sekä pianossa ja koskettimissa Cole DeGenova. Buddy Guy ja Junior Wells esiintyivät usein. – No, olen nyt tehnyt kolmannen CD:n Alligatorille. Olen tyytyväinen nykyiseen bändiini ja suurin osa heistä oli jo mukana uusimmalla CD:llä. Elämässäni oli tapahtunut niin paljon, että aiheita, mistä kirjoittaa oli paljon, mutta kappaleiden miettimiseen ei ollut kauan aikaa. Miten kappaleesi syntyvät. Sitä seurasivat Delmark Recordsille levytetyt “Leaving Mood” (2011) hiljattain edesmenneen kitaristi Carl Weathersbyn kanssa sekä “John The Conquer Root” (2013), joka palkittiin Blues Music Awardilla rockblues-kategoriassa. Toivon, että musiikkiani kuulevat ihmiset pitäisivät siitä ja huomaisivat, että tässä on bluesmies, joka sanoittaa omaa elämäänsä – ja kertoo oikeista asioista, joita heillekin voi tapahtua. – Tällä uudella on mukana huuliharpisti Matthew Skoller, mutta muuten sillä soittavat bändini jäsenet. Yhtyeen aiemmat jäsenet halusivat lähteä soittamaan muiden kanssa, enkä pakota ketään pysymään matkassani. Kuinka pitkään teit bussinkuljettajan töitä. Vaikka Toronzon kiinnostus kohdistui ensin reggae-musiikkiin, blues kiehtoi kuitenkin sisareltaan kitaran saaneen nuoren miehen mieltä. Levyllä on silti mahdollisuus käyttää joissain kappaleissa ylimääräisiäkin muusikoita. Perhearjen muutoksiin kuuluu myös se, että tyttäreni on kasvanut isoksi ja valmistuu pian yliopistosta. – Kyllä, äänitin kaksi levyä Delmarkille. Siksi en myöskään halua esittää muiden kappaleita. Yritän tehdä kappaleista omannäköisiä. En ole parhaita slidekitaristeja, mutta luulen, että onnistuin ja toivon, että ihmiset ymmärtävät idean. Uusimman levyn kappaleet kirjoitin vuodessa, vaikka ne kertovat edeltävistä ajoista. – Se ei ole muuttunut, mutta mielestäni kirjoitan parempia kappaleita. – Totta, teimme kappaleen My Woman Loves Me Too Much akustisena, vain kontrabassolla, akustisella kitaralla ja huuliharpulla. – Tällä viimeisimmällä ajatuksena on kertoa edeltävistä viidestä vuodesta elämässäni. – Itse asiassa sekä rumpali että basisti ovat uusia. Bändi on siis aika tuore. Entä nyt. Vaikutteita musiikkiinsa mm. Kuvasi taisi esiintyä jossain yhtiön mainoksessakin. Kirjoitan siitä, kuka olen. Muusikoita on paljon, mutta on löydettävä oikeat kaverit, jotta homma toimii. Se on pitkä aika ja kyllä, mainoksia taitaa edelleen olla nähtävissä joissain busseissa. Haastattelu on tehty pian levyn julkaisemisen jälkeen Chicago Blues -festivaalin yhteydessä. Tämä voi myös vaikuttaa siihen tapaan, miten esitän laulujani. Joukossa on hauskojakin kappaleita, mutta ei montaa. Toivon, että myös kitaransoittoni on parantunut. Kingiltä, Freddie Kingiltä, Buddy Guylta ja Jimi Hendrixiltä saanut artisti perusti ensimmäisen itsenäisen bändinsä The Cannonball Expressin vuonna 2001 ja omakustanteinen debyyttialbumi ”My Woman” ilmestyi 2007. Se on vakavampi kuin aiemmat kaksi. Edellisen haastattelun teimme vuonna 2016, kun olit Suomessa keikalla ensimmäisen Alligator-yhtiölle tekemäsi CD:n ”The Chicago Way” julkaisun jälkeen. – Totta kai. Levy oli suunnitteilla, eikä minulla ollut materiaalia pöytälaatikossa. Tekstejä laatiessani minua inspiroi ihmisten näkeminen ja se, että he näkevät minut. En kirjoita fantasioista. 1968) varttui Chicagon South Sidessa lähellä Theresa’s Loungea, jossa mm. He halusivat katsoa, mitä muuta on tarjolla, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Bluesin kautta hän sanoo löytäneensä oman äänensä. Kuinka pitkään sinulla on ollut tämä nykyinen bändikokoonpano. Yritän edelleen kertoa tarinoita musiikissani – ja tarinat ovat mielestäni tärkeämpiä kuin kitaransoitto. Uuden CD:n tyyli ja groove poikkeaa siis muutenkin edellisestä. – Yleisö tuntuu arvostavan tämän uuden CD:n rehellisyyttä. Näitä Alligatorille tekemiäsi kolmea albumia edelsi kaksi Delmark-julkaisua. Vähän kuin olisimme soittaneet jonkun talon kuistilla. 4 Blues News 4/2024 KARI KEMPAS T oronzo Cannon (s. – Työskentelin 27 vuotta tai oikeastaan kaikkiaan 29 vuotta, mutta yhtiö ei laskenut kahta ensimmäistä. Panostan niihin ja yritän tehdä niistä mahdollisimman hyviä. Tänä kesänä Toronzo on julkaissut kolmannen Alligator-pitkäsoittonsa ”Shut Up & Play!” ja jatkaa omaperäisellä tyylillään. TORONZO CANNON Chicago-bluesin moderni lähettiläs Chicago-bluesin moderni lähettiläs. Mitä sen jälkeen on tapahtunut. Mukava tavata taas. Edellisen CD:n julkaisemisesta tulee syyskuussa kuluneeksi viisi vuotta. Kuinka yleisö on vastaanottanut uudet kappaleesi. Albert Collinsilta, B.B. Nyt on jatkettava elämää ilman päivätyön velvoitteita. – Kyllä, olen jopa yrittänyt soittaa slidekitaraa yhdessä kappaleessa – Elmore Jamesin tyyliin. ne olivat osa ”tutustu Edellisellä vuonna 2019 ilmestyneellä CD:lläsi ”The Preacher, The Politician Or The Pimp” oli mukana myös vieraita, mukaan lukien Billy Branch. ”Shut Up & Play!” julkaistiin kesäkuussa ja sillä on 12 uutta kappaletta. Teen vain osuuteni pitääkseni Chicago-bluesia elossa. Rakennan siis nyt katalogia Alligator Recordsin kanssa. Miten sanoisit tyylisi muuttuneen ensimmäisistä levytyksistä. Bassossa on Brian Quinn, rummuissa Jason “Jroc” Edwards ja parissa kappaleessa Phillip “Dante” Burgess Jr. Uudella CD:llä on myös akustista materiaalia. Vuonna 2015 Alligator Records otti Toronzon omiin leipiinsä nähtyään hänen potentiaalinsa varsinkin kappaleiden tekijänä ja sanoittajana. Muun muassa heitä hän kävi klubin ulkopuolella kuuntelemassa jo lapsena. Saatko jatkuvasti uusia virikkeitä kappaleisiisi. Kun näet minut esiintymislavalla, näet bluesmiehen, joka kohtaa oikean elämän ongelmineen. Live-esiintymisissä pyrimme samaan soundiin ja tiiviyteen kuin levyllä. – Kyllä, ja tehdä päällekkäisäänityksiä vaikka taputuksilla ja tamburiinilla, kuten tällä viimeisimmillä levyllä tein. Sinä aikana olen käynyt läpi avioeron, oli pandemia ja jäin eläkkeelle pitkäaikaisesta työstäni
Juttutuvassa Helsingissä 19. Blues News 4/2024 7 Vinyylialbumillinen Chicagobluesin legendan Little Walterin klassikoita suomenkielisinä versioina! ”Kadonnut nauha-aarre” Tomi Leinon Suprovox-studioilta vuodelta 2012 ilmestyy vihdoin! Levyjulkkarit Rav. lokakuuta 2024! www.bluesnews.fi/bluenorthrecords SAMI SAARI & BLUESJUNA – BOOM, BOOM (BNLP018) BLUE NORTH RECORDS JA SAMI SAARI MUSIC YLPEÄNÄ ESITTÄVÄT:
Helge Tallqvist, Ykä Putkinen, Mitja Tuurala ja Harri Ala-Kojola pitivät ehdotusta hyvänä ja lähtivät mukaan. Tällä ryhmällä menimme Tomi Leinon studioon tekemään levyä. Kaikki vain nostelivat käsiään ja mullakin oli kappaleista vain jotain mpkolmosia tallessa. Ehkä se vaan johtuu siitä, että mä oon soittanut niin kauan ja jengi jotenkin tuntee mut – ottaa itse yhteyttä ja sen sellaista. – Kyllä tekevälle siis hommia löytyy. Myös siihen on jo tehty esityötä ja hankkeelle on jo työnimikin: ”Solo” eli ”Yksin”, koska teen aika paljon itsekseni demoja, jotka ovat kavereiden mukaan jo sellaisenaan valmiita levylle painettavaksi. Sitten muistin Telecaster Combon, jossa Sasu Moilanenkin oli eräässä vaiheessa soittanut rumpuja. BOOM, BOOM BOOM, BOOM Bluesjunan yli kymmenen vuotta julkaisuaan odottaneet studioäänitteet ovat vihdoin materialisoitumassa. Jossain vaiheessa Tomi löysi taas sen kakun ja laittoi kyselyä että ”mitäs me tehdään tällä?” Silloin kaikki innostuivat uudestaan: ”Eiks se pitäisi julkaista?” – ”No joo!” Kaikki lähti taas alusta. Tänä vuonna mennäänkin samalla tahdilla ihan jouluun asti. Sitä vastoin alkuvuonna 2025 on paljon mahdollista, että olen maapallon toisella puolella ja yritän olla tekemättä yhtään mitään. Aikaa alkoi taas palaa, mutta aina silloin tällöin hanke putkahti uudelleen pinnalle ja on nyt vihdoin toteutumassa. Hakuprosessissa kului vuosia ja sitten se unohtui. Yhden ainoan sessiovuorokauden aikana orkesteri sai tallennettua materiaalia kaikkiaan kahden pitkäsoiton tarpeisiin, joten syksyllä ilmestyvän ”Boom, Boom” -kiekon jatkeeksi on lupa odottaa tulevaisuudessa lisääkin suomenkielistä old school -bluesia. Päätettiin, että tehdään ensin tällainen rajattu kunnianosoitus miehelle, joka on ”keksinyt” sähköisen huuliharpun ja jota Helge ja muut ovat niin pitkään diganneet. Pitäähän sitä levätäkin välillä, että jaksaa taas bluesata kunnolla!. Jo pelkästään kelanauhan siirtäminen tietokoneelle oli haastavaa, sillä se oli kuulemma jotenkin liimautunut kiinni. Enhän mäkään niin moneen tyylilajiin osaa vääntäytyä, koska en oikeastaan harrasta mitään muuta musiikkia kuin bluesia, jazzia ja soulia – vähän rhythm’n’bluesia, reggaeta ja ska’ta siinä päällä sekoittamassa, joten siinä mielessä en ole mikään kameleontti. Blues News 4/2024 13 – Seuraavaksi piti miettiä, kuka tällaista musaa osaa soittaa. Sittemmin Raine Kokkinen on aika ajoin korvannut Harrin Bluesjunan keikkamiehityksen rumpalina. – Se jäi silloin sille tielleen. Vaikka suhdanteet vaihtelevat ja tällä hetkellä on sellainen yleisilmapiiri, että muusikoilla on vaikea työtilanne niin mulla nyt kuitenkin on hommia riittänyt. – Bluesjuna-LP:n jälkeen on suunnitelmissa mennä syyskuussa Jazzpoikien kanssa studioon tekemään kolmatta levyämme, jonka on määrä ilmestyä keväällä 2025. – Meille jäi toinen levyllinen sinne nauhoille, mun omia suomenkielisiä biisejäni sekä muita käännöksiä. Soulmiehilläkin tulee kymmenen vuotta mittariin. Uusista levytyssuunnitelmistakaan ei ilmeisesti ole suoranaista puutetta. Kysyin ensin kitaristiksi Tommi Viksteniä, jolla ei kuitenkaan ollut aikaa. Albumin kaikki 10 kappaletta ovat Little Walterin tuotannosta peräisin ja suomennokset ovat Saaren omaa käsialaa. Lisäksi mua on ahdisteltu kysymyksellä, koska Sami Saari palaa tekemään vielä yhden Suomi-soul -levyn. Olemme funtsanneet Jussu Pöyhösen kanssa, että pitäisikö sillekin tehdä pieni noste. KIIREITÄ VUODENVAIHTEESEEN SAAKKA KIIREITÄ VUODENVAIHTEESEEN SAAKKA Bluesjuna, Jazzpojat, Soulmiehet sekä monet muut kertaluontoisemmat keikkakiinnitykset pitävät Sami Saarta tien päällä tasaisella vähintään kolmen esiintymisen viikkotahdilla. – Nyt on ollut jälleen kerran aika haipakkaa eli kiireinen kesä on takana. Lopulta nauhat hävisivät Leinon studiolla jonnekin. Todella pitkä historia on tälläkin jutulla. Mietimme kyllä, miten saisimme sen julkaistuksi, mutta ilman käännöslupia se ei ollut mahdollista. Jos oikein hyvin kävisi, Bluesjuna ja Jazzpojat voisivat kiertää ensi vuonna yhtäaikaisesti Suomea, toinen jazzja toinen bluesfestareilla – ja meillä molemmilla olisi myös uutta musaa tarjottavanamme. Ainoastaan vinyylisenä LP:nä lokakuussa 2024 ilmestyvän levyn julkaisusta vastaavat yhteistyössä Finnish Blues Societyn Blue North Records sekä Sami Saari Music. Olen nyt päättänyt, että kyllä mä sellaisen vielä julkaisen. Jossain kohtaa Lasse Sirkko ajautui kokoonpanoon basistiksi Mitjan tilalle
PEKKA TALVENMÄKI CLIFF NOBLES Hevoskyydillä hittilistoille Hevoskyydillä hittilistoille HAPUILEVA ALKU HAPUILEVA ALKU Whitburnin listakirja ilmoittaa Clifford James Noblesin syntyvuodeksi 1944, mutta useimmat näkemäni lähteet mainitsevat tarkaksi ajankohdaksi 4.8.1941. Cliff päätti lähteä Alabamasta omille teilleen ja päätyi 60-luvun puolivälissä Philadelphiaan. Diskografioiden penkominen vie 60-luvun alkuun. Siitä ei ole tiedossa muuta kuin nimi, mitään mainittavaa menestystä tai edes säännöllisiä esiintymisiä ei yhtyeelle siunaantunut. Noblesin nimissä julkaistuun singleen liittyen on ihmetelty, oliko hän ollenkaan äänessä vai oliko solisti todellisuudessa Dixon. Rogersin tunnetuimpia artisteja oli Webb Dixon, johon palataan tuonnempana. Lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta ei ole kirjattu erityistietoja. Kesällä ‘68 julkaistu pureva soul-instrumentaali The Horse ylsi parhaimmillaan listakakkoseksi. Alabamassa toimineiden Cinemaja Astro-merkkien omistaja oli Jimmie Rogers, joka levytti puhtaan valkoiselta kuulostavaa rock & rollin ja doo wopin sekoitusta. Taisin edellä suhtautua turhan kylmäkiskoisesti miehen gospel-oppeihin, tiettävästi hän tapasi Jesse Jamesin nimenomaan kirkossa kuorolaisena, samoissa merkeissä löytyi toinenkin tuleva phillytähti John Corley eli tuttavallisemmin Fantastic Johnny C. 16 Blues News 4/2024 K uinkakohan paljon kevyen musiikin historiasta löytyy hittilevyjä, joiden esittäjäksi merkityllä artistilla ei ole ollut mitään tekemistä lopputuloksen kanssa. Cliff päätyi myöhemmin phillysoulin suurnimiin nousseen Jesse Jamesin ja tämän ystävän Frank Virtuen holhoukseen. Kaupunki oli vasta kypsymässä soul-keskukseksi, mutta innokkaita tuottajakokelaita riitti ja monen tasoisille laulajatulokkaille oli tilaa. En osaa ottaa kantaa, valkoiselta viattomalta pikkupopilta molemmat singlen puoliskot joka tapauksessa kuulostavat eikä solistia mitenkään osaa yhdistää myöhempien vuosien rosoiseen ”soul-Noblesiin”. Single julkaistiin nimellä Cliff Nobles & Co., vaikkei Nobles sen enempää kuin kumppanit osallistunut lainkaan levyn tekoon. Paikka oli joka tapauksessa Grovehill, Alabama, mistä Cliff muutti pikkupoikana isompiin ympyröihin Mobilen kaupunkiin. Cliff sai levyttää Jamesin ja Virtuen opastuksella kolme singleä, jotka sovitti Leon Mitchell ja jotka julkaistiin aluksi J-V-merkillä. Sen uskallan kuitenkin sanoa, että jos Cliff gospelkouluja kävi niin ei hän ainakaan suuri tähti voinut olla, sen verran räpeltäviä ja rosoisia hänen myöhemmät laulusuorituksensa olivat. Vuonna ‘61 julkaistiin nimittäin Cliff Noblesin nimissä yksi single: Cinema 32-102 Angel Love Little Girl, Ya Ya Levy on ollut rock & roll -piireissä innokkaan keskustelun aihe. En ryhdy asiaa tutkimaan, totean vain, että Philadelphiassa 60-luvun lopussa levyttänyt laulaja ja bandleader Cliff Nobles kelpaa hyvin esimerkiksi. James värväsi molemmat tulokkaat studiokokeiluihin. J-V 1034 My Love Is Getting Stronger Too Fond Of You 1036 Let’s Have A Good Time This Love Will Last. Harrastuksena musiikki toki oli, Cliff oli solisti johtamassaan nuorisoporukassa The Delroys. Kumpikin on musiikin historiassa paljon tärkeämpi tekijä kuin Cliff Nobles ikinä (varsinkin kitaristi Virtue ja hänen Virtues-yhtyeensä ja vuonna ‘62 perustettu Virtue-studio), mutta tässä kohtaa pysytään Cliffin tarinassa
Phil-LA Of Soul 318 Judge Baby I’Back Horse Fever 324 Switch It On (22./93.) Burning Desire 329 Gettin’ Away The Camel Horse Fever jäi kummajaiseksi. Esitystä mainostetaan harvinaisuutena, mutta korjatkaa, jos olen väärässä väittäessäni, että Jesse James otti ja julkaisi Noblesin laulaman version James Boysin nimissä. Koska Nobles lähti kiertueelle ja muutenkin oli kiire, jäi LP torsoksi. Singlen ykköspuoli oli edellä moittimani instrumentaali The Mule, joka saavutti sijoitukset (23./82.), b-puolen laulettu Horse ylsi mustalla puolella sijalle 49. Jäädessäni miettimään, miksei Love Is All Right oikein säväytä, tajusin, että levy on ainakin kuulemissani tapauksissa miksattu niin, että sovitus jää turhan vahvasti laulun peittoon. Ei siis ihme, että siitä ei tullut lajinsa klassikkoa, korkein sijoitus jenkkien listoilla oli pyöreä 200. Pruterin mukaan parhaiten Horse sujui Ike & Tina Turnerin I Think It’s Gonna Work Out Finen tahdissa. Camel ja Mule olivat tynkäesityksiä ja tehtiin ehkä siltä varalta, että nelijalkaisille kaviotansseille löytyisi lisämarkkinoita, mutta kiitos ei, LP:n soitetut täyte-esitykset olivat hätäisenkuuloisia sutaisuja. Robert Pruterin Chicago Soul -teoksessa kerrotaan, että kyseessä oli ilmeeltään ronski tanssi, siksi siitä ei koskaan tullut kiltin teininuorison massasuosikkia. Tämä tapahtui vain muutamaa viikkoa Nobleshitin jälkeen. Viidestä lauletusta raidasta neljä poimittiin neljävitosilta. ei ollut Horse-hitin taustalla, mutta LP:n muutamalla lepsulla täyteraidalla se soittaa. Samaan putkeen ilmestyi vielä Fantastic Johnny C:n revittely Hitch It To The Horse (25/34). ULOS HUIPULTA ULOS HUIPULTA Cliff Nobles oli mitä selkein one hit wonder. Kolmas tuttu phillysävelmä Dry Your Eyes on sen verran parempi, että sitä kestää kuunnella instrumentaalinakin, mutta turhan kauas jäädään Brenda & The Tabulations -tunnelmista. Kuka haluaa kuulla vetelän soittoversion sellaisista typeryyksistä kuin Boogaloo Down Broadway tai Yes I’m Ready, tuskin kukaan. 18 Blues News 4/2024 Sovittajana toimi Bobby Martin ja taustalla soitti joukko philly-muusikoita (Norman Harris, Bobby Eli, Ronnie Baker, Earl Young), jotka muutamaa vuotta myöhemmin opittiin tuntemaan MFSBneroina. 60-luvun loppupuolen suurimpiin tanssisuosikkeihin Horse ei kuitenkaan noussut, vaan maine jäi elämään upean instrumentaalihitin varassa. Senkään tiimoilta ei esitelty horse-askeleita, ne tulivat pohdintaan vasta Cliff Noblesin hitin myötä. Alkuvuodesta ilmestyi itärannikolla Heart & Soul -merkillä The Preparations -yhtyeen tanssirymistely Get-E-Up (The Horse), jota yleensä pidetään villityksen avauslevynä, vaikkei se mitään villitystä synnyttänytkään. Co. Tanssia oli hankala markkinoida ilman laulettua versiota, niinpä sävelmään veivattiin tanssisanoitus ja Cliff Nobles levytti lauletun version. Vajaassa kahdessa vuodessa julkaistiin vain kolme Nobles-singleä, niistä keskimmäinen ei sisältänyt Co.-lisuketta. The Horse (Phil-LA Of Soul LP/LPS-4001) A: (1) The Horse (2) The Camel (3) Judge Baby, I’m Back (4) Boogaloo Down Broadway Theme (5) The Mule (6) Let’s Have A Good Time B: (1)The More I Do For You Baby (2) Yes, I’m Ready (3) Burning Desire (4) Dry Your Eyes (5) Heartaches, I Can’t Take (6) Love Is All Right Mukana on peräti seitsemän instrumentaalia. Mutta ei hätää, aina löytyi kekseliäs tiskijukka, joka käänsi singlen ympäri ja löysi Love Is All Rightin instrumentaalikuviot, joille paremman puutteessa oli annettu nimi The Horse. Erikoisuus on Judge Baby I’m Back, joka ei kummemmin riemastuta, mutta kiinnostaa osana aikansa muotijuttuihin kuulunutta Here Comes The Judge -ilmiötä. Sen verran suosiota levy sentään keräsi, että ylsi r&b-listalla peräti sijalle 30. Ainoa tiedossani oleva levy on Wilbert Harrisonin syksyllä ‘61 levyttämä The Horse, joka oli ”c’mon baby do the horse with me” -tyylinen hyväntuulinen tanssiinkutsu. Mies lähetettiin laajalle kiertueelle, joka rakentui sen idean ympärille, että Nobles esitteli shown keskeisenä teemana uuden tanssin ja opetti samalla sen kuviot. B-puoli alkoi soida ympäri mannerta ja siitä tuli yksi soulinstrumenttien purevimmista elämyksistä. Se oli hyvä jatkohitti, hyväntuulisen bassoäänen piristämä pompottelu, joka lainasi sopivasti huippuhitin kuvioita. 60-luvun alun Horse-askelista en ole nähnyt näyttöjä, ilmeisesti tanssi olikin unohduksissa, kunnes se vuonna ‘68 pulpahti siistittynä uudelleen esiin. Horsen jälkeen olisi The Mule voinut pelastaa tilanteen, mutta Jesse James veti kotiinpäin ja single ilmestyi James Boysin nimissä. Jostakin. Horse-tanssin tarina on jäänyt minulle osittain epäselväksi. Cliff Nobles & Co.:n hitin lisäksi Horse nousi listoille vain kahden levyn verran. Varmaa on, että Horse oli 60-luvun alussa suosittu Chicagon klubeissa. Pakollinen Horse-albumi ilmestyi ymmärrettävästi hitin imuun
Alkuperäinen albumi on unohtunut vuosien varrella suureksi harvinaisuudeksi, mutta nykyään se on tietenkin tullut CD-painoksena kaikkien saataville. Hyvän ketjun neljäs lenkki oli edeltäjiään jykevämpi, komeat torvikuviot sisältänyt funkvetoinen Getting Away. VIIMEISET TIEDONRIPPEET VIIMEISET TIEDONRIPPEET 70-luvun alkupuolella soul modernisoitui ja samalla moni vanhan liiton soulartisti putosi kokonaan pois kuvioista. This Feeling... Nobles-instrumentaalien parhaat olivat hyviä, mutta valitettavasti ne jättivät laulupuolen onnistumiset unohduksiin. Roulette 7142 This Feeling Of Lonliness [sic] We Got Our Thing Together Sikäli mentiin vielä vanhalla tyylillä, että a-puoli oli lonely man -balladi ja flippi mitätön funkahtava vauhtipala. Edellä mollatusta ”Pony The Horse” -levystä on olemassa tuoreita painoksia, mutta unohdetaan se ja todetaan, että vuonna 2008 on julkaistu 12 raitaa sisältävä ”The Phil-LA Singles 1968–1972” (Jamie 3920). B1 ja B2 ovat Dixonin singlen Astro 101/102 puoliskot ja jos albumista pitää jotakin positiivista hakea, niin loput b-puolen raidat ovat Bennie Martinin laulamia kaihoisia doo woppeja, ihan mukavia esityksiä kaikki kolme. Blues News 4/2024 19 syystä se jäi kömpelösti ”lauletun” Judge-irvailun kääntöpuoleksi. Moon Shot 6710 Pony The Horse Little Claudie Pony The Horse noudatteli hetkittäin Horsekuviota, mutta samaa henkeä siinä ei ollut. Yllätyksen tarjoaa Is It The Way. KUSETUS KUSETUS Horsen valtaisa menestys herätti apajille aikaisemmin esitellyn Jimmy Rogersin. Levyjä hän ei sen jälkeen tehnyt, vähäiset esiintymiset olivat sattumanvaraisia pikkukeikkoja. Sitä kuunnellessa ymmärrän muutamien nettikriitikoiden mainintoja siitä, miten aliarvostettu Cliff Nobles oli laulajana. Taustasoitossa on phillylle ominaista sujuvuutta ja Noblesin konstailematon laulu pehmeintä mitä häneltä koskaan kuultiin. on sitä mitä nimi lupaa. B-puolen Little Claudie puolestaan oli yksi Rogersin vuonna ‘61 teettämistä pikku rokeista, jonka lauloi luultavasti Webb Dixon. J-V 109 Is It The Way The Horse 1971 Jamie 1406 The Horse If You Don’t Horse kuulostaa kummallakin singlellä vanhan otoksen uusinnalta. Cliff Noblesin urakokonaisuus oli niin sekava, että on hankala poimia vähistä uusintakokoelmista erityisiä suositeltavia. Terveystilanteesta en löytänyt tietoja hyvään enkä huonoon suuntaan. Hän sai päähänsä levyttää vauhdikkaan, mutta esikuvaansa vetelämmän instrumentaalin, joka sai nimen Pony The Horse ja joka julkaistiin vuoden ‘69 alussa Moon Shot -merkillä. Is It The Way on päinvastainen tapaus, Wilson Pickett -hengessä laulettu runttaus, joka ansaitsee täysin netistä löytämäni kehut yhtenä komeimmista northern-levyistä. Varmaa vain on, että hän kuoli kotonaan Norristownissa 12.10.2008. Seuraavista vuosista tiedän vain, että Nobles muutti vuonna ‘75 pysyvästi Norristowniin ja perusti sinne perheen. Pony The Horse (Moon Shot MS-601) A: (1) Pony The Horse (2) Little Girl (3) Angel Love (4) Little Claudie (5) Wonder Baby B: (1) Rock And Roll Angel (2) Rock Awhile (3) Darling Goodbye (4) That’s Why I Love You (5) I Need Love A-puolen neljään laulettuun raitaan Nobles on merkitty laulajaksi, mutta kuten todettua, on mahdollista, ellei peräti todennäköistä ne ovat Webb Dixonin vanhoja Rogers-levytyksiä. Switch oli sekin vauhdikas instrumentaali, mutta kieltämättä idea alkoi vähän tylsyä, Horse-levyjen iloisuutta ei ihan tavoitettu. Edellä esitellyn kolmikon jatkoksi ilmestyi vielä 70-luvun alussa kaksi singleä. Mutta ei siinä kaikki, single sai seurakseen kokonaisen albumin, jolla ei tainnut olla Cliff Noblesin kanssa muuta tekemistä kuin nimi kannessa. Kevyen musiikin maailma on ollut täynnä toinen toistaan härskimpiä vedätyksiä, Rogersin Moon Shot on yksi huvittavimmista. Olen jo edellä kehunut paria hänen laulamaansa balladia. Noblesin viimeinen single on vuodelta ‘73, sen tuottaja oli vielä vanhasta muistista Jesse James. Kovin suuri yllätys ei ollut, että Cliff Noblesin taustamiehet löysivät uusia kiinnostuksen aiheita. Siltä löytyvät perusjutut, mutta yhtä ja toista puuttuu varsinkin laulettujen esitysten osastosta.. Kappaleen idea perustui muodissa olleen lapsellisen rakentelun ympärille, mutta kun sanoitus ja ohjeet puuttuivat, tarina jäi hämäräksi. If You Don’t on sekin instrumentaali, soittopohja Barbara Masonin ”Oh How It Hurts” -LP:ltä löytyvästä nätistä kaihoballadista. Toimeentulonsa hän hankki sähköja rakennuspuolen hommissa
Jackie on muistellut, että hänen lapsuudessaan kaivettiin aina tilaisuuden tullen viulut, kitarat ja banjot esiin ja ryhdyttiin musisoimaan. Vaikuttaa siltä, että Jackie saattoi uransa alkuvuosina 1950-luvulla lisätä ikäänsä vuoden, kun taas myöhemmin 1960-luvulta alkaen hän mieluummin nuorensi itseään vuodella. Wikipedian salapoliisit ovat JACKIE DESHANNON Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 1 Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 1 nen paikkakunta Kentuckyn lounaisnurkassa, aivan Tennesseen rajan tuntumassa. Eikä Jackie DeShannon ollut edes hänen ensimmäinen taiteilijanimensä. Omien muistikuviensa mukaan hän joutui kipuamaan laatikon päälle yltääkseen kunnolla mikrofoniin. Hän osallistui jo 1950-luvun alkupuoliskolla Chicagossa pyörineeseen perinteikkääseen Morris B. Ei siis ihme, että myös Jackie innostui laulamisesta jo taaperoiässä. Viisitai kuusivuotiaana hän oli jo mukana tuttavaperheen pyörittämässä paikallisessa radio-ohjelmassa. JYRKI ILVA kuitenkin onnistuneet kaivamaan arkistosta esiin syntymätodistuksen, jonka mukaan Sharon Lee Myers syntyi 21. Hänen äitinsä oli puolestaan esiintynyt nuoruudessaan big bandin solistina Chicagossa, ja hänen tätinsä opetti klassista musiikkia konservatoriossa, niin ikään Chicagossa. Jackie itse on joissakin yhteyksissä maininnut vuoden 1942. Isä ja äiti, James Erwin Myers ja Sandra Jeanne Myers (omaa sukua LaMonte), elättivät itseään tässä vaiheessa maanviljelyksellä. Jackien lapsuusvuodet Kentuckyssä päättyivät, kun hän oli noin kymmenvuotias. Laulajana kaupallinen huippu osui 1960-luvulle, jolloin hänellä oli kaksi rakkausaiheista top ten -hittiä, What The World Needs Now Is Love (1965) ja Put A Little Love In Your Heart (1969). Tämä aiheutti takavuosina ongelmia hänen varhaisten elämänvaiheidensa ja levytystensä ajoittamisessa. 20 Blues News 4/2024 J ackie DeShannonin aktiivinen ura laulajana ja lauluntekijänä kesti noin neljännesvuosisadan, 1950-luvun puolivälistä 1970ja 1980-lukujen taitteeseen. Sachs Amateur Hour -tv-ohjelmaan. Hän alkoi esiintyä julkisesti kolmevuotiaana, ensin kirkon tapahtumissa, messuilla ja joskus varieteeesityksissä Fort Campbellin sotilastukikohdassa. Jackie on muistellut, että taloushuolien lisäksi muuton taustalla saattoi osaltaan olla myös hänen laulajanuransa, jonka edistämiseen näytti olevan paremmat mahdollisuudet Illinoisissa. Hänen isoäitinsä esitti kitaran säestyksellä vanhoja kansanlauluja, ja hänen isänsä lauloi veljensä kanssa Delmore Brothersja Blackwood Brothers -yhtyeiden tyylistä bluesvaikutteista kantria ja gospelia. Samaan hengenvetoon on myös pakko todeta, että kyseessä on keksitty taiteilijanimi, joka tuli vähän kerrallaan käyttöön 1950ja 1960-lukujen taitteessa. Jackien isä palasi vanhaan ammattiinsa parturina. Kaupungit sijaitsevat noin neljänkymmenen mailin päässä Chicagon keskustasta, eli lähes sen esikaupunkialueella. Musiikki oli alusta lähtien läsnä Jackien elämässä. Vanhemmat olivat alusta lähtien aktiivisesti mukana tukemassa Jackien musiikkiharrastusta. Vuonna 1947 Myersin perheeseen syntyi myös toinen lapsi, poika nimeltä Randy. Ei siis mitään lastenmusiikkia. Siitä, miten hän kilpailussa pärjäsi, ei sen sijaan ole säilynyt tietoa.. Maanviljely ei lopulta lyönyt leiville, ja perhe joutui muuttamaan häntä koipien välissä pohjoiseen Illinoisin osavaltioon, aluksi Jackien äidin vanhaan kotikaupunkiin Auroraan ja sieltä pian lähistöllä sijaitsevaan Batavian pikkukaupunkiin. Ennen kuin Jackiesta tuli Jackie, hän oli Sharon, Sharon Lee Myers. DeShannonista ei koskaan tullut supertähteä, sillä muuten hänen levynsä joutuivat tyytymään hyvinkin vaatimattomiin listasijoituksiin, silloin kun niitä ylipäätään oli. elokuuta 1941. Siitä lähdeteokset ovat olleet aina yksimielisiä, että syntymäpaikka oli pieni Hazel-nimiLAPSUUSVUODET KENTUCKYSSA LAPSUUSVUODET KENTUCKYSSA Kutsun tarinamme päähenkilöä jatkossa yksinkertaisuuden vuoksi pelkällä etunimellä ”Jackie”, vaikkei tällainen tuttavallisuus ehkä aivan korrektia olekaan. Jackielle itselleen on jäänyt mieleen, että hän oli ennen esiintymistä kotona kovassa kuumeessa, mutta selviytyi kuitenkin lääkkeiden voimalla tv-kameroiden eteen. Kerran Tex Ritterin konsertissa hän karkasi äitinsä sylistä lavalle laulamaan Rye Whiskey -kappaletta. Toinen hämmennystä aiheuttanut yksityiskohta on päähenkilömme syntymävuosi – varhaisemmissa teksteissä se on yleensä ajoitettu vuosien 1940 ja 1944 välille
Pientä ajan patinaa nauhoituksissa toki on, mutta kuten kansiteksteissä todetaan, se pikemminkin lisää näiden tallenteiden viehätystä kuin vähentää sitä. Kokoelmalle päätyneet esitykset ovat joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen otos. Joissakin mainosteksteissä tiettävästi kehuskeltiin, että yhtyeen ohjelmistoon kuului peräti 450 kappaletta, mutta lienee koko lailla varmaa, ettei suurinta osaa näistä esitetty ihan joka keikalla, jos koskaan. Saattaa olla, että palstan Cincinnatissa asunut toimittaja Bill Sachs oli törmännyt häneen jossain yhteydessä. WMRO-radioaseman tiloissa. Uutistekstissä mainittiin, että yhteistyö oli jatkunut 18 kuukauden ajan. Tai sitten kyse oli vain siitä, että Jackie itse oli ryhtynyt oma-aloitteisesti kirjoittamaan kirjeitä Billboardin toimitukselle. Vuotta myöhemmin hänen radio-ohjelmansa noteerattiin myös valtakunnallisessa Billboard-lehdessä. Jackie on myöhemmin muistellut, että hänen isänsä kiersi huoltoasemia, huonekaluliikkeitä ja muita paikallisia yrityksiä myymässä mainoksia, joiden tuottamien tulojen ansiosta hänen ohjelmansa pysyi radioaalloilla. Kuten ehkä saattaa arvata, Jackien ensisinglen painos jäi pieneksi, ja se on nykyään keräilykamaa sekä 45 että 78 kierroksen versiona. Vaikka Glenn kiersi myös radioasemilla markkinoimassa julkaisujaan tiskijukille, laajempi valtakunnallinen huomio jäi näillä eväillä yleensä pelkäksi haaveeksi. Sundazed-levyyhtiö sai käsiinsä Jackien äidin aikanaan tallentamat nauhoitukset Sherry Leen radioesiintymisistä ja julkaisi niistä koosteen, joka on nyt saatavilla sekä tupla-CD:nä että tupla-LP:nä (tähdellä * merkityt kappaleet ovat CD-version bonusraitoja): The Sherry Lee Show (Sundazed CD-SUND-5639, 2023) CD 1: (1) Y’all Come (2) I’m Crazy Darling (3) Uh, Uh, No (4) Why Baby Why (5) It May Have Been Teardrops (6) Taking My Chances (7) Walkin’ After Midnight (8) The Sherry Lee Show Promo (9) Waiting (10) You’re The Reason I’m In Love (11) My Heart Is Blind (12) I Can’t Make My Dreams Understand (13) I’m Counting On You (14) Since I Met You Baby (15) When You Hurt Me I Don’t Always Cry (16) Radio Show Announcement CD 2: (1) I’m Walkin’ (2) Anyway You Want Me (3) You Don’t Owe Me A Thing (4) Bigelow 6-200 (5) Money Honey (6) I’m In Love Again (7) Baby Let’s Play House (8) Commercial (9) Love, Love, Love (10) Baby Honey (11) We Could (12) Sweet Dreams About You (13) Don’t Stop The Music (14) Blue Monday (15) A Satisfied Mind (16) Radio Show Closing (17) Best Years Of Our Lives* (18) Hello Broken Heart* (19) I Never Thought It Could Happen To Me* Siihen nähden, että kyse on kauan kadoksissa olleista radioäänityksistä, koosteen äänentaso on yllättävän hyvä. On mielenkiintoista, että Billboard alkoi jo tässä vaiheessa seurata Jackien vaiheita omalla kantrimusiikin ajankohtaispalstallaan (”Folk Talent and Tunes”). Vaikka kyseessä oli amatööriyhtye, musisointi on parhaimmillaan ihan mukavaa kuunneltavaa. Musiikillisesti single on melko tavanomaista 1950-luvun puolivälin kantria. Batavia Herald mainitsi, että lauantaiaamun radio-ohjelman lisäksi Sherry Lee Myers esiintyi lauantai-iltaisin paikallisen square dance -yhtyeen laulusolistina. Kevääseen 1956 mennessä ohjelman nimeksi oli vaihtunut ”Sherry Lee Show”. ”Olemme hulluja, mutta rakastamme toisiamme niin paljon.” Vielä par i vuotta sitten Sherr y Leetä koskevat tiedot olisivat jääneet suurin piirtein tähän, mutta sitten tapahtui jotain hämmästyttävää. Blues News 4/2024 21 SHERRY LEE SHOW SHERRY LEE SHOW Paikallinen Batavia Herald -lehti raportoi toukokuussa 1955, että 13-vuotiaalla Jackiella oli oma lauantaiaamuisin lähetetty radio-ohjelma Aurorassa toimineella WMRO-asemalla. Kantrimusiikkipoikien viulisti Shorty Ashford oli levyttänyt aiemmin kolme Mar-Vel -singleä, joten ei ole kovin yllättävää, että Jackien ensilevytys oli järjestynyt tätä kautta, ilmeisesti jo vuoden 1956 puolella: Mar-Vel (Sherry Lee, 1956) 903 Baby Honey I’m Crazy Darling Chicagon eteläpuolella sijaitsevassa Hammondin kaupungissa toiminut Glenn oli omaperäinen bisnesmies, joka lastasi tuottamiaan levyjä autoonsa ja kauppasi niitä kaupunkien turuilla ja toreilla, soittaen niitä kaiuttimesta ohikulkijoille. Vaikka tämä musiikkibisneksen äänenkannattaja ei varmaan 1950-luvullakaan kuulunut teiniikäisten tavanomaisimpiin suosikkilukemistoihin, Jackie on saattanut törmätä siihen esim. Huhtikuun 1957 Billboard-uutinen viittasi myös siihen, että Sherry Leen ensimmäinen levyjulkaisu oli ilmestynyt Harry Glennin Mar-Vel -merkillä. Singlen kääntöpuolen duetto Shorty Ashfordin kanssa toimii sen sijaan paremmin. Oheisteksteistä ei käy ilmi, milloin yksittäiset kappaleet on tallennettu, mutta vaikuttaa siltä, että yhtyeen soitto kehittyi varmemmaksi vähitellen vuoden 1957 kuluessa. Lehti listasi myös yhtyeen muut jäsenet, joita olivat Toot Booth (kitara), Ira Pierce (steel-kitara), Wayne Hopkins (rytmikitara) ja Shorty Ashford (viulu). Lehden 13.4.1957 päivätty numero kertoi, että Sherry Lee oli 16-vuotias kantrilaulaja, joka esiintyi WMRO:n lähetyksissä lauantaiaamuisin klo 10.30–11.00 yhdessä Country Music Boys -nimisen yhtyeen kanssa. Jackie muistelee koosteen kansiteksteissä, että hän ja kantrimusiikkipojat harjoittelivat aina edeltävän viikon aikana lauantaiaamuna esitettävät kappaleet. Baby Honeylla Jackie on etualalla, mutta kappale ei ole kummoinen, ja Country Music Boys -yhtyeen taustasoitanta kulkee eri latuja kuin Jackien laulusuoritus. Etiketissä viisitoistavuotiaan Jackien mainostettiin olevan ”Sixteen Year Old Miss Country Music”. Ohjelman nimi oli tässä vaiheessa ”Breakfast Melodies”
Ernie Suarezin säveltämä Just Another Lie on swamp pop -henkinen balladi, ja kakkossinglen A-puoli menee sekin Louisianaan viittaavissa tunnelmissa. Firman Rusty York. Kertomukset Jackien muutosta Kaliforniaan ovat ristiriitaisia, ja niiden perusteella on vaikea hahmottaa tapahtumien tarkkaa järjestystä tai ajankohtaa. Cochran ehdotti, että Jackie voisi edistää paikallaan junnaavaa uraansa parhaiten muuttamalla Kaliforniaan, hän kun näytti jo valmiiksi Kalifornian tytöltä. Tässä vaiheessa hänellä oli jo levytyssopimus Liberty-yhtiön kanssa. CALIFORNIA GIRL CALIFORNIA GIRL Jackie tutustui Eddie Cochraniin promoesiintymisen yhteydessä Chicagossa vuonna 1959. Cochran itse oli alun perin kotoisin Minnesotasta, mutta oli muuttanut sieltä lapsuudessaan Los Angelesiin. Ilmeisesti tämä kuitenkin tapahtui lopullisesti joko syksyllä 1960 tai aivan vuoden 1961 alussa, ja vaikuttaa siltä, Jackie muutti Los Angelesiin ensin ja hänen perheensä seurasi vasta myöhemmin perässä. Jackie itse on selittänyt tätä sillä, että Jackie Dee kuulosti pidemmän päälle liian androgyyniltä. Blues News 4/2024 25 Dot (Jackie Shannon, 1959) 15980 Lies Trouble Sand (Jackie DeShannon, 1960) 330 Lies Trouble Musiikillisesti nämä kaksi Cincinnatissa levytettyä singleä olivat hiomattomampia kuin niitä edeltäneet Nashvillen tuotokset. Sitä ennen hän oli kuitenkin ennättänyt käydä Kaliforniassa levyttämässä kolme singleä, jotka ilmestyivät Libertyn tavoin Los Angelesissa toimineella Edison International -levymerkillä: Edison International (Jackie DeShannon, 1959–60) 415 So Warm (This Is The Way I Feel) Young Girl’s Prayer 416 So Warm I Wanna Go Home 418 Put My Baby Down The Foolish One Lähteeni eivät kerro mitä kautta Jackie päätyi tämän pikkuyhtiön leipiin. Sherry Leellä oli ollut kuvien perusteella ruskeat kiharat hiukset, mutta 1950–1960-lukujen taitteessa otetuissa kuvissa hän on jo blondi. Tässä vaiheessa taitelijanimi Jackie Dee muuttui ensin Jackie Shannoniksi ja sitten Jackie DeShannoniksi. Taitelijanimen lisäksi myös Jackien ulkoinen imago alkoi muuttua. Kantrivaiheen maalaishenkiset tamineet vaihtuivat myös trendikkäämpiin vaatteisiin. Rusty Yorkin sävellykseksi merkitty Cajun Blues on instrumentaali, mutta jälkimmäisen singlen kääntöpuolella on sen sijaan Jackien erinomaisen räväkkä tulkinta Elviksen tunnetuksi tekemästä Leiber & Stoller -sävellyksestä. Jackie on sittemmin muistellut, että Cochran toi hänelle mieleen James Deanin, eli ehkä hän senkin takia kuunteli ehdotusta erityisen herkällä korvalla. Uusi sukunimi DeShannon (tai välilyönnin kanssa de Shannon) puolestaan viittasi irlantilaisiin sukujuuriin
26 Blues News 4/2024 omistaja Jack Ames oli ollut Si Waronkerin kanssa mukana perustamassa myös Libertyä muutamaa vuotta aiemmin. Myös Jackie oli kotonaan näillä teinipopin ja 60-luvun alun popr&b:n välimaastossa liikkuvilla raidoilla, jotka olivat jo melko lähellä tulevien Liberty-levyjen tunnelmia. Everlyn ja Burnetten veljekset, Baker Knight ja Kim Fowley. Jackien kitaran säestyksellä laulama God Bless The Child teki heti vaikutuksen. Erityisen tärkeä uusi tuttavuus oli toinen Sharon, Cochranin tyttöystävä Sharon Sheeley. Jo tässä vaiheessa hänen tuttavapiirinsä kuuluivat lähes kaikki keskeiset Los Angelesissa vaikuttaneet nuoremman sukupolven muusikot ja laulunkirjoittajat – porukassa olivat Cochranin ja Nelsonin lisäksi mukana mm. Cochraniakaan ei unohdettu – Jackie ja Sharon kirjoittivat tämän muistoksi We’ll Be Together Again -nimisen kappaleen, josta yksityiseen käyttöön tehty demoversio on tullut myöhemmin päivänvaloon. Jackien parin ensimmäisen Liberty-vuoden sinkkudiskografia näytti tältä, listasijoitukset Billboardin popja bubbling under -listoilta: Liberty (1960–62) 55288 Lonely Girl Teach Me 55342 Heaven Is Being With You Think About You 55358 Wish I Could Find A Boy (Just Like You) I Won’t Turn You Down 55387 Baby (When Ya Kiss Me) Ain’t That Love 55425 The Prince (108.) That’s What Boys Are Made Of / I’ll Drown In My Own Tears 55484 Just Like In The Movies Guess Who 55497 You Won’t Forget Me I Don’t Think So Much Of Myself Now 55526 Faded Love (97.) Dancing Silhouettes Levyjen taustavoimat vaihtelivat, mikä oli Jackien myöhemmälläkin Liberty-uralla tyypillistä ja yksi niistä asioista, joihin hän ei itse ainakaan jälkikäteen ole ollut tyytyväinen. TEINIMUSIIKKIA TEINIMUSIIKKIA Hollywoodissa toiminut Liberty oli 1960-luvun alussa popja viihdemusiikkiin erikoistunut, kaupallisesti orientoitunut levy-yhtiö. Päästyään sairaalasta ja palattuaan Los Angelesiin hän vetäytyi pitkäksi aikaa perhepiiriin ja pohti syvästi masentuneena musiikkiuransa lopettamista, vaikka hänen lähipiirinsä yritti kovasti vakuuttaa hänelle, että hän voi kaikesta huolimatta jatkaa elämäänsä ja laulujen kirjoittamista. Piirit olivat kuitenkin pienet, eli ehkä Edison International -levytykset ja niitä seurannut siirtyminen Libertyn artistiksi selittyvät tätä kautta. Kappale on nätti ja Jackie laulaa hienosti. Kuten tunnettua, hän menehtyi huhtikuussa 1960 Englannissa tapahtuneessa auto-onnettomuudessa. Ensimmäinen single vedettiin tosin myynnistä heti alkumetreillä. Sheeley oli tullut tunnetuksi jo teini-iässä Ricky Nelsonin vuoden 1958 ykköshitin Poor Little Fool kirjoittajana, ja vaikka tämä sävellys oli syntynyt jossain määrin sattumalta, hän alkoi sen jälkeen panostaa tosissaan laulujen kirjoittamiseen ja musiikkibisneksen taustavaikuttajana toimimiseen. Hän esitteli Jackien paikallisella KRLA-radioasemalla DJ:nä toimineelle Jimmy O’Neillille. Monet sen vastuuhenkilöistä olivat ihan kirjaimellisesti nuoria, melkein suoraan koulun penkiltä tulleita. Yhtiön imago oli dynaaminen ja nuorekas. Tämän jälkeen levytyspaikaksi. Edison International -julkaisut olivat kaikki Jackien omia sävellyksiä. Sharonin äidin asunto osoitteessa 8250 Fountain Avenue oli 1950ja 1960-lukujen taitteessa yksi tämän yhteisön keskeisistä kokoontumispaikoista. Seuraavana päivänä hän muutti Sheeleyn luokse, ja he ryhtyivät kirjoittamaan yhdessä lauluja, kuten O’Neill oli varmasti toivonutkin. Toimiston innostunut tunnelma kanavoitui sekä yhtiön tuottamaan musiikkiin että sen aggressiiviseen markkinointiin. Myös saman taksin kyydissä ollut Sheeley loukkaantui onnettomuudessa vakavasti. Nyt taustalla kuultiin myös viuluja. Nopeatempoinen So Warm julkaistiin seuraavalla singlellä paranneltuna painoksena. Sheeleyn muistikuvien mukaan Jackie oli tuolloin juuri solminut levytyssopimuksen Libertyn kanssa ja valitteli sitä, että Liberty oli majoittanut hänet halpaan motelliin. Sheeley ehdotti lopulta, että Jackie voisi laulaa jotain mikä hänestä tuntuu mukavalta. Kaksi ensimmäistä Liberty-singleä tehtiin Snuff Garrettin johdolla Los Angelesissa, kaksi seuraavaa New Yorkissa Brook Benton -hiteillä maineeseen nousseen Clyde Otisin tuottamina. Kolmannen singlen A-puolella palattiin rokkaavampaan materiaaliin, B-puoli taas on vähän turhan koukeroinen balladi. Vaikka tämä motivaatio oli nyt taakse jäänyttä elämää, Sheeley oli kaikkea muuta kuin innostunut, kun O’Neill toi Jackien kutsumatta kylään hänen äitinsä luo ja ryhtyi kehumaan tätä parhaaksi laulajaksi, jota oli koskaan kuullut. Libertyn pääomistajat – sen vuonna 1955 perustanut Si Waronker ja vuodesta 1958 toimitusjohtajana toiminut Al Bennett – olivat hankkineet yhtiölle lisäpääomaa ulkopuolisille sijoittajille suunnatulla osakeannilla, ja nyt se pyrki nopeasti laajentamaan toimintaansa. Jackien ja Sharonin ensimmäisen tapaamisen taustalla oli kaksi nuorta miestä, joilla oli merkittävä rooli myös heidän myöhemmissä vaiheissaan. Sheeley oli Cochranin kanssa seurustelun rinnalla harrastanut deittailua myös O’Neillin kanssa, omien sanojensa mukaan tehdäkseen Cochranin mustasukkaiseksi. Jackien varhaisten Liberty-sinkkujen perusteella häntä on joskus kutsuttu ”naispuoliseksi Bobby Veeksi”. Se, mitä mieltä tästä vertauksesta on, riippuu varmaan paljolti siitä, mitä mieltä on ylipäätään Bobby Veesta ja 60-luvun alun teinipopista. Vaikka Edison International -singlet saavuttivat edeltäjiensä tavoin vain paikallista huomiota, pian kävi ilmi, että Eddie Cochran oli antanut hyvän neuvon: Kaliforniassa Jackien ura lähti toden teolla liikkeelle. Irving ”Bud” Dain oli 23-vuotias Nebraskasta Los Angelesiin muuttanut jazzfani, joka oli palkattu kesällä 1960 Libertyn Etelä-Kalifornian alueen myyntimieheksi. Hän kiukustui ja käyttäytyi ensin töykeästi, mutta muutti sitten mielensä, kun Jackie ryhtyi itkemään ja pyysi tunkeiluaan Sheeleyltä anteeksi. Jackie tutustui Sharoniin vasta Cochranin kuoleman jälkeen. Tuolloin vasta parikymppinen O’Neill oli nopeasti noussut yhdeksi Los Angelesin suosituimmista tiskijukista. Kakkossinglen sovittajina mainitaan Olympics-lauluyhtyeen taustavoimista tutut Fred Smith ja Cliff Goldsmith, ja heille voi antaa suorituksesta hyvät pisteet. Toisaalta aikalaiskuvauksissa Jackiesta puhuttiin ennemminkin naispuolisena Elviksenä, millä viitattiin hänen oletetun potentiaalinsa lisäksi myös hänen tapaansa liikehtiä laulusuoritustensa aikana. Hän oli joutunut taloudellisten töppäysten takia syrjään yhtiön toiminnasta jo vuonna 1957, hyvissä ajoin ennen Jackie Deen Liberty-singleä. Tommy ”Snuff” Garrettin tuottamat Vee-levyt pärjäsivät 60-luvun alkuvuosina hienosti, joten kaupallisesta näkökulmasta pyrkiminen samoille apajille ei varmaan kuulostanut huonolta idealta
Jackie levytti syksyllä 1961 New Yorkissa Clyde Otisin tuottamana ja Bert Keyesin sovittamana kokonaisen Ray Charles -tribuuttialbumin (”Hits of the Genius”), jonka Liberty kuitenkin jätti julkaisematta. Välillä hänen laulusuorituksensa menivät railakkaasti ylieläytymisen puolelle. Etenkin Phil Everlyn säveltämäksi väitetty (singlen etiketissä säveltäjäksi on merkitty ”Ellen Carol”) I Won’t Turn You Down on silti – tai juuri sen vuoksi – hauska ja mainio levy. Singlelistauksen varhaisin DeShannon/Sheeley -sävelmä Baby (When Ya Kiss Me) on sanoitukseltaan puhdasta hölynpölyä, mutta ihan lystikkään anarkistinen esitys siitäkin silti saatiin. Sävelmältään koukeroisempi You Won’t Forget Me kuului puolestaan Jackien omiin suosikkeihin. Nitzschen meriitit olivat jo tässä vaiheessa kovat, sillä hän teki samaan aikaan yhteistyötä myös Phil Spectorin kanssa ja toimi sovittajana useimmilla vuosien 1962–1964 Philles-hiteistä. Tässä olisi vähintään luullut olevan hittipotentiaalia, mutta niin vain listasijoitus jäi bubbling under -tasolle. Taustoilla kuultiin viuluja ja tyttökuoroja, mutta yleistunnelma oli eloisa ja raikas. Isompi menestys antoi kuitenkin odottaa itseään, mikä kertoo ehkä eniten siitä, että Libertyllä ja sen jakelussa olleella Dolton-levymerkillä oli 60-luvun alkuvuosina sen verran monta muuta menestysartistia (Bobby Veen lisäksi mm. Billboard-lehden marraskuun alussa 1960 julkaisema arvio ensimmäisestä singlestä ei ollut kovin innostunut. Sentimentaalisen, osin puhutun esityksen taustalla kuultiin viuluja, mutta Jackien tulkinta oli jälleen onnistunut. Kääntöpuolen näppärästä DeShannon/ Sheeley -sävellyksestä myös vanha r&bja rock’n’roll-sankari Thurston Harris teki levytysuransa päätteeksi hyvän version Reprisemerkille. Noin puolet kappaleista oli Jackien omia sävellyksiä. Jackien mukaan tämä oli sekä hänen itsensä että hänen isänsä suosikkikappaleita. Jackien lähipiiriin hän päätyi alun perin The Blossoms -yhtyeessä laulaneen vaimonsa Gracia Nitzschen kautta. Blues News 4/2024 27 vakiintui jälleen Los Angeles, ja tuottajan pallilla istui yleensä Dick Glasser. Lainasävelmistä kannattaa mainita ainakin Carole Kingin, Gerry Goffinin ja Cynthia Weillin kynäilemä Heaven Is Being With You, josta on olemassa myös The Palisades -yhtyeen versio. Patsy Clinen hieman myöhemmin levyttämä versio saattoi saada innoituksensa Jackielta. Bob Willsin klassinen kantriballadi Faded Love oli Jackien ensimmäinen top 100 -noteeraus – tosin hyvin täpärästi, sillä single viivähti Billboardin pop-listan hännillä vain kahden viikon ajan helmikuussa 1963. Bobby Helmsin säveltämä Teach Me on Jackien innoittuneesta tulkinnasta huolimatta melko tavanomainen balladi, mutta singlen ruudikkaampi kääntöpuoli Lonely Girl oli tiettävästi jonkinasteinen paikallinen menestys ainakin Chicagon seudulla, Jackien vanhoissa kotimaisemissa. Jälkimmäisessä kappaleessa kuoron painokas ”pa dada da dam” jää väkisin soimaan päässä, eikä muussakaan musisoinnissa (taustabändissä mukana Leon Russell, Plas Johnson, Tommy Allsup, Bill Pitman, Glen Campbell, Red Callender ja Jerry Allison) ole valittamista. Muita omia suosikkejani ovat surumielinen, vakuuttavasti tulkittu Just Like In The Movies ja tarkoituksellisen mahtipontisesti sovitettu The Prince, joissa kummassakin taustakuorolla on iso rooli. Glasser havaitsi pian, että Jackie ja sovittajana toiminut Jack Nitzsche tiesivät mitä olivat tekemässä, ja antoi näille vähitellen vapaat kädet toteuttaa omaa visiotaan. Teinipopja tyttöyhtyefanin näkökulmasta levyjen taso oli erinomainen. Niinpä seuraavilla singleillä jatkettiin suurin piirtein samalla reseptillä. Gene McDaniels, Johnny Burnette, Timi Yuro, Dick & Dee Dee, Jan & Dean, The Fleetwoods ja The Ventures), ettei Jackien sinkkujen promootioon riittänyt kunnolla resursseja. Jackien kaikki 1960-luvun Libertyja Imperial-singlet ovat nykyään kattavasti saatavilla kolmella Acen julkaisemalla CD:lla. Ehkä farkkuja käyttävästä unelmapojasta kertova sanoitus kuulosti kuitenkin vähän liian kornilta jopa vuoden 1962 kontekstissa. Libertylle tyypilliseen tapaan tuotantoarvot olivat kohdallaan, sillä levyillä käytettiin huippuluokan studiomuusikoita. Sinkkujen kääntöpuolilta löytyy Jesse Belvinin Guess Whon lisäksi pari vähän yhdentekeväksi jäävää versiota Ray Charles -klassikoista. Parasta levyillä oli silti Jackie itse, sillä hän oli selkeästi täysillä mukana ja käytti tulkintojensa tehosteena tarvittaessa sekä kurkkuääntä että vibraattoa. Äänentaso ja kansitekstit ovat huippuluokkaa,
Ne olivat usein särmikkäämmän ja suurpiirteisemmän oloisia kuin Kingin ja kumppanien loppuun asti hiotuilta kuulostaneet sävelmät. Sheeleyn mukaan hän vastasi yleensä pääosin teksteistä, kun taas Jackiella oli isompi rooli säveltäjänä. Brenda mainitsee omissa muistelmissaan (”Little Miss Dynamite. Sharon puolestaan oli tällä välin avioitunut häntä pitkään piirittäneen Jimmy O’Neillin kanssa. Jackie tiesi tämän, ja sekä kappaleita että demojen sovituksia räätälöitiin jo valmiiksi Brendan tarpeisiin. Kuulemma myös Brendan tuottaja Owen Bradley saattoi soitella Metricin toimistolle ja kysellä olisiko tarjolla sopivaa materiaalia. Sheeleyn postuumisti julkaistu muistelmateos ”Summertime Blues” (2010) päättyy Eddie Cochranin kuolemaan, mutta Michael Kellyn ”Liberty Records” -historiikin (1993) haastatteluissa hän puhuu myös 1960-luvun alun tapahtumista. Oman kuvauksensa mukaan Sheeley oli parivaljakon aivot ja kaikesta päätellen muutenkin aikamoinen persoona. Jos BMI:n tietokantaan on luottamista, yhteistyön tuloksena syntyi satakunta kustannettua kappaletta, joista huomattava osa levytettiin ja julkaistiin. Vaikka Jackie ja Sharon eivät olleet millään muotoa aikakauden ainoita naispuolisia laulunkirjoittajia, kokonaan naisista koostunut tiimi oli kuitenkin poikkeustapaus. Metric Musicin demot levisivät ilmeisen hyvin etenkin brittiläisten levy-yhtiöiden ja artistien ulottuville, mutta voi olla, ettei se USA:ssa markkinoinut katalogiaan suoraan tuottajille ja levy-yhtiöiden A&R-vastaaville aivan samalla tarmolla kuin vaikkapa Al Nevinsin ja Don Kirshnerin Aldon Music tai Jerry Leiberin ja Mike Stollerin Trio-kustantamo. mikä selittää sitä, miksi sävellykset poikkesivat jossain määrin Carole Kingin ja muiden New Yorkin laulunkirjoittajien tuotoksista. MUSIIKKIA METRITOLKULLA MUSIIKKIA METRITOLKULLA Osasyy Jackien varhaisten Liberty-levyjen vaisuun menestykseen lienee ollut siinä, että 1960-luvun alkuvuosina hänen varsinainen päätyönsä oli kirjoittaa lauluja Libertyn yhteydessä toimineelle Metric Music -kustantamolle. Brenda Lee levytti peräti yhdeksän Jackien sävelmää, mutta tämä saattoi johtua enemmän siitä, että Brenda itse oli tykästynyt niihin kuin Metricin Decca-levy-yhtiöön tai Nashvillen tuottajiin kohdistamista markkinointiponnistuksista. Sharon ja Jackie hymähtelivät keskenään Bobby Veen kaltaisille naiiveille artisteille, jotka saattoivat olla levy-yhtiölleen velkaa vielä lukuisien top ten -hittien jälkeen. Lisäksi Liberty sitoutui maksamaan kokonaan demosessioiden kulut. Jackien sävellykset rakentuivat tyypillisesti kitarariffien ympärille. Työ oli joka tapauksessa intensiivistä, sillä Jackie ja Sharon kirjoittivat kappaleita yhdessä alkuviikon ajan ja perjantaisin he levyttivät niistä studiomuusikoiden kanssa pikapikaa demoja, joita Metric Music sitten lähetti kuunneltavaksi sekä Libertyn omille että muidenkin levy-yhtiöiden tuottajille ja artisteille. Sävellystyössä käytetty instrumentti oli kitara, ei piano, Goffin/King tai Greenwich/Barry. New Yorkin kirjoittajatiimien tähtinimien Carole Kingin, Ellie Greenwichin ja Cynthia Weillin pääasiallisena kirjoittajaparina oli oma aviomies, ja silloinkin kun parinvaihtoa harrastettiin, partnerina oli yleensä toinen mies. Ihan kaikkea hänen kertomaansa ei ehkä kannata ottaa aivan kirjaimellisena totuutena. Tällöinkin saatettiin seurata hyvin tarkkaan demon sovitusta, eli demoversion tekijät olivat tehneet varsinaisen luomistyön, mutta krediitit menivät muualle. Yllättävintä lienee kuitenkin se, etteivät Jackien Sheeleyn kanssa kirjoittamat kappaleet päätyneet kovinkaan usein LibertyJackie DeShannon, Sharon Sheeley, Jimmy O‘Neill ja Jackien pikkuveli Randy Myers kahvittelemassa. Yhteistyö Sharon Sheeleyn kanssa jatkui parin–kolmen vuoden ajan, kunnes Jackien oma ura alkoi viedä häntä muihin ympyröihin. Blues News 4/2024 29 Otis -tuotos (17) ja Snuff Garrettin johdolla tallennettu (21). Jackie on muistellut, että hän ja Sharon olivat kuin ”kaksi säikkyä kania” käydessään noutamassa palkinnon New Yorkissa järjestetyssä illallisgaalassa. Sheeleyn mukaan Liberty oli alun perin tehnyt Jackien kanssa sopimuksen vain artistina, ja hän saattoi käyttää tätä hyväkseen neuvotellessaan heille sopimuksen myös laulunkirjoittajina. Sopimukset solmittiin vuosi kerrallaan siten, etteivät maksetut ennakot siirtyneet kirjanpidossa miinuksena seuraaville vuosille eivätkä siten estäneet rojaltien maksamista. Tämän takia hän ei juuri ennättänyt kiertueille tai promo-esiintymisiin, ja monet hänen parhaista sävellyksistään annettiin muiden artistien levytettäviksi. Sheeley oli saanut perustiedot musiikkibisneksen toimintatavoista Ricky Nelsonin kovana neuvottelijana tunnetulta isältä Ozzie Nelsonilta, ja sen ansiosta hän uskalsi sopimusneuvotteluissa pistää tiukasti kampoihin Libertyn sikariportaalle. Demosessioissa soitti Hal Blainen, Leon Russellin, Billy Prestonin, David Gatesin ja Glen Campbellin kaltaisia huippumuusikoita ja taustalla saattoi laulaa Darlene Loven vetämä The Blossoms, minkä takia demojen taso ei parhaimmillaan jäänyt juuri jälkeen julkaistuista levyistä. Keskinkertaiseen menestykseen saattoi sävellysten itsensä lisäksi olla muitakin syitä. Siinä missä New Yorkin menestyksekkäimmille laulunkirjoittajapareille saattoi kertyä pitkälti toistakymmentä top ten -hittiä, Jackiella ja Sharonilla oli niitä yhteistyönsä aikana vain yksi, Brenda Leen pitkän hittiputken keskellä julkaistu Dum Dum. Esim. He tuottivat paljon laadukasta materiaalia, mutta ehkä heidän sävellyksistään kuitenkin puuttui jokin aivan viimeinen silaus. The Life And Times of Brenda Lee”, 2002) odottaneensa aina innokkaasti Jackien demoja. Kappale ylsi pop-listan neloseksi kesällä 1961 ja sai myös BMI:n palkinnon yhtenä vuoden parhaiten menestyneistä sävelmistä. Tä m ä o n e h k ä yksi selitys sille, miksi DeShannon ja Sheeley eivät olleet levyetiketin krediiteissä aivan samanlainen menestyksen tae kuin esim.. Top ten -hittien sijaan Jackien ja Sharonin tuotannosta löytyi useita pikkuhittejä ja lähes loputtomasti listojen ulkopuolelle jääneitä miniklassikoita, singlejen b-puolia ja albumien täyteraitoja. Nämä tehtiin kuitenkin pääsääntöisesti erikseen ulkopuolisen tuottajan johdolla. CD:n nimikappaleella (22) tapaillaan Bo Diddley -rytmiä, mutta sovitus jää valitettavasti puolitiehen
Viimeiseen näistä palataan myöhemmin, mutta neljällä ensimmäisellä on 1960-luvun alkuvuosina työstettyä popahtavaa materiaalia. Luottamuspula saattoi periytyä jo siitä, että Garrett oli aikanaan ennättänyt suututtaa Sheeleyn poikaystävän Eddie Cochranin perin pohjin lisäämällä lupaa kysymättä jousitaustan hänen Hallelujah I Love Her So -singlelleen. Onneksi niistä paras, Jackien yllättävän ärhäkkä tulkinta Bob B. Kun kumpikaan osapuoli ei antanut periksi, päädyttiin umpikujaan ja McDanielsin hitiksi povattu levytys jäi julkaisematta. Demot tehtiin hyvin nopeasti, normiaika oli puolen tunnin luokkaa per kappale, ja vaikka joissakin on ennakolta kirjoitettuja sovituksia, yleisvaikutelma on kuitenkin spontaani ja hiomaton. ”Take Good Care Of My Baby”-LP:lle (1961) päätyneellä Hark, Is That A Cannon I Hear. Äänitykseen tai miksaukseen ei näissä olosuhteissa ja tällä aikataululla pystytty satsaamaan, eli vaikka musisoinnissa sinänsä ei ole yleensä moittimista, soundit ovat paikoitellen nuhruisia ja puuroisia. Soxx & The. 30 Blues News 4/2024 konsernin omien artistien ohjelmistoon. Jackien demoja julkaistiin 2000-luvun alussa parina hämärämiesten CD-koosteena, joita Jackien fan-klubi välitti jäsenilleen, mutta nämäkin olleet jo pitkään kiven alla. Onneksi Teensville paikkasi tätä aukkoa syksyllä 2023 julkaisemalla seuraavan CD-kokoelman: Little Bit Of Heaven – The 1964 Metric Music Demos (Teensville 1061, 2023) (1) Little Bit Of Heaven (2) Day Dreaming Of You (3) You Should Have Been There (4) Til You Say You’ll Be Mine (5) Baby Bye-O (6) My Girl (7) Break Away (8) He’s Sure To Remember Me (9) Blue Ribbons (10) Put On Your Kid Gloves (11) So Deep (12) I Must Be Dreamin’ (13) Each Time (14) You Won’t Forget Me (15) Today Will Have No Night (16) Just Like In The Movies (17) There’s Just No Pleasing You (18) Back Street Girl (19) Is There Anything I Can Do (20) Heart In Hand (21) Franklin Street (22) You Don’t Have To Prove A Thing To Me (23) My Heart Is Breaking All The While (24) Takin’ The Long Way Home (25) Hellos And Goodbyes (26) I Was Moved (27) This Time It’s Not Fun (28) Little Ole You (29) He’s So Heavenly (30) Up On A Hill (31) If I’m Right Or Wrong (32) Can’t Help Forgiving You (33) It’s Such A Feeling (34) Jimmy Baby (34) Something In Your Blood Teensville on koonnut CD:n harvinaisen järkevästi siten, että mukaan on otettu kaikki sellaiset Jackien laulamat noilla neljällä ensimmäisellä demo-LP:llä julkaistut kappaleet, jotka poikkeavat muissa yhteyksissä julkaistuista versioista. -kappaleella Jackien kirjoittajakumppanina oli tosin Sheeleyn sijasta Zelda Samuels, jonka varsinainen leipätyö oli Sam Cooken SAR-levy-yhtiön ja Kags-musiikkikustantamon pyörittäminen. Jackien tuotannon keräilijöille varsinainen Graalin malja ovat olleet Metric Musicin julkaisemat viisi demo-LP:tä, joista neljä ilmestyi syksyllä 1964 ja viides keväällä 1965. Tilanne kärjistyi, kun Gene McDaniels levytti parivaljakon sävellyksen Blue Ribbons, ja tuottajana toiminut Garrett olisi halunnut lisätä itsensä sen kolmanneksi tekijäksi. Bobby Veen pitkän hittiputken lomaan olisi voinut hyvin kuvitella mahtuvan myös DeShannon/Sheeley -sävelmiä, mutta kun ei niin ei. Yhteistyö Dolton-levymerkin vetäjän Bob Reisdorffin kanssa toimi sen sijaan paremmin. Tämän CD:n perusteella lienee turvallista sanoa, että totuus ei ole näin yksinkertainen. Innokkaimmat DeShannon-fanit ovat olleet kiven kovaa sitä mieltä, että Jackien demot ovat usein parempia kuin kappaleista myöhemmin levytetyt versiot. Tämä ei Sheeleylle sopinut, ja hän sai puhuttua myös Jackien puolelleen. Alkuperäisillä demo-LP:illä oli mukana myös muiden solistien tulkitsemia DeShannon/Sheeley -sävelmiä, mutta RPM julkaisi niitä jo vuonna 2006 erillisellä Sharon Sheeleylle omistetulla koosteella (”Songwriter : Original Song Demos 1960–62”). Etenkin leijonanosan yhtiön 1960-luvun alkupuoliskon hiteistä tuottanut kultasormi Snuff Garrett näyttää preferoineen New Yorkin säveltäjiä – esim. Nämä Jackien esitykset ovat kuitenkin kiinnostavampia. The Fleetwoods -yhtyeen (He’s) The Great Impostor oli kohtuullisen iso hitti syksyllä 1961, ja tämän nokkelasti sanoitetun teinipopklassikon vanavedessä yhtyeen seuraaville singleille päätyi muitakin DeShannon/Sheeley -sävellyksiä. Äänentasoon vaikuttaa toki sekin, ettei kappaleita ole kopioitu alkuperäisiltä studionauhoilta. Sheeleyn myöhempien kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, etteivät Sheeley ja Garrett oikein tulleet toimeen keskenään. Lisäksi CD:n lopussa on neljä bonusraitaa, demoja nekin. Sillä vokalisteina olivat tulevat nimimiehet Glen Campbell, P.J.Proby, Delaney Bramlett ja Mac Davis. Etenkin CD:n päättävät neljä bonuskappaletta kärsivät kehnosta äänentoistosta. Demot äänitettiin usein Metric Musicin toimiston yhteydessä sijainneessa pienessä studiossa, jonka tarjoamat fasiliteetit olivat kaupungin huippustudioihin verrattuna alkeelliset. Täyteraitoja oli sentään muutama
Varsin myönteinen: Jos rhythm and blues kiinnostaa, kannattaa Ellan scat-laulaman Laterin sijaan iskeä markat Haleyyn, sykkiväksi mutta hetkittäin jotenkin elottomaksi kuvailtuun levyyn, lehti muotoilee. Vuonna 1961 se päätyi levyllekin. Äitikin oli tyttönimeltään Saima Cecilia Tapanila ennen kuin sai sukunimekseen Velline mentyään naimisiin Veen Robert-isän kanssa. Ehkä se London-levy oli siis ensimmäinen Suomipainos, ja mahdollisesti vielä reippaasti ennen edellä mainittuja Rhythm-julkaisuja. s. Siksi piti kaivaa vanhat Turun Sanomien jutut lehtiarkistossa esiin, ja sieltä heti vapun jälkeisestä numerosta löytyikin raportti lehden järjestämästä Ponnahdus pinnalle -kisasta. syyskuuta 1955 arvostelu kahdesta tuoreesta Rhythmjulkaisusta, Haleyn 5405:sta ja Ella Fitzgeraldin Later / Lullaby Of Birdland -savikiekosta (BM 5392). Ehkä tämäkin kuvastaa tapahtuman luonnetta. PIKKUPOIKA POHJOIS-DAKOTASTA PIKKUPOIKA POHJOIS-DAKOTASTA Hereän teinilaulajatähden Bobby Veen Suomen-vierailusta on ollut puhetta näissä kuvioissa aiemminkin, mutta otetaan kertauskierros, kun on selvinnyt uutta. Paikka oli ravintola Itämeri, aika vapunpäivä 1959, ja finaalissa kaksitoista esiintyjää. Vaaleaan paitaan ja tummaan mirriin pukeutunut Loukiala erottautui kilpailijoista esitysmateriaalin lisäksi iällään. vänsä ”nonareissa” (non stop -näytös) Haleyta ja hänen rytmipoikiaan (ks. Rock Around The Clockista löytyi ensimmäinen mainos vasta joulukuun alusta 1955. HALEYN HALEYN ENSIMMÄINEN ENSIMMÄINEN Bill Haleyn Suomessa painettujen savikakkujen ilmestymisajat ovat oma sotkunsa, jota Londonilla ilmestynyt mystinen Crazy Man Crazy / Chattanooga Choo-Choo -shellakka (ks. Asiasta kyseltiin laulajalta itseltään, ja Vee kertoi, että on isänsä puolelta norjalaisverinen, mutta vahvisti, että toinen sukuhaara on ehtaa härmää: sekä Veen äidinpuoleinen isoisä ja isoäiti olivat suomalaisia, sukunimeltään Tapanila. Kannat kattoon #18, BN 3/2022) vielä sekoittaa. Helmikuussa 1962 Kotipostissa oli jopa pikkupätkä siitä, kuinka Veetä oli pyydetty puhumaan täällä suomea. Samassa kuussa komeetat valaisivat jo elokuvakangastakin, sillä Eteläesplanadin Kit Cat mainosti 30.12.1955 näyttä. Entä se Nya Pressenin arvostelu. Rafu Valtosen yhtyeen säestämänä hän esitti finaalissa What You’ve Done To Me -kappaleen, jota TS kuvasi Little Gerhardin aiemmin esittämäksi ”varsin moderniksi lauluksi”. Myös seuraavalla viikolla eri lehdissä ilmestyneessä Fazerin levymainoksessa komeilee ainoana Haley-kakkuna Birth Of The Boogie / Mambo Rock, ja reilua viikkoa myöhemmin sama levy on Fleminginkatu seiskassa sijainneen Levykeskuksen ilmoituksessa. Jenkkityyliin Pekka Loukiala löi läpi 1959 kappaleella What You’ve Done To Me. Kisan nimi oli joka tapauksessa osuva, sillä Loukialan lisäksi Tamara Lundin ura lähti tapahtumasta kiitoon: hänestä tuli iskelmävuosiensa jälkeen yksi maan tunnetuimmista operettilaulajista. 34 Blues News 4/2024 PONNAHDUS PONNAHDUS OTSIKOIHIN OTSIKOIHIN Pekka Loukiala, maan rokkimestari 1961, on aina pätkän väärti näissä ympyröissä. Kyse on tietenkin Veen suomalaisjuurista, joista keskusteltiin tämän vieraillessa täällä tammikuussa 1962. Kun voittajaksi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä valittu Tamara Lund valmistautui ylioppilaskirjoituksiin ja mukana oli myös melkein parikymppisiä kisaajia, toiseksi tulleen ”Turun rocklaulajalöydön” kerrottiin olevan 14-vuotias (todellisuudessa Loukiala oli täyttänyt viisitoista). Oma näkemykseni on ollut aiemmin se, että Rhythmmerkillä vuonna 1955 ilmestyi ensimmäisenä Birth Of The Boogie / Mambo Rock -julkaisu (BM 5405), ja vasta sen perään kuolematon (We’re Gonna) Rock Around The Clock / Thirteen Women (BM 5317). Läpilyönnin jälkeen Haleylta tuli tavaraa jopa tapauksessa vauhdilla myyntiin, ilmoitusten perusteella melkein savikakku kuussa. Hannu Nyberg on kertonut aiemmin muun muassa Rockista rautalankaan -kirjassaan, kuinka Loukiala sai nimensä esiin turkulaisessa laulukilpailussa vapun aikoihin 1959, ja päätyi siitä levyille sekä lavoille ennen kuin siirtyi kypsemmällä iällä kiinteistövälittäjän hommiin. Vielä loppukaneetti: Haleyta kuvataan jutussa ”shouteriksi, joka tunnetaan R&B-kappale Crazy Man Crazyn alkuunpanijaksi”. Fazerin ilmoitus Turun Sanomissa keväällä 1956 – Bill Haleyn julkaisut käyvät selvästi kaupaksi. Mitään rytmimusiikin juhlaa tapahtuma ei selvästikään ollut, sillä mukana oli neljä harmonikan pumppaajaa, joista paras, Matti Jokiniemi, pisteli reippaalla Säkkijärven polkalla itsensä neljänneksi. Pientä todisteenpoikastakin on ilmassa, sillä ruotsinkielisen iltapäivälehden Nya Pressenin jazz-palstalta löytyi 3. 32)
Heinäkuun lopulla hän sai tutustua lähietäisyydeltä paljon puhuttuun ”britti-invaasioon” liittyessään Floridassa ”Stars Of 1965” -kiertueeseen, jonka pääesiintyjiä olivat The Zombies ja The Searchers. ja siinä nähtiin myös Ronnie Dove sekä ”Peyton Place” -näyttelijä Chris Connelly. Hi (1965–1966) 2086 Skinny Minnie I’m A Ramblin’ Man 2092 Folsom Prison Blues Mattie Rae 2102 The Batman Bossy Boss 2102 (re) Mossy Boss The Most Feared Man 2113 Keep That Meat In The Pan Go On Shoes Uusioversio Bill Haleyn vuoden 1958 pikkuhitistä Skinny Minnie oli seuraavan singlen A-puoli. Ray Harrisin ja Buddy Emmonsin Mattie Rae puolestaan muistutti enemmän Sam The Shamin simppeleitä gogo -numeroita. Kalifornian reissua seurasi tammikuussa parin viikon kiertue Kanadassa. Gene ei vielä tällöin täysin ymmärtänyt Clarkin ajatusjuoksua, vastahan hänellä oli kaksi pop-listoille noussutta hittilevyä. Samaan tulokseen olivat kai päätyneet tuottajatkin, koska B-puolelle laitettiin Reggie Youngin kirjoittama ajan henkeen osuva folkrock -kappale I’m A Ramblin’ Man ja jätettiin kaikki turha sälä pois. Toukokuussa julkaistu Folsom Prison Blues osoitti, että nyt oli Johnny Riversiäkin ehditty kuunnella. The Beatles, The Supremes ja The Beach Boys. 36 Blues News 4/2024 Y kkösosassa jäätiin syksyyn 1964, jolloin Mississippin Tupelosta kotoisin ollut rock’n’roll-laulaja oli lopulta lähes kymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen saanut aikaan miltei vahingossa listahitin novelty-esityksellään Haunted House. kentuckylaisen Murray Osa 2 MEMPHIS BEAT MEMPHIS BEAT Välittömästi vuodenvaihteen 1964/-65 jälkeen Gene Simmons lensi Los Angelesiin ABC-TV:n ”American Bandstand” -ohjelman nauhoituksiin, jossa hän esitti kappaleet Skinny Minnie ja The Dodo. Eihän Johnny Riverskään tarvinnut kuin oman kitaransa, basson ja rummut ja hittejä riitti. Simmonsin sinänsä moitteettoman vokalisoinnin päälle oli studiossa dubattu jousisoittimia, torvia ja lapsekasta lä-lä-lä -taustakuoroa. 21.7. Jakso televisioitiin lauantaina 9.1. Tanssihittiä tässä yritettiin, mutta vähemmällä säätämisellä olisi lopputulos saattanut olla toimivampi. 27-vuotias Simmons oli kuitenkin monien silmissä jo edellisen vuosikymmenen miehiä ja jatkohitin työstäminen näytti toivottomalta tehtävältä aikana jolloin nuoremman sukupolven edustajat olivat vallanneet USA:n pop-markkinat ja myyntitilastojen kärjessä juhlivat mm. Sen sijaan 23.9. TV. Maaliskuussa Simmons ja Murry Kellum keikkailivat Jerry Lee Lewisin mukana Yhdysvaltojen kaakkoisosissa ja huhtikuun puolivälissä he liittyivät Roger ”King Of The Road” Millerin ja The Venturesin kuukauden kestäneelle kiertueelle. JARMO HOPPULA JUMPIN’ GENE SIMMONS Pitkä tie Tupelosta Nashvillen parrasvaloihin Pitkä tie Tupelosta Nashvillen parrasvaloihin vierailun yhteydessä ohjelman isäntä Dick Clark totesi Conway Twittyn olevan siirtymässä rock’n’rollista takaisin juurilleen kantrin pariin ja vihjaisi, että Simmonsin ehkä kannattaisi harkita samaa. Johnny Cashin vankilaklassikko oli saanut osakseen suoraviivaisen Memphis, Tennessee -sovituksen. Gene, Joe Stampleyn The Uniques ja Delbert McClintonin The Ron-Dels lämmittelivät The Beach Boysia Oklahoman Tulsassa. Ilman uusia hittejäkin Simmonsin keikkatahti pysyi yhä tiiviinä
Jan & Dean (Batman, Liberty 55860), Crickets-miehet Sonny Curtis ja Jerry Allison salanimellä The Camps (The Ballad Of Batman, Parkway 974), Scotty McKay (Here Comes Batman, Claridge 309), The Plunderers (Batman, Roulette 4665) ja The Spotlights (Batman And Robin, Smash 2020). Stinitin sessio jäi historiankirjoihin viimeiseksi, jossa Sam Phillips itse istui tuottajan pallilla. Surf rock -tyylinen Patty oli kirjattu yhtyeen kitaristin Fred Pruen ja Gene Simmonsin nimiin. Ykköspuoleksi vaihdettiin alun perin B-puolelle jäänyt fuzzy-kitaralla sävytetty tanssinumero Bossy Boss ja samalla kappaleiden nimetkin muokattiin uusiksi. Näistä vain Jan & Deanin kappale onnistui nousemaan listoille, osaksi ehkä siksi, että sen sovituksessa ymmärrettiin lainata TV-sarjan omaa Neal Heftin säveltämää tunnusmelodiaa. Simmons väsäsi nopeasti hilpeän Batmanaiheisen kappaleen, joka julkaistiin heti tammikuussa. BATMAN BATMAN Vuoden 1965 loppupuolella valtakunnallinen ABC-kanava ilmoitti tuovansa 12.1.1966 ohjelmistoonsa uuden ”Batman” -televisiosarjan, joka perustui 40ja 50-luvun suosittuun sarjakuvahahmoon. Lokakuussa -66 julkaistu viimeinen Hi-kiekko haki uutta suuntaa jostain pop-musiikin ja kantrin välimaastosta. Memphisissä huomattiin pian, että Batmantaistossa ei voinut pärjätä, joten Simmonsin levystä tehtiin jo helmikuussa uusi painos. Sen sijaan Englannissa pianorokkari Frederick Cheesman alias ”Freddie ‘Fingers’ Lee” innostui Bossy Boss -kappaleesta ja levytti siitä vielä samana vuonna oman versionsa (Columbia DB 8002). 5696) nimissä. Marraskuussa puolestaan kentuckylainen kantriartisti Dane Stinit levytti Simmonsin kappaleen That Muddy Ole River (Near Memphis, Tennessee) toiselle Sun-singlelleen (405), joka julkaistiin helmikuussa 1967. Hi-kauden päätyttyä Simmons palasi vielä Sunille, mutta ei artistin vaan laulunkirjoittajan ominaisuudessa. Blues News 4/2024 37 State Collegen opiskelijoille tarjottiin ehtaa ”Memphisin biittiä” koko rahan edestä, kun campuksen kenttätalossa esiintyivät samassa konsertissa Jerry Lee Lewis, Willie Mitchell Band, Gene Simmons, Travis Wammack ja tuore listabändi The Gentrys. BACK TO TUPELO BACK TO TUPELO 60-luvun loppupuolella Gene Simmons palasi kotikaupunkiinsa, jossa pyöritti jonkin aikaa Haunted House -nimistä yökerhoa. Viimeksi mainitussa soittivat nuoret Gregg ja Duane Allman tai sitten eivät, riippuen siitä mihin lähteeseen luottaa. Kun Haunted Housen vetovoima alkoi hyytyä, supistui Simmonsin keikkailukin lähinnä Hernando’s Hide-A-Wayn kaltaisiin Memphisin seudun paikallisklubeihin. Jo alkuvuodesta -66 Phillipsin studiolla oli poikennut vermontilainen garage rock -yhtye Freddie & the Freeloaders levyttämässä singlen Octopus Song / Patty, joka tuli ulos ensin pienellä West Memphisissä toimineella Crossroad-merkillä (104) ja heti perään valtakunnallisessa jakelussa New Yorkin Laurie-merkillä (3334). Tupeloon oli asettunut myös aiemmin Memphisissä operoinut levy-yhtiö Statue, jonka merkittävin saavutus oli ollut James Gilreathin pophitti Little Band Of Gold (Statue 600/Joy 274) vuonna 1963.. Keep That Meat In The Pan oli varsin mitäänsanomaton itseään toistava tekele, mutta Reggie Youngin tyylikkäälle Go On Shoes -kappaleelle olisi mielellään suonut pientä menestystäkin. Tempulla ei saavutettu toivottua tulosta. Niissä harvoissa levytystilaisuuksissa, joita vielä tämän jälkeen järjestettiin ennen yhtiön myymistä Shelby Singletonille, toimi tuottajana Samin vanhin poika Knox Phillips. Kaupallisesti parhaiten menestyivätkin Batman Theme -instrumentaalit, joita julkaistiin itse TV-sarjassa kuullun Nelson Riddlen version (20th Century-Fox 626) lisäksi ainakin Neal Heftin (RCA Victor 47-8755), La Bert Ellisin (A&M 789), Link Wrayn (Swan 4244) ja The Markettsien (Warner Bros. ABC-verkkoon kuuluneen WHBQ-TV:n George Klein oli saanut tästä vihiä etukäteen ja ehdotti Hi-yhtiölle, että kannattaisi hyödyntää sarjan herättämää huomiota. Saman idean oli keksinyt kuitenkin usea muukin levy-yhtiö ja lepakkomiesesityksiä lehahti markkinoille toinen toisensa perään, tekijöinä mm
Simmonsin uusia sävellyksiä ikuistivat mm. Ennen vuosikymmenen päättymistä Simmons ehti vielä elvyttää oman Tupelolevymerkkinsä tuottaen singlet The Sounds Of Time -yhtyeeltä, Cora Bell Watkinsilta ja Linda Leeltä. A-puolen Lila oli Simmonsin oma kappale ja kääntöpuolen oli kirjoittanut texasilaislähtöinen Mark James (oikealta nimeltään Francis Zambon), jonka myöhempiin aikaansaannoksiin lukeutuivat mm. Ehkä mieliin oli palautunut Dick Clarkin muutama vuosi aiemmin antama viisas neuvo. Toisaalta hän pyrki tavoittamaan Nashvillen puritaanipiirien hyväksynnän tekemällä perinteistä honky tonk -kantria. 38 Blues News 4/2024 Statue (1968) 7005 Call Sam Billy Go McFaster Mala (1968) 12,012 Lila (Don’t Worry) I’m Just A Loser AGP (1969) 119 Don’t You Worry ‘Bout Me Back Home Again Simmonsin Statue-single jatkoi totuttua novelty-linjaa. Toisaalta taas vanhan Haunted House -hitin perintö veti aika ajoin takaisin huumorirallien pariin, josta syystä häntä voisikin kutsua eräänlaiseksi ”köyhän miehen Ray Stevensiksi”. A-tiimi: Reggie Young, Bobby Wood, Tommy Cogbill ja Gene Chrisman. Lisäksi hän teki jotain studiohommia Union Gap -miehen Gary Puckettin kanssa. Carl kokeili myös ravintolabisnestä omistaen jonkin aikaa Watering Hole -nimisen juottolan San Diegon lähistöllä Lakesidessa. Gerry Sowell (Music Row Sadie / Julie I Ain’t Comin’ Home, Statue 258, 1970/-71?), Hoyle Miller (Little Johnny Boy, K-Ark 1074, 1971) ja Lou Roberts (My Love Is Stronger Than My Mind, MGM/Sounds Of Memphis 701, 1971), mutta parhaiten menestyi Jack Greenen ja Jeannie Seelyn duetto Much Oblige (Decca 32898), joka vuosien 1971/-72 taitteessa nousi Billboardin kantrilistalla sijalle 15. TUPELO–NASHVILLE CONNECTION TUPELO–NASHVILLE CONNECTION 1970-luvun alkupuolella virinnyt rock’n’roll revival -kuume sai eurooppalaiset levy-yhtiöt kilvan työstämään kokoelma-albumeja jo ammoin unholaan jääneistä 50ja 60-luvun ääniteaarteista. Gene Simmonsin kohdalla kiinnostus kohdistui varsinkin hänen Sun-tuotantoonsa ja vuoden 1958 singlekappaleiden lisäksi arkistoista kaivettiin esille myös julkaisematta jäänyttä materiaalia. Epic (1970) 5-10601 Magnolia Street She’s There When I Come Home Therix (1970) 1002 Danny Calhoun Bennett Poor But Proud Gene Simmons & Carl Perkins Chips Moman, Tommy Cogbill ja muuta American Sound -studion väkeä Memphisissä 1969.. Simmonsin omia levyjä heijasti kahtiajakoisuus. Liekö laulun nimi ollut enne, sillä American Groupin laatutuotannosta huolimatta ei tästä levystä tullut klassikkoa, ei edes pientä hittiä. Kotimaassaan mies muistettiin paremmin halloween-klassikoksi nousseesta Haunted House -hitistään, jota ovat sittemmin rohkaistuneet versioimaan ainakin The Compton Brothers (1969), Lynn Anderson (1971), Roy Buchanan (1972), Jerry Lee Lewis (1973), John Anderson (1983), Hasil Adkins (1987), John Fogerty (2009) ja Ray Stevens (2012). Lisäksi hän touhusi mukana perustamassa vuoden lopulla Tupelossa avattua Triangle Sound -äänitysstudiota ja sen yhteydessä toiminutta TGP Productions -tuontantoyhtiötä. Kokonaan ei Memphiskään päästänyt miestä otteestaan, sillä useiden 60-luvun popja r&b-hittien takana ollut tuottaja Chips Moman värväsi hänet Press Music -kustantamonsa kirjoille viisunikkariksi. Vuoden 1969 alkupuolella Terry Fox -niminen laulaja levytti Press Musicin kustantaman Simmonsin ja Don Culverin yhteisen pop-kappaleen Leave Us Alone Hi-yhtiön tytärmerkille (M.O.C. Keskitempoisen rock-kappaleen Call Sam sanoitus juontui varmastikin hänen kymmenen vuoden takaisiin omakohtaisiin kokemuksiin Memphisissä ja kääntöpuolella väännettiin punaniskahuumoria Bobbie Gentryn tuoreen Mississippi-hitin Ode To Billie Joe (Capitol 5950) kustannuksella. Länsirannikolta kotoisin ollut sielukasääninen pop-laulajatar levytti kaikkiaan viisi singleä vuosina 1968–1972 ilman sen suurempaa kaupallista menestystä. Culver oli mukana kirjoittamassa myös Simmonsin omaa singleä Don’t You Worry ’Bout Me / Back Home Again, joka julkaistiin Momanin ja kumppaneiden AGP-merkillä elokuussa. Levyn taustalla soitti mitä todennäköisemmin American Sound Studion ns. Simmons kunnostautui myös Statue-tuotantoa olleen ja alkukesästä 1968 ilmestyneen Lloyd Hendricksin country soul -balladin Your Cold Heart (Burns Me Up) (Mala 12,007) kirjoittajana. Velipoika Carl Simmons jätti Tupelon 60/70-lukujen taitteen tienoilla ja muutti perheensä kanssa länsirannikolle Kalifornian San Diegoon. Moman sekä hänen yhtiökumppaninsa Tommy Cogbill ja Don Crews olivat tuottaneet American Sound Studiollaan melkoisen tukun The Box Tops-, Merrilee Rushja The Masquerades-hittejä New Yorkin Amy-Mala-Bell -konsernille, joten oli luonnollista, että myös Simmonsin heinäkuussa julkaistu pop-single Lila (Don’t Worry) / I’m Just A Loser tuli ulos Malalla. 669). Elvis-klassikot Suspicious Minds, Always On My Mind, Raised On Rock ja Moody Blues. Nyt Simmons nousi kovaan sarjaan, ehkä liiankin kovaan, sillä Momanin tallissa oli jo ennalta sellaisia nimiä kuten Mark James, Dan Penn ja Spooner Oldham. Simmons itse ei lähtenyt mukaan nostalgiahuumaan, vaan keskittyi lauluntekijäuraansa, joka alkoi hiljalleen tuottaa pientä tulostakin ennen kaikkea kantrimarkkinoilla. Samoin kävi Chips Momanin tuottamalle Deni Lynnin syyskuussa julkaistulle singlelle The Lights Of Night / You Taught Me (White Whale 328), jonka B-puoli oli Simmonsin käsialaa. Musiikkihommia ei hänkään malttanut lopettaa, vaan kasasi pian oman lähinnä paikallisissa klubeissa soitelleen Carl Simmons & Southern Comfort -yhtyeen. Vahvasti country rock -vaikutteinen kiekko oli parasta mitä Simmons sai aikaan 60-luvun lopulla, mutta turhan vähälle huomiolle tämäkin jäi
Pikkukiekkoja ilmestyi säännöllisen epäsäännöllisesti paitsi Deltunella myös muillakin merkeillä. Tapahtumassa esiintyivät myös hänen amerikkalaiset ikätoverinsa Johnny Powers ja Tony Conn, Englannin oma rock-pioneeri Don Lang, sekä tietysti koko joukko nuorempia saarivaltakunnan rock’n’roll/rockabilly -yrittäjiä. Toinen puhdas cajun-esitys on Way Down Yonder In Baton Rouge. Syyskuun puolella hän poikkesi vielä Hollannissa Rockhousen kansainvälisillä rock’n’roll-festivaaleilla. Taustabändinä toimi jälleen The Kingbeats. QMC:llä julkaistun kaksiosaisen humoristisen Coupon Clippin’ -kappaleen takaa löytyvät vanhat Hi-aikaiset kaverit Quinton Claunch ja Bill Cantrell. Simmons itse ei ehtinyt mukaan monsterijahtiin, vaan suuntasi elokuun lopulla uudelle Englannin kiertueelle. Seuraavana vuonna englantilainen Magnum Force työsti samasta materiaalista vielä vinyylialbumin ”The Haunted House” (MFLP 059). Maininnan arvoinen on myös Tennessee-joen varrelle MississippinAlabaman rajaseudulle juontava River Rat, joka edustaa swamp-soundia a’la Tony Joe White. Simmonsin elämää varjosti näinä vuosina avioero pitkäaikaisesta puolisostaan ja siitä seurannut alkoholismi. Saman vuoden lokakuussa Simmons saatiin houkuteltua ensimmäisen kerran nostalgiatripille Euroopan puolelle, jolloin hän käväisi Weymouthin kolmipäiväisillä rock’n’roll-festivaaleilla Englannissa. Levy sai poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja alan lehdistössä. Olipa jonkun autoakin naarmutettu torahampailla tai raatelukynsillä ja paikallinen sheriffi oli joutunut tutkimaan asiaa. Rose Maddox ja Rudy Grayzell. Kotimaassa palattiin jälleen huumoriosastolle, kun kesällä 1988 tehdyllä singlellä Lizard Man naureskeltiin ilmiölle nimeltään ”Scape Ore -suon liskomies”. Mies oli jopa nähnyt vaivaa opetellakseen uudelleen vanhojen Sun-kappaleidensa sanat, sillä tuskin hän oli näitä esittänyt kertaakaan sitten 1950-luvun. Vain vähän aiemmin oli Englannissa julkaistu kokoelma-albumi ”I Done Told You” (Charly/ SUN 1008), jolle oli koottu 14 vuosina 1955–57 Sun-yhtiölle nauhoitettua kappaletta. Hankkeen takana oli monia muitakin vanhoja amerikkalaisrokkareita Euroopassa edustanut Dave Travis. Tämä selittäisi. Levyn soittajista ei ole mitään käryä, mutta ainakin näillä kahdella mukana oleva viulisti kuulostaa aidolta Louisianan kasvatilta. Vaikka Simmons näyttikin siltä, mitä hän todellisuudessa oli; keski-ikäinen, viskintuoksuinen, parrakas kantrikonkari stetsoneineen, sai hänen rutinoitunut esiintymisensä nuoren The Kingbeats -yhtyeen kanssa rokkariyleisöltä innostuneen vastaanoton. Muina amerikkalaisvieraina nähtiin mm. Miehen tiettävästi viimeinen Englannin visiitti toteutui lokakuussa 1990, jolloin hän oli yksi maineikkaan Hemsbyn rock’n’rollfestivaalien pääesiintyjistä. Kyseinen otus, ilmiselvästi kuuluisan isojalan rämeversio, oli nähty sinä vuonna useamman kerran ja usean (ainakin omasta mielestään) vakuuttavan todistajan toimesta liikuskelevan Etelä-Carolinassa Bishopvillen pikkukaupungin lähistöllä. Levystä tehtiin vuonna 1987 Länsi-Saksassa CD-painos nimellä ”Cajun Country From Memphis, Tennessee” (Imtrat IMT CD 100.032) neljällä lisäkappaleella vahvistettuna. 40 Blues News 4/2024 studiolla Nashvillessä. Jostain syystä samalla Deltune-singlellä julkaistu ”kunniannostatus” kahdelle silloisen median ryöpyttämälle kantrimusiikin pahalle pojalle George Jonesille ja Jerry Lee Lewisille – ei päässyt albumille. Levyn cajun-henkinen nimikappale on kunnianosoitus Louisianan viralliseksi osavaltiokoiraksi nimetylle metsästysja paimenrodulle, joka on periytynyt espanjalaisten ja ranskalaisten siirtolaisten mukanaan tuomista vahtikoirista ja niihin risteytyneistä paikallisista intiaanihurtista. Hi-materiaalin julkaisuoikeudet hankkinut brittiläinen Demon/Edsel -konserni toi vuonna 1987 markkinoille Gene Simmons -kokoelma-albumin ”Goin’ Back To Memphis” (Hi HIUKLP 416), joka sisälsi 16 kappaletta vuosilta 1960–1966. Simmonsin kolmas albumi ”Catahoula Cur Dog” tuli ulos vuonna 1984, tasan kaksikymmenta vuotta ensimmäisen jälkeen
Gene Simmons oli yhdessä Tommy Barnesin kanssa kirjoittanut McGrawlle laulun Indian Outlaw, joka poimittiin albumin ensimmäiseksi singleksi. Blues News 4/2024 41 osaltaan myös sen, miksi hänen Euroopan kiertueet eivät saaneet enää jatkoa. Mutta seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistu kakkosalbumi ”Not A Moment Too Soon” räjäytti pankin. Tähän joukkoon hinkui myös louisianalaissyntyinen Tim McCraw, jonka vuoden 1993 ensialbumi Curb-levymerkillä ei ollut vielä mikään isompi menestys. Jotkut radioasemat jopa kieltäytyivät soittamasta kappaletta, mutta se ei estänyt singlen nousua Billboardin kantrilistalla aina sijalle 8 asti. Slim Rhodesin ja Eddie Bondin yhtyeissä ja sitten Conway Twittyn mukana siirtynyt Nashvilleen studioammattilaiseksi. Itse albumi möi yli 6 miljoonaa kappaletta ja vietti kantrialbumilistan kärjessä kaikkiaan uskomattomat 29 viikkoa. McGrawn menestys poiki Simmonsille välittömästi lisätöitä ja saman vuoden elokuussa päivänvalon nähnyt Ken Mellonsin debyyttialbumi ”Ken Mellons” (Epic) sisälsi kappaleet I Can Bring Her Back ja Learnin’ To Live Without You, joiden teossa Simmons oli myös ollut mukana. Albumin parhaimmaksi sijoitukseksi jäi #42. NEW COUNTRY, OLD MAN NEW COUNTRY, OLD MAN Simmons koki yllättävän comebackin vielä vanhoilla päivillään 1990-luvun puolivälissä, jolloin Yhdysvalloissa elettiin ns. Myöhemmin se palkittiin vielä Academy of Country Music -organisaation vuotuisessa äänestyksessä ”Vuoden 1994 parhaana albumina” ja tuotti McGrawlle ”Parhaan miespuolisen tulokkaan” tittelin. Tosin sen sanoituksen syytettiin esittävän alkuperäisamerikkalaiset stereotyyppeinä kaikkine vanhoista lännenelokuvista tuttuine inkkarikliseineen. Mellons itse oli asunut lähes koko ikänsä Nashvillessä ja kunnioitti kaupungin musiikkiperinteitä enemmän kuin monet kilpaveikkonsa, jotka julkisesti ilmoittivat hakeneensa innoitusta myös rockja jopa rapmusiikin puolelta. Pop-puolellakin levy ehti olla ykkösenä parin viikon ajan. Indian Outlaw nosti Simmonsin uudelleen parrasvaloihin Nashvillessä, josta esimerkkinä oli kutsu vierailla TNN-kaapelikanavan suositussa ”Music City Tonight” -ohjelmassa. hattukantriilmiön hurjimpia vuosia. Tom-tom -rummuilla ja viululla ryyditetty rokahtava esitys julkaistiin tammikuussa 1994 ennen itse albumia ja siitä tuli heti melkoinen hitti. Toiseksi singleksi valittu I Can Bring Her Back ei sekään menestynyt yhtään paremmin ja jäi tilastoissa niin ikään sijalle 42. Liekö tämä syynä, että levy ei yltänyt lähellekään McGrawn myyntilukuja, vaikka Top 10 -hitiksi noussut single Jukebox Junkie oli aluksi elätellyt tällaista toivoa. Levyllä soitti steel-kitaraa alan varsinainen konkari John Hughey, joka jo nuorena miehenä 50-luvulla oli vaikuttanut Memphisissä mm. Tuolloin Garth Brooks, Billy Ray Cyrus, Alan Jackson ja monet muut ”New Country” -liikkeen nuoret edustajat tuntuivat rikkovan kaikki aiemmat levymyyntija konserttiennätykset
Jutustelun aikana tämä toinen Gene tunnusti, että oli aikoinaan 60-luvulla nähnyt Jumpin’ Gene Simmonsista kertovan lehtiartikkelin ja napannut tästä itselleen esiintyjänimen. Hänen vanhin sisarensa Agnes oli kuollut vain kaksi viikkoa aiemmin. Levy on kuulematta, mutta sen nimessä kaiketi viitataan leikkisästi erääseen toiseen Gene Simmonsiin (syntynyt nimellä Chaim Witz vuonna 1949 Israelin Haifassa), joka on tullut tunnetuksi paitsi bassotaiteilijana myös kasvomaalarina. Setzer täydensi sanoitusta omasta päästään ja sai Simmonsin vielä osallistumaan kappaleen nauhoitukseen laulamaan stemmoja. Muista sisaruksista Izetta (k.2022) ja Leon (k.2017) asuivat yhä Tupelon lähistöllä ja myös Carl palasi Kaliforniasta takaisin kotiseudulleen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2014. Hän menehtyi 69-vuotiaana 29.8.2006 Tupelossa. Mikä on tarinan opetus. Kappale, jonka hänen haluttiin esittävän, oli tietenkin Haunted House. 42 Blues News 4/2024 Halloween-iltana syksyllä 1994. Tiettävästi olisi muitakin artisteja, jotka levyttivät Simmonsin tuotoksia näihin aikoihin, mutta enempää ei ole itselle tullut vastaan. CDkaudella on nähnyt päivänvalon ainakin seuraavat Simmons-koosteet: ”706 Union Ave. Rokkaavien Simmonsien tarina päättyi lopullisesti 28.7.2019 78-vuotiaan Carlin poismenon myötä, mutta heidän musiikkinsa on onneksi jäänyt elämään lukuisten uusintajulkaisujen ansiosta. No, ainakin se, että maailmassa saattaa olla julmetusti Michael Monroeja Andy McCoy -nimisiä miekkosia, jotka ikäihmisinä pohtivat päänsä puhki ihmetellessään ”mitähän sitä oikein tuli nuorena tehtyä?” Stray Cats -mies Brian Setzer julkaisi vuonna 2005 kunnianosoituslevyn ”Rockabilly Riot! Vol.1 – A Tribute To Sun Records” (Surfdog 44068-2), joka sisälsi 23 uudelleenlämmitettyä Sun-yhtiön rockabillyklassikkoa mm. Wham Bam Sam” (Curb) löytyi sen sisällöstä Simmonsin ja Mellonsin sekä kahden muun kirjoittajan yhdessä työstämä balladi She Don’t Do Nothin’ For Me. & Beyond” (Mid Century MCM 6003, 1998), ”Haunted House: The Complete Jumpin’ Gene Simmons On Hi Records” (Hi HEXD 53, 2001), ”Drinkin’ Wine – The Sun Years, Plus” (Bear Family BCD 16758 AH, 2006) ja ”I Done Told You” (Charly Snapper SROLLCD 834, 2010). Tunnetumpien numeroiden sekaan oli valikoitu harvemmin kuultua materiaalia, yhtenä erikoisuutena Gene Simmonsin vain osittain säilynyt Peroxide Blonde In A Hopped Up Model Ford. Vuosikymmenen lopulla Simmons innostui vielä tekemään sooloalbumin: The Kiss Of Country (Deltune, no #) 1999 (1) Plain Jane (2) Without You (3) Rocky Top Mountain Woman (4) Little Hands (5) Juicy Fruit (6) Chosen Few (7) Bring On The Neon (8) One Mustard Seed (9) Little Shot Of Hoochie Coo (10) A Rose Like You (11) Haunted House (12) Dammed Ole Whiskey (13) I’m A Go Gitter (14) A Little Six Dollar Vase. Carl Perkinsin, Billy Rileyn, Warren Smithin ja Roy Orbisonin ohjelmistosta. julkaisi huhtikuussa 1996 järjestyksessä jo 47. Gene Simmons sairasteli viimeisinä vuosinaan ja joutui perumaan esiintymisensä Memphisin ”Ponderosa Stomp” -festivaaleilla toukokuussa 2006. Meidän Gene Simmons on muistellut, kuinka hän oli aikoinaan saanut BMI:ltä tekijänoikeuskorvauksia useita tuhansia dollareita kappaleesta, jota hän ei edes tunnistanut omakseen. Enkä olisi kovasti yllättynyt, jos vaikkapa viime vuosina kiihkeällä tahdilla kokoelmia ulostanut englantilainen Jasmine olisi jo suunnittelemassa omaa Simmonspakettiaan.. Tämä jäi tiettävästi hänen viimeiseksi levytyksekseen. Aikansa hämmästeltyään hänelle selvisi, että oli eräs toinen muusikko, joka myös kutsui itseään nimellä Gene Simmons. studioalbuminsa ”A.K.A. Rehellisenä miehenä hän otti kaimaansa yhteyttä palauttaakseen rahat oikealle omistajalleen. Kantrimarkkinoilla riitti hommia ja kun Hank Williams Jr
You hear me weep and moan Who been drivin’ my Terraplane now for you since I been gone I’m gon’ get deep down in this connection, keep on tanglin’ with your wires (2x) And when I mash down on your little starter Then your spark plug will give me fire Eroottiset metaforat ovat yleisiä vanhassa bluesissa, ja Johnsonillakin niitä on useassa kappaleessa. Musikologi Robert ”Mack” McCormickin (1930–2015) postuumisti julkaistu kirja ”Biography Of A Phantom” (2023) perustuu laajaan haastatteluaineistoon, jonka McCormick keräsi jäljittämällä ja haastattelemalla Johnsonin tunteneita henkilöitä pääasiassa vuosina 1970–1973. Matkakertomuksen muotoon kirjoitettu teos vahvistaa näkemystä Johnsonista naistenmiehenä ja ”Deltan Romeona”. Johnsonia on kuvattu hyvännäköiseksi ja suosituksi naisten keskuudessa. Traveling Riverside Blues (äänitetty 1937, julkaistu 1961) on reissulaulu, jossa minähenkilö juhlii rakastajansa (rider) kanssa kapakassa Friars Pointissa Misssissippi-joen varrella. TIMO KAUPPINEN. Yhteisenä nimittäjänä ja aiheena niissä on kuitenkin hyvin usein nainen tai naiset. Eric Claptonin ja Keith Richardsin kiinnostumaan Johnsonin musiikista. Miehen (tai naisen) sitruunanpuristelu ei ollut Johnsonin oma kielikuva, vaan useiden bluesmiesten (Bo Carter, Blind Boy Fuller, Tampa Red, Bumble Bee Slim, Roosevelt Sykes) tiedetään käyttäneen jo sitä samoihin aikoihin 1930-luvulla. Johnson myös puhelee naispuolisille kuulijoilleen äänitteellä: ”Till the juice runs down my leg, baby, you know what I’m talkin’ about”. Blueslyriikan modernisti. DELTAN ROMEO DELTAN ROMEO Nuoren Robert Johnsonin kiinnostus naisaiheita kohtaan ei ollut poikkeuksellista, sillä useiden muidenkin bluesmiesten sanoituksissa parisuhteet ja seksi olivat keskeisiä aiheita. Kuoleman aiheuttajasta on tosin olemassa erilaisia näkemyksiä. Helppo ja havainnollinen tapa tutustua Johnsonin elämän vaiheisiin on myös Mezzon ja Dupontin sarjakuva-albumi ”Love In Vain” (2014, suomennettu 2017). Levyn esite sisältää Steve LaVeren kirjoittaman lyhyen biografian ja kaikkien äänitteiden sanoitukset. Liittyivätkö laulut hänen omaan elämäänsä. Artikkelissa pohditaan Johnsonin levytyksiä ja sanoituksia blueslyriikan ja amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksen näkökulmista. Naiset saattoivat koitua epäsuorasti myös Johnsonin kohtaloksi, sillä hän todennäköisesti erehtyi juomaan varoituksista huolimatta mustasukkaisen miehen myrkyttämää viskiä keikkapaikalla menehtyen parin päivän kulutROBERT JOHNSONIN LEVYTYKSET ROBERT JOHNSONIN LEVYTYKSET Robert Johnson (1911–1938) levytti elämänsä aikana 29 eri kappaletta, joista Vocalion Records julkaisi 24 kahtenatoista kaksipuolisena 78 kierroksen singlenä vuosina 1937–1939. Johnsonin Milkcow’s Calf Blues (1937) sisältää nykyisin varsin epäasiallisena pidettävää symboliikkaa. 44 Blues News 4/2024 ROBERT JOHNSON Blueslyriikan modernisti. Kertojana lauluteksteissä on lähes aina ”minä”, mikä kuvastanee sanoitusten ainakin osittaista omakohtaisuutta. Columbia Recordsin vuonna 1961 julkaisema albumi ”King Of The Delta Blues Singers” oli tärkeä, sillä se sai Euroopassa mm. Auto ei sen takia nyt käynnisty, mutta hän on uskottomuusepäilyistään huolimatta valmis tarkastamaan naisen öljyt ja korjailemaan tämän kytkentöjä luottaen, että naisen sytytystulpat iskevät tulta, kun kertojaminä painaa starttinappulaa. tua keuhkokuumeeseen (kuolintodistuksen mukaan). Johnson ehti 27 vuoden mittaisen elämänsä aikana saada myös paljon käytännön kokemusta naisista. Johnsonin koko tunnettu tuotanto on julkaistu Columbian ”The Complete Recordings” -kokoelmalla vuonna 1991. Oliko hän aikaansa edellä sanoittajana. Monet hänen sanoituksensa kuvaavat lähtemistä, matkustelua, uskottomuutta ja muita parisuhteisiin liittyviä ongelmia. Led Zeppelin poimi kappaleeseensa The Lemon Song (1969). Hän oli kahdesti naimisissa ja koki mm. Robert Johnson sanoitti kappaleensa itse, lainaillen tosin ilmaisuja vanhoista blueskappaleista. Missä määrin hän lainasi ilmaisuja muilta bluesartisteilta. 18-vuotiaana tragedian, kun hänen 16-vuotias vaimonsa kuoli synnytyksessä. Siinä nainen vertautuu lypsylehmään, minäkertoja vasikkaan, ja maito on R obert Johnsonin elämästä, kuolemasta, kitaransoitosta ja häneen liitetystä paholaislegendasta on kirjoitettu paljon. Hän vertaa tätä Terraplane-merkkiseen autoon, jolla joku tuntematon mies on ajellut hänen poissa ollessaan. Johnsonin suurin hitti aikoinaan oli kaksimielinen Terraplane Blues (1937), jossa Johnson epäilee naisen olleen uskoton ja siksi seksuaalisesti haluton. Näiden singlejulkaisujen lisäksi levy-yhtiön arkistoista on löytynyt viisi muuta alkuperäiskappaletta ja 12 vaihtoehtoista äänitettä, jotka ilmestyivät LP-levyillä vuosina 1959–1970. Johnsonin laulujen sanoitukset ovat olleet muutamaa kappaletta lukuun ottamatta harvemmin tarkastelun kohteina. Mitä aiheita hän teksteissään käsitteli. Laulun tunnetuin säe on ”You can squeeze my lemon ’til the juice run down my leg”, jonka mm. Hän pystyi omalla hiljaisella tavallaan vetoamaan heidän tunteisiinsa, ja kiertelevänä muusikkona hänellä oli mahdollisuus solmia lukuisia lyhytja pitkäaikaisia naissuhteita
Tässä suhteessa hän poikkeaa monista muista bluesmiehistä, joiden seksuaalisuus ilmeni usein vain oman mieskunnon kehuskeluna. Johnsonin tienristeyskappale Cross Road Blues (1937) kuvaa minähenkilö ”poor Bobia”, joka yrittää saada kyytiä tienristeyksessä. Gussow tulkitsee tämän kuulijakunnan naisten tunteisiin vetoamiseksi ja hienovaraiseksi viettelyaloitteeksi. Opetus tapahtui Zimmermanin kodin läheisyydessä, muun muassa tien toisella puolen (”cross the road”) sijaitsevalla hautausmaalla. Hän ei käsittele uskottomuutta kuitenkaan pelkästään alakulon aiheuttajana, vaan kytkee sen seksuaalisen halun ja kyvyn katoamiseen osoittaen siten myös rehellisyyttä ja jopa haavoittuvuutta. Maito on tässä sanoituksessa kuitenkin sinertävää eli todella laimeaa: ”Your calf is hungry, and I believe he needs a suck / Well now, but the milk is turnin’ blue, hoo hoo, and I believe he’s outta luck.” Mukana kuvioissa on myös toinen mies, sonni, jonka luo lypsylehmä lienee lähtenyt: “My milkcow been ramblin’, hoo hoo, for miles around / Well, she been troublin’ some other bull cow, hoo hoo, Lord, in this man’s town.” Laulu on variaatio Kokomo Arnoldin vuonna 1934 levyttämästä Milk Cow Bluesista. Yksinäinen kyydin odottelija on alamaissa ja pelkää vajoavansa yhä syvemmälle murheeseen. I got to keep movin’, I’ve got to keep movin’ Blues fallin’ down like hail, blues fallin’ down like hail (2x) And the days keeps on worryin’ me There’s a hellhound on my trail, hellhound on my trail /.../ I can tell, the wind is risin’, the leaves tremblin’ on the tree (2x) All I need’s my little sweet woman And to keep my company, hmm hmm, hey hey Tässäkin kappaleessa kaivataan naista ja siihen saattaa sisältyä piiloviesti kuulijakunnan yksinäisille naisille. Elvistä vuonna 1954). TIENRISTEYS JA PAHOLAINEN TIENRISTEYS JA PAHOLAINEN Legenda Robert Johnsonin ja paholaisen sopimuksesta tienristeyksessä on laajalti tunnettu, mutta hyvin harva siihen oikeasti uskoo. Johnson halusi mahdollisesti myös hämmästyttää vanhemman sukupolven kollegoitaan kuten Son Housea ja Willie Brownia, jotka olivat arvioineet nuoren Johnsonin soittotaidon surkeaksi. On vakuuttavasti osoitettu, ettei Johnsonin kitaransoiton opettaja ollut paholainen, vaan Ike Zimmerman Hazlehurstista. Beatricenimisellä naisella on levysoitin, jota kertoja rakastaa. Johnsonin minähenkilö on epätoivon partaalla ja toivoo vielä saavansa naiselta toisen mahdollisuuden: ”Beatrice, I love my phonograph and I’m ’bout to lose my mind / Why’n’t you bring your clothes back home, baby, and try me one more time.” Naisten todellinen tai epäilty uskottomuus vaikuttaa olleen Johnsonille sanoitusten vakioaihe. Kertojan ajatukset ovat joulussa, ilon juhlassa, mutta hän on yksinäinen ja kaipaa seurakseen seksikumppaniaan (”my sweet rider”). Se lienee vaivannut häntä henkilökohtaisestikin, joskin hänellä itsellään oli vastaavanlaista taipumusta syrjähyppyihin. Mississippin Yliopiston apulaisprofessori Adam Gussow on perehtynyt myyttiin kirjassaan ”Beyond The Crossroads: The Devil And The Blues Tradition” (2017). Johnsonin kotiseudulla Mississippin Deltalla. Johnson ei sanoituksessa mainitse lainkaan paholaista, saatanaa, kitaransoiton opetusta, sielun myyntiä tai sopimusta. Rasistisen lynkkausjoukon verikoiriako, vai jotain. Syynä on epäilys, että joku kalastelee hänen lammikossaan, eivätkä kertojan syötit enää kiinnosta naista. Hän tuntee olevansa avun tarpeessa ja kaipaa viimeisessä säkeistössä ”sweet womania” epätoivonsa helpottajaksi kohdistaen sanansa naiselle (”mama/babe/baby”). Tuuli yltyy ja lehdet värisevät puissa. Sitä on aiemmin soiteltu ahkerasti sohvalla ja seinää vasten: ”Now, we played it on the sofa, now, we played it side the wall. Dead Shrimp Bluesin (1937) on tulkittu kertovan impotenssista. Johnsonilla on kaksi kappaletta, joissa hän käsittelee vertauskuvallisesti miehen kipeitä seksuaalisia tunteita. Sama aihe on inspiroinut muitakin artisteja ennen ja jälkeen Johnsonin (mm. Syynä on toinen mies, johon nainen on mieltynyt. Zimmermanin tyttären haastattelun mukaan Johnson ja Zimmerman olivat molemmat luonteeltaan naisista kiinnostuneita uudistusmielisiä velikultia, jotka Gussowin mukaan halusivat piruilla aikansa uskonnollisen ahdasmielisyyden ja vanhojen afrikkalaisperäisten myyttien kustannuksella. I woke up this mornin’, and all my shrimps was dead and gone (2x) I was thinkin’ about you, baby, why you hear me weep and moan I got dead shrimps here, someone fishin’ in my pond (2x) I’ve served my best bait, baby, and I can’t do that no harm Phonograph Blues (äänitetty 1936, julkaistu 1970) kuvaa myös uskottomuusepäilyihin liittyvää seksuaalista lamaantumista. Kirja on arvioitu BN:n numerossa 1/2018, ja Gussowin näkemyksiä on avannut artikkelissaan myös Vesa Talvitie (BN 5/2023). play at all.” Kertojan “neula” on kuitenkin nyt ruosteessa eikä lemmiskely onnistu lainkaan. / My needles have got rusty, baby, they will not I went to the crossroad, fell down on my knees (2x) Asked the Lord above ”Have mercy, now save poor Bob, if you please” /.../ And I went to the crossroad, mama, I looked east and west I went to the crossroad, baby, I looked east and west Lord, I didn’t have no sweet woman, oh well, babe, in my distress Johnson ei mainitse paholaista myöskään toisessa myyttisessä bluesissaan Hell Hound On My Trail (1937). Mitä ovat sitten nuo hiidenhurtat, joita kertoja pakenee. Blues News 4/2024 45 jotain, jota vasikka lehmältä kiihkeästi hamuaa. Mies herää aamulla ja toteaa ”katkarapujensa” kuolleen. Myyttinen tarina kuitenkin elää edelleen ja sitä hyödynnetään markkinoinnissa mm. Tässä synkässä ja aavemaisessa kappaleessa blues iskee kuin raesade ja helvetinkoirat jahtaavat jatkuvasti liikekannalla olevaa kertojaa
3:ssa (1931). Tarinan kertoja aikoo karistaa aamulla pölyt kantapäistään ja jättää tyttöystävänsä. SecondHandSongs. Keikkakiertueidensa välillä Johnson oleskeli usein Memphisin eteläpuoleisella Deltalla, erityisesti Robinsonvillen seudulla, jossa hänellä oli sukulaisia. Kolmas aiheeseen liittyvä kappale on Me And The Devil Blues (1938), jossa esiintyy paholainen (ja saatana). josta on tehty lukuisia cover-versioita, ja joka lainaa sanontoja aiemmista blueskappaleista (ks. MATKUSTELUA JA LÄHTÖJÄ MATKUSTELUA JA LÄHTÖJÄ Robert Johnson matkusteli lähes jatkuvasti. Ensimmäinen niistä oli Clara Smithin Done Sold My Soul To Devil (1924). Kertoja veljeilee paholaisen kanssa eikä piittaa edes siitä, minne tulee haudatuksi. Joskus hänen piti paeta myös petetyksi tulleita ja vihaisia naisystäviään. com ja Wikipedia). Matkanteko ja matkallelähtö ovat aiheina monessa Johnsonin laulussa. Hän syyttelee tyttöä suhteista muiden miesten kanssa kutsuen tätä jopa kehnoksi katutytöksi (”no good doney”). Sitä on pidetty jopa sairaan, väkivaltaisen mielen tuotteena. Tunnetuin Johnsonin lähtölaulu on I Bevieve I’ll Dust My Broom (1937). Kirkoissa peloteltiin saarnoissa syntisiä helvetinkoirilla, ja ne jahtaavat ihmisiä myös varhaisissa levytyksissä, kuten Sylvester Weaverin Devil Bluesissa (1927) ja Funny Paper Smithin Howling Wolf Blues No. Lähtijällä on mielessään jo toinen nainen, jonka hän aikoo löytää, oli tämä sitten vaikka Kiinassa, Filippiineillä, Etiopiassa tai muualla ”huitsin Nevadassa”. Seuraa kiistelyä siitä, kuka on kohdellut toista kuin koiraa. Gussow on listannut kirjassaan 56 paholaisbluesia, jotka on levytetty jo vuosina 1924–1936. McCormick on kartoittanut hänen esiintymispaikkojaan. Joissakin tapauksissa tien päälle ajaa rahan puute, tai sitten on pakko lähteä pakoon väkivallan uhkaa tai muunlaista hankalaa tilannetta. Louisissa ja New Jerseyssä. Onko siellä paholainen, vai koko yön poissa ollut kertojan naisystävä. Preachin’ Blues (Up Jumped The Devil) (äänitetty 1936, julkaistu 1939) on siitä omituinen laulu, että paholainen mainitaan ainoastaan sen nimessä. I’m gon’ get up in the morning, I believe I’ll dust my broom (2×) Girlfriend, the black man you been lovin’, girlfriend, can get my room /.../ I don’t want no woman, wants every down town man she meets (2×) She’s a no good doney, they shouldn’t ’low her on the street /.../ I’m gon’ write a letter, telephone every town I know (2×) If I can’t find her in West Helena, she must be in East Monroe I know /.../ I’m ’on’ call up Chiney, see is my good gal over there (2×) If I can’t find her on Philippine’s island, she must be in Ethiopia somewhere Tämän kappaleen on levyttänyt noin 150 eri artistia, ja se on luultavasti versiomäärässä muuta uhkaavaa. Gussow kuitenkin näkee sanoituksessa ironista piikittelyä vanhoillisia uskonnollisia piirejä kohtaan. Sanoituksessa Johnson määrittelee bluesin jonkinlaiseksi sairaudeksi vertaamalla bluesia kuumeen aiheuttamiin vilunväristyksiin (”low-down shakin’ chill”), sydäntautiin (”achin’ old heart disease”) ja hitaasti tappavaan keuhkotautiin (”consumption, killing me by degrees”). Aamulla oveen koputetaan, mutta kuka siellä on. Johnson käytti reissatessaan ehkä tarkoituksella monia eri nimiä mikä teki hänestä vaikeasti jäljitettävän. 46 Blues News 4/2024 Paholaisbluesien historia ei alkanut Johnsonista. Mieluummin tien varteen kuin kirkkomaahan. Usein tarinaan liittyy nainen, jonka luota lähdetään, tai nainen, joka lähtee kertojan luota. Johnson rakentaa tässä itselleen pahan pojan imagoa, mikä saattaa herättää joissakin naisissa mielenkiintoa. Hän uhkaa hakata naisen, eikä edes kuolema pelota häntä.. Laulun kertojaa riivaa paha henki. Early this mornin’, when you knocked upon my door (2x) And I said, ”Hello, Satan, I believe it’s time to go” Me and the devil, was walkin’ side by side (2x) And I’m goin’ to beat my woman, until I get satisfied /.../ You may bury my body, down by the highway side (Baby, I don’t care where you bury my body when I’m dead and gone) You may bury my body, ooh, down by the highway side So my old evil spirit, can catch a Greyhound bus and ride Kappaleen luonteesta on monenlaisia tulkintoja. Hänen tiedetään käyneen myös Kanadassa ja New Yorkissa. Niitä on paljon Mississippissa ja sen naapuriosavaltioissa, mutta myös kauempana, kuten Chicagossa, St. Johnson oli itsekin lähes jatkuvasti liikkeessä ja vietti vaarallista elämää karttaen parhaansa mukaan mustasukkaisia ja aggressiivisia aviomiehiä
Johnsonin aikoina mustaa väestöä muutti paljon työn ja paremman elämän toivosI woke up this mornin’, feelin’ round for my shoes Know ’bout ’at I got these, old walkin’ blues /.../ Lord, I feel like blowin’ my woh old lonesome horn Got up this mornin', my little Bernice was gone /.../ Well ah leave this morn’ if I have to, woh, ride the blind, ah I’ve feel mistreated and I don’t mind dyin' /.../ People tell me that these old worried blues ain’t bad It’s the worst old feelin’, I most ever had ALKOHOLIA JA PARISUHDEONGELMIA ALKOHOLIA JA PARISUHDEONGELMIA Viski, muut alkoholijuomat ja juopottelu ovat vakioaiheita vanhassa bluesissa. Nytkin mies parkuu polvillaan naisen edessä. Sateet ja talvi ovat tulossa, eikä pulaan joutuneella naisella ole ehkä turvallista paikkaa muualla kuin kertojan luona. Tarkoituksena oli ehkä saada levyä myytyä myös iäkkäämmälle mustalle väestölle. Sen mallina on ollut Leroy Carrin When The Sun Goes Down (1935) ja sanoitus lainaa myös The Shreveport Home Wreckers -yhtyeen Flying Crow Bluesia (1932). Johnson muutti Kokomon (kaupunki Indianassa) paremmin mustan väestön vuosien 1910–1940 muuttoliikettä kuvaavaksi kohdekaupungiksi, Chicagoksi. Aloitussäe (”I woke up this morning...”) on vanhaa perua ja jo kliseemäinen ilmaisu. Kappaleen lopussa Johnson mainitsee nimen Willie Mae viitaten ehkä bluesmies Honeyboy Edwardsin serkkuun. Sanoitus ainakin ilmentää suojelun halua ja kaipuuta parisuhteeseen, ilman itsekkäitä taka-ajatuksia. Ramblin’ On My Mindin (1937) melodia perustuu Walter Davisin suosittuun M & O Bluesiin (1930). “I’m a steady rollin’ man, I roll both night and day / But I haven’t got no sweet woman, boys, to be rollin’ this way /.../ And now you hear me howlin’, baby, down on my bended knee.” Walking Blues (1937) on Johnsonin versio Son Housen 1930 levyttämästä Walking Bluesista, mutta poikkeaa siitä jonkin verran musiikillisesti ja sanoituksellisesti. Soitannollisesti sen selkeä esikuva on Scrapper Blackwellin Kokomo Blues (1928). And I followed her to the station, with a suitcase in my hand (2x) Well, it’s hard to tell, it's hard to tell when all your love’s in vain, all my love’s in vain /.../ When the train, it left the station with two lights on behind (2x) Well, the blue light was my blues and the red light was my mind all my love’s in vain Kappaleella Sweet Home Chicago (1937) on useita edeltäjiä sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Blues News 4/2024 47 mitattuna Johnsonin suosituin. Kappaleen ovat tulkinneet myöhemmin mm. Olo on kaltoinkohdeltu ja kurja, pahin minkä mies on koskaan kokenut. Nainen on kuitenkin palannut entisen miehensä luo. Muita Johnsonin paljon versioituja biisejä (yli 100 levyttänyttä artistia) ovat Crossroad Blues, Sweet Home Chicago ja Come On In My Kitchen. Laulun sanoituksen mukaan mallasmaidon juomisesta tulee hassu olo ja ihminen alkaa höpistä mitä sylki suuhun tuo: ”Malted milk, malted milk, keep rushing to my head / And I have a funny, funny feeling and I’m talking all out my head.” Kertoja pyytää ”beibiään” tuomaan vielä yhden drinkin ja halaamaan ”daddyään”. monet urbaanin Chicago-bluesin edustajat, ensimmäisenä Magic Sam vuonna 1957. I’m A Steady Rollin’ Man (1937) on tyypillinen reissumieskappale, jonka ovat versioineet lyhennetyllä nimella Steady Rollin’ Man mm. Eric Clapton (1974), George Thorogood (1992) ja Heikki Silvennoinen (2000). Jatkuvasti matkaavalla miehellä on huonoja kokemuksia naisista, jotka ovat monasti tyytymättömiä tilanteeseen. sa etelästä pohjoisen suuriin kaupunkeihin. The Rolling Stones versioi kappaleen vuonna 1969. Sitten hän näkee näkyjä, tai kuvittelee viinanhuuruisessa mielessään oudon kummitusjutun, jossa makuuhuoneen ovi avautuu, aaveet kertyvät vuoteen ympärille ja kertojan hiukset nousevat pystyyn. Come On In My Kitchen (1937) kuvaa miestä, jolla on ollut suhde varattuun naiseen. Se on tyyliltään maalaisbluesia ja julkaistiin Sweet Home Chicago -singlen B-puolena. Monet salakapakat keksivät sekoittaa mallasmaitoa ja laitonta alkoholia drinkiksi ratsioiden pelossa. Laulu kertoo miehestä, joka saattaa rakastettunsa junalle ja jää katsomaan murheissaan loittonevan junan perävaloja. Johnsonkin käsittelee asiaa kappaleessaan Drunken When a woman gets in trouble everybody throws her down Lookin’ for her good friend none can be found You better come on in my kitchen Baby, it’s goin’ to be rainin’ outdoors. Mies etsiskelee aamulla kenkiään, Bernice-niminen nainen on häipynyt, kertojalla on edessään patikointia ja junassa pummilla matkaamista hobo-tyyliin (ride the blind). Hearted Man (äänitetty 1937, julkaistu 1970): ”I’m a drunken hearted man, my life seems so misery / And if I could change my way of livin’, it would mean so much to me.” Viinamäen mies etsii syitä surkeaan tilaansa menneisyydestä. Lähin malli lyriikan osalta on Kokomo Arnoldin Old Original Kokomo Blues (1933). Eräs tulkinta hämmentävästä säkeestä on, että Johnson käytti Kaliforniaa vertauskuvana miellyttävästä paikasta, jonne mustien kannattaa muuttaa. Ansio tästä kuuluu osittain Elmore Jamesille, jonka slidekitaratulkinnat nimillä Dust My Broom (1951) ja Dust My Blues (1955) ovat saaneet paljon jäljittelijöitä. Laulussa minähenkilö on muuttamassa pois kotoa ja houkuttelee mukaansa naista:”Baby, don’t you want to go / back to the land of California / to my sweet home Chicago.” Kalifornian ja Chicagon kytkeminen yhteen on herättänyt hämmennystä ja spekulaatioita. Johnsonin lauluissa kertojan suhde naisiin on monesti ristiriitainen. Malted Milk (1937) kertoo sekin epäsuorasti alkoholista. Jättämistä ja uskottomuutta esiintyy sanoituksissa usein, mutta pysyvämpää turvallista yhteiseloa harvoin. Sanoituksen ydin tiivistyy säkeisiin: “I got ramblin’, I got ramblin’ all on my mind / Hate to leave my baby, but you treats me so unkind.” Eli kertoja aikoo jättää naisensa ja lähteä kuljeksimaan, koska hän kokee naisen kohdelleen häntä tylysti. Kieltolain aikana mallasjuomien valmistajat siirtyivät tuottamaan mallasmaitoa. Love In Vain Blues (1939) on surullinen laulu, jossa lähtijänä on nainen. Kertoja houkuttelee naista palaamaan luokseen keittiön lämpöön, sillä ulkona tuuli ulvoo. Isä kuoli ja äiti teki parhaansa yksinhuoltajana, mutta suurin syy rappiotilaan ovat huonot naiset, joihin kertoja on aina vaan heikkona
TYÖNTEKOA JA VASTOINKÄYMISIÄ TYÖNTEKOA JA VASTOINKÄYMISIÄ Johnson ei tehnyt soittouransa ohessa maatöitä tai harjoittanut muita tyypillisiä mustien ammatteja. Muddy Waters, Eric Clapton, Bob Dylan ja Keith Richards. Lopuksi hän pyytää jotakuta toista, paikalla olevaa naista tulemaan polvelleen istumaan jotta saa kertoa tälle kuinka huonosti häntä on kohdeltu. Se on myös hyvä esimerkki ristiriitaisesta suhtautumisesta naiseen, sillä lähimpinä malleina Johnsonin ”hyväsydämiselle” naiselle ovat olleet Bumble Bee Slimin Cruel Hearted Woman Blues (1934) ja Leroy Carrin Mean Mistreater Mama (1934). From Four Till Late (1937) saattaa myös liittyä työhön, sillä sanoituksessa mies kertoo naiselleen, että on lähdössä Gulfportin suuntaan. Kind Hearted Woman Blues (1937) on Johnsonin ensilevytys. Johnsonin sanoituksessa nainen on hyväsydäminen ja valmis tekemään mitä tahansa minäkertojan puolesta: ”I got a kind hearted woman / Do anything in this world for me.” Kertoja rakastaa naista mutta ei saa vastakaikua, mikä saa ”Mr Johnsonin” ryyppäämään. Stop Breakin’ Down Blues (äänitetty 1937, julkaistu 1938) tuli laajemmin tunnetuksi, kun sen levyttivät Sonny Boy Williamson I (1946) ja The Rolling Stones (1972). Johnson on ilmeisesti tällä tarkoittanut Gulf And Ship Island Railroadia, jossa käytettiin rautatien rakennustyössä osittain vankityövoimaa. Johnsonin sanoitus kuvaa vakavan väkivallan uhkaa. ”Hot tamales and they’re red hot, yes she got’em for sale / I got a girl, say she long and tall / She sleeps in the kitchen with her feets in the hall.” Säkeistöjä on monta, ja niissä vilahtavat mm. Mustasukkaisuudesta ei ehkä kuitenkaan ole kysymys, sillä kepeän sanoituksen voi tulkita myös siten, että kertoja on parittaja, joka kauppaa kuumaa naistaan ohikulkijoille. Sanoituksessa kertoja mainostaa pitkää naistaan, joka myy kadulla tulikuumia tamaleita (täytettyjä maissikääryleitä). Hänen lauluistaan vain Last Fair Deal Gone Down (1937) on selvästi yhdistettävissä työntekoon. 48 Blues News 4/2024 When You Got A Good Friend (äänitetty 1936, julkaistu 1961) ylistää aluksi ystävyyttä: “When you got a good friend that will stay right by your side / Give her all of your spare time, love and treat her right.” Kertoja on kohdellut kaltoin naisystäväänsä ilman syytä: ”I mistreated my baby, but I can’t see no reason why.” Hän on nyt katumapäällä, harkitsee anteeksipyyntöä ja myöntää olleensa ehkä jopa väärässä: ”Wonder could I bear apologize, or would she sympathize with me /.../ Babe, I may be right ay wrong.” Anteeksipyyntö on melko vaisu ja epäuskottava, mutta laulun yleisasenne on kyllä hyvää ystävyyttä arvostava. Sanoituksessa lohdutellaan Ida Belle -nimistä naista. Numerot kappaleiden nimissä viittaavat käsiaseen piipun halkaisijaan. Sanoitukset kuitenkin eroavat toisistaan merkittävästi. Kappale on melodialtaan ja rakenteeltaan perinteisen työlaulun kaltainen. If I Had Possession Over Judgment Day (äänitetty 1936, julkaistu 1961) on Johnsonin tulkinta Hambone Willie Newbernin bluesklassikosta Rollin’ And Tumblin’ (1929). Tämä koskee erityisesti huonoja naisia, jotka vain pilaavat miehen maineen. Sydän särkyneenä hän päätyy ajattelemaan, että nainen on sittenkin ilkeä, hyväsydäminen kyllä ”Mr So-and-So’lle” mutta ei kertojalle. Tapahtumapaikkana on ”Gulfport Island Road”. Kertoja myös varoittelee muita miehiä sähläilemästä naisensa kanssa. Jos nainen ei palaa takaisin, mitkään lääkärit eivät pysty häntä enää pelastamaan. Nainen on ollut yön poissa toisen miehen luona ja kertoja odottaa naista pistoolin kanssa. Muddy Waters, George Thorogood ja Eric Clapton. Naisellakin on ase, mutta se ei ole yhtä järeä kuin miehellä. Sen ovat myöhemmin versioineet mm. Sellaisen tunteilun ja flirttailun on loputtava: “Now, you Saturday night womens, you love to ape and clown, / You won’t do nothin’ but tear a good man reputation down, / Stop breakin’ down, please stop breakin’ down.” Vaikka mies omistautuisi lähes täysin naiselleen, tämä saattaa ryhtyä uhkailemaan: “I give my baby, now, the ninety-nine degree, / She jumped up and throwed a pistol down on me.” Ongelmat ovat kertojan mielestä naisten syytä. Kertoja kutsuu Betty Maeta tulevaksi vaimokseen, on rakastuneen oloinen, lupaa joskus palata ja viedä tämän häämatkalle johonkin kaukaiseen maahan. Kappale on ragtime-tyylinen humoristinen ralli. They’re Red Hot (1937) edustaa Johnsonin veijarimaista puolta. symboliset hahmot apina ja paviaani (musta ja valkoinen mies). Kertoja on alakuloinen, koska hänen ”biscuit rollerinsa” (herkullinen rakastajatar) on lähtenyt ja ennustaa naiselle vaikeuksia tulevaisuudessa. Hän toteaa, etteivät nämä jätä häntä rauhaan, vaan lähentelevät ja heittäytyvät tunteellisiksi, mikä johtaa ongelmiin. Kertoja tilittää siinä suhdettaan naisiin. Honeymoon Blues (äänitetty 1937, julkaistu 1938) on Johnsonin romanttisin laulu. 32-20 Blues (1937) perustuu Skip Jamesin kappaleeseen 22-20 Blues (1930) ja sen ovat levyttäneet myöhemmin mm. Kun Newbern tuskailee ja itkee rakkauden menettämistä, Johnsonin minäkertoja kiipeää profeetallisesti vuorelle ja fantasioi julistavansa sieltä viimeisen tuomion naiselle, joka on jättänyt hänet toisen miehen takia. Pitkä reissu on edessä ja miestä huolestuttaa naisen käyttäytyminen poissaolon aikana, naisella kun on tapana viettää aikaansa iltapäivästä yömyöhään epämääräisessä seurassa: ”From four ’till late, she get with a no-good bunch and clown / Now, she won’t do nothin’, but tear a good man’ reputation down.” Sitten lertoja esittää näkemyksensä miehistä ja naisista aforistimaisesti: Mies on kuin vanki, joka ei ole koskaan tyytyväinen, ja nainen on puolestaan kuin piironki, jonka laatikoita. Työ on rankkaa ja pomo kohtelee kertojaa ilkeästi: “My captain’s so mean on me, good Lord / On this Gulfport Island Road.” Viimeinen reilu työsopimus on päättynyt ja kertoja aikoo palata takaisin kotiin
Naisen ja Terraplane-auton rinnastaminen saattoi tosin olla ensimmäinen laatuaan. Robert Johnson oli lukutaitoinen ja matkusteli paljon. MODERNISTI. Runojen aiheet vaihtelivat laajasti ja ajankohtaiset ilmiöt saivat huomiota. Vanhanaikaisten teemojen vähäisyys on merkki modernista suhtutumistavasta. Adam Gussow. Hän tutustui kierrellessään moniin bluesmiehiin ja tunsi sekä perinteistä bluesia että muuta mustien suosimaa aikakauden musiikkia. jazz) ja kuvataide. skotlantilaisia sävelmiä (Auld Lang Syne, Loch Lomond) ja spirituaaleja (Swing Low Sweet Chariot ym). Vastoinkäymiset ahdistavat kertojaa kappaleessa Stones In My Passway (1937). Tilanne on synkkä kuin yö, eikä ole enää muuta mahdollisuutta kuin ottaa hatkat. Blues News 4/2024 49 joku mies on aina tonkimassa. Niissä käsitellään esimerkiksi afroamerikkalaista kulttuuriperintöä, mustien historian kipukohtia (orjuutta, rotusortoa), mustien taloudellista ahdinkoa ja kamppailua rotujen tasa-arvon puolesta. Hän sanoo olevansa ”patakunkku” ja ehdottaa ”patarouvalle” molempia hyödyttävää yhteistyötä, jolla hyväuskoisilta miehiltä saadaan huijattua rahat pois: ”Since I am the king baby, and you is a queen / Let’s us put our heads together, hoo, fair brown, then we can make our money green.” Robert Johnsonin tiedetään esittäneen keikoillaan ja vapaa-aikanaan myös paljon muuta musiikkia. Korkealentoisuutta välteltiin ja puheenomaisuutta suosittiin. Tämän ns. Hughes on kirjoittanut mm. Miehet ovat lääpällään tähän ruskeahipiäiseen kaunottareen. Harlemin renessanssin tunnetuin runoilija oli Langston Hughes, jonka runot kuvaavat kriittisesti amerikkalaisten mustien elinoloja ja kokemuksia. Runoudessa modernismi ilmeni 1920ja 1930-luvuilla perinteisten runomittojen ja loppusointujen vähittäisenä katoamisena. Johnsonin ”pikkusisko” (sisarpuoli) Annye Anderson kertoo kirjassa ”Brother Robert” Johnsonin soitelleen kotioloissa bluesin lisäksi mm. Tienristeykseen ja paholaiseen liittyvät Johnsonin muutamat sanoitukset eivät olleet ainutlaatuisia, vaan niillä oli useita edeltäjiä. Johnsonin sanoitusten aiheina korostuvat naiset ja naisiin liittyvät parisuhdeongelmat. Tämä metafora heijasteli ajanmukaisesti mustan väestön kasvavaa kiinnostusta autoilua kohtaan, ja tuloksena olikin Johnsonin ainoa hittilevy hänen omana elinaikanaan. Varhaisen maalaisbluesin vakioaiheet kuten köyhyys, maataloustyöt (puuvillan poiminta, muulit, kyntötyöt ym.), huonot asumisolot ja rotusorto puuttuvat Johnsonin sanoituksissa lähes täysin. bluespianistia kuvaavan vapaamuotoisen runon ”Weary Blues” (1926). Kertoja tuntuu kuitenkin luottavan naiseensa, sillä hän vaatii tältä vain tarkan raportin poissaolonsa aikaisista tapahtumista. Kielikuvia (metaforia), vertauksia ja symboleja käytettiin yleisesti. Sen sijaan hän tutustui keikkamatkoilla moniin etelävaltioiden blues-muusikoihin ja tunsi hyvin heidän laulujaan. kuollessa ja 93-vuotias haastattelujen aikana. Runoista tuli vapaamuotoisia ja niiden sisällöistä aiempaa moniselitteisempiä. The Cream -yhtye levytti kappaleen vuonna 1966. Olivatko Johnsonin sanoitusten aiheet, tyyli ja muoto uudistushenkisempiä verrattuna häntä edeltävien sukupolvien ja hänen oman aikansa muiden bluesmuusikoiden sanoituksiin. “Pojat” estävät jostain nimeämättömästä syystä Bobin paluun kotiin, ja rakastajatar ei suostu olemaan enää edes ystävä ja päästämään luokseen. Myös matkustelu, sekä kumppanin tai rakastajan luota lähteminen ovat bluesissa vakioaiheita. Kertojalla on bisnesidea. Johnson itse ei luonut tai levitellyt tarinaa, jonka mukaan hän olisi solminut tienristeyksessä sopimuksen paholaisen kanssa. Modernismilla tarkoitetaan kulttuuriliikkeitä, joiden avulla pyritään uudistamaan kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta tai muita taiteen aloja. Tämä on käsitykseni mukaan vanhassa bluesissa tavallista usean muunkin mustan miesartistin kohdalla. Johnsonin laulujen aihevalikoimassa on merkillepantavaa myös se mitä hän ei käsitellyt sanoituksissaan. Viholliset ovat saaneet vihdoin ”Bob-paran” kiikkiin: “My enemies have betrayed me / Have overtaken poor Bob at last.” Petturimaisia vihollisia on sekä miehissä että naisissa. Yhdysvalloissa New Yorkin Harlem oli 1920ja 1930-luvuilla afroamerikkalaisen kulttuurin keskus, jossa kukoistivat kirjallisuus, musiikki (mm. Suomen 1920-luvun modernistit (Tulenkantajat ym.) ihailivat esimerkiksi eksotiikkaa ja teknologiaa. Hän oppi soittamaan nopeasti korvakuulolla uusia kappaleita. I got stones in my passway, and my road seem dark as night (2x) I have pains in my hearts, they have taken my appetite /.../ Babe, I’m booked and I got to go Little Queen Of Spades (1937) kertoo myös petollisuudesta, mutta nyt petkuttajana on viehättävä ”patarouva”, joka toimii kortinjakajana uhkapelipaikassa. Modernisti-runoilijoiden aiheina 1950-luvulla olivat mm. sodan seuraukset, vieraantuneisuus, kaupunkielämä ja työväestön elinolot. Johnsonin laulujen modernisuutta arvioitaessa pidän sopivampana vertailukohtana (referenssinä) ”oikean” lyriikan sijasta laululyriikkaa, eli tässä yhteydessä muiden bluesartistien sanoituksia. Johnsonin elämästä kodin ulkopuolella kirja ei paljoakaan kerro, sillä Anderson oli vasta 12-vuotias Johnsonin Seksuaalisuuteen liittyvät kaksimieliset sanoitukset ovat olleet myös yleisiä jo 1920-luvun bluesissa, eivätkä Johnsonin käyttämät kielikuvat olleet läheskään aina hänen omia keksintöjään. Voidaanko Robert Johnsonia pitää blueslyriikan modernistina. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että hänellä olisi ollut yhteyksiä Harlemin renessanssin aikana vaikuttaneisiin lyyrikoihin, tai että hän olisi tuntenut heidän tekstejään. Hänen mukaansa Robert oli oikein mukava ja lapsiystävällinen isoveli. MODERNISTI. Huonoa kohtelua ja uskottomuutta tai sen epäilemistä esiintyy paljon
Mustien 1930-luvun ilmaisujen merkityksetkään eivät aina avaudu helposti. Esimerkiksi Adam Gussowin epäromanttinen käsitys Johnsonista pakoilevana naissankarina, ironisena provokaattorina ja oman aikansa hipsterinä on vaikuttanut varmaan myös tässä artikkelissa esittämiini tulkintoihin. Omaperäistä ja hupaisaa maantietoa esiintyy mm. kappaleessa I Believe I’ll Dust My Broom. Epäselvyyksiä on selvitelty esimerkiksi varhaisen bluesin tuntijoiden Weenie Campbell -nettisivustolla. 2014: Love In Vain: Robert Johnson 1911–1938: Glenat. Ilman edelleen elävää legendaakin hän on ansainnut arvonsa ja asemansa bluesmusiikin kunniagalleriassa. Lyriikan muodon osalta Johnsonin sanoitukset seuraavat lähes poikkeuksetta bluesin perinteistä kolmen säkeen (call-response) rakennetta, jossa ensimmäinen säe toistetaan sellaisenaan ennen kolmatta säettä. Sanoitukset ovat vain yksi osa Johnsonin elinvoimaiseksi osoittautunutta tuotantoa. Eri lähteistä löytyvät tulkinnat Johnsonin sanoituksista vaihtelevat varsin paljon. Suomennos 2017: Love in Vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä: Like Wikipedia: Robert Johnson recordings. Johnsonin luoman musiikillisen kokonaisuuden (sävellykset, sanoitukset, kitaransoitto, laulu) osalta häntä voidaan mielestäni pitää hyvin perustein merkittävänä bluesilmaisun modernistina. 50 Blues News 4/2024 katsoo Johnsonin lauluissa ilmenevän ajattelutavan kuvastavan jännitettä maallistuneiden mustien nuorten ja ahdasmielisten uskonnollisten piirien välillä. Vapaamuotoisuuden suhteen ja muotoseikkojen osalta hän ei ole ottanut oppia esimerkiksi Harlem-renessanssin runoilijoilta. Moniin aikalaismuusikoihin verrattuna Johnsonin sanoitusten aihepainotusta ja aiheiden käsittelytapaa voi pitää jossain määrin uudenaikaisempana, joskin on mielipideasia, onko häntä syytä kutsua blueslyriikan osalta modernistiksi. Paholaisja helvetinkoirasanoitukset voi käsittää ironisena piruiluna vanhentuneille asenteille. Tilapäistä seksuaalista kyvyttömyyttä Johnson käsittelee harvinaisen rohkeasti kappaleissaan Dead Shrimp Blues ja Phonograph Blues. Parhaat kiitokseni sanomalehti Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja Tapani Luotolalle ja BN:n varhaisen bluesin asiantuntijalle Vesa Walamiehelle hyödyllisistä kommenteista ja näkemyksistä. Hänen musiikkinsa perustuu virtuoosimaiseen kitaransoittoon ja monipuoliseen lauluääneen, jotka yhdessä sanoitusten kanssa muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. East Monroeta ei ole edes olemassa, ja eksoottiset Kiina, Filippiinit ja Etiopia saattavat olla vitsikkäitä poimintoja ajan sanomalehtiuutisista. Lähdeviitteitä: Anderson, Annye 2020: Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson: Hachette Books Gussow, Adam 2017: Beyond the Crossroads: The Devil and the Blues Tradition: The University of North Carolina Press McCormick, Robert 2023: Biography of a Phantom: A Robert Johnson Blues Odyssey: Smithsonian Books Mezzo & Dupont, J.M. Hänen sanoitustensa aihevalinnat ovat olleet ajanmukaisia ja aiheiden käsittelytapa etenkin maallistuneen nuoremman polven asenteita heijastavia. Säveltäjänä ja kitaransoiton uudistusmielisenä kehittäjänä Johnsonin katsotaan yleisesti olleen aikaansa edellä. Myös Johnsonin henkilökuvalla on oma vaikutuksensa tulkintoihin. Yksimielisyyttä ei ole edes kaikista sanoista, joita Johnson käytti. Asiaan perehtyneet tutkijat ovat tunnistaneet Johnsonin sanoituksista melkoisesti aiemmista kappaleista lainattuja ilmaisuja, mutta omaperäisyyttäkin löytyy. Modernia monimerkityksellistä viestintää on tunnistettavissa monessa numerossa, joissa allapäin oleva Johnsonin alter ego ”poor Bob” välipuheissaan kesken esityksen flirttailee naispuolisten kuulijoidensa kanssa. Sanoituksissa on myös paljon rehellistä ja omaperäistä ajasta ja rodusta riippumatonta ihmissuhdekuvausta
Sitä ovat vuosien mittaan vedelleet Jessen ohella niinkin erilaiset musikantit kuin folkin sankarit Ramblin’ Jack Elliot ja kolmikko Peter, Paul & Mary, erikoislaatuinen popryhmä Mungo Jerry sekä sellaiset kuuluisuudet kuin Janis Joplin, Paul McCartney ja Eric Clapton. Tässä yhteydessä tuo käsite määritellään kuitenkin jonkin verran normaalia tiukemmin. Blues News 4/2024 51 YHDEN MIEHEN YHTYEITÄ Klassikoiden lähteillä, osa 84 Klassikoiden lähteillä, osa 84 myöhäinen maineensa perustui suurelta osin 1950-luvulla virinneeseen folk-villitykseen. -54, ja jonkinmoiseen suosioon hän alkoi päästä saman vuosikymmenen loppupuolella. -65 ja esiintynyt silloin mm. J e s s e Fu l l e r i n instrumentaatio oli laaja ja myös omalla tavallaan erikoislaatuinen. Fullerin reissu ulottui seuraavan vuoden puolelle, ja tuon visiitin aikana hän esiintyi paitsi Britanniassa niin myös silloisessa Länsi-Saksassa sekä jopa Ruotsissa ja Tanskassa. Tosin niiltä löytyy runsaanpuoleisesti samojen laulujen eri versioita. Sellaisia eivät olleet vaikkapa Johnny Watson alias Daddy Stovepipe (1867–1963) tai Weldon ”Juke Boy” Bonner (1932–78), jotka olivat sekä kitaristeja että harpisteja. Ja olipa hänellä myös tapana laajentaa ilmaisuaan kazoo-pillillä. Rallin musiikillisen luonteen mukainen sanoitus on seuraavanlainen:. Lisäksi hän oli keksinyt kiinnittää kyseiseen jalkasoittimeen rautaisia piikkejä sisältävän laitteen, millä saatiin aikaiseksi pesulaudan rapsuttamisen kaltaisia ääniä. Mukaan on hyväksytty vain henkilöitä, jotka soittivat samanaikaisesti vähintään kolmea instrumenttia. Itse asiassa hänen ohjelmistonsa oli vanhanaikaista jo 1930-luvulla, ja hänen Kun muunlaista kelvollista työtä ei oikein enää tahtonut löytyä, Fuller päätti ryhtyä ammattimaiseksi muusikoksi. balladeja, hengellistä musiikkia, jazzia, työlauluja ja jopa suoranaisia entisten aikojen iskelmiä. Telineeseen sijoitetun huuliharpun ja useimmiten 12 kielellä varustetun kitaran ohella hän soitti vasemmalla jalallaan pientä hi-hat -symbaalia ja oikealla jalallaan itse valmistamaansa jalkiobassoa, mitä on kutsuttu myös jalkapianoksi ja mistä hän itse käytti nimitystä ”fotdella”. Vuonna -59 tapahtui niinkin erikoista, että hänet kutsuttiin Eurooppaan esiintymään. Hän ei ollut mikään varsinainen bluesmies, vaan pikemminkin laaja-alainen songster, jonka ohjelmistosta löytyi bluesin ohella myös mm. Ja kun kunnollisia bänditovereita ei ilmaantunut, hän rupesi yhden miehen yhtyeeksi. sellaisten huippuyhtyeiden kuin The Animals ja The Rolling Stones kanssa samassa konsertissa. Musiikin historiasta löytyy lukuisia muusikoita, joista on käytetty nimitystä one man band eli yhden miehen yhtye. Julkisen soittamisen ja lauleskelun hän tietysti oli aloittanut jo varhaisvuosinaan 1900-luvun alkupuolella, mutta mitään erityistä menestystä hän ei niissä hommissa todellakaan saavuttanut kuin vasta reilusti yli viisikymppisenä. Yleisen käsityksen mukaan Jesse Fuller oli syntynyt lähellä Atlantaa sijaitsevassa Georgian Jonesborossa 12.3.1896, vaikka myös yhtä aikaisempi syntymävuosi on hänen yhteydessään mainittu, ja joukoistamme hän poistui Kalifornian Oaklandissa hieman alle 80-vuotiaana 29.1.1976. Mutta yksi noista todellisista multi-instrumentalisteista oli Jesse Fuller, jonka musiikillisen uran aktiivisin vaihe ulottui 1950-luvun alkupuolelta 1970-luvun puoliväliin saakka. Jessen taiteellisesta historiikista löytyy sivumennen todeten niinkin harvinainen asia kuin esittäytyminen vuosien 1923–24 mykkäfilmeissä ”Bagdadin varas” ja ”Suezista itään”. Ensimmäiset levytyksensä hän teki v. Suomalaista muunnosta ei tästä teoksesta löydy, mutta toisella kotimaisella kielellä sen levytti jo v. Vuosina 1954–65 Fullerin musiikkia äänitettiin noin kymmentä LP-levyä varten. Sittemmin sain tietää, että hän oli saapunut uudelleen vanhalle mantereelle v. Hänen ehdottomasti tunnetuin teoksensa on jo levytysuran alkuvaiheissa ensimmäisen kerran tallennettu San Francisco Bay Blues, mikä ei itse asiassa ole mikään varsinainen blueslaulu, vaan pikemminkin reipasotteinen rallatus. Luultavasti juuri tuo hänen jälkimmäinen Euroopan-kiertueensa oli tullut jonkun täkäläisen radiotoimittajan tietoon. Aikoinaan ihmettelin suuresti, kun kuulin joskus vuoden -66 paikkeilla Suomen yleisradiosta pari Jessen levytystä. -70 Sveriges Jazz-band väkivaltaisuuteen viittaavalla nimellä En våldsam blues
-59, kun Pohjois-Carolinan poika Wilbert Harrison (1929–94) sai markkinoille oman Kansas City -versionsa. Huomattavasti paremmin tällä käytännössä samalla laululla menestyivät amerikkalainen bluesrock-bändi Canned Heat ja englantilainen Bryan Ferry, joiden versioinnit olivat huomattavan suosittuja varsinkin Britanniassa. Harrisonin mukaelma nousi nimittäin paitsi r&b-listan niin myös USA:n yleisen pop-tilaston kärkeen ja saavutti pikaisesti yli miljoonan kappaleen myyntiluvun. Blues News 4/2024 53 Kansas Cityssä, mutta kirjoittihan Mika Waltarikin 1940-luvun suurteoksensa ”Sinuhe egyptiläinen” käymättä lainkaan paikan päällä. Noista muista versioinneista mieleeni on parhaiten jäänyt Sonny Boy Magnussonin johtaman Hojas-yhtyeen vuoden 2004 Myllyblues-tulkinta. Eräs sellainen oli Blind Joe Hill (1931–99), joka mm. Wilbert Harrison jatkoi esiintymistä sekä yksinään että bändin säestyksellä vähintään 1980-luvun puoliväliin saakka ja poistui 30 vuotta sitten keskuudestamme. Sen verran nuo levytyskynäilijät sentään tiesivät, että heidän ihailemansa Big Joe Turner oli kotoisin Kansas Citystä, ja se oli laulun laatimista varten riittävä peruste. Sen enempää Littlefieldin originaalilevytys kuin Little Richardin vuosien 1955–56 variaatiotkaan eivät saavuttaneet erityistä menestystä, mutta todellinen levytysmaailman jysähdys tapahtui v. Joe Hill Louis Wilbert Harrison. Sattuneista syistä olen kuitenkin tällä kertaa keskittynyt näiden kolmen muusikon vaiheisiin ja tuotantoihin. Mutta hänen bravuurinumeronsa Kansas City on edelleen erinomaisen vahvasti elossa. Muitakin yhden miehen yhtyeitä löytyy toki myös mustan bluesin puolelta. Itse kuulin tuon Harrisonin hitin ensimmäisen kerran jo 1960-luvun puolivälin paikkeilla Tarmo Talviolta (1945–2021) saamaltani kelanauhalta, ja vuosien mittaan sitä ovat tallennelleet useat sadat erilaiset artistit. Loving) (J. vuoden -62 levytyksellä Let’s Stick Together ja sen seitsemän vuotta myöhäisemmällä muunnoksella Let’s Work Together, mutta niistä vain jälkimmäinen kohosi listoille saavuttaen parhaimmillaan r&b-tilastossa sijaluvun 32. Leiber – M. Vuonna -69 ilmestyi hänen LP:nsä ”Let’s Work Together”, mitä on kuvattu one man band -albumiksi, vaikka se ei aivan sellainen olekaan. Joka tapauksessa Wilbert soittaa levyllä huuliharppua, kitaraa, pianoa ja rumpuja, mutta välillä ovat mukana myös basisti ja trumpetisti, ja päälle äänittämistä tietysti on myös käytetty hyväksi. Vuonna -71 julkaistiin Juggernaut-merkillä LP ”Shoot You Full Of Love”, jolla on kuultavissa vain Harrisonin omaa soittoa ja mikä vaikuttaa ainakin osittain yhden miehen yhtyeen tuotokselta. Wilbert Harrisonin ensimmäiset instrumentit olivat kitara ja piano, ja jo 1960-luvun alusta lähtien hän soitti levytyksissään myös huuliharppua ja rumpuja. Jatkoa sille kyllä haettiin mm. Stoller) I’m going to Kansas City Kansas City here I come (2x) they got some crazy little women there, and I’m gonna get me one I’m gonna be stand on the corner Twelfth Street and Vine (2x) with my Kansas City baby and a bottle of Kansas City wine Well, I might take a train I might take a plane but if I could walk I’m going just the same I’m going to Kansas City Kansas City here I come they got some crazy little women there and I’m gonna get me one Now, if I stay with that woman I know I’m gonna die gotta find a brand new baby that’s the reason why going to Kansas City, Kansas City here I come they got some crazy little women there and I’m gonna get me one Kyseinen Kansas City jäi Harrisonin ainoaksi varsinaiseksi myyntimenestykseksi. oli mukana vuoden -85 AFBF-kiertueella. Vesa Walamies PS. Tämän suurklassikon sanoitus on seuraavanlainen: Kansas City (K.C
Gerhard kertoi törmänneensä Vincentiin 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla musiikkikuvioissa Berliinissä, ja auttaneensa tätä pystyyn, kun tukirauta klabbissa vaikeutti DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 75 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 75. Platan julkaissut Citation on Cuca-yhtiön alamerkki, ja toimi Sauk City -nimisessä pikkukaupungissa Wisconsin-joen varrella. tymäkässä rummuttelussa on paljon samaa kuin Bobby Fuller Fourin I Fought The Law -klassikon introssa. Cover-versioita riitti, ja vielä 1970-luvun lopussa hän levytti itse sanoittamansa Goodbye Gene Vincent -kappaleen. Vähän näissä Gerhardin esityksissä on arkailun makua aitoon tavaraan verrattuna, ja uuden musiikin haasteet kuuluvat myös muusikoiden työssä (erityisesti kitaristin), mutta pisteet silti pioneerityöstä koko porukalle. Pistetään loppuun vielä anekdootti, joka yhdistää Vincent Eugene Craddockin ja KarlGerhard Lundqvistin. Biisien lisäksi Mitchellin tyylikin oli lainaa: tätä edeltävässä EP:ssä, jossa Mitchell paiskaa muun muassa Be-Bop-A-Lulan, hän tuijottaa kannessa kuulijaa tiukasti nahkapuku päällään. 54 Blues News 4/2024 PETRI LAHTI G ene Vincentin Suomen-vierailusta tulee näihin aikoihin 60 vuotta. Leikkisä Ceci est mon historie on Big Fat Saturday Night, joka ei kuulu suosikkeihini edes Vincentin tuotannossa, mutta Say Mamasta (Il revient) ei saa tunnetusti tsuraa tekemälläkään. Entäs kaksi muuta Gene-lainaa. Hankin tämän EP:n alkujaan saadakseni kokoelmiin ranskalais-Jezebelin, sillä Vincentin debyyttialbumilleen tekemä tulkinta Frankie Lainen hitistä on osunut aina suoraan sydämeen. Mustasukat nojaa esityksessään Capitol-versioon, vaikka vauhtia ja vääntöä on tuplasti enemmän, mutta lyriikoiden osalta on haettu lainaa Charles Aznavourin 1952 tekemästä konjamiininkarheasta gallilevytyksestä. LES CHAUSSETTES NOIRES LES CHAUSSETTES NOIRES AVEC EDDY MITCHELL AVEC EDDY MITCHELL Ne delaisse pas / Il revient / Jezebel / Ceci est mon historie (Barclay 70529) Tässä on totisesti jokaiselle Vincent-diggarille kuultavaa: kolme kappaletta neljästä on poimittu idolin ohjelmistosta, ja pantu pakettiin gallityyliin nuorekkaan vauhdikkaasti keväällä 1963. Eddy Mitchell ei peitellyt pitkällä, menestyksellä urallaan sitä, miten paljon hän arvosti Vincentiä. Kun jälkimmäinen vieraili Ahvenanmaalla keikalla vuonna 1987, silloin viisikymppinen Gerhard muisteli paikalliselle Åland-sanomalehdelle urallaan tapaamiaan huippunimiä: Elviksen lisäksi joukossa oli Vincent. PAUL STEFEN AND PAUL STEFEN AND THE ROYAL LANCERS THE ROYAL LANCERS I Fought The Law / Say Mama (Citation J 5003) Täytyy sanoa, että yllätyin, kun penkaisin minkä verran Say Mamasta on tehty coverversioita 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Tämä EP on ilmestynyt vuoden 1958 alussa, joten Lille Gerhard on iskenyt kynnet Lotta Loviniin suhteellisen nopeasti, sillä Vincentin alkuperäisesitys ilmestyi heinäkuussa 1957 ja kohosi jenkkilistalle vähän myöhemmin (#7 R&B, #13 pop). Cucahan tunnettiin lähinnä polkkalevyistään, mutta omistaja James Kirchstein kovia kokeneen ja väsähtäneen oloisen solistin liikkumista. Siihen kastiin kuulunee myös Paul Stefen, vaikka hän saikin levyttää useampia pikkukiekkoja urallaan. Siksi tällä kertaa divarihelmissä kalastellaan pikkulevyjä, joissa on joku yhteys ”kapinalliseen nahkapuvussa” – vaikka välillä tämä viite on haettu aika rennosti. Jatketaan sen osalta vielä seuraavalla hyllypoiminnalla. Muitakin isoja nimiä tulee mieleen biisiä kuunnellessa: Kipaleen käynnistävässä LITTLE GERHARD AND HIS LITTLE GERHARD AND HIS ROCKING MEN ROCKING MEN Wake Up Little Susie / No Wedding Today / What You’ve Done To Me / Lotta Lovin’ (Karusell KSEP 3089) Aloitetaan Gene Vincent -kierros länsinaapurista, jossa ikkunat olivat Suomea reippaammin auki maailmalle 1950-luvun uusien musiikkituulien suhteen – ja kovia levyjä saatavilla laajemmin kuin täällä. Se ilmestyi tunnetusti vasta muutama vuosi tästä eteenpäin, joten Chaussettes Noires’lla on ollut hyvän tulkinnan perkeet hallussa hyvissä ajoin. Ranskalaistulkinnat äidinkielellään (Les Chaussettes Noiresin lisäksi Sylvie Vartan) olivat tuttuja jo ennestään, mutta brittien ja oseanialaisten lisäksi erilaiset tuntemattomat jenkkiartistit ovat näköjään kokeilleet innokkaasti hampaitaan tähän Johnny Meeksin ja Johnny Earlin laatuluomukseen
Näin voi todeta jälleen kerran, kun kuuntelee Ritva Mustosen tulkintaa Over The Rainbow’sta. Mittaakaan yrityksellä ei ole totisesti liikaa, 1.28. Self ehti kaksikosta ensin, elokuussa 1957, ja hänen tyyliinsä tulkinta on kuin räjähtämäisillään oleva vetypommi: karhea ja vaarallinen. Stefenin esitys on joka tapauksessa laulettu ja levottoman kovavauhtinen. Bravo! PS. Mustosen ääni on ihan pinnassa, hänen laulamisensa on pinnistelemätöntä, silkinpehmeät jouset pitävät kuulijaa hyvänä ja monilahjakkuus Usko Kempin rustaamissa sanoissa on juuri sopivasti sateen jälkeistä valoa. Samassa yhteydessä kerrottiin ilouutinen siitä, että Niko Ahvosen ja kumppanien Caribja NOLA-iloittelu jatkuu Hakaniemessä ensi suvenakin (suosittelut!) – kaiken lisäksi vain kivenheiton päästä siitä, missä Gene Vincent nousi lavalle pitkän illan päätteeksi 15.10.1964. HUEY (PIANO) SMITH HUEY (PIANO) SMITH AND THE CLOWNS AND THE CLOWNS High Blood Pressure / Don’t You Just Know It (Ace 545) Aina yhtä velmua Huey (Piano) Smithiä tuli kaiveltua levylautaselle, kun kuulin Copasetic Brothersin sahaavan mainiota Free Single And Engaged -kappaletta tulikuumassa Helsingin Juttutuvassa viime kesänä. Samoihin aikoihin Vincentiltä on jäänyt talteen myös Town Hall Partyn vireä live-esitys. Myös Vincentin taustalla on terhakka pianisti, Clifton Simmons, mutta Capitolin studiossa on nostettu tempoa ja laitettu levy rokkaamaan vielä enemmän kuin Columbialla. Esitys purkitettiin niissä samoissa Capitol-sessioissa, joissa tallennettiin muun muassa Say Mama, mutta se päätyi maailmalle vasta 1963 ”The Crazy Beat of Gene Vincent” -albumilla. Kysymys on ainakin itselleni niin vaikea, että turhaa otsankivistystä välttääkseni päätin pohtia mieluummin, miten erilaiset näkemykset Bill Monroen 1940-luvun bluegrass-esityksestä on saatu aikaan (kappale on toki sanoitustensa puolesta alkujaan 1930-luvun bluesjuttuja). RONNIE SELF RONNIE SELF Ain’t I’m A Dog / Rocky Road Blues (Columbia 4-40989) Kumman ottaisit autiosaarelle mukaan, Vincentin vai Ronnie Selfin rämpimiskuvauksen kivisenkyisellä polulla kompuroinnista. Sitten takaisin levyhyllylle. Kaiken lisäksi levytys taitaa olla ihan ensimmäisiä covereita Crickets-yhtyeen ensiesityksestä, joten Sauk Cityssä mentiin lainakappaleissa aikamoista vuorokylkeä polkan tapaan. Lisäksi paljon esillä oleva piano elävöittää kokonaisuutta. Rocky Road Blues kuuluu näköjään edelleen erilaisten old time -yhtyeiden repertuaariin rapakon takana, mutta kyllä siinä olisi roppakaupalla rouhittavaa ja louhittavaa myös nykypäivän rokkaajille! RITVA MUSTONEN RITVA MUSTONEN Kuolleet lehdet / Sateenkaaren tuolla puolen (Philips 340 593 PF) Kyllä ennen osattiin. 55 julkaisi muutakin, muun muassa Fendermenin hekottelevan klassikon Mule Skinner Bluesin. Kummankaan tulkinnan vetovoima ei riittänyt listoille saakka (Selfin versio oli sinkun B-puoli), mutta uutta eloa kappaleeseen kaksikko sai. Your Cheatin’ Heart komeili Gene Vincentin kolmannella albumilla, kesällä 1958 ilmestyneellä ja vauhdikkaasti nimetyllä ”Gene Vincent Rocks And The Blue Caps Roll” -platalla, ja samoihin aikoihin se löytyi Paul Ankan juuri ilmestyneeltä debyyttilevyltä, joka oli muutenkin täynnä suursäveltäjien luomaa kappalemateriaalia. Orkesterinjohtaja Matti Viljasen johdolla on pantu totisesti jokainen yksityiskohta kuntoon 24. Siinä hän tähyilee laulaessaan katonrajaa ikään kuin merkiksi siitä, että näkökenttäkin on pimenemässä kovassa painetilassa, kun mimmikaverilla vipattaa menojalka turhan vilkkaasti. PAUL ANKA PAUL ANKA Volym 2: Pity, Pity / Red Sails In The Sunset / Your Cheatin’ Heart / Walkin’ My Baby Back Home (Karusell KSEP 3123) Hank Williamsin laulukirjasta on riittänyt ammennettavaa myös rokkareille ja poppareille: hänellä oli taito tehdä vuosien vierimistä ja kulutusta kestäviä kipaleita, klassikoita siis. elokuuta 1962, jolloin tämä viides kotimainen laulutulkinta Harold Arlenin klassikosta äänitettiin (neljä aiempaa olivat Trubaduurit, Vieno Kekkonen, Olavi Virta, Maynie Siren). Kun helmissä on välillä ihmetelty, miten köyhällä Jamaikan saarella levyteltiin saman pohjan päälle erilaista versiota yhdestä kappaleesta, kyllä täälläkin on osattu pihistää oikeassa paikassa: samana päivänä Mustosen kanssa studiossa on ollut näköjään Inger Qvick, joka on levyttänyt Philipsille ruotsinkielisen version kappaleesta nimellä Ovan Regn Bågen. Julkaisun myyntisivuksi tarjottiin aiheellisesti parempaa esitystä, I Fought The Law’ta, joka sopii Stefenin vähän horjuvalle äänelle hyvin. Lisäksi Eddie Cochranin, Paul Peekin ja Tommy Facendan rytmiset kättentaputukset tuovat omaa maustetta levylle Vincentin tutun terävän laulun sekaan. Kun näpräsin omistamiani Smithin Ace-sinkuloita, näppeihin tarttui myös tämä julkaisu, hänen parhaansa alkuvuodesta 1958, ja samalla muistui mieleen että myös Vincent on mittauttanut biisillä yläja alapaineensa. Vaikka Mustonen flirttaili joillakin levyillään myös beatin kanssa, tämä on klassista kevyttä musiikkia iättömään tapaan. Parempaakin Ankaa on totta puhuen kuultu, vaikka hän hoitaa oman osuutensa ihan sujuvasti: ABC-Paramountilla on lyöty. Say Mama ei tainnut päätyä tyhjästä Stefenin levylle kesällä 1962, sillä kappale oli Cucan jo vuotta aikaisemmin julkaisemalla Rock-AFellersin sinkulla (mahdollisesti instrumentaalina, single on harvinainen). Smithin tulkinta High Blood Pressuresta ilakoivine pianotripletteineen on tietysti lyömätön, vaikka kipaletta on tökitty myöhemmin monesta suunnasta: esimerkiksi Maurice Williams & The Zodiacs rehevänä hälylevynä 1961, Jamaikan kruununperijä Prince Buster pumppaavana skana 1965, The Shadows Of Knight karaasirokkina 1966 – ja Vincent mustankipeyden suuntaan muokatuin lyriikoin jo syksyllä 1958. Erityisesti rumpali istuu kuin muurahaispesässä
Levy kuulosti pelkältä välityöltä, joka ei sisältänyt mitään mielenkiintoista. Hienoa, että kierrätettäviä kappaleita löytyy myös genren reunoilta. Riku Metelinen STEVE CROPPER & STEVE CROPPER & MIDNIGHT HOUR MIDNIGHT HOUR Friendlytown (Provogue PRD 77352) ”Koskaan ei ole liian myöhäistä”, voisi kuvitella legendaarisen kitaristin Steve Cropperin tuumanneen, kun häneltä, 80. Joe Simonin soulkappale Drowning In The Sea Of Love on minulle entuudestaan tuntematon. Tuore ”Heavy Soul” ilmestyi juuri sopivasti ennen neitokaisen Puistoblues-vierailua, mutta harmillisen huonoon aikaan lehtemme julkaisuaikataulun kannalta. Levyn helmi on Ballad Of A Broken Hearted Man, jossa kulminoituu upealla tavalla yhtyeen. Myös uuden ”Red Moon Rising” -albumin biiseistä viisi on jo julkaistu singleinä. Katsotaan, lunastaako ”Heavy Soul” ne lupaukset, jotka aperitiivisinkut meille jättivät. Joan Armatradingin All The Way From America tarjoillaan alkuperäisen hengessä. Bändin vahvalle, horjumattomalle kokonaissoinnille olennaisen tärkeitä ovat myös tuorein jäsen, kosketinsoittaja Jake Abernathie, bändin toinen alkuperäisjäsen, rumpali Andrew Espantman ja basisti Warren Murrel. Henry James osoittaa muutenkin levyllä muuntautumiskykynsä ja luontaisen taituruutensa. Voidaan sanoa, että odotukset pitkäsoiton suhteen olivat korkeammalla kuin Näsinneulan torni. Soundi on täyteläinen, hyvin erotteleva ja tekee täyttä oikeutta musiikille. Uudet sävellykset ovat melodisempia, osa on askeleen verran souliin kallellaan ja osa puolestaan jopa pikkuisen mainstreamia. Joe Bonamassan riippumattoman levymerkin Journeyman Recordsin suojissa julkaistun ”Red Moon Rising” -albumin kerrottiin etukäteen suuntaavan bändiä kohti uutta ilmaisua. Vastaavanlaisia levyjä artistit ja bändit tekevät vain saadakseen sopimuksensa täyteen ennen siirtymistä uuteen yhtiöön. Bonamassan luottotuottaja Kevin Shirley saa bändistä irti enemmän kuin aiemmilla levyillä on kuultu. Albumi oli kaikin puolin pätevää ja huoliteltua, mutta kokonaisuutena tiivis muusikkous. Mitään radikaalia muutosta albumi ei tuo tullessaan, uusia sävyjä kylläkin. Olisivat vain saaneet laittaa mukaan kappaleiden videot sisältävän DVD:n siitäkin huolimatta, että kaikki löytyvät juutuubista. Kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs. Aina sitä ei edes tule panneeksi merkille, koska uudet sävyt istuvat bändiin niin hyvin, jos niitä jokaisessa biisissä niin onkaan. Ja olihan se herkistävää tietää, että yllättävän paluun tehnyt Cropper soitti jo vuosikymmeniä sitten Otis Reddingin, Wilson Pickettin, Sam & Daven ja monien muiden klassisten soulartistien kuuluisimmilla biiseillä. Kitaransoitto ei pullistele eikä pedaalilaudan käytöllä mässäillä, levyllä mennään monesti laulusuoritus edellä. Vastaparina toimii nimikappale Red Moon Rising, joka funksävyineen eroaa ehkä eniten bändin aiemmasta ilmaisusta. En oikein ymmärrä moista julkaisupolitiikkaa. CD:llä on sentään kaksi bonusbiisiä. Vuonna 2011 perustetulla yhtyeellä on nyt takanaan kymmenkunta studiolevyä, pari live-taltiointia sekä tukku singlejä ja EP-levyjä. Monipuolinen, toistuvaa kuuntelua hyvin kestävä albumi, jolle kannattaa antaa aikaa. Toivoisin parin muunkin kitaristin siirtyvän tähän suuntaan. ROBERT JON & ROBERT JON & THE WRECK THE WRECK Red Moon Rising (Journeyman JMR90603) Robert Jon & The Wreck Etelä-Kaliforniasta on tiiviillä keikkailulla ja tuotteliaalla studiotyöskentelyllä saavuttanut aseman southern rockin arvostetuimpien koostumusten joukossa, myös Euroopassa. Ja mikä tärkeintä, parhaat hyveet ovat entisellään. Säveltäminen (kaikki biisit merkitään edelleen kollektiivisesti koko yhtyeen nimiin) tuottaa uusia herkkuhetkiä, jotka vaihtelevat räväkän avausbiisin Stone Cold Killerin suoraviivaisesta rock’n’rollista Worried Mindin akustisvoittoiseen, ehkä hieman varhaisen Eaglesin kaikuja sisältävään tunnelmointiin, jonka huipentaa kitaristi Henry James Schneekluthin maukas, ilmava slide-soolo. Keväällä suoratoistopalveluihin saapuneet digisinglet Sweet ‘Lil Lies sekä All The Way From America lupasivat hyvää. 70 Blues News 4/2024 LEVY TUTKAILUT Tyylillisesti kaikki on paljon edellisiä levyjä kevyempää sekä ilmavampaa. Muissa kappaleissa irtiotto bändin vakiintuneesta ilmaisusta on hienovaraisempaa ja jotenkin luonnollisempaa. Joe Bonamassan luottotuottaja Kevin Shirley on ollut kipparina ja saanut puristettua irti kaiken tarvittavan. Edellinen albumi ”Ride Into The Light” (2022) sisälsi sekin kerrassaan mainiota musiikkia, tosin vain hädin tuskin puoli tuntia – ja siitäkin puolet eli neljä biisiä oli julkaistu EP-levyllä ”One of A Kind”. LP:n mitassa tämä tarkoittaa sitä, että puolet kappaleista on ollut saatavilla ennen albumin julkaisua. Memphisin kuulun soulpajan, Stax Recordsin house bandin Booker T. Alkutahdeista lähtien huomaan, että asioita on selkeästi mietitty. Viimeisimmistä julkaisuista ”Last Light On The Highway” (2020) ja pandemian aikana äänitetty, New Orleansin puhallinsektion ryydittämä ”Shine A Light On Me Brother” (2021) ovat huippuluokan bluesrockia, täynnä iskeviä biisejä ja mahtavaa bändisoittoa. & The MG’sin kitaristina maineensa luoneen mestarin kädenjälki oli edelleen laadukasta ja perinteensä 1960ja 1970-luvun soul-rockille tunnustavaa. Merkille pantavaa sen sijaan on Robert Jon & The Wreckin yhä vain kypsempi ja kokonaisvaltaisempi tapa soittaa. Hienosti kirjoitettu ja paneutuneesti soitettu sävelmä voisi olla laadukkaan westernin ääniraitaa. Vaikka Black Magic ja Devil In Me edustavat albumin ränttätänttäosastoa, niin ”Dirty Truth” -levyltä ne olisi todennäköisesti hyllytetty aivan liian kevyinä ja ”Nobody’s Fool” -albumilla erottuneet joukosta kuin habanero rullakebabissa. Versio on parempi kuin Morrisonin ylituotettu imelän viihteellinen luomus. Varoituksen sana kaikille teille, joille Shaw Taylorin bluesrocklevyt olivat jotain elämää suurempaa. Pari rankempaa irtiottoa sentään tehdään, mutta Big Beniä ei kuitenkaan lähdetä kaatamaan. Siitä albumin nimikin: täydellisen kuunpimennyksen jälkeen näkyvä punainen kuu symboloi muutosta ja uudelleen syntymää. Levyn nimi, raskasta soulia, kuulostaa pahaenteiseltä, mutta kaikeksi onneksi levy ei ole raskas eikä soul. ”Heavy Soul” on räiskyvä albumi, joka on täynnä energiaa. Harri Aalto JOANNE SHAW JOANNE SHAW TAYLOR TAYLOR Heavy Soul (Journeyman JMR90601) Joanna Shaw Taylorin loistavan “The Blues Album” -kiekon ja sitä seuranneen erinomaisen ”Blues From The Heart”livejulkaisun jälkeen ilmestynyt ”Nobody’s Fool” oli mielestäni pettymys. ikävuoden saavuttaneelta veteraanilta, julkaistiin uusi levy ”Fire It Up” vuonna 2021. Vaikka kierrätysraidat ovat hyviä, on levyn suola ehdottomasti omissa sävellyksissä. Robert Jonin karhea laulu ja Henry Jamesin erinomainen slide-kitarointi ovat kuulemisen arvoisia. Pettymys saattaa olla suuri, sillä mitään kitarailotulitusta ei ole tarjolla eikä bluesrock-kappaleita ole mukana ainuttakaan. Nyt mennään laulusuorituksen ehdoilla ja kitaransoittoa on mukana vain melodioita tukemassa. Bändistä on ajan myötä tullut kriitikoiden suosikki, eikä syyttä. Tällä albumilla on palattu perusasioiden pariin tai oikeastaan pistetty vieläkin paremmaksi, sillä mielestäni tämä on Joanne Shaw Taylorin paras originaalimateriaalia sisältävä levy. Briljantin kitarasoolon sisältävä uusioluenta on onnistunut. Robert Jon Burrison on väkevä ja karismaattinen keulakuva, vokalisti, jota on siunattu välittömästi tunnistettavalla äänellä. Mutta kuten bändiä kuulleet tietävät, genre-määritelmään ei kannata suhtautua kovin ahtaasti. Tiukka biisi, kyllä, mutta onko se liiankin alleviivaava ero aiemmasta sävelmaisemasta. Joanne Shaw Taylor on säveltänyt seitsemän hienoa kappaletta, joiden seuraksi on valittu kolme varsin yllättävää lainaraitaa. En mainitse nimiä, mutta tehän tiedätte keitä tarkoitan. Van Morrisonin kasarihitti Someone Like You menee sovituksellisesti puhtaasti laulu edellä ja kitaraa on aika vähän. Hänen RUF-kauden levyjään vaivannut yletön särökitaran käyttö sekä bluesrockähky ovat jääneet pois. Viisi vuotta sitten bändiin liittynyt erinomainen kitaristi Henry James Schneekluth on toinen keskeinen tukipilari
Syy siihen, että olen vanhoilla päivilläni alkanut aavistuksen lämmetä Dylanin musiikille, löytyy luonnollisesti Blues Newsissa julkaistusta hienosta moniosaisesta Dylan-artikkelista. Gibbons tunnetaan parhaiten murhaavasta Teksas-boogiesta, ja hän on ylipäätään täysin erityylinen kitaristi kuin taloudellisesti soittava Cropper, mutta tällä levyllä hän osoittaa monipuolisuutena ja muuntautumiskykynsä. Dylanin laajassa tuotannossa on mistä valita, ja kaikeksi onneksi Block ei ole lähtenyt tekemään greatest hits -tyylistä albumia, vaan jättänyt pois ne ehkä kaikkein soitetuimmat kappaleet, kuten Knockin’ On Heaven’s Door tai Highway 69 Revisited. Aikaisemmalla levyllä puumerkkinsä säveltäjätietoihin sai samoista yhtyeistä tuttu Paul Rodgers. Floyd Dixonin Tight Skirts on myös lujaa kulkeva menoraita, jossa Greg soittaa kromaattista harppua. Kaivoin verrokiksi Chrissie Hynden muutaman vuoden takaisen Dylan-tribuutin “Standing In The Doorway”, ja vaikka levyt eivät samoja sävellyksiä sisällä, niin molemmissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä kaikista rakkain Dylansävelmä minulle on Positively 4th Street, josta erityisesti tykkään Sue Foleyn versiona. Kannattaa kuunnella tarkasti ja usein. Monessa kappaleessa instrumenttina on peltikoppainen, jonka avulla on luotu jotain uutta ja omaperäistä. Dylan meidät pelastaa. Knock-Out Greg on persoonallinen laulaja ja hyvä huuliharpisti, kitaraosuudet jäävät tällä levyllä vähäisemmiksi. Järkälemäinen Murder Most Foul on vielä alkuperäistäkin pidempi ja kuuntelijalle kieltämättä aika paha rasti. Ehkä osasyynä olivat koronasulun aiheuttamat poikkeavat äänitysolot. Krediiteissä mainitaan myös entinen Freeja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Se voitaisiin yhtä hyvin luokitella Excello-levymerkin bluesartistien kuin country & westernin inspiroimaksi. Cropperin riffit saavat hyvän vastaparin Billy Gibbonsin jämäkästä kitaroinnista. Rory Block on soittanut levyn kaikki instrumentit eli kitarat ja perkussiot. Eikä hän varasta valokeilaa Cropperilta vaan hoitaa pestinsä ammattimaisesti osana Midnight Houria. Albumi ottaa myös etäisyyttä siihen klassiseen Stax-perinteeseen, joka sävytti vielä edeltävää ”Fire It Up” -albumia. Ainoa poikkeus on Not Dark Yetin baritonikitarasoolo, josta vastaa Cindy Cashdollar. Nyt herraa kumartamaan on lähtenyt Rory Block. Blues News 4/2024 71 ehkä vähän liiankin tasaista ja varman päälle laskettua työtä. ”Positively 4th Street” -albumia voidaan pitää suorana jatkumona Blockin vanhoille mestareille omistettujen tribuuttilevyjen sarjaan, ja hän on siirtänyt Dylanin musiikin aivan sen alkulähteille eli sinne mistä nuori herra Zimmerman innoitteensa sai. Suurin yksittäinen syy tähän on ZZ Topin Billy Gibbons, jonka Cropper pestasi soolokitaristiksi. Mikähän tämän hieman yllättävältä tuntuvan yhteyden taustalla on. Tämä johtuu siitä, että Leino on kitaran osalta pääroolissa. ”Oh Mercy” -albumin rytmi-iloittelu Everything Is Broken on saanut freesin toteutuksen pelkistettynä sovituksena. Reale, basistina myös albumin Cropperin kanssa tuottanut Jon Tiven ja rumpalina Nioshi Jackson. Vaikka Rory Block on saanut tuttuihin (sekä tuntemattomiin) kappaleisiin mukavasti uutta ilmettä, niin omituisesti kiekumalla toteutettu herkkä Mother Of Muses on aivan kamalaa kuunneltavaa. Ehkä Hurry Up Sundown kättentaputuksineen on eniten kiinni entisessä. Kovimpia Dylan-diggareita miellyttävät varmaan versiot harvemmin kuulluista numeroista, kun taas perusjamppaa miellyttävät uusioluennat tutuista sävellyksistä. Tuttujen kappaleiden kuten A Hard Rain’s A Gonna Fall ja Like A Rolling Stone lisäksi joukossa on vähemmän radiosoittoa saaneita biisejä ja myös tuoreimmilta albumeilta on valittu mukaan kappaleita. Talkin’ Bout Politics (levyn alkutiedoissa myös hyvin kuvaavalla nimellä Liars, Crooks And Clowns) saa höristämään korvia vahvalla kannanotollaan, kun taas In God We Trust on niin Blues Brothers -tavaraa, että sielun silmin melkein voi nähdä Jaken ja Elwoodin klassiset hahmot. Riku Metelinen KNOCK-OUT GREG & KNOCK-OUT GREG & THE BLUE FLAMES THE BLUE FLAMES Serves Me Right To Suffer (Rhythm Bomb RBR 6021) Greger Andersson alias Knock-Out Greg on tällä hetkellä Ruotsi-bluesin valovoimaisimpia nimiä. Vaikka Blockin tulkinta on kohtalaisen hyvä, niin kyllä ykköspaikka edelleen menee Foleylle. Jos 40 vuotta takaperin minulle olisi sanottu, että hyllystäni vielä joskus löytyy Dylanin levyjä, olisin todennäköisesti tullut johtopäätökseen, että olen lyönyt pääni ja ne loputkin bitit ovat menneen epäjärjestykseen. Cropper tuntuu saaneen jonkinlaisen ylimääräisen adrenaliiniannoksen, niin vapautuneesti ja raikkaasti musiikki nyt soi. Urkureina ovat edellisalbumillakin soittanut The Rascals -mies Felix Cavalliere sekä äänityksestä vastannut Eddie Gore. Levyn nimikappale on Jimmy Dawkinsin säveltämä ja siinä on funkahtava, hypnoottinen groove, kun taas Fats Dominon tunnetuksi tekemä Whiskey Heaven on tyylilajiltaan veteen piirretty viiva. Magnus Lanshammarin kynästä on lähtöisin When The Birds Begin To Sing ja se on voimakkaasti zydecovaikutteinen vauhtiralli huuliharpun ottaessa haitarin roolin. Too Much Stress -sävelmässä joukkoon liittyy vielä Sir Brian May, ja Queen-kitaristi vieläpä duetoi biisissä Realen kanssa. Jaska levy tutkailut. Etenkin Mr Tambourine Manin leirinuotioversio on onnistunut. Levyn avaava nimikappale, roteva bluesrock Friendlytown vakuuttaa heti siitä, että nyt meno on aiemaa verevämpää. Harri Aalto RORY BLOCK RORY BLOCK Positively 4th Street – A Tribute To Bob Dylan (Stony Plain SPCD1493) ”Dylan on messias, Dylan on vapahtaja. Gibbons tietysti jo läsnäolollaan vaikuttaa irtiottoon voimakkaasti, mutta myös kantrirocklaulaja ja kitaristi Tim Montanan mukanaolo biisissä You Can’t Refuse on huomionarvoinen veto. Eniten nyppii Rory Blockin tapa yrittää kuulostaa aivan liikaa Dylanilta. Nyt mennään Dylania kumartamaan”, lauloi Eppu Normaali aikoinaan. Olisin mieluusti vaihtanut liki 21-minuuttisen kappaleen muutamaan vähän lyhyempään, ainakaan materiaalista ei olisi ollut puutetta. Hän hoitaa osuutensa odotetun tyylikkäästi ottamatta liikaa roolia, mutta olemalla aina oikeaan aikaan hereillä. Ei siis jälkeenpäin lisättyjä osuuksia lukuun ottamatta kahdella raidalla esiintyvää kolmea osaavaa naispuolista taustalaulajaa. Äänitykset on tehty suomalaisella Suprovox-studiolla tuttuun tapaan analogisesti ja studiolivenä. Levy-yhtiön prujussa Steve Cropper kertoo olleensa näissä kitarasessioissa noin vapaasti suomennettuna ”kuin seitsemännessä taivaassa”, enkä sitä ihmettele. Fredrik Humlin on taitava pianisti ja urkuri, jolta kuullaan muutama kelpo soolo. Uusi albumi ”Friendlytown” tarjoaakin sitten jo rouheampaa menoa. Se osoittautuu nopeasti aivan erinomaiseksi vedoksi. Blue Flames -kokoonpano tällä levyllä on Gregin lisäksi velipoika Marcus Andersson rummuissa, Tomi Leino kitarassa, Jaska Prepula pystyja sähköbassossa sekä kosketinsoittaja Fredrik Humlin. Sitä kuullaan myös Tomi Leinon säveltämällä instrumentaalilla Suprovox Mood, jossa harppu ja kitara vuorottelevat taidokkaasti. ”Friendlytown” on tavattoman taitavasti tehty, hyvin elävä levy. Hauska knoppitieto on, että Sir Brian alun perin kieltäytyi sähköpostitse Cropper-sessioista, koska hän oli yhteydenottohetkellä ”liian stressaantunut”. Sähköistä materiaalia tarjoillaan nyt akustisesti. Tässä ollaan mielenkiintoisen asian edessä, kun tällainen myöhäisherännäinen ja aloitteleva Bob Dylan -diggari saa kuunneltavakseen yhden suosikkinaisblueskitaristinsa tribuutin aiheesta. Odotetun tiukka combo, mutta nyt läsnäolon tuntu on aivan eri tasolla kuin kolme vuotta sitten. Ei ”Positively 4th Street” ole huono levy, mutta odotukset olivat ehkä pikkuisen liian korkealla. Yksittäisissä biiseissä tuntuu tapahtuvan koko ajan, ja usein vietetäänkin pienten, mutta tärkeiden nyanssien juhlaa. Kappalelista on kerrassaan vahva ja monipuolisesti vaihteleva. Vaikka ääneen on tullut ajan patinaa, eikä laulu kulje yhtä hyvin kuin vaikka 2020 ilmestyneellä ”Prove It On Me” albumilla, niin olisi pitänyt vain laulaa omalla tyylillä, jolloin lopputulos olisi ollut kuuntelijaystävällisempi. Muuten perusbändi on sama kuin kolmen vuoden takaisella levylläkin: vokalistina jatkaa vahvaääninen Roger C. Hänellä on yli 30 vuoden kokemus laulajana, huuliharpistina ja kitaristina ja tämä on hänen kymmenes albumi. Levyllä on yhteensä kymmenen raitaa ja se on mukava yhdistelmä bluesin ja rhythm & bluesin eri tyylisuuntia. Kun monille Mr Tambourine Man ja Like A Rolling Stone ovat ehkä liian usein kuultuja klassikoita, ainakin nämä versiot jaksaa hyvin kuunnella
Alun jälkeen levy tutkailut sooloja saa myös urkuihin vaihtanut Chris Burns, Georgen palatessa vielä lopuksi etualalle harppunsa kanssa. Meno on todella messevää, ja jos en tietäisi, niin en ikipäivänä uskoisi, että kitaran varressa on liki 80-vuotias soittaja. Lainakappaleet on valittu ja toteutettu tyylillä. ”Serves Me Right To Suffer” on kaikin puolin suositeltava levyjulkaisu. Keinuvarytmisen big band -esityksen Awkward Me kanssa samaa tyylisuuntaa edustaa myös Cellphone Hater 2.0. Aikaisemmista levyistä poiketen Mark ei hoida itse kaikkia lauluosuuksia vaan kahdessa biisissä sen tekee kutsuartisti. ja Jerry Jemmott. Kidin purevan Johnny ”Guitar” Watson -kitaran ryöpsähdellessä taustalla ”enkelit” toistavat sekaan ”Wine is my Friend – Wine is my Friend!” Nimensä mukaisesti ”isosti” Big Harp Georgen harpputaitoa kuullaan instrumentaalissa June’s Tune, jonka artisti on tehnyt vakiorumpalinsa June Coren kunniaksi. Kappalekirjo on todella laaja. Yhden kokoonpanon täydentävät Junior Watson (kitara), Kedar Roy (pystybasso) ja Brett Brandstatt (piano). Tämäkin levy on Big Harp Georgen muutaman aikaisemman lailla äänitetty Kid Andersenin Greaseland-studiolla San Josessa, Kaliforniassa ja perusmuusikoidensa lisäksi hän on saanut muutaman uudenkin musisoijan mukaansa studioon. Se on maalailevan hienon hidas blues Paradise Is Burning, jossa George pohtii verenvuodatusta ja tragediaa Lähi-idässä mainitsematta sen tarkemmin kohteita. Jos jotain kritiikkiä haluaa esittää, soittoaika on melko lyhyt, vajaa 36 minuuttia. Hienoa siniväriä siihen tuo Andersenin kitarasoolo ja mukana myös taustalla louskuttava basistihirmu Jerry Jemmott. Välillä on kuultu akustista kvartettia, mutta useimmiten toki isompaa sähköistä bändiä, niin kuin tälläkin kertaa. Parhaita hetkiä levylle Georgen harpunsoiton lisäksi tuo hänen tunnelmainen doo wop -sävyinen laulunsa Wine Is My Friend. Kuluvan vuoden keskikesällä ilmestynyt uusin levy on äänitetty San Josessa Greaselandin studiolla edellisen vuoden jälkipuoliskolla. Harri Haka DUKE ROBILLARD DUKE ROBILLARD Roll With Me (Stony Plain SPCD 1496) Kun puhutaan Atlantin toisella puolella olevista originelleista ja tyylitaitoisista valkoisista blueskitaristeista, niin heitä on tasan kaksi: Duke Robillard ja Ronnie Earl. Mukana on kaksi peruskokoonpanoa, joita täydentävät joillakin raidoilla muutama vieraileva soittaja. Boogie Uproar on Robillardin tribuutti Texasin tervaskannolle Gatemouth Brownille. Mutta, mutta toisaalta... Maceo Parkerinlle omistettu Maceosity lienee lähinnä calypsoa ja siinä Aaron Lingtonin baritoni myötäilee fonien ja Georgen harpun soittoa. CD-levyn hankinta oli työlästä ja arvokastakin, kun sitä ei ainakaan aluksi saanut EU-alueelta. Kivaa lisäväriä muutamiin esityksiin tuo enkelikuoro Sons of the Soul Revivers – James, Dwayne ja Walter Morgan. Kumpi heistä sitten on kovempi, herttua vai jaarli, se onkin sitten vaikeampi sanoa. Vaikka blues on perinnelaji, Mark yhdistelee sanoituksiin uusia ilmiöitä, kuten kappaleissa Ghosted ja Lil Electric Car. Toteaapa vain laulussaan: ”Lazy Lester is up there, looking down heartbroken too, Lester won’t you asking forward what in the world did we ever do!” Jari Kolari MARK HUMMEL MARK HUMMEL True Believer (Rockinitis 1004) Mark Hummel on julkaissut albumeja tasaiseen tahtiin jo viidellä vuosikymmenellä eikä kaipaa esitelyä ainakaan old schoolja huuliharppubluesin ystävien keskuudessa. Toinen tai kolmas pointti ovat kappaleet, sanoitukset sekä erityisesti miehen miellyttävä lauluääni, jossa on jotain hyvin uskottavaa. Ajattelin ehdottaa kolikonheittoa asian ratkaisemiseksi, mutta tuskin sekään tuottaisi tulosta, koska kolikko tipahtaisi todennäköisesti joka kerta kyljelleen. King, Peter Green ja Little Walter, jolta kuullaan kaksi alkuperäistä. BN 315) oli ahdettu täyteen vierailijoita, niin nyt heitä on mukana vain muutama. Kun parin vuoden takainen Duke Robillard Bandin nimellä julkaistu ”They Called It Rhythm & Blues” (ks. Eddie Boydin Bluecoat Man on valikoitunut avausraidaksi. Saksofonia soittavat mainittu Peloquin sekä Doug Rowan, Mike Rinta tööttää pasuunaa, baritonin mukavan tunnistettavaa murinaa Aaron Lington ja trumpettia Ed Morrison. Tyyleinä löytyvät salsa, rumba, samba, calypso, doo wop, bing band swing, jazz sekä tietysti laajahkosti blues. Swingaavissa joulutunnelmissa viihtyy What The Missus Misses, josta vastaa koko foniryhmä Sons of the Soul Revievers vierellään. Kaikki kappaleet eivät ole uusia, mukana on lainakappaleita ja pari uusioluentaa omista sävellyksistä. niissä kaikissa kuullaan paljon hienoa kromaattista bluesharppua sekä tyylikästä blueskitarointia. Hienoin on tunteikkaasti esitetty Otis Rushin Double Trouble, jossa kromaattinen harppu, laulu ja Watsonin kitara luovat aavemaisen tunnelman. Robillard antaa mennä sydämensä kyllyydestä ja Al Basile ryydittää kyytiä kornetillaan. Hummelin julkaisut vaihtelevat mukavasti kokoonpanoiltaan. Juuri sopivasti ennen Blues Newsin eräpäivää saapui materiaali elokuun lopulla kauppoihin ilmestyvästä Duke Robillard -albumista, joka Wikipedian mukaan on järjestysnumeroltaan 37. DIY Mama taas kallistuu rumbaan tai sambaan. Muodoltaan se on puhdasta Chicago-bluesia ja laulun hoitaa hienosti Oscar Wilson. Näin tasokasta soitantaa voisi kuunnella parin lisäbiisin verran. Alun perin Roomful of Bluesille sävelletty mutta vasta ”Duke Robillard And The Pleasure Kings” -albumille levytetty Just Kiss Me saa nyt uusintakäsittelyn ja homma on toteutettu torvisektion avustamana niin kuin se silloin aikanaan olisi pitänyt tehdä. Sen tusinasta kappaleesta George on säveltänyt yhtä vaille kaikki, poikkeus on fonisti Michael Peloquinin tribuuttina Maceo Parkerille säveltämä instrumentaali Maceosity. Nyt terminologia on sovellettu sähköautoilusta. Svengi on aivan hillitön ja rokkaavasta pianosta vastaa Matt McCabe. Levyllä musiikista vastaavat George (laulu ja kromaattinen harppu), Kid Andersen (kitara), Chris Burns (piano) sekä rumpaleina vaihtelevasti Derrick “D’Mar” Martin ja June Core sekä basisteina Joe Kyle Jr. 72 Blues News 4/2024 Prepula ja Marcus Andersson pitävät rytmin loistavasti kasassa. En oikein osaa sanoa, miksi pidän Big Harp Georgen äänitteistä. Viimeiseksi jätinkin yhden kappaleen, joka koskettaa vahvasti niin tunnelman kuin sanomansa puolesta. Hummel soittaa huuliharppua ja Wes Starr rumpuja levyn kaikilla kappaleilla. Levyn avaa kantaa ottava High Time For The Devil, jonka sanoitus voidaan tulkita Donald Trumpia kritisoivaksi. Molemmat ovat tehneet paljon hienoja ja kuuntelukertoja kestäviä julkaisuja vuosien saatossa, eikä taso tunnu laskevan, vaikka mittariin on lisää kilometrejä tullut. ”True Believer” on komea bluesalbumi, jossa kaikista parasta on Mark Hummelin harpunsoitto ja Junior Watsonin kitarointi. Nehän eivät ole omaan makuuni istuvaa ”oikeaoppista” Chicagotai West Coast -bluesia ja niissä myös kuullaan paljon tai vielä enemmän torvia. Salsanmakuinen on Doom Loop, jonka teema muistuttaa jotain Bondin tunnusmelodiaa. Muddy Watersin Look What You Done sekä toinen Gatemouth Brown -sävelmä You Got Money äänitettiin ”Calling All Blues” -sessiossa, mutta syystä tai toisesta kumpikaan ei valmis. Harri Haka BIG HARP BIG HARP GEORGE GEORGE Cooking With Gas (Blues Mountain 07) Big Harp Georgen kesän kynnyksellä ilmestynyt levy on järjestyksessä miehen seitsemäs ja kuuluu soinniltaan edellisten tavoin laajasti juurimusikki-kategoriaan. Levy alkaa Chicago-bluesilla ja sama meininki on päätöskappaleessa Shufflin Days, jossa laulusta ja kitarasta vastaa Joe Beard. Muita lainattuja ovat B.B. Autolla ajoa on iät ja ajat käytetty bluesissa metaforana lemmenleikeille. ”Kakkoskokoonpanossa” soittavat kitaristi Billy Flynn, basisti Randy Bermudes ja pianisti Bob Welsh. Katsotaan, mitä vanha herra on saanut aikaiseksi tällä kertaa. Vielä selväsanaisemmin Trump-vastainen on Elvin Bishopin säveltämä What The Hell. Tällä albumilla on seitsemän omaa sävellystä ja kuusi lainakappaletta. Mutta ei hätää, Hummelilla on marraskuussa ainakin kaksi Suomen keikkaa, joiden yhteydessä levyä todennäköisesti myydään kiinnostuneille
Harri Aalto QUINN SULLIVAN QUINN SULLIVAN Salvation (Provogue PRD77262) Parikymppistä Quinn Sullivania on pidetty kitaransoiton ihmelapsena, bluesin pelastajana, uutena Stevie Ray Vaughanina, Buddy Guyn valkoisena lehtolapsena ja ties minä. Sullivanin edelliseen levyyn ”Wide Awake” (ks. Kaikki on sitä aiemmilta levyiltä tuttua ja turvallista, mutta tuskinpa kukaan mitään muuta osasi odottaa tai uskalsi edes toivoa, en minä ainakaan. Wyman tunnustaa avoimesti Calen olevan levyn suurin vaikuttaja. Riku Metelinen COLIN JAMES COLIN JAMES Chasing The Sun (Stony Plain SPDC1499) Kokenut kanadalainen bluesrockkitaristi, laulaja ja lauluntekijä Colin James on levyttänyt jo parisenkymmentä pitkäsoittolevyä, mutta tuntuu, että yhä hän vain parantaa. Onko hän sitten kitaransoiton ihmelapsi, bluesin pelastaja tai uusi Stevie Ray Vaughan. Tässä vaiheessa levyä olen varma, että Sullivan on saanut luettavakseen arvioni edellisestä levystä, ottanut vinkistä vaarin, kääntänyt veneen myötätuuleen ja alkanut purjehtia auringonlaskuun. ”Drive My Car” on äänitetty Wymanin kotistudiossa, ja tunnelma on sen mukaisesti kotoinen ja erittäin laid-back. Pienoinen välipala sisältää falsettilaulua sekoitettuna moderniin R&B:hen, ja vaikka en ole kummankaan suurimpia faneja, niin huomaan pitäväni tästäkin vaarallisen paljon. Wymanin omatkin biisit kulkevat sinänsä rennon pakottomasti ja ovat ihan mukavia kuulla. Siis ehdottomasti kyllä, ja kirjoitettuna isoilla kirjaimilla, lihavoituna sekä alleviivattuna. Se on myös koostumukseltaan erilainen kuin edeltäjänsä ja biisimateriaaliltaan hyvinkin paljon erilainen kuin nuo kaksi “Open Roadia“ edeltänyttä levy tutkailut. Vanhasta jengistä kitaristi Terry Taylor ja rumpali Paul Beavis ovat edelleen mukana Wymanin uudellakin levyllä. Nimikappale Drive My Car ja kitaristi Taylorin kanssa kimpassa pykätty Rough Cut Diamond käyvät esimerkkeinä yksinkertaisen tehokkaasti groovaavasta tyylistä. Nyt tuntuu, että tuo levy on saanut vakavasti otettavan haastajan. Niin myös nyt. Built For Comfort on ”Guitar Groove A Rama” -albumin sessioissa kesken jääneitä sävellyksiä ja mainion kitarariffin omaava kappale on yksi levyn parhaita. Storm Warning ja Wings ovat kuitenkin hyvin asiallisia biisejä. Weiss ja tulkita häneltä Two Tone Car. väitteistä ainuttakaan. Blues News 4/2024 73 tunut. Sisällöllinen yllätyksettömyys korvautuu puolestaan soiton raikkaudella ja tasalaatuisella materiaalilla. Kun rautalanka/beat -kitaralla ryyditetty Leave No Love Behind lähtee käyntiin, alkaa tuntua siltä, että tämähän on todellinen greatest hits -albumi, sillä tähän mennessä ei ole ollut vielä yhtään suvantokohtaa. J.J. Roomful Of Bluesin debyyttisinglen Don’t You Want To Roll With Me kierrätyksestä en ole ihan vakuuttunut. Duke Robillardilla riittää vielä virtaa tarjota tasokasta bluesia. Ennakkoluuloton valinta on nostaa esiin myös nyttemmin jo edesmennyt omaperäinen lauluntekijä Chuck E. Levy kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä huolimatta. Muutamat edelliset levyt, kuten “Miles To Go“ (2018) ja “Blue Highways“ (2016) olivat jo kerrassaan mainioita, mutta vasta albumi “Open Road“ (2021) oli täysosuma. Nyt te luulette, että olen saanut liikaa aurinkoa ja/tai lyönyt pääni Turun Linnan ahtailla käytävillä, kun en mitään negatiivista sanottavaa tästä levystä löydä. Tyyli tosiaan säilyy hyvin samanlaisena ilman isompia irtiottoja riippumatta kappaleiden alkuperästä. “Chasing The Sun“ on nimittäin niin hyvä. Aperitiivina toimivan jyräävän bluesrockin jälkeen heitetään lautasellinen Hendrix-vaikutteista musiikkia lusikoitavaksi ja se maistuu oikein makoisalta. Hän on 76-vuotias Hans Theessink, akustista bluesja juurimusiikkia esittävä hollantilainen kitaristi, joka on ainakin itselleni aivan tuntematon suuruus. Isoja nimiä, mutta tässä yhteydessä ilman isoja egoja. Kysymys oli nimenomaan hauskanpidosta, kun hänen kavereinaan bändissä soittivat mm. Lokakuussa 88 vuotta täyttävä Wyman kähisee hiljaisella äänellä CD:n 12 biisiä, joista hän on säveltänyt viisi kokonaan tai osittain. Kun ”Wide Awake” alkoi vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, niin tällä kertaa ote on huomattavasti parempi. Tätä kuunnellessa tulee hiki! Tämän jälkeen ei voi muuta kuin toivoa ja odottaa, että hänen seuraava albuminsa olisi livejulkaisu. Löydöt ovat oivallisia ja sopivat albumin tunnelmaan oikein hyvin. Gary Brooker, Georgie Fame, Albert Lee, Eric Clapton ja Peter Frampton. Nyt toimeen on käyty uudella innolla ja vokaaliosuudet on saanut hoitaakseen Duke Robillard Bändin solisti Chris Cote. Ensin mainitussa puhkuu harppua Sugar Ray Norcia. Dylanin tekstin lakonisen luennan lisäksi hän tarjoilee Taj Mahalia 1980-luvun lopun Light Rain -kappaleella ja kantri/folklaulaja John Prinea tämän 1990-luvulla julkaisemalla Ain’t Hurtin’ Nobodylla. Kun Sullivanin edellisillä albumeilla oli harmillisen vähän ilon aiheita, niin ”Salvation” tarjoilee niitä koko rahan edestä ja enemmän kuin kaikki aiemmat levytykset yhteensä. Niinpä suurin mielenkiinto kohdistuukin nyt lainoihin. Itse en ole vielä hänen aikaisempien julkaisujen perusteella ollut valmis allekirjoittamaan ko. Hyvät kappaleet seuraavat toinen toistaan ja tunnelmat vaihtuvat, mutta paketti pysyy kasassa loppuun asti. ”Roll With Me” ei sisällä mitään uutta tai ihmeellistä. Bill Wyman, oikealta nimeltään William George Perks, lähti Stoneseista jo 31 vuotta sitten soitettuaan yhtyeessä juuri tuon 31 vuotta (1962–1993). Eikä kuvitteellisen puolenkääntämisen jälkeenkään löydy mitään negatiivista. Oli miten oli, niin vikoja en etsimällä lähde etsimään, koska niiden löytäminen olisi todennäköisesti vaikeaa tai lähestulkoon mahdotonta. Riku Metelinen BILL WYMAN BILL WYMAN Drive My Car (BMG BMGCAT875CD/ LP) Tulsan hiljainen mies J.J. Aika monesti olen antanut vinkkejä tulevien festareiden mahdollisista esiintyjistä, niin kyllä tämän levyn perusteella on sanottava, että Quinn Sullivan sopisi niistä mille tahansa soittamaan. Kansi on hieno, sävellykset ovat hyviä, tuotanto on onnistunut ja Sullivan soittaa paremmin kuin koskaan ennen. Herkkää ja melodista tulee parin raidan verran. Mukava ja tärkeilemätön levy veteraanimuusikolta, jonka ei todellakaan tarvitse enää näyttää kenellekään mitään. Cale olisi varmasti viihtynyt porukassa. Samaa voi sanoa levyn yllättävimmistä cover-lähteestä. Se kehuttiinkin täydellä syyllä aivan pystyyn Blues Newsissä (6/2021). Wyman panikin pystyyn kerrassaan mainion combon Bill Wyman’s Rhythm Kings, joka levytti tukun erittäin mukavia albumeita. Aikansa kutakin, voisi ajatella hänen tuumineen, ja voihan hauskaa pitää toisellakin tavalla. Jälkiruokana oleva bonusraita on erittäin vakuuttava liveveto Sonny Boy Williamson kakkosen sävellyksestä Eyesight To The Blind. Musiikki oli vanhan ajan rock’n’rollia, bluesia, rhythm & bluesia ja boogie-meininkiä. Kahden loistavan kappaleen jälkeen meno vain paranee, kun Sullivan tarttuu slidekitaraan ja tarjoilee mainion kantrirockin sekä bluesin sisältävän salaatin. Jokainen tietysti kuulee sen heti, kun avausbiisi, Bob Dylanin Thunder On The Mountain alkaa soida. Kyseessä on varsinainen kirsikka kakun päällä, jossa Sullivan paljastaa todellisen luonteensa ja näyttää kuka on kulman kovin kuusikielisen omistaja. Eikä seuraavakaan raita tuota pettymystä, sillä hän intoutuu revittelemään twentysomething-nuorukaisen innolla. En sano, että aikuisempi, mutta iso askel on otettu eteenpäin ja Sullivan on selvästi oikealla tiellä. Ei uusi versio huono ole, mutta alkuperäinen on mielestäni paljon lennokkaampi ja kitarasoolossa on enemmän asennetta. BN #310) en ollut kovin tyytyväinen, mutta katsotaan, millaisia tuntemuksia ”Salvation” herättää. Cale ei ole enää kanssamme, mutta hänen henkensä elää yllättävänkin voimakkaasti Rolling Stonesin ex-basistin Bill Wymanin uudella julkaisulla. Vaikka kitaran kielet ovat koetuksella, niin homma pysyy hyvin hanskassa eikä ylilyöntejä tule. Artistia itseään tuskin tullaan muistamaan unohtumattomasta sävelkynästä, mutta kuten jo Rhythm Kingsien albumit osoittivat, hän on ”aina” ymmärtänyt hyvien lainabiisien päälle
Samanlainen löytö on In My Own Dream, Paul Butterfield Blues Bandin albumin (1968) nimikappale. Valitettavasti ura ei ole kuitenkaan koskaan oikein edennyt. Albumilla ei myöskään ole yhtymäkohtia Allmanin viimeaikaisiin bändivirityksiin, kuten hienoon Allman Betts Bandiin, jonka tulo Puistobluesiin muutama vuosi sitten valitettavasti peruuntui. Sen kansissa ei ole mainintoja äänitysajankohdista, mutta mistään ihka uutuudesta ei ainakaan ole kyse. Levyltä on muuten turha etsiä Chasing The Sun -nimistä biisiä. Erikseen pitää nostaa esiin vieraileva veteraanihuuliharpisti Charlie Musselwhite, jonka mukanaolo nostaa Colin Lindenin ja toisen kanadalaisen bluesmuusikon, Paul Reddickin sävellyksen Devilment yhdeksi albumin huippuhetkistä. Isoin yllätys on This Song Kills Hate, albumin rokkaavin ja tiukalla yhteiskunnallisella sanomallaan muista selvästi erottuva biisi. “Miami Moon“ on kiistatta taitavasti tehty levy, mutta tasaisen miellyttävästä kokonaisuudesta on vaikea saada kunnolla otetta. Omia albumeita hänellä ei taida olla kuin yksi, ”Here I Am” vuodelta 1985. Kimppasävellysten parasta antia edustavat tunnelmallinen Too Far Gone ja sielukas How It Feels To Be Loved, joiden toteutusta kuvaa parhaiten sana herkullinen. Tiedon mukaan Allman on jopa säveltänyt biisit poikkeuksellisesti bassokitara soittimenaan, mikä kuulunee esitysten rytmiikassa. Pääosassa ovat nyt Allmanin pehmeä laulu ja paljolti soulin sykkeeseen suuntautuneet biisit. Siinä blues on todella syvällä. Heistä jokaisella on seitsemän omaa solistivuoroa, siis 21 kappaletta yhteensä. Tämän peräti tupla-CD:n laajuisen kokonaisuuden kohdalla voidaan perustellusti puhua omakustanteesta. Ensin hänen setänsä Duane Allman äänitti yhdessä Eric Claptonin kanssa Derek & The Dominosin ikonisen albumin “Layla And Assorted Love Songs“ (1970) ja sitten hänen isänsä Gregg Allman nauhoitti yhdessä The Allman Brothers Bandin kanssa yhden southern rockin ikonisimman levyn, “Eat A Peach“ (1972), studio-osuudet samojen seinien sisällä. Levyn kuuluisin vieras on eittämättä Grammy-palkinnoilla ja lukemattomilla tunnustuksilla (“Amerikan paras laukuntekijä“) kuorrutettu Lucinda Williams, jonka jo vuosikymmen sitten levyttämä Protection saa nyt vähintäänkin alkuperäisesitykselle kunniaa tekevän ja sitä tuoreuttavan uusinnan levyn avausbiisinä. Hän nimittäin soittaa kitaraa nyt hyvin säästeliäästi. Edellistä sävyttää Michael Hicksin Hammond B3, jälkimmäistä Jim Hoken saksofoni. Kitaristi/laulaja John Watkins on puolestaan toisen Chicago-legendan, Jimmy Johnsonin sisarenpoika, jota pidettiin 1970/80-lukujen taitteen aikoihin yhtenä Chicagon valovoimaisimmista nousevista blueskyvyistä. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet kantavat kaunista hedelmää. James on itsellisestikin pätevä lauluntekijä, mutta hänen levynsä eivät olisi niin hyviä kuin ne ovat ilman kanadalaisia ystäviä. Matka edellisten levyjen Chicago blues -vaikutteista Miamin pehmeästi sykkivään lämpöön ei suju hetkessä eikä ehkä ongelmittakaan. Colin Jamesille on tunnusomaista hyvin maanläheinen ote. Olihan toki jo edeltävällä albumilla muutamin paikoin yhtymäkohtia Muscle Shoalsiin soundiin sekä Smokey Robinsonin ja Curtis Mayfieldiin tuotantoon, mutta nyt viitteet ovat entistä vahvempia. Ja onpa mukana itse Van The Man. Lisäksi biisit soitetaan aivan upeasti. Mikään ei oikein nouse. Pitkän linjan Chicago-bluesmuusikoiden kanssa olemme siis tekemisissä. Tämä Stokes ei kuitenkaan soita levyllä, vaan kitaristina häärää Allmanin läheinen ystävä Jackson Stokes. Vaughn vieraili Tavastia-klubilla niinkin kauan sitten kuin vuonna 1988, ja Freddie Dixon oli sattumoisin keikkabändin basisti. Levyn ainoa lainabiisi on nimittäin Van Morrisonin You Gotta Make It Through The World (albumilta “A Period of Transition“, 1977). 74 Blues News 4/2024 levyä, joissa tulkinnat Muddy Watersin, Junior Wellsin, Howlin‘ Wolfin ja muiden bluesin jättiläisten aarteistosta olivat näkyvästi esillä. Watkins kantoi taannoin ei niin kovin kutsuvaa lisänimeä kuin ”Mad Dog”, joka lienee sittemmin poistettu hänen CV:stään. Niistä käyvät hyvinä esimerkkeinä nimikappale Miami Moon, rakkausaiheinen You ja hyvin Santana-vaikutteinen instrumentaali Sahara. Kempaksen Kari teki miehestä mainion haastattelun BN:n numeroon 4/2013. Lisäksi he ovat vuoroin vieraissa taustoittamassa monia toistensa hengentuotteita. Harri Aalto DEVON ALLMAN DEVON ALLMAN Miami Moon (Create CRU-005) Odotukset olivat korkealla, kun tieto kertoi, että Devon Allman äänittää uutta albumiaan Criteria-studioilla Miamissa, Floridassa. Maurice John Vaughn on Reecy Recordsin taustahahmo, vaikkei levykansissa mainitakaan tuottajatietoja. Freddie Dixon luottaa 100-prosenttisesti isänsä käsialaan, koskapa kaikki hänen seitsemän raitaansa ovat Willie Dixonin laulukirjasta. Heitä ovat kitaristi Lindenin lisäksi erityisesti basisti Darryl Jones ja rumpali Charlie Drayton, joiden meriittilistat yltävät Miles Davisista Rolling Stonesin kautta Neil Youngiin – ja erittäin moneen muuhun nimimuusikkoon. levy tutkailut. Vuonna 1952 syntynyt monitaitaja, laulaja/ kitaristi/fonisti/kosketinsoittaja Maurice John Vaughn on näiden kumppaneidensa ikäpolvea. Samassa paikassa syntyi reilut puoli vuosisataa sitten kaksi rockmusiikin järkälettä, joilla on yhteys Devoniin. Se on kuin oman aikamme sähköinen vastine Woodie Guthrien ikoniselle laululle This Guitar Kills Fascists. Heistä ehkä läheisin, kitaristi/tuottaja Colin Linden on jälleen läsnä, onpa albumi äänitettykin Lindenin takapihalleen rakentamassa kotistudiossa. “Miami Moon“ on Devon Allmanin ensimmäinen oma albumi kahdeksaan vuoteen – ja hyvin erilainen kuin sitä soolouralla edeltänyt “Ride Or Die“ (2016). Hambridge on myös osallistunut sävellystyöhön yhdessä edelliselläkin albumilla mukana olleen kitaristi Tyler Stokesin kanssa. Vaikka kovaääninen kitara ei nyt olekaan niin pinnassa, levyllä toki kuullaan useissa kohdin korvia hiveleviä, pehmeitä kitaramelodioita. Albumin nimi on otettu päätösbiisin, hypnoottisen alkukantaisen luennan Open Your Mind tekstistä. Vaughn on muutamine omissa nimissään julkaistuine albumeineen kolmikosta sooloartistina selvästi tunnetuin. Lauluissa ei niinkään ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta niistä rakentuu persoonallinen ja kuulijan tunnelmallaan vangitseva kokonaisuus, johon Jamesin harkitun sävykäs, nykyään usein sangen maltillinen kitarointi istuu erinomaisesti. Ja mikä parasta, Lucinda Williams laulaa kappaleen yhdessä Colin Jamesin kanssa. Todellakin, Allman ei ole päästänyt studiosessioihin ainoastaan soullegendojen henkeä, vaan mukaan on pujahtanut myös ainakin Steely Dan -tyyppistä instrumentaalisoitantaa. Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa noteerata myös saksofonisti Karl Densonin taitavat puhallinosuudet. CD:t on jaettu sisällöltään ja kappalejärjestykseltään tasapuolisesti kolmikon kesken. Miten muutenkaan, kun kerrotaan studiosessioiden huippumuusikoista. Voi tietenkin kysyä, kuka vielä kaipaa esim. Harri Aalto DIXON, WATKINS, DIXON, WATKINS, VAUGHN VAUGHN 3 By 3 (Reecy RR-200, 2-CD) Katsotaanpa ensin, ketkä oikein kätkeytyvät ”3 by 3” -kolmikon taakse: Freddie Dixon on basistilegenda Willie Dixonin esikoispoika, basisti hänkin, tällä levyllä myös solisti. Lisäksi Linden on säveltäjänä mukana useissa lauluissa joko Jamesin kanssa tai yhdessä Blackie & The Rodeo Kingsin Tom Wilsonin ja The Tewsin Colin ja John-Angus McDonaldin kanssa. Ymmärtääkseni julkaisuvuosi on 2020. Merkiltä ei ole tainnut ilmestyä aiemmin kuin yksi albumi, nimittäin Vaughnin oma, 40 vuotta sitten syntynyt ”Generic Blues Album”, joka julkaistiin myöhemmin parilla lisäraidalla höystettynä maineikkaalla Alligatorilla. Tuottajalegenda Tom Hambridgen johdolla svengi on irtonaista, eikä se ihme olekaan, kun bändissä on The Meters -taustaisen basisti George Porter Jr:n ja New Orleansin kuulun veljeskoplan jäsenen, kosketinsoittaja Ivan Nevillen kaltaisia huipputekijöitä. Hienoa jälkeä syntyy myös Jamesin akustisen kitaran ja Musselwhiten huuliharpun tunnelmoidessa John Hammondin bluesia Come To Find Out. Kuulija erehtyy pahanpäiväisesti, jos odottaa Allmanin omalla levymerkillään (Create Records) julkaiseman uutuuslevyn olevan sähkökitaran juhlaa
Pääosan kappaleista laulaa Hughes, mutta Bonamassa pääsee ääneen Love And Faithin ajaksi. Glenn Hughesin laulu pursuaa tunnetta ja Bonamassa heittää veret seisauttavan soolon. Ihan okei levy tämä on, vaikka olisi kaivannut ”jotain”. Sen sijaan hän tulkitsee hienosti legendaarisen Don Robeyn ikiklassikot Further On Down The Road ja As The Years Go Passing By, vaikka tokihan nämäkin kappaleet on kuultu sen seitsemän kertaa. Otin levyn mielenkiinnolla kuunteluun siitäkin huolimatta, että saatamme ehkä kenties olla jo lehtemme genren rajamailla. Lähinnä bluesia Chicagon ja Missisippin suunnalta edustaa Can’t Sing The Blues Tonight – ja kurjaahan se on, kuten Mick toteaa ”kun heräsin aamulla niin kaikki oli ihanasti – ei bluesia tänään ja se on niin surullista, surullista, surullista...” Samaan kastiin kuuluu myös tyylikästä ison bändin B.B. Suurin ansio tästä hienosta levystä lankeaa ”Bob” Christinalle. Maurice John Vaughn on kolmikosta moni-ilmeisin esittäessään lainojen ohella myös omia sävellyksiään, joilla ei ole liiallisen tunnettuuden painolastia. Mikäli bändi vielä keikoille lähtee, uskon, että majesteetillisen mahtipontinen lopetusraita The Open Road tulee todennäköisesti olemaan suuri lavasuosikki. Syntyperäinen Rhode Islandin poika Bobby Christina varttui suuressa perheessä (seitsemän lasta), jossa hän sai kuulla bluesia vanhemman veljensä, sittemmin Roomful of Bluesin perustajajäseniin kuuluneen levy tutkailut. Muutamissa kappaleissa on selkeitä viittauksia Led Zeppeliniin, ja bändin fanit saattavatkin kokea mieluisia hetkiä vaikka Stay Freellä, jonka kosketinsoitinosuus on aika tuttu. Emery. Lauluraita on jostain kumman syystä miksattu omituisen kuuloiseksi. Turhan monessa kohtaa tuntuu siltä kuin olisin kuullut tämän jo joskus aiemminkin. Mikäli tämän tyylinen musiikki kiinnostaa ja vinyylisoitin hyllystä löytyy, niin suosittelen ehdottomasti vinyyliversion hankkimista, sillä silloin saa bonuksena koko D-puoliskon verran ennenjulkaisematonta livemusiikkia. Erityisen tyylikästä kitarointia Jensenilta kuullaan kappaleella Too Old To Die Young, joka on myös hyvä malli Kolassan sujuvasta kerronnasta: “I’m too old to die young, it’s been fifty years since I turned twentyone, I don’t know where I’m going, but I know where I’ve been.” Happy Endings tarjoaa jatsahtavan hienostunutta pianon (Robinson) ja kitaran (Allen) soittoa Kolassan todetessa: “why can’t my dream come true.” Bad Decisions taas kulkee rauhallisesti Hughesin harpun ja Jensenin pikkailun pöllytellessä maalaispolkuja ja Mickin laukoessa lisää totuuksia: “when you had a drink you make a bad decision...” Levyn päätösraita A Yankee Heading Home voisi Kolassan finger picking -soitolla olla vaikka John Hurtia. On totta, että rajoja saatetaan joutua hitusen verran venyttämään, koska raskaamman rockbluesin parissa tässä mennään. Sininenkin nuotti mukana on, vaikka kyllä sitä joutuu pikkuisen etsimään. Kuten jo yllä mainitsin, levyn nimi ”All Kinds Of Blues” kuvaa varsin hyvin sillä kuultavaa tarjontaa – sitä voisi kuvailla vaikka etelän Roomful of Bluesina. Hän myös toimi Willie Dixonin sessiokitaristina alkaen luoda sitä uraa ja nimeä, josta hänet tulimme myöhemmin parhaiten tuntemaan eli Matt ”Guitar” Murphynä – ”Kitaristien kitaristina”. Muusikonalku vietti nuoruutensa Memphisissä, kunnes parikymppisenä hän muutti Chicagoon päästen soittamaan alan suuruuksien, kuten Howlin' Wolfin, Little Junior Parkerin, James Cottonin, Muddy Watersin ja erityisesti Memphis Slimin kanssa. Pertti Nurmi MICK KOLASSA MICK KOLASSA All Kinds Of Blues (Endless Blues MMK072024) Kuten Mick Kolassa on itse sanout, hän on ollut bluesfani lähes koko ikänsä ja tarkennuksena vielä – ”all kinds of blues” eli kaikenlaiset bluesin lajit ovat vuosien saatossa kelvanneet esitettäväksi. MacLeodin kanssa esitetyssä Did You Ever Wonderissa on taasen mukana jonkinlaista rumbaa, johon Steffin ”kurttu” lisää kivaa Louisianan swamp-tunnelmaa. Osin sen suuntaan soi You Bumbed Me Again. Too Far Gonessa Derek Sherinian saa mukavasti sooloaikaa ja hän irrottelee oikein makoisasti. Onhan musiikki kieltämättä raskasta, mutta ainakaan minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa levyä kuunnella, sillä mitään hevikliseitä ei joukosta löydy. Varsin kattava kooste eri tyyleistä tällä miehen uudella levyllä kuullaankin, joita on kertynyt nyt yhteensä peräti 15. Louis -bluesia ja hidasta jaskaa Jensenin ja fonisti Kirk Smothersin baritonilla esittämänä vuorosoitantana. Siitä alkoi Matt Murphyn matka kohti tulevia urotekoja. Kolassan kanssa studiossa soittaa koko joukko muusikoita, joista vakiokoonpanossa ovat vuosien saatossa olleet tämänkin levyn tuottajana toiminut kitaristi Jeff Jensen, harpisti Eric Hughes, pianisti Rick Steff, vaihtelevasti rumpalit James Cunningham ja Tom Lonardo sekä basistit Bill Ruffino ja Dexter Allen. Memphisin alueella kun ollaan, kuuluu myös funk valikoimaan. Blues News 4/2024 75 uusia Little Red Rooster-, Seventh Son-, You Shook Me-, 29 Ways -versiointeja, mutta toisaalta kaikki Dixonin tulkinnat ovat hienosti historiaansa kunnioittavia ja ilman turhia yrityksiä olla muuta kuin mitä ne oikeasti ovat. Päähuomion kappaleesta viekin syntetisaattori vinkuessaan ja vonkuessaan outoja saundeja ilmoille. Riku Metelinen eri esittäjiä eri esittäjiä True Blues Brother: The Legacy Of Matt ‘Guitar’ Murphy (Nola Blue NBR 026) Sunflower, Mississippi, joulukuussa 1929. Jari Kolari BLACK COUNTRY BLACK COUNTRY COMMUNION COMMUNION V (Provogue PRD77262) Joe Bonamassan, Jason Bonhamin, Glenn Hughesin sekä Derek Sherinianin muodostama bändi on saanut erimielisyytensä sovittua ja palannut studioon seitsemän vuoden tauon jälkeen. Ilmeisesti on yritetty tehdä pesäeroa Bonamassan soololevyihin, mutta tässä kohtaa on selkeästi epäonnistuttu. Restless on levyn bluespitoisin sävellys ja voisi olla Bonamassan sivuun laittamia kappaleita. En osaa oikein sanoa, mikä se olisi ollut, mutta kuitenkin. Hidas That Don’t Mean kulkee Jensenin muistellessa Earl Hookerin liuttelua ja Kolassan surkutellessa vieressä eilistä tapahtumaa: “you just make it worse...when people know you don’t care.” Vielä kauemmas etelään suuntaava Does Your Mama Know on kuin Slim Harpon ja The Paladins -rockabillyn risteytymää. Sitä paitsi Same Thing ja Back Door Man sattuvat kuulumaan allekirjoittaneen Dixon-suosikkeihin. Mahdollisesti joidenkin mielestä toinen jalka on jopa rajojen ulkopuolella ja toinenkin jalka siinä hilkulla, mutta vain juuri ja juuri. Kappaleista kaksi on Kanadassa purkitettuja live-tallenteita, joilla saa ponnekasta soolotilaa pitkäaikainen soittokumppani, pasunisti B.J. Hyvä esimerkki on soulahtava Somebody Else’s Whiskey, jossa Kolassa varoittelee: “When your drinking somebody else’s whiskey, you think your cool – hei mies, varo vaan, on aika riski olla niin tyhmä ja juoda toisen viskit!” Eating My Soul on lähinnä sekoitus St. Michiganissa syntynyt mutta viimeiset 30 vuotta Mississippin Clarksdalen alueella vaikuttanut Kolassa on ollut myös merkittävä henkilö monissa paikallisen Memphisin blues-yhteisön tapahtumissa. Mick on säveltänyt edellisten kiekkojensa tapaan kaikki albumin 14 kappaletta, joista Did You Ever Wonderilla hänellä on apunaan monista aikaisemmista yhteyksistä tuttu kitaristi Doug MacLeod sekä ”Bad Decisions” -harpisti Eric Hughes. Amy Iodine voisi olla vaikka elokuvasta ”Matkalla avaruuteen”, sen verran kummissa sfääreissä heilutaan. Myös John Watkinsilla on yksi Dixon-laina, sinällään turhaI Just Want To Make Love To You. Vaikkei noin kaksituntinen tupla tarjoakaan mitään uutta päällä maan, kannattaa ainakin vannoutuneiden Chicago-bluesin ystävien ottaa paketti talteen, jos se sattuu osumaan kohdalle. King -soundia toisintava Where Love Takes Me. Lisäksi Watkinsilta kuullaan sentään pari omaakin sävellystä. En anna asian haitata vaan otan levyn omana kokonaisuutenaan vertailematta sitä bändin aiempiin tuotoksiin tai alkamatta pohtimaan, mistä ovat kulloisenkin riffin lainanneet. Mikäli Joe Bonamassan ”Black Rock”tai ” Blues Of Desperation” -kiekot useasti soittimessa viihtyvät, ”V” saattaa kolahtaa helpostikin, koska yhtymäkohtia molempiin löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Lisä-variaatiota Vaughnin antiin tuovat hänen kitaransa lisäksi soittamat saksofoni sekä piano
Tilanteen tasalla olleet kiertueisännät onneksi myös äkkäsivät ottaa joulukuussa 2023 toteutuneen miniturneen (keikat Hyvinkäällä, Tampereella ja Kokkolassa) talteen. Kappaleella Suffering Soul löytyy tähän kategoriaan hiukan harvinaisempi vierailija, kitaristi Ronnie Earl. Bobilla oli suunnitelmissa tehdä levy hyvän ystävänsä Matt Murphyn kanssa tämän palattua musiikkibisnekseen. ZZ Topin albumia ”Antenna” voisi pitää lähimpänä vertailukohtana. Lystiä toden totta kuulostaa niin stagella kuin sen vierustallakin piisaavan, eikä ilosanomaa vaikuta laimentavan levyltä arvioituna piiruakaan se, että stara itse esiintyi kyseisillä talven kylmimpiin pakkasöihin ajoittuneilla keikoilla toinen jalka tiukasti kipsattuna. ”Tulsa Custom” lienee levy tutkailut. Parikymppisenä hurrikaanina apajille muutamia vuosia sitten ilmaantunut englantilainen Dylan Kirk (s. Musiikki on rouheaa, alkukantaista, etten sanoisi suorastaan brutaalia. Riku Metelinen DYLAN KIRK DYLAN KIRK Havin’ A Whole Lot Of Fun – Live In Finland (Bluelight BLR 33240 1 [LP]/ 2 [CD]) On kulunut tovi siitä, kun piano-rock’n’rollin saralla on todella tanner tärähdellyt nuoren artistin voimin. Heidän käsittelyynsä ovat päätyneet Muddy Watersin harvinaisempiin kuuluva Let Me Hang Around sekä kaksikon duona esittämä 1950-luvun alun tyylinen You Wasn’t Doin’ Too Good. Proggis kasvoi ja kasvoi – ja äkkiä muusikoita olikin peräti 72, jotka tahtoivat tulla mukaan kunnioittamaan ystäväänsä. Karismaattinen rokkari on lumonnut sukupolveen ja -puoleen katsomatta tuhansia 1950-lukuisen musiikkiperinteen ystäviä, eikä suotta. Bobille jäi käteen keskeneräinen projekti ja levynteko muuttuikin tribuutiksi. Levyn bluesinta puolta taas edustavat Willie Dixonin Evil, jolla laulajana kuullaan Craig Rawdingia, slidekitaristina Bob Margolinia ja harpistina Jerry Portnoyta, sekä Otis Rushin I Can’t Quit You Baby, pää-ääninään solisti Phil Diiorio, raivokkaasti kitaroiva Troy Mercy sekä huuliharppua soittava James Montgomery. Henry Mancinin Peter Gunnista on mukana kaksi ottoa, Matt Murphyn teemaan sopivista tulkinnoista vastaavat kitaristi Neal Vitullo sekä The Mitchfest Horns. Matt ”Guitar” Murphyn kitarointia kuullaan miehen omilla sävellyksillä Matt’s Shuffle ja Matt’s Boogie sekä kitaristi-laulaja Ricky “King” Russellin Tired Of Sleeping Alonella. Kitara räimii räimii räimii... Kitaristina Jones on Billy Gibbonsinsa (ja George Thorogoodinsa) kuunnellut. Olen valmis allekirjoittamaan Guitar World -lehden maininnan 100-prosenttisesti. Bob tahtoi saada uudet kappaleet kaikkien kuultavaksi ja sen johdosta hän alkoi ottaa yhteyttä Mattin ystäviin ja entisiin bändikavereihin, joiden kanssa hän oli uransa aikana soittanut. Vaikka liiallinen äänensärkijän käyttö saa minut monesti näkemään punaista, niin tässä tapauksessa näin ei käy. Bob näppäili siinä sivussa kitaralla niitä näitä, mutta saatuaan kokeilla veljensä rumpuja, vaihtoi tuota pikaa kitaran rumpuihin. Taustallaan artistilla on ollut kaikilla käynneillään sama kotimainen tähdistöjoukkue The Finnish Killers: kitaristi Gona Lehtinen, kontrabasisti Iikku Riepponen ja rumpali Japi Saario (ensimmäinen on tuttu mm. Fat Chanceja Hi-Speed Rockets -yhtyeistä, kaksi jälkimmäistä mm. Taidan tästä pistäytyä itsekin Horton Recordsin sivuilla pikimmiten. Slidekitara vinkuu kuin Raide-Jokeri kaarteissa. Slimiltä löytyy vielä kaksi näytettä lisääkin, ensimmäisenä eräs West Coast -bluesin helmistä, Lonesome taustallaan ”Roomful of Blues” (Fran Christina, Duke Robillard, Greg Piccolo, Al Copley ja Marty Ballou), toisena I’m Lost Without You, jossa Fran Christina toimii myös solistina. Sielukkaalla Magic Samin Give Me Timella hurmaa kitaristina Doyle Bramhall II. Memphis Slimin ja ”Guitar” Murphyn käsialaa olevalla Morher Earthilla). 76 Blues News 4/2024 Fran Christinan paukutellessa rumpuja talon kellarissa kavereidensa kanssa. Mike Bell & The Belltonesista). Soundi on täysin kuiva, kaiuton ja karu kuin Makgadikgadi. Puuvillapelloilta kaikuva, viskinkarhealla äänellä päällekäyvä laulu kuorruttaa koko komeuden. Hieno ja ansaittu kunnianosoitus Matt ”Guitar” Murphylle. 2000) täyttää juuri tämän kriteerin – tarjoten itsestään bonuksena päälle paljon muutakin kuin vain ilmeisimmän esikuvansa, Jerry Lee Lewisin näköispainoksen. Don Nixin Same Old Blues kuuluu samaan kastiin, gospelmaisesta laulusta vastaa Tracy Nelson ja tyylikkäästä kitaroinnista Tom Ferraro. Kuka kehtasikaan väittää, että rock’n’roll olisi jo tänä päivänä vaaratonta puuhaa. Toistaiseksi kaksi studiosooloalbumia kotimaassaan julkaissut Dylan Kirk on vielä artistina Albumin päättävät Murphyn pitkäaikainen ystävä, laulaja-kitaristi Joe Beard sekä Billy Boy Arnold, Chicagon viimeisiä alan suuruuksia. Kirkin sisäänrakennetulta vaikuttava lavasäihke ja läpitunkeva talentti tulevat johdattamaan miestä vielä pitkälle valitsemallaan tiellä. Hänen aikaisemmat levynsä ovat 2018 ilmestynyt ”Live At The Colony” sekä 2021 päivänvalon nähnyt ”Flathead”. Reilun 40 vuoden soittokokemus on nyt mahdollistanut tämänkin levyn tekemisen. Levyn primus motor Bobby Christina toimii tuottajana ja soittaa rumpuja lähes kaikilla esityksillä, paitsi viidellä veljensä Fran Christinan tähdittämällä kappaleella (mm. Valkokankaalla Aretha Franklinin erinomaisesti esittämän Thinkin laulavat nyt Toni Lynn Washington ja Lisa Marie. Tämä sopii hyvin vaikka soundtrackiksi lämpimien syysiltojen cruisailulle. Jari Kolari SETH LEE JONES SETH LEE JONES Tulsa Custom (Horton CD089) Tulsalainen soitinrakentaja ja muusikko Seth Lee Jones valmistui Musicians Institutesta 2007, Guitar Craft Academyn kurssilta. En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä innoissani jostain levystä. Siitä kiitos Bob Christinalle ja ”Friends”-ryhmälle, joka tuo omalla monipuolisuudellaan sekä kappalevalikoimallaan hienon näytön siitä, miten laaja-alainen ja toisten ammattimuusikoiden arvostama muusikko Murphy on ollut. pianisti-laulaja Kenny “Blues Boss” Wayne, kitaristit Steve Cropper ja Enrico Crivellaro sekä huuliharpisti Lee Oskar. Päätöstä kypsytellessään hänellä on kuitenkin ollut mahdollisuus poiketa Suomessa soittoja laulutaitojaan esittelemässä kahteen otteeseen vuonna 2023 sekä kertaalleen syksyllä 2024. Seth Lee Jones saa kuulijan höristämään korviaan. Tällaisen kaman kuuluukin olla arvaamatonta ja hiomatonta. Tällä hetkellä jonkinasteista sapattikautta viettävä lavasankari on ilmoittanut haluavansa keskittyä jonkin aikaa seesteisempään ”aikuiseen” elämäntapaan ja perhearkeen. Tämä on kuin maanjäristys Monacossa, ukkosmyrsky Uudessa Seelannissa tai tulivuorenpurkaus Tanskassa. Nauhoitteista on nyt muovattu äänivelhon ja tuottajan Petri Lapintien toimesta mitä verrattomin konserttialbumi. Veljensä Floyd Murphyn kanssa tehdyllä Way Down Southilla soitosta vastaavat mm. Mikäli hän niin itse haluaa. Kun kyse on Matt ”Guitar” Murphysta ja levyn nimi on ”True Blues Brother”, elokuvaa Blues Brothers ei voi ohittaa. Ike Turner oli eräs ensimmäisistä muusikoista, joiden kanssa Murphy soitti ja osin sen takia levylle on valittu ensimmäiseksi rock’n’roll -kappaleeksikin tituleerattu Jackie Brenstonin Rocket 88. Samalla levykin kasvoi 24 raidan tupla-CD:ksi. Levyostoksille siitä joka iikka! Mukaan kannattaa tietenkin ostaa joko ”Flathead” tai ”Live At The Colony” ellei peräti molemmat. lähestulkoon kaikkien Billy Gibbonsja ZZ Top -diggareiden pakkohankinta, eikä varhaisen Thorogoodin musiikin ystävienkään kannata turhia miettiä. Näin tymäkkää särökitaraa en ole hetkeen kuullut. 15 rock’n’roll-numeroa antavat kristallinkirkkaan kuvan brittimuusikon pitelemättömästä energiasta, jota solistia noin puolta vanhemmat mutta luonteeltaan mitä luultavimmin ikuisina teineinä säilyvät finskisoittajat maailmanluokan tyyliin tukevat. Lauluääneltään hän on jostain Dusty Hillin ja Gibbonsin väliltä – tutun kuuloinen ja tunnistettava. Minulle Seth Lee Jonesin levy oli positiivinen yllätys, jonka pariin palaan vielä useita kertoja loppuvuoden aikana. Hänen soitossaan on jotain tuoretta ja mieleenpainuvaa. Rutisevaa ja jyräävää kitaravetoista bluesia ilman korvia raastavaa raskautta. Miehet ehtivätkin äänittää kolme uutta kappaletta, mutta valitettavasti Matt menehtyi 2018 ennen kuin albumi saatiin valmiiksi. Alku on silkkaa murhaa. Arvostettu Guitar World kirjoitti näin: “Jones is probably the most ear-catching, head-turning blues/roots guitarist since Derek Trucks.” Huh, huh sanon minä. Pajassaan Jones korjailee ja rakentaa kitaroita, välillä hän kirjoittaa kappaleita, tekee levyjä ja käy joskus myös keikoilla. Hän oli luokkansa huippuja ja palkittiin tekemisistään erinomaisen opiskelijan palkinnolla
Levyllä olisi kyllä potentiaalia parempaakin, mutta harmillisesti puhti tuntuu jotenkin loppuvan kesken. Rick Vito. Vauhtia ja soitannollista väkivaltaa riittää muutenkin. Pete Hoppula kiksi. Kohokohtia toki on, kuten Little Sheeba, jossa Viton leijuva slide ja Steve Marinerin huuliharppu muodostavat kiehtovan kudelman. Yksi esimerkki tästä on tummasävyinen River’s Calling, joka alkaa lupaavasti, mutta joka jää jotenkin kelaamaan paikalleen. Levytys jäi tammikuussa 2024 edesmenneen arvostetun kapulataiteilijan yhdeksi viimeisimmistä julkaisulle asti ikuistuneista työkomennuksista. Parhaiten tämä laatuluokan kitaristi tunnettaneen Fleetwood Macista, jonka riveissä hän soitti 1987–1991 Lindsey Buckinghamin erottua bändistä. Oman reippaan Jimmy Reed -poljentoisen Can I Call You Honey -shufflensa starttaamassa setissä piiskataan sopivan hienostelemattomaan lentoon mm. Kovan luokan kitaristista ja nimenomaan slide-taiturista on kysymys, kysykää vaikka Delbert McClintonilta tai Bonnie Raittiltä. Sulavasti sekaan solahtaa myös junahölkkärytminen Tommy Blaken Sun-rockabillyluomus I Dig You Baby. Pakko on nostaa esiin myös nyt uusintaesityksen saava It’s 2 A.M., jonka Vito sävelsi alun perin Shemekia Copelandin ensimmäiselle Alligatorlevylle ja joka voitti W.C. Lisää standardikerhon vakiojäseniä esittäytyy Little Walterin Can’t Hold Out Much Longerin sekä Buddy Guyn ja Junior Wellsin tanssigroovailun Snatch It Back And Hold It muodossa. Levyn CDja LP-painoksilla on pienet poikkeavuutensa: vinyylillä Call Me Shortyn ja Down The Linen korvaavat Ray Smithin You Made A Hit sekä Russell Bridgesin (eli Leon Russellin) 1950-lukuinen pianoboogieklassikko All Right, jonka valtaosa 1970ja 1980-luvuilla aihepiiriä keräämään ryhtyneistä muistavat legendaarisen ”Chess Rockabillies” -kokoelma-LP:n jyräävänä päätösraitana. Ja kyllähän John Mayall ja Albert Collinskin varmasti nyökyttelevät hyväksyvästi siellä nykyisessä olinpaikassaan pilven reunalla. Tavallaan Dylanin alkuperäisteos on joka tapauksessa myös levyn avaava King Of The Hop, jonka hänen käyttöönsä kirjoitti vuoden 2022 samannimiselle pitkäsoitolle kyseisissä sessioissa rumpuja soittanut Axel Praefcke eli saksalainen laulaja, multi-instrumentalisti ja studioteknikko ”Cherry Casino”. Kenties juuri se erottaakin hänet idolistaan Jerry Leestä, jolla oli rasavillinä jangsterinakin kanttia esittää riehakkaimpia numeroitaan vain säästellen hitaiden kantri-, bluesja gospel-kappaleiden lomassa. Kolmas ja ehkä paras instrumentaali Just Another Day on ainoa lainabiisi. Rick Vito on kitaristina huomattavan paljon parempi kuin laulajana, missä ominaisuudessa hän on varsin sävytön. Näin on asian laita myös tuoreella Bluelight-tuotteella, jolla laulajapianistin omaa kädenjälkeä edustaa ainoastaan Junkie, särmikäs menopala hänen vuoden 2020 esikoispitkäsoitoltaan ”Introducing Dylan Kirk And The Killers”. Näiden kuuluisuuksien ja monien muiden kanssa Vitolla on menneisyyttä kiertueilta ja studiosessioista. Edellinen sooloalbumi ”Soulshaker” (2019) katkaisi peräti 15 vuoden studiohiljaisuuden, jonka aikana tosin julkaistiin pari Peter Greenin aikaiselle Fleetwood Macille kunniaa tehnyttä livelevyä nimikkeellä Mick Fleetwood Blues Band feat. Ehkä siksi ne myös aikoinaan saivat yleisön poikkeuksellisiin liekkeihin. Tämän jälkeen Kat on hakeutunut tasaisin väliajoin takaisin maahan (viimeksi heinäkuussa 2024), jolloin hänen säestyksestään on aina huolehtinut ainakin osa samaisesta kokoonpanosta. Kiinnostavien hetkien vastapainoksi levyllä on sitten melko mitäänsanomattomia sävelmiä, kuten automaailmaan linkittyvät nimikappale (levyn kanteenkin päässyt Cadillac on vuoden 1969 Sedan De Ville) ja Gone Like A Cool Breeze. Sekä solistina että munnaristina räväkkäsoundinen Baloun tarjoilee CD:llä väkevän kierroksen bluesia, rhythm’n’bluesia ja soulbluesia. Samoin Dawsonin laaturepertuaarista on valikoitunut ohjelmistoon myös Kirkin keikkasetin rajuinta kyytiä tarjoileva Monkey Beat City, jonka hän on yhdistänyt sikermäksi Johnny O’Keefeja Jerry Lee Lewis -bravuurin The Wild One kanssa. Lisäksi instrumentaalit Bo In Paradise ja levyn päättävä Sliding Into Blue tarjoavat maukkaita näytteitä Viton kitarataiteesta. Muutenkin taustat ovat kyllä kunnossa, hoitaahan levyllä esimerkiksi urkurintöitä maineikas Kevin McKendree. Harri Aalto KAT BALOUN & KAT BALOUN & THE FROSTBITES THE FROSTBITES Live At Lossiranta (Homework HWR014) Teksasin El Pasossa 1956 syntynyt ja Ohion Cincinnatissa varttunut laulajahuuliharpisti Kat Baloun löysi intohimonsa bluesmusiikkiin teini-iässä. Omissa nimissään hän on julkaissut runsaat puolenkymmentä albumia. Tosin siihen olisi vaadittu myös enemmän sävelmiä, joilla on oikeasti kiinnostavaa sisältöä. Tilkan verran uudempaa aikakautta symbolisoivat ruotsalaisen Allen Finneyn kirjoittama ja Sven Zetterbergin aiemmin versioima swamp pop -sävyinen balladi Ain’t No Hurry To Go Home sekä uskokaa vain, The Rolling Stonesin ”Some Girls” -albumin Beast Of Burden, joka sekin saadaan taltutettua soulahtavana lavatulkintana mallikelpoisesti juurevaan blueskarsinaansa. Alkuteos oli Sam Cooken yhdessä The Soul Stirrersin kanssa levyttämä gospel. Rhythm’n’bluesina luikerteleva Johnny ”Guitar” Watsonin Looking Back sekä Dave Burgessin nimiin merkitty rasvaisesti bluesaava Rick Nelson -originaali I’ve Got My Eyes On You toimivat levyn välietappeihin sijoitettuna aivan kuten pitää – ja siniset skebanuotit vaikka unissaan soittimestaan taikova Gona Lehtinen pääsee hänkin loistamaan yhdessä bravuurilajeistaan. Vito kynäili myös muutaman biisin Fleetwood Macin megamenestyksiin nähden heikosti myyneelle albumille ”Behind The Mask” (1990). Kiertueseikkailut eri puolilla Eurooppaa toivat naisen viimein 2010 myös Suomeen, jolloin hän tavoitti yhteisen sävelen Tomi Leino Trion kanssa. Keväällä ilmestynyt uusi albumi ”Cadillac Man” on luotettavaa työtä ja helposti kuunneltavaa kitaravetoista musiikkia 74-vuotiaalta veteraanimuusikolta. Blues News 4/2024 77 tulokasportaassa, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että hän turvautuu ainakin konserteissa etupäässä lainamateriaaliin. Ruth Brownin jump-rumba 5-10-15 Hours, LaVern Bakerin härskisti gospeljuoksutettu Saved, Howlin’ Wolfin How Many More Years sekä Freddy Kingin Sittin’ On The Boat Dock. Eräs daamin hiljattaisista käynneistä ajoittui kesään 2023, jolloin esiintymisiä myös nauhoitettiin tulevaa julkaisukäyttöä silmällä pitäen. Hänen ohellaan Salon Halikossa sijaitsevan Angelniemen Lossirannassa tallennetulla keikka-albumilla soitosta vastaavat kitaristi Jonne Kulluvaara sekä rumpali Juppo Paavola. Kahta vuotta myöhemmin syntyi kimppa-albumi ”She’s Got It”. Mainitun kiekon peruja on niin ikään Ronnie Dawsonin 1980-luvun lopulla tunnetuksi tekemä Bad Case Of Broken Heart. Useista äänityspaikoistaan huolimatta ammattilaishyppysissä kunnioitettavan ehjäksi joskin samalla äänentoistoltaan ihanan rupiseksi tarkoituksella miksattu ja masteroitu ”Havin’ A Whole Lot Of Fun” yksiselitteisesti jättää vaatimaan englantilais-suomalaisen yhteenliittymän paluuta rikospaikalle uutta omaa materiaalia sisältävän studiojulkaisun merkeissä. Mm. Polte kasvoi uudelleen 1990-luvun alussa ensin San Franciscossa ja sen jälkeen vuodesta 1994 eteenpäin Berliinissä, minne Baloun sijoitti pysyvän kotinsa. Handy -palkinnon vuoden 2001 parhaana bluesbiisinä. Toisenlainen vokalistivalinta olisi voinut nostaa levyn tasoa. Tällaisesta on tapana kirjoittaa kohteliaan myönteisiä arvosteluja, joista voi rivien välistä lukea, että paikoin hieman yhdentekeväähän tämä on. Albumilla on kuitenkin muutama keskeinen ongelma. Kaikeksi onneksi myös Dylan huomaa laskea kiihdytysvaihdetta pariin otteeseen ennen kuin meno alkaa käydä liian itseään toistavaksi. Pete Hoppula RICK VITO RICK VITO Cadillac Man (Blue Heart BHR-062) Rick Vito on nimi, joka saattaa etäisesti soittaa kelloja tunnistamisen merlevy tutkailut. Uskaltanen laittaa kuuppani pantiksi, että hauskaa tullaan silloinkin pitämään. Jälkimmäistä tosin virkistää puhallinsektio saksofonisti John Hoken johdolla. Sillä kertaa Leinon luottokoplasta ennätti matkaan ainoastaan ikiliikkujamainen basisti Jaska Prepula. Carl Perkinsin Put Your Cat Clothes On, louisianalaisen Little Victor Phillipsin Papa Lou And Gran, Jerry Leen serkkupojan Mickey Gilleyn Call Me Shorty, Gene Summersin School Of Rock’n’Roll sekä Roy Orbisonin spiidipäisesti Killer-tyyliin vispattu Down The Line toisintavat kaikki samaa päätöntä kyytiä – aivan kuin herra Kirk ei muita tahtilajeja oikein tunnistaisikaan
Jäsenyys suositun yhtyeen keulilla ei lopulta ikuisuuksia kestänyt, mutta sen aikana ryhmä joka tapauksessa sai aikaiseksi yhä suurta arvostusta nauttivan vuoden 1980 debyyttialbuminsa. Rullaavaksi jump-shuffleksi on muuntautunut myös Buddy Hollyn popballadi Raining In My Heart – aivan kuten Gene kera The Blue Capsin olisi sen voinut kultakaudellaan 1956–57 tehdä. Sangen vincentmäiseksi rock’n’rolliksi personoituu myös Daven oma aikaansaannos Shut The Truck Up, jolla hän taitaa laulaa doo wop -stemmoja hienosti kilpaa itsensä kanssa. Länsinaapurissamme tätä nykyä asusteleva Phillips (s. Artistin kontroversiaaleja lauluvalintaperinteitä kunnioittaen älppärin muillakin lainoilla hieman testaillaan rockabillyväen kanttia: jazz-iskelmällisen mollidramaturgian osakseen saavaa Jose Felicianon Rainiä hehkeyttää naispuolinen duettokumppani Tammy Dauenhauer, Leonard Cohenin My, Oh My’ta taas voisi erehtyä kuvittelemaan melodiakulkunsa puolesta 1980-luvun neobillyoriginaaliksi, mikäli se vain kiihdytettäisiin riittävään tamppaustempoon. Kuten edellisessä Blues Newsissa kerrottiin, löytyy Tom Hambridgen nimi monen bluesjulkaisun krediiteistä, joko tuottajan, rumpalin tai biisinkirjoittajan ominaisuudessa, eikä tämä levy ole poikkeus. Vastavuoroisesti Larry Williamsin vauhtipala Bad Boy on rytmitetty raivolla loikkivaksi ”bluesbopperiksi”. Kokoonpanossa on tapahtunut miehistönvaihdos, kun basistin paikan on ottanut Pekka Almakari. Kitaristi Robert Lumpeen soitossa on aina kuulunut Stevie Ray Vaughan, Buddy Guy sekä Jimi Hendrix. Muutamalla raidalla vetoapua on tarjonnut liukutaklaava luottopakki Richard Fleming. Joskus lupaava ensilevy saattaa saada jälkeensä todellisen ässäjulkaisun. His Majesty The Baby on silkkaa slidekitarismin juhlaa Kenny Greenbergin liu’utellessa mainiosti. Pääosaltaan levy on kuin muinaista ZZ Toppia torvilla kuorrutettuna ja onkin siksi luultavasti useimpien bändin diggarien mieleen. Neljän vierailijoilla terästetyn raidan jälkeen loput kappaleet soitetaan pelkän oman bändin voimin. Laulajan elämänmittaisesta primääriesikuvasta ei ole koskaan ollut epäselvyyttä. Mene ja tiedä, minkälaisia sieniä Chris BadNews Barnes on nauttinut kirjoittaessaan ja levyttäessään Mushrooms Make Me A Fun Guy -kappaleen. Se kadoksissa ollut sininen nuotti on löytynyt ja sitä hyödynnetään koko rahan edestä. Kotimaisen Jungle-merkin julkaiseman LP:n kansissa muina soittajina mainitaan mm. 78 Blues News 4/2024 levy tutkailut CHRIS BADNEWS CHRIS BADNEWS BARNES BARNES Badnews Travels Fast (Gulf Coast GCRX-9053) Vaikka Chris BadNews Barnes on allekirjoittaneelle täysin tuntematon nimi, niin ihan tuoreesta artistista ei ole kyse. kitaristit Mark Twang ja Chris Bergstrom, pianisti-vibrafonisti Boris Kontorowski sekä rumpalit Pete Deville ja Patrik Staffansson, joista jälkimmäinen on myös Envikenin vetäjä. Eläkeikää lähestyvän miehen tarinassa myönnetään, että esikoishittien aikaiset riiviövuodet alkavat jo olla muisto vain, vaikka musameno edelleen maittaakin. 1962) on äänittänyt uuden levynsä Enviken-studioilla, joka operoi samannimisellä ruotsalaispaikkakunnalla. Mike Rojas siirtyy Hammondin ääreen Kenny Greenbergin heittäessä jatkoksi tiukkaa slidekitaraa. A Bluesman Can’t Cry on varsinainen tunnelataus Jimmy Hallin ryydittäessä menoa harpullaan. Materiaalin äänitysvuotta ei paljasteta, mutta kaikki viittaavat vähintään vuoteen 2021, jolloin levyn lyriikoiltaan vintiömäisimmät rockabillykappaleet I Lost My Beer ja I’m Gonna Toss My Cookies jo julkaistiin vinyylisinglenä Keil Recordsin toimesta. Rupisuudellaan tietynlaista extra-autenttisuutta hakenee vielä albumin ”bonukseksi” ilmoitettu Man Of Constant Sorrow – meneväksi kantribillyksi sorvattu vakavanha traditionaali, jonka me kaikki kyllä siitä eräästä reilun parinkymmenen vuoden takaisesta hittikomediasta hyvin muistamme. Tuore pitkäsoitto on Barnesin kolmas studiojulkaisu. Mikäli kiinnostus heräsi, niin suosittelen tsekkaamaan lisäksi Gray Hoeyn Steve Guygerin seurassa muutama vuosi sitten taltioidun ”Live”-CD:n, sillä ainakin allekirjoittanut löysi sen lainakappaleita pursuavasta sisällöstä paljon miehekästä kuunneltavaa. Vuosien saatossa hänen tiedetään olleen koomikko, televisiokirjailija, teatterinäyttelijä, baarin omistaja (Flaming Saddles New Yorkin Hell’s Kitchenissä), taistelulajien ohjaaja – ja vuodesta 2015 lähtien hän on myös tehnyt levyjä. Harppubluesin jälkeen siirrytään kitarabluesin pariin, kun Walter Trout Stratocastereineen astuu studioon. Loppua kohden materiaalin taso pikkuisen laskee eikä parissa viimeisessä raidassa ole tartuntapintaa riittävästi. Hämyä, itämaisia sävyjä ja muuta hömppää sisältävä pizza takertuu kitalakeen, eikä sitä tee mieli kuunnella useampaa kertaa. Riku Metelinen DAVE PHILLIPS & DAVE PHILLIPS & THE HOT ROD THE HOT ROD GANG GANG The Big Wheel Of Life (Jungle TCB-9595LP) Brittiläisen neobillyn määritelmä olisi saattanut piirtyä hyvinkin toisenlaiseksi, ellei muuan energinen laulava kontrabasisti olisi astunut 1980-luvun alussa julkisuuteen The Blue Catsin (alun perin The Blue Cat Trion) solistina. Dave Phillipsin oma ura Hot Rod Gang -bändin kanssa sai tämän jälkeen erityisen vireän startin, joka puolestaan kulminoitui vuonna 1982 ”Wild Youthiin”, kiistatta yhteen aikansa vaikuttavimmista pitkäsoitoista genressään. Helter Skelterin introlla käynnistyvä nimiraita saa avukseen tiukkaa bluesharppua, josta vastaa Jimmy Hall. Mitenkään väheksymättä edellisen komppiryhmän tekemisiä, on näkemieni keikkojen perusteella musiikki tällä miehityksellä tuuman verran aikaisempaa tanakampaa. Tuhti pubrock Bluesballer Baby potkii kuin villi varsa. En kiellä, etteikö kolmikon kädenjälki välittyisi yhä hänen kitaroinnistaan, mutta nyt omaa näkemystä KOTIMAAN KATSAUS. Oli asia päin tai toisin, niin kolmas albumi on se, jolla oikeasti punnitaan, onko bändistä tai artistista mihinkään. Countrybluesina alkavan You Right Babyn ajaksi duettopariksi saapuu Sugaray Rayford. Meno vain paranee, kun Skin To Skin astuu eetteriin. No Moon At All on Nat “King” Colen swingtunnelmointi, jolla Phillips villiintyy jälleen kerran toteuttamaan Vincent-fantasioitaan Blue Caps -henkisen uusiosovituksen turvin. Gene Vincentin vaikutus on ja pysyy hänessä vielä kuusikymppisenä veteraaninakin. Pete Hoppula BLUESNAKE BLUESNAKE New Chapter (Bluesnk 3) Kuten tiedämme, hyvän esikoisalbumin jälkeen ilmestynyt kakkoskiekko menee yleensä debyytin imussa. Morrisseyn All You Need Is Me on puolestaan sävelmänä levyn hehkeimpiä, joskaan solisti itse ei oikein tunnu saavan sen tulkintaan erityisempää otetta. Mike Rojasin soittama kapakkapiano on todella irtonainen eikä Kenny Greenbergin Stevie Ray Vaughan -tyylinen soolo ole huono sekään. ”More Storiesin” ja uutukaisen välissä oli ehtinyt vierähtää useampi vuosi, mutta koska he julkaisevat levynsä itse, ei ole taloudellisesti järkevää pukata pitkäsoittoja ulos joka vuosi tai edes joka toinen vuosi. Vanhan linkkujalan rokkiväelle tunnetuksi tekemille numeroille I’m Gonna Catch Me A Rat (alkujaan Milton Trenier) ja Cat Man Phillips antaa mukavan uudistetun jazzja rhythm’n’blues-leiman. Sen lisäksi, että Hambridge on tuottanut levyn sekä soittanut rummut, hän on kirjoittanut levyn kappaleet yhdessä Chris Barnesin kanssa. Itsenäistä eloaan jatkaneen Blue Catsin, Restlessin, Polecatsin, Deltasin ja monet muun saman tyyliperheen edustajan tutoroimana rockabillyn uusi aalto sai vakiintuneen muotonsa – ja jäljittelijöitä, niitä riitti Euroopan jokaiseen kolkkaan. Kappalemateriaalin perustukset ovat osapuilleen samat kuin edeltäjillään, paitsi että bluesrock on jäänyt selkeästi taka-alalle ja bändi on enemmän blues. 1960-lukuista honkytonk-kantritunnelmaa tavoittava nimikkoraita The Big Wheel Of Life on Phillipsin oma teos ja sen johdosta myös teemaltaan tärkeä. Alku oli todella vakuuttava, eikä loppukaan ole yhtään huonompi. Turkulaisen Bluesnaken kauan kaivattu kolmas pitkäsoitto on vihdoin ilmestynyt. Levyllä ei pelkästään hupailla
Edes äänitteen kiusallisen nuhruiset kellarisoundit ja ”kerralla livenä sisään” -toteutustapa eivät tunnelmaa latista, pikemminkin päinvastoin – kyse on koplan tavaramerkistä, josta sen tuskin suvaittaisiin koskaan lipsuvankaan. 15 esitystä on siten löylytetty läpi reilussa puolessa tunnissa. Sitten viime kuuleman ryhmä on vaihtanut levymerkkiä Goofin’ Recordsista Moondog Musiciin, mutta muutoin lähtökuopat ja päätepisteet vaikuttavat tutuilta. Entä kun bluesia laitetaankin rokaten sekä vaihdetaan tapahtumapaikaksi ja -hetkeksi Helsinki 2024. Eero Vaajoensuun toteamukset ”liian hyvästä” ja ”ei siksi totuutta vastaavasta” lopputuotteesta taas voinee laskea maestrolle ominaisen vaatimattomuuden piikkiin, mutta kuinka sitten Aaltosen harras toive ”enemmän vanhaa kunnon skeidaa” on toisella yrittämällä toteutunut. Lopputulos on aivan loistava. Tempo ei juurikaan laske maksiminopeudesta eivätkä laulujen kestot veny montaakaan kertaa yli kolmen minuutin. Blues News 4/2024 79 levy tutkailut on aikaisempaa enemmän. Troubled Mind tarjoilee Bluesnaken kaikkein sinisimmillään ja Come Back puolestaan seisoo toinen jalka tukevasti Hendrixin hautakummulla ja toinen luonnollisesti Vaughanin hautakivellä. Pitkälti Angry Teens siis soi ja kukkuu kuten ennen vanhaan – ja miten se muuksi voisi noin vain muuttuakaan kaiken materiaalin kirjoittamisesta yhä vastaavan Majurin liukuhihnaillessa bändilleen uusia ja taas uusia tyylilleen äärimmäisen uskollisia, ilkikurisen naivistisia ja nokkelia revival-tyylin kappaleita, kuten vaikkapa Real Rock Bop, Stomp My Feet ja Feel Like Beer. Crazy Cavan -hengessä nohevasti nenään laulettu Try Me Luck On You sekä Teddy & The Tigersin tavoin viimeiseen tahtiin saakka nikoteltu Sherwood Rockabilly Shakedown käytännössä huusivat läsnäoloaan juuri tällä hengentuotteella jo kauan ennen varsinaista syntymäänsäkin: edesmenneet Cavan Grogan ja Aikka Hakala jos ketkä näet stomppasivat aikamiehen ottein jo muinoin vuonna 1976. Niitä ei kävisi mielessäkään vastaanottaa nuttura liian kireällä. Kolmannella albumillaan Bluesnake on oikeimmassa elementissään. Tätä totuutta uuden levynsä nimessäkin korostava kokoonpano (laulava ”cocktail-rumpali” Petteri Karkkila, kitaristi Eero Vaajoensuu ja kontrabasisti Mika Liikari) selvästi viihtyy työvelvoitteissaan rock’n’rollin mustemman esiasteen elvyttäjänä ja kollektiivisen muistimme virkistäjänä. Silence Is Calling on bändille ominaista, edelliskiekoilta tuttua varsin rullaavaa menoa. Näinhän asian laita toki taitaa ollakin. Ellis-maailmassa överiys on tahallisen ylimitoitettua, erityisen viihdyttävää – ja kyllähän se jos mikä paukkuu päästä varpaisiin. Pete Hoppula THE GIN MILL THE GIN MILL TRIO TRIO Rock ‘Em Blues! (Moondog Music MOONLP/ CD 2401) ”Blues on tanssimusiikkia, oli sitten kyse Charley Pattonista, Otis Reddingistä, Blind Lemon Jeffersonista tai James Brownista”, totesi maineikkaan Yazoolevymerkin perustaja Nick Perls männävuosina. Etenkin Keski-Euroopassa lähes käsittämättömän suurta suosiota vuosikymmenestä toiseen nauttiva suomalainen rock’n’roll-akti on palannut levyntekoon pitkän mutta alkuperäisen basistinsa Ari ”Ude” Utriaisen menehtymisen 2008 myötä ymmärrettävän harkintavaiheen jälkeen. Sama värssy. Levyn parasta antia on illan viimeinen hidas Meaning Of Life, jolle viimeisen silauksen antaa Lumpeen soittamat kosketinsoittimella toteutetut jouset. Torvisovitukset ovat mukava lisä bändin soittoon, enkä pitäisi sitä lainkaan huonona asiana, jos saisimme vastaavaa herkkua jatkossa lisää. Vaikka torvet on toteutettu kosketinsoittimilla, monista muista vastaavanlaisista tuotoksista poiketen näitä ei vaivaa turha kliinisyys eikä työjälki ole vatsanväänteitä antavaa kireän diskanttista. Suoranaista moitetta ei löydy kahdesta lainakappaleestakaan. Täysin nupit kaakossa ja ääni ruvella eivät kaverukset päästele vieläkään menemään, sitä vastoin ominaissoundiaan. Ehkei sentään aivan palata vuoteen 1976 (jolloin Ellis ja kumppanit vasta lähestyivät oikeaa teini-ikäänsä), mutta vähintään kolmen vuosikymmenen päähän, jolloin originaalikolmikko omakustanteisen debyytti-EP:nsä julkaisi. Niihin lukeutuvat eritoten persoonallisesti rehvastellut Two Steps Away ja She Wore Leopardskin, joilla Majuri pääsee myös ravistamaan oivallista lyriikkapäätään. Riku Metelinen ELLIS AND THE ELLIS AND THE ANGRY TEENS ANGRY TEENS Stomp Like ’76 (Goofin’ GRLP 61232/GRCD 6200) Ottihan se aikansa. Puhutaanhan sentään evoluutioteorian keskeisestä luvusta, jota ei kai vielä aivan riittämiin muisteta peruskoulun opetussuunnitelmissa painottaa. Perussabluuna on sama kuin aiemminkin, mutta reseptiä on jonkin verran parannettu, ainesosia hitusen muutettu ja päälle on lisätty makoisa kuorrutus. Ainoat poikkeukset ovat Lumpeen tekstittämät Cold World ja Meaning Of Life. Kolmas kerta toden sanoo, sillä tämä on Bluesnaken paras albumi – ainakin tähän asti, sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 1960-luvun puolivälin kulttiklassikon normisovitukseen he tosin eivät saa tällä kertaa sullottua mitään erityisen uutta ja mullistavaa. Niistä edellisestä on kuitenkin hurahtanut jo 19 vuotta. Lopulta hänkään ei silti voinut enää vastustaa kaiken aikaa kasvanutta vaatimusten tulvaa: Myös Ellis & The Angry Teensin oli tultava takaisin! Tämän monen teddypojan ja -tytön haaveen yhtye toteutti spesiaalikeikalla vuoden 2021 lopulla, muttei tapaus suinkaan jäänyt ainutkertaiseksi. Oikeastaan maaginen 120 sekuntiakin on paikoin tiukassa. Genren bändien suosima Mickie Mostin Brand New Cadillac -riffitelty That’s All Right taas on vain odottanut myös Angry Teensin tulkintaa. Brittiläisen beatbändin The Blue Rondosin Little Baby vuodelta 1964 pujahtaa melodisena rock’n’roll-numerona ongelmitta teddy-sotasopaansa. Ja kyllä, aikaisemmin lausutuista huomioista on myös otettu onkeen! Hurjastelu käynnistyy luontevasti Champion Jack Dupreen vuoden 1953 varhais-rock’n’rollilla Stumblin’ Block. Levyn dramaattisen päätöshuokailun, lähes neobillahtavan Rock Like Crazyn kaltaisia neronleimauksia albumille olisi vaivatta mahtunut vielä jokunen lisääkin. Kymmenen raidan lisäksi saamme ”bonuksina” torvilla maustetut versiot Food For The Soulja Cold World -kappaleista. Kokenut suomalaistrio ei enää itsekään pääse lastenlipuilla paikallisliikenteen kyydissä matkaamaan, mutta heidän sanomansa totisesti toivoisi kulkeutuvan myös nousevien sukupolvien tietoisuuteen. Sivumennen sanoen tuoreella Goofin’-kiekolla herrojen ilmeisesti oletetaan olevan siinä määrin silmää tekeviä piireissään, ettei heidän nimiään ole nähty tarpeelliseksi painattaa ainakaan albumin CD-version kansiin. Bändi luottaa yhä erittäin tiukkaan triosoundiin ja jousien kaltaisia mausteita kuullaan juuri oikeilla hetkillä. Vaikkei ”Stomp Like ’76” aivan odotetun kaltaisia välittömiä korvamatoja kuulijoilleen tuotakaan, on Angry Teensillä kyllä hetkensä. Enenevässä määrin omaa materiaaliaan tätä nykyä levyttävä kolmikko (parin vuoden takaiselle esikoiselle sisältyi ainoastaan yksi DIY-kappale, mutta nyt 12 esityksestä viisi on bändin käsialaa) seuraa yhä jalanjälkiä, joita Junior Parker, Arthur Crudup ja kumppanit tapasivat talloa juurimusiikilliseen maaperään 1940ja 1950-lukujen taitteessa – selvästi tiedostaen syntiensä kauaskantoiset vaikutukset amerikkalaisnuorison ”turmelijoina”. Ilman lapinlisää, kotiseututasoitusta tai kaveripisteitä antamatta kyseessä on todella kovan luokan levy millä tahansa mittarilla mitattuna. Levyn kaksi tribuutin kohdetta ovat totta kai ne ilmeisimmät. BN:ssä The Gin Mill Trion debyyttialbumia ”Atomic Blues Hits” ruotinut Honey Aaltonen analysoi vuolaiden kehujen rinnalla silloisen julkaisun tiettyä studio-oloille ominaista ”puhtautta” verrattuna bändin rapeampaan keikkasoundiin. niissä kaikissa kitaristi-laulaja Miku Majurilla on ollut käpälänsä keskeisesti pelissä. Esiintymisten sarjan jatkeeksi Majuri, rinnallaan rumpali Kalle Nikulainen sekä The Lo-Lites -yhtyeestäkin tuttu basisti Jate Haro ovat nyt pyöräyttäneet kuultaville rinkulan, jolla väliin jääneiden auringonkiertojen määrän unohtaa välittömästi levyn lähdettyä soimaan. Muitakin levyttäneitä kokoonpanoja on riittänyt – Johnny Trouble & The Razors, The Lo-Lites, Rockabilly Boys, Limiteds – mm. Tyylit ja naamat vain hieman vaihtuvat, mutta tarkoitusperät pysyvät ennallaan. Tietenkään nämä äkäiset nuoret eivät ole vain levänneet uutta nousua odotellessaan. Ollessaan vielä alkuperäisvahvuudessaan ryhmältä ennätti ilmestyä monien pikkuvinyylien ohella viisi jykevää albumia. Työnjako on sama kuin aikaisemmilla levyillä, Lumme säveltää ja rumpali Mika Veijalainen sanoittaa
Vanhemman ikäpolven muusikkokonkareiden Esa Kuloniemen, Ilkka Helanderin ja Leevi Leppäsen (joita jokaista yhdistää kokoonpano Dr. Säästellen ääntään käyttävän Saarekkaan laulusuorituksesta välittyy yhtäaikaisesti sekä ihailtavan professionaalista seesteisyyttä että täsmällisesti ajoitettuja aggression purkauksia. Vakavan Erik Lindström -pureman jo aiemmin saanut ryhmä ei selvästi ole keksinyt parannuskeinoa tartuntaansa. T.V. Rytmivaihdoksia viljelevänä 1970-lukuisena etelän bluesrockina levyn käynnistävä Gonna Be Free patistaa kuulijan heti Karpin mykistävän putkitulituksen vietäväksi. Ehkä suosion aika on nyt koittanut. Slimin Flatfoot Samillä puolestaan kuullaan saksofonistina Juho Hurskaista. Henkilökohtaisen ”Still Got The Bluesinsa” yhtye maalailee Karpin käsialaa olevan Now You Know How To Play The Bluesin sävelin. Miehet tuntevat toisensa vuosikymmenten takaa ja taika äänitysvalon syttyessä on näyttänyt jälleen löytyneen. Pete Hoppula BLUES BIZARRE BLUES BIZARRE Blues Bizarre (Bluelight BLR 33241 1 [LP]/ 2 [CD]) Joskus ”kummeista” on hyötyä. Pete Hoppula. Esitysten rajallisesta määrästä on nopeasti summattavissa, ettei Blues Bizarren musiikista tule nauttia minään pika-annoksina. Peppermint Harrisin verkkaisemmalla 1950-luvun alun tuotoksella Right Back On It sekä rotevan särökitaran korostamalla Memphis Minnie -muunnelmalla Me And My Chauffeur. Pitkä toimintatauko ei siten kuulu kokoonpanon soitossa. Ranskalaisen Line Renaudin vuoden 1953 laulutulkintana kaiketi parhaiten muistettava Le Bal Aux Baléares viedään maaliin The Shadows’maisesti leikitellen. Pete Hoppula THE QUIETS THE QUIETS Una Mas... Levyn kolmen viimeisen kappaleen nidos vie tutustumisretkelle mystiikan maailmaan. Barry Grayn Aqua Marina (brittiläisen Gary Millerin alkujaan laulama viihdeballadi, josta The Tornados teki Joe Meek -tuotantoisen veikeän instrumentaalin 1965), kuubalaisen Ernesto Lecuonan Siembre En Mi Corazón, meksikolaisen Álvaro Carrillon Sabor A Mi sekä edellisen maanmiehen Agustin Laran Solamente Una Vez keinahtelevat kaikki latinovivahteisina balladeina. Yhtyeen progressiivinen ja suuria sovituksia kaihtamaton lähestymistapa on venyttänyt paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki raidat yli viisiminuuttisiksi. Solistin karismaattinen, juuri sopivan falskaava lauluääni pääseekin vuorostaan ylväästi esille mm. Saatatte tulla hengästymään. Bändin ainoa itsetekoinen sävellys on Fenderin 6-kielisellä bassolla voimaannutettu New Mode. Tätä levyä on tehty sävelmät edellä, kaikki muu tarvittava tulee itsestään mukaan orkesterin mittavan kokemuksen turvin. Kääntöpuolella vietetään vielä hetki Karkkilan lennokkaan Butterflyn siivillä, kunnes lauluntekovastuut palautetaan loppulevyn ajaksi vanhan polven artisteille. Niiden seassa pistetään vielä protorockabillyksi Vaajoensuun veljesten Eeron ja Jukan sävellysja sanoituskontribuutiolla You Say You’re Leaving. Siksi levyn paraatipaikan anastaakin Lindströmin ihailtavan kansainväliseen tyyliin nuotintama Only Time Will Tell eli Matti Heinivahon vuoden 1962 levytyksenä tunnettu Vain aika parantaa. Orkesterin ytimen muodostavat laulajakitaristi Sylvi Saarekas sekä ylettömän käteväkäsinen slidekitaristi Marko Karppi, jotka ovat kirjoittaneet yhdessä tai erikseen kaikki levyn kahdeksan teosta. Leevi Leppäsen tuotannossa verrattain pitkällä, kaikkiaan syyskuusta 2022 helmikuuhun 2024 ulottuvalla periodilla nauhoitettu Blues Bizarren debyyttialbumi on juuri niin haastavasti nielaistava pala kuin sen on takuulla tarkoitettukin olevan. Saarekkaan maanläheinen ja huutotyyliä systemaattisesti välttelevä vokalismi luo omanlaistaan kontrastia mahtipointisen soiton rinnalle. Ranskalaiseen chanson-kulttuuriin ja Isabelle Aubretin vuoden 1961 tulkintaan levytyshistoriansa ulottava esitys on yksittäispoimintana kieltämättä jännittävä ja oikeastaan odottamatonkin. Sen kunniaksi soolokitaristi Sam Saarva, rytmikitaristi ja urkuri Tuomo Gröhn, basisti Ari Sinivaara ja rumpali Rudy Ryynänen (kera vierailevan Riku Niemen vibrafonissa ja marimbassa) ovat hakeutuneet kaltaisilleen yhtyeille ehkä ennenkin teemallisesti kotoisille apajille: maailmanmatkalle. Levyn keskivaiheille osuvalla sangen perinteisellä Teksas blues -shufflella Don’t Go Blamin’ On Me päästetään syke hetkeksi tasaantumaan. 1930-luvun alusta tuleva Lady Of Spain sekä sitä seuraavalle vuosikymmenelle ajoittuva päätöskappale April In Portugal. Se kuten myös eräänlaiseksi bändin maskottihahmoksi muotoutuneen Lightnin’ Hopkinsin Early Morning Boogie sekä Howlin’ Wolfin vuoden 1962 jorausblues Do The Do hoitavat levyllä aiemmassa käytössä koetelluimpien klassikoiden virkaa. (Goofin’ GRLP 61231/GRCD 6199) The Quiets on täällä tänään. Valittua kulkusuuntaa vahvistavat täysin lainateosten veroisesti myös Karkkilan kirjoittamat kappaleet, kuten shufflaava Lucky Numbers, Bo Diddley -hölkkäaskelin väkijuomaa naukkaileva Sippin’ Rum Punches sekä Howlin’ Wolfin maanista tyyliä onnistuneesti a-kyljen päätöksenä mallintava I’m In The Power Of Love. Kuulas instrumentaalimusiikki soi The Quietsin osaavissa käsissä niin luontevasti kuin sen tuleekin – ilman vaivaannuttavaa pakonomaisen ”rautalankasoundin” tavoittelua. Siihen nelikko ei ole tavoilleen uskollisesti tarvinnut juurikaan omia uusia kappaleita. Kalifornialainen harmonialauluyhtye The Cascades levytti Shy Girlin 1962 tunnelmallisena slovarina, The Quiets puolestaan reipastaa rytmiä tanssitempoon. Hitaana melodisena bluesina alkava Poor Boy taas antaa kasvattaa itseään jazzahtavan, tempoltaan hieman kiihdytetyn kitarasoolon kautta peräti 8,5-minuuttiseksi järkäleeksi. Sen sijaan Sam Saarvaan luottaen he ovat jälleen lähteneet katsomaan, minkälaisiksi The Quiets -katalysaattori tulisi tällä kertaa studioon valikoituneet ajattomat popevergreenit muovaamaan. Kun Blues Bizarren raikkaan keikkaolemuksen ja samalla huomattavan näkemyksellisten ja teknisesti suvereenien soittorutiinien suitsutus ei tuntunut tämän jälkeen hiljentyvän lainkaan, alkoi yksi jos toinenkin ottaa asiasta omatoimisesti selvää. Loppuun kulumisen pelkoa ei tosin niidenkään kohdalla tarvitse kuulijan tuntea. Blues Bizarren esikoisnäytöstä leimaa taitosoittamisen sietämätön keveys. Suomeksi sitä ei jazziskelmän viimeisinä vuosina tiettävästi käännetty, vaikka slaavilaishenkinen mollimelodia olisi antanut teokselle täydet eväät nousta täällä hitiksi. The Cats & The Fiddle -yhtyeen peräti 1930-luvun lopulle juontavalla Killin’ Jivella poikkeaa kolmikon tukena mylvimässä stemmaäänet The Relics. Helander & 3rd Ward) keksiessä antaa näytön paikan erityisiä lupauksia osoittaneelle nuorten soittajien nelikolle, oli puoli historiankirjaa jo siltä erää kirjoitettu. Old school -blueskoululaisille ja kenties meille muille pikku pelimannin aluillekin silti kaino varoituksen sana: istukaa tukevasti alas ennen ensikuuntelua. Kappaleet seikkailevat paitsi nimissään, myös alkuperiltään ja tyyleiltään rajattomassa kitarauniversumissa taittaen kiireetöntä taivaltaan Suomesta Etelä-Euroopan kautta Latinalaisen Amerikan maihin. Merkittävimpänä vierasäänenä Pope Puolitaival käväisee soittamassa ”Ian Andersonina” Jethro Tull’maiset huilusäkeet kappaleelle Good Memories. Upea elokuvallinen Rêve, Mon Rêve palauttaa askelluksen viipyilevämmäksi. Nämä käänteet saivat myös Bluelight Recordsin Mika Myyryläisen tarttumaan syöttiin. Folkrock-elementit kuljettavat runollista The Dawnia, southern-rokahtavaa Small Stepsiä sekä päätösinstrumentaalia Trip To India vaivihkaa kohti happohuuruisimpia menneitä vuosikymmeniä, joista tämän ikäisten ei kai edes pitäisi tietää tuon taivaallista. Turvallista twist-kiitoa lisäävät kulkupeliin mm. Toisaalta se tuntuu tässä seurassa jopa tarpeettomankin konservatiiviselta myönnytykseltä. 80 Blues News 4/2024 levy tutkailut he ovat saaneet viilattua entistäkin yhtenäisemmäksi. Rytmiryhmään kuuluvat Leevi Heikkilä ja Nikolas Rissanen. Amerikkalaisjuuret omaa myös viehkosti vauhtiaan kartuttava Bella Notte, jonka kirjoittivat kimpassa Sonny Burke ja kappaleen vuonna 1955 levylle vokalisoinut Peggy Lee
Myös Ken Boothen kaino mutta samalla määrätietoinen suoritus Thinking-raidalla on huimaa laulamista. Mukana on paljon coverkappaleita, mutta kuulijan ei tarvitse näitä diggaillessa pelätä, että esimerkiksi Ain’t No Sunshine, Choice Of Colours tai Don’t Change kuulostaisivat väsyneiltä Bill Withersin, Impressionsin tai Five Stairstepsin lämmittelyiltä. Kokoomalevyn iso plussa on kuitenkin se, että sillä saa tilaa myös Luther Allisonin UUSINTAJULKAISUT. Ja pitemmälle ehtineille keräilijöille Soul Jazzin S1-koosteilla on aina omat harvinaiset helmensä. Orkesterivoiman kohentumisen ohella on myös ryhmän taustaja kannatusjoukot vahvistuneet. Sellaiseksi voi lukea esimerkiksi Leilan boogien dominantisti rokkaavan b-osan, joka tuo väkisin mieleen Jack Whiten vastaavanlaiset tuotannolliset kujeet. Myös suuren Curtis Mayfieldin vaikutus näkyy ja kuuluu. Tupla-CD:lle ”Luther’s Blues” Allison valitsi 20 isänsä biisiä, jotka hän on aiemmin tulkinnut omilla levyillään ja jotka nyt kuullaan uudelleen masteroituna pakettina. Blues News 4/2024 81 levy tutkailut AK-77 AK-77 Amerihaka (AKW-03, LP) Yhden miehen julkaisuprojektista todelliseksi yhtyeeksi jäsentynyt AK-77 (Antti Karkiainen – laulu, sikarilaatikkokitara ja akustinen kitara, Perttu Jämsen – kitara ja urut, Sampo Laaksonen – perkussiot sekä vasta tämän uuden levyn valmistumisen jälkeen joukkoon liittynyt Otto Ruokonen – basso) on pitänyt kiinni suomenkielisestä ja lyriikkoja painottavasta blues-ilmaisustaan myös kolmannella omakustanteisella pitkäsoitollaan. Isä-Lutherin blues saa pojan käsittelyssä usein lisää potkua bluesrockista, funkysta ja soulista, mutta myös jazzikkaista sävyistä. Tämä on todella tasokas kokoelma. Jos näitä biisejä vertaa kokoelman rajuun aloitukseen, niin kyllähän Bernard Allisonin musiikki on muuttunut melkoisesti 20 vuodessa. Bernard ei myöskään tee isänsä kappaleista hiilipaperikopioita, vaan persoonallisia, omanlaisia tulkintojaan. Poikkeukset muodostavat Big Joe Williamsin Baby Please Don’t Go -tulkintaa säveliltään lainaava Pieni Taifuuni sekä lattariväritteistä lemmenlumoa hehkuva Hoodoo-mama, jonka toiseksi tekijäksi on ilmoittautunut kiekolla paikoin bassoa soittava Juha Mäkinen. Mestarisoittaja kiistatta erottuu musikanttirivistöstä edukseen, muttei silti lähde ylikoreilemaan taidoillaan. Ville Mehto nappaa harpistin tehtävät b-puolen avaavalla hitaahkolla bluesshufflella Sytytä se, jonka muu säestys hoidetaan vain kitaroiden voimin. Hyvä esimerkki tästä on avaus Hang On, alun perin Pariisissa jo 1992 äänitetty biisi, josta Bernard teki uusintaversiona hyvin hendrixmäisen, psykedelisen kitararevittelyn samannimiselle albumilleen (2002). Siitä käy esimerkiksi tämä jamaikalaisen Studio Onen 1970-luvun tuotannosta kasattu tuplakokoelma, jonka brittimerkki Soul Jazz julkaisi alkujaan 18 vuotta sitten ja nyt uudelleen topaasinkeltaisella vinyylillä. Kuten levyn nimi paljastaa, Coxsone Doddin loputtomista laatujulkaisuista on kaivettu soulista lainattuja tai souliin päin kallellaan olevia esityksiä. Mikäli on soulin ystävä mutta pitää reggaeta jotenkin omana maailmanaan, tällaisilla koosteilla on helppo kumartaa Kingstonin suuntaan. Yleisesti ottaen sähköiset kitarasoolot vaikuttavat olevan AK-77:ssa vähemmistön asemassa, mutta tilaisuutensa saadessaan nekään eivät jää kuulijalta huomaamatta. Lyriikat ovat tekijänsä näköisiä: runollisia muttei liian vertauskuvallisia tai rakenteeltaan kohtuuttoman kiemuraisia, vaan tältäkin osin alkukieliseen bluestraditioon peilaavia. Sen hän on totta vie tehnyt: jokaisella Bernard Allisonin levyllä on vähintään yksi Luther Allisonin sävellys. Ei se nyt vieläkään mitään varsinaista easy listening -kamaa ole, mutta ehkä kuitenkin suurelle yleisölle aiempaa pehmeämpää ja helpommin lähestyttävää. Jos ei muuta, näiden huippuesitysten kuunteleminen virheettömältä vinyyliltä on nautinto vanhojen jamaikalaispainosten rätinään, suhinaan, sekaviin kappalelistauksiin ja päälleäänityksiin tottuneille. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen Luther Allisonin musiikkia kunnioittava albumi – esimerkiksi Walter Trout teki jopa samannimisen albumin 2013 – mutta läheisen sukulaisuussuhteen takia tietysti omistautunein. Makuasia tietysti, mutta mielestäni Bernardin parhaat Luther-tulkinnat löytyvät hänen soolouransa varhaisemmasta päästä. Kenties enemmän eräänlaista tahatonta moniselitteisyyttä AK-77:n musiikkiin tuottaakin Karkiaisen persoonallisen raukea laulutapa, joka uhkaa aika ajoin verhoutua sinänsä volyyminkäytöltään maltillisten ja enimmäkseen puoliakustiseen soittoon nojautuvien instrumenttitaustojen alle. Soul Jazzin asiantuntemuksella on pidetty huoli myös siitä, että mukana on koko kirjo karibialaista: laulukappaleiden lisäksi Jackie Mittoo koskettimineen instrujen kimpussa, deejiit toastaamassa lauluraitojen päälle, Tony Gregory peesaamassa Lee Dorseyta, kevyttä dubbailuakin joidenkin kappaleiden pitkissä versioissa. Elämänviisauksia arkeen jakava Saattohoitoblues vierittää levyn tyylipainotusta kohti J.J. Toisinaan kappaleiden maanläheistä rennon rullaavaa pohjavirettä särjetään myös topakoilla koko bändin voimin suoritetuilla ”voimasoittoosuuksilla”. Chicagoon mentiin... Calemaista ”harmaan vyöhykkeen” americanaa vierailevan lap steel -kitaristin Jussi Linkolan avustuksella. Jantso Jokelinia kuullaan huuliharpussa suoraviivaisilla bluesrytkeillä Elämä on gumbo ja Vapauden aave. Sovitukset on pistetty uusiksi, useimmiten tietenkin täydeksi reggaeksi, Brentfordin kuulu studiobändi soittaa taustat jämäkästi, miksaukset ovat ilmavia ja laulajat luonnollisesti aivan huippuluokkaa. Pääasiassa nimeensä viitaten Helsingin Merihaassa pidettyihin äänityssessioihin on hakeutunut varsinaisten kolmen muusikon lisäksi kymmenkunta täydentävää pelimannia tai taustalaulajaa. Tähän osastoon lukeutuu esimerkiksi platan hienoimpiin esityksiin kuuluva, falsettiäänisen Cornell Campbellin tulkitsema Ten To One ja jo edellä hehkutettu Heptonesin Choice Of Colours, jossa Leroy Sibblesin ja kumppanien lauluharmonia on täyttä kultaa. Sanoitukset ja sävelet Karkiainen on totutusti loihtinut albumille pääosin itse. Ajallisesti toista ääripäätä edustaa pari Luther-valintaa Bernardin tuoreimmalta studiolevyltä ”Highs & Lows” (2022), Now You Got It ja I Gave It All. Näitä kuunnellessa on muutenkin mukava arvuutella, mistä kukin kappale on lainattu. Maalaileva Kesä -96 taas säksättää elektronisemman rumpukompin varassa pelkistettynä neosoul-blues -slovarina. Platta on ollut loppuunmyyty jo pitkään, joten uusinta on siinä mielessä paikallaan – varsinkin, kun komea musiikki raidoilla ei ole vanhentunut päivääkään. Petri Lahti BERNARD BERNARD ALLISON ALLISON Luther’s Blues (Ruf RUF 1303) Kun bluessuuruus Luther Allison kuoli 1997, hänen nuorimmaisensa Bernard Allison teki itselleen ja äidilleen pyhän lupauksen vaalia isänsä musiikillista perintöä jälkipolville. Helppoo rahaa tarjoilee väkevän bändisoiton turvin hätäilemätöntä groovebluesia hieman Tuomari Nurmion tapaan. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Studio One Soul 2 (Soul Jazz SJRLP556C) Siihen on tultu, että uusintajulkaisuja uusintajulkaistaan. Huomasin samalla, että alkuperäisesitys, Garnet Mimmsin vuoden 1966 Veep-sinkun B-puoli, oli itselleni ennestään tuntematon. Väkisinkin esiin nousevat Lutherin tuotannon tunnetuimpia sävellyksiä edustavat Serious (Bernardin albumilta ”Chills & Trills”, 2008) ja Bad Love (albumilta ”Times Are Changing”, 1998). Maineikkaan Jim Gainesin tuottama albumi on Bernardin uran kaupallisesti suurimpia menestyksiä, ampaisihan se Billboardin blueslistan ykköseksi. Mimms-coverin lisäksi esimerkiksi Little Joen Red Robe oli paha pala, vaikka melodia oli kaikin tavoin tuttu, ja tiesin että kappale on hyllyssä singlenäkin
Biisiharvinaisuus kuten sitä seuraava A Change Must Come (albumilta ”Born With The Blues”, 1997) sisältävät kerrassaan sielukasta kitarointia. Huomio terästyy esityksiä kuunnellessa etenkin terävän beatpohjaisen Everlovin’ Manin, rautalankaiskelmällisesti lälläröivän If You Dreamin, Rick Nelson -tyylisen teinipopnumeron Can’t Believe sekä Roy Orbisonin ja Elviksen mahtipontisimmat 1960-luvun lopun maneerit yhdistävän Need You -balladin kohdalla. ”Bait’s Motelin” originaalivedokselle sisältyneet ”elokuvallisesti” dramatisoidut puheintrot ja -outrot (kirjautuminen sisään hotelliin ja sieltä ulos) puuttuvat vinyylipäivitykseltä, sen sijaan saman platan remasteroidulta CD-editiolta ne löytyvät – kuten myös neljä muuta kyseisen kauden aikaista lisäraitaa. Levyn tuore LP-prässi tekee siten seuraa vuoden 2016 vastaavanlaiselle 12-tuumaiselle uusintapainokselle WB:n pidetystä ”What Happened To The Girl Next Door?” -albumista (1995). Albumin äänitteet on tiettävästi äänitetty vuosina 1991–1993. Komea pakettihan tämä on ja juhlistaa myös saksalaisen Ruf Recordsin 30-vuotisjuhlavuotta. Willisiltä ja Brownilta on molemmilta kaksi sinällään ihan reipasta ja kuunneltavaa live-sooloraitaa säestäjinään valkoinen King Bees -yhtye, mutta McCain ei ole niillä lainkaan mukana. Minulle McCain on ollut aina hyvin läheinen artisti. Bluelight Records täydentää omaa myyntipöytäänsä alkujaan vuonna 2001 julkaistulla ”Bait’s Motel” -kiekolla. Studiosessioissa kuppikuntaa vielä täydensi komea katras maan eturivin roots-ammattilaisia steel-kitaraa ja dobroa soittaneesta Olli Haavistosta huuliharpisti Pepe Ahlqvistiin, The Fabulettes -laulajiin Tiina Isohanniin ja Saara Soisaloon sekä puhallinja jousisektioihin. King Bees on sattumoisin toiminut levyn tuottajana, ja sen seurauksena koko tuotos on hyvin paljon heidän näköisensä ja kuuloisensa. Se olisi myös suotavaa, saattoihan levy alun perin ilmestyessään jäädä kaupallisessa mielessä hieman yhtyeen aikaisemman tuotannon varjoon ja näin ollen tasoonsa nähden harmillisen unohduksiin. 82 Blues News 4/2024 levy tutkailut vähemmän tunnettu materiaali. Ei kahta sanaa siitä, etteikö Luther Allison olisi ansainnut näin kattavaa kunnianosoitusta. Pertti Nurmi WHISTLE BAIT WHISTLE BAIT Bait’s Motel (Bluelight BLR 33228 1 [LP]/ 2 [CD]) Most Requested – The Story 1984–2024 (Goofin’ GRCD 6201) Haminassa vuonna 1984 perustettua Whistle Baitia ei ole syyttä rankattu maamme pidetyimpien keikkayhtyeiden ylimpään valiokaartiin. Se ei ole sattumaa, sillä Thomas Ruf kiinnitti Luther Allisonin levymerkilleen heti sen perustamisvuonna 1994. Live-oloissa haastava jäljiteltävä lienee myös meksikolaisperäisten mariachi-torvien taakse naamioituva Rosita. Reippaammin twistiksi puolestaan pistävät mersey-vauhtipala Shy Kinda Guy, nimensä mukainen itämaissävyinen revittely Surfin’ Sheik sekä retevä päätösrokkaus Sue’s Gonna Be Mad. Nyt 40-vuotiasta seuruetta muistetaan merkkipäivän johdosta peräti kahdella juhlajulkaisulla, joista ensiksi mainittu uusintapainos on saatavilla sekä LP:nä että CD:nä, jälkimmäinen kokoelma ainoastaan CD:nä. Ripauksen verran James Taylor Quartetin acid jazz -urkupoljentoa tapaileva tarttuva When The Time Stops sekä silkkana puhallinvetoisena soulina sykkivä Allright edustavat jopa Whistle Baitin tuotannossa eräänlaista one of a kind -äänimaailmaa, jota se ei ole ainakaan keikoillaan juuri päässyt toisintamaan. Mitenkään isosta kulttuuriteosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan CD on aikamoisen sekava silppusäkki, mistä ohessa lyhyehköt perustelut. Olen aiemmin arvioinut puolisen tusinaa hänen levyään sekä laatinut laajan esittelyartikkelin tähän aviisiimme syksyllä 2001 (BN #190), jolloin McCain oli kiinnitetty Jyväskylän Blues Live! -festarin pääesiintyjäksi. Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, koskapa samaisen alkusyksyn 9/11-terrorismikatastrofi pelästytti hänet niin pahanpäiväisesti, että Suomen keikka jäi realisoitumatta. Tällä taustoituksella ei liene kenellekään ihme, että halusin tämän(kin) McCainalbumin tutkailtavakseni. ”Blues Party” -albumin nimi ja sen lisäkaneetti ”Featuring Chick Willis & Nappy Brown & The King Bees” paljastuu tarkoittavan, ettei tämä olekaan oikeasti McCainin soololevy. Helsingin Linnunlaulun historiallisten rakennusten keskittymässä sijaitsevan ”vaaleanpunaisen huvila nro 12:n” kansikuvaansa ikuistanut ”Bait’s Motel” myös esitteli Whistle Baitin uuden vakiojäsenen. McCain on tietenkin vuoden 1960 ikonisen She’s Tough -kappaleen säveltäjä, toisin kuin yleisesti luullaan ja jopa väitetään jonkun Fabulous Thunderbirdsin mukamas olleen sen luoja joskus parikymmentä vuotta myöhemmin. Bändi ei ole huono, mutta ilman muuta liian dominoiva. Ilman bonuksia tai niiden kera, 23 vuoden takainen tuote kuulostaa yhä kiitettävästi tiimalasin valumista kestäneeltä kokonaisuudelta, joka mitä todennäköisimmin tulee vielä haalimaan bändille uusiakin musiikkinsa ystäviä. Kuumimpina menestysjaksoinaan kolmisenkymmentä vuotta sitten se paiski kainalot hiessä töitä Ben Pennasen ohjelmatoimiston palveluksessa yli sadan esiintymisen vuositahdilla. Loput puolisen tusinaa esitystä ovat sitten McCainin ja King Bees -porukan yhteistyötä, valtaosan ollessa live-tallenteita. Vastaavasti neorockabillya ja countrya yhteen neulova Lonely Rider on. ”Psycho”-kauhutrilleriksi albumi ei enteilevästä nimestään huolimatta eskaloidu. Edellä kuvatun aritmetiikan jälkeen on McCain loppupeleissä varsinainen pääartisti vain yhdellätoista CD:n kaikkiaan 17 kappaleesta. Niistä neljä on hänen erittäin lyhyitä akustisia soolovetojaan, joiden yhteiskestoaika on hädin tuskin seitsemisen minuuttia, ja jotka eivät luvalla sanoen ole musiikillisesti erityisen ikimuistettavia. Alkuperäisen basistin Marko Mäkelän menehdyttyä vakavan sairauden seurauksena vuonna 1999 oli kokoonpanoon laulajakomppikitaristi Vesa Haajan, soolokitaristi Vesa Tynkkysen, pianisti Kim Drockilan ja rumpali Juha Tynkkysen seuraan pienen miettimistauon jälkeen liittynyt lahjakas Lasse Sirkko. Tällainen on esimerkiksi Compromising For Your Needs, jota Luther ei historiatietojen mukaan koskaan julkaissut omissa nimissään, mutta jonka Bernard otti mukaan jo aiemmin mainitulle ”Chills & Thrills” -albumilleen. Sitä vastoin molemmat levyn toistamiseen versioiduista varhaisemmista Baitkappaleista, kesäisen leppoisa Another Lazy Sunday ja Olli Haaviston dobrolla kantrikuorrutettu mutta muutoin kuulaan rautalankainen Four Aces And A Joker ovat syystäkin jääneet viettämään ikuista eloaan bändin repertuaarissa. Baitin majatalossa yösijansa saavat leppoisan nostalgisessa yleisilmapiirissä genremielessä mitä moninaisimmat kappalepersoonat, jotka kaikki ovat Haajan verrattomia hengentuotteita. Harri Aalto JERRY MCCAIN JERRY MCCAIN Jerry McCain’s Blues Party (Wolf GBS 120.204) Huuliharpisti Jerry McCain (1930– 2012) on tuskin ollut kovin monen BN-lukijan mielissä ihan hiljattain, mies kun on ollut tuonpuoleisessa jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Orkesterin uurastus 1950ja 1960-lukuisen rock’n’rollin sekä rhythm’n’bluesin tunnettuuden edistämiseksi palkittiin ja sen yhä omaleimaisemmaksi jalostunut tyylillinen kombinaatio vakiinnutti paikkansa myös huomattavan radiosoiton myötä ”tavallistenkin” kansalaisten keskuudessa. Loppukaneettina voisi antaa pienet kehut kansivihkosen McCainin uraa ja luonteenpiirteitä ilmeisen totuudenmukaisesti valaisevista teksteistä. Huonoimpina esimerkkeinä King Beesin omiin nimiin merkityllä kahdella sooloesityksellä yhtyeen laulajattaren joikuminen, mikä aiheutti minulle välittömän stressireaktion
Jungle) ja Bluelightin arkistoista. Tyylilliset loikat edelliskappaleesta vuoden 1987 samannimisen EP:n soundeiltaan ”kiltimpään” jump-swingiin Whistlin’ For You sekä Kim Drockilan haitarin ilahduttamaan vuoden 1988 sinkkuraitaan Honeysuckle Jump tuntuvat radikaaleilta, mutta samalla ne konkretisoivat käsinkosketeltavalla tavalla herrojen kulkemaa maratontaivalta. Siellä on itsestään selvä sijansa myös albumin ”What Happened To The Girl Next Door?” Motown-tyylisellä ja The Fabulettes -laulutrion somistamalla hiturilla (There You Go And) Break My Heart Again, niin ikään tyypillisestä perusrock’n’rollauksesta edukseen poikenneella vuoden 1997 teoksella Time Will Tell sekä orkesterin Bluelightkauden vuonna 2004 päättäneen 20-vuotisjuhlalevyn ”Some Kinda Fun” vaikuttavasti Jordanaires-tyyliin stemmalauletulla ”60‘s Elvis” -kunnianosoituksella Feel Like A King. Jazz & Blues ry, Kuopio 1.11. Koostekierros käynnistyy nurinkurisesti bändin toistaiseksi viimeisimmästä aikaansaannoksesta, vuonna 2023 julkaistun EP:n ”Frolic Time” hyväntuulisesta Floyd Dakil -kaahailusta Bad Boy. Matka suosioon vaati Kymenlaakson rokkikukoilta myös satunnaisia kosioretkiä suomenkielisen iskelmän pariin, tosin nekin yhtye suoritti itsenäisellä otteellaan versioimalla 1950-luvun malliin mm. Levyn viimeiset kuusi esimerkkiä muistuttavat vielä porukan comebackistä Goofin’-merkille. Joukkio on myös niiden myötä palannut ruotuun ensimmäiselle levy-yhtiölleen Goofin’ Recordsille. Mukaan LP:lle kulkeutui elvistelyiden, rock’n’rollin ja rhythm’n’bluesin oheen mm. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. 27-raitainen uutuusantologia ei toisaalta pitäydy pelkästään Goofin’-materiaalissa, vaan sille on poimittu lisenssinäytteitä myös WB:n kahden muun kotimaisen julkaisijan My Wayn (nyk. Lisäksi Vesa Haajan poikkeukselliset jo nuorena koltiaisena kukkaansa puhjenneet laulunkirjoitustaidot tulevat kerralla aukottomasti todistetuiksi. Malmitalo, Helsinki 31.10. Tiikerihain. Suomen listoille vuonna 2008 noussut Janne Haaviston äänittämä albumi ”Switchin’ With Whistle Bait” toi haminalaiset jälleen aavistuksen lähemmäs 1950-lukuisia juuriaan, mutta levy ei kaihtanut afroamerikkalaisiakaan vaikutteita. Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi sinun tulee olla sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti.fi). Halloween Blues, Vaasa tadrobinson.com BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS BLUES NEWS -TILAAJATUNNUS ! ! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n digitaalisen numeroarkiston vuodesta 2009 lähtien. Sielukas pohjavire tiivistää kokoelman koskettavaan kliimaksiin Arthur Alexanderin lauluntekotraditiolle hattua nostavalla vuoden 2023 balladilla This Time It’s Over, jonka ei totisesti toivo olevan sanomaltaan enne bändin tulevaisuudensuunnitelmille. 40 vuottahan on vasta lupaava alku! Pete Hoppula. Rakastetut esitykset ovat täysin perustein mukana tälläkin paketilla. Muilta osin levyn valinnoilla julkaisukronologia kyllä säilytetään. Blues News 4/2024 83 levy tutkailut TAD ROBINSON TAD ROBINSON KIERTUEELLA KIERTUEELLA SUOMESSA SUOMESSA 2024: 2024: 29.10. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi! Finnish Blues Societyn jäsenetuna: siirtynyt Haajan toisen aktiivipumpun Pääesiintyjien ohjelmistoon suomenkielisenä Muukalainen-käännöksenä. Unajan Tapiola, Rauma 2.11. Lietohalli, Lieto 30.10. Linjaus laventaa yhtyeen artistista kokonaiskuvaa, mutta vastavuoroisesti se luo päällekkäisyyksiä sekä edellä esitellyn albumin että muutaman aikaisemmin ilmestyneen WB-kokoelman kanssa. Vaikkei Whistle Bait olekaan osoittanut viime aikoina erityistä ahkeruutta pitkäsoittojen tekijänä, sinkkuja ja EP-levyjä se on kuitenkin saanut aikaiseksi aina näille päiville saakka. Harvemmin enää vastaan tulevia Bait-onnistumisia ovat vuorostaan My Wayn vuoden 1993 CD-EP:lle ”Beneath On Side Street” unohtuneet, modernisoitua 1960-luvun beat-soundia esimerkillisesti peilanneet Tomorrow Never Comes ja Sweet Thing. Tällä valtakunnan radiossakin yhä silloin tällöin soivalla klassikolla Onni Gideon’maiset havaijikitarasoolot kävi vieraan ominaisuudessa liu’uttelemassa vuoden 1989 Goofin’äänitteelle Jussi Huhtakangas. Haajan rock’n’roll-melodiikassa tyveään myöten kostutettu sävellyskynä terävöityi huippuunsa 1990-luvun puoliväliin saavuttaessa, jolloin bändin saagaan olivat kirjautuneet jo Four Aces And A Jokerin, How Long Is Foreverin, You Only Live Oncen sekä Esa Pulliaisen surf-kitarallaan hytkyttämän It Was All My Faultin tapaiset näytteet. täysin varhaissoulista menevä The First Cut Is The Deepest, jolle lopullisen silauksen puhalsi bändin nuorin pysyvä jäsenkiinnitys, vuonna 2002 miesvahvuuteen liittynyt saksofonisti Juho Hurskainen (kauan ennen häntä vuosina 1984–1990 WB:n vaskiosastosta oli ansiokkaasti vastannut Jarkko Ravi)
UPEA DEBYYTTIALBUMI MYYNNISSÄ NYT !!! CD / LP / DIGI