Pure rock’n’roll! / Crazy Rock Boys / Divarien helmiä / Bluesmaantietoa / Hurriganes! Pure rock’n’roll! / Crazy Rock Boys / Divarien helmiä / Bluesmaantietoa / Hurriganes! Bob Dylan 80 vuotta, osa 2 / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut Bob Dylan 80 vuotta, osa 2 / Unohdetut albumit / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut 197301-21-04 ISSN 0784-7726 N:o 310 (4/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta N:o 310 (4/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta Haastatteluja: Haastatteluja: INETTA VISOR INETTA VISOR HESSU HEINONEN HESSU HEINONEN NASTOLAN BLUESPOJAT NASTOLAN BLUESPOJAT PAPA’S PARADISE PAPA’S PARADISE VESA HAAJA VESA HAAJA JJ NYBERGH JJ NYBERGH R&B:n merkkihahmoja: R&B:n merkkihahmoja: ROY HAMILTON ROY HAMILTON Muistoissamme: Muistoissamme: PAUL OSCHER PAUL OSCHER GENE TAYLOR GENE TAYLOR HENRIK GRANÖ HENRIK GRANÖ
Se syö myös vähän soundia. – Luulen, että yksi sellainen on olemassa Detroitista. Kun esiinnyn yksin, minun ei tarvitse väitellä bändin kanssa, ja jos teen virheen, se on oma virheeni. Blue Horizon on julkaissut levyn myös cd:nä, johon sisältyy muutama ylimääräinen raita. – Se oli englantilaista tuotantoa, ja koska he halusivat näyttää vain mustia esiintyjiä, minut rajattiin kuvasta pois, mutta minun voi kyllä kuulla soittavan huuliharppua Muddyn taustalla ainakin 19 Years Oldja Hoochie Coochie Man -kappaleissa. – Se huolestuttaa minua välillä. Yhtenä päivänä päätin ennen keikkaa ottaa suihkun klubilla ja sain suihkutella rauhassa hetken ennen kuin klubin johtaja tuli koputtelemaan ovelle. Se kuvattiin Theresa’s Loungessa vuoden 1970 paikkeilla. – Pedaalilaudallani on kaksi pedaalia kitaralle, toinen niistä antaa 12-kielisen kitaran soundin, sekä yksi huuliharpulle, ja ne on kytketty. – Vuonna 2001. Olimme käyttäneet hänen autoaan keikkareissuilla ja minun piti auton ja kuljettajan menetyksen vuoksi peruuttaa 13 esiintymistä. Jokainen kantoi asetta. Johnny Young taas oli mukava kaveri. On hienoa, että vielä löytyy julkaisematonta materiaalia. – Kyllä, soitimme 21 peräkkäistä iltaa Mr Kelly’sissä. Uskotko, että siltä ajalta kun soitit Muddy Watersin bändissä on vielä julkaisemattomia nauhoja. Myöhemmin mukaan tulivat Willie Smith, Pinetop Perkins ja Calvin Jones, jotka olivat persoonina erilaisia. Myöhemmin aloit julkaista kasetteja ja cdlevyjä omalla nimelläsi. Myös Earl Hooker ja Louis Myers olivat hyviä kitaristeja. Olet tehnyt Johnny Youngin kanssa Blue Horizonille levyn New Yorkissa. Eräältä festivaalilta minua pyydettiin tulemaan yksin, jos en pysty saapumaan bändini kanssa. Otis Spann soitti sessiossa pianoa ja mukana olivat myös Sam Lawhorn ja rumpali S.P. – Kyllä, vuonna 1968. Muddyn bändi oli omaa luokkaansa niihin aikoihin, kun Luther Georgia Boy Snake Johnson, Spann ja S.P. Näytät käyttävän langatonta systeemiä. En halua muuttaa takaisin New Yorkiin. Se on mielenkiintoinen video. – Kyllä, vuonna 1996 cd:t ”The Deep Blues of Paul Oscher” ja ”Knocking On The Devil’s Door”, jonka nimikappaleen olen kirjoittanut itse. Esiinnyn pääasiassa bluesfestivaaleilla, en niinkään paikallisissa klubeissa. Hän asui lähellä Muddyn taloa, ja hänellä oli valkoinen vaimo, mikä oli harvinaista siihen aikaan. Hän komensi minut ulos sanoen, ettei kukaan ole käyttänyt suihkua sen jälkeen, kun Sinatra oli ollut klubissa keikalla, ja sitä paitsi alakerrassa päivällistä syövien ravintolavieraiden niskaan tippuu vettä. Aikaisemmin minulla oli ongelmia joka puolella lavaa risteilevien piuhojen kanssa. Muddyn kitaristi Pee Wee Madison oli tyylikäs. Se oli kovien miesten orkesteri. – Vaimoni sai töitä Kaliforniasta ja minäkin muutin sinne. Sen esiintymisen jälkeen myin 65 cd:tä ja päätin, että jatkan samaan malliin. Klubi oli siihen aikaan Chicagon hienoin, ja siellä esiintyivät sellaiset nimet kuin Frank Sinatra ja Nancy Wilson. Ash Grovessa kuvattu video on kuitenkin ainoa, jolla voi oikeasti nähdä ja kuulla minun soittavan huuliharppua Muddyn kanssa. Sitten muutit Kaliforniaan. 6 Blues News 4/2021 Olitko mukana myös Chessin ”Live At Mr Kelly’s” -levyllä, joka on tehty 70-luvun alkupuolella. Siellä on liian kylmä ja lunta. Sam oli erittäin hyvä kitaristi. Tunnen kaverin, jolla se on, mutta en ole kuullut suunnitelmista julkaista sitä. Leary. Samoihin aikoihin Kaliforniassa Ash Grove -klubissa kuvattiin toinenkin video, jonka on alun perin julkaissut Wolfgang’s Vault ja joka nykyisin löytyy myös YouTubesta. Käytätkö kaikua huuliharpussa. Se oli Muddyn uran käänteentekevä kiinnitys. George Smith on siinä mukana. Johnny kuulostaa samalta kuin Muddy. Olit mukana Buddy Guyn ja Muddy Watersin kanssa myös Harvey Cokelissin vuonna 1972 julkaistussa dokumenttielokuvassa, joka käsitteli Chicago Bluesia. Olin esiintynyt erään kitaristin kanssa, joka jäi kiinni rattijuoppoudesta ja menetti ajokorttinsa. En ole aina varma, toimiiko se. Leary olivat mukana. Länsirannikolla olen tehnyt cd:n Mark Hummelin ja Johnny Dyerin kanssa. Milloin aloitit esiintymisen yksin
Niitä ruvettiin tilailemaan, meillä oli hitosti konsertteja, saattoi olla yhdellä kevätkaudella viisikin jenkkibändiä. Työhommissa postissa olin vuosia työsuojeluasiamies ja luottamusmies, että tällainen järjestöhomma oli tuttua. Ei se kitara ollut mun laji. Kokonaisuus tietysti ratkaisee. levy. Muita perustajajäseniä olivat Veli-Matti Pylvinen ja Jouko Salmi, Walamiehen Vesa oli myös siinä keskeisessä roolissa. Sitten kun kuulin huuliharpisteja, jonniin verran oli brittibluesissakin niitä, kiinnosti. Toka taisi olla ”Moanin’ In The Moonlight”, Howlin’ Wolfin 50-luvun kappaleista koostuva. – Mä olen tämmöinen harrastaja, soittaja, ja siinä ohessa on tullut sitten se, jos nyt halutaan käyttää sanaa promoottori. Legendaarisia ovat ne jutut, kun keskisuomalaista Blues Live! -yhdistystä lukuisine tapahtumineen ja syysfestareineen sen koko yli 40-vuotisen taipaleen ajan vetänyttä puheenjohtajaa on jahdattu postinjakelureitin varrelta jonkin yhdistyksen toimintaan liittyvän kiireellisen asian vuoksi. 8 Blues News 4/2021 MAIJU LASOLA B lues-Hessu, Postimies, Keski-Suomen Mick Jagger, Viimeinen Mohikaani, Shamaani. Jyväskylässä oli tuolloin jazzja folk-toimintaa, niin tuli luontevasti idea Antsu Perttusen ja Kari Kaijanahon kanssa, että bluespuolellakin pitäisi järjestää jonkinlainen tapahtuma. Selkeällä ja varmasti osin määrätietoisella ja perusteellisella perehtymisellä maustettu tie on kulkenut avoimen uteliaana ja tarmokkaana läpi vuosikymmenien. Pienellä varoitusajalla siis ja siitä se lähti viemään! Silloin ajattelin, että joutavat nuo poliittiset harrastukset jäädä pois. Joku kysyi vielä vaaliehdokkaaksikin, mutta sanoin etten lähde, tunnen mielekkäämmäksi nämä musiikkitoiminnat. luonnon ihmeisiin, kirjallisuuteen ja Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloon on sammumaton. Ja roots-musiikissa puhuu ylipäätään jotenkin ihmisen ääni. Ruvettiin järkkäämään konsertteja, pienimuotoisia jameja ja esitelmätilaisuuksia, joissa levynäyttein esiteltiin artisteja. Ensimmäisten harppujen hommaamisen jälkeen sitä Wolfin levyä tuli paljon kuunneltua ja soitettua päälle. Lempinimet kertovat kantajistaan usein jo paljon, näin Heikki ”Hessu” Heinosenkin tapauksessa. Olin kuuntelija ja kyllähän mä levyjen mukana lauleskelin, hommasin ensimmäiset huuliharput ja soitin sitten levyjen mukana. Mutta vauhtiin päästyään herrasta muotoutui vuosikymmenien saatossa sen kummemmin tavoittelematta ei pelkästään Keski-Suomeen, vaan persoonallinen vaikuttaja koko Suomen roots-musiikkikenttään. Se vetosi enemmän, Wolfhan on rytminen harpisti, soittaa omalla soundillaan, se tuntui että aiaiaiaiai... – Silloin oli tarjolla paljon artisteja, Kala-Hande Salakka toi maahan jenkkibändejä Itäja Länsirannikolta. Ja jälkiä on jäänyt; laulaja-huuliharpistina sarkaa jo 60-luvulta lähtien kyntänyt, ilman sen suurempaa meteliä itsestään pitänyt herra Heinonen on ehtinyt elämän saroillaan jo moneen. Ulkoiselle tyylilleenkin aina ja kaikkialla uskollinen hahmo, Keski-Suomen Mick Jagger on ehtinyt vuosien varrella puuhata myös paljon muuta; kiinnostus mm. Ennen Blues Live!ähän meillä oli Jyväskylässä Finnish Blues Societyn paikallisosasto, 1975 lähtien. Ne menivät yleisöön kohtuullisesti, eivätkä olleet hinnankiroissa ne bändit. tapahtumakokemuksista ovat mielenkiintoista ja ehdottomasti tutustumisen arvoisen hykerryttävää luettavaa. ”Järjestelijäksi” syntynyt, BN-toimittajan tarjoamaa promoottori-titteliä hieman karsastava Hessu on siis ehtinyt olla mukana monissa jännittävissäkin kiemuroissa. Kaikki nämä rokkenroll-miehetkin jos ajatellaan, niin Elviksellä oli blues-kappaleita, Little Richardilla, Eddie Cochranilla, Bo Diddleylla, olihan siinä tällaisia vaiheita ennen kuin tilasin ensimmäiset Chicago-blues-tyyppiset levyt vuonna 1965. Joskus on vaikea sanoa, mikä asia kehenkin ihmiseen vetoaa. Olinhan mä poliittisestikin aktiivinen 70-luvulla, tunnetusti vasemmistolainen, kunnes tympäännyin niihin poliittisiin kiistoihin. Mutta tommonen järjestelijä olen, isäkin oli sellainen järjestelijä. Samaan aikaan hän on uurtanut uraa soittajana ja laulajana, vuosikymmenien mittaan lukuisissa kokoonpanoissa. Blues Live! -yhdistys perustettiin alkusyksystä 1981 ja ensimmäinen festari pidettiin heti perään syyskuussa 1981. Otettiinhan me takkiinkin vuosien varrella, mutta yhdistyskavereiden kanssa päätettiin, ettei luovuteta, mennään pankkiin ja avataan luotollinen tili, järjestetään tukikonsertteja ja maksetaan velat pois. historiikkiin taltioidut monipolviset tarinat pienen yhdistyksen alkuajoista ja selviytymisestä tapahtumatantereilla, maailmantähtien Suomeen roudaamisesta ja festariym. Se vaan sitten osui, se huuliharppu. Hessun ja kumppaneiden em. Mutta annetaan toki tarinamestari-Hessun (uusi lempinimi?) nyt tässäkin itse kertoa: – Kotona oli Landola-kitara, kuuntelin silloin alkuun Elviksen levyjä ja olin soittavinani mukana, enhän mä mitään osannut, keinuttelin siinä itseäni musiikin mukana. Sitten alkoi olla jo erilaisia bändikokoonpanojakin. Blues Live!n artistitarjonnan monipuolisuus, kansainvälisyys ja laadukkuus on aikaansaanut festarin kasvun kokoaan suuremmaksi. Talkootyötä tehtiin ja käytiin Leivonmä”TAVALLISESTA TARINASTA” ”KESKEISEKSI ”TAVALLISESTA TARINASTA” ”KESKEISEKSI VAIKUTTAJAKSI” VAIKUTTAJAKSI” Hessun polku bluesin salojen syövereissä on ollut pitkä, ei kuitenkaan perin mutkainen. Mulle on tärkeää myös lauluääni, ja se että se vetoaa. Taisi olla ensimmäinen musta blueslevy, kun tuli tilattua, ”Best Of Muddy Waters”, siinä tietysti Little Walter harpussa. tuoretta historiikkia, arvio kirjasta löytyy myös tästä lehdestä. Blues-Hessun alkumatka roots-musiikin pariin on ollut 60-luvulta lähtien levykuunteluineen ja soittoharrastusherätyksineen tietyssä mielessä ”se tavallinen tarina”. Sari Aution kirjoittaman Blues Live! -historiikin (Jyväskylän bluesihme! Blues Live! ry 40 vuotta) ilmestyttyä kuluneena keväänä oli niin sanotusti bluesinselvää tarttua tilaisuuteen ja kysellä Hessulta pitkään kokemukseen perustuvia ajatuksia bluesista ja vähän muustakin! Jutussa on haastattelun ohella hyödynnetty em. Blues-ympyröissä mukana jo vuosikymmeniä ollut soittaja-laulaja-”järjestelijä” Hessu Heinonen on kantanut postilaukkuaan päätyössään postilaitoksen palveluksessa yhteensä kaksi kertaa maapallon ympäri ulottuvan matkan. Soittoharrastuksen myötä tuli tapahtumien järjestäminen. Musisoinnin ohella kiistatta näkyvimmin hän on ollut esillä jo 40-vuotisen historian omaavan, Jyväskylässä vuosittain järjestetyn Blues Live! -festarin veturina ja kyseistä tapahtumaa sekä muita alueen blues-roots-tapahtumia järjestäneen Blues Live! -yhdistyksen puheenjohtajana. Että sitä taivutetaan ja sitten istuu sävelet kohdilleen. Huomasin siinä, että olisi pitänyt olla eri sävellajin huuliharppuja enemmän, että tämä komppi menee tästä sävellajista, jaa-a, huuliharppu pitääkin olla eri sävellajia, eri duuria
Genen ollessa 15-vuotias hän menetti traagisesti molemmat vanhempansa ja veljensä, jääden orvoksi. Hite oli esitellyt itsensä ja sanonut haluavansa auttaa tätä urallaan. Kyseessä oli myös Rollarien kaikkien aikojen debyyttikeikka Pohjois-Amerikan maaperällä. T-Bone svengasi jokaisella solullaan ja sai yleisön laulamaan mukana, läpi keikan. Eräänä hauskana Big Joe -muistona Gene kertoi, kuinka Turner oli ollut New York Cityssä juhlimassa parhaan ystävänä Doc Pomusin synttäreitä ja paikalla oli ollut myös muuan Jimmy Page, joka oli tullut esittäytymään huonokuuloiselle Joelle. Musiikki oli ollut osa hänen nuoruuttaan, muttei enää aikoihin, eikä hän edes voinut poistua kellaristaan, sillä bisnekset rullasivat hyvin muutenkin: koskaan ei tiennyt, milloin seuraava vakiasiakas tulisi oven taakse kolkuttelemaan. Silti hän kehui jaksoa parhaaksi mahdolliseksi soittokoulutukseksi uralleen. Gene kertoi kasvaneensa lapsuutensa doowopin, rhythm & bluesin, rock & rollin ja countryn ristitulessa, mikä antoi nuorukaiselle rikkaan kasvupohjan tulevaa muusikon uraa varten. Gene muisteli hauskana yksityiskohtana Heat-vierailua Liechtensteinin ruhtinasperheelle kuuluneessa linnassa, missä he nauttivat LSD:tä monarkkiväen kanssa. Soittamisen Taylor aloitti rumpalina kahdeksanvuotiaana, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi kitaraan sekä pian sen jälkeen tulevaan intohimoonsa pianoon ja boogie woogien soittamiseen, pianistinaapuriensa innoittamana. Tuolta Canned Heat -ajalta ei ole valitettavasti säilynyt ainuttakaan tallennetta. Yhden keikan Gene kertoi tehneensä myös jukeboxien kuninkaan Louis Jordanin yhtyeessä tämän viimeisen elinvuoden aikana. Ja vaikka Watson jäikin historian kirjoihin kitaristina, Gene kehui hänen olleen vielä 100 kertaa parempi pianistina. Heihin lukeutuivat muun muassa T-Bone Walker, Lowell Fulson, Pee Wee Crayton, Johnny Guitar Watson, Louis Jordan ja Big Joe Turner. 1970-luvun alkupuolella Taylor alkoi työskennellä Big Joe Turnerin henkilökohtaisena avustajana, muun muassa lukien hänelle paikallisen päivän sanomalehden uutisotsikot sekä keikkaillen Turnerin kanssa duona, paikaten tällöin pianistina edesmenneen Pete Johnsonin jättämää aukkoa. Hän sanoi käyneensä lähes kaikissa mahdollisissa matseissa, missä Tikkanen pelasi, sillä hän piti suomalaisen ilmeisen ärräpäistä Tiki-talkia hauskimpana yksittäisen lätkäpelaajan showna Kanada-vuosiltaan. Erityisesti Gene kehui Brian Jonesin olleen bändin niihin aikoihin selkeästi musikaalisin hahmo. Tilannetta auttoi, että hän oli vielä silloin edullinen soittoliksoiltaan – minkä lisäksi häneltä löytyi ajokortti, rutkasti intoa sekä musiikilliset kyvyt pärjätä elävien legendojenkin kyydissä. Meno oli kuulemma paikoin hurjaa ja nuori pianisti aisti, ettei hänellä ollut varaa soittaa yhtään huonoa ääntä tai kuula olisi voinut tulla kalloon samantien. Siihen Joe oli vastannut: ”Ei se voinut olla mikään kitaristi, eihän se edes puhunut mistään kitaroista ja näyttikin ihan sutenööriltä, eikä ainakaan muusikolta.” Gene myös muisteli yhden keikan pestiään 1970-luvun alkupuolella Johnny Guitar Watsonin bändissä, jolloin hän oli tajunnut, että Watson oli siihen aikaan megasuosittu L.A.:ssa, samaan tapaan kuin esim. Pian tämän jälkeen hän liittyi myös boogieretkue Canned Heatiin, jonka riveissä palvelua kesti kaksi vuotta (1974–1976). Kokomo oli kieltäytynyt tarjouksesta todeten työskennelleensä jo pitkään ainoastaan moonshinen valmistajana ja myyjänä kellaristaan käsin. Hite oli isojen etsintöjen jälkeen löytänyt Kokomon asuintalon Chicagossa ja mennyt koputtamaan kellarin ovea, mistä elämänsä ehtoopuolella ollut blueshahmo oli tullut avaamaan. Varhaisimman todellisen livekeikkansa Gene muisteli kokeneensa kesäkuussa 1964, jolloin The Rolling Stones esiintyi Swing Auditoriumissa Etelä-Kalifornian San Fernandossa. 16 vuotta täytettyään hänellä oli jo auto ja ajokortti, ja olosuhteiden sanelemana hän alkoi rahoittaa elämäänsä keikkapianistina. Huhujen mukaan Watson pyöritti täyspäiväisesti huumeja ilotyttöbisnestä jo 1950-luvulta lähtien, ollen siten itse se aito laulunsa ”Gangster Of Love”, musahommien tullessa koko ajan vain siinä sivussa. Musiikista tulikin hänen elämänsä tukipilari. Alkuaikojen keikat olivat pääasiassa mustien klubeissa ja Gene oli usein mukana bändien ainoana valkoisena jäsenenä. Taylor piti Jordania huikeimpana showmiehenä kenen kanssa hän oli koskaan soittanut. Gene paljastui myös kovaksi joukkueurheilun ystäväksi ja sitä kautta myös Esa Tikkanen -faniksi. Töitä tarjoutui länsirannikon isojen rhythm & blues -nimien bändeissä. 1970-luvulla Gene Taylor Blues Band koostui kaikista The Doorsin entisistä elossa olleista jäsenistä ja he olivat aikeissa levyttää albumin. Elvis Memphisissä. Toinen hauska bändimuisto oli Canned Heatin Bob Hiten kertoma Kokomo Arnold -tarina, kun heillä oli tapana etsiä vanhoja jo unohdettuja blueslegendoja ja auttaa heitä uuteen alkuun. Jokin kiero Doorsin aikainen sopimus kuitenkin kielsi heitä levyttämästä muiden kuin Jim Morrisonin kanssa, joten se projekti hiipui siihen. Blues News 4/2021 17 3-4-vuotiaana, saaden siitä musiikillisen alkukipinän. Gene odotti aina kuumana niitä tilanteita, jolloin Tikkasella paloi hihat ja Tiki-talk alkoi raikua ympäri jäähallia – ja vaikkei hän ymmärtänyt siitä sanaakaan, oli selvää, ettei Tikkanen tarkoittanut sillä vastustajalleen ainakaan mitään hyvää. Seuraavana päivänä Joe oli soittanut vaimolleen Los Angelesiin ja kertonut tavanneensa ”brooklynilaisen Ted Zeppelin -nimisen parittajan, minkkiturkissa ja muutaman ilolintunsa kanssa”, mihin vaimo oli oikaissut kaverin oikean nimen ja todennut tämän soittavan kitaraa nyt huippusuositussa Led Zeppelinissä. Taylor muun muassa palautteli mieleensä erään talvisen rundin Down Child Blues Bandin kanssa, kun he juuttuivat jumiin lumimyrskyyn moneksi päiväksi: kun Kanadassa sataa lunta, sitä tulee tarvittaessa metri tai pari kerralla – silloin maantieliikenne voi pysähtyä pitkiksikin ajoiksi. Samoin aikohin 1970-luvun alkupuolella Gene ystävystyi ja alkoi keikkailla tuolloin kalifornialaistuneen laulaja-huuliharpisti-tarinankertoja (niin kuin hän halusi itseään kuvailla) James Harmanin (1946–2021) bändissä, missä soitti myös tulevan The Blastersin jäseniä. Kenties. Vuonna 1978, työolosuhteet ja poliittisesti korruptoitunut ilmapiiri USA:ssa ei ollut enää Genen mieleen ja hän oli valmis vaihtamaan maisemia. Seurasi muutto pysyvästi Kanadan Torontoon, missä hän soitti pääasiassa Morgan Davisin, Down Child Blues Bandin ja jo 1950-luvun lopulla Kanadaan emigroituneen Ronnie Hawkinsin bändeissä. Palkaksi ei ollut tarjolla rahaa, mutta sai valita rivistä mieleisensä naisen
Tämä muisto tulee säilymään. Muutama rocklaulaja tosin pääsi 60-luvun alussa levyttämään, mutta siihen se levyherrojen helpotukseksi jäi. Se päivä koitti tasan 50 vuotta myöhemmin 29.6.2013, kokoonpano oli Johnny Liebkindia vaille alkuperäinen vahvistettuna Esa Helasvuolla. Eniten musiikillisesti varhaisteininä minuun on vaikuttanut kaksi suomalaista artistia, ensimmäinen on Rock-Jerry, toinen Henkka. Aikansa kutakin. Henkan soittoa voisi kehua pidempäänkin, mutta kuuntelemalla The Soundsin kolme ensimmäistä singleä sekä radioäänitteen Amorada, kaikki vuodelta 1963, siihen ei ole tarvetta. Sitten tapahtui kummia: Henkka kasvatti parran ja pitkän tukan sekä liittyi hippiyhteisöön. Tähän kauteen liittyy myös esiintyminen paljon kohua herättäneessä Jörn Donnerin elokuvassa ”Naisenkuvia” (1970), jossa hän pyöri jonkin verran vähissä vaatteissa ellei peräti aivan ilman. Ennen rautalankaa ei Suomessa ollut juurikaan omaehtoista nuorisomusiikkikulttuuria. Henkka lopetti soittohommat 1965, kävi koulun ja armeijan. Hannu Nyberg Tieto Henrik Granön kuolemasta tavoitti minut mahdollisimman huonolla hetkellä, olin juuri pakkaamassa juhannusaattona tavaroita lähteäkseni huvilalle. Ei tullut kovin riehakasta iltaa. Vuonna 1963 haaveilin aloittelevana rumpalina kuinka vielä jonakin päivänä soitan Emman The Soundsin kanssa niin ettei kukaan aiemmin. Palattuaan normaalielämään Henkka luki opettajaksi, mitä ammattia hän harjoitti eläkeikään saakka. Siellä hän osallistui undergroundyhtye The Spermin toimintaan, mikä oli lähinnä päätöntä happeningia. Jos joku ei sattuisi tietämään, niin Henkka oli rautalankayhtye The Soundsin soolokitaristi, aikansa parhaimmaksi yleisesti arvostettu. Sattumaako, mutta molemmilla on yhteistäkin historiaa. Yhtye levyttikin, en tiedä onko Henkka niillä mukana, mutta joitakin äänityksiä kuunneltuani toivon totisesti ettei ole. Tutustuin Henkkaan pintapuolisesti jo 80-luvun alussa, hieman paremmin uudelleen kootun The Soundsin yhteydessä 2010-luvulla, hän oli aina kohtelias ja tyylikäs. Vasta kun The Soundsin Emma vuonna 1963 nousi listoilla ykköseksi, alkoi tapahtua nopeasti ja paljon – suomalainen levyteollisuus ei enää ollut entisensä. Tämän olen kertonut aiemminkin, mutta kerron Vasemmalla The Sounds alkuperäiskokoonpanossaan (Peter Ekman, Bobi Söderblom, Johnny Liebkind, Henrik Granö), alla Granö ja vastanäyttelijä Marianne Holmström elokuvassa ”Naisenkuvia”. Blues News 4/2021 19 sen silti uudelleen. Ei hänen nimeään silti käytännössä koskaan mainita puhuttaessa suomalaisista kitarakuninkaista, vaikka sen pitäisi olla ensimmäisenä listassa
Kaveri, joka tekee vuonna 1968 jotain Stutterin’ Cindyä, eihän se voi olla muuta kuin oikeassa! – Korona-aikana päätimme, että nyt meillä on mahdollisuus toteuttaa tämä projekti. Charlie Feathersillehan ei kai ole koskaan tehty kunnon tribuuttia. Toden teolla Haajan kuitenkin johdatti suomenkielisen tulkinnan äärelle kiinnitys Agents-yhtyeeseen vuonna 2008. Kun soitat amerikkalaiseen rytmimusiikkiperinteeseen nojautuvia juttuja niin kyllähän ne jollakin tavalla myös ulkomaiden suuntaan usein lähtevät. Teimme sessioiden aikana myös neljä omaa Feathers-”pastissia”, mutta mietimme vielä, mihin niitä käytetään. The Frantic Four oli niin ikään varhaisin Haajan bändeistä, joka pääsi levyttämään. Aikoinaan ne eivät olisi menneet. – Ei me olla ikinä mietitty, miltä yhtyeen pitäisi kuulostaa, emmekä ole halunneet erikoistua mihinkään tiettyyn juttuun. – Barnshakers ei sekään halua leimautua vain villiin 1950-luvun puolivälin rockabillyyn erikoistuneeksi bändiksi vaan se tuo esiin muitakin tuon aikakauden tyylejä, yhtenä tärkeänä aineksena vanha musta musiikki, sieltähän se osaksi lähti myös näillä vanhoilla rockabillylegendoilla. Hämmästyttävästi siihen aikaan Suomessa ei ollut vastaavanlaista original rockabilly -bändiä, joten halusimme pistää sellainen kasaan. Siellä onkin yhtäkkiä vastassa iso genre. Me ollaan aina tehty tätä musiikki edellä, sillä tavalla, ettei pohdita tyylilajia vaan että soundaako tämä, juuri tällä bändillä hyvälle. Pete Hakosella oli valtavan hyvät suhteet ja hän teki töitä sen eteen. – Mulle jostain syystä kolahti jo aikaisessa vaiheessa Charlie Feathers. 22 Blues News 4/2021 – Meidän nopeasta liikkeellelähdöstä voi yksiselitteisesti kiittää Goofin’ Recordsia. Silti mikään ehdoton päämäärä se ei ollut. The Barnshakers kunnostautui vuoden 1994 debyyttialbumillaan ”A Honky Tonk Session” levyttämällä myös bluestyyliin yhden Eddie Boydin vanhoista Chicago-bravuureista, Please Help Me’n. Esimerkiksi kun sixties-hommat alkoivat kiinnostaa enemmän, tietyn tyyppiset melodiat hiipivät yhtäkkiä mukaan. Tällä hetkellä hän vokalisoi suomeksi sekä Pääesiintyjissä että Masa Salorannan duettokaverina Vesa & Masa -projektissa, jotka molemmat ovat myös Se, että rockabilly on tunnetta – ja piste. Sitä tosin ei tehty varsinaisena Hi-Fly Rangers -albumina, vaan Jani Ahtiainen (mm. Toisaalta jos ajatellaan tyylikirjoamme niin joudun vähän katsomaan peiliin. Materiaali valmisteltiin studiossa biisikohtaisesti. Vanhan Charlie Feathers -fanaatikon ja levynkeräilijän Tapio Väisäsen kautta saimme myös yhteyden Bubba Feathersiin, joka kävi äänittämässä yhteen raitaan kitaraosuudet Jenkeissä. Esimerkiksi Don Cavalli on kyllä julkaissut hienoja juttuja Feathers-henkeen, ja hänen klassisia Kingja Sun Records -hommiaan on levytetty silloin tällöin uudelleen, mutta mulle kuitenkin se juttu on ne 1960ja 1970-lukujen oudot levytykset, juuri silloin kun se oli kaikkea muuta kuin muotia. Oli alusta asti selvää, että pyrimme kansainvälisiksi – ja siinä myös onnistuttiin heti alkumetreistä. Sitä vastoin Whistle Baitin tapauksessa bändin kanssa saman kasvukaaren myötäelänyt kuulijakunta on ottanut sen genrevapaan linjan yhtä lailla omakseen. The Barnshakers) tuli suurimpaan osaan kappaleista rumpuihin ja lisäksi Hessu Pirhonen soittaa levyllä pianoa. Pikkukaupungin bändinhän pitää pystyä esittämään laidasta laitaan mitä vaan, jotta se voi heittää keikkaa. Se tarkoitti sitä, että esimerkiksi 1980-luvulla meille ei ollut ollenkaan vierasta mennä vaikka jonkun häihin soittamaan humppaa. Vuonna 1989 syntyi single Tiikerihai / Käy tanssimaan, joka kohtasi kotimaan ohella selittämätöntä sukseeta myös kielimuurin takana Japanissa. Ympyrä on piakkoin sulkeutumassa niistä hetkistä, kun alta 18-vuotias Haaja ensimmäistä kertaa studiossa ollessaan versioi The Frantic Fourin kanssa kappaletta I’m Left, You’re Right, She’s Gone Jussi Raittisen levyltä oppimaansa tapaan. Me ainoastaan kuuntelimme, miten kappaleet menevät, valitsimme sopivan lähestymistavan, kaksi ottoa maksimissaan ja se oli siinä. Valitettavasti sen prosessin aikana Eddie kuoli. Sen myötä mentiin jo syvemmälle jopa souliin päin. Loppupeleissä äänitimme sellaiset 25 laulua kolmena päivänä, eikä niitä edes treenattu etukäteen. Me tiesimme, että Boyd, yksi Chessin sankareista, asui Helsingissä ja me halusimme tehdä kunnianosoituksena hänen biisinsä, mennä sen jälkeen tapaamaan miestä ja antaa levy sitten hänelle. Sen jälkeen taas huomasi, että hitto kuinka Little Richard kuulostaakin hyvälle ja myös sitä tuli sitten siihen messiin. LADONRAVISTAJAT NÄYTTIVÄT MANNERLADONRAVISTAJAT NÄYTTIVÄT MANNERTENVÄLISTÄ SOITTAMISEN MALLIA TENVÄLISTÄ SOITTAMISEN MALLIA Haajan tämänhetkisistä aktiiviryhmistä maailmalla eittämättä tunnetuin on autenttista 1950-luvun rockabillyä sekä saman aikakauden honkytonk-kantria sekoitteleva The Barnshakers, joka sekin purkittaa pikkuhiljaa uusia kappaleita tulevalle pitkäsoitolleen. Sieltä kun on aina heijastunut myös niitä tiettyjä juttuja, joista on itse sattunut kulloinkin innostumaan ja mitä on omalla levylautasella pyörinyt. MUSIIKKIA KAHDELLA KIELELLÄ MUSIIKKIA KAHDELLA KIELELLÄ Haaja kokeili laulamista suomen kielellä silloin tällöin jo Whistle Baitin alkuaikoina, kun keikannälkäinen bändi paiski töitä myös tavanomaisemmissa hääja tanssilavatilaisuuksissa, jotka vaativat ohjelmistolta iskelmällisempää otetta. On olemassa kasettinauhoitteita, missä me vedetään 1980-luvulla livenä Wake Me Up Before You Go-Go’ta jiveversiona tai Roxetten The Lookia. Sen ensitallenteita tosin saatettiin laajemmin julkisuuteen vasta vuosikymmenten päästä Bluelight Recordsin kokoelmalevyillä. Hänhän ei välttämättä ollut mikään maailman paras laulaja, eivätkä biisit jonkun kriteerin mukaan välttämättä maailman parhaita, mutta mun mielestä siinä kundissa vain kiteytyi tietyllä tavalla rockabilly.. Lisäksi Bait ryhtyi kiitosta poikineeseen keikkayhteistyöhön maamme ensiaallon nuorisoidolien Lasse Liemolan, Pirkko Mannolan, Timo Jämsenin ja Rock-Jerryn kanssa. Musta musiikki on kaiken kaikkiaan mulle yksi tärkeä osanen. Jos soitat jollekin täysjärkiselle kaverille 1960ja 1970-lukujen Feathersia niin hänen voi olla vaikea tajuta, että mikä siinä on niin hienoa. Pitää muistaa, että vaikka kyseessä on Suomessa marginaalimusiikki, niin sen lonkerot ulottuvat ympäri maailman. On jännä, miten viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on huomannut, kuinka 1970-luvun soulitkin menevät nyt ihan täysillä läpi. Sattumalta Jussin 1970-luvun alussa Memphisissä tekemällä coverilla taustasoittajistoon kuuluivat juuri Charlie Feathers sekä tämän poika Bubba. Lukioaikoina 1980-luvun puolivälissä Haaja vaikutti toisessakin alkuperäistä rockabillyä soittaneessa yhtyeessä The Frantic Four, joka esiintyi hetken myös The Fabulous Thunderbirds -vaikutteiden alaisena bluespitoisempana kattauksena The Hideaways -nimen takaa. Vuonna 2021 Hi-Fly Rangersilta on ilmestymässä Goofin’ Recordsilla tribuutti-LP amerikkalaiselle rockabillylegendalle Charlie Feathersille. piireissä vierastaa. Toukokuussa 1992 kertaluontoiseksi allstars-keikkaryhmäksi koottu miehistö aloitti räjähdysmäisen pallonvalloituksensa tutun, jo Whistle Baitin esikoisäänitteet julkaisseen kotimaisen yhtiön kirjoilla. Mukana olivat lisäksi Whistle Baitin rytmiryhmäläiset sekä kouvolalainen kitaristi Kari Kunnas, jonka kanssa laulaja yhdisti vuosia myöhemmin voimansa uudelleen kolmihenkisessä rummuttomassa The Hi-Fly Rangers -kokoonpanossa
Siispä puhelinsoitto ja ei muuta kuin Harakin hommiin. Miten juuri te aloitte kirjoittaa tätä kirjaa. Hara on myös intohimoinen levyjen keräilijä. Leino & Blues Guys-yhtyeestä, Pena ”Baby Boy” Varhamasta ja Chicago Overcoatin soittajien jatkokuvioista bändin hajottua. Samalla seudulla vaikutti myös joukko silloisia ja tulevia pilapiirtäjiä, joista Pertti Jarlan tunnistettava tyyli näkyy kirjan kansipiirroksessakin, muuatta kuuluisaa bluesalbumikantta vapaasti mukaillen. Hän on ollut mukana Lahden Rytmin Ystävät ry:n toiminnassa ja järjestämässä Lahti Blues & Roots -tapahtumaa. Komeasti kuvitettu teos käväisee blueshenkisesti myös sivuraiteilla tutkimassa musiikin lisäksi muitakin ajan kulttuuri-ilmiöitä. Ja sitäkin saatiin tekstiin mukaan; muun muassa kunnon esittely J. TEKIJÄT HAASTATELTAVANA TEKIJÄT HAASTATELTAVANA Missä ja miten syntyi ajatus kirjan julkaisemisesta. Kulttuurikirja, jossa aikalaiset ja hieman muutkin pääsevät ääneen kertomaan muun muassa Nastolan ja Uudenkylän stoorejaan ja tietysti muistojaan Lahdesta, Suomen Chicagosta. – RP: Eräässä U-ukkosessiossa minut ”nakitettiin” tai oikeastaan ”huijattiin” kirjaa kirjoittamaan, fokuksena Chicago Overcoat. Meheviä kertomuksia on esimerkiksi Uudenkylän pojalta, elokuvaohjaaja Raimo O. – Risto Pesonen: Kirjan idea syntyi eräässä Uudenkylän ukkojen tapaamisessa Lahdessa syksyllä 2019. 1961) on lahtelainen rytmimusiikkiaktiivi. Risto Pesonen (s. Risto Pesonen saa oman puheenvuoronsa ja mukana on valittuja paloja Yle Lahden Radion toimittaja Mikko Tuomikosken tekemästä haastattelusta, jossa myös Hara Järvinen kertoilee kirjasta. Juttu on hieman subjektiivinen, koska allekirjoittanutkin on Lahen bluespoikia. Kun tuli mieleen laajentaa horisonttia muihin Nastolan bluestouhuihin, muistin, että Hara Järvinen oli jo vuosikausia kirjoittanut muun muassa nettiin Charliesista ja Fire Bluesista. – RP: Kun jotain tuollaista oli tiedossa kirjaan, niin nousipa mieleen taas uusi ajatus: Jospa laajennetaan vielä lisää tarkasteluvinkkeliä. Lisätietoa kaivattiin paljon noistakin pumpuista, ja sitä alkoi löytyä. Tavoitteena oli ”erilainen musiikkikirja”, ei kuiva bändikronikka vaan jotain muuta. Lisäksi hän on tehnyt pitkän työuran fysiikan ja ilmanlaadun tutkimuksen parissa Helsingin yliopistossa ja Ilmatieteen laitoksella. Kirja on siis myös elävää kulttuurihistoriaa, silti pitäen fokuksen koko ajan bluesmusiikissa. Chicago Overcoatissa, Bad Avenue Acesissa ja Urban Blues Bandissa. Koko sakki on kovia bluesdiggareita ja kaikilla on jonkinlainen kytkös Chicago Overcoatiin, Villähteen Pensuon bluespio. 28 Blues News 4/2021 NASTOLAN BLUESPOJAT NASTOLAN BLUESPOJAT Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita VESA SALMI L ahtelaisten blueskonkarien Risto Pesosen ja Hara Järvisen kirja ”Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita” (Aviador) kertoo siitä, kuinka bluesja bluesrocktyylinen musiikki saapui Nastolan ja Lahden seudulle ja mitä sitten tapahtui. Tässä artikkelissa käsitellään 480-sivuisen kirjan sisältöä, on lainauksia ja tietenkin arvioidaan uutuusjulkaisu. 1953) on tehnyt bluesin parissa eri yhtyeissä noin 30 vuoden uran. Kerrotaan niistä ajoista ja oloista, joista Nastolan blues kumpusi aikoinaan. Hän on kirjoittanut juurimusiikista muun muassa Blues News -lehdessä sekä saksalaisen Shadoks Music -levymerkin Charlies-uudelleenjulkaisujen yhteydessä. Ryry on 1998 perustettu elävän rytmimusiikin yhdistys. Pian mentiin syvemmälle Lahden seudun ja lähimaisemien musakuvioihin. Noissakin tarinoissa on ainakin osaltaan kytkös nastolabluesiin. Knoppitietoakin kovimmille musafriikeille, jos kerran kirjaa kirjoitetaan. Hara on tehnyt pitkän uran Postin palveluksessa ja toiminut samalla rytmimusiikin postimiehenä. Haralla oli niistäkin paljon tietoa. Hän on soittanut bassoa mm. Uudenkylän ukkokööri, noin 10 äijän konklaavi, jonka juuret ovat Nastolassa ja sen entisessä napapaikassa Uudessakylässä, kokoontuu säännöllisen epäsäännöllisesti aina, kun siltä tuntuu. Osa porukasta kömpii treffeille Helsingistä ja Tampereelta asti, mutta blueslippu liehuu pöytäkeskusteluissa korkealla. – RP: U-ukkojen istunnossa nousi ensin esiin ajatus, että Nastolan Puukoulun bluesbändin Chicago Overcoatin urasta pitäisi kirjoittaa jotain jälkipolville, mutta kohta pulpahti mieleen, että tarkastelukulmaa voisi laajentaa niin, että kerrotaan yksityiskohtaisemmin Nastolan blueskuvioista ja hieman muistakin bändija bluestouhuista Lahden ja Kymenlaakson seuduilla. neeriyhtyeeseen Fire Bluesiin ja Uudenkylän poliisiputkan jytäbluesbändiin Charliesiin. Hara Järvinen (s. Nyt olivat listalla jo nuo bändit, mutta entä muita. Niemeltä siitä, kuinka hänestä tuli tuottaja Charlies-yhtyeen legendaariselle ensiälppärille ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” ja yhtä mehevää tekstiä siitä, kuinka Ramista lopulta kehkeytyi tunnustettu elokuvaohjaaja. Basso Ristolla on edelleen, mutta sitä hän ei ole enää aikoihin soittanut
Toinen maailmansota ja sotatarviketeollisuuden työvoiman tarve saivat monet muuttamaan Kaliforniaan. Pääasiassa Texasista muuttaneiden bluesmuusikoiden invaasion myötä Kaliforniassa kehittyi West Coast bluesiksi kutsuttu tyylisuunta. Kitaristi Lowell Fulson muutti Oaklandiin, jonne muoWEST COAST BLUES WEST COAST BLUES Robert Johnson lauloi vuonna 1936: “Ooh, baby don’t you want to go. West Coast blues on tyylisuuntana vaikeasti määriteltävissä. Big Joe Turner, Ray Charles ja Nat King Cole. Los Angelesiin 1940-luvun alussa muuttanut T-Bone Walker oli alan pioneeri, jonka myötä tuolloin muodissa ollut dostui Kalifornian toinen blueskeskittymä. Ennen toista maailmansotaa Kaliforniassa ei bluesia juuri soitettu. Sen sointi on pianovetoinen ja kitarasoolot ovat jatsahtavia, mikä on perua Kaliforniaan 1940-luvulla muuttaneilta texasi. Wikipediassa on luetteloita Kaliforniassa eläneistä tai edelleen elävistä bluesmuusikoista, joita ovat mm. John Lee Hookerin ja John Mayallin muuttoon alueelle. Mustien määrä Kaliforniassa lisääntyi nopeasti. Muita 1940-luvun hahmoja Länsirannikon musiikkipiireissä olivat mm. Sinne suuntautui myös usean etelävaltion mustaihoisen matka 1940-luvun alkupuolella. Walkeria seurasivat Los Angelesiin useat muut Texasin bluesmiehet kuten pianisti Amos Milburn, laulajat Percy Mayfield ja Charles Brown, sekä kitaristi Pee Wee Crayton, joka vaikutti myös San Franciscon seudulla. Sotateollisuuden piirissä oli runsaasti työpaikkoja tarjolla, ja muusikoillekin riitti keikkoja ja levytysmahdollisuuksia. Tyydyn tässä siteeraamaan Wikipedian englanninkielistä, vapaasti suomennettua määrittelyä: ”West Coast blues on bluesia, joka on saanut vaikutteita jazzista ja jump-bluesista. Mississippistä kotoisin oleva harpisti-laulaja Charlie Musselwhite oli bluespiirien keskushahmo, joka myötävaikutti mm. Johnson ei luultavasti sekoillut noissa säkeissään maantiedossa, vaan hänen tarkoituksenaan lienee ollut mainita Kalifornia ja Chicago esimerkkeinä paikoista, joissa elämän uskottiin olevan helpompaa ja kiinnostavampaa kuin köyhissä etelän osavaltioissa. Blues sai yllättäen uutta nostetta 1960-luvun loppupuolella, joka oli hippiliikkeen ja yhteiskunnallisen protestoinnin aikaa Kaliforniassa. Eniten muuttajia tuli Texasin suurista kaupungeista, kuten Dallasista, Houstonista, Austinista ja San Antoniosta. 34 Blues News 4/2021 BLUESMAANTIETOA: BLUESMAANTIETOA: Yhdysvaltojen Länsirannikko Yhdysvaltojen Länsirannikko TIMO KAUPPINEN K alifornia oli monelle siirtolaiselle luvattu maa, promised land. jazzahtava jump-blues sai jalansijaa alueella. instrumentaalikappaleella Space Guitar (1954). Vuonna 1940 heitä oli noin 120 000, mutta vuonna 1950 jo yli puoli miljoonaa. Philip Walker, Robert Cray, Smokey Wilson, Gus Jenkins, Hollywood Fats, Little Charlie, Sugar Pie Desanto, Joe Louis Walker, William Clarke, Rod Piazza ja Junior Watson. Eniten mustaa väestöä asui suurten kaupunkien vähävaraisten kansoittamissa kaupunginosissa kuten Los Angelesin Wattsissa ja San Franciscon lähistöllä Oaklandissa. Bluesvaikutteita on kuultavissa myös mm. Tässä artikkelissa tutustutaan Länsirannikon osavaltioista (Kalifornia, Oregon, Washington state) ja niiden kaupungeista kertoviin sanoituksiin bluesissa ja muussa roots-musiikissa. Bluesyhtyeistä varsinkin Canned Heat oli suosittu nuorison keskuudessa. Jefferson Airplanen musiikissa, ja Baltimoresta Los Angelesiin kotiutunut Frank Zappakin fanitti Johnny Guitar Watsonin kitaransoittoa. Johnny Guitar Watson muutti Houstonista äitinsä kanssa Los Angelesiin vuonna 1950 ja herätti huomiota omaperäisellä kitaransoitollaan mm. Rytmibluesin suuri nimi 1950-luvun Kaliforniassa oli orkesterinjohtaja Johnny Otis, joka auttoi kuuluisuuteen useita lahjakkaita blueslaulajia, sellaisia kuin Etta James, Jackie Wilson ja Big Mama Thornton. Back to the land of California, to my sweet home Chicago”
Esitys julkaistiin Mayallin kokeellisempaa tyyliä edustavalla live-albumilla ”The Turning Point” (1969). Sille on tunnusomaista myös pehmeä, hunajainen laulu.” Tähän luonnehdintaan on syytä kuitenkin vielä lisätä, että mukana on usein rutkasti svengiä. Edellä mainittu määritelmä kuvannee myös lähinnä Los Angelesin seudun sofistikoitua loungebluesia, kun taas San Franciscon-Oaklandin seudun blues on luonteeltaan juurevampaa. Brittibluesin pioneeri, ikinuori John Mayall ihastui Kalifornian meininkiin jo 1960-luvulla ja levytti jazzahtavan saksofonivetoisen kappaleen California (1969) mainiten monia hyviä asioita, kuten auringon ja vapauden. Hän on palaamassa Kreikkaan ja Espanjaan suuntautuneelta reissultaan takaisin Kaliforniaan. sena mielessä ovat Kalifornian villit naiset. / California dreamin’, on such a winter’s day.” Myös Chuck Berryllä on muutama laulu, jotka kertovat Kaliforniasta. Elvis (1975) ja Dave Edmunds (1972). Ja nykyisinhän Kaliforniassa soitetaan kaikenlaista bluesia, joten tarkemmat Länsirannikon bluesin määrittelyt lienevät melko turhia. Suurimmat kaupunkialueet olivat Greater Los Angeles (19 miljoonaa asukasta) ja San Francisco Bay Area (10 miljoonaa). Tosin vaarana on, että naisilla on tapana viedä tätä viskille persoa miestä kuin hellyttävää Airedale-terrierin pentua konsanaan: “Tell my wild women in California where I so long to be / Wild women and whiskey can make a fool out of me / They can lead me like a little airedale that’s only seven weeks old.” John Lee Hookerin Goin’ To Californian (1960) kertoja on lähdössä Kaliforniaan, koska on kyllästynyt olemaan yksin. Samoihin aikoihin Mayall muutti Los Angelesin lähistölle. Luvattu maa ei läheskään aina tarkoita Kaliforniaa. Laulaja-lauluntekijä Joni Mitchellin Californiassa (1966) minäkertoja istuu pariisilaisessa puistossa. Esimerkiksi Bruce Springsteenin Promised Landin (1986) kertoja ajelee autolla Utahin erämaassa ”rattlesnake highwayta” pitkin ja kertoo uskovansa luvattuun maahan, viitaten luultavasti Yhdysvaltoihin kokonaisuudessaan. Nettitietojen mukaan tällä tarkoitettaneen Los Angelesin Sunset Boulevardilla partioivia poliiseja, joita sen ajan hipit inhosivat: ”California I’m coming home / I’m going to see the folks I dig / I’ll even kiss a sunset pig”. Gene Autry (1930), Lefty Frizzell (1953), Sonny Terry (1954), Merle Haggard (1969) ja John Fogerty (1973). CALIFORNIA ON MY MIND CALIFORNIA ON MY MIND Kalifornia, the Golden State, on Yhdysvaltojen väkirikkain osavaltio. Ragtimeja blueskitaristi Blind Blaken vanhassa West Coast Bluesissa (1926) ei yllättäen edes mainita Länsirannikkoa, vaan Blake jutustelee ja kehottaa kuulijoita tanssimaan ja pitämään hauskaa, koska kohta soitetaan vanhaa kunnon kantrirokkia. Georgiassa syntynyt ja lapsuutensa Floridassa viettänyt Ray Charles muutti 17-vuotiaana Seattleen Washingtonin osavaltioon vuonna 1947. Laulu tuskin on omaelämäkerrallinen, sillä Hooker vietti 1960-luvulla paljon aikaa kiertueilla ja hänen Maude-vaimonsa eleli yksin lasten kanssa Detroitissa. Kaipuu on niin kova, että hän kuvittelee voivansa suudella jopa ”auringonlaskun sikaa” kotiin päästyään. Kalifornian väestöstä oli vuonna 2018 72% valkoihoista (näistä noin puolet latinoita), 15% aasialaisperäistä, 7% afroamerikkalaista ja 6% muuta etnistä alkuperää. Johnny Cashin I’m Bound For The Promised Land (2004) viittaa puolestaan luvatun maan alkuperäiseen, raamatulliseen merkitykseen. Vuoden 1960 kappaleessaan California Here I Come kertoja on palaamassa kotiseudulleen, jossa veneiden keula-ankkurit kiiltelevät, kukat kukkivat ja linnut laulelevat auringonpaisteessa. Samaa tarkoittanee The Allman Brothersja Gov’t Mule -yhtyeiden kitaristi, nykyisin sooloartistina esiintyvä Warren Haynes kappaleessa Broken Promised Land (1993). 4)(1929). Loppumatka taittuu lentokoneella Los Angelesiin. Laulussa alakuloinen kertoja on tullut jätetyksi ja ajelehtii Kaliforniassa kuin ruoriton laiva merellä. Hippiaikaan liittyy myös The Mamas and the Papas -yhtyeen laulu California Dreamin’ (1966). Ray Charles versioi myös Charles Brownin (Johnny Moore’s Three Blazers -yhtyeen) vuoden 1945 klassikon Drifting Blues muunnelluin sanoin vuonna 1966. Hänellä on ikävä ystäviään, sillä kaikki ihmiset kertojan ympärillä tuntuvat vierailta. Sinne hän aikoo nyt lähteä. Yksi varhaisimmista Kaliforniaan ikävöivistä on Itärannikon blueskokki Barbecue Bob, jonka California Bluesissa (1929) mies on menossa junalla länteen ja päällimmäisenä houkutuk. Blues News 4/2021 35 laisilta bluesmuusikoilta. Kappaleessa California (1979) kertoja on kuullut tarinoita auringonpaisteesta, lumihuippuisista vuorista, viljavista laaksoista, elokuvatähdistä, appelsiineista, palmuista, uimarannoista ja upeista auringonlaskuista. Kappaleessa ollaan lähdössä Kaliforniaan, koska nykyinen naisystävä kohtelee laulun kertojaa huonosti. Siinä katsellaan kaipaillen Jordan-joen rannalla Kaanaan maan suuntaan: ”On Jordan’s stormy banks I stand, / And cast a wishful eye / To Canaan’s fair and happy land.” I’m goin’ to California where they sleep out every night I’m leaving you mama cause you know you don't treat me right. Rahaa junalippuun ei ole, mutta ainahan voi matkustaa pummilla, vaikkapa junan ulkopuolella roikkuen (ride the blinds). Laulun kertoja tekee pitkän matkan kotoaan Virginian Norfolkista Kaliforniaan. Tony Joe White tuntee olevansa kaukana Kaliforniasta ja kaipailee, mitäs muuta kuin aurinkoa ja raikasta merituulta kappaleessaan California On My Mind (1973). Sen noin 40 miljoonaa asukasta paistattelee päivää alueella, joka on kooltaan 1,3 kertaa Suomen kokoinen. /.../ I got the California blues and I’m sure gonna leave you here I may ride the blinds I ain’t got no railroad fare I ain't wastin' good whiskey on you Monissa muissakin kappaleissa haaveillaan Kaliforniasta, kaivataan sinne, ollaan menossa sinne, tai ollaan palaamassa muualta sinne. Kaliforniasta kertovien bluesien klassikko on jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin California Blues (Blue Yodel No. Lopullinen avioero tuli vasta vuonna 1970, jolloin Hooker oikeasti muutti Kaliforniaan. Se ei tosin kerro hipeistä vaan harmaasta talvipäivästä, jolloin kertoja alkaa unelmoida lämpimästä Kaliforniasta: “All the leaves are brown and the sky is grey / I’ve been for a walk on a winters day / I’d be safe and warm if I was in L.A. West Coast Blues -nimisiä kappaleita on olemassa ainakin kaksi. Tätä numeroa tunnetumpi on Berryn Promised Land (1964), josta oman versionsa ovat tehneet mm. Havaijikitarat luovat mielikuvaa Kaliforniasta miellyttävänä paikkana, ja sanoituksen mukaan asuntokaan ei ole välttämätön, koska siellä voi hyvin nukkua ulkosalla. Hänen naisensa on kaunis, mutta kohtelee miestä niin huonosti, että tämä haluaa passittaa naisen takaisin äitinsä luo. Sitä on myöhemmin versioitu ahkerasti, tulkitsijoina ovat olleet mm. Nyt sataa mutta ainahan voi lähteä ulos ja kuvitella sen olevan vain kesäisen kalifornialaisen sadekuuron. Sieltä jatketaan junalla New Orleansiin ja Houstoniin. Reissuun lähdetään Greyhoundbussilla, joka menee epäkuntoon Birminghamissa. Lentokentältä sitten soitetaan kotiväelle ja kerrotaan ylpeänä, että meikäpoikapa on nyt täällä luvatussa maassa. Jazz-kitaralegenda Wes Montgomeryn West Coast Blues (1960) on instrumentaali, mutta siitä on tehty myös laulettuja versioita, joissa Länsirannikolla oleileva kertoja kaipaa kotiin Itärannikolle kultansa luo
Ilmastonmuutos lisää kuivuutta ja lämpöaaltoja, mikä kasvattaa palojen todennäköisyyttä ja voimakkuutta. Tuhot olivat palojen uudemman mittaushistorian (1987 alkaen) pahimmat. Roy Orbisonin California Sunshine Girl (1973) kertoo miehestä, joka muistelee Mississippin sateessa Kalifornian auringossa uimarannalla tapaamaansa naista. Järistyksen momenttimagnitudi (voimakkuus) oli 7,9, mikä vastaa osapuilleen samaa lukemaa aiemmin käytetyllä Richterin asteikolla, jonka seismologi Charles Richter (1900–1985) kehitti California Institute of Technologyssa 1930-luvulla. Se on noin 4% Kalifornian maa-alasta ja noin kaksi kertaa Uudenmaan kokoinen alue. Tuolloin asukkaita oli ”enkelten kaupungissa” vain 1 600. Orbisonin lauluääni on joka tapauksessa kyllä upea. Ja San Franciscon järistys oli kuin holokausti: muurit sortuivat kuin aikoinaan Jerikossa. Niin paljon, että kertoja katsoo parhaaksi pysyä vain vuoteessaan ja nukkua. Rautatieyhteys sinne valmistui vuonna 1892, ja kun alueelta löytyi öljyä vuonna 1892, kaupunki alkoi kasvaa vauhdilla. Bluesharpisti-laulaja Rod Piazza kuvaa kappaleessaan California Fire Blues (1994) niiden ihmisten tuntoja, joiden kodit ovat tuhoutuneet metsäpaloissa: ”Broke and lonesome baby, no place to call my own (2x)/ you know this California fire, people, took away my happy home.” Kaliforniaan kohdistuu toinenkin vakava uhka, maanjäristykset. Hän lähtee etsimään naista, koputtaa tämän rantatalon ovelle ja saa kuulla, että nainen on lähtenyt toisen miehen matkaan. Muun muassa ulkonäön ihannointi ja kosmetiikkatuotteet saavat siinä kritiikkiä osakseen: “She’s as plastic as she can be / She paints her face with plastic goo / And wrecks her hair with some shampoo.” Mutta keinotekoisuus ja “muovisuus” eivät koske vain kalifornialaisia vaan kaikkia kappaleen kuulijoitakin: “...go home and check yourself / You think we’re singing ’bout someone else / But you’re Plastic people!” LOS ANGELES – THE CITY OF ANGELS LOS ANGELES – THE CITY OF ANGELS Los Angelesin kaupunki (L.A.) perustettiin vuonna 1850 Kalifornian siirryttyä Meksikolta Yhdysvalloille maiden välisen sodan seurauksena. Orbisonin California Blue’n (1989) sanoituksesta ei käy selville, kaivataanko siinä Kalifornian sinistä taivasta vai naista. San Francisco on kyllä hieno paikka, mutta entäs tuo ikuinen kesä ja ainainen auringonpaiste. Se on polveileva, stravinskimaisen yllättävä, Richard Berryn Louie Louien (1957) kitarariffiin perustuva pläjäys, jonka on tulkittu kritisoivan ihmisten pinnallisuutta, teennäisyyttä ja materialistisuutta. Nykyisin väkeä oli pelkästään kantakaupungissa 4 miljoonaa. Dick Dale ja instrumentaaliyhtyeet, kuten The Chantays ja The Surfaris. Bob Dylan ei ole tyytyväinen Kalifornian säihin vuoden 1965–1966 bootlegäänitteessä California (julkaistu 2015). Osa niistä on erittäin voimakkaita. 36 Blues News 4/2021 Vaikka Kalifornia näyttää edustavan yleensä kaikenlaista hyvää, niin soraääniäkin sanoituksissa esiintyy. Maanjäristyksiä esiintyy tällä alueella lähes vuosittain. Mutta kuitenkin: ”I wish they all could be California girls.” Eli kaikkein parhaita ovat silti auringossa päivettyneet Länsirannikon tytöt. Rakennuksia paloi noin 10 000 ja tuhannet ihmiset menettivät kotinsa. Tunnetuin Kalifornian tyttöjä kuvaava biisi lienee The Beach Boysin ylistyslaulu California Girls (1965). California Department of Forestry and Fire Protection raportoi vuonna 2020 lähes 10 000 paloa, joissa tuhoutui 1,8 miljoonaa hehtaaria maata tai metsää. Poikkeuksellinen lämpöaalto ja voimakkaat tuulet pahensivat tilannetta vuonna 2020, mutta johtavien kalifornialaisten asiantuntijoiden mukaan tulevisuus näyttää huolestuttavalta. Lämpöaallot lisäävät myös kuolleisuutta hauraimpien ihmisten keskuudessa. Wainwrightin Kalifornia-nyreys huipentuu säkeeseen: ”Life is the longest death in California.” Kaliforniaa riivaavat myös maastoja metsäpalot. surf-musiikkia, jonka aidompia edustajia ovat mm. Yksitoikkoista: “San Francisco is fine. Beach Boysien musiikki ei kuitenkaan ole varsinaisesti ns. Kalifornialaisella Frank Zappalla on oma persoonallinen käsityksensä osavaltionsa ihmisistä. Se oli melkoista tärinää ja jytinää, a whole lotta shakin’ goin’ on! Mutta vaikka vajottaisiin valtamereen, niin periksi ei anneta eikä pakoon juosta: ”We may fall off in the ocean Lord you’ll never make us run.” Myös kalifornialaisista ihmisistä on kirjoitettu paljon lauluja, etenkin naisista. Kantriartisti Rodney Crowell kuvailee maanjäristyksiä kappaleessaan California Earthquake (A Whole Lotta Shakin’ Goin’ On)(1978). Los Angeles ei kuitenkaan kuulunut väkivaltaja omaisuusaaltoilemaan kuin valtameren ja murskasi Mission Creekin rakennukset maan tasalle. Saamme tietää, että vuoden 1983 järistyksessä Owensin piirikunnassa maahan avautui aukko, joka nielaisi Sherman Buck -nimisen miehen muulin. Ehkä molempia. Vuoden 1999 järistys sai maan pinnan pojan lämpimänä. Neonvalojen meri, tuhannet surffarit ja se, että kaikkea ihmeellistä tuntuu olevan liian paljon sulateltavaksi. San Franciscon järistyksessä vuonna 1906 kuoli yli 3 000 ihmistä ja 80% kaupungista tuhoutui. Plastic People on The Mothers of Invention -yhtyeen ”Absolutely Free” -albumin (1967) avausraita. Rannikon tuntumassa kulkee lähes koko osavaltion pituinen pitkä siirrosalue, jossa kaksi mannerlaattaa törmäävät toisiinsa. Los Angelesia on kutsuttu nimellä ”Gang Capital of America”, koska kaupungissa on poliisin arvion mukaan noin 45 000 jengiläistä ja 450 organisoitunutta jengiä. Idän tytöt ovat tyylikkäitä, Etelän tytöt ovat tyrmääviä, Keski-Lännen maajussien tyttäret saavat tuntemaan olon hyväksi ja Pohjoisen tytöt osaavat suudella ja pitää. / You sure get lots of sun./ But I’m used to four seasons, / California’s got but one.” Kanadalais-yhdysvaltalainen laulajalauluntekijä Rufus Wainwright vaikuttaa saaneen tarpeekseen Kalifornian yltäkylläisyydestä kappaleessaan California (2001). ”Rantapojilla” on myös useita Kalifornian surffareihin ja uimarantoihin liittyviä kappaleita kuten Surfer Girl (1963), The Rocking Surfer (1963), Noble Surfer (1963) ja Girls On The Beach (1964)
Nainen päättää palata kaikesta huolimatta takaisin Los Angelesiin. / Or just another lost angel / City of night (6x) / L.A. (1983), jota soitetaan mm. Huolimatta tuosta tunnelmaa vähän häiritsevästä laitapuolen kulkijasta. Laulun kertoja ajelee avoautossa punapäisen naisen kanssa ympäri kaupunkia. legendaariset Malibu, Beverly Hills ja Hollywood. / Are you a lucky little lady in the city of light. Rollin’ down the Imperial Highway With a big nasty redhead at my side Santa Ana winds blowin’ hot from the north And we were born to ride Roll down the window put down the top Crank up the Beach Boys baby /.../ I love L.A. Jimmie McCracklinin pianoblues Highway 101 (1945) kertoo pääasiassa Memphisistä ja New Yorkista, mutta lopuksi sentään mainitaan, että kertoja aikoo suunnata Kalifornian rannikon suuntaisesti kulkevalle valtatie 101:lle tienaamaan elantoaan. kappaleen Central Avenue Confidential (1999), ja Wattsin kaupungin. Mainio hoilauskappale voitollisen pelin jälkeen valtatiellä kruisailuun. silloin, kun kaupungin baseballjoukkue Dodgers tai koripallojoukkue Lakers voittaa pelinsä. Soittamista, roudausta, pitkiä ajomatkoja ja ikävöintiä oman beibin luo. Toisin kuin monet muut naapurustot: “Mother works at a 9-to-5 / Hardly makes enough to keep alive / She bows her head with tears in her eyes / Thank you, Lord, for another day / Help my brother along his way / Please bring peace to the neighborhood, to the neighborhood.” Rock-yhtye The Decemberists tuntuu nähneen voittopuolisesti negatiivisia asioita L.A:ssa. Öinen kaupunki on iloton: “Where are the little girls in their Hollywood bungalows. Mutta minkäs teet, muusikko on kuin vierinkivi, jonka on pakko pyöriä eteenpäin. Tässä bluesiin ja muuhun juurevaan musiikkiin painottuva otos niistä. King aloitteli muusikon uraansa Losissa 1940-luvun lopulla ja palasi sinne blueskitaran mestarina yli 40 vuoden jälkeen kappaleensa Back In LA (1991) myötä. Katsopa tuota vuorta, ja noita puita, ja naisia, ja tuota polvillaan kyhjöttävää pummia... Näiden kaupunkien joukossa ovat mm. (We love it) 2x Look at that mountain Look at those trees Look at that bum over there, man He's down on his knees Look at these women There ain’t nothin’ like ’em nowhere Los Lobosin The Neighborhood (1990) on arkinen ja realistinen kuvaus East L.A:sta, jossa yhtyeen jäsenet viettivät lapsuutensa. Lämmin Santa Anan tuuli hivelee ihoa, Beach Boys raikaa ämyreistä, aurinko paistaa ja kaikki ovat onnellisia. Otisin vuoden 1970 konserttialbumilta ”Live At Monterey!” löytyy myös Los Angeles -aiheinen Going Back To L.A. Big Jayn ura jatkui pitkälle 2000-luvulle saakka. Song (Out Of This Town) (1999) naiskertoja hengailee suurkaupungin bulevardeilla myöhään yöhön ja juo rankasti. Greater Los Angelesin suurkaupunkialue koostuu yli 80 kaupungista, jotka sijaisevat viiden piirikunnan alueella (Los Angeles, Ventura, San Bernardino, Riverside ja Orange). Cimarron Street Breakdown (1981) ja Rolling On Western Avenue (1981). Kappaleissa California Mudslide ja Los Angeles Blues hän suree rakkaan kaupungin puolesta kuullessaan, että on tapahtunut maanjäristys ja mutavyöry on haudannut rakennuksia alleen. Tunnetuimpiin Los Angeles -aiheisiin ralleihin kuuluu laulaja-lauluntekijä Randy Newmanin ironinen ylistyslaulu I Love L.A. Myös Johnny Otis Showlla on oma Wattskappaleensa, James Brownin tyyliin toteutettu funkkaava Watts Breakaway (1972). Losin musiikkielämä oli vilkasta jo 1950-luvulla ja varsinkin R&B-artistit, kuten pianistilaulaja Big Joe Turner ja ”saksofonidemoni” Big Jay McNeely takasivat vallattoman menon osaan hauskasti viittaavan kappaleen Watts Up (1997) yhdessä Dana Gillespien kanssa. Tämä ”pintakiiltokaupunki” (Tinseltown) ja ”unelbailauspaikoissa. Los Angelesissa on ollut myös useita poliisin voimankäyttöön liittyviä rotumellakoita, pahimmat niistä Wattsissa vuonna 1965 (34 kuollutta) ja South Centralissa vuonna 1992 (63 kuollutta). Hän levytti vielä kypsällä iällä mm. Big Joen Losiin ja sen katuihin viittaavia vauhtibiisejä olivat mm. Vaikka Coca-Colan ja kokaiinin (?) antamin lisävoimin: “When daddy goes to work mom will bridge the blues,/ But I’m on the road again today, I’m a long way from L.A./.../ But a music man ain’t nothin’ but a rolling stone /.../ Things go better with Coca Cola,Things go better with Coke.” Beth Hartin kappaleen L.A. Blues News 4/2021 37 rikollisuuden osalta Yhdysvaltojen 25 vaarallisimmaksi arvioidun kaupungisn joukkoon vuonna 2020. Hän matkustaa junalla pikkukaupunkiin, tapaa siellä miehen, joka osoittautuu samanlaiseksi kieroksi valehtelijaksi kuin suurkaupungin miehetkin. Kaupunki on surullinen sekoitus kummitusmaista onttoutta, orpoja ja ökyrikkaita, kuin typistetty sinfonia, kuin valtameren oksennus rannalla: “And as it tells its sorry tale / In harrowing detail / Its hollowness will haunt you / Its streets and boulevards / Orphans and oligarchs / And here’s a plaintive melody / A truncated symphony / An ocean’s garbled vomit on the shore / Los Angeles, I’m yours.” The Doorsin L.A. Sen sanoituksen mukaan joka puolella kaupunkia tapahtuu aamusta iltaa paljon hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää: “From Hollywood and Vine to the Sunset Strip / There’s so much going on / You can lose your grip / From early in the morning until late at night / They’ll do you so wrong, they’ll do you so right.” Teksasilainen Lightnin’ Hopkins levytti vuonna 1969 albumin ”California Mudslide (And Earthquake)”. Onneksi asuntoalue oli melko rauhallinen, sillä se ei sattunut kuulumaan minkään huumejengin reviiriin. Ainakin jos heidän kappalettaan Los Angeles, I’m Yours (2003) on uskominen. Sen sijaan tältä mustalta listalta löytyy sijalta 13 McDonalds-pikaruokaketjun köyhtynyt syntykaupunki San Bernardino, joka on yksi Greater Los Angelesin alueen kaupungeista. Canned Heatin Long Way From L.A. On pikkutyttöjä Hollywoodin kämpissään, on onnekkaita pikkuleidejä valon kaupungissa, on hunningolle joutuneita enkeleitä, on alakuloisuutta ja yksinäisyyttä esikaupungeissa. Los Angelesista ja sen lähialueen paikkakunnista kertovia musiikkikappaleita on satoja, ja niistä on useita luetteloita netissä. B.B. Johnny Winterin kappaleessa Feedback On Highway 101 (1974) kruisaillaan yöaikaan tällä upealla tiellä, kuunnellaan autoradiosta suosikki-DJ:n ohjelmaa ja kuullaan varoitus samalla tiellä törttöilevästä humalaisesta kuskista. (1971) on kuvaus keikkamuusikon uuvuttavasta työstä. Äiti raatoi pienellä palkalla elättääkseen perheensä. woman.” Hollywood on Los Angelesin kaupunginosa, jossa asukkaita on noin 150 000. Woman (1971) kuvailee Los Angelesin naisia. Hän kärsii tilanteesta ja tuntee, että on pakko päästä pois L.A:sta, jota hän samanaikaisesti vihaa ja rakastaa
Ry Cooder kuitenkin varoittaa huolettomia autoilijoita ja juhlijoita kaupungissa rehottavasta rikollisuudesta kappaleessa Down In Hollywood (1979). Memphis Minnien Frisco Town (1929) kertoo naisesta, joka aikoo lähteä junalla San Franciscoon. The Mamas and the Papas -yhtyeen Cass Elliottin koti oli alueen muusikoiden keskeinen juhlintaja tapaamispaikka. Kaupungin kyljessä on myös värikäs Oaklandin kaupunki, joka oli valitettavasti myös väkivaltaja omaisuusrikollisuuden osalta Yhdysvaltojen kaupunkien rikostilastoissa sijalla 16 vuonna 2020. B.B. Kari Peitsamon provokatorinen Ice Hockey For You. No, thank you.” Peitsamon kommenttia kiekkoilijoiden älykkyysosamäärästä (IQ) voi kyllä perustellusti epäillä. Mies menee juna-asemalle, kertoo virkailijalle naisensa tuntomerkit ja kyselee, minne tämä olisi mahtanut matkustaa. Joni Mitchell, Frank Zappa, Jim Morrison, Carole King, The Byrds, Canned Heat, John Mayall, Neil Young, Brian Wilson ja Bonnie Raitt. Juice Leskinen sanoitti ja levytti kappaleen suomeksi nimellä Paperitähdet (1978). Sen sanoituksessa Santa Fe -linjan juna on vienyt naisen paheelliseen San Franciscoon. Kaupunki on saanut nimensä italialaisen munkin Fransiscus Assisilaisen mukaan, ja sitä kutsutaan myös Friscoksi, San Franiksi, ja Golden Cityksi siellä sijaitsevan Golden Gate -sillan johdosta. Onhan noilla nuorilla ammattiurheilijoilla ainakin rutkasti peliälyä... Erilaisten alakulttuurien ohella siellä kukoistaa tietotekniikka, sillä kantakaupungin eteläpuolella sijaitsee Piilaakso (Silicon Valley). Sinne voi mennä viettämään vapaa-aikaa ja juhlimaan. Osa tähdistä muistetaan ikuisesti, kun taas osa on jo täysin suuren yleisön unohtamia. Laurel Canyon on Hollywoodin lähistöllä Santa Monican vuoristoalueella sijaitseva kanjoni, joka tuli tunnetuksi 1960-luvun lopulla vastakulttuurin tyyssijana ja monen suositun rockja popmuusikon asuinpaikkana. MEAN OLD FRISCO MEAN OLD FRISCO San Francisco tunnetaan vapaamielisyydestään. Elokuvateollisuuden valheellista ja julmaakin maailmaa arvostellaan laulussa, mutta sen uhreiksi joutuneita kuvataan sympatiaa tuntien. Sen kertoja asuu “pimeässä ja likaisessa” New Yorkissa, jossa läheisen kirkon tornikello oli juuttunut aikaan 12.30. Suhde miesystävän kanssa on katkolla: “I got something to tell you, gonna break your heart / We been together so far, we gotta get apart / I'm on my way to ’Frisco town.” John Lee Hookerin kertoja on ihastunut San Franciscoon kappaleessa Frisco Blues (1963). Dolly Partonin Hollywood Potters (1982) kuvaa osuvasti Hollywoodin vaaroja. Anaheim on noin 300 000 asukkaan kaupunki Los Angelesin lähistöllä. Hän tarkkailee kaupunkia ja sen Golden Gate -siltaa läheiseltä kukkulalta aamuHollywood Hollywood, dungeon of drama Center of sorrow, city of schemes Hollywood Hollywood, terrace of trauma Palace of promises, dealer in dreams Some may go hungry, some go insane Some go to the bottle, and some to the veins Some become users, and some become used And some even make it, but most never do sena, jos onni ei ole myötä. Hän muuttaa New Yorkin synkkyydestä Laurel Canyonin auringonpaisteeseen. John Mayallin albumi ”Blues From Laurel Canyon” (1968) perustuu Mayallin omiin kokemuksiin. (2010) viittaa kyseiseen joukkueeseen noteeraten jääkiekkoiluun liittyvät urheiluvammat, ja rohkenee epäillä jopa nuorten jääkiekkomiljonäärien älykkyyttä: ”Broken jaw and a swollen lip / Black eye and a dislocated hip / Ice-hockey for you. Kappaleen nimessä mainitut tytöt viitannevat bändärityttöihin, joilla oli tapana tulla juhlimaan kanjonin asukkaiden kanssa ja poistua seuraavana aamuna. Ja todella huonosti saattaa käydä myös, jos humalapäissään eksyy prostituoitujen ja parittajien (hookers and pimps) alueelle: ”Well, all those hookers trying to pull your coat and the pimps reach out to cut your throat.” Laulaja-lauluntekijä Boz Scaggsin Hollywood Blues (1971) kertoo menestyneestä elokuvatähdestä, joka hallitsee mediapelin ja osaa hyötyä siitä taloudellisesti: ”They gave you five stars, they’re sending big cars / And Sunset Boulevard will never be the same / You give it a brand new name / Camera, action, do it again.” Useimmat elokuvatähden urasta haaveilevat tytöt ja pojat kuitenkin pettyvät katkerasti. Kappaleessa Laurel Canyon Home (1968) hän kertoo nauttivansa aamuisin auringosta, puista ja hiljaisuudesta maastossa, jossa aikoinaan vaelsivat apassit. Laulun kertoja on menossa Hollywoodiin ja mielessä on bailaaminen, autoilu, vaatteiden osto ja hengailu Sunset Boulevardilla. Siellä voi tulla ryöstetyksi, jos autosta loppuu bensa. Nettitietojen mukaan huumeet myötävaikuttivat kuolemaan, sillä hänellä oli ”valtava ruokahalu monen asian suhteen, mukaan lukien heroiini.” Big Al Blake on levyttänyt yhdessä Hollywood Fats Bandin kanssa Kalifornian tuulesta kertovan kappaleen Santa Ana’s Blowing (1997). Hyväksikäyttöä, surua, traumoja, ja jopa nälkää, mielenterveysongelmia, alkoholismia ja huumeriippuvuutta voi olla seuraukThe Kinks -yhtyeen Celluloid Heroesissa (1972) kuljetaan pitkin Hollywood Boulevardilla sijaitsevaa Walk of Famea, jossa katukivetykseen on kiinnitetty elokuvatähtien ja elokuva-alalla ansioituneiden muiden henkilöiden muistolaaattoja. Sinisilmäiset nuoret ovat pelkkää savea Hollywoodin ”savenvalajille”. Arthur ”Big Boy” Crudupin kappaleen Mean Old Frisco Blues (1942) ovat versioineet mm. Useimmille se ei ole myötä.. King, Little Walter, Muddy Waters ja Eric Clapton. Siellä ovat majailleet mm. Se tunnetaan 1950-luvulla perustetusta Disneyland-huvipuistosta ja jääkiekkojoukkueesta Anaheim Mighty Ducks (”Mahtiankat”). Carl Perkinsin Hollywood Cityssä (1962) tehdään juuri niin. James Harmanin, John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja Albert Kingin kanssa. Vahva epäilys on, että nainen on hypännyt Friscon junaan. Hollywood ei ole blueskaupunki, mutta siellä asunut blueskitaristi Hollywood Fats (Michael Mann 1954–1986) teki kiertueita mm. Se surettaa kertojaa siitä huolimatta, että naisella oli pahana tapana huutaa tälle päin naamaa: ”Well that mean old old Frisco / And that lowdown Santa Fe / Done took my babe away / Lord and blowed back at me / Yes my mama told me / Papa told me too / Son every woman scream in your face / Lord she ain't no friend to you.” Texas Alexanderin Frisco Train Bluesissa (1928) tilanne on jotakuinkin sama kuin Crudupilla. Hollywoodissa on maagista vetovoimaa. 38 Blues News 4/2021 matehdas” (Dream factory) on maailmankuulu elokuvastudioistaan ja filmitähdistään. Fats kuoli sydänkohtaukseen vain 32-vuotiaana. The Mamas and the Papasinn John Phillips kirjoitti Laurel Canyonissa kappaleen Twelve Thirty (Young Girls Are Coming To The Canyon) (1967). Hollywoodin tunnetuimmat kadut ovat Hollywood Boulevard ja Sunset Boulevard. No, thank you /.../ Bank account holds a million bucks / But IQ equals only Mighty Ducks / Ice-hockey for you
Hänen hautajaisasutoivomuksensa naisille on punainen puku, aamutakki ja nahkatohvelit. Mutta missä ihmeessä tuo Philmo oikein on. Hippiliikkeen ihanteisiin ja tunnusmerkkeihin kuuluivat suvaitsevaisuus, rauhanaate, ”tajunnan laajentaminen” huumeilla, ”vapaa rakkaus”, värikkäät vaatteet ja pitkä tukka. Se on saanut nimensä parsakasveihin kuuluvien kummallisen näköisten Joosuanpuiden mukaan. Guy taitaa tässä kyllä vähän vitsailla, koska todennäköisesti tiesi, että Philmo tarkoittaa. The Blues Band, Hot Tuna, Eric Clapton, Janis Joplin, John Lennon, Eva Cassidy ja Peter, Paul and Mary. San Franciscon yhteydessä on syytä mainita myös ”kukkaislapset” ja hippiliike, jonka syntypaikkana voidaan Wikipedia-tietojen mukaan pitää juuri San Franciscoa ja sen Haight-Ashburyn kaupunginosaa (vuosina 1965–1966). Kertoja on kuumassa ja pölyisessä I left my heart, people, in San Francisco High on the hill, at the Golden Gate, ’cross the bay, in San Francisco, on the hill, the mornin' fog, and the cool, cool night That's where, I wanna be, San Francisco Lowell Fulsonilla on kova hinku lähteä San Franciscoon kappaleessa San Francisco Blues (1946–8, julkaistu 2001). Tyttö matkusti kaupunkiin vuonna 1968 uuden poikaystävänsä, uhkapeluri Buddy Joen kanssa, ja saattaa majailla ”Philmossa”. Toinen suurtapahtuma oli Montereyn popfestivaali kesäkuussa 1967. Liikkeen ensimmäinen suuri tapahtuma oli Human Be-In -katujuhla, ”heimojen kokoontuminen” Golden Gate -puiston nurmikolla tammikuussa 1967. Hieman yllättäen löysin kuitenkin kappaleita, jotka liittyvät osavaltion autiomaihin. Blues Highway), mutta esittää toivomuksen tulla haudatuksi Death Valleyn autiomaan hiekkaan. Köyhä 10-henkinen perhe asui ahtaasti San Franciscossa, jossa asui tuolloin myös Peylia-tyttösen lapsuudenystävä Etta James. Heippa vaan beibi, voit tehdä mitä lystäät, mutta minä painun San Franciscoon vaikka kontaten! ”Well I’m going to San Francisco / if I have to crawl on my knees.” Buddy Guyn minähenkilö on San Franciscossa ja aikoo jäljittää ex-tyttöystävänsä kappaleessa Hello San Francisco (1972). Tilaisuuden tarkoituksena oli saada hipit, kansalaisoikeusaktivistit ja muut radikaaliryhmät löytämään toisensa, mutta tämä eri vastakulttuuriliikkeiden yhdistämistavoite jäi toteutumatta. Valtamerilaiva on vienyt naisen mennessään ja kertoja on jäänyt San Franciscon lahden rannalle kaipaamaan kultaansa. chicagolaiselle Chess levy-yhtiöle. Hippiliike kuitenkin kaupallistui ja hiipui vähitellen 1970-luvun aikana. San Franciscon Fillmore Streetiä, jonka varrella on paljon musiikkiklubeja, baareja ja muita huvittelupaikkoja. Jos nainen sattuisi palaamaan, se olisi onnen päivä, mutta nyt ovat rahat lopussa ja mieli maassa. Brittiyhtye The Animals kuvailee festivaalitunnelmia kappaleessaan Monterey (1968). Johnny Otis havaitsi tytön lahjakkuuden vuonna 1955 ja hän pääsi kiertueelle Johnny Otis Revuen kanssa. DeSanto oli varsinkin 1960-luvulla suosittu laulaja ja mainio tanssija, joka levytti mm. Arthur Crudupin Death Valley Blues (1941) on kuvitelma bluesmiehen kuolemasta: ”I went down in Death Valley / Among the tombstones and dry bones / That’s where poor me will be / Lord when I’m dead and gone.” Kertoja ennakoi kuolla kupsahtavansa jossain Highway 61:n varrella (Minnesotasta New Orleansiin kulkeva ns. Lonnie Johnsonin minäkertojaa Death Valley hirvittää, koska se on juuri puolivälissä hänen kotimatkansa varrella, Death Valley Is Just Half Way To My Home (1930). Jalkoja väsyttää, villikissat ja pantterit ulvovat auringon laskiessa ja Kuolemanlaakson halki pitäisi taivaltaa: ”Can you hear the wild cats and panthers, howlin' when the sun go down / And I’ve got to go through Death Valley, to get to my old home town.” Joshua Treen kansallispuisto sijaitsee Mojaven ja Coloradon erämaiden välimaastossa. Blues News 4/2021 39 sumussa. Eräänlaisena hippien kansallislauluna on jäänyt elämään John Phillipsin säveltämä ja Scott McKenzien levyttämä San Francisco (Be Sure To Wear Flowers In Your Hair) (1967), joka julkaistiin juuri ennen Montereyn popfestivaalia: ”If you’re going to San Francisco / Be sure to wear some flowers in your hair / If you’re going to San Francisco / You’re gonna meet some gentle people there.” CALIFORNIA DESERT BLUES CALIFORNIA DESERT BLUES Kalifornian muut kaupungit eivät näytä blues-artisteja paljoakaan inspiroineen. Saman lahden rannalla istuskelee Otis Reddingin laulun kertoja kappaleessa Sittin’ On The Dock Of The Bay (julkaistu postuumisti vuonna 1968). Kaliforniassa on kolme suurta aavikkoa: Mojave Desert, Colorado Desert ja Great Basin Desert. Jesse Fullerin vuonna 1955 levyttämä folksävelmä San Francisco Bay Blues on varsin suosittu kappale, sillä sen ovat myöhemmin tulkinneet mm. Siellä sijaitsee 29 Palms -niminen pikkukaupunki, josta Robert Plant teki laulun albumilleen ”Fate Of Nations” (1993). Mojavessa on myös kansallispuisto, jonka eräs nähtävyys on viisi miljoonaa vuotta vanha eroosion kuluttama Zabriskie Point. Yksinäistä tietä on talsittu jo 40 päivää ja yötä, mutta matkaa kotikaupunkiin on vielä jäljellä 300 mailia. Hän ei voi oikein muuta kuin kuluttaa joutilaana aikaa aamusta iltaan katselemassa laivojen lähtöä ja saapumista satamaan: ”Sittin’ in the mornin’ sun / I’ll be sittin’ when the evenin’ come / Watchin’ the ships roll in / And I’ll watch ’em roll away again.” R&B-laulaja Sugar Pie DeSanto (Peylia Balington, 85 vuotta) kertoo lapsuudestaan kappaleessaan Chocolate City (2018). Mojaven autiomaan pohjoisosassa sijaitsee yksi maailman kuivimmista ja kuumimmista paikoista, Death Valley. Noin 30 000 nuorta kuunteli psykedeelistä ”happorockia”, ja ilmaista marihuanaakin oli tiettävästi tarjolla. Michel Angel Antonionin ohjaaman elokuvan ”Zabriskie Point” (1970) soundtrackin musiikista vastasivat brittiyhtye Pink Floyd ja Jerry Garcia (Grateful Dead -yhtyeestä). Hänen mieleensä nousee ikivihreä popsävelmä I Left My Heart In San Francisco (1953), jonka Tony Bennett teki tunnetuksi vuonna 1962. Epäkaupalliseksi suunnitellulle festivaalille osallistui noin 200 000 kuulijaa. Tämän saman kappaleen ovat levyttäneet myös Snooks Eaglin (1969) ja Sleepy John Estes (1962). Minähenkilö on matkustanut 2 000 mailin matkan Georgiasta San Franciscoon, mutta on nyt yksinäinen ja toimeton
Kulkija päättää pakokauhun vallassa lähteä hotellista, mutta kuulee yövartijalta, ettei sieltä pääse pois koskaan. Tunnetuin Seattleaiheinen kappale lienee Hugo Montenegron sävellys Seattle, josta viihdelaulaja Perry Como teki pikkuhitin vuonna 1969. Kantrilaulaja Kenny Rogersin My Washington Woman (1970) kertoo Seattlessa asuvasta duunarista, jolla on raskaana oleva vaimo. Minähenkilö ajelee autollaan aavikkotietä pitkin ja päättää yön tullen majoittua hotelliin. Se on kertomus sloe gin fizz -drinkistä, ja tytöstä ja pojasta, jotka erehtyvät nauttimaan pari cocktailia liikaa Portlandissa. kidushaita (”mutahaita”). Motellitarina on aika irvokas ja kiistanalainen. Laulun kirjoittaja Don Henley on vihjannut tekstin olevan vertauskuvallinen. Mies on kuulevinaan ääniä, jotka kuiskivat: ”Welcome to the Hotel California, such a lovely place.” Hän yrittää tilata huoneeseen viiniä, mutta saa kuulla, ettei sitä ole tarjoiltu hotellissa sitten vuoden 1969. Portland on monipuolinen musiikkikaupunki. Häpeää lisää vielä se, että vaimo lähettää silloin tällöin miehelle kirjekuoren, jossa on kuva heidän yhteisestä pienokaisestaan. Tervetuloa Hotelli Helpotukseen! MAJAVAOSAVALTION JA IKIVIHREÄN MAJAVAOSAVALTION JA IKIVIHREÄN OSAVALTION BLUESIA OSAVALTION BLUESIA Länsirannikolla Kalifornian pohjoispuolella sijaitsee Oregon, jonka lempinimi on Beaver State (Majavaosavaltio). 1 & 2” avulla. Seattle on Portlandin tapaan monipuolinen musiikkikaupunki, jota pidetään mm. Kalliita viinejä ja shampanjaa kyllä riittää, mutta nainen kohtelee miestä muuten huonosti. Kappaleen suomenkielinen hupiversio, Eläkeläisten Hotelli Helpotus (1998) on sen sijaan suoraviivainen tarina, jota ei tarvitse tulkita. Sen kahdeksasta miljoonasta asukkaasta noin 60% asuu Seattlen alueella. Portlandia pidetään nykyisin ”hipsterien Mekkana”. Puuteollisuus on keskeinen toimiala, mutta osavaltio tuottaa myös esimerkiksi omenoita ja viiniä. Erämaassa hohtavat himmeänä hotelli Californian valot. Hotelli Kalifornia saattaakin olla metafora esimerkiksi Yhdysvalloille, tai peräti koko maailmalle. Siitä voi halutessaan lukea lisää esimerkiksi Classic Rock -lehden nettisivustolta (loudersound. Osavaltiossa on paljon ikivihreitä kuusija mäntymetsiä. Seattlen, Tacoman ja osavaltion muiden kaupunkien tunnetuimpiin rytmimusiikkiartisteihin kuuluvat The Sonics, Kurt Cobain ja Nirvana, Soundgarden, Alice in Chains, Pearl Jam ja Foo Fighters. The Eagles -yhtyeen klassikkokappale Hotel California (1976) on sekin erämaalaulu. 40 Blues News 4/2021 29 Palmsissa, kuulee rakastettunsa äänen radiosta, ja tuntee kaipuuta ja rakkauden tuskaa: ”It comes kinda hard / When I hear your voice on the radio / Taking me back down the road that leads back to you / 29 Palms / I feel the heat of your desert heart / Oh, I’m burning in love.” Myös irlantilainen U2 on levyttänyt erämaahenkisen albumin “The Joshua Tree” (1987). Seuraavana aamuna molemmat voivat vain todeta, että humalassa oltiin, mutta onneksi nautittiin alkoholin lisäksi myös toisistamme. Miehen katumus ja häpeä oman vaimon hylkäämisestä kasvaa. Siellä on noin neljä miljoonaa asukasta, joista lähes 90% on valkoihoisia. Asioita yritetään selvitellä olutlasin ääressä, sillä toive suhteen jatkumisesta sateisessa Seattlessa elää vielä molemmilla: ”Seattle – you’ve got to love the rain / And we both love rain.” Kappaleen YouTubevideossa on kauniita kuvia Seattlesta.. Siinä ihastellaan luontoa ja kaupungin vapaata ilmapiiriä: “The bluest skies you've ever seen in Seattle / And the hills the greenest green in Seattle / Like a beautiful child growing up free and wild.” Frank Zappan The Mud Shark (1971) on muka kertovinaan uudesta muotitanssista ja viittaa samalla Seattlen Edgewater-motellin tapahtumiin vuonna 1969. com). Hyvää esimerkkiä Washingtonista tai Seattlesta kertovista blueseista en hauissani löytänyt. Mark Knopflerin balladi Seattle (2012) kuvailee miestä ja naista, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Oregonin suurin kaupunki on Portland ja hallintopääkaupunki Salem. Jimi Hendrix syntyi Seattlessa, ja on haudattu Rentoniin Seattlen eteläosaan. Respan tyttö johdattaa miehen huoneeseen tyhjältä vaikuttavassa hotellissa. Hotelli ja sen tapahtumat alkavat vaikuttaa kaikin puolin omituisilta ja tunnelma on aavemainen. Oregonista tai sen kaupungeista kertovat blueskappaleet ovat harvassa. Led Zeppelinja Vanilla Fudge -yhtyeiden jäsenet majoittuivat tuolloin tähän veden päälle rakennettuun kiinteistöön, jonka ikkunoista saattoi suoraan kalastaa mm. Kaupungin bluesmuusikoista tunnetuimmat ovat Robert Cray ja Curtis Salgado. Siellä kukoistavat useat musiikin alalajit, kuten garage rock, indie rock, punk ja grunge. Toki siellä soitetaan myös bluesia, johon voi tutustua esimerkiksi albumien ”Seattle’s Best Blues, Vol. grungemusiikin syntypaikkana. Tyttökään, jonka kertoja muinoin tunsi, ei asu enää Salemissa. Mies saa potkut, tapaa tavernassa arkansasilaisen pankkiirin tyttären ja lähtee tämän matkaan. Oregonin pohjoispuolella, Yhdysvaltojen luoteiskolkassa sijaitsee presidentti George Washingtonin mukaan nimetty Washington State (Ikivihreä osavaltio, Evergreen State). Sanoituksen tulkinta on herättänyt paljon keskustelua. Kukaan ei ota liftaria kyytiin, vaikka on niin kylmä, että ulkona voi jäätyä kuoliaaksi. Jodlailevan jarrumiehen, Jimmie Rodgersin Brakeman’s Bluesissa (1928) ollaan Portlandin päärautatieasemalla, joka toimii kotina kulkijalle siinä missä mikä muu paikka tahansa: ”Any old place I hang my hat is, home sweet home to me /.../ Eat my breakfast here, get my dinner in New Orleans.” Seasick Steven Salem Bluesin (2006) kertoja on juuttunut Salemin lähistölle tien poskeen 13 tunniksi. Perheen pieni farmi kärsii nykyisessä paikassaan kuivuudesta ja kovasta tuulesta mutta syksyllä lähdetään kohti sateisempaa Oregonia, jossa vilja ja orkideat kasvavat: ”I’m gonna hit that Oregon Trail this coming fall, / Where that good rain falls a plenty / Where the crops and orchards grow.” Joan Baez teki vuonna 1963 tunnetuksi Derroll Adamsin vuonna 1957 levyttämän sodanvastaisen laulun Portland Town, jossa kertojan kolme lasta lähtevät sotimaan ja kuolevat yksi toisensa jälkeen: ”I was born in Portland town /.../ I had children, one, two, three /.../ Took my children off to war /.../ Killed my children one by one /.../ No more children in Portland Town.” Kantrilaulaja Loretta Lynn ja Jack White (White Stripes ym.) ovat levyttäneet duettona kappaleen Portland Oregon (2004). Woody Guthrien Oregon Trail (1962) antaa suotuisan kuvan Oregonin sääolosuhteista maanviljelyksen näkökulmasta. Portlandin Waterfront Blues Festival on yksi maan suurimmista bluesfestivaaleista. Mies voittaa Apu-lehden sanaristikkokisassa seuramatkan Hotelli Helpotukseen, jossa tanssitaan humppaa, juopotellaan, lauletaan ja annetaan ”tekohengitystä” Liperin likalle
Kuten veteraanit muistavat, tapahtui KeskiEnglannissa elokuussa ‘63 ns. Englannissa ja yleensäkin Euroopassa You’ll Never Walk Alone -standardin maine ja suosio perustuu kahteen jalkapallon ympärillä soineeseen versioon. Vuonna ‘43 perhe muutti Jersey Cityyn. Vielä mainittuna vuonna Frank Sinatra nousi coverillaan top teniin ja seuraavina vuosina sävelmä saavutti ikivihreän maineen, Vaikka Roy Hamilton levytti tukun todellisia klassikkoja, hän ei kuitenkaan päässyt varsinkaan 60-luvulla sellaiseen asemaan, jonka hänen kykynsä olisivat ansainneet. Olen mielessäni verrannut häntä suureen suosikkiini Brook Bentoniin, jonka tyyli oli sopivasti samettisempi ja toi pitkän rivin Mercurylle levytettyjä huippuhittejä samaan aikaan kun Epicille levyttänyt Hamilton katosi lähes kokonaan kuvasta. Ylväs, majesteettinen ääni ja gospelkoulun kasvattama taito olivat lyömätön yhdistelmä, joka teki hänestä yhden aikansa suurimmista artisteista Billy Eckstinen ja Nat King Colen rinnalla. Sitä on analysoitu monissa alan lähteissä ja korostettu erityisesti Hamiltonin vahvaa ja taitavaa gospelpohjaa, johon hän sai solutetuksi annoksen klassista osaamistaan ja väläyksen aikansa rhythm & bluesia. YOU’LL NEVER WALK ALONE YOU’LL NEVER WALK ALONE Keväällä ‘53 Roy Hamilton osallistui vaihteeksi talenttikisaan, tällä kertaa kotikulmillaan New Jerseyssä. Roy uskaltautui Cookin puheille pyytäen esiintymislupaa. Kun vielä otetaan huomioon sävelmän alkuperä, onkin myönnettävä, että ylidramaattinen lopputulos herättää ristiriitaisia ajatuksia, eikä Hamiltonin uljas ääni ja huikea taito kaikkea pelasta. Tässä vaiheessa. Rolls oli oopperapuolen miehiä, joten oppi meni osittain ojaan, mutta onneksi gospelharrastus oli jatkunut Jerseyn Cityyn siirtymisen jälkeen baptistikirkon kuorossa ja 40-luvun lopussa seutukunnan Searchlight Gospel Singers -nimisen ykkösryhmän solistina. Caravan oli Newarkissa sijainnut radiomies Bill Cookin vetämä pienehkö klubi, jonka suosio perustui omistajan esiintymään värväämiin huippuesiintyjiin. Luonteeltaan pehmeä Roy totesi nyrkkeilyn liian väkivaltaiseksi ja päätti keskittyä musiikkiin. Single nousi keskikesällä pariksi viikoksi brittilistan ykköseksi. levytettyjä versioita löytyy noilta ajoilta kolmisenkymmentä. Richard Rodgersin ja Oscar Hammersteinin vuonna ‘45 säveltämä You’ll Never Walk Alone oli New Yorkin Majestic-teatterissa esitetyn Carousel-musikaalin huippunumero. Vuoden ‘54 alussa You’ll Never Walk Alone levytettiin muutaman Duke Ellingtonin orkesterin soittajan kanssa ja single nousi nopeasti r&b-listan ykköseksi viipyen siellä kuusi viikkoa. Roy Hamiltonin esitys oli erilainen. Näin siitä huolimatta, että hän oli syntyisin syvästä etelästä Leesburgin kaupungista Georgiasta, syntymäpäivä oli 16.4.1929 ja virallinen etunimi Rodothas. Gerry & The Pacemakers levytti laulun kesällä ‘63 ja nousi listaykköseksi jalkapallokauden kynnyksellä, jolloin Liverpoolin kannattajat ottivat sen omakseen ja seuran tunnuksena se on soinut meidän päiviimme asti. Parantuneista oloista kertoo ainakin se, että Roy pääsi high school -vaiheessa opiskelemaan taideaineita, toisaalta miehisiin mittoihin kasvanut nuorukainen kiinnostui myös nyrkkeilystä ja voitti Golden Gloves -amatöörisarjassa seitsemästä raskaan sarjan ottelustaan kuusi. Hamilton äänitti kakkossinglelleen niin ikään Carousel-musikaalista poimitun imelän rakkauslaulun If I Loved You, joka oli ollut huippuhitti 40-luvun puolivälissä Perry Comon levytyksenä. Solisti oli tuolloin Christine Johnson, jonka esitys on ensimmäinen tiedossa oleva tallennus aiheesta. Levytykset jatkuivat valtavirtausten ulkopuolella, mutta tuo ajatus katkesi Hamiltonin ennenaikaiseen kuolemaan vain 40-vuotiaana vuonna ‘69 eli samaan aikaan, kun Brook Benton onnistui tekemään komean come backin soulin huipulle. Monet englantilaistähdet osallistuivat The Crowd -nimellä julkaistun You’ll Never Walk Alone -hyväntekeväisyyslevyn tekoon. Häntä ennen sävelmän tulkitsivat hyvällä menestyksellä mainittu Frank Sinatra sekä Perry Como ja 60-luvulla Patti LaBelle & The Bluebelles, Elvis ja Brooklyn Bridge. Gospelkoulu sentään mainitaan, pikku-Roy lauloi kirkossa kuusivuotiaasta asti. Syy oli ymmärtääkseni se, että hänen epäonnensa oli olla väärään aikaan väärässä paikassa. Toukokuussa ‘85 syttyi Bradord City -joukkueen stadionilla kolmosdivisioonan ottelussa tuhoisa tulipalo, jonka aiheuttamassa paniikkiryntäyksessä 56 ihmistä kuoli. Soulin suurvuodet pudottivat hyvistä levyistä huolimatta huipulta sekä Bentonin että Hamiltonin. Yksi syy siihen, että Roy Hamilton tunnetaan melko huonosti kunnon bluesia harrastavissa piireissä on, ettei hänellä tietääkseni ollut varsinaisia bluesjuuria. Se siitä, palataan asiaan. Hetken emmittyään Cook suostui ja päästi Royn laulamaan naisvaltaiselle yleisölle standardin You’ll Never Walk Alone. Roy Hamilton, ”the gentle giant of rhythm & blues”, ansaitsee tuon määritteen, olihan hän kiistatta yksi 50ja 60-lukujen komeaäänisimmistä artisteista. 42 Blues News 4/2021 ROY HAMILTON ROY HAMILTON Rhythm & bluesin lempeä jättiläinen Rhythm & bluesin lempeä jättiläinen PEKKA TALVENMÄKI A liarvostettu on termi, jota eri musiikkilajien harrastajat ovat milloin syystä, milloin syyttä käyttäneet sekä puheissa ja kirjoituksissa suosikkiensa osaamista korostaessaan. Hyvin pärjäsi myös Hamilton, ei tie vielä vienyt maallisille markkinoille, sen sijaan Roy päätyi kehittämään laulutekniikkaansa paikallisen opettajan Martin Rollsin johdolla. Vahvoihin gospeloppeihin Royn suuruus perustui, negatiivisena piirteenä urakokonaisuuden kannalta oli levy-yhtiön turhan usein esille nostama teatraalisuus. You’ll Never Walk Alonen ovat vuosikymmenien varrella levyttäneet sadat amerikkalaiset huippuartistit, mutta listahittinä Roy Hamiltonin versio oli ylivoimainen. Suuri Junaryöstö, jonka johtajiin kuulunut Bruce Reynolds kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että rikollisjoukkio hoilotti saalista jakaessaan kuorossa Gerryn ja kumppanien ykköshittiä I Like It). (Aiheeseen liittymättä tulee mieleen toinenkin Pacemakers-väläys. Hän osallistui kahteen kertaan Apollon talentti-iltoihin saavuttaen ensin kakkossijan ja toisella kerralla voiton, lisäksi hän osallistui voitokkaasti kahteen pienempään kisaan. Menestys oli valtava, minkä seurauksena Cook testasi suosion suuremmalla Lloyd’s Menor -areenalla, teetti aiheesta demon ja sai sen avulla järjestetyksi sopimuksen Epic Recordsille. Voitokkaan suorituksen jälkeen hän sai kolmen viikon pestin paikallisessa Club 21:ssä ja oli sitten valmis suurempiin ympyröihin. Hän sairastui vakavasti huipulla ollessaan ja vaikka paluu toi tullessaan myös menestystä, hän oli liian hyvä ja siisti rosoisille rock & roll -vetoisille 50-luvun lopun markkinoille
Syy voi olla se, että valkoiselle yleisölle Frankie Lainen levytys oli ainoa oikea ja toisaalta musta väestönosa ei täysin tuntenut laulua omakseen. Hänen tarkoituksenaan oli laulaa ensisinglensä molemmat puolet (b-puoli oli svengaava ja hyvin laulettu I’m Gonna Sit Down And Cry), mutta suunnitelmaan tuli muutos. Laulettu Unchained Melody nousi huipulle Atlantin takana kahtena versiona, esittäjinä sokea Arkansissa syntynyt Al Hibbler ja hänen kilpailijanaan Roy Hamilton. Ne ilmestyivät samaan aikaan mainitun vuoden maaliskuussa ja jo kuukautta myöhemmin molemmat olivat poplistan kärkipäässä, Hibbler kolmosena ja Roy kuutosena. Ebb Tide oli tietenkin Royn seuraava single, se nousi listaviitoseksi b-puolenaan laahaava Beware, joka ei siis ollut versio Louis Jordanin vanhasta hitistä. Blues News 4/2021 43 single nousi r&b-listan neloseksi, mielestäni ilman ansioita. Roy tunsi laulun ja sai sen esitettäväkseen Bill Cookin muistelmien mukaan sillä ehdolla, että suoritus sujuisi You’ll Never Walk Alonen tyyliin. Isoille tähdille oli varattu lava-aikaa vähintään parikymmentä minuuttia, mutta kolmantena esiintymisvuorossa ollut Ray sai mahdollisuuden esittää vain kaksi laulua. UNCHAINED MELODY UNCHAINED MELODY Hall Bartlettin ohjaama Keryon Scudlerin dokumenttiin Prisoners Are People perustuva filmi Unchained ilmestyi vuoden ‘55 alussa. Kumpikin ylsi r&b-listan ykköseksi, Hibbler kesti siellä viikon ja Roy kolme. EBB TIDE EBB TIDE Kaksi isoa hittiä tekivät Roy Hamiltonista tähden, mutta vain melkein, sen hän sai huomata syksyllä ‘54 Chicagon Soldier Fieldissä järjestetyssä suuressa Star Night -tapahtumassa, jossa hän esiintyi Perry Comon, Nat King Colen, Sarah Vaughanin ja lukuisien muiden suursuosikkien kanssa. Näin tapahtui ja Roy valloitti koko 82 000-päisen yleisön. I Believe ei ole helpoimmin ymmärrettäviä aiheita, silti uskallan sanoa, että Royn versio oli aika mitäänsanomaton, hetkittäin jopa ärsyttävä. Lyhyesti sanottuna esitys oli vetelä, b-puolelle valittu So Let There Be Love oli sekin hempeä, mutta huomattavasti hallitumpi. Siitä on olemassa lähes seitsemänsadan artistin levytykset ja kunnioitettavia listasijoituksia on matkan varrella kertynyt useita. Baxterin hitti oli vain kuoron hyminän tukemana esitetty instrumentaali. Sävelmä sai pitkään olla rauhassa, vasta 60-luvun alussa siitä alettiin tehdä covereita, joista soulharrastajat tuntevat parhaiten Timi Yuron, Dinah Washingtonin ja Little Anthony & The Imperialsin esitykset, luonnollisesti myös Manhattans-yhtyeen 70-luvun puolivälin hittiversio on muistamisen arvoinen. Roy oli epäilemättä ”veljeksille” selkeä esikuva, levyttiväthän he Unchained Melodyn lisäksi Ebb Tiden ja muutaman muunkin Royn ohjelmistosta tutun laulun. Roy oli omassa suorituksessaan vähemmän teatraalinen kuin edellisillä isoilla hiteillä, se kai selittää myös poplistasijoituksen. Englannissa nousi listoille Frank Chacksfieldin orkesterin versio, joka myytiin myös Atlantin taakse ja se nousi peräti listakakkoseksi jättäen varjoonsa sekä Maxwell-esityksen että Vic Damonen levyttämän sanoitetun version. Tuoreessa muistissa oli Robert Maxwellin kaunis viihdesävelmä Ebb Tide, josta säveltäjän orkesteri oli levyttänyt originaalin. Ennen iltaa Perry Como kävi ilmoittamassa aikovansa laulaa You’ll Never Walk Alonen loppuhuipennuksena ja Royn oli pakko tyytyä etsimään uusi laulu. Heidän Unchained Melody -versionsa oli kova menestys sekä jenkeissä että Euroopassa, mutta enpä muistanut, että levy kävi brittilistan ykkösenä vielä vuonna ‘90. Doo Wopin ystävät ovat nauttineet Vito & The Salutations -yhtyeen lähes raiskauksen tasoisesta rallatuksesta ja blue eyed soulin puolustajille Righteous Brothersin kesällä ‘65 levyttämä upea suoritus oli ylitse muiden. Tällä kertaa ei b-puoleltakaan löytynyt ilon aihetta, If You Are But A Dream oli harvinaisen siirappinen esitys, jonka Roy lauloi valkoisten viihdyttäjien tapaan, mielessä kävivät sekä Como että Sinatra. Listaykköseksi sävelmän nosti Les Baxterin kuoro ja orkesteri, Englannissa samaan kykeni Jimmy Youngin väljähtänyt levytys. Alex Northin ja Hy Zaretin kirjoittaman musiikkiteeman lauloi valkokankaalla Todd Duncan, mutta hänen esityksensä sen enempää kuin itse elokuva eivät nousseet kuolemattomiksi. Unchained Melody on yksi suosituimmista sävelmistä kevyen musiikin historiassa. Sitä seurasi vielä yksi menestys, kun Jimmie Cranen ja Al Jacobsin säveltämä dramaattinen Hurt nousi sijalle 9. Ensimmäisen ison pettymyksen aiheutti vuoden ‘55 alussa julkaistu I Believe -versio, joka jäi flopiksi. Bill Cookin säveltämä vahvoin jousin vesitetty rakkauslaulu Forgive This Fool ei
Hänellä todettiin tuberkuloosin johdannaisena keuhkokuume, jonka hoito pitkine toipumisineen vaati puolentoista vuoden totaalisen poissaolon. Iso hitti poiki vain yhden listakelpoisen follow-upin, rennompi ja sulavampi You’re Gonna Need Magic nousi juhlavasti HOT 100:n sijalle 80. Mustia Elvis-yrittäjiä nähtiin ja kuultiin muutenkin, eikä Roy mielestäni kuulunut siinä kategoriassa ihan kärkipäähän. Listoille Roy pääsi vasta toukokuussa ‘57, kun hänen ylilaulettu coverinsa Ruth Brownin vanhasta So Long -bravuurista saavutti r&b-puolella sijan 14. 50-luvun lopun erikoisuuksiin kuuluu kaksi filmiesiintymistä. B-puolella oli vankemmin laulettu, mutta levottoman oloinen You Wanted To Change Me. Hän levytti nivaskan albumeja, mikä tarkoitti, että kohteena ei ollut teininuoriso vaan isät ja äidit. Come back sujui uusissa merkeissä, kun Jesse Stonen säveltämä vauhdikas ja energinen, selkeästi gospelrakenteeseen perustunut Don’t Let Go nousi kolmeksi viikoksi mustan listan kakkoseksi tammikuussa ‘58, ykköspaikan tiellä olivat Sam Cooken You Send Me ja Danny & The Juniorsin At The Hop. Sellaiset raidat kuin The Clock, You Can Have Her -hitin b-puolelle unohtunut Abide With Me, Royn itsensä säveltämä To The One I Love, popahtava early soul -raita I Am, sen b-puolella julkaistu sujuva Earthquake olivat poimintoja parhaasta päästä, ja kuin pisteinä i:n päälle poimin huikeasti lauletun popahtavan vauhtipalan Don’t Come Crying For You -versio, joka ei oikein tuntunut istuvan aikaansa, mutta se onkin levytetty Royn ensimmäisessä sessiossa vuoden ‘53 lopussa. Jesse Stonen orkesterin kanssa tehty jatko Crazy Feeling oli edeltäjäänsäkin jämerämpi, vauhtia löytyi myös Jungle Feveristä, mutta jostakin syystä yritys maineeseen mustana rokkari-Elviksenä jäi Don’t Let Go’n varaan. Roy ja Elvis on mainittu historiikeissa hyvinä ystävinä ja toistensa esikuvina. Kolmevuotinen sopimus Epicin kanssa oli päättynyt, mutta se uusittiin Royn toipumisen jälkeen. Sama koskee, niin kuin nokkelimmat huomasivat, koko Epic-vuosikymmentä, jonka aikana sinkkujen kokonaismäärä oli 42. Elviksen tapauksessa oli kyse lähinnä siitä, että hän jäljitteli selkeästi Hamiltonia balladilevyillään, joita enemmistö tuotannosta oli 60-luvun loppupuolen jälkeen. Niitä kuunnellessani tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Roy teki parhaat levynsä 60-luvun alkuvuosina, jotka kriitikkojen ja suuren yleisön mielissä ovat vähimmän tärkeät. Rokkisinkkujen b-puolille ladattiin varmuuden vuoksi hempeämpää materiaalia, upea The Right To Love, Leiberin ja Stollerin pehmeä filmisävelmä Lips ja tyypillistäkin tyypillisempi balladi In A Dream. Royn liikehdintä oli jäykän oloista, pahimmillaan melkein surkuhupaisaa, mutta itse äänitystilanne nelimiehisine kuoroineen ja osaavine yhtyeineen oli ehtaa 50-luvun loppua. YOU CAN HAVE HER YOU CAN HAVE HER Roy Hamiltonin kolmesta viimeisestä Epicvuodesta on jäänyt erittäin sekava kuva. Sekavasta kokonaisuudesta on helppo poimia muutama loistava onnistuminen. kaikissa olin havaitsevinani. Mukaan mahtui muutamia pikku onnistumisia, eritoten Clyde Otisin kirjoittama A Mother’s Love sekä yllättävän aggressiivinen, hillittömän kitaraosion sisältänyt Since I Fell sekä sovituksissa että Royn laulussa pehmenemistä, jolle en löytänyt muuta selitystä kuin että Epicillä oli huomattu Brook Bentonin ja Tommy Edwardsin nousu suosion huipulle. Seuraavana vuonna Roy piipahti filmissä Hawaiian Boy, jossa hän lauloi Unchained Melodyn. Jatko sujui alamäen merkeissä, vuoden ‘55 lopulla kävivät listojen hännillä vain nätti mutta aika yhdentekevä Without A Song (-/77.) ja Hammersteinin ja Rodgersin Pipe Dream -musikaalista poimittu kieltämättä hallitusti sovitettu ja laulettu Everybody’s Got A Home (-/42.). Syksyllä ‘60 levytetty levoton ja ronski You Can Have Her nousi listojen kärkipäähän sijoille 6./12. Poplistan korkein sijoitus oli 13. Sekä taloudellisesti että urakehityksen kannalta tappio oli valtava. Viimeinen listasijoitus tähän putkeen oli Neil Sedakan ja Howard Greenfielfieldin säveltämä komea balladi Time Marches On, joka kävi poplistan sijalla 84. Kymmenittäin esiintymistilaisuuksia jouduttiin perumaan ja myös levytykset keskeytettiin. Neljävitosia julkaistiin noina vuosina seitsemäntoista, joten säästän lukijan hermoja ja palstatilaa jättämällä diskografiat kerrankin väliin. DON’T LET GO DON’T LET GO Epicin ja Bill Cookin suunnitelmissa oli nostaa Roy Hamilton sen tason supertähdeksi, että hän olisi saanut myös valkoisen väestön hyväksynnän. Hamiltonin uralla ajatus Elviksestä tulee ensimmäisen kerran mieleen 50-luvun lopun nopeissa raidoissa, eritoten Crazy Feelingissä. Olen jo edellä hehkuttanut Brook Benton -hengessä laulettuja ja normaalia kevyemmin sovitettuja ”nallemaisia” pikku balladeja, joista esimakua antoivat kertaalleen kehutut Pledging My Love ja Blue Prelude. Vika ei ollut Royn, vaan negatiiviset tunteet ovat liittyneet myöhemmin kuulemiini covereihin, vaikka niiden esittäjiin ovat kuuluneet suosikeistani ainakin Righteous Brothers, Timi Yuro ja Dionne Warwick. Sijoitukset poplistoilla osoittivat, että tässä oli osittain onnistuttu, mutta 50-luvun puolivälissä tehdyt esiintymismatkat etelävaltioihin kertoivat muuta. Puolentoista vuoden tauon aikana julkaistiin singleinä albumitäytteitä ja hyllylle jäänyttä materiaalia. Vuonna ‘58 Roy oli mukana vaisussa tarinassa Let’s Rock, jossa hän esiintyi omana itsenään levyttämässä nykivää pikkurokkia Here Comes Love. Hän sairasti tuberkuloosia, mutta ei kertonut asiasta Bill Cookille vaan hoiti väsyneenäkin sovitut esiintymiset, kunnes vuoden ‘56 alussa Flame Show Barissa Detroitissa lysähti pukuhuoneen nurkkaan. Roy joutui näkemään ja kokemaan rotusyrjinnän pahimmatkin vivahteet, mikä saattoi olla osatekijä hänen terveytensä pettämiseen. Tilanteen vahvistivat erinomainen versio Johnny Acen Pledging My Love -klassikosta, joka nousi poplistan sijalle 45. 44 Blues News 4/2021 ollut erityisen onnistunut jatkovalinta, vaikka saavuttikin listoilla ”pakolliset” sijoitukset (10./45.). ja oli Royn viimeinen iso menestys. sekä leimallisesti Benton-henkinen Blue Prelude, joka jäi singlen b-puoleksi vauhdikkaamman I Need Your Lovingin korjattua potin sijoituksilla (14./62.). Minkäänlaista yhtenäistä linjaa ei ollut ja kun singletarjonta sujui pitkälti albumiraitojen ehdoilla, oli lopputulos holtiton. syksyllä ‘59. En tiedä miksi olen aina inhonnut tuota Bill Cookin kirjoittamaa sävelmää
Myös She’s Got A Heart on hyvä, vähän popahtavampi vauhtipala, ja jos Jim Foglesonin nimi antaa aiheen etsiä kantrivaikutteita niin tästä niitä voisi hitusen löytää. Olen ennenkin ihmetellyt, miksi laulusta on tehty niin vähän hyviä versioita, Royn esitys on ilman muuta yksi parhaista. Kehunsa levy ansaitsee, kyseessä on tosiaan miehekkäästi lauletun purevan vauhtisoulin helmi. Warm Soul (MGM SE-4139) A: (1) The Same One (2) It’s Too Soon To Know (3) Baby Don’t You Cry (4) Looking Back (5) A Sunday Kind Of Love (6) The Masquerade Is Over B: (1) Guess Who (2) It’s Just A Matter Of Time (3) For Your Precious Love (4) Cryin In The Chapel (5) On My World Of Honour (6) The Glory Of Love Brook Benton oli lopultakin löydetty esikuvaksi, mukana on peräti kolme lainaa (A1, A4 ja B2). Sentimental, Lonely And Blue (MGM SE-4233) A: (1)Unchained Melody (2) Try A Little Tenderness (3) I’m Thru With Love (4) Have A Good Time (5) One For My Baby (6) I Almost My Mind B: (1) Answer Me My Love (2) Don’t Worry Bout Me (3) The Sand And The Sea (4) Ain’t No Misbehaving (5) Gloomy Sunday (6) Learnin The Blues ”Warm Souliin” verrattuna otettiin vahvasti takapakkia ja valahdettiin aikuisviihteen puolelle. vuoden ‘66 lopussa. Kingin ja kumppaneiden Berns-levyjen tuttua deep tunnelmaa. Voisin kuvitella, että siitä jopa haviteltiin hittiä, jollaista ei monista yrittäjistä ja yrityksistä huolimatta saatu listoille ennen kuin Jack Jones nousi sijalle 35. Musikaalisävelmä Impossible Dream oli Royn laulamana hieno esitys. Kaikki ovat hyvin laulettuja covereita, samoin myös For Your Precious Love, josta on tehty niin paljon versioita, että olen pudonnut laskuista ajat sitten. Aloitetaan singleistä: RCA Victor 8641 Heartache Ain’t It The Thruth 8705 And I Love Her Tore Up Over You 8813 She’s Got A Heart The Impossible Dream 8960 Walk Hand In Hand Crackin’ Up Over You 9061 I Taught Her Everything She Knows Lament 9171 So High My Love You Shook Me Up ”Kuka sanoo, että northern soulia ei voi esittää oikea laulaja?” Kysymyksen heitti nettikommentissaan Alan Richmond -niminen alan harrastaja ja vastasi itse: ”Roy Hamilton näytti, että voi.” Muitakin englantilaisia kommentteja löytyy, pääosin ne liittyvät Crackin’ Up Over You -levyn suosioon pohjoisilla klubeilla. B-puolen soinnuiltaan Twist And Shoutia muistuttavan tanssilaulun levytti alun perin Frank Gari, vuonna ‘63 se löytyy myös perheyhtye The Rocky Fellersin Killer Joe -hitin b-puolelta. 46 Blues News 4/2021 enkelikuoroa (Warwickin perhekunta, jos en väärin ymmärtänyt) ja Ben E. Royn versio on jykevä, meno on reipasta eikä minua lainkaan haittaa se, että sanoitus pyörii watusin, hully gullyn ja vastaavien muodista poistuneiden tanssinimikkeiden ympärillä. Royn esitys on vähintään vankkaa keskitasoa, mutta tietääkseni kaikilla soulin harrastajilla on aiheesta omat erikoissuosikkinsa, joiden joukossa Roy ei aivan pärjää. Samoissa merkeissä sujui And I Love Her. Aikuiset ostivat albumeja, siinä kai levyn idea, mutta vaikka toteutus on säntillinen, niin vuoden ‘64 tuotteeksi levy laahasi vuosia ajastaan jäljessä. Heartache-nimessä ei ole loppuässää, kyseessä ei siis ole versio 40-luvun suosikista, vaan kuulakas soulballadi. Crackin’ Up Over You ei ollut ainoa lajissaan, eikä mielestäni edes paras Royn ”northern”levyistä. Versio Mary Wellsin hitistä Ain’t It The Thruth on sekin jykevä ja sopivasti originaalista poikkeava miehekäs esitys. Vähän jäin ihmettelemään, miksei Royn versiota edes mainita muuten luotettavina pitämissäni netin cover-luetteloissa. Royn kunniaksi on mainittava, että koko nivaskan mielestäni paras raita You Can Count On Me on hänen oma sävelmänsä. Vielä nasevammin hän tulkitsi oman sävelmänsä You Shook Me Up. Isiä ja äitejä varten tarjolla on vanhoja viihteellisempiä standardeja, joissa niissäkin on osaamisen tuntua. Yksi merkki Impossible Dreamiin mahdollisesti asetetuista toiveista oli se, että vuonna ‘66 julkaistu albumi nimettiin sen mukaan.. Vankka vaikuttaja oli myös kantriveteraani Jim Foglesong, joka on merkitty tärkeimmäksi tuottajaksi. Levyä on hehkutettu erityisesti Wigan Casinon muisteloissa, ei siis ihme, että kun Tommy Hunt vieraili Wiganissa 70-luvun puolivälissä niin Crackin’ Up Over You kuului hänen ohjelmistoonsa ja se soi myös livetallenteella (Spark 117), tosin niin hieno laulaja kuin Tommy onkin niin Roy Hamiltonille ei hän ainakaan tässä kohtaa pärjännyt ollenkaan. Myös julkaisematta jäänyttä yritystä Burt Bacharachin säveltämästä Drifters-hitistä Let The Music Play mainostetaan northerina ja mikä huvittavinta, säveltäjäksi on merkitty näkemissäni tapauksissa Foglesong. THE IMPOSSBLE DREAM THE IMPOSSBLE DREAM Kaksi vuotta kestäneen MGM-vaiheen jälkeen Roy siirtyi RCA:lle. Heittopussiksi hän ei sielläkään joutunut, sillä Bert Keyes jatkoi hänen kanssaan ja sovituspuolta vankistivat Sammy Lowe ja Roy Glover. Roy levytti MGM:lle kaksi albumia, joista ensimmäinen liikkui osittain edellä kehumissani tunnelmissa. Kantria ei kuitenkaan kaksivuotisen rupeaman tuotteista löydy, vaan linjana oli entistä ronskimman soulin ja viihteen yhdistelmä. Joka tapauksessa levy oli osoitus siitä, että vanha viihdyttäjälinja haluttiin pitää hengissä spirituaalejakaan unohtamatta, niitä edustivat Walk Hand In Hand ja Bill Cookin säveltämä meluisa So High My Love. Soulklassikot tyyliin Cry Baby tai I Who Have Nothing sekä jokunen näyte singlelistauksen helmistä olisi tehnyt levystä lajinsa huipun, tällaisenakin kyseessä on mielestäni Royn uran paras albumi
Lupaavasti soulin kannalta sujunut RCAvaihe ei saanut jatkoa, kun Roy siirtyi vuonna ‘67 Capitolille, tuloksena vain yksi easy listening -single. Niitä, jotka ymmärtävät hyvän päälle, muistutan vuonna 2009 julkaistusta koosteesta ”Dark End Of The Street 1963–69 – The Operatic Soul Of Roy Hamilton” (Raven RVCD 294). Capitol 2057 Wait Until Dark Let This World Be Free DARK END OF THE STREET DARK END OF THE STREET 60-luvun jälkipuolesta on vain vähän kerrottava. Royn kiertue-esiintymiset vähenivät, osittain perhesyiden takia, toisaalta tilaisuuksia ei enää tarjottu entiseen malliin. Hän on julkaissut neljä singleä: Man Up In The Sky, One Thousand Ways, It’s Me ja Legacy, joiden yhteydessä hänestä on käytetty Jerry Butlerin vuosikymmenien takaista mainesanaa ”Ice man”. Niissä merkeissä on järjestetty muistokonsertteja ja miksattu keinotekoinen duettolevytys, jossa Royn vanhan You’ll Never Walk Alone -tulkinnan sekaan on ympätty juniorin osuus. perusti muutama vuosi sitten vaimonsa kanssa Las Vegasissa Golden Boy -nimisen firman sekä vaalimaan isän muistoa että pönkittämään omaa uraa. Sieltä ilahduttavat erityisesti vakuuttava versio Nat King Colen vanhasta pikkuhitistä Time And The River sekä leppoisa Island In The Sun. Dark End Of The Street on niitä lauluja, joiden versioista useimmilla asianharrastajilla on vankkumattomat näkemyksensä. ilmestyi musiikkikuvioihin kymmenisen vuotta sitten. It’s Only Make Believen maine perustuu kantripopvaikutteisiin, jollaisena sitä on enimmäkseen levytetty. Aika pehmoinen ja tussutteleva on Juniorin tyyli, Ice Man kuvaisikin paljon paremmin isää kuin poikaa. Hän oli jo parikymmentä vuotta sitten työstämässä Joe-nimisen laulajan ykköshittiä Stutter ja hänen holhokkiensa luettelosta löytyy Keith Sweat, Britney Spears, Cheetah Girls ja monia muita. Viimeisiksi levytyksiksi jäivät Chips Momanin American-studiolla tehdyt singlet: AGP 113 The Dark End Of The Street 100 Years 116 Angelica Hang-Ups 125 It’s Only Make Believe 100 Years B-sivut on nopeasti kuitattu toteamalla, että 100 Years on vetelähkö laulu elokuvasta Riot ja Hang-Ups Barry Mannin kirjoittama tasapaksu balladi, josta originaalin levytti Lou Rawls ja tunnetuimman coverin Bobby Hatfield, molemmat ovat keväältä ‘68. POJASTA POLVI... POJASTA POLVI... Levyä ei virallisesti julkaistu, kuultavaksi se ilmaantui ensimmäisen kerran Haneyn firman tuotteita sisältävällä Kent-cd:llä ”Soul Brotherhood”. Kuuntelin uteliaisuuksissani Stutterin, Mitään en ymmärtänyt, mutta listasijoituksen ja lukemieni kommenttien perusteella ymmärtäjiä on nuoremmissa sukupolvissa ollut pilvin pimein.. Jos saivarrellaan nippelitiedoilla niin tuokaan ei ollut ensimmäinen julkaistu versio, sen kunnian sai jo ennen Pitneyn albumia ilmestynyt Barry Mannin oma single-esitys. Roy koki aivoverenvuotokohtauksen kotonaan New Rochellissa ja kuoli viikon kestäneen koomataistelun jälkeen 20.6.1969. Kuten aikaisemmin totesin, on kaikki Roy Hamiltonin materiaali julkaistu eri muodoissa uudelleen. Roy Hamiltonia jäi suremaan vaimo ja kaksi lasta. Mainittua ”isä/poikaduettoa” oli tekemässä myös seuraavan sukupolven Roy Hamilton III, joka on ollut 2000-luvulla ahkera ja arvostettu taustamies. Juniori ei ollut isänsä tasoinen laulaja, sen sijaan ihmisenä hän on ehkä perinyt hyviä ominaisuuksia, niin sympaattiselta hän vaikuttaa muutamassa näkemässäni lavaja haastattelupätkässä. Roy Jr. Levyrintamalla ensimmäinen väläys oli Atlantassa toimineen Bill Haneyn johdolla levytetty dramaattinen balladi My Peaceful Forest. Kuten todettu, sävelmä on vanha, ensimmäisen levytyksen tästä hienosta balladista teki Gene Pitney pitkäsoitolleen ”Nobody Needs Your Love”. Royn tulkinta hieno, mutta James Carrin originaalin nöyryys puuttuu. Roy toi sävelmään soulnäkökulmaa ja teki perusvarman version. Tarina kertoo, että Elviksen piti levyttää laulu Americanilla, mutta hän ”uhrautui” ja tarjosi mahdollisuuden hyvälle ystävälleen ja esikuvalleen Roy Hamiltonille. Tämä on korupuhetta, eihän kyseessä ollut millään muotoa Elviksen laulu. Se sisältää 28 raitaa otsikon lupaamalta aikaväliltä ja on niin ollen paras ja ainoa kattava katsaus Royn soulvoittoisiin vuosiin. Täkäläisten keräilijöiden muistoissa on päällimmäisenä vuonna ‘88 julkaistu Charlyn 16-raitainen ”Unchained”-niminen kooste, jossa ei ollut muuta vikaa kuin että se rakentui hittilevyjen varaan, ja kuten olen edellä yrittänyt todistella, Greatest Hits ja Best Of ei ole sama asia. Ykkösjuttu oli kuitenkin Barry Mannin vuonna ‘66 säveltämä popballadi Angelica. Haneyn muistelojen mukaan minkäänlaista sopimusta levyn teosta ei ollut, se vain tehtiin, kun Roy oli sattumoisin Georgiassa esiintymässä. Henry Mancinin Wait Until Dark -elokuvaan säveltämä nimikappale soi filmiinstrumentaalina komeasti, sen sijaan Hamiltonin laulettu esitys meni pahasti harakoille. Roy Jr. Oli miten oli, Angelica on vastustamaton sävelmä ja siitä on tehty paljon onnistuneita covereita eri puolilla maailmaa, myös Suomessa. You’ll Never Walk Alone -uusinta on turha, samoin keinotekoiselta kuulostava Blowin’ In The Wind. Blues News 4/2021 47 The Impossible Dream (RCA Victor LP 3532) A: (1) The Impossible Dream (2) God Bless The Child (3) Ring-A-Ling-A-Ling (4) And I Love Her (5) Blowin’ In The Wind (6) Reach Out For Me B: (1) Fighting For My Life (2) Time And The River (3) Ain’t It The Truth (4) Tore Up Over You (5) Island In The Sun (6) You’ll Never Walk Alone Edellä singleosastossa kehuttuja soulpaloja täydentää perusvarma Reach Out For Me, muuten ollaan jokaiselle jotakin -linjalla
Louis Priman levytyssopimus Capitolille vuonna -56 teki hänestä nopeasti maailmanluokan nimen. Elviksen erikoisuuksiin suomalaisissa purukumiyhteyksissä kuuluu myös Hellaksen Rock’n Roll -purukumi vuodelta -58. Dominon kuvan kääntöpuolella luki tuolloin seuraavasti: ”Menestys perustuu lämpimään esitystapaan ja valloittavaan hymyyn” ja Fatsin musiikkityyliä luonnehdittiin kuvatekstissä rock’n’rollin sijaan termillä iskelmä. Pallopurkan ostaja sai valita joko Elviksen tai brittirokkari Tommy Steelen rintamerkin, joita löytyi yhteensä 18 erilaista. Siloposkiset Fabianit, Ricky Nelsonit, Pat Boonet, Tommy Sandsit ja Cliff Richardit olivat mukana Hellaksen eri sarjoissa 50ja 60-lukujen vaihdevuosina. Haleyn suosio laantui 50-luvun loppua kohden, mutta vuonna -57 purkkakuvissakin alkanut Elvis-mania piti Presleyn mukana eri sarjoissa yhtäjaksoisesti aina vuoteen -66 saakka. MUSTAA MUSAA JA NEW ORLEANSIA MUSTAA MUSAA JA NEW ORLEANSIA Rock’n’roll-artistien näkyvyys suomalaisissa purkkakuvissa oli tietysti verrannollinen tunnettuisuuteen, joka taas perustui pääosin levyjen saatavuuteen ja kuuluvuuteen. Tältä aikaväliltä löytyy Elvikseltä yhteensä 81 erilaista suomalaista paperikuvaa. Rock’n’roll näkyi tuttuina niminä ja joukkoon mahtui myös erikoisuuksia. Kun single Buona Sera / Pennies From Heaven viimeistään nosti hänet Suomessakin kärkinimiin, oli sen myötä Priman päätyminen myös purkkakuviin. SIISTEJÄ POIKIA JA SUOMENSIISTEJÄ POIKIA JA SUOMENVIERAILIJOITA VIERAILIJOITA Vaikka purkkakuvien keräily olikin erityisesti poikien harrastus, tarjosi suomalaiset purkkakuvat silmäniloa totta kai myös tytöille. Spontaani takahuonekuva, jossa kumpikaan ei katso kameraan, mutta niinpä vaan foto päätyi meillä purkkakuviin asti. 50 Blues News 4/2021 HESSU PIRHONEN P urkkakuvien keräily oli olennainen osa poikien harrasteita varsinkin 60-luvulla, mutta rokkarit ja teini-idolit olivat mukana suomalaisissa kuvissa jo vuodesta -57 lähtien. Molemmat olivat lisäksi tuttuja kasvoja elokuvateattereissa pyörineistä Rock’n’roll-filmeistä joten heidät oli myös helppo yhdistää Hellaksen käyttämän Filmitähti-sarjan otsikkoon. Kumpikin poseerasi Hellaksen Filmitähti A:n kuvissa 57-58 (Little Richard jopa kahdella eri kuvalla) ja Fats Domino saman julkaisijan Filmitähti 25 sarjassa vielä vuonna -63. Steele oli hyvin esillä myös Hellaksen varsinaisissa paperisissa purkkakuvissa. New Orleansin levytysstudioilta maailmanmaineeseen ponnahtaneet Fats Domino (Imperial) ja Little Richard (Specialty) olivat tähtiä, joiden levyjä painettiin 50-luvulla London-merkin lisenssillä Ruotsissa ja näin ollen levyjään oli helpommin saatavilla Suomessakin. Bill Haley ja Elvis Presley olivat suomalaisissa purkkakuvissa ensimmäiset Rock’n’rollsankarit heti uuden villityksen kynnyksellä. Vaikka Louis Prima oli jo lähempänä viittäkymmentä (s. Yksi mielenkiintoisimmista meillä julkaistuista on Hellas-Jenkki sarjan A vuoden -60 kuva, jossa komeilevat sekä Bill Haley että Elvis. New Orleansissa 1910), löysi nuoriso hänet myös Hellaksen Filmitähtisarjasta A. Paul Anka oli tietysti oma lukunsa ollessaan ensimmäinen maailmanluokan teini-idoli, joka meille saatiin vierailulle vuonna -59.. Kyseessä on Frankfurtissa vuonna -58 napattu taltiointi, kun Elvis käväisi armeija-aikanaan tapaamassa Euroopan kiertueella ollutta Haleya
Monikohan keikoilla paikallaolijoista otti nimmarit purkkakuvaan?. Blues News 4/2021 51 Bobby Darin sai kuvansa useaan suomalaiseen sarjaan. Everlyn veljekset Don ja Phil olivat myyneet useita miljoonia levyjä vuoteen -61 mennessä, jolloin he hymyilivät ensi kertaa suomalaisessa purkkakuvassa (Hellas-sarja X). Laaja-alaisuus otettiin huomioon myös -63 Hellaksen Filmitähti 25 -sarjan kääntöpuolen esittelytekstissä, jossa Darin mainittiin laulaja-näyttelijänä. Tästä muutaman vuoden kuluttua 1965 Everlyjen ura oli jo laskussa, kun he Euroopan kiertueellaan vierailivat Helsingissä. Monipuolisuutensa ansiosta Darin nautti suosiosta äidiltä tyttärelle. Maineikas kaksikko esiintyi Tvnauhoitusten ohella niinkin eksoottisissa konserttipaikoissa kuin Tapanilan Urheilutalo ja Svenska Lyceum Kruununhaassa. Everlyt saivat kuvansa vielä noihinkin aikoihin kokkolalaisen Champion-tehtaan sarjaan
Cochranin tunnettuus Suomessa painottui kolmeen täällä pyörineeseen filmiin The Girl Can’t Help It (Suomen ensi-ilta 17.5.-57), Untamed Youth (Suomen ensi-ilta 7.3.-58) ja Go Johnny Go (Suomen ensi-ilta 20.5.-60). Varsinkin Cochranin päätyminen tähän sarjaan on mielenkiintoinen tapaus. Champion-tehtaalta löytyi myös todella harvinainen ja erikoinen sarja 50-60-lukujen taitteesta. Rock’n’rollin tie purkkakuviin Suomessa oli siis paljolti kiinni artistin ajankohtaisuudesta ja. Kyseinen kipalehan tuli myöhemmin vuonna 1964 erittäin tunnetuksi Suomessa Johnnylle Yleisradiostakin aivan oma ohjelma-osuus heinäkuussa -62, ”Johnny Burnette laulaa menestysiskelmiään”, sekä Suomi-painoksena single Ballad Of The One Eyed Jacks / Oh Lonesome Me. Legenda eli siis Suomessakin. Ruotsissa ja Tanskassa ja oli varsin tunnettu myös meillä. Johnny Burnette nousi vihdoin 60-luvulle siirryttäessä maailmanmaineeseen Liberty Records -hiteillään Dreamin’ ja You’re Sixteen. Connie Francis ja pari kuvaa Elviksestä. Tähän saatiin kuitenkin todella outo poikkeama, kun vuoden -65 Hellaksen Pop-Tähti -sarjan kuvissa poseerasi (2 eri kuvaa) brittiläisen rock’n’rollin paha poika Vince Taylor, joka oli levyttänyt Playboys-yhtyeineen jo kuusi vuotta aiemmin itse kirjoittamansa Brand New Cadillacin. Löytyipä pärstäkertoimesta. Tässä sarjassa olivat mukana mm. Vaikka naapurissa Ruotsissa olikin julkaistu muutama Cochranin EP-levy, lukeutuivat ne meillä harvinaisuuksiin. Panda julkaisi vuonna 1961 oman Suosikki-sarjan, johon päätyi muutamia rokkareita, kuten Duane Eddy, Ricky Nelson, Johnny Burnette ja Eddie Cochran. PANDAN ROKKAREITA JA VINCE TAYLOR PANDAN ROKKAREITA JA VINCE TAYLOR 60-luvun alku toi mukanaan suomalaisiin purkkakuviin rockenrollareita, joita osin voi pitää yllättävinäkin valintoina. 52 Blues News 4/2021 Rautalangan ystäville kiintoisana poimintana löytyy samaiselta Champion-tehtaalta sen julkaisema Pop-sarjan kuva The Venturesista, jonka kääntöpuolella mainostettiin Dolton Recordsia sekä singlekappaleita Walk, Don’t Run ’64 ja Memphis. Oletettavaa onkin, että nuorena menehtyneen Cochranin tuossa vaiheessa vain vuoden takainen kohtalokas autokolari piti hänet tapetilla vielä Pandan keräilysarjan aikaan vuonna -61. Champion Tähtisarjoissa 1 ja 2 julkaistiin pieniä muovisia vilkkuvia ”televisioruutukuvia”, jotka oli valmistettu Länsi-Saksassa. Euroopan rundin yhteydessä Burnette vieraili mm
Suosikki-Jenkki -sarjasta Roy Orbison ja Sam The Sham & The Pharaohs, molemmat (ks. Nuorten rahankäyttö lisääntyi Suomessa 60-luvulla ja siinä sivussa myös purkkakuvien valikoima ja keräily nousivat uudelle tasolle. alla) vuodelta -66. Haley & John von Hoelle: Sound and Glory (Dyne-American Pbl., 1990) Harri Sihvola: Purkkakuvat – Suomalaiset purukumikuvat 1933–1995 (Kerho 7000, 2003) Colin Escott: Johnny Burnette – Train Kept A-Rollin’ (Bear Family 9-cd box, 2002) Roger Holegård: The EP Book/Swedish Rock & Pop Pressings 54–69 (Premium Publishing, 2009) Mikael Huhtamäki: Live in Finland (Gummerus, 2013) Elonet.finna.fi: elokuvaensi-illat Kuvat: Hessu Pirhonen ja Jukka Vesterinen Kiitokset: Purkkakuva-asiantuntija Jukka Vesterinen The Renegadesin versiona ja tässä saattoi todennäköisesti olla syy-yhteys, jolla Vince Taylor ikuistettiin suomalaiseen purkkakuvasarjaan. Taylorin musta nahka-asu oli kuvissa jätetty narikkaan ja nyt poseerattiin skraga kaulassa. Hellaksen 60-luvun puolivälin purkkakuvista löytyy mielenkiintoisina esimerkkeinä myös mm. Blues News 4/2021 53 Lähteet: Radiokuuntelija-lehti 1962 (vko 31) John W. Kun The Beatles kohosi keulille, oltiin Suomessakin hereillä ja Hellas julkaisi nelikolta vuonna -64 kokonaan oman 60 kuvan purkkakuvasarjan. Se onkin sitten jo ihan oma juttunsa.
Jos jo tuolloin olisi ollut tiedossa, minkä tason musiikillinen arkeologi Dylan sisimmässään oli ja miten moninaisista lähteistä hänen päähänsä poksahtaneet virikkeet pulpahtelivat, yllätykset eivät olisi olleet niin totaalisia. The Bandin ”Rock Of Ages” -livelevynä ilmestyneen konsertin Dylan-osuus julkaistiin albumin cd-version bonus-raitoina. Kaikkien paikalla olleiden yllätykseksi Dylan esitti pelkistettyjä versioita vanhoista klassikoistaan ”The Concert For Bangladesh” -albumilta (Apple STCX 3385) kuultavin tuloksin. Mustaa musiikkia albumilla edustavat versiot Sam Cooken Cupidista, Harry Belafonten Jamaican Farewellistä ja Leadbellyn Bring Me Little Water, Sylviestä. Meet Me In The Morningia ovat versioineet myös monet bluesmuusikot ja erityisen hienon tulkinnan aiheesta on levyttänyt Carolyn Wonderland. Kuin profetoiden tulevaa, yksi levyn hienoista laulajista oli Clydie King, joka vuosikymmen myöhemmin esiintyi Dylanin taustalaulajana ja sydänkäpysenä Bobbyn siirtyessä muutamaksi vuodeksi gospelin pariin. Tuottaja Lou Adler saikin vuonna 1969 kuningasidean marssituttaa studioon joukon Los Angelesin studiomuusikoita ja laulajia. Alkuaan akustisina versioina julkaistuista klassikkoteoksista heitettiin kehiin rujosti rokkaavia, ”mikään ei ole pyhää ja koskematonta” -asenteella paiskottuja rypistyksiä, joiden energinen meininki ja vimmainen angsti oli käsinkosketeltavaa. ”Planet Wavesin” studiotuotosten aiheuttama pettymys hautautui nopeasti ”Blood On The Tracks” -albumin ilmestyttyä markkinoille. 60-luvun puolivälissä heidän keikkansa olivat synnyttäneet buuauskonsertin poikineen, mutta kymmenen vuotta myöhemmin Bobby haukkalaumoineen sai jälkijättöisesti nauraa partaansa, kun heidän eri juurimusiikkimuotoja risteyttävä americanansa sai stadionintäyteiset yleisöt mylvimään ihastuksesta. Muutama hieno raita ”Planet Wavesilta” toki löytyy, mutta mikään mestariteos se ei todellakaan ollut. Konserttitallenne ”Before The Flood” antaa hyvän kuvan kiertueen keikkojen energisestä latauksesta. 56 Blues News 4/2021 kyennyt synnyttämään kestävääkin kuultavaa. Bangladesh-keikan ja Leon Russellin tuottamien laihoiksi jääneiden levytyssessioiden jälkeen Dylan vetäytyi julkisuudesta. Dylan ja The Band lähtivät myös tien päälle massiivisen stadionkiertueen merkeissä. Dylanin ”perheenisä-periodi” sisälsi kosolti gospeliin kallellaan olevia tekstityksiä ja hymnimäisiä melodioita, kuten I Shall Be Released, The Tears Of Rage, Sign On The Cross, I Dreamed I Saw Saint Augustine, The Wicked Messenger, I Pity The Poor Immigrant jne. Kun Dylanin 60ja 70-lukujen taitteen albumit aikanaan julkaistiin, ne tulivat aikamoisina yllätyksinä hänen kannattajakunnalleen. Dylanin avioeroa peilaillut levy rankattiin välittömästi mestariteokseksi ja Shelter From The Stormin ja Meet Me In The Morningin kaltaiset bluesaavat tarinat vertautuivat laadukkuudessaan Bobbyn omien esikuvien huipputöihin. Levyn blueseimmat raidat Hazel ja Going, Going, Gone kuuluivat albumin parhaimmistoon eroottisen On A Night like Thisin, tylyn Dirgen ja vuorisaarnasta virikkeensä napanneen Forever Youngin ohella. Dylanin laulama Yesterday sen sijaan synnyttänee monenlaisia mielipiteitä. Soitto oli toki kauttaaltaan korkeatasoisen letkeää ja svengaavaa, mutta levylle sisällytetyt biisit eivät kuuluneet Dylanin tasokkaimpiin. Vuonna 1974 ilmestynyt ”Planet Waves” oli musiikkimediassa suuri tapahtuma Dylanin ja The Bandin rahtautuessa ensimmäistä kertaa yhdessä levytysstudioon. George Harrison ja Dylan ”Bangladesh”-konsertissa. Se suoritettiin tuttujen ja turvallisten muusikoiden avustuksella. PALUU PARRASVALOIHIN PALUU PARRASVALOIHIN George Harrisonin onnistui houkutella Dylanin esiintymään Bangladeshin tulvien uhrien hyväksi rahaa keränneeseen hyväntekeväisyystapahtumaan. Paluu musiikinteon pariin tapahtui Sam Peckinpahin Pat Garrett And Billy The Kid -elokuvan soundtrack-musiikin merkeissä. Sessioista historiaan jäänyt jälki oli kuitenkin pienoinen pettymys. Leffalta löytyvä vanhan sheriffin kuolemaa kuvaileva kohtaus sai lisäpainoa taustalla soivasta Knockin’ On Heaven’s Doorista ja kohtauksesta muodostui yksi elokuvahistorian koskettavimmista kuvan ja sitä säestävän musiikin yhteiskeitoksista. Tästä syntyi albumi ”The Brothers & Sisters: Dylan’s Gospel” (Ode ZIZ 44018), joka julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin Britanniassa nimikkeellä ”Los Angeles Gospel Choir: The Gospel According To Dylan” (Ode/A&M Mayfair AMLB 51025). Dylan esiintyi 70-luvun alussa myös albumilla ”Doug Sahm And Band” (Atlantic SD 7254) laulamassa ja soittamassa ansiokkaasti western swingiä ja bluesia, mutta todellisen paluunsa parrasvaloihin hän teki vasta ”Planet Waves” -studiolevyn myötä. 1970-boxin hienointa antia kuullaan Dylanin ”Nashville Skyline” -äänellään tulkitsemalla I Forgot To Rememberillä, joka kumartaa Elviksen levytystä huomattavasti enemmän kantrityylin suuntaan, sekä railakas luenta Jimmy C. Mitään aiemmin kuulematonta ja mullistavaa, jota ei olisi kuultu jo 60-luvun buuaus-kiertueella, levyn sisällöllä ei kuitenkaan ollut tarjottavanaan. Nykyisin kun asia on tiedossa, on helppo todeta, että aikanaan parjatuille albumeillekin, kuten myös ”Dylan 1970”:n tapaisille kokoelmille löytyy oma sijansa ja jopa tärkeä roolinsa legendaarisen miehen mittavassa tuotannossa. Dylan oli esiintynyt 70-luvun taitteessa livenä vain aniharvoin, ja Bangladesh-keikkaa lukuun ottamatta kyseisillä keikoilla hänen soittokavereinaan hääräilivät The Bandin jäsenet. 60-kuvun lopulla jarjestetyssä Woody Guthrien muistokonsertissa Dylan ja The Band esittivät kolme kappaletta, Isle Of Wightilla tunnin mittaisen setin ja The Bandin parille 70-luvun alun keikalle Dylan ilmaantui yllätysesiintyjänä soittokumppaniensa rinnalle. Newmanin Alligator Manista
Hänellä oli tarkoitus tutustua mustalaisten suojeluspyhimyksensä kunniaksi pyhiinvalluskaupunki Saintes-Maries-de-ka Merissä järjestämän jokavuotisen uskonnollisen suurjuhlan tunnelmiin. He eivät vaihtaneet konsertin aikana sanaakaan vaan keskittyivät lavalta soljuvan flamenco-tulituksen seuraamiseen. Tämän kohtaamisen jälkeen Kaapo ei häntä Isossa Omenassa enää tavannut, Kaapon oli näet palattava pikavauhdilla isäinsä maille kylmään pohjolaan hoitamaan välttämättömiä perheasioita. Kun kitaravirtuoosin osuus oli ohi ja hänen sästyksellään lavalla tanssahdelleet mustalaisnaiset keimailevine lantioineen poistuivat paikalta, Kaapo rohkaisi mielensä ja kysyi vieruskumppaniltaan: ”Juotko lasillisen viiniä seurakseni.” ”Ei kiitos, mutta toinen kupponen kahvia tekisi terää”, vastasi kyömynenäinen kaveri osoittaen samalla kädessään olevaa tyhjää kahvikuppia. New York, syksy 1975 Kyömynenäinen mies oli noussut suureen suosioon 60-luvun puolivälissä, mutta oli sittemmin kadonnut neonvalojen loisteesta viettämään perheelämää Woodstockin maalaismaisemiin. Pari päivää myöhemin Kaapo näki samaisen nuorukaisen esiintymässä akustisine kitaroineen, eikä ollut uskoa kuulemaansa. Kaapon saapuessa ”mustalaisleirin” konserttialueelle, hän havaitsi yleisön joukossa tutut kasvot vuosien takaa. Ensimmäisellä kerralla hänen matkakumppaninaan oli toiminut Unajan Uuno, jonka kanssa Kaapo oli tutustunut viikon ajan alueella eleleviin flamingoihin, villihärkiin ja villihevosiin. Soittaja soittajan jälkeen alkoi lisätä omia oivalluksiaan maestron taustalle ja tovin toimintaa seurailtuaan myös viulistinainen uskaltautui vinguttamaan viuluaan itsevarmemmin ottein. ”Hyppää kyytiin” -kehotuksen jälkeen nainen istuutui taksin takapenkille matkatakseen Bitter End -klubiin esiintymään kyömynenän rinnalla Muddy Watersin keikalla. Todellisen tajunnaräjähdyksen Kaapo koki kuultuaan albumin neljännen raidan, One More Cup Of Coffeen. Galwaylaisten katsellessa Kaapon reaktiota kummeksuvin ilmein, tämä totesi ystävilleen ääni väristen: ”Hän teki sen. ”Erikoinen yhdistelmä pikkupoikamaista villiviikariutta ja aikuista itsevarmuutta”, oli Kaapo ajatellut mielessään nuoren miehen toimintaa seurailtuaan. Hänen suustaan purskahtti ulos itkun ja naurun sekainen tunnetulva. ”Siinäpä mainio biisin nimi”, tuumaili Kaapo kaverilleen, johon tämä vastasi päätään nyökytellen hymynväre kasvoillaan. Mies elehti hyväksyvästi. Keikan jälkeen hän meni kättelemään Liamin ystävää todeten: ”Jos joskus vaihdat kitarasi sähköiseen, mutta säilytät sanomasi samana, kaikki ovet ovat sinulle avoinna suureenkin menestykseen.” Nuorukainen katsoi Kaapoa ensimmmäisen kerran silmiin ja kiitti häntä. Levyn toinen kappale lähes halvaanutti Kaapon hengityksen, siltä kuultavan viulusoundin maagisuus palautti Kaapon mieliin Grappellin parhaimmat soittosuoritukset. Kiertueen ohella juutalaismiehen päässä harhaili idea albumista, jonka instrumentaalinen toteutustapa pyörisi Kortelan Kaapon aikanaan heittämän idean ympärillä. Hän oli palannut parrasvaloihn 70-luvun puolivälin lähetessä vanhan taustayhtyeensä kanssa järjestetyn stadion-kiertueen ja avioerotuntemuksia kuvanneen albumin voimin. Hänen ideapankkinsa purskahteli uudenlaisia visioita. KUPPI KAHVIA FLAMENCO-MAUSTEIN KUPPI KAHVIA FLAMENCO-MAUSTEIN Saintes-Maries-de-la-Mer, Camarque, Ranska, kesä 1975 Kortelan Kaapo oli aiemminkin visiteerannut Rhone-joen kuuluisalla suistoalueella. Nyt, kutakuinkin tasan kymmenen vuotta myöhemmin, tuo samainen kaveri istui Saintes-Mariesin mustalaisleirissä valmiina kuuntelemaan kohta lavalle nousevan Manitas De Platan tunteen täyttämää flamenco-kitarointia. Sessioiden lopputuloksena syntyi albumi, jonka yhtenä keskeisimmästä elementeistä soi ”mystisen mustalaisnaisen” vimmainen viulu, joka tarjoili oman lisämausteensa levyn kaikille merkittävimmille raidoille. Toisella kerralla Kaapo saapui Camarqueen yksin. Kaapo lähestyi miestä, tervehti häntä ja kysyi, voisiko hän istahtaa tämän viereen. Liamin esiteltyä Kaapon ja juutalaisnuorukaisen toisilleen, tämä oli tervehtinyt Kaapoa päännyökkäyksellä, mutta oli muuten vältellyt suoraa katseja keskustelukontaktia. Uuno oli jopa uskaltautunut villihevosen selkään, Kaapo varovaisena miehenä tyytyi vain seuraamaan maasta käsin uskaliaamman kumppaninsa toimintaa. Muutama kuukausi kotiinpaluunsa jälkeen Kaapo sai kuitenkin lukea musiikkilehdistä, että hänen akustisena trubaduurina tuntemansa kaveri oli ihastuttanut, vihastuttanut ja jopa raivostuttanut akustiselle musiikille sydämensä pyhittäneen kuulijakunnan Newportin folk-festivaaleilla esiintymällä kyseisissä pippaloissa kovaäänistä rockia paiskoneen bluesyhtyeen säestyksellä. Albumin ensimmäisellä raidalla kerrottiin tarinaa syyttömänä linnaan laitetusta keskiraskaansarjan nyrkkeilijästä, mutta Kaapo ei kyennyt keskittymään sanojen kuunteluun ollenkaan, hänen huomionsa vangitsi biisin ytimessä svengannut viulu. Ranskalaisia runoilijoita diggaillut sulotar kainalossaan Villagen kaduilla tuolloin kuljeskellut pienikokoinen mies oli helppo tunnistaa kyömynenästä, joka kertoi omaa tarinaansa nuorukaisen juutalaisista sukujuurista. Hän toteutti utopistisen unelmani ja yhdisti roots-rockin sähköistettyyn flamenco-maisemaan uskottavin tuloksin.” Wild Bill BN-novelli BN-novelli Blues News 4/2021 59. Hän oli halunnut lähteä paikan päälle kokemaan konserttien tunnelmia, muttei työkiireidensä takia pystynyt toteuttamaan toivettaan. Matkatessaan taksilla kohti levytysstudiota New Yorkin utuisessa aamuhämärässä kyömynenäinen mies havaitsi liikennevaloissa seisoskelevan tumman naisen, joka kantoi kädessään viulukoteloa. Kaverinsa uuden albumin Kaapo sai kuitenkin käsiinsä tuoreeltaan ja kuunnellessaan levyä irlantilaisystäviensä kanssa, Atlantin toiselta puolelta kuuloluille kantautuneet musiikkimaisemat mykistivät Kaapon päänsisuksen totaalisesti. Onnistuneen ”testiesityksen” jälkeen siirryttiin levytyssessioon, jonka sisällöstä viulistitytöllä ei ollut harmainta aavistustakaan. Hän alkoi käskyttää soitintaan sellaisella sykkeellä, että Kaapo ja hänen newyorkilainen ystävänsä olivat törmänneet vastaavanlaiseeen svengiin vain Django Reinhardtin ja Stephane Grappellin hurjimmilla aikaansaannoksilla. Suunnitteilla oli 50-luvun alun Greenwich Villagen folk-aikojen tunnelmia tapallut Itä-rannikon kiertue, jolla musiikki paiskottaisiin yleisön silmille ukkosmaisella ryminällä. Juuri kun Kaapo oli lähdössä noutamaan ystävälleen lisää karvasta expressoa, lavalle kipusi lähes jumalaisen vartalon omannut mustalaiskaunotar viuluineen. Studioon saavuttuaan kyömynenäinen mies esitteli hänelle kovin sekalaiselta seurakunnalta vaikuttavan muusikkojoukkion ja totesi: ”Soita mitä tahansa, mikä mielestäsi sopii tilanteeseen ja koeta laittaa kehiin flamenco-fiiliksiä omien mieltymystesi mukaan.” Sen jälkeen hän asteli mikrofonin viereen ja ryhtyi honottamaan tekstivirtoja toisensa perään konekiväärimäisellä tulituksella. Kaapo oli Lännen-Jukan tarunhohtoisia polkuja seuraillessaan tutustunut mieheen 60-luvun alussa New Yorkin Greenwich Villagessa irlantilaisystävänsä Liamin välityksellä. ”Ja tuossa on sinulle sopiva instrumentaalimaisema kahvilaulusi taustamusiikiksi”, tuumaili Kaapo nauraen ja sai amerikkalaisen ystävänsä hymyilemään koko hammaskalustollaan. Galway, Irlanti, helmikuu 1976 Kortelan Kaapo oli kullut vanhan ystävänsä järjestämästä Itä-Rannikon kiertueesta Galwayssä, jossa hän oli viettämässä lyhyttä lomaa irlantilaisystävien seurassa. Hän pyysi taksia pysähtymään naisen vierelle, avasi ikkunan ja esitti hänelle kysymyksen: ”Osaatko soittaa flamencoa?” ”Enköhän”, kuului vastaus
Sitten on vuorossa jakaja, pelissä pöytä rahava. Yli menee, ali jää, käsi vääntyy, kortti kääntyy. SONNY JOE IVY SONNY JOE IVY Ruby And The Gambler / Please, Please Bartender (Jewel 738) Kuvittelin aikoinaan, että tarjolla on sitä kuulua Louisianan rämesoundia, kun sain näppeihini tämän vuoden 1964 Jewel-sinkulan, mutta todellisuus oli toinen: ”country bopper” on kaiketi genre, johon tällaiset levyt nykyään luetaan. Suoraa viittausta siihen, miten Ace lähti, ei kappaleessa ole. Vaan takkiin tuli, potti suli, kotiin taas vie, tää huonon lykyn tie.” Ventti oli selvästikin kaukana Ray Charlesin elämästä, kun kuuntelee hänen kirvelevänlohdutonta raporttiaan blackjack-pöydästä, jossa pelissä on epäonnisen pelurin viimeiset rahat. 62 Blues News 4/2021 DIVARIEN HELMIÄ! DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 58 teita, osa 58 PETRI LAHTI V entti, suora tai täyskäsi jää aika usein saamatta, kun uhkapelaamisesta aletaan sorvaamaan lauluja. Ensin skotataan vaimo blackjack-pöydästä, hukataan kaikki voiton huumassa, tuskaillaan kohtaloa aseman laiturilla, hypätään junaan ja päästetään livistänyt morsian päiviltä ja viimeisessä säkeistössä tyhjennetään vanginvartijan taskut pikkurahasta lyömällä korttia kaltereiden välistä – hirttotuomiota aamunkoitossa odotellessa. Myyntisivuksi tarjottiin toki Johnny Acen jäähyväiskirjettä, jossa Fuller on hypännyt menehtyneen tähtilaulajan saappaisiin ja pyytelee tämän puolesta anteeksi vanhoja virheitä. Kun tämän syyskuussa 1955 julkaistun kiekon toiselta puolelta löytyy hieno tarina siitä, miten Charlesilta katoaa iskupuuhissa komea tukku kahisevaa, tiedätte minne, ja singlen alkuperäinen Atlantic-pussi hienoine artistipotretteineen on tallella, helmisoittelut alkavat tavallistakin paremmin. Erityisesti bluesiin kova peli sopi täydellisesti, mutta kantrissakin tunnettiin tilanne, jossa kortti tuo, kortti vie. ”Uncle Ray” oli esittänyt tämäntyylisiä valituksia aikaisemminkin, ja tällä kertaa lisämaustetta soppaan tuo vähän Roy Brownin Queen Of Diamondsin tapainen itseruoskinta siitä, miten pahasti koukussa hän on uhkapeliin. Divarien helmissä pistellään panokset taas tutulle numerolle 45. Fullerin lakoninen tapa laulaa, urkurin luoma puolisyyttävän viipyilevä ilmapiiri ja kolkonRAY CHARLES RAY CHARLES Blackjack / Greenbacks (Atlantic 45-1076) ”Pöydässä kymppi kahdesti, vihdoin tässä onnesti. Lehtileikkeiden mukaan Duke-artisti iski lavalta tultuaan luodin 22 kaliiperin pyssyynsä, jonka rullassa oli paikka seitsemälle lyijylle, ja naksutteli sitä ensin seuralaistensa otsalohkossa ennen kuin istui alas ja näytti, miten kykenee itsekin uhmaamaan viileää viikatemiestä. Kerrataan nyt varmuudeksi karu tarina, kun Juhani Ritvasen vanhasta esittelystä (BN 5/79) on totisesti jo aikaa. Lauluyhtye The Willowsin ykköslaulaja Tony Middleton suuntasi monien muiden kohtalotoveriensa tavoin. TONY MIDDLETON TONY MIDDLETON Blackjack / The Universe (Triumph 45-605) Lisää onnen peliä. Levy on hieno: tempo on armoton, tarina vähintäänkin koukuttava ja vähemmän yllättäen Middleton hoitaa lauluhommat täysin suvereenisti. kohtalokkaita ääniä soittimestaan kaivava vibrafonisti tekevät esityksestä hienon. Huh! JOHNNY FULLER JOHNNY FULLER Johnny Ace’s Last Letter / Fool’s Paradise (Aladdin 45-3278) Fool’s Paradise on korttipeli, jossa keräillään pisteitä ja sovittuun määrään ensiksi päässyt voittaa. Tempo on puolinopea, kitaristi kutoo soolomarkkinoille, kun doowopin ensi aalto oli ohi ja rahat hiteistä olivat jääneet saamatta surkeiden royalty-sopimusten ja ketkujen levypomojen takia (klassikko Church Bells May Ringin tulot katosivat Melba-pomo Morty Craftin konkurssiin). Paljon hyviä kappaleita levyttänyt Johnny Fuller ei taida lätkiä pöytään kortteja juuri siitä pelistä, mutta kappaleen viesti on selvä: uhkapelaaminen ja brenkuttelu ovat vieneet nuorukaisen mieron tielle – juuri niin kuin vanhemmat monesti varoittivat
PS. BUDDY JOHNSON AND HIS ORCH. THE PERSUADERS THE PERSUADERS Love Gonna Pack Up (And Walk Out) / You Must Have Put Something In Your Love (Win Or Lose 45-220) Villi tutkimusmatka voittoineen ja välillä myös tappioineen siitä tuli, kun aloin etsiä reggaealbumeilta löytyneitä soul-kappaleiden alkuperäisesityksiä 1980-luvulla. Kuten arvata saattaa, suhdepelissä päädytään ”dead man’s handiin”, kun mustasukkainen tyttöparka päästää siippansa hengiltä korttipöydässä. Tämä on sitä, mitä Fordin olisi pitänyt saada levyttää. Kun vielä kääntöpuolen You Must Have Put Something In Your Love sätkii komean funkahtavasti eteenpäin skitan ja muiden herkkujen voimin, tuli mieleen, että pitäisi kaivella saman ajan tempparialbumeita ja muita julistuksia vähän useammin soittoon. Tavaraa on taustalla täysi patteri, kantavaääninen Ford pystyy toki vastaamaan huutoon, mutta sekään ei nosta tätä kelvolliseksi esitykseksi näissä kirjoissa. FRANKIE FORD FRANKIE FORD Time After Time / I Want To Be Your Man (Ace 580) Frankie Fordilla riitti ässiä hihassa, kuolematon Sea Cruise, väkevä Alimony ja Big Pete’s Boltia innoittanut Watchdog ainakin, mutta tämä joulukuussa 1959 ilmestynyt violetti sinkula ei lukeudu niihin. Apuna. Tämä on näköjään sopivasti uusintajulkaisu sinkulalle myös divarihelmissä, sillä platta oli mukana palstalla jo lehdessä 4/97. Onkin melkoinen helpotus, kun tiukan ranneliikkeen jälkeen Huey Smithin piano valtaa eetterin tutun keinuvalla NOLAsoundilla I Want To Be Your Man -raidalla. Tai korjataan sen verran, että kääntöpuolella voi snadisti nokitella, mutta myyntisivuksi tarjottu ikivihreä Time After Time on kyllä turhan sokerinen. NED MILLER NED MILLER From A Jack To A King / Parade Of Broken Hearts (Karusell KFF 461) Jätkästä tulee kunkku hetkessä, kun kainaloon löytyy kuningatar. MUSICA DE ENNIO MORRICONE MUSICA DE ENNIO MORRICONE La Muerte Tenia Un Precio: Rindiendo Cuentas / Poker De Ases / La Muerte Tenia Un Precio / El Vicio De Matar (RCA Victor 3-20997) rockabillystä tuttua tarttuvantahmaista seittiä ja hötkyilemättömällä laulajalla on kertova ote tarinaansa. Jotain Faborilla oli kappaleelle tehty ennen uusintajulkaisua, lisätty kaikua ja mahdollisesti nopeutettukin raitaa vähän, mutta jääköön vertailut tekemättä Dotin kesäkuussa 1957 myyntiin pistämään alkuperäiseen julkaisuun, koska hallussa on vain Karusellin sininen vinyyli. Kappale sävellettiin joskus sodan jälkeen, mutta tässä vaiheessa siitä oli tullut standardi, johon kaikki jatsiukoista viihdeartisteihin, Big Joe Turnerista Dinah Washingtoniin upottivat kyntensä. Tällä kertaa stoori käsittelee korttihuijarin ja kapakkalaulajattaren suhdetta Mississippiä sahaavalla jokilaivalla. Katsokaahan sieltä, mitä TJ Malin kertoi omasta divarilöydöstään. Yritin etsiskellä Joseph ”Joe” Ivy ”Sonny” Dupin Juniorista lisää tietoa, mutta hiljaista on: kolme singleä tehnyt artisti oli kaikesta päätellen poliisikonstaapeli, jonka tie päättyi 43-vuotiaana liikenneonnettomuudessa vuonna 1969. A-puolen Tuke No. 1 on ihan vetävä instrumentaali, mutta tässä seurassa sittenkin numero nolla verrattuna kääntöpuolen suhdebluesiin. BUDDY JOHNSON AND HIS ORCH. 1 / Don’t Fail Me Baby (Roulette R-3134) Buddy ja Ella Johnsonin tuotantoon on ruletti pysähtynyt divarilöytöjen kohdalla aika harvoin, vaikka tuotantoa riittää niin Mercurylla alamerkkeineen kuin Roulettella. Viimeistä untaan hän nukkuu seudun musiikkikeskuksena tunnetussa Lake Charlesissa. Kappale on joka tapauksessa tarttuva: kuulijoita hurmannut juju voi olla se, että melodian ja esitystavan melankolia on jyrkän ristiriidassa Millerin kertomaan tarinaan, jättipottiin suhdemarkkinoilla. En nyt muista, oliko tämä kappale mainittu, mutta joka tapauksessa Love Gonna Pack Up tuli tutuksi herkkä-äänisen Sugar Minottin Studio One -albumilta ”Live Loving”, ennen kuin joskus myöhemmin löysin tämän ensiesityksen vuodelta 1971. Meni hetki ennen kuin sytyin Minottin pehmeään versioon tottuneena tähän progressiivisen soulin julistukseen, mutta asiaan nyt palatessa täytyy tunnustaa, että tämä on väkevää musiikkia: rumpalin hi-hat sihisee kuin myrkkykäärme, kitaristi ei pyytele anteeksi keneltäkään ja ronski liidilaulaja ”Smokey” Scott rutistaa tunnetta uralle enemmän kuin tarpeeksi. Ned Millerille tämä jättihitti (#6 pop), joka löysi kuulijansa vasta viisi vuotta levyttämisensä jälkeen loppuvuodesta 1962, toi huomiota jota artisti ei olisi niin himoinnut: esiintymispelko oli sen verran paha, ettei Milleristä ollut kunnolla promoamaan elämänsä korttipakkaa. Voiko sitä yksinkertaisemmin sanoa. Tämä vuoden 1959 julkaisu on nuhruinen verkkosaalis, ja hankittu B-puolen sielukkaan bluesin Don’t Fail Me Babyn takia. Ella Johnsonin ääni ei ehkä ole syvin mahdollinen, mutta se ei haittaa, kun latinki kappaleella on suorastaan odottavan jännittynyt: tässä tarjotaan jollekin oman elämänsä sankarille sitä kuulua viimeistä mahdollisuutta pahanenteisesti turauttelevan baritonisaksofonin ja säälimättömän kitaristin säestyksellä. Vaikka Millerin kynästä syntyi paljon muutakin, muun muassa Bonnie Guitarin tuttu Dark Moon, tästä laulusta syntyi kantrivakio, joka on levytetty varmasti lähemmäs sata kertaa. Blues News 4/2021 63 oli tämän lehden tarjoaman valistuksen lisäksi vain Juha Vaahteran Cool Runnings -fanzineen kirjoittama ”Reggae Got Soul” -artikkeli, jossa innokas levykeräilijä oli listannut omia löytöjään alalta. Tuke No. Levy on niin upea, että annetaan anteeksi etiketin kynsilakat, tarrat ja kosteusvauriot jollekin platan edelliselle omistajalle
Syy lievään viileyteeni elokuvamusiikkia kohtaan on tämä: Se mikä toimii tunnelmanluojana sille, kun Clint Eastwood tai Lee Van Cleef puhaltelee ruudinsavua kuudestilaukeavansa piipusta, ei välttämättä toimi yhtä hyvin omissa soittelusessioissani tapahtumaköyhässä esikaupunkielämässä koti-Vantaalla. 64 Blues News 4/2021 En ole suuri soundtrack-musiikin keräilijä enkä varsinainen spagettiwesternien fani, mutta kun tämä komea EP tuli joskus vastaan barcelonalaisen divarin loputtomissa EP-pinoissa, pakkohan se oli lunastaa itselle tuliaisiksi monen muun herkun ohella. The Four Acesin masterit tuhoutuivat Universalin palossa vuonna 2008, mutta saattaa olla, ettei uusintapainoksille ole kauheasti tarvetta – joka tapauksessa näitä on mukavin kuunViime vuosien vahvimpia jatsielämyksiäni on, kun Mauri Antero Numminen luki nuorena miehenä Ylioppilaslehteen tekemänsä Thelonius Monkin haastattelun livesoittelun päälle Kansallisteatterissa. Punainen lanka oli haastattelusta täysin kateissa, ja kun Numminen pääsi oikein briljeeraamaan vanhan juttunsa sekavalla dialogilla, taide-elämys elävän yleisön edessä oli taattu. Numminen oli liikkeellä vuonna 1964 soittoniekkaa vahvasti kunnioittaen ja eurooppalaisittain musiikkitaiteen tekemisen yksityiskohtia udellen, kun taas herra Monkia mietitytti ihan muut: Esimerkiksi Sokoksesta hankittu karvahattu Pohjolan viileisiin keleihin, joka pysyi sitten päässä myös Kultsan lavalla kummassakin konsertissa, janon taittaminen kylmällä kokiksella ja lepäily. Ainakin reilun minuutin kestävä tinttipianosoolo kuulostaa kuin tehdyltä vähäpuheisten, sänkisten pistoolisankarien miehittämään korttipöytään. Monkia ei tainnut nuorten jatsikiima heilauttaa 1960-luvulla enää suuntaan tai toiseen: hän oli täyttänyt lasit tällaisella aidolla tavaralla jo 1950-luvun alussa, ja muut jatsarit Miles Davisia myöten pääsivät lyömään kortit pöytään omilla versioillaan klassikoista sen jälkeen. THE FOUR ACES THE FOUR ACES Mood For Love, Volume 2: Let’s Fall In Love / Don’t Take Your Love From Me / It’s The Talk Of The Town / I’m Sitting On Top Of The World (Rhythm BME 9192) Ei tässä nyt varsinaisia ässiä levitellä pöytään, kun vetelin hyllystä esiin täällä painettuja Four Acesin EP-painoksia. Heikoin esitys näistä on I’m Sitting On Top Of The World, jossa paisuttelu (ja hetkittäin jopa rokahtava ote) menee reippaasti yli. Ja kappalemateriaalihan Four Acesin pikkulevyillä on ihan viimeisen päälle, Harold Arlenin ja kumppanien laulukirjat on käyty tälläkin jatketulla soitolla huolella läpi. Morricone kuului ilman muuta musiikin neropatteihin, mutta parhaimmillaan hänkin on oikeassa miljöössä, vaikkapa tämän ensiillassa marraskuun 1966 aikoihin Lasipalatsin Bio Rexissä. nella kotimaisilta Rhythmin savikakkaroilta tai EP-levyiltä. MILES DAVIS MILES DAVIS Straight-No Chaser!: Straight, No Chaser-Part 1 / Part 2 (Fontana TFE 17197). Tämä EP on ”Vain muutaman dollarin tähden” -elokuvan musiikkia, ja Ennio Morriconen säveltämä ässäsuora saattoi olla siinä alkuvaiheen saluunakohtauksessa. Vähän tekopirteää touhua tämä on, ja aikakin on tainnut ajaa näistä yli armottomaan tapaansa, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että aika pienellä hypyllä plattoja kuunnellessaan pääsee mielikuvitusmaailmaan, jossa kuohujuoma virtaa, joka jätkän jakaus on suora ja aidot jalokivet koristavat naisväen rintamusta
Duon kohumuutto MGM:n ja sen alamerkin Verven leipiin oli alkanut vakuuttavasti, kun ykköshitti (You’re My) Soul And Inspiration hinasi samannimisen albumin listaseiskaksi keväällä, mutta sen jälkeen pudotus oli tuimaa: tämän levyn nimikkokappale Go Ahead And Cry nousi singlelistalle enää sijalle 30 ja albumikategoriassa pyörittiin samoilla kymppiluvuilla. Olisi helppoa julistaa, että edellä mainitun ”Soul And Inspiration” -pitkäsoiton (Verve V65001) ripausta mustemmalla, painavammalla ja svengaavammalla esitysmateriaalilla olisi ollut vaikutusta asiaan, mutta kun tutustuu duon sessiografiaan, siitä selviää että Bill Medley ja Bobby Hatfield olivat sen verran tiiviisti studiossa vuonna 1966, ettei mitään rankkaa valkopesua näytä tapahtuneen kappalevalikoiman osalta kalenterivuoden mittaan. En kykene millään innostumaan Harry Belafonten vanhan kalypsohitin Island In The Sunin tai tutun pompöösin Let It Be Me’n tulkinnoista. Itsestään selvää on, että kaksikon äänet, The Righteous Brothersin vahvin puoli, ovat albumilla yhdessä enemmän kuin kaksi. Miksi kysyntä ei vastaa tarjontaa, kun kaksikko tunnetaan toisiaan upeasti tukevista lauluäänistä sekä huolellisesta tuotannosta. Harvassa olivat tulkitsijat, jotka uskalsivat iskeä mustien laatulaulajien kappaleiden kimppuun sillä otteella kuin kaksikko farkkutakissa ja poplarissa, Medley ja Hatfield.. Blues News 4/2021 65 PETRI LAHTI T he Righteous Brothers muistetaan kuolemattomista hiteistään, mutta siitä huolimatta duon Verve-albumeita ei varsinaisesti viedä käsistä. Tuotantokin on mainiota, sillä Medleyn Spectorilta lainaamat äänityskikat tuovat ilmaa ja syvyyttä monille raidoille. Kirkkokuorokin taustalla kuulostaa huomattavan tuhdilta. Ailahteleva levy tämä on, se selviää jo ensi kuuntelulla. Ray Charles -laina (alkuperäisesitys Sonny Thompsonin ja Lula Reedin) kestää yli neljä minuuttia, mutta ei muutu missään vaiheessa kivireeksi. Älkäähän nyt: Kun löysin hiljattain tämän Verve-albumin muutamalla eurolla nuhruiselta keskihelsinkiläiseltä kirpputorilta, aloin oikein miettiä, koska viimeksi joku kohkasi The Righteous Brothersista kunnolla. Yrittää sen osalta kannattaa eikä isoa erehdystä satu – varsinkin kun levyä näkyy aina silloin tällöin divarien tai kirpparien laareissa kohtuuhintaan paksumuovisena ja -pahvisena alkuperäispainoksena. Medley ja Hatfield onnistuvat puristamaan sielua jopa Island Of The Sunille, mikä on upea saavutus. Nimikkokappale Go Ahead And Cry on puolestaan elämää isompaa esittämistä veljesten tyyliin, mutta se aiempien onnistumisten herkkyys tästä puuttuu. Matoja tälle albumille ei ole syytä lukea, vaikka aikansa pitkäsoittojen tapaan kappalevalikoiman suhteen riittäisi narisemista. Lisäksi Medleyn tulkinta Drown In My Own Tearsista on karhean upea, ja Pomus-Shuman -klassikko Save The Last Dance For Me on niitä kappaleita, joiden kimpussa tämän tason esittäjät eivät kompuroi. UNOHDETUT ALBUMIT UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 20 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 20 THE RIGHTEOUS BROTHERS THE RIGHTEOUS BROTHERS Go Ahead And Cry (Verve V6-5004) Go Ahead And Cry / Something You Got / I Believe / Save The Last Dance For Me / I’ve Got The Beat / Let It Be Me // What Now My Love / Stagger Lee / Drown In My Own Tears / Big Time Ben / Island In The Sun / Things Didn’t Go Your Way Mitä kaksi täydellistä klassikkokappaletta, You’ve Lost That Lovin’ Feelinin’ ja (You’re My) Soul And Inspirationin’ levyttänyt lauluhurskas kaksikko tekee kultakauden levyineen unohdetuissa albumeissa. Medleyn säveltämä ja sooloilema I’ve Got The Beat on sykkivä tanssipala, ja Hatfieldin kynäilemät Big Time Ben ja Things Didn’t Go Your Way ovat nekin tarttuvia rytmiin ja bluesiin nojaavia, makoisia torvi-, kitaraja jousiarrauksia sisältäviä esityksiä. Kun ”Go Ahead And Cry” ilmestyi alkusyksystä 1966, oltiin vedenjakajalla oikeamielisten uralla, vaikka sitä ei luonnollisesti tiedetty albumin ilmestymishetkellä. Siksi tämä on hyvä aika ja paikka pistää kaksikko pitkäsoittoineen puntariin. Eloa ei helpottanut sekään, että musiikki muuttui kovaa vauhtia niin afroamerikkalaisten kuin vaaleampien esittämänä: painavampaan souliin, happoisempaan rokkiin. Medleyn ja Hatfieldin tiet erosivat ensi kerran alkuvuodesta 1968, eivätkä loput kolme varsinaista Verve-albumijulkaisua ”Go Ahead And Cryn” jälkeen nousseet enää sadan myydyimmän joukkoon. Kun päästetään suola(us)purkista irti, löytyy hyvääkin. Onko käynyt niin, että duon spectoriaaneista jutuista on tullut oldies-asemien ikivihreitä, mutta muuten usko Medleyyn ja Hatfieldiin alkaa olla mennyttä. Korean sodan aikoihin toivelauluksi kehitetty I Believe on sekin jousitaustoineen aika viihteellinen, mutta sillä Hatfieldin laulu on yksinkertaisesti niin hienoa, että se pelastaa
Eritoten hän onnistuu piirtämään tekstillään tarkan kuvan asialleen viimeistä pisaraa myöten vihkiytyneen ihmismielen järkähtämättömyydestä: kun Bluesihmeiden aika ei ole ohi! Bluesihmeiden aika ei ole ohi! intohimo ja jääräpäisyys voittavat joskus terveen järjen käytön ja asiat vain päätetään viedä maaliin siten kuin sydän ne kulloinkin parhaaksi kokee. Erja Lyytisen ja Jo’ Buddyn kaltaiset musiikinlajissa profiloituneet artistit ovat eittämättä omat kovakantiset opuksensa ansainneet, mutta yhtä lailla tärkeää on myös muistuttaa, ettei tätä sinivalkosävelistä tarinaamme olisi millään tapaa mahdollista kertoa aukottomasti ilman aatteellisia yhdistyksiä, joiden harjoittama ruohonjuuritason toiminta on iät ajat ollut voimallisin tae harrastekentän aktiivisuudelle. Blues-Hessun ohella esittelyja suunvuoron saavat toki muutkin Blues Live! ry:n kantapukarit, kuten esimerkiksi Antero Perttunen, Veli-Pekka Jäppinen, Hannu Nyholm, Jukka Pirhonen, Ukko Pasanen, Ari Nieminen, Jouni Leino ja Jaska Prepula – joita kaikkia yhdistää toisiinsa myös muusikkous. Bluesristeilyjen enimmäkseen kotimaisista artisteista rakentuneet ohjelmistot on koottu kirjan päätteeksi omaksi liitteekseen – kenties samaan pakettiin olisi ollut paikallaan niputtaa vielä yhteenvedon omaisesti kaikki muutkin yhdistyksen livebuukkaukset. Tästä poikkeuksena ensimmäinen takauma menneisyyteen suoritetaan kuitenkin koukkaamalla lokakuisessa sunnuntai-illassa 1990. Juuri tämän jyväskyläläisorganisaation erityislaatuista onnistumisten ja vastoinkäymisistä toipumisen sarjaa kertaillessa argumentit termin käytölle käyvät silti harvinaisen hyvin selviksi. Käytössään olleesta laajasta lähdeaineistosta hän on rakentanut pala palalta kohti nykytilannetta etenevän jatkokertomuksen, kirjaten ylös paitsi sisäpiiriläisten näkökulmasta yhdistyksen mittavan aikaansaannoshistorian, myös suurpiirteisemmällä tasolla miltei kaikki sen tilaisuuksissa mukana olleet esiintyjät. Taiten mustavalkoja värikuvitettu noin 300-sivuinen omakustanneteos on Blues Live! ry:n toimintaan itsekin pitkään osallistuneen toimittaja Sari Aution odotetun pedanttia käsialaa. Yhdistyksen kiistaton keulapersoona onkin ainoa oikea henkilö taustoittamaan itseään korostamattomalla ja usein myös pilkettä silmäkulmastaan vilauttelevalla tyylillä yhdistyksensä edesottamuksia sekä siinä sivussa omaa kauaskantoista uraansa Suomi-bluesin sanansaattajana. Näiden muisteluiden sankareita ovat Heinosen itsensä ohella muun muassa väsymätön Louisiana Red, jota ei kertoman mukaan tahtonut saada ensin lavalta pois eikä sen jälkeen irti kitaran varresta keikan jo päätyttyäkään, Jyväskylässä saunomaankin kutsuttu mississippiläisdaami Jessie Mae Hemphill, ADHD-kohelluksellaan tapahtumajärjestäjiä huolestuttanut Little Victor sekä nuorena nukkunut Nick Curran, jonka kävijäennätyksiä rikkonutta Suomen-debyyttiä Blues Live!:ssä asianomaiset palauttelevat mieliinsä erityisen suurella lämmöllä ja kaiheudella. BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: SARI AUTIO SARI AUTIO Jyväskylän bluesihme! Blues Live! ry 40 vuotta (ISBN 978-952-94-4607-0) Kotimainen blueshistoriankirjoitus on viettänyt vuosikymmeniä melkoista hiljaiseloa, mutta 2020-luvulla tämäkin vaiettu aihepiiri on päässyt ottamaan jo useamman kelpo loikan kohti parempaa dokumentoinnin tasoa. Autio on tarttunut toimeksiantoonsa tutkijan tarkkuudella. Oman sivujuonteensa ry:n keikkakirjoon tuo vielä vanhalla höyrylaivalla järjestetyt ”Suomi Laiva Soi” -tilaisuudet, joiden merkeissä Päijänteellä on seilattu jo 31 kertaa. Ympärivuotisten festivaalija klubitapahtumien runsaus hallitsee vääjäämättä lukukokemusta, paikoittaisen luettelomaisuudenkin uhalla. Niitä hän on suunnitellut 1990-luvun alusta lähtien. Useiden ulkomaan artistien ensiesiintymisiä Suomessa mahdollistanutta sekä tärkeällä panoksellaan myös kotikaupunkinsa ulkopuoliseen yhteisötoimintaan ja sen kehittämiseen osallistunutta ry:tä voi lisäksi kirjan perusteella hyvin syin luonnehtia valtakunnallisestikin poikkeuksellisen arvokkaaksi bluesmoottoriksi, jonka koneistossa toivon mukaan riittää löpöä vielä kilometrien päähän tulevaisuuteen. Suoria lainauksia on myös peräisin yhdistyksen jäsenkirjeistä, festivaaliesitteistä sekä viestinvaihdosta tapahtumaisäntien ja amerikkalaisartisteja välittäneiden ohjelmatoimistojen edustajien kesken. Jo Aution avaussanat välittävät episodista oleellisimman: ”Näky hotellihuoneessa enteili pahaa. Määrätietoisella ja laadusta tinkimättömällä työmoraalilla siunattu talkoojengi on muodostunut ajan saatossa itsekin eräänlaiseksi ”bändiksi”, joka rakkaudesta musiikkiaan kohtaan on valmis tarvittaessa vaikka ihmetekoihin. Miksi kirjassa sitten puhutaan ”ihmeestä”. Lista nimittäin olisi ollut jopa kansainvälisesti ajatellen mykistävä! Autio antaa lähdeteoksille suopeasti tilaa myös lopullisessa painotuotteessa. Peloista, suruista ja turhautumisista, mutta toisaalta myös monista ilon ja ylpeyden hetkistä. Kari Kaijanaho, jonka entinen siviiliammatti Jyväskylän ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä taas osaltaan edesauttoi yhdistyksen järjestäytymistä sen alkuaikoina. Blues Live!läiset ovat ilmiselvästi halunneet ottaa heti kättelyssä äkäisintä härkää sarvista ja purkaa pois tunnoltaan kenties koko elintaipaleensa karvaimman pettymyksen, kun tuolloin festivaalin 10-vuotiskonsertin vetonaulaksi suurella dollarisummalla kiinnitetty Chicago-bluesin legenda Otis Rush petti sekoilullaan jokaisen läsnäolleen odotukset totaalifarssiksi osoittautuneella keikallaan. Jyväskylän seudun sanomalehtiarvosteluja samoin kuin esimerkiksi Blues Newsin sekä viime vuosina etenkin verkkoportaali Blues-Finland.comin festivaaliraportteja siteerataan näin ollen teoksen sivuilla sangen vuolassanaisesti. Perusteelliset vuosikymmenittäin ryhmitellyt selvitykset vievät teoksen 20 luvusta kuusi ensimmäistä ja kaikkiaan laajuudesta noin kaksi kolmasosaa. Talvisota-rinnastus pätee toki periksiantamattomiin suomalaisiin bluessotureihin jo aivan yleisestikin. Oman lukunsa saa lisäksi mm. Ratkaisu on tuottanut tekstin etenemiseen tietoisen toistoriskin, mutta kirjailijan vankalla ammattiosaamisella pahimmilta päällekkäisyyksiltä on joka tapauksessa onnistuttu välttymään. Pete Hoppula 66 Blues News 4/2021. 56-vuotias Otis Rush istui bokserit yllään. Graafisesta ulkoasusta on vastannut toinen yhdistyskonkari Pertti Kukkola, jonka Blues Live! -festivaalin ystävät muistanevat parhaiten miehenä tapahtuman julisteiden takaa. Pöydällä oli viinipullo.” Ilmeikkäästi paperille vangittu katastrofipäivän kulku antaa paljon puhuvan esimerkin yhdistysläisten alati harteillaan kantamista taloudellisista ja taiteellisista riskeistä, niin itsensä kuin yleisönkin asettamista kovista tavoitteista, odotusten täyttymisistä ja täyttymättä jäämisistä sekä loputtomista ponnisteluista tapahtumien käytännön toteutuksen, päätöksenteon, rahoituksen ja markkinoinnin eteen. Inhimillisen ja tarttuvan kerronnan hallitseva Autio on tässä roolissa elementissään. Kirjan viehättävintä antia niin ikään edustavat loppuun valitut 12 Blues Live! -vaiheisiin tai sen avainhenkilöihin kytkeytyvää erillistarinaa. Ennen kaikkea ”Jyväskylän bluesihme!” antaa kirjalliset kasvot Blues Live! ry:tä alusta pitäen puheenjohtaneelle Heikki ”Hessu” Heinoselle. Kirjan esitystapa on ymmärrettävästi pääosin kronologinen. Juuri tällainen merkittävä puuhataho on ollut Finnish Blues Societyn alajaostosta itsenäiselle taipaleelleen 1981 siirtynyt Blues Live! ry, jonka järjestämä samanniminen festivaali on kuulunut läpi 40-vuotisen olemassaolonsa ajan syyskauden tärkeimpiin tapahtumakokonaisuuksiin Suomessa. Viimeksi mainitut näyttäytyvätkin eräinä teoksen kiinnostavimmista osioista, yhtenä keskeisenä tekijänään menestyksekkäästi rapakon takaisia musikantteja etenkin 1980-luvulla maahan tuonut Hannu ”Kala-Hande” Salakka
James Hunter ja edesmennyt Sven Zetterberg. Mikäli joku odottaa ”Gotta Keep Rollin’” -kiekon kaltaista harpputuuttausta, niin joutuu pettymään. Muutenkin kiekolla on aito ”born in a trailer” -tunnelma. Ei rumpuja tai kitaraa... Postuumeja julkaisuja tai hänen tuotantoaan kunnioittavia kokoelma-albumeita ei mestarimuusikon arkistoista ole kuitenkaan tuona aikana kumma kyllä tehty. Levyllä Stonen soittokumppaneina ovat pianisti Elena Kato ja pystybassoa soittava Hiroshi Eguchi. Money Hustlin’ Woman sisältää varsin miellyttävää harputtelua, mutta suosikikseni nousee levyn harppupitoisin sävellys, Stonen kirjoittama Blow Fish Blow. Vaikea tästä on oikein mitään esille nostaa. Uutiset soulbluesin kuolemasta nuoremman sukupoven piirissä ovat jälleen kerran osoittautuneet vääriksi ja ennenaikaisiksi. Live In Stockholm (Jefferson/ Swedish Blues Association SBACD12660) Ruotsalaisen soulbluesin historiaan nimensä kissaakin kookkaimmilla kirjaimilla painattaneen Sven Zetterbergin kuolemasta on kuluvan vuoden joulukuussa vierähtänyt jo puoli vuosikymmentä. Nyt liikutaan jossain jazzin ja bluesin rajamailla, Katon sekä Eguchin tarjoillessa jazzia ja Stonen pitäytyessä bluesissa. Sieltähän löytyi harpisti Rob Stonen tuore julkaisu ”Trio In Tokyo”, joka on varsin erikoisella tavalla toteutettu julkaisu. Tosiasiassa Kato on asunut New Orleansissa, ja vuosituhannen alussa takaisin Japaniin muuttanut Eguci asui vuosia Chicagossa soitellen monien bluesin suurnimien kuten Sugar Bluen, Pinetop Perkinsin, Sista Monican, Eddie Taylor Jr:n sekä Lurrie Bellin kanssa. Kohtuulaadukkaasta C-kasetista työstetyltä cd:ltä kuunneltuna pikkujuottolan villiksi ajautuvalle yleisölle noin 45-minuuttinen sävelannos on vaikuttanut olleen silkkaa hunajata, hunajata, hunajata. Lainakappaleilla mennään tälläkin levyllä ja sävellyksiä on valittu mm. Kaos Hop -nimellä siunatun shuffleinstrumentaalilämmittelyn jälkeen Zettis pääsee yllättämään ensimmäisen kerran. ROB STONE FEAT. Tuotanto ja bändi pyyhkivät studion lattiaa hienolla Muscle Shoals -vaikutteisella soitolla ja sovituksilla. Kun lähdetään liikkeelle kierrätysmateriaalin ja monille tuttujen kappaleiden kanssa, niin kuljetaan aina vaarallisilla vesillä. Nousevan auringon maasta toisen musiikillisen kotinsa löytänyt Stone päätti taltioida tuoreen levynsä siellä paikallisten muusikoiden kanssa. Jos tätä Atlantan nuorehkoa valkoista kaveria kuvaillaan Eddie Hintonin jalanjäljissä kulkevaksi kyvyksi, niin silloin ollaan soulbluesin ytimessä. Tuottajana ja säveltäjänä häärii velipoika Kane. Nyt ei naureskella, eikä taatusti pelleillä. Pari vuotta sitten tuli esikoisalbumi “Left My Soul In Memphis” (2019), vuonna 2020 ilmestyi keikkataltiointi “Way Down The Alley (Live At Blind Willie’s)”, ja nyt seuraa jatkoa näillä livenä Atlantassa Deco-studiolla äänitetyillä tusinalla kappaleella. Kaikki osaset torvineen ja jämäkän rytmiryhmän kanssa ovat koossa parhaalla mahdollisella tavalla. Kappaleiden toteutukset ovat hyvin samantyylisiä kautta linjan, eikä irtiottoja suuntaan tai toiseen juurikaan tehdä. Tällä kertaa se putkahti yhdestä seuraamastani blogista, jossa levyä luonnehdittiin siten, että uteliaisuus heräsi heti. Jokainen löytää varmasti joukosta tuttuja sävelmiä. Laiskanlinna terassille, aurinkolasit silmille, levy soimaan ja jääteetä kyytipojaksi. No huh, huh, tämä on pakko ottaa kuunteluun heti. Sävykkään West Coast -sovituksen saava Sam Cooken bluesslovari Laughin’ And Clownin’ palauttaa välittömästi mieliin artistin ylivertaiset tulkitsijanlahjat kaikessa 8 minuutin kestossaan. Miss James käynnistyy komennolla ”I wanna make this funky” – ja niinhän siinä käy voimallisesti. Svenin vaihdettua instrumentikseen huuliharpun livahtaa lavalle mukaan myös brittialttofonisti Simon Murley ja tempo kiihtyy hurjiin lukemiin tutun Caldonian myötä. Monesti 1:1-sovitukset alkuperäisten kanssa eivät saa kuulijaa innostumaan, ja jos lähdetään liikaa kikkailemaan, ei sekään ole hyvä. Väliin ripotellaan ihan silkkaa bluesia elmoreslidellä ryyditettynä, kunnes sitten taas siirrytään hitaampiin Albert Kingin tyylisiin kappaleisiin, joista Don’t Come Around This House on venytetty 6 minuutin pituiseksi slovariksi. ”Little Black Flies” on hieno paketti ja sisältää mainioita omia lauluja muutaman hyvin. Erikseen täytyy kehua Eddien laulua, joka on erittäin vakuuttavaa tässä omassa ”blue eyed soul” -kategoriassaan, ja on mies asiallinen kitaristikin. Riku Metelinen valitun coverin lisäksi. Rabon Tarrantin ja Jack McVean alkujaan levyttämä mutta Little Walterin viimeistään Chicago-bluesikivihreäksi ikonisoima Blues With A Feeling sekä keikkakansan kuumentajan maineensa vakiinnuttanut I Got My Mojo Working saavat jälleen tuliapua Murleyn fonifilleistä, joita kuullaan myös päätösnumerolla. Eddie on tosiaan kyvyiltään laulajana samaa luokkaa kuin late great Eddie Hinton ja vastaavanlainen studiokettuhenki kuuluu myös soitossa. Tukholmassa 90-luvun alussa vaikuttanut ravintola Kaos oli aktiivinen keikkapaikka, jonka eräinä taustapiruina kunnostautuivat rumpali Anders Almberg ja kontrabasisti Anders Thomasson. Tämä varmasti maistuu meille soulbluesin ystäville – ja toivottavasti Eddie jatkaa uraansa menestyksekkäästi, sen verran kova kyky on nyt kyseessä. Tämä tosin taas tekee levystä jonkinlaisen kisällinäytteen, jossa kahlataan läpi Eddien eri osaamisalueita. Sekään ei silti haittaa, kun lopputulos on näin maittava. ELENA KATO & ELENA KATO & HIROSHI EGUCHI HIROSHI EGUCHI Trio In Tokyo (Blue Heart BHRI011) Katselin mitä mielenkiintoista arviolevyjen pinosta, tai siis anteeksi digilevyjen kansiosta, löytyisi, sillä lähes kaikki tällä kertaa arvioitavana olevat levyt ovat digiversiota. Blues News 4/2021 67 LEVY TUTKAILUT Blueskeikka Stokiksen Vanhassa kaupungissa saattoi olla vain yksi sadoista vastaavanlaisista työrupeamista äänitteellä esiintyville soittajilleen, mutta muistona edesmenneelle Sven Zetterbergille sen merkitys on hänen musiikkinsa lukemattomille ystäville kiistatta sanoinkuvaamattoman suuri. Länsinaapurissa operoivan kollegalehden ja -yhdistyksen konserttitallenne miltei 30 vuoden takaa vihdoin murtaa jään tältä osin. Siis hetkinen, hetkinen... Maaliskuussa 1992 ryhmä sai tilaisuuden kutsua klubilleen mukaan tuolloin jo pitkään ansaittua bluessankarin viittaa olallaan kantaneen Sven Zetterbergin, joka piiskasikin lainayhtyeensä kelpo hekumaan. Solomon Burken, Louis Armstrongin ja Leadbellyn valikoimista. EDDIE 9V EDDIE 9V Little Black Flies (Ruf RUF 1289) Joskus kiinnostavia uutuuksia tulee eteen ihan pyytämättä ja tilaamatta. Intensiivinen ilta huipentuu kymmenminuuttisena encorena hyytävään klassikkoraastoon Tin Pan Alley. Tosin välillä mennään pohjoisempaan, kuten ghettotarinaa kehittelevässä numerossa 3 AM In Chicago. ainoastaan basso, piano ja harppu. Pienimuotoinen on kaunista ja levyn akustinen äänimaailma toimii. Heti perään Back On My Feet lataa akustista John Lee Hooker -osastoa laulusoundia myöten. Tällä kertaa on ainakin tehty hiukan valtavirrasta vasemmalle olevia sovituksia. mitä. Pete Hoppula ROB STONE FEAT. Jorma Riihikoski THE DEPUTIES THE DEPUTIES & & SVEN ZETTERBERG SVEN ZETTERBERG Blues Time... Jimmy Reedin You Don’t Have To Go’lla pelimannit antavat itsensä vajota kunnolla syvempiin mutiin, Zetterbergin ja Juvosen vuorotellessa spontaanin rouheiden kitarasoolojen luojina. Bluesosastolla Dog Me Around on tyylipuhdas rypistys perinteiseen tapaan. Koko albumin vahvuus on se, että se on tehty livenä ilman liikaa tuotantoajattelua. Atlantassa on siis tätä nykyä muutakin musiikkikulttuuria kuin samannimisen tv-sarjan räppärien pyristely kohti mainetta. Levyn avauksena oleva nimikappale on riipaiseva soulveto. Syvän etelän tunnelmissa tässä liikutaan samaan malliin kuin meille tutut eurooppalaiset, esim. Molemmat soittivat paitsi suositussa r&b-kokoonpanossa Jump 4 Joy, myös rockabillyä kitaristi Jyrki Juvosen sekä usein heidän solistinaan toimineen englantilaisen Phil Trigwellin kanssa The Debuties -otsakkeen takaa. Rennon tunnelman omaava albumi sopii hyvin kuunneltavaksi kesäpäivänä, kun ei ole kiire mihinkään eikä tarvitse tehdä mitään. Eddie eli 24-vuotias Brooks Mason on ollut tällä musiikkiradalla jo 15-vuotiaasta lähtien
Isä Jänis eli Alabama Junior Pettis oli Walterin basistina 50-luvulla. Johnny Shines, J.B. Heitä komppaavat läpi materiaalin rumpali Nioshi Jackson sekä laulaja Roger C. Varsinaista sooloartistia ei Cropperista kuitenkaan ole koskaan toden teolla onnistuttu vuolemaan. Jos Pettis on jäänyt hahmona suht tuntemattomaksi niin sitä on myös louisianalaislähtöinen Rodney ”Rocket” Morgan, joka tuli uskoon ja hävisi jonnekin Coloradon metsiin. Siten vertaus Mayallin tai Canned Heatin nk. Yhteys levyyn on Pettisin kappale I’m Mad, josta kundit ovat tehneet alkuperäiseen tukeutuen omanlaisensa version. Tuottajana sekä multi-instrumentalistina studiossa on veteraanin rinnalla uurastanut Jon Tiven. Pete Hoppula MOJO BLUES MOJO BLUES BAND BAND Shutdown (Styx 1103) Vuonna 1977 perustettu Mojo Blues Band on eräs Euroopan vanhimmista bluesyhtyeistä – ja jos ei Itävallan niin ainakin Wienin ensimmäinen. ”Bluesin korkeakouluun” on varsin osuva. Kingiin, Delbert McClintoniin, Dan Penniin ja Bettye LaVetteen. Bluesrockimpaan materiaaliin erikoistuneen Provogue-yhtiön uutuusjulkaisu tuo kuultaville kaikkia edellisiä ehjemmän yhtyelevyn, jolle 80-vuotiaan Cropperin oma kädenjälki on onnistuttu taltioimaan jopa yllättävän luontevalla tavalla. The Meters -henkeä jäntevästi tavoittelevalla yhden soinnun funk-instrumentaalilla Bush Hog sekä käynnistyvä että päättyvä albumi sitoo yhteen kymmenen 1960ja 1970-lukuiselle musiikkitraditiolle kunniaa tekevää soulrock-teosta. Reale osoittaa olevansa mies paikallaan mm. Se alkaa kesäisen letkeällä swingiin kääntyvällä kitaravetoisella esityksellä Flim, Flam. Viimeksi mainitulla kitaristin apuna kuultiin monia solistivieraita Steve Winwoodista B.B. Paitsi muusikkona, on Cropper kerännyt palkintokaappiinsa roppakaupalla keskivertokansalaista enemmän saavutuksia myös tuottajana, studioinsinöörinä sekä ennen kaikkea säveltäjänä. Albert Kingin Why You Are So Mean To Me on lievä poikkeus yhtyeen kokonaiskuvaan, mutta täyttää paikkansa ja osoittaa kitaristien hallitsevan laajemminkin bluesin eri tyylisuuntia. Fabulous T-Birds ja Johnny Winter. Hutto, Sunnyland Slim, Champion Jack Dupree, Homesick James, Honeyboy Edwards). Mojo Blues Bandista ei ole tehty kunnon juttua BN:ään, vain muutama levyarvio vuosien saatossa, joten siinäpä jollekin säilän sankarille, sananikkarille oiva kohde – kuka ehtii! Jari Kolari ALBERT ALBERT CUMMINGS CUMMINGS Believe (Provogue PRD 7607 2) 70-luvun lopulla nuori Albert innostui soittamaan isänsä kitaraa, mutta se oli 12-vuotiaan pikku kätösille vielä liian iso. Ensimmäisen nimissään julkaistun, enimmäkseen omista lauluistaan koostuneen instrumentaalisen pitkäsoiton ”With A Little Help From My Friends” hän teetti Stax-kautensa päättäjäisiksi yhtiön Volt-merkillä 1969. Pieni knoppi! Mitä yhteistä on miehillä Little Walter ja Daddy Rabbit. Traunerin lisäksi kokoonpanossa soittavat Siggi Fassi, laulu ja kitarat, Charlie Furthner, piano, Herfrien Knapp, basso sekä Didi Mattersberger, rummut. Hänestä onkin osaltaan kiittäminen Knock On Woodin ja The Dock Of The Bayn tapaisista ikuisista korvamadoista. Myöhempien vuosikymmenten loputtomat sessiotyöt sekä valkokankaiden välityksellä käytännössä kaikkien tietoisuuden tavoittanut ”jäsenyys” Blues Brothers Bandissä ovat työllistäneet häntä aina näille päiville saakka. Komea tarttuvan funkahtava soulblues on myös The Go-Getter Is Gone. Kun pitkäaikainen pianistiharpisti Christian Dozzler lähti yhtyeestä 1993 niin Trauner päätti opetella soittamaan myös harppua – ja kuten levyltä saamme kuulla, hyvin on oppi mennyt perille. Tällä kertaa levylle on napattu miehen laajasta tuotannosta kappaleet Crazy About Oklahoma ja Honest I Do. Eddie Boydin Five Long Years on pianistien kappale ja siitä tehty koskettavan hieno hidas versio saa Ericin harpunsoitosta vielä mukavaa lisäväriä. 68 Blues News 4/2021 STEVE CROPPER STEVE CROPPER Fire It Up (Provogue PRD 76432) Harvapa bluesin ja soulin parissa uransa luonut valkoinen kitaristi on pystynyt tuotteistamaan oman nimensä yhtä perinpohjaisesti kuin Missourin osavaltiossa 1941 syntynyt Steve Cropper. Lisäksi Freen ja Bad Companyn Paul Rodgers on onnistunut saamaan puumerkkinsä She’s So Fine -nimisen raidan sävellystiimiin. Memphisin Stax-koneiston kantava voima opittiin tuntemaan kaikkialla maailmassa Booker T. Sitä kautta se sai niin nimeä kuin kokemustakin ”isojen poikien” (toki myös naisten) kanssa esiintyessään. Mojo Blues Bandin perusti aikanaan edelleenkin mukana oleva laulaja, harpisti ja kitaristi Eric Trauner kaverinsa pianisti Joachim Paldenin kanssa. Jostakin syystä peräti seitsemää apuun kutsuttua rumpalivierasta, parilla raidalla urkuja soittavaa Felix Cavalierea sekä yhdellä kappaleella harmonioita laulavaa Beth Hartia lukuun ottamatta muita ylimääräisiä vetojuhtia ei äänityksissä ilmeisesti ole ollut läsnä. Tunnusomaiset kitarariffit singahtelevatkin esitykseltä toisensa perään huolitellusti laulumelodioita tukien, aivan kuten silloin ennen vanhaan. & The MG’sin ja The Mar-Keysin riveistä jo 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Steven stidit vaikuttavat olevan yhä kuivia ja valmiina sytyttämään halutessaan vielä kunnon roihun. levy tutkailut. Homesick Jamesin After You’hun on mukavasti yhdistetty boogie woogie -kappaleiden tavoin slide ja lap steel ja sitä voi pitää myös onnistuneena Chicago-Havaiji -tyylien liittona. Sen sijaan hänen kappaleensa You’re Humbuggin’ Me jäi elämään ja siitä ovat omat versionsa aiemmin tehneet mm. Lisää lainaa edustaa juuri oikealla tavalla ”laiskasti” esitetty Lazy Lesterin They Call Me Lazy. Hiukan harvinaisempi Oklahoma osoittaa, miten tyylikkäästi yhtye handlaa Reedin huippukauteen kuuluvan sen tärkeimmän yksityiskohdan eli Eddie Taylor -tyylin! Honest I Do’ssa edetään hiukan enemmän 60-luvun enkkumalliin. Edellä mainitun She’s So Finen, Fire It Upin ja I’m Not Havin’ Itin tapaisten räjähtävien energiapalojen ohella Roger C. Kiinnostus isän kitaraa kohtaa jatkui ja kasvoi kasvamistaan, ja kun Albert sai kaverilta lainaksi Steve Rayn alkuajan levyjä niin päätös vaihtaa banjo kitaraan oli itsestäänselvyys. Kun on Mojo Blues Bandista kyse niin Jimmy Reed on aina itsestäänselvyys. Sopivan leimaa-antamattomalla soundilla laulava mutta silti riittävästi taitoa ja karismaakin omaava Reale ei vie itse staralta liiaksi spottivaloa, muttei toisaalta jätä häntä selviytymään urakasta yksinäänkään. Blues Brothersin nostettua Steven mediajulkkikseksi syntyi MCA:n myötävaikutuksella vuosina 1981 ja 1982 seuraavat radioystävällistä soulahtavaa poppia sisältäneet LP:t ”Playin’ My Thang” ja ”Night After Night”, joilla hän rohkaistui myös kokeilemaan rajojaan laulajana. Odotetun mukaista juurevan shufflerokahtavaa Stax-tunnelmaa Reddingin jalanjäljillä ilmentävät pontevimmin dynaamiset Say You Don’t Know Me ja Heartbreak Street. Vasta 2000-luvulla uudelleen aktivoitunut Stax-konserni tuotti Cropperilta yhdessä The Young Rascalsista tutun laulaja-lauluntekijän Felix Cavalieren kanssa äänitetyt albumit ”Nudge It Up A Notch” ja ”Midnight Flyer”, joita seurasi kalifornialaisen 429 Recordsin katalogissa 2011 ilmestynyt ”Dedicated (A Salute To The 5 Royales)”. karheasti tyylitellyllä puhallinkuorrutteisella eteläisellä pop-balladilla One Good Turn sekä rullaavana bluesina esitetyllä Out Of Lovella. Kappaleilla Steel City Bounce sekä Boogie Hunter kuullaan Charlien heleää boogie woogie -sointia, johon Ericin slideja Siggin lap steel -kitarointi tuovat vahvat havaijisaundit mukaan. Isä ehdotti pojalle banjoa, jota hän oppikin soittamaan nopeasti ja sitä kautta innostui bluegrass-musiikista. Reale, jonka oma ura muusikkona ja lauluntekijänä starttasi Rhode Islandin maisemissa 1970-luvun jälkipuolella. Kaikki levyn kappaleet ovat myös uutta harvinaisen tasavahvaa tuotantoa, joiden kirjoittamisesta ovat vastanneet vaihtelevana kimppatyönä Cropper, Tiven, Reale sekä Cavaliere. Mojolla oli alkuaikoina myös kunnia toimia lukemattomien Itävaltaan saapuneiden muusikoiden taustabändina (mm. Sitä ”parasta” Reedin aikakautta edustaa myös Traunerin oma Lipstick Traces On My Pillow. Sitten mestari kuitenkin malttoi mielensä. Levyllä on kahdeksan coveria, loput yhdeksän ovat miesten yhdessä ja erikseen tekemiä
Rotundo on huolissaan ilmastomuutoksesta, maailmasta, jossa elämme ja esittää siitä oman painavan kannanottonsa levyn nimikappaleella So Much Trouble: ”Trouble in the water, trouble in the ground, trouble in the air means, trouble all around”. Willie Dixonin tuttuakin tutumpi Red Rooster vedetään vahvana bluesrokkina ja samaan kastiin omalla tyylillään soi myös Dixonin lastenloru My Babe. Mies on saanut lukemattomia tunnustuksia Kanadan Maple Blues Awards -kilpailussa niin sarjoissa ”Harmonica Player of Year Winner” kuin ”Best New Artist” – eikä suotta, sillä kuullun perusteella palkinnot on osoitettu oikeaan suuntaan. Siitä huolimatta kaunis akustisella kitaralla soitettu balladi nousee yhdeksi suosikeistani. Debyyttialbuminsa ”Cyclone” hän julkaisi ollessaan vasta 12-vuotias ja tämä uusi levy on tätä nykyä parikymppisen nuorukaisen neljäs pitkäsoitto. Jari Kolari levy tutkailut. En ole myöskään varma, onko kappalejärjestys aivan loppuun asti mietitty, sillä kahden balladin laittaminen loppuun ei välttämättä ole se paras idea. Strawberry Rain on kuin ”Revolverin” aikaista Beatlesiä, jota on terästetty Hendrixillä. David kirjoittaa nykyään suurimman osan levyjensä kappaleista itse ja se tietysti ”kuuluu” levyltä, kun miehellä tuntuu vielä riittävän sanottavaakin asiaan kuin asiaan. Levyn outouksia ovat psykedeelinen Long Road sekä Funky Side Of Town, joihin oman mystisen vivahteensa tuovat conga, tabla sekä sello. Vaikka B.B. Hitaalla bluesilla I Must Be Crazy pauhaavat niin urut kuin kitarakin ihan ”hulluna”, kunnes harppu rauhoittaa menoa mukavasti. Queen Of Mean on kivan eloisa r&b-kappale, johon fonisektio ja taustalaulut istuvat hyvin Albertin kitarasoolon sekaan, joskin omaan makuuni vähän liian ”makeasti”, kuten muutamat muutkin levyn r&b-, southern soultai viihdelinjoilla jatkavat esitykset (Do What Mama Says, Get Out Of Her, It’s All Good). Vuonna 2001 perustettuun David Rotundo Bandiin kuuluvat nykyään vahvasti jazzorientoitunut kosketinsoittaja Ron Weinstein, kitaristi, ”entinen” progeja metallimies ja yksi West Side Music Academyn opettajista Milky Burgess sekä taustoista huolehtivat basisti Dean Schmidt ja rumpali Andrew Cloutier. Riku Metelinen DAVID ROTUNDO DAVID ROTUNDO BAND BAND So Much Trouble (Dreams We Share #) Kanadalainen laulaja, harpisti ja muutamilla kappaleilla kitaraakin soittava David Rotundo on täällä ”ison meren” itäpuolella suht tuntematon muusikko. Luulin/toivoin Jessica-sävelmän olevan se Allman Brothersien instrumentaalikappale, mutta näin ei ikävä kyllä ollut. Levy räväyttää heti alkuun raskasta r&bkalustoa kuuluville Sam & Daven kuuluisalla Hold Onilla, joka tuo vahvasti mieleen Blues Brothers -leffassa duon esittämän Soul Man -version. Eräs albumilta välittyvä erikoisuus on tyylikäs harpun, fonin ja urkujen äänimaailman sulautuminen luontevasti yhteen, kuten kappaleella That Thing Called Love saamme kuulla. Loppua kohden meno hiukan tanakoituu. Nyt on tullut aika ottaa miehestä mittaa, onko hän vuodatettujen ylistyssanojen arvoinen vai onko kaikki ollut vain pelkkää hypetystä. Saattaa nimittäin olla, ettei kuuntelija laita levyä uudestaan soimaan, ei ainakaan heti. Rullaavan melodian omaava In A World Without You sisältää tiukkaa kitarointia, joskin loppusoolo olisi kaivannut lisää pituutta, sillä juuri kun Sullivan pääsee vauhtiin, kappale loppuu kuin seinään. Kokonaisuutena levy on aavistuksen tasapaksu ja kieltämättä yllätyksetön. Sinkkunakin julkaistu All Around The World on George Harrison/Eric Clapton -henkinen menopala, jonka loppusoolossa Sullivan päästää kaikki hevoset irti, muttei sorru brassailuun tai ylilyönteihin, vaan pitää paketin kasassa viimeiseen nuottiin asti. Jari Kolari QUINN QUINN SULLIVAN SULLIVAN Wide Awake (Provoque PRD76121) Quinn Sullivania on pidetty nuoresta iästään johtuen bluesin ihmelapsena. Buddy Guyn viimeisimpien rockbluesjulkaisujen kaltaista menoa saattaa halutessaan havaita, tosin yhtymäkohtia varhaiseen Joe Bonamassaan sekä Laurence Jonesiin on huomattavasti enemmän. Laulutyylistä tulee lievästi mieleen Danny Kirwan. Esiintymässä hän on ollut Madison Square Gardenissa ja The Hollywood Bowlilla muutamia mainitakseni ja vieraillut useita kertoja televisiossa mm. That Thing Called Love on uptempo blues, johon foni luo omaa melankoliaa hiljalleen soljuvan harpun päälle. Mielestäni While My Guitar Gentle Weeps oli levyn parhaimpia esityksiä. Entä onko Quinn Sullivan se bluesin tulevaisuus, niin siitä en tämän julkaisun perusteella ole aivan varma. Blues News 4/2021 69 ”Believe” on miehen kahdeksas oma levy ja kuulostaa niin Blues Brothersilta, osin sekä Freddie että Albert Kingiltä kuin suurelta suosikiltaan Stevie Ray Vaughaniltakin. Jonesin 1924 säveltämä vaudeville-tyyliseksi kutsuttu blues, josta David tekee tyylikkään mies, kitara ja harppu -esityksen. Vastaavaan olen törmännyt esim. She’s Dynamite alkaa lievästi Junior Wells -harpulla, jatkuen sitten hengästyttävällä rokkiboogie -revittelyllä. Sullivanin tarjoilema bluesrock on vähemmän blues kuin edellä mainittujen levyillä. Hän on soittanut mm. Suurimman suosikkinsa Stevie Rayn tyylisuuntaa materiaalissa edustavat Going My Way, Call Me Crazy sekä albumin päättävä Freddie Kingin funkyajalta peräisin oleva Me And My Guitar. Lenny Kravitz ja Joe Bonamassa lienevät olleet She’s So Irrestible -sävellyksen innoittajina. Siihen liittyy myös pieni dilemma: kun coverit ovat vähemmistönä ja muusikko alkaa enenevässä määrin esittää omia kappaleitaan, siinä kärsii ”perinteinen” blues. Levyn päättävä Trouble In Mind on Richard M. Roomful of Blues -henkinen shuffle Full Drinking Overtime on edellisen teeman iloisempi puoli ja siinä päästään jo lähemmäksi Cottonia, ellei peräti Sonny Boyta. Too Blue on eräänlainen ”juopon testamentti”, johon teema ja tyyli on valittu Mayallilta. David soittaa kitaraa kolmella kappaleella. B.B. Big Harp Georgen parin viimeisimmän pitkäsoiton yhteydessä. Soundeiltaan levy on mukavan moderni, mutta sen bluespitoisuus jäi harmittavan vähäiseksi. Nimikappale on levyn rankin veto sisältäen mukavasti särökitaraa. Sysäyksen harpun soittoon Rotundo sai James Cottonin innoittamana, kuultuaan miestä Toronton El Mocambo -klubilla 1991. Kaverusten yhteistyö sai alkunsa heidän esiintyessä 2019 Meksikossa järjestetyillä ”Blues on The Beach” -festivaaleilla ja Rotundosta tuli myös uusin Lee Oskar Harmonica -instrumenttimallin ”mannekiini”. Albert Cummings on taitava kitaristi, kuten levyllä saadaan hienosti kuulla. Kingin kanssa Sullivan on soitellut, niin kuninkaan tyylistä kitarointia ei tältä levyltä löydy. Niistä deltablues Hard Times Coming on dobrolla, harpulla sekä perkussionisti Denali Williamsin tukemana saatu aikaan onnistunut veto. Siitä polusta hiukan poikkeaa Van Morrisonin balladimainen Crazy Love, joka kuuluu osastoon kauniit laulut. Lopetusraidaksi valittu Keep Up edustaa myös levyn herkempää osastoa ja sisältää kiekon kauneimman kitarasoolon. Baby Please on tylsähkö soulblues, jonka olisi ehdottomasti pitänyt korvata vaikka jollain räväkällä lainakappaleella, niin kuin ”Midnight Highway” -kiekolla tehtiin. Mainittavaa on lisäksi hieno bluesharppu ja Davidin kanssa toisena vokalistina toimiva kaunisääninen Annie Jantzer. Kingin sekä Buddy Guyn kanssa. ”So Much Trouble” on Rotundon viides levy ja ensimmäinen, jonka hän on tehnyt ystävänsä harpistivirtuoosi Lee Oskarin kanssa miehen Dreams We Share -yhtiössä. Tällä levyllä en Cottonin tunnistettavia soundeja kuullut, mutta muuten osaavaa ja mukavaa bluesharputusta kylläkin läpi levyn. Suosittelen tutustumista myös David Rotundon aikaisempaan tuotantoon, joista ainakin ”Live At Roc’n Doc’s” ja ”Blues Ignited” (vierailevana kitaristina Enrico Crivellaro) ovat kuuntelemisen arvoisia. The Ellen DeGeneres Showssa. Stevie Rayn vaikutus ulottuu myös laveammalle, sillä entiset Double Trouble -jäsenet basisti Tommy Shannon sekä rumpali Chris Layton olivat aikoinaan kuulleet ja huomanneet Cummingsin intohimon entistä pomoaan kohtaan, tarjoutuen vuonna 2003 soittamaan ja tuottamaan tämän ensimmäisen oman levyn ”From The Heart”. Jos kappale soitettaisiin ilman lauluraitaa, voisin sanoa sen olevan ensin mainitun kynästä/levyltä peräisin
Kappaletta valaisee taitava yhteissoitto Pughin hienovaraisen pianon kanssa. Ramirez kertoo tärkeimmät oppiisänsä olleen Johnny “Guitar” Watson, T-Bone Walker, B.B. 70 Blues News 4/2021 THE REVEREND THE REVEREND SHAWN AMOS SHAWN AMOS The Cause Of It (Put Together Music PTM00018) Tuoreella koronajulkaisullaan The Reverend Shawn Amos kunnioittaa vanhoja mestareita, sillä kymmenen sävellyksen paketti sisältää pelkkiä kierrätyskappaleita. Ensin tippui pois ”Amateur” ja seuraavaksi ”Talent” – money talks! Varsin kaukana siis ollaan alkuperäisestä ”talent”-tarkoituksesta, varsinkin kun HOROJOn kitaristi JW-Jones on 20-vuotisella ja 10 levyn urallaan todellinen pro alallaan, voittaen vielä kyseisenä vuonna parhaan kitaristin palkinnon. D.C. Periaatteessa levyllä on kaikki kohdillaan, hyvät biisit, hyvä meno sekä hienoa laulua ja soittoa. Odotin versiolta aika paljon ja pettymys on suuri, sillä kaksikko ei saa sävellyksestä oikein mitään irti, Hookerin eloisuuteen ei ylletä ja matkaa Julian Sasin erinomaiseen versioon on myös jonkin verran. Kaikkineen ”Brand New Thing” on peruskiva bilelevy ja uskallan arvella, että livetilanteessa ryhmä saa kyllä aikamoisen menon aikaiseksi. Ray Charlesin ja Al Greenin. Mukana on myös monesta yhteydestä tuttu Texas Horns, Mark “Kaz” Kazanoffin johdolla. Hieman yllättäen yleensä takuuvarma bilesuosikki Whole Lotta Shakin’ Goin’ On on jäyhä, suorastaan kankea esitys. Jos tämä olisi vinyyli, niin tässä vaiheessa kääntäisin puolta, mutta bittilevyn kohdalla näin ei tarvitse tehdä. En tiedä, saako levyn vinyylinä, mutta sellaiseksi se voisi olla kappaleiden mukaan tarkoitettu ja toimisi hyvin 10” vinyylikiekkona. Homman nimi on siis vanhan koulukunnan jump, jive ja r&b. King ja osin myös Robert Cray. Blues Societyn edustajana Ramirez & Boys saavuttivat toisen sijan International Blues Challengessa 2020, jonka voitti kanadalainen HOROJO Blues Band. Ryhmän kitaristi Joe Vent tulkitsee siivun Whip It On Me, joka rockaa hyvinkin kiitettävästi. Kaksikko tarjoilee tuttuja ja (ainakin allekirjoittaneelle) vähemmän tuttuja kappaleita kuten silloin ennen, kitara ja harppu -pohjalta. Samaa osastoa edustaa Howlin’ Wolfilta plokattu Color And Kind, joka on kokenut täydellisen muutoksen. Three Yearsille Ramirez soittaa hidasta, venyttelevää komppia ja Ansonilta on jälleen kerran tarjolla blueskitaroinnin oppitunti. Hienoa, että kaksikko on viitsinyt kaivaa vähän harvemmin versioituja sävellyksiä levytyssessioon. Kelli Gonzalez on pirteä r&b-tyylinen solisti ja nelimiehinen säestyskokokoonpano on kyllä läksynsä tehnyt, keitosta on suurustettu vielä runsaasti mukana olevilla puhaltimilla. Kaupungin kuuluisin bluusikkohan lienee ollut ja voinee sanoa yhä edelleen olevan sliden mestari Hudson Woodbridge eli tutummin Tampa Red, vaikka mies loikin 20-luvun lopulta lähtien uraansa Chicagossa. Amosin lempiharpistin Little Walterin repertuaarista mukaan on valittu Can’t Hold Out Much Longer ja sovituskin on hyvin alkuperäisen kaltainen. Vai olisiko For You My Loven, Hook Line And Sinkerin tai Wild Wild Menin kaltaisia ikiklassikoita kierrätetty jo liian moneen otteeseen. Lisäksi muutama esitys (As You Can See Now, Waiting For Your Call) kapsahtavat soul-, balladija viihdepuoleen. Levy on äänitetty Anson Funderburghin Wire Recording Studiossa, Austinissa ja miehen ihanaa kitarointia on nautittavissa kahden kappaleen verran. Hidas länsirannikon T-Bone Walker -tyylinen I Miss Yo Baby (Freddie Simon) on niistä ensimmäinen ja tietysti äänimaisemaan täydellisesti sopivalla Kazanoffin foniryhmällä täydennettynä. Goodbye Letter on Ramirezin kunnioitus Magic Samin Easy Babyn suuntaan. Kaksikon tulkinta vanhasta sotaratsusta on erittäin onnistunut, ja samanlaisissa tunnelmissa jatketaan, kun Lester Butlerin The Red Devils -aikainen sävelmä Goin’ To The Church käynnistyy. Muddy Watersin Still A Fool on yksi herran vähemmän versioituja kappaleita ja tulkinta on alkuperäistä monin verroin rankempi. Jatsahtavasta pianosta taustalla huolehtii Jim Pugh. Mikke Nöjd JOSE RAMIREZ JOSE RAMIREZ Here I Come (omakustanne) Kahden valtavan meren, Tyynenmeren ja Karibianmeren välissä sijaitseva Costa Rica on meille tuttu lähinnä kahvimerkistään, ei niinkään maan rikkaasta luonnosta ja värikkäästä kulttuurista, johon musiikillisina elementteinä kuuluvat vahvasti niin calypso, soca, reggaeton, cumbia kuin muutama muukin meille tuntemattomampi laji. Paikoin jopa yli-innokas Kelli käyttää myös ahkerasti growlia, josta saa nopeasti ähkyn. Loppupään akustinen setti alkaa Muddy Watersin ohjelmistosta tutulla I’m Ready -sävelmällä ja sovitus toimii mielestäni hyvin. Levyn tylsin valinta on Hoochie Coochie Man, josta on mielestäni sen verran monta levytystä olemassa, että tuskin kukaan saa siitä mitään uutta irti ja vaisuksi jää myös tämä tulkinta. Levy pitää sisällään vahvaa old-school bluesia, johon on sekoittunut r&b:tä, big band -soundeja sekä ripaus miehen kotimaankin rytmejä, joita on kuultavissa parin hempeän soulballadin seassa. ”Ykköspuolisko” eli alkupään rosoiset kappaleet ovat mieleeni, ja kenties koko paketti olisi ehkä mahdollisesti ollut mielenkiintoisempi, jos kaikissa kappaleissa olisi ollut särökitara. One Woman Manissä kuuluvat niin Albert kuin B.B. Gasoline And Matches on rytmimusiikkia, johon edellisen tavoin Kazanoffin johtamat Texas-fonit sopivat kivasti. Delmark on tehnyt juuri sopimuksen Ramirezin kanssa, näin ollen miehestä tuli ensimmäinen latinalaisamerikkalainen muusikko yhtiön leivissä – toivotaan antoisaa yhteistyötä! Jari Kolari levy tutkailut. Hommaan on ryhdytty ilman The Brotherhood -bändiä, josta ainoastaan kitaristi Chris “Doctor” Roberts on mukaan kelpuutettu. King ja Buddy Guy, soulja r&bsuunnan laulajista hän mainitsee mm. Amosin ja Robertsin tulkinta on suorastaan pelottava. Aivan kuin paketista puuttuisi vielä se viimeinen nykäys, joka nostattaa homman oikealle levelille, ehkä lopputulos on vaisu. Tällä levyllä maansa kulttuurin musiikillista puolta edustaa 32-vuotias nuoren polven nouseva kitaristi, laulaja Jose Ramirez. Aloituskappaleeksi on valittu Spoonful ja kitarassa on säröä vähintäänkin tarpeeksi. Kyseessä on aloitusviisikon kaikkein vaisuin veto. Riku Metelinen THE HUNGRY THE HUNGRY WILLIAMS WILLIAMS Brand New Thing (Rochelle RR 1202) Milwaukeelaispumppu plokkasi nimensä legendaariselta rumpalilta Hungry Williamsilta (1935–1986), ja rytmimusan kimpussa tässäkin tietysti aherretaan. Ramirez muutti maisemaa kohti bluesin kehtoa, ei Deltalle tai Chicagoon vaan tässä tapauksessa Floridan länsirannikolla olevaan Tampan blueskaupunkiin. Hyvin putoavat myös vahvasävyinen balladi Baby Don’t Do It sekä melkeimpä doo wopiksi sovitettu Wynona Carr -numero It’s Raining Outside. Mielenkiintoinen levy ”The Cause Of It” kieltämättä on. Laadukkaasta soitannosta Ramirezin kanssa vastaavat lajin raskaaseen kalustoon kuuluvat pianisti Jim Pugh, vierailevana kitaristina Anson Funderburgh sekä taustalla rytmiä lyövät rumpali Wes Star ja basisti Nate Rowe. Yhtye harrastaa ahkerasti klassikkokierrätystä, mutta omankin sävelkynän terävyyttä on testailtu. Kolmas ja viimeinen Muddy Waters -sävelmä Little Anna Mae onnistuu kolmikosta parhaiten. Toisaalta homma kyllä pelittää passelin biisin osuessa kohdille, kuten näppärässä shufflessa Everybody Loves Me ja suhteellisen tukevassa bluesjumpissa Where’s My Baby. Hieno ja taitava yhtye, ei siinä mitään mutta aikanaan, kun kisa perustettiin niin jo nimikin (”Blues Amateur Talent Contest”) sen näytti, millaisesta kisasta piti olla kyse. Ehkäpä solistien vuorottelu olisi ollut tälle albumille se nostetta tuova juttu. Viides ja viimeinen sähkökitararaita on John Lee Hookerin Serves Me Right To Suffer. Baby Please Don’t Go -kappaleen sovituksessa on tavoiteltu samoja sävyjä kuin Watersin versiossa ja varsin onnistuneesti jopa. Silti useamman kuuntelukerran jälkeen en ole touhusta täysin vakuuttunut. Robert Johnsonin Traveling Riverside Bluesista on syntynyt persoonallinen reggaetahtinen versio
Kitarasoolossa on selviä yhteyksiä Dave Lindholmin soittoon ja piti oikein tarkistaa, kuka liideistä kappaleella vastaa. Näin kuitenkin on, kun kitaran varteen päästetään Nipa Niilola. Tarttuvan melodian omaava nimikappale saa mielenkiintoni heräämään, Herula pikkaa oikein mallikkaasti ja hommaa tuetaan pystybasson sekä rumpujen avulla. Lindholm puolestaan saa soolokitaristin vuoron Clarence ”Frogman” Henryn sävel. Ivory Joe Hunterin Since I Met You Babyn soolokitaristina oleva Heikki Silvennoinen sukeltaa syvälle sinisävyjen syvyyksiin ja soittaa mielestäni yhden parhaista sooloistaan ikinä. Rory Blockin, Johnny Winterin, Fred McDowellin, Bukka Whiten, Robert Nighthawkin ja Tampa Redin. Kun edelliset albumit sisälsivät suomenkielistä musiikkia, on nyt kieli vaihtunut englanniksi ja sävellyksetkin ovat pääosin lainamateriaalia. Jackson ei ole se Johnny Cash-June Carter -ohjelmistosta tuttu kappale, vaan Lucinda Williamsin kirjoittama samanniminen sävellys, jossa liidilaulusta vastuun kantaa Nardiello. Can’t Wait To See My Baby on Herulan ja Tony Nardiellon duetto. Pass The Biscuits menee zydecoksi ja vain zydecohaitari uupuu. Hitto, tuo on totta, ehkä minun pitäisi arvioida sellainen. Instrumentaalisävelmä FJ Ventren perkussiolla ryydittämä Black Ice nousee levyn parhaimmistoon. Jarkka Rissanen hoitaa liidit, Pepe Ahlqvistin ja Sami Sippolan ryydittäessä menoa harpun sekä fonin avulla. Ei kappale sitä välttämättä tarvitsisi, mutta eipä siitä haittaakaan olisi ollut. Muutamien vuosien kypsyttely ensin Helge Tallqvistin yhtyeessä, sitten mm. Kitaristeina kappaleessa ovat luonnollisesti Jarmo “Slim Butler” Puhakka ja Harri Raudaskoski. Kappaleessa sekä Rissanen että Ahlqvist soittavat kumpikin mainion kitarasoolon. Mikäli joku vielä tämän ylisanoja pursuavan, kritiikitöntä kehua sisältävän arvion jälkeen uskaltaa kyseenalaistaa sanojani, niin sikaa ei tarvitse ostaa säkissä, sillä Spotifystä löytyy kuunneltavaa ja juutuubisssakin on varmaan tusinan verran videoita, joilla voi (lue = kannattaa) Donna Herulan musiikkiin tutustua. Kahtena peräkkäisenä vuonna hän voitti The Chicago Blues Challengen solo/ duo -kategorian, vuonna 2010 harpisti John Jochemin kanssa ja 2011 laulaja-lauluntekijä Liz Mandevillen kanssa. Arviolevyjen joukosta löytyikin sopivasti chicagolaisen laulaja-kitaristin ja kitaransoiton opettajan Donna Herulan tuorein albumi. Kaikilta osa-alueiltaan paketti on erittäin onnistunut. Kartutettuaan vauhdilla sekä esiintymiskokemustaan että eritoten solistista kompetenssiaan alkoivat nämäkin suunnitelmat näyttää entistä enemmän aidoilta, tavoitettavissa olevilta päämääriltä. Blind Willie Johnsonin ohjelmistosta löydetty The Soul Of A Man toimii myös hyvin ja pidän tästä jopa enemmän kuin alkuperäisestä. Mainio Who’s Been Cookin’ In My Kitchen voisi olla vaikka Georgia Randallin ”These Days” -kiekolta peräisin. Donna Herulaan on kaikkien perinteisen bluesin ystävien sekä Rory Blockin musiikista pitävien syytä tutustua. Blues News 4/2021 71 KOTIMAAN KATSAUS levy tutkailut DONNA HERULA DONNA HERULA Bang At The Door (Donna Herula DH003) Puhelin pirahti aamulla ja soittajana oli eräs Blues Newsin lukija, joka kiitteli minua joistain kirjoittamastani levyarviosta ja samaan hengenvetoon hän totesi, etten ole pitkään aikaan arvioinut yhtään naiskitaristin levyä. Omia sävellyksiä on mukana neljä, kaksi instrumentaalia ja kaksi laulettua, joista utuisen aavemainen Muddy Boots kuului Löytyn repertuaariin Slim Butler & Slimcutsien riveissä. Toinen oma laulukappale on Just Walking, jonka taustalla soittavat Dave Lindholm Lights -bändistä tutut Juppo Paavola sekä Tommi Laine. Levyn toinen lainaraita Bukka Whiten Fixin’ To Die onnistuu mielestäni erinomaisesti. Monesti palkittu Herula oli 2011 ja 2012 semi-finalistina International Blues Challenge -kilpailussa Memphisissä ja 2012 myös finalistina The Yamaha Six String Theory International Guitar -kilpailussa. Aivan pelkistä nainen ja kitara -tulkinnoista levy ei koostu, sillä mukana on muutama vierailijakin tuomassa hiukan lisää aineksia keittoon. Kuten Mikko Löytty pari numeroa takaperin olleessa haastattelussa totesi, kitaristikavereita riittää ja hyviä sävellyksiäkin on maailma pullollaan, joten eiköhän tässä jäädä odottamaan kakkososaa tälle levylle. Kuka uskoisi, että monesti levytetystä vanhasta sotaratsusta Hound Dog voidaan vielä aikaansaada mielenkiintoinen versio. Ainoa, mitä olisin muuttanut, on kappalejärjestys. Levyllä Löytty vastaa basson ohella liidilaulusta. Tuore albumi sisältää pääosin omia sävellyksiä, mutta muutama kierrätyskappalekin on joukkoon mahtunut. Jo pelkästään laulajana Kovalev käytännössä pesee tyylipuhtaalla fraseerauksellaan kokeneimmatkin kotimaiset haastajansa. Herula soittaa erilaisia kitaroita, pääasiassa peltikoppaisia ja slidetekniikalla. Olisin laittanut sekä aloitusraidaksi että lopetusraidaksi instrumentaalisävellyksen, mutta se on vain minun mielipiteeni asiasta. Tyylillisesti deltaja countrybluesia, varhaista Chicago-bluesia, folkia sekä americanaa yhdistelevä artisti mainitsee esikuvikseen sekä vaikuttajikseen mm. Lisäksi 13 erityylisen kitaristin käyttö antaa mukavasti tartuntapintaa. Kuten lähes kaikkien kitaristien levyillä, niin kansilehdykässä on listattu levytyssessiossa käytetyt soittimet virkaveljien ja -siskojen (sekä minun kaltaisteni nippelinörttien) iloksi. Chicago Blues Hall of Fameen Herula nimettiin lokakuussa 2016. Olen pitänyt Löytyn lauluäänestä, eikä hänen suomenkielisissä julkaisuissaan mitään vikaa ole ollut, en vain ole koskaan oikein päässyt niihin sisään, mutta nyt hän on tehnyt mieleiseni levyn. Hän aloitti pianonsoitolla viisivuotiaana ja löysi kitaran ollessaan kymmenen. Studiolivenä soitetun Freddie Kingin Swooshyn kitaraliidit jakavat Henry Ojutkangas ja Ykä Putkinen. Hän jakaa myös kappaleen kitaraosuudet Herulan kanssa. Jimmy Reedin Honest I Do on valikoitunut avausraidaksi ja ensitahdeista lähtien tunnelma on mukavan retro. Promise Me on kaunis americanaballadi, jossa Nardiello ja Herula jakavat kitaraosuudet Jon Shainin ryydittäessä menoa mandoliinilla. Herulalta on aiemmin ilmestynyt omaa nimeä kantava debyyttialbumi 2009 ja “The Moon Is Rising: Songs Of Robert Nighthawk” 2011. Seuravana oleva Tampa Redin Don’t You Lie To Me on todella tuhti. Sovituksiin on haettu uutta näkökulmaa, mutta mitään ei ole lähdetty muuttamaan vain muuttamisen halusta. Luonnollisesti kokoonpanot vaihtuvat kappaleittain. Riku Metelinen lyksessä I Ain’t Got No Home. Soolokitarassa vierailee Janne Louhivuori ja hyvin taittuu blues myös häneltä. Jos ajatellaan vertailukohtia, niin Rory Block lienee kaikista lähinnä. Luonnollisen heleää, tarvittaessa falsetissakin viihtyvää ja miellyttävän täyteläisesti ennen kaikkea 1960-luvun alun esisouliin istuvaa ääntään hän vaikuttaa kuljettavan kuin leikitellen myös teknisesti vaativimmissa MIKKO LÖYTTY MIKKO LÖYTTY BlueStars (Eclipse Music ECD-2021139) Mikko Löytty, yksi maamme monipuolisimmista basisteista, on julkaissut uuden levyn muutaman vuoden tauon jälkeen. Ile Kallio/Joe Bonamassa -tyylistä soitantaa sisältävä luenta voisi olla vaikka Hurriganesin unohtuneita tallenteita. Riku Metelinen CONSTANTINE & CONSTANTINE & THE CALL THE CALL OPERATORS OPERATORS (omakustanne) Kun pian Venäjältä Suomeen muutettuaan nuori kitaristilaulaja Konstantin Kovalev ensimmäisiä kertoja vihjaili haaveistaan oman soul-yhtyeen perustamisesta, saattoi lahjakkuutensa jo bluesja rock’n’roll-tantereilla osoittaneen muusikon puheista vielä aistia hitusen tietynlaista ”kasvunvaraa”. oman Firebugs-ryhmän kanssa sekä viimein Tukholmasta käsin operoivan The Beat from Palookavillen vakiokitaristina on tehnyt Konstantinille hyvää ja koulinut hänestä yhden maamme kansainvälisimmistä artisteista. Levytyssessioissa on vieraillut soittokumppaneita useista eri yhteyksistä eli mukana on lähes koko kotimaisen bluessoittajien kerma
Puoliakustisesti rockabillaava Sails On Fire jatkaa taivalta merellisissä heikunkeikun-tunnelmissa. Feelgood -raitaa Monkey, niin ikään höpöolomalliin tulkittua Wilson Pickettin Ninety Nine And A Half (Won’t Do)’ta sekä sopivasti jälkimmäisen jatkeena Feelgoodin ”As It Happens” -livelevylläkin soivaa A.C. Epätoivon ja toiveikkuuden välisellä harmaalla vyöhykkeellä rimpuilee myös levyn ennenaikaista häivytystä kartteleva päätöstunnelmointi Fade Away. HEARTHILL J. Uusiiko kenties silloin rokkireseptimme Unlockdown Docs. Vaan miten mahtaa käydä yli prosenttimittarin asteikon rollaavalle laatubändille sitten, kun pandemiaeristys jonain päivänä alkaa taas olla taakse jäänyttä elämää. Reedin My Buddy Buddy Friendsia tasolla, joka ei vilpittömästi sanoen häpeä piiruakaan suuren maailman verrokeilleen. Korkean haastekertoimen on tosin artisti tällä kertaa asettanut tietoisesti itse itselleen, esikoiskiekon kaikki sävelet ja sanoitukset kun ovat hänen omaa käsialaansa. Tyylillisesti matkaa tehdään jälleen vanhakantaisen kantrin, folkin ja rockabillyn mutta myös 80-luvulle kumartavan punkin ja popin lähituntumassa. Tomi Leinon luottopajalla purkkiin taottu ja Kid Andersenin Kalifornian Greaselandstudiostaan käsin miksaama 9 kappaleen albumikokonaisuus on syntynyt tätä nykyä Call Operators -nimeä tottelevan kosketinsoittaja Harri Taittosen, rumpali Tyko Haapalan ja basisti Jaska Prepulan muodostaman kokoonpanon kanssa. 1970-luvun alun liemissä kutevaa sulosoulia ruumiillistaa esimerkillisesti Losing Game, erityisen sykähdyttävänä teoksena perustellusti levyn avaavan Blind Man In A Mazen sekä letkeän Motown-sävyisen You’re So Lonelyn taas tarratessa oivallisesti kiinni puhallinvetoisemmista r&b-tunnelmista Torbjörn Eliassonin (saksofonit) ja Calle Stenmanin (trumpetti) avustuksella. Kaveri tykittää Willie Cobbsin miljoonasti versioitua You Don’t Love Me'tä, Mickey Juppin So Longia, Omar & The Howlersin Rattlesnake Shakea, Chris Diffordin Dr. HEARTHILL TRINITY TRINITY The Train Of Desire (Pyros PYROS018) J. Mutta eihän tuo ihme ole, Jonatanin suvussa kun riittää musiikillisia näyttöjä myös entuudestaan. Veli Dan Nurminen kävi voittamassa Suosikin Rock-kuningas -kisat Danny & The Thundersin kanssa jo nelisenkymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen sisarukset ovat harjoittaneet roots-soittohommia paljon yhdessäkin. Konkarin ennenaikaisen eläkelöitymisen tyrmäsi kuluvalla vuosituhannella helsinkiläinen Doctor’s Order, joka antoi idolilleen uuden uljaan tilaisuuden nousta parrasvaloihin sekä keikoilla että useampaan otteeseen myös levytysten merkeissä. Monissa onnistuneissa Spencesessioissa syntyi runsaasti materiaalia, josta oli aikoinaan varaa jättää tallenteita myös albumien ulkopuolelle. Omaan instrumenttivalikoimaansa Sydänmäki on lisännyt mm. Historiallisestakin perspektiivistä ehdottoman arvokas postuumijulkaisu käynnistyy kahdella Juha Takasen äänittämällä studio-otolla. Kitaristi Archie Hämäläinen ja rytmiryhmä Timppa ”MadMan” Väätäinen (rummut) – Vellu Hyötyläinen (basso) ovat poikkeuksellisen hyvässä seurassa laulaja-kitaristi Jonatan Nurmisen kanssa. Lähestulkoon Mick Greenin veroisen rintamatoverin hän taas sai kitaristi Arto Hämäläisestä, joka on toden totta Pirates-pohjatyönsä tehnyt ja ottanut osaksi bluesja rock’n’roll-keskiöstä kumpuavaa dominanttia soittotyyliään. Liian ennalta-aavistettavana Trinityn musiikkia ei kuitenkaan voi pitää. Pete Hoppula J. Hearthill Trinityn neljännellä pitkäsoitolla kyyti taittuu ”intohimojunan” vaunussa, eikä aivan Stadin paikallisvuorosta taida ollakaan kyse. Erityisen hyvin toimii uhmakkaaseen Pirates-henkeen sovitettu Willie Dixonin kuolematon My Babe (2011), josta tosin valikoitui kyseisen levytysvuoden. Teksas-bluesin rapeutta eteläiseen blueeyed souliin sekä lauluyhtyesoundiin yhdistelee Gone, kun vuorostaan Waiting For A Ride ryystää mehut rokkaamalla hiki hatussa Fabulous Thunderbirds -metodein. Hillbillybanjolla introttu avaus Papillon vaikuttaa sijoittaneen rautatieretken lähtöaseman suoraan Pirunsaarelle. Orkesterin suosima raskaammalla poljennolla varustettu, pubirokkiin kallellaan oleva taiteenmuoto saattaa näyttäytyä etäämmältä tilannetta seuraavalle lähinnä suoraviivaisena jytänä, mutta lempo soikoon, kaikkea muuta! Pelkät Green-Johnson-Järvinen -kolmikkoa apinoivat kitarariffit, lahkeet lepattamaan pistävä volyyminkäyttö ja valokuvaustilanteessa kasvoille väännetty tuima ilme sekä puuskaan sidotut käsivarret eivät vielä tässä seurassa riitä juuri alkua pidemmälle. Väkevä blues Mr. Levyn 13 Trinity-kappaletta ovat tyypillisen sydänmäkimäistä aikaan ja paikkaan sitoutumatonta pokkaritaidetta, jonka tarinoissa yleismaailmallinen kansanperimä lomittuu unenomaisella tavalla elokuvallisiin ja popkulturelleihin ikuisuusaiheisiin rakkaudenjanosta kummitusjahtiin. 90-luvun puolivälissä alkunsa saanut yhtye on operoinut karismaattisen laulaja-lauluntekijänsä ja rumpalinsa Jussi Sydänmäen kuljettamana nykyisessä kokoonpanossaan vuodesta 2013 lähtien. New Orleans -kyyditteisessä kiireettömässä päätösshufflessa Please Believe Me on siinäkin roppakaupalla vähäeleisen viehättävää Kovalev-kierrettä, joka on omiaan nostamaan esittäjänsä jälleen askeleen ellei toisenkin pelkkiin hiilipaperijäljennöksiin tyytyviä kollegoitaan ylemmälle porrasaskelmalle. Kovalevin voimallisimmat vaikutteenantajat löytyvät paitsi menneisyyden järkäleistä, myös saman genren uudemman polven sanansaattajista. elektronista rumpukalustoa sekä erilaisia metkoja kielisoittimia sähköbanjitarista baritonikitaraan. Teppo Nättilän ja Kimmo Oikarisen rytminen yhteisymmärrys olikin keskeisessä asemassa karismaattisen solistin ottaessa paikkansa vierasmaalaisen bändinsä keulilla monen vuoden ajan. Lockdown Docsin tapaan 110-prosenttisena nautittuna rock’n’roll näet vaatii tekijöiltään, ennen kaikkea solistiltaan, olennaisesti enemmän: ei vain vahvaa itsetuntoa vaan myös tinkimätöntä osaamista. Pete Hoppula LOCKDOWN LOCKDOWN DOCS DOCS 110% Rock’n’Roll (Finnish All Music & Media FAMMCD26) Korona-ajan yllätyshahmo kotimaisella bändikartastolla on kuranttia nimeä arvattavista syistä kantava Lockdown Docs. Tuliteemaa käytetään myös brittipopahtavalla melankoliamaalailulla That Fire. Puhuttelevaa musiikkia ja sanomaa monelle nykypäivän reality-tarpojalle, jolle päätyminen keinotodellisuuden vietäväksi tuppaa muutenkin olemaan samanaikaisesti sekä tahtotila että väistämätön kirous. 72 Blues News 4/2021 levy tutkailut kappaleissa. Murphy’s Law hätistelee mollisointuisena kontrabassojolkotteluna JD McPhersonin reviiriä ja rullaavasti sanaileva Joker In The Pack kosiskelee paljolti seuraa James Hunterista. Harras akustisen kitaran sekä hetkittäin mukaan liittyvän sähkökitaran voimin esitetty deltainstrumentaali Starchild Blues täydentää levyn ajatuksella mietittyjä kerrostumia entisestään. Useammista kantrimaisemissa viihtyvistä esityksistä vaikuttavimmillaan yhtye on soundtrackhenkisellä Walk With Me’llä sekä koukuttavan vääristyneellä outlaw-kudelmalla The Days Of Mercy. Pete Hoppula JOHNNY SPENCE JOHNNY SPENCE & DOCTOR’S & DOCTOR’S ORDER ORDER Crude And Rude (Finnish All Music & Media FAMMCD27) Legendaarisimmista legendaarisin brittirock’n’roll-trio Pirates eli loistossaan läpi 70-luvun jälkipuolen, jolloin ryhmää piti jatkuvassa pyörteessä sen vokaalinen myrskypesäke, basisti Johnny Spence. Jo toisen omakustanteisen cd-EP:n lyhyen ajan sisällä tehtailleelta lekuricombolta löytyvät tykötarpeet kaikkeen edellä mainittuun. Hän, kitaristi Mika Kolehmainen ja basisti Marko Mainelakeus saavat uutuuslevyllä ajoittain seurakseen myös Jussin pojan Kasperin, jonka sello-osuudet täydentävät passelisti juurevan keitoksen originellia makuyhdistelmää. Nimihölkkä The Train Of Desire taas riipii viatonta ihmismieltä ties mistä suunnasta, avaruudellisten urkusoundien kutitellessa kohtalokkaalla tavalla reissaajan selkäpiitä
Erikoinen sattuma, että kyseisestä levyharvinaisuudesta on julkaissut miltei identtisen kierrätysversionsa myös newyorkilainen roots-artisti Trevor Lake täsmälleen samaan aikaan Vesa Haajan ja kumppaneiden suviseiskan ilmestymisen kanssa. Myös Casey Billin instrumentti oli kitara, mutta sitä hän piti havaijilaiseen tyyliin poikittain polviensa päällä. Täydennysosia EP:lle sopii siis pistää vähitellen tilaukseen. Liekö syy ja seuraus edellä mainitusta, levyn kääntökyljellä vastaavasti kummastellaan, minne rahat ovat soittoniekan taskuista mahtaneet kadota – kappaleen peruspulssin noustessa bändille hyvinkin tyypillisen terhakaksi uptempoboppailuksi. Mollisointujen kannattelemana melankolisesti hölkkäävä a-puoli vaikertelee romantikkolauluntekijän otteissa rakkauden perään, kuinkas muuten. 1909, ei ollut koskaan Memphis Jug Bandin jäsen eikä tiettävästi milloinkaan seurustellut Memphis Minnien kanssa. Railakkaimmat revittelyt ryhmä on nyt jättänyt odottelemaan mahdollista omaa vuoroaan ja ensimmäisillä neljällä näytteellä musiikki soljuu kepeän teinipopahtavissa beattunnelmissa. Aikaisemmille FAMM-yhtiön Doctor’s Order -uusintajulkaisuille ominaiset live-esitykset muodostavat levyn loppuosan, näistä keikoista molempia BN-toimittajakin muistelee olleensa paikan päällä todistamassa. 70-lukuinen maailma vilahtaa takalasissa myös hulvattomana Hullujussi-muunnelmana tutuksi tulleella Chuck Berry -letkeilyllä Niin se käy (You Never Can Tell): ”Niin se käy, tietää sen, jokainen, joka tietää sen!” Rick Nelsonin iskelmällisempi For You on jalostunut Haajan lyriikoissa muotoon Ikuisesti sinun, kun taas Saloranta on kynäillyt asianmukaisen hupsut kotimaiset riimit Brian Hylandin pehmoillen rokkaavaan Summer Jobiin: Loistohomma! Pete Hoppula MIKE BELL & THE MIKE BELL & THE BELLTONES BELLTONES Your Lovin’ On My Mind / Where My Money Goes (Goofin’ GRSI 238, 7”) WHISTLE BAIT WHISTLE BAIT At The Beach / Kitty Kitty (Goofin’ GRSI 239, 7”) Goofin’ Recordsin vinyylisistä kesäsinkuista ensimmäinen esittelee kaksi Miikka Siiran Mike Bell & The Belltones -yhtyeelleen laatimaa originaalirockabillynumeroa. Piratesvermeitä ohjelmistossa lainataan aina yhtä kiihkeän Don’t Munchen Itin verran, mutta tokihan myös muu setti samaa sylttytehdasta ammentaa. Mukana ovat studiotuotantoonkin tiensä löytänyt hurmoksellinen Mungo Jerryn All Dressed Up With No Place To Go, merirosvolaivan kölin alta uittamisen jälkeen Shakin’ All Over -henkisen tomeramman ilmeen saanut Cliff Richardin Move It sekä Bo Diddleyn I Can Tell. Kun Will Weldon oli varsin tyypillinen perinteistä maalaisbluesia tulkinnut laulaja-kitaristi, Casey Bill oli huomattavan persoonallinen ja myös verrattain monipuolinen artisti. Kun parivaljakko Vesa Haaja ja Masa Saloranta järjestivät koronakierteen keskellä toukokuussa 2021 kimppa-streamkeikan jälkimmäisen kotiestradilta käsin, alkoivat nappulat vähitellen loksahdella oikeisiin uomiinsa. Varhaisempaa Spence/DO -livekombinaatiota kuullaan kolmen numeron verran Järvenpään edesmenneestä Swengi-ravintolasta maaliskuulta 2009. Hienoinen harmi, ettei kitaristi ”Vempa” Tynkkynen ole tohtinut huudattaa studiossa fuzz-efektiä alkuperäisversion hengessä vaan sivaltaa soolonsa perinteisen vetisesti väpättävää reverb-kaikua hyödyntäen. Pitelemättömät twistit molemmista levypuolista kyllä irtoavat siitäkin huolimatta. Lisäksi hänen ohjelmistoonsa kuului bluesin ohella mm. Niillä taustatrioa täydentää paikoin luottoharpisti Ensio Takamäki. 1901 Kansas Cityn seutukunnalla, oli oikealta nimeltään Nathan Hammond ja kuoli kyseisessä Kansasin kaupungissa 28.9.1972. Pete Hoppula CASEY BILL CASEY BILL WELDON WELDON We Gonna Move (On The Outskirts Of The Town) (Wolf BC 014) Aika harvasta bluesmuusikosta on löytynyt ja valitettavasti yhä löytyy niin paljon väärää tietoa kuin Casey Bill Weldonista. Luvattoman monen huilivuoden jälkeen paluun studioon tehnyt Whistle Bait kyntää sekin oman pikkumustansa avaussiivulla bändille nykyisin kaikkein ominaisinta sarkaa: 60-lukuisen lauletun surf-musiikin kimpussa revitellen. Lupauksia jatkuvuudesta herätellen Haajan (laulu), Salorannan (laulu ja basso) sekä tasokkaan taustakokoonpanon (kitaristi Rami Korhonen, pianisti-urkuri Seppo Sundström, rumpali Petteri Määttänen ja saksofonisti Juho Hurskainen) esikoinen on saanut kanteensa englanniksi kirjoitetun lisämääreen ”volume 1”. Edes reilun seitsemän vuoden tarkasteluväli ei näytä muuttavan ennakkokäsitystä siitä, että suomalaisenglantilainen yhteenliittymä todella oli heti alusta pitäen kuin luotu toisilleen. Kokoonpanon jäähyväisshow Helsingin Juttutuvassa lokakuussa 2016 on sisällytetty cd:lle kattavammin, yhteensä yhdeksän näytteen edestä. Todellisuudessa hän oli syntynyt v. Lajityypin kruunupääkaksikko The Everly Brothers saa esityksistä uljaimman suomalaisvastineensa Vesan ja Masan tarttuessa onnistuneesti Cathy’s Clown -herkistelyyn nimellä Sen siitä saa. Blues News 4/2021 73 levy tutkailut ”Hot And Rockin’” -pitkäsoitollekin varsin samankaltainen versio. Tyylillisesti Will Weldon ja Casey Bill Weldon poikkesivat melkoisesti toisistaan. Silloista Spenceä ajankohtaisimmillaan kappalesikermässä edustavat swamprock-poljentoinen Get Me To The Doctor, täydellisesti laulajan brutaaliin lähestymistapaan kouliutunut Hurriganesin Hot Wheels sekä tylynä Lonesome Train’maisena rockabillybluesina sykkivä 6,5-minuuttinen Parchman Farm. Turner eli Black Ace ja Oscar ”Buddy” Woods. At The Beachin kantaesityksen teki vuonna 1964 yhden singlen ihme nimeltä Bobby Francis eli myös aikaansaannoksensa toisena kirjoittajana levyetiketissä mainittu Frank Filardo. Pelin henki on luonnollisesti duolaulanta. Näillä Eki Vesterisen käännössanoilla kappaleen versioi suomeksi ensimmäisen kerran Upi Sorvali vuonna 1977. Kaikkein tunnetuin hänen luomuksistaan on todellinen suurklassikko UUSINTAJULKAISUT. Bait-käsittelyyn on niin ikään odotetusti päätynyt jo pitkään yhtyeen keikkabravuurina toiminut Floyd Dakil Fourin vuoden 1965 hengentuote Kitty Kitty. 1 (Emsalö EMCD017, CD-EP) Oli oikeastaan vain ajan kysymys, koska kaksi valtakunnan tyylitietoisinta myös kotimaan kielellä rock’n’rollia esittävää vokalistia saisivat yhdistettyä voimansa levyntekotarkoituksissa. Pete Hoppula VESA & MASA VESA & MASA Kultaiset timantit, vol. Esimerkiksi Wilko Johnsonin ja Mick Greenin vanha kimppasävellys Going Back Home, rock’n’roll-standardit Down The Line, Lonesome Train ja Tear It Up sekä Chuck Berryn Let It Rock kertovat kyllä universaalia piraattikieltä ymmärtäville hyvin, missä nyt mennään. Piakkoin 80-vuotisjuhliaan viettävä Johnny Spence ei takaisin keikkalavoille enää haikaile, eikä sinne ole sitkeistä vaateista huolimatta tohtorismiehemmekään aikeissa palata. Vuosina 1935–38 Casey Bill Weldon teki useita kymmeniä levytyksiä, enimmäkseen pääartistina mutta välillä myös toisten artistien tukimiehenä. swing-numeroita ja jopa joitakin miltei iskelmällisiä lauluja. Sellaista soittotapaa käyttivät tunnetuista bluesmiehistä hänen lisäkseen vain James ”Kokomo” Arnold, B.K. Hän ei esimerkiksi ollut syntynyt Arkansasissa v. Itse asiassa hän kyllä suurelta osin omatoimisesti aiheutti nuo väärinkäsitykset, sillä kun USA:n etelävaltioista lähtöisin ollut muusikko Will Weldon (noin 1904–34) kuoli, hän ryhtyi kutsumaan itseään nimellä William Weldon. Annetaan sankarien siis nauttia eläkepäivistään, Spencen tapauksessa jo toistamiseen, ja jatketaan me omaa eloamme tämän sekä seurueen aikaisempien Goofin’-merkin pitkäsoittojen tahdittamana. Hieman vähemmän päällekäyvän käsittelyn saa osakseen Rosco Gordonin usein lainattu No More Doggin' (2014), jota kitaristi Archie personoi tuoreempaan uskoon mehevillä slidesooloillaan
Osa meni samana päivänä, osa jäi hyllyyn ehkä pysyvästi. Miehen kuolintiedot kaivoi esille hänen vaiheitaan laajasti selvitellyt Living Bluesin toimittaja Jim O’Neal. Tämän jälkeen hän kokeili saumaansa sooloaktina orkestraalisempien swingbluesien parissa Sittin’ In With -merkillä vuonna 1952. Vuonna -38 Casey Bill Weldon yhtenä ensimmäisistä käytti viimeisessä sessioissaan sähköistettyä kitaraa ja sen jälkeen käytännössä hävisi lähes tietymättömiin. Jaro-merkillä 1959 ilmestynyt Your Line Was Busy olisi saattanut vaipua yhtä lailla edeltäjiensä seuraksi historian unholaan, ellei tämä mainio rokkinumero olisi sattumalta noussut Englannissa jälkikäteen klubiklassikoksi. Missähän lienevät kaapin perällä lojuneet nämäkin Monkin loistavat liveäänitykset pölyä keräämässä yli 50 vuotta. Se on pakattu komeaan karhealle pahville painettuun avattavaan kanteen (selkämys on tietenkin Impulse!-perinteen mukaan oranssi/musta – muuten en olisi ostanutkaan). Levyn etiketit ovat tietenkin vanhojen Impulse!-etikettien mukaiset. Raamikassoundinen laulaja haastoi ylväästi Nappy Brownin tapaisia listoilla häntä näkyvämmin hilluneita kilpailijoitaan. bändinimen The Pork Chops takaa vuodenvaihteessa 1956–57 äänitetyn sujuvan Larry Williamsin lailla rokanneen sinkun I Wanna See My Lovin’ / Everything’s Cool. Musiikkiliikkeiden lisäksi myös apteekki, kultasepänliike, rautakauppa ja Groovy Dresses -vaateliike ovat kantaneet kortensa kekoon. Kappaleen tehnyt Dave & Bob -kaksikko eli Dave ”Baby Cortez” Clowney ja Kornegay saivat survottua hengästyttävän määrän r&b-suosikkeja kahteen ja puoleen minuuttiin hyvinkin paljon alkuperäisiä muistuttaneina tulkintoina. Hidas blues Stay With Me Baby, lennokkampaan rokkitahtilajiin sovitettu Humdinger sekä lauluyhtyerakenteinen At The House Of Frankenstein pitäytyivät toiveikkaina noveltylinjoilla. Oliko ehkä syynä kapsahtaminen noveltykarsinaan, jonne hänet pudotti ennen kaikkea kappale The Man In The Phone Booth, tiedä häntä. Lähinnä lisenssimateriaalia julkaissut Monglow sai Kornegaylta ja tätä säestäneeltä Leroy Kirklandin orkesterilta vuonna 1958 julkaistavakseen mm. Vastuu jätettiin tietenkin kauppiaalle, joka joutui tarkkaan harkitsemaan minkälaisia määriä uskalsi ottaa. Vaihtelevaisuuttakin on havaittavissa mielenkiintoa lisäävissä määrin lähinnä koosteen jälkimmäisellä puoliskolla. Ollakseen mukana niinkin monen huippusuositun lauluyhtyeen jäsenistössä ja omatakseen myös kohtalaisen mittavan soololevytyskatalogin, on jäänyt täydeksi arvoitukseksi, miksei artistista nimeltä Big Bob Kornegay ole juurikaan informaatiota löytynyt. Vesa Walamies BIG BOB BIG BOB KORNEGAY KORNEGAY Your Line Was Busy (Jasmine JASMCD 3179) Kun jostakusta ei tietoa liikene, sitä ei liikene. 1950-luvun puolivälin jälkeen myös lauluntekoa kokeillut Kornegay jatkoi seuraavaksi soolouraansa Rama-merkin rock’n’rolllupauksena. Alkujaanhan RSD:tä markkinoitiin kivijalkakauppojen tukijaksi ja levynkeräilijöiden hemmotteluksi. Jasminealbumin päätösja nimikappaleena se tarjoaa ikään kuin onnellisen lopun sankarinsa tarinalle. Hetken kiinnitys suositun The Ravensin riveissä Jimmy Ricksin uskottavana korvaajana kuului myös ansioluettelon ylevimpiin merkintöihin. trendejä seurailleet The Fiesta Rock'n Rollin ja Exposition Rockin. New Yorkin klubeilta blueslaulajana pinnalle kammennut Kornegay alias ”Texas Bob” aloittaa tuotantoaan 30 esityksen verran valottavan cd:n möräkällä vuoden 1951 Mercuryduetolla Can’t Undersand It Carmen Taylorin kanssa. Niistä tehtiin ns. Mukautumistaidoista Bobille oli apua etenkin kuutamokeikkoina syntyneillä jäljitelmälevytyksillä, joita hän teki mm. No eihän se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa, sanoo vanha viisaus. Oikeastaan meidän tällaisen musiikin ystävien tulee olla kiitollisia siitä, että jopa vanhaa bluesia julkaistaan yhä häviävässä cd-formaatissa. Eräässä vaiheessa Kornegayn tie vei myös belgialaisen Ronnex-merkkiä vetäneen Albert Van Hoogtenin veljen Renen Yhdysvalloissa operoimalle Moonglow-yhtiölle. Hänen omaperäinen tyylinsä käsitellä niin melodioita kuin pianoakin ei ole löytänyt haastajaa. Tämän jälkeen Big Bob pääsi tekemään enää yhden singlen. Laulajaan iteensä liittyviä mysteereitä julkaisu ei kuitenkaan kykene vieläkään ratkaisemaan. Lisää huomiota artisti sai Herald-merkin palveluksessa. Eikä siinä kaikki. R&b-rutistusklassikoihin lukeutuva Is It True edusti tämän aikakauden vankinta näyttöä. Pesti osoittautuikin keskivertoa pidemmäksi ja tuotti mm. Kokoelma sisältää 24 tallennetta ja sen kokonaiskestoaika on yli 76 minuuttia. Kaiken lisäksi RSD-levyt ovat ylihinnoiteltuja, kun ottaa huomioon, ettei isoilla yhtiöillä ollut juurikaan kuluja. Tällaista tuskin nykypäivänä enää näkee. Kahdelle levypuoliskolle jaettu legendaarinen puhelindialogi The Man In The Phone Booth keväällä 1957 vei Kornegayn jo vihdoin lähelle hitintynkää, muttei siltikään aivan perille saakka. Andre Williamsin Bacon Fatistä sekä The Jive Bombersin Bad Boysta alkuvuonna 1957 salanimellä Big Daddy. Joukosta löytyvät miltei kaikki hänen tärkeimmät teoksensa, ja tuotteen tekninen taso on aivan kohtuullista luokkaa. Samplehenkisesti ajan hittejä paloiksi vuonna 1958 pilkkonut Two Old Sparrows oli sekin melkoinen imitaationäytös. Materiaali oli käytännössä ilmaista. Draper’s Music Center (Fenderin logolla), Dana Morgan Music Shop (instruments repairs instruction) ja Brown’s Music (The best of JAZZ and POP always in stock...). Mutta itse pääasiaan, eli musiikkiin. Tällä levyllä Korppi-jaksosta tarjotaan malliksi lempeätempoinen shuffle I Can’t Believe (Argo 1956). Pakko myöntää, että vaikka jo levy tutkailut. rajalliset painokset, jotta ne olisivat tulevaisuuden keräilylevyjä. Mutta tämä Thelonious Monkin konserttilevy antaa kyllä rahoille vastinetta. Lehdessä Chicago Defender julkaistiin vuoden -41 tammikuussa hänestä pieni kuva, ja erään arvelun mukaan hän saattaa olla mukana laulaja-pianisti Cecil Gantin yhdellä vuoden -45 levytyksellä. Sisäpussissa on ote tuolloisen paikallislehden mainossivusta, Monkin konserttimainos tietenkin keskellä. Bonuksena tulee vielä kopiot alkuperäisestä konserttijulisteesta ja ohjelmalehtisestä. Tätä tuoretta itävaltalaiskiekkoa pyörittelemällä saa aivan hyvänlaisen kuvan Casey Bill Weldonin ohjelmistosta ja esitystavoista. RSD (Record Store Day) tuo tullessaan aina uusia tyrkkyjä – tarvitsimme niitä tai emme. Pete Hoppula THELONIOUS THELONIOUS MONK MONK Palo Alto – The Custodians Mix (Impulse! 00602435583822) Ja taas meitä levynostajia vedätetään. Pianisti Thelonious Monkia (1917–82) ei ole turhaan pidetty yhtenä jazzin uranuurtajista 40-luvulta lähtien. Mielestäni kysymyksessä on kuitenkin Casey Billin oma tuotos, koska luotettavaa mainintaa minkäänlaisesta todellisesta yhteistyöstä sen suhteen en ole missään nähnyt. Runsaat levykansitekstit ja levyn tiedot ovat erillisellä kuvitetulla 12-sivuisella liitteellä. Käytännössä se kuitenkin tarkoitti sitä, että isot levy-yhtiöt kaivoivat arkistoista harvinaisia levytyksiä tai ennenjulkaisemattomia äänitteitä. Hänen panoksensa jazzin kehityksessä on yhtä merkittävä kuin esimerkiksi Charlie Parkerin, Dizzy Gillespien, Charlie Mingusin, John Coltranen tai Max Roachin. Rock’n’rollin harrastajapiireissä Bob taas yhdistetään alituiseen standardiksi kasvaneeseen Your Line Was Busyyn, mistä luonteva otsake tälle uutuus-Jasminellekin. Levylistausten sekä muutamien Billboardja Cash Box -lehtien tekstipoimintojen lisäksi juuri muuta uutta tutkimusinfoa asiantuntijapuolesta vastanneet Robin Gosden ja Bob Fisher eivät harmillisesti ole osanneet tai ennättäneet kaivella kokoelmansa kohteesta esiin. Viimeksi mainitussa on hauskoja paikalliskauppojen mainoksia, mm. Seuraavana oli vuorossa kvartettihommia The Du Droppersin (jumprokkaava I Found Out RCA Victorilla 1953 sekä pateettinen viihdeslovari Just Whisper Groovella 1954) ja The Dixieairesin (revittelevä I’m Not Like I Used To Be Harlemilla 1955 ja r&b-vetoinen tunnelmapala Give Me Some Consideration Groovella 1955) bassoäänenä sekä shoutermaisena soololaulajana The Bellsin heleästi rullaavalla hienolla jumpilla Let Me Love, Love You (Rama 1955). 74 Blues News 4/2021 We Gonna Move (To The Outskirts Of Town), minkä toiseksi tekijäksi on vuosien mittaan esitetty sekä sanoittaja Andy Razafia että 40-luvulla jazzja r&b-ympyröissä vaikuttanutta Roy Jacobsia
Lauluntekijä Bettye Crutcher sai myös mahdollisuuden omiin levytyksiin. Monkin tapaus lienee yksinkertaisempi. New Orleansin ja Houstonin välissä tien varrella tai sen läheisyydessä on sellaisia kaupunkeja kuin Lafayette, Crowley, Lake Charles, Port Arthur ja Beaumont. Taas kerran Remu Aaltosta lainatakseni: ”2000 vuotta on kiistelty siitä oliko Jeesus hyvä vai huono ja vieläkin ollaan eri mieltä”. Näissä luotiin ja luodaan edelleen musiikkia, joka tunnetaan nimellä cajun, zydeco ja swamp blues. Nyt jäi ilman huomiota merkin viime hetken selviytymistaistelussa. Oli kuitenkin ylivoimainen tehtävä levyttää uudelleen Ain’t No Way. Koosteella meille tarjotaan Goldband-äänite Trust vuodelta ’67. No ei! Juntti on juntti. Joka tapauksessa mainio esitys pääsi vain singlen b-puolelle. Pressa oli silloin vahvasti vallan kahvassa kiinni. Nero ja hullu – samassa paketissa. UKK kyllä olisi ärähtänyt ”saatanan tunareista”. Alkuperäiset vinyylit ovat tietenkin hinnoissaan, mutta jos cd-uusintapainokset kelpaavat, niin ne ovat helposti hankittavissa. Kappaleiden laajempi esittely ei ole kaiketi tarpeen, mutta otan sentään muutaman esimerkin. Tämä kooste sisältää pääasiassa juuri sitä. Äänestykset olivat nuortenlehdissä, kuten Suosikki ja Intro. Miller tuottajina ovat tuttuja nimiä alan harrastajille. Niin oli myös koko kvartetti, saxofonisti Charlie Rouse, basisti Larry Gales ja rumpali Ben Riley soittavat niin huikeasti, että pyörryttää. Eddie Shuler, Carol Rachou ja J.D. Rockin’ Sidney sai mainetta myöhemmin 80-luvulla My Toot Toot -rallilla. Mutta niin on jälleen! En nyt puhu politiikasta, vaan suomalaisen rock-musiikin vallankahvasta. Memphisin ja Houstonin vaikutus kuuluu musiikissa. Nämä nuoret olivat myös niitä äänestäjiä ja Pressa oli vakiinnuttanut asemansa tuolloin istuneen presidentti Kekkosen tavoin ”ainoana vaihtoehtona”. ei kun salolaisena se ei näyttänyt Saulia hätkähdyttävän, mutta entäpä äänestäjiä. Joillakin äänitteillä mukana on myös puhallintausta. Tasavallan Presidentti -nimeä uljaasti kantanut yhtye oli aina 70-luvun alussa äänestystulosten kärjessä. Lauluyhtyetarjonta on vähäistä. Charles levytti 70-luvulta eteenpäin monta arvostettua albumia ja tunnetaan yhteistyöstä myös The Bandin kanssa. Blues News 4/2021 75 levy tutkailut nelisenkymmentä vuotta sitten pidin kovasti Monkista (lue: yritin ymmärtää), niin nähtyäni Clint Eastwoodin tuottaman dokumenttielokuvan ”Straight No Chaser”, loksahtivat palaset lopullisesti kohdalleen. Jäikö Standing In The Safety Zone yli ”Friction”-albumin materiaalista. Sticks Hermanin Lonely Feeling on lähempänä swamp poppia kuin soulia. Lupsakkana savo... Saiko saman kohtelun myös toinen Stax-veteraani Eddie Floyd, kun How Can I Win Your Love jäi kannuun. Isaac Hayesin viimeiselle Stax-levylle heidän panoksensa oli I’m Gonna Have To Tell Her. Eikä syyttä! Tämäkin julkaisu osoittaa, ettei bändin nimi ollut ihan tuulesta tempaistu. Tämä kooste esittelee kuitenkin deep soulia Lounais-Louisianasta. Ensimmäistäkään valtakunnallista hittiä ei löydy kokoelmalta, sillä musiikki oli tarkoitettu paikallisille. Duo sai kappaleesta itselleen pikkuhitin 1977. Kun silmäilin kappalelistaa, niin esiintyjät vaikuttivat oudoilta. Tommy Tate oli hetken aikaa yhtyeessä Hoskinsin lähdön jälkeen. Mutta vasta 70-luvun puolella se alkoi pikkuhiljaa hiipua. Oliko Thelonious Monk nero vai hullu. Tarkemmalla tutkinnalla löysin sentään (minulle) pari tuttua nimeä. Oliko se muka noin valveutunut. Studiokokoonpanot olivat hyvin pelkistettyjä (kitara, urut, rummut). Shirley Brown ihaili Arethaa. Olihan Pressan musiikki hieman ”vaikeaa”, mutta nuorison makukin oli avarakatseista. Ike Porter & The Fabulations teki ANLAlle pari singleä, joista Love For Love, Heart For Heart vaikuttaa parhaimmalta. Suuri yleisö kuunteli Dannyä ja Katri-Helenaa yms. Aarno Alén eri esittäjiä eri esittäjiä You Gave Me Reason To Live – Southern And Deep Soul From Louisiana (Kent CDKEND 501) Route 90 kulkee Yhdysvaltojen eteläosassa. Tuorein esimerkki on vuodelta ’75. ”The Complete Stax/Volt Singles” -boxi sisälsi 27 cd:tä ja myös albumit ovat myös hankittavissa. William Bell joutui hakemaan uuden työnantajan Staxin mentyä nurin 1975. Hänen musiikillista nerouttaan on turha kiistää, mutta vanhemmiten hänellä diagnosoitiin myös skitsofrenia. Toinen Floyd-ura Everybody Makes A Mistake olisi sen sijaan saanutkin jäädä arkistoon, sen verran falski tämän keskeneräiseksi jäänyt esitys on. Virkistävä poikkeus on myös teinipari Terrie & Joy La Royn hempeily Without Love What Would Life Be. Mukana on toki muutama julkaistukin single. Soul Children levytti Staxille neljä albumia, joita edelleen arvostetaan. Sen takia tutustuin tähän mielellään. Tämän jälkeen hän toimi pääasiassa lauluntekijänä monelle N.O.-artistille sekä levytti harvakseen itse myös 60-luvulla: tästä esimerkkinä mainio Big Boys Cry vuodelta ’65. Ollie & The Nightingales oli merkillä kolmisen vuotta. Täytyy myöntää, että kooste on kohtuullisen hyvä, vaikka se on tehty pääosin hylkytavarasta. Toista se oli 70-luvun taitteessa Urkin valtakaudella. Minusta tuli intohimoinen fani! Vuonna ’68, jolloin tämä Palo Alton yliopiston konsertissa tehty äänityskin tehtiin, Monkin ura alkoi olla ehtoopuolella. Aarno Alén TASAVALLAN TASAVALLAN PRESIDENTTI PRESIDENTTI Changing Times And Movements (Svart SRE 386) Suomessa tasavallan presidentin valtaoikeuksia alettiin karsia joitakin vuosia sitten. Kappaleessa A Smile Can’t Hide A Brokenheart äänessä oli vielä Ollie Hoskins, mutta hän siirtyi tämän jälkeen soolouralle. Albumilta jäi yli sympaattinen We”ve Got Love On Our Side. Itse asiassa Tasavallan Presidentti ei keikkamäärällä juurikaan juhlinut yliopistokaupunkien ulkopuolella. Bobby Charles kirjoitti Bill Haleyn ison hitin See You Later Alligator. Don’t Blame Me ja nähtävästi encoreksi soitettu I Love You Sweetheart Of All Of My Dreams ovatkin hienoja esityksiä tämän arvaamattoman pianistin tulkitsemina. Harvoin tulee enää vastaan Ace/Kentin kokoelmia, joissa esitellään näin outoa materiaalia. Vuonna ’68 Monk oli vielä täydessä vedossa. Kappaleista suurin osa on Monkin klassikoita. Goldbandin studion äänitykset ovat aika askeettisia (ehkä tarkoituksella?), kun taas La Louisiannen tuotteet ovat hiukan parempia soundiltaan. Yksin pianolla esitetyiksi soolonumeroiksi Monk on valinnut pari standardia. Ruby, My Dear, Well, You Needn’t, Blue Monk ja Epistrophy ovat sävellyksiä, jotka kuulostavat vieläkin päivä päivältä paremmilta. Honey Aaltonen eri esittäjiä eri esittäjiä Everybody Makes A Mistake – Stax Southern Soul, Volume 2 (Kent CDKEND 499) Staxin runsaan 25 vuoden toiminnasta kertyi laaja äänitearkisto, jonka materiaalia on julkaistu jälkeen päin useamman toimijan puolesta. Nuoriso kävi Porin Jazzissa kuuntelemassa. Monkin ohella suuren osan solistisesta tilasta luonnollisesti saa Rouse tenorifoneineen. Sekä Galesin että Rileyn soolot tempaavat mukaansa, vaikka harvoin sanon näin bassoja rumpusooloista. Mutta eipä jää rytmiryhmäkään osattomaksi. Kirjoittajapari Banks & Hampton teki pitkään töitä merkille, mutta he eivät päässeet mikrofonin taakse ennen kuin Warner kiinnitti heidät 1976. Ne olivat oman aikansa musiikkivaikuttajia ja niitä lukivat myös musiikkia enemmän harrastavat nuoret, kun muutakaan ei ollut tarjolla (paitsi tietysti Blues News, mutta se oli melkoisen marginaalissa). Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, vastasivatko äänestystulokset suomalaisten musiikkimakua. En pysty vahvistamaan, onko toisella näytteellä (Just A Little Overcome) äänessä juuri Tate vai joku toinen. Moody Scottin One Man’s Happiness voisi olla hyvinkin äänitetty Royalstudiolla Memphisissä. Ace/Kentin aktiiviryhmä on katsonut tarpeelliseksi laajentaa repertuaaria tutkimalla arkiston julkaisemattomia äänitteitä. I’ll Do Anything For Your Love on laatuballadi, joka olisi normaaliolosuhteissa saanut singlejulkaisun. Varhaisin äänite on vuodelta ’61
Jimi Hendrix, Cream ja The Beatles olivat vastikään lopettaneet toimintansa – kaikki eri syistä. Jazz-mausteita toi Pöyryn saxofoni ja Måns Groundstoemin jykevä basso loi bändille tukevan taustan. Tästä setistä löytyvät ehkä kaikkein odottamattomimmat kappaleet. Julkaisu on mitä oivallisin muistutus siitä, minkälaista suomalainen rock-musiikki oli tuolloin, kun se oli uskaliasta, mielikuvituksekasta, kunnianhimoista ja rehellistä musiikkia – historian havinaa. Keväällä ’71 YLE nauhoitti Pressaa jälleen Lappeenrannassa. Kaksi kolmesta kappaleesta on sellaisia, mitä ei Pressan diskografioista löydy. Svart, nuo hullut turkkulaiset, tuntuvat pystyvän ihmeisiin näitä esiin kaivaessaan. Ainakin useimmiten kitaristina kunnostautui nuori virtuoosi Max Woiski Jr., tuolloin taiteilijanimeltään Max Macintosh. Kuten calypsossa muutenkin, elää sekä soitossa että laulujen teksteissä se aurinkoinen elämänasenne ja koettelemukset sivuuttava positiivisuus. Itsehallinnon myötä noin kolmasosa Surinamen asukkaista muutti juurilleen Alankomaihin. Vinyylille pituus on juuri oikea. Pettymyksiä ei jäädä ruikuttamaan, vaan ne karistellaan oitis matkoihinsa. YLE äänitti bändiä parisenkymmentä minuuttia. Erinomaisesti esille tulee myös laulusolisti Frank ”Frankie-boy” Robson, niin laulajana, sanoittajana kuin säveltäjänäkin. Myöhemmin bändi esitti vähän kokeilevampaa jazzrockia, mutta noina alkuaikoina musiikki oli pitkälti kunnon jytää. Laulun minälle asia on selvä: ”I can always get another wife but I can never get another mother in my life.” Lähimmäksi BN:n ydinlinjoja osuu Jamaica Johnnyn näkemys r&b-hoilotuksesta Who Threw The Whiskey In The Well. Tolosen ja Robsonin Whirlwind Nightmare ja Gigolo, Robsonin The Old Woman sekä Tolosen Impressions Of India. Tasavallan Presidentti on yhä vahvasti vallan kahvassa kiinni! Honey Aaltonen JAMAICA JOHNNY JAMAICA JOHNNY & HIS MILAGRO & HIS MILAGRO BOYS BOYS Trinidad, The Land Of Calypso (Bear Family BCD 17523) No onkos tullut kesä, no on on, kaiken keskelle! Jos siis on ikinä saanut sen rytmimusiikillisen viruksen, jonka myötä altistuu skandinaavista pimeyttä ja umpimielisyyttä uhmaavalle aurinkoisen hyväntuuliselle calypsolle. Jamaica Johnny laulaa asiallisesti, liioittelemattoman humoristisin elein, viehättävällä karibialaisaksentilla, saaden tarpeen vaatiessa kuorotukea. Tällä kertaa Abrahams-laina venyy jopa pari minuuttia pidemmäksi. Elettiin aikaa, jolloin esim. Pitkästymään ei siis pääse. Levytysten kompakti pienyhtye toimii kerrassaan mallikkaasti, kiitos nasevien sovitusten, jopa lystikkään soitinnuksen sekä ammattimaisen tarkoituksenmukaisen yhteissoiton. Pressan studiolevyiltä tuttuja ovat Deep Thinker, Tell Me More, Tis Me Tis You (alkujaan Tease Me Tease You) ja Drivin’ Through. Mukana on joitakuita versioita tutuista klassikoista. Mallikkaat englanninkieliset levytykset menestyivät paitsi Hollannissa, myös joissain muissa Euroopan maissa aina Skandinaviaa myöten.Niinpä Johnny ja Milagrot kävivät suosionsa myötä esiintymässä aina Norjassa asti, mutta Suomen puolelle tuskin piipahtivat matalallakaan profiililla (Live in Finland -historioitsija Mikael Huhtamäki olisi varmasti tuonkin asian selvittänyt ja tiedoksemme jakanut). Vuosisatojen aikana syntyneet siteet ovat vahvat: itsekin olen tassutellut Surinamen maaperällä, koska paluulento Trinidad & Tobagosta Eurooppaan koukkaa Surinamessa suunnatakseen siitä Amsterdamiin. Jamaica Johnny, oikealta nimeltään Cornelis Lionel Liefeld (1919–93) syntyi Surinamessa pohjoisessa Etelä-Amerikassa. Vanhin tallenne on ensimmäisestä Ruisrockista elokuussa ’70. 1957–62 laulaa Jamaica Johnny säestäjänään His Milagro Boys. Mutta kun calypso oli länsimaissa omittu eksoottisen oloiseksi musiikkimuodiksi, niin kuin monet muutkin karibialaispohjaiset rytmit ja tanssit, ei se enää hevin eikä kokonaan kadonnut. 76 Blues News 4/2021 levy tutkailut jazzia ja Ruisrock tarjosi monimuotoista rockmusiikkia – päinvastoin kuin nykyisin. Hämmästyttävää, että ne ovat vielä olleet tallessa. ”Changing Times And Movements” on ilmestynyt sekä cdettä vinyylimuodossa – tuplia kumpikin. Ja tässä tämän pikku kansion lisäarvo: esitysten esille kaivaminen ja julkaiseminen on toki pieni tärkeä kulttuuriteko, mutta musa on myös sekä niin osaavasti tehtyä että valloittavasti esitettyä että oksat pois, valoa tupaan, ja naamat messingille. Tasavallan Presidentti kategorisoidaan usein ahdasmieliseen ”proge”-karsinaan. Osa kappaleista on mukana kahteen kertaan, mutta ne on onnistuneesti saatu tupla-albumin eri levyille. Moinen on aina hämmentänyt. Ruotsin radio antoikin bändille reippaammin aikaa, n. Ensimmäiseksi maailmanlaajuiseksi calypsohitiksi lasketaan lauluyhtye Andrews Sistersin vuonna 1945 ympäri maailman levinnyt Rum And Coca-Cola, jonka amerikkalaiset varastivat törkeästi omiin nimiin: tekijänoikeuskiistoja puitiin myöhemmin oikeudessa ja kappaleen oikeat alkuperäiset tekijät saivat tuntuvaa mutta tuskin oikeudenmukaista taloudellista hyvitystä kulttuurisesta rosvoamisesta. Herra Liefeld alias artisti Jamaica Johnny ei itse koskaan käynyt Trinidadissa, Tobagossa tai Jamaikassa. Yleisradion musiikkipolitiikkaa ratkaisevasti nuorentanut Sävelradio aloitti toimintansa vuonna 1963, hetikohta Jamaica Johnnyn levytysuran loppumisen jälkeen. Vuosisatoja Alankomaiden Guyanana eli Hollannin siirto/ riistomaana tunnettu piskuinen valtio sai itsehallinnon vuonna 1954 ja itsenäistyi lopulta vuonna 1975. Kyse on hyvän tuulen tanssimusiikista, joka ottaa ilon irti sieltä missä ilo on. Jonkun mielestä runsaan 40 minuutin cd saattaa tuntua lyhyeltä, mutta pitäisikö yhden levyn pitempi ollakaan. Robsonin jytäpala Going Back ja Mick Abrahamsilta lainattu Ain’t Ya Comin' Home, Babe, jolle pitkine improvisaatioineen kertyy pituutta 13,31. Itse asiassa: kerrotaan että Unto Monosen vuoden 1949 ensiversio maamme tulevasta kansallistangosta Satumaa olisi ollut alkujaan calypso! Mistä päästäänkin äkkiväärän suoralla leikkauksella tähän Bearille tyypillisesti huolellisesti ja informaatiorikkaasti toimitettuun kahden cd:n julkaisuun, jonka 28 esitystä vv. Sitä speelataan korvaa kutittavan tyylikkäästi kautta linjan, vaan kun soolopaikassa kirmataan vapaalle laukalle, kuten esityksessä Parbo Calypso, kaivannee keikkohermoisempi turvavöitä ja leuan putoilua jarruttavia tukia. Varmastikin se toimi lystisti aikansa soittokuppiloissa ja tokihan soittajien musiikillinen tietämys osasi kurkottaa afroamerikkalaisen bluesin puolelle pienin soitannollisin viittein. Kysehän on Trinidadin ja Tobagon kahden saaren kaksoisvaltiossa syntyneestä afrokaribialaisen musiikin sekoitelmasta. Se modernimmaksi kutsuttu calypso alkoi kehittyä 1800-luvulla, ja ensimmäiset calypsoksi määritellyt äänitykset tehtiin vuonna 1912 kun jo pitkään toiminut trinidadilainen Lovey’s String Band vieraili New Yorkissa ja käytettiin myös levytysstudiossa. Jos sitä vertaa vaikkapa alkuaikojen Jethro Tulliin (mikä tulee välillä mieleen Pekka Pöyryn ottaessa huilun käyttöön), niin eihän Jethrokaan mitään progea ollut. Toisen maailmansodan vuosina hän palveli Alankomaiden laivastossa, minkä jälkeen asettui Amsterdamiin, jossa 1950-luvulla perusti oman calypsoyhtyeensä, musiikkityylille kun löytyi kysyntää. Pari kappaletta tälläkin julkaisulla on kokonaan hänen tekemiään, monet taas Tolosen tai koko bändin kanssa yhdessä tehtyjä. Äänentoisto on ennenkuulumattoman hyvä. Viimeksi mainittuhan julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin Tolosen toisella soololevyllä “Summer Games” ja täysin erilaisena versiona. Tämä muistaen on. Solistisesti huomio kiinnittyy koskettimien ja puhaltimien osuuksiin, sekä orkesterisointiseen sähkökitaraan. Tolosella oli vielä vahva bluesrock-tausta ja Vesa Aaltosen rummutus vetää mennen tullen vertoja kaikenmaailman gingerbakereille. Muutakin calypsoa kyllä soitettiin kuin Harry Belafonten jamaikalaispohjaista panaanipaatin lastauslallatusta Day-O:ta – ja joka tapauksessa jotkut meistä aikakauden lapsista taisivat jo lapsina saada sen elinikäisen calypsoviruksen. 40 minuuttia. Useiden calypsiaanien levyttämä Mother And Wife antaa vastauksen kansakuntia ammoisista ajoista askarruttaneeseen ikuisuuskysymykseen: jos mies on tilanteessa, jossa sekä hänen äitinsä että vaimonsa ovat hukkumassa, mutta hän ehtii pelastaa heistä vain toisen, niin kumman hän valitsee. Äänitteet on tehty kesän ’70 ja kevään ’71 aikana Suomen Yleisradion ja Ruotsin radion toimesta. Tosin asioilla ei liene syy-yhteyttä enkä tähän hätään arvaile, pyöritettiinkö Jamaica Johnny -levytyksiä myös Suomen radiossa naapurimaiden esimerkin seuraamuksena
Olen kuunnellut Jamaica Johnnya pitkin kevättä ja näin heinäkuun ennätyshelteiden koetellessa suomalaisten kärsivällisyyttä joudun pohtimaan, joskos levy sittenkin osaltaan manasi ilmastonmuutoksellisia heilahteluja siihen suuntaan, että saimme karibialaisia lämpötiloja myös meille. Pyydän anteeksi, mutten täydestä sydämestäni. Kun manageri Bob Nealin veljeä Dixietä lukuun ottamatta ryhmän muut jäsenet muuttivat paikallissukseen innoittamina Washingtoniin, DC:hen, he onnistuivat neuvottelemaan itselleen artistisopimuksen teksasilaisen Starday-merkin kanssa. garagerock-yhtyeiltä Fender Benders, Dead Beats, Sting Rays ja Hard Times. Ratkaisu on sikäli ymmärrettävä, että levyn otsikkoon liitetty ”rock”-termi ei vanhimman Wrayn kantripopahtavassa käsittelyssä kovinkaan usein saanut konkreettista katetta. taannoisen Norton Recordsin ”Missing Links” -uusintajulkaisusarjan välityksellä perehtyneille jo valmiiksi äärettömän tuttuja ja helposti entuudestaan hankittavissa olevia. Broidit tekivät tiivistä yhteistyötä muutenkin, mm. Myös Bunker Hillin pinnalle nostanut Mala Records päästi markkinoille yhden Ray Vernon -singlen vuonna 1962, tosin kappaleet Hold It ja Big City After Dark olivat jälleen pikkuveljen instrumentaalisia hengentuotteita. Tämä johti pian soolodiiliin Cameo-merkillä, jonka seurauksena 33-vuotiaasta ”Ray Vernonista” lähdettiin leipomaan valtakunnan listoille uutta teini-idolia kesällä 1957. Vuonna 1959 Vernon laajensi toimintakenttäänsä ja perusti D.C.:ssä oman studion. Wrayn perheen kolmesta musikaalisesta pohjoiscarolinalaisesta veljeksestä iäkkäin, Vernon oli syntynyt 1924, Link putkahti maailmaan 1929 ja neljä vuotta myöhemmin Doug. Ehkä hiukan absurdia yleisön kosiskelua, mutta sitä myös viihteeksi ja show-businessiksi kutsutaan. Laulaja Bobby Howardin johtamassa British Walkersissa tuimaa englantilaisorientoitunutta garage-rhythm’n’bluesia olivat mukana jyystämässä mm. Liekö puhdasta sattumaa, että Vernonin Pretty Blue Eyes -slovarille oli tarttunut myös jonkin verran Cochran-elkeitä. Briljantti lisä olisi tälle albumille ollut myös Jimmy Eller -nimisen laulajan vuoden 1967 villi soultykitys Bad Luck. 1960-luvulle siirryttäessä Vernonin henkilökohtaiset levytykset kävivät yhä vähäisemmiksi. Tätä Vernonin Vermillion-yhtiön tuotosta ei tiettävästi ole koskaan uudelleenjulkaistu. Sellaista hänestä ei koskaan laulajana kehkeytynyt, vaikka yritystä riitti ja Cameota pyörittäneet hittinikkarit Bernie Lowe ja Kal Mann tekivät kaikkensa kirjoittaessaan kiinnitykselleen popkelpoista materiaalia. Edellä mainittujen Ray Vernon -tuotantoisia levytyksiä sisältyy kosolti myös Bear Family -cd:lle – kenties hitusen liikaakin, sillä ne kaikki ovat aiheeseen mm. Oheisvihkoseen sisältyvä Nico Feuerbachin sinänsä uskottavan oloinen sessiotutkielma kun tyytyy merkitsemään (epäilemättä monin paikoin virheellisesti) miltei kaikille levyn raidoille saman studiokokoonpanon – tai jättämään tarkemmat tiedot ”unknown”-kortin varaan. Niitä hän toi julkisuuteen vuosikymmenen puoliväliin mennessä vain satunnaisesti sekä omilla Ray Vernonja Rumble-merkeillään että Elmor-, BB-, Swanja Lawn-yhtiöillä. The Lazy Pine Wranglersiksi tai Lucky Wray & The Palomino Ranch Gangiksi. Scottie-yhtiön vuoden 1960 singlellä julkaistut rajut instrumentaalit Roughshod ja Vendetta ilmestyivät singlellä Vernonin nimissä, mutta pääosaa niissä tietenkin tähditti kitaroineen Link Wray. Oman sivulukunsa muodostavat yhtyettä sponsoroineen olutjätti Amstelin tuotteita mainostaneet rallit. Vielä viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa 1979 hän tosin teki jälleen muutamia kantrifolkahtavia sooloalbumeita, mutta niihinkään Bear Family ei tällä kertaa sekaannu. Ajan myötä etenkin oman Vermillionyhtiön vetäminen tuntui kiehtovan Vernonia enemmän kuin soittopuuhat. Musiikkiharraste kyti silti kaiken aikaa heidän mielissään, joten sisaruskolmikko yhdessä serkku Brentley ”Shorty” Hortonin ja steelkitaristi Dixie Nealin kanssa perustivat hillbillyä ja kantria esittäneen bändin, jota kutsuttiin tilanteesta riippuen mm. Joitakin vuosia myöhemmin hän rakennutti uuden äänityssopen Marylandin Accokeekiin. Soittelun ohella esikoista kiehtoi jo nuorena liike-elämä, Virginian Portsmouthissa hän perustikin 1950 oman taksifirmansa ja palkkasi myös Linkin sen listoille autoa ajamaan. Erityistä selkeyttä Bear Family -kooste ei tosin tällaisiin soittajadetaljeihin tuo. kitaristi Robbie Robertson sekä huuliharpisti Charlie McCoy, enemmän studioviritykseltä kalskahtava American Teens taas luotti leimallisemmin Kalifornian malliseen popahtavaan stemmalaulutraditioon. kuorotaustainen kantriballadi Remember You’re Mine olisi voinut hieman aikuisempaan makuun kelvatakin, ellei Pat Boone olisi näpistänyt kappaletta coveroitavakseen. Valitettavasti samalla niiden tieltä on kokoelmalta sivuutettu monia Vernonin omia sooloäänitteitä. Solistista vastuuta enimmäkseen kantaneen Linkin sairastuttua tuberkuloosiin ja menettettyä ainakin toviksi lupansa laulaa, otti Vernon puolestaan hänen paikkansa ensilevytyksillä. Blues News 4/2021 77 levy tutkailut selvää, että kun norjalaiset kerran tykästyivät Johnnyyn, alkoi hän oitis laulaa myös heidän ja Norjan ihanuudesta. Ei sitä aina laulettu rommista ja kokiksesta, ja taatusti näidenkin olutbiisien tahtiin kumottiin monet kuohuvaiset ja turvattiin soittotyöläisten leivän riittävyys. Pete Hoppula. Vastaavanlaisia kimppa-aikaansaannoksia olivat lisäksi The Moon Men -nimellä 1964 julkaistu Joe Meekin visioiman Telstar-hitin henkeä tavoitellut instrumentaaliseiska Some Kind Of Nut / The Other Side Of The Moon sekä retevää laulettua r&b:tä sisältänyt The Ray Menin vuoden 1965 Diamond-sinkku Baby, What’cha Want Me / Walkin’ Down The Street Called Love. Arto Pajukallio RAY VERNON RAY VERNON All Wrays Lead To Rock – The Link Wray Connection (Bear Family BCD17517) Phil Dahlin laatima 18-sivuinen Ray Vernon -kansihistoriikki alkaa itsevarmoin sanoin: ”Serious talent ran deep in the Wray family” – ja oikeaanhan hän yleistyksessään pitkälti osuu. Mm. Ennen kaikkea tämä tarjosi Linkille suojaisan pesäpaikan Jack The Ripperin kaltaisten instrumentaalihurjastelujen tekemiselle, mutta tiloja pääsivät hyödyntämään myös useat muut artistit kantrilaulaja Marvin Rainwaterista r&b-shouter Bunker Hilliin sekä lauluyhtye The Dial Tonesiin. Esityksen taustoista silti mitä todennäköisimmin vastasivat tutut oman perhepiirin kaverit. Hank Williamsin Window Shoppingin sekä Tony Savonnen ja Joe Saracenon alkujaan levyttämän höntin strolltanssinumeron The Freeze, mutta jokin oli silti menestyksen tiellä. Ollessaan itse laina-astialla Vernon versioi pätevästi esim. Kaupallisesti hedelmällisintä produktioyhteistyötä Wray teki usean vuoden ajan poplaulaja Ronnie Doven kanssa, mutta siitäkään periodista ei kokoelmalla anneta näytteitä. Näin ollen hänen osaltaan tämän 34-raitaisen antologian huipentavat kronologisessa mielessä poiminnat British Walkersja American Teens -yhtyeiden materiaalista vuodelta 1966. Kun vuorostaan Link Wray päästettiin vuonna 1958 Cadence-yhtiön kirjoilla riehumaan listoille Rumblellaan ja sen jälkeen Columbian Epic-sisarmerkillä, jatkoi Vernon samaan aikaan enemmän ja vähemmän hutiin menneitä ponnistelujaan ensin pienellä Mark Recordsilla ja sitten losangelesilaisella Libertyllä, jolla hän sai yhtiökollegakseen mm. Nämäkään arvat eivät silti voittoa tuoneet, vaan listamerkintöjen valossa kumpikin orkestereista sai tyytyä tuottajansa tavoin levyttävinä artisteina tyylipuhtaaseen nollatulokseen. Eddie Cochranin. Toisaalta hänen tuotantouraltaan olisi kyllä ollut helposti poimittavissa mukaan myös paljon harvinaisempaa ja silti yhtä lailla huomion ansaitsevaa raivokasta rokkikohellusta, vaikkapa Bunkerin kanssa samoihin aikoihin yhdet Wray-kuutamosessiot tehneiltä mustilta artisteilta Jimmie Rayeltä ja Bobby Parkerilta sekä hieman myöhäisemmältä jaksolta esim
Eivätpä tosin olleet muillakaan suomalaisbändeillä noihin aikoihin, mutta Hurriganesin lava näytti aina muita paremmalta. Majava oli keksinyt tuoda Amerikasta vanhoja vaatteita, kenkiä, keilapaitoja, baseball-takkeja yms. Kitara ja basso olivat sitten vireessä lavalle mennessä, mutta Remu saattoi tosin päästellä suustaan ulvaisuja tai välillä muita vähemmän korrekteja kommentteja, jotka olivat omiaan luomaan ilmapiiriin vaaran tunnetta. Rock Häkkisen glamourille ei kukaan vetänyt vertoja! Musiikillisesti Hurriganesin linja ei ollut kovinkaan selkiytynyt. Lavalle tosin tuolloin vielä tultiin miten sattui ja vasta siellä Järvinen ryhtyi virittelemään kitaraansa. ”Hanki saatana skeba, joka on vireessä”, saattoi hermostunut Remu möykätä Järviselle, mutta kitaristi pysyi pedanttina virityksen suhteen. Kun vielä kappaleiden väliin heitetyt sutkautukset olivat töykeydessään jotain, mitä ei suomalaisessa viihdemaailmassa oltu totuttu kuulemaan: ”Jos te vitun juntit ette ala heti jorata, me vedetään Säkkijärven polkka, pannaan kamat kasaan ja lähetään himaan!” Sanomattakin selvää, että tällaisten lausahdusten jälkeen tanssilattialla syntyi kuhinaa. Kitaraja bassokamat reunustivat rumpuja desimetrin tarkkuudella asetettuina. Tämä ei voinut olla nostattamatta jännitettä yleisössä. Niinpä kimallehousut repeilivätkin vähän väliä ja lopulta hän otti taas farkut käyttöön. Sotkuista johtoviidakkoa ei saanut kiemurrella lavalla, kuten muilla bändeillä. Jälkikäteen on helppo todeta, että Hurriganes oli kaikkea muuta kuin professionaalinen. Keikkapaikat alkoivat olla täynnä yleisöä. Parhaiten tilannetta hyödynsi nimenomaan Häkkinen. Orastavaa rock’n’roll-nostalgiaa tihkui Jussi Raittisen ja Boys-yhtyeen ”Mä tahdon rokata”, mikä osoittautui varsinaiseksi myyntivaltiksi. Se pysyi listojen kärjessä keväästä saakka, ennen kuin Somerjoen seuraava single Ja rokki soi syrjäytti sen ykköspaikalta syksyllä. Kappaleiden järjestys syntyi Remun henkilökohtaisista mielijohteista, ilman varsinaista suunnitelmallisuutta. Tämä oli toki järjestäjien mieleen ja Hurriganesin työtahti pääsi kiihtymään entisestään. Omat sävellykset olivat pitkälti rhythm and bluesiin perustuvia. Ankeista olosuhteista huolimatta Hurriganes oli näyttävä bändi – maamme näyttävin. ”Musta tuntuu”, muisteli Cisse Häkkinen myöhemmin, ”että kaikki alkoi meidän kohdalla MC5-konsertin lämmittelybändinä. Eniten hämmennystä taisi kuitenkin herättää laulava rumpali, Remu Aaltonen. Tieto hurjamaineisesta bändistä alkoi levitä kulovalkean lailla ja sitä tultiin ihmettelemään pitempienkin matkojen takaa. Keikkojen napakan täsmälliset aloitukset, ennalta suunniteltu setti, kappaleiden tiukat sovitukset ja korskea rekvisiitta näyttävine valoineen, rumpukorokkeineen, taustapeileineen ja viimeistä huutoa olevat äänentoistolaitteet yms. Cissen lavapersoonan voidaan todeta olleen yksi tärkeimmistä suunnan näyttäjistä Suomessa versovan rock’n’roll-nostalgian voimistumiseen. Kimallepuvussa, 50-luvun aurinkolaseissa (joita luultavasti löysi kirpputoreilta markalla) ja Elvistäkin rasvaisemmissa hiuksissa hän näytti lähes humanoidilta noihin aikoihin. Myöhemmin tähtikitaristiksi noussut Esa Pulliainen kertoi, että kun he teini-iässä kavereiden kanssa tulivat katsomaan Hurriganesia vantaalaisiin koulubileisiin, he ottivat valokuvia bändin kamoista jo ennen kuin esiintyjät saapuivat lavalle. Keikkojen aloitusten virityksiin tuli helpotusta vasta vuotta myöhemmin, kun bändin luottoroudari Kuivis Koskiluoto totesi, että ulkomaiset bänditkin tulevat lavalle kitarat viritettynä: ”Niillä on joku pieni styrkkari takahuoneessa!” Sen jälkeen Hurriganesillakin oli pieni Fenderin Vibro Champ, samanlainen, jolla Keith Richardsin huhujen mukaan kerrotaan levyttäneen Rolling Stonesin ”Exile On Main Street” -albumin. Yleisön piti sävähtää jo ennen kuin bändi on edes aloittanut. Hänen aggressiivinen olemuksensa ja armoton soittonsa herättivät jopa pelonsekaisia tunteita. Julkaisunhan piti ilmestyä jo kai kolmisen vuotta sitten, mutta monen moiset esteet tulivat aina kompastuskiviksi. Ohjelmisto oli melko sekalainen keitto soittajien makutottumusten mukaan. Kun Albert Järvinen oli liittynyt bändin kitaristiksi vuotta aiemmin, sai se uutta potkua. Elgström ansaitsisi vielä työn sankarin mitalin periksi antamattomasta puurtamisesta tämän kokonaisuuden toteuttamiseksi. Niitähän sai ”näytekappaleina” farkkuyrittäjänä uraansa luova Matti ”Masse” Majavan Beaver Jeans -vaateliikkeestä, sillä Hurriganes oli ensimmäinen suomalainen rockyhtye, joka osasi tehdä uskottavan oloista sponsoridiiliä farkkuliikkeen pienyrittäjän kanssa. Cissestä tuli bändin katseenvangitsija, varsinainen keulakuva. Etukalvossa luki bändin nimen lisäksi uhmakkaasti ”rock & roll”. Kriitikot väheksyivät usein Hurriganesin musiikillista antia ”ihan hauskana, mutta ei niin vakavasti otettavana rokkina”, mutta kukaan ei voinut kiistää heidän ylivoimaisuuttaan keikoilla. Sen jälkeen ei mikään enää ollut ennallaan! Alkuvuodesta 1973 Hurriganes oli vielä kaukana suosionsa huipusta – joskin jo kiipeämässä siihen suuntaan. Nopeasti Beaversista tuli yksi nuorison suosituimmista farkkumerkeistä. Järvisen virtuositeettia tultiin kuuntelemaan korvat höröllä, kun taas basisti Cisse ”Rock” tai ”Hullu” Häkkisen räiskyvää lavapersoonaa tultiin ihmettelemään. Ensiaskeleet valitsemaansa suuntaan Hurriganes oli ottanut jo mm. Keskellä oli Remun punainen Beverley-rumpusetti itämaisen maton päällä. Verrattuna aikalaiskollegoihinsa, jotka hiippailivat lavalle kenkiään tuijotellen, Hurriganes oli kuitenkin häikäilemättömän häpeämätön, hävytön ja jopa härski. Olimme silloin vetäneet oikein glitter-kuteet niskaan ja päätimme näyttää mihin oikein pystymme”. Samana vuonna julkaistiin suomalaista rock-musiikkia mullistaneet Isokynä Lindholmin ”Sirkus”, Hectorin ”Herra Mirandos” ja ”Juice Leskinen & Coitus Int.” -albumit. Tuolloin Rock Häkkisen lavashow oli hurjimmillaan ja estottomillaan. Kaksi, neljä tai kuusi vuotta myöhemmin Hurriganes edusti maamme ammattitaitoisinta toimintaa – myös kansainvälisellä tasolla. Synergia Beaversin ja Hurriganesin välillä oli kiistaton. Alkuaikoinaan Hurriganes ei ollut sellainen bändi, jollaisena sen kaikki myöhemmin muistavat. Niinpä bändi näytti jo melko varhain tyystin erilaiselta kuin muut yhtyeet. Surkeinkin koroke piti saada näyttämään ”kansainväliseltä estradilta”. Ohjelmisto kehittyi keikan myötä pitkälti improvisoiden. Blues News 4/2021 79 levy tutkailut HURRIGANES HURRIGANES Hamina – Helsinki All Night Long (Svart SRE 372) Vuoden kulttuuripalkinto pitäisi ehkä myöntää Svart Recordsille ja Esa Elgströmille. Vuonna ’73 poikkitaiteellinen Love Records nousi listaykköseksi, kun Rauli ”Badding” Somerjoki levytti singlen Fiilaten ja höyläten. edellisen kesän Keimolan rockfestivaaleilla ja marraskuussa, kun se esiintyi amerikkalaisen MC5-yhtyeen Kulttuuritalon keikalla. Vaarallisin levy ilmestyi kuitenkin vasta loppukesästä, kun Remu & The Hurricanes oli tiivistänyt nimensä Hurriganesiksi, ja julkaisi ensimmäisen albuminsa ”Rock And Roll All Night Long”. Kaiken piti olla tiptop, vaikkeivät laitteet olleet kaikkein koreimmat. Hurriganesilla ja sen lähipiirillä oli oikeus käydä poimimassa parhaat päältä. tulivat vasta huomattavasti myöhemmin – tosin pikkuhiljaa jo vuoden sisällä kehitys harppasi eteenpäin. Mukana oli jo silloin poikkeuksellisen paljon vanhaa rock’n’rollia – vaikkakin melko aggressiiviseen tyyliin esitettynä, mutta myös 60-luvun alun teinipoppia, rautalankaa ja jopa Sweet Suen kaltaista swing-iskelmää ja Freddie Kingin kitarabluesia. Onneksi Elgström ei antanut periksi! Vuosi 1973 muutti koko maailman – tai ainakin minun maailmani – ja myös suuren osan suomalaista musiikkimaailmaa. Remulla oli tarkka visio siitä, miltä esiintymislavan piti näyttää
Tällä levyllä niitä on vieläkin enemmän! Keväällä keikkojen päätösnumeroksi oli vakiintunut jonkinlainen rock’n’roll-medley, joka alkoi Blue Suede Shoes -klassikolla ja sai jatkoa milloin Shake, Rattle And Roll-, Shake Your Money Maker-, Sweet Little Rock’n’Rollerja I’m Goin’ Home -kappaleiden kertosäkeiden myötä. Niinpä äänitykset ovatkin hämmentävän hieno suoritus nykypäivän digitaalitekniikkaan tottuneille! Albumikokonaisuus on usein artistien ja tuottajien yhteistyön tulosta. Niinpä se molemmilla keikoilla soitettiin varmuuden vuoksi kahdesti. Stanley lupasi meille vielä cd-kopiot siitä, mutta eihän niitä koskaan tullut. Jälkimmäinen oli luultavasti poimittu Herman’s Hermitsin v. Tuhannet suomalaisnuoret saivat ihmettelemisen aihetta 4. Hupaisa yksityiskohta on se, että levylle päätyneeseen My Sweet Lilyyn Cisse laulaa Paul Ankan Dianan sanoja, kun taas tällä varhaisella versiolla mennään pitkälti Silhouettesin mukaan. Moinen tietenkin toimi keikkatilanteessa, mutta kotikuuntelussa saattoi tottumatonta kuulijaa hämmentää. Niistä osa näki päivänvalon vasta 2012, kun (hieman erehdyttävästi nimetty) ”Live In Hamina 1973” julkaistiin. Ehkäpä instrumenttien tasapaino ja laulu eivät olleet koko ajan kohdallaan. No totta kai! Rikun asetellessa nauhaa, tutkimme koteloon käsin tehtyjä riipustuksia. Keikkoja ei ollut, jokusta päiväkeikkaa lukuun ottamatta. Hänellä piti olla valvottu päivätyö ja viettää aikansa kiven sisällä vain illasta aamuun. on vihdoinkin julkaistu omina kokonaisuuksinaan. Jotta kuuntelu olisi nautittavampaa, pois on jätetty ainoastaan joitakin sekunteja kestäneet epäonnistuneet äänitykset, turhan pitkät kappaleiden välit, kitaranvirittelyt yms. Toinen puoli levystä tehtiin varmuuden vuoksi nopeasti Finnlevyn studiossa ns. ’65 levytykseltä, sillä Rays ei Euroopan listoilla käväissyt. Kun keikoilla yleisöä oli informoitu, että nyt bändi ”lähtee himaan”, niin singlelle sopivampi muoto oli muuttaa loppu Ten Years Afterin toiseen hittiin Baby Won’t You Let Me Rock’n’Roll You. Remu mutiseekin mikkiin ennen toisen version alkua: ”Me vedetään tää vielä uusiks, kun eka ei menny tonne piuhoille asiallisesti.” Ironista tietenkin on, että jälkeenpäin se, kuten myös My Sweet Lily ja Hideaway nauhoitettiin myöhemmin kesän aikana studiossa. Minään plagiaattina sitä ei tarvitse pitää – kunhan bändi hupaili vanhojen teemojen kanssa ja lopulta teki niistä omansa. Kappalehan lainailee suorasukaisesti The Four Seasonsin hittiä Sherry ja The Raysin Silhouettesia. joulukuuta, kun Hurriganes esitti My Sweet Lilyn TV2:n musiikkiohjelmassa Iltatähti. Soitossa ei ollut vikaa, mutta kappaleet saattoivat venyä ja vanua tilanteen mukaan. Realistisempi syy taisi kuitenkin olla se, että Loven varat olivat vähissä. Groundstroem sai peräti 5 000 markan budjetin. Päivisin ehti siis harjoitella uusia kappaleita, tehdä Shellin mainosvideo, tuottaa Cisse Häkkisen menestyksekäs soololevy ”Teendreams” ja mm. Otto Donner junaili hänelle työpaikan Love Recordsin varastomiehenä, jonka pääasiallinen tehtävä oli suunnitella Hurriganesin tulevaisuutta. Välillä myös Remun laulu saattoi kuulostaa epämääräiseltä. Oma lukunsa on tietenkin bändin ”oma sävellys” My Sweet Lily. Tivasimme Rikulta, että mistä tämä löytyi ja mistä on kyse. Kun itse kuulin tästä tekeillä olevasta julkaisusta, odottelin malttamattomana sen ilmestymistä. Remun laulama väliosa (joka tuli nähtävästi ihan omasta päästä) ja kirsikkana kakun päällä Järvisen komea kitarasoolo tekevät siitä viimeistään suomalaisen rockin klassikon. Pelkkä nauhakin oli tuolloin melko kallista. Kun nauha lähti pyörimään, tajusimme sekunnissa mistä oli kyse. Äänityksissä Haminassa panostettiin tiettyihin kappaleisiin ja osa taas jäi keskeneräisiksi. Edelläkävijöitä olivat myös parisen vuotta myöhemmin ilmestyneen bändin toiselle albumille päätyneet Slippin’ And Slidin’ ja sen nimiraita Roadrunner. Vasta vuotta myöhemmin ilmestynyt single Blue Suede Shoes oli tiivistetty tunnettuun muotoonsa alle kolmeen minuuttiin. ja Helsinki 24.3. Nyt nämä keikat, Hamina 21.3. Helsingin keikalla syy oli ilmeinen. Hän teki alustavaa suunnittelua levyn sisällöstä. laadun takaamiseksi. Hot Wheels (Talsti EDLP2123) “No mutta mikäs tämä nyt on?” Kysymys on saattanut päästä perehtyneemmänkin Hurriganes-diggarin suusta tämän levyn nähtyään. Syksyyn mennessä setti oli jo melkoisesti vaihtunut. Sikermä saattoi jatkua miten pitkään hyvänsä hurmoksellisena jammailuna. Mukana oli runsaasti ennen kuulumattomia esityksiä ja jopa kappaleita, joita ei edes Remu enää muistanut soitetun. Honey Aaltonen HURRIGANES HURRIGANES Making Of... Mieluummin niin, et ne hätkähtää – et tää on vielä parempi livenä kuin levyllä, että ne ei ainakaan flöitannu.” Nauhoille jäivät aluksi esiintymiset Haminan ja Helsingin työväentaloilla, eli jälkimmäinen nuorisokielellä Byggalla. Syykin tiedetään, jäljet johtivat Porvoon suuntaan, mutta ei siitä sen enempää. Ottakaa kiinni, päästäkää irti ja nauttikaa Hurriganesista raivokkaimmillaan ja alkukantaisimmillaan! Tämä on paketti joka ei pelkästään kerro Suomen karismaattisimman bändin noususta huipulle, vaan on osa suomalaista musiikkihistoriaa. Remu ei ollut riemastunut Loven säästöbudjetista, vaan kritisoi sitä: ”Mä ajattelin, että vittu, pitääkö sitä välttämättä lähtee liikkeelle ihan kotipohjalta, äänitellä keikoilta jotain live-LP:tä. Tuottajana oli tietenkin Groundstroem, mutta erinomaisen arvosanan ansaitsee myös äänittäjä Jukka Teittinen. Niinpä Mossekin tuoreena tuottajana otti levyn tekemisen vakavissaan. Hurriganes oli ’76 alkupuoliskon kiperässä paikassa. Haminan ja Helsingin nauhat jäivät pölyyntymään levy-yhtiöiden hyllyille vuosikymmeniksi. Hän valitteli, ettei kunnolla muista, koska äänityksistä oli jo aikaa 25 vuotta, joten ryhdyimme yhdessä asiaa pohtimaan. Jälkikäteen niille ei siis voitu tehdä enää mitään tuon aikaisella teknologialla. Bändi ehti alkaa soittaa ennen kuin nauha saatiin pyörimään. Mikä sitten olikin Hurriganesin alkuperäinen idea, sitä tuskin kukaan enää muistaa. Mosse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen lopputuloksiin. Sen hän käytti harkiten ostaen Revox-nauhurin, Matti Sarapaltion rakentaman kuusikanavaisen mikserin, kuusi vanhaa Shuren mikrofonia, niille telineet ja tarvittavat johdot. Vieraillessani tuottaja Richard Stanleyn luona kaverini Zellun kanssa lähes 20 vuotta sitten, yllätti Riku meidät kesken illanistujaisten. Kaikki kuusi kanavaa miksattiin saman tien, ns. Loppujen lopuksi alkukevään ohjelmistosta ei levylle päätynyt paljoakaan. Tällä askeettisella kalustolla lähdettiin sitten äänittämään keikkoja maaliskuussa ’73. Blues News 4/2021 81 levy tutkailut Levy päätettiin kuitenkin äänittää livenä, suoraan keikalta ”keikkatunnelman taltioimiseksi”. Kun kunnollisia sanoja ei kaikkiin kappaleisiin ollut, sitä tuli mitä sattui. Hän kaivoi esiin vanhan kelanauhan vuodelta ’76 ja kysyi haluaisimmeko kuulla sen. Kyseessä ei ole mikään tavanomainen kellaridemo, vaan. Nykytekniikalla näitä teknisiä ongelmia on voitu hieman korjailla ja esitykset räävittömyydessään kuulostavat mainioilta. lennossa, kaksiraitaiselle nauhalle. Remu suoritti vankeusrangaistustaan, vaikkakin lievin ehdoin. Raivokkaita ne kyllä olivat. Keep On Knocking oli nähtävästi kappale, joka oli pakko saada mukaan. Sovitukset eivät toki ’73 olleet vielä yhtä kypsiä, tai ainakaan niin harkittuja kuin studiotallenteilla. Mä kelasin, että jos me tehdään joku juttu, niin miksei me yritetä tehdä sitä niin hyvin kuin mahdollista, ettei tarvii lähtee tonne alennusmyyntilinjalle suoraan.” Cisse taas positiivisena luonteena näki asian valoisamman puolen: ”Ei voi tehdä semmoista levyä, mikä ei vastaa todellisuutta. Jengi ei pety, kun ne on ostanu levyn ja näkee bändin livenä. Siinä luki selvästi Hurriganes, mutta kappaleiden nimet näyttivät oudoilta. Hurriganesin vuoden ’76 menestyslevyn ”Hot Wheels” harjoitusnauhoista, mutta erinomaisella äänentoistolla. Itse asiassa noin puolet kappaleista oli taltioitu Helsingin Byggan keikalta. Monet näistä keikkaäänityksistä olisivat näin jälkikäteen kuultuna olleet kelvollisia myös levylle, kuten voitte nyt havaita! Vasta yli kaksi kuukautta myöhemmin, kesäkuun alussa Klaukkalassa tehdyt äänitteet tyydyttivät Mossea ja osa niistä päätyi bändin levylle saakka. äänittää tämä demonauha niistä uusista kappaleista
Tarvitaanko tosiaan moista älämölöä paikkaamaan Albert Järvistä tai Ile Kalliota. Ja maukkaasti soittaakin! Olisi tietysti ollut hauska jippo käyttää kappaleiden niminä niiden alkuperäisiä demonimiä, mutta levyn ostajat olisivat voineet pitää sitä huijauksena. Itse ostin molemmat. Kansi onkin erityisen hauska. Ja pakko myöntää, etteivät nuo työnimet kaksisia olleet, vai mitä olette mieltä sellaisista kuin esim. Kun alkuperäisessä auto kiitää tuhatta ja sataa, niin ”Making Of” -kannessa se on vasta tankattavana. Toisaalta Microvoxin soundissa on rosoisuudessaan tiettyä taikaa. Hyvin menestynyt suomenkielinen projekti Remu & His All Stars osoitti hiipumisen merkkejä ja teki viimeisen keikkansa toukokuussa ’93. Mutta vinyylin keräilijän kannattaa pitää kiirettä, sillä painos alkaa olla loppuunmyyty. Hinta oli pöyristyttävä, mutta yksi vankkumaton Hurriganes-harrastaja katsoi velvollisuudekseen ottaa se talteen. Bändi on uskomattomassa iskussa. tämä EI ole Hurriganes! Sen vielä ymmärrän, että Remu turvautui kakkosrumpaliin (Patti Patoila), sillä hänen soittorutiininsa ei ollut enää nuoruuden kunnossa. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka humoristisesti nostaa molemmat kannet eri tasolle. Hatun noston arvoinen kulttuuriteko Erik Dahlströmiltä (Talsti Records), Jukka Hakkilalta ja Esa Elgströmiltä. Tarinan mukaan jostain syystä nauha oli löytänyt tiensä helsinkiläiseen levykauppaan myyntiin. Tunnen monia, joille se oli ensimmäinen Hurriganes-levy ja siksi tärkein. Palkinnon arvoinen työ! Mutta sitä ennen... Mutta mutta... Bonuksena on vielä lopussa tarjolla Shellin videon kappale Super Shell And ASD, joka ei ole ollut aiemmin millään äänilevyllä. Bad Baby ja Come To Me Baby syntyivät kai vasta jälkeenpäin. Kyllä kai masteroinnissa on tehty kaikki voitava. En vieläkään ymmärrä, miksi ”Hot Wheelsillä” jotkut soolot olivat niin minimoituja. En tiedä mistä tämä Maarianhaminan live on löytynyt, mutta äänitys on vallan kelvollinen. Cd-version sisäkannessa on kuva alkuperäisestä kelanauhasta, jonka kannesta voi noita ns. Etiketitkin mukailevat vanhoja Love Recordsin etikettejä. Kun vihdoinkin sain sen Goofinista, kuuntelin sitä viikon putkeen. Vuonna ’93 Remu tuntuu olevan vielä vetreässä kunnossa. Mutta se on ensimmäinen äänite, jolla Kallio soittaa slidekitaraa. Kaikki on soitettu livenä, eli ilman mitään päällesoittoja. Ainoastaan Loven logo on vaihtunut Talstiksi. Paitsi että hän tuotti tämän session, niin sen perusteella hän myös teki tekstit tulevalle levylle. Miksi en osaa olla varautuksetta innostunut. Hassua, että My Only One loistaa poissaolollaan. Kun ”Hot Wheelsin” kantta on yleisesti pidetty Hurriganesin huonoimpana kantena, myötäilee tämä sitä hauskasti. Yllättäen tähän on säveltäjäksi laitettu alkuperäinen Vince Taylor. Mutta kuinka tämä nauha päätyi levylle, onkin jo eräänlainen mysteeri. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll! Honey Aaltonen REMU PLAYS REMU PLAYS HURRIGANES HURRIGANES Live In Mariehamn ‘93 (Emsalo EMCD014) No niin! Hurriganes-aihe ei tunnu hevillä loppuvan. Levy on tietenkin julkaistu sekä vinyylinä että cd:nä. Se tekee levystä ehkä vähän tasapaksun. Ei muuta kuin kokonaisuutta pohtimaan ja kantta suunnittelemaan. Sille ei löydy moitteen sijaa. 82 Blues News 4/2021 levy tutkailut se nauhoitettiin Finnvoxin studiolla kesäkuun 6. Esimerkiksi Kenny At The Cornerin soolon olisin mieluummin kuullut tällaisena kunnon intensiivisenä sahauksena. Täydennystä toki nauhalta löytyi. Remu Plays Hurriganes kuulosti luotettavammalta. Keikkaohjelmisto koostui luonnollisesti Hurriganesin hiteistä. Tällä ”Making Of” -julkaisulla järjestys on aivan toinen ja minun korvaani raikkaampi. Jälkimmäinen on puolet halvempi. Mutta miksi ihmeessä bändissä on kolme kitaristia. Erityisesti Ile Kallion kitaransoitto on herkkua korville, sillä monet soolot poikkeavat sittemmin julkaistuista. Tällä levyllä on 10 ”Hot Wheelsin” 12:sta kappaleesta. Mukamas uusia kappaleita, vaikka kaikkihan nämä tunnistavat. Se oli yllätys, että bändi kävi Ahvenanmaalla, sillä sikäläisethän kuuntelevat ruotsalaista poppia. Miten ihmeessä demoa mentiin tekemään Suomen kalleimpaan studioon, mutta itse levy tehtiin halvimmassa, Lahden Microvoxissa. No mikä tässä sitten mättää. Kyllähän Remun tuolloinen luottokitaristi Tatu Mannberg on sen verran pätevä, että olisi riittänyt yksinkin, vaikka mies välillä sortuu turhanaikaisiin tilutuksiin ja jonninjoutavaan efektien käyttöön. Olen usein joutunut väittelyyn, mikä ”Hot Wheelsissä” hiukan mättää. No, se on ehkä parempi niin. Oma mielipiteeni (mikäli se ketään kiinnostaa) on vähän kumpaakin. Levyä on jaksanut pyöritellä tiiviisti. Riippuu miltä kannalta sen ottaa. Mutta makuasiahan se on tietenkin. Julkaisijaksi valikoitui pieni mutta laadukas Talsti Records. Soundi on loistava, mutta valitettavasti laulu jää paikka paikoin vähän alle – ei kuitenkaan pahasti. Taustalla on luonnollisesti Shellin bensamittarit. Koska jonkinlainen häveliäisyys Remulla vielä oli, ei hän kehdannut ihan Hurriganesiksi vaihtelevia kokoonpanojaan kutsua. Seuraavaksi velvollisuudekseen hän koki sen, että muutkin saisivat sen kuulla. Tässä taas tuleekin esiin Stanleyn merkitys bändille. Vaikka odotukset eivät olleet hirveän korkealla tämän ”ja taas kerran” Remu Plays Hurriganesin ilmestyessä, niin onhan se monin puolin ihan mainio tallenne. Mukana ovat tietenkin Hurriganesin hitit Get Onista Bourbon Streetiin. Työnimellä ”Rock’n’Roll Star” kulkenut kappale sai sittemmin nimekseen I’m Movin On. Hurriganesin salaisuus oli aikoinaan se, että vaikka trion soitto oli kuinka tanakkaa, sieltä. Remu taisi tapansa mukaan hoitaa asian kertakorvauksena. Kun Hurriganes oli lopullisesti kuopattu 80-luvun lopussa, piti Remun saada pötyä pöytään. päivä. Sääli, että vaikka se on otettu alkuperäiseltä nauhalta, jää se soundiltaan vähän tuhnuksi muihin verrattuna. Poikkeuksena ovat vain intro, Peter Gunn -teema, joka sekin johtaa Hurriganesin Made In Swedeniin ja lopetuksena on Renegadesin Cadillac. alkuperäisiä nimiä ihmetellä. Osa kappaleista kulkee vieläkin rivakammin kuin myöhemmin julkaistulla levyllä. No suoraan sanottuna – subjektiivinen mielipide jonkalaisia ei pitäisi tuoda esiin painetussa sanassa – on kappalejärjestys. Toisaalta Hurriganes oli aikanaan erittäin suosittu myös Ruotsin puolella. Tosin levykannessa sitä ei mainittu. Bändi soittaa napakasti ja Remua vielä kiinnosti laulaa kappaleet suunnilleen niin kuin ne aikoinaankin menivät. Vanha rahasampo oli tietenkin Hurriganesin nimen kaivaminen naftaliinista. Myöskään kunnollisia sanoituksia ei vielä ollut hallussa. Come To The Party (Hot Wheels), Cut My Hand (Trippers Story), Friday Friday (Ridin’ Ridin’), I Can’t The Future (Find A Lady) tai Let’s Get Friend (Kenny At The Corner). On Do You Wanna Dance, Tallahassee Lassie, It Ain’t What You Do, Roadrunner, I Will Stay, Crazy Days, Keep On Knocking ym. Ei ”makeaa mahan täydeltä”. Vaikea kysymys, sillä vastauksia on varmasti yhtä paljon kuin kuuntelijoitakin (tunnetusti ne, jotka eivät edes vaivaudu kuuntelemaan, vastaavat erittäin huono). Ainoastaan pieni otos kuullaan Hurriganesin elokuvassa ”Hot Wheels – Kuumat kundit”. Suomalaisethan ovat olleet vuosikymmenet siinä uskossa, että kappale oli Renegadesin omaa tuotantoa. Sehän on edelleen takuuvarma myyntitykki! Mutta onko tämä nyt sitten hyvä, vai onko tämä huono. Kannen on tehnyt jo pitkään eläkkeellä ollut kuvataiteen ammattilainen Pirkko Hakkila. Nämähän olisivat kelvanneet pohjiksi jo sellaisenaan. Myöhemmin hän tosin on palannut käyttämään Remu & Hurriganes -nimeä. Sehän on yksi suurimpia harvinaisuuksia, sillä sitä ei levytetty koskaan
Oh Rack rokkaa reippasti ja jouhevasti. Nämä eivät ole mitättömiä ansioita. perusfanille se lienee ihan hyvä lisä kokoelmiin. Siinä on pelkistetty draaman kaari. Mutta eihän tämä nyt huonokaan levy ole. Tätä kappaletta ei kai voi pilata millään. Mutta menevät joskus ne viisaatkin vipuun. Nyt keskellä kappaletta soitetaan pätkä Tutti Fruttia. Do You Wanna Dance on ihan hauska karibialais-mausteillaan. Laiskana miehenä en ole vaivautunut tarkistamaan, vaan uskon Veskua. Kappaleesta on tyystin pois se punainen lanka, joka tekisi siitä tarttuvan. Ja levyn päättävän Cadillacin olisi rauhassa voinut heivata saman tien. Siinä pysytään vain olennaisimmassa, eli albumien, alkuperäisten C-kasettien ja singlejen kansissa muutamilla levyetiketeillä höystettynä. Pakolliset ”räkärokit” Get On, Tallahassie Lassie ja Keep On Knockin’ pysyvät vauhdissa mukana, mutta kuulostavat valitettavasti vähän pakonomaisilta. No mikäs siinä, sillä tiedonjyväsiä on ropissut vuosien aikana reippaasti. Nyt jäädään kaahaamaan ympäri kiitorataa. Muut luvut keskittyvätkin ko. Basisti Timo Mann laulaa ihan kohtuullisesti, mutta tunne puuttuu. Varsinainen historiikki muodostuu näiden kautta. Remun ja Cisse Häkkisen yhteistyö oli aikoinaan niin taianomaista, että musiikki lähti lentoon. Mutta varoituksen sanana aloittelijoille sanoisin, että kirja saattaa olla haastava lukukokemus muutenkin kuin painonsa puolesta. Niitä en nyt kuitenkaan lähde erittelemään (lue: en muista mitä), mutta koska aihe on niin tuttu, pistivät ne siellä täällä silmään. Huhut väittävät, että todella hyvää tavaraa olisi luvassa. Eikö kukaan uskalla toteuttaa I Will Staytä kuten se ”Roadrunner”-levyllä soitetaan. Hieman täytyy toki huomauttaakin, sillä tämänhän pitäisi olla ”arvostelu”. Osa stooreista voi mennä yli ymmärryksen, mikäli taustat ovat vieraat. Mutta kyllä se jatkokin kelvollisesti kulkee. Lähtökohdaksi Vesku on ottanut käydä bändin vaiheita läpi levyjen kautta ja niitähän tuli aktiivisella levytyskaudella joka vuosi, vuodesta ’73 aina vuoteen ’84. Nyt sitä ”räjähdystä” joutuu odottelemaan, eikä sitä todellista hurmosta saavuteta, vaikka tempo olisikin kohdallaan. Onhan tämä varsinainen tiiliskivi. Niiden ohessa on esittelyt myös ajankohtaan osuneista singleistä, ulkomaiden (lähinnä Ruotsin) painoksista ja Eurooppaan suunnatusta kokoelmasta ”Hurrigane By Hurriganes”. Mukaan on otettu myös pari live-levyä, ”Live In Stockholm 1977” ja ”Live In Hamina 1973”. Vesku hyvä, Dr. Alkuun käsitellään aikaa ja tilanteita, jotka johtivat kyseisen levyn syntyyn, sitten itse sen levyä ja kappaleita, sen saamia arvosteluja, lehdistön kommentteja ja lopuksi tarkastellaan listasijoituksia. vuoteen, ehkä hiukan edellisen vuoden lopulta saatetaan lähteä liikkeelle ja yleensä joulumyyntiin tähdättyjen levyjen listasijoitukset näkyvät vasta seuraavan vuoden alussa. Ns. Hook ei todellakaan ole englantilainen bändi. Pedanttina miehenä Vesku olisi toki voinut tehdä oikaisuja ns. Tausta on kuin surumarssi Peltoniemen hautajaisista. Oh Baby Doll on ihan hyvä, mutta ei sitä nähtävästi osaa kukaan muu kuin Ile Kallio soittaa sillä tarttuvalla intensiteetillä, joka teki siitä klassikon. Mutta kun painojälki on tosi hieno ja värit kohdallaan, ei lopputuloksessa ole valittamista. Esimerkiksi joku Well Ooh tai Crazy Days vedetään kuin juosten kusten. Tekstikin saattaa vasta-alkajalle olla aika raskasta. Honey Aaltonen VESA VESA KONTIAINEN KONTIAINEN Hurriganes – Albumit 1973–1988 (Bazar, kirja) Jaaha, Kontiaisen Vesku päivittää Hurriganesin historiaa. Jokainen voi itse päätellä, mihin ryhmään kuuluu. Sehän tässä ongelmana onkin, svengin puute. Noina vuosina albumeja kertyi jopa 13. Mikä tässä nyt olisi yhteenveto. Meille alan harrastajalle tämä on tietenkin mielenkiintoinen ja jopa viihdyttävä lukukokemus. Alkujaan koukuttavat kitarariffit katoavat taustahälyksi. Niinpä tällainen lähtökohta olikin Veskulta odotettu, sillä kirja koostuu valtaosaltaan lukuisten asianosaisten haastatteluista eri vuosikymmeninä. Nyt on tilalla vain epämääräistä kohellusta. Mikään kaunokirjallinen teos tämä ei siis ole, mutta vähintäänkin tukeva tietokirja. Bonuksena Kontiainen on ottanut myös Hurriganesissa vuosina ’74–’88 ilmestyneet soololevyt Albertilta, Cisseltä, Ileltä, Remulta ja Jannelta. Sama pätee Bourbon Streetiin, vaikkakin yleisön laulatus ei kotioloissa niin kiinnostavalta kuulostakaan. Hurriganesin esityksen magia siinä ei tosin välity. Vesku sitten sitoo niitä yhteen muutamilla täsmentävillä virkkeillä ja lainauksilla eri lähteistä. Tuskin tämä nyt totaalinen pettymyskään on. hakasulkuihin merkattuina, mutta eihän sitä kaikkea ehdi. Sen jälkeen seuraakin pitkä Blue Suede Shoes -jami, joka kuulostaa paikoitellen jopa rockabillyltä ennen kuin palataan taas perusjytinään. Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Kirja täydentää hienosti Hurriganesin loputtomaksi osoittautunutta historiaa. Kieltämättä jo Hurriganesin keikkaversioissa kappale alkoi aikoinaan laimentua. laiskoille lukijoille: kirjan kuvitus on sivumäärästä huolimatta äärimmäisen niukka. Kontiainenhan tiedetään tilastotieteiden mestariksi, nippelitiedon maisteriksi ja armoitetuksi nauhoitettujen haastatteluiden purkajaksi. Osa on perusteltuja ja osa mielikuvien muokkaamia. Yhtään vesitettyä tulkintaa I Will Staystä en haluaisi enää elämässäni kuulla, mutta se lienee turha toivo. Sääli, että mukaan eivät ehtineet tänä vuonna julkaistut ”Making Of... Hännänhuippuna tulee vuoden ’88 comebackin yhteydessä tehty ”Live At Metropol”. Oletettavasti kaikki ovat Kontiaisen täsmällisyydellä oikein, vaikka joistakin jäi hieman epävarma olo: olikohan tämä näin. Vahvalle kitarariffille perustuva kappale toki kaipaisi vahvasti soitettua kitarariffiä. Käyntiin lähdetään jo paria vuotta aiemmin, bändin perustamisesta ’71. Roadrunner käynnistyy Mannbergin pitkällä kitaraimprovisaatiolla, vähän Jimi Hendrixin tyyliin. It Ain’t What You Do tuo kieltämättä mieleen Hurriganesin alkuaikojen kurittomuuden, jolloin bändi pelkästä mielijohteesta saattoi yhdistellä eri kappaleita huvikseen. Erityismaininta Mannbergille, joka on ottanut soolossaan hienosti huomioon Albert Järvisen soolot 80-luvun alun live-esityksistä. Esimerkiksi itselläni eivät hermot kestäisi moista. Siellä täällä haastatteluissa putkahtelee esiin pieniä heittoja ajankohtiin nähden ja epätäsmällisyyksiä historian suhteen. Se sai raskaammankin rokin svengaamaan. Tätä ei kannata yhdenkään Hurriganes-fanin ohittaa! Honey Aaltonen. Vesa Kontiainen on joka tapauksessa tehnyt ”miehen työn”. Kun Remu vielä örisee omat lisukkeensa laulun päälle, häviää se vähäkin herkkyys. Kovakantisessa järkäleessä on sivuja peräti 559 ja kannettuna se tuntuu painavan lähes tonnin. Olisi masentavaa yrittää tutkia niitä kilometrin pituisena janana kirjan lopussa. Loppuvuodesta kuulemma ilmestyy vielä live-levy ajalta, jolloin Janne Louhivuori toimi bändin kitaristina 80-luvun alussa. Sivuja lukuun kuluu jopa 35, mutta kaikki täyttä asiaa. Kaikki luvut noudattelevat samaa kaavaa. Tavallaan mennään hiukan etäälle itse aiheesta, mutta kiistämättä ne kuuluivat ajan kuvaan. Heti ensimmäisessä luvussa ”Rock And Roll All Night Long” (’73) mennään äärimmäisyyksiin. Remun palvojille se on tietenkin pakkohankinta. Kriittisille Hurriganes-diggareille tätä ei uskalla suositella kuin varauksella. No, keikalla saattoi olla, että saavutettiin. Alkujaanhan näiden piti saada heti ensitahdista yleisö räjähtämään. Oowee-Oohla toimii erinomaisesti, paitsi että Mannin (?) stemmalaulut jättävät reippaasti toivomisen varaa. Myös lähdeluettelot seuraavat joka kappaleen lopussa, mikä onkin inhimillistä niitä lukijoita kohtaan, jotka niistä ovat kiinnostuneita. Blues News 4/2021 83 levy tutkailut löytyi aina ilmaa. Nehän ilmestyivät vasta vuosikymmenten jälkeen niiden äänittämisestä. Hot Wheels” ja ”Hamina – Helsinki All Night Long”. Pitkitetyt introt Get Onissa ja Keep On Knockingissa ovat varmaan toimineet paikan päällä, mutta levyllä ne kuulostavat aavistuksen pitkäveteisiltä. Ja toiseksi, huomautettakoon ns