutaan jumalanpalvelukseen ja nuori väki käy pyhäkoulussa. Poika ajautui kuitenkin huonoon seuraan, teki ryöstön Tennesseessä, joutui vankilaan Nashvillessä ja pakeni sieltä kotiin Georgiaan. Floridalaisen The Outlaws -yhtyeen Macon Blues (1994) on etelän rokkia, ja siinä ollaan alakuloisia Maconissa. Kertoja on laulussa joutunut Columbuksen sotilasvankilaan. Charlie Daniels Bandin Oh Atlanta (1989) on eri laulu. Blind Willie McTellin kappale Savannah Mama (1933) kertoo miehestä, jota Atlantan miehet vihaavat ja Pohjois-Georgian naiset kohtelevat kaltoin. Kuriositeettina mainittakoon, että Savannahin ensimmäinen johtaja James Oglethorpe kielsi siirtokunnassaan katoliset, orjat, alkoholin ja lakimiehet. Nykyisin tämän subtrooppisella alueella sijaitsevan satamakaupungin väestöstä yli 50 % on afroamerikkalaisia. Siellä ollaan niin uskonnollisia, ettei kukaan tohdi lähteä sunnuntaisin edes kalastamaan, aamen. Hän vamppaa miehiä ja panee nämä kärsimään. Laulussa kertojan vankilassa viruva isä ohjeisti Maconissa syntynyttä poikaansa pitämään “kätensä puhtaina”, jottei tarvitse pelätä ”verikoiria kintereillä”. Sen tulkitsijoihin kuuluvat mm. Jeff Healey Bandin Macon Georgia Blue (2000) on surumielinen balladi, jossa kertoja pohtii elämänsä pettymyksiä yksin illalla hotellihuoneessa. Little Feat -yhtyeen pianistin Bill Paynen sävellys Oh Atlanta (1974) on edellisiä esimerkkejä uudempi Atlanta-sanoitus. Macon on noin 150 000 asukkaan kaupunki keskellä Georgiaa. Gregg Allmanilla on albumi nimeltään ”Back To Macon” (2015), mutta sen nimistä raitaa ei levyltä löydy. Savannah on noin 150 000 asukkaan vanha kaupunki Atlantin rannikolla. Peachtreekadulla aurinko lämmittää ja boogiebändi pitää juhlijat liikkeessä vaikka koko yön. I was born in Macon Georgia They kept my daddy over in Macon jail He told me if you keep your hands clean You won't hear them bloodhounds on your trail /.../ I washed my hands in muddy water Washed my hands, but they didn’t come clean Tried to do what my daddy told me But I must have washed my hands in a muddy stream Columbus on noin 200 000 asukkaan kaupunki Georgian länsilaidalla. Hän on kylmempi kuin arktinen talvimyrsky ja hänen sydämensä on kuin kiveä. Minähenkilö pyytää orkesteria soittamaan vaihteeksi vähän bluesia ja pitää yleisönsä naisille pienen saarnan. Hän kehottaa naisia pitämään huolen omasta siveydestään ja karttamaan varattuja miehiä: ”I ain’t here to try to save your soul, just want to teach you how to save your good jelly roll /.../ Taking other women’s men, you are doing a sin”. The Allman Brothers Band teki vuonna 1995 version Wet Willie -yhtyeen kappaleesta Macon Hambone Blues (1973). Se on viulurokkia, jossa kaivataan myös Peachtree-kadulle, eikä unohdeta ylistää Atlantan kauniita naisia ja Georgian makeita persikoitakaan. 34 Blues News 4/2020 Bessie Smithin Preachin’ Blues (Atlanta Georgia Blues) (1927) kertoo, että kapakoissa Atlantassa maasillan (viaduct) alla juodaan joka päivä maissiviskiä ja hoilataan pianon iloisesti säestäessä aina aamuun asti. Britit perustivat Savannahin vuonna 1733 puskuriksi Espanjan hallitsemaa Floridaa vastaan. Sitä on versioitu varsin paljon. Kertoja näkee laulussa Hannahin meren rannassa kuvainnollisesti “kaatamassa vettä hukkuvan miehen päälle” (pourin’ water on a drownin’ man).. Kaunis Hannah asuu Savannahin vanhassa kaupungissa ja vihaa jostain syystä miehiä. Hän näkee unta naisestaan ja sanoo ymmärtävänsä, mikäli tämä rakastaa toista ja haluaa jättää vankilassa viruvan miehensä: ”If in your heart you love another / Leave me, little darling, I don’t mind / Lord, I’ve got the walking blues”. Barbecue Bobin (Robert Hicks) Atlanta Moan (1930) kertoo miehestä, joka kehuu tuntevansa Atlantan paremmin kuin kukaan muu. Nyt hänen on kuitenkin pakko laulella vain valitusvirttä, koska Atlanta on imaissut syövereihinsä hänen naisensa. Kädet eivät pysyneet puhtaina vaan ne tulivat isän neuvojen vastaisesti pestyä ”mutaisessa vedessä”. Hän aikoo sen takia palata takaisin kotipuoleen ”Savannan mamman” luo. Perinteisen kansansävelmän Columbus Stockede Blues levyttivät ensimmäisinä Thomas Darby ja Jimmie Tarlton vuonna 1927. Kertoja katselee lähteviä lentokoneita jossain Kentuckyssä yöllä ja kaipaa takaisin Atlantaan oman ihanan punapäänsä luo
Lyhyehkön elämänsä aikana hän ehti levyttää yli 120 kappaletta, osan niistä mm. Blues News 4/2020 35 Statesboro on noin 20 000 asukkaan kaupunki, jota Blind Willie McTell piti ”oikeana kotikaupunkinaan”. Soulin kummisetä ja funk-pioneeri James Brown (1933–2006) vietti siellä suurimman osan elämästään. Pääkaupunki on Raleigh (noin 500 000 asukasta) ja suurin kaupunki Charlotte (900 000 asukasta, metropolialueella 2,7 miljoonaa). Hän lauloi köyhän sokean bluesmiehen elämästä karkealla äänellä säestäen itseään National-resonaattorikitaralla. Levy-yhtiön. Augusta on noin 200 000 asukkaan kaupunki Georgian ja Etelä-Carolinan rajalla. Toinen niistä on vanha Anne Custis Burgessin ja Henry Timrodin vakavahenkinen, suomalaisia maakuntalauluja muistuttava Carolina! Carolina! (1911), ja toinen Buzz Aledgen ja Hank Martinin osavaltion luontoa ylistävä popahtava balladi South Carolina On My Mind (1985). Kappaleen kertoja palaa mielessään Carolinaan muistellen Said these here North Carolina women. Hänen kappaleensa One Meatball (1941) oli iso hitti ja hän ystävystyi jopa presidentti Rooseveltin kanssa. Pääkaupunki Columbiassa on asukkaita noin 130 000. Billie Holidayn ja Leadbellyn kanssa. CAROLINAN BLUESIA Pohjois-Carolina on kahdesta Carolinasta se suurempi. Suunnilleen saman verran on asukkaita myös Atlantin rannikolla sijaitsevassa Charlestonissa. Piedmont-kitaristi ja laulaja Brownie McGhee (Walther McGhee 1915–1996) teki laulun Death Of Blind Boy Fuller (1941) kunnianosoitukseksi suositulle ja kaupallisestikin menestyneelle esikuvalleen. just won’t let Blind Boy Fuller rest Said I got the kind of lovin’, yes Lord, I think it must be best Said I roll jelly in the mornin’ and I also roll at night “Jelly roll” on mustien slangia ja viittaa naisen sukuelimeen ja rakasteluun. Parin välillä on ilmeisesti erimielisyyttä, sillä mies vuoroin houkuttelee naista mukaansa maaseudulle, ja vuoroin uhkailee lähtevänsä pois lopullisesti. Brown mainitsee kotikaupunkinsa useissa levytyksissään (tai niiden live-versioissa), kuten Mashed Potatoes (1960), Get It Together (1968) ja There Was A Time (1968). Hän toimi nuorena useiden sokeiden bluesmuusikoiden “silminä” näiden soittaessa Piedmontin kaupunkien kadunkulmissa. Hänen laajaan ohjelmistoonsa kuului myös protestilauluja, ja hän joutui 1950-luvulla näkemystensä takia senaattori McCarthyn masinoimalle artistien mustalle listalle. Wake up mama, turn your lamp down low (2x) Have you got the nerve to drive Papa McTell from your door. Hänen tunnetuin kappaleensa on bluesklassikko Statesboro Blues (1928). gospellaulaja-kitaristi Reverend Gary Davisin (1896–1972) ja huuliharppuvirtuoosi Sonny Terryn (1911–1986) kanssa. Etelä-Carolinassa on reilut viisi miljoonaa asukasta alueella, joka on noin neljäsosa Suomesta. Blind Boy Fuller (Fulton Allen, 1904/1907– 1941) oli pohjoiscarolinalainen laulaja ja blueskitaristi, jonka kotikaupunki oli Durham. Fullerilla oli muitakin Hokum-blues -perinteestä kumpuavia kaksimielisiä kappaleita kuten Sweet Honey Hole (1937), Truckin’ My Blues Away (1936 ja 1937), What’s That Smells Like Fish (1938) ja I Want Some Of Your Pie (1939). Kotiseutubluesia Carolinasta hänellä ei näyttäisi diskografiassa olevan. Fullerin lyriikat olivat poikkeuksellisen rehellisiä ja suorasukaisia. James Taylorin koti-ikävälaulu Carolina In My Mind (1968) on Pohjois-Carolinan epävirallinen tunnuslaulu. Tosin nämä kappaleet olivat vain pienehkö osa hänen laajasta laulurepertuaaristaan. Mother died and left me reckless, Daddy died and left me wild, wild, wild (2x) No, I’m not good lookin’ but I’m some sweet woman’s angel child She’s a mighty mean woman, to do me this a-way (2x) When I leave this town, pretty mama, I’m going away to stay I once loved a woman, better than any I’d ever seen (2x) Treat me like I was a king and she was a dog-gone queen Taj Mahal julkaisi kappaleesta modernin slidekitaratulkinnan vuonna 1968 ja se innoitti The Allman Brothersin tekemään siitä oman versionsa, joka ilmestyi vuoden 1971 ”At Fillmore East” -albumilla. Hänen patsaansa seisoo kaupungin keskustassa James Brown Plazalla. Pinta-alaa sillä on noin 40 % Suomen pinta-alasta, ja asukkaita on noin 10 miljoonaa. White itse soitti tuolloin vain tamburiinia ja keräsi kuulijoilta kolikoita. toiveesta McGhee käytti vastahakoisesti lyhyen aikaa myös taiteilijanimeä Blind Boy Fuller No 2. White kiersi 1960-luvulla ahkerasti Eurooppaa tehden tunnetuksi Yhdysvaltojen folk-lauluperinnettä. / Can't you just feel the moonshine?” Etelä-Carolinalla on kaksikin virallista osavaltiolaulua. Kappaleen sanoitusta on näissä, ja monissa myöhemmin levytetyissä versioissa jonkin verran yksinkertaistettu. Hänen South Carolina Ragia (1930) pidetään yhtenä ragtimekitaran mestariteoksena. Whitesta tuli 1930-luvulla bluesja gospeltähti, joka oli suosittu New Yorkissakin esiintyen mm. Lauluissa ei aina mainita, kumpi Carolina on kyseessä. auringonpaistetta ja kuutamoa (tai peräti pontikkaa): ”In my mind I’m gone to Carolina / Can’t you see the sunshine. Pohjois-Carolinan naiset mainitaan Hungry Calf Bluesissa (1937), jossa hän mainostaa sumeilematta omia seksuaalisia kykyjään. Vähitellen hän oppi itsekin taitavaksi kitaristiksi ja hyväksi esiintyjäksi. Sanoituksessa mies (Papa McTell) seisoo aamulla naisen asunnon ovella ja pyytää tätä ”säätämään öljylamppunsa liekin pienemmälle”. Josh White (Joshua Daniel White 1914– 1969) syntyi Greenvillessä Etelä-Carolinassa. Yleensä bluesissa tämä tarkoittaa pidättäytymistä läheisistä kontakteista vieraiden miesten kanssa, mutta tässä yhteydessä se lienee vain kehotus rauhoittua. Josh Whiten oma suosikkikitaristi oli lähes tuntematon Willie Walker, joka levytti elinaikanaan vain kaksi kappaletta
Jimmy Reedin Down In Virginiassa (1959) mies matkustaa vehreään Virginiaan ja anelee naista palaamaan takaisin kotiin. Osavaltion tunnuslaulu vuosina 1940– 1997 oli mustan minstrel-artistin James Blandin jo vuonna 1878 säveltämä ja sanoittama Carry Me Back To Old Virginny. Tarina East Coast Bluesista jatkuu seuraavassa BN-numerossa, jossa luupin alla ovat Floridasta, Washington DC:stä, Marylandista, New Yorkista, New Jerseystä, Delawaresta, Rhode Islandista, Connecticutista, Massaschusettsista, New Hampshiresta ja Mainesta kertovat biisien sanoitukset.. lahjakkaat naisartistit Rhiannon Giddens ja Leyla McCalla. Monien tuntema John Denverin Take Me Home, Country Roads (1971) alkaa säkeillä: “Almost heaven, West Virginia / Blue Ridge Mountains, Shenandoah River / Life is old there, older than the trees / Younger than the mountains, growin’ like a breeze” jne. Vuonna 2017 eräs 21-vuotias uusnatsi ajoi tahallaan autolla väkijoukkoon, joka osoitti mieltä äärioikeistolaisuutta ja rasismia vastaan. String-bändit soittivat tanssiaisissa omia versioitaan kappaleista, joissa saattoi olla niin eurooppalaisia kuin afrikkalaisiakin elementtejä. The Carolina Chocolate Drops on durhamilainen old-time string band, jonka albumi “Genuine Negro Jig” (2010) voitti Best Traditional Folk Album Grammyn. Louis Armstrong (1937), Ray Charles (1960) ja Jerry Lee Lewis (1963). ”Sunset stomp got folks jumpin’ up and down, all around / They yell, band men play some more / Charleston, Charleston, I’ll say it’s hot / But your black bottom, it’s got ’em / But, oh, that sunset stomp”. Siinä plantaasin isännän (massa) pellolla raatanut vanha musta mies (darkey) kertoo kaipaavansa takaisin Virginiaan, jossa puuvilla (cotton), maissi (corn) ja potut (taters) kasvavat ja linnut sirkuttelevat keväisin: ”Carry me back to old Virginny / There’s where the cotton and corn and taters grow / There’s where the birds warble sweet in the spring-time / There’s where this old darkey’s heart am long'd to go”. Tämän “suklaanappiyhtyeen” riveissä ovat musisoineet mm. Carolina on tuottanut myös pari omaperäistä tanssia. Nykyisin afroamerikkalaisia on noin 20 % väestöstä. Orjia käytettiin työvoimana puuvilla-, maissija tupakkapelloilla, hiilikaivoksissa, telakoilla ja teollisuudessa. ”I ran from woman to woman, I ran from town to town / You can’t run from yourself, one day you’ll stop, then you’re found”. Charlestonissa tapahtui vuonna 2015 joukkoampuminen, jonka ikuisti Joan Baez laulussaan The President Sang Amazing Grace (2018). Kantrilauluja Jim Reevesin hidas countryvalssi Carolina Moon (1964) toivoo kuun paistavan kaukana olevan rakastetun ikkunaan ja viestittävän tälle, että laulaja on ikävissään ja allapäin. Paikalta paennut nuorukainen tuomittiin myöhemmin yli 400 vuoden vankeusrangaistukseen. Louis Armstrongin Sunset Cafe Stomp (1955) kuvaa charlestonia ja black bottomia tansseiksi, jotka saavat väen villiintymään. YouTubessa on nähtävissä näytteitä näistä tansseista. Kappaleen sanoitusta on muuteltu useaan otteeseen, ja vuonna 1997 se päätettiin kunnioittavasti päästää “eläkkeelle” lähinnä sen rodullisten viitteiden takia. Sen myöhemmistä versioista tunnetuin lienee Joan Baezin tulkinta vuodelta 1960, joka on ollut mallina myös Dannyn ja The Islandersin East Virginialle (1964): ”I was born in East Virginia / North Carolina I did love / There I met a very pretty baby / Her name and age I do not know”. VIRGINIAN BLUESIA Virginiassa asuu nykyisin noin kahdeksan miljoonaa ihmistä alueella, joka on noin kolmannes Suomesta. Se näyttäisi viittaavan Länsi-Virginiaan, joka on erillinen osavaltio sisämaassa Virginian pohjoispuolella. Carter Family ja Stanley Brothers olivat näiden tyylien tunnetuimpia edustajia Virginiassa. Uhrien hautajaisissa presidentti Obama oli esittänyt surunvalittelunsa ja laulanut hymnin Amazing Grace. Virginia oli aikoinaan Atlantin rannikon orjakaupan keskus. Tosin Blue Ridge Mountains ja Shenandoah River sijaitsevat valtaosin juuri Virginiassa. Aikoinaan mustat orjat hoitivat musiikkipuolen valkoihoisten sekä mustien juhlissa ja kokoontumisissa. Vuonna 1860 yli 30 % väestöstä oli orjia. Virginian musiikiperinteessä on merkittävä sija folk-, bluegrassja old-time-musiikilla. Charlestonin kaupungissa syntyi 1920-luvulla iloinen charleston, josta tuli suosittua koko Yhdysvalloissa. Päälleajossa kuoli yksi ihminen ja haavoittui kymmeniä muita. Danny on levyttänyt kappaleen myös suomeksi, ja Laila Kinnunen englanniksi. Perinnekappaleen East Virginia Blues levytti ensimmäisenä The Carter Family vuonna 1934. Carolinassa vaalitaan vanhan juurimusiikin perintöä. Aurinkoisesta nimestään huolimatta Jimmie Rodgersin Carolina Sunshine Girl (1929) on kertomus tytöstä, joka jätti kertojan ja muutti tämän ”sydämen kiveksi”. Mahdetaanko laulussa sittenkin tarkoittaa läntistä (western) Virginiaa eikä Länsi-Virginiaa. Vaihtelevin sanoin siitä ovat oman tulkintansa tehneet mm. ”I went down in Virginia, honey, where the green grass grows /.../ Why don’t you pack your clothes, and bring your fine self home?” Watermelon Slim ottaa selkeästi kantaa Virginian Charlottesvillen tapahtumiin kappaleessa Charlottesville (Blues For My Nation) (2019). Sisimmässään hän tajuaa paenneensa vain omia ongelmiaan. Osavaltion nimikkotanssi on hieman omituinen jalkojen vemputus nimeltään Carolina shag. Suomessa useasti vierailleen Doug McLeodin East Carolina Woman (2013) kertoo miehestä, joka särki naisten sydämiä ja katuu sitä nyt. Pääsoittimia old-time-musiikissa olivat viulu, banjo ja kitara. 36 Blues News 4/2020 Monet Carolina-laulut ovat surullisia. Sen syrjäytti suosiossa 1920-luvun lopulla tanssi nimeltä black bottom, joka on alun perin kotoisin New Orleansista. Nuori mies oli tullut rukoushuoneeseen ja ampunut kuoliaaksi sattumanvaraisesti yhdeksän ihmistä
Jossain päin Helsingin kantakaupunkia on nimittäin kesällä tai syksyllä 1958 päätetty, että The Playboysin pikkuhitistä Over The Weekend otetaan täällä London-merkillä oma painos. Leyton on itse muistellut näihin samoihin aikoihin järjestettyä pakettikiertuetta, jossa hän oli illan viimeinen ja nouseva porukka The Rolling Stones esiintymislistan alkupäässä. Tällaista kappaletta ei voi esittää sukkasillaan edes Les Chaussettes Noires. Matalia ääniäkin raidalla kuuluu, mutta valitettavasti JAMES QUINTET: Paw’s In The Kitchen / THE CORONETS: Crime Doesn’t Pay / THE FOUR BUDDIES: Lookout / THE HOLLYWOOD FLAMES: Ooh La La (Ebony EP-CS 101) Oli ne aikoja, kun Juhani Ritvanen sauhusi tässä lehdessä tällaisista täysin käsittämättömistä levytyksistä, 1940-luvun lopun raisuista ja räävittömistä pikimustista R&B-esityksistä, joissa gini virtasi, sukupuolet sotivat ja touhu oli muutenkin kaikin tavoin säädytöntä. Kun paine ja yleisön pauhu kasvoi keikka keikalta, soittojärjestystä rukattiin ja Stones pääsi lavalle lopulta toiseksi viimeisenä viemään hapen Leytonilta. Miten tätä nyt kuvailisi. Esitys huojuu ja horjuu, taustalla kiljutaan ja luodaan rytmiä taputuksin, tempo on armoton. THE PLAYBOYS Over The Weekend / Double Talk (London 45-HLU 8681) Välillä sinkkukeräilyssä tarvitaan nopeita pelastustoimia, kun tarjolle tuli etiketiltään revitty, mutta painosmäärältään piskuinen julkaisu. Ai kun olisi päässyt kuulemaan, miltä tämä kuulosti Kino Adamsin kaapeista silloin joskus... Tämän tilasin Craig Moererilta rapakon takaa 1990-luvun alussa: Koruttoman näköisellä EP:llä on neljä lauluyhtye-esitystä ilman mitään ymmärrettävää yhteyttä mutta Paw’s In The Kitchen oli saatava kuultavaksi. Onneksi levyltä löytyy parempaakin. Tämä veti asiasta johtopäätöksensä, palasi näyttelemisen pariin ja alkoi rundata uudelleen vasta 1990-luvulla. LES CHAUSSETTES NOIRES Le Twist des Chaussettes Noires: Le Twist / Rock des Karts / Quand Je Te Vois / Petite Sheila (Barclay 70417) Mikä rapakontakainen tyyli oli vaikeinta jäljiteltävää eurooppalaisille rock’n’rolliin syttyneille hurjapäille. Divarin helmissä jatketaan vanhoilla ja vähän tuoreemmillakin löydöillä. Itsekantava James Quintet, raavaita ukkomiehiä kaikki tyynni, esittää kotikadun mukuloita jotka tarkkailevat tilanteen kehittymistä. Kun levyjä oli mahdoton saada alkuperäispainoksena, esimerkiksi James Quintetin Derbysavikakkua vuodelta 1949, näitä yritettiin sitten haalia erilaisilta bootleg-julkaisuilta. esiliina päällä. Ranskalaisnuorten suuren sankarin Gene Vincentin materiaali sopii viisikolle nimittäin huomattavasti paremmin, ja EP:n päättävä ”Pikku-Sheila” on varsin tiukka esitys. lusikallisosastolla, siellä tekopirteiden Four Ladsien ja muiden leirissä,. Alkutahtien jyske, The Halosin ja erityisesti bassoääni Arthur Cryerin viriili taustatuki, vauhti ja vimma ovat kaikki jääneet piippuun Quand Je Te Vois -raidalla. Perheen äiti saapuu vahvasti katajanmarjoilta lemuten kustannuspaikalle, jossa isäpappa yrittää taikoa pöperöä pöytään niistä vastaa turhankin tymäkkä sähköbasso. POP 1264) ”Muistattehan mua, Johnnya”, olisi John Leyton voinut huhuilla faneilleen alkuvuodesta 1964, kun tämä single kipusi kivuliaan hitaasti listasijalle 49 Britanniassa ja jäi samalla artistin viimeiseksi pyörähdykseksi niillä haminoilla. Ihan täysin toiseen laitaan ei päästy, sillä kyllä tässä vieraillaan entisaikojen BNnumeroista tutulla ns. Asiat olivat levyllä periaatteessa kohdallaan: taustalla yhtye stemmalauluineen, materiaali aikaan päivitettyä meluisine Aja melodisine kääntöpuolineen, artisti promokuvissa hiukset kammattuna otsalle, mutta niin vain juna oli mennyt. Tämän vuoden 1962 EP:n perusteella selvästikin lauluyhtyemusiikki, sillä Eddy Mitchell taustavoimineen ei saa minkäänlaista otetta Curtis Leen elämäniloa pirskahtelevaan Pretty Little Angel Eyesiin (Dunes 45-2007). Tämä kiehuu ja kuplii aina vain! JOHN LEYTON AND THE LE-ROYS Make Love To Me / Missing You (H.M.V. Blues News 4/2020 37 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 52 PETRI LAHTI M utsille maistuu gini, Johnny jää rannalle ruikuttamaan ja Dougilta purskahtaa päiväkahvit väärään kurkkuun. The Playboys oli Yhdysvaltain itärannikolla koko 1950-luvun toiminut lauluja soitinyhtye, joka alkoi vuosikymmenen puolivälissä nuorentaa repertuaariaan sattuneista syistä. Kappaleessa ei ole mitään kaunista: laulu on raspista, sanoituksessa ei ole päätä eikä häntää ja koko esitys on täyttä soosia mutta atmosfääri eteisen ja keittiön välillä kaulimen heiluessa on suorastaan käsin kosketeltavaa. Mainitaan loppuun vielä napakka Suomi-yhteys: A-puolen Rock des Karts on soinut täkäläisissä elokuvateattereissa, sillä Michel Legrandin yhdessä Mitchellin kanssa kynäämä kappale oli mukana kovanyrkki Eddie Constantinen tähdittämässä ”Kovat kurvit” -filkassa
Välillä nuuskijat olivat kaksikon kimpussa niin ahkeraan, että puhtaan pelin duolta menivät muutkin huvit päin prinkkalaa. Nyt on sitten hallussa taas Take The First Train Out Of Town, Voo Doo ja Hey There You, joita viimeksi kuunneltiin siltä Seppo Elosen postimyynnistä hankitulta ”Rock & Roll... JAZZMESSENGERS + JOE GORDON Doug’s Blues I & II (Sonet SXP 2802) Kyllähän se alakuloksi vetää, kun virkavalta on niskassa heti kun keikka-auton ovet avautuvat esiintymiskaupungissa. Instrumentaaliversioita päivän hiteistä suosinut kopla on kuitenkin afroamerikkalainen. Etsivät olivat nimittäin mylläämässä Silverin ja Watkinsin tavaroita nimettömäksi väittämänsä ilmiannon perusteella ja porukan kuherteluhetki meni pahasti pieleen. Silver on nimittäin muistellut elämäkerrassaan Let’s Get to the Nitty Gritty, että kun hän oli onnistunut Watkinsin kanssa skotaamaan kaksi Floridasta New Yorkiin lomailemaan tullutta hemaisevaa pimua, muusikkojen hotellihuoneista löytyi jotain ihan muuta kuin päiväkahvit. Pystybasisti Doug Watkinsille, joka on säveltänyt tälle hienolle ruotsalais-EP:lle oman pitkän bluesinsa, riittivät soittelut Art Blakeyn maineikkaassa Jazz Messengerissä vuoden 1956 aikoihin, kun yhtyeen maine oli niin huono, että poliisi oli jatkuvasti muusikkojen kimpussa ruumiintarkastuksia tehden ja huumeita etsien. Omista Bell-kokoelmista puuttui tämä EP, joka päätyi onnellisten sattumien kautta hiljattain kokoelmiin. 38 Blues News 4/2020 mutta onneksi soppaan on saatu sekoitettua myös doowopia. Koplan Mercurylla julkaistu savikakku Giddy Up A Ding Dong on jättänyt unohtumattoman muistijäljen moneen, ja mikä ettei, paljon sytyttävää siinä onkin, vaikka ostajat rapakon takana eivät villiintyneet yhtä paljon kuin nuoriso Euroopassa. Señor Soul solmi Double Shotin kanssa sopimuksen 1967, ja tämä kevään 1969 julkaisu alamerkillä Whiz on kaiketi Chuck Millerin pyörittämän porukan tunnetuin esitys. Eräs nettimyyjä oli nimittäin hankkinut Tori-huutokaupasta isomman satsin upeita kuvakannellisia neljävitosia, ja joukossa oli tämä huippukuntoinen britti-EP, jonka sain lunastaa 20 eurolla omaksi. Watkinsin soitot päättyivät Route 66:llä vuonna 1962, kun hän ajautui ratissa vastaantulevien kaistalle. Toimii. All Flavors” -reproälppäriltä noin anno 1981. FREDDIE BELL AND THE BELL BOYS Rock with The Bell Boys Volume 2: Take The First Train Out Of Town / Hey There You / Voo Doo / Rompin’ And Stompin’ (Mercury MEP 9512) Juttelepa kenen tahansa vanhan lättähatun kanssa musiikista, jota täällä diggailtiin 1950-luvun lopussa, niin Bill Haleyn, Elviksen, Tommy Steelen ja Little Richardin jälkeen artistilistalla tulee – ehei, ei Eddie Cochran, Chuck Berry tai Gene Vincent – vaan Freddie Bell pikkoloineen. Harva kohkaa Señor Soulista edelleenkään, mutta porukka toimi ponnahduslautana WAR-yhtyeelle ja jätti sitä kautta jäljen mustaan musiikkiin. Joka tapauksessa rujolta näyttävä single on nyt mun – vaihdetaan kauniimpaan jos vastaan tulee. MISTER ROCK AND ROLL – SCENE 1 Teddy Randazzo And The Sounds: Kiddio / Brook Benton: Your Love Alone / Teddy Randazzo and Lois O’Brien: Perfect For Love / Teddy Randazzo and Rocky Graziano: Rocky’s Love Song (RCA EPA-9526) Ensimmäisiä levymessuja pidettiin aikoinaan Helsingin Vanhalla, ja sieltä jostain sekalaisesta sinkkuboksista kaivoin tämän parhaat päivänsä nähneen saksalaisen soundtrack-EP:n. Versio on saatu kauppaankin riittävän nopeasti jättihitin imussa, mutta siitä huolimatta ostajat eivät riehaantuneet. SEÑOR SOUL It’s Your Thing / Some Got It, Some Don’t (Whiz 611) Niin kuin yhtyeen nimestä arvaa, ei yllätä että Señor Soulin vanhasta promokuvasta katsojaa tuijottaa tuimailmeinen nelikko ponchoineen ja sombreroineen. THE NOMADS 16 Forever / Salvation By Damnation (Amigo AMS 171) 1970-luvun puoliväli ja jälkimmäinen puolisko oli näin Perä-Pohjolan rock’n’roll-sfääristä Hurriganesin ylivoimaa, mutta sama aika vuosikymmentä myöhemmin mentiin sitten länsinaapurin tahtiin: The Nomads vastasi autotallirockin uuteen aaltoon napsimalla huippubiisejä 1950-, 1960ja 1970-luvuilta ja päivittämällä ne aikakauteen – ihan niin kuin Ganes sitä ennen. Yhä parin alkuperäisjäsenen voimin rundaavan Nomadsin tuotanto oli huippuvuosina valitettavan repaleista, mutta vuonna 1984 ilmestyneen ”Outburst”-albumin voi laittaa ihan huoletta hyllyyn sinne ”Roadrunnerin” viereen. Samalla ovenavauksella lähti yhtä kyllästynyt pianisti Horace Silver. Kyseessä on luonnollisesti Isleyn veljesten funk-järkäle, johon sielun herra on ajanut urkua enemmän kuin tarpeeksi. Ylistyslaulu hullulle nuoruudelle josta kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni löytyi The Dictatorsin julkaisemattomista, ja The Nomads ottaa tavoilleen uskollisena homman haltuun: äijämäistä laulua, kitaramyrskyä, farfisaa jossain taustalla, naiskuoro. En muistanutkaan, miten lujaa näissä pistetään menemään sähköbassolla – ehkäpä Mercurylla ajateltiin, että kun pystybasso oli nakuttanut fonien rinnalla alkuvuodet, uutta kevyempää soitinta oli turha piilotella kuulijoilta. Hinta ei ollut muistaakseni montakaan markkaa,. Bellin yökerhorokki toimii kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, vaikka aikanaan genre taisi kuivua kasaan jo vuoden 1957 tienoilla
Kun toinen jalka oli Apollon lavalla ja toinen yökerhoissa, vähän näissä jäätiin kahden vaiheille. McPhatter koki vähän ennen kuolemaansa olevansa täysin unohdettu entinen suuruus. Olen aina pitänyt Brook Bentonin Kiddiosta, mutta nyt taidetaan kuulla (Bentonin ja Clyde Otisin säveltämä) alkuperäisesitys, Teddy Randazzon (ks. Ei tämä huono missään nimessä ole, mutta olen niin tottunut matalaäänisemmän Bentonin myöhempään esitykseen, että kakkoseksi jää. Blues News 4/2020 39 kun joku ”Mister Rock And Rolliin” pettynyt oli repäissyt kansilehden kahtia. Laulu on edelleen priimaa, mutta esimerkiksi MGM:llä ei selvästikään tiedetty, mitä McPhatterin kanssa pitäisi tehdä: Ray Ellis toi studioon enkelikuorot, jouset ja muun viihdevanun, vaikka kappaleet olivat Charlie Singletonin, Clint Ballard Jr:n, Otis Blackwellin ja kumppanien kynästä. Tällaista tuli mieleen, kun olen viime aikoina täydennellyt puutteita sinkkuhyllyn kohdassa McPhatter ja ihmetellyt näitä artistin Atlantic-pestin jälkeisiä levytyksiä. Hän oli väärässä – ainakin täällä laulajan muisto elää.. Elokuva on näkemättä, mutta yleensähän näissä ensimmäisen polven musiikkifilmeissä esitykset ovat juonta tärkeämpää, niin tässäkin. CLYDE MCPHATTER Twice As Nice / Where Did I Make My Mistake (MGM K12816) Miksi Clyde McPhatter ei yltänyt maineeltaan Sam Cooken rinnalle, vaikka kummallakin oli yhtä hyvät lähtökohdat laulajien laulajaksi: puhtaan, taipuisan ja miellyttävän äänen lisäksi ison levy-yhtiön tuki ja runsaasti ulkonäköä sekä tyylitajua päälle. Tämä on äänen suloa verrattuna siihen, mitä kääntöpuolelta löytyy: Siellä tunnelmoi näyttelijätär Lois O’Brienin lisäksi tyrmääjämestari Rocky Graziano, jolta sujuu unilääkkeen jakelu näin mikinkin ääressä – ”Rockabyn” ääni muistuttaa vähän Louis Primaa, mutta muuten kehä on kyllä hänelle auttamattoman väärä. Seuraavaksi vuoroon pääsee sopivasti itse Benton, joka oli vuoden 1957 aikoihin RCA:n sisarmerkin Vikin leivissä ja siksikin leikissä mukana. BN 3/2020) koristeellisemmin esittämä versio. Ehkä McPhatterille tarjottu lauluja sovitusmateriaali ei yksinkertaisesti ollut ihan niin priimaa kuin Cookella ja esityksistä puuttui sittenkin se viimeinen persoonallinen silaus ja lämpö, joka nosti kilpailijan kuulijoiden mieliin ennen, nyt ja ikuisesti
Ai niin, miksi nämä erillisjulkaisut ilmestyivät juuri nyt. Pirun kallis, mutta kuitenkin noin satasen verran halvempi kuin muualla. Abkco omistaa viralliset levyt, Rollarit taas julkaisemattomat biisit ja vaihtoehtoiset otot. Ostopäätöstäni hidasti se, etten tarvinnut boksilta oikeastaan kuin “Voodoo Loungen“, “Bridges To Babylonin“ ja “A Bigger Bangin“. Jätin lootan hyllyyn. Aivoni kävivät sillä hetkellä sen verran hitaalla (ne edellisen illan pubit!), että en osannut arvioida, onko se tässä yhteydessä vähän vai paljon. Mutta me ei. Viime vuonna ilmestynyt 50-vuotisjuhlaboksi “Let It Bleedistä“ piti reilun 150 €:n hintaan sisällään saman peruslevyn neljään (!) kertaan ilman mitään extroja, vinyylisinkun, ruman julisteen, luonnoksia levyn kansikuvasta ja kirjasen. Siellä oli myytävänä viimeinen kappale tuota juhlavaa 15 levyn boksia, jolta nämä kaikki LP:t on irroitettu. Loota oli tietenkin jo vaihtanut omistajaa. Eikä Abkcon toimintakaan ihan moitteetonta ole ollut. Loota näyttää hyllyssä juhlalliselta, muuta iloa se ei juurikaan tuota. Ainoat myönnytykset yhteistyöhön ovat olleet “40 Licks“ja “Grr!“kokoelmat, joilla saatiin katettua yhtyeen koko siihen astinen ura. Minäpä kerron. Muut omistin jo jonkinlaisina vinyyliversioina. Olin metsästänyt vuosia näitä kolmea puuttuvaa, mutten suostunut maksamaan niistä yli 150 €/kappale. Jos tehdään, niin tehdään sitten kunnolla. Ja kun boksin ilmestymisestä oli jo pari vuotta eikä erillisversioita levyistä ollut kuulunut, niin tuskin niitä hetkeen tuleekaan. Abcko ja Rollarit ovat päättäneet olla loppuikänsä tukkanuottasilla suostumatta minkäänlaiseen yhteistyöhön eikä kumpikaan osapuoli anna periksi. Nielin kiukkuani maaliskuuhun asti, kunnes bongasin Discogsista “A Bigger Bangin“ postikuluineeen 85 €:n hintaan. Olin vuodenvaihteessa Edinburghissa. Viimeisenä reissupäivänä poikkesin jälleen yhteen levykauppaan. Ja rakkaat Blues Newsin lukijat, kun olin tuon ylihintaisen levyn tilannut, niin seuraavana päivänä luin uutisen, että kesällä nämä levyt ilmestyvät erillisversioina. The Rolling Stones, osoittakaa epäilykseni vääriksi. No mutta, heitetään ennakkoluulot romukoppaan ja laitetaan kesäkuun lopussa ilmestyneet uusintajulkaisut soimaan. Hintaa 160 puntaa. Fanit tietävät varastojen notkuvan julkaisemattomista biiseistä, mutta ne homehtuvat lakimiesten takana. Muutaman vuoden takainen monoboksi kaikista 60-luvun levyistä soundasi upealta, mutta osa vinyylien kansista jätti painojäljessään rutkasti toivomisen varaa. Olen kahlannut päivätolkulla keskustelufoorumeita saadakseni käsitystä, miten minua tarkkakorvaisemmat audiofiilit ovat levyt ottaneet vastaan. Samalla ajattelin, että heh heh, nyt tässä käy varmaan just niin, että kun tän tilaan, niin saman tien tulevat ne yksittäisversiot. Kyllä, nuo cd-kauden vinyylit todellakin maksavat sen. Jimmy Page tänne ja heti! Tai olisko George Martinilla jotain veljenpoikaa. Stonesin tilannetta ei helpota se, että yhtyeen 60-luvun levyt “Let It Bleediin“ asti ovat vieläkin Allen Klein -vainaan Abkco-lafkan hallinnassa. Graalin malja tuntuu olevan 2002 Japanin markkinoille tehdyt – ja loppuunmyydyt – SuperAudiocd:t, niistä eivät Stones-levyt soundillisesti parane. Ei näin. Livelevyissä vanha bootleg saattoi soundata paremmalta kuin uusi juhlajulkaisu. 42 Blues News 4/2020 emolevyn kanssa. Hyvänä vertailuna vaikkapa Springsteenin komeat boksit “Born To Runista“ “The Riveriin“. Kaikella tällä historialla en heti itkenyt onnesta tämän viimeisimmän Stones-setin äärellä. Tämä on totta. Hotellille päästyäni tarkistin, missä hinnoissa boksi yleensä liikkuu. Devil is in the details. Äkkiä yhteys takaisin putiikkiin
Jagger karjuu läpi keskeneräisen oloiset biisit eikä ketään bändin jäsentä tunnu kiinnostavan koko levy. ZZ Topin vuoden -83 Eliminator lienee ollut lähtölaukaisija elämää suuremmalle virvelisoundille ja rootsbändien yrityksille modernisoitua ja tulla samalla kiinnostaviksi nuorelle yleisölle. Ja sen on aiemmista versioista kuullut. Tämä ottaa huomaansa kuin lämmin syli. Pirun sääli, että 80-luvun lopun bluesbuumi oli vielä parin vuoden päässä. Tähän asti eka ajatus DW:sta on ollut, että “kylläpä kuulostaa 80-lukuiselta”, nyt se on “hei, tämähän kuulostaa Rollareilta!” Se on jo iso muutos, mutta piru, kun se ei paranna noita biisejä. Kuin juuri sopivalla tavalla kuluneet farkut, jotka istuvat jalkaan täydellisesti. Kannet: Painojälki on hieman suttuinen, Värikylläisyyttä on lisätty liikaa, jolloin varsinkin punainen väri on mennyt tukkoon. Tätä pitää kuunnella kovalla! Kannet: Tarrat puuttuvat etukannesta, mutta sisäpussi noudattaa alkuperäistä. Tuomio: Parannelluin soundeinkin voit elää täysipainoisen elämän ilman “Dirty Workia“. ”Steel Wheels” vaikuttaa kovin varman päälle tehdyltä. Pikkutakeissa ja aikuisina. Kritiikin maksimoimiseksi aloitan arvioinnin syvästä päästä eli “Undercoverista“ tähän päivään, levyihin, joihin ajan hammas on purrut ehkä pahiten. Vuonna 1989 se saattoi olla myyväkin lause, nykyään ei niinkään. Ainakaan rock’n’roll -bändille. Seuraavaan levyyn mennessä kiiltävä pikkukiekko oli vienyt voiton.. Alkuperäisessä vinyylissä oli punainen kelmu päällä ettei ukkojen räikeät Seppälävaatteet näyttäneet ihan niin räikeiltä. Jos “Undercoverin“ cd:n äänimaisema on kylmää rautaa, tämä vinyyli on lämmintä puuta. Plussaa, että Bill Wymania ei ole retusoitu kansikuvasta pois (kuten “Rarities“-kokoelmalla). Tämä on kriittisen fanin arvio. Ja se on erittäin hyvä se. Niistä olisi hyvin saanut hiottua kokonaisen blueslevyn. Blues News 4/2020 43 mennä sinne nyt ollenkaan. Sen huomaa kappaleluettelosta: SW on viimeinen Stones-levy, jonka biisijärjestys on tehty toimimaan vinyylin kahdella puolella. Mukana on myös tekstiliite, jota ainakaan mun vinyylissä ei ennen ollut. Kyllä ja ei. Muuten kannet täsmäävät tukevine pahvisisäpusseineen ja sarjakuvineen. Kasarivirveli loistaa poissaolollaan. STEEL WHEELS (1989) – Oy Rolling Stones Ab “This band is bigger than both of us”. 90-luvun taite oli kuminaatiopiste cd:n ja vinyylin kädenväännössä. DIRTY WORK (1986) – aallonpohja “Dirty Workista“ ei paljon hyvää sanottavaa ole. Olen valmis unohtamaan audiofiilien tuomiot ja muodostamaan omani. Sivuhuomio. Vuoden -83 vinyyli on näiden väliltä. Vaikka ollaan kasarilla, bändi kuulostaa vielä itseltään ja uusi tekniikka palvelee bändiä, ei päinvastoin. UNDERCOVER (1983) – mainettaan parempi 80-luku oli soundien puolesta hirvittävää aikaa, sen tietävät kaikki. Kuulostaa enemmän vuodelta 1976 kuin 1983. Muuten tämä versio kannattaa hankkia. Istun alas korvavaikut putsattuina, vasemmalla puolella pöytää 13 uunituoretta puolinopeusmasteroitua vinyyliä, oikealla aivan liian korkea pino aiempia julkaisuja samoista levyistä isoina mustina ja pieninä kiiltävinä, kesäloma ja six pack vissyä. “Dirty Work“ oli Stonesin ensimmäinen digitaalisesti äänitetty levy. Me kuunnellaan nyt vinyyleitä. Armoa ei anneta. Ei se huono ole, mutta vähän semmoinen “kuulostetaas nyt siltä, miltä ihmiset (lue: sponsorit) odottavat meidän kuulostavan”. Mutta “Undercoveria“ on parjattu aivan syyttä. Tuohon päätyivät Mick ja Keith ja nielivät kiukkunsa Dirty Workia seuranneen välirikon jälkeen. Sama pätee kuulijaan. Kriittisen, koska julkaisun pitää olla musiikin mukainen: hyvä, mieluummin loistava. Vertailu: orkkisvinyyli ja CBS:n cd Paraneeko köntsä kiillottamalla. On helpompi lähestyä, kun pahinta rähinää on vähän siloiteltu. Ja kun kummankaan sooloura ei lähtenyt lentoon, otettiin katse kohti pankkia ja palattiin studioon. Steel Wheelsin aikaan vinyyli taisi vielä olla suurilla markkinaalueilla johdossa. The Rolling Stones plays The Rolling Stones. Milesin pyöreä ja pehmeä masterointi on tehnyt erityisen gutaa kasarihkolle “Undercoverille“. Tämän ilmestyneen tekeleen olis voinut jättää diggarien löydettäväksi “lost albumiksi”. Kelpo-EP:n eväät tässä on, ei enempää. Stonesit olisivat saattaneet hyvinkin hypätä siihen junaan mukaan. Nyt kelmu valitettavasti puuttuu. Annie Leibovitz on ottanut urallaan monia hienoja kuvia. Ja se ajatus toistui läpi levyn. DW:n sessioista on löytynyt viime vuosina suuret määrät bluesia. Nythän tätä voi jo kuunnella. Tämä on yllättävän tasokas levy ja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Ja tottahan toki Rollarit hyppäsivät siihen samaan kelkkaan. Vertailu: orkkisvinyyli ja CBS:n ensipainos-cd Onpas muhevat bassot! Se oli ensimmäinen ajatus, kun neulan levylle laskin. “Dirty Workin“ kansi ei ole yksi niistä. Tuomio: Jos hyllystä löytyy napsumaton orkkisvinyyli, se on ihan jees. Olen yllätyksekseni palannut tämän ääreen pitkin kesää uudestaan ja uudestaan. Masteroinnin pyöreys (“make it nice”) vie levyltä vihaisuutta pois, mutta ei se ainakaan minua häiritse. Oletan, että levyjen sisällöt ovat BN:n lukijoille sen verran tuttua kauraa, että keskityn tällä kertaa enemmän soundeihin, eroavaisuuksiin aiempiin versioihin verrattuna ja siihen tärkeimpään: kannattaako näitä ostaa. Tämähän on vallan eri levy kuin kolkko cd:ni. Plussaa siitä. Tulet yllättymään postitiivisesti. Paneudutaan seuraavassa numerossa sitten niihin “parempiin” levyihin. Fanin, koska kaikki Rollareiden musiikki on vähintäänkin hyvää, usein jopa loistavaa. Biisit ovat vieläkin yhtä huonoja, mutta hirvittävät kasarisoundit on saatu ihanasti kitkettyä pois. Rollareissa lymyää aivan liikaa dollareita, jotta ne kannattaisi päästää riitojen takia käsistään. ”Steel Wheelsiä” mainostettiin ilmestyessään, että se on kauttaaltaan digitaalisesti äänitetty. Huomaan, että tekee mieli tanssia, vaikka en edes pidä tanssimisesta. Ja siitä, että alkuperäisen vinyylin löytää käytettynä vielä järkihintaan
Mitaltaan se olisi mahtunut tuplavinyylille helposti mukaan. Lopputulema: Tämä myöhempien aikojen Stones-setti on vinyylidiggarille erittäin suositeltava. 15 vuoden takainen cd on jälleen aivan liian tukkoon kompressoitu. Mitä ne puhuvat, eihän tää ollutkaan niin huono! Kannet: Komeat avattavat kannet tukevilla pahvisilla sisäpusseilla hivelevät cd-läpysköihin tottuneita silmiäni. Tuollaisena käsissä olisi ihan eri levy. Eihän biisi klassikko ole, mutta mainio rockabilly-pala, eikä Stonesilla liikaa billyä kataloogissaan ole. Jo pelkästään tieto siitä, että 64-minuuttinen levy on jaettu kuulijaystävällisesti neljään osaan, riitti vakuuttamaan, että tämän täytyy olla cd-versiota parempi. Huolimattomuuden lisäksi en keksi tälle mitään selitystä. Tuomio: Tämä on kaikin puolin ihana, mutta kyllä minun pitää näköjään se 2010 vinyyli yhden puuttuvan biisin takia vielä jostain hommata. Nyt se pysyy samana hajanaisena sillisalaattina kuin cd:kin. Cd:llä se on, vuoden -94 vinyylillä ei, vuoden 2010 vinyylillä taas on, mutta tällä kertaa ei. Koskee sekä ekaa painosta että ”Special Editionia” (että niitäkin piti kaksi ostaa!). A BIGGER BANG (2005) – Ylipitkä pamaus No tämähän minulla siis olikin jo iloisesti hankittuna! Vähän parempi kuin ”Bridges To Babylon”. Heikohkoin tuloksin. Tuomio: Hankintaan. Blues News 4/2020 45 Mutta juuri kun luulin kaiken olevan hyvin. Tai sitten osta pullo keskivertoviskiä.. Vihdoin ”A Bigger Bang” näyttää ja kuulostaa siltä kuin sen olisi alun alkaenkin pitänyt. Kuten uutta biisijärjestystä. Cd:n sisälehdykässä oli selkeä idea, kun koko booklet aukesi kahdeksi yhtenäiseksi 7-sivuiseksi cinemascope-maisemaksi. Dust Brothersien tuottamat kappaleet kuulostavat yhtä väkinäisiltä kuin vuonna -97:kin eikä biisimateriaali ole ihan vahvimmasta päästä. Toki vinyyli on jälleen soundimaailmaltaan pyöreämpi ja ilmavampi. Hyvältähän tämä soundaa, mutta ainekset olisi ollut paljon parempaankin. Levystä olisi saanut neljä erillistä puolta, jotka eroteltuna toisistaan olisivat kummasti selkeyttäneet linjaa: rokkipuoli, slovaripuoli, Dust Brothersien tuottamat “modernit” tekeleet ja Keefin puoli. Kannet: Etukannen kastroitu urosleijona on rakeinen, tumma ja hieman epätarkka. Voit käyttää rahasi huomattavasti huonomminkin. Ja näinhän se on. Nyt on menty joka käänteessä helpoimman kautta. Painojälkikin on kohdillaan. Kaksi 180-grammaista mustaa lättyä avattavissa kansissa tuntuu aina hyvältä käsissä. Heitä cd roskiin, unohda, että olet koskaan sitä kuullutkaan ja hommaa tämä. Epätasainen cd on kääntynyt sellaisenaan huonosti tuplavinyylille. Kärsii tosin cd-ajan mammuttitaudista vielä pahemmin kuin ”Voodoo Lounge”. Vinyylipusseihin noista 14 sivusta on otettu 2 ja sama kolmas sivu lätkäisty molempien pussien toiselle puolelle. Vinyylin soundeissa on jälleen sitä kaivattua ilmavuutta, soittimet erottaa toisistaan, äänikuva ei iske korvia tukkoon ja jako neljän biisin palasiin toimii. Mutta niin ne taisivat olla ekassa vinyylipainoksessakin. Dammit! BRIDGES TO BABYLON (1997) – Hei, me ollaan nuorekkaita! Jos ”Voodoo Loungella” haettiin klassista Stones-soundia, niin BTB:lla koitettiin sitten olla ysäriajan hermolla. Ja nipun toiseksi huonoimpana ”Dirty Workin” jälkeen. Tämä levy on ehdottomasti ansainnut uuden elämänsä – ja vaikka se ei materiaaliltaan terävintä kärkeä olekaan, nyt sitä pystyy kuuntelemaan jo irvistelemättä. Tältä levyn kuuluu näyttää. Cd:n orjuuttamat vinyylisivujen koostumukset on vähän hassuja: B-puolen aloittaa levyn turhin raita Gunface ja lopettaa koko lätyn ykkösnyrkki Out Of Control. Cd-kannet on ilmeisesti vain skannattu ja suurennettu LPkokoon. Ensi numerossa kaivellaan tikulla levyt ”Sticky Fingersistä” ”Tattoo Youhun”. Brickwalled on tämän äänikuvan englanninkielinen termi, ja se kuvaa hyvin levyn kuulokokemusta. Yllättäen sieltä pulpahtelee myös ihan kelpo ralleja. Mutta ei Mileskään ihmeisiin ole pystynyt. Kannet: Cd-lehtisen kuvat on vähän tylsästi ladottu vierekkäin sisäpussiin. Aivan liikaa biisejä. Kaduttaa jokainen vuosi, jonka vietin tiiliseinäisen cd:ni kanssa. Jos kuudestatoista pamauksesta tiputtaisi kuusi heikointa tussausta pois, olisi kädessä kelpo levy. Cd saneli säännöt. Minne jäi levyn päättävä Mean Disposition. Tosin lähesty ”Bridges To Babylonia” ja ”Dirty Workia” harkiten. Anybody Seen My Babyn bassot tuntuvat mukavasti vatsanpohjassa asti ja akustiset kitarat soivat heleästi. Tuomio: Suhteellisen pienellä vaivalla tästä olisi saanut näyttävän ja kuuntelua kestävän vinyyliversion. Jos Voodoo Loungessa oli bileet, niin täällä Babylonissa on krapulapäivä. ”Some Girls” -tyyppinen reikäkansi (joka osassa cd-versioita olikin) ja sisälle haitaribooklet autiomaamaisemineen olisi tehnyt gutaa. Jos olet ostanut ”Dirty Workia” vaille kaikki muut levyt ja tilillä on vielä 35 € ylimääräistä, jolle et keksi mitään muuta käyttöä, voi sen käyttää vaikka tähän. Muuten ei moitteen sijaa. ”Voodoo Loungella” toimi pitkän levyn jako neljään osaan, BTB:lla ei. Radikaalimpaa päivitystä olisi kaivattu. Aiemmin cd-hyllyyn unohduksiin jääneet levyt saavat näillä julkaisuilla ansaitun uuden elämän. Ehkä pahiten kaikista
Materiaalin julkaisusta taas vastaa indierockabillyartisteille sekä alan pienyhtiöiden jakelutoimille omistautunut ranskalaisfirma. Laatustuffia riittää silti hyvin myös levyn kääntökyljelle. Pahaenteinen, hienokseltaan rautalankamaisia sävyjä samaan liemeen sekoitteleva mollislovari The Living Dead istuu edelleen mittatarkasti SaraLeen nykykuosiin. MIKE SÁNCHEZ & THE LIMBOOS Let ’Em Rock / Forever True / Just A Game / Walk With Me (Hot 45’s #003) 80-luvulta lähtien juurimusiikin harrastajien vankkumattomasta ihailusta nauttinut. Mean And Evil tavoittaa onnistuneesti Roy Orbisonin Sun-periodin uhmakkuuden, Back Off Womanin puolestaan rullatessa EP:n kalkkiviivoille tarttuvana Ernie Chaffin -henkisenä kantrirallina. Kääntöpuoli Shaken & Taken kallistaa tarjotinta vielä enemmän maallikkogospelin saarnaavalle vaikutukselle, basisti Jimmy Suttonin, rumpali Alex Hallin ja kitaristi-pianisti Scott Ligonin muodostaman luottoköörin hurmoksellisessa tuennassa. JAKE LA BOTZ This Comb / Shaken & Taken (Witchcraft International WCI 122) Laulaja-lauluntekijän, näyttelijän ja meditaatio-opettajan rooleissa viime aikoina vuorotelleen chicagolaisen Jake La Botzin vaiheita on seurattu Blues Newsissa ennenkin. Pääsolistina toimivan Huizingan punomat kappaleet edustavat traditionaalista, kaikua säästelemätöntä rockabillytyyliä. Etäisyyksistä sekä bändijäsenten muista aktiviteeteista johtuen ymmärrettävän harvakseltaan esiintyvä nelikko on keikkaillut jonkin verran molemmissa asuinmaissaan, mutta myös ennättänyt äänittää kesällä 2019 ensimmäiset tallenteensa Suomen Karkkilassa. Ehtaa kellariklubeille suunnattua low-fi-punkbluesia esittävän orkesterin muodostavat laulaja Peku Heinonen, kitaristi Sami Ravattinen, basisti Antti Siltanen ja rumpali Jussi Kaskinen. Maanisesti hiiviskelevällä Love Is Goodilla Saara Mustosen tulkintataidot saavatkin mutkattoman groovekompin päälle sovitettuna kiitettävästi tilaa. Sääliä tuntematon on ryhmän puristusote myös garageräimeeksi yltyvällä kääntöuralla, joka maalaa karun pelkistettyä maisemaa jo parhaat päivänsä nähneiden omenapuiden maasta. Persoonallisuutta ei passaa peitellä. Brutaalin boogien soidessa kuulijaa kehotetaan ottamaan mallia australialaisen samettiviuhkasiipi-linnun asenteesta: levittämään sen tavoin höyhenet pörrölleen ja arastelematta höristämään päälakeaan koristavaa kruunua. The Watch Dogs -kokoonpanossa vaikuttaneisiin laulaja-basisti Roel Huizingaan ja rumpali Jacob Toonstraan. CHESTER DIAMONDS Riflebird Boogie / Dead Apple Trees (Diamond Stomp STOMP001) Syvä huokauksen ääni kaikui asunnossamme asetellessani tämän helsinkiläisyhtyeen omakustannesinglen ensi kertaa levysoittimeen ja Riflebird Boogien ääriminimalististen, hitaahkojen bluesriffien ottaessa ilmatilan komentoonsa kuin ”Läjä” Äijälän luotsaama The Sultans konsanaan. SARALEE Love Is Good / The Living Dead (Rhythm Bomb RBR 45-39) Kaksi kehuttua rhythm’n’blues-pohjaista pitkäsoittoa Rhythm Bomb Recordsin kirjoilla tehnyt suomalaisjoukkio jatkaa kiinnitystään saksalais-englantilaisyhtiöllä jalostamalla uusimmalle neliviitoselleen tyylinsä selvästi aiempaa garagebluesrokahtavammaksi. Kontrabasisti Markku Salmen ja rumpali Masa Salorannan täydentämän seurueen otteista välittyy vilpitön kunnioitus niin Junior Parkerin kolkuttavaa junarytmiä kuin Jack Earlsin tapaisia saman aikakauden rujommin rokanneen valkoisen pioneeririntaman rämäpäitä kohtaan. Jos ryhmän varhaisemman tuotannon voi mieltää tukeneen selkärankaansa ennen kaikkea sävellysteknisin tehokeinoin, on nyt ansaitussa pääroolissa kokoonpanon laulaja. Kuten edellisellä, syksyllä 2019 ilmestyneellä ”They’re Coming For Me” -albumillaankin (jolle myös nämä saksalaisen lisenssisinglen kappaleet sisältyvät bonusraitoina), artistilla tuntuu yhä olevan taipumus rakentaa ympärilleen varsin uskottavaa, osin omaelämäkerrallista, osin taas elokuvakäsikirjoitusmaisesti etenevää draamankaarta, johon hän sekoittelee musiikillisesti aineksia niin deltaja hill country -bluesista, gospelista, folkista kuin rockabillystäkin esim. kanssatovereidensa JD McPhersonin ja Pokey LaFargen tavoin. 46 Blues News 4/2020 THE HIP-SHOOTERS Hey Big City / Beggar With The Blues / Rock’n’Roll Bug / She Feels Like Rockin’ (Sleazy SR 196) Tomi Leinon isännöimän Suprovox-studion analogiseen vintageäänimaailmaan viehtynyt The Hip-Shooters on ollut viime vuosien piristävämpiä ruiskeita kotimaisella rootsbändikartastolla. Soittokuntaan nyttemmin vakiintunut kitaristi Eero Vaajoensuu puolestaan osoittaa ties monennenko kerran ylivertaisen tyylitajunsa soolonikkarina. Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä ROY & THE ECHO KINGS Where Did It Went Wrong / Real Gone Cutie / Mean And Evil / Back Off Woman (Records Freight RFEP103) Suomalais-hollantilainen rockabilly-kvartetti sai alkunsa sattuman oikusta, kun Mike Bell & The Belltones -yhtyeen laulaja-rytmikitaristi Miikka Siira ja soolokitaristi Timo Kalijärvi tulivat tutustuneiksi maailmanmatkoillaan aiemmin mm. Solistina ja rytmikitaristina toimivan Kekka Uiton sekä soolokitaristi Pekka Laineen jo The Fanatic IV -orkesterissa miltei äärimmilleen hitsautunut yhteispeli kaartaa nyt asteen verran enemmän kohti Uiton Rockin’ 8-Balls -kokoonpanon suosimaa 50-lukuista rockabillykulmaa, mutta silti aivan omalla downhome-bluesherkistetyllä vinoutumallaan. Myös yhtyeen rytmikoneisto on päivittynyt sitten viime kuuleman. Kokonaisuudessaan Laineen pöytälaatikosta valikoiduilla uptempo-kappaleilla ei toisaalta varsinaista uutta pyörää keksitä eivätkä musikantit tällä kertaa muutenkaan riehaannu kokeilemaan erityisen villejä sovituksellisia vippaskonsteja. The Hip-Shootersin voimavarat löytyvätkin kaikella hyvällä sanoen sen huimaavan korkealla levelillä olevasta perussoitosta. Pikahölkkää kirmaava Where Did It Went Wrong sekä maltillisemmalla laukalla pistelevä Real Gone Cutie ammentavat esityksistä läpinäkyvimmin The Belltonesinkin suosimaa ”desperate”henkeä. Ystävyys ja jaettu musikaalinen kiinnostus autenttista 50-luvun soittoperinnettä kohtaan synnytti vuoden 2018 varrella yhteiseurooppalaiselle maaperälle uuden komean kokoonpanon. Nämä lonkalta ampujat näet tasan tarkkaan tietävät, mihin ovat kutejaan tähtäämässä. Mutta kuulostaapa näillä veijareilla olevan omaa sanottavaakin. Harkittu linjantarkistus toimii ainakin singleformaatissa mitä viehättävimmin. Lasse Sirkko (basso) ja Jani Ahtiainen (rummut) kuitenkin takaavat musiikillisen kivijalan kantavuuden jo kokemuksellaan. Muun muassa David ”Honeyboy” Edwardsilta ja Homesick Jamesilta suoraa oppia 80ja 90-lukujen taitteessa saanut oman tiensä tallaaja on liittynyt hiljattain Jimmy Suttonin ja tämän Hi-Style -yhtiön vaikutuksen alaisuuteen, mikä tietenkin myös kuuluu herran viimeisimmillä julkaisuilla. Hypnoottisen yhden soinnun boogien This Comb La Botz on sijoittanut vuoteen 1979 ja Chicagon Maxwell Streetille, missä pikkuJake tarinan mukaan paitsi kohtasi paikallisia bluesmiehiä, sai myös tehdä tuttavuutta yliluonnollisten voimien kanssa maagisen hiuskamman välityksellä
HIGH NOON Change / You Done Did It (Swelltune SR45-007) Suomalaisille erityisesti Glory Bound -kappaleellaan hyvinkin tutuksi 90-luvun alkuvuosina tullut austinilainen rummuton rockabillykantritrio High Noon jatkaa on-off -taivaltaan uunituoreella amerikkalaismerkin seiskatuumalla. Veikkaanpa, että esitykset saattavat poikia heitä vielä koko liudan lisääkin. 1990ja 2000-luvut toivat tullessaan lisää etenkin perinteistä kantrigenreä puhuttaneita napakymppilevytyksiä, kuten Perfect World, Cryin’ Over You, Barely Hangin’ On sekä Somewhere Down The Road. Ensimmäisen vinyylilevynsä he ovat kuitenkin saaneet markkinoille vasta tämän chicagolaisen Alex Hallin masteroiman seiskatuuman myötä keväällä 2020. Big Town Playboys, Big Six ja Bill Wyman’s Rhythm Kings) ei ole tottunut lepäilemään laakereillaan. yhteistyöllä Rosie Floresin kanssa sekä totta kai tekemällä ikimuistoista musiikkia ”Cry Baby” -kulttikomedian soundtrackille seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. EP:n jälkimmäiset kolme minuuttia käytetään kuitenkin vielä armollisesti tasoitteluun: Walk With Me’llä tallustellaan loppumatka oikeastaan pelkän laiskan sähkökitarakompin sekä ajoittain saksofoniriffejä sekaan töräyttelevän Dani Niñon voimin. Ei niinkään suurena laulajana, mutta sitäkin koskettavimpien, rakkauspitoisten laulujen sanoittajana sekä niiden uskottavimpana tulkkina kansainvälistä kunnioitusta nauttiva Intveld suorittaa Espanjassa tapahtuneen comebackinsä studiohommiin juuri itselleen ominaisin asein. Edellisen pitkäsoittonsa ”Have Faith” muutoin aktiivinen Intveld on kuitenkin julkaissut peräti 12 vuotta sitten. Blues News 4/2020 47 brittilaulaja ja -pianisti Mike Sanchez (mm. Bändin yhdessä rustaama mutta eritoten Mencherin dominantin kitaroinnin voimalla etenevä persoonallinen kantribillynumero You Done Did It on piikkisuoraa jatkumoa siitä, mihin yhtye viimeksi vuonna 2002 hanskansa äänittämön lattialle pudotti. Tällä vuosituhannella kolmikko ei ole enää säännöllisesti yhteistyötä tehnyt, mutta milläpä niin mittavat tovit toistensa seurassa aikoinaan viettäneitä laulaja-rytmikitaristi Shaun Youngia, soolokitaristi Sean Mencheriä ja kontrabasisti Kevin Smithiä saisi kaavoistaan kangistumaan. Kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan lupaavan nuoren yhtyeen suunta jatkossa kulkee. Normioloissaan exoticaja rhythm’n’blues-orkesterisoundeja nuorekkaaseen 60-lukuiseen tanssisouliin ja autotalliräimeeseen blandaava viisihenkinen espanjalaisryhmä The Limboos saattaa tuntua lähtökohtaisesti jopa riskaabelilta liittoutumalta Sanchezin kanssa, mutta vielä mitä, itsekin espanjalaisverta vanhempiensa kautta sisuksissaan kierrättävä lontoolainen on jälleen täysin elementissään. Järjestäytyessään samaan tilaan näistä lahjakkaista, myös omilla urillaan menestyneistä soittajista vaikuttaa kuin taikaiskusta aina rakentuvan se vanha kunnon High Noon. Samantapaisissa, hitusen dynaamisemmin Chicago-bluesin kaanonia ylläpitävissä tunnelmissa pitäytyy myös sinkun toinen puoli, Knee High & Risin’. Bändin sydämen muodostavat pariskuntana New Yorkista Nashvilleen viitisen vuotta sitten muuttaneet karheaääninen, paljolti Big Mama Thorntonin ja Etta Jamesin kaltaisten mimmishoutereiden jalanjälkiä tapaileva laulaja Dawna Zahn sekä kitaristi Austin John. Esikois-cd:nsä ”Something’s Gotta Shake” The Hi-Jivers julkaisi losangelesilaisella Wild-yhtiöllä 2018. Karvoistaan vanha luotettava koira ei sentään ole pitkähkön studiohuilinsa aikana irtaantunut. Odotusten mukaisena hölkkäpitoisena rockabillybluesina jolkottava Something’s Gotta Shake on uusintaversio parin vuoden takaisesta albumiversiosta. Pirteää vauhtia kirmaava sanaleikitelty honkytonk-kantri Never Gonna Let You Go sekä häikäilemättömän suoraeleisesti 50-lukuista teiniromantiikkaa nostalgisoiva balladi To Be As One eivät takuulla tuota pettymystä artistin aiemman tuotannon ystäville. Heidän lisäkseen tällä julkaisulla mukana olevaan jäsenistöön kuuluvat kontrabasisti Hank Miles ja rumpali Jason Smay. THE HI-JIVERS Knee High & Risin’ / Something’s Gotta Shake (omakustanne) Joidenkin vuosien ajan sekä amerikkalaisia että eurooppalaisia festarilavoja suosiollisesti kiertänyt nashvilleläiscombo The Hi-Jivers ei välttämättä vielä lukeudu bluesorientoituneen tyylinsä perusteella genren persoonallisimpiin läpimurtajiin, mutta eittämättä juuri nykyisessä rockabillykeskittyneessä kohderyhmässään sen on silti onnistunut erottautua monista kilpailijoistaan. Knockout Greg & Blue Weather, The Beat From Palookaville, Ray Collins’ Hot-Club ja Barcelona Big Blues Band) vieraana viihtyvä muusikko tunnetaan sekä oman ilmeikkyytensä töissään alati säilyttävänä että tarvittaessa kiitettävän mukautumiskykyisenäkin soittorosvona, joka on tilanteen vaatiessa myös valmis irtautumaan rakkaimmasta boogie woogie -vetoisesta keskiöstään. Paluujulkaisun toteutumiselle ilmeisen keskeisessä asemassa on toiminut levyn fiilistelevämmän a-puolen Change yksinään säveltänyt solisti Young, jonka Jet-Tone -studiossa tämä kelpo pikkumusta on myös purkitettu. Raivoisan alkukiihdytyksen Let ’Em Rock jälkeen kelkka ohjastetaan Fats Domino’maiseen shuffleen Forever True. Luontevasti erilaisten ja -maalaisen kokoonpanojen (mm. JAMES INTVELD & THE HONKY TONK PALOMINO’S Never Gonna Let You Go / To Be As One (Sleazy SR208) Jos jotakin on Kalifornian roots-tähdistön alta odotettu putoavaksi myös tänne Pohjolan perukoille kuin Kuuta taivaalta, sen täytyy olla James Intveldin paluuta äänitemarkkinoille. The Allnight Workersja The Phantom Keys -bändeistä laajempaan tietoisuuteen ponnistaneen kitaristi Roi Fontoiran johdolla paketti sidotaan jokaista piirtoaan myöten kasaan viimeistään rokkaavalla r&b-numerolla Just A Game. Mm. Hollannissa syntynyt mutta ikänsä Yhdysvaltain länsirannikolla viettänyt karismaattinen muusikko tarpoi painavin askelin rockabillypiireihin 80-luvun alkupuolella The Rockin’ Shadows -ryhmineen, kasvattaen nimeään oman My Heart Is Achin’ For You -pikkuhittinsä ohella mm. Solistin kirjoittamista kappaleista koostuva lopputulos on levy-yhtiön nimeen viitaten kuumottavaa kuultavaa. Pete Hoppula
Mikäli yhtään The Nighthawks -levyä ei hyllystä löydy, niin tästä sopii aloittaa – ja teille, joille bändi on entuudestaan tuttu, niin tämä onkin ihan must hankinta. Aarno Alén THE NIGHTHAWKS Tryin’ To Get To You (EllerSoul ER20202) Yksi pitkäikäisimmistä bluesbändistä lienee varmaan 30 levyä julkaissut The Nighthawks. Riku Metelinen KING SOLOMON HICKS Harlem (Provogue 819873018506) Ranskalainen Soul Bag -lehti listasi kesänumerossaan (#239) kaksikymmentä nuorta tai nuorehkoa lahjakasta bluesmuusikkoa. Virus tekeleen viesti on yksiselitteisesti hokea reilu tusina kertaa kyseistä “f***”-sanaa. Pertti Nurmi DON BRYANT You Make Me Feel (Fat Possum FP1747-2) Don Bryantin 60 vuotta kestäneen uran aikana häneltä on julkaistu vain kolme albumia. Joukkoon on eksynyt myös yksi valitettava turhake, kun Van Merwykin Fuck You, Mr. Bändi on aina levyttänyt paljon coverversioita eikä uutukainen poikkea tutusta kaavasta. Väittäisinpä, että Bryantin tulkinta on aavistuksen verran parempi. Mikäli unohdetaan kehno kansitaide, niin ainoa miinus tulee James Brownin Tell Me What I Did Wrong -versioinnista, johon olisin kaivannut enemmän omaa näkemystä Brownin imitoinnin sijasta. Robert Gordonin kirjoituksessa Fat Possumin kotisivuilla Bryant toteaa, että hän pyrkii kertomaan lauluissaan tarinan, jonka on usein itse kokenut. Kaikki myös laulavat. Vuonna -69 Willie Mitchell tuotti ”Precious Soul” -pitkäsoiton, joka sisälsi pelkästään lainamateriaalia. Bryantin varhaisempi versio päätyi v. Kansi tai liitetiedosto ei kerro kuinka paljon aikaa liidilaululle kukin saa, enkä lähde asiaa arvailemaan. Levyn parasta antia on bändin tuoreimman jäsenen Dan Hoveyn kirjoittama Baby It’s Time. Menopaloista ihastuin Your Love Is Too Late -kappaleeseen. Don’t Worry Baby kulkee kuin höyryveturi kiskoilla. Hi-merkille tehdyt 60-luvun puolivälin singlet eivät menestyneet ja jäivät näin ilman albumijulkaisua. Äiti hankki kol. Suuri osa kappaleista on tuoreita sävellyksiä, jotka heijastelevat lyriikoiltaan ja tunnelmiltaan meidän kaikkien kokemaa ja yhteiskuntaamme edelleenkin riivaamaa pandemiaa. Levy on alusta loppuun tasalaatuisen tasokasta tavaraa. Avausraidan lisäksi monet kappaleet käsittelevät eksplisiittisesti pandemiaa ja sen vaikutuksia, esimerkkeinä vaikkapa Mean Old Quarantine (Fred Kaplan), Low-Down Lockdown (Michael Van Merwyk), Lockdown Shuffle (Christian Bleiming), World Crisis Blues (Kai Strauss) ja Everything Has Changed (Aki Kumar). Albumin teemaan, rakkauden tunnustus vaimolle, sopii hienosti myös hymnimainen balladi A Woman’s Touch. Artisteista enemmistö on eurooppalaisia, mutta mukana on myös rapakon takaisia laatusolisteja kuten Larry Garner, Aki Kumar, Fred Kaplan, Nathan James, Little Victor ja (eurooppalaistunut) Big Daddy Wilson. Cd-vihkosen kirjauksesta huolimatta levyillä ei kuulla Tomin laulua. Siinä tempoa on hidastettu. Vain 4 sävellystä on bändin omia. Kunnon balladi on myös Staxilla vaikuttaneen Drapels-ryhmän kirjoittama I’ll Go Crazy (jota he eivät tiettävästi itse levyttäneet ollenkaan). Levymyynnistä kertyvät tulot suunnataan lyhentämättöminä itse muusikoille. Yksi albumin kohokohdista on Donin raastava uusintatulkinta vuoden -65 kappaleesta Don’t Turn Your Back On Me. Uutuus jatkaa samalla konseptilla kuin edeltäjänsä. Kokoonpanossakin on tapahtunut muutoksia sitten viime näkemän, ja harpisti Mark Wennerin lisäksi nyky-Nighthawksissa soittavat rumpali Mark Tsutso, kitaristi Dan Hovey sekä basisti Paul Pisciotta. Lähes kaikki ovat kelvollisia tilityksiä, miten tällainen ihmiskuntaa kohtaava katastrofi synnytti niin bluesin saralla kuin monissa muissakin taidemuodoissa virinneitä hengentuotteita. Seuraavana vuonna Bryant teki sitten kehutun ”Don’t Give Up On Love” -albumin yhteistyössä Bomarin kanssa. 48 Blues News 4/2020 LEVY TUTKAILUT eri esittäjiä LOCKDOWN SESSIONS An International Down Home Blues Revue (Crosscut CCD 11112) Kevät-kesäkauden uutuus, jonka toivoisi päätyvän mahdollisimman moneen blueskotiin: Tupla-cd:lle koottiin pikahälytyksellä yli 30 osallistuvan muusikon voimin 25 kappaletta korona-covid-19 -pandemian seurauksena työtilaisuuksiaan menettäneiden bluesartistien tukemiseksi. Moni kierrätysraita onkin minulle entuudestaan tuntematon. Fat Possumin logossa komeilee teksti ”We’re trying our best”. Pitää kuitenkin muistaa cdpahveihin kirjattu viesti: “Levytetty eri puolilla maailmaa muusikkojen koti-oloissa” – emme ole tekemisissä pilkun päälle viimeisteltyjen studioäänitteiden kanssa. Hicks on kotoisin Harlemista. He eivät ole menneet yli siitä kohtaa mistä aita on matalin, vaan ovat tällä kertaa valinneet hiukan harvinaisempia kappaleita versioitavaksi. lockdown-sessions.de. Eipä ole, sillä se on aivan tuore deepballadi. Don on kirjoittanut Bomarin kanssa neljä uutta laulua, viisi 60-luvun kappaletta sovitetaan uudelleen ja levyn päättää gospelstandardi Walk All Over God’s Heaven. Tästä luettelosta löytyvät mm. Se olisi joutanut jäädä naftaliiniin, ja jättämällä myös pari muuta raitaa pois olisi mielestäni saatu aikaan jäntevämpi yksi cd. Erehdyin aluksi luulemaan, että Is It Over on sama balladi, jonka Otis Clay levytti 1973. Tämän jälkeen Bryant siirtyi Hi-merkin lauluntekijäksi ja silloisen tyttöystävän ja tulevan vaimon Ann Peeblesin tukijaksi. Siihen on selkeät syynsä. -68 singlen b-puolelle. Keväällä julkaistu levy jäi sattuneesta syystä maan rajalle, mutta sillä ei suurempaa merkitystä ollut, sillä hyvää jaksoi odottaa. Hovey tarjoilee maukasta kitarointia, jota Wenner ryydittää kromaatisella harpulla. Alkuun on siten sijoitettu yksi koko cd-tuplan parhaimmistosta virittäen tunnelmia ja odotuksia siihen, mitä tuleman pitää. Orkesteri ei petä muutenkaan. Bryantin lisäksi William Bell taitaa olla vielä aktiivinen. Lisäinfoa voi kurkkailla osoitteesta www. Kun Peebles eläköityi v. 2012, avasi se mahdollisuuden oman uran jatkamiseen. Clayn tuotannosta on pistetty uusiksi I Die A Little Each Day. Tuotos ei ole kokonaisuutena eikä musiikkiteknisesti kaikilta osin aivan täysi-painoinen, eikä varsinkaan niin ikimuistettava kuin temaattisesti. Lisäksi monessa tapauksessa kappaleet ovat jälkija päällekkäisäänittämisen lopputulemia, koskapa yhdessä ei studioihin ole ollut asiaa. Vanhan koulukunnan soullaulajat 60-luvulta ovat vähissä, ihan ikänsä puolesta. Sen toteutuksessa on jotain rupista, mikä tuo mieleen alkuaikojen Stax-levytykset puhallinsovituksineen ja Steve Cropperilta lainattuine kitarakuvioineen. Tuplalla kun on kuitenkin mittaa “vain” reilut 80 minuuttia. Christone ”Kingfish” Ingram, Valerie June, Selwyn Birchwood, Marquise Knox, Leyla McCalla, Rhiannon Giddens, Lindsay Beaver, Gary Clark Jr, Tasha Taylor sekä newyorkilainen 25-vuotias King Solomon Hicks. Jos verrataan uutukaista edelliseen, niin ”All You Gotta Do” on kaksikosta se parempi. Niin myös heti avausraidalla, saksalaisfonisti-vokalisti Tommy Schnellerin Lockdown Bluesilla on mukana oma Tomi Leinomme vetäisemässä pari hänelle ominaista T-Bone-henkistä sooloa. Avauskappale Your Love Is To Blame on siitä mainio esimerkki. T-Bone Walkeria, Winfred Lovettia ja Hank Ballardia. Heidän edellinen julkaisunsa ”All You Gotta Do” taisi ilmestyä edellisellä presidenttikaudella ja muistaakseni viimeisestä Blues Newsissa arvioidusta levystäkin on vierähtänyt jo tovi. Avausraidan lisäksi Tomi on mukana kahdella raidalla sekä kitaristina että juurikin päällekkäisäänitysten myötä basistina ja rumpalina. He ovat tosiaan onnistuneet päämäärässään antaen Bomarille ja Bryantille mahdollisuuden levytykseen. Hänen vanhempansa työskentelivät musiikkialalla ja poika pyöri heidän kanssaan jo nuorena legendaarisilla musiikkiklubeilla kuten Saint Nick’sissä ja Lennox Loungessa. Silläkin uhalla, että saan kaikkien Los Lobos -fanien vihat ikuisiksi ajoiksi päälleni, niin sanon, että vaikka alkuperäisestä kappaleesta paljon pidänkin, on The Nighthawksin tulkinta aiheesta mielestäni tuuman verran parempi. Lainakappaleiden joukossa on mm. Bryantin paluun takuumieheksi voidaan nimetä Scott Bomar, jonka The Bo-Keys -yhtyeen levylle ”Heartaches By The Number” Bryant pääsi vierailevaksi solistiksi v. 2016
4000 keikan, puolenkymmenen oman levyn sekä soittovuosien tuoma rutiini välittyy todella hyvin soittamisesta – ja jos yhtyettä haluaisi kuunnella niin jukejointit ja vastaavat kellarimestat olisivat omiaan siihen. Mukana on monta huippumuusikkoa, mm. Hän ei ehkä ole maailman paras kitaristi tai laulaja, mutta hänessä on se jokin, joka tekee kokonaisuudesta hyvän. Bob Corritoren huuliharpputyöskentely tällä levyllä on huippuluokkaa. Jokunen sentään ansaitsee maininnat: He’s Just An Alley Cat hurjastelee vauhdikkaan sekoilevasti lähes Hendrixin muistoa kunnioittaen. Shanghai Sunset on kunnianosoitus hienolle kaupungille. Hänen lauluääntään on verrattu Robert Crayhyn, ja hänen kitaran soittonsa on sanottu kuulostavan mm. jazzia) hän on levyttänyt kasapäin, Grammyjakin hänelle on annettu kaksin kappalein. Lisäksi albumilta löytyy mm. And The Devil Too avaa levyn Bo Diddleyn lanseeraaman viidakkokompin ja Sugar Bluen murhaavan harpun myötä. kakkoskitaristi Billy Flynn, basisti Kedar Roy, pianisti Bob Welsh ja rumpali June Core. Kai se on sitä karismaa. Kakkosalbumi ”Carrying On The Torch Of The Blues” (2015) sisälsi covereiden ohella muutaman Hicksin oman kappaleen. Kaikilla kappaleilla mukana ovat kitaristi Rico McFarland (James Cotton, Lucky Peterson, Albert King) ja rumpali Brady Williams (Koko Taylor, Harvey Mandel, Billy Branch) muun soittajiston vaihdellessa. Kingin sovitusta mukaileva Everyday I Have The Blues ja Sonny Boy Wiliamsonin Help Me. Kaihoisan melodisen huuliharpun siivittämät Bass Reeves ja We Will Be Alright edustavat ”Colors’illa” sielukasta poplinjaa. Muutamat levyn kappaleet ovat vähän niin ja näin, eivätkä ainakaan jää erityisesti mieleen. Koko komeuden kruunaa Sugar Bluen rouhean miehekäs lauluääni ja taidokkaan lennokas huuliharppu. Levyjä (mm. Bonnie And Clyde on rujon kaunis rakkausballadi. Chicagon funkimmalle puolelle vie Downhill. Harri Haka ERIC HUGHES BAND Postcard From Beale Street (Ehbebro 22020) Levyn nimestä voi jo helposti päätellä, minkä lajin taiteesta on kyse: Memphisin musiikista St. Kappalevalikoima sisältää pääasiassa lainoja, mutta on mukana sentään kaksi Primerin itse säveltämää. Kingin vivahteikkuus ja Sonny Boy Williamsonin mukaansa tempaava groove. Jari Kolari SUGAR BLUE Colors (Beeble Music BB805) The Rolling Stonesinkin kanssa yhteistyötä tehnyt Sugar Blue on työstänyt ”Colors”levyään studioissa neljällä eri mantereella. Love You More Than You’ll Ever Know on Blood, Sweat and Tears -yhtyeen ohjelmistosta poimittu soulballadi. Blues tai roots -näkövinkkelistä tarkastellen ovat parhaat osumat Fever-henkinen Bad levy tutkailut. Toinen suosikkini on Jimmy Rogersin Left Me With A Broken Heart. Tämä hidas surumielinen tunnelmapala sisältää sekä pehmeää että kirpeää kitarointia. Samaa meininkiä on monessa muussakin kappaleessa. Kultakin paikkakunnalta on ammennettu mukaan paikallisia sävyjä vähintäänkin sessioihin osallistuvien muusikkojen muodossa. Niistä tuntuu puuttuvan Freddie Kingin intensiivisyys, B.B. Freddie Kingiltä ja Eric Claptonilta. Hicks ammentaa bluesin lisäksi monista muista musiikkityyleistä. Good Ole Days on messevä countrybluesralli. Man Like Me ja Dirty Old Man ovat itseironisia perinteiseen Chicago-bluestyyliin. Ensialbumi ”Solomon Hicks, Cotton Club Allstars – Embryonic” julkaistiin vuonna 2010. Tällä levyllä ei taaskaan kikkailla vaan mennään suoraan asiaan. Mindin tarjoamat näytteet saksofonin käsittelyssä ovat aika lyhykäisiä ja vähäisiä, levyn lopussa sitä soittoa on kuultavissa hieman enemmän. Myös Muddy Watersin säveltämä nimikappale on ehdottomasti levyn helmiä. Mindi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, ja mielessäni totesin, että tämä ei enää ole edes rockbluesia, tämä on silkkaa rockia. Äänityksiä on tehty Chicagossa, Milanossa, Shanghaissa ja Johannesburgissa. Huuliharpisti Bob Corritore on käynyt samaa oppikoulua mutta pari luokkaa nuorempana. ”Harlem” (2020) on Hicksin kolmas kiekko. Maine Hicksin soittotaidoista kiiri New Yorkin ulkopuolellekin ja hän on soittanut mm. Tätä lahjakasta muusikkoa kannattaa seurata jatkossakin. Hicks ei kopioi esikuviaan, vaan ainakin yrittää tehdä näiden kappaleista omannäköisiään versioita. Jos jotakin vertauskohdetta hakee, niin minulla tulee mieleen Suzi Quatro. Soulblues Keep On luo kaikista koettelumiksista huolimatta uskoa tulevaan. Kitaristi ja laulaja John Primer on Chicago-bluesin harvoja jäljellä olevia alkuperäisiä soihdunkantajia. Lainoista parhaita on levyn avauskappale, Chuck Willisin Keep A-Driving, klassinen 12-tahtinen ränttätänttä. Bluesklassikoita levyllä edustavat Freddie Kingin I’d Rather Be Blind, B.B. No Good Deed Goes Unpunishhed on kuin suoraan nahkahaalareita suosivan rock-mamman katalogista ja suuremmitta rykisemittä sinne passaisi myös Seven Day Fool. Rytmi-ilottelulla Good Day For The Blues ja balladilla Who’s Gonna Save My Soul kuullaan fonia eniten. Siinä groovea ja kitarailottelua on riittämiin. Timo Kauppinen JOHN PRIMER & BOB CORRITORE The Gypsy Woman Told Me (VizzTone SWMAF 14) Kaksi eri-ikäistä bluesmuusikkoa onnistuu jo kolmannen kerran tekemään albumin, jossa kaikki osuu kohdilleen. Jeff Beckin ja Ringo Starrin kanssa samoissa konserteissa. ”Harlem”-albumin yhdentoista kappaleen joukossa on bluesia, soulia, jazzia, gospelia, rockia, covereita, omia kappaleita, kitarasooloja, instrumentaaleja, ja jopa jammailua. TT Tarkiainen MINDI ABAIR & THE BONESHAKERS No Good Deed (Pretty Good For A Girl PGCD 04) Floridilainen Mindi Abair kuuluu harvalukuiseen naisfonisti-solisti -sarjaan. raskasta ränttätänttää (Headed Back To Memphis), Robert Randolph -tyylistä nopeaa hypnoottista gospelia (Have Mercy On Me), saksofonivetoista funkkia (My Love Is Alive) ja oudohkoa kitarapsykedeliaa (It’s Alright). Kitaralikit ovat taidokkaita ja Hicksin laulu on sävykästä. Stevie Wonderilta, Hank Ballardilta, Jackie Wilsonilta ja Chuck Berryltä. Kyllähän miehet taitavasti ja vuosien rutiinilla musisoivat ja tavallaan myös hienosti ylläpitävät Beale Streetin 100-vuotista historiaa, johon Ericin sanoitukset, ainakin paikallistuntemusta omaaville, tuo mukavaa ja tuttua lisäväriä. Äänet voisivat olla Chessin studiosta peräisin, mutta ovat ehkä kuitenkin hieman nykyaikaisempia. Follow Your Stupid Little Dreams on 20-luvun rytmimusaa harpun säestyksellä. Myös levyn kansi muistuttaa pelottavissa määrin Bruce Springsteenin ”Born To Run” -albumin kantta. Blues News 4/2020 49 mivuotiaalle pojalleen kitaran ja tämä opetteli kitarariffejä ja -likkejä antaumuksella päästen soittamaan Cotton Clubille 13-vuotiaana. Instrumentaaleja levyllä on kolme, joista 421 South Main on Hicksin ja Eric Krasnon kitarakaksintaistelu. Albumilla kuultavat 10 kappaletta ovat kaikki ”pomon” eli kitaristiharpisti-solisti Eric Hughesin väsäämiä, ja kuten mainittua, on painotus Memphissoundissa, lievästi jug-bandiin, souliin, muutaman nuotin verran rokkiin ja vähänlaisesti bluesin suuntaan kääntyen. Blackberry Patch yltää levyn mukavuusmittarilla korkealle, kuistikamaa peltikitaralla esitettynä. Levyn bluessahtava Waiting For The Day rullaa myös kivasti, mistä iso kiitos kuuluu mukana mukavia puhisevalle huuliharpulle. Johnin omat sävellykset Little Bitty Woman ja Walked So Long ovat kelpo kappaleita. Daytripper (Lennon/McCartney) saa osakseen funkeimman koskaan kuullun versioinnin. Se koostui lainanumeroista mm. Hänen tekniset taitonsa ovat huippuluokkaa, mutta alkuperäisesitysten tasoon ei tulkinnoissa kyllä ylletä. Mutta tärkein kaikista on John Primer. Eli aitoon Chicagobluesiin. Hicksillä on selvä pyrkimys tulkita modernilla tavalla perinteistä bluesia ja halu soittaa monipuolisesti erilaista rytmimusiikkia. Louis Blues -teeman ympärillä esitettynä. Taidot kitaristina ja laulajana riittävät hyvinkin korkealle, mutta oma musiikillinen ääni tuntuu olevan vielä hakusessa
Parin rankemman raidan jälkeen kuullaan hiukan hempeämpää menoa muutaman kappaleen verran. 50 Blues News 4/2020 News ja Ike & Tina Turner -kierrätys Baby Get It On, jossa Mindin duettoparina kunnostautuu levyn kitaristi Randy Jacobs. Studiolevyihin verrattuna Andres Roots kuulostaa vapautuneemmalta. The White Owlsja The Iodine Brothers -bändien liiderinä. Gonea tarjoilee tiukkaa kitarointia Brennanin tukiessa menoa harpullaan. Musiikki on modernia laulettua bluesia, jossa on selkeitä lattarivaikutteita ja mausteena sopivasti soulia. Omista sävellyksistä selkein blues on sekavan oloinen Respect Your Woman, pakollinen balladi Lost taas parantaa maailmaa. Ärhäkän aloitusraidan jälkeen tarjoillaan tuhti bluesilla terästetty outlawkantrirock Still On Your Side. Brennan vieraili Geracin ”Why Did You Have To Go” -kiekolla (ks. Levy lähtee räjähtäen käyntiin ja olen kirjaimellisesti tipahtaa tuolilta, kun One More Last Time alkaa soida. Yleisön reaktioista päätellen hekin ovat samaa mieltä. Mikke Nöjd ROB TOGNONI Catfish Cake (MIG 02342) 35 vuotta bisneksessä mukana olleena ja reilun parinkymmenen levynsä näytöillä Rob Tognonia a.k.a. Slidekitaristina Roots on parasta A-luokkaa. Miehen omakätiset sävelmät tuodaan esiin riehakkaan rytmisesti ja sopivan herkistyneesti tunnelman niin vaatiessa. Edellisen levyn tapaan mukana on paljon muista yhteyksistä tuttuja nimiä, kuten Monster Mike Welch sekä Mike Mudcat Ward, ja sessioissa ovat pistäytyneet myös Walter Trout, Peter Ward ja Troy Gonea. Keväällä Andresin piti tehdä kymmenen keikan levynjulkaisukiertue Suomessa, mutta ikävä kyllä Korona-virus sotki suunnitelmat. Arviolevyjen pinosta löytyi Meksikossa syntyneen ja kasvaneen, nykyisin Houstonissa majapaikkaansa pitävän laulavan fonistin Evelyn Rubion keväällä ilmestynyt levy. Andresin naapurinpoikamainen riehakkuus välittyy loistavasti kuulijalle. Espanjaksi laulettu, John Lee Hooker -tyylisesti tulkittu ja dobrolla ryyditetty Besame Mucho on valintana erikoisin. Homma tuetaan ässäkitaristien David Grissomin ja Josh Skilarin voimin. Sävellykset ovat kahta poikkeusta lukuun ottamatta Geracin omia. Rob säveltää lähes kaikki kappaleensa ja vaikka monta levyä on ilmestynytkin, niin hänellä on ollut tapana kierrättää albumeilla paljon samoja kappaleita. Mitä tähän enää voisi sanoa kuin että Blues Has No Borders, ei musiikillisia eikä kielellisiä. Tällä tarkoittaen sitä, että ne ovat kaikki nämä vuodet pysyneet vakaasti samanlaisen rockpainotteisena. Musiikki on raivokasta suoraviivaista rockia bluesvivahtein, joka varmasti saa ansaittua vastakaikua määrätyissä piireissä. Riku Metelinen SISTER LUCILLE Alive (Endless Blues IDBLM 147641) Sister Lucille ei ole yksittäinen henkilö vaan solistinsa Kimberly Dillin ja kolmen säestysmiehensä muodostama yhtye. levy tutkailut. Bonuksena saamme vielä espanjankieliset versiot kappaleista He Did Me Wrong, But Did It Right, Cruel sekä Border Town, joista pidän enemmän kuin englanninkielisistä versioista. Onneksi ei sentään ihan kaikkien kappaleiden osalta, sillä pari räväkämpää raitaa on laitettu mukaan vaihtelua tuomaan. Kaikeksi onneksi tarjolla ei ole mitään fonituuttausta, sillä sellaista en ehkä jaksaisi kuunnella. Toinen rankempi sävellys, Mister, on sekin varsin mainio, Brennan pääsee esittelemään taitojaan myös harpistina. Tämä levy on ryhmän debyyttijulkaisu, mutta taustalta löytyy yli kahdenkymmenen vuoden soittokokemus. Tuottajana on ollut Larry Fucher ja taustalla soittaa muusikoita Phantom Blues Bandistä. Bändin sivuilla höpötettiin jotakin roots-rockista, vaikka selkeää rock-bluesiahan tämä on. Taltioinnit on tehty vuoden 2019 aikana Mississippissä, Skotlannissa ja Pärnussa. Etenkin Tognonin tuotantoon aiemmin sisältyneissä lainakappaleissa ovat kuuluneet vahvat Hendrixja Rory Gallagher -vaikutteet. Perinteistä bluesia Tognonin levyt eivät ole, mutta sitähän hän ei yritäkään väittää. Muutamat levyt ovat myös koottuja kokoelmia miehen aikaisemmilta julkaisuilta. Suurin positiivinen yllätys on kuitenkin Devil’s Eyes, joka onnistuneesti risteyttää iskelmällisiä ja jatsillisia elementtejä keskenään. Mikke Nöjd ANDRES ROOTS Mississippi To Loch Lomond (Roots Art 10) Andres Rootsin tuorein julkaisu pitää sisällään live-äänityksiä kentältä. Jos nyt unohdetaan rankkuus, tai siihen pyrkiminen, niin heti kun otteet ryhmällä rauhoittuvat, menokin paranee. Hempeimmissä eli hiukan hitaammissa sooloissa hänen musiikissaan on aistittavissa jopa Peter Greeniä tai Gary Moorea, loppujen ollessa sitten kaiketi miestä itseään. Aiemmilta levyiltä tutut kappaleet toimivat elävän yleisön edessä jopa paremmin kuin studioversioina. Hänen aikaisempaa tuotantoaan ovat pitkäsoitot ”Automarginados”, ”La Mujer Que Canta Blues” sekä ”Hombres”, joista viimeksi mainitusta on saatavana sekä espanjanettä englanninkieliset versiot. Massachusettsista kotoisin oleva laulaja-harpisti tunnetaan mm. Kitaristi Jamie Holdrenin kanssa duetoitu Think About You on modernia r&b:tä ja samoilla apajilla pelaa myös kiekon nimibiisi Alive. Geracin ensimmäisen albumin yhteistyökumppanina oli Sugar Ray Norcia ja toinen toteutettiin Boston Blues Allstarsin kera, tällä kertaa rikoskumppanina on Dennis Brennan. Kolmas hiukan rockimpaa menoa sisältävä kappale on Brennanin, Gonean ja Peter Wolfin kirjoittama Dead Man’s Shoes. Levyn ehdottomasti mielenkiintoisimmat raidat sijoittuvat loppupuolelle. No One Hears My Prayers on albumin parhaita siivuja, jossa Walter Trout soittaa liidit Peter Wardin hoitaessa komppipuolen. The Tasmanian Deviliä voisi hyvällä syyllä tituuleerata ”rokkikukoksi”, erityisesti, jos sitä peilaa miehen keikkoihin sekä levyjen ”tasapaksuun” tyyliin. Näin levynkin välityksellä keikoista nauttiminen toimii parempia aikoja odotellessa oikein mainiosti. Omaan makuuni musiikki on kyllä hiukan liian raskassoutuista, vaikka tyylikkäästihän Rob kitaraansa soittaa ja meno on aina vauhdikasta, lähes raivokasta kun triona mennään rumpali Mirko Kirchin sekä basisti Slawek Semeniukin tukemana. Mukaan valikoituneet kaksi lainaa kertonevat lukijoille enemmän kuin pitkätkään sepostukset, eli 99 Pounds (Ann Peebles) ja W-O-M-A-N (Etta James). Jari Kolari ANTHONY GERACI WITH DENNIS BRENNAN Daydreams In Blue (Shining Stone SSCD006) Anthony Geracin uusin levy saapui juuri sopivasti ennen lehden eräpäivää, ja tätä lukiessanne se lienee jo kaupoissa. TT Tarkiainen EVELYN RUBIO Crossing Borders (SeaSpeed Productions #) Lehtemme sivuilla on ansiokkaasti esitelty fonisteja menneiltä vuosilta, joten lienee paikallaan esitellä yksi hiukan tuoreempi fonisti. Hänhän tunnetusti osaa ottaa yleisönsä ilman turhia manöövereitä. Hän odottaakin innolla keikkamarkkinoiden avautumista ja aikoo aiempien vuosien tapaan esiintyä maassamme aktiivisesti. Äänessä on vain mies ja kitara, kaikki esitykset ovat instrumentaaleja. Voimakasluonteista rockbluesia ja funkkia löytyy siis runsain mitoin, kuten Won’t Give It, slidetetty See My Baby sekä Wanna’ Love You. Suurin osa levystä on rennon letkeää viihdettä sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Vuoden 2015 International Blues Challengessa ryhmä eteni semifinaalikierrokselle ja Memphisin Music Pioneer Awards 2016 -tapahtumassa se nimettiin vuoden lupaavimmaksi tulokkaaksi. Trout soittaa sellaisella asenteella ja tunteella, johon moni (nuorempi) kitaristi voi vain unelmoida pääsevänsä. Loppu levystä meneekin sitten nopeampien ja hitaampien kappaleiden vuorotteluna. BN #296) parissa kappaleessa
Hän tulkitsee hieman Little Richardin mieleen tuovan letkeän Tutti Frutti Bootyn. Soundit ovat erittäin hyvät. Pete Hoppula GRUNTING PIGS Having A Party (PMCD010, omakustanne) Röhkivät Possut on unkarilainen duo, jonka muodostavat laulaja/harpisti Mátyás Pribojszki ja kitaristi Ferenc Szász. Huuliharpistina hän on vakuuttava ja suoraa vertauskohtaa legendoista on vaikea nimetä. Pribojski on nuoreen ikäänsä suhteutettuna tehnyt mittavan uran bluesin ja huuliharpun parissa oman yhtyeen, big bandin ja nyt duon muodossa. Myös omat kolme sävellystä ovat hyviä. Eräs heistä on Abbevillen kaupungissa 1937 syntynyt Warren Schexnider, jonka aihepiirin ystävät ovat oppineet tuntemaan Warren Stormina jo 50-luvun puolivälin huitteilta lähtien. Tällä levyllä hän soittaa diatonista ja käyttää ykkös-, kakkosja kolmospositioita. ”Tattered & Torn” on Black Cat Bonesin neljäs pitkäsoitto. Allman Brothersien ohjelmistosta tutussa Earl Hines -sävellyksessä Jelly, Jelly hypätään syvään päähän ja sukelletaan syvälle sinisiin syvyyksiin. Prisoner’s Songin ohella niitä edustavat debyyttisinglen rokkaava kääntöpuoli Mama, Mama, Mama sekä molemmat kyljet vuoden 1959 kakkosneliviitosesta, r&b-letkeily Troubles, Troubles ja balladi In My Moments Of Sorrow. Washboard Samin Easy Ridin’ Mama menee jo Vaudevillen puolelle, samoin kuin Mance Lipscombin Sugar Babe. Bändin perustivat vuonna 2004 laulaja Charles Pitts ja basisisti Jeff Daniels. Stormin kotiseuturakkaus välittyy lisäksi mm. Johdannossa mainitsin lavean skaalan. Tähänastiset julkaisut, tämä mukaan lukien, ovat olleet laadukkaita. Prisoner’s Songin tapaista toista suurhittiä hän ei tosin enää tililleen merkkauttanut. Tässä on levy, joka sisältää aika laajalla skaalalla roots-musiikkia. Hänen tapauksessaan kulkureitin kohti populaarisuutta valaisi rokahtava versio vanhasta kantritraditionaalista Prisoner’s Song, joka nousi ilmestyessään 1958 Billboard Hot 100 -listalle. Lämminhenkisen kuuntelukokemuksen takaavat isäntäänsä merkittävästi nuoremmat mutta operointikenttänsä kokonaisvaltaisesti tuntevat ja pitkään myös yhdessä soittaneet louisianalaismuusikot, etunenässä kitaristi Roddie Romero, pianisti Eric Adcock sekä saksofonisti Derek Huston. Vai mitä sanotte Smiley Lewisin kappaleista Hook, Line And Sinker ja Mama Don’t Like. Selkeimmät osumat tulevat Billien kohdalle, kun ilmaisuun liittyy mukaan r&b-vaikutteita. Artthur Crudupin That’s All Right Mama on moneen kertaan versioitu, mutta ei tämäkään ole missään nimessä huono. Storm jatkoi tämän jälkeen musiikintekoa etupäässä seudullisilla pienlevymerkeillä. Adcockin völjyyn. Painopiste on kuitenkin ehdottomasti bluesissa. Sävellysja sanoituspuolen osaamista niin ikään, tästä hyvänä osoituksena kasarihenkisin AOR-sävyin tehty sielukkaan tulkinnan siivittämä Led To. Pari Jimmy Reediä on sopivaa lisää raitalistaan. Ilmiselvänä kaupallisena täkynä kiekon avaa C.C.R.-laina Long As I Can See The Light, jolle duettokaveriksi on kutsuttu John Fogerty itse. Näistä Drink From My Cup, My Everything ja Lost In The Wilderness ovat varsin käypäisiä numeroita ja olisi noita pari muutakin. Laulaja-lauluntekijä Yvette Landryn tuottamilla, huolella viimeistellyillä APO-äänitteillä Storm varsin ymmärrettävästi nojautuu kappaleisiin, jotka hän hallitsisi unissaankin: vanhoihin kotiseutunsa standardeihin, tulkiten levylle myös nipun uusintaluentoja omista Nasco-yhtiön varhaisaikaansaannoksistaan. Steve Rileyn ja C.C. Cold November nojaa meille niin tuttuun Hetki lyö -klassikkoon ja varsinainen erikoisuus on Ten Million Sisters, joka gospel-pitoisena toimii eräänlaisena hengennostattajana. Lopetuksena oleva jazzahtava minuutin mittainen Ode To Todd, Ella And Mike Ledbetter olisi voinut olla hiukan pidempikin, aineksia siinä ainakin olisi ollut. Louisianan ympäristössä ja etenkin sikäläisten tanssiklubien ahkerana viihdyttäjänä laulaja kuitenkin säilytti suosionsa. Onneksi se on levyllä (vähän) suppeampi ja toisaalta se lavea keskitie kutsuu välillä liikaakin luokseen. Blues News 4/2020 51 levy tutkailut Vaikka pääosan liidilaulusta hoitaa Brennan, pääsee Geraci ääneen yhdellä raidalla. Nykyisin miehistössä vaikuttavat edellä mainittujen lisäksi Richard Rivera (kitara), Gary David (kitara) ja Jerry Sommers (rummut). Ikäänsä nähden edelleen sykähdyttävän vitaalissa vireessä oleva Storm tosin taitaa jopa ottaa vokalistina erävoiton 8 vuotta myöhemmin syntyneestä kollegastaan. Kuten sanottu, Mátyás on maailmanluokan harpisti. Kitaristi Ferenc on niin ikään taitava ja saa duon kuulostamaan miellyttävältä. Vietettyään kuluvan 2010-luvun enimmäkseen hiljaiselellen sekä joitakin tee-se-itse -tuntuisia Jin-yhtiön cd:eitä julkaisten (tälläkin äänitteellä ajoittain esiintyvän fonisti Willie ”Tee” Trahamin ja Cypress-yhtyeen kanssa 2012 tehty ”Swamp Pop Jukebox” sekä teemaalbumi ”Country By Storm” 2018), on ”swamp popin kummisetä” pistäytynyt vihdoin myös astetta ammattimaisemmin toteutetuissa levytyssessioissa. Harri Haka BILLIE WILLIAMS Hell To Pay (omakustanne) Billie Willamsilla on jo mittava ura takanaan ja palkintojakin hän on vastaanottanut eri tahoilta. Viisikko vannoo maskuliinisen bluesrockin nimeen. Billie on ahertanut biisinteossa kaikilla levyn 11 raidalla vähintään toisena tekijänä. Uutta laajempaa nostetta toi 2000-luvulla liittyminen swamp pop -allstars-ryhmään Lil’ Band Of Gold mm. lempeällä swamp-poljennolla rullaavalla Domino-Bartholomew -vakiolla Let The Four Winds Blow, Bobby Charlesin tunteikkaalla kantrislovarilla Tennessee Blues, Earl Kingin Lonely Nightsilla, Slim Harpon Raining In My Heartilla sekä elämäniloisesti valssatulla Cookie & His Cupcakes -hitillä Mathilda, jolla kakkoslaulajana toimii kuulun Broussardin muusikkosuvun 80-luvun polveen lukeutuva Marc Broussard ja slidekitaristina Sonny Landreth. Dog Without A Bone on Americanaa ja Fat Mama Boogie vauhdikas menokappale. Soittotaitoa ryhmältä löytyy. Tällä levyllä kappaleet ovat pääasiassa lainoja, mutta hyvin valittuja. Albumilla on hyvät hetkensä, mutta toisaalta toiminta on sangen linjatonta. Gonea heittää liidit ja kappaleen tunnelataus on suorastaan käsin kosketeltava. Louisianassa keväällä 2019, enimmäkseen analogisella 2-raitalaitteistolla studiolivenä purkitettu ”Taking The World By Storm” saattaa jo tietyssä mielessä vaikuttaa konkarin testamentilta, mutta julkaisuna se on yhtä kaikki yhä korkealaatuinen. Huuliharpun osuus levyllä jää vain kahden raidan mittaiseksi ja sitä olisi saanut olla enemmän, mutta onneksi torvien mukana olo paikkaa asiaa mukavasti. Ehkä kuvaavinta soittotyylissä on, että hän on tehnyt kotiläksynsä ja luonut oman äänimaailman niin soittoon kuin lauluun. Erikoisuutena nousee esille roots-henkinen fuzz-kitaran liidaama Hell To Pay, joka lopussa menee jokseenkin sekavaksi, kun soittajia ilmaantuu aina vaan lisää. Viime aikoina on menestystä tullut Broadwaylta ja toimenkuvaan sopivat blues, jazz, rock, r&b, soul ja country. Riku Metelinen WARREN STORM Taking The World By Storm (APO CAPO 2026) Liekö swamp pop -sukujen elintavoissa sittenkin jotain erityisen terveellistä, sillä suhteutettuna muiden Pohjois-Amerikan musiikinlajien edustajiin juuri eteläisen Louisianan seudun pioneeriartisteista huomattava osa tuntuu olevan edelleen sangen vetreässä ja peräti levytyskelpoisessa iskussa vielä yli kasikymppisinä. Rock’n’rollin, rhythm’n’bluesin ja countryn risteysalueella sujuvasti sukkuloinut lahjakas laulaja ja monien instrumenttien, etenkin rumpujen soiton hallinnut Storm oli niitä sankaripersoonia, jotka edesauttoivat luomaan koko suoalueille ominaisen swamp pop -lajityypin. Nykymuodossaan se jää hiukan täytepalan oloiseksi. Mikke Nöjd BLACK CAT BONES Tattered & Torn (omakustanne) Black Cat Bones tulee Tucsonista, Arizonasta. Esimerkiksi avaussiivu Damn on aika jänskä groovebiisi, mutta sortuu kaoottisuuteen
Toisin sanoen itse kullekin tarjotaan vähän joka sorttia eikä punainen lanka ota hahmottuakseen. Levyllä kvartettia avustaa vakiovierailija, kosketinsoittaja Nick Vasquez. Kansikuva ei ole kovin myyvä, enkä sen perusteella ikimaailmassa olisi sitä ostanut. Levyllä on paljon hyviä hetkiä, mutta toiminnalle pitäisi löytyä yhtenäinen linja. Kolmantena oleva Rise Up on jo varmuuden maksimointia, sillä kolmikko muodostaa varsinaisen supertriplan. Biisissä on ajaton klassikkofiilis fiftaritai r&b-henkeen. Levyjä on alla useampiakin ja ne ovat keränneet ylistystä osakseen. Vaan onneksi ei jäänyt, sillä julkaisu on erinomainen. Netti kuitenkin kertoo, kuinka bändi yhdistelee bluesia ja rockia ennakkoluulottomasti. Akustinen Johnny Cashin myöhempien aikojen levytykset mieleen tuova Weary on välipala ennen viimeistä rutistusta. Edelleen balladi, mutta tyystin eri koulukuntaa on How Much I Love You So. Jos ei siis bluesia, niin mitä sitten. Hurjaääninen Rae (hänen otteissaan on ihan aikuisten oikeasti momenttia) ja hänen kuusimiehinen yhtyeensä ponnistavat Portlandin suunnasta. Don’t Look Now on hidas moderni blues, joka jumppaa kevyesti, eikä se vierasta funkyjäkään mausteita. Sekin sitten mureni, kun lopulta bändi osoittautui soittavan varsin hevisti. Cara Lippman), siellä hän teki melkoisen ruudikkaan esityksen biisistä Full Throttle. Koekuuntelu kristallisoi nopeaan, kenen korviin tämä passaa. Sittemmin selvisi, että kappale löytyy hänen debyyttialbumiltaan ja tämä ”Grit” on hänen toinen kiekkonsa. Hiukan tulee Brian Setzer Orchestra mieleen. ”The Devil May Care” on heidän esikoisjulkaisunsa. Funk tuntuu myös olevan lähellä tekijöiden sydäntä, tätä sortimenttia tarjotaan tiukkatempoisella Comin’ Back For Morella sekä herhiläismäisen levottomasti etenevällä Might As Well Be You’lla. Ensialkuun voi hylkykasaan nostaa suoraan ”rajut” jytärocknumerot Wrong Kind Of Love ja Get Right With The World, jotka ovat kökköjä. Ronskilla ja rotevalla bluesotteella mennään. Riku Metelinen LENY’S GIRL Walk Outside Again (omakustanne) Viisijäseninen aussibändi ei tarjoa levynkannessa minkään sortin informaatiota. Netissä tämä touhu määriteltiin high energy chickfronted indie bluesiksi, jos tuo vaikka avaisi toimenkuvaa jollekin. Ensin mainittua ei pelasta edes intron rupuisa slidekitarointi. Tähän suuntaan antaa kuitenkin viitteitä vahvaääninen, revittelevä ja herkästi kirkuva solisti Kasey McKenzie. Avausraidan tärkeyttä ei pidä missään nimessä väheksyä ja laittaa ensimmäiseksi kappaleeksi jotain yhdentekevää rallatusta. Mikke Nöjd RAE GORDON BAND Wrong Kind Of Love (omakustanne) Rae Gordon on pärjännyt hyvin mm. Seuraavaksi tulivat mieleen Jefferson Airplane ja Janis Joplin, vaikka eivät hekään kyllä näin raskaskätisiä olleet. Hän on myös kerännyt kiitosta pääroolistaan Evita-musikaalin Australiaversiossa. Mikke Nöjd AVEY GROUWS BAND The Devil May Care (omakustanne) Muutama vuosi sitten Jeni Grouws tapasi Chris Aveyn sekä Bryan Westin bluesjameissa, loppuvuodesta syntyi Avey Grouws -duo. Shufflekompin omaava Let Me Sing My Blues käynnistää loppupuoliskon. Muutamien keikkojen jälkeen West pyydettiin mukaan kuvioihin ja bändi alkoi hahmottua lopulliseen muotoonsa. Se, että kyseessä on näin kokenut ryhmä hämmentää sen takia, että levy on laadultaan kovin epätasainen. Hänellä on myös vahva ääni. Vielä kun loppuun saamme varsinaisen värisuoran, niin paketti on valmis. David). TT Tarkiainen CARA BEING BLUE Grit (omakustanne) Netin ihmeellisessä maailmassa törmäsin sattumalta nimeen Cara Being Blue (a.k.a. Jatkossa saadaan lisääkin bluesnumeroita, kuten You Don’t Wanna ja Old Feelin’. Luulen, että Avey Grouws Band on tiennyt tämän, sillä Come And Get This Love meinaa pudottaa minut tuolilta. Ensiksi mainittu tuo mieleen Angela Strehlin ja jälkimmäinen menee Janis Joplinin tontille. Otamme erittäin mieluusti lisävahvistuksia Blues News -toimituskuntaamme! Yhteydet: maiju59@hotmail.com / pete.hoppula@saunalahti.fi. Muutoin homma ikävä kyllä jää hieman valjun oloisesti keskentekoiseksi. Avey Grouws Bandin muodostavat nykyään laulaja Jeni Grouws, kitaristi Chris Avey, rumpali Bryan West sekä basisti Randy Leasman. Näistä Cara selviää liput liehuen, siitäkin huolimatta, että menossa on vähän mainstreamia. Raidalla on kaikin tavoin hyvä meininki ja ote. Mikäli Chris Avey vaikuttaa tutulta, niin hän on aiemmin soittanut The Avey Brothersissa sekä bluesikoni Big Pete Pearsonin bändissä. Lähes hiuksia nostattavan kuuntelukokemuksen jälkeen oli arvion laatija todellakin pihalla. Sitä seuraa ässäpari Let’s Take It Slow ja Long Road. Kiinnostaisiko juurimusiikista kirjoittaminen. Sitten otetaan aimo harppaus ihan toiseen suuntaan ja siirrytään balladeihin, jossa ryhmällä ja solistilla on paljonkin annettavaa. Muodikkaasti tätä voisi kutsua indiemusiikiksi, tai perinteisimmin katutai autotallirockiksi uusiaaltomaisin ja vähän raskaamman rockin maustein. Nimibiisi avaa kiekon komeasti bluesina, jota pillitkin vahvistavat. Kappale on todella vankka pelinavaus, jota seuraa tiukkaa kitarointia sisältävä nimikappale. Tulee roots-rockia (Crocodile Man), rock-bluesia (Leave Me In Flames), funkkia (My Doggie) sekä selkeää keskikaistaa (Skippin’ Stone). Ensivaikutelma vei minut 70ja 80-lukujen taitteeseen antaen muistokuvia ns. Mikke Nöjd SINUSTA BN-AVUSTAJA. Kaikki sävellykset ovat Aveyn ja Grouwsin kirjoittamia. Mutta blues sijansa saakoon. Muilta osin paletti leviää ylt’ympäriinsä. Levyn toinen blues Last Call onkin sitten tämän levyn kunkkuesitys. bluesviisuissa. Cara on ollut aktiivinen biisintekopuuhissa ja melkein kaikki levyn biisit ovat hänen nimissään. uudesta aallosta. Nytkin levy oli jäädä arviopinon hännille. Vaikka Grouws on bändin pääasiallinen solisti, pääsee myös Avey ääneen, sillä Dig What You Do on kaksikon duetto. Joo-o. Perusslovari Sea Of Blue on vielä aika tavanomainen esitys, jota latistaa pahoin kitaristin täysin tyylitön revittelysoolo. 52 Blues News 4/2020 levy tutkailut Believe (C. Pitts) ja surumielinen balladi Lone Lobo (G. Täytyy sanoa, että ”The Devil May Care” on yksi vakuuttavimmista debyyttialbumeista, mitä olen tällä presidenttikaudella kuullut. Päätösraita I Don't Care (jolla Jeff Daniels soittaa basson lisäksi kitaraja rumpuosuudet) luo mielikuvan Guns N’ Rosesista pyrkimässä soittamaan Blues Brothers -elokuvasta tuttuun Bob’s Country Bunkeriin – olkoon se tässä yhteydessä luokiteltavissa kehuksi. Viimeisenä oleva torvilla ryyditetty jazzahtava svengipala Two Days Off (And A Little Bit Of Liquor) jättää kuulijan hyvissä tunnelmissa asemalle. Pitkälti samaan seurakuntaan lukeutuu Got To Have You, joka on soulbluesia modernein ottein esitettynä. Biisi on aika hauskakin: joku ukko saa tässä todella kuulla kunniansa. Pittsin sinänsä täyteläinen ja hyvä lauluääni taidokkaalla soitannalla höystettynä tuo mieleen ajatuksen: ”Foreigner goes blues (or thinks they go blues)”. Hiukan All Your Love (I Miss Loving) -tyylisesti keinahteleva ja Otis Rushin tapaista kitarointia sisältävä Dirty Little Secret on lopun mieluisin kappale. Loppusuoralta irtoaa vielä vauhdikas country-rocker Some Fun, joka tietysti sujuu Nashvillen kasvatilta luontevasti. Nyt kannattaa alkaa höristellä korviaan! Biisi soi silkkana soulbluesina ja Raen solistilliset lahjat pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Yhdeksi iloiseksi ylläriksi muovautuu rytmikäs New Orleans -henkinen r&b-stompperi My Kinda Man, varsinkin vallaton piano on hieno. Sen sijaan How You Gonna on toista maata. Bluesia tämä ei parhaalla tahdollakaan ole, siitä muistuttaa ainoastaan ahkerasti soiva huuliharppu
Pelimannihenkinen polkka Ruotsalainen majatalo kulkee Esa Kuloniemen banjon ja Mooses Kuloniemen lennokkaan rumpukompin rytmittämänä. Sitarin voimallisesta läsnäolosta huolimatta intialaisuus ei korostu musiikista sen enempää kuin perisuomalaiset tai yhdistysvaltalaisetkaan sidosaineet. Puolen vuoden studiojaksolla hän on äänittänyt valtaosan levyllä kuultavista kielija kosketinsoittimista sekä tietenkin kantanut vastuunsa lauluja sovitustehtävistä. Vaikka mukana ei ole muita muusikoita kuin Haavisto, koosteesta on saatu yllättävän vaihtelevainen ja monipuolinen. Tulkintojen taso on kauttaaltaan korkeaa luokkaa, ja koko kattauksen päättää ylväästi kaunis Sleepin’ Walz, mikä toi mieleeni Sylvester Weaverin vuoden 1923 levytyksen Guitar Rag. Myös levyn eri palasten tunnelmat ovat miellyttävästi toisistaan poikkeavia. Valinnat ovat artistin saatesanoja siteeraten hänelle itselleen ”tärkeitä ja merkityksellisiä lauluja, välähdyksiä matkan varrelta”. Lainakappaleita on sopivasti kolmen laulun verran, ja ne ovat Blind Lemon Jeffersonin, Kokomo Arnoldin ja Tommy McClennanin levyiltä napatut Black Horse Blues, The Dirty Dozen ja Bottle (It) Up And Go. Kekseliäästi miehet ovat uudelleensovittaneet omaleimaiselle tyylilleen sopivaksi myös Doc ja Merle Watsonin levytyksenä useimmiten tunnetun amerikkalaisen perinnelaulun Black Mountain Rag. Tästä on Ismon hyvä jatkaa eteenpäin. Sillä kirjoitusvastuuta on myös ollut jakamassa levyn tuottaja ja äänittäjä Erkka Vepsä, itsekin lukuisissa bändija studiotaistoissa Eka Wekarana kouliutunut monitoimimies. Sovitukset ovat levyllä soittavan orkesterin käsialaa. Vinyylin avauspuoliskolla liikutaan maltillisemmissa, vuoristolaisja bluessävyisissä sfääreissä. Joe Hill Louisin ja Duster Bennettin mallinen one man band, kun käytössä ovat huuliharppu, kitara ja jalalla poljettava rumpusetti. Kova työ vaatii veronsa. Amerikantytön paluu kertoo kauniin surumielisen tarinan siirtolaisuudesta lieveilmiöineen. Jo Honey B. Levyn avaa surumielisyydessään haikean harras, Eero Grundströmin soittaman matkaharmoonin siivittämä Maantie. & T-Bonesin 80-luvun levytystuotantoon (nimellä In The Blinds) sisältynyt nimikkokappale Hobo Sapiens on puolestaan Kuloniemen tyylitaituruutta ilmeisimmillään. Osalla niistä on esillä mm. Hemmingin tarinat auttavat allekirjoittanuttakin ymmärtämään niitä ”Lännen kultamaahan” muuttaneita suvun jäseniä, joista vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen viimeinen tieto tuli amerikkalaiselta lakitoimistolta. Päätösinstrumentaalia lukuun ottamatta Ismo laulaa kaikilla muilla yhdellätoista musiikkikappaleella. Perttu Hemminki käsittelee sanoituksissaan siirtolaisten elämää kattavasti mitään kaunistelematta. Kovan luokan ammattilaisia kaikki tyynni. Lännen maata on tunnelmaltaan Aijalle tutunomaisesti bluesahtava, lisänään Esa Kuloniemen sinisävyinen resonaattorikitara. Tuottajina ovat toimineet Aija Puurtinen ja äänityksestä Finnvoxin studiolla vastannut Risto Hemmi. Koivisto on ottanut julkaisullaan käsittelyyn sekä suomeksi että englanniksi esitettyjä kantri-, beat-popja rock’n’roll-lainakappaleita. Tuote, mikä poikkeusolojen takia on äänitetty kokonaisuudessaan kotioloissa, on kehujen arvoinen. Vesa Walamies EMOLA-HATSINA STRING BAND Hobo Sapiens (Karkia Mistika KARMI-100) Korona-koettelemus on herättänyt maamme muusikoissa kaiken kurjuuden keskellä myös sangen odottamattomia innovatiivisuuden purkauksia. Välillä on kuultavissa kitaran ja huuliharpun soitteluita, ja paikoitellen Ismon instrumenttina on pelkkä kitara. Masterointi on Z-Tradingin Henri Nuorivaaran työtä. Kappaleiden taustalla kuullaan Kuloniemen lohtimia vintage-koneperkussioita, jotka saavat uhmakkaimmin vallan maanisella Varjolaivueella. Raskaspoljentoiseen riffiin pohjautuva Sulaan lyijyyn on silkkaa hittiainesta. Wuhuu! Huusi Airi kulkee reggaerytmisenä. Materiaalin parivaljakko on säveltänyt pääosin itse, sävyttäen kuuden esityksen LP-kattaustaan muutamilla trad.-sovituksilla. Blues News 4/2020 53 levy tutkailut ISMO HAAVISTO Hard Stompin’ Blues (Lake Water LWR04) Lahden ylpeys, bluesmies Ismo Haavisto on jälleen valmistanut levyn, mikä hänen kaikki kokoonpanonsa huomioon ottaen on järjestyksessään ainakin kymmenes. Loputtoman tuntuinen yli 10-minuuttinen ambient-hyökyaalto täyttää levyn kokeellisemmasta b-kyljestä yli puolet eikä kuulijaa muutenkaan päästetä nyt liian helpolla. Pohjimmiltaan se kuitenkin hengittää puhdasta kansanmusiikillista ilmaa, jota seostavat paitsi Kuloniemen varhaisiin esikuviin lukeutuneen John Faheyn oppeja ilmentävä, usein slidepohjainen kitaransoitto sekä runsaskätisesti efektoidut sähkisja sitar-osuudet, myös elokuvamusiikilliset kerrostumat. TT Tarkiainen AUKUSTI KOIVISTO Matkalla Sinne Jonnekin (AXK-005) Pälkäneen maisemista käsin musiikillista uraansa läpi 2010-luvun luonut Aukusti Koivisto on edennyt sooloartistina toisen omakustannealbumin virstanpylväälle. Instrumentaali Sudbury tango yhdistelee tangoa ja jazzia. Sävellyksistä vastaa Aija Puurtinen ja sanoituksista Perttu Hemminki. Arjen on täyttänyt raaka ja rankka työnteko. Pete Hoppula AIJA PUURTINEN & BROOKLYNIN SATU Lännen Maata (Turenki CD14200-86) ”Lännen Maata” kertoo Suomesta Pohjois-Amerikkaan muuttaneiden siirtolaisten elämästä eri vuosikymmenten ajalta iloineen ja suruineen. Siirtolaisten haaveista kertova Kohti länttä ja Kaliforniaa on countryn ja jazzin fuusio. Tehokkaimmillaan Emola-Hatsina String Bandin originelli tapa sommitella erilaista maailmanmusiikkia yhteen välittyy Mentun käsialaa olevalla pelkistetyn unenomaisella balladilla Hedelmätie. Joka yö me unessa ajetaan kulkee saman sävyisenä lisämausteenaan Selena Sillanpään viulu. Edellisen jatkeena session huipentaa 8 minuutin ajan ulkoavaruudesta kaapattujen rumpulooppien sekä Mad Max -henkeä lähestyvän petomaisen sähkökitaravoihkinnan keskellä vellova Punainen Saimaa. Shakin’ Stevens -kasarihitin You Drive Me Crazy kotimainen näkemys Sinusta sekaisin oon antaa kiekolle kannustavan, radioystävällisenkin lähtölaukauksen, josta Koiviston on luontevaa edetä yhä kunnianhimoisemmille rasteille. Itselleni uusi kokemus oli kuulla hänen musisoivan Sonny Boy kakkosen tutuksi tekemällä tavalla siten, että tallenne sisältää vain laulua ja harputtelua. Kielisoitintaiteilijoiden Esa Kuloniemen ja Antero Mentun muodostaman avantgarde-duon EmolaHatsina String Bandin instrumentaalinen ilmaisu on kieltämättä rohkean vaihtoehtoista. Elämä vieraassa maassa on ollut jatkuvaa taistelua paikasta yhteiskunnassa, jossa ajoittain vierasmaalaisen ihmisarvokin on kyseenalaistettu. Surkuhupaisa Sokea-Valde kertoo humpan tahtiin tarinaa suomalaisesta sitkeydestä. Syvän kunnioituksen vallassa kuuntelen Aija Puurtisen Brooklynin Sadun kanssa tekemää ”Lännen Maata”-kiekkoa. Lisäksi toistakymmentä vierailevaa muusikkoa, mm. Rytmisenä pohjana hänellä on ollut seuranaan basisti Juho Kulmalan ja rumpali Heikki Sandrénin muodostama paatunut komppiryhmä. Juice Leskisen käännössanoja hyödyntävä Elton Johnin Sinun laulusi (Your Song) tai viimeistään levyn päättävä Tie jatkuu äärettömiin (Wichita Lineman) ovat jo valmiita pudottamaan skeptisemmänkin kriitikon polvilleen nuoren KOTIMAAN KATSAUS. Esitysten aikajänne onkin huomattavan laaja, ottaen huomioon, ettei miellyttävällä, kantavalla äänellä varustettu 24-vuotias Koivisto ole vielä varsinaisesti iällä pilattu. Yhteydenpito kotimaahan on ollut harvasanaista, loppuen vuosien saatossa kokonaan. Huvituksia vähäisellä vapaa-ajalla ovat tarjonneet baarit, tanssihallit ja ilotalot. hammondisti Miikka Törmälä ja saksofonisti Jari Kankare täydentävät mielenkiintoista jälkeä aikaiseksi saaneen juurimusiikillisiskelmällisen työryhmän. Haiskuul romäns edustaa mainiosti kulkevaa, hilpeää kapakkajazzia
Rivakkatempoinen The Seeker saa maalaismusiikkivaikutteensa kaksineljäsosa -tahtilajista. Jälki on sen mukaista, että ehdottomasti nuo kannattaa ja täytyy viedä loppuun! The Cross-Tiesin musiikissa soi brittiblues, southern rock ja moderni Chicago-blues. Jussi on päättänyt hoitaa kaiken itse, kitaroinnista tinkimättä. Pete Hoppula ROCKING ROLLING LIVING LOVING BAND Ride Rider Ride (RRLL 2020) Kouvolan seudulla vaikuttava Rocking Rolling Living Loving Band vakuuttaa kuulijansa jälleen uudella levyllään. Demomaisuus on edelleen mukana, lopullinen miksaus ja viimeinen silaus biisien osalta on jätetty tekemättä. Jopa siinä määrin, että esimerkiksi Kyösti Mäkimattilan suomentaman vaikuttavan Särjettyjen maan (ruotsalaisen Weeping Willowsin Broken Promise Land) tai Ali Alikosken alkujaan Vesku Loirille kirjoittaman Alla ruosteisen kuun -beatin ansiosta villeimmät voisivat jo povata hänestä agenttien seuraavaa keulakuvaa. J.J. Ne bootsit olisivat toki numeroltaan suuret täytettäväksi, mutta omaehtoisesti ja määrätietoisesti eteenpäin askeltavalla Koivistolla on jo näillä näytöillään riittävästi jalanmittaa ainakin koesovitusta varten. halpiskitaroita ja -bassoja – kuin myös vahvistimia. Suru tulee basistin menehtymisen myötä. Pansteel-rumpusoundein maustettu Mystic DN vie karibialaistunnelmiin ja Gift maantieteellisesti luonnollisena jatkumona Mexicoon. Blazer on slaavilaissävyinen ralli, jossa balalaikat on korvattu onnistuneella tuplakitaroinnilla. Jerry Lee Lewisin malliin riuhtovilla Big Blon’ Babyllä ja Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Deella taipuvansa myös raspisempaan äänenkäyttöön. TT Tarkiainen WILLOW HERB Clean Standing Before The Blues (omakustanne) Willow Herb tulee itäsuomalaisuuden kehdosta Kainuusta. Tästä ansaitsevat ison plussan. Freddie’s The King todistaa kaikilla olevan saman esikuvan. Fictor Doolgood toki tuo esiin Wilko Johnson -diggailunkin. Tietynlaisena studiotekniikan harjoitelmanakin tätä voi pitää, koska taustat tulevat ”koneelta”. Yhteyden mieheen saa ainakin Facebookin kautta. Soittajat kertovat avoimesti käyttäneensä ns. Uskottavan täysimuotoinen musiikki on lähtöisin Keijo Vainikaisen kynästä ja miehen mukaan bändi on laajenemassa ainakin laulajan ja kosketinsoittajan muodossa. Aallon Rytmiorkesterilta lainatulta numerolla Kuinka monta kertaa. Niin ikään onnistunut ratkaisu on ollut levyttää uudelleen harvemmin muistettava Elviksen 60-luvun balladi In My Way. Levyn nimikappale on kasarihenkistä discoa ja jazzrockia yhdistelevä instrumentaali. Jos taso säilyy samana kuin tällä demolla, niin siitä vaan – hyvää on luvassa. Tyylipuhtaita rockballadeja ovat One Slow Dance ja tanakan kitara-urku äänivallin ryydittämä Danger Tonight. Aivan vastaavanlaista sädekehää Koivisto ei saa viritettyä rock’n’roll-voittoisiin englanninkielisiin näyttöihinsä, vaikka hän kyllä osoittaa mm. Tällä tuotoksella mukana ovat Daniel Sulasalmi (basso, laulu) ja Pertti Sulasalmi (rummut, laulu). Sellainen se on kiistatta myös Rytmi Urbano -nimen taakse kätkeytyvälle muusikkokollektiiville. Calen kappaleiden nimiä kertosäkeessään hyödyntävä Road To Escondido on melodinen country-rock. Muutoin liikutaan tymäkällä kitararock-linjalla RRLLB:lle tutunomaisella tyylikkyydellä. Totuttuun tapaan sävellyksistä ja sanoituksista vastaa kitaristi-laulaja Jari Rinne. Instrumentaalimusiikkiin tuo käy, jonkunhan kuitenkin pitää konekin ohjelmoida ja hoitaa äänitykset. Big Train edustaa sähköistä hillbillymeininkiä. Agents-levyiltä kertomansa mukaan nuoruuden oppia etsinyt artisti on sittemmin laajentanut tyylillistä reviiriään, mutta rautalankamainen pohjavire vaikuttaa yhä seuraavan häntä sangen uskollisesti. Kitaristina mies on ilmiömäinen ja musiikkityylit vaihtuvat soljuvasti vallalla olevan fiiliksen mukaan. Kalevala-Theme yhdistelee suomalaiskansallisia mollimelodioita jamaikalaisiin reggaerytmeihin. Aiemmilta äänitteiltä tuttu tuhti ja sävykäs etelän rock on saanut osakseen kehuja ja suitsutusta maamme rajojen ulkopuolellakin. TT Tarkiainen RYTMI URBANO Taika (omakustanne) Niinkin paljon sudenkuoppia sisältäväksi lajityypiksi ensimmäisellä kotimaisella laulettu juurimusiikki voi olla osaavissa käsissä tekijöilleen todellinen rikkauden sampo. Southern rock -vaikutteiden lisäksi kiekolla on kuultavissa sävyjä muistakin Jenkkilässä tunnetuista musiikkityyleistä. Ilmavana kantribillynä hölkkäävä Haunted By The Devil on kuitenkin vallan uskottava, omaleimainen luenta Marko Haaviston Paha vaanii -kappaleesta Vesa Haajan uusin, alkuperäistä kunnioittavin lyriikoin. ”Ride Rider Ride” on Rocking Rolling Living Loving Bandille ilon ja surun levy. That Heaven Vibe tarjoilee monipuolisen tyylikästä kitarointia eksoottisen twinpeaksmäisen pohjan päälle. Tässä daamissa on taikaa, ja se toimii. Kaiken kansan kanaville radiosoittoon ”Inner Sun” -levyltä kelpaisivat tarttuvan melodian siivittämä Bottle ja leppoisan reggaerytminen Stay. 54 Blues News 4/2020 levy tutkailut tulkitsijan pelottomuuden edessä. Kaiken kansan hitin veroista iskelmäminäänsä Koivisto tuo esiin muun muassa A. ”Inner Sun” on jälleen loistava osoitus noista taidoista. Kokoonpano on:. Puoli kolmen prinssi esittelee flamencokitarointia intialaisin sävyin. Iloa tuovat musiikin tekeminen ja siinä onnistuminen. Myös Pekka Gröhnin urkujen ylväästi koristama Rakkauden roisto lipuu tunnelmoivana, sopuisaan jamihenkeen sovitettuna soulbluesina, jolla Kiviharjun levollisen itsevarmana soiva ääni pääsee erityisiin oikeuksiinsa. Pete Hoppula JUSSI HÄMÄLÄINEN Inner Sun (omakustanne) Jussi Hämäläinen on jo aiemmin osoittanut levyillään ja keikoillaan hallitsevansa tyylija tilannetajun loistavasti. Ilkka Kuittinen ehti nauhoittaa rumpuklikin päälle basso-osuudet ennen kohtalokasta veneonnettomuutta syksyllä 2018. Vainikainen kitaroi tyylikkään tarkasti kuin nuori Eric Clapton tai Albert Järvinen. Vierailevina hahmoina kuullaan koskettimissa Pekka Gröhniä, shakereissä Juha Takasta ja saksofonissa kolmella raidalla Juho Hurskaista. Tälläisella seurakunnalla ei mennä metsään – tai ainakaan eksytä sinne. Täss siul on sellanen” kuvannee Jussi Hämäläisen osaamista mainiosti. Syvältä sielusta kumpuava musiikki ei tarvitse ilmentyäkseen kalliita merkkituotteita. Väinö Linnan Tuntematonta Sotilasta muunnellen siteerattuna: ”A mis sie tarviit oikein hyvää kitaristia. Treenikämpällä muokkaantuneet sovitukset on merkitty koko bändin nimiin. Aiemmin mies on tehnyt demomuotoisia levyjä pääosin omin päin. TT Tarkiainen THE CROSS-TIES Hotel Moderno (omakustanne) Keijo Vainikainen (kitara, laulu) on Cross-Tiesin primusmotor. Sielukkaan lattari-iskelmällinen Cora?on Roto saattaa vielä jossain määrin toisintaa aiempaa muistikuvaa Kiviharjun jazz-pitoisemmasta tuotannosta, mutta samalla sekin jo pohjustaa kuulijaa Rytmi Urbanon traditionaalisen r&b:n ehdoilla groovailevaan uuteen äänimaailmaan, joka saa toden teolla määräysvallan kappaleilla Taika toimii ja Timbuktu. ”Ride Rider Ride” onkin omistettu hänen muistolleen. Bluesin kohdalla sen ilmentymiseen tarvittiin pari ruuvia, metrinen lankku ja siihen sopiva pätkä rautalankaa. Jazzja r&b-kentällä jo hyvän aikaa operoinut, tätä nykyä myös Fat Chance -yhtyeessä vaikuttava laulaja Merikukka Kiviharju luotsaa tottunein ottein mittavan työhistorian vuosissa omaavaa pelimanniarmeijaansa, jossa kitaroista sekä cd-EP:n kaikkien neljän kappaleen sävelistä ja notkeasti suomeksi taittuvista sanoituksista vastaa Markku Pylkkänen, kontrabassoa soittaa Matti Hietala, rumpuja ja perkussioita Sami Vettenranta ja huuliharppua Ensio Takamäki
Vanhasta kansanlaulusta menevä Ajetaan viittäkymmentä esitetään sekin Jiin akustisille julkaisuille ominaiseen tapaan kielisoitinspesialisti Ilkka Vartiaisen banjon tanssittamana. Willow Herbin musiikissa päähuomio kiinnittyy abstraktin arkisiin teksteihin. ”Viimeiset Vanhat Hyvät Ajat” on luontevaa jatkumoa edeltäjilleen. Sanoituksissaan Kononen ei yritä siirtää kuulijaansa Amerikan ihmelandiaan tai muillekaan kaukomaille vaan hänen kuvauksensa ovat vilpittömän Suomi-keskeisiä. Albumin nimen Byman keksi keikkamatkalla Kuopioon, jossa paikallinen juontaja kuulutti solistin lavalle sanoin: ”Nyt tulee mies syvästä etelästä.” Levyn nimikappale on sankkaa southernrockia kymenlaaksolaisittain maustettuna. Singlenäkin julkaistu Tabac & tunteet on rockaava iskusävel. Kainuulaisesta työttömyyden ja muuttotappion riivamasta ympäristöstä eroon pääsemisestä lauloi jo Highway-yhtye vuonna 1980 Bob Segerin Get Out Of Denver -käännöksellään Ei kantsi jäädä Kuhmoon. Jos kysyntää on, varmaankin tätä ehdottomasti tutustumisen arvoista äänitettä painetaan lisää. Huolitellusti sekaan on ripoteltu myös kansanmusiikkipiirteitä, jota omaleimaistaa osaltaan vieraileva haitaristi Tapsa Kojo. Golden Days ja Elena muistuttavat rakenteeltaan niin huomattavissa määrin toisiaan, että levylle vierekkäin sijoitettuna ne pystyisi hyvinkin mieltämään yhdeksi teoskokonaisuudeksi. Siksi on johdonmukaista, että yhtye on aika ajoin ottanut asiakseen tehdä puhtaasti solistittomiakin albumeita. Levyn yleissävy on myös pohdiskeleva. The Charadesja The Doltones -yhtyeistä tunnettava Hannu Könönen, jonka tämänkertaiseksi soittimeksi on valikoitunut Viscount Legend -urut. Uusimman instrumentaalipitkäsoiton julkaisijana on toiminut Ruotsissa nykyisin operatiivista keskustaan pitävä Triola Records, joka on tuonut hiljattain markkinoille myös bändin varhaisempaa rautalankatuotantoa tupla-cd-antologialla ”A Collection Of Great Dance Songs”. Hänen lisäkseen Juha Heinosen (kitara), Pekka Tiilikaisen (kitara), Jori Venemiehen (basso) ja Mikko Lundin (rummut) muodostaman vakioryhmän vieraina esiintyvät niin ikään kiekolle useamman sävellyksen laatinut australialainen Martin Cilia, edellä mainitun kirjoittamalla slaavilaissävyisellä mollitwistnimikappaleella Guitar Town tunnistettavaan tapaansa kuusikielistä luritteleva Fatboy-kitaristi Hannu Kiviaho sekä mm. Yhtyeen musiikista kuultaa Myllykosken – nimittäin Pekan – musiikillinen vaikutus. Rautalangan evoluutio-oppiin on aina kuulunut ennakkoluuloton muista musiikinlajeista lainaaminen. Radiohittiainesta oleva Aina jonkun valon nään tuo rautalankakitaroineen mieleen Esa Pulliaisen johtaman Agentsin tuotokset. Kotomaan kielellä laulettuna blues on Willow Herbin kohdalla ennen kaikkea mielenlaatua kuvaava. Kainuulaisuutta kuvaavat Ilmari ”Iki” Kiannolta omittu ihmismielen kuvaus ja veikkohuovimainen musta huumori. Kotimaisista vaikuttajista esiin nousevat sekä tekstillisesti että musiikillisesti Tuomari Nurmio ja Kari Peitsamo sekä yleisilmeeltään, levynkansikuvaa myöten, naivismin mestari Martti ”Huuhaa” Innanen. Vuodesta 2008 saakka olemassa ollut Huojuva Lato -yhtye on tarjonnut aikaansaavalle taiteilijalle vakaarakenteisen työateljeen jo kuuden studiopitkäsoiton ajan. Albumin kymmenestä kappaleesta kahdeksan on Mika Bymanin kynästä lähtöisin, ja kaksi basisti Tero Tielisen musteella kirjoitettu. Toki musiikillisia viitteitä delta-, countryja hillcountybluesiin duolta löytyy. Turenkiyhtiölle aiemmin levyttäneelle kokoonpanolle uutuuskiekko on ensimmäinen Bluelightmerkillä. Beatmakersissa ajoittain tuuraavan soolokitaristin paikkaa vaalinut pitkän matkan taitaja Erkki Sutela on tarjonnut yhtyeen käyttöön kaksi jo 80-luvulla The Diamonds -orkesterin ohjelmistoon kaavailemaansa traditionaalista rautalankanumeroa. Singlen toinen kappale, Kantria ja kaljaa kertookin jo nimessään olennaisimman sisällöstään. Samoilla linjoilla liikutaan raidalla Minuu kutsuu kuolema. Liikuttavan arkisen lemmikinomistajan tarinan Freukkarien hengessä sanoiksi pukevalla Bertalla soittopelit vaihdetaan lennosta sähköisiksi. Ympäröivän ajankulun hetkeksi pysäyttäviin sanoituksiin kuuluu niin ikään heleä tilannekuvaus Auringonläikkä, joka sekoittaa rytmitykseen myös jamaikalaisia sävyjä. Folkpopahtava Kevään hopeinen virta rinnastuu niin tunnelmaltaan, soinnutukseltaan kuin mielikuvia tulvivalta sanoitukseltaan J. Tutut paikkakunnat seuraavat lyriikoissa toinen toistaan, Pirkanmaan seudun Sydänmaantieltä ja Tammerkosken sillalta Jyväskylän, Mikkelin ja Helsingin kautta aina Juurille Iijoen törmässä. Sitähän blues alkuperäisimmillään on. Freukkareita ei kuitenkaan tunnusteta suoranaiseksi esikuvaksi. Pete Hoppula MIKA BYMAN & KOVAT OTTEET Syvään Etelään (omakustanne) Mika Byman & Kovat Otteet tulee Kymenlaaksosta, tarkemmin Myllykoskelta. Heidän lisäkseen orkesterissa soittavat Rolf Jacksen (kitara) ja Mikko Huopainen (rummut). Mm. TT Tarkiainen HUOJUVA LATO Viimeiset Vanhat Hyvät Ajat (Bluelight BLR 33206 2) Kiitosta poikineen muusikon uransa ohella myös toimittajana ja kirjailijana ansioituneesta joensuulaisesta Suonna Konosesta on kasvanut viime vuosina suomalaisen mielenmaiseman huippumaalari, jonka musiikillisena aluskankaana ovat toimineet ensisijaisesti perinteiset folkja kantrisävelet. Beatmakers toteuttaa tätä ideologiaa esimerkiksi Gösta Sundqvistin nostalgiabuumia säyseästi parodioineella kappaleella 1963 – viisitoista vuotta myöhemmin sekä Moog-syntikkaepeli Gershon Kingsleyn säveltämällä ja Hot Butter -yhtyeen 70-luvun alussa maailmanlaajuiseksi hittikauhistukseksi nostattamalla Popcornilla. Tuolla samalla teemalla jatkaa Willow Herb, juna vie Kajaanista etelään. Yleisilmeeltään ”Syvään etelään” on vahvasti countryvaikutteinen unohtamatta herkempiäkään sävyjä. ”Clean Standing Before The Blues” pitää sisällään neljä raitaa raakaa inhorealismia. Mallikelpoiseksi Meksiko-viritteiseksi rautalangaksi on vääntynyt myös amerikkalaisen kantri-rockabillykokoonpanon Cigar Store Indiansin alkujaan Petri S. Sutela on myös osallistunut ”Guitar Town” -sessioihin täydentävänä instrumentalistina. Levystä on tehty ”Kymi-100” -säätiön tukemana viidensadan kappaleen painos. Karjalaisen tuotantoon. Huojuvan Ladon kantripopahtavan äänimaiseman täyttää lähes kauttaaltaan haikeus mutta ei synkkyys. Osaavat nuo itäisen Suomen kantrikarpaasitkin herkän puolensa näyttää, jos niikseen tulee. Muista duon teksteihin vaikuttaneista kirjailijoista tulevat mieleen pulp-kirjailija Jim Thompson ja gonzojournalisti Hunter S. TT Tarkiainen PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS Guitar Town (Triola JLCD 65) Lauletulla musiikillaan kiitettävän paljon kansallisten radiokanavien soittoaikaa viime aikoina haalinut Pekka Tiilikainen & Beatmakers on yhä sille päälle sattuessaan myös henkeen ja vereen aatteelleen omistautunut instrumentaalikokoonpano, jonka DNA rakentuu ennen kaikkea skandinaavisen ja brittiläisen rautalangan ydinainesosista. Vaikka Kononen ja kumppanit eivät voi nytkään välttyä jo kliseiltä tuntuvilta rinnastuksilta Freud Marx Engels & Jungiin sekä eritoten kulttiorkesterin edesmenneeseen keulahahmoon ja pääsanoittajaan Pekka Myllykoskeen, ovat Huojuvan Ladon aikaansaannokset itsenäisellä ja uurastuksella ansaittuja. Heikkinen (laulu, huuliharppu, kitara, basso, rummut) ja Veikko Toivakka (laulu, cajon, perkussiot, basso). Blues News 4/2020 55 levy tutkailut Kotimaan kartalle piirtyy taitavasti myös toinen käännösteos Vaaran laella, eli utuisesti Pohjois-Karjalan maastoihin haahuilemaan siirretty John Dillonin Mountain Range. Erityisen koskettavan Neil Young’maisen tulkinnan Huojuva Lato saa aikaiseksi laulaja-lauluntekijänä itsekin menestyneen sekä Jarkka Rissasen puolisona ja ”Väärnin Pappilan emäntänä” tunnetun Minna Kettusen kappaleesta Rakkaustähti. Thompson. Jälkimmäisen tapahtumat kytkeytyvät Kalle Päätalon elämään, Tom Russellin kirjoittamaan October In The Railroad Earth -kappaleeseen pohjautuen.. Outlaw-countryn diggailu silti yhdistää molempia ryhmiä. Yhteiskunnan muutoksia sopiikin aika ajoin pysähtyä Havukka-ahon ajattelijan lailla summaamaan, kuten nimikappaleella esimerkillisesti toimitaan: minne jäivät vanhat hyvät päivät, jolloin lentsu ei kaatanut maailmaa ja huoltamoiltakin sai huoltoa
Taustalla oli sentään merkittävä määrä ykkösluokan muusikoita, sovittajana ja johtajana Quincy Jones, pianistina Joe Zawinull ja kitaristina Kenny Burrell – vain joitakin mainitakseni. Lauloi hän mitä hyvänsä, hänen tulkintansa olivat aina pohjimmiltaan bluesia. The MES -kokoonpano (”Male Escort Service”) ei varmastikaan halua olla tahallaan ilkeä, mutta totta toinen puoli, sen musiikkia luonnehtiessa termi rautalanka taitaa sittenkin olla lanseerattu lähinnä median provosointitarkoituksiin. EP paljastaa jo otsikossaan tyylirepertuaarin laajentumisen sinisävyisempään mutta yhä tuntuvasti jazz-vivahteiseen suuntaan. Bändin nimi, The MES, kuitenkin kannattaa rustata saman tien ylös muistivihkoon! Pete Hoppula 90-luvun jälkipuolella levyttämä El Baile De La Cobra, jolla toisesta soolokitaraosuudesta vastaa cd:n viides arvovieras Kaarle Viikate. Uutuus esittelee Keskitapion nyt myös ensimmäistä kertaa laulajana. Kyllähän orkestroinnit, kuorojen käyttö ja sovitukset paisuivat 50-luvulla, mutta esitysten arvoa ne eivät todellakaan laskeneet. Beatmakers-levyille on tyypillisesti sisältynyt viitteitä Hurriganesista. Kimakat urkufillit sekä punk-rystyset ruvella roimitut surfkitarasoinnut solmivat lupaavasti nippuun levyn avaavaa She Can Surfia, kun taas I Can’t Sleep ja Just To Get Away unohtavat tyystin rantamenot ja jatkavat niiden sijaan riekkumista demonisena actionautotallirokkina. Everybody Loves Someone Sometimes on tietenkin Dean Martinia parhaimmillaan ja Louis Jordanin Is You Is Or Is You Ain’t My Baby jaksaa naurattaa UUSINTAJULKAISUT. Kitaristina Terho Keskitapio on jo aiemmin osoittanut teknisen taituruutensa, mutta nyt hän on saanut tilaisuuden kertoa monipuolisuudestaan. Myös solistina hänen otteensa kyllä kantaisivat vallan hyvin pidempikestoisenkin kuuntelukokemuksen. Säestyspuolella häntä ovat olleet studiossa sparraamassa ansioituneet pohjoissuomalaismuusikot, kosketinsoittaja Antti Lassila, basisti Hannu Rauduskoski ja rumpali Mikko Silander. Lionel Hamptonin bändin tyttölaulajasta nousi ”bluesin suuri diiva”. Cisse Häkkisen vuoden 1985 LP:n nimikkoraita, Albert Järvisen (salanimellä Viola Ahti) ideoima I Love You Anyway sopiikin näihin tarkoitusperiin oivallisesti. 56 Blues News 4/2020 levy tutkailut kokoonpanoja. Musiikin hän on kirjoittanut levylleen itse. Kyrillisin kirjaimin varustettu ??????. Jos joku, niin Dinah Washington on aatelisuutensa ansainnut. Ammennettavaa näyttää riittävän myös sen jäsenten soolomateriaaleista. Beatmakers-soolokitaristi Juha Heinosen omaa mollivoittoista säveltuotantoa taas edustavat haikea Song For Wendy sekä kalifornialaiseen aavekaupunkiin johtavalle ajoreitille maisemoitu The Road To Bodie. Jazzin puolella hän ei hävinnyt millimetriäkään Billie Holidaylle tai bluesin puolella Ruth Brownille. Doin’ The Right Thingin soljuessa vikkelänä West Coast -kitarajumpina ja Like A Roller Coasterin traditionaalisessa pikajunakompissa, kampeaa nimikappale My Blues Heart menosuuntaa kohti soul-bluesahtavaa ilmaisua. Kingin versiona. Pete Hoppula TERHO KESKITAPIO My Blues Heart (TKPRO-003, digijulkaisu) Osaavaksi jazzkitaristiksi syystäkin leimautunut rovaniemeläinen Terho Keskitapio on julkaissut tällä hetkellä vain suoratoistopalveluissa saatavilla olevan kolmannen soolohengentuotteensa ”My Blues Heart”. Pete Hoppula THE MES Garagia Surfaris (Male Escort Service, digijulkaisu) ”Suomalaisen rautalangan uusi aalto”, mitä kummaa nämä Konalan pienteollisuusalueen kellarien uumenista ihmisten ilmoille hiljan rohkaistuneet helsinkiläisnuorukaiset sillä tahtovat sanoa. Heidän bändihistorioistaan löytyy mm. Myös lainakappaleista on nuristu. Jo edelliselle ”Salaperäinen”-albumille versioitu, The Soundsilta aikoinaan äänittämättä jäänyt Johnny Liebkind -hituri Archipelago saa puolestaan perustellun uusintakierroksensa instrumentaalikimaran viehkona huipennuksena. Tuore viiden lauletun esityksen mittainen suoratoistojulkaisu samoin kuin sitä kesällä 2019 edeltänyt esikoisdigi-EP ”Icedrops” eivät ole toistaiseksi avanneet ryhmälle kaupallisten yhtiöiden ovia, mutta nykyhengen mukaisesti tuotannoltaan laadukas äänitetoiminta näyttää sujuvan siltä hyvin myös omin avuin. Tietysti tuo ”blues” hieman särähtää, sillä Washington oli lahjakkuus monella musiikkialalla. Link Wrayn myöhäisemmän tuotannon ja The Crampsin vanavedessä punnertava When It Hits kylmää sekin hyvällä tavalla selkäpiitä siloittelemattoman anarkistisella otteellaan. Neljän esityksen valikoimaansa Keskitapio on saanut vangittua hallitun otannan tyylillisestä kirjostaan. Hänhän tulkitsi sujuvasti niin jazzia, ikivihreitä kuin aikansa pop-melodioita – sitä bluesia tietenkään unohtamatta. Niinpä ehkä toinen kunnianimitys ”the queen of juke boxies” olisi osuvampi. Ei kai vain kyse olisi pottuilusta meille monelle niin harrasta taiteenlajia kohtaan. Such A Night on toisille Elviksen hitti, toisille taas alkuperäinen Clyde McPhatterin & The Driftersin versio se oikea. Tai sitten Nat ”King” Colen Unforgettable on ikimuistoinen (joko alkuperäisenä, tai hieman pervona duettona tyttärensä kanssa vuosikymmeniä Natin kuoleman jälkeen uudelleen miksattuna). Dinahin ensimmäinen megahitti Baby, Get Lost (v. Dinah Washingtonin ura alkoi jo 40-luvulla, eli silloin kun ”rhythm and blues keksittiin”. Mukana kuullaan myös muutamia vierailijoita lähinnä perkussioissa sekä taustalaulajina. Bluespiireissä Washingtonia on usein väheksytty liiasta viihteellisyydestä. Kaarle Viikate on käyttänyt lappeenrantalaista Matalapaine-studiota kun taas varsinainen bändi on hoitanut hommansa kotiseuduillaan Hämeenlinnan Sound Supremessa, äänittäen pohjaraidat kaikkiin kappaleisiin yhdessä päivässä vajaan 6 tunnin intensiivisessiossa. Wristshakersin ja Astman Brothersin tapaisia DINAH WASHINGTON A Rockin’ Good Way – Juke Box Pearls (Bear Family BCD17520) “The Queen Of The Blues”. Lähimpänä muusikon varhaisempia julkaisuja on funkjazzrockiin kallellaan oleva instrumentaali Are You Ready For The Heat. Lockdown-aikakaudelle ominaisesti kutsumuusikoiden osuudet ovat syntyneet eri osoitteissa ympäri maapalloa: Cilia on pysytellyt Australiassa ja Hannu Kiviaho luonnollisesti Ruotsissa. Ennen kaikkea 80ja 90-lukujen taitteen surf-vivahteisesta, 60-luvulle juontavasta garage-nosteesta (jota Suomessa ja muuallakin Euroopassa toivat aikoinaan vahvaeleisesti esiin mm. Reippaasti yli 40 listahittiä rhythm and blues -listoilla, toistakymmentä jopa ”jauhonaamojen” Billboardin pop-listoilla ei ole vähäinen saavutus. Suomi-rautiksen luomisperinteen keskiössä liikkuu edelleen Veikko Tuomen 60-luvun alun iskelmänä aikakirjoihin painettu Pentti Viherluodon Musta ruusu, jota esitti 80-luvun alussa Black Rose -nimellä vastaavaan tapaan myös orimattilalainen The Mustangs. Poikkeuksellisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta Pekka Tiilikainen & Beatmakers on pitänyt ihailtavalla tavalla kiinni julkaisutoiminnan ykkösprioriteetista, musiikkinsa säilymisestä kiinnostavana: vaikka bändiltä tuntuu ilmestyvän levyjä jopa yli vuosittaisen keskimääräistarpeen, niistä jokaisesta löytyy kuitenkin aina oma tutustumisen väärti pointtinsa. Onkohan moinen vähän ylitse lyövä arvonimi. The Cybermen ja Larry & The Lefthanded) suurimmat vaikutteensa napsiva orkesteri on kieltämättä hyvässä aallokossa, mutta sen harjalle pääsy jätettäköön vielä lähitulevaisuuden kypsymisen varaan. On tietysti selvää, että jos joku kappale on käynyt rakkaaksi juuri sellaisena kun sen on ensi kertaa kuullut, niin se on ”se ainoa oikea” versio: Kaikki (ainakin minun tuntemani) rakastavat Julie Londonin hittiä Cry Me A River – ja vähintäänkin elokuvasta ”The Girl Can’t Help It” (”Minkäpä tyttö sille voi” – suom.) The Plattersin Smoke Gets In Your Eyes on unohtumaton. kääntynee suomeksi muotoon ”diagnoosi”, mutta mitä sairauksia tässä punk-kaahailussa sitten ikinä tuleekaan määritellyksi, siitä ei taida saada itse pirukaan tolkkua. ’49) lienee bluesin harrastajille tutumpi B.B. Täkäläisen lehdistön mukaanhan se kuuluu ainoastaan Erja Lyytiselle! Ei vaan, vitsailu sikseen
Besmanin ja Hookerin yhteistyö jatkui vajaat neljä vuotta. Hän kuitenkin soitti klubihittinsä Boogie Chillenin. Kirklandin omat kappaleet That’s Alright ja It’s Time For Lovin’ To Be Done sisältyvät levylle, ja niissä Hooker säestää ja laulaa taustalla. Hookerin oma suosikki Wednesday Evening kertoo John Leen ja Alma Hopesin epäonnistuneesta avioliitosta. Toinen kiekko (kesäkuu 1949 – elokuu 1950) sisältää peräti viisi versiota Boogie Chillen #2:sta. Bernie Besmanin ja Johnny Kaplanin pieni Sensation-levy-yhtiö kiinnostui Hookerista, ja tämä sai kutsun studioon. Hookerin salanimiä olivat mm. Ennen hetken tuumimista sain jo vastauksen. Valkonaamojen Billboard-listoille Washington nousi toistakymmentä kertaa. Koska Besmanin levy-yhtiöllä ei ollut maanlaajuista levyjen jakeluverkostoa, yhteys otettiin Hollywoodissa majaa pitäviin Biharin veljeksiin, jotka julkaisivat Boogie Chillenin (B-puolella Sally Mae) omalla Modern-merkillään. Mustan yleisön keskuudessa hän oli kuitenkin supertähti. Ja tietenkin se on harkinnan arvoinen hankinta ”hooked on Hooker” -faneille, jollei näillä jo ole riittävästi Hooker-levytyksiä. Hookerin varhaistuotannosta on julkaistu myös Besmanin toimesta kolmen cd:n kokoelma ”Alternative Boogie: Early Studio Recordings 1948–1952 (Capitol Blues Collection, 1995). Äänitteiden tarkka diskografia on myös mukana, ja vähän turhankin paljon kuvia single-levyjen etiketeistä ja ääninauhojen sisällysluetteloista. Levy oli massiivinen hitti, ja se nousi Bilboardin R&Blistan ykköseksi helmikuussa 1949. Let Your Daddy Ridessa on mukana vaihteeksi myös pianosäestys. Hookerin elämänkerran (Charles Shaar Murray: ”Boogie Man, The Adventures Of John Lee Hooker In The American Twentieth Century” 1999) mukaan hän tapasi erään klubin ulkopuolella levykauppias Elmer Barbeen, ystävystyi tämän kanssa ja teki Barbeen levykaupan pikkustudiossa demolevyn, jota tarjottiin usealle levy-yhtiölle. Mutta laulajana Dinah Was-hington pyyhkii kaikesta huolimatta kaikilla lattiaa! Veijarina hän ei tosin pääse Martinin ja Jordanin tasolle, mutta eipä ole kukaan muukaan päässyt. Uusi Acen boksi on kuitenkin erinomainen esittely John Lee Hookerin varhaistuotannosta. Vahalle saatiin ensin kolme kappaletta: Sally Mae, Wednesday Morning ja War Is Over. Kappaleet saattoivat syntyä automatkalla öiselle studiolle, jossa sessio kesti vain pari tuntia. Hookerin omalla nimellä julkaistuista äänityksistä vuosilta 1948–52 on nyt ilmestynyt kolmen cd:n boksi. Blues News 4/2020 57 levy tutkailut edelleen joka kerta sen kuullessa. Henry’s Swing Club on Boogie Chillenia muistuttava veto, jossa Hooker kertoo tarinan Hastings Streetilta. Huckle Up Baby on nopea boogie, joka lienee saanut innoituksensa samana vuonna ilmestyneestä Paul Williamsin hitaammasta R&B-hitistä Hucklebuck. Timo Kauppinen THE COASTERS Rock (Bear Family BCD 17526) ”Eikö The Coasters ole muka maailman paras bändi”, tivasi muuan vanha tuttuni jo 80-luvulla. Silloin Washington sai toisen hittinsä myös sisäsiittoisen saarivaltakunnan listoille ja ”best of” -tyyppisiä kokoelmia alkoi tulvia markkinoille. Sillä oli huomattava vaikutus myös moneen nuoreen bluesartistiin, kuten Buddy Guyhyn ja Albert Collinsiin. Sinä aikana syntyivät mm. Kuvittelin hyllyssäni olevan lähes kaiken Washingtonin tuotannon, mutta yllätyksiäkin tältä Bear Familyn laadukkaalta ja komealla kansitaiteella somistetulta cd’ltä löytyi. Mississippin Clarksdalen lähistöllä syntynyt Hooker sai kitaraoppinsa kasvattiisältään William Moorelta. Nyt lienee tietokone vienyt jopa cd’n aseman. Levyn ainoa selvä floppi on kaksi versiota kappaleesta It Hurts Me So, jotka soittotaidoton Bernie Besman pilaa ”soittamalla” urkuja. R&B-listahitit I’m In The Mood ja Crawlin’ King Snake. Hoogie Boogie on vetävä instrumentaali, josta Magic Sam lienee ottanut mallia omissa vastaavissa menopaloissaan. Useat kappaleet on julkaistu aiemmin Modern-, Sensation-, Specialtytai Crownmerkeillä. Hooker vastasi ettei osaa, ajatellen ehkä, että kyseessä oli pianoboogie, joka oli suosittua 1930-luvulla. Sillä niitähän riittää. is the thing this year!” Siinähän riittää nappuloita painettaviksi... Boksin levyesitteessä bluestutkija Peter Guralnick ja musiikin professori Wayne Goins pohtivat Hookerin musiikin vetovoimaisuuden salaisuutta ja erittelevät hänen soittotekniikkaansa. Hookerista tuli kuitenkin levyjen ansiosta kuuma nimi, ja hänelle avautui Elmer Barbeen suhteiden avulla tilaisuus tehdä salanimillä ”kuutamolevytyksiä”, joista maksettiin käteisellä pimeästi. Hookerin hitistä I’m In The Mood on neljä eri versiota. Ne olivat kaikki blueseja, mutta Besman pyysi Hookeria soittamaan vielä boogieta, joka ehkä myisi paremmin Detroitin seudulla. Työn ohella hän keikkaili ahkerasti saavuttaen suosiota Detroitin mustan väestön huvittelualueella Hastings Streetillä ja muissa ”Black Bottomin” soittoruokaloissa. Kappale on erinomainen, mutta muutama versio vähemmin olisi luultavasti riittänyt muille kuin hardcore-faneille. Goin’ On Highway 51 on myös oivallinen deltablues-henkinen kappale. Täällä Siperian sivumaassa ei bluesin kuningattaresta tiedetty mitään ennen kuin Levi’s-farkkujen mainoksessa 90-luvulla soi Mad About The Boy (myöhempi ’62-versio). Ei turhan tärkeää kronologista linjausta, vaan viihdyttävä paketti ”maailman toiseksi parhaalta laulajalta” (anteeksi, pyrin yleensä olemaan olematta subjektiivinen, mutta Bessie Smithiähän ei voi kukaan ylittää – ja uskaltautuipa Dinahkin levyttämään nipun onnistuneita Bessie-tulkintoja). Hän esiintyi Memphisin bluesklubeilla 1930-luvulla ja työskenteli tehdastöissä monissa kaupungeissa, kunnes tuli Ford Motor Companyn palvelukseen Detroitiin vuonna 1948. Tosin Dinah tuntuu puuhaavan television korjaajan kanssa muutakin kuin sen katsomista. Ensimmäisessä sessiossa levytettiin Hookeria akustisesti ja soolona. Discogs-levysivustolla on tällä hetkellä tietoja Hookerin 74 originaalialbumista ja 452 kokoelma-albumista. Se on melko vapaalla kädellä koostettu lähes 80 minuuttinen läpileikkaus Dinah Washingtonin tuotannosta laidasta laitaan 40-luvulta 60-luvulle. Hän myös tekee omannäköiset versionsa Big Bill Broonzyn perinnekappaleesta Key To The Highway ja Sonny Boy (Lee) Williamsonin Bluebird Bluesista. Mukana ovat toki isoimmat hitit, mutta myös hauskat bluesit. Kolmannella levyllä (marraskuu 1950 – toukokuu 1952) Hookerin kanssa esiintyy muutamassa kappaleessa Little Eddie Kirkland, josta tuli Hookerin ystävä ja myöhemmin myös kiertuekaveri. ”No totta helvetissä on! Jos sä oot daun,. Kappaleesta War Is Over (Goodbye California) on kolme ja kappaleesta Build Myself A Cave neljä erilaista versiota. Montakohan toosaa täällä sarvikuonojen maassa tuolloin oli, jos se oli Amerikassakin ”se juttu”. Tämä kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille akustisesta bluesista ja boogiesta pitäville, jotka ovat Hookerin tuotantoon jo jonkin verran perehtyneitä. T.V. Texas Slim, Birmingham Sam, Boogie Man, Delta John ja Johnny Williams. Molemmat ovat kertoneet Boogie Chillenin olleen ensimmäinen kappale, jonka he opettelivat soittamaan kitaralla. Besmanin ja Hookerin välit olivat usein kireät. Hooker väittää, ettei hänelle maksettu juuri mitään Sensationja Modern-merkeillä julkaistuista kappaleista. Is The Thing (This Year) vuodelta ’53. Täällä vanhalla mantereella Dinah Washington pääsi “ritarivaltakunnan” listoille vasta kappaleella September In The Rain ’61, parisen vuotta sen ilmestyttyä Amerikassa. Tämä “A Rockin’ Good Way – Juke Box Pearls” ei nyt ole mikään varsinainen ”Greatest Hits” -tyyppinen kokoelma. Lähes poikkeuksetta laadukkaasti entisöityjä originaalikappaleita tai niiden vaihtoehtoisia ottoja on levyillä kaikkiaan 71, ja niistä 19 on ennen julkaisemattomia. ”Radio was great, but now it’s out of date. Oma suosikkini on aina ollut T.V. Varsinkin Biharin veljeksiä hän kuvaa paatuneiksi roistoiksi, jotka huijasivat lähes kaikkia artistejaan. Hooker soitti usein improvisoiden ja sanoitusta tunnelman mukaan muutellen. Tämän uuden boksin ensimmäinen cd sisältää äänityksiä ajalta syyskuusta 1948 huhtikuuhun 1949. Artistinimi keksittiin lennossa. Suurimmat hitit olivat What A Diff’rent A Day Makes sekä bluescrooner Brook Bentonin kanssa esitetyt duetot You Got What It Takes ja Rockin’ Good Way. Honey Aaltonen JOHN LEE HOOKER Documenting The Sensation Recordings 1948–52 (Ace JLHBox 019) John Lee Hooker aloitti levytysuransa 31-vuotiaana Detroitissa vuonna 1948. Tämän uskoisi kelpaavan kaikille vanhan hyvän ajan musiikin ystäville. Avausraitana on Sally Mae ja myös Boogie Chillen on mukana, samoin kuin Hobo Blues, Crawlin’ King Snake ja Burning Hell. Lisäksi Hookerin kappaleita on yli 2000:lla usean artistin yhteisalbumilla. Oli sitten Dinah Washington ennestään tuttu tai ei, tai pitipä sitten bluesista tai viihteestä
Ehkä syyttävä sormi voidaan osoittaa RCA:n markkinointiosastolle. Murheet haihtuu ja aurinko paistaa! Jos sä heräät pirteänä ja hyväntuulisena, niin paa Coasters soimaan! Sä oot entistäkin aurinkoisempi.” No helevetti, perusteluihin ei ollut juurikaan puuttumista! Olin täysin samaa mieltä. Kenny Carterilta on poimittu esiin julkaisematon Like A Big Bad Rain. Ikivihreitä pyöritellään Besame Muchon ja Brazilin myötä. Yleensä yritän välttää omien mieltymysteni tyrkyttämistä, mutta nyt en edes yritä. Olihan heillä Elvis ja nousevia countrykykyjä! Pienen Arock-merkin nauhoilta on poimittu muutama äänite. Hamiltonin RCA-debyytti Heartache (Hurry On By) on kuitenkin upea balladi. Tietysti sekaan mahtuvat myös Young Blood, Down In Mexico, Little Egypt, I’m Hog For You, Three Cool Cats, Along Came Jones ja Girls, Girls, Girls jopa kahtena versiona. Vähän kuin amerikkalainen versio siitä, jos Esa Pakarinen olisi ollut Kipparikvartetin solistina. Tiedättehän, vähän niin kuin Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihatussa. Voi olla, että Ace suunnittelee vastaavaa koostetta sieltä. Riot In Cell Block # 9, Framed tai Smokey Joe’s Cafe. Sitä ennen, ei muuta kuin Coasters soimaan ja bileet pystyyn – siitä eivät jortsut enää parane! Honey Aaltonen eri esittäjiä SOUL VOICES 60s Big Ballads (Kent CDKEND 490) New York toimi keskuksena otsikon mukaiselle soulin tyylilajille, johon kuului olennaisena osana vahvaääninen miesvokalisti ison orkesterin kanssa. – Kappaleet eivät olleet tarpeeksi ”rock”, vaan liikaa bluesia. Esimerkiksi edesmennyt lehtemme alan asiantuntija Juhani Ritvanen ei pitänyt bändiä doo-wopina lainkaan. (Ikään kuin ne eivät olisi enemmän rock kuin vaikkapa Besame Mucho tai Brazil). Tämä olikin niitä harvoja asioita, joista Ritvasen kanssa olimme eri mieltä. Larry Banksin kirjoittama ja Garry Shermanin sovittama kappale ei voi olla huono. Koosteelle on valittu esityksiä myös tunnetuilta artisteilta (Walter Jackson, Ben E. Kun hän levytti RCA:lle yhteensä 22 kappaletta, niin siitähän saisi kunnon koosteen omissa nimissä. Tony Mason tuli RCA:lle Carterin lähdettyä ja sai tuottajaksi George Kerrin, joka kirjoitti laatuballadin Seeing Is Believing. Jos levy kuin levy lähtee käyntiin kappaleella That Is Rock And Roll (suomeksi Rauli ”Badding” Somerjoen esittämä Näin käy Rock and roll), niin Hurriganesia lainatakseni: ”Pokerina ei pysty istuu kukaan, futarit alkaa kuitenkin väpättää!” Mukana ovat tietenkin megahitit Yakety Yak, Charlie Brown, Searchin’ ja Poison Ivy. Kun sain Coastersin ”20 Great Originalsin” levylautaselle, tuntui että pää räjähtää. Tähän voitaneen kehitellä (ainakin) kolme salaliittoteoriaa: – Väkivaltaan liittyviä sanoituksia ei suvaittu nuorison kuunneltaviksi. Viime lehdessä parjaamani Al Hibbler (Good For A Lifetime) on paketin viihteellisin vaihtoehto, mutta toimii tässä yhteydessä. Heillä kun ei ollut hurmaavia harmonioita eikä hienoja melodioita, kuten Oriolesilla tai Ravensilla – ainoastaan humoristisia rallatuksia. Yhteensä siis 32 täydellistä biletyskappaletta loistavalla soundilla ja upeilla kansilla! Tämän levyn myötä voidaan vihdoinkin unohtaa hip hop -bileet! Kunniamaininta kuuluu luonnollisesti myös säveltäjä/sanoittaja -parivaljakolle Mike Leiber ja Mike Stoller, joka oli rock’n’rollin tekijöistä ehkäpä nerokkain kaksikko ja pääosin vastuussa lähes kaikista näistäkin klassikoista. Charles Pinckneyn Just Outside Of Lonely oli tuolloin auttamattoman vanhanaikainen, mutta hyvä löytö kuitenkin koosteen laatijoilta. Kappaleethan levytettiin, kun bändin nimi oli vielä The Robins ja teki ns. novelty-yhtyeenä. Vain Freddie Scottin Where Does Love Go ja Lou Johnsonin Reach Out For Me pääsivät listojen hännille. Sydän ei tykyttänyt kitaristi Arto Pajukallion ansiosta. Tavarataloketju Valintatalon levypisteestä omanikin löysin. 58 Blues News 4/2020 levy tutkailut sielunmurheissa tai taloudellisissa ongelmissa, niin paa Coasters soimaan. Mutta eihän tämän mikään elämäkerta pitänyt olla, vaan levyesittely. Vaatimaton menestys sai RCA:n lopettamaan kokeilun tällä genrellä. Siitä huolimatta nuo varttuneemmalle väelle suunnatut hieman kyseenalaiset laulut julkaistiin myöhemmin myös Coastersin nimissä. Länsirannikko on jätetty kokonaan ulkopuolelle. James Carr tunnetaan deepsoulin mestarina, mutta vuonna -65 hän haki vielä tyyliään: Lover’s Competition on melkeinpä poppia. (Ikään kuin nykynuoriso kuuntelisi Coastersia tai ei olisi kuullut rap-teksteissä paljon pahempaakin). Riot In Cell Block #9 oli toki tuttu kappale Dr. Feelgoodin ja Commander Codyn levyiltä, mutta ulvovan sireenin ja takovan konetuliaseen jälkeen alkanut luenta vankilakapinasta oli jotain järisyttävää. Ja vielä 19 ilotulitusta oli jäljellä! Doo-wopin harrastajien keskuudessa Coastersiin on aina suhtauduttu kaksijakoisesti. aikuisviihdettä. Carterin tuotantoa on ripoteltu eri Acen kokoelmille. Sittemmin kuulin hänen laulavan The Blue Band -yhtyeessä, jonka kaikki keikat kävin sydän tykyttäen katsomassa. Bear Family on nyt ”Rocks”tai ”Rock” -sarjassaan vihdoinkin saanut ulos mainion kokoelman Coastersilta. Brook Bentonin kanssa ei onnistuttu eikä myöskään Roy Hamiltonin kanssa, ei ainakaan kaupallisesti. Ace on valinnut kokoelmalle näytteitä myös Philadelphiasta, Detroitista, Chicagosta ja yllättäen jopa Memphisistä. – Todennäköisin teoria lienee kuitenkin tunnettu saksalainen täystäsmällisyys. RCA yritti Sam Cooken kuoleman jälkeen löytää korvaajaa hänelle. Nykyisen Paasikiven aukion LP:ssä tuli vierailtua säännöllisesti työpäivän jälkeen. Kiitokset Acen työryhmälle siitä, että valinnoissa hittimateriaali on jätetty syrjään. 70-luvun lopulla Suomesta sai Coastersilta ainoastaan yhtä kokoelmaa, ”20 Great Originals”. Entinen Skyliners-solisti Jimmy Beaumont yritti soolouraa Bang-merkillä. Coastersiksi nimensä vaihtanut yhtye taas oli enemmän teininuorisolle tai juuri ajokortti-ikänsä saavuttaneille varhaisaikuisille suuntautunut. Ainoastaan hassun hauskana ns. Aarno Alén TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA:. King, Tommy Hunt, Clyde McPhatter). Vaan ei niin paljon hyvää, ettei moitteille riittäisi sanaa. Miksi pois ovat jääneet esim. Jos miinusmerkkejä halutaan nostaa esiin, niin yli puolet koosteen materiaalista on aikaisemmin julkaistu Acen toimesta. Tuorein esitys on vuodelta -73. Ei aina levyjen vuoksi (blueslevyjä oli parisenkymmentä), mutta vaikka tärkeilevän tietoisen asiakkaan tavoin niitä selailin, tuijottelin hyllyn yli tiskin takana puuhastelevaa jumalaista myyjätärtä. Vaikka KELA ei huippuliksoja maksanutkaan, oli pakko aina ostaa levy nähdäkseen myyjättären lumoavat silmät. You Got Too Much Going For You -kappaleelle Artie Butler loi spectormaisen sovituksen. Koosteen päättävä Junior Lewisin I Love You So Much on askeettinen, demoasteelle jäänyt balladi. Gene Burksin Can’t Stand Your Fooling Around on ehkä paketin sielukkain esitys. Toivottavasti Bear Family julkaisee seuraavaksi ”The Robins Rock” -cd:n. Kaikki olivat hittejä jopa takapajuisessa brittiläisessä kuningaskunnassa jo 50-luvun lopulla
Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! BN-lehden vuositilaus ja Finnish Blues Societyn jäsenyys vain 42 euroa ! BLUES NEWS / FBS RY www.bluesnews.fi FBS ry järjestää: TRIBUUTTI-ILTA ELVIS PRESLEYLLE! MASA SALORANTA PETE NÄSMAN THE RELICS ROCK-OLA LA 7.11.2020 klo 19 MALMITALO Ala-Malmin tori 1, Helsinki Liput 21,50 € (www.lippu.fi) BNmainos_A4_2020b.indd 1 30.7.2020 15:44:13 20001 PAL:VKO 2020-14 197301-2001 20002 PAL:VKO 2020-22 197301-2002 20003 PAL:VKO 2020-32 197301-2003 20004 PAL:VKO 2020-40 197301-2004 20005 PAL:VKO 2020-49 197301-2005 20006 PAL:VKO 2021-07 197301-2006 BN_viivakoodit_2020.indd 1 27.1.2020 12.04