vuosikerta. BN haastattelee: NIKKI HILL THEO HUFF EERO RAITTINEN SARALEE B. CUPP COMBO Teinipopin aatelisia, osa 16: BOBBY ”BORIS” PICKETT Motown memories, osa 68: HERMAN GRIFFIN Rockabillyn aamunkoitto: SCOTTY MOORE Blues-ornitologiaa / Divarien helmiä / Halpaa bluesia / Muddy Lee Makkonen BN lukee kirjallisuutta / Unohdetut LP:t / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-16-05 ISSN 0784-7726 N:o 281 (5/2016) Hinta 6,80 € 49
Kuinka pitkään olet esiintynyt nykyisen bändisi kanssa. – Julkaisin ensimmäisen kokonaisen cd:n vuonna 2013 ja olen ollut tien päällä siitä asti. Musiikista tuli minulle pakkomielle: keräsin levyjä ja kävin live-keikoilla. Debyytti-cd ”Here’s Nikki Hill” (2013) ja vuonna 2015 julkaistu ”Heavy Hearts, Hard Fists” lisäsivät ryhmän kysyntää. Tuntuu siltä kuin voisi levitoida. Miten levytyssopimuksesi ovat syntyneet. Musiikkidiggarista kuoriutui kitaristi-aviomiehen Matt Hillin ehdotuksesta lauluntekijä-laulaja. – ”Soul Meets Country” -EP on itse asiassa hyvin erityinen levy. Niinpä halusin tuoda idean bändilaulajasta takaisin. Se toi mieleeni, millaista oli laulaa lapsena kirkossa. Vuonna 2012 julkaistu EP avasi ovia ja lavakarisma yhdistettynä raakaan, tunteikkaaseen tulkintaan sekä tiukkaan bändityöskentelyyn ovat toimineet hyvänä mainoksena yhtyeelle. Se oli myös hauska keikka. Ryhdyimme kuitenkin esiintymään duona ja teimme kotipuolessa keikkoja saadaksemme vähän ruokarahaa. Nautin erityisesti niiden energiasta, varsinkin live-esiintymisissä. Otis Redding, Mavis Staples, Etta James ja AC/DC:n Bon Scott, jolla oli uskomaton ääni ja lavapresenssi. – Kitaristi Matt Hill on ollut mukana käytännössä alusta asti, kolme tai neljä vuotta. Milloin ryhdyit laulamaan. Teini-ikäisenä yritin perehtyä musiikkiin vähän enemmän ja miettiä, minkälaisista tyyleistä pidän. Hän on tietysti hyvin tunnettu rockabilly-kuvioissa ja hallitsee monet musiikkityylit. Deke tietää kaiken. Se ja pari YouTube-videota alkoivat poikia online-yhteydenottoja ja kyselyitä, mistä levyjäni saa ja missä ja milloin keikkailen. Suhtauduin hänen ehdotukseensa epäillen, koska muusikon elämä on kovaa ja se edellyttää paljon uhrauksia ja omistautumista. Myös Otis Redding kosketti ja innoitti minua. – Esikuviani ovat mm. – Lauloin jo pikkutyttönä kirkossa gospelkuorossa, mutten haaveillut laulajan urasta. Tunne on parempi kuin mikään huume. Aloitin siis hyvin pienessä mittakaavassa: duokeikoilla kotikaupungissani. En halunnut olla bändilaulaja, mutta kun ryhdyin kirjoittamaan kappaleita, huomasin että sellaisillekin on tilaa. Hän ehdotti, että voisin ehkä tehdä omia kappaleita, kirjoittaa sanoituksia. Sitten levytin pienen vinyyli-EP:n erään ystävän studiolla Chicagossa. Pidän myös instrumentalisteista kuten Thelonious Monkista, Link Wraysta ja sen tyylisestä musiikista. Puistobluesin yhteydessä kesällä 2016 tehdyssä haastattelussa hän kertoo urastaan ja esikuvistaan sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Basisti on ollut mukana kolme vuotta ja nykyinen rumpali liittyi bändiin viime vuonna, toinen kitaristi vasta pari viikkoa sitten. – Olen lähtöisin Pohjois-Carolinasta, mutta muutin St Louisiin vuonna 2011 ja vasta silloin aloin keikkailla enemmän. – Kyllä, kaikki muusikot olivat meille todella kannustavia. Mitä enemmän esiinnyin sitä paremmalta se tuntui. Deke Dickerson on ystäväni ja ainutlaatuinen roots-kitaristi. Nikki on bändeineen ollut kolme kertaa Suomessa ja kiertää ahkerasti maailmalla. Aloititko rock’n’rollista. Nautimme yhdessä esiintymisestä: hänen kitaransa ja minun ääneni. Teimme paljon töitä sen eteen, mutta festivaali oli mahtava, vaikken tullessani tiennytkään, mitä midsummer tarkoittaa. 4 Blues News 5/2016 NIKKI HILL Rock’n’rollin energiapakkaus KARI KEMPAS N ikki Hill on muutamassa vuodessa noussut paikallisesta baariesiintyjästä kansainväliseksi tähdeksi. Helmikuussa 2016 esiinnyimme Tampereella. Bändilaulajia – miehiä tai naisia – sellaisia kuin Otis Redding, Mick Jagger tai Bon Scott, ei ole montaa. – Noin viisi tai kuusi vuotta sitten mieheni kuuli minun lauleskelevan, ja sanoi, että minulla on hyvä ääni ja minun pitäisi harkita laulamista. Minäkin halusin teiniikäisenä soittaa bassoa, kitaraa tai rumpuja. Mikä on kotikaupunkisi. Mitä enemmän esiinnyin sitä enemmän jäin siihen koukkuun. Rock’n’roll-, soul-, rhythm’n’blues-, punkja gospel-vaikutteet kuuluvat Nikkin tyylissä. Siitä lähtien olen vain yrittänyt kehittyä paremmaksi. Sitten tutustuin muusikoihin ja heistä tuli ystäviäni, mutta aluksi olin vain musiikkifani. Etelä-Carolinasta kotoisin oleva 27-vuotias Nikki sai herätyksen musiikkiin gospel-kuorosta. – Tämä on kolmas kerta. Melkein tarkalleen kolme vuotta sitten esiinnyimme Midsummer Jamboree -festivaalilla ruotsalaisen Honey Boy Slim & The Bad Habits -bändin säestyksellä. Ihmiset olivat hyvin kannustavia ja minä nautin esiintymisistä – se oli mahtavaa. Keneltä olet saanut vaikutteita. Nyt olemme täällä Järvenpäässä vain yhdellä keikalla ja palaamme täältä takaisin Jenkkeihin. Kolme vuotta sitten kiersin Euroopassa vielä muiden bändien kanssa. Monet soul-, bluesja rock’n’roll-laulajat ovat vaikuttaneet minuun. Monet ovat kuolleet tai jääneet eläkkeelle. Kuuntelin itse asiassa paljon punkia ja rokkia. En ollut mielestäni siihen vielä valmis. Yritämme edustaa parhaamme mukaan amerikkalaista roots-musiikkia, rock’n’rollia, bluesia, rockabillyä, soulia, gospelia ja countrya – ja yritän tehdä kaiken omalla tavallani. Sinulla oli siis musiikkipiiriyhteyksiä eri puolille Amerikkaa. Olet esiintynyt Suomessa jo useasti. Seuraavana vuonna yritin jo itse kirjoittaa kappaleita. Teimme varmaan viisi kiertuetta sillä tavoin, mutta sen jälkeen pystyin tuomaan tänne oman bändini Jenkeistä. Se rohkaisi minut yrittämään ja hankin buukkaajan tehdäkseni keikkoja vähän kauempanakin. Se johdatti minut rock’n’rollin pariin, ja ymmärrettyäni, että pitämäni musiikin vaikutteet tulivat sellaisilta artisteilta kuten Little Richard, Chuck Berry ja Jerry Lee Lewis ryhdyin kuuntelemaan heidän levyjään
Rakastan työtä lasten parissa. Soulmusiikki yhdistetään useimmiten kaupunkeihin kuten Memphis ja Detroit. Myöhemmin lukiossa luin kirjan ”The Chicago Golden Soul”, jossa käsiteltiin artisteja kuten mm. Sekä Chicago että Detroit kuitenkin menettivät asemansa musiikkikeskuksina, kun Los Angeles pystyi 70-luvulla houkuttelemaan suuret levy-yhtiöt kaupunkiin. Siksi on melkeinpä suoranainen ihme, että nuori Chicagoartisti menestyy ja saa myös kansainvälistä huomiota ilman, että hän esittää retrosoulia tai 50-luvun bluespastisseja, ja tekee sen tyylillä, jossa hän osaa ennen kaikkea hyödyntää oman kulttuuriperintönsä taustaa, siis nykyaikaisella soulbluesilla. Mike Stephenson tapasi Theo Huffin Blues Newsin puolesta Chicagossa kesäkuussa 2016. Samalla moni chicagolaisartisti muutti mm. Näistä voisi mainita esim. Pari kuukautta myöhemmin sain tavata useampia heistä Jimmy Tillmanin esitellessä minut. Myöhemmin tapasin Jimmy Tillman -nimisen miehen, jolla oli tapana soittaa Jimmy Reedin, Willie Dixonin ja monen muun artistin kanssa. Theo Huffin uusimmassa ja erinomaisessa levyssä ”The New Beginning”, jota saa vain ladattuna on selviä merkkejä pehmeästä Chicagotyylistä, sellaisena kuin se tänään saattaa esiintyä Willie Claytonin tuotannossa. McKinley Mitchellin, Lee Shot Williamsin ja Willie Cobbsin. Philadelphia oli sekin tärkeä soulkeskus 70-luvulla, mutta jo 60-luvulla sitä oli myös Chicago, missä vallitsi pehmeämpi soul-tyyli ja artistit kuten Impressions, Jerry Butler, Walter Jackson, Tyrone Davis ja Gene Chandler olivat huippusuosittuja. Anders Lillsunde KAIKEN ALKU – Synnyin Chicagon West Sidessa, Illinoisissa 10. Chess oli todellisuudessa kaupallisesti suurempi soulkuin bluesyhtiö. Toisaalta siinä on myös pientä kaikua Willie Mitchellin studion töistä. kesäkuuta 1988 ja olen nyt 28-vuotias. 8 Blues News 5/2016 THEO HUFF Chicago-soulbluesia 2010-luvulta MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE N ykypolven bluesja soulartisteista saa tällä kertaa puheenvuoron 29-vuotias chicagolainen Theo Huff, joka kertoi urastaan, elämästään ja tavoitteistaan Blues Newsille toimittaja Mike Stephensonin välityksellä. Toiset hakeutuivat valkoisten markkinoille. Viimeisten 20 vuoden suosituin musta miesartisti R. Kiitän Jumalaa siitä, että ympärilläni on niin monta avuliasta ihmistä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan. Hän toimi siihen aikaan musiikkiopettajanani. Otin oppia suurilta tähdiltä. Jimmy esitteli minut Jackie Taylorille, joka on esiintynyt mm. Hänen musiikkinsa ei ole niin raakaa kuin Etelän soulblues voi olla. Etelävaltioihin, missä heillä vielä oli kysyntää. Chicagosta puuttui sama vilkas southern soul -bluesnäyttämö, joka löytyy Etelävaltioista. Kun lukiessani törmäsin Gene Chandleriin, Dee Clarkiin ja levymerkkeihin Brunswick Records ja Chess Records, huomasin että ne kaikki olivat kotoisin Chicagosta. Tämä tärkeä historiikki unohtuu helposti, kun haetaan pelkästään 50-luvun Chicago blues -boomin jälkiä. Monet kiitokset kaikesta avusta myös Jim Feeneylle. Hän sai minut osallistumaan koulujen kykyjenetsintäkilpailuihin ja olenkin voittanut niistä noin 90 prosenttia. Harvat jäljelle jääneet bluesklubit keskittyivät turisteihin, jotka tahtoivat vaeltaa Muddy Watersin jalanjäljissä. Jimmy toimi nimittäin myös musiikkialalla. Hän vei minut Willie Hendersonin luo ja kun kerroin Willielle, että olin lukenut paljon hänen taustoistaan ja että halusin tavata hänet, hän ihmetteli sitä, että olin tehnyt läksyni niin huolellisesti.. Toimin vahtimestarina Oscar DePriest Elementary Schoolissa. Siihen aikaan lauloin paljon Sam Cookea kuten Change Is Gonna Come ja Bring It On Home To Me, ja sen jälkeen seurasivat Tyrone Davis, Johnnie Taylor, Otis Redding jne. elokuvissa Cooley High, Hoodlum ja Barber Shop 1 & 2 ja hän on ammattinäyttelijätär. Kouluista jatkoimme kahviloihin ja siitä urani lähti ylöspäin. Hän auttoi minua luomaan uraani. Tämä on ehkä syynä siihen, että Huff sai kutsun Porrettan soulfestivaaleille Italiassa, joka muuten tunnetaan vanhahtavan soulin eurooppalaisena etuvartiona. Aloitin Western House High Schoolista, missä voitin melkein jokaisen ja se vei minut muiden koulujen vastaaviin kilpailuihin. Kelly on myös kotoisin Chicagosta ja tämän päivän tärkein southern soul -nimi Willie Clayton asuu Chicagossa, vaikka hän esiintyy Etelävaltioissa. Theo Huff on lahjakas artisti, jolla on vielä monta vuotta edessäpäin – ja näin lupaavan alun jälkeen hänen tulevaa uraansa on jännittävä seurata. – Aloitin laulamisen kirkossa, Walls Memorial Christian Methodist Episcopal Churchissä. Vanha southern soul -konkari Cicero Blake elää myös Chicagossa, aivan kuten Artie White teki kuolemaansa asti. Hän antoi esiintymisneuvoja ja sain kuvan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu ennen esiintymistä. Musiikki on melkeinpä kokopäiväistä minulle, vaikkakin olen Chicagon koululautakunnan palkkalistoilla. Otis Rush, Otis Clay, Willie Henderson ja Alvin Cash
Jenkeissä, Saksassa, Ruotsissa, Italiassa ja Venezuelassa. – Kappaleista Oh, Oh on saanut hyvin huomiota, sen video on kuvattu Vallilassa. Hyvänä esimerkkinä meidän luomasta svengistä on viimeisin Storyvillen keikka, jossa yleisö ei malttanut lähteä tanssilattialta pois. Nopeimmista kappaleista levyn nimikappale Queen Of Your Heart sekä mainitsemani Gypsy In Me. Kaksi slovaria mahtui mukaan ja niistä ehkä Down The Line, jota myös Blues Newsin arviossa kehuttiin, on minun suosikkini. yksi säkeistö rumpusooloja. Uusimmat Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T. Se on myös päätynyt Rhythm Bomb Recordsin kokoelmalle ”Get Up And Dance” ja sitä on toimiteltu ympäri maailmaa. 16 Blues News 5/2016 Kinda Girl taas yhdistelee Las Vegas -henkeä ottaen vaikutteita suomalaisesta musiikista. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) BN:N VERKKOKAUPASTA! BN:N VERKKOKAUPASTA! bluesnews.mycashflow.fi bluesnews.mycashflow.fi. Ne ovat molemmat mieleisiä esittää. Meidän levymme tähditti australialaisen Michael Memphis Williamsin ”Rattlin’ Bones & Retro Tones” -ohjelman ”Cue the new” -osiota. Omia suosikkejani levyllä on monia. Tämän lisäksi levymme on tiettävästi soinut mm. AUTION SAAREN LEVYT – Mahdotonta valita, mutta tästä lähtisin levykatalogiani rakentamaan: Ella Fitzgeraldin & Joe Passin ”Hamburg Duets 1976” pitäisi olla mukana ja lisäksi jotain Big Maybelleltä, Ray Charlesilta ja King Curtisilta. Siinä on mm. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) Uusimmat Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T
Sinällään Uptight on leppoisa instrumentaali, sopiva flippi, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Sitä seurasi parin vuoden tauko, jonka aikana ehti tapahtua yhtä ja toista muuta. Berry Gordy oli avioliitosta raivoissaan. on mitäänsanomaton, laahaava balladi, johon ei edes taustalla laulava The Mello-Dees saa minkäänlaista henkeä. Hearbreak oli periaatteessa leppoisa medium, mutta hitin aineksia siinä ei ollut. Tämä oli joka tapauksessa yksi niistä näytöistä, joiden perusteella Stevenson uskalsi mennä pari vuotta myöhemmin työn hakuun Berry Gordyn toimistoon. Se on Motownin singleboxin tekstien mukaan kulkenut myös nimellä I’m Still In Love. Maryn ura lähti liikkeelle jopa odotettua paremmin, pariskunta pääsi kiinni omaan. Hermanin originaali on kömpelömpi, mutta sympaattinen esitys sekin, erikoisen viehättävä on hänen paksu ässänsä sleep-sanan alussa. Ensinnäkin Herman oli taustahommiin sikäli sopimaton, että hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa nuotteja. Parasta oli Motown-henkinen bridge, sen sijaan itse sävelmä on tasapaksu ja Hermanin laulu junnava. Tuolloin hän meni kärttämään jatkoa, mutta oli kaiketi todennut puutteensa laulajana ja halusi päästä tuottajatehtäviin. Mary oli todellinen lupaus, firman tuleva ensimmäinen naistähti. Nykivässä vauhtipalassa on selkeitä Motownaineksia, mutta hittipotentiaalia ei senkään vertaa kuin Mr. Pomon mietteisiin Herman Griffiniin liittyen ei ehkä niinkään vaikuttanut Stepp-singlen hyvyys tai huonous, paremminkin molempia osapuolia hyödyttänyt yhteistyö Gwen-siskon kanssa. HERMAN & MARY Herman Griffinin ja Mary Wellsin avioliitto ja Maryn lähtö Motownilta ovat yhtiön historian suuria juttuja eikä niitä voida tässäkään yhteydessä välttää. Hermanin seuraava etappi oli Lloyd Pricen omistama Double L, jossa hän sai tuottajakseen niin ikään Motownilta lähteneen Robert Batemanin. Nopeampi puoli oli kuten Hermanin kahdella edelliselläkin yrityksellä selvästi parempi, reipas ajalleen tyypillinen doo wop, jolle erityisesti kuoro antoi tarvittavan säväyksen. Pienet miinukset turhan hallitsevista jousista, eräästä nettikirjoitelmasta löysin myös moitteet liian pikaisesta feidauksesta, Herman ei mukamas ehdi huokaista tarpeeksi monta kertaa ”I’ll be right by your side”. True Love on hyvin tehty puolinopea. Sen sävelsi Don Davis, joka myös soitti taustalla kitaraosuuksia. Se julkaistiin ensin Annamerkillä ja sitten Tamlalla, minkä takia Herman tavallaan menetti paikkansa ja sai siirron Motownille, sielläkin heikoin tuloksin. Todellisuudessa Mary näyttää olleen vähintään yhtä suuri ”syyllinen” kuin Herman. Mickey Stevensonin ja Joe Hunterin säveltämä Sleep on suuria Motown-suosikkejani lähinnä Marv Johnsonin muutamaa vuotta myöhemmin levyttämän sujuvan coverin ansiosta. Luonnollisesti Hermanin kosiskelu teki tehtävänsä ja korostui lavatilanteissa, joissa Hermanin vauhdikkaat temput olivat tärkeä osa Maryn ensimmäisinä Motown-kuukausina. Sitä on verrattu Swinging Tigersin levyttämään tanssilevyyn Snake Walk, sävelmää on väitetty jopa samaksi, mutta siitä ei ainakaan minun koekuuntelussani ollut kyse. Tässä siis turinaa ja tietoa lähinnä Hermanin näkökulmasta. En aikaisemmin hyväksynyt Hermaniin liitettyä määrettä ”bluesy”, tähän esitykseen se kuitenkin jollakin lailla sopii. Stepp 237 Hurry Up And Marry Me Do You Want To See My Baby Hurry Up... Heartbreak -puolessa. Häät vietettiin kesäkuussa ’61, mikä merkitsi Hermanille edellä mainittuja kiistattomia etuja. Heartbreak Never Trust Your Girl-Friend Mr. Joka tapauksessa Gordy teki Hermanin kanssa kolmen vuoden sopimuksen, joka kylläkin osoittautui molemmin puolin pahaksi pettymykseksi ja tuotti vain kaksi singleä: Tamla 54032 True Love (That’s Love) It’s You Motown 1028 Sleep (Little One) Uptight Jos Motownin sisältä hakee vertailukohtaa Hermanille, niin ensimmäisenä tulee mieleen Barrett Strong, molempia on ainakin pidetty talon heikoimpaan osastoon kuuluvina laulajina. Singleä on moitittu huonosti tuotetuksi ja pistetty tulos Mickey Stevensonin kokemattomuuden piikkiin. Motown-boxilla True Lovea seuraa Miraclesin Shop Around eikä artistin vaihtumista edes välttämättä huomaa. Hän oli kasvanut isättömänä ankaran äitinsä ohjauksessa ja halusi kiihkeästi itsenäistyä. Annan numero oli 1115 ja parhaiten lopputuloksen löytää nimenomaan Annan uusintakokoelmilta. B-puolen Uptight ei ole se Stevie Wonderin hitiksi laulama Uptight, vaan instrumentaali. Double L 718 Mr. En yhtään epäile Hermanin ihastumisen fyysistä puolta, mutta arvattavasti häntä kiinnosti myös asema managerina ja kirstunvartijana, jonka pikainen avioituminen takasi. Hän on muistellut päästäneensä Griffinin Maryn taustajoukkoihin nimenomaan sillä evästyksellä, että ”pidät sitten näppisi erossa tytöstä”. Laulussa kiinnittää huomiota aikaisemmilta yrityksiltä puuttunut energisyys ja aggressiivisuus. Kun tuottajan paikkaa ei herunut, Herman lähti Motownilta aiheuttaakseen seuraavana vuonna entistä enemmän sotkua. Hyvä raita, mutta It’s You, sekin Don Davisin sävellys, on mielestäni vielä parempi, Hermanin ensimmäinen (ja ainoa?) onnistuminen hitaamman materiaalin parissa. Berry Gordylla oli kaksi syytä evätä pyyntö. Levytys on tehty New Yorkissa vuoden ’63 lopussa. B-puolen toiseksi säveltäjäksi on merkitty Mickey Stevenson, ilmeisesti mies on katsonut lopputuloksen sen verran mitättömäksi, että hän on antanut oikeudet Batemanille tämän lähtiessä Motownilta. Toisaalta hän oli ehtinyt suututtaa Motownin perusväkeä vaimonsa Mary Wellsin kanssa kierrellessään, niissä merkeissä hän oli liikaakin hyppinyt sekä tuottajien että orkesterinjohtajien nenille ja osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä. Strongilla oli onnea, koska hän sai laulettavakseen huimaksi hitiksi kohonneen Money-klassikon. Näyttää siltä, että Herman iski silmänsä 17-vuotiaaseen Maryyn heti tämän tultua Motownille vuoden ’60 kesällä. Hermanin sopimus päättyi vuonna ’63. Blues News 5/2016 19 siskon omistamalla Annalla
Herman Griffin joka tapauksessa halusi Maryn ulos ja neuvotteli suurfirmojen kanssa siirtoehdoista. Avioeroasiakirjoista ilmenee, että Mary sai talon, Herman Cadillacin ja lisäksi Mary joutui maksamaan 1 000 dollaria Hermanille edellisten vuosien palveluista. Motown-harrastajia on kautta vuosien kiinnostanut, miten Herman saattoi olla vielä vuonna ’64 järjestelemässä Maryn lähtöä Motownilta, vaikka pari oli ollut erossa jo vuoden. Westillä oli omien bisnestensä kautta (esimerkiksi Betty Lavette) hyvät yhteydet Atlanticiin ja hän neuvottelikin omin nokkinensa sopimusta sinne suuntaan, ilkeimpien huhujen mukaan hän ehti jopa kuitata osan sopimuspalkkiosta tileilleen. Herman oli potkut saatuaan erityisen innokas saamaan myös Maryn ulos Motownilta, syitä ei tarvinnut edes keksiä. Suoranaisista pahoinpitelyistä en löytänyt mainintoja, henkiseltä puolelta tuli ilmi tieto, jonka mukaan Herman oli pakottanut Maryn kaksi eri kertaa aborttiin. Marylle suunniteltu Where Did Our Love Go annettiin Supremesin levytettäväksi ja muutenkin näytti Maryn näkökulmasta siltä, että firman koko voimavara oli noihin aikoihin suunnattu Supremesin huipulle nousun pönkittämiseen. Jälkeenpäin on tullut ilmi, että Herman houkutteli Motownin huippunimiä Brian Hollandia ja Mickey Stevensonia myöten osallistumaan hittien kirjoittamiseen Marylle, tarvittaessa vaikkapa salanimillä. Herman pääsi sopimukseen 20th Century Foxin kanssa sen jälkeen, kun firman puolesta neuvotteluja käynyt Morty Craft möläytti bonuksena mahdollisuuden päästä esiin myös filmipuolella. Saatuaan Maryn pois Motownilta Hermanin asema vahvistui, mutta apujakin tarvittiin. Yhteistyö oli alusta alkaen ristiriitaista. Musiikkipuoleen hän ei pystynyt vaikuttamaan, mutta silti hän yritti managerin ominaisuudessa käyttää olematonta määräysvaltaansa ja esitti milloin mistäkin teknisestä jutusta mielipiteensä. Tehty sopimus osoittautui huonoksi ja siitäkin on syyt vieritetty pelkästään Hermanin niskoille. Jet-lehden maaliskuun ’63 numeron juorupalstalla oli maininta Hermanin ja Maryn avioerosta. 20 Blues News 5/2016 taloon 5116 West Chicago Boulevardilla ja hankki 40 000 dollarin arvoisen Cadillacin. Erityisesti häntä sapetti Supremesin nousu superyhtyeeksi juuri samoihin aikoihin ja Diana Rossin keimailu pomo-Gordyn kanssa. Näin hän vain ärsytti muita ja sen seurauksena oli edellä mainittu ero Motownilta vuonna ’63. Ongelmana oli Maryn asema Detroitin ykköstyttönä, siitä ei tietenkään haluttu luopua. Mary kuitenkin valitsi, kuten todettiin, elokuvafirman. Hän jopa torjui Gordyn tarjouksen ruhtinaallisesta osuudesta Motownin organisaatiossa. Todellisuudessa Mary oli jo tässä vaiheessa vaihtanut manageria ja tehnyt hänen kanssaan lopullisen valinnan katteettoman filmilupauksen harhauttamana. Mary meni lankaan, elokuvasta ei tietoakaan, asiaa perättäessä Craft saattoi todeta, että sopimus on se mikä on paperilla, vain tyhmä kuvittelee suullisten välipuheiden perusteella jotakin muuta. Varsinkin My Guyn noustua ykköshitiksi oli helppo osoittaa, että noin ja noin paljon hitti tuotti Motownille ja noin ja noin monta promillea oli Maryn osuus. Syy oli useimpien asiaa muistelleiden mukaan se, että Herman oli kaikesta huolimatta Marylle luotettu isähahmo, ainoa jonka varaan hän uskalsi jättää taloudelliset huolensa. Nämä tarjoukset torjuttiin, niinpä katseet piti kääntää pois Detroitista. Taustalle palkattiin Gordyn vanha kiistakumppani Robert West, jonka omat yritykset olivat jääneet pahoin Motown-menestyksen jalkoihin. palkkioista. Tätä ei Maryn elämäkerrassa mainita, sen sijaan todetaan viimeisenä pisarana firman juhlat, joihin Herman lähti yksin ja häipyi kesken kaiken paikalle osuneen maksullisen naisen kanssa. Robert West oli juovuksissa raju ja holtiton, Herman puolestaan lupsakka räksyttäjä ja suunpieksijä Jet Magazine 7.3.1963, 6.8.1964 & 22.7.1965. Prosessin pani alulle Mary, syynä paitsi taloudelliset väärinkäytökset myös ”jatkuva julmuus”. Herman on monien Motown-historioiden mukaan julistettu yksipuolisesti syylliseksi Maryn lähtöön, mutta Benjaminsonin kirjan perusteella näin ei ollut, vaan Mary itse halusi pois huolimatta lukuisten ystäviensä vetoomuksista. En tiedä, oliko taustalla mustasukkaisuus, Herman joka tapauksessa seurasi tarkoin Maryn tekemisiä sekä studiossa että lavoilla, vaikka Gordy antoi hänelle potkut orkesterijohtotehtävistä. Siinä sivussa Hermanin onnistui siirtää Maryn ansaitsemia palkkioita myös omille tileilleen, näin ainakin sen perusteella, että Mary väitti avioero-oikeudenkäynnissä Hermanin olleen hänelle velkaa 10 000 taalaa royaltyyms. Muitakin sotkuja oli, koko homma tiivistyi heinäkuussa ’64 rajuun yhteenottoon
Upeita levyjä hän kyllä teki 60-luvun lopullakin, mutta soulin kuningattaren tittelistä hän ei kyennyt kilpailemaan. Omia hittejä sen kohdalle ei osunut ainuttakaan, mutta hienoja levyjä silti koko joukko, loistavimpina esimerkkeinä What Kind Of Girl, josta Erma Franklin teki omalla tahollaan myös hienon version, sekä surullinen Where Is The Boy Tonight. Jacksonin sisarukset ovat säilyttäneet sen hyvän lavayhtyeen maineessa alkaneella vuosituhannellakin. Seuraavana vuonna Herman näytti pääsevän haaveilemansa tuottajahomman syrjään, kun hän aloitti yhteistyön Cincinnatissa toimineen Gordon Nealin kanssa. Epäselvää on, sujuiko kaikki juuri noin. Franklin kutsuttu vihkijäksi, niin Mary viisastui ja purki kihlauksen todettuaan ennusmerkit yhtä huonoiksi kuin Hermanin tapauksessa. Se ei ihan pidä paikkaansa, sillä hänen tuottamansa. Tuottajayhteyksissä hän käytti säännöllisesti nimeä Herman Lewis. Herman ja Gigi erosivat 60-luvun lopussa, jolloin myös Charmaines hajosi, tosin vain väliaikaisesti. Herman ja Mary jatkoivat kumpikin tahoillaan. HERMAN JA GIGI Herman Griffin palasi musiikkikuvioihin vuonna ’65, jolloin hän sai levyttää Dale Warrenin sovittaman ja Andre Williamsin tuottaman singlen: Mercury 72041 Dream Girl Nothing Beats A Failure But A Try Kummaltakin puolelta löytyy selkeitä Motown-vaikutteita sekä kokonaistunnelmassa että etenkin pöpperöisissä foniosuuksissa ja taustaenkelikohdissa. Elämäkerrassa todetaan lyhyesti, että vaikka hääpäivä oli sovittu ja itse C.L. Ace julkaisi kymmenisen vuotta sitten yhtyeeltä oman cd:n nimellä Gigi & The Charmaines, joka kuuluu tyttöyhtyemusiikin harrastajan peruslevyihin. Herman onnistui viemään sen kahden singlen ajaksi Columbialle, mutta ilman hittiä yhtye sielläkin jäi. Sen historia vaatisi kokonaan oman juttunsa, todettakoon tässä vain, että Charmaines perustettiin aivan 60-luvun alussa ja se jäi aikakirjoihin lähinnä King-merkin johtavana enkelikuorona. Niin tai näin, Robert West toipui, mutta vetäytyi aktiivisesta musiikkitoiminnasta tehden satunnaishommia vuonna 1983 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Seuranneessa käsirysyssä ase laukesi ja luoti osui Westin vasempaan silmäkulmaan. Ilmeisesti Herman oli onnistunut omimaan oikeuksia yhtyeen nimeen, koska hän tuotti vielä vuonna ’69 Charmainesin nimellä singlen Keep On Searchin’ / Smile (Minit 32074). Positiivisesti on Hermania muistellut myös Claudette Robinson, joka kehui miestä iloiseksi velikullaksi ja leppoisaksi lastenvahdiksi ja totesi myös, että yhdistelmä naisartisti/ aviomiesmanageri on tavallista vaativampi ja käytännössä tuomittu epäonnistumaan. Postman. Pakko on myös muistuttaa, että netistä löytyy hilpeä Hollywood A Go-Go ohjelman tallennus, jossa Charmaines esittää vauhdikkaan näkemyksen Marvelettes-hitistä Please Mr. Avioliiton kariutumisenkin hän laskee Hermanin törttöilyistä huolimatta pitkälti oman lapsellisuutensa seuraukseksi. Eräässä puolihuolimattomassa lausahduksessa hän myös väitti tehneensä koko elämäntyönsä autokaupungissa. Hän avioitui vuonna ’67 Cecil Womackin kanssa. Ensimmäinen Hermanin tuottama Date julkaistiin vielä nimellä Charmaines, mutta sen jälkeen otettiin käyttöön solistin asemaa painottanut etuliite Gigi. KILPAILEVAA DETROIT-SOULIA Herman Griffin oli omien sanojensa mukaan Detroitin mies ja ylpeä kotikaupungistaan. Kiva levy, mutta näitähän mahtui 60-luvun puolivälissä tusinaan enemmänkin kuin kolmetoista. Tuomioistuin kuittasi riidan Hermanin todistuksen pohjalta humalaisten rähinänä ja vapautti Hermanin kaikista syytteistä. Surullisinta on se, että Mary menetti koko sen tukiryhmän, jonka varaan hänen Motown-menestyksensä oli rakennettu. Blues News 5/2016 21 ja hän sai ärsytetyksi Westin kaivamaan aseen esiin. on kalseahko versio Candy & The Kisses -yhtyeen vuonna ’65 levyttämästä Ashford & Simpson -jumputuksesta. Yhtye oli tehnyt parhaat levynsä Fraternitylle, mutta Herman Griffinin tullessa taustalle tapahtui siirtyminen Date-merkille. Tapauksella ei ollut silminnäkijöitä, Mary oli paikalla, mutta toisessa huoneessa. Hermanin laulu on kömpelöhköä niin kuin aina, joitakin Marvin Gaye -henkisiä äännähdyksiä ei voi olla huomaamatta varsinkaan pirteämmällä Nothing...-puolella. Pienenä yllätyksenä ja uutena tietona huomasin Jetin heinäkuun ’65 numeron juorupalstoilta Maryn ja Benny Mullins -nimisen parturipomon kihlautumisilmoituksen. Korostettakoon vielä, että Gigi oli erinomainen solisti ja Charmaines huippuyhtye, se vain jäi kovassa kilpailussa muiden varjoon. Historiikeista löytyy kaksi muutakin versiota, joista rajuin on se, että tapahtumat alkoivat humalaisen Hermanin ilmestyttyä ase kädessä häiriköimään Westin ja Maryn neuvottelupalaveria. Siksi tuntuu oudolta, ettei Mary myöhemmissä haastatteluissa ja biografiassa suostunut syyttelemään ex-miestään kovinkaan rajusti, paremminkin piti tätä ressukkana, jota ei Motownilla täysin ymmärretty. Samaan aikaan sattui muutakin, Herman nimittäin rakastui Gigiin ja meni hänen kanssaan naimisiin ottaen saman tien managerija tuottajavastuuta yhtyeen tekemisissä. Maryn ja Hermanin yhteiset vaiheet olivat sotkuja ja erimielisyyksiä täynnä. Nealin ykkösartisti oli tyttöyhtye The Charmaines. Gigi oli oikealta nimeltään Marion Jackson, Charmainesin perustaja ja solisti. Yhtyeen tuolloisesta kokoonpanosta ei ole mitään tietoa, itse levystä sen verran, että Keep On... Muut jäsenet 60-luvun alussa olivat Dee Watkins ja Irene Vinegar, heistä edellisen tilalle tuli 60-luvun puolivälin paikkeilla Gigin sisko Gerri Jackson
Se unohdetaan Boys In The Band -esittelyissä lähes kokonaan ja kun netistä yrittää kuunnella. Money Music oli numeroiden valossa vielä isompi hitti ja vielä isompi mysteeri. Hermanin parina lauloi Gigi Jacksonin Gerri-sisar ja mojovasti lauloikin, hänen terävähkö suorituksensa jätti Hermanin pahasti taka-alalle. Hermanin omat levytykset jäivät 60-luvun lopulla vähiin, niiden pohjalta julkaistiin vain kolme raitaa, kaikki sukunimellä Lewis. Kyseessä oli itse asiassa sama sielukas kalifornialainen porukka, joka tunnettiin aikaisemmin nimellä The Players, syytä nimenmuutokseen en tiedä. Sitä vain en ymmärrä, että nimikkoavausta hehkutetaan muisteloissa isona hittinä, mutta Whitburnin listateoksessa sitä ei mainita lainkaan. Detroitissa hän työskenteli Motown-tapahtumien jälkeen Ed Wingaten studiossa, joka tuli tunnetuksi siitä, että muutamat Motownin soittajat kävivät siellä kuutamokeikoilla, kunnes Berry Gordy tympääntyi ja osti sekä studion että Wingaten omistamat Ric Ticja Golden World -merkit artisteineen päivineen. Tiedossani on myös The Platters -yhtyeen tulkinta, joka on laskujeni mukaan vuoden ’67 lopusta tai seuraavan vuoden alusta. J.J. Filmin juoni perustui ymmärtääkseni siihen, että kolme johtavaa valtiomiestä oli siepattu Albaniaan, jolloin jenkkihallitus päätti perustaa Phynks-nimisen rocktms. Tunnetuin Hermanin holhokki Golden Worldillä oli The Adorables -yhtyeestä soolouralle lähtenyt Diane Lewis, joka levytti kolme Hermanin tuottamaa raitaa (I Thank You Kindly, Without Your Love ja Giving Up Your Love), kaikki julkaistiin vuonna ’68 Wandilla. Hermanin lähimpiä kavereita Detroitissa olivat J.J. Sen niminen instru julkaistiinkin, mutta Diane Lewisin Love 101 -singlellä ja vuosia myöhemmin Hallmarkin ”Northern Soul Originals” -nimisessä cdpaketissa, jolloin esittäjäksi kirjattiin Herman Griffin. Muilta osin hänen sanomansa on ainakin listausten mukaan tosi. Tuolloin Warner valmisteli Phynks-nimistä poliittista rock-komediaa. Sinällään sävellyksessä sen enempää kuin kummassakaan kuulemassani versiossa ei ole moitteen sijaa, Hermankin kuulostaa uskottavammalta kuin pitkään aikaan. yhtyeen viemään ilosanomaa rautaesiripun taakse ja sitä kautta pelastamaan maailmaa. Esittäjäksi kerättiin 11-miehinen funkorkesteri, joka sai nimen The Boys In The Band ja solistin paikan sai Herman Griffin. Samaisen Giving Up Your Love -sävelmän levytti Hermanin johdolla myös yhtye The 20 Grans. Näissä merkeissä julkaistiin ainakin viisi singleä, kaksi ensimmäistä otsakkeella The BITB featuring Herman Griffin, kahdessa seuraavassa käytettiin muotoa Herman Griffin & The BITB ja The Geat Record Company -yhtiön julkaisun a-puolella esittäjäksi merkittiin HerMone & The Boys In The Band (singlen etiketissä We Are The Boys In The Band -kappaleen sisältäväksi elokuvaksi on puolestaan kirjattu PUNK...). Filmin musiikin säveltäjiksi tilattiin vanhat herrat Mike Stoller ja Jerry Leiber. Oli miten oli, Stone Blue 101 on mukava single, aikakautensa ja tyylisuuntansa perusmeininkiä. Vuosiluku on helppo päätellä siitä, että meno on ehtaa Golden Worldia ja että siinä mainitaan Chicagon ykköstanssina Shing-a-ling, joka oli suosittua juuri tuolloin. Barnes ja Steve Mancha, joiden nimet esiintyvät eräiden hänen tuottamiensa levytysten säveltäjinä. Spring 103 How About A Little Hand (For The Boys In The Band) (48./48.) Sumpin’ Heavy 106 Money Music (34./103.) Five Fat Fast Funky Fingers 109 Music Gonna Save The World Groovin’ With The Boys In The Band Magic Touch 007 Are You For Me Or Against Me Getting Better The Great Record Company 113 We Are The Boys In The Band Soul Groovin’ Herman sai näiden levyjen myötä uransa ensimmäiset hittimerkinnät. Vuotta ’66 (tai ’67) voisin kuvitella levytysajankohdaksi siltäkin pohjalta, että b-puolen Right Direction oli duetto. Sävelmänä Think... THE BOYS IN THE BAND Herman Griffinin viimeinen kunnon näyttö laulajana osui 60ja 70-lukujen taitteeseen. Stone Blue 101 Who’s Kissing You Tonite Right Direction Soul Discography ilmoittaa levytysvuodeksi ’69, mutta kaiken järjen mukaan se on kaksi tai kolme vuotta liian myöhäinen. Se jäi hyllylle, mutta on 2000-luvulla julkaistu joillakin northern-kokoelmilla. Tuottajiksi tilattiin entiset Strangeloves-yhtyeen (I Want Candy, Cara Lin...) miehet Bob Feldman ja Richard Gottehrer. Ainoa selitys on se, että käsilläni olevassa Whitburnpainoksessa (vuodelta 1996) on virhe, takavuosien ”Spring Story” -cd:n tekstissä on nimittäin mainittu tuo listaamani r&b-sijoitus 48. Ihmettelen kovasti, miksi single ei kelvannut julkaistavaksi, sillä It’s Dance Time on lajissaan täyttä tavaraa, vauhdikas, napakasti sovitettu ja hyväntuulinen. Laulettu puoli oli alun perin It’s Dance Time. Suhtauduin epäilevästi Leiberin ja Stollerin osuuteen musiikin säveltäjinä, mutta uskottava on. Muuta selitystä en keksi kuin puhdas pilanteko. Toinen ihmetyksen aihe on YouTuben kuvituksena käytetty Gordyetiketin yläosa. Koko hommasta tuli täydellinen fiasko eikä filmiä tiettävästi päästetty edes levitykseen, nykyään se on jonkinlaisena Warner-julkaisuna saatavilla. Esimerkiksi sopinee Charmainesin Poor Unfortunate Me, josta Barnes oli itse tehnyt originaalin. Tallennus on viisiminuuttinen, joka viittaa siihen, että sen loppusoittelu oli tarkoitus julkaista singlen b-puolena nimellä My Darling. Barnesin säveltämä Who’s Kissing You Tonite on nimittäin niin tyypillinen Golden World -tuote kuin olla voi, hitusen nykien etenevä, pieniä kilkutuksia sisältänyt medium, jossa Hermanin laulusta löytyy pieniä Marvin Gaye -manööverejä. Intro tuo vahvasti mieleen Fontella Bassin Rescue Me -hitin, muuten kyseessä on aika lailla Motownhenkinen jumputusduetto, nämäkin mielikuvat viittaavat mielestäni 60-luvun puoliväliin eikä loppuun. joka tapauksessa on vanhempi, tekijät ovat nimittäin Steve Mancha ja Hermanin kaverina jo Charmaines-vaiheessa työskennellyt Kenny Smith. 22 Blues News 5/2016 Charmaines-raidat levytettiin Chicagossa, Minit Los Angelesissa ja lisäksi hänen oma Mercury-singlensä on tehty Chicagossa. Yksi filmin keskeisistä lauluista oli nimeltään (How About A Little Hand For)The Boys In The Band, jonka singleversiossa lukee kiistattomasti veijareiden nimet. Vuodelta ’67 on ilmeisesti peräisin myös Hermanin laulama tanssipala, joka kulkee YouTubessa nimellä It’s Dance Time My Darling. Sitä paitsi jos en väärin ymmärtänyt, niin Stone Blue oli Gordon Nealin alulle panema merkki, joka tuskin oli pystyssä enää vuosikymmenen lopussa. Jostakin syystä Mercury tuli vielä kerran mukaan ja julkaisi yhden singlen: Mercury 73002 Think Before You Walk Away Who’s Kissing You Tonite Numeron perusteella single on julkaistu syksyllä ’69, levytysvuotta en käy arvailemaan
Sinne ajautui myös Herman Griffin. Kaikkien sinkkujen b-puolet ovat instrumentaaleja. Iloisia väläyksiä soittopuoleen kyllä mahtuu, mutta hyvälle funkille ominainen jämäkkyys puuttuu. Listatut neljä singleä edustavat mielestäni köykäisen linjan funkya. Blues News 5/2016 23 sitä, pärähtää melkein poikkeuksetta soimaan single 103. Hän ehti levyttää vain yhden singlen, koska kuoli sydänkohtaukseen 11.11.1989. MOTC 30 Not One Chance In A Million Not One Chance In A Million (instr.) Vain noin 5% Motorcityn tuotannosta sisälsi massasta poikkeavia oivalluksia ja kesti useampia kuuntelukertoja analysoinnista puhumattakaan. Eihän Herman koskaan varsinainen kultakurkku ollut, tämäntyyppisen materiaalin parissa hän kuulosti tavallistakin holtittomammalta eikä kuorohoilotuksen kanssa kilpailu asiaa parantanut. Voin vain kuvitella, että hän vetäytyi siviilihommiin Detroitiin ja vietti aikaansa uuden perheen parissa, avioliitto Gigi Jacksonin kanssa ei nimittäin jäänyt viimeiseksi yritykseksi sillä rintamalla. Selkeimmin onnistuttiin nytkin Magic Touchilla, Getting Better on paikoitellen mukavan hämyistä soittelua. Hermanin Not One Chance In A Million ei kuulunut tuohon pieneen vähemmistöön, joten en keksi siitä mitään järkevää sanottavaa. Keskimäärin tunnelma on jopa parempi kuin lauletuissa puoliskoissa, mutta lajinsa helmiä nekään eivät ole. Firman useimmille artisteille oli tyypillistä ymmärrettävä ja anteeksi annettava laulun väljähtyminen ja äänen väsyminen, mihin joissakin tapauksissa vaikutti vuosien poissaolo musiikkihommista. Minkäänlaista mainintaa hänen seuraavista tekemisistään en löytänyt. Parhaiten toimi mielestäni Magic Touch -singlen aggressiivinen Are You For Me Or Against Me, mutta sen tuottaja olikin entinen Motownmestari Popcorn Wylie. Myös laulupuoli on sekava. VIIMEISET TIEDONRIPPEET The Boys In The Band hävisi kuvioista edellä listattujen levytysten jälkeen, samoin kävi Herman Griffinille. Tämä oli havaittavissa Hermaninkin levyllä, hänen laulustaan puuttuu sekin vähä teho, joka siinä 60-luvulla vielä oli.. Turhan monet entiset Motown-artistit päätyivät 80-luvun lopussa Ian Levinen Motorcityprojekteihin
Myös Dixon itse on antanut ymmärtää, ettei kyse ole maalaiselämän kuvauksesta. Korkealentoisesti ilmaistu ja ehkä osittain tottakin, mutta tuo analyysi ei kerro mitään lintusymboliikasta, paitsi ehkä sen, että linnut eivät kuulu blueslyriikan keskeisiin aiheisiin. Hakusanoista löytyy Eagle ja Chicken, mutta muuten lintuteemasta ei lisätietoa heru. Muitakin kirjoja bluessanoituksista varmaan on olemassa, mutta niiden etsiminen tuskin maksaa vaivan, vaan voi olla parempi ottaa ”Google-kiikarit” matkaan ja lähteä tutkimusretkelle Internetin kaikenkattaviin hetteikköihin. Entä millaisista linnuista on ottanut nimensä The Fabulous Thunderbirds -yhtye. Entäpä sitten naaraspuolinen siipikarja: kanat (hen, chicken) ja kananpojat/tiput (chick). Debra DeSalvon “The Language of The Blues” on jonkin verran hyödyllisempi lähde, koska se kuvaa ja selittää blues-sanoituksissa esiintyviä ilmaisuja aakkosjärjestyksessä. Louisianan swampbluesmies Lightnin´ Slim (Otis Hicks) onnistuu omassa Rooster Blues’issaan (1960) sijoittamaan samaan lauluun tasapuolisesti pienen punaisen kukon ja pienen punaisen kanan: Oh well the little red rooster said to the little red hen Ain't been around since God knows when The little red hen told the little red rooster You don't come around now daddy like you used to We got to rock the night baby Tämä on selkeä esimerkki siitä, miten miehiä ja naisia voidaan kuvata eläiminä bluesissa. ilmaisut Dust my broom, CC rider, Spoonful, Honey dripper, Smokestack lightning, Killing floor, Backdoor man ja Hoochie coochie man. Sen mukaan blues kommunikoi surrealistisen runouden tapaan aggressiivisuuden ja halun symbolien kautta (eros, rikos, magia, yö, päihteet ym.), ja bluesin pääasiallinen ”poeettinen funktio” on hengellinen kapina sortoa vastaan. Sekä Wolfin että Mick Jaggerin laulutapa paljastaa, että pikemminkin on kysymys kukkoilusta, jossa laulaja uhoaa olevansa pihan ja kanatarhan pomo. Entä bluessanoituksia käsittelevät kirjat, onko niistä hyötyä. Tulkinnan saavat mm. Lintukirjoja on kirjastoissa ja kirjakaupoissa runsaasti mutta ”blues-lintukirjaa”, jossa käsiteltäisiin blues/roots -musiikin sanoituksia lintujen näkökulmasta ei löydy. Sen ovat levyttäneet Howlin’ Wolf (1961), The Rolling Stones (1964) ja monet muut. Little Red Rooster ei syntynyt tyhjästä vaan kukko-aihetta on käsitelty mustassa kansanperinteessä jo paljon aikaisemmin. Sam Cartersin ”The Poetry of The Blues” lähestyy sanoituksia historiallisesta näkökulmasta, alkaen Yhdysvaltojen mustan väestön perinteisistä työlauluista. Hello everybody this cat is back Looking for a place called the Chicken Shack They only serve warm beer rice and beans Everybody there is having a ball They don't care that the place looks like a wreck Down at the place called the Chicken Shack. ”Blues birds” -hakusanoilla törmää pääasiassa vihaisennäköisiin sinisiin lintuihin, mutta kun hakee eri lintujen englanninkielisillä nimillä ja lisää perään ”blues lyrics”, niin tulokset alkavat käydä mielenkiintoisemmiksi. Paul Garonin ”Blues and The Poetic Spirit” puolestaan näyttää olevan Freudin ja Marcusen teorioihin perustuva analyysi blueslyriikasta. Amos Milbournin Chicken Shack Boogíe’ssa (1948) ”kanahökkeli” on yksinkertaista ruokaa tarjoava rähjäinen biletyspaikka. Sanalla ”chicken” viitataan usein myös oikeaan kanaan tai kananlihaan. Kappale sopii hyvin vaikkapa kaikkien ”rokkikukkojen” tunnuslauluksi. Willie Dixonin säveltämä Little Red Rooster on ehkä tunnetuin lintublues. Tämä artikkeli vie BN-lukijat linturetkelle bluesin ja muun roots-musiikin sanoitusten ihmemaahan. KUKKOILUA FARMIN PIHAMAALLA Ensimmäiset kotoisat lintuhavainnot voi tehdä jo maatilan pihamaalla. Vastaavanlaisia ”eläimellistämisiä” on harrastettu myös kirjallisuudessa, esimerkkeinä George Orwellin Eläinten vallankumous ja Jean de La Fontainen Eläinsatuja. Dixon tunsi varmaankin Charlie Pattonin Banty Rooster Bluesin (1929) ja Memphis Minnien levytyksen If You See My Rooster (Please Run Him Home) (1936), joiden sanoituksia ja sävelkulkuja Dixon on käyttänyt hyväkseen. 24 Blues News 5/2016 BLUES-ORNITOLOGIAA Linnut roots-musiikin sanoituksissa TIMO KAUPPINEN K un T-Bone Walker laulaa Stormy Monday’ssa että ’The eagle flies on Friday’, hän tuskin kertoo jokaperjantaisesta linturetkestään vaan tarkoittaa jotain aivan muuta. I am the little red rooster too lazy to crow for day Keep everything in the farm yard upset in every way Vaikka sanoituksen voi viattomasti ajatella kuvaavan laiskaa kukkoa (rooster), tulkinta on todennäköisesti väärä. Monet bluessanoitusten ilmaisut ovat vertauskuvallisia, niin myös lintuihin liittyvät. Ja johan alkaa löytyä enemmin tai vähemmin luotettavia tietoja blueslinnuista. Uskaliaampiakin tulkintoja on esitetty. Banty Rooster viittaa pienikokoiseen ärhäkkään kukkolajiin (Bantam-kukko), jonka Patton uskoo pitävän hänen naistaan havittelevat takaovenhiipparit loitolla
Mitenhän tuon oikein tulkitsisi. Kappaleessa linnut ja mehiläiset toimivat kauniina, vähän häveliäänä vertauskuvana (metaforana) sukupuoliselle kanssakäymiselle, samaan tapaan kuin kukat ja mehiläiset aikanaan meillä Suomessa. Trashmenit takovat asian kuulijan kalloon seuraavasti: A well a bird, bird, bird, the bird is the word (8x) A well a don't you know about the bird. Linnunpoikaa tarkoittavaa ”chick”-sanaa käytetään slangissa kuvaamaan nuorta naista. Maailman vanhin teini-ikäinen Rufus Thomas esittelee kuulijoille oman ”tiputanssinsa” kappaleessa Do The Funky Chicken (1969) ja Mississippi John Hurt opettaa puolestaan tavaamaan sanan C-H-I-C-K-E-N (1982). ”Bird” todellakin on pelkkä englanninkielinen sana (merkki), jota käytetään kuvaamaan tietynlaisia lentäviä olioita (merkitys). Sanoitus on täysin älyvapaa, mutta sen voi tulkita myös syvälliseksi kuvaukseksi semiotiikan periaatteesta, jonka mukaan merkki (ilmaus, nimi) ja merkitys (olio tai asia itse) tulee erottaa toisistaan. Little Featin Dixie Chicken (1973) -tarinasta nimensä ottanut naisyhtye The Dixie Chicks ei kainostele käyttää chick-sanaa, mutta mukana voi olla myös ironiaa. Andre Williamsin The Greasy Chicken (1957) testailee greasyja chicken-sanojen ääntämistä, mutta Williamsin tyylin tuntien mukana saattaa olla jotain rasvaista. Kuvataiteen puolella saman asian kertoo avantgarde-taiteilija Marcel Duchampin (1887–1968) piippua esittävä kuuluisa maalaus, jonka nimi on ”Tämä ei ole piippu”. Lentäminen on kiehtonut ihmistä vuosituhansia ja linnuista on tullut monissa kulttuureissa vapauden symboleja. Well, everybody knows that the bird is the word!. Kanojen kotkotus lienee ollut inspiraation lähteenä myös kantrikitaranäppäilyssä, joka tunnetaan nimellä ”chicken picking”. Kanadalainen runoilija-lauluntekijä Leonard Cohen ilmaisee tämän laulussaan Bird On A Wire (1969), josta on tehty lukuisia cover-versioita (mm. Blues News 5/2016 25 The Dominoes -yhtyeen Chicken blues (1950) varoittelee kanasta (hen), joka tarjoaa isolle punaiselle kukolle (big red rooster) niin paljon kananlihaa (chicken), että tämä voi lopulta vain vaikeroida. LINTU PUHELINLANGALLA JA MUITA TARKEMMIN TUNNISTAMATTA JÄÄNEITÄ LINTUJA Sanonta ”vapaa kuin taivaan lintu” on kaikille tuttu. Irakin sotaa vastaan) ja on suututtanut mielipiteillään pahasti ainakin kertaalleen ”perusamerikkalaiset punaniskat”. Joe Bonamassa 2010): Like a bird on the wire Like a drunk in a midnight choir I have tried in my way to be free Eddie Floydin uljas Big Bird (1968) vaikuttaa ensi kuulemalta tarkoittavan arkisesti lentokonetta, mutta sanoitus avautuu uudella tavalla Wikipedia kertoessa että Floyd kirjoitti kappaleen Lontoon lentokentällä odotellessaan paluulentoa Yhdysvaltoihin ystävänsä Otis Reddingin hautajaisiin. Tuntuu kuin edesmenneen Reddingin henki liitelisi suuren linnun muodossa korkeuksissa. Nettikeskusteluissa sanan tunnesisällöstä on esitetty vaihtelevia mielipiteitä, neutraalista aina loukkaavaan saakka. Open up the sky 'Cause I'm coming up to you So send down your wings And let 'em bring me to you You know I'm standing at the station, ready to go Oh, big 'ol aeroplane, I'm trusting you so Rufus ja Carla Thomasin The Birds And The Bees (1966) on Jewel Akensin kappale (1964) mutta tunnettaneen Suomessa parhaiten Alma Coganin pop-versiona (1965). Kantripoppia soittava teksasilaistrio ottaa nimittäin reippaasti kantaa asioihin (mm. Let me tell ya 'bout The birds and the bees And the flowers and the trees The moon up above And a thing called love Minnesotan “rantapoikien” The Trashmen -bändin hillitön klassikko Surfin’ Bird (1963) on yhdistelmä mustan R&B-yhtyeen The Rivingtonsin kappaleista Papa-Oom-MowMow (1962) ja The Bird’s The Word (1963)
Joutsenet (swan) taisivat olla aika harvinaisia Yhdysvaltojen blues-seuduilla, tai sitten ne eivät inspiroineet artisteja, koska joutsenista kertovia kappaleita ei juuri löydy. The Hawk (1991) kertoo Shire-nimisestä kaupungista, jossa jäämieskin oli vähällä paleltua järveltä puhaltavan hyytävän tuuleen takia. Aika luottavainen on tuo kana, toivottavasti kyseessä ei ollut kanahaukka. Yhtyeen kuuluisimmasta kappaleesta Hotel California (1976) on tehty hupaisa suomalainen versio nimellä Hotelli Helpotus (Eläkeläiset, 1999). KOTKAT LIITELEVÄT JA PÖLLÖT HUHUILEVAT T-Bone Walkerin Stormy Monday’n (1948) säe The eagle flies on Friday on herättänyt nettikeskustelua. Big Joe Turnerin The Chicken And The Hawk (1956) antaa mahdollisuuden bongata kanan ja haukan lisäksi kaljupäisen kotkan (bald headed eagle, ehkä peräti korppikotka?). Saksofonisti Tommy McCookin Yellow Bird (2003) on letkeästi svengaava instrumentaali. The Ramones (1977), ja eräänlainen versio samasta aiheesta on myös Eppu Normaalin Lainelautaileva lehmänmaha rock’n’roll (1979). Marc Bolanin ja hänen T-Rex -yhtyeensä Ride A White Swan (1970) on psykedeelisesti sanoitettu popkappale. Paikallisen tarinan. Furry Lewisin Black Gypsy Blues (1929) sisältää säkeen Ain’t nobody in town who can Eagle Rock like you. Van Morrisonin sanotaan saaneen vaikutteita jazz-laulaja King Pleasurelta (Clarence Beeks 1922–81), jonka tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluu Swan Blues (1962). Tarina kuvastanee yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän periaatteellista taipumattomuutta. Toinen hanhilaulu on Texas-blueskitaristi Jesse ”Babyface” Thomasin Blue Goose Blues (1929). The Eagles hyödyntää yhtyeen nimessä kotkaan liittyviä mielikuvia vapaudesta ja amerikkalaisuudesta. 26 Blues News 5/2016 Surfin’ Birdiä on versioinut mm. Naisongelmien kanssa painiskeleva Estes haluaisi olla sukeltajasorsa, ehkäpä peräti mestarisukeltaja kuikka (diver). Linnut, nuo villin luonnon omat soittimet! Doctor bird ei ole mikä tahansa lintu vaan tätä nimitystä käytetään maan kansallislinnusta, Jamaikanpyrstökolibrista, jota tavataan vain Jamaikalla. Sahalaitoksen sirkkelikin hajoaa, kun hanhea yritetään pilkkoa. Lauantaina mennään sitten soittamaan ”paholaisen musiikkia” (T-Bone ainakin menee) ja sunnuntaina kadutaan tekosia kirkossa. Johnny Winter ja Taj Mahal jonkin verran muutetuilla sanoilla. Leadbellyn kansanlaulu Gray Goose (1930luku) kertoo saarnamiehestä, joka pyydystää harmaan hanhen, mutta ei saa sitä millään hengiltä. Now if the river was whiskey and I was a divin’ duck I would dive on the bottom never would come up Tämän kappaleen ovat levyttäneet myöhemmin monet bluesartistit, mm. Don’t worry, be happy! KÄNNISORSAT JA MUUT VESILINNUT Niin suomalaisessa kuin mustienkin kansanperinteessä alkoholiin liittyvät laulut ovat yleisiä. Kuuluisin on ehkä Bob Marleyn Three Little Birds (1977). Eric Bibb ja JeanJacques Milteau ovat tehneet kappaleesta tuoreen version (2015). Viskilauluja, pontikkalauluja (moonshine) ja kännäyslauluja (sloppy drunk, tore up, ym) on bluesissa paljon, mutta ne joudumme jättämään tällä kertaa huomiotta, koska niissä ei esiinny lintuja, ei edes käkeä. Sanoituksessa voi nähdä symboliikkaa, jos tapahtumat siirtää ihmisten maailmaan. Tämä on kuitenkin virheellinen tulkinta. Myös ”jäämies” Albert Collins on tehnyt kappaleen haukasta. Kulmakuntaa, jossa Jesse Thomas aikoinaan asui Shreveportissa kutsuttiin ”Old Blue Gooseksi”, koska erään talon seinässä oli sinistä hanhea esittävä maalaus. Kyseessä on tanssi, joka on luultavasti saanut nimensä Kansas Cityssä sijaitsevasta Eagle Rock -baptistikirkosta, jossa mustilla oli tapana seremonioiden aikana tanssia hurmoksessa. Yhtään kotka-aiheista kappaletta heidän ohjelmistoonsa ei kuitenkaan taida kuulua. Fiilis on hyvä ja pidetään hauskaa. Muista vesilinnuista kuten sinisorsasta (mallard), haapanasta (wigeon), telkästä (goldeneye), tavista (teal), mustalinnusta (scoter), haahkasta (eider) tai isokoskelosta (goosander) ei ainakaan tällä retkellä saatu havaintoja. The eagle flies on Friday Saturday I go out to play Sunday I go to church Gonna kneel down and pray Kotka – tuo ilmojen ruhtinas – on ylväs vapauden symboli ja suosittu laulujen aihe. Tohtori Lintu parantaa liverryksellään, jos nyt ei ihan sairauksia niin ainakin mielialaa. Hanhi (goose) kuuluu myös vesilintuihin ja siitä on tehty muutama blues/folk -kappale. Ajattelutapa on sama narkolepsiasta ja etenevästä sokeutumisesta kärsivän Sleepy John Estesin kappaleessa Divin’ Duck Blues (1929), sillä erotuksella että järven ja viinan ovat korvanneet joki ja viski. Pari esimerkkiä: North Mississippi Allstarsin Eaglebird (2008) ja Robin Trowerin Day Of The Eagle (1974). Rytmikkäässä R&B-kappaleessa rakastunut kana pyytää päästä haukan kyytiin lentämään korkealle. Jamaikalaisesta reggaesta löytyy useita elämäniloisia lintu-lauluja. Meno olisi rankkaa: Ja me ryypättäisiin viinaa, / viinassa uitaisiin / ja eikös sitä voisi / verrata Edeniin. Sama eagle rock -ilmaus esiintyy myös sellaisissa kappaleissa kuin Bessie Smithin Baby Doll (1926), Big Joe Turnerin Cherry Red (1939), Leadbellyn Eagle Rock Rag (1944) ja Motörheadin Eagle Rock (1991). Luotettavien lähteiden mukaan kotka viittaa hopeadollareissa ja muissa kolikoissa olleeseen kotkan kuvaan, ja säe tarkoittaa että viikottaiset palkkarahat ”lentävät” perjantaisin työntekijän taskusta muiden taskuihin. Lennolla kohdataan kotka, joka yrittää riistää haukalta kanan, mutta haukka kiitää kuin suihkukone, karistaa kotkan kannoiltaan ja onnellinen yhteislento kanan kanssa voi jatkua. Sen voi käsittää esimerkiksi siten, että perjantaina ollaan vapaita ja lennetään korkealla kuin kotkat. Ja mainitaanpa kolmanneksi vielä kamerunilaisen monipuolisuusmuusikko Manu Dibangon Doctor Bird (1987), jossa Manu kuuntelee ”tohtorilinnun” melodioita. Kotimaisena esimerkkinä olkoon Martti Similän levyttämä juomalaulu Kaks kisälliä (1927), jossa kisällit kulkevat maantiellä laulellen ja miettivät mitä tekisivät, jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi
Freddie Kingin Sad Night Owl (1989) ja Lovin’ Spoonfulin Night Owl Blues (1965) ovat instrumentaaleja, mutta Allenin Specialty-levytyksen tavoin niissäkin lienee ollut ideana kuvata ”yökyöpelien” tunnelmia. Sonny Boy (John Lee) Williamsonin Bluebirdlevymerkille taltiomassa Bluebird Blues’issa (1937) tosin ei olla onnellisia vaan linnun tehtävä on toimia viestinviejänä naisystävälle. Louis oh, but I'm just as blue as I can be Varis (crow) näyttää olemuksensa ja käheän lauluäänensä puolesta sopivan bluesiin laululintuja paremmin. ROADRUNNEREITA JA MUUTA SEKALAISTA LINTUSEURAKUNTAA Kekseliäs ja persoonallinen herra Ellas McDaniel alias Bo Diddley lienee ainoa artisti, joka on tehnyt laulun juoksukäestä eli Roadrunnerista (1960). Blues News 5/2016 27 mukaan kylmyys johtuu valtavasta haukasta, joka talvisin räpyttelee siipiään järven yllä. Sopivia lauluyhtyenimiä näyttäisi olevan vielä varaamattakin, esimerkiksi Warblers (Kerttuset), Buntings (Sirkut), Song Thrushes (Laulurastaat), Cockoo Birds (Käet) ja Chaffinches (Peipposet). 1955 hitiksi muodostuneen laulun Nite Owl. Muita variksesta laulaneita ovat mm. Aika usein varis näyttää ilmaantuvan paikalle, kun nainen (tai mies) on jättänyt tai jättämässä. Now she's gone, she is gone With a red and green light behind The red is for trouble And the green is for my ramblin' mind. Reino Helismaan sanoittamaa suomenkielistä versiota paheksuttiin aikoinaan, ei siksi, että siinä käytettiin epäkorrektia ”neekeri” sanaa, vaan siksi että tyttö kuiskasi pojalle palmun alla daiga-daiga-duu. Pari varpustakin laulajista löytyy: Trinidadin calypsokunkku Mighty Sparrow ja Pariisin varpunen Edith Piaf. Tiaisiakaan ei yhtyenimissä esiinny, mutta sen nimen käyttöä on syytä kyllä harkita perusteellisesti. ”Bluebird of happiness” on vakiintunut jopa käsitteenä. Pesulauta-blueslaulaja Washbord Samin Flyin’ Crow Bluesin (1941) säkeet tuovat mieleen Robert Johnsonin kappaleen Love In Vain (1937). Molemmissa esityksissä oven vieressä huhuileva pöllö on ”pahanilmanlintu”, joka tuo taikauskoiselle laulajalle epäonnea. Doowopja gospelkokoonpanojen nimiä ovat mm. Tommy McClennan, Howlin’ Wolf, John Lee Hooker ja Snooky Pryor ovat tehneet tästä samasta kappaleesta omat versionsa hieman muunnelluin sanoin. Tämä kappale on inspiroinut monia bändejä, ehkä kuuluisimmat versiot siitä ovat tehneet The Pretty Things (1965), Johnny Winter (1964) ja Hurriganes (1974). Jos näin on, niin vastavuoroisesti bluesartistit näyttävät olleen hyvin vähän kiinnostuneita satakielistä ja muista laululinnuista. Sen sijaan lauluyhtyeiden nimissä linnut ovat olleet hyvinkin suosittuja. Musikaali Blackbirds (1928) oli suuri menestys Broadwaylla ja siitä on jäänyt elämään ”neekerikylästä” kertova laulu Diga Diga Do. THE RAVENS. Mustarastaan ohella amerikkalainen “sinirastas” (bluebird) esiintyy monissa lauluissa, yleensä onnellisuuden symbolina. Now, bluebird, bluebird please take this letter down south for me Now you can tell my baby I'm up here in St. Dixie Hummingbirds ja Gospel Hummingbirds (kolibrit), Larks (leivoset/kiurut), Ollie & Nightingales ja Dixie Nightingales (satakielet), Flamingos (flamingot), Ravens (korpit), Crows (varikset), Penguins (pingviinit), Swallows (pääskyset), Orioles (kuhankeittäjät), Blue Jays (sininärhet) ja Robins (punarinnat). LAULULINTUJA JA RAAKKUJIA Peggy Lee väittää, että A Nightingale Can Sing the Blues. Ma Raineylla on kaksi bluesia, jotka kertovat pöllöistä: Black Cat Hoot Owl Blues (1928) ja Screech Owl Blues (1928). Teksasin partaukkelit ZZ Top on levyttänyt kappaleen Mexican Blackbird (1975). Blackbird viittaa sanoituksissa usein mustaan väestöön. Variksessa on särmää. Toisessa kappaleessa pahat enteet jopa toteutuvat, kun laulajan rahat eivät riitä hänen yllättäen pidätetyn miehensä takuiden maksamiseen. Julius Daniels (1927), Reverend Gary Davis (1971), Skip James (1964), Sonny Terry (1959) ja Nick Cave (1996). Everly Brothers on versioinut vanhan jazz-standardin Bye Bye Blackbird (1962). Arvaisin tällä perusteella, että Flyin’ Crow on juna. Meksikon mustarastaan äiti on meksikolainen, mutta isä musta. Juoksukäen huippunopeuden sanotaan olevan noin 30 kilometriä tunnissa, mikä ei ole huima vauhti. Doowop-kokoonpano Tony Allen & The Champs puolestaan levytti eteläisen Kalifornian alueella v. Perinnekappale Crow Janea ovat versioineet mm. Bob Dylan (Black Crow Blues, 1964), Townes van Zandt (Black Crow Blues, 2003) ja Joni Mitchell (Black Crow, 1976). Ei tarvitse olla mikään Usain Bolt, jotta sen kiinni saa, ja sarjakuvista tuttu Kelju Kojootti taisikin olla aika hidas ja kömpelö. Aihe on ehkä ollut liian romanttinen, ja laulujen teemoiksi ovat valikoituneet pikemminkin arkielämän murheet ja vapaa-ajan ilot. Laululinnuista mustarastas (blackbird) lienee suosituin laulujen aihe
Värttinän Kokko (2016). Ja onhan kokosta laulujakin tehty, mm. 28 Blues News 5/2016 I'm a road runner honey And you can't keep up with me Come on, let's race Baby baby, you will see Tässä vielä keräilyerät muista linnuista, joista ulkomaiset juurimuusikot (mukana myös pari jazz-muusikkoa) ovat tehneet kappaleita: Kolibri: B.B. Kalevalassa on useita Kokkoja: Ilmarinen takoo rautaisen Kokon, toinen Kokko auttaa Väinämöistä kaskeamisessa iskemällä tulta siipisulillaan, ja Pohjolan emäntä (Pohjan akka harvahammas, nimeltään Louhi) muuttuu itse kokoksi ja hyökkää kalevalaisten Sammon ryöstäjien veneen kimppuun. Sarjakuvat ja TV ovat luoneet lisää mielikuvituslintuja kuten Aku Ankka, Nakke Nakuttaja ja G. Kuvitteellisia lintuja on paljon muitakin, kuten egyptiläisperäinen Feenix-lintu, persialaiset Simurg ja Rok, Tolkienin Gwaihir Tuulenruhtinas, venäläiset Tulilintu ja kaksipäinen kotka, sekä Lähi-Idästä peräisin oleva aarnikotka eli griippi. Tällainen oli tämä vähän erikoisempi linturetki. Kolmekymmenvuotista taivaltaan hiljan juhlinut Wentus Blues Band noteeraa varpuset ja pääskyset “Lucky Strike” -albumin (2016) kappaleellaan Sparrows And Swallows. Pepe Ahlqvistin H.A.R.P. Amerikanrautoja arvostavat rokkarit ovat puolestaan laulaneet Ford Thunderbirdistä, esimerkkeinä Gene Vincentin Pink Thunderbird (1957) ja Chuck Berryn Jaguar And Thunderbird (1963). auto, bassokitara, ja amerikanspuget tuntevat sen halpana vahvana viininä. Akseli Gallen-Kallela on ikuistanut tapauksen suomalaisten tajuntaan syöpyneeseen kuuluisaan maalaukseensa. Intialaisen Butter Chickenin (2013) väitetään olevan tosi hyvää, parempaa kuin seksi tai rock’n’roll, ja jääkiekkolaulun Ice-Hockey For You. Uudenmaan seudusta käytetään nimitystä ”Tringa” (viklo) alueen lintuharrastajayhdistyksen nimen mukaisesti. THUNDERBIRD JA MUUT TARULINNUT The Fabulous Thunderbirds -yhtyeen nimessä esiintyvää lintua (Thunderbird, ukkoslintu) ei löydy lintukirjasta vaan joudumme etsimään sitä kuvitteellisten lintujen maailmasta. Pula-aho, mutta ne on paras sivuuttaa tässä yhteydessä. Enkeliaiheisia kappaleita on bluesissa monia kuten Lucille Boganin Black Angel Blues (1930) ja B.B. Jos ihan oikea lintujen havainnointi kiinnostaa niin siihen Internet on kyllä oivallinen tietolähde. 22-Pistepirkon Birdy (1992), Yön Joutsenlaulu (1984), J. Jos mennään vähän blues-genren ulkopuolelle niin Kari Peitsamon ennätyslaajasta tuotannosta voi bongata melkein mitä vaan, myös lintukappaleita kuten Hello, kottarainen (2007), Kantrivarpunen (1979) ja Grooveankka (2016). Siirryttäessä bluesista vielä kauemmaksi, ja lukija on kiinnostunut leijumaan taidemusiikin yläpilvissä, niin Sibeliuksen tuotannosta löytyy mm. Ukkoslinnun kunnioitus näkyy mm. Uudempaa taidemusiikkia edustaa Kaija Saariahon L’Aile du songe (Haaveen siipi, 2001) joka perustuu ranskalaisen Nobel-runoilija Saint-John Persen runoon Oiseaux (Linnut). Ja saattaapa olla, että lintujen bongaamiseen ja säväyttävien musiikkielämysten metsästykseen liittyy joitakin samankaltaisia piirteitä kuten etsimisen jännitystä ja löytämisen riemua. King – Hummingbird Albatrossi: Fleetwood Mac – Albatross Paratiisilintu: Charlie Parker – Bird Of Paradise Fasaani: Billy Cobham – The Pheasant Pheasant Papukaija: The Kingsnakes – The Parrot Pelikaani: John Renbourn – The Pelican Punarinta: Bobby Day – Rockin’ Robin Käki: The Cramps – Nest Of The Cuckoo Bird Rastas: The Zombies – Thrush Tikka: Nat Couty & The Braves – Woodpecker Rock Matkijalintu Charles & Inez Foxx – Mockingbird Turturikyyhky: Peg Leg Howell – Turtle Dove Blues KOTIMAAMME LINNUT Suomalaisetkin bluesartistit ovat tehneet joitakin lintuihin liittyviä originaalikappaleita. Intiaanien kulttuurissa ukkoslintu on mahtava megalintu, jonka siiveniskut aiheuttavat ukkosia. Maailmassa on eri lintulajeja noin 10 000, joista Suomessa on havaittu vajaa 500. Se voi olla mm. Suomalaisessa kalevalaisessa kansanrunoudessa esiintyy myös oma ukkoslintu, jättiläismäinen kotkalintu Kokko. Tuonelan joutsen, Kurkikohtaus ja Souda, souda sinisorsa. Sen sijaan joudumme hyväksymään Veltto Virtasen ja kumppaneiden Välikausitakin kappaleen Lainelautaileva kana (Surfin’ Bird) (1971), vaikka esitystä ei voine pitää mainiona. Kingin Sweet Little Angel (1956), mutta nekin joudumme hylkäämään, koska enkeleitä ei siivistä huolimatta voida pitää edes kuvitteellisina lintuina. on levyttänyt kappaleen Fly Like A Bird (1990) ja Dave Lindholmin laulukokoelmasta löytyy Merikotka (2015). KIRJALLISUUTTA Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja (Teos 1995) Sam Carters: The Poetry of the Blues (Oak Publications 1963) Debra DeSalvo: The Language of the Blues (Billboard Books 2006) Paul Garon: Blues and The Poetic Spirit (City Lights 1975), google-kirjana osittain luettavissa Internetissä Ari Linna (toim.) Bongauksen hurma: lintuharrastuskirjoituksia (Sammakko 2012) Wikipedian linkkikokoelmat (categories, luokat): Doo-wop groups, American gospel musical groups, kuvitteelliset linnut ym.. Suomalaisen popmusiikin muita lintukappaleita ovat mm. Erja Lyytisellä on kaksi lintubiisiä: Crows At Your Door (2010) ja Bird (2010). (2010) mukaan bank account holds a million bucks but IQ equals only Mighty Ducks. ZZ Top kirjasi vuonna 1975 The Nightcaps -yhtyeen kappaleen Thunderbird (1960) kylmästi omiin nimiinsä, koska ”yömyssyt” eivät olleet rekisteröineet itselleen sen julkaisuoikeuksia. Aivan tuoreetkin havainnot päivittyvät netin Tiira–lintuhavaintojärjestelmään alueittain. Yhtä ja toista tuli bongattua, ja paljon jäi varmaan bongaamattakin, mikä on tyypillistä kaikille linturetkille. Karjalaisen Kurkien äänet (2013), Dumari ja Spuget -yhtyeen Sörkan satakieli (2013), Ismo Alangon Pulu (1998) ja Marion Rungin Tipitii (1962). Ukkoslintu on voimallinen symboli ja englanninkielinen Wikipedia listaa sille kymmenittäin erilaisia käyttökohteita. Siinä linnut monine ominaisuuksineen toimivat olemassaolon ilojen ja mysteerien metaforana. Eino-Juhani Rautavaaran Cantus Arcticus -konsertossa linnuille ja orkesterille (1972) soi lintujen ja ihmisten luoma musiikki rinnakkain. Whistle Baitin mainion version (2008) belgialaisen The Continental Cousins -yhtyeen hupikappaleesta Kana Kapila (1961) joudumme valitettavasti hylkäämään, koska siinä kana tuskin tarkoittaa lintua. Seasick Steve ja Townes van Zandt ovat tehneet Thunderbird-viinistä omat kappaleensa. Esitetyistä faktoista ja tulkinnoista ei aina voi mennä takuuseen, koska päätietolähteenä oli Internet. siinä, että toteemipaaluissa se usein on ylimpänä hahmona siivet levällään
Me kyllä haimme toisenlaista lähestymistapaa. Sam innostui siitä. Häneltä kuitenkin liikeni aikaa alla olevaan haastatteluun. Olitko kuullut hänen levyjään ja luuletko, että niillä oli vaikutusta sinuun tai Sam Phillpsiin. Usein kantria tai sitten bluesia soittavat muusikot olivat perustaneet yhtyeitä, joissa kuuli vaikutteita molemmista. Tuolloin Scotty tuotti siellä USA:n ilmavoimille kantrishowta Nashvillen muusikoiden ykkösketjun kanssa. – Ei, tästä heinäkuun alun koesessiossa syntyi myös ensimmäinen levytetty kappale. Teittekö kääntöpuolella olleen Blue Moon Of Kentuckyn samassa sessiossa. Peter Guralnickin erinomaisista Elviskirjoista. Hänellä oli Jacksonissa kahdeksankymmenen mailin päässä Memphisistä bändi, joka soitti samankaltaista musiikkia kuin me.. Tuossa levytyksessä oli muusikkoina mm. Hyvä on myös muistaa, että niin Elvis kuin Bill Black ja minä olimme kotoisin samoilta seuduilta ja olimme saaneet vaikutteita samanlaisesta musiikista. kesäkuuta 84-vuotiaana Nashvillessa. Sam Phillips oli varsinaisesti kiinnostunut kuulemaan, miltä Elvis kuulosti nauhalla. – Minulla oli bändi nimeltä Starlite Wranglers muistaakseni vuodesta 1952 lähtien. Entä menikö pitkään ennen kuin Elvis varsinaisesti levytti. Tässä tuotannossa Scotty toimi äänittäjänä ja tuottajana kanssani sekä soitti muutaman kitarasoolon. – Kyllä vaan, erityisesti yksi asema WHBQ, jossa Dewey Phillipsilla oli silloin suosittu r&b-show, jota ei kuunneltu vain Memphisissä vaan paljon laajemmalla alueella kaupungin ympärillä. 70-luvun alussa hän myi studionsa ja ryhtyi työskentelemään free lance -tuottajana Monument-studiossa, missä Jarmo Santavuori ja minä tapasimme hänet elokuussa 1975. – Ei, se tehtiin muutamaa päivää myöhemmin. kitaristi Reggie Young, Elviksen entinen rumpali D.J. Kannattaa muistaa, että haastattelu tehtiin 1975, jolloin Elvis-tutkimus oli vasta nupullaan. Siten kysymysten joukossa oli aika paljon sellaisia, joihin vastaukset selviäisivät mm. Scotty ja basisti Bill Black soittivat Elviksen Sun-yhtiölle tekemillä ensilevytyksillä Memphisissä 1954 ja esiintyivät myös hänen kanssaan kiertueilla. Kuinka hyvin tunsit bluesin tuolloin. Yksi sen jäsenistä oli basisti Bill Black. Soitimme etupäässä kantria, jonkun verran bluesia sekä muutakin, mikä kulloinkin oli suosittua. Joka tapauksessa tapaaminen Scottyn kanssa johti seuraavana vuonna Jussi Raittisen ”Nashville”-nimen saaneen LP:n tekemiseen Monument-studiossa. – Olin kuullut hänen levyjään, mutta ei niillä ollut vaikutusta. Muutettuaan 60-luvulla Nashvilleen Moore tuotti levyjä ja muita äänityksiä perustamassaan Music City Recorders -studiossa. Carl Perkins oli yksi tällaisista artisteista. Soittivatko radioasemat r&b:tä noihin aikoihin. Ero jäi lyhyeksi ja Moore pysyi Presleyn mukana tämän armeijaan lähtöön asti. Scottyn ja Elviksen yhteistyö jatkui katkeamatta vuoteen 1957, jolloin Moore ja Black erosivat bändistä palkkaa koskevien erimielisyyksien takia. Bluesilla aloittanut Sam Phillips oli tuolloin julkaissut muutaman kantrilevyn. Kuinka yhteistyö Elviksen kanssa lähti käyntiin. Alkuvaiheissa Scotty toimi myös Elviksen managerina. – Kyllä, tällaisia kuuli klubeissa. Tiesitkö tuolloin muita bändejä, jotka yhdistelivät mustan ja valkoisen musiikin aineksia. Scotty tuli tunnetuksi Elvis Presleyn uran alkuvaiheen kitaristina. Jo 50-luvulla hän kokeili levytuottajana Fernwood-yhtiössä ja myös Sam Phillipsin Sun-yhtiön tuotantopäällikkönä. Me teimme pitkään töitä, ennen kuin se saatiin valmiiksi. Siksi me kokeilimme erilaisia ja erityylisiä lauluja. Voi sanoa, että Elvis oli näiden kahden liitto. Blues News 5/2016 29 SCOTTY MOORE ja rockabillyn aamunkoitto MATTI LAIPIO R ock and roll -kitaroinnin pioneeri Winfield Scott ”Scotty” Moore kuoli 28. Fontana sekä lauluyhtye The Jordanaires. Bill Haley oli tehnyt siihen aikaan läpimurtonsa. En oikein muista, kuinka se tarkalleen kävi, mutta joka tapauksessa Sam Phillips pyysi pian tämän levytyksen jälkeen minut ja Bill Blackin Elviksen koesoittoon. Me teimme Sunille levyn. – Minähän kasvoin sen kanssa, soitin sitä varmaan enemmän kuin mitään muuta musiikkia. Myöhemminkin Moore soitti Elviksen 60-luvun sound track -levytyksillä ja oli mukana vuoden 1968 Elviksen paluuksi mainostetussa tv-showssa. That’s All Right Mama tuli esiin jammaillessamme bluesia. – Totta, mutta kyllä hän oli levyttänyt r&b:tä enemmän kuin kantria
Millaisia olivat kiertueenne alkuaikoina. Tuolloin Heartbreak Hotel oli noussut isoksi hitiksi ja varmaan myynyt jo miljoonan. Sitäpaitsi minua sessio jänniti kovasti, sillä Chet Atkins soitti siinä rytmikitaraa, hänhän oli yksi omista esikuvistani.. Olimme tien päällä melkein jatkuvasti. Se villitsi yleisöä varsinkin, kun hän alkoi käyttää leveälahkeisia housuja, jolloin lahkeiden väpätys korosti liikettä ja sai naiset kirkumaan. Yleisö oli myös hyvin äänekästä alusta alkaen. ensimmäiselle Elviksen LP:lle. Reilun vuoden kuluttua Sam Phillips myi Elviksen levytyssopimuksen RCA:lle. – Pari kuukautta ensilevyn ilmestymisen jälkeen pääsimme Opryyn, mutta meistä ei pidetty siellä lainkaan. Fontanan, josta tuli teidän rumpalinne. Mitä kantriväki piti teistä. Oliko se kovin erilaista kuin Memphisissä. – Ei siinä ollut mitään ongelmia. – Se oli vasta vuoden 1956 talvella, kun kävimme New Yorkissa Dorsey-veljesten tv-showssa. Mutta kuitenkin Elviksen Sun-julkaisut olivat alueellisia hittejä Etelässä ja uskoakseni myivät ehkä satatuhatta. Oliko teillä showta. Sitäpaitsi tuolloin yhtiöön oli tullut uusia artisteja, joita Sam halusi kehittää. Samoin hän oli ollut mukana Hayride-artistien keikkabändeissä. Te esiinnyitte Opryssa ja Louisiana Hayridessa. Musiikimme taisi olla liian tuhtia siihen nähden, mitä Opryssa oltiin totuttu kuulemaan. Sam oli varmaan havainnut bisneksessä tapahtuvat muutokset ja epäili, että pienenä yhtiönä Sunilla ei olisi riittäviä resursseja Elviksen tehokkaaseen markkinointiin Etelän ulkopuolella. Millainen oli teidän lava-shownne. Mitä luulet, oliko Sam tyytyväinen saadessaan rahat RCA:lta. Blues News 5/2016 31 julkaisemattomat masterit, joita RCA sijoitti mm. Miten yleisö suhtautui siihen, että esititte sekä kantria että bluesia. Hänellä oli tapana liikutella jalkojaan sivusuunnassa. Kokeilimme hänen kanssaan ollessamme Shreveportissa. Heti alusta lähtien kaikki sujui niin hyvin, että hänestä tuli vakiojäsen yhtyeeseemme. Muuten, milloin esiinnyitte ensimmäistä kertaa etelävaltioiden ulkopuolella. – Siihen meni kuukausia, vaikka ensilevy myi hyvin myös muuallakin. – Pitää paikkansa. Te levytitte Heartbreak Hotelin RCA:n studiossa Nashvillessa. – Huomioiden yhtiön pienuuden ja hyvinkin rajallisen markkinoinnin levyt myivät erittäin hyvin, toki RCA:lla myyntimäärät olivat varmaan vähintään kymmenkertaisia. – Minä uskon, että Samilla oli ristiriitaiset tunteet tuolloin. Paria viikkoa myöhemmin Louisiana Hayridessa vastaanotto oli suosiollisempi ja esiinnyimme siellä useita kertoja, aina vuoteen 1956 asti. Esiinnyitte ymmärtääkseni aluksi vain Memphisissä. Bill Black taas oli klovni luonnostaan, hän touhusi kovastikin lavalla. Entä sinä ja Bill Black. Mutta aluksi oli tosi vaikea saada keikkoja Memphisin ulkopuolelta. Hitaan alun jälkeen lumipallo lähti kuitenkin vyörymään ja meille tuli paljon kysyntää myös muualta. Kaikki oli paljon ammattimaisempaa ja järjestelmällisempää. Se oli valintatilanne ja Sam toimi niinkuin toimi ja käytti RCA:lta saatuja rahoja Carl Perkinsin, Jerry Lee Lewisin ja Johnny Cashin urien edistämiseen. – Olihan se. Ensimmäinen pohjoiseen ulottunut kiertueemme oli saman vuoden keväällä. Tiedätkö millaisia määriä Elviksen Sun-levyt myivät. Huvittavaa oli, että koska Hayridessa ei Opryn tavoin saanut näkyä lavalla rumpuja, D.J. – Kun suosio kasvoi niin meille tuli todella kiireistä. soitti joidenkin artistien taustalla verhon takana. Tapasimme hänet Shreveportissa, mistä Hayride lähetettiin. Ettekö juuri Hayridessa tavannut D.J. Uskoakseni kaikki Sunilla valmiiksi tehdyt kappaleet on myös julkaistu. Sitäpaitsi Elvis oli niin vahvasti visuaalinen akti, etteivät innostuneet kuulijat juuri välittäneet siitä, lauloiko hän kantria vai bluesia. Mehän olimme yhdistäneet tyyliimme aineksia molemmista ja yleisö hyväksyi sen. Hän oli muutenkin ulospäin suuntautunut ja hoiti usein puhepuolen meidän puolesta, siilä varsinkin alkuaikoina Elvis oli hyvin ujo. Samalla väkimäärätkin kasvoivat keikkapaikoilla. – Minulla oli tarpeeksi työtä soittamisessa, sillä minä olin bändin johtaja. Veikö pitkään päästä kauemmas esiintymään. – Ei siitä ihan alussa voinut puhua, sillä Elvis ei juuri liikkunut lavalla
Ensi-ilta oli Everettissä Massachusettsissa keväällä ’59. Isä oli teatteri-ihmisiä ja hänen vaikutuksestaan pojasta tuli se mitä tuli. 17-vuotiaana Bobby joutui Koreaan ja siellä hänen Boris Karloff -jäljittelynsä johti lopulliseen uravalintaan. Oltiin vuodessa ’60 ja Bobby oli pudonnut managerin menetyksen jälkeen tyhjän päälle sekä opintojen että esiintymisten kantilta. Tarinoiden mukaan lavalle meno vaati reilut rohkaisuryypyt, joita Bobbyn väitetään tarvinneen jatkossakin, tosin hän itse on todennut muisteloissaan, että tätä puolta on muiden toimesta vahvasti liioiteltu. Alku lavabisneksessä oli sen verran rohkaiseva, että Bobby päätti lähteä Hollywoodiin sekä esiintymään että opiskelemaan näyttelemistä vakavamminkin. Kevyempänä numerona oli usein 50-luvun lopun perus-doo wopeihin kuulunut Little Darlin’, jonka vetonaulana oli tunnetusti introkohtaan sijoitettu bassolaulajan vetoomusmonologi: ”My darlin’ I need you to call my own and never do wrong, to hold in mine your little hand, I’ll know too soon that all is so grand, please hold my hand”. Tässä vaiheessa hän ajautui musiikin puolelle. Bobby sattui näkemään matkallaan yhden Boris Karloffin hengessä toteutetun shown ja totesi osaavansa tehdä saman asian paljon paremmin kuin illan tähti. Isoja asioita ei tapahtunut, mutta onnekas sattuma tuli avuksi. Niinpä hän päätti kokeilla samaa ja kotiin palattuaan hän aloitti oman pikku kiertueensa. Pojilla oli tapana käydä perjantaisin syömässä spagettiannokset Timi Yuron vanhempien omistamassa Alvoturnoravintolassa, samalla he esittivät parit numerot ruokahuoneen nurkkaan rakennetulla lavalla. Kohtaus oli valtava menestys ja johti muutamaan vastaavanlaiseen kokeiluun, kunnes yhtyeen johtaja Lenny Capizzi keksi ehdottaa, että siltä pohjalta voisi rakentaa kokonaisen levyn. Cordials oli tyypillinen valkoinen doo wop -yhtye, ei huippu mutta tuskin myöskään hei. 32 Blues News 5/2016 BOBBY PICKETT Teinipopin aatelisia, osa 16 PEKKA TALVENMÄKI B obby Pickettin Monster Mash ilmestyi teinipopin kulta-aikaan ala-arvoiseksi mollatun ykköshitin innoittamana satiirina, joten miehen esittelyyn tällä otsikolla on pienet perusteet. VAMPYYRIEN SÄVYTTÄMÄ NUORUUS Robert George Pickett syntyi 11.2.1940 Georgetownissa Texasissa. Yhtyeen tähti ja solisti Billy Capizzi oli taitava laulaja ja hänen bravuurinsa oli Summertime. Los Angelesissa toimi The Cordials -niminen lauluyhtye, jonka jäsenistä veljekset Lenny ja Billy Capizzi olivat hänen vanhoja tuttujaan Somervillen ajoilta. Kyseessä ei tietenkään ollut teinilaulaja, ei edes laulaja, vaan näyttelijä, joka sai onnekkaan väläyksen kautta itselleen kuolemattoman hitin. Koska yhtyeeltä puuttui bassolaulaja, Bobbya pyydettiin mukaan täydennykseksi. Bobbyn tehtävä oli lausua tuo herkkä kohta, mutta eräänä perjantai-iltana hän sai päähänsä, että sen voi esittää Boris Karloff -tyyliin. Perhe muutti nimittäin 40-luvun lopussa Somervilleen Massachusettsiin, jonne isä perusti elokuvateatterin. Se hitti on kantanut läpi vuosien ja vuosikymmenten halloween-ilmiöön höyrähtäneiden amerikkalaisten palvomana klassikkona. Yksi noiden aikojen käsittämättömistä viihdelajeista oli vampyyriaiheen ympärillä pyörineet yhden miehen showt ja ilmiötä vahvistivat kymmenet aiheeseen liittyneet levyt, joista parhaista tuli isoja hittejä, tunnetuimpina esimerkkeinä John Zacherlen Dinner With Drac, Sheb Wooleyn Purple People Eater tai Bert Convyn Monsters Hop. Satunnaisesti harjoitelleen ja esiintyneen ryhmän muut jäsenet olivat Ronne Deltorto ja Lou Toscano. Nihkeän liikkeellelähdön jälkeen hän onnistui saamaan pieniä kiinnityksiä ja palkkasi itselleen managerin, joka kuitenkin kuoli sydänkohtaukseen muutaman viikon kuluttua yhteistyön alkamisesta. Ohjelmistossa oli alun alkaen vampyyri/hirviöfilmejä, joita pikkuBobby katseli kasvavalla innolla ja opetteli samalla sankareidensa Boris Karloffin ja Bela Lugosin eleitä ja ilmaisuja
Yksinkertaistettuna jalkakuvio oli sama kuin mainitussa Mashed Potato Timessa (ei kai muusia voi polkemalla kovin monella tavalla tehdä), mutta käsien osuus oli ratkaiseva, vampyyrihuitominen näyttää ainakin näkemieni videoiden perusteella aika sekavalta. Pakkohan tuota oli lähteä tarkistamaan. Tietoa siitä oliko Bobby Pickett mukana näillä sinkuilla, ei annettu. Lopputulokseen nähden tuntuu uskomattomalta Bobby Pickettin väite, että Monster Mash pistettiin purkkiin yhdellä otolla. Muut riiviöt yhtyivät riemuun, joka levyllä kulminoitui Bela Lugosin äänellä heitettyyn Draculan kysymykseen ”whatever happened to my Transylvania twist?” Juhlat jatkuivat singlen b-puolella, jonne Paxton ja Pickett sävelsivät a-puoltakin vauhdikkaamman ja irvokkaamman rallattelun Monster Mash Party. Tämä innostui ideasta ja hänen johdollaan tehtiin ensimmäinen demo mainitun vuoden toukokuussa. Todettakoon vielä kerran, että vaikka Monster Mash -aiheen ympärille rakennettu musisointi oli rumasti sanottuna vain irvokasta pelleilyä, niin levyjä ei tehty huitomalla vaan teknisesti huolellisin ratkaisuin. Syksyn tullen se nousi kärkipäähän listoilla, lopulta halloweenin aikaan se syrjäytti viisi viikkoa ykkösenä keikkuneen Four Seasonsin Sherryn. Monster Mash oli paitsi menestys myös tanssi. Netistä löytyi maininta Pickettistä 7 Arts -singlen kohdalla, mutta sitä tuskin kannattaa kuitenkaan ruveta arvailemaan, onko kauniilla Dawn Is Almost Here -raidalla möyryävä basso todella hän vai ei. Uskomattoman hieno levy, yksi niistä pakollisista, jotka vaadin joka joulu oman nostalgisen tunnelmani löytämiseen. En muutenkaan uskalla noihin tietoihin kauheasti luottaa, korvakuulemalta 7 Artsja Felsted-porukat kuulostavat kovin erilaisilta, mihin epäilemättä vaikuttaa se, että niillä laulavat solistit ovat täysin erityyppiset. Blues News 5/2016 33 koimmasta päästä. Viimeksi mainittu sai nimekseen Monster Holiday, sen sävelsi muuallakin ansioitunut lauluntekijä, tuottaja ja äänittäjä Charles Underwood. Innoituksen antoi vuoden ’62 alussa listoille noussut ja lopulta neljäksi viikoksi ykköseksi juuttunut Dee Dee Sharpin tanssilaulu Mashed Potato Time, joka oli Bobbyn mielestä niin heppoinen levy, että siitä voisi irvailemalla saada irti jotakin kelvollista. Monster Mashin idea perustui Boris Karloff -imitaatiolla kertoneen professorin tarinaan sitä, miten hän eräänä yönä havahtui, kun yksi vampyyreista ilmaantui laboratorioon rakentuikin. Levylle koottiin 16 Igorin ja kumppanien elämää kuvailevaa laulua, joita sävellettiin urakalla Paxtonin, Pickettin, Johnnie McCraen ja Lenny Capizzin voimin. Olin kuitenkin hämmästynyt lukiessani eräästä Pickett-muistelosta, että yhtye pääsi levyttämään omalla nimelläänkin. Ensihavainto oli, että 60-luvun alussa levytti ainakin kolme miespuolista Cordialsia ja lisäksi yksi tyttöyhtye. Doo Wop -raamattu Gonzalesin Disco – File kuittasi mies-Cordialsit yhtenä nippuna, Jerry Osbornen Rockin’ Records oli onneksi tarkempi. Noin väitetään, mutta tarkennuksena on jälkeenpäin todettu, että Leon Russell ei soittanut pianoa hittipuolella vaan b-sivulla ja että mukana sessiossa olivat myös Ventures-rumpali Mel Taylor sekä Terry Berg -niminen minulle tuntematon kaveri. Juhla huipentui Borisoff-henkiseen tuttujen joululaulujen sekamelskaan. Kokonaisen albumin rakentaminen monster-idean ympärille ei ollut helppo juttu. Vampyyrit olivat aggressiivisia ja suunnittelivat joulupukin lahjareen ryöstämistä. Ainakin Felsted-tietoa epäilen, levyllä laulava yhtye kuulostaa ilmiselvästi itärannikkolaiselta ja sieltä puolestaan olivat kotoisin molemmat muut kirjatut Cordialsit. MONSTER MASH Bobby ei ollut kovinkaan innostunut levyajatuksesta, mutta hän suostui, koska yritykset näyttelijäpuolella näyttivät hyytyvän muutamaan TV-mainokseen. Se eritteli kokoonpanot ja sen ilmoituksen mukaan Bobby Pickett lauloi yhtyeessä, joka levytti kaksi singleä vuosien ’61–’62 tienoilla: Dawn Is Almost Here / Keep An Eye (7 Arts 707) ja Once In A Lifetime / What Kind A Fool Am I (Felsted 8653). Ytimekästä soittopuolta täydennettiin asiaan kuuluvin hirviöefektein, jotka Bobby väittää kehitelleensä itse hyvin yksinkertaisin konstein apunaan muun muassa naula ja hohtimet sekä mehupilli ja lasi. Loppu oli kuitenkin onnellinen, kun kukin sai sen mitä oli toivonut: Igorille selkävyö, Wolfmanille parranajovälineet ja Draculalle uusi viitta. Sen kulminaatiokohta on kertojan kehotus ”let’s try it with a little soul” ja hetken revittelyn jälkeen ”all right, now let’s try it without soul”. Ensimmäinen 1 000 kappaleen painos julkaistiin numerolla Garpax 1. Pieni kierros lännen johtavissa julkaisufirmoissa ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja siksi Paxton päätti perustaa oman Garpax-nimisen merkin ja julkaista Monster Mashin sillä. Melkoinen iloittelu siitä. Niinpä hän kirjoitti Lenny Capizzin kanssa vampyyrien ikioman tanssi-ilottelun Monster Mash, joka esiteltiin poikien hyvin tuntemalle entiselle Hollywood Argyles -yhtyeen solistille Gary Paxtonille. Joka tapauksessa tulos oli jykevä, peruskomppi oli pumppaava ja pohjiltaan samanlainen kuin Paxtonin ryhmän pari vuotta aikaisemmin levyttämässä isossa Alley Oop -hitissä. Tietääkö joku. Oltiin lokakuussa ’62 ja Paxtonin johtamalle porukalle tuli kiire saada ulos hitin peräänsä vaatima albumi sekä lähestyviä joulumarkkinoita varten hirviöiden ikioma joululevy. Mukana soittamassa olivat hänen ja Bobbyn lisäksi Rickie Page (oikealta etunimeltään Rebecca, myöhemmin Donnie-hitillään menestyneen tyttöyhtyeen The Bermudas johtohahmo), Johnny McCrae ja Leon Russell. Sen saatua positiivisen vastaanoton numerointi alettiin numerosta 44167 ja single saatiin London American -firman jakeluun. Irvikuva tai ei, siihen oli olemassa myös käyttöohje. Levylle merkittiin esittäjäksi Bobby ”Boris” Pickett & The Crypt-Kickers ja Paxtonin usko lopputulokseen oli vahva. Tällainen siitä tuli: Monster Mash (Carpax 57001) A(1) Monster Mash (2) Rabian – The Fiendage Idol (3) Blood Bank Blues (4) Graveyard Shift (5) tanssimaan uutta tanssia, joka sai nimen Monster Mash
Riemunpurkaukset voivat tilanteen vakavuuden takia jäädä vähiin, ei auta vaikka levyn keskiosioon on sijoitettu Mad Maxin huudahdus ”terrorism is no fun”. Itärannikolla oltiin syksyllä ’62 ajan tasalla Monster Mashin aloittaessa valloituksensa ja Cameolla levytettin originaalin rinnalle kilpailija. MONSTEREITA JA MUUTA HUPAA Menneinä vuosikymmeninä on kevyen musiikin eri aloilta julkaistu tukuittain encyclopedioita. Beach Boysilta on olemassa kaksikin erilaista Monster Mash -tallennetta. Villin riemastuttava tanssilevy oli myös The Humpty Dumpty, jossa Pickett teki hihkuvan kuoron tuella selvää Land Of 1000 Dances -klassikoista. 34 Blues News 5/2016 Skully Gully (6) Wolfbane (7) Monster Minuet B (1) Transylvania Twist (2) Sinister Stomp (3) Me & My Mummy (4) Monster Motion (5) Monsters’ Mash Party (6) Irresistible Igor (7) Bella’s Blash (8) Let’s Fly Away (9) Monster’s Holiday Ottaen huomion levyn luonteen se pärjäsi loistavasti, paras sijoitus Billboardin albumitilastossa oli 19. Turhan usein esittely päättyy siihen, että ratkaisevan jutun jälkeen ”nothing happened ever since”, joissakin tapauksissa annetaan todellakin ymmärtää, ettei artisti edes levyttänyt sen jälkeen. Monster Mash on vuosien varrella kirvoittanut tolkuttoman määrän versioita ja kilpailevia irvistelyjä. Sen esittäjä ei ollut kuka tahansa, vaan aiheeseen huomattavasti Bobby Pickettiä uutterammin jo 50-luvulla uppoutunut John Zacherle, jolla oli Philadelphiassa oma viikoittainen horrorshow ja jonka top ten -hitin Dinner With Drac mainitsin jo aikaisemmin. Minua on niissä enimmäkseen harmittanut se, että ne tuovat esiin vain yhden näkökannan artistista, ykköshitit, one hit wonder -ihmettelyn, mahdolliset hitit vain top 40 -tasolle jne. Oma lähestymistapani on ollut se, että hittivaihe on itsestäänselvyys, kiinnostavinta on sitä edeltävä nuoruus ja myös se, mitä artistille on tapahtunut alamäen alettua. Oma lukunsa olivat 3xSmoke! ja Capitolin surf-single. Edesmennyt BN-aktivisti Jouni Saari keräsi listalevyjen ohessa answer-sinkkuja. Hauska esitys, mutta ei erityisen irvokas, vanhoista muistutti lähinnä Draculan bridge-kysymys ”Whatever happened to Monster Mash?” Sovitukseltaan levy oli omituisen ohut, enkelikaupungin klubien puuroinen tunnelma puuttuu. Oman paikkansa sekin sai horror-musiikin historiassa, siitä parhaana osoituksena parinkymmenen vuoden takainen TV-nauhoitus, jossa harmaiksi vanhentuneet Pickett ja Zacherle esittivät Monster Mashia duettona. Tätä kirjoitettaessa single voisi olla hyvinkin ajankohtainen, Libyan paikalle pitää vain sijoittaa Syyria. Kaksi pakollista muistettavaa sentään löytyy. Hänen kokoelmissaan oli 80-luvulla riemastuttava Momar Mash, joka irvasi Libyan hallitsijaa Moamar Gaddafia ja häntä vastaan käytyä taistelua. Singlelle myöhemmin päätyneet Me & My Mummy ja Blood Bank Blues ovat satiireista piristävimpiä, samoin puhtaat tanssi-irrottelut Monster Motion, Sinister Stomp ja Skully Gully, joista viimeksi mainittu pilkkaa osuvasti Olympics-yhtyeen Hully Gully -hittiä. Bobby Pickett ei suinkaan lopettanut uraansa vuonna ’63 niin kuin joissakin kirjoissa on kirjoiteltu, vaan jatkoi monster-merkeissä kuolemaansa saakka eli tälle vuosituhannelle. On luonnollista, että sisältö oli aika epätasainen. Hän levytti Monster Mashin alkuperäisin sanoin ja ideoin, mutta lopputulos oli huomattavasti esikuvaansa vaisumpi eikä nimellä Zacherly julkaistu single päässyt listoille lainkaan. Kaikenkarvaisten pelleilykopioiden tarkastelu on aivan liian laaja tässä puitavaksi, onhan halloween-musiikki ihan oma genrensä. Vauhti ei päätä huimannut, mutta hauskaa oli silti. Sitä ennen Pickett näyttää tehneen joka vuosi halloween-markkinoille tähdätyn singlen, joihinkin rakoihin mahtuu myös vakavampaa asiaa. Simon The Sensible. Levyn esittäjä oli Mad Max Emillion & The Smart Bombs ja arvaan sen hukkuneen suureen tuntemattomuuteen esimerkiksi soittokieltojen takia. En tiedä ymmärsinkö väärin, kun koin nämä valistuslevyiksi. Mukaan mahtui muutama vaisumpi raita, joiden sanakäänteitä ei jaksa tajuta ja joissa taustailkamointi jäi tavallista heiveröisemmäksi. Televisiokanavien halloweenohjelmissa se oli vuosittain kunniapaikalla ja sai seurakseen kaikenlaisia pikku piloja, niistä netin puolelta jäi erityisesti mieleen 60-luvun puolivälissä tehty pätkä, jossa Boris Karloff itse tai hänen jäljittelijänsä ”lausuu” Monster Mashin. Tässä diskografiaa runsaan kolmen vuoden ajalta: Garpax 44167 Monster Mash (1.) Monster Mash Party 44171 Monster Holiday (30.) Monster Motion 44175 Graduation Day (88.) The Humpty Dumpty 44185 Me And My Mummy Blood Bank Blues Capitol 5063 Simon The Sensible Surfer Simon Says ”So What” RCA-Victor 8312 Smoke! Smoke! Smoke! (That Cicarrette) Gotta Leave This Town 8459 Monster Swim The Werewolf Watusi Atmosphere 101 Wake Up Mind Have Broken Heart Will Cry Syksyn ’64 halloween-täky oli Monster Swim, joka rakennettiin etenkin länsirannikolla suositun Swim-tanssin ympärille. B-puolella julkaistu Werewolf Watusi oli hauskempi, se toisti enemmän edellisten levyjen pikku niksejä ja ärsyttävän nenäkäs tyttökuoro toi esitykseen sopivaa pisteliäisyyttä. Ihan oikea single se kuitenkin oli, levymerkki oli Missle ja numero FI-11. Levy kulki kokonaan alkuperäisen Monster Mashin kuviolla, itse ”laulu” vain oli vaisumpaa. Shindigistä vuonna ’64 napattu esitys on kaikin puolin vaisu, sen sijaan Brian Wilsonin nimiin kirjattu myöhäisempi soundcheck-äänitys on hauska ja vauhdikas. Garpax meni konkurssiin loppuvuodesta ’65
Ensin ilmestyi Pizzeria Space -merkillä single Star Drek b-puolenaan joko Mangy Old Sidewinder tai Godfather’s Respect. Tutuin niistä on aivan 70-luvun alussa tehty Chrom And Hot Leather (Kromia Ja Kuumaa Nahkaa), josta omat muistikuvani eivät liity Pickettiin vaan pikku osassa esiintyneeseen Marvin Gayehin. Ylidramaattinen, synkkä ja ristiriitainen Gotta Leave This Town on levy, josta en saanut useallakaan kuuntelukerralla tolkkua, hauskaksi sitä ei ainakaan voi väittää muuten kuin Pickettin levyille muutenkin ominaisen sätkättävän tyttökuoron osalta MONENLAISTA IHMETELTÄVÄÄ Bobby Pickett vietti 60-luvun puolivälistä alkaen elämänsä loput neljä vuosikymmentä viihteen monipuolisuusmiehenä. Levypuolella ykkösasia oli kaiken aikaa Monster Mash, joka julkaistiin vuonna ’70 uudelleen numerolla Parrott 348 ja silloin se kipusi jenkkien HOT 100:ssa sijalle 91. että ironian puolella oltiin. Gotta Leave This Town, Graduation Day ja Atmosphere-singlen raidat ovat esityksiä, joista en saanut selvää irvailun tasosta. Bobby Pickett kuoli 25.4.2007 Los Angelesissa, kuolinsyy oli leukemia. Blues News 5/2016 35 Surfer kertoilee selvästi harrastuksen nurjista puolista ja huipentuu kehotukseen ”don’t take your board into water”. Siinä Pickettin kirjoitusja esityskaverina oli näyttelijä Sheldon Allman, hirviöaiheen pioneereja hänkin, hän oli nimittäin levyttänyt 50-luvulla teoksen Sing Along With Drac. Avaruustehostein varustettu levy ei nykyään kuulosta kummoiselta, toisin oli 40 vuotta sitten, kun aihe oli ajankohtainen. Ensimmäinen lajissaan oli vuonna ’67 tehty I’m Sorry The Bridge Is Out, You’ll Have To Spend The Night. Vuonna ’70 monster-aihe oli muutenkin vahvasti esillä, Bobby Pickett levytti nimittäin kaksi uutuutta, Monster Man Jam (White Whale 363) ja Monster Concert (365/Anthem 205), joissa kummassakaan ei ollut mitään positiivista uutta. Aiheesta tehtiin filmi nimellä Frankenstein Sings, joka myöhemmin muutettiin muotoon Monster Mash, The Movie. Jenkeissä vuoden ’73 nostalgiaa yritettiin hyödyntää myös Monster Holidayn ja Monster Minuetin uusintajulkaisulla (Parrott 366), mutta huonoin tuloksin. Vuonna ’93 Pickett teki muistelulevyn It’s Alive, jossa professori palasi vanhaan laboratorioon:” It’s been 30 long years since I walked these stairs”. Levyssä on muutama hyvä väläys, sen sijaan filmiin niitä ei löytynyt ainuttakaan. Sen jälkeenkin vanhat Monster Mash -levyt ja filmit on kaivettu halloween-iltoina esiin kunnianosoituksena kiistattomalle mestarille. Sanoituksessa onkin muutama maukas herja, erityisenä pilkahduksessa erottuu myös taustasoittoon keksitty väännös Tornadoes-hitistä Telstar. 70-luvun puolivälissä Pickett otti Peter Ferraran kanssa hampaisiinsa kaksi erityissuosikkia. Tarkempia tietoja löytyy omaelämäkerrasta Monster Mash, Half Dead In Hollywood.. Graduation Day kipusi listoille kesällä ’63 ja on ensi kuulemalta ihan kiltti laulu koulunuorison suuresta juhlasta. Vasta kun näin aiheesta pienen filminpätkän ylipukeutuneine tyttöineen ja piikikkäine kuoroineen, tajusin. Eipä tuo näytä ainakaan maailman johtaviin poliitikkoihin vaikuttaneen. Sen seurauksena single noteerattiin lopulta Englannissakin, jossa se nousi peräti listakolmoseksi. Musiikkipuoli hoitui kaiken aikaa enemmän tai vähemmän monster-kuvioita kerraten. Näyttelijänä hän näyttää saaneen aikaan enemmän, joten siitä ensin muutama sana. Televisioon liittyy myös myöhempi lavaparodia, jossa Pickett irvaili Archie Bunkerille. Vuonna ’73 ilmestyi Metromedian uusinta laulusta Me And My Mummy (0-0089), sen b-puolella Joan Paynen kanssa esitetty duetto It’s Not The Same Without You. Varsinaisia elokuvarooleja miehelle on kirjattu neljä. Tärkeimmät musiikilliset aikaansaannoksensa Bobby Pickett teki pienoismusikaaleissa tai vastaavissa tiettyjen teemojen ympärille rakentuneissa irvailuissa, joihin liittyi myös näkyvä puoli eli filmi. Junnaava tupakkalevy tuskin herätti kovinkaan monessa polttajassa ajatusta lopettamisesta tai edes vähentämisestä, hauskinta oli se, että taustayhtyeen nimi väännettiin muotoon The Filter-Tip Kickers. Seuraavana vuonna ilmestynyt King Kong (Polydor 14361) oli vielä tehokkaampi, onhan aihe tavallaan ikuinen, avuksi tehty filmi oli myös hetkittäin harvinaisen jämäkkä. Bobby Pickett kuulostaa oikealta hempeältä teinipopparilta, kuka sopisi esikuvaksi, Jimmy Velvet, Frankie Avalon, Bobby Vinton. Muut Pickett-filmit olivat It’s A Bikini World (1967), Deathmaster (1972) ja sci fi -hölmöily Lobster Man From Mars (1989). Itse musiikkipuolesta ei enää paljon sanottavaa löydy, hyväänkin kyllästyy. Tylsähkö esitys, b-puolen Igor’s Holiday on paljon hauskempi. Yksitoista vuotta aikaisemmin britit olivat säästyneet Monster Mashin iloilta, koska se oli asetettu johtavilla asemilla soittokieltoon, sen sijaan se oli suosittu muualla Ison Britannian alueilla, esimerkiksi Uudessa Seelannissa ja Australiassa se nousi aivan kärkisijoille. Pyydän anteeksi, jos tekemäni esittely on sekava, sellainen oli esiteltävän urakin. Asiaan liittyvien halloween-juttujen lisäksi Pickett teki paljon TV-töitä, jopa ihan ”rehellisiä”, joskin minun on myönnettävä, että nimikkeet eivät sano minulle mitään, ainoa poikkeus piipahdus 60-luvun lopun suositussa sarjassa Long Hot Summer. 80-luvun puolivälissä Pickett levytti Bobby Painen kanssa laaditun erikoisuuden Monster Rap (Parrott 59041), jonka keinotekoinen idea oli professorin oivallus, että on otettava moderni esitystapa käyttöön, kun opiskeleva nykynuoriso ei ymmärrä vanhan hyvän päälle. Seuraava poiminta on vuodelta’95, jolloin Pickett kirjoitti ja esitti pienoismusikaalin nimeltä Frankenstein Unbound. Kolme vuotta myöhemmin julkaisu koki taas uuden tulemisen ja nousi sijalle 10., sillä kertaa kyseessä ei ollut halloween-muistelu, vaan huippusijoitus saavutettiin toukokuussa. Sama on todettava Pickettin viimeisestä työstä, vuonna 2005 ilmestyneestä levystä/videosta Climate Mash, jossa Pickett kävi monster-ironian voimin vakavan aiheen eli ilmastonmuutoksen kimppuun
Kappale on varmaankin eniten versioitu parin tuotannosta. Heraldin Al Silver oli juuri perustanut merkkinsä, jonka ykköstähti oli Faye Adams. Pari McCoy–Singleton tarjosi kappaletta Hurts Me To My Heart. Levy ei menestynyt ja Wheelerkin oli merkkinä pian historiaa. Tätä tietoa voi kyseenalaistaa, sillä Dixieaires oli vahvasti miehinen kokoonpano, jonka tyylilaji oli tuohon aikaan gospel. Levy nousi alkuvuodesta -53 r&b-listan kolmoseksi. ELVIS Trying To Get To You sattui myös vuodelle 1954. Palaan näihin McCoyn levytyksiin myöhemmin levyarvion yhteydessä. Hän työskenteli aluksi lastenhoitajana, siivoojana, pesulassa ja muissa vastaavissa hommissa. Pari kirjoitti materiaalia myös merkin muille artisteille (The Thrillers, Dickie Thompson), mutta pian heidät vietiin isommille merkeille. Kodissa oli vahva uskonnollinen henki, joten gospelin lisäksi siellä kuunneltiin vain countrya. Koulun jälkeen hän palasi vielä Oneidaan, mutta muutti keväällä -42 New Yorkiin. Hänellä oli neljä ykköshittiä ja viides tuli, kun Mambo Baby tipautti Faye Adamsin listan kärjestä. Sam Phillips piti laulusta ja päätti levyttää sen uuden suojattinsa Elvis Presleyn kanssa. Vuosikymmenen vaihteen jälkeen hän pääsi laajemmalle kiertueelle Doc Sausagen orkesterin kanssa, päätähtenä oli taas koomikko, Pigmeat Markham. Useimmat tuntevat Rose Marie McCoyn juuri tästä äänityksestä, sillä hänen muut levytyksensä ovat suhteellisen harvinaisia. Tästä kehkeytyi ystävyys. McCoyn päämäärä tässä vaiheessa oli vielä laulajan ura, joka näytti etenevän, kun pieni Wheelermerkki oli kiinnostunut levyttämään hänen kanssaan. Hänellä oli pari jättihittiä takanaan ja Silver kyseli lisää materiaalia jatkoa varten. Menestys johti pitkään yhteistyöhön kirjoittajaparin kanssa. Mainio Ever Since My Baby’s Been Gone piilotettiin turhan singlen b-puolelle. Oneidassa ei ollut koulua, joten McCoy muutti isovanhempiensa luokse Helenaan. Klubitienestit olivat kuitenkin vielä niin pieniä, että hän oli päivisin edelleen töissä pesulassa. Rose Marie McCoy syntyi 19.4.1922 Oneidan pikkukaupungissa Arkansasissa. Aika yllättävä tieto on se, että hän oli mukana koomikko Moms Mableyn kiertueella. Muutenkin tuntuu, että Corsano on tarkistamatta uskonut kaiken, mitä McCoy on kertonut. Mutta vielä 50-luvulla ala oli vahvasti miesvaltainen. Pari vuotta myöhemmin Rose Marie kirjoitti Elvikselle kappaleen I Beg Of You, joka menestyi kohtalaisesti.. CHARLES SINGLETON Lopullinen läpimurto tapahtui seuraavana vuonna, kun McCoy ryhtyi yhteistyöhön Charles Singletonin kanssa. Siitä on osoituksena, että Cynthia Weil, Carole King ja Ellie Greenwich olivat näkyvästi mukana lauluntekotiimeissä. Laulutaito ei ollut tässä silloin tärkeä, mutta jossain vaiheessa omistajat tajusivat, että Rosesta on lavalla enemmän hyötyä kuin salin puolella. Arlene Corsanon kirja Thought We Were Writing The Blues But They Called It Rock’n’Roll – The Life & Music Of Rose Marie McCoy (ISBN: 978-0-9908343-0-4) kertoo laulunkirjoittajan tarinan. Sun Recordsin julkaisematta jättämä äänite heinäkuulta 1955 löytyy Elviksen ensimmäiseltä RCA-albumilta. McCoy kertoi Corsanolle, että hän oli Dixieaires-yhtyeen kanssa studiossa vuonna -45. Proby tekivät siitä oman tulkintansa muutama vuosi sitten. Viikonloppuisin Rose kävi usein Apollo-teatterissa ja haaveili tietenkin jo tässä vaiheessa omasta laulajan urasta. Koulun nimi oli Eliza Miller High School. Rose muistelee, että varsinkin Jimmie Luncefordin yhtyeen vierailu teki häneen vaikutuksen. Monien tapaamisien ja tarinoiden jälkeen syntyi idea kirjasta. NEW YORK Muutto isoon kaupunkiin oli kokemus, josta McCoy myöhemmin kirjoitti Louis Jordanille kappaleen If I Had Any Sense (I’d Go Back Home). Tämä oli Rosen ensimmäinen julkaistu esitys, josta hän sai peräti 8 dollaria. Corsano tapasi McCoyn ensimmäisen kerran Maxine Brownin uuden kodin tupaantuliaisissa keväällä 2001. Kun studiossa ei ollut sopivaa puheosan esittäjää, Kessler pyysi Rose Marieta tekemään sen. Siellä hän sai ensi kosketuksen bluesiin. Atlanticin Ruth Brown oli menestynyt mainiosti 50-luvun alussa. Rose kirjoitti sessiota varten kaksi laulua: Cheating Blues ja Georgie Boy Blues. KEIKALLE 40-luvun lopulla McCoyn aktiivisuus keikkaelämässä lisääntyi. Kuuleman mukaan häntä myös pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Ykköshittejä ei enää tullut, mutta kaikkiaan 11 kirjoittajaparin laulua löytyy Brownin diskografiasta. 36 Blues News 5/2016 ROSE MARIE MCCOY Lauluntekijänaisten edelläkävijä AARNO ALÉN B rill Buildingin yhteisössä 60-luvulla oli hyvin tavanomaista, että naisilla oli vahva rooli. Kappaleen levytti ensimmäisenä Eagles-yhtye Washingtonista. Levy oli viisi viikkoa listan kärjessä syksyllä -54. Chris Isaak ja P.J. Tärkeän askeleen lauluntekijänä Rose Marie McCoy otti, kun Wheelerillä sovittajana toiminut Leroy Kirkland esitteli hänet Okehin Danny Kesslerille, joka pyysi McCoyta kirjoittamaan kappaleen, jossa olisi laulun lisäksi puheosa. Syntyi Gabbin’ Blues, jonka lauluosan esitti Big Maybelle. Siksipä Rose Marie McCoyta voidaan pitää alan pioneerina, joka näytti tietä seuraavan sukupolven kirjoittajille. Hän opetti heille laulun After All, joka julkaistiin Queen-merkillä seuraavana vuonna. Hän eteni pääsemällä klubille viihdyttämään asiakkaita
Letter From My Darling syntyi, kun hänen aviopuolisonsa James McCoy kutsuttiin armeijaan. Du-Droppersin J.C. Rose sattui studioon samaan aikaan Mickey & Sylvian kanssa. Pari esimerkkiä nostan kuitenkin esiin. Vaikka levy ei ollut jättihitti, siitä on vuosien kuluessa tullut arvostettu soulklassikko. Pari kirjoitti myös Jerry Butlerille laulun Got To See If I Can’t Get Mommy (To Come Back Home), joka käväisi listoilla vuonna -70. Parhaat menestysmahdollisuudet oli Atlanticin Cat-merkillä julkaistulla Dippin’ In My Business / Down Here -singlellä, mutta ei sekään ole kovin omaperäinen. Herman Lubinskyn Savoy oli palkannut entisen gospellaulajan Nappy Brownin merkilleen. He kehittelivät kappaletta edelleen ja tyrkyttivät sitä Ike & Tina Turnerille. Eihän hänellä ollut mitään mahdollisuuksia Ruth Brownin ja Dinah Washingtonin hallitsemilla markkinoilla. Rose Marie oli pahasti pettynyt asiasta. Hän halusi pysyä itsenäisenä lauluntekijänä, mutta oli työsuhteessa jonkin aikaa Joyja Golden World -merkkien kanssa. Kun menestys lauluntekijänä todella alkoi vuonna -54, Rose Marie hylkäsi laulajan uran. Hän teki edelleen myös klubikeikkoja. En ala sen tarkemmin erittelemään levyn sisältöä, koska listaus kertoo oleellisen. Katsoin dvd:n läpi, mutta eipä Rose Marieta siinä näkynyt. UUSI ALKU Aivan 60-luvun lopulla Rose Marie aloitti yhteistyön Helen Millerin kanssa. Rose Marie McCoylla on BMI-rekisterissä yli 700 merkintää. Joka tapauksessa he toimivat tehokkaasti vain työparina, mitään romanttista suhdetta ei ollut. Miesääni levyllä ei ole suinkaan Ike Turner vaan Mickey Baker. Myös Motownilla ja Staxilla olivat omat kirjoittajatiiminsä. Syytä kirjassa ei kerrota. Blues News 5/2016 37 Kun Dixieaires siirtyi gospelista r&b:n pariin, muuttui nimi samalla. Hän kuoli pitkän sairauden uuvuttamana 92-vuotiaana 20.1.2015.. Ja useimmiten kauppa syntyi. Rose kirjoitti 50-luvun puolessa välissä Joe Senecan kanssa kappaleen It’s Gonna Work Out Fine. Nyt tärppäsi. Brownilla oli idea, josta Rosie rakensi kappaleen Don’t Be Angry. McCoy joutui turvautumaan radiomainosten tekoon 60-luvulla, kun yhteydet levy-yhtiöihin heikkenivät. Brownin kappaleet saivat osakseen myös runsaasti cover-versioita, jotka tietenkin kasvattivat kirjoittajan tilin saldoa. Ja vielä 2000-luvulla hän avusti countrylaulaja Billy Joe Conoria. Se kavensi Rose Marien mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, koska bändien jäsenet usein kirjoittivat itse laulunsa. Kun siihen aikaan ei ollut demolevyjä, näyte esitettiin yksinkertaisesti laulamalla. Brittiyhtyeet nousivat suosioon vuonna -63. LITTLE JIMMY SCOTT Yhteistyö Charles Singletonin kanssa loppui vuonna -56. Vielä vuonna -58 häneltä kuultiin Coral-single Remembering / Joy And Jubilation, joka hiukan viihteellisenä toimii oikeastaan aika hyvin. Ginyard kaipasi tuoreita lauluja ja niitä löytyi. Corsano kertoo, että Rose Marie toimitti pyydettäessä kappaleet Scottin pukuhuoneeseen esiintymispaikalla. Siinä kyllä kuultiin McCoyn kirjoittama nimikappale sekä Everybody Needs Somebody, mutta haastateltavana oli lähinnä David Ritz. Taas tuli pakit mutta vieläkään ei annettu periksi. Corsano kertoo kirjassaan, että Rose Marie McCoy oli mukana Jimmy Scottin erinomaisessa musiikkidokumentissa If You Only Knew. Rose Marie kirjoitti usein laulunsa omakohtaisista kokemuksista. Myös sellaiset yhtyeet kuin Five Keys, Cadets, 5 Willows ja 5 Royales saivat nauttia McCoyn sävellyksistä. Myöhemmin 70-luvulla hän kirjoitti Mainstreamille Lenny Welchin ja Sarah Vaughanin albumeille. Sen esitti Little Jimmy Scott, jolle he olivat jo kirjoittaneet muutaman laulun ennen ”eroa”. Tämän tuloksena he kirjoittivat Maxine Brownille kappaleen We’ll Cry Together. James Brownille Rose Marie onnistui kauppamaan vain yhden laulun: That Dood It. Duetto Charles Singletonin kanssa on lähinnä erikoisuus. Kappaleen levytti myöhemmin Little Willie John. Jatkoa seurasi: Pitter Patter ja Little By Little hyödynsivät samaa tyyliä. Hän purki surunsa kirjoittamalla kappaleen I’ll Be All Right. Se ei käynyt silloin kaupaksi, mutta hän otti laulun uudelleen esille ja tarjosi sitä RCA:n huipputuottajille Hugolle ja Luigille. Tuore tupla-cd esittelee melko laajasti Rose Marie McCoyn tuotantoa aina vuoteen -62 asti: Very Truly Yours – The Songs Of Rose Marie McCoy (Jasmine JASCD 826) CD1: THE SINGER – (1) Cheating Blues (2) Georgie Boy Blues (3) Dippin’ In My Business (4) Down Here (5) Don’t Call The Wagon – Charlie & Rose (6) Toodle Loo Tennessee – Charlie & Rose (7) Remembering (8) Joy And Jubilation / THE SONGWRITER – (9) Gabbin’ Blues – Big Maybelle (10) House Party – Louis Jordan (11) Love Contest – Ruth Brown (12) Honey Bunch – The Du Droppers (13) I’m Getting ’Long Alright – Big Maybelle (14) If I Had Any Sense – Ruth Brown (15) Don’t Take It So Hard – Earl Connelly King (16) I’m Innocent – Dickie Thompson (17) Somebody, Somewhere, Someday – Faye Adams (18) ’Lizabeth – The Thrillers (19) Mambo Baby – Ruth Brown (20) One Monkey Don’t Stop No Show – Big Maybelle (21) It Hurts Me To My Heart – Faye Adams (22) Boot ’em Up – The Du Droppers (23) Ever Since My Baby’s Been Gone (24) If I Had Any Sense I’d Go Back Home – Louis Jordan (25) If You Just Don’t Leave – The Du Droppers (26) Doggone It, You Did It – The Five Keys (27) Everybody Needs Somebody – Little Jimmy Scott (28) Look Me In The Eyes – The 5 Willows CD2: THE SONGWRITER – (1) Don’t Be Angry – Nappy Brown (2) Don’t You Know I Love You – The Five Keys (3) Piddily Patter Patter – Patti Page (4) I’ll Never Decieve You – Little Jimmy Scott (5) Right Around The Corner – The 5 Royales (6) Talk That Talk – The Du Droppers (7) My Clumsy Heart – The Cadets (8) If You Only Knew – Little Jimmy Scott (9) I Could Love You – The 5 Royales (10) Same Ole Me – Faye Adams (11) Piddily Patter Patter – The Burton Sisters (12) One Night Only – Otis Williams And His Charms (13) Trying To Get To You – Elvis Presley (14) Little By Little – Nappy Brown (15) One Kind Word From You – Otis Williams And His Charms (16) Letter From My Darling – Little Willie John (17) One More Time – Ruth Brown (18) Don’t Deny Me – Otis Williams And His Charms (19) That Dood It – James Brown (20) Trying To Get To You – Joey Castell (21) My Personal Possession – Nat King Cole (22) I Beg Of You – Elvis Presley (23) Very Truly Yours – Ted Taylor (24) I Burned Your Letter – The Five Keys (25) I Didn’t Know I Was Crying – Lavern Baker (26) Ready For Love – Jimmy Jones (27) It’s Gonna Work Out Fine – Ike & Tina Turner Ykköslevyn alussa on 8 uraa ajalta, jolloin Rose Marie McCoy haaveili vielä laulajan urasta
Jo tuotteen etukansi on tekstiltään epätarkka ja epäilyksiä herättävä. 38 Blues News 5/2016 ROLLARIT levyllä ja lavalla, osa 2 Kun silloiset suosikkini Vierivät Kivet vierailivat Porin Yyterissä vuoden 1965 juhannuksena, heidän esiintymistään seurasi monituhatpäinen ja suhtautumiseltaan aika kaksijakoinen yleisöjoukko. Vaikka yhtyeen jäljellä olevat jäsenet ovat nykyisin huomattavan ikääntyneitä, arvelen heidän yhä pystyvän oleellisesti tällä pakkauksella kuultavaa parempiin musiikillisiin suorituksiin. Kyseinen pakkaus on nimeltään komeasti ”The Very Best Of The Rolling Stones” (Anglo Atlantic CDAA011), ja alaotsikon mukaan se esittelee ajattomia aarteita Stonesien Brian Jones -aikakaudelta. Sen saatuani totesin heti ensimmäiseksi, että ainakin 60-luvulla oli oikeastaan olemassa kaksi olemuksiltaan melkoisesti poikkeavaa Rolling Stones -yhtyettä. Jo sen äänenlaatu on heikonlainen, ja kuullun perusteella ainakin Mick Jagger oli silloin melkoisessa tuiskeessa jollei suorastaan pilvimaailmoissa. Sen mukaan kun sisältönä on radioituja live-esityksiä vuosilta 1962–65. Joukkion uran käynnistymisvaiheessa sen alkuperäinen johtaja Brian Jones pääsi vaikuttamaan ohjelmiston valintoihin ja sai soittaa joitakin huuliharppuja kitarasooloja, mutta aika pikaisesti etualalle nousivat Mickin laulu ja Keithin kitarointi. BBC-äänitteet ovat pääosin peräisin vuodelta -64 ja Sullivan-tallenteet vaikuttavat olevan vuosilta 1964–66. Tuotteen tulkinnallinen taso on siis varsin vaihteleva. Hän ei vaikuta edes muistavan omaa tuotantoaan olevan hitin The Last Time oikeaa sävelkulkua ja aikoo käydä uudelleen laulunsa kimppuun vain vähän aikaa sen esittämisen jälkeen. Noita heikkotasoisia otoksia löytyy etenkin viimeisimmäksi asetetulta Honolulu-koosteelta. Molemmat näistä vuosiluvuista ovat vääriä, koska näytteistä vanhimmat ovat joko vuodelta 1963 tai -64 ja tuoreimmat ovat taatusti vuodelta -66. Koosteen osat ovat nimiltään ”The BBC”, ”The Ed Sullivan Shows”, ”Live In Paris” ja ”Live In Honolulu”. Ne ovat High Heel Sneakers, I’m Moving On ja Hey Crawdaddy, joiden tunnetuimmat esittäjät ovat Tommy Tucker, Hank Snow (ja Ray Charles) sekä Bo Diddley. Ja kun Rollarit vähitellen ryhtyivät esittämään entistä enemmän omaa tuotantoaan, sitä valmistivat nimenomaan Jagger ja Richards. Jotkut äänitteet kuten BBC-kiekon Confessin’ The Blues ja jälkimmäisen Carol ovat taiteelliselta tasoltaan aivan kelvollisia, mutta eräät taltioinnit ovat laadultaan miltei ala-arvoisia. -65 ja Honolulun keikka oli ilmiselvästi vuorossa v. Mukana on todellakin neljä erillistä cd-levyä, mutta kun niiden yhteinen kestoaika on vain hieman yli kaksi tuntia, koko produktion olisi suuremmitta vaivoitta voinut tiivistää kahdeksi pyöryläksi. Sullivan-osion yhden palasen nimeksi on pantu Someone To Love, mutta todellisuudessa se on vain eräs versio teoksesta Everybody Needs Somebody To Love. Kun sen hintakaan ei päätä huimannut, panin tuotteen tilaukseen. Tämän vuoden alkupuolella levisi eri medioissa tieto siitä, että The Rolling Stones aikoo julkaista uuden blues-painotteisen albumin. Miespuoliset seurailijat eivät tiettävästi Rollareista ainakaan enemmälti hullaantuneet, vaan pikemminkin pyrkivät ”akat hiljaa” -mallisilla huudoillaan hiljentämään kuuntelemista häiritsevää riehumista ja saamaan tilaisuudesta irti edes jonkin verran musiikillista nautintoa. Aikalaisraporttien mukaan useat nuoret tytöt normaalin tyylinsä mukaisesti kirkuivat suureen ääneen ja jotkut heistä jopa menettivät tajuntansa. Nyt kysymyksessä olevan Pariisin konsertin arvioin tapahtuneen v. Havaintojeni mukaan kumpikaan noista määrittelyistä ei likikään pidä paikkaansa. Toinen niistä teki itse asiassa aivan tasokkaita levytyksiä ja toinen puolestaan villitsi nuorisojoukkoja laadultaan kovasti vaihtelevaisilla live-esiintymisillä. Niistä kaksi ensimmäistä ovat kokoelmia eri konserteista, kun taas osat 3 ja 4 esittelevät kumpikin ilmeisesti vain yhden ainoan live-esityksen tunnelmia. Tämän vuoden alkupuolella huomasin eräässä levyluettelossa maininnan peräti neljän cd-levyn mittaisesta koosteesta, minkä piti sisältämän harvinaisia live-näytteitä Rolling Stonesin uran alkuvaiheilta. Levyillä on mukana yhteensä 43 äänitettä ja erillisiä musiikkikappaleitakin on tasan 30, vaikka yhtyeen suosituimmat numerot tietysti toistuvat useaan kertaan. Koska tallenteet ovat peräisin radion välityksellä lähetetyistä konserteista, miltei jokaisella esityksellä on kuultavissa runsaasti kuuntelunautintoa häiritsevää kirkumista. Omalla tavallaan kiinnostavana yksityiskohtana panin merkille, että vuoteen 1966 mennessä Stoneseista oli selkeästi tullut Mick Jaggerin ja Keith Richardsin dominoima kokoonpano. Tuon hankkeen sentään hänen soittokumppaninsa torjuivat. Lauluista vain kolme on sellaisia, joita ei löydy Stonesien normaaleilta levyiltä. -66. Aikataulutukseni olen perustanut pääasiassa yhtyeen levytyshistorian tietoihin. Vesa Walamies. Hankkimaani kokonaisuutta on vaikea kehua juuri muusta kuin jonkinlaisesta historiallisesta dokumentoinnista, mutta tiiviin silmäilyn arvoinen se sentään on
Hänen viimeisen tahtonsa tarkoituksena oli ”I feel good” -rahaston kautta auttaa Pohjois-Carolinan ja Georgian köyhiä lapsia (roturajoista piittaamatta). McBride on vimmoissaan siitä, että James Brownin sanoma on unohdettu; se että lasten pitää mennä kouluun, eikä saa jäädä aikuisenakaan itsesäälitellen kuikuilemaan yömajojen – sattuneesta syystä – himmennettyjen lamppujen alle. Se tapahtui vasta kuoleman jälkeen. Soulin kummisedän sukulaisten ahneuden lisäksi McBride avaa tylysti sitä henkistä toimintailmapiiriä, missä lakimieskoulutuksen saman yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa saaneet ukkokerholaiset, ”Good Ol’ Boys”, edelleen Eteläisissä osavaltioissa asioita junailevat. Jutussa ovat saaneet voita leivän päälle vain asianajajat ja vedettömälle leivälle joutui Brownin säntillinen kirjanpitäjä... Se miksi esim. J. Hyytiäinen Blues News 5/2016 39. niin pitkän linjan kiisteltyjä JB:n ”kasvattamia” poliitikkoja (Al Sharpton), Etelän kulttuuriin oleellisesti kuuluvia – tiedon portaita piilottelevia – kaukaisia serkkuja kuin hassuhattuisia tomerantyrmäköitä viivasuorasti puhuvia kirkkotätejä. McBride antaa ymmärtää, että kymmenen viime vuoden aikana sadan miljoonan pääoma on oikeusvääntöjen BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA tuoksinassa huvennut alle kymmenesosaan. Se, miten arkku lopulta päätyi Apollo-teatterin lavalle, on kirjan suomalaishenkisin Antti Tuurimainen tarina... Hän on haastatellut useita James Brownin lähipiiriin ja henkilöhistoriaan kuuluvia henkilöitä ja heidän kauttaan polarisoituneeseen kirjaan tulee tervehenkisiä harmaitakin sävyjä. Teos ei säästele heikkouksien luettelemista, mutta samalla se arvostelee raskain lausepainoin myös viihdeteollisuuden tapaa värittäen markkinoida noita heikkouksia tarinankerrontansa ja rahantekonsa palvelukseen. Kirjailijan tekniikka kirjoittaa omat kokemuksensa ja tuntemuksensa haastattelujen lomaan voi nakertaa joidenkin vakavapiirteisten lukijoiden elämystä, mutta ammattimiehenä McBride pysyttelee kuitenkin pääosin musakirjoittamisessa niin harvinaisella tolkun tiellä. McBriden kielen päälle jää pyörimään kysymys: ”Mitä tapahtuu Kuninkaalle, jos kaikki hänen miehensä jättävät hänet?”. ”Mr Dynamite” -dokumentin tuotantoon osallistunut Mick Jagger saa osansa McBriden äärikriittisestä sanailusta, sinänsä ”Brendamme” on helppo kohde, sillä eihän kukaan hänen majesteettinsa puolesta nykymaailmassa enää suutu... JMcB:n moneen suuntaan kiitettävästi huiskivaan haastatteluhaaviin on tarttunut mm. Loppukevennys liittyen James Brownin kolmiin hautajaisiin ja niiden logistiikkaongelmiin (Lue: raskas arkku – tiukka aikataulu – pitkät välimatkat): McBriden mukaan Donald Trump olisi muuten tarjonnut James Brownin viimeiselle leposijalle lentokuljetuksen omalla suihkarillaan New Yorkin kuoppajaisiin, mutta valitettavasti ilma-aluksensa oli ollut Kaliforniassa huollossa. Entäpä se James Browin elämän suurin skandaali. Osa haastatteluista on niin hyviä, että niistä juoruaminen tässä yhteydessä olisi töllön työtä. JAMES MCBRIDE Kill ’Em & Leave – Searching For The Real James Brown (Orion Books, 2016) Prenikoitu kirjailija ja jazzmies James McBride on kirjoittanut kiukkuisan teoksen James Brownista – miehestä, joka väisti sekä kotikontujensa chitlin’ circuitin että eurooppalaisten asiantuntijapiirien kategorisoivat leimakirveet. nykyään omaehtoista ja arvostettua jazzseniorielämää Lounais-Englannissa viettävä Pee Wee Ellis yhä vuosikymmenten jälkeenkin pääosin vaikenee James Brownin 60-luvun lopun musiikillisesti tiukan mutta henkilökemioiltaan rikkinäisen bändin perustavista ryhmädynamiikkaan viittaavista kysymyksistä ei pitäisi yllättää edes Mietaan Jussia. Pamflettia ei tunnetusti jaksa lukea kolmea sivua pidemmälle, joten onneksi McBride laajentaa ja perustelee näkökulmaansa tutkivan journalismin keinoin. Mutta oliko Mr Brown sanomansa arvoinen
Siltä se välillä tuntuu, kun selaa levylistoja, mutta usein karu totuus paljastuu, kun kiekko on vihdoin levylautasella kotioloissa. 40 Blues News 5/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 30 PETRI LAHTI H alvalla hyvää. Mikä ettei, musiikki on hienoa: Flying Saucers on tavoittanut rockabillyn hengen jo tässä vaiheessa, tuo nuoremman polven helmasynti eli hosuminen on tiessään, biisituotanto on omavaraista sopivin vanhoin maustein, raidoilla on paljon mutta ei mitään turhaa. ELECTRIC JOHNNY & HIS SKYROCKETS Black Eyes Rock / Johnny On His Strings (CNR 9384) Täytyy sanoa, että nyt liikutaan aika tuntemattomilla vesillä – hollantilaisperäisen indorockin parissa. Olin hankkinut tämän vuonna 1979 ilmestyneen EP:n ennen keikkaa joko MusiikkiFazerilta tai Lasipalatsin Discuksesta, mutta vuosien varrella platta on päässyt katoamaan kokoelmista. Kääntöpuolen Right Now on sekin upeaa, kypsää laulua; harmi vain että Columbian valkoinen tuottajaporras on upottanut keitokseen vähän liikaa viihdepullistelua. Oman kopioni löysin hiljattain Hollannista. Peukkua 35 vuoden tauon jälkeen Fordille ja kumppaneille! EDNA MCGRIFF The Fool / Born To Be With You (Bell 4) Juhani Ritvanen kyseli aikoinaan jossain levyarvostelussa surf-musiikkia esittäneiden mustien artistien perään. Lähtökohtien on ollut pakko vaikuttaa tähän levytykseen, sillä McGriff ei ole tavoittanut Sanford Clarkin katkeran intiimiä otetta kappaleeseen. Tummat silmät ei kyllä vakuuta, esitys huojuu ja nousee kunnolla siivilleen vasta, kun tempo paranee. Siksi Divarien helmissä käydään nyt läpi alan termistö rivien välejä – vai pitäisikö sanoa urien välejä – myöten, jos ei muuta niin soittimen neulan säästämiseksi! Se oli Johnny Liebkindinkin huolena, kun Ann Christinea kyläilemään houkutteli. Se siitä syrjähypystä – ei muuta kuin soitin takaisin kierrosnopeudelle 45 rpm. Kun se tuli hiljattain vastaan ilman kansia ja pikkurahalla, niin pakkohan oli antaa Saucersille uusi mahdollisuus. Sama touhu jatkuu B-puolella monien kopioimassa Don Robertsonin kappaleessa. Charles Edward Berryltä vohkittu BrownEyed Handsome Manin avausriffi pyöräyttää vauhtiin pariminuuttisen vauhti-instron ihan alan parhaiden jenkkiporukoiden malliin. Kyllä Euroopassakin osattiin. Käynnistymisongelmia, muuten soiva peli. Ei tämä silti huono ole, ehkä vähän valju. Tässä on todellinen ässälevy vuodelta 1957; kaunistelematonta, suorastaan karheaa bluesia etelän kuppiloiden jukeboxeihin. ARETHA FRANKLIN Won’t Be Long / Right Now (Fontana 271 147 TF) Soulia, jazzia, rytmibluesia. Onneksi musiikki on hienoa: Ray Bryant tunnetaan pianistina sielukkaasta otteestaan muun muassa Suelle ja Cadetille tehdyissä jutuissa, joten 18-vuotias gospelista kaupalliselle puolelle hypännyt laulajatar saa hyvää tulitukea näillä vuoden 1960 levytyksillään. MERCY BABY Silly Dilly Woman / Mercy’s Blues (Ace 535) Ei armoa näin divarikierroksen alkuun! Frankie Simsin kombon rumpalina vaikuttanut Jimmy Mullins on hypännyt kannuista mikin ääreen, Sims (tämä My Baby Likes To Boogie Real Low -äijä ja Lightin’ Hopkinsin serkkupoika) pudottelee kitarallaan vihaisia riffejä sekaan, poljentona on tuttu New Orleansin rytmi, pianoa ja torvea vähän perusinstrumenttien sekaan. Uudet renkaat. Keitoksen kruunaa sopivan autotallimainen ote touhuun. Won’t Be Long kipusi mustalla listalla sijalle seitsemän saakka, mutta eipä ole tätäkään sinkkua vaivaksi asti näkynyt näillä leveysasteilla. Eipä ole hassumpi tämäkään Norman Pettyn tuottama versio, mutta eihän tässä varsinaisesti nyt tulevaa ”Queen Of Soulia” hätyytellä. Löytyihän se! Asialla on tietenkin Jimmy Gilmer The Fireballs -yhtyeineen ”Sugar Shack” -albumilla. Löytyyhän niitä muun muassa Cameon vuonna 1963 julkaisemalta kokoelmalta ”Everybody’s Goin’ Surfin’”, jossa asialla oli esimerkiksi The Orlons. Otteensa hittilistoille menettänyt McGriff oli ajautunut vuonna 1956 halpismerkki Bellille, jossa kopioitiin muiden tekeleitä. Sähkömies Jan Schoutenin veljestensä kanssa pyörittämä Skyrockets iski ajan hermoon Rotterdamissa 1960: tämä instrumentaalisinkku on kaiketi jonkin sortin klassikko Alankomaiden pioneerivuosien skenessä. Tuttua termistöä käytettyjen autojen kaupasta. Vaikea näitä Aretha Franklinin uran alkumetrien juttuja on määritellä genreittäin. Entä R&B-artistit aidon rockabillyn kimpussa. Nyt välähti mieleen, että hyllystä löytyy takuuvarmasti joku coverversio A-puolesta (etsii, etsii...). Muistikuvat itse keikasta ovat aika usvaiset, Ford vaikutti karismaattiselta liideriltä ja lavalla oli brittiläisiä äijänköriläitä bulsareineen – Suomessahan rockabillyä alan kuumimpana vuonna soittivat ja kuuntelivat innokkaat teinit... FLYING SAUCERS The Ballad Of Johnny Reb / Cat Talkin’ / Let’s Rock The Town / Grandpaw’s A Crazy Cat For Sure (Charly CEP 121) Elettiin kevättä 1981, kun Sandy Ford toi ”Lentävät lautasensa” Kulttuuritalolle. Myös divarien helmille on oma jobbarislanginsa, jolla inno. I-ROY Ken Boothe Special / Special Version (Soul Beat) Pitkällä leimalla. Tässä ainakin yksi esimerkki, kun vuoden 1952 Heavenly Father -hitistään muistettu Edna McGriff ottaa tuntumaa Lee Hazlewoodin säveltämään hienoon The Fool -biisiin. Kääntöpuolen nimikkobiisissään ”Sähkäri-Jussi” on sen sijaan vauhdissa
Sehän sopii divarien helmiin! RONNIE HAWKINS Oh Sugar / Dizzy Miss Lizzy (Roulette RI 1301) Eikö lempibiisiä löydy artistin jenkkitai brittisingleistä. I Don’t Wanta on urkuvetoinen, keskitempoinen, tarttuva, urbaani, hyvin laulettu r&b-numero. No Oh Sugar on selvästikin saanut inspiraationsa kappaleesta Bad Boy, ja Dizzy.. Jälkisoitto Edellisissä divarihelmissä oli mukana mystisen The Bootlesin tyttögaragekiekko. Ann Christine ja Johnny ovat saaneet taustalleen Ross Bagdasarianin ja kirjailija William Saroyanin Come On A My House -sävellykseen bongot, jazzahtavan kitaran ja rummut, ja homman kruunaa kappaletta eteenpäin vievä, ajoittain viipyilevä basso. Pienehköstä labelista on selvästi kyse, vaikka Arrawak pukkasi seiskatuumaisia ulos ainakin vuodet 1962–65. Muusikot paikalle oli koonnut Silas Hogan. Ei hätää, silloin kannattaa katsastaa mitä on prässätty vahalle Ranskassa, Norjassa tai vaikkapa Italiassa. ANN CHRISTINE & JOHNNY Tule mun talooni / Eksynyt kokonaan oon (Scandia KS 600) Kyllä 60-luvun puolivälissä osattiin sovittaa hienoja levyjä. Ronnie Hawkins haukkoineen oli selvästikin hyvässä huudossa saapasmaassa, sillä tämä tribuutti Larry Williamsille on uniikki julkaisu Hawkinsilta. Tämänniminen levy-yhtiö on toiminut ainakin Jamaikalla alueella asuneiden arawak-intiaanien inspiroimana, mutta tämä June Batemanin kiekko on julkaistu New Yorkin Bronxissa 1964. Jamaican vinyl (kierrätettyä vinyyliä – ensimmäinen yritys jäi myymättä, muovi sulatettiin ja pantiin prässiin uuden artistin kiekolle, kunto hädin tuskin VG-). Clooneyn esityksessä taustalle upotetut kaksimielisyydet, tarjolla olleet namut, ovat jääneet pois Kari Tuomisaaren sanoituksesta – sen sijaan pohditaan muun muassa isännän levysoittimen neulan kuntoa. kuuluu tunnetusti Specialty-tähden parhaimmistoon. Niistä tällä hetkellä arvostetuin ja halutuin taitaa olla Possum Belly Overalls, tanakka bluesrocker Sugar Pie DeSanton, Betty Jamesin ja kumppanien tyyliin. Vernon on muistellut jälkikäteen, että Kelley oli hänelle täysin uusi tuttavuus ennen Baton Rougessa pidettyä levytyssessiota. B-puolen Cry To Me -hitistä innoitusta saanut slovari on sekin upeasti tulkittu – tämä on poikaa esimerkiksi Barbara Lynnin ystäville. Plays better than looks (yleensä etiketti tussattu, levy kiiltää mutta on kiero, kunto niukasti VG). Pistetään siis kansilehti malliksi tämän kerran divarihelmien loppuun – hyvän harrastuksen merkki tämäkin, että keräilijät pistävät tavaran kiertoon!. African vinyl (raidoilta kuuluu pelkkää suhinaa tai rousketta, singlen hinta silti useita kymppejä, sillä kyseessä 'rariteetti'). ”Kelley oli pienikokoinen, laihahko elämää nähnyt kaveri, joka esitti kappaleensa erittäin maanläheisellä tavalla.” Tuo henki on saatu tallennetuksi myös narulle, sillä Kelley painaa biisit läpi todella lakoniseen tyyliin: kääntöpuolen ”lohduttomat hyvästit asemalla, junan pilli vislaa jo” -blues on suorastaan klassista tavaraa, kun Kelleyn ääni on miksattu aivan pintaan ja loput hoidetaan kitaralla. Itse kappale pohjautuu armenialaiseen kansansävelmään, ja tunnetaan kai parhaiten Rosemary Clooneyn esityksenä. Levykin on hyvä. Jamaikalaisen toasterin I-Royn potpurri Ken Boothen hiteistä on kuin greatest hits näistä kaikista: etikettiin kirjoitettu ”Jah D's Hi-Fi” kertoo, että platta on nähnyt runsaasti kovaa elämää. Ystävällinen lukija otti lehden ilmestyttyä yhteyttä ja kertoi, että hänellä olisi ylimääräiset kannet tarjolla sinisen ruotsalaisvinyylin suojaksi. Kelley oli melkein viisikymppinen, kun Excello pukkasi ulos tämän Mike Vernonin tuottaman pikkukiekon alkuvuonna 1970. Kunnianosoitus Williamsille, miten niin. Blues News 5/2016 41 kasta ostajaa välillä viedään. June Batemanista tiedetään sentään vähän enemmän: levytyksiä syntyi aviomies Noble Wattsin ja tämän bändin tukemana vuosikausia. ARTHUR (GUITAR) KELLEY How Can I Stay (When All I Have Is Gone) / Number Ten At The Station (And Number Twelve Is On The Road) (Excello EX-2315) Kaikkea sitä tuleekin vastaan tuusulalaisella kirpputorilla lelujen, vaatteiden ja vanhojen autolehtien sekamelskassa, reilut kuusi minuuttia Louisianan bluesia minttikuntoisena alkuperäisseiskana. Vielä kun huikea Ann Christine pääsee ääneen Johnnyn perässä, niin kasassa on upea kotimainen cover-tulkinta. JUNE BATEMAN I Don’t Wanta / I Still Love Him (Arrawak 1007) Arrawak. Sovitus on Esko Linnavallin. Kun Hawkins on heittänyt sopivasti molemmat kappaleet Jacqueline Magillin kanssa vielä omiin nimiinsä, niin päästäänkin muistelemaan Dale Hawkinsin lausuntoa serkustaan: ”Vaihtoi Chuck Berryn 30 päivää 40 päivään, siinä kaikki.” Eipäs nyt ruveta ilkeäksi – Magill oli nimittäin pahamaineisen Roulette-pomon Morris Levyn naisseuralainen, joten eiköhän päätökset krediiteistä tehty muualla kuin Hawkinsin treenikämpillä Torontossa. Excello on kyllä tämän genren ehdoton laatumerkki. Nyt se viettää ansaittuja eläkepäiviä pääkaupunkiseudulla. Lite ring, some ware (artistin nimi ja säveltäjän tiedot hinkkautuneet pois, etikettiä kiertää paksu valkoinen rinkula kuin hiomakoneen jäljiltä)
King oli ja on yhä hänelle ominaisen selkeälinjaisen soittotyylin kehittäjä ja paras edustaja, jolle on kertynyt tuhansia seurailijoita. 2014 ilmestyi kohtuuhintainen kolmois-cd ”Kings Of The Blues Guitar” (Not Now Music 181), mikä tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua näiden kolmen mestarin musiikillisten varhaisvuosien tuotantoihin: CD 1 – B.B. Mutta voimiensa päivinä hän oli todella pystyvä ja ryhdikäs taiteilija, kuten on todettavissa vaikkapa hänen vuoden 1966 erinomaiselta live-levyltään ”Blues Is King”. Blues Boy aloitti levytysuransa v. Levyllä kuultavat B.B.-näytteet ovat peräisin vuosilta 1951–62 ja tuovat hyvin esille sen, millaista hänen voittopuolisesti mustille suunnattu musiikkinsa oli. Tämän valtion ihmisoikeushistoria ei tunnetusti ole erityisen kunniakas. oli oikein viralliselta sukunimeltään King, ja se nimi esiintyy myös Freddyn syntymätodistuksessa, vaikka enimmän osan elämästään hän olikin viralliselta nimeltään Fred Christian. Myös monet afroamerikkalaiset henkilöt ovat saaneet nimensä tunnettujen valtiomiesten mukaan. Asiantilan syynä oli yksinkertaisesti se, että Freddyn äiti oli Ella Mae King ja isä J.T. Kingin lavalla kertaalleen noin 15 vuotta sitten. Käytännössä muiden muassa miltei kaikki 60-luvun maineikkaat brittiläiset blues-kitaristit kuten Eric Clapton ja Peter Green olivat ottaneet enimmät soitto-oppinsa juuri häneltä. B.B.:n laajaalaisuus ja moni-ilmeisyys käyvät hyvin selville vaikkapa vuoden 1970 valituksesta Nobody Loves Me But My Mother, missä laulaja kertoo olevansa ainoastaan äitinsä rakastama, jonka hänenkään kiintymyksen aitoudesta ei voi olla täysin varma. Heistä Riley ”Blues Boy” eli B.B. Siihen sarjaan kun kuuluvat kaikki tämän kiekon kahdeksan ensimmäistä esitystä. 1789 virkaansa astunut George Washington. Kitaristina B.B. Satuin näkemään B.B. Varhaisimman hittinsä Three O’Clock Blues ja klassikon Everyday I Have The Blues hän oli varsin luultavasti napannut Lowell Fulsonin ohjelmistosta, When My Heart Beats Like A Hammer on mukaelma Sonny Boy ykkösen teoksesta Million Years Blues, toisen klassikon Sweet Little Angel hän oppi joko Robert Nighthawkilta tai Tampa Rediltä, laulujen Hold That Train, Sweet Sixteen ja Why Do Things Happen To Me taustoilta löytyvät Doctor Claytonin, Joe Turnerin ja Roy Hawkinsin alkuperäislevytykset ja Please Love Me on. Esimerkiksi Blind Boy Fulleria ja Brownie McGheetä säestänyt pesulaudansoittaja Bull City Red eli Oh Red oli oikealta nimeltään juuri George Washington. Christian. Silloiset kokemukseni eivät olleet erityisen myönteiset, ja hänen vuoden 2011 konserttitallenteensa televisiosta seuraileminen aiheutti ainakin minulle suorastaan kiusaantuneita tuntemuksia. 42 Blues News 5/2016 KOLME KUNINGASTA Halpaa bluesia, osa 6 Pohjois-Amerikan Yhdysvallat eli USA itsenäistyi pitkähkön vapaustaistelun jälkeen 1700-luvun loppupuolella. Yllättävän paljon periaatteessa tasa-arvoisesta USA:sta löytyy myös erilaisia kuninkaita. Orjuuden seurauksena USA:ssa on runsaasti afrikkalaistaustaista väestöä, minkä edustajat ovat kunnostautuneet monin eri tavoin, kuten etenkin urheilijoina ja taiteilijoina. Aika harvoin sikäläisessä maajoukkueessa näkee muita kuin tummaihoisia pikajuoksijoita, ja mustien amerikkalaisten musiikilliset suorituksethan ne tämänkin julkaisun aikoinaan saivat aikaiseksi. Laajamittainen murtautuminen roturajan ylitse tapahtui hänen kohdallaan 60-luvun loppupuolella, ja sen jälkeen hän esiintyi vuosikausia ympäri maailmaa mitä moninaisimmille yleisöille. -49 ja oli noin 20 vuoden ajan mustan väen suursuosikki. PohjoisAmerikkaan alettiin kuljettaa systemaattisesti mustia orjia jo 1600-luvun alussa. Sukulaisuutta korostaakseen Albert jopa kutsui kitaraansa Blues Boyn Lucillea muistuttavalla nimellä Lucy, mutta mitään todisteita hän ei tuon väitteensä tueksi pystynyt koskaan esittämään. Suomessakin hän taisi käydä viitisentoista kertaa. Hän on tietysti yksi kaikkein tunnetuimmista, jollei suorastaan kaikkein kuuluisin bluesin esittäjä. King: (1) Everyday I Have The Blues (2) Sweet Little Angel (3) When My Heart Beats Like A Hammer (4) Three O’Clock Blues (5) Please Love Me (6) Hold That Train (7) Sweet Sixteen, Part 2 (8) Why Do Things Happen To Me (9) That Ain’t The Way To Do It (10) Early In The Morning (11) Please Accept My Love (12) What Can I Do. Albert taasen oli alkujaan Nelson, vaikka väittikin useaan otteeseen olevansa B.B.:n velipuoli. Eräs heistä oli kuuluisa ihmisoikeustaistelija ja hengenmies Martin Luther King. Musiikin puolelta monille tuttuja ovat pääasiassa bluesin maailmassa seikkailleet laulaja-kitaristit Albert, B.B. (13) The Fool (14) You Upset Me Baby (15) Boogie Rock (16) Sugar Mama (17) Ruby Lee (18) My Own Fault, Darlin’ (19) The Woman I Love (20) Treat Me Right Mississippin poika B.B. Laittomaksi orjuus tuli vasta 1865 päättyneen USA:n sisällissodan jälkeen eli noin 250 vuotta myöhemmin. Laulajana hän oli paitsi vahvaääninen tulkitsija niin myös niin muuntautumiskykyinen vokalisti, joka saattoi hyvällä menestyksellä tulkita niin kovaotteisia blues-tarinoita, väkeviä gospel-julistuksia kuin hempeitä rakkauslaulujakin. Pari vuotta sitten eli v. Vuonna 1787 annetun perustuslain mukaan se on aina ollut tasavalta, vaikka sen presidentillä onkin huomattavan paljon monenlaista valtaa. ja Freddy King. USA:n ensimmäinen päämies oli v. King oli syntynyt vuonna 1925 ja kuoli miltei 90 vuotta myöhemmin Nevadan Las Vegasissa. Silmiin ja korviin pistävää on lainamateriaalin runsaus
Vesa Walamies 60-luvun alussa ehdottomasti parhaimmillaan. Hän käytti yleensä aivan tavallista B.B. Levyn loppupuolelta löytyy kaksi muutakin versiointia. Niihin tutustuminen on oikein omiaan monenlaisille hyvän musiikin ystäville, ja kyllä niitä kuuntelee mielellään myös rutinoitunut bluesin harrastaja. Louis -kautensa. (11) Walking From Door To Door (12) Why Are You So Mean To Me. Sen jälkeen alkoi kuitenkin hänen todellinen kukoistuskautensa, kun hänet v. Niillä tarkoitan Tampa Redin ja Sonny Boy ykkösen jo 30-luvulla muotoilemaa tarinaa Sugar Mama ja bluesia The Woman I Love, mikä on itse asiassa variaatio Doctor Claytonin luomuksesta Moonshine Woman Blues. CD 2 – Freddy King: (1) See See Baby (2) Hide Away (3) Takin’ Care Of Business (4) Butterscotch (5) Have You Ever Loved A Woman. Mitenkään paljon muuta lainaaineistoa ei tästä joukosta löydy. Sellaiseksi voidaan kiistatta lukea vain perinteistä See See Rider -mallia seuraileva See See Baby, Ike Turnerin yhtyeen solistin Billy Gaylesin vuoden -56 levytystä I’m Tore Up jäljittelevä I’m Tore Down sekä Tampa Redin tuttu Love (Her) With A Feeling. Blues News 5/2016 43 Kingin muunnos tutusta Dust My Broom -teemasta. Kuten arvata saattaa, näiden tallenteiden musiikillinen laatu on kauttaaltaan korkeaa luokkaa, eikä moittia voi niiden teknistäkään toteutusta. Enin osa näistä äänitteistä on pantu siellä talteen vuosina 1959–62. Se jos mikä käy ilmi näistä tulkinnoista. Joka tapauksessa sitä myytiin 60-luvun alussa runsain määrin, ja se saattaa hyvinkin olla Freddy Kingin kaupallisesti kaikkein menestynein äänite. Blues Boyn ja Freddyn esitystapoja jäljittelivät mitä moninaisimmat musikantit, mutta Albertin vähäeleinen kitarointi ja kaihoisa laulutapa eivät ole saaneet kuin aika harvoja seurailijoita. Valitettavasti hänen onnistuneimmat levytyksensä kuten As The Years Go Passing By, Born Under A Bad Sign, Crosscut Saw ja The Hunter eivät löydy tältä pyörylältä. Kitaristina myös tämä kuningas oli todellinen mestarismies, ja ihailtavan taidokasta oli hänenkin tunteikas laulunsa. Sieltä Mississippin maisemista oli lähtöisin myös vuosina 1923–92 elänyt Albert Nelson, joka muuntui Kingiksi ilmeisesti vasta 50-luvun puolella. Eräs tuttavani totesi kuitenkin hieman myöhemmin, että Hide Away on sortiltaan vieläkin menevämpi. Se on nimittäin yhdistelmä ainakin neljästä eri kappaleesta, mitkä ovat Hound Dog Taylorin Taylor’s Boogie, Jimmy McCracklinin The Walk, kantrimies Arthur Smithin Guitar Boogie ja erään TV-sarjan tunnusteema The Peter Gunn Theme. Ne ominaisuudet käyvät hyvin selville, kun seurailee hänen lukuisia instrumentaalejaan, joita näissä vuosien 1960–62 tuotoksissa on mukana yhteensä kahdeksan esityksen verran. CD 3 – Albert King: (1) I Get Evil (2) Travelin’ To California (3) Need You By My Side (4) Hand Me Down Blues (5) Dyna Flow (6) I’ve Made Nights By Myself (7) Don’t Throw Your Love On Me So Strong (8) Got To Be Some Changes Made (9) Little Boy Blue (10) What Can I Do To Change Your Mind. Sellaisiksi on eri yhteyksissä mainittu oikeastaan vain Robert Cray, Stevie Ray Vaughan ja Pekka ”Albert” Järvinen, joiden kaikkien soittotavoissa on runsaasti myös itsenäisiä piirteitä. Hän käväisi Chicagon seuduilla vuoden -53 paikkeilla, jolloin hän aluksi soitti rumpuja ainakin Jimmy Reedin yhtyeessä. ALBERT FREDDY. Monien kuten itseni näkemyksen mukaan Freddy King oli nimenomaan kitaraa, mutta soitti sitä vasenkätisenä väärinpäin. Niinpä nämä esitykset eivät tuo esille hänen parasta antiaan, vaikka hyvin kuuntelukelpoisia ovatkin. Tutustuin siihenkin, ja minun oli myöntäminen, että kaverini lausuma piti paikkansa. Seuraavan kerran hän astui studioon kuusi vuotta myöhemmin, jolloin alkoi hänen vuoteen -64 asti ulottunut St. (13) Be On Your Merry Way (14) Ooh-Ee Baby (15) Bad Luck Blues (16) Old Blue Ribbon (17) I’ll Do Anything You Say (18) The Time Has Come (19) I Walked All Night Long (20) Blues At Sunrise Jos oli B.B. (6) You Know That You Love Me (7) San-Ho-Zay (8) I’m Tore Down (9) Lonesome Whistle Blues (10) I Love That Woman (11) Side Tracked (12) Let Me Be (13) The Stumble (14) It’s Too Bad Things Are Going So Tough (15) You’ve Got To Love Her With A Feeling (16) Swooshy (17) If You Believe (18) Just Pickin’ (19) Hands Up (20) You Mean, Mean Woman Teksasissa maallisen vaelluksensa aloittanut Freddy King (1934–76) oli kolmesta kuninkaasta kaikkein energisin, dynaamisin ja innovatiivisin. Kun kuulin ensimmäisen kerran hänen vauhdikkaan soittokappaleensa Driving Sideways, ihastuin siihen kovin. Sinällään kyseinen Hide Away on aika erikoinen musiikillinen kokonaisuus. Itsenäisenä artistina ja myös kitaristina Albert sai niihin aikoihin levyttää viisi kappaletta, joista kolme löytyy tältä koosteelta. -66 kiinnitettiin Stax-merkin artistiksi ja kun hänen säestäjikseen hankittiin yhtyeen Booker T. näistä kolmesta kuninkaasta laaja-alaisin ja Freddy voimaperäisin, niin Albert oli heistä kaikkein erikoisin. Niistä jonkinlaiseksi hitiksi kohosi ainoastaan vahvatunnelmainen Don’t Throw Your Love On Me So Strong. & The MGs jäseniä ja muita Memphisin soul-taitureita. Mikäli Albert Kingin taiteilijaura olisi päättynyt 60-luvun puolivälissä, hänet tunnettaisiin lähinnä vain sinällään aivan kelvollisena, muttei mitenkään poikkeuksellisen kyvykkäänä bluesin tulkitsijana. Tuota omintakeisuutta korostaa sekin, että tästä materiaalista ainoastaan Tampa Redin laulua Don’t You Lie To Me kopioiva avausraita I Get Evil ja luultavasti Rober Lockwood Juniorilta omaksuttu Little Boy Blue eivät selkeästi ole hänen omaa tuotantoaan
zydeco-ikivihreäänsä Paper In My Shoe mongertava Boozoo Chavis. Johnny Winter -vainaan tekemisiin. Kilpailevasta Goldband-tallista astuvat Cliftonin haastajiksi tämän oma setä Morris ”Big” Chenier retevällä r&b-boogiellaan The Dog And His Puppies sekä ihanan epävireisine haitareineen mm. 44 Blues News 5/2016. Nyt käsittelyssä olevalle levylle on valikoitunut painostava yhden soinnun blues Just Give Me A Chance aisaparinaan hieman tavanomaisemman shufflekompin varassa lepäävä Sitting Here Wondering, jotka molemmat myös julkaistiin singleversioina – tosin ilman suurempaa kaupallista huomiota. Mississippin Natchezista kuvioihin ilmaantunut Jimmy Anderson teki hänkin tuhoisaa jälkeä JD Millerin hoivissa, mutta esteeksi miehen menestykselle koitui kokoelman ”isän” Ian Saddlerin mukaan hänen liiallisen Slim Harpo’mainen soundinsa. Ruraalimpaa deltan tyyliä markkeeraava julkaisematon Bought Me A Ticket on puolestaan kreditoitu Slim Harpolle, mutta tiedostavammat piirit ovat varmoja, että tälläkin esityksellä kuullaan vokalistina Lonesome Sundownia. Clifton Chenier vuorostaan vaihtaa tahtilajin standardimaiseen Reed-poljentoon kappaleella Don’t You Want A Man Like Me ja Chenierin bändin luottokitaristi Wonder Boy Travis fiilistelee omana bravuuripalanaan ilmavan B.B. Calhoun), Joe Mayfield sekä Jimmy Anderson, jonka v. Kitaristi Guitar Gablen ja pianisti Talton Millerin (jonka oman hienon T-Bone Walker -henkisen jumpbluesin Long Journey varhainen versio löytyy myös tältä levyltä) liidaaman Crowley-studion erään aikakauden housebändin tiedetään kyllä soittaneen session taustalla, mutta herra Mojosta itsestään ei kellään liene edes seitinohutta haisua. 1966 menehtyneen louisianalaisen kitaristilaulajan jos kenen olisi toivonut jatkavan niin elämäänsä kuin levytysuraansakin vielä rutkasti pidempään. Kulmakunnille kun ei kerta kaikkiaan mahtunut kahta Harpoa. Kurttu saa kyytiä myös setin vanhimmalla mutta samalla jo harvinaisen maukkaasti rokkaavalla teoksella, Clarence Garlowin v. Ainakin aiheesta puhuttaisiin jo nykyaikana selvästi köykäisemmin eväin. Vince Monroe (a.k.a. Bon Ton Roula -hittiinsä vahvasti urautunut Garlow tultiin, louisianalaistaustoistaan huolimatta, muistamaan urallaan ennen kaikkea Teksas-bluesin kantajääränä – mutta sitä toden totta oli myös Teksasin Grapelandissa v. Silas Hoganin kavereihin ja soittokumppaneihin Andersonin tavoin lukeutui myös Jimmy Dotson, jonka Crowleyssä 50-luvun lopulla purkittama villirytminen Zynn-ura Looking For My Baby paljastaa lisäksi solistin persoonalliset rumpalin kyvyt. Laadun takeena toimikoon vaikkapa eräs swamp blues -soundin perikuvista, Silas Hogan (1911–94), joka pääsi käynnistämään oman levytysuransa valitettavan myöhään, vasta 1961, mutta kiri pian tälläkin koosteella keskeisessä roolissa esittäytyvät Excelloyhtiökollegansa Lazy Lesterin, Lightnin’ Slimin ja Lonesome Sundownin kiinni sekä äänitteiden määrässä että tasossa mitatttuna. Sen sijaan aivan omilla vesillään kalasteli zydecolegenda Clifton Chenier, jonka runnovien, lähes Hendrix-koulukuntamaisten vinkukitarasoolojen hallitsemaa Memphis Slim -luentaa Worried Life Blues ei tohtisi millään uskoa vuoden 1961 aikaansaannokseksi. Vähintään yhtä suuriksi tuntemattomuuksiksi jäivät myös monet muut JD:n studiovieraat, kuten swamp pop -tyyliin, melko valkoisellakin soundilla laulanut Blues Boy Dorsey, myöhemmin Excellolle soulahtavan materiaalin parissa palannut Jimmy Reed -vaikutteinen bluesmies Joe Mayfield sekä keskivertoa svengaavampaa rämebluesia kappaleellaan I’m A Real Lover Boy luritellut Honey Boy Allen, ristimänimeltään Allen Pierre. Bluesin’ By The Bayou: Rough’n’Tough (Ace CDCHD 1403) Poikkeuksellisen järein ottein Howlin’ Wolfin Smokestack Lightning -riffiä ja -tunnelmia kierrättävällä Lightnin’ Slimin ja Lazy Lesterin duettojammailulla Trip To Chicago käynnistyvä ”Bayou”-antologian toinen bluesosa mainostaa valikoimaansa kaikkiaan 17 ennenjulkaisemattomalla raidalla, mutta erinäiset vuosikymmenten takaiset bootleg-LP:t mukaan lukien rehellinen uutuuslukumäärä taitanee jäädä hitusen pienemmäksi. Slimin ja Lesterin ohella mukana vilahtelee muitakin Excello-tervaskantoja. Lonesome Sundownille merkityt poiminnat If Anybody Asks You ja I’m Gonna Stick To You liippaavat jo hyvin likeltä rock’n’rollia. JD:n armoton studiokuri konkretisoituu yhä tänäkin päivänä ”By The Bayou’n” kaltaisilla arkistokokoelmilla, joiden annista merkittävä osa on virallisesti aiemmin julkaisematonta, mutta – kuten ennenkin todettua – kaiken aikaa huomattavan korkeatasoista. Polka Dot Slim/Mr. Vaan väliäkö sillä, kyseessä nimittäin saattaa hyvinkin olla, alaotsikkoonsa viitaten, koko katalogin ronskisisältöisin julkaisu. ...By The Bayou! LEVYKIERROS SUISTOMAAN KAUTTA! ... Todella huiman julkaisemattoman swamp blues -slovarin They Say The World Loves A Lover päästelee ilmoille myös outoherra Mr Mojo. Säälimätöntä Mississippin downhome-shufflea tamppaavat parin JD Miller -näytteen mitalla mm. Vain 34-vuotiaana keikkansa jälkitohinoissa v. Kiistattomassa pioneeriasemassa 50-luvun alkupuolelta lähtien operoineiden miekkosten toimintatavoissa oli silti eroavaisuutensa. Siinä missä Goldband Recordsia Louisianan Lake Charlesista käsin johtanut Shuler turvautui usein radioasemien studioiden apuun tai laittoi kaiken teknisen osaamisensa likoon omassa simppelissä pikkuäänittämössään saadakseen kelvollisia tuloksia irti usein ensimmäistä kertaa levytystilanteeseen saapuneista maalaismuusikoistaan, lähti Miller puolestaan ensin rakentamaan huolella omaa studiokalustoaan ja edellytti sitten tiloihinsa päästämiltään artisteilta maksimaalista suoritusta, usuttaen heidät tekemään kappaleistaan uusia ottoja toinen toisensa perään. Tälle levylle päätyneen shuffleruntan Love’s Got Me All Fenced In tapaiset 50ja 60-lukujen taitteen brutaalit Goldband-varhaislevytykset ”King” Ivory Lee Semienin kanssa eivät ehkä olleet aikanaan myynnillisiä jättisukseita, mutta sitäkin kauaskantoisemmat vaikutukset niillä oli monien tulevien keppisankarien, mm. 1953 Folk-Star Recordsille tekemällä Za Bellellä. 1921 syntynyt pedal-steelisti ja slidekitaristi Harding ”Hop” Wilson. Toisaalta jäljittelykykyisen Andersonin ulosannista erottuvat häiritsevän hyvin myös kaikki Jimmy Reedin tavaramerkkimäisimmät maneerit. eli pikakatsaus Ace Recordsin “By The Bayou” -kokoelmasarjaan, osa 3 Bluesin’ By The Bayou (Ace CDCHD 1368) Uskaltaisikohan väittää, ettei Syvän Etelän suobluesia oltaisi koskaan opittu tuntemaan sen enempää käsitteenä kuin käytännönkään tasolla ilman herroja Eddie Shuler ja JD Miller. Kopioitsijoita riitti yhtä lailla Lightnin’ Slimillä – ja kaiketi siksi Saddler rohkeneekin kirjata raidan Big Fat Woman (I'm Him) hänen nimiinsä, vaikka todellisuudessa laulajana mitä luultavimmin huseeraakin Cleveland ”Schoolboy Cleve” White. Täysipainoisen ja tuhdin swamp blues -kimaran helmiin lukeutuu eittämättä myös Wild Cherryllään kuuluisuuteen nousseen Leroy Washingtonin sykähdyttävä downhome-slovari Lost Love Letter Blues. Hoganin ikätoveri Slim Harpo sitä vastoin oli noussut valtakunnalliseen tietoisuuteen jo vuoden 1957 King Bee’llään, eikä nyt kuultava kelanauhalöytö, rokkaava bluesboogie That’s Alright ole sekään millään muotoa hassumpi esitys. King -henkisen kitarabluesslovarin Imitation Of Love. 1962 Zynn-merkin levytys I Wanna’ Boogie kelpuutettiin Jimmy Reed -sukseen jälkimainingeissa jopa Dot Recordsin maanlaajuiseen jakeluun
Guitar Jr alias Lonnie Brooks v. Savoylle, Gothamille, DeLuxelle, Deccalle ja Imperialille. Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Nights Of Sin, Dirty Deals And Love Sick Souls (Ace CDCHD 1478) Järjestyksessään viides suistomaiden r&belämää luotaava Ace-kooste siirtyy vihdoin hitusen etäämmälle Lake Charlesin ja Crowleyn maisemista New Orleansiin päin. Kokoelman tyystin ”uusiin” äänitelöytöihin lukeutuvat kaksi Ville Platten, Louisianan asukin Elton Andersonin Goldband-raitaa 50ja 60-lukujen vaihteesta, demomainen perusruntta I Want To Talk To You (Baby) ja selkeämmin Muddy Watersmaista Chicagokaavaa mukaillut Prove Me Guilty. Excello-tähdet Lightnin’ Slim, Lazy Lester, Slim Harpo ja Silas Hogan ovat totta kai myös mukana pääasiassa julkaisemattomiksi vaihtoehto-otoiksi merkityillä levytyksillään. Samaiselle Flip-puulaakille ajautui yhtäaikaisesti myös neworleansilainen, niin ikään New Yorkista 40-luvulla vauhtia hakenut Joe (Mr. Pikku-Rikumaisia kajautuksia viimeksi mainitulla luontevasti suoltava Victor osoittaakin kypsyneensä laulajana melkoisesti esitysten välissä eletyn 5-vuotisjakson varrella. Ensivisiitillään tässä kontekstissa on myös teksasilainen Weldon ”Juke Boy” Bonner rosoisella Jimmy Reed -mukaelmallaan I’m Not Jiving vuodelta 1960. Zydeco-taistelupari Clifton Chenier – Boozoo Chavis ottaa jälleen mittaa toisistaan, kumpainenkin kahden bluesahtavan esityksen voimin. Vain pari sinkkua aktiivikaudellaan aikaiseksi saanut mutta ”Bayou”-otannoissa aikaisemminkin esiintynyt Wonder Boy Travis puuskuttaa läpi rotevan bluesruntan She Was Gone. 1959 julkaistun Shoo, Shoo, Chickenin myötä. Eläimellisen rajusta rock’n’roll-hurjastelustaan Papa Lou And Gran tunnettu lafayettelainen Little Victor Phillips tuo tarjolle Millerin studiossa 50-luvun puolivälissä demoillun r&b-harjoitelman Please Be There sekä edellä viitatun Riceland-kulttisinkkunsa tunteikkaan balladi-kääntöpuolen What Is Love vuodelta 1961. Alkuperäisen It’s Your Voodoo Workingin tekijänä parhaiten meritoitunut Charles Sheffield antaa oman panoksensa hassujen lintuaiheisten r&b-renkutusten listalle JD Millerin Rocko-yhtiöllä v. Aivan vastaavanlaisiin suorituksiin eivät yllä levyn todelliset hämäräveikot: JD Millerin reservijoukoista haalittu Baton Rouge Boys tarjoilee laiskaa r&b-swingiä holtittomaan laulukvartettityyliin ja Shulerin löytö John Reed hoilottaa puolestaan omalla vuorollaan puolivillaisen rokin Little Girl You Look So Good. Little Walterin pikkuserkun Matthew ”Boogie Jake” Jacobsin I Don’t Know Why’lla päähuomion varastaa Katie Websterin heleästi kilkattava piano. Myös Louisiana-tyyliin valssaava ennenjulkaisematon balladi Please Don’t Go on Crowley-sessioiden peruja. Sen sijaan ”By The Bayou” -sarjalla hän suorittaa nyt debyyttiesiintymisensä vuonna 1970 JD Millerin studioilla työstämillään numeroilla, selvästi varhaisempaan r&b-soundiin pohjaavalla pianorokilla I’m A Lucky Lucky Man sekä riipivällä bluespaatoksella Sonny Boy’s Cold Chills. Selvästi ansiokkaampaa JD Miller -keräilyerää edustavat Honeyboy Allenin Ford V-8 sekä Mr Mojon I Won’t Be Long Here, vaikkakin nämä jykevät swamp-vedot olisivat kyllä istuneet tyylillisesti paremmin sarjan blues-osioille. Nyt tarjolla olevat slovarit Betty Ann ja A Fool That Was Blind sitä vastoin eivät herättäneet tekoaikanaan levy-yhtiöiden kiinnostusta. Suurempaa mainetta Bonner pääsi haalimaan vasta vuosikymmenen jälkipuolella useiden Arhoolie-tuotostensa myötä. Ennen siirtymistään musiikintekoa auvoisemmille tulolähteille öljybisnekseen Nelson ennätti levyttää materiaalia niin Millerin kuin Shulerinkin komennossa sekä julkaisuttaa materiaaliaan ainakin Excello-, Hollywood-, Drew-Blanja Lanor-merkeillä. Kertoman mukaan Elviksen tv-esiintymisestä alkuinnostuksensa muusikon taipaleelleen saaneella vasenkätisellä kitarasensaatiolla oli vielä muutama vuosi aikaa kypsytellä taitojaan ennen varsinaisia neitsytsoololevytyksiä sekä jättimenestystä Jamie-yhtiöllä vuoden 1962 Billboard-r&b-listaykkösen You’ll Lose A Good Thing määrittelemissä onnekkaissa merkeissä. Todellista klassikkorintamaa pitävät pystyssä mm. Bluesin’ By The Bayou: I’m Not Jiving (Ace CDCHD 1471) Vuonna 1925 New Orleansin liepeillä syntynyt pianisti-laulaja Henry Gray kuuluu olevan tätä kirjoittaessa suurissa taloudellisissa vaikeuksissa Louisianan viimeaikaisten tulvien tuhottua perusteellisesti hänen kotinsa ja omaisuutensa, eikä 91-vuotiaalle Chicagobluesin suurmiehelle kerta tainnut edes olla ensimmäinen laatuaan. Debytanttikierrokselleen pääsevät JD Millerin arkistoista pelastettuina myös totaalituntemattomuudeksi jääneen jyhkeä-äänisen Johnny Sonnierin juhlavasti kaiutettu swamp pop -balladi Sitting Here All Alone sekä jo edellisosilla edukseen esittäytyneen Vince Monroen mitä hykerryttävin päistikkaa-sukellus kantrimaailman syövereihin vanhan kunnon Prisoner's Songin tahdittamana. ”G”) August, jonka N.O.:ssa ikuistama Roy Brown’mainen jump-letkeily Strange Things Happening In The Dark avasi levymerkin 1000-sarjan 78-katalogin numerolla 1001. Cousin’ Joe ja Pleasant Joe Joseph) esim. 1956 taltioimasta Bad Luck And Troublesta, jonka Jake levytti sittemmin muutamaan otteeseen uudelleenkin. Levyn kansikuvaan makoilemaan päässeen Barbara Lynnin 50-luvun lopun Goldband-demot One Night Of Sin ja Love You Most Of All ovat epäilemättä tämän tuotteen ennakkoon houkuttelevimmat myyntivaltit. 1956 esikoissinkulta peräisin olevalla vetreän puoleisella piano-rock’n’rollilla Grandma’s House kuullaan säestysryhmänä Huey Smithin bändiä. Entuudestaan sen sijaan ei ole tässä sarjassa vielä saatu ääninäytteitä louisianalaiselta laulaja-kitaristilta Joseph ”Jay” Nelsonilta. Pete Hoppula Blues News 5/2016 45. Wallacessa, Louisianassa varttunut Pleasant Joseph oli toteuttanut itseään 20-luvulta lähtien jazz-muusikkona ensin New Orleansin ja sitten New Yorkin klubeilla. 1956 julkaistut shouter-palat D-I-R-T-Y D-E-A-L ja Loving Huggin’ Kissin’ My Baby. 1958 Goldband-suosikillaan Roll Roll Roll sekä Leroy Washington vaihtoehtorykäisyllä majesteettisesta Excello-rymistelystään Wild Cherry. Tälle koosteelle sisältyvät viimeiset studiotyönsä, alkujaan hollywoodilaisella Flip-merkillä ilmestyneet keskitempoiset jump-kappaleet Love Sick Soul ja Living On Borrowed Time tämä v. Äänityspaikkana toimi tuolloin Eddie Shulerin Goldband-studio Lake Charlesissa. 1989 edesmennyt artisti teki New Orleansissa 1955. Itse laulu on muunnelma Lightnin’ Slimin Excellolle v. Sarjan varhaisemmillakin osilla vilahdellut Lester Robertson tarjoaa alt.-vedokset Sam Montelin alaisuudessa New Orleansissa äänitetystä uptempo-numerosta Oh Babe sekä JD Millerin studioilla The Upsettersin kanssa työstetystä tulevasta Montel-sinkkuraidasta My Girl Across Town. 40-luvun jälkipuolella mies uudisti taitelijaimagonsa bluesja r&b-pianistiksi ja kulkeutui levyttämään lukuisilla eri taiteilijanimillä (mm. Cd:n avaakin heti kaupungin oma ylpeys Chris Kenner, jonka Baton-merkin v. Peräti neljä näytettä saa osakseen leveän hymyn omannut r&b-kitaristi-laulaja Classie Ballou, joka hänkin ahkeroi täysiä päiviä tasapuolisesti sekä Crowleyssä että Lake Charlesissa. Niistä mainituiksi tulkoon Slim Harpon aikanaan Excellolla julkaisematta jäänyt mutta JD Millerin Blues Unlimited -merkin sinkulla 70-luvun alussa prässätty villi blues-stomper Wild About My Baby sekä Silas Hoganin koulukirjamaisen tuimasti raastava swamp-slovari (Roaches In My Kitchen) Trouble At Home Blues. Tämänkertaisista valinnoista voiton vievät Goldbandilla v
Albumin polkaisee käyntiin räväkkä Bye Bye, Love, joka on aika kaukana kantrista. Kantria levyttivät kantriartistit, bluesia sinisten sävelten taitajat. Eddy Arnoldin You Don’t Know Me ja Hank Williamsin ensiesityksenä tuttu Half As Much ovat saaneet varsin erilaiset sovitukset. Albumin ensimmäisestä sinkkulohkaisusta, I Can’t Stop Loving You -kappaleesta tuli ikivihreä ja yksi Charlesin repertuaarin kulmakivistä. Worried Mind huipentuu pitkään pianosooloon. Sid Fellerille tuli yllätyksenä Charlesin rakkaus kantrimusiikkiin. Muutenkin aletaan päästä asiaan. ”Modern Sounds” päättyy big band -paisutteluun Hank Williamsin Hey, Good Lookin’sotaratsusta. Sitä seuraava It Makes No Difference Now lainailee torvien osalta New Orleansin kuvioita, hyvä. Ainakin itselleni tästä olisi kelvannut astetta riisutumpi versio. Tässä täytyy olla ABC:n johdon näpit pelissä: kuulijoiden mahdollista shokkia on yritetty selvästikin lieventää Charlesin ja The Raeletsin itse asiassa hyvinkin r&b-maisella päivityksellä Everly-veljesten hitistä. ”Kuka haluaa kuulla kantria Ray Charlesin esittämänä”, kyseli Larry Newton eri elämäkertojen mukaan ja ennusteli hankkeelle hiljaista loppua keskellä kuumaa twistkevättä. Kappale on muutenkin jonkinlainen sekoitus bluesia ja kantria – ja albumin kohokohtia. ”Modern Sounds In Country And Western Music” oli USA:n albumilistan ykkösenä 14 viikkoa ja pysytteli listoilla lopulta käsittämättömät kaksi vuotta. Onneksi Charlesin laulusuoritus on taas täyttä kultaa. I Got A Womanista tuttu pitkä ”well” käynnistää aina uuden säkeistön. 46 Blues News 5/2016 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 2 PETRI LAHTI R ay Charles halusi levyttää albumin kantria, levy-yhtiön johto pani vastaan. Hankkeessa oli kieltämättä riskinsä: 60-luvun alun musiikkimaailmassa ei suosittu loikkia aidan toiselle puolelle. Miltä levy kuulostaa nyt; aikana, jolloin raja-aidat ovat kaatuneet ryskyen kevyessä musiikissa. Nyt, reilut 54 vuotta albumin ilmestymisestä, on hyvä hetki perehtyä tähän rajat ylittäneeseen pitkäsoittoon, jonka kaikki muistavat, mutta josta aika harvat enää kohkaavat. Syntyi pitkäsoitto, joka ylsi miljoonamyyntiin. Intiimi tunnelma jatkuu B-puolen avauskappaleella. ”Säde-Kallen” tyyliin platan todellinen tyylikirjo on laaja, sävyjä löytyy eri genreistä, raja-aidoista välittämättä. Vasta siinä vaiheessa kun Tab Hunterin pikavauhtia laulama suora Dot-kopio Charlesin versiosta alkoi löytää paikkansa dj-lautasilta, yhtiön oli pakko saksia yli neliminuuttisesta esityksesta sinkkuversio. Klassinen You Win Again on taas ehkäpä albumin kantripitoisin kappale – tässä mennään aika pitkälle Hank Williamsin alkuperäiskuvioin. ABC:lla oltiin väärässä ja pahasti. Charlesin laulusuoritus lähentelee täydellisyyttä. Charlesin omasta ideasta syntynyt ajatus levyttää lehmipoikien vanhat hitit otettiin nihkeästi vastaan levy-yhtiössä. Koossa on vajaat 40 minuuttia Ray Charlesin näkemystä kantrista. RAY CHARLES Modern Sounds In Country And Western Music (ABC-Paramount ABC-410) Bye Bye, Love, You Don't Know Me, Half As Much, I Love You So Much It Hurts, Just A Little Lovin’, Born To Lose; Worried Mind, It Makes No Difference Now, You Win Again, Careless Love, I Can't Stop Loving You, Hey, Good Lookin' Klubibluesia, rytmibluesia, jazzia, rock and rollia, poppia, viihdesävyjä. Sen jälkeen tempo muuttuu kantrimaisemmaksi. Suosin jousia, sillä torvet pöhöttävät Curley Williamsin hienoa sävellystä liikaa. Ykköspuoli päättyy tuttuun Born To Loseen, jossa Charles venyy taas upeaan laulusuoritukseen jousien ja taustakuoron myötäilemänä. Neroksi jo elinaikanaan julistettu Ray Charles oli ehtinyt vuoteen 1962 mennessä ottaa haltuun lähes kaikki kevyen musiikin alalajit omalla suvereenilla tavallaan. Sitten vauhti taas onneksi kiihtyy: Zeke Clementsin ja Arnoldin Just A Little Lovin’ -sävellyksessäkin on tavaraa taustalla, mutta se ei haittaa, koska Charles yltää varsin intensiiviseen vokaaliosuuteen. ABC:n nokkamiehet Sam Clark ja Larry Newton olivat epäileviä koko ajatuksesta, tuottaja. Kuten kappaleen sijoittaminen albumin peräpäähän paljastaa, ABC:lla ei tajuttu heti esityksen arvoa. Careless Love on saanut Charlesin kynästä uudet sanat. En nyt julistaisi albumia uudelleentarkastuksenkaan jälkeen varsinaiseksi aution saaren I Got A Woman loisti äärimmäisen sielukkaalla gospel-otteella, Hit The Road Jack imevällä biitillään, What’d I Say edellä käyneellä sähköpianolla, The Things That I Used To Do helpottuneella loppukiljahduksella Guitar Slimin loppusäkeistön jälkeen. Kaiken lisäksi levyn löytää alkuperäispainoksenakin helposti. Siinä olisi ollut elämäntyötä jo yhdelle artistille kerrakseen, mutta Ray Charles ei halunnut pysähtyä: helmikuussa 1962 työlistalle otettiin kantri. A-puolen nelonen I Love You So Much It Hurts on täyttä viihdettä. Loppu on historiaa. Ensin mainitussa mennään Marty Paichin arraamilla jousilla, jälkimmäisessä Gil Fullerin torvipatterilla. Omasta kopiostani maksoin aikoinaan muutaman taalan, ja makuun pääsee Karusellin Pohjoismaissa julkaisemilla hienoilla EP-kiekoillakin, joita niitäkin tulee vastaan yhä aika usein. Kaikkien tuntema I Can’t Stop Loving You oli tiskijukkien hittilöytöjä
The Royal Gospel (Ruf) Bobby Rush ............................................................................... Live At The Greek Theatre (J&R Adventures) Albert Castiglia .............................................................................................. * (Ace) eri esittäjiä ............................... Big Dog (Ruf) Ronnie Earl & The Broadcasters ................................... (Alligator) Petri Matero Group .................................................................. ”Modern Sounds In Country And Western Music” raivasi tietä myös monille myöhemmille yrittäjille, Joe Texille ja kumppaneille. Vaikka hän Blues Newsin lukijoiden vinkkelistä teki epäilemättä parhaat kappaleensa Atlanticille, niin myös ABC-ajoilta löytyy paljon kiinnostavaa. The Arock, Serock, Sylvia Soul Story Continued * (Kent) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) kiekoksi, mutta kyllä se ansaitsee ehdottomasti paikkansa hyllyssä. Some Kinda Magic – The Songs Of Jerry Ross * (Ace) eri esittäjiä ......................... Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Nights Of Sin, Dirty Deals... Man Of The Hour (PMG) Duke Robillard ................................................................. Porcupine Meat (Rounder) Siberian Blues Huskies & Jimmie Lawson ............... Strong Like That (Severn) Honey Island Swamp Band ........................................................ ”Modern Sounds” -LP:n Vega-merkillä ilmestyneen ranskalaisversion ”Bye Bye Love” ensipainos poistettiin Ray Charlesin itsensä vaatimuksesta markkinoilta hänen tajuttuaan myös silloisen suomalaisen salarakkaansa Raita Outisen päätyneen levyn kanteen.. Blues News 5/2016 47 Devon Allman ............................................................................................. Alive In Helsinki (Blues Angels) Trickbag ...................................................................................... Take Me High (Ruf) Lil’ Ed & The Blues Imperials .............................................. New Orleans Benefit Concert 1989 * (Mint Julep, 3-CD) eri esittäjiä ... ABC:n johto syttyi sekin lopulta Ray Charlesin aluevaltaukselle. Ride Or Die (Ruf) Hank Ballard ......... Blues Full Circle (Stony Plain) Royal Southern Brotherhood ................................................. Loppuvuodesta 1962 julkaistiin albumin kakkososa, joka roikkui sekin listoilla yli vuoden. With Friends, Vol. Big Sound Of... Demolition Day (Ruf) Laurence Jones ................................................................................... Tämä levy kuuluu tuohon joukkoon. Maxwell Street (Stony Plain) The Fabulous Thunderbirds ................................................ Ray Charles oli tunnetusti yksi kevyen musiikin suurista. Come Back Strong – Hotlanta Soul 4 * (Kent) eri esittäjiä .......................... 2 (Magic) eri esittäjiä .............................................. Unwind Yourself – The King Recordings 1964–1967 * (Kent) Joe Bonamassa ...................................
Alan uskoa tavaramerkiksi Krisin jokaisen Finlandia-keikan kitaroinnin: vähäeleisenä säestyssoittimena käytetty instrumentti oli ensimmäisestä numerosta saakka epävireessä, jota ei korjattu piiruakaan edes väliajalla. On hyvin ymmärrettävää jos vierailu – edellisiltana esiinnyttiin Tamperetalolla – jää Krisin viimeiseksi Suomessa. Tosin: jos arvostelija ei tuota epistä mainitse, hänellä ei joko ole sävelkorvaa lain tai sitten hän laistaa työstään, manifestoin sormi pystyssä – arvostaen Krisiä varmastikin yhtä hartaasti kuin kuka tahansa kritiikistä mahdollisesti suivaantuva naapuri. Ilta oli näiltä osin sivistävä elämys, ja kun rouva antoi arvoa yleisönsä paneutumiselle, ei hänen suomalaisille osoittamissaan kiitoksissakaan ollut piirun vertaa falskia teennäisyyttä. Koska sama epis on kuultavissa myös livelevyillä, täytyy uskoa tuossa piittaamattomuudessa piilevän jotain vaikkapa punk rockiin rinnastettavaa arvojen preferointia: tärkeintä on sisältö, ei ilmaisun viimeistely, ja jos epävireisyys ei häiritse Krisiä tai hänen laulutulkintojaan, niin asian toistuvuutta hämmästelevä diggarikriitikko koettaa elää asian kanssa. Arto Pajukallio Helsingissä todistettiin kuukauden sisään konsertit kolmelta amerikkalaiselta lauluntekijältä, joista kaikki ovat huomattavia hahmoja edustamiensa musiikkikulttuurien parissa, ja niiden ylikin. Se, että asialla olivat ihmiset, todentui muutamien kappaleiden välisissä keskinäisissä varmenteluissa: mitä seuraavaksi esitetäänkään. Silti hänen laulumelodiansa ja riimittelynsä loksahtavat uomiinsa yhtä sujuvasti kuin Kris Kristoffersonilla, joka puolestaan ei aina tarvitse hienoihin lauluihinsa edes sitä neljättä sointua. Näiden albumien materiaali muodosti selkärangan hienolle konsertille (23.8.), joka sitä suorituksena arvioiden edusti virheettömyyttä. Lomaan sopi muutama folkperinteen mukainen huuliharpun puhkunta. Tämä verrattoman pakottomasti soljuva musiikillinen monimuotoisuus ja soinnutuksen kompleksisuus kuuluu Webbin sävelkynän tunnusmerkkeihin. Tarinat jo ties kuinka monta kertaa jakanut Webb on harjaantunut sujuvasanaiseksi muistelijaksi, joka sympaattisuutensa säilyttäen ei hairahtunut omahyväiseen pullisteluun, vaikka tarinat periaatteessa rakentuivatkin hänen kuulujen. Savoyn keikkojen välissä pariskunnalta ilmestyi seuraava albumi, Grammy-palkittu ”The River & The Thread”, joka osin samaa teemaa jatkaen porautuu syvän etelän musiikilliseen historiaan, bluesinkin juurille ja laajemmin americanan ytimeen. En bongannut ainuttakaan ääntä, joka ei olisi vaikuttanut harkitulta, tarkoituksenmukaiselta ja oikealta. Hän aloittaa laulun ja lopettaa sen kuin seinään sanomalla ”thank you” heti viimeisen säkeen jälkeen. Tämänkertainen sukulaistytön ja miehensä lämppäriduo ynnä hetken osallistuminen Krisin setin lopetukseen ei kuitenkaan sementoidu unohtumattomiin muistikuviin. Ilta Jimmy Webbin seurassa oli viihdyttävä, ja sai myös lisää ulkopuolista suomalaista kaikupohjaa, olihan monumentaalinen MacArthur Park soinut viikkoa aiemmin samassa teltassa Hectorin ison Power Bandin vyöryttämänä versiona. Rosanna osaa kommunikoida yleisön kanssa, kertoa lauluista ja niiden maailmasta. Hän on kuitenkin noussut odotusten yläpuolelle, ja on paitsi monipuolinen taiteilija mm. Pyh ja pah että taito ja tunne söisivät toistensa elintilaa! Oikeat osaajat sen todistavat. Mutta hartaasti toivon: voi kun heidät vielä livenä kokisi kera täyden bändin. Puoliso ja työpartneri John Leventhal ei turhia puhu saati elehdi, mutta suhtautuu soittamiseen, musiikkiin ja lopulta yksittäisiin ääniin (ynnä tietenkin niihin soittamatta jätettyihin) äärimmäisen paneutuneesti. Blues News 5/2016 49 SINGER-SONGWRITEREITA KONSERTTILAVOILLA työkumppaniensa sekä henkilökohtaisen onnistumisen ja menestymisen ympärille. Tuossa avautui oitis illan clou: Webb taustoitti kaikki kappaleensa toinen toistaan herkullisemmilla anekdooteilla, joissa vilisi musiikkimaailman suuruuksia Frank Sinatrasta Glen Campbelliin ja Harry Nilssonista Nina Simoneen. Krisin livemetodi on pelkistetyin mahdollinen. Huhuu, kuuleeko joulupukki. kaikkine kirjallisine julkaisuineen myös laulaja, jonka tulkinnoilta olisi kohtuutonta odottaa jotain muuta – aikoinaanhan häntä tavattiin väheksyä silläkin saralla. Informatiiviset jutut myös avasivat lauluja poikkeuksellisen yleisöystävällisesti, Webb kun on ennen kaikkea lauluntekijä ja persoona, joka leikittelyllään käänsi voitoksi esimerkiksi äänialansa ylärajojen koettelemukset. Webb aloitti konserttinsa (22.8.) eeppisellä kantriballadilla Highwaymen, joka tunnetaan hyvin myös eri esittäjien suomenkielisenä versiona, sekä kertomuksella siitä, kuinka häntä halusi lavalle kanssaan sitä esittämään ryhmä, joka oli vieläpä nimennyt kimppansa juuri tuon laulun mukaan – Johnny Cashin, Waylon Jenningsin, Kris Kristoffersonin ja Willie Nelsonin muodostama Highwaymen. Helsingin Juhlaviikkojen maahantuoma Jimmy Webb on vanhan ajan lauluntekijä par excellence, lukemattomille toisistaan valtaisastikin poikkeaville taiteilijoille lauluja kirjoittanut hittimaakari, jonka maine nojaa edelleen hänen muille artisteille alta kolmekymppisenä laatimiin menestyksiin. Hänen kitarisminsa eri vireillä ja slaidilla oli yksinkertaisesti niin luovaa seurattavaa, että vaikka korva tarkkaili rouvaa karkasi katse alituisesti herran toimintaan. Rosannaan on pitkän uransa aikana suhtauduttu myös kohtuuttoman vaativasti. Kun Rosanna Cash ja aviomiehensä, huipputuottaja ja multi-instrumentalisti John Leventhal duetoivat ensimmäistä kertaa Savoy-teatterissa, oli heillä takanaan albumi ”The List”, valikoima lauluja listalta, jonka isäpappa Johnny Cash oli laatinut johdatukseksi amerikkalaisen juurimusan perinteeseen. Juttu on herkullinen, ja Webb kertoi sen armoitetun tarinaniskijän osaavuudella. Luulenpa, että tämä sydämellinen konsertti tulee listautumaan yhdeksi loppuaan lähentyvän vuoden suurista live-elämyksistä. Päällimmäiseksi nousee aina kiitollisuus siitä, että on saanut todistaa livenä aikansa vallankumouksellisen uuden sukupolven kantrin luvatun singer-songwriterin intiimejä konsertteja. Johnin tyylitajussa riittää mietittävää ja sulateltavaa pitkäksi aikaa jälkikäteen. The Highwaymenin kaksi 90-luvun konserttia ovat ainakin omissa muistikuvissani keskenään hyvinkin samanlaisia ja nämä viime vuosien kolme Finlandiatalon keikkaa taas muistaa tuoreeltaan hyvinkin samankaltaisiksi. Mutta jos Webb lauloi kuten ”säveltäjä laulaa” niin säveltäjän tavoin hän myös soitti pianoa, melodioiden, rytmisten vaihtelujen ja akordivyörytysten kuin ryöpytessä hihasta kun vain kättä koskettimille laski. Yksikään sana tai äänenpaino ei jäänyt epäselväksi. Iltoja kannatteli rakkaus lauluihin ja artistin kunnioitus: Krisin oli helppo esittää osapuilleen ne kymmenkunta keskeisintä klassikkoa, joita häneltä osataan aina odottaa tyytyväisyyden takaamiseksi, ja koko joukko muita lauluja, joista miehen tuotantoon paremmin paneutuneet saattoivat bongata omia suosikkejaan, ja joita koko yleisö kuunteli tarkkaavaisesti. Oiva vertailun paikka! Kris Kristofferson vieraili Suomessa nyt (23.9.) viidettä kertaa. Yksi on aikaa sitten kanonisoitu ikoniseksi hahmoksi, toinen on nauttinut samantyyppistä arvostusta vähän pidempäänkin, ja kolmas on kasvanut niin huomionarvoisten ikonien lapsena, että on saanut tehdä lujasti töitä noustakseen vanhempiensa varjosta
Niin tulee käymään tänäkin vuonna. Burnsia kiekolla komppaavat hänelle tutut kaverit Anthony Palmer (kitara), Greg McDaniel (basso) ja Bryant “T” Parker (rummut). Tässäkin huomio kiinnittyy bändin loistavaan soitantaan. Sierren blues-festarilla. Junior Wellsin Messin’ With The Kid polkee taas eteenpäin alkuperäistä suoraviivaisemmin modernissa hengessä. Seuraava järjestyksessään kymmenes Alligator-albumi tulee todennäköisesti olemaan täyskymppi. Cd:llä on miltei yksinomaan omia tai Pamvaimon kanssa tehtyjä kappaleita. Kitaristina itse pääartisti Jimmy Burns on vähäeleinen ja jopa hieman väritön. Sitä kuullaankin muutamalla kappaleella. Levy on omistettu Melvin Underwoodille, Samin ystävälle ja mentorille. Lisäksi sovituspuolelle on pyritty tuomaan yllätyksellisyyttä. Tätä edeltäneestä studioäänitteestä onkin ehtinyt vierähtää jo toistakymmentä vuotta. J-P Berg OMAR COLEMAN Live! At Rosa’s Lounge (Delmark DE 846) Omar Coleman (s. Burns onkin ensisijaisesti laulaja, joka hallitsee silti myös kitaran lisäksi huuliharpun soiton. Artistin uusin cd on vahva jatke miehen jo ennestään laadukkaaseen tuotantoon. Tätä kaikkea on kuultavissa myös miehen uusimmalla tuotoksella. Yhdessä he tekivät jo vuonna ’60 singlen pienelle AMA-merkille. En haluaisi olla ilkeä arviossani, mutta en löydä tästä levystä paljonkaan positiivista kerrottavaa. Oikeastaan Reiersrudin kanssa tehty levy on selkeästi monipuolisempi ja tuoreempi. Erityisesti vahvasti Sam Cooken mieleen tuova melodinen Will I Ever Find Somebody hurmaa tyylikkyydellään. Nyt on pötkössä jo peräti yhdeksäs Alligaattori, ensimmäinen ilmestyi 30 vuotta sitten, ja pikkumies on viuhuvine slide-kitarointeineen edelleen suorastaan vimmaisessa vedossa. Niitä on täysi tusina, minkä lisukkeina vielä kaksi, Shy Voice ja maanisen hidas I’ll Cry Tomorrow, on lainattu oppi-isä J.B. Taidosta, kokemuksesta ja yhteistyöstä muovautuu ajan patinoima ammattitaito ja saumaton kokonaisuus. Kiekolla kuultavien kappaleiden moninaisesta kirjosta huolimatta kokonaisuus pysyy hallittuna artistin uskottavien tulkintojen takia. Edellinen on sovittanut session ja soittaa useimpia instrumentteja. Albumin alun Let’s Talk ja Sweet Love säväyttävät, mutta sen jälkeen tuntuu siltä, että kerrataan tuttuja teemoja ja sävelkulkuja, joita kuultiin jo Samin Telarc-kaudella. 54 Blues News 5/2016 LEVY TUTKAILUT LIL’ ED & THE BLUES IMPERIALS The Big Sound Of... Lainoja löytyy lisäksi mm. Pienellä tiivistämisellä ja omien kappaleiden lisäämisellä se olisi ollut vieläkin parempi. Kiekon alussa kuultavat Bill Flynnin kirjoittamat alkuperäisbiisit kuuluvat cd:n parhaimmistoon. Silti artistin yhtyeineen voidaan todeta olevan vahvassa vedossa. Kingiltä ja Goree Carterilta. Voi olla kuitenkin niin, että Knut Reiersrudin kanssa tehty erinomainen ”Tears Of The World” (ks. Blues Imperials -joukkueen yhtenä erinomaisena vahvuutena on bändin pysyminen kasassa samassa koostumuksessa vuosikausien tai oikeammin vuosikymmenten ajan, aina 80-luvun lopulta saakka. Dick Shurmanin tuottama albumi on levytetty Chicagon Riverside-studiolla. Albumi sisältää monipuolisen kattauksen amerikkalaista juurimusiikkia. arvio BN #275) oli sittenkin se viimeinen Mighty Sam -äänite. Tätä yhteenkuuluvuutta ei ole pysäyttänyt edes kitaristi Michael Garrettin viimeaikaiset sairastelut. 1973) on kovaa vauhtia nousemassa kohti chicagobluesartistien ykkösketjua! Erinomaisen harpistin nousukiito. Lil’ Ed -fanit hankkivat sen joka tapauksessa. Niiden, jotka eivät ole tutustuneet bändiin, on nyt viimeistään korkea aika tehdä se. Toivottavasti kitaristin seuraavaa kiekkoa ei tarvitse odotella näin kauaa. Cd:n ainoa harmitus tällaiselle kaltaiselleni turhamaiselle keräilijälle on näiden meidän suoraan levyfirmalta saamistamme arviolevyistä puuttuvat takakansilehdykät. Levyä on seurannut livekiekon lisäksi neljä studioalbumia, joista tuorein on viime vuodelta. Tällä menettelyllä Alligator-pomo Bruce Iglauerin tavoitteena on kuulemma, ettemme kantaisi saamiamme arviolättyjä suoraan levydivariin. Tähän voi olla syynä laulajan heikentynyt terveys, mutta ei saa Herlehykään kehuja toiminnastaan. Pertti Nurmi MIGHTY SAM McCLAIN Time And Change (Kirkelig Kulturverksted KV FXCD 424) Levyn alaotsikko on ”Last Recordings”. Ymmärtääkseni tämä tuote on tehty jo pari vuotta sitten ja Euroopan julkaisua on avittanut oslolainen Kirkelig Kulturverksted. Tuttuun tapaan Delmarkille levytetty ”It Ain’t Right” onkin varmasti monelle miehen uraa seuranneelle odotettu uutuus. Kingin kaluttu klassikko Stand By Me on cd:llä mukana yleisön toiveesta. Eipä tätä huippulevyä tarvinne enempää hehkuttaa. Garrett on takuujämäköine rytmikitaroineen nimittäin yksi yhtyeen kantavia voimia, ja hän oli aika huonohappisen oloinen parilla näkemilläni keikalla viime vuonna, mm. Levyn materiaalin ovat kirjoittaneet Pat Herlehy ja Sam. Dick Shurmanin tuotantojälki on odotetusti ensiluokkaista. Voi hyvä tavaton. Burns on taas kotonaan niin hänen Mississippin juuriaan heijastelevassa musiikkimaailmassa kuin myöhemmän kotipaikkansa Chicagon soundeissa. Aarno Alén JIMMY BURNS It Ain’t Right (Delmark DE 841) Jimmy Burnsin debyytti-cd ilmestyi 90-luvun puolivälissä chicagolaisen Delmarkin toimesta. Jämäkkiä bluesjäbiä ovat myös rumpali Kelly Littleton (nimestään huolimatta: little = pieni, ton = tonni) sekä ennen kaikkea massiivinen basisti ”Pookie” Young. Huttolta. Erinomaista lisätukea antavat pianisti Sumito “Ariyo” Arioushi, kosketinsoittaja Roosevelt Purifoy sekä puhaltajat Marques Carroll, Chris Neal ja Aaron Getsup. Jimmy Reediltä, The ”5” Royalesilta, Bobby Rushilta, Little Walterilta, Ben E. (Alligator ALCD 4972) Kun Lil’ Ediltä ja hänen majesteetilliselta bändiltään tulee markkinoille uusi albumi, ponnahtaa se miltei takuuvarmuudella tai ainakin oletusarvoisesti vuoden Top20-listalle. Hänen repertuaarissaan yhdistyvät sulassa sovussa niin perinteinen blues, soul, gospel tai varhainen rhythm & blues aina lauluyhtyemusiikkiin asti. Näistä Burnsin versio Texasin kitaraässän Goree Carterin Rock Awhile -biisistä ei tuo mitään lisää alkuperäiseen. Näistä voisi erikseen mainita vaikka kaksi Percy Mayfieldin biisiä, joista My Heart Is Hangin’ Heavy saa maukkaan, funkahtavan asun. Samin Mighty Music -kustantamolla oli nimittäin vaikeuksia viime vuosina saada tuotteita fyysiseen muotoon eli cd-myyntiin. Burnsin monesti keikoilla soittama Ben E. Se avasi pitkän linjan laulaja-kitaristille tien myös kansainvälisille markkinoille
on ainoa levyn lainakappale ja siihenkin Doug on kirjannut eteen ihan oikeutetun lisämääreen New, koska hän on tehnyt siitä aivan omankuuloisensa, ”exactly like this” niin kuin tapoihinsa kuuluu. Jatkoa seuraa takuuvarmasti myös levytysrintamalla! Omar Colemanilla on mainio tulevaisuus edessään! J-P Berg EDDIE TURNER & THE TROUBLE TWINS Naked... Trouble Twins -yhtye on yhtä kuin naisbasisti Anna Lisa Hughes ja rumpali Kelly Kruse, jonka sukupuolesta on paha mennä sanomaan. Cd:n sisältö on taltioitu Hollannissa 10 vuotta sitten marraskuussa 2006, jolloin Dougilla oli vielä soppari hollantilaisen Jan Mittendorpin Black & Tan -talliin. Kappaleista löytyy paljon rentoa jamihenkeä. Otis Taylorin taustajoukoissa vaikuttanut, löyhästi ilmaistuna Hendrix-psykedeliajälkijuurinen rockblues-kitaristi. Tämän jälkeen chicagolaiskitaristi teki pari kiekkoa Blues House -firmalle eri säestäjien kanssa. Silloisesta sairaudesta ilmeisesti johtuen hänen lauluäänensä on jotenkin totuttua käheämmän oloinen. Primer kiitteleekin uusimman albuminsa kansiteksteissä itävaltalaisfirman pomoa Hannes Folterbaueria, joka aikoinaan uskoi hänen kykyihinsä ja tarjosi Primerille mahdollisuuden päästä levyttämään sooloartistina 90-luvun alussa. In Your Face (7-14 Productions 001) Rasta-hiuksinen Eddie Turner on kuubalaissyntyinen, Chicagossa nuoruutensa viettänyt ja sittemmin Coloradon kulmilla ja siellä mm. Colemanin livelevy on äänitetty hänen kotikentällään, Länsi-Chicagon Rosa’s Lounge -baarissa. Monilta osin livetulkinnat jättävät jopa varjoonsa studiokiekon tuotokset. Kaikki trion jäsenet laulavat, kukaan heistä ei ole sillä saralla kovin kaksinen, ja heidän soittonsa on kautta linjan suorastaan lakonisen tasapaksua. Nimenomaan cd-julkaisu oli kuulemma ollut Mittendorpin alkuperäinen ajatus, mutta Dougin silloiseen kuumesairauteen vedoten näin ei kuitenkaan tehty. Bukka Whiten Panama Ltd. Tämä julkaisu tulee vahvistamaan jo hänestä muodostunutta kuvaa. Parilla raidalla, Dangerous (okei, tässä on varmaan liki 10 minuuttia sitä vonkua...) ja Buried Alive In The Blues on sentään jonkinlainen bluesmelodia. Vanha 60-lukuinen Don’t Let Me Be Misunderstood tuo etäisiä Animals-muistumia mielleviitekehykseen. jättimäisillä Chicagon bluesfestivaaleilla. Parin vuoden takainen ”You Can Make It If You Try” -albumi sisälsi kuitenkin kitaristin vanhempia äänityksiä 90-luvulta, jolloin hän oli vielä mulevy tutkailut. Lisäksi Coleman omaa tumman ja miellyttävän äänen, joka sopii hyvin soulahtavammankin materiaalin esittämiseen. Aika erikoinen ratkaisu oli tottavie tuo DVD:kin, mutta ilolla sitä vielä vuosien jälkeen katselee tietäen, kuinka valloittavan mukaansavievä artisti meille kaikille tuttu ”Dubb” onkaan. Dougista ei saa pitkäpiimäistä tulkitsijaa, ei sitten millään. Varsinkin kun se on itse asiassa tavallaan julkaistu jo aiemmin. Jaksan aina kerta toisensa jälkeen ihmetellä, mitä näillä iänikuisilla live-tallennuksilla tavoitellaan. John Primerin uusin cd on hänen edellisen Wolf-julkaisunsa tapaan keikkatallenne. Coleman on enemmän kuin kotonaan näillä lainabiiseillä! Funkahtavamman materiaalin lisäksi tarjolla on perinteisempää bluesia kolmen kappaleen verran. Taustoilta löytyy miehen oma bändi, johon kuuluvat Pete Galanis (kitara), Neal O’Hara (koskettimet), Dave Forte/Ari Seder (basso) ja Marty Binder (rummut). Mies tulkitsee pääasiassa omia kappaleitaan, joita onkin runsaasti tarjolla. Viime vuonna julkaistu Delmark-debyytti ”Born & Raised” esitteli oman tyylinsä löytäneen, kovan potentiaalin omaavan muusikon. Coleman yhdistelee onnistuneesti myös muita sävelmiä (lähinnä Johnny Taylorin funkahtavat Wall To Wall ja Jody Got Your Girl And Gone) omiinsa. Silti tämä kooste puolustaa paikkaansa. Kappaleihin johdatteleva, niistä kertova ja niiden aikainen rupattelu on tietenkin Dougin tavaramerkkinä koko ajan vahvasti mukana, samoin hänen taidokas kitarointinsa, niin slidella kuin ilman. Livenauhoitteet tehtiin viime syksynä vain pari kuukautta viimeisimmän studio-cd:n jälkeen. Menneenä kesänä hän oli mukana mm. Turner itse laulaa Hendrixmäisen venyttelevästi, mutta ei sekään johda oikein mihinkään, kun levyllä ei suoraan sanoen tapahdu juuri mitään. Sen sisällöstä en sitten menisi lausumaan lainkaan yhtä positiivisesti. Artistin viimeisimmät julkaisut ovat olleet taas paluuta Wolf Recordsille. Niinpä kiekon materiaali pohjaakin vahvasti ”Born & Raised” -levyyn. Studiokiekko keräsi jo ansaittua huomiota alan piireissä. Oli valtava sääli, että oma viime keväinen Stompin’-tapahtumamme ei varsinaisesti ollut mikään yleisömenestys. Colemanin tähti on todellakin nousemassa. Niistä kaksi on noin 10 vuoden takaisia NorthernBlues-merkin julkaisuja (”Rise”, ”Turner Diaries”) ja kaksi live-cd:tä kuten tämä uutuus. Coleman yhdistelee sähköiseen Chicagobluesiinsa funkja soulvaikutteita onnistuneesti kuulostaen samaan aikaan sekä perinnetietoiselta että modernilta. Tämä on purkitettu Kanadan Calgaryssa vuosi sitten elokuussa. Joku voisi sanoa julkaisun omaavan hiipivän maagisia elementtejä, mutta käytännössä tarjolla on huikeat 75 minuuttia puuduttavaa pullamössömättöä. Olisi edes kunnon revitystä ja vonkua. Pertti Nurmi JOHN PRIMER & THE REAL DEAL BLUESBAND That Will Never Do (Wolf 120836) John Primer on viimeksi levyttänyt oman The Real Deal -bändinsä kanssa vuonna 2003 Elmore James -tribuutilla ”Blue Steel” (Wolf). Lisäksi hän tarjoilee yhden esikuvansa, Junior Wellsin tunnetuksi tekemiä sävelmiä (Snatchin’ Back And Hold It, Two Headed Woman). Juuri tuon DVD:n materiaalista yhdeksän kappaleen ääniraidat on julkaistu nyt cd-muodossa. Itse artistin, Doug MacLeodin, ja musiikin laatua en tällä heitollani tietenkään tarkoita millään muotoa, mutta luvalla sanoen ei Doug oikeasti olisi tarvinnut tätä albumia. Hänhän teki Black & Tanille kaikkiaan neljä cd:tä ja yhden DVD:n, ”The Blues In Me”. Tyylillistä vaihtelua tuovat myös rockahtava Slow Down Baby sekä studiolevyltäkin löytyvä sielukas balladi One Request. Albumeita on tullut sen jälkeen tasaiseen tahtiin uusimman ollessa hänen kahdeksas Wolf-kiekkonsa. Mutta siis juuri tuon DVD-julkaisun takia en olisi enää kaivannut erillistä jälkisyntyistä cd:tä. Matkamuistonahan ne toimivat ainoastaan paikan päällä olleille. Nuo aiemmat keikkakiekot ovat ilmiselviä omakustanteita, kun taas nyt on käsillä ulkoiselta olemukseltaan ihan oikein tuotetulta ja jopa tyylikkäältä näyttävä mustavalkoinen, aukeavakantinen pahvipakkaus. Cd:n etukansikuvitus on mielestäni perin vaatimaton etenkin kun kansipahvien sisäsivuilla olisi tarjolla paljon näyttävämpää ja puhuttelevampaa valokuvamateriaalia. Alkuja välirupatteluiden kera kappale kestää liki 15 minuuttia, mikä ei ole lainkaan eriskummallista Dubbin keikoilla ja missä ei ole yhtään liikaa. Cd:n kymmenestä nimikkeestä reilu puolet löytyy tuolta albumilta. Silmäilin levyhyllyäni ja löysin sieltä neljä Turnerin cd:tä. Blues News 5/2016 55 on ollut nopeaa ja ansaittua. Mies on myös siirtynyt jo isommille areenoille. Pertti Nurmi DOUG MACLEOD Live In Europe (Under The Radar UTR40917) Lisää elävää, tallennettua klubimusiikkia, joten tähän pätevät osin samat kommentit kuin Ediie Turnerin albumiin
Kitaraosasto on hallussa eikä laulustakaan ole pahaa sanottavaa, tosin pariin kertaan mennään huutamisen puolelle. Uskon kuitenkin vakaasti, että kun vuosi toiseksi vaihtuu ja kitarankieliä tulee riittävän monta kertaa vaihdettua, niin oma tyylikin varmaan löytyy. Levyä on kehuttu monissa alan julkaisuissa ja avoimin korvin lähdin sitä kuuntelemaan. Aimo Ollikainen KAI HOFFMAN Luckiest Girl Alive (Broad Reach BRKH 0002) Kaikkea mielenkiintoista sitä löytyi jälleen kerran arviolevyjen pinosta, kuten allekirjoittaneelle entuudestaan täysin tuntematon Kai Hoffman. Molemmissa kappaleissa on vetävät melodiat, ja ne sopivat erinomaisesti Ally Venable Bandin rivakkaan soitantoon. Näkemystä löytyy, mutta se oma tyyli on vielä hiukan hakusessa. Rumpali Lenny Media on huolehtinut itse Magic Slimin rytmiikasta. Laulupuolella Ally kuulostaa kuin nuorelta Dani Wildelta, joskin pykälän ja toisenkin rosoisemmalta. Sen vahvan kemian voi taas aistia nautinnollisesta ja nyanssirikkaasta yhteissoitosta. Riku Metelinen KAT RIGGINS Blues Revival (Bluzpik Media Group #) Jos ja kun nykynuorehko laulaja esittää Sam Cooken saarnan Change Is Gonna Come ja tekee sen vielä näin vakuuttavasti kuten Kat Riggins, häntä täytyy kuunnella. Tämä kiekko on täyttä juhlaa perinteisen Chicagoblueskoulukunnan vihkiytyneille harrastajille. Alle parikymppinen Ally Venable onkin tervetullut mukaan tähän harvalukuiseen joukkoon. Hänen suurimmat esikuvansa harpistina ovat olleet luonnollisesti Tuulisen Kaupungin mestareita kuten Big Walter Horton ja Little Walter. Primerin kokoonpanossa soittavat marinoituneet chicagobluesmuusikot. Mukana on Ruth Brownin, Wynona Carrin, Annisteen Allenin, Lillian Briggsin sekä Wanda Jacksonin tunnetuksi tekemiä kappaleita. Jos artistin nimi on Kai, niin miksi levyn nimi on ”Luckiest Girl Alive”. Nuorekkaan oloinen kitaristi tuntuu vain parantavan otettaan, vaikka ikää on jo karttunut yli 70 vuotta. 56 Blues News 5/2016 levy tutkailut kana Magic Slimin yhtyeessä. Ääneen pääsee myös parilla biisillä bändin muuta miehitystä. Lähtökohdat ovat siis kohdallaan. Levyn kierrätyskappaleiksi on valittu Junior Wellsin Messin’ With The Kid sekä Bonnie Raittin Love Me Like A Man, jotka eivät kaikeksi onneksi kuulu niiden kaikkein kuluneimpien kappaleiden joukkoon. Aivan pelkkää kierrätysmateriaalia levy ei kaikeksi onneksi sisällä, sillä nimikappale, Late Night Joints sekä Hot Rockin’ Diva ovat omaa tuotantoa. En aio siitä miinuspisteitä antaa, menköön se nuoruuden piikkiin. Junior Wellsin, Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin kanssa sekä myöhemmin mm. Aloituksena on Ruth Brownin hitti Lucky Lips, joka Dan Faulknerin fonisoolon tukemana saa heti hyvälle tuulelle. Jimmy Rogersin ja Nick Mossin yhtyeissä. Levyllä soittaa hänen yhtyeensä Blues Revival Trio: Darrell Raines (kitara, sormiot, taustalaulu), George Caldwell (basso) ja Doc Allison (rummut). Tämä uusin albumi on nimetty yhtyeensä Blues Revivalin mukaan ja sen sisältönä on sekametelisoppaa, johon on laitettu gospel-bluesia, bluesrockia sekä modernia ja traditionaalista bluesia. Kappaleista käy ilmi, mitä jatkossa seuraa. No sehän johtuu yksinkertaisesti siitä, että Kai Hoffman on Lontoossa asustava Bostonista lähtöisin oleva bluessekä jazz-laulajatar. Meneväinen päätöskappale on epäileväisesti nimetty; Blues Is The New Black. Omista kappaleista suosikikseni nousee harpulla terästetty Downhearted Blues. Lurrie Belliä ja Koko Tayloria. Kun kappaleita on vain kahdeksan eikä pituuttakaan ole kuin 30 minuuttia, niin tätä voidaan kai kutsua minialbumiksi. Etenkin jälkimmäinen miellyttää suuresti, ja lisää bensaa liekkeihin heittävät Randall Wallin uruillaan sekä Steve Krassen harpullaan. Soundi on tyylipuhdasta Chicagobluesia ilman mitään kompromisseja. Rockbluesia luukuttavista kilpasiskoistaan poiketen hän on kuitenkin tuuman verran enemmän blues. Downhearted Bluesissa apuna ovat olleet sävellyspuolella Bobby Wallace ja sanoitusapuna Alberta Hunter sekä Lovie Austin. Heidän äänensä sopivat hyvin yhteen, mutta kappaleen suola. Lupkin muodostaakin tärkeän elementin Primerin bändin Chicagoblues-soundiin. Muut kappaleet tällä albumilla ovatkin sitten omasta kaivosta, mutta ei kannettua. Hänet voidaan sijoittaa samaan ryhmään kuin Samantha Fish ja Joanne Shaw Taylor. Ensin mainitussa Kai Hoffman ja Nina Ferro heittävät duettoa. Levyn sävellyksistä kuusi on omaa tuotantoa ja pääosin Allyn kirjoittamia. Kappaleiden kestot eivät onneksi veny tarpeettomasti, vaan ne pysyvät viiden minuutin molemmin puolin. Eikä mitä, mukavasti kulkevat hitaahkot Good Girl Blues ja Wail Away tai Murphy’s Law. Tämä on Miamissa v. Tarkkasilmäisimmät lukijat varmasti huomasivat, että tämän levyn kohdalla mennään pois allekirjoittaneen mukavuusalueelta ja kauas... Tähän vielä lisätään Kat Rigginsin voimakas, ajoittain rankkakin gospeliaarinen lauluääni ja -tapa. Basisti Melvin Smith on kompannut aiemmin mm. Kat Riggins haluaa omien sanojensa mukaan olla mukana vallankumouksessa, jonka tavoitteena on herättää ihmiset huomaamaan bluesiin kuuluvan vilpittömyyden!. Seuraavaksi saamme kuulla kaksi Wynona Carrin sävellystä Jump Jack Jump sekä It’s Raining Outside. Seuraavaksi odottelemme, josko Primer saisi vaihteeksi aikaiseksi studiokiekon näiden maukkaiden toisiaan täydentävien livejulkaisujen jälkeen. Saamme siis kuulla rullaavaa bluesrockia sopivalla asenteella soitettuna. Tukenaan hänellä ovat kitaristi Bobby Wallace, basisti Zach Terry sekä rumpali Elijah Owings. Pääosan albumilla varastaa kuitenkin John Primer. Ensikosketus ei ollut huono ja useamman soittokerran jälkeen huomasin jopa pitäväni levystä. Hänen äänensä on syvä, ja tulkinnoista paistaa ymmärrys perinteiseen Chicagobluesiin. Kappale vetoaa varmaan kaikkiin, jopa heihin, jotka vannovat Johnnyn Hymyhuulet-version nimiin. Huuliharpisti Bill Lupkin on aikoinaan harputellut mm. Aloituksena on hurja Trainwreck Blues, jota seuraa raskaan oloinen nimikappale. Sitä ennen ilmestyi EP ”Seoul Music” (Koreassa). Molemmista suoriudutaan kiitettävin arvosanoin. Tämä järjestyksessään toinen soololevy on sekoitus 50ja 60-lukujen rhythm’n’bluesia sekä rockabillyä maustettuna ripauksella jazzia. 1980 syntyneen Kat Rigginsin toinen albumi, se ensimmäinen on nimeltään ”Lily Rose”. Levyn kolmetoista kappaletta muodostavat tasapainoisen lopputuloksen. Primer tulkitsee sävelmiä suurella auktoriteetilla, oli kyseessä sitten itse Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Snooky Pryor tai Little Milton. Wolfin julkaisuille tyypilliseen tapaan biisien nimet ovat hieman epämääräisesti nimettynä kansiteksteissä. ”That Will Never Do” taas esittelee miehen keikkakuntoa viime vuodelta hänen The Real Deal Blues Bandinsa säestämänä. J-P Berg ALLY VENABLE BAND No Glass Shoes (Connor Ray Music CRM 1603) Naispuolisia blueskitaristeja näkee nykyään aika harvoin. Tämän jälkeen artisti jatkaa toisella lainalla; Blues Is My Business, Etta Jamesin laulukirjasta. Miehen kitarointi on tyylikästä, mielikuvitusrikasta ja aina kokonaisuutta tukevaa. Levyn aloittaa junttaava Now I See (Ooh Wee), johon vieraileva saksofonisti puhaltaa henkeä. Muuten mennäänkin koskettimien/ kitaran ja kompin ryydittäminä, eihän tuo triomuoto kovin mielikuvituksellisia sovituksia tarjoa
Kappaleella When My Baby Left Me kaikuu Sonny Boy ja levyn hienoimmalla esityksellä, seitsemän minuutin Sam’s Bluesilla maalaillaan pitkin puhalluksin studion seinät lattiasta kattoon kromaattisen sinisillä sävyillä. Sen sijaan Senatorin julkaisu oli aivan ok. Doggetts on Ms Jodyn vanhan klassikon Your Dog’s About To Kill My Cat parafraasi, jossa hän paljastaa, että naiset voivat olla aivan samanlaisia ”kaniineja” kuin miehet. ”How Long?” on Chicago-tyylisen ja/tai harppubluesin ystäville hyvä ostos, kuten myös mikä tahansa Little Mike & The Tornadoesin aikaisemmista paristakymmenestä pitkäsoitosta. Jos suosikkeja lähdetään hakemaan, niin pitkällisen harkinnan jälkeen sanoisin, että ne ovat Duke Ellingtonin Caravanin hengessä keinahteleva Star Of Fortune sekä Late Night Joints. Blues News 5/2016 57 levy tutkailut on ehdottomasti Simon Pictonin maukas kitarointi. Viimeinen kappale You Got To Leave Me Baby on suuri yllätys southern soul -yhteydessä, jossa ei katsota taaksepäin enempää kuin 20 vuotta. Jälkimmäinen kappaleista on pieni doo wop -pala maukkaalla soololla varustettuna. Sillä ei kuulla mitään uutta, se ei ole mitenkään erikoinen, jonkun mielestä varmaan sitä tylsää, wanhaa historian jäännettä ajalta joskus ennen presidentti Kennedya. Making Love Is Always Better When The Bill’s Are Paid on totuus, joka usein toistuu ruotsalaisessa TV-ohjelmassa ”Lyxfällan”, jossa taloudellisessa ahdingossa eläviä pariskuntia autetaan. Harpistina Mike kuuluu traditionaalisen linjan miehiin, Waltterit, Sonny Boy ja Cotton etunenässä. Mike on pysynyt kaikki nämä vuodet linjalleen uskollisena ja sen tämä miehen uusin levykin ”How Long?” hienosti todistaa. Jody on päässyt kunnolla mukaan leikkiin. Anders Lillsunde EL’ WILLIE Old School – The Total Package (Twilight) El’ Willie, siis William Travis Jr on vanha bändijohtaja ja saksofonisti, joka 70-luvulla toimi liiderinä sekä Driftersin myöhäisessä kokoonpanossa että myöhemmin 70ja 80-luvulla The Cornelius Brothers And Sister Rosen yhtyeessä, joista viimeksi mainituilla oli muutamia suuria hittejäkin. 12 kappaleen levy pitää sisällään neljä coveria (How Long – J.B. Hidasta hyvin yksinkertaista synttikomppia käyttäen hän laulaa tai melkeinpä lausuu tekstin syvällä raspibaritonillaan. Hänelle, joka. Chicagobluesin johtava soitin ja eräs sen tavaramerkeistä on huuliharppu ja Mike toteuttaa sitä jälleen kerran hienosti. 2004, Stand Up In It, joka on yksi southern soul-bluesin merkittävimmistä teoksista. Käy tsekkaamassa, miltä Mike ja yhtye kuulostavat, ties vaikka jokunen levy tarttuisi haaviin. Mike soittaa myös pianoa parilla kappaleella, joissa Lenoirin How Long ja Taylorin Bad Boy kunnioittavat upeasti alkuperäisiä versioita, toki yhtyeen omalla säveljäljellä soitettuna. Se on jumpbluesia, jossa tärkeää osaa esittävät boogiepiano, riffaava synttipuhallin sekä lyhyet kitarasoolot, ja jossa Ms. Hänellä on korkea, hieman käheä sopraanoääni, vähän Arethan tapaan, mutta ilman samaa dynamiikkaa. Hän on myös osallistunut Theodis Ealeyn bändiin, mutta kosketinsoittajana, sekä kirjoittanut tekstit Ealeyn megahittiin v. JODY I Got The Feeling (Ecko ECD 1167) Kuvittelenko vain, mutta mielestäni bassoa soitetaan nykyisin monessa southern soul -kappaleessa melkeinpä pääinstrumenttina, basso vie kappaletta eteenpäin ja johtaa muita soittimia. Sen minä ostin, mutta pian sen jälkeen Willie kirjoitti, että Senator oli onnistunut täysin pilaamaan levyn äänen ja hän tarjosi ilmaiseksi uuden kappaleen kaikille tuotteen ostaneille. Jari Kolari MS. Seuraava ostamani cd oli täysin tyhjä, vaikka ulkokuori näytti ammattimaiselta. Tämä johti kohdallani siihen, että Williestä tuli minulle päähänpinttymä. Kuten odottaa saattaa, Eckosta puhuttaessa kyseessä oleva tuotanto on huippuluokkaa, ääni veitsenterävä ja miksaus erinomainen. Hoffman laulaa pehmeästi ja lämmöllä, suorastaan melodioita hyväillen. El’ Willie on minimalismin mestari. Molemmissa toinen kitaristi John Edelmann osoittaa tyylikkyyden kuuluvan myös tähän musiikkilajiin. Mutta koska äänikuva on niin vähäeleinen, kappaleet kuulostavat samanlaisilta ja huippubiisin löytäminen on siksi melkein mahdottomuus. Ei siis ole ihme että, hän on alansa johtava naislaulaja tänä päivänä. Miten perinteinen blueslaulaja hän voikaan olla. Jos sitä vastoin kuuntelee kappaleita yksittäin ja pitämällä välillä reilun tauon, voi todeta että biiseissä on oma viehätyksensä ja esitystavassa bluesia vähän cocktailjazzilla ja romanttisella sävyllä höystettynä. Lenoir, Moanin’ – Bobby Timmons, Slam Hammer – Johnny Young sekä Bad Boy – Eddie Taylor), loppujen ollessa miehen omasta kynästä lähtöisin. Se ei ollut koskaan käynyt edes lähellä cd-poltinta. Levy tulikin ja kyseessä oli kamala kotipoltettu cd, jossa ääni oli todella katastrofaalinen. Kappaleessa I’m Tired Of Being A Secret Ms Jody valittaa osaansa toisena naisena, vielä yksi lisäys tällä hetkellä niin suosittuun teemaan Side Piece. Syntikat, rummut ja kitarat vain tukevat esitystä. Don’t Back Up Off It perustuu Marvin Seasen hittiin Sit Down On It ja reggae-rytmeineen kieltää miestä lopettamasta nyt kun Ms. Tästä on hyvänä esimerkkinä Ms Jodyn uusin levy ja siinä selvimmin kappale I Got The Feeling. Itselleni julkaisu on juuri sen takia hienoa ja nautittavaa kuunneltavaa, ylläpitämällä kaikkea sitä, mitä kyseinen ajanjakso itselleni edustaa. (Elrob 16236) Kun Michael Markowitz ”Little Mike” 1978 perusti yhtyeensä Little Mike & The Tornadoesin hän tiesi tarkalleen mitä tuleman piti – harppuvoittoista 50-luvun bluesia Chicagon suunnalta. Jody vääntää tekstiä Wynonie Harrisin tapaan. Jazz-mukailtu Moanin’ ja rokkitykitys Slam Hammer jatkavat Cottonille tehdyn aloituskappaleen Cotton Mouth jälkeen harppuinstrumentaalien sarjaa. Riku Metelinen LITTLE MIKE How Long. Levyn ylivoimaisesti paras biisi, tanssinumero This Place Is Hot, menettäisi paljon keinuvasta rytmistään ilman ylös miksattua ja jylisevää bassoa. Tässä Adrena jättää mainstream-ilmaisunsa ja suuntautuu enemmän bluesiin ja silloin käyrä kääntyy kohtisuoraan ylöspäin. Omat värimallinsa kappaleeseen sekoittaa jälleen kitaristi Edelmann, mutta tällä kertaa enemmän West Coast -suuntausta mukaillen. Vanhoista tutuista elementeistähän tämä koostuu, mutta väliäkö sillä, kun paketti pysyy kasassa alusta loppuun. Mikäli joku aikaisemmin mainituista artisteista on sydäntä lähellä, niin suosittelen lämpimästi Kai Hoffmaniin tutustumista. Tästä sekoituksesta puuttuvat täysin kaikki makuuhuoneseikkailut ja elämänkohtalot. Sain kuitenkin äänitiedostot ja onnistuin itse polttamaan ne levylle. Anders Lillsunde ADRENA Better Days (Bone40 #) Adrena, Adrienne Ervin, on minulle aikaisemmin tuntematon suuruus Jacksonista, Mississippistä. Paras southern soulblues -levy tällä hetkellä. Suurin annoksin tulos on nukuttava ja on täysi työ pysyä hereillä. Levy on sekoitus tanssikappaleita, vähän erotiikkaa ja myös elämänkohtaloita. Kappale numero 7, Broke Man, kertoo siitä miten on toimittava, jos kotona odottaa rahaton mies. Minä kuulin hänestä noin 10 vuotta sitten, kun hän oli julkaissut levyn Senator Jonesin merkillä Hep’ Me. Pääsen cd:n puoliväliin ennen kuin hätkähdän
Levyllä on mukana pari keskinkertaisuutta. Siitähän on 55 vuotta kun hän aloitti siellä. Session tuotti alkukesästä edesmennyt Chips Moman. Harppu alkoi kiinnostaa Randya, kun hän parikymppisenä liittyi U.S. Tucka tahtoo, että hänen tyttöystävänsä itkee heidän rakastellessaan. Todellinen arkidraama, yleispätevä myös Suomessa. Mies viljelee kappaleissa myös erilaisia ja väliin hauskojakin rytmejä ja tempoja. Adrena laulaa kyllästymisestä miehen välinpitämättömyyteen ja röyhkeyteen sekä päätöksestä muuttaa pois kotoa. Paras biisi on Cry Baby Cry, jossa komppi on aika tarkka kopio Etta Jamesin originaalista I Rather Go Blind, mutta melodia ja teksti täysin erilaisia. Parasta puhinaa löytyy reippailusta Bowling Pig sekä levyn aloittavasta The Kid With The Really Old Soul’ista. Hyödyllinen oppi sinisilmäisille. Anders Lillsunde WILLIAM BELL This Is Where I Live (Stax 08888072389397) William Bell oli ensimmäisen kerran Staxin studiossa syksyllä -61. Pahimpana niistä on Born Under A Bad Sign, josta puuttuu täysin se lataus, jonka Albert King sai lauluun 49 vuotta sitten. Tukevassa perusyhtyeessä levyllä vaikuttaa kitaristi Rob Dewan, jonka soitto on mukava sekoitus rokkia ja bluesia, kuten jo heti aloituksessa kuullaan. Esitys on melkein yhtä hyvä. Levy voi tuntua yksitoikkoiselta, koska tempo ja rytmi ovat melko samanlaisia kappaleesta toiseen. Viihdyttävimpiä niistä ovat varmaan A Whole Of Nothing sekä The Push, jossa tunnelma on kuin Joe Cockerin versioimasta Unchain My Heart’sta. – ja niin hän varoittaa kaikkia miehiä. Mahtavaa. 150) hyvin pienestä Texasin peräkylästä on kotoisin multi-instrumentalisti Randy McAllister. ”King of Swing” on Tuckan itsestään käyttämä nimeke ja se perustuu siihen kevyen svengaavan rytmiin, jota hän edustaa. Lisää pettymyksiä. Myös joku tummempi laulaja voi tulla jollekin mieleen, vaikka soulahtavasta Glass Half Full -esityksestä. Tämä biisi korvaa kaikki levyyn laittamani rahat. Albumin on tuottanut ja sovittanut John Leventhal, jonka yhden miehen yhtye soittaa levyn rytmipohjat. Tämä on kyllä absurdein kuulemani biisi pitkiin aikoihin. Itse tunnistan laulustaan Curtis Salgadoa, Darrell Nulischia tai Tad Robinsonia. Seuraavassa kappaleessa Carousel Of Love kerrotaan uuden naisen löytämisestä ja iskemisyrityksistä toteamalla, että värinät tuntuvat oikeilta. Bell levytti tämän jälkeen uskollisesti merkille aina Staxin konkurssiin asti. What about JoAnn. The Repair Man on vanha bluesteema aiheesta, miten päteviä sitä ollaan sänkyhommissa ja miten tyytyväinen nainen onkaan, jos hän vain päästää miehen kotiinsa. Seuraava kappale on koomista kyllä When She Said Goodbye, jossa nainen tosiaan lähtee tiehensä ja saa hänet itkemään. Henkilökohtaisia tunnelmia kuvaavat balladit I Will Take Care Of You ja All The Things You Can’t Remember ja omaelämäkerrallinen This Is Where I Live ovat vahvoja näyttöjä Bellin nykykunnosta. You Don’t Miss Your Water käväisi poplistan hännillä, r&b-listalle ei ollut tuossa vaiheessa mitään asiaa. Kappaleet ovat pääosin Bellin ja Leventhalin kirjoittamia. Kaiken kaikkiaan 15 raitaa, suurin osa sanoituksista tavallisin teemoin kuten tyttöjen iskeminen ja erilaiset suhdekuviot. Pitkä intro sisältää myös bongorumpujen kolistelua ja psykedeelisiä jousia. Jos neljä hyvää kappaletta on todiste hyvästä levystä, voi vain todeta että tämä on todella sellainen. Jos mies on kivunnut harpistina lähelle ykkösosastoa, niin laulajana hän on sitä ehdottomasti. Aarno Alén TUCKA Long Live The King (Groove City #) Tuckalla on mielenkiintoinen tausta solistina zydecobändissä, josta hän jatkoi uraansa soololaulajana southern soul -bluesiin. Anders Lillsunde RANDY MCALLISTER Gristle To Gold (Reaction #) “Texas is its own world. Jonkinlaista ideaa on napattu myös Aretha Franklinin Respect’sta enkelikuoron toistaessa taustalla think, think, think. Levyn kaikki kappaleet ovat Randyn tekemiä, kuten lähes kaikki miehen kahdeksan aikaisemmin ilmestyneen levynkin raidat. Olisipa mukava yllätys, jos Graziano Uliani saisi kiinnitettyä Bellin ensi kesän Porretta Soul Festivalin ohjelmistoon. Vaihtelua tuovat Mississippi-Arkansas Bridge, joka voisi olla Tony Joe Whiten laulukirjasta sekä Walking On A Tightrope, joka ei suinkaan ole se Percy Mayfield -laulu, jonka Johnny Adams nosti taas tietoisuutemme vaan Leventhalin yhdessä vaimonsa Rosanne Cashin kanssa kirjoittama tunnelmapala. Sieltä, Novicen (pop. Miksi näitä biisejä ei koskaan löydy valkoisesta bluesista. ”Relating”-albumi jäi viimeiseksi levyksi. Tätä seurasi pari Mercuryalbumia. Jokainen tuntee Jodyn, siis miehen, joka viettelee vaimot, mutta kuinka moni tuntee lesbon JoAnnin, joka toimii samoin. Katkerana Adrena laulaa, että mies on huijannut häntä kaikki nämä vuodet, mies kun kertoi asuvansa kotona vain siksi, ettei joutuisi erossa maksamaan elatusmaksua lapsistaan. Jotta hän onnistuisi aikeissaan hänen on kuviteltava, että he ovat yhdessä viimeistä kertaa ja että heidän tiensä sitten eroavat, Cry Baby Cry. Varsin monipuolinen ja tuottelias kynämies siis, monen muun taitonsa lisäksi. Kappaleessa He Won’t Leave Adrena kertoo, miten hän tutustui erääseen mieheen kahvilassa, jossa hän työskenteli ja aloitti tämän kanssa suhteen, vaikka tiesi miehen olevan naimisissa ja isä lapsilleen. Hän on kotoisin Louisianasta ja saavuttanut siellä suosiota, mikä vamaankin kasvaa tämän levyn myötä, joka on nyt ykkössijalla Blues Critics listalla. Mies lupasi jättää vaimonsa mutta ei sitä tee, vaikka lapset muuttavat pois kotoa. Hän esittää kappaleen vakuuttavan epätoivoisesti aivan kuin omasta kokemuksestaan, taustanaan matalasävyiset riffaavat saksofonit ja trumpetit. Adrena kertoo JoAnnissa parhaasta ystävättärestään, joka tuli lohduttamaan häntä kun hän oli masentunut, mutta yrittikin hyödyntää tilannetta ja sen sijaan vietellä hänet. Siitä eteenpäin äänitykset on tehty Bellin omalle Wilbe-merkille. Uskomaton juttu. On aika häm. Jotenkin tuntuu, että muutaman kappaleen kitaraintrot on suoraan lainattu tuolta ajalta. Musiikki on muutoin sekoitus bluesia, r&btä ja karibialaisia rytmejä. Texans understand this, others don’t.” Kyseinen sanonta on kuulemma tuttu Jenkeissä. Vanhan koulukunnan soulsankarit ovat käymässä vähiin. Alku on kunnianosoitus Barry Whitelle, Isaac Haysille ym. Etsivä löytää silti niiden seasta mielenkiintoistakin kuunneltavaa. Air Forceen ja sai samaan aikaan paikkakunnalla vaikuttaneen George “Earring” Mayweatherin opettajakseen. Lisäksi Tucka luuli pelkän rakkauden riittävän seurustelussa ”prince charmingin” kanssa. Siinä syntikkaviulut soivat c&w-tavoin, taustanaan kevyt Karibian rytmibeat. Basistina jumpsuttaa Matt mästyttävää, että laulaja palaa juurilleen eli Staxille. Miehen musiikista voi myös aistia synnyinseutunsa maanläheisyyttä, vaikka toinen puoli on sielukasta etelän juurimusiikkia, jossa reippaalla rytmillä on aina iso osuus. Seuraava kappale, Better Thangs, päättää albumin. Cd on levytetty Royal Studiossa Memphisissä, jota Willie Mitchellin poika nykyään johtaa. 58 Blues News 5/2016 levy tutkailut laulaa kappaleen niin intensiivisesti, että mieleen tulee se, että hän on unohtanut eron olevan pelkkää kuvitelmaa. Alun alkujaan rumpali Randy McAllister on myös ensiluokkainen harpisti ja levyllä tästä kuullaan monia hienoja esimerkkejä. Uusi äänite on tehty New Yorkissa pyrkien 60-luvun Stax-tunnelmaan
Levyn kappaleista kolme on äänitetty Fort Horton -studiossa Teksasin Wyldwoodissa, joissa basistina toimi Brian Lux, rumpalina Steven Anderson ja soolokitaristina Larry Wilson. Johnny Cashin I Still Miss Someone esitetään tyylin mukaisesti kaihoisana, cowboy-henkisenä tulkintana. Lonnien ja Darrylin ohella mukana ovat Jim Schubert (mandoliini, laulu), Brian Lux (kontrabasso) ja Sean Orr (viulu). Coal Tattoo (Edd Wheeler) kulkee etelän tyyliin rokaten folk-tunnelmissa Andy Goesslingin banjon ansiosta. Balladiosastoa edustavat Backslider’s Wine (Michael Martin Murphy), Tonight The Bottle Let Me Down (Merle Haggard) ja Four Strong Winds (Ian Tyson). King -mallisen tulkinnan välille. Levyn avaa Tim Carbonen haikean surumielisen viulun sävyttämä balladi Is It Me Or You. hyytävän upeasti hiphop-vihahteita kirkkokvartettipaahtoon yhdistelevä Your Sins Will Find You Out, eteläisessä groovessa kylpevä Eyes On You sekä mahtipontisen melankolinen nimikappale My Way Home. Tiivis bassorummut-kitara -pohja ja harkitut stemmalaulutaustat ovat juuri se mitä tarvitaan – muulla tilpehööritekniikalla on nyt viskattu hyvällä osumatarkkuudella vesilintua. ”Gristle To Gold” on hauskan iloinen levy ja helppo kuunneltava. Blues News 5/2016 59 levy tutkailut WARREN HAYNES Ashes & Dust (Provogue PRD 74675) Kolmannella studiosoololevyllään Warren Haynes lähestyy musiikillisia juuriaan. Ensimmäinen oma albumi ”Livin’ It” ilmestyi 2009, ja nyt miehemme debytoi perinteikkään Delmark-labelin alaisuudessa. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä retro-soulillaan nopeassa tahdissa maailmanmainettaan kasvattanut bostonilaisartisti eteni huipputasoisten näyttöjensä perusteella omakustanneluokasta ensin Capitolille (v. Vanha Richard M. Levyn päättävät Honky Tonk Blues (Hank Williams) ja Old Home Place (Mitch Jayne & Dean Webb/The Dillards) edustavat vuoristocountry-tyyliä. TT Tarkiainen PETTIT BROTHERS Schulenburg, TX (Trichord-Levy #) Lonnie Pettit (laulu, mandoliini) ja Darryl Pettit (laulu, kitara) ovat omistaneet levynsä kotikulmilleen Teksasissa. Stevie Nicksin Fleetwood Macille alun perin kirjoittamalla Cold Dust Womanilla vierailee hienon lauluäänen omaava Grace Potter. Company Man on työläisperheessä kasvaneen Haynesin kunnianosoitus omalle isälleen. Nyt se kuitenkin tuodaan julki aiempaa likaisemmalla ja säälimättömämmällä tavalla, kaiken aikaa artistin omien laulujen välityksellä – sekä merkittävästi vuosien myötä petraantuneen tulkinnallisen kypsyyden kera. Pääosin lainamateriaalin varaan rakennettu albumi tekee hauskan linkin toisaalta Ray Charles -tyyppisen ratkaisun ja toisaalta B.B. Nashvilleläisen lauluntekijän, Raymond Siskin Glory Road saa osakseen hienon tulkinnan, jossa pääosassa on koko Railroad Earth -kokoonpano. Artisti itse pitäytyy turvallisesti sähköisessä ilmaisussa. Kentin menehdyttyä alkoi King pikkuhiljaa keskittyä oman uransa luomiseen ja tätä nykyä hirmuista keikkatahtia ylläpitävä mies on ollut stagella jo vaikka kenen kanssa. Viidennellä julkaisullaan tuhlaajapoika on palannut jälleen indie-yhtiölle ja tavallaan ”juurilleen”, muttei varsinaisesti menneeseen. Kitaristi Mike Morgan on mukana kahdella numerolla, ja raidalla Hey Hooker (kunnianosoitus John Lee Hookerille) hän tulee vahvemmin esiin Randyn harpun myötä. Jonesin 8-tahtinen bluesralli Trouble In Mind versioidaan letkeänä countrybluesina. Nuori soittoniekka nappasi ennen pitkää monivuotisen pestin Willie Kentin yhtyeen soolokitaristina. Higgins, rumpalina Sean McUrley täydennettynä pianisti-urkuri Carson Wagnerilla. Guy suosii puhdasta, aika kirkasta skittasoundia ja vaikka hän kitaristina hoitelee soolonsakin napakalla tyylillä, niin tilaa saavat kyllä monet muutkin soittimet. ”My Way Home” on vienyt Paperboyn nyt syvemmälle kuin koskaan ennen: hän on saanut aikaiseksi soundillisesti silkkaa vanhan liiton mustaa gospelia, vaikkei materiaali lyriikoiltaan niin hengellistä kai kaiken aikaa olekaan. TT Tarkiainen GUY KING Truth (Delmark DE 843) Alun alkaen israelilaislähtöinen Guy King päätyi parikymppisenä jenkkilään, Chicagoon. Pohjois-Carolinassa varttunut Haynes tarjoaa bluegrassista, folkista ja gospelista vaikutteita imenyttä americanaa mukanaan akustinen perinneyhtye Railroad Earth. Kappaleella kuullaan todella hienot soolot niin Goesslingilta (klarinetti) kuin Haynesiltäkin. Omat mausteensa versiolle tuovat Allman Brothers Bandissäkin Haynesin rinnalla musisoineet Oteil Burbridge (basso) ja Marc Quinones (perkussiot). Bluessävyinen Stranded In Self-Pity on Haynesin ystävän Larry Rhodesin käsialaa. Rauhallisen seesteisellä countryrock-otteella vedetään Haynesin omat sävelmät New Year’s Eve, Wanderlust, Word On The Wind ja eteerinen Hallelujah Boulevard. Loput kuusi kappaletta on taltioitu livenä veljesten kotipaikkakunnalla Sengelmann Hallissa. 2010 albumi ”Come And Get It!”) sekä sen jälkeen Warner Brosille, jonka kirjoilla Record Store Dayn kunniaksi 2013 julkaistu ensisingle WooHoo sekä vuotta tuoreempi pitkäsoitto ”Nights Like This” irtaannuttivat hänet miltei totaalisesti roots-lokerikosta. Tervetuloa takaisin kotikonnuille, Eli! Pete Hoppula. Konemusiikiksi vaihtunut tyylilaji saattoi yhä olla nuorehkon taiteilijan oma päähänpisto, mutta ilmeisesti onneksi vain kokeiluvaihe. Sam Cooken, Ray Charlesin ja Curtis Mayfieldin kaltaisten itsestäänselvyyksien ohella Elin synteesissä soi toki yhä koreasti, hänen ensialbumiensa tavoin, myös Memphisin soul. Sopisikohan kuvaukseksi ”mukavia rallatuksia”, ellei, niin olkoon sitten vaikka Texas roadhouse -soulia rockrytmeillä maustettuna. Jari Kolari ELI PAPERBOY REED My Way Home (Yep Roc LP/CD-YEP-2474) Eli Paperboy Reed on tehnyt comebackin ”oikean” musiikin pariin selvästi epäonniseksi koituneen kaupallistumisyrityksen jälkeen. Seutukunnan tyyliin kyse on perinteisestä, kunnon punaniskaisesta countrysta hillbilly-maustein. Vuodesta 2013 ”Gospel for Teens” -kouluprojektissa New Yorkin Harlemissa työskennellyt ja nuorisolle uskonnollisten musiikkisuuntausten ohella myös Amerikan varhaisempia r&b-muotoja esitellyt Reed tuli samalla tapakasvattaneeksi itsensäkin soul-vaihetta edeltäneiden artistien jäljille. Randy pitää maalailusta äänellään ja käyttää tämän tukena usein taustalaulajia, joita levylläkin esiintyy joka toisella kappaleella. Keskivertokuulijalle hieman vaikean oloista rytmistä kikkailua tarjoilevat Blue Maiden’s Tale ja irkkusävyinen Beat Down The Dust tuovat levylle monipuolista musiikillista ilmettä. Warren Haynesin kitara soi ”Ashes & Dust” -levyllä monin eri sävyin. Billy Joe Shaverin I Been To Georgia On A Fast Train heitetään ilmoille hillbillynä. Why You’ve Been Gone So Long (Mickey Newbury) on perinnetietoista hillbillyä. Etelän tyylille uskollisena kiekolla on vahvasti läsnä patrioottinen sanoma, kuitenkin ilman liiallista pateettisuutta. Ne, jotka halajavat house rockingia ja suosivat särösoundia, voivatkin heti siirtyä seuraavaan arvioon. Jo heti jyräävä avausraita Hold Out kirjaimellisesti tyhjentää kolehtikassan, ja saman tekevät mm. Yksinkertaisesti ”Truth”-nimellä kulkeva albumi esittelee kuulijoilleen armoitetun hienostuneen tyyliniekan. Lähes 9-minuuttinen Spots Of Time on jazzahtavan sävyinen southern-rockpala
Lisäksi Hurriganes-tyyppinen rock-shuffle Don’t You Tempt Me pitää nostaa pisteille. Edelleen jazz-sävyjä kuullaan hienolla I Gotta Right To Sing The Bluesilla. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kiekko. Johnny ”Guitar” Watsonin It’s All About The Dollar Bill potkii hyvänä, kitkattomana, funkkina sekin. Kaksikon lisäksi levyllä soittaa melkomoinen liuta musiikkerejä, joten yllätysmomenttejakin löytyy soitinarsenaalista. Muutamaan kertaan levyä pyöriteltyäni olen ottanut sen vastaan ristiriitaisin tuntein. Mikke Nöjd OMAKUSTANTEET PETER KARP The Arson’s Match Silmävaraisen arvion mukaan amerikkalainen Peter Karp on iältään noin 45-vuotias valkoinen muusikko, joka esiintyy laulun ja kitaransoiton voimin sekä kirjoittaa lauluja paitsi itselleen, myös muille artisteille. Pirteän mies-nais -dueton toisena osapuolena kuullaan Sarah Marie Youngia. Guy King muistuttaa tällä laulullisesti hurjasti B.B. Keskitempobiisi Wrong Patch on kovasti pirteän oloinen, eikä vahvasävyistä On The Way -sävelmää passaa moittia sitäkään. Levy on tavattoman epätasainen, tai oikeammin linjaton, sillä tuntuu kuin ryhmä pyrkisi monitahoisuudellaan miellyttämään vähän jokaista. Jatsi-koppaan jää myös itsetehty, lempeästi jumppaava My Happiness. Toinen Percy Mayfield -numero Cookin’ In Style tulkitaan yhä Ray Charlesin tapaan ja vahva jamitus mielessä. Levyn ainokainen instrumentaali King Thing tarjoaa varsinaisen kitaraseikkailun, josta löytyy svengisyvyyttä ja soitannollista ilotulitusta. Kyllä on hieno levy! Mikke Nöjd THE HITMAN BLUES BAND The World Moves On (Nerus NR 4491) Alan olla yhtä mieltä ex-komendantti Pete Hoppulan kanssa siitä, että promoottori Frank Roszakin promo-katalogi on lähes loputon. Cover-esitys tuo tietysti, tai ainakin pitäisi tuoda, originaaliin jotakin uutta. Uncle-Rayltä bongattu Hey Now on muhkeassa ääniasussaan silkkaa bluesia sekin, puhumattakaan Doc Pomusin upeasta There Must Be A Better World Somewherestä, joka saa suorastaan hartaan luennan osakseen. Mikke Nöjd TOMISLAV GOLUBAN & NEBOJŠA BUHIN For A Friend & Brother (Spona CD 189) Blues-eksotiikkaa Kroatiasta. Aivan erilaista ratkaisua irtoaa nimibiisi Truthilta, smooth jazz -mallinen tyylittely pelaa erikoisilla myöhäisten tuntien tunnelmilla. Tarttuvan kauniisssa Seeds And Plants’in menossa on vanhakantaisuutta ja boogie woogieta sekä old timeytä keskenään naittava St Martin on hillittömällä kompillaan oikea täysosuma. Mint. Deltan meininkiä ja jännää inkkari-fiilistä risteyttävä Hook Walk on tummasointinen, jopa uhkaava. Kingiä, ja tämänhän B.B. Tuutulaulun omainen Sleepy Thing nukuttaa karskinkin bluesmiehen unelmoimaan ennenkuulemattomasta Robert Johnson -sessiosta. Levyn ehtoopuolella on vielä yksi rehevä jump-numero Jenny Goodbye. Runsaista suosionosoituksista on pääteltävissä, että silloiselle yleisölle Karpin porukan tarjonta kyllä kelpasi oikein hyvin. Ihan joka raitaa ei nyt kannata esitellä, poimitaan ennemmin koriin muutamia herkkupaloja, kuten isolla harppusoundillaan hurmaava hituri Don’t You, biisi on suorastaan iskelmällisen nätti. 60 Blues News 5/2016 levy tutkailut Ray Charlesilta londattu The Same Thing That Can Make You Laugh putsaa pöydän heti lähdössä. Sitten päästäänkin sillisalaatti-osastolle ja kuulijalle tyrkytetään sekä mukarankkaa runttausta (Moving On ja Hammer Down) että viihteellistä, popahtavaa blues-soul-hitailua; (Two Minute Warning, The World Moves On, varsinainen pohjanoteeraus Angel In The Shadows ja vielä I’m All About You). Blues on tunnetila ja se välittyy voimakkaasti joka esityksellä. Tällä kiekolla Karpin keralla kuitenkin soittelee hänen oma yhtyeensä, jota on täydennetty entisellä Rollareiden jäsenellä Mick Taylorilla ja taitavalla harpistilla Dennis Gruenlingilla. Täysi tusina instrumentalismia voi tuntua isolta baakelsilta, mutta moni-ilmeikäs kiekko koukuttaa kuulijansa hämmästyttävän tehokkaasti. Drop Of Dust avaa hanat kirittäen blues-shufflena, ja hyvin kirittääkin. Kevyt-tänttäränttä That’s What It’s Like To Be A Man kadottaa särmänsä tyystin, eikä slidekään tätä pelasta. Hurjaa sliderevittelyä ja kunnon rytinää puskee kaiuttimien täydeltä. Nyt ei sahata blues-kaavaa apinan raivolla eestaas-eestaas, vaan luodaan erilaisia musiikillisia tunnelmakuvia, joilla kuulijaa johdatetaan fiilingistä toiseen. Avaus Bad Bad Man on lupaava. Don Covayn rytyura See Saw on asemoitu funkin sävyihin ja esityksessä on jotakin tavattoman koukuttavaa. Mutta kun kaikki muut yhdeksän esitystä ovat aika vähän bluesahtavia aineksia sisältäviä rock-luomuksia, joissa on ajoittain havaittavissa lieviä folkahtavia piirteitä, tällainen kokonaisuus ei ole oikein omiaan sinisten sävelten suosijalle. Tästä pääsemme kevyen aasinsillan kautta Bad Case Of Loveen, varhainen B.B.biisi jumppaa hurjalla sykkeellä osoittaen, että vääntömomenttia kyllä löytyy tarpeen niin vaatiessa. Thunder Night on sen hengenheimolainen, vaikuttavassa tunnelmoinnissa kuullaan myöskin leppeää slideä. Sekavien osastolle antaa pientä nostetta lievästi swingjatsaava Catch-22 Blues. Kysymyksessä on live-tallenne New Yorkissa pidetystä konsertista. muistaakseni levytti itsekin. Vesa Walamies SMOKY GREENWELL South Louisiana Blues THE SMOKY GREENWELL BAND Live At The Old U.S. Mies itse on kovasti innokas slidettäjä. Produsentti Bob Stander olisi myös voinut olla tiukempi, melkeinpä joka siivusta kun voisi veistellä minuutin-kaks pois tyhjää kelaamista. Percy Mayfieldin Something’s Wrong on tyrmäävä kokemus alakuloisena jazz-balladina ja hyvää jälkeä syntyy myöskin Anthony Tyrone Colemanin kevyesti toteutetulla balladilla One Hundred Ways. Eivätkä ne herkkuset vielä loppuneet. Toki blues-kaava saa sijansa ja kevyesti tänttäilty Play The Blues näyttää, että vipumomenttia kyllä löytyy. Oma hidas blues A Day In A Life With The Blues ei vierasta noveltysävyjäkään ja vahva fiilistely pelaa samassa hengessä How Blue Can You Get -rallin kanssa. Lukijoiden hyvin tuntemat Two Trains Running ja Hoochie Coochie Man on runnottu lähes tunnistamattomiksi. Tiukan moderni funk/r&b -medium putoaa hyvällä sykkeellä ja antaa kiekolle lentävän startin. Homer Banksin vauhdikkaalla If The Washing Don’t Get You’llä leijuu tuplabeen henki silläkin vahvana. Avausja nimikappale The Arson’s Match, mikä kertoo laulajan kodin hävittäneestä tuhopoltosta, on aivan erinomainen jämerä blues-valitus. Siihen kuuluu myös kitaristi Russell ”Hitman” Alexander, jonka peruskokoonpanoa on vahvistettu puhaltimilla. Hänen puolisonsa on alkujaan kanadalainen Sue Foley, ja kaksikko on silloin tällöin musisoinut yhdessä, kuten etenkin YouTubesta on todettavissa. Taas suositellaan koekuuntelua ennen pelimerkkien sijoittamista. Tomislav Goluban ja Nebojša Buhin tekevät instrumentaalilevyllään kunniaa sikäläiselle, jo menehtyneelle bluesaktivistille Dražen ”Buha” Buhille
Iloista menoa siltäkin löytyy runsain mitoin. Levy alkaa hyvin Backsliders/Peer Günt -tyylisellä kappaleella Mind Reader ja sama meno jatkuu kakkosraidalla Room Of Fools. Kappaleet ovat kaikki Johnsonin omia ja aloituskaksikkoa lukuun ottamatta aivan kelpo tavaraa. Vuoden 2014 helmikuussa Greenwellin kokoama yhtye esiintyi New Orleansissa U.S. Muuta laina-aineistoa edustavat mm. Levyllä on 11 omatekoista kappa. Smoky Greenwellin joukkion soitto ei suinkaan ole yleensä suruista tehty ja soveltuu siten erinomaisesti etenkin vauhdikkaiden illanviettojen tahdittajaksi. Kaikeksi onneksi homma paranee heti seuraavalla raidalla. Kuitenkaan ihan tuoreesta tapauksesta ei ole kysymys, sillä hän on soittanut jo pitkään ja voittanut mm. Wilbert Harrisonin ja Canned Heatin hitti Let’s Work Together, Willie Dixonin Two Headed Woman ja Bob Dylanin Dirt Road Blues. Hän kun on eräs kaikkein tyylikkäimmistä Louisianan blues-kasvateista. Itse pyysin Smoky Greenwellin uutuuden esiteltäväkseni lähinnä siksi, että havaitsin sillä olevan mukana kolme taiteilijanimeä Lonesome Sundown käyttäneen Cornelius Greenin (1928–95) teosta. Toivotaan, että näemme ja kuulemme heitä yhdessä esiintymässä blues-ympyröissä.” Näin arvioin Lisa Lystam Family Bandia vuoden 2015 European Blues Challenge -kisassa Brysselissä. Aimo Ollikainen IDA BANG & THE BLUE TEARS Possibilities ”Idaa olen kuullut aikaisemminkin ja kovasti pidin heidän perinteisestä blues-otteestaan. Kesällä 2013 Lisa Lystam TRIO julkaisi ensimmäisen EP-levynsä ja vuonna 2014 ilmestyi Lisa Lystam Family Bandin debyyttialbumi ”When Money’s Runnin’ Out”. Niin ja Ida harrasti laulua eikä pelkkää huutamista, mikä tuntuu olevan muodissa. Smokyn vakituiset soittokumppanit ovat kitaristi Jack Kolb ja basisti David Hole, joiden ohella hänen levyillään on mukana melkoinen joukko muita musikantteja. Triosoitantaa levyllä ryydittävät Frank Bauer saksofonillaan, Nathan Hershey Hammondillaan ja Tom Papa’ Ray harpullaan, tosin viimeksi mainittu vain yhdellä raidalla. Laulaja Lisa Lystamin lisäksi tässä taitavassa yhtyeessä soittavat Patrik Thelin (rummut), Mattias Gustafsson ja Fredrik Karlsson (kitara), Johan Sund (basso) sekä Michael Fall (huuliharppu). Näistä koosteista ensiksi mainitulla on todellakin kuultavissa sympaattiset mukaelmat kolmesta Lonesome Sundown -palasesta. Kaikkiaan 12 musiikkiesityksestä kolme on Smokyn omaa tuotantoa, mitä pidän sopivana määränä. Tosin etukannen lupaamaa dvd-osiota ei ollut mukana, mutta minulle riittää aivan hyvin pelkkä cd-versiokin. Tämäkin julkaisu on tutustumisen arvoinen, vaikka sen sisältö ei olekaan huolellisuudeltaan aivan studiotyön luokkaa. Myös reipas kantrirock Skip That Stone miellyttää suuresti, kuten myös kantria ja southern rockia yhdistävä Southern Drawl. Heidän uusin levynsä ”Give You Everything” todistaa samaa. St. Tämä uusi levy koostuu 11 itsekirjoitetusta vaihtelevasta kappaleesta, joissa on sekä rockia että bluesia – onko se sitä R&B:tä. Tuotteen omanlainen erikoisuus on parilla palasella soitteleva zydeco-haitaristi Bruce Barnes. Vesa Walamies JEREMIAH JOHNSON BAND Blues Heart Attack Saint Louisista kotoisin oleva Jeremiah Johnson lienee näillä leveysasteilla tuntematon nimi. Smokyn omien luomusten lukumäärä on tällä kertaa viisi, ja muiden teoksista tunnetuimmat ovat Henry Mancinin tuttu Peter Gunn Theme ja Mighty Joe Youngin valitus Need A Friend. Louis Blues Society IBC Challengen. Mint -nimisessä paikassa, mikä on aiemmin toiminut myös rahapajana ja vankilana. Illan musiikillisesta annista valmistettu kooste on 11 musiikkikappaleen mittainen, eikä se ole ohjelmiston suhteen lainkaan päällekkäinen myöhemmän studiolevyn kanssa. Huuliharpun lisäksi hän soittaa saksofonia ja muitakin puhaltimia. Pyyntööni myönnyttiin, ja kun sain lähetyksen haltuuni, löysin siitä myös näytekappaleen Smokyn yhtyeen hieman varhaisemmasta live-koosteesta. Tuotteen tulkinnallinen yleisilme on paitsi ammattitaitoinen, myös suurelta osin elämäniloinen. En olisi yöuniani menettänyt, jos nuo olisi levyltä pois jääneet. Toisaalta helppohan ne on skipata ja jatkossa tulen näin myös tekemään. Ja tietenkin Lisa Lystam on ilo korvalle jos toisellekin. Blues News 5/2016 61 levy tutkailut Levyjen hankkimisen perusteet ovat ainakin kokeneilla musiikin harrastajilla joskus aika erikoiset. Greenwell on varsin pätevä harpisti, jonka laatimaa soitto-opasta on myyty yli 20 000 kappaleen verran. Levy alkaa räkäisellä särjetyllä kitarasoundilla ryyditetyllä nimiraidalla ja jatkuu menokkaalla shufflella Changes. ”Possibilities” on vuonna 2013 perustetun Ida Bang & The Blues Tears -yhtyeen ensimmäinen albumi. Tahmean alun jälkeen levy pääsee suorastaan lentoon, kun letkeä shuffle Flat Line käynnistyy. Levyllä on monta todella hyvää sävellystä, kuten hitaahko Get Up And Move ja nopean tehokas Try Try Try, mutta silti suosikini taitaa olla hidas Something Is Wrong, jossa lauluapua antaa matalaääninen Thorbjørn Risager. Ja hienosti soittavatkin – miellyttävä kiekko. ”Blue Heart Attack” on hänen kuudes levynsä. Riku Metelinen LISA LYSTAM FAMILY BAND Give You Everything ”Taitavan ja ammattitaitoisen yhtyeen harpisti ja tenhoava laulusolisti Lisa Lystam on uusi tähti Ruotsin bluesja juurimusiikki-piireissä – hiukan kuten Ina Forsman täällä Suomen maassa. Kitaristit ovat todella loistavia, kuten myös huuliharpisti Michael Fall. Kitaristi Johnsonin taustalla soittavat basisti Jeff Girardie sekä rumpali Benet Schaeffer. Monipuolisuudessaan levy hakee vertaistaan eikä siihen pääse kyllästymään. Useaan kisassa esiintyneeseen yhtyeeseen verrattuna muusikot ovat nuorehkoja, ja he ovat: Leo Henriksson (kitara), John Bernström (kitara), Patrik Engström (basso), Leo Sund (rummut).” Noilla sanoilla kuvasin Ida Bangia & The Blue Tearsia vuoden 2016 European Blues Challenge -kisassa Italian Torrita di Siennassa. Juurimusiikin kentällä taivalletaan laidasta toiseen ja tyylejä on useita. Tuo myönteinen asennoituminen on parhaiten havaittavissa välillä suorastaan riehakkaiksi yltyvissä soitto-osuuksissa. Kappaleen puolivälissä olen sitä mieltä, että jos meno ei muutu, saa kuuntelu jäädä tähän ja levyarvio odottamaan aikaa parempaa. Luonnollisesti hän toimii myös vokalistina ja laulujen laatijana. Pääartisti itse, josta en mistään löytänyt mitään muuta etunimeä kuin Smoky, on syntynyt Michiganin osavaltiossa vuonna 1951 ja muuttanut kolmikymppisenä New Orleansiin. Alun särökitaravetoista junttapullaa ei loppupuolella kuulla lainkaan ja hyvä niin, sillä alussa sitä oli vähintäänkin tarpeeksi
Sekaan mahtuu toki pari Remun soololevyiltä poimittua. Bändi hallitsee rock’n’rollin korneimmat kliseet niin musiikissaan kuin sanoituksissaan. Varokaapa vähän pojat, ettei öljy lopu kesken! Texas Oil ei sanottavammin levyillään uusiudu, mutta tuskin siihen pyrkiikään – saati sitten että kuulijat moista kaipaisivat. Kokonaisuuden kruunaa mestarivalokuvaaja Pasi Rytkösen jylhän komea kansitaide, joka vinyyliversiossa luonnollisesti pääsee paremmin oikeuksiinsa. Vokalisti Lystamin ohella on vahvana kuvioissa mukana myös slidekitara. Hän vastaa vanhojen kotimaisten kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden savikiekkojen digitalisoinnista ja on yleensä myös ideoimassa näitä kokoelmia. Kaikesta huolimatta bändi jaksaa myös yllättää. Nimikappale Possibility on hidas ja samalla junttaava gospelmainen julistus. Vaikka laulu ja esitys kokonaisuudessaan on vahvaa, niin nautinnollisuutta kyseisessä esityksessä luo erityisesti kitaristina toimineen Kirk Fletcherin soitto. Levyllä on niin rumpaleita, basisteja, fonisteja kuin kosketinsoittajiakin niputtain, ja heitä ei oikein erota toisistaan. puun ja kuoren väliin sitoessaan yhteen kitaristin ja rumpalin mekastuksen, mutta oivallisesti hän on roolistaan selvinnyt jo edellisestä levystä lähtien. Ehkä kuitenkin vähän kaukaa haettu yhtäläisyys Alpun kanssa, jolla oli Cadillac Assembly Line ja Craylla taasen General Motor’s Assembly Line – noh, olkoon! Levyn nautinnollisin kappale on heti aloituksena kuultava One Of Us Gots Ta Go, jonka teema ja tunne on lainattu suoraan Johnny LittleJohnin Kiddio (Kitty O) -versiosta. Ja kun koko ryhmällä on myös soitto hallussa, lopputulos on silkkaa rock’n’rollin riemujuhlaa. Levylle yllä olevaan tyylikirjoon on lisätty vielä rock, latin, gospel ja ripaus bluesia. Oltuaan mukana eräässä jazzbändissä yhdessä fonisti Stephen Dreyfussin, kitaristi Pete Reedin ja rumpali Bill Gracien kanssa nämä päättivät koulia Ralphin 11 vuotta nuoremmasta bongoja soittaneesta veljestä Lee Denisistä (kitara, basso, koskettimet, laulu) kitaristin ja ostivat pojalle straton, jonka saloja hän opettelikin innokkaasti. Sama meno jatkuu myös solistien suhteen. Moisesta ansaitsisi jo jonkun näyttävän kulttuuripalkinnon, vaan eipä taida kukaan päättäjistä lehteämme lukea. Hitaahkoa menoa ja tyylikästä laulua tarjoillaan kappaleilla Old Love ja At The End Of The Street, vielä hitaampaa, jopa laiskottelevaa menoa Lazy Bluesissa, ja varsinkin Before I Leave on balladi parhaasta päästä. Nytkin mukana on ainoastaan yksi Hurriganes-kappale, harvinaisempi Indian Woman. sana hallussa. Pääkaupunkiseudulla Artien julkaisujen jakelukin näyttää usein päätyvän hänen harteilleen. Mutta kuten mainittua, kaikkiaan hyvä kokonaisuus ja hyvin tuotettu levy. ”Alamo”-otsikkoa joutui hetken ihmettelemään, mutta päätöskappalehan selvittää asian. Saanion mukana pyörii tukeva voimakaksikko. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne kuulostaisivat korneilta. Aloituskappale Come On Home on viekotteleva ja menevä kutsu kotiin. Tätä on rock’n’roll! Honey Aaltonen TIMO WUORI WITH AN ALL STAR RHYTHM SECTION Almost Too Late Now! (Artie Music AMCD 1050) Timo Wuori, tuo mainio mies, tunnetaan mainion Artie Music -yhtiön puuhamiehenä. Säveltäjä/sanoittaja/kitaristi/laulaja Hara Saaniolla on ns. No eipä vaan, Texas Oilin kaverithan ovat leppoisia kuin nallekarhut. Albert Kingin Stax-soul-funk on yksi mielikuvista, joka levystä tulee mieleen ja sehän sopii Larry McCrayhin. Jollain sitä on, jollain taas ei, nimittäin tyylikkyyttä, Fletcherillä sitä on ehdottomasti. Ne kuulostavat hauskoilta! Mitäpä tuumaatte vaikkapa kappaleiden nimistä Motorcycle Annie, Bluejean Betty tai Super Oil Mama. Näitäkö tötterötukat 80-luvulla salaa kuuntelivat kotonaan, vaikka paidassa olisi ollut Gene Vincentin kuva, nahkarotsin selässä lukenut Eddie Cochran ja käsivarteen tatuoitu Bill Haley. Pitkän linjan muusikko ja veljeksistä vanhempi Ralph McKee (basso, lap steel, baritonikitara, laulu) aloitti musisoinnin jo hamassa menneisyydessä eli 70-luvulla Ann Arborin ja Detroitin alueella soittaen mm. Alkuperäisbasisti Mikki Niinivaaran tilalle tullut Pete Leinonen on joutunut ns. Onpa Niinivaara itsekin väittänyt, että bändi on vain parantunut hänen lähtönsä jälkeen. Hurriganesin hengessä kulkevaan jyystörockiin löytyy uudempiakin mausteita. Kitaristejakin Raplh ja Denis mukaan lukien löytyy peräti kahdeksan, joista tunnetuimmat ovat Larry McCray sekä Kirk Fletcher (molemmat neljällä kappaleella). Musiikki sen sijaan on kaikkea muuta kuin leppoisaa. funkya, jazzia, soulia ja muutamaa lajia fuusiotakin. Ja vaikka Texas Oil ottaa käsittelyyn Johnny Cashin Get Rhythmin, ei siinä countrysta ole tietoakaan. Alice on levyn ”pakollinen hidas”, ykköspuolen päättää (kuuntelen siis vinyyliversiota, jonka mukana saa myös armollisesti cd:n) Remun Message For You. Ihmeen hyvin koko paletti pysyy silti kasassa, vaikka soittamassa on mukana sekalaisesti parisenkymmentä muusikkoa. Cannon, jonka boogie woogie tuo minulle erehdyttävästi mieleen Boogie Boy Harrisin. Instrumentaali Apollo Stomp on nimensä veroinen menopala; komea kitaran soitanta ja vieraileva saksofonisti laittavat jalat vispaamaan. Maamme jazzpiireissä Wuori on tullut tutuksi myös alttosaxofonistina. Jospa en sittenkään vertaisi Lisaa ja Idaa, vaan totean, että Ruotsissakin on hyviä naisia bluessahtavalla tiellä, kuten meillä Suomessakin (Erja, Lena, Ina ja Emilia)... Hän kertoo harrastaneensa jazzia 50 vuotta ja lähes yhtä pitkään perehtynyt alton salaisuuksiin. Mukana on useita vierailijoita, jopa torveilijoita, mutta perusvire on omassa soinnissa. Jari Kolari väitti sen kertovan pariskunnastamme – kananaivoisena taitaa itseään pitää), Omar & The Howlersin Rattlesnake Shake (hetken jo säikähdin, että ovatko menneet vetämään Fleetwood Macin samannimisen klassikon) ja Los Lobosin Don’t Worry Baby. Kotimainen Texas Oil työntää markkinoille levyjä tiiviimmin kuin texasilaiset öljy-yhtiöt ehtivät pumpata mustaa kultaa maansa syövereistä. Aimo Ollikainen THE McKEE BROTHERS Enjoy It While You Can McKeen veljesten uusin, järjestyksessä neljäs levy tuottaa kuulijalle edellisten tavoin laajalla kirjolla monenlaista rytmikästä musiikkia. Energian hiipumisesta ei voi ainakaan bändiä syyttää, sillä ”Alamo” on jo sen kolmas levy muutaman vuoden sisällä. Rumpali Biitti Niemisen biitti lyö kuin nyrkillä otsaan – paitsi lujempaa. Ei Texas Oil taistellut Alamossa 1830-luvulla Davy Crocketin rinnalla, vaan kappale on Remun ”No Panic” -levyltä tuttu Do The Alamo (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Vielä nuoruusvuosinaan 50-luvun musiikin nimeen vannonut Saanio esittää nyt sellaisia 80-luvun amerikkalaisia kulttiklassikoita kuin LeRoy Brothersin Chicken And Honey (rouvani. 62 Blues News 5/2016 levy tutkailut letta, vaihtelevasti soitettuna ja sovitettuna. Aika ei ole mennyt hukkaan, sillä itseoppinut Wuori on saavuttanut tyylitajun, josta monet opisKOTIMAAN KATSAUS TEXAS OIL Alamo (Goofin’ GRLP61222/GRCD 6190) No jo on levykannessa karun näköistä karjua! Jos kaupungilla tulisivat vastaan, saattaisi löysät tulla pöksyyn – ellei olisi ehtinyt vaihtaa kadun toiselle puolelle. Texas Oilin missio on alusta alkaen ollut Hurriganesin perinnön ylläpitäminen, mutta sortumatta esittämään getoneja ja roadrunnereita. Vierailevana pianistina loistaa mystinen F
Levyn avaa aina korvaan tarttuva Bye, Bye Blackbird. Yksi rumpusoolo levyllä riittänee ainakin minulle. Yksi rumpusoolokin on päässyt livahtamaan sekaan. Hieno periaate, sillä ainahan se on hienoa saada soittaa itseään parempien musikanttien kanssa, mutta kyllähän Wuori nyt hieman aliarvioi soittoaan. Levy ei kuitenkaan syntynyt kolmessa päivässä, vaan sen teko kesti kaikkiaan kolme vuotta. Yhteistyökumppaneiksi Wuori on saanut huomattavasti nuoremman polven jazzmuusikoita, pianisti Jukka Valjakka Trion. Kun sain tiedon, että Trouble julkistaa levynsä nuoruuteni kotikonnuilla, Roihuvuoren legendaarisessa ravintola Ruiskumestarissa, oli pakko lähteä paikalle vaikka hengen uhalla. ”Tämä Huone, Tämä Hetki” päättää vuosikymmenen kestäneen vaitonaisuuden levyrintamalla. Kun studion kätköistä löytyi vielä tujaus Jaloviinaa, niin minkäänlaista kireyttä ei sessiossa ole havaittavissa. TT Tarkiainen TROUBLE Still In Trouble (Mekong Delta Music MDMCD-04) Itä-Helsingin bluesrockjyrä on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen! Troublen edellisestä levystä kirjoitin lehteemme, mutta siitä lienee vierähtänyt hyvinkin jo vuosikymmen. Kolme vuotta tuntuu olevan – ei enempää eikä vähempää – sopiva aika levyn tekemiseen. Parasta antia kokonaisuudessa on vanhaan kansantaruun pohjautuva, syvästi hengellinen kertomus Kolme puuta. Eikä sovi unohtaa lopputulokseen vaikuttaneita taustalaulajia: Tove Leppilampi, Maria Ylipää, Mervi Multamäki, Kaarle Mannila ja Marzi Nyman. Komeasti Nummela soittaa, ei ryhdy pitkäpiimäiseen kolisteluun, vaan soittaa kappaleen teeman mukaisesti. Tyhjä Taulu kertoo Anna-Mari Kaskisen sanoin ja Aaltosen saksofonin siivittämänä niistä tuntemuksista, jotka valtasivat Jukka Leppilammenkin mielen aikoinaan hänen toimiessaan vielä Tabula Rasan solistina. Sooloista vastaavat tietenkin pääosin Wuori itse ja Valjakka, mutta Lammisen upeita bassosoolojakin mahtuu mukaan useita. ”Tämä Huone, Tämä Hetki” -levyn tekoprosessi alkoi, kun Jukka Leppilampi esiintyi Marzi Nyman Trion solistina Kuopion tuomiokirkossa vuonna 2012. Kappaleella vierailee rap-artisti Matti P todistaen, etteivät vanhakantainen blues ja rap ole kovinkaan kaukana toisistaan. Sitä voivat levykauppojen jäljellä olevat ja tietenkin entiset asiakkaat pohtia pikku päissään. Blues News 5/2016 63 levy tutkailut tolaiset eivät osaa edes haaveilla. Vaikka Wuori on säveltänyt itsekin, on hän jättänyt kaikki omat sävellyksensä pöytälaatikkoon ja keskittynyt levytyksillä vanhoihin suosikkeihinsa. Levy on äänitetty yhdessä päivässä Robert de Godzinskyn studiolla ja komeaa jälkeä Robi on tehnyt. Pientä humoristista piikkiä toki löytyy: ”Nykyään jokainen taiteilija tutkii jotain ja rikkoo rajoja. Mainion kitaransoiton lisäksi Harry on kunnostautunut myös kaikkien kappaleiden tekemisessä. Muillekin kuin vannoutuneimmille jazzin harrastajille on varmaan ainakin nimenä tuttu joku Slow Boat To China tai Stella By Starlight. Honey Aaltonen JUKKA LEPPILAMPI & MARZI NYMAN TRIO Tämä Huone, Tämä Hetki (Alba ABACD 14) Jukka Leppilampi on vaikuttanut Suomen musiikkielämässä jo yli neljän vuosikymmenen ajan. Se on levyn pisin, mutta rytmiryhmän puuttuminen ei häiritse kuulijaa lainkaan. Kansiteksteissä Wuori kehuu muusikoita niin hyvin soittaviksi (ja käyttäytyviksi), että oli ilo saada työskennellä heidän kanssaan. Parkerin hengessä nytkin mennään, eikä edes seitsemän minuutin pituutta edes tule huomanneeksi. Ruisku oli melkoisesti muuttunut sitten viimekäynnin, mutta tunnelma oli katossa. ”Tämä Huone, Tämä Hetki” on varsin vahva musiikillinen voimannäyte Jukka Leppilammelta. ”On kuitenkin olemassa suuri joukko ikivihreitä kappaleita, joissa on kauniit melodiat ja mielenkiintoinen harmonia, ja niitä on kiva soittaa”, perustelee Wuori valintojaan. Jo ensimmäisellä treenitauolla Nymanin trio (Marzi Nyman, Anssi Nykänen ja Harri Rantanen) ilmaisi halunsa studiotyöskentelyyn Leppilammen kanssa. Jos lopputulos on tästä täydellisempi ja täyteläisempi, on se jo pilalla. No mutta kun nuorisosta ei enää ole kuin puhelaulun tai lälläri-iskelmän harrastajiksi, on vanhojen karjujen pidettävä huolta siitä, että kunnon musiikki soi edes paikalliskuppiloissa. Sivustakatsojan rooliin ei luonnollisesti Harry Troublekaan jäänyt, vaikka valitteli, ettei kaikkia tekemiään tekstejä aina muistanut, eivätkä levyn soundit ole ihan toivotut. Loppuvaiheessa Nummelalle tuli kuitenkin kiire rahakkaammalle keikalle, jolle Lamminen oli hänet luvannut kuskata. Niin lauloivat luo maisemakuvaa puuvillapelloista, joilla tummaihoiset työntekijät laulavat työpäivänsä ratoksi sinisävyistä gospelia. Levyjä mieheltä on ilmestynyt harvakseltaan. Rajat ovatkin viime aikoina olleet kovin avoinna.” Mystiseksi sen sijaan jäävät ”pimeyden työt” joita Äänittäjä de Godzinskin kanssa tehtiin, jotta levyn kehtasi julkaista. Mystinen on myös Charlie Parkerin Confirmatio bonusraitana, jota ei kuitenkaan levyllä ole, vaan on jätetty ”suosiolla pois”. Omien kappaleiden lisäksi kuultiin tietysti ”pakolliset” ZZ Topit, Jimi Hendrixit ja Stevie Ray Vaughanit, joten pienellä tanssilattialla riitti ruuhkaa. Niinhän ne taiteilijat aina valittelevat, mutta ainakin minun mielestäni levyn livemäiset soundit ovat kohdallaan. Vielä samana vuonna löytyi kalentereista yhteinen kolmen päivän periodi levytysprosessia varten. Majataloja, tietä ja sanoja on Leppilammen ja levylle useamman sanoituksen tehneen Heimo Hatakan, Marzi Nymanin flyygelin ja Pekka Kuusiston viulun säestyksellä esitetty herkkä, Leonard Cohen -tyylinen tulkinta. Rytmiryhmässä vaikuttavat edelleen Herttoniemen tappokaksikko, basisti Ipa Alenius ja Jari ”Naru” Nyström. Oma suosikkini taitaa olla Jerome Kernin All The Things You Are, joka aikoinaan päätyi Charlie Parkerinkin ohjelmistoon. Vaikka joku saattaa nykypäivänä pitää levyä ns. Loistavastihan koko nelikko soittaa – vaikka Wuori kertoo periaatteenaan aina olla orkesterin huonoin soittaja ja onnistuneensa tälläkin kertaa. ”Almost Too Late Now!” kertoo omaa kaihoisaa tarinaansa tästä ajasta. Uskoon tulo 70-luvun puolivälissä muutti Jukan elämän ja hän siirtyi rockkuvioista gospelin pariin. Kontrabassoa soittaa Maria Lamminen ja rumpuja Sami Nummela. viihdejazzina, mistään imellyksestä ei ole kyse. Kitaristi ja laulaja Harry Trouble alias Harry Tikander on saanut kokoonpanon kasattua uudelleen monien välivuosien jälkeen. Niinpä päätöskappaleella, Billy Strayhornin Lush Lifella, Wuori ja Valjakka soittavat duona. Vihdoinkin kaikkien vuosikymmenten jälkeen hän on saanut julkaistuksi ensimmäisen (?) oman levynsä. Keikkaa varten ryhmä treenasi Helsingin Kaapelitehtaalla. Vuorella jatkaa samaa sarjaa koko bändin säestyksellä. Wuori halusi tehdä levyn ”ennen kun sormet jäykistyvät, pää pehmenee ja menen lopullisesti freen puolelle”, sekä siksi, että ”nyt on viimeinen aika tehdä ja ainakin myydä cd-levyjä”. Turhaan lainamateriaaliin ei ole tarvinnut sortua.. Levyn kansitekstit ovat niin mainiot, että ne olisi voinut painaa sellaisenaan levyesittelyksi lehteenkin, vaikkakaan turhan vaatimaton asenne ei tee oikeutta itse levylle. Kun ei ollut miehiä vähään aikaan kuullut, palasi mieleen miten toimiva parivaljakko onkaan. Kappaleiden noin kuuden ja puolen minuutin keskipituus (neljästä ja puolesta kahdeksaan ja puoleen) tarjoaa muusikoille runsaan liikkumavaran pitemmillekin improvisaatioille. Jaksa vielä toteuttaa edellä mainitun käytännössä. Se kertoo kuvaannollisesti kuinka ihmisten toiveet ja haaveet toteutuvat joskus hyvin yllättävälläkin tavalla, kun vain uskoa riittää. Samaan aiheeseen paneutuu Akustinen räminä esitellen levyllä vierailevat muusikot: Junnu Aaltonen (saksofoni), Jukka Gustavson (urut) ja Pekka Kuusisto (viulu). Kuluvan vuodenajan tuntemuksiin pureutuu Syksyn nyanssit. Kaikki kappaleet ovat vanhoja jazzin klassikoita tai ikivihreitä, joista on jo aikoinaan tullut jazzstandardeja. Uran alkuvuosina hän oli kuopiolaisen Finnforestin solistina jatkaen Tabula Rasan riveissä. Lähimmäksi perinteistä virsilaulantaa vie Psalmi 57, johon Junnun saksofoni ja Marzin kitarasoolo luovat jazznyansseja. Kiekon nimikappale kertoo intensiivisestä tunnelmasta studiossa levyn teon aikana. Illan päätteeksi lykättiin käteen vielä tämä ”Still In Trouble” -levy, joten eipä muuta kuin kotioloihin jatkamaan
70-luvun reggaeta on julkaistu uudelleen muutamien asialle omistautuneiden yhtiöiden toimesta, joita ovat esim. Toisaalta täytyy muistaa Jukka Pojan ja kumppaneiden yllättävä suosio Suomessa viime vuosikymmenen kuluessa. Usein demoäänite kelpaisi sellaisenaan esittävälle artistille. Edellä mainittujen voimatriojen lisäksi Troublen musiikissa voidaan kuulla vaikutteita southern rockista vanhoihin bluesmestareihin. Tälle laululevylle löytyvätkin sisarukset instrumentaalija toasterkiekkoina. Hänellä on monta mukavaa tarinaa eri laulajien toiminnoista studiossa. Mikäli onnistutte Troublen keikalle päätymään, kannattaa kysäistä bändin ukoilta myös levyä. Tämäntyyppiset levyt eivät sinänsä tarvitse perinteistä arviota, koska ne ovat oikeastaan dokumentteja siitä, kuinka studiossa toimittiin runsas 50 vuotta sitten laulujen kauppaamiseksi. Oma 70-lukuun keskittyvä reggaevinyylihyllyni on edelleen käytössä, ja kiitokset Marina Lindfordsille, jolta sain haltuuni Tero Kaskin Black Star -levykaupassa hyvin palvelleen mikserin. ”Laughing But Crying” -levyltä löytyvällä Letter From Home’lla – ei mitenkään ihan yksi yhteen, mutta selkeää kierrätystä kuitenkin. Niistäkin yksi, ”Good Rocking Tonight” -levylle sisältyvä Mighty Mighty Man on sähköbassoineen tätä tämänkertaista tuoreempaa vuosikertaa. Reggaen ydintä on toisto eli hyvää versiota ei jätetä, vaan sitä varioidaan eri laulajien ja toasterien toimesta. Lisäksi tässä julkaistun ennen julkaisemattoman China Bluesin teemaan Roy palasi kolme vuotta myöhemmin mm. Vaikka ajat ovat menneet musiikillisesti aina vain ankeammiksi, tuntuu tämänkaltaiselle musiikille löytyvän kuulijansa. Joskus taas tuotantovaiheessa kappale muotoutui uuteen uskoon. Jukka Pojan livebändien työskentelyä olen aina ihaillut: Soul Captain Band, Kapteeni Ä-ni ja Sound Explosion Band ovat olleet mustan musiikin lippua Jamaikan väreissä liehuttaneita komboja. Covay oli kuulemma hyvin energinen persoona. Tämän kokoelman huippuja ovat Johnny Clarken ja Gregory Isaacsin uran alkuvaiheilta olevat kappaleet. Varsinaiset nopeat rallit ovat kortilla, mutta eipä semmoisia kukaan Royn tuotantoon lähemmin tutustunut odotakaan ylen määrin kuulevansa. Mies myös lauloi kohtalaisesti joukon jatkeena, aloittaen tämän aktiivisuuden jo 60-luvun puolella. Klassinen roots reggae, Dance Hall -tyyli ja nykyinen jenkkivaikutteinen suuntaus, joka on hip-hoppiin kallellaan, ovat mustan musiikin kovinta ydintä. Esimerkiksi Spencer Wigginsin ja Solomon Burken levytykset kappaleesta Uptight Good Woman ovat aika lailla erilaisia kuin demo. Itselläni on ollut fyysisinä levyinä vain Jonas Bergholmin takavuosien kokoelmat ”Good Rocking Tonight”, ”Laughing But Crying” ja ”Saturday Nite”, joiden kanssa päällekkäisyyksiä on kahdeksan biisin verran. Cd:llä kuullaan tammikuun 1949 ja kesäkuun 1950 välisiä äänityksiä. Hän hoiti osastoa mallikkaasti kasarilla. Hienot sielukkaat tulkinnat ja taidokkaat raffit rytmit kruunaavat kokonaisuuden. Jorma Riihikoski levy tutkailut ALAN MUSIIKKIA MYYTÄVÄNÄ ! www.retromusiikki.com UUSINTAJULKAISUT DAN PENN Close To Me – More Fame Recordings (Ace CDCHD 1477) Ace jatkaa edelleen Dan Pennin Fame-studiolla tehtyjen demoäänitteiden julkaisemista. Blood and Fire ja Soul Jazz. Glen Brownilla ei ollut omaa studiota, mutta äänitykset on tallennettu legendaarisissa paikoissa; Randy’s Dynamics, Federal, Harry J’s & Joe Gibbs Studiot sekä King Tubbyn miksauspöydillä ja kaikukellareissa. Harmi, ettei nykyisellä johtavavalla taidekriitikolla Otso Kantokorvella (ks. Turhan harvoin näitä arvostelukappaleita osuu eteen, tämä on ilman muuta mustan musiikin ystäville helmi. Aarno Alén. Glen Brown tuotti ja julkaisi huipputavaraa yhtenä tuon kulta-ajan runsaslukuisista studiomoguleista. Diamonds on selkeästi suunnattu popmarkkinoille. Varsinainen levytyskin tehtiin, mutta se jäi vaille julkaisua. Mukana on myös pari julkaistua singleä. Without A Woman on fraseerauksia myöten valmis, joten Kip Andersonin oli helppo tehdä mallin mukaan oma tulkintansa. Olihan tuo 70-luku täyttä tykitystä orgaanisen soiton ja laulun paratiisissa Jamaikalla. Hitaita blueseja on ”vain” kahdeksan, keskitempoisia pianovetoisia boogie-biisejä sitten reilusti enemmän. BN #261). Alaston kriitikko -blogi) enää ole aikaa kirjoittaa reggaesta BN:ään. Jarkko Ravi GLEN BROWN Boat To Progress!: The Original Pantomime Vocal Collection 1970–74 (VP/Greensleeves VPGSCD602) Tässäpä mainio roots/lovers reggae -kokooma, joka on katsottu parhaaksi julkaista nyt uusiksi tällä Greensleavesin alamerkillä. 64 Blues News 5/2016 ”Still In Trouble” jatkaa tunnollisesti Troublen edellisten levyjen linjaa: raskaalla kädellä runnottua bluesrockia, musiikkia jossa kolmimiehisen kokoonpanon soittajilla on tilaa toteuttaa itseään. Avausura Close To Me on vahva doowophenkinen balladi, joka oli auttamattomasti vanhanaikainen vuonna -64. Pennin kanssa hän kirjoitti sävelmän I Can’t Stop (The Feeling Won’t Let Me). Saundit ovat äänitysajankohtaan nähden hyvät, laulu ja soitto kulkevat – mikäpä näitä on kuunnellessa. Myös soittajien lista on sama kuin reggaen kuka on kukin 70-luvulla. Tässä kohtaa onkin hyvä antaa krediittejä minulle tärkeille reggaekirjoittajille kuten Tero Kaskille ja myös äskettäin edesmenneelle Mikko Montoselle, joka osasi kirjoituksissaan yhdistää punkin ja reggaen kapinallisuuden 70ja 80-luvulla eri lehdissä. Penn muistelee, että hän oli yhden päivän studiossa Don Covayn kanssa. Livemusiikkina reggae vaikuttaa edelleen festareilla ja klubeilla, mutta fyysisten äänitteiden myynti on laskenut. Suurin osa levystä on siis aikoinaan julkaistu savikiekkoina, mutta esittelee se myös muutaman ennen julkaisemattoman biisin tai ennen kuulemattoman version aikoinaan julkaistusta biisistä. Honey Aaltonen ROY BROWN Pay Day Jump – Later Sessions (Ace CDTOP 1423) Toiseen osaansa edennyt englantilaisen Acen koostama kokoelma esittelee 24 Roy Brownin “kulta-ajan” DeLuxe-äänitystä (asetaattisessioista). Jukka Pojan musiikki on ankkuroitu roots-reggaen perintöön, ja Raappanakin seilaa samalla kurssilla myötätuulessa. Alec Palao on toimittanut koosteen. Mitään varsinaista uutta Roy Brownin artistikuvaan tämä kokoelma ei tuo, mutta ainahan on mukava tutustua johonkin, mitä ei ole aiemmin kuullut. Studiopölinöitä ei kuulla, mikä on minusta hyvä niin. Nyt on vuorossa hiukan oudompia sävelmiä, kun taas kolme vuoden takaisessa koosteessa käytiin läpi Pennin tunnetuimpia kappaleita (ks. BN:n sivuilla ne ovat jääneet aivan turhaan näkymättömiin. Esimerkiksi People, People, People mukailee vapaalla otteella Albert Kingin Oh, Pretty Womania, vaikka laulun ensisäe tuokin mieleen Elmore Jamesin Bleeding Heartin
Wait On Time taas tuo mieleen Otis Rushin ja Magic Samin. Jos jotakin vikaa yhtyeestä tai levystä hakemalla pitää hakea, niin se on tuttujen teemojen ”uudelleensäveltäminen” ja omiin nimiin vieminen. Butterfield Blues Bandin kaksi ensimmäistä levyä. Los Angelesissa syyskuussa 2010 filmattu ja äänitetty ”Live At The G Spot” -konsertti on 95-vuotiaan Edwardsin viimeinen tallenne (cd/DVD). Tätä nykyä viimeinenkin ensimmäisen polven Mississippin deltabluesmies on jo poistunut joukostamme, David ”Honeyboy” Edwards menehtyi pitkällisen sairauden murtamana elokuussa 2011 – R.I.P. Lopuilla seitsemällä soittavat Jeff Dale & The South Woodlawders (Darryl Liberstein, basso, Geoff Mohan, huuliharppu, Clark Pardee, rummut). Nuori David aloitti kiertävän muusikon pitkän ja tomuisen uran 14-vuotiaana Big Joe Williamsin kanssa, jonka seurassa hän tutustui läheisesti myös aikansa suurimpiin kuuluisuuksiin. En edelleenkään tiedä heistä enempää, mutta ei ole oikeastaan tarpeenkaan tässä vaiheessa. Oli miten oli, hankkikaa ihmeessä nämä levyt kun ne ilmestyvät kotikylän musiikkikauppaan. Mainittakoon myös, ettei Austinin valkoinen bluesanti rajoitu tähän yhtyeeseen. Tätä levyä kuunnellessani olen moneen kertaan miettinyt, onko oikeutettua väittää sen olevan kaikkien aikojen parhaan valkoisen blues-yhtyeen tekemä LP. Toinenkin valtti yhtyeellä on puolellaan. Se on se, että ensimmäistä kertaa valkoinen bluesyhtye ei tunnu ”valkoiselta”. She’s Tuff on kuin Jerry McCain itse ja Full-Time Lover on taas omiin nimiin viety Part Time Love hieman sanoiltaan muutettuna. Kolmella ensimmäisellä kappaleella mukana musisoivat Jeff Dale (kitara) ja Michael Frank (huuliharppu; Honeyboyn manageri sekä Earwig-yhtiön perustaja). Paikkakunnalta löytyy toinen yhtä kova yhtye Double Trouble, jonka kitaristi Stevie Vaughan on tämän yhtyeen Jimmyn veli. Niissä soitto kuulostaa toki enemmän 40-luvun tyyliltä, johtuen tavasta, jolla ao. 80-luvun alkumetreillä (BN 4/1980) sellaisiin lukeutuivat Elosen tarkan vainun perusteella myös kaksi sittemmin muillekin bluesharrastajille tutuiksi tullutta austinilaiskokoonpanoa... Musiikki puhuu puolestaan. Bassossa ja rummuissa svengaavat Keith Ferguson ja Mike Buck. Kovia kilpailijoitakin kun löytyy, esim. Todettakoon vielä, että alunperin nämä levyt ovat USA:ssa ilmestyneet Takoma-merkillä, mikä sekin on jo jonkinlainen laadun tae. Ei näitä kavereita tietenkään mustiksikaan erehdy luulemaan. Charley Patton, Tommy Johnson, Robert Petway ja Tommy McClennan. Esim. Se on suuri monipuolisuus ja eri tyylien virheetön hallinta. Hyvä esimerkki yhtyeen ”yleispätevästä” otteesta on Rocket Pocket, yhtyeen omiin sävellyksiin kuuluva muunnelma tutuista Little Walter -kuvioista. En ole vielä sitä kuullut, mutta Soundissa se arvioitiin ensimmäistäkin paremmaksi. Konserttiin on, kuten olettaa saattaa, valittu tukku miehen omia suosikkeja Chicagon 50-luvun suuruuden ajalta. Jottei nyt Soundia aiheetta moitittaisi/ kehuttaisi, todettakoon ettei lehti tietenkään itse ole keksinyt tätä uutta hämmästyttävää musiikkikritiikin näkökulmaa, vaan lainaa tässä yhteydessä englantilaista Madnessyhtyettä, joka tosin ilmaisee ajatuksensa hieman reippaammin, ”fuck art, let’s dance”. Yllättävän pirteä ja energinen mies 95-vuotiaaksi silti on. Seppo Elonen Blues Newsin vakituiseen toimittajakuntaan pitkään kuulunut Seppo Elonen tunnettiin miehenä, joka ei arastellut antaa kritiikkiä silloin kun sen aika oli – muttei toisaalta juurikaan jättänyt käyttämättä tilaisuuttaan nostaa jalustalle kehuja ansainneita uusia tulokkaita. Blues News 5/2016 65 DAVID ”HONEYBOY” EDWARDS I’m Gonna Tell You Something I Know (Pro Sho Bidness PSB 1752, CD/DVD) (Sisältö: Ride With Me Tonight, That’s Alright, Little Boy Blue, You’re The One, Goin’ Down Slow, Country Boy, Catfish Blues, Apron Strings, Sweet Home Chicago, That’s Alright (Bonus) audiona ja dvd:llä lopuksi bonuksena Honeyboyn 20 minuutin mittainen jutustelu sekä ohjeita ”nuoremmille”) Sanontaan ”legenda jo eläessään” turvaudutaan nykyään aika heppoisesti, mutta 1915 Mississippissä syntyneestä Delta blues -kitaristi David Edwardsista sitä voi hyvinkin perustellusti käyttää. Taidokas kitaristi on Jimmy Vaughan. Kerrotaan myös, että Edwards oli läsnä sinä kohtalokkaana iltana ja yönä, jolloin Johnson kuoli juotuaan myrkytettyä viskiä. P.S. Taidon ja. Ehdotonta vastausta en kysymykseen uskalla antaa, mutta eräs seikka kyllä kallistaa vaakaa tämän levyn hyväksi. Scratch My Back on sataprosenttinen tulkinta tästä Slim Harpon klassikosta. Edwards itse ei tietysti ole parhaiden vuosiensa kunnossa, väliin kuuluu pientä ja satunnaista töksähtelyä kitaroinnissa ja äänikään ei oikein tahdo riittää joissain kappaleissa. BN-arkistojen helmiä: 1980 1980 THE FABULOUS THUNDERBIRDS Girls Go Wild (Chrysalis 6307 683) Kun sain tämän levyn hyppysiini, en tiennyt esiintyjistä muuta kuin että he ovat neljä nuorta valkoista bluesmuusikkoa Austinista, Texasista, ja että he esiintyivät menestyksellisesti vuoden 1978 San Fransiscon bluesfestivaaleilla. Yhtye on nyttemmin julkaissut toisenkin LP:n ”What’s The Word”. Vesa Salmea lainatakseni ”komppi on kuin yksi instrumentti, eikä mitään valkoista stereobluesia”. Kaksi merkittävintä muusikkoa Edwardsin elämässä liittyen Robert Johnsoniin, lienee olleet miehen kanssa samanikäiset Johnny Shines sekä Johnsonin ottopoika Robert Jr. Esitykset ovat tavallaan hyvinkin koruttomia, kuten iättömään bluesiin myös kuuluu. Honeyboy! Jari Kolari levy tutkailut tyylin kruunaa Texasista peräisin oleva rento ja svengaava ote, joka heijastuu koko yhtyeen työskentelyssä. 50-luvun alusta lähtien kyseiset herrasmiehet jatkoivat bluesin lurittelua Chicagossa, aina Shinesin kuolemaan vuonna 1992. Näitä olivat mm. Arvio saattaa hyvinkin pitää paikkansa, vaikka kyseinen ”erikoistoimittaja” käyttikin arvostelunsa yleisteemana Soundin nykyistä päälinjaa ”paskat taiteesta, nyt tanssitaan”. Double Trouble puolestaan oli eräs San Franciscon vuoden 1979 bluesfestivaalien vetonauloista. Miehen kertomus on myös hyväksytty viralliseksi versioksi tapahtuneesta. Huuliharpistina ja laulusolistina toimii Kim Wilson (joka sattumalta muistuttaa suuresti Charlie Musselwhitea ja miksei hieman Paul Butterfieldiakin). David ”Honeyboy” Edwards on tai siis lienee ollut viimeinen elossa ollut muusikko, joka on soittanut ja liikkunut Robert Johnsonin kanssa, ja siitäkin on vierähtänyt aikaa jo yli 70 vuotta. He yksinkertaisesti vain soittavat hyvää bluesia, joka ei ole sen enempää valkoista kuin mustaakaan, vaan nimenomaan bluesia (sekavaa vai?). Konsertissa oli kaikesta päättäen mukavan seesteinen ja lämmin ilmapiiri. Lockwood. Pannaanpa siis kummankin yhtyeen nimet visusti muistiin. Molemmat kokoonpanot pysyvät hienosti mestarin taustalla ja tukevat hillityn tyylikkäästi Edwardsin soittoa, jossa kuuluu ja tuoksuu menneiden vuosien historia. Näin hyvän yhtyeen jäsenet on myös syytä esitellä tarkemmin. Filmi on dokumenttina ehdottomasti tutustumisen arvoinen. muusikot bluesiaan esittävät. Edwardsin ja Lockwoodin kohdalla yhteistyö jatkui vuoteen 2006, jolloin ”Nurmi-Tuomas” kutsui Lockwoodin luokseen
Pete Hoppula. Ryypätään kulkee nasevasti Bo Diddleyn ripeämmällä kompilla ja sanoitus on tarttuva. Äänestän levyn jatkoon ja näytän vihreää valoa täyspitkälle. Miksei siis tämäkin! Honey Aaltonen THE HARRY PALMERS This Is Radio Hell / To Be Entertained (Tingel Tangel TINTAN-001) Seitsemän tuuman taivas! BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä R&B-, SOULJA ROCK’N’ROLLPITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 7.10.2016 All Mod Cons DJ Moonhead / Black Door, Kaisaniemenkatu 4 8.10.2016 Supreme Sounds DJ:t Johan Ventus & DJ Kaleb / Putte’s, Kalevankatu 6 8.10.2016 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Anssi Lihtonen & Butcher Pete / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 8.10.2016 Hakaniemen Rytmi! DJ:t The Pubettes / Ravintola Rytmi, Toinen linja 2 14.10.2016 In The Mood DJ:t Harri Hertell, Fiona Timantti & Handsome Han / Valkoinen sali, Aleksanterinkatu 16-18 15.10.2016 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 15.10.2016 Big Shake! DJ:t Vesa Yli-Pelkonen & Eric Swamp / Bar Loose, Annankatu 21 21.10.2016 Northern Soul Night DJ:t Heikki H, Pete Lehto & Juha Rouvinen / Putte’s, Kalevankatu 6 18.11.2016 In The Mood DJ Harri Hertell ym. Vanhaa vitsiä käyttääkseni, single sisältää yksipuolista musiikkia. B-puolen pehmeästi funkaava To Be Entertained lähtee liikkeelle lainaamalla nasevasti Clashin Train In Vainin introa, mutta tuo kokonaisuutena mieleen silti enemmän Joy Divisionin kaltaiset yhtyeet. A-puolen This is Radio Hell on eräänlainen kahden ja puolen minuutin mittaiseksi, kuvitteellisen radioaseman mainokseksi venyvä tunnelmointi. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 17.12.2016 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Musiikkia on siis vain 7”-singlen yhdellä puolella. Juomalaulut ovat aina uponneet suomalaisiin – on ne sitten käsitetty väärin tai ei. Saihan ”Nyt sattuu” suuren huomion maamme johtavalta päivälehdeltä. Nähtävästi Panssarijuna on edennyt urallaan jo niin pitkälle, ettei vaatimaton lehdykkämme saanut arvostelukappaletta, joten singleen tyydytään. Täytyy sanoa, että ei äkkiseltään tule mieleen montaakaan kappaletta, joiden inspiraationa menneiden vuosikymmenten radiojinglet olisivat näin selvästi toimineet – varsin kekseliäs ja konstailematon keino esitellä bändin agendaa. Siitä huolimatta väittäisin, että Blues News kirjoitti tästä ”traumabluesyhtyeestä” ennen suurempia aviiseja. Romuluisen epämääräinen soitanta on tiivistynyt tiiviiksi rokkaukseksi. Janne Örnberg COSMO JONES BEAT MACHINE Married Woman / Safe As Milk (Karkia Mistika KARMI-70) Jotenkinhan se oli arvattavissa, että maan omintakeisimpiin bluesin sukuisen taiteen luojiin kuuluvien Pekka ”Faarao” Pirttikankaan, Pentti Dassumin ja kumppaneiden muodostama Cosmo Jones Beat Machine on saanut pränikän neliviitosjulkaisunsa kansigraafikoksi tunnetun laatumusiikin ystävän ja ilmiselvästi samankaltaisen mustahkon huumorintajunkin jakavan Pertti ”Fingerpori” Jarlan. En oikein uskonut uhoamista realistiseksi, vaikka olivatkin tyylikkäästi jättäneet harrastelijamaiset viikonloppupäivät pois tekstistään. Sisältöä voi tietenkin pitää arveluttavana, mutta kyllä sanoitus jaksoi ainakin minua huvittaa. ”Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin...” väitti Hector. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 19.11.2016 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 10.12.2016 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 10.12.2016 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Sampsa Vilhunen & Moon Kat / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 16.12.2016 In The Mood DJ Harri Hertell ym. 66 Blues News 5/2016 levy tutkailut PANSSARIJUNA Ryypätään (promosingle) ”Ryyppäämään, ryyppäämään joka aamu sännätään...” uhosivat eppunormaalipojat aikoinaan. Ryyppääminen tuntuu olevan kestoaihe, sillä kortensa on kantanut kekoon myös Panssarijuna. Kappaleessa on sitä samaa henkeä kuin 70-luvun lopulla Englannin työläiskortteleista ulosmurtautuneiden modien perustamissa bändeissä, eli leuhkasti kukkoilevaa asennetta, mutta samalla suurta maailmantuskaa potevaa melankolisuutta. Ryyppylaulu oli esimakua bändin uudelta ”Nyt sattuu” -albumilta. Single (ehkäpä jopa koko albumi) on melkoinen hyppäys Panssarijunan edellisiin äänitteisiin verrattuna. Laulaja, lauluntekijä ja kitaristi Johnny Wittu duetoi naissolistin (käsittääkseni Johanna Storck) kanssa rempseään sävyyn. Väite kuulosti aluksi kornilta, mutta löytyihän kappaleesta syvällisempikin taso. Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi Vahvasti 70ja 80-luvun taitteen brittiläisestä new wavesta inspiroitunut helsinkiläinen Harry Palmers on jo muutaman vuoden aikana näyttänyt kyntensä keikoilla, ja nyt tuo elinvoimaisuus on siirretty levylle. Itse levyllään tämä Varpaisjärvellä jo kohta parisenkymmentä vuotta sitten pakkopaitansa yhteen sitonut hurjapääkopla keskittyy vaihteeksi covereihin, antaen kosmisen säteilynsä pommittaa vereslihalle niin Frankie Lee Simsin tymäkän Specialty-bluesin Married Woman kuin Captain Beefheartin vuoden 1968 Safe As Milk -häröilynkin. Kertakaikkisen kylmän viileää toimintaa jälleen tundran sankareilta – eikä se vanha kunnon boogiekaan ole päässyt vuosien varrella unohtumaan. ”Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku” lauloi Irwin Vexi Salmen sanoilla suomalaisessa juomalauluklassikossa