vuosikerta BN haastattelee: DOYLE BRAMHALL II JOHN PRIMER BIG JOE LOUIS ERJA LYYTINEN WAYNE BAKER BROOKS THE MAGPIE SALUTE JUDO JALAVA Klassikoiden lähteillä: JIMMY REED Henkilökuvia soul-musiikin historiasta: JOHNNY SAYLES NELLA DODDS. Elävää Mississippin bluesia / Divarien helmiä, osa 47 / Bluesmaantietoa: Texasin taivaan alla Unohdetut albumit, osa 13 / Sinkkuelämää, osa 2 / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-19-05 ISSN 0784-7726 N:o 299 (5/2019) Hinta 7,20 € 52
– Kyllä, viimeisin cd:ni ”The Soul Of A Blues Man” on nyt julkaistu omalla levymerkilläni. – Aloitin itse asiassa jo aiemmin. Junior Wellsiä, James Cottonia, Fenton Robinsonia, Big Voice Odomia sekä muita paikallisia ja vierailevia tähtiä. Omia sessioitaan hän pääsi tekemään itävaltalaiselle Wolf-merkille jo ollessaan Magic Slimin yhtyeen jäsen. – Kyllä, olin mukana varmistamassa, että kaikki sujui. Oman Blue House Productionsinsa hän perusti 2008, ja sen ensimmäinen julkaisu oli ”All Original”. – Wolf on auttanut minua paljon urallani. Viimeksi Chicago Blues History -kattauksessa muutama vuosi sitten. Olit siis mukana sessioissa myös tuottajana. Hannes piti siitä, mitä tein. Amerikan debyytti ilmestyi Earwig Recordsilla 1992. Hannes Folterbauer tuli Itävallasta asti Chicagoon 80-luvun alussa äänittämään Magic Slim & The Teardropsia, jossa silloin soitin. Sieltä hänet keksi Willie Dixon omaan Blues All Stars -yhtyeeseensä muutamaksi vuodeksi. Siellä häntä pyydettiin kitaristi John Watkinsin tilalle housebändiin, jossa hän pääsi säestämään mm. Miksi antaisi jonkun muun tehdä sen, jos itsekin osaa. Olen ainoa kitaristi, joka on soittanut sekä Muddyn että Willie Dixonin bändeissä, kummankin Chicago-bluesin mestarin kanssa. Hoidin kaverit studioon ja huolehdin, että he onnistuivat siellä. Hän on myös saanut hiljattain Blues Blast -palkinnot kategorioissa vuoden soulblueslevy (”The Soul Of A Blues Man”) sekä traditionaalinen bluesartisti. Kuuluisin sessio on Muddy Watersin ja The Rolling Stonesin yhteisjamit Buddy Guyn Checkerboard Loungessa vuodelta 1981, jossa mukana Buddyn lisäksi olivat myös Junior Wells ja Lefty Dizz.. Tästä Suomessakin Imatra Big Band -festivaaleilla ja Helsingin Kulttuuritalolla vierailleesta projektista on tehty kolme cd:tä tuottaja Mike Skollerin kanssa. Kokoonpanoon kuuluneen, Muddy Watersin entisen kitaristin Sam Lawhornin opastuksella John kehittyi nopeasti alan opit omaavaksi joukkuepelaajaksi. Hienoa, että saimme sinut tänne Rauma Bluesiin. Vuonna 2000 oli vuorossa Telarcilla julkaistu ”Knocking At Your Door”, jossa vieraina olivat Larry McCray ja Matthew Skoller. Olen esiintynyt Suomessa kymmenisen kertaa. Olet esiintynyt myös Helsingissä. Hannes kysyi minulta, voisinko laulaa levyn kaksi kappaletta. Mukana olivat Billy Branch, Carlos Johnson, Lurrie Bell ja Billy Boy Arnold. Olet tehnyt kuitenkin pitkään yhteistyötä itävaltalaisen Wolf Recordsin kanssa. Millaista oli tehdä levy omin päin. Primerin The Real Deal Blues Band esiintyi kesällä 2019 Rauma Blues -festivaalilla, jossa se sai hyvän vastaanoton. Se on kovaa työtä. – Kyllä, jo ennen vuotta 1995, jollloin lähdin Magic Slimin bändistä. Yhtiö levytti 90-luvulla paljon vanhoja, unohdettuja bluesmuusikoita, kuten Little Mack Simmonsia, Jimmy Rogersia, Big Moose Walkeria ja John Brimiä. Ennen Magic Slimiä olin Muddy Watersin bändissä kaksi ja puoli vuotta. Vuonna 1995 julkaistiin cd ”The Real Deal” Warnerin alamerkillä Code Bluella. Minä etsin heitä käsiini, jolloin moni pääsi uudelleen soittamaan ja levyttämään. Hänen ensimmäiset bändinsä, kuten The Maintainers, soittivat päivän hittejä, rhythm’n’bluesia ja soulia Chicagon West Siden klubeilla. Soitin myös itse kitaraa useissa kymmenissä sessioissa vuosien varrella. Viimeksi olemmekin tavanneet Chicagossa ja Lucernessa. Ehdin olla siinä mukana 13 vuotta. Sitten tuli kutsu Magic Slim & The Teardropsiin, jossa Johnilla vierähti 13 vuotta. Ja tämä tapahtui siis Magic Slim & The Teardropsin aikana. – Magic Slimin kanssa tein useita cd-levyjä ja aluksi tietysti viinyylejä mm. Lisäksi John on tehnyt yhteistyötä huuliharpisti Bob Corritoren kanssa Delta Groove -merkillä kahden äänitteen verran. Olen aina tehnyt myös omia juttujani, mutta enemmän sitten kun ryhdyin julkaisemaan levyjä omalla nimelläni. Se on omaa tuotantoa. Hän käytti tuottajana ja sovittajana myös basisti Willie Kentiä ja teimme Willien kanssa paljon töitä ja Wolf-sessioita. Billy Branch, Carlos Johnson. 8 Blues News 5/2019 KARI KEMPAS J ohn Primerin tie muusikkona on ollut pitkä. Lurrie Bell ja Billy Boy Arnold. Se oli ensimmäinen hankkeeni Wolf Recordsin kanssa ja siitä yhteistyömme sitten lähti. Kuinka kauan sinulla on ollut oma levyyhtiösi Blues House Productions. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Wolfille ja Blind Pig Recordsille. – Totta, Lucernessa olinkin oman bändini kanssa ja Billy Flynn oli mukana kitaristina. Mississippin Camdenissa syntynyt John muutti äitinsä kanssa 60-luvulla Chicagoon, jossa musiikkia kuuli kaikkialla. – Se oli mahtava kiertue. Manageri-vaimoni Lisa oli toki apuna ja antoi palautetta. – On parempi tehdä levy itse alusta loppuun. John on ollut mukana myös Chicago Blues History -paketissa seuranaan mm. Sen jälkeen olen julkaissut levymerkilläni vielä cd:ni ”Blues On Solid Ground” (2012) ja nyt tämän uusimman. Tämän jälkeen Muddy Watersin hajoitettua silloisen bändinsä hän halusi Johnin uuteen ryhmäänsä, jonka kanssa hän kävi myös Pori Jazzissa 1980. Hän hoitaa kokopäivätoimisesti keikkojeni buukkauksia. – Siitä asti kun tein cd:n ”All Original” vuonna 2008. Olet kuitenkin sen jälkeen tehnyt levyn ja kai myös kiertueen. Aloititko samoihin aikoihin tehdä omia kappaleita. Chicagon lukuisten jamsessioiden kautta hän tutustui yhtyeeseen, jolla oli keikka Theresa’s Loungessa South Sidessa
Tunsin kappaleiden sanat, vaikka minulla ei niitä paperilla ollutkaan. Hän näyttää olevan apuna lähes kaikille bluesbisneksen parissa työskenteleville, ei vain harvoille. Tail Draggerille ja Louisiana Redille. Oletteko keskustelleet uuden Chicago History -kiertueen tai cd:n tekemisestä. Olen vuosien varrella kuunnellut niitä paljon, enkä unohda kuulemaani. Yleisö on hulluna Rainy Night In Georgia -kappaleeseen ja cd käy kaupaksi keikoilla, kun soitan sen. – Kyllä, ja uusi on pian tulossa. Ihmisillä on taipumus unohtaa edesmenneet muusikot. Edellä mainitut basistia lukuun ottamatta soittavat uudella cd:llä. Siksi halusin hänet mukaan tälle uudelle cd:lle. Kaikkia sanoituksia en muistanut oikein, mutta vaimoni etsi oikeat lyriikat, printtasi ne minulle ja opettelin ne kunnolla. Hän sai järjestettyä Henry Graylle festivaalikeikkoja, samoin mm. Bobin kanssa on hienoa työskennellä. Olemme tehneet muutaman kiertueen Carlos Johnsonin, Billy Branchin, Lurrie Bellin ja muiden kanssa. Myymme levyjäni myös suoraan verkkosivujeni kautta. Olet tehnyt muutaman cd:n myös Bob Corritoren kanssa. Enää ei kuule niin paljoa B.B. Kuinka pitkään olet nyt tehnyt töitä nykyisen The Real Deal Blues Bandisi kanssa. – Mielestäni levyn tekeminen oli hyvä idea. Hän on mahtava. Kingiä tai Albert Kingiä, mutta minä haluan osaltani muistuttaa heistä, jotta nuoremmat sukupolvet eivät unohda. – Olen julkaisemassa uutta cd:tä ”All Blues” melko pian, todennäköisesti vielä tänä vuonna. Töitä, festivaalija klubikeikkoja, on tällä hetkellä hyvin. He ovat kuitenkin musiikin tulevaisuus. Hänellä on bluesklubi Arizonassa ja radio-ohjelma. Basisti Danny O’Connor on myös Chicagosta ja hän on soittanut Magic Slimin kanssa. Olen myös keräillyt levyjä vuosien varrella paljon ja sieltä löytyy hyvää materiaalia, joita harvat ovat kuulleet. Hänen mukanaolostaan levylläni oli apua minullekin, koska hän on tunnettu. Nuoremmat kuuntelevat musiikkinsa iTunesista ja Spotifysta. Samalla annan tilaisuuden Billy Flynnille, joka on ystäväni ja jolla ei tällä hetkellä ole paljoakaan muita keikkoja. Hoidatko itse levyjesi jakelun. Pianisti Ronnie Hicks on hänkin Chicagosta. Steve Bell on soittanut kanssani kauemmin kuin kukaan muu, mutta hän lähti Mississippiin 11 vuotta sitten ollakseen lähellä perhettään. Levyllä basistina on maineikas Chuckaluck hassuine hattuineen ja lisäksi levyllä on vieraana Billy Flynn, joka soittaa kaikilla kappaleilla sekä myös sooloja. Itse asiassa käytän useimmiten nelimiehistä bändiä, mutta festivaaleille ja vastaavillle haluan mukaan myös kosketinsoittajan. – Kyllä, se on mahdollista. Hänellä on myös omia keikkoja. Bändissäni oli jonkin aikaa basisti ja rumpali The Teardropsista. – Rumpali Lenny Media on ollut mukana kuusi tai seitsemän vuotta. Hän on soittanut kaikkien mestareiden kuten Artie ”Blues Boy” Whiten kanssa ja monissa soulbändeissä. Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuuden varalle. – Kyllä, CDBaby toimii hyvin. Sanonkin aina cd:n ostajille, että cd on ilmainen, mutta nimikirjoitus maksaa!. Blues News 5/2019 11 Levyllä on mukana vain joitakin tuntemistani kappaleista. Useimmiten kuitenkin kierrän omalla bändilläni, koska he tuntevat materiaalini. Olen tutkinut cdmyyntiä ja näyttää siltä, että ostajat ovat vanhempaa väkeä. Lähetin heille juuri 80 kappaletta uusinta levyäni. Yksi julkaisuistani on kuitenkin ylivoimainen ja myy kaikkialla minne menen – ”All Original”. Tämä uusin saattaa tosin ohittaa sen myynnissä. Hän pitää huolta vanhemmista muusikoista, joilla ei mene niin hyvin ja yrittää auttaa heitä. Mutta sieltä ei saa nimikirjoituksella varustettuja kansia, kansitekstejä ja niin edelleen
Sitä ajatusta yritin pitää mielessä levyä tehdessä.”. Kuten elämässäkin, pitäisi mennä rohkeasti eteenpäin, tukka auki revitellen. Blues News 5/2019 13 ”Kun edellinen levyni Stolen Hearts oli sellainen erolevy, niin Another World on matka uuteen maailmaan
TAVASTIA, HELSINKI MA 23.3.2020, ovet klo 20 Liput palvelumaksuineen 39 €, ovelta 41 € Tiketti ja livenation.fi ”An impressive blues guitarist who sings with sweet power, one of the genre´s most promising young talents” The New York Times 5-2019_Blues_News_Samantha_Fish_210x297.indd 1 26/09/2019 13.13
Jossain vaiheessa aloimme pelata Ronnien kanssa pesäpalloa, mikä tuntui särkevän isämme sydämen, mutta toisaalta hän ei koskaan halunnut pakottaa meitä. Lukion jälkeen, noin 18-vuotiaana aloin kuitenkin jälleen paneutua musiikkiin entistä syvemmin. Olen aina rakastanut laulujen kirjoittamista, mikä tuo lämpimästi mieleeni lapsuuden päivät isäni opissa. Sitten Dixonin halutessa palata takaisin ruotuun, tarjottiin isälleni tietääkseni levytysmahdollisuus sen sijaan, että hän olisi saanut kenkää, joten hän teki käsittääkseni pari singleä Checker-merkille (– Käänt. Isälläni, samoin kuin äidilläni oli jo ennestään kaksi lasta aiemmista liitoistaan. Isämme ikiunelmana oli muodostaa perhetrio, hän itse kitaristina, Ronnie bassossa ja minä rummuissa. Minä puolestani en kertonut isälle vaihdostani rummuista kitaraan, kunnes eräänä iltana ajaessamme kahdestaan kotiin keikan jälkeen otin asian esille. Se oli hänelle sinällään ihan ookoo, mutta tietenkin hänen piti tsekata, osaanko ylipäänsä mitään. Hän kannusti meitä vuolaasti ja meillä oli aina suunnattoman hauskaa. Joitain noita varhaisia viritelmiä päätyi jopa demokaseteille, joita isäni toimitti Alligator-levyyhtiön Bruce Iglauerille. Isä heitti usein keikkaa heidän samoin kuin Albert Collinsin tai B.B. Kotimme sijaitsi Chicagon South Sidella aivan isäni suosiman biljardihallin liepeillä, 51. – Isäni oli aloittanut rock & rollin parissa jo 1950-luvulla ja tehnyt hittilevytyksiä kuten The Crawl ja Family Rules Goldband-levymerkille taiteilijanimellä Guitar Junior. Hänen silloinen rumpalinsa Billy Jackson opetti minulle rummutuksen alkeet. – Kotonamme hengaili lukuisia tyylikkäitä bluesartisteja kuten Koko Taylor, Luther Allison, Eddy Clearwater, Tail Dragger, ja myös Buddy Guy sekä Junior Wells liikkuivat kulmakunnillamme. Isäni oli pannut merkille, että minulla oli rytmiikka kohdillaan ja hän ostikin minulle ensimmäisen rumpusettini jo aivan pikkuskidinä. Ronnie osasi toki soittaa bassoa, mutta hän oli kyllä aina nimenomaan kitaristi ja sellaiseksihan isä oli hänet nimenomaan koulinut. – Synnyin Chicagon Cook County -sairaalassa huhtikuussa 1970 yhdeksänlapsiseen perheeseen. huom: Itse asiassa yhden, Checker 2028, Let It All Hang Out / One Sunny Day; 1967). – Isäni oli luonnollisesti paljon keikkamatkoilla, mutta kotona ollessaan musiikki yhdisti ja lähensi meitä. Olin hänelle kaikki kaikessa. 16 Blues News 5/2019 MIKE STEPHENSON M aineikkaan chicagolaisen bluesartistin Lonnie Brooksin pojan, kitaristi-laulaja Wayne Baker Brooksin haastattelu tehtiin European Blues Cruise -risteilyllä Välimerellä viime vuoden syyskuussa. Hänen kitaristinaan soitti silloin John Primer, joka muistutti niin paljon sisareni silloista miestä, että erehdyin luulemaan Primeria häneksi. Hän oli myös kiertueilla Sam Cooken kanssa ja kertoi tälle rakastavansa sen aikaista Chicago-bluesia. Mukana cruisailun juttutuokiossa oli myös Pertti Nurmi, joka vastaa artikkelin käännöksestä sekä diskografiatäydennyksistä. Lisäksi koulutodistustemme piti olla riittävässä kuosissa. Kingin kanssa. Minun pesäpalloharrastukseni oli syntynyt paljolti koulun yhteydessä ja ympäristön paineista. – Jim Schutte, jota kutsuttiin tuolloin Shuffling Schutteksi opetti minulle rummunsoiton perusteita, kuten kapuloiden pitämistä oikealla tavalla sekä perussoittotekniikoita ja -rytmejä. Uskoin minulla olevan kykyjä elättää itseni musiikilla ja lähdin siltä istumalta täyspäiväisesti isäni matkaan keikoille. – Monet eivät tiedä, että isäni piti aktiivisesti yhteyttä Chess-levy-yhtiöön. Minulla meni noihin aikoihin kaiken kaikkiaan aika lujaa. Elettiin vuotta 1988. Kaikki oli omaehtoista ja nautimme yhteisestä musiikin tekemisestä. BLUES YHDISTI ISÄÄ JA POIKAA – Aloitin musiikin parissa jo varmaan noin 6-vuotiaana pojan nassikkana auttaen isääni Lonnie Brooksia laulunteossa. Tapasin Muddyn ensimmäisen kerran Chicago Fest -tapahtumassa Navy Pierillä ollessani vain 7-vuotias. Reilu parikymppinen Ronnie-veljeni oli tuolloin isäni bändin täyspäiväinen kitaristi, hänhän oli aloittanut kitaroinnin jo 9-vuotiaana. Tosin meidän piti aina ensin siivota huoneemme, mikä sujuikin ripeästi, kun tiesimme mitä tuleman pitää. Siinäpä ensimmäiset varhaiset soittoalkeeni. Samin kehotuksesta isäni muutti Chicagoon vuonna 1959 ja asusteli tämän hyyryläisenä yhdeksän kuukautta, kunnes tapasi äitini ja he alkoivat hankkia isoa lapsikatrasta. OMAN YHTYEEN KEULAKUVAKSI – Vietin kiertue-elämää Lonnie-isäni kanssa yhtäjaksoisesti 29 vuotta! Kuten jo kerroin, hoidin kaikenlaisia hommia aina siihen saakka,. Vaihdoin myös soittimeni kitaraan jo 19-vuotiaana, vaikka rakastinkin rumpujen soittoa. Toimin pitkään hänen keikkamanagerinaan, kitarateknikkonaan ja auttaen hommissa jos missä, kuten kirjanpidossa, markkinoinnissa ja jopa pyykinpesussa. Tein myös kaikenlaista muuta duunia kuten puusepän töitä ja raksoilla kattohommia. Päädyimmekin sitten varsin pian takaisin musiikin pariin. Leonard ja Phil Chess olivat ilmeisen kiinnostuneita palkkaamaan hänet, kun Willie Dixon häipyi kuvioista. jo nuorella iällä omia lapsia. Kerran helteisenä kesäpäivänä kuuma terva poltti katolla jalkani, mikä johti päätökseeni lopettaa moiset hanttiduunit. Porukat eivät tahtoneet oikein ymmärtää, mistä oikein oli kyse ja se tuotti myös vaikeuksia säestäjille. Kolistelin patoja ja kattilankansia veitsillä ja haarukoilla, kun taas vanhempi veljeni Ronnie (Baker Brooks) soinnutteli bassokuvioita kitarallaan. Hankin mm. Samaten Willie Dixon, Mighty Joe Young ja Muddy Waters olivat vakiokalustoa. Kuultuaan soittoani hän oli kuin puulla päähän lyöty, koska ei ollut koskaan aiemmin kuullut minun soittavan kitaraa. Tiedän isäni pyrkineen olemaan musiikillisesti toisenlainen kuin muut, ja hän olikin ensimmäisiä tuomassa Louisianan swamp/funk -tyyppistä bluesia Chicagoon. Tällä menettelyllä tuhosin siis hänen unelmansa perhetriosta, mutta sain hänet vakuuttuneeksi pystyväni viemään hänen musiikkiperintöään paljon paremmin eteenpäin kitaristina kuin rumpalina. ja Martin Luther King Drive -katujen risteyksessä Washington Parkin luoteiskulmassa, noin mailin päässä legendaarisesta Checkerboard Loungesta. Ensimmäinen rakkauteni musiikkiin oli rumpujen soitto kuten edellä jo kävi ilmi
– Tuo jälkimmäinen ei ole minun sävellykseni, vaan se on vanha Edward W. Niin, sinullahan on tapana levyttää harvoin, koska levyille haluat enimmäkseen tallentaa omaelämäkerrallisia kappaleita. 1995/1996; jälkimmäisellä raita One More Time ei päässyt albumille) ja Helsingissä Timmion-merkillä suomalaisten Soul Investigatorsien kanssa v. Sellaisista lauluista ei ole pulaa, sillä vuonna 2020 ilmestyvälle albumille otaksun päätyvän monia Big Joen säveltämiä levyttämättömiä kappaleita. – Uusia lauluja olen saanut tehdyksi liudan, mutta albumia varten aivan kaikki eivät ole vielä valmiina. Niille keikoille matkustan bussilla. Erilaisilla kokoelmalevyillä, mm. Ne kertovat nykyisestä elämäntilanteestani. Viime vuosina Big Joen keikkatahti on kiihtynyt valtavasti: hänestä on tullut kokopäivämuusikko. Väliin mahtui vaihe Big Town Playboysissa, mutta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Blues Kings -bändin riveissä olen nähnyt mm. Epätodennäköisintä on nähdä tulevalla levyllä kuluneita standardeja – sellaisia Joe ei esitä edes livekeikoillaan. Diskografia tullee seuraavassa numerossa. Kaiken kaikkiaan parisen tusinaa niistä on Big Joen käsialaa. Toisaalta levytettäviin lauluihin pitää löytää omakohtaisuutta ja tärkeää sanottavaa. kitaristin King David ja rumpalin Peter Greatorex. – Äsh, se on usein sotkussa, ei siis toimi niin kuin pitäisi.. Hän on esittänyt puoliurbaania down home bluesia, mutta myös gospelia, soulia, funkia, r&b:tä ja rock’n’rollia. Olen silloin tällöin käynyt kotisivuillasi, mutta aina se ei ole keikkojen osalta toiminnassa. YouTubekanavalta olen katsellut toistuvasti useita Blues Kitchenissä kuvattuja videoita, esim. 2007 levytetty single Go-Go Train. Livekeikoilla lauluääni on edelleen erittäin vahva ja kantava. Teetkö keikkamatkoja ulkomaille. Äsken näkemässäni huuliharputtomassa ja bassottomassa triossa ovat mukana hurjaotteinen skottisyntyinen kitaristi Lewis Fielding ja Brightonista lähtöisin oleva rumpali Peter Greatorex. KEIKKAILUA LONTOOSSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN Keikkailetko vielä Lontoon ulkopuolella paljon. Levyttäminen on tosin lykkääntynyt, koska levytyksistä puuttuu elintärkeä kontakti yleisöön. Lontoon ulkopuolisia keikkoja rajoittaa se, että en enää aja autoa. UUSI ALBUMI TULOSSA Mitä uutta sinulle kuuluu musiikin puolesta. Tämän lisäksi on olemassa kaksi sinkkua Spinout Records -merkillä (numerot 006 ja 014, v. 2002] ja 1996 (”Big Sixteen”, Ace CDCH 622) Näiden ohella Big Joelta on julkaistu R&B-orkesteri Big Town Playboysin laulusolistina CD (”Western World”, Indigo Recordings IGOXCD 546, v. Blues News 194 = 2/2002 ja Jefferson 135 = 1/2003. Suomessa kesäkuusta 2016 alkaneen Big Joe Louis -puutostilan poistaakseni päätin lopulta lähteä Lontooseen, jossa nykyään varmimmin voi nähdä mestarin lavalla. kitaristi King David Purdy (The Mighty Mighty Roadmasters -duo), sen jälkeen huuliharpisti Shakey Vick 80-luvun puoliväliin; vuodesta 1984 lähtien Big Joen oma bändi sai nimen Big Joe Louis & His Blues Kings (esim. – Yhä jonkin verran – minullahan on nykyään Lontoossa paljon keikkoja, jopa 20 kuukaudessa. Clayburnin levyttämä gospel 1920-luvulta. 2001). Muuta repertuaaria voi tosin olla moninkertainen määrä. Pidennetyn elokuisen viikonlopun kuluessa näin torstaina Joen soolona tilavassa The Blues Kitchen -klubissa (Shoreditchissa); perjantaina jutusteltiin rauhassa hänen kotonaan; lopuksi lauantai-illasta sunnuntain aamuyön puolelle Joe esiintyi uuden trionsa (Blues Kings -nimi ei ole ollut vuosiin käytössä) kanssa ahtaanpuoleisessa Ain’t Nothing But... Tänä vuonna olen kyllä käynyt ainakin Ranskassa, Maltalla, Alankomaissa, Belgiassa ja Tanskassa. -kapakassa (Sohossa). Seuraavassa lista toistaiseksi YouTubessa näkemistäni ja äskeisillä Lontoon livekeikoilla kirjaamistani: (I Wonder) What’s The Matter, Down The Road I Go, She Said Yes, I Said No sekä livenä: The Night Owls, Sun Going Down, Two Birds On Her Belly, That Troubled Mind jne. Laskin levytettyjen kappaleiden määräksi jopa 79. 24 Blues News 5/2019 ERKKI SIRONEN J amaikalta Englannin Kentiin ja Lontooseen down home -bluesin pariin tiensä löydettyään Big Joe Louis aloitti esiintymiset Kentissä vuonna 1981. Mainitakseni pari noista uusista kappaleista, ne ovat tosi tarinoita: That Troubled Mind ja Sun Going Down. Hänen omissa nimissään on julkaistu kolme kokonaista albumia ”Big Joe Louis & His Blues Kings”, Blue Horizon LP BLUH008, v. – Vähemmän. Karibian Mustique-saaren bluesfestareilta 2000-luvun alkuvuosilta, on toista tusinaa hajaraitaa. Levyn pitäisi valmistua ensi vuonna eli 2020. 1989), (”The Stars In The Sky”, Tramp LP/CD 9910, v. Pitkään bändihistoriaan vuodesta 1981 ovat kuuluneet mm. Mother Nature, Father Time ja triosi tuella esitettävää jykevää Your Enemy Cannot Harm You -kappalettasi. Pohjoismaisissa blueslehdissä on 17–18 vuotta sitten ollut laajoja haastatteluja: ks. huuliharpussa Little Paul Besterman, 1989–2001 Little George Sueref, mutta lopulta Steve ”West” Weston). 1992) [molemmat julkaistu uudelleen tupla-CD:nä neljän bonusraidan kera: Ace CDCHD 833, v
Yhtye tarvitsi muutenkin vauhdikkaaseen ohjelmistoonsa lisää potkua ja Johnny palkattiin vierailevaksi tähdeksi. 50-luvun puolivälissä Johnny meni naimisiin ja muutti St. Joissakin takavuosien disko. Siellä hän viipyi taas muutaman kuukauden esiintyen hyvällä menestyksellä lähinnä armeijan yksiköiden tilaisuuksissa. Johnny Saylesin kunniaksi on sanottava, että hän suoriutui tehtävästään loistavasti. Vanhat tuttavat, The Five Du-Tones tuli Texasiin laajalle kiertueelle. Maine kasvoi, seuraavaksi Johnny yhtyeineen lähti El Pasoon, Texasiin. Kyseessä oli mustan väestönosan musiikillisesti kovatasoinen yökerho, jossa esiintyi Saylesin lisäksi muitakin tulevia soulartisteja, tärkeimpinä Chicagossa myöhemmin itsensä läpi lyöneet Alvin Cash ja The 5 Du-Tones. Myönteistä sen sijaan on harrastajan kannalta ollut se, että singlet olivat takavuosina helppoja ja halpoja hankittavia ja että hänen keskeinen tuotantonsa on ollut viime vuosina mukavasti saatavilla eri muodoissa. Poukkoilu merkiltä toiselle on myös aiheuttanut sen, että hänestä ei ole syntynyt yhtenäistä kuvaa muistelukirjoitusten puolella. Niinpä kuka tahansa riittävän taitava ja härski musta artisti saattoi ottaa hänen paikkansa. Johnny Sayles oli tyypillinen esimerkki. Se esiintyi pääasiassa St. Kuulostaa hullulta, mutta looginen selityskin asialle löytyy. Nealin bändillä oli eräänlainen pikkuvelisuhde kaupungin ison pojan Ike Turnerin johtamaan Kings Of Rhythm -ryhmään vähintään niin, että Neal tarjosi viransijaisia Turnerille silloin kun niitä tarvittiin. Muista yrittäjistä tunnetuin oli myöhemmin supertähdeksi noussut Johnnie Taylor, jonka myös väitetään esiintyneen Little-etuliitettä käyttäen eteläisissä osavaltioissa, mutta huonommalla menestyksellä kuin Sayles. Johnny yritti laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja hankkiutui Houstoniin opiskelemaan, mutta kesällä ’63 musiikki vei taas voiton, tällä kertaa lopullisesti. Ilmeisesti hän kasvoi maallisessa bluespohjaisessa ympäristössä, siitä kertovat myös maininnat ensimmäisistä kouluesiintymisistä oman pikku yhtyeen kanssa. Menestyksellä oli kuitenkin hintansa, vaimo otti ja lähti viiden pienen lapsen kanssa. Silti hittisarake näyttää nollaa. Hänen kotiolojaan ei ole muisteltu, ei myöskään normaalikuvioihin kuuluvaa gospel-oppia. Vierailukeikat antoivat Saylesille sen verran itseluottamusta, että hän perusti oman yhtyeen, jolla ei ollut sen jämerämpää nimeä kuin ”His Band”. VANKKA POHJA John Earl Sayles Jr. Onni oli myötä, kun hän sai kiinnityksen Eugene Nealin Rocking Kings -yhtyeeseen. syntyi helmikuun 9. Samalla hän kävi näyttäytymässä kaupungin klubeilla etsien lisäansioita iltaesiintymisistä. päivänä 1937 Winnsborossa, Texasissa. Louisissa, erityisesti mainitaan muutaman kuukauden kestänyt kiinnitys Chuck Berryn kaupunkiin perustamalla klubille, jonka nimeksi on joissakin lähteissä ilmoitettu Paradise, toisissa taas Bandstand. Myös Johnny pääsi esiintymään muutamaan otteeseen Iken paikallisilla iltakeikoilla, mutta levytyksissä hän ei Kings Of Rhythmin sessiolistojen mukaan ollut mukana, vaikka niinkin näkyy joissakin historiikeissa väitettävän. Toki suosio kaupungin sisällä antoi jo vahvan pohjan uralle, varsinkin, kun siihen lisätään lähes James Browniin verrattava maine lava-artistina, mutta silti on pakko todeta, että Johnny Sayles ei saanut ihan sitä mitä olisi ansainnut. Hän ehti käydä lähes kaikilla tuulikaupungin johtavilla merkeillä ja häntä on säännöllisesti kehuttu kovaksi soultai soulbluesartistiksi, komein näkemäni luonnehdinta on ”one of the finest tough-soul singers of the earliest soul era”. Taylor oli kuitenkin aikalaiskuvausten mukaan toivottoman huono lavaesiintyjä eikä hän uskaltanut lähteä kiertueille ollenkaan. Louisiin. ONE-DERFUL! Veljesten George ja Ernie Leaner vuonna ’62 perustama One-derful! Records lähti etsimään paikkaansa Chicagon valtamerkkien vanavedessä ja loi parina seuraavana vuotena organisaation, johon kuului esimerkiksi Chessille ja Motownille ominainen tavallaan sisäänlämpiävä tuottaja-säveltäjä-soittaja -artistipiiri. Siellä hän teki siviilitöitä sen mukaan kuin niitä oli tarjolla kaupungin postilaitoksella tai rohdoskaupoissa. Hänen roolinimensä oli Little Johnny ja hänen tehtävänsä oli esiintyä Little Johnny Taylorin hahmossa. Jos hänen omia sanojaan on uskominen, niin kansa todella uskoi, että hän oli Little Johnny Taylor. Part Time Love oli noiden aikojen kovimpia mustia hittejä ja sen esittäjällä oli kysyntää. The Five Du-Tones oli firman ensimmäisiä levyttäjähankintoja ja sen vanavedessä napattiin etelän kiertueelta Chicagoon myös Johnny Sayles. 30 Blues News 5/2019 JOHNNY SAYLES Listahititön Chicagon soul-legenda PEKKA TALVENMÄKI C hicago oli 60-luvun soulissa sikäli kummallinen keskus, että siellä oli valtava määrä levy-yhtiöitä ja niiden hoivissa vaikuttaneita levyttäjiä, joita arvostettiin kotikaupungissa, mutta joiden levyt eivät kyenneet nousemaan valtakunnallisille listoille
Osatotuus liittyy tietenkin Juhanin huomaamaan tökeröön äänitykseen, joka oli One-derfulin tapauksessa pahimmillaan pilkan aihe soulpiireissä, parhaimmillaan taas rujoa tunnelmaa korostava bonus. Mielikuva rajusta Johnny Saylesista levyllä vahvistuu niistä kuvauksista, joita olen lukenut ja nähnyt hänen lavatouhuistaan. Osittain lavamaineensa ansiosta Johnny sai vuonna ’64 tarjouksen uudesta etelänkiertueesta, mutta hän valitsi toisin. Enemmän kuunneltuna nousee Got You On My Mind Johnnyn varhaisista levytyksistä aivan kärkeen, edellä kehuttujen b-puolien tasolle, lopputulos oli niitäkin bluesahtavampi ja raaempi. Sanonta ”uusi mies” on tässä yhteydessä harhaanjohtava, Henderson oli nimittäin ollut mukana. Toisaalta hän ymmärsi, että häntä pidettiin firmassa kovana laulajana, mutta tunsi ettei häneen kuitenkaan satsattu tarpeeksi. Jälkimmäisiin lukeutuvat Otis Clayn säveltämä tunnelmiltaan synkkä Nothing But Hard Rocks ja kakkossinglen Never Let Me Go. Nuo albumit olivat nuhruisesta soundistaan huolimatta aarteita ja hämmästelyn aiheita soulharrastelijoille, niin myös Johnny Saylesin LP, joka oli nimeltään ”Soul On Fire” (P-Vine 9007). Tuossa sessiossa Sayles teki yhteensä kuusi raitaa, joista vain kaksi päätyi singlelle. Japsialbumin täytteenä tarjottiin kolme Andrew Tibbsin laulamaa värittömämpää bluesesitystä, nekin 60-luvun puolivälin One-derfulia. Listatuista neljästä singleraidasta vain Don’t Turn Your Back On Me on ns. Ensisinglen ensimmäiseen painokseen oli merkitty esittäjän sukunimi muotoon Sails. Hän uskoi raskaaseen urbaaniin kaupunkisouliin, jonka juuret olivat Chicagon klubikulttuurissa. Nopeista puolista My Love’s A Monster oli taas askel tyypillisempään chi-perussouliin, One-derfuleihin verrattuna se oli sekä laulultaan että sovitukseltaan pehmeämpi. Hän pääsi tekemään töitä A&R-mies Monk Higginsin johdolla. Japanilainen P-Vine julkaisi 80-luvun alussa vinyylikoosteita, joihin oli saatu kaivetuksi myös julkaisematonta materiaalia. nopea, muut ovat synkkää soulbluesia ja niissä Sayles pääsi raastamaan oikein kunnolla. Aina sanavalmis Juhani Ritvanen esitti asian rajummin BN:ssä 6/2000: ”Pruterilla on otsaa mennä vertailemaan Saylesin tunkkaista ja tökerösti äänitettyä esitystä Bobby Blandiin”. Jaskan ottaminen esikuvaksi on ehkä harhaanjohtavaa, mielikuva syntyy lähinnä siitä, että myös Sayles madalsi tulkintansa melkein käheän kuiskauksen tasolle yltyäkseen heti perään rajuun katkeraan ryöpsähdykseen. Hän suostui ja vietti muutaman kuukauden poissa Chicagosta. ”Uudet” raidat olivat I Got A Whole Lots Of Loving, I’m Satisfied, Tell Me Where I Stand ja The Girl I Loved. Hän halusi esittää ja levyttää myös pehmeämpää ja melodisempaa materiaalia. The Girl I Love oli vahva esitys sekin, mutta taustan tytöt sotkivat tunnelmaa. Vauhdissa ja jalkatyössä Johnny ei tietenkään Jaskalle pärjännyt, mutta vissiä raakuutta ja tarttuvaa luonnollisuutta hänen lavatyössään oli. Johnny Sayles oli Otis Clayn ohessa yksi Leanerin suosikkiartisteja, kulmikas raastavaan bluespohjaiseen tulkintaan pystyvä laulaja. Singlen 6001 raidat levytettiin keväällä ’64. Monk Higgins ahkeroi taustajoukoissa, mutta etsi samalla kontakteja muualta ja niin vain kävi, että Higgins vei Johnnyn uudelle Chi-Town -merkille. Todellinen Sayles oli One-derfulilla karu, persoonallinen ja ehdottomasti vaikuttava laulaja, ei ihme, että George Leaner toivoi hänestä firmansa ykköstykkiä. Synkkää yleistunnelmaa vahvisti pieni luottosoittajista koostunut taustayhtye, jonka kantavat voimat olivat basisti James Green, kitaristit Cash McCall, Mighty Joe Young ja Jimmy Jones sekä rumpali Ira Gates. Sataprosenttisen spontaania ei hänenkään shownsa ollut, tiettävästi siihen kuului suunniteltuna osiona ainakin parhaina iltoina muutaman paidan repimisosio. MERKILTÄ TOISELLE Palattuaan Alaskasta Johnny Sayles perusti oman yhtyeen ja esiintyi enimmäkseen tuulikaupungissa ja sen ympäristössä. Hurja on paras sana kuvaamaan tunnelmaa, mutta eri tavalla kuin esimerkiksi James Brownin esiintymisissä. En malta olla lainaamatta Chicago Soul -kirjailija Robert Pruterin kuvausta ”He did four sides and they proved to be four of the most uncomprosing raw soul treatments on the record in the 1960s”. Erityisesti You Did Me Wrong on raaka esitys sekä laulun että taustasoiton osalta. Kaikista One-derfulin rujoista mieslaulajista Johnny Sayles oli kaikkein rujoin. Itse olen noiden huippuballadien takia melkein valmis hyväksymään Pruterin kehut, mutta mielestäni levyjen hyvyys perustuu enemmänkin tunnelmaan kuin solistin varsinaisiin taitoihin. Singlejä ilmestyi kaksi: Chi-Town 001/002 Nothing But Hard Rocks The Concentration 003 My Love’s A Monster Never Let Me Go Vanhalla linjalla mentiin, toinen puoli nopea runkku ja toinen raastava, bluespohjainen balladi. Blues News 5/2019 31 grafioissa esiintyi tieto, jonka mukaan Johnny olisi laulanut parilla Du-Tonesin levyllä, mutta tarkennettujen listausten mukaan tuo ei pitänyt paikkaansa, Johnny tuli siis Chicagoon itsenäiseksi artistiksi. Mielikuvat Johnny Saylesin ansioista ovat olleet ristiriitaiset. Muut kaksi ovat nopeampitempoisia ja laulultaan vaisumpia, lähempänä noiden aikojen räkäsoulia. Sävelmä oli parin Higgins & Tate, kyseessä ei siis ollut cover Big John Greerin 50-luvun alussa levyttämästä sävelmästä, josta soulversion teki Bobby Hebb. Mar-V-Lus 6000 Don’t Turn Your Back On Me You Told A Lie 6001 Got You On My Mind You Did Me Wrong George Leaner oli vanhan kansan miehiä. Hän on itse kertonut pitäneensä yksipuolisena sitä mielikuvaa, joka hänestä annettiin. En peru edellä käyttämiäni määreitä persoonallinen ja vaikuttava, mutta tietynlainen falskius ja keinotekoinen dramaattisuus hänen levyjään vaivasi. Sanat ovat lempeän heppoiset ja Johnnyn suoritus kiltti, paikoitellen melkein siirappinen, mielestäni kyseessä on joka tapauksessa yksi hänen parhaista levytyksistään. Se toi uutena miehenä Johnnyn taustalle Willie Hendersonin, josta tuli myöhemmin yksi luottomiehistä. Niistä vain ensin mainittu oli luonteeltaan ja tasoltaan samanlainen raaka blues kuin singleballadit. Toinen raskas balladi You Told A Lie tuo mieleen myös Bobby Blandin, vaikka myönnän, että tämä vertailu imartelee Johnnya vielä enemmän kuin Jaskaan rinnastaminen. One-derfulin soul olikin 60-luvun soulkentässä kaikkein rujointa ja vaikeaselkoisinta ainakin sellaisen korvissa, jonka harrastus perustui Motownin ja Staxin synnyttämiin mielikuviin. Viimeksi mainittu ei ole cover Johnny Ace -klassikosta, mutta kova originaali senkin pohjalla on, Lloyd Price teki tästä Luther Dixonin nätistä sävelmästä hitin vuonna ’60. Kahden session tuotoksista julkaistiin kaksi singleä, molemmat alamerkillä Mar-V-Lus. Hänen suhtautumisensa George Leaneriin oli kaksijakoista. Hänen laulussaan oli aika paljon James Brownille ominaista aggressiivista, tempoilevaa tunnelmointia, vielä Jaskaakin synkempänä. Siihen tarjoutui tilaisuus, kun häntä pyydettiin mukaan pohjoiseen, lähinnä Alaskaan suuntautuneelle revuelle, jonka päätähti oli Lou Rawls
Ei voi muuta kuin todeta, että soulin pudotuspeli oli 60-luvulla raakaa. Tell It Like It Is, I’d Rather Be Dead ja How Sweet It Was, joiden lopullisesta kohtalosta ei ole varmuutta. Tätä asiaa on pakko saivarrella sen verran, että Minit-singleä tehtäessä Duettes oli jo hajonnut noustakseen myöhemmin uudessa kokoonpanossa kuvioihin nimellä Barbara & The Uniques. Ei Johnnyn esityksessä mitään vikaa ollut, makuasia on, pystyykö se kisaamaan Little Miltonin seuraavana vuonna levyttämän hieman karkeamman Checker-version kanssa. Suuren hitin aineksia siinä ei ollut, vaan tulos oli kolkonoloinen, vaikka Johnny teki parhaansa yllyttääkseen väkeä tyyliin ”jump it to the left, now break it to the right ”. Dakarista tuli tuulikaupungin johtava merkki, entiset suuruudet VeeJay ja One-derful! vetelivät viimeisiään ja Chess oli sillä hilkulla. B-puolen balladi on toki vielä parempi, hyvin sovitettu ja komeasti laulettu. Listausten mukaan Hold My Own Baby b-puolenaan Teardrops-niminen laulelma on olemassa numerolla Chess/Lakeside 2012, mutta epäselvää on, julkaistiinko sitä koskaan, Chessin virallisissa diskografioissa se kyllä kököttää. Kyseessä oli tosiaan jatke tai vastaus Tyrone Davisin hittiin, leppoisa pomppoinen tunnelma on ihan sama, jopa Johnnyn terävä ja aggressiivinen laulu pehmennettiin tilanteeseen sopivasti pörröiseksi. Ainoa jämpti tieto Chessistä on seuraava single: Chess 2033 Lily Mae I’m Just What She Needs Johnnyn One-derfulilta lähdön jälkeen tekemät singlet olivat melkein järjestään kelpo soulia, niin tämäkin. Minit 32003 Deep Down In My Heart Anything For You Anything For You oli raaka runttaus, jolla ei voinut olla muuta innoitusta kuin Wilson Pickettin tuolloiset hitit. Concentration on tanssirymistely. Johnny Sayles oli vahva artisti, muttei kyennyt saavuttamaan ainuttakaan valtakunnallista listahittiä. TYRONE DAVISIN JALANJÄLJISSÄ Chi-soulin marssijärjestys muuttui vuonna ’68, kun Tyrone Davis levytti miljoonahitin Can I Change My Mind Carl Davisin omistamalle Dakar-merkille. ”Kunnia” on annettu aikanaan Five Du-Tonesin mukana One-derfulille listautuneelle Duettes-duolle (Barbara Livsey & Mary-Francis Hayes). Hieno raita, mutta nytkään en ymmärrä taustan enkelikuoron tunnelmaa latistavaa osuutta. Hold My Own Baby on pehmeämpi, aikaisemmasta katkerasta revityksestä ei ole enää tietoakaan. Kahden hiljaisen vuoden jälkeen Willie Henderson vei Johnnyn taas studioon. Hän on jälkikäteen selittänyt, ettei tarkoitus ollut tehdä kopiota, sävelmästä vain tuli sellainen kuin tuli. Myös You’re So Right For Me on aika lailla Tyrone Davis -henkinen. Ainoa sessiosta julkaistu single tuli yllättäen ulos emomerkki Brunswickilla: Brunswick 55473 Good Golly My Love Ain’t No Love Without Your Love Ei ollut Good Gollyssa Miss Mollya jatkona, mutta ei hätää, kyseessä on selkeärytminen ja tarmokkaasti laulettu medium, joka tuo sekä sävelmän että taustalla mesoavan enkelikuoron ansiosta mieleen Freddie Scottin helmen Are You Lonely For Me Baby ja sehän. Yleisilme on miellyttävämpi, joskin samalla on pakko todeta, että Johnny oli menettänyt tai menettämässä osan persoonallisuudestaan. Näin saatiin aikaan mukavahko ja harmiton soulsingle, mutta tarvittiinko Tyrone II:ta, minun mielestäni ei. Lily Mae on rytkypuoli, tuhtia soulia sille, joka rytkyistä tykkää. Satellite ja St. Tässäkin esityksessä on vahva tyttöpanos, Soul Discpgraphyn mukaan Johnnyn kanssa vuorottelee The Exciters. Lawrence. Lawrence 1024 I Can’t Get Enough Hold My Own Baby I Can’t Get Enough on perussoulia, sekä sovitukseltaan että Johnnyn karkeiden rääkäisyjen osalta aika puhdasta Wilson Pickett -apinointia. Sävelmän ideoi jo Can I Change My Mindin taustalla häärinyt Barry Despenza. Lawrence kuukahtivat jo vuonna ’67, jolloin Monk Higgins lähti Chessille tuottajaksi ja vei Johnny Saylesin mukanaan. Dick Simonin merkkien jakelu hoitui Chessin kautta. Johnnyn taustalla lauloi Minit-singlellä nimetön tyttötrio, josta vuotta myöhemmin ponnahti pinnalle Monk Higginsin serkkutyttö Barbara Acklin. Hän levytti muutamaa kuukautta Tyronen läpilyönnin jälkeen singlen: Dakar 607 Somebody’s Changing You’re So Right For Me A-puolen ymmärtämiseksi on syytä muistaa nimikkeeseen sulkuihin lisätty ”my sweet baby’s mind”. Verrattuna edellä kehumiini Monk Higginsin johdolla tehtyihin levytyksiin Dakar oli yksinkertaisesti vaisu. Taustaporukoista kiinnittää huomiota sittemmin Tyronen levyillä kyllästyttävän usein esiintynyt Tom Tom Washington ja BN:ssä 1/2014 esitelty Norfolk-soundin entinen sankari Gene Barge. Energiaa esityksessä kyllä on riittämiin, lievä persoonattomuus on pahin puute. Tuskin Chess levyä kovin pontevasti markkinoi, joten listapaikka jäi taas kerran saamatta. Deep Down In My Heart puolestaan taitaa olla pehmein Johnnyn koskaan levyttämä rakkauslaulu. Vuonna ’66 Johnny ehti levyttää Monk Higginsin kanssa vielä yhden singlen, levymerkki oli Dick Simonin edellisenä vuonna Satellitefirmansa kylkiäiseksi perustama St. Huomasin pikaisen tarkistuksen jälkeen, ettei Teardrops ole mukana ainoallakaan tiedossani olevalla Johnnyn 60-lukua esittelevällä kokoelmalla, outoa sekin, jos single on olemassa. Makuasiahan tuo on, mutta sanoisin silti, että Chi-Town merkitsi pientä edistystä, ei ehkä niinkään Johnnyn laulun kuin sovitusten osalta. Tyronen nousun takana oli Willie Henderson, joka menestyksen innoittamana keräsi suojiinsa lisää luotettavia soulartisteja, heidän joukossaan oli myös Johnny Sayles. Soul Discographyn mukaan Monk Higgins vei firmaan muutaman lähinnä Chi Town -vaiheessa purkitetun demon, joukossa mm. St. Hauskinta sanoituksessa on, että levy mainostaa Shotgunia, joka oli noihin aikoihin Chicagon ykköstansseja, vaikka hitin veikin nimiinsä kilpailijakaupunki Detroitin Jr. Chessillä oli tietenkin sekä taustaväki että tekninen puoli paremmin hoidossa kuin pikkumerkeillä, joten hyvää jälkeä ei kannata ihmetellä. Merkillä julkaistiin enimmäkseen yhtyesoulia, Johnnyn single oli siinä suhteessa poikkeus. 32 Blues News 5/2019 jo 60-luvun Five Du-Tonesien kiertueilla bandleaderina ja tutustunut Johnnyyn niissä yhteyksissä. Mies itse lauloi tavallista käheämmin ja revitti vain pieninä annoksina. Nopeissa oli hyväntuulisia hetkiä, joihin kieltämättä oli lainattu jotakin Detroitin rytkysoulista ja hitaat olivat ytimiin käyvästä tunnelmastaan huolimatta hitusen ilmavampia. Epäselvyyksiä on muutenkin Chessin haltuun joutuneessa materiaalissa. Vuonna ’66 ilmestyi pienenä yllätyksenä yksi single Minitillä, tai oliko se sittenkään yllätys, Minitillä oli noihin aikoihin muutenkin vahvoja yhteyksiä Chicagoon. Walker
Hän on singlen tuottaja ja sävelmän hän on laatinut yhdessä Johnnyn kanssa. Kauas 60-luvun puolivälin tunnelmista jäätiin myös Snake In The Grass -coverissa. Johnny Sayles ei juuri omia sävelmiä tehnyt. Paul Martinin jämerä ja ilkikurinen originaali tunnetaan soulpiireissä yllättävän huonosti, vaikka kyseessä oli mukavasti menestynyt hitti. Alkuperäinen albumi (ainakin minun kappaleeni) soi nuhruisesti. Fred Hughes oli ehtinyt levyttää oman sävelmänsä I Understand sekä vahvasti modernisoidun uusinnan 60-luvun puolivälin hitistään Ooh Wee Baby I Love You, joista molemmista Johnny teki albumilleen version. New Sound ei merkinnyt kummoista come backia. Aikaisemmin mainitun ”Soul On Fire” -koosteen ja ”Man On The Inside” -uusinnan ohella kannattaa muistaa Officialin 21-raitainen, suurin piirtein kaiken oleellisen sisältävä ”Johnny Sayles – The Story” (Official 7777) sekä muutaman vuoden takainen 20 äänitettä sisältävä ”Soul Legends” (Master Classics B009KTJA26), joka on helposti netistä poimittavissa, samoin suppeampi Charlyn kooste ”Don’t Turn Your Back On Me”.. Joka tapauksessa se oli osoitus siirtymisestä bluesin suuntaan. Singleraidat olivat kantava osa albumia: Man On The Outside (Dakar 76906) A: (1) Snake In The Grass (2) Good Golly (3) Troubles A Comin’ (4) My Love Ain’t No Love Without Your Love B: (1) Voice From The Inside (2) Ooh Wee Baby I Love You (3) I Understand (4) Feeling Is Believing Kahdeksan raitaa jätti albumiin tynkämausteen. Piristävä albumitäyte, mutta suuren klassikon aineksia siinä ei ollut, sen verran tasapaksuksi jäi Saylesin laulusuoritus. Blues toi hänet myös takaisin levylle, vuonna ’83 ilmestyi nimittäin yksi single: New Sound 8310 Foot Stamps Pt. Siinä oli ”two albums on one cd” -periaatteen mukaisesti myös Fred Hughesin ”Baby Boy” -LP. Todellinen bluesmiehen kotiinpaluu siis ja vaikutusta lisäävät rajuilmaefektit. Puhdas soul-laulu vinkukitaran säestämänä ei kuulosta minun korvissani kotoisalta, siksi That Did It on Johnnyn hyvästä osuudesta huolimatta sekavan oloinen. Kitara soi 25 Miles -raidallakin, mutta tunnelma on silti soulin kannalta helpompi, onhan kyseessä versio tutusta 60-luvun Edwin Starr -hitistä ja Johnnyn laulu sujuu originaalin kaliiberissa ja hengessä. Lisäksi löytyy netin Soulkind Of Music -palstalta merkintä, jonka mukaan Johnnyllä olisi ollut 80-luvun lopussa työn alla albumi, jonka nimen piti olla ”Ugly Man”. Jos hän oli musiikin kanssa tekemisissä, niin ehkä hän monien kaltaistensa entisten soulmiesten tavoin alkoi etsiä markkinoita bluesin puolelta, olihan niissä merkeissä ainakin lavoille pääsy noihin aikoihin helpompaa. Vaikka Willie Henderson on kehunut Johnnya rakkaaksi ystäväkseen ja loistavaksi laulajaksi, ei voi välttyä ajatukselta, että Johnnyn uraa ei Dakarilla tuettu tarpeeksi. Johnny kertoo Voice From The Inside -laulussaan pelkistetyn, nykivän taustan tukemana synkän tarinan aamuöisestä kotiinpaluusta, kun ovi onkin reikelissä ja ulkona sataa ja ukkostaa. Dakar-LP tarjoaa yhden poikkeuksen, itse asiassa mielenkiintoisen sellaisen. Troubles A Comin’ puolestaan oli Chi-Litesien progressiivisesti sovitettu täyteraita, jonka tausta otettiin sellaisenaan Johnnyn version pohjalle. Loppu häämöttää, surullisena niin kuin aina. Parantuneen äänenlaadun lisäksi plussa myös siitä, että vuoden ’69 Dakar-singlen raidat oli otettu mukaan. 1 Foot Stamps Pt. Resurssit olivat toki rajalliset ja firmassa oli Tyrone Davis ja Chi-Lites, mutta silti. Joissakin 60-luvun levyissä Johnnyn laulu toi mieleen Bobby Blandin. Kohtalaista täytettä albumille näin saatiin, mutta ei sen enempää, puhumattakaan siitä, että olisi päästy lähelle alkuperäisen Oo Wee Baby I Love You’n (Oo todellakin ilman h-kirjainta) tasoa. Niin käy etäisesti nytkin, joskin Johnnyn ääni oli korkeampi ja parhaimmillaan viiltävämpi kuin jo hitusen pehmenneen Blandin. Vaikka hän ei päässyt nauttimaan sellaisesta menestyksestä kuin olisi ansainnut, on hänen uraansa korostettu positiivisessa hengessä jälkeenpäin ja tuotannon peruselementit on julkaistu saataville. 2 New Sound oli Willie Hendersonin lyhytikäiseksi jäänyt merkki. Muusta musiikillisesta aktiivisuudesta löytyy tieto, jonka mukaan Johnny esiintyi 80-luvulla muutaman vuoden ajan Tommy Jamisonin Soul Invaders -yhtyeen solistina. Sisällä on paitsi baby myös iso miehenrötkäle, joka mörisee ”you better move away”. Seuraava havainto oli se, että valkoisen bluesin kuninkaisiin kohonnut Roy Buchanan kutsui hänet vierailemaan ”Hot Wires” -albumilleen (Alligator AL4756) vuonna ’87. Soittajaluetteloa ei tiedossa, edes kitaristin nimeä ei löytynyt. Kääntöpuolen nimihirviö on Otis Leavillin rutiinisävellys, sovitukseltaan tyypillistä pomppodakaria, hyvin tehty täytepala ilman erityisansioita. Tämä on sitä bluesia, jota itse olisin toivonut esimerkiksi Järvenpäässä kokevani. Blues News 5/2019 33 on suositus jos mikä. Ehkei ole väliksikään, sillä tällä levyllä ei isommin vinguteta. Idea sinällään ei ollut uusi, olihan Chicagon soulmiehistä Otis Clay esiintynyt Buchananin ”When A Guitar Plays The Blues” -albumin A Nickel And A Nail -raidalla kaksi vuotta aikaisemmin. Epäilen vahvasti, ”Ugly Man” -LP on kyllä olemassa, mutta sen levytti Little Johnny Taylor Ichibanille. Johnny esiintyi arvostetussa porukassa Chicagon bluesfestivaaleilla keväällä ’86, valitettavasti Pertti Nurmen matkakertomus jäi siltä osin valokuvakatsauksen asteelle. Tilanne koheni, kun Westside julkaisi viime vuosituhannen lopussa cd-painoksen. Halvan budjetin levystä oli muutenkin kyse, sillä kolme raitaa tehtiin talon omien pohjien päälle. Saman huomion teki Vesa Walamies levyarviossaan (BN 2/88). ”Hot Wirella” kuultiin Johnnyn laulamat raidat That Did It ja 25 Miles. BLUESIN JÄLJILLÄ Dakarilta lähdettyään Johnny Sayles siirtyi siviilihommiin vanginvartijaksi Statesvilleen, missä hän viipyi 80-luvun aluille asti. Mitäpä muuta. Johnny Sayles kuoli sydänkohtaukseen edellä mainitun Tommy Jamisonin kotona Hape Crestissä Chicagon liepeillä 17.8.1993
Tosin minulla ei ollut silloin juuri minkäänlaista käsitystä siitä, kuka ja mikä tämä henkilö oikein oli, mutta hiljalleen sain sen selville. Syystä taikka toisesta Jimmy Reed oli varsinkin brittiläistä rhythm and bluesia esittäneiden kitarayhtyeiden ja niistä nimenomaan kulttibändin The Rolling Stones suosiossa. Alle kaksi viikkoa myöhemmin, tarkemmin sanoen 9.9.1976, Helsingin Tavastia-klubilla pidettiin blues-konsertti, minkä tähtinä olivat Reedin pitkäaikainen soittokaveri Eddie Taylor ja Walter ”Shakey” Horton. Syytä on myös mainita, että Jaggerin ja Richardsin nimiin v. vanhan liiton bluesmiehistä, minkä on arveltu perustuneen paitsi hänen tarttuviin melodioihinsa niin myös hänen helpohkosti omaksuttavaan persoonalliseen esitystyyliinsä. Aluksi Jimmyn levytykset eivät saavuttaneet erityistä menestystä, mutta vuoden -55 helmikuussa hänen valituksensa You Don’t Have To Go onnistui kipuamaan Billboard-lehden r&b-listan kärkikymmenikköön. Kun yleisön enemmistö ymmärsi vain maininnan Jimmy Reedistä eikä mitään muuta, seurauksena oli taputusta ja jopa kovaäänistä huutelua. Heidän ensimmäisen settinsä loppupuolella Taylor mainitsi Jimmy Reedin nimen ja kertoi hänen kuolemastaan. Siitä alkoi Jimmy Reedin kukoistuskausi, mikä kesti vuoden -62 alkupuolelle saakka. Tuuliseksi kutsuttuun Chicagoon hänen on kerrottu saapuneen 1940-luvun alkupuolella, todennäköisesti v. -43. Dokumenttien kertoman mukaan Mathis James Reed oli syntynyt Mississipissä 6.9.1925 ja poistui keskuudestamme vain 50-vuotiaana Kalifornian Oaklandissa 29.8.1976. Arvelen Eddien ja Walterin ainakin jonkin verran hämmästelleen tuollaista erikoista reagointia. -64 merkitty Little By Little on rakenteensa suhteen aika selvä kopio Reedin. Tämän sankarin ensimmäinen instrumentti oli huuliharppu, minkä alkeiden opettelun jälkeen hän siirtyi Eddie Taylorin opastuksella myös kitaran soittelun pariin. Varhaisen menehtymisen asiallinen syy oli valitettavan monen kollegansa tavoin pitkäaikainen alkoholismi. Jimmyn viimeinen listamerkintä löytyy vuodelta -66, jolloin Exodus-merkillä julkaistun Knockin’ At Your Doorin paras sijoitus oli numero 39. 34 Blues News 5/2019 JIMMY REED Klassikoiden lähteillä, osa 58 Monien muiden tavoin tutustuin Jimmy Reedin musiikkiin vuonna 1964, kun löysin ensimmäiseltä Rolling Stones -LP:ltä erinomaisen version hänen kauniista laulustaan Honest I Do. Tuon ajanjakson kestäessä kaikkiaan 13 Reed-tallennetta kohosi mustan musiikin sektorilla 20 parhaan joukkoon, ja enin osa niistä näyttäytyi myös yleisen Hot 100 -tilaston puolella. Varhaisen Honest I Do -versioinnin lisäksi Vierinkivet ovat vuosien mittaan löytäneet Reedin ohjelmistosta ainakin sellaiset helmet kuin Ain’t That Lovin’ You Baby, Bright Lights, Big City, Little Rain ja The Sun Is Shining. Siellä hänen tiensä vei satunnaisten musisointien jälkeen tuoreen Vee-Jay -merkin studioon joko vuoden -53 kesällä tai loppupuolella. Näillä meriiteillä hän oli ilman muuta yksi kaupallisesti kaikkein parhaiten menestyneistä ns
Aikojen kuluessa Jimmy Reedin musiikkia on julkaistu uudelleen niin laajamittaisesti, että hänen keskeinen tuotantonsa on tullut erinomaisen tutuksi miltei kaikille perinteisen bluesin ystäville. Heihin lukeutuu myös itse Elvis Presley, joka 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tekaisi hyvin menestyneet versiot Jimmyn klassikoista Big Boss Man ja Baby, What You Want Me To Do. laulusta Shame, Shame, Shame. Jimmy levytti 50-luvulla myös teoksen The Moon Is Rising, mikä on eri laulu kuin mm. Pete Hoppulan arvio levystä on BN:n numerossa 227 eli 5/2007. Eric Burdonin johtama The Animals puolestaan innostui loistonsa päivinä Jimmyn teoksista I Ain’t Got You, Big Boss Man ja Bright Lights, Big City, ja juuri mainitusta kolmikosta ensimmäistä muotoili aikoinaan myös Eric Claptonin varhaisvaiheisiin kuulunut The Yardbirds. Robert Nighthawkin aikoinaan vetelemä samalla nimellä varustettu julistus. Tosin brittibändit saattoivat hyvinkin oppia tuon I Ain’t Got You’n 60-luvun eurooppalaisissa blues-piireissä yleisesti tunnetun Billy Boy Arnoldin levytyksen avulla. Big Boss Man. Eräs omanlaisensa erikoisuus sisältyy kuitenkin hänen diskografiaansa. Nuo kaikki äänitteet sisältyvät eräälle 2000-luvun alussa julkaistulle Indigomerkin cd:lle, mutta niistä vain Stop Light, mikä on itse asiassa uusi painos Jimmyn klassikosta Signals Of Love, löytyy YouTubesta. Vuonna 1972 Jimmy oli esiintymässä Teksasin Houstonissa Liberty Hall -nimisessä paikassa kitaristi Johnny Winterin sekä tuntemattomiksi jääneiden basistin ja rumpalin keralla. Vuosien mittaan Jimmy Reedin ohjelmistoa ovat muotoilleet mitä moninaisimmat artistit kuten Pepe Ahlqvist, Van Morrison, Muddy Waters ja Hank Williams Jr. 107,4 Vuonna 2007 Omar Kent Dykes ja Jimmie Vaughan veivät Reedin seurailun niin pitkälle, että julkaisivat kokonaisen häntä muistelevan ja kunnioittavan cd:n ”On The Jimmy Reed Highway”. Silloin pantiin talteen neljä laulua, joiden pituudet vaihtelevat vajaasta seitsemästä minuutista miltei 13 minuuttiin ja joiden nimet ovat Big Boss Man, Stop Light, You Don’t Have To Go ja Bright Lights, Big City. Todennäköisesti eräs Euroopan kaikkein varhaisimmista Reed-tulkinnoista on peräisin niinkin erikoiselta joukkiolta kuin Tony Sheridan & The Beatles, joka vuoden -61 kesäkuussa levytti Hampurissa kappaleen Take Out Some Insurance On Me, Baby otsikolla If You Love Me, Baby. Yhtyeen nimenä taisi kylläkin olla silloin The Beat Brothers. Tuota Reedin kertomusta kuun nousemista hyödynsi 60-luvun puolivälissä Phil Mayn ja Dick Taylorin johtama The Pretty Things, minkä repertuaariin kuului myös em. Vesa Walamies
Hänen studiotaan pidettiin suuressa arvossa, ei vähiten siksi, että sitä käytti Weldon McDougal, joka oli 60-luvun alussa yksi Philadelphian johtavista taustamiehistä. Yritin kaivaa tietoja, voisiko kyseessä olla 60-luvun lopulla listahirmuksi noussut Philly-yhtye, mutta näin tuskin oli; jos olisi ollut, niin asia olisi varmasti kantautunut juurten tonkijoiden tietoon. Hänen oikea nimensä on Donzella Petty-John. Varsinaisten soulvuosien alkaessa Cameo-Parkway hävisi kuvasta. Tuolloinkin oli monien mielestä Philly-soulille ominaista soundin nuhruisuus ja artistien ponnettomuus, pahimmillaan jopa osaamattomuus. Philly-musiikissa alkoi muutaman vuoden kestänyt hiljainen vaihe, muutos parempaan koitti vuoden ‘67 paikkeilla, kun muutama sittemmin kovan luokan hitintekijäksi kasvanut artisti nousi yleiseen tietoisuuteen. Erityisesti häntä innosti Supremesin nousu huipulle ja Diana Rossin sopraano, joka oli hänelle mieluisa jäljittelyn kohde. Firmassa tehtiin parhaimmillaan loistavaa teinimusiikkia, mutta tekemiseen liittyi monenlaisia epäselvyyksiä, copy catja lahjontalistoilla se oli tuon tuostakin näkyvästi esillä. Vuosikymmenen alussa Philly-soundin kulmakivi oli monien puhtaana hömppänä pitämä Cameo-Parkway. Toisin kuin Mason Nella Dodds hävisi kuvioista juuri kun Philly-soul aloitti rynnistyksensä. Hänen varjossaan levytti hieman huonommalla menestyksellä Nella Dodds, joka on myös oikean soulin harrastajien enemmän tai vähemmän vähättelemä. tammikuuta 1950 Havre deGrace-nimisessä paikassa Marylandissa. Tunnelma kohosi, kun Donzella vetäisi oman näkemyksensä tuoreesta Supremeshitistä Where Did Our Love Go. Donzellan isä lähti Virtue-keikalle kuskiksi ja otti tyttärensä mukaan. Esityksestä innostui eniten tilannetta sivusta seurannut Weldon McDougal, joka kutsui välittömästi paikalle Jimmy Bishopin. Syksyllä ‘64 Donzellan unclella, joka ei hänen muistelujensa mukaan ollut sama kuin aikaisemmin mainittu Intruders-uncle, oli levytyssessio Frank Virtuoson Virtue-studiolla Philadelphiassa. Kaupungin ensimmäisistä soul-hitin tekijöistä tulee mieleen joissakin yhteyksissä ”maailman surkeimmaksi soullaulajattareksi” tuomittu Barbara Mason. COME SEE ABOUT ME Weldon McDougal oli huomannut, että Supremesin ”Where Did Our Love Go” -albumin varsinainen herkkupala oli Come See About Me. Lähinnä äitinsä suosimien radio-ohjelmien kautta Nella tutustui 60-luvun alun tyttösuosikkeihin. Hän kutsui levytyssessioon Scepter-pomo Florence Greenbergin, joka niin ikään ihastui tytön ääneen ja halusi. KOULUTYTTÖNÄ LEVYTTÄMÄÄN Nella Dodds syntyi 25. Tilaisuus sujui odotettua nopeammin, jolloin isä kävi kuiskuttelemassa taustalla istuskelleelle Frank Virtuosolle, josko tämä haluaisi kuunnella, miltä 14-vuotiaan tyttären laulu kuulostaa. Saatuaan suostumuksen Donzella esitti pari setänsä pikku sävelmää, jotka eivät säväyttäneet. Pian sen jälkeen hän perusti oman The Victors -nimisen ryhmän, joka pysyi pystyssä kituliaat pari vuotta ja hajosi McDougalin jouduttua armeijapalvelukseen. Lapsuudesta tiedetään, että hän eli musiikkihenkisessä ympäristössä. Hän halusi Donzellan levyttävän sen ennen kuin kukaan muu ehtii. Toisin oli 60-luvulla. Hän ehti levyttää kuusi singleä ja käydä HOT 100:n hännillä kaksi kertaa, siinä kaikki. Tämä puolestaan kiinnostui yhtä lailla ja ehdotti, että tyttö pistetään levyttämään saman tien, kappalekin oli valmiiksi valittuna. Sen nimissä julkaistiin kunnioitettava määrä McDougalin tuottamia varhaisia phillysoulhittejä, joiden soittoaika varmistettiin kutsumalla yhtiön osakkaaksi WDAS-aseman johtava soultiskijukka Jimmy Bishop. Vuonna ‘61 Larks pääsi levyttämään Jerry Rossin Sheryl-merkille ja sai aikaan hitin kuulakkaalla balladilla It’s Unbelievable. Hänellä oli takanaan vuosikymmenen mittainen ura doo wop -yhtyeissä alkaen vuodesta ‘53, jolloin hän tuppautui bassolaulajaksi ystävänsä George Tindleyn perustamaan The Dreams -kokoonpanoon. Yritettyään turhaan päästä hommiin Cameo-Parkwaylle McDougal päätti perustaa ystäviensä Luther Randolphin ja Johnny Stilesin kanssa oman levymerkin, joka pian laajeni Dynodynamic-nimiseksi tuotantoyksiköksi. Sen jälkeen asiat menivät pieleen, tuli avioero ja potkut Sheryliltä. Virtuoso oli monipuolisuusmies, joka oli hankkinut maineensa 50-luvulla The Virtues -nimisen viisimiehisen combon kitaristina. Hän kävi läpi normaalit gospelkuviot, mutta pääsi sisään myös popmusiikin maailmaan, koska hänen äitinsä oli aktiivinen radioasemien kuuntelija, isä soitti pianoa paikallisessa jazz-yhtyeessä ja setä (siis uncle) toimi rumpalina yhtyeessä, josta Nella käytti nimeä The Intruders. Vapauduttuaan hän perusti The Larks -yhtyeen, johon otti avustavaksi solistiksi tyttöystävänsä ja tulevan vaimonsa Cleopatran. Taitavien sovittajien ansiosta kaupunki nousi paikallaan junnaavien Detroitin, Chicagon ja Memphisin edelle ja New Yorkista lähdettiin Philly-studioihin etsimään uutta modernimpaa soundia. Hitti-Intruders oli kyllä jo perustettu ja tehnyt ensimmäisen levynsä vuonna ‘61, mutta kokoonpano vaihteli, piankos siinä yhden rumpalin nimi pääsi unohtumaan, mene ja tiedä. 36 Blues News 5/2019 NELLA DODDS Vähätelty Philly-soulin varhaissankari PEKKA TALVENMÄKI 7 0-luku oli tunnetusti Philadelphian suurta aikaa soulissa
Yleensä firman superartistien aikataulu kulki noihin aikoihin niin, että single viipyi kymmenen viikkoa tai vähän yli listoilla, sen jälkeen pidettiin kuukauden tauko ennen seuraavan singlen julkaisua. Nellan Come See About Me aiheutti selkeän poikkeuksen Motownin julkaisurytmissä. Dokumenttien mukaan molemmat kilpailevat versiot nousivat HOT 100 -listalle 14. marraskuuta (jolloin Baby Love oli vielä ykkösenä), Supremes sijalle 66. Alun perin se sävellettiin ja levytettiin kovalla kiireellä albumin täyteraidaksi ennen varsinaista läpilyöntiä, siksi se kaiketi kuulostaakin tuoreelta ja viattomalta. Nellan single julkaistiin pika-pikaa lokakuun puolivälissä tavoitteena itsestään selvä kova hitti. Greenbergin piikkiin meni myös Nella Dodds -nimen käyttöön otto. Puheet siitä, että McDougal olisi julkaissut singlen Motownin luvalla, eivät siis voi pitää paikkaansa. Supremesin Come See About Me julkaistiin nopeutetulla aikataululla lokakuun 27. Lokakuun loppupuolella Nellan Come See About Me’n julkaisun aikaan Supremesin Baby Love oli vasta nousemassa jenkkilistan ykköseksi, joten minkäänlaista kiirettä uuden julkaisun suhteen ei pitänyt olla. Kiireestä huolimatta Motownin taustakuvioihin perehdyttiin matemaattisen tarkasti. Suoranaista välirikkoa ei tapahtumasta seurannut, liittyihän McDougal pari vuotta myöhemmin Motownin organisaatioon ja tuli tunnetuksi ennen kaikkea Jackson Fiven läpilyönnin yhteydessä. Motownilla tuli kiire. Mary Wilson kertoo Dream Girl -kirjassaan, että firman Jocky Jack -niminen taustakaveri oli käynyt idässä ja kuullut siellä härskisti originaalia jäljittelevän ”The Nelodods -nimisen yhtyeen” Come See About Me -coverin, joka tuntui saavan sen verran soittotilaa radiossa, että siitä voisi tulla hitti. Blues News 5/2019 37 muitta mutkitta julkaista singlen Scepterin Wand-alamerkillä. Supremes oli käynyt elokuussa pikavisiitillä studiossa ja levyttänyt Put Yourself In My Placen, jossa, jos se olisi singlenä julkaistu, olisi ollut ison hitin ainekset. Nellan Come See About Me oli levynä erinomainen. päivänä ja se ehti kuin ehtikin markkinoille ajoissa. Kolme viikkoa myöhemmin Supremes oli noussut jo top teniin kilpailemaan Beatlesien I Feel Finen kanssa ykköspaikasta, kun taas Nella oli pudonnut kokonaan ulos käytyään korkeimmillaan sijalla 74. Se oli sellaisenaan valmis myös singleksi toisin kuin esimerkiksi Baby Love, joka oli ensi yrittämillä täysi raakile ja väännettiin hittikuntoon väkisin. Epäselvää on, oliko Come See About Me’tä alun alkaenkaan tarkoitettu julkaistavaksi singlenä, sillä historiikkien mukaan Stop! In The Name Of Love oli jo sävelletty odottamaan levytystä ja julkaisua, mutta uudessa tilanteessa se jätettiin hautumaan. Tuo on tietenkin tarina, jota ei ole pakko uskoa. Berry Gordyn vaatimuksesta Supremes-versio kaivettiin albumilta singlejulkaisuksi, mitään muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ollut, koska yhtye oli ollut koko kesän ja alkusyksyn niin tiiviisti tien päällä, ettei se ollut ehtinyt levyttää kuin muutamia hajauria, joista ei ollut hitiksi. Näin ei uskallettu (?) tehdä, sävelmä annettiin myöhemmin The Elgins -yhtyeelle, jonka cover kipusi nipin napin HOT 100 -listalle. Siitä on olemassa romanttinen versio, jonka mukaan Greenberg oli ihastunut Allen-nimiseen mieheen ja peilasi hänen nimensä Nellaksi. ja Nella sijalle 87, huomion arvoista oli, että myös Nellan versio sai ”red bullet” -merkinnän. Hänen suhtautumiseensa saattoi vaikuttaa sekin, että Weldon McDougalia pidettiin hyvänä kaverina, melkein oman talon miehenä, kilpailevan version julkaisu oli siis hänen taholtaan tavallaan isku selkään. Come See About Me -paniikki on muisteloissa kirjattu Berry Gordyn piikkiin, hän ei kerta kaikkiaan sietänyt ajatusta Supremeslaulun hyödyntämisestä muualla. McDougalin käytössä oli taitava soittajakaarti, pääasiassa jo edellä mainitun Larks-yhtyeen levytyksissä kunnostautunut porukka, johon kuului yhtiökaveri Johnny Stiles, mutta ennen kaikkea rypäs tulevia. Se oli kuitenkin hävinnyt pelin. Tässä kohtaa uskallan esittää näin runsaat 50 vuotta jälkikäteen eriävän mielipiteen. Come See About Me on yleensä noteerattu Supremes-levyjen parhaimmistoon, eräs kommentti väitti sitä jopa Diana Rossin parhaaksi laulusuoritukseksi kautta aikojen
Kaikki olivat sitä paitsi hyviä. Toisin oli reilut viisikymmentä vuotta sitten. Nellan cover noudattelee originaalin tunnelmia, pikkunätti ja harmiton esitys siis. Eipä silti, myös Supremes-originaalin osalle osui selittämätön notkahdus. Jälkimmäisessä olisi mielestäni ollut hitin aineksia, mutta luultavasti Jim Bishopin kiinnostus ei enää riittänyt kunnon markkinointiin. Kaiken piti siis olla kunnossa, mutta kopio mikä kopio. Detroitin soundi oli niin tuore ja menestyvä, että sen jäljitteleminen oli ainoa harkinnan arvoinen tie menestykseen varsinkin, kun Nellan tyttömäinen ääni oli sellainen kuin oli. Samaan pakettiin on vielä lisättävä pikkusievä A Girl’s Life, jonka ”jee jee alright” -hoilotukset ovat tasan samat kuin Miraclesin pikkuhitillä That’s What Love Is Made Of. Nellan Come See About Me -cover jäi Euroopassa täysin huomiotta, esimerkiksi Radio Luxemburgissa en muista kuulleeni sitä koskaan puhumattakaan, että se olisi kyennyt kipuamaan Englannissa listoille. Miten vain, You Don’t Love Me Anymore on sympaattinen esitys. Philly-kuuluisuuksia, kuten Norman Harris, Cliff Nobles, Earl Young, Bobby Eli ja Ronnie Baker. Nyt kun Maybe Baby soi tuossa taustalla, on pakko lisätä sekin kopioiden joukkoon, niin Motown-henkinen on taustaläiskytys ja Nellan oo oo -ujellukset ovat täysin Diana Rossin levyiltä napattuja. Valinnoista yllättävin on tyttömäinen versio Carla Thomasin Gee Whiz -hitistä, joka toki oli originaalinakin tyttömäinen, olihan Carla sen levyttäessään vasta 18-vuotias. Where Did Our Love ja Baby Love olivat kovia menestyksiä myös brittilistoilla, jälkimmäinen jopa ykkönen. Onneksi muutamalla levyllä liikuttiin edes hieman kopiostrategian ulkopuolella. Your Love Back, Finders Keepers... On turha arvailla, miten singlen olisi käynyt, jos se olisi saanut nousta listoille ilman tilanteen synkistänyttä originaalia. Stop! In The Name Of Love kipusi vuoden ’65 alkupuolella top teniin, mutta sen edeltäjänä julkaistu Come See About Me jäi ilman näkyvää syytä parhaimmillaan sijalle 27. On luonnollista, että pienet voimavarat keskitettiin Masoniin Nellan kustannuksella. Finders Keepers... Your Love Back olisi mennyt täydestä Supremes-sävelmänä ja Nella yllätti kypsän kaihoisalla laulusuorituksellaan. Taustalla laulanut tyttöryhmä oli yksi Audrey Hepburn -elokuvan innoittamista neljästä The Tiffanys -yhtyeestä. P’s And Q’s oli sen sijaan ihan puhdas Supremeskopio, sävelmänä ydinkodiltaan liikaa Come See About Me’tä muistuttava, mukava levy silti ja Motown-historian kannalta mielenkiintoinen lieveilmiö. Mielestäni Nellan ylivoimaisesti paras levytys oli Come See About Me’n kääntöpuolelle unohtunut Kenny Gamblen ensimmäisiin sävelmiin lukeutunut You Don’t Love Me Anymore, surullinen balladi, jossa 14-vuotias Nella osoitti olevansa persoonallinen laulaja muutenkin kuin Diana Ross -kloonina. ja P’s And Q’s olivat kaikki Phillyporukan tekemiä sävelmiä, mutta sataprosenttisen Motown-henkisiä. Mutkia matkaan aiheutti myös Barbara Mason, jonka Yes I’m Ready kohosi top teniin sekä popin että r&b:n puolella ja sai peräänsä kaksi muutakin hittiä. Kuusi singleä kahdessa vuodessa ja kaksi häntäpään sijoitusta Billboardin poplistalla oli ilman muuta pettymys sekä Nellalle että McDougalin johtamalle taustaryhmälle. ei niinkään ollut Supremes-tyyppinen, mieluumminkin mieleen tulee Marvelettes, joka kuinka ollakaan, levytti samannimisen ja -tyyppisen Holland & Co. Persoonallinen tarkoittaa tässä lievää honotusta vai puhunko nyt itseni pussiin, sitähän Dianankin alkuvaiheiden levyillä välillä ilmeni. Haastatteluissa Nella on kertonut olleensa tilanteesta pettynyt ja turhautunut ja syyttänyt Jim Bishopia, jolta ei saatu toivottua tukea.. Wand 167 Come See About Me (74.) You Don’t Love Me Anymore 171 Finders Keepers Losers Weepers (96.) A Girl’s Life 178 Your Love Back P’s And Q’s 187 Come Back Baby Dream Boy 1111 Gee Whiz Maybe Baby 1136 Honey Boy I Just Gotta Have You Come See About Me’n jälkeen kokeiltiin puhtailla kopioilla. Pieniä pilkahduksia Philly-soundin ansioista tarjosivat myös I Just Gotta Have You ja Come Back Baby, tosin sovituksissa oli myös lajille tyypillistä nihkeyttä. Se oli vakiinnuttanut paikkansa yhtenä itärannikon luotettavimmista enkelikuoroista ja ehtinyt tehdä omiakin levytyksiä Arcticille ja MRS:lle. -sävelmän muutamaa kuukautta aikaisemmin, tosin tuo levy oli jätetty julkaisematta. MOTOWN-SOUNDIN VANKINA Jälkeenpäin on helppo arvioida, että McDougal teki virheen päättäessään jatkosta Motownin hengessä. Mielestäni Nella teki erittäin hyviä levyjä kapeassa liikkumatilassaan, lajinsa parhaat kopiot ilman muuta, oliko se sitten ansio, onkin toinen juttu. Oliko se teini-ikäisen laulettavaksi sopiva, on toinen juttu
kuttamaan tekemisiinsä myös säveltämällä itselleen sopivia viattomia tyttölauluja. Tiettävästi hän on tuolloin tehnyt joitakin yksityisiä nauhoituksia ja teettänyt niistä levyjä, joita hän on lähettänyt ystävilleen. Kokonaisuutena Nellan Wandeista muodostuu tasaisen varma, tyttösoulin ystävää miellyttävä paketti ja kun raitoja on vain 15, ei kyllästymisestäkään ole pelkoa. Nella päättikin lopettaa laulu-uransa syksyllä ‘66. Complete tarkoittaa luonnollisesti, että kaikki singleraidat ovat mukana. CD-KOKOELMAT Nellan riidat Jim Bishopin kanssa liittyivät ainakin osittain siihen, ettei häneltä haluttu julkaista omaa albumia, vaikka sitä varten oli olemassa riittävä singlepohja ja muutama levytetty täyteraita. Hänen katkeruutensa oli ymmärrettävää. Näin kertoili Weldon McDougal eräässä nettikeskustelussa. Nella oli mukana 90-luvun puolivälissä julkaistulla Marginalin ”Soul Boppin Ladies” -cd:llä (MAR 023), jonka hän jakoi Jackie Rossin, Mitty Collierin ja Jan Bradleyn kanssa. Siis myös Nellalta, jonka osuus on kahdeksan raitaa. Myös intoa maallisen musiikin pariin on ollut, mutta vaikka vuonna ‘2001 In The Basement -lehden haastattelussa todetaan optimisesti, että jotakin on työn alla sekä jazzin että r&b:n parissa, niin mitään ei ole ilmestynyt. koosteilta. Nella kertoo sanoneensa Bishopille suorat sanat, mutta siitä ei muuta seurannut kuin lopullinen välirikko. Ensinnäkin Barbara Mason ei suinkaan tullut sivusta pilaamaan Nellan mahdollisuuksia, vaan kuului McDougalin tuotettaviin jo ennen Nellan ensilevyä, alkusyksystä ’64 levytetyllä Trouble Child -singlellä The Larks oli jopa avustamassa taustalla. Keräilijän kannalta asialla ei ole merkitystä, koska 60-luvun Wandeista otettiin järjestään ylisuuret painokset ja sinkkuja on ollut kaiken aikaa saatavilla. Heidän välityksellään hänelle olisi järjestynyt esiintymisiä, mutta hänen tärkeysjärjestyksensä muuttui. Perheeseen syntyi kaksi poikaa, joiden kasvettua kouluikäisiksi Nella meni siviilihommiin. Nellan 2000-luvun näkyvin aktiivisuus on liittynyt näyttelemiseen. Ihka oman muistelu-cd:n Nella sai vuonna 2007, jolloin Kent julkaisi levyn ”This Is A Girl’s Life / The Complete Wand Recordings 1964–66” (CDKEND 282). Kenny Gamble oli saavuttanut ensimmäiset suuret menestyksensä Intrudershittien myötä ja Nellan tärkein tuki ja turva McDougal kavereineen oli etsiytymässä omille teilleen. Lisäksi Philly-musiikissa oli tapahtumassa suuria muutoksia uusien artistien ja uusien taustamiesten johdolla. Nellan lopettaminen oli totaalinen, vaikka hänellä oli muutamia kannustajia Philadelphiassa. Kokonaisuudessa tilanne oli monimutkaisempi kuin Nellan reaktioista saattoi ymmärtää. Hän kävi alan opetuksessa sekä Virginiassa että. Bishop toimi hänen managerinaan eikä pystynyt (Nellan sanojen mukaan ei yrittänyt) saamaan levyille soittotilaa, ei edes omalla WDAS-asemallaan. Tuskin Bishop kuitenkaan syypää oli, levyhän olisi kaiketi pitänyt julkaista Wandin kautta ja siellä ei asiaan varmaankaan ollut minkäänlaista kiinnostusta. Nellalle ei riittänyt vahvaa tukijaa, ja miksi olisi, eihän hänellä ollut muita näyttöjä kuin muutama Motown-kopio. Esiintyjinä oli monia 60-luvun tuttuja artisteja sekä puhujina että laulajina, mutta Nella oli paikalla vain vieraana. Jimmy Bishopilla oli vahva taustarooli ja hän luotti enemmän Masonin mahdollisuuksiin varsinkin, kun tämä, vaikkei häävi laulaja ollutkaan, pystyi vailänsirannikolla ja on tiettävästi ollut mukana kolmessa elokuvassa, niistä viimeisessä Evan Almighty hänellä oli isohko rooli kongressiedustajana. Tuon koosteen hienous oli se, että kaikilta neljältä tytöltä on valittu raidat parhaasta päästä. Ensin esiintymisiä kotiseurakunnan kuorossa, sitten vastuullisempia soolo-osia ja myös saarnaajatehtäviä Virginiassa, jonne Nella muutti 90-luvulla. Jostakin syystä omaa vinyylikokoelmaa ei myöhemminkään julkaistu, muutamia hajauria löytyy 80-luvun Kentyms. Blues News 5/2019 39 Näistä jutuista on perusteellista tekstiä 60-lukua kuvaavissa Philly-historiikeissa. Tuorein näkemäni havainto Nellasta on marraskuulta 2010, silloin hänen nimensä esiintyi Weldon McDougalin kuoleman johdosta järjestetyn muistotilaisuuden vieraslistalla. Hän täydensi opintojaan, meni naimisiin ja muutti miehensä perässä Milwaukeen sotilastukikohtaan Wisconsiniin. Muut filmit, jos se ketään kiinnostaa, olivat Bruce Almighty ja Sweet Good Fortune. Paluuyritys musiikin pariin tapahtui kirkon kautta. Hyllyiltä kaivettuja täydennyksiä on vain kolme: First Date, One Love Not Two ja latteahko versio Supremes-raidasta Whisper You Love Me Boy
Osavaltioista vain Kalifornia on sitä väkirikkaampi. Nykyisin osavaltion suurin kaupunki Houston on petrokemian teollisuuden keskuspaikka. Tuon aikakauden uusia artisteja olivat mm. Dylanin Honey Just Allow Me One More Chance on vuodelta 1963, Lovin’ Spoonfulin Fishing Blues vuodelta 1965 ja Canned Heatin Going Up The Country vuodelta 1968. Osavaltion vapaamielisyydestä tunnettu pääkaupunki Austin saattaa olla tässä suhteessa kuitenkin poikkeus. Hänen soittonsa sisälsi usein jatsahtavaa improvisointia. Hän on levyttänyt mm. Texas oli pitkään maatalousja karjankasvatusosavaltio. Texasblues sai 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla vaikutteita mm. Henry Thomasin Texas Easy Street Blues (1928) kertoo miehestä, joka palaa kotiinsa Texasiin ja löytää ”vieraan mustan muulin potkimassa tallissaan”. Kappaleessa Texas Worried Blues (1928) menee niin huonosti, että kertoja vitsailee jo omalla kuolemallaankin. Jos henki menee, niin äijä laatikkoon vaan. Countryblues-muusikko Henry Thomas (1874–1930) levytti vuosina 1927–1929 monia kappaleita, joita ovat myöhemmin tulkinneet mm. Mississippi John Hurtin kappaleesta Let The Mermaids Flirt With Me, sillä erotuksella että siinä halutaan tulla nakatuksi merenneitojen pariin. Poliittisesti Texas on republikaanien vahvaa tukialuetta. veljekset Johnny ja Edgar Winter, veljekset Stevie Ray ja Jimmy Vaughan sekä partaveikko Billy Gibbonsin liidaama ZZ Top. Ja jollei laatikko kelpaa äidille, isälle eikä naisystävälle, niin se heitettäköön mereen kaloille ja valaille ruoaksi. 40 Blues News 5/2019 BLUESMAANTIETOA Texasin taivaan alla TIMO KAUPPINEN B lind Lemon Jefferson, Texas Alexander, T-Bone Walker, Lightnin’ Hopkins, Freddie King, Johnny Winter, Stevie Ray Vaughan, ZZ Top, Fabulous Thunderbirds ja monet muut maineikkaat blues-artistit ja -yhtyeet ovat kotoisin Texasista. Lamakauden ja puuvillakärsäkkään aiheuttama työttömyys ajoi monia mustia maatyöläisiä ja bluesmuusikoita maaseudulta kaupunkeihin. Blind Lemon Jefferson (1893–1929) oli tuolloin Texasissa hyvin suosittu artisti. Texasin väestöstä yli kolmannes on latinoita. Tärkein tuote 1900-luvun alussa oli puuvilla. Texasbluesin vanhaan kaartiin kuuluivat mm. Bob Dylan, Lovin’ Spoonful ja Canned Heat. countrysta ja rockista. Henry Thomasia ei pidä sekoittaa Ramblin’ Thomasiin (Willard Thomas, 1902–1945), joka myös vaikutti Texasissa 1920-luvun lopulla. Dallasilla, Houstonilla ja Austinilla on kaikilla oma merkittävä paikkansa bluesin historiassa. Asukkaita on noin 27 miljoonaa. Texas on pinta-alaltaan reilusti kaksi kertaa Suomen kokoinen ja Yhdysvaltojen osavaltioista toiseksi suurin heti Alaskan jälkeen. Sähköisen bluesin texasilaisista kärkinimistä uriaan aloittelivat 1950-luvulla Johnny Copeland (1937–1997), ”jäämies” Albert Collins (1932–1993) ja ”Texasin kanuunankuula” Freddie King (1934–1976), joka tosin muutti Chicagoon jo teini-ikäisenä. Tässä artikkelissa tutustutaan bluesja roots-musiikin näkövinkkelistä Yhdysvaltojen toiseksi suurimpaan osavaltioon. kappaleen Hard Dallas Blues (1928).. gospelbluesartisti Blind Willie Johnson (1897–1945), songster-kitaristi Mance Lipscomb (1895–1976), blueskitaristi Little Hat Jones (1899–1981), jazz-bluesin pioneeri T-Bone Walker (1910–1975), blueskitaristi Lil’ Son Jackson (1915–1976) ja pitkän uran tehnyt Lightnin’ Hopkins (1912–1982). Sama ajatuskulku löytyy myös mm. Tämä Thomas oli reissumies, joka majaili useasti myös Dallasin Deep Ellumin kaupunginosassa. TEXAS BLUES Texasblues tyylisuuntana sai alkunsa 1920-luvulla. Texas mainitaan nimeltä jo varhaisissa blueseissa. Uskottomuudesta on kyse ja laulun kertoja on siksi blues-tunnelmissa. Kun öljyä löytyi, Dallasista tuli tärkeä öljykaupunki, joka kukoisti varsinkin 1980-luvulla
Kysymys ensimmäisestä bluesista on kiistanalainen, koska on epäselvää kuinka paljon bluesmaisia piirteitä kappaleessa tulee olla, jotta sen voi katsoa olevan aito blues. Marie Cahill (1917), Louis Armstrong (1929) ja Woody Herman (1939). Junaratojen läheisyyden takia aluetta kutsuttiin myös nimellä Central Track. Taj Mahalin Texas Woman Bluesissa (1997) ihastuksen kohde on puolestaan San Antoniossa Texasissa asuva nainen. Blind Lemon Jefferson, Leadbelly ja Bessie Smith. I was always behind a few bars and could never get a key”. Suomalaiset muistanevat Dallasin parhaiten vuosina 1981–1991 esitetystä, öljyperheestä kertovasta TV-sarjasta ”Dallas”, ja presidentti Kennedyn vuonna 1963 tapahtuneesta salamurhasta. humoristinen Hokum Blues (1927). historiallinen Dallas Blues -kappale ja rautatielinjojen risteyskohdassa aikoinaan kukoistanut Deep Ellumin huvittelualue. Kappaleen ovat tulkinneet mm. Lonnie Johnson, Mississippi Sheiks) oli vaikea pysyä perässä. Coley Jonesin johtama Dallas String Band on osa Deep Ellumin varhaista historiaa. Yhtye soitteli aukioilla, teattereiden edessä, piknikeillä ja tanssiaisissa matkustellen eri puolilla Texasia. Jazz ja blues kukoistivat alueella 1920-luvulta 1940-luvun loppupuolelle saakka. Gary Moore ihailee avoimesti Stevie Rayta, Billy Gibbonsia ja Texasbluesia kappaleessaan Texas Strut (1991). suunnata työviikon jälkeen maaseudulta Dallasiin huvittelemaan tälle alueelle, jonka nimeksi vakiintui kansan keskuudessa Deep Ellum (Deep Elem). Texas Alexanderin väitetään murhanneen vaimonsa vuonna 1939 ja istuneen vankilassa Texasin Parisissa vuodet 1940–1945. Texas Troublesome Bluesissa (1930) esiintyvä nainen puolestaan on yleensä ihan ok, mutta joskus tuntuu siltä, että hänet pitäisi haudata elävältä. Pianoblues oli suosittua Dallasissa. Naisongelmia hänellä saattoi kuitenkin olla, sillä esimerkiksi West Texas Bluesin (1928) kertoja muistelee kuun valossa naista, joka jätti hänet. Kysessä oli pääasiassa Jonesin perheen jäsenistä ja sukulaisista koostunut yhtye, jossa instrumentteina olivat tavallisesti 1-2 viulua, kaksi kitaraa, mandoliini ja pystybasso. Sitä ennen oli julkaistu kuitenkin jo Anthony Maggion I Got The Blues (1908). Willie Nelsonin Texas On A Saturday Night (1985) mainitsee Meksikon hurmaavat naiset, Coloradon jylhät Kalliovuoret, Nevadan ympärivuorokautisen menon ja New Yorkin kirkkaat valot. Siinä mainitaan kokaiini Deep Ellumin yhteydessä: ”Walked up Ellum an’ I come down Main, / Tryin’ to bum a nickel jes’ to buy cocaine. Sitä soittivat mm. Rob Cooper (West Dallas Drag, 1934), Son Becky, Robert Shaw, Buster Pickens ja Whistlin’ Alex Moore. Deep Ellumin klubeilla esiintyivät mm. Esimerkiksi Dallas Blues on kirjoitettu bluestempoiseksi, mutta sitä on esitetty paljon myös ragtimeja dixieland-tyylisesti. Stevie Ray Vaughanin Texas Flood (1983) on alun perin tulvasta kertova Larry Davisin kappale vuodelta 1958. Papa Charlie Jackson (William Henry Jackson, 1887–1938) oli banjokitaraa soitteleva bluesmies ja songster, joka ehti vaikuttaa Chicagon lisäksi muuallakin levyttäen mm. Samana vuonna 1912 julkaistiin myös Franklin Sealsin Baby Seals Blues ja W.C. kappaleet Salty Dog Blues (1924) ja All I Want Is A Spoonful (1925). Jacksonin Texas Bluesin (1926) minäkertoja on pakannut kapsäkkinsä ja on suuntaamassa junakyydillä kohti Texasia, koska nainen on hänet jättänyt: ”I’m Texas bound : got no time to lose / Because my sweet mama quit me / left me with the Texas blues.” Monet muutkin vanhemmat Texasiin viittaavat kappaleet näyttävät kuvaavan pääasiassa parisuhdeongelmia tai sydänsuruja, eivätkä niinkään itse Texasia. Frost Texas Tornado Blues (1930) kertoo tornadosta, joka teki tuhojaan Frostin kaupungissa vuonna 1930 aiheuttaen 41 ihmisen kuoleman. Huumausaineitakin käytettiin. Deep Ellum on kokenut vuosikymmenten saatossa monia muutoksia. Blues News 5/2019 41 Texas Alexander (Alger Alexander, 1900–1954) oli Texasin Jewettistä kotoisin oleva karheaääninen blueslaulaja. Texas Specialin (1929) mukaan blues tuli metsistä ja asettui taloksi kertojan luo. hotelleja, kapakoita, panttilainaamoita, asekauppoja, parturiliikkeitä, pikkukauppoja, bordelleja ja musiikkiklubeja. Niissä kertoja aikoo matkata Santa Fe -linjan junalla Dallasiin, jossa ollaan ystävällisiä eikä kuljeta välinpitämättömästi muukalaisenkaan ohi. Lloyd Garrett kirjoitti kappaleeseen sanat vuonna 1918. Coleyn vastaus leikittelee sanojen bar (kalteri, tahti) ja key (avain, sävellaji) kaksoismerkityksillä: ”No, I lost my voice in jail. Myös T-Bone Walker aloitteli uraansa tässä string bandissa lapsikitaristina. Handyn Memphis Blues. Coley Jonesin bändin ohjelmistoon kuului instrumentaali Dallas Ragin (1927) ohella mm. / Ho, Ho, baby, take a whiff on me”. Hän esitti laulujaan niin vapaarytmisesti, että säestäjien (mm. Tässä joitakin esimerkkejä niistä: Coley Jones & French String Band – Texas And Pacific Blues, Memphis Minnie – Goin’ Back To Texas, Little Brother Montgomery – West Texas Blues, Whistlin’ Alex Moore – West Texas Woman, Marshall Owens Texas Blues & Willie Reed – Texas Blues. Dallasissa ei ole myöskään koskaan lunta eikä jäätä. Sen alussa joku muusikoista kysyy Coleylta, osaako tämä laulaa. Mikään niistä ei tämän laulun mukaan kuitenkaan vedä vertoja lauantaiillalle ”yksinäisen tähden osavaltion” (Texas) honky-tonkeissa, joissa iloinen laulu raikaa ja musiikki svengaa. Bluesmusiikin historian kannalta huomion arvoisia asioita Dallasissa ovat mm. Hart Wandin säveltämä instrumentaali Dallas Blues julkaistiin nuotteina vuonna 1912 ja sitä on väitetty ensimmäiseksi blueskappaleeksi. Tiettävästi Parisissa ei ole kuitenkaan koskaan ollut vankilaa tai vankisiirtolaa. Dallasista tuli 1870-luvulla useiden junalinjojen päätetai välipysäkki. Alue houkutteli varsinkin mustia maatyöläisiä, joilla oli tapana. Sen takia tämä pelkääkin, että hänen naisensa pakkaa tavaransa ja häipyy. Näistä laulava ja viheltävä pianisti Alex Moore menestyi hyvin vasta vanhoilla päivillään esiintyen River walkin’ talkin’ western swingin’ singin’ Songs of love and yellow roses There’s nothing quite like Texas on a Saturday night It’s honky tonkin’ heaven underneath that lone star sky DALLAS JA DEEP ELLUM BLUES Dallasin asukasluku on noin 1,3 miljoonaa, mutta Dallasin ja Fort Worthin muodostamalla suurkaupunkialueella asukkaita on lähes 7 miljoonaa. John ja Alan Lomax ovat kirjanneet ylös Leadbellylta vanhan kansansävelmän Take A Whiff On Me. Rautatieaseman läheisyyteen Itä-Dallasiin kasvoi Elm Streetin tienoille värikäs alue, jossa oli runsaasti mm
1949 Houstonissa) ja hänen vuonna 1968 perustamansa ZZ Top. Houstonin levyteollisuus tuotti tuolloin ja tuottaa nykyisinkin varsin monipuolista musiikkia. If you go down to Deep Elem, keep your money in your shoes The women in Deep Elem, got those Deep Elem blues Oh, sweet mama, your daddy’s got them Deep Elem Blues So I grew up hungry and I grew up hard Took the streets and alleys for my own backyard I’ve got a break and enter on my list of crimes Been before the judge one too many times /.../ I’m a third ward child, my mother’s only son Which means exactly nothing without a loaded gun jälkeen alueen suosio on vaihdellut, ja nykyisin ravintolat, muusikot ja muut taiteilijat ilahduttavat jälleen vapaa-ajan viettäjiä ja turisteja siistityssä ja poliisin valvomassa ympäristössä. Aika karua tekstiä. Houstonin vanhan kaartin bluesmiehistä tunnetuin on luultavasti Samuel ”Lightnin” Hopkins (1912–1982). Kuuluisin on 1933 levytetty Deep Elm Blues, esittäjänä pseudonyymi Lone Star Cowboys, eli käytännössä Sheltonin veljekset. Tavoitteena on ehkäistä DTs, eli delirium tremens (juoppohulluus), joka on pitkäaikaisen juopottelun lopettamisen vaarallinen seurausilmiö. Hän pystyi matkimaan mm. Deep Ellumin alueesta on tehty useita blueseja. Kappaleesta ovat oman tulkintansa tehneet mm. Se on tunnettu öljyteollisuudesta, suuresta satamasta (syväväylä Meksikon lahdelle) ja NASAn avaruuskeskuksesta. Se on myös tärkeä blueskaupunki. Siinä Gibbonsin kitaraimprovisaation ohella kuullaan, kun mies soittaa puhelimella naiselle ja kertoo miksi on tullut Houstoniin. Eli tavataan ehkä taivaassa, helvetissä tai synnin saastuttamilla kulmilla Houstonissa. Yksi tunnetuimmista Hopkinsin kappaleista on Mojo Hand (1960). Varsin mallikkaan kitarasooloilun ohella siinä lähinnä toistellaan lausetta: ”Born in Houston / Where blues falls down like rain”. Parempi aika koitti vasta 1980ja 1990-luvuilla. Houston-aiheisia biisejä en hänen diskografiastaan suoraan tunnistanut lukuun ottamatta Houston Boundia (1960), jossa hyvästellään naisystävä koska ollaan lähdössä lentokoneella kotiin Houstoniin. Houstonissa levytettiin myös monia laulajia ja laulaja-pianisteja kuten Sippie Wallace, ”Big Mama” Thornton, Esther Phillips, Katie Webster, Amos Milburn, Charles Brown, Ivory Joe Hunter, Bobby Bland ja Percy Mayfield. Yhtyeen albumilla ”El Loco” (”Hullu”, 1981) on raita nimeltään Heaven, Hell Or Houston. HOUSTON JA THIRD WARD BLUES Houston on Texasin suurin kaupunki, asukkaita siellä on 2,3 miljoonaa. Kennedyn murhasta. Hänen on laskettu purkittaneen ”karipeitsamomaiset”. Nuoremman polven blueskitaristi Alan Haynesilla (s. Laulu ja sen sanoitus perustuivat Georgia Crackers -yhtyeen levytykseen The Georgia Black Bottom (1927). Kyseessä ei liene jenkkiauto, kitara eikä myrskylintu vaan rappioalkoholistien suosima halpa Thunderbird-viina. Sen 800–1000 kappaletta uransa aikana. Siis eräänlainen beatboksauksen pioneeri. Tieto Kennedyn murhasta romutti Reedin ja monen muun toiveet rauhan edistymisestä ja muista jaloista päämääristä. Hänen kappaleidensa joukosta löytyvät Dallas-aiheiset Going Back To Froggy Bottom, From North Dallas To East Side ja West Texas Woman (1961). Rautateiden linjauksia muutettiin ja osa alueesta jäi uuden pikatien alle 1950-luvulla, minkä tähden Deep Ellum hiljeni. Monet liikkeet ja huvipaikat sulkivat ovensa. Hopkins kuoli Houstonissa ruokatorven syöpään 69-vuotiaana vuonna 1982. Toinen yritys vuonna 1946 mustien asuttamassa Houstonin Third Wardin kaupunginosassa oli tuloksekas, sillä losangeleslainen Aladdin-yhtiö kiinnostui hänestä ja hän pääsi levyttämään. Hän sai jo nuorena blueskipinän ja alkeisopit Blind Lemon Jeffersonilta, laulaja Texas Alexanderilta ja sähkökitaristi Frankie Lee Simsiltä. Hänen erikoisalaansa olivat vihellykset ja imitaatiot. Levytyksille ei sitten loppua tullutkaan pitkään aikaan. Miksi useimpien amerikkalaisten mielestä kaikkea hyvää edustava presidentti tapettiin. Jerry Lee Lewis (1957), Grateful Dead (1971), Rory Gallagher (2003) ja Baby Boy Varhama (2016). Lauluntekijä Rodney Crowellin (s. 42 Blues News 5/2019 mm. Miten tällaista saattoi tapahtua Yhdysvalloissa. Sanoitus kehottaa Deep Ellumiin menijöitä pitämään hyvää huolta rahoistaan. Vaikuttaa siltä, että hän on palannut alkoholivieroituksesta ja toimii nyt omien sanojensa mukaan ”PRmiehenä” jakamalla mainoslehtisiä Austin Streetillä saadakseen rahaa Thunderbirdiä varten. The Day John Kennedy Died (1982) alkaa kuvauksella idyllisestä haaveesta siitä mitä kaikkea hyvää Yhdysvaltojen presidenttinä voisi tehdä: I dreamed I was the president of these United States I dreamed I replaced ignorance, stupidity and hate I dreamed the perfect union and a perfect law, undenied And most of all I dreamed I forgot the day John Kennedy died Sen jälkeen Reed kuvaa muistojaan siitä, kuinka hän kuuli uutisen eräässä baarissa jalkapallo-ottelua TV:stä katsoessaan. American Folk Blues Festivalin artistina Euroopassa vuonna 1969. Hopkins kokeili siipiään Houstonissa ensi kerran 1930-luvun lopulla huonolla menestyksellä ja joutui palaamaan takaisin maatyöläiseksi. Lou Reed on tehnyt laulun Dallasin historian tunnetuimmasta tapahtumasta, John F. Houstonin vaikutusvaltainen Peacocklevy-yhtiö (1952 lähtien Duke-Peacock) suosi maalaisbluesin sijaan jatsahtavampaa ja sofistikoidumpaa R&B:tä, ja sellaisia kitaristeja kuin Clarence ”Gatemouth” Brown, ”Texas” Johnny Brown, Johnny ”Guitar” Watson, Johnny Copeland ja Joe ”Guitar” Hughes. 1956) on ohjelmistossaan kappale Houston Blues (2002). The Shelton Brothers levytti kappaleen uudelleen vuonna 1935 nimellä Deep Elem Blues, ja he palasivat samaan teemaan kappaleissaan Deep Elem Blues, No. Erikoisuutena mainittakoon myös Billiken Johnson, joka levytti mutta ei laulanut, puhunut eikä soittanut levyillään mitään instrumenttia. 2, What’s The Matter With Deep Elem ja Deep Elm Boogie Woogie Blues. 1950) tarina East Houston Blues (2017) maalaa ehkä omakohtaisestikin koetun kuvan Third Wardin kaupunginosasta köyhänä, väkivaltaisena ja turvattomana paikkana. Lopuksi mies toivottaa naiselle: “So farewell, my darling / Perhaps we’ll meet again / On some sin-infested street corner in Houston Texas”. Uudempaa Houston-soundia edustaa Billy Gibbons (s. Ne on parasta kätkeä kenkiin tai sukkien sisään. trumpettia, klarinettia, kazoota ja muulin mylvintää
AUSTIN BLUES Austin on Texasin osavaltion pääkaupunki ja Travisin piirikunnan keskus. Hänen reipLightnin’ Hopkins. Stevie Ray lopetti koulun 16-vuotiaana ja muutti vuoden päästä Austiniin vuonna 1972. Hän oli suuri Chicago-bluesfani ja perusti Antone’s-musiikkiklubin 25-vuotiaana vuonna 1975. 1984) on Austinin musiikkimaailman uusi tähti, joka yhdistelee sujuvasti bluesia, rockia ja soulia. Austin on myös monipuolinen ja vilkas musiikkikaupunki, jossa järjestetään vuosittain useita suuria musiikkifestivaaleja. Kaupunki mainostaakin itseään motolla “Live Music Capital of the World”. Soitettuaan ensin keikkamuusikkona useissa eri bändeissä, hän kokosi oman Triple Threat Revuen, jonka nimesi pian uudelleen Double Troubleksi. Antone kuoli 56-vuotiaana, mutta klubi on edelleen toiminnassa osoitteessa 305 E 5th street. Klubin avajaisissa esiintyi Clifton Chenierin zydeco-yhtye. Fabulous Thunderbirds on levyttänyt instrumentaalikappaleen Down At Antone’s (1986). Debyyttialbumi ”Texas Flood” (1983) oli kaupallinen menestys. Gary Clark Jr (s. Yhtyeen neljää ensimmäistä albumia (julkaistu vuosina 1979–1983) pidetään merkittävänä ”valkonaamabluesin” voimannäytteenä, mutta ne myivät huonosti. Austinin vetovoima perustuu suurelta osin rentoon ja luovaan ilmapiiriin, poliittiseen liberaalisuuteen ja halpoihin elinkustannuksiin. Hänen uransa jatkuu edelleen. Blues News 5/2019 43 Suomalaisille blues-harrastajille tuttu Doctor Helander & Third Ward lienee ottanut yhtyeen nimen juuri Houstonin Third Wardista. Sen riveissä on soittanut yli 20 muusikkoa, mm. Stevie Ray Vaughan ja The Fabulous Thunderbirds olivat molemmat austinilaisen klubin ja levy-yhtiön omistajan Clifford Antonen (1949–2006) suojatteja. Merkittävin niistä on filmi-media-musiikkifestivaali South by Southwest (SXSW), jonka musiikkitarjonta käsitti esimerkiksi vuonna 2014 yli 2000 tapahtumaa. Duke Robillard, Gene Taylor, Kid Ramos, Kirk Fletcher ja Nick Curran. Kim Wilsonin johtama Fabulous Thunderbirds on kokenut vuosien saatossa monia henkilövaihdoksia. Sen jälkeen hänen uransa oli kovassa nosteessa, mutta päättyi tunnetusti traagiseen helikopterionnettomuuteen vuonna 1990 Stevie Rayn ollessa vain 35-vuotias. Alkuperäiskokoonpanossa laulusolistina oli Lou Ann Barton, basistina Keith Ferguson ja rumpaleina Mike Buck ja Fran Christina. Jimmie Vaughan oli Fabulous Thunderbirdsin soolokitaristi 1980-luvun lopulle saakka siirtyen sitten soittamaan duona veljensä Stevie Rayn kanssa, kunnes ryhtyi tämän kuoleman jälkeen sooloartistiksi vuonna 1990. Siellä ovat esiintyneet myöhemmin monet bluesveteraanit kuten Albert Collins, Buddy Guy, Muddy Waters, John Lee Hooker, B.B. Dallasissa syntyneet veljekset Stevie Ray Vaughan (1954–1990) ja Jimmie Vaughan (s. King ja Jimmy Reed. Port Arthurista kotoisin ollut Antone muutti Austiniin vuonna 1968. Asukkaita on lähes miljoona ja kaupungissa on paljon teknologiayrityksiä. Jimmie Vaughan muutti Austiniin 1960-luvun lopulla. 1951) muuttivat Austiniin jo nuorina. Vuonna 1974 hän oli perustamassa The Fabulous Thunderbirds -yhtyettä yhdessä harpisti Kim Wilsonin kanssa
Amarillo on noin 200 000 asukkaan kaupunki Pohjois-Texasissa Route 66:n varrella. Poliisit pysäyttävät kadulla kävelevän minäkertojan, panevat tämän käsirautoihin ja vievät poliisiasemalle. Rollin’ down Route Ninety to New Orleans Straight outta California to New Mexico Gonna get a cup of coffee, in El Paso Roll on through Comstock to San Antone Gonna call my baby on the telephone We’ll pass through Katy and Houston too Stop in Beaumont Texas, for some barbeque They put my hands in cuffs Oh boy, they even locked me up When I thought that it was all a bluff Till they started taking my stuff Now I’m sittin’ ’round in my cell Just a looking at the wall /.../ After I was just sittin’ ’round You know I started getting down When they let me out All I could do is scream and shout Jos Lightnin’ Hopkinsin kappaleen Abilene (1951) sanoitusta on uskominen, niin sinne kannattaa reissumiehen poiketa. Asukkaita on noin 120 000. En sentään joutunut tyrmään, eikä tullut sakkojakaan. Sitä tippuu kätevästi omasta pontikkapannusta. Johnny Winter (John Dawson Winter III, 1944–2014) syntyi Beaumontissa. Autoja tai ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla, ja oikaisin kadun yli. Silloin jostain takaani kuului kimeä pillin vihellys, ja huomasin noin 100 metrin päässä poliisin, joka viittoili minut luokseen. En siis mennyt suojatietä pitkin. Klassisessa Route 66 -kappaleessa kaupunki tietenkin mainitaan, mutta varsinaista Amarillo-bluesia ei silmiini sattunut. Kävelin hellepäivänä Dallasin keskustassa kaikessa rauhassa ja päätin siirtyä kadun aurinkoiselta puolelta varjoisalle puolelle. Tässä joitakin satunnaislöydöksiä niistä, demokraatisesti aakkosjärjetyksessä. Yes, Sir...”. Ja on siellä laulun kertojallakin nainen, joka asuu kukkulalla ja naukkailee maissiviskiä. Dannyn käännösiskelmä vuodelta 1987 tulkitsee asian näin: ”Tie mulle näytä Amarilloon / sinne kuulun kuin puolukat hilloon / suorin tie nyt Amarilloon / ja luokse neidon kauneimman”. Beaumont on öljynjalostamokaupunki lähellä Meksikonlahden rantaa Louisianan kupeessa. Kertojaa epäillään ehkä huumeiden myyjäksi, vaikka tämä on syytön. Abilene on reilun 100 000 asukkaan kaupunki, joka perustettiin vuonna 1881 Texas-Pacific -rautatielinjan pääteasemaksi. Sen sijaan monelle lukijalle lienee tuttu Neil Sedakan säveltämä ja Tony Christien esittämä pop-ralli (Is This The Way) To Amarillo (1971), jossa kaipaillaan Amarilloon sweet Marian luo. Yes, Sir... TEXASIN MUUT PAIKKAKUNNAT Dallasin, Houstonin ja Austinin lisäksi Texasissa on monta pienempää kaupunkia ja paikkakuntaa, jotka bluesartistit ovat katsoneet laulun arvoisiksi. Tämä tie kulkee Kaliforniasta New Orleansiin. Seurasi epäystävällinen ja tiukkasävyinen puhuttelu, jonka aikana ei kannattanut muuta kuin nöyränä soperrella: ”I am sorry, Sir... Hän mainitsee kotikaupunkinsa ja pari muutakin Texasin kaupunkia kappaleessaan Route 90 (1985). 44 Blues News 5/2019 paasti rokkaava kappaleensa Travis County (2012) kertoo poliisin kovista otteista. Tämän artikkelin kirjoittajalla on omaakin kokemusta jenkkipoliisien tiukoista toimintatavoista. Varsinkin erääseen vihreään taloon, jossa on paljon naisia. ”Yes, you know I got a little woman, she lives up on the hill / She drinks her corn whiskey, man, it runs fast from the still”. Yhdysvalloissa apulaissheriffien (deputy) kanssa ei pidä pelleillä tai voi käydä köpelösti! Ja jollette usko, niin katsokaa YouTubesta Tex Averyn piirrettyjä ”Deputy Droopy” -animaatioita.. Aikansa tyrmistyneenä putkan seinää tuijoteltuaan kertoja lasketaan vapaaksi, ja hänen turhautumisensa aiheettomasta pidätyksestä purkautuu suorana huutona
Tämä jäi kyynelsilmin tuijottamaan merta kun nuorukainen joutui lähtemään sotaan, luultavasti Vietnamiin. Original Sin -niminen härkä, jolla hän aikoo ratsastaa, kuitenkin kuolla kupsahtaa jo ennen lähtöä ja suoritus tietenkin hylätään. Sitä en malta olla tässä lopuksi siteeraamatta. Texasblues-henkisen tunnelmallisen musiikin elokuvaan sävelsi Ry Cooder. Siellä on syntynyt ja vaikuttanut myös Doug Sahm (1941–1999), joka on Sir Douglas Quintetja Texas Tornados -yhtyeineen tehnyt mainiota texmex-tyylistä juurimusiikkia. Saaren kahdessa kaupungissa, Galvestonissa ja Jamaica Beachilla, on noin 60 000 asukasta. Robert Johnson kävi San Antoniossa levyttämässä vuonna 1936. Siellä on huhujen mukaan lato tai riihi, jossa on paljon kivoja tyttöjä ja kova meno päällä joka ilta. Galveston on riuttamainen saari Meksikonlahden rannalla Houstonin eteläpuolella. Se kertoo muistinsa menettäneestä miehestä (Harry Stanton), joka lähtee 7-vuotiaan poikansa kanssa etsimään tämän äitiä (Nastassja Kinski). Hän näkee mainoksen El Pason rodeosta ja päättää kokeilla vielä kerran onneaan rodeocowboyna. Hän on versioinut myös kotikaupungistaan kertovan, alkujaan Charley Priden tunnetuksi tekemän laulun (Is Anybody Goin’ To) San Antone (1973). Sitä vastapäätä Rio Granden toisella puolen sijaitsee Meksikon Ciudad Juarez. San Antonio (San Antone) on Texasin eteläisessä keskiosassa sijaitseva suuri kaupunki. Texas saattaa masentaa mutta Skandinaviassa on vapaata ja kiva elää! Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around Take a real slow boat to Helsinki town When it’s over, now you wanna stay Live your life with me the Scandinavian way /.../ Helsinki calls me, Oslo is far away Go to Copenhagen, we’ll spend the day Land of the Midnight sun calls for me Meet me in Stockholm, baby, where we can be free Rumour spreadin’ a-’round in that Texas town ’bout that shack outside La Grange and you know what I’m talkin’ about Just let me know if you wanna go to that home out on the range They gotta lotta nice girls Galveston, oh Galveston, I still hear your sea waves crashing While I watch the cannons flashing I clean my gun and dream of Galveston I still see her standing by the water Standing there lookin’ out to sea And is she waiting there for me. Galveston on lomailuja turistisaari, jolla on paljon hiekkarantoja. Jonkinlainen iloliiteri, ehkä. Lisäksi Sahmin levytuotannosta löytyy hauska yllätys: ruotsinlaivat ja Helsinki mainitaan kappaleessa Meet Me In Stockholm (1983). Blues News 5/2019 45 El Paso on noin 700 000 asukkaan kaupunki Länsi-Texasissa Meksikon rajalla. Paris on noin 25 000 asukkaan kaupunki Texasin koillisosassa. Paris, Texas on Cannesin elokuvajuhlilla palkittu road movie, jonka ohjasi Wim Wenders vuonna 1984. Asukkaita on itse kaupungissa noin 1,3 miljoonaa ja metropolialueella yli 2 miljoonaa. On the beach where we used to run Galveston, oh Galveston, I am so afraid of dying. Delbert McClintonin Lone Star Blues (2002) kertoo tarinan miehestä, joka on saanut potkut, menettänyt rahansa noppapelissä, ja kokeillut jos jonkinlaista hanttihommaa eri puolella Texasia, aina huonolla menestyksellä. Äiti löytyy ilotalosta Paris-nimiseltä paikkakunnalta. Tällä metropolialueella asuu yhteensä yli kaksi miljoonaa henkilöä. Miehellä on nyt North Texas, South Texas, West Texas ja East Texas blues. Eli totaalinen Texas blues, koska mikään ei onnistu vaikka kuinka yrittää: “I’ve done all I know to do / Tryin’ to lose, tryin’ to lose these lone star blues”. La Grange (“Lato”) on Keski-Teksasissa sijaitseva noin 5 000 asukkaan paikkakunta, josta harva tietäisi mitään, ellei ZZ Top olisi nostanut sitä maailmankartalle kappaleellaan La Grange (1973). Kotipaikkakunnastaan Freddie ei tiettävästi laulua kuitenkaan tehnyt. Gilmer on Texasin koillisosassa sijaitseva noin 5 000 asukkaan pikkupaikkakunta, joka on pakko mainita sen takia, että siellä syntyi ”Texas Cannonball” Freddie King (Fred Christon, 1934–1976). Glen Campbellin tulkinta Jimmy Webbin laulusta Galveston (1969) kertoo nuoresta sotilaasta, joka muistelee Galvestonin hiekkarantoja, merituulia ja tapaamaansa 21-vuotiasta tyttöä
Puhuri on ollut armotonta entiselle Cunard-valtamerilinjan hyttipojalle, joka oli Jouko Turkan ja monen muun ensimmäisen polven suomalaisen rokkidiggarin mielestä Elvistäkin kovempi 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiseksi ilmestyneellä live-levyllä kehuja tulee ennen kaikkea esikuvista: nopeammat kappaleet mennään Philadelphian turskien rokkikombojen tyyliin, hitaampiin haetaan otetta Steelen ihaileman Hank Williamsin kuolemattomasta laulukirjasta. Äänestä puuttuvat kaikki syvemmät vivahteet. Kääntöpuolella jatketaan samaan tyyliin: laiva nitisee myrskyssä, mutta satamaan päästään joka kerta. Lisäksi Steele ei edes yritä esittää kappaleitaan amerikaksi vaan painaa menemään lontooksi, sillä hän oli kotoisin Millwall FC:n kotikulmilta Bermondseystä. Ja oli toisen vähemmän uhmakkaan artistin, Bill Haleyn, tavoin pistämässä vauhtia täkäläisiin lättähattuihin, jotka olivat kyllästyneitä takahikiämusiikkiin.. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 13 painettuja EP-levyjä saa edelleen pikkurahalla – merkki sekin vähäisestä arvostuksesta. Kun Steelen kymppituumaiset on nyt todettu aivan siedettäviksi historiallisten arvojensa lisäksi, miksi kukaan ei vouhota niistä. Heti vauhdikkaasti rullaavan avausraidan Giddy Up A Ding-Dongin jälkeen Steele tunnustaa, että nauhoitus piti käynnistää uudestaan, kun hän unohti sanat. Lisäksi loppukiekaisut monissa kappaleissa ovat sietämätöntä kuultavaa. Steele taitaa jäädä sittenkin kevyen musiikin historiaan pioneerina, edelläkävijänä, luolamiehenä; ensimmäisenä brittiartistina joka murtautui USA:n topforty-listalle Rock With The Cavemanillaan. Soundit ovat ohukaiset, touhu huojuu ja horjuu varsinkin livelevyllä, huimia yksityiskohtia on turha odotella tulkinnan seasta. Helpolla Steeleä ei päästetä: hän valittelee ensiesittävänsä levyllä joitain kappaleita. 46 Blues News 5/2019 TOMMY STEELE AND THE STEELMEN Stage Show (Decca LF 1287) Giddy Up A Ding-Dong / Treasure Of Love / Honky-Tonk Blues / Razzle-Dazzle / Kaw-Liga // Teenage Party / Wedding Bells / What Is This Thing Called Love / On The Move / Rock With The Caveman TOMMY STEELE AND THE STEELMEN The Tommy Steele Story (Decca LF 1288) Take Me Back, Baby / Butterfingers / I Like / A Handful Of Songs / You Gotta Go / Water, Water / Cannibal Pot // Will It Be You / Two Eyes / Build Up / Time To Kill / Elevator Rock / Doomsday Rock / Teenage Party Koska kuulit viimeksi jonkun musiikkisielun kehuvan Tommy Steeleä, Britannian ensimmäistä rock’n’roll-kuningasta, joka aikojen vaihtuessa pisti Höfnerin pikavauhtia nurkkaan, liimasi sulkia takamukseen ja suuntasi teatterien paksujen samettiverhojen ja kirkkaiden parrasvalojen maailmaan. Tarinan mukaan kolmikko loi kappaleita kuin liukuhihnalta, kun Steele oli lyönyt läpi Rock With The Cavemanilla syksyllä 1956 ja tarvittiin lisää esitysmateriaalia. Koska Tommy Steele oli kuitenkin Steelmen-yhtyeensä kanssa merkittävä, ehkä enemmänkin, artisti rytmimusiikin vallankumouksessa Suomessa, aina välillä on kaivettava esiin hänen kaksi kymppituumaista Deccaalbumiaan vuodelta 1957 ja tarkastettava, onko Tommi terästä. Esimerkiksi On The Moven alussa hakeminen kuuluu selvästi. Rock’n’rolliin kuuluu myös vaaran tunne – uhma, joka väreilee Johnny Kiddin, Billy Furyn ja hetkittäin jopa Cliff Richardin alkupään levyillä. Perään ilmestyneellä ”The Tommy Steele Storylla”, samannimisen elokuvan soundtrackalbumilla, etsitään inspiraatiota yhä rapakon takaa, mutta täytyy sanoa, että neljätoista omaa sävellystä yksin tai bändikaverien Lionel Bartin ja Mike Prattin kanssa on kova näyttö Steelen osaamisesta. Mukana on aimo annos yrittämisiä ja erehtymisiä, pioneeriaikojen puuhastelua mutta myös esittämisen ja soittamisen iloa. Vaikutteita on otettu jazzista pitkine kitarasooloineen, jossain vilahtaa vaudevilletyyliä ja myös Steelen aiemmin harrastamaa skiffleä. Vaikka Steelen albumit ovat varmuudella rock’n’rollia, albumeilla kuuluu mikä käsitys uudesta musiikista Britanniassa oli 1957. Razzle-Dazzle rokkaa perään rajusti. Selitys on yksinkertainen ja jo aiemmin kerrottu: Steele ei ole kaksinen laulaja. Calypsoakin kokeillaan ärsyttävässä Water, Waterissa. Ymmärrän kyllä vähättelyn: Steele on monien mielestä aikamoinen kiekuja laulamisen vaativassa taidossa, hän ei saanut varsinaisia klassikoita aikaan toisesta peribrittiläisestä varhaisrokkarista Cliff Richardista poiketen ja artistin upeita eri Pohjoismaissa PETRI LAHTI M iksi juuri kukaan ei arvosta Tommy Steeleä, vaikka hän takoi teräsmiehineen täyttä rock’n’rollia albumikaupalla vuonna 1957. Hyvin sujuneen, suorastaan svengaavan Honky-Tonk Bluesin jälkeen Steele änkyttää ja kertoo olevansa hermostunut. Soittokaan ei ole levyillä aina päätä huimaavaa. Steele on tässä porukassa kuin komediahahmo – joita hän tulkitsi ahkerasti myöhemmällä näyttelijänurallaan. Joukossa on hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, esimerkiksi noveltyhenkinen Cannibal Pot, irtonaisesti rullaava Two Eyes, säätöballadi Butterfingers ja uuden syntisen musiikin riemua hehkuva Doomsday Rock
Lainaan vihkon tekstiä: ”Levyn kuunneltuanne huomaatte kuinka taitava, monipuolinen ja tyylitajuinen kitaristi Reijo on, kaikki sujuu tangosta twistiin”. The Esquires palasi kuvioihin 1980-luvulla varsin aktiivisena ja sittemmin joitakin levytyksiäkin tehtiin. Niistä The Esquires -uria on saatavilla 27 kappaletta bändin omalla cd-levyllä ”Sadoin Sähkökitaroin Extra osa 4” (2017). Tämä kokoonpano levytti 1963 kolme rautalankasingleä ja yhden Eeron ja Jussin laulaman. Raittisten siirryttyä puolestaan The Soundsiin syksyllä 1963, heidän tilalleen astuivat Timo Jämsen ja Petteri ”Peter” Snell. Tätä ennen kundit olivat jo ehtineet tehdä viisi biisiä sisältäneen omakustanteisen pikalevyn, mikä on julkaistu LP:llä 1992, mutta on vaikeasti löydettävissä. Maailma on niin pieni. Kun asiaa hierottiin treenikämpällä sain rummuttaa Yyterin twistin Jämsenin laulaessa ja Reijon soittaessa soolokitaraa, olen tästä hienosta hetkestä kertonut aiemminkin. Musiikin ohella Reiskan toinen suuri rakkaus olivat amerikkalaiset (mieluusti siipi)autot, joiden kansssa hän puuhasteli 1950-luvulta lähtien, ollen myös eräs FHRA:n perustajajäsenistä. Blues News 5/2019 47 Elokuun puolissa välin sain tiedon Reijo Bergströmin kuolemasta tavatessani pikkuveljensä Karin kaupungilla. Levytysura aukesi, kun Musiikki-Fazer järjesti keväällä 1960 koelaulutilaisuuden rock-artisteille, tuloksena keräilyharvinaisuus Jorma Kaleniuksen EP-levy "Mä tahdon rokata", jolla bändin nimi oli vesitetty muotoon orkestereineen. Tällä kokoonpanolla tehtiin useita menestyneitä levytyksiä sekä omalla nimellä että säestäjinä. Tosin maata kiersi The (vale-) Esquires säestämässä Ritva Palukkaa 1970-luvulle asti. Virallisten levyjulkaisujen lisäksi Reiskaa on kuultavissa 45 (!) yksityisnauhoituksella. Vaikka Reiska (ja moni muukin rautalankamies) on jäänyt myöhempien (vinku)kitarasankarien varjoon niin ilman muuta hänellekin kuuluu siinä joukossa oma kiistämätön paikkansa – ensimmäinen on aina ensimmäinen ja pysyy. Reijon kitaristiura jatkui armeijan jälkeen keväällä 1962 perustetussa The Esquiresissa, jossa veljensä Karin lisäksi olivat mukana Eero ja Jussi. Samasta koelaulusta pääsivät lisäksi levyttämään Timo Jämsen sekä Eero ja Jussi Raittinen, jotka kaikki hieman myöhemmin linkittyivät Reiskaan. Reijo Bergström oli ensimmäinen nuorisoa edustanut suomalainen levyttänyt rock-kitaristi, joka tosin aloitti uransa 1950-luvun puolella tanssimusiikin parissa hieman jatsiakin soitellen. Reiska soitti viimeisen keikkansa bändissä 2017, mutta senkin jälkeen yhtye on esiintynyt ainakin tänä vuonna. Itse asiassa joskus 1986/87 sain puhuttua silloiselle kokoonpanolle (Reiska, Timo Jämsen, Antti Tammilehto, Aikka Hakala) levytyssopimuksen Castle Finlandin kanssa. Kotiin mentyäni laitoin heti soimaan The Esquiresin rautalankabiisin Mustalainen vuodelta 1963 ja muistelin Reiskaa, jonka ehdin tuntea noin 40 vuotta. Muutos tuli 1959, kun hänet pyydettiin soolokitaristiksi Jorma Kaleniusta säestäneeseen The Rock Devils -yhtyeeseen, joka piti pesäpaikkanaan legendaarista Siltasaaressa sijainnutta Haka-kerhoa. Ikävä kyllä se kaatui kahden jälkimmäisen jarrutteluun. Karin liittyessä jo syksyllä The Strangersiin bassoon tuli Jorma Kalenius. Yhtyeen viimeinen single ilmestyi 1966 REIJO BERGSTRÖM 18.10.1941–26.7.2019 Muistokirjoitus: ja siihen lopetteli myös bändi. Hannu Nyberg. Lisää tätä materiaalia löytyy levysarjan muilta osilta 13 biisiä
Sun-yhtiön suuriin epäoikeudenmukaisuuksiin kuulunut huono markkinointituki etenkin Flyin’ Saucers Rock & Rollin ilmeisen hittipotentiaalin sivuuttaen saattoi olla Jerry Lee Lewiksen, Johnny Cashin ja Carl Perkinsin suosion rinnalla ymmärrettävissä muttei reilua. 48 Blues News 5/2019 TYRONE A’SAURUS AND HIS CRO-MAGNONS The Monster Twist / Love Theme From The Monster (instr.) (Warner Bros. 5305). Pekka Talvenmäen laatima artistin laajempi historiikki löytyy BN:n numerosta 5/2016. Gary S. Oletettavasti ainoa Ricen Yo-Yo -kustannusbrändillä koskaan virallisesti ilmestynyt single oli Tyrone A’Saurus And His Cro-Magnons -nimisen kokoonpanon The Monster Twist / Theme From ”The Monster Twist” (Warner Bros. Siten, että Memphisistä Los Angelesiin vuonna 1962 muuttanut, siellä studiokerman kanssa ystävystynyt ja sitä kautta mm. Riceen, ja tämän hallinnoiman Yo-Yo Music/Publishing Co. Paljoa ei tiedetä myöskään kappaleiden kirjoittajista. -firman yhteistyöstä syntyi ainakin yksi laulajan omaan käyttöön ja mitä todennäköisimmin Capitol-yhtiön julkaistavaksi kaavailtu asetaattilevytys High School Bossa Nova. Hänen omista levyja kustannuspuuhailuistaan sen sijaan ei näissä yhteyksissä enää uutisoitu. Myös imitaattorin lahjoja omannut Riley pystyi halutessaan muuntautumaan r&b-shouteriksi, teinipoppariksi tai louisianalaisaksentilla laulavaksi swampbluesmieheksi mutta myös muunlaisiksi koomisemmiksi hahmoiksi. Näihin aikoihin Riley tutustui myös Frederick (Fred) H. lokakuuta, parahiksi muutamaa viikkoa ennen Halloweenia, saaden seurakseen paitsi Pickettin lukuisia omia kummajaisvastineita, myös tolkuttoman määrän samaa vitsiä kierrättäneitä muunnelmia. The Beach Boysin, Herb Alpertin ja Sammy Davis Jr:in levytyssessioihin osallistunut moneen taipuvainen muusikko oli tietenkin valmis vuolaisemaan oman siivunsa myös maata koukuttaneesta monsterihullutuksesta. Billy Leen kaiketi itsensä rustaama sävellys on onnistunut ajan hengen mukainen teinipopahtava, sopivasti trendikkäitä karibialaisrytmejä hyödyntävä kappale, jolla olisi voinut hyvinkin olla mahdollisuudet menestykseen. Paxton sekä tämän Crypt-Kickers -kaveri, laulaja-lauluntekijä Johnny MacRae, joiden kanssa hän äänitti syksyllä 1962 sekä albumillisen instrumentaaleja Crown-LP:lle ”Harmonica And The Blues” että Nightmare Mashin eli sangen suoran muunnoksen Pickettin hitistä. Paxtonin (1939–2016) studioyhtyeen esikoiskokeilu Monster Mash nousi entisen Hollywood Argyles -solistin, lauluntekijän ja tuottajan vetämällä Garpaxyhtiöllä valtaisaksi listahitiksi ja tavoitti Billboardin huipun 20. Kappaleen vetovoimaa korostivat nousut uudelleen Billboardin listoille vuosina 1970 ja 1973. Los Angelesissa Rileyn uuteen tuttavapiiriin sulkeutuivat mm. Mutta millaisen menestyksen turvin olivat musiikkialan ammattilaiset länsirannikon auringossa jalostaneet uriaan vuosikymmentä aiemmin kummajaisteeman alla. Pickettin sekä tämän The Cordials -lauluyhtyeen soittajakaverin Leonard Capizzin säveltämä ja sanoittama Mash olikin oiva veto, rinnastaessaan Boris Karloff -imitaatioillaan suosittuun kauhuelokuvateemaan huumorin kautta myös aikansa muotitanssit twistin ja mashed potatoesin. 5305, äänitetty Los Angelesissa, Kaliforniassa syksyllä 1962) BILL RILEY Nightmare Mash / Harmoni-Cha (instr.) (Enterprise 2142, äänitetty Los Angelesissa, Kaliforniassa syksyn 1962-kevään 1963 välillä) ”Se teki hirviömuhennosta, sitä kutsuttiin salaatiksi lihassa, se oli menestys hautausmaalla...”, hulluttelivat Moog Konttinen ja kumppanit vuonna 1978 pikkukohun siivittämänä niin epäsovinnaisiksi ymmärrettyjen lyriikoiden kuin alkuperäispainoksen kansigrafiikoidensa puolesta levyllään ”Kontran Toinen Puoli”. Huumoritarkoitusperistään huolimatta sangen reipasotteista rock’n’rollia sisältävän levyn kahdesta miesäänestä ainakin toinen on jäänyt musiikintutkijoilta arvoitukseksi. Vuodesta 1956 omissa nimissään levyttänyt Billy Lee Riley tunsi myös noveltynsä, vaikka hän oli kyllä osoittanut monet kerrat rahkeensa vakavasti otettavanakin ja tyylillisesti mitä laaja-alaisinta musiikkia esittävänä ja levyttävänä artistina. Elokuussa 1962 ilmestynyt Bobby ”Boris” Pickettin (1938–2007) ja The Crypt-Kickers -nimen saaneen Gary S. Fred Ricen päätyöksi kehittyi 60-luvun puoliväliin mennessä toimi Capitolin promoottorina ja myynnin kehityspäällikkönä. Coloradolaisen Enterprise-yhtiön neliviitosen täytepuolella Riley esittää lattarisävyisen huuliharppuinstrumentaalin Harmoni-Cha, jollaisia hänen seuraavien parin vuoden soolotuotantoonsa lukeutui roppakaupalla lisää Mercury-yhtiön sopimuksen puitteissa. Entä miten asiaan liittyi rockabillyja rock’n’roll-legenda Billy Lee Riley (1933–2009). Pickettin omiin listamenestyksiin lukeutuivat vielä jouluna 1962 ilmestynyt Monster’s Holiday sekä Graduation Day kesäkuussa 1963. Sitä kautta hän sai myös runsaasti näkyvyyttä Billboard-lehden palstoilla
Viimeiset viitteet hänen omiin julkaisuihinsa päättyvät 70-luvun alkupuolelle. Ajankohtaisimman Beatles-väännöksen I Want To Bite Your Hand he kuitenkin pääsivät levyttämään arvatenkin vasta vuoden 1964 vaihtuessa, jolloin alkuperäisversio tunnettiin jo hyvin myös USA:ssa. Samoilla apajilla taisi niin ikään operoida singlen toinen kustantajataho Sherm(an) Glas, jonka tiedetään tuottaneen Hollywoodissa piirrettyjä 50-luvun alkupuolella. Äänityksiä oli kenties tehty jo High School Bossa Novan aikoina, jolloin Riley ja Moss työstivät yhdessä asetaattidemoja RCA-pitkäsoitolle päätyneistä kappaleista. Fred Ricen viimeinen pienehkö merkkipaalu kustantajana oli tuottaja Ken Handlerin avustuksella syntynyt Bath-House Brassin single Davy / It’s A Gas! (Capitol P 2213) vuodelta 1968. Merkittävin eroavaisuus niiden välillä lieneekin se, että Nightmare Mashin jäädessä totaalisesti ilman mediahuomiota Monster Twist esiteltiin kannustavin sanavalinnoin sekä Billboard(15.9.1962) että Cash Box -lehdissä (8.9.1962). Hänen uransa noveltyäänenä sai RCA-julkaisun jälkeen jatkoa mm. Eriskummallisia ovat joskus sinkkuelämänkin kiemurat. Beatle-parodian rinnalla Mossin omaksi kappaleeksi merkitty Ghoul Days (eli oikeammin Will Cobbin ja Gus Edwardsin vuonna 1907 kirjoittama evergreen School Days) julkaistiin RCA Victorin kuvakansisinglenä syyskuussa 1964. Von Schtick and The Tijuana Bats -nimikkeen alla vuoden 1967 hirviö-hulluttelusinkulla The Shrimpenstein Song / Karate Man (Startime SR-107). Neilan aviomies ja tämän kolmen lapsen isä nimittäin paljastuu tarinan seuraavaksi mysteerihahmoksi. Todennäköisesti Donald (Don) Ralken johtaman ammattilaismiehistön säestyksellä Santa Monica Boulevardin Radio Recorders -studioilla toteutettu Tyrone A’Saurus -projekti osui ajankohdaltaan hetkeen hieman ennen Rossin studiotuotannon huipentaneen pitkäsoiton, Allan Shermanin parodia-albumeita mukailleen LP:n ”My Son The Copy Cat” (Del-Fi) ilmestymistä. tvohjelmaan pohjautuneella lastentarinalevyllä ”Roger Ramjet And The American Eagles” (RCA Camden) ja pop-listoilla vajaata vuosikymmentä aiemmin keikkuneen Jimmy Bowenin orkesterin sarjakuvaja supersankariteemoitetulla LP:llä ”Sunday Morning With The Comics” (Reprise RS 6210) vuonna 1966. Molemmat suositut sitcom-sarjat pyörivät jenkkiruuduissa vuosina 1964–66. Vastaavasti Mack The Knifesta tuli vampyyrikatalyyttinä Drac The Knife, Carry Me Back To Ol' Virginnystä taas Carry Me Back To Transylvania ja niin edelleen. Batmanja The Monkees -sarjojen käsikirjoittaja, myös levylaulaja, jonka ura tällä saralla alkoi Imperial-merkillä 1958 kokoonpanoissa The Ross Brothers ja The Huskies sekä Liberty Recordsilla Bob Arbogast -nimisen radioja tv-persoonan kanssa. Blues News 5/2019 49 Teresa Jenkynsistä ja Neila Rossista. Sekalaisia roolisuorituksia tv:ssä ja valkokankaalla tehnyt Stanley (Stan) Ralph Ross (1935–2000) oli paitsi näyttelijä, säveltäjä ja mm. Nekään tosin eivät kiidättäneet sinänsä genressään onnistunutta teosta listoille. Näiden lomassa Startimella syntyi lisäksi hotrod-sinkku My Ol’ Man’s Marlin / Hot Curl yhtyenimellä Gene Moss & The Marlins (Startime F-1004). Fred Ricen ensin kotiosoitteestaan Van Nuysin kaupunginosasta ja sittemmin Kalifornian La Quintasta käsin pyörittämän Startime-levymerkin kourallisesta julkaisuista Moss pääsi ääneen Dr. Vuosina 1959–63 ATP-, World Pacific-, Candix-, Repriseja Del-Fi-merkeille lisää omaa musiikkia tehnyt alkujaan newyorkilainen artisti tunnettiin ääniteympyröissä myös nimellä Solid Jackson ja hänen repertuaariinsa lukeutui enemmänkin rock’n’rollja hot rod -henkistä materiaalia. Silloin töllöviihteessä noveltyja kummajaisilmiöille vasta vaikuttikin olevan tilausta, kun CBS-yhtiön The Munsters eli Me hirviöt sekä kilpailevan ABC:n The Addams Family lisäsivät osaltaan vettä kiukaalle. Bad / Who Do You Love. Saman yhtiön kaksi muuta tiedossa olevaa seiskatuumaa olivat Dave, Stan and Robin -kolmikon Beatles/Stones -lainasinkku Day Tripper / Get Off My Cloud (SR-106) tammikuulta Billy Lee Riley Fred Rice työpaikallaan Capitol-yhtiössä (kuva Billboard-lehdestä 16.10.1965) 1966 sekä vielä kerran hirviöteemaan hienokseltaan palanneen ”Rockensteinin” Johnny B. Ricen hallinnoiman materiaalin ylivertaisesti tunnetuin julkituoja oli Gene Moss (1926–2002, oik. Mutta entä Billy Lee Riley, jonka Nightmare Mashiä ja The Monster Twistiä rinnan kuunnellessa kappaleista on kieltämättä erotettavissa tiettyjä yhtäläisyyksiä etenkin studio-orkesterija kuorotaustojensa puolesta. Gene Mossin tärkeimmät näyttelijäntyöt osuivat 60ja 70-lukujen taitteeseen sekä tv-produktiohin mm. Miniatyyrikokoisen Frankensteinin hirviön Shrimpensteinin seikkailuja nähtiin myös KHJ-kanavan lauantaiaamun lasten tv-ohjelmana vuosina 1967–68. Surf Monster, King Kong Stomp sekä Monster Bossa Nova. Pete Hoppula. Levyn kiinnostavuutta lisäsivät Mad-lehdestä tutun kuvittajan Jack Davisin kansigrafiikoiden ohella myös hirviörallien sovittajana kunnostautunut vanha kuoma Billy Lee Riley. Tanssihitteinä tyrkyllä olivat mm. USA:n BMI-tekijänoikeusjärjestön tietokannan perusteella naisilla oli näppinsä pelissä muutamilla tv-tunnarisävellyksillä ja Ross oli myös kirjoittanut Warnerille musiikkia yhdessä 77 Sunset Strip -sarjassa näytelleen Louis Quinnin kanssa. Toisin oli paria vuotta myöhemmin. Bobby Pickettin tapaisen ”b-luokan” koomikon, imitaattorin sekä äänija tv-näyttelijän työtaipaleen eräänlainen huipennus oli RCA Victorin vuonna 1964 julkaisema albumi ”Dracula’s Greatest Hits” (LPM/LSP 2977). Levyn b-puoli antaa viitteitä sen ympärille visioidusta omasta tv-sarjasta, mutta sen tuotanto taisi hyytyä viimeistään testikuvauksiin mennessä. Bob Hopen ja Dean Martinin seurassa. Aika ei ollut vielä kypsä. Hyman, 1958–2000) eivät valitettavasti ole enää keskuudessammemuistojaan jakamassa, mutta se ei estä viimeksi mainittua toimimasta olennaisena johtolankana The Monster Twistin jäljille. Jos Fred Ricen tuotannollinen ura ei ollut erityisen palkitseva, se ei tiettävästi ollut järin mittavakaan. Herrat Riley, Paxton ja Moss sen enempää kuin rouva Ross (os. Eugene Harold Moshontz). (SR-109), jonka Berryja Diddley -covereiden sovittajana ja ilmeisenä vokalistina toimi jälleen Billy Lee Riley. Ryhmän ainoan levyn inspiraationa kerrotaan toimineen Mattel-firman lelusoittimet
Joskus vuoden 1982 tienoilla vaihdoin nimittäin norjalaispainoksen platasta Rolling Stonesin kannelliseen Time Is On My Side -sinkkuun (surkea kauppa!), ja siitä lähtien olen kaipaillut levyhyllyyni tätä sukkulaa Venukseen. Nyt sama single löytyi berliiniläisestä verkkodivarista alppimaassa painettuna. Nyt fokus takaisin levylautaselle, jossa The Defenders iskee kyntensä kiinni monen euroyhtyeen suosimaan Cadillaciin. Sanotaan näin, että loistoauto pysyy baanalla kiemurtelematta erityisesti pitkissä sooloajo-osuuksissa, mutta laulaja Flemming Knud Sörensen on liikkeellä kasikympin lätkällä. Reynolds on itsekin tajunnut sen ja yrittää hikkailemalla pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Levytyksestä on turha kaivella heikkoa lenkkiä, mutta tässä yhteydessä ei voi olla ylistämättä taas kerran Al Caseyn THE DEFENDERS Cadillac / Mashed Potatoes (Sonet T 7191) Hyllyyn mahtuu aina yksi näkemys lisää Vince Taylorin klassikosta. Koska ne pystyi palauttamaan täyttä korvausta vastaan kauppaan, albumit olivat rahanarvoista tavaraa kirjanpidon ulkopuolella. Nobody (Tower 282) Taisin nimetä tämän garagekoplan bostonilaiseksi aution saaren valinnoissani Dirty Water -kappaleen yhteydessä, mutta todetaan nyt, että länsirannikko oli The Standellsin oikea osoite. Jotta tässä ei sorruttaisi aivan loputtomiin ylisanoihin, todetaan että kääntöpuolelta löytyvässä Daisy Maessa ei ole päätä eikä häntää. Yhtye vieraili The Hitmakersin tavoin ahkerasti Suomessa vuosina 1964 ja 1965. Seuraavaksi pitäisi sitten löytää Reynoldsin (The Girl With The) Raven Hair (Demon FF-1524), jota on tullut diggailtua 22-Pistepirkon sivuprojektin The Othersin tulkintana. THE STANDELLS Why Pick On Me / Mr. Scott ei tainnut. Lisäksi Demon hiilihankoineen sopii enemmän kuin osuvasti julkaisijaksi tälle syntisen rakastajan katumuslaululle. värisyttävää kitarasoundia. Piip piip! JODY REYNOLDS Fire Of Love / Daisy Mae (Demon FF-1509) Rakkauden roihu, liekillä syvällä, valveilla mut pitää, kärventää käristää... Tymäkkä torvimies Sam Butera huolehtii vähemmän hiljaisine todistajineen lopusta. 50 Blues News 5/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 47 PETRI LAHTI K un päivät alkavat lyhentyä ja kylmä valtaa jälleen sielun, on aika kääntää katse vielä kerran hienoon divarikesään 2019, jolloin vastaan tuli vaikka mitä 45 kierrosta pyörivää. Vastaavia mällejä taisi olla enemmänkin, sillä muistaakseni jossain vanhassa Iskelmässä oli kuva, kun toinen juuttiryhmä The Black Devils oli törmännyt Kleinbusillaan lahtelaiseen liikenteenjakajaan. Ihan yhtä juhlaa rundit eivät olleet, sillä Köpiksen kvartetin soitot olivat päättyä marraskuussa 1964, kun bändin junakeula-Volkswagen kävi Hauholla kahdesti katollaan. Siksi jätin antamatta pakit tanskalaiselle The Defendersille, kun bändin kakkossinkku pompahti käsiin Blue Vinylin pinoista. FREDDIE SCOTT Where Does Love Go / Where Have All The Flowers Gone (Colpix CP-724) Freddie Scottilla riitti monenlaisia auttajia urallaan, sillä säveltäjä-tuottaja-levypomo Bert Bernsin elämäkerrassa Here Comes The Night kerrotaan, että laulajan manageri Carmen ”Wassel” DeNoia pyöri Genovesen perhettä lähellä olevissa piireissä itärannikolla. LOUIS PRIMA WITH SAM BUTERA AND THE WITNESSES Buona Sera / Beep! Beep! (Capitol F 3856) Sveitsissä on näperrelty kellojen, juustojen ja rahanpesun lisäksi myös levyprässien kanssa. Kyllä BN:n lukijat ovat valveutunutta porukkaa! Kovaa oli ajan riento myös bändin riveissä, kun kaivelin esiin johtohahmo Larry Tamblynin vuoden 1960 ja -61 levytyksiä Faro-merkillä: sokerista teinipoppia kun ovat. Tämä on räkäistä, nenäkästä, suorastaan rupista musiikkia suoraan autotallista. Asia selvisi, kun kyttäsin tätä vain joidenkin europainosten kääntöpuolelle eksynyttä huikeaa noveltya Beep! Beepiä! takaisin kokoelmaani. Valitettavasti en taida olla ainoa biisin himoaja maailman divarilaareilla. Vaan hällä väliä, tämä kovan päivän miniklassikko kuulostaa ihan yhtä hyvältä promokuin regulaaripainokselta. Jody Reynoldsin epätoivoisessa yöhuudossa on tarjolla sen luokan hekumaa, että taisin hankkia kiekon jo toistamiseen. HS:n neutraalin raportin mukaan soittajat selvisivät turmasta onnekseen mustelmilla. Muutama vuosi siitä painettiin jo pitkissä hiuksissa The Standellsin riveissä projektista toiseen. Louis Prima ottaa kovan luokan souvarina kaiken irti tästä avaruusajan hullutuksesta, jossa kimmafrendi pitää hauskaa tähtitaivaalla pienten vihreiden miesten kanssa sulhon tuskaillessa kaukoputki kourassa maan kamaralla. Kun DeNoia sai neuvoteltua laatuartistin ison Columbian leipiin, manageri sai palkinnoksi tiskin alta 20 000 ”kliiniä” yhtiön julkaisemaa albumia ilman promotarroja
Riski kannatti silti, soitto kolmessa hukassa on irtonaista. Sitä en tiedä, onko taustalla jo tässä vaiheessa haikailua Haile Selassien maisemiin, sillä empidornis semipartitusin eli punasavannisiepon talvehtimisalue on Itä-Afrikassa. JIMMY ELLEDGE Bo Diddley / Diamonds (RCA Victor 47-8402) Parin numeron takaisissa BN-helmissä oli puhetta, että voodoo-, gypsyja mojo-nimiset kappaleet kannattaa korjata talteen, mutta loppukesästä vasta tajusin, että listaltahan puuttui yksi tärkeä teema: bodiddley. Löysin samalla kertaa Elledgeltä myös pari vuotta tuoreemman Gonna Turn My Voodoo On -kiekon (RCA Victor 47-8355), eikä sekään pettänyt. Noh, kotilautasella homma sitten selvisi: mod jazz -kategoriaan tämä urkuvetoinen R&B-instrumentaalikiekko kuuluu, sinne The Young Holt Trion ja muiden viereen. Juttu luettiin, vaikka Hey, Girlit ja muut olivat aivan tuntemattomia kappaleita niihin aikoihin. Singleä ihmetellessä tuli mieleen, että taisin kuulla Freddie Scottista ensimmäisen kerran jostain 1980-luvun taitteen BN:n artistiesittelystä. Have Mercy Someone on keinuva, imevä ja tarttuva keskivauhtinen kappale, Someone To Love Me komeilla jousilla ja torvilla sekä kireällä kitaroinnilla ilmoille saatettu balladi. Single on toki nähnyt elämää, mutta niin alkavat olla kuulijatkin... Suomessa lintua ei ole bongattu – ja harvassa taitavat olla myös nämä Treasure Islen etikettömät sinkulat, josta kappale löytyy. THE PARAGONS My Best Girl / Silver Bird (blank) Kun illat pimenevät, on onni nauttia 1960-luvun loppupuolen karibialaistunnelmista. The Nutmegsin tunnetuin kappale tuli vastaan jollain Rouletten halpiskokoelmalla 1970-luvun loppupuolella, eikä ole menettänyt hehkuaan sen jälkeen. Tommy McCook yliäänineen hoitaa homman taustalla kotiin yhtä tyylikkäästi. Jos ei muuta, niin ainakin rytmipuoli on yleensä Bo-nimisissä kappaleissa kunnossa, se tuttu ”skägge ja fleda minttiin” nimittäin. Vaikka en ole vuosikertaa, 1964 tehtiin hienoja levyjä. MARK III TRIO Tres Lobos / All The Things You Are (In 6310) Tällainen kuriositeetti tuli vastaan tutussa kotimaisessa divarissa alkukesästä. Vaikka Ellie Greenwichin ja Jeff Barryn avioliitto oli kesällä 1964 jo raunioina, pianon ääressä yhteinen sävel vielä löytyi. Näissä on ripaus Bobby Blandia siellä, Joe Texiä ja Sam Cookea täällä, mutta silti musiikki on Z.Z. Pyörittelin plattaa pitkään käsissäni, kun en saanut kiinni oikein mistään yksityiskohdasta. THE NUTMEGS Story Untold / Make Me Lose My Mind (Herald H-452) Paluu nuoruusvuosien suosikkien ääreen taitaa olla armoton merkki ikääntymisestä. Kalifornialainen levy-yhtiö vihjasi jotenkin kantriin, Jerome Kernin ikivihreä orkesterimusiikin tai jatsin suuntaan. LESLEY GORE Maybe I Know / Wonder Boy (Mercury 72309) Tuli taas mieleen, että täytyy joku päivä perehtyä TJ Malinin vanhan suosikin Lesley Goren tuotantoon oikein kunnolla, siltä sieltä löytyy takuuvarmasti lisää Maybe I Know -kappaleen tapaisia helmiä. Taso ei nimittäin putoa yhtään, soi A tai B. En olisi uskonut kantriartisti Jimmy Elledgen kokeilevan osaamistaan McDanielin perusteokseen, mutta kyllä tässä ollaan ihan oikealla asialla. Kääntöpuolen Silver Bird jatkaa pehmeillä lauluharmonioilla ja uruttelulla ilman lurittelua. Ehdin jo mietiskellä, että tämän korkealla huhuilevan laatuballadin on ollut pakko olla liikaa Mercuryn vesittäjäryhmille, mutta valitettavasti jo ensi vilkaisu yhtiön diskografiaan paljasti, että The Crew-Cuts on kerännyt taalat pois omalla näkemyksellään. Jätetään se tulkinta oman onnensa nojaan, ja keskitytään tähän keltaiseen Herald-plattaan, jonka hankin Louis Priman kiekon kylkiäisenä mukavaan euron ja 85 sentin hintaan. Tämä on näitä plattoja, joista voi valita vähän tunnelman mukaan, millaista musiikkia haluaa kuunnella. Carole Kingin ja Gerry Goffinin Where Does Love Go on upea kokonaisuus pohtivine lauluosuuksineen ja jousineen, ja jopa kääntöpuolen Seegerklassikko kuulostaa hyvältä, kun folkin seassa on ytyä. Berkeleyssä toimineen In-yhtiön puhutuin julkaisu on näköjään 1970-luvulla painettu outo bootleg Eddie Fosterin eli Frank Wilsonin levystä, mutta nämä norttisoulit omituisuuksineen jääköön tällä palstalla vähemmälle, kun Wiganin divarit ovat yhä koluamatta. Z.Z. Laajasta äänialastaan tunnettu Elledge painelee välillä alhaalta korkealle, mutta parempi sekin kuin penseä perusesitys. Kääntöpuolelle inspiraatio on haettu selvästi Detroitista muun muassa Heatwaven tyyliin sätkivän intron muodossa, mutta se ei haittaa, sillä Gore laulaa kappaleen erittäin räväkästi kättentaputusten ja patarummun piiskaamana. Vuosi on 1962, ja kun tuottajana on Chet Atkins, soittohommat on hoidettu tyylillä. John Holtilla ja kumppaneilla oli katse tiukasti USA:ssa (nimilaina sikäläiseltä doo wop -yhtyeeltä, musiikillinen inspiraatio Driftersiltä), mutta kun taitoa riitti, ei tarvinnut kopioida vaan pystyttiin tekemään omaa. Kun Claus Ogerman sovitti, Quincy Jones tuotti ja Gore huhuili korkealta taustalaulajineen, syntyi läpikotaisen upea tyttöyhtyelevy soololaulajalle. My Best Girl on klassikko, rennon tarttuva kappale, jossa liidiä laulava Holt näyttää, miksi hänestä oli tuleva yksi Jamaikan kaikkien aikojen suosituimmista ja merkittävimmistä laulajista. Hillin huippujulkaisun alle kymmenellä taalalla. Mietin, oliko yhtyeen nimi tuttu soulista, mutta totesin, että taidan sekoittaa nimen Mark IV:hen. Blues News 5/2019 51 tietää ihan kaikista kuvioista taustoillaan, mutta meidän levykeräilijöiden onneksi hän pääsi nauttimaan yhtiöllä myös itärannikon laatusäveltäjien ja -tuottajien helmistä. Jos tätä kuunnellessaan päätyy vetämään zetaa, asiat ovat aika huonosti.. HILL Have Mercy Someone / Someone To Love Me (Kent K 416x45) Tavaksi on tullut päättää helmet hienoihin esityksiin: pyrkimyksestä ei päästä eroon nytkään, koska Yhdysvaltain Illinoisissa asuva varsin värikäs herrasmies (levyjen lisäksi hänen myyntilistoillaan on poliittisia kannanottoja sekä matkakertomuksia) halusi myydä tämän Z.Z. Vaikea kuvitella Story Untoldin perusteella, että The Nutmegs putosi Alan Freedin soittolistalta Apollon lavalla esitetyn säädyttömän ”hunch”-tanssin vuoksi, mutta ehkäpä kääntöpuolen Make Me Lose My Mind vihjaa, että muskottipähkinöissä oli myös kovempi kuori. Hilliä
Tuttuun tapaan jokaiselta kiertueelta on taltioitu keikka, joka on julkaistu edullisessa cd+dvd -paketissa. Jordanin sielukkaasti tulkitsema I Can't Stand The Rain tuo mieleen Tina Turnerin levyttämän version kappaleesta. Miehen uralle mahtuu vierailut monien bluesveteraanien keikoilla ja levyillä, kuten John Lee Hooker, Bo Diddley, Clifton Chenier ja B.B. Seuraavaksi ääneen pääsee Katarina Pejak, sitten vuoron saa Ally Venable ja viimeisenä Ina Forsman. Elvinin vahvasti Hound Dog Taylorila vaikutteita saanutta kitarointia tuo esiin Stomp-instrumentaali. Kiekon avaa kahden voimallisen kitaran siivittämä nimikappale. Nothing But Love on illan tai siis levyn ehdoton helmi, täyttä Chicagoa. Kappale matkaa aika tavalla Kalifornian kulmille ja maistuu hyvin. Kuunnellessa jalka lähtee väkisin vippasemaan mukana ja kuuntelutuokion jälkeen kasvoilla viipyy pitkään nautinnosta mairea hymy. Versiot eivät juurikaan eroa studioversioista, joten ei niistä sen enempää. ”Something Smells Funky Round Here” on trion toinen levy. Yleensä en enemmälti välitä tällaisista koosteista, mutta syystä taikka toisesta olen mieltynyt Gibbonsin isoon pahaan bluesiin. 60 Blues News 5/2019 LEVY TUTKAILUT ELVIN BISHOP’S BIG FUN TRIO Something Smells Funky Round Here (Alligator ALCD 4983) Lokakuussa 2019 seitsemänkymmentäseitsemän vuotta täyttävä Elvin Bishop on tehnyt pitkän uran amerikkalaisen bluesin parissa. Jari Kolari BILLY F. BN 296). mielestäni olisi voinut hiukan enempi mielikuvitusta käyttää. Hidastempoinen Looking Good taas on mainion pianon ryydittämä kertaus Elvin Bishopin elämänhistoriasta miehen itsensä puhumalla tulkitsemana. Tyylillisesti tämän instrun kitarointi tuo mieleen Freddie Kingin. GIBBONS The Big Bad Blues (Concord CREO 0747) Syntyjään teksasilainen Billy F. Fats Dominon Another Mule esitetään kepeästi jatsahvana näkemyksenä. Bluesimpaa tyyliä edustavat Contemporary, vaikka esitys vivahtaakin vähän väliä funkyltä ja sanojensa puolesta jopa rapiltä. Kaikki kolme esittävät kolme kappaletta, jotka kaikki ovat peräisin neitokaisten viimeisimmiltä levyiltä (ks. Welshin haitari on pääosassa topakkasoundisella päätösraidalla My Soul. Taival alkoi vuonna 1963 Paul Butterfield Blues Bandin parissa. Siltä osin kuuntelunautintoakin on siis luvassa. Soitto kulkee letkeän laadukkaasti, jamihenkisyydestä yhtään kärsimättä. Muu on sitten jo Estriniltä parilta edellisiltä levyiltä tutuksi tullutta oudompaa americanaa, joissa sanoitukset jättävät perinteiset neljän tahdin rytmit taakseen. Kun ZZ Topin musiikki kuuluu lähinnä bluesrockin piiriin, tämä tuotos on sortiltaan juuri mainittua tyylilajia jonkin verran bluesahtavampaa rockbluesia. Bob Welsh pääsee esittelemään boogie-woogie -taitojaan pianoinstrumentaalilla Bob’s Boogie. Hyvällä syyllä voi sanoa, että miehet ovat tarkkaan kuunnelleet bluesinsa, sillä sen verran harvoin saadaan kuulla Bobo Jenkinsin kappaleita. Big Fun Trio perustettiin vuonna 2015. Sapluuna Blues Caravan -julkaisuissa on se, että alkuun tulee yhteisesitys, sitten jokainen saa oman soolo-osuutensa ja lopuksi kaikki esiintyvät taas yhdessä. Levyn päättävä toinen instru Bo Dee’s Bounce ottaa jälleen kerran vaikutteita Evan’s Shufflesta ja kappaleella kuullaan tutunomaista kolistelua jokaisen muusikon voimin. Eikä mikään ihme, kun katsoo mukana olevia soittajia. Muut viisi esitystä ovat nekin peräisin itse pääartistilta. Laadukasta jälkeä ovat tuottajat Elvin Bishop ja Steve Savage saaneet aikaiseksi. Onneksi miehen harppu soi täysin oikealla tonella, kuten myös Kid Andersonin kitara. Arvelen, että sitä tehtäessä on ollut kyse etenkin soittamisen ja laulamisen ilosta. Aloituskappaleella I’m Running soundit ovat välillä kuin The Shadowsilta, johon lisätty käkikelloa ja muuta kilkutinta. Viime syksynä Gibbons toi markkinoille soololevyn, mikä on pariin otteeseen soinut täkäläisessä Bluesministeri-ohjelmassa. Gibbons on tietysti toinen rock-yhtye ZZ Topin parrakkaista kärkihahmoista. Vesa Walamies ALLY VENABLE, KATARINA PEJAK & INA FORSMAN Blues Caravan 2019 (Ruf 1273) Tämänvuotisen Blues Caravanin tähtinä ovat amerikkalainen Ally Venable, serbialainen Katarina Pejak ja kotimaamme Ina Forsman. Harppuvirtuoosi Rick Estrin, Norjan Telemarkista lähtöisin oleva kitaristi ”Kid” Andersen ja jo 15 vuotta yhtyeessä soittanut pianisti ”filosofi” Lorenzo Farrell sekä mm. Little Richardin kanssa peräti 17 vuotta soittanut rumpali Derrick ”D’Mar” Martin. Gibbonsin puolison Gillian Stillwaterin tekaisema Missin’ Yo Kissin’ on John Lee Hooker -mallinen boogie-rytkytys, jollaisia löytyy myös Canned Heatin repertuaarista. Kolmikon muut jäsenet ovat kosketinsoittaja-kitaristi Bob Welsh ja rumpali-laulaja Willy Jordan, joka käsittelyssä olevalla kiekolla soittaa cajonia. Kaksi muuta lainakappaletta ovat Bo Diddleyltä napatut Bring It To Jerome ja Crackin’. Albumi on äänitetty Kid Andersenin Greaseland Studiolla ja siihen kaiketi viittaa myös miehen sävellys, House Of Grease. Seuraava veto on Barbara Lynnin I’m A Good Woman, joka lähtee suoranaiseen lentoon. Muddylta lainattu She Nuts Up tuo harpputeemaa kappaleeseen ja hymyillä täytyy taas kerran miehen laulutavalle, joka on ”omanlaatuisensa”, kuten koko miehen olemuskin – itselleni tulee aina mieleen Groucho Marx! Estrin on jossain haastattelussa maininnut ”I was schooled in this business to be a showman” ja sitä hän myös toteuttaa jokaisella keikallaan ja levyllään. New Year’s Eve alkaa Estrinin haukahtelevalla kromaattisella ja Kidin terävästi ryöpsähtelevällä kitaroinnilla, johon Rick runoilee sanasensa ja jatkaa puhaltamista. A cappellana alkava ”Tennessee” Ernie Fordin Sixteen Tons on saanut rankan blues-sovituksen, väliin on sekoitettu hiukan. Gibbonsin omaa tuotantoa oleva Hollywood 151 toi puolestaan alkunsa osalta mieleen Elmore Jamesin jäämistön. Niin... Helmikuussa Koblenzissa Café Hahnissa taltioitu keikka alkaa Smoke On the Wateria muistuttavalla introlla, joka paljastuu Betty Davisin sävellykseksi They Say I’m Different. Suoranaista bluesia kiekolla edustavat versiot Muddy Watersin klassikosta Standing Around Crying sekä traditionaalista Rollin’ And Tumblin’. Ymmärrän kyllä, että kiertueen tarkoitus on promota uusia artisteja sekä heidän tuoreita levyjään, mutta silti. Hidas The Main Event tarjoilee Rickin isoa kromaattista harppua ja Kidin vähäsävyistä kitarointia, johon Ronnie Earl soittaa riffejä sekaan. Loppuun on laitettu neljä yhteisesitystä, joista ensimmäinen on Bonnie Ratttin kakkosalbumilta ”Give It Up” tuttu Love Me Like A Man, jossa Venable tarjoilee maukasta slidekitarointia. Vaikkei normi blueslevystä olekaan kyse niin taattua laatua ja nyky-Estriniahan se tietysti on. Kyseinen bändihän on saanut kaupaksi miljoonamäärin erilaisia tallenteita ja esiintynyt Suomessakin toistakymmentä kertaa, vuonna 2010 jopa Järvenpään Puistobluesin pääkonsertissa. Versio on oikein mainio. Punttiin vibaa iskee shufflerytminen Right Now Is The Hour. TT Tarkiainen RICK ESTRIN & THE NIGHTCATS Contemporary (Alligator ALCD 4996) Estrin & The Nightcatsin uusin ja viides Alligatorille tehty levy on hiukka vaikea pähkinä, sillä perinteistä ”oikeaa” bluesia siinä on vain nimeksi, muutaman kappaleen verran. Viisi vuotta myöhemmin Bishop perusti omalla nimellään kulkevan bändin. Mikään huipputuote se ei kuitenkaan ole, mutta sellaiseksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Funkympaa etelävaltiolaista rytmikkaa edustaa That’s The Willy Likes It. King. Willy Jordanin falsettiin yltävä tulkinta (Your Love Keeps Lifting Me) Higher And Higher (Jackie Wilson) kulkee letkeästi Elvinin mainion rautalankasävyitteisen kitaran säestyksellä
Levyn alku on siis erittäin rankka, mutta mukaansa tempaava. Kappaleiden tarinat kulkevat soljuvasti, mutta sävelmateriaalia vaivaa liiallinen samankaltaisuus. Hiukan mausteita on otettu ”Chills And Fever”(ks. Kappaleen ”intro” kestää runsaan minuutin, jonka jälkeen iso vaihde laitetaan päälle. Tämä on ehdottomasti monipuolisin Samantha Fish -albumi. Vahvimmillaan Eric on blue-eyed -vaikutteisen soulin parissa. Eric Lindell on soittanut lähes kaiken (laulu, kitara, basso, koskettimet, huuliharppu) studiossa itse, apunaan vain Willie McMains (rummut) ja Kevin McKendree (piano kappaleella Millie Kay). Gruenlingin omat vedot ovat vahvaa West Coastia soiva Moving On My Way sekä Texasia Chicago-tyyliin sekoittava Wait And See. Levyllä saman tekee pääosin rytmikitaristina viidellä kappaleella mukana oleva Kid Andersen. Aika lailla perushuttua siis, tosin onhan vähäsuolainen kaurapuurokin kuulemma terveellistä, vaikka ei maistu miltään. Osansa kunniasta saa ehdottomasti myös yhtyeessä nykyään soittava BLUESharpisti Dennis Gruenling, joka tuo vahvaa ”Chicago-lisää” kokoonpanon soittoon. ”Lucky You” on top levy, mutta silti olen enemmänkin iloinen siitä, että tällaisia julkaisuja edelleen tehdään. Samoihin aikoihin promolevyn kanssa ilmestyi YouTubeen Bulletproofin video. Tosiasiahan on, ettei kukaan pysty soittamaan kappaletta kuten Stevie Ray. Kappale Simple Minded luo déjà-vun Nick Moss & The Flip Topsin keikkaan Rauma Bluesissa 2006, jolloin Gerry Hundt näytti, miten mandoliinia soitetaan. ”Pakollinen” countryveto on nimeltään Millie Kay. Levyn on tuottanut Moss yhdessä moneen nykyään ehtivän kitaristi Kid Andersenin kanssa miehen kuuluisassa Greaselandstudiossa, joka sekin on jo määrätynlainen tae siitä, että ”sinisellä” asialla ollaan. Noiden kahden kappaleen perusteella oli lupa odottaa hyvää tulevalta pitkäsoitolta. Lopun yleisönlaulatus menee kuuroille korville, sillä jostain syystä yleisö ei oikein asiasta innostu. TT Tarkiainen THE NICK MOSS BAND Lucky You! (Alligator ALCD 4993) Erästä lätkälaulua mukaillen, ihanaa Moss ihanaa, sillä Nick Moss is back! Mies on palannut juurilleen muutaman sekavan, vai pitäisikö sanoa sekoilevan vuoden ja levytysten jälkeen. Mikäli joku ihmettelee sitä, etten ole sanonut dvd:stä vielä sanakaan, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä, että arvioitavaksi tuli vain cd-versio ja siitäkin vain digiversio. Tuota linjaa kiekolla edustavat Revolution, How Could This Be, Claudette ja nuoruuden ystävästä kertova Pat West. Päätösraita The Comet on hieno huipennus levylle. Liiallisesta omatoimisuudesta johtuen lopputulos on hieman valju ja yksitoikkoinen. Siinä kitaristit Nick Moss sekä vieraileva ”Monster” Mike Welch esittävät varsin koskettavan tribuutin edesmenneelle muusikkokaverilleen ja hyvälle ystävälleen Mike Ledbetterille. BN 289) -levyiltä, mutta pääpaino on kuitenkin uusissa sävyissä. Nämä elementit ovat vahvasti esillä ”Revolution In Your Heart” -levyllä. Hänen oikean käden tekniikkansa oli jotain aivan extra terrestial. Rouheaa sikarilaatikkokitaraa, tiukkaa slideä, murrettua laulua yhdistettynä mustavalkoiseen videoon potkaisi tuolin altani. As Good As It Gets on rytmiltään ja tunnelmaltaan 50-luvun vaihteen Little Walteria, malliesimerkki koko yhtyeen saumattomasta työskentelystä ja rytmiryhmän (basisti Rodrigo Mantovani sekä rumpali Patrick Seals) tärkeydestä. Suurempia markkinoita metsästäessään Lindell päätyi viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen lopulla New Yorkin kautta New Orleansiin, jonka hän tuntee henkiseksi kodikseen. Tarkoituksena on varmaan pyrkiä paikkaamaan mahdolliset tekniset puutteet. Samaa herkistelyä kuullaan laulun osalta myös kappaleessa Tell Me There’s Nothing Wrong, johon Kidin baritonikitara ja Dennisin monipuolinen harputus luovat oman tunnelmansa. Lopuksi kuulemme vielä yhteisesityksenä Albert King -klassikon As The Years Go Passing By. Valinta on ollut jälleen kerran oikea. Äänityspöydän takana on istunut pari Grammy-voittajaa, tuotantopuolesta vastannut Scott Billington ja Steve Reynolds, joka on hoitanut miksauksen. Venablen kitarassa on säröä enempi kuin mitä laki sallii. Yhtään huonoa kappaletta tai edes sellaista, josta en edes hitusen tykkäisi, ei mukana ole. Promolevyltä löytyvät Bulletproofja Watch It Die -kappaleiden radio edit -versiot, joista en juurikaan eroja löytänyt, paitsi että ne ovat noin minuutin verran lyhyempiä. Jylhän kuuloinen hidas molliblues Santified, Holy and Hateful lähtee liikkeelle ”Otis Spann” -pianolla, jota soittaa Taylor Streiff ja Dennisin kromaattinen harppu sekä Mossin tyylikäs kitarointi täydentävät hienosti miehen tunnelmaisen keinuvaa laulua. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän mahtaa keksiä seuraavaksi. Kirjoittamaansa musiikkiin Eric Lindell hakee vaikutteita soulista, funkista ja bluesista. Soulballadi Dirty noudattaa pitkälti samaa kaavaa nimikappaleen kanssa. Chicagoja harppubluesin faneille MUST! Jari Kolari levy tutkailut. Moss on säveltänyt 11, Gruenling kaksi ja levyn ainoa cover on Johnny O’Nealin hauska Ugly Woman rockenrollin alkuvuosilta. BN 286) ja ”Belle Of The West” (ks. Lindellin nykyisen kotikaupungin musiikilliset vaikutteet tulevat esiin kappaleilla Kelly Ridge ja Appaloosa. Kauniin melodian omaava She Don’t Live Around Here Anymore sisälttä Sonny Landreth -tyylisen slidekitarasoolon. Dvd:ltä löytyy kaksi kappaletta jokaiselta lisää. Levyttäminen alkoi 1996 paikallisessa yhtiössä. Blues News 5/2019 61 Stray Cat Strutia, joka tuo ahaa-elämyksen, että mistä ko. Esimakuna levyltä julkaistiin rokkaava torvilla ryyditetty Watch It Die ”b-puolenaan” Love Letters, joka oli mainio sekoitus modernia r&b:tä, soulia ja bluesia. Levy ei kaikeksi onneksi ole pelkkää särökitaratykitystä, sillä mukana on paljon erityylisiä kappaleita. Riku Metelinen ERIC LINDELL Revolution In Your Heart (Alligator ALCD 4985) Eric Lindell ryhtyi soittajaksi viisitoistavuotiaana synnyinseudullaan Pohjois-Carolinassa. Nimiraita on rutosti souliin kallellaan, mutta jottei homma menisi pelkäksi hempeilyksi, niin mukaan on lisätty särökitaraa tartuntapintaa tuomaan. Ainoa poikkeus levyn sinisestä linjasta (mikäli Cutting The Monkey’s Tail lasketaan Monkey On The Limb -variaationa jazzbluesiksi), on Memphis-suunnan funk-instru Hot Zucchini. Big Horse ja The Sun Don’t Shine ovat hyvin kulkevia bluesrockeja. Love Your Lies on Hammondeilla ja torvilla ryyditettyä modernia rockabillyä ja toimisi jonkun asiansa osaavan, släppibasson hallitsevan rockabillytrion käsittelyssä myös. Verkkaisen melodian omaava Dream Girl utuisine rumpuineen voisi hyvinkin olla vaikka ”Belle Of The West” -albumilta ylijääneitä sävellyksiä. Levyn aloittava 312 Blood on Muddyn Can't Get No Grinding -teemainen kappale, jossa Moss kunnioittaa ”Tuulista” kotikaupunkiaan. kappale on innoituksensa saanut... Voi että tytöt laulavat hyvin yhteen! Encorena kuultava Stevie Ray Vaughanin The House Is Rockin’ alkaa verkkaisesti. Lopun kaanonissa laulettu osuus on kieltämättä hieno. Pejakin sekä Forsmanin kappaleet ovat viimeisiltä Ruf-julkaisuilta ja Venablen esitykset hänen edelliseltä ”Puppet Show” -kiekoltaan. Kolmen levyn jälkeen tuo diili kariutui herätäkseen henkiin taas viime vuonna. Popahtavaa soulia tarjoavat Shot Down, Heavy Heart ja Grandpa Jim. Levytysura sai uutta potkua Alligatorin kanssa tehdyn sopimuksen myötä vuonna 2006. Riku Metelinen SAMANTHA FISH Kill Or Be Kind (Rounder #) Parin erinomaisen Ruf-julkaisun jälkeen Samantha Fish on siirtynyt Rounder-yhtiön listoille ja uusiutunut samalla myös musiikillisesti
”Heard The Lie” on bluesin ja Americanan hybridi, levyllä Nashville on viety Deltaan. Tälläkin levyllä Sas todistaa olevansa siniverinen kitaristi. Samaten Ninety Minutes kelpaisi vyöryvine, joskaan ei nopeine komppeineen vaikka mille rockabillylevylle. Toki levyllä on mukana edellisjulkaisuilta tuttuja elementtejä, bluesia ja soulahtavaa laulua r’n’b-mausteilla koristettuna. Avauksen I Don’t Wanna Stop rockailee reteänä perusboogiena, vipeltäen hyvinkin ripeässä kompissa. Sävellykset ovat pääosin omia. Yhtyeen vahvimmat valtit löytyvät kuitenkin selkeästi uudemman bluesilmaisun piiristä. Lopputulos on monipuolinen mikstuura eri musiikkityylejä, pääosin kuitenkin bluespohjaista rockia. Tällä uutuudella hän on astunut harppauksen americanan suuntaan. Sen sooloissa kuullaan täsmäharppua ja kitaristi sortuu yhteen harvoista revittelyistään. Slidettävä hyppykompistelu Straight Eight on ripeää ja hauskaa kuultavaa, varsinkin huuliharppuosuuksiensa ansiosta. Yhdessä kohdassa sävelkulku on kuin Chimes Of Freedomista lainattu, toisessa kohtaa taas Changing The Guards tulee mieleen ja seuraavassa hetkessä My Back Pages. Suhtaudun mahdolliseen toiseen (ja kolmanteen?) äänitteeseen odottavin mielin, varsinkin sen osalta, että kyllä se ”oma” linja löytyy. Tämä levy on kuin lasillinen hyvää punaviiniä. Don’t Let Me Down huokuu samaa kuin Gregg Allmanin viimeisin levy ja sävelmä voisi olla vaikka Allmanin My Only True Friend -kappaleen veli. Bakker Hammondeineen on selkeästi tukevoittanut bändin soittoa ja maestro itsekin tuntuu saaneen uutta virtaa. Avausraita Stompin’ Ground on raskaan kompin siivittämä moderni delta blues, raaka slidekitarasoundi ja rytmiloopit tuovat mieleen hillcountymeiningin. Riku Metelinen TRAVELLIN’ BLUE KINGS Wired Up (Naked/Donor Productions NP 040) Bändi on uusi, mutta tarkkaavaiset lukijat ovat voineet havaita heitä sellaisissa yhtyeyksissä kuin The Electrophonics ja Howlin’ Billin yhtyeessä. Hammondit soivat komeasti ja kitarassa on todellista tunteiden paloa, jotain samanlaista kuin Peter Green ja Rory Gallagher soittivat parhaina hetkinään. Holen yhdeksäs levy on vaatinut keikkailun ohessa toteutetun kolmen vuoden itsensiivisen työn. Se on kuulunut suosikkeihini Bad Companyn tuotannossa, eikä huono ole tämä kierrätysversiokaan. Kitaristista puheen ollen, Jimmy Hontelé soittaa selkeitä ja pelkistettyjä sooloja. Uusi levy sisältää vain kahdeksan kappaletta ja mittaa on vinyylin verran. Rumpalin pallilla istuu edelleen luottomies Rob Heijne ja kosketinsoittimia soittaa Rolan Bakker. Pääosin ”Goin’ Back Down” -kiekon musiikki on kitaristi-laulajan itsensä toteuttamaa, looppeja ja sampleja apuna käyttäen. Sen sijaan Into The Night -rallin boogietus on nasevaa ja jäntevää. Kauniin melodian omaavan kappaleen kahdeksan minuuttia kuluvat aivan huomaamatta. Ei olisi ensimmäinen eikä varmasti edes viimeinen kerta, kun hyvän arvio-cd:n jälkeen tulee hankittua vinyyliversio aiheesta. vanhan liiton miehiä. Sicilian edellisenkin albumin tuottanut Dave Darling on tarjonnut hiukan vetoapua parilla raidalla. Too Little Too Late rokkaa zztopmaisesti. Tell My Why sisältää hyvin gallaghermaisen soolon. Alussa mainittua sekavuutta ilmentää esimerkiksi Wired Up -instrutus, jonka rautalankasointeja voisi coveroida vaikkapa kotoinen Agents. Your Being kulkee samankaltaisessa tahtilajissa sekin, mutta esitykseen on haettu rankkuutta turhan rock-maisin tempuin. Hammondit soivat hienosti ja kitaran ilotulitus on todella vakuuttavaa. Tuon vuosikymmenen varhaisempaa levy tutkailut. These Blues Are Here Stay kulkee mallikkaasti rumpali Rick Eastmanin ja Bob Patientin honky-tonk -pianon siivittämänä. Olen kuunnellut tätä levyä useammin kuin muita arviopinossa olleita tuotoksia yhteensä. Lyhyesti sanottuna tämä on Julian Sasin paras albumi. Riku Metelinen DAVE HOLE Goin’ Back Down (Black Cat BCD1010) Dave Hole on pitkän linjan australialaismuusikko. Taitoa ja kokemusta on siis vähintäänkin kotitarpeiksi, mutta tämä debyyttijulkaisu hajoaa harmittavan sekalaiseksi kokonaisuudeksi. Kitaristi ja harpisti Stephan Hermsen loihtivat molemmat esitykseen tyylikkäät soolot. Edellisestä ”Coming Home” -albumista onkin vierähtänyt jo useampi vuosi. Darling puolestaan on saanut selkeästi vaikutteita Buddy Hollylta, tosin Holly-tyylistä kitarointia kappaleesta ei löydy ja sitä juuri olisi kaivattu. Ja onhan mukana yksi varsin yllättävä lainakappale. Alkuperäisen verkkaisen sovituksen sijasta se on saanut tuoreen ilmeen ja reippaamman sovituksen. Nimiraita pursuaa Hendrixiä ja wah-wahia poljetaan kuten mummo vanhaa Singeriä Bakkerin ryydittäessä menoa Hammondeillaan. Tässä tapauksessa tarkoitan tietenkin, että levy vaatii muutaman kuuntelukerran, jotta kaikki sävyt pääsevät valloilleen. Persoonallinen The Way It Used To Be on sekin hidas, tai medium blues. Delta blues -vaikutteista melodista rockmeininkiä edustava kappale tuo mieleen 1960-luvun lopun kultaiset vuodet. Anythingillä Sas sukeltaa syvälle sinisten sävyjen maailmaan. Yhtye kunnioittaa myös brittibluesia ja tekevät itsekin siitä käypäisesti periytyvää materiaalia. Samoilla linjoilla kulkee levyn päättävä nimikappale. Janiva Magnessin kanssa laulettu duetto Brighter Day on hiukan hämäävä, sillä muutamassakin kohdassa löydän yhtäläisyyksiä Dylaniin. Pointtina tuntuu olevan tarjota vähän jokaiselle jotakin, eikä näin se punainen lanka pääse hahmottumaan. Varsinaista crossoveria tehdään Bad Companyn Ready For Loven kanssa. Viime vuonna seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt Hole aloitti musiikillisen uransa vuonna 1965 ja on edelleen kovassa vedossa. Soolot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, niissä on kaikki oleellinen, ei muuta. Sas on kirjoittanut levyn kappaleet eikä yhtään heikkoa lenkkiä ole joukkoon eksynyt. Huolimatta hakkaavasta rytmistään on Get It Done mainio rokkaava styge. Kun sen antaa ilmottua lasissa riittävästi, niin maut tulevat esiin. Näiden studiolevyjen välissä tosin ilmestyi ”Feelin’ Alive” -livekiekko, mutta pari vuotta on siitäkin jo aikaa. Saatekirjeessä painotettiin vinyylijulkaisua, aivan kuin olisivat tienneet minun olevan ns. Mikke Nöjd JULIAN SAS Stand Your Ground (Cavalier CR 255623) Julian Sas, tuo harvaan levyttävä ”lentävä hollantilainen”, on muistanut meitä tuoreella studiojulkaisulla. Vaikka häneltä irtoaa aina tarvittaessa, niin mitään ylilyöntejä ei tule eikä hän sooloissaan mene hyvän yön tuolle puolen. Edellisellä levyllä nelimiehiseksi kasvanut bändi on kokenut pienen muutoksen, sillä useita vuosia bändissä bassoa soittanut Tenny Tahamata on vaihtunut Fotis Anagnostouhun. Kun viime numerossa hehkutin Rory Gallagherin kokoelman olevan vuoden levy, niin kyllä tässä on lähes yhtä hyvä. I’m A Good Man on ilmavarytminen blues, jossa on niin pitkä intro, että se erehdyttää luulemaan raitaa instrumentaaliksi. Mies on tuon ajan rakentanut sudiotaan ja opiskellut studiotekniikkaa. Näistä esimerkiksi I Cannot Believe on vahva moderni blues, jolla on hieno tunnelataus. Asiaa lienee mietitty, ja valinnat on tehty levyn tulevaa LPversiota silmällä pitäen, joka muuten on Julian Sasille ensimmäinen laatuaan. 62 Blues News 5/2019 GINA SICILIA Heard The Lie (Blue Élan BER1106) Gina Sicilia on aina tehnyt mielenkiintoisia levyjä. Levyn päättävä These 18 Wheels on Status Quo -tyylinen perusboogie. About This Worldillä soi lievästi down home -soundit ja stompperi on hieman aavemainen sävyiltään. Toisaalta kun Gallagherin kiekko oli uusintajulkaisu, niin ottakoon hän ykköspaikan siinä sarjassa ja Sas saa voiton uusien julkaisujen puolella
Tämän tyyppisestä musiikista tulee etsimättä mieleen tietysti Booker T. ”Blues Gotta Holda Me” -pitkäsoitto taisi ilmestyä edellisellä presidenttikaudella, joten jo oli aikakin. Sävellykset ovat Coco Montoyan tunnetuksi tekemää ja Jeff Healeyn kynäilemää Don’t Take It So Personally -sävellystä lukuun ottamatta omaa tuotantoa. Taustabändi on kolmijäseninen, eikä puhaltimia kuulla. Avauksen Ten O’Clock Blues on instrumentaali ja varsin näppärä pianoboogie onkin. Kolmikon omien sävellysten lisäksi Gary Nicholson on kirjoittanut kaksi kappaletta, jotka hän luonnollisesti myös laulaa. Mainio shuffle-stompperi Happy on rakenteeltaan sellainen, että se suorastaan vaatii osaavaa solistia tulkikseen (Charles Bradley olisi minun ehdotukseni). Hyvin soitettu, hyvin tuotettu. Sitä paitsi, tämä saa hyvälle tuulelle. Bändinsä tukemana Dave esittää instrumentaalin Bobby’s Rock (E. Kaz kunnostautuu kappaleessa syntikansoittajana. Väliosiossa on veikeää rytmillistä vaihtelua, mutta (onneksi) tähän ei olla tehty mitään tarpeettomia loppupaisutteluja. Deep Talkinin leppeä urkugroove pulssittaa todella matalassa tempossa. Texasin torvikolmikolta oli lupa odottaa vain hyvää, mutta että levy olisi näin tiukka, niin se tuli kyllä puun takaa. Mikäli esimerkiksi Joe Cocker on lähellä sydäntäsi, niin tähän kannattaa tutustua. Harmittavasti en ole tuota päässyt kuulemaan, sillä tämä kakkosalbumi on koukuttanut minut pahemman kerran. Studiossa on vieraillut lähes koko rytmimusiikin kerma, kuten Anson Funderburgh, Russell Jackson, Ronnie Earl, Curtis Salgado, Red Young ja Denny Freeman, vain muutamia mainitakseni. Mitä tässä muuta voisi sanoa kuin levyn kansitekstiä lainatakseni: Get here quick and dig it!! Riku Metelinen BIG APPLE BLUES Manhattan Alley (Stone Tone ST 20181) Fuusiobluesryhmä Big Apple Bluesin debyyttijulkaisu ”Energy” oli valtava menestys, jonka striimaukset lasketaan miljoonissa. Bonnie Raitt -bravuuri Unnecessarly Mercenary kierrätetään uuteen kuosiin lievästi r&b-henkisyyttä tavoittelevalla mediumilla. Vaikka hän on todennäköisesti näillä leveysasteilla tuntematon nimi, niin aivan tuoreesta tapauksesta ei ole kuitenkaan kyse. Jottei kuuntelija aivan nukahtaisi, on mukaan laitettu pari hiukan rankempaakin kappaletta. Laulun ohella kuullaan vain pianoa ja sävelmä on nätti. Kuunneltuani levyn läpi huomasin, ettei mukana ole yhtään harppua. Jerardi on tehnyt levyjä tasaisin väliajoin jo vuodesta 1998 lähtien ja uutukainen on hänen seitsemäs julkaisunsa. Kun edellinen julkaisu oli lähinnä tribuutti musiikille, jonka parissa he olivat kasvaneet, niin nyt mennään originaalimateriaalin parissa. Kyllä sitä voi hukata 20 minuuttia paljon turhempaankin kuin kuuntelemalla Lucan pikkualbumia. Mainitsin peljättävän sanan ”fuusio” siksi, että puhtaaseen instrumentaaliratkaisuun luottavan bändin musa on omintakeinen sekoitus soul-funk-groovea. Riku Metelinen LUCA KIELLA Figure It Out (omakustanne) Italialaistaustainen Luca Kiella (oik. Toinen cover on taatusti kaikille tuttu I Can’t Stop Loving You, joka funkattuna tuo mieleen Stevie Wonderin – paitsi että kitaristi tempaisee tähän hienon bluessävytteisen soolon. Levyllä esittäytyy hyvin sympaattinen nuorimies, joka onnistuneesti välttelee ylilyöntejä ja on revittelemättä. Kivasti maalaileva slovari SDW tarjoilee leppoisia kuulokuvia, mutta tämän osion voitto osuu Love As I Know Itlle, jota varovaisen alun jälkeen kasvatetaan ilman että herkkä fiilis katoaa biisistä. Moni-ilmeisyyttä riittää ja esim. Ukot vuorottelevat tasapuolisesti soolopaikoilla ja kilpasoitto nousee hetkittäin melkoiseen lentoon. Don't Take It Personally sekä Occupied sisältävät tiukkaa kitarointia. Levyn erikoisin sävelmä on Kaznoffin kirjoittama, avaruusääniä sisältävä instrumentaali Funky Ape. Chiellini) on reilu kaksikymppinen pianoja kosketinsoittaja, joka on kohtuullisessa nosteessa kotikaupunkinsa Chicagon soul-funk -ympyröissä. Texasin torvikolmikko tuuttaa niin komeasti, ettei soitinta edes kaipaa, toisaalta eihän sille olisi ollut tilaakaan. Mikke Nöjd Suomalaisen bluesin & soulin + instrumentaalirockin tietokannat: www.bluesnews.fi/blues pedia www.bluesnews.fi/in stropedia. Selvästi muuta materiaalia kevyempää eli loungempaa ratkaisua etsitään Hudson Breezellä, jolla kitaristi soittaa kuin Carlos Santana. Soittajilla taitaa olla myös kepposet mielessä, sillä Subway Rumblen urkusoundi putoaa justiinsa kuin jollakin vanhalla Uriah Heep -vinyylillä. Levyn päätösraita, Ronnie Earlin kitaroima instrumentaali Truckload Of Trouble on sellainen adrenaliinipläjäys, ettei paremmasta väliä. Puolipakollinen balladi So Many Questions päättää kiekon. En ollut kunnolla päässyt puolen välin toiselle puolelle, kun lisäsin julkaisun vuoden parhaat -listalle. Avausraita, John Millsin Guitar Town räjäyttää pankin välittömästi. Totta kai pitää muistaa pumpun basisti Admir ”Dr Blues” Hadzic ja rumpali Barry ”The Baron Of Blues” Harrison, jotka yhdessä luovat groovettavat botnet, minkä päällä kelpaa soolottaa. Figure It Out tapahtuu mediumina ja hyvin keinuttaa groove myös tällä siivulla. Kappaleen laulaa Guy Forsyth ja Anson Funderburgh soittaa liidit Johnny Moellerin kompatessa. Blues News 5/2019 63 levy tutkailut merseybeat-tyyliä esittelee Arrows In The Dark. & The MG’s ja sille selvästikin tehdään tribuuttia tiukaksi kerityllä funkkistelulla Take Two. Levyltä erottuu kolme selkeää voimahahmoa: kitaristi Zack Zunis, joka vaihtelee sujuvasti tyyliä ja soundia, Hammond B3:n kimpussa hääräävä Jim Alfredson ja isosti tuuttaava fonisti Chris Eminizer. James) sekä tyylikkään slowbluesin Used To Be, jolla tukena on saksofonisti Paul Millard. Mies on häärännyt monessa mukana, eli sidemanina, mutta tämä viisiraitainen kiekko on hänen debyyttinsä. Tunnelma on mukavan leppoisa, kappaleet soljuvat rennosti eteenpäin. Kakkosraidalla ääneen pääsee Carolyn Wonderland, joka vetää kovaa ja korkealta ja on edukseen myös kitaraosuuksissa. TT Tarkiainen THE TEXAS HORNS Get Here Quick (Severn CD 007) The Texas Horns eli Mark “Kaz” Kazanoff (tenorisaksofoni), John Mills (baritonisaksofoni) ja Al Gomez (trumpetti) on pukannut markkinoille uuden levyn. Instrumentaalimusiikissa on isosti ilmaisuvoimaa! Mikke Nöjd ERIC JERARDI Occupied (Niche LLC-20187) Stella Artois -olutmerkin uusi lähettiläs on laulaja-kitaristi Eric Jerardi. Potkua äänessä löytyy riittävästi, mutta monista muista voimakasäänisistä naislaulajista poiketen hän ei sorru huutamiseen. Levyn musiikki on soul-bluesia, ja kuten varmaan tiedossa on, se ei nyt ole ihan allekirjoittaneen ominta aluetta, mutta toisaalta on virkistävää laittaa soimaan levy lempigenren ulkopuolelta. Kaikki osaalueet ovat kunnossa. Kappaleita levyllä on vain seitsemän ja mittaakin vain liki vinyylin verran. Ennakko-odotuksista huolimatta huomaan pitäväni levystä. Etenkin ensin mainitun wah wah -soundit ovat varsin vakuuttavat. Hän pääsee myös ääneen säveltämällään Derek O’Brienin slidekitaroimalla You Can’t Be Seriousilla. Dave Holen luomia mielenkkintoisia rytmija perkussiolooppeja perinteisin bluesmaustein höystettynä tuovat esiin Measure Of A Man, Back Door Man ja Elmore James -klassikko Shake Your Money Maker. Levyn linjasta poikkeava kaunis, melodinen balladi Tears For No Reason kantautuu luureihin klassisen nylonkielisen kitaran ja Jon Toobyn sellon säestyksellä
Kiekon avaava nimikappale kertoo kättelyssä missä mennään, kitaravetoista hardrock-boogiea on luvassa. People Get Ready on kappale, josta on tehty vuosien varrella paljon hyviä tulkintoja. Shadow Blues on tyylikäs, triolipohjainen bluesrock. Mukana on bluesia, soulia, rock’n’rollia ja välillä mennään hiukan jazzinkin puolelle. 64 Blues News 5/2019 levy tutkailut JUDO JALAVA Many Rivers (KC Sound KC-20) Paljon on virrannut vettä Aurajoessa sen jälkeen, kun ensimmäiset viitteet Judo Jalavan soololevyn tekemisestä kuulin. Siitäkin huolimatta, että cd-versioissa on kaksi bonusraitaa Look, No Shoes ja Sylttis. Akustinen kitara tuo mukavasti lisää väriä, vaikka homma olisi mielestäni toiminut sähkökitarallakin toteutettuna. Riku Metelinen JUNIPER INC. Bändi edustaa ehdottomasti tuota ”jytää”. Vaikka kitarat ovat pääosassa, mihinkään kilpakirnuamiseen Nikku ja Nieminen eivät ryhdy missään vaiheessa. Ainakin promolevyn kannessa on pieni painovirhe, sillä se sanoo Just A Little Bit -kappaleen olevan omistettu Vesa Aaltoselle, vaikka kappale on tietenkin edeltävä raita How’s Wlodek. Mukavia koukkuja sisältävä Mat Hatter edustaa levyn rankempaa osastoa. Willie Juniper (basso) ja Pete Beard (rummut) takaavat todella tuhdin kompin. Yhteissoitto on todella tiukkaa, treenikämpällä on vuosien varrella vietetty tunti jos toinenkin. Sävellyksissä on osuvia koukkuja, ja lähes jokaisella kuuntelukerralla huomaa löytävänsä jotain uutta. Judon versio on kallellaan Jeff Beck/Rod Stewart -levytyksen suuntaan. Partiolaisen kunniasanalla “lupasin” olla näin tekemättä. Mikä ihmeen kihara. Boneshaker (Boogiemill BOOCD4) Hamalla 1970-luvulla lanseerattiin musiikkitermi ”purkkaa ja jytää” kuvaamaan tuon ajan kaupallisen rockmusiikin pääsuuntauksia. Vaikka versioita kaikista kappaleista on useita, niin kyllä hyville versioille aina kuuntelijoita löytyy. Judon soittama kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs. Itse tosin olisin sitä mieltä, että nimellä Juho Pitkänen KOTIMAAN KATSAUS. Kitaroinnin lisäksi Ace Mark hoitaa bändin lauluosuudet miehekkään rouhealla äänellään. Kitarasoolon soittaa fuusio-proge-metallipuolelta tunnettu Elmo Karjalainen, joka on Jeff Beckinsä kuunnellut. Kappaleita levyllä on huikeat 18, joista 17 on kierrätysraitoja. Levy on ehta kokonaisuus ja kappaleet ovat mukavan leppoisia. Avauskappale pohjautuu kitaristi Ace Markin tiukkaan, AC/ DC-henkiseen riffittelyyn. Sitä minäkin mietin, kunnes tunnistin miehen kansikuvasta. Soundit ovat loistavat ja kitarat oikeaoppisesti sijoitettu kumpikin eri kanavaan. Kenties taustalauluun oli kaivattu toinen laulaja, pianossa on tuuman verran likaa yläpäätä ja Antti Karineva olisi saanut soittaa (ainakin) yhden kitarasoolon enemmän. Nykyään olen hiukan avoimempi ja kiinnostusta riittää myös muunlaiselle musiikille kuin kolmensoinnun kappaleille. Keikkasetinkin perusteella Juniper Inc.in vahva vaikuttaja on ZZ Top. Avausraidaksi on valittu House Of The Rising Sun -sävelmää introssaan muistuttava As The Years Go Passing By. Odottavan aika kävi pitkäksi, mutta viimein odotus palkittiin. Ironhead jyrää koko bändin voimin kuin Deep Purplen Fireball aikoinaan. Ettei tämä nyt olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin mukana on pari pientä juttua, jotka hiukan närästävät. Hammond B3 soi komeasti kautta linjan eikä kitaransoitossa ole moittimista. Lähes kaikki sävellykset ovat tuttuja lehtemme lukijoille ja paketti on kuin jokapojan toivelaulukirjasta napattu. Rummutkin on miksattu mukavasti ”vähän joka puolelle”. Musiikki toimii varmasti paremmin vinyyliltä kuunneltuna ja suosittelen sen hankkimista. Juniper Inc. Kappalejärjestyskin on todennäköisesti tehty vinyyliä ajatellen, sillä A-puolen päätösraita, akustisilla kitaroilla soitettu Just A Little Bit on vähän oudossa paikassa cd:llä. Kaikkien boogiepeikkojen esi-isä John Lee Hooker tulee mieleen psykedeelisiä surf-sävyjäkin sisältävästä teoksesta Mean Old Dog. BN #296:n haastattelussa oli puhe, että Olli Ahvenlahti tulisi ehkä kenties mahdollisesti soittamaan kaksi Rhodes-sooloa. Kappaleen ehdoton suola on Antti Karinevan tyylikäs kitarointi. Morris Baileyn Go To Hell kulkee hyvin, mutta Flip, Flop And Fly ei lähde sellaiseen lentoon kuin esimerkiksi Ducktails sen aikoinaan sai. Blues Before Sunrise nousee mielestäni levyn parhaimmistoon. Levyllä Judo hoitaa laulupuolen lisäksi lähes kaikki muutkin instrumentit lyömäsoittimia sekä puhaltimia lukuun ottamatta. Riku Metelinen KIHARA Love Surreal (KSLP 0001, omakustanne) Kihara. Kuten tiedämme, Wlodek Gulgowski oli Made In Swedenin kosketinsoittaja ja Vesa Aaltonen bändin rumpali. Deep Blue Sea etenee bassokulkunsa ansiosta Staxja Motown-tuotoksia myötäillen. ammentaa omaan materiaaliin kauimmaisia sävyjä tuolta aikakaudelta. Ensivaikutelmat veivät minut 70-luvulle ja Love Records -julkaisuihin, artisteihin kuten Make Lievonen, Jukka Gustavson, Tolonen... Monet elementit ovat kohdallaan. Loppua kohden meininki hieman rauhoittuu. Kuten Jartse Tuominen joskus sanoi, ei hyvä melodia sanoja kaipaa pätee tässäkin tapauksessa. Meitä vanhan liiton miehiä silmällä pitäen levystä on otettu pieni painos vinyylinä. Koska kyseessä on kitaristin levy, se sisältää kitaravetoisia instrumentaalikappaleita, joihin puhaltimilla ja kosketinsoittimilla tuodaan kivasti lisäväriä. Teksasin partaveikoilta opitussa hengessä kulkevat Catch-22, Good Girls With Bad Habits, Midnight Women ja Nowhere Train. TT Tarkiainen JARMO NIKKU Line By Line (Turenki #) Jarmo Nikun keväällä ilmestynyt ”Line By Line” on todellakin hänen ensimmäinen sooloalbuminsa. Olin saanut hiukan ennakkotietoja, että versio on erittäin onnistunut, niin aivan näin veret seisauttava en uskonut sen olevan. Siltä varalta, ettei asia onnistuisi, Nikku oli soittanut akustisella kitaralla niihin soolot. Letkeä Gold Tooth Coast houkuttelee kuulijan musiikilliselle matkalle, jossa kuljetaan rock-funk-jazztunnelmissa. Niinhän siinä loppupeleissä kävi, ettei aikatauluja saatu sopimaan. Karineva pääsee esittelemään taitojaan myös Mean Woman Bluesissa, mutta tällä kertaa soittimena on dobro. Kieltämättä taiteilijanimi on ymmärrettävä niin kiharien hiuksien kuin myös miehen pääsoittimeen, kitaraan, vihjaten. Kannattaa tutustua bändiin nimeltä Juniper Inc. Otis Rushin It Takes Time on saanut uuden maukkaan sovituksen. Levyn päättää mollisävyinen balladi Shotgun, jonka mainio slidekitara onimenyt vaikutteita delta bluesista. Muutamissa kitarasooloissa on saatu hiukan vetoapua ja yhdessä kappaleessa on vieraileva basisti. Hyvästä todisteesta käy näkemäni keikka, jonka herrat Nikku, Nieminen, Kurki ja Heino soittivat neljistään. ”Boneshaker” jytisee kuin kahdenkymmenen tonnin painoinen paalujuntta. Levy päättyy varsin majesteetilliseen versioon Sam Cooken klassikosta Change Is Gonna Come. Olen aina liputtanut George Thorogoodin version puolesta, mutta nyt joudun toteamaan, että Judon näkemys on parempi. Sinisiä sävyjä ja slidekitaraa sisältävä Bluesville Express on kallellaan H.A.R.P.in ja Hoedownin suuntaan. Tuohon aikaan olin niin rock, rock, rock eli Dave Lindholmin, Dr Feelgoodin ja Hurriganesin lumoissa, ettei ymmärrystä riittänyt noin ”vaikealle” musiikille. ”Boneshaker” on kokonaisuudessaan tanakkaa tavaraa. Joidenkin kitaristien levyjä vaivaava brassailu sekä tiluttelu loistavat poissaolollaan. Me And My Gin versioidaan Muddy Waters/John Lee Hooker -tyylisesti. Sain levyn Puutori Bluesissa ja saatteeksi levyn tuottaja Christer Karjalainen sanoi, etten saisi antaa kaveripisteitä, kotiseutulisää tai suomitasoitusta
Äänitykset ja niiden jälkikäsittelyn on hoitanut Christer Rönnholm. Brittiläisen pub-rockin henki elää suoritteilla Leave Me Alone, Smile In Your Eyes sekä sekä mainion slidekitaran ryydittämillä esityksillä Big Bad Backpain Blues ja Don’t Hesitate. -68 julkaistun ja monia uria uurtaneen diskografiakirjan Blues Records 1943–68 tekemiseen, ja sen jälkeen hän on ollut mukana lukemattomien LPja cd-levyjen valmistamisessa ja taustoittamisessa. Naisellista näkemystä laajan miesjoukon sekaan tuovat vokalistit Pearl Dickson, Lottie Kimbrough ja Mississippi Mathilda. Otis Rushin All Your Love -teemaa mukaillen etenevä Riverside on kahden edellä mainitun lisäksi levyn parasta antia. Kunniaa kuuluu tietysti myös miksaaja Jussi Jaakonaholle ja tuottaja Teemu Viinikaiselle. Nyt kuitenkin mennään syvemmälle. Ja sehän on nykyaikana vaivattomasti tehtävissä. Kaikkein eniten tällaisesta harvinaisuuksia esittelevästä kattauksesta pystyy nauttimaan sen jälkeen, kun on hankkinut haltuunsa maalaisbluesin keskeisen annin. Jälkimmäistä sektoria edustavat vaikkapa niinkin erikoisesti nimetyt taiteilijat kuin vähätukkainen Papa Egg Shell, moottorien maailman mieleen tuova Spark Plug eli Sytytystulppa Smith ja korttipakan ruutusotilaan kaima Jack O’ Diamonds. Harppaus ei ole lyhyt, mikäli ottaa miehen alaraajojen pituuden huomioon. Tosin esimerkiksi Juhani Ritvanen mainitsi kerran puolitosissaan pitävänsä blues-esitystä maalaismallisena, jos sillä ei ole mukana saksofonin ja trumpetin kaltaisia puhaltimia, mutta hänen leikillisellä näkemyksellään tuskin on erityisen laajaa kannatusta. Paperboat rokkaa kuin alkuaikojen George Thorogood & The Destroyers. Väittäisin, että Kihara on tehnyt vuoden parhaan kotimaisen (pitääkö sitä kotimaisuutta edes korostaa) albumin. Blues News 5/2019 65 levy tutkailut on jo sen verran painoarvoa, että levyllä olisin käyttänyt reippaasti omaa nimeä. TT Tarkiainen COTTON BLUES BAND On Stage! (omakustanne) Vaasan seudulta tuleva Cotton Blues Band ilahduttaa rohkeasti keikkataltioinnillaan. Pakollinen hidas blues on Stormy Monday. Suomeksi tuotteen nimenä voisi olla vaikkapa johdatus kantribluesin vähän tunnettuihin aarteisiin. Kaiken lisäksi: se on saatavana myös komeana avattavalla kannella varustettuna vinyylinä. Esitysten taiteellinen taso on todellakin yleensä hyvänlainen. Klubiympäristöön oivallisesti sopivan rivakan shufflekäsittelyn saa osakseen bluesklassikko Seventh Son. It Ain’t What You Do kulkee bluesshufflena mainiosti ja Tsugu Way rymistellään tyylikkäästi funkahtavana versiona. Kokoelman nimeä ei voi väittää vääräksi, koska sen sisällöstä yli puolet oli minullekin entuudestaan outoja, vaikka olen tutustunut tähän idiomiin vuosikymmenten ajan. Mitenköhän Pitkänen on hänetkin saanut mukaan. Bright Light on psykedeelissävyinen junglerock The Crampsin ja Screamin’ Jay Hawkinsin tapaan. Edellisten joukkoon kuuluvat mm. Hänen keskeisiin saavutuksiinsa kuuluu mm. Liveotoksen päättää tilanteessa kuin tilanteessa aina toimiva Jimmy Reed -ränttätänttä You Got Me Running. Lupaukset tulevat lunastetuksi heti kun kiekon lataa cd-soittimeen ja hyvin kulkeva boogaloo Cold Winter jysähtää eetteriin. Ilmeisesti koostajan mieltymysten mukaisesti tuote on kovasti kielisoitinpainotteinen, koska sen 25 kappaleella on kuultavissa runsaasti banjon, mandoliinin ja varsinkin kitaran ääniä. Pääosa on sävellyksissä. Soulmeininkiä on kuultavissa torvisektion myötäilemänä kappaleella Leaving. Twelve bar boogie Revolver todistaa, kuinka rock on rajaton riemu. Näiden kohtuuhintaisten ja valaisevien rough guide -koosteiden kokoajana on toiminut herra, joka käyttää nimeä Neil Record. Pitkänen (jota nimeä aion käyttää jatkossakin) on kuitenkin näitä marzinymaneita ja vonherzeneitä harppauksen, ellei useammankin edellä. Etenkin muheva baritonisaksofoni saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Musisoinnista vastaavat: Henkka Panchin (laulu, huuliharppu, kitara), Kari Peltomäki (basso), Ylli Passi (kitara), Timo Ruokonen (rummut) ja Arno Gräsbeck (piano, urut). Kaikki kappaleet ovat hämmentävän hienoja, vaikka aluksi kokonaisuus saattaa tuntua hieman sekavalta. Suomihan on nykyisin täynnä näitä toinen toistaan taitavampia kitaristeja, osaa jopa kehutaan neroiksi. Pelkäksi plagiaattoriksi hän ei kuitenkaan ole halunnut jäädä, vaikka leipä sillä olisi voinut olla turvatumpaa. Keikkaotos alkaa hienon urkusoundin siivittämällä, psykedeeliseteerisellä tulkinnalla aiheesta Bottom Of The Sea. kitarasankarina, tämä rooli on jätetty tietoisesti taustalle. Ja kun äänittäjänä on ollut vielä legendaarinen Finnvoxin Risto Hemmi, ei mikään voi mennä pieleen. Pääosassa ovat joka tapauksessa omakohtaiset kappaleet. Rytmiryhmä, basisti Pekka Rajamäki ja rumpali Sami Laakso, hoitavat taustat tyylikkäästi – teknisestä osaamisestaan huolimatta eivät tylsästi. Tällä kertaa vuorossa on valikoima sellaisia maalaismallisia blues-esityksiä, joihin vain harvat ovat aiemmin tutustuneet. 1944 syntynyt Neil Slaven, joka on vaikuttanut laajamittaisesti blues-tietouden levittämiseen jo 1960-luvulta lähtien. Ränttätänttämeno jatkuu River Is Frozen -rutistuksella. Kyllä Suomessa kaiken kaikkiaan bluesin tyylisuunnat hallitaan laajasti. osallistuminen v. Sitä voi suositella kaikille ennakkoluulottomille musiikin ystäville. Eikä muitakaan monipuolisen kattauksen tuotoksia The Mudmakersin suinkaan tarvitse hävetä. Vesa Walamies UUSINTAJULKAISUT. Ilman hienoa taustaryhmää, ei näin mainiota levyä tietenkään ole tehty. Mukana levyn teossa ovat olleet Jykä Ahola (äänitys, miksaus, masterointi, puhallinsovitukset, trumpetti, taustalaulu, tamburiini) ja Masa Orpana (tenorija baritonisaksofoni). Tämänkin länsirannikkolaisen äänitteen kuultuaan ei voi kun todeta: ”Oi jospa oisin saanut olla mukana.” TT Tarkiainen eri esittäjiä The Rough Guide To The Best Country Blues You’ve Never Heard (World Music Network RGNET1362) Termillä country blues tarkoitetaan yleensä maailmansotien välisenä aikana kukoistanutta USA:n mustien akustisvoittoista perinnemusiikkia ja sen seurannaisilmiöitä. Kotimaisen rockin aatelisbändiä, Hurriganesia siteerataan parin raidan verran. Se Hendrix siellä taustalla kuitenkin kummittelee. Ensi kuulemalla ihmettelin, miten urkuri voi kuulostaa Wigwam-veteraani Jukka Gustavsonilta, mutta sehän olikin itse Gutsi. Honey Aaltonen THE MUDMAKERS Mudcake (omakustanne) ”Svengaavaa rytmibluesia Tampereelta” ilmoittaa The Mudmakers Facebook-sivuillaan. Vaikka Pitkänen on tullut tunnetuksi ns. Pianon ja huuliharpun soitteluita on taasen mukana varsin vähän. Artisteista itsestään löytyy sekä tuttuja että tyystin tuntemattomia hahmoja. Äänityson tehty vaasalaisessa O'Malleysravitsemusliikkeessä. Monet saattavat tietää Pitkäsen tulkitsijana, jolta irtoaa sekä kitaristina kuin laulajanakin ihan selkäytimestä niin Jimi Hendrix, Led Zeppelin kuin Hurriganes – bluesia unohtamatta. sittemmin yhtyeessä Martin, Bogan & Armstrong kunnostautunut Carl Martin ja monissa eri kokoonpanoissa musisoinut Charlie McCoy. Mutta kun kitarasoolon paikka tulee, soi se kuninkaallisesti. Osa on folkrock-pohjaisia – ehkä vähän Crosby, Stills, Nash & Young -tyyppisiä, mutta sekaan mahtuu myös ronskimpaa progressiivista bluesrockia. Sitähän tämä toden totta onkin. Hän on todellisuudessa mitä luultavimmin v. Ensimmäisellä soololevyllään hän on tuonut esiin myös – anteeksi tylsä ja puhki kulunut fraasi – singer & songwriter -puolensa (suomeksi kai laulaja/lauluntekijä – mistäköhän tämäkin laulunkirjoittaja-termi on suomen kieleen päätynyt, koska tuskin kukaan peruskoulunsa käynyt on ehtinyt oppimaan kirjoittamaan?). Sanojensa takana seisovat: Harri T Perkiö (kitara), Jouni Siljanto (laulu, huuliharppu), Mika ”Muddy” Lehtimäki (kitara, slidekitara), Aleksi Perkiö (rummut) ja Tero ”Cosmic T.” Koskinen (basso). Cottonclubilaisen raikkaan oloisen tulkinnan kokevat myös Route 66, Further Up On The Road, Hound Dog, sinertävän sielukas Ain't No Sunshine ja Panchinin huuliharpun ryydittämä Born In Chicago
66 Blues News 5/2019 levy tutkailut eri esittäjiä Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou – Bop Cat Stomp (Ace CDCHD 1547) Musiikintuntija Ian Saddlerin koostama, yli parikymmenosaiseksi 2010-luvun varrella paisunut ”By The Bayou” -antologia on tuonut cd-aikakaudelle kiitettävän korkuisen pinon eteläisen Louisianan sekä kaakkoisen Teksasin pikkulevymerkkien paikoin jo unohdettuakin äänitetuotantoa. Ärränbeepuolella ollaan nyt päästy kattaukseen numero 7. Levyllä 4 oleva musiikki on peräisin jo 1900-luvun alusta, ja mukana on jo tuttuja kappaleita kuten Betty And Dupree, John Henry ja vuodelta 1958. Kenties nykyaikana uusintajulkaisujen kiinnostavuus ei ole enää laajemmassa mittakaavassa entisensä, mutta henkilökohtaisessa rankingissani juuri tällaiset kokoelmat jaksavat vieläkin säilyttää paikkansa sekä sydämessäni että levysoittimessani. Mitään hävettävää ei ole myöskään yhtyeliideri King Charlesin sekä tämän terävänäppisen kitaristin Left Hand Charlien alias Charles Morrisin otteissa vuoden 1954 jump-instrumentaalilla Bop Cat Stomp. Pryor ja Leonard de Paur. Edellisen kaltaisten mielikuvien piirtäjinä ne ovat luonnollisesti aina mitä otollisimpia, mutta Acen tapaan huolella valmisteltuina annoksina myös aidosti opettavaisia. Erityisfokuksessa pysyttelevät yhä kulmakuntien blues-, r&b-, rock’n’roll-, cajun/zydecoja swamp pop -markkinoita läpi 50ja 60-lukujen elävöittäneet kulttimogulit Jay Miller, Fred Soileau, Eddie Shuler, Sam Montel sekä Huey Meaux. Miller omalla Rocko-merkillään 1958, kun taas riipivä sähköinen kitara-pianoblues Come On Home ilmestyi Huey Meauxin teksasilaisella Tear Drop -yhtiöllä nelisen vuotta myöhemmin. Musiikkisisältönsä puolesta tarjonnassa riittää sekä laatua että vaihtelevuutta, kiivasrytmisistä tanssispurttauksista löysätempoisempiin suistoalueiden bluesjyystöihin. Levyllä 2 on erilaisia lauluja orjuusajalta, varsinkin sisällissodan tiimoilta. Viimeksi mainitun työnäytteitä edustavat junttaava blues My Life For Your Love sekä rokkaava Mary, Mary. Ace-lätyn leidikiintiötä voimistavat Irma Thomasin bravuuria Don’t Mess With My Man vuoden 1964 Jin-seiskallaan versioiva Margo White sekä ”Bayou”-sarjalla ennenkin mysteeripersoonana pistäytynyt vanhan liiton r&b-laulajatar Elizabeth. Lazy Lesterin seurassa. Kuvaavia ala-otsikoita ovat: ”Louisiana Creole”, ”Slave Christman”, "Underground Railroad” ja " ” The War”. Levyllä 1 on alaotsikko ”Roots” ja siellä on afrikkalaisten heimojen lauluja (Ganasta, Guineasta ja Congosta). Saddler tyytyy jälleen kerran jakamaan kansiteksteissään vain aihepiirin perusopit, vaikka analysoivampaankin kerrontaan hän epäilemättä kykenisi. Hieman takakireän kitaravetoisen Sheffield-hiturin Never No More julkaisi J.D. Toinen otsikko on ”Shouts And Early Spirituals” eli huutoja ja hengellisiä lauluja. Myös nämä ovat studiossa äänitettyjä – enemmänkin meidän korviin sopivia ”sovituksia” – ei karkeita kenttä-äänityksiä. Kolmen julkaistun singlen jatkeeksi Martinin katalogia laajennetaan nyt sangen vakuuttavalla arkistoesityksellä Jerry Butlerin slovarista For Your Precious Love. Harvinaiselta vuoden 1962 Montel-sinkulta peräisin oleva Send For Me valssataan läpi kaavamaisena r&b-kiertona ja jostakin selvästi kuulummasta mustasta rock’n’roll-suosikista on kähveltänyt melodiakulkunsa myös saman neliviitosen kääntöpuolelta löytyvä omiin nimiin merkitty lennokas Everybody Wants To Know. Alun perin äänitystyötä tukenut ”yritysliitto” oli hajonnut nauhoitusten valmistumisajankohtaan mennessä, ja Belafonte päätti hylätä projektin määräämättömäksi ajaksi sen sijaan, että se olisi julkaistu pienempinä osina. Bill Parkerin koplasta ponnahti hetkeksi soolotielleen myös ärhäkkä-ääninen Little Miss Peggie. Pete Hoppula. Eddie Shulerin kellariin ryhmältä jäivät Goldband-leimalla varustettuina jämänauhoina ”ska”-poljentoinen instrumentaali Crazy Rock sekä jossain määrin hutiloidusti demoiltu Louisiana-puoliballadi Rocks On My Pillow. Mä sitä pengoin mitä lienen oikein etsinyt. Silloinen levy-yhtiökään (RCA) ei nähnyt kaupallista potentiaalia tälle kokonaisuudelle. Levyn 28 raidasta 11 mainitaan ennenjulkaisemattomaksi kappaleeksi – ja kahdelle raspiselle Goldband-bluesraidalle ei ole edes keksitty esittäjän nimeä. Karkea aikataulu, jota Belafonte seuraa, alkaa mustien saapumisella Amerikkaan 1600-luvun alkupuolella ja päättyy levytysajan kynnyksellä. Kaksi Goldbandilla julkaistua balladia esittävä Big Walter Price jatkoi keikkailua yli ysikymppiseksi aina 2010-luvulle saakka. Tämän monumentaalisen hankkeen tallennusprosessi – viisi levyä ja mukana oleva kirja – kesti vuosikymmenen, vuosien 1961 ja 1971 välillä. Alkuperäisten äänitysten tuotannosta vastasivat Harry Belafonte ja George Marek (RCA) ja tämän uusintajulkaisun tuotannossa olivat mukana Belafonten ohella Albert C. Niin löysin tämän levyboksin siitä kerron nyt”. Kyseessä on alkujaan Harry Belafonten ”tuottama” ”The Long Road To Freedom: An Anthology Of Black Music”, ja julkaistu jo vuonna 2001. Niinpä lähes kolmekymmentä vuotta kului, ennen kuin tallenteet otettiin uudelleen käsittelyyn ja julkaisuun; Buddha-levy-yhtiön johtaja (Alex Miller) kaivoi ne arkistoista (projektinimellä ”Negro Folk Music”). The Upsetters -kytköksiensä ansiosta keräilijöiden keskuudessa huomiota saanut Lester Robertson kuuluu setin luottonimiin. Alkujaan Los Angelesissa ja Nashvillessä operoineella Don Piercen johtamalla Hollywood-merkillä ilmestynyt miniklassikko oli Eddie Shulerin äänityksiä eri esittäjiä The Long Road To Freedom: An Anthology Of Black Music (Buddha #, 5-CD) ”Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin. Ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin. Entuudestaan kuulematon versio New Orleans -rumbasta Come Over Here tallentui Goldbandin studioilla, mutta se jäi laulajattaren monen muun suorituksen tavoin julkaisematta. Alaotsikolla ”Flip, Flop & Fly” varustettu kattaus perehtyi tuolloin seudun valkoisten rokkarien harvinaisempiin aikaansaannoksiin, tunnetuimpina kontribuuttoreinaan Doug Kershaw, Jimmy Newman, Johnny Jano, Al Ferrier ja Warren Storm. Minullakin se on ollut kymmenisen vuotta – pölyttymässä, enimmäkseen! Otsikko ”Pitkä tie vapauteen” kuvaa sekä afrikkalais-amerikkalaisten matkaa, joiden musiikkia Harry Belafonte on sisällyttänyt tähän kokoelmaan, että itse projektin kulkua. Keskivertoa tehokkaampana huomionvarastajana toimii myös hulvaton novelty-boogie Whoa Mule, jonka lurauttaa ilmoille totaalituntemattomuus Leroy James. Myös artistiesittelyt toistavat pääosin itseään, ovathan miltei kaikki cd:n suojatit vilisseet jo sarjan aikaisemmilla osilla. J.D. Huey ”Cookie” Thierryn käskyttämä Cookie & The Cupcakes muistetaan sekin. Jay Nelsonin riuskaotteinen r&b-revittely Raise Some San on ollut hyvästä syystä suosittu coveroinnin aihe viime vuosikymmenten retro-rokkareiden parissa. Tuolloin RCA:n ja Buddha Recordsin omisti BMG. Ennen tätä julkaisua sarja täydentyi vuonna 2018 ainoastaan yhdellä ”Boppin’”-etuliitännäisellä osalla. Silti tämä viiden levyn sarja on paljon enemmän kuin musiikillinen historia; se on yksityiskohtainen yhteiskuntapoliittinen historia ihmisistä, jotka ovat luoneet tämän musiikin, ja matka, joka seuraa mustan kulttuurin kehitystä siitä hetkestä lähtien, kun pakkomuutto alkoi Afrikasta uuteen maailmaan. Millerin Excello-puulaakin palkollisiin lukeutui kantavan balladiäänen omannut laulaja-pianisti Sonny Martin, joka ansioitui sessiohommissa mm. Perusteltu valinta albumin nimiraidaksi! ”Musiikkia paikkoihin, jossa grilli on aina kuumana, sinne missä järeän sipulipihvin rasva tirahtelee ja missä tapaamme toisiamme – ratsian pelosta huolimatta”, muotoili Marko Tapio -vainaa aikoinaan BN:ssä vastaavanlaisia kuuntelukokemuksiaan. Hollywoodille liisautuivat tämän koosteen kokelaista myös fatsdominomaista soundia tavoitellut ”Sticks” Herman Guidry sekä rumpali Bill Parkerin yhtyeessä solistin tehtäviä hoidellut Jessie ”Blues Boy” Palmer. Hyvin lienevät edelleen r&b-kansan muistissa myös Louisiana-valssin kimpussa häärivä Rockin’ Sidney, Excellon kantapeikkoihin lukeutunut Guitar Gable, haitarivetoisen vuoden 1958 shufflen It Happened So Fast kirnuava Clifton Chenier sekä It’s Your Voodoo Working -originaalillaan kestomaineensa varmistanut Charles Sheffield. Näiden miekkosten jälkeensä jättämistä aarteista vaikuttaa ainakin toistaiseksi riittävän kokoelmatarpeisiin kelpo ammennettavaa, vaikka Acen tahti onkin hieman seestynyt. Nelsonin oma ura ei tätä yksittäisyritystä pidemmälle kuitenkaan koskaan kantanut. Levyllä 3 tarkastellaan sisällissodan jälkeisiä ääniä sekä maaseudulla (”Country Moods”) että kaupungeissa (”City Moods”)
Mene ja tiedä. Tätä nykyä vain satunnaisesti lauluhommiin intoutuvan Robillardin ainoa vokalistinäyte on Goffin-King -sävelmä On This Side Of Goodbye. WENTUS BLUES BAND with DUKE ROBILLARD Too Much Mustard! (Ramasound RAMA1419) Wentus Blues Bandin uutuudella maestro Robillard kirjoittaa saatesanoissaan luoneensa ensikontaktin suomalaisyhtyeeseen 1987, jolloin hänen Pohjoismaiden kiertueensa oli pysähtynyt myös Kokkolassa. Pete Hoppula Kitaristi Duke Robillard (s. Rentoa ja toimivaa kyydittelyä joka tapauksessa, kuten koko levy kauttaaltaan. Tuomiopäivän äärellä kuullaan myös tälle levylle poikkeuksellisesti huuliharppua, joskaan sen soittajaa ei kansissa mainita. Sen sijaan mitenkään huomiota herättäviä tulkintoja eivät valitettavasti saa aikaiseksi Robillardin bändin omat jäsenet. Luultavasti Robillard on silti ottanut omaan puhallintaustaiseen suoritukseensa enemmän mallia Eric Burdonin ja Animalsin vuoden 1967 coverista. Mukana tuleva upea 140-sivuinen sidottu kirja sisältää selvityksiä lauluista, provosoivia esseitä sekä upeita valokuvia. Sitä en tiedä, tunsiko Duke luonnossa myös Leonard Cohenin, mutta hänen aloitteestaan on Wentuksen levytettäväksi päätynyt jälkimmäisen käsialaa oleva First We Take Manhattan. Tatsi paranee aimo harppauksen NRBQ-sessiomiehen Klem Klimekin mikrofonivuorolla, vaikka Chuck Berryn Dear Dad toki pitäytyykin tyylillisesti jyystörokin perinteisimmässä olomuodossa. Wentus-tiimin kättenjälkeä edustavat lisäksi rockenrollahtava vakuuttelu She’s A Killer Hot Blonde, Niko Riipan ja Robillardin kitaroinnille suopeasti tilaa antava boogierouhinta You Got My Love, Louisianan maisemissa valssaava Miranda, herkistelyt Right In Your Arms ja Where Have All The Songbirds Gone sekä levyn nimikkoinstrumentaali, jonka Tom Waits -viitteinen taustastoori tulikin jo paljastetuksi Robban Hagnäsin kertomana BN:ssä 4/2019. Kyllä, minusta on vuosien saatossa tullut urheilun ja musiikinkin suhteen viihdekäyttäjä. Jennifer Warnesin ja Stevie Ray Vaughanin vuonna 1986 popularisoimaa kasaripop-luentaa on viety kokkolalais-floridalaisessa yhteisymmärryksessä kohti viipyilevämpää ”oikeaa” kitarabluesia. Blues News 5/2019 67 levy tutkailut Boll Weevil alaotsikon ”Ballads And Frolics” alla. Aimo Ollikainen tiivi suuntasi rinta rinnan levyntekoon. 1948) nautti ensimmäisistä ”15-minuuttisistaan” bluesmaailman julkisuudessa jo Roomful of Bluesin ja Fabulous Thunderbirdsin riveissä soittaessaan, mutta omaleimainen muusikko on saanut sittemmin kuulla aiheellista suitsutusta myös soolotuotannostaan. Dylanin tummanpuhuvalla kantrilaahustelulla I Am A Lonesome Hobo ottaa laulutontin vastattavakseen Steve Earle’maisella äänellä siunattu rhodeislandilainen indierokkari Mark Cutler. Sama musiikissa, kuuntelen enemmänkin sävelradiomaisesti ilman kirpeitä analyyseja. Allen Toussaintin kynäilemän Yes We Canin esittää Bruce Bears ja Nevillen veljesten 80-lukuisen funk-klassikon Yellow Moon vähintään yhtä tasapaksusti Mark Teixeira. Robillardin nimiin merkitty Don't Bother Trying To Steal Her Love jatkaa Roomful of Bluesissa jonkin aikaa keikkuneen Dave Howardin johdolla samoilla twang-rokkaavilla aallonpituuksilla, Berryn You Never Can Telliä leimallisesti mukaillen. Kesällä 2019 koitti viimein hetki, jolloin jo tovin aikaa yhteisiä keikkakokemuksia haalinut kollekBN:n erikoissyynissä:. Viimeksi mainitulta napattu Rawhide onkin Robillard-tulkintana kieltämättä yllättävä, jos kohta ei välttämättä sovituksena niitä kaikkein kekseliäimpiä. Liekö levymateriaalin huomattava balladivoittoisuus jo ensimerkkejä kolmekymppisen Wentus Blues Bandin orastavasta ”keski-ikäistymisestä”, vai sittenkin vain luontevaa mukautumista tähtivieraansa suosimaan verkkaisempaan tahtilajiin. THE DUKE ROBILLARD BAND Ear Worms (Stony Plain SPCD 1403) Myös Robillardin tuore soolojulkaisu on työstynyt artistin oman Duke’s Mood Room -äänittömän ohella Lakewest-studion uumenissa. Nämä olivat afrikkalais-amerikkalaisten käytännön selviytymisvälineitä vaikeina aikoina. Viimeinen levy 5 sisältää työlauluja ja hengellisiä lauluja ala-otsikoin ”Muscles And Sweat” ja ”My God Is A Rock”. Sankarikitaristien tee-se-itse -projekteille ominaiseen tapaan myös ”Ear Wormsilla” liikutaan tyylilajillisesti linjakkaassa linjattomuudessa. Kaikenlaista urheilua, varsinkin jalkapalloa (vaikka olen lentisukko), olen seurannut hartaudella, mutta nykyään en oikein välitä, kuka pelaa missäkin, kunhan peli on nautittavaa. Syvää itseluottamusta huokuu myös solisti Juho Kinaret, joka hyökkää seuraavaksi Tom Waitsin mollibluesin 2:19 kimppuun. Wentukset niin ikään vähät välittävät kliseiden pelosta ottaessaan runnovaan käsittelyynsä Robert Johnsonilta nimen Judgement Day saaneen Rollin’ & Tumblin’ -variaation. Harry Belafonten lisäksi tällä levyllä esiintyvät Brownie McGhee ja Joe Williams Count Basien joukoista. Tämän levysarjan kuuntelu ei kuitenkaan ole helppoa, suosimaani korvaan tarttuvaa viihdettä on vähemmän – tämä on etsintää juurimusiikin juurista. Esimerkiksi americanahenkisesti tunnelmoidun Selman se oli levyttänyt jo vuoden 2011 albumilleen ”Woodstock”, mutta Robillardin toiveissa oli ollut tehdä aiheesta päivitetty näkemys. Toinen osio on nimeltään ”Bad Men, Booze And Minstrels” ja sielläkin on myöhempinä aikoina versioituja kappaleita; Stagolee ja Joe Turner Blues. Lämminhenkinen uusiotulkinta on ihailtava, esittihän originaalin niinkin ”helppo” jäljittelyn kohde kuin The Righteous Brothers. Vanha Arthur Alexander -sievistely istuu pelkistettyyn yhden kielen rautalanka-asuunsa vallan kotoisasti. Pätevänä laulajana esiintyy Bostonista lähtöisin oleva Chris Cote. Levyn taustoista vastaa Duken pitkäaikainen komppiryhmä (kosketinsoittaja Bruce Bears, basisti Brad Hallen ja rumpali Mark Teixeira) ja lähes kaikista laulusuorituksista mukaan kutsutut solistivieraat. Täällä ollaan tuntemamme populaari-musiikin juurilla. Sessioiden toteutuspaikaksi valikoitui Robillardin kotikulmilla Rhode Islandilla Jack Gauthierien omistuksessa toimiva, Dukelle muutenkin tuttu Lakewest-studio. Duken henkilökohtaisina tuomisina kiekolle ikuistuivat slovariblues She Made My Mind sekä proge-liipasin herkällä liki kuuden minuutin ajan jauhava päätösnumero Passionate Kiss, jonka sankari itse oli versioinut 90-luvun alussa huomattavasti konservatiivisemmin blues-ottein. Robillardille alkuperäisversion tekijä taitaa olla vielä toistaiseksi suomalaisvieraitaan tutumpi hahmo, ovathan he levyttäneetkin yhdessä. Levyn toisella Arthur Alexander -poiminnalla Everyday I Have To Cry Some eturivin paikat saavat brittiläinen 60-luvun alussa levytysuransa käynnistänyt Julie Grant (joka coveroi kappaleen ensi kerran jo 1962) sekä nuorempaa jenkkiverta edustava duettokumppani Sunny Crownover, jonka toinen tilaisuus tarjoutuu Brenda Leen 50-lukuisella Sweet Nothin’s -hitillä. Kömpelöhkönä arvio-aasinsiltana edelliselle toiminee Living With The Animals, jonka kirjoittanut austinilainen Powell St. Coverrepertuaariin lukeutuvat lisäksi Lazy Lesterin swamp blues -ikivihreä I Hear You Knockin’ sekä Chuck Willisin jytäisä Feels So Bad. Martin Luther King. Kesti kuitenkin useampi vuosikymmen, ennen kuin amerikkalaislegendan ja Wentuksen tiet kohtasivat uudelleen. Ja miksiköhän näin monumentaalinen teos on jäänyt hyllyyn pölyttymään. Väkivahvalla julkaisulla liiallisen sinapinmaun takia ei kuulijan kuitenkaan tarvinne naamavärkkiään mutristella. Sen hän kuitenkin tärvää mitäänsanomattomalla ja varovaisella kierrätysversiollaan. Paitsi vierailevana kitaristina, Robillard on antanut panoksensa tuotokselle myös sen otsikkoa henkivän kansikuvamaalauksen taiteilijana. Näillä levyillä kuultavat kappaleet ovat loistavia esityksiä, uudelleenluomuksia, joita tulkitsee suuri joukko muusikoita ja laulajia, kuten Harry Belafonte, Gloria Lynne, Bessie Jones, Sonny Terry, Brownie McGhee sekä Joe Williams – ja jopa Dr. Traditionaalinen Careless Love sekä Pee Wee Kingin ja Redd Stewartin You Belong To Me soljuvat nekin viehkoina yökerhomaisina urkupohjaisina shuffle-instrumentaaleina Bill Doggettin hengessä. Coverinstrumentaaleista enemmän omaperäisyyttä sitä vastoin osoittaa Soldier Of Love. Lisäksi bonus-DVD:llä kerrotaan projektin tekemisestä. Holmes Brothersin vanhoja syntejä edustavalla gospelsävyisellä julistuksella ydinasemassa näet soivat mahtipontisesti Pekka Gröhnin koskettimet. Stayed At The Party -avauksella Herttua antaa vielä odotuttaa omaa soolovuoroaan. Vakioliigan maanantaipelin ääniraidaksi voin laittaa Bluesministerin, sama kellä pallo on, kunhan joku syöttää tai tekee maalin. Korvamatoja kyllä nokitetaan eetteriin toinen toisensa perään Robillardin temmeltäessä mielimusiikkinsa parissa vanhakantaisesta r&b-swingistä 60-lukuiseen bluespop-rockiin, ulottaen arsenaaliaan peräti Link Wray -revittelyihin saakka. Myös osa yhtyeen omista kappaleista on menneisyyden peruja. John oli levyttänyt kappaleen aikoinaan luotsaamansa Mother Earthin kanssa. Duke oli päässyt samalla kertomaan paikallislehdelle olleensa vaikuttunut nuoren kokoonpanon kyvyistä ja innostuneisuudesta