vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: LARRY MCCRAY LARRY MCCRAY HOEDOWN HOEDOWN HIGHWAY HIGHWAY Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: TITUS TURNER TITUS TURNER JOHN LEE HOOKER JOHN LEE HOOKER NIMMAREISTA JULISTEISIIN! NIMMAREISTA JULISTEISIIN!. vuosikerta N:o 316 (4/2022) Hinta 7,50 € 55. Kannat kattoon! / Kannat kattoon! / Does London give a damn, osa 2 / Does London give a damn, osa 2 / Cadillac Cadillac / Divarien helmiä / Divarien helmiä Sokeaa bluesia / Sokeaa bluesia / BN lukee kirjallisuutta / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut BN lukee kirjallisuutta / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut N:o 316 (4/2022) Hinta 7,50 € 55
Albumi on tehty Joe Bonamassan ja Josh Smithin Keeping The Blues Alive -merkille heidän tuottamanaan ja markkinoimanaan. – Asun edelleen Michiganissa, mutta levyyhtiöni on jäänyt taka-alalle. Joe ja Josh luulivat aluksi, että heidän pitäisi kirjoittaa minulle kappaleet, mutta ei, minulla oli niitä paljonkin varastossa. Joe Bonamassa, Warren Haynes, Joanna Connor ja Reese Wynans. Olet kai jo tehnyt pitkään omia kappaleita. Levy-yhtiöillä oli, erityisesti ennen vanhaan, tapana ottaa päätösvalta kaikesta levyntekoon liittyvästä. Perustin oman levy-yhtiön, koska halusin kontrollin itselleni. Hän syntyi 5.4.1960 Magnoliassa, Arkansasissa yhdeksänlapsisen perheen toiseksi nuorimmaisena. Larry sai kitarasoiton opetusta siskoltaan Claralta, joka perehdytti häntä myös bluesin saloihin. Artisti pistää itsensä likoon ja etsii uusia tapoja ilmaista itseään muistaen aina, mistä on lähtöisin ja mitkä ovat hänen juurensa. Pitkän ystävyyden ansiosta on helppo luottaa toiseen, ja on aina helpompi luottaa esimerkiksi tuottajana sellaiseen kaveriin, jolla itselläänkin on soittotaito, kuin sellaisiin, jotka eivät itse soita. Joe on nyt nelissäkymmenissä ja samoin Josh, jonka tunsin jo kun hän oli 13-vuotias. Heillä on ”hyvät” korvat – tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Josh Smith tuotti sen Joen kanssa. Samat herrat ovat myös Larryn vanhan ystävän Joanna Connorin ”4801 South Indiana Avenue” -levyn takana. – Kyllä, olen julkaissut Carl Weathersbyn CD:n (2009) ja neljä omaani: ”Believe It”, ”Larry McCray”, ”Live On Interstate 75” ja ”The Gibson Sessions”. Epäilemättä viime vuosien suurinta nostetta uralleen Larry on saanut uusimmalla levyllään ”Blues Without You”, jolla ovat mukana vierailijoina mm. Ryhdyin yhteistyöhön Joe Bonamassan kanssa. Minulla on esiasteen diabetes, ja jos muutan elintapojani, syön oiken ja niin edelleen, voin välttää sen, että siitä kehittyy diabetes. Tämä festivaali vaikuttaa mukavalta ja yleisöä on paljon. Haastattelussa Larry kertoo hiljattaisista tekemisistään ja valittelee, ettei pystynyt antamaan aivan parastaan johtuen käsija olkapääkivuistaan. Carl Weathersbyn levyn lisäksi olin ajatellut julkaisevani muidenkin artistien levyjä, mutta tiedäthän, etteivät asiat aina suju suunnitelmien mukaan. – Toivottavasti. TUOREITA KUULUMISIA TUOREITA KUULUMISIA Hienoa, että saimme sinut esiintymään tänne Puistobluesiin. Kitaransoittoon on tarttunut vaikutteita myös niin Jimi Hendrixiltä kuin Allman Brothersilta. Hän otti minuun yhteyttä ja pyysi käymään. Istuimme alas ja soittelimme vähän yhdessä ja sitten menimme studioon ja teimme levyn ”Blues Without You”, joka julkaistiin tänä vuonna. Halusin tehdä asiat omalla tavallani ja pitää kontrollin itselläni. Viimeksi tavatessamme olit saanut oman Magnolia Recordsisi käyntiin. Joen tapasin hänen ollessaan parikymppinen. Tämä oli Larryn toinen Suomen-visiitti. Vaikutteensa Larry sai siskoltaan, veljiltään ja kolmelta Kingiltä: B.B. 4 Blues News 4/2022 KARI KEMPAS L arry McCray on ollut omien sanojensa mukaan tien päällä yli 40 vuotta. Paul Coch, joka oli managerini 34 vuoden ajan, menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 2021. Olen ollut tien päällä jo 40 vuotta – se on pitkä aika. Hän on yhdistänyt traditionaaliseen bluesiin soul-, funkja rocksävyjä ja lisännyt oman kädenjälkensä keitokseen. Olen tuntenut heidät molemmat jo pitkään. Debyyttialbuminsa ”Ambition” McCray teki Virgin-yhtiön omistamalle Pointblank-merkille 1990. Perhe muutti vuonna 1972 Saginaw Michiganiin ja Larry aloitti keikkailun veljiensä Carlin ja Steven kanssa paikallisissa klubeissa. Teen siellä vain omia juttujani ja käytän studiotani vain työkaluna ja työtilana. Toki on sellaisiakin hyviä tuottajia, jotka eivät itse soita. Oliko sinulla materiaalia valmiina levyä varten. Se helpotti levyn tekoa. Sen artisteihin kuului myös Albert Collins, jonka kanssa Larry alkoi keikkailla laajemmin. Kingiltä, Albert Kingiltä ja Freddie Kingiltä. Silloisen vierailun yhteydessä tehty haastattelu löytyy Blues Newsin numerosta #269 (5/2014). Olen 62-vuotias, joten joskus kuitenkin ajattelen, että parhaat vuodet ovat jo takanani. – On mahtavaa olla täällä. LARRY MCCRAY Bluesmiehen uusi tuleminen Bluesmiehen uusi tuleminen ja halusin tehdä asialle jotain. – Viime tapaamisemme jälkeen on tapahtunut muutenkin paljon. Seuraavaksi julkaistun ”Delta Hurricanen” (1993) tuotti maineikas Mike Vernon. Edellisen kerran hän kävi vuonna 2013 Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä. – Kyllä, ja teen niitä edelleen. Ennen vanhaan jaksoin vetää koko illan keikan täydellä energialla, mutta olen huomannut, että minun iässäni pitää jo ottaa vähän iisimmin. Sekä Larry McCray että Joanna Connor nähtiin Puistoblues-festivaalin lavalla kesällä 2022 ja epäilemättä nousujohteista uraa tulee riittämään jatkossa molemmille. Larry on loistava kitaristi, mahtava tunnepitoinen laulaja ja taitava laulunkirjoittaja, joka lauluissaan pystyy kertomaan oleellisen niin omasta kuin muidenkin elämästä ja kokemuksista. Larryn muita levymerkkejä ovat olleet Atomic Theory, House of Blues, DixieFrog, JSP, Charisma sekä oma Magnolia Records, jolle hän on tehnyt neljä albumia. Ehkä niistä syntyy vielä toinenkin levy. Levyn tekeminen oli minusta oikein mukavaa ja helppoa. Carl on kai muuttanut jo joitakin vuosia sitten takaisin Chicagoon asuttuaan useita vuosia Austinissa Teksasissa
TRIBUUTTI-ILTA TRIBUUTTI-ILTA ELVIS PRESLEYLLE: ELVIS PRESLEYLLE: ROCK-OLA ROCK-OLA MASA SALORANTA MASA SALORANTA PETE NÄSMAN PETE NÄSMAN THE RELICS THE RELICS MALMITALO MALMITALO Ala-Malmin tori 1 Ala-Malmin tori 1 Helsinki Helsinki Liput 21,50 € Liput 21,50 € www.lippu.fi www.lippu.fi Finnish Blues Society Finnish Blues Society ylpeänä esittää: ylpeänä esittää:
Siellä oli meneillään bluesjamit, joita jäin seuraamaan. sellaisissa pubrockbändeissä kuin Ducks Deluxe, Help Yourself ja The Tyla Gang. Olen edelleen hyvin kiinnostunut tästä aiheesta, ja voisin puhua siitä pidempään kuin jaksaisit kuunnella. Pete kulki jälleen ympäriinsä listan kanssa kyselemässä paikalla olijoilta, haluavatko he soittaa. Ken soitti myöhemmin bassoa mm. Esimerkiksi The Blues Kitchen, jolla on tällä hetkellä kai kolme ravintolaa Lontoossa, on enemmänkin bluesteemainen ruokaravintola, jossa on toisinaan myös livemusaa. On hienoa nähdä, kuinka monet nuoremmat The Black Cat Bones 1964, ylemmässä kuvassa Ready Steady Win! -ohjelmassa. Toimin luennoitsijana 25 vuotta, ja uratikkaat veivät minut ennen pitkää graafisen suunnittelun osaston johtajaksi. Yksi hyvä jamipaikka silloin oli The Railway Tavern West Hampsteadissä. Tehtäviäni oli tutkia ja kirjoittaa oppimisesta ja siitä, miten korkeakoulujen opettajat voisivat tehostaa opiskelijoidensa oppimisvalmiuksia. – Pääsin sitten opettamaan taidekorkeakouluihin ensin osa-aikaisesti ja lopulta täyspäiväisesti. huom.: The Railway on legendaarisen Decca Studiosin naapurissa edelleen sijaitseva pubi, jossa toimi lähes koko 1960-luvun ajan yhtä tarunhohtoinen Klooks Kleek -klubi.) – Aloin tutustua jamien myötä sitten myös lukuisiin upeisiin soittajiin, joista monet ovat skenessä edelleen mukana. Osasin silloin vain noin kolme sointua enkä juurikaan laulanut, mutta siitä se lähti. Muddy Watersin ja Rufus Thomasin ohjelmistoa. Jacksonin kavereidensa kanssa 1963 perustama The Black Cat Bones erikoistui bluesiin ja R&B:iin ja soitti mm. Kieltäydyttyäni ehdottomasti hän vastasi: “mutta sinä tulet kyllä takaisin”. Voisin yrittää löytää sinulle joitain vanhoja valokuvia bändistä. Valitettavasti Ken kuoli syöpään kymmenisen vuotta sitten. Olin kiinnostunut graafisesta alasta, ja yhden yliopistovuoden jälkeen siirryinkin opiskelemaan sitä The Royal College of Artiin. Mutta: menin siis Peten jameihin uudelleen, ja silloin soitinkin ensimmäistä kertaa julkisesti pariinkymmeneen vuoteen. Mutta on pieni ihme, että se on onnistunut pysymään pystyssä alueella, jossa vuokrat ovat taivaissa ilman, että se on menettänyt sieluaan kaupallistumalla liikaa. Lopulta kyllästyin jossain määrin kyseisen oppiaineen opettamiseen ja kiinnostuin enemmän oppimisesta sinänsä. (Toim. Kaikki me nuoret kitaristit halusimme olla Keith Richards. mukaan ITV-tuotantoyhtiön järjestämään televisioituun talenttikilpailuun Ready Steady Win!, jonka tavoitteena oli vaatimattomasti löytää uusi Beatles. Itse asiassa Help Yourselfin yhden albumi nimi oli ”The Return Of Ken Whaley”. Satuin kulkemaan sellaisen paikan ohi kuin The Plough ihan lähellä The British Museumia. – Isäni oli tiedemies, ja minulta vähän odotettiin samankaltaista uraa. Silloin 18-vuotiaana vaihdoin Harmony Meteorini akustiseen Epiphone Texaniin, joka on minulla edelleen. Valmistuttuani tein töitä graafisena suunnittelijana pari vuotta ja senkin jälkeen freelancerina. – Sinä kertana tutustuin varsinaisesti Peteen ja hänen vaimoonsa Suehen, jotka vetivät todella paljon jameja siihen aikaan eri paikoissa. En ollut ollut erityisen tietoinen, että jameja on ylipäänsä olemassa, ehkä siksi että olin ollut pitkään poissa kaupungista, mutta pidin todella paljon näkemästäni. Olin siihen mennessä ehtinyt ostaa sähkökitaran, ensimmäiseni sen jälkeen, kun The Black Cat Bonesin hajottua en enää ajatellut tarvitsevani sellaista. Sen jälkeen aloinkin käydä niissä yhä enemmän. – Ehdottomasti. Itsekin hankin kitarakseni Harmony Meteorin, koska Keith soitti sellaisella. The Blues Barin perustamisen aikoihin vastaavia paikkoja ei ollut Lontoossa lainkaan, vaikka satunnaisia jameja ja tietysti keikkoja järjestettiinkin. – Olin itse vain muutaman vuoden nuorempi kuin Rollareiden soittajat, joten heihin pystyi luontevasti samaistumaan. Kyseisellä ANB:lla onkin ollut aivan keskeinen rooli Lontoon bluesskenen uudessa kukoistuksessa ihan perustamisestaan 1993 alkaen, eikös niin. Pete oli muuten myöhemmin tekemisissä paljonkin Ain’t Nothin’ But the Blues Barin ja sen perustajien kanssa. Jameja The Ploughssa veti silloin Pete Boulter, joka on edelleen aktiivinen bluesskenessä. 12 Blues News 4/2022 jälkeen koko kansakunta oli kertalaakista tietoinen tästä heti seuraavana aamuna otsikoissa beatlemaniaksi nimetystä ilmiöstä. Mutta lyhyesti: luentosalissa ei välttämättä opita paljonkaan, vaan oppiminen on verbi! TOINEN TULEMINEN TOINEN TULEMINEN – Muutimme vuonna 1993 vaimoni kanssa takaisin Lontooseen. Erityisesti koillis-Lontoon alueella ahkerasti keikkaillut yhtye pääsi mm. Niitä otti erityisesti koulukaverimme Ken Whaley ja joskus hänen valokuvaajaisänsä, jonka etunimeä en nyt muista. – On myös aika liikuttavaa, kuinka jameissa käyvät nuoremmat, jopa vain parikymppiset soittajat tuntuvat kokevan tiettyä kunnioitusta myös minua kohtaan, kun kuulevat minun nähneen aikoinaan livenä Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin kaltaisia legendoja ja jopa soittaneen Champion Jackin kanssa. Vaimoni kannustikin minua ottamaan kitarani seuraavalla kerralla mukaan. – Seuraavalla kerralla tulin paikalle vaimoni kanssa. 90-luvun alussa alue oli hämäräperäisempi, ja Sohon vanhasta hengestä oli vielä enemmän merkkejä jäljellä. – Yhtye kuitenkin hajosi 1965, kun koulut alkoivat olla käyty ja tuli ajankohtaiseksi hakeutua joko opiskelemaan tai töihin. Viimeinen työpostini oli olla oppimisen kehittämisen johtava professori Middlesexin yliopistossa. Bones teki kylläkin yhden reunion-keikan Walesissä 2002
Ja heidänkin irtiottonsa onnistui vasta jenkkilevytyssopimuksen ja USA:han siirtymisen myötä. – Monet muusikot sanovat soittamisen syyksi kouluarvosanojensa jyrkkään alamäkeen. Joten musiikki auttoi minua pääsemään eroon työn orjuudesta! Olet myös levyttänyt ja jamien lisäksi keikkaillut paljon eri kokoonpanojen kanssa. Blues News 4/2022 13 soittajat, jotka ovat tulleet bluesin pariin Joe Bonamassan, Stevie Ray Vaughanin ja vastaavien kautta, löytävät vähitellen myös ne todelliset pioneerit. Paraikaa soitannassa olevan bossa nova -klassikon aikana bändin laulajan kouraan saattoi yleisöstä ilmaantua lappu, jossa toivottiin seuraavaksi ihan mitä tahansa, vaikkapa Slayeriä. – Bisnesenglannin opettaminen alkoi kuitenkin lopulta syödä sielua vähän liikaa, ja ensimmäinen avioliittonikin alkoi olla viimeisillään. Olisin halunnut palata Yhdysvaltoihin, mutta ilman viisumia sinne ei ollut asiaa, kun uuden opiskelupaikankaan hakeminen 34-vuotiaana ei enää houkutellut. Suvussa oli puoliammattilaisia muusikoita. – Muutama vuosi coverbändeissä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa riittää. Takaisin lähtöruutuun, tai ainakin lähes: musaskeneä ei Dragon eteläbrasilialaisessa synnyinkaupungissa Porto Alegressa ollut nimeksikään, joten Sao Paulon valot ja äänet olivat LA:n jälkeen se vähiten huono vaihtoehto. Internetin tulon myötä nopeasti kasvava kansainvälinen bisnes tarjosi kuitenkin neljän Kalifornian vuoden aikana sujuvan englanninkielen taidon hankkineelle nuorelle miehelle uuden lukratiivisen uran kielenopettajana silloin kovasti kansainväistymiseen pyrkivälle brasilialaisliike-elämälle. – Suunnilleen 90-luvun puolivälistä alkaen jälleen, kyllä. Ensimmäinen instrumentti löytyi veljeni hylkäämästä nokkahuilusta. Ainoa kansainvälisesti menestynyt sikäläinen rockbändi oli 90-lukuun mennessä ollut Sepultura. Tämä alkoi tuntua pidemmän päälle vähän raskaalta. Tällä hetkellä, kun pandemiasta on alettu päästä, niin Jackson & Morgan -kokoonpanomme tekee keskimäärin pari keikkaa kuussa. Keikka päättyi aina yhden maissa yöllä, ja yökahvilla käyntimme jälkeen sain aina kyydin kotiin yhdeltä soittajista. En halunnut jäädä jenkkeihin pyörimään laittomana siirtolaisena, jollaisena mahdollisuudet esimerkiksi levytysuralle olivat minimaaliset: mikään amerikkalainen levy-yhtiö ei sainaisi bändiä, jossa olisi mukana yksikin työluvatta oleva soittaja. Isomman vakituisen bändin pyörittäminen edellyttäisi tätä nykyä ehkä liikaa säätöä treeneistä keikkojen hankkimiseen. Pian hän totesikin 17-vuotiaana olevansa täystyöllistetty ja ihan kohtuullisesti tienaava ammattimuusikko. Sitten oivalsin, että eläkekertymäni oli jo kasvanut sen verran hyväksi, että voisin itse asiassa jäädä varhaiselle eläkkeelle keskittyäkseni niihin asioihin, joista eniten pidin. KOHTI UUTTA, ”VANHAA” MAAILMAA KOHTI UUTTA, ”VANHAA” MAAILMAA Brasilialainen erikoisuus on ollut, että aikoinaan Italiasta maahan emigroituneiden siirtolaisten jälkipolvillakin oli automaattinen oikeus Italian passiin, eräänlaisena kompensaationa siitä, että “vanha maa” ei ollut aikoinaan kyennyt tarjoamaan tulevaisuutta isolle osalle kansalaisistaan vaan ajanut heidät muille maille kultaa vuolemaan. Se lensi kuitenkin nopeasti nurkkaan, kun rakkaussuhde rumpuihin syttyi 13-vuotiaana Led Zeppelinin ja muiden vastaavien myötä. BORN TO BOSSA. Ennen leikkaustani keikkailin jopa kaksi, kolme kertaa viikossa. Alkoi taas tuntua siltä, että tulevaisuus on jossain muualla kuin Brasiliassa, jota eräs soitonopettajanikin oli kutsunut muusikoiden hautausmaaksi. Ne on helppo viedä keikalle viinibaarien kaltaisiin pikkupaikkoihin, kun ei tarvitse järjestää treenejä tai muuta suuremmin etukäteen. Näin tapahtuikin vuonna 2010. Joka perjantaiaamu puoli yhdeksältä oli sitten yliopiston johdon kokous vararehtorin kansliassa. BORN TO BOSSA. Olin koko sen ajan hänen kyydissään ja pääsin kotiin vasta kolmen maissa. – Olin pienestä pitäen musiikin ympäröimä. Sekä The Bluesprits -yhtye että edelleen aktiivinen duoni klarinetisti Bob Morganin kanssa ovat levyttäneet. Perustoimeentulon tuovan keikkatahdin rakentaminen olisi vienyt vähintään kuukausia. Intensiivistä opiskelua, verkostoitumista ja koulussa muodostettuja bändejä ja demostudiokeikkojen soittamista kesti aina yksi viisumi per vuosi kerrallaan. Marraskuinen alkukesän iltapäivä vuonna 2004: Felipe Drago parkkeeraa hetken mielijohteesta autonsa Sao Paulon vilkkaalle musiikkikauppakadulle, kävelee sisään liikkeeseen ja ostaa itselleen ensimmäisen rumpusettinsä vuosiin. Vuosia keräämiensä säästöjen avulla Drago löysi itsensä lopulta vuonna 1994 Los Angelesista Musicians Instituten opiskelupaikan mahdollistamalla opiskelijaviisumilla. EU-maan passi mahdollisti tuona Brexitiä edeltävänä aikana vapaan pääsyn Britanniaankin myös Dragolle.. – Neljän opiskeluvuoden jälkeen alkoi paluu Brasiliaan näyttää parhaalta vaihtoehdolta. Olen syntynyt 1970, ja kotona soi jatkuvasti radio, josta silloin 70-luvulla kuului bossa novan, samban, chorinhon, argentiinalaisen tangon ja muiden lattarityylien lisäksi kaikkea muutakin sekaisin, muun muassa jazzia ja angloamerikkalaista poppia. Mutta oikeastaan vasta kun Kiss saapui maahan kiertueelle ja näin heidät teeveessä, tiesin mitä haluan tehdä! – Muistan lauleskelleeni jo noin viisivuotiaana radiosta tuttuja biisejä kotona äitini kanssa. Mutta ennen kuin pääsin kotiovelle Finsbury Parkissa, hänen täytyi työkseen kerätä turkkilaista leipää eri yöleipomoista matkan varrelta. Top 40 -bändiskenessä oppi nopeassa ajassa mitä vaaditaan soittajan leivässä pysymiseksi: ennen kaikkea ketteryyttä ja tilannetajua. Minun tapauksessani ne eivät alun perinkään ehtineet olla kummoisia! OPPIRAHOJA JA AMMATTILAISUUTTA OPPIRAHOJA JA AMMATTILAISUUTTA Koulun päätyttyä ja joitakin kuukausia ennen yliopiston pääsykokeita, joihin Drago oli ollut vanhempien patistamana menossa, oli kaverin keikkailevassa baaribändissä rumpalin paikka vapaana. Mutta itse asiassa suunnittelin Tpaidan baarin 25-vuotisjuhlan kunniaksi 2018! KAIKKI PAITSI BLUES ON TURHAA KAIKKI PAITSI BLUES ON TURHAA – Kun olin vähän yli 60, soitin torstai-iltaisin pienen kokoonpanon kanssa bluesia Greek Streetillä Sohossa paikassa nimeltä Jazz After Dark. Sitä kesti kuusi–seitsemän vuotta, kunnes luovuin siitä jouduttuani leikkaukseen ja sairauslomalle joksikin aikaa. Näitä albumeja ei valitettavasti ainakaan vielä löydy suoratoistopalveluista. Keikkarumpalin ura olisi kuitenkin pitänyt aloittaa uudessa ympäristössä nollasta. Hän on vain minuutteja aiemmin tehnyt nopean päätöksen ja irtisanoutunut hyvän toimeentulon jo vuosia taanneesta englanninopettajan työstään. Unelmani tähteydestä hard rock -bändin rumpalina ei tuntunut kovinkaan todennäköiseltä toteutua Brasiliassa. Sitä soitettiin sitten seuraavaksi, ei puhettakaan. – En itse käynyt The Blues Barissa ihan sen alkuvaiheessa, mutta myöhemmin kyllä todella paljon, ja 2010 päädyin jopa itse vetämään siellä säännöllisesti jameja. Mutta olen tälläkin hetkellä mukana muutamassa satunnaiskokoonpanossa
Olisi pitänyt aktivoitua taas sillä saralla enemmän uudestaan. Tytär käy koulua täällä, mutta pojalla on jo oma elämä Suomessa. bändin soittajien palkanmaksajana toimiminen byrokratioineen oli aikaa vievää, joskin myös hyvin opettavaista. Hän mm. TO KILBURN TO CAMDEN TO... sellaisia myöhemmin muualta tutuksi tulleita nimiä kuin musiikkiteatteria nykyään tekevä Mikko Vihma, Hannu Lepola (Rajattomat), Jukka Eskola ja Jay Kortehisto. keikkailee siellä Prairie Plants -bändinsä kanssa. Bad Eyen viimeinen varsinainen aktiivivuosi oli 2007. 16 Blues News 4/2022 milloin voi soittaa uudestaan ja soitin silloin takaisin. Silloin mukana ollut Lenni-Kalle Taipale valitettavasti innostui ja alkoi rikkoa kiippariaan spontaanisti. Mottomme on aina ollut: nyt eikä myöhemmin. – Perussettiin kuului Lynyrd Skynyrdiä, Beatlesiä, Aretha Franklinia ja vaikka mitä. Yrittäjänä ja mm. Ventovieraatkin Ihmiset tykkäävät jutella täällä leppoisia, ja monet ulkona ja tapahtumissa käyvät tuntuvat olevan enemmän meidän ikäisiä kuin Suomessa. Asuimme ensin Kilburn High Roadin varrella, mutta nyt kortteeri on Camden Townissa. Oli tietysti rankkaa jättää valmis elämä, mökit, ystävät, isovanhemmat ja muu, ja päätös vaati kypsyttelyä. Se oli huono idea, mutta onneksi saimme toppuutetulta häntä! Se kitarastuntti jäi siihen yhteen kertaan. Se toteutuu tällä hetkellä parhaiten opettamalla musaa netitse, sekä tänne että Suomeen. – Olen kuitenkin päässyt täällä myös keikkailun makuun: pääsin mukaan Redriffenimiseen classic rock -bändiin viime vuoden lopulla. Mieliin oli jäänyt kytemään myös ajatus pysyvästä muutosta maahan. Perhe kävi tämänkin jälkeen Englannissa useita kertoja vuodessa musaja muitakin mestoja kiertäen. Kotona oli myös pieniä lapsia, joten painopisteen vaihto oli luonteva tehdä. Mikko oli sen ajan kaupungissa vapaaherrana käyden katsomassa paljon livekeikkoja ja treenaten myös paljon kitaraa pitkästä aikaa. Laulusolisteja oli aina kaksi: miesja naisäänet. Brexit nopeutti perheen yhteisen päätöksen tekoa: muuttaminen ja jääminen oli monin tavoin helpompaa vielä, kun Britannia oli osa EU:ta. Nautimme joka sekunnista, ja toistaiseksi ei ole suunnitelmia palata Suomeen, vaikka käymmekin siellä säännöllisesti. – Oma asunto täällä on ostettuna, ja ajokortit, vakuutukset ja sen sellaiset on hankittu. – Noin 12 vuoden jälkeen, kun on tehnyt kolmesta neljään keikkaa viikossa, niin alkoi vähän jo väsyttää. TO KILBURN TO CAMDEN TO... Mutta muuten ei todellakaan. Ja sitten ajan kuluessa luuri soikin vähitellen entistä harvemmin. Eri kokoonpanoyhdistelmiä ja ohjelmistoja oli olemassa eri käyttötarkoituksia varten: rokkitrio, hääpumppu ja isompi bändi torvisektion kera. Jatkuva keikkailu on kuitenkin kovaa työtä, ja keikkojen myynti on aina ollut haastavaa Suomessa. Ain’t Nothin’ But the Blues Barissa tulivat silloin tutuksi. Viisikymppisinä halusimme tehdä jotain uutta. Suomessa myyntiin meni soittamisella tienattu omatalo ja suunnilleen kaikki muukin, ja lähtö toteutui elokuussa 2020. Malmivaaran perhe asui Lontoossa ensimmäistä kertaa jo vuonna 2017 Mikon vaimon Kirsin puolen vuoden työkeikan vuoksi. Englannissa oppilaiden löytäminen täytyi aloittaa nollasta, ja vanhoilla säästöillä mennään vielä toistaiseksi, mutta oppilasmäärä on ollut lisääntymään päin. Mikon vaimo Kirsi Malmivaara oli pitkään Bad Eyen toinen solisti. Mutta Bad Eyessa oli aina hyviä muusikoita. Myös jamit mm. Musalla on täällä paljon vanhempi historia: seiskavitosetkin ovat usein rockja popfaneja. Senkin jälkeen se teki pistokeikkoja vuosittain aina 2020:een asti, jolloin korona muuttikin melkein kaiken. Mutta Zoom auttaa yhteyksien pidossa Suomeen. Tulin ehkä myös vähän laiskaksi, kun puhelin oli soinut, ilman että tarvitsi itse enää kontaktoida keikkapaikkoja. – Suomikahvia ja salmiakkia on ollut vähän ikävä. Bad Eyen koko vaihteli kolmesta noin kahdeksaan. On ollut tosi mahtavaa päästä taas soittamaan livenä ihmisille! Ostin täällä myös pakettiauton, ja suunnitelmissa on alkaa tehdä PA:n vuokrausta ja miksausja roudaushommaa Malmivaara funkeimmalla Bad Eye -kaudellaan. Showelementtejäkin oli mukana, diskosetin yhteydessä päässä oli peruukkeja ja niin edelleen. Bändin riveissä nähtiin eri aikoina mm. Tuntuu ihan, että nuorruin, kun muutetttin tänne. Entä onko tullut koettua mitään isompia kulttuurishokkeja. Kerran rikoin keikalla suunnitellusti kitaran showmielessä, se kun näyttää aina niin hyvältä. Sen kanssa esiinnymme ympäriinsä tällä hetkellä parin keikan kuukausitahdilla. Joka keikka piti myydä erikseen, ei ollut esimerkiksi mitään könttädiilejä. – Täällä missioni on toistaiseksi lähinnä tienata sen verran, että selviää hengissä. Aiemmin hankittu musiikinopettajan pätevyys avasi mahdollisuuden keskittyä enemmän opettamiseen ja tehdä vähemmän keikkoja. Suomeen paluun koittaessa into soittamiseen oli taas entistä suurempi
Sovitus on poimittu Renegadesin monta kertaa keikoilla kuullusta versiosta. Yleensä Suomessa suositut laulut ovat länsinaapurien makuun turhan itäisiä, mutta nyt jysähtää. MARRASKUU 1964 MARRASKUU 1964 Tiistaina 3. marraskuuta. Yhtyeiden jäsenet tutustuvat ja kuuntelevat toistensa kappaleita. lokakuuta. marraskuuta Nuorten tanssihetkessä. JOULUKUU 1964 JOULUKUU 1964 Tukholmalaisen The Hep Starsin laulusolisti Svenne Hedlund kuuntelee ”Nordisk Skivdisk” -nimeä kantavaa radio-ohjelmaa, jossa soitetaan naapurimaissa suosittuja kappaleita. Bad Babyn sekä Do The Shaken Kulttuuritalon äänitysstudiossa. Hep Stars soittaa Cadillacin ensi kertaa elävän yleisön edessä Mjösjöbyssä joulun välipäivinä. lokakuuta Renegades soittaa Bio Bristolissa muun muassa tanskalaisen The Defendersin kanssa. Vuosien 1965 ja 1966 aikana The Renegadesin omakseen muokkaama Vince Taylorin vauhtisävellys päätyi Etelä-Eurooppaan, Etelä-Amerikkaan ja Australiaan asti – sekä kohosi alan klassikoksi, joka ei unohdu. Samaan aikaan Shamrocks menee Tukholmassa studioon ja levyttää Cadillacin. Erityisesti Renegadesin laulaja Kim Brown mutta myöskään yhtyeen muut jäsenet eivät ole varmoja, kannattaisiko Cadillac pistää ensimmäisenä purkkiin, jos Scandia-yhtiö tarjoaa yhtyeelle levytysmahdollisuutta. Shamrocks tuo ja luo anelevaa, astetta dramaattisempaa henkeä tulkintaansa britteihin verrattuna ja lisää loppuun myös lennonmccartneymaista laulamista. Myös muut Renegadesin kanssa samoilla keikoilla olevat ulkomaalaisyhtyeet ovat korvat höröllään. marraskuuta Renegades levyttää Cadillacin, singlen B-puolelle tulevan Bad CADILLAC Klassikko tien päällä Klassikko tien päällä Hep Stars ottaa Hedlundin löydön keikkaohjelmistoon. Hän painuu saman tien PUB:n eli paikallisen Stockmannin levyosastolle ja löytää levyn sieltä. Sen nimikkokappale komeilee kärjessä Yleisradion Kahdeksan kärjessä -listaohjelmassa. Loppukuusta alkavat Renegadesin ensialbumin nauhoitukset äänittäjä Jouko Aheran johdolla Kulttuuritalolla. Jenkkijulkaisu Cash. Käy miten käy, Renegadesit ja Shamrocksit sopivat, että jälkimmäinen bändi voi levyttää Cadillacin bändin palattua Ruotsiin. Renegades saapuu tänne Turun kautta ja esiintyy ensi kertaa maassa Helsingin Stockmannilla perjantaina 2. Sitä myydään hintaan kuusi markkaa ja rapiat. Lauantaina 10. Yhtye on pyrkinyt Hampuriin, jossa moni brittiyhtye tienaa leipäänsä, mutta jäänyt valinnoissa rannalle kun lähtijöitä on enemmän kuin vapaita soittopaikkoja kaupungissa. Blues News 4/2022 21 PETRI LAHTI H elsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1964 levytetty Cadillac on yksi levinneimmistä suomalaisäänitteistä kautta aikain. Loppuun lisätään ”woah-oh-oh, Cadillac, yeah-ah-ah-Cadillac!” -huudot. ”Tukholman Beatles” -lempinimeä kantava nelikko on ollut Suomessa jo kesällä 1964. Sen jälkeen luopiot saavat seurakseen keikkapaikkoja kiertämään neliapilat, Ruotsin Huddingesta kotoisin olevan The Shamrocksin. Cadillacin säveltäjiksi on merkitty yhtyeen kaikki jäsenet: Brown-Gibson-Johnson-Mallett. LOKAKUU 1964 LOKAKUU 1964 Birminghamilaisen The Renegadesin ulkomaanvalloitus alkaa. Iltapäivän kahden soiton ohjelmistossa on lähinnä takavuosien rock’n’roll-kappaleita, mutta repertuaarissa on myös Cadillac, joka aiheuttaa huomattavan väkeviä tuntemuksia keikkakuulijoissa, joita tavaratalo arvioi olevan paikalla yli 500. Hedlund kuulee The Renegadesin Cadillacin ja innostuu. Vaikutteita ja kokonaisia kipaleita pallotellaan edestakaisin. Yhtye pitää Renegadesin esitystä turhan löysänä. Hedlund ja kumppanit nostavat tempoa ja tiivistävät tulkintaa. Helsingissä työharjoittelussa oleva Keith Mallett on tutustunut manageri Leo ”Leksa” Heinoseen. Scandia KS 563 ilmestyy 17. Kauppa alkaa käymään lujaa. Renegadesin ”Cadillac”-albumi ilmestyy ensimmäisenä Suomessa pop-yhtyeen tekemänä pitkäsoittona. Televisiossa Cadillac soi ensi kertaa 24. Mallett sopii Heinosen kanssa, että yhtye, jossa hänen Ian-veljensä soittaa bassoa, tunnustelee markkinoita tuntemattomassa Suomessa
Sen kuvakannessa ei komeile loistoauto, vaan bändin keikkakulkimeksi remontoima GMC makuuvaunuosastoineen. Kiirunalainen The Shanes yrittää levyttää Cadillacia, mutta kitaristi Staffan Berggren ilmoittaa viime hetkellä, ettei pidä koko kappaleesta eikä suostu soittamaan sitä. Valituksi tulee Hep Starsin versio, jota on pohjustettu taitavasti. Cadillac-single on myynyt puolessatoista kuukaudessa Suomessa 5 541 kappaletta. Cadillac on nyt myös Norjassa. TAMMIKUU 1965 TAMMIKUU 1965 Kiiltävä General Motorsin laatuauto evineen ei ole muuttunut itäraudaksi, kun Raittisen veljekset levyttävät kappaletta noveltyhengessä Mosse-nimellä Neitsytpolun Elektrovoxstudiossa, vaan kyse on tällä kertaa hevosesta. maaliskuuta ja yhtyeen suosio räjähtää. Renegadesin Cadillac ilmestyy nyt Hollannissa Artone-merkillä. Tarjolla on kahta erilaista kantta. MAALISKUU 1965 MAALISKUU 1965 Hep Stars soittaa Cadillacin Ruotsin television ”Drop In” -ohjelmassa 23. Urku tuo omaa maustetta taustalle. Defendersin kaksipuolinen hittisingle on noussut Tanskan ykköseksi. Kun yhtye saa tietoonsa, että ohjelman raati on sillä kertaa Uppsalasta, se käy soittamassa ennen äänestyspäivää paikallisille. Biisi on päätynyt myös Tanskaan, sillä se löytyy nyt Suomen-vierailija Defendersin Sonetjulkaisun Mashed Potatoesin kääntöpuolelta. Hep Stars soittaa Cadillacia keikoilla ja huomaa, miten hyvin se puree yleisöön. Kitaristi Janne Friskillä tulee siellä äitiä ikävä ja hän lähtee ennen levytystä kotiin. Kappale ilmestyy myös singlenä. HELMIKUU 1965 HELMIKUU 1965 Hep Stars levyttää Cadillacin. Urkuri Benny Andersson soittaa moniosaajana myös Cadillacin kitaraosuudet. Single nostaa kööpenhaminalaisyhtyeen ensi kertaa listalle kotimaassaan. Shanesin laulaja Lennart Grahn on jälkikäteen muistellut, että railo lahjakkaan biisintekijän ja muun bändin välillä alkoi kasvaa tuosta hetkestä ja johti lopulta Berggrenin lähtöön. Loppu muuttuu aika kaoottiseksi. Platta julkaistaan Tanskassakin. Pakkien Cadillacissa on huomiota herättävän pitkä kitarasoolo, mitaltaan melkein 50 sekuntia, aggressiivista bassottelua sen tukena ja vielä toinen soolo-osuus ennen komeasti paukkuvaa loppuhuipennusta. Ruotsissa Stig ”Stickan” Andersson, jonka on huhuiltu olleen kiinnostunut bändin edustamisesta maailmanlaajuisesti, julkaisee luopiosinglen Polar-merkillään. 22 Blues News 4/2022 Boxin kansainvälisessä osastossa kerrotaan 19. Shamrocksin Cadillac ilmestyy Ruotsissa yhtyeen kolmantena julkaisuna Karusell-merkillä. Yhtyeen manageri Åke Gerhard ei ole kuitenkaan innoissaan kappaleesta eikä koko yhtyeestä vaisusti kaupaksi käyneen avaussinglen jälkeen. Suosikissa kerrotaan, että lontoolainen Belinda-kustantamo on ottanut yhteyttä Scandiaan Cadillacin epäselvien säveltäjätietojen osalta. Cadillac päätyy myös muiden norjalaisyhtyeiden repertuaariin, muun muassa Trondheimissa vaikuttavan The Sauntersin. Renegadesin Cadillac julkaistaan Saksassa kuvakannella Hansa-merkillä. Radiossa sitä ei kuulla, koska Ruotsin yleisradioyhtiö on riitaantunut paikallisten levy-yhtiöiden kanssa eikä suostu soittamaan niiden julkaisemia levyjä. joulukuuta, että Scandialla on kustannusoikeudet The Renegadesin suosittuun Cadillaciin. Pitkän odottelevan intron jälkeen laulaja Trond Graffin ääntäminen ei ole kovinkaan tarkkaa. Yhtyeen uusi manageri Benny Englund on perustanut tuotantoyhtiö Stingin Olle Nordströmin ja Leif Illernäsin kanssa. Pohjoisen Tromssasta kotoisin oleva, Ruotsissa ahkerasti keikkaileva The Pussycats levyttää kipaleen esikoissinglelleen instrumentaali Ebb Tiden kääntöpuolelle. HUHTI-TOUKOKUU 1965 HUHTI-TOUKOKUU 1965 Kun Ruotsin yleisradio on saanut riitansa sovituksi levy-yhtiöiden kanssa, Cadillacilla riittää tunkua ”Tio i topp” -listaohjelmaan. Englund on töissä päiväaikaan Dieke Musikin levyja soitinkaupassa ja pyytää uusia suojattejaan firman uuteen studioon, joka sijaitsee kaupparakennuksen kellarissa Fruängenissä. Cadillac nousee huhtikuun puolivälissä Ruotsin listalle ja komeilee pian ykkösenä.. ”Baby, baby, baby, baby please” -kohdasta otetaan tehot irti. Jussin sanoittama biisi ilmestyy ”Numero 1” -albumin A-puolen seitsemäntenä raitana
Cadillac aloittaa keikat, joita yhtye tekee yhdessä Screaming Lord Sutchin kanssa. Versio on nauhoitettu Västeråsissa tai Trollhättanissa. heinäkuuta ilmestyvässä numerossaan, että Renegadesin Cadillac nousee sadan myydyimmän levyn listalle Yhdysvalloissa. Syyskuun lopussa ilmestyy Hep Starsin ensimmäinen albumi ”Me And Our Cadillac”. LUJAA VUOTTA 1966 LUJAA VUOTTA 1966 Polydor julkaisee tammikuussa Cadillacin Britanniassa Renegadesin esittämänä, mutta kappale ei väräytä viisareita bändin synnyinmaassa. Harppu on kuuluvasti mukana esityksessä, ja kitarasoolo on – mitenköhän sen sanoisi – aika avaruudellinen. Kun tuttu bassokuvio alkaa pyöriä, salin valot sytytetään. Lohtua tuo se, että Shamrocks solmii Polydorin kanssa kansainvälisen levytyssopimuksen. Blues News 4/2022 23 Kun Shamrocks kuulee juonittelusta, yhtye kirjoittaa Tio i topp -tuottaja Carl-Eiwar Carlssonille kirjeen keikkamatkalta Münchenistä, jossa se puolustaa kunniaansa kappaleen ensiesittäjänä Ruotsissa. Cadillac pyörii myöhemmin myös hollantilaisen Radio Veronican listoilla, mutta siellä se on merkitty kaikkien kolmen, Renegadesin, Maskersin ja Shamrocksin, esittämäksi. SYYS–JOULUKUU 1965 SYYS–JOULUKUU 1965 Syyskuun lopussa ilmestyy hollantilaisen De Maskersin esitys Artonella. Kappale on mukana Dátar-yhtyeen helmikuussa. Kappale kohoaa Alankomaiden listalla sijalle 15. Cadillac on jälleen albumin ykkösraita. Lehti ei kuitenkaan arvostele kiekkoa sen tarkemmin, ja osoittautuu hittivainunsakin osalta tukkoiseksi. KESÄ 1965 KESÄ 1965 Renegadesin Cadillac julkaistaan kesäkuussa kuvakannellisena singlenä Yhdysvalloissa brittivyörytyksen jatkuessa. Yhtiö alkaa levittää huddingelaisten levytystä Manner-Eurooppaan. Defendersin Cadillac-versio julkaistaan Saksassa vihreällä vinyylillä. Shamrocks keikkailee kesällä Pariisissa menestyksellä. Kappaleen nimi on Brand New Cadillac, mutta säveltäjinä sinkun etiketissä komeilee Renegades-nelikko. Scandia-single on myynyt Suomessa vuonna 1965 vielä 2 054 kappaletta. Se pysyy listalla 26 viikkoa. Congress-merkki, joka toimii Kappin sateenvarjon alla, tunnetaan muun muassa Shirley Ellisin noveltyhittien julkaisijana. Polydor julkaisee Cadillacin ranskalaispainoksena. Cadillac pöristelee nyt myös Islannissa. Seuraavana vuonna Shamrocks levyttää kappaleen uudelleen ”A Paris” -albumilleen. Sveitsissäkin soitetaan yleisön edessä: zürichiläinen Les Sauterelles levyttää kappaleen ”Swiss Beat Live” -albumille. Billboard ennustelee 3. Ennen alkusoittoa salin valot sammutetaan. Renegadesin Cadillac nousee toukokuussa Saksan listalle sijalle kymmenen. Myös tieto siitä, että Shamrocksin fanit ovat heitelleet Hep Starsin jäseniä kananmunilla, kun tukholmalaisbändi on ollut keikalla Huddingessa, naurattaa. Yhtye on toiminut rautalanka-ajoista nimellä ZZ en De Maskers, mutta Cadillaciin Amsterdamin naamiomiehet ovat hypänneet ensi kertaa ilman Zorro-viittauksia nimessään. Nyt mukana on tamburiini ja Benny Anderssonin soittamat suorastaan kirkollisen koristeelliset urkusoolot. Avausraita Cadillac on nauhoitettu uusiksi ja on soittajien mielestä ykkösversiota parempi. Joulumarkkinoille Olga-yhtiö tuuppaa tulikuumalta Hep Starsilta livealbumin ”On Stage”. Myös Australiassa ollaan hereillä: Festival-singlen B-puolella on Do The Shake
Reilusti käytetty kaiku ja soolon ohut skittasoundi tuo biisiin oman mausteensa, samoin reipas tempon nostaminen loppua kohti. Lopussa kokeillaan arkaa stemmalaulantaakin. Farfisamainen urku ja lopun räväkkä harppusoolo tuovat omaa esitykseen, jossa laulaja pyytelee ”Baby baby por favor” -fraasilla mimmiä ajelulle. La Speziasta kotoisin olevan The Guitar Menin versio ilmestyy Juke Box -merkillä. ”Mustien kissojen” EP:llä kappale on merkitty komeasti Ray Daviesin nimiin. Siihen on aihettakin, sillä esitys on yli kolmeminuuttinen. Kun yhtye vierailee heinäkuussa Hollannissa keikoilla, bändiä mainostetaan ”kansainvälisen suosikkikipaleen” esittäjänä. Cash Boxin 23. Bändin nimestä huolimatta urku dominoi hyvää esitystä, johon on kehitetty loppu The Kinksin Cadillacista.. Norjan suosituimpiin yhtyeisiin lukeutuva, vanha Suomen-kävijä The Vanguards on kesällä levyttämässä Lontoossa. Italiassakin tapahtuu. VUOSI 1966 JATKUU VUOSI 1966 JATKUU Myös Renegades ratsastaa edelleen hittikappaleella. Vaikka bändi muistetaan musiikkinsa sijaan enemmän siitä, että sen jäsenet käyttivät moppitukkaperuukkeja, leivosilla on yritystä. heinäkuuta ilmestyvässä numerossa kerrotaan, että Renegadesin tammikuussa tekemä italiankielinen levytys Cadillacista on myynyt Aristonilla yli 50 000 kappaletta. The Kinks esitti toki Cadillacin avausalbumillaan, mutta kyseessä oli eri kappale – Bo Diddleyn sävellys. 24 Blues News 4/2022 ilmestyvällä EP:llä ainoana lainakappaleena. ”Sotilaat” on saarivaltion suosituin nuorisobändi. Chilessä käkkylöidään Los Larksin voimin. Kun Lastin tanssialbumeilla pidetään tunnetusti aikamoista hippavauhtia yllä, Cadillac on sovitettu vähän kuin marssiviksi elefanteiksi. Kuuma kesä ei olisi luonnollisesti mitään ilman James Last Bandin ”Dance Party ’66 (28 Hits Fur Ihre Party)” -albumia, jossa Cadillac on päässyt mukaan avauspuolen kakkospotpurriin Eve Of Destructionin ja Like A Rolling Stonen perään. Cadillac pannaan purkkiin Pyen B-studiolla, mutta se jää lopulta julkaisematta. Ronaldin tulkinta on yksi rajuimmista rankkoine kaiutuksineen ja laulutuplauksineen. Loppukesästä myös Iberian markkinat saavat omat versionsa: Hollantilaissyntyinen mutta Barcelonassa 1950-luvun lopusta asunut Tony Ronald esittää biisin espanjaksi EP:llään paikallisella HMV:llä eli La Voz de su Amo -merkillä. Ronaldin lisäksi asialla on barcelonalainen Los Gatos Negros, jonka näkemys on sekin toimiva. Laulaja Roberto Carvajal ääntää englantia hyvin persoonallisesti, mutta yhtye malttaa pitää tempon kurissa ja saa luotua raidalle jännitettä
Urkuvetoinen versio kestää melkein kolme minuuttia, ja kirkkosalin kaikua hyödynnetään kahdella mikrofonilla tehdyssä äänityksessä. Sen jälkeen Cadillacin kovimmat ajelut alkavat olla ohi. Rock’n’roll Magazine 8/2021. Suomessa se päätyy yhdeksänneksi myydyimmäksi Scandia-singleksi vuosien 1959–1967 välillä 7 671 myydyllä kappaleella. Mikä näistä seuraavan polven käkkylöistä on vetävin, kun Vince Taylor rattopoikineen ohjataan sivuun kuumalta moottoritieltä ylivoimaisine esityksineen. Musiikkiarkisto. 45cat, Discogs, YouTube, muut keräilysaitit. Sitten on loppulaulun aika. Almin näkemyksellä on painoarvoa siksikin, että hän tuurasi Hep Starsin vakiokannuttelijaa Christer Petterssonia keikoilla Lähteet: Shamrocksin rumpalin Björn Wrangertin haastattelu. Renegadesin lisäksi Hep Starsin taustajoukot loivat parikin albumia kappaleen ympärille, ja esimerkiksi Gatos Negrosin tuotannosta Cadillac muistetaan parhaiten Espanjassa. Blues News 4/2022 25 Ranskassa ollaan syyskuussa suorastaan hartaissa tunnelmissa, kun Elsassista läheltä Saksan rajaa kotoisin oleva The Lionets levyttää kappaleen Guebwillerin kirkossa. Tanskalaisyhtye Defendersin kotisivuja ylläpitävä entinen opettaja Peter Lehrmann pitää puolestaan köpisläisten näkemystä ”läpeensä musikaalisimpana ja parhaiten aikaa kestäneenä”. niihin aikoihin, kun kappale oli sulaa vahaa ruotsalaisten korvissa. Rumpali Björn Wrangertin mukaan Hep Starsin esitys oli ”yhtä huttua”, koska yhtye oli hukannut Cadillacistaan kaikki vivahteet. MIKÄ ON KOVIN. Brittiläinen Belinda-kustantamo oli hoitanut joka tapauksessa oman ruutunsa, sillä sen rekisteröinti Taylorin säveltämästä ja sanoittamasta kappaleesta löytyy esimerkiksi Yhdysvaltojen vuoden 1960 copyright-listauksista. The Hep Starsin tarina. Puhutaan Taylorin ruudikkaasta ensi esityksestä tai Renegadesin viipyilevämmästä sovituksesta, kyseessä on joka tapauksessa todellinen klassikko. Seuraavana vuonna Australian Adelaidesta kotoisin oleva The Hergs levyttää Cadillacin ainoan singlensä B-puolelle. Äänitearkisto. Yllä mainittujen esitysten lisäksi Cadillacia on esittänyt lukematon määrä eri yhtyeitä eri puolilla maailmaa, ja kuten tässä lehdessä ilmestyneiden suomalaisbändien jäsenten muisteluista on selvinnyt, sitä soitettiin joka keikalla myös täkäläisissä koivu ja tähti -oloissa 1960-luvun puolivälissä. Kun lainakappaleen sävellyspuoli on selvästi yhtyeelle tuntematon, Parlophone-sinkun etikettiin laitetaan viileästi kukapa muu kuin Chuck Berry. Väitettä tukee se, että esimerkiksi vuonna 1965 ilmestyneessä Renegadesin ranskalaisessa Riviera-EP:ssä Taylorin nimi komeilee etiketissä yhdessä birminghamilaisten kanssa. Ruotsin puolella asiasta käytiin hiljattain mielenkiintoista keskustelua, kun aktiivisesti somessa olevat Shamrocksin jäsenet ylistivät oman näkemyksensä lisäksi Renegadesin antamaa ”raakaa” esikuvaa esitykselleen. Yllättäen neliapiloille antoi tulitukea kuulu rumpali Per-Olof Alm, joka totesi länsinaapurissa yhä suursuosiota nauttivan Hep Starsin version olevan ”suorastaan paniikinomaisen hätäinen”. Sen aikana pitäisi selvittää, miten Cadillac päätyi ylipäätään The Renegadesin nimiin – ja miten Taylor ilmestyi kaikessa hiljaisuudessa krediitteihin kappaleen sanoittajana. KENELLE KUNNIA KUULUU. Björn Wrangert kertoo, että Shamrocksin kierrellessä Ranskaa vuonna 1966 yhtye tapasi Taylorin, joka totesi huddingelaisille ettei pannut ollenkaan pahakseen kappaleensa ilmestymistä eri Euroopan maiden listoille hidastetulla tempolla ja lyhennetyllä nimellä. KENELLE KUNNIA KUULUU. Ainakin Ruotsissa on se käsitys, että Scandialta jäi alkujaan ilmoittamatta lainasta Lontooseen, kun Vince Taylorin versio oli täydellisen tuntematon täällä villissä idässä eikä Renegadesin suunnasta tullut vihjettä siitä, että kaikki on lainaa vain. MIKÄ ON KOVIN. Vastaus riippuu selvästi siitä, mistä päin näkemys annetaan. Wrangertin käsityksen mukaan Taylorille virtasi jo siinä vaiheessa biisistä royalty-maksuja, joten kunniaa on satanut oikeaan laariin ainakin korvausten osalta. Esa Kuloniemen ”Luopiotarina”-kirja (Like). Kokonaan oman juttunsa väärti olisi Cadillacin taival glamrokin, diskon, muzakin ja schlagerin maailmoissa 1970-luvulla ja siitä eteenpäin, mutta jääköön se jonkun tämän jutun kirjoittajaa monipuolisemman musiikkimaun omaavan harrastajan haasteeksi.. Vielä ennen vuoden vaihtumista Alankomaissa ilmestyy eindhovenilaisen The Phantomsin versio, jossa laulajan suoritus horjuu teatraalisen rajoilla. On näkemys mikä tahansa, lähes joka yhtyeen tarinassa Cadillac on noussut ikimuistettavien ja tunnetuimpien kappaleiden joukkoon. Rytmisesti se oli Shamrocks-rumpalin mielestä kuin ykkösvaihteella ajelua. Myös Keski-Ranskan ClermandFerrardista tuleva Les Fraises des Bois (”Metsämansikat”) purkittaa Cadillacin EP:lleen. Myös Congressin jenkkisinkulla kappaletiedoissa on viisi nimeä
Jopa ykkösesikuva Gene Vincent tallasi vielä 1950-luvun lopulla tyystin toisenlaista musiikillista maaperää. Cliff Richardin tuottajana kunnostautuneen Norrie Paramorin ohjauksessa helmikuussa 1959 Vaikka etenkin pohjoismaalaisten kitarayhtyemusiikin ystävien keskuudessa alkuperäinen Brand New Cadillac -levytys on vaikuttanut aika ajoin saaneen osakseen jopa kohtuuttomalta tuntuvaa vähättelyä, on tämä Vince Taylor & His Playboys -kokoonpanon varhaisjulkaisu vuodelta 1959 nostettu jälkianalyysissä perustelluin syin englantilaisen rock’n’roll-esihistorian vaikutuksellisimpien esitysten Top-kolmoseen, yhdessä Cliff Richard & The Driftersin Move Itin (1958) ja Johnny Kidd & The Piratesin Shakin’ All Overin (1959) seuraksi. Minäkeskeiselle ja alati huomiota hakeneelle nuorukaiselle tämä järjestely taisi kaiken kaikkiaan sopia paremmin kuin hyvin. Levymerkkinsä tuella Vincen voinee sanoa eräällä tapaa miltei esineellistäneen itsensä: avoimen seksistisesti julkisuuteen lanseeratun rokkarin toivottiin herättävän kiinnostusta jopa enemmän fyysisillä piirteillään kuin musiikillaan. Vastavuoroisesti vokalistisilta taidoiltaan hän oli auttamattoman rajallinen, mikä tosin ei varsinaisesti estänyt muitakaan saarivaltion vähemmän täydellisillä äänivaroilla siunattuja artisteja kipuamasta ainakin hetkellisesti suosion huipulle. Laulut olivat kuitenkin vain osa hänen elämänmittaisen roolileikkinsä pelinappuloista. Lontoon Sohon kaupunginosan The 2i’s Coffee Barin lavalta monien kollegoidensa tavoin löytynyt 18-vuotias Maurice oli varastanut Parlophone-yhtiön huomion ”amerikansankarimaisella” olemuksellaan, joka oli perua lapsuudessa Kaliforniassa vietetyiltä emigranttivuosilta. Levyttäneessä Playboysissa heistä olivat mukana enää kitaristit Sheridan ja Harvey, joista ensiksi mainittu osallistui ainoastaan Taylorin esikoissinglen tekoon. Totuuden siemen piilee myös usein toistetussa lausumassa siitä, että originaalin Brand New Cadillacin kirjoittaja ja solisti Vince Taylor, oikealta nimeltään Brian Maurice Holden (1939–1991) kasvoi sittemmin median silmissä mitä ristiriitaisimmaksi öykkäriksi, jota kansan oli yhtä helppo inhota kuin ihaillakin – ensimmäisten äänitteidensä syntyhetkellä ostavalla yleisöllä ei vain tainnut olla tästä hänen ”pimeämmästä” puolestaan vielä harmainta aavistusta. Pianistina seuruetta täydensi Bryan Pugh, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Lou Brian. Mm. Artistin rinnalle vuonna 1958 perustetun keikkayhtyeen olivat aluksi muodostaneet Vince Eagerin ja Marty Wilden kanssa jo kiertuekokemuksia kartuttanut basisti Tex Makins, rumpali Tony Meehan sekä kitaroita soittaneet Tony Sheridan ja Tony Harvey. Rumpuihin oli tässä kohtaa vaihtunut Meehanin tilalle toinen tuleva The Shadows -jäsen Brian Bennett ja basson varteen niin ikään Varjoihin joidenkin vuosien päästä liittynyt Brian Locking. Tayloria Parlophone-kaudella studiossa kompannut The Playboys koostui sekin vasta hädin tuskin aikuisikään varttuneista mutta poikkeuksellisen näkemyksellisistä muusikoista. Luonteeltaan ilmeisen hankala, omaa ylivertaisuuttaan alusta pitäen roimasti liioitellut ja vanhemmiten suoranaisista persoonallisuushäiriöistä rankan päihteiden käytön ohella kärsinyt Taylor löysi 1960-luvulla uskollisimman fanikuntansa Ranskasta sekä muualta manner-Euroopasta, missä tämän ”Black Leather Rebelin” pitkälti Gene Vincentiltä mallinsa ottaneesta julkikuvasta ja myös musiikillisesti huomattavan amerikkalaislähtöisestä esiintymistyylistä pidettiin kuin hullu puurosta. Ulkonäöltään ja itsevarmalta habitukseltaan Taylor oli joka tapauksessa kuin tehty nuorisoidoliksi. Vaikka henkilökohtaiset vaikeudet käytännössä tiputtivat Taylorin alas tähtiluokasta jo ennen 1970-lukua (viimeiset vuotensa hän vietti Sveitsissä työskennellen etupäässä lentomekaanikkona, kunnes päätyi keuhkosyövän nujertamana haudan lepoon vain hieman yli viisikymppisenä), laulaja toden totta jätti poispyyhkimättömät jälkensä euro-rock’n’rollin kivijalkaan. Ennen kaikkea Vince Taylor on silti säilyttänyt paikkansa ihmisten alitajunnassa aina 2020-luvulle saakka erään tietyn amerikkalaisautomerkille omistetun laulunsa ansiosta.. Caddy-levytys ei ollut Taylorin debyyttijulkaisu. Mustaan nahkaan pukeutuneen ja kultaketjuin ulkoasunsa viimeistelleen eksentrikon vaikutuksen alaisiksi ajautuivat myöhemmin myös monet brittiläiset punk-aallonharjan ratsastajat Sid Viciousista Adam Antiin ja Joe Strummeriin. Näennäisen simppelin oloinen mutta yhä tänä päivänä sekä toteutukseltaan että tunnelmaltaan ainutlaatuinen tallenne ei kuitenkaan saavuttanut ilmestymishetkellään edellä mainittujen tapaista myyntija listamenestystä synnyinmaassaan. 26 Blues News 4/2022 Entä se ”aivan uusi Cadillac”. Näin ollen oli luontevaa, että marraskuussa 1958 ilmestyneellä esikoissinglellään Taylor etsi suuntaa valtameren takaisesta rock’n’roll-soundista versioiden lainanumeroina Roy Orbisonin ja Ray Smithin ajankohtaiset Sun-yhtiön kappaleet I Like Love ja Right Behind You Baby. Eräs Vincen silmäätekevimmistä ymmärtäjistä oli David Bowie, joka tunnusti saaneensa osainspiraation Ziggy Stardust -hahmoonsa (The Legendary Stardust Cowboyn lisäksi) juuri häneltä. Pelkästään paperilta tarkasteltuna Brand New Cadillac tuskin vakuutti sävellyksenä tai sanoitukseltaan edes sen tekijöitä itseään, joten Taylorin hengentuotteelle suotiin huhtikuussa 1959 mahdollisuus sinkkuformaattiseen esiintuloon ainoastaan aikaisemmin äänitetyn Johnny Ace -balladin Pledging My Love b-puolella. Aika kuitenkin osoitti, ettei mitään sen tapaista oltu siihen mennessä onnistuttu ikuistamaan sen enempää Englannissa kuin Yhdysvalloissakaan
Yksinomaan 1980-luvulla Clash/ Taylor -pohjalta räätälöityjä Cadillac-covereita tiedetään julkaistun yli kolmekymmentä. Washingtonilainen The Slickee Boys levytti oman punkahtavan Taylor-varianttinsa seiskatuumaiselle minialbumille ”Hot And Cool” (Dacoit) vuonna 1976. Sama tuttu sävelkulku esiintyi 1960-luvulla myös mm. Johnny Kidd & The Piratesin Restlessillä (1960) ja Nero & The Gladiatorsin instrumentaalilla Boots (1961). Myöhemmin asetuttuaan 1960-luvun alussa Ranskaan laulaja aktivoi Playboysin uudelleen. Kun Suomessa Caddy-kyytiä pidettiin toivotulla reitillä nimenomaisesti birminghamilaisten valitsemaa Peter Gunn Theme -johdannaista kaistaa seuraten, kaarrettiin Norjassa vuonna 1965 kertaalleen myös lähtöruudun kautta: Luopio-arrauksesta poiketen Tom deLange Rhythmic Six levytti Philips-merkille oman A Brand New Cadillacinsa päivänselvästi Tayloria ja Playboysia imitoiden. Entäpä sitten Taylorin Cadillac-originaalista tehdyt kirjaimelliset coverit. Suomalaistrio Rock Cadillac ei sekään kumarrellut Reneille (toisin kuin Ernos, Arto Sotavalta & Häkäpönttö, Jig-Saw ja Amulet samalla vuosikymmennellä) vaan jyysti kappaleesta Lahden Microvoxilla Pekka Nurmikallion hoivassa 1977 pikemminkin Wild Angels -tyyliin runttaavan version LP:lleen ”Fly” (Discovox). Lopputulokseen vaikutti totta kai sen päätyminen sinkun ”väärälle” kyljelle, mutta sitäkin enemmän jo laulun nimessä mainittu sana Cadillac. Brand New Cadillacista ei siis kehkeytynyt vielä läpimurtoa Vince Taylorille. Englannissa 1966 saman tempun teki rämäpäinen Downliners Sect, jonka versio LP:llä ”The Rock Sect’s In” kierrätti Taylorilta sekä kitaraosuutensa, Vincelle ominaiset laulumaneerinsa että alkuperäisotoksen sooloa edeltävän ”hang on!” -huudahduksensa. Amerikkalaisella r&b-kentälläkin Brand New Cadillacin henki tietämättään leijui siellä täällä, kuten Betty O’Brienin She’ll Be Gonen (1961) ja The Shirellesin Putty In Your Handsin (1962) yllä. Lopullinen kulminaatiopiste koitti vuonna 1979 The Clashin ”London Callingin” (CBS) ilmestyessä: Joe Strummerin bändinsä kolmannelle pitkäsoitolle ajantasaistama Brand New Cadillac ikonisoitui jälleen uuden musiikki-ikäluokan tajuntaan: jo kolmas Cadillac-koulukunta oli syntynyt. Jonkinasteista samankaltaisuutta välittyy myös naismuusikoista koostuneen The Pussycatsin garageja big band -sävyjä luovasti risteyttäneestä Columbia-levytyksestä I Want Your Love (1965). Pete Hoppula. Mielenkiintoista kyllä, myös Joe Moretti ja Lou Brian kuuluivat eräässä vaiheessa Cabin Boysiin. Ei ole varmuutta, mistä hän oli kitarakiertonsa alkujaan napannut (esimerkiksi Tony Sheridan on vakuutellut jälkeenpäin olleensa oivalluksen oikea isä), mutta ansaitessaan elantoaan ammatti-instrumentalistina hän todistettavasti jatkoi sen hyödyntämistä useampaan otteeseen, mm. Samana vuonna oman rehvakkaan piano-kitaravetoisen päivityksensä runnoi albumilleen ”Out At Last” (Decca) suosittu The Wild Angels. Vasta hän teki kappaleesta kappaleen uhmakkaasti etunojaan kallistuneilla mollikierteisillä soolo-osuuksillaan – tarjoten ne tekniikalla, joka tavallaan muistutti amerikkalaista tälle ajanjaksolle tyypillistä ”popcorn”-rhythm’n’bluesia, mutta joka ei silti tunnistettavasti kopioinut suoraan ainuttakaan tuolloin tiedossa ollutta levytystä. Blues News 4/2022 27 toteutetussa Brand New Cadillac -sessiossa studiobändin tärkeimpänä lenkkinä kuitenkin operoi skotlantilainen kitaristi Joe Moretti (1938–2012). Ennen pitkäaikaista kiinnitystään Pariisissa päämajaansa pitäneelle Barclay-merkille Taylorin ura sai jatkoa vuosina 1960–61 monikansallisella Palette Recordsilla, joka mahdollisti hänen musiikkinsa leviämisen hetkellisesti myös Amerikan mantereelle. tulevan Matchbox-solistin Graham Fentonin johtama The Houseshakers vuoden 1972 albumillaan ”Demolition Rock” (Contour). brittiläisen Mickie Mostin rock’n’roll-numerolla That’s Alright (1964) sekä Trini Lopezin Englannissa 1967 äänittämällä orkesterivetoisella Fever-tulkinnalla. Toisaalta Downlinersin luennasta (joka julkaistiin Italiassa myös alter egon The Black Panthers takaa) paljastuu hidastetuissa kohdissa selkeähköjä viitteitä Renegadesinkin suuntaan. BBC ei nimittäin katsonut näin suoraa tuotemainontaa hyvällä, ja kun kappaleen lyriikoissa viitattiin viheliäästi myös toiseen amerikkalaiseen autovalmistajaan Fordiin, se ei sallinut raidan pyörittämistä radiolähetyksissään lainkaan. 2020-luvulle tultaessa kappaleen kaikista kolmesta keskeisestä muunnelmasta päädytään yhä tekemään esikuviensa leimallisimmat tunnusmerkit omaavia levytysversioita useita vuodessa, eikä tälle kilpa-ajolle ole hidasteita saati maaliviivaa vieläkään näköpiirissä. Kesällä 1960 tämä lukemattomilla muillakin hiteillä myöhemmin esiintynyt lahjakkuus teki vastaavan tempun soittaessaan vähintään ikimuistoiset tienraivaussoolot Johnny Kidd & The Piratesin voittokulun taanneelle Shakin’ All Overille. Huuruinen levytys ilmestyi pienen harkinta-ajan jälkeen vuosikymmenen puolivälissä albumeilla ”Cadillac” (Les Disques Motors) ja ”Peggy Sue, Brand New Cadillac, Tutti Frutti” (Music For Pleasure). Vaikka enemmistö 1970-luvun Cadillac-lainoista purkitettiin yhä Renegades-mobiilin perävalojen loisteessa, toi vuosikymmentä hallinnut rock’n’roll-revival laajemmin Euroopassa takaisin myös Taylorin alkuteoksen. Sitten oli seuraavan musiikillisen generaation vuoro tehdä valintoja. Tallenteista What’Cha Gonna Do, mukaelma Chuck Willisin levyttämästä r&b-klassikosta, jonka Ronnie Hawkins & The Hawks oli vuonna 1959 veistellyt omiin tarpeisiinsa muodossa Southern Love, antoi terävän muistutuksen Brand New Cadillacin salaisesta aseesta: miltei sama pysäyttävä joskin hieman hidastettu kitarariffi johdattaa dramaattisen esityksen liikkeelle. Lisää huolta aiheutti levy-yhtiö Parlophone, joka irtisanoi artistin sopimuksen heti kakkossinglen jälkeen. Tuolloin myös itsenäisesti levyttäneen brittijäsenistön kantavina voimina ahkeroivat kitaristi Tony Harvey, pianisti Alain Le Claire, basisti Johnny Vance ja rumpali Bobbie Clarke. Sangen kokonaisvaltaisesti Vincen näkemykseen nojautui mm. Kerta ei ollut ainoa myöskään kitaristi Joe Morettille. Cadillacia ruutunäkyvyys ei kuitenkaan riittävästi avittanut. Vastaavia esimerkkejä riittää. Samalla myös levytyskokoonpano alkoi rakoilla, jättäen Taylorin lopulta selviytymään keskenään. Spiidipäisesti kaahattu Brand New Cadillac ei kierrosnopeuksissa säästellyt mutta instrumentaalisesti se eteni pianoineen ja foneineen edelleen 1950-luvun liikennesääntöjen mukaan. Muutoin valtakunnallinen media oli laulajalle myötämielinen ja Vince muun muassa pääsi Playboyseineen esiintymään vuosien 1958 ja 1959 vaihteen molemmin puolin ainakin Jack Goodin ITV-kanavan televisio-ohjelmassa Oh Boy! sekä BBC:n Saturday Club -lähetyksessä. Tämän jälkeen oli kuitenkin hiljaisempaa – eikä aiheeseen ennen The Renegadesia tiedetä levytysmielessä kenenkään muun yhtyeen tai artistin haksahtaneen (livetai demosuorituksia sitä vastoin on myöhemmin julkaistu ainakin Rory Storm & The Hurricanesilta maaliskuulta 1960 sekä Mike Sheridan & The Nightridersilta noin vuodenvaihteesta 1963–64). Ensimmäisenä lainarattiin tarrautui kesällä 1959 Tommy Steelen pikkuveljen tähdittämä Colin Hicks & His Cabin Boys, jonka suorahko plagiaatti päästettiin sinkulle orkesterin vahvimmissa kannatusmaissa Italiassa ja Espanjassa Broadway Internationalja Discophon-merkkien toimesta. Pian pakan pisti kuitenkin omatoimisesti sekaisin Vince Taylor, joka työsti kappaleensa vuonna 1973 uuteen uskoon Renegades-sovituksisena nimellä Cadillac
Tuohon The Adventurers Vieraskynästä: Jukka Mäkinen. Elin kiihkeästi isoveljeni kautta noita rautalangan sävyttämiä aikoja. En muista päivää, mutta se oli keskellä viikkoa, joten seuraava päivä oli koulupäivä ja minun olisi pitänyt olla nukkumassa viimeistään klo 22. He aloittivat keikkansa menobiisillä Eldorado, jossa myös rumpali pääsee näyttämään taitojaan. KOVEMPI KUIN KONSERTTI KOVEMPI KUIN KONSERTTI Tilaisuus tähän tarjoutui muutaman viikon kuluttua. Olin päättänyt mennä kuuntelemaan seuraavaa ulkomaista esiintyjää, maksoi mitä maksoi. Jos vertaat sitä nykyiseen menoon, kun vanhemmat vievät kymmenvuotiaita lapsiaan Jätkäsaareen kuuntelemaan Madonnaa, niin ajat ovat todella muuttuneet. Aloin tapailla varovasti yksinkertaisia melodioita kitaralla aina, kun veljeni ei ollut kotona. The Shadowsin The Rise And Fall Of The Flingel Bunt taisi olla ensimmäisiä kappaleita, jossa käytin omia ”sointuja” – tosin sen nimen opetteluun taisi mennä kauemmin kuin yksinkertaisen melodian tapailuun. Vaan eipä maksanut paljoa, kun veljeni kertoi minulle, että bändin voi kuulla erittäin hyvin, jos menee tuuletusräppänän alle. Lisäväriä sai vielä siitä, että seinän saattoi tuntea värähtelevän vahvistimien ja rumpujen tahdissa. Minulla siitä oli vain iloa, sillä hänen kauttaan sain elämääni rock’n’rollin ja hänen levyjensä kautta tutustuin myös Little Richardiin 7 vuoden iässä. Sokerina pohjalla mukana oli myös Skandinavian ehdoton twist(ja rock-)kuningas Jerry Williams! Tosiasiassa olimme olleet hiukan huolissamme The Adventurersista, sillä olimme kuulleet heidän solistinsa ”Lenne” Brobergin joutuneen armeijaan. Ainoa puute siinä oli, ettei bändiä nähnyt, mutta tärkeintähän oli kuulla sähkökitaroiden maagista soundia aivan yhtyeen vierestä. En kuitenkaan saanut unta, sillä odottelin veljeni raportointia illan konsertista. Talven mittaan jouduimme kuitenkin tarkistamaan kantaamme. Itse asiassa raportointi on liian vaisu ja väritön termi kuvaamaan hänen välittämiään kokemuksia. 28 Blues News 4/2022 aikaan en ollut kuullutkaan Heikki Harmasta, mutta veljeni ekstaattinen kuvaus konsertista sai minut päättämään, että halusin päästä kuulemaan seuraavaa ulkomaista bändiä. 60-luvun alun myötä rautalankamusiikki oli alkanut hivuttautua veljeni levypinoon, The Shadowsin, The Spotnicksin ja The Violentsin muodossa. Tuohon aikaan ei alle 15-vuotiailla ollut mitään asiaa aikuisten tai teinien reviireille. Vanhempani olivat hiukan huolissaan, kun kerroin aikeistani mennä kuuntelemaan yhtyeitä VPK:n talon tuulettimen alle, mutta vakuutin tulevani takaisin kello kymmeneen Kun kasvaa 7 vuotta vanhemman isoveljen ”varjossa”, saattaa saada huomattavia etuja tai elinikäisiä traumoja. Sen lisäksi hän oli ostanut mikrofonin kummisedältäni saamaamme orkesterikitaraan ja koetteli vanhempiemme hermoja luukuttamalla sitä 9-wattisella Hagström-vahvistimella – kerrostalossa. Kahdella heistä oli Gibsonin teräväsarviset lankut (SG, jota tuolloin myytiin Les Paul -nimellä, mutta parin vuoden päästä nimi muuttui SG:ksi eli Solid Guitariksi). Kuuntelin lumoutuneena veljeni tarinaa tästä keikasta ja seuraavana päivänä ostin kyseisen singlen. Varsinainen ”rautalankaherätys” tapahtui, kun JERRY WILLIAMSISTA NAPOLEON SOLOON Nimikirjoituksia metsästämässä Nimikirjoituksia metsästämässä veljeni meni kuuntelemaan Ken Levy & The Phantomsia. Pian näimmekin kaupungin mainostolpissa heidän uuden solistinsa, ”norjalais-amerikkalaisen” Jan Rohden mainoksia. Veljeni kertoi minulle elävästi, miten VPK:n eli Pumpun lavalle oli kannettu kolme Fender-vahvistinta ja niiden eteen asteli Ken Levy kumppaneineen kimaltavissa vihreissä puvuntakeissaan. Syyskuun 1963 alussa veljeni kertoi, että The Adventurers on tulossa Lappeenrantaan ja mikä parasta, kyseessä oli yhteiskiertue The Violentsin kanssa. ”Mikäköhän tyyppi toi on... Parin viikon kuluttua koitti h-hetki, eli Jerry Williamsin liidaama The Violents saapui VPK:n talolle. Toivottavasti se ainakin osaa laulaa.” Voi sanoa, ettei meillä ollut lujaa uskoa tai luottamusta tähän anonyymiin tulokkaaseen, joka oli tullut karismaattisen Lennen tilalle. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin Heikki Harma on muistellut Ken Levyn konserttia Helsingissä käänteentekeväksi omalla urallaan. Kun hän heittäytyi rautalangan vietäväksi, se imi myös minut mukaansa
Ehtisinkö näkemään, mihin tuo Skandinavian Rock-Kuningas oli menossa... Pienen pähkäilyn jälkeen Erik päätti palkata haitarinsoittajan mukaan kiertueelle, jonka tehtävänä oli opettaa kappale bändille rundin aikana. – Ei harmainta aavistustakaan, mutta sydämeni takoi kiihkeästi, kun polkaisin pyörällä perään. Dynamite” Jerry Williams. Hän ponkaisi listojen kärkeen Matalan torpan balladista tehdyllä sovituksella Doin’ The Jenka, jossa annetaan ohjeet letkajenkan tanssimiseen – englanniksi! Jos Rohde ei suistanutkaan Jerry Williamsia Skandinavian rock-kuninkaan pallilta, niin hän ainakin horjutti tämän asemaa nousemalla letkajenkka-ruhtinaaksi Suomessa. Bändi oli erinomaisessa iskussa, varsinkin soolokitaristi Johnny Lundin loisti, ja mikä olikaan olla solistina, kun rytmiryhmä, basisti Olle Nordström ja rumpali Kurt ”Kurre” Mattson piiskasivat ryhmää eteenpäin kellon tarkkuudella. Olin pakahtua ajatuksesta, olisiko tässä tilaisuuteni saada nimikirjoitus. Nautinnollisesta musiikista tuli sietämätöntä kuultavaa, koska musiikki kuulosti kuin se olisi tullut filtin alta ja päällimmäiseksi nousi tuulettimen aiheuttama melu. Huokaisin helpotuksesta. LUOPIOT LÄMMITTELEMÄSSÄ LUOPIOT LÄMMITTELEMÄSSÄ Seuraava nimikirjoitussaalis tuli aivan yllättäen joulukuun alussa -64, kun menin piipahJerry Williams & The Violents. Hän ei epäröinyt kehua vaimoaan, jolla kertoi usein olleen hyviä ideoita kappaleiden ja levytysten suhteen. Tulin kulman takaa talon etupuolelle ja näin, kuinka Jerry Williams managereineen oikaisi kauppatorin ylitse Liukon baariin. Oliko tämä totta. Kello kahdeksalta The Adventurers aloitti. Ei tarvitsisi muuta kuin antaa heille Letkajenkan nuotit matkaan ja buukata studio kiertueen päätteeksi – loistavaa! Mutta sitten ilmeni pieni ongelma: kukaan bändistä ei osannut soittaa nuoteista. Tällä kertaa veljeni tullessa kotiin konsertin jälkeen, hän sai kuunnella minun selostustani Jerry Williamsin nimikirjoituksen metsästyksestä – kerrankin pikkuveljen seikkailut ylittivät isoveljen konserttielämyksen. Poistuin baarista sydän pamppaillen ja pyöräilin tai pikemminkin leijuin kotiin. Pistin koko ruotsinkielentaitoni peliin ja sain sanotuksi: ”Tack”. Pihalta näkyi hyvin ”takahuoneeseen”, joka oli itse asiassa varsin tyypillinen 50-luvun laitoskeittiö puuhelloineen. Ei ihme, että he olivat juuri allekirjoittaneet levytyssopimuksen Erik Lindströmin levy-yhtiön kanssa. Oloni oli jotenkin epätodellinen... Mikä parasta, heillä oli ”uuden ajan soundia” edustava rautalankabändi lähdössä Suomen kiertueelle. Ilmeisesti lämpötila loppuunmyydyssä Pumpussa oli käynyt liian kuumaksi, sillä järjestysmiehet tekivät jotain, joka pilasi maagisen kuuntelukokemuksen. Erik oli tuolloin juuri säveltänyt Letkajenkan, josta hänen vaimonsa veikkasi suurta kaupallista menestystä. Tietoni vuoden -63 syyskiertueesta tarkentuivat 90-luvun lopulla. – Mihin. Siellä oli muutama Violentsin soittaja ja kaiken keskellä pienikokoinen ”Mr. Ilmeisesti idolini oli tottunut tuppisuihin ihailijoihin, koska raapusti omalla kuulakärkikynällään lehtiööni ”Hälsningar Jerry Williams”. Blues News 4/2022 29 mennessä. Hän hymyili rohkaisevasti ja ojensi lehtiöni takaisin. He laittoivat tuulettimen päälle... Kurvasin takapihalta talon sivulle, jossa tuuletin jatkoi ulinaansa ja bändi kuului taka-alalta, mutta se oli nyt toisarvoista, sillä olin paljon suurempien asioiden äärellä. Pieni sade ei haitannut, mutta pian ilmeni suurempi haitta. Ilmeisesti opit eivät menneet aivan hukkaan, sillä kiertueen jälkeen Adventurers levytti Letkajenkan ja meidän epäilemämme uusi laulusolisti Jan Rohde osoittautui myös hyväksi tekstinikkariksi. Hän heitti päälleen popliinitakkinsa, nosti kaulukset pystyyn ja lähti managerinsa kanssa salin läpi jonnekin. Sain vanhempani rauhoitettua, sillä olinhan jo kymmenvuotias ja pyörällä pääsisin hetkessä keskustaan ja takaisin. Ikkunoissa ei ollut verhoja, joten sisään näki vaivatta. Kestin sitä kidutusta noin kymmenen minuuttia, kunnes päätin kiertää talon takapihalle, jotta näkisin ehkä vilauksen illan pääesiintyjästä tai The Violents -yhtyeestä. Heille ei intoiluni tullut yllätyksenä, sillä olin jo naapurin poikien kanssa roikkunut ”Saimaan Sävelen” (Musiikki Fazer) edessä ihailemassa oikeita sähkökitaroita illasta toiseen. En sentään nipistänyt itseäni, mutta varmistelin, että taskussani oli lehtiö ja kynä tallella. Tapasin silloin Hiljaista on -sarjaa ohjatessani 89-vuotiaan Erik Lindströmin, joka osoittautui loistavaksi tarinankertojaksi ja hyvämuistiseksi herrasmieheksi. Olin ehtinyt näkemään, mihin he menivät, eikä muuta kuin pyörällä perään Oksasenkadun risteyksen yli, sitten jarrutus – pyörä lukkoon ja pieni odottelu, että sain hengitykseni tasaantumaan kiihkeän pyöräspurtin jälkeen. Liikkeen ikkunassahan oli kaksi Ibanez-kitaraa ja kaksi Solid Seven -merkkistä, joita minä ja naapurin pojat kävimme kuolaamassa ikkunan edessä, joskus kolmekin kertaa illassa. Niinpä suuntasin Jupiterini tihkusateisessa illassa ”Pumpun” tuulettimen alle. Astuin sisään baariin, jossa kaksikko oli tilannut kahvikupit, kaivoin lehtiön ja kynän nysän taskustani, enkä tiennyt mitä on nimikirjoitus englanniksi, joten en sanonut mitään, ojensin vain lehtiöni kirjoitettavaksi. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni, sillä musiikki kuulosti uskomattoman hyvältä
Siitä ei kuitenkaan ollut pienintäkään epäilystä, kenelle auto kuului. Keskustellessani asiasta Esa Kuloniemen kanssa, hän informoi minua kuulleensa Leif Kiviharjulta, että kaikissa Ruotsista tulleissa Fender Stratocastereissa on ollut sama modaus eli 3-asentoiseen mikkikytkimeen on tehty väliasennot ns. Kävelin baariin sisään ja kaivoin lehtiöni esiin, niin ja saman kynän nysän, joka oli jo matkassa Jerry Williamsin nimmarireissulla. Tummanpunaisen Ford Thames -pakettiauton keulassa komeili bändin nimi: The Renegades, Birmingham. Neljännen kerran jälkeen eräs veljeni kaveri, joka sattui istumaan lähellä jukeboxia kysyi minulta: ”Eikö siellä oo mitään muita kappaleita?” Vastasin: ”On,muttei yhtä hyviä.” Voiko sen selkeämmin sanoa. Jokaisen soittokerran jatkeeksi laitoin uuden rahan koneeseen ja taas uudelleen. Siellä bändi istuikin nauttimassa kahvia ja sämpylöitä ravintolan lämmössä talvitakit päällä. Vaan eipä tainnut herra Andersson tietää , että tuon energisen esityksen takana ei ollut ”oikea laulaja”, vaan yleisön vaatimuksesta yhden hitin ihmeeksi heittäytynyt pop-konserttien juontaja/järjestäjä. Minulle tuli kiire juosta kotiin ja hakea nimikirjoituslehtiö, sillä olin nähnyt bändin mainoksia Hesarissa. Eipä siis ihme, että Gibson vaihtoi puoliakustisen Gretschinsä Stratoon Shamrocks-yhteen kitaristin kanssa. Einiön laulama Farmer John dominoi ohjelmaa ja jatkoi ykkösenä koko kesän ajan. Kesän -64 Farmer John -kausi oli vielä vahvana mielessäni ja jotenkin Renegadesin nimikirjoitukset innoittivat minua, kun tajusin, että Antti Einiöhän on jääpalloilija ja pelaa maineikkaassa Käpylän Palloveikkojen The Renegades kesällä 1965. Eikä auton kunto ollut kaksinen, vasemman puolen etupuskuri roikkui narun varassa. Sen suggestiivinen dempatuin kielin tehty A-osan kitarakomppi, jota vielä rumpu-aksentein korostettiin, sen päällä puolikuiskaava Kim Brownin karismaatinen laulu – kunnes B-osa huipentuu Dennis Gibsonin kitarasooloon, joka yltyy lähes hypnoottiseksi revittelyksi...” Renegadesin jälkeen ruotsalainen Shamrocks, jolla oli paljon yhteiskeikkoja Renegadesin kanssa, levytti sen ja tämän perään Hep Stars teki saman noudattaen Renegadesin sovitusta. Tieto Cadillacin suosiosta Pohjoismaissa kiiri Englantiin asti ja vaikka teksti olikin peräisin Vince Taylorin biisistä Brand New Cadillac, eipä tuota kappaleen alkuperää täällä Suomessa paljon kyselty, kun levyn etiketissä kuitenkin luki säveltäjinä Renegades-yhtyeen jäsenten nimet, sitä paitsi sovitus oli mielestäni aivan loistava. Renegadesin suosio osui ilmeisesti rautalankakuumeen jälkilöylyihin, ainakin heillä oli kyvykäs ja erottuva kitaristi Dennis Gibson, jonka soittoa voitiin ihailla heidän myöhemmillä hiteillään Seven Daffodils, ja Matelot sekä Dannyn Salatulla surulla. Pääsin nauttimaan mielibiisistäni jukeboxin jykevien soundien kanssa. Kun heinätyöt helpottivat, pyöräilin kaupunkiin ja menin käymään silloisessa Rulla-Aulassa, joka myöhemmin muutettiin Diskoksi, kaupungin ylläpitämäksi legendaariseksi keikkapaikaksi. 30 Blues News 4/2022 tamaan ulos ennen ruokailua. Sellaista ei oltu ennen kuultu Suomessa. – Seikka, joka kertoi, ettei heidän englantilainen pakettiautonsa ollut kovinkaan hyvin varustettu Suomen talveen. Se vetosi ainakin tähän rock-faniin. Nuoruudessani vietin kesäni maalla, jossa huvittelumahdollisuudet rajoittuivat sunnuntaisin kokoontumiseen Kärenkylän kioskille – meni vielä kaksi vuotta ennen kuin saimme kylään baarin ja levyautomaatin. Heidän versionsa menestyi Ruotsissa hyvin, mutta kappaleen kitarasoolot oli korvattu uruilla eikä se ollut ainakaan minun makuuni. En tiennyt, oliko bändi tulossa Joensuusta vai Imatralta, mutta Grilli-Baari oli sopivasti sisääntulotien varrella, kun Leksa Heinonen ajatti heitä esiintymässä puolityhjille saleille eri puolilla maaseutua ennen ensimmäistä hittiä, joka oli juuri tuloillaan. Riemukseni sen levyautomaatista löytyi Farmer John – se oli melkein liputuksen paikka. Muistan lukeneeni Iskelmä-lehdestä Gibsonin arvostelun The Adventurersin kappaleesta Greensleeves ja hän ihmetteli, kuinka Johnny Lundin taikoi sellaisen soundin kitarastaan. Sen lisäksi YLEn Kaleidoskoopissa oli Paavo Einiön ja Teija Sopasen toimesta esitelty yhtye perusteellisesti viikkoa aikaisemmin. Jotenkin Einiö sai tulkintaansa ladattua hurjan määrän meininkiä ja asennetta, jota Islandersin raivokas panos vielä täydentää. Talonmiehen alle kouluikäinen poika porhalsi pihallemme ja puuskutti: ”Jukka, Jukka, Gulfin vieressä on parkissa hurjan näköinen auto, varmaan jonkun bändin...” Lähdimme saman tien kohti korttelin päässä sijaitsevaa Gulfin huoltoasemaa ja kun pääsimme Kulma-Baarin ohi Urheilukadulle, niin auto näkyikin. Kim Brown ja kumppanit kirjoittivat kohteliaasti nimensä lehtiööni, sanoin ”Thank you” ja poistuin onnellisen tietoisena siitä, että minulla oli mahdollisesti Beatlesiin verrattavan bändin nimikirjoitukset. Nyt ei auttanut hukata hetkeäkään. En silti saanut siitä tarpeekseni. Samaa ihmetteli veljeni Adventurersin keikan jälkeen. Koska Kärki oli ainoastaan 11 kilometrin päässä Lappeenrannan keskustasta, niin matka pyörällä vei vain puolisen tuntia. En todellakaan ollut saanut mitään urheilu-herätystä, vaan yhtäkkinen kiinnostukseni jääpalloon johtui ”Twist-Andystä” eli Antti Einiöstä. MUSIIKKIA JA URHEILUA MUSIIKKIA JA URHEILUA Seuraava nimikirjoituksen metsästys vei minut jääpallo-otteluun. Tulevina viikkoina tulin kuulemaan Cadillacia kohtalaisen usein radiostakin, sillä se meni kärkisijoille Suomen levymyynnissä vielä samassa kuussa – eikä mikään ihme. Minulle viikon musiikillinen kohokohta oli YLEn ”Kahdeksan kärjessä”, jossa äänestettiin viikon paras kappale. Kappaleen äänittäjä Jouko Ahera kuvaili tunnelmaa Kulttuuritalon studiossa seuraavasti: ”Kun he soittivat Cadillacin, niin koko Kulttuuritalo tärisi. Siinä olin kuulut heidän vastikään julkaistun singlensä Cadillac – ja täytyy myöntää, että kappale teki heti ensi kuulemalta melkoisen vaikutuksen. vastavaihe-soundia varten (tämä siis ennen kuin 5-asentoinen kytkin tuli vakioksi). En tuohon aikaan tiennyt, että Antti Einiöllä oli myös lusikkansa sopassa Scandia-yhtiön viimeisimmän listasuosikin Renegadesin löytämisessä. Tehdessäni kynän ja lehtiön kanssa paluun auton luokse kävin vielä katsomassa, etteivät he olleet Kulma-Baarissa, joten suuntasin Valtakadulla sijaitsevaan Grilli-Baariin. Olin täysin Twist-Andyn ja Islandersin lumoissa, enkä ilmeisesti ollut ainoa kappaleeseen hurahtanut, sillä myös Benny Anderson oli kuullut Andyn version ja piti siitä niin paljon, että otti sen myös Hep Starsin ohjelmistoon. Valitettavasti minun piti latoa 20-pennisiä joka kerta erikseen, vaikka 50 pennillä olisi saanut 3 kappaletta, mutta automaatti ei suostunut soittamaan samaa kappaletta peräkkäin. Se oli kuin tulivuoren purkaus. En ehtinyt miettiä Cadillacia sen enempää, koska tiesin olevani suurempien asioiden äärellä, olihan bändi tullut Suomeen Birminghamista ja tuntui siltä kuin heistä saattaisi tulla Beatlesin tapainen villitys meille suomalaisille. Se oli täynnä tussilla tehtyjä fani-kirjoituksia ja viestejä, ”I love you Kim” ja ”Call me Ian...” jne
Kevättalvella saimme lukea Hesarista, että Napoleon Soloa näyttelevä Robert Vaughn oli vierailulla Suomessa ja parin päivän päästä menossa tapaamaan ystäväänsä Leningradiin. Vaikka asemalaiturilla oli runsaasti tyttöjä, he odottivat kiltisti vuoroaan ja antoivat näyttelijän kirjoittaa meille nimmarit ensin. Tässä bändissä oli sentään 6-wattinen Hagström-vahvistin kahdelle kitaralle ja omatekoiset rummut, mutta kosketinsoittimena toimiva urkuharmoni oli auttamattomasti liian hiljainen. Se oli minun nimikirjoituskeräilyni ehdoton huipentuma. Ja löytyiväthän he – työntämässä Volkswagen-pakettiautoaan käyntiin mäkistartilla. Koska kaikki kansainväliset junat matkalla Venäjälle pysähtyvät rajatarkastukseen Suomen puolella, olisi siinä tilaisuus saada Robert Vaughnin nimikirjoitus. Vielä sanojeni vakuudeksi lisäsin: ”Miulla on ennestään jo Jerry Williamsin ja Renegadesin nimikirjoitukset!” Tämä nuoren miehen lähes rajattomalla itsevarmuudella esitetty kommentti huvitti Einiötä, koska hän kirjoitti hymyssä suin lehtiööni: "Twist-Andy, Antti Einiö”. – Ja se onkin nimikirjoituksistani ainut, joka pelastui viimeisimmästä kevätsiivouksesta. Se tosin ei tuonut Vainikkalaa yhtään lähemmäs kaupungin keskustaa, mutta laajensi kaupungin rajoja valtakunnan rajalle asti. HOLLYWOODIN KOSKETUS HOLLYWOODIN KOSKETUS Olin tutustunut luokaltani kaverin Matti Tampioon, jonka kanssa musiikilliset intressit tuntuivat menevän yksiin ja puhuimme mahdollisesti perustavamme bändin. Tuon ihan oikean Hollywood-tähden matkustaminen ns. Todennäköisin kerääjien kohde, maalitykki Tauno Timoska tuli ulos ennen Antti Einiötä, joka näytti hiukan hämmästyneeltä, kun 11-vuotias ojentaa lehtiön ja pyytää nimikirjoitusta – eikä tällä kertaa ollut kielimuuria esteenä vaan saatoin esittää pyyntöni selvällä suomen kielellä. Venäjän-junalla oli herättänyt ohjelman faneja saapumaan eri asemille matkan varrella – jollain asemalla nuoret tytöt olivat lahjoittaneet Vaughnille leipomansa kakun. Vuonna -66 Vainikkala liitettiin Lappeenrantaan, joten kaveristani tuli kaupunkilainen. Laitoin pyöräni lumipenkkaan ja menin mukaan ”työntötalkoisiin”, johon osallistui pari muutakin satunnaista auttajaa. Saattaa olla, että tuo kokemus hieman hillitsi metsästysintoani, sillä seuraavaan kertaan meni yli vuosi. Oli hämmästyttävää huomata, että tuo sarjan johtava näyttelijä oli luonnossa niin pienikokoinen (arviolta 165–170-senttinen). Tuo 30 kilometrin matka ”laitakaupungille” maksoi huikeat kolme markkaa yhdeksänkymmentä penniä. Junan saapuessa olimme asettuneet aivan vaunun eteen ollaksemme ensimmäisinä kärttämässä nimmareita. Kuitenkin kevättalvella -65 yhtye vieraili Lappeenrannassa, ja vaikka en mennytkään ”Pumpun” tuulettimen alle, niin pyöräilin seuraavana päivänä lehtiö taskussani Hotelli Turistikulman luokse katsomaan löytäisinkö heidät. Tuohon aikaan television ehdoton huippuohjelma (ainakin meidän nuorten mielestä) oli Napoleon Solo (eli The Man from U.N.C.L.E.). Tuon äänityssession jälkeen suuntasimme ulos, jossa Vainikkalan muutoin melko ankean oloinen ratapiha kylpi kevätauringon valossa. Olin varustautunut tavanomaisen lehtiön ja lyijykynän kanssa (lyijykynässä on se hyvä puoli, että ne toimivat kuulakärkikynistä poiketen pakkasellakin). Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin omaa ääntäni tallennettuna ja ihmettelin, että ääneni kuulosti niin ”fiksulta” – enkä todellakaan tiennyt, että se ”fiksuus” johtui mikrofonin puutteellisesta taajuusvasteesta. Matti oli jo päässyt harjoittelemaan bändin kanssa Vainikkalassa soittamalla jonkun paikallisen nikkarin tekemiä rumpuja. Kun pääsiäislomakin oli sopivasti sillä viikolla, niin eipä muuta kuin bussilla Vainikkalaan. Blues News 4/2022 31 joukkueessa. Noin viiden minuutin työntelyn jälkeen saimme auton liikkeelle ja kaksi yhtyeen jäsentä sanoivat pikaiset thank yout, hypäten auton kyytiin. Ajatus Twist-Andyn nimikirjoituksesta ei jättänyt minua rauhaan, vaan helmikuussa -65 menin naapurin poikien kanssa Veiterän ja Käpylän väliseen otteluun Kimpisen urheilukentällä, johon kotoani oli vain parin sadan metrin matka. En tosin muista, kuinka peli päättyi, koska olin tullut paikalle vain yhdestä syystä – saadakseni Antti Einiöltä nimikirjoituksen. Mitähän mahtaa maksaa nykyään. Vaati kekseliäisyyttä ja virityksiä saada rahat ja ambitiot toimimaan. Ennen kuin menimme kansainvälistä junaa odottamaan, minulla oli vielä tilaisuus laulaa ja soittaa Matin Grundig-kelamankalle oikean mikrofonin kautta. Tulipahan autettua bändiä, vaikka nimmarit jäivät saamatta. LEIJONAN KESYTYSTÄ LEIJONAN KESYTYSTÄ Seuraava ulkomainen bändi, jolta yritin saada nimmarit oli tanskalainen The Lions, jota Antti Einiö luonnehti Iskelmä-lehdessä seuraavana kesänä sanoin ”laulutaidottomista laulutaidottomimmat”, kun he olivat Rolling Stonesin lämppärinä Yyterillä. Muutaman minuutin odottelun jälkeen Robert Vaughn saapuikin ”Pepsodent-hymyineen” vaunun portaille paistattelemaan auringonpaisteessa ja alkoi jakaa nimikirjoituksia. Sanoin Robert Vaughnille: ”Thank you very much” ja todellakin tarkoitin sitä, olihan Napoleon Solo lähes yhtä ”cool” kuin James Bond. – Hienoa, jääpallo oli täyttänyt tehtävänsä ja poistuin onnellisena Kimpisen urheilukentältä kohti seuraavaa nimmarinmetsästysreissua. Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen pelaajia alkoi tulla ulos. Muutenkin tuohon aikaan raha oli tiukassa ja soittokamat olivat kalliita. Pelin loputtua menin norkoilemaan Käpylän pukukopin läheisyyteen, enkä varmasti ollut ensimmäinen nimikirjoituksen odottaja Käpylän Palloveikkojen ovella. Jukka Mäkinen. Kekseliäät nuoret miehet kuitenkin tekivät harmonista ”turboahdetun” yhdistämällä Electroluxin läpivirtausmallisen imurin letkun sen puhalluspäähän ja kytkemällä laitteen harmonin ilmanottoaukkoon, jolloin volyymi kasvaa moninkertaiseksi (elleivät palkeet halkea), ja soitin pärjää kevyesti parille sähkökitaralle ja rummuille
Laitoin sen pohjaksi ympyrän muotoiset kalvot, joista sain pohjat silmille ja mieleeni tuli Tony (eli T.S.) McPhee, Groundhogs-yhtyeen kitaristi, jolla oli todella kirveellä veistetyt kasvot. Ensimmäinen valintani oli Eric Clapton. Näin ollen piti löytää jokin sopiva tapa yhdistää kitarasankaruus sekä minulle luontainen kuvaamataito. Minulle tuli kunnia-asiaksi piirtää kaikki ilman ruudukon (tai gridin) apua, vain luottamalla oikeisiin mittasuhteisiin ja taitooni olla tarkka. Tekstin koristeluun inspiroiduin Deep Purple -LP:n ”Deep Purple (III)” Hieronymus Bosch -kansitaiteesta. vapaatyönä yhden kitaristia esittävän julisteen, jolla takasin kympin todistukseen. Pari hittiä Mickie Mostille ja sitten hän häipyi kuin tina tuhkaan. Koska olin jo tehnyt varhaisen haparoivan julisteeni Jeff Beckistä, minua kaiveli tunne, että minun pitää saada ehdottomasta idolistani aikaiseksi kunnon kuva. Kun kaupungin nuoret taiteilijat puuhasivat yhteisnäyttelyä Lappeenrannan vesitorniin, minultakin pyydettiin sinne töitä, joita he olivat nähneet kuvaamataidon luokan näyttelyseinällä. Jossain kohtaa tein myös Jimmy Pagen julisteen, jotta Yardbirdkitaristien kolmikko olisi täydellinen, mutta Page on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Laitoin jättiläismäisen kurttunaaman soittamaan kitaraa maapallon päällä. Toinen samanlainen tapaus oli Peter Green. Kuvan teksti heijastelee tuntojani siitä, mitä ajattelin tämän äärimmäisen lahjakkaan artistin syrjäytymisestä kaupallisuuden alttarilla, ja josta tuli yksi tunnetuimmista LSD:n uhreista. Tuohon aikaan oli melkein mahdotonta saada tietoa eri artistien vaiheista tai mitä esimerkiksi kuului Beckille, kun hän jätti Yardbirdsit. Liioittelin ja leikin vielä perspektiivillä. Lukion toisella luokalla piirsin vielä Syd Barrettin, johon oli yllättävän vaikeaa saada katseeseen tuo poissaoleva ilme, joka originaalissa valokuvassa on huikea ja traaginen. Kun tiedustelin mitä hän tarkoittaa kommentillaan, hän kertoi piirrosteni vieneen yleisön mielenkiinnon heidän ihastellessaan julisteitani ja vieneen näin huomion todellisilta taiteilijoilta. Olin kieltämättä tyytyväinen, että ihmiset olivat pitäneet ”vain”julisteistani, mutta samalla totesin, ettei kuvataide puhuttele minua kuten musiikki ja katsoin parhaaksi jättää sen niille, joilla oli kutsumusta alalle. Lopulta olin työhöni tyytyväinen ja saatoin tehdä kehykset akvarelleillä ja piirtämällä. Työt haettiin ja palautettiin asiallisesti, pari ystävääni kehui julisteitani, mutta kun syyskuussa aloin seurustella erään nuoren taiteilijatytön kanssa ja hän näki kolme julistettani huoneeni seinällä hän sanoi: ”Ai sunko nää työt olikin...” En voinut olla kuulematta syvältä huokuvaa katkeruutta hänen äänessään. Ihastelin näkemiäni kuvia USA:n länsirannikon psykedeelisistä julisteista 60-luvun lopulla, joten tein aina lukukauden lopuksi ns. Annoin mielikuvituksen lentää raamien koristelulla. Siinä vaikeutena oli löytää hyvä ja riittävän iso kuva julistetta varten. 32 Blues News 4/2022 KITARISTIEN GALLERIA ELI NIMMAREISTA JULISTEISIIN! KITARISTIEN GALLERIA ELI NIMMAREISTA JULISTEISIIN! Kun intoni nimikirjoituksiin hiipui Napoleon Solon myötä, elämäni kiinnostuksen ykköskohde tuntui olevan (kitara) musiikki. Ilmeisesti herkkyys ja huumeet eivät sovi yhteen. Vuosia myöhemmin kuultiin hänen Vanilla Fudge -kytkennöistään ja autokolaristaan, mutta julisteeni teksti kuvaa niitä pelkoja ja syitä, miksei hänestä kuultu mitään: ”is not a yardbird now he’s flying (too) high”, koska oletin hänen sortuneen huumeisiin. Seuraavan lukukauden loppuun otin kokeilevamman tyylin: Kahden lasilevyn väliin levitetään tussiväriä (tässä tapauksessa teimme sen kontaktimuoville). Sovimme, että julisteet voi noutaa kotoamme, sillä minä olin lähdössä näyttelyn aikaan elokuussa Interrail-matkalle. Clapton-julisteessa koristelut noudattelevat ”kashmir”-kuviointeja ja seuraavassa Jimi Hendrix -julisteessa tyydyin vain tekstiin, varsinkin koska minulla oli käytössäni erinomainen kuva (Iskelmän takakansi). Jukka Mäkinen. Beckin piirtämisestä tuli todellinen kärsivällisyyden koitos, sillä tein ensin lyijykynällä ääriviivat ja sitten (piirsin) väritin sen tulitikun kanssa ottamalla mustaa tussiväriä pullon nokasta tikkuun ja raapustamalla hyvin pieniä aloja kerrallaan ”Truth”-albumin takakannen mukaan. Luojan kiitos, niin ei sittenkään ollut tapahtunut
Kun aloin penkoa nimittäin Olli Hämeen kvintetin tekemisiä alkuvuodesta 1955, niin osui silmään, että viisikko säesti maanantaina. marraskuuta 1955. – Viimeisenä kuultu Rock Around The Clock elokuvasta ”Älä käännä heille selkääsi” oli ääntä ja vauhtia ja suurimman helteen kantoi barytonisti Unto Haapa-aho, ESS kirjoitti. Uutista hetken sulateltuani tulin siihen johtopäätökseen, ettei näin hienoa sarjaa saa päästää kaatumaan. Kun Nyberg ikään kuin siirsi kirjoituksessaan viestikapulaa myös uusille tekijöille, ajattelin vastata haasteeseen ja jatkaa nuorta rytmiä saman tien osaan yhdeksäntoista. Tarkennetaan päivämääräksi 2.11.1955, paikaksi Kauppakorkeakoulu Helsingin Runeberginkadulla ja taustayhtyeeksi Olli Hämeen kvintetti. Toimittajana uskon muutenkin painettuun sanaan, mutta jonkinnäköisen sinetin Bill Haleyn läpimurtokappaleen kuulumisesta kokoonpanon repertuaariin tarjoaa se, että Etelä-Suomen Sanomat raportoi Koivusen esittäneen biisin myös seuraavassa kuussa Lahdessa järjestetyssä Iskelmäkarusellissa. Listataan loppuun vielä Hämeen kvintetin jäsenet, jotka piiskasivat Brita Koivusta rokin riemuun: Erkki Melakoski, piano, Unto Haapa-aho, baritonisaksofoni/klarinetti, Eino Virtanen, trumpetti/vibrafoni, liideri Olli Häme, basso, Bjarne Rehn, rummut. Hämeen kopla oli kaikesta päätellen hyvin kartalla musiikin tuulista, sillä Haleyn kappaleen julkisuuteen nostanut ”Älä käännä heille selkääsi” -elokuva sai ensi-iltansa elokuvateatteri Savoyssa vasta 18. CRAZY MAN CRAZY CRAZY MAN CRAZY Kun juuri päästiin julistamaan tarkka päivä, jolloin rock’n’rollia kuultiin ensi kerran täällä livenä, niin ehkä pitäisi sittenkin tarkentaa, että suomalaisten muusikoiden esittämänä. Silloin Brita Koivunen lauloi Iskelmäkarusellissa Helsingin Sanomien mukaan Rock Around The Clockin. Osa 19 Huippukiinnostavaa sisältöä (Olavi Virta Hound Dogin kimpussa...) seurasi kuitenkin artikkelin jälkikirjoituksessa todellinen kylmä suihku, kun pitkän linjan BN-skribentti Hannu Nyberg ilmoitti panevansa pillit pussiin näiden kirjoitusten osalta. Blues News 4/2022 33 PETRI LAHTI S uosittu sarja jatkuu sittenkin! Esillä on nyt muun muassa Jorma Kaleniuksen kuolemattoman EP:n painosmäärä, Jorma Weneskosken auton vuotava pakosarja, ”Suomen Rudy Pompilli” Unto Haapa-Aho sekä länsirannikon Rytmipojat. – Valitettavasti vain inspiraation kipinää ei onnistuttu ylläpitämään koko iltaa, ja niin nykyisin välttämätön ”rythm and blues” -finaali polki kovista yrityksistä huolimatta entiseen tapaan täysin paikallaan, lehti kirjoitti. Myös Uusi Suomi sivusi aihetta, kun sen edustaja oli paikalla Helsingissä joulukuussa pidetyssä karusellitilaisuudessa. ÄÄNTÄ JA VAUHTIA ÄÄNTÄ JA VAUHTIA Hannu Nyberg paalutti viime lehdessä uudeksi aikahaarukaksi marraskuun alun 1955, jolloin Suomessa esitettiin tätä tietoa ensimmäisen kerran rock’n’rollia. Aloin keinua ja kieputtaa Rock Around The Clockin vanhan lehtisuomennoksen mukaisesti, kun näin suosikkisarjani ”Kannat kattoon” palanneen Blues Newsin sivuille lehden edellisnumerossa. Suomen sosialidemokraatin ennakkojutun mukaan paikalla oli vierailevana tähtenä myös ruotsalainen ”jazzhuuliharpisti” Hubert ”Hubbe” Bergström, joka oli kuulu Tukholman Nalenilta
Hufvudstadsbladetin ”Från jazzfronten” -palstalla käsiteltiin tammikuussa 1956 kypsästi mustan musiikin tuoreita tuulia,. Ilmestyessään Suomeen vuonna 1950 hän kertoi olleensa ”giljotiinin varjossa”, siis saksalaisten sotavankina, 40 kuukautta toimittuaan sabotöörinä Tanskan vastarintaliikkeessä. Hienossa kolmelle palstalle levitetyssä promokuvassa poseerasi identtisten kaksosten Cliff ja Claude Trenierin johtama yhtye, joka paiskasi filkassa Out Of The Bushesja Rocking On Saturday Night -raidat. Ilta-Sanomien ”Jazz, jazz, jazz” -palstan pitäjää ”Beatia” touhu ei kuitenkaan innostanut, vaikka Treniersin saksofonisti Don Hill oli hyvin esillä kummassakin pätkässä. EI UUTTA JATSIRINTAMALTA EI UUTTA JATSIRINTAMALTA Tämä rock’n’rollin, rytmibluesin ja jatsin välinen yhteys mietitytti selvästi muitakin kirjoittajia. Kun kuuntelee Ernie Englund and his Shouting Menin esitystä kesällä 1954 ilmestyneeltä Karusell-EP:ltä tai saman levymerkin suomalaisvalmisteiselta savikiekolta, kyllä se jotain siellä päin liikkuvaa vähintäänkin on. The Treniersin esitykset olivat tuttua rehevää, novelty-henkistä rypistystä, jota porukka esitti muillakin julkaisuillaan noihin aikoihin ja jota väritti vauhdikas liike lavalla. Kun tämä asteli Lahdessa lavalle illan viimeisenä ja oli soittanut trumpetillaan Cocktails For Twon, Minkan ja Stardustin, hän laittoi instrumentin sivuun ja esitteli vokalistin kykyjään – esittämällä Crazy Man Crazyn. Seuraavaksi tätä kitaristia ja kitaravalmistajaa vietiinkin vähemmän pyhissä merkeissä häkkiin puhelintyttöringin pyörittämisestä. Silloin ”Don’t Knock The Rock” eli ”Uusi rock’n’roll” -nimeä kantanut elokuva oli saanut ensi-iltansa Edisonissa Helsingin Yrjönkadulla. Paljon ennen Esa Pakarisen ”Rokki on poikaa” -aikoja, se on varmaa, sillä nyt on heittää tästäkin jonkinlainen näkemys ilmoille. SAVOLAX ROCK’N’ROLL SAVOLAX ROCK’N’ROLL Entä milloin rock’n’roll tuli Savoon. joulukuuta 1956 julkaistiin lahjomaton keikkailmoitus, jossa Jorma Weneskosken yhtye lupaa soittavansa ”latin-rytmiä” ja ”rock’n’rollia” Mikkelin urheilutalolla. Muut ilmoituksessa mainitut muusikot olivat tenorisaksofonisti Kaarlo ”Kalle” Kaartinen ja pianisti Jan Söderlund. Hersholt ilmestyi tänne takaisin lokakuussa 1954, mutta silloin lumimiehestä ei puhuttu enää mitään. Sen sijaan reissusta kerätyn filmimateriaalin kerrottiin käsittelevän pyhän kuukauden viettoa Teheranissa. – Itse tanssi on vallatonta ja raisua, mutta pitääkö muusikkojen esiintyä elokuvassa esitetyllä tavalla. Hän lähti silloin vaimonsa ja kahden juuttiveljeksen kanssa etsimään autolla myyttistä Himalajan lumimiestä. Tällä yritetään peittää sitä, että itse musiikki on tyhjänpäiväistä. Nimittäin Länsi-Savossa 8. Retkikunta filmikameroineen pääsi Helsingistä Istanbuliin, josta matkaa jatkettiin kahdella autolla, mutta sitten tuli hiljaisempaa. Ainakin voidaan todeta, että tätä tietoa 28.3.1955 kuultiin ensimmäisen kerran Bill Haleyn säveltämä kappale elävän yleisön edessä Suomessa. Materiaali oli selvästi suoraan sylttytehtaasta, muusikoiden itsensä kertomaa. – Pahemmin oli käydä, kun Weneskosken autoon oli päässyt häkää sisään. Oliko se aitoa rock’n’rollia. Koska Weneskosken matkassa oli laulava patteristi Sacy Sand, niin ainakin tropiikin rytmit olivat hänen heiniään mutta hyvin todennäköisesti myös illan vauhdikkaammat esitykset. – The Treniers on tavattoman vastenmielinen yhtye, pianisti ja laulaja Little Richard pitäisi sulkea häkkiin jokaisen esityksen jälkeen, palstanpitäjä aloitti ja jatkoi myöhemmin kirjoituksessaan. En palaa siihen nyt sen tarkemmin, mutta Hersholt oli selvästi kova poika kauppaamaan itseäänkin tarinoineen. Rattiin palkattiin kilpa-autoilija Sulo Flinck. HILJAISIA POIKIA HILJAISIA POIKIA Sacy Sandistä tuli mieleen Suomen sosialidemokraatin jazzpalsta, jota 1950-luvun puolivälissä pyöritti hyvällä maulla kitaristinakin tunnettu Sampsa ”Sami” Ahokas. TENORISTI PIANON PÄÄLLÄ TENORISTI PIANON PÄÄLLÄ Yksi komeimmista R&B-yhtyeitä esittäneistä valokuvista, joita suomalaislehdissä näkyi 1950-luvulla, julkaistiin Ilta-Sanomien sivuilla tammikuussa 1957. 34 Blues News 4/2022 28. Hänelle oli pakko antaa tekohengitystä, mutta tilannetta pahensi se, että sillä aikaa tuli pianisti Pariolasta ja kitaristi Stevanderista myös ”hiljaisia poikia”. Helsingissä majaillut tanskalaisyhteisö ei ollut lehtitietojen mukaan ihan varma tämän tiedon paikkansa pitävyydestä. Arvostelu elokuvasta ja siinä nähdyistä esityksistä oli sen verran murhaava, että poimitaan ilkeimmät palat siitä tähän malliesimerkkinä joidenkin jatsikirjoittajien luomasta juovasta eri rytmimusiikinlajien välille. THE GREAT SNOWMAN THE GREAT SNOWMAN Sarjan edellisessä jaksossa käsiteltiin tanskalaisen havaijikitaristi Holger Hersholtin tekemisiä täällä 1955, kun hän pyöritti Tukholmankatu 13:n kellarista käsin mallitoimistoa, joka todellisuudessa oli ihmiskauppaa. Tenoristi soittaa pianon päällä, pianistit seisovat, kitaristit ovat polvillaan ja basistit juoksevat ympäri orkesteria. maaliskuuta Lahdessa ja heti seuraavana päivänä Helsingin kauppakorkeassa amerikkalais-ruotsalaista Ernie Englundia. Kun pojat pistäytyivät ulkona hieman jaloittelemassa, kuukahti vokalisti Sacy Sand pitkin pituuttaan maantielle. – Hänen laulullisia kykyjään kuultiin Crazy Man Crazyssa eivätkä ne hassummilta kuulostaneetkaan. Vappuna 1954 Hersholt sai suomalaismedian nielaisemaan vielä isomman rapalan. Vuonna 1948 Illinoisin Decaturissa auto-onnettomuudessa menehtynyttä ruotsalaisklarinetisti Åke ”Stan” Hasselgårdia muistellessaan Ahokas innostui kertoilemaan keikkamatkojen vaaroista myös täällä. Englund valloitti yleisön totaalisesti, ESS kirjoitti konserttiraportissaan. Siinä olisi todella voinut käydä hassusti, mutta onneksi potilaat tervehtyivät nopeasti, Ahokas kirjoitti
Jahnukaisella oli mainosmiehenä sana hallussa ja kun siihen yhdistyy armoton arroganssi sekä tarve suolata artisti jos toinen, kirjoituksista löytää paljon äimisteltävää. Esimerkiksi Gene Vincentin twistaavaa Be-Bop-A-Lulaa arvostellessaan Jahnukainen – julistettuaan ensin, että termi ”be-bop” kuuluu jatsareille – toteaa artistin äänenkäytön muistuttavan kaikista mahdollisista laulajista – uskokaa tai älkää – Yma Sumacia. Fazerin listaa pitää kelata aika pitkälle alas ennen kuin vastaan tulee kirjainyhdistelmä ”ROCK”. Elvis-cover Onnen siteet eli Fame And Fortune. Ensin mainitut erottuvat toisen ja neljännen tahdin korostamisesta sekä siitä halvasta yleisönkosiskelusta, jossa saksofonisti puhaltaa torven suoraksi ja kitaristi rämpyttää. Niin kuin oheen taitetusta Turun Sanomien iltamailmoituksesta 18. Blues News 4/2022 35 kun lauluyhtyeiden ja erilaisten pikkukokoonpanojen kerrottiin ryhtyneen tulenkantajiksi entisajan blueslaulajien sijaan. Joukossa oli tätä Jämsenin jatkettua soittoa. Ei silti tuomita R&B:tä: Moni aiemmin välinpitämättömästi rytmimusiikkiin suhtautunut on löytänyt näiden levyjen ansiosta vakavammin otettavan sukulaismusiikin, jatsin. Kun pohdinta siirtyi sitten musiikkityylien välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin, selvisi ettei tämäkään rakkikoira päässyt karvoistaan. Levyt Pete Hoppulan kokoelmasta. – Vaikka on joitain rajatapauksia, yleensä R&Blevyillä on vain vähän yhteistä jatsin kanssa. lokakuuta 1956 näkyy, Nousiaisten Alku halusi rauhoitella jo etukäteen lipun ostaneita, että Rytmipojilta on sitten turha pyydellä sitä uutta vauhtimusiikkia Valpperissa pyhäiltana. Kun koko painos tuskin meni kaupaksi, en liene väärässä arviossani, että EP:n koko painosmäärä on ollut 500-1000 kappaleen luokkaa. Sieltä selviää, että Kaleniuksen ja Rock Devilsin ainokaisen myyntimäärä oli 308 kappaletta. Tai ehkä se oli violetti, koska molemmat levyttivät Capitolille. Hbl:n kirjoittaja oli selvästi hajulla missä mennään, sillä hän mainitsi kovimmista lauluyhtyenimistä The Dominoesin, Ravensin, Driftersin ja Charmsin, ja lisäsi joukkoon Earl Bosticin, Tiny Bradshaw’n, Louis Jordanin ja Red Prysockin ”instrumentaaliryhmät”. Tämän kiekon vaatimaton kysyntä vuonna 1960 tuotti myöhemmin iloa joillekin levykeräilijöille, kun Helsingin Käpylässä sijainneen Olli Korvelan entisen urheiluliikkeen varastosta löytyi 1980-luvulla pino myymättä jääneitä EP-levyjä. NUORISON TOIVELEVY NUORISON TOIVELEVY Suomalaisten rock’n’roll-levyjen graalin malja on tunnetusti Jorma Kaleniuksen EP. Se on väistänyt omia näppejänikin alkuperäispainoksena, ja kiekon rariteettiarvon tietäen olen monesti miettinyt, kuinkakohan moni haki platan Musiikki-Fazerilta kesällä 1960, kun levyä mainostettiin monien muiden joukossa ”Fasun” isoissa ilmoituksissa. MUUTEN REIPPAAT MUUTEN REIPPAAT TANSSIT TANSSIT Otetaan loppuun vielä yksi maantieteellinen poiminta rock’n’rollin leviämisestä Suomenniemellä. NORFOLKIN LAULULINTU NORFOLKIN LAULULINTU Viime aikojen huvituksiani on ollut Jaakko Jahnukaisen levyarvosteluiden kahlaaminen vuoden 1963 Suosikeista. Kaleniustakin vähemmän, 289 kappaletta, myi saman tilaston mukaan Timo Jämsenin EP ”No School Tomorrow”, jossa on nimikkobiisin lisäksi mm. Oli pakko kaivaa esiin tämän korkealta kolibrimaisesti visertävän ja melkein viittä oktaavia villisti hypähdelleen ”Andien laululinnun” plattoja selvittääkseni Sumacin yhteyttä Vincentiin, mutta punainen lanka jäi kyllä löytymättä. Matka käy Turkuun, jota ei merkittävästä kaupunkihistoriastaan eikä hyvästä maantieteellisestä sijainnistaan huolimatta ole tunnettu koskaan varsinaisena rytmimusiikin kehtona. Nyt sekin on selvinnyt, sillä Musiikkiarkisto on koonnut jälkeenjääneistä papereista pitkiä listoja joidenkin levytuottajien myyntiluvuista
Hän on ollut yksi rock & rollin historian suurimmista pettymyksistä”. 50-lukuun liittynyt sivistykseni oli pitkään muutaman singlen ja 80-luvun lopussa julkaistulta ”Okeh Rhythm & Blues” -kokoelmalta löytyvien kolmen näytteen (Big Mary’s, Christmas Morning ja Don’t Take Everybody To Be Your Friend) varassa ja kokemuksen karttuessa käsitykseni Turnerin osaamisesta on muuttunut selvästi positiivisemmaksi. Sillä perusteella hän sai viikonloppuviihdyttäjän paikan kaupungin tärkeimmässä mustan musiikin klubissa, Mama Cunninghamin omistamassa Royal Peacockissa. Duke Ellington sävelsi I’m Just A Lucky So And So -laulun solistinsa Al Hibblerin levytettäväksi TITUS TURNER Suotta soimattu rhythm’n’blues-hitintekijä Suotta soimattu rhythm’n’blues-hitintekijä vuonna ‘45 ja siitä oli olemassa muitakin tunnettujen jazz-artistien versioita, tärkeimpänä Ella Fitzgeraldin suoritus vuodelta ‘46. 36 Blues News 4/2022 PEKKA TALVENMÄKI T itus Turner ei oikeastaan osannut laulaa. Sitä kautta järjestyi myös ensimmäinen levytys joulukuussa ‘49. Titus jättäytyi pois sekä tähtikiertueelta että Aladdinilta saatuaan paikan maineikkaalla New Yorkin Baby Grand -klubilla. Hänen lapsuusajoiltaan ei löydy mainintoja gospelkoulusta, vaikka isä oli pappismies ja äiti tunnollinen kirkkolaulaja. Okeh 6844 Don’t Take Everybody To Be Your Friend The Same Old Feeling 6883 Whatcha Gonna Do For Me Got So Much Trouble 6907 Please Baby Jambalaya 6929 Be Sure You Know Christmas Morning 6938 It’s Too Late Now My Plea 6961 Big Mary’s Living In Misery 7027 Over The Rainbow My Lonely Room 7038 Hello Stranger Devilish Woman Omaan suhtautumiseeni on vuosien varrella vaikuttanut se, että Titus Turner oli hauska veikko, mutta koska hän ei ollut soulmies niin ei hänestä voinut ylen määrin innostua. Nuoren ikänsä vuoksi häntä ei hyväksytty isompiin ympyröihin, kunnes hän aivan 40-luvun lopussa pääsi Charles Brownin ja Amos Milburnin lämmittäjäartistiksi laajalle kiertueelle. Parasta Turnerin Okeh-levyillä oli Howard Biggsin, Danny Kesslerin ja Danny Mendelssohnin orkestereiden taustatyö ja vaikka Titus ”. Kääntöpuolen hidas ja pelkistetty Where Are You on mielestäni parempi, mutta jos tavoitteena oli nousta viihteen ykköskastiin, niin aika kaukana vielä oltiin. Juhani Ritvanen toi minulle 90-luvulla tuliaisiksi Titus Turnerin 60-luvun alun materiaalia sisältäneen kooste-CD:n ja pyyteli anteeksi, kun lahja oli sillä kertaa tavallista heikommasta päästä. Yksi Soul Discography -trilogian kummallisuuksia on kuitenkin se, että miehen levytykset on merkitty pikkutarkasti, vaikkei mukaan mahdu kuin muutama puhdas soulesitys. Levy julkaistiin ylväällä nimellä Mr. Jonkinasteista musikaalista lahjakkuutta nuori Titus joka tapauksessa osoitti, koska hän voitti muutaman kerran kotikaupungissaan järjestetyn Stunt Night Shows -kykyjenetsintäkisan. Lainaus on poimittu History Of Rock‘n’Roll Song By Song -nimisestä yhteenvedosta. Totta, mutta vain osittain. Kuulemani näytteet ovat järjestään rakentuneet solistin osaamisen varaan, mutta Titusin esitystä en osaa kuvata muilla sanoilla kuin lattea, laahaava ja teatraalinen. Ne osoittivat, että kaksikymmentä vuotta säännöllistä levyttämistä ei voinut toteutua nollaosaamisella. Regal 3322 Stop Trying To Make A Fool Of Me Let’s Forget The Whole Thing Levy merkitsi joka suhteessa kehitystä onnettomaksi todetun debyytin jälkeen. Hänen lennokkaasta levyarviostaan (BN #134) saimme lukea: ”En jaksa uskoa, että amerikkalainen Dean Martinia diggaava porukka olisi innostunut Turnerin mölisemistä evergreeneistä” tai ”Nämä äänitteet olivat aikansa lapsia ja sopivat parhaiten niille nostalgikoille, jotka eivät kovin suurta taidetta kaipaa”. A-puoli oli raskas, isosti sovitettu kaupunkiblues ja Let’s Forget The Whole Thing terhakka ja tehokas jump-esitys. Edellä mainitun History-yhteenvedon moitteet on kohdistettu erityisesti tähän debyyttilevyyn ja tarkemmin sen ykköspuoleen. Aladdin 3053 I’m Just A Lucky So And So Where Are You. Syksyllä ’51 hän pääsi jatkamaan levytyksiään. T & His Band, jonka on kerrottu johtuneen siitä, että laulajan suuri esikuva oli noihin aikoihin jo Mr. Onhan Titus Turnerin osaamista BN:nkin levyarvioissa takavuosina moitittu, mutta ihan noin rankkaa tekstiä en muista koskaan lukeneeni. URAN ENSIVUODET URAN ENSIVUODET Titus Tee Turner syntyi Atlantan Grady Holmes -lähiössä 1.5.1933 yhdeksänlapsiseen perheeseen. Hänen äänessään oli kyllä potentiaalia – värisevässä baritonissa on aina ainesta – mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten hänen olisi pitänyt ääntään käyttää, ei tekniikkaa, ei arvostelukykyä, ei ideaa. Titus Turner oli kovassa seurassa Braunin veljesten vuonna ’49 rankkojen DeLuxe/King -kiistojen jälkeen perustamalla Regalilla. Ei Titus vieläkään suuri mestari ollut, mutta lauloi huomattavasti rennommin kuin Aladdin-singlellä. Tausta-asiat eivät kuitenkaan olleet kunnossa, niinpä Regal koki kovia vuoden ’51 lopussa ja osa sen tähdistä, Turner heidän joukossaan siirtyi Okehille. Kyllä hän yritti, mutta hän ei ollut hyvä vokalisti millään mittarilla mitattuna. Tämä vaihe kesti lähes kolme vuotta. Turner ei ollut croonereiden kuningas, mutta hänen arvostuksensa on vuosikymmenien varrella noussut uudelle tasolle lähinnä 50-luvun levytyksistä koottujen erinomaisten kokoelmien ansiosta. B -nimellä tunnettu Billy Eckstine
Atlantic 1127 Hungry Man A-Knocking At My Baby’s Door. Onneksi mukaan mahtui muutama vauhdikkaampi r&b-esitys, joihin Turner sai jämäkän taustan avulla terhakan tunnelman. Taustan hoiti vahva ja osaava porukka kitaristi Mickey Bakerin ja trumpetisti Sam Taylorin johdolla eikä solistin osuutta kuunnellessa tarvitse pohtia osaamista ja osaamattomuutta. Okeh-vaiheessa ilmeni Turnerin kiinnostus standardien tulkitsemiseen. Hitaista bluespaloista onnistuivat parhaiten Hello Stranger ja varsinkin Living In Misery, myös Christmas Morning kuuluu joulubluesien parhaimmistoon. Komea I’ll Wait Forever -balladi on vankka esitys ja Titus oli riittävän hyvä saamaan aikaan nautittavan tunnelman. Ray Charlesin, Julie Londonin ja Tony Sheridanin tulkinnat tarjoavat laulusta Get On The Right Track Baby kolme erilaista ja eri tasoista näkemystä. Juhani Ritvanen totesi Turnerin 60-luvun kokoelmaa arvioidessaan kaipaavansa mahdollisuutta päästä kuulemaan myös 50-luvun alun tuotteita. ALL AROUND THE WORLD ALL AROUND THE WORLD Wing oli lyhtyikäiseksi jäänyt Mercuryn alamerkki, jolle värvättiin kunnioitettava määrä artisteja. Tulos jätti toivomisen varaa, mielestäni Jambalaya ja Over The Rainbow ovat koko litanian kehnoimmat esitykset. Blues News 4/2022 37 peräinen All Around The World, joka on vähän sekavampi kuin myöhemmät ja tutummat esitykset. Titus teki ensimmäisen kolmesta Wing-singlestään keväällä ’55. Eritoten Londonin 60-luvun alun versio on tyylikäs, makuasiaksi jää onko se parempi kuin Turnerin romuluinen originaali. Oma suosikkini on Devilish Woman, lähes samaan ylsivät What’cha Gonna Do For Me ja The Same Old Feeling. Suurin tähti oli Nick Noble, joka siirrettiin heti ensimmäisen pikkuhitin jälkeen emomerkille. Sweet And Low on vakuuttava hidas balladi ja Big John ronski tarina Mississippistä saapuneesta naistenmiehestä. Tunnetuin sävelmistä on alkumerkitsi käännekohtaa Titusin uralla sikäli, että Henry Glover poimi sekä sävelmän että laulajan Kingille. Vuonna 2005 ilmestyi otsikolla ”The Chronological Titus Turner” (Classics 5151) 20-raitainen kaikki edellä listatut singleraidat sisältävä erinomainen kokoelma. Sitä ennen ehti vielä ilmestyä keväällä ’57 hieno single Atlanticilla. All Around The World petrasi kaiken aikaa, niin vähän kankealta hän hetkittäin vieläkin kuulosti. Muutamaa vuotta myöhemmin samat kappaleet löytyivät Audio CD -koosteella ”The Very Best Of Titus Turner”. Wing 90006 All Around The World Do You Know 90033 Sweet And Low Big John 90058 Get On The Right Track Baby I’ll Wait Forever Turnerin Wing-kausi tuotti erinomaista studiojälkeä. Nyt tuo mahdollisuus on avautunut, valitettavasti Juhani ei ole enää niistä nauttimassa. Niitä kuunnellessa on helppo ymmärtää, että Titus Turnerista oli puutteistaan huolimatta kehittymässä varteenotettava r&b-artisti – ja parempaa oli tulossa. Tarttuva klubiblues Big Mary’s oli levytekstien mukaan kohtalainen menestys New Yorkissa, mutta valtakunnallisille listoille se ei yltänyt, ei myöskään Helen Thompsonin pari vuotta myöhemmin States-merkille levyttämänä sujuvampana versiona. Levyjäkin tehtiin ahkerasti, kahdessa vuodessa Wing julkaisi 84 singleä, joskin vailla mainittavaa menestystä
Hetkinen, kun mietin mikä Sam Cooke -juttu mielessä pyöri, päädyin vuoden ’61 lopun klassikkoon Twistin’ The Night Away eli jääköön ”kuka matkii ketä” -saivartelu, I’m Set In My Ways on joka tapauksessa sujuva vauhtiraita. Titus ehti levyttää neljä singleä ennen konkurssia. King 5067 You Turned The Lamps Too Low Have Mercy Baby 5095 Stop The Pain Hold Your Loving 5129 Follow Me Way Down Yonder (vain promo) 5129 Follow Me Miss Rubberneck Jones (vain promo) 5140 Tears Of Joy Fill My Eyes Cora Lee 5186 Return Of Stagolee (r&b 29.) Answer Me 5213 Fall Guy Tarzan 5243 Bonnie Baby Miss Rubberneck Jones 5465 Miss Rubberneck Jones Way Down Yonder Rämäkkä versio Dominoesin vanhasta ykköshitistä on yleensä noteerattu ensimmäisen Kingin paremmaksi puoleksi ja kieltämättä hänen ronski tyylinsä on siinä omimmillaan, Silti kaihoisa puolinopea rakkauslaulu You Turned The Lamps Too Low samoin kuin kakkossinglen synkkä Stop The Pain erottuu edukseen rankan mustan rock & rollin joukossa. HENRY GLOVERIN HOIVISSA HENRY GLOVERIN HOIVISSA Vuonna ’21 syntynyt trumpetisti Henry Glover oli siirtynyt Syd Nathanin johtaman Kingmerkin taustamieheksi 40-luvun puolivälissä ja ehti saavuttaa reilussa kymmenessä vuodessa vankan maineen firman organisaatiossa. Kävi. Glover 201 We Told You Not To Marry (pop 83.) Taking Care Of Business 202 When The Sergant Comes Marching Home Up Jumps The Devil 206 Cool Down Get Up Betty Jean 210 The More We Get Together I’m Set In My Ways Stagolee-kuvion menestys oli lähtökohtana, sillä poplistojen hännille noussut We Told You Not To Marry oli hauskaksi tarkoitettu vastaus Lloyd Pricen tuoreeseen ykköshittiin I’m Gonna Get Married. saanut jälkipolvilta erityismaininnat ja se on ehdottomasti Glover-vaiheen tunnetuin raita. Jostakin syystä kaikkein kaihoisimmista esityksistä on vaiettu lähes kokonaan. Little Richard oli tietenkin säännön vahvistava poikkeus ja kelpasi esikuvaksi myös Titukselle, siitä on Hold Your Loving mainio esimerkki. Henry Gloverilla oli kirjoitettuna kepeä tanssilaulu Let The Little Girl Dance, jonka hän tarkoitti Titus Turnerin levytettäväksi. Jälkikäteen ajatellen kyseessä oli selvä virhe, sillä Glover-merkki kuukahti jo puolentoista vuoden jälkeen ehdittyään julkaista vain alun toistakymmentä singleä. Titus Turner oli Gloverin selkeä ykkösartisti, muita useampaan kuin yhteen singleen yltäneitä olivat Eddie Singleton ja Larry Dale. All Around The World annettiin uuden tulokkaan Little Willie Johnin uran avaamiseen, hyvän aseman Kingillä sai myös Titus, jolta julkaistiin kahdessa vuodessa kahdeksan singleä. Vaikka listasijoitus kirjattiin a-puolelle, on Taking Care... Way Down Yonder ja riemastuttava Miss Rubberneck Jones olivat hyviä vauhtipaloja, mutta listoille pääsyyn tarvittiin koko nivaskan kehnoin esitys, laulultaan tylsähkö mutta sanoitukseltaan hillitön muunnelma Lloyd Pricen Stagger Leestä. Oli miten oli, King oli mielestäni Turnerin uran ehdottomasti paras vaihe. Puhdas miesyhtyeen kanssa laulettu doo wop -raita Follow Me, Dave Cortezin säveltämä alakuloinen Tears Of Joy Fill My Eyes ja surullinen Answer Me on jopa jätetty pois muuten ansiokkaalta 50-luvun tyhjentäväksi väitetyltä Jasmine-tuplalta, jolta puuttuu valitettavasti myös edellä kehumani Stop The Pain. 38 Blues News 4/2022 Tutuksi käyneeseen tapaan a-puoli on vankka r&b-laulu ja b-sivu kevyempi ja iloisempi, kepeän pianon tukemana laulettu jolkutus. Taking Care Of Business on parhaiden King-rokkien tapainen erittäin terävä vauhtipala, johon lisäsysäyksen antoi King Curtisin pureva fonisoolo. Sen jatkoksi levytettiin Tarzan, jonka hauskuus jäi muutamaan pakolliseen filmeistä tuttuun holleriin. Sitä tehtiinkin ja kun taustalle löytyi 50-luvun lopun huippusoittajia King Curtisista Bill Jenningsiin ja Dave Baby Cortezista Ray Felderiin niin jälki oli mojovaa, jostakin syystä vain menestys jäi kehnoksi niin kuin useimmilla muistissani olevilla ronskeinta mustaa rock & roll -linjaa edustaneilla artisteilla. Siitähän Kingillä nimenomaan oli kyse, Glover halusi mustaa vauhtia. Aika vaisu mielikuva tuosta jää, samoin seuraavan singlen hoilottamalla laulettu paluu vanhan When Johnny Comes Marching Homen tunnelmiin on nätisti sanottuna tylsä. Taustasoittajat on etiketissä kuitattu maininnalla ”his band”. Alakuloinen jännittävän vihellysintron sisältävä Coralee, Fall Guy ja jopa puhdas poppilaulu Bonnie Baby ovat hyvä esimerkkejä. Hyvää menoa tarjosivat myös Up Jumped The Devil hauskoine kurluttavine kitaroineen, Coasters-vaikutteinen Get Up Betty Jean ja selkeästi uudempaa tyyliä edustanut jostakin Sam Cooke -hitistä rytmejä hakenut I’m Set In My Ways. Niinköhän kuulun pieneen ymmärtämättömään vähemmistöön, kun mielestäni Titusin parhaat King-raidat eivät olleet rock & roll -runttauksia vaan niitä, joissa vauhtia maltettiin vähentää. Henry Glover siirtyi Kingiltä vuoden ’58 lopussa Roulettelle ja lähti seuraavana vuonna perustamaan omaa nimeään kantavaa pikkumerkkiä. Nimiä ei Soul Discographystäkään löydy, joka tapauksessa soittopuoli on jämerää
Keväällä ‘68 hän teki version Turnerin muutamaa vuotta aikaisemmin säveltämästä ja levyttämästä rallattelusta People Sure Act Funny ja pärjäsi hyvin saavuttaen listasijoitukset 17./58. Hyvä kooste, mutta ei ihan sitä mitä toivottiin. Se ei noussut listoille, sen sijaan kevyemmät CrewCutsin ja Gale Stormin popversiot nousivat. Sitäkin rankempi soulversio aiheesta löytyy Edwin Starrin esittämänä ”War And Peace” -albumilta, tuolloin alkuperäinen nimi oli otettu käyttöön. Myös Elvis levytti Tell Me Why’n 50-luvulla, hänen versionsa nousi jenkkilistojen hännille marraskuussa 1965. TITUS TURNER SÄVELTÄJÄNÄ TITUS TURNER SÄVELTÄJÄNÄ Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Turner oli säveltäjänä parempi kuin laulajana. Glover huomasi, että Blandin tapa esittää Let The Little Girl Dance oli lähellä sitä mitä oltiin hakemassa, niinpä solisti vaihtui ja Bland sai kontolleen uransa ensimmäisen jättihitin noustuaan poplistalla seitsemänneksi ja r&b-puolellakin Top Tenin tuntumaan. Ensimmäinen Turnerin säveltämä hittisävelmä oli All Around The World, josta hän itse levytti originaalin keväällä ‘55. Blues News 4/2022 39 kuitenkin niin, että kun studiovaihe oli jo menossa niin todettiin, että homma ei oikein toimi. Paljonhan hän on lauluja tehnyt, mutta valtaosan omaan käyttöönsä, muiden laulamia hittejä on hänen kynästään lähtenyt muutama, huippuklassikoita ei ainuttakaan. Myös Turner teki oman versionsa, samoin Aretha Franklin ja Righteous Brothers. Clovers-yhtyeen massiivisen Devil Or Angel -hitin b-puolella oli kepeä poplaulu Hey, Doll Baby, joka nousi a-puolen imussa listoille, korkein sijoitus mustalla puolella 8. muodossa r&b/pop. Uudelleen sävelmä nousi listoille soulvuosikymmenellä lyriikasta poimitun lauseen Grits Ain’t Groceries mukaan nimettynä, esittäjä oli Little Milton ja listasijoitukset 13./73. Myöhemmin Beatles teki version, joka valitettavasti tunnetaan maailmalla paremmin kuin hieno originaali. Everly Brothers levytti laulun albumitäytteeksi ja Titus itse teki sävelmästään 60-luvun alussa erittäin jämerän, mielestäni lähes originaalin tasoisen version. Vuonna ‘63 hän oli Henry Gloverin ja Dinah Washingtonin kanssa työstämässä Soulville-nimistä renkutusta, jonka Dinah levytti melkein viimeisenä työnään ennen kuolemaansa. En ota kantaa. Turner levytti tuolloin sävelmänsä uudelleen kuin näyttääkseen mistä laulu oli kotoisin. Vuoden ‘56 alkuun osui toinenkin Turnersävelmän menestys. Sisällön venyttäminen vuoteen ‘62 aiheutti sen, että koko kakkos-CD on täysin turha ja samalla jäi Kingin ja Gloverin levytyksistä pois lähes kymmenen kaivattua raitaa. Kattavaksi tarkoitettu yhteenveto Turnerin 50-luvun jälkipuolen raidoista saatiin vasta vuonna 2015, jolloin Jasmine julkaisi tuplan ”Taking Care Of Business 1955–1962” (JASMCD 3038). SOUND OFF SOUND OFF Yksi ihmetyksen aihe Titus Turnerin uralla on ollut, ettei hänellä ole koskaan ollut vaikeuksia päästä jatkamaan levytyksiään vanhojen sopimusten päättyessä. Hän oli niin eri tasoinen ja varsinkin erityyppinen laulaja kuin Billy Bland, että on vain uskottava Gloverin tienneen mitä teki. Kuten todettiin, Henry Glover oli löytänyt uuden kyvyn, Little Willie Johnin ja antoi Turnerin omaperäisen sävelmän hänen levytettäväkseen, tuloksena r&blistan viitossija vuoden ‘56 alussa. Marie Knight levytti vuonna ‘56 Wingmerkille yhden parhaista tuntemistani Turnersävelmistä, komean balladin Tell Me Why. On turha uhrata ajatusta sille, menettikö Titus menestysmahdollisuuden. kesällä ‘60. Tuon tason mokia ei luulisi nykytasoisen tiedonvälityksen aikana enää sattuvan. Paikalla oli sattumoisin omaa vuoroaan odottamassa pientä potkua uralleen hakenut Billy Bland, joka omien sanojensa mukaan kävi neuvomassa Turneria oikean tunnelman löytymisessä. Vaikka olen edellä todennut, ettei Turner päässyt kunnolla 60-luvun souliin sisään niin sävellyspuolelta löytyy muutama mainitsemisen arvoinen yritys. Little Willie Johnin hittiputki sai kesällä ‘58 jatkoa, kun Turnerin yhdessä Little Willien ja James McDougalin kanssa kirjoittama kepeä sävelmä Leave My Kitten Alone saavutti sijat 13./60. Henry Gloverin nimikko kaatui vuonna ‘60, jolloin. Kun Johnny Prestonin popversio nousi listojen hännille vuonna ‘61, myös Little Willien levytys koki uuden tulemisen ja nousi taas sijalle 60. Arthur Conleyllä oli tunnetusti ongelmia löytää sopivaa levytettävää Sweet Soul Musicin jatkeeksi. Tässä yhteenveto hänen tunnetuimmista lauluistaan. Hän kirjoitti Maxine Brownin levytettäväksi pikkunätin Little Girl Lost -laulun, joka julkaistiin sekä Wand-merkin singlenä (1964) että albumilla ”Spotlight On...” (1965). Roger Dopsonin kirjoittama tekstiläpyskä on valitettavan pintapuolinen ja huipentuu emämunaukseen väittäessään, että Shirellesin vuoden ’61 hitti Big John olisi versio Turnerin vanhasta Wing-levystä. Suurin ja tunnetuin Turnerin säveltämä menestys on ilman muuta Ray Charlesin Sticks And Stones, joka oli korkeimmillaan mustan listan kakkosena ja HOT 100:n sijalla 40
Versio 30-luvulla syntyneestä ja myöhemmin moneen kertaan (mm. Ensisinglen Sound Off oli aikamoinen väläys, sotavuosien hop-two-three-four -rytmittelyn ympärille rakennettu typerä kohellus, jonka idea paljastui vasta kun huomattiin mistä pohjimmiltaan oli kysymys. Muuten nopeat noveltyt sujuivat hetkittäin mainiosti, esimerkiksi myös Conductor-nimellä julkaistu Bla Bla Bla Cha Cha Cha ja varsinkin holtittoman hirnahtelun värittämä Horsin’ Around ovat vallattomia hyväntuulisia vauhtipaloja. Minunkin ajatuksiani on sekoittanut muutama kohdalle osunut perusviihteellinen single ja toisaalta tiedossa olleet runkkublueslevytykset. Varsinkin kepeästi rokkaava teinilaulu Never Never Nothing riemastuttaa, plussat myös yllättävän komeasti toteutetuille tulkinnoille standardeista Glory Of Love ja Blue Moon. Willie Lee Duckworthin säveltämä ja Vaughn Monroen esittämä laulu soi filmissä komeassa marssikohtauksessa ja se oli aikanaan suuri suosikki poplistoilla. Pony Train yritti hyödyntää Chubby Checkerin hitin varassa edennyttä tanssivillitystä hetkittäin villistikin, mutta vauhdistaan huolimatta esitys jäi vähän torsoksi, sama on pakko todeta 1213:n twistväännöksistä. 40 Blues News 4/2022 Turnerin tie vei Jamie-merkille. Enjoy 1005 My Darkest Hour People Sure Act Funny (When They Get A Lotta’ Money) 1015 Soulville My Darkest Hour 2010 Bow Wow (Life Ain’t Nothing But Dog Eat Dog) I Love You Baby. Jamie 1174 Sound Off (-/77.) Me And My Lonely Telephone 1177 Bla Bla Bla Cha Cha Cha Pony Train 1184 Hey Doll Baby I Want A Little Girl 1189 Chances Go Around Horsin’ Around 1202 Shake The Hand Of A Fool Beautiful Stranger 1213 Walk On The Wide Side Twist Twistin’ Train Tuottaja/orkesterinjohtaja Mort Garson (1924– 2008) oli monessa mukana, mutta popmusiikin puolella hänet muistetaan lähes pelkästään Ruby & The Romanticsin vuoteen ‘63 osuneen lyhyen huippukauden taustamiehenä. Sound Off -singlen menestys ei ollut huimaava, mutta antoi pohjan albumille, joka julkaistiin vuoden ‘61 lopussa. Bear Family julkaisi vuonna ‘92 laajennetun ”Sound Off” -CD:n (BCD 15532), joka sisälsi Turnerin koko Jamie-tuotannon, yhteensä 25 raitaa. Jo ennen Bear Family -kokoelmaa ilmestyi Belgiassa epämääräinen vinyyli-bootleg ”Rockin’ And Boppin’” (Baton 400), joka sisälsi 17 raidan verran sekavasti valittuja Jamie-tuotteita muutamalla Kingillä täydennettynä. Toisin kuin Rubyn ja Romantikkojen ylisiisteillä levyillä Garsonin tuottamien Titus-esitysten muodostama kokonaisuus on materiaalin sekavuuden takia kirjava. Hyllyiltä kaivettuja unissued-esityksiä on neljä: Build A Bridge, Foolish Pride, The Bull Run ja You Stayed Away Too Long, jotka kestävät hyvin vertailun aiemmin julkaistun materiaalin rinnalla. Sävelmä on tunnari Richard Quinen vuonna ‘52 ohjaamasta sotilasfarssista, jonka tähti oli Mickey Rooney. Ryhdikkään originaalin rinnalla Turnerin esitys on sotkuinen eikä sen nousua listoille jaksa ymmärtää edes nostalgian kautta. SOULVILLE SOULVILLE Soulin harrastajilla on ollut varsin kirjavat käsitykset Turnerin 60-luvun tekemisistä. Louis Armstrong, Sonny Boy Williams, Ray Charles) coveroidusta I Want A Little Girl -sävelmästä on varovainen melkein early soul -tasoinen esitys, jossa mieleen tulevat hetkittäin sekä Ray Charles että Brook Benton, Positiivista vaihtelua tuovat myös siisti lähes teenage-lauluksi luokiteltava Chances Go Around ja kohtalokkaan oloinen Beautiful Stranger, jossa Turnerin suoritus kuulosti taas vaihteeksi vähän falskilta, mutta Ruby & Co -kuvioissa Mort Garsonin parina päteneen Bob Hilliardin sävelmä on nätti ja sovitus onnistunut. Vauhtiraidat olivat pääosassa, pari piristävää pehmoballadiakin listaan mahtuu. En tiedä, mitä kautta Titus Turner päätyi hänen holhottavakseen, koko Jamie-kausi hoitui joka tapauksessa hänen johdollaan. Reilun vuoden aikana julkaistiin kuusi singleä. Kuten ennenkin, sovitukset ja taustasoitot olivat muutamia ikivihreiden kohdalle osuneita ylilyöntejä lukuun ottamatta kohdallaan, heikko lenkki jos sellaista on pakko etsiä, oli Turner itse. Oliko peräti niin, että nuhruiset ja mokeltavat mieslaulajat olivat 60-luvun alussa jollakin tavalla muotia, listojen kärkipäästä löytyy hyviä esimerkkejä siitä, että menestys irtosi joskus heikohkoillakin eväillä. Sound Off (Jamie JLP 3018) A: (1) Sound-Off (Duckworth Chant) (2) I Want A Little Girl (3) Never Never Nothing (4) Blue Moon (5) I’ll Always Be In Love With You (6) I Bet You Shut Your Big Mouth B: (1) Day In – Day Out (2) Glory Of Love (3) Hey Doll Baby (4) Knock Me A Kiss (5) Left Right Out Of Your Heart (Hi-Lee Hi-Lo Hi-LupUp-Up) (6) Sweet Georgia Brown Levyn tasoa nostaa muutamat täyteraitaonnistumiset. Soulnäkökulma oli kuitenkin mielessä hänen siirtyessään vuonna ‘62 Enjoy-merkille. Teennäisen hauskaan yleisilmeeseen päädyttiin sekoittamalla vanhahtaviin r&bkuvioihin pikkukivaa teinikohellusta vankkoja vanhahtavia bluestunnelmia unohtamatta. Koko paketti sisältyy edellä käsiteltyyn Jasminen tuplaan ja on siksi tätä nykyä koko lailla turha. Turhimpaan päähän sijoittuu sotapoikaideaa jatkanut Left Right Out Of Your Heart, jossa parasta on rämäkkä fonibridge, muuten ei Sound Off -tunnelmiin löytynyt parannusta. Bull Run on mukava lisäys ”Land of 1000 dances” -luetteloon ja Build A Bridge ja Foolish Pride Titusin normaalitasoon nähden suorastaan hallitusti tulkittuja rakkauslauluja. Paljon hyvää yritystä häneltä kyllä irtosi, mutta parhaissakin raidoissa jäin turhaan miettimään, kuinka loistava lopputulos olisi voinut olla, jos solisti ollut joku aikansa huipuista; turhaan sikäli, että onhan varsinkin kevyessä musiikissa kautta aikojen nähty, että persoonallisuus on teknistä osaamista oleellisempaa
Titus on ottanut itselleen kunnian Sneakersin noususta hitiksi, hän väittää nimittäin käyneensä tyrkyttämässä demoa Atlanticin A&R-mies Herb Abramsonille. Blues Stone 401 Keep On Loving Me Baby Still In The Dark Maggie 609 Your Love Is Killing Me Baby You Took Me To The Cleaners Glover 3006 Last Of The Big Spenders Help The Blind Bell 620 I Am A Member Of The Club Sportin’ Tom Murbo 1001 Hoop Hoop Hoop A Hoopa Doo Huckle Buckle Beanstalk (vain promo) horjuva laulu kuulostaakin Young Wings Can Fly -aiheeseen täysin sopimattomalta, mutta siinä taitaakin olla levyn viehätys. Still In The Dark on aika holtittomasti laulettu esitys rujossa city r&b-hengessä ja Keep On Loving Me Baby tummasävyinen blues. Ehdottomasti upein Enjoy-raita on kaunis ja surullinen r&b-balladi My Darkest Hour. TITAN OF R&B TITAN OF R&B Turner tutustui Hi-Heel Sneakers -hitistä tunnettuun pianisti/laulajaTommy Tuckeriin vuonna ‘60 eräässä levytyssessiossa ja miehistä tuli, jos ei ihan ystäviä niin hyviä Blues Stone löytyy myös numerolla 403. Turnerin kavereita ainakin. Enjoy-vaiheen lomassa hän levytti kaksi Bob Hilliardin ja Mort Garsonin organisoimaa singleä. Hyviä täyteraitoja, sen enempää kehumista en keksi. Bell oli selkeästi. Walk On By ja With Your Funny Looking Self päätyivät 60-luvun puolivälissä Philipsille, joka ei kuitenkaan niitä julkaissut, sen sijaan diskografioista löytyy vuoden ‘66 lopussa julkaistu single (I’m Afraid) The Masquerade Is Over / Mary Mack (Philips 40445). Epäilen vahvasti, etiketin mukaan single on julkaistu seuraavan vuoden elokuussa eli samaan aikaan kuin Ruby & Romanticsin mielestäni autiosaaritasoinen hittiversio. Titus sai Billboardin arviossa kolme tähteä b-puolen neljää vastaan, vaan eipä silti, hyvä esitys Goodbye Rosekin on. Columbia 42873 Young Wings Can Fly Goodbye Rose 42947 I’m A Fool About My Mama Make Someone Love You 34-vuotias r&b-köriläs ja yksi 60-luvun alun suloisimmista teinirakkauslauluista ei tunnu järkeen käyvältä yhdistelmältä. Blues News 4/2022 41 Selvimmät soultapaukset Soulville ja People Sure Act Funny käsiteltiin jo edellä. Häneltä on tiedossa Columbia-kauden jälkeen ainakin kuusitoista levytystä vuosilta ‘63–’65, niistä ilmestyi kuusi singlejulkaisua. Henkiin herätetty Glover-merkki tarjosi Titusin singlen osalta molemmin puolin täysipainoisia esityksiä, taustalta löytyy hienoa kitarointia ja varsinkin b-puolella tulee mieleen jo aikaisemmin todetut Ray Charlesista ja Bobby Blandista muistuttavat laulukiemurat. 42947 on sekin merkitty Hilliardin ja Garsonin tuotokseksi, mutta tulos on täysin erilainen kuin edeltäjällä. Ei Turnerin lauluosuutta voi siinäkään huippusuoritukseksi väittää, mutta tavallista kovemman tunnelatauksen hän saa aikaan ja jättää jopa miettimään mahdollisia esikuvia. Vaikka jatkohittejä ei syntynyt, levytti Tucker Abramsonin johdolla seuraavina vuosina tukun lauluja, joista pääosa on tullut julki vasta myöhempinä vuosina. Tiukka bluesiksi luisuva suoritus on myös Titus Tee Turner -nimellä julkaistu I Love You Baby, jonka kääntöpuolella Turner tuo esiin häneen usein liitetyn humoristinäkökulman. Turner poukkoili läpi 60-luvun eräänlaisena free lancerina merkiltä toiselle. Collectables julkaisi vuonna ‘89 Enjoyraidat muutamalla lisukkeella täydennettynä albumilla, jossa artistin etunimi oli muodossa Titus Tee. Soulville (Collectables COL-5160) A: (1) Soulville (2) Sticks And Stones (3) Solitude (4) All Around The World (5) I Love You Baby (6) Bow Wow (7) My Darkest Hour B: (1) People Sure Act Funny (2) Walk On By (3) The Masquerade Is Over (4) With Your Funny Looking Self (5) Mary Mack (6) Trying To Beat The Gator To The Pond (7) I Need Some Long Greens Muutama raita, niiden joukossa uusi All Around The World -versio, on hyllylle jäänyttä Enjoymateriaalia ja todistaa luultavasti ainakin sitä, että Enjoylla uskottiin Turnerin mahdollisuuksiin. Bow Wow on sanoiltaan hauska kulkurilaulu, jonka ”walking the dog” -idean avaa komea ulvonta ja jatko hoituu taustaltaan jämptinä puolirunkkuna. Ray Charles kävi ensimmäisenä mielessä, hetkittäin olin myös kuulevinani Bobby Bland -henkistä raastavaa örinää, mutta yhtä kaikki, hieno esitys. kaihoisampi, mutta ei kovin vaikuttavasti laulettu pehmopala. Kaupat tehtiin, Abramson myi oikeudet Chessille ja single menestyi upeasti pahimman britti-invaasion aikaan keväällä ‘64. Make Someone Love You on yliraskasta ison talon viihdettä ja I’m A Fool... Saman kohtalon koki Titus Turner. Muilta osin ainekset ovat kunnossa, Garsonin ja Hilliardin sävelmä on täynnä nuoruusoptimismia ja hillityn sovituksen kruunaa intron ja feidauksen vihellys. ”Sound Off” -CD:n teksti väittää, että levytys on vuodelta ‘62
302 Mona Lisa Was A Man Get Down With Me Baby That’s When... Hänen viimeisistä vaiheistaan en löytänyt erityistä mainittavaa, huomionarvoisin tieto lienee se, että Bear Family -CD:n tekstissä mainitaan Billy Wrightin laulaneen hänen hautajaisissaan. Näiden levytysten välissä kesällä ‘64 ilmestyi singlenä live-otolta kuulostava vauhtipala. B-puolen Do You Dig It sujuu vähän epämääräisen koheltavan r&b:n merkeissä ja All Platinumin alamerkki Turbolla löytyy soulin ja Atlanta Groove -puolella funkinkin kuvioita. Jazziksi levy on listoissa merkitty, soitetut neljä raitaa ovat livenauhoituksia. Josien vaikuttavin raita on synkkä blues His Funeral My Trial, joka ei sentään ole ihan niin musertava kuin nimestä voisi päätellä, toteaahan vain, kuinka voi käydä, jos baby lähtee toisen miehen matkaan. Okeh 7244 What Kind Of Deal Is This EyeTo Eye Josie 990 People Sure Act Funny (When They Get A Little Money) I Just Keep It To Myself 1012 His Funeral, My Trial Do You Dig It (vain promo) Turbo 006 Saga Of Pete Latimore Atlanta Groove 007 Get Down Off The Train Saga Of Pete Latimore Dart 102 Sodom And Gommorrahh, Part I Sodom And Gommorrahh, Part II Okeh-singlen esikuvat ovat selkeästi New Orleansissa Lee Dorseyn ja Robert Parkerin hiteissä, Eye To Eyen sävelmäkin on suoraan Parkerin Where The Action Is -levystä vohkittu. 101:n b-puoli on Titukselle tyypillinen omaperäinen tarina ja Get Down With Me Baby yksi lisä noiden aikojen Get Down -levyihin. Viimeinen havainto on Soul Discographyn mukaan vuodelta ‘77, jolloin Titus levytti Turbo-aikojen Soul Burners -yhtyeensä nimeä lainaten omille merkeilleen seuraavat singlet: Doc Copper 101 Then That’s When I’ll Stop Lovin’ You Ode To Shar-Fee Har-Dee (My Sweet Melody) Titus Turner Songs Co. Titus Turner kuoli kotonaan Atlantassa 13.9.1984. Esittäjän ja kappaleiden nimistä voi itse kukin arvailla, mistä on kysymys, tarkempaa tietoa minulla ei ole.. Get Down Off The Train on vankka esitys, vaikkei Titus laulupuolella Isley Brothersin originaalille pärjääkään. Ilottelun merkeissä sujuu myös Murbo-singlen Huckle Buckle -puoli, sama meininki jatkui Hoop-puolella, vahvistuihan ainakin Turnerin maine hauskana veikkona. Titan Of R&B (Red Lightning 06804) (1) ”Tuntemattoman brittiyhtyeen” Leave My Kitten Alone (2) Leave My Kitten Alone (3) Gavadonius Love (4) Keep On Loving Me Baby (5) Help The Blind (6) I’m A Member Of The Club (7) Sportin’ Tom (8) I Need Your Love To Carry On (9) Silly Dilly (10) Slow Drag One More Time (11) Roll On (12) You’re The Top Crust (13) That’s All Right (14) She’s The One I Love (15) Come On In Soulin kannalta katsottuna kyseessä on erinomainen kooste, sillä niiden raitojen joukossa, jotka eivät alun perin julkaistavaksi kelvanneet, on nätti puolinopea She’s The One I Love, soulhenkinen rakkauslaulu That’s All Right ja parhaana kaikista kevyesti sovitettu ja laulettu, melkein popahtava Come On In. Pienenä kummajaisena löytyy Turnerin diskografioista vuonna ‘81 julkaistu ”A Living Legend – The Titus Turner Story” -niminen minialbumi, joka on ilmestynyt miehen omalla T.T.-merkillä numerolla 1001 ja jonka tuottajaksi on merkitty Titus Jr. Vuonna 2013 on nettiin ilmestynyt pelkistetty Titus Turner -painos. Levy sisältää Super Turner Jazz Band -nimisen yhtyeen esitykset A Tribute To Babs Gonzlas [sic], Georgia Boys Reunion, Still Will ja I Have Never Seen A Ugly Woman sekä Titusin itsensä The Blues Singer -nimisenä kertoman muisteluosan, josta on netissä kuultavissa pieni pätkä. Tältä näyttää kahdeksan vuoden jakso ajalta ‘66–’72. Pete Latimoren tarina on hauska, mutta mihinkään perusosastoon en sitä osaa sijoittaa, en myöskään villinoloista Dart-singleä. Mona Lisa Was A Man on yksi vanhan All Around The World -laulun jujuista, siitä tässä levyssä onkin kyse. A-puoli on niin kuin nimestäkin voi arvata synkkä tarina ja Sportin’ Tom leppoisa laulu menevästä miehestä. NIITÄ NÄITÄ NIITÄ NÄITÄ Titus Turner ei koskaan löytänyt paikkaansa soulkentässä. Abramson-vaiheen jälkeen diskografia näyttää poukkoilulta sinne tänne eikä musiikkiinkaan löytynyt selkeyttä soulyritelmien ja vanhahtavan r&b:n sekamelskassa. 42 Blues News 4/2022 soul-henkisempi ja mielikuvaa vahvistaa voimakas Tear Tones -niminen enkelikuoro, jonka nimi mainitaan etiketissäkin. Atco 6310 Baby Girl – Part I Baby Girl – Part II Samoissa merkeissä on Atcon diskografiaan merkitty myös julkaisematta jäänyt kaksiosainen Break Bread. Red Lightnin’ julkaisi vuonna ’90 ”Titans Of R&B” -nimisen koosteen, joka sisälsi hyvän otoksen Turnerin ja Tuckerin 60-luvun puolivälin äänitteitä. on koheltava raita, joka perustuu kokonaan rakkausjulistuksen sanoitukseen, eritoten erottuu tekstistä lause, jonka mukaan rakkaus kestää siihen asti, kun Richard Nixon valitaan uudelleen presidentiksi, vaikuttava uskollisuuden lupaus siis, yhtä hauska ja uskottava kuin Clyde McPhatterin I Love You Till The Cows Come Home
(muilla kuin näköaistilla), epäluuloisuuden ilmentymiin (huijatuksi tai petetyksi tuleminen) ja masennukseen (ajatuksiin kuolemasta). Tällaisia olivat mm. Jos sokea sattui olemaan musiikillisesti lahjakas, soittamalla kaduilla, kapakoissa, juhlissa ja työleireillä ansaitsi usein helpommalla elantonsa. Bluesmuusikoiden keskuudessa oli 1900-luvun alkupuolella poikkeuksellisen monta näkövammaista miesartistia. Pelkällä ohikulkijoiden sympatialla ja säälillä ei elä. Kengät ovat rikkinäiset, vatsa kaipaa ateriaa ja mieli on maassa. Kappaleen ovat levyttäneet myös mm. Heidän sokeutensa aste vaihteli. Muddy Watersin Blind Man Blues (1972) on alun perin bluespianisti Lafayette Leaken kappale. Monet oikeasti sokeat bluesmiehet eivät toisaalta käyttäneet sokeuteen viittaavaa etuliitettä nimessään. Miksi. Hän ei havaitse ilmeitä ja eleitä eikä pysty saamaan katsekontaktia muihin. Tässä katsauksessa eräiden tunnettujen sokeiden bluesmiesten sanoituksia tarkastellaan pyrkien tunnistamaan niistä piirteitä, jotka liittyvät mm. Hän ei kaipaa rahaa vaan suree pois lähtenyttä tyttöään. Tavanomaiset sokeiden työt, kuten hieronta, kori-, harjaja kudontatoimet eivät kaikkia kiinnostaneet. The Charlie Daniels Band kuvaa vuonna 1979 levyttämässään Blind Manissa kadunkulmassa soittavaa vanhaa mustaa miestä, jonka nimeä kukaan ei tiedä. Sokeus voi olla vakava este tai rasite kestävälle parisuhteelle. Sokeille puuvillan poiminta, kyntäminen ja muut ruumiilliset työt eivät soveltuneet, ja maatalouden ulkopuolella oli vähän työmahdollisuuksia. luilla oli opinto-ohjelmassa myös musiikkia. Asioinnissa sattui usein virheitä ja näkövammainen saattoi tulla normaalia helpommin huijatuksi rahaja ihmissuhdeasioissa. Näköön perustuvat esteettiset elämykset eivät ole mahdollisia, mutta toisaalta muut aistit saattavat osittain korvata näköhavaintoja. Sokeus merkitsee hänelle köyhyyttä. Ajoneuvojen kuljetus ei onnistu. Kuuluisimpiin sokeisiin muusikoihin kuuluvien Ray Charlesin ja Stevie Wonderin ei näytä myöskään olleen erityistä syytä viitata näkövammaansa ainakaan markkinointimielessä, koska heidän sokeutensa oli niin laajasti kaikkien tiedossa. Reverend Gary Davis, Snooks Eaglin, Sonny Terry, Jeff Healey ja myöhemmällä iällä sokeutuneet Sleepy John Estes ja Bo Carter. Sokeus kiinnosti yleisöä ja herätti myötätuntoa, mikä saattoi lisätä myös sokean artistin tuloja. Little Milton (1964) ja Gregg Allman (2011). Pääsyy tähän oli todennäköisesti taloudellinen välttämättömyys. näkemiseen, sokeuteen, väreihin, liikkumiseen, ihmisten kuvailuun SOKEUS JA BLUES SOKEUS JA BLUES Arikkelissaan ”Sokea Sitruuna ja Kierosilmä Aprikoosi” Tapani Luotola (BN 2/2012) mainitsee, että ”Blues Who’s Who” -teoksen indeksi nimeää 20 bluesartistia, joiden taiteilijanimessä on etuliite ”blind”. Taiteilijanimeä Blind Willie Dunn käyttänyt Lonnie Johnson puolestaan ei viitsinyt edes kätkeä yleisöltään sitä, että hänen näkönsä oli normaali. Sokeiden bluesmiesten elämä köyhässä Etelässä rotusorron olosuhteissa kaikkine hankaluuksineen altisti heitä myös tavanomaistakin herkemmin päihteiden käytölle, parisuhdeongelmille ja masennukselle. Näkövamma aiheuttaa haasteita liikkumisessa, asioinnissa ja ympäristön hahmottamisessa. Televisiotakaan ei voinut katsella tai kuunnella 1920ja 1930-luvuilla, koska sitä ei vielä ollut. Tässä artikkelissa kuvaillaan pääasiassa 1920ja 1930-luvuilla vaikuttaneiden sokeiden bluesmiesten elämää ja ajatusmaailmaa heidän laulujensa sanoitusten perusteella. Näkövammainen ei näe kunnolla värejä eikä tunnista ihmistä ulkonäön perusteella. NÄKEVIEN SOKEUSBLUESIA NÄKEVIEN SOKEUSBLUESIA Ennen perehtymistä todellisten kokemusasiantuntijoiden – sokeiden bluesmiesten – sanoituksiin, vilkaistaan alkulämmittelyksi muutamia näkevien tekemiä kappaleita sokeudesta. Sokeana eläminenkään ei haittaa yhtä paljon kuin rakastetun menettäminen. Etelävaltioiden mustasta väestöstä valtaosa työskenteli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä maataloustöissä. ”Have mercy.” Bobby Blandin Blind Man (1964, säv. Sanomalehtien ja kirjojen lukeminen oli mahdotonta, mikä rajoitti tiedonsaantia. Osa heistä oli syntymästään saakka umpisokeita kuten Blind Lemon Jefferson mutta toisaalta eräiden ”sokeiden” näkövammaisuus saattoi olla jopa kyseenalainen. Esimerkiksi Blind Willie McTell sai nuorena kitaransoitossa opetusta useassa sokeainkoulussa. Sanotaan, että hän poimi aikoinaan puuvillaa Alabamassa, kunnes Ku Klux Klanin jäsenet polttivat hänen silmänsä tulikuumalla hiilihangolla. Gospel-yhtye The Blind Boys Of Alabama jopa perustettiin Alabama Institute for the Deaf and Blind -koulussa vuonna 1939. Don Robey/Joe Scott) on bluesballadi, jossa sokea mies itkee kadunkulmassa. Näkyykö sokeus sanoituksissa. Ulkopuolisten lohdutus ei auta. Muilta muusikoilta ja levyjä kuuntelemalla saattoi saada soitto-oppia, ja eräillä sokeainkouSOKEAA BLUESIA Näkövammaisten sanoituksia, osa 1 Näkövammaisten sanoituksia, osa 1 All day long, I hold my cup Waiting for someone to come along To pick and fill it up /.../ I wouldn’t be here if I could only see Wouldn’t look for no sympathy Wouldn’t have to live in fallin’ tears I got the blind man blues Shoe need fixing, I need meal Nobody knows, the way that I feel Muddyn oma kappale Blind Man (1971) on samankaltainen kuvaus täysin sokeasta (stone blind) kodittomasta miehestä, joka seisoo nöyränä kaiken päivää kadunkulmassa toivoen, että joku armelias sielu auttaisi ja tarjoaisi hänelle kodin. Millaista oli heidän elämänsä. Kukaan ei itkenyt, kun tämä köyhä katumuusikko kuoli ja. Sokea mies kerjää kadulla rahaa vasten omaa tahtoaan. Mistä he lauloivat. Tarkastelun kohteina ovat sokeudesta kertovat bluesit sekä sokeat artistit Blind Lemon Jefferson, Blind Blake ja Blind Willie Johnson. Suunnistautuminen, etäisyyksien arviointi ja tasoerojen havaitseminen voi johtaa kompastumiseen, putoamiseen tai törmäämiseen. Blind Joe Taggartilla oli kaihi ja hänen oppipoikansa Josh Whiten mukaan Taggart ”näki hiukan”. Blues News 4/2022 43 TIMO KAUPPINEN U seat entisaikojen bluesmiehet olivat sokeita
Afroamerikkalainen sosiologi W.E.B. Monelle bluesmuusikolle matkustaminen oli tarpeen haudattiin vaatimattomassa arkussa. Sokeus voi olla seurausta rasistisesta väkivallasta, ja tässä laulussa korostuu myös sokean miehen yksinäisyys. ”Lord have mercy!” Jeffersonin kansansuosion perustana olivat kitaransoiton ja melodioiden ohella myös sanoitukset, jotka ammensivat mustan väestön kokemusmaailmasta. Naisihailijat olivat mieluisaa seuraa myös soittajille. Yksi näistä oli Josh White, joka kutsui katuyleisöä kokoon huudellen ”Help the blind!” Hän myös säesti Jeffersonia tamburiinilla ja keräsi kolikoita katsojilta, joita oli usein ruuhkaksi saakka varsinkin Jeffersonin levyjen tultua tunnetuiksi. Vuosina 1926–1929 Jefferson levytti Paramount Recordsille Chicagossa kaikkiaan noin 100 kappaletta. Paul Oliver kuvailee kirjassaan “Blues Off The Record” (1984) Jeffersonin elämää sokeana katumuusikkona Dallasin Deep Ellumin alueella. Tämänkaltaisia vertauskuvallisia sokeuteen viittaavia kappaleita on useita muitakin, kuten Sonny Boy Williamsonin Eyesight To The Blind (1951), B.B. Kaverukset saivat matkustaa yleensä ilmaiseksi junissa ja busseissa, koska he viihdyttivät muita matkustajia soitollaan. Rahat. Lyhyen levytysuransa aikoihin hänellä oli ajoittain reilusti rahaa käytössään, mutta kuollessaan hän oli varaton. Sokeuden vastapainoksi Jeffersonille oli kehittynyt tarkka kuulo, mikä helpotti liikkumista kaduilla. Vaikka rahaa tuli, sitä myös meni, sillä Jeffersonilla oli tapana juoda rankasti ja harrastaa uhkapelaamista. One Dime Bluesissa (1928) kertojalla ei ole ropoakaan rahaa, eikä Tin Cup Bluesissa (1929) kerjäläisen tinakuppiin ole kertynyt rahaa edes leivän ostamiseksi. Se ymmärsi Jeffersonin välittämän myötätunnon sanoman niitä kohtaan, jotka olivat eksyneet kaidalta, kurjuuden sävyttämältä polulta lain väärälle puolelle. Köyhyys ja kurjuus on toinen aihe, jota Jefferson kuvailee lauluissaan. Mustien kaksoistietoisuutta ja blueslyriikkaan liittyviä piiloviestejä korostaa myös Jonathan S. Hän katselee kuolaten leipomon ikkunan herkkuja ja vitsailee leipomon myyjätytön kanssa. Laulussa viitataan gospel-musiikkiin, ja varsin monella sokealla bluesmiemiehellä olikin ohjelmistossaan myös uskonnollisia kappaleita. Syyksi hän tosin myöntää sen, että tuli hävittyä rahat pelissä ja luultavasti osa vaatteistakin. Bad Luck Bluesissa (1927) kertojalla ei ole edes riittävästi vaatteita päällään. Musta väestö tulkitsi omakohtaisten kokemustensa kautta bluessanoitukset usein toisin kuin valkoihoiset. He hakeutuivat mielellään paikkoihin, joissa oli paljon naisia, koska naisten seuraan ilmaantui aina miehiä, ja se tiesi soittajille rahaa. Kuulijoiden oli niihin helppo samaistua. Lower netistä löytyvässä väitöskirjassaan ”The Blindness Blues: Race and Disability in the American Country Blues” (The State University of New York, 2020). Josh White Jr jatkaa isänsä, kitaristi-laulaja Josh Whiten jalanjäljillä tämän alkujaan 1960 nimellä The Blind Man Stood On The Road And Cried levyttämässä kappaleessa Blind Man (2005). Pitkäaikaisen ystävänsä Leadbellyn kanssa hän matkusteli Texasin ohella Louisianassa, Mississippissä, Alabamassa ja Virginiassa. Monet Jeffersonin levyt myivät hyvin mustan väestön keskuudessa sekä etelässä että pohjoisessa. 44 Blues News 4/2022 menivät uhkapelissä, ja kohta hukka perii tyhjätaskun: “It’s hard to be broke and so hungry, you about to drop / If I don’t get a break soon, I’ll fall dead front of this bakershop.” Jefferson on levyttänyt useita lauluja, jotka kertovat rangaistusvankien tuntemuksista. Yhden savikiekon (Black Snake Moan / Matchbox Blues) hän teki myös OKeh Recordsille. Mustat olivat periaatteessa tasa-arvoisia valkoihoisten kanssa, mutta kokivat olevansa käytännössä toisen luokan kansalaisia. Jefferson oli sokea syntymästään tai varhaisesta lapsuudesta alkaen. Chicago-bluesin pioneerin, basisti Bob Strogerin (s. Tämä on bluesin vakioaihe, ja samasta perusasetelmasta ovat laulaneet monet muutkin bluesmuusikot. Tutuilla kulmilla Jefferson pystyi suunnistamaan kuuloaistinsa perusteella. DuBois kutsui tätä kokemustilaa termillä ”double consciousness” kirjassaan ”The Souls Of Black Folk” (1903). Hän eli suurimman osan elämästään Dallasissa, jossa hän soitti kadunkulmissa, rautatieasemalla, kapakoissa, musiikkiklubeilla ym. Nälkä kurnii kertojan suolissa Bakershop Bluesissa (1929). Leadbellyn mukaan naisia tuli juosten soittajien luo halailemaan ja suukottelemaan häntä ja Jeffersonia niin, että se häiritsi jopa soittamista. Monessa hänen laulussaan nainen on jättänyt miehen, joka on allapäin, huolestunut tai uhmakas. Suurta apua Jeffersonille oli myös Leadbellystä. Väitetään että kotonaan hän jopa tarkasti viskipulloaan hölskyttelemällä, ettei vaimo tai joku muu ollut siitä salaa juonut. Tällaisia ovat Hangman Blues (1928), Prison Cell Blues (1928), Penitentiary Blues (1928), ’Lectric Chair Blues (1928) ja Lock Step Blues (1928). BLIND LEMON JEFFERSON BLIND LEMON JEFFERSON Blind Lemon Jefferson (Lemon Henry Jefferson) syntyi Worthamin kaupungin lähistöllä Texasissa syyskuussa vuonna 1893 ja kuoli 36-vuotiaana Chicagossa joulukuussa vuonna 1929. 1930) Blind Man Bluesissa (2006) sokea “näkee”. Jefferson palkkasi usein avukseen nuoria poikia toimimaan oppainaan ja ”silminään”. Miehen nainen on häipynyt eikä vastaa edes puheluihin. Rotusorron aikakaudella tuomareilla oli taipumus tuomita samasta rikoksesta mustia vähäisemmin perustein tai kovempiin rangaistuksiin kuin valkoihoisia. Hänen kuolinsyynsä on tuntematon, mutta uskottavimman tiedon mukaan hän olisi menehtynyt yöllä lumimyrskyssä sydänkohtaukseen ja paleltumiseen eksyttyään, tai taksikyytiä odotellessaan. Sokea mies itkee maantiellä ja anoo Jeesusta antamaan hänelle takaisin hänen näkönsä. Kertojan mukaan sokeakin näkee, että naisella on nyt toinen mies. Vaikka sanoitukset liikkuvat yksilötasolla, niiden voi tulkita olevan myös piilokritiikkiä valkoihoisten hallitsemaa oikeuslaitosta kohtaan. Pelatessaan hän luotti siihen, että avustaja tai muut pelaajat valvoivat, ettei korttien jakaja petkuttanut häntä. Leipää ja sianlihaa tekee mieli. Kingin Blind Love (1953) jne
Jos nainen palaa takaisin kertojan luo, hän ei tule enää haluamaan pois. Sillä viitataan poikkeuksetta ruskeaihoiseen naiseen (brownskin woman/mama, fair brown, long-haired brown of mine, high brown, dark brownskin we always call her chocolate drop, jne.). Kummallisen tuntuisen sanoituksen voi nähdä myös ”sokean miehen lyriikkana”. miehen matkaan lähteneen naisen. Sekään ei vielä riitä vaan seuraava säkeistö alkaa sanoin: ”I’m motherless, fatherless, sisterand brotherless too.” Jefferson ei tehnyt ainuttakaan laulua sokeudesta, eikä hänen sanoituksistaan silmiini sattunut edes sanaa ”blind”. Värejä Jeffersonin sanoituksissa esiintyy ymmärrettävästä syystä harvoin. Jefferson ilmaisee asian erikoisella tavalla: “I feel like jumping through the keyhole in your door / If you jump this time baby, you won’t jump no more / I feel like falling from treetops to the ground / My rider’s got a mean jumper and he don’t allow me around.” Tulkitsen näiden säkeiden tarkoittavan, että kertojalla on kova halu nähdä nainen ja luikahtaa vaikka lukitun oven ahtaasta avaimenreiästä naisen luo. Sokeus tuntuu kuitenkin olevan läsnä hänen sanoitustensa taustalla ja yksityiskohdissa. Robert Johnsonin kappaleessa Love In Vain (1939). Blues News 4/2022 45 ennen kaikkea toimeentulon hankkimiseksi. Siinä reissumies-kertoja pohdiskelee, mahtuisivatko hänen vaatteensa tulitikkurasiaan: ”I’m sitting here wonderin’ / will a matchbox hold my clothes. Rambler Blues (1927) kertoo kulkurista. Hän muunsi traditionaalisen Two Horses Standing In A Linen muotoon See That My Grave’s Kept Clean (1928) ja hänen Corinna Bluesinsa (1926) pohjautuu See See Rideriin. Sokea ei osaa kuvata vaatetustaan visuaalisesti vaan määrittää varattomuutensa tilavuuden mittayksiköillä. Sama avaimenreikäfraasi esiintyy myös Jeffersonin Broke And Hungryssa (1927) ja Furry Lewisin Falling Down Bluesissa (1928). ”Black” esiintyy miehen ihonvärin kuvaajana ainakin kaksimielisissä kappaleissa Black Snake Moan 1 & 2 (1927, 1929) ja Black Horse Blues (1926). Mahtuuko omaisuus tulitikkuaskiin, kenkälaatikkoon vai matkalaukkuun, on sokean ihmisen tapa havainnollistaa vaatteidensa määrää. Change My Luck Bluesissa (1928) kertoja kuvailee ilmeisesti tuntoaistiin perustuen naistaan pehmeäksi kuin voipallo: ”She’s as soft as a butter ball.” Metsätyöleiriläisiä viihdyttämään lähtenyttä pahansisuista naista kuvataan leveälanteiseksi ja intiaanitukkaiseksi kappaleessa Piney Woods Money Mama (1928). Jeffersonilla on luultavasti ollut vahva käsitys ruskeaihoisten naisten viehättävyydestä. Junan takavalot olivat väreiltään punainen ja sininen biisissä Dry Southern Blues (1926): “A train left the depot with a red and blue light behind.” Sama kielikuva junan valoista esiintyy myöhemmin myös mm. Jos tämä on sokean miehen tuntemus, mies lienee hyvin tarkka-aistinen, koska pystyy havaitsemaan tuon katseen. Outo on myös That Crawlin’ Baby Bluesissa (1930) lattialla ryömivä pikkuvauva, joka osaa yllättäen puhua ja kertoa äidilleen oven ulkopuolella olevasta äidin ”kakkos-isukista”. Rabbit Foot Bluesissa (1927) miehellä on oma lentokone ja hän aikoo hankkia sukellusveneen: ”Got an airplane, baby, now we’re gonna get us a submarine”. Jefferson ei ollut koskaan nähnyt lentokonetta tai sukellusvenettä, eikä näytä tienneen, ettei niitä noin vain voi hankkia. Hän ei selvästikään pidä siitä, että nainen tarkkailee häntä vähän samaan tapaan kuin vanginvartija vankia. / I ain’t got so many matches, / but I got so far to go.” Tämä lienee Jeffersonin ironista ja humoristista liioittelua köyhän matkamiehen vähäisistä vaatteista, joista valtaosa on luultavasti jatkuvasti omistajansa päällä. Myös Jefferson matkusteli ja se näkyy sanoituksissa. My woman got eyes like an eagle, and she watches me all the time Watches me all through the day, watches me all through the night Keeps them eagle eyes on me, till the good Lord brings daylight Kappaleessa Mean Jumper Blues (1928) kertoja haluaa kiihkeästi nähdä uudelleen toisen. Nyt kertojasta tuntuu siltä kuin hän olisi pudonnut puun latvasta maahan, koska naisen uusi rakastaja ei salli kertojan lähestyvän naista. Esimerkiksi kappaleen Eagle Eyed Mama (1929) kertojaa piinaa hänen haukansilmäisen naisensa hellittämätön katse päivin ja öin. Useat junat kuten ”Katy”, ”Santa Fe” ja ”Subshine Special” mainitaan hänen kappaleissaan. Koska sokea ei näe ihmisiä ainakaan tarkasti, hänen on luotettava muiden ihmisten kuvauksiin tai omiin ei-visuaalisiin havaintoihin, jotka perustuvat tunto-, kuulotai hajuaistiin. Tosin nuo ilmaukset voivat kummuta myös kuulopuheista ja Jeffersonin omasta mielikuvituksesta. Sama koskee naisen hymykuoppia (dimples) Booger Rooger Bluesissa (1927) ja helmenhohtoisten hampaiden puuttumista Long Lonesome Bluesissa (1926). Jefferson levytti tiettävästi ensimmäisenä myös perinnekappaleen Broke And Hungry (1927), jonka sanoituksen mukaan bluesmies on rahaton, nälkäinen, rääsyinen ja likainen: ”I’m broke and hungry, ragged and dirty too”. Kappale on muutenkin sanoitukseltaan outo jänisjahtineen, maissijauhoineen ja muulikärryineen. Valtaosa Jeffersonin lauluista on hänen omiaan, mutta hän levytti myös muutamia persoonallisia versioita perinnekappaleista. ”Brown” tosin mainitaan yli kymmenessä kappaleessa. Sokean on huomattavasti vaikeampi päästä perille lapsen puheen ja liikuntakyvyn kehittymisestä kuin näkevän, joka pystyy havaitsemaan tällaiset asiat ympäristössään omin silmin. ”Lord heavy hipped mama, she done moved to the Piney wood /.../ She got ways like the devil and hair like a Indian squaw.” Nuo edellä mainitut asiat saa ehkä selville tunnustelemalla, mutta on vaikeampi kuvitella, että sokea pystyisi toteamaan ilman jonkun toisen näköhavaintoa, että naisella on apinan jalat ja teddykarhun pää, kuten biisissä Dry Southern Blues (1926). Samankaltaisia näkevän ihmisen kannalta kummallisia ilmauksia löytyy muistakin Jeffersonin kappaleista. Yksi Jeffersonin tunnetuimmista kappaleistaan on Matchbox Blues (1927), jonka hän levytti useampaan kertaan vaihtelevin sanoin. Näkevälle tällainen pohdinta tuskin tulisi edes mieleen
46 Blues News 4/2022 Sokeat eivät tunnetusti saa ajaa autoa. Hänet on haudattu Glen Oaksin hautausmaalle Glendaleen Wisconsiniin. Hän kuoli joukukuussa 1934 noin 38-vuotiaana keuhkoverenvuotoon ambulanssissa matkalla sairaalaan Milwaukeessa, Wisconsinissa. Hänen uskotaan eläneen ainakin Jacksonvillessa, ja hän kävi levyttämässä Chicagossa. Vuonna 2007 hautausmaa nimettiin Blind Lemon Memorial Cemeteryksi. Sokealla voi olla taipumusta epäluuloisuuteen rahaja ihmissuhdeasioissa, koska hän ei helposti huomaa, jos häntä yritetään huijata tai pettää. Deceitful Brownskin Womanissa (1927) varoitellaan pitkästä naisesta (taller than a sycamore tree), joka pettää miehiä ja huijaa näiltä rahat. Kaikkea mitä yleisö sattui toivomaan. Tuollaiset mielikuvat onkin viisasta laittaa varmuuden vuoksi unien piikkiin. Hän kuului ns. junaa, verikoiraa ja erilaisia ihmisiä. Hänen sokeutumisensa syy on myös tuntematon. Kuuntele moottorin mylvintää ja hyppää kyytiin, brownskin beibi, niin vien sinut minne ikinä haluat! Sanoitus ei liene täyttä mielikuvitusta, sillä Vesa Walamies tietää kertoa artikkelissaan (BN 1/2019), että Jeffersonilla oli parhaimmillaan varaa ostaa komea auto ja palkata oma autonkuljettaja. Tässä vaativassa sormisoittotyylissä peukalo soittaa bassokieliä ja muut sormet samanaikaisesti melodiaa. Jeffersonia ei sokeuden takia kutsuttu. Sad News Bluesissa (1929) puolestaan mies saa kirjeen naiselta, joka kertoo hankkineensa itselleen upouuden miehen: ”My brown wrote to tell me sad news, she got a brand new man.” Kertoja on näissä kappaleissa selvästi ajateltu näkeväksi. Aikoinaan myös kirjeiden kirjoittaminen omin käsin oli lähes mahdotonta sokealle. Blaken soitosta saa havainnollisen kuvan jo hänen ensisinglestään Early Morning Blues / West Coast Blues (1926). Onneksi hän havahtuu huomaamaan, että kutsuntaturhauma on vain yksi hänen monista huolistaan. Naissuhteissa tämä voi ilmetä korostuneena mustasukkaisuutena, johon saattaa joskus olla aihettakin. Blake pystyi kitarallaan What you going to do when they send your man to war I’m going to drink muddy water, go sleep in a hollow log Ain’t got nobody, I’m all here by myself Well these women don’t care, but the men don’t need me here. Hänellä on Memphisissä nainen (Corinna), joka ei anna kuulua itsestään kirjoittamalla eikä muutenkaan. / O his road is dark and holy.” Chicagosta Jeffersonin ruumis kuljetettiin takaisin Texasiin ja haudattiin Worthamiin mustien hautausmaalle. Kitaristina Blake oli virtuoosi, ja häntä kutsutaankin joskus arvonimellä The King of Ragtime Guitar. / He don’t drive no Cadillac. Hautakivi saatiin paikalle vasta vuonna 1967. Hän on niin raivoissaan, että pyytää poliisilta lupaa sulkeutua selliin lukkojen taakse, ettei tappaisi naistaan. Piedmontbluesin pioneereihin. Black Snake Dream Bluesissa (1927) mies näkee rankan unen, jossa musta käärme kiemurtelee hänen sängyssään ja tappaa hänen naisensa. Peach Orchard Mamassa (1929) mies väittää kolmen muun miehen ravistelleen naisensa ”persikkapuuta” ja nauttineen sen hedelmistä. Tarina jatkuu siten, että laulun minäkertoja aikoo hukuttautua jokeen. Jefferson oli kunnioitettu ja suosittu hahmo mustien aikalaistensa keskuudessa. Hän oli sairastanut keuhkokuumeen, josta ei koskaan täysin toipunut. Kukaan ei tunnu tarvitsevan häntä. Hän ei kohtaloaan valitellut, vaan esiintyi suoraselkäisesti ja arvokkaasti. Kermassa on kyse kertojan naisesta, jolla on ilmeisesti salarakas. Tämä on ollut yön poissa kotoa. Omalla nimellään Blake levytti 79 kappaletta Paramountille vuosina 1926–1932. Hänen levynsä myivät melko hyvin ja monet niistä ovat varhaisen bluesin klassikoita kuten Too Tight, Southern Rag, Diddie Wa Diddie ja Police Dog Blues. Hänestä on olemassa vain yksi tunnettu valokuva. Cave summaa Jeffersonin elämän seuraavasti: ”O his road is dark and lonely. Kuolintodistukseen on merkitty syntymävuodeksi 1896 ja -paikaksi Newport News, Virginia. Sokeana hän ei ole edes toisen luokan kansalainen, vaan sitäkin turhempi ja arvottomampi. Jorma Kaukonen nimesi hippiajan yhtyeensä Jefferson Airplaneksi. Blaken nuoruusvuosista ei tiedetä juuri mitään ennen vuotta 1926, jolloin hänen levytysuransa alkoi Paramount Recordsilla. Wartime Bluesissa (1927) hän tuntee olonsa hyljeksityksi ja yksinäiseksi. Kertojankin tämä nainen jätti kodittomaksi. Nick Caven hidas blues Blind Lemon Jefferson (1985) eläytyy Jeffersonin kuolinyön lumimyrskytunnelmiin Chicagossa vuonna 1929. Toisten tietojen mukaan syntymävuosi olisi 1895–7 ja -paikka Jacksonville, Florida. Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917 ja miehet kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuutta. Jeffersonin minähenkilöä kiusaavat Memphisissä koko yön luteet, ja hän kirjoittaa naiselleen kirjeen kappaleessa Chinch Bug Blues (1927). Hänen äänialansa oli poikkeuksellisen laaja. BLIND BLAKE BLIND BLAKE Arthur ”Blind” Blaken syntymäaikaa ja -paikkaa ei varmuudella tiedetä. Hän ei sokeutensa tähden kelpaa edes tykinruoaksi tai miinoja polkemaan. Hänen pukunsa ja kravattinsa olivat peräisin Deep Ellumin parhaasta räätälinliikkeestä. Stocking Feet Bluesissa (1927) mustasukkainen kertoja kuulustelee naista, jolla on tukka kuin merenneidolla. Hän fanittaa myös Packardia, vaikka hänen beibinsä on Ford-tyttöjä. Jeffersonilla on kuitenkin kappale nimeltään DB Blues (1929), jossa kertoja sanoo vaihtavansa nelisylintersen Dodgensa (Hudsonin?) Super Six malliin. Asiaan pitäisi saada valaistusta: “If I could shine my light like a headlight on some train / I would shine my light in Corinna’s brain.” Blind Lemon Jefferson oli omaperäinen kitaristi-laulaja, joka esitti bluesin ohella myös muuta musiikkia. Myös eräät valkoihoiset muusikot ovat osoittaneet Jeffersonille kunnioitustaan. Hän oli yritteliäs ja esiintyi nuoruudessaan vähän aikaa jopa painijana nimellä Blind Wrestler. Kappaleessa Cat Man Blues (1930) kermaa varastavaa ”kissamiestä” kehotetaaan hengen menettämisen uhalla pysymään kaukana kertojan kodista öisin tämän ollessa muualla. Hän pystyi laulamaan ylärekisterissä ja osasi matkia äänellään mm. Kuolinsyyksi merkittiin keuhkotuberkuloosi
Police Dog Bluesissa (1929) “ikuinen matkamies” suun. Myös Rumblin’ And Ramblin’ Boa Constrictor Blues (1928) on eriskummallinen kappale, jossa mahtava kuristajakäärme uhkaa kauhistunutta naista. Eksotiikkaa ja unen logiikkaa esiintyy paljon myös näkevien kappaleissa. Hän sanoo nukkuvansa vain koiranunta ja pitävänsä silmällä jatkuvasti pistooliaan ja naista. Bootleg Rum Dum Bluesissa (1928) tosin petollinen trokari toimittaa kertojalle myrkyllistä viinaa, joka tekee tämän umpisokeaksi. Hard Road Bluesissa (1927) sinnikäs kertoja taivaltaa apostolin kyydillä kaupungista toiseen naistaan etsien kunnes ”viikset viistävät maata”: ”Going to walk this hard hard road until my mustache drags the ground.” Sokeudesta Blake ei sanoituksissaan juuri mitään mainitse. Siellä asuu tyttö, johon hän on ihastunut, mutta joka ei välitä hänen lähentely-yrityksistään. taa Tennesseehen. Blues News 4/2022 47 imitoimaan muita instrumentteja. Reverend Gary Davisia, Jorma Kaukosta, Ry Cooderia, John Faheyta ja Leon Redbonea. Ford’s place (2x) / Stop these eatless days from starin’ me in the face.” No Dough Bluesissa (1928) kovat ajat piinaavat työtöntä ja rahatonta (dough = taikina, raha) miestä, ja nainenkin uhkaa lähteä rahakkaamman miehen matkaan: ”It’s a hard hard time now, good man can’t get no dough / All I do for my baby don’t satisfy her no more / I ain’t got no job, now you going to put me down / You going to quit me baby for a hard working clown.” Blind Lemon Jefferson lauloi vankilaan joutuneista myötätuntoisesti. Vaatteet ovat kuluneet, kengissä on reikiä, väsyttää ja on nälkä. Blaken soitto on inspiroinut mm. Siinä mustasukkainen näkevä mies uhkailee väkivallalla naistaan. Hän jäljittelee esimerkiksi pianoa, kornettia, pasuunaa ja saksofonia kappaleessa Sea Port Stomp (1927). Yllättäen syntymäsokeidenkin aivojen visuaaliset alueet ovat aktiivisia unennäön aikana samaan tapaan kuin näkevillä. Blaken kokemukset naisista lienevät olleet karuja. Näky on kuin jostain freudilaisesta unesta. Sokeatkin näkevät visuaalisia unia, varsinkin jos ovat joskus olleet näkeviä. Myös Blake kuvailee vankiloiden kurjia oloja biisissään What A Low Down Place The Jailhouse Is (1930). / Why didn’t somebody tell me what a lowdown place the jailhouse is?” Matkustaminen on aiheena monessa Blaken kappaleessa. Blake ei sokeana ole kyseistä koiraa nähnyt, mutta liittää siihen näköhavaintojen puuttuessa luovasti jotain, joka on kaikkien köyhien kulkureiden kammoamaa, eli poliisit. menossa Georgiaan (Georgia Bound, 1929), Detroitiin (Detroit Bound, 1928) ja Tampaan (Tampa Bound, 1926). Hänen kuulijakuntaansa luultavasti kiinnostivat sokeutta enemmin omat arkiset ongelmat, eikä sokeudesta kertovasta savikiekosta olisi ollut myyntimenestykseksikään. Hän on mm. Muutamassa laulussa mies myös uhkailee naista väkivallalla. Righteous Bluesissa (1930) kertojalla on kolme eriväristä naista ja parhaaksi mainitaan ilmeisesti korpinmusta vanhempi nainen: ”I got a yellow gal and a brown named Mame / But the best I’ve ever had was the old Crow Jane.” Sokea mies osaa luultavasti arvostaa naisessa keskimääräistä enemmän muutakin kuin ulkonäköä. (2x) “It ain’t none of your business, daddy, since I treat you right” When you see me sleeping, baby, don’t you think I’m drunk (2x) I got one eye on my pistol, and the other on your trunk I love you pretty mama, believe me it ain’t no lie (2x) The day you dare to quit me, baby, that’s the day you die “Sokean miehen lyriikkaa” on aistittavissa joissakin Blaken kappaleissa. Köyhä naisen hylkäämä kulkija joutuu tekemään matkaa kävellen Walkin’ Across The Countryssa (1928). Katuva vanki kyselee siinä, miksei kukaan kertonut miten kurjaa vankilassa on: “Lord it’s hell to sit here like a rat in his hole, / eating cornbread from the floors and beans out of a bowl. Näin esimerkiksi You Gonna Quit Me Bluesissa (1927): ”Day you quit me, baby, that’s the day you die.” Bob Dylan on versioinut tämän kappaleen. Hän teki muitakin kokeiluita, mm. Biisissä I Was Afraid Of That, Part 2 (1929) näkemys naisista on kyyninen: “I’ve been to Frisco, been to Maine, / Every place I go, all womens the same / I was afraid of that, I was afraid of that, / They all want money, I was afraid of that.” Toinen bluesmusiikin suosikkiaiheista, köyhyys ja kurjuus, näkyvät myös Blaken tuotannossa. Ry Cooder ja Jorma Kaukonen muiden muassa ovat tehneet omat tulkintansa tästä kappaleesta. Tytön vihainen koira on valmis iskemään hampaansa ei-toivotun yöhiipparin takamuksiin: ”I’m scared to bother around her house at night / She got a police dog cravin’ for a fight / His name is Rambler, when he gets a chance (2x) / He leaves his mark on everybody’s pants.” Huomio kiinnittyy tässä siihen, että koiraa ei kuvailla visuaalisesti koon, rodun tai muiden ulkoisten tuntomerkkien mukaan, vaan tytön turvana on jostain syystä ”poliisikoira”, eikä esimerkiksi ”angry dog” tms. Värejä Blaken sanoituksissa esiintyy harvakseltaan, ja niissä on kyse useimmiten ihonväristä. Eniten mainintoja saavat osakseen ruskeaihoiset naiset. Erikoiset ilmaukset voivat tosin olla täysin sokeudesta riippumattomiakin. lauloi jatsahtavan scat-soolon ragtime-numerossa Too Tight (1926). Lonesome Christmas Bluesissa (1929) yksinäinen Early this morning my baby made me sore (2x) I'm going away to leave you, ain’t coming back no more Tell me pretty mama, where did you stay last night. ”I’m goin’ to Detroit, get myself a good job / Tried to stay around here with the starvation mob / I’m goin’ to get a job, up there in Mr. Blaken kappaleiden sanoituksissa tyypillisin aihepiiri oli naiset ja parisuhdevaikeudet. Useimmissa tapauksissa nainen on jättänyt kertojan, joka suree tai mahtailee. Hän tiivistää monen työn ja paremman elämän toivossa pohjoisen kaupunkeihin lähteneen mustan tuntemukset kappaleessa Detroit Bound Blues (1928). Näkemiseen Blake viittaa debyyttilevytyksessään Early Morning Blues (1926)
Aiheena on arvoitus, kaunottaren karvoitus.” Riimien ehdoilla tässä mennään, eikä didin salaisuus kyllä selviä, pikemminkin päinvastoin. Diddie Wa Diddlie on erään kaverinsa ampuneen gangsterin lempinimi. Vesa Walamiehen mukaan (BN 2/2012) Diddie Wa Diddiellä tarkoitetaan myös Shangri-La’n tapaista onnelaa. Sen sijaan epäluuloisuudesta, mustasukkaisuudesta ja petkuttamisesta löytyy esimerkkejä hänen kappaleistaan. Black Dog Bluesissa (1927) kertojan naista liehittelevä vieras mies vertautuu mustaan koiraan ja Hookworm Bluesissa (1929) koukkumatoon (verta imevä loinen). Willie Dixonin säveltämä ja Bo Diddleyn levyttämä Diddy Wah Diddy (1956) on täysin eri kappale, ja siinä Diddy Wah Diddy vaikuttaa olevan kuvitteellinen paikka: ”Ain’t no town, and it ain’t no city / But oh, how they love in Diddy Wah Diddy.” BLIND WILLIE JOHNSON BLIND WILLIE JOHNSON ”Blind” Willie Johnson syntyi vuokraviljelijäperheeseen tammikuussa vuonna 1897 lähellä Templen kaupunkia Texasissa. Kiertelevä jääkauppias on tulilinjalla Ice Man Bluesissa (1929): “You can’t trust your baby when the ice man starts hangin’ around, (2x) /.../ He may be the ice man but he ain’t so cold (2x) / He can chill your ice box and heat your jelly roll.” Jäämies on vienyt naisen kertojalta, mutta tämä aikoo jahdata pois livistäneitä ja halkaista jäämiehen kahtia jäähakulla. Useimmiten kysymys on naisten todellisesta tai kuvitellusta uskottomuudesta. Nainen istuu hatun päälle, jolloin mies sanoo: ”Sister, I’ll soon be gone, just gimme that thing you sitting on.” Mies heitetään ulos kirkosta, koska tuon mainitun lauseen voi tulkita kaksimielisyytenä. Hän kuoli syyskuussa vuonna 1945 Beaumontissa Texasissa 48-vuotiaana. Totuus tässä paljastuu, rintakarvat kaljastuu. Sitä kyselee myös laulun kertoja, jota kutsutaan kaupungissa Mr. Kaksi viikkoa aiemmin hänen talonsa oli palanut ja hän oli vaimonsa kanssa jäänyt varattomana asumaan raunioiden keskelle sairastuen malariaan tai keuhkokuumeeseen. 48 Blues News 4/2022 mies katselee vuoteessaan valkeiden lumihiutaleiden leijuntaa jouluna: ”I’m lying in my bed watching the snow-flakes fall / Worried in mind ’cause I ain’t got no baby at all.” Blaken sanoituksissa en havainnut naisten tai muiden ihmisten kuvaamista tuntoaistin, kuulon tai tuoksun perusteella. Tunnelma on riivattu, tuoppikin on hiivattu. Viskileili oli kova vastustaja: ”I been drunk so long, dizzy all the time / And I found out, whiskey ain’t no friend of me /.../ I can’t sleep and I can’t eat a thing / The woman I love has driven me to drink / I’m deep down in a hole, somebody else is up / Getting sick and tired of fighting that jug.” Mutta mitä tarkoittaa tuo Diddie Wa Diddie (1929), joka on Blaken ehkä tunnetuimman kappaleen nimi. Räppipoljentoinen kappale on surrealistisesti sanoitettua konemusiikkia sordiinotrumpetin ja skrätsäyksen säestyksellä. Numminen on levyttänyt tämän Blaken biisin suomeksi nimellä Didi-WahDidi (2005). Diddie Wa Diddieksi. Mies menee kirkkoon ja laittaa hattunsa penkille. Hän ei liioin kuvaa autoilua, liikkumisvaikeuksia, lukemista, kirjoittamista tai muita sokeille vaikeita tai mahdottomia asioita. Koska Johnson ei päässyt sairaalahoitoon, hänen tilansa paheni, mikä johti kuolemaan. Kuolintodistuksessa mainitaan kuolemaan myötävaikuttaneena syynä Blind Willie Johnson. M.A. Blake on laulanut saman rallin myös toisin sanoin (1930), joiden mukaan Mr. Jos Fightin’ The Jug (1929) on omakohtainen kappale, niin Blakella oli vakava alkoholiongelma. Sanoituksen mukaan didi-wah-didi on ”mysteeri joka aiheuttaa hysteerin.” Tässä muutama katkelma Nummisen sanoituksesta: ”Menin baariin hetkeksi, se muuttui juopporetkeksi
Joulukuussa 1927 hän osallistui Columbia Recordsin kykyjenetsintäsessioon Dallasin Deep Ellumissa levyttäen kuusi raitaa, joihin sisältyi jo kuuluisa Dark Was The Night Cold Was The Ground. Johnsonin kappaleet edustavat sanoituksiltaan hengellistä bluesia (gospel-bluesia). Johnsonin kuuluisin kappale Dark Was The Night – Cold Was The Ground (1928) on hieno kitarainstrumentaali. Värejä ei Johnsonin kappaleissa juuri mainita. Sen sijaan valo ja valkeus saavat paljon huomiota osakseen. Vain muutamaan kappaleeseen ei näytä sisältyneen uskonnollista viestiä. Silloin kun Johnson lauloi maallisemmista aiheista, hän kytki niihin yleensä uskonnon mukaan. Hänen lauluäänensä oli matala ja voimakas. Johnson aloitti kitaransoiton jo viisivuotiaana. Artikkelin toisessa osassa tarkastelun kohtena ovat mm. Tämä juontuu siitä, että valolla on vahva uskonnollinen symboliarvo. Äitipuoli puolustautui heittämällä miestään kohti lipeävettä, joka osui Willien silmiin sokeuttaen tämän. Hän ei laulanut naisista, parisuhdevaikeuksista, köyhyydestä, vankiloista, matkustamisesta tai muista maallisista asioista. Blues News 4/2022 49 myös syfilis. Kaikkiaan hänen levytuotantonsa käsittää vain 30 nimikettä. Johnson lopetti levyttämisen vuonna 1930. If It Had Not Been For Jesus (1930) tosin toteaa Jeesuksen pesseen kertojan mustan sydämen valkoiseksi. Ennen levytysuraansa Johnson oli jo tunnettu kitaristi ja saarnamies. Tämän valon sanotaan tunkeutuvan pimeydessä vaeltavien syntisten ihmisten sydämiin ja valaisevan ne uskolla, toivolla ja rakkaudella. Johnson sokeutui seitsemänvuotiaana tapaturmaisesti. Tarinan mukaan hänen isänsä oli ryhtynyt pahoinpitelemään silloista vaimoaan (Willien äitipuolta), jota epäili uskottomuudesta. Johnsonin valo-aiheisista kappaleista Let Your Light Shine On Me (1930) on ehkä vaikuttavin. Luonnossa auringon valo on kaiken elämän edellytys. Blind Willie McTell, Reverend Gary Davis ja Blind Boy Fuller.. Tämän kultalevyllekin tallennetun ja Voyager-satelliitilla avaruuteen lähetetyn kappaleen on sanottu kuvaavan pimeyttä, joka Raamatun mukaan laskeutui maahan Jeesuksen kuoltua ristillä. Aiheiltaan Johnsonin sanoitukset poikkeavat jyrkästi sokeiden kollegoiden, Blind Lemon Jeffersonin ja Blind Blaken sanoituksista. Kristillisessä uskonnossa Jumala on valo, ja Jeesus heijastaa ihmisiin Jumalan valoa. Näitä ovat When The War Was On (1930) ja Mother’s Children Have A Hard Time (1928), joka on perinnekappale. Tipit hän keräsi Stellakitaransa kaulaan kiinnitettyyn tinakuppiin. Hän soitti usein slide-tyylillä liu’uttaen perinteisen pullonkaulan sijaan taskuveistä kitaran otelaudalla. Titanicin uppoamisessa Jumala oli läsnä (God Moves On The Water, 1930), Espanjantauti ja sota olivat jumalan varoituksia (Jesus Is Comin’ Soon, 1929), muukalaisia tulee auttaa, koska Jeesuskin oli muukalainen (Everybody Ought To Treat The Stranger Right, 1939), ja on oma syy, jollei lue Raamattua eikä siksi pelastu (Nobody’s Fault But Mine, 1928). Hän sai vaikutteita ja opastusta paikalliselta sokealta muusikolta (Madkin Butler), ja hänen tiedetään esittäneen kadunkulmissa hengellisiä lauluja jo nuorena. Muusikko haudattiin Blanchetten hautausmaalle Beaumontiin, mutta hänen tarkka hautapaikkansa on tuntematon. Lähes kaikissa Johnsonin lauluissa mainitaan Jumala (God, Lord) tai Jeesus (Jesus, Christ, King). Muutkin lauluissa esiintyvät henkilöt ovat usein Raamatusta poimittuja kuten Johannes Kastaja (John The Revelator, 1930), Pietari, Paavali ja Juudas (I’m Gonna Run To The City Of Refuge, 1929), ja Simson ja Delilah (If I Had My Way I’d Tear The Building Down, 1928). Miehen sielun arvoitustakin haetaan lukemalla Raamattua (The Soul Of A Man, 1931). Se sisältää säkeet: ”Let it shine on me, let it shine on me, Oh, let Your light from the lighthouse shine on me.” Sokean laulajan ”valon majakasta” säteilevästä valosta on vain lyhyt askel Amazing Grace -hymnin hartaanvaloisiin tunnelmiin: “I once was lost, but now I’m found, I was blind, but now I see.” Kappaleessa Keep Your Lamp Trimmed And Burning (1928) uskovaisia kehotetaan pitämään uskonsa (lamppunsa) hyvässä kunnossa. Johnson sanoo uskossa olevien myös kävelevän valossa ja tekevän työtä Pelastajan puolesta kappaleessa Church, I'm Fully Saved To-Day (1931). Tässä artikkelissa kuvatut sokeat bluesmiehet ovat kaikki 1800-luvun puolella syntyneitä ja edustavat alan vanhinta kaartia
Kuolinpäivästä 21.6.2001 ei luonnollisesti ole hänenkään kohdallaan mitään epätietoisuutta. Bluesmusiikin suuriin sankareihin kiistatta lukeutuva John Lee Hooker kävi Suomessa kahdesti. Hänen koko nimensä on, kun sitä hieman tarkastelee, aika erikoinen yhdistelmä. maksullista naista. Mitään varsinaista koulua hän ei päässyt käymään, mutta sai kotona sen verran ohjausta, että oppi sutaisemaan nimikirjoituksensa. 50 Blues News 4/2022 JOHN LEE HOOKER Klassikoiden lähteillä, osa 74 Klassikoiden lähteillä, osa 74 Autojakin oli parkkipaikalla silloin niin paljon, että minulta vei aikaa reilun tunnin verran, ennen kuin onnistuin poistumaan sieltä kohti Järvenpään keskustaa. Vaihdoin asian tiimoilta muutaman sanan Helsingin Vanhalla vuoden -72 helmikuussa konsertoineen Eddie Burnsin kanssa, ja hän kertoi, että Hooker ei ainakaan ollut saanut mitään sydänkohtausta, vaikka sellaisestikin huhuja kiersi. Todennäköisesti kysymyksessä olivat silloin(kin) etupäässä rahaan liittyneet erimielisyydet. Lee, joka 1860-luvulla riehuneessa USA:n sisällissodassa oli etelävaltioiden muodostaman Konfederaation armeijan ylipäällikkö. Toisen ja viimeisen kerran John Lee matkusti näille seuduille vuoden 1991 kesäkuun lopussa. Yksi heistä taisi olla myös Honey, joka konsertin loppupuolella onnistui jopa kättelemään itseään pääartistia. Hän esitti tuttuja kappaleitaan tunnetulla tyylillään ja intoutui välillä nostattamaan tunnelmia vaeltamalla pitkin lavaa ja toistamalla omia lyriikoitaan. Eräiden suunnitelmien mukaan John Leen piti saapua Suomeen jo aivan 1970-luvun alussa. John on tietysti englanninkielinen versio juutalaisesta Johanneksesta, mutta lukuisten muiden mustien tavoin myös hänen välinimensä Leen taustalta löytyy vuosina 1807–70 elänyt kenraali Robert E. Hän nimittäin oli menestyksekkään tupla-LP:nsä ”Hooker ’N’ Heat” innoittamana tulossa rockblues-yhtye Canned Heatin keralla Turun vuoden 1971 Ruisrockiin. Sieltä Mississippin sydänmailta hänkin oli kotoisin, todennäköisesti joko Tutwilerin tai Clarksdalen seutukunnilta. Muistikuvieni mukaan John Leen esiintyminen Puistobluesissa oli mieluummin omanlaisensa musiikkijuhla kuin mikään muu. Hooker taasen tarkoittaa amerikanenglannissa mm. Pitkään luultiin, että hänen taipaleensa oli alkanut v. John Leen lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole kertynyt mitenkään paljon yksityiskohtaista tietoa. Ensimmäinen kerta oli vuoden 1979 lokakuussa, jolloin hän esittäytyi nelimiehisen yhtyeensä (kitara, basso, rummut ja huuliharppu) kanssa Helsingin Tavastia-klubilla. Hänen mukaansa tilaisuuden musiikki toi mieleen vuotta aikaisemmin ilmestyneen albumin ”The Cream” sisällön ja vei monet sen seurailijat suoranaiseen hurmioon. Eräiden yleisöjoukko, eräiden arvelujen mukaan jopa noin 15 000 (!) hyvän perinnemusiikin ystävää. Jostakin syystä tuo hanke kuitenkin kariutui. 1917 tai -20 taikka jopa -23, mutta ainakin USA:n väestökirjanpidosta esille kaivettujen faktojen mukaan hänen oikea syntymäpäivänsä on 22.8.1912. Järvenpään Vanhankylänniemeen oli silloin saapunut etupäässä häntä ihastelemaan poikkeuksellisen runsaslukuinen. Tapahtumassa, minkä pääsyliput tiettävästi myytiin loppuun yhdessä vuorokaudessa, oli mukana myös silloinen nuori mies Honey Aaltonen. Myös tämän merkkimiehen varhaisille henkilötiedoille on vuosien mittaan esitetty monia erilaisia vaihtoehtoja
Vieläkin suurempi julkisuus hänellä oli edessään noin 20 vuotta myöhemmin, mutta se on jo toinen juttu. v. -64 olivat parhaimmillaan sijoilla 23 ja 42. Itse olen muun ohella mieltynyt myös hänen syvälliseen ja sympaattiseen lauluääneensä. Kingiltä opittu My Own Fault sekä oma tuotos Let’s Make It Baby, joista viimeksi mainitusta muodostui jonkinlainen pikkuhitti Keski-Euroopassa. r&b-boomi, Hookerin tuotantoa versioitiin runsaasti ja monien toimesta. Hollinsilta sankarimme oppi mm. Hänen varhaistuotantonsa parhaimmistoon kuuluu myös kaihoisa Driftin’ From Door To Door, minkä Chicago-bluesin taitaja Jimmy Rogers muunsi muotoon Out On The Road ja mistä John Lee itse käytti myöhemmin nimeä When My First Wife Left Me. Vuoden -51 jälkeen Hooker ei enää race recordsien listoilla enemmälti juhlinut, mutta sellaiset teokset kuin Boom Boom, No Shoes ja I Love You Honey saavuttivat sentään vuosina -62, -60 ja -58 kyseisessä sarjassa sijaluvut 16, 21 ja 29. Kun Britanniassa vallitsi vuosina 1963–66 ns. Valkoisten kanssa musisoimista Hooker oli harjoittanut jo Lontoossa marraskuussa -64, kun hän valmistutti materiaalia VerveFolkways -yhtiön vuonna -66 julkaisemaa LP:tä ”...And Seven Nights” varten englantilaisen Tony McPheen liidaaman Groundhogsyhtyeen kanssa. laulut Catfish Blues ja Crawlin’ King Snake, joista jälkimmäisen klassikon Hollins levytti v. -51 r&btilaston sijalla 15. -43 hän saapui Detroitiin. 1962, jolloin hän saapui vanhalle mantereelle American Folk Blues Festival -turneen jäsenenä. Perinteiset bluesartistit ovat puolestaan saaneet samaiselle listalle myös vain kaksi tallennetta. Aluksi hän sai kuunnella vain hengellistä musiikkia, mutta tilanne muuttui 1920-luvun alkupuolella, kun hänen vanhempansa erosivat ja kun äiti Minnie hieman myöhemmin lyöttäytyi yhteen laulaja-kitaristi William Mooren kanssa. Muiden muassa suosikkini The Animals tekaisi niinä aikoina erinomaiset variaatiot John Leen teoksista Boom Boom, Dimples, I’m Mad Again ja Maudie. Toisin kuin serkkunsa (tai pikkuserkkunsa) Earl Hooker, John Lee ei kitaristina koskaan ollut mikään mestarismies. -51 ilmestynyt I’m In The Mood (For Love), mikä valmistettiin päällekkäisäänitystekniikkaa hyödyntäen ja mikä seuraili aika vapaamuotoisesti tulkintoja, joita viihdetaiteilijat Little Jack Little v. Blues News 4/2022 51 arvelujen mukaan hän oli elämänsä loppuun saakka käytännössä lukuja kirjoitustaidoton. -35 ja Billy Eckstine v. Lisää samanmoista ohjausta hänelle antoi Tony Hollins (1909–57), joka 20-luvun puolivälissä seurusteli John Leen siskon Alicen kanssa. -46 olivat tehneet samasta laulusta. Levytetyn bluesin historia tuntee henkilön, josta käytettiin nimeä William tai Bill Moore, mutta kysymyksessä on eri henkilö kuin John Leen isäpuoli. Mutta laulujen laatijana ja varsinkin tulkitsijana hän oli todella ainutlaatuinen. AFBF-kiertueilla hän oli mukana myös vuosina -65 ja -68. 1941 järjestyksessään toisena Big Joe Williamsin jälkeen. Siellä hän oli sekä tehdastyössä että harjoitti satunnaisia soitteluja, kunnes vuoden -48 syksyllä pääsi Bernard Besmanin avustuksella levyttämään. Jo hänen ensimmäinen Modern-kiekkonsa Boogie Chillen’ kääntöpuolellaan Sally Mae oli todellinen suurmenestys. Ne ovat luonnollisesti v. Ne ovat John Lee Hookerin vuoden -56 julkaisu Dimples ja Howlin’ Wolfin saman vuoden tuotos Smokestack Lightnin’, mitkä v. Kun oli saavuttu 1970-luvun puolelle, USA:n länsirannikolle muuttaneesta John Lee Hookerista oli tullut kuuluisa ja laajalti tunnettu afroamerikkalaisen musiikin sanansaattaja. John Leen esitystyylin perusteella on päätelty, että hän oli nuoruudessaan tutustunut myös Garfield Akersin musiikkiin ja etenkin hänen hypnoottissävyiseen bravuurinumeroonsa Cottonfield Blues. Hyvänlaisesti meni kaupaksi myös Huckle Up Baby -niminen versiointi saksofonisti Paul Williamsin vuoden -49 mahtihitistä The Hucklebuck, mikä korkeimmillaan oli v. Van Morrison otti jo Them-aikoinaan ohjelmistoonsa Hookerin kaihoisan laulun Don’t Look Back, ja sama tahti jatkui hänen osaltaan vuosien mittaan, kuten esim. Muita John Leen alkuaikojen Top 10 -julkaisuja olivat myös vuonna -49 ilmestyneet Hobo Blues, Crawlin’ King Snake ja Hoogie Boogie. 1971, jolloin hän ja John Lee levyttivät yhdessä jälkimmäisen väkevän julistuksen I’ll Never Get Out Of This Blues Alive. Vesa Walamies. Nappy Brownin ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemä Night Time Is The Right Time, Motown-klassikko Money (That’s What I Want), kaiketi B.B. -64 peräti ykkösenä komeillut Rolling Stones -variaatio Howlin’ Wolfin levytyksestä Little Red Rooster sekä Pohjois-Irlannista lähtöisin olleen ja Van Morrisonin johtaman Them-yhtyeen mukaelma Big Joe Williamsin klassikosta Baby, Please Don’t Go, mikä v. Vuoden 1930 paikkeilla Hooker oli muuttanut Memphisiin ja v. Hän kun vaihtoi soinnusta toiseen aika mielivaltaisesti, eikä aina erityisemmin välittänyt soittonsa puhtaudesta. Silloin hänen ohjelmistoonsa kuuluivat mm. Äitinsä uudelta kumppanilta Hooker on kertonut saaneensa enimmät bluesoppinsa. Havaintojeni mukaan Britannian yleisen pop-listan kymmenen parhaan singlen joukossa on vuosien mittaan nähty ainoastaan kaksi suoranaista blueslaulua. John Leen varhaisin Euroopanvisiitti oli v. Toinen hänen ykköshittinsä oli v. Seuraavan vuoden tammikuussa se kohosi Billboard-lehden r&b-listan kärkeen ja pysyi kymmenen parhaan joukossa kaikkiaan 18 viikon ajan. -65 ylsi kymmeneksi
Nyt alkoi siis jo polttaa. Cadena, jonka on pakko olla Oscar ”Ozzie” Cadena, kultasormi esimerkiksi Nappy Brownin (Night Time Is) The Right Timen ja monien muiden Savoy-levytysten taustalla. Jo ensi kuulemalla selvisi, että kyseessä on cover, mahdollisesti jopa R&Btai gospelpohjainen juttu, mutta tämän alkuperäisesittäjä jäi kyllä selvittämättä. Hän pärjää kunkun kimpussa oikein hyvin, ja soittokin on levyllä oikein terhakkaa. Suomalaisesittäjistä Wahlberg-Waardia ovat tulkinneet ainakin Eino Grön (Vaarallista onnea), Pirkko Mannola (Tee kaikki tuo uudelleen) ja Rauni Pekkala (En tahdo olla prinsessa). Robertsin esitys on nimittäin osastoa ”halki poikki pinoon”, siinä on julistusta ja käristystä kerrassaan. Lisäksi täytyy nöyrästi tunnustaa, että Wahlbergin apureineen levylle kynäilemä Lonely Heart on oikein tunnelmallisesti keinuva balladi. Borisin puolikäheä ääni sopii raidalle joka tapauksessa hyvin, vaikka englannin ääntäminen ei ollut hänellekään ihan iisiä. 52 Blues News 4/2022 PETRI LAHTI D ivarihelmissä ihmetellään tällä kertaa muun muassa ruotsalaista rock’n’rollia, jossa rapattiin turhankin ronskisti, harjoitellaan kravattisolmua Billy Eckstinen tyyliin, twistataan tuhkapilvessä ja pistetään meetwurstia poskeen todellisen äijän muistoksi. Löytyi johtolanka. LILLE JOHN & THE ROCKIN’ JUPITERS LILLE JOHN & THE ROCKIN’ JUPITERS Baby, I Don’t Care / Treat Me Nice / I Beg Of You / Lonely Heart (Metronome MEP 413) Lisää svedurokkareita, ja mikä ettei, kun touhu on näin pirteää. Ehkäpä alkuperäisesitys tulee vastaan joskus myöhemmin vaikkapa Roy Hamiltonin, Jackie Wilsonin, Clyde McPhatterin tai jonkun muun gospelista rytmibluesiin siirtyneen artistin vähemmän tunnetulta levyltä. Tukholman Hökarängenissä vietetyn kostean illan päätteeksi hänet tuomittiin nimittäin raiskauksesta ja passitettiin telkien taakse. Sonetilla ei uhrattu etiketin tietoihin turhaa energiaa, mutta kun Oh, Marie soitti kelloja Louis Priman rehevänä esityksenä, ajattelin ottaa sinkkua näpelöidessäni pikkuriskin, vaikka ”Rock”-etuliitettä ei artistin nimessä näkynytkään. Allen Toussaint on pistellyt nimittäin Joe Banashakin kanssa pyörittämällään ALON-merkillä julki niin hienoa NOLA-musiikkia, ettei paremmasta väliä. Selvisihän kipaleen alkuperä lopulta toimituspäällikkö Hoppulan tulituella. Pikkujussi eli Ingvar Wahlberg (1936–1977) on kuunnellut elviksensä, kun on päässyt studiovierailulle 1958. WILLIE HARPER WILLIE HARPER New Kind Of Love / But I Couldn’t (Alon 9000) Jos suosikkeihisi kuuluu esimerkiksi Huey ”Piano” Smithin vuoden 1958 klassikko Don’t You Just Know It ja Benny Spellmanin Fortune Teller, pistähän pyydys vesille Pontchartrain-järvelle ja ala naarata verkkoon tätä vonkaletta. Vapauduttuaan hän jatkoi uraansa Johnny Waard -nimellä ja sävelteli kappaleita muun muassa Jerry Williamsille. Laina on The Gospel Chordettesin saman vuoden julkaisulta, joka on merkitty Savoy-sinkulla liidiä laulaneen Lawrence Robertsin sävellykseksi. Kappaleet ovat myös Boriksen ”Oh, Marie” -EP:llä, joka on Discogsissa. Harmi, että tästä keväällä löytämästäni EP:stä puuttuu kannet – touhu on sen verran räjähtävää, että oli pakko pihistää verkosta kuva teille näytille. Itse asiassa olin pudota palliltani, kun Baby, I Don’t Caressa pamahti torvisoolon jälkeen ilmoille BORIS BORIS Oh, Marie / I Can’t Believe It (Sonet SXP-7050) Ruotsalainen Boris Lindqvist alias Rock-Boris vilahti viimeksi lehden sivuilla The Holders -tarinassa (BN 1/22) tuomaroimassa porvoolaista bändiskabaa The Beat Dogs -bändin liiderinä 1960-luvun puolivälissä. Sieltä selvisi, että I Can’t Believe It -raidan säveltäjä on O. Uraa oli takana siinä vaiheessa jo reippaasti niin kuin tämäkin lauttasaarelaisesta levykaupasta löytämäni vuoden 1958 nuhruinen sinkula todistaa. Se kannatti, sillä Boris paiskaa terhakan Prima-imitaation kehiin. Paikallinen hitti näistä oli Earl Kingin salanimellään Shirley Johnson kynäämä New PS. suorastaan kipakkaa kitarointia. Pikkujussin rokkaaminen loppui kuin seinään tähän julkaisuun, vaikka Metronome oli luvannut julkaista häneltä yhden EP:n lisää. PPS. Täytyy sanoa, että kappalevalinta on varsin rohkea 17-vuotiaalta Lindqvistiltä. Vielä kiinnostavampi esitys on kääntöpuolen I Can’t Believe It. DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 64 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 64
Can’t Live With You, Can’t Live Without You on ehdottomasti hieno sävellys, mutta vahvasti kaiutettu laulu ja sekava tausta eivät oikein palvele kuulijaa. Kääntöpuolelta löytyvä One Fine Day ei uhkaa Chiffonsia, kaikkea muuta, mutta oma hupinsa tässä on, kun Wayne Fontanan äkkilähdön jälkeen (kesken keikan...) yhtyeen laulusolistiksi nousseen Eric Stewartin taustalla on vähän kuin pikkuoravia ”duu duu wap” -kohdissa. Olin jo julistamassa, ettei King–Goffin -kaksikon unohtumattomasta taidonnäytteestä ole saatu täysin toivotonta tulkintaa aikaiseksi, mutta pienen faktantarkistuksen jälkeen joudun toteamaan, että ollaanpa varovaisia uhossa: cover-versioita One Fine Daystä on tehty tuollainen kuusi albumillista, ja joukossa näyttää olevan myös Anja Niskasen näkemys vuodelta 1991 nimellä Paras päivä. THE MINDBENDERS THE MINDBENDERS Can’t Live With You, Can’t Live Without You / One Fine Day (Fontana 267 578 TF) Brittiläinen The Mindbenders jysäytti listoille vuoden 1966 alussa Groovy Kind Of Lovella. Blues News 4/2022 53 Pirunkeuhkoja pumpanneen Tony Bellusin Robbin’ The Cradle (pikkuhitti NRC:llä 1960) ei ole kuulunut ikinä suosikkeihini, mutta Bobby Dayn Rockin’ Robin (jättihitti Classilla 1958) on. Ehkä esimerkiksi meksikolaisessa räpissä on kerrottu tilanteesta enemmän, sillä Popocatepetl näyttää olleen hyvin aktiivinen viime vuodet. RAY SMITH RAY SMITH Robbin’ The Cradle / Rockin’ Robin (VeeJay VJ 579) En olisi kyllä ensi kuulemalta uskonut, että äänessä on raisun Right Behind You Babyn Sunille levyttänyt artisti, mutta kai se on uskottava, kun diskografiat niin väittävät. Ray Smithin ura röpötteli väistämätöntä alamäkeä vuosien vieriessä, mikä selviää kappalevalinnoistakin tällä vuoden 1964 julkaisulla.. Eckstine lauloi 1940-luvun bop-vuosistaan huolimatta seuraavalla vuosikymmenellä paljon viihdettä, mutta onneksi musiikkinsa oli yleensä hyvää viihdettä. Poimin platan mukaan, kun ajattelin, ettei Joey Deen piparminttuklassikosta saa huonoa versiota edes saksaksi, eikä tässä tarvinnut pettyä jos ei riehaantuakaan. BILLY ECKSTINE BILLY ECKSTINE Billy Eckstine’s Imagination: Love Is Just Around The Corner / I Gotta Right To Sing The Blues / What A Little Moonlight Can Do / I Don’t Stand A Ghost Of A Chance With You (Em-Arcy EP-1-6561) Billy Eckstinen urassa riittäisi kiinnostavia yksityiskohtia, mutta nostetaan tämän komean ruotsalais-EP:n inspiroimana esille yksi: matalaääninen laulaja tunnettiin DJ-piireissä lempinimellä ”Mr. Koulusaksani on sen verran ruosteessa, etten ala selvitellä miten tuhka liittyy twistiin. Brittilistalla kappale kipusi sijalle 28, jenkeissä sitä ei julkaistu ollenkaan. Entä EP:n musiikki. Jatkohittiä haettiin saman jenkkikaksikon eli Toni Winen ja Carole Bayerin säveltämällä A-puolella, mutta imu ei ollut läheskään yhtä kovaa. B:n” tyyli mielessä, kun seuraavan kerran painitte peilin edessä skrakan kimpussa. B”. Koska sitä ei ole julkaistu singlellä, taitaa jäädä tarkastamatta, miten heleästi klassikko soi suomeksi. Smithin uraa VeeJay-pesti ei pelastanut, vaan edessä olivat kantrahtavat vuodet sekä muutto Kanadaan. Marraskuussa 1979 jossain päin vaahteralippumaata pamahti nimittäin pyssy, ja siihen päättyi tämän ”Rockin’ Banditin” taru. Pitäkäähän ”Mr. Tässä sivusta otetussa kansikuvassakin näkyy tuo korkean kauluksen ja solmioon tehdyn niin kutsutun leveän windsor-solmun yhdistelmä, jolle Eckstine haki patenttiakin 1950-luvulla. Julkaisuvuosi on 1961, ja B-puolella kuullaan sitä kiehtovaa bassorummun, pianon ja torvien yhteissoittoa, joka osattiin New Orleansissa niin hyvin. Jossain välissä raidalla vilahtaa varsin terävästi käsitelty kitarakin. Lopulta hän päätyi siihen murheen kuoroon, jonka laulut loppuivat kerrasta, vaikka artisti ehti hypätä ennen kuolemaansa rockabillyn revival-kiertueillekin mukaan. Popocatepetl on Meksikossa sijaitseva tulivuori, joka oli tässä vaiheessa, 1960-luvun alussa, purkautunut suurin piirtein kerran vuosikymmenessä, edellisen kerran kunnolla 1947. Biisi huipentuu Harperin vuoropuheluun taustakuoron kanssa ihan kuin Smithin parhailla Ace-levytyksillä. Tämä olisi voinut olla poikaa jonkun jenkkiartistin levyttämänä. Vuonna 1958 Em-Arcyllä ilmestynyt ”Billy Eckstine’s Imagination” oli varsinainen 1930-luvun standardikappaleiden lämmittelykierros: Kind Of Love, mutta todellinen helmi on But I Couldn’t, jossa on sopivasti tuttua ja tuntematonta. Nimi oli peräisin kaulusja solmioyhdistelmästä, jota tyylistään tarkka Eckstine yleensä suosi. Olin aina kuvitellut, että näissä 1960-luvun eurooppalaisissa tanssihullutuksissa maailmankansalaista Caterina Valentea komppaa joku italiaano, mutta tarkemmalla selvittelyllä duettopari paljastui hänen veljekseen Silvio Francescoksi. Starlitersin huimaan menoon ei ylletä, mutta Deccalla on joku selvästi tiennyt, mitä studiossa pitää tehdä: raidalla on kaikua ja koputusta, reipasta laulua, puoliräkäistä torvea, napakkaa kitarointia, junan lailla etenevää biittiä ja kaikkea muutakin kunnon twistiin tarvittavaa. CATERINA UND SILVIO CATERINA UND SILVIO Popocatepetl-Twist / The Peppermint-Twist (Decca D 19 278) Pikkurahalöytö keväältä. Willie Harperin kiireettömässä laulusuorituksessakaan ei ole vikaa: hän oli niitä esittäjiä, jotka eivät yltäneet ihan eturiviin sikäläisissä kuviossa, vaikka osaamista oli. Smith paiskaa ilmoille mukavan tulkinnan kummastakin kappaleesta: A-puoli on paljon rehevämpi esitys pompöösiin Bellusin tulkintaan verrattuna, ja elämäniloisen Rockin’ Robinin ensi säkeistöön (”rocks in the tree tops”...) on tuotu makoisa koukku vähän erilaisella melodiavaihtelulla Dayn repäisyyn verrattuna
Jimmy Dean pisti monien levyttämän laulun purkkiin Nashvillessä lokakuussa 1961 Grady Martinin, Buddy Harmanin ja kumppanien säestämänä, ja esitys päätyi torpedoveneestä kertovan P.T. Kun nyt vauhtiin päästiin, otetaan kierroksen loppuun vielä yksi saman pitkän linjan keräilijän hoteista tehty löytö, ”Kurtsin” kansakunnalle pitämä musteläikkätesti. Sitä koristaa muistoteksti: ”Tässä lepää varsinainen äijä”. EP:n päättävä I Don’t Stand A Ghost Of Chance With You on tullut tutuksi Wynonie ”Mr. JERRY LEE LEWIS JERRY LEE LEWIS Let’s Talk About Us / The Ballad Of Billy Joe / Big Blon’ Baby / Lovin’ Up A Storm / (London RE 5070) Alkukesästä tuli tehtyä kierrosta helmien perässä pääkaupungin vakipaikoissa, kirppareilla ja sekatavarakaupoissa, kun silmä osui on kättentaputusten ja Impressions-torvien sävyttämä hälyisä rytmipala, jossa Hughes ei arkaile vaatia oikeutta rakkauden radalla, ja B-puoli vieläkin hienompi juttu, jätetyn toipumistarina jossa bongot paukkuvat ja kitarat naukuvat. Middle Of The Roadin, Demis Roussosin ja monenmoisen kasarisinglen joukosta Londonin punaiseen EP-etikettiin, ja sehän tietää aina hyvää (levyä). Tämä on sanottu miljoona kertaa ennenkin, mutta ei totuus toistamalla himmenny: Curtis Lee Mayfield (1942–1999) oli nero. Vieläkin riepoo! Kotimaassaan Dean tiedetään makkaroistaan eikä musiikista, sillä artistin 1969 perustama Jimmy Dean Sausage Company pursuttaa yhä leikkeet monen jenkin aamiaispöytään. Kurtsilla oli taito olla ajan hengessä tinkimättä omasta äänestään: tässäkin kuplii varsinainen käärmekeitto chi-soulia, funkia ja psykedeliaa. JIMMY HUGHES JIMMY HUGHES I Want Justice / I’m Getting Better (Fame 64-6746) Kävin hiljattain ihmettelemässä erittäin suurta levykokoelmaa, jossa tehtiin sinkkupuolella pientä inventaariota: triplatai tuplakappaleiden irrottamista myyntiin. 106 / Walk On, Boy (Philips 322 855 BF) Olen aina pitänyt popcorn-klassikosta Walk On, Boy, jonka Wayne Walker ja Mel Tillis taikoivat jälkimmäisen levytettäväksi 1960. Äänimaton päälle Mayfield huutelee vahvasti kaiutettuna, että nyt kannattaa kaivella peiliä esiin ja tuijottaa sitä oikein hartaasti. Musisoivan makkaramiehen taival päättyi 81-vuotiaana vuonna 2010, ja hän nukkuu viimeistä untaan tiluksilleen Richmondissa rakennetussa pianoa muistuttavassa 2,7 metriä korkeassa mausoleumissa. Blues” Harrisin jylisevästi esittämänä, mutta kyllä Eckstinen tunnelmoinnissakin on taikaa sirkeän poikkihuilun säestämänä. Oletin sillä silmäyksellä, että ruotsalaista RE-sarjaa oleva platta olisi Pikku-Rikua, mutta EP:n esittäjä olikin Jerry Lee. THE IMPRESSIONS THE IMPRESSIONS Check Out Your Mind / Can’t You See (Curtom CR 1951) Bongot paukkuvat täälläkin, ja saavat tukea apokalyptisesti sykkivältä bassolta sekä jotenkin pessimistisiltä kuulostavilta torvilta. JIMMY DEAN JIMMY DEAN P.T. Tämä Jimmy Hughesin kolmas Fame-julkaisu marraskuulta 1964 oli yksi illan hankinnoista, ja singleä voi kutsua huoletta ns. buliksi löydöksi: A-puoli. Itselleni kantrilaulaja Dean on jäänyt kirvelevästi mieleen siitä, kun tilasin joskus eBayn alkuaikoina rapakon takaa tuhdin pinon originaaliälppäreitä. 54 Blues News 4/2022 vaikka touhu oli särmätöntä, Eckstinen pehmeä ääni sekä tarkka fraseeraus tuntuvat hyvältä korvakäytävässä, eivätkä vapaasti hengittävät luomusoundit taustalla kuulosta nekään yhtään hassummalta. B-puolen hieno balladi on tyypillisempää Mayfieldiä, kappale jonka hän olisi voinut esittää oikeastaan milloin vain vuosien 1963–1970 välillä. Siinä on jotain johnsteinbeckmaista henkeä, raskasta raadantaa nuoresta vanhaan, jota kappaleen viipyilevä tunnelma oikein korostaa. 106 -laulun kääntöpuolelle. Kuten arvata saattaa, kyseisestä aarreaitasta ei tarvinnut poistua tyhjin käsin. Vaikka kiekon kannet olivat tiessään ja levyn kunto murheellinen, pakko tämä oli pelastaa huonosta seurasta. Vasta kotiin päästyäni sitten hiffasin, ettei kokoelmissani olekaan ”Killerin” Sun 324 -sinkulaa, jolla ovat tämän EP:n A-puolen biisit. Homma muuttui siis iloksi, ja kun pienen tiskiaineella ja lämpimällä vedellä höyläämisen jälkeen urilta alkoi kuulua tuttua Sunin soundia, niin mikäs tässä on taas fiilatessa. Tämä meriteitse liikkunut lähetys ei saapunut koskaan täkäläisille redeille, ja joukossa oli Deanin pitkäsoittojen lisäksi paljon muutakin hyvää. Näissä miellyttää sekin, että vaikka levy on selvää yläkaupungin soulia, kappaleet pistettiin pakettiin Rick Hallin hoteissa syvällä Alabamassa
Tämä osio kattaa suunnilleen puolet kirjan sisällöstä (sivulle 130 saakka). Kolme vuotta myöhemmin, elokuussa 1986 toteutettu pitkä, tärkeä, länsirannikolta Teksasin, Louisianan ja Mississippin kautta Chicagoon ulottunut reissu saa osakseen kokonaista 40 sivua. Feldmannin ensimmäinen bluesin toiviomatka suuntautui Chicagoon syyskesällä 1979. En oikein ymmärrä tätä sivujuonnetta. Itse en näe osiolla mitään lisäarvoa muuten laadukkaalle teokselle – olletekin, kun se ei sisällä ainuttakaan julkaisemisen väärtiä valokuvaa. Liikkeelle lähdetään 70-luvun loppupuolen Saksasta (15 sivua), missä Feldmannin kuulemma kaikkien aikojen ensimmäisessä bluesvalokuvassa (15.9.1977) esiintyy meille tuttu ja läheinen Eddie Boyd yhdellä monista Saksan vierailuistaan. Minulle kirjan kaikista nostalgisin foto on kahden sivun levyinen öinen otos Louisianan Baton Rougessa sijainneen Tabby’s Blues Box -klubin julkisivusta, se kun oli elämäni ensimmäinen visiitti “aidolla” bluesklubilla. Kirja on syntynyt omakustanteena hänen lukuisten henkilökohtaisten bluesmatkailujensa tiimoilta. Memphis oli tietenkin yksi välietappi ennen päätymistä jälleen kerran Chicagoon, josta on taas komeita aikalaisfotoja niin klubeilta kuin erityisen hienoja otoksia Maxwell Street Marketin 80-luvun menneistä tunnelmista. juhlanumerossa (BN 4/1986). Koen itselläni (vaikken olekaan ammattitoimittaja) ja Feldmannilla olevan vahvasti samanlaiset kosketuspinnat ja tuntemukset meille molemmille rakasta mustaa bluesmusiikkia kohtaan, joka ilmenee myös valokuvaamisen kautta, minkä lisäksi olemme hankkineet kokemuksia ja tuntemuksia matkailun myötävaikutuksella. Viimeinen ja vaatimattomin osio kattaa vaivaiset 15 sivua. Tässä osiossa ei ole samalla tavoin kyse etenevästä matkakertomuksesta tai -raportoinnista kuten edellisessä USAosiossa. Siinä kertoillaan kirjoittajan matkoista eteläisellä pallonpuoliskolla, Uudessa Seelannissa, Australiassa sekä Tyynen Valtameren pikkusaarilla Tongassa ja Samoassa. Noin 100-sivuinen kakkososio puolestaan sisältää yksinomaan Feldmannin kuvauskeikkoja konserteissa ja festareilla Saksassa sekä Hollannisa. Saksalainen, vuonna 1956 syntynyt bluesentusiasti Martin Feldmann ehti toimia liki 30 vuotta merkittävän saksalaisen Frankfurter Rundschau -sanomalehden toimittajana ennen freelanceriksi ryhtymistään kymmenisen vuotta sitten. BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: FURTHER ON UP THE ROAD Traveling to the Blues Rare photographs & personal stories by MARTIN FELDMANN MARTIN FELDMANN (omakustanne) (Musiikki)matkailu avartaa! Sen tämä alkuvuonna ilmestynyt uutuuskirja toden totta osoittaa ja vahvistaa. Allekirjoittaneelle se on sattuneesta syystä myös teoksen tärkein osio, olinhan kolunnut osin samoja kulmakuntia omalla kolmeviikkoisella pyhiinvaellusmatkallani toukokuussa, siis kolmisen kuukautta ennen Feldmannia. Feldmann matkakumppaneineen teki kesällä 1988 vielä yhden – viidennen – retken jenkkeihin, joka muodostaa kirjassa Amerikan mantereelle suuntautuneiden matkojen viimeisen osan ja joka noudattelee tyylikkäine valokuvineen teoksen aikaisempaa reseptiä ja rakennetta. Ilmeisestikin pandemia on pitänyt hänet meidän monien muiden tavoin pitkälti kotioloissa mahdollistaen tällaisen laajan kokonaisuuden kasaamisen. Sen sijaan lukijalle tarjotaan lyhyin kommentein varustettu runsas kuvakavalkadi – yli 200 fotoa – lukuisista yksittäisistä konserteista ja festivaaleilta mainituissa kahdessa maassa. Siten kirja palvelee nokkelasti paljon laajempaa lukijakuntaa kuin vain jommalla kummalla kielellä julkaistuna. Vuosi 1983 toi Feldmannille ja matkakumppaneilleen viisiviikkoisen rupeaman USA:n länsirannikolla, jolle on uhrattu kirjassa tusinan verran sivuja, joiden puitteissa yhtenä kohokohtana virnistelee klubiyleisön seassa bisseä latkiva bluesikoni Albert Collins. Feldmannin matkatestamentti on 270-sivuinen pehmeäkantinen, kaksikielinen opus, jonka tekstiosuudet on toteutettu sekä saksaksi että englanniksi. Ensimmäisessä ja viitekehykseltään ylivoimaisesti mielenkiintoisimmassa matkustetaan viiden eri reissun puitteissa bluesin tyyssijoilla USA:ssa. Kirja jakaantuu kolmeen pääosioon. Lopuksi palataan peräti 60 sivun ajaksi takaisin Saksaan, lähtien tällä kertaa liikkeelle 1980-luvun alkupuolelta. Matkastani julkaistiin aikanaan pitkä raportti Blues Newsin 100. Jostain syystä tämä “1981: Chicago & New York” -väliotsikko on jäänyt pois kirjan sisällysluettelosta. Mennään takaisin kirjan tärkeimpään alkuosaan, jossa siis tehdään viisi erillistä matkaa USA:n mantereella. Kumpainenkin kielikylpy kulkee kirjan edetessä omalla rinnakkaisella palstallaan kuvituksen lomassa. Sattumoisin – ja ymmärrettävästi – olemme reissanneet vuosien saatossa paljolti samoilla kulmakunnilla ja paikoitellen jopa miltei samoihin aikoihin, mistä lisää hieman tuonnempana. Tarjolla on yli 30 sivun puitteissa puhuttelevia, etenkin mustavalkoisia valokuvia. Reissaajat ajelivat sitten matkallaan etelästä kohti Mississippin Clarksdalea luonnollisesti Parchman Farm -vankisiirtolan sivuitse ja ottivat valokuvia, vaikka se on kielletty. Kirjan toinen laaja, 100-sivuinen pääosio palauttaa meidät Eurooppaan, käytännössä Saksaan ja Hollantiin. Toisiamme emme ole valitettavasti koskaan tavanneet. Pelkkä kuvakokoelma kirja ei kuitenkaan ole, vaan kaikkien fotojen yhteydessä tuodaan lukijalle tiedoksi Feldmannin saksalaistyylisin pedanttisin muistiinpanoin, missä, milloin ja millaisessa yhteydessä ne on taltioitu. Mv-kuvat toistuvat kirjassa yleisesti huomattavasti paremmin kuin värikuvat. Varsinaista proosatekstiä ei teoksessa ole juuri muuta kuin kunkin erillisen osa-alueen alkajaisiksi laaditut johdannot. Näytillä on mm. Veikkaan alkuperäisten värifotojen olleen diakuvia, joiden digitoinnin jälkiprosessoinnin seurauksena lopputuloksena on saatu pääsääntöisesti aivan liian värikylläisiä ja alivalottuneisuudesta kärsiviä painotuotteita. Siellä kohteina olivat bluesklubit kuten Kingston Mines ja B.L.U.E.S – kuinkas muuten. Sen jälkeen siirrytään Hollantiin ja siellä vuosina 1979–84 pidetyille viidelle festivaalille (25 sivua). Teoksen tärkein anti on kuitenkin, tai ainakin omasta näkövinkkelistäni, sen sisältämät noin 500 valokuvaa pääsääntöisesti mustista bluesartisteista, alkaen vuodesta 1979 ja ulottuen aivan näihin päiviin asti. American Folk Blues Festivalit 1981, -82, -83 ja 2002 tulevat myös kuitatuiksi. Fotossa esillä olevassa klubin valomainoksessa lukee hupaisasti Louisianan tunnetun bluesstaran Silas Hoganin etunimi kirjoitettuna väärin muotoon “Salis”. Saksalainen täsmällisyys ei näemmä toimi ihan aina. Tämän Eurooppa-osion layout on sekä rakenteellisesti että sisällöllisesti epäjohdon68 Blues News 4/2022. Seuraava tuulisen kaupungin reissu toteutettiin pari vuotta myöhemmin (1981), jolloin piipahdettiin myös Nykissä (jonka vaivaiset kaksi sivua kattavan osan olisi hyvin voinut jättää pois). Ehkäpä Feldmann haluaa julistaa Bluesmatkailua maailman turuilla Bluesmatkailua maailman turuilla bluesin globaalista levinneisyyttä, tai sitten yksinkertaisesti haluansa kuitata kirjoihin ja kansiin kaikki tekemänsä matkat. Tämän osion muista otoksista mustavalkoiset Smokey Wilson-, Gatemouth Brownja Fenton Robinson -fotot ovat tyylikkäitä, sen sijaan värikuvat New Orleansista sangen vaatimattomia. tyylikäs, tunnelmallinen foto Floyd Jonesista, josta olisi pienellä rajauksella tullut vieläkin tyylikkäämpi. Itse Clarksdalessa he piipahtivat niin Delta Blues Museumissa kuin Wade Waltonin bluesmaamerkiksi historian kirjoihin jääneessä parturiliikkeessä (josta on peräti viisi fotoa)
Pertti Nurmi MARCO KOSONEN MARCO KOSONEN Bändilaboratorio – Tarinoita Lepakkoluolasta (Like) Marco Kosonen on koonnut historiapaketin kasarin musiikkimeiningeistä Stadin ja valtavirtakulttuurien reunamailta. Kappelissa, Vanhalla, Victorsissa ja Kaivohuoneen kesäklubilla, jossa housebändinä toimi Lepakon veteraanin Mitja Tuuralan Tone Kings. Myös tämä on dokumentoitu hyvin Bändilaboratorioon. Minun sukupolveni voi taas pohtia, miten nykypäivän jengi mahtaisi pärjätä tuon aikakauden infrastruktuurissa ilman somea, nettiä ja mobiililaitteita. Enemmän kuin meitsille, tämä Saksa-Hollanti -osio tuottanee tyydytystä sikäläisille lukijoille, jotka ovat ehkä olleet paikalla kyseisissä tilaisuuksissa. Lepakon jengin kantapaikka ravintola Kannas oli myös jännä kapakka vierailla. Itse pidin kuitenkin enemmän paikoista, joissa oli myös alkoholitarjoilua. Johdonmukaisempi, suoraviivaisempi ja rakenteellisesti tyylikkäämpi ratkaisu olisi ollut printata pienellä fontilla vaikkapa kunkin foton alareunaan artistin nimi sekä kuvan ottoajankohta ja -paikka. Tarinaansa kertovat mm. Kososen tapa avata omia muistojaan ja analyysejään sekä sitten päästää aikalaiset puhumaan on toimiva ja napakan paketin luova ratkaisu. Mikäli Lepakon koko ensimmäisen vuosikymmenen melko monenlaisia sekoiluja sisältäneen ja iskuja ottaneen historian haluaa lukea häntineen ja karvoineen, suosittelen lisäksi Jukka Lindfordsin, Markku Salon ja Ritva Väänäsen historiikkia Nupit kaakkoon! – Elmu kymmenen vuotta (1988). Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyseinen tyyli ja aika oli se, jolloin rockissa oli kokeilevuutta ja särmikästä huojuntaa, ja joka sitten johdatti useimmat bändit palamaan erittäin nopeasti hiillokseksi. Bänditarinoiden lisäksi kirja avaa hyvin Helsingissa alkanutta klubitoimintaa, johon Lepakko toi viriilin lisän 80-luvun puolessa välissä. Lisäksi sama jengi pyöritti muissa ravintoloissa uuden tyyppisiä moderneja klubeja (mm. Lukuisten sivujen yläreunaan on kirjattu kissan kokoisin värillisin kirjasimin, missä kaupungissa ja/tai kylässä kuvat on otettu, ja sivujen alareunassa on lisukkeena vielä “liikennemerkki” vahvistamassa samaa asiaa. Muutamilla sivuilla nämä kookkaat paikannimien otsikot jäävät kokonaan kuvien alle, jolloin niistä ei edes selviä, missä kuvat on otettu. Shadowplay kokoontuu joskus vieläkin keikoilla, kun Ruotsissa asuva Brandi vierailee täällä. Stadin virkeä bluesbändiskenekin sai noina aikoina Lepakon illoissa muiden bändien mukana hyvän soittoalustan musiikilleen. Kaikki kuvat eivät sinällään ole valokuvauksellisesti saati teknisesti erityisen erinomaisia, yksinkertaisesti sen takia, että Feldmannilla ei ollut aina käytössään erityinen huippukuvauskalusto. Lepakkohan sai keskiolutoikeudet vasta 90-luvun alussa. Kososen teos kuuluu ehdottomasti kotimaisen rock-kirjallisuuden eliittiin hyvin editoituna tietoja tarinapakettina, joka vie meidät boomer-setämiehet muistojen bulevardeille sekä toimii oppina ja ojennuksena nuoremmille milleniaaleille. Kirjan aukeamien fotot ovat usein häiritsevän erikokoisia, paikoitellen hieman sinne tänne ripoteltuja ja paikka paikoin myös aika ikävästi rajattuja. ”Mustahuulisukupolven” tarinan on taas koonnut kovien kansien väliin aivan äskettäin Pete Europa kirjassaan Helsinki 1984: Yön olennot ja uusi aalto. Lepakon käytävällä ollut kolikkopuhelin kuuluisi siis Suomi-rockin museoon aikansa virtuaalisena infokanavana. Tämä kirja oli minulle henkilökohtaisesti paluuta muistojen sivupoluille, sillä tuon aikakauden 1979–1992 elin itsekin Helsingissä noissa piireissä innocent bystanderina. Kuten jo edellä todettu, noin 500 bluesvalokuvaa yli 40 vuoden ajalta on ehdottomasti kirjan parasta antia. Myös Marco Kososen romaani Muurikaupunki kertoo samoista postpunk-ajoista. Kososen kirja avaa monitoimitalo Lepakon ympärille muodostuneita infrastruktuureja mehukkaasti ilman jälkiviisauksia ja pikku tarinoiden ympärille rakentaen. mukaisempi ja levottomampi kuin USA-osion. Tosin herääminen sunnuntaiaamuna Lepakon kahvilan biljardipöydän alta hiha oksennuksessa ei kuulu parhaisiin muistoihini. Kiinnostavaa on muun muassa kuulla kulttibändi Shadowplayn tarina, viimeinkin itse Brandi Ruokosen kertomana. Samaan hengenvetoon ja väärinkäsitysten välttämiseksi täytyy sanoa, että joukossa on mittava määrä todella kiinnostavia helmiä, mukaan lukien fotoja artisteista, joista lukijat eivät todennäköisesti ole koskaan edes kuulleet – saati nähneet. Muistan hyvät illat mm. Muistelen silti lämmöllä vaikka Sun Ran, Einstürzende Neubautenin, Linton Kwesi Johnsonin ja Lemonheadsin vierailuja isossa salissa. Monet Lepakossa treenanneista ja kirjan käsittelemistä bändeistä luukutettiin juuri tuohon lokeroon. Bändilaboratorio keskittyy viisaasti musiikkiin ja samalla onnistuu kertomaan aikakautensa skenestä ja alakulttuureista oleelliset asiat pähkinäksi rutistettuna. Lepakossa tuli käytyä myös, kun hengailin Rumban kellaritoimituksessa, sillä kirjoittelin joitakin soul-blueslevyja -keikka-arvioita lehteen. Samalla se palvelee tarkoitustaan aikakirjana niille nuoremmille lukijoille, jotka eivät olleet paikalla. Itse asiassa jouduin ajautumaan viime syksynä noille aalloille itsekin, kun avustin Jyrki Lehtolaa kirjoittamaan Manifetsi-lehteen jutun suomalaisesta postpunk-skenestä. Käytetty tekstifontti on kuviin suhteutettuna turhankin isoa jopa meille huonosilmäisille. No, onhan 40 vuotta jo kulunut ja skaala eri nuorisoryhmien ymmärtämisessä laajentunut. Näillä eväillä Martin Feldmann voisi hyvin tulla kyseeseen Blues Foundationin arvostetun Keeping The Blues Alive -huomionosoituksen saajaksi. Ainakin minulle on sangen yhdentekevää, onko valokuva otettu Siegenissä, Kamenissa, Lahnsteinissa tai jossain muussa Saksan kolkassa. Marco Kosonen soitti yhtyeessä trumpettia. En jaksa uskoa, että alkuperäisissä fotoissa olisi näin usein ja rankasti rajattu artistin päätä, kitaristin kättä yms. Taisin kerran jopa soitella Lepakossa soulmusaa levyiltä, kun Kojon soulcoverkiertue päättyi sinne. Jorma Riihikoski Blues News 4/2022 69 Muistoja valtavirran syrjäteiltä Muistoja valtavirran syrjäteiltä. Tuo ”Bela Lugosi -sukupolvi” sitten ottikin vahvan vetovastuun Lepakosta vuonna 1986, Radio Cityn myötävaikutuksella. Ehkä juuri tuon takia Lepakko ympäristönä korvasi nuo kaikki musiikin tekijöiden yhteisöllisyydellä. Tällä oli merkitystä laajemminkin, sillä klubikansa valaistui ja mustan musiikin arvostus nousi nopeasti. Mutta – kuten sanottu – monet hienot kuvat puhuvat puolestaan ja antavat oikeutuksen hienolle kirjalle. BN:n valvoman reviirin sisäpuolelta katsoen tärkeä luku on se, joka käsittelee Bullworkersia ja Cool Sheiksejä. Tämä private party -mentaliteetilla toteutettu konsepti oli uutta härmässä, jossa klubeille mentiin jo klo 20 ovimiehen siunauksella, valomerkki koitti 00.30 ja viimeiset kolikot kuului luovuttaa poistuessa portsareille. Rumba ja Radio City nostivatkin Lepakon brändiä isomman kansanosan hyväksymäksi. Muistelut ovat selkeitä ja paljastavat uusia detaljeja ylipäätään koko tuolloisesta suomalaisbisneksestä. Bela Lugosi) ja Klub 77 hämäriä yöbileitä Lepakossa. Erääksi henkilökohtaiseksi takaiskukseni muodostui väliin jäänyt Johnny Thunders & The Heartbreakers originaalikokoonpanossaan, kun hihani tuhertui jälleen ja hoipuin ulos Lepakosta iltaan jo ennen esiintymistä. Lepakossa toimineet promoottorit tekivät buukkauksia, joita ei Tavastia ja Vanha tehneet samassa mittakaavassa. Silloinen ymmärtämättömyys ja pelko outoa uutta kohtaan kertaantuu hyvin tarinoissa. Lama, Musta Paraati, Shadowplay, Päät ja Keba. Jos kiinnostuksesi heräsi, niin loppuun vielä nettiosoite, josta kirjan voi hankkia: https://further-on-up-the-road.de. Siinä kerrotaan samalla se, kuinka soul, jazz, reggae, funk ja hip hop murtautuivat klubimaailmaan Helsingissä lavoilla ja dj-seteissä
Esittelytekstin mukaisesti ensin mainittu tarjoilee levylle Chicagot ja toinen Dallasit. Jimmy Rogersin, Billy Boy Arnoldin, Jody Williamsin ja Booker T. Rickin itsensä mukaan esimerkiksi rummut ajettiin äänittäessä kitaravahvistimen läpi. Kokoonpanokin on luonnollisesti sama. Soulballadi Desperation jatkaa avauksen hengessä. Rullaava rokkipala People Like You And Me kulkee hyvin ja soolo kuulostaa Teksasilta. Myös foni pääsee hetkeksi etualalle. Kaikki on kohdallaan. G Like Junior on Rickin tyylikäs kunnianosoitus kaverilleen Junior Watsonille. Kitaroiden kisaileva vuorosoolokin uhkaa loppumetreillään luiskahtaa vallan tilutteluksi. ”Get It!” on valtavirtaan mukavan poikkeava levy, vaikka omaan makuuni tyylillisesti liian sekava. FunkE3 on nimensä mukaisesti funkypohjaista vauhdikkaasti soljuvaa kitarasoitantaa. Kyllä tämän tahtiin kelpaa autoilla. Työnjako ja etenkin herrojen yhteispeli osoittautuu oivalliseksi. Seuraava shuffle Pay For This Song kiinnittää huomion tekstillään. Kyseessä on John Coltranen vuonna 1963 ilmestyneeltä ”Live At Birdland” -levyltä peräisin oleva kappale. Miehen tyylikästä blueskitarointia saadaan nauttia mm. Ehkä kuvasta ei aivan selkeästi käy asia ilmi, mutta kontrasti violetin kannen, Ronnie Earlin punaisen hatun sekä vihreän Stratocasterin kanssa on aivan käsittämätön. Tulevan bluusikon ura sai vahvan buustin Rickin muutettua opiskelemaan Etelä-Kaliforniaan, päästen heti kohta mukaan kitaroimaan paikalliseen bluesryhmään. Vaikkapa Roby’s Romb on swing-tyylillä esitetty Okie Dokie Stomp -mukaelma. Huomattavasti leppoisampaa riffin pyöritystä ja sen päälle verevää jamitusta, johon kitaroiden ja harpun lisäksi ottaa osaa myös Brad Walkerin baritonifoni, pitää sisällään verkkaisen funky Something Good Going On. Halutessaan hiukan rupisemman soundin soitin vaihtuu 1955 Gibson Les Paul Specialiin, jota kuullaan levyn Hollywood Fats -tyylisellä Pour One Out -raidalla sekä kappaleella King Freddie, jotka kahden edellä mainitun ohella kiekon parasta antia. Walking With Diane puolestaan menisi hyvin illan viimeisestä valssista. Toteutuksessa on mukana huumoria, mutta suoratoistopalvelulta tulleen tilityksen inspiroima piisi on silkkaa asiaa. Eräänlaista rautalankaa edustaa Weeping Tana ja Surfer’s Chuck taas rokahtavaa Chuck Berrya(ko?) funkymaisesti. Tällä kertaa sessioissa on pistäytynyt pitkä rivi vierailijoita. New Crossroads päivittää vanhaa tienhaarateemaa, eikä enää ole varmuutta sielunkaan kauppatavaraksi kelpaamisesta. Musiikillisesti noudatetaan samaa kaavaa kuin edelliselläkin albumilla, eli vanhoja klassikoita ja omia sävellyksiä sulassa sovussa. Yksi levyn lukuisista vieraista, Anthony Geraci, saa sooloaikaa säveltämässään A Prayer For Tomorrow -kappaleessa. Holmstrom on tunnettu vintagekamoistaan, ja kun kitaroista on kyse niin useimmin miehen käteen kerrotaan tarttuvan hänen 1953 Fender Telecasterinsa. Taustalla jauhava riffi on saanut vaikutteita Howlin’ Wolfilta, joka mainitaan tekstissäkin. Jason Ricci laulaa ja harputtaa Sansonen kaverina kappaleella Blowin’ Fire. Siinä lausutaan julki monen muunkin artistin mietteet. Laulusoundi on uskottava ja groove hyvä, kitarasoolo tulee ”omalle” paikalleen ja harpullekin löytyy spotti lopusta. Tätä ”Get It!” -levyä voi luonnehtia osuvasti ”garage-rockiksi”, sillä suurin osa siitä on äänitetty Steven autotallissa! Äänimaailma levyllä on väliin outo ja kummallinen, johtuen osaksi erikoisista studioratkaisuista. Marko Aho. 70 Blues News 4/2022 LEVY TUTKAILUT Kyllä niitä sinisäveliäkin kuuluu yllättävän paljon. Soulahtava nimiraita avaa pelin torvien ja urkujen ryydittämänä. Nuorukaisen kasvanut maine loistavana blueskitaristina toi lisää keikkaa ja äänityksiä alan johtavien bluesharpistien, kuten William Clarken, Rod Piazzan ja John Dyerin seurassa. Omia levyjä hänelle ehti kertyä puolen tusinaa ennen siirtymistä gospel-soul-kansalaisoikeuslegenda Mavis Staplesin kokoonpanoon 2007. Kaikkihan tietävät, etteivät rentous ja letkeys bluesissa tarkoita vetelyyttä tai ponnettomuutta. Kautta linjan soitto svengaa napakan notkeasti. Minusta ”I Like It When It Rains” -levyn 90-luvun alun jenkkipainoksen CD-version kuoret ovat suoraan sanottuna surkeat, mutta nyt laitetaan melkein paremmaksi tai pitäisikö sanoa pahemmaksi. Siitä ei todellakaan ole kyse. Vierailevat tähdet löytyvät parilta seuraavalta raidalta. Kosketinsoittaja Dave Liminan ja Earlin yhdessä kirjoittama Dave’s Groove on RICK RICK HOLMSTROM HOLMSTROM Get It! (LuEllie) Kitaristi-laulaja, myöhemmin bändinjohtaja ja sanoittaja Rick Holmstrom on kotoisin, voisi hyvinkin sanoa, ”hevon kuusesta, keskeltä ei mitään”, sillä miehen syntymäkaupunki, kultaryntäyksen jälkimainingeissa syntynyt Fairbanks sijaitsee valtavan Alaskan osavaltion ytimessä. Bonnien ja Delaneyn Only You Know And I Now on varsin lennokas veto, jossa Mario Bennet heittää mainion fonisoolon ehtien juuri pois alta, kun Earl astuu kehiin kitaroineen. Alueen bluesklubit tulivat nopeasti tutuiksi ja sitä kautta Holmstrom ystävystyi ja pääsi lavallekin Smokey Wilsonin ja Junior Watsonin kanssa. Rauhallinen tunnelmapala niputtaa hyvää fiilistä henkivän levyn mainiosti. Mielestäni he olisivat voineet hiukan paremman kannen tehdä, sillä mikäli en levyn esittäjästä mitään tietäisi, jättäisin sen kannen perusteella ostamatta. Levyllä kitaristeina toimivat Johnny Burgin ja Mike Morgan. Sansone toivoo kuulijan maksavan kappaleesta – olkoonkin, että myös Jimmy Reed on sen jo säveltänyt lukemattomia kertoja eri sanoin. The Mighty Flyersin aikoihin 1995 Holmstrom julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa ”Lookout!”. Bluespohjaisen kitaroinnin lisäksi levyllä kuullaan rautalankaa, surfia, funkya, flamencoa ja lievästi jopa hip hopia. Ainakin kitaristien uskon silti saavan siitä itseäni enemmän irti. Otsikko kuvaa hyvin kaksikon soittosuoritteita. Jonesin levyillä, vain muutamia mainitakseni. JOHNNY JOHNNY SANSONE SANSONE Into Your Blues (Short Stack SS1013) Johnny Sansonen u u t u u s t a r j o a a rentoa ja letkeätä bluesia yhdentoista originaalikappaleen verran. Siitä varmaan itselleni tuli mieleen yhtäläisyys Charlie Batyn ja Organ Grinder Swing -yhtyeen ”Skronky Tonk” -CD:n sekä Rusty Zinnin ”ReggaeBlue” -albumin vastaaviin kokeiluihin, joissa miehet poikkesivat sivuraiteille meille tutusta wanhakantaisesta ja perinteisestä Chi-West Coast -bluesistaan. Ei huono pelinavaus, mutta kakkosraita Alabama saa aikaan vatsanväänteitä. 15 vuoden pestin jälkeen ja monta kokemusta ja keikkaa rikkaampana Holmstrom päätti palata tavallaan juurilleen pitkäaikaisten muusikkokavereidensa rumpali Steve Mugalianin ja basisti Gregory Boazin kanssa. Alkuperäistä mukaillen on versio sen verran pilveä, että arviotilanteessa kuuntelukerrat jäivät kahteen, siis ensimmäiseen ja viimeiseen. Samaan kastiin kuuluu myös T-Bone Walkerin suuntaan kumartava All About My Girls. Sansone kertoo laulussa olevansa ihan tavallinen pulliainen, jolla ei ole edes oikeaa Stratocasteria – Agentti-Esa lienee tämän valossa siis epätavallinen pulliainen. Jari Kolari RONNIE EARL RONNIE EARL AND THE AND THE BROADCASTERS BROADCASTERS Mercy Me (Stony Plain SPCD 1449) Siis onpas kauhea kansi, totesin, kun tuoreen Ronnie Earl -kiekon kirjeestä esiin kaivoin. Poljennoltaan Johnnyn kotikonnuille New Orleansiin suuntaava Single Room tarjoaa levyn roiminta soundimaailmaa. Instrumentaalissa Southern Dream sähkökitara maalailee maltillisemmin Sansonen resonaattorikitaran seuraksi. Suurin osa kappaleista on instrumentaaleja, mutta laulettujakin mukana on. Pojan mieltymys rytmimusiikin saloihin juontuu hänen isältään, joka oli dj paikallisella radioasemalla. Miehen sanoin ”I like the challenge of trying to say something without words” eli suunnitteilla oli instrumentaalilevy suosikkiensa, kuten T-Bone Walkerin, Bill Doggettin, Freddie Kingin, Albert Collinsin äänijälkiä kunnioittaen. Muddy Watersin Blow Wind Blow on valittu aloitusraidaksi, jota kannessa olevan promotarran mukaan suositellaan myös radiosoittoon. Laiskasti jahkaillen eteenpäin hölkkäävä Getaway on kerrassaan mainio kappale pysäytyksineen. Suosikkini levyllä on hidas instrumentaalisävelmä Blues For Duke Robillard, joka huokuu hämyisen soittoruokalan tunnelmaa. Willie’s Juke Joint marssittaa puolestaan Little Freddie Kingin kertoilemaan seikkailuistaan ja kitaroimaan
Hard As I Canin kitarasoolo on mielestäni JW-Jonesin paras veto ikinä. Riku Metelinen VANEESE VANEESE THOMAS THOMAS Fight The Good Fight (Blue Heart CDBHR025) Vaneese Thomas on Rufus Thomasin musiikillisesti lahjakkaan perheen nuorin jäsen ja tämä on hänen yhdeksäs albuminsa. Tietojeni mukaan myös LP on CD-kantta mukaillen ”kauniin violetti”, mutta eihän sitä kuitenkaan tarvitse seinälle ripustaa... Something You Should Know’n Jones täyttää maukkailla riffinpoikasilla. Tattoon Bluesilla on vuorossa bluesrokkia ja nyt harputetaan Chicagon hengessä. Tosin ei Running-kappaleen kitarasoolo jää paljoa huonommaksi, jos edes yhtään. Tarkkasilmäiset tietysti huomasivat, että bändin nimi on väännös herrojen nimistä Ho(lmes)Ro(gers)-Jo(nes). State Line Blues rakentuu slow-bluesin vakioelementeistä eli blueskitaran ja Chicago-harpun yhteissoitosta, johon urku petaa omaa äänimattoaan. Jari Kolari HOROJO TRIO HOROJO TRIO Set The Record (Stony Plain SPCD 1446) Mikähän ihme se tämmöinen Horojo on.... Musiikkityylit (tai pikemminkin -vaikutteet) taas vaihtelevat c&w:stä gospeliin. En ollut bändistä koskaan kuullutkaan ja siltä istumalta laitoin levyn soimaan. Aivan oudon kuuloinen nimi ja mitäänsanomattoman kökkö kansi. Real Deal on levyn hurjin veto, jonka väliosassa kolmikko uppoaa soulbluesin preussinsinisiin maisemiin yli minuutiksi, ennen kuin naulaa paketin nippuun. Keeping Me Awake on ihanaa perusränttää: tämähän on selvästi kuin Albert Järvistä! Muutamat kappaleet poikkeavat levyn meuhkaamislinjasta, kuten rauhallinen pianon johdattelema molliblues Sandy Lee sekä lievästi ragtime-tyylinen Waffle House Woman. Levy ilmestyi jo keväällä, mutta kuten kaikki tietävät, lähetykset Atlantin tuolta puolen saapuvat hitaasti, mutta hitaasti. Taustalaulajina toimivat Lisa Fischer, James ”D-Train” Williams, Emily Bindinger ja Kati Mac. Tämän levyn Thomas on tuottanut yhdessä elämänkumppaninsa Wayne Warnecken kanssa ja molemmat soittavat sillä koskettimia. Taustaan viitaten siksi, että banjomiehen perustama oma bändi The Legendary Shack Shakers esittää musiikkia laajalla tyylikirjolla rockabillystä punkiin ja jopa gothic rockiin ja klezmeriin. Vaneesen genreksi mainitaan useimmiten soul-blues, mutta tiukkoja raja-aitoja hän ei tässä suhteessa noudata. Riku Metelinen LEW JETTON & LEW JETTON & 61 SOUTH 61 SOUTH Déja Hoodoo (Endless Blues) Lew Jetton & 61 South oli ennen tätä levyä itselleni suht uusi tuttavuus, joten lienee hyvä hetki paneutua siihen näin yhtyeen 30-vuotisen (1992–2022) taipaleen kunniaksi. JW-Jonesista huokuu selkeästi soittamisen riemu ja se, ettei tarvitse olla frontman, band leader vaan hän saa olla vain one of the boys. Kun siirrytään eteenpäin, pääpaino vaihtuu rentoihin soul-blues -numeroihin, kuten vaikkapa A Little Bit Goes A Long Way ja Set The Record, ja ollaan jo perusasioiden äärellä. Soitollaan hän luo sen viimeisen platinakerroksen hienoille sävellyksille. Bluesosastoon kuuluu myöskin Bad Man, jossa kuullaan Corrin Huddlestonin huuliharppua. Vastapainona levyn muutamalle synkempää maailmankuvaa maalailevalle kappaleelle tämä on sanoitukseltaan täynnä toivoa. Kitaraja kosketinsoolot ovat tyylikkäitä kaikissa kappaleissa eikä niitä ole liioiteltu. Nimikappale on erittäin kantrivaikutteinen, ja sen sävelkulkua täydentää Katie Jacobyn tyylikäs viulun soitto. Jonkinlaista rokkibluesin kilpasoitantaa edustaa Two Lane Road kitaristien Lew Jettonin ja Sam Mooren esittämänä. I Been Cheatedillä kitara vinkuu jälleen raskaan kivasti saman duon voimin. Rajumpaa menoa edustaa bluesvaikutteinen I’m Movin’ On, jossa Sharrard esittelee slidekitarataitojaan. Kun alussa saimme pyörremyrskyn, niin hempeilyä ei kuulla lopussakaan. Vaikka kyseessä on tuore bändi, niin erikoisen nimen takaa löytyy sellaisia herroja kuin rumpali Jamie Holmes, kosketinsoittajalaulaja Jeffrey Rogers sekä kitaristi JW-Jones. Pari tuntia musiikkia on aika tuhti setti kuunnella kerralla, etenkin kun levyllä on vain yksi alle viisiminuuttinen sävellys. Harri Haka levy tutkailut. Homma tulee toimimaan varmasti paremmin vinyylinä (tupla-albumi?), joka ilmestyy ”hiukan myöhemmin”. Uskoisin, että lopetusraita saa varmasti kuulijan painamaan play-nappulaa uudestaan. Nighttime Into Day menee hempeilyn suuntaan, sopisi hyvin vaikka leffamusaksi. Jackie Wilsonin (Your Love Keeps Lifting Me) Higher And Higher saa solistikseen Tess Ferraiolon, joka tulkitsee kappaleen hyvin. Yhtyeen peruskokoonpano on Lew, kitara ja laulu, Sam Moore, kitara ja laulu, Dan Bell, koskettimet, Otis Walker, basso ja Erik Eicholtz, rummut plus liuta satunnaisia vierailijoita. Lisäksi mukana on joukko osaavia muusikoita, muiden muassa kitaristit Scott Sharrard, Al Orlo ja Tash Neal sekä nykymuotoinen Memphis Horns (Marc Franklin ja Kirk Smothers). Drinking Again edustaa kitarapainotteista melodista T-Bone-swingiä, johon Jettonin sielukas laulu sopii hyvin. Hooker-boogien jumputus Will I Go To Hell päättää levyn, kitara päräyttelee väliin muutaman repäisyn ja basso rullaa teemaa naputtelevan rummun kanssa Wilkesin puhaltaessa omaa showtaan sekaan. Jos olisi pakko valita joku genre tämän albumin määrittelemiseksi, olisi se joko roots tai Americana. Sävellys on varustettu rumpusoololla ja tulee todennäköisesti olemaan keikkasuosikki. Soolouran lisäksi hän on ansioitunut taustalaulajana lukuisille artisteille, joten vokalisti-cv on melko mittava. Hänen tulkintansa on voimakasta, selkeää, karismaattista sekä tunteita herättävää sisältäen kauniita sävyjä. Kaikki levyn kappaleet olisivat mainitsemisen arvoisia mutta erityisen mieleenpainuva on hidas Lost In The Wilderness, joka lähtee liikkeelle Vaneesen laululla ja pianolla, kunnes taustakuoro ja bändi liittyvät mukaan. Levy alkaa nopeatempoisella bluesrock-kappaleella Man Of Steel ja joka toimii aperitiivina siihen, mitä he osaavat parhaiten. Itse en asiaa, hoksannut, vaan löysin sen mukana tulleesta liitteestä. Blues News 4/2022 71 laulajan tulkitsemana, kannattaa hankkia ”Set The Record” kokoelmaansa. Lyhyesti sanottuna soulmausteilla terästettyä bluesia tämä on. Jälkimmäisistä kannattaa ehdottomasti mainita harpisti JD Wilkes, joka osoittautui taustansa huomioiden yllätykseksi. Ryhmän musiikillinen pohja on laveasti sanottuna Chicago-bluesissa, tosin niin keikoilla kuin tällä levylläkin soivat vaihtelevasti myös rokkiblues ja bluesrokki, väliin hitaammalla tempolla, mutta useimmin vauhdikkaan rokahtavasti ja rupisella soundilla soitettuna. Rupinaa ja rokkenrollia soi niin ikään Move On, jossa on havaittavissa myös Lester Butlermaisia punk-tunnelmia. Jokainen, joka arvostaa modernia soundia erinomaisten muusikoiden soittamana ja erittäin sielukkaan varsinaista kitaran, urkujen ja fonin ilotulitusta. Kuten sanottu, Vaneese Thomasin musiikin tyylisuuntaa on vaikeata, ja turhaakin, lokeroida. Kaikki kappaleet ovat omia sävellyksiä ja niiden sanoitukset liittyvät yhtä lailla yhteiskunnallisiin ongelmiin kuin ihmissuhteisiin. Vaikka kaikki kolme ovat ilmiömäisiä muusikoita, Rogersin laulu todennäköisesti kiinnittää kuulijan huomion eniten. Supergroup tai ei, mutta hienon levyn ovat tehneet. Tärkeintä on kuitenkin se, että ”Fight The Good Fight” on monipuolinen kattaus hyvin tehtyä musiikkia, jonka ytimessä on Vaneesen sielukas laulu. 61 South esittää omalla tyylillään ja monen kaltaistensa yhtyeiden tavoin musiikkiaan, mutta vaikka soitto on taitavaa niin ”sama vika Rahikaisella” – eli siitä ei kuitenkaan jää suuremmin jälkipolville kerrottavaa. Tyylikäs yksityiskohta on se, että levyn kansi on kuvattu Memphisissä Rufus-isän mukaan nimetyn kadun kulmauksessa. JW-Jonesin Gibson saa loppupuolella sellaista kyytiä, että Nicholas Latifin F1 -auto jää toiseksi. Valtaosan kappaleista kolmikko on kirjoittanut Cooper Brothersista tutun Richard Cooperin kanssa ja pari taustalaulajan sekä aputuottajan hommissa häärineen Steve Strongmanin kera. Bändi on lyhyen uransa aikana saanut jo lempinimen Ottawan Supergroup. Esimerkiksi Homegrown Tomato on tyypillinen Jimmy Reed -ränttä, johon JD Wilkesin tuhti harppu tuo yllättävän lisämausteen
Uutuuslevyllä kuullaan myös muutamia vierailijoita, Anders Lewéniä ja Alan Haynesiä, kumpaakin yhdellä, sekä Jerry Portnoyta kahdella raidalla. Vielä pitää nostaa tapetille Ball And Chain -raita, joka starttaa kivalla down home -soundilla. Löytyy Tom Pettyä, Beach Boysia, Elvistä jne. Vahvasti samasta osoitteesta on inspiraatiota haettu Who Are You’lla, nopea funkyblues etenee täsmällisesti ja tarkasti maaliinsa. Bändi on kiertänyt viime vuosina mm. Mikäli joku ei ole vielä tähän mennessä lämmennyt Jordanin ja Sky’n musiikille, niin Smokey Robinsonin Ooh Baby Baby sulattaa paksuimmankin jään vaikka tammikuun paukkupakkasilla Napapiirin pohjoispuolella. Blackberry Smoken, Lucinda Williamsin, ZZ Topin ja Lynyrd Skynyrdin kanssa. Uskon myös, että ulkopuolinen tuottaja sekä studioajan lisääminen olisi auttanut saamaan paremman lopputuloksen. EBB käynnistyi juuri viime vuosituhannen puolella, alussa yhtye levytti harvakseltaan, mutta tahti on viime vuosina tiivistynyt. Viimeisenä oleva Baby It’s Cold Outside on tavallaan ihan hauska, koska osat ovat vaihtuneet, eli tällä kertaa mies on lähdössä ja nainen anelee hänen jäävän. King, Stevie Ray Vaughan, Eric Clapton ja Jimi Hendrix. 1952) on kolmannella Delmark-albumillaan vitaalissa vedossa. Tällä kertaa Kenneth Brian on tuottanut levyn itse ja kirjoittanut levyn kaikki kappaleet. Kuitenkin Outlawsin ja Molly Hatchetin tapaiset bändit olen suosiolla jättänyt huomioimatta, vaikka pienissä erissä niitä siedänkin. I Have No Doubt puolestaan on alkuperäiseen verrattuna kääntynyt enempi balladiosastolle. Asiallista peruspunnerrusta edustaa myös You Make Me Fly, joskin se jää näin kovassa kisassa pahasti huippuvetojen jalkoihin. Tässä ei nyt jätetä selittelyille mitään sijaa, vaan jyvät erotellaan akanoista heti kättelyssä, kun Stay With Me kajahtaa eetteristä. Aikamoisen mehevä oivallus on istuttaa perinteikäs swingsävellys ravikomppiseen muottiin ja antaa palaa. Ja jos nyt kaipaa vielä lisää vauhtia masiinaan, niin sellainen on Portnoyn tähdittämä ravishufflerytmihirmu Drinking Man’s Blues. Nyt uudella (seitsemännellä?) julkaisullaan Eric’s Blues Band putsaa pelipöydän siihen malliin, että ryhmä lunastaa ketterästi oman paikkansa noiden osaajien joukossa. Hitaasti kypsyneet ideat ovat tuottaneet hedelmällisen lopputuloksen. Täsmäkitaran juhlaa edustava biisi on suorastaan marinoitu Albert Kingin henkisessä perinnössä. Piano pumppaa sekaan boogie woogiet ja veikkaanpa, että puhaltimien tööttäämä Jump Jive & Wail -riffi on tarkkaan harkittu yksityiskohta. Levyä voikin suositella heidän musiikkiaan diggaileville. Kunnolla vauhtiin päästyään esitys ilmentää slidekitaran riemujuhlaa – ja slideputki, se on todennäköisesti ilmiliekeissä. Meno on vallankin hurjaa ja se jatkuu edelleen Portnoyn tukemalla perusrytkeellä Next Train South. Beach Boys -fanien kannattaa suosiolla skipata God Only Knows, sillä massiivisen sovituksen, avaruussävyillä maustetun kuoron ja riipaisevan slidekitarasoolon kanssa, se on ehkä mahdollisesti hiukan erilainen kuin alkuperäinen. Alkuperäinen EBB hajosi vuoden 2010 alussa ja sen jälkeen Eric on käyttänyt yhtyeessään freelance-muusikkoja. Ehkä pieni mahtipontisuus hiukan närästää, ja jos nuo popkantriviihde-elementit olisi korvattu enempi outlawkantrisävyillä, kuten esimerkiksi rankemmalla kitaratyöskentelyllä, lopputulos miellyttäisi enemmän. Hiukan kaksikko kierrättää myös omia kappaleitaan, sillä Water From A Stone julkaistiin alun perin Amy Skyn ”Forever Blue” -albumilla, jolloin duettoparina oli Jason Fowler, ja I Have No Doubt sai ensijulkaisunsa Marc Jordanin “On A Perfect Day” -kiekolla. En löydä Kenneth Brianin musiikista sitä punaista lankaa. Esitys on suorastaan hypnoottinen, sävellys kipeänkaunis ja kokonaisuus herkkä ja hauras. Yksittäinen täysosuma jos pitäisi nimetä, niin se voisi olla Next Train South, joka sujuvasti ammentaa Fleetwood Macin ja erityisesti Peter Greenin oppeja. Hyviä versioita ovat kumpikin. Toisenlaista tulokulmaa haettaessa Evil Game (mukana Lewén) pistää touhun villiä liukkaammaksi swingiksi, kyllä peijakas kulkee. Mukana on sekä uusia että vanhoja kappaleita. Ehkä Lynyrd Skynyrd tai Blackberry Smoke kuuluvat musiikillisesti päällimmäisenä ja laulu tuo mieleen Devon Allmanin. Se verran on uutta näkökulmaa sävellykseen saatu, että piti oikein tarkistaa, että kyse on juuri siitä tutusta kappaleesta. Kyseessä on hidas blues, mitä puhaltimet vielä mainiosti taustoittavat. Kun lisätään vielä Beatlesin All You Need Is Love -outrosta vaikutteita saaneet viimeiset pari minuuttia, olen varma, ettei lopputulos saata ihan kaikkia miellyttää. Is This The Prize I Have To Pay on perinteiseen formuun ajettu hidas blues, kitarassa kuulemme jälleen Albert Kingiä, mutta intensiivisyydessään tämä ei kahdelle edelliselle pärjää. Water From A Stone on hyppysellisen popimpi kuin tukevasti kantriin nojaava ensilevytys. Brianin aikaisemmat albumit ”With Lions” ja ”Welcome To Alabama” on tuottanut legendaarinen tuottaja Johnny Sandlin, jonka meriittilistalta löytyy sellaisia nimiä kuten Elvin Bishop, The Allman Brothers Band, Delbert McClinton sekä Gregg Allman. Kaikki tuntuu aiemmin tehdyltä jo kertaan ellei toiseenkin. Ehkä Girl on rock and rollia ajalta ennen rock and rollia, lystiä ainakin piisaa koko rahalla. Koronalevytyksistä monesti huokuu tunne, että ne ovat syntyneet pitkällisen valmistelun seurauksena. Tom Pettyn Free Fallin’ on hiukan alkuperäistä verkkaisempi, mutta toimii duettoesityksenä hyvin. Musiikillisesti liikutaan kantrin, americanan ja kantrirockin välimaastossa. 72 Blues News 4/2022 levy tutkailut THE KENNETH THE KENNETH BRIAN BAND BRIAN BAND Keys To The Kingdom (Southern Shift) Harvakseltaan levyttävä The Kenneth Brian Band on julkaissut uuden ja järjestyksessä kolmannen pitkäsoittonsa. Kenties enemmän JJ Calea sekä Tom Pettyä ja vähemmän Allen Collinsia tai Gary Rossingtonia olisi toiminut huomattavasti paremmin. Riku Metelinen ERIC’S BLUES ERIC’S BLUES BAND BAND Rolling Avenue (EBB 004) Olemme tottuneet vuosien saatossa saamaan länsinaapuristamme Ruotsista laadukasta bluestyyppistä ratkaisua. Uutuudellaan hän kuitenkin jakaa lauluvuorot elämänkumppaninsa ja nykyisen bänditoverinsa Monica Myhren kanssa. Suomeksi sanottuna tämä on sellaista musiikkia, jota Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen tai Hoedown ovat tehneet. Innoittajina hänellä oli sellaisia nimiä kuin B.B. Kun levyn saapumisen aikoihin olin vapaaehtoisen pakon sanelemana joutunut kuuntelemaan kantria ja muuta sen sukuista musiikkia, oli helppo innostua tästäkin levystä. Tyylillisesti liikutaan southern rock-, alt countryja americana-maisemissa. You Were Always On My Mind on muuttunut pedal steelillä terästetyksi yökerhoballadiksi. Tällä kertaa näin ei ole, levystä jää tunne, että se on tehty vain koska levy pitää tehdä. Mikke Nöjd MARC JORDAN & MARC JORDAN & AMY SKY AMY SKY He Sang She Sang (Linus 270663) Marc Jordan ja Amy Sky ovat pitkään musiikin parissa työskennellyt pariskunta, joka on vihdoin tehnyt duettolevyn. Sävellyksistä You menee kaikista eniten Poijärvi-Kuokkanen -sektorille. Riku Metelinen DAVE WELD & DAVE WELD & THE IMPERIAL THE IMPERIAL FLAMES FLAMES Nightwalk (Delmark 874) Chicagon perinteisen bluessoundin ylläpitäjänä 1970-luvun lopulta lähtien kunniakkaasti uurastanut Dave Weld (s. Mausteina on viihteellisiä tai sanoisinko iskelmällisiä sävyjä ja jokunen irtiotto otetaan nykypäivän listapopkantrin puolelle. Eric Hanssonin ura starttasi soittelulla Tukholman seudun pubeissa. En ole koskaan ollut southern rockin suuri fani, vaikka Allman Brotherseja, jos heidät southern rock -bändiksi lasketaan, olen pitkään diggaillut. Levy on tasapaksu, eikä se oikeastaan tarjoile mitään mielenkiintoista. Sävyjä sekä yhtymäkohtia löytyy moniin bändeihin ja artisteihin, joiden kanssa hän on keikkoja vuosien saatossa soittanut
Valtaosa enimmäkseen hitaassa tahtilajissa etenevistä kappaleista on Musselwhiten omia. Ensisijaisesti harpistina tähän asti profiloitunut Musselwhite soittaakin äänitteellä harpun ohella kaikki kitaraosuudet – ja tekee sen mittavalla kokemuksellaan ihailtavan hyvin. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta:. Tällaisen onnistuneen mutaation kokevat Guy Clarkin The Dark, bluegrassduo The Stanley Brothersin Rank Strangers sekä The Blind Boys of Alabaman A Voice Foretold. Nyt on vuorossa artistin akustisin ja kenties henkilökohtaisin julkaisu aikoihin. Pete Hoppula LUMBERJACKS LUMBERJACKS Cut, Split And Stack (Hokahey! HHR 2202) Odotetulla kolmannella albumillaan Lumberjacksit todistavat, että tukkimiehet ne vasta eri miehiä ovatkin. Tätä kotimaansa etelärajan mitä ilmeisimmin ylittävää pikavisiittiä lukuun ottamatta Weld ja kumppanit taitavat kuitenkin viihtyä parhaiten juuri niillä kulmilla, mihin heidät myös musiikillisesti tullaan aina ja ian kaiken yhdistämään: makeaan kotiinsa, Chicagoon. Muilta osin pätevä kitaristi ja pidetty keikkaviihdyttäjä ei ole livennyt tyylillisesti järin kauas liioin omasta aikaisemmasta soolotuotannostaan kuin hänet muusikkona takavuosina julkisuuteen ponnauttaneesta Lil’ Ed & The Blues Imperialsistakaan, ellei sitten tällä levyllä keskeisessä asemassa toimivien puhaltimien mukanaan tuomaa, aavistuksen verran funk-hakuisempaa taustapoljentoa uudistukseksi aiempaan lasketa (torvisektio tosin hääräili kuuluvassa roolissa myös Weldin edellisellä vuoden 2015 albumilla ”Slip Into A Dream”). Sillä mississippiläinen vuonna 1944 syntynyt bluesveteraani on palannut muistoissaan juurilleen. Laulujen tekstit juontavat tavalla tai toisella kasvuvuosille Memphisissä, missä nuorukainen tutustui toden teolla bluesmusiikkiin mm. Muun kokoonpanon muodostavat basisti Kenny Pickens, rumpali Jeff Taylor (yhdellä raidalla patteriston takana istuu levyn tuotannosta vastannut Tom Hambridge) sekä vuorottelevat kosketinsoittajat Harry Yaseen ja Graham Guest. Omaa kuljettua matkaansa hän pikakelailee taaksepäin kappaleilla Blues Gave Me A Ride ja Drifting From Town To Town – sitähän Musselwhiten taival on eittämättä ollut, jatkuvaa blueskyytiä kaupungista toiseen ajelehtien. Kahdeksankympin rajan lähestyessä ikämies on myös tuonut levyntekoon toisen instrumenttinsa kitaran. 13-vuotiaana Charlie oli saanut isältään lahjaksi Silvertone-kitaran, jonka soundia hän tuli rakastamaan siinä missä jo aikaisemmin soittimekseen valitsemaansa huuliharppua. Kaikesta välittyy, että studiossa on toimittu kokonaisvaltaisesti solistin ehdoin. Pariin otteeseen Musselwhite on myös päätynyt auktorisoimaan muista musiikkigenreistä lainaamiaan lauluja itsensä oloisiksi kantriblueseiksi. Konkari on tehnyt erinomaisen ja syvältä mielen perukoilta kuulijaa kutittelevan albumin, joka elää jokaisella hengenvedollaan bluesia. Gone Fishing -raidalla miehet ottavat askelmerkkejä levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS CHARLIE MUSSELWHITE CHARLIE MUSSELWHITE Mississippi Son (Alligator AL 5009/ALCD 5009) Urallaan lähes kaiken jo nähnyt ja kokenut Charlie Musselwhite liittyi Chicago-bluesin kulmakiviyhtiön Delmark Recordsin artistikavalkadiin ensi kertaa 1990-luvun alussa. Jos ajatellaan lähtökohtaisesti, että vahvat melodiset mediumit ovat Lumberjacksien ominta aluetta, niin eipä voisi levy enää komeammin startata. Clarksdalen SoundStage-studiossa Gary Vincentin ohjauksessa äänitetty ”Mississippi Son” tuo sen päätähden käheine, jo hieman puheenomaiseksi paikoin talttuneine lauluäänineen aivan kuulijan iholle kiinni. Esityksessä on imua ja raidalla piiskaavaa kitaraa voisi kutsua julmaksi. Eikä hänen tavassaan esiintyä ja esittää musiikkia ole piiruakaan teeskentelyn makua. Vaikkei sangen ohutääninen Weldkään rehellisyyden nimissä varsinainen mestarivokalisti ole, hänen vetovoimansa solistina ylittää silti roimasti sinänsä mukiinmenevästi mutta valitettavan sävyttömästi esiintyvän Monica Myhren. Pesunkestävän Mississippin pojan bluesia. Vieläkin paljaimpiin puitteisiin artisti heittäytyy pelkän akustisen kitaran ja harpun voimin tallennetulla 8-tahtisella bluesilla In Your Darkest Hour sekä tummanpuhuvalla, aikaisemmin bändisovituksisena versiona levyttämällään slidehiturilla My Road Lies In Darkness. Ruudikkaasti sähkökitaroitu hill country -numero Blues Up The River käynnistää takaumakierroksen levyn suorasukaisimmalla oodilla Memphisin ohi virtaavalle kuululle joelle. Pari vuosikymmentä ja kymmenkunta muuta pitkäsoittoa myöhemmin gaattorikatalogi sai jatkoa albumista ”The Well” (2010) ja siitä vielä vuosikymmen eteenpäin Elvin Bishopin kanssa tehdystä kimppakiekosta ”100 Years Of Blues” (2020). Melodisten biisien ohella on ryhmän valttikortteja sekin, että pumpusta löytyy solistista voimaa useamman miehen esittämänä. Mukana kuullaan myös liutaa kokeneita vaskipuhaltajia sekä versiolla Weldin slideoppi-isän J.B. Furry Lewisin ja Will Shaden tapaisia hahmoja seuraamalla. Lisäpisteet Myhre saa vielä tummasävyisen, osittain espanjankielisin lyriikoin ja lattarirytmiosuuksin varustetun hienon Donde Vas -bluesin puhallinsovitusten kirjoittamisesta. Savotan kämpästä kajahtaa illan tullen blues ja yhtyeellä on vahva oma tuotantonsa, joka ei covereita seurakseen kaipaa. Samankaltaisen pelkistetyn basso-rummut -säestyksisen tulkinnan hän tarjoaa Charley Pattonin Pea Vine Bluesista, viitaten sen yhteydessä oman setänsäkin ammattiin sikäläisen rautatieyhtiön palveluksessa. Vain hetkittäin soittoa tukevat rumpali Ricky “Quicksand” Martin ja kontrabasisti Barry Bays. Kaupunkikävely jatkuu Weldin edelleen puhetyyliin vokalisoimalla bluesrock-sävyisellä saarnalla Don’t Ever Change Your Ways. Small Town Man on melodinen hieno kappale, jonka syke on hengästyttävä ja jossa Urmas ”Big Hand” Niemi tekee laulajana hyvää työtä. Esikuvistaan Musselwhite antaa erityisen paljon tilaa jo lapsuudessaan WLAC-radioaseman välityksellä tutustumalleen John Lee Hookerille, tulkiten edellisen esimerkin pohjalta countrybluesstandardit Hobo Blues ja Crawling King Snake. Lumberjacks myös osallistui Suomen väreissä vuoden 2022 European Blues Challengeen – voittoa ei herunut, mutta tiettävästi reissu oli muuten kovasti antoisa, mm. Sanottavaa miehellä siis riittää – ja hyvä niin, vakuuttavimmillaan hän nimittäin tuntuu juuri näillä tarinankerronnallisilla suorituksillaan olevankin. Laulun otsikko kääntynee suomeksi jotakuinkin muotoon ”Minne matka?”. ”Nightwalkin” avaa ja päättää (yli 6-minuuttisesta introsta vielä puolitoista minuuttia pidemmäksi pistäen) raastava yhden soinnun talking blues Mary Who, joka johdattaa matkalaiset 1970-lukuiselle yötripille Chicagon Harrison Streetin Grayhound-bussiasemalle – tutustumaan erään kaltoin kohdellun maksullisista palveluista elantonsa saaneen naishenkilön kurjaakin kurjempaan kohtaloon. Blues News 4/2022 73 miltei tasan. uusia yhteyksiä syntyi runsaasti. Kunnianosoituksesta käy myös Remembering Big Joe, jolla Charlie tunnelmoi yksinään kitarallaan vanhalle Chicagon aikaiselle huonekaverilleen Big Joe Williamsille omistetun instrumentaalin. Sattumalta eloisammillaan ja itsevarmimmillaan daami on puolisonsa tavoin reissuaiheisella tilityksellä – Travelin’ Womania petraavat osaltaan myös Weldin harvinaisen revittelevät kitarasoolot. Hutton vuoden 1954 esikoisslovaribluesista Now She's Gone harpistikonkari Billy Branchia. Edellä mainittua sekä toista ”pakollista” Hutto-lainaa, nopeatempoiseksi slideshuffleksi arrattua Loving You’tä (johon on myös lisätty osia Bukka Whiten Jelly Roll Bluesista) lukuun ottamatta Weld ja Myhre ovat myös laatineet levynsä kaikki 10 uutta kappaletta. Tuolloinen yhteistyö tuotti kolme kiiteltyä soololevyä, ”Ace Of Harps”, ”Signature” ja ”In My Time...”
Komeasti perusasioiden puolesta liputtavaa reipastahtista Don’t Do Like I Do’ta käskyttää jälleen Salo. Western -henkinen When The Roses Bloom Again kerää kuitenkin vahvemmalla tunnelmallaan komeammat pisteet. Flatbroke Trio on niitä yhtyeitä, jotka eivät kikkaile volyymin määrällä ja jätkät eivät todellakaan painele merta edemmäs kalaan, vaan perusasiat ovat sillä kunniassa. Myös Razor Blue sisältää countrysävyjä ja sekä suorastaan popahtavan nätin sävelen. Jotenkin biisi onnistuu olemaan kulmikas ja notkea yhtä aikaa. Alakuloinen Stay At Home, solistinaan Niemi, on vähäeleisen sielukas ja olemukseltaan jollain tapaa utuinen. Yksi Limppusen myöhempien aikojen parhaita sävellyksiä, Meillä kaikilla on rakas laulu on hieno akustisena. Tiukkaa asennetta ja kunnon vääntöä sisältää puolestaan Learn, Love & Thrive. Soini on ahkeroinut myös sävellystyön parissa. Mukana on luonnollisesti paljon radioaikaa saaneita helmiä, kuten Voi kun riittäis pieni taivas, Tätä iloista siltaa ja Annan kitaran laulaa vaan, mutta myös harvemmin kuultuja sävellyksiä. Tuplalevyn 24 esitystä on äänitetty 12 keikalta ja ainakin on ollut materiaalia mistä valita. Laululiidiä vetää tällä kertaa Janne Käpylä. Kenties parempi vaihtoehto olisi ollut laittaa koko puolisko samalta keikalta. Jr Parkerin Love My Baby on ennenkin taipunut moneksi, nyt saadaan tiukka asennetta tihkuva kierrätys. Ensin tuntuu, että metsurit seilaavat vierailla vesillä, mutta matkan edetessä reitti selkiintyy. Kaikkia lainoja en osaa nimetä, mutta Tex Williamsin Smoke That Cigarette, suomeksi Polta tupakkaa on tuttu minullekin. Jossain näiden välissä näki päivänvalon Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen ”All Them Pretty Things”. Kazoo on löytynyt Jazzikansa tulee -kappaleeseen ja Petin pienen linnun -raidalla huilun puuttuessa Lindholm paikkaa asiaa hyräilemällä, mikä on toimiva idea. Jos railakas meno osuu ja uppoaa, niin varsin vaikuttavaa jälkeä Lumberjacksit louhivat myöskin hitureiden puolella. Riku Metelinen FLATBROKE TRIO FLATBROKE TRIO Going Places (Jungle TCB 9393 CD) Olipa mukavaa uusia tuttavuus pitkän levytyshiljaisuuden katkaisevan Flatbroke Trion kanssa, vähän kuin olisi vanhaan kaveriin törmännyt. Hmm, saattaisihan noita jokunen olla ja kahvikupin mittaisen tuumaustauon jälkeen päädyin seuraavaan: Suomen hiljainen “Suomenhevonen, Kunnon Hevonen” -levyltä olisi kuulunut joukkoon. Osumakoppaan ja bonuspisteillä varustettuna osuu myös Sweet Disaster, joka etenee shufflena – Miikka ”Chef” Kivimäen mainiolla laululla ja todella persoonallisella soundilla höystettynä. Nummisen Nuoret ja vanhat, jonka ensilevytys oli Canpaza Gypsysin “Stars”-levyllä ja kielenä oli silloin englanti. ja silleen.. Ei riitä, että on hiukan ensimmäisen puoliskon alussa sekä viimeisen kappaleen lopussa. Sleep With You rokkaa vimmaisen terhakkaasti ja meininki on ehdottomasti hyväntuulista, vokaaliosuuksista huolehtii tässä Niemi. Tällä kertaa välispiikit on jätetty suurelta osin pois, jos niitä on edes ollut. Kansallisteatterissa vaaditaan suorastaan raivokkaasti encorea, ehkä se soitettiin, mutta levylle sellaista ei ole laitettu. Yhtään kiertueen keikkaa en päässyt näkemään, koska herra ei omille kulmilleni saapunut, eli siinä mielessä kyseessä on varsin tervetullut tallenne. Kysymys kuuluukin, onko rukisessa reseptissä hyödynnetty Mississippin vai Seinäjoen mutaa. Mikke Nöjd HOEDOWN HOEDOWN XX (Emsalö Music EMLP/EMCD026) Kotimaamme suurin juurimusiikin sulatusuuni, Hoedown, on edelleen hengissä ja hyvässä hapessa. I Think I’m In Love With You taas ammentaa rehevästä svengistä, eikä siitä ole enää jatsikaan kaukana. En ole koskaan ollut näiden useilta keikoilta äänitettyjen levyjen ystävä, koska ne niin monesti editoidaan vituralleen. Irtoaa ryhmältä vauhdikkaampikin boogie, kun sille päälle satutaan. Laminoitu kansi on ehkä hienoin Lindholmkansi ikinä. Puuttuuko joukosta joku kappale. Päivän päätteeksi voi sitten laittaa vaikka zydecoksi: Cut, Split And Stack imee Louisianan suistojen tuoksuja ja bilemeininki on suorastaan armoton. I’ll Be Gone hakee kaikuja cowboymaastosta, vaikka melkein stompperiksi yltyykin. Sataa & 22 on yhtä koskettava kuin silloin vuonna ’75. Lisäksi bändin voimavaroja ovat armoton tyylitaju sekä vankkumattoman vahva melodisuus. Ehkä kovin timangi on silti herkkä Good Things Are Coming, jolla olisi ilmiselvää hittipotentiaalia. Raastava riffi kuljettaa esitystä ja käsillä on levyn rankin veto – tempo pidetään silti maltillisena ja jotenkin lisukkeeksi on onnistuttu uittamaan myös vähäsen gospel-vaikutteita. Musiikillisesti levyssä ei ole moitittavaa. 74 Blues News 4/2022 funkympaan maastoon, solistina kunnostautuu Jarkko Salo. Nikotiiniteemassa pysyy myös Smoke Two Joints, jonka svengissä on huikea meininki. Melodiaa, svengiä, alakuloa, siinä on tuhti pohja, miltä ponnistaa. Heidän edellisestä julkaisustaan, Tuomari Nurmion kanssa tehdystä ”Tales Of Judge Bone” -levystä, on tovi vierähtänyt ja viimeisin oma albumi ”Black & White” ilmestyi 2010. Harri Hinkan ottamat kuvat ovat loistavia. Yksi uusi laulu joukosta löytyy, Isokynän Love Records -levytyksiä muistuttava Laiva ja ankkuri, joka voisi olla vaikka “Fandjango”sessioiden ylijäämiä. Komeaa toimintaa kuullaan myös Willie Nelsonin vankalla balladilla Darkness On The Face Of The Earth. 20-vuotisen uransa kunniaksi julkaistu ”XX” on vankka tosite asiasta. Mikke Nöjd DAVE LINDHOLM DAVE LINDHOLM Laulu & kitara (Emsalö Music EMLP/EMCD025) Nyt taisi joulu tulla hiukan etuajassa, niin ainakin luulin, kun Dave Lindholmin 50-vuotisen uran juhlakiertueelta taltioitu levy ilmestyi. Shufflea, boogieta, countrya, rockabillyä ja swingiä sulassa sovussa, jotka nivotaan yhteen hyväntuuliseksi kokonaisuudeksi. Flatbroke Trio suorittaa tällä levyllään komean paluun. Toivottavasti kauppa käy, jotta näitä herkkuja saadaan lisääkin. Materiaaliin passaa kuin piste I:n päälle Soinin hieman alakuloon taittuvainen lauluääni. Myös muheva ja mullan tuoksuinen tänttä & ränttä taittuu miehistöltä. Vastavuoroisesti alakuloa soiva Back To Stay tirisee rockabillyn ydinmehua. Entä mitä tekevät usean sekunnin tauot kappaleiden välissä. Nortti vai Saimaa, ei sen väliä – ja tupakkitauko on aina paikallaan, varsinkin kun se kuluu näin leppoisissa merkeissä. Pääosa kappaleista on ollut alun perin akustisia tai akustis-voittoisia, mutta muutama bändiraitakin löytyy, kuten Puhelinlasku on mun ja Uusi puu, jotka toimivat yhden miehen orkesterilla toteutettuina hyvin. Pari lainakappaletta on mukana, ”Sillalla” -albumille levytetty Tupaakka, viina ja villit naiset sekä M.A. Tuskin kukaan hermostuu, jos sanon, että tässä Janne Käpylän tulkinnassa on soulia ja sielua mukana. Nyt pääsee joka karju revittelemään äänijänteitään. Kaikki aiemmat Lindholm-livejulkaisut ovat olleet bändilevyjä ja tällaista mies & kitara -albumia olen odotellut. Mikäli joku pyytäisi minua listaamaan 20 mieluisinta Lindholm-laulua, niin tänään ne todennäköisesti löytyisivät “Laulu ja kitara” -tuplalta. Leppeäsykkeinen How Long laulajanaan Kivimäki, soi harmoniaa ja vahvaa tunnetta. Yleisöääniä on luvattoman vähän ja niitä kovasti kaipaan. Kappaleita löytyy koko uran ajalta aivan debyyttialbumista lähtien ja kokonaisuus on greatest hits -tyylinen julkaisu, mutta tuskin kukaan muunlaista edes osasi odottaa. Ryhmää tuntemattomien lienee helpompi päästä asioista jyvälle, kun otetaan ensin käsittelyyn umpituttu I Still Miss Someone, joka myös Baddingin levytyksenä muistetaan. Ryhmänhän ovat alusta pitäen muodostaneet levy tutkailut Henri Pirttimäki – sähkökitara, Ari Sjöblom – pystybasso ja Rami Soini – laulu + komppikitara. Jatsikytköksinen Comes Love kiihtyy aivan jumpiksi asti. Kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, parempi myöhään... Kappalevalinnoista olen ehkä hiukan jäävi sanomaan mitään, koska kaikki mitä todennäköisimmin tietävät, mitä Dave Lindholm minulle merkitsee. Lucky Millenderin Big Fat Mama sorvaa villillä ja letkeällä tavalla jumppia rockabillyksi. Elämänarvoja pohdiskeleva On The Right Track on hieno voimakas hidas blues ja Janne Käpylän tulkinta koskettaa kuulijaa syvältä. Siitäkin huolimatta, että illan viimeisenä hitaana soitettu Pieni ja hento ote on vähän turhan usein kuultu, niin se on silti minulle rakas laulu, joten kyllä sen kestää vielä kerran kuunnella
Levyllä kuullaan reipasta soittoa, komppiosiokin kulkee välillä todella lujaa, melodiat ovat kunniassa, samaten tarinankerronnan perinne elää vahvana. Koska RSDtuotteet monesti sisältävät jotain ekstraa, niin minä olisin laittanut edellä mainitun Music Man -kappaleen tuolle sinkulle ja b-puolelle jotain samaisesta Ylen sessioista. Ansioilla saavutettu valkokangasmaine tietyssä mielessä pitää kokoonpanoa liikekannalla edelleen, esimerkiksi keväällä 2022 Poutahaukoille järjestyi esiintymisiä Saksassa Bremenin filmifestivaaleilla. Uusi albumi ei tee poikkeusta edellisiin levyihin, sillä kokonaisuus on erinomainen. Soundtrack-asetelma on erityisen selkeä dramaattisella westernsävyisellä Mari odottaa -tunnelmoinnilla. Levyn on miksannut yhdellä raidalla kosketinsoittimiakin soittava J. Tiettyä jylhää lännenelokuvamaista estetiikkaa voi aistia myös sukumaille haudatuksi tulemisesta haikailevasta laulusta Otamoon. Tämä on yksi vuoden parhaista kotimaisista julkaisuista, enkä tarkoita tähän mennessä julkaistuista albumeista. Kuokkasen rikoskumppanina on muutamilla raidoilla toiminut jälleen australialainen Terry McArthur. Menoa terästetään sähkösitarin ja pedal steelin voimin, joiden yhteistyö on toimivaa. Pete Hoppula BILL HILL & BILL HILL & WIN CHESTER WIN CHESTER Pikajunia ja pontikkaa (Jungle TCB-9292 CD) En millään tavoin ole alan asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt, että Suomi-country elää huikeaa kukoistuskauttaan. Sanoitusten lisäksi Haavisto on myös pääosin säveltänyt tuotantonsa. Jos verrataan Ijäksen sävellyksiä hänen suomenkieliseen tuotantoonsa, niin näissä kappaleissa on hiukan enemmän rosoa, kantria ja vähemmän poppia. Artisti osaa yhdistellä tunnusomaisella otteellaan materiaalia iskelmällisemmästä härmäbeatistä kantriin, rock’n’rolliin, bluesiin ja paikoittain jopa 1970-lukuisesti jytäävään pubirokkiin niin luontevasti, että lopputulos kuulostaa edelleen poikkeuksetta juuri siltä, mihin hänen yleisönsä on jo miltei tietämättään valmistautunutkin. muusikkopiireille lohdullisen opetuksen jakava Kaikki soittajat pääsee taivaaseen, arjenmenoa vertauskuvallisemmin pohdiskeleva Hellapuut ja jumalat sekä CD-painoksen neljän raidan mittaiseen bonusosioon sisältyvät kaukoröyhkämäiset teokset Langennut enkeli ja Onko tuo jeesus?) kuin maanpäällisiäkin, vahvasti kokemusperäiseltä vaikuttavia muistojaan (mm. Neljännesvuosisata Poutahaukkoja on siittänyt vaikuttavan juhlajulkaisun, joka sykähdyttää myös visuaalisesti Ville Pirisen sarjakuvamaisen etukansitaiteen sekä Pasi Rytkösen aina yhtä tyylikkäiden valokuvien ansiosta, harvinaista kyllä, jopa CD-mittakaavassa. Hän tuo mukaan oman osaamisensa, niin muusikkona, laulajana kuin säveltäjänä. Kuokkasen ja Ijäksen kappaleet on sijoitettu vuorotellen, mikä tuo kivasti vaihtelua. Vinyylifaneille tiedoksi, että tätä lukiessanne LP-painos on jo ilmestynyt. Vikkelästi pikkailtu ja muutoinkin tarttuvan sorttinen Kivinen tie on korutonta kertomaa. Blues News 4/2022 75 levy tutkailut Pieniä muutoksia on kokoonpanossa tapahtunut sitten edellisen levyn. Välillä on myös tarvetta pitää rokulipäivä otsikolla Tänään en töihin meekkään (I Ain’t Gonna Work Tomorrow). Juomaperinteeseen sijoittuva Appalakkien pontikkaa (Old Mountain Dew) pistää reippaalla tempolla pelin käyntiin. Hoedownin RSD 2021 -julkaisu oli single Desparate Man / On The Same Side. Jos ei nyt sotkeennuta lillukanvarsiin ja anneta genreraja-aitojen muodostua esteeksi, niin tällä levyllä on paljon annettavaa myös ei-countrypersoonille. Esa Kaartamo siirtyi yläkerran orkesteriin ja Ninni Poijärvi laittoi viulunsa koteloon siirtyen muihin hommiin. Aiemmin suomenkielisiä lauluja/levyjä tehnyt Ijäs on mielestäni ollut hyvin rootspitoinen muusikko. Muutamia alan tekijöitä olen kuullutkin, mutta Bill Hill (A-P Rakkolainen) soittelee vaikka mitä kielisoittimia, huuliharppua ja myös laulaa. Karjalaisen poika Väinö. Haavisto hallitsee myös sanojensa muotoilun. Jaloja juomia kunnioittava Moonshine taas saa ukot riehakkaiksi. Kertojaminä pohtii elämäänsä ja suhtautuminen asiaan on joviaalin humoristinen. Hyvät biisit elävät genrerajojen yli, näin bluesklassikkona tunnettu Paistaahan se päivä mullekkin (Sitting On Top Of The World) avaa ihan uusia ulottuvuuksia, eikä uskottavuudesta tällä raidalla kyllä ole puutetta. Myös tulkinnassa on isolla kauhalla mukana äijämäistä karheutta. Vahvistukseksi on bändiin liittynyt Jere Ijäs, joka tuskin kaksikon jättämää aukkoa pystyy paikkaamaan, mutta se ei ole ollut edes tarkoituskaan. Vaikka Piia Viitanen yhdellä raidalla taustalaulussa on, niin Ninni Poijärveä, tai sanotaan, että naisliidilaulajaa jään kaipaamaan. Mainio veto on myös ikääntymistä käsittelevä 60 vuotta siitä kun mä synnyin. Tyylikirjoltaan avarakatseinen mutta läpi pitkän uransa itselleen uskollista musiikkia eri orkestereiden kanssa tehnyt Haavisto on valinnut albuminsa nimen oikeutetuin perustein. Kirsikkana kakussa (vai rusinana moonshinessa) ovat nokkelat tekstitykset, jotka eivät huumoriakaan vierasta. Väkevää kitarointia sisältävä, John Fogertyn mieleen tuova Drinking With The Angels nousee levyn parhaimmistoon. Kantrirock Don’t Bring Us Bills, Bring Us Flowers on varsin mainio kappale, myös sanoituksensa puolesta. Kiekolla operoivan ryhmän täydentävät kitaristit Jouni Saanio ja Jaakko Rossi sekä rumpali Samuli Halonen (bändin keikkamiehistössä on tosin viimeksi mainitun paikan albumin ilmestyttyä korvannut Matias Partanen ja kakkoskitaroinnista vastaa Saanion rinnalla Marko itse). Win Chester (Japi Saario) puolestaan paukuttaa laulamisen ohella härkäviulua. Ehkä englantilainen Jethro Tull -yhtye ei heti ensimmäisenä pomppaa mieleen countrymusiikista puhuttaessa, mutta niin vain Juna kolisten kulkee (Locomotive Breath) on versioitu Ian Andersonin laatimien askelmerkkien mukaan ja tarinahan on silkkaa kulkuriromantiikkaa. ”XX” on todiste siitä, että ammattilaiset saavat hienoa jälkeä aikaan, siitäkin huolimatta, että kaikki ovat taltioineet osuutensa omissa oloissaan. Jotkut asiat vain osuvat ja uppoavat, kuten Marko eräässä tekstissäänkin toteaa. Jealous & Blind sisältää mielenkiintoisia kitarasoundeja ja Masa Maijasen lyhyen bassosoolon. Lyriikoissaan hän onnistuu kerta toisensa jälkeen käsittelemään ihailtavan tolkullisella ja samalla pakottamattomalla tavalla niin yläkerran asioita (mm. Kuka sitä laskuja haluaisi, elämä olisi paljon mukavampaa ilman niitä. Riku Metelinen MARKO MARKO HAAVISTO & HAAVISTO & POUTAHAUKAT POUTAHAUKAT Yleisön palvelija (Emsalö Music EMLP023/ EMCD023) Runsaasti levyttänyt Poutahaukat on kerännyt kosolti kehuja läpi 25-vuotisen olemassaolonsa, mutta kenties valtavirran tavoittamisen kannalta yhtye karismaattisine keulahahmoineen yhä odottaa sitä kaikkein avokätisintä vastaanottoaan. Eivätkä elämänkoulun kolhimat kertojat väistä kipeitäkään aiheita, kuten Sirpaleina osoittaa. Sävellykset ovat tällä kertaa kaikki omia ja Mika Kuokkasen tai Jere Ijäksen kirjoittamia. Molemmat ovat kuitenkin mukana tällä levyllä, vuonna 2015 YLE M1 -studiolla taltioidussa Music Man -kappaleessa. Filmiteollisuudelle käyttökelpoinen äänimaisema kajastaa horisontissa myös uuden, bändin kymmenennen pitkäsoiton sisällössä. Minä löydän ison siivun bluesia myös alakuloisesta Rämeen henget. Kaartamon kirjoittama, Ylen arkistoista kaivettu tiukka kantrirock Music Man on mainio lopetus hyvälle levylle. Laulaja-kitaristi Marko Haavisto on toki saanut aika ajoin kelpo siivuja myös valtakunnallisesta huomiosta, mistä hän voinee osaltaan kiittää jo 1980-luvulla silloisen yhtyeensä Badding Rockersin kanssa käynnistynyttä elokuvamusiikillista yhteistyötä Aki Kaurismäen kanssa. kaihoisan nostalgianhakuiset Toukokuun ensimmäinen ja Suoraan pullosta, suoraan sydämestä, joista molemmista on haettavissa viittaukset tekijälleen tärkeisiin ”sydänlaulajiin” Badding Somerjokeen ja Topi Sorsakoskeen). Tämän levyn ja muutaman näkemäni keikan perusteella tiedän hänen olleen ainoa oikea valinta Hoedownin jäseneksi. Yhden poikkeuksen tarjoaa Poutahaukoissa tämän levyn myötä uutena jäsenenä esittäytyvä solistin poika Oskari Haavisto, joka on bassonsoiton ohella kirjoittanut musiikin levolliseen Kourallinen pähkinöitä -kappaleeseen. Ainoa poikkeus on Esa Kaartamon käsialaa oleva päätösraita. Minulle Hoedown ei ole ollut kantria, americanaa tai kantrirockia, vaan se on edustanut aina hyvän mielen musiikkia, jota voi kuunnella ihan milloin vain, vaikka sadepäivänä tai talvipakkasen paukkuessa. Red Devil Wind on lähes One Last Time Again -sävellyksen tasoinen mestariteos. Singlenäkin julkaistu Kuokkasen Desperate Man on vankka avausraita
Tuon myötä mies on ollut Elvis-fani ja kiinnostus 1950ja 1960-lukujen musiikkia kohtaan ylipäätään kasvoi – joka on tämänkin kiekon musiikissa kuultavissa. Hey Babe on maustettu Arto Järvelän viululla ja oikeaoppisella kitarapikkauksella, josta vastaa Jani Paulamäki. Kappaleet ovat jo soineet Jenkkilässä countrymusiikkiin erikoistuneilla radioasemilla, joiden juontajilla tosin on ollut vaikeuksia lausua artistin nimeä. Muutamalla raidalla vierailevat Jakke Kauppinen (basso, kitara) ja Martti Peippo (saksofoni). Tulevan uran kannalta merkittävin tapahtuma oli yksitoistavuotiaana haltuun saatu Elviksen C-kasetti. 76 Blues News 4/2022 levy tutkailut Noh, kerrankin odottavan aika ei käynyt pitkäksi. KUUSISTO & THE SONS THE SONS OF MOJO OF MOJO Borrowed (Mojo) Juurihan minä raapustelin Kuusiston ja Mojopoikien debyyttijulkaisusta. KUUSISTO & T. Kannessa seisoo, että tämä on hidas versio. Sekä JJ Calen että Lynyrd Skynyrdin versiona tunnettu Call Me The Breeze yllättää myös positiivisesti. Esikuvansa Elviksen tavoin Aron ammentaa musiikkiinsa vaikutteita juurimusiikin laarista, etenkin countrysta ja rock’n’rollista. Vielä rivakampaa on porukan eteneminen It’s So Shamella, ja myös Let The Fake Faith Fade on vauhdikas esitys, vaikkei se sinällään rokkaakaan. Raidalla soiva slide on kuitenkin mehukasta herkkua. Suomenkielisenä kappale on tullut tutuksi muun muassa Kari Tapion esittämänä nimellä Tää kaipuu. Kiekon nimellä ”Borrowed” kaiketi viitataan lainamateriaalin suureen prosenttiosuuteen, mutta salakavalasti settiin on uinut mukaan yksi omakin sävellys. Kunnia kuuluu omalta osaltaan tuottajina toimineelle levyllä musisoivalle perusviisikolle. Studiossa häärinyt soittajajoukko on ollut kohtuullisen nimekäs: Pekka ”Devil” Virtanen (kitara), Marko Haavisto (basso), Kari ”Kuja” Salmi (rummut), Viljami Viippola (koskettimet) sekä bonusraidalla operoivat Juha P. Bikini Line on nätti, suorastaan seesteinen instrumentaalinumero, joka toteutetaan vahvasti Stevie Ray Vaughanin hengessä. Soittoon on tullut lisää painetta ja positiivisesti hyvin ohjatun raivon määrä on noussut useaan potenssiin. TT Tarkiainen T. Levyn päätösraita Sweet Longin’ on Anssin hyvän ystävän ja mentorin Kari Kuuvan sävellys. Man Or A Donkey puolestaan on silkkaa rockabillyä ja kierroksissa pesee. Tämä innosta pinkeä tulkinta kun liikkuu kuin hippulat vinkuen. Kari Kuuvan suomeksi sanoittama Hank Williamsklassikko Your Cheatin’ Heart (Jo päättää voit) rokkaa mallikkaasti Virtasen kitaran siivittämänä. Hound Dog Taylorin peruukkilaulu Give Me Back My Wig nyt on yleensä takuumurea irrottelupala. Jos jatketaan samoissa jalanjäljissä, niin instruklassikko Whamin levytti myös Vaughan -vainaa. Parhaimmillaan parivaljakon yhteistyö toimii viimeistä kertaa satulaan nousevasta rodeoratsastajasta kertovalla, 6/8-tempossa kulkevalla balladilla The Last Ride (Rodeo Song). Ehkäpä levyn koskettavin hetki koetaan vauhdikkaalla ja vähän iskelmälliselläkin Vielä saapuu joku -biisillä. Täyteläisen osaavasta soitannasta vastaavat Paulamäen lisäksi Juuso Ahlroos (rummut), Mikko Yli-Knuutila (basso) ja Kristian Molina (piano). Kierrätyksessä puristetaan biisistä kaikki löysät pois voimallisesti rokkaamalla – tämän jälkeen pitää sanoa, että Lynnärit on ihan lällärikamaa. Jalan alle menevää menoa ja meininkiä tarjoaa boogiepoljentoinen Please Stay. Anssi Känsälän kokonaan kynäilemiä kappaleita on kolme. Sanoituksista koko levyllä vastaa Känsälä itse. Upea trioliballadi Kai vielä kohdataan (It Hurts To Say Goodbye) notkahtaa hieman laulusuorituksen osalta liialliseen yrittämiseen. Asia tulee selväksi jo levyn avaavalla, miehekkään rouheasti tulkitulla nimikappaleella. Perinteisistä countryteemoista rakennettu Silverado on niin ikään hieno esitys. Kaiken kaikkiaan ”Leikkipaikat nuoruuden” on hieno taidonnäyte osaavalta laulajalta. TT Tarkiainen EDDIE LANE’S EDDIE LANE’S RAILROAD REVUE RAILROAD REVUE (Edition De Luxe EDL 003) Enpä juuri löytänyt tästä poppoosta tietoja, joten annetaan johdannoksi kokoonpano: Eetu Laine – laulu + kitara + monet kielisoittimet, Jari Pätsikkö – sähkökitara, Janne Sampo – akustinen kitara, Joni Rolig – basso ja Päde Ketola – rummut. Tehdään vielä yksi rinnastus Vaughanien dynastiaan. Bändi tekee paikoin hyvinkin liukkaasti eteneviä ralleja, joilla melodisuus on kunniassa. Kivalla tavalla karheutta on iskostettu myös Nick Curranin laatimalle Player-rallille, jolla on kova vääntö päällänsä ja asennetta myös yllin kyllin. Esa Elorannan kynäilemä Sä kuulut mulle vain on oikeaoppinen fiftarihenkinen balladi. Tuotanto kokonaisuudessaan on toteutettu kotikutoisesti tavallisessa olohuoneessa. Kaikki biisit ovat omaa tuotantoa ja Eetu Laineella on sellainen mukava heti hiukan tutulta vaikuttava ääni. Kyllä potkii ja toimii vinhasti. Ehkä levytysväli tulee nyt olemaan pitempi, mutta siihen asti, kyllä tässä kelpaa kuunnella äijien roheista rouhintaa. Mainioon ensilevyyn verraten on ryhmä harpponut isoin askelin eteenpäin. Mikke Nöjd ANSSI KÄNSÄLÄ ANSSI KÄNSÄLÄ Workin’ Man (AMK19) Riihimäkeläinen Anssi Känsälä on pesunkestävä countrymies. ”Workin’ Man” on Känsälän kolmas pitkäsoitto ja ensimmäinen englanninkielinen levy. Siihen ei You’ll Be Minellä pyritäkään, tuimasti rokaten vedetty siivu suorastaan tursuaa asennetta. Howlin’ Wolf -kataloogissa riittää kyllä haastetta ja tunnetusti kukaan ei puhalla Wolfia nurin laulamalla. Huh huh, enpä osaa edes kuvitella, millainen se nopea versio olisi. Traditionaalinen Greensleeves on artistin itsensä suomentamana saanut nimen Kotikontujen kutsu ja kulkee humppatempoisena countryhölkkänä. En stetsonia omista, ei se mun päätä somista... Mutta kyllä kaksikolta sujuvat vauhdikkaatkin rallit, esimerkiksi Pikajuna buuki (Freight Train Boogie) saavuttaa ketterästi rokkaavat kierrokset. Musiikillinen jekuttelu on aina tervetullutta ja niinpä kuuntelin haavi auki, kun liki satavuotias bluesklassikko Little Joe From Chicago onkin toteutettu silkkana rockabillynä. Aronin ensikosketus musiikkiin tapahtui viisivuotiaana lahjaksi saadun pianohaitarin myötä. Kulkuritarina Junan jättämä on sovitettu varsin vauhdikkaaseen tempoon sekin ja sävellyshän on komea. Country ja rautatiet liittyvät elimellisesti yhteen, niinpä peli starttaa sympaattisella pomputtelulla Pump Trolley Boogie, jolla muistellaan resiinaa. Pick You Up rokkaa etelävaltiolaisittain. Tarjolla on countrytyyppistä ratkaisua ja tässä onkin hyvä tilaisuus pohtia, onko tämä rokahtavaa countryä vaiko kantrahtavaa rockabillyä. juupeli, tässähän vallan innostuu. Kaihoisat countrysävelet on loihtinut Tapio Lauhamaa, joka on säveltänyt kuusi kiekon kymmenestä esityksestä. Mikke Nöjd ARON ARON Leikkipaikat nuoruuden (AronMusic JALCD12021) Elvis-tulkitsijanakin tunnettu taiteilijanimeä Aron käyttävä Juha Leppänen on kotoisin Ylöjärveltä. Komea country-rock Purple Gold ansaitsee -esityksestä. Tapio Lauhamaan kolme sävellystä kulkevat vankasti perinteitä kunnioittaen, sanoittajina ovat toimineet Janne Ahola ja Jori Nummelin. Parisuhdetematiikkaa valaisevalla Lemmen liedellä on kansanmusiikin aineksia ja miellyttävä melodia. Soundillisesti ja soitannollisesti jälki on tasokasta. Liekö tuolla niin väliä. Kyllä tämäkin lujaa liikkuu, mutta bändi ei yllä ihan parhaaseen liitoonsa. Lukuisten käännöskappaleiden lisäksi levylle ovat kynänsä jäljen jättäneet muiden muassa Esa Eloranta ja Kari Kuuva, jonka kanssa duettona esitetty nimiraita on kahden taidokkaan mieslaulajan herkkää tulkintaa. Tuolloin kerrottiin, että jatkoa on luvassa, mutta tuskinpa kukaan arvasi, että näin nopeasti.. Studio ei ole enää uusi ja vieras ympäristö ja tämä kuuluu lopputuloksesta soitannollisena luontevuutena sekä itsevarmuutena. Juureva shuffle I’m A Good Man on Fabulous Thunderbirds -yhtyeen mainio biisi, jossa jekutellaan soittamalla se niin kuin Stevie Ray olisi sen voinut tehdä. Järvinen (rummut, basso, perkussiot, koskettimet), Esa Teponoja (kitara, taustalaulu, viulu), Masi Luoma (piano, koskettimet) ja Reeta-Kaisa Teekari (taustalaulu)
twist-komppia, vaan mentiin reippaalla shufflella. Shaw’n keikoilla soittivat mm. Rock’n’rollin saavutettua (vanhempien pahennuksesta huolimatta) tukevan jalansijan musiikkibisneksessä, nousi Ballard edelleen listoille. Kai kaikkeen on syynsä. Hillbilly Mixed With Rock N Roll avaa lisää ryhmän toimenkuvaa, jossa ravikomppiin on istutettu myös iskelmällisiä aineksia. Bear Familyn tyyliin CD on tietenkin pakattu tyylikkääseen pahvikanteen asianmukaisine vihkoineen. Se oli alkujaan vain singlen kääntöpuoli, mutta kun Chubby Checkerin versio vei sen listaykköseksi, alkoi raivoisa twist-hysteria. Sekä kappaleen sanoitus että esitystapa oli niin seksuaalinen, että valkoinen ostajakunta osti sitä salaa tiskin alta. John Primerin sekä myös Johnny B. Henryhän oli luonnollisesti Hankin kastenimi. Blues News 4/2022 77 Hittejä Hank Ballard and The Midnighters teki ”Annie-jupakankin” jälkeen – mutta ehkä vähän sovinnaisemmin. Fonisti Eddie Shaw toimi Wolfin yhtyeenjohtajana vuodesta 1972 aina laulajan kuolemaan 1976 asti ja perusti tai siis tavallaan jatkoi sen jälkeen Wolf Gangin toimintaa ylläpitäen Howlin' Wolfin perintöä. Sinällään outoa, sillä kyseessä oli yksi menestyksekkäimpiä rhythm and blues -lauluyhtyeitä. Hank Ballard and The Midnighters nousi huipulle levytyksellään Work With Me Annie, joka kiipesi rhythm and bluesin listaykköseksi vuonna ’54 ja pysyi listalla peräti 26 viikkoa. Olisiko joku meedio varoittanut, että Suomessa tulisi olemaan sen niminen bändi runsaat parikymmentä vuotta myöhemmin. Näin voi olla, mutta Hank Ballard jatkoi uraansa huomattavasti Beatlesia pidempään – jatkaen esiintymisiä vielä vuosikymmenet. Mutta kyllä tämä kööri pärjää, vaikka nopeusrajoituksia ei uhmatakaan. Mutta kyllä 30 täysosumaa Hank Ballardilta iskee kovemmin kuin saksalainen salamasota konsanaan. Hieman kysymyksiäkin tulee mieleen. Sen päihitti vasta brittien maihinnousu The Beatlesin myötä nelisen vuotta myöhemmin. Mainioita molemmat. pikakuunteluun. Ei muuta kuin happy rock’n’roll! Honey Aaltonen HOWLIN’ WOLF & HOWLIN’ WOLF & HIS WOLF GANG HIS WOLF GANG Live At 1815 Club 1975 (Wolf 120.203) Alun perin LP:nä ”Howlin’ Wolf Live 1975” (Wolf 120.200) 1988 julkaistuun konserttialbumiin Chicagon 1815 Clubilta (T. Twist oli tanssi, joka muistutti enemmän soidinmenoja kuin vanhanaikainen paritanssi. Lienee jäänyt jonkun parempaan hyllyyn. Melkoinen soppa! Mutta eihän tuo touhu pelkkään Annieen jäänyt. Sumlinin kitara ei tosin kuulu sen paremmin kuin alkuperäiselläkään LP:llä. Pehmeä-äänisen Detroit Juniorin kaksi vuonna 1994 esittämää bluesia ovat Race Track sekä You’ve Been Laid, joita täydentää vielä Vienna Blues Fan Clubin konsertin yhteydessä 1978 Homesick Jamesin trion kanssa esitetty Call My Job. Mikke Nöjd UUSINTAJULKAISUT HANK BALLARD HANK BALLARD AND THE AND THE MIDNIGHTERS MIDNIGHTERS Hank Ballard Rocks (Bear Family BCD 17580) Hank Ballard and The Midnighters, vanha suosikkini jo vuosikymmenten takaa, on saattanut jäädä unohduksiin jopa meidän lehtemme lukijoilta. Kyllähän tämä julkaisu oli iloinen myös henkilökohtaisesti, sillä levyhyllyjä selatessani huomasin siellä olevan kymmenkunta Ballardin vinyyliä, mutta ei yhtään CD:tä ns. Kolmikosta pianisti Detroit Junior ei ole saanut nauttia Shaw’n tai Sumlinin kaltaisesta suosiosta, mutta kuten tälläkin levyllä olevista kappaleista saamme kuulla, niin alansa osaava bluesmies Emery ”Detroit Junior” Williams Jr. Puoliballadi Whisky Sipping vakuuttaa komealla kerronnallaan, lisää saman kastin tavaraa kuullaan iskelmällisen tarttuvan melodian omaavalla Lousy Bluesilla. Miksi levyllä ei ole esimerkiksi ensimmäistä listahittiä Get It (# 8, vuonna ’54), It’s Love, Baby (# 10, vuonna ’55) tai myöhemmin Stevie Ray Vaughanin tunnetuksi tekemää Look At Little Sister. Rohkeasti Etta James tarttui tilaisuuteen vastatessaan Dance With Me Henry ja Roll With Me Henry. Mooren miellyttävää soitantaa kuuntelisi tietysti vaikka koko ajan, sitä vastoin Vaan Shaw’n tyyli ei iske. You Can’t Change Me’llä kokoonpano on Sumlin, Primer, Kent, Taylor ja Billy Branch. Hank Ballard and The Midnightersilta ei ole tainnut tulla kelpo kokoelmaa tällä vuosituhannella. Vuosikymmenen vaihteessa hittejä olivat mm. Wolfin viisi omaa raitaa levyllä (Big House, Take A Walk With Me, Laid Down Last Night, After A While ja Don’t Deceive Me) ovat melko suttuisia ja niitä on yritetty ”parantaa” nykyteknologian avulla. Hubert Sumlinin kolmen kappaleen setti äänitettiin huhtikuussa 1991. Old Cars & Bikes kiihdyttelee myös onnistuneesti, biisistä kuullaan levyllä kaksi eri versiota. Vaarallisin taisi olla hänen sävellyksensä The Twist. kitaristit Vaan Shaw, John Primer ja Johnny B. Valkoisen nuorison vanhemmille se oli suorastaan pornoa!. Work With Me Annie -hitin seuraaja oli vieläkin uskaliaampi Sexy Ways. Tosiasiassa nimi vaihtui Midnightersiksi siksi, ettei tulisi sekaannusta samoihin aikoihin suositun lauluyhtyeen The Five Royalesin kanssa. Hitti poiki tuohon aikaan tyypillisiä jatkoja vastausosia. Kahdessa muussa kappaleessa kitaristeina toimivat Vance Kelly ja Johnny B. Chubby Checker ei siis ollut twistin keksijä, kuten yleensä väitetään, mutta toisaalta Ballardin alkuperäisessä esityksessä ei vielä käytetty ns. Pieni anekdootti tähän levyyn liittyen: Vienna blues fan clubin jäsenet Hannes Folterbauer ja Christoph Steffi vierailivat lähes päivälleen 47 vuotta sitten (25.–27.7.1975) Chicagossa New 1815 Clubilla, sattumoisin kun Howlin’ Wolf oli esiintymässä siellä. Ettalle hän vastasi: Henry’s Got A Flat Foot, Can’t Dance No More. Ballardin jatko-osat olivat Annie Had A Baby (varoitus nuorisolle?) ja Annie’s Aunt Fannie. Taka arvioi levyn BN-numerossa 6/1989) on lisätty tällä Wolf Recordsin uusintapainoksella Eddie Shaw’n, Hubert Sumlinin ja Detroit Juniorin eli Wolf Gangin 1990–1996 välillä Chicagossa tekemiä keikkatallenteita, mikä antaa perustellun syyn ottaa aihepiirin harrastajien hyvin tuntema klassikkojulkaisu näiltä osin uudelleen lehtemme tarkasteluun. Kappaleilla No Place To Go ja I’ve Been Done kuullaan duon Sumlin – Primer pikkailua 50-luvun hengessä. Kyllä bluesharppu vain kuuluu Chicago-bluesiin ja Branch tuo siitä esiin parhaat puolet. Viiden kappaleen setistä kolme edustaa Eddien sävellyksiä (Highway 61, Fannie Mae Jones, Got To Go Now) ja kaksi on Willie Dixonin Wolfin kuuluisuuksia, Built For Comfort sekä Little Red Rooster. Shaw’n esityksissä soi foni ja kitarat kuuluvasti. Moore, basistit Willie Kent ja Shorty Gilbert sekä rumpalit Tim Taylor ja Robert Plunkett. Finger Poppin’ Time, Let’s Go, Lets, Go, Let’s Go ja Hoochie Coochie Coo. oli. Siinä ei ollut liian tarkkoja tanssikuvioita – vääntelehti makunsa mukaan ja tarkkaili toisiaan. Esitykset ovat niin täysipainoisia ettei niihin kaipaa mitään lisää. Tämä levy rokkaa ja rollaa aivan nimensä mukaisesti. Liekö kulkupelinä resiina, lättähattu vaiko peräti höyryjuna, meno raiteilla on joka tapauksessa kovasti leppoisaa. Tosin Get It on ehkä jätetty pois, koska se julkaistiin bändin nimenä ollessa vielä The Royals. Folterbauer uteli Eddieltä mahdollisuutta tuottaa Wolf Eurooppaan ja levy tutkailut sekin maininnan. Myöskään en ole fonien suurimpia ystäviä, mutta kun Eddien tavassa puhaltaa on kuultavissa J.T. Olen kuullut kerrottavan (en jaksa kaivaa tilastotietoja), että Hank Ballard olisi ollut ensimmäinen hittimaakari, jolla olisi ollut kolme levyä listoilla samana vuonna, vuonna ’60. Ehkäpä nuoremmat eivät ole edes kuullutkaan bändistä, joten tämä uusi kokoelma palauttakoon ryhmän jälleen kaikkien tietoisuuteen! Taisi taas olla vähän turhan raflaava aloitus, mutta tarkoitus oli hyvä. Mutta kuka noista germaanien ajatuksenjuoksuista ottaa selvää. Chicagon peruskappaleita tulkitessaan mieleeni tuli ensikuulemalta Little Milton, sekä laulun, tyylin että kitaroinnin ansiosta – ja pianoahan Junior on aina osannut soittaa asiaankuuluvalla tyylikkyydellä. Dramaattisen murhaballadimaista Devil Isn’t Realiä hallitsee jyhkeä soundi. Se saa jopa tällaisen vanhemmankin miehen – ja varmasti naisenkin – futarit väpättämään. Niin myös mentiin maailman parhaalla twist-kappaleella, Sam Cookin Twistin’ The Night Away’llä. Brownin soundeja niin eihän siitä voi olla pitämättä. Kaikki olisivat sopineet ”Rocks”-teemaan. Moore, ja taustalla musisoi miehelle tuiki tuttu Gang-kolmikko Shaw, Kent ja Taylor. Nostetaan esiin vielä yksi mainio ja muista poikkeava biisi: tummasävyinen Highway Number One blandaa iloisesti keskenään swingiä, jatsia ja rockabillyä. Kun joukossa on vielä jokunen kappale, joita en vinyyleiltäni löytänyt, on oltava varsin tyytyväinen
Harrisin tulkintaa kuunnellessa tuli mieleen kysymys, oliko se maailman ensimmäinen levytetty rock’n’roll. Itseni yllättäen, totean, että jos haluaa Gallagherin musiikkiin tutustua, tämä ei ole yhtään hullumpi vaihtoehto. Seitsemän kappaletta tupla-albumilla saattaa näyttää vähäiseltä, mutta ei kuunneltuna. Niissäkään ei intensiteetti pääse katoamaan. kitaristit Derek Holt (Climax Blues Band), Andrea Curbelo, Colin John, Richard Rhoden ja Big Moe, rumpalit Keith “The Baron” Webb (Paladin) ja Richard Barlow (Jethro Tull) sekä harpistit Jolly Jumper, Errol Linton ja Shakey Vick. Hiljaista oli. Kuuluisalla San Diego Sports Arenalla, jossa viisi vuotta aiemmin oli äänitetty Jimi Hendrixin konsertti, sai Rory valloitettua yleisön puolelleen. Siltä se kuulosti jo heti kun laitoin sen soimaan, mutta niinhän ne kaikki muutkin ovat kuulostaneet. Tuolloin vielä uusimmalta studiolevyltä ”Tattoo” on mukaan ehtinyt rankasti päällekäyvä viidakkorytminen Cradle Rock sekä vaikuttava A Million Miles Away. En halua ottaa kantaa, mutta ei ainakaan huonompi. Fats Dominon My Girl Josephine on rempseän reipas Louisianan-swamppi sekä kivan iloinen päätös niin levylle kuin Norjassa 1996 pidetylle viimeiselle konsertillekin. Ostin kuitenkin (tai tietenkin) myös tämän levyn saman tien, ja uskokaa tai älkää – en ole katunut päätöstäni vähääkään! Rory Gallagherin ylistetyin live-levy lienee edelleen hänen kotimaansa kiertueella tallennettu ”Irish Tour ’74”, mutta onko tämä sitäkin parempi. left hand -ryhmään, jonka juuret juontuivat Chicagon pianokuninkaaseen Big Maceo Merriweatheriin: tämän menetettyä toimintakyvyn vasemmasta kädestään halvauksen seurauksena 1946, Gray ja kumppanit ryhtyivät soittamaan hänen tukenaan keikoilla. Vuonna 1995 hiippakuntaa vaihtaneen kitarataiturin levyjä taitaa olla ilmestynyt kuoleman jälkeen suunnilleen yhtä paljon kuin sitä ennen. Tietysti olisi odottanut mukana olevan joitain ikisuosikkeja, kuten Tattoo’d Lady, Who’s That Comin’, Laundromat, mandoliinibravuuri Goin’ To My Home Town tai jokunen akustinen blues, mutta näistähän on jo ennestään useampi versio. Kitaraja pianosoolojen lisäksi myös basisti ja rumpali saavat reippaasti soolotilaa. No, Rory bändeineen rokkaa ainakin siihen malliin, että kuulijakin hengästyy. Honey Aaltonen HENRY GRAY HENRY GRAY Shake A Hand (Wolf 120.634) 95-vuotiaana 2020 menehtynyt pianisti Henry Gray (syntyi Kennerissä, Louisianassa 1925 ja muutti Chicagoon 1946) oli eräs vanhimmista lehtemme aihepiiriin kuuluvista muusikoista. Sumlinin kitarointi kuuluvat äänitteeltä huonosti, mutta aito West Siden klubitunnelma välittyy silti hyvin. Mutta vaikka esitykset venähtävätkin, yhtään tylsää hetkeä ei löydy. Gallagherille tyypilliseen tapaan ns. Samaa konserttiväen kosiskelua lienevät myös kappaleet Tutti Frutti ja What'd I Say – ei hyvä! Sitä vastoin Bumble Bee Slimin Everybody’s Fishing ja Jimmy Reedin Boogie In The Dark sopivat kyllä miljööseen hyvin. Tyylikkäitä lainoja ovat myös lähes edellisen tasoinen Tampa Red -ikivihreä It Hurts Me Too sekä Lowell Fulsonin Sinner’s Prayer. Kokoonpano on sama, joka villitsi yleisön Ruisrockissa vuonna ’75 ja seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla, kosketinsoittajana Lou Martin, rumpalina Rod de’Ath ja basistina luonnollisesti Gerry McAvoy. Jari Kolari TEN YEARS AFTER TEN YEARS AFTER 1967–1974 (Chrysalis CRBX 1063, 10-CD) Ten Years Afterin 2018 ilmestynyt 10 CD:n boksi myytiin pienen painoksen kysyi, josko saisi nauhoittaa uudella Sonyn kasettimankallaan keikan niin olisi jotain näyttöä sitten konserttijärjestäjille. Keikan on luultavasti päättänyt tuttuun tapaan Bullfrog Blues, versio William Harrisin vuonna 1927 alkujaan levyttämästä ripeästä bluesista. jazz-muusikot Bill Pitman (102), Raymond Antonini (100) ja Anthony Benedetto (95) sekä r&b-fonisti Gene Barge (95). Muddy Watersin kanssa hän teki yhteistyötä jo tämän ”London Sessions” -albumin yhteydessä, ja I Wonder Who (Who’s Gonna Be Your Sweet Man When I’m Gone) lienee peruja noilta ajoilta. Howlin’ Wolf Lives On! Jari Kolari RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER Live In San Diego ’74 (Chess 3891 437) Koska tämä, helvetti, oikein loppuu. Toisena täytyy mainita harpisti Henry ”Pot” Strong, jonka harvinaista musisointia kuullaan mm. 78 Blues News 4/2022 levy tutkailut albumilta on mukana aina yhtä tarttuva shufflerytkytys Hands Off. Saatuaan luvan Folterbauer asemoi mikin Wolfin laulua ja huuliharpun soittoa ajatellen – ja tässä syy, miksi taustat ja esim. Niistä klassikoiden klassikko How Long on aina yhtä sykähdyttävää kuunneltavaa. Nuoren harpistin urahan päättyi traagisesti tyttöystävänsä puukottama 1954 ja muistoksi tapahtumasta jäi Little Walterin oppipojalleen tekemä kappale Last Night. Nykyisistä vielä elossa olevista saman ikäluokan edustajista tulevat mieleen mm. Record Store Day, tuo levynostajien painajainen tai päiväuni (kukin päättäköön itse), julkaisee taas jokavuotisen Rory Gallagherin konserttiäänitteen. Jotenkin kummasti Grayn laulu sekä jollain lailla myös Derek Holtin 60-lukulainen kitarointi tuo tällä versiolla mieleen Eric Claptonin. Päällekäyvä yhden soinnun boogie repii mukaansa kuin John Lee Hooker konsanaan. Henry Grayn kanssa levyllä musisoivat eri kokoonpanoissa mm. Vaikka Amerikan valloitus jäi hieman puolitiehen, on tämä levy osoitus siitä, että ainakaan musiikista ei ollut valittamista. Messin’ With A Kid oli tuolloin vakituinen aloitus ja tuosta Junior Wellsin klassikosta Rory on aina saanut irti alkuperäisestä poikkeavasti oman näköisensä. Pääosin voiton levyllä silti vievät coverit. Irlantilainen peräänantamattomuus huokuu heti alkutahdeista. Henry Grayhyn voi hyvin liittää myös muutaman muun merkittävän asian. Tupla-albumi komealla laminoidulla kannella – mutta jälleen kerran samat kappaleet, jotka on kuultu moneen kertaan aiemminkin. Little Henry Grayn levytyksillä I Declare That Ain’t Right ja Matchbox Blues. Onko tämä Rory Gallagherin paras livetai ylipäänsä levy. Primus motor koosteen takana on tuottajana, äänittäjänä ja basistina kunnostautunut Steve Coleridge. Grayn rooli korostui myös Wolfin lähtiessä maakuntakierrokselle ottaen vain Hubert Sumlinin mukaansa, jolloin hän jätti pianistin hoitamaan Wolf Gangin vakiokeikat Sylvio’s-klubilla Chicagossa. Gray sai kuitenkin tarpeekseen kaupaungin liian hektisestä ja usein vaarallisestakin elämästä ja palasi kotiinsa Baton Rougeen, keikkailen sieltä käsin perustamansa yhtyeen Henry Gray & The Catsin kanssa. Kolmas ja meille useimmille tutuin on Grayn yhteys Howlin' Wolfiin, tämän toimiessa Suden bändinjohtajana vuodesta 1956 lähtien 1960-luvun puolivälin tietämille. Viimeisen, eli nelospuolen täyttävä In Your Town lienee ollut encore, mutta helpolla eivät pääse sen enempää soittajat kuin yleisökään. Kuten sanottu, kappalevalikoima ei tuota yllätyksiä kenellekään, joka on vähänkin seurannut Gallagherin tekemisiä. Wolfin laarista ovat peräisin Little Red Rooster sekä Howling For My Darling sekä yleisemmin Chicagosta kiertokappaleet Sweet Home Chicago ja Down Home Blues, jotka esitetään kuluneisuudestaan huolimatta kelvollisesti. Suoraviivainen 4/4-rytmi kun ei ollut itsestäänselvyys vielä edes 50-luvulla. Tämä levy on kuuden eri konsertin (Englanti, Irlanti, Ranska ja Norja) sekä yhden studiokeikan (Oxton, UK) tuotos vuosilta 1991–1996. Viimeksi mainitun ohella mukana on kolme muuta Grayn omaa kappaletta, Good Bye Baby, miehen kuuluisin teos I’m A Lucky Man sekä duona kitaristi Big Moen kanssa onnistuneesti esitetty Muddy-tyylinen All In My Sleep. Sen kappalevalikoima on mukava sekoitus vuoden 1928 How Long Bluesista alkujaan vuonna 1985 julkaistuun How Can You Do It -esitykseen. Edelliseltä ”Blueprint”. Jatkoa seurasi, kun Folterbauer palasi Wieniin, päätti perustaa levy-yhtiön ja antoi sille suosikkinsa kunniaksi nimeksi Wolf Records. Se on kappale, joka vetää kapakassa hiljaiseksi kovemmankin riitapukarin – ehkä jopa Irlannissa. Ensinnäkin Henry oli ”vasuri” eli kuului Otis Spannin ja Little Johnny Jonesin tavoin kuuluisaan ns. Valitettavasti en ole kotimaisessa baarissa kuullut sen kuin yhden kerran. normaalipituiset kappaleetkin lähtevät elämään omaa elämäänsä niin sooloissa kuin myös lopetuksissa, jotka yltyvät kiihkeään jammailuun
Boksin hankintaa harkitsevien kannattaa löysätä kukkaron nyörejä sen verran, että saa ostettua remasteroidun ”Recorded Live” -tupla-CD:n samalla kertaa. Wills myös lisäsi orkesterinsa kokoa, jotta sai sen kuulostamaan enemmän big bandiltä. Paketti sisältää bändin alkuperäiskokoonpanon – Alvin Lee: kitara ja laulu, Ric Lee: rummut, Leo Lyons: basso sekä Chick Churchill: kosketinsoittimet – levytykset ryhmän debyyttialbumista sen hajoamiseen asti. Wills teki näyttävimmän uran western swingin mestarina, mutta häntä ennen tyylilajia kehitti Milton Brown and His Brownies. Mikäli Ten Years After -levyjä mielestäsi on riittävästi hyllyssä, kannattaa etsiä vain “The Cap Ferrat Sessions”, joka ilmestyi LP-muodossa RSD 2019 -julkaisuna. Perusasiat ovat siis pysyneet – ja toivottavasti pysyvät jatkossakin. Bändin nimeä kantanut psykedeliabluespurkin kantta varovasti raottanut debyyttialbumi on edelleen mainio ja sitä seurannut “Undead” tarjoilee yhä veret seisauttavia hetkiä. Vaikka bändi on nähnyt vuosien saatossa useita eri reinkarnaatioita, on tuo alkuperäiskokoonpano minulle se ainoa oikea, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi tutustua vuoden 74 jälkeisiin julkaisuihin. Vihkosta pitääkin sitten antaa miinuspisteitä koko rahan edestä. Akustisia sävyjä sisältänyt ”A Space In Time” oli varsin piristävä levy aikoinaan ja kuulostaa hyvältä edelleen. ”Country and Western Dance Music” – sittemmin tunnettu nimellä ”Western Swing”, saavutti nopeasti ostajansa. Nimi jouduttiin kuitenkin viime metreillä muuttamaan, kun huomattiin, ettei bändin kakkosalbumi ”Undead” suinkaan ollut studiolevy. Psykedeliaa pursunnut ”Ssssh” on aina ollut se ”outolintu” bändin tuotannossa. Levyllä on viisi Alvin Leen kirjoittamaa sävelmää, jotka on taltioitu Ranskassa 1972, Rolling Stones -mobilella “Rock’n Roll Music To The World” -sessioiden lomassa. Muutaman levyn kohdalla, kuten “Cricklewood Green” ja “Positive Vibrations” kohdalla lukukelvottomuus johtuu lähinnä painoteknisistä syistä. Sangen mielenkiintoinen on myös 11-minuuttinen lopetusraita, kahdella kitarasoololla varustettu I Hear You Calling My Name, joista jälkimmäinen kestää varmaan puolet kappaleen kestosta ja Alvin Lee uppoutuukin loppusooloon oikein kunnolla. Studioon mennessä bändin ideat eivät olleet loppu tai edes vähissä, koska niitä yksinkertaisesti ei ollut. Siksi “Stonehengelle” ei ole hirveästi kuuntelukertoja vuosien saatossa kertynyt. Etenkin rumpusoundi on sopivan tuhti. Se on pitänyt pintansa edelleen – varsinkin etelässä. Koska levyissä ei mitään uutta ole, niin ei paneuduta turhaan niihin yhtään enempää, vaan otetaan käsittelyyn “The Cap Ferrat Sessions”. Gatefoldien kuvat on sentään laitettu vihkoon. Siinä yhdistyivät perinteinen countrymusiikki ja aikansa suosituin tanssimusiikki, swing. Vaikka Hear Me Calling on yksi TYAsuosikeistani, niin ei yhden hyvän kappaleen takia jaksa levyä soittimeen kauhean usein laittaa. Luonnollisesti sarjan aloitti Milton Brown ja toisena seurasi suursuosikki Bob Wills. ”Watt” on monien mielestä bändin parhaimpiin levyihin lukeutuva, mutta itse rankkaan ”Circlewood Greenin” korkeammalle. Kyllä sitä soittaessa tai kuunnellessa maailma ympäriltä unohtuu täysin. Siinä missä monien vanhojen herrojen, kuten Rory Gallagher, Beatles tai Rolling Stones, uusintajulkaisuista on tehty hienoja deluxekattauksia moninaisine herkkuineen, on TYA:n paketti vain CD:n kokoinen laatikko, jossa on “kaikki” originaalikokoonpanon julkaisemat levyt (pois lukien ”Recorded Live”) ilman mitään extroja. Hän keksi yhdistää musiikkityylejä niin, että se upposi sekä heinähattuihin että koppaviin kaupunkilaisiin. Kappaleet oli alun perin tarkoitus laittaa tuolle albumille, mutta vinyylin rajallisuuden vuoksi ne jätettiin pois ja unohtuivat sitten vuosikausiksi. Bändin historiikki kerrotaan aina Jaybirds-ajoista lähtien ja Chris Kimseyn muistelut Cap Ferratin levytyssessioista ovat hienoja. Bändin jäsenten kommentit levyistä on laitettu toisenlaisella fontilla, joka myöskin on pientä ja kaiken lisäksi kursivoitua. En ole varma (joku tietävämpi valistakoon), julkaisiko Western Records ne kaikki uusina näköispainoksina 80-luvun alussa. Huuliharpulla ryyditetty, ravihevoskompilla varustettu Holy Shit edustaa levyn hurjinta osastoa. Western swingin suosio jatkui vielä rock’n’rollin villeinä vuosina, joten Decca julkaisi 50-luvun puolivälissä komean seitsemän osaisen 10”-vinyylialbumin sarjan nimeltä ”Country And Western Dance-O-Rama”. Enkä tarkoita nyt “Recorded Live” -levyn puuttumista. (Suomeksi Huojuvan ladon kääntämänä On Virran Ola vielä kuningas). 1930-luvun puolivälissä syntyi uusi musiikkisuuntaus Amerikan Yhdysvaltojen etelässä. “Stonehenge” kuulostaa aivan yhtä nyrjähtäneeltä kuin silloin ennen. Wills taas keksi markkinoida musiikkiaan myös ulkomusiikillisin keinoin. Kuvat postimerkin kokoisista keikkajulisteista eivät aivan pääse oikeuksiinsa. Tätä lukiessa en tietenkään voi olla varma, onko näin jo käynyt. Nyt kuitenkin espanjalainen Sleazy-yhtiö on julkaissut kaikki seitsemän levyä yhtenä upeana pakettina. Suosikkikappaleeni psykedeliaa ja päivänpoppia yhdistelevä There’s A Feeling sisältää varsin lennokkaan kitarasoolon. Kun Brownin orkesteri esiintyi tummissa pyhäpuvuissa, oli Texas Playboysilla räikeän komeat cowboy-paidat ja suuret stetsonhatut. Eikö kukaan muistanut sen olemassaoloa vai haluttiinko uppiniskaisesti pitää kiinni ajatuksesta laittaa kaikki levyt alkuperäisinä. Viulu ja steelkitara olivat kuitenkin pääosassa, jotta maaseudun tanssiväki ei olisi säikähtänyt liian kaupunkilaista (tai jopa mustaa) soundia. myötä loppuun suht nopeasti ja siksi uusi versio julkaistiin jo parin vuoden kuluttua. Kannet ovat suoraan pienennetty LP:n kansista, mutta gatefold-kansia ei ole mukaan laitettu. Riku Metelinen eri esittäjiä eri esittäjiä COUNTRY AND WESTERN DANCE-O-RAMA – The Complete Works (Sleazy SR 10-36, 7 x 10” LP) ”JIIHAA”, hihkaisisi varmasti itse Nätti Teppola radio-ohjelmassaan Kantritohtori, mikäli pitelisi tätä pakettia käsissään. Kaikista puutteistaan huolimatta “1967– 1974” on ihan ok kokoelma, jonka avulla saa hyvän kuvan siitä, kuinka kova bändi TYA oikeasti oli. Pienennettyjen kansien miinuksena on tietenkin se, etteivät aivan kaikki kansitekstit ole luettavissa, mikä korostuu kahden ensimmäisen albumin kohdalla kaikista pahimmin. Jos bändin tuotantoon haluaa tutustua tai on tarvetta päivittää vanhat vinyylikiekot helpommin kuunneltavaan muotoon, niin boksi irtoaa runsaan 40 euron hinnalla. Running Around sisältää tuttuja sävyjä useampaankin TYA-kappaleeseen. Look After Yourself on bändille sen ajan mukainen bluesrockpala, jonka lopussa on varsin maltillinen kitarasoolo, jossa Lee ei sorru tavaramerkiksi koituneeseen tilutteluun. Western swingin kuninkaaksi nousi Bob Wills and His Texas Playboys. Blues News 4/2022 79 levy tutkailut positiivisesti lopputuloksessa. Vaikka paketti periaatteessa hieno onkin, niin pieniä puutteita löytyy. Kun kokoelmaa ensi kertaa lähdettiin kasaamaan, oli työnimenä ”Studio Albums” ja siitä syystä ”Recorded Live” varmaan jätettiin pois. Ainakaan itse en muista kaikkia nähneeni. Nauhat löysi Alvin Leen vaimo heidän asunnostaan Espanjasta. Julkaisukuntoon ne saatettiin Chris Kimseyn toimesta. ”Positive Vibrations” saa yhä positiivisia fiiliksiä aikaan, ja ”Rock & Roll Music To The World” kuulostaa yhtä tuoreelta kaikkien vuosien jälkeen. Niitä varten, joilla bändin koko tuotanto jo hyllystä löytyy, on porkkanaksi laitettu tuo kymmenes levy, ennen julkaisematonta materiaalia sisältävä “The Cap Ferrat Sessions”. Se päätettiin kuitenkin pakettiin jättää, mutta ”Recorded Live” ei kuitenkaan julkaisukynnystä ylittänyt, vaikka se olisi tehnyt kokoelmasta täydellisen vaikuttamatta kuitenkaan oleellisesti hintapolitiikkaan. Urbaanien rytmien ja sovitusten myötä se toi mukaan riehakkuutta, joka sai väen liikehtimään ”tanssihaaleissa”, kuten amerikansuomalaiset sanoisivat. Vielä vuosikymmenet myöhemmin Texasissa yleisö yhtyy mukaan laulamaan Bob Wills Is Still A King, olipa esittäjänä sitten Merle Haggard tai The Rolling Stones. Kun amerikkalainen Decca-yhtiö huomasi musiikin kaupallisen potentiaalin vähitellen yleistyneiden gramofonien omistajien kohderyhmässä, ryhdyttiin tekemään äänilevyjä etelän väestölle. Päänsärkyä aiheuttaa käytetty fontti, joka on erittäin ohutta, mikä tekee lukemisen suoraan sanottuna mahdottomaksi. Sessioissa jokainen instrumentti on äänitetty eri huoneessa, mikä kuuluu. Esimerkiksi “Undead” julkaistiin 2000-luvun alkupuolella uudelleen neljällä bonusraidalla varustettuna ja olisi ollut suotavaa ottaa se versio mukaan, siitäkin huolimatta, ettei muilla levyillä bonuskappaleita ole. Asiaa ei paranna, että ne on painettu harmaalle pohjalle ja vielä laitettu aivan sivun sisälaitaan, jolloin vihkoa joutuu taivuttamaan enemmän kuin haluaisi – peläten sitä, että vihko leviää käsiin liiallisen taivuttelun seurauksena
Kansiota on varmaan turha etsiskellä muista kuin äärimmäisen hyvin varustetuista levykaupoista. Levylle tietysti sisältyy sävellyksiä kuten Bad To The Bone, Gear Jammer, If You Don’t Start Drinkin’ (I’m Gonna Leave), jotka ovat myös monien Thorogood-kokoelmien peruskamaa, mutta pakostakin mukana on myös harvemmin kuultua herkkua. Valitettavan lyhyen ajan DO-perheeseen kuulunut Jari Elsilä on kuitenkin levyn itseoikeutettu ykköskitaristi, jolta olisi tälläkin suppealla näytönpaikalla suonut kernaasti kuulevansa enemmän näytteitä myös hänen vielä henkilökohtaisemmasta soittotyylistään, häkellyttävän pedantisti jäljiteltyjen Wilko Johnson-Mick Green -maneerien lisäksi. Yrittää toki kannattaa, mutta helpomminkin aiheeseen voi ehkä tutustua. Helsinkiläistrion arkistolöydöistä koottu kuudes pienipainoksinen CD-”fanijulkaisu” kun lienee tätä kirjoittaessa jo loppuunmyyty, eikä luottoa voi sen varaan pistää, että uutta prässiä olisi kovemmankaan paineen alaisuudessa samalta tehtaalta välittömästi odotettavissa. Tässä tapauksessa kiekon tämänhetkinen nollasaatavuus voitaneen silti laskea myös positiiviseksi uutiseksi, sillä levyn ostosuorituksista FAMM-firman kassaan kilahtaneet eurot kerrotaan ohjautuvan lyhentämättöminä Ukrainan sodan uhrien auttamiseen! Tällä erää basisti Teppo Nättilän maineikkaan Doctor’s Order -trion muina jäseninä esitellään rumpali Timo Väätäinen sekä kitaristivuorossa ollut Jari Elsilä. Nuo kaikki kirjattiin traditionaaleiksi, vaikka Reedin originaali oli levytetty vain noin kaksi vuotta aikaisemmin. lokakuuta 1998 järjestettyä Nättilän 40-vuotisjuhlakeikkaa pumppu ei tiettävästi ollut julkisemmin vielä esiintynyt. Vanhempiensa vaatiman klassisen musiikin opiskelun avulla hän saavutti jo nuorena hyvät tekniset valmiudet erilaisten instrumenttien soittamiseen. Levynteon se aloitti virallisesti vuonna 2000 jo muuttuneella miehityksellä – ja Elsilä-NättiläVäätäinen -koostumuksen varhaisia (vuoden 1999) tallenteita on aiemmin päästy kuulemaan ainoastaan vuoden 2020 FAMM-pläjäyksellä ”Out Of Order – The Lost Early Album”. Kestoaikaakin on kertynyt yli 77 minuuttia, ja koosteen tekninen taso on taattua germaanista huippuluokkaa. Sain osakseni hämmästeleviä katseita ja kommentin, minkä mukaan kannanottoni on omanlaisensa pyhäinhäväistys. Bear Familyn normaalin tyylin mukaisesti erilaisia musiikkiesityksiä on mukana runsaasti eli kaikkiaan 29 kappaleen verran. Hieman myöhemmin pohdiskelin, miksi oikeastaan olin tuollaista todennut. Oli niin tai näin, vuoden 1961 kesäkuussa Sheridan, John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starrin Beatles-edeltäjä Pete Best olivat eräässä Hampurin studiossa ja saivat aikaiseksi ainakin kolme tallennetta. My Bonnie, mikä alkujaan on mahdollisesti jo 1700-luvulta alkaen hoiloteltu skotlantilainen kansanlaulu, samoin ikivanha spirituaali The Saints eli When The Saints Go Marchin’ In ja Jimmy Reedin ohjelmistosta napattu blueslaulu Take Out Some Insurance. Varoituksen sanana on kuitenkin todettava, että mikäli on ns. Ei muuta kuin jalalla koreasti, kannat kattoon ja... Omani ostin tietenkin Goofin’ Recordsista. Feelgoodin völjyssä viihtyneen brittiläisen Pete Gagen, joka myös pääosin tukeutuu ohjelmistossaan edellä mainitun sekä sen maatoverin The Piratesin kappalevalikoimaan. Tähtisolistikseen, huuliharpistikseen ja kosketinsoittajakseen untuvikkolekurit olivat saaneet showhunsa heti aatelisluokan vahvistuksen, tuolloin Dr. Countryharrastuksen veteraaneille tämä kuitenkin on varsinainen aarre. 80 Blues News 4/2022 levy tutkailut Willsin ja Brownin lisäksi mukana on tyylilajin huippuja, Spade Cooley, Adolph Hofner, Tex Williams, Grady Martin ja Billy Gray. uudemman countryn harrastaja eikä western swing ole ennestään tuttua, saattaa tämä olla melko iso pala nieltäväksi. Kyse oli myös kokoonpanon eräänlaisesta premiääristä, sillä ennen tätä pääkaupunkilaisessa Beefy Queen -juottolassa 21. Hempeätä saksankielistä rakkauslaulua Ich lieb’ Dich so lukuun ottamatta koko muu satsi on vetäisty reippaalla ja raikkaalla sekä yhä varsin kuuntelukelpoisella vanhan ajan rokkityylillä. Uutta näkökulmaa on saatu valitsemalla vain Thorogoodin kirjoittamia kappaleita, mihin tietysti nimessä viitataan. Luultavasti etenkin Sheridanin säestäjien maineikkuuden ansiosta My Bonnie meni hyvin kaupaksi Länsi-Saksassa ja kohosi hieman myöhemmin Beatlemanian aikoihin listoille myös sekä Britanniassa että USA:ssa. Äänentoistoltaan kiusallisen virttyneelle, yleisön seasta yhdellä mikillä taltioidulle minidisc-äänitteelle on pelastunut illan tapahtumista 9 kappaleen otanta. 2013 Saksassa kuolleen Tony Sheridanin, jonka alkuperäinen nimi oli Anthony McGinnity, musiikillinen taival oli vaihtelevainen, vaan ei mitenkään erityisen poikkeuksellinen. Sen verran moitiskelen, että noin 40-sivuinen liitevihkonen sisältää kylläkin tarkan diskograafisen osuuden, mutta on muutoin aika tylsää luettavaa. Vaikka vuosi ei vielä olekaan lopuillaan, julistaisin tämän silti vuoden komeimmaksi uusintajulkaisuksi. Vesa Walamies PETE GAGE & PETE GAGE & DOCTOR’S DOCTOR’S ORDER ORDER Live 1998 (Finnish All Music & Media FAMCD030) Nyt on toimittajaparan olo kuin illan viimeisestä junasta myöhästyneellä. Jos se ei painaisi niin paljon, niin sen voisi nostaa seinää komistamaan – jos seinällä olisi vielä vapaata tilaa. Kaikilta siis omat levyt, jotka on koottu näyttäväksi kansioksi. Aikani tuumailtuani päädyin sellaiseen käsitykseen, että koska pidän huomattavasti enemmän suoraviivaisesta rock and rollista kuin Beatlesille tyypillisestä ja välillä aika hillitystä merseybeatista, näkemykseni on ymmärrettävä, vaikkakin laadultaan ilmeisen harvinainen. Sen jälkeen hän kiinnostui afroamerikkalaisesta musisoinnista ja muun muassa toimi 70-luvulla erään bluesiin painottuneen radio-ohjelman juontajana. Pääosa näistä vuosina 1961–65 äänitetyistä näytteistä on peräisin rock and rollin, rhythm and bluesin, pelkän bluesin, twistin, kantrin ja kansanlaulujen mestareilta, ja parin palasen säveltämiseen ja sanoittamiseen näyttää Sheridan itsekin osallistuneen. Monien muiden tavoin hän kuitenkin 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin sanotusti hurahti ensin skiffleen ja sittemmin rock and rolliin, ja rokkimiehenä hän pysyi aina 60-luvun puoliväliin saakka. Idea on mielestäni mainio jo senkin takia, että mukana on jotain muuta kuin nuo iänikuiset Madison Blues, Night Time, Move It On Over tai Cocaine Blues, jotka ovat yleensä olleet lähtökohtana lähes jokaiselle Thorogoodantologialle. Sitä vain jäin mietiskelemään, mitä olisi tapahtunut, jos Tony Sheridan vuonna 1962 olisi hyväksynyt John Lennonin ja kumppaneiden managerin Brian Epsteinin kutsun palata Britanniaan ja ryhtyä The Beatlesin pääasialliseksi solistiksi. Ne ovat em. Lopulta hän kaiketi lähinnä taloudellisista syistä palasi etupäässä r&r:n pariin. Vain keikan encore taitaa jäädä nauhalta uupumaan – ehkä se on säästetty sarjan seuraavalle osalle. Raspikurkkuinen Gage suomalaissaattueineen laittavatkin All Through The Cityn, Going Back Homen ja Down At The Doctorsin tapaisilla hikisillä pubrockpommeilla pikkupaikan haisemaan koko sen ilmatilan edestä. Pete Hoppula GEORGE GEORGE THOROGOOD THOROGOOD The Original (Capitol B0033239-01) Kaupasta tarttui mukaan tuore George Thorogood -albumi, mikä ei toiveistani huolimatta sisältänyt uutta musiikkia vaan on kokoelma. Meille, joilta Thorogoodin levyjä etuudestaan löytyy,. JIIHAA! Honey Aaltonen TONY SHERIDAN TONY SHERIDAN Skinny Minny (Bear Family BCD 17635) Pari vuotta sitten satuin eräässä seurueessa lausahtamaan, että Tony Sheridanin ja silloisen Beat Brothers -yhtyeen yhteisesitys My Bonnie Lies Over The Ocean on mielestäni kaikkien aikojen paras Beatles-levytys. Vuonna 1940 Englannissa syntyneen ja v. Musiikin lisäksi myös kansion painojälki on huippuluokkaa. Setin blueseimmassa keskiosuudessa slidekitaraan tarttuu raidoilla Back In The Night ja If My Baby Quits Me yllätysesiintyjän ominaisuudessa takuuvarman ja tunnistettavan irrottelevalla klangillaan Esa Kuloniemi – klubikansan kiehuessa soittajien mukana taisteluhuutojaan estottomasti kajautellen
Kappaleen olivat kuitenkin jo levyttäneet Garland-yhtiön alaisuudessa sekä Prince Charles & The Crusaders vuonna 1967, Nielandin itsensä tähdittämä Dart-yhtye vuonna 1968 sekä artisti nimeltä Ray Spencer vuonna 1969. Sen sijaan kolme muuta ikuistettua raitaa olivat monessa mielessä toista maata. Ensin mainitun (ja Rock And Roll Christmasin) olisi aivan surutta voinut korvata vaikka millä tahansa poisjääneistä kappaleista, jopa Baby Don’t Go olisi käynyt, jos eivät olisi muuta keksineet. Entä kannattaako herran tuotantoa omistavien vain yhden ennen julkaisemattoman kappaleen takia levykauppaan lähteä, löytyy vastaus varmaan rivien välistä... Rock And Roll Christmas puolestaan kuulostaa kuin se olisi otettu suoraan sinkulta. Meillähän tuo sinkku b-puolineen löytyy Teppo Nättilän kasaamalta, vain Suomen markkinoille tehdyltä ”The Emi Years” -tuplalta, joten siinä mielessä raita on täysin turha. Salemissa ikuistetut laulut eivät kuitenkaan näille kiekoille enää uusina ottoina kelvanneet, pois lukien tilaisuuden päätteeksi äänitetty läpisoittoversio Genen keikkaohjelmistossa iät ajat roikkuneesta ja siten toistamiseenkin levytetyksi tulleesta Chuck Berry -bravuurista Roll Over Beethoven. Tyylillisesti Vincentin viimeisiä kantrifolkahtavia LP-uria muistuttaneen melodisen laulelman aidan toiselta puolelta löytyvästä vihreämmästä ruohosta oli nimittäin mitä ilmeisimmin rustannut laulajan vanha soittokaveri Jerry Merritt, jonka on myös eräissä lähteissä ounasteltu jollain tapaa osallistuneen äänitteen tekoon. The Doors -henkinen, Claire Brucen (äänittäjänä ja miksaajana toimineen rumpali Nielandin ohella ainoan jotakuinkin varmuudella dokumentoidun session instrumentalistin) urkusooloilla vahvistettu Mr. Mitä ihmettä remasteroinnissa on tapahtunut tai onko kenties normalisointi unohtunut. Tuplalevyn olisi saanut kevyesti tehtyä jopa ilman pakollisia “porkkanaraitoja” ja CD:kin olisi tullut täyteen, sillä nykymateriaalilla se jää alle tunnin mittaiseksi. Porkkanaraidoista parempi, kantrirockin ja americanan laineilla kulkeva, Tom Hambridgen tuottama Back In The USA puolustaa paikkaansa kunnialla. Mahdollisesti kaikkien niiden levyttämistä oli Vincentille ehdottanut Salemin studiota pyörittänyt Gary Nieland, sillä hänen siipiensä suojissa samoista aihioista syntyi lyhyen ajanjakson sisällä lisääkin tulkintoja. Esityksiä oli myös hienokseltaan peukaloitu mm. Nyt suomalaiskeräilijälle päätynyt, alkuperäisestä studiomasterista tallennushetkellä tehty kaksiraitakopio on saatettu vihdoin, ensimmäistä kertaa osaavissa kotimaisissa käsissä sen ansaitsemaan laadukkaaseen ääniteformaattiin. Pete Hoppula. Vaikka odotan yhä kokoelmaa Thorogoodin Chuck Berry -tuotannosta, niin sovitaanko silti, että seuraava levy sisältää uutta musiikkia ja että se ilmestyy vielä tällä presidenttikaudella, jooko. 1960-luvun lopun hengen onnistuneesti tavoittavia Mika Liikarin käsialaa olevia kansigrafiikoitaan myöten ”Rainy Day Sunshine” on täyden tutustumisen arvoinen, opettavainen aikaloikka popmaailman mullistuksellisempaan periodiin, jolloin yksi jos toinen muusikko joutui olosuhteiden sanelemana etsimään uudelleen omaa suuntaansa. Kahdesta edellisestä poiketen viimeisen esityksen Green Grass kirjoittaja on melko suurella todennäköisyydellä tiedossa. Tästäkin kappaleesta syntyi Gary Nielandin tuotannossa yhtäaikaisesti kilpaileva näkemys, jonka toteutti jopa Vincentiä vähäisemmin seuraamuksin Sound Company -niminen mysteeriorkesteri. Äänentoistoltaan silloiset vinyylijulkaisut jättivät kuitenkin runsaasti petraamisen varaa. Siksi Vincent ei antanut yhtään löysää siimaa myöskään omakustanteisessa, neljä kappaletta tuottaneessa demosessiossaan Salemissa, Oregonissa sijainneessa Garland Studiossa toukokuussa 1969. kaikua lisäämällä sekä soittonopeutta muuttamalla. Mikäli elämän lanka vain olisi kantanut pidemmälle, lahjakas Gene Vincent olisi tulevan kulkureittinsä väistämättä vielä löytänytkin. Tarra kannessa sanoo ”Made in Czech Republic”, siis onko hyvän oluen maassa mokattu...! Oranssi vinyyli on kieltämättä hieno, mutta CD-version hankkivat saavat kaksi bonuskappaletta, joista mielestäni I Really Like Girls on aina ollut tyhjänpäiväinen jollotus, pelkkä täyteraita, ja Woman With The Blues puolestaan yksi parhaita Thorogood-sävellyksiä. Muillakin levyillä olisi omaa tuotantoa ollut, kuten esimerkiksi Delaware Slide (“George Thorogood & The Destroyers”), Just Passin’ Thru (“Half A Boy / Half A Man”) tai I Don’t Know (“Hard Stuff”). Kansitekstin mukaan Back In The USA on tätä kokoelmaa varten tehty levytys, ja Rock And Roll Christmas on MTV Christmas Special -taltiointi. Akustisilla kitaroilla soitettu kaunis Oklahoma Sweetheart on mukava poikkeus muutoin niin sähköisessä kokonaisuudessa. Optimismia huokuva kuorosäestyksinen pop-numero omasikin kaikki edellytykset hippikesän ’69 iskusäveleksi. Rahinoita ei ole, mutta jotenkin rupinen se on. Mikäli laskin aivan oikein, niin 11 Thorogood-kappaletta olisi ollut vielä käytettävissä ja siihen pari Jim Suhlerin kanssa kirjoitettua laulua päälle. Sen purkittaminen tosin tuskin oli ollut soittajilla päällimmäisenä ajatuksena alunperinkään. Riku Metelinen GENE VINCENT GENE VINCENT Rainy Day Sunshine (Bluelight BLR 45175 6, 10” EP) Gene Vincent tullaan ikuisesti muistamaan paitsi eräiden 1950-luvun maineikkaimpien rock’n’roll-kappaleiden tulkkina ja kauaskantoisin seurauksin populaarikulttuuria niin esiintymisellään kuin olemuksellaankin inspiroineena roolimallina, myös poikkeuksellisen karun tien kulkeneena ihmisrauniona, jonka villin sydämen piti sykkeessä ainoastaan hänen kiistaton musiikillinen lahjakkuutensa. Rock And Roll Christmas on se Dave Edmundsin tuottama sinkkubiisi, jonka mukanaolo on varmasti mieluisaa monelle, koska kyseessä on aika harvinainen levy. Love osoitti, ettei Genellä ollut aikomusta pudottautua vasta 34-vuotiaana kehityksen kelkasta. Keväällä 1969 Vincentillä ei ollut voimassa olevaa levytyssopimusta. I Drink Alone sekä Gear Jammer ovat yhtä järisyttäviä kuin silloin vuosikymmeniä sitten ja Born To Be Bad rullaa kevyesti edelleen. Tuo materiaali säilöttiin kelanauhalle ja valitettavasti aikoinaan unohdettiin, kunnes brittiläiset Vincent-harrastajat kaivoivat esitykset ensimmäisen kerran esiin 1980-luvun alussa. Sellaista siitä ei vain koskaan muodostunut. Sen ainoa originaalisävellys Baby Don’t Go ei koskaan ole suosikkeihini kuulunut, mutta silti. Samoin EP:n nimiraidasta Rainy Day Sunshine tiedetään olevan olemassa myös toinen paikallisversio, josta vastasi kokoonpano Barney Boogie & The American Eagle. Levy sisältää vain musiikkia vuosilta 1982–1997, mutta jostain kumman syystä ”Haircut”-albumi (1993) on jätetty huomioimatta. Blues News 4/2022 81 levy tutkailut on aiempien julkaisujen tapaan laitettu porkkanaksi jotain extraa. Mikään tuottelias musiikin kirjoittaja Thorogood ei ole koskaan ollut, mutta sen verran hän on sävellyksiä vuosien saatossa väsännyt, että niistä voitiin kokoelma kasata. Erilaiset terveyshuolet vainosivat Vincentiä läpi koko hänen aikuisikänsä ennenaikaiseen kuolemaan 1971 saakka, mutta artistin lauluääneen tai hänen haluunsa antaa mikrofonin takana itsestään aina maksimaalisen suorituksen, eivät pahimmatkaan kolhut päässeet vaikuttamaan. Tasot vaihtelevat levyllä sen verran paljon, että tinnitusta ja kuulon alentumaa poteva kehäraakkikin sen huomaa. Nostalgialle oli joka tapauksessa tilausta, sillä etenkin Englannissa Genen livesuosion käsitettiin perustuvan vahvasti nimenomaan vanhan rock’n’rollin nimeen vannoneen kannattajakunnan uskollisuuteen. Kun kerran hommaan lähdettiin, niin miksei asioita voitu tehdä oikein. Tuoreet demoraidat sitä vastoin poikivat laulajalle toivotun suuntaisen tuloksen, kun kappaleista Englantiin sikäläiselle fan clubille lähetetty tallenne kulkeutui BBC:n toimittajan ja monitoimimiehen John Peelin korviin ja tämä rohkaistui niiden perusteella julkaisemaan vuoden 1969 lopulla Vincentin kantrirock-henkisen LP:n ”I’m Back And I’m Proud” omalla Dandelion-merkillään. Tällä albumilla on yhtä hyvä aloittaa musiikillinen matka George Thorogoodin kanssa kuin millä tahansa muullakin hänen kokoelmallaan. Jotain hämärää levyssä on, sillä Miss Luann on huomattavasti hiljaisempi kuin muut kappaleet ja lähestulkoon putkiradiosoundeilla. Rumpusoundi on kohdallaan ja kitaran tone varsin onnistunut eikä laulua ole miksattu liian pintaan. Tätä albumia seurasivat vielä kaksi vuoden 1970 pitkäsoittoa Kama Sutra -merkillä. Tosin Terry Manningin rumpusoundi on yhtä nyrjähtäneen kuuloinen kuin aiemminkin, eikä edes remasterointi ole asiaa pystynyt parantamaan. Paria vuotta aiemmin hän oli vielä ollut kalifornialaisen Challenge-yhtiön kirjoilla, mutta tasokkaat singlejulkaisut eivät nostaneet häntä tuolloin uuteen kukoistukseen
Kappaleiden nimet pohjustavat pahvilla tarkemmin kuvattuja edesottamuksia, joihin tällä kertaa sisältyvät mm. Urista etenkin peräjälkeen soivat 7:23 To El Paso, All The Pretty Horses ja Night Hawk herättävät vastaanottavaisimman kuulijan pääkopassa välittömästi italowesternvalkokankaan täyteen eloon. Yhtyeen pelkästään omaa käsialaa olevaa tuotantoa unohtuu helposti kuuntelemaan suggestopedisena, täyden albumin mittaisena kokonaisteoksena, mikä on toki eräs laadukkaan instrumentaalimusiikin keskeisiä päämääriäkin, mutta samalla kadottaen osan jokaiseen esitykseen sisältyvistä varsinaisista punaisista langoista. Kiekolla kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Hämmentävän duurivoittoisen ”tivolikäsittelyn” puolestaan saa kansanlaulusta huimaaviin uusiin korkeuksiin nouseva Rising Sun Blues. Toisaalta vaikkapa sellaiset mielikuvitusta kiihottavat kappaleiden nimet kuten Helsinki 1952, Snake Planet ja Daring Trappers jättävät toivomaan vielä selkeämpää narratiivista aspektia, joita runnovan sointupohjan alle hautautuvat hienovaraiset melodiakulut eivät välttämättä pääse kunnolla ”sanoiksi pukemaan”. Levyn sykähdyttävimpiä hetkiä myötäeletään baritonija slidekitaroiden unisono-melodian sekä stydin sähkösitar-soolon avulla maisemoidulla Pelle & Sebastianilla. Soundtrack-mukaelmat myös ottavat kaiken ilon irti bändin osaavasta puhallinvoimasta, jota levyllä vakiojäsenistöön kuuluvan saksofonisti Niko Wilkinsonin lisäksi vahvistaa ainoana kansitiedoissa nimeltä mainittuna muusikkona vieraileva trumpetisti Johannes Kuoksa. Ymmärrettävästi levy on miellettävissä bändikavereiden persoonalliseksi audionekrologiksi Reunamäelle, jonka urut soivat yhä osalla äänitteistä keskeisessä roolissa. Myös levyn toteutustiimi on säilynyt entisellään. gyrokopterin hajoamisesta seurannut haaksirikkoutuminen autiolle saarelle sekä odottamattomia kohtaamisia pikkuruisten muurahaismiesten kanssa. Molemmat äänitteet on julkaistu myös kätevässä yhteis-CD-formaatissa (EDCD 2226), tosin valitettavasti ilman mainittuja oheissatuja – samalla Vilunki 3000:n toteuttamat kansien tavaramerkkigrafiikat menettävät nekin hieman vaikuttavuuttaan laser-dimensioihin kutistettuina. Seppo Kylänpään kirjoittamalla Jazzkadun paella -kappaleella sekä urkurin omaa käsialaa olevalla lempeän Booker T’maisella maalailulla Franz Wunderbaum Rides Again. Pete Hoppula HUSTLE FUZZ HUSTLE FUZZ Franz Wunderbaum (Boogy Productions BOOGYLP01) Musiikkipiireissä laajasti arvostetun kosketinsoittajan Jussi Reunamäen poismeno vuonna 2020 katkaisi murheellisella tavalla myös Helsingissä päämajaansa pitäneen instrumentaaliyhtye Hustle Fuzzin nousujohteisen tarun. Hänen koukuttavaa urkuliidiään kuullaan mm. Pete Hoppula MARY ANN HAWKINS MARY ANN HAWKINS (Svart SVART302LP/SVART302CD) Jo on aikoihin eletty – traditionaalinen amerikkalaisperäinen surfmusiikki voi todella ylittää ”kaupallisen kynnyksen” Suomessa vuonna 2022! Lainelautailijatar-legendasta nimensä vuonna 2015 lainannut viisihenkinen helsinkiläisryhmä on haalinut sekä digitaalisilla varhaisjulkaisuillaan että lyhytelokuvamaisesti juonituilla mainioilla videoillaan niin runsaasti kohinaa ympärilleen, että pääsääntöisesti vallan toisenlaisten musiikinlajien parissa huseeraava Svart Records rohkaistui sen kanssa levytyssopimuksen tekoon. Mary Ann Hawkinsin soittojälki on huolellisesti hiottua, muttei missään nimessä ylisiloiteltua. Kiekon toisella varsinaisella coverilla vastavuoroisesti vältellään kikkailuja viimeiseen asti. Primitiivikaksikon hurmaavan kajahtanutta äänimaailmaa laajentavat entisestään exotica-sävytteinen slovari Haunted Lagoon sekä kekseliäästi Skinny Minnie -riffiä, tyynenmerellistä slidekitarointia ja pettämätöntä Link Wray -tamppausta sekoitteleva Do-E-O-Ee (Papua Stomp). Jo vuonna 2016 taltioidulle instrumentaaliesitykselle on lisätty jälkikäteen Noora Tommilan kirjoittamat ja tämän yhdessä Bina Nkwazin kanssa tulkitsemat sanat. Leimallisen Esamaista kitarapikkausta puolestaan esittelee omalla mitä hilpeimmällä tavallaan rentouttavaan höyrykylpyyn huipentuvan päiväntasaajan ekskursion päätös The Last Finnish Steambath. Kielisoittimista, sovituksista ja valtaosasta sävellyksistä vastaavan Esa Kuloniemen, rumpali-perkussionisti-äänittäjä Hemmo Päivärinteen sekä editoinnista, miksaamisesta ja masteroinnista huolehtineen duon ”kolmannen jäsenen” Petteri Salmen kombinaatio toimiikin jälleen moitteettomasti. Rehvakkaasta boogaloo-jazzista sekä muista vastaavista juurimusiikkisektorin tanssivetoisimmista osa-alueista itsenäiseen tapaansa ammentavan ryhmän kakkosalbumi on kuitenkin saatettu suru-uutisesta huolimatta pienehköllä viiveellä markkinoille kitaristi Henri Jokisen, fonisti Juho Hurskaisen, basisti Seppo Kylänpään ja rumpali Severi Koivusalon voimin. Pelkällä yhden sähkökitaran ja Päivärinteen kauttaaltaan hallitusti kappaleiden välistä jännitettä pienin elein ylläpitävän rumputyöskentelyn voimin rökitetty Bobby Fullerin brutaali rock’n’roll-numero Thunder Reef on el perfecto valinta juuri tähän paikkaan levyä. Reunamäen muistolle on erityisesti osoitettu lauluraita When The Night Falls. Sen alkuperäissävelet loihti aikoinaan nimellä The Last Steam Engine Train osaavista sormistaan finger-stailin mestariksikin hyvästä syystä luonnehdittu John Fahey. Pelkkää silmitöntä kaahaustakaan peformanssit eivät ole, vaikka tämä puoli kieltämättä ensimmäisenä heidän tekemisistään välittyykin. 82 Blues News 4/2022 levy tutkailut EL PRIMITIVO EL PRIMITIVO And The Ant-Men (Talsti/Ee-dEE EDLP22226, 10” LP) Helsinkiläiskokoonpanon kakkosjulkaisu tarjoaa kahdeksan uuden esityksen verran omaleimaista, enimmäkseen 1960-luvulle katseensa kohdistavaa instrumentaalista kitaramusiikkia – jatkaen fiktiivimatkaajien ”McCullochin” ja ”Dudehillin” vuonna 2021 albumilla ”Bigfoot” käynnistynyttä huimaa ”audiokirjallista” odysseiaa vaarojen täyteisessä El Primitivo -universumissa. Mary Ann Hawkinsin viehätysvoima nojautuu erityisen paljon sen huumaavaan, energiaa tihkuvaan yleissoundiin. Fyysinen debyyttirinkula on jo vastaanottamiensa kehujen valossa osoittanut turkulaisyhtiön vainun olleen kohdillaan. Kulttiyhtyeen henki kuiskuttelee Kuloniemen välityksellä kuulijan korvaan pahaenteisiä viestejään menneisyydestä etenkin fuzz-tiivisteisellä surf-avauksella Spotrix sekä sopivasti vinoon kasvaneen bassoaskelluksen turvin huojuvalla Ugi-Ugilla. Tämän johdosta huomaan myös haastavaksi tehtäväksi nostaa arviolle ominaiseen tapaan levyltä esiin mitään tiettyä yksittäistä raitaa tusinan tasavahvan tallenteen joukosta. Hilpeämpää totuuspohjaa taas liittynee Sami Saaren raukeasti vokalisoimaan sekä kokoonpanoa gogo-asein vahvistavan NiemiKitarama! – kotimaisen instrumentaalimusiikin uusin aalto. Juonenkulun rakentamisessa yhtye sitä vastoin onnistuu liki pitäen täydellisesti koko LP:n b-puolen muodostamalla lännenelokuvamaisella kappalejatkumolla. Musiikillisesti El Primitivon kohdalla vaikuttaa olevan mahdotonta vältellä sanayhdistelmän The Hypnomen lausumista. Luvassa on siis nytkin kiehtovan äänitaiteen ohella tekstimuotoinen seikkailukokemus, jonka mahdollistaa kymppituumaisen vinyyli-LP:n takakanteen reippaasti veitikka silmäkulmassa rustattu taustatarina isojalkojen asuinseuduilta alkaneesta retkestä kauas Papua-Uuden-Guinean trooppisille tantereille. Ehkä toisaalta hivenen liiaksikin – läpeensä dominantin kitaravyörytyksen, sitä täyteläisesti tukevien puhaltimien sekä ajoittain menoa tehostavien taustahuutojen muodostama äänivalli on viedä huomion kaikesta muusta: siis itse kappaleista ja sävellyksiin sovitetuista detaljeista
Tuimasti viheltävät farfisamaiset urut puskevat lisää pökköä pesään turmiollisen oloiselle Ramesesille. Pete Hoppula PEKKA TIILIKAINEN & PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS BEATMAKERS Rolling The Stones (Wanaja Music WMEP-004, 10” EP) Äimistyttävän tuotteliaan Pekka Tiilikainen & Beatmakersin vuoden 2022 toinen 10-tuumainen EP-julkaisu nostaa hattua samanaikaisesti 60-vuotisjuhliaan viettävälle The Rolling Stonesille. Pete Hoppula DYNAMIC DUO DYNAMIC DUO Bio Organic (omakustanne, digialbumi) Hammond-rummut -kokoonpanon toistaiseksi ainoastaan digitaalikanavia pitkin ajelehtiva esikoisalbumi astuu kylmäpäisesti kanveesiin, jota meilläpäin on useimmiten totuttu pitämään parivaljakon Nieminen ja Litmanen kotipesänä. Raumalla sijaitsevassa Kulttuurikuppila Brummissa livenä 2016 ikuistettu Peace In The Valley -päätös antaa Jokisen Telecastereineen hienostuneesti tukemana levyn viimeisen ja kiistatta koskettavimman lauletun sanan Eero Raittiselle. Huoliteltuja western-sävyjä riittää vielä jaettavaksi vähemmän esillä olleelle laiskanvetreälle, mutta silti jossain määrin originaalista notkistuneelle Sweet Virginialle (vuoden 1972 LP:ltä ”Exile On Main St..”), jolla kuullaan myös pitkästä aikaa haitarikuningas Veli-Matti Järvenpään soittoa. Jokisen rautalankamaisen kuulaalla popnumerolla Natalie hänen melodiakulkujaan seurailee hallitusti jälleen soittokunnan kanttoristin paikan vallannut Sami Nieminen. Määrällisesti seurueen ahkerin kynäilijä on kuitenkin ollut Henri Jokinen. Blues News 4/2022 83 levy tutkailut nen ja Litmanen -duon tähdittämään matkaraporttiin Karhun kanssa Cannesiin. Vangitsevaa, toivon mukaan pian myös Blues Newsia laajemmin noteerattavaa vetistä taidetta surfkansan syvemmästä altaanpäädystä. Vuodesta 2019 lähtien vinon pinon vastaavanlaisia digi-koosteita (sekä sinkku-, EPettä minialbumi-mitoissa) julkisuuteen ladannut kokoonpano muistetaan tarkoituksellisen raflaavasta sloganistaan ”New Wave of Finnish Rautalanka”, mutta tietenkään heidän musiikissaan ei ”siitä itsestään” ole aikuisten oikeasti kyse. Tässä massassa Tiilikaisen ja kumppanien sitar-soundein eksotisoitu ja sangen rokahtavakin toteutustapa kuuluu selkeästi aihepiirinsä kiinnostavimpaan kastiin. Hustle Fuzzin koko henkilöstö on antanut oman sävellysja sovituspanoksensa levytysrepertuaariin, esimerkiksi Juho Hurskaisen käsialaa on vaikuttava lattariavaus Fino All' Ultimo Respiro. Järisyttävän määrän kirjavia covereita on myös saanut kontolleen vuoden 1966 jättihitti Paint It Black. Taatusti tähän sekalaiseen seurakuntaan mahtuu mukaan myös muutama muukin instrumentaaliluenta, mutta viipyilevä Beatmakers-päivitys puolustaa silti paikkaansa. -firman valmistama Mosrite-tyyppinen kitara). Maltillista irtiottoa tutuista rautalankaraameista täydentää vielä nuori Onni Leminen countrymausteisine pedal steel -harmonioineen. Tällä kertaa suomalaisyhtye ei ole lähtenyt kokeilemaan onneaan tekemällä uusia laulettuja versioita brittitervaskantojen klassikoista, vaan venyttää vaihteeksi instrumentaalista levytysputkeaan kiinnostavalla, rajatun tribuuttiteemansa huomioiden mitaltaan juuri passelin laajuisella neljän Rollari-originaalin kitaratulkinnalla. Kaksikko on soittanut yhdessä jazzia mm. Hustle Fuzz -laaksoon on nyt laskeutunut rauha, mutta toivottavasti hienon yhtyeen saaga saa vielä tulevaisuudessa jatkoa. Tunnistettavimmillaan kuusikielistaituri on silti kitaran ja saksofonin välisellä veikeän Henry Mancini -vivahteisella, hienokseltaan myös slaavilaissävyisellä dialogilla Yyterin hiekkamies sekä hersyvällä takaa-ajogroovella Hunaja-ansa. Hänen hengentuotteisiinsa lukeutuu jazzahtava Selkämeri, jolla kuullaan myös toista kokenutta kitaravirtuoosia Seppo Tyniä. levyn käyntiin polkaisevalla Pintavaahtoa-tykityksellä laittaa tanssijalan vatkaamaan. Pete Hoppula THE MES THE MES They Like To Watch Everything You Do (omakustanne, digi-EP) Surf-kaukalon kovaotteisimpaa garagelaitaa omaperäiseen tyyliinsä hallinnoiva helsinkiläinen The MES on syytä pitää huomiolistalla, mikäli astetta räyhäkkäämpi kitararock’n’roll yhtään makuhermoja polttelee. Syke hieman tasaantuu – mutta vain hieman, yhä häijyä autotallisurfia rökittävällä No Love Lostilla, joka yllättäen puolivälissä muuntuukin lauletuksi modernimmaksi action rockiksi. Hyvinkään seudulta alkujaan tulevat urkuri Karri Luhtala ja rumpali Ilja Salonen eivät kuitenkaan ole noviiseja toimenkuvassaan. Hyvät sävellykset tunnetusti kestävät aikaa ja joskus kovaakin käsittelyä. Chess Bandin riveissä 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun, ja molemmat ovat myös sekä opiskelleet että opettaneet laajasti instrumenttiensa saloja niin Suomessa kuin kansainvälisissäkin korkean tason oppilaitoksissa. Lontoon Ronnie Scott’sin tapaisilla huippuareenoilla musisoineen Luhtalan soolotuotannon avasi Rinaldi Luhtala Jazz Projectin pitkäsoitto ”Terranova” vuonna 2012 ja mainetta ovat entisestään pönkittäneet monet Il Mondo di Karri -kiertueet ulkomaalaisten nimiartistien seurassa. Seitsemän kappaleen annos verevää Jimmy Smith -henkistä jazz-groovea pitäytyy virtuoosimaisessa, tosin kenties N&Ltuotantoa hieman vähemmän crossover’maisessa ilmaisussa – mutta voi jukra, miten herrojen teknisesti huippuunsa virittynyt luomujazz mm. Ensimmäisenä Jagger-Richards -työkalupakista on Tiilikaisen ja biitintekijöiden sorviin päätynyt alkujaan Marianne Faithfullin levyttämä balladi As Tears Go By, josta on nikkaroitu maailmalla erilaisia näkemyksiä vuoden 1964 jälkeen useita satoja. Raivopäisesti reverbkaatosateessa pinkovalla Mad Dominatorilla sekä monitasoisella saksofoni-sooloin kuorrutetulla The Secret Surfilla pettämättömän keikkajyrän maineesta nauttiva kopla näyttää sen sijaan olevansa varteenotettava haastaja ennen kaikkea Mary Ann Hawkinsin myötävaikutuksella nyt laajemminkin huomiotilaa saaneelle ”power surf” -koulukunnalle. Beatmakersin hellässä ja ymmärtäväisessä huomassa näiden klassikoiden rikkimenosta ei tarvitse olla huolissaan. Levyn vierailijakattauksen viimeistelee monilla aiemmillakin yhtyeen julkaisuilla mukana ollut aussikitaristi Martin Cilia. 1970-lukuinen balladi Angie taisi huippusuosiostaan ja valtaisasta radiosoitostaan huolimatta jakaa kuluttajien mielipiteet jo alun alkaenkin, mutta niin vain myös tästä nimekkäästä vaikerruksesta on versioita väännetty jopa Suomessa. Ryhmä on silloin tällöin viestinyt hieman jo vaivautuvansakin leimautumisestaan liiaksi rautalankaorkesterin maineeseensa, mutta tällä kertaa se joka tapauksessa pitäytyy sangen kurinalaisesti nimenomaan klassisessa kitarayhtyesoundissa (joskin sivuhuomiona kalustosnobbailijoille mainittakoon, että bändin nykyisen soolokitaristin Erkki Sutelan pääinstrumentti tällä hetkellä niin keikoilla kuin myös studiossa on odotetun Stratocasterin sijaan The Ventures -yhtyeen Don Wilsonin aikoinaan omistaman Wilson Bros. Beatmakersin tapauksessa valinta on osunut koko lailla nappiin, sillä heidän tavallaan "kantri-rautalankaistettuna" laulun kaunis melodia tuntuu pääsevän kunnolla oikeuksiinsa. Keväällä 2021 keikkailun merkeissä uudelleen aktivoitunut yhteistyö Salosen kanssa on soittajien mukaan johdattanut dynaamisen duon takaisin sinne, mistä he kerran lähtivät liikkeellekin. Vastavuoroisesta esimerkistä käy kontrolloidussa paatoksessaan mykistävä Lento e pesante, joka yksinkertaisesti pistää hämmästelemään, kuinka ihmeessä ”hidas ja raskas” voi oikeissa käsissä joskus ollakin niin pirun lennokasta ja hyöhenen kevyttä. Pete Hoppula