Kari kuului myös The Deep Blue Diversiin, jonka keikkaa olin käynyt katsomassa jossain Helsingin keskustan ravintolassa. Karpo ottikin mut sitten mukaan omiin musahommiinsa ja syntyi Snake Oil. Sitä kautta se alkoi. 4 Blues News 4/2023 PETE HOPPULA E uropean Blues Challenge 2024:n Suomen edustajaksi kesäkuussa valittu Ville Mehto taisi tavallaan pudottaa pienehkön pommin kotimaisen bluesharrastajakunnan niskaan nappaamalla sooloartistina karsintakilpailun tavoitellun ykköspaikan ohi kolmen yhtyekollegansa. Huoleen Mehdolla tosin ei lopulta ollut aihetta – pian musisoinnin aloitettuaan hänen kerrotaan ottaneen itsevarmoin elkein tilan haltuunsa ja vanginneen kuulijat seuraamaan hiirenhiljaa 20-minuuttista kilpailusuoritustaan. Odottaessaan omaa vuoroaan Tuusulan Krapin Pajan EBC-lavalle hän tunnustaa silti hermoilleensa estradille astumista enemmän kuin mitään pitkiin aikoihin. hänen luokseen Kolmannelle linjalle. Menin paikalle ja siellä oli vastassa Kari Karpo. OPPEJA JA YLLÄTYSMOMENTTEJA OPPEJA JA YLLÄTYSMOMENTTEJA Haastateltu kertoo saaneensa juurimusiikkipureman bluesista ja vanhasta rockista innostuneelta sukulaiseltaan, jonka luona Pohjois-Savossa hän silloin tällöin lapsuudessaan vieraili. Olisikohan niitä tunteja ollut kaikkiaan kymmenkunta. Löysin taas jostain lehdestä sopivan myynti-ilmoituksen. – Mä yritin siihen aikaan myös päästä yhtyeisiin. – Seuraavaksi mun piti saada huuliharppuvahvistin. – Päätin, että menen sinne ihan vaan tyyliin ”mä oon nyt tässä, ampukaa mut”. Storyville-ravintola ja yhtye myös dokumentoi repertuaariaan käyntikortiksi omakustanteiselle demo-CD:lle. Tutustuin siellä Daveen – oltiin nuoria kavereita molemmat ja kiinnostuneita samoista jutuista. Nopeasti nuorukainen kuitenkin keksi keinoja syventää harrastustaan myös oma-aloitteisesti. Menin sisään ja olin että vitsit, näähän vetää ihan samalla soundilla kuin Little Walterit ja muut. Harpisti-laulajan seurassa ryhmää tähdittivät noin vuodesta 1994 lähtien jo saroillaan ansioituneet kitaristi Kari Karpo, basisti Jukka ”Juki” Salmi sekä vuorotelleet rumpalit Harri Nieminen ja Reijo Juntunen. Kaiken kaikkiaan Mehdolla on positiivinen luotto European Blues Unionin ja varsinaisen EBC-kilpailun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sitä kautta sain kiinni roots-musasta. – Tutustuin Rautalammilla setäni levyihin, Jethro Tulliin, Lynyrd Skynyrdiin, Stevie Ray Vaughaniin, ZZ Topiin ja kaikkeen sellaiseen. Pepe oli että: ”Joo joo, tuu tänne vaan”. että sähän voisit ottaa siihen yhteyttä. Kun mä sitten vihdoin keksin taivuttamistekniikan niin se oli menoa. Jossain vaiheessa tuli mukaan huuliharppu. Riittää kun itse tietää, että ihan hyvin mä tämän homman hoidan. Aloin vain sanoa heille, että ”tuutte yllättymään”. Siitä kehittyi edelleen Dave’s Special, johon ajan myötä liittyi toiseksi solistiksi Erja Lyytinen. Täällä Suomessa kun joku jotain voittaa, sitä tulosta voisi fiilistellä enemmänkin, eikä vain niin, että tässä tämä pokaali, laitetaanpa kaappiin. Laitoin mm. Kun kaikki muut ikäiseni kuuntelivat Metallicaa ja Guns’n’Rosesia, niin mä löysin Sonny Boy Williamsonin ja vastaavat, ja totesin, että tuota mä haluan oppia myös soittamaan. Soitin sille ja jännitti ihan sikana. Tärkeäksi hengenheimolaiseksi osoittautui myös samoihin aikoihin omaa bänditoimintaansa viritellyt kitaristi Davide Floreno. Ja olemalla siellä stagella vähän niin kuin se ei mikään kisa edes olisikaan. Osasin silloin jo soittaa aika hyvin. Meillä oli ensin duo, sitten jossain vaiheessa Erja tuli mukaan kuvioihin. Sanoa vaikka jotain, mikä laukaisee tilanteen – saada jengi tiiviimmin messiin ja ajattelemaan, että me ollaan tässä kaikki yhdessä tekemässä tätä tänään. Toisaalta se oli hyväkin, siinä pystyi vähän suunnittelemaan, mitä kannattaa tehdä. Nimiä Bluesbusters ja Snake Oil suosinut bändi keikkaili sangen säännöllisesti, muttei kuitenkaan ennättänyt koskaan tehdä c-kasettiäänityksiä virallisempia tallenteita musiikistaan. Kuuntelin silloin muutenkin aktiivisesti kaikkea sen tyylistä bluesia, Red Devilsiä, Billy Boy Arnoldia ja niin edelleen. Jos on tekniikkaa ja osaamista, niin sen tavallaan tulisi välittyä luonnostaan annettuna, eikä niin, että pyrittäisiin alleviivaamaan omaa taitavuutta. Ikätoverit kehittelivät aluksi yhteistyötä sekä kahdestaan että Teenage Beat -nimisenä orkesterina. – Munkkivuoren ostarin alakerrassa oli pari treenikämppää. Vieläkin joskus Lassen kanssa sitä muistellaan. Villen mukaan potentiaalista markkinarakoa kannattaisi avata konkreettisemmin jo kansallisella tasolla. Jotain sellaista, mihin en ollut siihen mennessä livenä törmännyt. Eteen tulevat kansainväliset näytönpaikat kunkin artistin, yhtyeen ja heidän taustakoVILLE MEHTO Kun musiikinteko maistuu Kun musiikinteko maistuu. Soitettiin pelkästään T-Birdsin kahden ekan levyn biisejä. neistojensa tulee silti osata itse hyödyntää. Faija heitti mut HIOSTAVAT KISATUNNELMAT HIOSTAVAT KISATUNNELMAT Mittavasta bänditaustastaan huolimatta Ville Mehto on totuttu näkemään viime aikoina esiintymässä ensisijaisesti yksinään, erilaisilla kielisoittimilla sekä pääinstrumentillaan huuliharpulla lauluaan säestäen. Ikään kuin että ”en edes mä välttämättä tiedä, kertokaa pikemminkin te mulle, mitä mä teille soitan”. Mutta kyllähän se alkoi jostain syystä jännittämään – siinä tilanteessa asettaa väkisin myös itselleen odotuksia. – Tuntuu hyvältä saada vähän tunnustusta ja huomiota. – Mulla oli myös sellainen The Fabulous Thunderbirds -tyyppinen Different Tacos Band, jossa oli Sirkon Lasse bassossa. Ne soittivat ikkunaa vasten selkä kadulle päin. Johdonmukaisen uran bluesmusiikin parissa 1990-luvulta lähtien luoneella ”Little Williellä” oli kuitenkin suunnitelma, jolla sekä tapahtuman yleisö että EBC-tuomaristo saatiin vakuuttuneiksi siitä, että hän on tähän tehtävään oikea mies – juuri oikeassa paikassa. Katsoin puhelinluettelosta: ”Pertti Ahlqvist”. Just sitä olen miettinyt esiintyjänä muutenkin, että yleisö pitäisi pystyä ottamaan mukaan heti lavalle noustessa. Heidän lisäkseen bändissä soittivat pianisti Toni Kortepohja, basisti Jouni Kaartinen ja rumpali Kimmo Oikarinen. Mietin, että olisi hienoa hallita jokin instrumentti, jota kukaan kaverini ei silloin teininä soittanut – Kerran mutsi sanoi, että Suomessa on sellainen blueslaulaja-harpisti kuin Pepe Ahlqvist... Vuonna 2001 ilmestyneellä ”Jumpin’ From Six To Six:llä” Mehto sai vokalisoitavakseen kaksi yhä ohjelmistossaan säilynyttä klassikkoa, Louis Jordanin Caldonian ja ”Baby Face” Leroy Fosterin Red Headed Womanin. Mulle tietenkin vastailivat lähinnä itseäni vanhemmat muusikot, ja kun he kuulivat minkä ikäinen olin, he vähän epäilivät taitojani. Kyllä mä suuntaan EBC:hen siltä pohjalta, että olisi siistiä voittaa se koko homma – vaikka ei kai sinne kukaan osallistu ajattelemalla, että ”siellä on niin kovia muita bändejä, ei me kuitenkaan pärjätä.” Pitää lähteä tekemään omaa juttua, tuomaan esiin sitä mikä oikeasti on ja monipuolisesti niitä asioita, joissa on hyvä. Sillä oli tarjolla joku helvetin iso Peavey, jonka mä ostin. Kun piti vielä soittaa kilpailijoista viimeisenä ja kuunnella, miten muut tykittivät siellä hurjalla draivilla. Mehdon ensimmäinen varsinainen blueskokoonpano ei sekään koostunut vasta-alkajista. Keikkamahdollisuuksia Helsingissä tarjosi mm. – Lähdin sinne ensin ihan peruskeikalle, vetämään niin kuin yleensäkin vedän. Päädyin sinnekin jonkun lehti-ilmoituksen kautta ja tarjoamaan itseäni huuliharpistiksi. Onnistuin sentään esittelemään itseni ja kysyin harpputunneista. Soundiin ilmoituksia, että ”huuliharpisti etsii bluesbändiä”
Pysyin siten meiningeissä mukana. Pääsin jammailemaan jollekin Helander Co.:n baarikeikalle Espoon Otaniemessä. Näin tapahtuikin. Ilman sitä Mehdon koko soitannollinen polku olisi saattanut kehkeytyä tyystin toisenlaiseksi. Oman kokoonpanonsa Little Willie & The Night Train Mehto perusti vuoden 2012 tietämillä. – Night Train syntyi vain siitä, että kysyin Ykältä, Iirolta ja Karilta, kiinnostaisiko heitä lähteä soittelemaan treenikämpälle. – Olin tutustunut vähän aiemmin Karpon kautta kitaristi Jonni Seppälään, joka taas oli sanonut Helanderille, että tuossa on hyvä nuori harpisti. Mä olin, että ”jes, kyllä varmasti tuun!” Miehestä ei kuitenkaan kuulunut sen jälkeen vähään aikaan mitään. Jossain vaiheessa alkoi sitten kiehtoa se sooloesiintymisen vapaus, että saa touhuta mitä vain ja olla vastuussa ainoastaan itsestään. Tuli perheenlisäystä ja ajattelin, että nyt pitää keskittyä ihan muihin asioihin. Ei haittaa, vaikka tempo joskus vähän vaihtelee, siihen voi kyllä palata takaisin – ja ehkä päätökseen vaikutti sekin, kun huomasi pystyvänsä hoitamaan eri soittimet ja laulun yhtäaikaisesti. Vaikkei artisti olekaan sen koommin sooloalbuminsa kappaleita keikoillaan esittänyt, oli tällä ”rehelliseksi ja aidoksi” nyttemmin kuvailemallaan omakustanteella hänen tulevaisuudelleen silti olennainen tehtävänsä. Heti ekoissa jameissa Iiro totesi, että nyt syntyy sellaista kamaa, ettei meidän ole mitään järkeä tänne treenikselle jäädä. Ehkei sitä välttämättä olisi tarvinnut niin totaalisesti kaikkea silloin lopettaakaan, mutta nuorena otti asiat niin tosissaan. Vuonna 2016 kohtalo kuljetti hänet sen navigoimana ensimmäistä kertaa Ranskaan. Albumin ”Break It Up Baby!” vuonna 2013 julkaisseessa kovatasoisessa seurueessa musisoivat laulaja-harpistin kavereina kitaristi Ykä Putkinen, basisti Iiro Kautto ja rumpali Kari Haakana. Helander, 2015) ja ”Meat Grindin’ Business” (Dr. Mehdon status maan bluesharpistieliitissä saavutti uuden tason Helander Co.:n kehutun ”Fodder”-albumin välityksellä vuonna 2000. Ratkaisin tilanteen heittämällä sen päälle pyyhkeen tai kalsarit ja taas päästiin eteenpäin. – Jaoin levyä joka paikkaan ja tyrkytin itseäni. Talossa oli kaikenlaisia maadoitusongelmia, joten joskus siitä mikistä lähti kauhea hurina. Mutta aina kun Helander sai sovittua keikkoja, se kutsui mut niille harpistiksi. Sillä levyllä oli kyllä hienot harput, hemmetti, diggaan niistä itsekin! – Jossain vaiheessa koitin jo lopetella Helanderin bändissä ja jättää muutenkin soittohommia vähemmälle. Lopulta hän vastasi, ettei ollut unohtanut mua ja niin mä matkustin SAM’ Blues Festivalille esiintymään. – Mä olin aina himassa rämpytellyt akustista kitaraa. Kriitikkoarviot mm. Soittokumppanuus jatkui edellisen tavoin Helanderin oman Rootman-merkin julkaisemalla Dr. Helander & Third Ward, 2018). Kaveri oli ollut ihan fiiliksissä kuunneltuaan musiikkiani ja sanoi, että sähän voisit tulla tänne festarilleni soittamaan. Mehto myös tuotti, äänitti ja miksasi materiaalin ilman ulkopuolista apua. Onhan se tavallaan myös haastavaa: jos joku menee pieleen, se on oma vika, mutta jos menee hyvin niin ”hyvä Ville!” – Tein soololevyn avioeron jälkeen, Pihlajamäen kaksioni vaatehuoneessa. Ville Mehto ja Ilkka Helander. Konkarikitaristin aisaparina alkoi saman tien tapahtua myös studiorintamalla. valistivat ”bluesmiehen löytäneen itsensä artistina”. Sitten huomasin Facebookista erään ranskalaisen järjestävän omaa bluesfestivaalia ja pohdin, että tuonnekin sen voisi lähettää. Niistä äänityksistä jäi mukavat muistot, kun istuttiin studiossa vierekkäin ja soitettiin. Tutustuin siellä backstagella myös Yokatta Brothersin tyyppeihin ja kysyin heidän basistiltaan Stéphane Bihanilta, että jos joskus tulisin tänne toisen kerran niin voisimmeko soitella yhdessä. Levyltä välittynyt originelli delta-bluesia ja suomalais-ugrilaista ilmaisua luovasti yhdistellyt tyyli saattoi jalostua äänitemuotoon puolisattumalta ja olla eräänlainen tietyn elämänvaiheen yhteenveto, mutta harkitsematon teko se ei ollut. Helander & His Medicine Menin vuoden 2006 levyllä ”Freedom Music”, sekä sen jälkeen Bluelight-kiekoilla ”Country Boy” (Dr. Äänitin kaiken yhdellä mikillä ja Thomannilta ostetulla Tascam-kasiraiturilla. Ilkka tykkäsi ja pyysi mut mukaan ”Fodderille”. YKSIN LAUTEILLE YKSIN LAUTEILLE Sooloartistina Ville lanseerasi nimensä vuoden 2014 CD:llä ”There Ain’t No Coolin’”, jolla hän esitti yksinään 13 omaa kappalettaan. 6 Blues News 4/2023 TOHTORIN VASTAANTOHTORIN VASTAANOTOLTA OMAN JUNAN OTOLTA OMAN JUNAN KULJETTAJAKSI KULJETTAJAKSI Läpi 2000-luvun Villen vakituisin soittokumppani on ollut Ilkka Helander. Laitoin viestiä, että täällä olisi bluesmies Suomesta. Kyllähän kai mullakin oli siinä taustalla sellainen ajatus, että keikoille lähdetään. Siinä oli silloin Pete Loikala bassossa ja Jupe Litmanen rummuissa. Myös levystä tuli hyvä
Tunnelmat kuitenkin paranivat, kun Stevie Wonder otti Beckiin yhteyttä ja pyysi hänet Detroitiin tekemään muutaman kitararaidan uudelle ”Talking Book” -albumilleen. Stevie saapui studioon ja sanoi: ”Jatka vaan tuota”. Jeff ei voinut kuin todeta olevansa voimaton tilanteessa, kun mäen takaa tuli kuorma-auto vastaan. Stewartin ja Beckin välit kiristyivät, ja Stewart muodosti Woodin kanssa oman ”leirin”, joka liitoutui Beckiä vastaan – johtaen siihen, että Beck erotti Woodin kesken kiertueen. Lehtijuttu toimi heidän kutsukorttinaan uusiin paikkoihin ja yhdessä ”viidakkorummun” kanssa levitti sanaa kulovalkean tavoin. Superstition aiheutti kuitenkin hiukan skismaa miesten välille. Tuo esiintyminen oli silti pakko perua, sillä Jeff häipyi keskellä yötä takaisin Englantiin. Pitkittynyt kiertue kasasi paineita henkilösuhteisiin ja jatkuva yhdessäolo alkoi käydä hermoille. Koska hän ei ollut mikään järjettömän lahjakas rumpali, soitto oli vain simppeliä peruskomppia. Kiertue jatkui edelleen ja kahden viikon päästä odotti festivaalikeikka: Woodstock, jonka ensimmäisissä mainoksissa oli Jeff Beck Groupin nimi. Tuntui kuin parhaat kaverit olisivat pettäneet hänet. Superstitionista tuli Wonderin kaikkien aikojen myydyin single ja Motownin Berry Gordykin kehui sitä hänen parhaaksi sävellyksekseen. Kitaristin ollessa sairaalassa joku ystävällinen hoitaja toi hänelle Melody Makerin, jossa oli kuva Small Facesista ja sen yläpuolella otsikko (ilmeisesti Rod Stewartin suusta): ”Faces is going to be big”. Tony Newman, joka soitti bändin uudella levyllä ”Beck-Ola”. Jeff vastusteli, mutta Stevie ei kuunnellut vaan keskittyi riffiin, jonka hän oli juuri keksinyt rumpukompin päälle. Tuo pieni ryppy rakkaudessa meni nopeasti ohi, kun Stevie tarjosi Jeffille toista kappaletta, jonka hän oli alun tästä uudesta rock-kokoonpanosta, jonka livesoundi on ennennäkemättömän raju. Bändi kävi kyllä muutamaan otteeseen Englannissa, mutta kaikesta huolimatta ja Nicky Hopkinsin terveysongelmiakin uhmaten turneeta ei keskeytetty. Wonder oli luvannut sen Beckille, mutta Motownin johto ei suostunut antamaan takuuvarmaa hittiä muiden kuin Stevien itsensä levytettäväksi. Niinpä Wood oli lennätettävä takaisin seuraavalle keikalle. 16 Blues News 4/2023 JUKKA MÄKINEN J eff Beckin uraa kartoittavan historiikin ensimmäisessä osassa päästiin Jeff Beck Groupin Yhdysvaltain kiertueelle ja onnistuneen New Yorkin Fillmore Eastin konsertin jälkeisiin aamutunnelmiin kesällä 1968. Hän oli ajautunut keskelle tietä, joten nokkakolari ei ollut vältettävissä. Seuraavana päivänä Stevie oli mennyt tauolle ja Jeff oli aikaa tappaakseen alkanut soittaa rumpuja. Jossain vaiheessa Micky Waller erosi bändistä ja tilalle tuli ehkä vielä kovakätisempi rumpali Peter Grant jatkoi artikkelin lukemista: ”Yhtyeen musiikki avaa uusia musiikin valtateitä ja bändin solistit vaihtelevat fraaseja kuin Pinterin näytelmässä.” Grant oli oikeassa, artikkeli avasi bändille uusia ovia, varsinkin kun he ottivat siitä valokopioita ja lähettivät niitä ympäri maata, missä vain esiintyivätkin. Riidat johtivat siihen, että Beck nukkui eri hotellissa kuin muu bändi. Sessio meni hienosti ja miehet tuntuivat tulevan hyvin toimeen keskenään. Jeffin mieliala ei tästä sanottavasti noussut. Kuinka USA valloitetaan. Hän meni jälleen äitinsä luo, ilmeisen masentuneena. Kuorma-aton kuljettajalta menivät molemmat jalat poikki ja Jeffin selkäranka vaurioitui, samoin nenä. Jeff Beckin ”Truth”-albumi soi collegeradioissa sekä kaikilla aikaansa seuraavilla FM-asemilla ja kiertue vain jatkui. Vaikka hän yritti oikaista kulkuvälinettä, se vänkäsi yhä pahemmin. Manageri Peter Grant oli tuolloin lukenut kitaristille puhelimessa New York Timesin kehuvaa raporttia ja todennut: ”Nyt se on tapahtunut – olette lyöneet itsenne läpi Amerikan markkinoille!” JEFF BECKIN TARINA, OSA 2 Kuinka USA valloitetaan. He keskustelivat taikauskosta ja sen erilaisista muodoista eri kulttuureissa, mutta eivät tehneet asian eteen mitään. Ajellessaan Surreyssä yhdellä hot rodeistaan, Beck tunsi auton toisen etupyörän liukuvan vasemmalle. Hän ei kuitenkaan saanut ketään kappaleet klaarannutta basistia tilalle
Yhdessä tapahtuman erään pääorganisaattorin Ronnie ”Plonk” Lanen kanssa Beck soitti suohon mm. Tämä ns. Martin kertoi jossakin haastattelussaan, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos artistin temperamentti vähän kuohahtaa, kunhan se ei kohdistu tuottajaan itseensä. Hän oli tutustunut Hammeriin Sveitsin keikan jälkeen, jolloin oli selvinnyt, että tämä tunsi kaikki hänen kappaleensa Yardbirds-ajoilta lähtien. Yksi erikoisimmista kappaleista on Hammerin käsialaa oleva Blue Wind, jonka lastenlaulunomainen lyhyt teema ei kuitenkaan aluksi vakuuttanut Beckiä itseään. Clapton onkin myöntänyt, että tuo ilta oli Jeffin.. ”Orange album” oli askel parempaan suuntaan ja ennen kaikkea Max Middletonin osuus nousee melko keskeiseen asemaan levyn edetessä. Scatterbrainiin lisätyt jouset nostavatkin esityksen aivan toiselle tasolle. 18 Blues News 4/2023 kovin monia treenejä ennen Suomeen lähtöä. Edes Beck ei voinut kiistää Martinin ansioita. Vuonna 1980 julkaistu ”There And Back” vahvisti Hammerin roolia eräänlaisena studiovelhona. Tämä samainen kokoonpano pysyi yhdessä vielä kolmannellakin levyllä, jolle tuottajaksi tuli George Martin. Esimerkkinä hän mainitsee Beckin heittäneen kitaran studion lattian poikki ollessaan tyytymätön omaan ilmaisuunsa. Suosio johti siihen, että artistin uran painopiste siirtyi Amerikkaan ja osittain myös Japaniin, jonka isoilla markkinoilla hänen nimensä oli kovaa valuuttaa. Noihin aikoihin Kris Kristoffersonin ura ei ollut vielä nousussa, vaan hän toimi ”siivoojana/vahtimestarina” samaisessa studiossa. Jeff jatkoi materiaalin työstämistä Mahavishnu Orchestran kosketinsoittajan Jan Hammerin kanssa tämän demostudiossa. Näin taitavan muusikon ollessa kyseessä tätä on syytä epäillä. Yksi sen ehdottomia helmiä on Charles Mingusin sävellys Goodbye Pork Pie Hat, jonka kuultuaan Mingus lähetti Beckille sähkeen kiittäen tätä erinomaisesta tulkinnasta. ”Wired” pärjäsi Yhdysvalloissa erinomaisesti, myyden jopa edellä mainittua, Beckin siihen mennessä eniten kaupaksi käynyttä albumia enemmän. Sen täydellinen ruumiillistuma antoi kuitenkin odottaa itseään parin levyn verran. Levyn kohokohta oli epäilemättä Maxin sävellys Definitely Maybe, johon hän ehdotti kolmiäänistä kitarasooloa, joista kaksi oli soitettu slidekitaralla. Hänen motoriikkansa ja Moogosaamisensa saivat levyn kuulostamaan siltä, että oli jo vaikea erottaa mikä instrumentti on kitara ja mikä syntetisaattori. Vaikka Jeff ei pitänyt jousisovituksista, hän antoi tuottajan yrittää niitä. Beckillä ei ollut kovin suuria toiveita soolon onnistumisesta, mutta hän toteutti sen Maxin toiveiden mukaan. Lisäksi se vaati tarpeeksi nimekkään ja näkemyksellisen tuottajan, joka uskoi itseensä ja jolla oli tarpeeksi kanttia, että myös Jeff luotti häneen. Esiintymisestä jäi sellainen maku, että heidän musiikkinsa oli matkalla kohti jotain uutta, jossa oli heijastuksia jazzista ja reggaesta, pienellä ”Stevie Wonder” -aksentilla. Hammerin mielikuvituksella ei tuntunut olevan rajoja, ennen kaikkea mitä tuli Moogsyntetisaattorin äänen muokkaukseen. Martinilla oli lisäksi auktoriteettia saada läpi omia sovitusideoitaan. Joka tapauksessa Max Middletonin merkitys sovittajana ja ideanikkarina sekä Jeffin luottomiehenä lisääntyi varsinkin hänen kuunnellessaan Jeffin maanista sormiharjoitusta ja ehdottaessa, että tämä lisäisi siihen vielä muutaman soinnun. Tämä sopi erinomaisesti laulaja Bobby Tenchille. Lopputulos yllätti niin Beckin kuin tuottaja Steve Cropperinkin. Hän myös soitti moniin kappaleisiin rummut ja joihinkin esityksiin kaikki pohjat. Beckin soololevy ”Blow By Blow” (1975) sisälsi edellä mainitun Stevie Wonder -kappaleen Cause We’ve Ended As Lovers. Naradan lisäksi rumpuja sessioissa soitti myös Ed Greene ja Richard Bailey, joka oli tuttu jo levyltä ”Blow By Blow”. Suosio vain kasvoi vuonna 1981 pidetyssä MS-tautiin sairastuneiden hyväksi järjestetyssä ARMS-konsertissa, josta tehdystä tallenteesta muodostui jopa suositumpi kuin alkuperäisestä studioäänityksestä. Toiselle levylleen he saivat tuottajaksi Steve Cropperin ja äänitykset tehtiin Nashvillessä. Julkaisu kuitenkin möi aivan kohtuullisesti, joten mielipiteeni ei isossa mittakaavassa paina paljoakaan. Sillä toimi tuottajana Narada Michael Walden, joka antoi LP:lle yhtenäisen soundimaailman kirjavasta kappalevalikoimasta ja sekalaisesta soittaja-arsenaalista huolimatta. Itse asiassa hän soitti stemmat sokkona eli kuulematta toisia raitoja. Eipä siksi ole ihme, että Beck valitti ”Nashvillessä olleen niin kova taso, että studion talonmieskin osaa soittaa kitaraa paremmin kuin moni ammattilainen täällä (Englannissa)”. Yhteistyöstä syntyi vuonna 1976 albumi "Wired" . Näin sai alkunsa Scatterbrain – klassikko jo syntyessään, josta tuli niin ikään yksi Beckin ohjelmiston kulmakiviä. Hän oli mies, jolla riitti krediittejä tarpeeksi, jotta myös oikukkaana pidetty Jeff Beck saattoi antaa hänen mielipiteilleen painoarvoa. Kokoonpano teki kaksi LP:tä. En tiedä, miten Jeffin kokoonpanot tarkasti ottaen risteilivät keskenään, sillä Beck, Bogert & Appice levytti ensimmäisen albuminsa elokuussa 1971 ja viimeisimmän live-LP:n Japanissa (kahdessa päivässä) 1973. Itselleni raidoista tärkeimmäksi on osoittautunut The Final Peace, joka oli kuin alkusoittoa tuleville herkille teoksille, kuten (Angel) Footsteps (1999) ja Nadia (2001), jotka tionin korvaajaksi mainittu ”lohdutuspalkinto” kasvoi melkoiseksi myyntimenestykseksi. lavalla olleet Jimmy Pagen ja Eric Claptonin, jotka eivät pärjänneet inspiraation vallassa esiintyneelle kollegalleen. Seuraavaksi oli vuorossa The Jan Hammer Groupin kanssa tehty konserttialbumi "Live" (1977), joka on minulle ehkä etäisimmäksi jäänyt levy Beckin uralla. Sen heikkous on mielestäni materiaalin heppoisuus ja ylenpalttinen tekniikalla brassailu vailla painavaa sanottavaa. Eräänlaiseksi SuperstiGeorge Martinin piti tuottaa myös Beckin seuraava levy, mutta työ jäi kesken Americayhtyeen valmisteilla olleen pitkäsoiton viedessä etusijan. ”Rough And Ready” ei mielestäni ollut vielä ”ready”. Beck on sittemmin arvellut, ettei olisi pystynyt soittamaan stemmoja, mikäli olisi kuullut muut äänet. Ilmeisesti juuri näillä main aavistus Jeff Beckin uudesta tyylistä alkoi orastaa
Vaikka he tekivätkin parhaansa, niin mitenkään räjähtävää vaikutusta ammattimaisen värittömästi hommansa hoitanut rytmiryhmä ei saanut aikaiseksi. Myös Jimille Jeffin soitto avasi uusia näköaloja kitarankäsittelyyn, koska hänen käsiensä toiminnot olivat hieman aiemmin diagnosoidusta MS-taudista johtuen rajoitettuja. Kuullessani suruuutisen minut valtasi tunne, ettei maailmassa ole yhtään kitaristia, joka pääsisi edes murto-osaan hänen taidoistaan. Hankin samalla tiketit kahdelle kaverilleni, Matti Rajantielle ja Jimi Suménille. Konsertista muodostui minulle kaikkien aikojen livekokemus. basson varressa aikaisemmin Princen rinnalla soittanut Rhonda Smith. Matkassaan hänellä oli tuolloin rumpalina Narada Michael Walden ja Minulle henkilökohtaisesti ”Live At Ronnie Scott’s” lukeutuu Beckin uran huipentumiin niin musiikillisesti kuin fiiliksellisestikin. Vuonna 2004 perheemme oli menossa Jamie-vaimoni isän suvun synnyinseudulle Sloveniaan. Blues News 4/2023 19 puolestaan määrittelivät uudelleen vibrakammen ja volyymipotikan samanaikaisen käytön kurinalaisuudet. Ne näyttivät kelpaavan myös Led Zeppelinin Jimmy Pagelle ja Robert Plantille, joiden leveästi hymyilevät kasvot ikuistuivat tv-kameroille. Jeff Beck nukkui pois keskuudestamme rauhallisesti rakkaimpiensa läsnäollessa 10.1.2023. Tämän jälkeen Beck päätti ottaa hetken aikaa rauhallisemmin. Päätös tuli kaikille yllätyksenä, sillä miehet eivät olleet puheväleissä yli kymmeneen vuoteen. Vuonna 1992 hän tuotti soundtrackin tv-sarjaan ”Frankie’s House” yhdessä Jerry Leiberin pojan Jed Leiberin kanssa. Tästä ei pelkästään voi syyttää Stewartia, vaikka Beck valittelikin, että kun olisi pitänyt keskittyä musiikin tekemiseen, niin Stewart jahtasi nuoria naisia Hawaijilla. pilaten People Get Readyn lähes täydellisesti. Tapahtuma oli vaikuttava senkin takia, että se oli Jan Hammerin viimeinen soittokerta Euroopassa. Jeff odotti lavalle tulevaksi Imogen Heapia, kun lavan alta pukuhuoneesta saapuikin Wood takki auki ja vielä enemmän juovuksissa. Täyteen pakattu lontoolaisklubi sai nauttia kitaristin parhaista kappaleista intiimissä tilassa. Edellisten kaltaista vaikutusta ei jättänyt myöskään kesän 2022 konsertti Tampere-talossa Johnny Deppin kanssa. Edellä mainitusta kappaleesta Jeff ei kuitenkaan saanut valtavasti pään silitystä, sillä selvisi, että hän oli käyttänyt sen introssa ja välikkeessä jonkin tuntemattoman kitaristin demoversiota. Muuten kappaleen tekninen toteutus on melko kolkko, sillä Beck oli rakentanut pohjat omassa kotistudiossaan. Lähinnä Porin konsertista onkin jäänyt mieleen se, ettei kitaristi virittänyt soitintaan kertaakaan koko parituntisen setin aikana. Ainut negatiivinen asia oli Ron Woodin kunto, sillä hän oli kohtalaisessa ”laitamyötäisessä”, mm. Matka ja koneemme vaihto Lontoossa sattui sopivasti samoille päiville kuin Jeff Beckin 60-vuotispäivät, joten en voinut muuta kuin tilata liput hänen konserttiinsa Royal Albert Hallissa. Kuolinsyy oli bakteeriperäinen aivokalvon tulehdus. Rytmiraitojen vaatimattomuus ei paljoa haitannut, sillä hänen kitarointinsa yhdistettynä Stewartin lauluun ja vieläpä hienoon sovitukseen loistavasta kappaleesta kelpasi superparivaljakon faneille ja nosti laulun pitkästä aikaa listoille. Beckin sorvi-projekti jatkui ”Camouflage”kiertueella, mutta riemua ei kestänyt pitkään. Yllättäen hän myös suostui yhteistyöhön Rod Stewartin kanssa tämän albumille ”Camouflage” äänitetyllä kappaleella Infatuation (1984). Kaiken huipuksi Beck sisällytti Stewartin laulaman People Get Readyn vuoden 1985 albumilleen ”Flash”, jonka muista lauluosuuksista vastasi Wet Willie -yhtyeen solisti Jimmy Hall. Jeff Beck jätti aukon, jota on mahdoton täyttää – hän oli ainutlaatuinen. Koko ilta oli uskomaton, mutta erityisesti hitaat ja kauniit kappaleet muodostuivat unohtumattomiksi: Angel (Footsteps), Where Were You ja Nadia olivat ylivertaisia, mieleen jäivät myös Cry Me A River sekä Rollin’ And Tumblin’. Porissa herätti ennen kaikkea ihmetystä se, että lavalla tähden käytössä oli vain kaksi pientä Fender DeLuxe -vahvistinta normaalien Marshallien sijaan. Jeff Beckin kommentti kuuluikin lavalta selvästi ilman vahvistusta: ”Oh fuck, Ron...” Muuten täydellinen konsertti osoitti tähtienkin olevan tavallisia kuolevaisia. Beck suorastaan hehkuu tulkitessaan Cause We've Ended As Loversia Tal Wilkenfeldin kanssa.. Paikkamme melko läheltä lavaa eivät olisi voineet olla salin akustiikan kannalta paremmin valittuja – siitäkin päätellen, että Jimmy Page istui kolme riviä takanamme. Vaikka yhtyeessä oli mukana Carmine Appice, hyvä ja tuttu rumpali parista kokoonpanosta, Beckin kärsivällisyys Stewartiin lopahti jo parin viikon jälkeen. Tapa, jolla he säestivät Beckiä on huikea. Kun Beckiltä kysyttiin äkkinäisestä mielenmuutoksesta, tämä kertoi tarvinneensa rahaa uuden sorvin ostoon. Samaa ei voi sanoa vuoden 2008 CD/ DVD -taltioinnilla ”Live At Ronnie Scott’s” esiintyneistä basisti Tal Wilkenfeldistä ja rumpali Vinnie Colaiutasta (yhdessä kosketinsoittaja Jason Rebellon kanssa). Vaikka näin Beckin myös Pori Jazzissa 2014 sekä Tampere-talossa 2022, ne eivät elämyksinä nousseet enää samalle tasolle Royal Albert Hallin kanssa
20 Blues News 4/2023 PETE HOPPULA E lviksen, Jerry Lee Lewisin ja Carl Perkinsin ohella myös monet muut amerikkalaisen rock’n’roll-ensipolven edustajat siirtyivät 1960ja 1970-luvuilla testaamaan ainakin hetkeksi uskottavuuttaan mustan rhythm’n’bluesin ja soulin tulkkeina. Suuria menestystarinoita nämä kokeilut harvemmin tekijöilleen tuottivat, mutta artistisina kasvukertomuksina ne kaikki ansaitsevat oman lukunsa juurimusiikin historiankirjoituksessa. Syyskuussa 1968, ollessaan Englannissa kiertueella, Roy joutui ottamaan vastaan suru-uutisen hänen kahden vanhimman poikansa poismenosta poroksi palaneen kotitalon mukana. kanmaksajan julkaisut eivät kuitenkaan käyneet kaupaksi entiseen malliin. 1960-luvun jälkimmäinen puolisko näyttäytyi Orbisonille tragediantäyteisenä. Musiikkinsa laadusta artisti suurine taustakoneistoineen ei ollut valmis tinkimään, mutta koska levyjen menestyminen ei enää Toisinaan slovarikuningas intoutui lisäämään julkaisuillaan myös tahtilajia, kuten Conway Twitty -henkisellä Dancella sekä etenkin monilla onnistuneilla teinipopahtavilla rallatuksilla, kuten Lana, Loneliness ja Sunset. Levytyssopimus Monumentin kanssa katkesi kesällä 1965, minkä jälkeen laulaja siirtyi seuraavaksi MGM-yhtiön kirjoille. Selkeimmät kädenojennukset mustan musiikin suuntaan Orbisonin senhetkisessä studiotuotannossa olivat The Platters -coverit The Great Pretender (”Crying”, 1962) ja My Prayer (”In Dreams”, 1963) sekä Billboard-listaykkösellä Oh, Pretty Woman markkinoidulle viimeiselle Monument-LP:lle ”Orbisongs” (1965) sisältynyt rempseän kantrirokahtava luenta Shirley & Lee -miljoonahitistä Let The Good Times Roll. ROCK’N’ROLL-ARTISTIT sielunhoitajina Osa 2 Roy Orbison. Avioliitto Claudette-vaimon kanssa oli kokenut jo monia yläja alamäkiä ennen kohtalokasta päivämäärää 6.6.1966, jolloin kaksikon moottoripyöräajelu päättyi Tennesseen Gallatinissa rouva Orbisonin välittömään kuolemaan yhteentörmäyksessä kuorma-auton kanssa. Rhythm’n’bluesin sekä ylipäätään lainanumeroiden hän sitä vastoin antoi pääsääntöisesti olla tässä vaiheessa rauhassa. Teksasin Vernonin kaupungissa 1936 syntynyt mies mustien lasiensa takana oli osoittanut lauluntekijän lahjansa jo rokkaavilla 1950-luvun Sun-varhaistöillään sekä vuosikymmenen loppuun ajoittuneella kaudellaan Acuff-Rose -yhtiön country’n’western-kustannustiimin palveluksessa, mutta solistina hän kasvoi täysin omille lukemilleen Monument-merkin, Nashvillen RCA Studio B -äänittämön sekä lauluntekijäkollega Joe Nelsonin muodostamassa luottokolmikannassa vuodesta 1960 lähtien. Uuden palISON O’N VAIHTELEVAT MIELIALAT ISON O’N VAIHTELEVAT MIELIALAT Musiikkia seuraava maailma saattoi vain haukkoa hämmästyksestä henkeään kuunnellessaan ujosta rockabillyartistista kuoriutuneen Roy Orbisonin kultakauden toinen toistaan ylittämättömämpiä balladihittejä. Vaikkei ostava yleisö aina Orbisonin tuotoksille lämmennytkään, ei vuoteen 1973 jatkunut MGM-periodi ollut silti taiteellisesti floppi. Ulottuvaista ja erittäin tunnistettavaa lauluääntään Cryingin, Running Scaredin ja In Dreamsin tapaisilla balladeillaan ympäri maapallon tunnetuksi tehnyt Orbison eli kaupallista kukoistustaan läpi 1960-luvun alkuvuosien. Siviilielämässä dramatiikkaa riitti sitäkin enemmän
Mm. Sillä hän vaikutti jälleen hakeneen inspiraatiota Elviksen 1970-lukuisista aikaansaannoksista, tavoitteissaan kuitenkaan täysin onnistumatta. John D. Jousija kosketinsoitintaustaisella ”ruotsinlaivaviihteellä” ei kerta kaikkiaan ollut rahkeita kiidättää edellisvuosikymmenten legendaa takaisin huipulle. Uutta nousua olivat kyllä olleet levyllä lauluntekijöinä avittamassa mm. Suoranaisesta soulista ei silti nytkään voinut puhua kuin korkeintaan albumin Chuck Berry -nimikappaleen sekä Melsonin ja Gantin kirjoittaman Motown-sävyisen pop-numeron Run, Baby, Run (Back Into My Arms) kohdalla. 1970-luvun alku tosin merkitsi useiden kollegoidensa tavoin myös hänelle lähinnä matkaa kantrin pariin. Tony Joe White sekä myös Presleyn kanssa näkyvästi operoinut Dennis Linde, mutta tälläkin kertaa sekä kaupallinen että musiikillinen onnistuminen jäivät valitettavaan puolitiehen. Royn studiomotivaatio hiipuikin lähes kokonaan 1970-luvun lopulle tultaessa. Muutoksen tuulet pääsivät puhaltamaan tuntuvammin Orbisonin tuotantoon vasta seuraavan vuosikymmenen käynnistyttyä. Blues News 4/2023 21 ollut itsestäänselvyys, oli hänen kovenneen suorituspaineen alla ryhdyttävä ymmärrettävistä syistä miettimään tyylillisen linjansa laajentamista. ainoastaan Euroopassa vuonna 1970 julkaistulle levylle “Big O” (London) seuloituivat The Art Movement -yhtyeen säestyksellä Englannissa äänitetyt tomerat r&b-coverit Land Of A Thousand Dances, Money ja Casting My Spell On You. LP ”There Is Only One Roy Orbison” (1965) taas otti mukaan Los Angelesin sessiomiesten osaavissa käsissä mm. Tässä kontekstissa tarttuminen Otis Reddingin kahdeksan vuoden takaiseen Volt-klassikkoon I’ve Been Loving You Too Long (To Stop Now) kieltämättä enteili reipasta spektaakkelia, mutta harmillisen valju lopputulos ei näitä odotuksia aivan täyttänyt. Omavaraisuuteen luottivat myös ”The Classic Roy Orbison” (1966) sekä kaksi vuoden 1967 LP:tä, elokuva-soundtrack ”The Fastest Guitar Alive” ja ”Cry Softly Lonely One”, viimeksi mainitulla odottamattomimman kuuntelukokemuksen tarjoaa melodinen yökerhosoul That’s A No No. Levyllä ”Roy Orbison’s Many Moods” (1969) laulajan monipuolisuutta vakuuteltiin jopa julkaisun nimen välityksellä, mutta sentimentaalisessa popissa hän kaikesta huolimatta tuntui vieläkin enimmäkseen viihtyvän. Albumin maailmanlaajuisista megamyyntilukemista sekä listaja kriitikkomenestyksestä joulukuussa 1988 sydänkohtaukseen vain 52-vuotiaana menehtynyt ”rock’n’rollin Caruso” ei ikävä kyllä koskaan päässyt henkilökohtaisesti nauttimaan.. Seuraavaa irtioton paikkaa Orbisonille tyrkytettiin kultaisella tarjottimella vuoden 1973 levyllä ”Milestones”, jolle hän oli ottanut käsittelyynsä valtaosin muiden lauluntekijöiden (mm. Loudermilkin ja Neil Diamondin) teoksia. Vanhan mestarin ansaittua todellista comebackiä saatiin odotella aina vuoteen 1989 ja ”Mystery Girlin” ilmestymiseen saakka. Vuoden 1976 pitkäsoitto ”Regeneration” merkitsi Royn paluuta Monument-merkille. huolitellusti sovitetun bluesshufflen Sugar And Honey. Toisaalta Roy ei enää tässä vaiheessa arastellut lähtökohtaisesti mustempaakaan ilmaisua ja turvautui useammin myös lainamateriaaliin. Rohkeampiin kokeiluihin lukeutui esimerkiksi albumin ”The Orbison Way” (1965) pirteätempoinen Breakin’ Up Is Breakin’ My Heart, joka kuoroja jousiorkesterivetoisena Motown-muunnelmana erottautui välittömästi tavanomaisemman balladikerronnan seasta. Levyt rakentuivat yhä lähes kokonaisuudessaan joko tähden yksinään tai yhdessä vakiokynäilijöidensä kuten Bill Deesin, Bob Montgomeryn ja Joe Melsonin kanssa tekemistä uusista kappaleista. Laulajan itsensä, Don Gantin ja Joe Melsonin kimppatuottama vuoden 1972 LP ”Memphis” puolestaan laajensi puhallinpohjaisen kokoonpanon tuella Ison O:n arsenaalia paikoin Elviksen aikalaislevytysten suuntaan
Ensimmäisen oman Billboard-parrasvalohetkensä (Hot 100 #88) Riley kohtasi kevättalvella 1962 The Megatons -studioyhtyeensä kappaleella Shimmy, Shimmy Walk. Rileyn esikoissingle Rock With Me Baby / Trouble Bound vuonna 1956 hengitti enemmän bluesia kuin lähtökohtaisesti kantribändin olisi tuohon aikaan kaiketi sopinutkaan, legendaarisen Red Hotin hän taas muokkasi tarkoituksiinsa Billy ”The Kid” Emersonin repertuaarista, doo wop -lauluyhtyeiden äänitteiltä kelpasivat uudelleen levytettäviksi mm. Muutto Los Angelesiin tarkoitti huomattavaa elämänmuutosta Rileylle, joka sai nyt totutella ajatukseen työskentelystä studiossa Dean Martinin, Sammy Davis Jr:n, Herb Alpertin ja The Beach Boysin tapaisten superjulkkisten kanssa. Ensin hänestä kuoriutui salamyhkäinen ”Lightnin’ Leon”, jonka ainoat singlekappaleet Dark, Muddy Bottom ja Repossession Blues tuotiin markkinoille Billy Leen ja kitaristi-tuottaja Roland Janesin vetämällä Rita-yhtiöllä keväällä 1960. Down By The Riverside sekä Got The Water Boiling, ja bluesista eittämättä ammensi olomuotonsa myös 1958 ilmestynyt Baby Please Don’t Go, vaikkei kyse samannimisestä Big Joe Williams -standardista ollutkaan. Niin ikään 1950-luvulla aloitBilly Lee Riley. Musisointi maailmanstarojen rinnalla ei kuitenkaan karsinut bluesia hänen sydämestään. Persoonallisesta maanläheisestä huuliharpunsoitostaan muusikko rakensi itselleen brändin, jolle löytyi pian myös jäljittelijöitä. 1960-luvun alussa Riley ei enää edes tosissaan yrittänyt peitellä blues-tuntojaan. 22 Blues News 4/2023 BILLY LEEN BLUES BILLY LEEN BLUES Harva etelävaltioidenkaan rokkari kierrätti sisuksissaan yhtä mustaa musiikillista verenperintöä kuin Arkansasissa 1933 syntynyt Billy Lee Riley. Rileyn soittokavereihin kuului Hollywoodin vuosina myös New Yorkissa 1942 syntynyt Johnny Rivers. Muiksi Rileyn 1960-lukuisiksi salanimiksi on väitetty yksittäisiä blueslevytyksiä tehneitä Good Jelly Bessiä, Prince Albertia ja ”Rockensteinia”, näistä ensiksi mainittu Jimmy Reed -tyylinen laulaja on kuitenkin sittemmin identifioitu Nashvillessä pitkän uran countrylaulajana, -kitaristina, -lauluntekijänä ja -tuottajana luoneeksi Fred Carteriksi. Tämän jälkeen memphisläinen Home Of The Blues -merkki nappasi kiinni hänen shouter-r&b-mukaelmiinsa Teenage Letter ja Flip Flop And Fly toukokuussa 1961, ja samana vuonna miehestä muovattiin myös ”Daaron Lee”, jonka esitettäväksi louisianalaisella Myrlmerkillä valikoitui mm. Esitys julkaistiin tuoreeltaan myös Hollannissa Top Rank -merkin singlellä. Hänen kaksi ensimmäistä sooloalbumiaan Crown-merkillä 1962 (”Harmonica And The Blues”) ja Mercuryllä 1964 (”Billy Lee Riley’s Big Harmonica Special”) koostuivat yksinomaan huuliharpulla tulkituista bluesja r&b-teemoista. Leiberin ja Stollerin The Coasters -hitti I’ve Been Searching (joka tosin levyn etiketissä kreditoitiin Rileyn kirjoittamaksi). Sun-yhtiön kiintokalustoon sessiomuusikkona kuulunut laulaja, lauluntekijä ja multi-instrumentalisti ei tunnetusti päässyt listoille varsinaisella 1950-luvun rock’n’rollkaudellaan, vaikka levytykset myöhemmin klassikkostatuksensa ansaitsivatkin. Ensin pienellä Dodge Recordsilla ja sitten Chicagossa Checker-katalogissa ilmestynyt yksinkertaisen tehokas kaksiosainen instrumentaali pohjautui Willie Cobbsin bluesiin You Don’t Love Me, joka taas oli alun perin julkaistu Billy Leen ja Stan Keslerin omistamalla Mojo-merkillä vuotta aiemmin. Kaksi muuta cover-sisältöistä instrumentaali-LP:tä, ”Harmonica Beatlemania” (Mercury, 1964) ja ”Funk Harmonica!” (GNP Crescendo, 1965) vastaavasti imivät voimavaransa Liverpoolista sekä vallitsevasta folk-buumista
Ilo oli silti lyhytkestoista, saman teoksen kun keksivät levyttää sekä laulun säveltäjä että Elvis. Recorded Live At The Brave-Falcon” (Mojo, 1967), nojautuivat kaikki miltei identtisen konseptin varaan. Vuonna 1967 Riley kuitenkin teki jo paluuta kotikunnailleen Memphisiin. countryn, rock’n’rollin, viihdejazzin, gospelin ja popin ohella. Heitä vastaan suosiomielessä huomattavasti kokemattomammalla haastajalla ei ollut vähäistäkään toivoa pärjätä. Vahvistamattomat huhut näet muistavat toistaa legendaa Booker T. Allen -nimiseltä bluespianistilta kipinän muusikkouteen saaneen lahjakkaan Charlien väriä tunnustamattomassa, kauttaaltaan omaleimaisessa tyylikirjossa blues ja rhythm’n’blues edustivat kuitenkin vain eräitä sen monista versoista – mm. Billy Lee Rileyn tavoin hänkin oli kotoisin Arkansasista, tarkemmin sanottuna puuvillafarmilta Coltin kaupungin laitamilta, ja laulajat luonnollisesti tunsivat sekä toisensa että tuotantonsa läpikotaisen hyvin jo 1950-luvulta lähtien. Johnny Cashin, Charlie Rich. Toistamiseen aktivoitu Mojo Records pyhitettiin nyt laulajan omille soulja pop-esityksille, joita syntyikin saman tien vajaa kourallinen, joukossaan mm. Vuosina 1968–69, yhden singlen mittaiseksi jääneen Atlantic-kiinnityksen jälkeen, oli vuorossa Memphisin seudun soul-laulajille väistämättä luontevin ja tavoitelluinkin etappi: Stax. Viimeisen Hip-neliviitosen kappaleet Show Me Your Soul ja Midnight Hour olivat kierrätyksiä konserttilevyltä ”Southern Soul”. Sinisiä säveliä vuonna 2009 kuollut Billy Lee Riley ei väistellyt myöhemmälläkään iällä. Billy Leen tapauksessa se johti kolmeen singleen yhtiön Hip-sisarmerkillä, joista osalla hän käytti taas alter egoaan Daaron Lee. CBS-konsernin piiriin kuulunut Entrancemerkki lunasti viimein huhtikuussa 1972 Rileyn elämän mittaisen haaveen lauletusta hitistä, kun hänen versionsa Tony Joe Whiten kirjoittamasta I’ve Got A Thing About You Babystä ilmaantui Billboardin Hot 100 -listan häntäpään sijalle 93. Alusta pitäen hän sävelsi ja sanoitti lauluja niin itselleen kuin muidenkin artistien (mm. Eritoten väkevillä 1990-luvun albumeilla ”Hot Damn!” (Capricorn/Mercury, 1997) ja ”Shade Tree Blues” (Icehouse, 1999) laulajan onnistui reinkarnoitua “Lightnin’ Leoniksi”, myyttiseksi delta blues -jääräksi, jollainen hän oli pohjimmiltaan tiennyt aina olleensakin. Tyylillisesti artisti tapaili vuorovedoin aikakauden kantrifolkahtavaa pop-soundia (Family Portrait, Long Black Train) että orkesterivoittoista jytäsoulia (Going Back To Memphis, Who’s Making Love). & The MG’sin ja Green Onions -hitin synnystä juurikin sen johdosta, ettei alkukesällä 1962 eräälle sunnuntaille ajoittuneen Stax-session solistiksi pestattu laulaja saapunutkaan sovittuna hetkenä studiolle, jolloin Steve Cropperille ja kumppaneille oli vapautunut luppoaikaa jammailla urkuri Booker T. jäntevät Wilson Pickett -versioinnit Midnite Hour (edellä mainitulta livealbumilta) ja Don’t Fight It sekä Bobbie Gentryn alkuperäistulkintana paremmin tunnettu dynaaminen vauhtipala Mississippi Delta. Aivan ensimmäistä kertaa Riley ei Staxin pakeilla vuosikymmenen lopulla ollut. Jonesin hieman aiemmin ideoima instrumentaaliaihio äänitysvalmiuteen. Samankaltaista sukseeta hamusi itselleen totta kai myös Billy Lee, jonka kolme vuosina 1965–67 julkaistua rhythm’n’blues-pitoista konserttikiekkoa, ”Whisky À Go Go Presents Billy Lee Riley” (Mercury, 1965), ”In Action!!!!” (GNP Crescendo, 1966) ja ”Southern Soul... Blues News 4/2023 23 tanut laulaja-kitaristi omasi Rileyn tapaisen urapolun, sillä erotuksella että hän onnistui kehittämään itselleen valtakunnanlaajuisen hittijatkumon simppelisti toteutetuilla Whisky À Go Go -livealbumeillaan. Yksi esimerkki miesten vaikutteiden väistämättömästä yhteentörmäyksestä on Jimmy Reed -laina Big Boss Man, jonka Rich levytti RCA-yhtiön Groove-sivumerkille 1963 ja Presley neljää vuotta myöhemmin (lähes samalla johtoajatuksella aiheesta innostui myös kolmas Memphisissä nuorukaisena Sunstudion ovia kolkuttelemassa käynyt artistija lauluntekijäsuuruus Harold Jenkins alias Conway Twitty, jonka popja kantrisuperhittien jatkumoon sisältyi niin ikään mallikas tulkinta Big Boss Manista vuoden 1963 MGM-teemaalbumilla ”R&B ’63”). Palattuaan seniorina kausiluontoisesti levyttämään hän toi useimmiten itsensä esiin nimenomaan bluesartistina. Kirkossa laulaneilta ja soittaneilta vanhemmiltaan sekä mustalta C.J. Edelleen ei kai ole kohtuutonta väittää, että Memphisiin 1950-luvulla muuttanut, Sun-yhtiön (sisarmerkin Philips Internationalin) kirjoilla 1958 levyttämisen aloittanut ja alaa hetken ajan Arkansasin yliopistossa opiskellut Rich oli myös tavallaan Elviksen tapaisia hieman nuorempia rokkarikolleja musikaalisesti ”aikuisempi”. MEMPHISIN LAULUNTEKIJÄT MEMPHISIN LAULUNTEKIJÄT SIELUKKAINA SIELUKKAINA Ei liene kaukaa haettua otaksua Charlie Richin (1932–1995) olleen yksi Elviksen 1960-luvun jälkipuolen musiikillisista roolimalleista
Brucen itsensä kirjoittamista kappaleista tunnelmallisen, hieman folkkantrivivahteisen The Workingman’s Prayerin levytti vuonna 1967 Arthur Prysock ja kiekon gospelrokahtavan Frank Triolon kirjoittaman kääntöpuolen Don’t Let It Happen taas oli vuonna 1962 tulkinnut OKeh-merkin sinkulleen Jimmy Breedlove. Pitkäsoitoille hänen tulkittavakseen kelpasivat nyt myös useat viihde-evergreenit, kuten Old Man River ja River, Stay 'Way From My Door, mutta toisaalta joskus julkaisuille päätyi suorasukaisempaa Nashville-soundein tuotettua orkesterirhythm’n’bluesia ja orastavaa souliakin, edellä mainitun Big Boss Manin lisäksi mm. Hänen vuosille 1957–58 ajoittuneen Sun-kautensa rock’n’roll-teoksiaan, kuten Rock Boppin’ Baby ja Sweet Woman on kyllä osattu rankata sangen korkealle aina ensimmäisten 1970-lukuisten eurooppalaisuusintajulkaisujen ajoista lähtien, mutta etenkin tiiviiseen mutta blue-eyed soul -historian kannalta erityisen mielenkiintoiseen Wand-vaiheeseen 1963–64 ovat keräilijätkin huomanneet kiinnittää kunnolla huomiota vasta kuluvan vuosituhannen varrella. Eritoten entinen rock’n’roll-solisti näyttää osaamistaan mollisävytteisillä popcorn-balladeilla It’s Coming To Me, The Greatest Man ja See The Big Man Cry. Samassa hengessä ja myös osittain samassa osoitteessa jatkuivat sessiopuhteet newyorkilaisen Wand-yhtiön piikkiin. Vielä ennen vuosikymmenen puoliväliä ja seuraavaa siirtoa kantrisupertähteyteen Bruce antoi vielä yhden mahdollisuuden ABC-Paramount -yhtiön Apt-sisarmerkille. Nashvillessä taltioitu jylhä orkesteripopsoul-single Ebb Tide / Unbreakable Heart ei harmillisesti nytkään kohdannut toivottua kohderyhmäänsä ja jälleen yksi hieno levy unohtui pitkiksi ajoiksi suuren yleisön kuulumattomiin.. 24 Blues News 4/2023 Ray Smithin ja Jerry Lee Lewisin) tarpeisiin, eittämättä suhtautuen rokin veivaamiseen aavistuksen kollegoitaan laskelmoidummin. Vaikka Sam Phillipsillä olikin haasteita lokeroida suojattiaan, levytyksiä Charlielle joka tapauksessa Memphisissä kertyi runsain mitoin. Pienen TransSonic-yhtiön vuoden 1963 singlelle puristetut kappaleet (And Then) He Gave Her To Me ja If I Never Get To Heaven äänitettiin Nashvillessä. Viimeisen mutta sitäkin tuntuvamman kerran hän sekoitteli tulevaa kantripakkaansa vuoden 1970 Epic-albumille “The Fabulous Charlie Rich” sujautetulla kipakkaan go go -muottiin orkesterisovitetulla Jimmy Reed -coverilla Bright Lights, Big City sekä samoihin aikoihin ilmestyneen LP:n ”Boss Man” (Epic, 1970) paikoin fuzz-sävyistä sähkökitaraakin hyödyntävillä irtiottoesityksillä, kuten maltilla modernisoidulla versiolla Big Boss Manistä sekä Bobbie Gentry -hengessä hitaasti groovaillulla Memphis And Arkansas Bridgellä. Samaan kerhoon sulautuivat myös Nashvillen valkoisten lauluntekijöiden nuottivihkoista peräisin olleet Dallas Frazierin Mohair Sam ja She’s A Yum Yum sekä Joe Babcockin I Washed My Hands In Muddy Water (”The Many New Sides Of Charlie Rich”, Smash, 1965). 1960-luvun lopulla Charlie Richin musiikillinen fokus oli pysyvästi suunnattu kohti viihteellistä countrya, minkä parissa hän saattoikin viettää hittienja suosiontäyteisen loppuelämän aina kesällä 1995 tapahtuneeseen poismenoonsa asti. Sille hän poimi itse kirjoitettujen kappaleiden lisäksi versioitavakseen mm. Neljästä korkeatasoisesta neliviitosesta jokainen lukeutuu genrensä aateliin ja kannatusta on sittemmin kertynyt myös brittiläisissä northern soul -piireissä. Käytyään ensin läpi teinipop-materiaaliin keskittyneen toiveidentäyteisen, joskin kaupallisesti valitettavan epäonnisen rupeaman RCA Victor -merkillä, Bruce jalosti yllättäen soundinsa miltei puhdasoppiseksi esisouliksi. Useimmiten Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin Mammas Don’t Let Your Babies Grow Up To Be Cowboysin rustaajaksi tunnistetun Brucen nuoruusvuosien levytystuotannon sekä ennen kaikkea säveltämiensä omaperäisten kappaleiden arvostus on kasvanut vähitellen ajan saatossa. Kun omaa käsialaa ollut persoonallinen rock’n’roll-tallenne Lonely Weekends kuitenkin nousi Richin itsensä esittämänä kansalliseksi hitiksi (Billboard Hot 100 #22) vuonna 1960, tarjoutui hänelle aikaansa nähden poikkeuksellinen tilaisuus tehdä Phillips Internationalille kokonainen albumi. Chuck Willisin r&b-materiaalia (C.C. Vuonna 1963 solmittu uusi sopimussuhde RCA Victorin ja sen sivumerkin Grooven sekä vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin Mercury-yhtiön hallinnoiman Smash Recordsin ja edelleen 1968 lähtien Epic Recordsin kanssa vapauttivat loputkin Richiä studiossa pidätelleet ilmaisulliset kahleet. Sessiomuusikkona Sam Phillipsillä oli hänelle kyllä kosolti käyttöä, mutta sooloartistina levypomo koki hänet, kenties painavasta syystä, ”liian jatsahtavana”. Charlie Richin tavoin Arkansasissa 1939 syntyneen William Edwin ”Ed” Brucen varhaiset, vaihtelevia musiikinlajeja läpikäyneet studioyritykset 1950ja 1960-luvuilla johdattivat pätevän laulaja-kitaristi-lauluntekijän viimein suurtähteyteen kantrimarkkinoilla. usein myöhemmin versioitu Midnight Blues sekä roimasti r&b-kyllästetty Finally Found Out. Vastavuoroisesti Richin kädenjälki puhutti myös joitakin mustia solisteja: Bobby Blandin 1961 äänittämä versio hänen slovaristaan Who Will The Next Fool Be lukeutuu Duke-merkin tähtiartistin aikakauden onnistuneimpiin balladitulkintoihin. Rider ja Juanita). Tyylillisesti hän liikkui jo tässä vaiheessa soljuvasti luonteenomaisista tunnelmapaloistaan ja vauhdikkaista ”nuorisoralleistaan” aika ajoin myös kohti mustempaa äänimaisemaa, jota välittivät sykähdyttävimmillään mm. Richin oma bluespianoshuffle Big Jack (”Charlie Rich”, Groove, 1964) sekä Otis Reddingin Try A Little Tenderness (”Set Free”, Epic, 1968). Little Esther Phillips puolestaan otti puhuttelevaan käsittelyynsä koskettavan hiturin No Headstone On My Grave Atlantic-merkillä vuonna 1964
Kappale ylsi Billboardin Hot 100:ssa sijalle 23. Sadan parhaan pop-sinkkuhitin joukkoon hänen tulevista äänitteistään kelpasi enää vain vuonna 1969 julkaistu The Greatest Love (Liberty). Dorsey oli kokeillut siipiään myös tuottajan roolissa 1960-luvun alusta lukien ja tätä ammattia hän oli valmis syventämään Detroitissa Motown-merkin palveluksessa. Alku ei kuitenkaan ollut yhtä ruusuilla tanssimista, joten varmistaakseen elantonsa Dorsey työskenteli samanaikaisesti sähköasentajana sekä ryhtyi myös kirjoittamaan entistä aktiivisemmin musiikkia Ricky Nelsonin tapaisille artisteille, paljolti yhteistyössä Johnnyn kanssa. Ties minne saakka karismaattisen laulajan tie olisikaan vielä kulkenut, ellei massiivinen sydänkohtaus olisi kaatanut häntä haudan lepoon vain 46-vuotiaana elokuussa 1979. Oman levytyssopimuksen hän joka tapauksessa allekirjoitti Motownin Mel-O-Dy-sivubrändin kanssa ja kumppanuus poikikin kolme tasokasta singleä. Kekseliäs mies ei kuitenkaan jäänyt voivottelemaan kohtaloaan. Seuraavan vuosikymmenen alussa kaksikon hengentuotteista tekivät omia versioitaan ainakin Frankie Lymon (Waitin’ In School, Roulette, 1960) ja Gene McDaniels ((There Was A) Tall Oak Tree, Liberty, 1962). Roy Brown (Hip Shakin’ Baby / Be My Love Tonight, Imperial, 1958). Burnetten todellinen toimenkuva Wonder-sessioissa on kuitenkin jäänyt lopulta hieman epäselväksi, sillä Motownin singlellä saman esityksen tuotantovastuullisiksi mainitaan Dorseyn sijaan Hal Davis ja Marc Gordon. Etupäässä julkaistut kappaleet edustivat silti Burnettelle tyypillisempää kantripop-laitaa, ja vaikka niiden ohella levytettäväksi ohjautui vajaan 30 säilyneen tallenteen joukossa myös silkkaa soulia, ei tätä puolta hänestä saatettu virallisesti päivänvaloon ennen 2010-lukua. Pikkuveljensä Johnnyn lailla hänkin oli suoriutunut vähintään kunnialla rock’n’roll-nuoruudestaan ensin The Rock And Roll Trion ydinjäsenenä ja sitten loppuvuodesta 1956 lähtien Kaliforniassa omaa uraa luoneena sooloartistina. Oli siten suunnaton sääli, ettei esimerkiksi vaikuttavaa I Know, I Know’ta vuodelta 1965 saatu aikoinaan norttisoul-yhteisön palvottavaksi. 1970-luvulla kertyneet kaikkiaan viisitoista Top 100 -countrysinkkuhittiä sekä hyvät listasijoitukset Capitol-albumeille ”Here & Now” (1972, #37) ja ”Dorsey Burnette” (1973, #41) Billboardissa osoittavat myös Dorsey Burnetten tehneen ehdottoman järkevän ratkaisun siirtyessään kokopäiväiseksi kantrimuusikoksi ja sitä kautta merkittävästi leveämmän leivän ääreen. Blues News 4/2023 25 Lauluntekijänä niitti mainetta laulamisen ohella myös paljasjalkainen Memphisin kasvatti Dorsey Burnette (1932–1979). Tätä materiaalia tuli mustista laulajista 1950-luvulla levyttäneeksi mm. Harvoihin julkaistuihin näyttöihin tällä saralla tosin rekisteröityi lopulta vain Stevie Wonderin albumilla ”Stevie At The Beach” vuonna 1964 julkaistu kappale Sad Boy, jonka Dorsey oli kirjoittanut yhdessä Gerald Nelsonin kanssa. Myös jatkojulkaisu, sointurakenteeltaan äärimmilleen pelkistetty mutta toteutukseltaan mahtipontinen pop-tunnelmointi Hey Little One pärjäsi mukavasti listoilla (Hot 100 #48), ennen kuin Johnny pääsi oman menestyksensä makuun ensihitillään Dreamin’, joka julkaistiin vain paria päivää edellä mainitun jälkeen toukokuussa 1960. Tässä yhteydessä hän palasi vielä toviksi Motown-koneistonkin pyöritykseen, levyttämään yhtiön kolmisen vuotta toiminnassa olleelle Melodyland/ Hitsville -merkille. Dorsey Burnette. Veljekset näyttivät ottaneen hetkeksi koko valtakunnan levymarkkinat haltuunsa, mutta Dorseyn kohdalla ilo oli jälleen lyhytaikaista. Listahitittömän startin jälkeen Dorseyn arki kääntyi alkuvuonna 1960 selvästi auvoisemmaksi, kun Ricky Nelson jätti hyödyntämättä hänelle tarjotun Tall Oak Treen ja kantriballadin kirjoittaja itse päätti levyttää sen Era-merkin singlelle
Sen sijaan hänen suurin hittinsä, keväällä ‘70 listojen kärkeen noussut Band Of Gold on mielestäni yksi noiden aikojen heppoisimmista levyistä – ainakin, jos sitä yrittää kuunnella soulkorvalla. Sysäyksen huippu-uralle antoivat esiintymiset Pearl Baileyn Revuessa ja Duke Ellingtonin orkesterin solistina. Ensilevy tuskin oli Fredan vahvuusaluetta, jolle hän pääsi siirtymään syyskuussa ‘63 levyttäessään RCA:n studiolla paketillisen Billie Holiday, Sarah Vaughan ja Ella Fitzgerald. TYTTÖPOPISTA JAZZIIN TYTTÖPOPISTA JAZZIIN Ensimmäiset singlensä Freda levytti ABCParamountille, tuottajana Sid Feller. Freda opiskeli äitinsä holhoamana pianonsoittoa paikallisessa konservatoriossa, kunnes innostui opettajansa kehuista, ryhtyi kehittämään laulutaitojaan ja siirtyi lopulta harrastamaan tanssia ja balettia. Suurin piirtein noin kommentoi eräs tuttavani, kun yritin takavuosina kaupitella hänelle vahingossa ostamaani Fredan jazz-albumia. ABC-Paramount 10366 (Desafinado) Slightly Out Of Tune He Who Laughs Last 10437 Grin And Bear It Pretty Boy Ensisinglen iloinen yllätys oli Carole Kingin säveltämä keinuen bossanovatahdissa etenevä He Who Laughs Last, joka on hauska tyttölevy. Toisen singlen Grin And Bear It oli parin Feldman & Goldstein säveltämä pikkukiva teinilevy, josta ei erityistunnisteita löydy. Joissakin vanhoissa lähdekirjoissa on esiintynyt syntymävuosi ‘45, joka on helppo osoittaa vääräksi sillä perusteella, että pikkusisko Scherrie on syntynyt ‘44. Hän pääsi näyttämään osaamistaan LAHJAKAS TYTTÖ LAHJAKAS TYTTÖ Freda Charcilia Payne syntyi Detroitissa 19.9.1942. Filmin avustajaluettelossa hän on ”nurse on white phone” eli ”sairaanhoitaja puhumassa valkoiseen puhelimeen”. Täytyy myöntää, että hänen väitteessään oli vinha osatotuus. Fredan lapsuuteen ei ole liitetty tarinoita gospelkouluista, hän kasvoi hyvinvoivassa perheessä ja sai jo varhain jazz-innoituksen, esikuvina naispuoliset huiput FREDA PAYNE Jazzpopparista diskoprinsessaksi Jazzpopparista diskoprinsessaksi ”. Keveitä jazztunnelmia löytyy niin ikään bossanovahenkisestä a-puolesta, joka pohjautuu Desafinado-klassikkoon. Payne pääsi levyttämään muutaman albumin, joista löytyy onnistumisiakin, mutta 70-luvun puolivälissä hän putosi kokonaan souljunasta. Ura ei katkennut, vaan on jatkunut viihteellisen kirjavana nykypäiviin saakka. En tiedä, minkä verran tarinassa on totuutta, mutta väitetään itsensä Berry Gordyn havitelleen häntä hoiviinsa jo 50-luvulla, tarjous vain ei ollut riittävän hyvä. Quincy Jonesin mukana hän sai kiinnityksen New Yorkin Apollo-teatteriin sekä laajalle esiintymiskiertueelle ja pääsi vuoden ‘62 lopussa levyttämään. mainospätkissä ja osallistui hyvällä menestyksellä talenttikisoihin. Pretty Boy on pieni pettymys lähinnä siksi, että ärsyttävä kuoro peittää hetkittäin Fredan kujeilevan laulun. Kouluajoista kerrotaan, että hän kävi samaa koulua vuotta vanhemman Lamont Anthonyn (myöhemmin Dozier) kanssa ja myös Brian Holland kuului samaan kaveripiiriin. 26 Blues News 4/2023 PEKKA TALVENMÄKI F reda Payne on ollut tyypillinen esimerkki hienosta laulajasta, joka pilasi uransa siirtymällä pop-artistiksi”. Fredan uransa alussa levyttämät LP:t olivat minulle käsittämättömiä, mutta sen verran ymmärsin, että kyseessä oli hyvä laulaja. Mukavia kuultavia olivat molemmat Fredan avaussingleistä ja ne poikivat tilaisuuden tutustua myös filmimaailmaan Paramountin Jerry Lewis -komediassa The Disorderly Orderly eli suomalaisittain Jerry Kipusiskona. Isoveljeni oli innokas Jerry Lewis -fani ja kävin hänen kanssaan katsomassa tuon filmin, mutta en tietenkään muista siitä mitään muuta kuin Jerryn kohellukset
Hetkittäin sovituksissa pilkistää jazz-henki. En keksi uutta sanottavaa, hitaissa tunnelmapaloissa Freda oli nytkin parhaimmillaan. Linja jatkui syksyllä ‘66 Tom Wilsonin tuottamalla albumilla: How Do You Say I Don’t Love You Anymore (MGM E 4370) A: (1) (How Do You Say) I Don’t Love You Anymore (2) Yesterday (3) San Juan (4) You Never Should Have Loved Me (5) Let It Be Me (6) On Easy Street B: (1) You’ve Lost That Lovin’ Feelin’ (2) It’s Here For You (3) Feeling Good (4) Sad Sad September (5) If You Love Me (6) Too Late 60-lukulaisena opin jo varhain, että kunnon jazz on jotakin, jonka ymmärtämiseen maallikon aivot eivät riitä, mutta yliraskaassa keinotekoisessa mammuttiviihteessä ei ole mitään kunnioitettavaa. Freda oli myös mukana pienemmässä, 40-luvun lopussa ensi-iltansa saaneen Lost In The Stars -musikaalin uusintakierroksessa. Konserttien välissä käytiin studiossa, tuloksena Gardnerin ja Fordin albumi ”In Sweden” ja Fredan levytys, jossa osan taustoista hoitivat ruotsalaismuusikot ja toisen puolen Gardnerin kvintetti. Freda ja Brian puhuivat niitä näitä ja keskustelu johti siihen, että Brian kysyi, oli. Taidatkos sitä epäselvemmin sanoa. Ei käy kieltäminen, kyllä Freda osasi laulaa ja hoiti taitavasti a-puolenkin kiemurat, mutta minun arvostelukykyni toimii paremmin b-puolen kauniisti lauletuissa balladeissa, joista päätösraita It’s Time kelpuutettiin singlelle (Impulse 221, b-puolena Sweet September). Kaiken kaikkiaan Freda oli, jos ei ihan tyhjän päällä niin ainakin what’s next -tilanteessa vuonna ‘68. BAND OF GOLD BAND OF GOLD Selvää on, ettei MGM:llä oikein tiedetty mitä Fredan kanssa olisi pitänyt tehdä, siis ei tehty mitään. Freda oli luotettava kiertuetähti. Töitä esitys kyllä tarjosi, sillä se pyöri Broadwaylla usean kuukauden ajan. Amazonin hintapyyntö on viisikymmentä euroa, minä myin oman kappaleeni kahdeksalla markalla. Shieldsin mukaan sovittaja Benny Golsonilla on ollut uskallusta yhdistää ”big beat” ja ”big ballad” jazz-ilmaisun sulavuuteen. Osa raidoista oli pienimuotoista viiden soittajan avustamaa, muissa taustalla soitti iso sektio. After The Lights Go Down Low And Much More!!! (Impulse! A-53) A: (1) After The Lights Go Down Low (2) Sweet Pumpkin (3) Blue Piano (4) The Things We Love To Do (5) Awaken My Lonely One (6) Sweet September B: (1) I Cried For You (2) Round Midnight (3) Out Of This World (4) Lonely Woman (5) I Wish I Knew (6) It’s Time Jako sujui niin, että a-puoli on ison yhtyeen kanssa laulettua, sähäkkää vauhtijazzia ja b-sivulla meno on pelkistetympää ja helppotajuisempaa. Freda Payne In Stockholm (Sonet SLP-49) A: (1) Let It Be Me (2) False Love (Du Har Låtit Din Kärlek Få Försvinna) (3) Who Can I Turn To (4) Once Upon A Summertime (5) Bluesette (6) The Frendliest Thing B: (1) Nobody Wants You When You’re Down And Out (2) See See Rider (3) More (4) On Broadway (5) A Lovely Way To Spend An Evening (6) It’s Time Levystä on olemassa myös jenkkipainos USA 111, joka julkaistiin 70-luvun alussa Fredan popläpimurron jälkeen. Tällä levyllä huomio kiinnittyy tietenkin tuttuihin listahitteihin Let It Be Me ja You've Lost That Lovin’ Feelin’, miksei myös Yesterday, kaikki menivät Fredan pitkäpiimäisen laulun ja ylidramaattisen sovituksen osalta täysin pieleen. Julkaisuja kertyi yhden LP:n ja siltä lohkaistun singlen verran. Taitoa kyllä, sitä ei käy kieltäminen, mutta soulin ystävälle sana tunne tarkoittaa jotakin muuta kuin mitä tämä levy tarjoaa. ”In Stockholm” -levyllä oli muutama kappalevalinta, joka viittasi puhtaan aikuisviihteen suuntaan. Freda teki omat johtopäätöksensä ja siirtyi Broadwaylle Leslie Uggamsin Hallelujah! Baby -musikaaliin. Hän asui New Yorkissa ja sai kertomansa mukaan odottamattoman puhelinsoiton ystäväpiiriinsä kuuluneelta Tamiko Jonesilta. En saanut selvää, mikä hänen roolinsa oli, ainakaan hänen nimeään ei mainita musikaalin pohjalta tehdyssä levytyksessä. Vajavaisen ymmärrykseni vastapainoksi lienee aiheellista todeta, että In The Basement -lehden numerossa 59 ollut CD-version arvio määritteli levyn tasolle ”simply class”, ja että alkuperäisen vinyylin takakanteen saatetekstin laatinut Del Shields (kansallisen radiomainontaliiton apulaisjohtaja) hämmästelee, kuinka nuoren artistin tulkinta voi sisältää niin suuren määrän tunnetta ja taitoa. Blues News 4/2023 27 Bob Thielen tuottamaa perusjazzia. Pääpaino on kuitenkin ylimitoitetuissa kuvioissa, jotka tuovat mieleen Burt Bacharachin raskaimmillaan. Singlelle MGM 13509 valittiin You've Lost That Lovin’ Feelin’ ja kankeasta kokonaisuudesta edukseen erottuva nimensä mukainen Sad Sad September. Hyvä vai huono levy, sitä minun on turha arvioida. Tämä oli viettämässä iltaa Brian Hollandin kanssa ja kun Brian kuuli, kenen kanssa Tamiko jutteli, hän pyysi päästä puhelimeen. Kesällä ‘65 hän tuli Don Gardnerin, Dee Dee Fordin ja Jimmy Ricksin kanssa pariksi viikoksi Ruotsiin
Myös sujuvan sovituksensa osalta Bring The Boys Home nousi tavanomaisen Invictus-tason yläpuolelle. joutuivat tyytymään sijoihin 13. Invictus 9073 The Unhooked Generation (43./-) The Easiest Way To Fall 9075 Band Of Gold (20./ 3.) The Easiest Way To Fall 9080 Deeper & Deeper (9./24.) Unhooked Generation 9085 Cherish What Is Dear To You (11./ 44.) The World Don’t Owe You A Thing 9092 Bring The Boys Home (3./12.) I Shall Not Be Moved 9100 You Brought The Joy (21./52.) Suddenly It’s Yesterday 9109 The Road We Didn’t Take I’m Not Getting Any Better Band Of Gold on brittisuosionsa takia Fredan tunnetuin levytys, jatkosinglet eivät Atlantin tällä puolella kuitenkaan ottaneet enää menestyäkseen, Deeper & Deeper ja Cherish... Aloitetaan singleistä, sijoitukset muodossa r&b/pop. 28 Blues News 4/2023 siko Freda halukas liittymään HDH-kolmikon suunnitteilla olleeseen Invictus-nimiseen levytysprojektiin. Vahvempiääninen Laura Lee olisi sopinut paremmin esittäjäksi ja hänelle laulu oli alun perin sävellettykin, mutta Freda vänkäsi Eddie Hollandin muuttamaan suunnitelmia, tuloksena myös laulun osalta huippuonnistuminen. Sävelmissä on havaittavissa samanlaista liukuhihnaa kuin HDH:n parhaina Motown-vuosina, tosin tällä kertaa ei syy ole pelkästään kolmikon, sillä Fredan singleraidoista suurimman osan sävelsivät Ronald Dunbar ja Edith Wayne, joista jälkimmäinen oli kylläkin Eddie Hollandin nimimerkki. Seuraava single, osin samoin eväin tehty You Brought The Joy oli sekin hieno ja hyvin menestynyt levy, esikuvan sisältämä sanoituksen vaikuttavuus vain puuttui. En tiedä, yritettiinkö Freda saada kuulostamaan Diana Rossilta, lähelle välillä päästiin, vielä parempi vertailukohta voisi olla Tammi Terrell, sen verran tyttömäiseltä ja viattomalta laulupuoli välillä kuulostaa. Eddie oli muutenkin Fredan isähahmo, joka toimi muun HDH-ryhmän kanssa taustalla ja piti levyillä huolen siitä, että pikku-Motownin henki pysyi kuvioissa mukana, esimerkiksi Deeper & Deeper oli puhdasta Supremes-muottia. Noin Freda kuvaili uransa kannalta mullistavaa muutosta In The Basement -lehden haastattelussa syksyllä 2007. Huippukausi kesti kaksi vuotta, tässä siitä diskografiaa. Rajuin menestys osui aivan 70-luvun alkuun huippunaan Fredan Band Of Gold, joka nousi Yhdysvalloissa poplistan kolmoseksi ja vielä komeampaa, viipyi kuusi viikkoa brittilistan ykkösenä. Invictus ja sen sisarmerkki Hot Wax ovat merkittävä osa 70-luvun alun soulhistoriaa, joskin ne ovat saaneet osakseen hymähtelyä sekä Motown-harrastajien että ”kunnon soulin” seuraajien keskuudessa. Fredan huippukauden aikana julkaistiin kolme albumia: Band Of Gold (Invictus ST 7301) A: (1) Band Of Gold (2) I Left Some Dreams Out There (3) Deeper & Deeper (4) Rock Me In The Cradle (5) Unhooked Generation (6) Love On Borrowed Time. Sekä brittisijoitus että Billboardin ällistyttävä poplistaus osoittavat, että kyseessä oli nimenomaan poplevy, sellaisena se on minun mielessäni aina soinut ja se on yllä olevassa listauksessa mielestäni yksi heikoimmista esityksistä, mutta sehän on vain henkilökohtainen mielipide. Varsin kunnioitettavan artistikaartin HDH pystyi joka tapauksessa holhottavakseen kokoamaan, suurimmat tähdet olivat tunnetusti soultytöt Freda Payne ja Laura Lee, The Honey Cone -trio sekä miesyhtyeistä Chairmen Of The Board ja 100 Proof Aged In Soul. ja 46. Yksi esitys Fredan diskografiassa on ylitse muiden, se on Vietnamin sotaa vastustanut Bring The Boys Home, joka oli ja on sanoiltaan sen verran vahva, että taitaa vieläkin olla soittokiellossa jenkkiarmeijoiden asemilla. Verrattuna Invictuksen toiseen tyttötähteen Laura Lee’hen Freda oli huomattavasti vaisumpi ja laulujen sanoitukset pikkutyttömäisempiä. Kunnianhimoisena ajatuksena oli kaiketi päästä kilpailemaan uuden ja tuoreemman Motown-soundin turvin, mutta toive ei toteutunut, koska Berry Gordyn firma näytti, ettei se tarvinnut HDH-kolmikkoa uusiutumiseensa, siitä pitivät huolen Marvin Gaye, Stevie Wonder ja tietenkin monet HDH:takin kekseliäämmät tuottajat
Invictus 9128 Through The Memory Of My Mind He’s In My Life 1255 Two Wrongs Don’t Make A Right (75./-) We’ve Gotta Find A Way Back To Love 1257 For No reason Mother Misery’s Favourite Child Reaching Out (Invictus KZ 32493) A: (1) Two Wrongs Don’t Make A Right (2) Reaching Out (3) For No Reason (4) The Man Of My Dreams (5) Mother Misery’s Favourite Child B: (1) We’ve Gotta Find A Way Back To Love (2) Mood For Love (3) Rainy Days And Mondays (4) If You Go Away (5) Right Back Where I Started From Apaattinen on paras sana kuvaamaan kokonaisuutta. Hän on näkyvästi mukana myös näteillä täyteraidoilla Odds And Ends ja Mama’s Gone. Ymmärtääkseni kyse oli siitä, että hänen ja Eddie Hollandin välisessä sopimuksessa oli jonkinlainen ristiriita. Vuoden ‘73 suorituksiin mahtui piipahdus filmimaailmaan Raymond St. Freda tyytyi aikuistuneen naisen rooliin, ainoa pieni revitysyritys oli If You Go Away, jonka hän lauloi överiksi. Raitoja oli 12, niistä seitsemän singleiltä tuttuja, lisänä edellä kehumani duetto He’s In My Life ja uutuudet How Can I Live Without My Life, Just A Woman, You’re The Only Bargain I’ve Got ja Come Back. USA:n black-albumitilastossa on hyvä siihen nähden, että levy oli täysin yllätyksetön. General Johnson oli mukana säveltämässä Bring The Boys Home -hittiä. Valitettavasti sen tieltä sai väistyä Fredan Scherrie -siskonsa kanssa laulama hieno duetto He’s In My Life. Ensinnäkin ”Band Of Gold” ja ”Contact” ovat luonnollisesti nykyään saatavilla eri firmojen CD-julkaisuina joko yksin tai yhdessä, samoin löytyy ”Best Of” -koosteesta 90-luvun puolivälissä julkaistu CD. Tässä yhteydessä voitaisiin todeta muutamat muutkin huippuvaiheeseen liittyvät julkaisut. HDH-kolmikon kolmesta sävelmästä (A1, A5, B1) on listoille singlenä noussut Two Wrongs... Ainoa piristyksen aihe koko albumilla taitaakin olla kansikuva, jossa Freda keikistelee pinkissä bikinissä. Blues News 4/2023 29 B: (1) Through The Memory Of My Mind (2) This Girl Is A Woman Now (3) The World Don’t Owe You Thing (4) Now Is The Time To Say Goodbye (5) Happy Heart (6) The Easiest Way To Fall Sija 17. Mukana on kolme singlehittiä parhaasta päästä. Ykköstuottajan paikan hänen levyillään otti Ronald Dunbar, soundi latistui ja singlelistalla saavutettiin enää yksi merkintä, sekin häntäpäästä. Jälkimmäisen Freda lauloi niin tunteikkaasti, että väkisin tulee mieleen, voisiko kyseessä olla tribuutti omalle äidille, mistään en kuitenkaan vahvistusta oletukselleni löytänyt. Lisäksi löytyy nykyään mitä kirjavin tukku koosteita matkan varrelta, niistä en yritäkään ottaa selvää. paras, mutta rutiinitasolle sekin jäi. Mitään erityistä en noista neljästä osaa sanoa, hieman modernimmaksi ja sovitusten osalta sekavammaksi näyttää meno muuttuneen. Raidat A1 ja A2 muodostavat pitkän viihdekokonaisuuden, joka kuulostaa tylsältä, mutta kun aikaisemmin mainitsin ajatuksen Fredasta Diana Rossin kilpailijana niin tässä parissa tuo oletus vahvistuu. Originaalin oli levyttänyt Scherrien oma yhtye Glass House pienen I Can’t Be You -hittinsä b-puoleksi. Muut täyteraidat ovat viihteellisempiä ja osittain Fredalle tyypillisen laahaavasti laulettuja, eritoten B4 liikkuu samoilla linjoilla kuin MGM-albumi. Kaiken kaikkiaan LP.stä jäi sellainen tuntu, että se levytettiin kiireellä ison singlehitin imuun. REACHING OUT REACHING OUT Ongelmat Fredan Invictus-sopimuksen kanssa ratkesivat vain osittain vuosina ‘73–‘73. Suomalaisittain tutuin aiheeseen liittyvä paketti taitaa olla vuonna ‘89 julkaistu vinyyli ”Bands Of Gold” (HDH LP002), joka sisältää 14 raitaa, kaikki perusjutut ovat tietenkin mukana. Contact (Invictus SMAS-7307) A: (1) I’m Not Getting Any Better (2) Suddenly It’s Yesterday (3) You Brought The Joy (4) Bring The Boys Home (5) You’ve Got To Love Somebody B: (1) Prelude (2) The Road We Didn’t Take (3) Odds And Ends (4) Cherish What Is Dear To You (While It’s Near To You) (5) I Shall Not Be Moved (6) Mama’s Gone LP pärjäsi jopa paremmin kuin edeltäjänsä, paras sijoitus oli 12. Kuudesta täyteraidasta Rock Me In The Cradle tuo parhaiten mieleen Motownin, sen kulussa on sävyjä vanhasta Barbara Randolphin ja Four Topsin levyttämästä HDH-humpasta I Get The Feeling. Vuonna ‘90 on ilmestynyt HDH-merkillä numerolla HCD-3905-2 11-raitainen nimeään hyvin vastaava ”Greatest Hits”. Jacquesin oh. Hän pääsi levyttämään kolme singleä ja yhden albumin, mutta HDH-kolmikon tuki väheni sekä taustatyöstä että varsinkin levyjen markkinoinnista. Tosin jos tarkkoja ollaan niin Bring The Boys Home ei ollut mukana levyn ensimmäisillä painoksilla vaan otettiin mukaan vasta, kun se aloitti nousunsa singlepuolella. Syy on yksinkertaisesti se, että ”Contact” on huomattavasti parempi. The Best Of Freda Payne (Invictus ST 9804) Vuonna ‘72 Fredan asiat Invictuksella alkoivat mennä solmuun. This Girl Is A Woman Now oli Gary Puckettin originaalina tuttu top ten -hitti, siihenkään Freda ei saanut kunnon otetta. Michael Smithin ja Ronald Dunbarin säveltämät latteat ja laahaavat balladit muodostavat pääosan albumista. ”Best Of” oli selvästi välituote
LAMONT DOZIERIN MUKANA ABC: LLE LAMONT DOZIERIN MUKANA ABC: LLE Vuonna ‘74 Invictus oli hajoamiskypsä. Ongelma on siis se, että en kuulu diskosukupolveen. Kolme coveria piristää albumia jonkin verran. Toisaalta kyllä minunkin sukupolveni osasi: ”I’m 71. Useimmille kunnon soulin ja yleensäkin kunnon musiikin harrastajalle disko on tunnetusti ollut kirosana. I Thank God every day for letting me live today and enjoy the fantastic 60’s” tai ”I’m just 72. ABC Dunhill 15018 It’s Yours To Have (88./-) Run For Your Life ABC 12079 I Get Carried Away Shadows On The Wall 12139 Lost In Love You Payne & Pleasure (Dunhill DSX 50176) A: (1) It’s Yours To Have (2) Didn’t I Tell You (3) I Get Carried Away (4) Run For Your Life (5) Don’t Wanna Be Left Out B: (1) Shadows On The Wall (2) I Won’t Last A Day (3) The Way We Were (4) A Song For You Albumin tuotti Invictus-vaiheen luottomiehiin kuulunut McKinley Jackson, jolla oli myös pääasiallinen sävellysja sovitusvastuu toisen vanhan tutun Gene Pagen kanssa. Kaihoisa Lost In Love valittiin singlelle, mutta se jäi ilman menestystä. In The Basement -lehden #47 katsauksessa todettiinkin osuvasti, että jos valinta olisi kohdistunut Dennis Lambertin ja Brian Potterin säveltämään kevyesti funkahtavaan B-puolen avausraitaan niin tulos olisi voinut olla parempi. Elettiin diskon kulta-aikaa ja Capitolilla haluttiin lähteä Fredan voimin kisaan mukaan. Lopputulos oli täyteläistä, ylisovitettua aikuisviihdettä, jonka Freda täydensi viivyttelevällä, paikoitellen teennäisen ylidramaattisella laulullaan. 30 Blues News 4/2023 jaamassa Book Of Numbers -nimisessä gangsterielokuvassa, joka perustui Robert Pharrin 30-lukua kuvaavaan romaaniin. Ilmiö on yleinen, sen huomaa hyvin, kun seuraa netistä esitysten kommentteja. DISKOPRINSESSA DISKOPRINSESSA ABC-sopimuksen umpeuduttua vuonna ‘76 Freda päätyi Capitolille. Kolmas cover on päätösraita Million Dollar Horse, jonka alun perin levytti pari Lawrence & Roselle Africasinglensä b-puolelle. I’m a teenager of 70’s” ja ” I’m 63, but this hits me like in the golden seventies”. Hän teki ABC:n kanssa kaksivuotisen sopimuksen, tuloksena kolme singleä ja kaksi albumia. Näyttelijälistan mukaan Freda oli filmin ainoa naistähti. Lamont Dozier lähti ABC:lle ja vei mennessään sekä artisteja että sovituspuolen väkeä. Fredan tunnetuin Capitol-hitti, Frank Wilsonin tuottama Love Magnet herätti kommentit ”I love this song, it brings back memories. Muutos johti pieneen piristymiseen sisällysluettelossa, vaikka teennäinen sophisticated-linja oli nytkin vahvasti esillä. Olin 70-luvulla jo liian vanha käymään diskossa, myöskään noiden aikojen radio-ohjelmia kuunnellessani en kokenut myönteistä vipatusta. Keep It Coming ja kaihoballadi Seems So Long ovat hyviä täytepaloja, lähes Valerie Simpsonin ja Stevie Wonderin alkuperäislevytysten tasoa. Out Of Payne Comes Love (ABC ABCD-901) A: (1) Look What I Found (2) I Hear Rumours (3) You (4) Keep It Coming (5) Seems So Long B: (1) You Brought The Woman Out Of Me (2) (See Me) One Last Time (3) Lost In Love (4) Million Dollar Horse Siirto Dunhillilta päämerkille merkitsi isompia ympyröitä ja muutosta taustaporukoissa, levyn tuotti ABC:n peruskalustoon kuulunut, parhaiten joistakin Rufus-levytyksistä tunnettu Bob Monaco. Parasta antia on muutama nätti ”lost love” -henkinen sävelmä, joista I Get Carried Away ja I Won’t Last A Day miellyttävät enemmän kuin pieneksi listahitiksi kivunnut It’s Yours To Have. Yli 90 % kohdalleni osuneesta diskomusiikista on kuulostanut vastenmieliseltä, hyvät hetket ovat olleet satunnaisia onnistumisia. That song brings me to tears remembering those days”. En tiedä, mistä kaikesta firmassa oli erimielisyyksiä, mutta arvelen, että musiikillinen liukuhihnalinja ei enää toiminut ja toisaalta osa artisteista ja taustamiehistä oli kyllästynyt johtoportaan toimintaan. Edellisen innoittaja on ollut Jimmy Ruffinin What Becomes Of The Brokenhearted ja jälkimmäisen Crystalsin Then He Kissed Me. Freda Payne viipyi Capitolilla nelisen vuotta ja levytti seuraavat singlet:. Freda oli yksi lähtijöistä
Pääasia on ollut jatkuvat esiintymiset arvostetuilla lavoilla. Ymmärrän kyllä, että Petula Clarkin hitti (7) oli alun perinkin niin lepsu, ettei Freda voinut saada siitä mitään irti, mutta Tom Jonesin vanhan mestariteoksen (2) hän onnistui pilaamaan täysin. 80-luvun puolivälissä hän levytti Belinda Carlislen kanssa duettoversion Band Of Gold -hitistään ja lopputulos oli originaaliin verrattuna yllättävän pirteä. Yksi niistä oli Gregory Abbott, jonka kanssa Freda avioitui vuonna ‘76 ja joka onnistui omalla levytysurallaan parin ison hitin verran 80-luvulla. 2000-luvun alussa ihmeteltiin Fantasymerkin yritystä elvyttää vanha kunniakas Volt-nimike. Diskoraidat kuulostivat lähinnä läpsyttelyltä ja melodisemmat rakkauslaulut persoonattomasti ylisovitetulta ja latteasti lauletulta viihteeltä. Kuuntelin urheasti albumit läpi ja tunsin itseni turhautuneeksi. Samoin kävi Freda Paynen albumille, jonka tärkein taustahahmo oli Preston Glass. 90-luvulla Freda levytti Los Angelesissa kolme albumia Dove-merkille. Kirjavasta coverjoukosta voi vain todeta, että kaikki meni pieleen. Kolmas oli ”Christmas With Freda And Friends” -niminen joulualbumi, joka sisälsi tasapaksuja standardiversioita, ainoa poikkeus oli Fredan itsensä säveltämä nimikappale. Todennäköistä onkin, että Fredan ja Ian Levinen ajatukset projektista menivät ristiin heti alkuunsa. Lähes kaikki Fredan vanhat levytykset on vuosien varrella julkaistu uudelleen, mutta uuttakin on tehty. Dells ja Brenda Holloway olivat mielenkiintoisia nimiä, mutta itse levyt jäivät aika kauas siitä mitä odotettiin. Selvää on, että kahdeksankymppinen diiva on menettänyt osan äänensä tehosta ja vauhdista, annetaan siis anteeksi ja iloitaan siitä, että hän on havaintojeni mukaan vieläkin lavalla ikäisekseen pirteä.. Blues News 4/2023 31 Capitol 4383 I Can’t Live On A Memory I Get High (On Your Memory) 4431 Baby You’ve Got What It Takes Bring Back The Joy 4494 Love Magnet (88./-) Loving You Means So Much To Me 4537 Stares And Whispers Feed Me Your Love 4631 Happy Days Are Here Again Falling In Love 4695 I’ll Do Anything For You Pt. Vaikka olen edellä esittänyt väheksyviä arvioita hänen tekemisistään, hänen lahjakkuuttaan sekä laulajana että lavadiivana en voi kiistää. NIITÄ NÄITÄ NIITÄ NÄITÄ Soulharrastajan näkökulmasta Freda Paynen uran kiinnostava vaihe loppui viimeistään Capitoliin. Vähiin jäävät myös Billy Veran ykköshitistä At This Moment tehdyn väännöksen ansiot. Come See About Me (Volt VCD 3420-2) (1) Let’s Make Beautiful Music (2) (It Looks Like) I’ll Never Fall In Love Again (3) First Impressions (4) I Live For New York City (5) At This Moment (6) You Turned The Tables On Me (7) I Couldn’t Live Without Your Love (8) Come See About Me (9) You Complete Me (10) Nice To Be With You (11) Just Like That Sävelmistä viisi on Fredan omia, aika persoonattomia kaikki. Piristystä levyyn toi muutama vanha ystävä: Mel Carter, Cuba Gooding, O.C. Smith ja Scherrie-sisko. Vuonna ‘82 hän sai pienen diskohitin laululla In Motion, levynumero oli Sutra 117 ja korkein sijoitus black-listalla 63. Freda on suhtautunut vuonna ‘90 tekemäänsä Motorcity-visiittiin ”ei puhuta siitä” -asenteella. Liitto kesti vain muutaman vuoden, sen hedelmänä syntyi Gregory Jr. Kaiken kaikkiaan siis levy, joka ei vähääkään kunnioittanut uljasta Volt-nimikettä. Niistä kiinnostavin on ollut Darlene Loven kanssa tehty kiertue nimellä Love & Payne, jälki tosin ei ollut järin mairittelevaa ainakaan netistä löytämäni löysän ja teennäisen Da Doo Ron Ron -dueton perusteella. Vähintään yhtä pahasti pieleen meni modernisointiyritys Supremes-hitistä (8), puuroisen kohelluksen voi kuulija vain vaivoin tunnistaa vanhaksi HDH-helmeksi. Yritin edellä todistella, että olen väärä henkilö lopputulosta arvioimaan. Myöhemmin Fredan kumppanina mainitaan Sylvers-yhtyeen johtohahmo Edmund Sylvers, tuo suhde hiipui viimeistään 80-luvun puolivälissä. 1 I’ll Do Anything For You Pt. Perusviihdettä, hetkittäin pehmeitä jazz-koukeroita, mutta ainuttakaan hohtohetkeä ei korviini osunut, ellei sellaiseksi lueta jälkimmäisen albumin raitaa Dreamin’ Wide Awake, jonka pelastaa Fredan duettokaveriksi taas osunut Ali Ollie Woodson. Tuoreimpina tietoina poimitaan vielä kaksi albumia, vuonna 2008 ilmestynyt ”On The Inside” ja vuoden 2014 ”Come Back To Me Love”. Viimeisenä mainitsemisen arvoisena seikkana tuli mieleen Fredan vierailu suosionsa huipulla olleen Tavares-yhtyeen ”Love Storm” -albumin raidalla I Wanna See You Soon. Hänen kolmea levytystään Band Of Gold, Memories And Souvenirs ja Only Minutes Away ei löydy Motorcityn luetteloista eikä yksikään ole hyllyssäni olevilla firman halpakokoelmilla. Seuraavina vuosikymmeninä nykypäiviin saakka hän on kuitenkin ollut aktiivisesti mukana. 2 4775 Red Hot The Longest Night 4805 Can’t Wait The Longest Night Lisäksi ilmestyi kolme albumia: ”Stares And Whispers” (11700), ”Supernatural High” (11864) ja ”Hot” (12003). Ei ihme, että koko ajatus hautautui saman tien, tosin pääsyy ei tainnut olla heikot levyt vaan pomo Phil Jonesin yllättävä kuolema. Pieninä soulin tapaisina ilonpilkahduksina löytyi hyvällä tahdolla ”Supernatural High” -levyn Tell Me Please ja Stares And Whispersin nimikappale. Sävelmänä mieliinpainuvin on kuulakas rakkauslaulu You Complete Me, esityksenä puolestaan päätösraita, jota Fredan duettokaverina toiminut 80-luvun tempparisankari Ali Ollie Woodson hallitsee. Sikäli koko Capitol-vaihe oli pettymys, että isolla firmalla piti olla resursseja parempaan, taustahahmoja avustajaluettelossa oli ihan kunnioitettavia nimiä. Ensimmäinen oli nenä poskella esitettyä komediaa ja toinen ”Live In Concert” -paketti. Hän on ollut tärkeä lenkki monissa musikaaleissa ja ainakin viidessä 90-luvun elokuvassa
Will Shaden lisäksi sen muita keskeisiä muusikkoja olivat muiden muassa Charlie Burse, Ben Ramey ja Vol Stevens. Sen johtaja ja pääasiallinen vokalisti oli banjoa ja ruukkua soittanut Gus Cannon (1883– 1979), ja toinen joukkion vakiojäsen oli laulaja ja huuliharpisti Noah Lewis (1891–1961). Hey, hey Honey take a whiff on me. If you don’t believe cocaine is good, ask Alma Rose at Minglewood. Tämä ryhmä esiintyi yleensä trio-muodossa, ja sen muita muusikkoja olivat enimmäkseen erilaisia kieli-instrumentteja soitelleet Elijah Avery, Ashley Thompson ja Hosea Woods. Since cocaine went out of style, you can catch them shooting needle all the while. Nimestään huolimatta tuon Clifford Hayesin kokoonpanon ohjelmisto oli lähinnä lievillä jazz-vaikutteilla varustettua viihdemusiikkia, ja bluesin puolelle ruukkuun puhaltelut siirtyivät merkittävissä määrin vasta Memphisin miesten toimesta. 1956. Memphis Jug Bandin tunnetuimmat ja taiteellisesti onnistuneimmat merkkiteokset ovat matkailuaiheiset laulut K.C. Ylävasemmalla Earl McDonald’s Jug Band, alavasemmalla Earl McDonald’s Original Louisville Jug Band/Ballard Chefs Jug Band, yllä The Old Southern Jug Band. Entisinä aikoina ajattelutavat olivat tietysti melkoisesti nykyisistä poikkeavat, ja esimerkiksi American Federation Of Musicians hyväksyi niinkin keskeisen blues-instrumentin kuin huuliharpun oikeaksi soittimeksi vasta v. I went to Mr. Välillä sen koostumukseen kuuluivat naispuoliset vokalistit Hattie Hart ja Jennie Clayton, joista jälkimmäinen oli Shaden asuinkumppani. Tällaisia kokoonpanoja kutsuttiin nimellä ”spasm bands”, ja niiden vaikutuksesta sanaa ”spasm” (kouristus, puuska, kohtaus) hyödynsivät myös 1950-luvulla eräät silloiset brittiläiset skiffleintoilijat, kuten komeasti nimetyn yhtyeen Original Barnstormers Spasm Band jäsenet. Toinen etupäässä Memphisissä vaikuttanut tärkeä ruukkuyhtye oli vuosina 1928–30 levyttänyt Cannon’s Jug Stompers. Vuosina 1927–34 Memphis Jug Band (ja sen rinnakkaisilmiöt, kuten Picaninny Jug Band) jätti jälkeensä yli 80 enimmältä osin edelleen hyvin kuuntelua kestävää äänitettä. viulisti Clifford Hayes, ja joka vuonna 1924 pääsi tekemään joitakin levytyksiä. Moan ja Stealin’ Stealin’, joista jälkimmäinen kertoo mieluummin hiipimisestä kuin varastamisesta. Ruotsalainen Memphis-bluesin asiantuntija Bengt Olsson (1949–2008) kertoi jo vuonna 1981, että etenkin nyrkkeilysankari Muhammad Alin synnyinkaupunkina tunnetussa Kentuckyn Louisvillessä oli vuoden 1905 paikkeilla jug band -nimisiä ruukkuyhtyeitä. Hattie Hartin laulun kaltaista huumausaineiden käytön ihastelua tuskin kuitenkaan koskaan on suomeksi uskallettu julkaista: Tiettävästi niinkin varhain kuin 1890-luvulla New Orleansissa oli joukkioita, joiden enimmäkseen afroamerikkalaiset jäsenet soittivat mitä erikoisimpia ja alkujaan aivan muuhun käyttöön kuin musisoimiseen tarkoitettuja välineitä, kuten tyhjiä pulloja, pesulautoja, tina-astioita ja pesusoikkoja. Tämä MJB oli luonteeltaan aika löyhä yhteenliittymä, ja erään tarinan mukaan sen jäsenet saattoivat samanaikaisesti esiintyä samalla nimellä kahdessa eri paikassa. 1973 ilmestyneessä Blues Link -lehden numerossa kaksi analysoinut miltei kaikki nuo tallenteet, ja hänen mukaansa niistä vähemmistö eli noin 40 % voidaan kiistatta lukea bluesin piiriin. 1969 nimellä Kuka kustantaa hoilottelivat Österbergin folk-veljekset Bosse ja Robert. Hieman myöhemmin McDonald liittyi Hayesin vetämään bändiin nimeltä Dixieland Jug Blowers, minkä äänitteitä kuuli puolestaan Memphis Jug Bandin VANHAN AJAN RUUKKUYHTYEET Klassikoiden lähteillä, osa 79 Klassikoiden lähteillä, osa 79 Britanniassa kyseistä rallia kyllä on vedelty useammankin porukan toimesta 1960-luvun melskeistä lähtien. It takes a little coke to give me ease, strut my stuff long as you please. Levytyssessioiden ulkopuolella tällaista jug bandia ei juurikaan ollut mahdollista kuulla livenä. Hey, hey Honey take a whiff on me. Vuosien mittaan sen sessioissa oli mukana ainakin kolme eri ruukkuun puhkujaa nimiltään Charlie Polk, Jab Jones ja Hambone Lewis. Olssonin käsitys pitää varsin hyvin paikkansa, sillä ensimmäisen tiedetyn jug bandin perusti em. Hey, hey Honey take a whiff on me. Jug Band Waltz ja Mississippi River Waltz, ovat laadultaan lähinnä viihdyttävän sorttista perinnemusiikkia. I love my whiskey and I love my gin, but he way I love my coke is a doggone sin. Omalla tavallaan erikoisin MJB-tuotos on Hattie Hartin v. 32 Blues News 4/2023 tuleva johtaja Will Shade (1898–1966). Ainakin kerran MJB säesti studiossa itseään Memphis Minnietä. Yhtyeen tuotannon parhaimmistoa ovat muiden Cocaine Habit Blues (traditional) Cocaine habit mighty bad, it’s the worst of habit I ever had. Hänen tunnetuin yhtyeensä oli The Old Southern Jug Band, jonka muita jäseniä oli mm. harputtelun suurmestari Little Walter oli jo saanut aikaiseksi miltei kaikki parhaat luomuksensa. Hey, hey, Honey take a whiff on me. Muut MJB:n tuotokset, kuten esim. Hey, hey, Honey take a whiff on me. Ja silloinhan mm. Cannonin ruukkuyhtye jätti jälkeensä jonkin verran alle 30 tallennetta, joiden enemmistö on laadultaan selvää bluesia. Hey, hey Honey take a whiff on me. Yhtye levytti myös ensimmäisenä klassikon Bottle It Up And Go, mitä yleisesti taidetaan pitää Tommy McClennanin luomuksena. Yhtyeen tuotantoon syvällisesti perehtynyt englantilainen Chris Smith on v. 1930 julistama Cocaine Habit Blues, joka itse asiassa on muunnos vanhasta juomalaulusta Honey, Take A One On Me ja mitä v. Louisvillessä vuonna 1902 sellainen ruukkuihin ja pulloihin puhaltelija kuin Earl McDonald (1885–1949). Beaman’s in a lope, saw a sign on the window said no more dope
Nykyaikana tuollaista tuskin helpolla tapahtuisi, koska englannin kieli on tunnetusti monilla suomalaisilla hyvin Yläoikealla Gus Cannon’s Jug Stompers, alaoikealla South Memphis Jug Band Memphis Jug Band. Tapahtumaa näin jälkikäteen tarkastellen on vaikea uskoa, että kyse olisi ollut mistään muusta kuin tuolloisen folkhuuman yhdestä osasesta, sillä kyseisen laulun sekä melodia että seuraavaksi kirjattu sanoitus edustavat lähinnä rallatussarjan saavutuksia. Varsinaisten ruukkuyhtyeiden lisäksi oli myös kokoonpanoja, jotka rakentuivat jonkun tunnetun artistin ympärille ja joissa oli mukana myös erilaisia puhkujia. Valkoinen folk-yhtye The Rooftop Singers nimittäin sai silloin aikaiseksi oman versionsa Cannon’s Jug Stompersin vuoden 1929 äänitteestä Walk Right In, joka kohosi peräti Billboard-lehden yleisen pop-tilaston ykköseksi asti. Apua tilanteeseen oli kuitenkin tulossa nuorempien taholta. seuraavana vuonna studiossa vallan yhdeksän musiikkikappaleen voimin elämöinyt Birmingham Jug Band. Walk right in, sit right down and daddy let your mind roll on. korvikesoittimien kuriositeettimaisella laadulla. Ma Rainey ja Tampa Red. Will Shadea, Gus Cannonia ja kumppaneita kyllä levyteltiin jonkin verran vielä 1950ja 1960-luvuillakin, mutta niiden hankkeiden tulokset eivät olleet kovin kaksisia. Sellaisten kanssa työskentelivät muiden muassa kantrimies Jimmie Rodgers sekä bluesin puolelta esim. hallussa. Ruukkuyhtyeiden kukoistuskausi kesti 1920-luvun puolivälistä lähtien kymmenisen vuotta eteenpäin. Blues News 4/2023 33 muassa sellaiset sinisäveliset laulut kuin Going To Germany, Last Chance Blues, Minglewood Blues, Viola Lee Blues ja Wolf River Blues. -29 äänityttänyt Cincinnati Jug Band ja Walk Right In (Gus Cannon) Walk right in, sit right down and baby, let your mind roll on. Vesa Walamies Varsinkin 1960-luvulla noudatetun tyylin mukaisesti laulusta valmistettiin v. Do you wanna lose your mind. Muita 1920ja 30-luvuilla levyttäneitä Memphisin ruukkuyhtyeitä olivat Jack Kellyn liidaama South Memphis Jug Band, missä musisoivat muiden muassa sikäläisen blues-suuruuden Frank Stokesin entiset soittokaverit kitaristi Dan Sain ja viulisti Will Batts, sekä harpisti Jed Davenportin kokoama Beale Street Jug Band. Walk right in, stay a little while, but daddy, you can’t stay too long. Samantyyppisiä porukoita löytyi toki muualtakin, kuten vaikkapa pienehköksi klassikoksi laskettavan instrumentaalin Newport Blues v. Now, everybody’s talking ’bout that new way of walking, do you wanna lose your mind. Kontrabassot olivat raskaita ja kalliita, ja toisaalta tuuban kaltaiset torvisoittimet olivat jug bandien soittajille aika vieraita instrumentteja. Everybody’s talking ’bout that new way of walking. Walk right in, stay a little while, but daddy, you can’t stay too long. -65 myös kotimainen mukaelma, joka sai nimekseen Mukaan vain ja minkä tekaisi Kari Fallin, Alpo Jussilan ja Jorma Tommolan muodostama trio Me kolme. Walk right in, sit right down and baby, let your mind roll on. Vuoden 1963 alkupuolella tapahtui kuitenkin jotakin, joka yllätti paitsi noihin aikoihin miltei kahdeksankymppisen Gus Cannonin niin myös suuren joukon amerikkalaisen perinnemusiikin ystäviä. Walk right in, sit right down and daddy let your mind roll on. Toisin oli kuitenkin entisinä aikoina, koska esimerkiksi ylioppilastutkinnon suoritti 60-luvulla tämän hetken noin 50 %:n sijasta kustakin ikäluokasta vain 10–15 % ja koska lisäksi monet lukiolaiset valitsivat historiallisista syistä itseni tavoin tärkeimmäksi vieraaksi kielekseen saksan. Jonkinlainen vaikutus asiantilaan oli todennäköisesti myös jugien ym. Miksi sitten bluesissa ja muissa USA:n kansanomaisissa musiikinlajeissa käytettiin 1900-luvun alkupuolella etupäässä alaäänten luomiseen ruukkuja ja pulloja sekä pesusoikoista rakennettuja bassoja. Myös USA:ssa on todellakin Birmingham-niminen kaupunki, joka sijaitsee Alabaman osavaltiossa ja minkä asukasluku on noin 200 000. Syinä olivat todennäköisesti ensisijaisesti aivan käytännölliset seikat
Deanin syntymäajaksi on merkitty 17.3.1937 ja Marcin 9.2.1940. Marc muutti Shreveportiin vuonna ‘56. luetteloon on merkitty muutama Hawkinsin levyttämä sävelmä, kuten Little Pig ja Cross Ties. Veljekset olivat saaneet kotonaan laajan perusopin musiikin saralta, laulaneet isänsä THE NEWBEATS Leivällä, voilla ja falsetilla hittilistoille Leivällä, voilla ja falsetilla hittilistoille. Alkujaan Dean ja hänen pikkuveljensä Marc (virallisesti Marcus Felton) olivat kotoisin Harhiasta Georgian eteläosista ja muuttaneet sieltä perheensä mukana pohjoiseen. Joissakin listoissa Deanin ja Marcin levytykseksi on merkitty myös puhdas Everly Brothers -kopio Troubles / Baby Baby (Candy 002), jonka esittäjäksi mainitaan The Jackson Brothers. Ensisinglen Lazy Susan oli Deanin ja Paul Howardin yhteissävellys. oli Connecticutissa vaikuttanut yhtye, jolla ei ollut mitään tekemistä Mathisin veljesten kanssa. Ykköspallia kohti pinnisteli myös The Newbeats -trion sanalla sanoen eriskummallinen poprenkutus Bread And Butter, jonka Animalsin House Of The Rising Sun, Roy Orbisonin Oh, Pretty Woman ja Supremesin Baby Love pakottivat jäämään kakkoseksi. Alkusysäys osui vuoteen ‘54, jolloin Louis Aldine Mathis, lempinimeltään Dean, muutti Pohjois-Georgiassa sijainneesta Bremenin pikkukaupungista Shreveportin musiikkikeskukseen Louisianaan. Jonkun verran sitä on hehkutettu rockabilly-piireissä, mutta kuorossa, oppineet soittamaan kitaraa ja muita jokapojan koti-instrumentteja. Checkerille levyttänyt Hawkins järjesti myös Mathisin veljekset studioon, osa julkaistiin Argo-sivumerkillä, mutta mukaan mahtui yhtä ja toista muutakin. He soittivat Hawkinsin yhtyeessä koko 50-luvun lopun, Lisäksi Deanin ansioTARINAN ALKU TARINAN ALKU Newbeats tuntui Bread And Butterin nousun myötä salamatulokkaalta, mutta sen taustalta löytyy kymmenvuotinen historia. Ymmärtääkseni Jackson Bros. Niiden turvin hän sai Shreveportiin muutettuaan työtilaisuuden Paul Howardin johtamassa Arkansas Cotton Pickers -yhtyeessä, jonka kanssa hän kierteli etelää yli kahden vuoden ajan. Deanin vahvuus olivat viulu ja mandoliini. Kyseessä oli joka tapauksessa yksi kovimmista jenkkihiteistä, se viipyi listoilla 12 viikkoa, niistä seitsemän top tenissä. Bread And Butter ei taiteellisella vaikutelmalla juhlinut, mutta oli sen verran erilainen, että kuulosti vahvaa Motown-hurmaa eläneen teinipojan korvissa mukavalta vaihtelulta. 34 Blues News 4/2023 PEKKA TALVENMÄKI S yksy ‘64 oli Billboardin HOT 100 -listan kärjen osalta vahvojen levyjen aikaa. Argo 5318 Lazy Susan Deep Sleep 5329 Sioux City Sue Deep Sleep Ebb 150 Sugar Booger Little Girl In Pigtails Checker 917 Piel Canela (Cinnamon Skin) Lucky Sixteen 995 My True Love One Lonely Heart Bullseye 1025 Tell Him No (42.) Change Of Heart 1026 The Beginning Of Love Cry Sekavaa listaa sekoittaa se, että levyjä julkaistiin eri esittäjänimillä. Liikkeelle lähdettiin käyttäen nimeä The Brothers, normaalikuvion ulkopuolella julkaistun Ebb-singlen etiketissä lukee The Marcus Brothers, Checkerin ensipainoksen esittäjäksi on merkitty The Youngsters, ja kun vuoden ‘59 alussa siirryttiin Bullseyemerkille, otettiin käyttöön duonimike Dean & Marc. Dale Hawkins oli nousemassa pinnalle ja lähti levytettyään seuraavana vuonna Susie Q -hitin kiertämään, mutta kuinka ollakaan, kilpaileva tähti Bob Luman värväsi osan hänen yhtyeensä soittajista – ja kun täydennyksiä tarvittiin, olivat Mathisin veljekset sopivasti paikalla
Mathisin veljesten 50-luvun levytyksiä löytyy sieltä täältä erilaisilta rockabillykokoelmilta. LARRY JOEL HENLEY LARRY JOEL HENLEY Kuten todettu, Larry Henley ilmaantui Deanin ja Marcin kumppaniksi vuonna ‘62. Check-Mate 1008 Boogie Woogie Twist Pt. 60-luvun kahtena ensimmäisenä vuotena Dean ja Marc eivät levyttäneet, mutta esiintyivät ahkerasti sekä Shreveportissa että naapurikaupunki Bossierissa. UUSI VUOSIKYMMEN UUSI VUOSIKYMMEN Tarkennetaan heti aikaisempaa listausta sen verran, että single Checker 995 julkaistiin vasta vuonna ‘61 Brothersnimellä, mutta kaiken järjen mukaan se on levytetty jo aikaisemmin. Asiaa auttoi myös se, että poikien tuttavuuteen etsiytynyt Larry Henley oli samoihin aikoihin solmimassa omaa Hickory-sopimustaan. Kissing Games oli alun perin May-materiaalia ja sitä tyrkytettiin Colpixfirmalle, mutta kun juttu ei tärpännyt, niin Hickoryn tähtiartisteihin lukeutunut Luman sai järjestetyksi uuden kuvion. Argoraita Deep Sleep oli jopa kahdessa mielessä kiinnostava. Niinpä Kissing Games on tyylipuhdas, rento Everly-kopio ja lähes saman voi todeta muistakin Hickory-raidoista. Toisaalta Deep Sleep on historiallisesti enemmän tai vähemmän merkittävä siksi, että sen taustalla soitti myöhempien aikojen kitaravirtuoosi Roy Buchanan, joka oli ehtinyt esiintyä jo parin Hawkins-levynkin taustalla. Ensinnäkin tuo vetelähkö balladi oli ensimmäinen merkki siitä, mistä Mathisin veljekset vaikutteensa jatkossa ottivat eli levy on niin Everly Brothersia kuin olla voi. Hickorylle Mathisin veljekset johdatti Bob Luman. Tell Him No oli linjakas ja vauhdikas pikku iskelmä, jossa eniten hämmästyttää listasijoitus. Jatkosingle oli mielestäni parempi kuin hitti, mutta listoille vievää hehkua siihen ei saatu. Kyseessä oli cover Alabamassa vaikuttaneen Travis & Bob -duon laulusta, jota lainattiin niin tuoreeltaan, että singlet olivat yhtä aikaa listoilla. Originaali oli sen verran jämäkämpi, että noteerattiin r&bpuolellakin (sijoitukset pop 8./ r&b 21.), mutta osansa kakusta saivat myös Mathisin veljekset. Bullseye-vaiheessa Everly Brothers -vaikutteista pidettiin kiinni, tiukasta rockabillystä luovuttiin ja sen sijaan lähdettiin enemmänkin puhtaille teinilinjoille. Kaikki oleellinen sisältyy kahteen laajaan koosteeseen, vuonna ‘84 julkaistuun vinyyliin ”Tell Him No” (Demand DMSLP 2025) ja tuoreempaan CD:hen ”Kissing Games” (Golden Candy GSR 901123). Hänen aikaisemmista vaiheistaan en löytänyt tietoja, vain sen, että hän oli syntynyt Arpissa, Texasissa 30.6.1937 ja viettänyt nuoruusvuotensa Ruotsissa Cupol-merkillä 1959 ilmestynyt EP-levy. Seuraavien kahden vuoden aikana heiltä julkaistiin neljä singleä. Toisen Argo-singlen kiinnostavuus ei perustu niinkään Sioux City Suen hyvyyteen vaan siihen, että kyseessä on versio Tiny Tillin, Gene Autryn ja Bing Crosbyn 40-luvulla tunnetuksi tekemästä laulusta, jonka todelliset juuret ovat vielä kauempana – ainakin, jos asiaa voi päätellä Memphis Five -orkesterin vuonna ‘24 levyttämän esityksen perusteella. Everly Brothers oli noihin aikoihin siirtynyt isoihin ympyröihin Warnerille, siksi on ymmärrettävää, että Hickory-pomo Wesley Rose näki Mathisin pojissa mahdollisuuden pitää tuttua soundia hengissä. 1 Boogie Woogie Twist Pt. Blues News 4/2023 35 aika voimattomalta se minun korvissani kuulostaa, Ebbillä julkaistu Sugar Booger oli rockabillynä selvästi ronskimpi esitys. Noissa yhteyksissä he tapasivat tulevan Newbeats-kaverinsa Larry Henleyn, joka tarinan mukaan oli saanut järjestetyksi lankonsa välityksellä tilaisuuden laulaa pari laulua duon mukana eräässä keikkatilanteessa. Larrysta lisää tuonnempana, Dean ja Marc pääsivät jatkamaan levytyksiään keväällä ‘62. 2 May 135 Somebody’s Smiling Pins And Needles Hickory 1227 Kissing Games With Tears In My Eyes 1249 There Oughta Be A Law When I Stop Dreaming Nimikin jo sanoo, että Boogie Woogie Twist piti sisällään vauhdikkaan ”round and round” -runttauksen, May-single oli puhdasta teenageria sekä hempeän a-puolen että aggressiivisemman Pins And Needlesin osalta
BREAD AND BUTTER BREAD AND BUTTER Monet huippulevyt ovat tunnetusti syntyneet sattumalta. Kesäkuussa ‘64 Mathisin veljekset ja Larry Henley olivat Hickoryn studiolla miettimässä uusia juttuja ja kokeilivat Everly Brothersin vanhaa Bye Bye Baby -hittiä. Henleyn levyura alkoi Hickorylla vuonna ‘63 ja hän ehti ennen Newbeatsin salamanousua levyttää neljä soolosingleä. Singleä lähdettiin tyrkyttämään radioasemille Tough Little Buggy edellä, mutta niin kuin usein ennenkin, jostakin löytyi nerokas tiskijukka, joka hoksasi kääntää kiekon ympäri. Tony Rounce onkin todennut,. Bread And Butter nousi nopeasti listoille ja siitä tuli iso hitti niin kuin aikaisemmin totesin. Bye Bye Baby oli tietenkin työn alla, samoin Mathisin veljesten säveltämä Break Away From That Boy, mutta päähuomion vei Tough Little Buggy -niminen Beach Boys -hengessä laulettu rallattelu, jota ajateltiin tulevan ensisinglen a-puoleksi. Tässä singlediskografia ensimmäisen menestysvuoden ajalta. Dean Mathis on ottanut itselleen kunnian siitä, että Henley lauloi laulun rahvaanomaista, etten sanoisi naukuvaa falsettia käyttäen ja kun paikalle osunut Boudleaux Bryant kuuli mistä oli kyse, hän päätteli innoissaan, että tuon äänen varaan oli järkevää rakentaa jonkinlaista menestystäkin. Sijoitukset ovat poplistoilta. Näin oli The Newbeats syntynyt. Loudermilk Sonny Curtis, Felice & Boudleaux Bryant. Lauluun väännettiin hätäisesti Larry Henleyn falsettiin istuva sovitus, jonka mukaisena levytys tehtiin. Liikkeellä oltiin tosissaan ainakin sen perusteella, että säveltäjänimet olivat tiukimmasta päästä: John D. Miellyttävää kantripoppia kaiken kaikkiaan. Hickory julkaisi vielä vuonna ‘65 Henleyn singlen I’d Be Lying / I Wouldn’t Trade It For The World (1354), jossa oli jo esillä Newbeatslevyiltä tuttu irvokas falsetti, mutta mukavaa poppia tämäkin single oli, varsinkin Roy Orbison -mielikuvia herättävä a-puoli. Yhtyeen nimen puolestaan keksi omien sanojensa mukaan Monument-firman vahva mies Fred Foster, joka niin ikään oli sattumalta paikalla oivallusten tapahtuessa. Lukiessani netistä levyyn liittyviä kommentteja tajusin, että se on elänyt hyvin läpi vuosikymmenien erilaisten mainosfilmien mukana ja että se on herättänyt vahvoja spacemielikuvia. Levyn viehätys oli epäilemättä Larry Henleyn ärsyttävän oloinen falsetti, itse simppelistä sävelmästä on vuosien varrella hävinnyt viehätys, jos sitä oli alun perinkään. Toiselle singlelle valittu John D. Ensimmäinen Newbeats-sessio pidettiin lähes saman tien. Selvää on, että Newbeats yritti pärjätä seuraavat pari vuotta ensihuuman tuottaneella kaavalla, mutta kun muuta ei ollut tarjolla, on ymmärrettävää, että se menetti asemansa. Viime tipassa kokeiltiin Wesley Rosen kätköistä löytynyttä heppoisen oloista hupijuttua Bread And Butter, jota Dean ja Marc olivat laulelleet jo aikaisemmin kahdestaan. Mistään huitaisupopista ei ollut kyse, vaan levyillä oli kelvolliset taustat ja solisti-Larryn vähän takakireässä laulussa oli pikku ripaus persoonallista värinää ja ylipäätänsäkin annos samaa tunnelmaa kuin joissakin Gene Pitneyn varhaislevyissä. Hickory 1198 It’s Happening Again Little Lips Tell Big Lies 1216 Conflicting Interests Just As Much As Ever 1272 Stickin’ Up For My Baby My Reason For Living 1298 Eastham Prison Farm His Girl Koko nivaska oli minulle iloinen yllätys. En siis puolustele levyä sen kummemmin, vaikka kuuntelen sitä nykyäänkin silloin tällöin, mutta ei se mikään ”tukka nousee pystyyn” -tason elämys ole pienen alkuinnostuksen jälkeen ollut. 36 Blues News 4/2023 läheisessä Odessan kaupungissa. Näin toki on, itsekin jäin miettimään mistä ajatus Larry Henleyn falsettiin on alun perin muhinut ja päädyin The Ran-Dellsin riemastuttavaan Mars-tanssilevyyn Martian Hop, joka oli melkoinen hitti Newbeatsin syntymisen aikoihin. Loudermilkin säveltämä Everything’s Alright oli tosin mielestäni Bread And Butteria parempi, mutta siitä puuttui täysin läpilyöntiin sisältynyt huumori. Hickory 1269 Bread And Butter (2.) Tough Little Buggy 1282 Everything’s Alright (16.) Pink Dally Rue 1290 Break Away (From That Boy) (40.) Hey-O-Daddy-O 1305 The Birds Are For The Bees (50.) Better Watch Your Step 1320 I Can’t Hear You No More Little Child Menestys heikkeni levy levyltä, mutta niin heikkeni musiikkikin. Paras tapa tutustua Larry Henleyn vanhoihin Hickory-levyihin on takavuosina julkaistun Newbeats-trilogian viimeinen osa, joka tarjoaa bonuksena kaikki kymmenen levypuolta. Jos levyn ydin sisältyy huudahduksen ”Hold me tight everything’s alright” niin ei lopputulos voi olla peruspoppia kummempi
Seuraavilla singleillä alamäki jatkui ja huipentui siihen, että I Can’t Hear You No More jäi listojen ulkopuolelle. Big Beat Sounds By... Jatkoa seurasi 70-luvun alussa, jolloin Englannissa elettiin jonkinlaista Motown revival -aikaa. Itse asiassa ainoa singleraita, jolla olisi ollut hyvät menestymismahdollisuudet, oli mielestäni Bread And Butterin kopio/parannettu painos Better Watch Your Step, mutta sen ilmestyessä keväällä ‘65 asia oli jo vanhentunut. Motown-ideaa jatkanut Cryin’ My Heart Out oli mielestäni paljonkin parempi kuin Run Baby Run, mutta oivallus ei enää innostanut. Kun kirjoitin vuosia sitten esittelyn länsirannikon söpöläisparista Dick & Dee, totesin Newbeatsversion olevan vain kopio Dee Deen ja Dickin hitistä, mutta numerotietojen perusteella ei voi olla varma, kumpi levytettiin ensin. Hickory 1332 Run Baby Run (12.) Mean Wooly Willie 1366 Shake Hands (92.) Too Sweet To Be Forgotten 1387 Cryin’ My Heart Out Short On Love 1408 Bird Dog Evil Eva 1422 My Yesterday Love A Patent On Love 1436 Top Secret So Fine 1467 Hide The Moon It’s Really Goodbye 1485 Don’t Turn Me Loose You And Me And Happiness 1496 Swinger Bad Dreams 1510 Michelle De Ann I’ve Been A Long Time Loving You 1522 The Girls And The Boys Ain’t That Lovin’ You Baby Hyvällä tahdollakaan en löydä tuosta nivaskasta mitään kiinnostavaa. Yleisvaikutelma on lattea osittain siksikin, että mukana ei ole noiden. Kuvittelin, että kyseessä oli auto, mutta sanakirjoista löytyy slangitermille useita eri tulkintoja eikä Bob Dylanin historiikkiin liittyvä Black Dally Rue asiaa selkeyttänyt. (Hickory LPM 122) A: (1) I Can’t Hear You No More (2) The Birds Are For The Bees (3) Mother In Law (4) Break Away From That Boy (5) Baby Let’s Play House (6) Great Balls Of Fire B: (1) Poison Pen (2) HeyO-Daddy-O (3) Find Ya Somewhere Else To Eat Your Crackers (4) Better Watch Your Step (5) The Natural (6) Human Kindness aikojen albumeiden vaatimaa kannattavaa hittiä. Hittisinkkujen ohessa kiinnostaa lähinnä John D. Bonusraitoja on kaksi (Shake Hands And Come Out Crying ja Too Sweet To Be Forgotten), molemmat korkeintaan keskinkertaisia. Menestyshuumassa julkaistiin kovassa kiireessä kaksi albumia: Bread And Butter (Hickory LPM 120) A: (1) Bread And Butter (2) Bye Bye Love (3) The Shoop Shoop Song (4) There Oughta Be A Law (5) So Fine (6) Pink Dally Rue B: (1) Everything’s Alright (2) A Patent On Love (3) I’m Blue (4) Tough Little Buggy (5) Thou Shalt Not Steal (6) Ain’t That Loving You Baby LP sisältää niin kuin listaus osoittaa, pääosin elokuussa ‘64 purkitettuja covereita mustan musiikin perusjutuista, joihin ei Larry Henleyn falsetin voimin saatu riittävää ryhtiä. Single on ollut hyllyssäni nelisenkymmentä vuotta ja olen sitä välillä kuunnellut, mutta enpä ole koskaan tajunnut Rouncen ideaa. RUN BABY RUN RUN BABY RUN Syksyllä ‘65 näytti jo vahvasti siltä, että Newbeatsin tarina huipulla oli ohi, mutta pienen yllätyksen yhtye vielä järjesti, kun Run Baby Run nousi HOT 100:ssa sijalle 12. Voi olla, olihan Pink Dally Rue hyväntuulinen, mutta sen verran sekava, etten saanut selvää mitä Dally Rue -sanaleikki piti sisällään. Oikeassa Rounce toki on, parasta levyssä on 13 sekunnin alkujumputus, joka jatkuu läpi levyn yhtyeen laulun varjossa. Larry Henleyn ääni oli entisensä, mutta muuten tekemisestä oli muutamaa pikku jujua lukuun ottamatta ryhti pois. Tässä diskografiaa vuoden ‘68 loppuun asti (minkä jälkeen yhtyeen Hickory-singlejä julkaistiin vielä kymmenkunta kesään 1974 asti). Loudermilkin kirjoittama ja originaalina levyttämä Thou Shalt Not Steal. Blues News 4/2023 37 että Pink Dally Rue olisi lapsellisuudestaan huolimatta menestynyt todennäköisesti paremmin. Run Baby Run oli menestyksen osalta vain piristävä poikkeus, muuten mentiin alamäkeä. Muutama turha cover on mukana nytkin ja vaikka ne on keskimäärin huolellisemmin tehty kuin debyyttialbumilla niin eivät ne levyn tasoa nosta. Singlen salaisuudeksi väittää Tony Rounce Motownilta vohkitut vaikutteet, eritoten Four Topsin I Can’t Help Myself -tyyppisen intron. Henleyn ja Dee Deen lauluosuudet ovat joka tapauksessa kuin toistensa kopioita. Mielestäni itse sävelmä ja lauluosuus ovat lievästi sanottuna hirveät, mutta ehkä tuo Motown-kuvio selittää hyvän menestyksen. Muuten CD puolustaa paikkaansa kattavana Newbeats-pakettina. Ei ihme, sillä kappalevalinta oli jo arveluttava, kyseessä kun oli haparoiva versio Betty Everettin kesällä ‘64 levyttämästä soulhitistä. Positiivisia mielikuvia herättävät lähinnä sujuva poppirallatus Poison Pen ja sitä seuraava Bo Diddley -kopio. Tottahan levykansirunoilijat voivat lopputulosta kehua, mutta minun mielestäni kyseessä on tylsä ja yksitoikkoinen albumi. Tuolloin myös Run Baby Run huomattiin ja se nousi brittilistoilla top teniin eli pärjäsi paremmin kuin Bread And Butter vuosia aikaisemmin. Nämä kaksi albumia julkaistiin Acen Newbeats-yhteenvedon ensimmäisenä osana vuonna 2004 numerolla CDCHD 1006
Atco 6610 Answer Me My Love In The Hush Of Night 6652 People Get Ready Hello LA Bye Bye Birmingham Viking 1003 My God And I Santa Fe Train 1008 Starship Shimmer Eyes Starship Shimmer Eyes Capricorn 0046 I’ll Come Running Back To You I’ll Come Running Back To You 0225 Love Junkie Playground Epic 50408 Love Is On The Air You Only Go Round Once Kaksi albumiakin mahtuu 70-luvun diskografiaan: ”We Gotta Start Loving” (Viking LPS 103) ja ”Piece Of Cake” (Capricorn CP 0152). Henley siirtyi varsin vahvasti kantrin puolelle. ahkeroinut jonkin verran säveltäjänä lähinnä kantripuolella, erikoistunnustus listaykköseksi asti nousseesta Tammy Wynetten laulusta Til I Get It Right sekä Roger Whittakerin alun perin levyttämästä sävelmästä With Beneath My Wings, josta Bette Midler teki ykköshitin 80-luvun lopussa. Yhdeksi syyksi mainitsee Tony Rounce Run Baby Run -uusinnan ylipositiivisessa tekstissään, että Newbeats teki hyvää aurinkoista musiikkia, mutta koska Hickory oli kantrimerkin maineessa niin pop-asemat eivät ottaneet levyjä soittolistoilleen. Varsinkin suuren tempparisuosikkini The Way You Do The Things You Do lainaus kuulostaa pahanlaiselta raiskaukselta. Bonuksena saatiin peräti 15 näytettä edellä listatusta singlediskografiasta, mikä on yleissivistyksen kannalta mukava asia, vaikkei mukaan suuria ilonaiheita mahdukaan. Lisäksi on olemassa 2000-luvulla julkaistu ”His Girl” -niminen suoratoistokokoelma. Dean asuu Mindenissä, Louisianassa ja Marc karaokekerhon omistajana Nashvillessä. Larry Henleyn kuvan täydentämiseksi voidaan vielä todeta, että hän oli Bobby Goldsboron hyvä kaveri, oli jopa puuhamiehenä vuoden ‘68 isolla hitillä Honey, lisäksi Goldsboro on ollut tuottajana muutamalla Henleyn soolosingleistä. 70-luvulla Henley on näkemys Frankie Lainen pikkuhitistä Laura (115.) olivat paljon parempia. Larry Henleyn sooloura kesti yhdeksän vuotta, äänitelista ei ollut pituudella pilattu. Run Baby Run oli kakkososa Acen uusintasarjassa, numero oli CDCHD 1033. Kappale julkaistiin USA:ssa tiettävästi ainoastaan Buddah-merkin promosinglellä (BDA-390), jolle se prässttiin sekä monoettä stereoversioina. Newbeats-levyiltä tuttu pingottunut falsetti poistui hänen levyiltään kokonaan, vaisuhkoon meininkiin toi piristystä vain muutamaa raitaa hallitseva kevyt vibraatto. Ainoa listoille yltänyt esitys oli syksyllä ‘69 julkaistu Groovin’ Out On Life (1552), jonka korkein sijoitus oli 82. Levytyksissä oli hiljaisempaa, oma hakuammuntani tuotti vain kaksi merkintää. Heiltä julkaistiin kolmessa vuodessa laskujeni mukaan kymmenen Hickory-singleä, joista osa oli toiselta puoleltaan vanhan toistoa. Hickory-vuosien jälkeen Mathisin veljekset jatkoivat esiintymisiään. Varsinaisista riidoista en näissä yhteyksissä muista lukeneeni, ehkä aika vain oli ajanut ohi poikien poppikokeilujen. Lopuksi vielä muistutus siitä, että muilta osin diskografiani perustuvat pelkästään jenkkiluetteloihin. Answer Me My Love sujui siististi, mutta People Get Ready meni ymmärrettävästi Impressions-hittiin verrattuna iloisesti pieleen. -kokoelmia on ollut saatavissa. Se sisälsi kahdeksan singleraitaa vuosilta ’68–‘71 ja kaksi studiojämää. Koosteen positiivisin anti on Larry Henleyn vanha soolotarjonta sekä kahdeksan Dean & Marc -nimellä 60-luvun alkupuolella julkaistua Hickorya. Run Baby Run (Hickory LPM/LPS 128) A: (1) Run Baby Run (Back Into My Arms) (2) Oh, Pretty Woman (3) Hang On Sloopy (4) Help (5) Little Child (6) It’s Really Goodbye B: (1) Oh, Girls, Girls (2) (I Can’t Get No) Satisfaction (3) This Old Heart (4) Come See About Me (5) Mean Wooly Willie (6) Looking For Love Motown-henkisiä avauksia kokeiltiin luonnollisesti, kun alkuun oli päästy. Hitticovereista onnistui parhaiten Hang On Sloopy, toisaalta on vaikea kuvitella Oh, Pretty Womanista kehnompaa tulkintaa kuin Newbeats-yrityksessä. UUDET KUVIOT UUDET KUVIOT Keväällä ‘68 Newbeats-kuvio meni uusiksi. Mustan musiikin ystävää kiinnostavat coverit. Sekään ei mielestäni erottunut edukseen, bubbling under -osastoon jääneet vanha Thou Shalt Not Steal (128.) ja energinen. I’ll Come Running Back To You sopi hillittyyn tyyliin mainiosti, samoin Love Is On The Air, joka on originaalilevytys, myöhemmin sävelmä tuli tunnetuksi Lou Rawlsin The Cannonball Run -filmissä esittämänä versiona. Miten lienee. 38 Blues News 4/2023 Sama koskee valitettavasti albumia, joka julkaistiin hitin imuun. Mathisin veljekset jatkoivat duona käyttäen Newbeats-nimeä, mutta tulos oli ilman Henleyn falsettia ymmärrettävästi hengetön. 2000-luvulla Henley kärsi sekä Parkinsonin taudista että Alzheimerista, hän kuoli Nashvillessä 18.12.2014. Menestys oli kieltämättä turhauttavan kehno. Hickory-singleistä löytyy mitä kirjavimpia Euroopan painoksia ja luonnollisesti kaikenlaisia ”Greatest Hits”yms. Viimeinen tieto Mathisin veljeksistä on, että molemmat ovat hengissä ja ovat esiintyneet harvakseltaan nostalgiatapahtumissa. Jam (UK) 34 The Way You Do The Things You Do Does Your Body Need Lovin’ Playboy 6013 I Know (You Don’t Want Me No More) I Believe I’m In Love With You A-puolille valitut coverit kiinnostavat tietenkin soulharrastajia, valitettavasti molemmissa on 60-luvun henki saatu hukutetuksi sekavaksi mekastukseksi. Acen Newbeats-paketin vuonna 2005 julkaistu kolmas osa (CDCHD 1088) nimettiin Groovin’ Out On Life -hitin mukaan. Oh Girls Girls oli selkein esimerkki, samoin tietenkin Come See About Me -cover, jossa Larry Henley teki onneksi näköisensä tulkinnan eikä niinkään pyrkinyt apinoimaan Diana Rossia. Larry Henley lähti soolouralle ja Mathisin veljekset jäivät pitämään yhtyeen nimeä esillä
Väkijoukossa oli vain yksi, Herdin trumpetisti Sonny Berman, joka ei panikoinut: hän tiesi mistä oli kyse. Siinä vaiheessa kun kolmikko huomasi, että palokunta ja poliisi on saapunut paikalle, leikki muuttui todeksi ja virnuilevalle kolmikolle tuli kiire kadota maisemista. Kun sitä vastaan voi taistella vain olemalla kekseliäs ja vireä, vuosikymmenten varrella soittajien majoitustiloissa ja niiden ympäristössä on nähty monenlaista touhuajaa ja touhua. Sen verran innostuin Thomasista pitkän tauon jälkeen, että ensin tätä plattaa pyöriteltyäni löin tulille vielä Bear Catin reprosinkun, klassisen Walking The Dogin ja janatuismaisen tiukasti funkkaavan (Do The) Push & Pullin. JIMMY DOBBINS JIMMY DOBBINS Little Miss Perfect / What Is Love (I Found Love) (Crash 426) Tämä pikkukiekko on päätynyt hyllyyn Juhani Ritvasen sinkkumyyntilistoilta, jotka olivat aina huolellisesti koneella kirjoitettuja – ensin esittäjä, sitten biisit, väliin levymerkki numeroineen, ilmestymisvuosi ja viimeiseksi hinta. Syvällä Chicagossa joka tapauksessa ollaan, ja musiikki on Apuolen osalta raakaa ja tempoilevaa tanssisoulia, B-puolella kiihkeää balladirutistusta. Dobbins oli alkujaan Mississippistä, ja kerrankin taiteilijanimen käyttö oli vähintään perusteltua. 40 Blues News 4/2023 PETRI LAHTI S inkkulöytöjä soitellessa muistellaan Juhani Ritvasen huolella tehtyjä myyntilistoja, palaillaan 1980-luvun tunnelmiin mysteeriseiska näpeissä, vieraillaan voodoo-papittaren nurkissa ja nautitaan täysin rinnoin kanuunaklassikosta. Aika harvassa olivat ikätoverit, 1940-luvulla rytmibluesissa aloittaneet, jotka kiisivät mustan musiikin tuulissa yhtä vireästi kuin Thomas näiden tanssilevyjensä parissa. RUFUS THOMAS RUFUS THOMAS The World Is Round / The World Is Round (Stax STA 0090) ”Maailman iäkkäin teini” ei ole tainnut yltää aiemmin helmiin, mutta kyllä Rufus Thomas on paikkansa ansainnut näissäkin karkeloissa. Julkaisu on hieno, eikä Crash-sinkkuja pyöri ihan joka divarissa, sillä sen julkaisut jäivät puoleen tusinaan (merkin ensimmäinen 45 oli Magic Samin Out Of Bad Luck / She Belongs To Me). Kauppakaan ei tainnut käydä erityisen kuumeisesti, vaikka Shambling puhuukin jonkinlaisesta paikalliFLIP PHILLIPS QUARTET FLIP PHILLIPS QUARTET Lover / Blue Room / Don’t Take Your Love From Me / Lover Come Back To Me (Karusell KEP 205) Hotellikuolema lukeutuu tunnetusti pitkään listaan muusikoiden ammattitauteja. Levytys on tehty Chessillä, ja Sir Shamblingin soul-saitin mukaan terhakka naisääni Little Miss Perfectillä kuuluu kenellepä muulle kuin Sugar Pie DeSantolle. Phillips innostui silloin pasunisti Bill Harrisin kanssa roikottamaan muusikon sotisopaan puettua mallinukkea pilvenpiirtäjän ikkunasta viidennestätoista kerroksesta – ikään kuin tämä olisi itsemurha-aikeissa. Saapasmaakin näkyy ja kuuluu tällä kertaa helmissä. Katsos, aito jenkkisinkku komealla kultaisella etiketillä, mutta levymerkki Gold Standard ei sano kyllä yhtään mitään. PS. Thomas oli selvästi singleartisti: vuosina 1970–71 kaikki hänen pikkulevynsä nousivat USA:n R&B-listalle, tämäkin sijalle 34. Ja höh, yhtä vähän kertoo laulajan nimi Gail Dye, sinkun tuottaja Zeke Clements tai kummankin posken säveltänyt Jerry Chestnut. Kun väkeä alkoi kerääntyä kadulle seuraamaan, miten tapauksessa käy, ja osa huuteli ikkunalla keikkuvaa nukkehahmoa luopumaan itsariaikeista, muusikot päättivät viedä pilan loppuun saakka: kun mallinukke aloitti syöksyn kohti maan pintaa, kirkuminen kuului Phillipsin mukaan pilvenpiirtäjän yläkerroksiin saakka. Lämpimästä, ilmavasta tenoritorven soittelustaan muistettu ”Flip” Phillips sai lempinimensäkin siitä, että hänet tunnettiin melkoisena pilailijana, ja yhden parhaimmista tempuistaan hän on kertonut tehneensä Woody Hermanin The First Herd -yhtyeen riveissä soittomatkalla Detroitissa. Olen todennäköisesti lunastanut Crashmerkin julkaisun summamutikassa, ehkä ilmestymisvuoden 1966 perusteella, sillä muutaman hajasinkun urallaan tehnyt Jimmy Dobbins on tuskin sanonut esittäjänä mitään itselleni 1990-luvun alussa. No, otetaan riski! Niin kuin arvata saattaa, kuskasi takaisin hotelliin. Ikinuorta touhua totisesti! GAIL DYE GAIL DYE Now There’s A Reason / To-Morrow I’ll Be Sixteen (Gold Standard 140) Lisää vanhoja ”hitti tai huti” -poimintoja. Kun mallinukke pamahti asvaltille, Berman nosti sen viileästi syliinsä ja DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 70 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 70. Mitään suurta laulun juhlaa Thomasin levyt eivät olleet, raastinrautaa lähinnä, mutta sen vastineeksi vetopitoa riitti. Hän oli nimittäin syntyjään James Brown. Vuosia on tässä vaiheessa, keväällä 1971, vyöllä vaatimattomat 54 – ja yhä vain Thomas kähisee Bar-Kaysin sykkivän taustan päälle jonkinlaista sosiaalista kommentaariaan maailmanmenosta. Hmm, B-puolen kappaleen nimi To-Morrow I’ll Be Sixteen vihjaa, että tämä voisi olla teinipoppia vaikka Jamie Hortonin tyyliin. sesta hitistä What Is Loven osalta, sillä sinkun etiketissä on kunnon cut-out -kolo kierrätyksen merkiksi. Näen itseni ihmettelemässä tätä joskus 1980-luvulla divarin lootalla. Hetkinen, Gold Standardin poste restante -osoite Nashvillessä viittaa kyllä lehmipoikien ja -tyttöjen hommiin
Ja Laveaun haudalle New Orleansin Saint Louisin kalmistossa ei ole enää pääsyä, kun paikalla on käynyt öisin kaikenlaista kuopijaa... Sitten oli taas vähän hiljaisempaa, kunnes koitti 1970-luku ja taas mentiin: Flamin’ Groovies, Shakin’ Stevens, Mud ja tietenkin Hurriganes. Kyseessähän oli alkujaan David Boxin esittämä kuolemattoman haikea kesälaulu, josta muokattiin saapasmaassa näkemys aika yksyhteen alkuperäiseen. Onneksi Lea Laven hoitaa laulut upeasti, vaikka viiltävä-ääninen Mariska Veres ei ole helppo seurailtava. Olen yrittänyt muuten selvittää, oliko Mariska täällä hollantilaisen The Bumble Bees -yhtyeen mukana loppukesästä 1966 (muun muassa television Ohimennen-ohjelman vieraana), mutta olen vetänyt tutkimuksissa vesiperän ainakin toistaiseksi. Kun kisan sääntöihin kuului, että joka kipaleella piti olla kaksi esittäjää, ”Vielä syksy koittaa” sai tulkitsijakseen myös Timi Yuron – ja hänhän jos joku osasi laulaa. Lea Lavenin ja kumppanien työstössä on Blossom Lady, jonka Shocking Blue julkaisi pelkkänä singlenä, kun Robbie van Leeuwenin kynästä suorastaan suihkusi laatukappaleita noihin aikoihin. Myös Espanjassa ja Ranskassa oltiin hereillä ennen kuin 1960-luvun puolivälissä kappaleella alkoi uusi kierros, kun Casey Jonesit, Hep Starsit ja Renegadesit julkaisivat beat-näkemyksensä Lassiesta. Aiheessa olisi kiinnostavia rönsyjäkin, Pat Vegas on näköjään soittanut aiemmin Shindigin taustayhtyeessä ja Lolly Vegas pyörittänyt veljensä kanssa The Avantis -surffibändiä. Tarina ei kerro, olivatko ensi säkeistön lyriikat näin rehevät jo silloin, kun Freddy Cannonin äiti sanoitti biisin ensimmäisen version Rock And Roll Baby -nimellä, mutta joka tapauksessa muutamien muokkausten jälkeen toukokuussa 1959 myyntiin jysähti kanuunallinen todellista maailmanmusiikkia. Saattaa olla, että joillekin aikalaisille biisin alkuperäisesitys The Witch Queen Of New Orleans on tuttu Redbonen kolmannelta albumilta, mutta itselleni tällaiset 1960–70-luvun taitteen jenkkibändien riuhtaisut ovat monesti uusia tuttuja. Sen vastineeksi Dye laulaa oikein nuoren ja vilpittömän kuuloisesti, mutta huti tämä oli, ei voi muuta sanoa. Sovitus on tehty alkuperäisen mukaan, mutta ehkä sittenkin sen turhan piirun verran iskelmällisempään suuntaan SB:hen verrattuna. LEA LAVEN & MADE IN FINLAND LEA LAVEN & MADE IN FINLAND Vuosikertaa / Paha tuuli pois (Columbia 5E 006-34755) Jatketaan kotimaista puolivarttia, ja vuosikin on sama kuin edellisessä julkaisussa, 1972. Itse kappalehan on sykkivä potpurri rämerokkia, rytmibluesia, soulia ja funkkia, ja on saatu Scandialla hyvään kuosiin Redbonen esimerkistä. Tämä Lipsasen single vuodelta 1972 on hyvä esimerkki aiheesta: lepsun Galileo Galilein muistan jo lapsuudesta, mutta enemmän kiinnosti Noita. Kisan tasosta kertoo jotain se, ettei biisi selvinnyt edes 12 parhaan joukkoon. Gold Standard julkaisi diskografian perusteella paljon mielenkiintoisempiakin levyjä: muun muassa Billy Joe Burnetten Casting My Spellin, Ray Myers And The Shadesin Got My Mojo Workingin ja Jimmy Mitchell And The Terry Tunesin Little Queenien. Nyt on haettu inspiraatiota Alankomaiden Haagista, josta käsin Shocking Blue tuuppasi useita huippubiisejä maailmalle vuosikymmenen alkupuolella. Toivotaan, että joku niistä tulee seuraavaksi laareilla vastaan. Steelen broidi Colin Hicks levytti kappaleen puolestaan italialaisille, Bobby James uusiseelantilaisille, Per-Elvis norjalaisille. TOMMY STEELE TOMMY STEELE Tallahassee Lassie / Give! Give! Give! (Decca 45-F 11152) Well, she comes from Tallahassee / She got a hi-fi chassis / Maybe looks a little sassy / But to me, she’s real classy. Elokuussa Embassy pukkasi Rikki Hendersonin halpisversion Britannian markkinoille ja Bell jenkeissä Herb Galen 49 sentin tulkinnan. Vierailevista artisteista mukana olivat 1965 mm. Vegasin natiiviveljesten kappale kertoo alkujaan New Orleansissa majaansa pitäneestä voodoon harjoittajasta Marie Laveausta (1801–1881), ja lyriikat coveriin rustannut Pertsa Reponen ei ole lähtenyt viemään tarinaa täkäläisiin kyykeiton kypsyttelijöihin vaan pitänyt fokuksen kreolikuvioissa. Osaajien kanssa oltiin liikkeellä myös tämän pikkulevyn osalta, sillä Miko kilpaili A-puolelle sijoitetulla kappaleella saman vuoden tammikuussa San Remon laulufestivaaleilla. Heti seuraavassa kuussa ilmestyi nimittäin tämä kimeänräväkkä Tommy Steelen brittinäkemys. Jody Miller, Dusty Springfield,. DANNY DANNY Galileo Galilei / Noita (Scandia KS 891) Kotvanen sitten tuli hankittua pino RAY:n vanhoja jukeboksiplattoja: kauppoja oli turvallista tehdä, kun valitsi myynnissä olleista vain ne, joista löytyi ulkomaalaisnimiä säveltäjätiedoista, ettei homma päässyt lipsahtamaan sottiisien puolelle. DON MIKO DON MIKO E Poi Verra’ L’Autunno / Non Ti Scusare (Ariston AR/032) Komeaa taiteilijanimeä käyttävä italialaisartisti Don Miko muistetaan tietäjien piirissä vuonna 1965 julkaistusta Little Lonely Summer Girl -käännöksestä. Blues News 4/2023 41 puuvillapellolle meni: kissalaudan väsähtäneen naukaiseva ääni tervehtii ensiksi kuulijaa, eikä touhu piristy toisellakaan raidalla
Platta julkaistiin myös Yhdysvalloissa (UA 2804), mutta siellä Robertsin esitys ei purrut. KLO 15-20.00 LIPUT: 20€ | OVELTA RAVINTOLA CLUB 18 | KARJAAN ASEMA FACEBOOK.COM/KELMU RY Karjaan Asemalla ROCKING EDE & THE REINDEERS HARD ROAD ANDRES ROOTS TÄHTELÄN DYNAMO FEAT HENRI BJÖRKLÖF. Rocky Roberts oli tumma jenkkisotilas, joka päätti jäädä vanhalle mantereelle vapauduttuaan Yhdysvaltain merivoimien palveluksesta 1962. Näistä (Johnny Acen alkujaan 1954 levyttämä) Never Let Me Go saattoi olla Jamaikalla se soitetumpi poski. Jep, ”Curtsin” tiedetään vaikuttaneen monin tavoin jamaikalaisen musiikin kehitykseen, ja tässä on hyvä esimerkiksi siitä: Slim Smithin liidaama lauluyhtye The Uniques on muokannut leirituliklassikosta rekeen okei, ja kääntöpuolellakin pöyhitään Impsiä – sinne on löydetty hieno balladi kesän 1962 pikkuhitin Little Young Lover B-puolelta. Touhussa ei ollut kyse elvistelystä, sillä Roberts oli loukannut vasemman silmänsä pahasti nyrkkeilykehässä laivaston mestaruuskisoissa. ROCKY ROBERTS ROCKY ROBERTS Stasera Mi Butto / Dove Credi Di Andare (Sonet T-7703) Jatketaan puolivillillä italialaisteemalla. Bl uesia OHJELMAA MYÖS LAPSILLE 2023 LA 7.10. 42 Blues News 4/2023 Gene Pitney ja Connie Francis, ja kisan voitti Se piangi, se ridi esittäjinään Bobby Solo sekä The New Christy Minstrels. Loppu oli karu: Hän vuoti kuiviin yritettyään murtautua ikkunasta vanhempiensa kotiin 1972. Juu rakkaat lukijat, tällä kertaa en sano että kaivelkaahan levyhyllyänne... Liike kannatti, sillä nyt soiva Stasera Mi Butto myi reilusti yli kolme miljoonaa kappaletta pelkästään Italiassa ja siivitti Robertsin myös tiiviille elokuvauralle. Tämä eurosoul oli kannuksensa ansainnut: yksinkertaisen tarttuva melodia, hakkaava rytmi, lujaa jyskäävät soittimet ja Robertsin eksoottisesti ääntämä italia tuottivat jättipotin. Ura alkoi Ranskassa, jossa hän levytti jenkki-R&B-hittejä Barclaylle, mutta vuonna 1965 hän päätti siirtyä Roomaan paikallisten musiikkivaikuttajien houkuttelemana. Hän oli sitä ennen asunut välillä myös synnyinmaassaan. Kun ajatus vaihteeksi taas harhailee, kerrotaan vielä loppuun, että Don Miko palasi kotimaassaan suosioon 1980-luvulla levyttämällä italodiskoa Miko Mission -nimellä. Laulaja tunnettiin siitä, ettei häntä nähty julkisuudessa ilman aurinkolaseja. THE UNIQUES THE UNIQUES Gipsy Woman / Never Let Me Go (Lee blank) Lopetellaan taas huippuhienoon levyyn, ja jälleen suuren Curtis Mayfieldin kynäilyyn. Slim Smith oli upea laulaja, yksi saaren sielukkaimpia tulkitsijoita korkealla mutta laajalla äänialallaan, mutta hän oli monin tavoin myös piinattu sielu. Täällä luvatussa iskelmämaassa oltiin luonnollisesti kuulolla San Remon tapahtumista – debytantti Juhani Markolan näkemys voittajakappaleesta pistettiin purkkiin jo huhtikuussa Saukin sanoilla Jos itken jos nauran. Tämä oman alansa pioneeri menehtyi syöpään vuonna 2005 kotikaupungissaan Roomassa
Olen käyttänyt pääasiallisena tietolähteenäni tässä artikkelissa afroamerikkalaisen tanssin historian osalta Katrina Hazzard-Gordonin kirjaa ”Jookin’: The Rise of Social Dance Formations in African-American Culture” (1990). Sieltä mustat toivat orjalaivoissa mukanaan moninaiset perinteiset tanssinsa Brasiliaan, Karibialle ja Yhdysvaltojen etelävaltioihin. Kirkolliset piirit paheksuivat juke jointeissa juopottelua, ”paholaisen musiikkia” (bluesia) ja ”syntisiä” tansseja. Pääsy valkoihoisten huvittelupaikkoihin oli heiltä myös kielletty Jim Crow -rotuerottelulakien perusteella. Hyvä soittaja oli monipuolinen ja antoi tanssikansalle, mitä se kulloinkin sattui haluamaan. Joissakin tapauksissa orjien sallittiin tanssia vapaa-aikoinaan omistajan luvalla yhteistiloissa, mutta mustien vapaamuotoisia kokoontumisia pidettiin usein uhkana valkoisten ylivallalle ja ne olivat siksi kiellettyjä. Ranskan kuningas Louis XIV sääti vuonna 1685 lain, joka määräsi Ranskan siirtomaissa mustille orjille yhden viikottaisen vapaapäivän. Juke jointien musiikki oli useimmiten bluesia, mutta muutakin kuultiin. Se levisi varsinkin 2000-luvulla ympäri maailmaa, ja on suosittua myös Suomessa. Ne sijaitsivat useimmiten lähellä asiakkaitaan. Etelävaltioissa suosittua oli slow drag (hidas keinunta), jota tanssittiin hyvin lähekkäin. Nykyisessä bluestanssissa (blues dance) yhdistyvät monet Yhdysvaltojen mustan väestön keskuudessa kehittyneet tanssityylit. Juke jointit tarjosivat mustille mahdollisuuden keskinäiseen vuorovaikutukseen ja parinvalintaan sekä yhteisöllisyyden kokemuksen. Eräillä alueilla orjat saivat kuitenkin tanssia aivan virallisestikin. JUKE JOINTEISSA TANSSITTIIN JUKE JOINTEISSA TANSSITTIIN Juke jointit (juke, jook, jook house) olivat afroamerikkalaisten ylläpitämiä epämuodollisia huvittelupaikkoja, joissa soitettiin, tanssittiin, juotiin ja pelattiin. Kirkoissakin tosin laulettiin ja tanssittiin ”shoutia”, mutta sitä ei katsottu synniksi, koska musiikki oli hengellistä, eikä tanssittu lähekkäin parin kanssa, vaan yksin tai ryhmässä. Kalustus oli kehnoa, eikä baaritiskiäkään yleensä ollut. Juomat nautittiin peltimukeista tai suoraan pullon suusta. Kitara oli alkuaikoina akustinen. Raittiimmalle väelle oli tarjolla Coca-Colaa. Orjuuden ankarissa oloissa mustat saivat tanssista voimaa, iloa, yhteishenkeä ja yhteyden afrikkalaisiin juuriinsa. Ulkoisesti juke jointit olivat rähjäisiin vanhoihin tai hylättyihin rakennuksiin kyhättyjä tanssikapakoita. Plantaasien työntekijät ja vuokraviljelijät tarvitsivat rentoutumispaikan, jossa saattoi vapaasti seurustella ja virkistäytyä työviikon päätteeksi. Laseja ei ollut, koska väen humaltuessa ja menon yltyessä villiksi lasit helposti särkyivät ja aiheuttivat vaaraa. Tanssi juke jointeissa oli paritanssia ja tyylejä oli monia. Yhdysvaltojen etelävaltioissa orjien tanssiminen ja laulaminen rajoittuivat usein kristillisiin rukoustapahtumiin, pelloilla hoilaamiseen ja plantaasin omistajien viihdytystilaisuuksiin. Orjuuden jälkeisenä aikana erityisen tärkeitä vapaa-ajan viettopaikkoja olivat maaseudun rähjäiset juke jointit. BLUESIA TANSSIEN Yhdysvaltojen sisällissodan (1861–1865) jälkeen orjuus kiellettiin, ja mustat saivat kaikkialla kokoontua vapaasti ilman plantaasin omistajien tiukkaa kontrollia. TANSSIA ORJUUDEN AIKANA TANSSIA ORJUUDEN AIKANA Bluesin juuret ovat Afrikassa. Juomina olivat olut, halpa viski ja kotipolttoinen. Hän kutsuu niitä maallisen mustan kulttuurin pyhäköiksi, joissa kehittyivät ja kukoistivat musiikki, tanssi, ruoka ja puhekieli. Bluestanssin suomalaiset aktiiviharrastajat kertovat tässä artikkelissa bluestanssin tulosta maahan, sen opetuksesta ja bluestanssiyhteisöjen toiminnasta. Tarkoitus oli houkutella orjia kirkkojen jumalanpalveluksiin, mutta esimerkiksi New Orleansissa monet mustat kokoontuivat sunnuntaisin mieluummin Congo Squarelle tapaamaan tuttujaan, rummuttamaan, tanssimaan ja laulamaan omilla afrikkalaisilla kielillään. Juke jointien musiikista vastasi yleensä yksi tai kaksi paikallista kitaransoittajaa (”pikkaaja” ja säestäjä). Ne eivät kuitenkaan olleet kovin pidettyjä, vaan tanssipaikat suosivat live-musiikkia. Hazzard-Gordon näkee juke jointeilla olleen suuren kulttuurillisen merkityksen. Sähkökitaroita alkoi tulla käyttöön 1930-luvun puolivälissä. Monet bluesin tunnetuimmista mustista artisteista, kuten Robert Johnson, Son House, Muddy Waters ja Howlin’ Wolf, ovat soittaneet nuoruudessaan juke jointeissa. 44 Blues News 4/2023 TIMO KAUPPINEN A frikasta Yhdysvaltojen etelävaltioihin tuodut orjat tanssivat omia monenlaisia tanssejaan, mikäli se vain oli sallittua. Afroamerikkalaiset tanssivat myös kaupunkien honky tonkeissa, vuokrarahojen keruubileissä, mustien klubeilla, yökerhoissa, kirkoissa, tanssisaleissa ja katujuhlissa. Tanssi ja rummutus ovat aina olleet afrikkalaisten heimojen keskuudessa tärkeä osa yksilöiden identiteettiä ja yhteisöjen kulttuuria. Äänitorvellisilla gramofoneilla voitiin soittaa äänilevyjä 1920-luvun lopulta alkaen ja jukeboxit (levyautomaatit) valtasivat alaa 1940-luvulla. Koska akustisen kitaran kuuluvuus oli heikko vähänkin suuremmissa ja meluisemmissa paikoissa, 1920-luvun lopulla kehitetyt metallirunkoiset resonaattorikitarat yleistyivät. Tuolloin etelävaltioihin syntyi uudenlaisia mustien kokoontumispaikkoja, ”juke jointeja”, joissa tanssittiin (”jookin’”) ja pidettiin muutenkin hauskaa. Maaseudulla teiden varsilla, tienristeyksissä tai junaseisakkeilla. Sen mukaan nimenomaan tanssi yhdisti afroamerikkalaiset heidän afrikkalaiseen menneisyyteensä vahvemmin kuin mikään muu kulttuurin osa-alue.
Siten vanha juke joint -perinne jatkui toisaalla, muotoaan vain jonkin verran muuttaen. Musiikki rent partyissä oli yleensä pianolla tai kitaralla soitettua bluesia ja muuta tanssittavaa musiikkia. Hazzard-Gordon näkee juke jointit kuitenkin osana jatkumoa (juke joint continuum). Meno juhlissa oli samankaltaista kuin juke jointeissa: musiikkia, tanssia, syömistä ja juomista pientä rahallista korvausta vastaan. Suosittuja tansseja honky tonkeissa olivat charleston, black bottom ja eagle rock, jotka levisivät valkoihoistenkin tansseiksi. Aikojen myötä honky tonkit ovat muuttuneet. Rent party -tansseina suosittuja olivat vanhat juke joint -tanssit charleston ja black bottom. Musiikki oli monipuolisempaa kuin juke jointeissa. Rent partyt hiipuivat sodan jälkeen 1940-luvulla, koska monia muitakin tans. Bluesia kyllä soitettiin, mutta paljon myös esimerkiksi ragtimea ja jazzia. Siitä kehittyi myöhemmin itch (kutina), joka vaikutti lindy hopiin ja rytmibluestansseihin 1940ja 1950-luvuilla. Tanssi oli usein seksuaalisesti latautunutta. Joskus pelattiin laittomia rahapelejäkin. Muusikot soittivat ruokaja juomapalkalla, ja joskus yltyivät jopa kilpailemaan keskenään soittotaidoissa. Miljoonien mustien siirtyessä 1910–1970 etelän maaseudulta pohjoisen kaupunkeihin syntyi uusia mustien vapaa-ajan viettopaikkoja, jonne muuttajat toivat mukanaan vanhat tanssinsa ja muut tottumuksensa. Esimerkiksi scratching-tanssi (raapia, rapsuttaa) muistuttaa afrikkalaisen tienristeysten jumalan (Legban) rituaalitanssia. Nykyisin honky tonkeissa soi country-musiikki ja ne ovat valkoihoisten kansoittamia. HONKY TONKEISSA, VUOKRANHONKY TONKEISSA, VUOKRANMAKSUBILEISSÄ JA MUUALLAKIN MAKSUBILEISSÄ JA MUUALLAKIN TANSSITTIIN TANSSITTIIN Honky tonkit ovat kaupunkivastine juke jointeille. Aikojen saatossa afroamerikklaisten elinolot ja vapaa-ajan viettotavat ovat muuttuneet, ja juke jointit ovat jääneet historiaan. Myös jukebokseja sai vuokrattua melko edullisesti 1920ja 1930-luvun vaihteesta alkaen. Muita olivat camel walk, shimmy, mess around, skate, sand ja buzzard. Tanssiliikkeitä muunneltiin usein vapaasti, ja meno yltyi toisinaan soolotanssikilpailuksi. Kauppaostoksia tehtiin, ravintoloissa ruokailtiin, ja monet vierailivat myös honky tonkeissa, joita oli avattu kaupunkeihin, kuten New Orleansiin ja Memphisiin. Runoilija Maya Angelou kuvaa Hazzard-Gordonin kirjassa sisällyttäneensä soolotanssiinsa kaikkia tuntemiaan tansseja, kuten rumbaa, congaa, jitterbugia, tangoa, Susie Q:ta ja cha chata. Mustien suuri muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja vuokranantajien ahneus johtivat monissa kaupungeissa asuntokurjuuteen ja vuokrien nousuun. Yksi viimeisimpiä Mississippin Deltan alueen juke jointeja oli Po’ Monkeys, joka suljettiin vuonna 2016 sen isännän kuoltua. Niitä on paljon esimerkiksi Nashvillessä. Suosittua oli myös mustien slow drag. Jos muusikoita ei ollut saatavissa, soitettiin Victrola-gramofonilla äänilevyjä, tai laitettiin sopiva radioasema päälle. Vanhan ajan honky tonkit olivat saluunamaisia musiikkipaikkoja, joissa laillinen ja laiton viina virtasi, ja joissa saattoi kokeilla onneaan uhkapeleissä. Osalle tansseista on tunnistettu länsiafrikkalaisia juuria. Kun tulot eivät riittäneet vuokranmaksuun, monet vähävaraiset mustat järjestivät omassa tai ystävän asunnossa vuokrarahojen keräämiseksi ympäristön asukkaille juhlat (rent party, house rent party, chitlin’ strut, blue Monday affair). Ja niin tekivät varmaan monet muutkin tanssijat. Blues News 4/2023 45 Hazzard-Gordon luettelee monia juke joint -tansseja kuten charleston, shimmy, snake hips, funky butt, twist, slow drag, black bottom, buzzard lope, itch, fish tail ja grind. Perinnettä tosin ylläpidetään vielä Mississippin Clarksdalessa, jossa järjestetään vuosittain Juke Joint -festivaali. Etelävaltioissa monilla mustilla oli tapana viikonvaihteessa lähteä maaseudulta lähikaupunkiin huvittelemaan ja tapaamaan tuttuja
Eikä se ole ainoa myönteinen kehityskulku, sillä bluestanssin lisäksi myös lindy hopin ja toisaalta myös erilaisten uudempien katutanssilajien (hip hop, house jne.) voidaan katsoa kuuluvan tähän samaan edelleen hyvin elävään afroamerikkalaisen tanssikulttuurin jatkumoon. Hazzard-Gordon tarkastelee kirjassaan 1990-luvun afroamerikkalaista tanssikulttuuria huolestuneen oloisena. Jukin’-tanssit ovat vanhoja juke joint -tansseja, ja Ballroomin’-tanssit tanssisaleihin soveltuvia tansseja. musiikin rytmin ilmentäminen vartalon pulssilla, paritanssin viejän liikkeiden seuraaminen viiveellä, rytmeillä leikittely, vapaat askelkuviot, improvisointi, yksilöllisyyden esiintuonti, monipuolinen vartalonkäyttö, maadoittunut (grounded) tanssiasento ja epäsymmetrisyys liikekielessä. Perusliikkeenä on painonsiirto ja. Bluestanssin luonteen ja eri tyylien kuvauksen osalta olen käyttänyt tärkeimpänä tietolähteenäni Illinoisin yliopiston Urbanan kampuksen Blues Dance -hankkeen nettisivustoa, joka sisältää tekstien ja kuvien lisäksi runsaasti videoita. 46 Blues News 4/2023 sipaikkoja alkoi olla mustille tarjolla entistä enemmin. Bluestanssi on rentoa ja leikkisää musiikkiin eläytymistä, sopivan itsevarmalla asenteella. The Grindiä (jauhaminen, hiominen, keinuttaminen) tanssitaan hyvin lähekkäin ja lähes paikallaan. Jukin’-tansseja ovat esimerkiksi seuraavat: Slow Drag (hidas keinunta) on rento ja rauhallinen tanssi, jota tanssitaan hyvin lähekkäin. Hän ei näytä tienneen, että tulossa oli ainakin osittainen pelastus, bluestanssi. Bluestanssi on siten yleisnimitys tanssille, jossa on piirteitä monesta vanhasta afroamerikkalaisesta tanssista. Sivuston tekstit ja videot havainnollistavat bluestanssin tyypillisiä piirteitä. BLUESTANSSIN ERI TYYLEJÄ BLUESTANSSIN ERI TYYLEJÄ Bluestanssi kattaa suurehkon joukon afroamerikkalaisia tansseja, ja sitä voidaan sen takia tanssia monella eri tyylillä esimerkiksi musiikista riippuen. Taitava tanssiminen ei enää näy eikä saa arvostusta. Se sopii vanhan ja rauhallisen bluesin tanssimiseen. katrillia, valssia, polkkaa ja masurkkaa. Hänen mukaansa työtätekeville mustille näyttää olevan huonot mahdollisuudet harjoittaa omaa rikasta tanssikulttuuriaan. Mahtoikohan Hazzard-Gordonin huoli olla kuitenkin ennenaikainen. Lindy hopin harrastajat alkoivat tanssia illanvietoissaan blues-musiikin tahtiin 1900-luvun loppupuolella. Yöklubit, baarit, kotibileet ja diskot ovat jäljellä, mutta mustien perinteinen tanssikulttuuri uhkaa kadota. Molemmilla tanssijoilla lantio käväisee painonsiirron jälkeen takana, mistä tyyli lienee saanut nimensä. Tanssi sopii rytmikkääseen bluesmusiikkiin. Slow dragia tanssittiin jo 1800-luvulla ja sitä voi tanssia myös ballroomin’ tyyliin. Afroamerikkalaiset ovat menneet valkoihoisten paikkoihin huvittelemaan, ja 1970-luvun diskomeininki on luonteeltaan kaupallista ja nuorisokeskeistä. Kun tämä tapa yleistyi ja levisi, syntyi myös erillisiä bluestanssiin erikoistuneita yhteisöjä Yhdysvaltojen suuriin kaupunkeihin. Diskovalot ovat vieneet spontaanin luovuuden tanssista. Oli mustien yöklubeja, jäsenyyteen perustuvia kerhoja, tanssisaleja, kabareita ja korttelijuhlia (block party). MITÄ ON BLUESTANSSI. Nykyisin tanssittavat tyylit ryhmitellään usein kahteen pääluokkaan: Jukin’ ja Ballroomin’. Tämä nettisivusto kuvaa bluestanssin syntyä Yhdysvalloissa seuraavaan tapaan. Afroamerikkalaisten keskuudessa Harlemissa 1920-luvulla syntyneestä lindy hopista tuli valtavirtatanssi 1930-luvulla. MITÄ ON BLUESTANSSI. Nykyisin ei enää ole juke jointeja, vanhan ajan honky tonkkeja eikä house rent partyja. Jazz-kriitikko Albert Murray oli tiettävästi ensimmäinen, joka alkoi kutsua 1970-luvulla näiden tanssien kokonaisuutta ilmaisulla ”blues idiom”. Bluestanssin piirteitä ovat mm. The Funky Buttin nimi viittaa monimerkityksellisesti sekä upeaan että pahanhajuiseen (funky) takapuoleen. Tanssi on peräisin 1800-luvun lopulta ja sitä tanssitaan suljetussa tanssiotteessa. Kasvava musta eliitti järjesti valkoihoisten tapaan omia tanssiaisiaan, joissa tanssittiin mm. Sivusto luettelee yli 50 tanssia, joista vain osan askeleet ja liikkeet on dokumentoitu kunnolla. Afroamerikkalaisten keskuudessa on syntynyt suuri joukko tansseja
Ruumiinpaino lepää takimmaisella jalalla.” Lähteet: Mikael Huhtamäki (viestinvaihto P. facebook.com/groups/bluesdancetampere) Hufvudstad sbladet 6.1.1923 Tammerfors Aftonbladet 12.9.1923 Hufvudstadsbladet 21.1.1923 Hufvudstadsbladet 28.11.1922. Varhaisen eurooppalaisen bluestanssin yhteydestä afroamerikkalaiseen musiikkitraditioon ei ole täyttä selvyyttä, mutta suoria kiinnekohtiakin löytyi ja ajoittain niistä kirjoitettiin jopa 1920-luvun suomalaismediassa. Blues on vanha ja tuttu ja sitä tanssitaan melkein kuin ennenkin. facebook.com/groups/737977809627857) Blues Dance Tampere (https://www. Handyn ja hänen kappaleensa Memphis Blues esimerkkinä tyypillisestä bluessävellyksestä. facebook.com/bluesdancehelsinki) Blues Dancing in Helsinki (https://www. 50 Blues News 4/2023 Lopuksi Laura ja Arja kertovat, mikä bluestanssissa heitä erityisesti kiehtoo. milongan ja bostonin ohella blues. 1920-luvulla se levisi ensisijaisesti Pariisin kulttuurielämän kautta myös Suomeen. Luettavissa ilmaiseksi mm. Bluesin lajinomaiset piirteet kuten vahva tuntuma lattiaan, asennon rentous ja kehoa avaavat liikkeet, sekä paritanssissa pehmeän lähikontaktin kautta löytyvä yhteinen rytmi ovat omiaan tuottamaan kehoon ja mieleen hyvää oloa, joka voi kantaa myös tanssin ulkopuolelle.” Bluestanssin ensimmäiset askeleet Suomessa Bluestanssin ensimmäiset askeleet Suomessa Sekä Yhdysvalloissa että monissa Euroopan maissa, erityisesti Ranskassa tunnettiin jo 1900-luvun alussa ”salonkitanssi” nimeltä blues. Lisää tietoutta bluestanssista tarjosi suomen kielellä Satakunnan Kansa, joka opasti uutiskolumnissaan ”Tanssihullun tanssit tulevana tanssikautena” 21.8.1927, että ”Blues on charlestonin täydellinen vastakohta, vaikka se muistuttaakin sitä muuten. Hoppulan kanssa 11/2018), Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, Sininen sielua myöten (Laipio/Hoppula, Aviador Kustannus 2018) LISÄTIETOA: LISÄTIETOA: Katrina Hazzard-Gordon: ”Jookin’: The Rise of Social Dance Formations in African-American Culture” (1990). Internet Archive Digital Libraryn kautta (https://archive.org) Illinoisin yliopiston Blues Dance -sivusto (https://www.spurlock.illinois.edu/ exhibits/online/blues) Jazz Factory (https://jazzfactory.fi) Rock’n’Swing Dance Club Comets (https://comets.fi) Blues Dance Helsinki (https://www. Yhtenä ensimmäisistä bluestanssin lanseeraajista maassamme pidetään alkujaan kiihtelysvaaralaista Paul Frosterusta (1895–1927), jonka Helsingin Rikhardinkadulla pyörittämän tanssikoulun kurssiohjelmaan sisältyi oheisten Hufvudstadsbladetissa1922–23 julkaistujen ilmoitusten perusteella mm. Ja kaiken lisäksi näiden taitojen hyödyntämisen mahdollisuus – ei vain muissa tansseissa vaan myös elämässä yleensä!” Arjan kokemuksen mukaan ”paritanssina bluestanssi on erittäin tasa-arvoista – sekä seuraaja että viejä reagoivat yhtä lailla musiikkiin ja toisiinsa, ja luovat yhdessä ainutlaatuisen tanssikokemuksen. Lisäksi Herra Frosterus oli vahvasti esillä saman lehden ”Dansören”-uutispalstalla 6.1.1923, jossa hekumoitiin tuoreella pariisilaislöydöllä, ”foxtrotista kehittyneellä uudella Blues-tanssilla” – ja kuitattiin vielä asian vakuudeksi, että ”shimmy on kuollut”. Kun oikea jalka ojennetaan eteenpäin, työnnetään vasen taaksepäin ja päinvastoin. Muun muassa ruotsinkielinen Tammerfors Aftonblad -lehti uutisoi artikkelissaan ”Nästä säsongs modedans” 12.9.1923, että ”tänä syksynä kaikkien tulee tanssia Bluesia”. Teksti kertoo ”Pariisin kauniista bluesista, joka ei kuitenkaan ollut aivan yhtä originellia kuin amerikkalainen versionsa”, mutta mainitsee rinnalla myös ”amerikkalaisten neekeriorkesterien soittaman bluesmusiikin” sekä nimeltä W.C. Lauralle se on ”bluestanssiin kuuluva kehonhallinnan monivivahteikkuus, vahva kontakti pariin ja musiikkiin, musiikin pienten nyanssien kuuleminen ja välittäminen, musikaalisuuden ja sen ilmentämisen monimuotoisuus sekä bluesmusiikin ja -tanssin aistillisuus, raadollisuus ja herkkyys
D’Kieran) on kertonut löytäneensä bluesin ja ryhtyneensä opettelemaan huuliharpun soittoa nähtyään poikasena Little Walter -hahmon elokuvassa Cadillac Records – ja jatkaen tämän jälkeen syventymistään musiikin saloihin Youtube-videoiden parissa. (oik. Myös rhythm’n’blues-sävyisempi shuffle While I’m Young esitetään solistin elämänmyönteisenä puolustuspuheenvuorona ja to do -listana asioista, joita on nuorena syytä tehdä. Toisaalta Harrellin nuoruuteen liittyi myös perinteisiä oppimetodeja, kuten kirkkokuorolaulantaa. Levyn kappaleista 12 on merkattu Mossin nimiin. Harrell on vahvistanut olevansa kaiken jo tähän mennessä tililleen kirjauttamansa suitsutuksen veroinen ”Luojan lahja”, jonka tulevaisuudesta traditionaalisen mutta ajassaan elävän bluesin lipunkantajana on kelpo syy povata pitkää ja menestyksen täyteistä. Out Of The Woods edustaa kitaravetoista swingiä, jossa fonisti Sax Gordon Beadle sekä urkuri Brother John Kattke vievät kuulijansa 1940-luvun Apollo-teatterin pyörteisiin. Vuosituhannen vaihteessa hän toki hairahtui musiikillisesti hiukan epäilyttävään seuraan, mutta palasi onneksemme juurilleen tavattuaan harpistivirtuoosi Dennis Gruenlingin, jonka kanssa yhteistyö on tuottanut tämä levy mukaan lukien pari muutakin hienoa modernin Chicago-tyylin blueslevyä. Erityisen kukkoileva pitkähkö kitaraintro pohjustaa tyylikästä southern blues-soulia Honey Ain’t So Sweet, joka lisää vähintään alitajuisesti Harrellin idoliperheeseen myös Albert Kingin. Jotain erikoista kaverissa tuntuu kaiken kaikkiaan piilevän. Saman rakennuksen hämyssä voisi hyvinkin kaikua myös kappale Choose Wisely. The Bait In The Snare on vauhdikas jump-blues, jossa Dennis puhaltaa pirun irti harpustaan ja Nick seuraa vieressä omaa vuoroaan odottaen. Esityksen The Thrill Is Gone -vaikutteet ovat läpitunkevat – ja ihmekö tuo, Grammyvoitollakin siunattu sessiokarju Jerry Jemmott (s. Kid Andersen soittaa sessioissa rytmikitaraa ja puhallinrivistöä pitävät pystyssä kourallinen fonisteja, trumpetisteja sekä sukunimensä perusteella mahdollisesti jonkin verran suomalaisgeenejäkin sisuksissaan kantava pasunisti Mike Rinta. Levyn nimiraidalla Get Your Back Into It sekä kappaleilla Living In Heartache ja Lonely Fool mennään syvälle 1950-luvun South Siden syövereihin. Kingin vanhoilta soittokavereilta – jotka myös päätyivät myöhemmin hänen kanssaan musiikilliseen yhteistyöhön. Nick lainaa Muddyn slidea, Dennis on väliin harpistina Little Walter tai James Cotton, Taylor Streiff pianollaan Otis Spannin maisemissa, Rodrigo Mantovanin basson louskutusta kadehtisi Willie Dixonkin ja Willie ”Big Eyes” Smithin penkillä kolistelee Pierce Downer. 25-vuotias Pohjois-Louisia. Ensinnäkään ei voi olla hämmästelemättä hänen ikäänsä. Tilanteesta riippumatta musiikki tuntuu purkautuvan miehestä sekä instrumentalistina että vokalistina harvinaisen pakottamattomasti, kuin syvältä toisesta tietoisuudesta – omana itsenään, kenties jopa tarkoituksetta – ja karaistunut komppiryhmä vaikuttaa nauttivan sydämensä kyllyydestä tilanteesta, johon se on yllättäen joutunut. Pete Hoppula nan pikkukaupungista Rustinista saapuva afroamerikkalainen bluesmuusikko taitaa kuulua juuri tähän tee-se-itse-tilastotieteen vinoumaan, kunnioittamalla henkeen ja vereen esi-isiensä sinisävelisiä perinteitä – sekä myös saavuttamalla omalla nimellään ja musiikillaan menestystä Memphisin International Blues Challenge -kilpailussa, sijoittuen silloisine Soul Nite -yhtyeineen vuoden 2022 turnauksessa kiitettävälle bändisarjan kolmannelle sijalle. D.K. HARRELL D.K. Levyn päättävä Scratch ‘N’ Sniff on varsinainen ”rautalankaveto”, jossa kaikuvat sekaisin niin Link Wray, Lonnie Mack kuin The Shadows’kin, räkäisen torven töräytellessä omat merkkinsä sekaan. Jousirungon musiikilliseksi patjakseen saava Get These Blues Out Of Me puolestaan kertoo, mistä bluesit tapaavat useimmiten syntyä. suurimman esikuvansa B.B. Long Live The Blues! Jari Kolari D.K. Blues ei silti ollut hänenkään varsinainen päämääränsä, niin vain sattui tapahtumaan. Freddie Kingiltä, Magic Samiltä sekä Grant Greenin tapaisilta jazz-hiippakunnan kitaristeilta. Parasta niissä on kunkin muusikon kyky heittäytyä kyseisen tyylin vietäväksi. Vetävällä askelluksella kohti genrensä ylimpiä askelmia kipuavan D.K. D.K. Sen urku-puhallinjohdatteinen avausja nimiraita The Right Man viskaa kuulijan oikopäätä soundilliselle fiktiiviaikamatkalle 1970-luvun B.B. Tehokkaat King-soolot purevat tajuntaan myös edellisiä muutaman vuosikerran modernimmin funkaavalla 6-minuuttisella You’d Be Amazedilla sekä pariin osaan toisistaan erilleen levyllä jaetulla, miltei Prince’mäisen improvisaatiokäsittelyn saavalla Not Here For A Long Timella. Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana: nykyisinhän ei noin vain voi tai edes aina ole tarvettakaan vaikkapa livahtaa jukejointeihin kokemusta kartuttamaan. Aurelie tuo mieleen yhdistelmän Slim Harpoa ja alkuajan Fabulous T-Birdsia Jimmy Vaughanin hakkaavan kitaroinnin hengessä. Laulajana vielä lähempään kosketukseen B.B.:n hengen kanssa Harrell tuntuu ajautuvan verkkaisemmin rytmitetyllä Hello Troublella. ”Keskenkasvuiselta” hän ei vaikuta fyysisiltä raameiltaankaan ja viimeisen päälle huoliteltu pukumies antaa jo vahvan osviitan itsestään pelkällä keikkatilanteesta napatulla levynkansikuvallaan. Harrellin esiintymisestä hehkuu itsevarmuus ja luotto omaan tekemiseensä. King -studiosessioon, minkä ohella artisti itse osoittaa heti alkajaisiksi myös klassisen blueslyyrikon kapasiteettinsa tehokkaan parisuhdevuodatuksen kertojana. sai kannustusta mm. HARRELL The Right Man (Little Village Foundation #) Joskus poikkeus vahvistaa säännön – ellei tee niin peräti kahdesti. Jälkimmäisen filosofiakin on selvä: ”ei täällä loputtomiin olla, joten pidetään se aika hauskaa”. DENNIS DENNIS GRUENLING GRUENLING Get Your Back Into It! (Alligator AL 5013) Nick Moss oli tai on tietysti edelleen Chicago-bluesin hardcorefani, suosikkeinaan Muddy, Wolf, Dixon ja erityisesti Jimmy Rogers, jonka kanssa hän pääsi soittamaankin jo nuorena. BAND FEAT. Moss perusti ensimmäisen yhtyeensä Nick Moss & The Flip Tops 1990-luvun puolivälissä ja on tähän mennessä tehnyt tusinan verran enemmän ja vähemmän hienoja blueslevyjä. Vanhojen legendojen ohella hän ihaili yhtä lailla Gary Clark Jr:n tai Mr Sippin tapaisia, ”vasta” keski-ikäänsä lähestyviä ja siten tavallaan vielä blues-aikakäsitteessä itsekin ”nousevaan aaltoon” lukeutuvia artisteja. Pelkäksi King-klooniksi hän ei kuitenkaan heittäydy, vaan tyylikirjoon sovittuu seuraavien kappaleiden myötä myös sävyjä mm. 64 Blues News 4/2023 LEVY TUTKAILUT ”The Right Manin” 11 omaa kappaletta pitäytyvät traditionaalisessa bluesissa harkituin soul-extroin. Säestyksestä albumilla huolehtivat B.B.:n bändiin pitkään kuuluneet konkarit, rumpali Tony Coleman ja basisti Jerry Jemmott sekä miltei yhtä vaiheikkaan työuran omaava urkuri ja levyn julkaisutahona toimivan Little Village Foundationin perustaja Jim Pugh. Alkuun päästyään D.K. Rullaavaa tanssivetoisempaa r&b:tä riittää vielä myös mahtipontiselle Leave It At The Doorille sekä hieman turhankin alleviivaavaksi päätösraidaksi säästetylle urkujammailulle One For The Road. THE NICK MOSS THE NICK MOSS BAND FEAT. Joe Texin ja kumppaneiden tyylinen vanha kunnon Atlantic-tunnelmakin astuu tupaan kuoron rinnalleen saavalla, omaehtoisille naisille hallelujaa julistavalla funk-verryttelyllä You're A Queen, eikä taaskaan voisi uskoa, että laulajalla on vasta varttisatanen ikämittarissaan. Vuosikymmenen nopeakasvuisimpiin bluestulokkaisiin kuuluva kitaristi-laulaja onkin haalinut vastikään ilmestyneelle esikoislevylleen taakseen todellisen huippumuusikoiden kollegion sekä tuottajakseen Kid Andersenin, jonka Greaseland-studiossa Kalifornian San Josessa materiaali on ikuistettu. taustalaulajina mukana olevat Tia Carroll, Quique Gomez ja Alabama Mike sekä täydentävistä jousisovituksista huolehtiva Don Dally. 1946) kun soitti bassoaan monien muiden levytysten ohella myös Kingin kyseisen kappaleen vuoden 1969 hittiversiolla. Kunnioitettavaa soittajasakkia laajentavat lisäksi mm. Rullaava Man On The Move sekä teemaltaan Hooker-boogie mutta harpun osalta ehtaa Chicagoa edustava Your Bark Is Worse Than Your Bite ovat Gruenlingin kirjoittamia
Kiekon materiaali on kauttaaltaan Eddie Kirklandin käsialaa, ja kappaleista vain muutama on näyttäytynyt aiemmin hänen tuotannossaan. Yhteistyötä kesti lopulta kymmenisen vuotta. 12 vuotta sitten karismaattisen artistin elämä vuorostaan päättyi kohtalokkaassa autoonnettomuudessa Floridassa, kun vastaan tullut Greyhound-bussi törmäsi hänen kulkupeliinsä kesken väärään aikaan ja väärässä paikassa yritettyä u-käännöstä. Pile Driving Samissä lauluduo Sons of the Soul Revivers eli James Dwayne ja Walter Morgan myötäilevät kivasti Georgen laulua, kun Andersen sooloaa rautalankakitaraa. Improvisoidun oloiset Movin’, Don’t Blame Me ja puoli-instrumentaali Love On The Top, Love On The Bottom taas tarjoillaan tyypillisempinä ”nuotiolauluina”, hieman ohuemmin keikkasoundein ja hienoisen yleisötaustakohinan kera. Tällä jaksolla amerikkalais-kokkolalainen seurue jakoi keskenään paitsi tuhansia taitettuja kiertuekilometrejä, myös esiintymislavojen ulkopuolelle ulottuneen ystävyyden ja molemminpuolisen arvostuksen. Levyn päättävä Captain Jack muistuttaa huiluosuuksineen irlantilaista kansanlaulua tai menneen ajan Jethro Tullia. Osa albumista on pyhitetty Kirklandille yksinään akustisen kitaransa kanssa. Foniosasto hoituu Michael Peloquinin johdolla (Doug Rowan baritonisaksofonissa, Ed Morrison ja Jeff Lewis trumpeteissa ja Mike Rinta tuubassa), ja taustalaulajiakin löytyy liuta. Kai esitykseen joku sanomakin liittyy, se tosin ei itselleni kyllä auennut. My Dog Is Better Than You on tyylikästä swengaavan jatsahtavaa West Coast -bluesia, johon Kid veivaa kitarastaan ihmeellisiä ääniä ja foniryhmä töräyttelee koko repertuaarinsa sekaan. Ilmiselvä konserttiveto on myös kattauksen huipentava ”Hanky Panky” -tyylinen ronski jamiblues Lamplight, jota varten Eddie on lisännyt vielä varustukseensa slideputken. Prince Of Downward Mobility on jotenkin iloinen ja hymyilyttävä kappale, joka kertoo siitä, miten elämän voi ottaa myös hiukan vähemmän vakavasti. Levyn aloittava It’s Tuesday lähtee Andersenin kitaran ja Georgen kromaattisen soitolla reippaan swengaavasti liikkeelle. Levyn nimi ”Savoy” viittaa kuuluisaan Harlemissa sijainneeseen Savoy Ballroomiin, jonka toiminta loppui 1958. Vetreästi rullaavalla I Don’t Need A Holidaylla (oletettavasti sama otto oli jo mukana Wentuksen vuoden 2004 julkaisulla ”Family Album”) sekä leppoisaan kävelytempoon taltutetulla 7-minuuttisella What Are You Doing On The Moonshiny Nightilla kitaravastuun kantaakin ainoastaan Niko Riippa. Jo 1950-luvulla uransa aloittanut ja erityisesti Detroitin seudulla sikäläiseen blueshistoriaan jalanjälkensä jättänyt tervaskanto ei siten alistunut vain toistamaan vanhaa repertuaariaan edes pitkillä turneilla, vaan hän oli valmis täydentämään ohjelmistoaan kaiken aikaa uusilla, usein ilmeisen spontaanisti syntyneillä kappaleilla, kuten kiihkeä avausblues Story Of My Life kaikessa omakohtaisuudessaan välittömästi tähdentää. Vanhojen kappaleiden versioinneissa on aina omat riskinsä, mutta Taj Mahal joukkoineen tuottaja John Simonin avustuksella on tehnyt erinomaista jälkeä. Keikka teki silloin suuren vaikutuksen. Näin herran Pori Jazzeilla pienessä klubissa, olisiko vuosi ollut 1998 tai jotain. Blues News 4/2023 65 BIG HARP BIG HARP GEORGE GEORGE Cut My Spirit Loose (Blues Mountain #) ”Cut My Spirit Loose” on Big Harp Georgen viides levy ja se jatkaa edellisiltä kuultua tuttua linjaa, jota voisi parhaiten luonnehtia West Coast swing-bluesiksi. 1960-luvun lopun sähköisempään Chicagotyyliin nojaavan Meet Me On Sugar Hillin laulaa poikkeuksellisesti Juho Kinaret, Eddien keskittyessä repiviin tavaramerkkikitarasooloihinsa. Georgen äänen miellyttävä pehmeys tulee parhaiten esiin hitaissa kappaleissa, kuten Give Me The Dark, johon fonisektio, bassoviulu ja doo wop -taustainen mieskuoro muovaavat rauhallisen jatsahtavaa puoliviihdettä. Suvantokohtia tai tyhjäkäyntiä ei ole, vaan levy toimii moitteettomasti aloitustahdeista loppumetreille asti. Jump Abu Lula! on hauskan sekavaa ja musiikillisesti vaikeasti kohdistettavaa kolistelua. Kitaroinnin ja laulun ohella Kirkland tarttuu paikoin myös huuliharppuun. Nämä kestoltaan lyhykäiset mutta tunnelmaltaan ainutlaatuiset esitykset todistavat erinomaisesti hänen loppuun saakka terävänä säilyneen soittokuntonsa. Levyn ainoa cover on Beatlesin She’s A Woman ja sen kuten muutkin kappaleet Big Harp George tulkitsee tiukasti harpunsa säestyksellä, jota vahva taustakööri hienosti tukee.Siihen kuuluvat tällä kertaa Chris Burns (koskettimet) ja Kid Andersen (kitara), basisti toimii Joe Kyle, Jr, rummuissa vaihtelevat Derrick D’Mar Martin ja June Core. Hykerryttävän hiomatonta liuttelua piisaakin siihen malliin, että 8,5-minuuttinen pääsee hujahtamaan kuin siivillä. Kirklandin kerrotaan kokeneen olleensa näinä aikoina yksi Wentus Blues Bandin jäsenistä, ei pelkästään sen vieraileva solisti – ja joka vastavuoroisesti sai yhtyeen muusikot Robban Hagnäsin, Niko Riipan, Juho Kinaretin ja Mikael Axelqvistin imemään maksimaalisen määrän inspiraatiota tärkeältä mentoriltaan ja musiikilliselta ”oppi-isoisältään”. Tarkat tallennuspaikat ja -tilanteet eivät käy arviokäytössä olleelta digituotteelta seikkaperäisesti ilmi, mutta mikäli kyseessä ovat kokonaisuudessaan livenauhoitteet, on jälki saatu talteen kiitettävän korkeatasoisena. Tämä albumi on tribuutti tuolle paikalle ja siksi kaikki sen kappaleet myös edustavat saman aikakauden musiikkia. Tällaiselle ”nuoremman polven” bluesdiggarille suurin osa kappaleista on tuntemattomia ja voinen levy tutkailut. Itse kuulun hänen faneihinsa. Erityistä magiaa riittää näennäisen askeettista yhden soinnun rakennettaan monikerroksellisemmaksi osoittautuvalle Nightgirlille. Osansa saa myös Lulu Bisharat (Georgen koira), joka haukahtelee siellä täällä omat mielipiteensä kappaleista. Kirklandin ja suomalaisen Wentus Blues Bandin polut kohtasivat kuluvan vuosituhannen alussa kalifornialaismuusikko Rock Bottomin kannustettua amerikkalaisveteraania aloittamaan kumppanuuden keikkailun merkeissä. Georgen harppu tukee tätä tyylillisesti ja Soul Survivorsin gospel-vokalismi taustalla luo oman ilmeensä kappaleeseen. Kolmas instru Sunrise Stroll etenee mukavan keinuvasti Georgen, Kidin ja koko foniryhmän voimin nuotista seuraavaan, saaden aikaan iloisen tunnelman. Tarkoitus oli tietenkin puffata tulevaa Suomen vierailua, mutta kyllä hyvää levyä sopii/pitää soittaa aina, kun siihen tilaisuus on. Bustin’ Out liikkuu meksikolaisten rytmien maailmassa. Vaikka Kirkland ja Wentus Blues Band eivät varsinaisesti koskaan päätyneetkään kimpassa levyntekoon, on ”tien päällä” vuosina 2000–2006 dokumentoiduista äänitteistä joka tapauksessa syntynyt laadukas muistojulkaisu, joka ei juuri kalpene sisällöltään ensiksi mainitun viimeisiksi jääneille 2000-luvun studioalbumeille. Pete Hoppula TAJ MAHAL TAJ MAHAL Savoy (Stony Plain SPCD1470) Taj Mahal on herra, josta varmasti jokaisella Blues Newsiä lukevalla henkilöllä on todennäköisesti mielipide. Siinä saadaan kuulla parasta Georgea, johon tunnelmaa luovat taustan rauhallinen piano, Kidin kaikuva kitara ja solistin kromaattisen itkevä harppu. Tämä tunnelma tuodaan esiin harpun, pianon ja kitaran sävelin. Charlie Baty ja Rusty Zinn) käyttäminen sekä erityisesti sanoitukset, joilla George ottaa vahvastikin kantaa monenlaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Levyn kolme instrumentaalia antavat erilaisia kuulokuvia yhtyeen soitannasta. Black Lives Matter -teemaan liittyvä Take A Knee tuo Andersenin akustisen kitaroinnin myötä mieleen lähinnä 1950-luvun Big Bill Broonzyn. Tunnusomaisinta albumeille on miehen kromaattinen harppu, tyylitietoisten Bay Area -kitaristien (aikaisemmin mm. Levyn helmiin kuuluu Behind The Eight Ball, joka on malliesimerkki hitaan maalailevasta bluesista. Jari Kolari EDDIE KIRKLAND & EDDIE KIRKLAND & WENTUS BLUES WENTUS BLUES BAND BAND One Hundred Years (Ramasound RAMA2423) Pyöreä vuosisata sitten sai alkunsa Eddie Kirklandin bluesilla kyllästetty taival Jamaikan Kingstonissa. Asiaa edesauttoi edellisvuonna ilmestynyt loistava albumi ”Señor Blues”, joka tuolloin oli Esa Kuloniemellä Ulvovat Sudet -ohjelmassa hevirotaatiossa
Vuoden 2021 ”Gotta Have The Rumble” -pitkäsoiton jatkoksi Setzer on nyt vapauttanut Surfdogin jakeluun uuden studiokiekon, jolla hän esittelee pääosin omaa käsialaansa olevaa freesiä materiaalia. Riku Metelinen LADY ADRENA LADY ADRENA Recipe For The Blues (Sweet Succes #) Tässäpä 20 minuutin ja kuuden kappaleen mittainen resepti tuhdilla naisadrenaliinilla kuorrutettua bluesia Mississippin Jacksonista. Toivottavasti matka jatkuu suotuisten tähtien alla. Eivätkä vierailevat kitaristit tuohon lopu, sillä myös Gary Hoey on pistäytynyt studiossa yhden raidan verran ja saa avukseen vielä harpisti Jason Riccin. Mene ja tiedä, mutta lisämaistiaisia voi käydä haistelemassa osoitteessa LadyAdrenaMusic.com. House Rules on mainio slidesiivu, joka alkaa kuin se olisi livetaltiointi. Torvet ovat jotenkin oudon kuuloiset, tiedä sitten, liittyykö se laitteisiini vai korviini. Sippiin kuin Dexter Alleniin. Tämä on sitä musiikkia, jota patiolla, terassilla tai missä tahansa sopii kuunnella sunnuntai-iltapäivänä viileitä drinkkejä siemaillen. Varsinkin nyt, kun työpöydällä on ehkä kenties mahdollisesti parhaan naispuolisen slidekitaristin, Joanna Connorin, albumi. Kysymys kuuluukin, onko intro ja yleisöäänet vain lisätty siihen vai onko ne editoitu lopusta pois, koska siellä ei taputuksia tule. Vaikka ”4801 South Indiana Avenue” on monin paikoin rankempi kuin ”Best Of Me”, pidän jälkimmäisestä kuitenkin enemmän. Onko sitten Setzerin ja toisen tuottajan Julian Raymondin yhdessä leipoma kakku kaiken tulevan hehkutuksensa väärti. Stompin’ At The Savoy nostaa tunnelman heti korkealle ja jatkuu I’m Just Lucky So-And-So -kappaleessa. ”Best Of Me” on monipuolinen levy, jonka jaksaa kuunnella kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Kappaleeseen liittyen muistan vuosien takaa erään leffan tms., jossa kaverukset etsivät soittajia bändinsä, ja varteenotettavalle ehdokkaalle esitetty kysymys, tunteeko hän ko. Enpä esimerkiksi olisi uskonut kehuvani kenenkään cover-versiota aiheesta, mutta tässä mennään eikä meinata. Kuluvalle vuodelle on mainos-puheiden perusteella luvassa uusi albumi. Connorin edellinen levy ”4801 South Indiana Avenue” (ks. En voi asialle mitään, mutta olen yksi niistä, joille kappale on joululaulu. Yhtä lailla Surfdog on kuitenkin profiloitunut mm. Markkinointikikkailua varmaan tämäkin, tosin mielestäni omituista sellaista. Mississippissä kaikki taitavatkin olla kavereita keskenään... 66 Blues News 4/2023 taisen lauluosuuden jälkeen alkaa todellinen kitarakirnuaminen Bonamassan soittaessa liidit ja Connorin vastatessa niihin slidellään. Kuten nokkelimmat arvasivat, niin Bonamassa, Josh Smith kuin myös Zito vierailevat tällä levyllä. Seuraavan kerran kun Joanna Connor Suomeen tulee, niin päästäkää Erja Lyytinen lauteille samaan aikaan, jotta saamme nauttia kahden soittimensa hallitsevan naispuolisen slidekitaristin soitosta. Vaikkei hänen äänialassaan ole ymmärrettävistä syistä samanlaista syvyyttä ja kaikupohjaa kuin idoleillaan, niin hyvällä tiellä ollaan. Maria Muldaurin kanssa duetoitu Baby It’s Cold Outside kuulostaa näin heinäkuun helteillä aika huvittavalta. Kun albumi avataan tuikikornin nimen Rock Boys Rock saaneella rockabillyrevittelyllä, voisi herkempi kuulija aistia lyriikkarivien välistä jopa hienoista naljailun makua. Nähdäkseni markkinoinnin kannalta olisi kyllä tarkoituksenmukaista valaista levyn hankkijaa tai haltijaa edes jonkunlaisella lisäinfolla. Joe Bonamassa vierailee menopalassa Highway Child, jossa runsaan minuutin mitpitää niitä halutessani vaikka orkkissävelminä. Riku Metelinen BRIAN SETZER BRIAN SETZER The Devil Always Collects (Surfdog SFD842972.1/2) Onni ja autuus on horjuttamaton valtaistuinpaikka oman musiikinalansa auktoritäärinä, jolla riittää kannattajakuntaa ja rahkeita vyöryttää kauppoihin uusia albumeita niin halutessaan vaikka vuosittain. Sen sijaan niille, jotka ovat kappaleista alkuperäisiä tai muita versioita kuulleet, levy todennäköisesti antaa paljon enemmän. CD, jota tulisi varmaan kutsua CD-EP:ksi, julkaistiin ilmeisen nopeasti ja halvalla viime syksynä puhtaassa mainosja markkinointimielessä. Pertti Nurmi JOANNA JOANNA CONNOR CONNOR Best Of Me (Gulf Coast GCRX-9044) Naisblueskitaristien levyjen arviointi on minulle aina mieleistä puuhaa. Connor piiskaa hevosen sellaiseen laukkaan, että rappaus ravintolan katosta rapisee. Pilkettä eittämättä Sezterin silmäkulmasta löytyykin, mutta muutoin vanha velmu taitaa silti olla laankin Lady Adrena patsastelee hohtavan sinisen sähkökitaran kera, mutta tuntuu täysin epäuskottavalta hänen soittavan levytyksillään kitaraa, koska soitto on sen verran laadukkaan ammattitaitoista. BN 1/2022) ilmestyi pari vuotta sitten Joe Bonamassan Keeping The Blues Alive Recordsin kautta ja tämä tuore Mike Ziton levymerkillä. “En valinnut bluesia, blues valitsi minut” (“Blues Chose Me”), julistaa avauskappaleellaan jämäkän tomerasti reilu nelikymppinen musta neito Adrienne Palmer. Syksyä kitarasankari juhlistaa myös tuomalla neljän vuoden tauon jälkeen Rockabilly Riot -kokoonpanonsa kiertueelle, joka tosin pitää hänet tällä kertaa pelkästään Amerikan mantereella. Kepoisassa pahvikuoressa ei ole kappalelistauksen lisäksi yhtikäs mitään tietoja. Esimerkiksi allekirjoittanutta kiinnostaisi mm. Ehkä molemmissa alkaa olla jo jotain vikaa. kappaleen, oli käännetty ”osaatko suloisen ruskean Georgian?”... Neorockabillyuniversumin ylikamreerille, pian 40 vuotta soolouraansakin jo edistäneelle Brian Setzerille on verrattomaksi levyntekoavuksi kuluvan vuosituhannen aikana osoittautunut myös kalifornialainen Surfdog-yhtiö, jonka kautta artisti on enimmäkseen tuuppinut töitään markkinoille – oikeastaan niin ponnekkaasti, että tämä 1990-luvun alkupuolella perustettu Dave Kaplanin merkki on saattanut joskus jopa tuntua Brianin henkilökohtaiselta firmalta. Ainakaan se ei irrota moninkertaisesti Grammy-palkittua maestroa hänen tutuista kahleistaan, vaan päinvastoin ilkikurisesti jopa korostaa 1950-lukulatteuksista niitä kaikkein ilmeisimpiä. Josh Smith pääsee instrumentteineen esille House Rulesja Pain And Pleasure -kappaleissa, joista jälkimmäinen on mieluisampi. CD-EP:n nimikappale, kolmejapuoliminuuttinen hidas bluesresepti on säästetty viimeiseksi, minkä jälkeen Leidiä ja bändiä kuulisi toki mieluusti vielä lisää, mutta lyhyestä virsi siis kaunis. Vaikka Connorilla on takanaan pitkä ura sekä tusinan verran levyjä, on tämä vasta hänen toinen levyarvionsa Blues Newsin sivuilla. Vaikka joukossa on monia tuttuja kappaleita, Taj Mahalin käsittelyssä paketti kuulostaa tavallaan vanhalta, jotenkin tutulta, mutta onnistuu olemaan samalla kertaa aivan uskomattoman raikas! ”Savoyn” tunnelma on leppoisa ja kiireetön. Vähän rajumpaa menoa tarjoilee mustalaisviulun kera toteitettu Sweet Georgia Brown, mutta mitään ”rocks off” -meininkiä ei tämäkään ole. Rouhea Shine On hurjine kitaraja harppusooloineen nousee levyn parhaimmistoon. Aiemmin enemmänkin soul-kuvioissa viihtynyt, esikuvikseen Koko Taylorin ja Aretha Franklinin maininnut Adrena-Adrienne on nyttemmin kääntänyt kurssiaan enemmänkin (soul)blues-genreen. Levyn ainoa kierrätysraita on vanha sotaratsu Mercury Blues. Adrenan omat taustat sekä ennen kaikkea näiden levytysten taustajoukot, olletekin kun netistä löytyi viittauksia suuriin sankareihini, niin Mr. Eric Claptonin luottojulkaisijana. Niin CD-kansipahvissa kuin nettisivuillevy tutkailut. ”Savoy” on albumi, jota uskallan varauksetta suositella kaikille hyvästä musiikista pitäville. Levyn ruudikkaan avauksen jälkeen Borrow My Pans on selkeälinjaisen pianosäestyksen siivittämä popahtava soulballadi, mutta heti perään Traveling Woman sekä Good Girl Gone Bad palauttavat kehiin tanakan kitaravetoisen funkblues-poljennon, ryydittäjinään taustakuoroa, syntikkaa ja puhaltimia. Tylsäksi levyä ei missään muodossa voi sanoa, sillä jazzsävyjen (I Lost You) jälkeen seuraa funkbluesia (Two Of A Kind) ja sitten on soulbluesin vuoro (All I Want Is You). Mike Ziton avustama Shadow Lover sisältää mainioita soolonpoikasia
Mutta palataan takaisin levyyn. Ennen kesät olivat aurinkoisia ja kestivät kauan, nykyään on tunne, että kesä on viikon mittainen ja puolet siitäkin sataa vettä. Vaikka Deep Purplen vaikutus on käsin kosketeltava, niin tässä tapauksessa se on positiivinen asia. Onkohan se joku trendi täyttää levyt vierailijoilla, kun Joanna Connorin uutukaisella oli apuvoimia melkein joka kappaleessa. Deep Purplen Highway Star -tyylisesti starttaava She Will Take Your Love edustaa levyn rankinta osastoa. Kitara on mukavan rankka, basso sopivan tuhti ja urkusoundi kuin Jon Lord -vainaalla aikanaan, eikä rummuissakaan moitittavaa ole. Old Faithful on suoraan Suzi Quatron arkistoista löydetty. Maukkaita soolopoikasia sisältävä nimiraita on mainio ja rumpali Stanton Moore heittää pari maukasta filliä. Simppeleitä sanaleikkejä hyödyntäen ne pinoutuvat jälleen uusiksi ja taas uusiksi Setzer-sloganeiksi, jotka myös englantia äidinkielenään puhumattomien Telluksen asukkien on epäilemättä helppo ottaa omakseen ja edelleen toistettavaksi mantrakseen. Kauaskantoista käyttöikää on povattavissa myös lainakappaleeksi valikoituneelle Del Reevesin 1960-lukuiselle rekkakuskikantrinumerolle Girl On The Billboard, josta siitäkin totta kai leipoutuu mitä tyypillisin jäntevä Setzer-rockabilly, ja jota uusiokäsittelyssä vielä tuhdinnetaan Link Wray -henkisillä tremolovoimasoinnuilla. Tällaista herkkua tahtoo lisää! Toinen kierrätysraita, rankan käsittelyn saanut Every Little Thing toimii moitteettomasti. Hitto, jopa kitarasoolo on kuin Listerin tekemä. Riku Metelinen JW-JONES JW-JONES Everything Now (Solid Blues SBR 0006) Kovin nopeassa tahdissa JW-Jones levyjä ulos pukkaa, sillä eihän siitä taida olla kuin pari numeroa, kun arvioin HoRoJo Trion albumin. Sitä ovat kirjoittaneet Johan Nilsson sekä Salminen. Heti levyn etukannessa vastaan pelmahtava valokuva selin kameraan seisovasta muusikosta, yläkroppa paljaana ja läpeensä tatuoidun selkänsä paljastaen, on vain yksi levyn monista odotetuista viittauksista ”Brianin elämään”, jota niputtavat sanoiksi tutut hot rodit, mustat nahkarotsit sekä yleiset huraa!-huudot rokkariaatteelle. Varhaisempien sooloaikaansaannostensa pop-rokahtaviin äänimaisemiin taas palauttavat sanomaltaankin nostalginen Black Leather Jacket sekä härskin kasarikierteinen She's Got A Lotta... Miten näinkin keskinkertaista tai suoraan sanottuna huonoa materiaalia on levylle päätynyt. Tai ainakin siltä tuntuu. Kakkosraidalla Keeping Me Up Jones on siirtynyt rumpujen taakse. Koska levyä on tehty siellä sekä täällä ja useiden eri muusikoiden kanssa, niin se ikävä kyllä näkyy, tai pitäisikö sanoa, että kuuluu. Ensin mainittu tuntuu luontevalta valinnalta, mutta jälkimmäinen tulee aivan puun takaa. Works Every Time kertoo pienoisesta materiaalipulasta. Viimeisenä olevan kappaleen Good To Be True JW-Jones ja Gordie Johnson soittavat kahdestaan niin, että Jones hoitaa liidilaulun, harmoniat sekä kitaraosuudet herrat jakavat keskenään ja Johnson soittaa kaikki muut instrumentit. It’s Not Raining In L.A. Liekö Jonesia vaivannut writer’s block, kiire tai itsekritiikin loppuminen. Musiikki on edellisiltä julkaisuilta tuttua rullaavaa bluesrockia erilaisin maustein tarjoiltuna. Viulut tukevat kaunista melodiaa hienosti. tuo melodialtaan etäisesti mieleeni California Dreamingin ja jotain muitakin tuttuja elementtejä on, mutta en vain saa päähäni mistä ne on ”pöllitty”. Hienoa, että bändi pystyy tuottamaan loistavaa jälkeä soittaessaan myös uusia kappaleita. Kun kahdella edellisellä julkaisulla (”Reborn” ja ”On The Road”) pääosassa olivat lainakappaleet ja Jari Salmisen uusiokäyttöön otetut sävellykset, niin nyt ollaan pääosin orkkismateriaalin kimpussa. Kokoonpanot vaihtuvat useasti ja tuskin yhtä esitystä enempää on samalla miehityksellä levytetty. Palapeli on kasattu turhan paksuin rukkasin. Levyn parasta antia on Johnny ”Guitar” Watsonin kengissä liikkuvassa, Jimmie Vaughanin kitaroimassa Take Your Time -sävelmässä. The Texas Hornsin avustuksella toteutettu soulblues When You Left on raikas tuulahdus, jollaista olisi saanut olla enemmänkin. Tosiasiassa levyn ilmestymisestä on jo yli vuosi aikaa, mutta nykyään päivät kulkevat niin kovalla vauhdilla, ettei perässä pysy. Riku Metelinen BAD BONE BAD BONE STOMPERS STOMPERS Bad Bone Dance / Wild Wild Love (Moondog MOONS 2301, 7” single) Kesälllä 2022 Helsingin European Rock’n’Roll Meetingissä (suomalaislainabasisti Jan Smedbergin avustuksella) esittäytynyt ja ”likaisella bluesrockabillyllään” myös poikkeuksellista kuhinaa tapahtumayleisön seassa kirvoittanut Bad Bone Stompers debytoi tuoreella vinyylijulkaisullaan kahden omatekoisen numeron mitalla.. Mount Rushmorea tai oikeastaan Deep Purplen ”In Rock” -albumia mukaileva kansikuva on vallan mainio. Ei tämä missään mielessä huono levy ole, olisin vain kaivannut pariin kohtaan hiukan enemmän Texasia kuin Mississippiä. Leppoisasti keinahteleva My Luck sisältää erinomaista kitarointia ja toisesta soolosta vastaa Rob McNelley, tosin koska kansiteksti ei asiaa kerro, niin en pysty sanomaan kumpi on kumpi. Kappaleen kitaraja pianosoolot ovat aivan mahtavat. Kappale on kuin suoraan Listerin laulukirjasta, etenkin kertosäe, jossa Jones suorastaan kuulostaa Listeriltä. Uutuusohjelmiston perinteisemmästä laarista kiinnittävät tässä mielessä huomion etenkin maltillisena billyhölkkänä kipittävä Play That Fast Thing (One More Time) sekä järjestyksessään jo ties kuinka mones Stray Cat Strut -variaatio One Particular Chick. Onkohan paras jätetty taas viimeiseksi, sillä bluesraita Sweating In My Kitchen on aivan loistava sävellys, josta uskoakseni tulee keikkasuosikki. Olisi ainakin näyttänyt hauskalta. Toinen Purple-vaikutteita sisältävä raita on Tonight, josta löytyy levyn paras kitarasoolo. Variaatioita tai muutakaan ei ole edes nimeksi. Kappalejärjestystä silmällä pitäen olisin itse laittanut vierailijoita joka toiselle raidalle. Learnt edustaa levyn balladiosastoa. Vielä kun olisivat löytäneet jonkun asiansa osaavan harpistin tukemaan kappaletta, niin kyseessä olisi 10+ suoritus. Ei kappale suinkaan ole huono, eikä tässä versiossa mitään vikaa ole, en vain olisi kuvitellut, että kantrisävelmä sopisi heidän ohjelmistoonsa. Hänen soitostaan jää jotenkin mielikuva, että nauhalle on tallennettu vain pätkä, josta on tehty luuppi. Kaksi kierrätysraitaa on mukaan otettu, Nina Simonen Do I Move You sekä Carlene Carterin Every Little Thing. Do I Move You on levyn tunnelataus ja sopii hyvin Annikan äänelle. Kanteen on eksynyt pieni painovirhepaholainen, sillä nimikappaletta ei listauksessa näy, mutta levyn kolmantena raitana se kuitenkin on. Maanisen släppibasson ja repivän kitarariffin komennossa syntien takaisinmaksusta varoitteleva nimiraita The Devil Always Collects, jazz-swingiä ja The Cramps’mäistä stroll-askellusta sekoitteleva The Living Dead sekä kenties jo muutaman Stray Cats -sävelmaneerin liikaakin itseensä ahminut Psycho Suzie ovat tästä tunnusomaisimpia esimerkkejä – ja melko varmasti myös albumin sisällöstä eniten striimausja radiosoittokertoja poikivia. Blues News 4/2023 67 levy tutkailut tyystin tosissaan. Asia ei tietenkään haittaa, kun levyä kuuntelee pienissä pätkissä tai taustamusiikkina vaikka automatkoilla. Melodiakin on vähän vasemmalla kädellä kirjoitettu, vaikkakin soolossa on kivasti yritystä. Pete Hoppula ANNIKA ANNIKA ANDERSSON & ANDERSSON & THE BOILING THE BOILING BLUES BAND BLUES BAND Playing In A Rock’n’Roll Band (omakustanne) Edellisessä elämässään Annika Salmisena tunnettu Annika Andersson on uuden tulemisensa jälkeen saanut aikaiseksi toisen pitkäsoitton. Mikäli olisin joutunut sokkotestiin, niin olisin sanonut To Tell You The Truth (I Lied) olevan Aynsley Listerin tekemisiä. Soul! Mutta ei huolta, kyllä Braikulla riittää annettavaa myös puhdasoppisemman kujakollisoundin kaipaajille. Myös tällä levyllä on pitkä lista vierailevia muusikoita, varmaan puolessa kappaleista on featuring joku. Aivan uutta eivät tämän herran tapauksessa ole myöskään harhautumiset hardrockimpaan ja psychobillympään musiikilliseen kaukaloon. Eihän kissa karvoistaan pääse
Puolet sisällöstä on laulettuja ja puolet instrumentaaleja. Richard Stanley pistäytyy lavalla tulkitsemassa Mister X:n ja hyvin hän sen jälleen laulaa, vaikka edellisestä kerrasta taitaa olla kulunut vuosi ja toinenkin. 68 Blues News 4/2023 Tavanomaisella nimikkoboogie-stomppauksella Bad Bone Dance espanjalaisnelikolla tosin on tarjottavanaan lähinnä energisyytensä, jota sillä kieltämättä näyttää riittävän. A-puolen päättää Wah-wahilla ryyditetty ja hyökkäävällä riffillä varustettu Desire, Sirens Call, joka käy päälle kuin peto. Reggaesävyjä sisältävä JB Reggae avaruusäänineen on aika hulvaton, ja vaikka olisi yhtä allerginen reggaelle kuin mitä minä olen, niin kappaleen voi huoletta kuunnella saamatta vatsanväänteitä. Kenties kaikkiin kolmeen, sillä Moorea diggailin kasarilla, Beckin löysin Barack Obaman presidenttikaudella ja Trowerin musiikkiin tutustuin oikeastaan vasta muutama vuosi takaperin. Pete Hoppula Seuraavat kaksi raitaa ovat levyn Robin Trower -osuus. Levy sisältää 8 esitystä, joiden skaala vaihtelee melodisesta tunnelmoinnista, kuten Life Goes On, aina hillittömän taidokkaaseen kitarailotteluun Techno Bluesin tapaan. On hienoa, että Hurriganesin henki elää vahvana ja että nuoremman polven muusikot jaksavat pitää lippua yllä. Suosikkikappaleeni Ganesien myöhemmästä tuotannosta, Helge’s Dream, on levyn tunnelataus. Suosikkikappalettani en pysty sanomaan, sillä kaikki ovat minulle mieluisia. En osaa sanoa, mikä on paras – alkuperäinen, ”Rockin’ Live 1982” -levyn versio vai tämä. Varmaan kaikessa hänen tekemässään musiikissa herrojen vaikutteet ovat olleet kuultavissa, mutta ei aiemmin näin laajasti. Tämä on melodista Hendrixiä tunteella ja asenteella. Menevätkö nuo sitten osastolle nuoruuden paheita, luurankoja kaapissa vai ikämiehen hairahduksia. varhaisen The Paladinsin hengessä – ja solisti itsekin pääsee käheine äänineen herättelemään jatkolupauksia tulevien äänitteidensä puolesta. Kun tribuutista on kyse, niin vähän omaa näkemystä voisi sekaan laittaa. Moontonesin ytimen ovat alusta pitäen muodostaneet toinen kitaristi ja alkuperäinen levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS BEN GRANFELT BEN GRANFELT Gratitude (On Stage OSR021) Ben Granfeltin uusi levy on aina mielenkiintoinen tapaus. Tunti tuhtia tavaraa meidän kaikkien Ganes-fanien iloksi. Encorena soitettu Roadrunner on kuin tehty kahden kitaran voimin soitettavaksi. Ainoa asia, joka vähän särähtää korviin, on välispiikit, pitääkö niidenkin olla aivan 1:1 Remun kanssa. Laulajaharpisti Emanuele Magrin (taiteilijanimeltään ”Hellvis LoneWolf”), kitaristi Claudio Klaus De Franceschin (”Klaus Wildcat”), kontrabasisti Hector Quinteron ja rumpali Adriano Sianin musiikillinen anti on onneksi edellistä avartavammin tarjottimella jump-bluesilla Wild Wild Love, jolla Kanariansaarten Teneriffalta tuleva kombo suo kuultavaksi huomattavasti ilmeikkäämpää tulkintaa mm. Räjähtäen nousukiitoon lähtevä kappale auraa tietä sille mitä tulossa on. Tässä voisi sanoa vähän samaa, näin Blue Heaven, Night’n Day ja muut ”Fortissimo”sekä ”Rockin’”-albumien levytykset olisi pitänyt aikoinaan tehdä. Riku Metelinen BLACK DEVILS & BLACK DEVILS & JANNE JANNE LOUHIVUORI LOUHIVUORI On The Rocks Live (Emsalö Music EMCD044) Kisälli ja oppipojat lauteilla, niin kai tässä pitää sanoa, kun arvioitavana on Janne Louhivuoren ja Black Devilsin livejulkaisu. Vaikka Trowerin, Beckin ja Mooren vaikutus kuuluu selkeästi, mistään plagioinnista on turha lähteä Granfeltia syyttämään, sillä kyse on loppupeleissä vain suosikkikitaristien kunnioittamisesta. Levyn kolme ensimmäistä kappaletta liikkuvat Gary Moore -tunnelmissa. kolmikko liittyy myös jossain määrin allekirjoittaneen diggailemaan musiikkiin. ”Gratitude” on tavallaan teemalevy, tai oikeammin tribuuttilevy, joka on omistettu kolmelle Granfeltin esikuvalle ja sankarille, Jeff Beckille, Gary Moorelle sekä Robin Trowerille. Vankan melodian omaava I Got The Blues From You on varsin oivallinen pelinavaus, josta tarkkakorvaiset löytävät, tai ainakin minä löysin, myös pieniä murusia Albert Kingin soittoon. Tällä kertaa hän on astunut pois tutulta polulta ja katsonut laatikkoon uudesta suunnasta. Riku Metelinen MOONTONES MOONTONES Hurtin’ Inside (Moonrecords MRCD-0018) Pääkaupungin maisemista tuleva Moontones on tarponut 1950-luvun rhythm’n’bluesilla asfaltoitua maantietään tavallaan jo 1970-luvulta lähtien, mutta nimeään, jäsenrivistöään sekä hieman myös musiikillista suuntaansa se on etapillaan jo moneen otteeseen tarkistanut. Monet kappaleista ovat monin verroin alkuperäisiä studioversioita rankempia ja lähes yhtä tiukkoja kuin ”Rockin’ Live 1982” -kiekolla olevat. CD-levyn hankkivat saavat bonuksena hienon The 100th Time -kappaleen. Kauniisti maalailtu melodia sisältää pienoisia yhtymäkohtia ”Another Day” -kiekon Endless-sävellykseen. Kisälli ja oppipojat -”sarjan” ensimmäinen osa oli tietenkin Albert Järvisen ja Backslidersin 1990-luvulla tekemä Flashbacksliders-albumi ”Let’s Go Rockin’ Tonight”, joka sekin on saanut tänä vuonna kauan kaivatun uusintajulkaisun. Alun perin studioversiona löysä Chippy Cheap saa uuden elämän ja minäkin koen valaistuksen, himskatti, sehän on ihan oikeasti hieno biisi! En vieläkään voi ymmärtää, miksi se tehtiin huonosti aikoinaan. Muistan yhden jutun menneisyydestä, kun Jerry Lee Lewis oli joskus 70-luvulla ollut Tukholmassa keikalla paria päivää ennen Hurriganesia, niin Ganesin keikka-arviossa sanottiin, että Jerry Lee Lewisin olisi pitänyt olla paikalla kuuntelemassa, kuinka rock’n’rollia tänä päivänä soitetaan. Albert ja Cisse varmasti hymyilevät pilvenreunalta kuunnellessaan näitä hienoja versioita vanhoista kappaleistaan. Näyttävämmin kokoonpano astui keikkailun merkeissä roots-yleisön eteen 2010-luvulla, julkaisten tuolloin myös useamman omakustanteisen studioäänitteen (”Cookin’ All Over With...”, 2004, ”Yes You Do!”, 2012 ja ”You Told Me... Monien tuon ajan Ganes-keikkojen tapaan Made In Sweden toimii pelinavaajana. Lies!”, 2017). Kauan keitetty, hyvin haudutettu ja separoitu lopputulos on kieltämättä erinomainen. Vaikka pääosassa on Trower ja Hendrixin haamu peukuttaa meille arkusta, niin mustana hevosena täytyy nostaa esille Eric Johnson, sillä kappaleessa on selkeästi myös hänen näkemyksensä aiheesta. Kauniin melodian kuljettava Remember, Never Forget voisi olla vaikka Mooren unohtuneita sävellyksiä.. Levyn kiinnostavuutta lisää se, että ko. Kun käännämme levyä, saamme puoliskon ainoan lauletun kappaleen, hypnoottisen kompin ryydittämän Leave It Alone -sävelmän. Uskaltaisinko sanoa, että tämä on paras kaikista... Muutama vuosi takaperin kolmikko julkaisi vastaavanlaisen tallenteen Ile Kallion ollessa vierailevana tähtenä. Oh Rackin jälkeen siirrytään vanhemman Ganes-materiaalin pariin ja saamme kuulla jäätävän version Ain’t What You Do -kappaleesta. Ei kahta ilman kolmatta. Entä verrattuna muihin Ben Granfelt -albumeihin. ”Handmade”ja ”My Soul To You” -levyjä hallinneet kitaroiden kuljettamat melodiat on jätetty pois ja vanhoista tutuista aineksista mukana ovat ”True Colours” -albumin maalailevuus sekä ”The Sum Of Memoriesin” jykevä riffittely. Techno Blues on sekoitus Beckiä ja Johnsonia sisältäen mainioita koukkuja sekä suunnanmuutoksia. Levyn eniten Jeff Beck -tyylinen raita on lopetuksena oleva nimikappale, jonka Granfelt ja Aukio soittavat kaksistaan. Setissä on luonnollisesti Hurriganesin hittibiisejä, mutta myös kuuden kappaleen verran Louhivuoren aikaista materiaalia, mikä on mielestäni ihan kiitettävä määrä. Vaikka lause on uutuudenviehätyksellä kuorrutettu, niin pidän tästä enemmän kuin monesta muusta hänen levystään. Mikäli joku vielä epäilee, ettei Granfeltilta nykyään enää irtoaisi, niin tämä kappale ainakin kumoaa ja kuoppaa ne väitteet. Instrumentaalivoittoisen kakkospuolen loppu painottuu Jeff Beckin sielunmaisemaan
Breathless on totuttu näkemään pahanteossa myös erilaisten laatukokoonpanojen seurassa. Breathlessina. Vaikka MrB-tuotantoa on koottu uusintajulkaisuille myös aiemmin, on varhaistöiden vinyylipäivitykselle tilauksensa. Niihin kuuluu hämäräperäinen orkesteri ”EP”, jonka kanssa syntyi vuonna 2020 nyt jatkoa saaneen ”Happy rokkenrol!” -sarjan ykkösosa. 2 (Etnomono ETM 106) Kun espoolainen Marko Julkunen käynnisteli taitelijanuraansa 1980ja 1990-lukujen taitteessa, oli Jerry Lee Lewis -inspiroitunut piano-rock’n’roll vielä vain harvojen ja valittujen muusikoiden leipälaji Suomessa. Espoossa 1980ja 1990-luvuilla kulttimainetta nauttineen Jamming Shit -yhtyeen rumpali ja mm. Pian tämän jälkeen Scachner jäi kuitenkin pois seurueesta, jolloin Typpi vuorostaan peri hänen tehtävänsä seuraavan parin vuoden ajan ja uudeksi rumpaliksi liittyi Slim Salminen. Breathlessin kanssa jonkin aikaa keikkailleeseen The Sausage Kings -ryhmään. Breathlessille vapautui jatkossa reitti tekemään musiikkia ensin Bluelight-yhtiölle sekä sittemmin lähes kymmeneksi vuodeksi Goofin’ Recordsille. Mickey Hawksilta napattu nimiraita Jumpin’ For Joy sai levyllä seurakseen kolme yhtä riemukkaan rennolla tatsilla teutaroitua coveria: Rick Nelsonin ja Jerry Lee Lewisin ohjelmistoista tutun Baker Knight -sävelmän I Don’t Want To Be Lonely Tonight, Huey Smithin Rockin' Pneumonia & Boogie Woogie Flu’n sekä Elviksen Paralyzedin. Rumpujen soiton alkeisiin Nuora sai tunteja maineikkaalta Erkki Valasteelta, kitaran salat hän opetteli omin päin. Kokonaisuutena orkesterin soundissa kuulee kokemuksen ja pitkän soitannollisen toveruuden mukanaan tuoman rentouden sekä positiivisella tavalla välittyvän rutiinin, joka pitää kuulijan vaivatta kyydissään ilman erityisiä teknisiä supersuorituksiakin. Hyvän vastaanoton myötä Mr. Blues News 4/2023 69 laulaja Pekka Miettinen sekä (ensin yhtyeessä kitaraa ja muitakin instrumentteja soittanut) kontrabasisti Jari Pätsikkö. Slimin tavoin helsinkiläisessä r&b-yhtyeessä oli aiemmin soittanut myös kitaristi Eero Vaajoensuu sekä basisti Mika Liikari. Miesten ystävyys ja yhteistyö onkin poikinut melkoisen läjän äänitteitä jo 1990-luvulta lähtien, sekä C-Combon, Agentsin että tilanteen mukaan koottujen erityisorkestraatioiden taustoittamana. Sekä historiallista arkistokamaa että uunituoretta soitantaa sisältävät levyt varmistavat osaltaan ainakin sen, ettei kotoisen pianohurjimuksemme taipaleella ole viimeisten 30 vuoden aikana päässyt järin hälyttäviä tyylillisiä hairahduksia sattumaan. BREATHLESS Early Recordings (Talsti EDLP2328) EP & MRB EP & MRB Happy rokkenrol! Vol. Pete Hoppula MR. Jälkimmäinen oli kuulunut myös Mr. Yhtenä osviittana nimen säilymisestä ajankohtaisena on kaupallisille markkinoille menty nyt tuuppaamaan artistin 10-tuumaisia pikkualbumeita peräti kaksin kappalein. Breathless oli ”C’mon (Really Got A Party Goin’ On)” -EP:n levytysmuodostelmassa nelihenkinen ja periaatteessa kooste vanhasta The Sausage Kingsistä, vaikka CD:n kannet nimeävätkin esittäjiksi vain Julkusen ja Salmisen muodostaman silloisen vakioduon. Rakkaussuhde Muddyn musiikkiin syveni ystävän lainaaman ”Fathers And Sons” -LP:n siivellä. Sellaiseksi on kai luettavissa myös tuore neljän esityksen laajuinen Finnvox-studio-otanta, jolla edellisten lisäksi kuullaan Kai Pulliaista basistina sekä rumpaleina Toni Liimattaa kolmella ja Ossi Nykästä yhdellä kappaleella. Kesällä 1993 nauhoitetulla ensirykäisyllä bändinä toimi alkuperäinen solistinsa nimeä kantanut trio, johon Julkusen ohella kuuluivat basisti Tim Scachner ja rumpali Sami Typpi. Pianisteilta tapaa soitto sujua lutvikkaasti yksinäänkin, mutta Mr. Breathlessin kaksi ensimmäistä omakustanteista CD-julkaisua, Talsti-merkin yhteen niputtamat ”Jumpin’ For You” ja ”C’mon (Really Got A Party Goin’ On)” toivat sopivasti otteiltaan kypsyneen ja oman ”ilmeensä” jo löytäneen muusikon valtakunnalliseen päivänvaloon freesinä hahmona, jota suomalainen livemusiikin janoinen kapakkakansa saattoi olla tiedostamattaan jo tovin odotellutkin. Julkaisun sisällöllinen kaava on entisellään: kaksi rock’n’roll-standardia Pulliaisen tunnusomaisella kitaralla kulmistaan hieman pyöristettyinä instrumentaaleina (Chuck Berryn I’m Talking About You ja Jack Scottin The Way I Walk) sekä kaksi Mr. Juliet Jonesin Sydämelle ja Sky Dee & The Demonsille albumikansia suunnitellut artisti kertoo käsin kaunokirjoitetussa saatekirjeessään saaneensa varsinaisen bluesherätyksen nähtyään Muddy Watersin lavalla The Bandin ”The Last Waltz” -dokumenttielokuvassa Kino Tapiolassa 1979. Breathlessin laulamaa, paljolti 1970-luvun lopun rockabillybuumivuosille tunnelmiltaan kumartavaa vauhtipalaa. Bluesia varten hän toteaa kuitenkin levy tutkailut. Legenda oli luonut itsensä. BREATHLESS MR. Vuonna 1995 Mr. Slippin’ And Slidin’ -kirjoittajina kunnostautuneen musikanttikaksikon Albert (Al) Collins–Edwin (Eddie Bo) Bocage ensimmäisiä yhteisiä hengentuotteita. Kiistatta Moontonesin vahvuus myös on sen kaksi toisiaan tyylillisesti täydentävää miellyttävääänistä laulajaa. Reippaassa jumppoljennossa rullaava päivitysteos on alkujaan Floyd Dixonin levytystuotantoa 1950-luvun puolivälistä ja samalla mm. Vajaata vuosikymmentä tuoreempaa perua olevalla Brook Bentonin Hurtin’ Inside -klassikolla 1950ja 1960-lukujen taitteen hengessä käynnistyvä neljän pysäkin reitti pitäytyy tällä kertaa kauttaaltaan lainanumeroissa, sillä myös kappaleista viimeinen, Roll Baby Roll on sekin juuriltaan kierrätysmateriaalia. Tällä kertaa omatekoisen nimiraidan kappalekavereiksi löytyivät cover-poiminnat Jerry Lee Lewisinkin versioimasta gospel-standardista Jesus Is On The Mainline, Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin ja Jerry Leen muodostaman ”The Million Dollar Quartetin” jamitallenteen kautta jälleen ohuehkon linkin Killeriin tuonut Bill Monroen Little Cabin On The Hill sekä Young Jessien Don’t Happen No More. Kummankin levyn tuotannosta on vastannut johtohahmo lyhenteen takana, Esa Pulliainen. Johnny Burnetten Rockabilly Boogie Robert Gordonin ja Chris Speddingin sovitusta mukaillen sekä Crazy Cavan’n’the Rhythm Rockersin 2000-luvun alun albumilta ”Rhythm Rockin’ Blues” lainattu Teddy Boy Flick Knife Rock’n’Roll eivät rehellisyyden nimissä edusta kummankaan suomalaisartistin kaikkein päräyttävintä tuotantoa, mutta tarjoavat ne silti nasevan muistutuksen siitä, mistä hyvässä musiikissa tulisi aina pohjimmiltaan olla kysekin: sen tahdissa ei ole tarkoitus murjottaa. Ykkössolistina nykyisessä Moontones-pesueessa toimii hänkin jo yli vuosikymmenen kokemuksellaan Leif Knief, yhdessä vielä pidempään kyydissä kestäneen kitaristi Petteri Litun sekä edellisiä uudempaa bändivuosikertaa edustavien rumpali Petro Loukimon, tenorisaksofonisti Nikolaus Kankaan ja baritonisaksofonisti Sakari Jokelaisen kanssa. Repertuaariaan Julkunen ei kuitenkaan ole halunnut paaluttaa orjallisesti yksinomaan Killerin tuotannon tai instrumenttiinsa useimmiten yhdistyvän boogie woogien varaan, vaan hänen ohjenuoranaan ovat kautta aikain toimineet kaksi yleismäärettä: rock ja roll. Valinta onkin kantanut hedelmää ja pitänyt Mr. Uudelle (CD-katalogikoodistaan huolimatta tällä hetkellä vain suoratoistona jaeltavalle) EP:lleen orkesteri on vielä saanut vokalistiseksi tuekseen Wynona Carrin lempeätempoiselle originaalille Act Right entisestään miehistä näkökulmaa kasvattavan The Relics -kvartetin (Ari Ahvonen, Petri Kärhä, Timo Tarkela, Petri Näsman) sekä koskettimiin Pekka Miettisen tulkitsemalle Jimmy Liggins -raidalle That’s What’s Knockin’ Me Out Petri Lapintien. Huhut uudesta rock’n’rollin messiaasta lähtivät vyörymään saman tien hurrikaanin lailla ympäri maakuntia. Valmiiksi hiottuine sapluunoineen kaksikko siis kykenee tuottamaan laatujälkeä vaikka lennosta ravistettuina pikaprojekteina. Häpi rokkenrol! Pete Hoppula JACK KING NOIR JACK KING NOIR Spanish Prison Blues (PeneLopez Records Company #) Pitkän linjan taiteilijapersoonan Jouko Nuoran ensimmäinen virallinen oma levy on varsinainen ylläripakkaus. Julkunen ei ole koskaan ollut liian ahkera lauluntekijä, ja myös debyytillä hän turvautui kauttaaltaan lainakappaleisiin. Breathlessin ”tuotteen” riittävän kiinnostavana myös ohi varsinaisen juurimusiikille pyhittäytyneen ydinkohdeyleisönsä. Myös lauluja alkoi syntyä. Rehvakas lavaesiintyjä anastikin tarmokkaalla keikkailulla vieraahkon maaperän omakseen ja vähitellen koko kansakunta tuli oppimaan hänet Mr. Mr
Heikkohermoisimpia ei Jack King Noirin eksentriseen äänija mielenmaisemaan ole kenties järkevää tutustuttaa, enkä toisaalta naapurirauhan nimissä kutsuisi tätä miestä kotibileisiinikään itseään livenä ilmaisemaan – sen sijaan heille, keitä Nuoran ronskin elämäkerrallinen sarjakuvaestetiikka ja tarinat puhuttavat jo entuudestaan, rohkenen suositella siirtymistä kosketusetäisyydelle myös hänen musiikillisen minänsä kanssa. Tyylikkäimmillään Haikarainen esittäytyy Hollywood Fatsille kunniaa tekevällä instrumentaalilla Good Fats, Bad Fats. Omilla teoksillaan, kuten mm. Esimerkiksi levyn alkunäytös Big Spending Mama tarjoillaan lennokkaana West Coast -jumpina, kun taas sitä parin raidan päässä seuraava Love Prisoner At Sea liihottaa wahwaheineen suoraan Hendrix/Cream -sylttytehtaalle. Sanat Arar on kirjoittanut pitkäsoitolleen omin päin, suurimman osan laulujensa melodioista hän taas tunnustaa pihistäneensä ties mistä amerikkalaisen 1800ja 1900-luvun vaihteen kansansävelmähetteiköistä. Rehellisyys maan perii – näin vanhakantainen tyylilaji tuskin voisi enää aidosti ennenkuulematonta sävellystä maailmaan poikiakaan. (Bear Family BCD17700) Useimmille tulee Augie Meyersista ensimmäiseksi mieleen hontelon hujoppimainen, huomattavan parrakas olemus ja rytmikäs Vox-urkujen käsittely. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT levy tutkailut AUGIE MEYERS AUGIE MEYERS AND THE TEXAS AND THE TEXAS RE-CORD CO. Pete Hoppula TIMO TIMO HAIKARAINEN HAIKARAINEN Lookin’ For My Baby (BluesBuskerRecords001) Personal trainerin ammatissa ansioitunut ja Blues Live! ry:n hallitustoiminnassakin tätä nykyä mukana oleva jyväskyläläinen Timo Haikarainen on soittanut kitaraa pienestä pitäen. Pete Hoppula WASEL AND WASEL AND THE WEASELS THE WEASELS (Wasel Productions WPCD001) ”Juurimusiikkia suomalaiselle sisulle ja sielulle”, opastaa Kaustinen Folk -festivaalin kannustusteksti, joka on myös Wasel & The Weaselsin omakustanteisen albumin takakanteen eräänä myynninedistämisvalttina painettu. Musiikilliseksi päämääräkseen hän tuli jo kauan sitten valikoineeksi 1940ja 1950-lukujen tyylisen bluesin ja rock’n’rollin sekä 1960-lukuisen bluesrockin. Evil Bluesilla tai spiidipäisen Wilko Johnsonin hengentuotteesta menevällä Devil In Detailsilla tyyli karkaa entistä kauemmas hc:n syövereihin, ja kappaleiden sekaan vingutetuilla hardrock-sähkökitarasooloilla haudataan viimeisetkin yhtymäkohtien rippeet ”normaaliin” roots-kontekstiin. Tomi Leinon Suprovox-studioilla kolmessa rupeamassa marraskuun 2022 ja huhtikuun 2023 välillä nauhoitetuilla 17 esityksellä soittavat rumpuja Tyko Haapala ja Petteri Määttänen sekä bassoa Jaska Prepula. Laulajana hän sitä vastoin hakee vielä jossain määrin itseään. Jonkin asteen maanisuus uhkaa tarttua loppumetreillä kuulijaankin. On The Honky Tonk Highway With... Jo levyn pienen asteen hitin maineen saanut vuoristolaishenkinen kalanjallitusralli Tappajahauki tuo uuden kaivatun luvun suomalaiseen roots-kaanoniin – napaten apajansa koko lailla samoilta lähteiltä kuin J. Wasel & The Weaselsin musiikki on teknisesti taitavaa ja aivan omanlaistaan suomalaisamerikkalaista kansanmusiikkisynteesiä, joka on humoristisen ja helposti lähestyttävän pohjavireensä ansiosta valmista kauraa asetettavaksi tarjolle myös laajemman käyttäjäkunnan pitopöytään. Hänet on bändiinsä halunneet vuorollaan niin Bob Dylan, John Hammond Jr kuin Tom Russell – ja onpa Augie omillaankin ollut ehtiväinen. Odotettua ohuemmaksi jätetty studiosoundi taitaa sekin hakea esikuviaan 1950-luvulta, tyylillisesti kartoitetaan silti kaikki edellä luetellut genret ja vuosikymmenet. 70-luvun loppupuolella hän pyöritti hetken aikaa omaa levy-yhtiötä nimeltä The Texas Re-Cord Co. Paikoin meno äityy silkaksi avantgardistiseksi kohellukseksi, paikoin taas esitysten sekaan ilmaantuu lähes odottamatta jopa beatja garagerokahtavia piirteitä. Nyt laulun ohella mandoliinia, kitaraa ja lusikoita soittavan Waselin, stemmalaulajaviulisti Marja Zilcherin, banjisti Klaus Hurskaisen, kitaristi Juho Kyyhkysen ja kontrabasisti Jani Snellmanin muodostamassa, yli vuosikymmenen ajan toimineessa Weaselsissa on kieli päivittynyt ryhmän esikoisella suomeksi. Mukana kuullaan siellä täällä myös verevää rockabillypikkailua, Les Paul -vaikutteita, swing-jazzia sekä 1980-luvun alun kierroksilla käyvää Teksas-bluesia. Kuva ei tietenkään ole väärä, mutta se on vain osa laajempaa potrettia. Nuoran julmasti örisevässä lauluäänessä on kieltämättä parhaimmillaan ”sitä jotakin”. Leino itse harputtelee vieraana hitaalla swampmaisella bluesilla Just Wanna Hold You. RE-CORD CO. Hänen omintakeisissa tulkinnoissaan vaikkapa Howlin’ Wolfin Spoonfulista, ZZ Topin El Diablosta tai Lightnin’ Hopkinsin Goin’ To Louisianasta on kaikessa karuudessaan tappoannos uskottavuutta, kenties lievää demonisuuttakin. Todennäköisesti myös Doug Sahm liittyy samaiseen mielikuvaan. Hienoon korulauseeseen on kaiken kaikkiaan helppo yhtyä. 70 Blues News 4/2023 tarvinneensa ensin ”elää elämän”. Tämä kokoelma esittelee 26 näytteen verran sen katalogia.. Niistä 17 on nyt koottu kauan haaveena olleelle CD:lle. Tekijänsä mukaan jälkimmäisessä on kyse ”antiballaadista, jossa levoton nuori stalkkaa maanisesti ihastustaan”. Kasiraituri, perussoittimet (kitara ja rummut) sekä pohjaton luomisvimma ovat kertoman mukaan tuottaneet ”Jack King Noirin” kotikirjastoon jo toistatuhatta äänitettä. Augie on pitkällä urallaan tehnyt paljon muutakin. Suunnan kyllä tosin sopii olettaa asettuvan kohdilleen pienellä liikayrityksen sekä siitä poikivan, aavistuksen verran kiusallisella tavalla korostuvan ylifraseerauksen karsimisella. Saatuaan lisäoppia maan kitaraeliittiin kuuluvalta Teemu Viinikaiselta voimistui Haikaraisen missio oman albumin teosta. Samaan kyytiin kelpaavat siten myös kohtalokas häjytarina Heidin mä surmasin kylmiltään sekä lähes psykedeeliseen jousisooloryöpytykseen eskaloituva yhden soinnun ”esiboogie” Runskin tyttö. Se kuten myös kaikki muut kappaleet ovat Haikaraisen omaa käsialaa – perusvarmassa blueskaavassa viihtyvät sävelrakenteet välttelevät liian helppoja sovituksellisia ratkaisuja eivätkä lyriikatkaan pahimpiin kliseisiin kaadu. Veitikkamaiset lyriikat on saatu istutettua taitavan sanankäyttäjän käsissä sujuvalla tavalla osaksi amerikkalaista tarinankerrontatyyliä – ja taas toisaalta, vaikka junat, kulkumiehet, puoleensa vetävät naiset ja pontikankeittäjät seurassa seikkailevatkin, tapahtumia ei kuvata orjallisesti rapakon takaisten käännösriimien turvin, vaan toisintaen niiden hengen luovasti suomalaiseen arkeen ja mielenvireeseen. Tyypilliseen CD-mittaan suhteutettuna hivenen tarpeettoman pitkä kappalekimara demonstroikin täydellä teholla hänen soitannollista etevyyttään. Kitaristina Haikaraisella tuntuu olevan erityisen paljon annettavaa rootspiireille. Toisaalta se paljastaa hetkittäin myös muusikon malttamattomuuden: nuotteja – oikeita sellaisia toki – on eräille numeroille ahdettu niin runsaasti, että happi uhkaa loppua sivustaseuraajaltakin kesken. Karjalaisen suosittu Lännen-Jukka -hahmokin. Kun parhaiten sarjakuvapiirtäjänä tunnettu mies muutti Helsingistä Forssaan ja sai mahdollisuuden vuosikymmenten tauon jälkeen ryhtyä myös paukuttamaan rumpuja, kappaleet ja tyyli lähtivät rivakasti ruumiillistumaan. Tottahan niin Alahärmän tyttöjä jahtaavaan Hölmölän Heikkiin kuin vaikkapa kulkupelillään ylpeilevään Mun Sevroleen kertojaan on nykypäivänkin jantterin helppo samaistua. 1980-luvun alkupuolella bluegrassia ja string band -musiikkia Tom Kuchkan vaikutuksen alaisena harjoitellut sekä sittemmin omaa Picks & Hammers -yhtyettään johtanut Wasel Arar nousi levyttäväksi artistiksi julkaistessaan Bluelight-merkillä albumin ”State’s Evidence” yhdessä Northstate-kokoonpanon kanssa 2005. Luonteeltaan trad.-pohjaisia ovat myös instrumentaalit Jenni maailmalla, Vanha kana se käkkii ja haikea päätösvalssi Ankat lammella. Ainoastaan kelttiläissävyinen kappale Neidot nuoret on merkitty Ararin ja Zilcherin keksimäksi. Eikä missä tahansa seurassa
Nauha on ilmeisesti loppunut kesken, koska Roadrunner feidataan loppumetreillä pois, mutta ei anneta sen haitata. Jussi Syrenin johtamaa Red Hotia, Mystery Trainiä ja Boppin’ Pete Trioa lukuun ottamatta) tosissaan esittäneet. Kaikki sellaisia, joita ei myöhempinä aikoina ikävä kyllä enää soitettu. Minä ainakin viihdyn! Marko Aho HURRIGANES HURRIGANES Crazy Days On The Road (Svart SRE678CD) Voi ei, taasko Hurriganes! Niin te sanoitte, älkää yrittäkö, kyllä minä kuulin. Ain’t What You Do toimii pelin avauksena ja alkutahdeista lähtien mennään täysillä. Lompakon päälle tällainen julkaisutahti kieltämättä käy, mutta antaa tulla vaan, jos julkaisemisen arvoisia keikkoja tallessa on. Pientä tyhjäkäyntiä, kitaran virittelyä yms. Kakkoslevyn alkuun on laitettu 6 kappaletta Hämeenlinnan Naisvankilasta. Toisaalta luupin käyttö palkitsee, koska tihrustaessani opin, että parin piisin verran mukana reuhaavan El Molinon solistina toimii uransa alkutaipaleella oleva Joe King Carrasco ja Boogie Woogie Country Girlin tulkitseva ”Wild Man” Ray Liberto tunnetaan tittelillä Johnny Cashin lankomies. Loppu levystä on pyhitetty varsinaiselle keikalle, joka on todellinen täysosuma kaikin puolin. Yleisö on taas ”kaukana”, mutta siitä en miinuspisteitä aio antaa. Smedbergin hallitusti läiskimän kontran on siten täytynyt tuntua raikkaalta tuulahdukselta ”Crazy Cavan -pyörityksestä” vasta toipumassa olleen ”vakavammin harrastukseensa suhtautuneen” kansanosan keskuudessa. Tutuista aiheista kuullaan mielenkiintoisia näkemyksiä. Ymmärrän miksi kappaletta ei myöhemmin soitettu, eivät voineet kun yksi kolmesta ei klaaraa. Nyt kuultava My Only One on julkaisun kolmesta versiosta paras. Soundit ovat loistavat ja bändi on kovassa vedossa. Heistä kummaltakin mukaan valikoitunut kolme poimintaa. 30ja 40-luvuilla Bob Willsin Texas Playboysissa soittanut pianisti Brother Al Stricklin karsii Faded Love -instrumentaalissaan western swingin western-pitoisuutta melkoisesti ja tyylikkäin tuloksin. Bye Bye Birdie sekä Talkin’ ’Bout You rokkaavat hillittömästi, mutta An Awful Crime ja siinä käytetty kazoo on suoranainen isku vyön alle, eikä sitä seuraava Red River Rock ole koskaan suosikkeihini kuulunut. Reptile Woman on erittäin rankka ja parempi kuin studio-otto. Blues News 4/2023 71 Alkuun Augien tavoitteena oli saada vain julkaisukanava omille levytyksilleen, mutta ajan myötä muitakin artisteja ilmaantui julkaistavaksi. Riku Metelinen THE BLUE STREAK THE BLUE STREAK Red Haired Woman (Talsti EDLP/ EDCD 2225) Suomalaisen kantrirockabillyn instituutio Hal Peters Trio (mukaan lukien nimija kokoonpanovariaationsa Hal Peters & His Trio/Countrymen/String Dusters) ei suinkaan ollut ”Hali-Petterin” itsensä eli laulaja Heikki Laakkosen ensimmäinen yritys levytysja bänditaipaleella, vaikkei hän iällä pilattu ollut vielä nimikkoyhtyeensä perustamishetkilläkään. Kokoelmalla onkin tusinan verran Augie Meyersin ja Western Head Bandin nimiin merkittyjä kappaleita. Demonsa TheBlue Streak äänitti vain paria kuukautta perustamisensa jälkeen ja 1984 Mary Jane sekä vasta tulollaan oleva sinkku An Awful Crime b-puolineen. Laulu on selvästi Oulun keikkaa enemmän esillä ja kitarasoundi on pykälän tuhdimpi, tosin yleisö on vähän ”kauempana”. Mielestäni nuoruuden innolla soittava Ile Kallio vetää paremmin kuin koskaan ennen. Kun Hämeenlinnan keikka oli hyvä, Oulun keikka erinomainen, niin Porin keikka on suorastaan loistava. Mukana on sellaisia helmiä kuten Bad To Me ja loppuukin ”vähän kesken”, levytetyn version loppuhuipennusta jään kaipaamaan. Ykköslevyn ensimmäiset 7 kappaletta ovat peräisin Oulun treeneistä. A cappellana kieli poskessa vedetty, minuutin mittainen Everybody’s Makin It Big on tavallaan hauska, mutta sen laittamisesta levylle asti en ole varma. Nyt käsittelyssä olevalla massiivisella neljän LP:n/kahden CD:n ”Crazy Days On The Road” -boksilla on kolme keikkaa: Oulu, Hämeenlinna ja Pori. Augien ja Carolin kipakka duetto Hen Pecked Polka maustetaan puolestaan Vox-urulla soitetuin haitariosuuksin. Tyylillisesti The Blue Streakin nuoret miehet olivat valinneet kulkuväyläkseen ”autenttisen” 1950-luvun rockabillyn, jota maassa eivät tuohon aikaan järin monet kollegaryhmät (mm. Minun mielestäni jokaisessa Blues Newsissa pitäisi olla arvio vähintäänkin yhdestä Ganes-albumista. Bad To Me -kappaleen puuttuminen varsinaisesta setistä harmittaa, mutta onneksi seuraavalla levyllä se on mukana kahdesti. Rohkenen suositella tätä kokoelmaa kaikille teille, joille Augie Meyersista tulee mieleen se hontelo hujoppi Vox-urkuineen – etenkin mikäli tuo mielikuva ei ärsytä teitä. Huomionarvoista on, että Ile Kallio saa krediitit taustalaulusta ja taisi levylläkin olla uu-uuta laulamassa. Vokalistina ja kitaristina toimineen Laakkosen lisäksi bändiin kuului hahmoja monista Nurmijärven, Klaukkalan ja Espoon ympäristön orkestereista vuosien varrelta: kitaristi Tommi Lehtimäki, basisti Jan Smedberg sekä rumpali Kari Skön. Sen nuoruustallenteiden julkaisuakin oli lopulta odotettava vaatimattomat 40 vuotta. on muutamassa kohdassa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Oh Baby Doll on mukana sekä Hämeenlinnan että Porin keikoilla ja kummassakin on eri sanat, eivätkä edes lähelle mitä levytetyssä versiossa lauletaan. Treenisetti sisältää periaatteessa paketin turhimmat kappaleet. Bad To Me toimii hienosti, vaikkei aivan levytetyn version herkkyyttä tavoita. An Awful Crime soitetaan tällä kertaa ilman kazoota ja nyt ollaan perusasioiden äärellä, vaikka sanat vedetään monelta osin improvisaationa. Paikalla on ollut kourallinen ihmisiä, sillä pientä möykkää esitysten välissä on. Pienemmän kukkaron omaaville tupla-CD toimii parhaiten, vaikkakin LP-muodossa kuvat pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Kuten nimestäkin voi päätellä, tallenteet ovat syksyllä -75 ilmestyneen ”Crazy Days” -albumin kiertueelta ja lähes kaikki levyn kappaleet on sisällytetty ohjelmistoon. Ainut negatiivinen piirre siinä on älyttömän pieni fonttikoko. Tällä kertaa Everybody’s Makin It Big esitetääm ilman pelleilyä ja vanha sotaratsu Keep On Knocking laukkaa kuin villi hevonen. Päällikkö vetää lyriikat improvisaationa, mutta musiikillisesti ollaan liki levytetyn version tasolla. Kokoelman mukana tulee asianmukainen vihkonen, jonka reiluun kolmeenkymmeneen sivuun mahtuu kosolti anekdootteja ja nippelitietoa. Yleisö on villinä ja kuuluu kiitettävän hyvin: ”Cisse, Cisse”, huudetaan melkein joka välissä. Esimerkiksi myös Elviksen versiona tunnetuksi tullut Just Because kulkee Augien käsissä texmex-polkkana ja Hank Williamsin You Win Again taittuu samaisen isännän toimesta torvilla ryyditetyksi shuffleksi. Levyn loppupuoliskolla ollaan Porissa ja vuosikin on toiseksi vaihtunut. Liki sadan euron hintainen vinyyliboksi on kieltämättä hintava ja tätä lukiessanne todennäköisesti loppuunmyyty. Kuten arvasitte, en lämpiä sille tälläkään kertaa. Niiden lisäksi Augie soittaa myös monilla muilla raidoilla, kuten Doug Sahmin ja vaimonsa Carol Meyerin (he todellakin kirjoittavat sukunimensä eri tavoin) taustalla. Musiikillisesti kokoelmalla liikutaan pelottomasti juurimusiikin maailmassa hortoillen, countryn soidessa leimaavimpana tunnelmanluojana – ja kun rajaseudulla samoillaan, niin mukana on yhtä lailla Teksasia kuin Meksikoakin. Loppusyksyllä 1983 tukun demoäänitteitä puolittaiseen julkaisuvalmiuteen solistinsa olohuoneessa Klaukkalan seudulla työstänyt The Blue Streak jäi vakuuttavasta varhaisponnistuksestaan huolimatta lyhytikäiseksi projektiksi. Uskoisin myös aiheeseen perehtymättömien viihtyvän suht helposti näin hyväntuulisen paketin vietävänä. My Only One kulkee vielä LP-levyn sovituksella ja hyvä niin, sillä en koskaan oppinut tykkäämään uudesta tulkinnasta. Talkin’ Bout You on lähes yhtä rankka kuin Shakin’ All Over, vaikka levy tutkailut. Rumpusoundi on mukavan tuhti, basso pumppaa maukkaasti ja kitara räkäisempi kuin naisvankilassa. Paketin ainoa I Will Stay on laulun osalta vähän vaisu, tuntuu kuin Cissen ääni olisi aivan loppu, mutta muuten kappale kulkee komeasti. Shakin’ All Over on erittäin tiukka ja levyn ehdoton suola. Vihkossa on paljon hienoja mustavalkokuvia, pari lehtileikettä, keikkakalenteri sekä Ile Kallio ja Hande Mertanen muistelemassa menneitä. Mary Jane on malliesimerkki Remun tavasta ”kiilata”, sillä tempo tuntuu nousevan säkeistö säkeistöltä, ja soolokohdassa mennään jo niin kovaa, ettei perässä meinaa pysyä
Täytyy sanoa, että ”Live In Europe” -kiekko kuulostaa tähän levyyn verrattuna niin vaisulta, että tuskin tulee tarvetta enää kauhean usein, jos koskaan, sitä levylautaselle laittaa. Kaikki nuo painetaan sellaisella asenteella läpi, ettei siihen kovin moni pysty. Pahakseen tuskin alan harrastajat olisivat silti pistäneet, mikäli tätäkin julkaisua olisi vielä täydennetty bändin ja sen jäsenten asianmukaisilla historiikeilla – tai edes jonkinlaisella kirjallisella taustavalaisulla kymppituuman sisällöstä – ja sitä kautta eräänlaisena ”lisäpuolustuspuheenvuorona” musiikin julkaisulle. Pete Hoppula RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER BBC In Concert 1972 (UMC 4554203) Tämä Gallagherlivealbumi näki päivänvalon ”Deuce”kiekon 50-vuotisjuhlajulkaisun CD-versiolla. En tiedä, johtuuko remasteroinnista vai mistä, mutta basso noisena pitkäsoittona. Esitys olisi kernaasti ansainnut tulla toistetuksi studiossa ja julkaistuksi sinkulla, esimerkiksi kääntöpuolenaan toinen Laakkosen teoksista, soundeiltaan edellisistä ”olohuonemaisempana” mutta samalla ilman tyypillisiä ”c-kasettisuhinoita” demolle tallentunut If You Don’t Want Me. Tuore livekiekko sisältää ennenjulkaisemattoman taltioinnin vuoden -90 Britannian kiertueen lopulta. Se kunnia siunaantui hieman myöhemmin Hal Peters Triolle. ”Deuce”-LP:n suosikkikappaleeni Crest Of A Wave tulkitaan hienosti. Vinyyli julkaistiin täydentämään LP:n hankkineiden kokoelmaa samalla tapaa kuin ”John Peel Sunday Concert” vuotta aikaisemmin. Kumpikaan herroista ei varsinaisesti pääse lumoamaan sooloillaan, mutta paljon kehnompaakin kuusikielisen käsittelyä on oikeille levyille päästetty. Seuraavana oleva Heaven’s Gate on yksi ”Fresh Evidence” -albumin suosikkiraitojani ja toimii hyvin myös elävän yleisön edessä. Bändi on hurjassa vedossa ja yleisö raivoisa kuin 40 vuoden takainen Mauri-myrsky. Feltham ja Gallagher tarjoilevat kaksistaan Walkin’ Bluesin ja lopputulos on hieno kunnianosoitus vanhoille mestareille. Used To Be potkaisee pallon pyörimään ja iso vaihde laitetaan heti päälle. Levy puolustaa paikkaansa kaikkien muiden Rory Gallagher -(live)julkaisujen joukossa ylpeästi. Gallagherin taustalla soittavat luottobasisti Gerry McAvoy, rumpali Brendan O’Neill ja kolmikkoa avustavat Nine Below Zeron harpisti Mark Feltham sekä monista yhteyksistä tuttu kosketinsoittaja Geraint Watkins. Ykköskiekon loppuun saamme neljän kappaleen mittaisen akustisen välipalan, mikä tulee tarpeeseen, sillä sähköinen osuus on todella hengästyttävä. Kakkospuoli alkaa hurjalla versiolla herra Tradin kirjoittamasta I Could’ve Had Religionista. Mustavalkokuvat ovat hienoja. Kahdeksan raidan kymppituuman avaa hengästyttävä Red Headed Woman, joka esittelee Laakkosen jo valmiina solistina sekä omien perinnehenkisten rockabillykappaleidensa kirjoittajana. Vaikka ”BBC In Concert” -levyllä on vain 6 kappaletta, niin pituutensa puolesta sitä voidaan pitää aivan täysipaiherkkua.” Kyseisen julkaisun jälkeen on ilmestynyt pitkä rivi erilaisia Gallagher-albumeita kukkaroa keventämään. Näitä jossain määrin keskeneräisempinä suorituksina kuullaan Andy Starrin ohjelmistosta honottaen versioitu Rockin' Rollin’ Stone, kaiketi ”Little” Jimmy Dickensin repertuaarin kautta löytynyt gospelbilly I Shall Be Moved sekä jälleen Heikin itsensä käsialaa oleva sympaattinen Rock’n’Roll Play. Kappale rullaa kuin Kimi Räikkösen Ferrari mestaruusvuotenaan. Kun ”All Around Man” -taltioinnilla voitiin sanoa Gallagherin olleen vielä hyvässä soittokunnossa, niin tämän levyn kohdalla täytyy puhua nuoruudeninnosta, sillä tammikuussa -72 hän oli vasta runsas parikymppinen nuorimies, jolla oli vielä elämä edessä. Tattoo’d Lady edustaa levyn kevyempää osastoa, vaikkei mikään balladi olekaan. Tällä kertaa kuultava Messin’ With The Kid on vähän ”rauhallisempi” versio kuin yleensä, mutta nytkin tutusta Junior Wellsin klassikosta Gallagher saa irti alkuperäisestä poikkeavasti omannäköisensä tulkinnan aikaiseksi. Akustisen kitaran ja dobron voimin tarjoillut numerot ovat levyn bluesosuus. Levyn lopussa on varsinainen värisuora: Ghost Blues, Messin’ With The Kid, Keep A Knockin’, Bullfrog Blues sekä All Around Man. Toisen levyn aloittaa Shadow Play ja meno on jälleen sen verran hurjaa, että sydän meinaa pysähtyä. Laulajana Lehtimäki kunnostautuu kypsemmän oloisena Gene O’Quinin 1950-luvun alun Capitol-tuotannosta poimitulla hillbillynumerolla Boogie Woogie Fever, samaa sen sijaan ei valitettavasti tohdi sanoa Ricky Nelson -hitin Poor Little Fool tai Conway Twittyn Born To Sing The Bluesin raakilemaisista tapailuista. Jos asiat olisivat edenneet toisin, kenties myös Blue Streak olisi päätynyt levytysyhteistyöhön Goofinin kanssa. Kappalevalikoima ei tuota yllätyksiä kenellekään, joka on vähänkin seurannut Roryn tekemisiä. 72 Blues News 4/2023 puolella jäsenet olivat jo keksineet itselleen muuta puuhaa. Räjähtäen käynnistyvä slidekitaraherkuttelu Continental Op on veret seisauttavan tiukka. Kahdella CD:llä on yli 20 kappaletta, pääosa sähköisiä bändiraitoja, mutta normaaliin tapaan mukana on myös pari akustista raitaa. Sisältö on kiitettävän monipuolinen, sillä keikkasuosikkien lisäksi mukana on seitsemän kappaleen verran aiemmin julkaistun ”Fresh Evidence” -levyn materiaalia sekä muutama lainakappale, joiden joukosta löytyy mm. Vokalistivuoron saa kolmella kappaleella myös Tommi Lehtimäki, jolloin Laakkonen taas siirtyy osittaiseen soolokitaristin rooliin. Slide soi jälleen komeasti, joskin sävellyksen herkkyyttä mukaillen. Etenkin vanhat sotaratsut Messin’ With The Kid sekä Keep A Knockin’ piiskataan sellaiseen vauhtiin, että oksat pois. Ettei tämä nyt olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin muutama moitteen sanakin on sanottava. Etupuoliskon päätteeksi saamme vähän vaihtelua, kun Gallagher vaihtaa sähkökitaransa akustiseen ja tarjoilee meille Out Of Mind -kappaleen. All Around Manissä Feltham tuuttaa todella mallikkaasti ja intoutuu lopussa Gallagherin kanssa kilpasoitantaan. Olkoonkin, että kaikista kappaleista löytyy versio jos toinenkin, en ostopäätöstäni kadu. Illan settilistalta on jätetty pois kaikki melodisemmat Gallagher-sävellykset, kuten Crest Of A Wave tai A Million Miles Away, joten aika tymäkkää tavaraa on tiedossa. Abbey Roadissa tehty masterointi on onnistunut, levy on prässätty paksulle 180 gramman vinyylille ja näin on saatu tuhdit soundit. Son Housea ja Muddy Watersia. Slidekitara vinkuu todella maukkaasti ja Gallagherin soittama harppu antaa mukavasti lisäpotkua. Felthamin harpullaan ryydittämä instrumentaali The Loop on paras kuulemani versio aiheesta. Pääosa kappaleista on luonnollisesti ”Deucelta”, mutta mukaan on onneksi laitettu keikkasuosikit I Could’ve Had Religion sekä Messin’ With The Kid, joita kumpaakaan Gallagher ei koskaan levyttänyt, tai en ainakaan muista, että niitä olisi julkaistu. Kokoonpanon viimeiseksi medianosteeksi jäi esittelyartikkeli Goofin’ Records -pomo Pete Hakosen päätoimittamassa Pirates-pienlehdessä niin ikään vuonna 1984. En tiedä, onko ollut tarkoituskin vai ovatko kuvat vahingossa sekoittuneet, kun takakannen kuvassa on Strato. Riku Metelinen RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER All Around Man – Live In London (Cadet Concept 4882495, 2-CD) Vähänpä tiesin, kun ”Check Shirt Wizard” -levyn arviossa (ks. Pitkistä instrumentaaliosuuksista rakentuva boogiesävelmä Middle Name oli studioversiona turhan puuduttava, mutta nyt kappale tuntuu kulkevan. Ainoa pikkuriikkinen negatiivinen maininta täytyy sanoa, mutta sekin on ulkomusiikillinen asia. Muddy Watersilta lainattu I Wonder Who on varsin maukas jamittelu sisältäen Gallagherille tyypillistä kitaraimitointia Felthamin ja Watkinsin ryydittäessä menoa. Kanteen ovat laittaneet kuvan Rory Gallagherista Telecasterin kanssa, vakka hänet tunnettiin parhaiten Stratocasterin soittajana. Bluesosastoa edustava Should’ve Learnt My Lesson on aina yhtä jäätävää kuunneltavaa. BN 6/20) kirjoitin: ”Toivottavasti saamme jatkossa vielä lisää vastaavanlaista levy tutkailut. Talsti Recordsin kulttuuritoiminta näyttää jälleen ennakkoluulottomuuttaan tarttua muiden kenties epäkaupallisina sivuuttamiin Suomi-rockabillyn kadonneisiin aarteisiin. Tosin tässä vaiheessa tuskin oli tiedossa se, että nämä uppoaisivat yleisöön vielä yli kymmenen vuoden kuluttuakin. Peltikoppaisella soitettu Out On The Western Plains on todiste Gallagherin kyvyistä tarjota yleisölle aina parasta mahdollista riippumatta siitä, minkälainen kielisoitin käytössä on
Blues (Billboard R&B #2) oli valtaisa tulevaisuuden suunnannäyttäjä sarallaan. Riku Metelinen ROY MILTON ROY MILTON Rocks (Bear Family BCD 17712) Los Angelesissa operoinut Specialty-levymerkki yhdistetään useimmiten ja syystäkin Little Richardin suurimpien 1950-luvun hittien hautomoksi, mutta sen katalogiin ja artistiyhteisöön kuului jo vuosia aiemmin myös monia muita rhythm’n’bluesin silmäätekeviä. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Vinyyliversiota ajatellen olisin muokannut kappalejärjestyksen niin, että koko C-puolisko olisi ollut akustinen. CD:n viimeisen näytteen tarjoaa hitaahko vuoden 1963 crooner-vedos Ben Harperin muutamaa vuotta aiemmin levyttämästä Driveaway Bluesista tuottajakaksikko Ben ja Len Weismanin lyhytikäisellä Thunderbird-merkillä. Ainakin tähän saakka, sillä eihän sitä koskaan tiedä, minkälaisia herkkuja Daniel Gallagherilla on vielä takataskussa julkaisua odottamassa. Uudet Warwick-merkin versiot vanhoista menestyksistä kuten R.M. reipastahtinen Milton’s Boogie (1945) sekä monien myöhempien artistien versioimat Red Light ja Big Fat Mama. Heistä ensimmäisten joukossa yhtiölle kiinnittyi laulava rumpali, orkesterinjohtaja ja lauluntekijä Roy Milton, jonka vuoden 1946 R.M. Jälleen mietityttää miksi ”Meeting With The G-Man” -albumin tapaista keskivertotason bootlegmateriaalia aikoinaan edes julkaistiin, kun monin verroin parempiakin keikkataltiointeja on olemassa ollut. Blues News 4/2023 73 levy tutkailut on vähän turhan hevi, Mark Felthamin harppu paikoin liian pinnassa ja laulu jää pikkuisen alle, ei kuitenkaan pahasti. Oklahomassa 1907 syntynyt Milton oli jo varttunut 38 vuoden ikään ennen ensilevytyksiään 1940-luvun puolivälin korvilla. Milton oli jo syksyllä 1956 King-merkin palveluksessa Ohion Cincinnatissa, nyt jälleen rempatuin soittojoukoin, johon mm. Los Angelesissa keväällä 1955 pidetty debyyttisessio uudella merkillä tuotti mm. rennosti swing-jumpaava lainanumero Oh Babe Louis Priman repertuaarista sekä Camille Howardin kanssa iloisesti duetoitu ”hillbilly-swing” That’s The One For Me. Sitä ennen hänen työpäivänsä olivat vierähtäneet mm. fi). Asiat kuitenkin vaativat aikansa. Edelleen kiintoisia herätteitä 1950-luvun alun Specialty-kakuilta ovat mm. Ernie Fieldsin yhtyeessä, kunnes länsirannikolla 1930-luvun puolivälissä koitti aika oman bändin The Solid Sendersin perustamiselle. Vastaavaan tapaan hän päivitti samoihin aikoihin Cencolle rock’n’rollina vanhan vuoden 1948 numeronsa Hop, Skip And Jump, saaden puolestaan sille tuekseen jo Specialty-periodilla Solid Sendersissä soittaneen alttofonisti Jackie Kelson. Kun unohdetaan uutuudenviehätys ja muut muotoseikat, niin lyhyesti tämä on Rory Gallagherin paras livejulkaisu. Makuasiahan tuo on ja joidenkin mielestä pilkun viilausta, mutta kuitenkin... Listahitit seurasivat toisiaan pitkälle 1950-luvulle. Hänen osaamistaan kuultiin koko levypuolen mitalla luovasti rakennetulla Honky Tonk -mukaelmalla Succotash. Sille teki yhtä odottamatonta seuraa Specialtyn arkistoistaan esiin nostama vuosia vanhempi tallenne Baby, You Don’t Know (#21). Blues ja Red Light saattoivat olla osalle nuorisosta jo liian tunkkaista nostalgiaa, mutta niin vain kappaleista jälkimmäinen nousi R&B-listoille (#27) kesällä 1961. Lehden levyarvio-osastolla Juhani Ritvasen toimesta 1970-luvulta 2000-luvulle säännöllisesti kehuja kerännyt musikaalinen edelläkävijä ei kuitenkaan ole toistaiseksi omaa laajempaa historiikkiaan tässä julkaisussa nähnyt. Milton teki kappaleesta myös tuoreen version Cenco-merkille 1961 yhdessä kitaristi Roy Gainesin kanssa. Pienen romaanin paksuisen Bear Family -sisävihkotekstin turvin Roy Miltonin tarinasta olisi nyt kitkatonta rakentaa peräti oma BN-artikkelinsa. Viimeisessä Specialty-äänitystilanteessaan Hollywoodin Universal-studiolla alkuvuonna 1955 Milton kumppaneineen tarjosivat entisestään rotevoitunutta jälkeä mm. soolouraansa keskittynyt Camille Howard ei enää kuulunut. Soittotyyliltään jo aiemmasta selvästi voimistuneita jump-boogiepaloja edustavat vuoden 1954 purkitukset Tell It Like It Is ja A Bird In The Hand. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi!. Pete Hoppula BN-TILAAJATUNNUS Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin tilaajaetuna: Lehden tilaaja, haluaisitko lukea Blues Newsia ilman erillisveloitusta myös digitaalisena näköispainoksena. Kokoonpanoltaan tietynlaisen prototyypin tuleville rhythm’n’bluesja rock’n’roll-sukupolville tarjonneessa tiiviissä sekstetissä vaikutti 1940-luvun puolivälistä lähtien keskeisissä tehtävissä myös pianisti Camille Howard. Dootone-kiinnitys ei kuitenkaan ollut pitkä. 31-raitaisella kokoelmalla hyviä mallisuorituksia Specialty-jakson alkupään tuotannosta ilmentävät mm. 1960-luvun alussa Milton kokeili rokkirahkeitaan vielä kerran. Vanha tuttu Junior Rogers sen sijaan oli taas palannut bändin riveihin. Lopputulokseen toi tärkeän panoksensa kitaristilahjakkuus Roy Montrell. Ennen kuolemaansa vuonna 1983 Milton oli kyllä saanut vielä Kentyhtiön alaisuudessa aikaiseksi kokonaisen albuminkin – rhythm’n’bluesin suuruutena hänet oltiin silti ennätetty, ei vain Suomessa vaan käytännössä ympäri maailmaa jo tuossa kohtaa pitkälti unohtaa. pianon, puhaltimien sekä uuden kitaristin Jimmie Davisin voimistaman You Got Me Reeling And Rockingin sekä kiekon rokkaavimpaan kastiin kuuluvan Mickey Championin Bam-A-Lam -klassikon vuodelta 1956. Samoihin aikoihin The Solid Sendersin instrumenttivahvuus laajeni ensimmäisen kerran myös kitaralla Johnny George ”Junior” Rogersin liityttyä sen jäseneksi. rumbabluesillla Baby, Don’t Do That To Me sekä kiihkeäksi rock’n’rolliksi leimahtavalla What Can I Do’lla. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi Sinun tulee olla Finnish Blues Societyn maksava jäsen ja osoittaa sitten kiinnostuksesi palvelun käyttöönottoon olemalla erikseen sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti. Lisäksi solisti toi vuosina 1946–47 musiikkiaan markkinoille oman Roy Milton Record Co./Miltone -yhtiönsä sekä Lionel Hamptonin ja tämän Gladys-managerivaimon vetämän Hamp-Tonen välityksellä. Nykyjärjestyksessään Empire State Express on hassusti D-puolen aloittajana. Nyt se on mahdollista! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n koko digitaalisen numeroarkiston aina vuodesta 2009 lähtien. Siirtyminen Art Rupen Juke Boxja Specialty-yhtiöille alkoi tuottaa ryhmälle kaupallistakin tulosta Miltonin rakentaessa ilmaisuaan tasokkaan soittajistonsa avustuksella. Milton jatkoi yhtyeineen tutuilla linjoilla, joskin toki soundiaan fiilaten ja myös kiinnittäen solisteikseen uusia naiskeulakuvia, kuten vaimonsa Mickey Championin. Monien mielestä Rory Gallagherin paras livelevy lienee edelleen hänen kotimaansa kiertueella tallennettu ”Irish Tour ’74”, mutta mielestäni kuningas on kohdannut voittajansa. Vaihto toisen kalifornialaistuottajan Dootsie Williamsin Dootone Recordsille oli luonteva liike yli 10-vuotisen Rupe-rupeaman jälkeen
Mm. Vuosikerrasta 1955 levyltä pilkistävät poikkeuksellisesti kahden lauluyhtyejump-numeron mitalla The Du Droppers sekä eräänä varhaisimpana valkoisena naisrock’n’roll-artistina julkisuuteen noussut mutta aivokasvaimen ja osittaisen halvaantumisen johdosta lupaavasta urastaan 1960-luvun alussa pitkälti luopumaan joutunut detroitilaislaulajatar Bunny Paul. Billboardin r&b-listan kakkonen pysyi mediahuomion keskipisteessä myös tulevina kymmenenä vuotena, kun kappaleen vei uudestaan niin USA:n kuin Englanninkin pop-listakärkeen ensin Johnnie Ray ja sitten Elvis Presley, jonka vuonna 1960 taltioitu versio nousi hitiksi jälkijättöisesti vuonna 1964. Tämä rajaus karsii tarjonnasta monia laatutöitä esim. Pelkkää hupailua ja puberteettipoppailua Chasen materiaali ei sentään ollut. Chasen isä Lorenzo oli alkujaan kuubalainen ja äiti Edith brittiläisen Länsi-Intian kansalaisia. Kaukaisista juurista hänelle tuskin oli ammatissaan haittaa, vaikkei suvussa tiettävästi muutoin pelimanniveri virrannutkaan. juuri mainitulta Bakerilta, mutta toisaalta se kohdistaa ansaitun valokeilan häntä vieraampiin menneisyyden hahmoihin, kuten yhden ainoan jiver-tyylisen singlen koko elämänsä aikana julkaisseeseen Beulah Swaniin (Don’t Steal My Heart) sekä laiskannotkeaa jumpia aikuisten elkein jo 11-vuotiaana levyttäneeseen tulevaan soul jazz -supersankariin George Bensoniin (She Makes Me Mad). 28-raitaisen CD:n sisällöstä ainoastaan kuudella otoksella kuullaan maestroa itseään. Toivottua kulttuurityötä ei siten onnistu hyvästä yrityksestä huolimatta kirjauttamaan tililleen myöskään saksalainen Koko Mojo -merkki, jonka sinänsä tyylikkäästi rakennettu pahvikantinen tuote keskittyy etupäässä Lincolnia tunnetumpien tähtisolistien esittämiin Chase-teoksiin vuosijanan 1953–1963 varrelta. LINCOLN CHASE LINCOLN CHASE Fancy Dance (Koko Mojo KM-CD-173) Lahjakas lauluntekijä Lincoln Chase tuskin kolkuttelee jokaisen vannoutuneimmankaan r&b-addiktin kelloja sooloartistina, mutta vääjäämättä huomattava osa myös Blues Newsin lukijoista on törmännyt hänen nimeensä Such A Nightin ja Jim Dandyn tapaisten klassikoiden säveltäjän ja sanoittajan roolissa. Chase oli kouluttautunut muusikko, opinahjonaan New Yorkissa toiminut American Academy of Music. Esikoissavikiekko Loved One / I Do Believe (Decca 48270) ei menestynyt ilmestymisvuonnaan 1952, eikä esityksiä ole sittemmin nähty edes uusintajulkaisun arvoisiksi. Laulajana laajaskaalainen newyorkilainen (1926–1980) joka tapauksessa levytti omissa nimissään verrattain runsaasti materiaalia, josta sääli kyllä ei ole toistaiseksi saatu koottua kattavaa uusintajulkaisuantologiaa. Yleispiirteisillä kansiteksteillä varustettu levy ei liioin tarjoa informatiivista lisäarvoa tiedonjanoisemmille. Vuoden 1954 Chase-satoa edustavat edellisten lisäksi mm. lauluntekijän oman 1961 taltioinnin – ja korvaamalla ne amerikkalaistuneen tukholmalaiskaunottaren Ann-Margretin viihdeorkesteritaustaisella taidonnäytteellä vuodelta 1962. Tony Bennettin studiorepertuaariin lauluntekijä sai ujutettua kesällä 1954 kappaleen Cinnamon Sinner, joka olisi reippaana orkesteriswinginä sopinut sekin tähän kattaukseen erinomaisesti – niin yllytyshulluiksi kokomojolaiset eivät kuitenkaan ole heittäytyneet. Roy Hamiltonin vuoden 1961 Epic-näyte To The One I Love liikkuu jousija kuorotaustoineen sangen kantavalla The Drifters -maaperällä. The Cloversissa aiemmin laulaneen Charlie Whiten johtaman The Playboysin lattari-r&b-irrottelu Rock, Moan And Cry sekä Ruth Brownin New Yorkissa kitaristi Mickey Bakerin ja tenorifonisti Arnett Cobbin tähdittämän studioyhtyeen säestyksellä esittämä Please Don’t Freeze. Samassa sarjassa on sen rinnalla esitelty hiljattain mm. Emigranttivanhemmille syntynyt Lincoln R. Vastaavanlaisen jäynän saksalaiset tekevät Chasen toiselle suurmenestykselle Jim Dandylle, ohittaen niin LaVern Bakerin alkuperäisen vuoden 1956 r&b-listakärkiluennan kuin mm. Hetken ajan taivalluksestaan Lincoln joutui myös viettämään Korean sodan tuiskeessa, mutta jalkavaivat palauttivat pitkävartisen nuorukaisen odotettua nopeammin armeijasta takaisin siviiliarkeen. Mustien solistien ohella niistä ottivat osansa myös valkoiset rokkarit ja popparit, kuten Teddy Randazzo (Be My Kitten Little Chicken, 1958) ja Joey Castle (Come A Little Closer Baby, 1958) – ja joskus jopa kantrilegendat, kuten Red Foley (Blues In My Red Wagon Blues, 1960). Chasen perustamalle Hamilton-merkille levyttänyt newyorkilainen tyttöyhtye The Tranquils puolestaan nappasi vuonna 1958 työstettäväkseen Karibia-henkisen pop-palan One Billion Seven Million, Thirty-Three, ja sittemmin soulin parissa puuhastellut alabamalainen Limmie Snell alias Limmie B. Muutoinkin CD:ltä on päätetty kuoria itsestäänselvyydet tyystin pois ja keskittyä erikoisuuksiin. Lisäksi Koko Mojo on linjannut, että enemmistö mukana olevista artisteista saa käyttöönsä vain yhden esityksen. Vakiintuneinta onnea niin ääniteteollisuudessa kuin sen ympärilläkin Chaselle herui Finnish Blues Society järjestää: TÖÖLÖN KIRJASTO, JUURISTO-KLUBI TÖÖLÖN KIRJASTO, JUURISTO-KLUBI (Mika Waltari -sali, Topeliuksenkatu 6, Helsinki) Lauantai 30.9.2023 klo 14:00–15:30 Lap steeliä, Hawaiji-kitarointia ja -tarinointia: Ville ”Lefty Willie” Leppäsen workshop ja luento steel-kitaran soitosta sekä merkityksestä osana juurimusiikkihistoriaa Lauantai 18.11.2023 klo 14:00–15:30 Estradilla Marjo Leinonen: tarinoita ja livemusiikkia bluesladyn pitkän uran varrelta levy tutkailut BN:n erityispuntarissa!. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua toisaalla, kun miehen taidot laulunkirjoittajana saivat palstatilaa mm. Vuoden 1956 kummajainen taas on 14-vuotias Carol Hughes ylipirteällä rallatuksellaan Fancy Dance. Big Maybellen (Rain Down Rain), Chuck Willisin (Salty Tears) ja Ruth Brownin (Mend Your Ways) äänitteiden välityksellä. Edellä mainitut olivat silti vasta esisoittoa marraskuussa 1953 ilmestyneen ja myyntitilastot sekoittaneen The Drifters -hitin Such A Nightin suosiolle. Pientä listanostetta kerännyt rokkaava kierrätys Jim Dandy Got Married (1957) sentään annetaan kokoelmalla LaVern Bakerin laulettavaksi, tosin eipä kappaleesta juuri muita kilpailevia variaatioita ole taidettu koskaan tehdäkään. Yhden sinkun ihmeeksi jääneen Mel Jacksonin kohtuutunnetun Move It Over Babyn rytmikäs r&b-kääntöpuoli She Took The Whole Shebang (1957) taas toimii hyvänä esimerkkinä Chasen pikkunäppärästä, liikoja konstailemattomasta kirjoitusrutiinista, joka tuotti ehtymättömällä tahdilla helposti vastaanotettavia mutta riittävän persoonallisia kappaleita mitä erilaisimpien kokelaiden käyttöön. Good lurauttaa esikoissinkulleen 11 vuoden iässä itsevarman teinirock’n’rollin I’m Gonna Kiss My Girl Tonight (1961). Willie Dixonin, Bo Diddleyn ja Leroy Kirklandin aikaansaannoksia. Leikkisästi Koko Mojo -paketin koonnut tiskijukka Mark Armstrong on kuitenkin valinnut ikivihreästä rokkari Mack Allen Smithin tulkitseman ja pienellä mississippiläisellä Statue-merkillä 1963 ilman valtakunnansukseeta julkaistun rehvakkaan näkemyksen. Ensimmäisen levytyssopimuksensa Chase allekirjoitti Decca-merkin kanssa