Blues News 05/2020 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Klassikoiden lähteillä: Big Bill Broonzy / Bluesmaantietoa: East Coast, osa 2 / Misty Mops Divarien helmiä / Unohdetut albumit / Al Greenin kirkossa / Sinkkuelämää / Levytutkailut 197301-20-05 ISSN 0784-7726 N:o 305 (5/2020) Hinta 7,20 € 53. vuosikerta BN haastattelee: BENNY TURNER RICK KREHER Henkilöhistoriaa: JACK & JILL RENÉ HALL Memphisin pikkujättiläisiä: PERCY MILEM & THE LYRICS
28 s. 8 s. 8 s. 18 s. 4 s. 14 s. 14 s. 2 Blues News 5/2020 s. 18 s. 15 s. 24. 28 s. 22 s. 24 s. 4 s. 15 s. 22 s
Blues Newsin kirjoitusten sekä kotilevyhyllystämme löytyneen FBS:n ”Brotherhood”-pitkäsoiton (1975) ohella kiinnostusta lisäsi Waldemar Walleniuksen vuosina 1980–81 päätoimittama legendaarinen Fanzine-lehti, jossa julkaistiin suomeksi käännettynä alkujaan yhdysvaltalaisessa Living Blues -lehdessä vuonna 1977 ilmestynyt Jim & Amy O’Nealin laatima mittava Boyd-haastattelu. Itse muistan saaneeni ensikosketuksen Eddie Boydin urotekoihin sekä kotimaisiin kytköksiin jo nuorella iällä. Levyn ilmestymistä juhlittiin tuolloin helmikuussa 2005 – kuinka ollakaan – Hara Saanion ja muiden aiheelle omistautuneiden suomalaismuusikoiden kuten Jukka Tolosen, Pepe Ahlqvistin ja Tomi Leinon voimin Malmitalolla järjestetyssä tyylikkäässä kavalkadi-illassa. 40 BN käy tapahtumissa ............................................... Muutama spesiaali kysymyskin oli jo takataskussa valmiiksi mietittynä. Jotenkin päädyin myös arvioimaan kyseisen julkaisun lehdessämme, mitä pidin tuohon aikaan BN-konkareilta huomattavana luottamuksen osoituksena kaltaiselleni nöösipojalle. BN toivottaa lukijansa lämpimästi tervetulleiksi sekä näyttelyyn että sen tiimoilta järjestettäviin oheistapahtumiin. 47 Levytutkailut ............................................................... lokakuuta juhlakonsertti, jossa pianisti-laulaja Hara Saanion luotsaama The Amazing Meatmen -yhtye tulkitsee erikoisvieraidensa kera Eddien tunnetuksi tekemää tuotantoa vuosien varrelta. kunniajäsenelle (1993) Eddie Boydille. Epäilemättä kyse oli puhtaasta yhteensattumasta, mutta mysteeriä ei koskaan päästy varmistamaan sen enempää vuonna 1994 edesmenneeltä Boydilta kuin jo paria vuotta aiemmin menehtyneeltä Mizelliltäkään. Siellä tämä arvoesine on saanut edelleenkin päivittäin kertoa sekä satunnaisille ohikulkijoille että varta vasten paikalle saapuneille bluespyhiinvaeltajille Helsinginkatu 12:n kuuluisan asukin rakkaista kulmakunnista tämän kahdenkymmenenkolmen viimeisen elinvuoden aikana. 13 BN vierailee Al Greenin kirkossa .............................. Toukokuussa 2009 jatkoimme pitkälti samoin valmistelujoukoin, kun Kallio Kukkii -festivaalin mainingeissa julkistimme Eddien ja Leilan vanhan kotirapun yhteyteen asennetun Eddie Boyd -muistolaatan. 15 Percy Milem & The Lyrics ......................................... Niistä yksi liittyi rockabillylaulaja Hank Mizellin Chicagossa 1958 tekemään klassikkolevytykseen Jungle Rock, jonka basistiksi hän oli omissa muisteloissaan nimennyt monien suureksi hämmästyksesi ”jonkun Eddie Boydin”. Hirvonen), jonka oma maallinen taival saapui valitettavasti lopulliseen määränpäähänsä 1. Tasan puoli vuosisataa sitten Suomeen asettautunut blueslegenda löysi erinäisten alkuhaasteiden jälkeen loppuelämänsä kodin Helsingistä, jatkaen uudessa asuinpaikassaan myös aktiivista musiikintekoa vielä usean vuosikymmenen ajan. lokakuuta 2020 Helsingin Pasilan kirjastossa (Kellosilta 9) ja sen jälkeen 31.10.–14.11.2020 Helsingin Malmitalolla (Ala-Malmin tori 1) on esillä pariskunnan henkilökohtaisista valokuva-albumeista sekä pienesineistöstä koottu Eddie Boydin elämää ja erityisesti Suomen-vaiheita valottava teemanäyttely, jonka toteutuksen ovat yhdistyksen omien toimihenkilöiden ohella mahdollistaneet yhteistyöllään Leila Boydin läheiset Ilpo Takanen ja Jorma Hirvonen. Entä miten Boyd itse olisi tällaisiin lähestymisyrityksiin suhtautunut. Ensin 1.–24. 39 Divarien helmiä #53 ................................................. Konkreettisemman yhteyden Boydiin sain 2000-luvun alkuvuosina FBS-hallitusremmiin liityttyäni, jolloin yhdistys oli paraikaa viimeistelemässä historiallista kokoelma-cd:tään ”Mello Hello! – Eddie Boyd In Finland”. 42 Sinkkuelämää #5: The Show Stoppers ................. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2020 on 42 euroa. Malmitalon näyttelyjakson avaa lauantaina 31. 14 Misty Mops .................................................................. 8 Muddy Lee Makkonen ............................................. Blues Newsissa vuosina 1970–2020 julkaistuja Eddie Boyd -kirjoituksia on koottu verkkosivuillemme osoitteeseen www. 18 Klassikoiden lähteillä #64: Big Bill Broonzy ........... 24 René Hall ...................................................................... Tervetuloa!. 48 Etukansi: Benny Turner & Billy Branch, Lucerne Blues Festival 2019 © Pertti Nurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 53. 22 Jack & Jill ..................................................................... Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. Ilmoitushinnat vuodelle 2020: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Kimmo Ahonen, Aarno Alén, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pirjo Salminen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Donald Wright Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2020: N:o 1/20: vk 08 N:o 2/20: vk 16 N:o 3/20: vk 24 N:o 4/20: vk 34 N:o 5/20: vk 42 N:o 6/20: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 6/2020 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 13.11.2020! WWW.BLUESNEWS.FI Lokakuussa 2020 Mello Hello! Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin loppuvuosi on omistettu yhdistyksen järjestyksessään 11. 32 Unohdetut albumit #16 ........................................... 4 Rick Kreher .................................................................... bluesnews.fi/bn-artikkelikooste-eddie-boyd-bn-kirjoitusten-valossa. Suurin kiitos tästä kaikesta kuului tietenkin heti varhaismetreillä Eddien kanssa ystävystyneelle ja sittemmin myös avioituneelle Leila Boydille (os. Koska en lapsuudessani asunut tai edes juuri kyläillyt Helsingin suunnalla, jäivät niin livekeikat kuin muutkin lähikontaktit seniorimuusikon kanssa omalta osaltani kokematta. 28 Bluesmaantietoa: East Coast #2 ............................ Mitä siinä tilanteessa olisin tehnyt, olisinko rohjennut mennä juttusille ja esittäytyä. Niillä harvoilla ensimmäisillä kerroilla Kallion kaupunginosan lähettyvillä palloillessani jaksoin silti totta kai aina haaveilla, että tarunhohtoinen hahmo sattuisi astelemaan juuri nyt minua vastaan. SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN SYYSKOKOUS Lauantaina 28.11.2020 klo 17 alkaen osoitteessa Suonionkatu 6 (00530 Helsinki). marraskuuta 2019. Blues News 5/2020 3 Benny Turner ................................................................
Hän päätyi sitten tutustumaan Jimmy Reedin ja Howlin’ Wolfin kaltaisiin bluesstaroihin, mistä käynnistyi vähitellen hänen oma bluesmuusikon taipaleensa. Onneksi siskoni, joka oli varsinainen söpöliini kierteli pitkin junavaunuja ja pummasi ruokarahat koko isolle perheellemme – äiti ja me kuusi sisarusta. – Koko perheemme muutti Chicagoon vuonna 1950. Chicagossa oli paljon klubeja ylt ympäriinsä ja pyrin olemaan mahdollisimman paljon keikoilla Freddien mukana. Kiitokset tilaisuuden mahdollistamisesta Nola Blues -levy-yhtiön Sallie Bengtsonille ja Blind Raccoon -ohjelmatoimiston Betsie Brownille – sekä Pertti Nurmelle, joka oli mukana Schweizerhof-hotellin hulppeassa aulassa käydyssä juttutuokiossa. – Näihin aikoihin, noin vuonna 1958, Freddie ja minä löimme Chicagossa soittokamppeemme yhteen. Freddie päätti jättää koulun kesken paljolti, koska häntä ei pidetty riittävän fiksuna, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ryhdyin hänen basistikseen ja soitimme aluksi mestassa nimeltä Squeeze Club. Senpä takia jouduin opettelemaan bassokuviot kuusikielisellä kitaralla. Hän oli jo tuolloin varma, että hänestä tulisi vielä joskus muusikko. Minä olin tuolloin vielä koulupoika. Olin oppinut soittamaan äidiltäni. Tein Nashvillessä joitain levytyksiä tämän yhtyeen kanssa. Minä puolestani en ollut pikkukundina juurikaan kiinnostunut musiikista vaan pikemminkin hengailin vain Freddie-veljeni kanssa. OPPIVUODET ISOVELJEN RINNALLA – Freddien ura alkoi Little Sonny Scottin kanssa muodostamansa bändin myötä. Äitini ja hänen neljä veljeään osasivat kaikki soittaa kitaraa ja laulaa. Me sitten väijyimme pihan puolella kuuntelemassa heitä. NUORUUS – Nimeni on Benny Turner, synnyin Teksasin Gilmerissä 2. Cash kertoo itsekin tätä varhaista juttua, mutta sittemmin hänestä tuli laatukitaristi, joka kyllä peittosi minut mennen tullen. Minulle pääseminen Chicagoon oli äärettömän tärkeää, ja yritimme siellä sitten sopeutua mahdollisimman hyvin suurkaupungin sykkeeseen ja ilmapiiriin. Jim Crow -rotuerottelujärjestelmä oli tuolloin jokapäiväistä todellisuutta kotiseudullani. Minä johkaannuin musiikin pariin häntä myöhemmin, mutta olinhan toki viisi vuotta nuorempi. Minulla oli alkajaisiksi lainassa Freddien vakibasistin Fender-basso, jonka hän vei kuitenkin sitten mukanaan. – Muutimme Chicagoon äitini vanhimman veljen houkuttelemana, koska hän pärjäili siellä oikein hyvin. 4 Blues News 5/2020 MIKE STEPHENSON (käännös ja kommentit: Pertti Nurmi) E desmenneen blueskolossi Freddie Kingin veljen, ikäistään selvästi nuoremman oloisen Benny Turnerin haastattelu tehtiin Lucernen bluesfestarin yhteydessä marraskuussa 2019. Maailmansodan syttymisvuonna 1939, olen siis 80-vuotias. Siinä vaiheessa, kun olin jo jättämässä yhtyeen, tutustuin omaa muusikon taipalettaan aloittelevaan Cash McCalliin. Magic Samin basisti Odell (Campbell) neuvoi minua virittämään kielet oktaavin verran alemmaksi ja soittamaan kevyellä kosketuksella, jolloin lopputulema oli hyvin lähellä Fenderin bassosoundeja. Meillä oli pitkälle matkalle rahaa ainoastaan junalippuihin, mutta ei ruokaan. Hän ei osannut omasta mielestään soittaa juttuja, joita näytin hänelle, joten hän pisti pillit pussiin, pakkasi kitaransa ja häipyi ulos ovesta. Sittemmin tutustuin Handsome Arson -nimiseen kaveriin, jonka kanssa liityimme gospel-ryhmään The Kindly Shpherds, jossa soitin kitaraa. Kuulin usein vanhempieni keskustelevan järkyttyneinä, kuka oli lynkattu edellisenä päivänä. Hän taasen halusi soittajaksi, mutta kun äitimme veljineen aloittivat musisoinnin kotosalla, oli heillä tapana ajaa meidät ulos häiritsemästä. Kotimme sijaitsi Roosevelt Roadilla Chicagon West Sidella kahdeksan korttelin päässä Halsted Streetiltä ja 12 korttelia Maxwell Streetiltä. Oven pielessä oli tapana säilyttää kaljaa täynnä oleva pesusoikko, jonka tyhjentämisestä Freddie piti huolen ja humaltui kuunnellessan sisältä kantautuvaa soittoa. Yksi kantapaikoistamme oli © Pe rt ti N ur m i Veljekset Freddie ja Benny lapsuudessaan 1940-luvulla sekä Helsingin Kulttuuritalolla 20.11.1975
Niinpä sitten Floridasta poistuessani liityin Soul Stirrersin muonavahvuuteen ja minusta tuli tiettävästi ensimmäinen gospel-yhtyeessä soittanut sähköbasisti. Olin Stirrersin kanssa parisen vuotta, mutta olin jo jonkin aikaa ikävöinyt Freddie-veljeäni ja palasin vuoden 1964 tietämillä takaisin Chicagon klubikuvioihin. Freddiellä oli tosin myös edelleen oma vakituinen basistinsa, jota tuurasin silloin, kun häntä ei jostain syystä huvittanut tehdä keikkaa tai jos hän sattui olemaan sairas. rumpali Casey Jonesin sekä © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i. – Vuosina 1959–60 kuuluin vokalisti Dee Clarkin yhtyeeseen, mutta jätin heidät tavatessani Floridassa Soul Stirrersin johtohahmon Leroy Crumen. Silloin minä puolestani liityin muiden artistien bändeihin, kuten Bobby Kingin, Little Walterin, Gene Bargen, Elmore Jamesin ja Eddie Shaw‘n. Leroy kertoi heidän ajattelevan värvätä joukkoonsa basistin ja sitten yhtenä iltana olin mukana show’ssa, jossa esiintyivät heidän lisäkseen The Caravans ja The Staple Singers. Tein keikkaa mm. 6 Blues News 5/2020 Be Bop Bar. Olin aina pitänyt tästä ryhmästä ja pitkäaikainen haaveeni oli päästä soittamaan johonkin merkittävään yhtyeeseen
Silloin rupesin ajattelemaan, miten menetän järjestään kaikki suojattini ja bändinjohtajani, joten päätin alkaa tehdä musiikkibisnestä solistina, omissa nimissäni. huom.) – Minulla on tätä nykyä oma yhtyeeni Benny Turner’s Real Blues, jonka jäsenet kosketinsoittaja Keiko Komaki ja rumpali Jeffery “Jellybean” Alexander ovat vakiokalustoani ja joiden ympärille kutsun sitten muita soittajia. Eric Claptonin kaltaiset starat esittivät hänen kappaleitaan. Sen seurauksena Mighty Joe pääsi enää hädin tuskin ylös sängystään ja hänen uransa oli käytännöllisesti katsoen ohitse. Siitäkin huolimatta hän oli valmis lähtemään kanssani oikopäätä Memphisiin levytysstudioon, missä lopputuloksena syntyi edellä mainittu “Going Back Home” -levymme. – Operation Soul -kausi kesti muistaakseni vuoteen 1969, jolloin Freddie kääntyi jälleen kerran puoleeni pyytäen apuani. Levymerkin ensimmäinen julkaisu “Journey” (CD 001; 2014) ei saanut mielestäni ansaitsemaansa näkyvyyttä ja tunnustusta, koska olimme saaneet systeemit vasta käyntiin. – Olen julkaissut omissa nimissäni kuusi albumia, joista yhden Cash McCallin kanssa (“Going Back Home”, Nola Blue CD 007; 2018). Myös Deacon Jones kuului Freddien yhtyeeseen koko tämän pitkähkön ajanjakson. Näiden jälkeen siirryin sitten Sallie Bengtsonin vuonna 2014 perustamalle Nola Blue’lle. – Olin ollut hiljattain yhteyksissä Cash McCalliin keskustellakseni hänen kanssaan gospelyhtyeestä The Pilgrim Jubilees, jonka jäsen Cash oli aikoinaan ollut. Myös Billy Branch tunsi hyvin Cashin ja kävimme peräti Chicagossa saakka levyttämässä cd:lle pari raitaa yhdessä Billyn kanssa. Blues News 5/2020 7 jälleen kerran Bobby Kingin ja Gene Bargen kanssa. Samassa yhteydessä kuulin hänen olevan vakavasti sairas ja kemoterapiahoidossa neljännen asteen syövän kourissa. Keikkailimme Mighty Joen kanssa ympäri maata ja ulkomaita myöten, mutta sitten hän sairastui vakavasti. Sitten minä ja nuorempi veljeni Bobby perustimme oman Operation Soul -yhtyeen, joka oli kuumaa kamaa Chicagon ympäristössä. Olin hänen managerinsa ja ystävänsä yli 20 vuotta, kunnes hänkin kuoli (23.3.2010). Freddiestä oli tullut maailmankuulu, erittäin suosittu etenkin Euroopassa ja teimme paljon kiertueita. Levyistä kaksi ilmestyi ennen Nola Blue’lle värväytymistäni. – Kitaristi-laulaja Mighty Joe Young ja minä olimme aina todelliset sielunveljet. (Cash McCall kuoli 20.4.2019, pian em. huom.) Pari vuotta sitten (2017) julkaistiin omaelämäkerrallinen kirjani “Survivor – The Benny Turner Story”. VIHDOIN SOOLOURALLE – Muutin seuraavaksi New Orleansiin ja tapasin Marva Wrightin, joka muistutti minua Freddiestä niin kovin paljon. Lääkärit lupasivat tilanteen korjautuvan leikkauksella, joka meni kutenkin pahasti pieleen. Keikkailen myös kansainvälisesti, ja minulla on edelleen yhteyksiä myös Chicagoon, jossa asuu yhä sukulaisiani. Tässä nyt sitten olen Nola Blue -levymerkillä ja vedän omaa bändiäni. Keiko saapui aikanaan Japanista Amerikkaan, ja minä olin ensimmäinen henkilö, joka tarjosi hänelle töitä Marva Wrightin yhtyeessä. (Bennyn kaksi muuta Nola Blue -albumia ovat Marva Wrightille omistettu “When She’s Gone”, CD 002; 2015 ja “My Brother’s Blues”, CD 004; 2017, joista ensin mainitulla on mukana kuusi kappaletta “Blue And Not So Blue” -cd:ltä; käänt. – Asun edelleen New Orleansissa, jossa on Katrinan jäljiltä valitettavasti vieläkin paikoin sangen ankeaa. Soitin hänen kanssaan kahdeksan vuotta Freddien kuoleman jälkeen. Freddien poismeno oli minulle valtava järkytys, vaivuin sen jäljiltä syvään masennukseen ja laihduin langanlaihaksi luuviuluksi. Ei ole sinällään kummallista nousta lavalle esiintymään, mutta saada yleisö pitämään sinusta onkin eri juttu ja vaatii kovasti panostamista. levyjulkaisun jälkeen; käänt. Marva tykkäsi uhkapeleistä ja pokerin pelaamisesta. Bändissämme oli kosketinsoittaja Deacon Jones, joka liittyi meihin Curtis Mayfieldin yhtyeestä ja jonka sittemmin vein mukanani vuosikausiksi Freddie Kingin bändiin. Kiersin hänen kanssaan ympäri maailmaa ja esimerkiksi Lontoossa teimme yhteistyötä Robert Stigwoodin ja Leon Russelin kanssa. Siitä eteenpäin soitinkin hänen rinnallaan aina hänen kuolemaansa saakka (28.12.1976). Myös “Jellybean” soitti kanssamme Marvan bändissä, joten me olemme siis pysytelleet kiinteästi kimpassa. Helppoa se ei totta tosiaan ole. Hänellä oli kipuja niskassaan (mitä ilmeisimmin hermopinne), jotka säteilivät hänen käteensä haitaten soittoa. Seuraavaksi julkaisin cd:n “A Tribute To My Brother Freddie King”, samaten King “B” -levymerkilläni vuonna 2011. Oli pitkälti Mighty Joen ansiota, että ylipäänsä selviydyin masennuksestani, kun hän sai minut houkuteltua liittymään bändiinsä. “Blue And Not So Blue (King “B” CD 001; 1997) oli ensimmäinen albumini ja kirjoitin kaikki sen kappaleet. © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i Yläpuolisessa kuvassa Benny Turner skoolaa Billy Branchin kanssa, alapuolella Keiko Komaki soittimineen Lucerne Blues Festivaleilla 2019 Imatra Big Band Festivaleilla vuonna 2000 Marva Wrightin kokoonpanon jäsenenä
Kun 70-luvulla ajeli autolla ikkuna avoinna, kuuli aina jossain bändin soittavan. – Suosikkini on aina ollut Muddy Waters, mutta noihin aikoihin oli mahdollista vielä kaupungin klubiessa nähdä ja kuulla niin. Muddy Watersin kanssa vuosia esiintyneen George ”Mojo” Bufordin kautta hän sai tarjouksen liittyä itsekin Muddyn yhtyeeseen tämän edellisen kokoonpanon lopetettua. Pepper’s sijaitsi South Sidessä ja se oli minulle teini-ikäisenä todellinen kokemus. Sait varmaan vaikutteita näkemistäsi keikoista. myöhemmin John Lee Hookerin ja Jimmy Dawkinsin bändeissä vaikuttanut kitaristi Rich Kirsch sekä Studebaker John, jonka lukuisissa bändeissä Rick Kreher on soittanut näihin päiviin saakka. Nuoruusaikojen soittokavereita olivat mm. Hänen mielestään Chicago-bluesin vahvuus on bändin toimivassa yhteensoitossa ja hän on tyytynyt hoitamaan siinä oman tonttinsa hyvin. Huomasin mainoksesta, että Muddy Waters soitti Pepper’s Lounge -nimisessä paikassa, ja se oli ensimmäinen bluesklubi, johon menin. – Se oli hauska tilaisuus. Parin vuoden ajan merkkasin kotiin tultuani kalenteriini, missä klubissa olin ollut ja minkä esiintyjän olin nähnyt. Milloin aloit jammailla klubeilla noiden muusikoiden kanssa. Sitten tapasin Studebaker Johnin ja perustimme Richin ja Johnin kanssa bändin. Ryhdyimme soittamaan pienissä klubeissa ja yksi asia johti toiseen. Milloin ryhdyit soittamaan kitaraa. Lisäksi Kreher on vaikuttanut Chicago Blues -festivaalin taustajoukoissa. levymerkeille Blind Pig (Studebaker John), St. Taisin vähän seota, kun näin Muddyn. Reggie’s oli rockklubi, mutta suostui yhteistyöhön. Kun jäin koukkuun, kävin eri klubeissa jopa seitsemänä iltana viikossa. Little Arthurin tilaisuus oli South Sidessä, aika rajussa naapurustossa, ja ajattelimme, ettei sinne uskaltaisi tulla kukaan. Little Arthur Duncan kuoli aika pian vuoden 2007 keikan jälkeen, mutta Cadillac Zack, kitaristi ja tuottaja, joka nykyisin vaikuttaa Los Angelesissa ja myös Johnny Burgin ryhtyivät hoitamaan joka vuosi muusikoiden buukkauksia Reggie’siin. Little Arthur Duncanin The Backscratchersiin hän kuului pitkään Twist Turnerin ja Illinois Slimin kanssa. – Aloitin soittamisen lukiovuosina, varmaan 18-vuotiaana. Sen jälkeen aloimme järjestää joka vuosi keikkoja vähän lähempänä keskustaa ja tapahtuma-aluetta Reggie’s Loungessa aina bluesfestivaalin aikaan. Mutta sinne saapui paljon ihmisiä, jotka olivat olleet festivaalilla, ja monet muusikot tulivat jammailemaan Backscratchersien kanssa. Hän on myös soittanut ja levyttänyt Muddy Watersin kolmen pojan Big Bill Morganfieldin, Mud Morganfieldin ja nuorimmaisen Mojo Morganfieldin bändeissä. 1960-luvulla kävin rock-klubeissa, joissa esiintyi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia bändejä. Olin onnekas, että minulla oli mahdollisuus nähdä suurin osa noista mahtavista artisteista. – Illinois Slim ja Mojo Mark Cihlar soittivat usein West Siden klubeissa Tail Draggerin, Eddie C. Ketkä muusikot olivat suosikkejasi. Serkkuni soitti rumpuja. Musiikki oli mahtavaa. Näin oli ainakin vielä 70-luvulla. Mojo Bufordin avustuksella Watersin riveihin päätyivät myös John Primer, Ray ”Killer” Allison, Earnest Johnson ja Lovie Lee. – No, olin siihen aikaan, 1970-luvun alussa, aika ujo ja kävin vain katsomassa, kun muut soittivat. Melkein joka korttelissa oli klubi. George (Tail Dragger, Andre Williams), Severn (Mud Morganfield), Delmark (Rockin’ Johnny Band, Willie Buck) ja Wolf (Harmonica Hinds). Rick on tehnyt runsaasti sessioita kitaristina mm. Se oli minulle kuin jatkuvaa bluesfestivaalia. 8 Blues News 5/2020 KARI KEMPAS R ick Kreher pääsi nuoruudessaan 60ja 70-luvuilla näkemään monia legendoja kotikaupunkinsa Chicagon bluesklubeilla. Heillä oli usein lämmittelijöinään Muddy Waters, Howlin’ Wolf tai muita bluesesiintyjiä. Nykyään niitä on vielä kourallinen jäljellä. Minun silmissäni nuo muusikot näyttivät vanhoilta miehiltä, mutta moni oli silloin vasta 30-40-vuotias. Tämä ryhmä nähtiin myös Pori Jazz -festivaalilla vuonna 1980. monia legendoja. He olivat hyvin avoimia ja kutsuivat mielellään vierailijoita lavalle. Olet vaikuttanut kauan Chicagon blues-kuvioissa. Tunnetuin niistä on jälkikäteen julkaistu jami Buddy Guyn Checkerboard Loungessa The Rolling Stones -yhtyeen kanssa vuonna 1981. Porista Rick muistaa valoisat yöt ja sen, että Toots Thielemans tuli jammailemaan lavalle bändin kanssa. Kolmen vuoden pesti Muddy Watersin taustalla ei tuottanut levytyksiä, mutta live-tallenteita on muutamia. Mutta myöhemmin he hoksasivat valkoisen kundin mustien klubissa ja ryhtyivät kutsumaan minua jammailemaan kanssaan. Kun naama tulee tutuksi ja sinut totutaan näkemään soittamassa, muut muusikot alkavat kutsua sinua jammailemaan kanssaan. Klubeja ja muusikoita, joiden kanssa sain soittaa 70-luvulta aina 90-luvulle asti oli paljon. Sen jälkeen kun olin ryhtynyt soittamaan Mojo Bufordin Näin sinut ensimmäisen kerran lavalla vuonna 2007 Chicagon Reynold’s Loungessa Little Arthur Duncanin järjestämällä bluesfestivaalin after-keikalla. Sisään pystyi kävelemään noin vain, ja drinkin tai oluenkin sai ostaa, eikä kukaan kysellyt mitään. – Rich Kirsch, joka soitti John Lee Hookerin ja myös Jimmy Dawkinsin yhtyeessä oli hyvä ystäväni. Keikkojen jälkeen myytiin vasemmiston underground-lehtiä ja lehden takakannessa oli luettelo Chicagon senaikaisista bluesklubeista. Campbellin ja muiden kanssa. Oman soolouran rakentamiseen Rickillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut kunnianhimoa
Heillä oli usein lämmittelijöinään Muddy Waters, Howlin’ Wolf tai muita bluesesiintyjiä. Hän ei kuitenkaan sopinut Muddyn bändiin ja muutaman viikon jälkeen Lovie Lee ehdotti tilalle Ray ”Killer” Allisonia. Lensimme kaikkialle, asuimme ensiluokkaisissa hotelleissa ja söimme hyvin. Oliko se ensimmäisellä kiertueellasi Muddyn kanssa. Waters sanoi kuulleensa, että olen aika hyvä kitaristi ja kysyi, onko minulla passia. Levymerkin cd-levyjä myytiin pääasiassa keikoilla ja kiertueilla. 10 Blues News 5/2020 kanssa, sain jamikutsuja myös moneilta South Siden esiintyjiltä. – Niitä on paljon – mm. Aloitimme paikallissa klubeissa ja saimme sopimuksen Blind Pig -yhtiön kanssa. Mojo Buford oli soittanut Muddy Watersin kanssa monta eri kertaa ja oli tälle läheinen. – Kyllä se oli. Et koskaan levyttänyt Muddyn kanssa, mutta live-esiintymisistä on säilynyt paljon filmiaineistoa. Kuinka pitkään soitit Mojon kanssa ennen Muddyn bändiin siirtymistäsi. teki Tyrone Davisille kappaleen Mom’s Apple Pie. George Recordsille. – Muddy Watersin kuoleman jälkeen ryhdyin soittamaan Studebaker Johnin kanssa. Taisin vähän seota, kun näin Muddyn.” © Ti m o H ei kk ilä © Pi rjo Sa lm in en Rick Kreher, Rockin’ Johnny Burgin & Good Rockin’ Kempas, Simon’s Tavern, Chicago 2013 Rick Kreher & Big Bill Morganfield, Chicago Blues Festival 2009. Muddy kohteli meitä todella hyvin. Mojo asui Chicagon ja Minneapoliksen välissä, ja liikkui näiden kahden kaupungin ympäristössä. John Primerin Mojo löysi Muddyn bändiin Theresa’s Loungesta, samoin basisti Earnest Johnsonin. Kun Mojo sanoi Muddyn haluavan keskustella kanssani, luulin ensin hänen pilailevan, mutta sitten menimme tapaamaan Muddya hänen kotiinsa Westmontilla. Muddyn poika Mud Morganfield, Harmonica Hinds, Little Mack Simmons, Tail Dragger. – Kyllä, varmaan noin kymmenelle cd:lle. Hän on mahtava kaveri ja on myös joskus esiintynyt Chicago Blues -festivaalilla. – Ensimmäisille keikoille bändin hajoamisen jälkeen Muddy oli jo palkannut kitaristiksi Jimmy Rogersin. – Ehkä vuoden verran. Muddy Watersin nimi riitti siihen, että sain passin ennätysvauhtia. Ryhdyin soittamaan Chicagossa eri artistien kanssa – paikallisia keikkoja ja joitain äänityssessioita Keskilännessä. Pianisti Lovie Lee tuli myös mukaan Mojon suosituksesta ja ensimmäiselle kiertueelle hän palkkasi rumpaliksi Jessie Clayn. Ensimmäinen keikkani Muddyn kanssa oli juuri Englannissa. Sen jälkeen Jimmyllä oli kuitenkin muita sitoumuksia oman bändinsä kanssa ja minä otin hänen paikkansa. Eikö Jessie Clay muuttanut Mississippiin ja ryhtynyt laulamaan. – Muddy oli suunnittelemassa uutta levyä, mutta hän sairastui. Clay oli huippumuusikko ja fantastinen laulaja, joka mm. Kävin Euroopassa esiintymässä vain silloin tällöin, en säännöllisesti. Minä olin mukana kiertuemanagerina ensimmäiset pari viikkoa. Siitä lähtien kaikki onkin ollut minulle alamäkeä, haha... Oli hauska jammailla Buddy Guyn, Junior Wellsin ja Lefty Dizzin kanssa. Olit mukana Muddy Watersin bändissä Pori Jazz -festivaalilla vuonna 1980. Olet levyttänyt myös St. – Mojo Bufordin kautta itse asiassa pääsin Muddy Watersinkin bändiin, kun koko hänen aikaisempi orkesterinsa oli jättänyt hänet. Mitä sessioita teit noihin aikoihin Studebaker Johnin sessioiden lisäksi. Olin silloin vasta parikymppinen. – Kyllä, juttelen hänen kanssaan edelleen säännöllisesti. Koska minulla ei passia ollut, hän kehotti pikaisesti hankkimaan sen, koska parin viikon sisällä lähtisimme esiintymään Englantiin. Hän oli työskennellyt kotona studiossaan ja työstänyt uusia, äänitettäviä kappaleita, mutta niistä ei koskaan tullut valmista. Olimme Studebaker Johnin, Twist Turnerin ”1960-luvulla kävin rock-klubeissa, joissa esiintyi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia bändejä. Ne olivat hienoja aikoja. Sinut voi myös nähdä dvd:llä, joka on tehty The Rolling Stonesin keikalta Checkerboard Loungessa vuonna 1980. Sitten aloitin parin lapsen adoptioprosessin, enkä voinut olla niin paljoa poissa kotoa, joten minun piti jättää Johnin bändi. – Se on aika hyvä ja siitä tuli mieleen paljon muistoja
George Paulukselta jäi vielä paljon hyvää, julkaisematonta materiaalia. – Kyllä, keikan siellä, toisen täällä. Ennen St. George johti sessioita ja me harjoittelimme sen, mitä kunkin artistin säestämiseen tarvittiin. Lisäksi hän teki toisen Little Mack Simmonsin levyn, jota ei ole vielä julkaistu. Hänen soittotyylinsä muistuttaa monien jo mainitsemieni vanhojen muusikoiden tyyliä – Hipin ja muiden 60ja 70-luvuilla vaikuttaneiden. Hän veloitti meiltä 6 dollaria hengeltä, mikä 70-luvulla oli mielestämme iso raha. Hän levytti myös vanhoja r&b-, rock’n’rollja rockabillyartisteja kuten Classie Ballouta ja Sonny Burgessia. – Olen tehnyt keikkoja ja sessioita myös Mud Morganfieldin kanssa, mikä on mahtavaa. Nykyään käytämme Joy Ride -studiota. Kitaristeina pidän Muddysta, Otis Rushista, Eddie Taylorista ja Smiley Tillmonista, joka on taas ryhtynyt soittamaan. – Delta Slim -niminen kaveri Illinoisin Peoriasta teki Paulukselle upean levyn. Hän oli levyjenkeräilijä ja piti paljon 50-luvun Chicago-bluessoundista vanhoilla levyillä, Big John Wrencherin ja Maxwell Streetin tyylisestä musiikista. ja Rockin’ Johnny Burginin kanssa tavallaan yhtiön housebändi. Blues News 5/2020 11 Miten idea Maxwell Street Kings -bändistä syntyi. Hänellä on myös oma bändinsä, jonka kanssa hänellä on aika paljon keikkoja. – Twist Turnerin ja kosketinsoittaja Mark Brumbachin kanssa tuotin Severn Recordsille cd:t ”Chicago Harmonica Project 1 & 2”. Hän oli todella hyvä kitaristi 70-luvulla, mutta ei kai ole vielä koskaan levyttänyt. Hänellä on hyvä tatsi ja hän on loistava kitaristi. Miten kuvailisit sitä. George Pauluksen sessiot taas äänitettiin Acme-studiolla, joka oli siihen aikaan 80ja 90-luvuilla yksi huippustudioista. Rockin’ Johnnyn oman levyn teimme Delmarkille. – Tein vuosia yhteistyötä myös Rockin’ Johnny Burginin kanssa. Olimme toteuttaneet samankaltaisen tribuutin George Paulukselle Delta Slimin vanhaan tyyliin, ja tavallaan se johti Maxwell Streetiin – kuningasajatus. George Recordsia hän pyöritti Barrelhouse Recordsia. Hän oli varsinainen persoona. Myös suurin osa muusikoista, joita hän levytti, on jo kuollut, mikä ei helpota levyjen myyntiä. Lopulta hän oli juovuksissa, mutta hän näytti meille hyviä huuliharpun soittoon liittyviä juttuja. Menimme hänen kotiinsa South Sidessä ja ennen kun aloitimme, hän sanoi että käydään oluella. Meillä oli cd:n julkaisukeikka ja joitakin muita esiintymisiä lähiseudulla, ei mitään isompaa kiertuetta. Mitä muistoja sinulla on noista vanhoista legendaarisista muusikoista. – Harmonica Hindsin kanssa tein pari cd:tä, yhden hänen omalle levymerkilleen ja yhden itävaltalaiselle Wolf Recordsille. Heiltä on varmaan tarttunut jotain mukaan. Myös Sammy Fender Chicagosta ja Easy Babe tekivät äänitteitä Georgelle. Studebaker Johnin Maxwell Street Kingsin kanssa taas julkaisimme Delmarkilla yhden albumin, jossa Steve Cushing on rummuissa, ja toisen, jossa on mukana myös basisti.. En soita bluesrockia, en osaa. Nautin soittamisesta hänen kanssaan, ja äänitimme myös nelisen cd:tä yhdessä. En osaa kuvailla sitä sen paremmin. – Oma soundini on kehittynyt katselemalla ja seuraamalla muiden soittoa vuosien mittaan. Teettekö keikkoja ja kiertueita Maxwell Street Kingsin kanssa. Useimmiten soitan traditionaalisempien muusikoiden kanssa ja perinteisemmällä tyylillä. – Kitaransoitossa sain oppitunteja Sammy Lawhornilta. Esimerkiksi Little Arthur Duncan, jonka kanssa esiinnyin vuosia, oli mahtava tyyppi. Pääsitkö myös soittamaan mainitsemiesi muusikoiden kanssa. Teimme sessiot Twist Turnerin studiossa. Ikävä, että hän menehtyi juuri kun oli saamassa tunnustusta. – Otimme Rich Kirschin kanssa muutaman huuliharpputunnin Big Walter Hortonilta. He eivät olleet vain soittokavereita vaan myös ystäviäni. Hän juopotteli kotonaan jo aamusta, joten tunnit eivät maksaneet niin paljoa. Bobby King oli loistava, samoin Willie James Lyons, Hip Linkchain, Fenton Robinson ja Jimmy Dawkins. Olet kehittänyt oman kitarasoundin. Nykyisin Chicagossa on vaikeampaa löytää soittajia. – Studebaker John halusi tehdä tribuutin Maxwell Streetin soundille, josta hän piti. Hän valitsi levytettävät kappaleet, sekä lainakappaleet että artistin omat. Suurimmaksi osaksi sain oppini kuitenkin katselemalla. – Keikkailemme paikallisesti, mutta musiikkiamme on vaikea myydä, vaikka Studebaker Johnilla on nimeä – myös bluesrock-yleisön keskuudessa. George sanoi, että julkaisee vielä lisää, mutta sitten cd-markkinat romahtivat ja hän kuoli
Delmark Recordsilla on oma studio ja Studebaker John tietää mitä haluaa, samoin kuin Delmarkin hyvä ääniteknikko Steve Wagner tietää mitä tekee. En tuntenut häntä entuudestaan. Oletko keräillyt levyjä. Nykyään vanhoja savikakkuja on vaikea löytää. Hän juopotteli kotonaan jo aamusta, joten tunnit eivät maksaneet niin paljoa.” © Ka ri Ke m pa s © Pi rjo Sa lm in en Rick Kreher & Charlie Love, Chicago Blues Festival 2007 Martin Lang, Maxwell Street Mike & Rick Kreher, Chicago 2012. John vietti paljon aikaa studiossa, joten missä tahansa muualla se olisi maksanut hänelle todella paljon. Niitä sessioita olisi ilo julkaista. Oletko ajatellut tekeväsi joskus jotain soolojuttuja. – Olemme nyt Chicago Blues -festivaalilla ja taustalla soittaa parhaillaan soulbluesbändi. En käy enää niin usein klubeissa kuuntelemassa bändejä. – Minulla on muutama savikiekko, mutta livekeikat ovat olleet minun juttuni. Olisinpa silloin kun vanhat ystäväni olivat vielä elossa tehnyt jotain äänityksiä heidän kanssaan. Säestimme mm. 12 Blues News 5/2020 Hän kuulostaa hyvin paljon isältään. Willie Buck ja Tail Dragger esiintyvät vielä, mutta eivät niin usein kuin ennen, ja he ovat usein ulkomailla. Oletko kiertänyt Euroopassa Muddyn kiertueen jälkeen. ”Kitaransoitossa sain oppitunteja Sammy Lawhornilta. Kävimme usein esiintymässä Blues Estafette -festivaalilla Alankomaissa. Chicago on edelleen maailman paras blueskaupunki, kun ajattelee festivaalia ja sen tuhansia ja tuhansia kävijöitä. Olet työskennellyt monissa eri studioissa. Minulta kyllä pyydetään soololevyä. Hyviä muusikoita on silti edelleen. Mitä mieltä olet siitä. – Muddyn lisäksi olen ollut Euroopassa Studebaker Johnhin ja Rockin’ Johnnyn kanssa. Bluesin nostamiseen suosioon tarvitaan kuitenkin joku iso tähti, samaan tapaan kuin 80-luvulla, jolloin Stevie Ray Vaughan toi sen takaisin. – Ei kovin paljoa. Hän ilmestyi kuin tyhjästä ja yllätti minut aloittaessaan esiintymisen. joitain rockabilly-muusikoita, muistaakseni ainakin Sonny Burgessia, sekä lisäksi Rudy Rae Moorea ja monia bluesartisteja. Onko niissä eroja. – Ehkä jonain päivänä. Bluesskene on muuttunut täydellisesti. Niitä löytää joskus kirpputoreilta, mutta ne ovat niin huonokuntoisia, ettei niitä voi kuunnella. Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat keräilleet levyjä ja toivon, että minäkin olisin aikoinaan niitä ostanut. Hänen ansiostaan blueskenttä sai paljon uutta yleisöä. Suurin osa Chicagossa nykyään esitettävästä bluesista on rockbluesia, jota nuoremmat kaverit soittavat, eikä se ole minun makuuni. Zora Youngin kanssa esiinnyin Italiassa. Hän keikkailee kuitenkin lähinnä Englannissa ja muualla Euroopassa englantilaisen bändinsä tukemana. Pari päivää äänityksiä ja sen jälkeen kaikki muu, päälleäänitykset, miksaus ja niin edelleen. Näinä aikoina ei ole niinkään kyse siitä, mitä soitat, kuin siitä, miten nopeasti soitat. Andre Williamsin kiertueella en ollut mukana, mutta olin hänen St. George Recordsille tekemällään cd:llä. Rudy Rae ja Andre Williams olivat aika persoonia, varsinaisia koomikoita ja tarinaniskijöitä. Olet nähnyt bluesin muutoksen 70-luvulta tähän päivään
Kysehän ei ollut mistään keikasta tai esiintymisestä, vaan pienen seurakunnan jumalanpalveluksesta. Hän kehui Greenin saarnataitoja ja sanoi, että musiikin määrä vaihtelee seremoniassa viikoittain. Tässä kohdin oli hyvä tilaisuus pohtia omia motiiveja osallistua tilaisuuteen. Kimmo Ahonen BN vierailee: © Ki m m o Ah on en © Ki m m o Ah on en © H an nu Sa lm i Yllä Chip Corruthers kirkon edessä, oikealla Pastori Green julistamassa sanaa seurakunnalleen. Hänen silloinen tyttöystävänsä Mary Woodson tuli aamuyöstä kylpyhuoneeseen ja heitti Greenin päälle kattilallisen tulikuumaa maissipuuroa. YouTubesta löytyy joitain taltiointeja Greenin kirkon jumalanpalveluksista. Green keskittyi sanan julistamiseen yli vuosikymmenen ajan, mutta palasi kuitenkin soulin ja R&B:n pariin 1980-luvun lopulla. 14 Blues News 5/2020 Albert ”Al” Green (s. Siirtymä hengelliseen musiikkiin oli siis alkanut jo ennen näitä murheellisia tapahtumia. 1946) on soulin ja gospelin elävä legenda. Katsokaa ja päättäkää itse. Vuosien sinnikäs työ johti lopulta soulin supertähteyteen 1970-luvun alussa. Valkoinen kirkkorakennus on keskellä rauhallista omakotitaloaluetta Memphisin kaupungin eteläpuolella osoitteessa 787 Hale Road, mikä on mailin päässä Gracelandista. Blues Newsissa Greenin musiikkia ja uraa on esitelty vuosien varrella etupäässä lukuisten levyarvioiden merkeissä. Corruthers kertoi, että edellisenä sunnuntaina Green oli ollut hyväntuulinen ja että musiikkia oli kuultu paljon enemmän. Säestysryhmän vielä soittaessa Green poistui nopeasti paikalta. Hän moitti myöhässä paikalle tulleita seurakuntalaisia ja tiuskaisi tylysti naiselle, jonka kännykkä soi saarnan aikana. Hän aloitti improvisoidulta vaikuttavan saarnan, joka kesti eri vaiheineen lähes kaksi tuntia. Halutessaan hän voisi täyttää konserttisalit koska tahansa. Sen jälkeen esipuhujana toiminut seurakuntalainen kutsui itse pastorin paikalle. Silloin hän koki valaistumisen hetken vieraillessaan Disneylandissa (!). Silloin jumalanpalvelus oli päättynyt tunnin mittaiseen hurmokselliseen gospel-ilotteluun, johon seurakunta oli laulamalla ja tanssimalla yhtynyt. Al Green Road. Green valitteli olevansa kipeä ja tuntui muutenkin olevan ärtyneellä tuulella. Lopuksi kuultiin puhuen ja laulaen tapahtuvaa julistamista, johon kuoro ja säestäjät luontevasti yhtyivät. Se kietoutuu traagisiinkin vaiheisiin, joita hän on kuvaillut omaelämäkerrassaan ”Take Me To The River” (2000). Palvelus alkoi kahdeksanhenkisen gospelkuoron ja nelihenkisen säestysryhmän laulutervehdyksillä. This Little Light Of Mine sai jo salin kirkkokansankin laulamaan mukana. Se tosin tapahtui vasta muutaman vuoden kuluttua. Greenin saarnan puhevirta aaltoili Raamatun siteeraamisesta yleiseen hengelliseen pohdintaan ja ajankohtaisiin asioihin, kuten jo silloin orastavaan koronakriisiin. Nopeasti ilmeni, että kyse on todellakin perhekirkosta. Jostain syystä Suomen mainitseminen nostatti miehen kasvoille iloisen virnistyksen. Saarnaa seurasi seurakuntalaisten toimittama ehtoollinen, jonka yhteydessä halukkaat antoivat kirjekuoressa kolehtisumman. Kirkko ei ilmoita etukäteen, pitääkö saarnan Green itse vai joku muu seurakuntalainen. päivä vuonna 1974 Greenin elämä kuitenkin muuttui järkyttävällä tavalla. Tien nimikyltissä Hale Roadin sijaan lukee tosin Rev. Vai turistisesta tirkistelystä, jossa kännykkäkamera viedään paikkoihin, missä sen ei pitäisi olla. Green oli saanut uskonnollista ”kasvatusta” jo lapsuudenkodissaan. Keski-ikäinen valkoinen mies, Chip Corruthers, totesi käyneensä viisi vuotta kirkossa, vaikka ei ollut itse seurakunnan jäsen. Greenin lauluääni on 74-vuotiaana edelleen upea. Hiteillään Take Me To The River ja Let’s Stay Together Green nousi 1970-luvun alkuvuosina nopeasti soul-laulajien eturiviin. Osallistujat olivat lähinnä afroamerikkalaisia seurakuntalaisia, joita oli paikalla runsaat 60 henkilöä. On silti huomattava, että Green tuli uskoon jo aiemmin, kesällä 1973. He olivat ystävällisiä ja suostuivat valokuvaan, mutta eivät oikein halunneet puhua kirkon asioista mitään, todeten vain, että ”pastori vastaa kysymyksiin”. Meitä muualta tulleita (ja huonommin pukeutuneita) ulkopuolisia oli paikalla ehkä kymmenisen. Vierailimme kirkossa sunnuntain 1.3.2020 jumalanpalveluksessa. Hänen isänsä oli kiihkouskovainen, joka heitti teini-ikäisen poikansa pois kodistaan sen jälkeen, kun oli yllättänyt tämän kuuntelemasta Jackie Wilsonia. Poika siirtyikin maallisen musiikin pariin. Sen jälkeen Woodson otti Greenin aseen ja ampui itsensä. Odotin, että Greenin kaltaisen populaarimusiikin ikonin kirkossa olisi turisteja tungokseen asti – onhan Green nimetty Rock and Roll Hall of Fameen jo vuonna 1995 (samassa yhteydessä pidetyssä konsertissa Green muuten esitti tyrmäävän version Sam Cooken A Change Is Gonna Come -klassikosta). Jättäessäni kirjekuoren Green huikkasi minut pysähtymään ja kysyi mistä olen. Tilaisuuden jälkeen lähestyin seurakuntalaisia. Green oli palovammojensa vuoksi sairaalahoidossa kuukausia. Onko kyse positiivisesta Greenin kirkon tunnetuksi tekemisestä. En oikein tiedä, miten näihin pitäisi suhtautua. Parkkipaikalla pääsimme kuitenkin jututtamaan erästä kirkossakävijää. Vuonna 1976 Green perusti Memphisiin oman baptistikirkon Full Gospel Tabernacle Church, jonka pastorina hän on toiminut alusta asti. Äänen raspi on raastava ja syvä, luihin ja ytimiin tunkeutuva. Pastori tunsi oman joukkonsa ja puhutteli heitä etunimellä. Osansa ärhentelystä sai myös jokelteleva lapsi (”Shut up, kid!”). Toivuttuaan hän halusi jättää maallisen musiikin taakseen ja siirtyä gospelin pariin. Kirkko oli kuitenkin puolityhjä. Muusikkouden ohella Greenin elämää on kuitenkin määritellyt myös hengellinen herääminen. Al Green asteli punaista mattoa pitkin puhujapönttöön. Lokakuun 18
– Aina kun Beatlesilta tuli uusi kappale, olimme korvat höröllä. Help oli ilmestynyt maanantaina, ja lauantaina se jo soitettiin. Linkola muistaa vieläkin, että The Searchers oli erityisen haastava matkittava monine jenkkilähtöisine lainoineen. Blues News 5/2020 15 Voiko beat-yhtyeellä, jolla on keikkaohjelmistossaan yli 60 The Beatlesin tuotannosta poimittua kappaletta, olla komeampaa nimeä kuin Misty Mops. – Pääkaupunkiseudun keikkojen, joita oli eri kouluilla, Natsalla, Linnanmäen Rondossa, Kulttuuritalon Pop-kellarissa, Tapanilan urheilutalossa, Tanhurinteellä ja jopa Ruotsalaisen teatterin 100-vuotisjuhlassa, lisäksi esiinnyimme muun muassa Nummenkylän Nummiksessa, Tammisaaressa ja muualla Uudellamaalla, PETRI LAHTI K un lipun ostaneet haluavat kuulla tutut hittibiisit, bändin on vastattava huutoon. Prosessi ei ollut koulupojille helppo: laulajaksi noussut Jaakko ”Jaska” Linkola luki pitkää saksaa, ja soolokitaristi Pertti ”Pera” Lehtosen kelanauhuri oli kovassa käytössä, kun brittibändien ääntämyksestä ja soinnuista yritettiin saada selvää levyja radionauhoituksilta. Herkällä korvalla poimittiin myös materiaalia keväällä 1964 toimintansa aloittaneen yhtyeen ohjelmistoon. Välillä tuli niin kiire, etteivät biisien kaikki yksityiskohdat olleet aivan kohdallaan. Erityispontta hankkeille antoi se, että Misty Mops halusi olla eturintamassa esittämässä lainakappaleita. Kyllä se läpi meni, vaikka riffien kanssa oli vaikeuksia, Jukarainen muistelee. Se oli vakaana toimintaperiaatteena espoolaisella beat-yhtyeellä Misty Mopsilla, jolla oli ohjelmistossaan kymmeniä cover-kappaleita toimintavuosiensa 1964 ja 1966 välillä.. Alussa mukana oli reippaasti instrumentaaleja, mutta kuukausien vieriessä mukaan tuli yhä enemmän laulettua materiaalia: kappaleita suosituilta brittibändeiltä, Beatlesin lisäksi Stonesilta ja monilta muilta. Valitettavasti nimellä ei viitata Merseysidelta nousevaan utuun eikä idolien hiustyyliin, vaan monien muiden suomalaisbändien tavoin yhtyeelle etsittiin nimeä sanakirjan avulla, kun laulavalla rytmikitaristilla Reijo ”Reiska” Jukaraisella välähti: Erroll Garnerin ikivihreän asemaan saman tien noussut Misty oli tuttu The Four Freshmenin esittämänä, ja termin perään sopi M-kirjaimella alkava sana, jonka merkitys löytyi vasta myöhemmin suomi-englantisuomesta. Keikoilla Misty Mops kävi viikonloppuisin paljon pääkaupunkiseudulla, mutta myös läntinen Uusimaa tuli tutuksi. Muistan kun olin itse armeijassa ja kosketinsoittaja Ben ”Pena” Laurentin veli Nils ”Nisse” Laurent tuurasi minua kitarassa, näin lomallani pojat Helpin kimpussa Linnanmäen Rondossa
Syy oli tuttu, opiskelut ja muu elämä. Demot olivat jääneet tekemättä eikä levytysmahdollisuuksia ollut irronnut. MISTY MOPS (1964–1966) Reijo ”Reiska” Jukarainen, rytmikitara ja laulu Seppo ”Sebastian” Nurmi, basso ja laulu Ben ”Pena” Laurent, laulu ja kosketinsoittimet Alpo ”Albonzo” Collanus, rummut Jaakko ”Jaska” Linkola, laulu Pertti ”Pera” Lehtonen, soolokitara MISTY MOPSIN 60-LUVULLA ESITTÄMÄT COVERIT Useiden artistien esittämät kappaleet ovat sen esiintyjän nimen alla, mistä Misty Mops cover-versionsa poimi. Stumpin karvapäälistalla yhtye oli parhaimmillaan neljäs ja Espoon Odilammella pyöri fanikerhokin. Nauhalle ei jäänyt mitään, kun treenisoittelut katosivat myyntiin menneen kelanauhurin mukana maailman tuuliin. 16 Blues News 5/2020 Salon messuilla, Perniön Kisakalliossa, Turussa ja Lahden Rondossa, Linkola kertoo. Kun vuosi alkoi lähestyä loppuaan, päättyi myös Misty Mopsin tarina. Toimittajana asialla oli itse Mauri Antero Numminen, Jukarainen muistelee. Manageri Yrjö ”Ykä” Reinikaisen tallissa Misty Mops keikkaili kesällä 1966 Jormasin ja Topmostin kanssa. Jukaraisen mukaan Misty Mops tunnettiin vankoista keikoistaan, sen pitemmälle ei riittänyt kunnianhimoa eikä määrätietoisuutta. I Love You Baby It’s You (The Shirelles) Do You Want To Know A Secret A Taste Of Honey (Billy Dee Williams) I Want To Hold Your Hand This Boy I Call Your Name (Billy J. Yhtyeen muusikoista basisti Seppo ”Sebastian” Nurmi jatkoi Misty Mopsista Reinikaisen talliin kuuluneeseen New Joysiin. Postman (The Marvelettes) Roll Over Beethoven (Chuck Berry) Hold Me Tight You Really Got A Hold On Me (The Miracles) Money (That’s What I Want) (Barrett Strong) No Reply I'm A Loser Baby's In Black Rock And Roll Music (Chuck Berry) I'll Follow The Sun Eight Days A Week Words Of Love (Buddy Holly) Every Little Thing Everybody’s Trying To Be My Baby (Carl Perkins Rex Griffinin lauluun) A Hard Day’s Night I Should Have Known Better If I Fell And I Love Her From Me To You Tell Me Why Can’t Buy Me Love Any Time At All Things We Said Today You Can’t Do That I’ll Be Back Help The Night Before You’ve Got To Hide Your Love Away You’re Going To Lose That Girl Ticket To Ride It’s Only Love You Like Me Too Much Tell Me What You See Yesterday Dizzy Miss Lizzy (Larry Williams) Norwegian Wood You Won’t See Me Nowhere Man Michelle Girl The Ivy League: We’re Having A Party (Sam Cooke) Funny How Love Can Be Lonely Room That’s Why I’m Crying Don’t Worry Baby (The Beach Boys) Moody Blues: Go Now! (Bessie Banks) I Don’t Mind (James Brown) I’ll Go Crazy (James Brown) Something You Got (Chris Kenner) Unit Four Plus Two: (You’ve) Never Been In Love Like This Before Len Barry: 1-2-3 (The Supremes) Just Like A Baby Spencer Davis Group: Somebody Help Me Ray Charles: Hallelujah I Love Her So What’d I Say Alma Cogan: Tennessee Waltz (Cowboy Copas) (The Same Thing Happens With) The Birds And The Bees (George Gobel & Mitzi Gaynor) Cilla Black: You’ve Lost That Lovin’ Feelin’ (The Righteous Brothers) The Lovin’ Spoonful: Daydream The Rolling Stones: I Wanna Be Your Man Tell Me (You’re Coming Back) If You Need Me (Wilson Pickett) It’s All Over Now (The Valentinos) Honest I Do (Jimmy Reed) Walking The Dog (Rufus Thomas) Off The Hook Play With Fire Around And Around (Chuck Berry) (Get Your Kicks On) Route 66 (The King Cole Trio) Last Time (mukailtu The Staple Singersiä) As Tears Go By (Marianne Faithfull) Poison Ivy (The Coasters) The Searchers: Needles And Pins (Jackie DeShannon) Hi-Heel Sneakers (Tommy Tucker) Love Potion Number Nine (The Clovers) Sweets For My Sweet (The Drifters) Don’t Throw Your Love Away (The Orlons) What Have They Done To The Rain (Joan Baez) Gonna Send You Back To Georgia (Timmy Shaw) Sho’Know A Lot About Love (Hollywood Argyles) It’s In Her Kiss (Merry Clayton) The Hollies: Yes I Will That’s My Desire (Russell Wooding and His Grand Central Red Caps). The Beatles: I Saw Her Standing There Misery (Kenny Lynch) Anna (Go To Him) (Arthur Alexander) Chains (The Everly Brothers) Boys (The Shirelles) Yes It Is Ask Me Why Please Please Me Love Me Do P.S. Linkola muistelee lämmöllä myös ”Go Go Ykän” Tammisaaren Ramsholmeniin järjestämiä ulkoilmakonsertteja, joissa YR Productionsin kuumien nimien lisäksi esiintyivät tanskalainen The Lollipops, Folk-Minna ja go-go-tyttöjä. Kramer with The Dakotas) I Feel Fine She’s A Woman We Can Work It Out All My Loving Don’t Bother Me Little Child Till There Was You (Nelson Riddle) Please Mr. Espoolaiset soittivat usein parikymmentäminuuttisia välisoittoja, kun naapuribändi veti henkeä. Suluissa kappaleen alkuperäinen esittäjä. Vuonna 1966, viimeisenä toimintavuotenaan, ryhmä voitti Helsingin yhtyemestaruuden ja ylsi sen jälkeen siihen mihin ei ihan joka bändi yllä, kanteen Suosikin. Linkolan mukaan Beatlesin kappaleet alkoivat niihin aikoihin kadota Misty Mopsin ohjelmistosta, kun moniääniset melodiset biisit valtasivat alaa suomalaisyhtyeidenkin repertuaarissa. Vaikka musiikki kehittyi vauhdilla 1960-luvun puolivälissä, Misty Mops pysyi ajan virrassa. Eniten väkeä, parisentuhatta, oli Perniössä, kun Eino Grön oli pääesiintyjänä
Hädän tullen soitettiin muutama traditionaali jenkka tai kansanlaulu. kansanlaulu) Peter and Gordon: I Go To Pieces True Love Ways (Buddy Holly) The Righteous Brothers: Soul And Inspiration Elvis: Mean Woman Blues The Shadows: Apache (Bert Weedon) F.B.I. Keikoilla esitettiin vuonna 1965 myös Linkolan kirjoittamaa laulua nimeltään I (Minä), joka käytiin äänittämässä jossain kaupallisessa studiossa, mahdollisesti Voima Radion tiloissa. Blues News 5/2020 17 The Animals: Don’t Let Me Be Misunderstood (Nina Simone) Bring It On Home To Me (Sam Cooke) Baby Let Me Take You Home (Hoagy Lands) The House Of The Rising Sun (trad. Kramer With The Dakotas: Bad To Me Harry Belafonte: Michael Row The Boat Ashore (tuntematon) The Honeycombs: Have I The Right The Renegades: Cadillac (Vince Taylor & The Playboys) Sir Henry And The Butlers: Let’s Go Gary Lewis And The Playboys: This Diamond Ring (Sammy Ambrose) Jaska Linkola kertoo, että yhtyeen alkutaipaleella, jolloin ohjelmistossa oli suhteessa enemmän instrumentaaleja, repertuaarissa oli lisäksi muun muassa More, Baby Elephant Walk ja Cruel Sea. Tambourine Man (Bob Dylan) Billy J. Nivram Sleepwalk (Santo & Johnny) Wonderful Land Shadoogie The Boys South Of The Border (Billy Cotton) Perfidia (Lupita Palomera con La Lira San Cristóbal) Spring Is Nearly Here Dance On Shindig Theme For Young Lovers It’s Been A Blue Day Atlantis Foot Tapper The Rise And Fall Of Flingel Bunt Chattanooga Choo-Choo (Glen Miller) Zambesi Blue Shadows In The Mood (Wingy Manone) The High And The Mighty (Leroy Holmes) Cliff Richard: I’m The Lonely One I Could Easily Fall (In Love With You) The Kinks: Don’t Ever Change Tired Of Waiting For You The Swinging Blue Jeans: Shakin’ All Over (Johnny Kidd & The Pirates) Hippy Hippy Shake (Chan Romero) Herman’s Hermits: I’m Into Something Good (Earl-Jean) Mrs. Brown, You’ve Got A Lovely Daughter (Tom Courtenay) The End Of The World (Skeeter Davis) Chuck Berry: Memphis Tennessee Little Richard: Lucille Tutti-Frutti Good Golly, Miss Molly Long Tall Sally The Platters: Twilight Time (Three Suns) Donovan: Catch The Wind Colours Byrds: Mr. Misty Mopsilta ei jäänyt jälkeen nauhoituksia.. Vuonna 1966 yhtyeen jäsenet olivat innoissaan Four Seasonsista, mutta The Beach Boysin tavoin jenkkibändiltä ei ehditty saada lainoja ohjelmistoon, kun ”Ivy League ja Moody Blues olivat tempaisseet niin paljon mukaansa ennen kuin Misty Mops hidasti tahtiaan kesän lopulla”
Lyrics osallistui W.C. Siihen tehtävään palkattiin Rubin Washington, joka järjesti yhtyeelle vakiopaikan Johnny Curry Supper Clubille toisen aloittelevan ryhmän Ollie & The Nightingalesin pariksi. Staxin ja sen merkittävimmän kilpailijan Goldwaxin riveissä levytti suuri joukko alan legendoja, mutta yllättävän paljon mukaan mahtui myös sellaisia arvostettuja artisteja, joiden menestys jäi lähes täysin paikalliseksi. Historiikkien mukaan Lyrics-yhtyeen perustaja oli nimenomaan Richard Greene, vuosi oli ‘58. Handy -teatterin kisaan voitokkaasti ja totesi eteenpäin päästäkseen tarvitsevansa managerin. Lyrics-poikien tutuista Del Rios -yhtyeen (myöhemmin Ovationsin) solisti Louis Williams oli tyrkyllä Stewartin firmaan, samoin Kirk Kirkwoodin kaukainen serkku Booker T. Talenttikilpailut olivat 50-luvun lopussa jokapäiväisiä. Näin Lyrics oli valmis ja se pääsi Top Hat -klubille Don Bryantin ja hänen Four Kings -bändinsä lämmittelijäksi. STAXILLE Jim Stewartin 50-luvun lopussa perustama Staxin edelläkävijä Satellite oli luonnollinen mielenkiinnon kohde Memphisin nuorille levyttämään pyrkiville artisteille. Kun Lyricsiltä puuttui bassolaulaja, kutsui Richard Greene Kirk Kirkwoodin täyttämään aukkoa. 18 Blues News 5/2020 PERCY MILEM & THE LYRICS Memphisin pikkujättiläiset PEKKA TALVENMÄKI M emphis oli kiistatta yksi 60-luvun soulin järeimmistä keskuspaikoista. Jones. Molemmat nauttivat alan harrastajien keskuudessa kiistatonta suosiota, mutta lähinnä armottoman kilpailun takia sekä Milemin että Lyricsin diskografiamerkinnät jäivät surullisen vähiin. Oppia hän haki myös naapuriseurakunnasta, jonka Gospel Trumpets -nimiseen yhtyeeseen hän liittyi 50-luvun alkupuolella bassolaulajaksi. THE LYRICSIN SYNTYHISTORIA Lyricsien tarinan alku oli Memphisin Orange Mound -lähiössä, josta kaikki yhtyeen jäsenet olivat peräisin. Viimeksi mainitun nuoruudesta on sen verran varmaa tietoa, että hän perusti tyypillisten. Kävi kuitenkin niin, että Jim Stewart ei suostunut julkaisemaan kadunkulmaporukoissa laulaminen, sieltä hänet löysi Top Hat -nimisen klubin omistaja Richard Greene, jonka Combo soitti tulevan tähden Don Bryantin taustalla. Seuraava luonnollinen vaihe oli järkevän levyfirman etsiminen. The VelTones oli saanut levyttää Stewartin luottomiehen Chips Momanin johdolla singlen, joka menestyi hyvin Memphisin seudulla, vaikkei valtakunnallisille listoille yltänytkään. Porukan vanhin oli 27.10.1938 syntynyt Cornetherns ”Kirk” Kirkwood, jonka lapsuuteen kuului tyypillinen gospelkoulu hänen kummitätinsä metodistikirkossa. Se avasi tietä muille nuorille yhtyeille, niinpä Lyricskin pääsi tekemään Momanin johdolla muutaman nauhoituksen. Ryhmän jäsenet olivat baritoni William Glenn, tenorit Fonnie Harley ja LaVern Edwards ja solisti Percy Milem, syntynyt 18.1.1940. Tyypilliseen tyyliin häntä kiinnosti myös gospelvaiheiden jälkeen The Night Hawks -nimisen yhtyeen, jonka kokoonpanosta ei löytynyt tietoja. Näihin pikkujättiläisiin lukeutuivat muutaman singlen ja yhden albumin Goldwaxille levyttänyt Percy Milem ja hänen läpilyöntiyhtyeensä The Lyrics
Fernwood-single ei ollut kummoinenkaan menestys, mutta sen turvin Kirkwood meni nauhoineen uudelleen Jim Stewartin puheille ja sai kuin saikin tämän suostumaan toisen singlen tekoon. Käsiteltyjen singleraitojen lisäksi Lyricsiltä on paljastunut kaksi hyllylle jäänyttä raitaa. Darling on raastava rakkauslaulu, komeimpia yhtye-esityksiä, mitä noiden aikojen soulissa tehtiin. Crying Over You on nätti balladi ja se menestyi hyvin paikallisesti, mutta valtakunnallisesti sen kaltainen doo wop ei kerta kaikkiaan enää saanut vastakaikua. B-puoli How A Woman... Lyrics sai kunnian olla Goldwaxin ensimmäisen singlen esittäjä. Ilmestyessään vuonna ‘62 single oli vuositolkulla ajastaan jäljessä, varsinkin Down In The Alley on vain varjo Clovers-yhtyeen muutamaa vuotta aiemmin levyttämästä originaalista. Levyn alkuun on sijoitettu huimaava vollotus ja sen jälkeen alkaa varsinainen rypeminen itsesäälissä. Quinton Claunch on selittänyt jälkikäteen uskoneensa tyhmyyksissään levyn markkinoinnin entisen Hi-kaverinsa Joe Cuoghin tehtäväksi. Fernwood 129 You And Your Fellow Let’s Bee Sweethearts Again Molemmat puolet ovat erinomaisesti laulettua vanhahtavaa doo wopia. Hänen väitteidensä mukaan yhtyeelle tarjottiin mahdollisuutta esiintyä Elviksen kotiinpaluuelokuvassa G.I.Blues, mutta ”ei siitä kuitenkaan mitään tule” -hengessä tarjous torjuttiin. Darling oli menestykseltään floppi. Kirk Kirkwoodin muistelojen mukaan Lyrics menetti noihin aikoihin mahdollisuuden saada laajempaakin julkisuutta. Julkaisija ei kuitenkaan ollut Stax vaan sen alamerkkinä toiminut MidSouth. You And Your Fellow on sävelmänä korkeintaan keskinkertainen, mutta Lyrics lauloi sen komeasti, erityisesti Kirkwoodin vahva bassosuoritus erottuu edukseen. Wallace kuitenkin suostui julkaisemaan Lyrics-singlen, joka sisälsi kaksi Staxille alun perin nauhoitettua Kirk Kirkwoodin sävelmää. Nimessä ei ole lukivirhettä, vaan sana Bee jäi alkuperäissinglen etikettiin. Fernwood oli sikäli outo valinta, että se keskittyi kokonaan valkoiseen teinipoppiin, ainoa hittikin oli Thomas Wayne & The Delonsin surullinen Tragedy vuoden ‘59 alussa. Suurin kunnia kuuluu solistille, joka saa raastetuksi pintaan ytimiin ja munaskuihin käyvän tunnelman. Now Girl on nätti vanhahtava balladi ja I’ve Got A Girl sujuva vauhtipala. Toisen Goldwax-singlen a-puolella Lyrics heitettiin raastavan balladin jälkeen toiseen ääripäähän. Lyricsien ensimmäinen Goldwaxsingle on silti merkitty levytetyksi jo edellisenä vuonna. Etsimättä tulee mieleen Jackie & The Starlitesin parhaat vollotuslevyt eikä kyse varmaankaan ollut sattumasta, olihan Starlites parhaimmillaan vuonna ‘62. Tämä ei ollut kiinnostunut Lyricseistä eikä Goldwaxista ylipäätänsäkään vaan jätti hommansa hoitamatta. Claunchin ja rockabilly/kantrilaulaja Charlie Feathersin yhteissävellykseksi merkitty The Side Wind on nimittäin tanssi, jonka askelet on helppo kuvitella ilman erityisohjeitakin, ymmärtääkseni tunnetummista tansseista Wobble liikkui samoilla linjoilla. Edellinen löytyy cd:ltä ”Goldwax Northern Soul” (Kent 313) ja jälkimmäinen ”The Goldwax Storyn” kolmososalta (Kent 335). Ihan rämäkkä ja vauhdikas levy, mutta ei sentään ”Land Of 1000 Dances” -osaston kärkipäätä. Oman sotkunsa. Blues News 5/2020 19 Lyricsien esityksiä, jolloin odottamaan kyllästynyt Kirk Kirkwood otti nauhat ja vei ne pienen Fernwood-merkin pomon Ronald Wallacen kuultavaksi. Syynä saattoi olla odotettua heikompi menestys, mutta ennen kaikkea se, että poikien vanhan kaverin Louis Williamsin ympärille oli koottu The Ovations -yhtye, jonka tyyli oli sulavampi ja helpompi markkinoitava. Goldwax 101 Darling How A Woman Does Your Man 105 The Side Wind So Hard To Get Along 101 oli pieni kokeilupainos ja keräilylevynä harvinainen, nykyisillä nettilistoilla esiintyykin useimmiten promo, jossa numeroksi on merkitty 910. Raaka ja karhea ääni poikkeaa paljon Percy Milemin normaalitulkinnasta enkä voi olla ajattelematta, että kyseessä onkin joku muu, esimerkiksi Kirk Kirkwood, mutta minkäänlaista vahvistusta en epäilylleni löytänyt. B-puoli on Laura Lee & The Meditations -ryhmän gospelsävelmästä muokattu upea esitys. B-puoli ei nimestään huolimatta ole Bill Johnsonin yhtyeen tai Margaret Whitingin levyiltä tuttu kaiholaulu, vaan Lyricsien oma juttu, kaihoisa ja upeasti laulettu sekin. Lyricsien Goldwax-vaihe ja itse asiassa koko tarina päättyi kahteen singleyritykseen. GOLDWAXILLE Quinton Claunchin ja Doc Russellin Goldwax perustettiin virallisesti vuonna ‘64 ainakin sikäli, että silloin firma julkaisi ensimmäisen levynsä. Selitys on Kirk Kirklandin mukaan se, että singlen puoliskot äänitettiin jo Staxilla ja kun muuta julkaisumahdollisuutta ei ollut näkyvissä, hän otti yhteyttä Claunchiin ja sai tämän innostumaan asiasta. Mid-South 1500 Crying Over You Down In The Alley Molemmat puolet ovat todennäköisesti Fernwood-vaiheen peruja. ei sekään ole huono, mutta hienon Darlingin rinnalla keskinkertainen
PERCY MILEMIN SOOLOSINGLET Percy Milemin sooloura ei lähtenyt käyntiin ollenkaan niin kuin ehkä oli tarkoitus. Lisäksi kaikki tarvittava Lyricsit mukaan lukien löytyy sekä Kentin ”The Goldwax Story” -trilogiasta että japanilaiselta Vividin ”Goldwax Collection” -parilta.. Raastava I Don’t Know What You’ve Got on mielestäni Percyn soololevytyksistä paras, mutta minkäs teet, eihän se mitenkään pärjää Little Richardin huikealle originaalille, jonka arvoa vielä nostaa ainakin kitaroinnin ystävien mielissä taustalla soittava Jimi Hendrix. Levyissä ei ole mitään sellaista vikaa, joka selittäisi Percyn jäämisen edellä todetun kovan kolmikon varjoon. Toinen itkulevy I’m Crying Over You on uusinta Lyricsien muutamaa vuotta aikaisemmin levyttämästä doo wop -balladista Cryin’ Over You. Omaa albumia ei hänen vähistä levytyksistään saatu kootuksi, mutta Goldwax-singlet ovat tunnetusti olleet helppoja hankittavia. Myös sävelmät ja taustat olivat vankkaa Goldwax-tasoa, mutta hitti jäi tekemättä. Percy Milemin kolmatta singleä ei ehditty julkaista normaalinumeroinnin puitteissa, vaan se ilmestyi vasta vuonna ‘75, joidenkin ilmoitusten mukaan peräti bootleginä. Vertailu parempiin pudottaa myös sinänsä ihan jämäkän She’s About A Moverin pinnoja, sekä Sir Douglas Quintetin originaali että Otis Clayn jykevä Muscle Shoals -versio ovat ehdottomasti parempia. Kaiken kaikkiaan hän ehti levyttää vain kolme singleä. William Glenn kuoli junatapaturmassa, LaVern Edwards jäi Memphisiin siviilihommiin ja Kirk Kirkwood muutti Rockfordiin Illinoisiin ja sieltä West Oaklandiin 80-luvulla. Crying Baby Baby Baby -kaihoilun intro tuo mieleen parit James Carr -avaukset ja jatkokin sujuu luotettavaan Memphis-tyyliin. Sen seurauksena levyn arvo on noussut nettikauppiaiden ilmoituksissa rajusti, esimerkkinä vaikkapa taannoin huomaamani 80 taalan pyyntö singlen kuvakannellisesta ranskalaispainoksesta. Lyrics hajosi edellä kuvattujen muutosten seurauksena. listauksen raidat ovat tyylikästä perussoulia. Goldwax 315 Crying Baby Baby Baby Call On Me 326 I Don’t Know What You’ve Got She’s About A Mover 201 I’m Crying Over You I Slipped A Little Aivan 60-luvun lopussa Doc Russell ja Quinton Claunch ajautuivat riitoihin, jotka johtivat Goldwaxin hajoamiseen. Wrightin, sen jälkeen James Carrin ja pian myös Spencer Wigginsin. Armeijasta palattuaan hän muodosti kahden sisarensa kanssa The Ladies & The Gent -yhtyeen, joka sai yhden levytysmahdollisuuden, Died Inside -single ilmestyi Gentry-merkillä. Sitä se todella olikin, sillä genren pyhättöihin lukeutuneen Manchester Twisted Wheelin historiikeissa mainitaan, että Call On Me oli yksi klubin ensimmäisistä soulsuosikeista 60-luvun puolivälissä. Hänellä oli joitakin kokeiluja, kuten Blues Ministers ja Fluxes Of Dixie -nimiset yhtyeet, mutta ainakaan soulin saralla hän ei tehnyt mitään merkittävää. George Jacksonin säveltämä Call On Me on energinen, mutta puuroinen tyttökuoron tukema vauhtipala, siis mitä ilmeisintä northern-kamaa. Siinä tärkeimmät havainnot hajonneen Lyricsin rivijäsenten myöhemmistä vaiheista. Sillä oli myös itseoikeutettu paikkansa Shimmy Marcusin vuonna 2010 ohjaamassa 17-vuotiaan northern-harrastajan elämää kuvaavassa filmissä Soul Boy. Tasoeroa on turha miettiä, eniten jäin ihmettelemään, miksi Percyn levyyn on merkitty säveltäjäksi Claunch, kun alkuperäisellä Lyricsillä luki Kirkwood & Milem. Prosessia vauhditti Fonnie Harleyn joutuminen Uncle Samin hoiviin. Quinton Claunch värväsi Goldwaxille vuonna ‘64 O.V. Yksikään Percyn singleraidoista ei noussut listoille ja sen takia hän on jäänyt vain innokkaimpien soul-fanaatikkojen suosikiksi. Muut eo. 20 Blues News 5/2020 aiheutti myös se, että Claunch halusi siirtää Percy Milemin sooloartistiksi. Firman resurssit olivat rajalliset ja kun käytössä oli kova mieskolmikko, niin Percy Milemin liikkeellelähtö lykkääntyi yli vuodella. Hän oli soulmies ja pystyi parhaimmillaan ehtaan deeptunnelmaan
Varsinaista vanhaa soulia edustavat Ollie Nightingalen levyiltä tuttu Walk Away, George Jacksonin All Because Of Your Love ja Arethan läpilyöntijuttu, joista viimeksi mainittu on mielestäni To Love Somebodyn ohella levyn kehnointa antia. Hank Ballard on mukana kahden raidan verran. Tämä oli askel kohti aidompaa eli niitä upeita Goldwax-kokoelmia, joita Kent ja Vivid ovat meille tarjonneet. Entäpä pääasia eli Percy Milem itse. Ääni on madaltunut, muuttunut tasapaksuksi, hetkittäin vaisun määkiväksi. Ei kohokohtia eikä Hoffmanin mainostamaa ”cookin’ rhythm sectionia”, paremminkin harmitonta perusmusisointia. Claunch kuitenkin kyllästyi jo 80ja 90-lukujen taitteessa keskittyäkseen tukemaan James Carrin uutta tulemista. Kun pudotetaan kolmannes ylisanailusta pois, jää jäljelle tunne keskinkertaisesta, leppoisasta levystä. Ehkä kuitenkin on parempi näin, sillä on mahdotonta vaatia yltämistä alkuperäiseen tunnelmaan tai edes lähelle sitä. Annie Had A Baby on lupsakka esitys, samoin versio vuoden ‘55 Top Ten -hitistä It’s Love Baby. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana ei miehestä ole kuulunut muuta uutta kuin edellä todettu Call On Me -nostalgia. Jos kuitenkin saisin kuulla tällaisen settikokonaisuuden esimerkiksi jossakin rennossa festivaalitunnelmassa, niin se kelpaisi minulle soitonkin osalta täysin. Netistä löysin kyllä haun, jossa luvattiin tietoa Percyn esiintymisistä, mutta sisältö oli muotoa ”sorry, nothing to report.” Toivottavasti tämäkin on merkki siitä, että Percy on vielä hengissä, parhaassa tapauksessa jopa lavakunnossa.. Percy Mayfieldin Stranger In My Own Hometown ja Invitation To The River ovat lähtökohtaisesti vaikeampia valintoja ja ovat esityksinä kömpelömpiä, samoin Lloyd Pricen Questionhitistä väännetty vaisuhko cover. Miten siihen pystyisi artisti, joka on ollut yli kaksi vuosikymmentä käytännöllisesti katsoen poissa kuvioista. Memphisissä toiminut liikemies Elliott Clark oli elvyttänyt Goldwaxin henkiin ja saanut Quinton Claunchin uuden yrityksen johtoon. On täysin selvää, että rutistavasta deeptunnelmasta jäädään kauas. Clarkin ja Milemin yhteistyö huipentui Studio II:ssa Nashvillessa järjestettyyn sessioon, jonka nauhoituksista julkaistiin vuonna ‘92 cd. Comeback tuli ajankohtaiseksi parin vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen. Tekstin mukaan Percy sai aika vapaat kädet materiaalin etsinnässä, niinpä tarjolla on yllättäviä valintoja vanhoista r&b-sävelmistä. Levy on ilmeisen halvalla budjetilla tehty, niinpä ytimekkääksi kehuttu taustasoitto kuulostaa melko rutiininomaiselta. Kuten tämäntyyppisissä paluulevyissä usein, parasta on itse paluu. Kappalevalinnat ovat kohdallaan, taustat hoidetaan ytimekkäästi ja Percy solistina on täydellinen soulmies. Oma cd ja kokoelmat kohensivat Percy Milemin asemaa alan harrastajien tietoisuudessa. Blues News 5/2020 21 THE MANY MOODS OF PERCY MILEM Percy Milem vetäytyi Goldwaxin hajoamisen jälkeen perheensä ja hevosharrastuksensa pariin. The Many Moods Of Percy Milem (Goldwax CD-47773) (1) Walk Away (2) Search Your Heart (3) All Because Of Your Love (4) To Love Somebody (5) It’s Love Baby (6) Question (7) Invitation To The River (8) I Slipped A Little (9) Annie Had A Baby (10) Stranger In My Own Hometown (11) I Never Loved A Woman (12) You Got My Mind Messed Up Läpyskätekstin kirjoittanut Lawrence Hoffman ei säästele sanojaan kehuessaan levyn erinomaisuutta. Ensivaikutelmani oli sikäli pettymys, että kaipaamani Goldwax-nostalgiaa on tarjolla vain kolmen raidan (2, 8 ja 12) verran. Mielelläni näkisin tämän niin kuin James Carrinkin comeback-levyt muistutuksena siitä, mitä 60-luvulla tapahtui
22 Blues News 5/2020 BIG BILL BROONZY Klassikoiden lähteillä, osa 64 Vuonna 1955 belgialainen Yannick Bruynoghe julkaisi suurelta osin haastatteluihin perustuvan kirjan ”Big Bill Blues”. 1898. Hän teki joitakin julkaisemattomiksi jääneitä koelevytyksiä vuonna 1925 tai -26, ja hänen ensimmäinen painatusluvan saanut äänitteensä on vuoden -27 lopussa toisen kitaristin John Thomasin kanssa soitettu instrumentaali House Rent. Eräät historiikit kun nimittäin kertovat, että v. Sen vuosiluku sopisi ainakin yhteen noiden 1910-luvun muisteluiden kanssa. Hänen ensimmäiseksi pikkuhitikseen on mainittu vuoden -30 I Can’t Be Satisfied, mikä kieltämättä on onnistunut ja mieleen jäävä rallatus. Matkan varrella alkuperäinen soitin viulu oli vaihtunut kitaraksi. Levytysuransa alkuaikoina aina 1930-luvun puoliväliin saakka Broonzy oli lähinnä näppäräsorminen ja vahvaääninen maalaisbluesin taitaja. Oli niin tai näin, varhaisina vuosinaan Alabamassa ja Mississippissä asustellut Broonzy oli 1920-luvulla muuttanut Chicagoon. 1893 ja olevansa nimeltään William Lee Conley Broonzy. Tuo esille kaivettu uusi nimivaihtoehto voi hyvinkin pitää paikkansa, mutta vuoden 1903 syntymäaikaa rohkenen epäillä. Some blues singers can and do sing and don’t drink, but not Big Bill – he loves whisky, he’s just a whisky-head man.” Big Bill Broonzy ei tainnut kuulua kaikkein eniten juoneiden bluesmiesten joukkoon, vaikka levyttikin sellaiset teokset kuin Good Liquor Gonna Carry Me Down, I Love My Whiskey, When I Been Drinking ja Whiskey And Good Time Blues, mutta hänen asemaansa eräänä sarjansa parhaista laulujen laatijoista tuskin kukaan pystyy kiistämään. Stomp. sekä vaikkapa teksasilaisen Smokey Hoggin sotien jälkeen varioimat Long Tall Mama ja Serve It To Me Right. Joistakin syistä hän oli levyjen etiketeissä aluksi paitsi Big Bill niin myös Big Bill Johnson, Big Bill Broomsley ja jopa Sammy Sampson. Vuodesta 1932 lähtien aina 40-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka hän oli kuitenkin musiikkimaailmassa pelkkä Big Bill. Bruynoghen kirjan mukaan Billillä oli Lannie-niminen kaksoissisar, joka oli syntynyt v. Muita hänen varhaisvaiheittensa keskeisiä teoksia ovat itsensä Rory Gallagherin aikoinaan versioima The Banker’s Blues, Ismo Haaviston ja Pekka Haukijärven muodostaman Bottlenecks-duon löytämä How You Want It Done. 1915 Big Bill meni naimisiin ja työskenteli vuokraviljelijänä ja että hän oli sotaväessä vuosina 1917–19. Sukunimi otettiin hänen levyillään systemaattisesti käyttöön vasta 50-luvun puolella. Itse hän ilmoitti syntyneensä v. Don’t say I’m a musician or a guitar player – just write Big Bill was a wellknown blues singer and player and has recorded 260 blues songs from 1925 up to 1952; he was a happy man when he was drunk and playing with women; he was liked by all the blues singers, some would get a little jealous sometimes but Bill would buy a bottle of whisky and they all would start laughing and playin again, Big Bill would get drunk and slip off the party and go home to sleep. Sen tekstiosuus päättyy seuraavanlaiseen itsearviointiin: ”But when you write about me, please don’t say I’m a jazz musician. Omalla tavalla erikoinen on Big Billin Vuonna 2011 julkistettujen tutkimusten mukaan Ison Billin oikea syntymäaika oli 26.6.1903 ja hänen alkuperäinen nimensä oli Lee Conley Bradley
They say if you’s white, you’s all right If you was brown, stick around But as you’s black Oh brother, git back git back git back.. Niistä hänen omia tuntemuksiaan heijastelevat etenkin kitkeränsävyiset Big Bill Blues ja Just A Dream, joista edellisestä kotimainen kolmikko Micke & Lefty feat. Lyriikat kuvaavat hyvin värillisten elämää USA:ssa entisinä aikoina ja osaksi myös näinä päivinä Jotkut täkäläiset musiikin ystävät, joita arvelen löytyvän pari kappaletta myös FBS:n hallituksesta, muistavat hyvänlaisesti myös The Renegades -yhtyeen erikoisen vuoden 1965 tulkinnan tästä Broonzyn bravuurinumerosta. eli When Do I Get To Be Called A Man, minkä hän tosin kertoi kirjoittaneensa jo v. Niinpä teoksen ensilevytys tapahtui, merkillistä kyllä, Brownie McGheen toimesta v. Vuoden 1959 kesällä Muddy Waters, joka oli ollut läsnä Broonzyn hautajaisissa, levytti omalla puoliurbaanilla Chicago-tyylillään kymmenen Ison Billin teosta. Broonzy todella osasi lukea ja kirjoittaa, vaikka olikin oppinut ne taidot varttuneella iällä. -51 Pariisissa. Levytyksiin otettiin säännönmukaisesti mukaan muita soittajia kuten pianisti Black Bob, basisti Bill Settles ja pesulautataituri Washboard Sam. Ne julkaistiin seuraavana vuonna LP-levyn muodossa, ja cd-kiekoillekin niitä sittemmin on siirretty. Henkilökohtaisesti Broonzy kokeili sähköistyksen käyttöä levytyksessä ensimmäisen kerran aivan 40-luvun alussa. Me and a man was workin’ side by side This is what it meant They was paying him a dollar an hour And they was paying me fifty cents They say if you’s white... Sosiaalisesti lahjakas Broonzy oli Chicagossa tutustunut valkoiseen Lester Melroseen, jota pidetään likimäärin ilmaistuna vuosina 1935–47 kukoistaneen Bluebird-bluesin keskeisenä voimahahmona. Big Bill Broonzy kuoli Chicagossa vuoden 1958 elokuussa, jolloin hän oli iältään 55-, 60tai 65-vuotias. Muddy Watersin ja Lightnin’ Hopkinsin ohjelmistoihinsa ottama I Feel So Good, Smokey Hoggin, Lowell Fulsonin, Larks-yhtyeen ynnä muiden suosima Too Many Drivers eli Let Me Drive With Your Automobile eli Little Side Car, myös Little Walterin versioima Bad Acting Woman, Louis Myersin eräältä cd:ltä löytyvä I’m A Southern Man sekä tietysti vuonna 1941 taltioitu Key To The Highway. Vuosina 1935–45 Big Bill Broonzy sai aikaiseksi melkoisen joukon merkittäviä bluesklassikkoja. Musiikillisten suuntausten muuttumisen takia Broonzy oleskeli 1950-luvulla suurelta osin Euroopassa, minne hän yleensä matkusti laivalla. -48. Bill kirjoitti sen v. Blues News 5/2020 23 vanhan See See Rider -valituksen mukaelma C-C Rider vuodelta -34. Yhteistyön seurauksena Billin musiikki alkoi muuttua aikaisempaa olennaisesti kaupunkimaisempaan suuntaan. se tosiseikka, että varsinkin voimiensa päivinä Big Bill Broonzy oli niin omintakeinen artisti, että hänen laulujensa parhaat versioinnit ovat enimmäkseen peräisin juuri häneltä itseltään. Sillä nimittäin saattaa olla kuultavissa miehen omaa viulunsoittoa. Näin on siksi, että sen sanoitus on peräisin Segarilta ja melodia Billiltä. Vesa Walamies Black, Brown And White This little song that I’m singing about People you know it’s true If you’re black and gotta work for a living This is what they will say to you They say if you’s white, you’s all right If you’s brown, stick around But as you’re black M-mm, m-mm brother, git back git back git back I was in a place one night They was all having fun They was all bying beer and wine But they would not sell me none They say if you’s white... I went to an employment office Got a number and I got in line They called everybody’s number But they never did call mine They say if you’s white... Aikaa myöten hänen sessioihinsa kutsuttiin myös trumpetistien ja fonistien kaltaisia puhaltajia sekä rumpaleita. Muita hänen noiden aikojen merkkiteoksiansa ovat esim. Tuorein pitkäkestoinen Big Bill -memoriaali on ilmeisesti vuonna 2012 julkaistu Billy Boy Arnoldin cd ”Sings Big Bill Broonzy”. Billille laulun tallennuttaminen onnistui vasta v. I helped win sweet victory With my plough and hoe Now I want you to tell me, brother What you gonna do ’bout the Old Jim Crow. -57 levytetty (I Wonder) When I’ll Be Called A Man. Baby I Done Got Wise, tutun Rock Me Baby’n esiaste Rockin’ Chair Blues, Fats Dominon röyhkeästi omiin nimiinsä anastama listahitti All By Myself, mm. Vuosikymmenen loppupuolella hänen kuntonsa alkoi huonontua, ja syyksi selvisi kurkkusyöpä. Chef on äskettäin tuonut markkinoille tuoreen painoksen. Tuo viimeksi mainittu laulu, mikä on laadultaan todellinen suurklassikko, on yleensä merkitty Broonzyn ja pianisti Charlie Segarin nimiin. Syynä on mm. Sen arvio löytyy tämän lehden numerosta 255. Historiallista arvoa noilla Muddyn Broonzymuisteloilla toki on, mutta taiteelliselta laadultaan ne eivät ole erityisen onnistuneita. Siellä hän esiintyi akustisena kansantaiteilijana, jonka ohjelmisto sisälsi runsaasti tuttuja bluesja folk-klassikoita sekä myös 30-luvun hitin The Glory Of Love kaltaisia viihdesävelmiä. Nykyisin Broonzyn tunnetuin laulu voi hyvinkin olla Key To The Highway’n ohella Black, Brown And White, minkä teksti oli tekoaikanaan poikkeuksellisen kriittinen. -46. Oikeastaan ainoa noilta ajoilta peräisin oleva Big Bill -klassikko on v. -45, mutta mikään levy-yhtiö ei silloin uskaltanut siihen puuttua. Vuonna -38 häntä säestettiin peräti sellaisella uutuudella kuin sähkökitara, jota soitti silloin vain 16-vuotias valkoinen George Barnes. Nimenä tosin oli silloin White, Brown And Black
Kendra Spotswood syntyi Englewoodissa New Jerseyssä vuonna ‘45. Tarkoitukseni oli jatkaa aihetta puhtaiden duettoparien parissa, mutta tekemättä jäi. Van McCoy muutti samalle kadulle keväällä ‘63 ja kuullessaan sattumalta tytön laulavan pyysi häntä avustamaan The Four Buddies -yhtyeen. Suuria hittejä ei kuitenkaan kohdalle osunut, vaikka hän ehti olla Scepterinkin listoilla parin vuoden ajan. herätti enemmän arvostusta sävellys/sovitustöillään. Myös hänen Jill-nimellä laulanut parinsa Kendra Spotswood on ehtinyt levyttää yhtä ja toista omaakin materiaalia eri peitenimiä käyttäen. Lapsellisella nimellään lyhyen aikaa levyttänyt Jack and Jill ei sekään ollut puhdas duettopari. 50-luvulla hän muodosti Norman-veljensä ja parin kaverinsa kanssa The Starlighters -nimisen yhtyeen, joka pääsi vuosikymmenen lopussa levyttämään End-merkille. Yksi syy saamattomuuteni oli se, että monet aidoiksi duoiksi kuvittelemani, sellaiset kuin Gene & Debbie, Jamie & Jane, Bob & Lucille, Shirley & Alfred, Bobby & Sylvia, eivät olleetkaan ”aitoja” vaan niiden jäsenet olivat tunnettuja sooloartisteja. 24 Blues News 5/2020 JACK & JILL Kaksin aina kaunihimpi PEKKA TALVENMÄKI K irjoitin 70-luvun puolivälissä BN:ään poika/tyttö -duetoista pikku esittelyn, joka käsitteli lähinnä tunnettujen sooloartistien duolevytyksiä. Saman tien on Paulin ja Paulan puolustukseksi todettava, ettei myöskään Paula, oikealta nimeltään Jill Jackson, ollut toivoton tapaus, sen hän todisti viimeistään muutamalla lähes soul-tason soololevyllään pari vuotta myöhemmin. 60-luvun persoonallisen Dick & Dee Deen esittely sentään valmistui, mutta tunnetuin söpöläispari Paul & Paula ei koskaan ehtinyt alkua pitemmälle. Pian sen jälkeen kipusi ykköseksi Ruby & The Romanticsin kaihoisa mutta optimistinen Our Day Will Come, jonka tunnelma rakentui solisti Ruby Nashin kuulakkaan äänen varaan. Näistä lähtökohdista on helppo ymmärtää myös Van McCoyn halu tehdä pehmeää poikatyttömusiikkia uuden ihastuksensa kanssa. Sen kaimoja on esiintynyt duettolevyillä kenties useitakin, ensimmäiset jo 30-luvulla. Vuoden ‘63 tilanteessa tuoreimmin oli muistissa Johnny Flamingon Juanita-vaimonsa kanssa muodostama pari, joka levytti 50-luvun lopussa Imperialille. Jack oli, ei enempää eikä vähempää kuin Van McCoy, yksi sinfonisen soulin suurmestareista. Hän eli hyvin musikaalisessa ympäristössä, ensimmäinen työpaikka oli Scepterin toimistotyttönä. 50-luvulla levytti myös The Jacks & Jills, jatkossa kävi eteläafrikkalainen Four Jacks & Jill jopa jenkkien Top 20:ssa levyllään Master Jack. Yhtyeen hajottua Van teki joitakin soololevyjä, mutta (ei se kuuluisa Savoy-merkille levyttänyt musta yhtye vaan itärannikolla lyhyehkön ajan vaikuttanut valkoinen kaima) hempeän Lonely Summer -nimisen sävelmänsä levytyksessä. Van oli ilmiselvästi kiinnostunut mainittujen hittien sisältämästä nuorekkaasta optimismista, jota hän pääsi itsekin tyrkyttämään Rubylle ja Romantikoille säveltämällään hienolla teiniballadilla When You’re Young And In Love. Tylsempää nimeä ei olisi voitu keksiä, onhan Jack & Jill Amerikassa vielä kuluneempi kuin meillä Matti & Maija esiintyen milloin missäkin saduissa ja krääsäketjuissa myös musiikkijuttujen ulkopuolella. Iso hitti oli keväällä ‘63 myös Dick & Dee Deen Young And In Love, joka perustui niin kuin lähes kaikki tämän parin esitykset Dee Deen upeaan suoritukseen. Näin syntyi duettopari Jack and Jill. Poplistojen ykkösenä se pysyi kolme viikkoa ja niin luonnotonta kuin se onkin, kävi ykkösenä myös r&b-puolella. Kaiken kaikkiaan kesää ‘63 elettiin jenkeissä hempeissä ja viattomissa teinitunnelmissa tietämättöminä edessä olevista yhteiskunnallisista ja musiikillisista koettelemuksista. Van ihastui Kendraan päätyen ehdottamaan yhteisen levyn tekoa. VAN & KENDRA Vuonna 1944 Washingtonissa syntynyt Van McCoy on soul-kuuluisuus, jonka tekemisiä ei tässä ole mahdollista kerrata eikä ole tarviskaan, hänestä on ollut juttua BN:ssä ennenkin. Van McCoyn hinku duettolevyn tekoon perustui ainakin osittain siihen, että Paulin ja Paulan monissa yhteyksissä kaikkien aikojen huonoimmaksi levyksi haukuttu Hey Paula oli vuoden ‘63 alun suurimpia hittejä
Arctic-single levytettiin syksyllä ‘65 Philadelphiassa maineikkaassa Virtue-studiossa. Mielelläni kuuntelen sitä nykyäänkin, mutta ei voi mitään, aika väkinäiseltä se taustalaulun lallatusten osalta kuulostaa ja Jackin soololaulu on sanoisinko steriiliä. Ajat olivat muuttuneet tai ainakin muuttumassa, sen takia lopputulos ei ole aivan niin nyyhky kuin esimerkiksi Maxxilla, mutta Something Special käy silti kelpo teiniduetosta. Kuten 60-luvulla nuoruuttaan eläneet konkarit muistavat, oli ”Koskaan et muuttua saa” -sarja ihan oma juttunsa ja omissa muistoissani siihen liittyvät mielikuvat ovat pääosin positiivisia. Niinpä levyt olivatkin kuin tyypillisiä noiden aikojen tyttöyhtye-esityksiä, taustalallatukset olivat suoraan Shirellesien tai Chiffonsien levyiltä matkittuja. KENDRAN ”SOOLOLEVYT” Maininta pelkästään Jack and Jillin Jillinä on vain puolet Kendra Spotswoodin urasta, hän oli duettojen ohessa ja jälkeen monessa mukana sekä soololevyillä että yhtyesolistina. Uskotaan että on, koska muutakaan tietoa ei ole. Ensimmäisellä yrityksellä kuorossa ei Vanin lisäksi ääni pääsi oikeuksiinsa, Vanin ja hänen apunaan laulaneiden taustapoikien osuus rajoittui sympaattiseen hyminään. Netissä on väitelty siitä, oliko kyseessä lainkaan Vanin ja Kendran levytys, perusteluna se, että single ei esiinny kaikissa Jack and Jill -listauksissa. Levymerkki oli Philips ja singlet julkaistiin nimellä Kenni Woods. Miessolisti on vahvasti pääosassa ja hänen laulunsa kuulostaa sen verran rankalta, että väkisin herää kysymys, voiko kyseessä todella olla Van McCoy. Philips 40112 Can’t He TakeA Hint That Guy Is Mine 40156 Do You Really Love Me Back With My Baby Kaikkien neljän raidan taustalla oli enkelikuoro, Can’t He Take A Hintissä jopa Dee Dee Warwick, Cissy Houston ja Doris Troy. Blues News 5/2020 25 JUST AS YOU ARE Britti-invaasio iski keväällä ‘64, mikä selittää sen, että Jackin ja Jillin yhteiset levytykset jäivät neljään singleen: Arlen 726 Very Few Heartaches Laurie’s Love Maxx 330 Just As You Are Two Of A Kind Josie 943 Something Special The Chase Arctic 121 Take Me For What I Am There You Go Again Jim Waren tuottama Arlen-single on mitä tyypillisin jatke edellä mainituille kevään ‘63 hempeille nuoren rakkauden ylistyksille. Yhtään paremmin ei pärjännyt toinen Vanin holhouksessa kesällä ‘63 laulanut tyttösolisti, The Roommates -yhtyeen kanssa aiemmin kunnostautunut Cathy Jean Giordiano, jonka tomera Philips-yritys Double Trouble ilmestyi numerolla 40143. BN:n soulsisäpiirissä on jo vuosikymmenten ajan vallinnut yksimielisyys siitä, että Gladys Knight teki tuolloin parhaat levynsä huippunaan riipaisevan kaunis Either Way I Lose. Näyttää siltä, että Van McCoy ei keväällä ‘63 etsinyt pelkästään duettokaveria, vaan lähti avittamaan tyttöä myös soolouralle. Puoli vuosisataa sitten, kun sain singlen käsiini, kuulosti Laurie’s Love maailman parhaalta levyltä ja se mahtui noihin aikoihin kirjoittamilleni ”The hottest of all times” -yrityksille. Tyttöyhtyesoundien ystäville nämä ovat joka tapauksessa sitä itseään, vaikkei listamenestystä tullutkaan. Etikettimerkinnät eivät asiaa selvitä, sillä levy tehtiin New Yorkissa ja sen takana oli monenkirjava kolmikko Feldman – Goldstein – Gottehrer. Very Few Heartaches on tasapainoisempi ja sen takia parempi. Vaikka Jack and Jill paini vähän eri sarjassa, löytyi sen Maxx-singlelle samaa eleganssia. Singlen b-puolesta en saanut selvää. Jackin ja Jillin Just As You Are oli ehdottomasti lajinsa helmiä eikä vähiten siksi, että siinä Kendran surullinen kuin Van & Kendra, varsinkin Vanin ääni on se, mihin jo 60-luvun alussa totuttiin. Täytyy luottaa omiin aisteihin ja sillä perusteella sanoisin, että tämä Jack and Jill on sama. Todellisuudessa mikään ei muuttunut, sillä Van lauloi Kendran sooloilemilla levyillä kuoroavustajana. Kun teinitytöt alkoivat jäädä sooloartisteina yhtyeiden varjoon, ryhdyttiin Kendran levyjä julkaisemaan yhtyenimillä. Se puuttuu käytössäni olevalta demosingleltä ja googletuksessa haku There You Go Again johtaa harhateille. Toisin kuin edelliset yritykset Take Me For What I Am oli jo täyttä soulia. Van McCoy pääsi vuoden ‘64 alussa töihin Larry Maxwellin firmaan ja sai siellä holhottavakseen todellisen huippuosaajan, Gladys Knight & Pipsin. Levytystahti oli harva, Josie ilmestyi vasta vuoden ‘65 alussa. Myös b-puolen Two Of A Kind sujui hienosti Kendran komennossa, mutta samanlaista tyylikkyyttä kuin a-puolella ei tuohon leppoisaan pikkunylkytykseen löytynyt
Singlen kummallakin puolella Lillian ja Kendra vuorottelevat ja saavat lopputuloksen sekavaksi, etenkin Kendran osuus kuulostaa Touch My Heart -esityksellä ärsyttävän kimeältä. You’re Gonna Make Me Love You on turruttava vauhdikas soulpala, ei ihme, että siitä on vuosien varrella kehkeytynyt kiistaton Northern-suosikki. Baby You’re Mine -puolella sen sijaan kerrataan vanhaa, sävelmä on nätti, mutta toteutus lievistä soulvaikutteistaan huolimatta aika voimaton. You Don’t Know Me on selkeämpi, mutta on tuosta Eddy Arnoldin klassikkolaulusta paljon parempiakin covereita tehty. Suuri osa vanhasta hohdosta oli tuosta 60-luvun alun superyhtyeestä kadonnut, mutta mainetta oli tallella niin paljon, että livekiertueet olivat säännöllisiä. Levyttämään ei Kendra sopimusteknisten seikkojen takia Shirellesien kanssa päässyt, mutta muuten hän on muistellut tuota vaihetta yhtenä uransa kohokohdista. Vanin ja Kendran ohella kokoonpanoon kuului vain Lillian Dorr, ymmärtääkseni sama tyttö, joka teki jo vuonna ‘63 Correc-Tonelle erinomaisen singlen I Need You / The Thrill Is Gone. Sävelmät ovat tyypillisiä Van McCoy -tuotteita, molemmat puolet ovat 60-luvun puolivälin perusesityksiä lajissaan, varsinkin Jive Guy on erittäin nätti hämyisä tyttölevy. Yhtyeen nimi oli The Pacettes ja esikuva oli sataprosenttisesti Ruby & The Romantics. Oh Happy Day on positiivisesta nimestään huolimatta kolkompi. Levymerkki oli Tuff, jolle Kendra levytti vuonna ‘65 singlen myös omalla nimellään. Regina 306 You Don’t Know Baby Don’t Read This Letter Kun The Ronettes nousi huipulle, etsittiin vaikutteet Spector-soundista. Diskografioihin ajoittuu 60-luvun puolivälissä reilun vuoden mittainen tauko. Vuonna ‘67 julkaistiin artistinimellä Sandi Sheldon yksi single: Okeh 7277 You’re Gonna Make Me Love You Baby You’re Mine Voi olla, että kappaleen nimi johtaa harhaan, mutta a-puoli tuo minulle mieleen Barbara McNairin Motown-hölkän You’re Gonna Love My Baby. Juuri kun ehdin kuvitella, että se on siinä, löysin parista tuoreesta listauksesta vuonna ‘69 levytetyn singlen:. Kun Kendra ja Van parin vuoden tauon jälkeen jatkoivat yhteisiä juttujaan, oli tyyli vaihtunut jumputtavamman soulin suuntaan. 26 Blues News 5/2020 muita ollutkaan kuin hänen veljensä Norman. Viimeinen Kendra-vetoinen single ilmestyi vuonna ‘68: Cobblestone 703 Touch My Heart You Don’t Know Me Yhtyeen nimeksi oli sovittu The Vanettes, mutta kirjurin virheen takia se sai muodon The Vonettes. Yhtyeen nimeksi tuli eriskummallinen Fantastic Vantastics studiossa harrastetun sanaleikittelyn seurauksena. Sitä selittää Kendran liittyminen vierailevaksi kiertueartistiksi The Shirelles -yhtyeeseen. Soololevynä julkaistu 407 oli jatkoa edeltäjälleen. Pientä Motown-henkeä levyssä on, mutta ei häiriöksi asti. Tuff 406 Gee What A Boy Oh Happy Day (Tra La La) 407 Stickin With My Baby Jive Guy Gee What A Boy on erinomainen Ronetteshenkinen laulu, ihme ettei sitä ole juuri kuultu parhaillakaan Spector-kopioita sisältävillä kokoelmilla
Van oli hänelle muutakin kuin duettokaveri, nimittäin monivuotinen poikaystävä. B-puoli kiinnostaa enemmän, onhan kyseessä uusinta 60-luvun Vonettes-sävelmästä. Mainitut menestykset johtivat osaltaan siihen, että Van sai sopimuksen Columbialle. Kyseessä ei ollut originaali, vaan Van oli itse levyttänyt sävelmän pari vuotta aikaisemmin The Four Buddiesien kanssa, mutta silloin sitä ei noteerattu. Kun Van kohosi 70-luvulla soulin ja diskon todelliselle huipulle, ryhtyivät alan harrastajat varsinkin Englannissa tutkimaan hänen varhaisia tekemisiään ja heitä alkoi kiinnostaa myös Kendran tarina. Sandi Sheldonin nimissä julkaistiin single One Minute Too Late / Touch My Heart (Okeh 7340). Söpöläispari Peaches & Herbin tekemisiin Van ei päässyt kovin paljon puuttumaan, parhaiten muistetaan kaksi hänen tuottamaansa hittiä, Let’s Fall In Love (11./21.) ja Two Little Kids (25./31.). Blues News 5/2020 27 Maxx 801 Our Love Will Never Change Every Step Of The Way Esittäjäpariksi on merkitty Andy Alston & Alice Presley, mutta samalla vakuutetaan, että kyseessä ovat Van McCoy ja Kendra Spotswood. Lopputulos on sekavampi kuin originaali, mutta a-puoleen verrattuna kuuntelukelpoinen. Vastaavanlaisen comebackin koki Ruby & Romanticsin hitti When You’re Young And In Love, jonka The Marvelettes nosti upealla versiollaan listojen kärkipäähän (9./23.). Solistiparin tunnistaminen Vaniksi ja Kendraksi ei onnistu korvakuulemalta, täytyy vain uskoa mitä on kirjoitettu. Kendra Spotswood on tätä kirjoitettaessa 75-vuotias ja hän tiettävästi esiintyy edelleen.. Vanilla meni hyvin, mutta Kendra Spotswoodin kannalta tilanne oli hankalampi. Kaiken kaikkiaan hän oli 60-luvun loppuun mennessä noussut yhdeksi soul-musiikin tärkeimmistä taustamiehistä. Uskoa vahvistaa se, että Van on merkitty Joe Cobbin kaveriksi molempien puolien säveltäjänä ja tuottajana. Van McCoyn säveltämä ja Vando-merkillään julkaisema Chris Bartleyn Sweetest Thing This Side Of Heaven oli iso hitti (11./52), niin myös Walter Jacksonin Suddenly I’m All Alone (13./96.) ja Jackie Wilsonin I Get The Sweetest Feeling (12./34.). Ensimmäinen potku oli Barbara Lewisin kesällä ‘65 kovaksi hitiksi levyttämä nätti McCoy-sävelmä Baby I’m Yours (sijoitukset 5./ 11. For Youn levytti seuraavana vuonna Bobby Hebb, myöhemmin myös Chris Bartley ja listoillekin päässyt The Presidents. ROMANSSIN LOPPU Van McCoyn ura sai 60-luvun puolivälissä rajun nytkähdyksen ylöspäin. Vanille merkitsi uran kehittyminen enemmän kuin avioituminen. Vuosituhannen vaihteessa hänet saatiin Eurooppaan esiintymään, niissä merkeissä hän pääsi vielä levyttämäänkin. Kendra teki omat johtopäätöksensä 60-luvun lopussa, jätti Vanin ja muutti Atlantaan. Yksi taustamiehistä oli Ian Levine, joka herättää epäilyksiä eikä aiheetta, One Minute Too Late on tyhjänpäiväinen pöllytys. Van McCoy kuoli sydänkohtaukseen 6.7.1979 kotonaan Englewoodissa. Hänen ensimmäinen holhottavansa oli The Spellbinders, jolle Van sävelsi ja tuotti pikku hitin For You ja tuotti suurelta osin hänen sävelmiinsä perustuneen albumin ”The Magic Of The Spellbinders”. On luonnollista, että Kendra ajatteli myös tulevaisuutta ja perheen perustamista. listoilla r&b/pop). Maxx-merkki ei henkiin herätyksensä jälkeen tehnyt juuri muuta kuin rock-pitoista sotkua eikä tästäkään juuri selvää saa
Miltei rikollisen olematon julkinen huomio on kuitenkin pitänyt hänet hahmona näille päiville saakka vieraana, mistä johtuen eväitä laajemmalle esittelyartikkelillekaan ei ole tahtonut löytyä selkärankaa. Pian loputtomat sessiotyöt kuitenkin alkoivat täyttää myös sovituskykynsä tuottajille ja levypomoille paljastaneen Hallin PETE HOPPULA E räs Blues Newsiin kymmenisen vuotta sitten kirjoittamani ”Sessiokitaristit parrasvaloissa” -biografiasarjan viimeistelemättä jääneistä osista käsitteli New Orleansista lähtöisin ollutta René Hallia, josta kasvoi 1950ja 60-lukujen varrella yksi työllistetyimmistä Yhdysvaltain länsirannikon sessiomuusikoista ja -sovittajista. 11.2.1988 edesmenneestä, mitä ilmeisimmin toimittajia tarkoituksella vältelleestä René Hallista ei kirjallista tietoa (yhtä englantilaisessa New Kommotion -lehdessä vuonna 1980 julkaistua haastattelua lukuun ottamatta) ole juurikaan saatavilla, mutta instrumentaalista soolomateriaalia hän sentään ennätti levyttää yllättävän runsaasti. Ensi-innostus kuitenkin vaikutti kaikonneen, RENÉ HALL – My Kind Of Rocking (Jasmine JASMCD 3187) (1) Blue Creek Hop (2) Chitling Switch (3) Blowing Awhile (4) Rene's Boogie (5) Downbeat (6) Jubilee Jump (7) Be Sure (Madeline Greene & Magichords) (8) I’ve Got A Right To Be Blue (Madeline Greene & Magichords) (9) If I Didn’t Love You Like I Do (Magichords) (10) The Parrot And The Rooster (Magichords) (11) My Kind Of Rocking (Courtland Carter) (12) Do It Up Right (Courtland Carter) (13) Don’t Take Me For A Fool (Courtland Carter) (14) Two Guitar Boogie (15) Voodoo Moon (16) Twitchy (17) Flippin’ (18) Thunderbird (19) Cleo (20) Southgate (21) That’s It (Babette Bain) (22) In The Mood (Ernie Fields Orchestra) (23) Bitter Winds (Christy Sextet) (24) Workin’ Out (Ernie Fields & Orchestra) (25) My Uncle (26) O Solo Mio Rock (27) La Cubalibra (28) The Untouchables (29) Night Fright. Tästä tehtävästä hän piti kiinni vuoteen 1942 saakka. Samalta kaudelta ovat peräisin myös kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä tallennetta, jotka edellä mainittujen tapaan sisältyvät myös Jasmine-cd:lle. 1940-luvun loppupuoliskolla hän vahvistikin statustaan entisestään New Yorkin studioissa, ajautuen 1950-luvulle siirryttäessä levyttämään musiikkia myös oman sekstettinsä (pasunisti Reginald Jones, tenorisaksofonistit Buddy Green ja Buddy Tate, pianisti Edwin Swanston, basisti Bill Swanston ja rumpali Bobby Donaldson) kanssa. Alkujaan Jubilee-tuotanto oli kuultavissa täydessä laajuudessaan englantilaisen Sequel-yhtiön vuoden 1995 kokoelmalla ”Saxophony! – Jubilee Honkers & Shouters” (NEM CD 748). Brittiläisen Jasmine-yhtiön tuore 29-raitainen ja näin ollen sangen kattavana pidettävä cd-antologia ”My Kind Of Rocking – The Unsung Rock’n’Roll Guitarist And Arranger, 1950–1960” korjaakin osaltaan tapahtunutta vääryyttä musiikillisessa mielessä. René Hall & His All Stars -nimen saaneen yhtyeen startti oli kannustava. Lähinnä jokilaivoihin ja paikallisiin yökerhoihin sijoittuneet työkomennukset tekivät nuoresta Hallista täyspäiväisen ammattilaisen, joka vuosikymmenen lopulla lisäsi instrumenttivalikoimaansa myös kitaran sekä ajoittain jopa pasuunan. Tämän jälkeen kitaristilahjakkuuden nappasi riveihinsä jazzpianisti Earl Hines, jonka johtamassa revyyssä ykkössolistin parrasvaloissa näihin aikoihin paistatteli useimmiten Billy Eckstine. Suuremmat puitteet Hallille avautuivat Oklahomassa Ernie Fieldsin orkesterin jäsenenä. BN syventyy uusintajulkaisuihin: kalenterin. Savikakulla Jubilee 5015 tammikuussa 1950 julkaistuista Pee Wee Cryton -henkisestä strolleribluesista Chitling Switch ja vimmaisesta swing-boogiesta Blue Creek Hop erityisesti ensiksi mainittu keräsi ilahduttavasti radiosoittoa ja kirjautti sitä kautta tililleen myös lupaavia myyntilukemia. Läpi 1930-luvun hän ahkeroi keikkahommia muissakin seudun jazz-kokoonpanoissa, kuten Papa Celestinin ja Sam Morganin orkestereissa sekä Sydney’s Southern Syncopatorsissa. RENÉ HALL Historiankirjojen ohittama kitarasankari NEW ORLEANSISTA NEW YORKIIN Louisianan Morgan Cityssä 26.9.1912 syntyneen René Hallin ura oli nytkähtänyt liikkeelle New Orleansissa vuonna 1933, kun hän oli päässyt näyttämään orastavia soittotaitojaan studiolevytyksillä Joseph Robichauxin New Orleans Rhythm Boys -yhtyeen banjistina. Hinesin matkassa suunta johti seuraavaksi New York Cityyn, missä löytyi lisää konserttipuhteita muun muassa Andy Kirkin orkesterin jäsenenä vuoden 1947 tietämillä. Artistin henkilöhistoriaan jääviä aukkoja tämäkään julkaisu ei valitettavasti tule lyhyine kansiteksteineen kunnolla paikanneeksi. Ensimmäisenä ryhmän äkkäsi Jubilee Records, joka julkaisi tammikuuhun 1950 ajoittuneista esikoisäänityksistä kaksi savikiekollista verevää instrumentaalista orkesterijumpia. Jatkolevy Rene’s Boogie / Blowing Awhile (Jubilee 5020) päätettiin näin ollen viimeistellä kauppoihin nopealla aikataululla
Näistä kumpikaan ei tosin lyönyt itseään läpi kaupallisilla markkinoilla, mikä sai Hallin jälleen pikaiselle liikekannalle sekä jättämään untuvikkolevymerkin kaivamaan omaa hautaansa välittömästi ensijulkaisujen jälkeen. Herrojen kimppalevytysten jatkumoon sisältyi mm. Yhteistyö poiki sessioita lauluyhtye The Magichordsin sekä Earl Hinesin bändissä aiemmin kunnostautuneen bluesjazz-vokalistin Madeline Greenen taustalla. Niistä terävimmän huomion vievät viekoittelevan hidas instrumentaalibluesrumba Voodoo Moon (RCA 20-5274/47-5274) sekä kahden sähkökitaran riehakkaana boogie woogiena kisaileva Two Guitar Boogie (RCA 5407/47-5407). huhtikuussa 1951 äänitetty Joe Thomasin kirjoittama ja Carterin laulama My Kind Of Rocking, joka ilmestyi savikiekolla Decca 48217. Hallin uusi oma levytyssopimus oli jo tulilla Decca Recordsilla, missä hän sai tallikaverikseen toisen kitaristin Courtland Carterin. Kolmikko Hall – Johnson – Palmer pitikin jatkossa tiiviisti yhtä, liittyen osaksi sittemmin Wrecking Crew’ksi ristittyyn sessiomuusikkoyhteisöön. Trion rytmiryhmän muodostivat basisti Ted Sinclair ja rumpali Jimmy Crawford. Viimeisillä RCA-soolokiekoilla liiderin rinnalla musisoivat Courtland Carter, pianisti Harry Van Walls, basisti Sinclair ja rumpali Francisco Da Silva. Paikoin tyrannimaisinkin ottein King-yhtiötään luotsanneen Syd Nathanin rutiinit eivät kuitenkaan jaksaneet pidätellä luomisintoista musikanttia pitkään aloillaan. Pelkästään René Hallin nimissä ilmestyneellä soolosinkulla Do It Up Right / Peace Of Mind (RCA 20-4056/475046) kokoonpanoa täydensi etenkin doo wop -yhtyeiden kanssa hedelmällistä tiimityötä tehnyt pianisti Howard Biggs. Willie Joe Duncan unitar-soittimineen. Hallin toimenkuvaan kuului aika ajoin myös kykyjenetsintä. Specialty-merkin maaninen klassikkoinstrumentaali Twitchy julkaistiin kyllä Rene Hall Orchestran teoksena, mutta erityiseen valokeilaan kappale nosti yksikielistä itse kehittelemäänsä unitar-soitinta käsitelleen vierailevan muusikon ja esityksen säveltäjän Willie Joe Duncanin. Toukokuussa 1952 nopealiikkeinen kitaristi oli jo siirtänyt trionsa RCA:lle. Sovittajana Hallin nimi esiintyi Fieldsin Rendezvous-sinkkujen tekijätiedoissa syksyyn 1960 saakka. Viimeksi mainitulle siirtyi levyttämään myös swingistä rhythm’n’bluesiin tyylinsä päivittänyt Ernie Fields orkestereineen. BN:n numerossa 3/2016 tarkemmin Juha Jaakolan käsialalla esitelty fonisti Thomas puolestaan levytti samoihin aikoihin omine orkestereineen big band -vetoista rhythm’n’bluesia juuri Nathanin King-merkin alaisuudessa. Muut Los Angelesissa lokakuussa 1957 Art Rupen käyttöön nauhoitetut Specialty-tallenteet, Twitchyn rokkaava kääntöpuoli Flippin’, lattarisävyjä hyödyntävä Thunderbird (Specialty 629) sekä sen b-kyljelle sijoitettu evergreen-sovitus Saints Go Marchin’ In edustivat tavanomaisempaa mutta edelleen luunkovaa länsirannikon ammattilaissoundia, vaikuttihan kokoonpanossa fonisti Plas Johnsonin sekä rumpali Earl Palmerin tapaisia studio-ikoneita ja osan musiikista oli kirjoittanut oman taipaleensa alkuaskeleita tapaillut lahjakas kynäniekka Sonny Bono. Specialtyn ohella toimeksiantoja tarjosivat etenkin Aladdinja Rendezvous-merkit. Viimeisen Specialty-soolosinglensä (#641) Hall työsti elokuussa 1958. Hänen tunnetuimmaksi ”löydökseen” on monesti dokumentoitu Billy Ward & The Dominoes, josta King-Federal Records taas sai erään tärkeimmistä myyntivalteistaan 1950-luvun alussa. Muutettuaan lyhyehkön Las Vegas -periodin jälkeen töiden perässä Kalifornian aurinkoon 1950-luvun puolivälissä, kuulostaa näin jälkikäteen ajatellen luontevalta, että Hall oli etsinyt uusilla kulmilla käsiinsä vanhat Louisianan seudun soittoveljet. A-puolen menevän r&b-jolkotuksen lauloi Carter, kun taas KALIFORNIA KUTSUU Lukemattomien hittisessioiden konkarista puhuttaessa on ironista, että René Hall tunnetaan parhaiten levystä, jolla hän ei edes soita sooloinstrumenttia. Fields itse viihtyi merkillä vuoteen 1962. kääntöpuolella Hall itsensä mainitaan suorittaneen debyyttinsä solistina.Huhtikuussa 1953 Hallin studioseurue oli paisunut levyetiketissä René Hall Orchestraksi, vaikkei soittajamäärä aiemmasta ollutkaan muuttunut. Kitaristin jo tavaramerkkimäisiksi hioutuneita purevia sooloja kuullaan tietenkin myös useilla Dominoes-levyillä, kuten r&b-ykköshitillä Sixty Minute Man (1951). Hänen tämän periodin instrumentaalihiteillään kuten marraskuussa 1959 Billboardin Top Teniin kiilanneella In The Moodilla Renéllä oli keskeinen paikkansa. Blues News 5/2020 29 eivätkä hieman sovinnaisemmat swing-jumpnumerot enää purreetkaan ostajiin. Levy koostui standardimuunnelmasta Frankie And Johnny sekä itämaissävyisestä noveltyhassuttelusta Cleo. Äänitteitä tehtiin edelleen New Yorkista käsin. Hall oli valmis suuntaamaan kurssin kohti uusia tuulia ja keväällä 1949 perustettua Domino/ Marlow -yhtiötä, jonka palveluksessa hän omaksui nyt rooleikseen myös sovittajan ja musiikillisen johtajan tittelit
Lauluosuuksista vastasivat kuoron lisäksi Bill Carey ja Ricky Page. Todellisuudessa niin The Routersin, The Markettsin kuin B. Tiettävästi ainoan omissa nimissään ilmestyneen pitkäsoiton Hall pääsi julkaisemaan syksyllä 1958. Ajalleen tyypilliseen tapaan olematon kirjanpito sekä toisaalta ailahtelevuuteen taipuvainen ihmismuisti ovat tehneet nykypolville mahdottomaksi selvittää, millä kaikilla äänitteillä René Hallin kielisoitintaituruutta oikeastaan kuullaan. 30 Blues News 5/2020 Sooloartistina René Hall oli ainakin tuotantomäärällisesti kuumimmillaan vuosien 1959 ja 1960 taitteessa. Tuotannoltaan poikkeuksetta laadukkaista pikkumustista kitaristin omien osuuksien kannalta tutustumisen arvoisia ovat eritoten perinteisen laiskaan shuffleraamiin puettu tyylikäs kitara-foniblues Southgate (Arvee 580), yhtyenimellä Christy Sextet vuonna 1959 purkitettu Sleepwalk-variaatio Bitter Winds (Vita 107), John Marascalcon sovittama räävitön italoiskelmäväännös O Sole Mio Rock (Allied 7779), Mickey Baker -vaikutteita viljelvä mahtipontinen molliballadi Night Fright (Castil 101) sekä Ernie Fieldsin orkesterin alaisuudessa toteutettu aggressiivinen, miltei 60-lukuisen agenttihengen tavoittava Workin’ Out (Rendezvous 117). Specialtyllä ja Bumps Blackwellin tuotannossa hänen kitarastaan riitti totta kai annettavaa myös Little Richardin länsirannikon sessioihin. Hallilla, Johnsonilla ja Palmerilla oli ajoittain näppinsä pelissä myös Sandy Nelsonin mainiosti kaupaksi käyneillä rummut-kitara -johdannaisilla liukuhihnalevytyksillä. Satunnaispoimintoina mainittakoon vaikkapa Danelectro-baritonikitaraosuudet Richie Valensin La Bamballa (1958) ja Chan Romeron Hippy Hippy Shakella (1959) sekä rehvakat rock’n’roll-soolot Johnny Burnetten Cincinnati Fireballilla (1960) ja monilla Larry Williamsin menestyksillä kuten Bony Moroniella (1957) ja Dizzy Miss Lizzyllä (1958). Rock’n’rollista ja rhythm’n’bluesista oltiin tietenkin näissä sessioissa niin kaukana kuin olla ja saattaa. Kahdessa ensiksi mainitussa Renén ohella taustapiruina huseerasivat joka tapauksessa minneapolislainen tuottaja-säveltäjä-muusikko Michael Zane Gordon sekä ohiolainen laulaja, lauluntekijä ja tuottaja Scott Engel. Albumi ”Seven Wonders Of The World Plus One” (Tampa TP-6) tosin koostui Robert Schermanin säveltämistä hyvin viihteellisistä orkesteriteemoista, joiden päälle puhenäyttelijät Joe Yocam ja Kathy Blore lukivat draamallista dialogia. Valtaisia hittejä lähinnä pienyhtiöillä julkaistuista sinkuista ei tosin enää kehkeytynyt. Bumble & The Stingers levytti Rendezvousille, kun taas muut saman vuoden 1962 hittikummajaiset The Routers (Let’s Go) ja The Marketts (Surfer’s Stomp) hieman aiemmin toimintansa aloittaneelle Warner Brosille. Bumble & The Stingersinkin julkaisuilla hyödynnettiin likimain ketä tahansa studiovuoroon sattunutta huippusoittajaa – sekä vastaavasti heidän levyjensä kansissa ja promokuvissaan muita sopivasti kameran eteen kelvanneita naamavärkkejä, pois lukien René Hallin itsensä. 1960-luvun alussa huomattavia instrumentaalimenestyksiä syntyi saman New Orleans -tehoketjun junailemana myös useilla yhtyenimikkeillä: Tchaikovskyn balettisävelmästä rock’n’rolliksi runnotulla Nut Rockerilla läpimurtonsa tehnyt B. Sekä latinalaisamerikkalaista hupailumieltä että pahaenteistä dekkaritunnelmointia sekoitteleva Del-Fi-seiskatuumainen La Cubalibra / The Untouchables (4135) sai vuonna 1960 jäädä René Hall Orchestran jäähyväisaikaannokseksi yhtään kansainvälisemmillä markkinoilla, mutta kitaristin työuralla ruuhkaisimmat ajat olivat vasta edessäpäin
1960-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ajoittuvat mm. Sovittajan asemassa Hall kunnostautui muun muassa Ike & Tina Turnerin vuoden 1963 albumilla ”Don’t Play Me Cheap”, samoin lukemattomilla Sam Cooken Del-Fi/ Keen -klassikoilla vuodesta 1957 lähtien, kuten You Send Me, Another Saturday Night ja A Change Is Gonna Come. Myöhemmin säestysja sovituspuhteita tarjosi jopa Tamla-Motown ja sen artisteista etenkin Marvin Gaye, jonka Let’s Get It On (1973) jäi erääksi Hallin viimeisistä laajemmin tunnetuista soolonäytteistä. Blues News 5/2020 31 eli The Walker Brothersista maailmanmaineeseen sittemmin kohonnut Scott Walker. Kitaristin kättenjäljen paikantaa helposti esimerkiksi The Valentinosin ja Johnnie Taylorin singleiltä. Hollywoodin lukemattomilla pikkuyhtiöillä Hall saattoi kyllä vaivihkaa jatkaa myös omien instrumentaaliensa tehtailua. Pitkäaikaisiin soulja blueskentän työkavereihin lukeutuivat myös The Impressions, Bobby Womack, Brook Benton, Lowell Fulson ja Etta James. Cooken J.W. JoJo-merkille syntynyt Rene Hall -äänite I’ll Never Leave You (JJ-107) sekä yhtyealter-egon The Spacewalkers suojissa ikuistettu vuoden 1965 pitelemätön avaruusajan gogo-tekele Gemini, Go Baby Go! / Tecumseh (Moonglow M-5001). René Hall ja Sam Cooke studiotauolla, yläkuvan Billboard-ilmoituksessa kiitosten kohteena Ray Charles lokakuussa 1966. Alexanderin kanssa vuonna 1961 perustama SAR Records kuului vääjäämättä sekin työkenttään aina tähtilaulajan kuolemaan 1964 asti. Vielä 1970-luvun lopulla hän nousi kertaalleen otsikoihin sovitettuaan joukon Motownsingleraitoja vanhan työnantajansa pojalle Ernie Fields Jr:lle. Kohdatessaan 74-vuotiaana kuolemansa sydänkohtauksen seurauksena René Hallin kerrotaan olleen yhä täynnä virtaa rakkaissa Los Angelesin studiopuitteissaan, vaikka valtayleisöltä hänen nimensä ja saavutuksensa saattoivat jo tuolloin olla pitkälti unohtuneetkin
Ray Charlesin slovarissa Moon Over Miami (1960) kuu paistaa rakastavaisille, jotka ovat kävelyllä meren rannalla. Silta on huuhtoutunut pois, ja puhelinyhteydet ovat poikki: “The bridge washed out, the wire’s all down / My gal is in the flood, and I’m Tampa bound / I got up this morning, put on my walking shoes / I’m going back to Tampa, just to kill my lowdown blues”. Hospital Center Blues (1964). Buddy Guy teki vuonna 1998 bluesversion Freddie Scottin r&b-hitistä Are You Lonely For Me Baby (1967). Sanoituksen mukaan Lassiella on huippuluokan peppu (hi-fi chassis), hän on joskus aika julkea (sassy), mutta kuitenkin aina tyylikäs (classy). Johnny Cashin versiossa (1959) tosin sooloilut hoitaa huuliharpisti ja junakomppia soittelee rumpali. Hän on mielestään hyvä mies, mutta valitettavasti myös köyhä mies. Floridaan mennään usein myös henkilökohtaisista syistä. Orange Blossom Special on. Se on viulistien taidonnäytekappale. Asukkaita kaupungissa on noin 700 000, mutta naapuriosavaltioden puolelle ulottuvalla metropolialueella yhteensä noin kuusi miljoonaa. Monet menevät Floridaan juuri lomailemaan. Hurriganesin versio tästä biisistä ilmestyi ”Roadrunner”-albumilla vuonna 1974. Mutta on Miamissa jotain huonoakin. Randy Newman on tapansa mukaan hiukan satiirinen laulussaan Miami (1983). Sairaalassa se ymmärretään: hän saa ruokaa, hoitoa ja nukkumapaikan. Siinä kertoja on lähdössä viimeisellä junalla Jacksonvilleen. PRESIDENTILLISTÄ BLUESIA WASHINGTON DC:STÄ Washington DC on Yhdysvaltojen liittovaltion pääkaupunki, joka ei kuulu mihinkään osavaltioon. Florida, New York ja Washington DC, joka on Yhdysvaltojen presidentin asuinpaikka. Blind Blake on syvästi huolissaan naisestaan kappaleessa Tampa Bound (1926). Kertoja aikoo mennä naisensa kanssa uimarannalle, istua alas hiekalle ja soitella kitaraansa. Ervin ja Gordon Rousen nopeatempoinen viulukappale vuodelta 1939. Kun metropolialueet otetaan huomioon, suurin näistä on Miami (6 miljoonaa asukasta). Tämä ”sunhine stateksi” kutsuttu osavaltio on väkiluvultaan Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin. Siinä kertoja väittää rakastavansa Miamia, jossa on aina mukavaa ja lämmintä. Tarkastelun kohteina ovat mm. Ja kaikki talotkin ovat siellä kauniita ja valkeita. Yhdysvaltojen kongressi, senaatti, edustajainhuone ja korkein oikeus sekä presidentti Valkoisessa talosssaan. Miamin sinitaivas on maailman parasta huumetta, ja kaiken lisäksi siitä saa nauttia aivan ilmaiseksi! ”Miami, blue day / Best dope in the world, and it’s free”. Myös Wayne Cochranin (1966) ja Blues Brothersin (1980) on pakko päästä jotenkin Miamiin “beibin” luo kappaleessa Going Back To Miami. Floridassa sijaitsee myös Tallahassee, jonka Freddy Cannon on tehnyt tunnetuksi kappaleellaan Tallahassee Lassie (1959). Skip James kertoo joutuneensa washingtonilaiseen sairaalaan kappaleessa Washington D.C. Hän on yksinäinen ja allapäin, koska ei tiedä, vieläkö hänen naisensa kaipaa häntä. Niin tehdään myös Muddy Watersin kappaleessa Deep Down In Florida (1977). Hän on tyytyväinen ja kättelee kiitollisena lääkäriä Yeah, I be goin’ down in Florida Where the sun shines damn near every day (2x) Yeah, I’ll take my woman out on the beach And sit down on the sand and play Nykyisin Floridaan pääsee nopeimmin lentäen, mutta kyllä junakin vie perille. Lähes 90 prosenttia sen väestöstä asuu kaupungeissa, joista suurimmat ovat Jacksonville, Miami ja Tampa. Ja herran jestas miten Lassie osaa tanssia! Häneltä sujuu kaikki: drag, cha-cha, rag and mop, shag, bunny hop, stroll, walk ja rock’n’roll. Washingtonissa pitävät majaansa Capitol-kukkulalla mm. He kuuntelevat yhdessä unelmoiden hymyilevän kitaristin laulua – ja meren aallot tuntuvat antavan myrskyisät aploodit tämän trubaduurin jokaiselle kappaleelle tähtien tuikkiessa yötaivaalla. Kertoja on menossa Tampaan, koska nainen on siellä jossain loukussa tulvan keskellä. Orange Blossom Special -nimisellä junalla pääsee merenrantarataa pitkin kätevästi New Yorkista Floridan hiekkarannoille: ”Well, I’m going down to Florida and get some sand in my shoes /.../ I’ll ride that Orange Blossom Special and lose these New York blues”. Yleensä elämä ja lomailu Floridassa on kuitenkin huoletonta. 32 Blues News 5/2020 BLUESMAANTIETOA: Piedmont ja Itärannikko, osa 2 TIMO KAUPPINEN T ässä artikkelin toisessa osassa tutustutaan Piedmontin alueen ulkopuolisiin Atlantin rannikon osavaltioihin bluesin ja muun juurimusiikin sanoitusten opastuksella. Turisteja Floridassa käy vuosittain yli 100 miljoonaa. Siellä asuu pahoja tyyppejä, ja jopa erittäin pahoja tyyppejä, joita ei rohkene katsoa edes silmiin. Se voi olla myös romanttista. FLORIDAN AURINGON ALLA Floridassa asuu puolen Suomen kokoisella alueella 21 miljoonaa ihmistä
Kertosäettä ”Dump That Trump” laulaa YouTuben sanoitetussa videossa mukana yli 60 bluesmusiikin parissa työskentelevää henkilöä, mm. Kiitollinen Sylvester lähetti sen jälkeen joka vuosi kalkkunan Rooseveltille aina tämän kuolemaan saakka. Hän soitti suoraan Valkoiseen taloon ja sai vihdoin viimein presidentti Franklin Rooseveltin (presidenttinä 1933–1945) langan päähän. Ma Raineyn ja Bessie Smithin aikalainen, blueslaulaja Lucille Bogan (Bessie Jackson) kuvailee kappaleessaan Till The Cows Come Home (1933) puuhiaan miesten kanssa aina siihen saakka kunnes ”lehmät palaavat kotiin”, millä. Kingille on tuttua myös inflaatio ja säännöstely. Tuli huonot ajat ja Sylvester oli vaarassa menettää tilansa ja muulinsa, koska ei pystynyt maksamaan lainaansa takaisin. John Lee “Sonny Boy” Williamson mainitsee Washingtonin kappaleessa Blue Bird Blues, Part 2 (1938). Laulun kertoja kutsuu itseään määritteellä ”bich of Baltimore”, ja sanoitus on seksuaallisesti suorasukaista ”dirty bluesia”. Entinen sotasankari ”Ike” Eisenhower (presidenttinä 1953–1961) ei pitänyt vaalilupaustaan laskea verotusta, vaan ohjasi liittovaltion rahaa lähinnä moottoritieverkoston laajentamiseen, ydinaseiden tuotantoon ja avaruuden valloittamiseen Neuvostoliiton laukaistua Sputniksatelliitin maan kiertoradalle vuonna 1957. Laulun kertojan Sandy-sisko ja Raypikkuveli pitää saada autettua muuttamaan joko maaseudulle tai vuorille, mutta ainakin pois Baltimoresta. Tämä lupasi hoitaa asian, ja lainanantaja joustikin lainan takaisinmaksussa. B.B. Nainen on koko ajan huonotuulinen, koska kertojalla ei ole varaa hankkia naisen toivomia asioita. Monelle vähävaraiselle tämä tiesi niukkoja aikoja sekä vaikeuksia vuokranmaksussa ja vaatehankinnoissa. Lenoir ei ole tyytyväinen presidentti Dwight Eisenhowerin talouspolitiikkaan kappaleessa Eisenhower Blues (1954). Hänen farminsa ja muulinsa olivat lainan pantteina. Baltimorella on kyseenalainen kunnia olla kaupunki, joka on lähellä Yhdysvaltojen murhaja huumekuolematilastojen kärkeä. tarkoitettaneen epämääräisen pitkää aikaa. Zappan kappaleesta What’s New Ain’t got no money to pay my rent She wants some clothes, she wants some shoes I’m telling you people I don’t know what to do Oh I got the Eisenhower Blues Sleepy John Estes ja Ry Cooder levyttivät yhdessä kappaleen President Kennedy vuonna 1972. J.B. Toinen tuore Trump-kappale on Lucinda Williamsin Man Without A Soul (2020). Hän vetoaa presidenttiin (Ronald Reagan presidenttinä 1981–1989) ja kongressiedustajiin, että nämä laskisivat ainakin sokerin ja voin hintoja, jotta Matti Meikäläiset (Averige Joet) saisivat kahvinsa makeaksi ja voita leivän päälle. Esitys perustuu Estesin aiempaan kappaleeseen President Kennedy Stayed Away Too Long (1969). Hän kuitenkin rakastuu naiseen ja menee lopulta tämän kanssa naimisiin. ”I was there to steal her money, to take her rings and run / Then I fell in love with the lady and got away with none”. Myös Bob Dylan on pohdiskellut Kennedyn salamurhaa tuoreessa, superpitkässä (17 minuuttia) kappaleessaan Murder Most Foul (2020). Johnny Cash. MARYLANDIN JA BALTIMOREN BLUESIA Marylandin osavaltioon on ahtautunut kuusi miljoonaa asukasta alueelle, joka on vain kymmenesosa Suomen pinta-alasta. Leadbellyllä on varoitus ei-valkoihoisille asunnonetsijöille: “I tell all the colored folks to listen to me / Don’t try to find you no home in Washington, DC / ’Cause it’s a bourgeois town”. Williams on kertonut laulun kuvaavan Trumpia ja hänen kaltaisiaan. Nykyinen presidentti Donald Trump saa täyslaidallisen Rick Estrin & The Nightcatsin kappaleessa Dump That Trump (2020). Janiva Magness, Kim Wilson, Charlie Musselwhite, Bruce Iglauer, Sugaray Rayford, Elvin Bishop, Joe Louis Walker, RJ Mischo ja John Nemeth. Frank Zappa syntyi Baltimoressa vuonna 1940 ja vietti siellä lapsuutensa yhdentoista vuoden ikään saakka, jolloin perhe muutti Kaliforniaan. Siinä Kennedyä ylistetään presidenteistä parhaaksi, ja ollaan surullisia hänen traagisen kuolemansa johdosta: ”Late one Friday evening everybody was sad / We lost the best president we ever had / But he’s gone home, gone back home”. Laulun on levyttänyt myös mm. Hän tapaa rikkaan naisen ja aikoo varastaa tältä rahat ja korut. Se on muunnelma The Nightcatsin aiemmin julkaistusta kappaleesta Dump That Chump (1989), jossa tollolle toivotetaan tervemenoa kaatopaikalle. Baltimore on saanut osakseen myös joidenkin roots-muusikoiden huomiota. Kappaleessa Inflation Blues (1983) kertoja valittaa, että hinnat nousevat mutta palkka ei. Rahaa kun ei riitä edes viinaan vaan pitää tyytyä olueeseen ja viiniin! Voisiko joku mennä Washingtonin herroilta pyytämään, että lopettaisivat tämän kurjuuden. Siinä sieluton mies ei tunne minkäänlaista häpeää eikä myötätuntoa. Myös B.B. Blues News 5/2020 33 lähtiessään. Washington on porvarillinen kaupunki, jossa mustaa miestä kutsutaan ”niggeriksi” ja nöyryytetään. Tim Hardinin The Lady Came From Baltimore (1967) kertoo köyhästä miehestä, jolla on salakavala juoni mielessään. Randy Newmanin havainnot ja kokemukset kappaleessa Baltimore (1977) ovat aika masentavia: ilotyttö kadunkulmassa, sammunut juoppo sateessa jalkakäytävällä jne.: ”Hooker on the corner waitin’ for a train / Drunk lyin’ on the sidewalk sleepin’ in the rain”. Sairaalassa häntä ei kuitenkaan käynyt kukaan katsomassa. Rahaa riittää vain ruokaan ja vuokraan. Yksin Baltimoren metropolialueella heistä asuu 2,7 miljoonaa. King on menettämässä naisensa taantuma-aiheisessa biisissä Recession Blues (1981). Leadbellyllä on huonoja kokemuksia asunnonhankinnasta kappaleessa The Bourgeois Blues (1939). Sylvester Harris oli mississippiläinen maanviljelijä, ja hänellä oli Jessie-niminen muuli. Uusi naisystävä ei nähtävästi ymmärtänyt sitä, että Skip on hyvä mies, vaikka onkin köyhä mies. Mahtaakohan kertoja tässä vähän vitsailla. Hänen “sinilintunsa” on lähtenyt Washingtoniin ja jättänyt oveen lapun, ettei enää halua tavata Sonny Boyta. Tässä muutamia esimerkkejä niistä: Memphis Minnien kappaleeseen Sylvester And His Mule Blues (1935) liittyy tositarina. Eräät Yhdysvaltojen presidentit mainitaan jopa nimeltä blueskappaleissa
Bob Dylanin Hard Times In New York Town (1969) kuvaa NYC:n vanhaa kaupunkia kyllä ystävälliseksi, mutta hyvinvointi siellä riippuu kuitenkin ratkaisevasti siitä, onko taskussa rahaa vai ei.. Ray Charlesin New York’s My Home (1960) on versio Sammy Davis Juniorin kappaleesta vuodelta 1946. Aloitetaan New York -aiheisten kappaleiden katsaus Leadbellyn (Huddie Leadbetter 1888–1947) levytyksellä New York City (1941). Se on humoristinen kertomus hollantilaisesta Peter Minuitista, jonka sanotaan ostaneen Manhattanin intiaaneilta 24 dollarin arvoisilla helyillä ja viinalla vuonna 1626. Louisiin ja San Fransiscoon. Kaupungin jazz-muusikot käyttivät ja tekivät tunnetuksi tätä ilmaisua jo 1930ja 1940-luvuilla. Bob Dylan, Pete Seeger ja Joan Baez ovat tuttuja lähes kaikille musiikin harrastajille. Tyttö kaipaa Tennesseen Smoky Mountain -vuorten vehreitä maisemia, onkimista joella, äidin kotitekoista suklaakakkua ja yhteisruokailua sunnuntain kirkonmenojen jälkeen. Koti-ikävä on kova myös Dolly Partonin Tennessee Homesick Bluesissa (1984). Bigbandien solisteina ovat bluesia siellä laulaneet useat naissolistit, kuten Victoria Spivey ja Ethel Waters. hitit I’ve Got A Woman (1954) ja What’d I Say (1959). Kaupungin lempinimen ”The Big Apple” alkuperä on epäselvä. Siinä vasta kaupunki! “There's one thing folks I’d ask you to do / Catch a busride and ride up fifth avenue / New York city! woo! ain’t that a city” Siitä kelpaa kertoa kavereille kun menee käymään kotipuoleen Georgiaan tai Louisianaan. Mississippi John Hurt kertoo kappaleessaan Avalon Blues (1930), ettei New York ole häntä varten, vaan hänellä on ikävä kotiin pieneen Avalonin kylään Mississippin metsämaille: ”Avalon, my hometown, always on my mind / Pretty mama’s in Avalon, want me there all the time”. I don’t know... Kertojan mukaan niillä on toki omat hyvät puolensa, mutta niiltä puuttuvat hienot puistot, upea kaupunkihorisontti, Metropolitan-ooppera ja Harlemin musiikkiklubit: ”New York’s my home, sweet home”. Pääkaupunki on Albany, mutta valtaosa osavaltion väestä asuu New Yorkin miljoonakaupungissa (City of New York, NYC). Big Joe Turner on pistänyt tanssijoiden punttiin vipinää omalla vauhdikkaalla rytmibluesillaan. Kertoja kehottaa kuulijoita hyppäämään bussin kyytiin ja ajamaan sillä ylellistä 5th Avenueta pitkin. Jazz ja swing ovat soineet jo pitkään Harlemin Cotton-klubilla, Apollo-teatterissa ja muissa menopaikoissa. Ray Charlesin laajasta tuotannosta löytyy myös toinen aiheeseen liittyvä klassikko, Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin musikaalisävelmä Give It Back To The Indians vuodelta 1938. Latinalaisen Amerikan siirtolaiset toivat aikoinaan mukanaan oman musiikkinsa ja kaupungin rock-skene on aina ollut monipuolinen. Greenwich Village oli folk-musiikin keskus 1960-luvulla. Millaista sitten on New York -blues. Sitä on vaikea luonnehtia yleisesti, sillä ”Isossa Omenassa” on soitettu ja soitetaan monenlaista bluesia. New Yorkia voi hyvällä syyllä pitää musiikin suurkaupunkina. Muista kaupungissa asuneista ja levyttäneistä bluesmuusikoista mainittakoon esimerkkeinä vielä Tarheel Slim (Number Nine Train ym.), Buster Brown (Fannie Mae ym.), Wilbert Harrison (Kansas City ym.) ja Sticks McGhee (Drinking Wine-Spo-Dee-O-Dee ym.). New York oli tuttu paikka myös Ray Charlesille, joka kuului vuosina 1952–1959 paikallisen Atlantic Reconds -yhtiön artisteihin. Jos maalaistyttö hymyilee ystävällisesti, niin ihmiset katsovat oudosti ja huvittuneesti. akustisesti musisoineet Blind Boy Fuller, Reverend Gary Davis, Sonny Terry ja Brownie McGhee. Better go back and find out!” Zappan kitarasoolo albumilla ”Does Humour Belong In Music” (1986) julkaistulla versiolla on komea. 34 Blues News 5/2020 In Baltimore on olemassa useita versioita. Siinä New Yorkia verrataan Chicagoon, Hollywoodiin, St. Manhattanin kärkeen perustettiin tuolloin Uusi Amsterdam, josta kasvoi sitten myöhemmin New York. Disco-musiikin kukoistus alkoi kaupungin underground-klubeilla ja hip hopin sanotaan olevan peräisin Bronxista. Yhdessä niistä hän kyselee lähinnä itseltään mitä uutta kuuluu Baltimoreen ja vastailee arvoituksellisesti: ”Rockin’ Robin... New Yorkissa ovat asuneet Itärannikon eteläisisten osavaltioiden bluesmiehistä mm. Kaupungissa ovat vaikuttaneet monet jazzin legendat kuten Duke Ellington, Louis Armstrong, Billie Holiday, Ella Fitzgerald, Miles Davis, Charlie Parker, John Coltrane ja Thelonius Monk. Hot Rod’s Lips... NEW YORK – ISON OMENAN BLUESIA New Yorkin osavaltio on vajaan puolen Suomen kokoinen ja sen asukasluku on lähes 20 miljoonaa. Varsinkin maaseudulta suurkaupunkiin tulleet saattavat kokea kaupungin aivan toisin. Doowop syntyi Harlemin ja Brooklynin kadunkulmissa. New York City on tyly paikka. Hän levytti sinä aikana mm. Kaikki eivät ylistä New Yorkia. Esimerkiksi työttömyys ja köyhyys, jotka usein kulkevat käsi kädessä. Vaikka koti-ikävä ei kalvaisikaan, New Yorkissa voi olla muita asioita, jotka saavat olon tuntumaan tukalalta. New York -blues ei ole samalla tavalla vakiintunut tyylisuuntana kuin esimerkiksi Delta-blues, Chicago-blues tai Piedmont-blues
Doowop-yhtye The Driftersin On Broadway (1963) vie kuulijan Manhattania halkovalle legendaariselle kadulle. Psykedeelistä folkahtavaa rockia soitelleen Country Joe & The Fish -yhtyeen Harlem Song (1968) ylistää Harlemia värikkäänä paikkana, jonne voi hyvin viedä koko perheen kesäpäivänä nauttimaan grilliherkkuja ja tanssimaan rytmibluesia. Todellisuudessa kukaan heistä ei välitä yritteliäästä pojasta pätkääkään: ”You try hard, and you die hard / No one gives a damn”. Hän herää viideltä aamulla ja tuntee olevansa elämässään eksyksissä tai ainakin tienhaarassa: ”You know my soul craves for water, but my heart wants wine. / Standing at the crossroads, I’m wondering which way is mine”. Aamun sarastaessa väsyneet juhlijat saattavat tavata toisia hyvin pukeutuneita ihmisiä, jotka ovat matkalla kirkkoon. Ben E. Olisikohan kyseessä Kotkan ruusun Amerikan serkku... Se ei ole ylistyslaulu tuolle hohdokkaalle kadulle vaan tuo esiin vaikeudet, jotka lahjakas mutta vähävarainen muusikko voi siellä kohdata. Jää epäselväksi, onko vuoropuhelu miehen mielikuvitusta, vai tapahtuuko se They say the neon lights are bright on Broadway They say there’s always magic in the air But when you're walking down the street And you ain’t had enough to eat The glitter rubs right off, and you’re nowhere Well, it’s up in the mornin’ tryin’ to find a job of work Stand in one place till your feet begin to hurt If you go a lot o’ money you can make yourself merry, If you only got a nickel, it’s the Staten Island Ferry And it’s hard times in the city, livin’ down in New York town New Yorkissa syntynyt ja sen folkpiireissä lapsuutensa viettänyt Eric Bibb määrittelee Inner Web Magazinen nettihaastattelussa olevansa bluestrubaduuri. Lämpöpatteri ei toimi, mutta vuokraisäntä ei välitä, vaikka vuokralainen jäätyisi kuoliaaksi. Broadwayn ohella Harlem on paikka, joka on innoittanut lauluntekijöitä. Lihavat hattuherrat kuvittelevat olevansa hyväntekijöitä antaessaan lantin kengänkiillottajalle: “All the fat cats, in the bad hats doing me a real big favor / Got the fat cats, in the bad hats laying it on real good / Here’s a dime boy, give me a shine boy”. Tätä Jerry Leiberin ja Phil Spectorin sävelmää ovat tukinneet mm. Bibbin kappaleen Destiny Blues (2006) kertoja uneksii kävelevänsä Broadwaylla ja päässä soi Leadbellyn Midnight Special. Blues News 5/2020 35 hänen putkasta vapautumisensa jälkeen. Aretha Franklin ja Cliff Richard. Kappale on lauluntekijäkaksikon Leiber ja Stoller luomus. Fairytale Of New York on koskettava joululaulu, jonka irlantilainen The Pogues -yhtye ja laulaja Kirsty McColl levyttivät vuonna 1987. Muun muassa maininta New Yorkin poliisin kuorosta, joka laulaa Bing Crosbyn vuoden 1948 hittikappaletta Galway Bay, sijoittaa kappaleen tapahtumat 1940-luvulle”. Dinah Washingtonin kappaleessa New Blowtop Blues (1952) kulahtanut entinen kaunotar tepastelee nukkavierussa peruukissaan Broadwayta pitkin ja kertoo: ”Now I used to be a sharpie, all dressed in the latest styles / But now I’m walking down Broadway, wearing nothing but a smile”. Musiikkinsa hän sanoo olevan sekoitus näppäillen soitettua bluesia, ragtimea, hokumia, folkia ja gospelia. James Brownin kertojalla kappaleessa Down And Out In New York City (1973) menee huonosti. Poika on päättänyt lähteä ja jättää taakseen koko New Yorkin kuin pahan unen. Siinä Poguesin laulaja Shane MacGowan ja McColl laulavat duettona tarinan New Yorkiin paremmen elämän toivossa muuttaneesta pariskunnasta. Hän on NYC:ssä syntynyt poika, joka kiillottaa työkseen kenkiä. Sellitoverin laulaessa irlantilaista kansanlaulua The Rare Old Mountain Dew MacGowanin henkilöhahmo muistelee vanhaa rakastettuaan. Kesällä siellä voi olla tukahduttavan kuumaa ja talvella hyytävän kylmää. Toisaalta lauantai-iltaisin pukeudutaan tyylikkäästi ja voidaan tanssia ja juhlia koko yö. Bibb asui pitkään Ruotsissa, mutta piti haastattelun aikoihin (Kari Nevalainen, syyskuu 2019) tukikohtanaan Helsinkiä.. Kingin Spanish Harlem (1960) on paljon versiotu klassikko. Wikipediassa on hyvä kuvaus laulun sisällöstä: ”MacGowan esittää kappaleessa jouluaattona newyorkilaiseen juoppoputkaan joutunutta amerikanirlantilaista miestä. Dylan viittaa tässä laulussaan myös New Yorkin perustajaan, herra Minuitiin, joka osti unelmapaikan siirtokunnalleen, mutta nykyisellään Dylanin mielestä koko suurkaupunki olisi paras myydä takaisin intiaaneille. Sanoituksessa kuvataan vertauskuvallisesti espanjankielisen Harlemin ruusua, joka kukoistaa vain öisin ja jonka kertoja aikoo poimia omaan puutarhaansa. Bill Withersin Harlem (1971) antaa Harlemista ristiriitaisemman kuvan. Edellisenä iltana nainen oli humalapäissään mennyt pokaamansa miehen kanssa tämän asunnolle, jossa odottikin yllättäen miehen vaimo ase kädessä: ”Yes I got juiced last night and I took my man to his wife’s front door / Oh but she was a 45-packin’ mama, and I ain’t goin’ to try that no more!”. Kappaleen loppuosa muodostuu hänen ja McCollin esittämän rakastetun riitaisasta sanailusta, jossa he käyvät läpi nuoruudenhaaveitaan Amerikasta Broadway-teattereineen – ja sitä, kuinka yhteinen elämä johti lopulta pettymyksiin, alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen
Ruotsalaisilta valta siirtyi myöhemmin ensin hollantilaisille ja sitten briteille. Kotikaupunkinaan hän pitää kuitenkin sisämaassa sijaitsevaa Freeholdin pikkukaupunkia, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Edessä oli perheen muutto pois, mutta sitä ennen Springsteen vei oman poikansa autoajelulle ja esitteli tälle kotikaupunkiaan. Bluesrokkari George Thorogood on kotoisin Wilmingtonista. MINIKOKOINEN DELAWARE JA SUOMI Delaware on Yhdysvaltojen toiseksi pienin osavaltio. Tässä poiminta niistä. ”I said, hey babe, take a walk on the wild side / And the coloured girls go / Doo, do, doo...” New Yorkista on tehty sadoittain musiikin eri tyylilajeja edustavia kappaleita, ja niistä on useita listoja netissä. Eräänä päivänä hänen aikansa oli tullut, ja hänen äänensä vaikeni. My Home Town (1984) on omaelämäkerrallinen ja kertoo Springsteenin lapsuudesta ja nuoruudesta Freeholdissa. Ruotsalaiset perustivat sinne nykyisen Wilmingtonin alueelle Uusi Ruotsi (New Sweden) -nimisen siirtomaan vuonna 1638. Rakkaudessa pettynyt kertoja saapuu Harlemiin ja vaeltelee siellä yöllä. Dylania ihailevan Springsteenin sanoitukset ovat koruttomia ja realistisia, ja niihin ovat vaikuttaneet myös hänen vaikea isäsuhteensa There is a rose in Spanish Harlem A red rose up in Spanish Harlem It is a special one, it's never seen the sun It only comes out when the moon is on the run And all the stars are gleaming It's growing in the street right up through the concrete But soft and sweet and dreamin'. Valtaosa sen asukkaista oli kuitenkin suomalaisia, erityisesti Ruotsissa asuneita metsäsuomalaisia. Siellä vastassa on kuitenkin tytön isä haulikko kourassa. Muun muassa Frank Sinatra, Whitney Houston ja näyttelijä Meryl Streep ovat syntyneet New Jerseyssä. Lou Reedin Walk On The Wild Side (1972) kuvailee Andy Warholin New Yorkin studion (The Factoryn) näyttelijöitä. Tarinan kertoja tapaa pikkukaupungin puistossa vanhan miehen, joka sanoo olevansa ylpeä kaupungintalon salossa liehuvasta ikivanhasta lipusta. Pikaisilla nettihauilla joitakin näistä osavaltioista kertovia kappaleita löysin. Joen rannasta kertoja löytää vanhan miehen hylkäämät kenkärajat ja huumeneuloja. Hän on arvostettu näppäilytekniikan hallitseva kitaristi, joka soittaa niin bluesia, countrya, folkia kuin oldtime-musiikkiakin. Hän väittää lipussa olevan reiän syntyneen, kun George Washington joukkoineen ylitti Delaware-joen itsenäisyyssodan aikana vuonna 1776. Tarinan opetus on, että seuraavan deittikumppanin kohdalla on syytä tutustua myös tytön perheeseen. Laulun alussa hän hakee 8-vuotiaana pikkupoikana sanomalehden isälleen, joka on ylpeä kotikaupungistaan. Muita Springsteenin lauluja, joissa hän kuvailee kotiseutuaan ja amerikkalaisen unelman haurautta, ovat mm. Sanoituksessa esiintyvillä Hollylla, Candylla, Little Joella ja Jackiella on kaikilla vastineensa todellisuudessa. Lauantai-iltaisin autojen takapenkeillä saattoi olla mukana aseita. Sitten Springsteen kuvaa nuoruusaikojensa tappeluita mustien ja valkoisten nuorten välillä 1960-luvulla. Alueen päätuote oli tupakka ja tupakkapelloilla työskenteli aikoinaan myös paljon orjia. Osavaltion kuuluisin muusikko lienee kuitenkin ”Pomo, The Boss” Bruce Springsteen, joka syntyi Atlantin rannalla sijaitsevassa Long Branchissa. 36 Blues News 5/2020 Uudempiin Harlem-kappaleisiin kuuluu Tedeschi Trucks Bandin surumielinen Midnight In Harlem (2011). Itärannikon muut osavaltiot Delaware, New Jersey, Rhode Island, Connecticut, Massaschusetts, New Hampshire ja Maine eivät ole bluesosavaltioina mitenkään tunnettuja. Delawaren historiaan liittyvä Delawarejoen ylitys mainitaan myös Johnny Cashin laulussa Ragged Old Flag (1974). Delawarella on epäsuora historiallinen yhteys Suomeen. Saksalais-yhdysvaltalainen Emanuel Leutzen teki tapahtumasta kuuluisan maalauksen vuonna 1851. Springsteen on kuvannut kotikaupunkiaan ja -osavaltiotaan useammassa kappaleessaan. Brittiyhtye The Yardbirdsin New York City Bluesissa (1965) kertoja tapaa NYC:ssä sievän tytön, jonka kanssa lähtee romanttisessa tarkoituksessa tämän asunnolle. Syynä on nainen, joka on lähtenyt miehen luota. Darkness On The Edge Of Town (1978), Living On The Edge Of The World (1998) ja New Jersey Is My Home. Asiasta kiinnostuneet voivat käyttää hakusanana esimerkiksi ”NYC songs”. Jorma Kaukonen tunnetaan ehkä parhaiten psykedeelisen Jefferson Airplane -yhtyeen kitaristina. Soitettuaan Hot Tuna -yhtyeessä 1970ja 1980-luvuilla Kaukonen muutti päihderiippuvuudesta toipuneena Appalakkien vuoristoon. Tämä Harlemin kulmilla kitaralla bluesia soittanut gospelsaarnaaja esiintyi myöhemmin Lontoossa ja Ranskassa. Thorogoodin ja hänen The Destroyers -yhtyeensä Delaware Slide (1977) ei kuitenkaan kerro Delawaresta vaan rokkarimiehestä, jota blues ei jätä rauhaan. Kaupunki alkoi kuihtua 1980-luvulla. Tekstiilitehdas lopetettiin ja monet kaupat sulkivat ovensa. Kuvaus näyttäisi ainakin osittain sopivan Reverend Gary Davisiin. Kaukosen Preacher Picked The Guitar (2007) kertoo miehestä, jonka hän kerran tunsi. Kokoa sillä on vain pari prosenttia Suomen pinta-alasta ja asukkaita noin miljoona. Samalla kappale tulee pöyhineeksi monia sen ajan tabuja kuten transseksuaalisuutta, huumeita, miesprostituutiota ja suuseksiä. NEW JERSEY JA POMON BLUES New Yorkin kupeessa sijaitsevan New Jerseyn yhdeksän miljoonaa asukasta on ahtautunut alueelle, joka on alle kymmenesosan Suomen pinta-alasta
Autossa on väkivahva moottori ja siivekkeet. Kyseessä on ikivanha intiaaneilta peräisin oleva ruokalaji, jossa paistetut pavut on makeutettu melassilla ja maustettu sianlihalla ja pekonilla. ”Way up in New Jersey, a long way from my home, / Ain’t Got nobody to love me, yes I’d better go on home”. Englanti oli säätänyt lain, jolla teen myyntimonopoli annettiin Itä-Intian myyntikomppanialle. Sen perustivat Englannista tulleet puritaanisiirtolaiset jo vuonna 1630. Aerosmith, The Pixies, The Cars, Boston, the J. Peggy Lee ihmettelee kappaleessa Boston Beans (1962), miksei kuuluisia Bostonin papuja kaupungista tunnu löytyvän, vaikka paljon muunlaista ruokaa onkin tarjolla: “Plenty of fish, Chinese food if that’s your dish / Steaks and chops are a beautiful fair / I couldn’t find any Boston beans there”. Massachusettsin. Alex Harvey Bandin laulussa vitsaillaan, että I bought a brand-new air-mobile It custom-made, ’twas a Flight De Ville With a pow’ful motor and some hideaway wings Push in on the button and you will get a scene Now you can’t catch me, baby you can’t catch me ’Cause if you get too close, You know I’m gone like a cool breeze /.../ Moanin’ siren, ’twas a state patrol So I let out my wings and then I blew my horn Bye bye New Jersey, I’d be come and gone Louisiana Red on New Jerseyssä, mutta haluaa päästä junalla takaisin kotiin Alabamaan kappaleessa Alabama Train (2002). Siinä kaivataan takaisin kotiin Massachusettsiin, koska kertoja oli sieltä aikanaan lähtenyt ja jättänyt sinne tyttönsä: ”Feel I’m goin’ back to Massachusetts / Something’s telling me I must go home / And the lights all went out in Massachusetts / The day I left her standing on her own”. Bostonin lempinimi on papukaupunki (Beantown). Massachusettsin pääkaupunki Boston on vanha. Tapausta alettiin kutsua nimellä ”Bostonin teekutsut”. Chuck Berry kaahailee iloisesti itse keksimällään lentoautolla New Jerseyssä biisissään You Can’t Catch Me (1956). Sekin liittyy siirtokuntalaisten kapinointiin brittihallinnon veroja ja kovaotteista sotilasvaltaa vastaan Bostonissa vuonna 1773. Tämä ei bostonilaisia miellyttänyt, vaan nämä protestoivat teelakia vastaan. Revere vei yöllä ratsastaen varoitusviestin siirtokuntalaisille sodan aloittaneesta brittijoukkojen hyökkäyksestä vuonna 1775. Sieltä ovat kotoisin mm. Sons of Liberty -vastarintaliikkeen aktivistit tunkeutuivat intiaaneiksi naamioituneina Bostonin satamassa ankkurissa olleisiin englantilaisiin aluksiin ja heittivät niiden teelastit mereen. Geils Band, James Taylor ja Barrence Whitfield & The Savages. Sen värikkääseen historiaan liittyvät mm. Bonnie Raitt tosin on opiskellut ja asunut Massachusettsin Cambridgessa. Musiikkielämä osavaltiossa on vilkasta ja monipuolista. Asukkaita on seitsemisen miljoonaa, ja suurin osa heistä asuu Bostonin metropolialueella. Boston Tea Party, Paul Reveren öinen ratsastus sekä anarkistit Sacco ja Vanzetti. Blues News 5/2020 37 ja omat masennuskautensa, joista hän kertoo mielenkiintoisessa elämänkerrassaan ”Born To Run” (2016). MASSACHUSETTS JA BOSTON BLUES Massachusetts on pinta-alaltaan alle kymmenesosa Suomesta. Koska Massachusettsista kertovia blueskappaleita ei hakuihini osunut, on tyytyminen australialaisen Bee Gees -yhtyeen pophittiin Massachusetts (1968). Kun liikennepoliisi yrittää pysäyttää auton, ei tarvitse kuin levittää siivekkeet, töötätä hyvästiksi ja kaasutella tiehensä. rytmimusiikki painottuu varsin vahvasti rockin suuntaan, eikä kuuluisia bluesartisteja tunnu osavaltiossa olleen. New Jerseyssä ei ole ketään, joka rakastaisi häntä. Sensational Alex Harvey Bandin Boston Tea Party äänitettiin yhtyeen kiertueella vuonna 1976 ja julkaistiin vuonna 2004. Laulun sanoituksen mukaan ne olisivat voineet olla oiva välipala myös Paul Reverelle. Hänen sankaritekonsa liittyy Yhdysvaltojen vapaussotaan (1775–1783), jossa Pohjois-Amerikan brittiläiset siirtokunnat irtautuivat brittiläisestä imperiumista ja itsenäistyivät
Kyseessä on vuonna 2009 syntynyt konservatiivinen, oikeistoradikaaliksi luonnehdittu poliittinen liike, joka korostaa yksilönvapautta ja vastustaa verotusta, sosiaalista avustustoimintaa ja julkista sektoria ylipäänsä. Tänne Yhdysvaltojen koilliskolkkaan päättyy tämä musiikkisanoitusten opastama virtuaalimatka, joka ainakin omalta osaltani antoi mahdollisuuden tutustua joukkoon uusia artisteja ja kuunnella suoratoistopalveluista ja YouTubesta heidän biisejään. Lauluntekijä Dave Logginsin kappaletta Please Come To Boston (1974) ovat versioineet mm. Väestöstä 95 % on valkoihoisia ja säät aika tavalla samankaltaiset kuin Suomessa. Loggins oli itse kotoisin juuri Tennesseestä. Willie Nelson, Joan Baez ja Glen Campbell. Ja tulipa siinä ohessa käytyä Google Mapsin keltaisen pikku-ukon kanssa vilkaisemassa myös Atlantan ja Harlemin katuja, Augustan James Brown Plazaa ja paria muutakin aiheeseen liittyvää kohdetta.. Joitakin juurevia kappaleita kannattaa tässä kuitenkin esimerkin vuoksi mainita. Nuorena lento-onnettomuudessa kuolleen folklaulaja-lauluntekijän Jim Crocen Wear Out The Turnpike (1977) kuvaa Mainen lumisilla ja jäisillä teillä ajelevaa rekkakuskia. Tuomiota pidettiin laajalti poliittisena, ja niin tuntuu pitävän Guthriekin tässä laulussaan. Brittiyhtye The Kinksin nokkamies Ray Davis mainitsee New Hampshiren “Americana”albuminsa kappaleessa The Great Highway (2017). Aviopari on muuttanut asumaan Connecticutiin, mitä vaimo nyt katkerana katuu. Tyttö muuttaa 17-vuotiaana New Orleansiin, ja sielläkin häntä kutsutaan Sweet Rhode Island Rediksi. Laulun muissa säkeistöissä vastaavanlaisia pyyntöjä esittävät myös naiset Denverissä ja Los Angelesissa. Italialaiset Sacco ja Vanzetti tuomittiin kyseenalaisin todistein kuolemaan South Braintreessa tapahtuneesta ryöstöstä ja kahdesta murhasta. Rhode Island on koko Yhdysvaltojen pienin osavaltio ja hyvin tiheästi asuttu. Aiheellisesti tai aiheettomasti. Suurta valtatietä matkaava kertoja etsii amerikkalaista unelmaansa ympäri Yhdysvaltoja: ”Hopin’ I can find my dream / In New Hampshire or New Orleans”. Aivan Yhdysvaltojen koillisnurkasta löytyy 1,3 miljoonan asukkaan Maine. Mississippi John Hurt, Brownie McGhee ja Sonny Terry, John Lee Hooker, Reverend Gary Davis, Robert Pete Williams, Sister Rosetta Tharpe, Memphis Slim, Son House, Lightnin’ Hopkins, Bukka White, Skip James ja Sleepy John Estes. Yhdysvaltojen nykyinen Teekutsuliike (Tea Party Movement) viittaa nimessään tähän 1700-luvun protestiliikkeeseen, mutta ”TEA” tarkoittaa samalla myös verotuksen vastaisuutta (”Taxed Enough Already”). Monet heistä esiintyivät myös Euroopassa American Folk Blues Festival -kiertueilla vuodesta 1962 alkaen. Tai ei löydy lainkaan. Newportissa saivat mahdollisuuden esiintyä suurelle yleisölle mm. Maksullinen moottoritie (turnpike) on suljettu, mutta kotiin Oklahomaan oman rakkaan luokse on päästävä mahdollisimman nopeasti, talvisia olosuhteita ja liikennepoliiseita uhmatenkin. Lauluntekijä Carly Simonin melodinen pop-kappale The Wives Are In Connecticut (1985) kertoo uskottomasta miehestä, joka valehtelee jatkuvasti vaimolleen syrjähyppyjään peitelläkseen. John Linnellin Maine (1994) ja Ivoryn The Coast Of Maine (2005) ovat lähinnä melodisia pop-kappaleita. Miestä kalvaa kuitenkin mustasukkaisuus, ja hän projisoi omat tunteensa vaimoonsa epäillen tätä uskottomuudesta. 38 Blues News 5/2020 teekutsujen ja teeveron takia kaikki amerikkalaiset juovatkin nyt kahvia. Siinä nainen pyytää laulun kertojaa tulemaan luokseen Bostoniiin, koska on Tennesseen miehen suuri ihalilija. Rhode Islandilla järjestetyt Newportin folkfestivaalit (1959–1969 ja 1985–2010) myötävaikuttivat merkittävästi akustisen bluesin suosion kasvuun valkoihoisen nuorison keskuudessa 1960-luvun folkmusiikkibuumin aikoihin. Ike & Tina Turnerin Sweet Rhode Island Red (1991) on rokkaava rytmiblues. KERÄILYERÄT – MUUT ITÄRANNIKON OSAVALTIOT Itärannikon muut koilliset osavaltiot eivät ole bluesartistien kuvauksia juuri osakseen saaneet. Tina laulaa siinä varhaiskypsästä 10-vuotiaasta mulattitytöstä, jota miehet pitivät viehättävänä: ”All men say that I’m as sweet as honey”. Tai sitten se unelma löytyy jostain muualta. Woody Guthrien You Souls Of Boston (1946, julkaistu 1960) on folk-kappale, joka kertoo aikanaan paljon keskustelua herättäneestä kahden anarkistin teloituksesta vuonna 1927. Se on maan metsäisin osavaltio, lempinimeltäänkin ”Pine tree state” (mäntyosavaltio)
Elviksen rokkaavanriuhtova ensimmäinen, Stray Catsin genrenmullistava ykkönen, Dr. Kun vielä Linnavallin soittamat modihenkiset urut liittyvät leikkiin, tässähän on kelpo ura ennen avauspuoliskon päättävää versiota Shadow Of Your Smilesta. Katsotaan. Brittiartisti Jonathan Kingin säveltämä Green Is The Grass on melodialtaan kaunis, mutta vähän haljulta tämä tuntuu räväkän edellisraidan jälkeen. Osaan sen verran kieltä, että voin todeta Dannyn pärjäävän maailmankielellä paremmin kuin vaikka monet espanjalaiset virkaveljet englanniksi samoihin aikoihin, mutta pelkkä kuriositeettihan tämä on. Feelgoodin osaavanpöyhkeä avaus, näitä riittää. Kiekko päättyy välimerellisiin tunnelmiin, Los Ultimos Cinco Minutos on lavamateriaalia liian aikuiseen makuun. Herb Albert -tyylinen torvisoolo tulee aika puskista. Missä ovat sen perään kuolaavat levykeräilijät, jotka etsivät innolla Raittisten kahta ensimmäistä, Jormasia, The Renegadesia tai Ankin tuotannon alkupäätä. Kiekon käynnistää kiireettömästi alkava, mutta loppua kohden astetta äänekkäämmäksi muuttuva näkemys It Ain’t Necessarily So -klassikosta, josta riittää hyviä versioita. Sovitus on hieno, ja Junnu Vainion skrivaamat uudet sanat rimmaavat. Junnu Vainion riimitkään eivät toimi tällä kertaa ihan täydellisesti. Ajan huippumuusikot ovat tehneet upeaa jälkeä studiossa Linnavallin johdolla, mutta kaikille olisi ollut parempi, jos Danny olisi saanut yrittää Islandersin kanssa. Miksi kukaan ei kohkaa ”Se olla voi toisinkin päin” -levystä, vaikka kappalemateriaali on maukkaita covereita ja levy suunnattu ainakin osittain nuorelle yleisölle. Valitettavasti Scandialla ei selvästikään tiedetty, mitä levyltä haluttiin. Probyn sekopäinen tulkinta on voinut olla liikaa näillä haminoilla. Ei silti hassumpaa. Taustat ovat esityksessä parasta: poikkihuilu visertää ja pianosoolo on väkevä. Alkuvuosien biitlehitin I Want To Hold Your Handin B-puolelle dumpattu This Boy ei ole vanhentunut kolmessa vuodessa: Danny luo taustalaulajien Ullan ja Tiinan, Rifin kaksoset siis, tuella tästä mainion tunnelmapalan. Sitten edessä ovat aikansa kansainvälistymispyrinnöt, kun Danny hoitaa kuubalaisklassikko Quizasin espanjaksi. Kun 14 kappaleen mittainen potpurri Torremolinosista Merseysideen, Yhdysvaltain länsirannikolta koivu ja tähti -henkiseen lavaromantiikkaan on koluttu, on pakko todeta, ettei Scandialla selvästikään tiedetty, mitä Dannyn kanssa oltiin tekemässä keväällä 1966. Syntyi sekametelisoppa, joka ei tainnut miellyttää nuoria eikä vanhoja. Mihin tähän jatkumoon sopii suomalaisen kevyen musiikin jätti Danny, joka sai levyttää täkäläisittäin harvinaisen pitkäsoiton Scandialle jo vuonna 1966. Vähän lisää biisilöytöjä Ronnie Hawkinsilta, The Zombiesilta ja vaikkapa Tom Jonesin parilta ensimmäiseltä albumilta olisivat tehneet tästä levyn, jota ei olisi kannattanut unohtaa. Esko Linnavallin sovitus on kelpo, Danny hallitsee kappaleen tunnelman, mutta Saukin raamatulliset sanat tuntuvat auttamattoman vanhentuneilta. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 16 DANNY Se olla voi toisinkin päin (Scandia SLP-510) Se olla voi toisinkin päin / Mä huoli huolia en / Amado Mio / Kuiskaa / Kasvot hämärässä / Amor / Mä muistan hymyn vain // Vaaksa vaaraa vain / Yksin / Quizas / Työlaulu / Besame Mucho / Kaikki rakkauteni / Viisi viimeistä minuuttia Ensimmäinen albumi on ollut monille artisteille se suunnannäyttäjä, jossa ideat ovat olleet tuoreimmillaan, yrittäminen villeintä ja monesti myös vähiten levy-yhtiön pillien mukaan tanssivaa. Blues News 5/2020 39 PETRI LAHTI D annyn avausalbumi vuodelta 1966 ei lukeudu niihin etsityimpiin, vaikka ilmestymisaikanaan harva nuorisoartisti ylsi pitkälle soitolle. Siirtymä hiestä ja piestä Besame Muchon suutelohurmioon on aikamoinen. Tässä on taidettu käyttää innoittajana Oscar Brown Jr:n levytystä, sillä esimerkiksi P.J. Sen jälkeen Scandialla on selvästi muistettu, että artisti on nuorison suosikki. B-puolen avaa näkemys Johnny Riversin jättihitistä Secret Agent Man, joka on aina ollut kappaleena makuuni. Sitten taso putoaa: The 32nd Of Mayssä on tekopirteää euroviisuhenkeä, vaikka kappale on löydetty Trini Lopezilta, ja kolmosraidan latinoikivihreä Amado Mio on musiikkia suoraan tanssikansan makuun. Jatkossakaan ei lipsuta, sillä Sway on niitä kappaleita, jota esittämällä on vaikea päätyä metsään. Näitä lisää! Valitettavasti seuraavaksi hypätään hootenannyn puolelle. All My Loving ei ole lempikappaleitani Lennon-McCartneylta, mutta se rullaa albumilla nuorekkaasti. Heti perään kuulija on pudota keinusta, sillä tiukka fuzz-kitara pyöräyttää Amorin käyntiin. Sen jälkeen vuorossa on albumin huippuhetki – tai ainakin sen pitäisi olla: Harmi vain, että Linnavalli on sovittanut Work Songin vanhahtavaksi big band -jutuksi eikä modijatsiksi. © Er kk i Pä lli n ar ki st o 43 7 / M us iik ki ar ki st o. Heikoin lenkki tässä on Danny, joka ei saa lauluun syvyyttä. Sovitus on teräväntanakka ja Danny pärjää salamyhkäisissä tunnelmissa oikein hyvin
Outoa, ettei yksikään amerikkalainen tai brittiartisti yrittänyt jaolle, mutta ehkä tämä on taas niitä melodioita joita vain italialaiset ja suomalaiset voivat ymmärtää. Se tuo raidalle kummasti potkua. Kääntöpuolella haetaan otetta Jagger-Richardsiin, mutta vähän kalvakkaa tämä on, vaikka The Spotnicksin perustajajäseniinkin kuulunut Rosén venyttelee kitarallaan reippaasti. LITTLE TONY Cuore Matto / Ridera (Sonet T-7693) San Marinon ”Pikku-Toni” debytoi divarihelmissä vuoden 1960 levytyksillään, jotka olivat nuoruuden innolla paahdettua eurooppalaista rock’n’rollia. Apuolelle isketty Steal Your Heart Away on alkujaan Bobby Parkerin järisyttävän Watch Your Stepin flippipuoli, mutta diskografioiden perusteella tämä on tainnut löytyä ohjelmistoon The Moody Bluesin avaussinkulta V-Tone -kiekon sijaan. Entä musiikki. Noista energiapommeista on tällä levyllä kulunut reilut kuusi vuotta, ja Sonet-sinkun kannessa harrikan sarvissa roikkuu tylyn näköinen aikamies. Kappale on tuttu ainakin vanhemmille sukupolville, sillä täällä siitä taiteili suomenkielisen version Lefa Kiviharjun ja kumppanien The First nimellä Meni hermot. Kitaristi Hasse Rosén ja kumppanit olivat vuonna 1965 tiukasti ajan hermolla: Levytysmateriaalia etsittiin mustasta musiikista (tai sitä kopioivilta brittibändeiltä). Musiikki. ”JASSY” AMO AND THE FIRE DEVILS Que Sera, Sera / Into Each Life Some Rain Must Fall (Sonet T-7587) Tämän Sonet-sinkun kannesta tuijotti Vinyl Music -kaupan sinkkulootassa viisi sen näköistä kaveria, että ajatukset harhautuivat väistämättä indorockiin ja jonnekin Alankomaiden suuntaan. Hieno biisi silti. Yhtye toimi Den Haagissa 1962–65 ja levytti neljä sinkkua. TONY RIVER(S) & THE CASTAWAYS Shake, Shake, Shake / Row, Row, Row (Columbia 45-DYC 1151) Britti Tony Rivers keksi taiteilijanimensä Pat Boonen Moody Riveristä ja pääsi vuonna 1963 levyttämään yhtyeineen Abbey Roadille. Teksti on Junnu Vainion kynästä. Tuubin ääninäytteen perusteella neljännen sinkun Peter Gunn olisi näistä makoisin. Näyttelevä laulaja ei ollut suuri tulkitsija, äänessä on kyllä taipuisuutta mutta syvyyttä ja omintakeisuutta ei. 40 Blues News 5/2020 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 53 PETRI LAHTI K uuma kesä on muisto vain, mutta kun hikiset näpit osuivat suvilaareilla aika eksoottisiin pikkulevyihin, niin tällä kertaa helmissä pörrätään inkaprinsessan perässä, kuunnellaan surinamilaista beatia ja muistellaan West Hamin 1970-luvun suuruusvuosia. No, bänditarinan yksityiskohtien sijaan ihmetellään musiikkia. Puhe on nyt afroamerikkalaisesta Billy Dawn Smithistä, joka menehtyi 87-vuotiaana vuonna 2018 ja kuolinpesässä ei ollut varoja edes kunnon muistotilaisuuteen. Hyvää on se, että studiossa on ollut mukana torvi. THE MOONLIGHTERS Steal Your Heart Away / Heart Of Stone (Columbia DS 2279) Vähissä ovat tiedot ruotsalaisista beat-bändeistä verkon puolella, vaikka The Moonlighters näyttää levyttäneen paljon ja päätyneen tanssimusiikinkin (tiedätte millaisen...) pariin 1970-luvulla. Kun A-puoleksi tarjottiin vielä tarttuvaa Que Sera, Seraa, päätin ottaa yhdeksän euron arvoisen riskin ja ajelin kotiin ihmettelemään aihetta lisää. Ehkä se löytyy myöhemmin, jos eksotiikka näissä divarihommissa jatkuu tähän malliin. Hymyyn olisi kuitenkin syytä, sillä San Remon laulufestivaaleilla potin räjäyttänyt ”Hullu sydän” myi joidenkin arvioiden mukaan singlenä kuusi miljoonaa kappaletta. Harmi vain, että Smith ja säveltäjäkaverinsa Ralph Montello kauppasivat sen Big Topin sijaan Colpixille, jossa etsittiin tykinruokaa James Darrenille. Trini Lopezin (1937–2020) tuotanto ja esitystapa oli selvästikin mielessä, kun yhtye oli päätynyt studioon elvyttämään Doris Dayn vanhaa hittiä. Hollanti-kuvio sai vahvistuksen jo etiketissä, jossa kerrottiin levytyksestä vastanneen tulppaanimaan Delta-yhtiö. Yritys on hyvä, mutta toteutus totta puhuen aika amatöörimäinen. Suomessa ei oltu ihan kuutamolla The Moonlightersista tämän sinkun ilmestymisaikoihin: Yhtye kävi keväällä 1965 Nuorten tanssihetken vieraana ja palasi syksyllä vielä pistokeikalle Natsalle. JAMES DARREN Pin A Medal On Joey / Hear What I Wanna Hear (Colpix CP 15038) Karua se on välillä säveltäjänkin elämä, vaikka vyöllä on satoja kappaleita, joista osa myös hittejä. Rupesin selvittämään yksityiskohtia tulipalloista vasta sinkkua soiteltuani: Hans ”Jassy” Amo on näköjään syntynyt Surinamin Paramaribossa 1940 ja tullut Hollantiin 1955. Stemmalaulu tuo hommaan vähän potkua, mutta sen vastineeksi äänekäs tivoliurku vie ajatukset vekkulaan. Smith sävelsi useita ikimuistoisia kappaleita, muun muassa Five Satinsin To The Aislen, The Crestsin Step By Stepin, Ruth Brownin ja Clyde McPhatterin Love Has Joined Us Togetherin – sekä tämän vuoden 1962 huikean Del Shannon -pastissin, joka olisi sopinut täydellisesti jatkojulkaisuksi esimerkiksi Hats Off To Larrylle
Huh, kiekko ympäri. Tämä voi olla klisee, mutta Tex vuodattaa kahden minuutin ja 20 sekunnin aikana enemmän tunnetta ilmoille kuin moni artisti koko uransa aikana. Ei ihme, että Woolies päätyi tästä syksyn 1966 paikallisesti hyvin myyneestä kiekosta Chuck Berryn taustalle muun muassa ”San Francisco Dues” -albumille. Bristolin puumat tuskin ehtivät harmitella levytyksensä kovaa kohtaloa kaukana idässä, sillä punoittavista korvistaan tunnetut BBC:n ennakkotarkastajat olivat julistaneet ”Joutsenlammen” pannaan myös Britanniassa. Kun single näyttää Discogsin mukaan olevan vain muutaman taalan arvoinen, laitetaan se kaikessa hiljaisuudessa takaisin hyllyyn ja palataan asiaan myöhemmin, jos maku kypsyy. Jätetään kokeilematta, miltä mambo kuulostaa laahaten... Yhden totuuden maassa The Cougarsin levytyksen pilkkaaminen ei jäänyt näköjään Levyraatiin, sillä sinkun entinen omistaja on liimannut Iskelmästä tai jostain muusta lehdestä poimitun levyarvostelun kanteen. Taiteilu paljain jaloin piikkilangalla, myrkkykäärme kaulan ympärillä, hautakivessä sormi osoittamassa kohti manalaa, liekki lepattamassa pääkalloista kasatussa tulipesässä on kyllä sen luokan sanataidetta, että kolkkapojilla on riittänyt niissä ihmeteltävää. Tarkka vastaus jäänee saamatta,. Sillä Joe Tex todistaa, miksi hän pystyi tosissaan kilpailemaan James Brownin kanssa. Hyvältähän tämä kuulostaa – varsinkin, kun vaihdoin juuri teknariini neulan kuluneen Shuren tilalle. Loppuun knoppi futisfaneille: Rivers toimii todellisena laulusolistina West Hamin äijäkuoron levytettyä seuran I’m Forever Blowing Bubbles -tunnussävelen vuoden 1975 cup-finaalipaikan kunniaksi. Sen sijaan esimerkiksi Cliff Richardin, Shakin’ Stevensin, Steve Harley & The Cockney Rebelin ja monien muiden levyillä Rivers kuuluu taustalaulajana. The Woolies on ottanut Diddleyn komeasti haltuun vaihtelevine väliosineen. Ron Holden on tuttu jyräävästä My Babe -tulkinnastaan vuodelta 1959, mutta mistäköhän olen löytänyt minttikuntoisen vuoden 1969 soul-sinkun, jossa sama artisti on kahden vanhan hittibiisin kimpussa. Kerrataan nyt vielä, mistä kiekon asema suomalaisessa kevyen musiikin historiassa johtuu. Lovers Never Say Goodbye on huomattavasti enemmän The Flamingoesin tulkintaa muistuttava yritys etäisine huhuiluineen, mutta kuulijan harmiksi Holdenin ääni katoaa välillä äänimassojen alle ja tuttu herkkyys on tiessään. YMA SUMAC Mambo! Part 1: Bo Mambo / Taki Rari / Gopher / Chicken Talk (Capitol EAP 1-564) Mambo! Part 2: Malambo No. Eksotiikkaa piti harrastaa näissäkin, sillä Shure tappoi jostain syystä lypsylehmänsä ja lopetti neulojen valmistamisen M44-7-rasiaan. Tex puristaa käheänkorkealla äänellä ilmoille jätetyn tuskaa, ja yhtye seurailee tarkasti artistia taustalla. Hämmästyttävästi oktaaveja matalasta korkeaan hyppinyt Sumac oli Capitolin ikioma eksotiikka-artisti, ja kun mambokuume ei ottanut laantuakseen Yhdysvalloissa, niin olihan se selvää, että Sumacin piti ottaa genre haltuun, vaikka mambon uuden aallon kotipesästä Meksikosta oli matkaa Peruun reilut 4000 kilometriä. ”Minä kerron teille, että jatsi on ainoata, oikeata hyvää musiikkia”, Jaakko Jahnukainen antoi ymmärtää ja pisti platan palasiksi. THE COUGARS / RON GOODWIN Saturday Nite At The Duck-Pond / Kill Or Cure (Parlophone 45-DPY 647) Tämä miniklassikko oli kesän iloisia löytöjä – vieläpä suomalaispainoksena. En pistänyt kiekkoa hankintalistalle A-puolen härskin mutta turskin Coasters-kopion takia, Yakety Yak ja Charlie Brown on kopioitu nimittäin King Curtisin vireätä torvisoundia myöten, vaan halusin omaksi kääntösivun väkevän balladin. Onneksi Japanista löytyi uusia yrittäjiä. Nyt kelpaa ihmetellä, miten kirkkaasti trumpetit kiekuvat ja rytmikkäästi bongot paukkuvat Sumacin taustalla. Lopussa rutistus on niin rajua, että soitto pannaan seis ja Texin kärvennys valtaa koko raidan. RON HOLDEN Sea Of Love / Lovers Never Say Goodbye (VMC 748) Ajattelin loppukesän kuuman päivän inspiroimana hypätä hetkeksi Kaliforniaan vuonna 1964, ajella ensin The Hondellsin tahtiin rannalle ja hypätä siellä lainelautailemaan Tyynenmeren aaltoihin, mutta sormet levyillä pysähtyivätkin tähän. oli ajan hermolla, juuri puhkeamassa olevan biitlemanian tyyliin, mutta levy ei myynyt. JOE TEX AND HIS X CLASS MATES Charlie Brown Got Expelled / Blessed Are The Tears (Ace 559) Tämä ilmestyi postilaatikkoon niihin aikoihin, kun koulut olivat alkamassa. Se jää nyt selvittämättä, miten siitä ja Castawaysin vuoden 1965 She-julkaisusta päädyttiin ottamaan täällä omat painokset, mutta levy on hyvä muistutus siitä, että takahikiällä oltiin välillä hereilläkin. No, annetaan Holdenille mahdollisuus, kun kumpikin kappale on vanha suosikki. Sea Of Love saa alkutahdeistaan lähtien aika rajun tulkinnan: Holden revittelee kunnolla, taustakuoron äänivaroissa ei säästellä, kitara vinkuu vonkuu ja levyllä kuullaan progressiivinen puheosuuskin. 1 / Five Bottles Mambo / Indian Carnival / Jungla (Capitol EAP 2-564) Tiedä häntä, mistä Andien laululintu oli päätynyt Keravan ääni ja levy -liikkeen sinkkuhyllyyn, mutta komeat Capitol-EP:t oli suorastaan pakko lunastaa omaksi, kun kannessa luvattiin mamboa tulipunaisella huutomerkillä. Rivers julkaisi viime vuonna muistelmansa ja on kuvaillut itseään kaveriksi, joka on ollut iät ja ajat musiikissa mukana mutta omalla nimellä se pitkään unelmoitu hitti jäi saavuttamatta. Toivottavasti masennuksesta elämänsä aikana kärsinyt Pjotr Iljits Tshaikovski (1840–1893) sai iloa seuratessaan näitä hämmästyttäviä tapahtumia pilven päältä. Jollekin levyjen edelliselle omistajalle tämä on ollut niin kummallista musiikkia, että kummankin EP:n takakanteen on pitänyt kirjailla pyörimisnopeudeksi 33 kierrosta. THE WOOLIES Who Do You Love / My Girl (Dunhill 45-D-4052) Olisi kiinnostavaa tietää, montako levytystä Bo Diddleyn kappaleista on tehty niiden ensiesitysten jälkeen. Farfisa sopii soppaan hyvin, ja Diddley-rytmin korostaminen kertosäkeessä on mainio veto sekin. Blues News 5/2020 41 mutta michiganilaisen autotalliyhtyeen The Wooliesin näkemys kesän 1956 Diddley-klassikosta ei ole heikoimpien joukossa, omassa genressään ehkä jopa parhaita. Kellertyneestä lehtileikkeestä erottuu termejä ”uskomaton dokumentti bussineksen voimasta”, ”rautalankaraiskaus” ja ”historian epämiellyttävyydet”
Minulle vähemmän tunnettu bändi, mutta runsaslukuisen ja osallistuvan kuulijakunnan perusteella veikkaan, että se on paikallisesti hyvinkin tunnettu ja arvostettu. kesäkuuta katsottiin parhaaksi siirtää toiseen myöhäisempään ajankohtaan. Yhden setin aikana ehdittiin kattaa laajaa sähköisen bluesin kenttää unohtamatta Fleetwood Maciä ja eritoten Peter Greeniä. Saaribluesin siirtyminen elokuun loppuun oli hieman muut© Le if La ak so ne n © Le if La ak so ne n Tuomari Nurmio, Tohtori Hillilä & Miikka Paatelainen Jo’ Buddy’s Trio Riot. Tämän jälkeen lauttamatka Viikinsaareen tuntui jo liian lyhyeltä, koska juttua riitti. Jonkin verran hämminkiä aiheutti järjestäjien verkkosivulla ollut kohta, jossa sanottiin, että tilaisuuteen saa tuoda kameroita. Valitettavasti päivämäärän siirto toi myös joitakin muutoksia ohjelmaan. Sen yhtye tekikin mallikkaan vauhdikkaasti, ammentaen musiikkinsa traditionaalisesta sähkökitaravetoisesta bluesista. Myös Saariblues 2020 sai kohdata koronan seuraukset, kun alkuperäinen Saariblues-tapahtuma, joka oli suunniteltu pidettäväksi kauniissa Viikinsaaressa lauantaina 13. Nyt olivat vielä lisähaasteena kaikki viranomaismääräykset liittyen COVID-19:n torjuntaan sekä yleisön ja artistien hyvinvoinnista huolehtimiseen. Olen yleensä tottunut näkemään ja kuulemaan Jo’ Buddy’s Trio Riotin rummuissa Down Home King III:n, mutta nyt olivat varmaan kuninkaalliset tehtävät vieneet muualle ja rummuissa oli kivikasvo Juppo Paavola arvokkaasti puvussa. Tähän puoleen olivat järjestäjät (Nem Agency) panostaneet merkittävästi ja erikseen pitää mainita pienet, mutta tärkeät yksityiskohdat kuten oman pienen käsidesipullon ja kasvomaskien antaminen kaikille halukkaille jo ennen lauttamatkan alkua. Kamera reppuun ja siirtyminen toiselle lavalle, jossa Aija Puurtinen & Brooklynin Satu käynnisti oman osuuteensa. Viimeksi mainittu osa toteutui kuitenkin yllättävästi ja Marjon ja Oscarin korvasi mallikkaasti Jo’ Buddy’s Trio Riot, josta enemmän myöhemmin tässä artikkelissa. Music Finland arvioi elävän musiikin arvon laskevan edellisvuodesta noin 70 prosentilla, mikä tarkoittaisi vähintään 200 miljoonan tulonmenetyksiä. Tätä kohtaa väännettiin sitten yhden menetetyn lauttavuoron verran, kun mukana sattui olemaan kamera, jolla tämän artikkelin kuvat on otettu. Odotukset olivat näin ollen tälläkin kertaa korkealla. Hienosti toimittu järjestävältä taholta! Pöytiä ja istumapaikkoja oli myös runsaasti lavan edessä. Viikinsaareen saavuimme hyvissä ajoin ennen ensimmäistä esiintyjää, Jo’ Buddy’s Trio Riot -ryhmää, joka teki lavalla soundcheckiä. Pääsimme kuitenkin jonkinlaiseen kompromissiin asiasta ja viimein matka jatkui kohti Viikinsaarta. Kaikki henkilöt, jotka saavat toimeentulonsa tapahtumissa esiintymisestä tai tilaisuuksien järjestämisestä, löysivät pian itsensä vaikeasta asetelmasta, kun kerrannaisvaikutukset iskivät koko tuotantoketjuun. Kiitos Jussi mielenkiintoisesta keskustelusta entuudestaan sinulle tuntemattoman henkilön kanssa. Vaikka illan mittaan monelta tuppasivatkin unohtua turvavälit, yleisesti ottaen uskon, että turvallisuustaso pysyi hyvänä koko tilaisuuden ajan. Matkan tunnelmaa nostatti myös olennaisesti se, että samalla lautalla sattui matkustamaan Jussi Niemi. Alkuperäisessä ohjelmassa ollut kiinnostava Marjo Leinonen & Knucklebone Oscar jäivät ikävä kyllä pois ja Tuomari Nurmino & Tohtori Hillilän sijaan kerrottiin esiintyvän vain Tuomari Nurmio soolona. Suomessa keväällä vallinneiden tiukkojen määräysten takia tilaisuus oli mahdollista järjestää vasta loppukesällä. Sateen sattuessa voi tunnelma muuttua hyvin matalaksi ellei ihan bluespohjaiseksi. Täytyy toivoa, että mahdollisimman moni tarttui Jo’ Buddyn ehdotukseen siitä, että kaikki tukisivat artistien kurjaa tilannetta ostamalla ainakin yhden levyn! Nopea siirto toiselle lavalle, jossa JJ Nybergh & The Blues Radiators jo käynnisti omaa settiään. 42 Blues News 5/2020 SAARIBLUES Viikinsaari, Tampere 29.8.2020 BN käy tapahtumissa: COVID-19 on ollut monen henkilön vitsaus alkuvuodesta 2020 asti. Ulkoilmatilaisuuksien suuri “mörkö” Suomessa on silti aina epävarma sää. Ainainen epäkiitollinen tehtävä aloittaa tilaisuus kääntyi ryhmän rullaavan menon ja loistavan ammattitaidon johdosta voitoksi ja kentällä nähtiin jo heti alusta lähtien hurjaa musiikin siivittämää tanssia. Ei kestänytkään kuin muutama mikrosekunti, ennen kuin pääsimme keskustelemaan hänen suomentamastaan vastikään ilmestyneestä kirjastaan ”Slowhand – Eric Claptonin tarina”. Mitja Tuurala ja Jo’ Buddy heittelivät kappaleiden välillä pientä herjaa niin toisilleen kuin yleisölle. Suomen tiukkojen määräysten johdosta alkoi keväällä aika, joka nopeasti sulki lähes kaiken tapahtumatoiminnan ja ajoi niin esiintyvät artistit kuin tapahtumajärjestäjätkin hyvin vaikeaan ja lamaannuttavaan tilanteeseen. Viikinsaari on hyvin miellyttävä paikka, jossa minä olin jo aikaisemminkin käynyt valokuvaamassa bluespohjaista musiikkia ja tunnelmaa. Saarella oli kaksi lavaa, joilla vuorotellen soitettiin, joten varsinaista hiljaista hetkeä ei koko illan aikana tarvinnut pelätä
Leif Laaksonen ON UUSI SUOMALAINEN ELVIS-HARRASTAJIEN JÄSENLEHTI THE OFFICIAL ELVIS PRESLEY FAN CLUB OF FINLAND RY JÄSENMAKSU 25€/VUOSI LIITTYMINEN JA LISÄTIEDOT: WWW.ELVISFINLAND.FI © Le if La ak so ne n Dr. Leevi Leppänen takoi ammattimaisesti rumpusettinsä takaa tarvittavan kompin ja siten trio varmasti jätti kunnon äijämäisen kitarabluesjäljen saaressa vielä olleiden ihmisten hilpeään lauantaimieleen. Onneksi hänen poissaolonsa ei paljon yleisöä näyttänyt haittaavaan, enkä kyllä keikan perusteella yhtään ihmettele. Toivottavasti uuden pitkäsoiton myötä tietoisuus ja arvostus lisääntyvät. Valitettavasti Ilkka Helander ei kuitenkaan ole saanut vielä Suomessa ansaitsemaansa arvostusta blueskitaristina. Ensin kokoonpanosta oli pudonnut Eero Grundström, minkä lisäksi korvaajaksi otettu toinen viulisti oli valitettavasti sairastunut. Olen aina arvostanut Dr. Miikka Paatelaisen bassonsoitto oli kyllä riipivää, säröistä ja läpitunkevaa. Itselleni jäi jäljelle toive siitä, että kappaleessa Prime Minister esitetty vetoomus vielä toteutuu. Keikan perusteella ainakin on syytä uskoa näin. Historia on aina mielenkiintoinen aihe ja siksi suomeksi ja ”fingelskaksi” esitettyä materiaalia suomalaisten elämästä ja kohtaloista kaukaisessa Amerikassa riittää vielä pitkään musiikillista kannanottoa laulettavaksi ja soitettavaksi. Saimme kuulla edustavan joukon kappaleita kokoonpanon uudelta ”Traffic Jam On The Back Street” -levyltä. Blues News 5/2020 43 tanut kokoonpanoa. Olikohan Tohtori Hillilä joutunut kiiruhtamaan suoraan ensiapuna paikalle. Aija Puurtinen & Brooklynin Satu soitti näin ollen keikan nelistään. Ei soittanut hiljaa myöskään Dr. Pikainen kiiruhtaminen paikalle osoitti, että Nurmion messissä olivat lavalla ennakkotiedoista poiketen luottorumpali Tohtori Hillilä oman minimalistisen rumpusettinsä takana sekä luottokitaristi Miikka “MacGyver” Paatelainen, mutta tällä kertaa basson varressa. Helander & Third Ward, mutta kun ollaan illan kohokohdassa, asiaa pitää ilmaista sopivan painokkaalla intonaatiolla. Tässä suhteessa täytyy ilokseen todeta, että Puurtisella ja Brooklynin Satu -muusikoilla näyttää olevan todella hauskaa keskenään. Toiselta lavalta kuului jo soitinten virittelyä ja soundcheckiä, mutta eihän tuollainen äänivalli voi yksistään Tuomari Nurmiosta olla lähtöisin. Esa Kuloniemi bassossa ja kitarassa kulki omaa hyväksi havaittua linjaansa ja särö pysyi maltillisena. Helander & Third Ward. Sen verran paljon oli pyynnössä puhtia. Helanderin rouhevaa ja maanläheistä kitaratyöskentelyä. Eriskummallinen setup, jolta saattoi odottaa vain jotain todella erityistä – ja kyllähän se äänivalli oli aika ainutlaatuinen! Näillä pelimerkeillä sitten mentiin miltei koko setti ilman mitään suvantovaihetta. Uskon, että tätä esiintymistä monet muistelevat vielä pitkään, eikä pelkästään äänenvoimakuuden takia. Vaikka lavalla oli paljon enemmän ammattitaitoa kuin keskiverto neljän henkilön bändissä, jäin kaipaamaan Eero Grundströmin matkaharmoonin poljentaa ja huuliharppua. Olen keikan jälkeen lukenut vertauksista Neil Youngiin, mutta minusta soundi oli kyllä vielä rosoisempaa. Yksi etu musiikin kuuntelemisesta kameran etsimen läpi on, että silloin pääsee lähemmin tutustumaan artistien sanattomaan kommunikointiin
Setin lopulla pianon ääreen istahti Lauri Kannas, joka jatkoi toisen setin osin soolona. Esa Kuloniemi ja Aija Puurtinen puolestaan ovat ikinuoria rytmitykkejä, jotka olivat kuin kotonaan tutuissa bluesja rockpaloissa, mutta mukana oli hieman harvinaisempaakin ja uudempaa materiaalia. ”Tapahtuma ylitti odotukset”, kuittasi Tallukka Blues Partyn isä ja eno samassa persoonassa eli Ipi Kaipiainen sunnuntaina tunnelmat saatellessaan eri puolilta Suomea saapuneita bluesvieraita kotimatkalle. Ainoa viilaustarve kokonaisuuteen onkin ehkä pääkonsertin pituus, nyt neljän kovan kokoonpanon soitot kestivät yli kahteen ja valitettavasti illan päättänyt Kat Baloun joutui illan neljäntenä hieman epäedulliseen asemaan. Viihdyttämisen taidon hallitseva laulaja-harpisti otti yleisönsä ja sai tälläkin keikalla ison joukon uusia faneja. Illan avasivat lakeuden roimat justeeriveikot eli Lumberjacks, joka on muutamassa vuodessa kiilannut Suomen bluesryhmien eturiviin. Homma toimi asianmukaisesti ja kaikki sujui mallikkaasti, vaikka illan soitot pääsivätkin alkamaan rahtusen myöhässä eli suunnilleen iltauutisten aikaan. Savonsolmun kävijöiden askelmerkkeihin hienosti soveltuva tyylikäs hotelli Tallukka toivotti blueskansan tervetulleeksi. Kuinka ollakaan, Vääksystä löytyi kuitenkin uusi tapahtumapaikka. Laten kanssa muutaman biisin kävi huuliharpulla taituroimassa myös ”The Blowing Watchmaker” Kuopiosta eli Petteri Keinänen. 44 Blues News 5/2020 HOTELLI TALLLUKKA BLUES PARTY Hotelli Tallukka, Vääksy 7.–8.8.2020 BN käy tapahtumissa: Koronavuoden konsertit ja festivaalit ovat saaneet tuta ajan kovuuden, eivätkä pandemian seuraukset ole säästäneet blueskansaakaan. Jos Honey B. Ikävä vain, että myöhäinen soittoaika alkoi harventaa väkiselläkin kuulijakuntaa. Eikä ihme, mukana on neljä kovaa soittajaa, jotka hallitsevat instrumenttinsa lisäksi myös laulupuolen. Turun jytäkopla eli Turn On veti voimalla ja tunteella illan nippuun salin puolella, huoneissa ja terasseilla jamit jatkuivat sitten pikkutunneille saakka. Muutoinkin hotellissa oli varauduttu asianmukaisesti, niinpä ei sen enempää respaan kuin baaritiskeillekään sallittu tulla tungeksien vaan turvavälien kanssa jonottaen. Helge Tallqvist on harpistilegenda, jonka rytmiryhmä on jo pitkään ollut huippuluokkaa ja vokalisteina on toiminut monia tyylikkäitä bluesleidejä. Olavi Rytkönen (osa artikkelista on julkaistu myös blues-finland.com/blogi -sivustolla) © O la vi Ry tk ön en © O la vi Ry tk ön en © O la vi Ry tk ön en © O la vi Ry tk ön en Kat Baloun & Jaska Prepula Joel & Pepe Ahlqvist Esa Kuloniemi & Aija Puurtinen Queen Fatima, Emilia Sisco & Charlotta Kerbs with Helge Tallqvist Band. Arvio osui nappiin, sillä kaikki huoneet myytiin loppuun ja iltakeikoille hankittiin lippuja sen verran kuin rajoitusaikana oli mahdollista. Juurevassa setissä tuli niin Slim Harpoa kuin Little Walteria ja paljon muuta aitoa asiaa. Nyt lauteilla blueskansaa kylvetti Helgen kanssa oikein urakalla kolmikko Emilia Sisco, Queen Fatima ja Charlotta Kerbs. Tapahtuma siirtyi sujuvasti kappaleen matkaa etelämmäs tarjonnan pysyessä totutun tasokkaana ja tunnelman iloisena ja lämminhenkisenä. Nytkin Ahlqvistit avasivat soitannot ja mikäs oli letkeää kahden kitaran ja legendaarisen Suomi-bluesvokalistin yhteispeliä kuunnellessa kesäjuomia hörpiskellen. Familyn mukana koukattiin hieman bluesrockin ja loivasti jopa psykedeliankin puolelle, niin nyt palattiin takaisin bluessuon laitaan. Muutamia tapahtumia kesäänkin ehti silti järjestyä, ja yksi ilahduttavimmista selviytymistarinoista on ehdottomasti uutuustapahtuma Hotelli Tallukka Blues Party. Juuri edesmennyttä Peter Greeniä muistettiin häntäkin parhaalla mahdollisella tavalla. Lauantaina starttailtiin jo iltapäiväkolmelta kuumalla ulkoterassilla. Viikonlopun ohjelma oli ajatuksella laadittu ja heti perjantai-iltana päästiin baarin puolella täyteen vauhtiin kolmen erilaisen kokoonpanon voimin. Honey B. Hiki irtosi niin bändiltä kuin kuulijoiltakin. Pepe ja Joel Ahlqvist johdattivat tutuilla bluessävelmillä väkeä ydinasian äärelle ja muutaman Pirunpeltohuudon kajahtaessa oli Maisteri T:n helppo nykäistä parketti umpeen turvaväleillä joraavaa tanssikansaa. Olipa päävokalistina kuka tahansa, aina lähtee ja viereltä stemmat pölähtää kuin petäjä Peräseinäjoen perämetsään. Viime vuonna jätettiin haikeat jäähyväiset Pieksämäen legendaarisille Savonsolmun bluesjuhlille, hotelli lopetti toimintansa ja sen tulevaisuus on yhä hämärän peitossa. Perheorkesteri on kovassa iskussa ja rumpali Mooses Kuloniemi taisi kerätä illan raikuvimmat aplodit työskentelyllään. Tämä ei kuitenkaan Katia, Jaska Prepulaa, Jonne Kulluvaaraa ja Juppo Paavolaa haitannut. Hulppeassa toisen kerroksen Päijänne-salissa kovan kattauksen ehtoo oli mahdollista toteuttaa kaikkia viranomaissuosituksia noudattaen. Illan pääkonsertti oli sitten taas eri paikassa. Kat Baloun saapui Tallukkaan Storyvillen ja Angelniemen kautta Saksasta, ja tuttu jenkkiläinen bluesosaaja hoiti vaativan tonttinsa loistavasti. Myös sää suosi mitä lämpimimmin alusta loppuun, minkä ansiosta Vääksyn taajamassa nähtiin bluesväkeä tutustumassa myös nähtävyyksiin ja maistelemassa vaikkapa panimokaupan maistiaisia. Family ei juuri esittelyjä kaipaa
Slim Harpon ja Lazy Lesterin rytmikkäät tahdit saivat liikehdintää myös tanssilavan suuntaan. Vaikka kahden muusikon saappaiden täyttäminen saattaa tuntua isolta, Tammioja klaarasi tonttinsa kiitettävin arvosanoin. Vaikka bändin setti oli kuin jokapojan toivelaulukirjasta poimittu, ei se menoa haitannut, sillä näkemystä tuttuihin kappaleisiin oli aivan riittävästi. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Illan ensimmäinen esiintyjä oli tamperelainen J. Setti potkaistiin käyntiin uuden levyn avausraidalla Snake Woman, joka pursusi ”Hei me näytetään teille” -asennetta. Samalla ovenavauksella myös bändin toinen kitaristi, Pasi Merisaari, oli siirtynyt muihin tehtäviin. Mainittavaa siinä tietysti oli Tomin hienon bluesharpun lisäksi ne Mikon kaksi kappaleeseen kiinteästi liittyvää rumpusooloa, jotka Fred Below on aikanaan esittänyt alkuperäisellä levyllä. Storyvillen terassi, Helsinki 14.8.2020 BN käy tapahtumissa: Kaunis elokuun päivä kääntyy leppeäksi illaksi, kun Storyvillen terassille astelee neljä salskeaa bluusikkoa ilostuttamaan paikalle saapunutta yleisöä sinisävelin. Tilalle oli astunut mm. Loppupuolella soitettu vanha sotaratsu Double Trouble sai uutta potkua Mäkisen slidekitarasta. Riku Metelinen © Ja ri Ko la ri © D on al d W rig ht © D on al d W rig ht Turn On Texas Oil Tomi Leino Band. ”Still Alive” -albumin ässäraita Campfire And Moonshine sai muutaman tanssitaitoisen jopa bailamaan lavan eteen. Tuo saattoi johtua kevään keikkojen vähäisyydestä, eli jengi kaipasi elävän musiikin äärelle, tai sitten siitä, että kattaus oli mielenkiintoinen. Siispä muutama huurteinen hyvässä seurassa ja rytmimusaa palanpainikkeeksi – mikäs sen parempaa näin perjantai-illan ratoksi. Bändin setissä oli luonnollisesti riittävästi Hurriganesia, pari mainiota kierrätysraitaa ganesrepertuaarin ulkopuolelta sekä myös omia kappaleita. Sää suosi ulkoilmatilaisuutta ja väkeä oli saapunut paikalle kiitettävän paljon. Illan ehdottomia kohokohtia olivat Surfin’ Birdistä lainatulla A-well-a mow, mow, pa-palla maustettu Cadillac ja veret seisauttava tiukka MR X:n teemaa mukaileva Hustler. Encorena kuultu Gimme Back My Wig lähti todelliseen lentoon. Original Hardway -bändistä tuttu Sami TamTOMI LEINO BAND Rav. Turussa Puutorilla järjestetty yksipäiväinen festivaali Rock, Roots & Roll oli yksi harvoista, joita korona ei kaatanut. Jari Kolari mioja. Muutoksia oli tapahtunut sitten viime näkemän, kun kaupungin kiireisin mies, ainakin musiikillisessa mielessä, Judo Jalava oli jättänyt bändin. Sitä syvää Chicagon tumminta sinistä bluesiakin saimme kuulla Little Walterin Juke-bravuurin myötä. Blues News 5/2020 45 ROCK, ROOTS & ROLL Puutori, Turku 25.7.2020 BN käy tapahtumissa: Vaikka koronakevät on keskeyttänyt suurelta osin kesätapahtumat, niin onneksi ei sentään kaikkia. Kun kymppiuutisten tunnari alkoi soida, oli tullut aika irrottaa piuhat, pakata kamat kassiin ja suunnistaa kohti kotia. Todennäköisesti kyse oli molemmista. Setin hienoimpia hetkiä oli I Want To Be Loved, joka salakavalasti muuttui Higher Groundiksi. Jo oli aikakin – sillä onhan tässä saatu kevät ja pitkälti kesä elää epätietoisuudessa ja ilman livemusiikkia. Pelinavauksena oli Little Richardin Keep-A-Knockin’, jota seurasi Leavin’ Las Vegas, ja heti alkutahdeista saimme huomata, että bändi oli suorastaan odottanut keikalle tai Turkuun pääsyä (tarpeeton yliviivataan), sillä molemmat kappaleet versioitiin sellaisella asenteella, että lähitalojen seinistä rappaus rapisi. Jyrkänkoski Blues Band, joka vastasi päivän bluestarjonnasta. Bändi tarjosi myös illan kantriosuuden soittamalla samalta levyltä löytyvän rempseän I Won’t Let You Down -kappaleen. Janoiset ja osin nälkäisetkin kuuntelijat olivat hienosti löytäneet terassille ja Tomi yhtyeineen tarjosi maittavan setin bluussahtavaa musiikkia Chicagosta Louisianaan, ryyditettynä aina niin pakollisella Jimmy Reedillä. Kahden kitaristin tuomia mahdollisuuksia hyödynnettiin lukuisin tuplasooloin ja Airaksinen ryyditti menoa harpullaan. Laulupuolesta vastasi Mäkinen. Koronakeväänä herrat eivät suinkaan ole kiillotelleet soittimiaan, vaan ovat kirjoittaneet uuttakin materiaalia, jota edusti Is This Chuck Berry, joka luonnollisesti omistettiin edesmenneelle mestarille. Toisena vuoron sai turkulainen, juuri neljännen pitkäsoittonsa julkaissut Turn On. Setin lainaosastoa edusti AC/DC:n alkupään tuotannosta poimittu Whole Lotta Rosie, josta Turn On puristi varsin mainion version. Bändin setti painottui siksi tuoreen levyn kappaleisiin. Tomi Leino Trion (Tomi Leino, kitara, harppu ja laulu, Jaska Prepula, basso ja kitara, Mikko Peltola, rummut) täydentää aika ajoin vierailevana kitaristina toimiva Jonne Kulluvaara. Illan viimeisinä lauteille saapuivat stadin sheikit, Texas Oil. Bändin muodostavat kitaristikaksikko Janne Jyrkänkoski ja Jukka Mäkinen, basisti Arto Tissari, harpisti Veijo Airaksinen sekä rumpali Sebastian Kruhn. Tomi jakoikin Jonnelle hyvin soolotilaa, eritoten toisen setin aikana, jolloin hän vaihtoi kitaran bluesharppuunsa. Keikan jälkeen sain kuulla, että lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olisi myös levy
Tsekatkaa ja hankkikaa. Tuolloin bändin kanssa Memphisissä matkanneena en voinut kuin taas uudestaan ihmetellä, miten he eivät päätyneet siellä loppukisaan asti. Tunnu Pärssinen Tomi Leino Ville ”Lefty” Leppänen Micke Björklöf Lumberjacks © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i © Pe rt ti N ur m i. Micken ja kumppaneiden jälkeen oli Tomi Leinolla trioineen melkoisen haastavaa astua lavalle. Chef. Kekkerit käynnistyivät jo viikonlopun alla torstaina upean sään vallitessa Wanhan Rauman KaffeBarin idyllisessä pihapiirissä bluesvaltakuntamme eittämättä moni-ilmeisimmän sooloartistin Jo’ Buddyn toimesta. Chicagon bluesstara Toronzo Cannon – uskotaan ja toivotaan pitävän kutinsa myös ensi suvena. Larsen -yhtyeestä sekä Frim-Fram Duosta, jotka esiintyivät Rauman keskeisissä ravitsemusliikkeissä Buena Vistassa ja Cafe Salissa. Toivottavasti Jussi “Jo’ Buddy” Raulamon musiikille löytyi tilaisuudessa uusia ystäviä. Lauantain “päätapahtumaan” oli pakattu kaikki munat samaan koriin: foorumina toimi uusi – tai oikeammin, uusittu – ympäristö, Kulttuurikuppila Brunni, minne Rauma Blues -organisaatio oli hyvällä tilannetajulla varannut ovensuun narikkaan parisensataa kasvomaskia asiakkaille ilmaiseksi jaettaviksi. Heidän pitkä, yli tunnin kestänyt settinsä oli täysipainoisuudessaan, monipuolisuudessaan ja tiiviydessään vallan hämmästyttävä, mielestäni parempi kuin miesmuistiin (joka on tosin kohdallani pelottavan lyhyt). Ilta huipentui Rauma Bluesin kaikkein perinteisimmällä stagella eli Hotelli Kalliohovin hämyisissä tunnelmissa, Suomea viime tammikuussa International Blues Challengessa edustaneen huippuyhtye Lumberjacksin toimesta. Olin ainakin panevinani merkille laaja-alaista innostusta, ehkä hämmennystä ja ihmetystäkin, mitkä lienevät myös Jussin tarkoitusperiä. 46 Blues News 5/2020 RAUMA BLUES 2020 Rauma 13.–15.8.2020 BN käy tapahtumissa: On turha enää toistaa, mitä koronakevätkesä-syksy-... Tilaisuuden teki entistä tärkeämmäksi se, että jo vuonna 1986 ensi kerran järjestetty festari olisi viettänyt – ja siis viettikin – menneenä kesänä peräti 35-vuotisjuhliaan. Komea, pääosin oma ohjelmisto kuorrutettuna huikeilla laulusuorituksilla, yksin ja kaikki neljä muusikkoa stemmassa, sekä yksilötasolla instrumenttiensa hallinta ja yhteissoitto edustavat ehdottomasti korkeaa kansainvälistä tasoa. Kolmikon pitkän linjan musiikki oli kuitenkin niin ammattitaitoista ja erilaista, paljolti Chicagoja Louisiana-bluesiin pohjaavaa, sopivasti rivakalla rock & rollilla höystettynä, että hekin keräsivät tyylipuhtaasti pisteet kotiin. Kaffilan herkulliset munkkirinkilät istuivat yllättävän hyvin punaviinin kera Jo’ Buddyn kyytipojiksi. Hänen omaleimaista musiikkiaan ja siihen istuvaa tarinointia on aina suorastaan nautinnollista seurata. Ymmärtääkseni 35. on aiheuttanut ja on valitettavasti edelleen aiheuttamassa elävälle musiikille ja sen esittäjille – sekä yhtä kaikki “live”-musiikista nauttivalle blueskansalle. Oli ilahduttavaa havaita, miten pihakahvilan käytännössä jokainen pöytä – koronaharvennettuina tosin – oli täyttynyt jo heti keikan alkajaisiksi. Tämänvuotisten artistikiinnitysten – mm. Meille monille vuosien saatossa rakkaaksi muotoutunut, legendaarinen Rauma Blues ei kuitenkaan antanut epidemian jyrätä kaikkea maan alle kulisseihin, vaan järjesti menneen elokuun keskimmäisenä viikonloppuna tyylikkään kolmipäiväisen, laadukkailla kotimaisilla bluesartisteilla katetun festivaalin. Pertti Nurmi Rauma Blues ry:n pj. Nähtäväksi ja kuultavaksi jää, josko silloin Pohojanmaalta kajahtaa. Perjantain alkuillan ohjelmisto koostui tamperelaisesta The Bros. juhlavuotta vietetään kuitenkin vielä “uusiksi” ensi vuonna elokuun puolivälissä 2021. Ohjelmistosta suuri osa oli heidän tuoreelta keväällä ilmestyneeltä ja komiat arvostelut saaneelta “Let The Fire Lead” -albumilta. Illan avaajana toimi paikallinen Kallablöös-yhtye, jonka jälkeen stagelle kapusi nostattamaan jo ennestään kuuman hikistä tunnelmaa yksi kansakunnan kärkibändeistä, Micke & Lefty feat. Toivottavasti eurooppalainen tuomaristo tajuaa tämän ensi vuoden maaliskuussa Puolassa järjestettävässä European Blues Challenge -mittelössä
tv-ohjelmassa Top of the Pops. House Party -sinkun uusintapainos ilmestyi philadelphialaisen Heritagemerkin toimesta ja M-G-M-konsernin mantereen laajuista jakelua hyödyntäen. Ryhmän esikoislevytys Ain’t Nothin’ But A House Party oli noussut saman vuoden keväällä häntäpään hitiksi synnyinmaassaan Yhdysvalloissa, kohtalaiseksi menestykseksi Englannissa – sekä edelleen jatkolisensseinä ympäri Eurooppaa. Tähän vyörytykseen heräsivät toistamiseen myös amerikkalaiset. Sekään ei vielä ensiyrityksellä kelvannut sadan myydyimmän nimikkeen joukkoon vaan tältä erää korkeimmaksi sijoitukseksi kirjattiin järjestysnumero 118. Blues News 5/2020 47 Smithin veljesten Earlin ja Timmyn sekä Burken veljesten Elecin (Alex) ja Vladimirin (Laddie) vuonna 1967 perustamalle soul-lauluryhmälle oli eittämättä mediahuomion varmistamisen mutta myös monenlaisen käytännön avun kannalta eduksi viimeksi mainittujen isoveli Solomon Burke. Heritagen johtaja Jerry J. jo vuonna 1962 tuoneet kaksi R.E. Kovista odotuksista huolimatta todellinen läpimurto hittilistoilla jäi siltikin puolitiehen: levyn kärkitulokseksi muodostui kesäkuussa 1968 yhä kohtalaisen vaatimaton Hot 100 -sijoitus #87. Kaiken kaikkiaan alkuperäistä mustaa soulia kelpuutettiin 1960ja 1970-lukujen taitteessa ilmestyneille suomalaisvalmisteisille ”import-levyille” vain hyvin satunnaisesti ja silloinkin pitäytyen käytännössä tyystin Atlanticin ja Tamla-Motownin suurimpien sankarien, kuten Aretha Franklinin, Otis Reddingin, Wilson Pickettin, The Supremesin, The Temptationsin, Stevie Wonderin ja Marvin Gayen megahiteissä. Kenties eriskummallisimmat täydennykset tähän järkälerintamaan olivat PETE HOPPULA S uomalaisen äänitehistorian suuriin mysteereihin lukeutuu philadelphialaisen The Show Stoppers -yhtyeen singlen päätyminen kotimaisen indieyhtiön julkaisukatalogiin vuonna 1968. Cliff Richard (1970), The J. Viimeisen Eurooppaan suuntautuneen kiertueen jälkeen lukuisiin kaupallisiin epäonnistumisiin turhautunut seurue päätti viimein pistää stopin showelämäntavalleen vuonna 1972.. Finskisinkun (FW 2001) kääntöpuolella kuultiin alkuperäisen painoksen tavoin samaan tuttuun tanssivetoiseen norttisoultahtilajiin istutettu What Can A Man Do. Koska jatkokokeiluihin sen enempää Show Stoppersin kuin muidenkaan aikansa soul-nimien kanssa Star ei enää sen koommin uskaltautunut, levyn myynti tuskin oli järin kaksista. Englannissa kappaleen coveroivat tuoreeltaan sekä The Tremeloes, John Smith & The New Sound että työttötrio Paper Dolls, liekö sekin osaltaan vaikuttanut esityksen noteeraamiseen täällä pohjolan perukoilla. The Show Stoppersilla olikin onni myöten heti varhaisäänitteillään, joita bändiläiset työstivät suotuisin tuloksin Pennsylvanian ja New Yorkin seudun kauppojen hyllyille enimmäkseen rumpali Carl Chambersin ja fonisti Mike Terryn tapaisten Motown-sessiomuusikoiden säestyksellä sekä paikallisten Party Timeja Showtime-levymerkkien välityksellä. Bändi pääsi myös turneelle Britteinsaarille saman vuoden huhtikuussa, jolloin se nähtiin mm. Meillä päin syöttiin tarttui kotimaan kielellä esitettyyn iskelmäja popmusiikkiin keskittynyt Star-yhtiö, joka avasi uudelle aluevaltaukselleen oman FWkatalogisarjan. Listameriittien saattelemana englantilaisen Beacon Recordsin lisenssijulkaisu levisi kesään 1968 mennessä saman yhtiön jakelussa mm. Koska Beaconin copyright-oikeudet mainitaan myös Star-etiketeissä, löytyivät syylliset Show Stoppersin rantautumiselle Suomeen joka tapauksessa Euroopan puolelta. Lisää kansainvälistä värinää valikoimaan toi Euroviisujen kautta hetkittäistä laajempaakin nostetta saanut kroatialaisakti Dubrova?ki Trubaduri omalla yksittäistuotoksellaan. Ranskaan, Itävaltaan, Italiaan, Benelux-maihin ja jopa Japaniin sekä edelleen muille vanhalla mantereella toimineille levybrändeille, kuten Espanjassa Sonoplaylle, Tanskassa Statesidelle, Norjassa Polydorille ja Saksassa Ariolalle. Bändin enimmäkseen Beacon-merkin kautta julkaistuilla jatkolevytyksillä sitä vastoin ei ollut enää asiaa USA:n listoille. Geils Band (1973), Heavy Metal Kids (1975), Phil Fearon (1986) ja The Corporation (1988). Kaikkiaan Star sai muutaman LP-produktion ohella aikaiseksi ainoastaan viitisentoista seiskatuumaista julkaisua (sekalaiselta seurakunnalta Finntriosta Topmostiin), jotka House Partya lukuun ottamatta ilmestyivät kaikki SW-koodinimikkeen alla. Westerlund Ab:n Suomessa hallinnoiman Stateside-merkin julkaisemaa esisoulahtavaa pikkumustaa: vain yhden sinkun urallaan aikaiseksi saaneen The Medallions -tyttölauluyhtyeen You Are Irresistible / Why Do You Look At Me (KSS 3001) sekä Les Cooper & The Soul Rockersin Billboard-listallakin viihtynyt (Hot 100 #22, R&B #12) Wiggle Wobble / Dig Yourself (KSS 3002). Mutta miten hiivatissa levy kulkeutui Suomeen ja miksi juuri piskuiselle Star-merkille. Ross itse ryhtyi Show Stoppersin manageriksi. Valtakunnallisella tasolla ilo oli rahantekomielessä odotettua lyhytkestoisempaa, sillä kokoonpanon suurimmaksi Billboard-listahitiksi jäi lopulta heidän tanssiboogaloo-sovitteinen debyyttisinkkukappaleensa, nuorena kuolleen kitaristin Joe Thomasin ja The Vibrations -yhtyeessä laulaneen Carl Fisherin (salanimellä Del Sharh) kirjoittama Ain’t Nothin’ But A House Party. Alkuperäisotoksen palatessa kerta toisensa jälkeen uusintajulkaisujen sekä uutteran diskosoiton myötä musiikinystävien tietoisuuteen, kappaleen versioivat ajan saatossa uudelleen mm. Euroopassa kiinnostus oli sitä vastoin painokkaampaa, kun northern soul -buumia jo viritelleet tiskijukat etenkin Suur-Lontoon ja Manchesterin seuduilla äkkäsivät tallenteen ja edesauttoivat sen kipuamista keväällä 1968 Englannin Top 40 -sinkkulistalla huimimmillaan sijalle 11. House Partyn taru ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Briteissä sentään uuden pirteän Motown-henkisen tanssinumeron Eeny Meeny (Heritage/M-G-M) onnistui rynniä maan sinkkulistan sijalle 33 loppuvuonna 1968
Vaatimattomampia suoritteita ovat Burginin käsialaa oleva Hurry Up Baby ja emäntäväen ns. Sitä seuraava Samurai Harp Attack on yllä mainittujen kolmen harpistin keskinäinen mittelö, joka toimii hyvin siihen saakka, kunnes he alkavat höpistä keskenään jotain japaninkielistä mongerrusta. oma sävellys Bumpkin’s Boogie. Iper Onishi aloittaa kinkerit suorastaan komiasti Carey Bell -vainaan tavaramerkillä One Day You’re Gonna Get Lucky soittamalla harppua hämmästyttävän oikeaoppisesti ja jopa laulamalla miltei kuin haudasta noussut Bell itse. ”opetti” Charlie Christianille sähkökitaran ihmeitä ja soitti vuosia Jimmy McCracklinin triossa. Tätä kyseistä levyä saanee näppärästi myös Tomi Leinon keikoilta, kuten miehen omiakin laadukkaita tuotoksia. Taitavan muusikon tavoin Radcliff tekee kappaleesta hyvinkin omantyylisensä ja tunnistettavan, johon kuuluvat miehen ryöpsähtelevä kitarointi ja värisyttävä vibrato-laulutapa. Pertti Nurmi ANDREW ALLI Hard Workin’ Man (EllerSoul ER20201) Tällä kertaa arviolevypinon päällimmäisenä oli tuoretta harppubluesia tarjoileva Andrew Alli. Levy on äänitetty Tomi Leinon hienossa Suprovox-studiossa 100-prosenttisen analogisesti, mm. Pehmeän hempeästä Man Or Mousesta yhtye muovaa ränttäpohjaisen version, johon molempien kitaristien soolot tuovat mukavaa lisäväriä. Burgin on keikkaillut paljon Japanissa, ja siitä on syntynyt idea tälle lähes kokonaisuudessaan Japanin Osakassa vuosi sitten toukokuussa purkitetulle levylle. Riku Metelinen. Alli kiinnostui musiikista kuultuaan katusoittajan puhkuvan harppua ja siltä seisomalta hän käveli läheisen soitinliikkeen ovesta sisään, osti itselleen harpun ja alkoi harjoitella soittamista. Vanha totuushan on, että tusinaan mahtuu ainakin kaksi tusinaa kitaristia. ”Fast Fingers” (jota lempinimeä ei kuulemma miehen kuullen saanut lausua!) Dawkinsile ominaista tekniikkaa lähestytään heti aloituskaappaleella High Coast Of Living. bluebeatmusic-sivustolta, josta niitä löytyy 4-5 erilaista. New Orleans -vaikutteista puolta itsestään sekä musiikkimaustaan Radcliff tuo julki Professor Longhairin Mardi Grass In New Orleansilla sekä Fats Dominon I’m Gonna Be A Wheel Somedayllä ja Please Don’t Leave Me’llä. ”Hard Workin’ Man” sisältää tusinan verran kappaleita, joista suurin osa on omaa tuotantoa. Jari Kolari JOHNNY BURGIN No Border Blues Japan (Delmark DE 863) (Rockin’) Johnny Burgin ei kuulu erityissuosikkeihini, mutta hänen(kin) Delmark-albuminsa on vähän niin kuin pakko hommata, koska kaikki Delmarkithan kuuluvat täyspainoiseen blueslevykokoelmaan. Burgin palaa onneksi kehiin pelastavana enkelinä laulamaan seuraavat kolme kappaletta. Tässä jos milloin Walter varmaan kääntyisi haudassaan. Freddie Kingin vanhaan ”twistiin” In The Open Radcliff yhtyeineen pistää potkua toisen jos ei kolmannenkin verran lisää. hyvin vahvasti Savoy-, Kingja Chess-yhtiöiden perinteitä kunnioittaen. Radcliffin levyjä kannattaa tsekata netin kautta esim. Kitaristi Yoshi Mizuna kuorruttaa avausraidan positiiviseksi yllätyspommiksi. Why Baby on pienen piirin tunteman ja suht harvinaisen Chicago-kitaristin Mighty Joe Youngin hengentuote ja tyylillisesti se sopii täydellisesti Radcliffin esittämään musiikkiin. Tähän olisi levyn tuottajalla ollut paikka puuttua. Vaikea tajuta, mitä sillä on haettu. Rakkaussuhde bluesiin syttyi jo alkumetreillä, ja Alli kahlasi läpi monien huippuharpistien, kuten Big Walter Hortonin, Little Walterin, Sonny Boy Williamsonin ja Junior Wellsin levyjä. Siihen päälle vielä stemmalaulua, huhhuh. Ensi vuonna 70-vuotissynttäriään viettävään kitaristiin sopiikin hyvin sanonta ”still goin’ strong”. En lähde lainakappaleita vertailemaan alkuperäisiin, sillä Alli hoitaa homman mielestäni riittävän hyvin. Junior Parkerin hienona versiona niin sen säveltäjä Robert Kelton on sitä vastoin melko pimentoon jäänyt muusikko. Samaa voi sanoa myös toisesta Jimmy Dawkins -kappaleesta I Wonder Why. Mielestäni levyn ehdoton ässäpari on räväkkä instrumentaali Aa Boogie, joka on täynnä rankkaa tuuttausta alusta loppuun asti ja päätösraita So Long. 48 Blues News 5/2020 LEVY TUTKAILUT BOBBY RADCLIFF Hard Hitting (Homework 010) Kitaristi-laulaja Bobby Radcliffin soitto on aina ollut vahva sekoitus suosikkiensa West Side -artistien Magic Samin ja Jimmy Dawkinsin tyylejä lisättynä ripauksella Freddie Kingin instrumentaaleista tuttuja soundeja. Kolme jatkokappaletta osoittavat, ettei jaapponilaisista naisvokalisteista valitettavasti ole bluestulkitsijoiksi, eivätkä edes laadukkaat säestäjät onnistu pelastamaan ns. Eikä vähiten hienon soolokitaroinnin ansiosta, jolla tosin kopioidaan 100 %:sti Earl Hookerin 50 vuotta sitten loihtimat jumalaiset soundit. Jos kappale on tuttu mm. Niiden joukossa on yksi Japanista poiketen, eli Chicagossa vuosi sitten syyskuussa taltioitu kappale Two Telephones, jolla hienosta kitaroinnista vastaa Minory Maruyama. Kierrätysraitoja on kolme: George Harmonica Smithin Good Things, Big Walter Hortonin Walter’s Sun sekä Little Walterin One More Chance. Alli saa näinkin nostalgisista palikoista kasatun levyn kuulostamaan mukavan tuoreelta. Jälkimmäisessä molemmat kitaristit ovat jälleen mukavasti vuorosoitannassa, kuten myös Elmore Jamesin Bobby’s Rockilla. Kolmikosta Good Things on eniten mieleeni. uppoamassa olevaa laivaa. Kakkosraidan Elmore Jamesin Sunnyland-laina on Kaz Nogion tyylikkään munnarin ja Burginin heiniä, mutta seuraavaksi levy lässähtää pahemman kerran. Tämä Bobby Radcliffin uusin levy rullaa hienosti ja vauhdikkaasti sekä sopivalla tavalla esikuviensa mukaisesti, ollen tyylikäs näyttö miehen nykykunnosta. Albumin päättävä Sweet Home Osaka (Chicago) olisi sinällään arvatenkin turha veto, mutta puoltaa tällaisessa yhteydessä paikkaansa. Moni Allin omista sävellyksistä on instrumentaaleja, mikä todennäköisesti miellyttää kaikkia nykyisiä ja tulevia harpisteja. Cd:n edetessä Little Walterin legendaarinen Just Keep Loving Her saa Kotez-nimiseltä mainiolta harpistilta tyylikkäästi alkuperäänsä kunnioittavan munnaritulkinnan, mutta hänen laulunsa japaniksi käännetyillä lyriikoilla on etten sanoisi järkyttävää. Aika monella kappaleella vauhtia on kuin vuoristoradassa ja siihen Clay Hammondin slowblues Part Time Love sekä Ivory Joe Hunterin klassikko Since I Met You Baby tuovat kivaa vaihtelua. Kansi on kaikkea muuta kuin myyvä ja siihen olisi pitänyt kiinnittää hiukan enemmän huomiota. Siitä huolimatta itse levy on hyvä, etten sanoisi jopa loistava. Kun rytmiryhmäkin osoittaa kunnioitustaan perusasioita kohtaan niin on helppo antaa vahva suositus tutustua niin levyyn kuin mieheen itseensä. Burginin kumppaneina laulaa ja soittaa reilu tusinan verran blueskärpäsen puremia ja siihen vankasti hurahtaneita sikäläisiä muusikoita. Ajatus on ollut kaunis ja levy alkaakin erittäin lupaavasti, mutta kääntyy suurelta osin melkoisen sekavaksi sopaksi. Levyn hauskin kappale on aikanaan Charlie Musselwhiten toisen levyn ”Stone Blues” kautta tutuksi tullut Aaron Corthonin sävellys My Buddy Buddy Friends, tässä tosin nimellä Talkin’ About My Friends. Yleensä triona esiintyvä Radcliff on täydentänyt tätä levyä varten ryhmänsä kvartertiksi pyytämällä rumpali Mikko Peltolan sekä ruotsalaisen basistitaituri Magnus Lanshammarin seuraksi toiseksi kitaristiksi Jonne Kulluvaaran. Levystä tuskin tulee Delmarkille myyntimenestystä, paitsi korkeintaan Japanissa. Pidän mielenkiintoisena ja positiivisena ilmiönä, miten japanilaisten bluessoittajien keskuudessa huuliharppu on ainakin tämän otoksen perusteella se keskeinen soitin pikemmin kuin kitara. Omat ansionsa hänellä on kumminkin, vai mitä sanotte miehestä, joka mm. Harpussa on mukavasti säröä ja vaikka esikuvat on kuultavissa, niin omaa näkemystä löytyy riittävästi. Harppubluesin ystävien on syytä jättää Carey Bellin sekä James Cottonin levyt hetkeksi jäähylle ja kuunnella, kuinka homma tänä päivänä toteutetaan
Myöhemmin veljekset tutustuivat Levon Helmiin ja sitten alkoi uralla tapahtua. Ehkä hän tuntee olevansa pikemminkin harpisti kuin kitaristi Omien kappaleiden lisäksi häneltä kuullaan niin Muddy Watersin (Who’s Gonna Be Your Sweet Man) kuin Slim Harpon (Got Love If You Want It) tuotantoa, jotka nyt eivät millään muotoa ole Mississippin ylänköalueen musiikin tyyppiesimerkkejä . Toki tällä kertaa on todettava, että luonnehdinta ei ole paras mahdollinen, sillä paino on sanayhdistelmän blues-osiolla. Geraint Watkins on muusikko, jonka lähtökohdat ovat siis siellä. Molemmilla on taustameriitteinään reilut puolentusinaa albumia eri pikkulevymerkeillä ja omakustanteina, eikäpä tämänkaltaisilla artisteilla voisi oikein ollakaan mahiksia suureellisempiin soppareihin. Wikipedian mukaan niitä on ilmestynyt tämä uusi mukaan lukien yli 40. Wolf-moguli Hannes Folterbauer teki poikansa Nicolan kanssa äänitysretken heinäkuun lopulla kaksi vuotta sitten yhtenä ja samana päivänä sekä Clarksdaleen (Chikan) että Pontotociin (Bean), mistä voi päätellä äänitteiden syntyneen ilman isompia ennakkosuunnitteluja, soittotreenejä saati editointeja itse paikan päällä. Muutamalla raidalla soivat hienovaraiset jouset ja puupuhaltimia. Loput tarinan nimekkäistä soittokumppaneista ja Watkinsin sävellyksiä koveroinneista voitte kahlata läpi Wikipediasta. Tosin tuohon lukemaan on laskettu livejulkaisut ja taitaapa mukana olla jokunen kokoelmakin. Sooloalbumeitakin on miehellä rosterissa useita tältä vuosituhannelta. How Long ja Walk With The Devil ovat vahvatunnelmaisia biisejä ja asettuvat levyn parhaimmistoon. Itse olen törmännyt Watkinsiin Nick Lowen lämppärinä sekä säestäjänä ainakin Tavastialla ja Savoy-teatterin konserteissa. Koko tuotanto on kuitenkin äärimmäisen luonnollista ja intiimiä, taustalla pieni yhtye ja taustavokaalit. Dave Edmundsin kanssa hän vieraili 2004 silloinkin Tavastialla. Hänen vertailuparinaan on 100 mailin päässä itään Mississippin osavaltion ylänköalueen (Hill Country) Pontotocissa syntynyt ja edelleen asustava 10 vuotta nuorempi Terry “Harmonica” Bean. Molemmat artistit ovat mielestäni omimmillaan pienen combon säestäminä, joten kokonaisuus ei yllä kummankaan artistin parhaiden suoritusten tasolle. Tuotantopuoleen on kiinnitetty huomiota riittävästi ja se nostaa musiikin keskitason yläpuolelle, jota vahvistaa Watkinsin kyky tehdä mieleenpainuvia melodioita yhdistämällä niitä kevyeen kantri/ rhytm’n’blues -pohjaiseen poljentoon. Yhteistyökumppaneihin kuuluu myös suuresti arvostettu veteraani Andy Fairweather Low eli tuossa kuitenkin name droppingia aluksi. BN 3/20), jonka teemana oli vertailla keskenään Piedmont-bluestyylisuuntaa edustaneen Archie Edwardsin ja Mississippin Delta Blues -koulukunnan Dr. Paljon työtä tehneitä veljeksiä on nähty mm. Myös kiekon balladi I Just Don’t Want The Blues Today toimii vanhakantaisuudessaan. The Bennett Brothers taipuu moneksi, mutta yksi selkeä ykkösnyrkki erottuu heti. Takana on 55 vuotta soittoa ja mittava rivi levyjä. Tämän kyllä oikeastaan myös kuulee. Toisaalta ei tällaista rustiikkista countrybluesia enää ole kovin tiuhaan tarjolla, joten otetaan mitä meille tarjotaan. Tällä verenpurkauksella toimii tuottajana Basement Jaxx -duosta tuttu Simon Ratcliffe ja hän on myös mukana soittamassa ja säveltämässä. Kappaleet on sovitettu vaihtelevasti ja mukaan on ripoteltu kaikenlaista pientä twistiä, jolla on saatu aikaiseksi tiettyä studiomaisuutta, joka antaa levylle ryhtiä. Chikan toistaa ja kertaa paljolti samaa rytmiikkaa tukena omista kokemuksista ja taustoista kertoville tarinoilleen. Vallan mainio peruskiekko! Mikke Nöjd SAVOY BROWN Ain’t Done Yet (Quarto Walley #) Todennäköisesti pitkäikäisin bluesrockbändi maailmassa on Savoy Brown. Watkinsin julkaisut Balham Alligatorsin ja Dominatorsin kanssa 40 vuoden takaa ovat nousseet niin kutsutuiksi kulttilevyiksi. Aika hauska on arkkityyppisenä bluesina starttaava ja sittemmin jumpsteriksi muuntuva Rocking Chair. Siinä(kin) mielessä Wolf tekee jälleen merkittävää kulttuurityötä afrikanamerikkalaisen musiikkiperinnön vaalimiseksi ja ylläpitämiseksi. Voi olla, että minäkin olen jopa muutaman kohtalotoverin kanssa äitynyt repostelemaan aihetta vinhalla retrovaihteella. Kappaleiden määrissä mitattuna miehet ovat levyllä suht tasapainoisesti esillä. Toimintaa leimaa hyvällä tavalla vanhan liiton meininki, Jimmy on kitaristina suorastaan maltillinen ja runsaasti esillä olevat Hammondit (John Ginty) tuovat kakkuun herkullista lisämaustetta. Hän on syntynyt laulumailla Walesisssa 1951, ja käynyt tietysti läpi brittiläisen taidekouluinstituution sekä sitten Lontoon pubit pikkubändien kanssa. rockblues-osastoon. Toki sitä rockiakin irtoaa, välillä mennään lujempaa ja välillä vähän himmataan. Rytmilliset mediumit alakulomelodioiden kera keräävät pisteitä. levy tutkailut. Terry “Harmonica” Bean on viime numeron Dr. Cd:n kansivihkosen valokuva antaisi ymmärtää Chikanin ja Beanin soittavan yhdessä, mutta näin ei tosiaan ole laita. Watkinsin tulkinnoissa on asiaan kuuluvaa iän mukanaan tuomaa käheyttä ja vakautta. Näillä ominaisuuksilla levyltä nousevat esiin mm. Pertti Nurmi GERAINT WATKINS Rush Of Blood (The Last Music Co. Blues News 5/2020 49 SUPER CHIKAN & TERRY HARMONICA BEAN From Hill Country Blues To Mississippi Delta Blues (Wolf CD 120.940) Tämä tuore Wolf-tuotos on jatkumoa pari BeeÄnnää sitten kirjoittamaani arvioon levystä (ks. Kingin ja Bo Diddleyn taustalla. Mainitaan vaikka Junkyard Dog, What’d I Do, The Only Way To Be ja nimisiivu Not Made For Hire. Bean onnistuu omilla osuuksillaan julistamaan sanottavansa huomattavasti ripeämmin. Chickan on myös tunnettu ja tunnustettu kädentaidoistaan ja itse kyhäämistään näyttävistä kitaroista (cdkannessa on yksi esimerkki). ”Rush Of Blood” on kiekko, joka olisi kiva kuulla myös pienen klubin lavalla elävässä muodossa. B.B. Slidella on vahva panos hänen kitaroinnissaan. Englannissa on kaimayhtyekin, mutta se on eri stoori. Rossin musiikkia. Rossin kaltainen “one man band”, mutta on halunnut liittää taiteilijanimeensä erityisesti huuliharpun. Sitä odotellessa kannattaa käväistä Geraintin facebookissa kuuntelemassa, kun mies tulkitsee Chuck Berryä ja Bob Dylania kotiflyygelinsä ääressä! 7 FB-kamuani on jo siellä näköjään vieraillutkin. nimikappale Rush Of Blood ja Heart Of stone. Tällä kertaa Delta Blues on edustettuna Clarksdalen oman pojan, kohta kuusikymppisen James “Super Chikan” Johnsonin toimesta. Jos vanhemman koulun konkareiden hienostunut anti nykypäivän striimiin kiinnostaa, niin tässä huippuyksilö kehiin. Merkittävänä erona edelliskertaiseen Wolf-tuotokseen jo 90-luvulla kuolleiden Edwardsin ja Rossin välillä, nyt esiteltävät artistit esiintyvät ja keikkailevat edelleen aktiivisesti. Jorma Riihikoski THE BENNETT BROTHERS Not Made For Hire (American Showplace Music ASM 5966) Bennettin veljesten Jimmy (kitara + laulu) ja Peter (basso + laulu) ympärille muodostunut ryhmä sijoittuu sujuvasti ns. Saatan nähdä sieluni silmin, miten Folterbauerit menevät artistien kämpille ja kysäisevät, josko pantaisiin samantien nauhuri pyörimään... Chikanilta on kahdeksan ja Beaniltä seitsemän raitaa, mutta Chikanin kappaleet ovat 4-5-minuuttisina turhan pitkiksi venytettyjä ja näin hän saa ajassa mitattuna osakseen noin 2/3 cd:n tunnin mittaisesta kestosta. LMCD212) Pubrock on meidän setämiesten suosikkigenre, johon palataan taajasti kapakkakeskusteluissa, pienten radioasemien erikoisohjelmissa ja somekeskusteluketjuissa. Kitaristi Jimmyltä taipuu slidekin ja näin ollen myös ainoa instru Blues #9 on varsin miellyttävää kuultavaa
Little Walteria edustavat kappaleet Nobody But You, Blues With A Feeling, Temperature sekä listasijoituksena mitaten miehen menestyneimmän kappaleen My Babyn ”harjoitusversio” Mercy Babe. Ryhmän tyyleiksi mainitaan Chicago-blues ja harmonica blues, ja kun painotus tässä heidän ensilevyllään kappaleiden suhteen on Little Walterin ”eduksi” 5/9 niin eikus kiekko lautaselle ja nauttimaan. ”Osaamme mekin” eli yhtye teki levylle aivan kuin näytiksi myös yhden oman kappaleen. Walker vierailee toiseen otteeseen levyn nimiraidalla, joka on mollivoittoinen sielukas slowblues. Alku on siis lupaava, eikä vähäpätöisiä kappaleita seuraa jatkossakaan. Devil’s Highway on hiukan kevyempi sävellys, josta tarkkakorvainen löytää hitusen Chris Reaa ja hyppysellisen Dire Straitsia. Samalla innolla se silti veisataan kuin edellä mainitut. Why You Ooglin’ Me kulkee slidekitaroineen Elmore Jamesin hengessä vankkana bluesrockina. Dobrolla ryyditetty Delta-blues Rocking In Louisiana edustaa levyn kevyintä antia. Silloin Little Walter sävelsi kappaleen Juke, joka nosti huuliharpun, osin jopa kitaran ohi, hetkeksi bluesin tärkeimlevy tutkailut. Holmes, kitaroiden mallikkaasti kolmella kappaleella. Allen Finney kaivaa syvältä amerikkalaista roots-skeneä, osasia on poimittu vaikka mistä ja viimeisimmän kuuntelukerran valossa country & western tuntui olevan päällimmäisenä. Blueslevy tämä ei ole, vaikka bluesiakin kuullaan. Jos tuossa tuli listattua levyn laitoja, niin bluesimmeillaan Allen on raidoilla A Guy Named Sly sekä I’m Glad You’re Gone. Toiminta levyllä on hyvin vähäeleistä, kiireetöntä ja leppoisaa, Allen murisee lähes karhumaisella äänellä tekstejään. Esimerkiksi hienolla ajattomalla tunnelmalla varustettu My Devil Turns Around kulkee kevyenä rautalankahölkkänä, toisaalta vanhoja luotettuja kenkiä voi muistella c&w -tyylisellä valssilla My Old Shoes. Siispä, suositellaan! Mikke Nöjd THE HEADCUTTERS Back To The 50’s (Chico Blues #) Olemme aikanaan saaneet huomata ja eritoten kuulla, että niin Jenkeissä kuin Pohjoismaissakin on varsin kovia kundeja soittamaan ”aitoa” bluesia. Savoy Brownin taru ei ole suinkaan vielä ohi, ”Ain’t Done Yet” on todiste siitä, että bändillä on vielä annettavaa. Joudun tunnustamaan, että minulla on Savoy Brownin mentävä aukko sivistyksessä, koska en ole bändin tekemisiin juurikaan tutustunut. Avausraita Don’t Judge The Blues käy heti asiaan todistaen Elizan voimalliseksi ja karismaattiseksi laulajaksi. Mikäli ZZ Top tai Thorogood kuuluvat suosikkeihisi, kannattaa tähän levyyn ehdottomasti tutustua. Riku Metelinen ELIZA NEALS Black Crow Moan (E-H 051497162986) Neljä kokopitkää kiekkoa omissa nimissään tehnyt detroitilainen Eliza Neals on useaan otteeseen palkittu laulaja-kosketinsoittaja. Bändin faneille tämä taitaakin olla se pakollinen ostos. Nykykokoonpanossa ainoa alkuperäisjäsen on laulaja-kitaristi Kim Simmonds, mutta soittokumppanit basisti Pat DeSalvo sekä rumpali Garnet Grimm ovat kumpikin olleet mukana jo kymmenisen vuotta. Kolmas kitaristivieras Univox 1 -studiolla on ollut Ted Nugentin kakkoskitaristina 1970-luvulla kunnostautunut Derek St. T-Bonin’ on tällä kertaa ilman harppua ja nimensäkin mukaisesti aitoa Teksasin T-Bone Walkeria. On syytä mainita vielä tomwaitsimäinen rytmihirmushuffle You Ain’t Funny, jossa kertoja on saanut jostakin vitsiniekasta jo tarpeekseen. Ennen kaikkea Eliza Nealsin tyylikkään vokaloinnin ansiosta hienon äänitteen päättää elämän jatkuvuuden kannalta tärkeän sanoman sisältävä rokettirolli Take Your Pants Off. Borrowed Time murrettuine lauluosuuksineen ja utuisesti ulvovine kitaroineen on silkkaa murhaa. Mike Puwalin säröisen sähköinen kitarointi ammentaa vahvasti Delta-bluesin perinteestä sisältäen modernimpia hill country -sävyjä. Yksi leimaa-antava osatekijä on myös tyylikkyys, aiheeseen on perehdytty huolella ja lopputulemaa pohtien. Akustisen ja slidekitaran voimin toteutettu River In The Rise on varsin notkeaa menoa. Tahallani tässä provosoin, mutta syystäkin, sillä soundit ovat tumminta sinistä ja soitto levyn nimenkin mukaisesti pelottavan nautittavaa Chicagoa. Toisaalta kuten tiedämme, maailma on tältäkin osin muuttunut jo vuosia sitten. Lukuisa on yhteisten keikkojen määrä nimekkäiden artistien kanssa;Tommy Castro, Walter Trout, Poppa Chubby, George Clinton, Joe Louis Walker – vain muutamia mainitakseni. Allekirjoittaneen täytyy kaivaa ne pari aikaisempaa julkaisua esiin ja ottaa kuunteluun. Salakavalasti saattaa kuuluville tulla myös kansanlaulunomaisia elementtejä kappaleella Cold Quarter Moon. Blues ja soul ovat nekin tehneet vahvan vaikutuksen. Tuulahduksen hippiajan bluesja soulpitoiseen popmusiikkiin tuovat Watch Me Fly ja River Is Rising, joilla vierailee useamman kerran Suomessakin visiteerannut kitaristi Howard Glazer soittaen tuliset soolot Gibson SG:llään. ”Black Crow Moan” esittelee Eliza Nealsin elämän kypsyttämänä sielukkaana bluesrockartistina. Levy alkaa hyvin ZZ Top -tyylisellä sävellyksellä, jossa kitara räimii, räimii, räimii! Kappale on veret seisauttavan tiukka. Vuosi 1952 on varmasti eräs sähkökitaran keksimisen jälkeen merkittävin ajankohta ”sähköisen” bluesin ja erityisesti Chicagobluesin saralla. Jotenkin tämän levyn soidessa tulee itselle rento ja lunki fiilis. Avustajia on runsaasti ja yhtäkkisesti saattaa soivasta raidasta erottua mitä kivempia instrumentteja. Dire Straits, Canned Heat ja Richie Blackmore’s Rainbow) lämppärinä. Allen kunnostautui 1980-luvulla toimiessaan monien nimiartistien (mm. Vaikka toiminta on minimalistista ja harkittua, on musiikillinen skaala melkoinen. Sen voi jokainen hyvin itsekin todeta tekemällä musiikkimatkaa vaikka Australiasta Ranskan ja Italian kautta Brasiliaan, jossa yhtyeet ja muusikot, kuten Igor Prado Band, Flávio Guimarães, Sérgio Duarte, Donny Nichilo sekä Robson Fernandes esittelevät taitojaan. Linja vaihtuu leppoisasti funkahtavaksi soulbluesiksi kolmosraidalla The Devil Don’t Love You, mikä lienee luonnollista, kun vierailevana kitaristi-laulajana esittäytyy Joe Louis Walker. Levyn paras kappale on bluespitoinen lopetusinstrumentaali Crying Guitar, jossa tunnelataus on Britannian brexithintalappua suurempi. Kun on tehnyt pitkän päivätyön ja kannuksensa ansainnut, ei Simmondsin tai Savoy Brownin tarvitse yrittää todistaa mitään. Hän kirjoittaa myös hienoja kappaleita. Yllä olevaan listaan voi hyvillä mielin lisätä seuraavat nimet: Joe Marhofer, harppu ja laulu; Ricardo Maca, kitara ja laulu; Leandro Cavera, rummut sekä Arthur ”Catuto” Garcia, basso, jotka yhdessä muodostavat yhtyeen The Headcutters fonisti Rubãon tukemana. Miehen tekemä ranskankielinen levytys Les Champs De Beton oli Top 40 -hitti Ranskassa. Musikaalisessa perheessä kasvanut Neals kertoo imeneensä musiikillisia vaikutteita 1960-70-lukujen popista ja rockista genrestä riippumatta. Jimmy Rogersin Little Machine sekä Sonny Boy Williamsonin She’s My Baby ovat molemmat niin esittäjiensä kuin tyyliensä puolesta parasta mahdollista 50-luvun kulta-ajan Chicagoa. Joulukuussa 73 vuotta täyttävä Simmonds laulaa ikäisekseen hyvin, eikä kitaransoitossakaan moittimista ole. 50 Blues News 5/2020 Vuosien varrella bändissä on soittanut lukuisia muusikoita, mukaan lukien yli kaksikymmentä rumpalia, melkein yhtä monta basistia, noin kymmenen kitaristia, vähintään puoli tusinaa kosketinsoittajaa sekä joukko laulajia. Aloitan siis arvion aivan puhtaalta pöydältä ilman ennakko-odotuksia, toiveita tai vertailukohtaa. Samat sanat sopivat myös kappaleeseen Please Don’t Leave Me, joka eroaa levyn valtavirrasta ainoastaan etikettiin merkatun säveltäjän eli Fats Dominon takia. Erääksi ääripääksi muodostuu New Orleansin henkeä kunnioittava marssi Goin’ Back To My Gal. Tämä ulottuu myös kansikuvaan, josta vaimoni mukaan tulee mieleen Vincent Van Goghin teokset. TT Tarkiainen ALLEN FINNEY The Blue Frame (Mojo Music #) Amerikoissa syntynyt, mutta jo vuosikausia Ruotsissa asustanut Allen Finney on multiinstrumentalisti, jolla on alla lukuisia julkaisuja
Ja mikäpä heillä on luottaessa, kun alla on jo viides albumi ja kokoonpano kaikin tavoin erinomainen. En lähde arvailemaan, onko pelkistetty toteutus vain koronasta johtuvaa vai onko Basile halunnut hiukan uudistaa palettia. Kaikesta huolimatta ”Last Hand” ei ole suinkaan huono levy, vain hiukan erilainen aikaisempiin verrattuna. Ehkä eniten jazzia tarjoilee hidas Don’t, jossa saamme nauttia Basilen kornetista, tosin vain loppusoolon ajan, mutta kuitenkin. Mikke Nöjd AL BASILE Last Hand (Sweetspot 9927) Al Basilen rikoskumppani vuosien ajan on ollut Duke Robillard. Dolly Cooperin Ay La Bah sekä aina luotettava Sonny Thompson -bravuuri Sick & Tired. A Praised Day sekoittelee bluesräimeeseen Hasil Adkinsin härörokkenrollia sekä Alan Vegalle ominaista nostalgiajytää huuliharpun viskellessä simppeliä Papa Lightfoot -henkistä maalaisrapaansa jo valmiiksi eriskummallisen sopan lisähöysteeksi. Jos aloitusraita vielä menee hiukan hämmentävissä merkeissä, niin sitä seuraava Invisible Man on tiukkaa tavaraa. Kun levyllä ei ole kitaraa, on piano tietenkin pääosassa. Blues News 5/2020 51 levy tutkailut mäksi soittimeksi. Wild Boogie Combona muusikot ovat saaneet vuonna 2007 käynnistyneellä urallaan aikaiseksi ennen tätä julkaisua kaksi albumia sekä EP:n. Sekä tietty kepeys. Jos vähän funkkisteltu Movin’ On pääsisi radioon, olisi se välitön hitti. Selkeää balladia ei setistä irtoa, vaikka sellainen olisi ollut kaiken vauhdittelun keskellä kyllä paikallaan. Vokaalien ohella Valerie ”Val” Starr hoitaa komppikitaraa, bassossa toimii John Ellis, liidikitaraa veivaa Timothy Brisson, huuliharppunisti on Frank Munz ja rytmiä takoo Paul Farman. Kovimman menopalan tittelistä käydään silti kiivas taisto. Levyllä peruskokoonpanoa vahvistavat pari puhaltajaa sekä urkuristi ja kongan paukuttaja. Sanoinkuvaamattoman kieroa mutta silti omalla tavallaan herkkää tulkintaa tarjoavat hengellisiltä äärilaidoilta inspiraationsa saaneet slovarit Lord Showed Me The Way ja The Devil In My House. Keväällä 2020 yhtyeen pääpukarin Jake Calypson kotistudioilla yhden vuorokauden aikana äänitetty 10 esitystä kattava pitkäsoitto on kuitenkin lopulta sisällöltään sloganiaan selvästi moniulotteisempi. Edellä mainitut tyylilliset elementit värittävät ryhmän bluesmaisemaa nytkin. Vanha tuttu pomomies Big Boss Man on saanut uudet sanat, jotka pelaavat #metoohenkisinä. Myös yksi jump levyltä löytyy, Say Goodbye To The Blues. Kestääkin hetken, ennen kuin kitaran poissaoloon tottuu. Basile keskittyy laulupuoleen ja kornettia hän soittaa vain kahdella raidalla. Ja totta vie. Säestyksettömän I Pray For Him -hollerin kajahtaessa ilmoille vastahakoisempikin kuulija alkaa jo viimeistään osoittaa antautumisen merkkejä. Mukana sessioissa ovat olleet kosketinsoittaja Bruce Bears, basisti Brad Hallen sekä rumpali Mark Teixeira. Levyn nimi viittaa siihen, että bluesin ei aina tarvitse olla soitettu ja toteutettu raskaimman jälkeen, vaan kevyempikin ote on välillä paikallaan. Eggs & Bacon taas tiristää pannulle Charlie Feathersin 80-luvun swamprokkaavamman tuotannon tapaisia makuja. Calypson veikeästi ranskalaisittain ääntämää hill country -bluesia originelleimmillaan ilmentävät tuoreella kattauksella mm. Se toinen kornettia sisältävä raita on lopetuksena oleva hämyinen Time Heals Nothing. The Headcutters antaa siitä näytiksi Walterin tekemän ”parannetun” painoksen eli kappaleen Sad Hours, josta on Juken jälkeen muotoutunut ”se” kappale, jonka jokaisen bluesharpistin täytyy osata vetää. Ei-niin-haudanvakavasti musiikkiharrastustaan ottaville ehdottomasti suositeltavaa valohoitoa syksyn hämäriin koti(bile)iltoihin. taikoja tekevästä lääkkeestä tarinoiva brutalistinen Magic Pill, slidekitaroitu Black Day sekä astetta rivakampi Joe Hill Louis’mainen puoli-instrumentaali Saturday Night Boogie. Hommaa leimaa peruspositiivisuus. Kuten todettu, mainio bluesalbumi. Kitaristi-laulajaa tukevat sessioissa huuliharpisti ”Mister Ruine-B” ja rumpali Terry ”TT” Reilles, jotka ovat aika ajoin osallistuneet myös Calypson rockabillyja rock’n’roll-pitoisempiin projekteihin. Kappaleet ovat tuttuun tapaan ihmissuhdetarinoita. Myös r&b-standardi Bloodshot Eyes saa tuoretta näkövinkkeliä, sovituksellisesti pisimmälle mennään Solomon Burken Cry To Me’n kohdalla, joka lähtee liikkeelle rumbana. Yhtyeen levyt ovat must kaikille Chicagoja harppublues-hardcorefaneille. Esimerkiksi Sactown Heat edustaa mainiota uusiobluesia ja If She Can Get A Man toimii komeasti hitaana bluesina. Vauhti ei ole itsetarkoitus vaan toiminta on luontevaa. Muutamilla kappaleilla kuullaan sekä pianoa että urkuja. Vähemmän innokkaille ja ymmärtäville ne tarjoavat opetusja oppitilaisuuden siitä, miten kyseisen tyylisuunnan bluesia sopisi soitettavan. Vauhtimusaa kaipaaville, tämä on osuma. Pete Hoppula. Kun alun hämmennyksestä selviää, niin täytyy todeta, että pelkistetty toteutus toimii, joskin muutamissa kappaleissa jäin kitaraa kaipaamaan. Riku Metelinen VAL STARR & THE BLUES ROCKET The Lighter Side Of The Blues (omakustanne) Jo viidennen pitkäsoittonsa pukannut sacramentolaisyhtye koostuu oman kulmakuntansa osaajista. Solistinsa Zenia Levring Madsenin johtama ryhmä luottaa jumpin, jiven ja r&b:n tenhovoimaan. Tuore julkaisu on toteutettu pienellä miehityksellä ja ilman kitaristia. Jari Kolari MOJO HANDS High Blood Pressure (Mojo Music #) Jo yli kaksikymmentä vuotta toiminut Mojo Hands -yhtye on sarjassaan Tanskan suosituimpia. Toinen rumbaileva siivu on Ho-Di-Ko-Di (Anders Osborne) ja maistuvaa on meno silläkin. Onhan näitä alan klassikkobiisejä kierrätetty ennenkin, mutta nyt täytyy kyllä unohtaa pohtimiset homman tarpeellisuudesta, sillä homma todella toimii komeasti. Bändi jumppaa ja svengaa ja solisti Zenia on uskottava. Moderni biisi on uskomattoman tarttuva. Muistetaan, muistetaan. Levyltä koettuna pumpun menoa tukevoittaa kaksi puhaltajaa. Nimikappaleen Lighter Side Of The Blues lisäksi putoaa hyvää bluesratkaisua ainakin raidoilta Can’t Get Sad Tonight ja The Blues Doesn’t Pick Or Choose. Tuota ei pidä käsittää niin, että toiminta olisi jotenkin lepsunpuoleista. Mikke Nöjd WILD BOOGIE COMBO Black Hills Country Blues (Around The Shack ATSR CD 001) ” D o n ’ t f o r g e t ! Nothing but the blues”, painotetaan persoonallisen ranskalaistrion uutuuslevyn kansipahveissa. Varsinaisella teknisellä osaamisellaan kolmikko ei ole koskaan yrittänytkään briljeerata, mutta kieltämättä jotakin samanaikaisesti sekä mykistävää että puhuttelevaa heidän ilmaisussaan on. Bileratkaisua kaipaavien kannattaa tsekata vaikkapa H.B. Slovarit ovatkin yksi ryhmän voimavara ja niitä on ketjussa monta, kuten yökerhofiilistelevä All Or Nothing Man, nätti basisteja tributeeraava balladi Mr Bassman ja näppärästi rytmikäs 24 Hour Blues. Ruth Brown -numero As Long As I’m Movin’ todella liitää ja kilpasille asettuvat mm. Barnumin nimiin kirjattu I Don’t Love You Anymore tai Aaron Schroeder -kynäelmä Mama Wants Papa. Laitetaan samaan sumppuun vielä lievästi jatsillinen If It’s News To You (Singleton/McCoy). Kuitenkaan tällä levyllä Robillard ei ole mukana kitaristina eikä tuottajana. Yksi Basilen levyjen tärkeä elementti on ollut hänen kornettinsa ohella kitara – ja nimenomaan Robillardin soittama kitara. Etenkin After I’m Gone olisi toiminut paremmin kitaran kera. Ei todellakaan, vaan käsillä on kovatasoinen bluesalbumi. Levy on pykälän verran jazziin päin kallellaan, mutta kyllä myös niitä tuttuja bluessävyjä löytyy riittävästi. Matalimmilleen tempo asettuu nätin jatsihenkisen puolimediumin Poor Me’n (Al Anderson) kohdalla. Kiekon ainoa hutikuti on revittelevä rokkiblues Shame On You. Näin kompromissittomalta ensialkuun vaikuttavan downhome-poljennon armoilla tätä asiaa on perin vaikea mielestä kadottaakaan
Oli syy mikä tahansa, on ote mielestäni terävöitynyt edellisestä levystä huomattavasti. Myös cd-versiossa on yksi kappale, jota vinyylillä ei ole, Ask Me About The Blues. Levyn kansikuva, jossa herrat poseeraavat parhaat päivänsä nähneen Transporterin luona on oikein onnistunut. Judo Jalavan ja Pasi Merisaaren jättäytyminen pois kuvioista ei paperilla vaikuttanut oikealta siirrolta. Kolmesta sessiosta ensimmäisellä Roots on valinnut soittimekseen suomalaiselta Peter Lindbergiltä lahjaksi saamansa 3-kielisen sikarilaatikkokitaran – siitä ilmeinen nimi levyn intohimoisena slidekudelmana avaavalle Lindberg Boogiellekin. Esityksellä Helander soittaa ehkä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Se sisältää todella pitkän ”intron”, joka ei ota loppuakseen. Leiden on onnistunut puristamaan bändistä irti kaiken tarvittavan, mutta kyllä herrat ovat itsekin lähteneet mukaan ”nyt me näytetään niille” -asenteella. Uutena miehenä riviin astunut Sami Tammioja on tuonut bändiin tahtoen tai tahtomattaan niitä kaipaamiani sinisiä sävyjä. Toisaalta, onhan elo ”kaltereiden takana” inspiroinut lukemattomia bluesmiehiä aiemminkin levyntekoon – toki onneksi useimmiten vain esiintyjinä vankilaestradeilla. Väsymisen merkkejä, lihaskramppeja tai nestevajausta ei vielä ole näkyvissä. Nyt levy on vihdoin ilmestynyt ja ajan hengen mukaisesti tämä on saatavana sekä vinyyliettä cd-versioina. KOTIMAAN KATSAUS SINUSTA BN-AVUSTAJA. Traditionaalisesta ilmaisusta ottavat hanakammin etäisyyttä hieman hätäisen oloiseen tahtilajiin sovitettu Minor Gripes, funkjatsahtavia sävyjä ketterästi sekoitteleva For Future Reference sekä folk-orientoitunut balladi Lockdown Special. Kotinauhoitteet syntyivät myös ilman päällekkäisäänityksiä. Riku Metelinen TURN ON The Ghost On The Wall (Finnish All Music & Media #) Neljännellä pitkäsoitollaan turkulainen Turn On lienee heittänyt tennarit nurkkaan ja pistänyt bootsit jalkaan. Moni voisi pistää edistyksen täysin tuottaja Leidenin pilkkiin, mutta aivan näin asia ei ole. Lopun kitarakaksintaistelun aikana mietin, että olisiko Claptonin ja Greenin yhteistyö kuulostanut edes hiukan tämän kaltaiselta, jos he olisivat päässeet Mayallin riveissä yhteistyötä toteuttamaan. Kirjoitin debyyttialbumin arviossani: ”Uskoisin että näillä Suomi-bluesin pitkänmatkanjuoksijoilla on vielä paljon annettavaa juurimusiikin saralla”, ja näinhän se edelleenkin on. Kertaalleen tosin ääneen pääsee myös vinkeäsoundinen 1-kielinen diddley bow niin ikään klassisessa 12-tahtisessa blueskierrossa koko reilun puolitoistaminuuttisen kestonsa ajan pitäytyvällä esityksellä One String Racket. Hän saa aikaan sellaisen tunnelatauksen, jollaisesta moni nykypäivän blueskitaristi voi vain unelmoida. Tuo on mielestäni varsin originelli mutta tässä tapauksessa myös toimiva idea. Mikäli sivukujilla liikenneruuhkaa on, niin kannattaa laittaa tämä cd soimaan ruuhkan selviämisen ajaksi. Tällä kertaa kaikki sävellykset ovat omaa tuotantoa. Vaikkei kierrätysraitoja ole, niin hiukan he lainaavat vanhaa, sillä LP-versiolla oleva, cd:ltä puuttuva extraraita, The Fish Thing, on hitaahko Sonny Boy Williamsonin Help Me’tä henkivä Chicago-blues: vajaat neljä minuuttia kestävä ja miltei kokonaan instrumentaali, jonka lopussa toistetaan muutamaan otteeseen kappaleen nimeä. Andresin tapauksessa perinteisenkään liu’utusbluesin läsnäololta ei ymmärrettävästi voida välttyä, varsinkin työkalun vaihtuessa kuusikieliseen (Squier Jazzmaster ja akustinen Walden T550). Mene ja tiedä, mutta odotukset ainakin omalta kohdaltani olivat korkealla. Liekö sitten meissä sinisävelten ystävissä introverttisiä piirteitä keskivertoa enemmän vai onko tilanteen kaikenkaikkinen ankeus vain muutoin ollut omiaan avaamaan luovuuden hanoja juuri tämän musiikinlajin parissa, mene ja tiedä. 52 Blues News 5/2020 levy tutkailut ANDRES ROOTS Tartu Lockdown: The House Arrest EPs (Roots Art RAR2006) Ei ikävää ettei samalla joskus jotain hyvääkin. Mukana on useita erityylisiä kappaleita, ja vaikka perusajatus kaikkien toteutuksessa on sama, on lopputulos kuitenkin monipuolinen. Kun Viron hallitus määräsi maan pandemiaeristykseen maaliskuussa 2020, ryhtyi Roots joka tapauksessa tuumasta toimeen, julkaisten seuraavien kolmen kuukauden ”luppoajallaan” nipun erityisiä digitaalisia EP-kokonaisuuksia, joilla kitaristi keskittyy esittelemään omia kappaleitaan täysin yksikseen. Hienoa työtä! Pete Hoppula DR. Vasemmassa kanavassa murisee Billy Gibbons -tyylinen särökitara ja oikeassa kanavassa ulvoo Arsen Shomakhov -tyylinen slide. Helanderin rouhea kitara luo hyvät pohjat ja Leino ryydittää menoa harpullaan Kuloniemen täyttäessä puuttuvat aukot. Kiinnostaisiko juurimusiikista kirjoittaminen. Esimakuna tulevasta saimme viime vuoden puolella vain radiokäyttöön julkaistun, kolme kappaletta sisältävän cd-sinkun ”Holy Water”. Edelliset vertaukset ovat juuri nyt sikäli ontuvia, ettei BN:n lukijoille jo mittavalta ajanjaksolta tutulla virolaiskitaristi Andres Rootsilla ole ollut tapana pitää pitkiä studiotaukoja muutenkaan – ja vielä vähemmän lainkuuliaiselle kaverille on kertynyt putkareissuja syntilistalleen. HELANDER & THIRD WARD Traffic Jam On The Back Street (Bluelight BLR 33212 2) Pari vuotta takaperin ilmestynyt Dr Helanderin kolmen koplan debyyttialbumi oli sen verran tiukkaa tavaraa, että ajattelin, mahtaako heille tulla suorituspaineita kakkosalbumin suhteen. Vaikka tämänkaltaiset sooloinstrumentaalit eittämättä toimivatkin hieman paremmin tiivistetyssä EP-mitassa kuin yli puolituntisena kerta-annoksena, kaikki perusteet levyn julkaisemiselle ovat silti vaivatta allekirjoitettavissa. Vaikkei sävellys miellytä, siinä oleva wah wah -kitarasoolo on aivan extra terrestrial. Niissäkin kappaleissa, joissa on vain yksi kitara, se kuuluu ainoastaan vasemmasta kanavasta. Aivan valmiiseen pöytään Tammioja ei ole todennäköisesti istunut, vaan on saanut olla muokkaamassa sovituksia. Ainakin musiikillisessa mielessä katson miehistönvaihdoksen sujuneen varsin kivuttomasti. Hän on myös säveltänyt levylle yhden kappaleen. Gambina Wine on kuin John Mayallin laatikosta löydetty unohtunut sävellys. Strike A Match puolestaan on saanut hiukan sävyjä Worried Life Bluesista. Ohitse köpöttelevä alligaattori on myös varsin hauska idea. Helanderin kitara on miksattu vasempaan kanavaan ja Kuloniemi oikeaan. Levyn ainoa kappale, jossa jalka lipsahtaa rämeen pitkospuilta ojaan, on hiukan paikallaan polkeva Black Hole. Luulinkin, että kyseessä on instrumentaali, kunnes puolenvälin paikkeilla alkaa lauluosuus. Ilkosilleen riisutun nauhattoman instrumentin luonnonkaunis sointi välittyy erityisen pysäyttävästi seesteisellä Fretless Wonderilla. Peruskokoonpanoa Helander – Kuloniemi – Leppänen avustavat Tomi Leino (harppu), Panu Syrjänen (fonit) ja Timo Pratskin (urut). Otamme erittäin mieluusti lisävahvistuksia Blues News -toimituskuntaamme! Yhteydet: maiju59@hotmail.com / pete.hoppula@saunalahti.fi. Tämä kuuluu ehdottomasti sarjaan kansia, jotka kuvaavat levyn sisältöä hyvin, samalla tapaa kuin esimerkiksi Hurriganesin ”Roadrunner”, Bluesoundsin ”Native Sons From Far Way Country” tai Neil Youngin ”Landing On Water”. Hannu Leidenin valvovien silmien alla taltioitu uutuuskiekko on tuuman verran, ellei peräti kaksikin edellisjulkaisuja rankempi. Laitan levyn soimaan ja kun avausraita käynnistyy, putoan kirjaimellisesti lattialle. Bluesmuusikoille keväästä saakka jatkunut ”kotiarestijakso” on tuottanut paitsi kosolti henkilökohtaista murhetta omasta jaksamisesta ja ammatinharjoittamisen edellytyksistä, myös odottamattoman paljon tilaa sellaiselle puuhastelulle, joka muutoin olisi voinut jäädä normikiireiden jaloissa toteuttamatta. ”Traffic Jam On The Back Street” on albumi, joka kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä huolimatta. Saatte arvata, johtuiko tuo musiikista vai kuunteluhetkellä vaivaavasta noidannuolesta
Tämä on kuitenkin tunnusmusiikkina norjalais-tanskalaisessa tv-sarjassa Mellan Oss. Olen käynyt aika monella yhtyeen keikalla vuosien saatossa. Tiedä vaikka seuraava olisi koko yhtyeen levy. Akustisin kitaroin toteutettu Adios Goodbye on sitä kaipaamani bluesosastoa ja sitä seuraava You Won’t Cheat Me Anymore on vahvasti kallellaan Rollareiden 70-luvun tuotantoon. Blues News 5/2020 53 levy tutkailut Näillä kolmella raidalla Merisaari vielä soittaa, mutta levyn loput kitaraosuudet hoidetaan Hemppa Sihvosen ja Tammiojan toimesta. I Ain’t Got The Blues on mukavan letkeä ja tykkään siitä alkuperäistä enemmän. Huovisen veljekset Kartsa (kitara, laulu, äänitys ja tuotanto), Jarmo (koskettimet, laulu) ja Kaitsu (rummut) ovat musisoineet useammalla vuosikymmenellä eri kokoonpanoissa. Lopetusraidaksi on valikoitunut illan viimeinen hidas eli nimikappale, jota ryyditetään Hammondeilla ja kitarasoolo on kenties levyn paras. Mutta onhan meillä tämä PK Keräsen ensimmäinen soololevy, ”Serobi Songs” – mikä lie tuo Serobi. Avausraita vangitsee kuulijan oitis ja tuo ”vankeus” kestää hamaan kiekon loppuun saakka. Too Much Time on aluksi pelkistetyn kitaravetoinen, mutta muuntuu täyteläiseksi hidasteltuun tunnelmointiin. Ylen taltioimia nauhoituksia. Mukana teossa ovat olleet myös tuottaja-äänittäjä Tobias Fröberg sekä tuottaja Johnny Lee Michaels. Viime syksynä PK, Asko ja Espe palasivat yhteen. Kappaleista osa on levytetty jo kertaalleen, New Highway Blues sekä I Ain’t Got The Blues löytyvät akustisina versioina ”Midnight Fool” -levyltä. Levy alkaa kappaleella Borderline Blue, joka on hidas majesteetillinen tunnelmapala. Sävellyspuolesta vastaavat Kartsa Huovinen, Kaitsu Kääriäinen ja Mikko Löytty. Drifting Home olisi mielestäni kaivannut saksofonin sijasta kromaattista harppua ja kenties pianoa. Toinen raita New Highway Blues voisi olla vaikka Key To The Highwayn pikkuserkku, sillä melodia on hiukan samankuuloinen. Tämä on vähän kuin Bad Baby oli ”Hot Wheelsillä”. Ehdin myös nähdä PK:n ja Valtteri Pöyhösen duokeikan Krapin Pajalla syksyllä. Albumilla on 9 kappaletta ja mittaa keskivertovinyylin verran. Nyt on aika kaataa täysiikäistä lasiin, lisätä yksi jääkuutio ja laittaa Holy Water soimaan (ainakin) vielä kerran. Kieltämättä mukaan olisi sopinut lisäraidaksi joku tiukka kierrätyskappale, kuten vaikka Lynyrd Skynyrdin Simple Man, Thin Lizzyn Borderline tai Rory Gallagherin Philby... Tähän lisättynä maamme rajojen ulkopuolelta ammennetut hardja southernrocksekä grungevaikutteet on lopputuloksena varsin messevä keitos. Hämyisen tunnelman omaava nimikappale avaa pelin vakuuttavasti ja kuljettaa New Orleansin sivukujilla sijaitsevaan pieneen kuppilaan. ”Omassa ajassa” avautuu southernrockhenkisellä, voimallisesti tulkitulla kappaleella Halu hallitsee. Sitten auringon lisäksi idästä tuli korona ja kaikki pysähtyi. Kitarat on miksattu kumpikin omaan kanavaansa ja soolo tulee tietenkin keskeltä. Ennen levytystä kokoonpano oli pitänyt yhdet treenit ja studiossa toiset, jotka liittyivät lähinnä soundien hakemiseen kohdalleen. Onpahan vain hemmetin hyvin tehtyä ja miellyttävän kuuloista musiikkia. Olen sanonut tämän jotakuinkin sata ja yksi kertaa aiemminkin, mutta sanotaan se vielä kerran: avausraidan merkitystä ei saa koskaan unohtaa! Snake Woman potkaisee oven auki ja bändi hyökkää sisään. Pauli Hanhiniemen sanoittama ja vokalisoima Rauhaa kulkee hypnoottisen kompin, surumielisen viulun (Henna Korhonen) ja bändin jäsenten muodostaman lauluvoimaisen taustakuoron siivittämänä. Rummut ovat todella tymäkät, virvelissä on asennetta ja bassarikin on uskallettu miksata riittävän esiin. Täyteläinen Let Go on yksi monista albumin hyvistä sävellyksistä ja se voisi olla yhtyeen omaa tekoa. Arvioitavana on paikallisten muusikoiden kanssa toteutettu viiden sävelmän EP. Mukana ovat häärineet pitkän linjan osaajat Janne Louhivuori (perkussiot, miksaus) ja Pauli Saastamoinen (masterointi). Say You’re Mine on miettely-osastoa, hidas syntikka-täytteinen ketkuttelu, jossa ääntä on muunneltu enemmänkin. Aimo Ollikainen RAFAEL DE SWARTE & THE SEXTET Jazzin’ The Blues (RDSCD6, omakustanne) V u o n n a 1 9 7 Pohjois-Lontoon kasvatti Rafael de Swarte vaihtoi sykkivän suurkaupungin hetkeksi suomalaiseen maalaisidylliin. Out Tonight on nopeatempoinen rytistys. Se oli vähän kuin silloin, kun The Beatles hajosi, vaikken heitä ollut lavalla elävänä nähnytkään. Kitaristi-laulaja Kaitsu Kääriäinen on vaikuttanut sooloartistina sekä kuopiolaisen Tarotin riveissä. TT Tarkiainen PK KERÄNEN Serobi Songs (Playground PMF162) Olen tuntenut Keräsen veljekset jo ennen kuin heillä oli 22-Pistepirkkonsa. Riku Metelinen LOHKARE Omassa ajassa (Eclipse Music LOHCD002) Kun on nuoruusvuosinaan kuunnellut bändejä kuten Hassisen Kone, Eppu Normaali ja Kolmas Nainen, eivät lähtökohdat suomalaisen rockin tekemiseen voi olla kovin huonot. Onko yhden Pirkon mahdollista päästä irti pisteistään. Springsteen-tyylinen Wasted Days edustaa levyn kevyempää osastoa. Forget Me Not -kappaleessa Jarmo Sipilä soittaa kauniin kitarasoolon ja ehtii juuri pois alta,. Bad Dreams voisi olla Pirkkojen riffivetoinen rutistus, ehkä hiukan pehmennettynä. Tuskin on tarviskaan, sillä onhan PK:n ääni myös Pirkkojen ääni. Sävellykset ovat kaikki omaa tuotantoa. Äh, olkoon, kokonaisuus on toimiva näinkin. Kansikuvan on tehtaillut Jeffery Matthews, 92-vuotias herra saarivaltakunnasta, joka on aikoinaan saanut MBE:n graafisesta suunnittelusta. Levyn viimeinen esitys Sad Girl on hidas viipyily aloituksen tapaan. Lohkare on vaikea sijoittaa mihinkään olemassa olevaan tyylilokeroon. Simppeliin kitarariffiin pohjautuva, rapsakasti rokkaava Reistailee erottuu muutoinkin laadukkaasta kappalevalikoimasta. Ja sitten he menivät epämääräiselle ”tauolle”. Nyt herra on palannut tänne viettämään eläkepäiviään. Tämän yleisilmeeltään seesteisen levyn rämeisintä antia on kappale We’re Going Fishing. Sanoituksia Lohkareelle ovat rustanneet Esa Eloranta, Edu Kettunen, Jouko MäkiLohiluoma, Pauli Hanhiniemi, Pelle Miljoona ja Tero Miettinen. Nyt on jo elämä hiukan palaillut uomiinsa – minä vaan olen pysynyt enimmäkseen karanteenin oloisissa oloissa. Yleinen korva-tuntuma (bukee) on pehmeähkön elektroninen, kitaraa ja sopivasti maustavaa rujoutta unohtamatta. Viisi kappaletta sisältävä levy on minun mielestäni kyllä mini-LP tai siis tässä tapauksessa tietenkin mini-cd, mutta kun kannessa sanotaan EP, niin olkoon sitten. Sopivan hyvä päätös tasokkaita, pääosin PK Keräsen sävellyksiä sisältävälle julkaisulle. Basisti-laulaja Mikko Löytyn bändilista on niin pitkä, että sitä on turha tässä ruveta kertaamaan. Levyllä de Swarten taustalla soittaa kuuden hengen ryhmä, joista kolme on puhaltajia. Paluuta pääsin todistamaan kahdesti: elokuussa Torppis Picnic Partyssa ja sitten G Labin konsertissa, joka julkaistiin YLEn Teemalla Timanttinen keikka -sarjassa timanttisena keikkana. Slidekitara soi kuin Jeremy Spencerillä konsanaan. Homma purkitettiin yhdessä illassa livenä. Levyjä hän on tehnyt useita jo vuodesta -76 lähtien, ja tämän uutuuden kylkiäisenä tuli viisi muuta julkaisua vuosien varrelta, joista kaksi oli kokoelmalevyjä sisältäen mm. Lost Together -kappaleen sanoin kadotaan yhdessä syntikoiden äänimaisemaan. Forget Me Not puolestaan sisältyy Pohjan Neito -levylle suomeksi laulettuna nimellä Älä unhoita minua. Lohkareen riveistä musiikillista osaamista ja kokemusta löytyy. Lempikappaleeni on utuinen, elämän vedestä kertova Holy Water, joka saa kylmiä väreitä aikaan joka ikinen kuuntelukerta. Levy on toteutettu duona jazzmuusikko Valtteri Laurell Pöyhösen (Dalindéo ja Ricky-Tick Big Band) kanssa. Tämän äänimaiseman yllä leijuu PK Keräsen jo etäältä tunnistettava erityisen hieno tenori – vaikkei olekaan klassista bel cantoa, mutta kuitenkin
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Herrat ovat astuneet pari askelta koilliseen, sillä levyn soundimaailma on muuttunut videon jälkeen aika tavalla. Vanhan koulukunnan rhythm’n’bluesiin ja mod-jatsahtaviin maisemiin johdattelevan instrumentaaligrooven parissa tekee ensi. Mikäli albumin haluaa hankkia, kannattaa kääntyä Levykauppa Äx:n puoleen. Mikäpä sinne olisi suomipojan mennessä tämä hieno levy kainalossaan. Uutukaisen lisäksi sieltä löytyy myös de Swarten aikaisempia levyjä. Jatko-osia povaava ”Happy rokkenrol! Vol. Levyllä on käytetty Jimmy Pagen suosimaa kikkaa, jossa basso miksataan niin, ettei se tule bassarin tontille ja näin yleisilmeestä on saatu sopivan tukeva. Riku Metelinen EP & MRB Happy Rokkenrol! Vol. Pojasta kasvoi kevyen musiikin saralle monipuolinen tekijä, jolta taittuu vaivattomasti eri tyylilajit heavysta kansanmusiikkiin. Motiivin kulttuuriteolle tarjoaa kitaraässän pitkäaikainen soittoveli ja rock’n’roll-janon sammuttaja Mr Breathless alias pianisti-laulaja Marko Julkunen. Mukana on teemoja mm. Blomqvistin kaikkien (liiankin) hyvin tuntemasta Metsämökin tontusta (sisältäen myös kirjoittajamaestron omaa ääntä päälledubattuna) sekä vastapainoksi bändin harvinaisimpiin albumikokonaisuuksiin kuuluneelta ”Lapsilta kielletty” -levyltä poimitun Chuck Berry -originaalin Oi kuuskytviis (Forty Days). Musiikin tekemisen tarve ja musikaalisuus on tullut miehelle veren perintönä, onhan isänsä kansainvälisestikin arvostettu säveltäjämestari Einojuhani Rautavaara ja äitinsä mezzosopraano Mariaheidi Rautavaara. Päätöskappale Adiós Amigo trumpetteineen vie haaveilijan Meksikoon. Melodiassa löydän selkeitä Dave Lindholm B. Vaikka olin salaa toivonut ja kovasti odottanut, että keikkasuosikki, Jeff Beckin Spanish Boots olisi mukana, niin näin ei käynyt. Levy on mukavan retro, jazz sekä blues ovat sulassa sovussa. TT Tarkiainen BLUESNAKE More Stories (BLSNK 2) Bluesnaken debyyttialbumi ”Serpent Stories” (ks. Alone tarjoilee allekirjoittaneelle kaikista kovimmat säväykset. Äänite on miksattu Punkalaitumella sijaitsevassa studiossa, jossa on kunnostettu Finnvoxin vanha miksauspöytä. Keväällä yhtye julkaisi Easy Chair -kappaleesta videon, johon olin kovasti tykästynyt. Albumin nimikappale kunnioittaa jokapäiväistä radio-ohjelmaa, joka aina samoina aikoina esiin tulevana rytmittää monen ihmisen päiväohjelman. ”Merisää”-levyn syntyyn on vankasti vaikuttanut australialaissuomalainen multi-instrumentalisti Teri Mantere (kitarat, koskettimet, banjo, taustalaulu, äänitys, miksaus, sovitukset, tuotanto). Rytmiryhmän muodostavat basisti Jukka Jylli (Kinston Wall, Mannerheim, Ants In The Pants) ja rumpali Matti Pönkkä (Jaska Salmi & Sirkkeli, Huvitus). Kertosäkeen Demons-huudot on miksattu aiheeseen sopivasti ensin puolelle ja sitten toiselle. Klassista musiikkiakaan Markojuhani ei kaihda vaan on toiminut toisena taiteellisena johtajana Hailuodon Musiikkipäivillä. Yhteenliittymä EP eli Pulliaisen veljekset Esa ja Kai sekä rumpali Tomi Liimatta puolestaan jatkavat jäljellä olevilla kahdella instrumentaalilla arrausmielessä sovinnaisemmilla ja Raittis-esikuvilleen uskollisemmilla linjoilla, tulkiten melodiapohjaisen kitaraliidin komennossa maltilliset luennat kappaleista Love Potion Number Nine ja Route 66. ”Suomalaista historockia” -levysarjasta muistettavan Etnomono-yhtiönsä 80-luvun alusta, tosin nyt Johanna Kustannuksen sijaan yhteistyössä Svart-merkin kanssa. Kappaleeseen on lisätty puheosuus, joka vahvistaa kappaleen maanista tunnelmaa. Olisin mielelläni kuunnellut sen vinyylinä, sillä kappaleiden lukumäärän ja pituudet huomioiden kaikki olisi mahtunut 10-tuumaiselle vinyylille. Ainoastaan kitaraan olisin pariin kohtaan kaivannut hiukan säröä. Levyn viimeinen raita The Spring Song valmistui vasta hetkeä ennen studiosessioiden alkua, mutta päätettiin ottaa mukaan. Ville Leppäsen dobro ja pedal steel -kitara lisäävät vivahteet countryn sekä bluesin suuntaan. Kappaleet sinällään ovat tarinoita elämästä eri sävyin nähtynä. Dobroa ja pedal steel-kitaraa soittaa Ville ”Lefty” Leppänen. BN #292) oli vakuuttava levy, ja nyt bändi on julkaissut sille seuraajan, joka on tietenkin nimeltään ”More Stories”. 54 Blues News 5/2020 levy tutkailut ennen kuin Timo Mansikka-Aho astuu esiin trumpetteineen soittamaan loppusoolon. Dark Side voisi olla vaikka Ben Granfeltilta lainattu. vanhenemisesta, rakkaudesta musiikkiin ja tietenkin ihmissuhteista. Kyllä näin hienon musiikin parissa huolet ja murheet unohtuvat ainakin hetkeksi. Levyn kappaleet ovat Markojuhani Rautavaaran käsialaa. En aio siitä pyyhkeitä antaa enkä mieltäni pahoittaa, koska se olisi aivan turhaa. Avauskappale on mielestäni hyvä, mutta sitä seuraava Demons on varsinainen ässäraita. Eihän pyörää tarvitse keksiä uudestaan, riittää, kun pitää sen pyörimässä, pitää paikkansa tämänkin levyn kohdalla. Laulu on miksattu hyvin esille, rummut ovat mukavan tuhdit ja bassossa on asennetta. Kappaleet ovat kaikki tällä kertaa omaa tuotantoa, ja kun näin hyvää materiaalia osaavat kirjoittaa, niin lainanumerot eivät kaipaa. Kokonaisuus olisi toiminut hyvin siinä formaatissa. Totta kai lauletaan rakkaudesta siinä kuin vanhenemisesta ja kuolemastakin. Paketti on toimiva nykymuodossaankin. Kahden esityksen verran on sanoitustukea antanut hiljattain edesmenneen Vexi Salmen perillinen Topi Salmi. Riku Metelinen MARKOJUHANI RAUTAVAARA Merisää (Emsalö EMCD002) Kymmenien vuosien keikkakokemus ja sadat erilaiset tilaisuudet ovat tehneet Markojuhani Rautavaarasta raudanlujan ammattilaisen. ”Merisää” edustaa kuitenkin tuota kevyempää linjaa vahvasti countrysävyisenä tuotoksena. Vierailijoina piipahtavat Antero Priha (trumpetti) ja Kari Reiman (viulu). 1 (Etnomono ETM 105) Nähtiinpä vielä senkin päivän koittavan, jolloin Esa Pulliainen lanseeraa uudelleen käyttöön legendaarisen, mm. Herra Henkäystä ei tohdi hyvällä tahdollakaan kehua laulajana suoranaiseksi rock’n’rollin Carusoksi, mutta karismaattisena ja ajan saatossa oman tyylinsä ihailtavasti säilyttäneenä artistina hän kieltämättä saa pumpattua uutta freesisti virtaavaa verta kansan syvissä riveissä marinoituihin klassikoihin. Hyvä niin, sillä kappale on oikein mukava ja sitä paitsi siltä löytyy levyn mielenkiintoisin kitarasoolo. Inventive -sävyjä sekoitettuna Ben Granfeltiin. Slidekitara soi komeasti. Kymppituumainen EPjulkaisu päivittää Mr Breathlessin laulamana 2020-luvulle kaksi Jussi & The Boys -ikivihreää, idearikkaan version edesmenneen radioja musiikkipersoona K.W. Ei käy kieltäminen, kyllä näillä veijareilla näyttää sille tuulelle sattuessaan yhä olevan mahtava meininki meneillään! Pete Hoppula HESSU PIRHONEN FOUR Ben On The Move (Sveltosound SVECD 2) Lämmittäähän se piru vie sydäntä saada kuultavaksi musiikkia, jollaista ei tässä maassa enää juurikaan tehdä – jos totta puhuen on koskaan aiemminkaan järin usein tehty. 1” tekee kunniaa Jussi Raittisen monien mielestä verrattomimmin rokanneelle vuosien 1977–80 Boys-kokoonpanolle, jossa kitaraa tietenkin revitteli sittemmin Agentsien Topina kansallissankarin statukseen nostettu Pekka Tammilehto. Kun tymäkän bassari-intron sekä jäätävän kitaran saattelema So Long alkaa soida huomaan, että tulossa on jotain aivan muuta. Arjen harmaudenkin voi kokea eri värisenä, riippuen mistä kulmasta katsoo. ”Merisää”-levyllään Markojuhani Rautavaara ponnistaa suomalaisen kansanmusiikkija laulelmaperinteen pohjalta, tuoden mieleen sukunimikaimansa Tapio Rautavaaran. Stevie Ray Vaughan -tyylisen Age Is Just A Number -kappaleen kitarasoolo lähtee suoranaiseen lentoon
Jeremy Spencer sentään on yhä vahvasti Elmore Jamesin lumoissa, mutta hänenkin tulkinnoistaan esikuvan I Can’t Stop Loving on varustettu väärällä nimellä Oh Baby. Myös sen antia kelpaa seurailla, vaikka alkukuulutukset ja esitysten ennenaikaiset katkeamiset paikoitellen hieman haittaavatkin tunnelmia. Pääosan muodostavat bluespainotteiset numerot, joista noin puolessa on etualalla Jeremy Spencer slidekitaroineen ja lopuissa Peter Green maagisine soittimineen. Aarno Alén PETER GREEN’S FLEETWOOD MAC Transmission Impossible (Eat To The Beat ETBB 111) Alkuperäisen Fleetwood Macin radioäänitteitä on jo pitkään ollut saatavilla erilaisissa muodoissa, vaan ei koskaan aikaisemmin yhtä laajamittaisesti ja kohtuuhintaisesti kuin tällä tuoreella kolmois-cd:llä. Silloin tyyli olisi kääntynyt early soulin suuntaan. Tarkoituksena oli varmaankin uudistaa laulajattaren tyyliä. Oh What A Dream ja Don’t Deceive Me olivat molemmat hittejä. Pirhosen ohella toista pääroolia näyttelee kitaristi Gona Lehtinen, jonka hallituissa otteissa olen puolestaan kuulevinani muun muassa Grant Greenin perintöä. Nelikko takaisin studioon siis – ja sassiin! Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT RUTH BROWN Mama, He Treats Your Daughter Mean (Bear Family BCD 17542) Mitenkään väheksymättä Ruth Brownin arvoa 50-luvun r&b-kentässä olin kovin skeptinen tämän kokoelman tarpeellisuudesta. Mutta Bear Familyn toimituskunta osoittaa epäilykseni aiheettomiksi. BN #232), joka perustui pitkälti laulajattaren elämäkertaan Miss Rhythm. Viime vuonna ilmestyi Gallagherin ennen julkaisemattomia blueskappaleita sisältänyt kokoelma ”Blues”, alkuvuonna markkinoille saapui vuonna -77 taltioitua livemateriaalia sisältävä ”Check Shirt Wizard” ja nyt tämä uusi mielikuvituksettomasti nimetty kokoelma. Tarttuvaan pianoriffiin pohjautuvaa kappaletta punotaan eheäksi kokonaisuudeksi soolokerros kerrokselta, tuoden mielleyhtymiä ehkei niinkään saateteksteissä vihjattuihin agenttielokuvallisiin teemoihin vaan niitäkin ilmeisemmin esimerkiksi Mose Allisonin swengaavaan soittotyyliin tai Herbie Hancockin 60-luvun alun Blue Note -tuotantoihin. Silloin Danny Kirwan ei vielä ollut mukana, mutta toisaalta eräillä esityksillä on kuultavissa Paul Butterfieldin harputteluja. Hitit So Long, Teardrops From My Eyes, I’ll Wait For You, 5-10-15 Years, (Mama) He Treats Your Daughter Mean loivat taloudellisen pohjan yhtiön kehittämiselle ja uusien artistien kiinnittämiseen. Myös paikka Keith Richardsin aisaparina Rollareissa oli tarjolla. esiintymisensä levyformaatissa mm. Vinyylisoittimien omistajille tiedoksi, että se ilmestyy 7” sinkkuna b-puolellaan Cruise On Out. Joka tapauksessa ja ilman muuta kysymyksessä on tutustumisen arvoinen kokonaisuus. Tanakan pohjan esitykselle luovat kontrabasisti Jan Smedberg sekä myös äänittäjänä toiminut rumpali Juha Takanen. Kiekoista ensimmäinen on niistä selkeästi paras. Kolmas osio on konserttitallenne New Orleansista vuoden -70 tammikuulta. Tästä sessiosta on kolme näytettä, joista Walk With Me, Lord erottuu lähinnä Jerry Kennedyn kitaran ansiosta. Toinen pyörylä on koottu Englannin BBC:n radiolähetyksissä v. Tässä vaiheessa Atlantic purki sopimuksen. Se pitää sisällänsä USA:n San Franciscossa 9.6.1968 pidetyn konsertin annin kokonaisuudessaan. Bobby Darin kirjoitti. 60-luvun alussa Brown sai vielä yhden mahdollisuuden Atlanticilla, kun nuori tuottajalupaus Phil Spector antoi näyttöjä taidoistaan. Ei ole syytä tässä kerrata Brownin uraa, koska se on luettavissa Antero Tirrosen laajassa jutussa (ks. Siinä todetaan, että Brown oli tärkeä osanen Atlantic-merkin menestyksen alkuvaiheissa 70 vuotta sitten. Asiaa tukevat monet seikat kuten se, että suunnitelmissa oli ottaa Gallagher Eric Claptonin seuraajaksi Creamiin. Ajan hengen mukaisesti saatavana on useita eri versioita, joista jokainen löytää mieltymyksiinsä ja kukkarollensa sopivan formaatin. Omakustanteen ainoaksi ”miinukseksi” kirjattakoon sen auttamaton lyhyys. 50-luvun lopussa Atlantic antoi Brownin tuottajapari Leiber-Stollerin hoivaan. Setin koostumus on tuolloiselle Macille aika tavanomainen. 1968 kuulluista palasista. Olisi ollut kiva kuulla häntä esimerkiksi Bert Bernsin tuottamana. Atlantic käytti myös ansioituneen kirjoittajaparin Singleton – McCoyn palveluja. Vielä 25 vuotta kuolemansa jälkeen hänen perintönsä elää yhä vahvana. Tällä kertaa liidilaulun hoitaa Gallagher ja Killer pianoineen on sivuosassa. Vertailukohteena ovat Jonas Bernholmin Route 66 -albumi ja 90-luvun Atlantic/Sequel -koosteet. Näistä editoitiin osia tv-sarjaan Showtime At the Apollo. Gallagherin oman uran kannalta ehdottomasti paras ratkaisu oli se, ettei hän kumpaakaan pestiä huolinut. Danny Kirwan oli liittynyt yhtyeeseen tuon vuoden elokuussa, mutta aluksi hänen panoksensa rajoittui lähinnä vain Greenin tukemiseen. Kokeilu jäi lyhyenlaiseksi, vaikka Brook Bentonin kirjoittama I Don’t Know on upea esitys. Blues News 5/2020 55 levy tutkailut rokkaavan This Little Girl Rockin’. Kokoelma on julkaistu Bear Familyn Juke Box Pearls -sarjassa, jonka muut osat näyttävät olevan lähinnä countrya. Näistä Mambo Baby taitaa olla tunnetuin. Bear Familyn informatiiviseen tyyliin pakettiin sisältyy Bill Dahlin kirjoittama 36-sivuinen lehtinen runsaine kuvituksineen ja diskograafisine tietoineen. Jos Brown tarvitsi balladimateriaalia, hän kääntyi Chuck Willisin puoleen. Koko kattauksen päättää kolmen kappaleen mittainen rock and roll -rymistely, missä solistina on Spencer. Vesa Walamies RORY GALLAGHER The Best Of Rory Gallagher (UMC #) Kun Jimi Hendrixiltä kysyttiin: "Miltä tuntuu olla maailman paras kitaristi?", hän vastasi: "En minä tiedä, kysykää Rory Gallagherilta." Ei Jimi kauhean väärässä mielipiteensä kanssa ollut, sillä monien mielestä allekirjoittanut mukaan lukien Gallagher on, ellei maailman paras kitaristi, niin ainakin yksi parhaista. Arvioitavana olevalla tupla-cd:llä kuullaan soolotuotannon lisäksi kolme Tasten kappaletta, mutta varsinaisena porkkanana on (I Can’t Get No) Satisfaction, Jerry Lee Lewisin vuoden -73 “London Sessions” -levytyksistä ylijäänyt raita. Short Timers -ryhmässä kimpassa jo useamman vuoden ajan ahkeroinut soittokunta, jonka itseoikeutetussa keskiössä paistattelee omalla sävellyksellään pianisti Hessu Pirhonen. Anyone But You on taattua aution saaren kamaa, mutta menestys jäi tulematta. Kappale tosin tulee tupla-cd:n lisäksi vain ennakkotilaajille ja digilevyn hankkiville. Useimmat alkuaikojen hiteistä olivat Rudolf Toombsin kirjoittamia. Kyseessä on hienosti koottu paketti, joka on tekniikaltaan selvästi paras kuulemani. Erikoisuuksia edustavat Eddie Boydin laulama Where You Belong ja Papa Lightfootin huippuklassikon Wine, Whisky & Women versiointi, millä Peter osoittaa olleensa voimiensa päivinä aivan hyvänlainen huuliharpun soittelija. Siinä yhtyeen bluesillinen alamäki on jo selvästi havaittavissa. Koosteen lopussa on bonuksena noin 10-minuuttinen livetallenne, joka on äänitetty tv-studiossa New Yorkissa Paul ”Hucklebuck” Williamsin yhtyeen kanssa. Aika ihmeellinen päätös, kun ottaa huomioon, että Brown oli tuolloin hyvässä vireessä. Tallenteiden taiteellinen taso ja tekninen laatu ovat miltei kauttaaltaan erinomaista luokkaa. Muutenkin laulajattaren ohjelmistossa oli aika paljon rock’n’rollia sivuvia kappaleita. Eikö kaikki oleellinen ole jo ilmestynyt niin bootleggeina kuin virallisina julkaisuina. Danny Kirwanin pehmeänoloista tuotantoa kuullaan kolmen kappaleen verran, ja Peter Green on pitkiä toveja aika psykedeelisissä ympyröissä. Brown levytti seuraavan kerran Nashvillessä Shelby Singletonin studiossa 1962 albumillisen Philips-merkille. Huolimatonta tuotantotapaa osoittaa myös se, että useiden esitysten jäljessä on levyllä pitkiä pätkiä miltei tyhjää tilaa. Meitä Gallagher-faneja on hemmoteltu viime aikoina oikein kunnolla
Hyvän kokoelman aikaansaaminen ei siis ole ongelma, ja valitsisipa melkein mitkä esitykset tahansa, ei lopputulos voisi epäonnistua. Otetaan vielä loppuun yksi aiheeseen liittyvä kommentti Slashiltä: ”On miljoona kaveria, jotka kuulostavat Stevie Ray Vaughanilta, mutta en ole koskaan kuullut ketään, joka kuulostaisi Rory Gallagherilta.". Kokoelma on hyvä ja muistuttaa meitä kaikkia siitä, kuinka lahjakas sekä monipuolinen taiteilija Gallagher oli ja kuinka paljon menetimme hänen siirtyessään yläkerran orkesteriin. Nykynuoriso ei tunnista lankapuhelinta kuin korkeintaan elokuvista. Mustan musiikin puolelta Pee Wee Crayton ja duo Gene & Billy kuuluvat kokoelman järeämpään sarjaan. No, joka tapauksessa on hienoa saada tietoa vaikka California Sunin alkuperäisen tekijän Joe Jonesin lähtökohdista: musta kaveri New Orleansista, joka teki sitten tämän paljon versioidun rantaelämän ylistyksen. Davis ja Forbes ovat tehneet salapoliisin työtä selvittäessään levyn syntyhistoriaa. 56 Blues News 5/2020 levy tutkailut tai keskuksen kautta yhdistettävä puhelu innoitti kuitenkin varsinkin 50-luvulla monia lauluntekijöitä. Näistä kappaleista olen aina pitänyt New York Dollsin ja Flamin’ Grooviesin versioina 70-luvun alkupuolelta. Berryn lyriikkaa on hauska kuunnella. Kaikki Gallagherin albumit ovat olleet takuuvarmaa työtä eikä suvantokohtia ole juurikaan löytynyt kuin ehkä muutamien yksittäisten kappaleiden osalta. Jim Millerin hieman rutiininomaisella näkemyksellä Chuck Berry -klassikosta Carol. Floyd Dixonilta ja Little Willie Littlefieldiltä. Aarno Alén eri esittäjiä Good Old Summer Time: 33 Hot Sunny Gems For Your Summer Holidays (Bear Family BCD 17528 ) Destination Health: Doc Feelgood’s Rock Therapy – 30 Bop Pills For Your Recovery (Bear Family BCD 17524) Olisi kiva joskus olla kärpäsenä katossa, kun Bear Familyn tuotantotiimi innovoi erilaisia julkaisukokonaisuuksiaan. Kaikki nippelitieto on taas hienosti pakattu cd:n vihkoseen. Hyviä R&B-raitoja löytyy mm. Sarjan toimittaneet Hank Davis ja Roy Forbes ovat tutkinnassaan jakaneet puhelimen käytön muutamaan osioon: puhelunvälittäjä, rakkautta linjalla, kaukopuhelu, säpinää puhelimessa, välirikko puhelimesssa jne. Laatutyötä kaikin osin ja julkaisut ovat myös sopivasti hinnoiteltuja. 1: Blues, R&B And Gospel (Richard Weize Archives ACD 12524) Viestintätekniikka on muuttunut 50 vuodessa. ”Summer time” on tosiaan vahvasti ”good old”. Vanhanmallinen pyöritettävällä valintakiekolla varustettu puhelin kansiteksteissä covid-19-viruksen antamat iskut kesän viettoon ja tapahtumatalouteen sekä terveydenhuollon ponnistelut viruksen osumien hoidossa. Bear Family innostui tekemään aiheesta koosteita. Useimmat valinnat ovat kuitenkin 50-luvulta. Gallagherin kitaransoitto oli aina täynnä dynaamista ja rosoista eloisuutta. Liikkeelle lähdetään jo 40-luvulta, kuten Andrew Sistersin Her Bathing Suit Never Got Wet -rantafiilistelyllä. Bluesiin perustuvalla koosteella aikajana on paljon pidempi. Pari vuotta myöhemmin hän palasi puhelinaiheeseen kappaleella Ring-A-My Phone. Big Bopperin railakas Chantilly Lace oli iso hitti syksyllä -58. Mistä ihmeestä tämä kaikki tieto ja triviaalisuus oikein sikiää. Siellä voisi vaikka purra Donny Bakerin limuversio Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Deesta eli Drinkin’ Pop-Sodee-Odee (Pop Pop). Yksi vähemmän mieluisa sävelmä, All Around Man, on joukkoon eksynyt, mutta se ei muuten hienoa kokoelmaa onnistu pilaamaan. En muistanutkaan, kuinka hienoja sävellyksiä nekin ovat. Se oli hänen ensimmäisestä sessiostaan Deccan kanssa vuonna 1956. Mukana on tietysti niitä minulle rakkaita kappaleita, kuten rennosti rullaava Follow Me, rappauksen katosta irrottava Shadow Play sekä erittäin upea slovari A Million Miles Away, mutta myös vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä, kuten kauniin melodian omaava Daughter Of The Everglades ja slidekitaroitu Crest A Wave. Olikohan Brenda Lee vasta 13-vuotias esittäessään viattomasti laulun Bigelow 6-200. Sinkkua tehtiin pieni painos pikkumerkille. Vastauslevyn Bopper 486609 teki seuraavana vuonna Donna Cameron. Muutama surf-raita toi heti mieleen, että missä kellarijemmassa minulla on Annette Funicellon ja Frankie Avalonin tähdittämä Bikini Beach -leffan VHS-kasetti. Yksittäisten kappaleiden laajempi esittely ei ole tarpeen, mutta mainittakoon sentään muutama. Pari vuotta myöhemmin Tampa Red teki Georgia Tomin kanssa kappaleen Dead Cat On The Line. Näiden kokoelmien paksut kansivihkoset ja niihin tutustuminen on oma rituaalinsa. Sister Mary Nelsonin Royal Telephone. Tosiasiahan on, että Gallagher oli parhaimmillaan juuri elävän yleisön edessä, ja siksi kaikki miehen livelevyt ja etenkin konserttivideot ovat erittäin suositeltavia hankintoja. Tunnetummasta päästä ovat mukana The Del Vikings, Jerry Lee Lewis ja Dean Martin. Itse olisin kuitenkin laittanut mukaan pari räväkkää liveraitaa tartuntapintaa tuomaan, esimerkiksi Montreux’ssä taltioidun Last Of The Independents tai ”Irish Tourilta” Laundromat. Mukaan on laitettu myös akustisia kappaleita, kuten Out Of My Mind ja Seven Days. Teemalaulu on aika villin korni. Kesäkokoelmia Bear Family on jo pistänyt markkinoille kaksi aiemminkin. Tämä on oiva levy ensi kesän rantaterasseille täällä Kalajoella vaikka karavaanarien top camping -alueelle Hiekkasärkillä. Jorma Riihikoski eri esittäjiä Boppin’ By The Bayou: Feel So Good (Ace CDCHD 1567) Onpa ilahduttavaa, että pienen tauon jälkeen suosikkiuusintajulkaisusarjani ”By The Bayou” on saanut jälleen jatkoa, tällä kertaa 22. Vanhin esitys on vuodelta 1927: Rev. Cd sopii yllätystenkin ystäville, sillä se sisältää lisäksi runsaasti erilaisia rariteetteja, vaikkapa Their Singing Bodies ja Diagnosis-Neurosis, jossa ollaan tyytyväisiä vuonna 1965, kun kutsunnoissa tulee vapautus Vietnamin viidakoista. Davis ja Forbes kertovat oheistiedoissa monta mielenkiintoista tarinaa näiden levyjen synnystä ja taustoista. Kummassakin mainitaan Materiaali ei ole kronologisessa järjestyksessä, mikä tekee kuuntelukokemuksesta mielenkiintoisemman. Jaydee Shortin esitys Telephone Arguin Blues on vuodelta 1930. T-Bone Walker, Pee Wee Crayton, Muddy Waters, John Lee Hooker ja monet muut ovat löytäneet puhelimeen tai puheluun liittyvän aiheen lauluunsa. Hänen soolonsa ovat vielä tänäänkin kuunneltuna hienoja, hillitysti toteutettuja, eivätkä ne missään vaiheessa kuulosta mitenkään itsetarkoituksellisilta. Tehdäänkö suunnittelussa palvelulupauksia ja -muotoilua. Riku Metelinen eri esittäjiä Talking On The Telephone: Rock & Roll And Teen Pop (Bear Family BCD 17599) Talking On The Telephone, Vol. Tässäkin lähdetään jo 40-luvulta kohti 60-lukua. Vielä on jotain epäselvää, sillä he pyytävät Donnaa ottamaan yhteyttä. Nämä cd-kokoelmat ovat lähtökohdiltaan osuvia sesonkituotteita. Mitä muuta tähän voisi enää sanoa. Rock & roll -pohjainen kokoelma on aivan tuore, bluesiin perustava taas parin vuoden takaa. Skaalaa siis riittää rockabillystä doo wopin kautta loungeviihteilyyn, esimerkiksi Edmundo Rosin orkesterin Summertime-tulkintaan. Mukana ovat myös Doctor Rossin Boogie Disease ja tietysti Bo Diddleyn Pills. osassaan louisianalaiseen 50ja 60-lukujen taitteen rock’n’rolliin, rockabillyyn ja rokahtavaan kantriin keskittyen. Terveysteemasta irtoaa myös maittava kokoelma, joka tietysti käynnistyy Johnny Burnette Trion Rock Therapyllä. Chuck Berryn Memphis, Tennessee ja Come On ovat varmaan tunnetuimmasta päästä
Brittiläiseen modsoul-kenttään laajemminkin perehtynyt uusintajulkaisuyhtiö tekee todellisen kulttuurityön niputtamalla yhdelle vinyyli-LP:lle BBC:n radiolähetyksissä säännöllisesti esiintyneen Jonesin sielukkaampaa keikkarepertuaaria. Laulajan miltei jokainen albumi 60-luvun puolivälistä lähtien on sisältänyt myös tätä laitaa hänen musiikillisesta kirjostaan, mutta aina vain rajallisina annoksina. Tuntemattomampaa seuruetta vahvistavat edelleen mm. Jimmy Reedin Big Boss Man on sovitettu ilmiselvästi ottaen mallia Charlie Richin gogo-hölkkäävästä vuoden 1965 tulkinnasta. Julkisuusmittarilla heistä kukaan ei silti koskaan pärjännyt vielä oman uransa nousukaskaudella olleelle George ”Thumper” Jonesille, joka honkytonkailikin jo vakuuttavasti vuoden 1957 Johnny Horton -lainallaan I’m A One Woman Man teksasilaisen Starday Recordsin jäljitelmälevytyksiin erikoistuneen Dixie-alamerkin artistina. Se on riittänyt, kuten levyn jortsuista vihjaileva nimikin varmasti jo paljastaa, julkaisuperusteeksi myös tälle uusimmalle, Ace-konsernin noin kymmenennelle ”New Breed R&B” -latingille, joka sinkkuharvinaisuuksien sekä joidenkin täysin entuudestaan vieraiden numeroiden ohella päästää uusintakierrokselle Acen omien aikaisempien, jo myynnistä poistuneiden cd-antologioiden kiinnostavinta tarjontaa. Kimaran poikkeavampia valintoja ovat Brook Bentonin 1964 levyttämä tanssiraita Do It Right sekä Chuck Berryn vuoden 1960 sinkulta omaksuttu I Got To Find My Baby, jota myös The Beatles oli tapaillut omalla BBC-studiovuorollaan kesällä 1963. Nämä kaksi vuosien 1961–62 esitystä muodostavatkin koosteen suurimmat poikkeukset jo edellisjaksoja hallinneiden seudun silmäätekevimpien levykihojen Eddie Shulerin (Goldband), J.D. tyylikkään, 70-luvulla ensi kertaa julkaistun coverin Rocket Morganin kestosuosikista You’re Humbuggin’ Me sekä jo 1957 Excellolle levyttämänsä I'm The Manin myöhäisemmän Johnny Cash -sovitteisen version. Sittemmin lähinnä lauluntekijänä ansioitunut Margaret Lewis rokkaa vanhasta luudanheilutusshufflesta eteläisen mukaelman nimellä Dust My Blues. Hyvältä kuulostaa myös pitkälti arvoitukseksi jääneen Huey (Sims) & Marge -duon alkujaan julkaisematon rokkaava J.D. Aavistuksen verran kantrirokahtavimmissa tunnelmissa jatkaa Ferrierin kanssa samoilta asuinkulmilta tullut kilpatoveri Johnny Jano, jonka Jador-pienyhtiölle työstämä That Beat Keeps Going On kuulostaa jossain määrin tekovuottaan 1962 nuorekkaammalta, kun taas suokantripoppari Johnnie Allanin shufflerokkailu Let’s Do It vastaavasti huomattavasti julkaisuhetkeään 1964 varhaisemmalta aikaansannokselta. Fuzzia säästelemätön kuusikielinen raippa napsahtaa tarkasti kohteeseensa myös hienosti revitellyllä Money Honeylla. Millerin (Excello), Mira Smithin (Ram) ja Floyd Soilaun (Jin) tuotannolliseen rintamaan. Poiminnat ovat enimmäkseen Deccastudiotuotannoilta sivuutettuja standardeja Atlanticin, Motownin ja Staxin katalogeista. Ensiesiintymisensä levyllä suorittavat The Cadets-, The Jacksja The Flares -lauluyhtyeissä vaikuttaneen Aaron Collinsin ja tämän The. Louisianan rockabillykunkkuliigassa koko ikänsä kamppaillut Al Ferrier on saanut albumille neljä J.D. Suositellaan myös epäileväisemmille Walesin Tiikerin karvoihin katsojille. Saatatte yllättyä, positiivisesti totta kai. Kovatasoiset tulkinnat on onnistuttu taltioimaan huippukalustolla ilman, että esitysten eläimellisestä live-vimmasta oltaisiin kuitenkaan jouduttu kompromissina tinkimään. Lisää 50-luvun bluessävyistä naisosaamista tarjoavat kaksi muuta Shreveportin asukkia, sikäläisen Louisiana Hayride -radio/tv-shown vakioesiintyjää ja Ram-merkin solistikumppania, Charlotte Hunter sekä swamp pop -numerolla Just Another Lie pienen alueellisen hitinkin (ennen Jackie De Shannonia ja Brenda Leetä) saalistanut sulavaääninen Linda Brannon. Ohjelmakokonaisuuksia palastelevat osiin alkuperäiset radiovälijuonnot. Levyn kaikkei n tuoreimmilla äänitteillä loppuvuodelta 1967 Squiresista pääsevät framille enää rytmiryhmän jäsenet, konkaribig band-liideri Ted Heathin johtaman yhtyeen hoitaessa muut säestystehtävät. Monesti varioidun kappaleen juuret kyllä juontavat aina 40-luvulle ja bluesmies ”Doctor” Claytoniin saakka, vaikka Berry on tämänkin LP:n tapauksessa saanut anastettua tekijäkrediitit itselleen. 17-vuotiaan teksasilaisen näyte on peräisin Floyd Badeauxin vetämältä pieneltä Spindletop-yhtiöltä, jonka tallenteisiin lukeutuu myös levyllä kuultava Dwight James & The Rockin’ Bandits -yhtyeen creole-rock’n’roll -hengessä Red River Valley -melodiaa nasevasti mukaileva Walkin’ Out. Sittemmin sen jäsenistä nousivat muissa yhteyksissä tunnettuuteen etenkin Dave Edmundsin ja Shakin’ Stevensin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt kitaristi Mickey Gee sekä mm. Viimeistään 80-luvulta lähtien autenttisen rockabillyn kulttikappaleiden kunniakastiin arvostettu Ray Victin ja tämän Bop Rockersin vuoden 1956 Goldband-rökitys We Gonna Bop, Stop, Rock on tällä kertaa esillä harvemmin uudelleenjulkaistuna alkuperäisenä sinkkumiksauksena. Eksoottisimpiin 50-luvun laatuäänitteisiin kuuluvat muun muassa swamp pop -teoksestaan Let Me Walk With You tunnetun Sidney Esterin Carl Perkinsmäisesti boppaileva Goldband-arkistoaarre Every Hour On The Hour sekä hyvinkin leimallisella Memphisin Sunsoundilla taltioitu Terry Clementin johtaman The Tune Tones -perheryhmän balladi My Baby’s Gone. Ace/Kentin kohderyhmäkseen jo varhain äkkäämät tanssivetoisen 60-luvun alun rhythm’n’bluesin diggarit niin klubeilla kuin levynkeräilypiireissäkin ovat syystä tai toisesta oppineet etsimään suosikkimusiikkiaan ”new breed” -nimikkeen alta. Nyt oikeuden voi vihdoin sanoa – ainakin tavallaan – tapahtuneen ja Tomppa on päässyt näyttämään kapasiteettiaan täyspäisenä soul-vokalistina. Taustalla näillä otoksilla pauhaa harvinaista kyllä Jonesin oma The Squires -ryhmä, jolle harvemmin tarjoutuikin tilaisuuksia levyttää kuulun keulakuvansa kanssa. Mielenkiintoista ja odottamattoman vaihtelevaakin materaalia. Ääneen cd:llä pääsevät totutusti sekä useat aihepiirin merkkihahmot että paikallistason kaartilaiset. Blues News 5/2020 57 levy tutkailut käynnistyvä kiekko petraa otteitaan raita raidalta. Jones antaa palaa antaumuksella myös sellaisilla aikansa suurilla lavabravuureilla kuten Roy Headin Treat Her Rightilla, Chuck Willisin Whatcha Gonna Do’lla ja Ray Charlesin What’d I Say’lla. Miller -tekele Follow Me. Manfred Mann’s Earth Bandissa ja AC/DC:ssä soittanut rumpali Chris Slade. Pete Hoppula TOM JONES Soul Man: BBC Sessions 1965– 1966–1967 (1960s/Rhythm And Blues R&B46) Taitoihinsa nähden suorastaan hämmentävän hitain liikkein kohti koko maailman tuntemaa tähtiartistiutta uraansa alkujaan rakentanut Tom Jones ei ole koskaan halunnut edes viihteellisimmillä kausillaan salata rakkauttaan mustaa rytmimusiikkia kohtaan. Robert Parkerin Barefootin’ täräyttää heti setin aluksi tiskiin yhden ronskeimmista coverluennoistaan etenkin Mickey Geen runnovan kitaroinnin ansiosta. Vaikka aikaperspektiivi mahdollistaisikin rohkeamman tyylillisen varioinnin, on edellä mainitun otsikon alla varottu aina sangen tiukasti lipsumasta esimerkiksi varsinaisen soulin puolelle. Miller/Eddie Shuler -studionauhoitettaan, mm. Määrätietoisimmillaan Jonesin orkesterin puhallinkoostumus saa piiskattua solistiinsa vauhtia Wilson Pickettin Don’t Fight Itilla, Marvin Gayen Can I Get A Witnessillä sekä Sam Cooken spirituaalihurmosta lähentelevällä Good Newsilla. Pete Hoppula eri esittäjiä New Breed R&B: Saturday Night Special (Kent CDKEND 492) On joskus haastavaa keksiä varsinaista suuntaviivaa tietyille, kieltämättä muutoin hienosti kootuille kokoelmalevyille. Vuoden 1965 sessioissa bändiä vahvistaa myös vanttera puhallinsektio, jonka manageri Gordon Mills kuitenkin halusi kokoonpanon soundia ajanmukaistaakseen pian korvattavan pelkällä kosketinsoittajalla. Esitysten äänityshetket liikkuvat vuosien 1958–1967 välimailla. Raspisen instrumentaalikitarabluesin Cat Walk kiekolle vuorostaan laskettelee rumpalina ja yhtyejohtajana Goldbandille levyttänyt Charles Page. Valikoimaan mahtuu kaikkiaan tusinan verran joko kokonaan ennen kuulemattomia numeroita tai vaihtoehtoisia ottoja levyille jo tekoaikoinaan tiensä selvittäneistä kappaleista. terävää jump-instrumentaaliboogieta lasketteleva Goldband-studioakti Amos Como & His Tune Toppers sekä ”By The Bayou” -levyillä ennenkin vieraillut alabamalainen kantrirokkari Frankie Lowery
Pete Hoppula George ”Harmonica” Smith (1924–1983) on tai siis oli kromaattisen huuliharpun mestari, jonka merkitys soittimen kehitykselle on ollut huomattava. Muutaman kappaleen tahtoisin silti mainita: West Helena Blues on esitetty maittavan tutusti Cottonin tyyliin tukeutuen. Yhteistyössä saksalaislevymerkin, Clarken perikunnan ja lesken Jeanette Lodovicin kesken toteutettu miehekkään vahvuinen 180 gramman vinyyli-LP tarjoaa ajatuksella mietityn otannan aikoinaan vain cdr-formaatissa artistin kuoleman jälkeen Watch Dog -yhtiön kautta markkinoille päätyneestä musiikista. Turneekomennus Lowell Fulsonin seurassa kyllä johdatti muusikon yhtyeineen ensi kertaa Suomeenkin jopa niin varhain kuin 1988, mutta vuosikaudet lähinnä paikallisena suuruutena kalifornialaisklubeilla pysytellyt harpisti-laulaja sai silti todellisen tilaisuutensa vasta Alligator-yhtiöllä 90-luvun alussa. Noble ”Thin Man” Wattsin ja King Curtisin taustalla kitaraa soitelleen mississippiläisen Sterling Mageen jo selvemmin soulia tapaillut vuoden 1967 New York -tykitys Tighten Up & Pull Yourself Together, teksasilaiskitaristi Johnny Talbotin (a.k.a. lokakuuta 1968 Los Angelesin Liberty Studiolla Muddyn yhtyeen kanssa. Levy on äänitetty 2.–4. Brownin kirjoittama ja levyttämä gospel-henkinen Going Home To My Baby. Tuulisen kaupungin suuntaan taas kääntävät katseensa latautuneet slovarit Home Is Where The Heart Is ja I Got My Bags Packed, joista varsinkin jälkimmäinen askeltaa polvitaipeitaan myöten Chicago-bluesin ydinnesteissä Big Walter Hortonin, Eddie Taylorin ja kumppanien reviireillä. Lopulta vauhtiin päästyään Clarke ei enää viimeisinä vuosinaan vaikuttanut tuhlaavan ainuttakaan studiokäyntiä löysäilyyn. On siis helppo nähdä, mistä Rod on mallia ottanut. Myös Smithin tulkinnat ovat aivan oma lukunsa positiivisessa mielessä. Näin ei kuitenkaan voi kyseisestä albumista sanoa, sillä George Smithin johdolla jokainen esitetty kappale soittaa todellista kunniaa ”Little Walter” Marion Jacobsille. terävä shuffle Let's Celebrate Life (Gone), vuoden 1990 ”Blowin’ Like Hell” -pitkäsoitolla laajemmalle kuulijakunnalle esitelty Must Be Jelly sekä boogie woogie -juoksutus That Ain't The Way To Do It ovat mitä tyypillisintä West Coast -harpputyylittelyä. ”Good Rockin’” Robinsonin, Lafayette ”Thing” Thomasin ja Dave Alexanderin tähdittämä kokoelma ”Oakland Blues”. Kuten arvata saattaa, sessio oli täyttä Little Walteria Muddyn ryhmän taikoessa esityksiin 100-prosenttista Chicagoa, kaikkine niine pienine koukkuineen ja jippoineen – tavalla ja tyylillä, jollaisena niitä 50-luvulta lähtien olemme tottuneet kuulemaan. Muutoin kappaleet ovat Clarken omaa perinteitä sekä eritoten useilla kromaattisen munnarin murinaa sisältävillä instrumentaaleilla Harmonica Smithiä kunnioittavaa käsialaa. Leary, Marshall Hooks, Luther Johnson sekä ”pääesiintyjänä”, solistina ja harpistina George Smith. 2012). Tolbertin) 60-luvun puolivälin tiukkaotteinen bailugroovailu Satisfied sekä Little Macey Cordellin ja tämän Valiants-yhtyeen raspisesti twistaava Walking The Track lilliputtimaisen ohiolaisen Terry-yhtiön jäämistöistä. Koska julkaisun kaikki kappaleet ovat Chicago-bluesin historiaa, niin yhtä on vaikea erottaa toisistaan edukseen. You Better Watch Yourself tuo vahvasti mieleen Rod Piazzan muutamaa vuotta myöhemmin esitetyn version. Alkuperäisellä vuonna 1969 ilmestyneellä älppärillä (World Pacific WPS 21887 / Liberty LBS 83218) oli 11 kappaletta, mutta tälle vuonna 2012 julkaistulle cd:lle on ympätty mukaan kolme lisäraitaa. Vaihteluna muuhun tarjontaan on mukana myös elävän yleisön edessä ikuistettu ja näin ollen sekä toteutusettä tallennustavaltaan hitusen ronskiotteisempi instrumentaali Chromatic Jump. Vähintäänkin yhtä vakuuttavaa mimmivoimaa cd:llä edustavat lisäksi Harold Burragen kappaleen Way Out Baby Chicagossa Paso-merkille työstänyt salaperäinen Flora D. Vaikka William Clarke pääsi levyttämään esikoisalbuminsa ”Hittin’ Heavy” yhdessä blueslegenda Shakey Jaken kanssa jo 1978, oli hänen planeetanlaajuiseen läpimurtoonsa vielä tässä vaiheessa useampi auringonkierto matkaa. sekä Zell Zandersin J&Syhtiön sisarfirmalle Freida Recordsille 1963 pontevan bluesshufflen Turn The Lamps Down Low tehnyt Pat Garvis. Siihen hetkeen sopii hienosti se vanha ”Putte Possun” sanonta: ”Oi jospa oisin saanut olla mukana!” – Niin, oi jospa!!! Jari Kolari BN virkistää muistia: GEORGE SMITH & THE CHICAGO BLUES BAND Blues With A Feeling (A Tribute To Little Walter) (BGO BGOCD1035, julkaistu v. 58 Blues News 5/2020 levy tutkailut Teen Queens -nimellä menestyneiden siskojen Rosien ja Bettyn vuoden 1966 Modern-yhtiön tanssivispaus Every Saturday Night, The Corvairs -ryhmän julkaisuaikaansa 1966 nähden jälkijunassa tehdyltä kuulostava väkevä r&b-strolleri I’ll Never Do It Again, Norman Pettyn tuottamana New Yorkissa 1961 syntynyt tarttuvan lattarisävyinen Purty Li’l Mama, myöhemmin nimeä Jarvis Jackson käyttäneen Gay Meadowsin puhallinsäesteinen Head Doctor vuodelta 1963, Atlanticillekin 1958 omaa Little Richard -tyylistä rock’n’rolliaan julkaisumielessä valitettavan huonolla menestyksellä levyttäneen Wilbur ”Pee Wee” Fosterin You Can Be My Honey, mm. Vauhtipainotteisesta kappalearsenaalista on muina poimintoina aihetta kohottaa esiin jo etunimensä puolesta houkuttelevan mutta koko lailla tuntemattomaksi jääneen Esko Wallacen popcorn-tyylinen tunnelmointi Triple Zero, Tony Clarken ennen Chessille kirjautumistaan levyttämä tuima rock’n’rollkokeilu Love Must Be Taboo vuodelta 1961 sekä valkoisen Margaret Lewisin Nashvillessä niin ikään 1961 purkittama tyylipuhdas r&brevittely Somethin's Wrong Baby. Äänessä siten ovat Muddy Waters, Otis Spann, Lawrence ”Little Sonny” Wimberley, S.P. Laadullisen jouston varaa ei myöskään näyttänyt olevan sessiokokoonpanoissa. Kiehtovaa, kerrassaan kiehtovaa! Pete Hoppula WILLIAM CLARKE Heavy Hittin’ West Coast Harp (Bear Family BAF18054) Yhdysvaltain länsirannikon bluesharpismin kantahahmoksi 80ja 90-luvuilla personoituneen William Clarken (1951–1996) maanpäällinen vaellus päättyi valitettavan varhain, mutta etenkin oppi-isänsä George ”Harmonica” Smithin manttelinperijänä hän ennätti tehdä kollegansa Rod Piazzan tavoin lähtemättömän vaikutuksen sekä soittajana että myös vokalistina lukemattomiin omiin seuraajiinsa, joista mainittakoon kokoelman tuottajana toimineen Bob Corritoren sekä oman Tomi Leinomme lisäksi vaikkapa Mitch Kashmar ja Dennis Gruenling. Settiin mahtuu myös yksi ennenkuulematon studiotallenne, Chicago-fonisti J.T. Sunnyland Slimin ”Slim’s Got His Thing Goin’ On”, Shakey Jake & The Allstarsin ”Further On Up The Road” sekä L.C. Bob Corritore on tehnyt esimerkillistä työtä luodessaan silmäyksen erään myöhäisemmän bluesaikakauden merkkihenkilön musiikilliseen perintöön ja tarjotessaan siten myös uusille faneille kelpo ponnahduslaudan syvempää tutkiskelua varten. Esimerkiksi kitaristeina tämänkin kokoelman valinnoilla vuorottelevat sellaiset alan maestrot kuten Hollywood Fats, Junior Watson ja Ronnie Earl. Jos haluatte tutustua tyylilajin perusteisiin, niin pistäkää kiekko soimaan, sulkekaa silmät ja nauttikaa. Vastaavanlaisten tribute-levyjen tekemisiin on välillä lähdetty liian heppoisin perustein. Kaikki numerot miinus Cottonin West Helena Blues ovat joko Walterin omia tai hänen esittämiään. Materiaalia tuntui syntyvän reilusti yli tarpeiden ja äänitteiden taso säilyi tappiin asti korkealuokkaisena. Mutta kuten sanottua, jokainen kappale ansaitsisi yhtä hyvin oman tarinansa kerrottavaksi. Mm. Tätä levyä ei voi liikaa ylistää, sillä se edustaa hienosti kaikkea sitä, mitä 50-luvun Chicago-blues tarkoittaa. Last Night on puolestaan näyte Smithin ihanasta kromaattisen soitosta sekä Spannin tavasta ja taidosta luoda taustalle omaa tarinaansa. Hauskaa ja erityisen hienoa on se, että tämä vanhempi taiteilija on aikoinaan tehnyt nuoremmasta muusikosta, tässä tapauksessa harpistivirtuoosi Little Walterista oman tribuuttilevyn! Kyseinen julkaisu kuuluu 1957 perustetun World Pacific -yhtiön erään alamerkin ”Bluesmakers”sarjaan, jossa lisäksi ilmestyivät mm. Smith-tribuuttileima on levyllä muutenkin vahva
Blues News 5/2020 59
Praise To Helsinki BLUESLEGENDA EDDIE BOYDIN PUOLI VUOSISATAA SUOMESSA VALOKUVAJA AINEISTONÄYTTELY: Pasilan kirjasto, Helsinki 1.–24.10.2020 Malmitalo, Helsinki 31.10.–14.11.2020 JÄRJESTÄJÄ: FINNISH BLUES SOCIETY EDDIE BOYD -JUHLAILTA: Malmitalo, Helsinki Lauantai 31.10.2020 The Amazing Meatmen + Kari Kempas & Juho Hurskainen Ennakko: 21,50 € (lippu.fi) © ER IK LI N D A H L – 19 78 20001 PAL:VKO 2020-14 197301-2001 20002 PAL:VKO 2020-22 197301-2002 20003 PAL:VKO 2020-32 197301-2003 20004 PAL:VKO 2020-40 197301-2004 20005 PAL:VKO 2020-49 197301-2005 20006 PAL:VKO 2021-07 197301-2006 BN_viivakoodit_2020.indd 1 27.1.2020 12.04