Divarien helmiä, osa 41 / Kappale historiaa, osa 3 / Unohtuneet albumit, osa 9 Bluesmaantietoa: New Orleans / BN käy tapahtumissa / Kirjaja levytutkailut 197301-18-05 ISSN 0784-7726 N:o 293 (5/2018) Hinta 7,20 € 51. vuosikerta BN haastattelee: JIMMY JOHNSON THE BELL DYNASTY PETRI MATERO GROUP TRAVELING JONES Henkilökuvia diskografioiden takaa: ROY BROWN 2 x JOE HINTON EVIE SANDS Klassikoiden lähteillä, osa 52: SMOKEY HOGG Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 7: HUGH MUNDELL ARETHA FRANKLIN 1942–2018
Me emme onneksemme soittaneet siellä silloin. Tein sitä jonkun aikaa, minkä jälkeen päädyin hitsarin apumieheksi. Vaikkei Slim pitänyt minua vielä kovin kaksisena kitaristina, hän uskoi minulla olevan kehityspotentiaalia ja sain jäädä hänen bändiinsä. Verrattuna Memphisin Peabody-hotellin laukkujen kuskaajan 14 taalan viikkopalkkaan tienasin hitsarina ruhtinaallisesti. – Ostin itselleni puoliakustisen kitaran Billy Boy Arnoldilta tammikuussa 1958 ja aloin harjoittelemaan. – Minulla oli tapanani ostaa itselleni uusi auto hyvien tulojeni turvin melkeinpä joka vuosi, enkä senkään takia ollut erityisemmin kallellaan musiikin suuntaan. Sitä kitaramallia olen sittemmin soittanut käytännössä suurimman osan loppu-uraani. Olin arvostettu A-luokan yhdistelmähitsaaja ja tein ihan kunnon tiliä, minkä takia pysyttelin erossa musiikin parista niinkin pitkään. – Soitin Slim Willisin bändissä puolisentoista vuotta ja ohjelmistomme oli tyystin bluesia. 1957) ja mentyäni hänen keikalleen, huomasin kaikkien olevan suorastaan hulluina hänen peräänsä. – Eräällä toisella klubilla palatessamme tauolta huomasin kitarani pöllityn. (Kyseessä on eri muusikko kuin länsirannikolla jo aiemmin 50-luvulla levyttänyt Harmonica Slim – käänt. – Erkaannuttuani Slim Willisista noin vuonna 1961 pistin pystyyn oman bändini Jimmy Johnson & The Lucky Hearts ja soitimme pääasiassa Top40-listamusiikkia. Asuin alkajaisiksi enoni kämpillä ja jo kolmantena päivänäni sain hommia hänen päivätyöpaikastaan. Tästä ei enoni kuitenkaan pitänyt lainkaan. Heppu palasi kuitenkin takaisin bensakanisterin kanssa, sytytti koko klubin roihuamaan ja kolmetoista ihmistä kuoli seuranneessa tulipalossa. – Kerron tähän surullisen tarinan: Joku äijä oli riehunut klubilla, jolloin hänet pistettiin pihalle. Minä sitten ostin hänelle tarvittavat kielet ja jo noin viikon kuluttua hämmästelin hänen soittotaitoaan ja aloin itsekin vähitellen kiinnostumaan uudestaan musiikista ja kitaran soitosta. Töissä minulle sanottiin, että olisin. Keikkailimme klubeilla, joita oli noihin aikoihin miltei jokaisessa kadunkulmassa. Tajusin, että asialle on tehtävä jotakin, muutoin kynttilä palaisi loppuun molemmista päistään. Sen seurauksena minut ylennettiin ammattihitsaajaksi ilman sen kummempaa ammattikoulun käyntiä. – Ensimmäinen keik k ani oli 4. Kun Magic Sam teki hittilevynsä All Your Love (v. Sittemmin hän kertoi pomollemme, kuinka hyvä hitsari minusta oli tullut. Asuimme kirkon yläkerrassa ja minulla oli tapana käydä alakerrassa soittamassa bluesia kirkon pianolla silloin, kun hän ei ollut maisemissa. 6 Blues News 5/2018 sissaan tilittäneet. Reggie opetti lähinnä jazz -kitarointia ja opin häneltä nimenomaan jazz-soinnutuksia. Vakuuttelin tuolloin itselleni, että pystyn kyllä samaan. Itse Freddy King, joka asusti aivan kulman takana! Hän antoi minun soittaa Gibson Les Pauliaan, jota sain lainata koko seuraavan viikon, minkä jälkeen ostin itselleni uuden Gibson 335:n. Yritin puskea hitsaushommissa päiväsaikaan samalla kun heitin keikkaa seitsemänä iltana viikossa. Harrison Sheet Metal oli firman nimi, jossa hän työskenteli nosturikuskina. Minullahan oli mukavasti fyrkkaa, joten ostin itselleni uuden Fender Stratocasterin ja joskus syksymmällä sain sitten uuden keikkatilaisuuden Slim Willis -nimisen hepun kanssa, joka oli hyvä laulaja ja joka käytti myös taiteilijanimeä Harmonica Slim. Olin myös päätynyt samoihin aikoihin opiskelemaan puoleksi vuodeksi musiikkia Chicagon keskustassa sijainneeseen Boston Music Collegeen, missä omaksuin kitaransoiton varsinaisia perusteita sekä miten soittaa eri tyylilajeja kuten valssia, polkkaa yms. Arvatkaas, kuka sattui olemaan tuolloin klubilla. Ainoa Chicagon alkuaikojeni kosketus musiikkiin oli pianon soitto kirkon juniorikuoron taustalla. heinäkuuta 1958, mutta soitin niin huonosti, että sain välittömästi kenkää. En ollut siinä erityisen hyvä, ja lisäksi enoni haukkui bluesin paholaisen musiikiksi ja heitti minut pihalle. Hän tuli kuitenkin pian katumapäälle ja pyysi minut takaisin kolmen päivän kuluttua todeten, että jos haluan tuhota sieluni bluesilla niin antaa mennä vaan. Myös Reginald ”Reggie” Boyd opetti minulle paljon juttuja samoin kuin Matt Murphylle, Fenton Robinsonille, Luther Tuckerille, Lacy Gibsonille ja veljelleni Syl Johnsonille. Tarkkailin duunissani huolellisesti, miten hän hoiti tehtäviään ja hänen pitäessä taukoja opettelin itsekseni hitsausta. Hän omisti vanhan akustisen kitaran riiskun, jossa oli jäljellä vain yksi kieli eikä hänellä ollut rahaa uusiin. Minä puolestani tein alkuaikoinani metallin leikkuuhommia. huom.) Soitimme silkkaa bluesia klubilla, joka sijaitsi West Siden Madison-kadulla. MUSIIKIN PARIIN CHICAGOSSA – Ollessani nuori, noin 14-vuotias Magic Sam muutti naapuriini 1950-luvun alussa. Selviytyminen oli sodan jälkeisinä aikoina kovin haastavaa, mutta minä selvisin
Alkoholi tappoi nuoremman veljeni hänen ollessaan 28-vuotias. Grundy oli nimetty isoisäni mukaan, joka oli puoliksi intiaani. Olen nähnyt niin monen ihmisen vajoavan pohjamutiin viinan takia ja siksi kysynkin, miksi tuhota itsensä sillä tavoin. – Ihmiset kysyvät usein laulujeni taustoista ja alkuperästä. Ääneni on luonnollinen ja pidän juuri sitä suurimpana lahjanani. Levyllä ei ole juurikaan alkuperäismateriaalia, mutta se on yksi minulle mieluisimmista levyistäni. PERHEKYTKENTÖJÄ JA TULEVAISUUDEN AJATUKSIA – Perheeseemme kuuluivat veljeni Syl ja Mac (Thompson), joka oli basisti. Esimerkiksi I’m A Jockey -kappaleeni taustoittajana oli korttipeli, jossa pelikumppaninani ollut gospel-radiotiskijukka vitsaili pelin tiimellyksessä: “If You don’t believe I’m a jockey, just back your mule up in my stall”, ja siitä tuo kappale sitten lähti rakentumaan. Tuottaja Steve Thomashefkyn ideana oli antaa sille nimeksi ”North/South” (v. Aloin tienata kunnolla vuonna 2004, kun lakkautin omat bändini ja päätin tehdä mitä ja missä milloinkin halusin. “in control alcoholic” ja joi käytännössä läpi koko elämänsä. Vertauskuvallisesti voisi sanoa: ”vaikka veisit hevosen juomaveden ääreen, et voi pakottaa sitä juomaan”. Vanhetessasi menet alamäkeä joka tapauksessa, siis miksi nopeuttaa prosessia. 1982; Delmark 647). Mac-veljeni kuoli 57-vuotiaana. – Teimme myös vielä toisen Delmark-albumin. Sylin kanssa on hieman hankalaa tulla toimeen, mutta hän on sentään ainoa elossa oleva veljeni. Kingin kappaleen, en yritä enkä halua kuulostaa häneltä. Saatan toki laulaa hänen kappaleitaan, mutta niiden täytyy kuulostaa Jimmy Johnsonilta. Meitä oli kaiken kaikkiaan kuusi veljestä, mutta veljistäni kaksi kuoli jo vauvaiässä. Vieraiden muusikoiden kanssa voi joskus olla hieman hektistä, mutta onneksi olen tilanteisiin erittäin mukautuvainen ihminen.. Ostin hänelle jopa kitaran ja vahvistimen ja hänestä olisi voinut tulla ihan hyvä muusikko, mutta hän teki vain huonoja elämänratkaisuja. Minulla siis syntyy kappaleen musiikilliset rakenteet usein juuri sanoituksista eivätkä ne aina suinkaan seuraa perusblueskaavoja. Olen suht harvakseltaan mukana kirkon aktiviteeteissa, mutta olen joka tapauksessa hyvin uskonnollinen ihminen. – Toin äitini Chicagoon vuonna 1951. 2-osainen Sock It To Me -instrumentaali ilmestyi Syl Johnsonin omistamalla Shama-yhtiöllä v. Sinun täytyy tietää, mitä tunget elimistöösi, ja minä olen aina tietoinen mitä syön. Edellä mainittua The Country Preacher -singleä eivät kirjallisuustai nettilähteet tunnista, mutta Johnson on levyttänyt samannimisen kappaleen Delmark-albumilleen “North/South“. 8 Blues News 5/2018 lisäksi yhtye levytti Magnum-merkille vuosina 1964–66 ainakin 7 muuta singleä. Tapanani on istua itsekseni kitaroineni ja pyrkiä aina kehittämään jotain alkuja omaperäistä, sellaista josta kuuntelija voi tunnistaa Jimmy Johnsonin soundin ja sanoman. – Arvostan ankaraa, ehkä ilkeääkin, mutta rehellistä isääni, joka ei uskonut mihinkään hölynpölyyn, ja hän opetti minulle paljon asioita. Jotkut ihmiset eivät edes kutsu musiikkiani bluesiksi. – En tee tätä nykyä keikkaa enää kovin tiuhaan tahtiin, mikä on täysin oma valintani. – Ensimmäinen Delmark-albumini oli nimeltään ”Johnson’s Whacks” (v. Olen ikääni nähden vielä hyvinkin aktiivinen ja lauluääneni on edelleen hyvässä kuosissa. ”Heap See”, Blue Phoenix 33.720). Säestyksestä vastasi oma yhtyeeni ja levyllä oli paljon omaa materiaaliani kuten Ashes In My Ashtray, I Need Some Easy Money, The Twelve Bar Blues ym. Jos esitän jonkun B.B. Hayesin välityksellä kappaleista viimeksi mainittu päätyi myös Jerry “Jerry-O“ Murrayn käsiin, joka käytti sen alkuperäisiä soitintaustoja oman v. huom.) – MCM-levytysteni jälkeen ja ilmeisenä seurauksena aloin saavuttaa enenevässä määrin suosiota Euroopassa ja tein siellä kiertueita pari kolme kertaa vuodessa tienaten myös oikein mukavasti. Kingiltä tai Muddy Watersilta en tuntisi saaneeni paljoakaan aikaiseksi. – toim. 1979; Delmark 644). Isoisäni oli elossa sen jälkeen vielä ehkä pari kolme vuotta. Uskon musiikin tekemiseen nimenomaan omista lähtökohdistani ja omana itsenäni. Albumi, josta en pidä on Syl-veljeni kanssa yhdessä toteutettu “Two Johnsons Are Better Than One” (v. Sitten oli vielä perheen musta lammas, veljeni Grundy, joka soitti kitaraa, mutta kuoli jo nuorella iällä. – Mielessäni liikkuu edelleen levytysideoita ja minulla on valmiina joitain uusia kappaleita, joista Delmark on kiinnostunut. 1968 yhtyenimellä The Deacons. Joskus saatan kuulla ympärilläni jotain juttua, josta sitten kehitän ja muovaan uuden kappaleen. Chicagossa esiinnyn useimmiten Legends-, House Of Bluesja B.L.U.E.S.-klubeilla. Jos kuulostaisin B.B. Sitten tuli albumi, joka levytettiin Pariisissa ja jonka Alligator poimi katalogiinsa, ”Bar Room Preacher” (v. 2001; Evangeline CD 4028). Samana vuonna Jimmy Johnson & The Lucky Hearts julkaisi chicagolaisella Stuff Recordsilla kaksi muuta instrumentaalisingleä (Work Your Thing / Get It ja Let’s Get A Line Part 1/2) yhteistyössä Onederful! Recordsin tuottajan Otis Hayesin kanssa. Pidän siis myös jazzista ja saatan joskus klubilla istahtaa painon ääreen soittamaan vaikkapa Take Five -kappaletta. Isoisä oli kova dokaamaan ja varmaan juuri sen takia minä en ole koskaan pystynyt juomaan viinaa. Minulla on tapana sanoa kuten Frank Sinatra aikanaan lauloi: ”I did it my way”. Olen ollut onnekas pystyessäni tienaamaan vuosien varrella elantoni musiikilla. Yritin parhaani mukaan auttaa häntä. Tavoitteeni on olla originaali artisti ja luoda musiikkia omalta fiilispohjaltani. 1983; Alligator 4744; alkup. Vihasin alkoholia, koska olin joutunut niin usein katsomaan, kuinka hän kännipäissään pahoinpiteli isoäitiäni enkä pikkupoikana ollut pystynyt tekemään asialle mitään. Hän oli nk. 1968 (Funky) Four Corners -hittinsä pohjana
– James: Kyllä, hän opetti meidät kaikki soittamaan jo lapsena. Aiotteko te tehdä kiertueita yhdessä. – James: Soitan vain rumpuja ja laulan. Kitaraa, bassoa, rumpuja ja huuliharppua. Siitä se oikeastaan sai alkunsa, paluu yhteen vanhojen aikojen nimissä. Veljekset toivovat pääsevänsä yhdessä tien päälle – miksei Suomeenkin. Tyson, sinä olit kai ensimmäistä kertaa Suomessa Billy Branchin ja The Sons Of The Bluesin riveissä. – Tyson: Kyllä, siihen tähtäämme. Careyn ja Lurrien äänitteitä vuosien mittaan julkaissut Delmark oli luonnollinen valinta levymerkiksi. – Tyson: Meitä oli kolme kitaristia, pari kolme huuliharpistia ja kolme rumpalia, joten päätin tarttua bassoon ja aloin soittaa veljieni kanssa yhtyeenä. Haaveilemme jo jokainen omasta suihkukoneesta. Soitimme ja jammailimme myös Billy Branchin, Eddie Clearwaterin ja muiden muusikoiden kanssa. – Tyson: Itse asiassa Lurrie opetti minua. Rumpali James ja basisti Tyson ovat hekin vierailleet Suomessa Talviblues-kiertueiden mukana 90-luvun alussa. Soitimme yhdessä Rosa’s Loungessa West Sidessa ja muissa klubeissa. Minun piti vain yhdistää tunne nuotteihin. – Tyson: Kyllä, hän on todella hyvä lauluntekijä. – James: Kyllä, muutaman täällä Chicagossa. Bluesmusiikki on vienyt maailmalle myös hänen lahjakkaan jälkikasvunsa, erityisesti Grammy-ehdokkaanakin olleen kitaristi-laulaja Lurrie Bellin. Pojat ovat soittaneet kunnianosoituksia Carey Bellin (1935–2007) muistolle, ja nyt oli sopiva aika taltioida tribuutti levylle. Muddy Watersin, American Folk Blues -kiertueen (1981), Eddie Clearwaterin ja Louisiana Redin kanssa. Tätä ennen olen ollut poissa kuvioista jonkin aikaa. – James: Tribuuttilevyllä on vain yksi tekemäni kappale, mutta minulla on niitä monta muutakin valmiina seuraavaa cd:tä varten. Huuliharpisti Steve Bell on ollut John Primerin yhtyeessä useamman vuoden ja Tyson bändin Shawn ’Lil Slim’ Holt & The Teardrops riveissä. James oppi paljon omin päin ja muilta rumpaleilta. – Tyson: Olen kuullut, että tribuutti on myynyt melko hyvin, ja odotamme vain, että pääsemme studioon tekemään seuraavan. – Tyson: Soitimme siis jonkin verran yhdessä bändinä jo ennen tribuuttilevyn julkaisemista, Rosa’s Loungen lisäksi Willie Dixonin Blues Heaven Foundationissa. Hän sai tietoa erilaisista tyyleistä vain katselemalla toisten työskentelyä. Lurrie opetti minulle nuotteja ja skaaloja. Yritin soittaa huuliharppuakin, mutta se ei sopinut minulle, ja sitten löysin. Isäni opetti Steven soittamaan huuliharppua ja Steve oli itse asiassa varmaan se, jota isäni todella opetti. Niihin hänen omiin levyttämiinsä kappaleisiin lisäsimme oman mausteemme. Lurriella on ollut oma uransa, ja Steve on soittanut John Primerin bändissä muutaman vuoden. James, innostiko isäsi Carey sinua aloittamaan soittamisen. Oletteko jo suunnitelleet seuraavaa levyä. Luulen, että perin soittotaidon isältäni. Oppiminen oli tavallaan helppoa, koska soittaminen on minulla verissä. Olette julkaisseet Bellin veljesten yhteisen levyn. Oikeastaan cd:n jokainen kappale on sellainen, jota isä on joskus soittanut. Oletteko jo soittaneet keikkoja yhdessä bändinä. – Tyson: Kyllä, muistoalbumin isällemme, ”Tribute To Carey Bell”. Bell-Harringtonin veljekset ovat soittaneet ja levyttäneet niin yhdessä kuin erikseen, sekä isänsä että muidenkin alan konkareiden kanssa. James, soitatko muita instrumentteja. Onnistuneet kappaleet ja vierailijavalinnat Charlie Musselwhite, Billy Branch, Eddie Taylor Jr sekä pianisti Ariyo Ariyoshi saivat perheyhtyeen esittämään parastaan. – Tyson: Kyllä, Booba Barnesin ja Eddie Shaw’n kanssa. Tyson on kuulunut myös Lil’ Slim & The Teardropsiin parisen vuotta ja keikkaillut myös joidenkin muiden muusikoiden kanssa. Samana iltana veljeksistä vanhimmat Lurrie ja Steve esiintyivät festivaalin päälavalla Delmark Recordsin 65-vuotisjuhlakonsertissa. Blues News 5/2018 9 KARI KEMPAS B luesmies ja huuliharpistilegenda Carey Bell esiintyi maassamme useilla vuosikymmenillä omine bändeineen sekä lisäksi mm. – James: En paljoakaan, soitan lähinnä veljieni kanssa. Tapasin veljeksistä nuorimmaiset Jamesin ja Tysonin heidän Chicago Blues -festivaalikeikkansa jälkeen kesällä 2018 ja juttelimme hetken. Oletko soittanut muiden muusikoiden kanssa. James, olet käynyt Suomessa vuonna 1991 kuukauden mittaisella kiertueella isäsi ja Eddie Clearwaterin kanssa. Ne kaikki eivät ole isän kirjoittamia, vaan kaivelimme vähän ja kokosimme levylle numeroita, joita hän on esittänyt keikoilla tai levyttänyt. James kertoi kirjoittavansa itsekin kappaleita
Aretha Franklin oli todellinen listahirmu – tosin kuoleman vuoksi nämäkin luvut muuttuvat: 112 Billboard-listasingleä, joista 77 oli Hot100-poplistalla, 17 Top-kympin popsingleä, 100 R&B-listasingleä ja 20 R&B-listan ykkössingleä. Hän aloitti uransa lapsena laulaen gospelia New Bethel Baptist Churchissa Detroitissa, Michiganissa, jossa hänen isänsä C.L. 16 Blues News 5/2018 Aretha Louise Franklin (25. Siksi myös Arethaa kutsuttiin 1960-luvun loppupuolella ansaitusti nimellä The Queen of Soul. Vastoin monien todistusta ei näissä Columbian tuotoksissa ole mitään vikaa – nautittavia kaikki. Aretha aloitti maallisen musiikin levytysuransa 1960-luvulla 18-vuotiaana. Rock Steady, Call Me, Ain’t No Way, Don’t Play That Song (You Lied), Spanish Harlem, Day Dreaming, Until You Come Back. Hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa oli “Aretha With The Ray Bryant Combo“, ja siellä oli jo kirkosta peritty laulutapa valmiina – ehkä vielä tyttömäisellä äänellä laulettuna. Menestyviä artisteja aletaan nimitellä kuninkaallisin arvonimin. Tuossa kirkossa hän teki ensimmäiset äänityksensä vuonna 1956 laulaen ja soittaen pianoa (julkaistu LP-nimillä “Spirituals“ ja “Songs Of Faith“). elokuuta 2018) oli amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja pianisti. Hän levytti Columbia Recordsille (1961–1966) useita singlejä ja albumeita. Jo taipaleen alussa syntyi todellisia klassikoita ja menestyksiä, kuten Recpect, Chain Of Fools, Think, (You Make Me Feel Like) A Natural Woman, I Never Loved A Man (The Way I Love You) ja I Say A Little Prayer. Jo ensimmäiset singlet Today I Sing The Blues ja Won’t Be Long nousivat R&Blistan Top10:iin. Seuraava vaihe toikin sitten kaupallista menestystä ja tunnustusta Atlantic Recordsilla (1967–1979). Franklin oli pappina. Hän julkaisi tunnustettuja albumeita, kuten “I Never Loved Man (The Way I Love You) “, “Lady Soul“ (1968), “Spirit In The Dark“ (1970), “Young, Gifted And Black“ (1972), “Amazing Grace“ (1972) sekä “Sparkle“ (1976). Menestys kokonaisuudessaan oli vaatimatonta myöhempiin aikoihin verrattuna; urheilutermein – askeleet eivät aivan sopineet, tai vain aika ei ollut kypsä. Kuten myöhemminkin, montaa tyyliä tarjottiin; pientä yhtyettä, jossa Arethan pianotaituruus pääsi esille, isoa orkesteria puhaltimin ja viuluin koristeltuna. maaliskuuta 1942 – 16. Franklinin muita tunnettuja hittejä olivat mm. Tälläkin yhtiöllä hän levytti monia mukavasti menestyneitä singlejä sekä albumeita, kuten “Jump To It“ (1982) ja “Who’s Zoomin’ Who?“ (1985). Yhtä menestyksekäs vaihe oli levytyssopimus Aristan (1980–2007) kanssa, ainakin aluksi
Hänet haudattiin Detroitin Woodlawn Cemetery -hautausmaalle 31. elokuuta ja samana päivänä pidettiin monituntinen Homegoing Service -spektaakkeli Greater Grace Temple -kirkossa Detroitissa. Kuten monet tunnetut taiteilijat Aretha tuki rahallisesti kansalaisoikeusliikettä sekä naisten ja alkuperäiskansojen oikeuksia. Tuo Homegoing Service on nähtävissä YouTubessa ja siinä esiintyvät mm. Ariana Grande, Bill Clinton, Rev. Arethan kaksi sisarta Carolyn ja Erma olivat laulajia ja toimivat vuosia hänen taustalaulajinaan (Franklin Sisters). Levyllä on 10 kappaleita, jotka ovat muiden naisartistien tunnetuiksi tekemiä. Blues News 5/2018 17 to Me (That’s What I’m Gonna Do), Something He Can Feel ja Jump To It. Muistotilaisuus pidettiin New Bethel Baptist Church -kirkossa 19. 13. Levyn menestyssinglejä olivat Freeway Of Love ja Eurythmics-yhtyeen kanssa levytetty Sisters Are Doin’ It For Themselves. Veli Cecil puolestaan operoi Arethan managerina aina kuolemaansa asti (1969–1989) Ted Whiten jälkeen. Tämä huikea hautajaistilaisuus päättyi surusaaton kantaessa Arethan arkun pois kirkosta ja Franklinin kappaleen Climbing Higher Mountains kaikuessa voimalla ja antaumuksella, johon vain gospel-kuoro Aretha Franklin Celebration Choir Jennifer Hollidayn johdolla pystyi. Siellä monet julkkikset, poliitikot, ystävät ja perheenjäsenet muistelivat Arethaa. Tätä tyyliä kutsuttiin Soul-musiikiksi – siis oli sielukasta huutaa ja meuhkata! Onneksi tuota soul-laulantaa on montaa lajia, pehmeää ja kovaa. Seuraavana vuonna julkaistiin “Aretha“ (1986) ja sieltä siunaantui kolmekin hittiä: Jimmy Lee, Jumping Jack Flash ja duetto George Michaelin kanssa, I Knew You Were Waiting (For Me). Edellä kirjoitettu oli enimmäkseen Wikipediasta poimittua Aretha Franklinin musiikillisten saavutusten kuvausta pääosin USA:n markkinoilla. Kyllä meillekin Ylä-Savon Pässikoskelle kantautui 60-luvun lopulla mustan musiikin sointuja, ja yksi niiden tuojista oli Aretha Franklin. Todellisen ”comebackin” maailmalla ja jonkinlaista listasuosiota myös Suomessa Aretha sai albumillaan “Who’s Zoomin’ Who“ (1985, Arista). Siinä on vanhoja Atlantic-äänitteitä (kuten Think, Respect, Let It Be), joiden päälle lisättiin orkestrointi ja kuoro-osuudet. Sieltä tuli myös tuo epäsuomalainen laulutapa, jossa ei hävetty edes huutamista eikä rääkymistä. Samaan aikaan meidän peräkylän kasvattien tietoisuuteen tungettiin muitakin epäkotoperäisiä musiikkityylejä, kuten blues – jonka yksi ilmenemismuodoista oli viskin ja tupakan tuhoama lauluääni! Kyllä Taisto Tammen ihailijaa koeteltiin. Arethalla oli neljä poikaa, joista kaksi syntyi hänen ollessaan nuori teini-ikäinen. Kaikkein viimeisin julkaisu oli “A Brand New Me, Aretha Franklin With The Royal Philharmonic Orchestra“ (2017). Hän oli naimisissa kaksi kertaa; Ted Whiten (1961– 1969) ja Glynn Turnerin kanssa (1978–1984). Siltä julkaistiin myös single, alkujaan Adelen Rolling In The Deep, josta muodostui Arethan 100. Vielä BNja FBSaikoinakin on minua lyöty tangolla päähän ja käsi on jäljeltä valssin (Eemelin sanoin). Kuolinsyy oli haimasyöpä. Kuoleman johdosta niitä todennäköisesti tulee lisää. Hän on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista ja on myynyt yli 75 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Vaikka Arethan menestys maailmalla oli melkoista, soul-musiikista kirjoitettiin lehdistössä ja soul-soundi alkoi tunkeutua suomalaiseenkin musiikkimaailmaan, ei Aretha Franklin enemmälti 60-luvulla Suomen myyntilistoilla näkynyt – ei ainakaan singlelistoilla – albumi “Lady Soul“ sen sijaan siellä vuonna 1968 ohimennen vilahti. Tämä oli hänen 30. Aimo Ollikainen. Vähitellen opimme, että tuo kiemurainen, melismaattinen, laulutapa juontui Amerikan mustan väestön kirkkomeiningeistä ja heidän kirkkomusiikistaan, gospelista. studioalbuminsa ja sen menestystä auttoi ”nuorekas soundi”, videot ja videoita esittävä Music TV (MTV). elokuuta. Aretha Franklin sai lukuisia kunnianosoituksia koko uransa aikana, mukaan lukien kutsunnat Rock and Roll Hall of Fameen ensimmäisenä naispuolisena esiintyjänä vuonna 1987 ja Gospel Music Hall of Fameen vuonna 2012. Arethan viimeisin uusia äänitteitä sisältänyt studioalbumi oli “Aretha Franklin Sings The Great Diva Classics“ (2014). Levyn tuottivat Lontoossa Nick Patrick ja Don Reedman ja kuoroa johti Patti Austin. Taisi koko Aretha unohtua Suomessa vuosiksi, kunnes Blues Brothers -elokuva (1980) toi hänet ihmisten tietoisuuteen. Hän myös esiintyi hyväntekeväisyysja tukikonserteissa. Billboardlistanoteeraus. Franklin myös voitti 18 Grammy Awards -palkintoa, mukaan lukien kahdeksan parhaan laulajan R&B Vocal Performance -palkintoa vuosina 1968–1975. elokuuta. Al Sharpton, Louis Farrakhan, Faith Hill, Fantasia, The Clark Sisters, Ronald Isley, Chaka Khan, Jennifer Holliday, Jennifer Hudson, Shirley Caesar, Stevie Wonder, Eric Holder, Gladys Knight, Tyler Perry, Smokey Robinson ja Yolanda Adams. Emme häntä niin ihmeellisenä pitäneet – oli hänellä muutama tarttuva ralli – ja hiukan erikoinen tapa laulaa. elokuuta 2018 kerrottiin, että Aretha on vakavasti sairas ja hän kuoli pian kotonaan 16
Dr Johnin kappaleessa Goin’ Back To New Orleans (1992) ollaan palaamassa reissusta oman kullan luo ja kaipaillaan Mardi Gras’ta ja paikallisia ruokia kuten rapuja, jambalayaa, punaisia papuja ja praliineita. Köynnöskuusama ja rakkaus kukoistavat, ja etelän kaunottaret ovat kuin kuningattaria: TIMO KAUPPINEN N ew Orleans on musiikillinen sulatusuuni ja runsaudensarvi. Fats Dominon Just Can’t Get New Orleans Off My Mind (1979) kehuu musiikkia, tanssimista, gumboa, kaupungin vanhoja rakennuksia ja Mardi Gras -karnevaaleja. Elviksen New Orleans (1958) väittää, että. Se juontuu siitä, että Mississippijoen mutkaan rakennetut kaupungin vanhat osat muodostavat sirpin terää muistuttavan alueen. Kappaleen sanoitus kehuu kaupungin luontoa ja ihmisiä. Sieltä asutus levisi joen vartta pitkin, ja vähitellen rämemäiseen sisämaahan päin aina kaupungin pohjoispuolella sijaitsevalle Pontchartrain-järvelle saakka. Hei hei heijaa! Tulkaa kaikki mukaan, mennään New Orleansiin! ”Blues Brothers 2000” -elokuvassa bluesveljekset esittävät huippumuusikoista koostuvan Louisiana Gator Boys -yhtyeen kanssa kappaleen nimeltään New Orleans (1998), joka on alun perin Gary U.S. Osa asukkaista on muuttanut sen jälkeen takaisin. Asukkaita metropolialueella on yli miljoona ja kaupungissa noin 400 000 (2017). Lisäväriä tälle keitokselle antavat vielä haitilainen voodoo ja Mardi Gras -karnevaalit. 20 Blues News 5/2018 NEW ORLEANS – THE BIG EASY Isolla ja rennolla New Orleansilla on toinenkin lempinimi: ”The Crescent City” eli ”Kuunsirppikaupunki”. Hauskanpitona mainitaan tässä sanoituksessa ryypiskely, kortinpeluu ja nopanheitto. Tässä artikkelissa kuvataan New Orleansista kertovien kappaleiden sanoituksia, eikä unohdeta kaupungin ympäristöäkään, vaan tehdään virtuaaliretki muuallekin Louisianaan. Perussanoma on näissä kaikissa kappaleissa sama: “Let’s have some fun / you only live but once / and when you're dead you’re done / So let the good times roll”. Mustanaamaisena minstrel-tekoneekerinä usein esiintyneen Al Jolsonin Way Down Yonder In New Orleans (1950) vertaa kaupunkia Edenin puutarhaan ja mainitsee sekin tähtisilmäiset kreolittaret. ranskalaiset, espanjalaiset, britit, jenkit, karibialaiset, irlantilaiset ja italialaiset. Vaan miksiköhän Jeesus oli matkalla New Orleansiin ZZ Topin kappaleessa Jesus Just Left They got the honeysuckle Blooming on a honeysuckle vine. ”Laissez les bons temps rouler”, eli ”let the good times roll”, on sanonta joka liitetään usein juuri New Orleansiin ja Louisianaan. ”Crescent” merkitsee myös croissanttia eli voisarvea, mikä sopiikin kuvaan, sillä ranskalaisilla on ollut suuri merkitys kaupungin historiassa. Kaupungin vanhin osa on nimeltään Vieux Carré (French Quarter, ranskalaiskorttelit). Hauskanpito ja elämän nautinnot korostuvat näissä esimerkkikappaleissa. Taivaaksi kaupungin tekevät tummasilmäiset neitoset ja rento meininki. Louis Jordan (1946), Shirley and Lee (1956), Sam Cooke (Good Times, 1964) ja JD McPherson (2014). Oma ensikosketukseni niihin oli The Rolling Stonesin letkeästi rollaava Sam Cooke -cover Good Times (1965). Nämä saattavat olla ulkopuolisten lauluntekijöiden mielikuviin perustuvia ylisanoja, mutta myös kaupungin omien artistien näkemykset ovat valtaosin positiivisia. You know that any Southern Belle Is a Mississippi Queen Monet muutkin ovat ylistäneet New Orleansia. Tom Waitsin I Wish I Was In New Orleansin (1976) kertoja haluaisi myös lähteä pitämään hauskaa New Orleansiin mukanaan viinapullo ja joukko kavereita. Bondin hitti vuodelta 1960. They got love bloomin' there all the time. Elinvoimaa on ammennettu useista lähteistä. New Orleans esiintyy monien musiikkikappaleiden lyriikoissa: sinne ollaan menossa, sitä ylistetään, siellä pidetään hauskaa, ja sen vaaroista varoitellaan. Clarence Garlow levytti tätä ranskankielistä sanontaa kuvaavan blueskappaleen Bon Ton Roula vuonna 1949. Ennen Katrina-hurrikaania (2005) kaupungin väkiluku oli lähes 500 000, mutta yli puolet väestöstä joutui evakkoon myrskyja tulvatuhojen takia. Se on jazzin syntykoti, ja siellä soi R&B, blues, funk, lattarit, swamp-pop, cajun, zydeco, gospel ja moni muukin juureva musiikki. Vastaavaan englanninkieliseen sanontaan perustuvia kappaleita on useita, tekijöinä mm. Kaupungin historiaan ovat vaikuttaneet mm. Sävelmä on peräisin Broadway-musikaalista ”Spice” (1922). taivaasta et tiedä mitään ellet ole käynyt siellä
Jo parin vuoden kuluttua satamaan saapui ensimmäinen orjalaiva. poliitikko Alderman Sidney Storysta, joka sai aikaan prostituution laillistavan lain vuonna 1897. Aloitetaan New Orleansin kierros legendaariselta Congo Squarelta, joka sijaitsee heti ranskalaiskortteleiden pohjoispuolella nykyisen Armstrong-puiston alueella. esimerkiksi JP Bergin artikkeli New Orleans Jazz & Heritage Festivaalilta 2018 (BN 4/2018). New Orleans oli vuonna 1994 Yhdysvaltojen ”murhapääkaupunki” eli siellä tehtiin eniten murhia asukasta kohti (424 kpl). Rotusorto ja -erottelu alkoivat lieventyä kuitenkin vasta vuosisadan vaihteessa, ja tähän prosessiin liittyy myös jazzin synty Storyvillen ”punaisten lyhtyjen” alueella ranskalaiskortteleiden liepeillä. Hän levytti vuonna 1928 Spencer Williamsin kirjoittaman kappaleen Basin Street Blues, jota on sen jälkeen versioitu erittäin paljon. Paikalliset ranskalaiset kapinoivat, mutta kapinajohtajat teloitettiin ja tilanne rauhoittui. Congo Squarelta ei ole pitkä matka entisen Storyvillen alueelle jazzin syntysijoille. Yhdysvaltojen sisällissota pysäytti taloudellisen kehityksen ja sodan päättyminen vuonna 1865 vapautti periaatteessa orjat. It’s an old time tradition when they play their drums at night in Congo Square /.../ you can hear ’em in the distance and the old folks up the bayou say a prayer that's when the voodoo people gather and they play their drums at night in Congo Square Muita samalla aiheella fiilistelleitä ovat mm. Studion housebandiä luotsasi aikoinaan Dave Bartholomew ja rumpusetin takana. Christmas In New Orleans (1955) kuvaa öisiä magnoliapuita ja talvenvalkeita puuvillapeltoja, eikä missään muualla voi nähdä dixieland-joulupukkia johtamassa brass-bändiä! Storyvillen sijaan rytmimusiikin ystävän kannattanee mieluummin etsiä New Orleans -soundin kehittäjän, levytuottaja Cosimo Matassan (1926–2014) entisen studion paikka. Kuuluisin lienee kuitenkin laulaja-trumpetisti, prostituoidun poika Louis Armstrong (1901–1971), joka oli tosin vasta teini-ikäinen kun Storyvillen alue jo suljettiin ja jyrättiin maan tasalle vuonna 1917. Britit yrittivät vallata New Orleansin vuonna 1815, mutta kenraali Andrew Jacksonin joukot voittivat brittiarmeijan. Blues News 5/2018 21 Napoleon ryhtyi sotimaan Euroopassa 1800-luvun alussa. Heti sen jälkeen oikealla puolella olevat korttelit ovatkin sitten sitä Storyvillea. Varhaisimpia jazz-pioneereja olivat kornetisti Buddy Bolden (1877–1931), pianisti Jelly Roll Morton (1890–1941) ja kornetisti Joe ”King” Oliver (1885–1938). Euroopassa syttyneen seitsenvuotisen sodan päätteeksi Ranska luovutti Louisianan Espanjalle vuonna 1763. Muusikot olivat usein taitavia ja soittivat sermien takana, jotta eivät turhaan pääsisi tunnistamaan ”urheilua harrastavia” asiakkaita. louisianalainen cajun/zydeco-laulaja Zachary Richard (Down In Congo Square, 1992), kalifornialainen R&B-laulaja Teena Marie (Congo Square, 2009), newyorkilainen R&B/soul-laulaja Amel Larrieux (Congo, 2004) ja kalifornialainen rock-yhtye Great White (Congo Square, 1991). Joskus New Orleansista myös varoitellaan. Sen avainfraasi on ”Baby please don’t go down to New Orleans / you know I love you so”. Tarkoituksena oli lähinnä houkutella orjia omaksumaan roomalais-katolinen uskonto. Louis hautausmaa numero 1. Jo vuonna 1919 kaupungista pois muuttaneen Armstrongin Do You Know What It Means To Miss New Orleansissa (1947) ikävöidään naavaisia puita, laiskaa Mississippi-jokea, kuutamoa bayoulla (kapea ja matala suistomaan joki) ja kaikkein eniten omaa rakasta, joka on jäänyt New Orleansiin. Tasokkaimmat salongit ja bordellit (bordello, ”sporting house”) sijaitsivat Basin Streetillä ja niissä oli tarjolla myös musiikkia. Edelleen siellä murhataan noin 200 ihmistä vuodessa, ja aseväkivaltarikoksia tehdään suhteellisesti enemmin kuin pahamaineisissa Chicagossa ja Detroitissa. Van Morrisonin Them-yhtye teki vuonna 1964 hitin Big Joe Williamsin kappaleesta Baby Please Don’t Go. Bobby Rushin Another Murder In New Orleans (2012) on terveellinen muistutus siitä, että kaupungilla on myös pimeä rikollinen puolensa. Ensin vastaan tulee St. Williams levytti sen jonkin verran vaihtelevin sanoin kolmasti (1935, 1941 ja 1947). Lailla oli tarkoitus hillitä rikollisuutta ja valvoa valtoimenaan rehottavaa prostituutiota rajaamalla se tietylle alueelle. Sanoituksen mukaan Jeesus muutti Mississippissä mutaveden viiniksi ja käväisi Kaliforniassa, mutta sen tarkempaa tietoa matkasta ei kuulijalle heru. Kaupungin musiikillisia perinteitä pidetään edelleen yllä monin tavoin, ks. JAZZIA STORYVILLESSA Vanhasta Storyvillesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin muistolaatta. Myös talviaikana kaupunki on viehättävä. Alueen nimi johtuu You’ll never know how nice it seems Or just how much it really means Just to be, yes, siree, in New Orleans The land of dreams where I can lose My Basin Street blues Armstrongilla on myös muita New Orleansia kuvailevia kappaleita. Ranskan ”Aurinkokuningas” Louis XIV (suomeksi Ludwig XIV, sic) oli säätänyt jo vuonna 1685 lain (Code Noir), joka määräsi Ranskan siirtomaissa mustille orjille yhden viikottaisen vapaapäivän. Louisianalainen slidekitaravelho Sonny Landreth on levyttänyt useita versioita (ensimmäinen 1985) kappaleestaan Congo Square, jossa hän tekee kunniaa tälle mustien vanhalle perinteelle. Amerikkalaiset saivat Espanjalta oikeuden käyttää Mississippi-jokea kauppareittinä vuonna 1795, minkä seurauksena kaupunki alkoi vaurastua ja sinne muutti paljon uutta väestöä. Höyrylaivat alkoivat liikennöidä Mississippiä pitkin ja puuvillaja sokerikauppa kukoistivat. Näiden laajasta aineistosta poimittujen esimerkkikappaleiden antaman yleiskuvan jälkeen on aiheellista tutustua tarkemmin eräisiin historiallisesti ja musiikillisesti merkittäviin paikkoihin. Tätä ”ilotalomusiikkia” alettiin myöhemmin kutsua jazziksi. Sen jälkeen kaupungin kasvu jatkui aina tuhoisaan Katrina myrskyyn saakka vuonna 2005. Puhumattakaan väestöltään samaa kokoluokkaa olevasta Helsingistä. Siinä ylistetään New Orleansia unelmapaikkana, jossa pääsee eroon omasta bluesistaan: Chicago (1973). Laulun kertojan anelun takana on pelko, että nainen löytää toisen miehen sillä aikaa kun kertoja on vankilassa. CONGO SQUARE Congo Square liittyy kaupungin varhaishistoriaan. La Nouvelle Orleansin (New Orleansin) perustamisajankohtana pidetään vuotta 1718, jolloin ranskalainen Jean Baptiste Le Moyne ryhtyi asuttamaan nykyistä Vieux Carrén aluetta. Tuli tuhosi suuren osan kaupunkia vuonna 1788 ja se rakennettiin uudelleen valtaosin espanjalaistyyliseksi. Pari sataa metriä kaakkoon ja ollaan jo kuuluisalla Basin Streetilla. Myös voodoorituaaleja harrastettiin aukiolla. Espanja joutui luovuttamaan Louisianan takaisin Ranskalle, mutta Napoleon halusi kartuttaa sotakassaansa ja myi sen Yhdysvalloille vuonna 1803. New Orleansin mustat ja ”vapaat värilliset” (free people of color) ottivat jo 1700-luvulla tavakseen kokoontua sunnuntaisin Congo Squarelle tapaamaan tuttujaan, rummuttamaan, tanssimaan ja laulamaan omilla afrikkalaisilla kielillään. Congo Square -traditio eli vahvana varsinkin 1800-luvulla
Tätä roomalais-katolista perua olevaa juhlaa vietetään ennen pääsiäistä. Silloin juhlitaan kuin viimeistä päivää ennen tuhkakeskiviikkoa, kiirastorstaita ja pitkäperjantaita. Nykyisin krewet eivät ole enää suljettuja salaseuroja eikä roturajoituksiakaan ole. Louis Armstrongin King Of The Zulus (1926), Neville Brothersin. Niin myös The Animalsin versiossa (1965). Ensimmäinen julkaistu sanoitus vuodelta 1925 alkaa seuraavasti: “There is a house in New Orleans, it's called the Rising Sun / It's been the ruin of many a poor girl / Great God, and I for one”. Louis Street 826-830. Zulu oli ensimmäinen mustien perustama krewe, joka alkuaikoinaan parodioi ”kuninkaineen ja kuningattarineen” valkoihoisten paraateja. Vuonna 2019 paraateihin tulee osallistumaan alustavan aikataulun mukaan noin 70 kreweä reilun kahden viikon aikana. Mutta missä se talo mahtaa olla. madame Marianne LeSoleil Levantin (”nouseva aurinko” ranskaksi) vuosina 1862-1874 ylläpitämiä bordelleja osoitteissa Esplanade Avenue 1614 ja St. Tai sitten voisi yrittää löytää Nousevan auringon talon. Rasvatiistaita edeltää tietenkin rasvamaanantai (Lundi Gras), ja itse asiassa juhlinta aloitetaan jo pari viikkoa aikaisemmin, jotta ehditään irrotella oikein kunnolla. Tremessä on omat rituaalinsa ja kulkueensa, joissa Mardi Gras Indiansien heimot mm. NOUSEVAN AURINGON TALO Nousevan auringon talon mysteeriä on yritetty sinnikkäästi selvittää. Netin mukaan Matassan uudempi studio oli Gov. Nichols kadulla. Hänen kertojansa on prostituoitu ja Nousevan auringon talo on bordelli: Bordellin ja peliluolan ohella paikaksi, johon katuva kertoja joutuu palaamaan, on ehdotettu vankilaa ja parantolaa. Huomatkaa, että tässä kertoja on nainen. Eräille paraatijoukkueillekin on tehty omia lauluja, mm. Dolly Parton (1980) sen sijaan mukailee alkuperäisversiota. Pianisti Professor Longhair (Henry Byrd, alias ”Fess”) on tehnyt niistä yhden tunnetuimmista nimeltään Mardi Gras In New Orleans (1949): My father he was a gambler Mother died when I was young And I’ve worked since then To please the men At the house of the rising sun Well I’m goin’ to New Orleans I wanna see the Mardi Gras /.../ When I get to New Orleans I wanna see the Zulu King Yes down in New Orleans On Rampart and Dumaine Gonna make it my standin’ place Until I see the Zulu Queen Tätä ja ”Fessin” Tipitinaa (1953) voidaan pitää kaupungin tunnussävelminä, eli ne ovat samassa kategoriassa kuin esimerkiksi James ”Sugar Boy” Crawfordin Jock-a-mo (1953) ja The Dixie Cupsin Iko Iko (1964). Mardi Gras aiheisia kappaleita on tehty kymmenittäin. Tiloissa toimi silloin ”The Clothes Spin” -itsepalvelupesula ja Mäkinen onnistui tapaamaan itse soundiguru Matassankin. Muistattehan: “There is a house in New Orleans they call the Rising Sun” ja The Animals vuodelta 1964. Kaivosmiesten tiedetään tunteneen laulun jo vuonna 1905. Lomaxin oman käsityksen mukaan laulu on peräisin Englannista ja paikkakunta on vain vaihtunut ajan saatossa New Orleansiksi. Jälkimmäinen talo näistä on vielä olemassa. MARDI GRAS JA BOURBON STREET Riossa on sambakarnevaalit. Rex (perustettu 1872) ja Zulu (1916). Woody Guthrie (1941), Leadbelly (1944 nimellä In New Orleans, ja 1948), Pete Seeger (1958), Joan Baez (1960) ja Bob Dylan (1962, Dave van Ronkin version pohjalta). Inspiraation lähteeksi laululle on tarjottu useita taloja New Orleansissa, mm. Mardi Gras tarkoittaa sananmukaisesti rasvatiistaita. Lasse Mårtensonin Nousevan auringon talo (1965) ei mainitse kertojan sukupuolta. Monet uskovatkin, että ”oikeaa” Nousevan auringon taloa ei ole koskaan ollut olemassakaan, vaan että se on peräisin jonkin muinaisen lauluntekijän mielikuvituksesta. Studiossa levyttivät mm. Myöhempiä versioita laulusta ovat tehneet mm. BN 3/2010) löysi paikan osoitteesta North Rampart Street 840 vuonna 2010. Monissa näistä ”poor girl” on muuttunut ”poor boyksi”, tai muotoon ”poor girl and me” (Dylan). Mardi Gras -paraatit saivat alkunsa, kun ”Mistick Krewe of Comus” -salaseuran miesjoukko kulki demoneiksi naamioituneina soihtuja kantaen kaupungin kaduilla helmikuussa 1857. Paraatien reitit kulkevat Uptownista Garden Districtin ja Central Business Districtin kautta Canal Streetille ranskalaiskorttelien rajalle. Jukka Mäkinen (ks. New Orleansissa on vastaavasti Mardi Gras -karnevaalit. John. Vanhimman levytyksen kappaleesta tekivät Appalakki-vuoristosta kotoisin olleet Clarence Ashley ja Gwen Foster (Rising Sun Blues, 1928). Hyvä yhteenveto tämän traditionaalisen kansanlaulun eri vaiheista ja versioista löytyy englanninkielisestä Wikipediasta. Rasvatiistaina marssivat mm. Karnevaaleihin kuuluvat oleellisesti kreweyhdistysten järjestämät yksityistilaisuudet ja värikkäät kulkueet. Siitä tapahtuma on paisunut melkoisesti. Mitään vakuuttavia todisteita ei kuitenkaan ole. kisaavat siitä kenen Big Chief on komein ja vaikuttavin. Alan Lomax keräsi aiheesta useita versiota äänitysmatkoillaan 1930-luvulla. Prostituoitujen syfilistä hoidettiin aikoinaan elohopealla parantoloissa, joista oli harvoin paluuta takaisin. Mardi Gras -laulujen klassikoihin kuuluu myös The Hawketts -yhtyeen Mardi Gras Mambo (1954). 22 Blues News 5/2018 istui Earl Palmer. Little Richard (Tutti Frutti ym.), Jerry Lee Lewis, Fats Domino, Ray Charles ja Dr
Treme sai huomattavaa näkyvyyttä, kun siellä tehtiin samanniminen HBO:n TV-sarja. Siellä meno on karnevaaliajan ulkopuolellakin aika sekavaa, vähän samaan tapaan kuin Jim Pembroken sanoitus Hurriganesin kappaleessa Bourbon Street (1980). Campbellin tunnetuin kappale on Voodoo Edge (1991). Paluumatkalla ollaan jo iloisemmissa tunnelmissa, ja saattojoukon perään voivat liittyä ulkopuoliThey call me, Dr. Tunnetuin voodoosta inspiroitunut muusikko on pianisti-lauluntekijä Mac Rebennack Jr, joka otti taiteilijanimensä Doctor John 1800-luvulla eläneeltä louisianalaiselta voodoo-tohtorilta. New Orleansiin kotiutuneen ruotsalaisen Anders Osbornen kappaleessa Katrina. Monet artistit osallistuivat Katrina-myrskyn tuhoista kärsineiden ihmisten auttamiseen omalla panoksellaan. Paraatit eivät enää kulje ranskalaiskorttelien kapeita katuja pitkin, mutta karnevaalien aikaan vanhan kaupungin kadut ovat tupaten täynnä turisteja ja paikallisia. erikoistippoja aviollisiin ristiriitoihin: Trumpet bells ringing Bass drum is swinging As the trombone groans And the big horn moans And there’s a saxophone Trumpetisti-laulaja Kermit Ruffinsin kappaleessa Treme Second Line (Blow Da Whistle) (1999) viitataan jazz-hautajaisista peräisin olevaan second line -käytäntöön. Perinteisesti brass-bändi seuraa musisoiden ruumisautoa sukulaisten ja ystävien (”first line”) saattaessa kulkueena vainajaa hautausmaalle. Saint Dominguen (nykyinen Haiti) vallankumouksen seurauksena vuonna 1793 suuri joukko haitilaisia saapui New Orleansiin, mikä lisäsi voodoon suosiota kaupungissa. Presidentti George Bushin hallinnon avustustoimia arvosteltiinkin, mm. Kappaleessa Gris Gris Gumbo Ya Ya (1968) hän esiintyy noitatohtorina, jolla on lääkettä kaikkiin vaivoihin, mm. Hoodoo on Länsi-Afrikasta peräisin olevaa mustien maagista uskomustietoa. Bruce Springsteenin tulkinta vanhasta lama-ajan protestilaulusta How Can A Poor Man Stand Such Times And Live oli myös kriittinen kannanotto asiaan. VOODOO-MUSIIKKIA Voodoo on Länsi-Afrikasta peräisin oleva animistinen uskonto, jolle esi-isien palvonta ja ritualistinen fetisseille uhraaminen ovat tunnusomaisia. Prince (SST ja Brand New Orleans), Stevie Wonder (Shelter In The Rain), Michael Jackson (From The Bottom Of My Heart), Ben Harper (Black Rain) ja Emmylou Harris (New Orleans). Haitilaiseen voodoohon liittyy kuolematematiikkaa, zombeja, ihmissusia ja vampyyreja. Marie Laveau (1801–1881) oli vaikutusvaltainen ”voodoo-kuningatar”, joka järjesti rituaaleja samannimisen tyttärensä kanssa Bayou St Johnin rannoilla nykyisen Mid-Cityn alueella. ”Hoodoo man” John Campbell oli toinen voodoo-kuvastoa hyödyntänyt louisianalaismuusikko. Alue ei säästynyt hurrikaani Katrinan aiheuttamilta tulvilta ja tuhoilta, toisin kuin vähän korkeammalla sijaitseva French Quarter. Louis hautausmaa no 1:ssä on joutunut useasti vandalismin kohteeksi ja nykyisin tälle hautausmaalle pääsee vain opastetuilla käynneillä. Dr John luopui 1970-luvun puolivälin tienoilla näyttävästä voodoo-lavashowstaan ja siirtyi soittamaan omaa R&B-vaikutteista musiikkiaan. Hänen otaksuttu hautapaikkansa St. Sarjan tunnuskappaleessa Treme Song (2010) paikallinen jazz/R&B-laulaja John Boutté kuvaa Tremen tunnelmaa musiikkipainotteisesti: setkin (”second line”). jäsenet ovat ”first line” ja kuka tahansa on tervetullut ”second lineen”. Rytmit saattavat olla peräisin Haitista, mutta sanoituksilla ei ole mitään tekemistä aitojen voodoorukousten kanssa. Aitoa haitilaista voodoo-rituaalimusiikkia on saatavissa mm. Hänen ”Gris Gris” -debyyttialbuminsa (1968) on yhdistelmä voodoomystiikkaa ja psykedeliaa. TREME JA KATRINA Tremeä ollaan tässä artikkelissa tavallaan jo sivuttu, sillä sekä Congo Square että Storyvillen alue kuuluvat Tremeen, joka on heti seuraava kaupunginosa siirryttäessä ranskalaiskortteleista sisämaahan päin. Sarjan soundtrack on monipuolinen kattaus musiikkiesityksiä niin suoraan kaduilta kuin kaupungin monista musiikkipaikoistakin. Tukikappaleita tekivät mm. John, The Night Tripper Got my sizzling Gris-Gris in my hand /.../ If you got love trouble, got a bad woman you can’t control I got just the thing for you Something called “Control in the hearts get together drops” Laulussa mainittu gris-gris on pahalta suojaava ja onnea tuova amuletti, käytännössä pieni kangaspussi, jossa on rituaaliesineitä. Nykyisin vainajaa ei enää tarvita lainkaan, vaan paraatin järjestävän krewen tms. Voodoo-seremonioissa pyritään saamaan yhteys esi-isien henkiin ja niissä musisoidaan rummuilla, muilla lyömäsoittimilla ja huilulla, sekä lauletaan ja rukoillaan haitinkreoli-kielellä. New Orleansissa aitoa voodoomusiikkia kuultiin aikoinaan Congo Squarella, mutta nykyinen ”voodoomusiikki” on lähinnä voodoon inspiroimaa. TVsarja on juonellinen, mutta kuvaa rehellisen tuntuisesti ihmisten elämää, alueen kunnostusta, kaupungin korruptiota ja rikollisuutta Katrinan jälkeisenä aikana. Blues News 5/2018 23 Wild Injuns (1989) ja Dr Johnin tulkinta Mardi Gras Indiansien tunnuslaulusta Indian Red (2010). Musiikkia ja kapakoita riittää varsinkin bilekatu Bourbon Streetilla. Muita voodoo-vaikutteita omaksuneita neworleansilais-artisteja ovat. cd-levyillä, joilla on mystiset nimet: ”Angels In The Mirror” (1997) ja ”Divine Horsemen” (1998). Hoodoo-miehet ovat voodoo-tohtorien tapaisia ihmelääkkeillä parantajia, jotka voivat myös saattaa ihmisiä lumouksen valtaan (spell)
Robert Johnsonin ainoa hokum-tyylinen kappale They’re Red Hot (1937) näyttäisi äkkipäätä kertovan tamalien myyjästä: “I got a girl, say she long and tall / She sleeps in the kitchen with her feets in the hall / Hot tamales and they’re red hot, yes she got’em for sale, I mean.” Tässäkin taitaa kuitenkin olla kyse kuumasta naisesta, varsinkin kun Johnson kappaleen puheosuudessa uhkailee niitä miehiä, jotka rohkenevat pörräillä tamalien ympärillä. Tuorein voodoo-kontribuutio lienee Eero Raittisen ja Knucklebone Oscarin Witch Queen Of New Orleans (2018). Mojosta ja mojokappaleista on tietoa lisää mm. Kappaleessa Down In New Orleans (1935). Gumbo ja mambo rimmaavat hyvin yhteen sanoituksessa. Doctor’s Orderin Voodoo Thing (2014) rokkaa messevästi, ja Kari Peitsamollahan on laulu joka lähtöön, eli tähän lähtöön Mississippi Voodoomies (1985). Lenoir Mojo Boogie (1966) ja Voodoo Music (1970), Neville Brothers Voodoo (1989), Jimi Hendrix Voodoo Child (Slight Return) (1968), North Mississippi Allstars New Orleans Walking Dead (2011), Ann Cole Got My Mo-Jo Workin’ (1957) ja Lightnin’ Hopkins Mojo Hand (1962). New Orleansin värikäs ja monipuolinen kreolikeittiö rapuineen ja alligaattoreineen saa tällä erää jäädä, sillä on aika siirtyä kaupungin ulkopuolelle ja tutustua Louisianan osavaltion muihin alueisiin. Sen katsoJambalaya and a crawfish pie and filé gumbo Cause tonight I’m gonna see my ma cher amio Pick guitar, fill fruit jar and be gay-o Son of a gun, we’ll have big fun on the bayou Jambalaya on espanjalaista paellaa muistuttava riisiruoka, joka voi sisältää mm. Kotimaastakin löytyy helposti muutama esimerkkikappale. Vajaa puolet alueesta on suota tai Mississippi-joen tulvamaata. Billy Lee Rileyn Red Hotin (1957) tulikuuma nainen on myös pitkä ja nukkuu pitkine jalkoineen keittiössä, mutta tamaleita ei enää mainita edes vertauskuvana. Turhan vähälle huomiolle jäänyt blueskitaristi Tab Benoit valmistaa kahdestaan beibinsä kanssa hyvää gumboa bayoulla vauhdikkaassa zydecossa We Make Good Gumbo (2005). Keiton suurusteena on ruskistettua jauho-öljyseosta (roux). ”Louisiana blues” musiikkityylinä syntyi toisen maailmansodan jälkeen. Filé on sassafras-puujauhoa. Memphis Minnie on menossa takaisin New Orleansiin saadakseen syödä perusruokaansa, eli riisiä ja papuja. Clifton Chenierin kappale Hot Tamale Baby (1979) kuvailee naista, joka on kuuma kuin tamali, ”hottis”, joka rakastaa kertojaa aamuin ja illoin. Voodoo, hoodoo ja niihin liittyvät voodoonuket, mustan kissan luut, mojo-pussit ja -kädenjäljet, loihtimiset, zombiet, vampyyrit ja ihmissudet ovat inspiroineet muusikoita ympäri maailmaa. Väestöä on noin 4,6 miljoonaa, josta 62 % on valko-ihoisia ja 32 % mustia. Maisteri T:n Voodoomiehessä (2015) kehotetaan ottamaan yhteyttä voodoomieheen, jos on vaikeuksia naapurin, pomon tai vaimon kanssa. Gumbo on inspiroinut useita artisteja. Little Feat mainostaa Rad Clubin äyriäispitoista mausteista gumboa kappaleessa Rad Gumbo (1989). Tamalit ovat meksikolaisia höyrykypsennettyjä lihatäytteisiä maissitaikinapötkylöitä, jotka ovat suosittua pikaruokaa etelävaltioissa. Smiley Lewisin rennosti rollaavassa Gumbo Bluesissa (1952) houkutellaan New Orleansista lähtenyttä naista takaisin gumbon voimalla. Tässä näytteeksi pieni blues/R&B painotteinen esimerkkikokoelma kappaleista: Junior Wells Hoodoo Man Blues (1965), Muddy Waters Hoochie Coochie Man (1954), LaVern Baker Voodoo Voodoo (1961), Charles Sheffield It’s Your Voodoo Working (1961), J.B. Dave Bartholomew pistää mamboksi kappaleessa Shrimp And Gumbo (1955). Tarjolla on alueen kreolikeittiön ruokia kuten jambalayaa, rapupiirasta ja gumboa. Myös Professor Longhair keittelee punaisia papujaan kappaleessa Red Beans (1980), joka ilmestyi ”Fessin” viimeiseksi jääneellä studioalbumilla ”Crawfish Fiesta”. JAMBALAYAA JA GUMBOA Hank Williamsin kantrihitti Jambalaya (On The Bayou) (1952) ei kerro satamakapakan notkealanteisesta villikissasta, vaan siinä mies on lähdössä sauvomaan ruuhellaan alas matalavetistä kosteikkojokea (bayou) osallistuakseen juhliin tyttöystävänsä Yvonnen kanssa (ma cher amio, ”rakas ystävättäreni”). LOUISIANA JA CAJUN COUNTRY Louisianan osavaltio on pinta-alaltaan vain reilu kolmannes Suomesta. suomenkielisessä Wikipediassa. Gumbo puolestaan on paksua riisiä ja okraa sisältävää mausteista keittoa, jossa voi olla lisäksi kanaa, mereneläviä ja makkaraa. Tärkeimmät viljelykasvit ovat sokeriruoko, riisi ja puuvilla. Louisianan rajanaapurit ovat Texas lännessä, Arkansas pohjoisessa ja Mississippi idässä. lihaa, mausteista makkaraa ja katkarapuja. 24 Blues News 5/2018 ”hoodoo bluesman” Coco Robicheaux (Curtis Arceneaux) ja Mardi Gras Indiansien ”heimoyhtye” Bo Dollis & Wild Magnolias
Cajuneiden epävirallinen kansallishymni on haikea valssi Jole Blon. Musiikki on hyvin tanssittavaa (valssia, two-steppiä, jigiä, reeliä tms). Harry Choates (1946), Waylon Jennings (1958), Joan Baez (1970) ja Bruce Springsteen yhdessä Gary U.S. Slim Harpo, Lazy Lester ja Lightnin’ Slim. Uusia tuulia folkista, jazzista ja bluegrassista toivat cajuniin 70ja 80-luvuilla mm. Osavaltion pääkaupunki Baton Rougen ympäristössä kukoistaa ”swamp blues” (rämeblues), jossa vaikutteita on imetty cajunja zydeco-musiikista. Näin kävi viulisti-lauluntekijä Doug Kershaw’lle, jonka Louisiana Man (1961) oli kantrihitti. Muutama bayoukin (Courtableau, Téche, Pon Pon) on saanut oman laulunsa, samoin kuin Texasin puolella sijaitseva öljynjalostuskaupunki Port Arthur ja Kanadan Acadiassa sijaitseva Pointe Aux Pins. Samantapaisissa tunnelmissa ollaan CCR:n kappaleessa Born On The Bayou (1969), vaikka John Fogerty ei olekaan kotoisin Louisianasta vaan Kaliforniasta. Tunnettuja rämeblues-artisteja ovat mm. Musisointi siirtyi vähitellen pihoilta ja ladoista tanssihalleihin, ja 40ja 50-luvuilla yhtyeiden kokoonpanoihin tulivat mukaan rummut, sähköbasso, steel-kitara ja rytmikitara. Kysymys: Miten louisianalainen eläintarha eroaa muista eläintarhoista. Myöhempiä versioita kappaleesta ovat tehneet mm. Sen keskeiset soittimet ovat viulu, haitari ja triangeli (tit-fer), joka lienee monille iäkkäämmille lukijoille tuttu jo kansakouluajoista. Perinteinen cajun-musiikki on eurooppalaista perua. Bondsin kanssa (1981). Pete Hoppula on ansiokkaasti esitellyt näitä ”By The Bayou” -levyjä myös BN:n sivuilla (ks. Espanjan kuningas salli heidän jäädä sinne harjoittamaan maataloutta ja vaalimaan omaa kulttuuriaan. Blues News 5/2018 25 1928) kertoo miehestä, jonka mielestä hänen sievän (mignonne) vaimonsa pitäisi lähteä Lafayetteen ja vaihtaa nimensä Madame Canaille (ketku, hunsvotti, roisto) Comeaux’iksi, koska tämän käytös ei vastaa söpöä ulkonäköä. Zydecossa on aineksia mm. Siinä kaunis vaaleaverikkö (jolie blonde) on jättänyt laulajan. Myös rockia, R&B:ta, bluesia, soulia ja zydecoa on lisäilty mausteeksi cajuniin. Dave Lindholm. Kappale kertoo Kershaw’n omasta lapsuudesta, kun perhe asui jokilaivassa elättäen itsensä kalastamalla ja piisameita pyydystäen. Joe Falconin ja Cléoma Breauxin klassikko Allons à Lafayette (Mennään Lafayetteen,. Louisiana Blues -kappale on blues-klassikko, jota ovat versioineet monet, mm. Cajun-musiikin yhteydessä mainitaan usein zydeco, joka on Louisianan mustien omaa vauhdikasta tanssimusiikkia. Merimatkoilla monet hukkuivat, osa pakolaisista asettui Yhdysvaltojen itärannikolle, ja osa päätyi Etelä-Louisianan rämemaille. Professor Longhair ja Guitar Slim. Pitkän historian omaavan laulun levytti ensimmäisenä Breaux Brothers nimellä Ma Blonde Est Partie (1929). Boudreaux ja Thibodeaux ovat eräänlaiset Louisianan Pekka ja Pätkä, joille sattuu ja tapahtuu. Cajun-sana viittaa Louisianan ranskankieliseen väestöön. Muddy Watersin originaali on vuodelta 1950 ja siinä ollaan menossa New Orleansiin hakemaan naisonnea tuovaa taikakalua: Louisiana typistyy tässä esimerkissä pelkäksi New Orleansiksi, joten tehdään selvä irtiotto siitä ja keskitytään jatkossa osavaltion omaleimaiseen perinnemusiikkityyliin, cajuniin. Alun perin 1600-luvulla Ranskasta Kanadan Acadian alueelle (nykyiseen Nova Scotiaan) muuttaneesta roomalaiskatolisesta väestöstä suuri osa lähti evakkoon, kun britit tulivat valtaan Acadiassa vuonna 1713. Rytmikästä irrottelua haitarilla ja pesulaudalla! Louisianasta löytyy monenlaista muutakin musiikkia, kuten swamp-poppia, boppia, R&B:a, swampbillyä jne. Perhekeskeinen cajun-kulttuuri ruokineen ja musiikkeineen on säilynyt EteläLouisianassa huolimatta siitä, että siihen on suhtauduttu vähätellen ja ranskan kielen opetuskin oli kiellettyä kouluissa vuodesta 1916 aina 1960-luvulle saakka. Cajun-klassikkokappaleista suuri osa on peräisin 1920ja 1930-luvuilta. 5/2015, 1/2016 ja 5/2016). Louisianalaisissa tanssihalleissa meno on reipasta ja tunnelma kuin suomalaisissa lavatansseissa konsanaan. Suuri osa cajunmusiikista on perinteisiä tanssikappaleita, sanojen kanssa tai ilman. Vastaus: Hän osaa lausua oikein sanat Tchoupitoulas ja Thibodeaux, mutta ei osaa kirjoittaa niitä. ”New Orleans blues” on saanut vaikutteita jazzista ja tätä tyyliä edustavat mm. Kysymys: Mistä tunnistaa louisianalaisen. Vastaus: Jokaisen eläimen häkin vieressä on infotaulu, joka sisältää myös ruokaohjeen eläimen valmistamisesta ateriaksi. Joskus paikallinenkin kappale voi nousta suureen suosioon. bluesista, R&B:sta, cajunista ja jazzista. Michael Doucet ja hänen BeauSoleil-yhtyeensä, Zachary Richard ja Bruce Daigrepont. Niiden tekijöinä ovat kunnostautuneet mm. Lafayetten reissun ehdottaja lienee itse Monsieur Comeaux. Ace Records on julkaissut paljon alueen vanhempaa rytmimusiikkia. Kielenä on yleensä cajun-ranska, mutta nykyisin myös englanti. ”Cajun countryn” suurin kaupunki on Lafayette, jossa on nykyisin noin 130 000 asukasta. Esimerkkinä seuraava vuoropuhelu: ”Autoni kaasuttimessa on vettä.” ”Mistä voit sen tietää?” ”Koska auto on nyt parkkeerattuna bayoun pohjalla.” I’m going down in New Orleans Get me a mojo hand I’m on show all you good looking women Yes, how to treat your love taan jakaantuvan kahteen alagenreen. Cajun-artistien diskografioista löytyy kohtalainen joukko ”kotiseutulauluja”, joiden nimissä esiintyy paikkakuntia kuten Eunice, Mamou, Marksville, Opelousas, Ossun, Jena ja Natchitoches. Tämän musiikillisen virtuaalimatkan lopuksi sopinee kevennykseksi vielä pari Louisiana-vitsiä. Amédé Ardoin, Canray Fontenot, Joe Falcon ja Breaux Brothers. Kantrija Texas swing-vaikutteet alkoivat näkyä cajunissa 30-luvun loppupuolella. Zydecon ”kuningas” Clifton Chenier on tehnyt kotiosavaltiostaan ainakin kappaleet Louisiana Stomp ja Louisiana Two Step. Yksi parhaista modernin cajunin popularisoijista on Steve Riley ja Mamou Playboys. Monien nykyartistien musiikissa sekoittuvat iloisesti nämä molemmat tyylit, ja monet muutkin tyylit
Se myi hyvin erityisesti USA:n eteläosissa, vaikka aloittelevana levy-yhtiönä DeLuxella oli vaikeuksia saada shellakkaa jakoon oikeita määriä oikeisiin paikkoihin. saman tien itselleen muutamalla kymmenellä dollarilla. Brown oli kirjoittanut ne muutamassa päivässä Braunin maksamassa hotellihuoneessa. Bändin jäsenet kyselivät välil. Pian sopimuksen allekirjoittamisesta Brown oli jo studiossa, jossa Good Rocking Tonightin lisäksi pistettiin purkkiin kolme muutakin kappaletta: Lolly Pop Mama, Miss Fanny Brown ja Long About Midnight. “Kun kuussa oli 31 päivää, 21–25 iltaa niistä kului irtokeikoilla. Brownin ensijulkaisu, Good Rocking Tonight / Lolly Pop Mama (DeLuxe 1093), oli heti hitti. King, Jackie Wilson kuin Ted Taylor. Brownin vauhtia se ei hidastanut. Brown antaa tulla edellisvuonna säveltämänsä laulun, jonka sanat hän on kirjoittanut sipulipussin kanteen ja antanut kappaleen suoraan trumpetistinsa Wilbert Brownin esitettäväksi – itse kun on keskittynyt lähinnä Bing Crosbyn materiaalin tulkitsemiseen. Harrisista poiketen hän on kiinnostunut laulusta ja pyytää palaamaan asiaan seuraavan setin jälkeen. Gant on valmis jopa säestämään Brownia koelaulussa. “Älä vaivaa minua enää“, Harris sanoo tunkeilijalle ja menee matkoihinsa. Gant löytyy pitämästä taukoa Foster’s Rainbow Roomissa. Brown saa esittää kappaleen useasti illan aikana. Onnekseen Brown löytää sittenkin ymmärtäjiä. 26 Blues News 5/2018 GOOD ROCKING TONIGHT Eletään kevättä 1947. Kotikaupunkiinsa New Orleansiin esiintymisreissusta palannut yökerholaulaja Roy Brown on köyhä kuin kirkonrotta. Roy Brown on yksi mustan musiikin ehdottomista suurnimistä. Braun, selvästi innostuneena, pyytää Gantia pitämään huolta tuntemattomasta laulajakyvystä siihen saakka, kun ehtii New Orleansiin sopimuspuuhiin Brownin kanssa. Joku ystävällinen muusikkosielu yllyttää Brownia etsimään käsiinsä laulavan pianistin Cecil Gantin, joka on keikalla samalla kadunpätkällä. Kun Brown pääsee esityksessään maaliin, Gant vinkkaa laulajalle, että nyt mennään. Linjan toisessa päässä on Jules Braun, joka on perustanut juuri DeLuxe-levy-yhtiön. Samalla hän toivoo, että Harris syttyisi sittenkin laululle ja lunastaisi sen oikeudet PETRI LAHTI B lues Newsin juhlavuoden kunniaksi esitellään laulaja, jonka ovat ilmoittaneet esikuvakseen niin Bobby Bland, James Brown, Little Richard, B.B. Loppu on rytmibluesin historiaa. Brown painoi Mighty Mighty Men -yhtyeensä kanssa vauhdilla ympäri Yhdysvaltoja. Vaikka kello on neljä aamuyöllä, Braun suostuu kuuntelemaan Brownin esityksen puhelimessa. Paikalla olevat muusikot, kyllästyneenä kaunottarien piirittämän Harrisin rehvasteluun, yllyttävät resupekkaa esittämään kappaleensa. Harrisilta ei löydy aikaa eikä ymmärrystä Brownin asialle. Good Rocking Tonight sytyttää heti yleisön. KULTAA VUOLEMASSA Vaikka edellisessä kuvauksessa voi olla värikynääkin mukana, muistelija kun on Brown itse, yöllistä puhelua seuranneista tapahtumista löytyy myös konkreettisia todisteita, nimittäin savikiekkoja. Pianistin hotellista otetaan vastapuhelu saman tien pohjoiseen. Turhaan. Nykypäivän tapaan artistin ainoa tapa muuttaa suosio tulovirraksi oli keikkailu. Päällä koko omaisuus, kengänpohjissa pahvin palaset koloja paikkaamassa. Paikallisessa yökerhossa, Dew Drop Innissa, Brown lähestyy tauolla karismaattista laulajatähteä Wynonie Harrista ja tarjoaa tälle lauluaan, Good Rocking Tonightia, esitettäväksi. Pettymystään nieleskelevä Brown miettii, mitä seuraavaksi
Myös Jules Braunilla oli vaatimuksia mahtimiesten suuntaan. ANTAA TUULLA VAAN Ajat alkoivat muuttua Brownin osalta jo ennen 1950-luvun puoliväliä ja varsinaista rock’n’rollin läpimurtoa. Brownilla oli korvaa myös tarinoille. Brown oli myös taitava säveltäjä. ELVIKSEN OVEN TAKANA Roy Brown oli sitä esittäjien, säveltäjien ja sanoittajien sukupolvea, joka oli tottunut ottamaan korvauksen töistä kahisevana käteen. Soittoa johti trumpetisti Teddy Riley, rummuissa oli Frankie Parker, altossa Louis Sargent, bassossa Tommy Shelvin ja pianossa nuori Edward Santineo. JYYSTÄJÄ-PETEN MATKASSA Mihin Brownin suosio sitten perustui artistin kultaisina vuosina. Vuonna 1959 (tai 1960) Brown oli rahaasioissaan siinä pisteessä, että verokarhun karkottamiseksi hänen piti löytää jostain 1600 dollaria säästöjen päälle. Rahaasioiden kuntoon saamiseksi se oli liian myöhäistä. Vaikka Brownin levytykset Kingille olivat esimerkiksi vuoden 1953 osalta vielä erittäin täyteläisiä, hän on jälkikäteen kertonut, että alkoi mielestään polkea artistina paikallaan. Kerroin olevani pulassa verottajan kanssa rästimaksujen osalta. Vasta myöhemmin palkkasin bändiini kitaristin“, Brown on kertonut. Brownin mukaan luottamus Braunin suunnasta materiaalin tasoon oli niin suurta, että pelkkä ilmoitus levytyspäivästä ja -paikasta riitti artistille merkiksi siitä, että oli aika kynäillä uutta ohjelmistoa. Brownille lohtu oli lyhyt, sillä hän joutui verovelkojensa takia lopulta vankilaan.. Brown oli poikkeuksellinen laulaja. Hän ei kaivanut vain yhtä ja samaa ojaa koko ajan, vaan osasi poimia kappaleisiinsa viitteitä, tunnelmaa ja rytmiä niin jatsista kuin gospelista. ”Saturday Nite” -albumin kansiteksteissä Brown kertoo, että epätoivoissaan hän hakeutui Elviksen synttärijuhliin, lahjoi ovimiehen vitosella ja pääsi lähettämään päivänsankarille viestin, jossa kertoi Good Rockin’ Brownin olevan hädässä. Kun kilpailijat saivat tarttuvia lauluja uuden polven huippusäveltäjiltä ja levy-yhtiöt palkkasivat tuottajia studioon artistien avuksi, Brown teki kaiken entiseen tapaan – ja putosi kelkasta. Brown hallitsi hektiset menokappaleet, esimerkiksi Hurry Hurry Babyn, suvereenisti, mutta syöksyi siitä seuraavaksi balladiin, vaikkapa A Fool In Loveen, jossa käytteli 1940-luvun puolivälissä keräämiään viihdelauluoppeja hyväkseen. Hänen äänensä on erittäin ilmeikäs; sen tunnekirjo on laaja katkerasta epätoivosta äärimmäiseen iloon saakka. Se on helppo tajuta pelkästään savikiekkoja pyörittelemällä. Hän on kertonut, että etsi inspiraatiota sanoituksiinsa baaritiskeiltä: tarjoamalla paukun kohtaloaan surevalle asiakkaalle sai pian kuulla, miten rakkaudessa oli mennyt kaikki pieleen. Blues News 5/2018 27 lä lepopäivien perään, mutta mitä vielä. Brownin laulut ovat täynnä elävää elämää: pettämisiä Whose Hat Is Thatin tapaan, seksiseikkailuja Butcher Peten hengessä, sukupuolten välistä sotaa Old Age Boogien repsahtaneessa rytmissä, lähipiirin konnankoukkuja Grandpa Stole My Babyn imussa ja tai peliriippuvuuden karua kuvausta Queen Of Diamondsissa. Elvis maksoi sillä kunniavelkansa Roy Brownille vuoden 1954 Sun-levytyksestä Good Rockin’ Tonight. Kingin julkaisulistalta Brown oli pudonnut edellisvuonna. Brown lauloi elämästä elävästi. Vaikka Brown luetaan shouterien joukkoon, hän oli ennen kaikkea tulkitsija, jonka ei tarvinnut pelkästään huutaa. Loppuvuodesta 1956 hän oli urallaan siinä pisteessä, että kituutti itse järjestämiensä viikonloppukeikkojen varassa New Orleansissa. Brownin tietämättömyys tekijänoikeuksista oli niin täydellistä, että hän väitti kuulleensa aiheesta kunnolla vasta Bartholomew’lta joskus Imperial-sopimuksen aikoihin. Ehkä vähän liioitellen, mutta silti riittävästi totuudessa pysyen Brown vuoli DeLuxelle kultaa levytysrintamalla vuosien 1948 ja 1951 välillä. Bartholomew’n ensimmäinen viritys Brownille, single Everybody / Saturday Nite (Imperial 5422), ei ottanut tuulta purjeisiin, mutta seuraava kiekko, Party Doll / I'm Stickin’ With You (5427), myi jo paremmin Buddy Knoxin sävellyksen osalta. Levytysennakot maksettiin alan taksojen mukaan, mutta royaltyt jäivät tulematta, kun Nathan oli merkinnyt kappaleiden kustannusoikeudet alan tapaan omiin nimiinsä. Bändin tähti oli tarvittaessa vaikka baarin pöydällä soittava Leroy Rankins, tenoristi jonka lempinimi oli “Batman“. Seuraavaksi yritettiin Bartholomew’n säveltämällä (ja alkujaan myös esittämällä) Let The Four Winds Blow’lla, jolla mittarit kääntyivätkin nousuun. Kirkossa lauluoppinsa saanut Brown osasi ratsastaa nuoteilla, käyttää melismaa hyväkseen; eläytyä, tulkita, venyttää, saada kiihkoa ja tuskaa levyilleen. Tosin vuonna 1952 Brown oli yrittänyt hätistellä muusikoiden liiton tuella Nathania, manageria ja keikkajärjestäjäänsä siitä, etteivät rahat päätyneet artistin taskuun, mutta hän sai rohkeasta tempusta vain näpeilleen. Siellä Brownista alettiin muokata nuorisomusiikin tulkkia. Elvis sanoi, ettei hänellä ole mukana shekkivihkoa, mutta raapusti sitten paperinpalaan allekirjoituksensa ja tilinumeronsa sekä lisäsi 1 600 dollarin summan, jonka lunastin seuraavana päivänä pankissa“, Brown kertoi. Se ei kuitenkaan helpottanut Brownin tilannetta: hän ei ollut tyytyväinen Bartholomew'n ohjailuun kappalevalinnoissa – ja oven takana vaanivat veroviranomaiset. Apuun tuli silloin tuttu naapurikorttelista, itse Dave Bartholomew, joka järjesti 31-vuotiaan veteraanin vuoden sopimuksella Imperialille. Julkaisupuolella hän hyppäsi Kingin leipiin jo vuonna 1953, kun Syd Nathan oli taistellut Jules ja David Braunin kanssa vallasta DeLuxe-yhtiössä ja voittanut. Monissa kappaleissa on pieniä taukoja oikeissa kohdissa ennen kappaleen huipentumaa. “Elvis tuli ovelle
Kaiken lisäksi hän osoittautui myös lavojen ulkopuolella energiseksi ja elämänmyönteiseksi persoonaksi. Joka tapauksessa maailma menetti vuonna 1981 suuren artistin, joka oli kuin luotu rytmikkääseen bluesiin: kun suretti, Brown ei pelännyt vaipua itkun partaalle; kun nauratti, Brown antoi mennä täysin purjein kohti illan iloja.. Brown totesi, että olisi valmis levyttämään uutta huumoripitoista materiaaliaan vaikka heti, mikäli Bernholm haluaa julkaista sitä Euroopassa. Kauppa kävi sillä tavalla. Virallisesti Brown menehtyi 55-vuotiaana, mutta täyttä varmuutta legendan oikeasta iästä ei ole, sillä artistia Ruotsissa säestänyt Per Notini huomasi laulajan passista, että siellä Brownin syntymävuotena komeili viisi vuotta luultua varhaisempi aika, 1920. Bernholm oli jo puhelimessa huomannut, että Brownin ääni on viisikymppisenäkin täyttä kultaa. Bernholmin vastatessa linjan toisessa päässä oli elämäniloa pursuava Roy Brown, joka kertoi saaneensa numeron takavuosien artistitutultaan Floyd Dixonilta. Sen jälkeen siirryin pesula-alalle, jossa sielläkin tuli tulosta, kun sain 2,5 dollaria paidalta ja niitä tuli pestäväksi 80-90 päivässä“, Brown kertoi. Uusi yritys Kingillä kesti viiden singlen verran 1959–60 ja siitä matka jatkui suoraan memphisläiselle Home Of The Blues -merkille, jossa ahersi muitakin takavuosien nimiä, The Five Royales -lauluyhtye ja Larry Birdsong. Kyseessä on kaukopuhelu. Kauppa kävi, ja Brownille lähti rapakon taakse melkein 2000 taalan royalty-maksu. PUHELU TUKHOLMAAN 1970-luvun lopussa tukholmalaisessa kaksiossa soi puhelin. VUODEN ALBUMI BN:SSÄ Vaikka Roy Brownin kevään 1978 Pohjolankiertue ei yltänyt Suomeen, myös täällä oltiin hereillä artistin uusintajulkaisujen suhteen. Bernholm tiesi mistä puhui, sillä hänen levymerkkinsä ensimmäinen julkaisu oli ketäpä muuta kuin Dixonia, johon ruotsalaiset blues-ihmiset olivat tutustuneet Örebrossa syksyllä 1975 järjestetyssä konsertissa. “Esittelin itseni, näytin kuvaa laulajavuosiltani ja kerroin mitä haluan. Jokainen voi arvata, miltä maksumääräys on tuntunut Brownin käsissä, kun takana on vuosikymmeniä levyyhtiöiden ajopuuna. Bernholmin katse oli kuitenkin ihan jossain muualla, tarkemmin sanottuna 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja Brownin kulta-ajoissa. Sen ajan sivistystyyliin Kiljavankiven kynämies julisti “Laughing But Crying“ -albumin saman tien 1970-luvun merkittävimmäksi levyksi ja vaati sitä pakolliseksi ostokseksi kaikille FBS:ään liittyville. Brown ei pelännyt käyttää lavoilla oppimiaan kikkoja kotiäitien hurmaamisessa. Järjestettiin kiertue Englannissa sekä Skandinaviassa, jossa Brown hurmasi kuulijansa. Jonas Bernholmin Pohjolasta lähettämät kirjeet eivät tavoittaneet koskaan Brownia, koska tämä oli muuttanut perheineen, mutta yhteys syntyi musiikin ystävien onneksi myöhemmin uudelleen. Brown itse ei ehtinyt nauttia pitkään renessanssistaan, sillä toukokuussa 1981 rapakon takaa tuli suru-uutinen: laulaja oli kuollut sydänkohtaukseen. 28 Blues News 5/2018 PUHDASTA TULEE Vaikka Brown katosi otsikoista 1958, hän jatkoi levyttämistä. Pian “Laughing But Crying“ -albumin (KIX2) ilmestymisen jälkeen Bernholm julkaisi lisää Brownia. Juhani Ritvanen, kukapa muu, kertoi Brownin tarinan jo Blues Newsissa 3/77. Yleensä asiakkaat olivat yli kolmekymppisiä ja muistivat minut. Eikä yhteistyö jäänyt yhteen shekkiin. Hän kertoi haluavansa julkaista uuden Route 66 -levymerkkinsä toisena albumina Brownin parhaita suoraan savikakuilta siirrettynä – ja maksavansa 40 senttiä etukäteen royaltyna jokaisesta painetusta pitkäsoitosta. Hän jatkoi levytyksiä Kaliforniassa pikkumerkeille silloin tällöin, mutta elanto piti repiä muualta, kaupittelemalla ovelta ovelle keittiötarvikkeita ja välillä tietosanakirjojakin. Sauhuaminen kantoi hedelmää, sillä myös lukijat olivat innoissaan shouterista: KIX-6, siis jälkimmäinen Route 66 -julkaisu, valittiin vuoden albumiksi tässä lehdessä. Vuonna 1961 Brown muutti länteen. Kummallakin merkillä Brown flirttaili teiniaiheiden kanssa, mutta osaamistaan väläytellen purkitti myös esimerkiksi täysiverisen doo-wop-balladin Sugar Babyn Home Of The Bluesille (115). Sitä ennen Brown oli ilokseen ehtinyt esiintyä vuosikymmenten tauon jälkeen kotikaupungissaan New Orleansissa. “Good Rocking Tonight“ -levy (KIX-6) saa sekin alakaneetikseen “Legendary Recordings 1947–1954“. Kääntöpuolen Oh So Wonderful -raidalla Brown esitteli puolestaan duettokykyjään Mamie Doll -nimisen naisartistin parina. Vuonna 1968 hän törmäsi Los Angelesissa ruotsalaiseen musiikkituristiin, jolle antoi osoitteensa
Biisi jäi kummankin viimeiseksi listaosumaksi Top Twentyssä. Tarinan kiemuroihin kuuluu myös se, että kappale kelpasi ensi torjunnasta huolimatta Wynonie Harrisin levytettäväksi. Fats Domino jysäytti kesällä 1961 kappaleen uudelleen korvamadoksi tutulla soundillaan (#15, R&B #2). Laughing But Crying (King 4654) Brown panee kesän 1953 raidalla kaiken peliin – kuten kappaleen nimikin kertoo, tunnekartalla mennään laidasta toiseen ja välillä pidetään jopa katkeransuloista monologia keskellä itseruoskintaa. Siksi shokki oli sitäkin suurempi, kun Brownin Euroopan-kiertueella 1978 sitä pyydettiin yleisöstä joka keikalla. Leroy “Batman“ Rankin kruunaa hurjastelun turskilla baritonisaksofonisooloilla. Eroa on kirkollisista menoista lainattujen kättentaputusten lisäksi myös esittäjän otteessa, sillä Brownin tulkinta on astetta varovaisempi kuin Harrisilla – tämä saa rehvakasta persoonaansa reilummin esiin King-kakulla. R&B 104) kansiteksteissä Brown haukkuu laulun ja kertoo, ettei halunnut esittää sitä aikoinaan lavalla. Ykköshitti ja vuoden 1950 neljänneksi myydyin R&B-levy on puhutellut kuulijoita heti ilmestymisestään lähtien. Amos Milburnin vuoden 1950 Aladdin-versio on Brownin esitystä eleettömämpi, Little Milton puolestaan päivittää kappaletta mojovasti 1970-luvun funkahtavaan henkeen “Blues’n Soul“ -albumilla. Ainoana lohtuna mielessä pyörii uskoon kääntyminen, kunnes pitkä marssi huipentuu siihen, että laulaja päättää etsiä äitinsä haudan ja kuolla siihen paikkaan. Vuoden 1951 Big Town jäi Brownin tämän kauden viimeiseksi hitiksi (R&B #8) heti perään ilmestyneen Bar Room Bluesin (R&B #6) kanssa. Kaiken lisäksi Harris putsasi versiollaan pöydän (R&B #1, Brown R&B #13 ja vuonna 1949 #11). Ensi esitys kappaleesta kuultiin jo 1955, silloin Dave Bartholomew’n itsensä aika huojuvasti esittämänä Four Winds -nimellä. Klassikko, josta ovat tehneet oman näkemyksensä kaikki Elviksestä The Doorsiin. Brown todistaa syyskuussa 1956 levytetyssä kappaleessa, että hän taipuu sujuvasti myös rock’n’rolliin. Kuten arvata saattaa, stokkan ovet pyörivät liian kiivaasti Brownille ja tarina huipentuu armottomaan katumukseen. Queen Of Diamonds (King 4761) Vaikka levymyynti oli hiljentynyt ja Brownin King-sopimus lähestymässä loppuaan, hän veti keväällä 1954 hihastaan todellisen elämän valttikortin. Riipaiseva levytys, jossa Philip Scott tenorissa ja Edgar Blanchard kitarassa säestävät kotiin raskain askelein laahustavaa pelimiestä. Brown kiisti väitteen. Bill Jennings kipinöi kitarassa ja Joe Bridgewaterin trumpetti myötäilee mimminsä parhaalle kaverilleen menettäneen Brownin emotionaalista myrskyä. Teurasta syntyy, kun kyltymätön Pete painaa miekka ojossa talosta toiseen. Griffin Brothersin orkesteri pistää taustalla parasta torvineen. John Broven väitti vuoden 1974 Walking To New Orleans -opuksessaan, että kappale olisi galvestonilaisen opettajan Joel Harrisin säveltämä. Mighty Mighty Menin torviosasto seurailee hienosti Brownin laulua, joka muuttuu alun uhon jälkeen varovaisen anelevaksi. Blues News 5/2018 29 ROY BROWNIN KYMMENEN KUUMAA Good Rocking Tonight (DeLuxe 1093) Roy Brownin tie tähtiin vuonna 1947. “Akka, kerro, kerro, kerro, kenen tuo borsa on; puhu puhu puhu, setäsi Pertin se ei ole“, Brown räyhää ja kertoo jälkikasvunkin kannelleen, että vaimolla oli yöseuraa, kun perheen pää oli poissa. Let The Four Winds Blow (Imperial 5439) Juuri tämän takia New Orleansissa levytetty musiikki kuulostaa monesti niin hyvältä: mainio rumpupoljento vie kappaletta rullaavasti eteenpäin ja siihen yhdistyy Brownin rento, mutta tarkka laulusuoritus. Slow Down Little Eva (Imperial 5469) Helmikuussa 1957 New Orleansissa levytetty biisi ei väräyttänyt viisareita ilmestyessään, mutta nyt on eri ääni kellossa, kun valistuneet tiskijukat soittelevat tätä loistokappaletta suomalaisissakin rytmimusiikkiklubeissa. Nyt selvitellään, kenelle makuuhuoneen lattialta löytynyt miesten hattu oikein kuuluu. Brownilla tuskin oli tietoa siinä vaiheessa Crazy Cavan ’n’ The Rhythm Rockersin teddy boy -versiosta – varsinkin kun royaltit valuivat säveltäjille Dave Bartholomew’lle ja Earl Kingille. Brownin uran alkumetreiltä (1948) peräisin oleva Whose Hat Is That on mainio kurkistus entisajan elämänmenoon, kun asuttiin tiiviisti ja tulijoita sekä menijöitä riitti. Big Town (DeLuxe 3318) Tämäkin on mainio näyte siitä, miten Brownilla oli kyky tiivistää lauluihinsa mustan väen eloa ja oloa. 1 & 2 (DeLuxe 3301) Savikakullinen yhtä kaatoa marraskuulta 1949. Butcher Pete Pt. Brown nousi tällä listoille (#29, R&B #5) vuonna 1957. Merkittävän kappaleen saagaan kuuluu luonnollisesti se, että sävellyksen alkuperästä on kiistaa. Saturday Nite (Imperial 5422) Kappaleen nimikkoalbumin (Mr. Kappale on yhtä rytmiikan juhlaa huiluineen ja lehmänkelloineen.. Aution saaren kapsäkkiinikin päässyt ruuturouva, tässä tapauksessa siis pelikortti eikä hameväkeä, on vienyt Brownilta viimeisenkin lantin. Whose Hat Is That (DeLuxe 1154) Ei ehkä musiikillisesti merkittävintä Brownia, mutta mainio todiste siitä, että artistilla pysyi tahtipuikon lisäksi myös kynä kädessä. Hard Luck Blues (DeLuxe 3304) Hidas, lohduton valitus, jossa kertojan elämä on vinksallaan: äiti kuollut, isä torjuva, ei paikkaa mihin laskea levolle. Heinähattuihin kyllästynyt kertoja pamauttaa muijalleen, että nyt riittää – seuraavaksi tätä poikaa kutsuvat kaupungin valot. Riskiä bluesia koko rahalla. Tällä kertaa liikutaan “mä lähden stadiin“ -teemassa. Esitys elää ennen kaikkea taustoillaan, vaikka myös Brown hoitaa hommat tyylillä kotiin
1952), joista eritoten viimeksi mainittu lienee tuttu hahmo myös Suomessa, onhan hänen bluesfotonäyttelynsä vieraillut täällä ainakin kertaalleen, Helsingissä vuonna 2009. Lenoirin muistokirjoitukset. artikkelit John Mayallista ja B.B. Kuvaajien ohella maailmalla kiertelivät säänPETE HOPPULA B lues Newsin, sen meille suomalaisille ainoan ja alkuperäisen, pyöreät vuosikymmenet ovat olleet syystäkin tapetilla läpi koko kuluvan vuoden. Toukokuussa 1968, vain paria kuukautta ennen Blues Newsia, perusti ruotsalainen, vasta 16-vuotias Claes Hedman bluesille kokonaisuudessaan omistautuneen lehtensä. Blues Newsiakin vuosikaudet avustaneet Dick Shurman ja Maria Bainer). Niistä kenties merkittävin, jo vuonna 1971 alkunsa saanut Stockholms Bluesförening (Stockholm Blues Society) otti paikkansa sekä viikoittaisten klubikonserttien toimeenpanijana että sittemmin SBA:n rinnalla ja vähitellen sen tilalla keskeisten kansainvälisten bluesartistien (mm. 70-luvulla Ruotsissa tapahtui paljon samaa mitä Suomessakin: ”katto-organisaatio” SBA:n siipien suojista ryhtyi pilkistämään uusia alayhdistyksiä, jotka pian itsenäistyivät ja käynnistivät oman, etupäässä alueelliseen keikkatarjontaan panostaneen elonsa. 1952) ja Erik Lindahl (s. Eräs Jefferson-lehden tunnusomainen piirre on kautta aikain ollut sen graafista ilmettä edukseen muovanneet huippukuvaajat, kuten Hans Ekestang (s. Kuten lehtemme sivuilla on tavattu ajan saatossa usein sanoa, BN ei ole ainoa… nöllisesti tiedonvälitystehtävissä myös monet Jeffersonin toimittajista, varsinkin 70-luvun jälkipuolella lehden päätoimittajaksi tullut Tommy Löfgren. Jefferson Magazine huomioitiin ensimmäisenä pohjoismaisena blueslehtenä saavutuksistaan Blues Foundationin Keepin’ The Blues Alive -palkinnolla keväällä 2008. Yhdistyksellä oli myös läheiset kytköksensä mm. Poikkeuksellisen mittavan ja eurooppalaisesta juurimusiikkivinkkelistä katsoen myös maamme rajojen ulkopuolelle merkitystään säteilevän historian omaava julkaisu samoin kuin sen isäntänä alusta pitäen toiminut Finnish Blues Society eivät kuitenkaan ole aivan uniikkeja sarallaan. Aihekirjoltaan Jefferson on pysytellyt kiitettävällä pieteetillä alkuperäisessä bluesin ja soulin eri muodot kattavassa karsinassaan, ottaen tällä vuosituhannella haltuunsa myös meille hieman etäisemmäksi jääneen syvän etelän Southern soul -rintaman. Edelleen Jeffersonin kansainvälisiin taustahahmoihin lukeutui toimittaja-tutkija Scott Barretta, josta leivottiin jopa Jeffersonin päätoimittaja vuosiksi 1996–99 (minkä jälkeen hän luotsasi seuraavien neljän vuoden ajan amerikkalaista Living Blues -lehteä). European Blues Challengeja International Blues Challenge -valintoihin tähtäävän Swedish Blues Challenge -kilpailun toteuttajan ominaisuudessa. Hasse Andréassonin ja Hans Schweitzin v. Luonnollisesti Scandinavian Blues Associationin tehtäväkirjoon on kuulunut myös kiertueiden ja yksittäiskonserttien järjestäminen. Lisäksi ruotsalaisilla oli käytössään useita amerikkalaiskirjeenvaihtajia, jotka raportoivat ennen kaikkea Chicagon ja USA:n länsirannikon kuranteista tapahtumista (mm. Se jatkaa ilmestymistään noin 70-sivuisena laatujulkaisuna neljästi vuodessa. Koko Taylor, Lonesome Sundown, Lowell Fulson ja Lightnin’ Slim. Jefferson-merkin tuotteet muodostuivatkin tärkeäksi osaksi pohjoismaista levytetyn bluesin saagaa, erityistä kiitosta se sai Ruotsin Radion kanssa yhteistyössä koostamastaan cd-sarjasta ”I Blueskvarter” – ja aivan kuten FBS/Blue North Recordsinkin kohdalla, Jeffersonin kaikki julkaisut ovat myös aina olleet laillisia tuotteita, joista oikeat copyright-tahot ovat saaneet epäilemättä rahallisesti sangen vaatimattoman mutta yhtä kaikki ansaitun korvauksensa. Tämän otsikon puitteissa Ruotsiin ovatkin saapuneet esiintymään mm. Tietyssä mielessä ruotsalaisassosiaatio otti myös hieman mallia suomalaisilta, aktivoiden FBS:n tapaan toimintakenttäänsä oman levy-yhtiön Jefferson Recordsin, sekä postimyyntipalvelun maailmalta Ruotsiin välitetyille import-äänitteille, -kirjoille ja -lehdille. Bluesföreningin ja SBA:n symbioosi vaikuttaa Tukholman seudulla aktiivisena tänäkin päivänä. Yhdistyksen rooli maansa blues-veturina on sekin edelleen erittäin olennainen, mm. Junior Wells ja George ”Harmonica” Smith) Pohjoismaiden kiertueiden vastuutahona. Jeffersonin vuoden 2018 päätoimituskomitean muodostavat jo sen historiasta muistettavat nimet, Tommy Löfgren, yhdistyksen tämänhetkinen varapuheenjohtaja Hans. Sittemmin ammattimaisemmaksi jalostunut lehti iski uuden vaihteen silmään vuonna 1972, jolloin sen viralliseksi taustakoneistoksi perustettiin Tukholmassa majaansa edelleen pitävä aatteellinen yhdistys Scandinavian Blues Association. Nimensä sekä nykyisin jo käsitteeksi muodostuneen logonsa (saman kuvan, joka päätyi vuonna 1974 myös Blues Newsin niin ikään kulttimaineessa yhä elävän ”I Dig Blues” -t-paidan rintamukseen) aviisi nappasi kantriblueslegenda Blind Lemon Jeffersonilta. 30 Blues News 5/2018 Ensin nimittäin oli Jefferson Blues Magazine (www.jeffersonbluesmag.com). 1971 perustamaan (ja myöhemmin Tommy Löfgrenin haltuun ottamaan) Smokestack Records -liikkeeseen, levymoguli Jonas ”Mr. Kingistä sekä hiljattain edesmenneiden bluessankarien Little Walterin ja J.B. R&B” Bernholmiin sekä Ruotsiin muuttaneeseen kuuluisaan musiikkitutkijaan, toimittajaan, tuottajaan ja muusikkoon Sam Chartersiin. 2 silloista Ruotsin kruunua maksanut A5-kokoinen vihkonen sisälsi mm
Kirjallisuus asteli kuvioihin 80-luvulla, kun Jean-Paul Levetin ”Talkin’ That Talk” ilmestyi 1986 ja voitti Ranskan Jazz-akatemian Grand Prix -palkinnon. Ensimmäisen Soul Bag -numeron kantta koristi B.B. Lehden lähestyessä kahdetta sadatta numeroaan sen ulkoasua kehitettiin entisestään kohti nykypäivän standardeja, ja samalla aiemmin vain tilaamalla tai erikoisliikkeissä saatavilla ollutta Soul Bagia alettiin vihdoin myydä myös ranskalaisissa lehtikioskeissa. Périn ponnisteli uutterasti pienokaisensa eteen, aina syyskuuhun 2007 ja Soul Bag -numeroon #188 saakka. Sittemmin tästä suositusta tietoteoksesta on otettu useita uusintapainoksia. Junior Wellsin, Otis Grandin sekä seudulla kauan asuneen Mickey Bakerin voimin. Périn itse on muistellut kaivautuneensa bluesin lähteille nuoruuden rock’n’roll-idoleidensa Gene Vincentin, Eddie Cochranin ja Little Richardin parista. 70-luvun alkuvuosina vakiinnuttamastaan neljän numeron vuosirytmistä ranskalaiset ovat pitäneet kiinni nykypäivään asti. Lehden 50-vuotisjuhlia vietettiin Tukholmassa livemusiikkigaalan voimin 5. Sievert. Heti seuraavana vuonna Soul Bagia ilmestyi jo kuusin kappalein ja aiheet olivat edelleen sangen soul-pitoisia (mm. Jacques Demêtren ja Marcel Chauvardin toimittama kolmas opus ”Voyage Au Pays Du Blues (Land Of The Blues)” puolestaan perustui Jazz Hot -lehden vuoden 1959 teksteihin. FBS:n lailla mukana ideoimassa ja perustamassa vuonna 2010 lopulta konkretiaksi jäsentynyttä European Blues Unionia. lokakuuta. Syyskuuhun 1984 mennessä Soul Bagia oli jo saatu aikaiseksi sadan numeron edestä (lehden kansi julkaistiin erityistapauksen johdosta väreissä) ja virstanpylväs 200 saavutettiin lokakuussa 2010. Parisen vuotta ennen Bävholmia toimintaa vetäneen Hans Schweitzin ohella Jeffersonin aikaisempiin päätoimittajiin ja SBA:n puheenjohtajiin kuuluu myös FBS:n hallituksesta tuttu Anders Lillsunde (16 vuotta SBA:n puheenjohtajana vuoteen 2013 ja 14 vuotta Jeffersonin päätoimittajana kevääseen 2014 saakka), jonka valtakaudella SBA oli mm. Tahti jatkui määrätietoisena myös tästä eteenpäin. Myös 60-luvun American Folk Blues Festival -kiertueilla sekä varsinkin Howlin’ Wolfin, Lightnin’ Hopkinsin ja Sonny Boy Williamsonin tapaisten tarunhohtoisten hahmojen näkemisellä elävänä oli ollut lähtemätön vaikutuksensa. Périn on kertonut myöhemmin haastatteluissa, että silloisille Soul Bag -pioneereille ei ollut niin väliä, oliko puhe soulista tai bluesista, he vain halusivat jakaa tietoa tästä eksoottiselta tuntuneesta amerikkalaisesta populaarimusiikin hybridistä, joka näytti elävän poikkeuksellisen vahvana ajassaan ja saavan tämän tästä myös uusia ilmentymismuotoja. Tämän jälkeen aviisin päätoimittajana on jatkanut Nicolas Teurnier. Uusin Jefferson-julkaisu on järjestysnumeroltaan #197. Tällä hetkellä, lokakuussa 2018, länsieurooppalainen kollegamme etenee jo kunniakkaassa numerossa #232. uudelleenjulkaisujen koostajan ja kansitekstien laatijan rooleissa. Tähän mennessä sämplereitä on ilmestynyt jo nelisenkymmentä. Marlena Shaw, Sugar Pie DeSanto, Stevie Wonder, Diana Ross, Stax Records, The Staple Singers ja Albert Collins). Lisäksi lehdellä ja etenkin Périnillä itsellään on ollut omat kytköksensä niin ikään 1968 perustettuun ranskalaiseen bluesille ja jazzille pyhitettyyn Black And Blue -levy-yhtiöön mm. Vuodesta 2006 lähtien Soul Bagin numeroita ovat täydentäneet promo-cd:t, jotka esittelevät kukin noin 15 lehden aiheisiin liittyvää artistia ja levytystä, mukana uusien äänitteiden ohella on usein myös jonkin verran varhaisempaa arkistomateriaalia. Joulukuussa 1968 myös eräs pitkällä tähtäimellä mitattuna Euroopan aktiivisimmista ja harrastajamääriltään runsaslukuisimmista blueskansakunnista otti lehtitilanteen osaltaan haltuun. Ranskalaisen Jacques Périnin perustama Soul Bag (www.soulbag.fr) valikoi sekin, nimensä mukaisesti ja täysin tietoisesti ydinreviirikseen ei vain bluesin vaan myös soulin. Joe Texistä. Toinen Soul Bag -kirja ”Louis Jordan: Discography, 1929-1974” syntyi 1987 Jacques Lubinin ja Danny Garc?onin tutkimusten pohjalta. CLARB:n alkuperäisenä ideana oli paitsi järjestää omia tapahtumia, myös viikoittaisia kokouksia sekä ryhmämatkoja musiikin syntysijoille USA:n eteläisiin osavaltioihin. Myös Soul Bag on satsannut lehdenteon rinnalla erilaiseen oheistuotantoon ja -toimintaan. Soul Bagin moottorina vaikutti harrasteyhdistys CLARB (Comité de Liaison des Amateurs de Rhythm & Blues), joka toimi ensin pitkään Pariisin luoteispuoleisella esikaupunkialueella Levallois-Perretissä, kunnes se muutti nykyisille asuinsijoilleen pääkaupungin pohjoiselle vyöhykkeelle Hauts-de-Seinen Clichyyn. Hetkittäin valveutuneita yhdysvaltalaisharrastajiakin hämmästyttäneet artistinostot tyylikkäine valokuvineen ja syväluotaavine haastatteluineen korottivat Soul Bagin etenkin 80-luvulla erääksi maailmanlaajuisesti arvostetuimmaksi ”asialehdeksi” bluesin ja soulin saralla, toki sen sisällöstä ottivat oikeasti tolkkua ainoastaan ranskankieliset lukijat. King ja sisäsivuilta löytyi tarinaa mm. SBA:n puheenjohtajana on jo muutaman vuoden ajan toiminut Marie Tarrach Bävholm, jonka varsinaiseen leipätyöhönkin kuuluvat bluesja jazz-sektorin musiikkituotantotehtävät Kultur i Väst -nimisen yrityksen parissa. Onneksi olkoon ikätoverit, Jefferson ja Soul Bag – grattis & bon anniversaire!. Lehteä tosin oli jo edeltänyt ainoastaan yhden julkaisun verran tehty Super Soul (maaliskuussa 1968), jonka pääaiheena oli vuorostaan ollut Otis Redding, aivan kuten Blues Newsinkin esikoisnumerossa. 25-vuotistaivaltaan lehti juhli 1993 Pariisissa pidetyssä konsertissa mm. Oman Keepin’ The Blues Alive -palkintonsa Soul Bag kävi vastaanottamassa Memphisissä helmikuussa 2012. Toimittajanalku halusi silti tutustua ihailemaansa musiikkiin erityisesti dokumentoinnin kautta, mutta Ranskassa ei ollut valmiiksi lehtiä, jotka olisivat kirjoittaneet aiheesta riittävällä ymmärryksellä tai kunnioituksella. Blues News 5/2018 31 Schweitz, Bo Majling ja Max W. Lisäksi Soul Bag -tiimin kanssa yhteistyössä toteutettu musiikkiohjelma ”Bon Temps Rouler” on pyörinyt vuosikaudet radiossa blueslaulaja-harpisti Jean-Jacques Milteau’n isännöimänä
Väitetään, että hän sai ensikosketuksen New Yorkin levytyskuvioihin jo 13-vuotiaana, mutta tuo lienee kaunistelua, virallinen debyytti on vuodelta ’63, jolloin hän oli saanut tuottajakseen urallaan nousussa olleen Teddy Vannin: ABC 10458 The Roll My Dog Tätä singleä on väheksytty mielestäni täysin turhaan. Lisänä on yleensä muistutus siitä, että Evie oli Dustyn valkoinen suosikkilaulajatar. Danny Boy oli hidas ja kaihoisa, mutta yleisilme oli jotenkin laahaava. Apuoli on Vannin kirjoittama tanssi-kohellus ja lajinsa parhaimmistoa. Tietenkin Donald voi taustalla avustaa, olihan hänkin noihin aikoihin Teddy Vannin holhouksessa ABC:llä. Äiti oli ammattilaulaja, mikä takasi sen, että Evie tottui nuorena kuuntelemaan parhaita kevyen musiikin naisartisteja ihonväriin katsomatta. 50-luvun lopulla hän teki ensimmäiset levynsä nimellä Wes Voight joko soolona tai yhtyeen The Town Three kanssa. Hän on oikealta etunimeltään Evelyn Louretta ja syntynyt 18.7.1946 Brooklynissa. Hän pääsi levyttämään nuorena tyttönä 60-luvun alussa. B-puolesta saa Soul Discography -listauksen mukaan sen käsityksen, että kyseessä on Donald Heightin kanssa laulettu duetto, mutta tuo tieto on harhaanjohtava. Oikealta nimeltään hän on James Voight, syntynyt vuonna ’41 Yonkersissa New Yorkissa. Kuten todettu, levy ilmestyi vuonna ’63 ja verrattuna muutamiin suosittuihin tyttöjen markkinoimiin tanssilevyihin sillä olisi pitänyt olla mahdollisuuksia, mutta listoille se ei kelvannut. Vuosien kuluessa Evie Sands on muistettu paitsi hyvänä laulajana myös artistina, jonka uraa 60-luvulla leimasi kirous. En tiedä miksi mielessä käy hetkittäin juuri noihin aikoihin huipulla ollut Lesley Gore, ehkä niin oli tarkoituskin. Kieltämättä Evie on kehunsa ansainnut, vaikkei menisikään niin pitkälle kuin hänen monivuotinen taustatukensa Chip Taylor, jonka mukaan Evie oli ”valkoinen tyttö, jonka ääni oli hunajainen ja joka osasi laulaa kuin mustat r&b-artistit”. Vain land of 1000 dances -sarjan periaatevihaaja voi väheksyä Evien avausta. Vähempi olisi mielestäni riittänyt, vaikka onnistumisiakin on moni-ilmeiselle uralle osunut. Gold 215 Danny Boy I Love You So I Was Moved Jackie deShannonin säveltämä I Was Moved oli tyypillinen pikkukiva noiden aikojen tyttölevy, joka ei mukavasta alusta huolimatta kehittynyt keskinkertaista kummemmaksi. Kaikki hyvän tanssiesittelyn vaatimat fraasit käydään läpi, taustalla mesoaa kuoro ”keep rollin’ on” ja soittopuoli on railakasta saksofonisiltaa myöten. Mikä tärkeintä, Evie lauloi energisesti. Tuossa vaiheessa hän oli puhdas rock-a-billy/countrymies, teki lupsakoita levyjä, mutta ei kyennyt erottumaan massasta. 60-luvulle tultaessa hän otti käyttöön nimen Chip Taylor ja teki MGM:lle pari erittäin nät. Useammin kuin kerran hän sai laulettavakseen hittikelpoisen sävelmän ja teki siitä ylisanoihin kirvoittaneen levyn, mutta sävelmän ansaitsema menestys lipsui vieraisiin käsiin. Tanssiinkutsu alkaa purevan lonksuttelun jälkeen koskettavasti ”Stop folks and listen to me, a new dance is making history”. Plussat esityksestä ansaitsee joka tapauksessa Evie. Nimike antaa ehkä odottaa lapsellista pikku iskelmää, mutta tarjolla onkin sielukkaasti laulettu balladi, joka horjuu kliimaksikohdissa, mutta on silti ilman muuta yksi Evien upeimmista esityksistä koskaan. Osittain jatkuva epäonni teki Eviestä marttyyrin, jonka originaaleja on keskustelupalstoilla kehuttu maasta taivaisiin. NUORI LAHJAKKUUS Käytin edellä Evie Sandsista imperfektimuotoa, hän on kuitenkin tätä kirjoitettaessa pirteä seitsemänkymppinen ja on kaiken lisäksi tehnyt levynkin muutama vuosi sitten. 32 Blues News 5/2018 PEKKA TALVENMÄKI K un artistiesittelyistä hakee tietoja New Yorkissa vaikuttaneesta Evie Sandsista, törmää säännöllisesti vertailuun, jossa hänet asetetaan valkoisen naissoulin todellisten huippujen Timi Yuron ja Dusty Springfieldin rinnalle. Jatkoa seurasi singlellä, jonka tuotti Scepter-firman vahvoihin miehiin kuulunut Luther Dixon. TAKE ME FOR A LITTLE WHILE JA I CAN’T LET GO Kunnia Evie Sandsin löytymisestä on yleensä annettu Chip Taylorille, jonka artistiura olisi kokonaan oman juttunsa arvoinen. Taustalla on kyllä poikakuoro, mutta yhtään yksittäistä miesääntä sieltä ei erotu puhumattakaan siitä, että sieltä voisi kuvitella kuulevansa Donaldin laulua
Ensin mainittu oli käytännössä siirtynyt tai siirtymässä vahvasti brittimarkkinoille Troggs-yhtyeen saatua huimat hitit hänen sävelmillään Wild Thing ja With A Girl Like You. Myöhempinä vuosikymmeninä on covereita tietenkin tehty lisääkin, mutta niitä ei tässä yhteydessä kannata kaivella. Toinen Blue Cat -single oli alun alkaen edeltäjäänsä heikompi: I Can’t Let Go oli pikkunätti poppikappale, jossa parasta oli tarttuva riffi. Edellisestä on totuuden nimissä pakko mainita, että se ei ollut originaali, sellaisen väänsi vuonna ’65 jenkkiyhtye Jordan Christopher & The Wild Ones, jonka versio on mielestäni niin kehnoa jenkkirokkia, ettei sillä. ANGEL OF THE MORNING Blue Catilta Evie Sands siirtyi suoraan toiseen pohjille ajautuneeseen firmaan, Philadelphiassa vaikuttaneelle Cameo-Parkwaylle. Suurimman menestyksen keräsi kesällä ’68 psykedeelinen rock-kvartetti Vanilla Fudge. Juuri Gorgonin sitkeyden ansiosta saatiin aikaan sopimus Red Bird -pomoparin Jerry Leiber & Mike Stoller kanssa ja kun sopiva sävelmä, Trade Martinin Take Me For A Little While oli valmiina, päädyttiin singlen julkaisuun Red Birdin Blue Cat -alamerkillä vuoden ’65 alussa. Originaali on nuorekas, rokahtava ja erittäin energinen, Jackien cover puolestaan pehmeämpi, täyteläisempi ja soulikkaampi. Kaksi päivää myöhemmin hän kuuli, että Chessillä oli ilmestymässä Take Me For A Little While -niminen varma hitti jo seuraavalla viikolla, esittäjänä Selfish One -levytyksellään maineeseen noussut Jackie Ross. Chip Taylor ja Al Gorgoni olivat kaiken aikaan hänen taustallaan. Blue Cat -raidoista lähimmäs tuota mainintaa yltää juuri Uptight, vaikka sekavan oloinen onkin. Jerry Leiber ja Mike Stoller olivat kuitenkin menettäneet uskoaan Red Birdiin ja heidän kaupattuaan osuuksiaan ainoa firmaa kiinnostanut artisti oli The Shangri-Las. Taylorin mukaan Red Birdillä oli demon esittelytapahtuma eräänä maanantai-iltapäivänä. Trade Martin itse kokeili vuonna ’67 onneaan miehisellä RCA-versiolla. Soulin harrastaja antaa ilman muuta äänensä Jackielle, mutta ei sekään maailmoja mullistava esitys ole. Blues News 5/2018 33 tiä teinilevyä (Sad Songs ja Innocent Eyes) ja Warnerille unisen rakkauslaulun Here I Am, mutta kun menestystä ei tullut, hän lopetti kitaristi-laulajauransa lyhyeen ja siirtyi Brill Buildingiin lauluntekijäksi. Evien ja Jackien singlet tulivat myyntiin samaan aikaan ja vaikka Evien levy näytti lähtevän liikkeelle myönteisesti, jätti Jackien cover sen varjoonsa varsinkin suurilla soulasemilla. Evie teki siitäkin nuorekkaan version, jolla olisi luullut olevan menestymismahdollisuuksia. Run Home To Your Mama on sopivasti psykedeelinen, idealtaan ja sävyiltään Nancy Sinatran These Boots Are Made For Walkingia muistuttava ”pilkkalaulu”. Itse sanoisin, että versiot ovat kovin erilaiset, joten asiasta ei kannata väitellä. Dusty Springfield esitti oman näkemyksensä, joka oli kompromissi kahdesta edeltäjästään. Oleellista kuitenkin oli, että kumpikaan tytöistä ei saanut itselleen odotettua hittiä. Sen versio oli julkaistu jo edellisenä kesänä ison hitin You Keep Me Hanging On b-puolena, uusi yritys nousi poplistan sijalle 38. Samana vuonna sävelmä kävi ensimmäisen kerran listoilla Patti LaBelle & The Bluebellesin levytyksenä (sijoitukset 36./89. Evie on saanut aika paljon suitsutusta blue eyed soul -tyttönä, esimerkiksi takavuosien Soul Survivor -lehti hyväksyi hänet niissä merkeissä sivuilleen. Nettikeskusteluissa on enimmäkseen hehkutettu Evien originaalin paremmuutta. Chip on muistellut, että hän sattui kuulemaan Evien laulua tämän ollessa Teddy Vannin toimistossa. Näin pääsi käymään, koska Chessin edustaja oli pihistänyt Evien demonauhan. Sävelmä oli kehno, mutta tytön äänessä oli sitä jotakin. muodossa r&b/pop). Uptight puolestaan on reipasta popsoulia. Seuranneen riidan johdosta Chess veti singlen myynnistä, mistä taas oli se seuraus, että koko jupakasta tietämätön ja siksi syytön Jackie Ross otti nokkiinsa ja lähti koko firmasta. Varsinaisen kunnian Taylor antaa kuitenkin työtoverilleen Al Gorgonille, joka innostui uudesta löydöstä niin, että lähti saman tien etsimään tälle parempia mahdollisuuksia. Blue Cat 118 Take Me For A Little While Run Home To Your Mama 122 I Can’t Let Go You’ve Got Me Uptight Mielestäni kummassakin Blue Cat -singlessä parempi esitys löytyy b-puolelta. Jatko oli totaalista sekasortoa. Evien versio kaatui olemattomaan markkinointiin ja potin korjasi englantilainen The Hollies, jonka äitelä cover nousi brittilistoilla peräti kakkoseksi vuoden ’66 alussa ja pian sen jälkeen Atlantin takana sijalle 42
Firma oli siirtymässä MGM:n alamerkiksi, niissä yhteyksissä julkaistiin 475:n jälkeen vielä viitisentoista singleä ja sitten vielä 2000-sarjassa kolme, niistä Evien sekava ja meluisa Billy Sunshine oli viimeinen. Niin oli myös hyvä coveryritys Timi Yuron ja Dionne Warwickin 60-luvun alun balladista The Love Of A Boy, esikuvat vain olivat niin kovat, ettei Evien esitystä oikein osaa arvostaa. Siirtymävaiheen kummallisuuksiin liittyi Joe Sarnon ohjaama rock-henkinen elokuva Step Out Of Your Mind, jota ei tiettävästi koskaan julkaistu. Cameo 413 Picture Me Gone It Makes Me Laugh 436 The Love Of A Boy We Know Better 475 Angel Of The Morning Dear John 2002 Billy Sunshine It Makes Me Laugh Ensimmäisen Cameon kääntöpuolelta löytyi selkeä soulhakuinen It Makes Me Laugh. Evien uraa varjostanut ”kirous” tuli taas vastaan syksyllä ’67 levytetyn Angel Of The Morning -laulun yhteydessä. Sen verran ytyä sävelmässä sentään oli, että se päätyi myös soulartistien levytettäväksi. Vuonna ’67 American Breed teki tuosta keveästä poprallista version ja sai siitä läpimurtohittinsä singlen kivuttua sijalle 24. Sävelmässä sinällään ei ollut mitään erityistä, samanlaisia keinoreippaita lallatuksia levyttivät noihin aikoihin hyvällä menestyksellä ainakin Sandie Shaw ja Petula Clark, arvattavasti siitä olisi jommankumman esityksenä voinut kehkeytyä hitti. Väitetään, että Evie Sands lauloi filmin tunnusmelodian, mutta sekään ei ole ainakaan virallisilla kanavilla tullut kuultavaksi. Arnoldin versio. Evie lauloi hyvin ja levy on ainakin soulin näkökulmasta yksi hänen parhaistaan. Sen jälkeen Angel Of The Morning on levytetty moneen otteeseen mitä kirjavimman artistikaartin toimesta, ääripäinä vaikkapa Nina Simone ja kantrityttö Skeeter Davis, väliin mahtuu Bettye Swannin tyylikäs soulnäkemys. Raskaanoloinen sävelmä ja sovitus olivat kuin suoraan Dusty Springfield -muotista. Dusty Springfieldin, Carpentersin ja Bonnie Tylerin versiot kuuluvat tunnetuimpaan päähän, nuoremman polven popparitytöistä en lähde listaa tekemään. jenkkitilastoissa. Englannissa listoille nousi samana vuonna terävä-äänisen tumman tytön P.P. Myös Evien levyihin tuli selkeä brittikorostus, käytännössä ainoa ymmärrettävä vertailukohta oli Dusty Springfield. On sanottu, että Cameo oli jo konkurssissa singlen ilmestyessä, mutta siitä ei sentään ollut kyse, vaikka heikosti menikin. Evien Angel Of The Morning kompastui joka tapauksessa siihen, ettei sitä markkinoitu ollenkaan. Niinpä Seattlessa vaikuttanut Merrilee Rush & The Turnabouts sai vaisummalla coverillaan kontolleen valmiin hitin vuoden ’68 alussa, korkein sijoitus poplistalla oli 7. 34 Blues News 5/2018 ole muuta arvoa kuin ajatus alkuperäisestä. C&W-puolelta voidaan poimia 80-luvun alusta sävelmän suurin tilastollinen menestys, tuolloin Juice Newtonin tekemä ponneton cover nousi jenkeissä poplistallakin peräti nelossijalle.. Hänen versionsa oli originaali ja puhtaana makuasiana sanoisin, että se oli hyvä. Chip Taylorin ja Al Gorgonin filmiin säveltämien kappaleiden joukossa oli myös Picture Me Gone, joka julkaistiin Evien ensimmäisenä Cameo-singlenä, sitä ennen oli brittiversion ehtinyt levyttää Dave Berry vuoden ’66 lopussa. Parhaiten onnistui mielestäni Diane Brooks, muut äkkiseltään mieleen tulevat versiot löytyvät Madeline Bellin ja Barbara Randolphin levyttäminä
Blues News 5/2018 35 LOPULTAKIN HITTI! Niiden Chip Taylorin kirjoittamien laulujen joukossa, joilla Troggs teki vuonna ’66 itseään tunnetuksi, oli nätti ja tasainen Any Way That You Want Me. Niiden edelle menivät A&M:llä kauniit folkahtavat tunnelmapalat Shadow Of The Evening, One Fine Summer Morning ja Maybe Tomorrow, nimistä voi jo päätellä mistä oli kyse. Sitä on väitetty yhdeksi parhaista koskaan tehdyistä Motown-covereista ja kieltämättä Evien levyssä on ansionsa. Kaiken kaikkiaan alettiin A&Mvaiheen lopuilla jo olla siinä tilanteessa, että Evien levyistä oli turha etsiä soulia tai edes rockia, ja totutella ajatukseen, että tytöstä oli tulossa aikuisviihdyttäjä. Watersin sisarukset, Dusty Springfield ja 60-luvun alun nätistä Angel On My Shoulder -hitistään tunnettu Shelby Flint. 2005 Rev-Ola -merkillä, jolta on peräisin myös cd numerolla CV REV 118. Jenkkilistoilla sävelmä joutui tyytymään kahteen häntäpään sijoitukseen, esittäjinä nimihirviö Liverpool Five ja muutenkin Taylorin sävelmien parissa viihtynyt American Breed. Varmaa on, että hän meni naimisiin vuonna ’71 ja perheen kasvattamisessa meni aikaa sen verran, että hän palasi levyttämään vasta vuonna ’74, levymerkki oli Capitolin jakelussa toiminut Haven. Myös First Editionin But You Know I Love You’sta Evie teki hyvän version. Tarkempi kommentointi lienee turhaa, sen voisi sentään maininta, että Take Me For A Little While on uusi, alkuperäistä aikuismaisempi yritys, että It’s This I Am oli Evien ensimmäinen levylle päätynyt oma sävellys ja että nätti Maybe Tomorrow oli Quincy Jonesin säveltämä laulu Dustin Hoffman & Mia Farrow -elokuvasta John And Mary. Lambert ja Potter ovat laatineet sopivan maltillisen soultaustan ja Evien parhaita puolia on mielestäni aina ollut se, että hän on soulyritelmissään onnistunut pysymään kohtuudessa ilman keinotekoisia revittelyjä, niin tässäkin. Kiltin alun jälkeen päästiinkin tasolle, joka ansaitsee soul-määreen ainakin blue eyed -mielessä. Evie sai levystä uransa ensimmäisen listahitin, joka tosin jäi tässä vaiheessa ainoaksi. Sen raidoista pääosan sovittivat Paul Riser ja Jimmie Haskell. Suspended Animation (RCA Victor AFL 1-2943) A: (1) Lady Of The Night (2) Keep My Lovelight Burning (3) Take A Little Love (4) I Can’t Wait For You (5) As We Fall In Love Once More B: (1) Get Up (2) You Sho Look Good To Me (3) You Can Do It (4) I Don’t Want To Let It Go (5) Brain Damage Koska Evie osallistui keskeisesti sekä tuottamiseen että säveltämiseen, levy on ”hänen näköisensä”. Soulin kannalta mielenkiintoisin Havenlevytys on versio Temptationsin läpilyönnistä The Way You The Things You Do. Sävelmistä mikään ei jäänyt positiivisena mieleen, eniten ihmettelen yhdente. Hän teki siitä hallitun version, johon aika yleisesti on liitetty määre soulful. Tässä numerotiedot, aloitetaan singleistä. Kieltämättä niissä on enemmän soulin tuntua kuin Evien omissa lauluissa, jotka ovat siistiä aikuisen naisen viihdettä. Se oli Englannissa top ten -hitti, mutta Atlantin takana sitä ei juuri noteerattu. Sitä väitetään myydyn puoli miljoonaa ja lisäksi se sai kriitikkojen kehuja yhtenä 60-luvun lopun parhaista poprocktulkinnoista. A&M 0980 Until It’s Time For You To Go Shadow Of The Evening 1026 One Fine Summer Morning I’ll Hold Out My Hand 1090 Any Way That You Want Me (53.) I’ll Never Be Alone Again 1157 Maybe Tomorrow Crazy Annie 1175 But You Know I Love You Maybe Tomorrow 1192 It’s This I Am I Think Take Me For A Little While Any Way...:n listasijoitus ei kerro kaikkea singlen arvoista. Taustalla soitti varsin nimekäs ammattilaiskaarti ja avustajien laulajien listalta löytyvät mm. VIIHDETTÄ AIKUISEEN MAKUUN Väitetään, että Evie Sandsin piti levyttää uransa toinen LP Buddahille 70-luvun alussa, mutta mitään yksityiskohtia tuosta mahdollisesta hankkeesta ei ole tiedossa. Any Way That You Want Me (A&M SP 4239) A: (1) Crazy Annie (2) But You Know I Love You (3) I’ll Never Be Alone Again (4) Any Way That You Want Me (5) Close Your Eyes Cross Your Fingers (6) It’s This I Am B: (1) Shadow Of The Evening (2) Take Me For A Little While (3) Until It’s Time For You To Go (4 ) I’ll Hold Out My Hand (5) Carolina On My Mind (6) One Fine Summer Morning LP julkaistiin uusintana v. Kun Evie Sands siirtyi vuonna ’68 Herb Alpertin A&M-merkille, kaivettiin Any Way That You Want Me esiin. Muuten olen sitä mieltä, että Motown on yksi hankalimmin jäljiteltävistä 60-luvun suuntauksista, se on nähty lukemattomissa kehnoissa coveryrityksissä ja monissa TV:n talenttikilpailuissa sekä Suomessa että ulkomailla. Erityistä moitittavaa ei hänen sinkuistaan löydy, ei myöskään uran ensimmäisestä albumista, jota uskaliaimmat ovat verranneet Carole Kingin ja Bobbie Gentryn vastaavantapaisiin levytyksiin. Seuraava yritys on vuodelta ’79, jolloin Evie levytti Michael Stewartin avustamana tuottamansa LP:n “Suspended Animation“. Haven 7010 You Brought The Woman Out Of Me (50.) Early Morning Sunshine 7013 I Love Making Love To You (50.) One Thing On My Mind 7020 Yesterday Can’t Help Me Crazy Because I Believe 806 The Way You Do The Things You Do Love In The Afternoon Ensimmäiset singleraidat muodostavat vuonna ’74 ilmestyneen albumin rungon: Estate Of Mind (Haven 9202) A: (1) A Woman’s Work Is Never Done (2) Love In The Afternoon (3) You Brought The Woman Out Of Me (4) Take It Or Leave It (5) Call Me Home Again B: (1) One Thing On My Mind (2) Yesterday Can’t Hurt Me (3) I Love Making Love To You (4) Early Morning Sunshine (5) Crazy Cause I Believe Tuottajapari on tehnyt levylle vain kolme sävelmää, niiden joukossa hitin You Brought The Woman Out Of Me. En löytänyt senkään vertaa soulin elementtejä kuin “Estate Of Mind“ -albumilta, hyvin tehtyä nätisti laulettua tylsähköä viihdettä. Mitään vikaa hänen sävelmissään ei ole, sitä todistaa sekin, että monet niistä ovat päätyneet mustien artistien coveroimiksi: Dionne Warwick (Love In The Afternoon), Manhattans (Take It Or Leave It), Phyllis Hyman (One Thing On My Mind) ja Arthur Prysock (I Love Making Love To You). Vaikka tuottajina olivat soulyhteyksistään tutut Dennis Lambert ja Brian Potter, niin en osaa tuon vaiheen levyjä soulina pitää. Hyvähän se toki on, mutta mielestäni se ei sen enempää kuin laahaava versio kaiholaulusta Until It’s Time For You To Go kuulunut Evien levytysten ehdottomaan parhaimmistoon
Chipin nostalgiakeikat ovat ulottuneet myös Eurooppaan, hän on esimerkiksi käynyt muutaman kerran Skandinaviassa, tuorein visiitti lienee vuodelta 2012.. Chip Taylor oli sillä välin aktivoitunut uudelleen tekemällä 70-luvulta alkaen tukun levyjä ja esiintymällä nostalgialavoillakin ahkerasti, lisäksi hän oli perustanut oman Train Wreck -nimisen levymerkin. Raidoista kaksi lupaa bluesia, mutta aika paljon pitää puritaanin katsantoaan laajentaa, jotta ilmaus kelpaisi. Omia levyjä Evie ei tehnyt ja esiintymisetkin olivat harvassa. Netissä on tarjolla pari tuoretta lavatallennettakin, vaisuhkoa pehmeää meininkiä, yllättävää kyllä nykynäkemys Picture Me Gone’sta on mainosmielessä varustettu otsakkeella northern soul. Chip kutsui Evien lavalle, jatkossa pari päätyi huomaamaan, että tää on kivaa ja kun Al Gorgonekin saatiin kuvioihin mukaan, ajauduttiin ajatukseen uuden levyn tekemisestä. Uskallan veikata tämän levyn perusteella, että Evie ja hänen kitaransa ovat olleet hyvä yhdistelmä lavalla parikymmentä vuotta sitten. Uutuus sisältää vain kaksi puhdasta duettoa (raidat 1 ja 10), muut ovat Evien ja Billyn yksittäisesityksiä, muutamista sävelmistä kuullaan molempien tulkinnat. Hän on ollut todettujen Billy Vera -levytysten lisäksi tekemässä sellaisia tunnettuja sävellyksiä kuin Make Me Belong To You (Barbara Lewis), Try (Lorraine Ellison, Janis Joplin), I Can’t Wait Until I See Baby’s Face Again (Baby Washington, Dee Dee Warwick, Aretha Franklin, Dionne Warwick), Welcome Home (Walter Jackson), Tommy (Reparata & The Delrons) ja niin edelleen. Evie on nuorekas seitsemänkymppinen, joka tiettävästi esiintyy säännöllisesti Los Angelesissa Adam Marsland’s Chaos Bandin solistina ja kitaristina. Evie onkin ilman muuta levyn parempi osapuoli. Siinä kaikki, paitsi että levypuolelta löytyy tuoreita yllätyksiä, ensimmäisenä Billy Veran ja Evie Sandsin yhteinen levy vuodelta 2014. 36 Blues News 5/2018 kevää You Can Do It -lonksuttelua, jonka ovat poimineet levytettäväkseen ainakin Dobie Gray, Weather Girls ja June Pointer. Women In Prison (Train Wreck TW 009) (1) I Ain’t Done Yet (2) Cool Blues Story (3) While I Look At You (4) Angel In Your Eyes (5) Brooklyn Blues (6) Women In Prison (7) Fingerprint Me Baby (8) I Want Your Hands (9) I Hate You Today (10) Always (11) Gasoline And Coffee (12) Little Girl Crying Sisältö on aika kirjava, vaikutteita yhdistettiin reippaasti popin ja kantrin eri alueilta. Siistiä työtä, mutta mustan musiikin kanssa tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä. Kaikki sävelmät ovat Taylorin ja Evien ja niistä muodostuu siisti ja pelkistetty paketti. Shine For Me (R-Spot 1111-2) (1) Rodeo (2) But I Did (3) Full Dose Of Love (4) Shine For Me (5) Like A Rock (6) Without You Nättejä sävelmiä pelkistetysti sovitettuna, Evien pehmeä laulu ja kitarointi hallitsevat tunnelmaa. Sisältö on puhtaan viihteellinen, ei siis puhettakaan rokki-Evistä tai soul-Billystä. Eipä silti, Lucinda Williamsin kanssa duetoitu Cool Blues Story ja Brooklynin lapsuusmaisemiin sijoittuva kivitaloja, asfalttikatuja ja yksinäisiä puita muisteleva Brooklyn Blues ovat mielestäni levyn parhaat palat. Queen Of Diamonds (Jack Of Hearts) (Train Wreck TW 049) (1) Night Bird (2) I Had Enough Of That Girl (3) I Will Be Standing Again (4) Fall (5) All The Dreams Of Lifetime (6) I Wake You (7) Could I Live With This (8) Unglorious Hallelujah (9) 100 Ships (10) Queen Of Diamonds Jack Of Hearts (11) Take Me For A Little While live (12) Could I Live With This (13) I Wake You (14) I Will Be Standing Again Billy Veran mukanaolo selittyy sillä, että hän on Chip Taylorin vanha kaveri ja levytti tämän tuottamaa soulia jo 60-luvulla sekä sooloalbumilla “With Pen In Hand“ että Judy Clayn kaverina duettolevyllä “Storybook Children“. Seuraavista 15 vuodesta on hyvin vähän tietoja. Koska on hyvin epätodennäköistä, että Chip Taylorista koskaan omaa BN-tarinaa ilmestyy, on paikallaan muistuttaa, että hän oli erittäin tuottelias soulsäveltäjä 60-luvulla. P.S. Tuottajaksi saatiin Tommy Spurlock ja tulos julkaistiin vuonna ’98. Yleiskuva on rauhallinen, koska sovitukset ovat lähes pelkästään yksinkertaisia Evien itsensä soittaman kitaran varaan rakentuvia. Billy Vera ei parhaimmillaankaan ollut kultakurkku , nyt hänen äänensä on muuttunut entistä rosoisemmaksi ja esityksestä on kadonnut ilmeikkyys kokonaan. Voisin kuvitella kuuntelevani tällaista musiikkia kreikkalaisen merenrantaravintolan taustaviihteenä Billyn istuessa valkoiseen frakkiin pukeutuneena pianon ääressä ja Evien kitaroineen vastaavasti pynttäytyneenä kimaltelevaan kokovartaloluomukseen. Aiheesta on olemassa jopa “Songs Of Chip Taylor“ -niminen Acen julkaisema CcdD. Miten lie nykyään. Hänen ja Evien tiet kohtasivat, kun Los Angelesiin muuttanut Evie meni seuraamaan kaupunkiin saapuneen Chipin showta. Kaikkein tuorein Evie-tieto on keväältä 2017, jolloin julkaistiin neliraitainen EP ja pian sen jälkeen cd
CHARIOT 2.29 (Johnny Angel) EMI Music Publishing Scandinavia SIDE TWO 1. Hello my Baby 2.24 J. Arlen, J. Dr. My Little One (M. Crawl Baby Crawl (M. 15. Siira) GOOFIN’ RECORDS Hämeentie 46, 00500 Helsinki, FINLAND • www.goofinrecords.com GREP 233 Side Two: 1. Mike Bell & The Belltones: Mike Bell vocals & rhythm guitar Timo Kalijärvi solo guitar Iikku Riepponen double bass Japi Saario drum Kit with Thommy Borssén piano Recording engineer – Andreas Utbult Co-engineer – Matti Juusola Masterering – Enno Mäemets Photography – Pasi Rytkönen Graphic Design – StriKing Recorded at The Flipsville Studio, Sweden GREP 233 M IK E B E L L & T H E B E L L T O N E S • C R Y S T A L B A L L G R E P 2 3 3 Side One: 1. Oh Lonesome me 2.12 Don Gibson, Chet Atkins 2. Louis Blues | Heittopussi | So Long, I’m gone | Hello My Baby | Hiawatha | Shake Of Araby | Cuddle Up Little Closer | Texas Tornado * merkityt äänitetty 1998. So Long, I’m gone 2.33 Roy Orbison 16. Cuddle up Little Closer 2.56* Harbach, Hoschna 20. Scott 7. Mercer 13. Rodgers, Lorenz Heart 11. Texas Tornado 1.55* Rivers Wakely Recorded: Beat Garage Studio Recording engineer: Jani Lehtinen Mastered: Enno Mäemets Editroom Pics: Ari Berghäll | Arialmainos Oy | Eino’s home album Cover layout: Ari Berghäll | Arialmainos Oy Guest musicians: Jani Lehtinen drums, percussions, Sakke Pyykkönen bass, Timo Uimonen bass, quitar, Hessu Pirhonen piano, Heka Piironen vocals, Janne Junnilainen drums, percussions Special thanks: Asko, Rudy, Vappu-Helena, Pete Hakonen Oh Lonesome Me | Say Si Si | Tweedle Dee | School Days | Coimbra | Honky Tonk | Hota Hota | Heartbrake Hostel | Dr Zydecos Vogel Tanz | Lover ”Live Massage” | Tiger Rag | Blues In The Night| New St. New St. Pekka Tirri Rhythm Guitar and Organ Aarne Kara Lead Guitar SIDE ONE 1. Shake Of Araby 2.17* C. Heartbrake Hostel 2.17 T. Siira) EINO RASTAS: Twilight Guitar Songs And Rocks CD TEXAS OIL: Mojo Oil CD digipak THE HORNETS vinyl EP MIKE BELL & THE BELLTONES: Crystal Ball vinyl EP Goofin’ Records Hämeentie 46 00500 Helsinki puh 09-7733113 www.goofinrecords.fi avoinna: Arkisin klo 11-18 La klo 10-15. Lover ”Live Massage” 2.39 R. Say Si Si 2,02 Ernesto Lecuona 3. BRISTOL EXPRESS 2.55 (Ron Grainer) Warner/Chappell Music Scand 2. Hiawatha 2.53* Eino Rastas 18. THE WIND ONLY KNOWS 2.15 -Tuuli Tietää(Erik Lindström) Lindström Erik Edition 2. Sweet Lovin’ Woman (M. E. Heittopussi (Rebound) 2.17 B.Justis, C. Varjonen Aarni P.J. OUT NOW! Goofin’ Records Goofin’ Records GRCD 6195 GRCD 6195 Twilight Guitar Songs And Rocks Twilight Guitar Songs And Rocks Eino Rastas Eino Rastas 1. Butler, B. Tweedle Dee 2.28 Winfield Scott 4. School Days 2.50 Chuck Berry 5. Hota Hota 2.33 Eino Rastas 8. Boren, H. Emerson 17. Louis Blues 2.56 Wc Handy 14. Dogget, C. Tiger Rag 2.51 Original Diexieland Jazz band 12. Crystal Ball (M. Siira) 2. Axton 9. Howard , I. Durden, M. Rich , san. Snyder, Smith Wheeler 19. Siira) 2. Zydecos Vogel Tanz 1.50 Eino Rastas 10. Coimbra 2.11 Raul Ferrao 6. BLUE RAIN 2.23 (Frank Metis/Randy Star) GL Music A/S RECORDED AT CYCLOP STUDIOS, Helsinki, Finland MIXED AT BEAT GARAGE STUDIOS BY JANI LEHTINEN COVER DESING: CALL ME FAFA Eero Sartimo Drums Tapio Vesa Bass Guitar GREP 234 T H E H O R N E T S G R E P 2 3 4 GOOFIN’ RECORDS Hämeentie 46, 00500 Helsinki, FINLAND • www.goofinrecords.com GREP 233 EXTENDED PLAY 45 R.P.M. Honky Tonk 3.30 B. Blues in the Night 2.20 H
Singlen 1769 I Found Something oli Spiritien pitkäaikaisjäsenen Jethroe Bledsoen sävelmä ja hän sen myös lauloi. Hänestä tuli parin vuoden ajaksi yhtyeen kiistaton ykköslaulaja, jota asemaa kohensi vielä se, että hän sai laulettavaksi monta omaa sävelmäänsä. Ehkä Hinton oli mukana, ehkä ei, solistiäänenä hän ei ainakaan ollut. Sen ykköstähti oli 50-luvun puoliväliä edeltävänä aikana Lou Rawls, jonka lähtö sekoitti kuviota. Nashboro 567 It’s Alright When The Saints Go Marching In 573 This Old Soul Of Mine Hallelujah Enempää en uskalla luvata. Peacock 1769 I Found Something If It Ain’t One Thing (It’s Another) 1776 I Need Thee Come Go With Me 1779 When Lost In Sin 1785 Story Of Jesus The Lord Loves Me 1798 In The Garden The Great Love Gospeltuntijat näyttävät olevan sitä mieltä, että tämä vaihe merkitsi Spirit Of Memphisin tarinassa alamäen alkua yksinkertaisesti siksi, että Silas Steelen paikka oli mahdoton täytettäväksi. Listauksissa Hintonin nimi on liitetty myös kolmeen seuraavaan singleen, mutta hänen läsnäolonsa ei mitenkään sovi aikatauluun. Maineikkaan, jo 20-luvun lopussa perustetun Spirit Of Memphis Quartetin kokoonpanossa oli tapahtunut ratkaisevia muutoksia, kun ykköstenori Little Axe Broadnax ja ehdoton tähti Silas Steele olivat lähteneet. Esimerkiksi valokuvissa on turhan usein ollut esillä ”väärä” mies. Kun sitten Chosenissa tarvittiin lisävoimia, Hintonilla oli väylä valmiiksi avattuna. Myös 567 on epävarma, se on nimittäin levytetty jo vuoden ’55 alussa. GOSPELTÄHTI Ykköshinton syntyi 15.11.1929. SPIRIT OF MEMPHIS Vuonna ’56 Joe Hintonin ura nytkähti taas aimo askeleen ylöspäin. Oikea paikka on Evansville, Indiana. Siellä Joe liittyi The Blair Gospel Singers -nimiseen gospel-ryhmään, joka oli alun perin syntynyt Blair-perheen ympärille, mutta jossa vähintään yhtä merkittävä oli Puttonin perhe. Mainittu I Need Thee on suosikkini, muita huippuesityksiä olivat Lost In Sin, The Lord Loves Me ja When.. Esitys poikkeaa selvästi hänen normaalityylistään, se on nimittäin rumasti sanottuna rytky, ei ollenkaan tyypillistä gospelia. Kuviot ovat tutut, mutta en saa päähäni, mihin tarttua. Kun Joe liittyi kokoonpanoon vuonna ’54, siinä lauloi neljä Puttonia (Willie, Blanton, Elisha, ja Henrie) ja vain yksi Blair (James). Tämä on osittain arvailua, fakta on, että Chosen Gospel Singers siirtyi 50-luvun puolivälissä Kingiltä Nashborolle ja että Joe Hinton oli mukana kahdella singlellä. Kääntöpuolen hoiti sekä säveltäjänä että ykkösäänenä Joe Hinton. Väki yhtyeessä vaihtui tiuhaan, jopa Ted Taylorin väitetään käväisseen näyttöjä antamassa, yhdenkään levytyksen yhteydestä en kuitenkaan hänen nimeään löytänyt. Blair Gospel Singers oli siihen mennessä levyttänyt muutaman singlen Nashboro-merkille ja homma jatkui Hintonin tultua mukaan. Viimeksi mainitun tilalle hankitun baritoni Joe Mackin onnistumiset jäivät vähiin, sen sijaan Joe Hinton täytti Broadnaxin jättämän aukon upeasti. Sävelmä kummastuttaa, se on joko vohkittu jostakin tai sitä on myöhemmin plagioitu. Bluesin Sonny Boyt ovat asian tuntevalle selviä tapauksia ja noviisit tunnistavat heidät järjestysnumeroista. 60-luvun soulissa esiintyi kaksi Joe Hintonia ja vaikka heistä toinen oli huomattavasti tunnetumpi ja arvostetumpi, on kaima silloin tällöin päässyt aiheuttamaan pientä ajatuksen harhailua. Syntymäpaikaksi esitetään eräässä lähteessä Monkeeshitistä tuttua Mississippin Clarksvilleä, mutta tieto on väärä. 38 Blues News 5/2018 PEKKA TALVENMÄKI T äsmälleen samannimisiä artisteja on harrastajaa härnäämään osunut silloin tällöin, yleensä onneksi niin erilaisista lähtökohdista (Paul Williamsit, Jerry Jacksonit...), ettei varsinaisiin erehdyksiin ole sorruttu. Raeford Blair vaihtoi nimittäin Blairista Choseniin vuonna ’54 ja Joe Hinton tuli tavallaan hänen paikalleen. Joe Hintonin arvostusta kuvaa se, että hän siirtyi hyvin nopeasti astetta kovempaan ryhmään, The Chosen Gospel Singersiin. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että myös Hinton oli loistava solisti, ero syntyy paremminkin poikkeamana tunnelmassa, vahvahenkinen julistus vastaan kuulakas, melkeinpä hempeä tenori. Sen sijaan tyylikäs This Old Soul Of Mine ja sen ykkösääni kuulostavat oikeilta, esityksessä on samoja hyviä aineksia kuin edellä kehumallani Blairyhtyeen Moaning-raidalla. Yhtyeen vaihdos merkitsi myös ympäristön vaihdosta, Spirit Of Memphis Quartet levytti vahvalle Peacock-merkille. Tätä näpytellessäni huomasin, että Blair Gospel Singersin ja Chosen Gospel Singersin välillä taisi olla pieni yhteys. Jatkossa Hinton sävelsi ja lauloi lähinnä siistejä tenoriballadeja, joita hän väritti ylärekisterikiekaisuilla. Hän oli ryhmässä vain vuoden verran ja sinä aikana julkaistiin single: Nashboro 555 I’ve Been Moaning So Long Waiting For The Lord Nettilistauksissa mainitaan Hinton rohkeasti solistiksi ja kuuluisamman näytteen I’ve Been Moaning So Long kohdalla asia on selvä, Joen tavaramerkkinä myöhemmin tunnettu hieman väpättävä, hetkittäin tunkkainen, mutta parhaimmillaan ilmaviin korkeuksiin nouseva tenori on helppo tunnistaa. Kieltämättä, kun kuuntelee peräkkäin Steelen laulaman viimeisen soolosuorituksen, dramaattisen He’ll Never Let Me Fall ja Joe Hintonin kaiholaulun I Need Thee, niin onhan siinä melkoinen ero
Tilanne ratkesi niin, että Joe Hinton siirtyi Spirit Of Memphis Quartetista maalliselle uralle. Back Beat 537 You Know It Ain´t Right (20./88.) Love Sick Blues 539 Better To Give Than Receive (?/89.) There’s No In-Between 540 There Oughta Be A Law You’re My Girl 541 Funny (?/13.) You Gotta Have Love 545 I Want A Little Girl (34./132.) True Love 537:n b-puolella julkaistiin Joen näkemys vanhasta jodlauskantrilaulusta Love Sick Blues. Ihmeellistä kyllä, säveltäjäksi merkittiin Hank Williams. Vuoden ’58 lopussa ilmestyi nimittäin Hintonin nimissä julkaistu single, jonka taustalla laulava yhtye oli melko varmasti Spirit Of Memphis, toisaalta seuraavan vuoden alussa ilmestyneen Spirit Of Memphis -singlen It Won’t Be Long Now / Sinner Make A Change kuoropoikiin on merkitty Hinton, ei kuitenkaan solistiksi. Robey oli herra talossa, Taylor kyllästyi hänen despoottimaisuuteensa ja lähti. Sijoituksia kertyi lisää ja itse asiassa tahti olisi ollut parempikin, jos Billboardin r&b-lista olisi ollut voimissaan. Sikäli asia oli luonnollinen, että Hinton ja Taylor olivat saman kaliiberin miehiä, persoonallisia, hetkittäin kulmikkaasti laulavia tenoreita parhaasta päästä. Kääntöpuolen gospelvaikutteet voi arvata jo nimestäkin, raskasta ja monotonista esitystä piristää muutama ilmeikäs ylärekisteriin nousu. Come A Baby on erikoistapaus, se on melkein mustaa rock & rollia. Nopeitakin raitoja mahtui mukaan, mutta ne eivät säväytä samalla tavoin kuin balladit. Back Beat 519 I Know Ladder Of Prayer 526 Pretty Little Mama Will You 532 A Thousand Cups Of Happiness If You Love Me 535 The Girls In My Life Come A Baby 519 on single, jossa on kuten totesin gospel-kaverit taustalla, ja lopputulos on sen mukainen. 526:n Will You oli samantyyppinen, mutta sanoiltaan maallisempi rakkausballadi, samoin viihteellisesti sovitettu A Thousand Cups Of Happiness, suurin suosikkini eo. Voi olla, että siirrosta oli suunniteltu Taylorin vielä ollessa kuviossa mukana, olihan Robeyn Back Beat -merkillä tavallaan paikka auki. Tuloksena oli kaksi erinomaista singleä (a-puolinaan Be Ever Wonderful ja Count The Stars), mutta tilanne kaatui täydelliseen erimielisyyteen. SOOLOURALLE Duke-Peacockin omistaja Don Robey teki vuoden ’58 alkupuolella kovan kaappauksen, kun Ted Taylor siirtyi hänen talliinsa. Olkoon siis niin, että Spirit Of Memphis Quartet ei ollut enää vuosina ’56–’58 entisensä, se teki silti Joe Hintonin johdolla erinomaista gospelia ja sitä kautta Hinton sai myös monien muiden tulevien soulsupertähtien tavoin siirron paholaismusiikin puolelle. nivaskasta. Toki Hankin 50-luvun alun hitti on tunnetuin tästä Cliff Friendin ja Irving Millsin jo 20-luvun alussa säveltämästä laulusta tehty cover, mutta aika huvittavalta tuo kömmähdys vaikuttaa. Hänen vaikutustaan ei voi olla huomaamatta kepeällä balladipuolella I Know, joka on leppoisa sekoitus orastavaa soulia ja gospelia. Blues News 5/2018 39 Myös perinteisen In The Gardenin Joe lauloi hienosti apunaan yhtyeen perusbasso Earl Malone. Sam Cooke oli 50-luvun lopussa useimpien nousevien mustien miesartistien esikuva. Euroopassa jylläsi samaan aikaan australialaisen jodlaajan Frank Ifieldin näkemys, joka kesti brittilistan. Laulu oli 60-luvun alussa ajankohtainen, koska Patsy Cline oli tehnyt siitä hyvän kantriversion ja Floyd Cramerin instrumentaalisingle oli käväissyt Hot100:n häntäpäässä. Soolouran alku ei ollut kovin juhlava, kolmen ensimmäisen vuoden aikana ilmestyi vain neljä singleä. FUNNY Menestyksen makuun Joe Hinton pääsi vasta kesällä ’63, kun kevyt alkupompottelultaan Dee Clarkin Raindrops-hittiä muistuttanut You Know It Ain’t Right nousi mustan listan sijalle 20
Mielestäni Hintonin ”originaali” on hyvä musta cover, edelle pääsee vain Joe Texin “Soul Country“ -albumilleen levyttämä versio. Viimeisten kolmen elinvuotensa aikana Hinton levytti vain seitsemän singleä. Cash Box pisti vielä paremmaksi, sen mustalla listalla Funny oli noihin aikoihin ykkösenä. Tämä ei ole tarkoitettu moitteeksi, hyvin Hinton näissäkin merkeissä selviytyi, etenkin There Oughta Be A Law ja You Gotta Have A Love ovat sujuvia erinomaisia hitusen popahtavia puolinopeita. Versioita ovat tehneet ainakin Al Green, Brook Benton, Supremes, Spinners, Dorothy Moore, Joe Tex ja Little Junior Parker. Funny oli ja on hieno levy. Syy voi olla nostalginen, Elledgen single sisältyi nimittäin Juhani Ritvasen ensimmäisten ostosten nivaskaan, jota jyrättiin tilaisuuden tullen kymmeniä, ellei satoja kertoja. Roy Orbisonin Oh Pretty Woman oli ykkösenä ja top tenissä oli muitakin hyviä jenkkipoplevyjä. ALAMÄKI JA KUOLEMA Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten Joe Hinton saattoi menestyä niin hyvin, hänen musiikkinsa oli kovin kaukana sekä popin, soulin että raskaamman mustan musiikin menestyskuvasta. Tyyli muuttui ehkä hitusen karkeammaksi, mutta korkeat kiekaisut olivat entisensä ja tekivät kieltämättä hänen koukeroisen, parhaimmillaan gospelia ja pahimmillaan jazzia tarjoavan musiikkinsa entistä vaikeammaksi normaalikuuntelijalle. Singleiltä tuttujen urien täydennyksenä on muutama hyvä lainasävelmä, parhaiten pehmentävät tunnelmaa Brook Benton -tarinat So Close, Everything ja Endlessly. Viimeksi mainittu on erikoisin, se toteutettiin Isaac Hayesin monumenttisten hittien hengessä ja sisälsi siis pitkän kehysmonologin. Oli pakko tarkistaa, miten Ted Taylorilla noihin aikoihin sujui. Sellainen on kieltämättä myös listoille noussut You Know It Ain’t Right. Sanoitus sisältää niin kuin hyvissä kantrilauluissa aina todellisen maanläheisen tarinan ja Hinton onnistui tekemään luontevan, pinnistelemättömin falsetein piristetyn version, jonka huipennukseksi hän heitti tyylilleen uskollisen hulppean ”slips away” -kiekaisun. 40 Blues News 5/2018 ykkösenä viisi viikkoa. Billboardin poplista oli kyseisen vuoden Aleksis Kiven päivänä jo mukavasti siistiytynyt brittiroinasta, Funny oli sijalla 13. Laulullisesti siinä ei ollut mitään vikaa, mutta jodlaajana hän ei pärjännyt. Vaikka Joe Hinton kunnostautui gospelaikanaan lähinnä kuulakkaiden balladien tulkitsijana, niin menestysvaiheessa vuosina ’63–’65 pääosa tuotteista oli iloisenpuoleisia rallatteluja, joihin löytyi vaikutteita ainakin Ray Charlesilta ja New Orleansista. ja sen edellä olivat eurooppalaisista vain Manfred Mann ja Chad & Jeremy. Toisaalta, vaikka Hintonin loppunousu on komea, niin se on vain varjo Elledgen vastaavasta. Syksyllä ’64 julkaistiin Hintonin suurin hitti Funny, joka oli versio Willie Nelsonin balladista Funny How Time Slips Away. Tavallaan hän oli liian persoonallinen ja taitava 60-luvun puolivälin kaupallisille markkinoille. Funny How Times Slips Away on kantriklassikko, mutta sellaiseksi sitä voidaan ajatella myös soulin puolella. Oma. Myöhemmin on koko nimi esiintynyt joko täydellisenä tai loppuosaltaan suluissa, mutta alkuperäisellä singlellä luki pelkästään Funny. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että Jimmy Elledgen pari vuotta vanhempi kantriversio on vielä parempi. Funny (How Time Slips Away) (Back Beat BBLX 60) A: (1) Funny (How Time Slips Away) (2) Pledging My Love (3) If You Love Me (4) I’ll Get Along Somehow (5) If It Ain’t One Thing It´s Another (6) So Close B: (1) Endlessly (2) Everything (3) True Love (4) A Thousand CupsOf Happiness (5) Darling Come Back To Me (6) Guess Who Sisältöön ei yllätyksiä mahdu. Funny oli sen verran kova menestys, että sen imuun oli pakko julkaista albumi. Mustista artisteista Hintonin edellä olivat vain Motownin Vandellat (Dancing In The Street) ja Four Tops (Baby I Need Your Loving), Funny oli siis Billboardin kannalta kolmanneksi suosituin r&b-levy. Joe Hintonin versio jäi valkoisten esitysten varjoon. Raha ratkaisi myös pomo Don Robeyn suhtautumisen ja valitettavasti sen takia mielenkiinto suuntautui muualle, Hintonia ei tuettu tarpeeksi. Back Beat 547 Everything Darling Come Talk To Me 550 Just A Kid Named Joe Pledging My Love 565 How Long Can I Last I’m Waiting 574 If I Had Only Known Lots Of Love 581 You’ve Been Good To Me Close To Me 589 Be Ever Wonderful I’m Satisfied 594 (Baby) Please Got You On My Mind Taso Hintonin tekemisessä ei mielestäni pudonnut. Rasittavin piirre Hintonin versiossa on viihteellinen, melkein yökerhomainen tausta. Hän saavutti uransa suurimman hitin Stay Away From My Baby vuoden ’65 lopussa, mutta ei sekään selitä, miksi Hintonin laulu tuo muutamalla raidalla (etenkin How Long Can I Last ja You’ve Been Good To Me) aikaisempaa enemmän mieleen Taylorin esikuvana
Vuoden ’62 Kent-sessiossa purkitettiin myös raidat Get In The Car ja I Need Love So Bad, joita ei singleinä julkaistu. Kuunneltuani miesten esityksiä muutamaan kertaan ajauduin päättelemään, että Hintonin cover kuulostaa jopa paremmalta, mutta sehän on vain makuasia. Syntymäaika ei ole tiedossa, paikasta on sen verran arvailua, että hän oli todennäköisesti kotoisin Atlantasta, mutta muuttanut ehkä 50-luvulla länteen. Sysäyksen antoi Juhani Ritvasen 70-luvun alussa suoraan Don Robeyn firmasta tilaama singlepaketti, josta muutama Hinton-näyte päätyi omiinkin kokoelmiini. Hyvin sanottu, vaikka onkin pakko todeta, että Robinsin pikkuhitti lienee vain aktiiviharrastajien tiedossa. Taisi siis käydä niin, että Kentsinglen molemmille puolille kelpuutettiin ”väärä” lajinsa edustaja. Joka tapauksessa Hinton oli etenkin uransa alussa enimmäkseen rankanpuoleisen soulbluesin mies, poikkeuksena muutama piristävä kevyempi esitys. LITTLE JOE HINTON Kun Joe Hinton #2 aloitti levytysuransa 60-luvun alussa, oli hänen kaimansa jo tähti, siksi tarvittiin riittävä erottelu nimissä. Nimikkeistä voi arvata, että Get In The Car on vauhtipuoli, paljon sähäkämpi kuin singlelle päätynyt Whip Twist. Diskografian alku sisälsi kaksi vuonna ’61 levytettyä singleä. päivänä 1968, kuolinsyy oli pahasti levinnyt ihosyöpä. Häntä on verrattu Bobby Blandiin, mutta tuo määre imartelee, Bland oli häneen verrattuna suuri tunteikas taituri. Myönnettävä on, ettei hänestä noihin aikoihin täkäläisissä mustan musiikin piireissä paljon muuta tiedetty kuin Funnyn menestys. Mikä on ero alkuperäiseen twistiin, siitä en saanut oikein tolkkua, mutta kaipa se tuohon whipsanaan ja jonkinlaiseen iskuntapaiseen liikkeeseen liittyy. Tyyliltään hän oli parhaimmillaan ykkös-Hintonin täydellinen vastakohta, karheatai karkeaääninen raaka revittäjä. Sävelmä on Hintonin oma samoin kuin 5029:n molemmat puolet. Esityksen laulullinen nautinto on vähäinen, Hintonin rosoinen ääni ei oikein taivu vauhtipalaan. Kääntöpuolen raskas balladirutistus sen sijaan on sitä itseään. Se ratkaistiin ottamalla käyttöön etuliite Little. En tiedä oliko takana ajatus iästä vai koosta, ehkä ei kummastakaan, parissa näkemässäni kuvassa Joe oli aika ronskin kokoinen. Vuonna ’62 Hinton siirtyi rujonoloisesta linjastaan tunnetulle Kentille yhden session ajaksi. Silti tämä LP oli ilmestyessään kova juttu ja edellä toteamieni singleostosten innoittamalle pakollinen hankinta. JOE HINTON #2 Kakkos-Hinton ei yltänyt läheskään samanlaiseen maineeseen kuin kaimansa. Nykyään molemmat puolet on kuultavissa japsi-cd:llä "West Coast Modern Blues, Vol. B-puoli on iskevän tehokas vauhtiraita, joka uutena esikuvana toi mieleen Sammy Wardin varhaiset Motown-levytykset. Ne olivat sopivasti tehneet isot hitit Big Boy Pete ja Peanut Butter, joiden turvin merkille oli mahdollista palkata uusia yrittäjiä. Osuvimman kuvauksen antaa mielestäni nettikirjoittelija, joka toteaa: ”Jos tunnet Jimmy Robinsin levyn I Can’t Please You ja pidät siitä, tiedät mitä tarkoitan”. Levy-yhtiö kunnioitti Hintonin muistoa julkaisemalla viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen albumin: Duke-Peacock Remembers Joe Hinton (Duke DLPX-91) A: (1) Funny (2) A Kid Named Joe (3) If It Ain’t One Thing It’s Another (4) Be Ever Wonderful (5) The Whole Town´s Talking (6) There Oughta Be A Law B: (1) Don’t Tell Her The Thruth (2) I’m Waiting (3) Now I’m Satisfied (4) Got You On My Mind (5) Baby Please Mukaan otettiin kahden viimeisen singlen puoliskot sekä alun perin julkaisematta jääneet täyteraidat A5 ja B1, jotka ovat ymmärrettävästi Hintonin tuotannon heikointa antia. Edes hänen elämänsä vaiheita ei ole kovin tarkasti kartoitettu. Noiden kahden albumin sisällöt julkaistiin sellaisenaan vuonna 2006 cd:llä “Funny How Time Slips Away“ (Shout 23, arvio BN 3/2006), joka on tietenkin mitä erinomaisin paketti, mutta julkaisijoiden möhläysten takia siitä jäi pois juuri ne harvinaisimmat singleraidat, jotka asian harrastajaa olisivat eniten kiinnostaneet. Edellisen litanian kaksi viimeistä singleä julkaistiin tarkkaan ottaen vasta hänen kuolemansa jälkeen. Levymerkki oli Arvee, osa Richard Vaughnin vuonna ’56 perustamaa kompleksia, jonka muut merkit olivat Orbit ja TriDisc. Arvee 5028 My Love Is Real I Won’t Be Your Fool 5029 Let’s Start A Romance Your Kind Of Love My Love Is Real on raastava soulbluesballadi, itse asiassa soul-tarkennuskin on liikaa, puhdasta bluesiahan tuo rakkaudentunnustus on. Nykykonstein Hintonin lähes koko tuotantoon pääsee näppärimmin tutustumaan kaivelemalla netistä nimike “Essential Soul“, joka sisältää myös muutaman näytteen kaima-Joe Hintonilta. Hän otti käyttöön taitei. Juhani kuvaili vuonna ’72 BN:ssä #20 Hintonin tyyliä osuvin sanakääntein ja jutun kruunasi komea neljännessivun kokoinen valokuva, taatusti ensimmäinen suomalaisen musiikkilehdistön historiassa. Varsinainen helmi on soulblues I Need Love So Bad, jossa ajatus Bobby Blandin vaikutteista tulee mieleen vahvemmin kuin koskaan ja esitystä komistaa hallittu kitarointi. Tämä olkoon aasinsiltana tarinan toiseen osaan. Myöskään maallinen A3 ei pärjää 50-luvun gospel-originaalille. Virallisena tuloksena julkaistiin single: Kent 368 The Whip Twist Tired Of Waiting Whip Twist lähtee vähän kulmikkaasti liikkeelle, mutta paranee loppua kohden varsinkin siinä vaiheessa, kun apuun tulee vauhdikas fonisoolo. JAY LEWIS Joe Hintonin ensimmäisten Back Beat -hittien jälkeen oli selvää, että pelkän Little-etuliitteen käyttö ei enää ollut länsirannikon Hintonin kannalta järkevää. Joe Hinton kuoli lähes unohdettuna elokuun 13. Jos Hinton halutaan ajatella synkkänä raastavana soulbluesmiehenä, niin tässä on oiva esimerkki. Nykyään alkuperäinen “Funny“-LP on varsin harvinainen, sen sijaan muisto-LP on helposti hankittavissa. Arvee keskittyi mustimpiin levytyksiin, sen suurimmat tähdet olivat The Olympics ja The Marathons. Verrattuna ensisingleen yleisilme on hitusen keventynyt, mutta resepti on sama. Blues News 5/2018 41 lukunsa on Hintonin hieno versio Taylorin upeasta rakkauslaulusta Be Ever Wonderful. 2" (P-Vine PCD 3063), Get In The Car myös eurooppalaiskokoelmalla "Unlock The Lock Of Kent Records Story". Gospeltai yhtyemenneisyydestä ei ole merkittyjä faktoja. Juhanin tekstissä muistettiin mainita tieto siitä, että Joe Hinton oli Earl Hookerin serkku. Balladipuoli Your Kind Of Love lähtee liikkeelle vahvalla jousi-introlla, Let’s Start A Romance on rosoinen medium. Viitteet Bobby Blandiin taitavat liittyä nimenomaan tähän levytykseen, niin vahvasti Hinton korahtelee Bland-tyyliin. Whip Twist on tietenkin oma tanssi, se selviää viimeistään siinä vaiheessa, kun Hinton lähtee luettelemaan tansseja, jotka nyt on syytä unohtaa, kun uutta villitystä päästään kokeilemaan
Listatut neljä singleraitaa ovat aika tyypillistä Capitolia, yliampuvaa, mahtipontista, raskaasti sovitettua soulia. Lewis, sitä jäin ihmettelemään, että sävelmä sinällään kuulostaa erittäin tutulta. Nimen vaihto ei johtanut ainakaan niin suureen menestykseen, että listasijoja olisi noteerattu. Samoista yhteyksistä löytyi kahteen kertaan valokuva, joista toiseen on merkitty kohteeksi Betty Jeanette ja toiseen Betty Harris. 2 Zilla & Jay antaa pientä lisätietoa Joe Hinton kakkosen elämäntarinaan, Zilla oli nimittäin vahvan uran itsenäisenä artistina ja radionaisena tehnyt Zilla Mays, jonka siviilielämää Hintonin aviopuolisona ei ole juurikaan sivuttu. Janette & J. Betty Janette tai Jeanette niin kuin hänen sukunimensä yleensä kirjoitetaan oli soultyttö parhaasta päästä, mutta mitä muuta hänestä tiedetään. Kuten sanottu, Love Is To Blame on loistava soulduetto. Etikettiin on merkitty kynäilijöiksi B. Mielestäni b-puoli, Eugenie Bairdin tunnetuksi tekemä Hoagy Carmichaelin sävelmä on silti parempi. Zillan ja Jayn single oli upea, vaikkei sen yhteydessä voi juuri soulista puhua. Neljästä singleraidasta kolme on merkitty Jay Lewisin omiksi sävelmiksi, Should I Come Back oli Joe Southin varhaistyö. Zilla ja Jay esittivät Old Buttermilk Sky'n tyypillisenä poikatyttöduettona, jota Zilla hallitsi, mutta jota Jayn raaemmat väliosat mukavasti piristivät. Betty on ollut Goodbye Newport Blues -festivaaleilla ja tuonut komean lisukkeen Muddy Watersin Mean Mistreater -esitykseen. Ensimmäinen levymerkki oli Capitol. Capitol 4957 Had It Not Been For Love Love Her 5055 Should I Come Back Tell Us What Went Wrong Lisäksi jäi julkaisematta raidat I Understand ja I Think It’s Me. Yhdestäkään käytössäni olleesta souldiskografiasta ei löydy mainintaa hänen muista levyistään. Sen sijaan DRA-duetto oli täyttä tavaraa. Zilla aloitti uransa 50-luvun alussa Atlantassa, siellä hän myös enimmäkseen levytti. Takavuosien historiikeissa oli paljon epävarmuutta siitä, olivatko Little Joe Hinton ja Jay Lewis todella yksi ja sama artisti, mutta nykytieto on vahvistanut, että näin oli. ABC-Paramount 10558 Into Each Life Some Rain Must Fall Old Buttermilk Sky DRA 310 Love Is To Blame, Pt. ABC-duetto on äänitetty New Yorkissa. 1 Love Is To Blame, Pt. Ehkä avioliitto liittyy näihin tapahtumiin eli vuoteen ’64, ehkä ei, ainoa pariskunnan vaiheisiin liittyvä varma nimitieto on se, että Zillan trumpetistiveli Roy Mays oli soittamassa aikaisemmin todettujen Arvee-sinkkujen taustalla. Molemmat Zilla & Jay -singlen puoliskot ovat covereita 40-luvun klassikoista. 42 Blues News 5/2018 lijanimen Jay Lewis, joka tuli yksinkertaisen logiikan mukaan etunimistä Joe Lewis. Zilla oli syntynyt vuonna ’31 Atlantassa, ja sen pohjalta uskalletaan myös Hintonin lähtökohtia arvailla, valitettavasti vain avioliiton solmimisajankohtaa tai Hintonin syntymäaikaa ei ole noteerattu missään. ZILLA JA BETTY 60-luvun puolivälin antia oli kaksi duettosingleä, joista edellisen etiketissä luki Zilla & Jay ja jälkimmäisen Betty & Jay. Levyjä sentään ilmestyi tasaiseen, joskin harvaan tahtiin. Sen sijaan bluespuolelta löytyy kaksi detaljia vuodelta ’60, molemmat Newportista. Kaiken järjen mukaan siitä on olemassa versioita, mutta kylmiltään en muista ainuttakaan eikä pikku lunttauksistakaan tunnu olevan apua. Zilla ja Jay tekivät onnistuneen, Ink Spots -esikuvaa kunnioittavan version, vaikea sinänsä onkin kuvitella, että tuota koruttoman kaunista sävelmää voisi muulla tavalla esittää. tunnetaan varmaankin parhaiten Ink Spotsin tyylikkäänä bravuurina, johon nuori Ella Fitzgerald toi oman panoksensa. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli yksi 60-luvun upeimmista duettosingleistä. Allan Robertsin ja Doris Fisherin sävellys Into Each Life... 4957:n tuottajaksi on merkitty ”Ahab Productions”, joka viittaa Ahab The Arab -kohelluksellaan suureen suosioon nousseeseen Ray Stevensiin. Balladit Love Her ja Tell Us What Went Wrong Lewis lauloi vähän överiksi joutuessaan kilpailemaan vahvan New York -henkisen naiskuoron tai ylenpalttisten jousien kanssa. Betty kuulostaa dynaamiselta ja sielukkaalta eikä Jayn rujo osuus jää juurikaan jälkeen. Toisaalta netistä löytyi pätkä Newport Jazz Festival -tallenteesta, jossa Betty Jeanette lauloi Sammy Pricen säestämänä Black Water Bluesin. Keskustelupalstalla tämä yhteys on vahvistettu toBetty Harris. Mielestäni keskitempoiset Should I Come Back ja Had It Not Been For Love onnistuivat paremmin, ensin mainittua Lewis onnistui piristämään yllättävillä ylärekisterinousuilla, jälkimmäisen parasta antia puolestaan oli leppoisat torviosuudet taustalla
Singleille niitä ei noteerattu, tärkein poikkeus oli Jr. DRA:n diskografia on aika sekava, mutta pienellä ynnälaskulla päättelin, että se veteli vuoden ’66 paikkeilla jo viimeisiään. You Are Blue tuo mieleen Jimmy Ruffinin, voi hyvin olla, että laulu onkin alun perin tarkoitettu hänelle. Totuuden nimissä on muistettava, että Juniorilla oli noihin aikoihin menossa vahva putki Johnny Bristolin holhouksessa ja että Bristol on merkitty myös tuon hitin ykkössäveltäjäksi. Kumpikin singlepuolisko jää lopputulokseltaan no jaa -tasolle, mutta tietenkin niissä on oma mielenkiintonsa Motown Memories -hengessä. En sano, että olisihan hänet pitänyt Betty & Jay -duetosta tunnistaa, mutta tietenkin on helpompi ymmärtää esityksen vahva laulupuoli, kun tietää asian laidan. Heillä ei siis ollut ”omia” holhokkiartisteja niin kuin talon tärkeimmillä taustahahmoilla. Hintonin ja Sawyerin lauluja annettiin lähes kaikille Motownin artisteille sen mukaan kuin täytepaloja tarvittiin. DRA 313 Love Is Real Darling Let Me Know Molemmat puolet ovat Lewisin omia sävelmiä, taustalla vaikutti mainittu pari Davis & Rodde. Hinton/Lewis -levyjen aikaisempi peruselementti laulupuolen korahteleva raakuus pehmeni ja kieltämättä lopputulos on siltä osin jotenkin persoonaton. Tuosta jo 1800-luvun puolivälissä sävelletystä hymnistä on olemassa kymmeniä levytyksiä, Hintonin ja Impact Of Brassin versio sijoittuu kohdalleni osuneista rajumpaan päähän. Walker & The All Starsin levyttämä Gotta Hold On To This Feeling, jolle kirjattiin komeat listasijoitukset (2./21.) vuoden ’70 alussa. Ensimmäiset näyttönsä hän antoi kotikaupungissaan Atlantassa toimineella pienellä Tragar-merkillä, työkaverina hänellä oli James Hudson. Hieno single, jota en oikein osaa yhdistää mihinkään 60-luvun puolivälin peruslevyihin, en edes Bobby Blandin silloisiin hitteihin, jotka olivat, miten tuon sanoisi, hienostuneempia. Kovin merkittävä ei hänen panoksensa ollut. Kaikki olivat täytepaloja, yksikään ei erottunut Motownin perusmassasta. Soulin elementtejä en tuosta löydä, sen sijaan b-puolen pianotaustainen balladi on soulbluesia rankemmasta päästä. Niihin Hinton merkittiin myös tuottajaksi, muuten levy tehtiin Johnny Bristolin komennossa. Venture 618 Oh That’s Enough Tällä singlellä on selvät merkit kevyempään suuntaan eli souliin. Neljään Hinton-raitaan (For The Shelter Of Your Love, The Forgotten Man, Somebody Stole My Dream ja Jimmyveljen kanssa duetoitu Steppin’ On A Dream) ylsi myös David Ruffin. Blues News 5/2018 43 teamalla, että Betty Harris on vuonna 2009 haastattelussa myöntänyt esiintyneensä myös sukunimellä Jeanette. Syy siihen, että asia pysyi noin kauan salassa, lienee yksinkertaisesti se, että Betty oli kuutamokeikalla. Muitakin yhtäläisyyksiä levyissä on kuin sanoma, esimerkiksi utuisissa taustaviuluissa on samaa tunnelmaa ja Hintonin laulu on pehmennyt 60-luvun vuosista tilanteen vaatimalle tasolle. Reilun kolmen vuoden ajan hän teki Hitsvillessä tyypillistä tiimityötä Hank Cosbyn alaisena, useimmiten Pam Sawyerin kaverina. The Clown on vankka, repivästi sovitettu soulballadi, ehdottomasti noiden sinkkujen parasta antia, muilta osin lopputulos oli levoton ja raskas. Edellä kehutun duettosinglen jälkeen Betty Harris siirtyi New Orleansiin, Jay Lewis puolestaan levytti DRA:lle vielä yhden singlen. Yleissävy on länsirannikolle tyypillisesti kolkohko ja hitusen väkinäinen. JOE HINTON TÄHTIEN TAUSTALLA Kun soolomenetys ei ottanut onnistuakseen, Jay Lewis siirtyi jatkamaan uraansa säveltäjänä ja tuottajana. Bluesia on kyllä tämäkin esitys sekä laulun että taustaa hallitsevan kitaroinnin osalta. Jay Lewisin levytyksiin tuli joka tapauksessa parin vuoden tauko, hänen viimeinen tällä taitelijanimellään levyttämä single on vuodelta ’68, tuottaja oli Motownilta vapaille markkinoille lähtenyt Clarence Paul. Tragar-singlet eivät olleet kovin vankka työnäyte, siksi tuntuukin oudolta, että Hinton pestattiin Motownille legendaarisen Holland-Dozier-Hollandin lähdön aiheuttaman kynämiesvajauksen paikkaajaksi. Motownin luettelosta löytyy myös rock/ gospel -levytys What A Friend We Have In Jesus (LP:llä “The Key To The Kingdom“, M 743), esittäjäksi on merkitty Impact Of Brass With Joe Hinton. Numeroilla Tragar 6803 ja 6804 ilmestyi kaksi mainitun parivaljakon tuottamaa singleä, Franciene Thomasin I’ll Be There / To Beautiful To Be True (b-puolen ilmeinen moka nimessä on näkyvillä etiketissä) ja Chuck Wilderin The Clown / Why. Jatkoksi suunniteltiin samannimistä albumia, jonka tuottajaksi valittiin Arif Mardin ja koska pääosa työstä tehtiin Pac-Three -studiossa Detroitissa, Mardinin apulaiseksi värvättiin Joe Hinton. Joe Hinton pääsi Motownilla kerran myös levyttämään, näin tapahtui vuonna ’71: Soul 35080 Let’s All Save The Children You Are Blue A-puolen nimike tuo mieleen Marvin Gayen vastaavan laulun. Kävin epäsystemaattisesti läpi noin neljänkymmenen albumin säveltäjätiedot vuosilta ’68–’72 ja löysin vain parikymmentä laulua, joiden tekijänä Hinton oli. VIIMEISET JAY LEWIS -SOULIT DRA oli 60-luvulla Hollywoodissa toiminut pikkumerkki, jonka levyjen takana toimivat sovittajina ja tuottajina (sekä ymmärtääkseni myös merkin omistajina) Max Davis ja Roy Rodde. Love Is Real ei ole päivitys Arvee-vaiheen lähes samannimisestä levystä, vaan sävyiltään runnovampi medium. Poikkeuksena voidaan mainita Gladys Knight & The Pips, joka sai levyttää peräti neljä Hinton-nimikkeen sisältänyttä raitaa (One Step Away, Your Love’s Been Good To Me, How Can You Say That Ain’t Love, It’s All Over But Shoutin’), joista kolme ensin mainittua julkaistiin “If I Were Your Woman“ -albumilla. Tuolloin huomattiin,. Näin erityisesti Ohpuolella, joka on mukava helppotajuinen soulmedium. Hidas That’s Enough on laulultaan rankempi, soulista muistuttavat hetkittäin taustan puhaltimet. Työ tehtiinkin valmiiksi, mutta levyä ei julkaistu ennen kuin nelisen vuotta sitten, kun se ilmestyi cd:nä “The Lost Cotillion Album“ (Real Gone Music 0224). Soulin kuningattariin kuuluneen Irma Thomasin ura oli aivan 70-luvun alussa hakoteillä osittain hänen tuottajanaan toimineen Jerry Williamsin ja Atlanticin välisten riitojen seurauksena. Irma ehti levyttää vuoden ’71 lopussa Wardell Querzequen johdolla hienon kantrivaikutteisen singlen Full Time Woman, jonka Atlantic julkaisi Cotillion-alamerkillään. Lewis on merkitty I’ll Be Thereja Why-puoliskojen säveltäjäksi. Hänellä oli voimassaoleva sopimus Bert Bernsin kanssa Jubileemerkillä ja se ei antanut mahdollisuutta Harris-nimen käyttöön. ”Oikean” Joe Hintonin kuoltua ei taiteilijanimeä enää tarvittu, etuliite Little jäi sekin Joe Hintonin nimikkeestä pois
Monien Clinton Moonin merkeille levyttäneiden artistien tuotannot on julkaistu omina Kent-paketteina. Täytyy myöntää, että mielestäni Hotlantan ja sen sisarmerkkien levyt olivat enimmäkseen yleisilmeeltään kaavamaisia ja tasapaksuja. TAKAISIN ATLANTAAN Joe Hintonin puoliso Zilla eli pääosan elämästään Atlantan seudulla. Olettaa sopii, että myös Joe asui ainakin avioliiton solmittuaan synnyinseudullaan. Hollywood Faces on katsottavissa netissä filmipätkänä, eikä se siinä pääse oikeuksiinsa, vaikka Juanita Brown onkin söpö. Minulla ei ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä Joe Hintonille tapahtui Hotlanta-vaiheen jälkeen. Mitään tietoja hänen myöhemmistä vaiheistaan en löytänyt, en edes mahdollista kuolinpäivää tai -syytä.. Zilla Mays kuoli syyskuussa ’95 ja hänet on haudattu Atlantaan, hautakivessä lukee Zilla Mays Hinton. Hinton sävelsi Dee Ervinin kanssa filmin musiikin, jonka parhaat palat ilmestyivät vuonna ’74 EP:nä: Music From The Movie Black Starlet (Act One 001) A: (1) Up Is Down (2) Hollywood Faces B: (1) Fire Sign (2) Go On And Find Your Star Hollywood Faces on Hintonin ja Ervinin duetto, muut kolme raitaa lauloi Hinton. Motown-vaihe saattoi olla poikkeus, sen jälkeen Hinton joka tapauksessa palasi Atlantaan ja pääsi levyttämään Clinton Moonin talliin Hotlanta-merkille, sivutöinään hän ehti säveltää muutaman raidan muillekin artisteille. Alku oli kuitenkin hyvä, Take My Hand In Your Hand on tunteikas yksinäisen miehen tarina vetoavasti laulettuna ja siististi sovitettuna. Joe Hintoniin liittyy vuonna ’74 ilmestynyt elokuva Black Starlet, jossa nimiosaa näytteli Juanita Brown. Toinen onnistuminen oli Hanna’s Love, joka sisälsi aimo annoksen noille ajoille ominaista yhteiskunnallista sanomaa. Koska Zilla siirtyi 70-luvulla lähes täysin hengellisen musiikin ja kirkollisen toiminnan pariin, on helppo arvailla, että aviomies teki samoin. Hänen omat Hotlanta-singlensä on nopeasti kuitattu: Hotlanta 102 Take My Hand In Your Hand Long version 306 Hanna’s Love Shouldn’t I Be Given The Right To Be Wrong 308 Where Do We Go From Here We’ve Got Each Other Joe Hinton oli Hotlantassa oma pomonsa, hän sävelsi useimmat laulunsa itse ja hänet on myös merkitty tuottajaksi. Diskografioiden mukaan on vuonna ’74 ilmestynyt David Willin esittämä Hintonin säveltämäksi merkitty laulu Loneliness (USA 101), joka on niin David Ruffin -vaikutteinen, että veikkaan sävelmän olleen Motownvaiheessa hyllylle jäänyttä materiaalia. Joe Hintonilta ei sellaista julkaistu, lähes kaikki hänen levynsä löytyvät kuitenkin Kentin neljä osaa sisältäneestä “Hotlanta Soul“ -sarjasta. Kovin selvää kuvaa laulupuolesta ei saa, kyseessä on tyypillinen elokuvamusiikki, johon sisältyy pitkiä pikkusieviä instrumentaalijaksoja. Mielestäni Hollywood Faces ja varsinkin Up Is Down ovat yhtä hyvää 70-luvun perussoulia kuin Hotlanta-sinkkujen parhaat raidat. Hintonin tarinan kannalta tärkeintä oli, että vasta tuon cd:n julkaisun yhteydessä paljastui hänen panoksensa levyn taustalla, matkan varrella oli sotkuja aiheuttanut ainakin sekaannus nimissä, esimerkiksi Soul Discography -teoksessa esiintyy Hintonin paikalla nimimerkki Joe Hunter. Muut raidat kuulostavat yhdentekeviltä, hetkittäin pienten diskotussausten takia jopa tylsiltä. Clinton Moonin merkit olivat osa pahamaineisen, gangsteriksikin mainitun Michael Thevisin omistamaa GRC-firmaa. Hintoninkin 70-luvun soul oli vaisua ja persoonatonta verrattuna niihin soulblueslevyihin, joita mies 60-luvulla teki. 44 Blues News 5/2018 että kyseessä ei ollut suuri mestariteos, Irman sielukas laulu oli latistettu turhan popahtavaksi Diana Rossin ja Dionne Warwickin esikuvien mukaan. Entäpä Joe. GRC toimi paitsi musiikkiyrityksenä myös kevyessä filmiteollisuudessa
9 (Lonesome Whistle) / Scarlet Ribbons Gene Vincentin levytykset Capitolille ovat kuuluneet jo vuosikymmeniä aidon, tinkimättömän rock’n’rollin kaanoniin erityisesti kahden ensimmäisen Blue Caps -albumin osalta. Vuoden 1969 hippihengessä hän sai levyttää englantilaisten rahoituksella paluualbumin, jonka avulla yritettiin elvyttää legendaarisen rokkarin uraa. Sen sijaan artistin klassikko, nyt nimellä Be-Bop-A-Lu-Lu kulkeva kappale on aikamoista soopaa. Eniten taisin silti saada irti verkosta löytämistäni tarinoista, jotka liittyivät albumin levyttämiseen Elektran studiolla Los Angelesissa loppukesästä 1969. Olen itsekin keskittynyt Vincentin uran loppuliu’ussa lähinnä kirjalliseen puoleen, kun eri elämäkerroissa on raportoitu värikkäästi artistin holtittomasta viinan ja lääkkeiden sekakäytöstä. Mukana levyttämässä oli monennäköistä seppää, muun muassa Steppenwolfin “mies ja tie“ -klassikon Born To Be Wild säveltänyt Mars Bonfire rytmikitarassa. Vincentin raportoitiin olleen riitaisissa sessioissa kuivilla, mutta moni muu ei. Myös versio Vincentin aikoinaan Eddie Cochranin kanssa duetoimasta White Lightningista on turhan meluisa. Päädyin jälkimmäiseen, vaikka kansi kieltämättä mietitytti: Vincent istuu hippikaapu päällään korituolissa ja käryttelee suitsuketta muistuttavaa savuketta. Siksi nyt oli tartuttava rohkeasti pääasiaan, musiikkiin, kun Vincentin paluualbumi vuodelta 1969 tuli kahdesti vastaan levydivarissa, brittija jenkkipainoksena. Nopeasti selvisi, että pää pystyssä tehdyn paluualbumin parhaasta päästä ovat aina yhtä tarttuva Rockin’ Robin, vanha folkin sotaratsu In The Pines, uutta ilmettä onnistuneesti saanut Ruby Baby sekä maanläheinen Circle Never Broken. Samaan kastiin voi lukea myös Lotta Lovinin', josta on tiessään alkuperäistulkinnan irtonaisuus. Ajan rientäessä ja keräilijöiden upotessa yhä syvemmälle rakastamiensa muusikoiden tuotantoon myös Vincentin 1960-luvun puolivälissä Columbialle ja Challengelle tekemät äänitykset ovat löytäneet arvostajia, mutta siitä eteenpäin legendaarisen rokkarin levyistä kiivailevat ovat vähissä. Myös värien käyttö on aika ronskia. Jopa Michael Jacksonin kerrotaan pyörähtäneen paikalla juuri 11 vuotta täyttävänä. En silti kadu hankintaa: Gene Vincent on paluualbumillaankin vanha tuttu Gene Vincent.. Blues News 5/2018 45 GENE VINCENT I’m Back And I’m Proud (Dandelion D9-102) Rockin’ Robin / In The Pines / Be-Bop-A-Lu-Lu / Rainbow At Midnight / Black Letter / White Lightning // Sexy Ways / Ruby Baby / Lotta Lovin' / Circle Never Broken / No. Levymerkin tunnuskin on voikukka. Lisää uskoa ostopäätökseen sain takakannen teksteistä: biisilistassa oli paljon tuttua Sexy Waystä Ruby Babyyn, tuottajan nimen kohdalta löytyi Alley Oop -noveltymestari Kim Fowley ja sovitushommista Skip & Flip -duosta muistettu Skip Battin. Musiikki on hyvin juurevaa: rock’n’rollia ja kantria ajan henkeen sovitettuna, kuin suoraan The Byrdsin ja kumppanien sen ajan levyiltä. Nahkahousut Vincentin jalassa muistuttavat sentään vanhoista ajoista. Joku voisi miettiä, saiko hän korvamadon Vincentin päivittäessä Bobby Dayn vanhaa hittiä Rockin’ Robinia moneen kertaan studiossa levytyskuntoon – vuonna 1972 Jacksonin versio kappaleesta komeili nimittäin Cashboxin sinkkulistan ykkösenä. Vincentille punarinta ei laulanut: isolla rahalla tehty kiekko ei löytänyt ostajia ja oli kaataa Peelin sekä Elektran brittipomon Clive Selwoodin yhdessä perustaman Dandelionmerkin. Vincentin ääni on tallella, ei ehkä ihan herkimmillään parhaiden Capitol-vuosien malliin, mutta PETRI LAHTI G ene Vincentiä rakastettiin aina Euroopassa. Levysoittimen äärellä totuus sitten selvisi: ei tässä ihan metsään menty. Paluualbumi oli upea ele Peeliltä ja kumppaneilta yrittää elvyttää vanhan sankarin uraa, mutta Vincentin uran kohokohdat olivat vuonna 1969 jo auttamattomasti takana: se mikä kiinnosti CCR:ltä ja kumppaneilta, ei innostanut enää 1950-luvun artistin tulkitsemana. Reilu kaksi vuotta levytyshetkestä, 36-vuotiaana, Vincentin taival päättyi sisäelinten petettyä. Vielä vilkkaammin kävi studion ovi pohjoisella La Cienega Boulevardilla, sillä muun muassa The Doors -yhtye, John Sebastian ja taustalauluista vastannut Linda Ronstadt viihtyivät Vincentin mielestä turhankin hyvin levytyssessioissa. Taloudellisesti hanke meni pieleen, mutta musiikillisesti levystä löytyy ilonaiheita. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 9 tunnistettava ja taipuisa. Kun muusikoissa vilahti Blue Caps -kitaristi John(ny) Meeksin nimi ja kiitokset sai myös kuulu tiskijukka, loistavasta musiikkimaustaan tunnettu John Peel, niin rauhan ja rakkauden hengessä siirryin kassalle toivoen, etten ole täysin kassalla. Eri hippiyhtyeissä (myöhemmin Byrdsissäkin) soittaneen Battinin kädenjälki kuuluu muissakin kuin levyn basso-osuuksissa. Vincent panee kyllä parastaan, mutta levoton tausta happorockin hengessä ei innosta
Siksi Divarien helmissä nostellaan levyhyllystä lautaselle tällä kertaa artisteja, jotka osaavat laulaa. Syystä tai toisesta viisari pysähtyi monesti 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla tehtyihin levytyksiin. Esitys on täynnä muitakin mainioita esitysja sovituskikkoja: napakoita pysäytyksiä kun aviomies kyselee kuka kirkkoon ilmestynyt kutsumaton vieras on, laatulaulajan hysteeristä epätoivoa morsiamen menettämisestä sekä The Raeletsin tyylistä call and response -huhuilua. Levykin on kuin suoraan Blandin ohjelmistosta 1963: tutut Erasmus Streetin torvet, ei kiirettä mihinkään, kitara antaa kuulua itsestään sopivissa väleissä, taustalaulajat myötäilemässä lakanoissa pyörivää yksinäistä ja kyynelehtivää laulajaa. AL “TNT“ BRAGGS Drip Drip Goes The Tears / Take A Look At Me (Peacock 1928) Kun kaivellaan esiin suurten laulajien seiskatuumaisia, Bobby “Blue“ Blandin keltavioletteja tai oransseja Duke-singlejä on vaikea sivuuttaa joukosta. Noh, ei muuta kuin kiekko pyörimään ja kuulolle: rumpali sutii, piano pyörittää melankolista kuviota, bassomies haukahtelee paksusti “no“, jonka jälkeen Lands varastaa show’n käheällä, taipuvalla ja ulottuvalla äänellään, jossa on muistamaani vähemmän vaikutteita Cookelta. Lupaavista esityksistä huolimatta Carrista ei kuitenkaan tullut tähteä Specialtyn riveissä ilman Sister-etuliitettäkään. Ylistyksen todenperäisyys oli suorastaan pakko tarkistaa, sillä harva argumentti puhuu paperilla väitteen puolesta: levymerkki (MGM:ää ei tunneta suurena mustan musiikin merkkinä), levytysvuosi (vuonna 1961 musiikissa kuului vahvasti vielä doo-wopin vaikutus), singlen hankintahinta (nettidivari rapakon takana on myynyt tämän minulle vain kolmella taalalla) sekä omat muistikuvat (Hoagy Lands kuului näihin Sam Cooken jäljittelijöihin). Lou Johnsonin vuoden 1965 esityksessä kellot soivat kuitenkin alistuneesti, jopa uhkaavasti, kun rannalle jäänyt sulhaskandidaatti erittelee tuntojaan emootiot pinnassa. Lopullisesti uran pilasi loukkaantuminen: sairastuminen tuberkuloosiin vuonna 1957 pakotti hänet sivuun viihde-elämän pelikentiltä. Jossain vaiheessa vuotta 1955 hän sai sitten vanhempiensa pään käännytettyä siirrosta uusiin ympyröihin; sinne missä pelattiin isommilla stadioneilla kirkkaammissa valoissa. Kyseessä on kelpo levy A-puolen osalta, mutta toisaalta voisi todeta, että tässä on paukutettu dynamiittia turhaan ilmoille – oli vain yksi Bobby Bland. SISTER WYNONA CARR The Ball Game / I Know By Faith (Specialty XSP-855-45) “Elämä on pallopeli, jossa pärjää kunhan skulaa reilun pelin säännöillä; Salomon dumaa, Mooses kannustaa, Jeesus toivoo että saat boltsin byyriin terävillä käännöillä. LOU JOHNSON Please, Stop The Wedding / Park Avenue (Big Hill 554) Kun kappaleen nimessä on sana “wedding“, voi olla melko varma, että vauhtiin päästään kirkonkelloilla. Kingin ja kumppanien levyt saman tien kuulijoiden sydämiin. sesta Blue Vinylistä vuosi, pari sitten. 46 Blues News 5/2018 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 41 PETRI LAHTI O n se helppoa, kun sen taitaa. Otetaan siksi hyppy Houstonista Brooklyniin, jossa Lou Johnson näyttää pyörivän kiihtyneessä tilassa paikallisen kirkon eteistilassa. Saatana rappaa, repii ja jalat katkoo; Johannes Jobin avulla matsin himaan ratkoo.“ Aikamoista verbaliikkaa on tarjolla tässä Sisko Wynonan vuoden 1953 otteluselostuksessa, jossa taistellaan joka pallosta viimeiseen pillinpuhallukseen saakka. (Vee Jay VJ-471) Muistelisin, että harkitsin Wade Flemonsin joulukuun 1962 sinkkulohkaisua I Hope, I Think, I Wish jopa autiosaarilistalleni (BN. Huomasin nimittäin hiljattain, että maineikas verkkosivusto Sir Shambling’s Deep Soul Heaven on valinnut tämän singlen A-puolen ensimmäiset 30 sekuntia soul-laulamisen kirkkaimmaksi hetkeksi. Vetävän sanoituksen lisäksi esityksessä innostaa karheaääninen Carr, joka oli tässä vaiheessa uraansa keskittynyt pyhän sanan levittämiseen. Kääntöpuolen balladissa Lands esittelee äänivarojaan vielä rohkeammin. Kun taustalla soi vielä kitara terävästi, täytyy sanoa, että kyllähän tässä päästään puolessa minuutissa aika syvälle. Kauas ei jouduta nytkään Blandista, sillä Braggs oli tähden löytöjä ja kuului kaiken lisäksi hänen kiertuekalustoonsa lämmittelijänä. Koska Blandin pikkukiekkoja ei ole kuitenkaan tullut vastaan viime aikoina, kokeillaan sen sijaan sisarmerkki Peacockin julkaisua, jonka löysin espoolaiHOAGY LANDS My Tears Are Dry / It’s Gonna Be Morning (MGM K13041) Aloitetaan helmet tällä kertaa isolla asialla. Johnson olisi ansainnut kappaleesta hitin, mutta onni ei potkinut artistia myöskään ammatti-asioissa: hän ei saanut tässä vaiheessa uraa työstettäväkseen enää Bacharach-David -kaksikon lauluja ja kärsi myös levymerkkiensä ongelmista. Samalla selviää se, miksi tällaiset levyt jäivät huomaamatta suurelta yleisöltä ilmestymisaikoinaan: vaikka osaaminen on ollut tekijöillä kohdallaan tuottaja Bert Bernsiä myöten, kappaleista puuttuu se viimeinen tarttuva koukku, joka vei Cooken, Ben E. WADE FLEMONS I Hope, I Think, I Wish / Ain’t These Tears
THE PASTELS Been So Long / My One And Only Dream (Argo 5287) Milloin kuuntelit viimeksi grönlantilaista doowopia. Monille riittäisi lupauksesta paratiisista pelkät tuottaja Jerry Ragovoyn sekä sovittaja Garry Shermanin nimet levyn etiketissä, mutta kun ruttuinen WB-single elokuulta 1964 lähtee pyörimään, pian selviää, että platan todellinen sankari on The Enchantersin laulaja, jonka äänivaroissa riittää niin pehmeyttä kuin rajuutta lähetellä kiitoksia yläkertaan oikean elämänkumppanin löytämisestä. Itse olen perehtynyt aiheeseen sen verran, että hyllystä löytyy pari Shaw’n eniten liikkuvaa sinkkua, mutta varsinainen tarkempi sukellus Detroitissa toimineen artistin uraan on jäänyt ottamatta. Timmy Shaw’n (oikea nimi Jake Hammonds Jr) maallinen vaellus päättyi autokaupungissa vuonna 1984. Vuonna 1957 ilmavoimien eri kykykilpailuissa marinoitunut ja kotimantereelle palannut porukka sai levytyssopimuksen Hull-levymerkille, joka liisasi tulevan lauluyhtyeklassikon Chessille jakeluongelmien takia. TIMMY SHAW Throw It Out Of Your Mind / A Letter From My Baby (Jamie 1204) Aina silloin tällöin alan kirjoituksissa vilahtaa Timmy Shaw’n nimi – yleensä niissä merkeissä, ettei häntä kannata ohittaa, kun puhutaan sielukkaista laulajista. Siksi nyt oli hyvä hetki kerrata, missä Shaw’n uralla mentiin vuonna 1961. Myös B-puolen näkemys Bo Diddleyn sotaratsusta on täyttä asiaa marakasseineen, vaikka Jo Annin laulu meneekin totta puhuen välillä kimitykseksi. Tässä vaiheessa Bell oli lähtenyt lumoajineen omille teilleen Mimmsin taustalta, ja jälki oli huippuhyvää. Inuiittien musiikista ei ole silti kyse, sillä Big Dee Irwin ja kumppanit suorittivat varusmiespalvelustaan niihin aikoihin saarella. Kuin kohtalon ivana kurkkusyöpä vei suuren laulajan. Ettei tässä nyt sorruta täysin ylisanoihin, niin todetaan, että flippisivun räväkämmässä I’m A Good Manissa Bell ja Norman Meade (siis Ragovoy) ovat vierailleet Clay Hammondin nuottilaatikolla: osa kappaleen rakenteesta on kähvelletty tyylikkäästi Little Johnny Taylorin kuolemattomasta Part Time Lovesta (Galaxy 722). Levy on pitänyt tasonsa, täytyy sanoa. Twittyn bravuuri, tuttu kurlaava kurkkuääni, puuttuu, mutta sen vastineeksi Flemonsilta löytyy äänihuulista varaa, millä venyttää ja vanuttaa. Erityisesti Nashvillen kantrisävellyksistään myöhemmin tunnetun Sealsin lauluosuus on sulaa vahaa. THE ENCHANTERS I Wanna Thank You / I’m A Good Man (Warner Bros. Totuus selviää saman tien, kun Throw It Out Of Your Mindin lauluosuus alkaa lyhyen urkuintron jälkeen: nyt ollaan liikkeellä tosissaan. Minulla on ollut onni ihmetellä tätä hienoa tulkintaa jo vuosikymmeniä, sillä poimin levyn Black & Whiten sinkkulootista 1980-luvun puolivälin jälkeen varmasti juuri Ritvasen kirjoittelujen innoittamana. Juuri nyt, sillä The Pastels perustettiin “Bluie West One“ -koodinimeä käyttäneellä Narsarsuagin lentokentällä vuonna 1954. CHARLIE RICH She Loved Everybody But Me / The Grass Is Always Greener (Groove 58-0020) Kun taitoa riittää niin laulajana, soittajana kuin säveltäjänä, mutta luonne on ujo ja persoona kaikkea huomiota välttelevä, niin puhutaan suurten ristiriitaisuuksien artistista.. 5460) Huh, upeiden levytysten kavalkadi se vain jatkuu. Timmy Shaw’n ääni, jolla hän anelee kaikkivaltiasta apuun jätetyn tuskassaan, tulee todella syvältä; hän ei pelkää raastaa, kun on millä tehdä raastetta. Ehkäpä palvelusaika Grönlannin pimeässä ja kylmässä tundrassa jätti kersantti Ervinin sydämeen lähtemättömät jäljet. Blues News 5/2018 47 287 – kuka tekee seuraavan?), mutta saattaa olla, että rupesin pohtimaan, onko Conway Twittyn samaan aikaan julkaisema näkemys kappaleesta (MGM K13112) vielä parempi ja homma jäi sikseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen on helppo todeta, että esityksen salaisuus on levymerkissä: Atlanticilla tehtiin niihin aikoihin laatua väriin katsomatta kuten edellisnumeron helmissä vilahtanut Mel Tormen sinkkukin todisti. Enää puuttuu hyllystä Jack Scottin, syvä-ääninen huippulaulaja hänkin, vuoden 1965 levytys kappaleesta, niin olisi trio täynnä epätoivoisia äijänköriläitä, jotka tuijottavat pöydällä makaavaa puhelinta ja toivovat, että soittaja olisi kerrankin joku muu kuin lehtimyyjä, alakerran melusta valittava eukko tai perintätoimisto. Kääntöpuolen keskitempoisella tanssilevyllä antaumuksellinen tulkinta jatkuu: tämä on todella väkevää esittämistä ja erittäin soulia musiikkia. Been So Long kohosi R&B-listoilla lopulta neloseksi ja pop-puolella sijalle 24. Hyvä kumpikin, ja taas kerran todiste siitä, että huippusävellys ylittää raja-aidat tuosta vain: Jimmy Dayn lakoninen sävellys on kantria, mutta Flemons tuo matalalla, tarttuvalla äänellään siihen kaupunkilaista henkeä. Verkkokalastuksen perusteella laulaja on Sam Bell, joka kuului Garnet Mimmsin lähipiiriin 1950-luvun lopun lauluyhtyeajoista lähtien. JO ANN AND TROY I Found A Love Oh What A Love / Who Do You Love (Atlantic 45-2256) Tämä kiekko oli usein esillä BN:ssä takavuosina – ainakin Juhani Ritvanen äimisteli monesti sanavalmiiseen tyyliinsä, miten entinen rock’n’roll-laulaja Jo Ann Campbell ja kitaristi Troy Seals, keskiluokkainen tuore aviopari, olivat saaneet aikaiseksi näin sielukkaalta kuulostavan duettosinkun syyskuussa 1964. Kappale on hieno: tunnelma on suoraan kaipaavan pysähtynyt, kun liidiä laulava Irwin haikailee aikoja, jolloin pääsi rakkaansa lämpimään syliin
Ajan kuvaa on tungettu mukaan liikaakin, Buddy Hollyn ja Eddie Cochranin kuolemasta muun muassa, kun olisi pitänyt kertoa lisää Furyn elämästä. Vaikka Billy Fury jäi yksityiselämässään välillä paratiisin porttien ulkopuolelle, artistina hän oli poikkeuksellinen: taitava ja karismaattinen esiintyjä, joka sävelsi kappaleensa jo teinivuosina itse. Ensiksi asialla oli musiikkitoimittaja Spencer Leigh omakustanneteoksellaan Wondrous Face (2012). Niistä löytyi selvästi omaäänisempää musiikkia: erityisesti kappaleet Blue Tears (903) ja I’m Falling (925) iskivät suoraan sieluun. Cooke kuin Cooke, hienoa musiikkia. CD löytyy osoitteesta kcsoundshop.com. Nämä persoonallisuuspiirteet Staffordit saavat hyvin esiin kirjassaan, mutta sen vastineeksi ajatus harhailee Halfway To Paradisessa välillä pahasti. Kääntöpuolelta löytyy puolestaan rauhallinen kantrikappale, jonka Rich on säveltänyt vaimonsa ja suojelijansa Margaretin kanssa. Kuolemastakin puhutaan paljon. Suku oli tavallaan L.C.:lle myös rasite: tarinoiden mukaan Sam Cooke korosti aina, ettei halua pikkuveljestä hiilikopiotaan, mutta kun tähden säveltämässä Put Me Down Easyssa on vähän kuin kaikki hyvän Sam Cooke -levyn ainekset samassa sopassa. Samoin Furyn hakeutuminen viihteen pariin pahimman biitlemanian aikaan kuvataan jopa pettyneiden silminnäkijöiden keikkamuistoin. Musiikistakin puhutaan. Lopulta noutaja tuli 1983. Hän oli iso lapsi, joka kasaili omissa oloissaan Airfixin koottavia ja bongaili lintuja – kunnes marssi lavalle ja sai nuoret sekä vähän vanhemmatkin naiset hurmioon äänellään sekä liikkeillään. Staffordit muistuttavat myös siitä, miten Decca ohjasi Furya koko ajan yhä balladivetoisempaan tuotantoon. 48 Blues News 5/2018 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA DAVID & CAROLINE STAFFORD: Halfway To Paradise: The Life Of Billy Fury (Omnibus Press, 2018, ISBN 978-1785584534, suomentamaton), 228 s. Vaikka “Hopeakettu“ ei kaivannut hälyä ympärilleen, lyödään rumpua hienosta artistista: eipä unohdeta Charlie Richiä! L.C. KC SOUND -TUOTANTOA! The KC Sound All Stars: 30 Years Of Blues Hyvät arvostelut saanut bluesjamilevy, äänitetty livenä turkulaisessa KC Sound studiossa. Reumaperäinen rauhaskuume runteli Furyn elimistöä pahasti lapsuusvuosina. Laulaa osasi hänkin, vaikka ei yltänytkään savuisemmalla äänellä ihan broidinsa sfääreihin. Cooke (1932–2017). Kun sinkun studiotuotantokin oli veljen käsissä, niin kyllähän L.C:tä kuunnellessa on ollut vaikea välttää pohdintoja, miltä kappale olisi kuulostanut, jos Sam olisi antanut palaa. Myös kiistellyn managerin Larry Parnesin toimia Furyn, Marty Wilden ja kumppanien taustalla kuvaillaan yksityiskohtaisesti. 1970-luvun alussa Furyn sydän oli siinä pisteessä, että loppu oli lähellä, mutta ohitusleikkaukset toivat jatkoaikaa. Onneksi Staffordit ovat löytäneet mielenkiintoisia yksityiskohtiakin: siitä miten Fury poltteli pilveä Cochranin kanssa keikkamatkoilla ja sai poliisit kotiinsa huumeiden takia jo 1962. Billy Furyn elämä pyöri esiintymisten ja sairastelujen ympärillä. Musiikissa ei ole onneksi jäkälää, vaikka tuottaja Chet Atkinsin on syytetty vesittäneen Richin karheutta balladivalinnoillaan ja turhilla taustakuoroilla: She Loved Everybody But Me on vetävä, rytmikäs esitys, jossa Rich flirttailee ajoittain Elviksen parhaiden laulumaneerien kanssa. Kuten arvata saattaa, puntia virtasi vauhdilla managerin taskuun. Innostuin Cooke-aiheesta sen verran, että annoin pyöriä samalla vaivalla L.C.:n 1950-luvun lopussa Checkerille tekemiä sinkkuja. Sitä ennen Fury oli ehtinyt nauttia uusien rock’n’rollsukupolvien suosiosta ja saada sekavat raha-asiansa jonkinlaiseen järjestykseen. Hinta 15€ + toimituskulut 3€. Petri Lahti Yhden miehen ääni ja vimma Ehkäpä tämä kahden tulen välissä taiteilu näkyi myös Richin ulkomuodossa, sillä tämän kesän 1963 Groove-sinkun kannesta kuulijaa tuijottaa harmaantunut kolmekymppinen ketjupolttaja ja viinamäen mies. Lisäksi tarinaa viedään uuvuttavasti eteenpäin lainauksilla vanhoista kirjeistä, joita on poimittu Billy Furyn faniklubin julkaisuista. Siksi artisti toisteli lähipiirilleen, ettei elä pitkään. Uudesta, tuoreesta yrityksestä vastaavat David ja Caroline Stafford, jotka ovat tehneet aiemmin muun muassa Adam Faithin elämäkerran. “The Sound Of Fury“, artistin klassinen kymppituumainen toukokuulta 1960, saa arvoisensa perkauksen. Osaava, ensimmäinen ja monien mielestä myös aidoin brittirokkari Billy Fury on hyvässä huudossa kotisaarellaan: laulajan patsas komeilee tunnetusti Liverpoolin Albert Dockilla, ja nyt hänen elämänsä on pantu kirjan kansiin jo toistamiseen. Kuten suuren artistin tarinaan luonnollisesti sopii, lavan ulkopuolella Fury oli sairaalloisen ujo ja myös vakavasti esiintymispelkoinen. Put Me Down Easy / Take Me For What I Am (SAR-148) Sam Cookeen, tuohon kaikkien aikojen laulajaan, olisi ollut helppo päättää tämänkertainen diverssikauppalöytöjen pyörittely, mutta nostetaan C-kirjaimen kohdalta lautaselle mieluummin hänen vähemmän tunnettu pikkuveljensä L.C
Kaikkein eniten vaikutteita Smokey näyttää ottaneen Big Bill Broonzylta, joka voimiensa päivinä sai aikaiseksi yli 200 teosta. Sellaisia ovat muiden muassa Richard M. Sittemminhän tuosta bluesista on tullut todellinen monien suosima standardinumero. Toinen Smokey Hoggin ohjelmistosta löytyvä esitys, mikä 60-luvulla nousi esille valkoisten toimesta, on hänen nimellä Baby Don’t You Tear My Clothes tulkitsemansa perinteinen rallatus. Turnerin eli Black Acen soittokumppani. USA:n mustilla kun oli tapana nimetä sukulaisikseen muitakin kuin ns. Lisäksi Hoggin tuotantoa arvioitaessa kannattaa pitää mielessä myös se, että hänellä yleensä oli taustoillaan varsin ammattitaitoisia säestäjiä, joilla tosin on mainittu olleen hänen seurailuissaan melkoisia ongelmia. Kieltämättä hänen rytmiikkansa oli aika erikoinen ja tuskinpa hän koskaan oli studiossa selvin päin, mutta toisaalta hänellä oli aivan kelvollinen lauluääni sekä kaikessa erikoisuudessaan tehokas kitaran soittotapa. -54, ja hänen varhaisen kuolemansa pääasiallinen syy oli alkoholismi. Samaista laulua veteli 50-luvulta alkaen nimellä Baby, Let Me Follow You Down folkmies Eric Von Schmidt, jolta sen oppi nuori Bob Dylan. John Lee Williamsonin uria uurtanut versio on vuodelta -37, ja ennen Smokey Hoggin vuoden -50 mukaelmaa samaista melodiaa hyödynsi myös v. Bobin ja Donin tuotosta puolestaan muotoili v. Jonesin tuttu Trouble In Mind, Clarence Williamsin ja Alex Hillin tekoa oleva renkutus You Gonna Look Like A Monkey sekä vankilavalitus Penitentuary Blues, alkujaan Ain’t No More Cane On Brazos ja Lowell Fulsonin tuotannossa River Blues. Levymerkki Spiveyn väen toimesta näet väitettiin, että Smokey Hogg oli yhä elossa ja vieläpä kelvollisessa musisointikunnossa. Tuon koulutyttötarinan melodiaa arvelen sortiltaan traditionaaliseksi, ja kaiketi ensimmäisen kerran se esiintyy jo Son Bondsin vuoden -34 laulussa Back And Side Blues. Blues News 5/2018 49 SMOKEY HOGG Klassikoiden lähteillä, osa 52 Vuosina 1914–60 elänyt teksasilainen bluesmies Smokey Hogg jos kuka on saanut osalleen erinomaisen ristiriitaista suhtautumista. Bluesmiesten sekä toisaalta Bobin ja Donin ynnä Yardbirdsien ”koulutytöt” ovat kuitenkin sortiltaan niin toisistaan poikkeavia, että pidän niitä eri lauluina. 1908 syntynyt Willie Hogg, joka ilmeisessä hämäämistarkoituksessa oli olevinaan oikea Smokey. Hänen levynsä menivät Amerikoissa hyvänlaisesti kaupaksi varsinkin 40ja 50-lukujen vaihteen paikkeilla, mutta 80-luvulla eräät eurooppalaiset kirjoittelijat kuten äänitekauppias Paul ”Sailor” Vernon suorastaan pilkkasivat häntä. Hittinsä Long Tall Maman ja tuon vaatteiden repimislaulun lisäksi Hogg nappasi hänen ohjelmistostaan myös sellaiset bluesit kuin I Feel So Good, Please Be My So And So, Serve It To Me Right, Too Many Drivers ja When I’ve Been Drinking. Hyvän käsityksen Hoggin omintakeisuudesta ja hänen nostattamistaan tuntemuksista saa, kun tutustuu Juhani Ritvasen kommentaariin, mikä löytyy BN:n numeron 209 eli 5/04 sivuilta 39-40. Normaalin tyylin mukaisesti Smokey Hoggillakin oli tapana esittää myös muita kuin jo mainittuja perinteisiä ja laajalti levinneitä lauluja. Se lienee ollut myös amerikkalaisten Don Levelin ja Bob Loven tiedossa, kun he v. Historiikkien mukaan tämä Smokey oli Lightnin’ Hopkinsin serkku ja lähinnä uransa alkuaikoina havaijilaistyylisen slidekitaristin B.K. Tuloksena oli noin 150 julkaistua musiikkiesitystä, joista kaksi eli Big Bill Broonzylta opittu Long Tall Mama ja Sonny Boy ykkösen tunnetuksi tekemä Good Morning (Little) School Girl kohosivat peräti valtakunnallisen r&b-listan kärkikymmenikköön asti. Kysymyksessä oli silloin kuitenkin v. Muita Smokey Hoggin lainakappaleita ovat joko alkuperäisillä tai muunnetuilla nimillä tulkitut Memphis Jug Bandin Bottle (It) Up And Go, Walter Davisin Come Back Baby, Curtis Jonesin Highway 51, Leroy Carrin In The Evening, Johnny Templen Louise, Louise Blues, Frankie Lee Simsin Lucy Mae Blues sekä joko Lil Johnsonilta tai Washboard Samilta omaksuttu River Hip Mama. Sen varhaisin tiedossa oleva tallenne on Big Bill Broonzyn johtaman State Street Boys -joukkion äänite vuodelta -35. Jälkimmäinen kertomus pitänee paikkansa, mutta edellisen uskottavuutta rohkenen epäillä. Esitystavoiltaan tyylikäs Big Bill ja kansanomainen Smokey olivat kylläkin aika erilaisia. ensimmäisiä serkkuja. Kymmenisen vuotta Andrew Hoggin kuoleman jälkeen blues-lehdistä saatiin lukea erikoinen uutinen. Itse olen jo pitkään pitänyt Smokeyn tuotoksista, vaikkei hän mikään suursuosikkini olekaan. Smokey Hoggin levytysura päättyi käytännössä v. Vesa Walamies. -61 levyttivät kappaleen Good Morning Little Schoolgirl. Vuoden 1937 helmikuussa Andrew Hogg pääsi levyttämään kaksi aika tavallista maalaisbluesia, mitkä eivät menneet erityisemmin kaupaksi. Tilanne kohentui olennaisesti, kun hän kymmenen vuotta myöhemmin ryhtyi ammattimaiseksi muusikoksi. -48 Leroy Dallas nimellä Good Morning Blues. Häneltä kappale kulkeutui Englantiin, missä Eric Burdonin johtamat Animalsit hyödynsivät sitä vuoden -64 hitissään Baby Let Me Take You Home. -65 brittiyhtye The Yardbirds
Toivo sen jälkeen parasta. Pyysimme heittämään seteleitä seuraavaksi. Kranck sanoi, että pannaan kappale nopeasti kasaan parilla soitolla – että hän kyllä liimaa nauhoista sen kokoon, jos tulee jotain hämminkiä. Siitä päätettiin tehdä Ronny & The Loafersin levyn A-puoli. Kiireellä levytetystä kappaleesta ei odotettu suursuosikkia ja vielä vähemmän ikivihreää julkaisuhetkellään vuonna 1964. Kun loppuporukka pääsi ympyräkaupunkiin, siellä samana iltana esiintyneessä yhtyeessä oli kyvykäs karhulalainen romaanilaulaja, johon The Loafersin muusikot iskivät heti silmänsä. Ensin valittiin PSO:n levytyspäällikön Martti Pihan tarjoamasta singlepinosta ruotsalaisen The Streaplersin kevyt Diggity Doggety, joka oli alkujaan teinipoppari Johnny Cooperin PETRI LAHTI K aikkien tuntema Suomi-beatin klassikko, Se jokin sinulla on, löytyi Ronny & The Loafersin ohjelmistoon levy-yhtiön pomon esittelemästä sinkkupinosta. Kappalemateriaalia saatiin etsiä sen ajan tyyliin PSO:n edustamilta merkeiltä: Columbialta, Odeonilta ja Parlophonelta. Meillä oli sekä suomenettä englanninkielistä materiaalia, joista jälkimmäisen Ronny hallitsi vähän Remun tyyliin. Sen jälkeen oli vuorossa Se jokin sinulla on. Vuoden vaihduttua edessä oli levytys Pohjoismaiden Sähkölle. Sitä ennen oli kuitenkin ollut monta mutkaa matkassa. KAPPALE HISTORIAA, OSA 3 Se jokin sinulla on jenkkilevytys (Ermine 40). Kävimme hänen kanssaan vielä läpi Tutti Frutit sekä muut kappaleet ja sovimme hänen kanssaan sen jälkeen laulajan tehtävistä The Loafersiin, soolokitaristi Paavo Määttänen kertoo 55 vuotta vanhoista tapahtumista. – Tuottaja Ronnie Kranckilla oli menoa. Tampereella vappuna 1964 basisti sai Moneyn aikana kolikosta silmäkulmaankin. The Loafers oli joutunut vaihtamaan laulajaa edellissyksynä, kun tehtävää hallinnut solisti ei halunnut lähteä pitkälle keikkamatkalle Haminaan. Kääntöpuoli löytyi puolestaan Britanniasta, Merseybeatin kuuman nimen Gerry & The Pacemakersin I’m The One -hittijulkaisun B-sivu You’ve Got What I Like. Määttäsen mukaan myös studiossa oli kiire. – Ihastuimme Ronnyyn, joka hallitsi Elviksen, Paul Ankan ja muiden kappaleet suvereenisti. Tämä tuttu tapa nosti levyttämään lahtelaisen The Loafersin, joka purkitti 31. Diggity Doggety levytettiin yhdellä tai mahdollisesti kahdella otolla. tammikuuta 1964. Kun nousimme studioon, toiseen suuntaan portaita tuli juuri ruotsalainen The Adventurers. Paavo Raninen oli tehnyt sovituksen siihen. Se jokin sinulla on löysi nopeasti yleisönsä, vaikka PSO:ssa siitä ei odotettu suurta kuulijoiden suosikkia. Kyllä siellä jotain olikin, sillä yhdessä kohdassa soittoani kuulee, että levy on tehty kahdesta eri otosta, Määttänen sanoo. Soitimme Beatlesia ja Rollareitakin. Esitimme nuorisomusiikkia, ainoa tangoon päin menevä taisi olla Elviksen The Walls Have Ears. Hän menehtyi helmikuussa 1971 Pyhtään Heinlahdessa auto-onnettomuudessa, kun Bollströmin ja tämän serkkujen käytössä ollut jenkkifarmari ajautui tieltä rengasrikon vuoksi. 50 Blues News 5/2018 Kasaa treenikämpällä demonauha ja lähetä se levy-yhtiöön. Aatos “Ronny“ Bolström. tammikuuta 1964 Helsingissä todellisen suomalaisen beatin kuolemattoman, Se jokin sinulla on -kappaleen. Materiaali oli kirjaimellisesti uunituoretta, sillä liverpoolilaisyhtyeen single julkaistiin Englannissa 10. Ronny & The Loafersin (Parlophone-singlen etikettiin oli eksynyt kirjoitusvirhe) taru päättyi syksyllä 1964, kun armeija kutsui. Kolmessa viikossa Junnu Vainio sai tehtyä kappaleeseen suomalaiset sanat ja Ronny tohveleineen (yhtyeen nimi keksittiin sanakirjasta) harjoiteltua biisin esityskuntoon. Upeaääninen Ronny, oikealta nimeltään Aatos Bollström, jatkoi laulajan uraansa myöhemmin tanssimusiikin parissa. – Kyllä kappale huomattiin heti sen kesän kiertueella, kun kiertelimme eri puolella eteläistä Suomea
Eli halvalla meni henki. Run Revolution Come ja Let's All Unite. Silti ehdottaisin Blues Mysteryn ensimmäisen cd:n hankkimista. Suklaa. Seuraava levy tuli ulos 2015 kantaen nimeä “Diesel Rock“ (PBR Record) .Tällä julkaisulla näyttää käyneen niin, että rockvaikutteet ovat tulleet hieman enemmän esille. lyijymyrkytys. Teini-iässä hän myös tutustui tuottaja Joe Gibbsiin ja pääsi levyttämään tälle julkaisemattomaksi jääneen raidan nimeltä Where is Natty Dread. Mundellin varsinainen debyyttisingle Africa Must Be Free julkaistiin legendaarisen Augustos Pablon tuottamana vuonna 1975. Kai Leivo Pikaesittelyssä: BLUES MYSTERY. Blues News 5/2018 51 Paljon on ehtinyt aikaa vierähtää edellisen reggae-artisteja käsittelevän juttusarjan osan ilmestymisestä. Nyt on mukaan saatu soulja funkvivahteita, mikä osoittaa esittäjien mukautumiskykyä uudenlaiseen ilmaisuun. Kyseessä on kovatasoinen bluesrock-levy, jonka kappaleista osa on jo muodostunut pieniksi klassikoiksi, varsinkin Back To The Dirty Town, mutta myös Nothing To Hide ja Let Me Smoke My Cigar In Peace, minkä viestin ymmärrän hyvin itsekin tupakoivana. autossa kuljettajana, pelkääjän paikalla oli hänen vaimonsa ja takapenkillä reggaesolisti Junior Reid, kun yht’äkkiä autoa kohti ammuttiin. Seuraavat omat albumit olivat “Time And Peace“ (Ja Mun Rock, 1981) sekä “Mundell“ (Greensleeves, 1982). Sen voi korjata talteen, mikäli kohdalle osuu. 2015 Lindel Lewis julkaisi albumin “Time And Peace: An Instrumental Tribute To Hugh Mundell“. Tekijän iän huomioiden lopputulos on kauttaaltaan hyvää, paikoitellen loistavaa jälkeä. Nimiraita oli klassikko jo ilmestyessään. Molempien tuottajana toimi Mundellin uran alkutaipaletta avustanut Augustus Pablo. Odotus palkittiin tänä vuonna omakustannealbumin “Soul Memories“ muodossa. Se on muodostunut pienoiseksi klassikoksi, jota ilman kannattaa tietenkin elää, mutta silloin ei tule tietämään, minkälaisen kuuntelunautinnon menettää. Kaksi vuotta myöhemmin murhaoikeudenkäynti sai lopullisen päätöksensä. Yhtyeen esittämät biisit ovat suurimmaksi osaksi Willyn ja Walterin (soitti ennen kanadalaisessa vaihtoehtorock-bändissä, joka kantoi nimeä Look People) käsialaa. Jah Leville, kunnes vuoden -78 puolella ilmestyi klassikon maineen saanut albumi “Africa Must Be Free By 1983“ (Message/Greensleeves). Sen dub-versio saatettiin markkinoille -89, eli aikana jolloin Mundell oli jo poissa. Jamaikalaislevyt julkaistaan usein monilla merkeillä, toisinaan on vaikea jälkikäteen selvittää, missä järjestyksessä tuotokset ovat tulleet ulos. Muddy Waters, Buddy Guy, Eric Clapton ja vaikkapa James Brown), yhtyeistä yhtäläisyyksiä löytyy akselilla bluesaikojen Fleetwood Mac, ZZ Top ja varhainen Rolling Stones. Debyyttialbumi “The Blues Mystery“ (The Mysterious Blues Man Production) saatiin omakustanteena markkinoille vuonna 2009. Se on jo hyvin kuitenkin suhteellisen tuntemattomalta bändiltä. Nyt kuitenkin esittelen 21-vuotiaana kuolleen Hugh Mundellin, joka on reggaekentän saralla eräs suosikeistani. Mutta nyt varsinaiseen teemaan: Sveitsissä on vaikuttanut jo useampia vuosia Blues Mystery -niminen yhtye, jonka YouTube-videota Back To The Dirty Town on maailmanlaajuisesti käynyt katsomassa jo yli viisi miljoonaa kuuntelijaa. Ilmeisen rauhallinen valtio, josta ei paljon uutisoida Suomeen. Näin ei tapahtunut, mutta jotain todella traagista tuona vuonna Kingstonissa sattui. Natsien kultavarannot holveihin ja salaisille tileille. Koulu sujui ilmeisen hyvin ja varhaisteininä kiinnostus musiikkiin kasvoi. Mm. Lisäksi kannattaa nostaa esiin My Mind ja Why Do Black Men Fuss And Fight. Levyn kaikki kappaleet ovat Mundellin omaa käsialaa. Myös Sveitsin musiikkipuolelta tietoni ovat valitettavan vähäiset, lähinnä mieleen pulpahtaa free jazzista vaikutteensa ammentaneet perkussionisti Pierre Favre ja pianisti Irene Schweizer, fonisti Werner Ludi, sekä tietenkin Montreuxin jazzfestarit, joilta on julkaistu monia hyviä livelevyjä. Sen jälkeen hän teki muutamia sinkkuja mm. Mielestäni kyseessä on eräs kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvista rootsreggae-julkaisuista. Siinä ne oikeastaan ovat, Mundellin lyhyen uran levytykset, jotka on edelleen suhteellisen helppo hankkia omiin kokoelmiin. Mundell nimittäin istui 13.10. vähintäänkin legendaarinen dub-musiikin kehittäjä King Tubby ammuttiin lähelle kotioveaan, samoin kannabiksen kuuluisa puolustaja Peter Tosh koki samankaltaisen lopun. Matt soitteli aiemmin Willy Boys Blues Band -nimisessä muodostelmassa, kunnes 2009 perusti Blues Mysteryn. Mundellin suunnitelmat ja profetiat eivät ehtineet toteutua hengen mennessä, mutta onneksi levytetty tuotanto on jäänyt aikalaisten ja jälkipolvien iloksi. Kaiken lisäksi kyseessä on todella hyvä blues/bluesrock -pohjainen kokoonpano, jonka tuotantoon sietää tutustua hieman tarkemmin. Niinpä niin, en minäkään kyseisestä maasta äkkiseltään juuri muuta keksi, paitsi että eräs historian mielihahmoistani, venäläissyntyinen Mihail Bakunin (1814–1876) on haudattu Berniin. Lupaavat näytöt tulevaisuuden reggaetähtenä eivät toteutuneet kuin osittain. Hänen ensimmäinen saavutuksensa tällä alalla oli ystävänsä Junior Reidin debyytin “Speak The Truth“ tuottaminen 1979. Vaikutteensa Blues Mystery on poiminut monelta suunnalta (mm. Tärkeintä on kuitenkin hankkia kokoelmiin “Africa Must Be Free By 1983“. Ongelmana on tänä päivänä se, että laadukkaita levyjä tulee julkisuuteen enemmän kuin ehtii kuunnella. Mundellin ura jäi siis pahasti kesken. Selitykseksi kelvannee oma laiskuus; juttuja on päässä suunnitteilla enemmän kuin käytännössä saan toteutetuksi. Jamaikalla elettiin tuolloin levotonta aikaa, jolloin useamman reggae-artistin kuolinsyyksi todettiin ns. Pysytteleminen erossa sodista. Kai Leivo HUGH MUNDELL Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 7 Mitä Sinulle tulee Sveitsistä ensimmäisenä mieleen. Mundell ajatteli ja toivoi lopullista vapautusta Afrikan maihin vuoteen 1983 mennessä. Thut, kitaristi Irenee Pralong ja rumpali Gege Bonvin. Sveitsin alppien korkeuksissa syntyy hyvää musiikkia. Blues Mysteryn muodostavat ranskalaissyntyinen, parikymmentä vuotta Sveitsissä asunut kitaristi/vokalisti Willy Matt, kanadalaista alkuperää oleva basisti/taustalaulaja Walter K. Jälkeenpäin Mundellia on muisteltu lämmöllä. Jokatapauksessa “Blackman’s Foundation“" (Shanachie, 1985), “Arise“ (Atra, 1987) ja “The Blessed Youth“ (Makasound, 2002) julkaistiin artistin kuoleman jälkeen, samoin Lacksey Castellin kanssa jaettu “Jah Fire“ (Arawak/ VP, 2007). Hugh Christopher Mundell syntyi Kingstonissa neljäntenä lapsena ja ainoana poikana Theresa ja Alvin Mundellin perheeseen 14. Se on levy, jonka jokaisen pitäisi kuulla edes kerran eläessään, kuten erään kirjan otsikossa todetaan. Mundell oli kiinnostunut myös tuottamisesta. Niin varhain päättyi noususuhdanteessa ollut ura. Mundellin ampumisesta tuomittiin 25-vuotias työmies Ricardo Codrington kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, joista vähennettiin kaksi vuotta pidätettynä ollutta aikaa. Ei kuitenkaan haitaksi asti, antaen jo osviittaa tulevalle suunnalle. Mundell menehtyi seuraavana päivänä saamiinsa vammoihin. kesäkuuta 1962. Muita rastatietoisuuden ilmauksia ovat esim
Riku Metelinen DENNIS HERRERA You Stole My Heart (Prescott Kabin 191924587255) Tämä uutuus on sekoitus Chicagoa, West Coastia ja vähän siltä väliltäkin. Studiot ovat sinänsä kovia nimiä, Top Hat, Barking Jack Sound ja Greaseland. Nämä ovat jamija ylijäämäottoja, eivätkä siinä mielesssä kaikilta osin sitä ihan parasta Mischoa. Hyvin John Lee Hooker -henkisen nimikappaleen tukipilari on Foleyn Jimmie Vaughan -tyylinen kitarointi. Tämä on ehtaa bluesia eli juuri sitä musiikkia, jota ainakin allekirjoittanut on häneltä kaivannut. Heidän kanssaan hän on saanut aikaan varsin tasapainoisen julkaisun, vaikkei se täysin omaan makuuni olekaan. Tästä musiikillisesta kirjosta Herrera on kasannut tämänkin levyn sisällön kahden eri kokoonpanon (sanfranciscolainen NorCal Band ja losangelesilainen SoCal Band) voimin. Harppua kuullaan kappaleilla Takes Money, joka on Denisin näyte Mischon tyylistä ja Backed-Up, joka on purevaa West Coastia. Vaikka Kansikuvassa Foley poseeraa turkki päällä ja promokuvatkin on otettu talvimaisemissa, niin siltikään en tiedä, uskaltaako Foleytä kutsua jääkuningattareksi, sillä tässä levyssä on Texasin lämpöä vaikka muille jakaa. “The Ice Queenilla“ ympyrä sulkeutuu, sillä Foley palaa tuottaja Mike Flaniginin avustuksella juurilleen Austiniin. Fonin ja pianon vaikutteista en tiedä, mutta mukavasti nekin kulkevat mukana. Ja sitten New Orleansia ja muuta syvää etelää, huippuna kuitenkin Kalamazoo Kicker, jossa Johnny Moellerin kitara tukee mahtavaa harppuvetoa. Jari Kolari JOE BONAMASSA British Blues Explosion Live 2-DVD (Provogue PRD75517) Tuore Bonamassajulkaisu jatkaa hänen tribuuttilevyjensä sarjaa. Kappaleen slideosuuksista saamme kiittää Charlie Sextonia, joka pääsee myös ääneen kertosäkeessä. 58 Blues News 5/2018 LEVY TUTKAILUT RJ MISCHO I Hope You’re Satisfied (Bluebeat BM-109) RJ Mischo on tehnyt hienon uran levytysja live-esiintymistaipaleellaan mukaan lukien Suomen keikkoja. Ylijäämälevy on aina haasteellinen projekti, mutta RJ Mischon tapauksessa se täyttää paikkansa. Kaksikon kaksintaistelu on korvia hivelevää. Harri Haka SUE FOLEY The Ice Queen (Dixie Frog DFCD 8803) Sue Foleyltä on vihdoin ilmestynyt uusi levy. My Past Time on hidas blues, kaunis skittasaundi, jota olisin mielelläni kuullut enemmänkin. Heidän lisäkseen sessioissa on soittanut Tedeschi Trucks Bandistä ja Gary Clark Jr. Levy päättyy kahteen akustiseen raitaan, joista ensimmäinen on flamencohenkisesti toteutettu The Dance ja selkeästi Mediterranean Breakfastin pikkuveli. Kappaleet ja tyylit ovat muistokuvia ajalta, jolloin Dennis kierteli San Franciscon klubeilla, kuten Fillmore, Winterland, Avalon Ballroom sekä hämärimmissä jukejoint-mestoissa kuuntelemassa rock & rollia, r&b:tä, bluesia ja soulia. Tämän uutukaisen ja edellä mainitun väliin mahtuu tosin pari Peter Karpin kanssa julkaistua levyä. Levyn lainakappaleista ensimmäinen, Send Me To The ’Lectric Chair, saattaa olla tuttu David Brombergin “Wanted Dead Or Alive“ -kiekolta, mutta Foleyn versio on kallellaan Bessie Smithin version suuntaan. Bandistä tuttuja muusikoita. If I Have Forsaken You'n torvisovitukset ovat saaneet vaikutteensa Bobby “Blue” Blandilta ja Vaughan saa nyt vuoron soolokitaristina. Gibbons, joka kitaran ja laulun ohella soittaa myös harppua. Mukana sessioissa on ollut monia ystäviä ja yhteistyökumppaneita, kuten Jimmie Vaughan, Billy F. Sexton soittaa seuraavallakin raidalla 81, jossa kaksikon kitaroiden vuoropuhelu on varsin messevää. albumi alkaa suorastaan veret seisauttavalla tavalla. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet liittyvät tuohon kolmikkoon. Sävellys voisi olla peräisin vaikka miltä tahansa Fabulous Thunderbirdsin alkupään levyiltä, siis ajalta, jolloin Jimmie Vaughan oli kitarassa ja Keith Ferguson bassossa. Parilla raidalla Foley soittaa ilman taustabändiä. Sue Foleyn 11. RJ on tunnettu kyvystään muuntautua syvän etelän bluesista rock’n’rolliin. Mies harmonican takana on Pasadenassa sijaitsevassa Michelin-tähden hotellissa Head Chefinä toimiva ranskalainen Denis “Chef” Depoitre. Levyn musiikki on aluksi häkellyttävää, kun se lähtee raskaalla rokkimeiningillä. Mitä muuta tässä voisi enää sanoa kuin että hänet pitäisi saada keikalle Suomeen, jotta saisimme kuulla tätä herkkua livenä. Kyllä nämä ”ylijäämälevyt” joskus ovat paikallaan, ainakin tässä tapauksessa. He olivat vaikutusvaltaisia, uraauurtavia muusikoita, jotka lisäsivät kitaransoittoon uusia tekniikoita sekä elementtejä kuten säröä ja feedbackiä. The Lucky Ones -kappaleella hän duetoi Foleyn kanssa niin laulussa kuin kitarassakin. Autenttisen rhythm’n’blues -tunnelman saamiseksi pääosa kappaleista on toteutettu pystybasson kera, ja onpa yksi bändiraita levytetty jopa ilman bassoa. Jälkimmäinen on country blues -tyylinen versio Carter Familyn vuonna 1936 julkaisemasta sävellyksestä Cannonball Blues. Levyn kaikki kappaleet ovat Herreran kynäilyn tuotoksia ja hän kuuluu Big Harp Georgen tavoin siihen koulukuntaan, jolla on myös jotain sanottavaa. Kun vaikutusvaltaisista brittiläisistä kitaristeista puhutaan, on makuasia, olisiko ollut huono idea ottaa myös Peter Green mukaan joukkoon. Nämä kaksi esitystä keventävät mukavasti muuten niin sähköisen levyn tunnelmaa. Aikansa kuitenkin remuttuaan Herrera istahtaa kuistille, ottaa kitaran käteen, näppäilee menemään ja levy päättyy mies ja kitara -esitykseen Bittersweet. You Can Name It on mukava instrumentaali, jolla kitara on ottanut vaikutteita Pee Wee Craytonilta. Kappalevalikoima on monipuolinen ja kattaa laajan genreskaalan. Kun muualla puhutaan ja päivitellään säätä niin Los Angelesissa tärkein jutunaihe on liikenne ja raivostuttavat ruuhkat. Kaikista Sue Foleyn levyistä olen pitänyt, mutta partiolaisen kunniasanalla, tämä on hänen parhaansa. Jimmy Reed -tyylisellä Fool’s Goldilla ääneen pääsee kolmas ässäkitaristi, Billy F. Tällä kertaa tribuutin kohteena on bluespohjaisen rockin kasvualustana toiminut Yardbirds tai oikeastaan bändissä soittaneet kolme kitaristia Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Hän on aikaisemmin tehnyt kunnianosoitukset kolmelle kuninkaalle (“At Greek Theatre“) sekä Muddy Watersille ja Howlin’ Wolfille (“At Red Rocks“). Olen myyty mies. Jimmie Vaughan on mukana kahdella raidalla. Kuitenkin mukana on parhaita alan mestareita, kuten kitaristit Nick Curran, Rusty Zinn, rummuissa June Core, bassossa Ronnie James Weber ja monia muita taitureita. Dennis Herrera on saanut levylle mukaan pitkä-aikaisia Bay Arean ammattilaisia, kuten pianisti Sid Morrisin, basistit Frank DeRosen ja Bill Stuven, rumpalit Robi Beanin ja Lee Campbellin. Sitten tulee oikealla sykkeellä olevaa rokkia, You Can’t Hurt Me Anymore. Run With The Losers taas on raskassoutuista ränttä-bluesrokkia. Jo oli aikakin, sillä hänen edellinen julkaisunsa oli 2006 tehty ”New Used Car”. Hän keksi järjestää hotellilla blues partyja ja sitä kautta harrastuksesta syntyi Denisille toinen ammatti, saadessaan vierailevilta mestareilta, kuten Rick Estriniltä, RJ Mischolta, Kim Wilsonilta ja Mitch Kashmarilta ensikäden oppia. Come To Me -kappaleen hypnoottinen funky swamp -melodia yhdistettynä Bo Diddley -komppiin potkaisee tuolin altani. Samoin toinen kappale on nopeatempoinen. Gibbons, Chris Layton ja Charlie Sexton. Viimeisin julkaisu ”I Hope You’re Satisfied” pitää sisällään huuliharppubluesia ja laulua, joka on jäänyt yli levytyssessioista vuosilta 2008–2011. Kenties Bonamassa ei halunnut laajentaa skaalaa. “Might just buy me a motorcycle, Scoot on down the middle lane, be like my best friend Jay, he drive like hurricane.“ Nimikappale on Louisiana-vaikutteista rokin tyylistä Jerry Lee Lewis -pimputusta fonien tukemana, With No Refrain mukavan rauhallinen kitara-piano shuffle, samaan suuntaan sointuilee myös Look Out ja pinoon sopii vielä jatkoksi jatsahtava Recovery. Kolmantena oleva Run kiitää eteenpäin kuin ravihevonen
Vaikka omaa näkemystä on vähintäänkin tarpeeksi, silti mitään ylilyöntejä ei tälläkään kertaa ole, jos sitä pelkäsitte. Siinä taustoja laulaa Vancen kanssa vakituisesti siintyvä Ethel Reed ja tenorisaksofonia soittaa Rodney Brown. Bändissä vaikuttaa Virginiasta lähtöisin oleva afroamerikkalainen laulaja Larry ”Doc” Watkins, joka on asunut Saksassa parikymmentä vuotta. Erilaiset vaikutteet ovat olleet apuna myös tätä albumia tehdessä. Lisätorvet trumpetti ja saksofoni tuovat oman mausteensa tähän soulahtavaan kappaleeseen. Buddyn poika, kitaristi Kenneth ”Hollywood” Scott (mm. Samalla raidalla kuullaan myös Vance Kellyn pitkä, hieno kitarasoolo. Kari Kempas STEVE KRASE BAND Just Waitin’ (Connor Ray Music CRM18001) Arvioin harpisti Steve Krasen edellisen levyn “Should’ve Seen It Coming” (ks. Riku Metelinen EDDIE KOLD BAND FEAT. Eddie vaikutti Chicagossa vuodesta 1986 aina 90-luvun alkupuolelle, jolloin hän pääsi vakituisesti soittamaan useassa bändissä, mm. Tyrone Davis World Band) vierailee Big Boss Manillä, joka on sovitettu Trampin grooveen ja Larryn tekemällä Suziella. Ball And Chain on puolestaan balladi, jossa akustinen kitara tuo väriä alkaen introsta. On tietysti makuasia, olisiko pitänyt valita joku muu kappale, mutta minusta tämä Hammondilla ryyditetty versio toimii. Kaiken tämä ylisanoja pursuavien, kritiikittömien kehujen jälkeen herää kysymys, enkö mitään negatiivista löytänyt. Jungle Cat on soulahtava blues, jossa on vahva lyriikka – tarina kertoo naisesta, joka murskaa miesten sydämet. Kitarasoolo alleviivaa tunnelmaa. Olin tuolloin suuresti Dr Feegoodin, Hurriganesin sekä The Whon lumoissa ja Matchboxin versio sai aikaan vatsanväänteitä. Heidän lisäkseen mukana on kitarassa ja taustalaulussa Russ Irwin. V. Russ Irwin on miksattu, ainakin stereokuuntelussa, liian alas ja kyllä hän olisi ansainnut saada hiukan enemmän sooloaikaa. LARRY DOC WATKINS Chicago Blues Heaven (L+R CDLR 581128) Saksalainen Eddie Kold Band on ollut koossa jo useamman vuoden ja julkaissut vuonna 2013 live-levyn “Blues Classics”. Bonusosiossa on mustavalkoinen taltiointi Cavern Clubilta, jossa kuulemme Beatlesien Taxmanin. Bonamassan omaa tuotantoa oleva psykedeelinen Black Winter/Django sopii hyvin nostalgiapläjäyksen lopetukseksi. Hän on säveltänyt ja sanoittanut seitsemän levyn kappaleista yksin tai yhdessä kitaristilaulaja Eddie Koldin kanssa. Levyn veret seisauttavin kitarasoolo löytyy kappaleesta Spanish Boots. Creamilta valittu SWLABR ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini heidän ohjelmistossaan. Mukana on lainamateriaalia, kuten Howlin’ Wolfia ja Big Water Pricea, mutta myös basisti Rock Romanin kynästä lähtöisin olevia originaaleja. Kitarasooloja kuullaan paljon ja ne ovat tyylillisesti erilaisia palvellen kunkin esityksen henkeä. Toisena saamme kuulla Claptonin “461 Ocean Boulevard“ -albumilta tutun Mainline Floridan. Taltiointi on tehty Greenwichissä ulkoilmakonsertissa. Lähdin kuitenkin avoimin mielin kuuntelemaan Krasen versiota ja myönnetään, tässä on kyllä yritystä. Toinen kappale, jolla Kelly soittaa kitaraa ja laulaa, on vanha Rufus Thomasin Do The Breakdown, joka on sovitettu uusiksi ja svengaa hienosti. Versio on rouhea ja pyyhkii mielestäni alkuperäisellä lattiaa mennen tullen. Funk-kappale tuo mieleen The Metersin parhaat palat. Kuvallisessa muodossa urakka ei tunnu niin raskaalta. Jo alkutahdeista lähtien meno on messevää. Taustabändistä löytyy tuttuja nimiä: basisti Michael Rhodes, kosketinsoittaja Reese Wynans ja rumpali Anton Fig. Aivan kaikkien kappaleiden alkuperäiset versiot eivät ole tuoreessa muistissa eikä heinäkuun helteillä oikein jaksanut taustatyötäkään tehdä. No, kaikkea ei voi saada. Kolmannella kappaleella, Led Zeppelinin Boogie With Stu'lla, kitara vaihtuu Telecasteriin ja Irwin siirtyy pianon ääreen. Hungry Call. Think About You All The Time on blues, jossa kuullaan soulja pop-vaikutteita. Ohjaus on kunnossa, leikkaukset ovat kiitettävän maltillisia ja actionkohdat näytetään lähes kokonaan. Jos alku levy tutkailut. Laulajana Eddie ei ole yhtä vakuuttava kuin Larry, mutta kaverukset ovat tehneet yhdessä monta onnistunutta omaa kappaletta. Mitä hittoa, ei kai vaan...?! Mutta kyllä, kyseessä on juuri se Hank Williamsin ohjelmistosta tuttu kappale, joka oli myös Matchboxin samannimisen vuonna -78 julkaistun albumin nimikappale. Aloitukseksi on valittu oikeutetusti Beck’s Bolero ja kitarana on Gibsonin Les Paul. Kitarasoolo on erityisen hyvä. Nix Memphisissä. Levy on julkaistu maineikkaalla saksalaisella L+R (Lippmann & Rau) -merkillä ja sen on masteroinut L. Mielestäni paketti on hyvä sellaisenaan, enkä yhtään kappaletta vaihtaisi pois. (I Lost My Baby To) Facebook taas on nykypäivän aktuelli toteamus sosiaalisen median voimasta viedä mukanaan. Nyt yhtye on purkittanut albumillisen uusia kappaleita, 11 omaa ja kolme vierasta, Chicagon Joyride-studiolla. Kokonaisuutena hyvä moderni blueslevy soulja funk-painotuksin, Eddie Koldin tribuutti Chicagon soittajille, joilta hän on ammentanut oppinsa. Muddy Watersin Tiger In Your Tankissa. Nykyisin hän käy tervehtimässä vanhoja Chicagon tuttujaan joka toinen vuosi. Bonamassan tyylitaidosta ja näkemyksestä kertoo paljon, että hän saa näinkin tylsästä sävellyksestä irti jotain mielenkiintoista. Delores Scott laulaa Gladys Knight & The Pipsin kappaleen I’ve Got to Use My Imagination vaikuttavasti. Vieraiden käyttö on perusteltua ja he tuovat lisäväriä keitokseen. Versiot ovat hyvin alkuperäisten kuuloisia, runsain Bona-maustein tarjottuna. Tuuliselle kaupungille omistetulle ”Chicago Blues Heavenille” on bändin rumpalin Christian Wübben, basisti Sven Ostrowskin ja kosketinsoittaja Lukas Diehlin lisäksi saatu Eddien vanhoja tuttuja vieraiksi muutamaan kappaleeseen. Delores on käytetty laulaja gospelympyröissä, joista hän aloittanut, ja hän on tehnyt myös lukuisia levytyksiä niin solistina kuin taustalaulajana. Siinä Larry uhkaa lopettaa suhteen naiseen, joka on hänelle kuin pallo jalassa. Bonamassa on energinen kuten aina, Wynans vetäisee muutaman maukkaan soolon, mutta Irvinin panos on cafe au lait. Sellainen on esim. Bändi on tiukassa vedossa, Rhodes etenkin on taas vauhti päällä. Kitaraksi Bonamassa on luonnollisesti valinnut punaisen Gibson ES -mallin, jollaisella Clapton soitti kappaleen Royal Albert Hallin keikalla/ videolla. Banks ja Zora Young. BN #286) about vuosi takaperin, ja nyt pukkaa uutta levyä. Kappaleeseen on liitetty toinen Jeff Beck -raita, Rice Pudding, jota Bonamassa on keikoillaan aiemminkin soittanut. On tietysti makuasia, olisiko Led Zeppelinin Rock’n'Roll pitänyt olla mukana tai Derek & Dominoesin Layla. Levyn nimikkokappaleen laulaa Kold ja sen omakohtainen teksti kertoo hänen seikkailuistaan Chicagon bluesmaailmassa. Vikoja en etsimällä etsimään lähtenyt, ja parin kahvikupin mittaisen tuumaustauon jälkeen pari asiaa mieleeni juolahti. Eddie Kold on käynyt muutamia kertoja esiintymässä Rovaniemellä talvisin. Aloituskappaleeksi on valittu Settin’ The Woods On Fire. Viimeisen kappaleen alkaessa yö on saapunut kaupunkiin. Setin ehkä oudoin valinta on Claptonin “Journeyman“levyn hittibiisi Pretending. Sovitus on varsin yllättävä, siitä ei löydy sen enempää Claptonia kuin Bonamassaakaan. Gasman 2018 on kolmas Eddien laulama numero – blues, jossa käytetään lyriikoissa samoja aiheita kuin esim. Blues News 5/2018 59 liikaa, vaan päätti pitäytyä näissä kolmessa Yardbirds-kitaristissa. Rodney Brown soittaa hyvän fonisoolon ja Eddie kitarasoolon. Musiikin lisäksi mukana on fanin kännykällään kuvaama pätkä, jossa Bonamassa saa laattansa Cavern Clubin seinään, Mike Wall kertomassa British Blues Explosionista ja kiertueen kuvagalleria. Rodney on myös mukana bändin omalla hitaalla soulbluesilla Weeping Willow Tree, jolle urut tuovat vahvaa tunnelmaa kitaran maalaillessa taustalla. Encorena kuultava painavin askelin etenevä How Many More Times venyy rumpusooloineen yli 15 minuuttiin ja saattaa levyltä kuunneltuna ottaa hiukan voimille. Loput neljä ovat Eddien tekemiä. Pääpaino on omissa kappaleissa ja sovituksissa. Toivotaan, että jatkossa myös keikkareviiri laajenee ja ovet avautuvat suuremmille markkinoille. Buddy Scott & the Rib Tips, Vance Kelly, L. Hän tuo niihin oman persoonallisen soittotyylinsä pitkissä sooloissa, jotka eroavat melodisina muiden kitaristien otteista
Levyn loppupuolella ei onneksi enää ohilaukauksia ole. Tapa, jolla se nyt esitetään saa kylmät “Walter”-väristykset aikaan. Hidas blues The Blues Is My Drug on ihan kelvollinen veto, mutta sillä astuu kuvaan Jeffin taipumus hihkua ja riekkua. Itse tutustuin mieheen juuri Mark Hummelin “Blues Harmonica Blowout“ -levyjen kautta. Länsirannikon yönsinisiä Hollywood Fats Band -säveliä täynnänsä on Tell Me Baby (Clifton/ Szopinski). Jari Kolari JEFF CHAZ This Silence Is Killing Me (JCPX 1082) Jeff Chaz on seikkaillut BN:n palstoilla ennenkin. Miehen levy on kovin epätasainen musiikilliselta tasoltaan ja lisäksi selkeää linjaa ei tunnu löytyvän. Kitaraa siinä soittaa aloituskappaleen tavoin miehen perusyhtyeeseen kuuluva Roger Perry. Levyn Rogers-valinnat ovat siitä hyviä esimerkkejä. Have Your Way Babyn John on napannut ”pomonsa” yhtiölle niin ikään levyttävän Whiteboy Jamesin tuotannosta ja nyt pääosan esittävät Kid Ramos sekä Scott Abeyta. Kiekon alkupään esitykset, kuten lupsakka jump-blues Savin’ Everything For You ja kovasti Robert Cray -tyyppinen komea soul-blues This Silence Is Killing Me antavat touhulle lentävän lähdön. Vaikka Krase tuuttaa mainiosti, niin se ei pelasta mitään. 60 Blues News 5/2018 oli silkkaa crossoveria, niin seuraavaksi tiputetaan lähes yhtä iso pommi, sillä I Don’t Mind on juuri se Dr Feelgood -klassikko. Igor taas taitaa tyylillä Muddyn slideosuudet, kun Rogersin kitaroinnilta ehtii, ja veljensä Yuri rumpaloi kuin Odie Payne konsanaan ja harppuhan on “next to Walter”. John sai hyvää oppia alan mestareilta hengaillessaan keikoilla mm. Sonny Boyn Nine Below Zero päättää levyn tyylikkäästi. Mikke Nöjd JOHN CLIFTON Let Yourself Go (Rip Cat 1502) Harpisti John Clifton perusti kitaristiveljensä Bill Cliftonin kanssa aika tarkalleen 20 vuotta sitten Mofo Party Bandin ja on siitä lähtien esittänyt, kuten itse kertoo “styles from the West Coast to Chicago Blues with soul and r&b”. Dig Yourself on mukavasti rullaava sekoitus Jerry Lee Lewistä, bongorumpuja ja lauluyhtyekamaa. Ihmetyttää, mitä tällainen löysä zydecopläjäys levyllä tekee. Uusia kasvoja talliinsa etsinyt Rip Cat -yhtiön omistaja, kitaristi Scott Abeyta pyysi Cliftonin remmiinsä, tarjoten hänelle mahdollisuuden tehdä myös tämän levyn, jolle artisti on napannut puoli tusinaa mukavia ja suht harvinaisia lainoja, kuten Elviksen leffakappaleen Let Yourself Go. Nykypäivän harpisteista puhuttaessa minä rankkaan Krasen kyllä korkealle. Ray Ageen The Gamblesta yhtye tekee hienon ja alkuperäistä kunnioittavan version, johon Rusty Zinnin hienovarainen kitarointi sopii erinomaisesti. Shake Dancer on levyn kolmas instrumentaali ja samaa tasoa edellisten kanssa. Vaikuttava kattaus Chicagon merkittävimpiä harpistien tyylejä sille olikin saatu, Junior Wellsia lukuun ottamatta. Ei kun ei. Molemmat tarjoillaan taidolla ja tunteella. Big Man In A Small Town taas on hieno näyttö siitä, miten yhtye osaa esittää myös tyylitietoista rockabillyä. Nimetään nyt vielä osumien kaltaisiksi esityksiksi kelvollinen funk-soul-blues Self Inflicted Wound, reipas sliden koristama stop-go -biisi The Backwash Blues sekä kivasti jumppaava instro Creole Mustard Swing. Garbage Day (Clifton/Estrin) on jykevän murisevaa Horton-harppua, saman kitaraduon hääriessä ympärillä pianisti Bartek Szopinskin kanssa. Noiden kahden esityksen jälkeen odottaa saavansa makoisaa meininkiä myös jatkossa. Lisäksi mies pyrkii olemaan tekstityksissään kovin oivaltava ja hauska, noveltytyyppinen solisti. Chicagotaustat numerolle työstää basisti Mike Turturro sekä rumpali Marty Dodson. Dixonin ja Walterin kappaleiden loisteliaisuuden loivat harpun lisäksi aina yhteissoitto, timing, upeat taustat ja erityisesti kitaristien Lockwood-Tucker saumaton yhteistyö. Muutenhan kiekko on “Tribute To Little Walter”, sillä mukana on kuusi Walterin kappaletta: Off The Wall, It’s Too Late Brother, Crazy Mixed Up World, Juke, Shake Dancer sekä I Got To Go, lisäksi kuullaan kaksi Jimmy Rogersia, Blues All Day Long ja If It Ain’t Me. Kappaleesta on tehty monta kummallista versiota, mutta Cliftonin tulkinta lienee kyllä ottanut vaikutteita juuri Mussulta. Tyrkylle tulee rock-shuffle I Ain’t Nothin’ Nice, rumbarytmiikkaa hyödyntävä I’m Not All There ja aivan onneton rytky-funk Oncoming Train. Perusasioiden pariin palataan taas Howlin’ Wolfin All In The Mood -sävellyksen kera. Riku Metelinen FLÁVIO GUIMARÃES & BLUES BAND The Blues Follows Me (Chico Blues 007) Blues Etílicos ja harpisti Flavio Guimaraes ovat bluesanneet yhdessä vuodesta 1995, mutta tämän levyn mies teki Brasilian tunnetuimman bluescombon Igor Prado Trion kanssa. W.C. Kaikkien harpistien “the kappale” on tässäkinjalokivenä soiva Juke, mutta mielestäni sen ohitse on mennyt levyn aloittava loistelias Off The Wall. Louis Bluesia (1912) kutsutaan yhdeksi ensimmäisistä blueseista, muttei koskaan ole ollut oma suosikkini, vaikka hienon harppuversion yhtye tässä siitäkin tekee. Meno on todella messevää. En olisi yöuniani menettänyt, jos kappale vaikka olisi jäänyt pois. 1955 tekemä Big John From Mississippi edustaa r&b:tä, jonkinlaista pre-rokkia. Jari Kolari THE LUCKY LOSERS W/ CATHY LEMONS & PHIL BERKOWITZ Blind Spot (Dirty Cat DCR 157) Luulen, että The Lucky Losers on näillevy tutkailut. Säveltäjävelho Willie Dixon teki aikanaan paljon ajankohtaisia ja hauskoja ralleja (Tiger In Your Tank), kun taas esim. Myös bluesosiosta löytyy vahvaa näyttöä eri tyyleistä. Toisella kappaleella sama tahti jatkuu, mutta Walter on vaihtunut Hortoniin. Kappale soitetaan Dr Feelgoodin hengessä, ja ajoittain Krase jopa kuulostaa Wilkolta. Cottonin, Piazzan, Wilsonin, Harmanin ja Hummelin seurassa, päästen välillä lavallekin heidän kanssaan. Flavio osaa laulaa hienosti sillä lievästi tuskaisella äänellä, jolla Rogers aikanaan itse kappaleet esitti. Levyn erikoisin esitys on Aaron Corthonin My Buddy Buddy Friends, jonka itse muistan Charlie Musselwhiten toiselta levyltä “Stand Back“. Mikäli harppublues on lähellä sydäntä ja vaikkei olisikaan, niin tämä levy kannattaa ottaa kuunteluun. Toimii! Parin crossover-lainan jälkeen purjehditaan tutummille vesille. Alun perin Titus Turnerin v. Handyn säveltämää St. Päätöskaksikko Nobody Loves Me ja My Baby Walked Off on levyn ehdoton ässäpari. Kun The Ballad Of Jed Clampett alkaa soida, on pakko nousta ja hakea lisää kahvia. Koska Jeff ei todellakaan ole mikään Screamin’ Jay Hawkins, niin moinen toiminta alkaa nopeasti ärsyttää. John Brim ja Jimmy Rogers kertoivat enemmän omista kokemuksistaan. Laadukas julkaisu, jota voin varauksetta suositella kaikille hyvän bluesin ystäville. Everytime You Come Aroundilla Cliftonin laulu on pääosissa ja kuoro säestää New Orleans-tyylillä. Rock Romanon säveltämät Just Waitin’ On My Brand New Baby ja Irene Irene siirtävät meidät sinisten sävyjen syvyyksiin. Zinn aloittaa Fatsilla, kunnes Bob nappaa kapulan ja vie sen koskettimien kautta Cliftonille, joka kuuluvasti tietää, miten ne Clarket ja Piazzat pitää puhaltaa. Tästä kappaleet Crazy Mixed Up World ja I Got To Go tuovat kuuluville kaikki edellä mainitut. Anytime Is Coolilla Rusty ja Bob vuorokitaroivat, Bartekin herskyvä piano tuo oman lisänsä ja Cliftonin tukeva harppu matkaa West Coastin ja Jimmy Reedin välillä. “The Blues Follow Me” on lähes täydellinen Chicago-bluesharppulevy, lähes-sana siksi, että kappale Bill & Jeannette on syvä kumarrus Kaliforniaan eli tietysti William Clarken suuntaan. Kitaristi David Carter ei luonnollisestikaan Wilkon tasolle yllä, mutta asia ei suuremmin haittaa, sillä Krase paikkaa puutteet harpullaan. Hauska ralli kaiken kaikkiaan ja tällä kertaa Zinn ”matkii” nautittavasti Mickey Bakeria
Syyssateen saattelema rennon keinahteleva avausraita It’s Never Too Early saa kuulijan mielenkiinnon heräämään. Juuri tuon kyseisen kitaran kanssa Armour kirjoitti ja levytti levyn kappaleet. Kappaleet on sijoiteltu vuorotellen niin, että säveltäjä hoitaa liidilaulun. Aikaan, jolloin sävellyksissä ammennettiin suuria tunteita ja varauksetonta intohimoa. Tuottajanpallilla istunut Kid Andersen soittaa kitaraa lähes jokaisella kappaleella. Asiaa auttaa se, ettei kappaleita tai pituutta ole liikaa. Levyn 11 esitystä ovat kaikki originaaleja, joista puolet on kirjoittanut Lemons ja toisen puolen Berkowitz. Blues News 5/2018 61 levy tutkailut lä leveysasteilla tuntematon nimi. Viimeisenä oleva You Left It Behind on heidän yhteistyönsä tulos. .44 Blues on avaruusblues pääosassaan utuinen kitara, jota ryydittää Andrew Clouston fonillaan. Aika vauhdikkaaseen ratkaisuun on päädytty myöskin kappaleella Every Tick’s Got A Tock ja Got Myself A Diamond pudottaa jump-tempot mediumiin. bandcamp.com. Ainakin allekirjoittaneelle kyseessä on uusi tuttavuus. Alligator Baptism käynnistyy rankalla harppuintrolla ja soulfunkbluesia pursuava melodia kuljettaa kuulijan taas uusiin maisemiin. Ison bändinsä (15 soittajaa) etunenässä hääräävä Gus on kaikin tavoin symppis musikantti. Herkullisimmat taltioinnit ovat big band -versio Thin Lizzy -klassikosta Boys Are Back In Town (Phil Lynott), Still Got The Blues (Mel Harker, Douglas MacLeod) sekä rockaavammat Nobody’s Get Hurt ja I Know You Lie. Lahja oli kitara, joka muistutti huomattavasti varastettua Telecasteria. Instrumentaalilevyllä on yhdeksän sävellystä, joiden peruspilareina toimivat aistikkaat melodiat ja rytmit. Näistä kiekon nimisävellykseksi noussut It’s Lovin’ I Guarantee luistelee jumppina oikeinkin mallikkaasti. Pelkkää kitaransoittoa tämä ei ole, sillä menoa ryyditetään pianon ja saksofonin avulla. Riku Metelinen LAURA TATE Let’s Just Be Real (811 Gold #) New Yorkissa majaansa pitävä, teksasilaissyntyinen Laura Tate on laulajan uransa ohella kunnostautunut näyttelijänä. Heidän levynsä kannessa kun alligaattori on, niin kappale sopisi varmaan ohjelmistoon. Kiva bilekiekko! Mikke Nöjd CHRIS ARMOUR QUARTET Tele-Porter (omakustanne) Tähän levyyn liittyy tarina. Keskelle on laitettu levyn rankin kitarasoolo. Herää kysymys, mitähän joku tummaihoinen laulaja, kuten esimerkiksi Chaka Khan olisi vaikkapa Nile Rogersin avustuksella saanut kappaleesta irti. Lopetusnumero esitetään tietysti duettona. Nälkä kasvaa siinä vaiheessa, kun Berkowitz tuuttaa tiukan harppusooloon. Soulia ja reggaeta yhdistelevä kakkosraita Take The Long Road jatkaa aloituksen viitoittamalla tiellä. Vauhtiosastolla pelittää oivallisesti Bobby Elvinin The Blind Boy, jolle kirikisaa tarjoaa kiekon ainut instru, Buddy Johnsonin pikkupiskiviisu Little Dog. Kitaristina Armour repii Telecasteristaan vaivatta niin vihlovia kuin murskaavia kuvioita. Nimikappale voisi olla vaikka jostain 60-luvun alun indiedekkarielokuvasta. Paras osuma itse väsätyistä siivuista on selkeästi hidas blues Livin’ Is A Crime, jolla pohditaan syntyjä syviä. Kitaran päälle oli liitetty tarra "Tele-Porter". Wellywood Fats on reippaan shufflekompin omaava menopala. Mukana sessioissa on ollut myös tuttuja nimiä, kuten Laura Chavez kitarassa ja Nancy Wright fonissa. Esitystä kuunnellessani saan idean, että miltähän tämä kuulostaisi Dr Helander & Third Wardin versiona. Funksävytetty Last Ride ”aavemaisen purkkiäänitetyn” laulunsa kera on eniten mieleeni Lemons-sävellyksistä. Kappaleen esikuvana on varmaan ollut Okie Dokie Stomp. On ollut hyvä idea sijoittaa Lemonsin ja Berkowitzin kappaleet vuorotellen, näin saadaan mukavasti vaihtelua ja mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun asti. Albumi on kuin teleportti aikaan, jolloin soittivat mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi. Kiehuminen yltää kuumimmilleen todella hipsteristi toteutulla Billy Brooks -sävelmällä I’m Gone, enkä tokikaan meinaa kritisoida Titus Turnerin Have Mercy Babyä tai Lucky Carmichaelin jivetettyä Hey Girliä, saati nyt sitten Eddie Mackin Kind Loving Daddyä. Voimallisimmillaan Lauran vokaloinnista aistii vaikutteita Etta Jamesilta ja Koko Taylorilta. Ripeätempoinen rutistus Supernatural Blues viidakkokomppeineen nousee suosikikseni Berkowitzin sävellyksistä. Maukkaasti keinahteleva Steak Sawce on pelkkää nostalgiaa. Solisti itse jakaa erityiset kiitokset taustalaulaja Teresa Jamesille ja basisti Terry Wilsonille. Jotkut pitävät Gusin ja yhtyeensä toimintaa jopa viihteellisenä, minä sanoisin tätä kuitenkin pikemminkin viihdyttäväksi, sillä kyllä esityksistä tarvittaessa särmääkin löytyy. Parhaiten Taten äänelle sopivat rennon jatsahtavasti kulkevat balladit, kuten levyn nimikappale. Riku Metelinen THE WILD ONES (Rootz Rumble RR89708) Belgialainen The Wild Ones -yhtye julkaisi kaukaisella 1980-luvulla kaksi kulttimaineessa. Kiekon linjasta poikkeava päätösraita Wildest Dreams on radiosoittoon tarkoitettua AOR-poppia. Aloituksena oleva reipas Funderstruck tempaa kuulijan mukaansa, ja alkaa musiikillinen matka, joka kulkee halki rytmimusiikin historian. Samaan hengenvetoon pitää myös todeta, että nyt ei tehdä mitään taloja tärisyttäviä hurjia säröisiä uusintoja, eikä Gus tosiaankaan ole äänivaroiltaan mikään shouter. Vuoden 2013 loppupuolella Chris Armourin arvokas Telecaster varastettiin keikan jälkeen. Lukuisista covereista kannattaa mainita jo standardin maineessa oleva TNT Tribble -kynäelmä She Walks Right In, samaten mallikas Eddie Boyd -siivu Hush Baby Don’t You Cry. Bändin muodostavat laulaja Cathy Lemons, harpisti-laulaja Phil Berkowitz, kitaristi Ian Lamson, basisti Endre Tarczy, kosketinsoittaja Chris Burns sekä rumpali Robi Bean. Vaikka joskus instrumentaalilevyt ovat pidemmän päälle puuduttavia, niin tämän levyn kohdalla mielenkiinto säilyy alusta loppuun asti. Lennokkaan sävykkäästi soitettu “Blind Spot“ on soljuva kokonaisuus, jonka soundiin kuuluu kuitenkin oleellisena osana maukas moderni silaus. Lightnin’s Boogie on saatettu kirjoittaa Lightnin’ Hopkins mielessä, sillä sävellyksessä on jotain samankaltaisuutta kuin vaikka Lightnin’s Specialissa. One For T 1 on energianpurkaus, jossa Telecaster saa kovaa kyytiä. Ulkoiselta olemukseltaan hänestä tulee mieleen muuan Marilyn Monroe, jonka hennosta lauluäänestäkin on kuultavissa vivahteita etenkin balladeissa. Aikaisemmin heiltä on ilmestynyt levyt ”A Winning Hand” (2014) ja ”In Any Town” (2016). Studiossa on ollut mukana joukko eturivin muusikoita, etunenässään vaskipuhallinmaestro Lee Thornberg, kosketinvelho Jeff Paris ja lyömäsoitintaiteilija Tony Braunagel. Hypnoottinen Conchos’ vie meidät pienelle viidakkoretkelle, joka voisi olla vaikka Chris Speddingin ennenjulkaisematonta tuotantoa. Tämä on ajatonta musiikkia, joka sopii hyvin vaikka autoiluun. Hitaat raidat jäävät auttamatta vähemmistöön, onhan niitä vain yksi, mutta Jimmy Rushingin Fool’s Blues onkin sitten sitäkin jykevämmin toteutettu. Uutiset tästä onnettomuudesta kulkivat Bostonin kautta Massachusettsiin, ja pian tuon jälkeen Chris sai anteliaan lahjan arvostetulta bluesmuusikolta. Soulbluesia edustava lämminhenkinen Love Is Blind miellyttää myös suuresti. Pelkällä lainamateriaalilla ei tällä kertaa ratsasteta, vaan Gus on yhdessä pianisti Collin DeJosephin kanssa veivannut nuotistolle muutaman uudenkin rallin. TT Tarkiainen GUS SPENOS It’s Lovin’ I Guarantee (omakustanne) Tenorisaksofonisti Gus Spenos on seikkaillut lehtemme sivuilla aiemminkin. Mikäli fyysistä tuotetta ei kaipaa, levyn saa myös mp3-muodossa osoit-teesta chrisarmour. Kira johdattaa sinisten sävyjen maailmaan ja toimisi vaikka jonkun bluesbändin versioimana
Jälkimmäinen on kirjoittanut myös levyn sanoitukset yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Varsin vaikuttavaa on jälki myöskin slideohjasteisella rytmipalalla Big Mouth ja sille passaa mainiosti kaveriksi hassunkurisesti nykivä Love-Hate. Hitaan jumpsterin maisemiin ajaudutaan hyväsykkeisellä Come Inside -raidalla. Viisikon toimenkuva on mainio, se sekoittaa levyllään sujuvasti rockabillyä ja blues-tyyppistä ratkaisua. Viidakkokompilla potkiva Evil Creature kerää kierroksia kyllä sekin. Mainita pitää myös villisti nelistävä melodinen Down To Hell. Toinen hurjaotteinen numero on vähän boom-boom -tyylistä riffiä hyödyntävä One Beer Left. Niinpä lopputulos on sen mukainen, että oikeastaan julkaisu ansaitsee pelkkiä kehuja osakseen. Monasti on kierrätetty myöskin Slim Harpon bravuuria Hip Shake, tässä on nyt vaan todettava, että yhtyeen vauhdikasta riehakkuutta ei pitele mikään. Ryhmästä löytyy oikeansorttista vimmaa, asennetta ja näkemystä, myös soundimaailma on kohdillaan. Vahvafiiliksinen hidas blues Champion Of The Blues blandaa sävyjään Deltan ja Chicagon välimaastossa kuin Muddy Waters aikoinaan. Go! kipittää siihen malliin, notta puujalkakin alkaa svengata. Mutta rockaamaanhan tänne on tultu ja esim. Duettoparina tällä kertaa esittäytyy Rita Coolidge. Sähäkkä boogie Good Rockin’ Mama antaa jo viitettä tulevasta, kun taas pökköä pistetään pesään entistä kovemmalla voimalla ja vauhdilla slidevetoisella Worried Mindilla. Vaikka bändi tunnetaan loistavana lainakappaleiden esittäjänä, on debyytille valittu vain omaa tuotantoa. Got My Mojo Working ei kenties ole coveroinnin kohteena sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta kun Villikot pääsevät irti ei menolla ja riemastuksella ole mitään rajaa. TT Tarkiainen DUSTY DAVE & THE HEART ATTACKS One Beer Left (Rhythm Bomb BRB 5873) Saksalaisviisikko hautoi ja hioi debyyttialbumiaan oikein ajan kanssa, peräti noin kolme vuotta. Kiekko pursuaa raivoa, asennetta, näkemystä ja tyylitajua muodostaa eheästi rockaava kokonaisuus, joka on kestänyt ajan hampaan järsintää hyvin. Kiekko saa kunniakkaan päätöksen, kun Little Walterin ylpeä Rocker-siivu instrumentalisoidaan asiantuntevasti. Midinumero Cat Woman asettuu tässä seurassa hiturin asemaan. Joitakin raitoja on toteutettu myös hieman modernimmin ottein, kuten villisti shuffletettu Cold Grey Town. Pääosassa ovat yhdessä pitkäaikaisen ystävän Glenn Freyn kanssa tehdyt kappaleet. Sävellykset ovat kaksikon Jakke Ahon ja Juha Sundqvistin kynästä lähtöisin. Tempchin on muovaillut Eaglesille useammankin hitin, joista hänen soololevyllään kuullaan Peaceful Easy Feeling sekä Rob Strandlundin kanssa kynäilty Already Gone Chris Hillmanin ja Herb Pedersenin bluesgrassmaustein ryyditettynä versiona. Näiden hurjapäiden matkassa ei kyllä tule aika pitkäksi! Mikke Nöjd JACK TEMPCHIN Peaceful Easy Feeling – The Songs Of Jack Tempchin (Blue Elan BER1049) Jack Tempchin on vuosikymmenten saatossa kynäillyt lukuisan määrän hittejä eri artisteille. Näin tiukan rockabilly-beatin sekaan iskee kipunaa lujilla oleva huuliharppu sekä verevästi veivattu slide. Pumppu on yhäkin aktiivinen, tänä vuonna on julkaistu uusi seiskatuumainen. Jos nyt nimen mukaisesti ollaan viemässä viimeistä kaljaa, niin ei tosiaankaan kannata jäädä hidastelemaan. Olen kuulevinani kitarassa vaikutteita Mick Clarken soitosta. (TJG-001) Turkulainen pitkän linjan muusikoista koostuva Traveling Jones on julkaissut 5 kappaleen mini-cd:n. Huumori, tai oikeammin itseironia sijansa saakoon myös bluesmusiikissa ilman noveltyhenkeä, tai hekoheko-asennetta. Kun Never Get It Right alkaa soida, tuntuu kuin Ben Granfelt olisi hetkeä aiemmin astunut studion ovesta sisään ja nykäissyt kappaleen aloitus. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS TRAVELING JONES Here Comes That... Sami Joensuun sanoittama Stand Up Straight huokuu elementtejä Heikki Silvennoisen tuotannosta. Hyvin Stevie Winwood/Jukka Gustavson/Gregg Allman -tyylisellä introlla alkavassa kappaleessa on mukana runsaasti Wigwamia ja Allman Brotherseja muhkealla särökitaralla ryyditettynä. Myös Iggy Pop on päätynyt coveroitavaksi Lust For Life -rallillaan ja hyvin taipuu tämäkin ronskiotteinen rockerointi. Lopuksi saamme sekä downtownettä uptown-versioinnit joulubluesista Merry Christmas People. Katseluhetkellä kuulin ehkä vaikutteita varhaisesta AC/ DC:stä, mutta eihän tuollaista voi ääneen sanoa saati lehteen painaa. Olin ottanut varaslähdön asiaan katsomalla kappaleen videon juutuubista. Pääosan musisoinnista hoitaa levyn tuottanut multi-instrumentalisti Joel Piper solistin tyytyessä säestämään kitarallaan. Yksi ennakkoon jännittämistäni raidoista oli myös traditionaaliksi kreditoitu gospel-blues In My Time Of Dying. Tiukasti perusarvoihin luottava kopla ammentaa vaikutteensa suoraan 1950-luvun Chicagosta, pieteetillä ja huolellisesti toimien. Esitys on vaikuttavuudessaan veret seisauttavan upea, solisti (Dusty Dave) vetää jylhällä äänellään, ja levyn työmyyrämäinen harppunisti (Dynamite White) puhkuu kiduksensa rikki samalla kun kitaristi (Lucky Steve) pistelee parastaan rytmiryhmän (Ray Black & Rockin’ Bende) pidellessä paketin tiukasti nipussa. Glenn Freyn kolmannen soololevyn, ”Soul Searchin’” nimikkokappale kuullaan Jack Tempchinin ja Janiva Magnessin duettona. Runsaasti radiossakin soineet Part Of Me, Part Of You, The One You Love, Everybody’s Gonna Love Somebody Tonight ja Party Town ovat tuttuja Freyn soolokiekoilta. Vaan eivätpä tuota myötähäpeää yhtyeen omatkaan teokset, kuten vaikkapa rotevaotteinen stompperi Candyman Boogie osoittaa. Rennosti rullaava kappale toimii mainiona välipalana ennen loppurutistusta. Dr Rossin Cat Squirrel etenee hurjassa raivokompissa pomppien siihen malliin, että tohtori taitaisi itse tarvita lekuria tämän vimmaisen vedon kuultuaan. reippaasti rökittävä The Southern Cats Are... Highway Afterglow on kuin Claptonin 70-lopun tuotantoa Ben Granfeltilla terästettynä. Levyllä tehdään tasajako omien ja lainojen välillä, startataan jälkimmäisillä. Seuraavana kuultava Take It Away sitten räjäyttää pankin lopullisesti. Otetaanpa asia nyt uusiksi. Räväkällä kitaraintrolla varustettu avausraita Shake Your Feet potkaisee pelin käyntiin. Parivaljakon kynäilemä It’s Your World Now kuultiin Eaglesin viimeisimmällä levyllä ”Long Road Out Of Eden” (2007), sen sijaan Privacy on aiemmin julkaisematon. Myös slovareiden puolella tehdään hyvää jälkeä, tästä toiminnasta erinomaisena esimerkkinä kivasti rytmisteleväinen Dead Cat. McGhee ja Terry -yhteistyön helmi Ride & Roll taitaa kellottaa kiekon kovimmat kierrokset ja niitä kyllä piisaa ihan tulipalokiiruuksi asti. Yllätyksellinen avausnumero The Best Way To Jive on rennosti svengaava jatsi-jive. Loput yhdeksän raitaa ovatkin sitten omatekoisia. 62 Blues News 5/2018 levy tutkailut olevaa albumia, joista tämä on se ensimmäinen ja julkaistu alunperin nimellä ”Crossroads”. Swampkytköksinen Tough Enough on monesta yhteydestä tuttu, mikä hieman aluksi pelotti, mutta uhmakas rytmisvengailu putsaa kyllä pöydän. Osa niistä on esittelyssä tällä levyllä. ”Peaceful Easy Feeling” -kiekon tyylillisesti hyvin erilaiset kappaleet esitellään hyvin maanläheisesti turhia remmeltämättä. Suorastaan hektisen albumin kovimmaksi vauhtiuraksi päätyy kuitenkin I’m Back, joka vispaa kaikki hanat apposen auki. Ensimmäinen näkemys on todella rankka ja hyödyntää ”tömähdyskomppia”, jälkimmäinen on vähän kevyempi, popimpi suorastaan. Tarkemman kuuntelun jälkeen huomaan, että ärhäkällä särökitaralla varustettu kappale on enempi Rod Stewartin aikaista Facesia tai tarkemmin ajateltuna amerikkalainen versio Ocean Colour Scenestä. Tempchinin ensimmäinen levyttänyt kokoonpano oli The Funky Kings, jonka versio Jackin sävelmästä Slow Dancing muotoutui pienoiseksi hitiksi
Serko edustaa nuorempaa ikäluokkaa ja on ilahduttavaa, että tyylilajilla on Suomessakin jatkajia. Sanoitukset käsittelevät arkisia aiheita bändin jäsenten lähipiiristä, välttämättä ne eivät keskivertokuulijalle kovin helposti aukea. Pete Hoppula PORT ARTHUR BLUGRASS BAND Hillbilly Fever And Honky Tonk Stars (HVU003) Täytyy myöntää, ettei kantri tai bluegrass ole ihan allekirjoittaneen ominta aluetta. Kappaleet ovat tälläkin kertaa lainatavaraa ja osa tuttuja bändin keikoilta. Harri Haka JERRY KANNU & LENTOPETROOLIT Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003) Jerry Kannu & Lentopetroolit vannoo rehdin, kitaravetoisen suomirockin nimiin. Vaikka Härkönen tunnetaan taiturimaisena blueskitaristina ja luottaa nyt lähes kokonaan omien sävellyksiensä voimaan, ei tarjolla ole pelkkää päämäärätöntä soolojatkumoa tai helpoimman kautta johdettuja rautalankamelodioita, vaan aidosti kuuntelua kestäväksi, itseään sopivasti varioivaksi albumikokonaisuudeksi rakentuvaa “oikeaa“ uutta musiikkia. Paikoin Härkönen tuo konseptiinsa elokuva-soundtrackmaisia kerrostumia (mm. Kaikki bändin livenä nähneet tiesivät odottaa hyvää, mutta kyllä tämä ylittää kaikki odotukset monin kerroin. Tämä levytys on tallennettu tyyliin sopivasti suorina ottoina ilman sen kummempina kikkailuja. Blues News 5/2018 63 levy tutkailut riffin. Pidempään jatkunut yhteistyö Wentus Blues Bandistä tuttujen muusikoiden ja eritoten basisti Robban Hagnäsin kanssa taas antaa vastauksen levyllä kuultavalle, kieltämättä odottamattomalle taustakokoonpanolle. TT Tarkiainen KEPA HÄRKÖNEN Spicy Tales & Spacey Tones (Ramasound RAMA1018) Oululainen rootskonkari Kepa Härkönen nousi kesällä 2017 jälleen yhtä pykälää laajempaan valtakunnantietoisuuteen saatuaan kotikaupunkinsa Ou’ Blues -yhdistykseltä Mojo-palkinnon tunnustukseksi saavutuksistaan soittoharrasteensa parissa. PABB on tietenkin hommassa tosissaan, muttei kuitenkaan vakavissaan. Soundimaailma on varsin onnistunut. Port Arthur Bluesgrass Band on kyllä tuttu ja heidän musiikistaan pidän. Sielukasta kitarointia kuullaan useammallakin raidalla. Tällä kertaa lauluun on kiinnitetty enemmän huomiota, harmoniat ovat kunnossa ja nelikosta jokainen kuuluu aikaisempaa paremmin. Ei ollenkaan huonoja esikuvia, jotka olivat mukana luomassa 60-luvun bluesilmiötä. Urkusoolon olisi voinut soittaa Gustavson. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat vaikka genren ulkopuolelta mukaan valitut Elvis-kierrätys Devil In Disguise ja Beatles-laina Help. Valintoja on tehty mm. Heidän soittimensakin erottuvat hyvin. Musikaalisissa keitoksissaan bändi yhdistelee bluesrockia, countrya, rautalankaa ja punkmausteita tyylikkäästi popedamaiseen äijämeininkiin. Niitä odotellessa tämä on toimivaa bluesia olohuoneeseen. Herrojen musiikilliset vaikutteet nivoutuvat yhteen luoden tasaisen kokonaisuuden. Muutamaa vuotta pidemmälle 60-lukuiseen psykedeliaan viettelee hienovaraisesti Happy, jolla huilistina irrottelee mm. Vaikka vaikutteita on monelta suunnalta, niin lopputulos on vaikutteiden summa ja aivan tekijöidensä näköinen. Levyn päättää krapulatunnelmia kertaava 2 minuuttia maailmanlopusta. Edellislevyn tapaan tämäkin on äänitetty kotona. Kyllä tätä herkkua kuuntelisi mielellään lisää. Mies on totisesti Mojonsa ansainnut. Kokoonpano levyllä on Serkon lisäksi Petri Iso-Mustajärvi, kitara, Valtteri Pärssinen, foni, Mika Sinisalo, basso ja Petri Willman, rummut. Riku Metelinen SERKO’S CIRCUIT Live At Your Living Room (Riffids RCD-01) Serko Nieminen aloitti huuliharpun soiton vuonna 2012. Tietty kotikutoinen äänimaailma sopii tämäntyyliseen musiikkiin mielestäni paremmin kuin hyvin. Kuulijalle hektisesti etenevän kiekon kuuntelukokemus saattaa jonkunmoisen darran aiheuttaa. Levyn raskainta osastoa oleva kappale voisi olla vaikka Black Country Communionin ennen julkaisematonta tuotantoa. oululaisessa grooverock-orkesterissa Bananaskin musisoinut Olli Tuomainen. On hyvä heittäytyä sohvalle ja laittaa soimaan heidän tuore kakkosalbuminsa, repeat päälle ja Tennesseen tuotetta lasiin. Mm. Levy pitää sisällään vanhoja klassikoita ja uudempia helmiä, jotka on kaikki tuunattu omannäköisiksi. Hagnäs, urkuri Pekka Gröhn ja rumpali Daniel Hjerppe ovatkin muuntautuneet tälle julkaisulle Härkösen suvereenin soitannan kirittämänä hämmentävän autenttiseksi 60-luvun kitarayhtyeeksi. Moto sekä reverb-täyteisenä päivitysversiona soiva Freddy Kingin Fish Fare jo osuvasti viitoittavat, tyylillisesti hän pitäytyy sangen perinnetietoisessa surf-ilmaisussa, höystäen kuitenkin onnistuneesti soundiaan rhythm’n’blues-jännitteisellä lisäkierteellä. Rummut ovat hyvin luonnollisen kuuloiset, urkusoundi on mukavan muhkea, kitara rouhea ja laulussa on sopivasti Rod Stewartia. Don Renon, Lester Flattin ja Leon Paynen ohjelmistoista. Ensimmäinen levyjulkaisu on aina haasteellinen, mutta tällä kertaa onnistunut sellainen. Serko lupasi jatkossa julkaista omia sävellyksiään. Eero Raittinen on jo patistanut herroja tekemään pitkäsoiton ja komppaan tässä asiassa Eeroa. Kuten levyn ainoat lainanumerot, The BelAirs -yhtyeen Mr. Harppu, laulu ja kaikki instrumentit ovat tällä levyllä balanssissa. Parhaiten kitarat tulevat esiin Thin Lizzyn kitarariffit mieleen tuovalla bändin nimikkokappaleella Jerrykannut. Vuoden toistaiseksi vaikuttavinta kotimaista kirnuamista sarallaan. Tässä on kokoelma lainakappaleita, kun Serko halusi tehdä koosteen suosikeistaan. tv-dekkareiden tunnareiksi milloin tahansa kelpaavat Lime Green Blues ja The Last Independence Day), toisinaan tunnelmia haetaan Väli-Amerikasta (lattarirautalankanumero Havana Dream ja jamaikalaishenkeä imenyt Caravan Of Reindeers) tai yökerho-vaihteella vatkaavasta gogo-jazzbluesista (Funky HiHeels). bluesyhtye The Wristshakersissa sekä “suomenkielistä maailmanmusiikkia“ esittävässä Austin Mailerissa vaikuttanut kitaristi aloitti aikoinaan uransa instrumentaaliryhmässä The Passengers, mikä selittänee sen, miksi hän on päätynyt esikoissoolollaan juurikin laulusolistittoman materiaalin äärelle. Gary Smithin yhdeksänminuuttinen Up All Night With The Blues on ehkä levyn kohokohta hienoine huuliharppu-, saksofonija kitarasooloineen. Alkuperäisiä vaikutteita olivat Charlie Musselwhite ja Paul Butterfield. Se kertooko se kotiseutu-uskollisen ”Kehä III” -levyn tekotunnelmista jää arvoitukseksi. Ei tässä turhia studiokikkailuja tarvita, fiilispohjalta mennään, se riittää. Sittemmin Serko voitti Suomen mestaruuden Huuliharpistit ry:n sarjoissa kromaattinen, diatoninen ja blues. Kitarassa tosin on mielestäni enempi Granfeltia tai Joe Walshia kuin Bonamassaa. Avauskappale Drivin’ Wheel avaa tunnelman hienolla groovella ja vähän myöhemmin William Clarken Pawnshop Bound -kappaleessa kuullaan väkevää harppua. Seesteinen Lapache taas osannee nitoa langat yhteen jo nimensä perusteella – tältä Pohjois-Suomen inkkarilta ei ainakaan tyylitajua puutu. Lähestymistapa on hyvä, jos on päättänyt kunnioittaa alan mestareita. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin juuri nuo kaksi kappaletta herättivät mielenkiintoni ensikohtaamisessamme vuosia sitten. Alun perin Serko ei edes suunnitellut levyn tekoa, mutta onneksi hän muutti mielensä. Raskaammalla kädellä modernia melodista ruuhkakaupungin surfia piiskaa uhmakas Escape From The City. Koska bändi tekee keikkoja vierailevien solistien kanssa, niin homma varmasti toimisi Jukka Gustavsonin, Dave Lindholmin tai Heikki Silvennoisen kanssa. Vankasti bluespitoisen boogierockin hengessä kulkeva Hyvä boogie tuo sanomansa selkeimmin esiin. Härkösen instrumentaalikerronnassa todellakin riittää aromikkaita tarinoita pureskeltavaksi. Rohkeutta heillä on kun laittoivat Devil
Ainakin esitettävä musiikkikieli kuulostaa edelleen tuoreelta ja soittajien taidot improvisoijina tulevat hyvin ilmi. Memphis Jug Bandissa vaikuttanut Will Weldon (noin. Ei hätää, 75-vuotias Raittinen ei ole hiljentänyt tahtiaan yhtään eikä myöskään 54-vuotias (toki lukemattomia kertoja miehitystään muuttanut) Poikakopla. No ehkä “Hillbilly fever’s goin’ ’round, good ol’ mountain music’s got me down, it’s got me robbin’ castles, throwin’ rice and slippin’ around, hillbilly fever’s got me down...“ Riku Metelinen JUSSI & THE BOYS Unioninkatu 45 (Turenki TurenkiLP/ CD-14200-71) Kun Jussi Raittinen pitkäikäisine Boysyhtyeineen nimesi edellisalbuminsa “Kerran Vielä, Pojat!“ -otsikolla, oli hätäisimmällä fanilla jo pala kurkussa. Näkemystäkään yhtyeeltä ei puutu, sillä he saavat noinkin erikoiset kappaleet toimimaan. Tiedän, ettei tämä ole kaikkien musiikkia, mutta silti suosittelen tätä niille, jotka suhtautuvat kuuntelemaansa vastaanottavin korvin, haluten kokea jotakin itselleen uutta. Pete Hoppula BRÖTZMANN/ AALTONEN/ KOWALD/ VESALA Hot Lotta (Svart SRE253CD) Tässäpä levy! Alun perin se on ilmestynyt vuonna 1974 kotimaisella Blue Master -merkillä (SPEL 306) 500 kappaleen painoksena, joten julkaisusta on muodostunut haluttu harvinaisuus esittävien herrojen diskografioissa. Myös käännösesityksissä peruspalikat ovat sisällöllisesti taattua “Sartsaa“. Pariskunta asusteli noihin aikoihin vakituisesti Memphisissä, minkä perusteella joku tuottajiston jäsen keksi antaa heille nasevat taiteilijanimet Memphis Minnie & Kansas Joe. Hänen ensimmäinen miehensä oli viimeisimpien tutkimusten mukaan mm. Esa Elorannan Yhtä onnellinen peilaa Olli Haaviston pedal-steelin koristelemana 70-lukuista kantripoppia Glen Campbellin Gentle On My Mindin hengessä. Omaelämäkerrallinen painoksen. Mutta miten tätä levyä tulisi arvioida nykypäivänä. Helsinki-maisemaan piirretty melankolinen rakkausiskelmä Ilman sinua on Matti Johannes Koivun käsialaa, Jussin poika Pekka Raittinen on vuorostaan antanut albumille panoksensa Petollisen kuun myötä. Näinkö suomirockin korkeakoulu olisi pistämässä lappua opinahjonsa luukulle. Nämä olivat saksofonisti Peter Brötzmann ja basisti Peter Kowald. Sitäkään ei ole enää helppo hankkia, joten Svartin uusintajulkaisu bonuksien kanssa on kyllä perusteltu ja kannatettava asia. Levyn supertriplan muodostavat Kentucky Mandolin, Lost Highway ja Dim Lights Thick Smoke. Tusinan miehen jälkeen sen klassikkosarjassa on esittäytymisvuorossa maalaismallisen bluesin kaikkien aikojen paras ja tärkein naispuolinen artisti, vuosina 1897–1973 elänyt Memphis Minnie. Omaa käännöskynäänsä Raittinen pitää terävänä mm. Bändi svengaa ja heidän lennokkaan reipas soittonsa saa hyvälle tuulelle. vanhalle kaverilleen Tommie Mansfieldille omistetulla ja Jarkko Laineen Badding-versiosta taivutetulla swamprokahtavalla Berry-mukaelmalla Tommie B. Jari Metsberg ja hänen hieman myöhemmin seuraan liittynyt poikansa Tuomas huolehtivat kitaroista ja rumpalina jatkaa kokenut Rudy Ryynänen. Levyn ehdoton ässäpari on tietenkin Devil In Disguiseja Help-kaksikko, jotka bändi versioi vastaansanomattomalla intohimolla. Memphis Minnieksi hän muuttui v. Mitä tähän voisi enää sanoa. Jussi & The Boysin uutuus on jopa yllättävissä määrin silkka kantrilevy. Tämän laulaja-kitaristin alkuperäinen nimi oli Lizzie (kaiketi oikeammin Elisabeth) Douglas, eikä hän ollut lähtöisin Tennesseestä, vaan Louisianan puolelta. 1929 New Yorkissa ollessaan levyttämässä silloisen miehensä Joe McCoyn kanssa. Goode. He tekevät silkkaa crossoveria. Vesala ja Kowald ovat jo poistuneet keskuudestamme, mutta Aaltonen ja Brötzmann tekevät edelleen musiikkia hyvin tuloksin. Jukka Virtasen suomentama kaihoisa Jimmy Webb -originaali Kun saavun Ouluun (By The Time I Get To Phoenix) taipuu Raittisen raukean viivyttelevään tulkintaan aukottomasti. Itse pitkäsoitolla vakuuttaa tietenkin nimekäs sessioryhmä, jonka tasosta Jussi ei ole tottunut ennenkään tinkimään. Kowald soitti myös kyseisellä albumilla. Historiikit kertovat, että Minnie oli ainakin kolmesti avotai avioliitossa. 50-lukunostalgiaa huokuvassa Sleepwalk-henkisessä balladissa korostuvat hienokseltaan myös 90-luvun Beatlespostuumilevytyksen Free As A Bird tapaiset äänenkaaret. Brötzmann alkoi olla jo vankka nimi, kun vuodelta -68 oleva "Machine Gun" muodostui alansa klassikoksi ja eurooppalaisen free jazzin merkkipylvääksi. Nykyinen Boys on ollut koossa 90-luvun lopulta lähtien, joskin pienin täsmennyksin. Kai Leivo “vanha rokkistara“ -teema seuraa matkassa kappale kappaleelta, joskin syypäänä tähän ei toimi niinkään stara itse vaan hänelle lauluntekijöinä tällä tavoin kunniaansa osoittavat 2010-luvun kisällit. PABB:n 2016 ilmestynyt esikoinen oli yksi vuoden parhaita kotimaisia debyyttialbumeja ja nyt he ovat julkaisseet “Roadrunnerinsa“! Tämä lunastaa kaikki ne lupaukset, jotka debyytti meille jätti. Samalla sillä korostuu Raittisen tuotantoon iät ajat liittynyt autobiografisuus. 64 Blues News 5/2018 levy tutkailut In Disguisen levyn toiseksi kappaleeksi. Finnvoxin studioilla Helsingissä alkuvuonna purkitettu ja nimensä Raittisen veljesten 20-vuotistaiteilijajuhlien kunniaksi aikoinaan julkaistusta “Hämeentie 38“ -LP:stä Jussin nykyisen kotiosoitteen mukaan päivitetty “Unioninkatu 45“ on monin tavoin onnistunut julkaisu, eikä vähäpätöisin lenkki lopputuloksessa ole Pasi Rytkösen kuvaama ja suunnittelema, oivallisesti Raittis-moodin tavoittava kansitaide. Levyllä peruskokoonpanoa täydentävät basisti Lasse Sirkko (Jussin keskittyessä nyt vain lauluun), kielisoitinmestari Olli Haavisto ja tämän lyömäsoittajaveli Janne Haavisto (joka on myös nuoremman Metsbergin ohella levyn tuottaja), multilahjakas Saara Metsberg ja kosketinsoittaja Antti Ikola. Keväällä -73 Helsingin Goethe-Instituutti kutsui kymmenpäiväiselle vierailulle kaksi saksalaisen free jazzin edustajaa Suomeen. Tyypillisintä mittatilaustuotantoa edustaa Vesa Anttila-Topi Salmi -kaksikon kantrirokahtava Jokseenkin hyvin vaatimaton mies. Suomessa näiden soittokumppaneiksi valittiin kyseisen genren täkäläiset edustajat, eli saksofonisti/huilisti Juhani Aaltonen ja rumpali/perkussionisti Edward Vesala. Ei tällaiseen läheskään kaikki pysty vuosienkaan harjoittelulla. Tärkeisiin kynämiehiin lukeutuu niin ikään Juice Leskinen, jonka viehättävä valssi Kiitollinen on alkujaan vanha kantri-ikivihreä A Satisfied Mind ja Tunteeton Nick Lowen hittiarkusta poimittu Without Love. Yhteistyö sujui ilmeisen hyvin, kuten levyltäkin on kuultavissa. Suonna Kononen, piinkova härmäkantritulkki itsekin, on puolestaan tarjonnut solistilleen erinomaisesti istuvan honkytonk-kappaleensa Vanhan liiton mies. Vanhoja Boys-klassikoiden uusintoja ovat mallikkaasti kantritahtilajiin taipunut Donovanin Catch The Wind eli Tuuli kuiskaa vain, “Lapsilta Kielletty“ -LP:ltä kierrätetty Chuck Berryn Too Much Monkey Business eli S'on lyttypäähommaa sekä Ray Charles -bravuuri Hallelujaa häntä rakastan, joka on nyt kuullun akustisen kitaran säestyksellä esitetyn version tapaisena kaikunut taatusti erinäisiä kertoja myös Unioninkatu 45:n illanistujaisissa. Cd-aikana tilanne hieman helpottui, kun Rocket Records/Warner Music Finland vuonna 2011 otti albumista uuden UUSINTAJULKAISUT MEMPHIS MINNIE Killer Diller Blues (Wolf BC013) Maailmanlaajuisesta cd-levyjen myynnin romahtamisesta huolimatta itävaltalainen Wolf Records jatkaa vakaasti valitsemallaan tiellä. Tätä voi suositella varauksetta jokaiselle hyvästä juurimusiikista kiinnostuneelle. Näin tapahtui, vaikka Joekin oli alkujaan Mississippin poikia. Taustalla kuullaan paikoin myös Laura Airolan, Kukka Lehdon ja Riikka Lampisen jousia
Rockin syvempi tutkimus siirtyi sosiologian ja kulttuurihistoriantutkimuksen vaikutuspiiriin. Kun sen tekee, selviää samalla millainen oli englantilaisen Jo-Ann Kellyn ylivoimaisesti keskeisin esikuva. Metafysiikassa korostuu myös korkeamman käden jumalainen läsnäolo. Meltzerin analyysissa kuitenkin halutaan palauttaa rokin alkukantaisuuden voima filosofian kautta tieteen ja taiteen diskurssiin. Joe McCoyn kanssa hän levytti vuosina 1929–34, ja viisi vuotta myöhemmin hän löysi kumppanikseen Ernest Lawlarsin eli Little Son Joen (1900–61). Sellaiset pois jättämällä levyn olisi saanut supistettua mukavasti alle tunnin mittaiseksi, kun nyt turhan yksitotiseksi käyvää junnaamista kestää liki 75 minuuttia. Errol Dixon on julkaissut pitkän uransa aikana noin 15 albumia, suurin osa niistä ”live”-taltiointeja jossain manner-Euroopassa. Vu o n n a 1 9 7 artikkeli laajeni saman nimiseksi kirjaksi. Nettisivuilta löytyy referenssilistalta jopa Pori Jazz. Täytyy tunnustaa, että Puistolan blueskammarin levyhyllystäkin niitä löytyy kymmenkunta. Minnien ja Kansas Joen säkenöivää ja mielikuvituksekasta yhteissoittoa on erinomaisen nautinnollista seurailla, ja kun Ernest Lawlars v. Vesa Walamies ERROL DIXON Midnight Train – Live At Vienna Jazzland 1973 (Wolf CD 120.715) Kuka ihmeen ERROL Dixon, kuulen ainakin nuorempien BN-lukijoiden (vai onkohan edes sellaisia) kysyvän. Taisinpa itse asiassa kirjoittaa Bluesin Newsiin 3/1976 lyhyen puffin Dixonin tulevasta Porin keikasta. Kokoelma käsittää aikavälin 1929–53 ja tarjoaa kuultavaksi useita Memphis Minnien parhaita tuotoksia kuten Bumble Bee, Where Is My Good Man, Nothing In Rambling, In My Girlish Days, Me And My Chauffeur Blues ja This Is Your Last Chance. Kuten cd-nimiöstä voi tulkata, tämä on ”live”-tallenne ja niinkin kaukaa kuin 35 vuoden takaa Wienin vanhimmalta, legendaariselta ja edelleen toiminnassa olevalta Jazzland-klubilta. Vaikkei Wienin Jazzland 1973 -produktio ansaitse sen isompia hurraahuutoja, palauttaa se allekirjoittaneelle mukavan nostalgiset mielialat bluesharrastukseni alkuajoilta nuoruuden kultaiselta 1970-luvulta, viitekehyksenä tässä kyseisessä tapauksessa juuri Pori Jazz 1976 -festivaali, jossa Errol Dixon siis esiintyi hyvin samaan malliin kuin tällä turhan pitkäksi vanutetulla cd:llä. Ei siis Willie saatikka Floyd (vaikka levyllä kuullaankin Floyd Dixonin säveltämä klassikkokappale Hey Bartender) vaan Jamaicalla syntynyt, sittemmin Lontooseen muuttanut ja siellä uransa alkuaikoina Dixonuusiosukunimen käyttöönottanut, tätä nykyä liki kahdeksankymppinen pianisti/laulaja Errol Barnes. Tämä progressiivinen taidekausi oli kukkeimmillaan juuri vuosina 1966 –1978, alkaen Beach Boysin “Pet Soundsista“ ja loppuen ehkä Pink Floydin “The Walliin“. Mikä pistää ihmisen kuuntelemaan tätä aivan eri aikakauden ja kulttuuriperinteen tuottamaa maailmaa. Meltzerin teorisointi ei kyllä saanut ketään viemään suuremmin sanomaa eteenpäin, mutta kirja pyörii edelleen painokoneissa. Meltzer sekaantui itsekin rockin maailmaan 70-luvulla olemalla ns. Errol Dixon teki lyhyin väliajoin kaksi albumia, ”Blues In The Pot” ja ”That’s How You Got Killed Before” 1960-luvun lopussa Englannissa suorastaan otollisesti valkoisen bluesbuumin siivestämänä. Blues News 5/2018 65 levy tutkailut 1906–34) eikä suinkaan liukukitaristi Casey Bill Weldon (1901–72), jonka viimeksi mainitun kanssa Minnie kylläkin soitteli jonkun kerran 30-luvun puolivälin paikkeilla. Tämän kaikkiaan 24 musiikkiesitystä sisältävän koosteen seitsemällä ensimmäisellä palasella on mukana Kansas Joe ja kymmenellä viimeisellä Minnietä myötäilee Little Son Joe. Sykähdyttävässä rytmibluesissa on aina jotenkin kierrätettynä vapahtajan gospelperustainen läsnäolo. Rockin estetiikka ja ehkä myös metafysiikka putkahti mieleeni, kun kuuntelin näitä Koko Mojo -labelin julkaisemia kokoelmia, jotka on koottu 50-luvun esityksistä. Avainkäsitteenä on jonkinlainen näkemys siitä, kuinka jokapäiväinen arkemme voi rockin kautta muuttua lähes taiteeksi. Kirjan ensimmäinen luku oli Trashmenin Surfin’ Birdin sanat kokonaisuudessaan. Teosta leimasi hauskalla tavalla provosoinnin halu. Pertti Nurmi eri esittäjiä Cheap Old Wine And Whiskey (Koko Mojo KM-CD 01) Fool Mule (KM-CD 02) Don’t Mess With Me, Baby (KM-CD 03) Love Shock (KM-CD 04) Move On! (KM-CD 05) It’s A Man Down There (KM-CD 06) Burning Frets (KM-CD 07) Crockroach Run (KM-CD 08) You’re Too Bad (KM-CD 09) Cat Scratchin’ (KM-CD 10) Work With It (KM-CD 11) Yksi käänteentekevistä vaiheista rockjournalismissa oli Richard Meltzerin vuonna 1966 Crawdaddy-lehdessä julkaisema artikkeli The Aesthetics of Rock. Mikäli pidät hyvästä vanhanmallisesta bluesista etkä ole erityisemmin perillä Memphis Minnien taidoista, tähän uutuuteen kannattaa ehdottomasti tutustua. Dixonia voisi kutsua hieman pelokkaan tai epätoivoisen kuuloisen laulutyylinsä ja -äänensä perusteella köyhän miehen shouteriksi, sillä hänen isoimpia esikuviaan ovat olleet bluesja R&B-kolossit Joe Turner ja Eddie ”Cleanhead” Vinson. Kappaleiden ontologia on aina helposti lähestyttävää ja. Kai tällaista vauhdikkaampaa R&B:tä kuunnellessa ja sanoitusten vivahteita tarkkaillessa aina tulee mieleen materian ja ilmassa leijuvan hengen läsnäolo. Tuotteen tekninen puoli sekä liitelehtisen laatu ovat itävaltalaisten tunnetusta suurpiirteisyydestä huolimatta aivan kohtuullisen tasoisia. Joku voisi kysyä, jotta miksi, ja sitä taidan ihmetellä itsekin. Tämän tyyppistä musiikkia olen kuunnellut jo 40 vuotta, mutta jokin tästä maailmasta on siis vaikuttanut minunkin tapaani nähdä taide, jopa elämää isompana asiana. Sen jälkeen hän on tiettävästi asustanut Euroopassa koko uransa ja kuuluu siten samaan muuttolaisgenreen kuin pianistikollegansa Champion Jack Dupree, Memphis Slim, Willie Mabon sekä oma rakas Eddie Boydimme. Dixonin pianonsoitto on erikoisella tavalla väpättävän oloista, mutta kokonaisuutena hänellä on kyllä helposti tunnistettava laulusoittotyylinsä. Todettakoon ehkä kiinnostavana kuriositeettina, ettei tätä Dixonia ole selvästikään arvostettu varsinaisena bluesartistina, koskapa hän ei ole päätynyt legendaarisen Leadbitter/Slaven -blues-diskografian, 1943–1970, tai sen uudempien painosten (1971–2000) sivuille. tuotantotiimissä muokkaamassa Blue Öyster Cultille mystiikkaa sanoituksiin. Saksankielisen nettisaittinsa (www.erroldixon.ch) perusteella hän majailee nykyisin Sveitsissä, on oppinut vuosien saatossa saksan kielen ja on ollut aktiivinen klubiesiintyjä ainakin vielä viime vuonna. Ehkä ”hieman” menneen talven lumina, koskapa Dixon esiintyi Pori Jazzeilla kesällä 1976 (!), mitä tosin ei noilla sivustolla tuoda eksplisiittisesti julki. Meltzer halusi nostaa rockista kirjoittamisen filosofian ja tieteen piiriin. Vuonna 1966 rock oli viimeinkin saanut uuden nosteen taidemuotona. Tällaisessa yhteydessä ilmeisen vaikeasti vältettäviä, mutta turhia vedätyksiä ovat standardit kuten Rock Me Baby, Mojo Working, See See Rider, Kansas City tai Stormy Monday. -41 liitti kitaraansa sähköisen vahvistimen, kaksikon luomuksiin tuli aivan uutta ilmettä
Koska kyseessä on ainakin periaatteessa singlekokoelma, loistavat muutamat sittemmin King-masterarkistoista kokoelmille esiin kaivetut Curtis-numerot kuten Goosebumps ja Just So You Call Me poissaolollaan. Vaikka etenkin ensimmäisen ammattilaisvuoden levytykset olivat kauttaaltaan uhmakasta ensiaallon rockabillyä kaikkine nikotteluineen, takovine slap-bassoineen ja alkukantaisine riffipohjaisine kitarasooloineen, jokin Curtisin tuotannosta jäi mitä ilmeisimmin uupumaan. www.bluesnews.fi/mediatiedot / pete.hoppula@saunalahti.fi / 050 340 2541 Ravintola Juttutupa (Säästöpankinranta 6, Helsinki) sunnuntaina 14. Varoituksen sana moderneihin soundeihin ihastuneille: tämä paketti on taattua 1970-luvun tavaraa. Stompin’-sarjalla. 74-vuotias laulaja ei koskaan toipunut kohtaamastaan auto-onnettomuudesta vaan siirtyi kuukauden sairaalajakson jälkeen yläkerran kuorolaiseksi syyskuussa 2013. TT Tarkiainen MAC CURTIS The Singles Collection 1956–1965 (Bluelight BLR 33192 2) Vuonna 2011 jännitettiin Mac Curtisin 13 vuoden studiohiljaisuuden päättäneen Bluelightalbumin “Songs I Wish I Wrote“ ilmestymistä. Mac Curtisin uralla vaihdos pysyvämpään olotilaan tapahtui Epic-merkin sopimuksen myötä 1967, joka paitsi vakiinnutti laulajan samalle palkanmaksajalle Nashvilleen seuraaviksi neljäksi vuodeksi, antoi hänelle myös mahdollisuuden levyttää vihdoin hiteiksi nousseiden sinkkujen ohella ensimmäisen kokopitkän albuminsa (“The Sunshine Man“, 1968). Roger Millerin saappailla askeltava bluegrass-vaikutteinen naimakaupparalli 12th Of June taas lähestyy jo tarkoituksellisen hassuttelevaa noveltytyyliä. Vuoteen 1967 saakka hän koikkelehti yhtiöltä toiselle, julkaisten käytännössä aina vain yhden sinkun kullakin työnantajallaan. Lainakappaleet Statesboro Blues ja Boom Boom (Out Go The Lights) ovat aivan omaa luokkaansa todistaen Traversin hallitsevan rockmaustein höystetyn bluesgenren loistavasti. Vastaavasti esim. hienon lauluyhtyepohjaisen balladin You Are My Very Special Baby sekä rhythm’n’bluesahtavat esitykset What You Want ja Don't You Love Me, joista jälkimmäisellä mitä luultavimmin kuroteltiin Elviksen RCAsessioiden sfäärejä pianon tukemana. Niin ja Näin -lehden mainiossa nettiarkistossa on numerosta 1/09 luettavissa popin ja filosofian suhteesta, mutta sieltäkään ei löydy analyysia bluesmusiikin filosofisesta merkityksestä. Mukana ovat brittimuusikot Nicko McBrain (rummut) ja Peter Mars Crowling (basso). 66 Blues News 5/2018 levy tutkailut mallinomaista. Kevääseen 1958 ulottunut King-kiinnitys tuotti kaikkiaan 6 historiallista ja loppua kohden myös äänitysteknisesti yhä laadukkaampaa neliviitosta. 4. Rapsakasti rockaavat Rock’n’Roll Suzie ja Stop And Smile sekä tiukkaa bluesrockriffittelyä esittelevä You Don’t Love Me erottuvat perusohjelmiston joukosta positiivisesti yllättäen. Nuorukainen sai käyttöönsä paikallisten lauluntekijöiden, etenkin Jim Shellin ja Joe Pricen teemaan täsmättyjä sävellyksiä ja kirjoitti niitä myös jonkin verran itse. Parhaiten bändin energisyys esittäytyy tanakkana boogiejyränä vedetyllä Hooked On Musicilla. Jorma Riihikoski PAT TRAVERS Live At Rockpalast – Cologne 1976 (MIG 90732) Kanadalainen Pat Travers esittäytyy tällä cd:n ja dvd:n muodostamalla boxilla lahjakkuuden sekä nuoruuden innon täyttämällä voimalla. Jos levyille annettaisiin energiatodistuksia, olisi Pat Traversin ”Live At Rockpalast – Cologne 1976” parasta A-luokkaa. Hiteiksi ne nimittäin eivät tekoaikanaan nousseet. Kenties kahden sangen karulta kuulostavan rahinademon lisäksi olisi voinut vielä mahduttaa mukaan niin ikään vuonna 1955 tallentuneen harjoitusäänitteen What’ll I Do, joka on joka tapauksessa julkaistu alkuperäisessä asussaan jo 80-luvulla. Pete Hoppula Mainostilaa Blues Newsista. Kaikkien levytysten kohdalla on kyllä mainittu levyn julkaisunumero. Rakentaako tämä materian ja idealismin kautta kuuntelukokemukseen mukaansa tempaavaa dualismia. Aivan liian pian hän oli kuitenkin jo poissa. Lahjakkuus musiikintekijänä tulee hyvin esiin livetaltioinnilla. kitaraosuuksiensa puolesta lähennelleet Blue Jean Heart sekä I’ll Be Gentle, josta tällä cd:llä kuullaan kaksi koko lailla identtistä saman vuoden 1957 versiota. Lisää listasuosiota oli luvassa yhdysvaltalaiskanadalaisella GRT Recordsilla 70-luvun alussa, siksi olikin pienoinen yllätys, että artisti päätti seuraavaksi kokeilla onneaan Ronnie Weiserin piskuisella Rollin’ Rockilla oppivuosiensa tapaista kotikutoista rockabillyä levytellen ja siltä osin loppuelämänsä maineen myös meidän suomalaisten pikkufanien mielissä sinetöiden. Newmania tai Doug Kershawia leimallisimmillaan. Soundimuutos sähköisempään suuntaan poiki King-vinyyleille revittelynumeroiden ohella mm. Aikakautta leimaa myös laulajan tarve jäljitellä listoilla menestyneitä vokalistikavereitaan. Paikoin Curtis tapailee Jack Scottin vähäeleistä lauluköörin myötäilemää hituritekniikkaa, toisinaan hän kuulostaa miltei George Jonesilta, muuntautuen hetken päästä vaikkapa Johnny Hortoniksi. marraskuuta 1976 Saksassa nauhoitettu show osoittaa Traversin taidokkaaksi kitaristiksi ja esiintyjäksi jo 22-vuotiaana. Lehden välissä on nyt myös mahdollista jakaa irrallisia liitelehtisiä. Kronologisesti etenevää antologiaa täydentävät kaksi varhaista vuoden 1955 demotallennetta. Levyn yhdestätoista kappaleesta yhdeksän on Traversin ja rytmiryhmän omaa tuotantoa. Mielestäni näiden kokoelmien sisältämän musiikin käsittelemien metafysiikan kautta on järkevämpää kuin vaikkapa joku sosiaalitieteiden tai sosiaalipsykologian menetelmä, joita on varmaankin käytetty bluesin syvemmässä tutkimuksessa. Suomalaisen huippukokoonpanon tuella levyttänyt Teksasin rockabillyja kantrilegenda oli toki jo seestynyt nuoruuden päivistään, mutta antoi yhä ihailtavan näytteen tyylitajustaan etupäässä kantrivoittoisen materiaalin tulkitsijana. Mainostaja: BN:ssä tavoitat kohdistetun asiakaskuntasi maan kilpailukykyisimmin hinnoin. Curtisin harvoihin rehellisiin herkistelyslovareihin lukeutuivat myös hieman Gene Vincentin ja Blue Capsin alkuaikojen henkeä mm. Osa kappaleista on kai kuultu jo aiemmin mm. Namä Koko Mojon kokoelmat tarjoavat hyvän nousupinnan analyysille, koska kuraattorina toimiva Little Victor (a.k.a DJ “Mojo” Man) on koonnut cd:t löyhästi jonkun teeman ympärille, eikä niitä rasita infolehtiset, joten voi keskittyä pelkästään kuunteluun. Vihaisena rockabillyvokalistina levytysuransa 50-luvun puolivälissä aloittanut Curtis oli King-levymerkkinsä vastausyritys Elviksen ja Carl Perkinsin tapaisille läpimurroille. Kingin jälkeen Curtisin ura jatkui lähinnä kantrin sanelemana. Tukevana oppaana voi käyttää vaikka Simon Reynoldsin Retromania-teosta, vaikkei se filosofista ajattelua sisälläkään kuin viitteenomaisesti. Jos perusblueshyllystö alkaa olla reilassa, niin nämä ovat erinomainen tapa hullutella hankkimalla harvinaisempaa laatukamaa kuunteluun ja filosofiseen analyysiin: ”miksi kuuntelen tätä mustaa musiikkia ja mikä on sen merkitys”. You’re The One on väännös Jimmy McCracklinin r&b-hitistä The Walk ja muhkealla baritonikitaratwangillä käynnistyvä cajun-viisu 100 Pounds Of Honey on kuin Jimmy C. lokakuuta klo 12–18 HOUSEBAND: BOOGIE MACHINE DJ’S HIGH Q & BUTCHER PETE + oheisohjelmaa Ei pääsymaksua, ei ikärajaa! BN50-ROOTSJAMIT!. Bluelight-uutuudella palataan 33 esityksen voimin levytysvuosille 1956–65. Myös mannermainen filosofia Derridoineen ja Sartreineen voi toimia populaarimusiikin juuressa, mutta ei tässä vanhemmassa R&B:ssä. Pienten toimijoiden sekaan hän sai sovitettua kertajulkaisut myös laajalevikkisimmillä Felsted-, Dotja Tower-yhtiöllä. Myöhemmin lajityypin koulukirjaesimerkeiksi kohonneita rockabilly-standardeja kuitenkin kertyi plakkariin runsaasti: Grandaddy’s Rockin’, If I Had Me A Woman, hypnoottinen mollinumero The Low Road jne
Dizu Plaatjies (Etelä-Afrikka) · Leyla McCalla (US) Al-Teslim 30 vuotta · Mumo – Mustalais musiikin orkesteri Heikki Laitisen juhlakonsertti · Anna Murtola · VILDÁ Lasten Etnosoi! · Koko ohjelma: etnosoi.fi Maailman musiikin keskus Global Music Centre globalmusic.fi. 3.–12.11.2018 HELSINKI etnosoi.fi Leyla McCalla Korjaamo 12.11