BN haastattelee: THE CASH BOX KINGS BRUCE IGLAUER KIRK FLETCHER CARLA & VANEESE THOMAS ISMO HAAVISTO BRITISH STANDARD SLIM BUTLER Henkilökuvia diskografioiden takaa: ROY HEAD Kaikuja kadunkulmista, osa 13: THE FLAMINGOS Klassikoiden lähteillä, osa 46: CHUCK BERRY ja blues BN autiolla saarella / BN käy tapahtumissa / Unohdetut albumit, osa 5: Everly Brothers Eksoottista bluesia / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut 197301-17-05 ISSN 0784-7726 N:o 287 (5/2017) Hinta 6,80 € 50. vuosikerta
Oscar Wilson liittyi bändiin vuonna 2007 ja viimeisen kymmenen vuoden aikana mukana ovat olleet kitaristit Joel Paterson ja Billy Flynn sekä pari muuta basistia, rummuissa Kenny Smith ja Mark Haines, minä huuliharpussa ja laulussa sekä Oscar Wilson. He kunnioittavat toisiaan, ja Jerry sanoi puhuvansa Brucen kanssa ja kysyvänsä, mitä mieltä hän on meistä. Sitten teimme yhden Nick ja Kate Mossin Blue Bella Recordsille ja sen jälkeen kolme cd:tä julkaistiin Blind Pig -merkillä. – Uusimman cd:mme ”Royal Mint” teimme Madisonissa, Wisconsinissa. – Teimme yhden levyn Soto Sound -studiossa Chicagon esikaupunkialueella. Kun levytämme omia kappaleita, aikaa menee tietysti vähän enemmän: teemme erilaisia sovituksia nähdäksemme, mikä sopii eri kappaleisiin. Se on äänitetty analogisesti, yhdessä huoneessa live-tyylisesti ja se päätyi miksattavaksi Bruce Iglauerille. Bändin jäsenillä on paljon erilaisia musiikkimakuja ja vaikutteita. Laulaja Oscar Wilsonin liityttyä yhtyeeseen vuonna 2007 The Cash Box Kings nousi uudelle tasolle. Mukaan on tullut myöhemmin vaikutteita Länsirannikolta sekä Memphisin bluesja rockabillylegendoilta. 4 Blues News 5/2017 KARI KEMPAS T he Cash Box Kings on toiminut vuosituhannen vaihteesta tehden paikallisia keikkoja Madisonissa, Wisconsinissa ja lähialueilla. Nosekin mukana on ollut pitkään Willie Smithin rumpalipoika Kenny (Beedy Eyes) Smith sekä monipuolinen kitaraässä Billy Flynn. Niin teemme varmaan myös jatkossa. Tietääkseni niitä käyttävät mm. – Blind Pig auttoi meitä pääsemään kiertueille ja festivaaleille. Harvemmin kuultujen blueskappaleiden ohella Nosek ja nykyään myös Wilson ovat tehneet omaa traditioon istuvaa musiikkia nykyaikaa tarkastelevin sanoituksin. Milloin aloitit. Olemme olleet onnekkaita siinä, että bändi on kehittynyt ja kasvanut, ja olemme onnellisia ja ylpeitä siitä, mitä olemme tähän mennessä saavuttaneet. Tie on ollut pitkä, ja olemme edenneet tikapuilla askel askeleelta. Bändin ei siis tarvitse harjoitella kovinkaan paljoa. Kokemuksemme Blind Pigistä oli mahtava. Keitä muita muusikoita oli silloin mukana. Kolme Joel Patersonin tuottamaa cd:tä olemme levyttäneet Hi-Style-studiossa, jonka omistavat Jimmy Sutton ja Alex Hall. – Ehdottomasti niitäkin, ja myös George Harmonica Smithiä, Delta-tyyliä ja jopa hieman rockabillyä. Teitte esikoislevynne omalle merkille. Ensimmäisellä cd:llämme puolet kappaleista oli covereita ja puolet alkuperäistä materiaalia. – Minä olen kai bändin pääasiallinen biisintekijä, mutta myös Oscar kirjoittaa jonkin verran kappaleita. Uudetkin kappaleemme ovat silti ehdottomasti tyyliltään vanhaa koulukuntaa. Olemme käyttäneet Chicagossa myös Electrical Audio -studiota, jonka omistaa kuuluisa rocktyyppi Steve Albini. Pyrimme tekemään omaa juttuamme, ja yritämme pitää kappaleiden tarinat kiinni nykyhetkessä ja -yhteiskunnassa. Nyt uusimman cd:mme ”Royal Mint” teimme Alligator Recordsille. Chicagossa kesäkuussa 2017 tehdyssä haastattelussa Joe Nosek kertoo bändin alkuajoista ja kehityksestä sekä kappaleiden synnystä ja työskentelystä uuden Alligator-levyn parissa. Kutsumme musiikkiamme ”blues-a-billyksi”. Kirjoittaako joku muu kuin sinä itse bändille kappaleita. Saimme sen ansiosta paljon enemmän huomiota lehdistössä ja pääsimme isommille lavoille. Olemme aina tehneet omia kappaleita. Olemme aina halunneet kirjoittaa omaa musiikkia ja saada oma äänemme kuuluviin, eikä vain kopioida vanhoja mestareita. Onko Chicago-bluesissanne vaikutteita Länsirannikolta. Levyjä bändi on julkaissut kahdeksan kappaletta, joista kolme omalle merkille, yhden Blue Bellalle, kolme Blind Pigille sekä nyt uusimman Alligatorille. – Ei, koska bändissä on tuollaisia ammattilaisia, meidän ei tarvitse käyttää niin paljoa aikaa harjoitteluun kuin joidenkin muiden. Hän asuu nykyisin Karibialla. Ryhmässä vaikuttavat jo edellä mainittujen lisäksi kitaristi Joel Paterson ja basisti Brad Ber. Edesmennyt pianisti Barrelhouse Chuck oli hänkin pitkään kokoonpanossa. Joel Paterson ja Billy Flynn pystyvät soittamaan kaikkia amerikkalaisia tyylilajeja ja he soittavat niin hyvin, että ohjelmistomme kattaa melkein mitä vain. Olet soittanut The Cash Box Kingsissä jo pitkään. Aloititteko covereilla ja ryhdyitte sitten tekemään omia kappaleita. Toddilla on nykyisin yritys Fraulini Guitars, joka valmistaa kitaroita. – Kyllä, perustimme oman yhtiön Blue Midnight Recordsin ja teimme kolme ensimmäistä levyä sille. Olemme siinä onnekkaita. – Muistaakseni aloitimme vuonna 2001 eli olemme soittaneet jo 16 vuotta. Esiinnyimme alussa lähinnä Keskilännessä ja nyt soitamme kaikkialla Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sanoisitko, että Blind Pig Recordsin ansiosta pääsitte keikkailemaan laajemmalla alueella. Jerry Del Giudice, yksi levymerkin perustajista, auttoi meitä löytämään uusia suuntia. – Kenny Smith soitti rumpuja ja lisäksi oli kolme muuta kaveria. – Kyllä. Aloititte bändin taipaleen paikallisilla keikoilla ja sitten lähditte myös tien päälle. Arvostin heitä ja Blind Pigin kanssa oli hienoa tehdä töitä. Se ei ole enää toiminnassa, koska sen ääniteknikko Jerry Soto kuoli. Kaikilla cd:llämme on varmaan puolet omia. Sieltä keikkareviiri on laajentunut Keskilänteen ja Chicagoon. Yksi alkuperäisistä The Cash Box Kingsin jäsenistä oli Travis Koopman. Laulajaharpisti Joe Nosekilla on ollut alusta asti visio perinteitä kunnioittavasta, 1940–50-lukujen äänimaisemasta ammentavasta bändistä. Se on sekoitus Sun Recordsin bluesia ja rock’n’rollia sekä rockabillyä. Lisäksi teemme mielellämme covereita joistain vanhoista, vähemmän tunnetuista bluesnumeroista. Missä studioissa olette tehneet levytyksiä. Chris Boeger soitti pystybassoa ja kitaraa, Todd Cambio pystybassoa, kitaraa ja huuliharppua. Hän tekee maailman parhaimpiin kuuluvia 12-kielisiä ja vanhanaikaisia akustisia kitaroita. Hän ja Alligatorin Bruce Iglauer ovat kilpailijoita, mutta myös hyviä ystäviä. – Kyllä, ja teimme ensimmäisen Euroopan kiertueemme vuonna 2005. Taj Mahal, Mark Knopfler ja Corey Harris sekä monet muut
Eräs amerikkalainen artisti toi kerran ilmi tätä ongelmallisuutta: kun kansainväliset ja kansalliset festivaalimarkkinat hiljentyvät, sinulla ei ole kotimarkkinoita mihin turvautua. Mike Stephenson teki haastattelun Kentissä, Englannissa syyskuussa 2016. Vanhempani ovat Walter Fletcher ja Ogierea Avery. Se tuntui oikealta ratkaisulta ja olin 16–17-vuotias. Ellen olisi tehnyt tätä valintaa, olisin todennäköisesti vielä kirkon palveluksessa tai töissä postikonttorissa. Mustan bluesin vuoksi valloitetaan kaupunkeja ja osavaltioita. joulukuuta 1975. Aivan fantastista saada soittaa legendan kanssa ja näin nuorena. Pääsin soittamaan yhdessä Lynwood Slimin, Freddie Brooksin, Janiva Magnessin ja myös James Harmanin kanssa, jonka rinnalla osallistuin myös levyntekoon. Maantieteellistä reviiriä laajennetaan yhä suuremman ympyrän mukaan, mutta on aina olemassa kotikenttä. (Anders Lillsunde) MISTÄ KAIKKI ALKOI – Nimeni on Kirk Elija Fletcher ja olen syntynyt Bellflowerissa, Kaliforniassa 23. Hän auttoi minua merkittävästi ja antoi vihiä siitä, mitä rumpalin soittotavassa kiinnosti sekä kertoi eri tyyleistä, fraseerauksista ja yleensäkin mitä kannattaa tehdä. Tosi hyvä yhdistelmä, koska saimme sekoitettua r&b:tä ja funkia gospelmusiikkiin. Hän laajensi musiikkitietoisuuttani ja sain tutustua myös hieman oudompiin bluesartisteihin. En silti koskaan päässyt levyttämään hänen kanssaan ja se on vielä yksi suurimpia haaveitani. Siitä sain inspiraation yrittää samaa. Hän oli se henkilö, joka ensimmäisen kerran antoi kitaran käteeni isäni kirkossa. Minun oli myös vähän opiskeltava Länsirannikon jump-bluesia, joten kuuntelin Hollywood Fatsia ja Junior Watsonia, viimeksi mainitulta otin lisäksi muutaman oppitunnin. BÄNDIKOKEMUSTA – Siihen aikaan kuuntelin kaikkia Chicagoartisteja, mutta lähinnä sellaisia kuten Eddie Taylor, Jimmy Rogers, Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Otis Rush, Louis ja Dave Myers, Robert Junior Lockwood, Luther Tucker ja Willie Johnson. – Lopetin yhteistyöni Charlie Musselwhiten kanssa siirtyäkseni Fabulous Thunderbirdsiin. Saat myös hyvän kuvan siitä, miten pieni artistipiiri on: kaikki tuntevat toisensa ja tekevät yhteistyötä tarpeen tullen. Rusty Zinn oli myös suureksi avuksi – ja hän keikkaili kaikkien niiden huuliharppua soittavien artistien kanssa, joiden kanssa minäkin tahdoin esiintyä, joten seurasin erityisen tarkkana hänen soittoaan. Olin Charlien kanssa muutaman vuoden, ehkä 2002–2004. Tämän Kirk Fletcher on myös huomannut kertoessaan nykypäivän tilanteesta. Näiltä sain todellisen lähtöpotkun uralleni. Al antoi minulle itseluottamusta pysyä pelkästään bluesissa ja pitää kiinni muista arvostamistani seikoista. Soitin siellä täällä ja tajusin, että blues oli elämäntehtäväni. Brent Jonesin ja TP Mobbin, joka oli lähinnä hiphop-gospelkuoro. Näin hänen lähtevän keikalle bändinsä kanssa, näin hänen palaavan ja tekevän studiotöitä. MUSIIKIN MERKITYS – Tutustuin Jim Foote -nimiseen henkilöön, joka omisti Music Works -musiikkiliikkeen. Sitten heittäydyin baanalle ja yritin soittaa jokaisen löytämäni huuliharppua taitavan tyypin kanssa. Jatkoin näissä merkeissä n. Vartuin siellä ja sain soittaa veljeni kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa levykokoelmansa ja soittotapansa ansiosta. Jouduin kuitenkin tekemään töitä saadakseni soittaa Wilsonin kanssa. Myin kaikki levyni, jotka eivät olleet perinteistä bluesia ja ostin pelkästään sitä, Chicago-bluesia, jump-bluesia, Texas-bluesia jne. 6 Blues News 5/2017 MIKE STEPHENSON & ANDERS LILLSUNDE O len saanut sen vaikutelman, että ero modernin mustan bluesin (southern soul blues) ja valkoisten piirien suosiman bluesin välillä on yhteydessä siihen, missä tilanteessa artistit esiintyvät. Valkoisten suosima blues tavoittelee yleisöä, jota maantieteelliset rajat eivät sido vaan joita yhdistää tyyli. Isäni oli helluntalaispastori ja toimi kirkossa Comptonissa, Kaliforniassa ja sieltä se kaikki alkoi. Voi sanoa, että kirjaimellisesti melkein asuin musiikkiliikkeessä täytettyäni 16 ja saatuani lukion päätökseen. Olisin mennyt T-Birdsiin jo aiemmin, mutta se. Hän oli julkaissut levyjä ja suhtautui ammattimaisesti koko bisnekseen. Olin siellä aina, joskus jopa seitsemän päivää viikosta ja yritin omaksua kaiken mahdollisen musiikista ja muusikoista, jotka tulivat paikalle korjauttamaan kitaransa ja vahvistimensa, tällä tavoin tutustuin Robben Fordiin. Tämän myötä tein vähän r&bja soulmusiikkia sekä gospelia. Tein valinnan ja jätin r&b:n ja kaiken muun musiikin omistautuakseni perinteiselle bluesille – ja löysin Al Blaken, samanhenkisen muusikon Hollywood Fatsin yhtyeestä. Ehkä voisimme vielä tehdä levyn yhdessä. Soitin monen paikallisen yhtyeen kanssa kuten mm. Luulen että Charlie oli tiedustellut minusta sillä Janiva Magness otti minut bändiinsä vain jotta Charlie Musselwhite saisi mahdollisuuden kuulla minun soittavan. Ilmeisesti hän piti kuulemastaan koska hän otti minut bändiinsä. Näin hän melkein heti pääsi kansainvälisille markkinoille, vaikka kotimarkkinat eivät olleet erityisen vahvat. Hänen maantieteellinen vaikutusalueensa tulee olemaan rajaton niin kauan kuin valkoisen bluespiirin suosima tyyli on voimassa. 8 vuotta enkä todellakaan ajatellut uraa muusikkona. Tällöin aloin ansaita hieman ja tein myös pyhinä hotellija syntymäpäiväkeikkoja. Tavattuani hänet koin todellisen elämänmuutoksen. Kuulijoita valloitetaan eri maiden välisistä rajoista piittaamatta, ja sillä saralla Kirk Fletcher on toiminut menestyksekkäästi. Yritin saada 20 vuotta mahtumaan yhteen vuoteen. Sitten sain Al Blaken kautta yhteyttä Kim Wilsoniin Fabulous Thunderbirdistä. Tämä kaikki tapahtui ollessani noin 20-vuotias. Siten sain ensimakua muusikon elämästä, josta minulla ei ollut mitään käsitystä aikaisemmin. Olin silloin 8–9-vuotias. – Soittaessani Kim Wilsonin bluesbändissä sain puhelun jossa kerrottiin että Charlie Musselwhite etsi kitaristia. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen juttu erään artistin elämästä, ja millä ehdoilla siinä etenet, plussat ja miinukset. Minulla on kaksi vanhempaa veljeä ja yksi on menehtynyt hiljattain. Kälyni lauloi myös kirkkokuorossa, joten olimme todella musikaalinen joukko. Teimme konserttinauhoituksen Kanadassa ja luulin että se julkaistaisiin, mutta näin ei käynyt. Siellä sain tavata ammattimuusikoita, kuten Robben Ford ja muita, jotka yrittivät saada elantonsa soittamalla
Siitä tuli ammatti, 2 vuotta olen ollut täysipäiväinen bluesmuusikko. Kingiä ja Muddy Watersia, mutta ensimmäinen kitaristi joka kolahti, oli Albert Collins. Itse odottaisi, että olisi edes jotain yllättävää joukossa. Blues News 5/2017 9 RIKU METELINEN S eison Hustle Fuzz -bändin rumpalin Kimmo Liljan kanssa WaterLoon a.k.a. – Kaikki alkoi Pepe Ahlqvistin ansiosta. Nykytekijöistä Alvin Youngblood Heart, etenkin hänen soolotuotantonsa, kun teen näitä One Man Band -keikkoja. Sieltä löytyi mm. Olen myös ollut Lazy Lesterin ja James Harmanin lämppärinä. Ripatti haastatteli meitä ja haastattelun lomassa soitimme myös suosikkilevyjämme. Vuosien varrella mm. Ismo Haavisto on juuri lopettanut keikkansa Puutori Bluesissa. Hän piti Baby Boy Varhaman kanssa bluesoppitunteja kouluissa ja he tulivat myös bändikouluun. Teimme tunnin lähetyksen yöradioon Rokki-Maken luona. Hänen harppunsa teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa Paul Butterfield Band tuntui olevan liian rock. Tapani Ripatti pisti meidän bändin merkille. Siinä meni ainakin tunti ja toinenkin, kunnes joku siivooja tuli avaamaan ovet. 30 VUOTTA ON JO PITKÄ URA – Se on bluesmusa, joka silloin niin kolahti. – 80-luvun bluesbuumin myötä erotuimme muista teinibändeistä, koska soitimme vanhaa bluesia. Musiikkimakuni on muuttunut vuosien varrella ja osaan arvostaa eri asioita. Kun muilla bändikoulun bändeillä. En tarkoita, että väkisin pitäisi laittaa jotain erilaista mukaan, mutta jotain pientä saisi olla. Käännyn Antin osoittamaan suuntaan ja kas siinähän seisoo Ismo Haavisto. Hänen musiikkinsa vei mennessään. Keskustelu siirtyy Blues Newsiin ja yritämme muistella, milloin Ismosta on viimeksi juttua ollut. Koska Lahteen on aika pitkä matka ajaa niin kerran ajattelin jäädä sinne yöksi. Puutorin Vessan jonossa odottaen pääsyä tiskille. Mä olin varmaan 16-vuotias ja meidän rumpali pari vuotta vanhempi. Olin saanut joululahjaksi harpun ja soittanut sitä muutaman kuukauden. Veljeni Markon Badding Rockers esiintyi siellä. Sen jälkeen kävin ostoksilla Swingtownissa, katsoin vain bluesosastolta levyn, jossa oli joku äijä harpun kanssa. MUKAVA OLLA TURUSSA PITKÄSTÄ AIKAA... ”Mulla on tässä tovi aikaa, jos sopii, tehdään haastattelu vaikka nyt”, toteaa Ismo. – Ihan kiva olla taas keikalla täällä. Kim Wilson on ollut iso vaikuttaja ja enemmän ehkä laulupuolella kuin harpistina. Nykyään pyrin tekemään levyjä laajalla skaalalla eli lähinnä sellaisia, joita itse haluaisin kuunnella. Niinpä juomat saatuamme käymme tuumasta toimeen. Jos nykyisistä pitäisi sanoa yksi nimi, niin se on hän. Bändi soitti sellaisia suoristettuja versioita. Rokki-Maken levyhyllystä löytyi myös B.B. Soitin neljä Sonny Boy Williamson II:n biisiä heidän ollessaan taustabändinä. – Pääsin oikeastaan heti kiinni mustaan bluesiin, ja muutaman vuoden sisällä olin jo sellainen puristi, etten suostunut kuuntelemaan valkoisia bluesbändejä. Odotellessani tartuin resonaattorikitaraan ja silloin syntyi kappale Wall Of Gray. Siihen paikkaan liittyy sellainen tarina, että heillä oli siellä alakerrassa huone, jonne sai jäädä nukkumaan tarpeen vaatiessa. Samanlaiset biisit samanlaisessa järjestyksessä. Muistamme muutamat levyarviot, hänen kirjoittamansa matkakertomuksen ja vuoden 2011 lehden kansikuvan, jossa Ismo poseerasi, mutta varsinaista artikkelia ei mieleemme tule. Rokki-Make asui meidän T-kaupan naapurissa Venetsiassa. TORVI – Mun eka keikka oli Torvessa. Joskus saattaa pettyä, kun ostaa oman suosikkiartistinsa uuden levyn, joka on ihan samanlainen kuin se edellinen oli. Aamulla kun piti jatkaa matkaa niin en päässyt mihinkään, sillä kaikki ovet olivat takalukossa. Aikoinaan bändikoulussa kuulin hänen harpunsoittoaan. William Clarken näin siellä kahdesti. Vaikka olen vuosien saatossa soittanut muutakin musaa niin 10 vuotta takaperin tein lopullisen päätöksen, että soitan vain bluesia. Turussa on tullut soiteltua useastikin, Gracelandissa ainakin. Kun alan ääneen pohtia, kukahan hänestä jutun tekisi niin juuri juomansa hakenut Turun Rytmiklubin aktiivijäseniin kuuluva West Coast Bluesin laulaja/kitaristi Antti Karineva sanoo: ”Jos jutun haluat, niin mikset kirjoita sitä itse?”. Oikeastaan Fabulous Thunderbirds teki ensimmäisenä valkoisena bluesbändinä vaikutuksen. Little Walter, vaikken silloin edes tiennyt, kuka hän oli. North Mississippi Allstars on hyvä, heillä on mukana sellaista tuoreutta mutta myös vanhaa. Hänellä oli pääasiassa rock’n’roll-levyjä, mutta häneltä löytyi myös Sonny Boy Williamson II:n levy “The Real Folk Blues“, josta aloin kappaleita treenaamaan
ooh! Hän tekee edelleen kovan vaikutuksen, hänen soittotyylinsä on niin persoonallinen. – Niistä keikoista, joissa olen ollut yleisön joukossa, on mieleenpainuvin ollut Albert Collinsin vierailu. Eli otti sellaisen sävellajin ja aseman, että jos ei ole soittanut harppua oikeasti, niin siitä ei selviä. Henkilökunta kantoi meille olutta ja juotti pilleillä biisien välillä, että jaksamme soittaa. 10 Blues News 5/2017 oli nuorisotilassa keikkoja niin meillä alkoi olla jo baarikeikkoja. Me olimme että mitä hittoa, mitähän ne odottaa...?! Keikka oli todella hyvä, 1,5 tunnin setti ja jengi oli täysillä mukana. Orjuudesta ei tietenkään lapsille kerrota, mutta kerrotaan, että maalla tehtiin raskaita töitä sekä pitkää päivää ja siitä blues syntyi, kun laulettiin työn ohessa. En ole koskaan ollut kauhean hysteerinen minkään bändin tai artistin suhteen, mutta tuolloin tuli hetken hysteria, kun hän käveli yleisön sekaan. Kotimaisista artisteista Pepen kanssa olemme soitelleet paljon yhdessä, tosin ei nyt ihan muutamaan vuoteen. Kuulijat lähtevät paremmin mukaan, kun soittaa heille tunteella. Mulla oli kymmenkunta levyä ja olin kuunnellut häntä pitkään, niin siinä tuli huudettua: ”Hei, mä olen täällä...”. Kerran Chicago Blues Festivalilla tutustuin yhteen kaveriin, joka halusi kuulla mun soittoani. Keikan jälkeen alkoi jamit ja menin harpun kanssa norkoilemaan. Näin hänet hiukan ennen kuin hän kuoli. Mukana on myös Työlaulu. Sen jälkeen siellä on ollut paljonkin suomalaisia bändejä, tänä vuonna Björklöfin Micke kävi siellä. Kun pääsi kättelemään, niin se oli... Seuraavana päivänä olimme soittamassa vanhaan tuulimyllyyn rakennetussa ravintolassa. Eka setti oli normaali eli kesti tunnin. Pohjoismaihin verrattuna leipä on tiukemmassa isommissa maissa. Siellä oli tuttuja soittajia, jotka sanoivat, että ota hänet mukaan. MIELENKIINTOISIMMAT YHTEISTYÖKUMPPANIT – Andres Roots on sellainen kaveri, jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. Se on lapsista erittäin hauskaa. Wilson katseli ja odotti kauan ennen kuin hän pyysi lavalle. Toinen mainitsemisen arvoinen on B.B. Siitä on tarkoitus julkaista myös. Olemme jo 4 vuotta tehneet yhteistyötä lähes säännöllisesti. Olen sitä mieltä, että Fabulous Thunderbirds oli trio + Wilson. Ensin vedin pari biisiä, ja kun olin lähdössä, niin bändin kitaristi sanoi, että soitetaan vielä vähän. Ne ovat myös siinä mielessä hyviä keikkoja, että ne alkavat ja loppuvat ajoissa. MIELENKIINTOISIN KEIKKA – Sen muistan, kun ekan kerran olimme bändinä Saksassa, 2004 Eutinissa bluesfestivaaleilla. Heppu kävi sitten kysymässä Charlie Lovelta, että saanko mä tulla soittamaan. UUSI LEVY – Se on työn alla. Siellähän lavalle pääsee soittamaan, kun vaan kehtaa käydä kysymässä. KEIKAT – Niitä on ollut sen verran, että leivässä pysyy, ja perinteisten bändija soolokeikkojen lisäksi teen lapsille suunnattuja blueskeikkoja nimellä Bluesmies Jönsson. Hän pyysi mut lopulta lavalle ja yritti selkeästi kyykyttää, sanoi Flat B -harppu (eli Bb-harppu) ja straight harp. Olin silloin joku parikymppinen. Siinä on sellainen tavallinen bluesmiehen tarina, matka maalta kaupunkiin. Kello oli jotain 2.00 yöllä ja oli tullut otettua pari olutta illalla, niin en ollut ihan varma haluanko mennä lavalle tai edes käydä kysymässä. Lomareissuilla mulla on tapana etsiä joku jamimesta ihan sen takia, että kun käy soittamassa niin pääsee paikallisten kanssa juttelemaan. Siitä puhuttiin kylillä useita kertoja, kuinka setti venyi pikkutunneille asti. Siihen tulee pääasiassa triokamaa ja muutama sooloraita. Mukana on mm. Hänen kanssaan olisi mukavaa tehdä joku pidempikin projekti. – Kim Wilsonin kanssa olen pääsyt kerran soittamaan, Fabulous Thunderbirds soitti silloin Aulangolla. Siellä oli kauhea ennakkomainonta, että Suomen kovin bluesbändi esiintyy. Soitan sen yksin harpulla ja ulvahtelen siihen väliin. Jimmie Vaughanin kanssa olisi myös hienoa päästä soittamaan, häneltä on aina opittavaa. Kun ajoittaa tuon reissun alkuun, niin saa vinkkejä hyvistä ruokapaikoista ja mahdollisista paikoista, jonne voi myöhemmin tulla oikeille keikoille. Tuo on jäänyt mieleen. Ei siellä kysytä, kauanko olet soittanut ja kenen kanssa. He kirjoittavat bluesin bliuzo. – Baltiassa on ollut paljon keikkoja, Liettua oli mielenkiintoinen. Päätapahtuma oli torilla ja ehkä 1500 henkeä oli paikalla ja se taputus kuului takahuoneeseen asti. Nykyään bluesin soittamisella pystyy elättämään itsensä. Se oli todella mieleenpainuva keikka. Kingin vierailu vuonna -89 Kulttuuritalolla. Suomi ja pohjoismaat ovat hyvin otollisia bluesbändeille. Helpottaa muuten leivänsaantia, kun on myös viikkokeikkoja, eikä ole pelkästään viikonloppujen varassa. Paikallisia soittajia tuli välillä jammailemaan lavalle. Yritti selkeästi laittaa meikäläisen asemaan, että katsotaan onko kaverista mihinkään. Kun aloitimme toisen setin niin se venyi kolmen tunnin mittaiseksi. Lopulta vedimme siinä koko tunnin setin. Ihan samalla tavalla soitan täysillä slidea ja harppua niin lapsille kuin aikuisillekin. Pohjat ja kitarat on äänitetty. Sanoitusideat ovat suoraan bluesmaailmasta, jotain kohtia on tietenkin siivottu. Siinä ei ollut mitään kitarasankarihommaa, samalla kun Vaughan soittaa soolon hän komppaa. Se oli bändisoittoa parhaimmillaan. Amerikassa on myös ollut muutama mielenkiintoinen tapaus, kun on saanut soittaa paikallisten bändien kanssa. Meillä synkkasi heti alusta lähtien, ajatusmaailmamme ja lähestymistapamme ovat hyvin samanlaisia. Ei kauhean iso bluesmaa, mutta kovasti tykkäsivät. Sonny Terryn soittama harppuinstrumentaali Fox Chase, Kettujahti. Mutta hyvin se meni, ja lopulta Wilson nauroi ja totesi, että hyvä meininki. Siellä annetaan tilaisuus soittaa, ja soittotaito punnitaan sitten lavalla
löydy, mutta Trampissa homma jostakin syystä toimi. Samalla reseptillä väkisin väännetty LP “King & Queen“ sitä vastoin jäi räpistelyksi, sen myönsi Carlakin, mutta ei syyttänyt Otista vaan tilannetta, jolla levy kasattiin. Kappaletta tarjottiin Carlan levytettäväksi, mutta hän torjui sen, koska se oli ”puhdasta Sam & Dave -puppua”. Näennäisesti hiljaisella 90-luvulla Vaneese esiintyi enimmäkseen taustalaulajana, mutta teki joukon sävelmiä muille ja oli mukana kahdessa elokuvaprojektissa, joista tärkeämpi oli Disney-teos Hercules. Oma lukunsa oli Carlan suurin soolohitti B-A-B-Y, jonka Isaac Hayes ja David Porter sävelsivät vuonna ’65. Muistuttaessani hänelle Memphis-soulin nykynoususta ja sen tarjoamasta mahdollisuudesta osaavalle tyttösolistille sain vastauksen ”no way, that’s not my thing”.. Sekä itse levy että Vaneesen lavaesiintymiset noteerattiin alan vaikuttajien myöntämillä tunnustuksilla. 12 Blues News 5/2017 ymmärtääkseni se, että sekä sävelmältään että tunnelmiltaan A Boy Named Tom oli selvästi Motown-henkinen, jopa Carlan tyttömäinen ja nasaali laulu tuo hetkittäin mieleen Diana Rossin. Huippuvuosi oli ’87, jolloin Vaneesen kohdalle osui kolme soulhittiä Geffenmerkillä: Let’s Talk It Over (10.), Close To You (12.) ja Heading In The Right Direction (76.). Jatkoa seurasi jo viime vuonna, kun Vaneeselta julkaistiin “The Long Journey Home“ -niminen cd (Seque, 2016). En arvannut kysyä, kumpi tieto on oikea vai onko kumpikaan. VANEESE THOMAS Rufus Thomasin perheen kuopus Vaneese tunnetaan varsinkin vanhemman soulin harrastajien piirissä heikosti, osuivathan hänen uransa huippuhetket kirotulle 80-luvulle. Vahvin raita on lähes seitsemänminuuttinen Sam Cooken Change Is Gonna Come -klassikkoakin hyödyntävä pessimistinen yhteiskunnallinen laulu The More Things Change. Viimeistään tämä levy osoittaa, että Vaneese ei ole välttämättä suuri persoonallisuus, mutta hän on vahvaääninen ja luotettava, ilman turhia kiemuroita laulava artisti. Levy on nimensä mukaisesti koko lailla puhdasta bluesia eli irtiotto soulista. Paikalla oli monta hyvää laulajaa ja tunnelma oli leppoisa. Vaisuhkoa ja mekaanisesti sovitettua pikkusoulia ovat sekä hitit että koko LP, sen myönsi Vaneesekin, mutta nyökkäsi ymmärtävästi sanoin ”good choice”, kun kerroin antaneeni plussan nätille balladille A New Love. Omien sanojensa mukaan hän suuntautuu tällä hetkellä lähes sataprosenttisesti bluesiin, tätä ajatusta vahvisti myös hänen esiintymisensä Porrettassa. Syy on Tuoreimmista levytyksistä tärkein on Rufus-isän muistoksi vuonna 2014 julkaistu “Blues For My Father“ (Seque), jonka Vaneese työsti aviomiehensä Wayne Warnecken kanssa. Rufus on vielä yhden raidan (Can’t Ever Let You Go) verran mukana, samoin viime tammikuussa kuollut Marvell-veli. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi lähes samansisältöinen Carla-siskon 60-luvun hitin mukaan nimetty “Woman´s Love“ (Seque 2091). Läpimurtohitti Gee Whiz oli tunnetuin esimerkki, muista mainittakoon sen tyttömäinen jatke A Love Of My Own sekä täyteraidat What Have You Got To Offer Me, Don’t Say No More ja I’ve Fallen In Love. Hän suostui muokkaamaan esitystä ja teki siitä oman näköisensä ja oli vähän happaman oloinen todetessaan, että se oli hänen laulunsa, vaikka etiketissä luki loppuun asti vain Hayes & Porter. “The Long Journey Home“ on saanut lukemissani arvioissa varsin positiivisen vastaanoton, johon on helppo yhtyä. Carla vei ajastamme niin suuren osan, että Vaneesen kanssa ehdittiin kerrata lähinnä uran päävaiheet. Ainoa levytysmerkintä on vuonna ’98 tehty gospelalbumi “When My Back Is Against The Wall“. Vuonna 2009 julkaistiin tyttösoulin klassikoille omistettu Seque-LP “Soul Sister“, jossa on kaksitoista rehellistä coveria 60-luvun perushiteistä. Pari vuotta myöhemmin levytettyä duettotuplaa “Boy Meets Girl“ Carla muisteli lämpimästi. Itse luotan enemmän jälkimmäiseen, vaikka Vaneese kieltämättä oli aika nuorekkaan oloinen. Hän kertoi olleensa muutaman kerran taustalaulajana molempien levyillä, ensimmäisen kerran upean No Time To Lose -balladin b-puoleksi unohtuneella Carlan itsensä säveltämällä veikeällä A Boy Named Tomilla. Vaneese itse muisteli tätä levyä mielellään ja kertoi valinneensa materiaalin nimenomaan sellaisten naisartistien levyiltä, joita hän erityisesti on arvostanut. Carolyn oli Vaneesen levyillä myöhemminkin esiintynyt Carolyn Mitchell. Mainitut kaksi singleä sisälsivät kaihoisaa ja kilttiä popsoulia, positiivisimpana esityksenä on mieleeni jäänyt nätti Goodbye Song. “Vaneese“-niminen albumikin julkaistiin (GHS 24141). Vaneesen oma ura alkoi 70-luvun lopussa, jolloin hän levytti Polydorille kaksi Vaneese & Carolyn -nimellä julkaistua duettosingleä. Stax-väen suhtautuminen Motowniin on tainnut muutenkin olla penseä. Soulin pariin hän palasi vuonna 2001 tyylikkäällä albumilla “Talk Me Down“, jota alan harrastajat pitävät hänen uransa tähänastisena huippuna ja Vaneese tuntui olevan samaa mieltä. Hänen syntymävuodekseen ilmoitetaan useimmissa lähteissä 1959, toisena vaihtoehtona on päivän tarkkuudella 24.8.1952. Stax ei tätä iskelmällistä levyä ole juuri muistellut, se on tylysti jätetty koosteiden ulkopuolelle. Yleisilme on hitusen kevyempi ja monipuolisempi, mukana on kaksi siistiä mielestäni puhtaaksi souliksi luokiteltavaa raitaa (Mystified ja Prince Of Fools), iloinen kantrihenkinen jolkutus Country Funk ja selkeästi gospeltunnelmainen Mean World. Niinpä Vaneese nyrpisti selvästi nokkaansa, kun muistutin hänen säveltämästään nätistä rakkauslaulusta One Shining Moment, josta Diana Ross teki version 90-luvun alussa ja sai ison hitin Englannissa. Carlasta puhuttaessa unohdetaan usein, että hän levytti huippuvuosinaankin omia sävelmiä. Se on hyvin laulettu kunnianosoitus Memphisille, taustasoittajat ovat kokeneita ammattilaisia. Toki kuopuskin Staxin muisti, koska hän pääsi isänsä ja siskonsa mukana toisinaan seuraamaan levytyksiä
Vuoden ’53 alussa tärppäsi, silloin Flamingos pääsi Art Sheridanin Chance-merkille ja levytti sille kuusi singleä: Chance 1133 Someday Somehow If I Can’t Have You 1140 Hurry Home Baby That’s My Desire 1145 Carried Away Golden Teardrops 1149 You Ain’t Ready Plan For Love 1154 Cross Over The Bridge Listen To My Plea 1162 Blues In A Letter Jump Children PEKKA TALVENMÄKI. Etuliitettä käytettiin sisäpiireissä Kaikuja kadunkulmista, osa 13 THE FLAMINGOS T he Flamingos oli epäilemättä yksi aikansa suurista doo wop -yhtyeistä, lajinsa ehdoton prototyyppi niin kuin vaikkapa Temptations soulin tai Gospelaires gospelin puolella. Hänen tilalleen palkattiin ihan oikea manageri Ralph Leon, joka vei yhtyeen kaksikin kertaa koelauluun isolle United Recordsille, molemmilla kerroilla huonoin tuloksin. Robert Pruter on käsitellyt yhtyettä ja sen merkitystä osana Chicagon yhtyemaailmaa kirjassaan Doo Wop The Chicago Scene ja jäsenten välisiä kiemuroita olen lueskellut Tommy Huntin biografiasta Only Human. Swallowsilla oli pientä paikallista kysyntää niin paljon, että järjestelemiseen tarvittiin apuvoimia, niinpä Jake Careyn työkaveri Fletcher Wethersoon otti hoitaakseen ns. Sikäli nimen valinta oli hölmö, että se ”oikea” King-merkille levyttänyt Swallows oli Baltimoresta kotoisin, joten ainakin Careyn serkukset varmasti tiesivät olevansa vain hännystelijöitä. Swallowsin viidenneksi jäseneksi liittyi Earl Lewis ansionaan se, että hän oli Johnny Carterin sisaren entinen poikaystävä. Flamingosista on kirjoitettu paljon ja tarkasti. BN:ssä Flamingos on ollut esillä silloin tällöin, mutta vain lyhyiden arvioiden tasolla. Chicagossa toimineen kuntoklubin mukaan uusi nimi oli ensin El Flamingos, sitten Five Flamingos sen kirjoittamattoman säännön mukaan, että jokaisen vähänkin itseään kunnioittavan yhtyeen nimen piti olla Five jotakin. 10.4.1932 – 1.6.1984), josta tuli Flamingosin suuruuden aikojen merkittävin solisti. Yksi syy tähän esittelyyn on se, ettei yhtye suinkaan kuollut 60-luvun alussa vaan ehti myöhemmissä vaiheissaan esittää ja levyttää melkoisen määrän enemmän tai vähemmän kiinnostavaa soulia. Sollie McElroy oli hänkin sen verran levoton tyyppi, että häipyi tai häivytettiin ensimmäisten levyjen jälkeen ja hänet korvasi Velvetonesyhtyeestä siirtynyt Nate Nelson (s. Siellä he tutustuivat samassa juutalaisseurakunnan kuorossa laulaneisiin Johnny Carteriin (2.6.34) ja Judah Byrdiin ja muodostivat heidän kanssaan tyypillisen street corner -yhtyeen, joka sai nimen The Swallows. Tarkkaan ottaen he olivat vain ”serkkuja”, Jake oli nimittäin Zeken sedän perheen ottopoika. Earl Lewisin lisäksi Judah Byrd poistui Swallowsien riveistä, täydennyksinä yhtyeeseen liittyivät Paul Wilson (Johnny Carterin serkku, s.6.1.35) ja Sollie McElroy (16.6.33). McElroy siirtyi muutamaksi vuodeksi The Moroccos -yhtyeeseen, sen jälkeen hän oli Chi-Litesien esimuodossa nimeltä The Chanteurs ja lopulta vielä The Nobles -yhtyeessä. 29.8.23) ja Zeke (24.1.33) Carey. Hänen taidoissaan ei ollut puutteita, mutta levottomissa elämäntavoissa oli, tytöt kiinnostivat liikaa ja sitä eivät jäyhät juutalaisnuoret hyväksyneet. Syy siihen, että yhtyettä ei käsitelty Bring Back Those Doo Wops -sarjassa, on Juhani Ritvasen tunteneille tuttu. Marv Goldbergin pedanttinen Notebooks on kartoittanut yhtyeen tekemisiä jokaisen yksittäisen session ja vähänkin merkittävän kiertuetapahtuman tarkkuudella. Muutenkin tilanteet vaihtuivat nopeasti. Molemmat pojat muuttivat 40-luvun lopussa Chicagoon. Earl lähti ja liittyi Morocco-hotellin Flame-nimisen yökerhon mukaan nimensä saaneeseen Flames-yhtyeeseen, joka muutti pian nimensä muotoon The Five Echoes ja pääsi levyttämään Sabre-merkille. Sekin paluu oli väliaikainen, hänen korvaajansa oli itse Johnnie Taylor, mutta se on kokonaan oma tarinansa. Hän ei halunnut kirjoittaa aiheista, joissa henkilöhistoria peitti alleen musiikilliset hienoudet ja toisaalta Juhani myönsi itsekin, ettei erityisemmin pitänyt Flamingosista, se oli hänen makuunsa liian kiltti ja steriili. Tommy Hunt oli mukana Five Echoesin alkuvaiheissa, mutta lähti pian armeijaan ja palasi viimeiseen Sabre-sessioon. Kaikki kolme pääsivät levyttämään, mikä osoittaa, että McElroykaan ei ollut turha mies. 20 Blues News 5/2017 SYNTYVAIHEET Flamingosin tärkeimmät kantahahmot olivat Baltimoressa syntyneet serkukset Jake (s. Seuraava esittely nojautuu pääasiassa kolmeen tietolähteeseen. Swallows-nimestä luovuttiin vuonna ’52 sen oikean Swallowsin tehtyä suurimmat hittinsä. 50-luvun puoliväliin asti, levyillä se ei esiintynyt alun alkaenkaan. LEVYTYSVAIHE ALKAA Fletcher Wetherspoon joutui armeijaan muutaman kuukauden Flamingos-palvelujen jälkeen. managerin tehtävät. Ennen kuin otetaan levytyshistorian ensivaiheet käsittelyyn, täydennetään vielä henkilöhistoriaa. Sekä Goldberg että Pruter käsittelivät Flamingosia melko yksioikoisesti doo wopin näkökulmasta. Hänen ehdotuksestaan McElroy otettiin mukaan, vieläpä ykkössolistiksi
Ensimmäinen tilaisuus, jossa Tommy oli mukana, oli elokuvan Rock Rock Rock filmaus elokuussa ’56, tuolloin Zeke Carey ei enää ollut mukana. Näiden julkaisu perustui siihen, että Al Bensonin myydessä Parrotin kaikki hyllyllä ollut materiaali joutui Chessin haltuun. Tapahtuiko tason nousua, on osittain makuasia. Ralph Leon sai järjestetyksi myös keikkoja arvostettuihin paikkoihin, esimerkiksi New Yorkin Apollossa yhtye kävi ensi kerran jo marraskuussa ’53. Ensimmäiset puolitoista vuotta isolla merkillä merkitsivät tason nousua ja tuottivat avaushitit valtakunnallisella tasolla. Hän sävelsi balladit Plan For Love ja Blues In A Letter ja myös sooloili ne. Flamingosin katkeruus oli ymmärrettävä. Itse en noita arvailuja osaa kommentoida, vaikka Flamingosin balladeissa kieltämättä oli samanlainen viipyilevä tunnelma kuin vanhoissa Ink Spotstai Orioles-levyissä. Tuolloin originaaliversiota ei ollut vielä julkaistu, vaan kyseessä oli tavallaan sävelmän ensiesitys. NOUSU YHTYEHUIPULLE Chess oli Flamingosin seuraava kotimerkki. Musiikillisesti yhtyeen asema kuitenkin vakiintui Parrot-kautena, sillä Leonin johdolla järjestyi hyviä esiintymisiä. Boone vohki laulun, teki coverin ja keräsi kehut maailmalta, hänen versionsahan kipusi Englannissa ykköseksi asti. Yksi mainitsemisen arvoinen piirre jo Chancevaiheessa oli standardimateriaalin runsas käyttö, niinpä Cross Over The Bridge lainattiin Patti Pagelta, That’s My Desire Frankie Lainelta ja Jump Children James Williamsonilta. Pahempi takaisku oli Pat Boonen poplistojen neloseksi laulama kaikkien asiaa vähänkin tuntevien lyttyyn haukkuma löllö I’ll Be Home, josta myös Tommy Hunt muisti muistuttaa taannoisella Stompin’ At The Savoy -keikallaan. Tommy Hunt kertoo kirjassaan tapaamisesta, jossa Zeke Carey tarjosi hänelle tilaisuutta tulla väliaikaiseksi tuuraajaksi. Hänen ansiostaan Flamingos leimautui lähes puhtaaksi balladiyhtyeeksi. Kärsijä oli Nate Nelson, joka laulun levylle sooloili. Parrotilta ostetun Get With It -pöllyttelyn lisäksi nopeista raidoista erottuu Johnny Carterin laulama That’s My Baby. Se pohjautui neljän juutalaisjäsenen yhteisille kuorokokemuksille, onkin sanottu, että Flamingosin harmonisointi oli kuin juutalaisten hymnilaulua, tunnelma oli sekä harras että hauras, rumasti sanottuna hieman laiskanoloinen ja monien mielestä turhan hiottu. Nate Nelson lauloi soolon niin kuin miltei kaikissa alkupään Chesseissä. Kaiken perusta oli osaava tenorisolisti, Chance-vaiheessa useimmiten Sollie McElroy. Checker 815 That’s My Baby When 821 Please Come Back Home I Want To Love You 830 I’ll Be Home (5.) Need Your Love 837 A Kiss From Your Lips (12.) Get With It I’ll Be Home oli suuri hitti. Minun mielestäni tapahtui varsinkin sen jälkeen, kun Nate Nelson korvasi Sollie McElroyn ykköstenorina syksyllä ’54. Temporaidat olivat kuitenkin Parrotilla jopa tärkeämpiä kuin perusballadit, jäiväthän esimerkiksi vauhdikkaat Koko Mo ja Get With It yhtyeen tunnusrevittelyiksi jatkoakin ajatellen. Flamingos ei kuitenkaan ollut puhdas balladiyhtye. Sen sävelsivät Stan Lewis ja Fats Washington, jos sävelsivät. Chance-vaiheesta alkaen on arvailtu, että Flamingosin tärkeimmät esikuvat olivat Ink Spots ja Orioles. Kolmas balladi oli Sollien ja Johnny Carterin yhteisesti sooloilema vanha Eddy Arnold -nyyhkyttely I Really Don’t Want To Know. Jive Showssa, jossa myös Pat Boone oli mukana. Parrotilla järjestettiin vain kaksi sessiota, joista edellä lueteltujen kuuden esityksen lisäksi on myöhemmin saatu hyllyiltä If I Could Love You, Train Train Train ja I Found A New Baby. Laina oli myös Don Byas Quartetin ohjelmistosta poimittu September Song, joka jäi hyllylle ja julkaistiin vasta joillakin 60-luvun kokoelmilla. Syyskuussa. Laulun idea on mitä ilmeisimmin syntynyt hänen laivastokomennuksensa yhteydessä ja hän on kertonut olleensa aktiivisesti muokkaamassa sävelmää levytyskuntoon, mutta ei saanut nimeään etikettiin eikä siten myöskään royalteja. Sekään ei ollut mahtimerkki vaan Benson joutui myymään firmansa jo vuoden ’56 alussa, yhtenä syynä tosin oli Flamingosin seuraava merkinvaihdos. ASEMAT VAKIINTUVAT Flamingos siirtyi keväällä ’54 Chancelta Al Bensonin edellisenä kesänä perustamalle Parrot-yhtiölle. SEKAVA CHECKER-VAIHEEN LOPPU Keväällä ’56 tilanne yhtyeen sisällä muuttui, kun Zeke Carey ja Johnny Carter olivat saaneet kutsun armeijapalvelukseen. Blues News 5/2017 21 Jo ensilevyillä paljastui Flamingosille tyypillinen cool soundi. Nelson oli seuraavat seitsemän vuotta Flamingosin ehdoton tenoritähti, näin uskallan väittää. Ero noiden kahden välillä ei ollut suuren suuri, mutta balladipuolella sen huomaa, Nelsonin laulama I’m Yours on pehmeämpi kuin McElroyn Dream Of A Lifetime. Yhtye esitti nimittäin laulun joulukuussa ’55 New Yorkissa Dr. Boone ei ole minulle erityinen inhokki, 60-luvun jutuista Speedy Gonzales, Moody River ja Ten Lonely Guys tykkään kovastikin, mutta I’ll Be Home oli häneltä anteeksiantamaton kusetus. Chance-vaihe ei tuottanut Flamingosille valtakunnallisia hittejä, mutta levytysten määrä kertoo paikallisesta suosiosta. Manageri Ralph Leon kuoli yllättäen keväällä ’55, mutta oli ennen sitä ehtinyt pohjustaa neuvottelut niin pitkälle, että siirtyminen oli pelkkä muodollisuus. Perusteluina on mainittu mm. Yhtyeen toinen johtava tenori oli Johnny Carter, joka oli mielestäni ääneltään vahvempi, persoonallisempi – ja jos makuasiat sallitaan, niin parempi. A Kiss From Your Lips oli hyvä balladi sekin. Tunnetuin esimerkki on tietenkin yhtyeen tunnusmateriaaliin lukeutuva Jump Children, jonka Sollie McElroy sooloili mukaansatempaavasti, mutta jonka ydin taisi sittenkin olla Marion Abernathyn 40-luvun puolivälin hitiltä vohkitut ”voo-it” -kiekaisut. Puolet edellä listatuista singleraidoista oli nopeita, osa jopa ylivauhdikkaita jump-revityksiä. Parrot 808 On My Merry Way Dream Of A Lifetime 811 I Really Don’t Want To Know Get With It 812 Koko Mo I’m Yours Sollie McElroy ehti olla mukana sessiossa, jossa levytettiin kolme listauksen ensimmäistä raitaa, lopuilla pääosaa hoiti Nate Nelson. Lyhyen Parrot-vaiheen aikana Flamingos levytti vain kolme singleä. Upea esitys, sekin Sollie McElroyn sooloilema. Hän lauloi balladiraidat If I Can’t Have You, Golden Teardrops ja That’s My Desire vakuuttavasti, tosin jotkut väittävät hänen tyyliään holtittomaksi. se, että Sollie McElroy oli nuoruudessaan Ink Spotsien harras ihailija, toisaalta se, että Nate Nelson oli Orioles-johtaja Sonny Tilin serkku ja kolmanneksi se, että Jake Carey oli Tilin koulukaveri. Mielestäni ne ovat koko Chance-vaiheen parhaat raidat. Lewisin ansiot ovat kyseenalaiset, yleisesti on väitetty hänen saaneen nimensä etikettiin Chessin kanssa tekemiensä kytkykauppojen ansiosta. Vastaus oli myönteinen – totta kai – ja sen päälle aloitettiin muutaman kuukauden kestänyt harjoitusja totuttelujakso, jossa Tommy opetteli pikkutarkasti tulevat harmoniaosuutensa
Kokoonpano oli entinen, niin oli musiikkikin, vahvimmin oli esillä Nate Nelson, joka sooloili nätisti balladit The Vow ja Would I Be Crying. Pienenä lisäpointtina sopinee vielä mainita Nate Nelsonin esiintyminen vierailevana solistina Red Caps -yhtyeen levyllä Silhouettes vuoden ’57 lopussa. Kun Zeke palasi armeijasta, Terryn asema joutui vaakalaudalle, mutta senkin tilanteen Terry hoiti näppärästi. Syy ei mielestäni voinut olla huonossa musiikissa, paremminkin siinä, että Decca ei uskaltanut markkinoida yhtyettä ollenkaan. Tommy Hunt oli tuossa vaiheessa jo vakiinnuttanut paikkansa. The Flamingos (Checker LP 1433) A: (1) Dream Of A Lifetime (2) Koko Mo (3) Whispering Stars (4) On My Merry Way (5) The Vow (6) Would I Be Crying B: (1) A Kiss From Your Lips (2) Shilly Dilly (3) Stolen Love (4) Chickie Umbah (5) Nobody’s Love (6) Chicka Boom That’s My Baby SUURIA MUUTOKSIA Leonard Chess oli vakavissaan Flamingosin potkuja suunnitellessaan. Samalla yhtyeen toiminta ja esiintymiset siirtyivät Chicagosta pääsääntöisesti itärannikolle. Deccalle siirtymisen yhteydessä huomattiin, että hän oli myös monitaitoinen taustamies, joka kuin sivutöinään osallistui aktiivisesti levyjen sovittamistilanteisiin. Decca 30335 The Ladder Of Love Let’s Make Up 30454 Helpless My Faith In You 30687 Where Mary Go Rock And Roll March 30880 Kiss-A-Me Ever Since I Met Lucy 30948 Hey Now Jerri-Lee Tommy Hunt oli saanut vahvan aseman Flamingosissa, sillä hän sooloili neljä raitaa (Let’s Make Up, Hey Now, Ever Since I Met Lucy ja That Love Is You), jotka kaikki olivat nopeahkoja, iskelmällisiä, sovitukseltaan näppäriä esityksiä. Alan harrastajat ovat yleensä sitä mieltä, että siirto Checkeriltä Deccalle merkitsi tason laskua. Listausten mukaan yhtään soolosingleä ei ehditty levyttää, mutta parissa livetilaisuudessa Nate oli itsenäisenä artistina mukana. Hän ei uusinut yhtyeen sopimusta, kun asia tuli ajankohtaiseksi maaliskuussa ’57. Flamingosin viimeiset Checker-sessiot pidettiin kesällä ’56, tuossa vaiheessa mentiin vielä vanhalla kokoonpanolla. Levyn nimi ei osoittanut suurta perehtyneisyyttä, mutta sisältö on sen verran laadukas, että ”best of Checker years” olisi kuvannut kokonaisuutta paremmin. Uutena miehenä tuli kuvioihin Jake Careyn vanha tuttava Baltimoren ajoilta, kitaristi Terry Johnson (s. Terry sai pitää paikkansa, samalla hän pääsi entistä paremmin mukaan laulupuoleen opeteltuaan Johnny Carterin osuuksia taustaharmoniassa. Tilanne oli nimittäin se, että Decca oli ostanut vain Flamingosin sopimuksen, mutta Nate Nelso. Ehkä se oli hänen onnensa, hän pääsi reilun vuoden päästä Dells-yhtyeeseen ja sitä kautta vähitellen yhtyesoulin huipulle. Parhaimmillaan yhtye oli edelleen silloin, kun laulettiin kaihoisaa balladia ja kun solistina oli Nate Nelson. Checker 846 The Vow Shilly Dilly 853 Would I Be Crying Just A Kick Sotkuista tilannetta kuvastaa osittain se, että vain neljä raitaa pääsi levylle, kolme (Stolen Love, Dream Of A Lifetime ja Nobody’s Love) jäi hyllylle. Red Capsien versio on erinomainen, mutta jäi The Rays -yhtyeen huippuhitin varjoon. Tilanne oli sekava, tavallaan ryhmä oli ollut muutaman kuukauden kestävällä tauolla kahden vakiojäsenen lähdettyä. Checker-vaiheessa ei julkaistu albumia ennen kuin jälkijunassa vuoden ’59 tammikuussa, jolloin kyseessä oli puhdas kokoelma vanhoja levytyksiä. Minun mielestäni tunnelman lievä keveneminen oli paremminkin suunta parempaan, varsinkin Clint Ballardin säveltämät The Ladder Of Love ja Helpless ovat balladeja parhaasta päästä. Leonard Chess ei ollut uusista kuvioista mielissään. 22 Blues News 5/2017 lähti Johnny Carter, jonka paikan Tommy virallisesti otti. Syyksi on mainittu se, että tuon konkariporukan jäsenistä kellään ei ollut nuorisolevyn vaatimaa teiniääntä ja siksi lainattiin Nate solistiksi. Flamingos levytti kolmessa Decca-sessiossa 11 raitaa, joista kymmenen päätyi levylle, ainut julkaisematta jäänyt oli nimeltään That Love Is You. Paul Wilson on yleensä ollut muiden jäsenten varjossa, mutta Deccalla häneltä kuultiin hienoja kakkossolistisuorituksia Naten kaverina, upeimmat esimerkit jo kehuttu hidas The Ladder Of Love ja sulava medium Where Mary Go. Kun Carter palasi vuoden ’58 lopussa, häntä ei enää hyväksytty mukaan. Hän ehdotti, että Zeke ottaisi hoitaakseen basistin hommat ja saman tien muillekin jäsenille löytyi live-esiintymisiin oma instrumentti (Tommy Huntille piano ja Nate Nelsonille rummut). Deccan kanssa onnistuttiin kuitenkin solmimaan sopimus. 12.12.38). Hänellä oli myös lauluja levykokemusta The Whispers -nimisen yhtyeen solistina (Fool Heart / Are You Sorry, Gotham 309, molemmat puolet Terryn omia sävelmiä). Hän jopa harkitsi Flamingossopimuksen irtisanomista ja tarjosi soolomahdollisuutta Nate Nelsonille. I ONLY HAVE EYES FOR YOU Flamingos jäi Deccalla ilman menestystä. Kun vielä todetaan Jake Careyn railakas kohellus vauhtipalassa Rock And Roll March, onkin yleiskuva Deccasta saatu valmiiksi. Careyn veljekset, etenkin Zeke olivat kiistattomat pomot ja Zeken poissa ollessa päätösten teko ontui
Sitä ennen oli Goldnerin idean mukaiselta albumilta kokeiltu singlenä toista 30-luvulta periytynyttä standardia Love Walked In, joka ei Terryn ja Paulin esityksenä ollut ihan sitä mitä haettiin. Näillä eväillä pärjättiin poplistoillakin. Kyseessä oli niin kuin nimestäkin voi arvailla, kaihoisa jäähyväislaulu, loistava sellainen. Kirjassaan hän ottaa nimiinsä myös solistikunniaa, mutta levyllä tehtävän hoiti Nate Nelson ja hienosti hoitikin, hänen panoksensa lopputuloksessa oli ratkaiseva. Sen pääosissa olivat Tommy Hunt ja Terry Johnson, jotka molemmat lauloivat neljällä raidalla soolon, jälkimmäinen taas Paul Wilsonin avustamana. Tommy Hunt on ottanut osan kunniaa I Only Have Eyes For You’n onnistumisesta. Goldner itse ei aluksi ollut yhtyeestä järin innostunut, mutta taipui saatuaan lupauksen siitä, että pääsi tarpeen tullen sanomaan sanansa yhtyeen linjaan, mikä käytännössä tarkoitti tyylin keventämistä. Flamingos otti laulun käsittelyynsä keväällä ’59. Flamingosin tapauksessa hänen vaatimuksensa oli yhtyeelle vanhastaankin tyypillinen vanhojen standardien levyttäminen ja niiden pohjalta rakennettava albumi. Terry ja Paul muodostivat hyvän parin, varsinkin listoille noussut Lovers Never Say Goodbye ja At The Prom ovat nättejä balladeja. Sitä oli kyllä vuonna ’34 suosittujen Ben Selvinin ja Eddy Duchin hittipäivienkin jälkeen levytetty, mutta listoille sen kanssa ei oltu päästy. Erään huonon päivän ja vielä huonomman yön jälkeen Terry kertoo heränneensä selkeään visioon, jonka hän vahvisti pikaisesti kitaran avustuksella ja esitti ajatuksensa samana päivänä harjoituksissa. Yhteisymmärrystä siitä, millaiselta lopputuloksen pitäisi kuulostaa, ei aluksi tuntunut löytyvän. “Favouritesin“ työnjako oli tasaisempi, mutta Nate Nelsonin sooloilemien raitojen vähäinen määrä yllätti nytkin, olihan levyn materiaali kuitenkin saavutettujen menestysten seurauksena viihdepainotteinen.. Vuosikymmenien takaisten standardien parista löytyi Flamingosien kaikkien aikojen tunnetuin levytys. Sen jälkeen hän oli muutaman singlen ajan selkeä ykkössolisti, muiden muassa Mio Amore ja Sam Cooken säveltämä Nobody Loves Me Like You levytettiin hänen sooloinaan. End 1035 Lovers Never Say Goodbye (25./52.) That Love Is You 1040 But Not For Me I Shed A Tear At Your Wedding 1044 Love Walked In At The Prom 1046 I Only Have Eyes For You (3./11.) Goodnight Sweetheart 1062 I Was Such A Fool (-/71.) Heavenly Angel 1065 Mio Amore You And Me And The Sea 1068 Nobody Loves Me Like You (23./30.) Besame Mucho 1070 You And Me And The Sea Besame Mucho 1073 Mio Amore (27./74.) At Night 1079 When I Fall In Love Beside You 1081 Your Other Love Lovers Gotta Cry 1085 That’s Why I Love You Koko Mo 1092 Time Was Dream Girl End-vaiheen alun huomiota herättävin piirre oli se, että Nate Nelson ei ollutkaan ykkössolisti. Saman tien päästiin hittilinjalle ja aikataulusta voisi mainita sen verran, että kaksi viimeistä Decca-singleä julkaistiin vasta muutamaa kuukautta sen jälkeen, kun Flamingos oli jo vaihtanut Endille. Flamingo Serenade (End LP 304) A: (1) Love Walked In (2) Music Maestro Please (3) Begin The Beguine (4) The Breeze And I (5) Time Was (6) Goodnight Sweetheart B: (1) I Only Have Eyes For You (2) I’m In The Mood For Love (3) As Time Goes By (4) Where Or When (5) Yours (6) But Not For Me Flamingo Favourites (End LP 307) A: (1) Besame Mucho (2) Dream Girl (3) Crazy Crazy Crazy (4) That’s Why I Love You (5) Heavenly Angel (6) Mio Amore B: (1) Maria Elena (2) Sweet And Lovely (3) Tell Me How Long (4) My Foolish Heart (5) You Belong To My Heart (6) Bridge Of Tears Osajako näillä levyillä oli kovin erilainen. Ison hitin aineksia siinä ei mielestäni ollut, niinköhän uhkapelurina tunnettu Goldner sijoitti totovoittojaan uuden yhtyeensä singlen voiteluun. Myös Terry Johnson on muistellut vaikuttaneensa ratkaisevasti hittisinglen onnistumiseen. Hän on väittänyt olleensa George Goldnerin ”luottomies” ja saaneensa pomolta nimenomaisen käskyn ideoida I Only Have Eyes For You levytyskuntoon. Kaksi ensimmäistä End-vuotta olivat tilastojen valossa Flamingosin huippuvaihe. Kaikki olivat sitä mieltä, että noin se tehdään ja niin tehtiinkin. Blues News 5/2017 23 nin hätäpäissään tekemä soolokontrahti jäi Chessille ja sieltä käsin käytiin tiettävästi terhakkaa hermosotaa Nelsonin mukana oloon liittyen. Muu porukka tempautui mukaan ja kaikki George Goldneria myöten olivat sitä mieltä, että hitin ainekset olivat koossa. Tilanne selkeni Careyn serkuksille jo kesällä ’58, jolloin Zeke lähti neuvottelemaan uutta sopimusväylää. Goldner ei ollut rock & roll -miehiä, häntä kiinnosti jazz ja viihde. I Only have Eyes For You oli alun perin elokuvasävelmä filmistä The Dames. Endin alkuvaiheen vahvuutta korostivat parit lisäkäynnit Apollossa, keväällä ’59 purkitettu elokuva Go, Johnny Go, jossa yhtye esitti Jump Childrenin sekä kaksi ”oikeaa” albumia, ensimmäiset Flamingosin historiassa. “Serenade“ oli edellä mainittu Goldnerin vaatima standardikokoelma. Sen paikan oli vallannut Terry Johnson, tarkemmin sanoen yhdessä Paul Wilsonin kanssa, tuon parin johdolla hoideltiin neljä kuudesta ensimmäisestä End-raidasta. Hän kertoo kirjassaan keksineensä esitykseen olennaisesti kuuluvan Doo-bop-sha–bop -riffin kesken harjoitusten. Tommy selvästi piti laulua ”omanaan”, tuolta ajatukselta ei voinut välttyä myöskään Stompin’-konsertissa keväällä 2014. Tommy Hunt lauloi soolon 1040:n b-puolella, joten Natelle jäi vain That Love Is You. Sellainen löytyi George Goldnerin End-firmasta, jolle ensimmäiset levytykset tehtiin heti seuraavan vuoden alussa. Viimeksi mainitusta on helppo löytää säveltäjälle tutut ainekset, niinköhän tätä esitystä voisi kehua Flamingosien ensimmäiseksi soul-levytykseksi. Edellinen oli Terryn ja Paulin oma sävelmä, joka ilmestyi ensimmäisillä painoksilla nimellä Please Wait For Me
Näin muodostunut Flamingos pääsi levyttämään Bellville-merkille, ilmestyneet kaksi singleä julkaistiin Checkerin jakelussa. Muutosta soundissa oli tapahtunut. Kokoonpano eli kaiken aikaa. Olennaista muutosta yhtyeen harmonioihin ei tuossa vaiheessa tullut. Ongelma vain oli siinä, että oltiin pitkällä 60-luvulla ja soundi oli käynyt vanhanaikaiseksi. Hän ja Nate olivat baptisteja, muut juutalaisia ja kun he kieltäytyivät Zeken yrittäessä käännyttää heitä juutalaisseurakuntaan, niin diskriminointitilanne oli valmis. 2 Lisäksi samoihin aikoihin on diskografioiden mukaan julkaistu Flamingosin nimissä toinenkin neliviitonen: Time Square 102 A Lovely Way To Spend An Evening Walking My Baby Back Home Tiedot singlestä ovat ristiriitaiset. Pientä siirtymistä popahtavampaan ja helppotajuisempaan suuntaan kyllä näkyi edelleen, mutta listoille ei muutamasta onnistuneesta esityksestä huolimatta ollut enää asiaa. Tommy oli joka tapauksessa lähtenyt ja Careyt alkoivat syyttää tilanteesta Terry Johnsonia, joka hänkin poistui riveistä vuoden ’61 alkupuolella ja pian hänelle teki seuraa Nate Nelson. Yritin tarkistaa, oliko kyseessä sama Eddie, joka oli aloittanut uransa 50-luvulla The Aladdins -yhtyeessä ja ollut vahvasti mukana joillakin 60-luvun alun Hollywood Flames -levyillä, mutta jostakin syystä luotettavimmatkin tietolähteeni jättivät asian mainitsematta. Vuoden ’60 lopussa Flamingos sai keikan Havaijille. Vielä pahemmin asioita mutkisti jäsenten välinen torailu. Tommyn mukaan kyse oli uskonnollisen ajattelun eroista. Ensisinglen a-puolelle Tommy levytti hienon mahtipontisen mediumin Parade Of Broken Hearts, joka ei radiosoittajia juuri kiinnostanut, mutta tarina kertoo, että Jocko Henderson -niminen tiskijukka soitti kerran vahingossa singlestä väärän puolen, sieltä paljastui isoksi hitiksi ja Tommyn tunnuslauluksi kohonnut Human. Kaiken kaikkiaan “Sound Of...“ on hyvä ja mainittujen artistivalintojen ansiosta vaihteleva albumi, piristävä poikkeus aikaisempiin yhden tyylin paketteihin. Kesken matkan pysähdyttiin tankkaamaan ja tauon aikana Terry Johnson sai päähänsä imaista pienet vapauttavat. Hän kävi sanomassa Zekelle, että nyt minä häivyn ja piti sanansa. Ainoa varma asia on, että kyseessä on a cappella -levy, esittäjästä toteaa Marv Goldbergin teksti, että kyseessä on itse asiassa kahden valkoisen yhtyeen yhteisesitys, vaikka etiketissä lukee Flamingos. I Only Have Eyes You toi porukalle sievoiset ansiot, mutta niitä ei jaettukaan tasan, vaan pääosa käytettiin kahden auton ostoon sillä ajatuksella, että menopelit olisivat jäsenten käytössä. Tommy Hunt heittää syntypukeiksi Careyn veljekset, jotka käyttivät entistä päättäväisemmin määräysvaltaa. Eddie Williams sai selkeän ykkössolistin paikan, hän lauloi listausten mukaan ykkösääntä kaikissa kolmena seuraavana vuonna julkaistuissa Endin singleraidoissa: End 1099 My Memories Of You I Want To Love You 1111 It Must Be Love I’m No Fool Anymore 1116 For All We Know Near You 1121 I Know Better Flame Of Love 1124 True Love Come On To My Party Eddie oli hyvä laulaja. Arkistoista löytyi vielä yksi single: Roulette 4524 Ol’ Man River, Pt. Tommy Hunt kertoo kirjassaan, että tämä oli hänelle viimeinen niitti. New Yorkiin palattuaan hän tapasi kohtsiltään Scepter-firman puuhamiehen Luther Dixonin ja aloitti hänen kanssaan soolouran. Näin siis muistelee Tommy Hunt ja vaikka kaikkea ei uskoisikaan, niin tietty eripuran juuri on helppo ymmärtää. LP:n julkaisuhetkellä End veteli jo viimeisiään ja Roulette osti firman materiaaleineen syksyllä ’63. 24 Blues News 5/2017 SOTKUJA TOISTENSA PERÄÄN Vaikka asiat näyttivät luistavan 50-luvun lopun lähestyessä hyvin, oli Flamingosin tilanne kääntymässä sotkuiseksi. Varsinkin Your Little Guy on hauska popahtava pompot. Olettaa sopii, että näin kuitenkin oli, eihän Eddie ihan tyhjästä voinut hypätä Flamingosin ykkössolistiksi. Tuo oli siis Tommyn versio. Zeke, Jake ja Paul eivät tietenkään antaneet periksi, vaan haalivat kokoon uuden Flamingosin, johon täydennysmiehinä pestattiin tenoreiksi Eddie Williams ja Strangers-nimisessä yhtyeessä aikaisemmin laulanut Billy Clarke. Terryn kätkö paljastui, saman tien matkanteko tyssäsi siihen, että koko porukka joutui kuulustelujen ajaksi putkaan. Flamingospiireissä nähtiin asia toisin ja koettiin Tommy petturina, joka oli mennyt neuvottelemaan itselleen soolosopimuksen, vaikka hommat yhtyeen kanssa olivat pahasti kesken. Bellville 100/101 Your Little Guy Lover Come Back To Me Checker 1091 Goodnight Sweetheart Does It Really Matter Bellville löytyy myös numerolla Checker 1084. Huoltoaseman kaveri näki tapahtuman ja usutti poliisit poikien perään. Edellä listatun diskografian loppuun ei hittejä siunaantunut, mikä tarkoitti, että pelkillä viihdestandardeilla ei voitu enää jatkaa. Meksikolaisperäiseen The Sinneriin Billyn melkein kuiskaava laulu tuo kieltämättä hienon säväyksen. Kuitenkin kävi niin, että Tommy ja Nate eivät päässeet edusta nauttimaan, samoin he huomasivat keikoilla hyvin usein syövänsä eri pöydässä kuin muut ja Naten vähentyneistä soolo-osuuksista oli jo puhetta. Matkaan lähdettiin omilla autoilla. Vaikeuksista huolimatta End julkaisi vielä keväällä ’63 albumin. 1 Ol’ Man River, Pt. The Sound Of The Flamingos (End SLP 316) A: (1) Too Soon To Know (2) You’re Mine (3) Flame Of Love (4) My Lovely One (5) The Sinner (6) I Know Better B: (1) I’m Coming Home (2) Moonlight In Vermont (3) Only Seventeen (4) Without His Love (5) Ole Man River (6) Danny Boy Eddie oli pääosassa, poikkeuksina Paul Wilsonin laulamat A2 ja B3 sekä Billy Clarken vaisummin tulkitsemat A5, B4 ja B5. The Pyramids -yhtyeestä hankittiin vahvistukseksi Doug McClure, mutta saman tien Eddie Williams ja Billy Clarke lähtivät ja pian heidän jälkeensä myös Paul Wilson, jonka tilalle tuli uusi tenori Sidney Hall. Taustasoittajiksi tulivat tässä yhteydessä arvostettu early soul -kitaristi Alan Fontaine ja saksofonisti Julien Vaught
Boogalooraidat kuulostavat suorastaan piristäviltä, B4:n soulvaikutteet todettiin jo aikaisemmin. 2 14044 Lover Come Back To Me Straighten It Up Buffalo Soldieria ei pidä sekoittaa Bob Marleyn tunnetumpaan samannimiseen lauluun. Kokoonpano oli ainoan näkemäni valokuvan perusteella tavallaan vakiintunut: Zeke, Jake, Doug McClure, Alan Fontaine, Julien Vaught. 1 Love Keeps The Doctor Away, Pt. Homma toimi kaiken aikaa Careyn serkusten johdolla, Zeke on merkitty levyjen tuottajaksi ja useimmissa tapauksissa hän kirjoitti myös sävelmiä. Hyväntuulinen, tuskin sattumalta Impressions-henkeen laulettu medium It Keeps The Doctor Away on suosikkini. Kaiken muun hyvän lisäksi se oli ”lonely soldier” -laulu, Vietnamia se ”far away enlisted land” tälläkin kertaa tarkoitti. Flamingosilta ilmestyi Boogaloo Party -hitin imuun myös albumi. Flamingosin levyttämä tarina oli originaali, pari vuotta myöhemmin sen levytti itärannikolla vaikuttanut yhtye The Persuasions. 1 (28./86.) Buffalo Soldier, Pt. Lähemmäs 60-luvun puolivälin soul-tunnelmia päästiin b-puolen mediumilla, jonka melodiassa oli hyvätkin hetkensä, mutta solisti (Doug McClure?) ei jaksanut rutistaa. Single 14044 oli sekin yhtyeen taustat huomioiden moderni, esimerkiksi uusi versio Hammersteinin vanhasta Lover Come Back To Me -pehmoilusta oli funkahtavaa kurluttelua myöten vanhaan Flamingos-linjaan verrattuna erittäin rankka esitys. Vuonna ’69 Flamingos oli siirtynyt pienelle New Yorkissa toimineelle Julmar-merkille ja onnistui pääsemään black-listan puoliväliin. Tällä LP:llä ei ole sillä rintamalla mitään positiivista tarjottavaa, vähän nuhruiselta vaikuttaa. Julmarin politiikkaan single sopi täydellisesti, merkille oli tunnusomaista nuhruinen early funk, se jopa onnistui latistamaan loistavan balladiyhtyeen The Spidells rosoiseksi kurluttajaksi singlellä Soul Chills. Samoin Lover Come Back To Me oli kevyehkö, lattarivaikutteinen lallatus. Philips 40308 Temptation Call Her On The Phone 40347 Boogaloo Party(22./93) Nearness Of You 40378 Brooklyn Boogaloo Since My Baby Put Me Down 40413 Itty Bitty Baby She Shook My World 40452 Koo Koo It Keeps The Doctor Away 40496 Do It, To It Oh Mary Don’t You Worry Ensimmäisen singlen Temptation-cover oli sekava, rosoinen ja tyylitön verrattuna edellisten vuosien standarditulkintoihin. Nykyään on saatavilla tämän haitan korjaava 19 raitaa sisältävä cd “Complete Recordings“ (Philips 4004). (Tähän kohtaan sopii tietokilpailukysymys. Mikä oli Flamingosin ainoa hitti Englannissa kautta aikojen. Yllättävin esitys on laiskasti vauhtiin lähtevä funk Heavy Hips, joka alkuun päästyään parani kaiken aikaa, mutta oli selvästi ajastaan jäljessä. Suurin heikkous on se, että turhan monta singleraitaa puuttuu. Laulun aihe on historiallisesti merkittävä, kunnioittaahan se sisällissodan aikaan ratsuväessä palvelleita mustia sotilaita, jotka intiaanien oikeuksia puolustaessaan saivat kutsumanimen ”Buffalo soldiers”. Checker 1091 on epäselvempi tapaus, sille ei löydy Bellville-numeroa. Flamingos on levyttänyt tunnetuimmat hittinsä niin moneen kertaan, että versiot tuppaavat menemään sekaisin. On myös hyvin mahdollista, että Goodnight Sweetheart, joka ei ole se vanha Spaniels-sävelmä, samantyyppinen kylläkin, on ostettu Checkerille Endin jäämistöstä. 60-luvun puolivälissä Flamingos siirtyi selkeästi muotivirtauksen pariin vaihdettuaan Philipsille. Flamingos-laulun ovat kirjoittaneet David Barnes, Margaret Lewis ja Myra Smith. FLAMINGOS-SOULIA Viimeisissä Endeissä ja Bellvilleissä oli jo kuultavissa pieniä early souliksi tulkittavia vivahduksia. Ehkä olikin onni, että jatkossa Flamingosista tuli Boogaloo-tanssin ahkerin markkinoija, seuraavien neljän singlen a-puolet olivat rämäköitä vauhtipaloja, joissa yhtyeen vanhasta coolista imagosta ei ollut jäljellä häivääkään. Levy on listausten mukaan vuodelta ’75, muualla näitä tehtiin jo vuosikymmenen alussa. Yllättäen luetteloista paljastui, että Ronze julkaisi kaksi Flamingos-albumia, tässä sisällöt ikään kuin täydellisyyden vuoksi.. Blues News 5/2017 25 telu, jonka taustalle oli keksitty uudentyylinen jäkätys. 116 on turhahko päivitys versio vanhasta Philips-singlestä. Vuosikymmenen taitteessa Flamingos pääsi Polydorille ja sai tyyliään taas modernisoituaan aikaan pikku hitinkin: Polydor 14019 Buffalo Soldier, Pt. Levyn yllättävin esitys positiivisessa mielessä on The Yellow Rose Of Texas, jonka taustavastaajaksi on merkitty härskisti Zeke Carey. Vaikuttavin kaikista on kolkko, kaikki hyvän soulin tunnusmerkit sisältänyt ja upeasti laulettu Oh Mary Don’t You Worry. Hyviä tanssiraitoja olivat kaikki, etenkin Koo Koo, jossa boogaloo oli jo osittain vanhentunut ja sen tilalle pyrki uusi muotitanssi Shing-a-ling. Heistä ensin mainittu on sikäli kiinnostava, että tämän aiheen tiimoilta löytyy koko joukko Barnes-nimisiä vaikuttajia (kirjailijoita, taiteilijoita, gallerioitsijoita...), ja kun sattumalta löysin epävirallisen luettelon sisällissodassa kuolleista mustista sotilaista, niin sieltä löytyi Kentuckyssa tammikuussa 1867 kuolleen Jack Barnesin nimi. Mitä pääasiaan eli Flamingosin singleen tulee, niin se oli erittäin tyylikästä ja vaikuttavaa, aihettaan kunnioittavaa kerrontaa, myös Alan Fontainen sovittama tausta on upea. Jossakin välissä Careyt olivat perustaneet oman Ronze-nimisen levymerkin, jolle Flamingos levytti 70-luvun alussa kolme singleä: Ronze 111 Welcome Home Gotta Have All Your Lovin’ 115 Heavy Hips Someone To Watch Over Me 116 Love Keeps The Doctor Away, Pt. Vastaus on – yllätys yllätys – Boogaloo Party, joka nousi sijalle 26., tosin vasta kolme vuotta jenkkisijoitusta myöhemmin.) B-puolet paranivat nekin pikku hiljaa, kun niihin löytyi edellä kaipaamaani soulia. Their Hits Then And Now (Philips PHS 600-206) A: (1) The Boogaloo Party (2) I Only Have Eyes For You (3) Since My Baby Put Me Down (4) A Kiss From Your Lips (5) Brooklyn Boogaloo (6) The Nearness Of You B: (1) The Yellow Rose Of Texas (2) Your Other Love (3) Lovers Never Say Goodbye (4) Nobody Loves Me Like You Do (5) I’ll Be Home (6) I’m Not Tired Yet LP kiinnostaa vain vinyylikeräilijöitä. 2 Welcome Home on laahaava, pelkistetty soulballadi, hitaita ovat myös kahden ensimmäisen singlen b-puolet. Julmar 506 Dealin’ (48./-) Dealin’ All The Way Rämäkkää kohellusta, nopean läiskyttelyn lomaan solisti heittää ”let me introduce a new dance”, siis Dealin’ onkin tanssi, outoa että tuollainen meni vielä 60-luvun lopussa läpi
Hän levytti omalla nimellään Gordy-alamerkillä kaksi singleä (My Springtime / Suzie, 7091 ja Whatcha Gonna Do / Suzie, 7095). Nopeampi b-puoli kuulostaa hätäiseltä, Clyde-vaikutteet ovat pinnassa siinäkin. Hän oli säveltäjänä mm. Varsinkin hienon intron omaavasta Walk Away Softlysta kehittyi moderni, ilmava early soul -balladi eikä hidas ja tyylikäs a-puoli juuri jälkeen jäänyt. Lopputulos oli sekavahko remusoulraita, joka on sittemmin julkaistu useammallakin northern-koosteella. Tässä vaiheessa Naten asema näytti vahvalta, mutta kun Ram sai solmituksi sopimuksen Luther Dixonin Musicor-merkille, tilanne muuttui ja jo 60-luvun alusta ykkössolistina toiminut Sonny Turner valtasi paikkansa takaisin. A-puoleksi merkitty Run... Once Again oli Naten oma sävellys, kulultaan ja taustaltaan levy noudatteli New Yorkin early soul -kuvioita, ja Nate lauloi tyylikkäästi. Pikaetsintä tuotti myös täkyt The Letter (David Ruffin), East Side West Side (Jimmy Ruffin), Sweet Thing (Supremes) ja Malinda (Bobby Taylor & The Vancouvers) sekä Opportunity Knocks (Four Tops). käymään Apollossa keväällä ’63. Terry Johnson on kertonut haastattelussa, että häntä ja Nate Nelsonia oli pyydetty Motownille jo aikaisemmin, mutta vasta Naten lähtö Plattersiin varmisti kuvion. Hän oli pääosassa kaikilla Plattersien noiden aikojen hiteillä samoin kuin albumien täyteraidoilla, jopa niin että hän teki suuren osan levytyksistä tuntemattoman studiokuoron kanssa ilman yhtyeen varsinaisia jäseniä. Tuokaan miehitys ei pysynyt koossa kuin muutaman kuukauden. Detroitissa Terry toimi muutaman vuoden lähinnä Smokey Robinsonin ja Al Clevelandin muodostamassa työryhmässä. B-puolena on mielenkiintoinen balladi, sen lauloi Sandra Dawn, joka oli värvätty Zola Taylorin tilalle tyttösolistiksi muutaman mutkan kautta. Nate Nelson oli tässä porukassa ainakin ajoittain mukana, mutta virallisessa kokoonpanossa häntä ei mainita: Terry itse, Kent Peeler, Tony Drake, Troy Anthony, Eddie Thomas, Bill Hawks, Carl Chambers. Paljon muutakin voisi löytyä. Jo saman vuoden elokuussa ehti Nate studioon ja levytti Lloyd Pricen ja Harold Loganin omistamalle Prigan-merkille singlen: Prigan 2001 Once Again Tell Me Why Elettiin laadukkaiden tenoriartistien vahvaa aikaa, joten ajatus soolourasta oli luonnollinen. Nate lähti Ramin Platterseista jo vuonna ’67 taas yhden riidan seurauksena, mutta jatkoi alkuperäisbasso Herb Reedin johtamassa ryhmässä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan. Terry kertoo olleensa monessa mukana, esimerkiksi työstämässä Supremesien ykköshittiä Love Child, mutta Motownin politiikan takia hänen nimeään ei listauksissa näy. Miracles-hiteillä Baby Baby Don’t Cry ja Here I Go Again sekä tuottajana singlellä Crazy ’Bout The La La La. Vaikka Terry Johnson oli lähes täystyöllistetty Motownilla, kävi hän 70-luvun alussakin satunnaisesti esiintymässä Modern Flamingosin nostalgiatapahtumissa, joiden kokoonpanotietoja en löytänyt. KOHTI NYKYPÄIVÄÄ 70-luvun alusta lähtien ”oikea” Flamingos oli Careyn serkusten hallinnassa, heillä oli tiettävästi kaiken aikaa jonkinlainen kokoon. Noihin aikoihin Pittsburghissa vaikuttanut, lähinnä Skyliners-yhteyksistään tuttu tuottaja Joe Rock järjesti yhtyeelle myös levytysmahdollisuuden, sen seurauksena julkaistiin single: Atco 6272 Let’s Be Lovers Walk Away Softly Koska Nate Nelson oli levyllä vahvasti mukana vuorotellen Terry Johnsonin kanssa ja meno oli muutenkin Flamingos-henkistä, päätettiin single julkaista nimellä The Starglows. TERRY JOHNSONIN MODERN FLAMINGOS Kuten edellä todettiin, jättivät Terry Johnson ja Nate Nelson Flamingosin keväällä ’61. Jousia oli aika reippaasti, mieleen tulevat lähinnä Clyde McPhatterin muutamat viihteellisemmän puolen levytykset. Plattersien 60-luvun historia on täynnä jatkuvia kokoonpanomuutoksia, riitoja ja rinnakkaisyhtyeitä eikä Nate Nelsonin osuutta ole kunnolla missään dokumentoitu. Modern Flamingos sai hyvin keikkoja päästen mm. Myös täyteraitojen Satisfaction ja Once I Got To Know You taustalta hänen nimensä löytyy. 26 Blues News 5/2017 Color Them Beautiful (Ronze RLP 1001) A: (1) She’s Gone (2) Gotta Have All Your Lovin’ (3) Does It Really Matter (4) Dealin (5) Welcome Home (6) I Need You So B: (1) Goodnight Sweetheart (2) Suddenly We’re Strangers (3) You You You (4) Too Young (5) Dealin’ All The Way Today (Ronze RLP 1002) A: (1) Today (2) Let It Be Me (3) At Night (4) Why Can’t Suzie Go To School With Lucy B: (1) Golden Teardrops (2) As Time Goes By (3) Virgo Virgin Lady (4) Time Was Listausten mukaan levyillä on sekaisin uutta ja vanhaa, kaikkea sellaista, johon Zeke Carey oli saanut oikeudet. Kolmas single julkaistiin käyttäen Terryn lempinimeä Buzzie (Stone Soul Booster / Sandy, 7100), siinä meno oli varsinkin a-puolella sekavampaa kuin kahdella edellisellä. Vuonna ’65 Nate Nelson sai hyvän vakanssin soulin puolelle pyrkivästä Plattersista ja Terry Johnson oli kypsä siirtymään Motownille. Edellä listattu kokoonpano ei tämän singlen osalta pidä ollenkaan paikkaansa, sillä Terryn ja Naten lisäksi mukana olivat Hardy Hall, Larry Jones ja ”Shug”, jonka oikea nimi ei ole jäänyt kirjoihin. Joka tapauksessa hän tuli yhtyeeseen pitkäaikaisjäsen Paul Robin paikalle riitatilanteessa, jossa manageri Buck Ramin johdolla perustettiin nimillä Buck Ram Platters tai The Platters ’65 tunnettu koostumus. Ainoa löytämäni varma näyttö Nate Nelsonin soolosuorituksesta on noiden aikojen suurimman Platters-hitin, keväällä ’66 listoille nousseen (6./31.) utuisen perusballadin I Love You 1000 Times kääntöpuolelle sijoitettu Don’t Hear Speak See No Evil, joka oli Naten oma sävelmä. Kohtalaisia, vähän ponnettomia levyjä, joissa Motown oli esillä enemmän kuin Terryn vanhat juuret. Single vedettiin nopeasti pois myynnistä, koska uudesta nimestä huolimatta Careyn veljekset tajusivat ensi kuulemalla mistä oli kysymys ja saivat Endin uhkaamaan Atcoa oikeustoimilla, ilmeisesti siis Nate Nelsonilla oli kontrahdissaan jotakin epäselvää. Jälkimmäinen lukee etiketissä Ramin Entree-merkillä julkaistulla singlellä Run While It’s Dark / Won’t You Be My Friend. Harmi sinällään, sillä single oli hyvä. Hän viipyi Modern Flamingosissa vain vuoden verran, vuonna ’62 hänen tilalleen tuli Nelson Dupree. Hän kuoli 1.6.1984 sydämen pettäessä perheen ja ystävien yritettyä huonolla tuloksella etsiä elinluovuttajaa entisille faneille ja heidän perheilleen suunnatun ilmoituskampanjan kautta. on sujuva ja leppoisa medium, puhdasta 60-luvun puolivälin pikkusoulia, jonka Nate lauloi siististi, esikuvana kävi nytkin mielessä Clyde McPhatter. Modern Flamingosin kokoonpano oli häilyvä, 60-luvun puolivälissä oli aikaisemmin listatusta jäljellä vain Eddie Thomas, muu miehitys oli Eddie Edgehill, Warren Sherill, Jerry Abel, Duke Johnson, Sony Ross, heistä neljä ensin mainittua napattiin suoraan philadelphialaisesta Del-Knights -yhtyeestä. Tunnetuin nimi tuosta litaniasta on ilman muuta Tony Drake, joka levytti 60-luvun lopussa itsenäisenä artistina Musicorille (tunnetuimmat levytykset Let’s Play House ja She’s Gone) ja pari vuotta myöhemmin Chi-litesin avustamana Brunswickille. Terry oli Motownilla myös esittävä artisti. Terry Johnson perusti pienen pohtimisen jälkeen ympärilleen ryhmän, josta hän käytti nimeä The Modern Flamingos
Latinorytmit ovat vaikuttaneet bluesia enemmän jazziin ja rytmibluesiin (ks. Outoa bluesia löytyy myös bluesin emämaasta Yhdysvalloista. Armenian kansanmurha) ja laulutapansa puolesta. Aluksi on syytä esitellä fuusiobluesin merkkihenkilö, joka on kotimaansa lisäksi kiertänyt ympäri maailmaa ja tehnyt yhteistyötä monien eksoottisten artistien kanssa. Hänen albumeillaan solisteina tai soittokumppaneina on ollut muusikoita mm. Hänen ulkonäkönsäkään ei ole kaikkein tavanomaisimpia. Meksikolaislaulaja Lila Downs on tulkinnut omintakeisella tavalla Fleetwood Macin Black Magic Womanin, jonka esikuvana on toiminut Otis Rushin All Your Love (I Miss Lovin’). Hän on resonaattorikitaroiden, havaiji-kitaroiden ja monien muidenkin kielija lyömäsoitinten taitaja Bob Brozman (1954–2013). Esimerkiksi Don “Sugarcane” Harris ja Clarence “Gatemouth“ Brown soittivat joillakin levyillään sähköviulua. Myös viulisti Tom Rigney on levyttänyt kaksi albumia bluesja roots-musiikkia yhdessä Bob Brozmanin kanssa. Muutama näytekappale melko tavanomaisesta eteläamerikkalaisesta bluesista löytyy Putumayolevy-yhtiön kokoelmalta ”Blues Around The World” (2006). Vähän oudompaa, bluesperinteestä ponnistavaa musiikkia ovat viime vuosina mielestäni tehneet mm. Useimmat niistä ovat niin vahvasti rytmipohjaisia, että ne ”fuusioituvat” huonosti perinteisen bluesin kanssa lukuun ottamatta ns. Yhdysvalloissa on omasta takaa persoonallista bluesia esittäviä artisteja, joista tässä esitellään muutamia. Viulisti Vassar Clements on tehnyt vierailevien bluesartistien kanssa albumin ”Living With The Blues” (2004), jossa viululla saadaan aikaan surumielinen bluestunnelma. Tässä artikkelissa kappaleen esittäjällä tai alkuperällä ei ole väliä, kunhan lopputulos on tavanomaisesta bluesista poikkeava sisältäen kuitenkin jotain bluesmaista sanan laajassa merkityksessä. Originaalien blueskappaleiden ja jopa persoonallisten bluestulkintojen teko näyttää olevan latinomaissa vähäistä. AMERIKAN OUTOA BLUESIA Ei pidä mennä merta edemmäs kalaan. Hän soittaa myös Jarkka Rissasen ja Pepe Ahlqvistin albumilla ”Doggone Blues” (1998). Brozman on levyttänyt omalla rempseällä tyylillään myös vanhaa bluesia (Charley Pattonia, Skip Jamesia, Robert Johnsonia ym.). rumbakomppia, joka istuu hyvin perusbluesiin. Muita pohjoisamerikkalaisia ”bluesinnovaattoreita” on paljonkin, ja on vaikea erottaa suuresta lupaavien muusikoiden joukosta ne mielenkiintoisimmat. 28 Blues News 5/2017 TIMO KAUPPINEN B luesia on ”fuusioitu” eri puolilla maailmaa hyvinkin eksoottisten musiikkityylien kanssa. BN 2/2017 Rumbabluesartikkeli). Blues Eliticos on brasilialainen ja Botafogo argentiinalainen yhtye. Mukaan ei tällä kertaa kelpuuteta musiikkia, joka edustaa bluesin vakiintuneita lähityylejä kuten jazzblues, soulblues, rhythm and blues, jne. Bob Brozman – Poor Me Diamanda Galas – See That My Grave Is Kept Clean Clarence Gatemouth Brown – Just before dawn Vassar Clements & Roy Rogers – Phonograph blues Tom Rigney & Bob Brozman – Rigo’s blues Lila Downs – Black Magic Woman Blues Eliticos – Canceriano Sem Lar Botafogo – Slide Blues AFRIKAN BLUESIA Bluesin emämaasta Yhdysvalloista on luontevaa jatkaa matkaa bluesin alkukotiin Afrikkaan, jonka musiikki on monipuolista. Galas on tulkinnut omalla shokeeravalla tavallaan useita synkkiä bluesklassikoita kuten O Death, Death Letter ja Insane Asylum. Havaijilta, Intiasta, Afrikasta, Japanista, Karibialta, Australiasta, Réunionilta ja Papua-Uudesta Guineasta. Havaijilta, Papualta, Sansibarilta, Intiasta, Siperiasta ja Malista. Keskija Etelä-Amerikassa vallitsevia ovat latinalaismusiikin monet tyylit. Avantgardeartisti Diamanda Galas on skaalan hurjimmasta päästä aihevalintojensa (mm. North Mississippi Allstars, Alabama Shakes, Jack White, Vintage Trouble, Tedeschi-Trucks Band ja Fantastic Negrito. Brozman ei ole ainoa musiikillinen maailmanmatkaaja, vaan myös jenkit Ry Cooder, Taj Mahal, Corey Harris, Eric Bibb ja Bonnie Raitt sekä britit Ramon Goose, Justin Adams ja Robert Plant ovat käyneet ”pyhiinvaellusmatkoilla” Afrikassa ja paljon muuallakin. Viulu on bluesissa harvinainen sooloinstrumentti, muttei ainutkertainen. Kuulija saattaa tällaista outoa bluesia kohdatessaan huudahtaa: ”Oho, eihän tämä ole bluesia!” tai ”Kummallista mutta mielenkiintoista, onkohan tämä bluesia?” Tässä artikkelissa seikkaillaan bluesin ja muiden musiikkityylien huonosti tunnetuilla ja osin kartoittamattomilla rajaseuduilla, joilta voi löytyä unholaan nopeasti vaipuvia kuriositeetteja, mutta myös jotain uudenlaista ja kestävää. Eksoottista ja outoa bluesia etsiskellään mm. Galasin kirkuminen ja muu äänenkäyttö on usein lähes sietämätöntä kuultavaa, mutta bluestulkinnoissa on kieltämättä särmää ja asennetta. Esimerkkeinä afrikkalaisen musiikin tyylilajien kirjosta voidaan mainita Pohjois-Afrikan rai (Khaled ym.), Senegalin mbalax (Youssou N’Dour ym.), Malin ja Nigerin aavikkoblues. Näillä hieman epämääräisillä reunaehdoilla lähdetään matkaan, outouspuoli edellä mutta satunnaista eksymistä pelkäämättä
Uusin ”Rough Guide To African Blues” (2014) toteaakin, että yhteys bluesiin voi olla musiikillinen tai ”spirituaalinen”. Tuaregijuuret omaava Faris esittää amerikkalaisia blueskappaleita tuaregien tamashek-kielellä albumillaan ”Mississippi To Sahara” (2015) ja afrojazzin monitoimimies, saksofonisti Manu Dibango on tulkinnut tyylikkäästi gospelia ja negrospirituaaleja albumillaan ”Sax And Spirituals, Lamastabastani” (2006). Afrikkalaisten rytmien ja tyylien kirjo on mykistävä. Tätä musiikkityyliä on käsitelty tarkemmin artikkelissa ”Desert blues, aavikkomusiikkia Saharasta” (BN 4/2016). Näytteissä on lisää esimerkkejä kansainvälisenä yhteistyönä syntyneistä kappaleista. Saharan alueelta julkaistaan nykyisin paljon ns. Apropoo, juurevan ”Hybrid Soul” -albumin toukokuussa julkaisseen Jarkka Rissasen AASIAN JA AUSTRALIAN BLUESIA Aloitetaan Aasian kierros Intiasta, jonka musiikki on inspiroinut ainakin muutamaa läntistä bluesmuusikkoa. Aavikkobluesin sekä muun afrikkalaisen musiikin osalta liikutaan lähes aina bluesin rajamaastossa. Näytekappaleisiin olen poiminut afrikkalaismuusikkojen ”bluesmaisia” esityksiä. Nimittäin yksi Laurel & Hardy -kaksikon parhaista komedioista on nimeltään ”Sons Of The Desert” (Päivänpaisteisia pässinpäitä, 1933), mikä viittaa elokuvassa vapaamuurarityyliseen miesten salaseuraan, joka keskittyy hauskanpitoon. Mutta palataanpa tältä ”aavikkoharharetkeltä” takaisin afrikkalaisen bluesin pariin. Tyylisuunnan pioneeri oli malilainen Ali Farka Touré, ja tunnetuimpia nykyartisteja ovat tuaregiyhtyeet Tinariwen, Bombino ja Songhoy Blues. YouTubessa on nähtävissä pätkiä leffasta. maailmanmusiikkiin keskittyvät levyyhtiöt ovat julkaisseet useita afrikkalaista bluesia sisältäviä kokoelma-albumeita. Uusimpia niistä ovat ”Rough Guide To African Blues” (World Music Network, 2014), “Putumayo Presents African blues” (Putumayo, 2012), “Beginners Guide To African Blues” (Demon Music Group, 2010) ja “Rough Guide To Blues And Beyond” (World Music Network, 2009). Joissakin tapauksissa on tehty kokonaisia albumeitakin kimpassa. Playing For Change on monikansallinen tilapäinen ryhmä, jossa soittavat mm. Käry käy ja vastaanotto kotona on kalsea, kun Stan ja Ollie saapuvat leit kaulassa, ukulelea rämpyttäen ja laulaen iskelmää Honolulu Baby. Se kannattaa kuunnella ja katsoa YouTube-videona. Muntu Valdo on kotoisen Kamerunista, Amar Sundy Algeriasta ja Amadou Diagne Senegalista. Bluesviitteet on usein vaikea erottaa kappaleista, jotka eivät ole yleensä 12 tahdin bluesia, vaan pikemminkin muistuttavat John Lee Hookerin tai Otis Taylorin hypnoottista tyyliä. Muntu Valdo – Timba Amar Sundy – Camel Shuffle Amadou Diagne – Jef Jel West African Blues Project – Lalumbe Playing For Change – Groove In G Ali Farka Touré & Ry Cooder – Diaraby Ali Farka Touré & Corey Harris – Special Rider Blues Djeli Moussa Diawara & Bob Brozman – Maloyan Devil Dominic Kakolobango & Elijah Wald – Gueza Tabiya Diabel Cissokho & Ramon Goose – Totoumo Habib Koité & Bonnie Raitt – Back Around Habib Koité & Eric Bibb – On My Way To Bamako Justin Adams & Juldeh Camara – Kele Kele Robert Plant & Justin Adams – Win My Train Fare Home Faris – Oulh Essayaq (Feel Like Going Home) Manu Dibango – Mouna Maria Bob Brozman. Monet ovat sitä mieltä, ettei aavikkoblues ole lainkaan bluesia sanan musiikillisessa merkityksessä. aavikkobluesia (desert blues). Ns. tuaregibändi Tinariwen ja bluesmies Keb´Mo´. West African Blues Project on senegalilaisen Modou Tourén ja englantilaisen Ramon Goosen hanke. Blues News 5/2017 29 (Tinariwen, Bombino ym.), Beninin voodoorytmit (Angelique Kidjo ym.), Ghanan highlife (Alex Konadu ym.), Nigerian juju (King Sunny Ade ym.) ja afrobeat (Fela Kuti ym.), Kamerunin makossa (Manu Dibango ym.), Kongon soukous (Pepe Kalle ym.) ja rumba (Franco & OK Jazz ym.), Etelä-Afrikan mbaqanga (Mahlathini, Mahotella Queens ym.), afrojive (Sipho Mabuse ym.) ja reggae (Lucky Dube ym.), sekä Etiopian etiojazz (Mulatu Astatke ym.). Läntisen Saharan aavikkobluesissa on musiikillisia kytköksiä afroamerikkalaisen bluesin kanssa, mutta muussa afrikkalaisessa ”bluesissa” yhteys on lähinnä spirituaalinen, ja se liittyy intensiiviseen tunnelmaan, jonka laulajan ääni ja musiikin ”juurevuus” synnyttävät. Tuorein tapaus on englantilainen kitaristi Michael Messer, jonka Mitra-yhtyeessä soittokavereina ovat intialaista slidekitaraa soittava Manish Pingle ja tabla-rumpali Gurdain Rayatt. Stan ja Ollie valehtelevat vaimoilleen lähtevänsä Havaijille, mutta menevätkin juhlimaan Chicagoon Aavikon Poikien valtakunnalliseen tapaamiseen. Afrikkalaisartistit ovat levyttäneet afroamerikkalaista roots-musiikkia myös ilman ulkomaalaisia kumppaneita. Mitran debyyttialbumilla ”Call Of The Blues” (2016) vanhat klassikot kuten I Can’t Be Satisfied ja yhtye Sons Of The Desert liittyy hauskasti aavikkoteemaan, vaikkei ryhmä aavikkobluesia soitakaan. Kokoelmalevyt sisältävät myös afrikkalaisten ja länsimaisten blues-artistien yhteisesityksiä. Tällaisia ovat mm. Ry Cooderin ja malilaiskitaristi Ali Farka Tourén ”Talking Timbuktu” (1994) sekä Bob Brozmanin ja guinealaisen koransoittaja Djeli Moussa Diawaran ”Ocean Blues” (2006)
Intialaisen musiikin rytmiikka ja improvisaatiot ovat komplisoituja, mutta länsimaiselle musiikille tyypillisiä harmonioita ja sointuja ei juuri käytetä. Madagaskar on suuri saari Afrikan itäpuolella. Bob Brozman on tehnyt Takashi Hirayasun kanssa kaksi albumia, jotka sisältävät viehättävää melodista musiikkia, mutta eivät kuulosta bluesilta. Maailmanmusiikkia esitteleviltä blueskokoelmilta löysin vain yhden kiinalaisen bluesin, ja sekin oli Taiwanilta (esittäjänä Long-ge), eikä se ole esityskieltä lukuun ottamatta kovinkaan outo. Bhatt – Ganges Delta Blues Bob Brozman & Debashish Bhattacharyan – Bana Mali Jim Petit – Green River Blues Long-ge – Playing Mahjong Albert Kuvezin & Yat Kha – Black Magic Woman Bob Brozman – New Guinea Blues Papua New Guinea Stringbands & Bob Brozman – Rabaul Taun Michael Atherton & Ankala – Dobro Matilda. Brozman on säveltänyt myös oman Uuden Guinean bluesinsa. Kun intialaiselle muusikolle kertoo, minkä râgan mukaan mennään, niin hän pystyy soittamaan sujuvasti yhtyeen muiden muusikoiden kanssa samaan tapaan kuin bluesmuusikko, jolle sanotaan esimerkiksi, että soitetaan 12 tahdin blues sävellajissa E. Saarten musiikki heijastelee saarelaisten elämänasenteita, iloja ja suruja. Siinä tuotetaan tietyllä laulutekniikalla perusäänen lisäksi yläja alaääniä. Levyn helmi on kuitenkin Bhopali Blues, joka perustuu râgaan. Siperian takamailta, Mongolian pohjoispuolella sijaitsevasta Venäjään kuuluvasta Tuvan tasavallasta löytyy yllättäen erikoislaatuista bluesia. Heads, mutta YouTuben perusteella he näyttävät soittavan aika tavanomaista modernia bluesia. Intialaiseen musiikkiin perehtynyt Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin perustamisaikojen aktiivi, säveltäjä-kirjailija Eero Hämeenniemi määrittelee râgat kirjassaan ”Tulevaisuuden musiikin historia” (2007) seuraavasti: Râgat ovat eräänlaisia melodisia arkkityyppejä, sävelkuvioiden ja sääntöjen kokoelmia, jotka säätelevät musiikin melodian muodostumista. Tuvalaiseen kansanperinteeseen kuuluu kurkkulaulu eli höömei. Kiinan blues jäi tällä virtuaalireissulla mysteeriksi. Japan Blues Festivalin vuoden 2017 esiintyjälistalta löytyivät japanilaiset Shun Kikuta, Junk Groove ja B.B. Albumilla ”Ankala – Australia: Rhythms From The Outer Core” (1997) perinneyhtye Ankala säestää didgeridoolla dobrokitaristi Michael Athertonia. Jokainen sävel, jokainen melodinen kuvio saa merkityksensä suhteestaan râgan asteikkoon ja kullekin râgalle ominaiseen melodisten kuvioiden varastoon. Ja perusteitahan löytyy: palmujen reunustamat hiekkarannat, turkoosit laguunit, polynesialaiset kirkkaissa vaatteissaan, rento elämänrytmi sekä meren ja trooppisen luonnon rauhoittava vaikutus. Nämä tekijät ovat omiaan herättämään ajatuksen, että elämän voisi viettää näinkin, huolettomana ja onnellisena hetkessä eläen. Black Magic Womanin ja länsimaisia pop-kappaleita. Tässä artikkelissa tutustumme saarimusiikin surumieliseen ”bluespuoleen” virtuaalimatkalla, jossa pysähdyspaikkoina ovat Madagaskar, Réunion, Sansibar, Cap Verde, Trinidad, Tahiti ja Havaiji. Alan merkkipaaluja ovat Cooderin ja V.M. Epäilen, että tarkemmalla etsimisellä olisi löytynyt persoonallista bluesia, koska Japanissa kukoistavat monet musiikilliset alakulttuurit. Bob Brozmanin musiikilliset tutkimusmatkat ovat ulottuneet myös Papua-Uuteen-Guineaan. Albert Kuvezin ja Yat Kha -yhtye ovat perinteisten kappaleiden lisäksi tulkinneet mm. Ranskalainen slidekitaristi Jim Petit on inspiroitunut intialaisesta klassisesta musiikista. Eristyneisyyden takia sen kasvit ja eläimet Michael Messer’s Mitra – Bhopali Blues Ry Cooder & V.M. 30 Blues News 5/2017 You Gotta Move saavat uutta eloa intialaissoittimista. Noin puolen Suomen kokoisella alueella elää reilut 300 000 tuvalaista, joista suurin osa on buddhalaisia. TROOPPISTEN SAARTEN BLUESIA Saarifantasioiden mosaiikki, tai ”tuntematon saari, jonka parfyymi houkuttelee luokseen kuin kurtisaani” (Guido Gazzano). Vuoden 2005 ensialbumi ”Blues Around The World” sisälsi intialaisen musiikin lisäksi havaijilaiskappaleita ja intialaisvaikutteisen tulkinnan Charley Pattonin Green River Bluesista, mutta ”Tempo” (2009) ja ”Karma” (2014) ovat jo hyvin intialaisia. ”Karman” sanoitukset ovat esperantoa ja soittamassa on slidekitaristin lisäksi sinfoniaorkesteri. Toinen Australian lahja maailmalle on virtuoosikitaristi Tommy Emmanuel, joka soittaa akustista bluesia todella vauhdikkaasti (YouTube). Ry Cooder ja Bob Brozman ovat tehneet yhteistyötä intialaisten slidekitaraja sitaritaitureiden kanssa. Petitin musiikkia on kuvattu sanoilla: Ravi Shankar meets Pink Floyd. Ylä-äänet kuulostavat kuin tuulen ujellus tyhjässä pullossa, ja ala-äänet ovat todella möreitä. Japanilaista bluesia yritin etsiä netistä, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Australian erikoisuus on aboriginaalien musiikki, jossa puhallinsoittimena on ontto puunrunko, didgeridoo. Tällaisella motolla aloittaa levykansion ”Island Blues: Entre Mer Et Ciel” (World Network, 2002) liitekirjanen saarimusiikin esittelyn ja jatkaa pohtimalla tekijöitä, joihin eteläisten merien saarten lumo perustuu. Yhdessä paikallisten kielisoitinbändien kanssa on syntynyt albumi ”Songs Of The Volcano” (2005). Bhattin improvisaatio ”A Meeting By The River” (1993) sekä Brozmanin ja Debashish Bhattacharyan ”Mahima” (2003)
Nämä villit ihmiset ovat opettaneet sivistyneille ihmisille monia asioita; näillä kouluttamattomilla ihmisillä on paljon tietoa elämästä ja onnellisuuden taiteesta.“ ARABIALAISTA BLUESIA Arabiankielisen maailman musiikille on tyypillistä melodiakeskeisyys. Se osoittautuu kuitenkin reggaeksi, joka kertoo surullisena valtameren rannalla istuskelevasta henkilöstä. Tyynen valtameren saarista ehkä myyttisin on Tahiti, saari, jolle taidemaalari Paul Gauguin (1848–1904) pakeni vuonna 1891 pettyneenä aikansa korruptoituneeseen Eurooppaan. Lumen ja Consolation). Madagaskarilta on kotoisin myös hyvin menestynyt maailmanmusiikkiyhtye Tarika, jonka musiikki on perinteeseen pohjautuvaa ja sopivan eksoottista. Madagaskarin eteläosan muusikoista koottu yhtye Vaovy edustaa ehkä saaren bluesmaisinta musiikkiantia. vanha taidemusiikki (nauba), viihteellinen soitinmusiikki (baladi), soitinimprovisaatio (taqasim) ja lauluimprovisaatio (mawwal). Arabialainen musiikki poikkeaa bluesista niin paljon, että nämä kaksi musiikkityyliä eivät fuusioidu helposti. Rytmi voi olla vapaa tai seurata tiettyä rytmikaavaa (iqa’). Calypso Rose (McArtha Lewis) on 77-vuotias ”calypsokuningatar”, joka on levyttänyt lupaavan nimisen kappaleen Calypso Blues. Réunionin tulivuorisaari Intian valtameressä on Ranskaan kuuluva departementti ja se oli syrjäisyytensä takia muinoin hyvä piilopaikka merirosvoille. Surumielistä ”réunionilaista bluesia” laulaa myös alkoholismiin kuollut Alain Peters. Cesaria Evoran (1941–2011) ohella Cap Verden mollisävyistä morna-musiikkia on esittänyt Titina, jonka laulussa on paljon surumielistä kaipuuta, saudadea. Arabialaista sävyä kappaleisiin tuovat oud-luuttu ja itämaiset perkussiosoittimet. Bob Brozman on ehtinyt matkoillaan myös Réunionille ja levyttänyt siellä albumin ”Digdig” (2002) yhdessä kitaristi-haitaristi René Lacaillen kanssa. Hard Killing Palattuaan Tahitille parin vuoden päästä Gauguin oli pettynyt, koska saaren paratiisillinen idylli oli kadonnut turistimäärien jatkuvasti lisääntyessä. Trinidad on saari, jonka calypso-musiikkia teki tunnetuksi aikanaan jo Harry Belafonte. Havaijilaista ”hulabluesmusiikkia” sisältäviä albumeita ovat mm. Vuonna 2006 perustettuun kokoonpanoon kuuluvat nykyisin Ad van Meurs (laulu, kitara), Haytham Safia (laulu, oud), Osama Maleegi (lyömäsoittimet), AnneMaarten van Heuvelen (laulu, basso) ja Ankie Keultjes (laulu, syntetisaattori). Maisemat ovat siellä kuitenkin edelleen lumoavia ja musiikki eksoottista, esimerkkinä Bora Bora -saaren kuningattaren adoptoiman Bimbon I Vai Ufaufa. Blues News 5/2017 31 ovat kehittyneet ainutlaatuisiksi. ”Taj Mahal And The Hula Blues Band” (1997), Bob Brozmanin ja Ledward Kaapanan ”Kika Kila Meets Ki Ho'Alu” (1997) ja ”In The Saddle” (2001) sekä Brozmanin ja Cyril Pahinuin ”Four Hands Sweet & Hot” (1999). NO Bluesin musiikki on folk-americana -painotteista. Musiikkimuotoja on useita, mm. Ukuleleä enemmin länsimaisia bluesmiehiä on kuitenkin kiinnostanut havaijikitara ja vuoden 1890 tienoilla keksitty soittotyyli, jossa kitaraa pidetään sylissä (lap) ja kitaran kieliä liu’utetaan (slide) metallitangolla tai -putkella. Olen nyt kaksi vuotta vanhempi mutta 20 vuotta nuorempi, primitiivisempi mutta viisaampi kuin ennen tänne tuloani. Havaijikitaraa soitetaan slide-kitaran tapaan yleensä avoimessa vireessä (slack key), mikä helpottaa sointujen soittamista. Tansaniaan kuuluvan Sansibarin saaren musiikkia ”Island Blues” -kokoelma ei esittele, mutta onneksi siellä on käynyt bluesmies Taj Mahal, joka on julkaissut albumin ”Taj Mahal Meets The Culture Musical Club Of Zanzibar – Mkutano” (2006). Yksi poikkeus Karibian osalta voidaan kuitenkin tehdä. Saaren musiikissa on kuultavissa sekä afrikkalaisia että portugalilaisia (fado) vaikutteita. Levyllä bluesklassikko Catfish Blues ja joukko sansibarilaisia kappaleita saavat rennon rytmikkään ja itämaisväritteisen tulkinnan. Havaiji on Tyynenmeren saari, jonka musiikkiperinteeseen kuuluvat mele hula pahu (laulu-tanssi-hainnahkarumpu) -laulut ja ukulele (hyppäävä kirppu), joka kehitettiin portugalilaisten merimiesten mukanaan tuomasta braguinhas-minikitarasta 1880-luvulla. Pääsoitin voi olla esimerkiksi perinteinen oud-luuttu, jonka soittamaa yksiäänistä melodiaa muut instrumentit säestävät ja koristelevat omilla sävelkuvioillaan. Cap Verde on Länsi-Afikan rannikon läheisyydessä sijaitseva saarivaltio, joka kuului vuoteen 1975 saakka Portugalille. Nykyisin Tahiti on kallis turistirysä. Ryhmä kutsuu musiikkiaan ”arabicanaksi”. Hollantilaisyhtye NO Blues on kuitenkin onnistunut yhdistelemään folkia, bluesia ja rytmisesti vapaata Lähi-Idän taqasim-tyyliä. Bluesmaisia kappaleita on kourallinen, esimerkkinä tulkinta Blind Willie Johnsonin klassikosta Nobody’s Fault But Mine. Musiikki on melodista ja instrumentaalikappaleet kauniita ja tunnelmallisia (esim. Esityskielinä ovat englanti ja arabia (otaksun), joita kuullaan usein saman kappaleen sisälläkin. Alueen musiikillinen suurvalta on Kuuba, jonka rytmit sopivat huonosti yhteen klassisen bluesin kanssa. Sen sijaan Going Home kuulostaa hitaalta bluesballadilta ja kelpaa esimerkkikappaleeksi. Afrikan saarilta matkaa jatketaan Karibialle, jossa tarjolla on yllin kyllin iloista rytmimusiikkia. Kitaristit Sol Hoopii (1902–1953) ja Gabby Pahinui (1921–1980) sekä massiivinen ukulelemies Israel ”Iz” Kamakawiwo’ole (1959–1997) ovat havaijilaisia muusikoita, jotka ovat tulkinneet levyillään myös länsimaista musiikkia. Havaijikitarasta kehittyivät myöhemmin lap steelja pedal steel -kitarat, jotka sähköistettiin 30-luvulla. Kun hän parin vuoden päästä joutui palaamaan talousvaikeuksien ja perhesyiden takia Ranskaan, hän kirjoitti: “Näkemiin, vieraanvaraisuuden ja ilon maa, vapauden ja kauneuden koti. Koska kuubalaismusiikin tunnelmakin on harvoin ”bluesmainen”, ja yhteys bluesiin on siten ”spirituaalisessakin” mielessä heikko, sivuutamme sen tässä yhteydessä. Orjuus lakkautettiin saarella vuonna 1848, mutta orjuuden ajalta saarella on säilynyt vanhoja maloya-työlauluja, joiden kuuluisin esittäjä on Danyél Waro. Vaovy – Mafé Alain Peters – Mangé Pou Le Coeur René Lacaille & Bob Brozman – Zi Bi Pi Blues Taj Mahal & The Culture Musical Club Of Zanzibar – Dhow Countries Titina – Note De Mindelo Calypso Rose – Going Home Bimbo – I Vai Ufaufa Taj Mahal And The Hula Blues Band – The New Hula Blues Bob Brozman & Ledward Kaapana – Pua Be Still Israel Kamakawiwo’ole – Somewhere Over The Rainbow / What A Wonderful World. Yhtye on julkaissut kuusi albumia vuosina 2008–2015 ja “Best Of“ -kokoelman vuonna 2016
En kuitenkaan halua nimetä niitä, koska on parempi, että itse kukin kuuntelee uudenlaista musiikkia avoimin mielin luottamatta kenenkään yksittäisen henkilön arvioon. Paremmin onnistuvat 12-tahdin bluesia ja Lähi-Idän tunnelmia yhdistelevät Two Trains ja Hela Hela, jota voi pitää jopa erikoisena tulkintana Rollin’ And Tumblin’ista. Olen yrittänyt välttää arvioimasta musiikkinäytteitä. Ruotsin blues-skene on saanut mielestäni merkittävän vahvistuksen one-man bändistä nimeltä Bror Gunnar Jansson (laulu, kitara, rummut, saksofoni ym.). Sen ovat tulkinneet myös Robert Plant ja Allison Krause (2007) sekä Carolina Chocolate Drops (2010). Varsinkin jos tuo arvio on negatiivinen. Olen sen jostain kuullut tai lukenut, tai nähnyt ehkä vain unta. Edellä mainitut esimerkit voivat olla monille bluesharrastajille liian avantgardea, mutta ennakkoluulottomuutta löytyy myös tutummista bluesartisteistamme. NO Blues on uniikki yhtye, joka on löytänyt oman paikkansa ja rikastuttaa arabialaisen musiikin aineksilla folkja bluesmusiikkia. Sen nimi ei muuten ole mikään protesti bluesia vastaan, vaan NO viittaa tuotantoyhtiö Nederland-Oost’iin, jonka toimesta orkesteri aikanaan koottiin. Siksi mainitsemani esimerkkikappaleetkin ovat melko satunnaisia. Omien silmälasieni läpi katsottuna Suomessa on tasokas blues-skene ja paljon luovuutta. Hämeenniemen kokeellisen NADA-yhtyeen levyltä löytyy lisäksi Blues -niminen kappale. Tähän loppuun sopineekin siksi opettavainen tarina tiukasta kriitikosta. Ja nämä ovat vain esimerkkejä mieleen ensimmäiseksi tulevista luovista suomalaismuusikoista. Tarkempia tietoja näistä artisteista ja heidän musiikistaan löytyy mm. Onneksi niin, sillä jos hän olisi jatkanut haukkumistaan, seuraavan kerran hän olisi syntynyt Hitlerin ja Stalinin seuraan – suolistobakteeriksi.. Tässä artikkelissa on mukana koko joukko kappaleita, joista en pidä. EBU:n tuomareiden valinnoilla on varmasti hyvät perusteet, ja palkitut artistit ovat laatuluokkaa. Levy löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Myös esitysten outous on kovin henkilökohtainen asia. Myös kitaristi Petteri Sariolan perkussiivisella slam-tyylillä soittama Untitled Blues kuuluu selvästi outoihin bluestulkintoihin. Dave ja Dumari eivät ole milloinkaan kunnioittaneet genre-rajoja, ja J. Hämeenniemi kertoo elävästi seikkailuistaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Puolassa, Armeniassa, Etelä-Intiassa ja Italiassa. OUTOA BLUESIA SUOMESTA Tämä matka globaalin bluesin parissa kiertyy lopuksi Euroopan ja Ruotsin kautta tutummalle maaperälle koti-Suomeen. Bluesmies Lucky Petersonin versio (2010) Tom Waitsin kappaleesta Trampled Rose (2004) on myös varsin itämaisen kuuloinen. Aloitetaan kotimaan katsaus parilla esimerkillä kirjon erikoisemmasta päästä. Heh-heh. Omaperäistä juurevuutta on myös Pekko Käpissä ja Faarao Pirttikankaassa, jotka ammentavat suomalaisugrilaisesta historiastamme. Heidän tuotantoaan tunnen sen verran puutteellisesti, etten osaa poimia sopivan outoja näytekappaleita. Siinä oletetaan, että uudelleensyntymä on totta ja että paha saa palkkansa. Jotta tämä artikkelin osa ei mene pelkäksi artistien luetteloimiseksi, mainitsen tässä erikseen kaksi esimerkkiä erikoisemmasta eurooppalaisbluesista. Buzuki-soittaja Stelios Vamvakariksella ja Louisiana Redillä on albumi ”Blues Meets Rembetika” (1994), jossa he ”fuusioivat” bluesia ja kreikkalaista undergroundkapakkamusiikkia (rembetikaa). Kun hän kuoli, hän syntyi uudelleen koirana ja jatkoi haukkumista. BN:n vuosittaisista European Blues Challenge -raporteista ja netistä. Hän haukkui karkeasti kaikki arvioimansa teokset. Olipa kerran arvostelija joka oli hyvin kriittinen. 60-luvun FBS/BN -aktiivi Eero Hämeenniemen muistelmat ”Vapaa säveltäjä” (2014) paljastaa säveltäjä-kirjailijan, joka on itsekin luonut fuusiomusiikkia ja tehnyt ennakkoluulotonta yhteistyötä yli kulttuurirajojen. Monelle sattumanvaraisesti pakasta vedetylle suomalaiselle kuluneimmatkin blues-standardit saattavat olla outoja. EUROOPAN OUTOA BLUESIA Blues voi hyvin Euroopassa. Jo’ Buddyn juurevat projektit, Erja Lyytisen taidokkaat kitarasoolot, Baby Boy Varhaman eksoottiset soitinkokeilut, Pepe Ahlqvistin suomenkielinen blues ja Lefty Leppäsen steelkitara-twängi ovat aina mielenkiintoisia. Kuoltuaan koirana hän syntyi jälleen uudelleen, tällä kertaa hamsterina eikä haukkunut enää. Tätä artikkelia kirjoittaessa olen joutunut nöyränä huomaamaan, että tunnen huonosti monia kansallisia musiikkikulttuureita. Sariolan svengaavasta tyylistä saa lisää todistusaineistoa katsomalla konserttivideoita YouTubesta. Honey B. European Blues Unionin EBC-kilpailut ovat tuoneet laajemman yleisön tietoisuuteen jo noin 140 bluesyhtyettä tai -artistia vuosina 2011–2017. Tarinan alkuperää en muista. Kovin omintakeiset kappaleet taas saattavat mennä bluesharrastajiltakin ”yli hilseen” siinä määrin, että ne helposti ohitetaan mielenkiinnottomina. Epäilen kuitenkin, että kovin oudot artistit eivät tule palkituiksi tai osallistu tämänkaltaisiin kisoihin. Vuosittain palkitaan kolme artistia ja menestyneimmät maat ovat olleet Norja (Rita Engedalen, Pristine, JT Lauritsen & The Buckshot Hunters, Eric Zahl & The South West Swingers), Belgia (Howlin’ Bill, Doghouse Sam & his Magnatones, The BluesBones), Espanja (Chino & The Big Bet, A Contra Blues, Travellin’ Brothers), Itävalta (Meena, Norbert Schneider) ja Englanti (Ben Poole, Kaz Hawkins Band). Korvat auki -muusikkoryhmään (Esa-Pekka Salonen, Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ym.) kuulunut Hämeenniemi värittää muistelmiaan myös hauskoilla tarinoilla, joiden aihe voi olla esimerkiksi Spiro Agnew -fanklubi, soulkävely tai ”Pursiaisen” Canzonetta-vedätys. & T-Bonesin kosminen blues on kaukana tavanomaisesta, ja Aija saattaa yllättää keikoilla esittämällä jopa kurkkulaulua. 32 Blues News 5/2017 Floor seuraa sanoituksen osalta Skip Jamesin Hard Time Killing Flooria, mutta rytmiikka on erilainen ja alkuperäiskappaleen rosoisuus puuttuu. Karjalaisen “Lännen Jukka“ -trilogia oli ilahduttava rootsrepäisy. Hämeenniemen moderni sävellys Keskellä Blues on kuunneltavissa Soundcloudista kitaristi Kalle Kaliman ja Ensemble Resonanzin esityksenä. Kaksi aiempaa albumia vuosina 2014–2015 julkaisseen Janssonin uusi albumikokonaisuus ”The Great Unknown, Part 1 & 2” (2017) sisältää alkukantaista bluesia ja gospelia, esimerkkeinä kappaleet War Tubas, Edward Young Took His Gun ja The Preacher
Berryn blues-tulkinnat olivat laadultaan vaihtelevia. Eräs sellainen on hänen luultavasti Elmore Jamesin tuotannosta nappaamansa It Hurts Me Too, jonka varsinainen säveltäjä ja sanoittaja on Hudson Whittaker eli Tampa Red. Kaiken kaikkiaan Chuck Berryn musiikillinen jäämistö on kohtalaisen laaja-alainen. Samainen sävelrakenne kun esiintyy jo Clarence Garlowin vuoden -54 tallenteessa Route 90. Vesa Walamies. Louisissa ja oli nuoruusvuosinaan tutustunut laajamittaisesti sinisten sävelten maailmaan. Chuck oli hyvin perillä niin vuosina 1935–45 kukoistaneesta Bluebird-bluesista kuin Charles Brownin ja kumppaneiden suosimista yökerhotyylittelyistäkin, eivätkä hänelle olleet vieraita sen enempää shouterien huutelut kuin torvisektiolla vahvennetut r&b-soittelutkaan. pianistit Lafayette Leake ja Otis Spann, kitaristi Matt Murphy, basisti Willie Dixon sekä rumpalit Fred Below ja Odie Payne. Mukana kun on runsain määrin hänen omia r&r-, r&bja blues-teoksiaan sekä mukaelmia tutuista blues-klassikoista, joiden antia täydentävät monenlaiset kevyemmänsorttiset musiikkikappaleet kuten karibialaistunnelmaiset Jamaica Farewell ja Havana Moon sekä kantripalaset Fraulein ja Crazy Arms. Vuosien mittaan Chuck Berry levytti niin lukuisia blues-kappaleita, ettei niiden listaaminen ole mielekästä. Esimerkiksi vuoden 1960 huhtikuussa pidetyn äänitystilaisuuden neljä ensimmäistä tuotosta ovat versiot teoksista Driftin’ Blues, I Got To Find My Baby, Don’t You Lie To Me ja Worried Life Blues eli Someday Baby, joiden aikaisempia esittäjiä ovat vastaavassa järjestyksessä Charles Brown, Doctor Clayton ja Little Walter, Tampa Red sekä Big Maceo ja Sleepy John Estes. Sellaisiksi lasken etenkin jämerän julistuksen Run Around sekä kauniin instrumentaalin Deep Feeling, joista jälkimmäistä voidaan hyvin perustein pitää Fleetwooc Macin suurmenestyksen Albatross yhtenä edeltäjänä. Edustava otos Chuckin blues-tuotannosta löytyy cdlevyiltä “Live At The Fillmore Auditorium“ (Rebound, 1967/1994), “Oh Yeah!“ (Charly, 1994) ja “Blues“ (MCA, 2003). Chuckin viisi varhaisinta levytysvuotta 1955–59 olivat vahvasti rock-painotteisia, mutta kun päästiin seuraavan vuosikymmenen puolelle, bluesin osuus hänen tuotannossaan lisääntyi olennaisesti. 1955 hyväksyttiin maineikkaan Chess-levymerkin artistiksi. Blues News 5/2017 33 CHUCK BERRY JA BLUES Klassikoiden lähteillä, osa 46 Vaikka Chuck Berry tunnetaan parhaiten rock and rollin suurmestarina ja vaikka hänen viimeinen levynsä on sisältönsä osalta varsin viihteellinen, myös hän ponnisti vankalta ja vakaalta blues-pohjalta. Hän oli syntynyt v. Sellaisia olivat mm. 1926 Missourin osavaltion St. Ja tunnettuahan on, että Chuckin ensimmäisen hitin Maybellene kääntöpuolelle sijoitettiin nimenomaan hidas blues Wee Wee Hours. Välillä hän sortui selvään yliyrittämiseen ja toisinaan hänen laulunsa oli ylen määrin hempeilevää. Oikeastaan ainut perinteisen bluesin osaalue, mistä hänen tuotannossaan ei ole merkkejä havaittavissa, on vanhakantainen maalaisblues. Näin on siitäkin huolimatta, että Chuck käräjöi aiheesta menestyksellisesti laulua Surfin’ USA hoilotelleen Beach Boys -yhtyeen kanssa. Tulkoon samalla tiedoksi, että Berryn nimiin säännönmukaisesti merkitty r&b-listan vuoden -58 ykköshitti Sweet Little Sixteen on tuskin melodiansa osalta ainakaan kokonaan hänen tuotantoaan. Puoliurbaaniin Chicago-bluesiin Berry tutustui perinpohjaisesti viimeistään silloin, kun hänet v. Tämän merkkimiehen tärkein soittokumppani oli tietysti pianisti Johnny Johnson, jonka on arveltu osallistuneen useiden Berryn menestyskappaleiden säveltämiseen, mutta hänen ohellaan Chuckia säestivät Chessin sessioissa myös monet parhaiten bluesin taitajina tunnetut muusikot. Valitettavasti vain hänellä oli aika usein tapana merkitä tunnettujakin lauluja omiksi oivalluksikseen. Soiton osalta Berryn keskeisiä esikuvia olivat lähinnä jazzin puolella kunnostautunut Charlie Christian, r&b-sankari Louis Jordanin 40-luvun yhtyeen kitaristi Carl Hogan ja varsinkin legendaarinen bluesmies T-Bone Walker, joiden kaikkien tulkinnoissa sähköisyys ja sinisävelisyys olivat keskeisessä asemassa. Kaksi ensimmäistä niistä on aikoinaan esitelty myös tässä julkaisussa. Niiden yleistaso oli kuitenkin aivan kelvollinen, ja joukossa on joitakin suoranaisia helmiä
Hän pestasi Traitsit TNT-merkilleen, jolle yhtye levytti seuraavien kolmen vuoden aikana viisi singleä. Vuosikymmenen lopussa hän oli ajan hermolla ja teki souliksi kelpaavia levyjä ja siirtyi lukemattomien muiden valkoisten suosikkien tavoin 70-luvulla kantrimieheksi. Muutaman viikon saimme jopa jännittää, pystyisikö single syrjäyttämään Beatlesien Yesterdayn Billboardin ykköspaikalta, mutta pettymykseksemme näin ei käynyt, parhaaksi sijoitukseksi jäi kakkonen. Vasta 60-luvun puolivälistä on todisteita, kun Roy pääsi esiintymään kaikkiin tärkeisiin TV-musiikkiohjelmiin (Shindig, Hullaballoo, Hollywood A Go-Go). Roylla oli kuitenkin tilaisuus kuunnella myös mustien musiikkia ja voimistuvaa rock & rollia, joten hänen kiinnostuksensa suuntautui modernimpien soundien pariin. TNT 164 One More Time Don’t Be Blue 175 Live It Up Yes I Do 177 My Baby’s Fine Here I Am In Love Again 181 Summertime Love Your Turn To Cry 185 Walkin’ All Day Night Time Blues Kolmen ensimmäisen singlen a-puolet olivat nuorekasta rockabillyä, taustalla oli paljon soittajia ja sen takia soundi oli tuhti. Roy oli alusta asti yhtyeen solisti ja Tommy rytmikitaristi. ROCKABILLY-YHTYE THE TRAITS Roy Head syntyi 9.1.1941 Three Riversissä Texasissa köyhään vuokraviljelijäperheeseen. Summertime Love ja Walkin’ All Day ovat kepeitä ja hyväntuulisia teinilevyjä, mutta hukkuivat taatusti tuhansien samankaltaisten massaan. Molemmat kitaristit Tommy Bolton ja George Frazier jättäytyivät pois ja heidän tilalleen tulivat Johnny Clarke ja Frank Miller. Noissa pätkissä hänen jalkatyönsä oli sympaattista ja vauhdikasta. Netistä löytyy Treat Her Rightin lavaversioita mm. Kun vielä todetaan, että 185:n ja 175:n b-puolet olivat instrumentaaleja, niin TNT on suurin piirtein läpikäyty. Levy oli nimetön, tunnetaan siis muodossa “Roy Head & The Traits“, numero oli TNT 101. Lavaesiintymisiin saatiin lisävoimaa, kun Danny Gomez ja fonisti David McCumber liittyivät yhtyeeseen. One More Time lienee Traitsin vanhoista rockabillyistä tunnetuin, hauska levy eikä minua tippaakaan häiritse, että sävelmä tuo mieleen Summertime Bluesin. Traitsin lavashow alkoikin olla lujalla tasolla. MAINE KASVAA 60-luvun alussa Traitsin kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Ylisanailua tuo toki on, mutta kiistatta Roy oli hyvä lavamies ja koska hän oli isokokoinen niin esiintymiseen tuli näyttävyyttä ja lisähohtoa. Roylla oli kaksi veljeä ja sisar, joka kuoli nuorena auto-onnettomuudessa. Roy Headin suuri menestys oli syksyllä ’65 Treat Her Right, levy jota me nuoret soul-tartunnan saaneet lukiolaispojat jäimme ihmettelemään, se kun ei sopinut mihinkään karsinaan, mutta hyvä ja erilainen se silti oli. Perhe oli vahvasti musikaalinen, harrastuksen kohde oli kantri, johon myös Roy joutui pikkupoikana tutustumaan, koska hänen Don-veljensä oli perustanut pienen kantriyhtyeen. Hän aloitti koulupoikana 50-luvulla puhtaana rockabillyartistina ja käänsi 60-luvun puolella tyylinsä omaperäiseksi Texasin rhythm & bluesiksi. Royn ja Tom Jonesin esityksinä ja vaikka Tomppaa mainostettiin sanoin ”dances the. Muut jäsenet olivat kitaristi Clyde Causey, rumpali Gerry Gibson, pianisti Don Buie ja basisti Bill Pennington. Kaikki kymmenen singleraitaa olivat mukana, täydennyksenä vuoden ’62 tuotteet Woe Woe ja Got My Mojo Working. 34 Blues News 5/2017 PEKKA TALVENMÄKI R oy Headin 60 vuotta kestäneeseen uraan mahtuu monenlaisia vaiheita. 80-luvun alussa kappaleesta soi kotoradioissakin Johnny King Carrascon originaalia myötäilevä versio, ihan näppärä sekin. En ole nähnyt videoita noista alkuaikojen esiintymisistä. Yhtyeen nimi muuttui muotoon The Traits ja siitä tuli nopeasti suosittu San Marcosin ja ympäristön koululaispiireissä. Pientä lohtua toi kakkossija myös r&b-listalla Joe Texin I Want To Do Everything For You’n takana. Vuonna ’57 hän perusti koulutoverinsa Tommy Boltonin kanssa The Treys -nimisen yhtyeen. Koreografia oli pitkälti samaa kuin James Brownin ja muutamien 50-luvun lopun yhtyeiden ilotteluissa, Roy saikin täysin ansaitusti lempinimen ”valkoinen James Brown”. Kaksi viimeistä singleä tehtiin 60-luvun puolella, mikä näkyy siirtymisenä teinirockin suuntaan. Don’t Be Blue ja Here I Am In Love Again ovat hitaampia ja kiltimpiä, pikkunätti on ensimmäinen mieleen tuleva sana niitä kuvaamaan. Roy solistina ei ollut erityisen energinen tai persoonallinen, mutta ei hänen suorituksiaan moittiakaan voi, sen verran railakasta ja rentoa meno oli. Thomasin johtaman Triumphsin kanssa ja ainakin Roy Headin kertoman mukaan hänen porukkansa voitti aina. Tarina kertoo, että yhtyeellä oli tapana ottaa tiukkoja desibelikisoja paikallisten kilpailijoiden, etenkin B.J. Vaikka hän ei missään vaiheessa ole päässyt suuren yleisön sankariksi, on häntä arvostettu eri alojen harrastajien piireissä persoonallisena ja mielenkiintoisena osaajana. Isä oli syntyjään saksalainen, äiti intiaani. Edellä listatut singlet muodostivat rungon Roy Head & The Traitsin ensimmäiselle albumille joka julkaistiin vasta vuonna ’64. Niiden suosio jäi paikalliseksi, mutta sana kiiri laajemmallekin, niinpä Traits sai kutsun American Bandstandiin, tosin he kieltäytyivät vanhempiensa painostuksen takia. 50-luvun alussa Roy muutti perheensä mukana San Marcosiin muutaman kymmenen kilometrin päähän San Antonion tunnetusta musiikkikeskuksesta. Causeyn jouduttua armeijaan hänen tilalleen tuli George Frazier. Jo muutama kuukausi perustamisensa jälkeen pojat pääsivät sponsorina toimineen Bill Penningtonin äidin myötävaikutuksella San Antoniossa vaikuttaneen tuottaja Bob Tannerin puheille
Seuraava havainto on vuodelta ’64, jolloin arvostettu taustamies Charlie Booth näki Traitsin keikan ja houkutteli saman tien yhtyeen levyttämään, tuloksena single. Tässä vaiheessa oli kokoonpano muutenkin muuttunut. Gene Kurtz oli ottanut basistin paikan Bill Penningtonilta ja Ronnie Barton oli uusi trumpetisti. Blues News 5/2017 35 hell out” niin hänen työskentelynsä ei ole läheskään niin sykähdyttävää kuin Royn. Lori 9551 Get Back Never Make Me Blue Levy on julkaistu nimellä Roy – Sarah – The Traits, missä Sarah tarkoitti laulupuolen tueksi otettua Sarah Fulcher -nimistä tyttöä. Noiden kolmen vauhtiraidan rinnalla pikkunätti Little Mama, jota voisi kutsua teiniballadiksi, on selvä ykkönen. Se oli Linda Louta parempi, mutta senkin menestys jäi paikalliseksi. Parasta mielestäni oli pitkä ja jämerä intro, laulullisesti Traits-versio ei ollut Sharpen esityksen tasoa. Mojo-standardi oli taustaltaan onnistunut, mutta laulupuoli kuulosti jotenkin kalsealta. Meaux puolestaan oli hyvissä väleissä Texasin mustan ykkösfirman Duke/Peacockin omistajan Don Robeyn kanssa ja sai ujutetuksi hänelle näytteitä suojattiensa tekemisistä. Jälkimmäisen singlen Woe Woe oli samantapainen, vähän nykivä rokki. Scepter 12116 Just A Little Bit (39.) Treat Me Right 12124 Get Back (88.) Get Back (instr.) 12138 One More Time Convicted. Little Mama oli isojen kaupunkien teinipoppiin verrattuna erittäin persoonallinen esitys ehkä siksi, että siinä niin kuin yhtyeen touhussa muutenkin oli jännittävä sekoitus Texasin r&b-murretta, Lousianan Cajun-perinnettä ja orastavaa Memphisin Staxia. Linda Lou oli rämäkkä, mutta hieman sekava versio Ray Sharpen 50-luvun lopun hitistä. Tuossa vaiheessa yhtyeessä oli siis seitsemän jäsentä plus Sarah. Sävelmä oli Roy Headin ja Don Buien ja esitystä ei voi kuvata muulla sanalla kuin sympaattinen. Traitsin ohjelmisto sisälsi niin paljon nopeatempoista materiaalia, että kuulija hämmästyy tajutessaan, kuinka hyvin Roy suoriutui pehmeämmästä sävelmästä. Charlie Booth tunsi hyvin tuottajaguru Huey Meauxin ja esitteli Royn ja Traitsit hänelle. Johnny Clarke oli häipynyt vain kahden mukanaolovuoden jälkeen ja hänen tilalleen kitaristiksi tuli Kenny Williams. B-puoli oli pikkunätti hempeä teiniduetto, sen sijaan rämäkämmällä Get Back -puolella tyttö tyytyy vain lausumaan parit kommentit Royn laulun lomassa. Vuonna ’62 Roy yhtyeineen vaihtoi TNT:ltä Jessie Schneiderin omistamalle Rennermerkille, jolle se levytti kaksi singleä: Renner 221 Linda Lou Little Mama 229 Got My Mojo Working Woe Woe 221 on olemassa myös myöhempänä Ascotpainoksena numerolla 2108. Scepterillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä itse musiikin kanssa, vaan kyseessä oli Huey Meauxin käyttöön jäänyt alun perin julkaisematon materiaali, jonka Meaux myi Florence Greenbergille vuonna ’65. Asioita sotkee Scepter, joka julkaisi Roy Head & The Traitsin materiaalia. Sitä kautta rakentui tie huipulle
Now if you’re from the country you know where that milk and cream comes from...”. Treat Her Right herätti kysymyksen, miten Roy Head pitäisi karsinoida. Yksityiskohdista en löytänyt mainintaa, mutta listauksissa levy on merkitty tehdyksi juuri läpilyönnin aikoihin ja siltä a-puoli kieltämättä kuulostaakin. Edellä merkityt listasijoitukset ovat vuodelta ’66 ja ne on merkitty pelkästään Roy Headin nimiin. Niin syntyi laulu, joka sai nimen Talkin’ About Cow ja jonka sanoitus kuulostaa tosiaan hatusta vetäistyltä, loppusoinnuista ei ole tietoakaan. Treat Her Rightin suosio haluttiin hyödyntää Scepterillä, Treat Me Right oli itse asiassa uudelleen nimetty Lori-duetto Never Make Me Blue. Ajankohdaksi on ehdotettu joissakin diskografioissa vuotta ’62, mutta kun toisaalta löytyi listaus, jonka mukaan demo on Meauxin Scepterille myymää materiaalia, niin eiköhän ’64 ole lähempänä totuutta. Probyn brittihitti, innoittajana on miehen omien sanojen mukaan kuitenkin ollut Tom Jonesin originaali.. Texas on kautta vuosien tuottanut omaleimaista musiikkia, olkoon kyseessä mikä tahansa kevyen musiikin päälaji, omaleimainen tyyppi oli myös Roy Head. Money on kieltämättä nuhruinen, mutta niinhän oli Barrett Strongin originaalikin, sen sijaan Night Train ja My Babe, vaikka eivät esikuvilleen pärjääkään ovat sen verran hyviä esityksiä, että sopivat mukavasti albumitäytteeksi. Treat Me Right (Scepter S-532) A: (1) Just A Little Bit (2) One More Time (3) Money (4) Get Back (instr.) (5) The Feeling’s Gone B: (1) Treat Me Right (2) Get Back (3) Convicted (4) Night Train (5) My Babe Nimi tuskin johti ostajia harhaan, levy ei ollut menestys eikä sisältökään päätä huimaa. TREAT HER RIGHT Treat Her Right oli ilmestyessään erikoinen levy, se ei oikein tuntuvan olevan ajassaan. Kanadalainen Soul Survivor -lehti hyväksyi Royn ilman epäilyjä kuuluvaksi blue eyed soulin eliittiin. Joe Turnerin materiaalin siisteimpään päähän kuulunut Teen-Age Letter sujui Roy Headilta leppoisasti vanhanaikaisena rock & rollina. B-puolelle valittu Lonnie Mackin Why-balladia mukaillut soulblues Pain oli silti ensi yrityksen parempi puoli, yksi Roy Headin parhaista laulusuorituksesta soulin näkökulmasta. Selitys löytyi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Samalla Roy Head & The Traits siirtyi Back Beatille, mikä oli melkoinen luottamuksen osoitus valkoiselle yhtyeelle, olihan Robeyn konserni mustan musiikin kulmakiviä. Uusintoja olivat muutkin julkaisut, listaan voitaisiin vielä lisätä 12117 One More Time / Don’t Be Blue. Back Beat 543 Teen-Age Letter Pain 546 Treat Her Right (2./2) So Long My Love 555 Apple Of My Eye (32.) I Pass The Day 560 My Babe (99.) Pain 571 Don’t Cry No More To Make A Big Man Cry (95.) 573 Drivin Wheel Wigglin’ And Gigglin’ 576 You’re (Almost) Tuff Tush Hog 582 Nobody But Me A Good Man Is Hard To Find Levyt muuttuivat kaiken aikaa mustempaan suuntaan, mutta silti Treat Her Right oli ainoa, joka kelpasi r&b-listalle, muut merkityt sijoitukset ovat popin HOT 100:sta. Erään LP-kannen maininta Texas rhythm & blues lienee lähinnä totuutta, jos siihen hyväksytään sivuoireiksi aikaisemmin mainitsemani vaikutteet. 36 Blues News 5/2017 Rosco Gordonin (Just A Little Bit) ja Jimmy McCracklinin (Get Back) ottaminen coveroinnin kohteeksi tarkoitti sitä, että Roy kumppaneineen halusi seurata aikaansa ja siirtyä valkoisesta teinilinjasta selkeästi mustan r&b:n suuntaan. En tiedä kuinka hauskalta originaali olisi 60-lukulaisen korvin kuulostanut. Bobby Blandille ei Roy nytkään pärjännyt, silti tuntuu oudolta, että Don’t Cry No More jäi ilman merkintöjä ja To Make A Big Man Cry nousi listoille. Sitä tarjosi myös single 571 molemmilta puoliltaan. Vahvin näyttö oli The Feeling’s Gone, joka oli sekä laulunsa että kitaran osalta valkoista soulbluesia parhaimmillaan, vertailua Bobby Blandin originaaliin esitys ei kuitenkaan kestä. Sit her down right, oh tell her how it goes boy” ja vasta myöhemmin paljastetaan että ”she” onkin lehmä: ”Now I’m talkin bout a cow, oh now I mean just a little milk and cream, and I said a whole lot of butter yeah, hey you know what I mean. Dome 1234 I’ll Be Around Southbound Train To Memphis Tämä pelkästään Roy Headin nimellä julkaistu levy on Huey Meauxin tuottama, hän on myös a-puolen säveltäjä. Huey Meaux hyväksyi lopputuloksen ja esitteli sen Don Robeylle. Mainittu nimike otettiin itse asiassa käyttöön vasta tässä vaiheessa, aiemmat levytykset oli julkaistu pelkästään The Traits -otsikolla, joissakin tapauksissa on lisäselityksenä ollut vocal Roy Head. Sen jälkeen riitti vientiä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa niin kuin aikaisemmin todettiin eikä valkoinen ihonväri enää ollut ongelma. Tottahan sekaan soulia mahtui, mutta ei tuokaan kaikkea kerro, ei sinne päinkään. Sen kehitti Traitsin uusi basisti Gene Kurtz, jonka ehdotuksesta kantripohjainen laulu muutettiin sähäkäksi tiukkakomppiseksi rhythm & bluesiksi. 60-luvun puolivälin epäselvyyksiin liittyy myös single Dome-merkillä. Whitburnin määritelmä oli rock-country singer/ guitarist. Treat Her Rightin listamenestyksen jälkeen myös Scepterillä oli syksyllä ’65 kiire julkaista albumi. Sävelmä ja perusriffi ovat holtittomat, vanha sanonta ”juosten kustu” kuvaa tunnelmaa parhaiten. Lavalla se Royn jalkatyöllä maustettuna saattoi olla kovakin juttu, mutta levylle tarvittiin jotakin muuta. Royn ihonväri oli Don Robeylle pieni arkailun aihe, siksi hän ei päästänyt miestä televisioon eikä uskaltanut julkaista levystä kuvallisia mainoksia ennen kuin single oli top tenissä. Rock-sanaa käytetään tunnetusti silloin, kun ei muuta keksitä, country taas kalskahtaa varsinkin mustan musiikin kirjassa vähintään oudolta. Singlen 12116 molemmat puolet ovat kyllä kelpo tavaraa, muuten parhaat palat löytyvät alun perin hyllylle jääneistä covereista. Royn versio kuulostaa samanhenkiseltä kuin P.J. Sävelmä oli vanha ja Roy Head yhtyeineen oli ehtinyt tehdä siitä julkaisematta jääneen version. Sävelmän synnystä on Roy itse levittänyt tarinaa, jonka mukaan Traitsin oli tarkoitus esittää Jessie Hillin Ooh Poo Pah Doo, mutta kitaristi sekosi riffeissä ja hätäpäissään Roy heitti sekaan uutta sanoitusta. Juju oli siinä, että aluksi neuvotaan ”Aw squeeze her real gently and kiss her just right, aw you gotta take her for a walk, ha ha, have a big long talk
Treat Her Right oli kuitenkin ylitse muiden. Roy sävelsi hauskan, tikkaavasti etenevän vauhtipalan Apple Of My Eye, jossa oli esikuvansa tavoin kujeileva naista kunnioittava (?) sanoitus (”I’ve got fifteen women waiting child but you’re the apple of my eye”) ja hurlumhei-tason kitarabridge. Farlowen cover oli ehkä se, josta Englannissa toivottiin vuonna ’66 hittiä, mutta haaveeksi jäi, ainoan listasijoituksen sai kontolleen Roy Head itse eikä siinäkään ollut kehumista (30.). THE TRAITSIN ”SOOLOLEVYT” Roy Head & The Traits hajosi yhdeksän vuotta kestettyään vuonna ’66. ’88), “Treat Her Right“ (Dynamite 101, v. Musiikillisesti muutos ei juuri näkynyt. ’99) ja “Golden Anniversary“ (D&R ?, v. Nuo kaksi puuttuvaa olivat rempseä, mutta puuroinen näkemys John Lee Hookerin Boogie Chillenistä ja hyväntuulinen When My Mary Smiles, joka oli vain uusin sanoin laulettu ja hitusen kevennetty Treat Her Right. Singlelistaus sisältää kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki varmasti tiedossa olevat Roy Headin Back Beatille levyttämät raidat. Traitsin perusporukka jäi Texasiin esiintymään ja levyttämään matalalla profiililla. Driving Wheel puolestaan voidaan luokitella bluesiksi. Cascade 365 -numerolla julkaistu single on. Hän oli kotoisin Traitsin vaikutusalueelta Beaumontista Texasista ja hänen kerrotaan tunteneen yhtyeen jo 60-luvun alkuvuosina. Valkoisista suuruuksista ovat näkemyksensä julkituoneet luotettava cover-yhtye The Uniques, lisäksi Jimmy Page, Jerry Lee Lewis, Len Barry, Bon Jovi, Johnny Thunders, George Thorogood, Sandy Nelson, Shakin’ Stevens, Chris Farlowe, Tom Jones ja monet muut. Selkeä soulhenki ilmeni singlen 582 molemmilla puolilla. Sivuraiteelle siirtyneen Traitsin kokoonpano vaihteli eikä siitä esimerkiksi kaikkien levytysten osalta ole saatavissa tietoja lainkaan. Roy Head & The Traits -nimikkeestä luovuttiin, sinkkuihin 573 ja 582 merkittiin pelkästään Roy Head ja levyyn 576 Roy Head Trio. Tätä kirjoitettaessa on tuoreena mielessä myös hiljakkoin kuolleen Sven Zetterbergin “Something For Everyone“ -levylleen tekemä originaalia kunnioittava leppoisa versio. ’93), “Singin’ Texas Rhythm And Blues“ (Vivid PCD 1610, v. Hieno levy lajissaan, valitettavasti vain menestys ei ollut läheskään sitä mitä toivottiin. Hämmästyttävintä on soulcovereiden vähäinen määrä, eihän aiheeseen ole Otis Reddingin “Soul Album“ -version lisäksi uskaltanut tarttua muut kuin Willie Mitchell. Molemmat julkaistiin vasta 90-luvun puolivälissä Varèse Sarabande -koosteella “Treat Her Right: The Best Of Roy Head“. Parchman Farmista on olemassa kaksiosainen näyte vuonna ’69 julkaistulla Buddah-LP:llä “First Winter“, joka sisältää Winterin ennen läpilyöntiään tekemää materiaalia. Viikonloppuesiintymiset lähiseuduilla olivat eri asia kuin jatkuva kiertely ympäri mannerta. Blues News 5/2017 37 Jatkohitin säveltäminen niin persoonalliselle laululle kuin Treat Her Right ei tietenkään ollut helppo tehtävä. Vaikka sävelmä oli simppeli ja toteutus perustui hakkaavaan komppiin ja Gene Kurtzin jurnuttavaan bassokuvioon, jäi laulu elämään ja siitä on tehty versioita kaikilla kevyen musiikin aloilla. Tuoreimpana on mielessä muutaman vuoden takainen Bruce Springsteenin konserttitaltiointi, jossa Treat Her Rightin peruskuvio uhkasi jäädä kitaravinguttelun varjoon. Kantrilistoille sävelmä nousi 70-luvulla Barbara Mandrellin kilttinä versiona. Tärkein seikka oli laulusolisti Dean Scott, joka ei ollut aivan uusi tuttavuus, vaan hän oli laulanut lyhytaikaisena sijaisena Traitsissa jo Roy Headin armeijakomennuksen aikana 60-luvun alussa. Myöhemmät koosteet, sellaiset kuin mainittu Varèse Sarande, “Boogie Down“ (Crazy Cajun 1073, v. Myöhemmin singlen raidat on julkaistu nimenomaan Winterin kokoelmilla ja netissä haku onnistuu joko Winterin nimellä tai yhdistelmänä Traits/Winter, joka tapauksessa esitykset ovat näppärästi siirtyneet osaksi Winterin historiaa. Samaan aikaan Roy Head perusti taustalleen yhtyeen Roy Head Trio, johon vanhoista luottomiehistä tulivat mukaan rumpali Gerry Gibson ja basisti Gene Kurtz, uutena jäsenenä trioon liittyi kitaristi David Koon. Huolimatta isosta hitistä Back Beatillä ei 60-luvulla julkaistu ainuttakaan Roy Headin albumia. Suomalaista Treat Her Right -versiota en muista koskaan kuulleeni, Ruotsissa sen levytti jo vuonna ’66 urkurirokkari Kjell Öhman. Eron syy oli se, että osa porukasta oli tavallaan amatöörejä, kävi arkitöissä ja ennen kaikkea halusi opiskella ja kohdalle osunut menestys vaati liikaa. The Commitments -elokuvan esitys toki täytyy muistaa, kun soulista puhutaan. Tilanteet muuttuivat vuonna ’66 sen verran, että osa Traitsin porukasta lähti omille teilleen. 2007) sisältävät materiaalia myös 60-luvun puolivälistä, toiset enemmän toiset vähemmän. ’77), “His Best Recordings“ (Collectables 0512, v. Traitsin hajanainen singlediskografia näyttää tällaiselta: Garrison 3007 Too Good To Be True Gotta Keep My Cool Universal 30494 Harlem Shuffle Somewhere 30496 Parchman Farm Tramp Tätäkin listaa hämmentää Scepter, joka julkaisi vuonna ’66 singlen Harlem Shuffle / Strange Lips Start Old Memories (12169), ponneton Harlem Shuffle -versio käväisi sijalla 94. Wigglin’ And Gigglin’ ja You’re (Almost) Tuff ovat rempseitä vauhtipaloja, edellisellä oli jopa vanhaa rockabillymentaliteettia ja Royn laulu tuo hetkittäin mieleen itsensä Roy Orbisonin, jälkimmäisellä modernimpaa swamp-meininkiä. Parchman Farmin ja Trampin ohessa kiinnostaa tässä yhteydessä raita Comin’ Up Fast, jonka Johnny ja Edgar ovat levyttäneet The Great Believers -nimisen yhtyeen kanssa ja joka on kuulunut Johnnyn ohjelmistoon myöhemminkin. Eipä silti, singlen Some Day Some Way / You’ve Waited Too Long (Contact 4058) b-puoli on ihan mukava levy lajissaan. Alkuperäisellä Universal-singlellä ei Winterin nimeä mainita, etiketissä lukee yksinkertaisesti The Traits. Johnny samoin kuin hänen veljensä Edgar olivat Winter-historiikkien mukaan jo Harlem Shufflen taustalla, varmemmin singlellä 30496. Ylivoimaisesti mielenkiintoisin single BN:n toimialan kannalta on tuossa listauksessa klassikkopari Parchman Farm / Tramp, jolla esiintyi Johnny Winter. Yritys oli joka tapauksessa hyvä. Pientä sotkua aiheuttaa myös se, että Traitsilla oli Chicagossa levyttänyt kaima, jota mainostetaan northern-piireissä, mutta joka minun korvissani kuulostaa vain 60-luvun puolivälin popilta. Taustat olivat sitä itseään, mutta Royn laulu oli a-sivulla väkinäisen raakkuvaa ja kääntöpuolella yliampuvaa ja itsetietoista, tyypillistä valkoista soulia siis
72946 lopetti soularvailut. Muistaakseni konservatiivinen soulmaailma ja modernin rockin harrastajat eivät 45 vuotta sitten aina ymmärtäneet toisiaan, niinpä Roynkin levytykset jäivät liiaksi välimaastoon. Pitkä intro on eräänlainen medley Los Bravosin Black Is Blackistä ja Box Topsin The Letteristä ja laulun alettua mielikuvat kääntyvät CCR:n ja Proud Maryn suuntaan. Vauhdikas muttei läheskään originaalin tasoinen She’s About A Mover on tavallaan väärällä puolella. Rockhenkinen repivä tausta on kieltämättä hyvin samantyyppinen kuin Winterin nimiin kirjatussa lyhyessä LP-versiossa. Traits hajosi 60-luvun lopussa. Huey Meaux järjesti hänet levyttämään pörröisestä soundistaan tunnettuun Chips Momanin American Studioon Memphisiin, tuloksena viisi singleä, joista yksikään ei menestynyt listapaikan arvoisesti. Mercury 72750 Get Down On Saturday Easy Lovin’ Girl 72779 Broadway Walk Turn Out The Lights 72848 Ain’t Going Down Right Lovin’ Man On Your Hand 72922 I Want Some Action I Miss You Babe 72946 You’re Tuff Enough Dr. Leppoisa raita samoin kuin The Same People, mutta soulin kannalta bpuolet tietenkin kiinnostavat enemmän. B-puolet Lovin’ Man... Mercury-singlellä Winterin osuus on epäselvä. Tuff Enough on rähjäistä tanssisoulia, Royn versio on raju, mutta Junior Wellsin Blue Rockille levyttämä originaali oli vielä rajumpi. Roy Head väänsi tarinan Jackie Painen vanhan Go Go Trainin pohjalle ja sai aikaan terhakan,. Heidän nimensä tulivat esiin vuosikymmeniä myöhemmin, kun Roy Head & The Traits alkoi keräillä pakollisia Hall Of Fame yms. Vuonna 2008 oli vuorossa Rockabilly Hall Of Fame ja paikalla oli silloin koko kööri lukuun ottamatta edesmenneitä Tommy Boltonia (k. -kunniamainintoja. SITKEÄÄ YRITYSTÄ Mercury oli musiikillista ja kaupallista takapakkia, mutta sen jälkeenkin Roy Head ja Huey Meaux jatkoivat linjalla, joka oli jonkinlainen blue eyed soulin ja Texas-rockin sekoitus. Singlen 72848 taustalla soitti Mercuryn listausten mukaan Sir Douglas Quintet, molemmat puolet löytyvät Doug Shamin isolta “Mercury Masters“ -boxilta. Varsinainen soultarjonta alkaa toisella singlellä, jonka molemmat puolet ovat rähjäiseltä kuulostavia rynkytyksiä. Get Down... Easy Lovin’ Girl on kiinnostavampi. ja I Miss You Babe olivat pehmeämpää ja tyypillisempää Chicagon soulia, jälkimmäisen taustamiehinä toimivat tuulikaupungin peruspuuhamiehiin kuuluneet Johnny Moore ja Jack Daniels. 2003) ja George Frazieriä (k. Artistin ja taustapomon ajatukset eivät välttämättä osuneet yksiin, mutta niin vain puristettiin jostakin uutta materiaalia ja saatiin aikaan levyjä. Feelgood oli vauhdikas näkemys tutusta vauhtibluesista, ei tietenkään Interns-klassikon tasoinen, mutta sopi erinomaisesti Royn esitettäväksi. 38 Blues News 5/2017 vuodelta ’67 ja eräässä Winter-muistelossa väitetään yhtyeen koostuneen Roy Headin taustasoittajista, Headin biografioista en kuitenkaan löytänyt asiasta ensimmäistäkään mainintaa. Levytykset tehtiin Meauxin johdolla Sugar Hill -studiossa Texasissa, taustasoittajista löysin vain etunimet: David, Eddie, Sid, Ronald ja Billy. BLUE EYED SOULIA Roy Head siirtyi vuonna ’67 Mercurylle, tuossa yhteydessä musiikista voi pienin varauksin käyttää termiä blue eyed soul. Classics IV ja Bo Diddley). Kyseessä on Johnny Winterin sävellys ja edellä todetulla albumilla “First Winter“ on puolitoistaminuuttinen säveltäjän versio. Soulraidoissa on oikea tunnelma, torvia taustalla ja yleisvaikutelma tunkkaisen funkahtava. Soulin näkökulmasta Mercury-kokonaisuus oli kieltämättä pettymys, olihan kyseessä sentään luotettavaksi tiedostettu alan merkki. Kunnon soulin väki ei noita noteeraa, ei varsinkaan a-puolta, joka häviää tunnelmissaan reippaasti Bobby Womackin originaalille. Feelgood Ensisinglestä on olemassa myös sellainen painos, jossa b-puolena on pikkunätti, popahtava balladi Then The Grass Was Green. Samaa ähkyvää ”good God” -soulia edustivat myös I Want Some Action ja Ain’t Going Down Right. Jotkut lähteet väittävät hänen soittavan taustalla, mutta en tiedä voiko tuohon luottaa. Sen jäsenet keskittyivät opintoihinsa ja itse kukin saavutti kunnioitettavan aseman jenkkiyhteiskunnassa. Meuxin tuottama albumi puolestaan oli seuraavanlainen: Same People (ABC Dunhill 50080) A: (1) Same People (2) Tryin To Reach My Goal (3) Driving Wheel (4) I’m Not A Fool Anymore (5) I Was Born A Free Man (6) Mama Mama B: (1) She’s About A Mover (2) Neighbor Neighbor (3) Don’t Want To MakeIt Too Funky (4) Double Your Satisfaction (5) Let The Woman Be A Woman (6) Soul Train Jaottelu on sikäli käyttäjäystävällinen, että a-puoli on kevyempää ja b-puolella on soulia, parhaimmillaan funkia. I’m Not A Fool Anymore on siisti kantrisoulballadi, sovitus torvineen kaikkineen on noille ajoille tyypillinen, ainoa murhe oli se, että hyvään sävelmään olisi tarvittu oikea soul-laulaja, esimerkiksi James Carrin tulkintana lopputulos olisi voinut olla todella hyvä. Suurin miinus tuli siitä, että jos soulia oli tarkoitus tehdä, niin jostakin olisi pitänyt löytää parempaa materiaalia ja tehdä asiat soulin ehdoilla, pelkkä popsoul tai rocksoul ei kelvannut kenellekään. 1996). Oma suosikkini on mukiinmenevä versio Dyke & The Blazersin Let The Woman Be A Womanista, Souljunasta löytyy 60-luvulta montakin erilaista näkemystä (mm. oli yllättävän siisti avaus, sujuva muttei kovinkaan omaperäinen. Neighbor Neighbor onnistui paremmin, mutta Jimmy Hughesin hittiesikuvan tasolle ei sentään päästy. Vuoden ’70 tuotteista on olemassa kaksi singleä ja yksi albumi. Dr. ABC Dunhill 4240 Mama Mama I’m Not A Fool Anymore Pacemaker 803 The Same People Neighbor Neighbor Mama Mama oli tyypillistä noiden aikojen popsoulin ja rockin sekoitusta
Sir Mack Rice vastasi soulyritelmistä A2 ja B1, jotka ovat selvästi parempia kuin hittiraita Puff Of Smoke. Myöskään vuonna 2015 julkaistu “Soul Country“ -niminen cd ei tunnu vastaavan nimeään, enemmistö raidoista on kantrirokkia. Mainitsin muutamia tärkeimmistä aikaisemmin, lista sinällään on niin pitkä, ettei sitä kannata lähteä toistamaan. Aikaisemmin mainitsin vuonna 2008 pidetyn Rockabilly Hall Of Fame -tilaisuuden ja kuluvaltakin vuosikymmeneltä löytyy netistä joitakin Treat Her Rightin lavayritelmiä. The Most Wanted Woman In Town, The Door I Used To Close, Now You See ’Èm Now You Don’t ja Come To Me olivat 70-luvulla isoja kantrihittejä, lähes samantasoisia löytyy listoilta pari kourallista. Roy Head oli perheellinen mies, vaimo ja lapset piti elättää. Tuotantokausi oli ’06 ja Sundancen sijoitus 13. Hän lauloi yksinkertaista ja miehekästä peruskantria tavalla, joka ei taatusti ärsyttänyt alan harrastajia, entisiä rockabillyja Treat Her Right -aikoja kaipaava kokee tietenkin tilanteen toisin. Tämän alueen jätän analysoimatta, sen verran sentään uskallan kantaa ottaa, että mielestäni Roy ansaitsi suosionsa. Parasta Steve Cropperia on iloisesti pomppien etenevä intiaanieksotiikkaa sisältävä Chickamauga. Myöhemmilläkin singleraidoilla soulin laita oli niin ja näin, repiviä torvikuvioita kyllä oli tarjolla, mutta laulupuoli oli nykivää ja rockhenkistä. Pienen jahkailun jälkeen Roy noudatti neuvoa ja kohensi elämisen laatua kertaheitolla. Kisasta löytyy nettinäytteet, joiden mukaan Sundance on ensimmäisellä kierroksella esittänyt Stormy Mondayn ja jatkossa Mustang Sallyn. Muistelukokoelmilta löytyy myös lyhennetty Slip Away -versio, on makuasia kumpi miellyttää enemmän, minusta seitsemänminuuttinen otos monologeineen kaikkineen on mukavampi. Koosteilta paljastuu yllättävän paljon aikaisemmin julkaisematonta materiaalia, jota on kylmiltään hankala sijoittaa oikeisiin paikkoihin Royn uralla. Itseäni kiinnostavista soul-covereista Pledging My Love, joka löytyy koosteelta “Texas Rock And Soul Classics“, lienee Back Beat -kaudelta. Viimeisen plussan saa soultorvien säestyksellä esitetty John Lee Hookerin kuningaskäärmelaulu. Lopputoteamukseksi sopinee, että mukana kuvioissa ovat Royn pojat Don ja Jason, joista jälkimmäinen on ”Sundance” Head -nimisenä ottanut osaa American Idol -kisaan. Toinen ja paljon tunnetumpi, omaperäinen 7-minuuttiseksi venytetty Slip Away on isompi mysteeri. KANTRIN PARIIN Sitkeä työ Texas r&b -linjalla ei palkinnut. että lapsena hän pääsi kuuntelemaan Royn suosikkimateriaalia ja sen takia päivän pop ei koskaan kiinnostanut, ja toisaalta, kun kysyttiin onko hän parempi kuin isänsä niin vastaus oli “minä olen parempi laulaja, mutta isällä oli parempi lavashow“.. Ratkaisevan neuvon antoi isoveli Don, joka kehotti Royta siirtymään kantrin puolelle, siellä kaikki on helpompaa laulamista ja rahantuloa myöten. Vuonna ’72 julkaistu albumi paransi vähän yleiskuvaa: Dismal Prisoner (TMI-TMS 1000) A: (1) You Got The Power (2) Getting Too Big For Your Bitches (3) Why Don’t We Go Somewhere And Love (4) Dismal Prisoner 0613 B: (1) Don’t Bury Me In The Rain (2) Crawling Kingsnake (3) Smell A Woman (4) Chickamauga (5) Rock And Roll Mood Nimikappale on Tony Joe Whiten sävelmä. Versio Van Morrisonin You Got The Powerista toimii jotenkuten, ainoa tosisouliksi hyväksymäni raita on Kerry O’Dellin kantrivoittoinen balladi Why Don’t We Go Somewhere And Love. Idols-ohjelman haastatteluissa Sundance kertoo myös isästään mainiten mm. Hän teki seuraavina vuosina kantrin puolella hittejä enemmän kuin koko aikaisemmalla urallaan, sai levytettäväkseen tukun albumeja ja teki tiliä myös turvallisilla kantrikeikoilla. Kyllä Sundance soulrutistuksenkin hallitsee, netistä löytyy nimittäin valkoiseksi souliksi kiihkeä versio Otis Reddingin I’ve Been Loving You Too Long -balladista. TMI 9000 Puff Of Smoke (94.) Lord Take A Blow 9010 Bit By Bit Wait Till I Answer 75-0103 Rock And Roll Move You Got The Power 75-0106 Why Don’t We Go Somewhere And Love Smell A Woman Poplistojen hännille noussut Puff Of Smoke oli soulia odottavalle paha pettymys, olihan Cropperin kirjoituskaverina entinen Falconslaulaja Sir Mack Rice. Kiitoksena hänen ohjelmistoonsa on kuulunut laulu Motown Blues, joka ei minun korvissani ole sen enempää Motownia kuin bluesiakaan. Taustalla soitti nelimiehinen yhtye (Paul Cannon, J.A. Selitystä en löytänyt myöskään japanilaisten esiin kaivamalle upealle alakuloiselle soulbluesille Why Did You Hurt Me, joka on Royn oma sävellys. Hittiputki tyrehtyi 80-luvulle tultaessa, sen jälkeen on Royn uraa ihmetelty lähinnä nostalgisten lavakeikkojen ja toinen toistaan kummallisempien muistelualbumien muodossa. Hän on myös taustalla kitaroimassa ja tunnelma on Whitelle tyypillinen miellyttävän pehmeä. Blues News 5/2017 39 mutta tyhjänpäiväisen ylistyslaulun, jossa käytiin läpi keskeiset soulkaupungit ja monta superartistia. Soulia ei kuitenkaan saatu, vaan levoton lallatus. Soulia olisi mukaan mahtunut enemmänkin, pääasiallisena tuottajana toimi nimittäin Steve Cropper. Roy Headin viimeiset vanhaan imagoon istuvat levyt tehtiin vuosina ’72–’73 Maximum Sound Studiossa Memphisissä. Tuotokset julkaistiin TMI-merkillä. Ei tuo mielestäni järin innostavalta näyttänyt, mutta niin vain kävi, että hän sai jatkossa sopimuksen Motownille. 60-luvun loppuun tai seuraavan vuosikymmenen alkuun se ajallisesti sijoittuu, julki se tuli vasta 80-luvulla japanilaisten kokoelmien mukana ja sittemmin se on saanut ansaitsemaansa arvon nousua, kun se valittiin etuliitteeksi 90-luvun Collectablescd:lle, täydelliseltä nimeltään siis “Slip Away – His Best Recordings“. Selkeän sovituksen perusteella sijoittaisin sen Back Beat -kaudelle, mutta voin olla reilusti väärässä. Tätä kirjoitettaessa Roy Head on esiintymiskunnossa. Kuten ennenkin, oli esillä koko kirjo bluesista rock & rolliin ja kaikki siltä väliltä. Spell, Jimmy Johnson, Richie Simpson) ja avusti vahva kuoro
Ostajista enemmistö taisi olla viehättäviä naisasiakkaita. Valintaprosessi oli myös matka menneisyyteen, omaan nuoruuteen. Otetaan Berryltä mukaan sinkku, jossa riittää koukkuja kummallakin puolella. Siksi listalla voi olla joihinkin aiempiin yrittäjiin verrattuna aika tuttuja kappaleita. Muistaakseni esimerkiksi Juhani Ritvasen suosikeissa oli niin obskyyrejä sinkkuja tai savikiekkoja, ettei niitä ole tullut ikinä vastaan myyntilistoilla. Diversiteetistä pitää huolen se, että jokaiselta artistilta pääsee mukaan vain yksi levy. Suosikkibiisi löytyy hyllystä niin Kun rock’n’roll ja muu rytmimusiikki iski tajuntaan, se oli menoa! Kirjoittajan hiustyylejä 1977–1984 (diinari, teddy, ska, psykobilly).. Tommy Sands: Ring My Phone (Capitol 3723) Kun Tommy Sandsin annettiin tehdä nuorisomusiikkia Sinatra-kopioinnin sijaan, jälki oli hyvää. Mikä ettei, tällä vuoden 1958 EP:llä päästiin heti ytimeen Pennimanin halki, poikki, pinoon -tuotannossa. 40 Blues News 5/2017 BN AUTIOLLA SAARELLA #15 T oivottu sarja omista suosikkilevyistä palaa muutaman vuoden jälkeen Blues Newsin sivuille. Näin mukaan tulevat takuuvarmasti kiekot, jotka miellyttävät korvaa. Sohittu on siis moneenkin suuntaan, mutta yleensä aina perusasioihin palaten. Teeman päivittää seiskatuumaisten vinyylisinkkujen ja EP-levyjen valossa tälle vuosituhannelle mm. Oli se urakka, miettiä mitkä sata singleä pakkaisi levylaukkuun, kun edessä olisi loppuelämä autiosaarella palmun katveessa, meren antimia syöden ja seiskatuumaisia aurinkokennolla varustetulla matkalevarilla pyöritellen. Nyt tuli käytännössä mahdoton valinta. The Johnny Burnette Trio: The Train Kept ARollin’ / Honey Hush (Coral 9-61719) Vaikka levyvalintani eivät ole minkäänlaisessa järjestyksessä, ei ole sattumaa että tämä järisyttävä, suuntaa näyttänyt, matalamielisen uhkaava mutta häpeämättömän intohimoinen seiskatuumainen aloittaa leikin. Pistetään merimiessäkkiin tämä intohimon hikilammikoissa kiemurteleva funk-järkäle. Aikoinaan Steissin Anttilan levymyyjänä myin aina hyllyt tyhjäksi Cookea, kun soittelin tätä ja muita hittejä “Man And His Music“ -kokoelmalta. Vaikka etsin ja löydän yhä jatkuvasti uutta, ennenkuulematonta (pääosin vanhaa) musiikkia, niin uhkaavasti näyttää siltä, että monet aution saaret levyt ovat uponneet tajuntaan niinä kuuluina herkkinä kasvuvuosina. Musiikkijanani on kulkenut kansakouluvuosien glamrockista ja Hurriganesista teiniaikojen 1950-luvun rock’n’rolliin, siitä eteenpäin seuraavan vuosikymmenen eri musiikkityyleihin, välillä on upottu aika tarkasti bluesiin ja reggaeen alalajeineen, myöhemmin garage rockiin, funkiin, etnoon ja jazziin. Genrerajoja en ole kiinnostunut vetämään kovin tiukaksi. Divarien helmiä -kolumnia pyörittävä Petri Lahti. The Crickets: Maybe Baby (Brunswick 9-55053) Kun kuulin imevän Maybe Babyn ensi kertaa “American Graffiti“ -tuplalta 13-vuotiaana, se oli menoa. Samalla varmistuu se, ettei lista ole koskaan lopullinen – sieltähän puuttuu esimerkiksi Sonicsin The Witch. The Howlin’ Wolf: Moanin’ At Midnight / How Many More Years (Chess 1479) Etiketissä ei lue sattumalta The Howlin' Wolf: tämä ei ole mikään laumastaan eksynyt karvaturri, vaan lauman alfa, joka luontooppaidenkin mukaan “osoittaa asennetta ja näkemystä“ muille. Sam Cooke: Win Your Love For Me (Keen 3-2006) Moni ottaisi mukaan laulajien laulajilta klassisen Shake / A Change Is Gonna Come -sinkun, mutta mennään nyt hempeämmällä Cookella. Levykeräilijäksi sen sijaan tunnustaudun: pahvisia pikkupaketteja löytyy postilaatikosta harva se viikko – onneksi singlet ovat pieniä, helppokäyttöisiä ja välillä myös halpoja! Pitkään pohdittuani päätin ottaa reissuun mukaan ainoastaan sellaisia levyjä, jotka omistan. Katurunoutta sähkökitaralla. James Brown: I Can’t Stand It (When You Touch Me) (King 45-6144) Mitä Jaskalta mukaan, kun huippulevyjä riittää “viiksikauteen“ saakka. Little Richard: Rip It Up / Ready Teddy / Tutti Frutti / Long Tall Sally (London REO 1074) Ennen kuin Rikun Specialty-orkkissinkuista oli tietoa, kituuteltiin ruttuisilla Ruotsi-painoksilla. Chuck Berry: Brown Eyed Handsome Man / Too Much Monkey Business (Chess 1635) Nyt piti taktikoida, sillä tarjontaa oli liikaa. Tiedän miltä hyvä kappale kuulostaa, mutta en pidä silti itseäni musiikkifanaatikkona. Hollyn kevyemmältä kaudelta olisin ottanut laivaan kappaleen Peggy Sue Got Married. Kierrosnopeus on lähtökohtaisesti 45, ja jos b-puolta ei ole mainittu saatetekstissä, mennään sillä singlen kuolemattomalla kappaleella
Timo Jämsen: Kohtalon tähti (Scandia KS 413) Kaikkien aikojen Elvis-cover. Blues News 5/2017 41 EP-painokselta kuin Suomessa painettuna savikakkuna. Lopun kruunaa mieletön skittatremolo. Charlie Parker: With Strings (Karusell KEP 210) Kevyen musiikin suurin nero. Carl Perkins: Her Love Rubbed Off / Sonny Burgess: Prisoner’s Song (Sun 600) Kaksi suosikkia yhdellä uusintajulkaisulla. Erikoispisteet venyvistä ja vanuvista skittaparkaisuista. Joka markka oli sen arvoinen. Benny Spellman: Fortune Teller (Minit 644) Löysin kappaleen gossena faijani Stoneslevyltä. Kun kaikki on levyssä kohdallaan, sielukkuus esitykseen syntyy varsin niukin elementein. Dizzy Gillespie & his Septet: Night In Tunisia / Ol’ Man Rebop / Anthropology / 52nd Street Theme (RCA EPA 9015) Dizzy Gillespie loihti velmu ilme kasvoillaan kumouksellista musiikkia. Joka yö eri syli. En ole kuullut huonoa versiota mod-klassikosta. Rollins (tenori), Oscar Pettiford (basso) ja Max Roach (rummut) luovat kolmeen pekkaan äänikudoelman, jossa rikotaan perinteinen kappalerakenne moneen kertaan. Johnny Horton: Wild One (Columbia 4-41110) Mies, pyörä ja maantie. Perkinsin tempoltaan nykivä Sun-kauden kikkakokoelma toimii aina vain. Ranskalaisten rakastama Taylor erottui muista eurorokkareista aidolla jenkkiaksentillaan.. Del Shannon: Runaway + 3 (London RE 10.095) Kipeiden tuntojen erikoismies, jolta olisi riittänyt seiskoja mukaan. Kunpa Jämsen olisi saanut levyttää lisää tämäntyylistä materiaalia! Maxine Brown: Funny (Nomar N45-106) Huh, Funny vai All In My Mind. Katkeransuloinen tilitys loppuhetkien vahingoniloisine nauruineen miellyttää Brownilta vielä vähän enemmän. Ostin tämän aikoinaan isolla rahalla Juhani Ritvaselta. Siitä viis, Joe Morettin kitara uppoaa jatkoyritykselläkin suoraan selkäytimeen. Hortonin tyyli oli timanttinen tässä vaiheessa uraa, jälkeen kantrivuosien mutta ennen sisällissotatarinoita. Ehkei sentään, mutta ainakin Suomessa tehdyistä ykkönen. Burgessille olin myyty heti, kun kuulin joltain Charlyn Sunkokoelmalta biisit Red Headed Woman ja We Wanna Boogie. Jämsenin ääni sopii hienoon elokuvabiisiin, Saukin sanoituksessakin on tavoitettu kappaleen henki. Vince Taylor: Jet Black Machine / I’ll Be Your Hero (Palette 40127) Raakaa rock’n’rollia mustien nahkatakkien, nopeiden kaksipyöräisten ja erilaisten piristeiden maailmasta. Elvis Presley: Good Rockin’ Tonight (RCA EPA 9562) Kun pitää tehdä valintoja, niin Elvarilta ehkä sittenkin messiin nuoruudenraikkaat ja ennakkoluulottomat Sun-peruslevytykset. Siksi galli-EP, jossa ovat Runaway ja Hats Off To Larry samalla vahalla. Perehtyminen alkuperäisesitykseen kannatti. Taustoista vastaavat Nashvillen studioketut tutun ilmeikkäästi. Horace Andy: See A Man Face (Studio One) Jamaikan huippulaulaja kelailee väpäjävällä falsetillaan ikiaikaista dilemmaa siitä, ettei naama aina paljasta, onko sydän turta. Rannalle jäivät Little Town Flirt, Keep Searchin’, Stranger In Town ja moni muu. Tälle saksalais-EP:lle on kasattu Dizzyn septetin tulikuumaa boppia vuodelta 1946. Johnny Kidd & The Pirates: Restless (HMV 45-POP 790) Johnny Kidd oli pettynyt, kun Restlessistä ei tullut Shakin’ All Overia isompaa hittiä. Prince Buster: Al Capone / One Step Beyond (Blue Beat BB 324) Löysin keinuvan biitin yhdistettynä noveltytyyppisiin sanoituksiin Madnessin ja 2 Tone -artistien levyiltä aivan 1980-luvun ensi metreillä. Sonny Rollins: Freedom Suite (Riverside REP 136) Kantaa ottavaa jazzia New Yorkista 1958. Kun levy löytyi, ei ole ollut suurta tarvetta palata myöhempiin ennusteisiin. Taustat Coxsonen klassikkokamaa. Alkuperäisesittäjä selvisi sitten They Did It First -listalta, jonka Jouni Saari oli kasannut johonkin vanhaan Blues Newsiin. Sonny Campbell: Wicked Love (APT 45-25037) Vaikka Campbell ei veny varsinaiseen laulun juhlaan, tunnetta on pelissä sitäkin enemmän. Bobby “Blue“ Bland: I Don’t Believe (Duke 160) Kaksi kärpästä yhdellä neulaniskulla ilmoille kiirii Blandin tutun väkevä laulusuoritus, jota tukee Bobby Bennett veitsenterävällä kitaroinnillaan. Eddie Holland: Leaving Here (Motown 1052) Ei ihme, että tämä hyppivä HDH-laatusävellys Hollandin kiihkeästi esittämänä pani vauhtia brittiläisiin karvapäihin. Vaikka “Bird“ soitti itsensä historiaan bop-jutuillaan, valitaan mukaan hänen reheviä kokeilujaan jousien kanssa. Yhtä hyvin valinta olisi voinut osua uhkaavaan I’m Gonna Tear Your Playhouse Down -kappaleeseen. Rumpusoundeille erikoismaininta. Ann Peebles: I Can’t Stand The Rain (Hi 452248) Luulin saaneeni tarpeekseni kappaleesta jo 1970-luvulla, kun siitä oli prujattu joku suosittu diskoversio. Siinä vaiheessa kunnon jamaikalaismusasta ei ollut vielä mitään käsitystä. Mieletön svengi, Burgessin vahva preesens, rokkaava piano sekä trumpetti vievät tätäkin huippubiisiä eteenpäin. Uusi aika musiikissa alkoi tästä. EP-painos on suomalainen paksuilla pahvikansilla – jazzissa täällä oltiin joskus siis ajan harjalla. Barbara Lynn: You’ll Lose A Good Thing (Jamie 1220) Ei kulu, vaikka on kuultu lukemattomia kertoja. Sitten löytyi aito asia, ja hyvä niin. Ted Taylor: You Give Me Nothing To Go On (Okeh 4-7176) Suorastaan ekstaattinen esitys, jossa yhdistyy soul, rock, blues ja kaikki muu maan päältä
Kappale on paksulla patoisilla laulettua reggaeta genren alkumetreiltä. Professor Longhair: Big Chief (Watch 45-1900) Tästä olikin jo puhetta Divarien helmissä. John Holt: A Love I Can Feel (Studio One) The Temptationsin uran alkuvaiheen kappaleesta muokattu huipputarttuva reggaerytmi ja siihen päälle Holtin vaivaton laulusuoritus, kyllä! Mercy Dee: One Room Country Shack (Specialty SP-458-45) “Vain heinäsirkat ja sammakot pitämässä seuraa, tässä yhden kamarin landetönössä.“ Mercy Deen synkkä yksinpuhelu tilanteessa, jossa elämä on ajautunut sivuraiteelle, on puhutellut aina. Alvin Robinson: Down Home Girl (Red Bird 10-010) Torviarrauksen juhlaa. Suositussa Mardi Gras -jutussa viehättää eniten irtonainen rummuttelu. Todella maanläheinen NO-esitys, joka soi mielettömän lujaa alkuperäissinkulta. Kääntöpuolen nopeampi rakkaudentunnustus on sekin mainiota lauluyhtyemusiikkia. Little Walter: Boom, Boom Out Goes The Lights / Temperature (Checker 867) Little Walter ja My Babe löytyi kuultavaksi “Cruisin’ 1955“ -albumilta joskus vuoden 1979 tienoilla. Driftersin jalanjäljillä tässä liikutaan; kappale on upea, sovitus samoin. Laulajalla on käynyt tyttöystävänsä kanssa vahinko. The Beach Boys: Girl Don’t Tell Me (Capitol F 5561) Valinnanvaraa riittäisi “Pet Sounds“ -aikoihin saakka. The Nutmegs: A Story Untold (Herald H-452) Patetian rajoilla tässä liikutaan, mutta silti näille kadunkulmayhtyeiden epätoivoisille rakkaushuhuiluille löytyy paikka sydämestä. Tätä vanhasta Black&Whitesta 1980-luvulla löydettyä tanskalaissinkkua on tullut soitetuksi paljon. Brian Wilsonin hiljattain ilmestynyt omaelämäkerta oli varsin tunkkainen, mutta koukuttavia kappaleita hän osasi kirjoittaa. Sittemmin vielä kovemmaksi suosikiksi ovat nousseet stop-start -rytminen Boom Boom pitkine sooloineen sekä kääntöpuolen kypsän herrasmiehen ylistyslaulu kuumalle kissalle. Proffalta olisi kelvannut vislaten mukaan myös Go To The Mardi Gras. Atai b-puoli, lujaa mennään. Sanford Clark: A Cheat (Dot 45-15516) Vähäeleinen, intiimi, mutta samalla kitkerä hylätyn miehen puheenvuoro. Leroy Sibbles: Sweet Talking (Studio One) Maineikkaan Heptones-yhtyeen perustajajäsen (ja basisti) Leroy Sibbles oli loistolaulaja. Dee Clark: Raindrops (Vee Jay VJ 393) Hienoja sointuvaihteluita, upeaa laulua, kitaroita ja jousia sopivasti sekaisin. The Revels: Downtown (Kapp K-621) Lisää urbaania musiikkia itäisen USA:n betoniviidakoista 1960-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli menoa. Cliff Richard with The Drifters: High Class Baby / My Feet Hit The Ground (Columbia 45-DB 4203) Ostin kiekon legendaarisesta levykaupasta Moondog’sista Lontoon East Hamista interrailreissulla 1981. Tätä keinuvaa, suloisenmakeasti tulkittua rock steady -kappaletta ei ole ajan hammas purrut. Täydellistä mustaa pop-musiikkia. Eddie Ford: Jango (Duke Reid) Ikivanhoja Tero Kasken Jamaikan-tuliaisia. John Leyton: Johnny Remember Me (Top Rank JAR 577) Joe Meekin nerous (ja hulluus) tiivistyy tähän brittiklassikkoon. Cliffistä voi olla montaa mieltä, mutta kyllähän tässä nelivitosessa on tavoitettu rokkaamisen henki. Little Johnny Taylor: Part Time Love (Galaxy 722) Pitkä väliosuus on upea: torvi myötäilee empaattisesti Little Johnny Tayloria, kun tämä kaipailee kalmaksi kuuden tuuman syvyyteen naisharmiensa johdosta. Kuten valjuista suomalaiskopioista voi huomata, pelkkä hyvä sävellys ei riitä, vaan tarvitaan näkemys, mitä kappaleesta halutaan. Irma Thomas: Wish Someone Would Care / Break-A-Way (Imperial 66013) Irma Thomasin samanniminen älppäri on täynnä huippuesityksiä ja yksi ikisuosikeistani, mutta pysytään nyt seiskatuumaisissa: ensin tuskaillaan yksinäisyyttä, sitten rikotaan rajoja. Vielä parempi kuin The Fool. Primitiivistä halonhakkuuta bluesmusiikin ytimestä.. Jan & Dean: My Mighty GTO / Little Old Lady From Pasadena (Liberty LIB 55704) Vanha kunnon “20 Rock’n’Roll Hits“ -älppäri tutustutti surffaavaan, roddaavaan ja muijia jaagaavaan kaksikkoon. Big Joe Turner: Love Roller Coaster (Atlantic 45-1146) Tyylit vaihtuivat vuosikymmenten mittaan, mutta “The Singing Barman“ pysyi otsikoissa. Homma huipentuu Clarkin hysteriaan ukkosmyrskyssä. Tämä yksinkertaisen täyteläinen doo wop -balladi oli mukana George Lucasin klassikossa. Kyseessä on hienosti tuotettu nuorisomusiikki: äänivalli, harmonialaulu, orkesteri-instrumentit sekä kaiku yhdistyvät vetäviksi pop-helmiksi. Sonny Boy Williamson: Dissatisfied / Cross My Heart (Checker 910) Mitenköhän moneen pukinkonttiin tämä sujahti jouluna 1958. 42 Blues News 5/2017 The Flamingos: I Only Have Eyes For You / At The Prom (End 1046) American Graffiti oli unohtumaton leffakokemus joskus 1977–1978. Doo wopia parhaimmillaan. Bluesia isolla beellä. Doctor Ross: The Boogie Disease (Sun COL 3913) Horjuu, heiluu, kompuroi, mutta ei mene nenälleen. The Meters: Cissy Strut (Josie 45-1005) Rytmisesti hallittua sekamelskaa, maanläheisesti sinne tänne polveilevaa ja paukkuvaa täysin vastustamatonta New Orleansin musiikkia. Dionne Warwick: Don’t Make Me Over, Wishin’ And Hopin’ + 2 (Vogue EPL.8148) Bacharach-David -duon kuolematonta kappalemateriaalia viileän Warwickin esittämänä, kyllä kelpaa. Hauskinta hommassa on se, että Turner painelee rakkauden rataa aika tutuin eväin – kun kyseessä on iso osaaja, niin pelkkä taustojen nuorentaminen riitti. Curtis Lee: Pretty Little Angel Eyes (Dunes 45-2007) Energiapommi, hyvän tuulen levy, täynnä länsirannikon aurinkoa ja optimismia. Levyllä ei ole mitään turhaa. Sonny Boy tekee raakalaismaisella blueskiekolla selväksi, ettei leiki suhdehommissa. Baby Washington: That’s How Heartaches Are Made (Sue 783) Olen aina ihmetellyt BN-kirjoittajien seireenilauluja koleaääniselle Baby Washingtonille – paitsi tämän kappaleen osalta. The Drifters: Up On The Roof (Atlantic 45-2162) Kaupungin sykettä elämän ruuhkavuosilta. Pelkkä vilkaisu etikettiin riittää laadun takeeksi artistin lisäksi: Goffin, King, Leiber, Stoller, Sherman
Tämä uran keskivaiheen käärmekeitto on suorastaan taianomaista rytmimusiikkia. Soulin unohdetun tarinankertojan kelailua, mikä on isän malli pojan elämässä. Jerry Lee Lewis: Breathless / Down The Line (Sun 288) Läähätän ja läkähdyn. Sovituskin on hieno: leiritulelle on saatu huippuluokan atmosfääri eksoottisine kastanjetteineen. Levyn ja levytyksen dynamiikka on suorastaan huimaava: hi-hatissa riittää läskiä, basso kumisee kuin syvällä maan uumenissa ja Kelly hallitsee sujuvasti koko ääniskaalan. "I want a big fat woman and a bottle of Sneaky Pete“ – tämän tason linereitä ei kuultu usein valkoisten artistien suusta vuonna 1955. Ensin Vincent flirttailee paholaisen kanssa, sen jälkeen päästään nauttimaan Blue Capsin täyteläisestä, kiirettä pitämättömästä rock’n’roll-soundista. Räkäistä touhu onkin, kun Sky Saxon ilmoittaa itsevarmasti, ettei kaipaa elämäänsä minkään sortin despootteja. Sonny Fisher & The Rocking Boys: Pink And Black / Sneaky Pete (Ace NS 54) Acen julkaisema kymppituumainen Stardayn rockabilly-mieheltä iski aikoinaan lujaa. Little Esther Phillips: Mojo Hannah (Atlantic 45-2229) Little Estherillä oli ääni, joka kantoi vuosikymmeniä tyylistä toiseen. Little Willie John: Fever (King 45-4935) Ei kyllästytä, ja miksi pitäisikään, vaikka olen potenut kuumetta lukemattomia kertoja. Blues News 5/2017 43 Gene Vincent & His Blue Caps: Race With The Devil / Gonna Back Up Baby (Capitol F3530) Loppujen lopuksi helppo valinta, vaikka ehdokkaita riitti. II (MGM X1318) Alansa suurnimi tuntuu aina ajankohtaiselta: Hank Williams esittää asiat kappaleissaan (tässä Honky-Tonkin’, My Bucket’s Got A Hole In It + 2) niin, että ne tuntuvat aidoilta ja eletyiltä. Eddie Cochran: Twenty Flight Rock (Liberty F 55112) En ole ihan yhtä kova Cochran-fanaatikko kuin moni muu. Joe Tex: Papa Was Too (Dial 45-4051) Lisää Tramp-teemaa ja -rytmiä. Hank Williams: Honky-Tonkin’ Vol. The Shangri-Las: Give Him A Great Big Kiss (Red Bird 10-018) Hyvä, että Shadow Mortonin teinioopperat ovat taas huudossa oikean musiikin ystävien parissa. Lowell Fulsom: Tramp (Kent 45x456) Kyllä tässä kunnon rakkauden tekoihin pystytään, vaikka kledjut ovat kuin heinähatulla. Ronnie Self: Bop-A-Lena / I Ain’t Goin’ Nowhere (Columbia 4-41101) Arvoin pitkään tämän sinkun ja yhtä kovan Rocky Road Blues / Ain’t I’m A Dog -kiekon välillä, mutta nostalgiasyistä otin mukaan Columbia 4-41101:n. Jerry Byrne: Lights Out (Specialty 635) Länsirannikon laatuyhtiön rock’n’roll-katalogista olisi löytynyt vaikka mitä, Bob Landersia, Larry Williamsia ja muuta, mutta otetaan mukaan tämä minuutin ja 50 sekunnin mittainen kaahaus pimeässä. Huippuversioita kappaleesta riittää, mutta ensimmäistä ei lyö yksikään. Kun kuulin Bop-A-Lenan ensi kertaa Ylen “Rock’n’rollin villissä vuosissa“, se oli laaki ja vainaa. Helen Shapiro: I Don’t Care (Columbia 45-DYC 1103) Vaikka levyjen kansista tuijottaa nuori nainen mummotupeessaan, Shapiro teki pippurista, hyvin laulettua ja tarttuvaa teinipoppia. Fulsomin rehvastelu sykkivän rumpubassotaustan päälle on silkkaa mannaa. Persoona heti uransa alkumetreillä. Ray Charles: I Got A Woman (Atlantic ATL 70.080) Jo ensimmäinen “well“-parkaisu pistää sukat pyörimään jalassa. Erityiskehut The McCoysin garage rock -päivitykselle. Viime vuosina on tullut pyöritetyksi enemmän kakkospuolen hienoa teinipop-palaa. Pat Kelly: Soulful Love (Sunshot) Jamaikalaisen Paragonsin ex-laulaja Impressionsin kappaleen kimpussa. Neil Sedaka: One Way Ticket (To The Blues) (RCA 47-7595) Teinimusiikin ison nimen osaaminen niin artistina kuin säveltäjänä tuppaa unohtumaan välillä. Otetaan Mary Weissiltä ja kumppaneilta mukaan tarttuva, suorastaan imevä raita tutumpien rantaja prätkäjengikuvausten sijaan.. Tässä 98 sekunnin porrasjuoksussa legenda on raikkaimmillaan. Näitä Willie Mitchellin tuottamia Hi-juttuja on aina ilo ihastella. Se ei ole itsestäänselvyys kantrimusiikissakaan. Näistä kolisee vielä enemmän b-puoli, kun koti-ikäväänsä tuskaileva Starr tivaa hanaa veturimieheltä. Al Green: Love And Happiness (Hi 5N-2324) Maanläheistä, suorastaan mullantuoksuista etelän soulia. Menolippu on ollut suomalaisten makuun – niin monta versiota kappaleesta on täällä tehty. Booker T. The Impressions: Gypsy Woman (ABC-Paramount 45-10241) Curtis Mayfieldin eniten lautasella pyörinyt sävellys tässä huushollissa – vaikka hyviä haastajia riittää. Tämä on varsin alkukantaista touhua, jossa kitaristi Joey Long pudottelee käsittämättömän vihaisia sooloja. Siltä kelpaisi mukaan mikä biisi vain lukuun ottamatta turhaa noveltya Little Red Wagon. The J.B.’s on taustoilla tavallistakin tiukempi. The Seeds: Pushin’ Too Hard (GNP Crescendo 372) Tätä garage rockin klassikkoa kuvataan englanniksi yleensä adjektiivilla “snotty“. Quincy Jones: Soul Bossa Nova (Mercury 72041) Sovittajaja tuottajaneron pariminuuttinen huiluvetoinen ilopilleri, joka tarttui takaraivoon heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Andy Starr: Rockin’ Rollin’ Stone / I Wanna Go South (MGM K12263) “MGM Rockabilly“ -kokoelman helmet yhdellä ja samalla sinkulla. Marva Whitney: It’s Your Thing (You Can’t Tell Me Who To Sock It To) (King 45-6229) Terveen omahyväinen, rajusti funkkaava julistus joka ei mene missään vaiheessa kiljumiseksi. & The M.G.’s: Green Onions (Stax S-127) Vaikka tätä tulee välillä joka tuutista, ei vain kyllästytä
Sata kasassa. Missä on B.B. Soulin suuret nimet Otis Redding, Wilson Pickett ja Aretha Franklin. Roy Brown: Fannie Brown Got Married / Queen Of Diamonds (King 45-4761) Melismamestarilta otetaan viihdykkeeksi mainio rytmipala ja riippuvuuksista väkevästi varoittava blues. Archie Bell & The Drells: Tighten Up (Atlantic 45-2478) Käsittämättömän vetävä tanssilevy pitkine instrumenttiajoineen. Jimmy Castor oli kova tekijä, ja tämä biisi hänen uransa huipentuma. Jamesin lauluosuudet tässä hittiduetossa ovat täyttä murhaa. Dion & The Belmonts: I Wonder Why (Laurie 3013) Dionia on pakko saada mukaan. Olisikohan Wilsonin laajassa tuotannossa lisää tällaisia helmiä. Koskakohan on tämän vuoro. Bo Diddley: Say Man (Checker 931) Vireää biittiä ja eloisaa dialogia alan suurmieheltä. Frankie Ford: Sea Cruise (Ace 554) Homma on maalissa jo siinä vaiheessa, kun sumutorvi soi ja ankkureita vasta nostellaan. Richard Berry & The Pharaohs: Louie Louie (Flip 45-321) Klassikkoriffi putoaa bassomiehen äänihuulilta, Berry liittyy leikkiin maanisella lauluotteellaan, rytmi kieppuu ja imee vastustamattomasti mukaansa. Entä The Dominoes, Five Royales tai Clovers. 44 Blues News 5/2017 Trini Lopez: This Train (Reprise HRE 297-20) Vanha gospel-musiikin sotaratsu saa kovaa kyytiä Trini Lopezilta, jolta löydetään klubikäyttöön jatkuvasti uusia suosikkeja. Martha & The Vandellas: Heat Wave (Gordy 7022) Vaikka hellettä piisaa lähinnä Marthan ja kumppanien sydänalassa, niin kyllä tässä riittää myös kuumien katujen sykettä Motown-tuotteiden tapaan. Susie-Q on rajusti edellä aikaansa oleva levytys, jossa viehättää erityisesti aggressiivinen, energiaa täynnä oleva osuus heti kitarasoolojen alussa. Elämässä ei ole pikavoittoja, rahansa pelannut Brown toteaa. King, Muddy Waters tai John Lee Hooker. Jackie Wilson: Lonely Life (Brunswick 55216) Epätoivon julistus suurelta laulajalta. The Showmen: 39-21-46 (Minit 32007) Kenraali Johnson ylistää naisen kehoa – noh, aika esineellistävästi – mutta samalla asiaan kuuluvalla paatoksella. Donna The Prima Donna on ollut viime vuosien ykkössuosikkini DiMuccilta, mutta palataan taas teinivuosiin ja pistetään säkkiin tämä lennokas yhtyejuttu herran uran alkupäästä. Barbara Lewis: Hello Stranger / Think A Little Sugar (Atlantic 45-2184) Kahta vailla, Barbara Lewisiä on pakko saada mukaan! Onneksi samalle sinkulle osui aikanaan kaksi hänen huippubiisiään. Tämä on viime vuosien löytöjä. Ballenger: This Train (Chess 1590) Sonny Burgess: Restless / Ain’t Got A Thing (Sun 263) Marvin Rainwater: Hot And Cold (MGM K12240) Marty Hill: Red Lips (Columbia 4-42073) Mickey & Sylvia: No Good Lover (Groove 4G-0164) Guitar Slim: The Things That I Used To Do (Specialty SP-482-45). Wynonie Harris: Night Train (King 4555) Mies ja ääni. Uudemmat bändit, Ganes, Link Wray, bossa nova, Suomibeat ja -iskelmä – joku toinen kerta ehkä. Katumusiikkia 1960-luvun puolivälistä. Dale Hawkins: Susie-Q (Checker 863) Dale Hawkins ehti moneen musiikissa, mutta paikkaan historiankirjoituksessa riitti yksi ainoa kappale, tämä. Vaikka touhu on todella äänekästä ja väliosuuksien osalta jopa hämyistäkin vinkukitaroineen, niin nämä kolme minuuttia vievät mukanaan. Arthur Alexander: You Better Move On / A Shot Of Rhythm&Blues (Dot 45-16309) Mainio single hienolta artistilta: a-poskella eteläisellä otteella tehty laatuballadi, flippipuolella monia inspiroinut vauhtipala. Huikea seiska, sillä kääntöpuolelta löytyy todella eksoottinen viulublues The Clock Strikes Twelve. Nyt kun savikakku on hyllyssä, tätä voi ihastella entistäkin useammin. The Jimmy Castor Bunch: It’s Just Begun (Kinetic ZS7 6001) Itärannikon 1950-luvun puolivälin doo wop -kuviosta oman meluisan funk-poppoon kärkihahmoksi. Kingsmenin rymistelevä versio olisi kelvannut sekin laivaan, mutta tämä on vielä parempi. Huey (Piano) Smith & The Clowns: Don’t You Just Know It (Ace 545) Tähän hyvän mielen potpurriin kevyen musiikin eri alalajeista on hyvä lopettaa. “Ässä oli päivä jolloin tavattiin, kurko se kun olimme kahdestaan, rouva miksi sinua luulin, jätkä se kun uusi seuralaisesi astui kehiin...“ The Cascades: Rhythm Of The Rain (Valiant 6026) Haikea melodia, ukkostehosteet, jätetyn epätoivo, urut – täydellistä teinipoppia. Miss Ann Fisher: Big Hurt (Signet 3-275) Kekseliäs tuulitunneliefekti yhdistettynä elämänkumppaniaan kotiin odottelevan nuoren rouvan epätoivoon on miellyttänyt aina korvaa. Sen verran puristin vielä vauhtia levylautaseen, että lisätään loppuun kymmenen varmaa ehdokasta listalle, jos singlet joskus päätyvät hyllyyn: The Sonics: The Witch / Keep A Knockin’ (Etiquette ET-11) Screamin’ Jay Hawkins: There’s Something Wrong With You / Alligator Wine (Okeh 4-7101) Gloria Jones: Tainted Love (Champion C-14003) LaVern Baker: Hey, Memphis / Voodoo Voodoo (Atlantic 45-2119) Rev. Rullaava. Ricky Nelson: This Is Ricky (California CEP 307) Nössörockin kuninkaalta olisi tehnyt mieli saada mukaan myös A Long Vacation ja Oh Yeah, I’m In Love, mutta koska biisit ovat hajallaan eri EP-levyillä, niin otetaan följyyn tämä juuttikiekko, jossa on mukana eloisa rytmipala Blood From A Stone. Kääntöpuolen Rari on alan perussoittimen Farfisa-urun juhlaa. The Standells: Dirty Water / Rari (Tower 185) Bostonin garage rock -ihme ei kumartele kuvia rujossa ylistyksessä kotikaupungilleen. Little Junior’s Blue Flames: Feeling Good (Sun 187) Ihmetyksen aiheita teinivuosina: blueslevyltä kuuluu rockabillya. Eleetöntä, mutta tunteikasta mustaa poppia. Etta & Harvey: If I Can’t Have You (Chess 1760) Ei ehkä itsestään selvin valinta ruudikkaan Etta Jamesin tuotannosta. Billy Wright: Stacked Deck (Savoy 781) Tätä tuli ylistettyä jo Divarin helmissä. Raskas sellainen. Huokaus. Floyd Murphy luo kitarastaan suorastaan hypnoottista äänimaisemaa
Sitten piristyy: Don Everlyn säveltämä The Facts Of Life on sotaisine rumpuineen aika väkevä esitys. Henki kappaleella on suorastaan kapinoiva. Viulusoolo tuo raidalle eksotiikkaa. Ilmassa oli toiveikkuutta siksikin, että kultasormet Everlyjen hittilaulujen taustalta, Boudleaux ja Felice Bryant, olivat säveltäneet viisi kappaletta albumille. Syykin selviää pian, sillä Everlyjen diskografian mukaan kappale on levytetty jo 1960. Alkaa loppusuora, ja laatu vain paranee. Suomalaislehdistöltä ei herunut juuri sympatiaa. Perään tuleva The Ferris Wheel oli julkaistu singlenä jo kesällä 1964, ja herätti kiinnostusta enemmän Britanniassa (#22) kuin USA:ssa (#72). Nyt pantiin purkkiin taas nuorisomusiikkia aidon albumillisen verran. Täällä tehdyissä haastatteluissa Everlyt valittivat sitä, etteivät suosio ja maine The Beatlesin esikuvana kohtaa. Nyt äänessä on elämää nähnyt veljespari. Se ei kuitenkaan tukenut duon levymyyntiä, joka oli hiljentynyt selvästi takavuosista. Heti perään tuleva Ain’t That Lovin’ You Baby ei luo varsinaisesti mitään uutta Jimmy Reedin sotaratsuun, vaikka onkin esityksenä tiukka. Helsingin Sanomat tiivisti tilanteen näin: “The Everly Brothers tuntuvat monen nykyaikaisen nuoren mielestä jo aikansa eläneiltä.“ Onneksi jäljellä ovat levyt, jotka todistavat etteivät Don ja Phil kaivanneet sääliä 1960-luvun puolivälissä. Yleisökin syttyi kappaleen singlejulkaisulle: sija 31 Billboardin Top40-listalla. W 1585) Donna, Donna / Lonely Island / The Facts Of Life / Ain’t That Lovin’ You Baby / Love Is All I Need / Torture / The Drop Out / Radio And TV / Honolulu / It’s Been A Long Dry Spell / The Ferris Wheel / Gone, Gone, Gone Albumien takakansien tekstit olivat takavuosina monesti pahamaineisen mitättömiä: kehulitaniaa, tyhjää sanoilla leikittelyä tai välillä täydellistä disinformaatiota artistin aiemmasta urasta tai tekemisistä. Muutama kuukausi älppärin ilmestymisestä kaksikko oli jo keikalla oman bändinsä säestämänä Tapanilan urheilutalolla. Miltä tuntuu, kun matkijalauma Englannista on imenyt opit kaksikolta ja syöksynyt niiden avulla listojen kärkeen. Bryantien kädenjälkeä oli selvästi kaivattu, sillä välivuosina duo levytti pitkäsoitoilleen lähinnä kantria, poppia ja joulumusiikkia. Bryantit joutuivat katkaisemaan yhteistyön veljesten suuntaan vuonna 1961, kun Everlyt antoivat potkut manageri Wesley Roselle ja ajautuivat täydelliseen paitsioon vaikutusvaltaisen kustannusyhtiön Acuff-Rosen papereissa. Se siitä tiukasta konseptilevystä 1960-luvun puolivälin soundia! Heti perään saadaan lisää vanhaa kunnon Everly-harmoniaa, sillä havaijikitaran säestämä Lonely Island on purkkiin jäänyttä Nashville-materiaalia Ebony Eyes -sessiosta marraskuulta 1960. Tutustumista Everlyjen uran tämän vaiheen musiikkiin helpottaa se, etteivät albumit ole kalliita. Siksi on virkistävää saada käsiinsä pitkäsoitto, jonka saatetekstissä puhutaan asiaa. Siitä, kun pitää nousta aamulla sängystä ja yrittää pysyä loppupäivä pystyssä uusissa tuulissa. Radio And TV on taas vuoden 1960 materiaalia, ja vauhdista huolimatta aika eri maailmasta kuin avausraita. Blues News 5/2017 45 THE EVERLY BROTHERS Gone, Gone, Gone (Warner Bros. Love Is All I Need on Bryantien vetävää uutta materiaalia, ja kiinni ajassa sekä sävellyksenä että esityksenä. Albumi päättyy hienoon rokkaavaan nimikkokappaleeseen, jossa on päivitetty Chuck Berry -tunnelmia ja tiukkaa laulua rohkeasti ajan henkeen. Loudermilkin keskitempoiseen sävellykseen Torture, jossa Everlyt uivat tutuissa vesissä. Ihan näin synkkä ei koko kirjoitus The Everly Brothersin tammikuussa 1965 ilmestyneen albumin ”Gone, Gone, Gone” takakannessa sentään ole, vaan tuntematon kynäilijä lupaa myös, että nyt kuullaan aitoa asiaa matkijoiden sijaan – ja kaiken lisäksi Nashvillen tyyliin, jossa yhdistyy soittotaito tunteeseen. PETRI LAHTI E verly Brothersin asema The Beatlesin ja kumppanien esikuvana tunnustettiin jo 1960-luvun puolivälissä. Kiekko pyörähtää käyntiin keskitempoisella Bryant-sävellyksellä Donna, Donna, joka kuulostaa äänimaailmaltaan lievästi vanhahtavalta. Avauspuolisko päättyy John D. Sinne Everlyt ylsivät tämän jälkeen enää kerran, vuonna 1967 Bowling Green -kappaleella (#40). Loudermilkin It’s Been A Long Dry Spell on kaukana teiniunelmista. Omani löysin syyskuussa viidellä eurolla espoolaisesta levykaupasta. Honolululla palataan saaristoon, ja Bryantien tyyliin kappaleessa on koukkunsa. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 5. Tilanne harmitti veljeksiä niin paljon, että asia nousi puheeksi myös Suomen-vierailulla keväällä 1965. B-puoli alkaa räjähtävästi, sillä Don Everlyn kynäilemä The Drop Out on soundeiltaan ja tunnelmaltaan aika kaukana duon kiltimmästä repertuaarista. James Burton kitaroi terävästi. Ennen kiertuetta julkaistu albumi kuitenkin paljastaa, etteivät Everlyt polkeneet musiikillisesti paikallaan moppitukkahuumassa. ”Gone, Gone, Gone” -albumi ei ole täysosuma, kaukana siitä, mutta silti vankka näyttö veljesten luovimisesta 1960-luvun puolivälin vaihtuvissa musiikkituulissa. Siitä, miten raskasta on olla Everlyn veljesparin jäsen. Tämä ei yllätä, sillä tarttuvassa kappaleessa on paljon esimerkiksi The Holliesia. Tässä joukossa ei ollut liikaa 1950-luvulla uransa aloittaneita rokkareita tai teinipoppareita
Led Zeppelinin ohella, heh), niin se on kiistatta puolivuosisataisen sagan omaava, v. Suomeksi teos julkaistiin musiikkikirjoihin kiitettävästi panostavan Aviador-kustantamon toimesta kesällä 2017. Ansioihinsa lukeutuvat monet haastattelut ja muut kirjalliset raportoinnit mm. 1969 Floridassa perustettu ja samana vuonna bändin nimeä kantavan debyyttilevynsä julkaissut Allman Brothers Band. Tietynlainen läheisyys ja ilmoitettu fani-tunneside on ollut lopulta ehkä myös ratkaisevana syynä (?) pyrkimykseen ilmentää tiettyä ”objektiivisuutta” myös kirjan sisältöja rakenneratkaisuissa. jotkut ehkä hankalastikin käännettävissä olevat, musiikkiin liittyvät termit ja ilmaisut on käännetty osuvasti ja moitteettomasti. Tämä aiheen käsittelytapa on yhtäältä kirjan ansio ja toisaalta sen miinuspuoli. Tämä ei varmastikaan ole ollut helppoa, kun takana on mm. Samalla haastattelujen runsas monipolvisuus mahdollistaa myös eräänlaisten henkilökuvien muotoamisen bändin keskeisistä jäsenistä, vain 24-vuotiaana jo 70-luvun alussa moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt Duane Allman mukaan lukien. Kaikkiaan erittäin selväksi tulee viimeistään nyt myös se, että nimenomaan Duane Allman vaikutti tinkimättömänä ja itsensä likoon laittavana musiikillishenkisenä ”isänä” voimakkaasti yhtyeen uraan ja tekemisiin, kuolemansa jälkeenkin siis. Edelleen lukija saa hyvän käsityksen musiikkielämän niin sanotuista nurjista puolista, kiertueelämän raadollisuudesta, samoin kuin ABB:n jäsenten ristiriitaisuuksista ja ongelmista, mutta myös heidän sinnikkyydestään valitsemallaan taipaleella. Kirja sisältää myös kuvaliitteen. Kirjan kirjoittaja/koostaja, Alaskasta alunperin kotoisin oleva journalisti Alan Paul tunnetaan laajemminkin musiikkipiireissä, puuhaa on riittänyt 1980-luvulta lähtien eri medioiden parissa, mainittakoon niistä esimerkiksi Guitar World. Haastattelusitaatit ilmentävät toki mainiosti autenttista subjektiivista aikalaishavaintomaailmaa, mutta samalla tarinan seuraaminen on lukijalle laajan materiaalin paikoittaisen rönsyilyvyyden ja poukkoiluvuuden vuoksi työläämpää kuin jos teksti olisi esimerkiksi vielä huolellisemmin jäsennelty, kerronnallisesti työstettyä ja tekijän toimesta aihetta edes jossain määrin analysoivaa. Metallicasta ja The Doorsista, mutta myös esimerkiksi Buddy Guysta ja maestro B.B. New York Timesin musiikilliselle bestseller-listalle. Sivupolku-sitaatitkin ovat sinänsä asiallisesti kiinnostavia, surullisia, liikuttavia, monin paikoin hauskojakin, mutta kaikki kirjassa nyt mukana olevat tarinat eivät ehkä sittenkään olisi olleet kokonaisuuden kannalta tarpeen. Aviador Kustannus on puolestaan huolehtinut mallikkaasti ilahduttavan viimeistellystä ulkoasusta. Kingistä. Toivoa sopii, että Lakari nauttii tulevaisuudessa myös jonkun toisen musiikkiteoksen lukemisesta alkukielellä; silloin on mahdollista saada se lukijoille myös suomeksi, jälleen mitä todennäköisimmin erinomaisesti käännettynä! Kaikille aiheesta kiinnostuneille suositeltava kirja sisältää heti alkuun laajan henkilögallerian hahmottamiseen tarpeellisen henkilöhakemiston, rumpalien Butch Trucksin kirjoittamat alkusanat & Jaimoen loppusanat, diskografian kera Alan Paulin perusteltujen suositusten (!) sekä kattavan hakemiston. Teoksen ansioksi luettakoon vielä myös se, että siinä ei liiemmin keskitytä Allmanin veljesten saati bändin muiden jäsenten kiemuraisiin yksityiselämän kuvioihin. Tiettyä kronologiaa tai teemajuonta mielellään seuraava lukija saattaa kokea tämän hankalahkona ja paikoin sekavahkona. monilla keikkareissuilla vuosien kuluessa. Sekä välillään vallinneesta ilmiömäistä luovuutta kannustaneesta liimasta ja kunnioituksesta. Hän tunnustautuu bändin faniksi, mutta alleviivaa samalla yrittäneensä pitää tiukasti ammatillisen, objektiivisen toimittaja-näkökulman subjektiivisesti läheiseksi kokemaansa aiheeseen. Jo edesmenneiden, Tennesseen Nashvillestä kotoisin olleiden veljesten Duane Allmanin (1946–1971) ja Gregg Allmanin (1947–2017) ympärille nivoutunut rock-/blues-/r&b -yhtye ansaitsee totta tosiaan perusteellisen katsauksen tunnetusti menestykselliseen, mutta samalla osin traagisen tummanpuhuvia juonteita ja vaikeuksia sisältävään uraansa. asiayhteydestään kiemuraisille sivupoluille palatakseen jälleen muutaman sivun jälkeen edes löyhälti takaisin kappaleissa ilmoitettuihin ”pääteemoihin”. Ei siis ihme, että temaattisesti haastattelut hajoavat paikka paikoin ns. Toisaalta, kun Allman Brothers Bandiin tavalla tai toisella liittyvät haastateltavat on päästetty tuossa laajuudessa ääneen, monin kohdin toisistaan poikkeavinekin muistoineen ja käsityksineen, tarjoaa kirja sitä kautta lukijalle monipuolista ja kiinnostavaa aikalais-analyysia yhtyeen musiikin taustoista, synnystä, monivivahteisuudesta, soittotyyleistä ja tekniikoista kaikkine vaikutteineen sekä taustatekijöineen. 54 Blues News 5/2017 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Alan Paul: Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina Sivumäärä & sidosasu: 472 ss., sidottu Aviador Kustannus (ISBN: 9789527063262) Suomennos: Torsti Lakari Usea aikamme ikoni-bändi on saanut huomiota paitsi erilaisten mediajulkaisujen kautta, myös kirjallisina nimikko-opuksina. Allman Brothers Bandista kertovan vajaan 500-sivuisen järkäleen taustatöihin ja koostamiseen Paul on käyttänyt omien sanojensa mukaan vajaat kolme vuosikymmentä. Taidanpa lukea toisenkin kerran! Maiju Lasola. Haastattelumateriaalia on varmasti kertynyt tuhatkertaisesti julkaisuun päätyneen verran, ja voi vain kuvitella kuinka vaikeaa sitä on ollut jäsentää ja löytää edes jonkinlaiset punaiset langat katkeamattomana virtana toisiaan seuraaviin sitaatteihin. Päättymättömässä tiessä äänessä ovat vajaat 60 vuosien kuluessa haastateltua (useat moneen kertaan) henkilöä, mukaan lukien bändin (elossa olleet) jäsenet, roudarit, managerit, yhteistyökumppanit, ystävät, muut läheiset jne. Suomentajan jälki on kiitettävää, kieli soljuu mainiosti ja mm. Alkusanoissaan hän kertoo lukeneensa alkuteoksen, nauttineensa niin, että luki sen mielenkiinnosta toisenkin kerran ja päätti samalla pistää homman suomeksi paperille. Kirjan on suomentanut ABB:n faniksi niin ikään tunnustautuva, musiikkialan ulkopuolella muun toimen ohella myös kirjoittamisen saralla meritoitunut Torsti Lakari. Teos on käytännössä kooste lukemattomista peräjälkeen ladotuista haastattelusitaateista, joiden siteinä ja siltoina Paul käyttää siellä täällä vain erittäin lyhyitä johdantoja tai muutaman lauseen taustoitusta. lukemattomia haastattelusessioita ja yhteiseloa bändin ja sen viiteryhmien kanssa esim. Allman Brothersin tarina näki kirjallisessa muodossa päivänvalon USAssa alkuvuodesta 2014 (täydennetty pokkaripainos 2015), ja singahti ilmestyttyään mm. Jos nyt joku bändi erityisesti ansaitsee perusteellisen läpileikkauksen ja oman elämäkertansa tuossa ikonien joukossa (mm
Soundin lista taisi perustua Epe’s Music Shopin ilmoittamiin. Undivided Heart & Soul (New West) Omar & The Howlers ............................................ Janne Salmella oli myös levykansitietoja mairittelevampia lukuja listasijoituksista. Jo heti tietoisen provokatiivinen aloituslause herätti närää. John . ”Oliko Teddy & The Tigers Suomen paskin bändi – vai oliko se maailman paskin?” Tällä halusin vain tuoda esille tuon ajan kriitikoiden ja ns. Hänhän oli tehnyt ensimmäisen singlen kannen. Samoin viimeisen levyn tuottajiksi olin väittänyt sekä Stanleyn että Johnny Flightin, eli Kari Heimosen. Nothing But A House Party – The Birth Of The Philly Sound * (Kent) Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki RHYTHM'N'BLUES-, SOULJA ROCK’N’ROLL-PITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 13.10.2017 – Supreme Sounds DJ:t Johan Ventus & Apollo69 / Putte’s Bar & Pizza, Kalevankatu 6 (klo 21:00-3:00, eur) 21.10.2017 – In The Mood DJ Harri Hertell vieraineen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21:00-02:00, 8 eur) 4.11.2017 – The Pubettes! Rytmissä! DJ:t The Pubettes / Ravintola Rytmi, Toinen linja 2 (klo 21:00-1:30, eur) 11.11.2017 – 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Moon Kat & Eric Swamp / Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1 (klo 21:00-02:00, 6 eur) 17.11.2017 – In The Mood DJ Harri Hertell vieraineen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21:00-02:00, 8 eur) 15.12.2017 – 78 RPM ERA DJ:t Vesa YliPelkonen, Sampsa Vilhunen & Anssi Lihtonen / Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1 (klo 21:00-02:00, 6 eur) 16.12.2017 – In The Mood DJ Harri Hertell vieraineen / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21:00-02:00, 8 eur) Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/ FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Zoltar’s Walk (Big Guitar Music) Heikki Raine ............................................................................................ Rise & Shine (Provogue) Walter Trout .................................................. En toki itsekään lukeutunut tuolloin bändin ihailijoihin, mutta odotin lehtemme lukijoilta sen verran lukutaitoa, että jaksaisivat lukea artikkelin loppuun saakka. Tyyli oli muuttunut liikaa, joten Stanley toimi yksin tuottajana. Taiteilijatietoja ei kuitenkaan boxista löytynyt (tai en ainakaan minä löytänyt), joten korjattakoon, että kannen piirsi Richard Stanley. Itse luottaisin Bluelight Recordsin tarkistaneen faktat, mutta tuohon aikaan levyjen myyntitilastot olivat melko häilyviä. Alkoihan se ”pimeä keskiaikakin” eri vuosisadalla eri puolilla Eurooppaa. Ensimmäisen albumin ”Boppin’” kantta ei suinkaan ollut piirtänyt sarjakuvaguru Juho ”Elukka” Juntunen, kuten olin aina luullut. Vaikka kirjoituksissani pyrin olemaan mahdollisimman objektiivinen, saattavat jotkut tosiasiat näyttää erilaisilta eri perspektiiveistä. Näistähän ei kai täyttä varmuutta saa, sillä mikään ei ole niin epätiedettä kuin tilastotiede. Live At C-Boy’s (Proper) Layla Zoe ......................................................................... Gregg Allman .................................................................. The Atco Albums Collection * (Rhino, 7-CD) King King ............................................................................. Salmi oli myös pahoillaan siitä, että miksi 70-luvun lopun rockabilly-ilmiötä kuvaillaan aina niin negatiivisesti – olihan siinä paljon hyvääkin. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll! Honey Aaltonen BN TARKENTAA: TEDDY & THE TIGERS FBS ry, Blues News ja Blue North Records mukana messuhuumassa! HELSINGIN KIRJAMESSUT Messukeskus, 26.–29.10.2017 Kultti ry:n osastolla sekä levymessuilla. 70-luvulla teinivuosiaan viettäneille aihe on nähtävästi edelleen vakava asia. Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi TILAA BLUES NEWS! http://www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA: Tuskin koskaan olen saanut niin paljon kritiikkiä kirjoituksistani, kuin kahden numeron takaisesta Teddy & The Tigersin laajennetusta levyesittelystä. Time And Emotion (V-12) Undisputed Truth ................................................... Witchy Feelin’ (Ruf) SIMO ........................................................................................ Signs (Provogue) JD McPherson ............................................... Elvin Bishop’s Big Fun Trio (Alligator) The Cash Box Kings ................................................................. Toivottavasti vielä muistan ainakin osan, mitä minua vaadittiin korjaamaan. Totesin, että joka asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. paremman musiikin harrastajien yksisilmäistä näkemystä tuoreesta nuorisosuosikista. Blues News 5/2017 55 Uutuuksia mm. Nothing But The Truth * (Kent) Jimmie Vaughan Trio .......................................................... Southern Blood (Rounder) Elvin Bishop’s Big Fun Trio ........................ Jälkimmäinen oli kuitenkin tuossa vaiheessa jo sanoutunut irti koko bändistä. Bluesin’ By The Bayou – Ain’t Broke, Ain’t Hungry * (Ace) eri esittäjiä .. Esimerkiksi kilpailevien nuortenlehtien tai aikakauslehtien listat saattoivat hyvinkin poiketa toisistaan. Exile & Grace (Manhaton) Jonny Lang .......................................................................................... ............................................ Kieltämättä ensialbumin kansi ei oikein Juntusen tyyliltä näytäkään. Tämän piti tulla jo viime numeroon, mutta unohdin lähettää. Kettula (Ainoa) Savoy Brown ................................................................................... Siellähän ilmoittauduin jopa faniksi! Teddy & The Tigersista kirjankin tehnyt Janne Salmi moitti minua odotetusti asiavirheistä – tietenkin syystä. Royal Mint (Alligator) Dr. Ja ennen kaikkea merkitsi eri asioita eri kansanosille. We’re All In This Together (Provogue) Robin Trower ..................................................................... Songs From The Road (Ruf) eri esittäjiä .............
Tiedä vaikka olisin joskus ajellut Duck Hillin lävitse – kiinnittämättä kyläpahaseen mitään huomiota. Pikku-Willie ei ole enää mikään nuorukainen. Piti oikein kartalta bongata Greenwoodin itäpuolella sijaitseva, Memphis-New Orleans US-55 -valtaväylältä hieman sivuun jäävä noin tuhannen asukkaan pikkukylä. Sinällään ihastuttavaa, että tällaisia akustisen perinnebluesin taitajia löytyy yhä edelleen Amerikan Syvästä Etelästä, ja se että heille jopa tarjoutuu levytysmahdollisuuksia, vaikka sitten meidän eurooppalaisten toimesta. Toinen vakuuttava esitys on Cannot Be Denied, jonka teho perustuu vahvasti tekstiin. Hän on pikemminkin laulaja-lauluntekijä, jonka humaanissa stailissa blues on alusta ja kitarointi laulun ja kertomusten höyste. Miten piristävää onkaan kuulla Dubbin kaltaista tekstittäjää! Hän ei jauha samoja kliseitä vaan uskaltaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin (Who’s Driving This Bus?), tai sanoa suorat sanat itseään 50 vuotta nuoremmalle blues-pullistelijalle (Mr. Herää kysymys, kuka on tämä Hopkinsin kappalekirjosta tutulla Goin’ To Louisiana -avausraidalla Texasin countrybluesin kuninkaan elävästi mieleen tuova artisti. Muutamassa kohtaa voi kuulla 71-vuotiaan Dubbin jopa liikkuvan tuolillaan tai vetävän syvään henkeä ennen soittamaansa kitarafraasia. Yllättävä, mutta toimiva valinta on Lil Greenin Romance In The Dark. ”Älä jää tuleen makaamaan! Pakkaa aamulla mukaan huumori ja erityisesti itseironian taju, niin kyllä se siitä!” Esa Kuloniemi WEE WILLIE WALKER & THE ANTHONY PAULE SOUL ORCH. Tuo alussa mainittu esitys Porrettan lavalla teki niin vahvan vaikutuksen, että levyltä kuultuna tämä tuottaa pienen pettymyksen. Nimikappale Break The Chain kehottaa katkaisemaan hyväksikäytön kierteen, sillä itse hyväksikäytetyksi tullut on vaarassa jatkaa käytöskaavaa eteenpäin omiin lapsiinsa. Moni ehkä muistaa kappaleen myös Charles Wilsonin versiona. Syntymävuosi on 1959 ja -paikka Mississippin Duck Hill. Niinpä Farmer esimerkiksi toteaakin: ”This is my version of Little Red Rooster...”. Se kolmas balladi on hiukan väkinäinen tulkinta Mabel Johnin bravuurista Your Good Thing. Hän on esiintynyt vuosikymmeniä enimmäkseen sooloartistina ja kehittänyt mukavan jutustelevan ja maailmaa havainnoivan tyylin. Etenkin Hopkinsin tunnuskappaleilla kuten Mr. Pari vuotta sitten Paule tutustui Wee Willie Walkeriin. Mutta ei tämä mikään saarnalevy ole: esimerkiksi Lonesome Feeling osoittaa että Dubb uskaltaa katsoa omaa elämäänsä taaksepäin nöyryydellä ja myöntää tekemänsä virheet. After A While (Blue Dot BDR CD109) Suomen 8-henkinen delegaatio oli todistamassa tämän levyn julkistamiskeikkaa Porrettassa heinäkuun lopussa. Uutuuden 13 urasta suuri osa on Christine Vitalen kirjoittamia ja loput on taiten valittua lainamateriaalia. Albumille ei ole vaivauduttu kirjaamaan säestäjäkrediittejä, mutta tuskin kukaan kuvittelee, että vaikkapa Rock Me Baby, Boogie Chillum, Little Schoolgirl tai Little Red Rooster saattaisivat olla Farmerin omaa käsialaa. Se jäi kuitenkin hyllylle ja julkaistiin vasta myöhemmin Acen kokoelmilla. Pertti Nurmi SAN PEDRO SLIM In Times Like These (Mojo King 22) David Kiefer, jonka taiteilijanimi pohjautuu pitkäaikaiseen kotikaupunkiin, julkaisi tämän neljännen albuminsa kesän kynnyksellä. Albumin huippu on kuitenkin I Don’t Want To Take A Chance, jonka Wee Willie levytti ensimmäisen kerran jo 60-luvun lopulla Goldwaxilla. Doug MacLeodissa ei ole kysymys virtuoosimaisesta kitaroinnista (äläkä käsitä nyt väärin, hän soittaa erinomaisesti resonaattorija 12-kielisiä kitaroitaan), samojen standardien kierrättämisestä tai isoista eleistä. Paule on vaikuttanut pitkään länsirannikolla. 56 Blues News 5/2017 LEVY TUTKAILUT DOUG MACLEOD Break The Chain (Reference Recordings RR-141) ”Tämä on musiikkia ihmisiltä ihmisille”, luonnehtii Doug Macleod – kavereiden kesken Dubb – uusimman cd:nsä sisältöä. San Pedro Slim on persoonallinen laulaja, lauluntekijä ja huuliharpisti, jonka kappaleissa on vaihtelevasti huumoria, sarkasmia ja surumielisyyttä. Ja mikä parasta, Dubb ei puhu potaskaa: miehen uusin levy on hyvin lämminhenkinen ja visuaalinen kuuntelukokemus. Aikaisemmin hän on tehnyt yhteistyötä bluesartistien yhtyeissä (mm. Siksi ihmettelyn aihe on se, että mukana on vain kolme balladia. Albumeilla on aina ollut oma teemansa, joka tällä kertaa on työttömyys ja se, miten kaikilla ei mene hyvin edes Yhdysvaltojen länsirannikolla. Siitä on osoituksena kolme albumia Frank Beyn kanssa. Albumin päättävä puoliksi puhuttu Obama – The President Song lienee Farmerin omien aatosten lopputulema, jolla myös presidentin tyylikäs rouva Michelle Obama saa omat huomionositukset, ja silläkin kitaraosiot ovat tyylipuhtaasti Hopkinsilta perittyjä. Pieni puoliakustinen bändi (muun muassa Jimi Bott perkussioissa) soittaa luomuna samassa tilassa ilman päällesoittoja tai jälkikäteen miksauksessa tehtyjä fiksauksia. Walkerin ja yhtyeen esitys nimittäin koostui melkein pelkästään tämän levyn materiaalista. Mark Hummel ja Charlie Musselwhite), mutta viime vuosina hän on siirtynyt selvästi soulin puolelle. Ajatus levystä kypsyi vähitellen ja tänä vuonna se sitten toteutui. Kieferin huumoria kuvaa hyvin avauskappaleen alku, jonka hän äänitti kotikaupunkin. Äänitys tehtiin Fantasyn studiolla Berkelyssa. Rajan takaa Meksikosta on saanut tyylivaikutteita Thanks For The Dance, Little Willie Johnin tuotannosta löydetty Look What You’ve Done To Me saa rytmisesti rikkaan toteutuksen. Myönnettäköön silti, että albumi on sisällöltään monipuolinen ja hyvin tuotettu. Aikoinaan muun muassa George ”Harmonica” Smithin bändissä vaikuttanut Dubb on maksanut oppirahansa ja nähnyt elämää. Slimin lisäksi keskeinen henkilö levyllä on Kenny Huff, joka toimii tuottajana, äänittäjänä, miksaajana ja basistina: ”Soitin Kennyn bändin kanssa 20152016 ja päätimme mennä studioon”. Ei vaan Little Willie Farmer. Charlie ja Grandmama Told Grandpap. Mukana on lisäksi kitaristi Joe Conde, rumpali Mark Vasapolli, kosketinsoittaja Mike Malone, fonisti Lawrence White ja trumpetisti Jorge Garcia. Cd on käsittääkseni ja mitä ilmeisimmin Farmerin ensimmäinen ja ainoa albumi: Sisällön tallensi Wolf-moguli Hannes Folterbauer Farmerin kotikonnuilla ”Ankkalinnassa” kuluvan vuoden tammikuussa. Bloozeman). ”Vaikeuksien voittamisesta”, hän toteaa. Mies ja akustinen kitara on siis levyn teema, ja sen kestäessä tulee tuon tuosta ja toistuvasti mieleen vuonna 1982 edesmennyt Lightnin’ Hopkins. Walker tunnetaan lähinnä balladilaulajana. Aarno Alén LITTLE WILLIE FARMER I’m Coming Back Home (Blues From Duck Hill, MS) (Wolf CD 120.939) Lightnin’ Hopkins. Albumin nimikappale on levyn parhaimmistoa. Hulvaton What The Blues Means To Me on Doug MacLeodin spoken word -analyysi siitä mistä bluesissa on kysymys. Hän esittää ne kaikki omalla levollisen leppoisalla, kepeähköllä tyylillään, mikä luo vallan erikoisen atmosfäärin ottaen huomioon kaikkien näiden kappaleiden alkuperäiset viitekehykset
Jos soittajalistasta löytyy Youngin nimi, rinnalla on aina muitakin legendoja ja tuollaiset äänitteet yleensä poimin mukaan kirpputoreilta. Tärkeimmiksi vaikuttajiksi mainitaan Delta blues ja toisaalta New Orleans -tyyppiset rytmiratkaisut. Joukko, josta valita onkin kukkurainen, sillä Youngin pitkään studiouraan mahtuu 120 hittiäkin. Levy ei ole pituudella tuhrattu, joten se käy sopivasti taustamusiikiksi ja kitaristeille eväiksi soulsoittoon suoraan mestarin kädestä. J.J. Uraahan on soittajalla ollut myös Highwaymenin kiertuekokoonpanossa, joten Suomikin on varmaan tullut nähtyä ryhmän Turun konserttivierailulla. Tuntuu kuin itse Jimmy Reed olisi noussut haudastaan ja liittynyt nuoreen Fabulous Thunderbirds -yhtyeeseen kuunnellessa That’s What You Do To Me -veisun vaivatonta veivaamista. Sen jälkeen Young toimi Nashvillessä freelancerinä. Toiminta on voimaperäistä muttei suinkaan rock-henkistä. Valentine’s Day At A Motel 6 on puolestaan ZZ Hill -tyylinen soulballadi. Low Pay Loser Blues No Overtime on funkahtava ja levyn helmi on hidas When You Hurt, jossa lisäarvoa tuo kromaattinen huuliharppu. San Pedro Slim toteaa, että hän on viime aikoina kuunnellut paljon soulia, mm. Kappale on kepeästi kulkevaa popsoulia, mutta sen aloittava kitariffi on magiaa. 1970-luvun alusta omaan hyllyyn on jo jäänyt mm. Junk In The Trunk pelaa nasevalla groovella letkeästi luistellen. Myös Maybe Somedayn hitaahko tempo iskee hypnoottisesti kuulijan äänihermostoon. Saadessani levyn haltuuni ilmoitti eräs arvovaltainen taho tämän olevan yksi Hollannin kovimpia blues-pumppuja. Hienovaraiset torvisovitukset kuljettavat kappaleita kevyesti eteenpäin ja Youngin kuulas ja sielukas soitto on koko ajan täydessä fokuksessa. Yksi riemastus osuu nasevasti nimetyn instron Snap! kohdalle. Toinen kohokohta on diatonisella vedetty Payday Loan. Levyllä on muutenkin melko paljon soul-vaikutteita mutta Slimiltä aiemmin tuttua bluesiakin kuullaan. Mannaa Sataa -singlellä. Minulle kappaleen sanat kuvailevat hyvin, mitä paras ja sielukkain soitto saa aikaiseksi aivokopassa ja tajunnassa eli kai jonkinlaista mielentäytettä (mind fullness) ja parantavaa terapiaa. “Walk On In“ on yhtyeen toinen albumi, debyytti ”Rootbag” julkaistiin 2014 ja Arrow Classic Rock Radiossa se valikoitui vuoden albumiksi, hamstraten sarjassaan peräti 45 prosenttia annetuista äänistä. Rennosti letkeää rytmin perimää irtoaa isolla kauhalla Hey Baby -esitykseltä, joka on kaikin puolin veikeästi irrotteleva siivu. Todetaan vielä oikein huutomerkin kera, että tämä ei ole matkimista vaan ideoiden eteenpäin viemistä! Pahnan pohjille jää mainio, letkeän kiireetön blues Love My Baby, jolla soi myös munnari ja aatoksiin hiipii ajatus JJ Calesta. Ja kansitaide sopii hyvin teemaan. Junior Parkermaisesti vatkaava Walk On In ansaitsee hyvät pisteet jo silkasta notkeudestaan. Hillitön vispaus kuljettaa matkassaan gospelmaista sanomaa. Silloinhan Elvis teki vakuuttavan “From Memphis“ -albuminsa ja palasi hetkeksi musiikillisesti aivan huipulle. Puhdas telecasterointi on sitä mannaa, jota nyt sataa. Teemat ovat Youngin omia ja antavat rytmikkäälle yksinkertaiselle improvisoinnille sopivasti tilaa, siis juuri sitä luvattua “the guitar’s comin’ through to soothe me“ -osastoa. Levyllä on seitsemän kappaletta, joissa tempo ei juurikaan vaihdu. T-Birds tulee mieleen myös Can’t Keep Up’ista, joskin veikeä pomppukomppi rinnastuu Ukkoslintujen myöhempiin kokoonpanoihin. Calen alkupään albumeita, ”Dusty In Memphis” ja Jerry Wexlerin tuottama hieno Maggie Bellin ”Queen Of The Night” – ja vetäiseepä mies vielä soolot Jussi Raittisen Nashvillen levytyksilläkin, kuten esim. Kuunneltuani kiekon (monenmonta kertaa) en voi kuin olla samaa mieltä. Uskon, että sokkotestailussa aika moni kreditoisi tähän paikkaan tekijäksi Jussi Raulamoa. Jorma Riihikoski RICHARD VAN BERGEN & ROOTBAG Walk On In (Naked SABAM NP026) Täydellisen yllätysmomentin voimin meikäläisestä kertalaakista selätysvoiton ottanut hollantilaiskolmikko järjestää juhlan niille, jotka haluavat kuulla varsinaisen roots-ilotulituksen. Blues News 5/2017 57 sa kadulla. Harri Haka REGGIE YOUNG Forever Young (Ace CDCHD 1500) “And when my mind is free, you know a melody can move me, and when I’m feelin’ blue, the guitar’s comin’ through to soothe me, thanks for the joy that you’ve given me, I want you to know I believe in your song, rhythm and rhyme and harmony, you help me along makin’ me strong.“ Tuossa loppusäkeistö Dobie Grayn tunnetuksi tekemästä Drift Away’sta. Intron kehitteli Reggie Young ja näin saatiin koukutettua hitti. Huippuhetkenä ehkä kausi Chips Momanin rykmentissä aikajaksolla 1967– 1971, Memphisin American Studioilla. Siinä ei ole mitään pahaa mutta se, mitä jää todella paljon kaipaamaan on huuliharppu. San Pedro Slim on tehnyt taas hyvän levyn, mutta seuraavalle toivoisin lisää hänen parasta osaamisaluettaan, huuliharppua. Siinä missä Delta blues mainitaan esikuvaksi, niin avauskaksikko Rock Me Right ja Maybe Someday kytkevät Deltaa sähköpiireihin. Yhden raidan verran käydään kurkkimassa funkympääkin ratkaisua. James Carria ja Otis Reddingiä ja antanut tämän ja lisäksi gospelin vaikuttaa tähän levyyn. Sitä kuullaan nyt aika harvakseltaan. Edelleen levyn rankempaa satsausta edustaa Middle Of The Night, joka on sähköfiilareissaan vimmainen latinki. Hän löysi sattumalta maallikkosaarnaajan, jonka jutut aloittavat instrumentaalin Down On The Pacific, jossa vaikuttajina ovat Booker T. Plussaa Slimille taas kerran siitä, että yhtä lukuun ottamatta hän on säveltänyt kaikki levyn kappaleet itse. ja Slim Harpo. Yhtyeellä on näkemystä ja taitoa louhia uusia sävelmiä, jotka ovat tarttuvia ja toisaalta karun uskottavia. perus-buugieen ei tartuta kuin kertaalleen, mutta Right On Time veivaakin sitten sitäkin uskottavammin. Yhtenä elementtinä on mainittava sekin, että leppoisa leikillisyys kuuluu myös toimenkuvaan, eli liikaan ryppyotsaisuuteen tämä ei kaadu. Ns. Ace Records on julkaissut Youngin soololevyn ja lupailee myös kokoelmaa kappaleista, joilla Youngin on ollut mukana pitkän uransa aikana. Tiukkafiiliksinen Rock Me Right ei ole tempoltaan kovin nopea, mutta silti fiilis on hengästyttävä. Asuntoauto, viinakauppa, rikki ammuttu ikkuna ja panttilainaamo. Villisti nitkuttava stompperi on silkkaa ilkamointia. Mikke Nöjd JOHN PRIMER & BOB CORRITORE Ain’t Nothing You Can Do (Delta Groove DGPCD175) levy tutkailut
Harri Haka ANDY T BAND feat. ALABAMA MIKE Special Guests Nick Nixon & Anson Funderburgh Double Strike (American Showplace Music 7215) Kitaristi Andy T, oikealta ja erikoiselta sukunimeltään Talamantez, teki varhaisen uransa Smokey Wilsonin ja Guitar Shortyn rytmikitaristina. Kyseessä on todellakin soololevy, sillä kaikki menee pohjalta mies, kitara ja huuliharppu. Komppi laukkaa kovaa, harppu ulvahtelee kuin junanpilli ja laulu kulkee aivan eri raiteilla. Erityisen ilahduttavia ovat John Primerin slidekitaraosuudet ja laulu sekä Bob Corritoren harpputyöskentely, joka on koko ajan läsnä mutta ei pyri hallitsemaan vaan täydentää kokonaisuutta. Sittemmin, 2010-luvun alkajaisiksi hän perusti bändin yhdessä laulaja-kitaristi James ”Nick” Nixonin kanssa, jolla oli takanaan jo ihan kelvollinen oma levytysuransa. Osassa kappaleita pianoa soittaa loistava Henry Gray ja osassa edesmennyt Barrelhouse Chuck. Vanhoja diggareita varmasti miellyttää se, ettei Thorogood ole menettänyt intensiivisyyttään, vaikka ikää on triplasti sen verran kuin alkuaikoina. Mike yltyy tahollaan jopa rokkaamaan Dream About You -veivauksella, joka sekin on Andy T -sävellys, päätyen New Orleans tunnelmiin cd:n lopettavalla Kaz Kazanoffin kynäilemällä svengaavalla Where Did Our Love Go Wrong -tulkinnalla. Räme-bluesiin uppoudutaan Nixonin tulkitsemalla Andy T:n sävellyksellä Deep Inside. Nyt menossa on enemmän orgaanisuutta. 58 Blues News 5/2017 levy tutkailut Musiikin jakaminen genreihin ja alagenreihin on usein veteen piirretty viiva. The Sky Is Crying, Got To Move ja Wang Dang Doodle, mutta onneksi myös harvinaisempia poimintoja, kuten Bob Dylanin “Freewheelin’“-albumilta löytynyt Down The Highway ja Rollareiden “Beggars Banquet“ -albumin helmi No Expectations. Bluesin ollessa kyseessä toinen maailmansota on monen harrastajan mielissä merkkipaalu, kun jaetaan artistit ja levytykset pre warja post war-bluesiin. Näin ja kuulin parivaljakkoa kimpassa keskenään Memphisissä vielä viime vuoden toukokuussa, jolloin Nixon lauloi pyörätuolissa istuen ja paperilta laulunsanat tulkiten. Loput ovat lainakamaa ja hyvin valittuja. Vaikka cd:n kannessa komeilee kaikista isoimmalla Andy T Band, niin yhtä isolla fontilla olisin suonut lukevan myös Alabama Mike sekä Nick Nixon. Soittotaidolla ei välttämättä tehdä hyvää musiikkia, sitä tehdään tunteella ja soittokorvalla. Hän ehti kuulla raakakopion ja oli tyytyväinen kuulemaansa. Vielä yleisemmin tyylisuuntia määritellään maantieteellisesti. Parhaita mahdollisia taitureita. Mainitsemisen arvoinen on myös 93-vuotiaan Henry Grayn pianonsoitto. Parivaljakko julkaisi neljä vuotta sitten mainion albumin ”Knockin’ Around These Blues”, joka saa laadukasta jatkoa tällä pitkäsoitolla. Palan painikkeena kuullaan albumin puolivälin krouvissa cd:n toisen tuottajan Anson Funderburghin säveltämä instrumentaali, Andyn hänelle omistama huomionosoitus Mudslide. He nyt kuitenkin ovat albumin kuuluvimmat hahmot jakaessaan ns. Alabama Mike on korkeahko tenoriääninen, ajoittain kiihkeähkösti jopa shouter-sfääreihin pyrkivä laulaja, kun taas gospel-taustaisella Nick Nixonilla on matalampi ja levollisempi ääniala. Näihin huomattavan haastaviin saappaisiin on hiljattain astunut Alabama Mike -taiteilijanimeä kantava artisti, jolla on meriitteinään muutamia omia albumeita pienellä ja tuntemattomalla Länsirannikon Jukehouse-levymerkillä. Snooky Pryoria, Howlin’ Wolfia ja monia muita. Pertti Nurmi GEORGE THOROGOOD Party Of One (Rounder 0888072028647) Tuore Thorogood-julkaisu on miehen ensimmäinen soololevy. Todella komeasti. Surullista on, että Barrelhouse Chuck menehtyi juuri levyn valmistuttua. Tämä levy edustaa sodan jälkeen syntynyttä sähköistä Chicago-bluesia tyylikkäästi ilman kummempia spekulointeja oikeaoppisuudesta. Toinen Chuck Willis -sävellys, klassikko I Feel So Bad, siis se jolla ”pelataan pallopelejä sateisena päivänä” on liian usein kuultuna albumin ainoa turhake. Nixonin tulkitsema Chuck Willis -sävellys Juanita ja Miken raastavahko Doin’ Hard Time ovat ainoat hitaammat välikattaukset. kristillisesti keskenään levyn 12 kappaletta. Seitsemissäkymmenissä olevan Nick Nixonin terveys oli siinä määrin hiipumaan päin, että hän on jäänyt hiljattain eläkkeelle. Oli kuitenkin selviö, että heidän ammatillisen suhteensa päätyttyä yhtye tarvitsi uuden vokalistin. Hän on siis palannut aikojen alkuun ja siihen hetkeen, josta kaikki käynnistyi – ja tämä on se levy, jota häneltä on jo vuosia odotettu. I’m Steady Rollin Man oli “The Baddest Of George Thorogood And The Destroyers“ -kokoelman bonusraitana, One Bourbon, One Scotch, One Beer löytyy Destroyersien debyyttialbumilta, ja vinyyliversiolta puuttuva Dynaflow Blues sai ensijulkaisunsa “Hard Times“ -levyllä. Brian Fahey on rumpalina kaikilla raidoilla. Molemmat laulajat viihtyvät enimmäkseen nopeatai keskitempoisen materiaalin parissa. Nyt kun oikein tarkkaan asiaa muistelin, tulin siihen lopputulokseen, että niitä on ollut yksi lähes joka levyllä. Muutamia akustisia kappaleita, kuten Wanted Man, Dynaflow Blues, My Friend Robert sekä John Hardy Thorogood on vuosien saatossa tehnyt. Lähes kaikki kappaleet toimivat hyvin ja ainoa poikkeus on Wang Dang Doodle, joka on jotenkin epätasapainossa. Jokaiselle Thorogood-fanille tämä on tietenkin pakkohankinta, mutta uskallan suositella tätä kaikille juurimusiikista kiinnostuneille. Blues Newsissa ei ole käsitelty kumpaisenkaan herran aiempia levytyksiä. Mukana on muita alan huippuja. Kitaristiosasto Primerin tukena on Big John Atkinson ja Chris James, bassoa soittavat vuorotellen Troy Sandow ja Patrick Rynn. Kitaristi-laulaja John Primer on elossa olevista tuulisen kaupungin artisteista legendaarisimpia ja cv on mittava, mukaan lukien jäsenyys Muddy Watersin yhtyeessä. Aina luotettavan tenorifonisti Kazanoffin vetämä kolmimiehinen Texas Horns -tuuttaajisto on maukas kuorrutus tälle maistuvalle leivonnaiselle. Nick luovutti samoin tein kitaroinnin yksinoikeudella Andylle, ja parivaljakolta syntyi kolme albumia vuosina 2013-15, kaksi varhaisinta Delta Groovelle ja tuorein Blind Pigille. Riku Metelinen. Valikoimasta löytyy monille juurimusiikin ystäville tuttuja kappaleita, kuten mm. Huuliharpisti Bob Corritore on samoin Chicagon kasvatti ja on ansioitunut niin levytyksissä, kiertueilla kuin alan palkinnoilla. Andy T itse on hienostunut, tyypillisesti keskirekisterissä viihtyvä kitaristi omimpana työkalunaan muhkea, onttorunkoinen Gibson-kitara. Aivan uutta materiaalia ei levy sisällä, sillä muutama kappale on mukana uusioversioina. Kaiken kaikkiaan hieno, moni-ilmeinen albumi, luultavasti vuoden Top-20 -satoa. Corritoren oma kappale Harmonica Boogaloo on odotusten mukaan huuliharpun juhlaa. Tämä on hieno albumi, joka kansitekstien mukaan on omistettu Chuckille. Tunnelma on katossa, ja vaikka osasin odottaa tiukkaa levyä, niin kyllä tämä ylitti kaikki odotukseni moninkertaisesti. Avausraita Poor Man Blues ja levyn viimeinen kappale When I Leave Home ovat Primerin omia sävellyksiä ja toimivat hienosti. Suosikkikappaleita miettiessäni jostain syystä kallistun kaksikon, Picture From The Other Side’n ja Brian Jonesille omistetun No Expectationsin puoleen
Säestäjinä on paikallinen trio Blind B’ & The Visionairs, Patrick Cuyvers (koskettimet), Bart Kamp (bs) ja Frank Duindam (dms). Guitarman ja Tight Cranky & Loose edustavat lähinnä funkblues-osastoa, ja ne löytyvät myös Crenshaw’n 2009 julkaistulta ensialbumilta. Jokunen lainakin on mukaan päässyt. Rullaava Driving You on mieleeni, kuten myös akustinen Two Wings, joka ei ole isäukko Jimmien samanniminen sävellys. sellaisissa bändeissä kuten Storyville sekä kolme levyä julkaissut The Malford Milligan Band. Blind Lemon Jeffersonin ja Lightnin’ Hopkinsin levyttämästä klassikosta See That My Grave Is Kept Clean eli Two White Horses. Lee koittaa samalle tontille myöhemmin uudestaan lähes karikatyyrimäisellä hitaalla funk-bluesilla, mutta Alpulle ominainen täsmäkitarointi ei irtoakaan otelaudalta noin vain. Oikeastaan ainut kelvollinen esitys on kymmenenneksi asetettu Mud On My Shoes, mikä sävelmänsä osalta on aika suora kopio mm. Leppoisa kolmosraita Lie To Me pitää cd:n ilmeen vielä kiinnostavana, mutta sitä seuraava valitettavan loppuun kaluttu John Hiattin kahdeksanminuuttinen Feels Like Rain ei nyt vaan sytytä eikä innosta. Niitä seuraillessa tuli välillä mieleen, onko kyseessä pikemminkin puhepainotteinen blues-räppäys kuin mikään varsinainen laulaminen. Löylyä viskotaan isolla ämpärillä boogienumerossa Blues Came Callin’. Jatkossa meno onneksi hiukan kevenee, mutta mielestäni ei riittävästi. Valitettavasti 65 minuuttia yhdeksälle kappaleelle venytettynä on kuitenkin ainakin minulle liikaa, kun kylkiäisinä tulevat lähes kaikki ”live”-tallenteen lainalaisuudet ja sudenkuopat. Paikka oli Berkelse Bluesclub Hollannin Tilburgissa. Siltikin SaRon Crenshaw on pätevä ja kiinnostava artisti, joka kannattaa tsekata jos kohdalle sattuu, vaikkapa kotikenttänä pitämällään New Yorkin Terra Blues -klubilla. Hänen vuolaassa kitaroinnissaan on myös vahvoja Albert King -vaikutteita, minkä mies itsekin allekirjoittaa. Kyseessä on studioalbumi, jolla pitäisi olla yksinomaan hänen omia sävellyksiään. “MVP“ on heidän debyyttijulkaisunsa. Tällä jonkin verran alle 40 minuutin mittaisella kiekolla on yhteensä 11 musiikkikappaletta, joista viidellä ovat mukana myös basisti ja rumpali. Vesa Walamies LEE DELRAY Brand New Man (omakustanne) Floridalaissyntyinen Lee Delray tahtoo kuulokuvien perusteella kitarasankariksi. Samaan turhakekategoriaan vajoaa pari raitaa tuonnempana veivattu Clapton-Cray -kosiskelu Old Love, jota jaksetaan jauhaa peräti 12 minuuttia. Ensinmainittu on 50-luvun lopulla syntynyt soulblueslaulaja, joka on soittanut mm. Tyrone Vaughanin soitossa on vaikutteita niin Mike Zitolta kuin myös Stevie Ray Vaughanilta, jonka ohjelmistosta lainattu Buddy Guy -sävellys Leave My Girl Alone sijoittuu levyn parhaisiin hetkiin. Jälkimmäinen kaksikosta ehdottomasti se mieluisampi, vaikkei ensin mainittukaan huono ole. Yllättävä suunnanmuutos koetaan Love Live -esityksellä, joka on levyn muuhun materiaaliin verraten kevyt, melkeimpä poppishakuinen. Cd:llä on tyrkyllä viljalti sinällään laadukasta kitarointia sellaisen ystäville. Ystävykset täntän ja räntän kohtaamme thorogoodmaisessa jyräyksessä Hollar. Mikäli Royal Southern Brotherhood on lähellä sydäntä, tähän levyyn kannattaa tutustua. Dale laulaa ja soittaa erilaisia kitaroita, kun taas Stone on akustista esitystapaa suosiva harpisti. Kaikki tallenteet on merkitty Jeff Dalen omiksi teoksiksi. Ajatuksena on selvästi ollut yleisön kosiskelu, elävän musiikin tilaisuudessa kun kerran ollaan. Tuon pohjustamisen jälkeen tuntuukin yllättävältä, että miehen näkemys Albert King -bravuurista I’ll Play The Blues For You on jopa hyvä. Ei käy kieltäminen, etteivätkö nämä herrat olisi perillä bluesmusiikin saloista. Onhan kitaristi Dale aikoinaan työskennellyt jopa itsensä Honeyboy Edwardsin kanssa. First String Manin yllätykseksi muotoutuu räp-väliosa ja sämpläys, itse biisi pyrkii olemaan kovastikin funk. Tämä on silkkaa rock-bluesia ja miehen näkemys aiheesta on rankkaa ja raskaskätistä, suoraan sanoen vähempikin jyrä riittäisi. Suosittelen tälle kaksikolle pikaista palaamista laina-aineiston pariin. Jälkimmäinen on tietenkin Jimmie Vaughanin poika. Laitetaan tähän anekdootiksi, että musakärpänen puraisi Leetä lähtemättömästi, kun hän nassikkana koki television välityksellä Elviksen ’68 Comeback Specialin. Pitkälti omaan materiaaliin luottava kiekko liikkuu hyvinkin helposti ennakoitavien askelmerkkien mukaan. Kappaleita levylle ovat kirjoittaneet Tyrone Vaughan, tuottaja David Grissom sekä Malford Milligan. Laitoin myös omalle hankintalistalleni sekä hänen vuoden 2009 ensialbuminsa että tänä vuonna julkaistun toisen uutuuden ”Drivin’”. Albert Collins on ollut Crenshaw’n yksi ilmeinen esikuva, mistä näytteenä cd:n katkorytminen kakkosraita Moon Is Full. Valitettavasti vain miltei kaikki tämän koosteen osaset ovat melodiselta anniltaan varsin vähäisiä. Muutamat levyn kappaleista ovat turhan raskassointisia, mikä ei tietenkään asiaa paranna. Mitäänsanomattoman soololevyn “Downtime“ (ks. Kaksikolta on turha odottaa mitään Kim Wilson-Jimmie Vaughan -tyylistä yhteistyötä, sillä musiikki on kaukana Fabulous Thunderbirdsien tekemisistä. Avaus Meet My Maker on raskas rock-junttablues. Mies veivaa myös slideä ja hänellä on kalsea, soinniton lauluääni. Levyllä on joukossa pari Crenshaw’n omaa sävellystä. Mutta nämä jamit päättyivät vanhaan Wang Dang Doodle -renkutukseen, jolla – kuinkas muuten – asiaan kuuluivat myös pakolliset yleisön laulatukset. Kitarakuviot toivat jälleen Collins-vainaan mieleeni. Bonuskappaleina kuulemme pari livepläjäystä, joista ensimmäinen on David Grissomin kirjoittama What Passes For Love ja toinen on The Malford Milligan Bandin ohjelmistoon kuulunut Palace Of The King. Soittaminenkin heillä on hyvänlaisesti hallussaan. Malfordin äänessä on jotain, joka ei minua miellytä. Omista teoksista nousee toisia päätä pidemmäksi hyvin veivaava jump Gotcha, jolla Stevie Ray Vaughanin vaikutteet ovat päällimmäisenä elementtinä. Hölmösti heti seuraava raita, Mine All Mine, ponnistaa samalta trampoliinilta, joskin ollen selvästi. Pienilläkin sovitusratkaisuilla sekä soundija sävellajivaihdoksilla olisi tehty jo ihmeitä. BN #262) jälkeen Tyrone lähti hakemaan vauhtia Royal Southern Brotherhoodista. Hyvin ovat RSB:n opit jääneet mieleen, sillä levyn aloittava Soul Satisfaction on kuin “Don’t Look Back“ -albumin ylijääneitä kappaleita. Riku Metelinen JEFF DALE & JEFF STONE The Southside Lives (omakustanne) Samalla Jeff-etunimellä varustetut herrat Dale ja Stone ovat varttuneita pitkän linjan valkoisia bluesin vääntäjiä. Pertti Nurmi MILLIGAN-VAUGHAN PROJECT MVP (Mark One #) Milligan-Vaughan Projectin takaa löytyvät laulaja Malford Milligan sekä kitaristi Tyrone Vaughan. Blues News 5/2017 59 levy tutkailut SARON CRENSHAW & Blind B’ & The Visionairs Goin’ To Get Deep! (Blind Bee #) Uusi tuttavuus SaRon Crenshaw avaa pellit edesmenneen suursuosikkini Artie ”Blues Boy” Whiten tanakalla perusbluesilla Don’t Roll Your Eyes Hollannissa hiljattain purkitetulla ”live”-tallenteella
Kävin saman tien ostamassa. Kappaleet ovat pääosin omia ja muutamat lainabiisit, kuten nimikappale, esitetään niin KOTIMAAN KATSAUS BRITISH STANDARD High Performance (Trichord-Levy #) British Standardin kauan odotettu debyyttialbumi on vihdoin julkaistu. Rumpuja lukuun ottamatta Dave soittaa pääosin kaikki instrumentit itse. Näissä kappaleissa soivat mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi! Riku Metelinen DAVE FORESTFIELD Nobody’s World (Propaganda PRO 2136) ”Nobody’s World” on seitsemäs Dave Forestfieldin omissa nimissään julkaisema levy. Jyrki Hämäläisen eräänä suosikkina tunnettu Johnny Hallyday, musiikilleen oman kielensä kehittänyt Magma sekä minulle aikoinaan mieluisaksi osoittautunut Ame Son, jonka levy “Catalyse“ kuulostaa edelleen hyvältä, mikäli pitää esim. Monet levyn esityksistä etenkin studioosuudessa menevät hyvin alkuperäisten versioiden hengessä, mikä ei välttämättä saata kaikkia kuulijoita miellyttää, mutta minusta tuo ei ole huono asia, sillä omaa näkemystä mukana on ihan riittävästi. Neljän kappaleen liveosuudessa saamme kuulla lisää John Mayallia, Fleetwood Macia sekä Trafficia ja Jeff Beckiä. Lisäksi on julkaistu “The Early Years“ vuonna 2014, mikä pitää sisällään yhtyeen ensimmäisen, toisen ja neljännen levyn. Omista kappaleista basisti Jussi Buskin ja Edvard Segerin kirjoittama raskaasti kulkeva Where Dreams Come Real on hyvin Cream-henkinen. Pearly Queenissa kuulen kaikuja Wigmanin “Live Music From Twilight Zone“ -levyltä. Parilla raidalla vierailevat Jere Venäläinen koskettimissa sekä Petteri Soininen ja Lena Lindroos taustalauluissa. Sävellykset, sanoitukset ja tuotanto ovat sataprosenttisesti miehen omaa käsialaa. Kohokohtia ovat ragtimea ja rock-a-billya maukkaasti yhdistelevä Johnny, Wait, nimikappale Nobody’s World ja beatlesiaaninen balladi Sally And Steve. Nurmion levytystahti vaan tuntuu olevan sen verran tiivis, ettei siinä heikompi pysy perässä. Liekö ideana tai esikuvana ollut Blind Faith ja Do What You. Kappaleessa Jukka Gustavson intoutuu hammondiensa kanssa oikein kunnolla. Sanoisin, että kyllä tämä hieno cd kannattaa hankkia jo pelkän nimikappaletyylittelyn takia. Awekin soitto, joka kunnioittaa bluesperinteitä tuoden mukanaan myös jotain omaa, on hitsautunut vuosien saatossa hyvin yhteen. Mayallin “USA Union“ -levyltä löytyvä Nature’s Dissappearing ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini ja mielestäni British Standardin versio on alkuperäistä huomattavasti eloisampi. Kappaleen lopussa rumpali Thomas “rumputornado“ Törnroos ja Gustavson yltyvät riehakkaaseen kilpasoitantaan. Äänitykset on tehty Forestfieldin Sudden Factor -studiossa, jossa on onnistuttu loihtimaan selkeä ja ilmava soundimaailma. Totuttuun tyyliin sävellyksissä ovat mukana ainekset bluesista, soulista, gospelista ja rock'n'rollista. Jo pelkästään liveäänitteiden takia levy on ostamisen arvoinen, ja mikäli mahdollisuus on kokea bändi elävänä, niin suosittelen lämpimästi. No joo, annetaan pisteitä siviilirohkeudesta. Yhdeksän ensimmäistä kappaletta on studioäänityksiä ja mukana on mm. 60 Blues News 5/2017 levy tutkailut Want. Levyn päättävä Jeff Beckiltä lainattu Stevie Wonder -numero Cause We’ve Ended As Lovers versioidaan todella kauniisti. Jemmasiivuna löytyy kiekon toinen cover: vanha gospel-numero People Grinning In Your Face, jonka Lee esittää a cappellana. Kyseessä ei siis ole ajankuva vaan enemmänkin retrospektiivi, joka kertoo bändin tarinan ensimmäisistä äänityksistä lähtien päätyen tänä vuonna taltioituun livemateriaaliin. Kiekon pakollinen balladi on oikeastaan aika kiva, mitä nyt ottaa ja risteyttää Claptonin Tears In Heaveniä ja Brook Bentonin Rainy Night In Georgiaa surutta keskenään. Rummut ja lyömäsoittimet ovat Jussi Huttusen vastuulla. Avausraita Me And My Bible (We’re The Devil) on kansainvälisen luokan hittikamaa. Levy jakautuu kahteen osaan, studio-osuuteen ja livetallenteeseen. Tämä albumi vie meidät aikaan, jolloin televisiossa oli vain kaksi kanavaa, leipä maistui leivältä eikä kukaan ollut kuullutkaan facetubesta tai youbookista. Etenkin kun herra Nurmion tekemiset ovat lehdessämme jääneet muutenkin liian vähälle huomiolle. Toki onhan Dave Foresfieldin ”Nobody’s World” jo maamme rajojen ulkopuolellakin ansaitusti noteerattu. Levyillä on myös ollut mukana jonkin verran vierailijoita, muutamien ranskalaisten artistien ohella pianisti Fred Kaplan sekä kitaristi Derek O’Brien kahdella Austinissa äänitetyllä raidalla. Dave Forestfield on Beatlesinsa, Ian Hunterinsa ja Ray Charlesinsa – monien muiden artistien ohessa – tarkkaan kuunnellut. 1865 klassikkoromaaniin huolellisesti, ettei niihin ole mitään lisäämistä. Liveosuudessa bändi todella lähtee lentoon. Mikke Nöjd AWEK Long Distance (omakustanne) Ranskasta tulee paljon hyvää musiikkia, vaikka esittäjät eivät täälläpäin niin tunnettuja olekaan. Creamia, Fleetwood Macia, John Mayallia ja pari omaa kappaletta. hollantilaisen Group 1850:n tai varhaisen Pink Floydin tyyppisestä progeilusta. Eikös se silloin uutuudesta käy. Kai Leivo poppaavampi esitys. Ranskan musiikkimaailmasta mieleen ensisijaisesti nousevat konkreettisen musiikin elektroakustiset innovaattorit Pierre Schaeffer ja hiljattain edesmennyt Pierre Henry, hieman populaareimmista mm. Cd ilmestyi nähtävästi jo viime vuoden alussa, mutta vinyyli vasta tänä kesänä. TT Tarkiainen TUOMARI NURMIO JA FOLK LIISA Ihmemaassa (Sony/Ratas Music 88751 7005 1) Tunnustettakoon heti aluksi, ettei tämä levy mikään varsinainen uutuus ole, vaikka aluksi niin luulinkin. Tällä kertaa hän on päätynyt toteuttamaan musiikkiaan mahdollisimman omatoimisesti. Mutta nyt itse asiaan, eli käsillä on lähes pari vuosikymmentä toimineen ranskalaisen bluesylpeyden jo kymmenes pitkäsoitto. Segerin kitara soi kuulaasti ja Gustavson ryydittää menoa hammondeillaan. John Mayallin osastolle menevä Buskin säveltämä Big Brown Wallet on kaksikosta parempi. Näitä Yhdysvalloissa tehdyissä sessioissa taltioituja raitoja oli jo edellisellä cd:llä, eikä vielä tule yhtään tunnetta, että ne olisi tällä kertaa laitettu mukaan vain täyteraidoiksi, jotta levy saataisiin kestoltaan sopivan pituiseksi. Vakuuttavaa työtä, kyllä Awek maksaa vaivan tutustua. Kokoonpanoon kuuluvat Bernard Sellam (laulu, kitarat), Joel Ferron (basso), Olivier Trebel (rummut) ja aikoinaan IBC:n “paras huuliharpisti“ -sarjan voittanut Stephane Bertolino. Levy oli jäänyt itseltänikin täysin huomaamatta, ennen kuin bongasin sen Keltaisen jäänsärkijän näyteikkunasta. Janne Örnberg esitteli lehtemme viime numerossa Tuomari Nurmion uusimman julkaisun ”Dumarillumarei”, jonka sivulauseessa tämäkin tutkailun alla oleva levy mainittiin (tosin erehdyksessä nimellä ”Satumaassa” – ”Ihmemaassahan” viittaa tietenkin leikillisesti Lewis Carrollin v
Kun asialla ovat todelliset osaajat ei turhia otsan rypistelyjä tarvita, homma lähtee selkäytimestä ja lopputulos on täyden kympin arvoinen. Ei oltu, vaikka aihetta olisi ollut. Kappaleita levylle ovat kynäilleet Tiilikaisen lisäksi vankat osaajat Esa Eloranta, Marko Haavisto, Jere Ijäs ja Juha Mieskonen. Miehekkään tumma, puhdas lauluääni kuulostaa miellyttävälle. Olli Haaviston tuottama ”Hevosesi Nimi On Ringo” sisältää yksitoista raitaa Suomi-kantria tyylikkäimmillään. Teksti soljuu. ”Ihmemaassa” pelkistetyt versiot tuovat esille niin tarinoiden kuin melodioidenkin viehättävyyden. Muuta ei hitto vie tarvitakaan! Levy kuulostaa todella kuin kotikeittiön pöydässä soitetulta, vaikka se studiossa onkin äänitetty. Haaviston sivuprojektiksi kasaama kantrikvartetti Vaeltava Vitsaus on nyt julkaissut ensimmäisen albuminsa. Omien sanojensa mukaan he ovat Southern-Spiced Country Rock Band. Creek Road Elevenin tapauksessa näin ei ole, sillä bändi on reilusti kantrirockiin kallellaan. Onhan Nurmion rakkauslaulukirjasta lauluja aina löytynyt, mutta vähemmälle huomiolle ne yleensä ovat jääneet rankempien jyrätessä yli. Rumpuja soittaa Kuja Salmi, jonka studiolla levy on äänitetty, bassoa maestron suvun soittajistoa uudessa sukupolvessa jatkava Oskari Haavisto ja sähkökitaraa Jakke Kauppinen. Suotakoon se siis nytkin. Laulaja Kari Tapio on hänkin sinivalkoinen ääni. Pariskunta Tuomari Nurmion ja Tohtori Eskolan, eli Dumarin ja Folk Liisan ensimmäinen yhteislevytys on vihdoin siis käsissämme myös vinyylinä. Tuomari Nurmion lyriikoista ei voi olla koskaan varma, ovatko ne henkilökohtaisia vai kuvitteellisia. Levyä kuunnellessa aika lentää kuin siivillä. Eskolaa kommenttini näytti naurattavan, sillä en tuolloin edes tiennyt heidän olevan pariskunta. Välillä on ehkä tuntunut joidenkin levyjen sovitusten peitonneen itse sisällön. Päätin oitis tarkistaa, oliko tämä äänite esitelty lehdessämme jossain vaiheessa. Studion kotikutoisen täyteläinen ja rento meininki välittyy äänitteeltä hienosti. Soitin sitä autossa kotimatkalla Helsingistä Turkuun ja meinasin ajaa sen ainoan matkalla olevan kahvipaikan ohi. Ollin lisäksi kiekolla soittavat muusikot lukeutuvat alan kotimaiseen eliittiin; Janne Haavisto (rummut), Pekka Gröhn (basso), Mika Kuokkanen (kitara), Tuomas Metsberg (kitara), Pepe Ahlqvist (huuliharppu) sekä taustalaulajat Ninni Poijärvi ja Tarja Merivirta. Lauluntekijälahjansa jo monet kerrat osoittanut Haavisto osaa kertoa tarinoita ulkopuolelta oman elämänsä, mikä ei ole itsestäänselvyys tässä artistisen oman navan kaivamisen luvatussa maassa. Kaikki nämä laulut ovat Nurmion musiikin ystäville varmaankin ennestään tuttuja, mutta saavat osakseen uusia toteutuksia. Kun vierailevina solisteina kuullaan Marko Haavistoa ja Matti Eskoa on paketti aikalailla täydellinen. Laulaja Pekka Tiilikaisella on kaikki edellytykset seuraavaksi sinivalkoiseksi ääneksi. Ja kas, tämä tarttuvalla kitarakuviolla somistettu häikäilemätön haltuunotto tavallaan kiteyttää uustraditionalisti Haaviston ja yhtyeensä näkemyksen. Yhtään huonoa eikä oikeastaan edes keskinkertaista esitystä sillä ei ole. TT Tarkiainen CREEK ROAD ELEVEN The Long Harvest (CRV001, omakustanne) Viime vuonna RootsEspalla mainion keikan soittaneen Creek Road Elevenin tuore debyyttialbumi on pitkään kypsytetty tuote. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin Shinking Ship, jonka kitarasoolossa on sellainen tunnelataus, että siinä on sydämentahdistin mennä sekaisin. Kappaleet ovat kaikki omia ja kitaristikaksikon Toni Ruuska ja Jyrki Levä kirjoittamia. ”Nainen on heikompi astia”, opetettiin tosin Raamatussa, mutta tätäkään tuon opuksen monista kummallisista sanomista en ole koskaan ymmärtänyt. Kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, hiljaa hyvä tulee pitää paikkansa tässäkin tapauksessa. ’86, mutta mitäs se meille kuuluu. folk-henkisinä. Riku Metelinen VAELTAVA VITSAUS Vaeltava Vitsaus (Turenki LP-14200-58) Edelleen Lahdessa asuva Marko Haavisto tunnetaan Badding Rockersista ja Aki Kaurismäki -yhteyksien myötä maailmaakin kiertävistä Poutahaukoista. Blues News 5/2017 61 levy tutkailut nimuotoisilla yksityiskeikoilla. Dumaria ja Liisaa on satunnaisesti kuultu esiintymässä joissakin tilaisuuksissa. Hank Williams -tribuutilla The Hanks. Ehkä siksi hän ei levylläkään ottanut kuuluvampaa roolia. Jonkun aikakauslehden haastattelussa pariskunta kertoi näiden kappaleiden olevan kuitenkin omaelämäkerrallisia – hehän olivat olleet yhdessä jo vuosikymmenen. Tämä albumi kuulostaakin ehdottomasti parhaalta autossa. Studiosessiot jakautuvat runsaan vuoden ajalle ja kiireettömyys kuuluu bändin soitossa positiivisesti. Kaikki speelaavat vähin elementein, korostetun tarkoituksenja tyylinmukaisesti. Levyn teemana on tietenkin – kuinka ollakaan – rakkaus. Vaikka cd ilmestyikin jo viime vuonna, sanoisin tämän olevan tämän vuoden kotimainen folk-vinyyli! Honey Aaltonen PEKKA TIILIKAINEN Hevosesi Nimi Ringo (Turenki LP-142001-55) Legendaarinen urheiluselostaja on sinivalkoinen ääni. Kappaleet ovat tässä yhteydessä akustista kitaraa soittavan ja ne laulavan Marko Haaviston käsialaa. Se panee miettimään, miksi esimerkiksi kappale Liisa ilmestyi alkujaan jo ”Käytettyä rakkautta” -levyllä v. Joskus tämän tyylisten bändien kompastuskiveksi ”Liisa Ihmemaassa”). Näin saa olla, johnnycashiksi miellettävä chuckaboomchuckaboom-näkkileipäkitaran lapiointi kohtaa suomalaisittain tanssittavan takapotkun. Eiköhän minullakin kaikki hänen levytyksensä ole, mutta pakko myöntää, että jotkut ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle kuin toiset. Periaatteessa voisi kai puhua kymmenen kappaleen loppuun asti kantavasta putkesta. Nurmio on ottanut niiden lisäksi vastuulleen vielä tamburiinin ja ”polkee jalkaa”. Äänessä ovat siis vain Dumari ja Folk Liisa, joista molemmat laulavat ja soittavat kitaraa. Biisit ovat yksinkertaisen pelkistettyjä osapuilleen vähimmillä mahdollisilla musiikillisilla aineksilla. Jälkimmäinen kun on tullut esille vain piemuodostuu se, että southern rockia ammennetaan mukaan liikaa ja runsain hevimaustein terästettynä, jolloin metsään mennään niin että lastut lehmuksista lentelevät. Hänhän on kierrättänyt vanhoja kappaleitaan useaan otteeseen (tuomari, armahda meitä, sillä sellistä loppuu hyllytila!), mutta aina perustellusti. Kun näin duon aikoinaan keikalla, totesin että tätähän pitäisi kuulla useamminkin. Suosikkikappaleitani ovat levyn kantripitoisin sävellys Love In Return ja George Thorogoodin mieleen tuova Don’t Call Back. Akustiset levytykset on tehty duona ja ns. Eihän sitä kaikkea... Tuotannosta bändi vastaa itse, ja näin on varmistuttu, ettei kukaan ulkopuolinen pääse lopputulosta pilaamaan. Tuomari Nurmion ja Folk Liisan ”Ihmemaassa” on välttämätön hankinta paitsi Dumarin, niin myös Folk Liisan ihailijoille. Kaikki on tehty kulmia hiomatta ja liikoja miettimättä, mikä kuuluu läpi hyvällä tavalla. Leimallisesti kantrin pariin hän on aiemmin sukeltanut mm. Kokonaisuus on tasapainoinen ja se rakentuu monista hienoista sävellyksistä. Poikkeuksen muodostaa yksi kaverisävellys sekä duuriksi muovattu kantriversio iskelmäruikutuksesta Elämän valttikortit
eh, siis tietenkin Twist a L'amour sekä The Shadowsilta omaksutulla päätöstunnelmoinnilla The Lost City. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän se syvenee. Dobroa käytetään hillityn mallikkaasti. Kun aikaisemmin olin kuunnellut heidän levyjään ja nähnyt ne tietynlaisina kokonaisuuksina niin tällä kertaa täytyi keskittyä yksittäisiin kappaleisiin jo siitäkin syystä, että sain kiekot muutaman kuukauden välein. Täydellistä balanssia kitaristien kanssa sen sijaan ei aivan tavoita vokalisti Siljanto, jonka sinänsä asianmukaisen kukkoilevasti päällekäyvä laulutyyli on sortua paikoitellen ylimaanereihin ja loppua kohden jo hitusen rasittavaksi äityvään vibran käyttöön. Tänään repee raittius muistuttaa, kuinka tuostakin aiheesta voi tehdä pienimuotoista käyttömusiikkia ilman, että maailmaa kammetaan raiteiltaan. Sillä iskelmällisyyttähän tässä kantrissa on, ja hyvällä tavalla sellaisena, mitä esimerkiksi Kari Tapio ei koskaan tavoittanut. Tässä olisi hyvä kappale jollekin asiansa osaavalle rockabillybändille tehdä crossoveria. Honey Aaltosta lainatakseni: vinyylisingle(i)nä nämä olisi pitänyt julkaista. Pete Hoppula JOENSUU RIIHIMÄKI Keep On Marching (Puuma PUUCDS 053, cd-single) Hillbilly Falls (Puuma PUUCDS 057, cd-single) Joensuu Riihimäen tulevaa pitkäsoittoa odotellessa maistiaisia saapui kahden cd-singlen muodossa. Levyn avaava nimibiisi rakentaa orkalle fiktiivisen ja tarunhohtoisen identiteetin, hienoa. Hänet taas saattavat jotkut lukijat osata yhdistää jo pidempään toimineeseen r&bja rock’n’roll-yhtyeeseen The Kingbonesiin yhdessä bändin slidekitaristin Mika Lehtimäen kanssa. Lauluista voi rakennella mielikuvia, tai antaa kielikuvien vain maalailla maisemia joratessa tai mukia nostellessa. Feelgood’maisella r&b-pubirockilla. Jos Toiveunta voisi olla Baddingin kääntämä Elvis-balladi niin Jenni tavoittaa jopa jotain kaurismäkeläistä soppakauharomantiikkaa. Riku Metelinen THE MUDMAKERS Smile In Your Eyes / Big Bad Back Pain Blues / River Is Frozen (omakustanne, cd-single) Tamperelaisyhtye The Mudmakers kertoo olleensa kasassa vasta vaivaiset puolisen vuotta, joten levytyskuntoon järjestäytyminen on tapahtunut tämän ryhmän kohdalla ihailtavan ripeästi. Sävellys on muodostettu tyylillä, mutta ilman turhaa tyylittelyä. Hillbilly Falls on kaksikosta se rennompi ja menevämpi kappale. Nine Times Out Of Ten ja Believe What You Say) vielä omaleimaisempaankin suuntaan – mutta taas toisaalta, kyllähän he pohjustavat tätä toivottua tietä sangen vakuuttavasti jo nyt useilla edeltäjien hengessä tyylittelemillään itsetekoisilla, etupäässä rumpali Timo Lehtimäen käsialaa olevilla kappaleilla, kuten Bobby Fuller Four’maisen viehkolla Without You’lla sekä nauhakaiutettujen kitaroiden sokeroimalla levyn nimikkoballadilla. Kuusikielisten hallittua kuritusta riittääkin sopuisasti pikkukiekon kaikille näytteille, selkäkivuista valittavalle kakkosuralle lisätään samaan leivokseen myös kelpo rytysoul-aineksia. Pete Hoppula SINNER’S SOUL That’s Why I Love The Blues (SIN 001, omakustanne, cd-EP) Joensuun seudulla nykyisin majaileva, etenkin Blues Newsin pidempiaikaisille lukijoille myös musiikkitoimittajana ja -tietokirjailijana tuttu Hannu “Heavy“ Tikkanen muistetaan totta kai eritoten monista lehden toimialaan keskeisesti liittyvistä yhtyeistään. Sen tämänhetkisessä koostumuksessa musisoivat laulaja-harpistin itsensä ohella kitaristi Kari Parviainen, basisti Kari Tenhunen ja kosketinsoittaja Ilkka Korjus Joensuusta sekä helsinkiläisrumpali Ilkka Auvinen. Seuraavat puoli vuotta vielä yhteisen työkokemuksen kartuttamista ja nämäkin pikkufibat on eittämättä saatu pois päiväjärjestyksestä, toivottavasti selkäsäryt myös. Näin täydennetään kappale, joka kantaa alusta loppuun. Toisena kitaristina toimii Harri Perkiö, basistina Tero Koskinen ja rumpalina Aleksi Perkiö. Viimeksi mainittua termiä voitaneen pitää silkkana “understatementina“ tälle osaavalle ja aivan kelpoisan annoksen myös omaa persoonaansa sekä tällä kakkoslevyllään (“Moonrocks!“-esikoinen ilmestyi 2008) että ennen kaikkea lavaolosuhteissa julki tuovalle kokoonpanolle. Näissä kappaleissa kuuluu kokoonpanon rentous, itsevarmuus sekä lahjomaton rakkaus rytmimusiikkiin. 62 Blues News 5/2017 levy tutkailut luontevuudella, jonka myötä riimin ei tarvitse loksahtaa paikalleen täsmällisesti eikä iskelmähenkinen kielikuvio särähdä korvaan. Harvinaisempaa lainamateriaalia kuullaan Buona Seralle ilmeisen tärkeän innovaatiolähteen, brittituottajalegenda Joe Meekin arkistoista löytyneellä slovarilla A Fool In Love, jonka alun alkaen esitti kokolailla suureksi tuntemattomuudeksi kotimaassaankin jäänyt Chad Carson. Hypnoottisen rytmin omaava Keep On Marching jatkaa siitä, mihin edellinen levy ”Where’s The Fire John” jäi. Vaikka jotkut varmaankin ajattelevat, että tässä annetaan Suomi-tasoitusta, kotiseutukehuja ja kaveripisteitä, niin ei todellakaan. Kitarasoolo on lyhyt sekä ytimekäs eikä siihen ole lisätty mitään turhaa tai mitään tarpeellista poistettu. Mukana on tuttuja elementtejä heidän aikaisemmilta julkaisuiltaan, mutta myös paljon tuoretta otetta. Olen myös kuulevinani kaikuja menneiltä vuosilta ja esiin tulevat U2 sekä Big Country. Suorimmat rinnastuskohteensa The Mudmakers saanee kitaravetoisesta southern boogiesta, jota se ryydittää tanakasti konseptiin istuvalla Dr. Kymmenen biisin levy on kestollisesti lyhyt, mutta toisaalta tässäkin mielessä perinteinen. Minkälaisista mutakakkuleikeistä sitten ryhmän kohdalla on oikein kyse. Kapakkapianon ryydittämänä se etenee kuin höyryveturi halki autiomaan. Seuraavalta levyltä osataankin odottaa vielä vähän enemmän! Arto Pajukallio BUONA SERA Feelin’ Blue (BU 1001, omakustanne) Pääkaupunkiseudulta käsin operoiva, viiden jo sovinnolla keski-iän tavoittaneen jätkänretaleen muodostama Buona Sera kuvailee itseään 50-luvun rock’n’rollia ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolen rautalankabeatia esittäväksi coverbändiksi. Kolmisen vuotta yhteistä historiaa omaavan nykyryhmänsä kera Tikkanen pääsee myös tekemään paluuta perinteisemmän bluesja r&b-ilmaisun pariin. Keikoilla bändin Ricky Nelson -teinirokkiklassikoista (mm. Coverbändi tai ei, Buona Seran seurassa ei alakulo pääse ainakaan kuulijaa yllättämään. Ensimmäinen omakustanteinen studiotuotos lanseeraa kolme originaaliesitystä, joiden sanoituksista kantaa vastuun laulaja Jouni Siljanto. Ilmaisun riisuttu pelkistyneisyys tarkoittaa myös sitä, että Vaeltava Vitsaus kykenee soittamaan levyn materiaalin periaatteessa samanlaisena myös keikoilla, eli orkka on tässäkin mielessä omaehtoisen käyttökelpoinen. Puhtoisinta euro-tyylistä rautalankaa puolestaan taivutellaan kiekon kahdella instrumentaalilla, kestohurmaavalla Edith Piaf -standardilla Hymne... Samoissa kansissahan saa sekä 180-grammaisen vinyylin että cd:n. Tulevaa pitkäsoittoa silmälläpitäen kaksikon kuunneltuani voin sanoa, että varsin. Sinner Soul -nimisiä kokoonpanoja herralla on ollut parilla aiemmalla vuosikymmenellä jo kolme. Totta, varmaotteisella ja ryhmän tyylikirjoon luontevasti taipuvalla lauluäänellä varustetulla vokalisti Tero Himasella yhtyetovereineen olisi rahkeita johdattaa repertuaariaan kolutuista Cliff Richardja hyvää materiaalia on lupa odottaa. Yhden kappaleen sisältävät levyt tuskin ovat tarkoitettuja muuhun kuin promokäyttöön. Ensi kuulemalta kumpikaan kappale ei räjäyttänyt pankkia, mutta jätin asian hautumaan ja parin viikon sekä muutaman kuuntelukerran jälkeen olen vakuuttunut, että Joensuu Riihimäki on (jälleen kerran) oikealla tiellä. Vaeltavan Vitsauksen debyytti muurautuu suomenkielisen rootsin peruskiveksi matalaan mutta lujaan aitaan
Oli aika herättää toiveet uudelleen. Cd-muodossa ne ilmestyivät kesän kynnyksellä Cissen kaikki soololevytykset kattaneella ”Summerdreams”kokoelmalla. Kitaristina on Antero Jakoila, basistina Heikki ”Häkä” Virtanen ja rumpalina Upi Sorvali. Innostus hiipui, kun hän kuuli molemmat kappaleet radiosta, toisen Katri-Helenan, toisen Saksalan itsensä levyttämänä. Kun Harri Saksala oli tavoitettu, suhtautui hän epäilevästi koko hankkeeseen, mutta halusi kuitenkin kuulla nauhan. kanadalaiselta Jerome Godboolta sekä New Orleansin kansallisaarteelta Johnny Sansonelta. Oman kuvailunsa mukaan artisti ei halua tyytyä vain totuttujen peruskuvioiden kierrättämiseen vaan on liittänyt tekniikkaansa myös haastavampia nopeita ylä-äänisarjoja, joiden oppimiseen hän on saanut vuosien saatossa henkilökohtaista apua mm. Nykypäivänä ei voi tietää, taipuisiko enää edes iskelmäradio soittamaan tämän kaltaista musiikkia. Meni kuitenkin vuoteen 2017, kun nämä vihdoinkin saatiin (aina vaan harvempiin) levykauppoihin. Loose Screwsin “virallisesti“ ainoastaan diginä kuultavissa oleva esikoinen toivon mukaan saa pian seuraa myös fyysisestä julkaisusta. Tää on ihan loistava! Jonkun on pakko julkaista tää!” Vaikka hän oli kappaleiden tekijä, ei hänellä ollut vaateita niiden suhteen – taloudellista voittoa tärkeämpää oli saada ne julkaistua. Nyt tämä uusi miehitys on ennättänyt käväistä myös pikaisissa äänityspuuhissa. Harppua ei kuitenkaan heruteta kuultaville vielä EP:n 70-lukuisen psych-rokahtavalla aloitusraidalla On The Streets Of The Red Lights, jonka aihepiiri lienee selviö jo nimensä perusteella. Myöskään taustoista ei voi valittaa, vaikka muusikot ovatkin ”vaatimatonta luokkaa”. klassiset Muddy Watersja T-Bone Walker -rallit, sitä vastoin neljän kappaleen esikoisomakustanteellaan pumppu keskittyy yksinomaan Heavyn sanoittamiin ja pääosin myös säveltämiin teoksiin. Hän jäi vain odottamaan innolla singlen ilmestymistä. Sä sekoitit mun pään koristellaan vielä Beach Boysin tai Four Seasonsin mieleen tuovalla kuorolla. Esimerkiksi kymppituumainen vinyyli-LP kelpaisi paremmin kuin hyvin allekirjoittaneen levyhyllyn jatkeeksi. Vaikea arvailla miksi Cissen olisi pitänyt laulaa kappaleet uudestaan. Vihdoinkin!” Näin saattaa monikin Hurriganesin ja sen legendaarisen basistin Cisse Häkkisen fani huudahtaa riemuissaan. Pete Hoppula. Konstan jump-pohjainen, entisestään terävöitynyt kitarointi on kiistatta kuumaa kamaa – eivätkä rapsakan neliminuuttisen kestävä Jimmy Reed -shuffle You Don’t Have To Go tai Lonesome Sundownin Excello-veto Learn To Treat Me Better päästä kanssamatkaajaa enää tömähtämään pilvistä maan kamaralle. Takaisin jaloilleen nousemisesta epäonnistumisten jälkeen sanaillaan shuffler&b:llä I’m Fine And Back In Town, eikä iso yllätys taida olla, minne ja minkälaisten rytmien äärelle finaaliviisu Big Easy kuulijan lopuksi johdattaa. Monille faneille, niitä fanaattisimpia lukuun ottamatta, single saattaa olla kuitenkin melkoinen mysteeri – ehkä jopa pelkkä kaupunkilegenda. Bourbon Streetin tunnelmia rennosti soljuvasta New Orleans -svengistä imiessä ei voi olla välttymättä myöskään ajatusyhteydeltä Eero Raittiseen sekä etenkin tämän taannoiseen studioyhteistyöhön Eldiskollektiivin kanssa. Kun tuo mystinen kasetti löytyi Cissen jäämistöstä, päätyi se onneksi ”oikeisiin käsiin”. Bluesin lohduttavasta ja lääkitsevästä voimasta tarinoiva nimikappale saa taakseen kaltaiselleen slovarille ominaisen traditionaalisen Chicago-bluesäänimiljöön ja harppukin pääsee nyt suoltamaan kiihkonuottejaan tahtilajin vaihdoksella korostettuun sooloosuuteen. Tuolla tuplalla oli mukana kolmaskin julkaisematta jäänyt levytys, alkujaan Maurice Williams & The Zodiacsin hitti Stay, jonka Ile Kallio kävi kunniakkaasti vielä viimeistelemässä. Nyt on kuitenkin mahdollista käydä single ostamassa, mutta pitäkää kiirettä, sillä kyseessä on rajoitettu 500 kpl painos. Kotioloissa Cisse kuunteli kasettitallennetta innoissaan ja oli nähtävästi unohtanut luvanneensa laulaa ne uudelleen. Kopioituaan sen tietokoneelleen, hän ilmoitti: ”Mä oon kuunnellut tätä autossa koko kotimatkan. Saksalan lisäksi toisena tuottajana toimi rumpali Upi Sorvali. Sitä päivää ei tullut, sillä hän ei muistanut ottaa Saksalaan yhteyttä, eikä Saksala onnistunut tavoittamaan Häkkistä. Harpistina Tikkanen on jahdannut esikuviaan hieman kauempaa. Blues News 5/2017 63 levy tutkailut ohjelmistossa tiedetään soivan oman tuotannon rinnalla sulassa sovussa mm. Tikkasen kiirettömässä, osin lähes puheenomaisessa laulusoundissa kun on hetkittäin jotain hyvinkin eppumaista – eikä se missään nimessä ole moitteen paikka! Pete Hoppula CISSE HÄKKINEN Kultaa ja hohtavaa hopeaa / Sä sekoitit mun pään (Svart SRE 196, vinyylisingle) ”Tässäkö se nyt on. Elettiin onnellista aikaa ennen kännyköitä. Ikuisena optimistina Cisse jaksoi elätellä toiveitaan singlen julkaisemisesta kuolemaansa (1990) saakka. Tosin Remu totesi jokunen vuosi sitten: ”Eihän meillä enää mitään faneja ole – nehän on jo fanaatikkoja”. Hän oli kuin mittatilaustyönä tehnyt Cisselle kaksi suomenkielistä rock-iskelmää. Uskollisuutensa 50-luvun bluesille kaiken aikaa säilyttänyt huuliharpisti harjoittaa tällä hetkellä aktiivista keikkatoimintaa sekä Emilia Siscon tähdittämän Helge Tallqvist Bandin että saman kokoonpanon kitaristina jo tovin vaikuttaneen kitaristi-laulaja Konstantin Kovalevin Loose Screws -combon kanssa. Mikään levyyhtiö, jolle Cisse oli levyttänyt, ei löytänyt tiedostoistaan mitään merkintää äänitteistä. Louisiana-bluesin My Talk Didn’t Do Any Good alkuperäislevytyksen aikoihin 40-vuotiaaseen Frankie Lee Simsiin nähden vielä kisällipojalta kuulostava Kovalev ei välttämättä esikuvansa ilmavuutta aivan tavoita, mutta jump-rokahtavilla George Smith -tulkinnoilla Cross Eyed Suzie Lee ja Loose Screws (viimeksi mainittu on instrumentaali) kyyti alkaa jo lähestyä sangen miellyttäviä lentokorkeuksia. Äänitykset sujuivat mainiosti, mutta Cisse halusi vielä laulaa kappaleet uudelleen jonain toisena päivänä. Honey Aaltonen HELGE TALLQVIST & LOOSE SCREWS Helge Tallqvist & Loose Screws (demo, digi/cdr-EP) Nestorimusikantti Helge Tallqvistilla ei ole taipumusta jäädä tuleen makaamaan nimikkoorkesterinsa jo miltei vuosittaiseksi tavaksi muodostuneiden solistivaihdosten myötä. Jos Kultaa ja hohtavaa hopeaa ja Sä sekoitit mun pään olisi julkaistu 80-luvun puolivälissä, molemmista olisi voinut povata radiohittiä. Moraalisena vinkkinä vielä: Svart on luvannut lahjoittaa tuoton nuorison päihdetyön tukemiseen. Kun Hurriganesin ura näytti olevan takanapäin, tarjosi Harri Saksala vielä tilaisuuden uudelle uralle. Kasettikopio oli formaatistaan huolimatta lähes valmiin veroista tasoa, mutta oikeuksien omistajasta ei ollut tietoakaan. Samalta ne olisivat luultavasti kuulostaneet. Tallqvist luukuttaa ominaiseen tapaansa tajunnan nurin kurin muljattavia harppusooloja, rytmiryhmäläisten Topi Karvosen (kontrabasso) ja Raine Kokkisen (rummut) tehdessä Tomi Leinon Suprovox-studiossa tismalleen sen, minkä siellä tässä nimenomaisessa sessiossa on kuulunutkin tehdä. Saksalan ja Sorvalin lisäksi laulavat Pemo Ojala ja Jokke Seppälä
valintana kiehtova St. Hienoa, että kappaleet ovat kokonaisina, mutta olisiko Johnny Winteriltä 13-minuuttisen Susie Q:n sijasta pitänyt valita jotain muuta. Louis Blues, tyylipuhtaana tangona luriteltu Kaksi kitaraa sekä kitararalleiksi sulavasti kääntyneet Chubby Checkerin vuoden 1961 kesähitti Let’s Twist Again sekä The Shirellesin Soldier Boy. Kokoelmalla, minkä kesto on miltei 80 minuuttia, on kuultavissa 29 musiikkiesitystä ja 20 tulkitsijaa. Soolon kohdalla joku uskaltautuu huutamaan jotain mikkiin, ja mitä isot edellä sitä pienet perässä. Bonusosiossa saamme täysimittaiset näytteet Roy Buchananilta, Johnny Winteriltä, Jack Brucelta, Albert Collinsilta sekä Stray Catseiltä (vaikka valikossa lukee Miller Anderson). 64 Blues News 5/2017 levy tutkailut eri esittäjiä PLEASE RELEASE ME (Jasmine JASCD 942) Tämän koosteen, minkä alaotsikko on “The Soulful Side Of Country“, keskeisenä ajatuksena on tietysti tuoda esille parhaiten soulin sankareina tunnettujen artistien seikkailuja amerikkalaisen country & westernin eli kantrin parissa. heti levyn riehakkaasti avaavalla Joey Dee -bravuurilla Peppermint Twist, Lee Dorseyn (mutta niin ikään v. Encorena kuultavan Reelin’ And Rockin’ -kappaleen aikana mopo karkaa käsistä. Tuotosten taiteellinen taso ja tekninen laatu ovat kauttaaltaan kiitettävää luokkaa, ja tällaisen kattauksen seuraileminen on paitsi vaivatonta niin myös erinomaisen nautinnollista. Jo samaisena vuonna -62 USA:n r&b-tilaston ykkösijalle kohosi myös Little Esther Phillipsin kaihoisa Please Release Me, minkä juuret johtavat aina 1940-luvulle asti, ja suuntaus oli hyvin voimissaan ainakin vuoteen -66 saakka. Setti on hyvin peruskamaa, ja mukana on mm. Thorogoodin pyynnöistä huolimatta he eivät lavalta poistu, ja kohta lavalle kiipeää lisää väkeä ajaen bändin ahtaalle. Varsinaista kuuloelinten nautintoa ei valitettavasti onnistu takaamaan myöskään hollantilaisvieras Herman de Jong, jonka liikuttavan tanssiorkesterimainen mutta kieltämättä oloihimme nähden sangen pro’maisella otteella tarjoiltu Rock Around The Clock on ikuistunut sekin keikalla Porin Työväentalolla syksyllä 1957. Taltiointi on ajalta, jolloin laajakuvatelevisiot olivat vain kaukainen uni eli kuvasuhde on 4:3, mutta ainakin minun televisioni osaa skaalata kuvan koko ruudun kokoiseksi. Riku Metelinen eri esittäjiä SADOIN SÄHKÖKITAROIN EXTRA, OSA 4 (Rautalanka RRSCD 2010) Kotimaamme rautalankalevytysten ympärillä tärkeää kulttuurityötä tehnyt cd-sarja “Sadoin Sähkökitaroin“ on jatkanut viime vuosina olemassaoloaan hieman löyhemmin pääotsikkoaan tulkinneilla mutta yhtä lailla kiinnostavilla ja kitarayhtyeiden historiaa asianmukaisella arvokkuudella dokumentoineilla “Extra“-koosteilla. 1962 Joey Deen coveroimalla) Ya Ya’lla sekä Ricky Nelsonin popularisoimalla Bobby Lee Trammellin Shirley Lee -rokilla Raittisen broidikset ovat yksisanaisesti ilmiliekeissä. Esquiresin sovinnaisemmasta rautalankainstrumentaaliohjelmistosta ovat mukana mm. Niistä tuorein on omistettu miltei kokonaisuudessaan keväällä 1962 perustetulle helsinkiläiselle The Esquiresille, mutta yllätys, yllätys – nyt digisukupolvienkin kuultaville saatetut, valtaosin ennenjulkaisemattomat muusikko Pertti Kilpeläisen Philips-nauhurillaan alun perin v. -62 suorastaan syöksyi listojen kärkitiloille eri puolilla maailmaa. Heistä muut ovat esillä yhden kappaleen verran, mutta sellaisille laulajille kuin Arthur Alexander, LaVern Baker, Brook Benton, Solomon Burke, Ray Charles, Little Willie John ja Adam Wade on sallittu kaksi tallennetta ja Little Estherille peräti kolme. Samaisia kelanauha-aarteita jo 80-luvulla esitelleet “Suomalaista Historockia“ -LP:t paljastivat aikoinaan myös Timo Jämsenin ja Esquiresin beat-kautta edeltäneen yhteistyön kovan tason. Rehellisyyden nimissä paikka paikoin musiikin äänenlaatu sekä ylipäätään livetilanteiden meno on ikävä kyllä sellaista hupsankeikkaa, että kuluttajien korvat olisi voinut vallan hyvin joiltain suorituksilta myös tällä kertaa säästää. Thorogood pyytää lisää tanssijoita lavan eteen, minkä seurauksena muutama musiikista (?) humaltunut henkilö kiipeää lavalle asti keskustelemaan asiasta. Sen voi havaita vaikkapa Dinah Washintonin valituksesta Cold, Cold Heart tai Wynonie Harrisin julistuksesta Bloodshot Eyes, mitkä kumpikin julkaistiin v. Kuvallisessa muodossa kappaleen jaksaa ehkä toisenkin kerran katsoa, mutta cd:ltä en ole nähnyt sitä tarpeelliseksi kuunnella. Vaikka Long Tall Sally tempautuukin Timpalta vielä kuin tykin suusta, pääsee vanha rock-kuninkaallinen muutoin rokkaamaan lähinnä säästöliekillä. Hyviä ne kaikki ovat, ei siinä mitään, ja jos nämä olisi julkaistu silloin aikoinaan, niin kyseessä olisi ollut tiukka kokonaisuus. Mustat laulajat olivat toki tulkinneet vitavalkoisia melodioita vähintään 1950-luvun alusta lähtien, mutta heidän silloiset esitystapansa olivat aika vahvasti r&btai jopa jazz-painotteisia. Silti esim. Vesa Walamies GEORGE THOROGOOD & THE DESTROYERS Live At Rockpalast – Dortmund 1980 (MIG 90722) Saksalainen MIG-yhtiö (Made in Germany) on julkaissut vanhoja Rockpalast-konsertteja mukavissa kahden cd:n ja dvd:n sisältävissä paketeissa. Asiantila muuttui olennaisesti, kun Ray Charlesin taustakuorolla ja jousisoittimilla pehmennetty versiointi Don Gibsonin teoksesta I Can’t Stop Lovin’ You v. Äänitteiden aikaväli kattaa vuodet 1959–62, mutta selvä enemmistö niistä on peräisin vuodelta -62. Jossain vaiheessa Thorogood polttaa hihansa, kiskaisee piuhan kitarasta ja marssii lavalta pois. Äänitteiden UUSINTAJULKAISUT. 1963 purkittamat live-äänitteet (Helsingin Haka-kerhosta) eivät sisälläkään kuin vain kourallisen instrumentaaleja! Eero ja Jussi Raittisen (jotka kuuluivat bändin alkuperäismiehitykseen yhdessä kitaristija basistiveljesten Reijo ja Kari Bergströmin kanssa) sekä Timo Jämsenin (joka vuorostaan toimi soolovokalistina ja rytmikitaristina Esquiresin seuraavassa Reijo Bergströmin, Jorma Kaleniuksen ja Peter Snellin täydentämässä kokoonpanossa) tulkitsemat laulukappaleet eivät kuitenkaan tunnelmaa latista – päinvastoin, mm. Onhan se sitä vieläkin, tosin näin jälkikäteen katsottuna setti on mielestäni ennalta arvattava ja kenties hiukan yllätyksetön. On tietysti makuasia, olisiko Reelin’ And Rockin’ kannattanut jättää pois, jolloin musiikki olisi mahtunut hyvin yhdelle levylle. Ainoa asia, mikä hiukan mietityttää on se, että cd-levyt ovat runsaan 40 minuutin mittaisia. Pian joku intoutuu oikein laulamaankin, mutta kappaleen sanoja hän ei muista ja homma menee improvisaatioksi. Muut bändin jäsenet poistuvat yksi kerrallaan eikä viimeisenä lavalle jäänyt Billy Blough viitsi bassollaan yksin sooloilla ja hänkin ottaa jalat alleen aika nopeasti. Little Evalta lainattu The Loco-motion on kaiken kaikkiaan vaikuttavaa kuultavaa ja olisi varmasti tehnyt tehtävänsä myös bändin studioversiona. Madison Blues, Bottom Of The Sea sekä One Bourbon, One Scotch, One Beer, eli kaikki kappaleet ovat Destroyersien siihen asti ilmestyneiltä levyiltä. Mikäli minulta asiaa kysytään niin vastaukseni on ehdottomasti kyllä. -51. Ainoan vähäisen kritiikin kohdistan Ted Taylorin mielestäni aika vähäantisen vastauslaulun I’ll Release You sisällyttämiseen, mutta eipä siitäkään juuri haittaa aiheudu. Tämä aiheuttaa myös ongelmia kuvauksen suhteen ja lavan takaosaan paennutta bändiä on vaikea seurata. Tuota uutta tyyliä ryhdyttiin kutsumaan nimellä Modern Sounds In Country & Western, ja sen soveltajiksi ilmaantui suuri määrä tummanoloisia vokalisteja. Monipisteääntäkään ei löydy, mutta sekään ei anna aihetta purnaamiseen. Mukana on monia rytmimusiikin ystäviä miellyttäviä julkaisuja, kuten Dave Edmunds, Champion Jack Dupree, Blues Band, ja nyt arvioitavana oleva George Thorogood
Soitto on enemmän kuin napaan tuijottavaa fuusiojazzia. Pois kelkasta on tiputettu ainoastaan bändin muutamat suomenkieliset aikaansaannokset 90-luvun varrelta. 1960 hitistä Pretty Little Angel Eyes bändin muutenkin mykistävältä konsertti-LP:ltä “Lekaa Otsaan“ (1970). Alwari oli juuri vaiheessa, jossa bändi huomasi, että 70-luvun alun progehtavalla rokilla ei kesämökkejä hankita. Hajapoimintoina en voi kuitenkaan olla kohottamatta muiden yläpuolelle aiemmin todetun uljaan Buddy Holly -tribuutin ohella Lahden Microvox-studiossa marraskuussa 1977 tehdyn debyyttisinglen b-puolelle Jarmo Nikun, Matti Hämäläisen ja Jouko Nykterin yhteistyönä syntynyttä rouhean tanssisoulahtavaa The Deviliä sekä bändin ainoan pitkäsoiton “Wax“ (Poko, 1979) urista erityisen onnistunutta Charlie Rich -versiointia Philadelphia Baby. Mainostaja: BN:ssä tavoitat kohdistetun asiakaskuntasi maan kilpailukykyisimmin hinnoin. Hurmerinta-Sorvali Big Bandin tallenteet puoltavat paikkaansa, koska levytettyä tuotantoa isolta ryhmältä ei jäänyt. Tolosen sävelkynästä ja pelistä lähtee muutakin kuin pelkkää luritusta ja bändi ei tunge mukaan ylitsepursuavaa virtuositeettiä. et cetera. Hurjinta jamia kuullaan 15-minuuttisessa Djangossa. Jam Rock Band -laulaja Jouko Nykterin, hänen kitaristiveljensä Hannu Nykterin, basisti Matti Hämäläisen ja rumpali Kalle Kähkösen nousu valtakunnan huipulle parahiksi muotiaallon kiivaimmalla kasvujaksolla saattoi olla silkka sattuma, mutta yhtä lailla myös erinomainen osoitus siitä, että paljolti markkinavoimien taustalla juonimien tarkoitusperien puristuksesta saattoi 70-luvun lopun Suomessa olla mahdollista ponnistaa esiin myös omaan (joskin toki tässä tapauksessa varhaisista progekokeiluistaan merkittävästi jalostuneeseen) näkemykseensä sekä ennen kaikkea vahvoihin soitannollisiin ja vokalistisiin taitoihinsa luottaneita yksilösuorittajia. Edelleen esiintyvä ja taannoin 40-vuotisjuhliaan konsertin merkeissä viettänyt Jam Rock Band oli siis Suomessa uniikki ilmestys, mutta vaikutteensa sekin imi ronskisti paitsi kaikkien tunteman American Graffiti -elokuvan soundtrackiltä, myös ruotsalaisen The Boppersin sekä brittiläisen Rocky Sharpe & The Replaysin tapaisilta jo huomattavaa menestystä niittäneiltä kollegayhtyeiltä. “50-luku ei kuole koskaan!“, todettiin erään Jam Rock Bandiä käsitelleen takavuosien lehtijutun otsakkeessa. Tiedättehän te. Bluelightin “Fin-A-Billy Classics Collection“ -teemaa Teddy & The Tigersin sekä jyväskyläläisen The Aviatorsin “The Complete Masters“ -julkaisujen jälkeen jatkava “Come On Baby Rock“ saattaa yhteen ensimmäistä kertaa cd-formaatissa kaikkiaan 26 Jam Rock Band -äänitettä aikahaarukalta 1977–90 – alkaen (tai tarkasti ottaen päättyen, sillä kyseessä on levyn viimeinen raita) ennen Poko-periodia Finnlevyn kokoelmalla “Rock Rallye 77“ ilmestyneestä hiturista Close Your Eyes ja huipentuen kahdenkymmenen Poko-tuotoksen kautta Spinning-merkin kokoelmalla “Finnish Rock’n’Roll, Vol. Tämä tallenne on tärkeä osa antamaan lisäkuvaa 70-luvun torvibändin livesoundeista. Kirka oli soul-laulajana silloin ylittämätön ja jää ehkä vieläkin sellaiseksi. Osa biiseistä on Frank Robsonin laulamaa ja säveltämää ja totta kai Maarit laulaa loput. Jamirokkareiden harmonialauluun ja urbaanimpaan, rhythm’n’blues-pohjaiseen rock’n’rolliin tukeutunut tyyli poikkesi olennaisesti muista rockabilly-genren bändikokelaista, mutta sen tavallaan onnekkaana kohtalona oli silti leimautua juuri tähän samaan karsinaan. 1“ v. Lopputulos kyllä jätti toivomisen varaa verrattuina esikuviin. Mikäli tuon vuosikymmenen hapenottokyky Suomessa lepää jatkossakin JRB:n kaltaisten tyyliniekkojen keuhkojen varassa, eipä minulla taida olla tähänkään profetiaan juuri nokan koputtamista. Blues News 5/2017 65 levy tutkailut harvinaisuus ja dokumenttiarvo kuitenkin korvannee... Asiaan ei voinut olla vaikuttamatta osittain yhteiset taustavoimat aikansa mahtiorkesterin Teddy & The Tigersin kanssa, levyttiväthän kummatkin koplat tamperelaiselle Poko Rekordsille, minkä lisäksi eräs Jam Rock Bandin maineikkaimmista kappaleista, Buddy Hollyn 20-vuotiskuolinpäivän kunniaksi talvella 1979 julkaistu Where Are You Now Buddy Holly oli Tigers-tiimiin keskeisesti kuuluneen Richard Stanleyn sanoittama balladi. Suosiota riitti silti pari vuotta. Harmi, että kaupallinen menestys ei noussut huipulle, vaikka esim. Pete Hoppula ALWARI TUOHITORVI / KIRKA & THE ISLANDERS Pop-Liisa 11/12 (Svart SRE018) JUKKA TOLONEN / HURMERINTA-SORVALI BIG BAND Pop-Liisa 09/10 (Svart SRE015) Svart viimeistelee Popja Jazz-Liisojaan tässä pitkässä sarjassa. Lehden välissä on nyt myös mahdollista jakaa irrallisia liitelehtisiä. Pari omaa kappaletta on jo olemassa ja loput vedetään vaikka Wishbone Ashiltä, Climax Blues Bändiltä ja Uriah Heepiltä. www.bluesnews.fi/mediatiedot / pete.hoppula@saunalahti.fi / 050 340 2541. Kirkan ja bändin setti on vakuuttavaa soulrokkia. Bändi osoittaa taitonsa varsinkin soulin ja bluesin saralla, mutta huonoja eivät ole kotimaiset omat kappaleetkaan. Varsinkin rumpali Pikasen ja kitaristi Alajoen soitto on ns. Pete Hoppula Mainostilaa Blues Newsista. Nämä pop-osat ovat mielenkiintoisia dokumentteja bändeiltä, jotka olivat hyvässä iskussa tuolloin. “Tiukka Linja“ -albumi on harvinaisen onnistunut kokonaisuus. Mutta asiaan. Sami Hurmerinta osoittaa taas taitojaan Hendrix-covereissa. Liisan studioissa soitto kulkee yllättävän mallikkaasti. Tolosen bändi mallia 1975 on hyvässä vedossa ja mukana saavat mukavasti soolotilaa myös Pekka Pöyry fonissa ja Esa Kotilainen koskettimissa. jytäkkää. Kassu Halonen ja puhaltajat boostaavat soittoa. Mainittakoon nyt vain muutamina esimerkkeinä The Marcelsin Blue Moon -versiota mukailleet vuoden 1961 finskitulkinnat (Sininen kuu) Eino Grönin ja Kukonpoikien sekä Ritva Simunan ja Four Herringsin toimesta, sekä Ernosin kertakaikkisen huikea luenta Curtis Leen v. Jorma Riihikoski JAM ROCK BAND Come On Baby Rock (Bluelight BLR 33189 2) Voi jukra kuinka himottaisi sanailla juuri tämän levyarvion yhteyteen hieman laajemminkin suomalaisen doo wopin historiasta – sitä nimittäin on tosiaan ollut olemassa jo ennen 70ja 80-lukujen taitteen “fiftaribuumista“ hullaantuneen nuorison sydämiin sekä maamme silloisille virallisille levymyyntilistoille itsensä kammennutta lappeenrantalaista Jam Rock Bandiakin. Mielestäni tämän koko Svartin sarjan huippuhetkiä ovat juuri Tolosen bändien esitykset. Kokonaisuus on osoittautunut vaikuttavaksi ”isoksi kuvaksi” 70-lukulaisen elävän musiikin laadukkaassa taltioinnissa ja dokumentoinnissa. Mika Sundqvist muuttikin ryhmän suuntaa kiiltävämmäksi ja kohti katutason ”runoutta”. Jäädään silti vielä odottamaan Svartin viimeiseen Liisa-settiin luvattua Petri ja Petterson Brassia. Doo wop -linjasta pitkin albumia suhteellisen visusti kiinni pitävästä kappalekimarasta on mahdotonta jos kohta melko tarpeetontakin tehdä kattavaa läpiluotausta. 1984 julkaistuihin kolmeen näytteeseen sekä vuoden 1990 omakustannesingleen Jukebox / Rock’n’Roll Car
Nickin lauluääni on savuinen ja tuhti. Nick on jo pidemmän aikaa ollut Vaughanin suojatti ja hän on soittanut usein vierailijana tämän keikoilla. Hän vääntää bluesiksi mm. garage-bändi The Sonicsin kappaleen Shot Down. Jos ei muuta uutta, niin ainakin Curran lisää vanhoihin kappaleisiin omat lahjansa kitaristina, eikä se ole vähän, sillä hän on alansa parhaita. Tuskin kukaan olisi silti osannut vielä tuolloin 14 vuotta sitten aavistella, millaisen vaikutuksen traagisesti vain 35-vuotiaana lokakuussa 2012 menehtynyt – alkujaan Mainesta, Biddefordista kotoisin ollut mutta valtaosan aikuisiästään Austinissa, Teksasissa viettänyt kitaristi-laulaja tulisi lopulta jättämään nykypäivän juurimusiikkiperimään. Kim Wilsonin, Ronnie Dawsonin ja Jimmie Vaughanin rinnalla todistamaan päässyt taituri oli nousemassa aivan omia luksilukemiaan mittauttaneeseen musiikilliseen hehkuun vain hetkeä ennen syöpädiagnoosiaan – vuonna 2010 ilmestyneellä viidennellä ja samalla viimeiseksi jääneellä pitkäsoitollaan “Reform School Girl“ (Eclecto Groove Records). Levy on tuotettu kuulostamaan siltä kuin se olisi äänitetty 1940tai 50-luvuilla. Tämäkin blueslaji tarvitsee omat elossa pitäjänsä. Tekemällä tehdyistä vanhanaikaisen tunkkaisista soundeista huolimatta musa on tuoretta. Suomessa Curran ennätti lyhyestä elämästään huolimatta vierailla peräti seitsemään otteeseen: ensimmäisen kerran syyskuusssa 2001 Valkeakosken 9th Rock’n’Roll Ball -tapahtumassa säestysryhmänään kotimainen Hogs of Rhythm, sitten lähinnä rivimuusikon roolissa The Fabulous Thunderbirdsin matkassa Hämeenlinnan Aulanko Bluesissa kesäkuussa 2005 sekä Imatra Big Band Festivaaleilla heinäkuussa 2006 (molemmilla kerroilla toisena kitaristina toimi tässä BN-numerossa haastattelupuheenvuoronsa saava Kirk Fletcher), teksasilaiskollegoiden Doyle Bramhallin ja Casper Rawlsin muodostaman trion kolmantena pyöränä Rauma Bluesissa heinäkuussa 2008, rockabilly-laulajatar Kim Lenzin ja The Barnshakersin kitaristina Helsingin Nosturissa kesäkuussa 2010 sekä oman orkesterinsa The Nitelifesin/The Lowlifesin kanssa Jyväskylän Blues Live! -tapahtumassa lokakuussa 2004 ja vielä viimeisen kerran 86th Rock’n’Roll Jamboree -festivaaleilla Tampereen Tullikamarilla marraskuussa 2010. Eikä Curran bändeineen kuulosta tylsimpien jump-levyjen tavoin tylsältä jympseeltä. Aiemmin rockabillyä soittanut Curran heittää kolmannella levyllään (hänen ensimmäisensä Blind Pigille) viihdyttävän vyyhdin jump bluesia, klassista r&b:tä ja kotiseutunsa Teksasin bluesia. Lisäksi kokoonpanoon kuuluvat rumpali, pianisti ja kaksi fonistia. Kyynikko voi aina tietty jäkättää, että tämä kaikki on tehty aiemmin ja yhtä hyvin voisi kuunnella alkuperäistä 50-luvun kamaa. päivänä 2017, Nick Curran olisi täyttänyt tarkalleen 40 vuotta. Hyvää syntymäpäivää Nick, missä ikinä lienetkin.. 66 Blues News 5/2017 BN-arkistojen helmiä: 2003 2003 NICK CURRAN & THE NITELIFES Doctor Velvet (Blind Pig BPCD 5081) Nick Curran on 50-luvulle hamuavista retroilijoista parhaita. Guitar Slim, T-Bone Walker, Roy Gaines, Ike Turner, Little Richard, Amos Milburn ja Roy Brown kuuluvat Curranin vaikutteina. Levyltä kuulee hänen laajalti bluesin ja r&b:n kattavan musiikillisen sivistyksensä, joka mahdollistaa laadukkaan soitannollisen hauskanpidon. Nitelifes-bändin basisti soittaa sekä pystybassoa että sähköbassoa. Sami Ruokangas Blues Newsin silloinen päätoimittaja Sami Ruokangas jakoi lehden numerossa 3/2003 sangen vuolassanaista kiitosta ensimmäisen laajempaan jakeluun päässeen pitkäsoittonsa tehneelle nuorelle muusikkolupaukselle Nick Curranille. Guitar Slim -tyyppisenä kitaristina Curran on oiva, eikä ihme että Jimmie Vaughan on lähtenyt mukaan kahdelle raidalle. Tätä kirjoittaessa, syyskuun 30. Gary Primich soittaa harppua. Omia biiseistä on kuusi. Tuon albumin, samoin kuin sen niin ikään tasokkaiden edeltäjien yhä alati kasvavaa arvostusta ei silti viikatemieskään pysty enää häneltä riistämään. Hän on sekä soittajana ja laulajana että tyyliniekkanakin kaveri, jonka on vaikea uskoa olevan vasta 25-vuotias! Mika Liikari esitteli Curranin Blues Newsissa numero 191 hänen heitettyään pistokeikan Valkeakoskella syyskuussa 2001. Ratkaisu toimii, eikä kyse ole pelkästä vanhan kopioinnista Curranin huumorin ja tyylitajun ansiosta. Jutun otsikko “Texas Jump Blues Sensation!“ on tosiaankin osuva. Tavallaanhan se on totta, mutta on tässä oma jujunsa. Nykymusiikki on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän vanhan kierrätystä. Oli kuin pahinta mahdollista kohtalon ivaa, että monisäikeistä osaamistaan itsensä johtamien yhtyeiden ohella mm