Charlie Watts / Ismo Tenkanen / Divarien helmiä / Värikästä bluesia / Unohdetut albumit Charlie Watts / Ismo Tenkanen / Divarien helmiä / Värikästä bluesia / Unohdetut albumit Bob Dylan 80 vuotta, osa 3 / Klassikoiden lähteillä: Lightnin’ Hopkins / Levytutkailut Bob Dylan 80 vuotta, osa 3 / Klassikoiden lähteillä: Lightnin’ Hopkins / Levytutkailut 197301-21-05 ISSN 0784-7726 N:o 311 (5/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: ERIC BIBB ERIC BIBB JANNE KAUNISTO JANNE KAUNISTO TAPIO VÄISÄNEN TAPIO VÄISÄNEN Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: LLOYD PRICE LLOYD PRICE THE DOWN WALKERS THE DOWN WALKERS THE DEL-SATINS THE DEL-SATINS. vuosikerta N:o 311 (5/2021) Hinta 7,50 € 54
ja Merle Haggardin Swinging Doors. Tuskinpa vastauksia tulee koskaan. Taitaa vaikuttaa edelleenkin. – Alun perin ideana oli saada levy pihalle jo vuoden 2020 keväällä. – Pointti on ihan alusta alkaen ollut se, että lähdin tekemään käännöslevyä. Taisipa ryhmä olla tuota tilaisuutta silmällä pitäen myös perustettu. – Halusin kuitenkin lähteä oikeista lähtökohdista, koska kyse on ensimmäisestä suomenkielisestä levystäni. Kun seuraavan kerran törmäsin Janneen jossain muussa yhteydessä, hän kertoi suomentaneensa ison nipun countryklassikoita ja suunnittelevansa niiden levyttämistäkin. & Gasoline Guys. Se oli ollut Mikko Saarelan muistokonsertissa ja kysyi, että olinko se minä, joka lauloi siellä Freukkareita. Jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää. Sarjasen Mikkoon tutustuin joskus pari vuotta sitten. Sitten eteneminen hidastui, koska käännösluparumba otti aikansa. Kymmenelle kappaleelle kuitenkin saatiin luvat. Laitoin hakemukset matkaan ja niinhän siinä kävi, että yksi biisi sai heti täystyrmäyksen. Alkuperäisversion muut vierailijat ovat Kris Kristofferson ja Jamey Johnson. Hämmästyin, kun Spotify määritteli ne EP:ksi. Matkan varrelta löytyy mm. Syvällisen pohdinnan myötä ajauduin ihan sinne arvopohjalle. Kolme hakemusta odottaa edelleen jossain mappi-ö:ssä. Emilian kanssa tavattiin ensimmäistä kertaa yhteisellä hääkeikalla – olisikohan se ollut vuonna 2013. Maaliskuussa 2020 kuulin projektin edenneen jo toteutusvaiheeseen. – Yksi projektia venyttänyt juttu oli käännöslupien hakeminen. Tässä on ollut loputonta soutamista ja huopaamista, miettimistä ja funtsaamista, että missä kohtaa olisi hyvä aika julkaista ja mitä. Omasta mielestäni kyseessä oli single, mutta ilmeisesti singlen määritelmä on muuttunut, kun suoratoistomaailmassa on b-puolet pudonneet pois. Enemmän tai vähemmän tässä tuttuja ollaan. Kaivauduin syvemmälle ja kaivoin sieltä päätöksen. – Musiikillinen julkaisu-urani alkoi Loimaalla vuonna 2010. Intouduttiin sitten juttelemaan. Mukana on muun muassa Mikko Sarjanen alias Notkea Rotta. Haaviston Marko on tietysti pyörinyt kantrikuvioissa jo pitkään ja ollaan nähty toisiamme. Mylläriin verrattuna melko poikamainen, mutta samaan aikaan omalla tavallaan uskottava ja maneereista vapaa laulutyyli nosti tutut tekstit esiin uudessa valossa. Sen seurauksena julkaisin levyllisen countrykäännöksiäni ja mukana ovat ne kappaleet, joihin olen saanut asianmukaisen käännösluvan. Käännökset olivat sitä tasoa, että Myllykoskikin olisi ollut niistä ylpeä ja solistin taustalla country soi maukkaan autenttisesti. Se on pelin henki ja meininki, mutta kyllä tässä karsiutuneiden biisien osalta edelleen surutyö jatkuu. Tuplasingleltä löytyivät oivina käännöksinä Waylon Jenningsin Are You Sure Hank Done It This Way. Me ei niinkään harrastuksistamme lauleta, mutta kyllä tässä samaa porukkaa ollaan. 8 Blues News 5/2021 MARKO AHO S e taisi olla Savoy-teatterissa syksyllä 2018 vietetyillä Suomikantrin viisikymppisillä, kun ensi kertaa näin Freud Marx Engels & Jung Tribute Bandin keikalla. Jannen seurana laulamassa poikkeavat puolestaan Marko Haavisto ja Emilia Sisco. Paikallinen K-kauppias pyöritti sellaista pienimuotoista yhden miehen levyfirmaa kuin Jupiter Stroll ja vaikutti rockabillyn saralla. – Tammikuussa, loppiaisena, laitoin pari ensimmäistä biisiä ulos. Hän ei lähtenyt edes tavoittelemaan alkuperäisten tulkintojen fiilistä. Antaa siis miehen itsensä kertoa historiastaan. Tuolloin tuessa mietin jonkinlaisia melodiakikkailuja ja muuta, mutta tiesin, ettei omatuntoni antaisi periksi laittaa kappaleita omiin nimiinkään. – Willien versiohan perustuu puhtaasti kaverisuhteille ja yhteisille harrastuksille. – Vapuksi ilmestyi Willie Nelson -käännökseni Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Se perhana tekee niin edelleen – ja kaikeksi harmiksi kyseessä näyttäisi olevan Bob Dylanin hengessä sellainen Never Ending Tour. Kirjeenvaihto monikansallisten viihdejättien lupaosastojen kanssa osoittautui työlääksi urakaksi. Vappuna oli vuorossa seuraava digisingle – nyt ajan hengen mukaisesti yhtenä kappaleena ja YouTuben toimiessa tällä kertaa julkaisualustana. Tosin eipä noihin aikoihin muutenkaan olisi kannattanut pitkäsoittoa pihalle laittaa, kun ei keikkojakaan ollut. Paikoin saattoi paistaa läpi myös solistin historia rockabillyn parissa, mutta eihän se ole huono asia lainkaan. Eräs tärkeä seikka oli se, että Kaunisto hoiti homman tyystin omalla tyylillään. Maistiaiset saivat ainakin meikäläisen innostumaan. Etenkin viimeksi mainitun täkäläistetty muoto On ovet auki oli jo ensikuulemalta helppo tunnistaa takuuvarmaksi baarihitiksi. Mielestäni se sopi vappuun ja siinä on sellaista reipasta fiittausmeininkiäkin. Lupien puut. pari levyllistä mainiota rockabillya julkaissut Johnny B.D. Kitaraässä Tuomas Metsbergin johtaman bändin keulilla puolitoista vuotta aiemmin kuollutta kantritohtori Myllykoskea tuurasi Janne Kaunisto – ja hyvin tuurasikin. Erään nimeltä mainitsemattoman pandemian maailmankiertue alkoi tuolloin häiritä kaikkien muiden elämää melkoisesti. Vaikka ”Eilistä vain” onkin Janne Kauniston suomenkielinen debyytti, niin ei mies mikään märkäkorvainen keltanokka ole. Helmikuussa 2020, eli kuukautta ennen koronasekoilun alkua, äänitettiin 14 käännösbiisiä. Nykymittapuun mukaan taisin julkaista ensitöikseni siis tuplasinkun. Projekti kuitenkin otti vähän vaikutteita viime aikojen yhteiskunnallisesta tilanteesta – mikäpä taideprojekti ei olisi ottanut. Tämä johtui osin siitä, että Willien Roll Me Up And Smoke Me When I Die -versiossa vierailee Snoop Dogg. Tämän vuoden alussa ilmestyi ensimmäinen single. Onhan se hirveä sääli ja melkeinpä suurempi rikos, että hyvällä maulla ja kunnioituksella tehdyt käännökset jäävät julkaisematta. Ehdin varmasti sitten myöhemmin sotkeakin asioita
Myös Teftellerin listasta selviää, että lähiaikoina on tulossa huudettavaksi todellisia rariteetteja. Vaikka maailma on markkina, luotettavin tapa hankkia levyjä on yhä katsastaa omin korvin ja silmin, mitä on ostamassa. – Goofinissa käyn kerran viikossa ja muissakin liikkeissä kun ehdin. AGENTTI ARGENTIINASSA AGENTTI ARGENTIINASSA Seuraavaksi on hypättävä karttapallolle, kun levylaatikoista nousee eteläafrikkalaisia savikiekkoja brittirokkarien levytyksistä, The Sparkletonesin uniikki skandinaavi-EP, jossa on itselleni tuntematon menevä biisi, meksikolaista brasilialaista ja vaikka mitä vinyyliä. Musiikki on tärkeintä, Väisänen kertoo. Runsautta tuo myös se, että Väisänen on kiinnostunut rock’n’rollin alalajien lisäksi bluesin eri muodoista, hillbillystä ja kantrista, varovaisesti ”Diz and Bird” -tyylisestä jatsista sekä garage rockin helmistä. Väisänen on saanut postilaatikkoonsa juuri John Teftellerin tuoreimman katalogin, josta jo ensi vilkaisulla selviää, että Suomesta on lähdössä pian tarjouksia Oregoniin. Kuten arvata saattaa, harvinaiset kiekot eivät ole ilmaisia. Ajat ovat siinä mielessä herkulliset nuoremman polven keräilijöillä, että rapakon takana moni pitkän linjan levyniilo pistää kokoelmiaan myyntiin vanhuuspäiviä ajatellen – tai sitten asialla on viikatemiehen paikalle kutsuma perikunta. Seuraavaksi pitäisi täydennellä puuttuvien Sunin savikiekkojen lisäksi James Brownin alkupään pippurisia juttuja Federalilla, löytää vaikkapa The Nightridersin Lookin’ For My Baby ja Fats Dominon Ain’t That A Shame suomalaispainoksena. Verkkohuutokauppa eBay alkaa olla menneisyyttä hankintakanavana, sen tilalle ovat tulleet Facebookin keräilijäryhmät. Vaikka paljon on jo hyllyssä, ennen kuulemattomia ja uudelleenjulkaisemattomia hyviä levytyksiä tulee jatkuvasti vastaan. Tai Suomessa painettuja kiekkoja, joita aika harva on pidellyt käsissään: Willie Mae ”Big Mama” Thorntonin Hound Dog Karusellin seiskakasina, Bobby Dayn Little Bitty Pretty One samalla nopeudella mutta HMV:n julkaisuna, pari sitkeästi puuttuvaa Bill Haley & The Cometsia, Johnny Kiddin So What / Please Don’t Bring Me Down (HMV 919) -sinkku sekä kiistelty Screaming ”Lord” Sutch with The Savagesin HMV-platta ’Til The Following Night / Good Golly Miss Molly (953), jota Väisänen ei ole edes nähnyt koskaan. Niiden vastapainoksi esimerkiksi Discogsista voi tehdä löytöjä muutamilla euroillakin. Välillä hän pääsee säväyttämään löydöillään meitä kaikkia. Hän esittelee tuoreena löytönään esimerkiksi Belgiassa kuvakannella vuonna 1978 julkaistua Donnie Quinnin On My Way To California -sinkulaa. Viime vuonna katosi pari pakettia, nyt kadoksissa on kolme. – Parasta harrastuksessa on löytää kappaleita, joita kukaan ei ole täällä kuullut ja joita voi soittaa dj-keikoilla. Kaikkien edellisten keräilyvuosien aikana katosi yhteensä kolme. Savikiekkoja Väisänen on soitellut viimeksi Helsingin rautatieaseman kupeessa pyöritetyssä 78 RPM ERA -klubissa, jossa Ann Colen Baton-helmen tapaiset kappaleet pistivät tanssijoihin vauhtia. On kysyttävä, mistä ja miten Väisänen löytää uniikit painokset omakseen. Löytöjä voi tehdä täälläkin. Vaikka kuuntelua ja keräilyä on jatkunut 40 vuotta, Väisänen ei pelkää, että joku päivä hän luo painavan katseen kokoelmaansa ja tajuaa, että kaikki mahdollinen on jo hallussa. Mieluummin etsin uusia kappaleita kuin eri painoksia tutuista levyistä. Esimerkiksi Australiasta hankituilta, Savoyn omistajaperheen Lubinskyn jäämistöistä löytyneiltä oudoilta Nappy Brownin koekiekoilta löytyi kolme ennen julkaisematonta kappaletta, joista kaksi parasta päätyi espanjalaisten julkaisemalle laatusinkulalle (It’s All Yours / Because I Love You, Savoy 451499). Paketissa oli Jess Hooper with The Daydreamersin All Messed Up – savikiekkona totta kai. – Jos rockabilly on pyörinyt hankinnoissa liikaa, sitten voi hankkia R&B:tä tai vaikkapa surfia. Esimerkiksi Väisänen on pannut nyt viestiä kontaktilleen latinalaisen Amerikan suuntaan, että Argentiinassa painetut Johnny Burnette Trion savikiekot kiinnostaisivat täällä. NAPPY BROWNIN BIISIT NAPPY BROWNIN BIISIT Mitä seuraavaksi, kun hyllyssä on jo todella paljon. – Paketin pisin saapumisaika on yli viisi kuukautta. Markkinat ovat muutenkin globaalit. Iloa tuo aina se, kun löytää uutta ja pääsee esittelemään kappaleita innokkaille kuulijoille. – Hyviä aiemmin kuulemattomia biisejä on varmasti satoja, ja lisää löytyy koko ajan, kun joku linkkailee kappaleita eri keskusteluryhmiin tai niitä julkaistaan kokoelmilla. Siksi säännöllinen kierros kivijalkakaupoissakin kuuluu Väisäsen ohjelmaan, vaikka tarjonta ei ole pääkaupunkiseudun levyputiikeissa aina yhtä runsasta kuin maailmalla. Yrittäjänä toimiva Väisänen ei halua ottaa kantaa kuluihin – harrastukset yleensä maksavat – mutta kun tarjolle tulee levy, jota hän on etsinyt, on pystyttävä nopeisiin päätöksiin. Joskus käy näin: Ray Smithin savikiekko eteläafrikkalaisena painoksena. Paketteja palautetaan lähettäjille puutteellisten digitietojen takia, savikiekot makaavat rullakon alimpana pakettikasojen alla, metalliasetaatin yli oli ajettu trukilla. Ennen korona-aikoja Väisänen vieraili esimerkiksi vuosittain saksalaisessa Ingolstadtin kaupungissa järjestetyssä yksityistilaisuudessa, jossa paikalle eri puolilta Eurooppaa tulevat keräilijä-dj:t soittelevat kukin pari settiä levyjään ja käyvät myyntitai vaihtokauppaa ylimääräisistään. Listalla on joitain kokoelmista puuttuvia Sunin savikiekkoja. Monen muun tavoin Väisänen on menettänyt uskonsa kotoisan Itellan (entinen ja nykyinen Posti) kykyyn tuoda levyt ehjinä keräilijän kotikulmille. Savikiekkojen osalta tämä on siitä selkeää, että aikaraja niissä on formaatin myötä automaattisesti selvä – ellei sitten ala etsiä Beatlesia Intiasta, Väisänen naurahtaa. Viime aikoina Väisänen on innostunut 1960–70-luvun perämetsien jenkkiartisteista, jotka ovat jatkaneet juurimusiikin levyttämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut musiikin maailmassa. Goofinista löytyi kerran Eddie Riffin Ain’t That Lovin’ You Baby, joka oli leiman perusteella myyty alkujaan pienessä musiikkikaupassa Punavuoressa, ja lahtelaisessa Misirloussa tuli hämmästyttävästi vastaan Joey Castlen Rock And Roll Daddy-O. Olen siirtynyt yhä enemmän käyttämään UPS:n palveluita jenkkilähetyksissä, Väisänen kertoo. Blues News 5/2021 15 tää paikallisen kirpputorin lootista: syvässä etelässä painettuja plattoja, joita tiedetään olevan jäljellä enää joitain kappaleita ja nekin tiukasti keräilijöiden holveissa. Kun siihen yhdistetään kiinalaisten turhakerohmuajien ahneuden takia säädetyt tullimääräykset epäselvine pykälineen ja kovine lisämaksuineen, Väisänen on ohjannut kaupantekoaan yhä enemmän Euroopan yhteisön maihin. Touhut tiskijukkana, taiteilijanimellä DJ Moon Kat, ovat auttaneet paljon, kun kotimaan kuppiloiden lisäksi Väisänen on lähtenyt soittamaan parhaita levyjään esimerkiksi espanjalaisklubeihin, joissa täkäläisistä ahtaista oloista poiketen laajennetaan linjaa reippaasti modien suosimien R&Bsoundien puolelle. Myös Discogs on kohentanut asemiaan, mutta myös perinteisillä paperilistoilla on yhä paikkansa. Kaiuttimista kuuluu Elviksen 1970-luvun levyiltä tuttua sykkivää äänimaailmaa paksulla jenkkiaksentilla laulettuna, kannessa komeilee artisti turskeine bulsareineen ja karseine kaulakoruineen. On syntynyt kontakteja samanmielisiin. KIVIJALKAA UNOHTAMATTA KIVIJALKAA UNOHTAMATTA Pelkkää auvoista eksoottisten levypakettien availua keräilijän elämä ei ole. Eräs nuoruusvuosien peruslevyistä, QR:ltä aikoinaan löydetty ”Meteor – Hillbilly Bop Memphis Style” -albumi ei ole sekään unohtunut, sillä muutama päivä haastattelusta UPS:n kuriiri kolisteli Väisäsen ovella
Oltiin aivan vuoden ‘61 alussa, johon mennessä kokoonpanokin oli horjunut sen verran, että alkuperäisjäsen Keith Koestner oli lähtenyt Uncle Samin hommiin. Kovatasoisia yhtyeitä, sekä mustia että valkoisia oli kuitenkin New Yorkissa niin paljon, että levyttämään pääsyyn vaadittiin onnea ja muista erottuvaa osaamista, niinpä Dell-Satinsien ratkaiseva askel onnistui vasta uuden vuosikymmenen alussa. DION & THE DEL-SATINS DION & THE DEL-SATINS Goldner-sopimuksen katkettua näkyvin muutos oli toisen l-kirjaimen putoaminen yhtyeen nimestä, tulevaisuuden kirkastumiseen tarvittiin ripaus onnekasta sattumaa. Virheelliset muistelot väittävät, että kun Dion kuuli ensimmäisen kerran Del-Satinsin laulua, niin hän kutsui yhtyeen uuden levynsä taustalle antaen samalla potkut Belmontseille. kavereitaan jo edellisenä vuonna. Belmonts, Mystics, Passions, Regents ja monet vastaavat olivat vauhdikkuudestaan huolimatta nätisti sanottuna pinnallisempia, Del-Satinsin levyillä, vaikkei se niitä paljon levyttänytkään oli hitusen enemmän sulavuutta ja tunnetta esikuva Five Satinsin tyyliin. Dionin pitkä hittiputki on siinä suhteessa tärkein, mutta ei ainoa. Sikäli moka oli ymmärrettävä, että moniin Dionin hittikokoelmiin on merkitty Belmonts-lisuke. Del-Satins oli eräs 60-luvun alun ykkösyhtyeistä lajissaan, mutta sen historia on eriskummallinen. 16 Blues News 5/2021 THE DEL-SATINS THE DEL-SATINS Kaikuja kadunkulmista, osa 15 Kaikuja kadunkulmista, osa 15 PEKKA TALVENMÄKI T akavuosina huomasin joskus radion musiikkiohjelmia kuunnellessani, että kun toimittaja teki kulttuuriteon ja soitti Dionin vanhan hitin, niin hän ilmoitti esittäjäksi Dion & The Belmonts. Se ei saavuttanut ainuttakaan listahittiä, itse asiassa sen oma diskografia jäi lyhyeksi, koska se teki parhaina vuosinaan tärkeimmät studiotehtävänsä muiden artistien kuorona. Kokoonpanolle saatiin nimi The Dell-Satins yhdistelmänä suurilta mustilta suosikeilta The Dells ja The Five Satins. Muistan jostakin lukeneeni mielipiteen, jonka mukaan Runaround Suen ansiot jakaantuivat tasan neljälle osiolle. Kieltämättä, jos sitä vertaa muihin valkoisiin New York -porukoihin, niin on siinä pieni sävyero. End 1096 I Remember The Night I’ll Pray For You Levy on molemmilta puoliltaan hyvin tyypillistä New Yorkin doo wopia. On väitetty, että Goldner suostui levyn tekoon sen takia, että uskoi Dell-Satisin olleen musta yhtye. Dionin kertomaan liittyy arvattavasti paljon romantisointia, joka tapauksessa Del-Satins sai paikan Runaround Suen taustakuorona. Tuo ryhmä oli Del-Satins, jonka jäsenet pitivät ideaa hulluna, mutta suostuivat Dionin tarjoukseen. Yksi vuoroaan odottavista ryhmistä oli The Jokers, jonka jäsenistä tenorit Les Cauchi ja Keith Koestner sekä basso Tommy Ferrara olivat paikalla, mutta solisti Joey Amato oli jänistänyt. Näinhän ei ollut, vaan Dion oli aloittanut soolouransa ilman vanhoja DELL-SATINS DELL-SATINS Tarina alkaa Manhattanilla vuonna ‘56 järjestetystä nuorten yhtyeiden konserttipäivästä. B-puoli on parempi, I’ll Pray For You on nätisti laulettu surullinen nyyhkylaulu. Hänen paikallaan lauloi muutaman kuukauden ajan Mel Kalickman ja sen jälkeen. Menestys oli valtava ja sai upeaa jatkoa niin, että tämä yhdistelmä teki vuoden sisällä yhteensä viisi top ten -hittiä, joista monien mielestä vakuuttavin oli Runaround Sueta seurannut listakakkoseksi yltänyt The Wanderer. Ahkera harjoittelu tuotti tulosta, pappaFerraran järjestämiä pikkuesiintymisiä riitti ja intoa lisäsi voitto New Yorkin sisäisessä ”Battle of the groups” -kisassa. Harmoniaa täydentämään kutsuttiin Ferraran perheestä baritoni Fred. I Remember The Night on nopea ja rento, mutta ei kuitenkaan erityisen tarttuva. Elettiin kesää ‘61, jolloin Dion oli saanut valmiiksi Ernie Marescan kanssa säveltämänsä laulun Runaround Sue. Henkilöhistorialtaan DelSatins on ollut kirjava, jo aktiivisina vuosina yhtyeessä on laulanut 13 miestä ja jäähdyttelyvaiheessa määrä on lähes tuplaantunut. Silti virhe ärsytti, kuuluuhan jo yleissivistykseen tietää, että esimerkiksi Runaround Suen, tuon ”maailman parhaimman levyn” taustalla ei suinkaan laulanut Belmonts vaan yksi sen tunnetuimmista kilpailijoista New Yorkin valkoisen doo wopin sarjassa, The Del-Satins. Kuitenkaan Del-Satins ei saanut nimeään etikettiin eikä sitä muutenkaan noteerattu. Sellaisen Dion löysi ollessaan norkoilemassa Manhattanilla, ihastui siellä tapaamansa porukan tuoreeseen ja energiseen tyyliin ja esitteli saman tien Runaround Sue -idean, jonka taustalle apua tarvittiin. Asian järjesti managerin tehtäviä hoitanut Jim Gribble, joka neuvotteli levytysmahdollisuuden George Goldnerin End-merkille. Sen varaan Dion keksi itse tarinan, joka väännettiin Ernie Marescan kanssa nopeasti levytyskuntoon ja esiteltiin Laurie-merkin pomoille, vain uskottava taustayhtye puuttui. Ensimmäinen oli huikentelevaiseen tyttöön liittyvä katkera sanoitus, toinen tunnelman nostattavat erinomaiset soittajat, kolmas Dion itse ja neljäs ”hape hape...” -puolen hoitanut Del-Satins. Tilanne korjaantui niin, että avuksi pyydettiin kilpailevasta The Yorksville Melodys -yhtyeestä Stan Ziska (tai Zizka niin kuin tsekkiläisiä (?) geenejä omanneen kaverin sukunimi on alun perin kirjoitettu). Dionin muistelojen mukaan laulun pohja kehittyi Bronxissa Ellen-nimisen tytön syntymäpäiväjuhlissa, kun yleisen jammailun lomaan syntyi kuvioon oleellisesti kuuluva pureva lallatus ”hape hape bum da hey di hey di hape hape”. Hyvin arvioitu, taustakuoron osuus oli ratkaiseva osa levyn taikaa. Yritys onnistui niin hyvin, että Ziska liittyi vakiosolistiksi, näin oli uusi yhtye syntynyt. Kun Laurie Stan Ziskan vanha kaveri, The Yorksville Melodys -yhtyeen ajoilta tuttu Bobby Failla
Hänet olisi muuten helppo sivuuttaa ilman mainintoja, mutta hänen 60-luvun alkupuolella levyttämänsä single Beatty Dean / One By One (Sky 0970) kuuluu tarinaan siksi, että Del-Satins lauloi sillä taustalla ja siksi, että a-puoli esitetään Wanderer-kompilla. Lisäksi numerolla 118 julkaistiin uusinta vanhasta Five Satins -bravuurista To The Aisle. ”You know I’m not really a singer”, lausui Ernie Maresca Foreign Intrigue -nimellä levyttämänsä Wanderer-version loppuirvailussa. Muutama isompi tähti täytyy kuitenkin vielä mainita. Dion levytti hittiensä ohella kaksi albumia, nimeltään ”Runaround Sue” ja ”Lovers Who Wander”. Vuonna ‘62 Baker ehti vielä olla mukana yhdessä lukemattomista The Buddies -kokoonpanoista ja levyttää sen kanssa Comet-merkille peruskamatasoisen singlen Must Be True Love / Hully Gully Mama (2149), b-puolen tanssiraita ei ole ollenkaan niin hersyvä kuin nimen perusteella voisi päätellä. Alkaneen vuosituhannen uusintajulkaisujen myötä on hyllyiltä kaivettu myös Crazy Question -niminen levytys, jonka esittäjäksi on merkitty Nick Como & The Del-Satins. En tiedä, oliko asialla mitään tekemistä Laurien tai edes Del-Satinsin kanssa, mutta ansaitsee maininnan sikäli, että Joe Ferrara toimi jatkossa pitkään yhtyeen kitaristina. Noinhan asia oli, Marescan levyt olivat enimmäkseen riemastuttavaa kohellusta eikä taustalla laulanut Del-Satins niihin juuri ryhtiä saanut. Etiketissä lukee Bill Baker & The Group, jossa lisuke ei tarkoita Del-Satinsia vaan sattumalta paikalla olleita Crestsja Schoolboys-yhtyeiden jäseniä. Koska se levytettiin Runaround Suen alkuperäistä taustaa käyttäen, oli Del-Satins vahvasti mukana. Tietenkin meidän on muistettava myös Linda Laurien Stay At Home Sue -niminen vastaus Dionin hittiin. Blues News 5/2021 17 esimerkiksi julkaisi kaksi albumillista ”Dions’s Greatest Hits” -materiaalia niin Del-Satinsin nimeä ei mainittu kummankaan levyn kansiteksteissä. 60-luvun alussa hän levytti Del-Satinsin kanssa ainakin viisi raitaa (So Bad, I Wanna Know, She’s Not Around Anymore, Calling My Love ja Is It A Dream), joista singlenä julkaistiin vauhdikas I Wanna Know ja kaihoraita Is It A Dream numerolla Audicon 115. Vuonna ‘94 kuollut Bill Baker toimi Five Satinsin soololaulajana muutaman kuukauden 50-luvun lopussa, kun ykköslaulaja Fred Parris oli sotapalveluksessa. Kuten todettu, muitakin tuntemattomiksi jääneitä artisteja Del-Satinsien avustettaviksi joutui, ainakaan minulle sellaiset kuin Sundowners, Johnny Dawn tai John Corey eivät sano juuri mitään. Merkinnät ovat epäselvät, mutta sen käsityksen niistä sain, että Del-Satins lauloi kotoisen Viuhahdus-suosikkimme esikuvana pidetyn levyn Hey Jean Hey Dean ja b-puolen Please Don’t Tell Me Now taustalla.. He levyttivät seuravana vuonna nätin Jeanette Jeanette -nimisen balladin, joka julkaistiin vasta vuosia myöhemmin. Molemmat singlet olivat mitä tyypillisintä New York -soundia, toisella puolella balladi ja toisella harmiton vauhtipala. En myöskään jaksa uskoa, että yhtye olisi saanut huippuhittien kassaan tuomista taaloista läheskään sitä osaa, jonka olisi ansainnut. Baker oli mukana musiikkihommissa vielä 60-luvun lopussakin, asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että nimellä ”Bill Baker & His Groups” on olemassa koko uraa valaiseva tuore kokoelma. Kovin korkealle en noteeraa myöskään Stan Vincentin (oikealta nimeltään juhlallisesti Stanley Grochowski) laulutaitoja, enimmäkseen hän toimikin taustahommissa. Amato joutui asepalvelukseen ja levytti sieltä palattuaan pari singleä ABC:lle nimellä Joel Christian. Hän palasi kuvioihin vuonna ‘60, jolloin hän muodosti Ferraran veljessarjan kuopuksen Joen kanssa Bi-Tones -nimisen duon. Lista on pitkä, tässä vain joitakin havaintoja. Ernie Maresca sävelsi ja tuotti Laurien sisarmerkki Rustille muutaman Dean & Jean -levyn. Hän levytti listausten mukaan omalla nimellään vain kaksi singleä, joista ensimmäinen oli Del-Satinsin kanssa tehty numerolla Comet 2147 julkaistu tunnelmiltaan nihkeä Please Be Mine / She’s So Wonderful. Vuonna ’59 Baker levytti The Chestnus -yhtyeen kanssa kaksi singleä Elgin-merkille (Tell Me Little Darling / Won’t You Tell Me My Heart ja Wonderful Girl / Chit Chat, numeroina 007/008 ja 013/014). Bobby Callender oli 60-luvulla muutaman singlen levyttänyt, ymmärtääkseni enimmäkseen kauhulevyihin erikoistunut artisti. Joka tapauksessa Shout! Shout! Knock Yourself Out oli top ten -hitti vuoden ‘62 alussa ja sai jatkeekseen samannimisen albumin ja muutaman singlen, kaikkien taustalta löytyy maininta Del-Satinsista. Kuten totesin, The Jokers -yhtyeen alkuperäinen solisti oli Joey Amato. Yksityiskohdat ovat niidenkin osalta jääneet merkitsemättä, mutta kaiken järjen mukaan Del-Satins lauloi suurimman osan täyteraitojen taustoista. DEL-SATINS TAUSTALLA DEL-SATINS TAUSTALLA Dion oli tärkein, mutta ei ainoa Laurie-artisti, jonka levyjen taustalla Del-Satins lauloi, lisäksi taustahommia tarjosivat muutkin firmat. Muistamisen arvoinen on myös Lauriella aloittanut kauniskasvoinen teinilaulaja Nick Como, jonka taustalla Del-Satins esiintyi molemmin puolin erinomaisella singlellä Your Guardian Angel / Just A Little While (Tang 1231)
Ballad Of Dee Jay on itkettävän surullinen tarina nuoren tiskijukan kuolemasta. Hän järjesti tapaamisen itsensä Phil Spectorin kanssa sillä seurauksella, että Del-Satinsin sopimus oli yhtä ehtoa vaille valmis. Kuulijan mielentilasta riippuu, kuulostaako lopputulos teennäiseltä vai onko kyseessä lievästi sanottuna loistava balladi, minä kallistun aina jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Remember on tyylille uskollisesti kaihoisa, mutta hieman kalvakka balladi. Win 702 Counting Teardrops Remember A-puoli oli esikuvansa kaltainen energinen medium, Runaround Suen rytmeillä mennään eikä petollinen tyttö unohtunut sanoituksessakaan: ”Counting my teardrops waiting for Runaround Sue”. MUUTOSTEN VUODET MUUTOSTEN VUODET Manageri Jim Gribble kuoli vuoden ‘62 lopussa. 18 Blues News 5/2021 TEARDROPS FOLLOW ME TEARDROPS FOLLOW ME Del-Satins pestattiin Laurielle taustayhtyeeksi, mutta hyvä työ palkittiin myös muutamalla omalla levyllä. B-puolen perusnopeasta ei löytynyt tietoja, mutta vanhalta Laurie-raidalta sekin kuulostaa. Laurie 3132 Teardrops Follow Me Best Wishes Good Luck Goodbye 3149 Ballad Of Dee Jay Does My Love Stand A Chance Teardrops Follow Me on surullisesta nimestään huolimatta iloinen hyvin laulettu vauhtipala samoin kuin jälkimmäisen singlen b-puoli. Spector halusi yhtyeen muuttavan länteen, mutta siihen ei suostuttu ja koko idea raukesi. Hänen työtään jatkoi entinen Heartbeats-laulaja Wally Roker, mutta vain väliaikaisesti. Nämä jutut ovat uskoa vai ei uskoa -tarinoita. Edellä todetun Dean & Jeanin paremman puoliskon Brenda Lee Jonesin säveltämä Best Wishes... Lauriella julkaistiin tämän jälkeen kaksi erinomaista singleä. Laurie-vaiheesta on vielä mainittava yksi muutos Del-Satinsin kokoonpanossa Bobby Failla lähti viivyttyään porukassa vain vuoden, tilalle tuli Richie Green, joka pysyi vakiojäsenenä vuosikymmenen lopulle asti. 90-luvun alussa julkaistiin Genie-merkillä Del-Satinsin single I’ll Never Know / Read Between The Line. Stan Ziskan kertoman mukaan a-puolen alakuloinen balladi on alun perin vuonna ‘62 a cappellana Laurielle nauhoitettu demo, joka jäi julkaisematta. Stan Vincentin laatimassa sanoituksessa ei tietääkseni ole pohjaa tosielämästä, mutta on väitetty, että pian singlen julkaisun jälkeen eräs paikallinen tiskijukka kuoli, mistä seurasi, että radioasemat lopettivat hyvin alkuun päässeen levyn soittamisen. Liikkeelle lähtö tapahtui heti Runaround Suen jälkimainingeissa, levymerkki ei kuitenkaan ollut Laurie vaan Hy Weissin omistama Win. ei ole huono sekään, mutta jää väkisin ikään kuin välituotteeksi. Itse en mitenkään jaksa ymmärtää, että Spector olisi tuossa vaiheessa ollut erityisen kiinnostunut New Yorkin doo wopista. Rokeria seurasi managerina Jay Fontana, joka hoiti myös Murray The K.:n taustahommia. Green tuli The Campanions -yhtyeestä (ei siis Companions niin kuin monissa lähteissä väitetään) ja oli ollut mukana vuonna ‘61 levytetyllä kohellussinglellä Dorothy My Monster / I Want A Yul Brunner Hair (Dee Dee 1047), b-puolen nimi kertonee parhaiten mistä oli kysymys. Fontana ei yrittänytkään järjestellä
Orastavan hajoamisen merkit näkyivät 60-luvun puolivälissä, kun yhtyeen kantava voima Stan Ziska erosi ja pian sen jälkeen alkuperäisjäsenet Les Cauchi ja Tommy Ferrara joutuivat Vietnamiin. Puppy -merkille, jonka maineikas The Lion Sleeps Tonight -hitistä tuttu The Tokens oli perustanut. Ihan ei Laurie-putken tasolle päästy, mutta Ruby Baby, Drip Drop, Donna The Prima Donna ja This Little Girl olivat loistavia levyjä, kolme ensin mainittua top ten -hittejä. Vuonna ‘67 yhtye levytti kolmejäsenisenä singlen: Diamond 216 A Little Rain Must Fall Love Hate Revenge. Dion sävelsi ja lauloi noihin aikoihin myös hempeitä teinilauluja, siksi b-puolen Who Cares ei ole yllätys muuten kuin että se on todella kaunis laulu lajissaan. Blues News 5/2021 19 yhtyeen levytysasioita, vaan kiinnitti sen Murray’s Shown vakioesiintyjäksi. Dion lähti Columbialle vuonna ‘63 ja houkutteli Del-Satinsit mukaansa. Töitä riitti, sillä samanaikaisesti Del-Satins jatkoi taustayhtyeenä muiden levyillä. Kun kappaleen nimi on A Girl Named Arlene, niin ollaan aina varmassa naapurintyttöosastossa, samoin I’ll Do My Crying Tomorrow on sävelmänä kelvollinen. Del-Satinsin viimeinen kunnon levy on juuri vuodelta ‘64: Mala 475 Believe Me Two Broken Hearts Muutosta aikaisempaan tyyliin ei ole havaittavissa. NIITÄ NÄITÄ NIITÄ NÄITÄ Mala-singlen jälkeen ei Del-Satinsin tarinasta ole osunut kohdalleni juuri mitään positiivista. Myös Happenings levytti paljon, enimmäkseen valjuhkoja uusintoja aikaisemmin vuosien perusjutuista, mutta ne eivät säväytä, ei edes kesän ‘66 listakolmonen See You In September. Tuo lupaus toteutui yhden singlen verran kesällä ‘63. Columbia 42802 Feelin’ The Pain Who Cares Dion tuotti levyn ja oli vahvasti mukana myös säveltäjänä, Feelin’ The Pain onkin hänen näköisensä vankkarytminen ja tanakasti laulettu vauhtipala. Del-Satins sai levyttää neljä singleä: B.T.Puppy 506 Hang Aroung My Candy Apple Vette 509 Sweets For My Sweet A Girl Named Arlene 514 Relief The Throwaway Song 563 A Girl Named Arlene I’ll Do My Crying Tomorrow 563 julkaistiin vasta vuosikymmenen lopussa yhtyeen historian ainoan virallisen albumin seuraksi. Believe Me on kuulakas, täyteläinen balladi ja Two Broken Hearts nätti ja sujuva, sopivasti vanhanaikainen vauhtipala. Puppy BTPS 1029) A: (1) Sweets For My Sweet (2) Relief (3) I’ll Do My Crying Tomorrow (4) Ski Beat (5) My Candy Apple Vette (6) Out To The Lunch B: (1) I Can’t Find The Girl On My Mind (2) Hang Around (3) A Girl Named Arlene (4) The Throwaway Song (5) Today I’m In Love Kovin kauas vanhoista doo wop -ajoista oli päädytty, yleiskuva on harmiton pop, juuri sellainen, joka oli tyypillistä valkoisille jenkkiyhtyeille, kun etsittiin jonkinlaista ryhtiä brittipopin haasteeksi. Hienot levyt ja onnistuminen niiden taustoilla saivat jatkoa. Stan Ziskan ja kahden muun perusjäsenen lähtö ei hajottanut Del-Satinsia. Sitä ennen yhtye oli esiintynyt pitkään Clay Colen viikoittaisessa TV-showssa ja päässyt levyttämään B.T. Siinä positiivisimmat havainnot, muuten on tasapaksua. Del-Satins ei vain kiinnostanut markkinamiehiä, kyseessä oli siksi yksi huonosti täytetty lupaus, ei niinkään totinen yritys. Today I’m In Love on hyvä vanhahtava sävelmä, joka olisi paremmin onnistuakseen vaatinut vanhahtavan doo wop -sovituksen. Valtaosan merkin levyistä teki Tokens itse, niistä on positiivisena jäänyt mieleen vain vuoden ‘64 pikkuhitti He’s In Town. DelSatins lauloi myös albumeilla Ruby Baby ja Donna The Prima Donna, mutta vieläkään ei yhtyeen nimeä mainittu sen enempää singleetiketeissä kuin albumiteksteissä. Ahtaasti ajatellen New Yorkin mustista doo wop-yhtyeistä vain Drifters ja Jive Five pystyivät säilyttämään asemansa souliin siirryttäessä ja nekin nipin napin. Yleisen käsityksen mukaan doo wop kuoli vuonna ‘64, erityisesti itärannikon asema yhtyemusiikin keskuksena heikkeni. Out To Lunch (B.T. Kitumisvaihe alkoi englantilaisen maihinnousun aikoihin, sen jälkeen listatason huippusuorituksiin pystyivät vain tyylinsä säilyttänyt Jay & The Americans ja muutenkin persoonallinen linjaansa modernisoinut Four Seasons, muuten hyvät levyt ja listasijoitukset olivat lähinnä onnellisten sattumien oikkuja. Valkoisessa doo wopissa itärannikko oli ollut ehdoton edelläkävijä. Jos Laurie-levyt olisivat ansainneet listamenestystä niin sama olisi sopinut Columbia-singleen, varsinkin Feelin’ The Pain -puolessa olisi luullut riittävän potentiaalia siinä missä Dionin omilla hiteillä. Ei doo wop tietenkään kokonaan kuollut, onhan osa yhtyeistä hengissä nykyäänkin, mutta vahvana kaupallisena musiikkihaarana se oli tullut tiensä päähän. Dion oli houkutellessaan yhtyettä Columbialle luvannut järjestää sille levytysmahdollisuuksia. En kuitenkaan sanoisi lopputulosta huonoksi, vastenmielisiä jollotuksia ei Del-Satins tehnyt ja mukaan mahtuu parit hyvät väläykset
En löytänyt varmaa tietoa siitä, julkaistiinko näistä projekteista virallisia levyjä, netistä löytyy Twilight Time -nimellä videotallenteita, joista eniten huomiota on kerännyt neliosainen White Christmas vuodelta ‘97. Kun 60-luvulla kaksi pikkuhittiä (I Could Be So Happy ja 6-minuuttinen Motown-pötkö Sweet Soul Music Medley) levyttäneen Magnificent Men -yhtyeen solisti Dave Buppy lähti soolouralle, otti Stan hänen paikkansa, ei tietääkseni päässyt levyttämään mutta toimi luotettavana kiertuesolistina. Levyllä vesitetty paketti vanhoja suosikkeja ei houkuta, taustasoitto on pikkusievää ja mikä ärsyttävintä, Ziskan ääni oli menettänyt parhaan teränsä ja samettisuutensa. Tommy Ferrara esiintyi 80-luvun alussa jonkin aikaa The Capris -yhtyeen (muistattehan There’s A Moon Out Tonight -hitin vuodelta ‘60) jäähdyttelykokoonpanossa. Eivät nuo ainakaan minun joulutunnelmaani nosta, paljon mielenkiintoisempia ovat samalla tyttöjohtoisella porukalla lauletut My Guy ja When You’re Young In Love. Myös I Don’t Care pursuaa nostalgiaa, pippurinen sävelmä on kuin Teardrops Follow Me’n ja Donna The Prima Donnan sekoitus ja Stan Ziskan laulussa on hämmästyttävää puhtia. Tällä kokoonpanolla julkaistiin vuosikymmenen puolivälissä yksi single: Park Avenue 911 I Don’t Care I’ll Never Know B-puoli on sama kuin aikaisemmin kehumani vanha Laurie-balladi. 2” (Win 1002). Positiivisina faktoina voidaan todeta, että DelSatinsin 60-luvun raitoja on julkaistu muutama vuosi sitten ”The Best Of” -albumilla (Win 1000) ja että myös ”Golden Oldies” -niminen audio-cd on olemassa, samoin löytyy netistä joka suhteessa erinomainen 20-raitainen ”Naturally”-niminen kooste. Tunnetuimpiin Dion-vaiheen hitteihin, joissa yhtye oli taustalla, ei tietenkään ole päästy käsiksi, mutta eihän niitä kukaan kaipaakaan. Still Wanderin’ (Praia #) (1) Still Wanderin’ (2) Does My Love Stand A Chance (3) I’ll Pray For You (4) Feelin’ No Pain (5) Try Again (6) Here’s To You (7) Sweets For My Sweet (8) Teardrops Follow Me (9) Best Wishes Good Luck Goodbye (10) Lovin’ You (11) Try Again En panisi pahakseni, jos pääsisin näkemään ja kuulemaan nyky-Satinsia elävässä ympäristössä, sillä Ziskan ohjelmistossa on nettivideoiden perusteella ollut jopa Runaround Sue ja Wanderer. Tekniseltä kannalta taso on kirjava, sillä osa raidoista on demoja, kakkosottoja, stereointeja, uusintoja ja ties mitä, ja niiltä osin tulos on tietenkin vaisuhko. Ziska esiintyi 2010-luvulla aktiivisesti sekä Tangerinen että Original Del-Satinsin nimissä, lisäksi vuodelta 2019 löytyy merkintä, jonka mukaan hän kiersi vanhan ystävänsä, The Earls -yhtyeen kantavan voiman Larry Chancen kanssa The Main Event -nimisellä kiertueella. Positiivisia ajatuksia herättää myös Ziskan kokoama kahden cd:n paketti ”Back From Lunch, Vol. Stan Ziska yritti Del-Satinsista lähdettyään soolouraa huonolla menestyksellä, ensimmäinen kirjaus on vasta vuodelta ‘70, jolloin nimellä Stosh Zizka julkaistiin single A Little Love / Valley Of Tears (Avco Embassy 45429). Sekava vaihe päättyi 60-luvun lopulla, kun Johnny Maestro vei jäljellä olleet jäsenet perustamaan Brooklyn Bridge -yhtyettä. 1” (Win 1001) ja ”Vol. Fred Ferrara ja Les Cauchi lauloivat Brooklyn Bridgessä ainakin 80-luvun lopuille saakka. Tuoreimpina tietoina mainittakoon, että Stan Ziska esiintyi vuonna 2011 Ferraran veljesten ja Les Cauchin kanssa muutaman konsertin verran, tämä kuvio loppui Fredin kuolemaan 21.10.2011, vuotta aikaisemmin oli Art Loria kuollut tapaturmaisesti kotonaan Floridassa. Sen jälkeen hän on ottanut käyttöön taiteilijanimen Stan Sommers ja esiintynyt sitä käyttäen The Unusual -nimisessä yhtyeessä. Richie Green kuoli vuonna ‘70. Stan Ziskan lähdön jälkeen hänen paikalleen oli maaniteltu maineikasta Crests-solistia Johnny Maestroa ja tiettävästi The Del-Satins featuring Johnny Maestro -niminen kokoonpano ehti tehdä laajan esiintymisturneen, mutta Diamond-singlellä Maestro ei ollut mukana. Nimistandardin lisäksi tarjolla on vakiot Jingle Bells Rock, Sleigh Ride ja Santa Claus Is Coming To Town. BACK FROM LUNCH BACK FROM LUNCH Kahdesta seuraavasta vuosikymmenestä on vain hajatietoja. Hieno single siis molemmin puolin. Netistä löytyy video helmikuulta 2012, siinä itse Dion esittää mustassa bluesmiehen lakissaan Del-Satinsin kanssa Runaround Suen ja hauskaa tuntuu olevan. Viime vuosituhannen neljän viimeisen vuoden tärkein Del-Satinsia koskeva tieto on osallistuminen Art Lorian johtamiin projekteihin, jotka toteutettiin suurin piirtein samalla koostumuksella kuin todettu Park Avenue -single, Vahvistuksena esiintyi Tommy Manzito, minkä lisäksi ainakin näkemissäni tapauksissa oli mukana ahkerasti soolo-osuuksia laulanut tyttö. Lisäksi Dion With The Del Satins -yhteys on tyylikkäästi esillä Bear Familyn ”Street Corner Symphonies” -sarjan osassa 14. Projekti loppui vuonna ‘99, kun Art Loria jatkoi jo 80-luvun alussa alkanutta yhteistyötään Jive Fiven kanssa Doo Wop All Stars -nimisen kiertueen merkeissä. Sen verran tiedetään, että edellä mainittu Charles Aiello oli mukana, lisäksi taustalla lauloivat Edye Van Buren ja 80-luvun Belmonts-miehityksestä tuttu Art Loria. 80-luvun alussa hän perusti The Tangerine -nimisen yhtyeen, joka esiintyi säännöllisesti itärannikon nostalgiatapahtumissa. Viimeinen tiedonjyvä on Les Cauchin kuolema 3.3.2020. 20 Blues News 5/2021 Siisti a-puoli ja hyökkäävä flippi, vanhat ideat siis. Se muistuttaa pääasiasta, saman tekee Stan Ziska “Back From Lunch” -koosteensa tekstissä: ”So many people hear Runaround Sue and Wanderer and like bread and butter, think Dion and The Belmonts, but no, it’s Dion & The Del-Satins.”. Eräässä vuoden ‘68 promokuvassa on uutena jäsenenä Mike Gregorio, lisäksi Les Cauchi ja Tommy Ferrara olivat palanneet vahvistamaan yhtyettä. Tarina sai aktiivista jatkoa vasta vuonna ‘91, kun Ziska kokosi vanhan ryhmänsä sirpaleet, pestasi Charles Aiellon Tangerinesta vahvistukseksi, järjesti yhtyeelle lavahommia ja vei sen Johnny Maestron omistamaan studioon. Levyt sisältävät yhteensä 62 näytettä matkan varrelta. Sitä vastoin DelSatins avusti Maestron soolosessiossa, jossa levytettiin ainakin Ebb Tide ja Going Out Of My Head. Vuonna ‘93 Stan Ziskan vanhoista kavereista ei ole mainintaa. Yhtyeen veteraaneista mukana olivat Fred Ferrara ja Richie Green, uutena jäsenenä lauloi Carl Parker. Mukavan yllätyksen tarjoaa tukku harvinaisuuksiksi jääneitä Del-Satinsin avustamia levytyksiä, joiden joukossa on parit herkkupalat; itse olen viime aikoina fiilistellyt Johnny Dawnin alakuloista Walkin’ Down The Avenue -raitaa (Swirl 110), jossa on ehta 60-luvun alun meininki
Sen tarina oli napattu Hella Wuolijoen muistelmista ”Yliopistovuodet Helsingissä”. Sen tekstit olivat taiteellisesti uskottavia, surrealistisia, kuten nykyrunoutenakin pätevät Lennon ja Jim Morrison. Eli Suze jatkoi vasemmistoradikalismissa, Bob livisti rivistä, hyvästeli agitaattorit ja siirtyi individualistiseen runouteen ja hengelliseen etsintään. Minun lajityyppini oli alun pitäen ”kalpea tiedostava teini”. Teinipoppia piti vastustaa siinä kuin iskelmääkin. Kansanmusiikin nappasi 1930-luvulla käyttöönsä Amerikan kansanrintama, jonka propagandaan kansanperinne istuikin kuin mauser tšekistin kouraan. Jengin innoittamana hän kirjoitti monia sodanvastaisen ja kansalaisoikeusliikkeen normilauluista, mm. Hyväksyttävää taas oli folk, joka tuli muotina Amerikasta ja perustui englantilaiseen ja irlantilaiseen perinnemusiikkiin. Farkkuineen ja lippalakkeinen se oli boheemia vastahankaa ”establishmentille”. Perheensä kauhuksi hän ei edes kunnolla aloittanut collegessa. Meillä folkista jatkettiinkin sitten ajan aalloilla fataalisti epäkaupalliseen komentotalouteen eli suomalaiseen vasemmistolaiseen laululiikkeeseen, johon monet tekijät, mm. Liike halusi kaavoittaa Dylanin protestilaulajaksi, akustiseksi muusikoksi ja edistyksellisen folkin keulakuvaksi. Minun pitämykseni tulivat uudesta runoudesta, joten jo tanssimusiikin siirappiset tekstit saivat nyrpistelemään. Dylan pyristeli irti joukkoliikkeestä hakien tiensä yksilöllisen moraalisen pohdinnan sekä kristillisen ja juutalaisen metafysiikan kautta. Woody Guthriesta hän teki suojeluspyhimyksen itselleen. Beatrunoilija Allen Ginsberg saattoi kammeta lavalle The Grateful Deadin kanssa. Nyt kyllä häirittiin myös kaupallisten levy-yhtiöiden taseita, niinpä levymogulit ryntäsivät apajille. Suomessa folk tuli 60-luvun puolivälissä tunnetuksi ”protestilauluina”. 60-luvun marseljeesin The Times They Are A-Changin’. Esimerkiksi Pete Seeger, amerikkalaisen folkin patriarkka oli koko ikänsä kommunistisen puolueen jäsen. Kun folkpiireissä esiintynyt duo Jarkko ja Laura sai menestystä iskelmämarkkinoilla ja listoilla, sitä syytettiin itsensä myymisestä kaupallisuudelle. Kaikki ympärillä pyörineet trotskilaiset, maolaiset, rauhanpuolustajat, pasifistit ja anarkistit hämmästyttivät minnesotalaista maalaispoikaa. The Fugsin takaa löytyi yippie-runoilijoita, mm. Minnesotassa Robert Zimmermann oli joutunut kärsimään antisemitismistä ja hän vaihtoi nimensä Dylaniksi – runoilija Dylan Thomasin mukaan. Jefferson Airplane ja The Who kuvastivat elimellisesti 60-luvun yleistä kulttuuriräjähdystä. Dylan kasvoi Hibbingissä, vahvasti amerikansuomalaisessa tylyssä mainarikaupungissa valkoisena variksena – juutalaisessa keskiluokan perheessä. Folk oli idealistista ja vastusti kaupallisuutta. Eliotia ja Dylan Thomasia. Hän noteerasi tämän ”piittaamattomuuden” – tämä kirjoitti syvällisiä Amerikasta kopsattu Palkkasoturi oli tyypillinen importti niin estetiikaltaan kuin pasifismiltaankin – ja listoille mentiin. Blues News 5/2021 21 Kaikesta sälästä nousivat esiin eräät monumentaaliset hahmot. Suuri salaperäinen oli Bob Dylan, folkin ihmelapsi. Dylanin jännitteinen isäsuhde näkyy vanhatestamentillisessa laulusta, joka alkaa ”God sade to Abraham: kill me a son”. Ne säikyttelivät viihteen rauhaa ajankohtaisilla yhteiskuntaa kommentoineilla teksteillään. Agitpropin keskushahmot ”kasvoivat aatteellisesti”. Oli kapinallisia hippibändejä, kuten Country Joe and The Fish. Hectorin Vieraskynästä: Jukka Mallinen Vieraskynästä: Jukka Mallinen Woody Guthrie. Trion muistettavin esitys oli Sikk Wilhelm, joka kertoi talonpoikaiskapinasta Virossa 1905. Jälkimmäisestä kehkeytyi sittemmin karnevalistinen ”kansantaiteilija”. Folkin ja rockin sanoituksiin Dylan toi korkean modernismin runoelementtejä, T.S. Markkinoilla nähtiin myös ”Folk-Fredi” ja Irwin Goodman. Tuli Kupferberg. Ryhmistä syvimmälle folkin aatteisiin paneutui Hootenanny Trio ajankohtaisilla teksteillään. Se coveroi myös suomalaista kansanmusiikkia. Dylan kertookin muistelmissaan tapaamisestaan korkean modernismin ikonisen runoilijan Archibald MacFleishin kanssa, joka hänen mukaansa oli määritellyt Amerikan 1900-luvun sielunmaiseman. Woody Guthrie oli saanut oppinsa ruotsalaissyntyiseltä Joe Hilliltä, militantin syndikalistisen IWW-ammattiliiton hovilaulajalta. Tekstejä sähköisti americanan lisäksi viktoriaaninen moralismi ja metafyysinen etsintä. Paitsi urheilua, piti dissata aikuisten fossiilien musiikkia, kaikkea iskelmää, tangoa, valssia ja jenkkaa. Kansanrintaman takana veteli naruista Yhdysvaltojen kommunistinen puolue. Leonard Cohen teki vaikutuksen selvästi korkeakirjallisena esityksenä, puhtaasti folkkina ja chansonina, sittemmin stadioneille tuotteistettunakin. Hän oli kypsynyt hippihörhöilyyn ja opiskelijaradikalismin pintaliitoon, ”kaikkeen skeidaan”. Minun sukupolvelleni musiikista tuli yksi tärkeimmistä identiteetin rakennustelineistä – ja nyt puhutaan tietysti vanhaa maailmaa ravistelleesta 1960-luvusta ja sen rock-musiikista. Hänen 1990-luvun levynsä ”Time Out Of Mind” kantaa huolta sivilisaatiosta ja sen moraalisesta rappiosta. Dylan halusi pois duunarikaupungin ”yleisestä pölkkypäisyydestä”. Teksteistä vastasi kiinnostava tekijä Keijo Räikkönen, sittemmin kuvioista hävinnyt. Dylanin muistelmissa ja elämäkerroissa kerrotaan folk-piireistä, jotka olivat kovasti vasemmistolaisia. Hänen bändinsä nimi ”Weavers” viittasi Karl Marxin teoksiin ja koneidensärkijöiden aikaiseen työväenliikkeeeseen. Ajan aatteiden mukaisesti inhottiin kaupallista musiikkia ja sen ”tähtösiä”. Hän muisteli: ”Suze ja minä lähdimme eri suuntiin”. Rock-musiikkiin nuori besserwisser havahtui vasta kun ilmestyi psykedeelinen suuntaus. Isä ei hyväksynyt hänen taideintressiään. ”Tuplajuuta” kannatti myös ”Vapauden kaihon” sepittäjä Hiski Salomaa. Valvojana toimi silloinen tytöystävä Suze Rotolo, joka oli USA:n kommunistisen puolueen jäsen
Se on tietty elämäntunne, tapa reagoida elämän ristiriitaisissa, piinallisissa ja riemukkaissa tilanteissa. Se istuu arktiseen hysteriaan, melankoliaan ja vakavamielisyyteen – ja perisuomalaiseen Kullervon kiroukseen. Bluesin mentaliteetti ja tunneasteikko läpäisee koko mustan kulttuurin ja sen kokemuksen. Musta free irtautui länsimaisen nuottikuvan sanelemista rajoista. Coltrane aloitti hikisessä r&b-bändissä, samaa haluttaisi uskoa Archie Sheppistä, Don Cherrystä, Chicago Art Ensamblesta, James ”Blood” Ulmerista. Blueseihin usein livahtava paholainen tuleekin Afrikasta. Bluesilla on vahvat afrikkalaiset juuret – se oli vapauttamassa mustaa ilmaisua länsimaisen nuottikuvan orjalaivasta. Minulle se puhuu ihmisen äänellä. Niihin on transformoitunut afrikkalainen triksterijumaluus (temppuilija) Legba, joka oli tienristeyksien jumala. Bluesilla voi käsitellä tunteita. Mutta älymystölle blues on yhä perusta, kulmakivi, kaiken mustan perinteen metaperinne. Sillä parhaat asiat pysyy ja paranoo. Blues ilmaisee ja herättää omia syviä tuntemuksia, jollaisia mikään muu musiikkityyli ei minussa herätä. Aihepiiri on parhaimmillaan niin sanotusti karhea: Parchman Farm, Got My Mojo Workin’, Shot Gun Blues, King Bee, Hoochie Coochie Man, Hell Hound On My Trail. Albert Murray sanoo, että blues testaa ihmisen kysyä voittaa omat demoninsa ja irtautua pahoista fiiliksistään. John Lee Hooker, Howling Wolf, Lightning Hopkins ja muut polkivat jalkoihinsa harmoniat, rakennekaavat ja -säännöt ristiriitaisen, vapaan ja pitelemättömän itseilmaisun nimeen. Blues on tiettävästi lyhennys ilmaisusta blue devils: se vilauttaa morkkista ja depistä, syntiä ja vaaraa – ja tien päässä tienristeystä... Se ei merkitse pelkästään musiikkityyliä. Blues on myös paikallispatriotismia. Väsäsin sille useamman tekstin, joista Nothing Left Blues oli Porin jazzfestareilla tehdyllä TVnauhalla ja päätyi Overcoatin kokoomalevylle. Hän ei kirmaile kirjavien muotiperhosten perässä eikä sippaile etusormi pystyssä imeliä popdrinkkejä. Se on voimavara kaikkein raskautetuimmalle. Chicago Overcoatista tuli sitten nastolaislahtelainen bluesin superbändi, jonka väkevää autenttista soundia istuin usein diggailemassa. Sisäinen palo ohjasi freen purkauksiin, dissonansseihin, rääkymiseen ja vonkumiseen, pörinään ja pamahduksiin. Miksi blues kolahtaa. Samoja väristyksiä koen kyllä kuunnellessani Vasilis Tsitsanisin bouzoukia, Omar Faruk Tekbilekin baglamaa, Kudsi Ergunerin neyta tai Monayat Yulchievan magomea. Yhtä häikäilemätöntä ja primitivististä kerrontaa löytyy vaikkapa rekilaulusta. Se kantaa orjuuden ja köyhyyden aikojen merkkejä – ”hard times”. Larry Neal toteaa kirjassaan ”Ethos of the Blues”, että blues on olemuksellinen vektori afroamerikkalaisessa tunneherkkyydessä ja identiteetissa. Esimerkiksi B.B. Blues oli afroamerikkalainen katarsis negatiivisten kokemusten jälkeen. Hän tietää, että vanha resepti (Suomeen vähän yli 50 vuotta sitten importeerattu) tuottaa parhaat vingahdukset, ulvahdukset, dionyysiset riemut ja helvetilliset alakulon palot. Blues on perustavasti uhmaava elämänasenne. Blues kosketti myös valkoisia. Blues kertoo ristiriitaisista ja vaarallista, sensuroimattomista ja irrationaalista tunteista. Blues antoi psyykkisen mallin kahlitsemattomaan itseilmaisuun lempimusiikilleni, 1960-luvun mustalle free jazzille, jota kuuntelenkin selvänä bluesina. Bluesissa on sopeutumattomuutta, sääntöjen rikkomista ja kaoottisuutta, joka pelotti järjestelmään sopeutuvaa ja collegessa pinnistelevää keskiluokkaa. Voiko Suomessakin jo bluesista puhua perinteisten muotojen soveltamisena. Siinä he löysivät identiteettinsä ja hankkivat aidon elämän. Tosin monet nimekkäistä lahtelaisista bluesmuusikoista tulivat tosiasiassa Nastolasta. Menetys, mustasukkaisuus, väkivaltainen kosto viettelee tielle helvettiin. Mutta se on myös euforiaa, vapauden huuto ja pako avoimelle tielle. John Lee Hooker rikkoi surutta blueskaavaa ja meni metsään pakottavan tunteen ajelemana. Ei ole kremppaa, johon ei tehoaisi sauna, viina, terva ja Chicago-blues. Koulukaupunkini Lahti oli sen verran Suomen Chicago ja Windy City, että popparimusiikki jäi väkevämmän revittelyn jalkoihin. Blueslaulajan, huuliharpistin ja kitaristin äänenkäytössä on alkuvoimaisuutta, valmiutta paljastaa itsensä ja tunteensa, asettua alttiiksi, improvisoida ja moukaroida muotoa loputtomiin. Sanoitukset eroavat puleeratuista iskelmistä ja usvaisesta taiderokista. He projisoivat mustiin sen emotionaalisuuden ja tunneherkkyyden, jonka he kielsivät valtakulttuurissa. Se lausuu julki hyljätyn huokauksen. Tunteet ovat häikäilemättä ilmaistuja ja repiviä, rakkaus ja himo suorastaan dionyysisiä. Jos tunne ei mahdu annettuun tilaan, se rikkoo annettujen tahtien rajat. Aiheissa näkyy afrikkalainen perintö, peittelemätön seksi, slummin ja väkevä elämäntunne. Jukka Mallinen John Lee Hooker. Suomalainen bluesmies on väriläiskä tai reliikkilaji musadiggareitten kirjavassa eläintarhassa. Se auttaa kiinnittymään ihmisolentojen psyykkiseeen taisteluun. Heitä rohkaisi ”soittamaan väärin väärin” raaka ja ”barbaarinen” soundi. Nykyisessä mustassa kulttuurissa blues toimii maaperään juurtuneiden ja siitä kasvaneiden muotojen käyttönä. Se on myös vastarintaa elämän ahdistusta kohtaan ja vapauttava tekijä Amerikan mustien historiassa: let my people go. Amerikoissa käytetään termiä blues aesthetics. Tienristi on paikka, jossa vastakohdat sulautuvat yhteen ja vavisuttavat maailmaa karkaamalla vapauttavaan toimintaan. Paholaisen musiikkia, sanoi kirkossa käyvä musta keskiluokka bluesista – eikä syyttä. Sen emootioiden hyöky antoi äänen mykkyyteen syrjäytetylle. Hän kuvaa, miten 1950-luvulla beatnikit pakenivat valkoisesta valtakulttuurista ja omaksuivat mustien rennon vapautuneen käyttäytymisen – ghetosta opittiin, miten olla cool, hip, nonkonformisti, drop out. Blues saa voimansa marginaalista, gheton uhmasta. Bertoz painottaa, että blues on psyykkinen momentti, joka määritteli etelän mustien sielun. Blues on vähemmistön musiikkikulttuurina juurtunut Suomeenkin. Norman Mailer loi käsitteen ”valkoinen neekeri”. Se merkitsee vastarintaa eurooppalaiselle kontrolloivalle vakavuudelle ja hierarkialle. Jo kasvualustan takia bluesit ovat hard talk – toinen rautoihin, toinen lautoihin. Blues News 5/2021 23 sen rebetika, Montevideon tango, venäläiset alamaailman laulut tai Algerin rai. Sittemmin 60-luvulla mustien ylpeä militantti nuori sukupolvi veroksui bluesia väsyneenä, poliittisesti alistuneena retrona. Sanotaan, että pohjimmiltaan blues ei kerro surusta, vaan henkiinjäämisestä. Se heijasti orjuutta, funk ja gangsta rap taas kapinaa. Kingin soolo on sinisimmillään suorastaan emotionaalinen draama tarinan kaarineen ja yllätyksineen. Sinisilmäiset soittajat ovat kesyttäneet siniset paholaiset. Tekstien häpeilemätön erotiikka sai sievistelevän valtakulttuurin kavahtamaan. Valkoiset rohkaistuivat käyttämään mustassa musiikissa kehitettyjä ekspressiivisiä itseilmaisun muotoja. Tekstit ovat yksinkertaisia ja karuja – ovathan ne gheton ja puuvillapellon kansanlauluja. Se on ekspressiivistä kulttuuria, absurdia ja huumoria, joka artikuloi mustien kokemusta. Se on henkiinjäämistä inhimillisen olemassaolon pohjalla, eniten repressoidulla tasolla. Siinä oli sama psyykkinen taistelu, uhma, henkiinjääminen kuin bluesissa. Baarikeikalla tämä erojen arpeuttama ja harmaannuttama vanhan liiton jäärä tai tyylikkäästi käheytynyt leidi piukoissa farkuissa ja nahkapusakassa erottuu selvästi erilaisten yleisöjen joukossa. Jo Bix Beiderbecke pääsi sisään tähän tunteiden käsittelyyn ansaiten mustien muusikoiden hyväksymisen. Monet mustat kirjailijat tukeutuivatkin bluesin maailmaan, kuten Nella Larsen, Larry Neal, Zora Neala Hurston, Langston Hughes
Maestro ei ollut enää parhaassa terässään, kun hän vieraili lavalla väliajat soittaneen Down Walkersin jälkeen. The Down Walkers sai musiikkiaan myös vahalle vuonna 1966. – Päätettiin soittaa oma osuutemme sitten ilman taukoja, yhteen putkeen kaikki biisit ilman välispiikkejä. 26 Blues News 5/2021 THE DOWN WALKERS THE DOWN WALKERS Domin keikkaratsut Domin keikkaratsut PETRI LAHTI T he Down Walkers kuuluu Suomi-beatin suuriin tuntemattomuuksiin, sillä sen ainokaista singleä on harva kuullut. Surullisinta oli silti huomata se, miten väki hipsi pois lavan edustalta, kun Virta alkoi laulaa, Degerth muistelee. Loppujen lopuksi nimi, joka ei tarkoittanut varsinaisesti mitään, runnottiin kasaan kahden ajankohtaisen lempiesiintyjän, Downliners Sectin ja Walker Brothersin, nimistä. Nuoremmalle yleisölle suunnatuilla keikoilla lämmiteltiin monesti Topmostia. Sävellykset olivat Degerthin ja sanat englantia osanneen Vuoren, vaikka molempia rustattiin välillä myös isommalla joukolla. Jäsenet eivät muista tarkalleen milloin, mutta jossain vaiheessa innokkaan harjoittelun ja rohkaisevasti alulle päässeen keikkailun jälkeen yhtyeeseen liittyi viides jäsen, Tom ”Tjommen” Vuori. The Firsts, jonka on pakko olla Lefa Kiviharjun ja kumppanien First. Levytetyt kappaleet, joiden levypomot halusivat olevan omaa tuotantoa, pistettiin purkkiin Neitsytpolulla joskus alkukesästä. Down Walkers soitti ensin yksinään yleisölle, minkä jälkeen Lenitan mannekiinit tulivat lavalle tanssimaan bändin säestyksellä ja esittelemään vaatemallistoa. Paikallisilla lavoilla Kauklahden Björkhagenilla ja Jupperin Koivumäellä, Sipoon puolella Gumbostrandissa, Nummenkylän Nummiksessa, Korson Tanhurinteellä, Helsingin menomestoissa ja erilaisissa koulubileissä. – Hän kysyi lupaa, saisiko käyttää laulukamojani. Degerth muistelee, että Messuhallissa oli ilmoitettu etukäteen yhtyeille, montako kappaletta kukin saa soittaa, kun bändejä riitti kattauksessa. Keväällä oli muitakin kohokohtia. Ruotsissa ykköshitiksi noussut Downliners Sectin meluisa Little Egypt (alkuperäinen versio The Coastersin) oli sekin yrityksessä jossain vaiheessa, mutta ei taipunut vakioohjelmistoon. Sen jälkeen laulusta vastannut Jouko ”Jocke” Degerth pystyi keskittymään komppikitaraan. Niissä maisemissa yhtye myös perustettiin alkukeväästä 1965, kun soolokitaristiksi saatiin Hesarin hakuilmoitukseen ainoana vastannut Jorma ”Jore” Peltonen. Sen verran espoolaisen The Down Walkersin jäsenet ovat laskeneet soittaneensa yleisön edessä bändin kukoistuskautena vuosien 1965 ja 1966 välillä. Vuori oli muistelijoiden mukaan ”opetellut Mick Jaggerin jalkatyön” ja puhui itsensä yhtyeen eturiviin ”laulavaksi tamburiinimieheksi”. OLAN LAULUKIRJA OLAN LAULUKIRJA Alkuvuodesta 1966 The Down Walkers oli jo niin pitkällä, että se sai kutsun promoottori Jorma Weneskosken Messuhallissa järjestämään ”yli 20 bändin” iltaan, jota tähdittivät Jormasin ja Jim Pembroke & The Pemsin lisäksi The Lollipopsin tanskalaiset lapsitähdet. His Master’s Voice 349:lle päätyneitä kappaleita Evenings & Mornings ja I Don’t Believe You hiottiin ensin treenikämpällä ennen kuin siirryttiin Elektrovox-studiolle. Beatlesin tuotantoon The Down Walkers ei nojannut monista muista ajan bändeistä poiketen, vaan suosikit tulivat astetta raaemmalta puolelta. Mukana oli paljon lainoja The Rolling Stonesilta, joitain Manfred Mannilta sekä The Whon My Generation. Sitä ihmeteltiin katsomossa. The Down Walkers (kirjoitettiin erikseen) sai rumpukalvoon seurakseen Marlboron tupakka-askista lainatun ylevän ”Veni Vidi Vicin”. Degerth lauloi The Kinksiltä lainatut kappaleet, koska hänen äänensä muistutti monien mielestä Ray Daviesia. Silloin soitettiin Lenita Airiston vetämässä uutuusmuotiesittelyssä. Kotimaisista yhtyeistä mukana oli mm. Degerth muistelee, että yhtye teki äänityksiä Kaivopuistossa useampana. AJASSA KIINNI AJASSA KIINNI Levytys. Repertuaaria keikoille haettiin suosituilta brittibändeiltä. Sekä tietenkin kotikentällä Tuomarilan VPK:lla eli ”Domin brankkarilla”. Jo sitä ennen Pertti ”Pepe” Hagelberg oli päätynyt rumpuihin luovuttuaan saksofonin soittelusta ja hankittuaan Pohjoismaiden Sähköstä Stratfordin kannut. Yhtye tuli Espoon Tuomarilasta, ja sen elinkaari kesti vain puolitoista vuotta. toukokuuta Nummenkylässä, kun samalla keikalla oli Olavi Virta. Virta vaikutti alkoholisoituneelta, ja muistan että pukukopissa hänellä oli jenkkikassi täynnä viinaa. Jäsenet eivät ole unohtaneet ”Toppareiden” moniäänistä stemmalaulua tänäkään päivänä. Surullisempi näky koettiin lauantaina 14. Sen jälkeen tarvittiin enää nimi, joka haluttiin taiteilla näkyvästi Hagelbergin bassorumpuun. Kun näytöksen jälkeen Down Walkersilla oli ohjelmassa vielä yksi setti, tapahtuman nuori naispuolinen yleisö oli niin kuumana espoolaissoittajiin, että bändi joutui loppujen lopuksi pakenemaan takahuoneeseen innokkaimpia kirkujia. VENI VIDI VICI VENI VIDI VICI 102 keikkaa puolessatoista vuodessa. Varsinaisia instrumentteja hän ei soittanut eikä ollut muutenkaan mikään kultakurkku, mutta rohkeutta ja intoa oli sitäkin enemmän. Sekä Hagelberg että Degerth ovat sitä mieltä, että tunnelma levytyksessä ei ollut mitenkään erityisen kiireinen, vaikka vaikeuksia oli erityisesti rumpalin ja muun soittoporukan yhteispelissä. Hagelberg muistelee erityisesti keikkaa Teknillisen opiston juhlasalissa eräänä keväisenä sunnuntaina. Ehdotuksia haettiin maan ja taivaan välillä, huulilla kävi esimerkiksi lempijuomasta lainattu Johnny Walkers. Ne koottiin basisti Mikael ”Miikka” Souranderin kodin pihamaalla seisoneessa saunamökissä, josta saatiin hyvä treenikämppä, kun vanhasta bastusta oli purettu väliseinät
Ohjelmistoa 1965–66 Ohjelmistoa 1965–66 The Down Walkers esitti kaikki kappaleensa englanniksi. Kuulimme ampumisen äänet moottorin ulvonnan läpi ja näimme hiekan pölähtelevän laukauksista edessämme ja vieressämme. Kaikki kesti vain muutaman sekunnin, Vuori kuvaili attentaattia. Oli keikka-auto ja muita tykötarpeita, mutta kun tulovirta ei ollut joidenkin jäsenten mielestä yhtä vilkasta kuin ahertaminen tien päällä, yhtye hajosi osin kitkerissä tunnelmissa loppusyksystä 1966. Vaikka yhtyeen aktiivista toimintavuosista on aikaa yli 50 vuotta, The Down Walkersia ei ole kuopattu. TRIPOLIN TULIMYRSKY TRIPOLIN TULIMYRSKY The Down Walkersin tarina päättyi tuttuihin kuvioihin, ihmettelyihin siitä minne keikkakorvauksina saadut rahat ovat kadonneet. Juttumatkoillaan Vuori ehti niin Afganistanin vuoristosissien, Sri Lankan tamilikapinallisten kuin luoteja pakenevan libanonilaisen taksin kyytiin. Feelgoodin alias Piano Redin repertuaarista tuttua Right String But The Wrong Yo-Yoa. Vaikka Down Walkersin tarina päättyi nopeasti, sen jäseniä nähtiin otsikoissa myöhemmin. Alkujaan kappale on 1920-luvulta, ja sitä toi beat-aikaan ainakin Gerry & The Pacemakers avausalbumillaan 1963. Tarkkakorvaisimmat ovat kuulevinaan Evenings & Morningsissa häivähdyksiä myös toisesta 1920-luvun sotaratsusta Sweet Georgia Brownista, joten espoolaisteinit eivät hakeneet lainaa ainakaan ihan tuoreista sävellyksistä. Degerth, Hagelberg ja Peltonen suunnittelevat nousevansa vielä lavalle, kun olot tästä hellittävät. Manfred Mann: If You Gotta Go Go Now, Pretty Flamingo. Raidoista selkeästi parempi, itse asiassa oikein hyvä, on Degerthin laulama I Don’t Believe You, jossa Down Walkers on tiukasti ajassa kiinni Kinksiä, Holliesia, Byrdsiä ja sopivasti folkia kosiskelevalla esityksellään. Tripolin tapaus ylitti kielikynnyksenkin, ja Vuoren kuvaus hikisistä hetkistä mittarissa oli esillä muun muassa Ilta-Sanomissa 1982. Vuoren tulkitsema A-puoli on yksinkertaisempi juttu, jossa sävellyksen inspiraationa on selvästi käytetty Dr. Eväitäkin oli aikaa syödä kirkkaassa kesäilmassa välillä. Singlellä olleiden biisien lisäksi muita omia sävellyksiä ei ollut repertuaarissa. The Yardbirds: For Your Love, Good Morning Little Schoolgirl, Too Much Monkey Business. Silloinkin esiinnyttiin Topmostin kanssa. Degerthistä tuli puolestaan Suomen johtavia sulkapalloilijoita. Hän oli aloittanut raskaan lajin Tuomarilassa 1950-luvun lopussa, pistänyt sitten mailan naulaan kitaran tieltä, mutta palasi myöhemmin kentille ja voitti muun muassa kaksinpelin Suomen mestaruudet 1973 ja 1979. – Auto heittelehti sinne tänne, ja rukoilin hiljaa, ettei kuljettajamme jää kiinni kranaatinkuoppiin ja jätä meitä keskelle tulilinjaa. Tom Vuoresta tuli journalisti, joka siirtyi Nya Pressenin lopetettua Hufvudstadsbladetiin ja toimi siellä kriisialueiden pelottomana ulkomaantoimittajana ja myöhemmin uutispäällikkönä. Yksi viimeisimpiä keikkoja järjestettiin tutuissa ympyröissä Domin brankkarilla lokakuussa 1966. Single on tänä päivänä erittäin harvinainen, vaikka yhtyeen jäsenet ovat varmoja, että sitä on ollut myynnissä aikanaan eri musiikkiliikkeissä. Yhtye oli siirtynyt jossain vaiheessa Jorma Weneskosken talliin, ja sen taustalle oli perustettu yhtiö, jonka nimissä basisti Sourander piti yhteyksiä promoottoriin. Degerth on löytänyt levyä sukulaisiltaan lounaisesta Suomestakin eikä ole mielestään toimittanut singleä aikoinaan sinne päin. Muita lainoja: Bo Diddley, Cadillac, Go Now, Long Tall Sally, My Generation, Roll Over Beethoven, She´s Not There, Twilight Time.. The Rolling Stones: Around And Around, As Tears Go By, Everybody Needs Somebody To Love, Get Off Of My Cloud, If You Need Me, Not Fade Away, Route 66, Satisfaction, The Last Time, Time Is On My Side. Ainakin seuraavia lainakappaleita soitettiin keikoilla (biisit sen yhtyeen nimen perässä, mistä laina napattiin): The Kinks: All Day And All Of The Night, Dedicated Follower Of Fashion, Set Me Free, Tired Of Waiting For You, You Really Got Me. Helisevää kitaraakin on yritetty saada mukaan. Blues News 5/2021 27 päivänä
Niidenkin osalta jälki on ollut lievästi sanottuna musertavaa, näin Juhani Ritvanen (BN #93): ”Ei asia kaunistelemalla parane. High Schoolissa Lloyd oli kantava voima oppilaskunnan combossa ja koulusta vapauduttuaan hän perusti Leo-veljensä ja parin kaverinsa kanssa yhtyeen, jolle historiikit eivät kerro muuta nimeä kuin ”his band”. Asiaa auttoi se, että Bartholomew oli Specialtyfirman kykyjenetsijä, niinpä pomo Art Rupen seuraavalla N.O.-vierailulla Lawdy Miss Clawdy oli valmis levytettäväksi. Pricen uran huippuvuodet liittyvät 50ja 60-lukujen vaihteeseen, tuolloinkin hän muutamasta hurjasta hitistä huolimatta oli suurnimien varjossa, ja kun levyjen klassikkoasemasta muistutetaan, niin toteamus on useimmiten se, että ne eivät syntyneet niinkään hänen ansiostaan kuin hänestä huolimatta. Lloyd Price oli niin suuri tähti, että hänen uransa ja elämänsä on raportoitu hyvinkin tarkasti lukemattomissa esittelyissä ja muistokirjoituksissa, parhaiten vuonna 2011 julkaistussa elämäkerrassa The True King Of The Fifties / The Lloyd Price Story. Kotikontu on jälkikäteen huomioinut suuren poikansa nimeämällä yhden pääkaduista Lloyd Price Avenueksi, lisäksi hänen kunniakseen ja nykyään muistokseen on vietetty vuotuista Lloyd Price Day -tapahtumaa. Hän oppi tuntemaan Price-veljekset ja innosti heitä 40-luvun lopussa ottamaan soittohommat tosissaan, järjestipä heille joitakin keikkojakin lähiseudun klubeihin. Musiikin kannalta ratkaiseva paikka oli äiti-Beatricen omistama Fish’n’Fry -niminen ravintola, jonka pataja kattilaosastossa Lloyd opetteli veljensä kanssa r&b:n alkeita, myöhemmässä vaiheessa. Siitä kasvoi laulu, jota Lloyd lauloi kotiravintolan pianon ääressä, Kaupungin suuri mies Dave Bartholomew sattui kuulemaan Lloydin tulkinnan pikalounaalle pistäytyessään ja innostui esityksestä niin, että tarjosi mahdollisuutta levytykseen. 28 Blues News 5/2021 PEKKA TALVENMÄKI L loyd Price kuoli viime toukokuussa, joten tarkoitukseni oli laatia muistokirjoitus. Hän syntyi 9.3.1933 New Orleansin Kenner-nimisessä lähiössä yksitoistalapsiseen perheeseen. Joka tapauksessa näin muisteluvaiheessa on syytä palata tuohon Juhani L:n toteamukseen: Lloyd Price oli yritteliäs mies ja matkalle mahtui monenlaista yllättävää. Lawdy Miss Clawdy on hyvä jatke tähän luetteloon, mainittujen hyvien ominaisuuksien lisäksi on pakko todeta, että niin simppeli kuin se onkin, se on taitavasti soitettu. Aktiivisimman uran päätyttyä Lloyd perusti itärannikolle ravintolan tai ravintoloita, joissa tarjoiltiin äiti-Beatricen reseptien mukaan valmistettuja ja nimettyjä louisianalaisia herkkuja. Lloyd oppi pikkupoikana soittamaan seutukunnan perussoittimia pianoa ja trumpettia. Lloyd Price oli ja on surkea laulaja. tai raakkuja, ei hänestä laulajan arvokasta titteliä oikein kehtaa käyttää”. Okey Dokey yritti maustaa radio-ohjelmaansa mainosriimeillä, joista historiaan jäi Maxwell House -kahvin hokema ”lawdy lawdy lawdy Miss Clawdy, eat mother’s home made pies and drink Maxwell House coffee”. NEW ORLEANSIN POIKA NEW ORLEANSIN POIKA Kun lukee Lloyd Pricesta kirjoitettuja tekstejä, joutuu toteamaan, että lähes poikkeuksetta positiivisin hänestä todettu fakta on syntymäpaikka. LAWDY MISS CLAWDY LAWDY MISS CLAWDY Kun jätetään keskustelun ulkopuolelle Irma Thomasin, Aaron Nevillen ja Johnny Adamsin tapaiset huiput, on ainakin BN-sisäpiirissämme ollut vallalla käsitys, jonka mukaan New Orleansin laulajat ovat olleet tyyliltään jotenkin nuhruisia. Esittelyksi aie laajeni, sillä pitkästä urastaan huolimatta Lloyd ei ole BN:n sivuilla juhlinut muutamaa levyarviota enempää. Erityisiä gospelmainintoja en löytänyt, mutta äidin kerrotaan pitäneen huolen siitä, että koko sisarlauma lauloi säännöllisesti kotikirkon kuorossa. Omissa asteikoissani hyvä N.O.-musiikki on sujuvaa, jäntevää ja ennen kaikkea hyväntuulista, esimerkkeinä vaikkapa Lee Dorseyn Ya Ya ja Holy Cow, Robert Parkerin Tip Toe ja Barefootin’ tai Benny Spellmanin Sinner Girl. Soittopuolen ohessa syttyi kipinä ruuanlaittoon. Casimo Manissan omistama J&M oli huippustudio, jossa kaupungin ykkösartistit levyttivät parhaiden muusikoiden avustamina, vaikuttava on myös Lloydin taustalla soittanut ryhmä: Muistoissamme: Muistoissamme:. WBOK-aseman DJ James ”Okey Dokey” Smith oli perheravintolan vakioasiakkaita. Juhani Laikkoja oli hieman armollisempi (BN #86): ”Jos pitää keskinkertaisesti lauletusta pop-r&b:stä, on arviokohde kelvollinen hankinta. Onhan Lloyd Price omalla tavallaan merkittävä hahmo mustan populaarimusiikin kentässä ja aina yritteliäs mies”. Pitäneekö paikkaansa, Lloyd itse on nimittäin muistellut, ettei koskaan laulanut kirkossa. Esiintymiset olivat satunnaisia, perheen toimeentuloon Lloyd kantoi osansa työskentelemällä lentoasemalla raavaissa kantohommissa. Tuskin minusta Lloyd Pricen puolustajaa tulee, vaikka myönnän, että olen varsinkin 60-luvun huonosti tunnetuissa, parhaimmillaan soulhenkisissäkin yritelmissä kokenut myönteisiä hetkiä enemmän kuin Juhanit. Tietoa siis on, siksi yritän pysyä kohtuudessa ja katsoa asioita perusharrastajan näkökulmasta. Hänen kertomansa tuntuu uskottavalta, laulutyyli oli läpi uran niin kolkko ja kankea, ettei siihen ainakaan gospelin puolelta ole mitään päässyt tarttumaan. Lloyd viihdytti vieraita pianistina. Diskografiset tiedot kaikkine mahdollisine uusintoineen ovat käsittämättömän laajat ja sotkuiset, niiltä osin pyrin kaivamaan näkyviin vain perussinglet ja originaalialbumit
syksyllä ‘57, muita merkintöjä ei brittilistoilta löydy. Monista Euroopan maista löytyy omat versionsa, todettakoon niistä vain suomalainen Monica, jonka esitti Marko Haavisto. Hitaissa balladeissa on niissäkin hyviä hetkiä, omat suosikkini ovat I Wish Your Picture Was You ja Too Late For Tears, mutta varsin kauas jäätiin sielläkin kovimpien osaajien tasosta. Demo on demo, tuosta kokeilusta oli vielä pitkä matka lopulliseen onnistumiseen. Asiaan palattiin vuonna ‘59 suuren läpimurron jälkeen koostella: Lloyd Price (Specialty SP 2105) A: (1) Lawdy Miss Clawdy (2) Tell Me Pretty Baby (3) Baby Please Come Home (4) Jimmie Lee (5) I’ m Going Back (6) I Wish Your Picture Was You (7) Where You At. Ahtaasti ajatellen kyseessä oli vain modernisointi vanhasta Champion Jack Dupreen esityksenä tutusta Junker Bluesista, jota Fats Domino oli 40-luvun lopussa mukaillut nimellä Fat Man. Vaikka Lloyd Price on ottanut itselleen kunniaa rock & rollin esitaistelijana, niin Lawdy Miss Clawdy oli rakenteeltaan vielä jotakin muuta. Vahvasti Fats Dominon osuuteen perustuva Mailman Blues oli mielestäni alkuvuosien parhaita vauhtipuolen raitoja, hyvää menoa löytyy myös listan loppuosan levyistä, joissa vanha r&b oli selkeästi muuttumassa rock & rolliksi. Selvää kuitenkin oli, että Lloyd Price oli auttamattoman jähmeä pystyäkseen kilpailemaan todellisten mustien kuninkaiden kanssa. Huippumenestys sai jatkokseen muutaman hitin. Lawdy Miss Clawdy on klassikon maineessa ainakin tehtyjen covereiden määrällä mitattuna. (4.) 457 So Long What’s The Matter Now 463 Baby Don’t Turn Your Back On Me Where You At 471 Frog Legs I Wish Your Picture Was You 483 Let Me Come Home Baby (7.) Too Late For Tears 494 Jimmie Lee Walkin’ The Track 540 Lord Lord Amen! Tryin’ To Find Someone To Love 571 Woe Ho Ho I Yl Yl Gonna A-Say 578 Rock ‘n’ Roll Dance Country Boy Rock 582 I’m Glad Glad Forgive Me Clawdy 602 Breakin’ My Heart Baby Please Come Home Lawdy Miss Clawdy oli ymmärrettävästi mielessä, kun jatkohittejä haettiin, ehkä liiaksikin, sillä vaikka esimerkiksi Ooh Ooh Ooh, Where You At, Tell Me Pretty Baby ja singlen 582 paluu Miss Clawdy -tunnelmiin olivat mukavia perusjuttuja, niin ensihitin tuoreus puuttui. Mustista jenkkiversioista tärkeimmät ovat Lloydin vanhojen kavereiden Dominon, pikku-Rikun ja alkuaikojen autonkuljettaja Larry Williamsin levytykset, soulpuolella puhdikkaimman version teki Solomon Burke. LP ei ollut 50-luvun Specialtyllä itsestäänselvyys, sellaista ei Lloyd Pricen diskografioista löydy. keväällä ‘67). B: (1) Chee-Koo Baby (2) Oh Oh Oh (3) Too Late For Tears (4) Country Boy Rock (5) So Long (6) Carry Me Home (7) Mailman Blues. Heikkoa on myös HOT 100:ssa, jonne ylsivät vain Gary Stites teiniversiollaan vuonna ‘60 (korkein sijoitus 25.) sekä ykköshitille Kind Of A Drag epätoivoisesti jatkoa etsinyt chicagolainen yhtye The Buckinghams (41. Kovin suurista eroista ei tietenkään ollut kyse, jotenkin vain lännessä tehdyt levyt olivat soinniltaan nihkeämpiä. Esityksen tarttuvuutta nämä huomiot eivät tietenkään vähennä ja nyt kun Dominon nimi tuossa tuli esiin, niin korostettakoon vielä hänen pianonsa vahvaa panosta Lloydin esityksen tunnelmassa. Session päivämääräksi on merkitty 13.3.1952, mutta kyseessä ei ollut ensikokeilu, sillä Soul Discographyn mukaan Lloyd oli vähän kevyemmän porukan kanssa studiossa jo kaksi kuukautta aikaisemmin, tuloksena demoversio, joka on sittemmin julkaistu cd:llä ”Creole Kings Of New Orleans” (SP 2168). Billboardin r&b-listalla ei originaalin lisäksi löydy merkintöjä. Specialty 428 Lawdy Miss Clawdy (1.) Mailman Blues 440 Ooh Ooh Ooh (4.) Restless Heart (5.) 452 Tell Me Pretty Baby (8.) Ain’t It A Shame. Englannin poikasuosikeista Lawdy Miss Clawdyn levytti vanhoilla päivillään Marty Wilde, häntä ennen olivat sävelmää kokeilleet ainakin Swinging Blue Jeans ja Hollies. Vuoteen ‘56 jatkuva singlediskografia on osittain sekava ja epätasainen siksi, että sessioita järjestettiin vuoroin J&M:llä ja Los Angelesissa Universalilla. Pitkä sotakomennus sotki kuvioita niin, että vuonna ‘54 Lloyd pääsi studioon vain kerran, seuraavana vuonna ei lainkaan ja vuonna ‘56 tilanne oli täysin muuttunut. Blues News 5/2021 29 Dave Bartholomew, Joe Harris, Fats Domino, Earl Palmer, Herb Hardesty, Ernest McClean ja Frank Fields. Englannissa Elviksen cover nousi tuoreeltaan sijalle 15
Hitaammissa raidoissa tunnelma on jähmeämpi, parhaiten onnistuvat hitiksi noussut Just Because ja varsinkin sen imuun julkaistu Lonely Chair. Kyseessä on yksi eniten analysoiduista lauluista kevyen musiikin saralla, sen takana on historia, josta tässä vain pintasilaus. Tapaus tuomittiin murhaksi, mutta Stagia ei hirtetty, hän kuoli vankiloita kierreltyään vasta kuusitoista vuotta myöhemmin. Lloyd asettui Washington D.C:hen ja perusti Harold Loganin ja Bill Boskentin kanssa KRC-nimisen levymerkin, Loganista tuli jatkossa Lloydin uskollinen ystävä ja työtoveri. Kuten Specialtyllä, oli tulos parhaimmillaan silloin, kun solisti pysyi vauhdissa mukana, siitä esimerkkeinä reippaat Georgianna, Such A Mess ja The Chicken And The Bop. Pikku erikoisuutena löytyy netistä ”Walkin’ The Track” -niminen 56 raitaa sisältävä paketti Lloydin takavuosien perustulkintoja. Samalla vuosikymmenellä levytettiin tunnetuimmat blues-versiot, joista ensimmäinen oli ”Ma” Rainey & Her Georgia Bandin esitys vuodelta ‘26. Louisissa jouluna 1895. ABC-vaiheen ensimmäisen singlen a-puoleksi kaavailtiin arvatenkin Just Because -hitin tunnelmiin sopivasti pehmeähköä Why-mediumia, mutta niin kuin usein vastaavissa tapauksissa käy, joku nerokas tiskijukka käänsi singlen ympäri ja kaivoi Stagger Leen lautaselle. Mainitun vuoden joulukuussa Lloyd levytti yksitotisen, taustaltaan varsin maltillisen rakkausballadin Just Because ja julkaisi sen KRC:llä joutuen toteamaan, että ilman luotettavaa julkaisukanavaa levyn saaminen myyville markkinoille oli käytännössä mahdotonta. ”Complete KRC” -alaotsikolla puolestaan on takavuosina ilmestynyt kokoelma ”Rockin’ Rhythm & Blues” (KRC 1901). Mustaa rock & rollia tavoiteltiin vauhtiraidoilla. Kun Lloyd kotiuduttuaan palasi Specialtylle, hän joutui toteamaan tilanteen muuttuneen. Kiistatta upein on Mississippi John Hurtin StacO-Lee Blues vuodelta ‘29, muita mainitsemisen arvoisia ovat olleet ainakin Memphis Slimin, Furry Lewisin ja Cab Callowayn näkemykset. Ne saatiin Atlanticin jakeluun, mutta menestystä ei tullut. Raitoja on peräti 18, mukaan mahtuu seitsemän bonusta, joista ainakin osa on 60-luvun alkupuolen yrityksiä. Archibald kertoi koko tarinan kaksipuolisella levyllään, Price käytti samaa sanoitusta, mutta jätti loppuosan tavallaan kertomatta. Mustista artisteista aiheeseen tarttuivat James Brown, Ike & Tina Turner, Wilson Pickett, Supremes, Mary Wells ja Shirley Ellis vain muutamia mainitakseni. Molempien sukutaustoja ja tekemisiä on tutkittu historiikeissa hyvinkin tarkasti ja sen perusteella näyttää, ettei Billykään ollut täysin viaton vaan käytännössä samantapainen renttu, ryökäle ja pimpkin-mies kuin Stag. Asiaa ei kuitenkaan yritetty salailla, sillä Archibaldin nimi printattiin kiltisti ABCsinglen etikettiin. Joka tapauksessa Lloydin rosoisesti lauletulle ja mahtipontisesti sovitetulle viihdelinjalle ei enää löytynyt käyttöä. Niin tai näin, Price palveli Japanissa ja Koreassa yli kaksi vuotta viihdytysjoukoissa ja idea oli lähinnä esittää standardeja kurinalaisen orkesterin solistina. 30 Blues News 5/2021 70-luvun alussa Specialtylta ilmestyi jonkin verran aikaisemmin julkaisematonta tai muuten vain harvinaista materiaalia. Muita KRC-julkaisuja sopimus ei koskenut. Billyn kynittyä Sheltonilta sekä rahat että Stetson-hatun tämä haki kotoaan aseen ja ampui pelikaverinsa. Mieliinpainuva introlause ”The night was clear, the moon was yellow and the leaves came tumblin’ down” ei siis ollut Lloydin oivallus vaan Archibaldilta lainattu. Sama on mielikuva valkoisella puolella (Sam The Sham & The Pharaohs,. Sopimusta haettiin vaisuin tuloksin, kunnes ABC yllättäen otti singlen julkaistavakseen ja siitä tuli ABC-painoksena kova hitti keväällä ‘57. Viimeiset Specialtysinglensä hän levytti Little Richardin varjossa, mutta viimeistään syksyllä ‘56 hänen oli pakko miettiä uusia ideoita. Laulu tunnetaan useilla hieman toisistaan poikkeavilla sanoituksilla ja nimillä, joista alkuperäinen ja tunnetuin on Stack-O-Lee. Joutumisen Koreaan vuonna ‘54 hän selitti johtuneen ainakin osittain siitä, että hänet haluttiin syrjään villitsemästä nuorisoa. Vanhimman tiedossa olevan levytyksen teki Fred Waing’s Pennsylvanians vuonna ‘23. Ensimmäisen Stack-laulun sävelsi pianisti Charlie Lee jo vuonna 1897, mutta tunnetuksi aihe tuli vasta seuraavalla vuosisadalla. STAGGER LEE STAGGER LEE Lloyd Pricen kiistatta tunnetuin levytys on Stagger Lee, jonka hän teki ABC-debyytikseen syksyllä ‘58 ja joka viipyi neljän viikon ajan ykkösenä sekä popettä r&b-listalla. Esitys perustuu New Orleansissa vaikuttaneen Archibaldin vuonna ‘50 tekemään Stack-A’-Lee-levytykseen, joka tunnettiin laajemminkin, se oli jopa parhaimmillaan sijalla 10 valtakunnallisilla r&b-listoilla. KRC 387 Just Because Why 301 Lonely Chair The Chicken And The Bop 303 Georgianna Hello Little Girl 305 To Love And Be Loved How Many Times 5000 No Limit To Love Such A Mess 5002 Down By The River Gonna Let You Come Back Home Down By The River julkaistiin myös numerolla 5001, tuolloin flippinä oli Eddy Searcrestin Shakin’ With A Flavour. Hän paneutui rooliinsa tarmokkaasti ja kehitti ajatuksen jatkaa samoilla linjoilla myös siviilipuolella, siis ison tylsän orkesterin johdolla laulettua viihdettä, jossa 50-luvun alun tunnelmat tulivat esiin vain pieninä ripauksina. Alkuperäinen vinyyli on hävinnyt ilmoittajien listoilta vuosia sitten, enkä ole nähnyt mainintaa cd-uusinnasta. Rhythm And Blues” -nimisen paketin, jonka a-puolella on Pricen Down By The River, Such A Mess, No Limit To Love ja Gonna Let You Come Back Home. Little Richard oli tehnyt ensimmäiset klassikkonsa (tähänkin Lloyd väittää vaikuttaneensa, sillä hän kertoo olleensa suosittelijana Rikun Specialty-siirroksen yhteydessä; uskokoon ken tahtoo). Sellainen mielikuva KRC-kaudesta jäi, että Lloyd tiesi mitä tahtoi ja sen perusteella on helppo ymmärtää, miksi hän sai kesällä ‘58 hyvän sopimuksen ABC:llä. Lloyd tunsi Archibaldin levytyksen vuosien takaa, hän oli jopa soveltanut sitä Korea-ajan esityksissään. Levystä tuli valtava menestys, sittenkään en voi olla ihmettelemättä siitä tehtyjen covereiden määrää sekä soulin että rockin puolella. Tarinan pohjana on ”Stag” Lee Sheltonin ja Billy Lyonsin kortinpeluuriita Bill Curtisin saluunassa St. Soulin, varsinkin deep soulin kannalta aihe oli hankala, renkutuksilta yritykset järjestään tuntuvat ja saavat itse asiassa Lloyd Pricen esikuvan kuulostamaan hyvinkin energiseltä ja persoonalliselta. KRC-albumeista on tietoa vain sen verran, että Grand Prix julkaisi numerolla KS 422 ”Mr. Lloyd Pricen Stagger Lee ei ollut hitti syntyessään. B-puolen artistit ovat Curley Bridges ja Frank Motley ja äkkiseltään kuunneltuna sieltä löytyy enemmän ilonaiheita kuin Lloyd Price -osastosta. JUST BECAUSE JUST BECAUSE Lloyd Price on ottanut itselleen valtavasti kunniaa siitä, miten musta r&b muuntui valkoisen teiniyleisön rock & rolliksi: ”I was the one who revolutionised the south”. Lloyd Pricen osalta tärkein oli kokoelma: Walkin’ The Track (Specialty SPS 2163) A: (1) Forgive Me Clawdy (2) They Say (3) Oo Wee Baby (4) Night And Day (5) If Crying Was Murder (6) I Yi Yi Comen A Sai (7) Operator B: (1) Barnyard Rock (2) Walkin’ The Track (3) All Alone (4) Frog Legs (5) What’s The Matter Now (6) I’m Too Young (7) I’m Glad Glad Tämäkin kooste on ilmestynyt myöhemmin monina painoksina uudelleen
Poplistoilla kävivät jenkkiartisteista Wilson Pickett (sija 22 vuonna ‘67, soulpuolen vastaava sijoitus oli 13.) sekä ponnettomalla versiollaan Tommy Roe (25. Ykköshitin vaatima pakollinen albumi saatiin ulos heti vuoden ‘59 alussa. Varsinaiseksi suosikikseni en Personalityä tunnusta, b-puoleksi jäänyt blues-kysymys on mielestäni parempi, mutta on Personality kuitenkin sen verran rento, hyväntuulinen ja ennen kaikkea hyvin sovitettu, että joudun myöntämään sen olevan Lloydin hittien parhaimmistoa, mikä tosin taitaa kertoa enemmän kokonaistason keskinkertaisuudesta kuin suorituksen loistokkuudesta. Probyn versio. Ensimmäisenä yritti skifflemies Lonnie Donnegan, sen sijaan 60-luvun brittiyhtyeet jättivät Stagger Leen väliin, hyvä niin. Ehkä uskallan mainita sen suosikikseni Lloydin huippuvuosien levyistä reippaan Question-mediumin ohessa. Personality”. ABC-Paramount 10018 Personality (1./2.) Have You Ever Had The Blues 10032 I’m Gonna Get Married (1./3.) Three Little Pigs 10062 Come Into My Heart (2./20) Wont’cha Come Home (6./43) 10075 Lady Luck (3./14) Never Let Me Go (26./82.) 10102 No If’s – No And’s (16./40) For Love (-/43.) 10123 Question (5./19.) If I Look A Little Blue 10139 Just Call Me (-/79) Who Coulda Told You 10162 Know What You’re Doing (-/90.) That’s Why Tears Come And Go Personality viipyi kolmen viikon ajan popkakkosena Fleetwoodsyhtyeen Come Softly To Me’n varjossa. Soiton ja laulun puolesta esitys on esikuvansa rinnalla kelvollinen, mutta kieltämättä sanoitus kuulostaa huvittavalta. Taas kerran on pakko muistuttaa, että Never Let Me Go ei ole cover Johnny Ace -klassikosta vaan Luther Dixonin Lloydille säveltämä kaunis rakkausballadi. PERSONALITY Ei voi kuin ihmetellä, miten rajusti Lloyd Price menestyi 50ja 60-lukujen taitteessa. Niinpä Lloyd lauloi Stagger Leestä näkemyksen, jossa Stag oli surullinen Billyn vietyä hänen tyttöystävänsä, mutta Billy oli kiltti ja luovutti, Stag sai tyttönsä takaisin ilman tappelua eikä kukaan kuollut. Tie aukeni American Bandstandiin kuitenkin niin, että Dick Clark vaati sanoituksen siistimistä. vuonna ‘71). Blues News 5/2021 31 Righteous Brothers, Dion, Frankie Avalon, Pat Boone...), positiivisimpana Stagger Lee -coverina on mieleeni jäänyt jo 60-luvun puolivälin jälkeen nauhoilleni ilmestynyt P.J. Seuraavat kaksi singleä niin kovia hittejä kuin olivatkin, olivat latteampia ja molempia latistaa Lloydin laulun puuroutuminen sekä ylisovitetun orkesterin että turhan vahvan naiskuoron varjoon. Turha levy. Singlediskografian alku näyttää ABC:n osalta tällaiselta: ABC-Paramount 9792 Just Because (3./29) Why 9972 Stagger Lee (1./1.) You Need Me 9997 Where Were You (On Our Wedding Day) (4./23.) Is It Really Love Where Were You oli erinomainen jatke, vauhdikas ja selkeästi sovitettu, parasta on tunnelmaa nostava Merritt Daltonin hoitama fonisoolo. Kaiken kaikkiaan Stagger Lee oli puhtaasti amerikkalainen juttu, Englannin listoilta löytyy vain Pricen ”originaali”, joka kävi top tenissä keväällä ‘59. PERSONALITY MR. Joka tapauksessa kyseessä oli huikea menestys, jonka ansiosta Lloyd sai loppuiäkseen kannettavakseen lisänimen ”Mr. Don Costa väistyi taustalta vuoden ‘59 lopussa ja hänen paikkansa otti Sid Feller, varsinaista tason laskua ei heti tapahtunut muutaman vauhtipalan ylikierroksia lukuun ottamatta. MolemRuotsalaisia EP-levyjä 1959–1961. MR. B-puolet ovat laahaavasti toteutettuja rakkauslauluja, jotka eivät todellakaan olleet Lloydin vahvinta aluetta. Edellä todettujen isojen hittien jälkeen hän kävi puolessatoista vuodessa yksitoista kertaa HOT 100 -listalla, joukkoon mahtui kaksi jymymenestystäkin. R&b-puolen piikit olivat vielä komeampia, mutta listoja verratessa ei voi olla huomaamatta, että suuntaus kulki vähitellen viihteeseen ja poppiin päin. Kiirettä piti ja lopputulos oli sen mukainen. The Exciting Lloyd Price (ABC 277) A: (1) Stagger Lee (2) I Wish Your Picture Was You (3) Talking About Love (4) What Do You Do To Your Heart (5) You Need Love (6) Mailman Blues B: (1) Where Were You (On Our Wedding Day) (2) Why (3) Lawdy Miss Clawdy (4) Oh Oh Oh (5) A Foggy Day (6) Just Because Don Costan johdolla tehtiin vanhoista Specialty-raidoista uudet versiot, joilla täydennettiin ensimmäisten ABC-sinkkujen muodostama pohja. Kaiken kaikkiaan on pakko todeta etenkin näin muistokirjoituksen puitteissa, että vaikka Lloydin hittilevyissä oli usein koheltamisen tuntu, niin niihin mahtui aimo annos energiaa ja lempinimen vaatimaa personallisuutta, siltä ainakin tuntui, kun pitkästä aikaa kuuntelin ensimmäisistä ABC-sinkuista koottua vanhaa ”Rock And Roll Classics” -kokoelmaa. Versioita tehtiin Englannissa hyvin vähän. Suuren läpimurron jälkeen oli sekä lavaettä levypuolella kiire päästä käyttämään tilaisuutta hyväksi
”ROMAHDUS” Lloyd Price viipyi ABC:llä vuoden ‘62 lopulle saakka. 32 Blues News 5/2021 mista on tehty hyviä versioita, tässä kohdin on erityisesti pakko muistaa Jane Monheitin upea Never Let Me Go -tulkinta takavuosien samannimisessä elokuvassa. ABC-Paramount 10177 I Made You Cry Boo Hoo 10197 Say I’m The One One Hundred Percent 10206 Chantilly Lace String Of Pearls 10221 I Ain’t Giving Up Nothing Mary And Man-O 10288 Be A Leader Nother Fairy Tale 10299 Pop Eye’s Irressistable You Twistin’ The Blues 10342 Counterfeit Friends Your Picture 10372 Happy Birthday Mama Under Your Spelt Again 10412 Who’s Sorry Now Hello Bill Vaisu listaus, lisäksi single 10206 ja Hello Bill olivat ”vain” Lloydin orkesterin esittämiä instrumentaaleja. Personality’s 15 Hits” (ABC 324), mukaan mahtui kaikki oleellinen. Lloydin jääminen Sid Fellerin hoiviin vaikutti ainakin sikäli, että häneltä ei tuon vahvan hittiputken puitteissa julkaistu ainuttakaan kunnon albumia. Aiheeseen liittyviä kokoelmia on pilvin pimein ja niiden anti on monin verroin parempi kuin alkuperäisalbumien. Rakkauslauluissa on joitakin hyviä hetkiä, eritoten Luther Dixonin säveltämä pikkunätti balladi Little Volcano on kuulunut suosikkeihini, myöhemmin laulun levytti Lloydin holhokkina Howard Tate. Personality (ABC 297) A: (1) Personality (2) Mary Anne (3) Time After Time (4) Have You Ever Had The Blues (5) YaketyYak-Bing-Bang (6) I Only Have Eyes For You B: (1) I’m Gonna Get Married (2) Dinner For One (3) Is It Really Love (4) Poppa-Shun (5) All Of Me (6) I Want You To Know Taas kerran ollaan sen tosiasian äärellä, että singlet tehtiin teineille ja albumit heidän vanhemmilleen. Sings The Million Sellers (ABC 366) A: (1) Ain’t That Just Like A Woman (2) Will You Love Me Tomorrow (3) Save The last Dance For Me (4) Shop Around (5) At Last (6) Corrina Corrina B: (1) The Hoochie Coochie Hoo (2) He Will Break Your Heart (3) I Count The Tears (4) Spanish Harlem (5) Once In Awile (6) Cést Si Bon Early soulin ja kaikenkarvaisten versioiden ystävän mielessä ”Million Sellers” on ilman muuta mielenkiintoisin albumi Lloydin tarinassa. Drifters-sävelmä I. Positiivinen poikkeuskin löytyy, levyn avausraita on tyylikkäästi sovitettu ja laulettu viihderaita, jossa eniten ihmetyttää, miten täydellisesti Lloyd onnistui kuulostamaan Ray Charlesilta. Raskaasti sovitettua laahaavaa aikuismusiikkia, siinä kaikki. Huippukauden ABC-raidat on luonnollisesti julkaistu monin erilaisin kokoelmin. Sid Feller vetäytyi muutaman yrityksen jälkeen taustalta ja hänen paikkansa otti muissa yhteyksissä kunnostautunut Gil Askey, mutta yhtä kaikki on pakko todeta, että vähät onnistumiset olivat hetkittäisiä sattumia. Ansiosta kuuluu iso osa Gil Askeylle, joka malttoi jättää taustalta pahimmat kiemurat pois ja sai tutut soulhitit kuulostamaan melkein soulilta. Hitusen kömpelöjä sovitukset kieltämättä ovat, samoin Lloydin laulu on originaaleihin verrattuna kulmikasta, mutta lopputulos on silti vähintään siedettävä. The Fantastic Lloyd Price (ABC 346) A: (1) What Is This Thing Called Love (2) Blue Skies (3) Because Of You (4) Undecided (5) Let’s Fall In Love (6) Don’t Blame Me B: (1) In A Shanty In Old Shanty Town (2) Mean To Me (3) Don’t Take Your Love From Me (4) Jeepers Creepers (5) Little Volcano (6) Five Foot Two Entisin eväin jatkettiin, mutta sikäli lopputulos on rehellisempi, että tätä ei sentään mainostettu bluesina. Singlepuoli oli pettymys eivätkä 60-luvun alun albumit juuri mielikuvaa kohenna. Vankat prameilla värikuvilla varustetut kannet olivat kuudenkymmenen vuoden takaisten LP-levyjen paras puoli eikä ABC:lläkään näissä asioissa pihistelty. Personalityn huumassa tehty albumi näyttää tältä: Mr. Itse sävelmään en saanut tuntumaa, ainakaan kyseessä ei ole se sadan vuoden takainen bluesklassikko, josta Jimmy Witherspoon teki hittilevytyksen 40-luvun lopussa. Mr. Valitettavasti viimeiset kaksi ja puoli vuotta muodostuivat pahaksi pettymykseksi, hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään käsitystä siitä mihin early soul -hakuinen musta popmusiikki oli kulkeutumassa. Originaali ABC-kooste on vuodelta ‘60 ja nimeltään ”Mr. Täyteraidat ovat järjestään laahaavia, amerikkalaisittain ylisovitettuja ja toivottoman pitkäpiimäisiä, ainoa lievä poikkeus on mielestäni eksoottinen vauhtiraita Poppa-Shun. Personality Sings The Blues (ABC 315) A: (1) Ain’t Nobody’s Business (2) Please Send Me Someone To Love (3) Kidney Stew (4) I Cover The Waterfront (5) Talk To Me (6) I Got The The Blues And The Blues Got Me B: (1) Just To Hold Your Hand (2) Sittin’ Here And Rockin’ (3) I Don’t Need Nobody (4) Feeling Lowdown (5) I’m A Lonely Man (6) Down For The Count Aidon tavaran ystävillä on täysi syy tuhahtaa levylle, joka ei vastaa alkuunkaan nimeään
60-luvun puolivälissä Lloyd ehti käydä myös Monumentilla. DOUBLE L DOUBLE L Vuoden ‘62 lopussa yhteistyö ABC:n kanssa tuli tiensä päähän, varmaankin molempien osapuolten tyydytykseksi. Cookin’ (ABC 382) A: (1) Deed I Do (2) Since I Fell For You (3) Summertime (4) Blues In The Night (5) Is You Is Or Is You Ain’t My Baby (6) Straighten Up And Fly Away B: (1) I Cried For You (2) That’s Why Tears Come And Go (3) I’ll Aiways Be In Love With You (4) It’s Only A Paper Moon (5) Rainbow Joe (6) Frim Fram Sauce Eihän sisällysluettelo liikoja lupaa ja anti onkin täysin olematon, säheltävää, turhan vahvasti orkesterikohellukseen perustavaa swing-humppaa. Niiden joukkoon eksyi kolme Lloydin laulamaa raitaa, Think Of Me, Come To Me ja Misery. Misty (Double L DL 2303) A: (1) Great (2) On The Sunny Side Of The Street (3) When I Fall In Love (4) Trouble (5) That Lucky Old Sun B: (1) Misty (2) You’re Nobody Till Somebody Loves You (3) Tennessee Waltz (4) The Best Of Trinidad (5) Pistol Packin’ Mama (6) Cry On Vuonna ‘&3 Double L julkaisi myös The Lloyd Price Orchestra -nimelle merkityn albumin ”This Is My Band” (DL 2301). Single sisältää molemmin puolin pienen annoksen funkiksi hyväksyttävää kikkailua, mikä lienee selitys sille, että hinta nettimarkkinoilla on kivunnut yli viidenkymmenen punnan. Reed, kyseessä on uudelleen nimetty standardi What Do You Want Me To Do. Toisella singlellä Lloy. Sen parasta antia on asiallinen läpyskäteksti. Omat ”Cookin’”-kokemukseni perustuvat vuonna 2017 ilmestyneeseen Hoo Doo -merkin cd-uusintaan (263576). Aika lievästi sanottu. Ludix 4747 Cupid’s Bandwagon Feeling Good Levy on Soul Discographyssä merkitty julkaistuksi vuonna ‘64, todellisuudessa oikea vuosi oli ‘67. Kannessa lukee ”original recordings”, mutta masterointivaiheessa on alkuperäistä tunnelmaa pahasti kadotettu. Singlejä levytettiin kolme: Monument 856 I Love You I Just Love You Don’t Cry 865 Amen I’d Fight The World 877 Oh Lady Luck Woman Sen verran tosissaan työtä tehtiin, että taustajoukoista löytyy Fred Fosterin ja Bill Justisin nimet. Levy tarjoaa vanhojen albumiraitojen ohessa peräti 15 bonuksen verran ABC-vaiheen harvinaista materiaalia. Wilson lähti Atlanticille eikä Double L enää sekavan viihteen ja soulkokeilujen turvin saanut asioita kohdalleen. B-puoli on harmittomaksi rytysouliksi nopeutettu versio Broadway-musikaaliin Roar Of The Grease Point sävelletystä positiivisesta laulusta, josta Nina Simone oli tehnyt vaikuttavan version vuonna ‘65. Noiden tylsähköjen covereiden vastapainoksi on todettava, että Lloyd yritti tähyillä myös voimiinsa nousevan soulin suuntaan ja onnistui kohtalaisesti varsinkin silloin, kun sovittajaksi saatiin Sammy Lowen sijaan Slide Hampton tai Bill Ramal. Merkki kaatui kolme vuotta kestettyään, singlejä julkaistiin 30 ja albumeja vain kolme. Eivät Lloyd ja hänen orkesterinsa pystyneet Fats Dominoa ja Midnightersia hätyyttelemään, mutta yllättävän lähelle päästiin. Levytysajankohdasta ei ole löytynyt merkintää, mainitun vuoden tuotteiksi jälki on aika suttuista ja vanhahtavan kuuloista, mutta niinhän laita oli Guest Starilla yleensäkin. Try A Little Bit Of Tenderness on Lloydin itsensä kirjoittama kaihoisa rakkauslaulu, joka maltillisen Brook Benton -henkisen sovituksen ansiosta on Lloydia parhaimmillaan, kunpa se vain olisi ymmärretty tehdä jo pari vuotta aikaisemmin. Soulcoverit ovat suosikkejani, mutta parhaimmillaan tunnelma on silti kummankin puoliskon vauhdikkaissa avausrokeissa. Siitä riittää maininta, että se oli kunnianosoitus (?) orkesterille, jonka nimeä Lloyd oli pitänyt esillä levyetiketeissä ja -kansissa jo vuosien ajan. Mukava soulannos löytyi myös singlen 736 puoliskoihin ja Send Me Some Loving -versioon, joten näkemykseni Lloydin Double L -kaudesta on hitusen plussan puolella. SEKAVAT VUODET SEKAVAT VUODET Double L taisi olla viimeinen järkeenkäypä vaihe Lloyd Pricen uralla. Soulin kannalta tärkein tieto liittyy Ludix-merkillä ilmestyneeseen singleen. Peeping And Hiding -etikettiin on kiltisti merkitty säveltäjäksi J. Small Paradise -klubilla livenä purkitettu Cry On on nätti sävelmä ja päällekäyvää naiskuoroa lukuun ottamatta myös laulupuoleltaan onnistunut. Tyypillistä 60-luvun puolivälin jälkeistä soulräimettä (happysoulia niin kuin eräässä ilmoituksessa todettiin) on myös Popcorn Wylien ja Tony Hesterin säveltämä ja George Kerrin tuottama Cupid’s Bandwagon. Hän sai kiinnitetyksi sen ensimmäiseksi artistiksi itsensä Wilson Pickettin, jonka If You Need Me on merkin tunnetuin levytys ja pikku hittikin (30./64.), tosin varsinaisen potin korjasi Solomon Burken versio. Double L 714 Pistol Packin’ Mama Tennessee Waltz 722 Misty (?/29.) Cry On 728 Merry Christmas Christmas Mama Auld Lang Syne 729 Billie Baby (?/84) Try A Little Bit Of Tenderness 730 I’ll Be A Fool For You You’re Nobody Till Somebody Loves You 736 Go On Little Girl You’re Reading Me 739 Every Night Peeping And Hiding 740 Send Me Some Loving Somewhere Along The Way Liikkeelle lähdettiin 40-luvun klassikkosävelmin ja kakkossinglelle valittiin niitäkin viihteellisempi Misty, jonka poplistasijoitus on käsittämätön, niin laahaava ja raskas on Lloydin versio, samoin Bobby Darinin Won’t You Come Home Bill Bailey -hitin jäljille kyhätty Billie Baby. Blues News 5/2021 33 Count The Tears puree aina, toisaalta Motown on ollut ulkopuolisille hankala aihe, niinpä Shop Around jäi auttamattoman latteaksi. Wilsonin It’s Too Late oli Double L:n historian ainoa top ten -hitti ja sen kunniaksi julkaistiin samanniminen albumi. 856 olikin lupsakkaa poppia, etenkin Don’t Cry, josta Johnny Nash teki myöhemmin tunnetumman version. Parhaat palat jäivät singleosastoon, LP sisältää lähes kokonaan jo ABC-vaiheelle ominaista sekavaa viihdettä. Sen jälkeen ja jo sen aikanakin diskografioista löytyy kaikenlaista poukkoilua. Merkin tunnetuimmat vieraat olivat Wilsonin lähdettyä Herman Griffin ja Pookie Hudson, ahkerin levyttäjä oli ymmärrettävästi Lloyd Price, jolta julkaistiin kahdeksan singleä. Lloyd Price perusti Harold Loganin kanssa oman levymerkin. Oikeaa tietoa vuodesta ‘64 on se, että silloin julkaistiin Guest Star -merkillä noille ajoille tyypillinen sekakokoelma ”Come To Me” (G1910), joka sisälsi pääosin Benny Jacksonin levytyksiä. En viitsinyt lähteä tarkistamaan, oliko hän firman ensimmäinen musta artisti niin kuin eräs teksti väitti, eikä sillä ole väliäkään, lopputulos oli joka tapauksessa ihan muuta kuin Monument-mielikuva edellyttää. Gary Blailock kirjoitti ”Million Sellers” -LP:n uusintapainoksen kansitekstissä, että tietty osa kuulijoista ei ymmärrettävästi ole pitänyt ABC-kauden yrityksiä yhtä purevina kuin Specialty-tuotteita
Mukaan mahtui muutama Nashin levyiltä tuttu lepsuhko raita, mm. Hän. Sammy Davis -logiikan pohjalta on helppo ymmärtää, että Lloyd piipahti 60-luvun puolivälissä myös Frank Sinatran Reprisella: Reprise 0499 I Won’t Cry Anymore The Man Who Took The Valise Off The Floor Of Grand Cenral Station At Noon Hugon ja Luigin tuottama single on puhdasta kabareeviihdettä, sinänsä nätillä a-puolella Lloyd onnistui hetkittäin kuulostamaan Sinatralta. Lloyd levytti Jamaikalla Arthur Jenkinsin ja Johnny Nashin hoivissa kokonaisen albumin, josta on olemassa sekä JAD-että Turntablepainokset. Lloydin levyistä selvin tapaus on The Truth, tuttu rytmi on kuultavissa myös 3xLuvin pohjalla sopivasta pehmennettynä. Turntable 501 The Grass Will Sing (For You) I Understand 509 Little Volcano Lawdy Miss Clawdy Vähiin siis jäi, lisäksi julkaistiin numerolla 506 Lloydin nimiin kirjattu instrumentaali It’s Your Thing / I Heard It Thru The Grapevine. Idea kaatui vain vuoden kestettyään, kun Logan surmattiin Turntablen toimistossa. VIIMEISET VUOSIKYMMENET VIIMEISET VUOSIKYMMENET Takavuosien encyclopediat ja hätäiset nettiesittelyt rajaavat lähes poikkeuksetta Lloyd Price -tarinan päättymään 60-luvulle. Samoihin aikoihin perustettiin New Yorkiin myös Turntablesniminen klubi vai oliko peräti ravintolaketju, jossa tarjottiin Beatrice-äidin reseptien mukaan valmistettuja herkkuja. Lloyd ja Harold Logan kiinnostuivat niin vahvasti yhteistyöstä Jamaika-porukan kanssa, että perustivat vuonna ‘69 Turntablenimisen levymerkin, joka toimi käytännössä JADin sisarmerkkinä. Jutun juuret olivat vuodessa ‘63, jolloin Nash pyysi Simsiä järjestämään jenkkiartisteille esiintymismatkoja Karibialle. En ryhdy terminologiasta kinaamaan, mutta jos jamaikalaisrytmiä levyistä etsii niin ymmärtääkseni Rock steady on turvallisin sana sitä kuvaamaan. Arthur Jenkins toi sovitukseen soulhenkiset torvet ja Lloyd sopivan annoksen rutistusta, näin syntyi eriomainen levy. Soulfulinkin kanssa on niin ja näin, Nash teki hyvää pehmoista ja kilttiä popsoulia eikä Loydin rähjäisemmistä vauhtipaloistakaan kunnon soulin tunnusmerkkejä löydä. 34 Blues News 5/2021 din parina lauloi Emma Franklin, molemmat puolet ovat raskaanoloista duetointia I’d Fight The World -teeman ympäriltä, aiheesta tehtiin 60-luvulla elokuvakin, jos en väärin ymmärtänyt. Suunnitelma toteutui ja menestys oli hyvä. JoDa-vaiheen vakiosovittaja oli 50-luvulla hommat aloittanut jazzmies Arthur Jenkins, jonka Sims houkutteli Jamaikalle siellä aloitettuja kokeiluja sovittamaan. Hyvien 501-singleraitojen lisäksi jää plussan puolelle vain aikaisemmin todettu hyväntuulinen rymistely Feeling Good. Fred Foster tuotti kokonaisen albumillisen Lloyd Price -musiikkia, nimi oli ”Swings For Sammy” (Monument MLP 8032). Oletin, että otsikon Sammy olisi ollut Lloydin levyillä turhankin usein sovittajana ahkeroinut Sammy Lowe, mutta olin väärässä, levy on omistettu Sammy Davis Jr:lle, mikä selittääkin linjauksia aika paljon. Omien sanojensa mukaan Sims oli oppinut jamaikalaisrytmien salat New Yorkissa Luther Dixonilta ja kun hyvä tiimi oli saatu kokoon, päätettiin asian tiimoilta perustaa JAD-niminen levymerkki. Jääköön listaus tekemättä, sen verran mennään aiheesta ohi eli voittopuolisesti jazzahtavan swingin puolelle. Now! (Turntable TTS-5001) A: (1) Bad Conditions (2) Light My Fire (3) The Grass Will Sing For You (4) Feeling Good (5) Hey Jude B: (1) For Once In My Life (2) I Understand (3) By The Time I Get To Phoenix (4) Don’t Do To Me (5) Little Green Apples Hyvien ja persoonallisten versioiden teko on vaativa laji eikä se tällä kertaa onnistunut, jopa muuten varmasta Phoenix-tapauksesta saatiin rumasti sanottuna henki pois. Reggae sinällään on pahasti pielessä, poliittista mielikuvaa ei levyistä löydy. Sekavien vuosien loppusekoiluksi sopii vielä vuonna ‘66 julkaistu single: Hurd 82 Misty 66 Saturday Night Lyhyesti sanottuna Misty on yliraskas liveesitys ja b-puoli instrumentaali. Tosiasia kuitenkin on, että Lloyd oli aktiivinen 2010-luvulle saakka, esiintyi vanhojen huippuartistien kanssa ja levytti seitsemän albumia. I Understand oli sitäkin rohkeampi, yhteiskunnallinen ”why can’t people be free”-aiheinen tarina, jonka sovitus sisälsi hitusen progressiivista jurnutusta. Mielenkiintoani lisäsi se, että tajusin hänen toimineen enimmäkseen soulin ehdoilla. Sen kunniakkain saavutus oli Johnny Nashin leppoisa Hold Me Tight, listavitonen sekä jenkeissä että Englannissa loppukesällä ‘68. Myös Lloyd Price sai nauttia JAD-tiimin osaamisesta: JAD 208 Take All Luv Luv Luv 212 Don’t Stop Now The Truth Sekä Nashin että Loyd Pricen JAD-levyihin on liitetty määre soulful reggae, mutta huonosti se lopputulosta kuvaa. Noissa yhteyksissä Kingstoniin lähti myös Johnny Nash ja vei mennessään Lloyd Pricen taustalaulajahommiin. Turntable-listausten kahdesta albumista 5002 oli Howard Taten ”Reaction”, jonka Lloyd tuotti kaverinaan Johnny Nash. Luonnollinen valinta, eihän mies myöhempinä vuosinaan mitään historioiden kannalta tärkeää tehnyt, omakin lähtökohtani kirjoitusurakkaan lähtiessäni oli näiltä osin kaksi hyllystä löytynyttä 70-luvun singleä ja etäinen muistikuva Lloydin toimista Muhammad Alin 70-luvun otteluiden järjestelyissä. alkuperäistaustan päälle laulettu Hold Me Tight, mutta toisaalta myös onnistumisia, joten soulin kannalta Tate oli nytkin Lloydia tiukempi artisti. The Grass Will Sing on nätti positiivinen poplaulu, jonka alun perin levytti pahoin unohdettu Tony Bruno Roy Hamilton -tyyliin vuonna ‘66. 501 on sikäli ihan huomionarvoinen single, että Lloyd yritti siirtyä soulin, vieläpä modernin sellaisen suuntaan. JAMAIKALLA JAMAIKALLA Lloyd Price palasi parin vuoden tauon jälkeen levyttämään Jamaikalla, jonne hänet johdattivat Danny Sims, Johnny Nash ja Arthur Jenkins. En kuitenkaan kiusaa itseäni enkä lukijoita lähtemällä hänen saavutuksiaan analysoimaan, tässä vain pintapuolinen yhteenveto hänen uransa viimeisistä neljästä vuosikymmenestä. Historiassa joudutaan tässä vaiheessa vahvasti rastan ja reggaen pariin, sillä Nashin kerrotaan esitelleen Bob Marleyn Simsille, jonka johdolla Wailers aloitti uransa ratkaisevan nousun vuonna ‘67, ei siitä kuitenkaan tässä enempää. Sims asettui asumaan Kingstoniin, mutta ehti New Yorkissa pistäytyessään perustaa Nashin kanssa JoDa-levymerkkin, jolle Nash levytti uransa sielukkaimmat levyt 60-luvun puolivälissä. Lloydin singlejulkaisuja löytyy listauksista kaksi. Turntable ehti julkaista kymmenkunta singleä, joista Coasters-yhtyeen Act Right (504) oli erikoistapaus, muuten julkaisut jakautuivat Lloydin ja sinällään onnistuneen pestauksen Howard Taten kesken. Turntable-murheiden jälkeen Lloyd asui pari vuotta Philadelphiassa ja esiintyi jokseenkin säännöllisesti soultapahtumissa
Mainituista albumeista GSF on tasaisempi ja parempi. Alamäkeen oli taas menty, sovitukset olivat tussuttelevia ja konemaisia, ja veikkaanpa, että jos laulajaa kysyttäisiin tietokilpailussa niin tuskin kukaan osaisi aavistaa, että äänessä on entinen Stagger Lee -mies. Levyttämään hän pääsi vuonna ‘54, merkki oli pieni paikallinen Meladee. Lisäksi oli tukku TV-esiintymisiä huippunaan Only In America -niminen filmi, joka kuvasi hänen yhteisiä vuosiaan Dave Kingin kanssa. Suremaan jäivät vaimo Jackie sekä kolme tytärtä ja kaksi poikaa perheineen. Untrue. King, Irma Thomas...) kanssa toteutettu laaja Royal Soul Revue -niminen kiertue vuosikymmenen puolivälissä. Mukaan on valittu muutama vanha raita, uutuudet ovat ”Music Musiciinkin” verrattuna askel väsyneempään suuntaan. Kjac oli kuten monet aikaisemmatkin, Lloydin oma merkki, saanut nimensä Lloydin toisen vaimon Jacquelinen mukaan. 80-luvun alkupuolesta ei löytynyt merkintöjä, oletan kuitenkin, että Lloyd jatkoi lavaesiintymisiään ja taustabisneksiään. Vuonna ‘73 Lloyd muutti Nigeriaan ja viipyi siellä kymmenen vuotta. Leo teki sävelmästä myöhempiin covereihin verrattuna kömpelön demon, joka on kuultavissa aikaisemmin mainitulla ”Creole Kings Of New Orleans” -koosteella. Uteliaisuuttani lisää se, että levyn kakkosmieheksi on merkitty Dan Logan, jolla voi olla yhteys Lloydin entiseen Haroldystävään tai sitten ei.. Hän esiintyi säännöllisesti, erityismaininnan on saanut suurten tähtien Jerry Lee Lewisin ja Little Richardin kanssa tehty turnee Eurooppaan vuosikymmenen alussa sekä 60-luvun soulin supertähtien (Percy Sledge, Jerry Butler, Ben E. Lisäksi hänen orkesteriltaan julkaistiin muutama instrumentaali, niiden joukossa pakollinen Stag-O-Lee. Muista ei erityistä kehuttavaa löydy mutta ei moitittavaakaan, vähän nuhruista ja amatöörimäistä, mutta mukavaa kuunneltavaa yhtä kaikki. PIKKUVELI LEO Vuoden 1935 ensimmäisenä päivänä syntynyt Leo-veli soitti kuten todettiin Lloydin nuoruusvaiheen yhtyeissä, mutta sen jälkeen hän hävisi kuvioista. Vuonna ‘60 Leo levytti Miller Sistersin kanssa meluisan mediumin Just Wait And See (Hull 736) ja sai sen jatkeeksi tehdä Hey Now Baby -nimisen ronskin vauhtipalan (739). King ja James Brown. Kaiken kaikkiaan virtaa vielä riitti, suunnitelmia lisälevytyksistä oli muhimassa, samoin sopimus hänen elämäänsä kuvaavasta elokuvasta, mutta toteutumatta jäivät. En tiedä, kuinka paljon kotiinpäin vetoa sisältyy Lloydin kertomaan, jonka mukaan hän tunsi entuudestaan sekä Alin että Kingin ja että idea huippuottelujen järjestämisestä oli itse asiassa hänen. PIKKUVELI LEO P.S. Pikkunätti medium Tryin’ To Slip viipyi kymmenen viikkoa blacklistalla kesällä ‘73 parhaan sijoituksen oltua 32. Kuten isoveli myös Leo onnistui paremmin nopeahkossa perus-r&b:ssä, ensisinglen bpuolen hidas I Cried on aika nihkeä. Molemmat sisälsivät osittain uusintoja vanhoista hiteistä, mutta tuorettakin materiaalia mahtui mukaan. Sen jälkeen ilmestyi vielä Teddy Vannin sovittama sekava single Glitter Queen / Glitter Graphics. Lisänimike kertoo mistä on kyse, tasapaksusta kokonaisuudesta jäi mukavimpana yllätyksenä mieleen Will You Love Me Tomorrow -versio. Levytyksiä osui tähän vaiheeseen vain yksi, vuonna ‘98 ilmestynyt albumi ”A Body With Nobody” (Kjac CD 198), joka sisälsi uudet otokset isoista hiteistä täytteenään muutama vaisuhko surulliselta kuulostava raita, joista Lloyd on eräässä haastattelussa maininnut, että hän halusi kerrankin levyttää murheellisia lauluja. Blues News 5/2021 35 ehti ahkeroida myös studiossa, sillä pikaiseen tahtiin häneltä ilmestyi kaksi albumia, pääosin Muscle Shoalsissa levytetty ”The Best Of” (Scepter CTN 18006) ja GSF-julkaisu ”To The Roots And Back” (1003). Viimeksi mainitun tuotokset muistetaan yleensä siisteinä mutta latteahkoina ja sellainen oli myös Lloydin vuonna ’78 ilmestynyt albumi ”The Nominee” (Olde World 7704). Scepterin parasta antia oli singlenäkin Glitter Graphis Simtone -merkillä julkaistu Natural Sinner / Mr. Bullet on moderni rockin ja funkin sekoitus, mielenkiintoisinta asiassa on se, että kyseessä on Vietnamissa syntynyt tanssi, jonka Leon tuntema veteraani toi kuultavaksi. Levystä ei ole merkintää Soul Discographyssä ja eräässä nettikommentissa epäiltiinkin, onko kyseessä oikea ”Loydin veli” Leo. Teema on sähäkkä ja In The Eyes Of God niin kuin nimestäkin voi arvailla nätti ja harmoninen balladi. Hänen näkyvin aikaansaannoksensa oli toimiminen promoottori Dave Kingin apurina Kinshasassa Zairessa järjestetyssä Rumble In The Jungle -tapahtumassa, jossa Mohammad Ali tyrmäsi George Freemanin ja jonka yhteyteen Lloyd järjesti myös massiivisen soulbluesfestivaalin, sen kirkkaimmat tähdet olivat B.B. Levyttämään hän palasi vasta vuosikymmenen lopussa albumilla ”Here Comes The Nite” (NFS 321). noussut What Did You With My Love. Vuonna ’70 hän on listausten mukaan levyttänyt Palladiumille laulun Behind Bars, jonka yhteydestä samannimiseen romaaniin en saanut tolkkua. Hän perusti yhtyeen ja kierteli sen kanssa kotikaupunkinsa lähiseutuja käyttäen taiteilijanimeä Little Leo. And Mrs. Vuonna ‘72 valmistui väkivaltainen lännenfilmi Legend Of Nigger Charly, jonka musiikkiin sisältyi kaksi Lloydin esittämää John Benningsin sävelmää, nimikappale ja In The Eyes Of God. Sävelmän alkuperäinen nimi oli Wish You Were Here, mutta Leon työkaveri John Marascola muunteli sanoitusta ja laulu sai uuden nimen. Kaksi vuotta myöhemmin Lloyd oli Kingin kaverina organisoimassa kaikkien aikojen suurimmaksi kehuttua nyrkkeilyottelua Thrill In Manilla -tapahtumassa, siinä Ali voitti uransa päätösottelussa teknisellä tyrmäyksellä vihamiehensä Joe Frazierin. P.S. Lloyd löysi levyilleen läpi 70-luvun kokeneita ja osaavia sovittajia, Teddy Vannin lisäksi levykansista löytyy sellaisia nimiä kuin Jimmy Johnson, Frederick Knight, George Kerr ja Al Johnson. Kingin kanssa hän joka tapauksessa tuli hyvin toimeen, siitä osoituksena yhteinen levymerkki LPG, jonka ainoa artisti oli Lloyd itse. Ei kuitenkaan kokonaan, tässä pieni yhteenveto hänen myöhemmistä tekemisistään. A-puoli on tarttuva vanhahtavalta kuulostava pompottelu ja flippi tyylikäs ja hillitty versio aikansa näteimpiin kuuluvasta soulballadista. Lloydin yrityksessä seurata noiden aikojen soul/funk -linjauksia ei ole mitään moitittavaa, tosin ei erityisansioitakaan. Meladee 106 What’s It All About Handwriting On The Wall 108 I Cried Teenie Weenie Kaikki neljä raitaa löytyvät vuonna 2015 julkaistusta paketista ”R&B And Country Boogie”. Kingin kanssa Four Kings Of Rhythm & Blues -nimisen ryhmän ja tuli sen kanssa Eurooppaankin, mutta aikaisempien vuosien optimismi oli hävinnyt. Lloyd Price kuoli 3.5.2021 Rochellessa New Yorkissa, kuolinsyyksi on merkitty diabetes ja sen aiheuttamat lisärasitukset. Ne julkaistiin singlenä Paramount 0168, joka on molemmilta puoliltaan erinomainen. Nykysoulia oli kuunneltu, sovituksissa oli pieniä hyviä hetkiä, mutta laulullisesti tulos kuulosti väsyneeltä vanhan miehen soulilta. 90-luvulla Lloyd sai tukun kunnianosoituksia kirkkaimpana nimitys Rock & Roll Hall Of Fameen. Uuden vuosituhannen alkupuolella Lloyd kokosi Jerry Butlerin, Gene Chandlerin ja Ben E. Lloydin menestys innosti myös pikkuveljen yrittämään. Viimeinen havainto on vuonna ‘73 Faces-merkillä julkaistu single The Bullet / I’m A Prisoner. Lähes koko hänen tuotantonsa on julkaistu kuluvalla vuosituhannella erinimisinä paketteina uudelleen, lisäksi löytyy vuonna 2012 levytetty ”oikea” albumi ”I’m Feeling Good / Standards In Swing”. Tärkein maininta Leon uralla on varmaankin, että hän on säveltänyt Little Richardin Lucille-hitin kääntöpuolena listakolmoseksi kohonneen rakkauslaulun Send Me Some Loving, josta on myöhemmin soulaikoina tehty kymmenittäin covereita (Sam Cooke, Otis Redding, Stevie Wonder, Solomon Burke...). LP ”Music Music” (LPG 001) ilmestyi vuonna ‘76, sen huomionarvoisin raita oli blacklistalla komeasti sijalle 99
Olen poiminut perustietoa värisymboliikasta lähinnä Simo Ylikarjulan kirjasta ”Värillä on väliä – Värien symboliikkaa ja merkityksiä” (2014) sekä Päivi Hintsasen Coloriaja Coloriasto-nettisivustoilta. Elvis on kuvaillut tuotannossaan useita sinisiä asioita. Yö on musta ja kukonpoika on punainen. Siniseen liitetään mm. 36 Blues News 5/2021 TIMO KAUPPINEN B lues liitetään usein alakuloisuuteen ja siniseen väriin. Ultramariinin sininen oli keskiajalla kallein väriaine, ja siksi se symbolisoi tuolloin kunnioitusta, arvonantoa, kuninkaallisuutta, ylhäisyyttä ja ”siniverisyyttä”. Sitä ennen Suomen värit olivat punainen ja keltainen. Sininen on taivaan ja meren väri. SINISIÄ SÄVELIÄ SINISIÄ SÄVELIÄ Jos bluesille pitää nimetä jokin ominaisväri, se on varmaankin sininen. Pete Hoppulan ja Matti Laipion ”Sininen sielua myöten – Suomibluesin tarina” (2018) kytkee jo kirjan otsikossa sinisen ja bluesin yhteen. luottamus, rauha, turvallisuus, järjestys, viileys ja etäisyys. Sininen kuu esiintyy kappaleissa Blue Moon (1956), Blue Moon Of Kentucky (1956) ja When My Blue Moon Turns To Gold Again (1956). Sininen on inspiroinut erityisesti myös joitakin kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Auringon valosta juuri sininen väri siroaa ilmakehän hiukkasista jyrkimmin kohti silmiämme, ja olemme siihen päiväsaikaan tottuneet. Carl Perkinsin Blue Suede Shoesissa (1956) varoitetaan kajoamasta kertojan sinisiin mokkakenkiin. Eurooppalaisista ja amerikkalaisista aikuisista yli 40% pitää sinistä lempivärinään. Bluesiakin luonnehditaan väljässä mielessä alakuloiseksi musiikiksi, ja sanoituksissa lauseet ”I am blue” ja ”I got the blues” voi mieltää tarkoittavan lähes samaa. Kyse voi olla konkreettisesti itse väristä, tai sitten väri on jonkin mielentilan tai asian vertauskuva. Maggie Nelsonin kirja ”Sinelmiä” (Bluets 2009) sisältää monipuolisia tekstejä sinisestä. Sininen on myös symbolinen väri. ZZ Topin Blue Jean Bluesissa (1975) ja Little Featin Blue Jean Bluesissa (1995) kyse on sinisistä farkuista. Planeettamme on avaruudesta katsoen kauniin sininen. Blues-sanoituksissa mainitaan useita muitakin värejä. Sininen voi musiikkikappaleiden sanoituksissa kuvata pelkästään esineen tai valon väriä. Sinistä on pidetty surun ja masennuksen värinä, vaikka se voi kuvastaa iloisempiakin tunnelmia, kuten myös blues. Kappaleessa Blue Light Boogie (1950) Louis Jordan on joutunut valvojaksi teini-ikäisten kotihippoihin, joissa nuoret tanssivat lähekkäin hitaita sinertävässä tunnelmavalaistuksessa. ”Blue” merkitsee sinisen ohella myös alakuloista ja apeaa. Nizzan modernin taiteen museossa hänen suuret yksiväriset tummansiniset maalauksensa näyttivät havaintojeni mukaan tosin lähinnä vain hymyilyttävän museossa kävijöitä. Taidemaalari Yves Klein (1928–1962) puolestaan hurahti väriin siinä määrin, että rekisteröi nimiinsä erään sinisen akryylipigmentin (International Klein Blue). Sama väri voi merkitä erilaisia asioita eri puolilla maailmaa ja eri aikakausina. Magic Sam levytti oman versionsa tästä laulusta vuonna 1960. Englannin kielessä sana sininen (blue) ja blues ovat äänneasultaan lähellä toisiaan. Kuun sinisyys saattaa kuulostaa suomalaisesta vähän oudolta, koska mieliimme on iskostunut Olavi Virran italialaista. Esineet ja ihmiset voivat olla ruskeita, mustia, valkoisia, tai muunvärisiä. Sininen näyttää edelleen arvokkaalta myös kansallisessa symbolissamme, Suomen lipussa, jonka värit vahvistettiin 29.5.1918. Useimmille ihmisille sinisestä ei kuitenkaan ensiksi tule mieleen blues vaan muut asiat. Tässä katsauksessa kuvaillaan bluesin ja muun juurevan musiikin sanoitusten väripalettia
Kysymys on tämän sanoituksen mukaan sydänsurusta silloin kun miehen ja naisen tiet eroavat: ”The blues ain’t nothing but a pain in your heart / when you get a bad start / When you and your man have to part.” Alakuloisissa bluestunnelmissa ollaan niin monessa vanhassa ja uudemmassa kappaleessa, että poimin tähän vain joitakin esimerkkejä, Blue skies, smilin’ at me Nothin’ but blue skies do I see Bluebirds singin’ a song There’s nothin’ but bluebirds all day long Seems like all the days are hurryin’ by When you’re in love, my how they fly Those blue days, all of them gone Nothin’ but blue skies from now on Sanoituksessa vilahtava “bluebird” (sinikka, eräs amerikkalainen rastaslaji) on toiveikkuuden ja onnellisuuden vertauskuva. Sunnuntaina päätä särkee ja pitää levätä, jotta kykenee jälleen rehkimään maanantaina. Muutkin päivät ovan rankkoja, kunnes tulee palkkapäivä perjantai. George Thorogoodin Blue Highway (1982) ei viittaa siihen matkailijoiden tuntemaan Siniseen Tiehen, joka kulkee Atlantin valtamereltä Norjasta Ruotsin ja Suomen kautta Venäjän Karjalaan Äänisjärven rannalle seuraillen vanhoja vesireittejä. Bluesin soittaminen junan kiskojen kolkkeen tahtiin auttaa häntä unohtamaan kurjan olonsa. Sininen haamu vainoaa painajaisia näkevää kertojaa öisin. Thorogoodin alakuloinen kertoja liftailee yksin valtatien varrella matkalla kohti Kalifornian auringonpaistetta mutta kukaan ei tunnu haluavan häntä kyytiin. Alakuloiset siniset päivät ovat korvautuneet taivaansinellä, joka hymyilee nyt lämpimästi laulun rakastuneelle minähenkilölle. Fats Dominoa harmittaa kappaleessa Blue Monday (1956) erityisesti maanantaipäivä, koska silloin alkaa jälleen työ ja raataminen. nikka esiintyy myös Sonny Boy ”John Lee” Williamsonin Bluebird Bluesissa (1938), jossa kertoja ei yllättäen olekaan onnellinen, vaan murheellinen lähettäen linnun viemään viestiä pois muuttaneelle naiselleen. Hetkeä, jolloin sadunomainen tunnelma valtaa luonnon ja ihmismielen (Simo Ylikarjula). Rämmitään syvällä murheen alhossa. Mississippi John Hurtilla on edessään “sininen sadonkorjuu” kappaleessa Blue Harvest (1929). Ehkä Elviksen aistimassa kuussa on mukana ripaus alakuloa tai ”sinistä hetkeä”, sinistä hämärää, joka sekä ahdistaa että inspiroi. Se on esimerkki onnellisesta siniseen liittyvästä laulusta. Siinä paholainen vie minähenkilön helvettiin, jossa siniset pahat henget tökkivät häntä hiilihangoillaan, lohikäärmeet sylkevät kidoistaan sinisiä liekkejä ja demonit heittelevät syntisiä tulikivivirtaan. Hänen mielialansa sen sijaan tuskin on sininen, vaan pikemminkin melankolinen kappaleissa Moody Blue (1977) ja Blue Christmas (1957). Lauantaina väsymys katoaa, silloin on ”mania ja hania”, ja mainio päivä lähteä beibin kanssa juhlimaan. Elviksellä myös joki (Blue River, 1965) ja Havaiji (Blue Hawaii, 1961) ovat sinisiä. Mustat pilvet väijyvät pään päällä, mieli on maassa, ihmiset ovat epäystävällisiä, ei ole dollariakaan rahaa, on vain huonoa onnea, on pakko kuljeskella kodittomana, äitiä ei ole ja isä jätti jo kauan sitten. Tämä katkelma on hyvää vastalääkettä lukuisille blueseille, joiden myötä sukellamme tämän artikkelin jatkossa kohti alakuloa, murhetta ja pimeyden ydintä. Louis Armstrong, Ella Fitzgerald ja Willie Nelson. Blues News 5/2021 37 alkuperää oleva klassikko Hopeinen kuu (1960). Kertoja lataa sanoitukseen kaikki mahdolliset henkilökohtaiset onnettomuutensa. Elämän taakka on raskas, olisipa jo kuollut: ”Blues around my shoulder, blues all around my head / With my heavy burden, Lord, I wished I was dead.” Kysymys on jo enemmästä kuin alakulosta. Billie Holiday kertoo mitä on blues, ja miksi nainen laulaa bluesia Herbie Nicholsin kappaleessa Lady Sings The Blues (1956). Si. Siniset varjot ovat ahdistaneet kertojaa päivin öin Lowell Fulsonin kappaleessa Blue Shadows (1950) siitä saakka kun nainen hänet jätti: ”Blue shadows fallin’, since my baby been gone away / You know the blues is my companion, every night, every day.” Ehkä vieläkin huonommin ovat asiat Lonnie Johnsonin Blue Ghostissa (1927). Johnny Cashin minähenkilö kappaleessa Blue Train (1962) on päättänyt matkustaa ”sinisellä” junalla, kunnes oppii jälleen hymyilemään, sillä rakas nainen on jättänyt hänet. Bessie Smithin Blue Spirit Blues (1929) on kertomus kauheasta unesta. Kummitustalon asukkaan mielenterveys on järkkymässä ja mieleen hiipivät itsetuhoiset ajatukset: “The blue ghost haunts me all night, the nightmare ride me all night long / They worry me so in this haunted house, I wish I was dead and gone.” Alakulo ja ahdistus eivät ole bluesissa miesten yksinoikeus. Irving Berlinin musikaalisävelmän Blue Skies (1926) ovat levyttäneet mm. Onneksi joku herättää kertojan tästä painajaisesta
Kalevala, Tuonelan virta), musta ruusu, musta pörssi, mustasukkaisuus, mustapaidat (fasistit, IKL), musta lammas, musta hevonen, musta kissa, musta magia, mustamaija ja mustaleski (myrkyllinen hämähäkki). kertoo iän suomalla kokemuksella, miksi hän laulaa bluesia. Johnson soittaa siinä slidekitaralla surumielistä sävelmää samanaikaisesti melankolisesti hymisten. Esimerkiksi Blind Willie McTellin Dark Night Bluesissa (1927–33) miehellä on sydänsuruja. musta surma (rutto), musta lista, musta kirja, musta tiistai (1929 pörssiriomahdus), musta joutsen (mm. orjalaivat, ghettojen asuntokurjuus, lasten huonot koulutusmahdollisuudet, sosiaalihuollon tiukat normit, työsyrjintä, kerjäämisen kriminalisointi ja oma ikääntyminen. Pitkässä kappaleessa Why I Sing The Blues (1973) B.B. Ennen oli helppo rakastua aina uudelleen uuteen naiseen, mutta se tie johti vain tuskaan, sillä rakkaus ei ole peliä: ”So long, it was so long ago / But I’ve still got the blues for you.” B.B. Nainen sanoo rakastavansa kertojaa, mutta on kuitenkin lähdössä pois tämän luota. Tupakka, viski ja villit naiset ovat viemässä miestä kohti turmiota ja hautaa. Laulun nimi on lainattu 1800-luvulla etelävaltioissa suositusta virrestä (Gethsemane), joka alkaa kyseisillä sanoilla. Yö ei ole pelkkää pimeyttä ja murhetta. Mies aikoo lähteä kaupungista, sillä hänellä on heila myös Atlantassa ja Maconissa. Länsimaisissa kulttuureissa musta viestii yleensä negatiivisia asioita kuten surua, tuskaa ja kuolemaa. Kingin laajasta tuotannosta löytyy useita aiheeseen liittyviä kappaleita, kuten Got The Blues (1950), Don’t Look Back But I’ve Got The Blues (1958), You’ve Always Got The Blues (1982), The Blues Has Got Me (1955) ja alun perin Memphis Slimin Everyday I Have The Blues (1954). Yöbluesien klassikko on Blind Willie Johnsonin Dark Was The Night, Cold Was The Ground (1927). Big Maceon kertoja on huolissaan, koska hänen naisellaan on mies idässä ja toinen lännessä kappaleessa I Got The Blues (1942). Johnsonin vaikuttava ja arvostettu esitys sisällytettiin Voyager-luotaimen kultalevylle yhtenä esimerkkinä ihmiskunnan musiikista. Hän osti naiselleen timanttisormuksen, mutta löysikin tämän kuhertelemasta toisen miehen kanssa. Mustaan liittyviä kielikuvia ovat mm. On kylmä, nainen on kadoksissa eikä vastaa kirjeisiin. Vuonna 1977 avaruuteen lähetetty luotain on jo niin kaukana aurinkokunnan laitamilla, että maapallo näyttää sieltä katsoen himmeältä siniseltä pisteeltä (pale blue dot). Kertojan upouusi auto on ajettu romuksi, timanttisormus viety kaniin ja suolatkin on ripoteltu sirottimesta ympäri kämppää. Samannimisiä eri kappaleita on lisääkin. Ray Charles ja James Brown. Mississippi John Hurtin minähenkilö on joutunut pahaan pulaan kappaleessa Got The Blues Can’t Be Satiefied (1929). Yöhän on juuri oikeaa aikaa Now Father Time is catching up with me Gone is my youth I look in the mirror everyday And let it tell me the truth /.../ Blind man on the corner Begging for a dime The rollers come and caught him And throw him in the jail for a crime I got the blues Mm, I’m singing my blues I’ve been around a long time I’ve really paid some dues. Itse hän uskoo toipuvansa tästä menetyksestä ”ajan silkkilakanassa”: ”In the silk sheet of time, I will find peace of mind / Love is a bed full of blues.” Fleetwood Macin I Got The Bluesissa (1969) puolestaan mies on pakkaamassa matkalaukkuaan, koska tuntee ettei nainen enää häntä rakasta. Yön mukavista puolista kertoo esimerkiksi Nappy Brownin Night Time Is The Right Time (1957), jonka ovat tulkinneet mm. Blind Lemon Jeffersonin Got The Bluesissa (1926) blues väijyy aamulla kertojaa heti sängyn vieressä ja aamiaispöydässä. Hän naukkailee yöllä viskiä valitellen Statesborossa asuvan naisensa käytöstä. Gary Mooren Still Got The Blues (1990) haikailee vanhan rakastetun perään. Tässä muutama säe näytteeksi: Buddy Guy ja James Bay tuovat vähän lohtua alakuloon kappaleessa Blue No More (2018). 38 Blues News 5/2021 joissa kertoja itse vakuuttaa, että ”I Got The Blues” tai ”I Have The Blues”. Monessa muussa yö-aiheisessa bluesissa kysymys on maallisista murheista. The Rolling Stonesin I Got The Bluesissa (1971) nainen on lähtenyt ja mies toivoo, ettei naisen uusi kumppani johdata tätä päihteiden väärinkäyttäjäksi. Buddy Guyn Black Night (1991) kertoo naisen jättämästä miehestä, joka kärsii nyt yksinäisyydestä. Muun muassa Albert King ja Otis Rush ovat levyttäneet I Got The Blues -nimisen kappaleen, jossa nainen on lähtenyt toisen miehen matkaan ja vienyt mukanaan kertojan rahat. Syitä on monia, mm. Se on yön ja pimeyden väri. Kappaleessa Mr McTell Got The Blues (1928) Blind Willie McTell on menossa ostamaan kenkiä lähteäkseen tien päälle. Tosin hyvin vähän, sillä iloisemmat ajat koittavat vasta taivaan portilla! ”When I reach heaven’s gate / And they see the joy on my face / They might not know me ’cause I won’t be blue no more.” MUSTA KUIN YÖ MUSTA KUIN YÖ Musta imee itseensä kaiken valon ja sen värit. Raivon vallassa hän ampui miehen kuoliaaksi ja suunnittelee nyt lähtevänsä hädissään pakoon junalla. Toisaalta mustaa pidetään myös juhlan, tyylikkyyden, arvokkuuden ja laadun värinä. Aloitetaan vanhoista blueskappaleista. Eikä siinä vielä kaikki
Kyse ei ole kertojan käärmeestä, vaan kuvioissa on mukana toinen musta käärme, joka koettelee kertojan sietokykyä: ”But I’m getting tired of that black snake lying in my baby’s arms.” Blind Lemon Jeffersonin Black Horse Bluesissa (1926) musta hevonen ei tarkoita tavanomaisen tulkinnan mukaisesti yllätysvoittajaa. Sitä pelataan yleensä kasinoilla rahapelinä korttien jakajaa vastaan. Memphis Minnien Black Cat Bluesin (1936) kertojalla on musta kissa, joka pyydystää jokaisen asuntoon uskaltautuvan rotan. Mikään värikäs ei ilahduta, vaan hän haluaa maalata punaisen oven, tyttöjen kesävaatteet, ja jopa auringon mustaksi. Ray Charlesin Blackjack (1955) on kertomus miehestä, joka on koukussa tähän peliin ja menettää sen myötä kaikki rahansa. Mustassa magiassa tavoitteena on käyttää yliluonnollisia voimia pahoihin tai itsekkäisiin tarkoituksiin. That old black magic has me in its spell That old black magic that you weave so well Icy fingers up and down my spine The same old witchcraft when your eyes meet mine /.../ And every time your lips meet mine Baby down and down I go, all around I go In a spin, loving the spin that I’m in Under that old black magic called love Mustaihoisia naisia ja miehiä kuvataan monissa blueseissa, kuten Son Housen My Black Mama (1930), Sonny Boy Williamsonin Black. Tämä kissa ei ole myytävänä. Hämähäkkiä pidetään vastenmielisenä hyönteisenä ja osa hämähäkeistä on myrkyllisiä. Wikipediatietojen mukaan biisin nimi viittaa mustaan labradorinnoutajaan, joka sattui harhailemaan studion läheisyydessä levytyssessioiden aikoihin. Tällaista sanomaa levittävät ainakin Albert Collins kappaleessa Black Cat Bone (1984) ja Johnny Winter samannimisessä Elmore James -henkisessä slidekitaraeepoksessaan vuodelta 1969: ”I believe, my baby got a black cat bone.” Nämä versiot perustuvat Hop Wilsonin jo 1950-luvulla levyttämään bluesiin My Woman Has A Black Cat Bone. Kissa väijyy pariskunnan sängyn läheisyydessä ja käyttää jopa Charlien vaatteita. Tämän vertauskuvallisen kissan on häivyttävä huushollista kertojan perhe-elämää häiritsemästä. Mustista kissoista, koirista, hämähäkeistä ja käärmeistä on tehty paljon blueseja. Blind Lemon Jeffersonin Black Snake Moan (1927) perustuu Victoria Spiveyn Black Snake Bluesiin (1926). Rakki huijasi kertojan eroon miehen vakituisesta, ja jahtaa nyt tämän entistä: ”He cheated me from my regular, now he’s after my used-to-be.” Musta koira on tulkittavissa tässä yhteydessä mustaksi mieheksi, ja vakituinen ja ex kertojan naiskumppaneiksi. John Lee Hooker julistaa kappaleessa Crawlin’ Black Spider (1957) kuitenkin olevansa itse musta hämähäkki, joka puolustaa raivokkaasti pesäänsä ja haluaa ryömiä naisen asunnon lattialla: ”Wanna crawl up on your floor, you got anything I want baby.” Tämä voi olla kuitenkin vaarallista, varsinkin jos tuo nainen on toisen miehen vaimo. Sanoituksessa maaginen nainen on totaalisesti hurmannut miehen: “Yes, you got your spell on me baby / You’re turning my heart into stone / I need you so bad, magic woman.” Magia voi olla hyvää ja toivottuakin, kuten standardissa That Old Black Magic (1942), jonka ovat versioineet myös useat roots-artistit kuten Ray Charles, Ella Fidzgerald ja Bob Dylan. Sylvester Weaverin Black Spider Blues (1927) on varoitteleva kappale. John Lee Hookerin Black Cat Bluesin (1949) musta kissa ilmestyy kertojalle vain unessa ja on pahenteinen. Tämä magia tunnetaan myös nimellä rakkaus. Fleetwood Macin Blackjack Blues (1969) on vastaavanlainen kertomus peliriippuvaisesta miehestä, joka on menettänyt rahojen lisäksi kauniin vaimonsa. Led Zeppelinin Black Dog (1971) on sähkökitarakappale, jonka sanoituksella ei näytä olevan mitään tekemistä edes vertauskuvallisten koirien kanssa. Varsin häijy ja epämiellyttävä on Charley Pattonin kodin ovea raapiva musta kissa kappaleessa Mean Black Cat Blues (1929). Ei ole enää rotankoloja, eivätkä siimahännät järsi kenkiä tai pilaa vaatteita. Jeffersonin toisessa kappaleessa, Black Snake Dream Bluesissa (1927) kertoja näkee unen, että musta käärme tappaa hänen naisensa. Blackjack on korttipeli, jossa pyritään mahdollisimman lähelle korttien pistelukua 21 menemättä sen yli. Mustasta koirasta on koitunut paljon harmia Blind Blakelle kappaleessa Black Dog Blues (1927). Blues News 5/2021 39 viettää rakkaan kanssa: ”Night time is the right time to be with the one you love.” Samaa fraasia käyttivät jo 1930-luvulla Roosevelt Sykes ja Big Bill Broonzy. Käärme on Sigmund Freudin mukaan fallinen symboli. Haju oli hirvittävä, ihmiset kiersivät Bobin kaukaa, eikä löyhkää saanut millään pestyä pois. Fleetwood Macin Long Grey Mare (1968) sisältää säkeen: ”I’ve got a long grey mare, she won’t let me ride.” Ratsastaminen viittaa bluesissa usein seksiin. Sanoituksessa Jefferson kehuu mustaa käärmettään. Varsin epämiellyttävää on löytää ”hämähäkki” myös vaimon tekemästä muhennoksesta, kuten tapahtuu Willie Dixonin biisissä Spider In My Stew, jonka Lurrie Bell tulkitsee Bob Corritoren ja kumppaneiden samannimisellä uudella albumilla (2021). Hän näkee mustien autojen jonon ja hänen sydämensä on musta. Musta haisunäätä kuulostaa mielikuvalta, jossa saattaisi olla huimaa potentiaalia kuvattaessa takaovenmiehiä ja muita aviorikkojia. Fleetwood Macin Black Magic Woman (1968) on Peter Greenin säveltämä rumbablues, josta Santana teki suositun version vuonna 1970 ja Lila Downs afrokuubalaisen tulkinnan vuonna 2008. The Rolling Stonesin listahitti Paint It Black (1966) kertoo murheen murtamasta miehestä, joka on kokenut jonkin suuren menetyksen, ehkä rakastettunsa kuoleman. Kertoja on taikauskoinen, päätyy hautausmaalle polvilleen rukoilemaan vapautusta mustan unikissan huonoa onnea tuovasta lumouksesta. Mustaksi kuin yö, mustaksi kuin hiili. Barbecue Bobin Black Skunk Blues (1929) ei kuitenkaan ole vertauskuvallinen kappale, vaan grillaaja-Bob kertoo siinä luulleensa pientä haisunäätää oravaksi. Kukaan ei lainaa hänelle enää kolikkoakaan. Siinä uskotonta vaimoa ja tämän sukupuolisia paineita keventävää (get ashes hauled) mustaa rakastajaa (black spider) uhkaillaan jopa kuolemalla (six feet in the ground). Mustan kissan luu on taikakalu, jolla uskotaan voitavan tuottaa pahaa onnea toiselle henkilölle. Muddy Watersin Hoochie Coochie Manissa (1954) kertoja yrittää hurmata naista varmuuden vuoksi kahdella taikakalulla, mustan kissan luulla ja mojolla. Sanoituksessa kertoja selvittelee junien lähtöaikoja ja toteaa, että hänellä on tunnin verran aikaa viettää pitkätukkaisen ruskeaverikön kanssa: ”I got a hour to talk with that long-haired brown of mine / Go and get my black horse and saddle up my grey mare.” Nettitietojen mukaan ”grey mare” (jalorotuinen harmaa tamma) tarkoittaa miestään pätevämpää naista, tai ylipäätään hyvännäköistä naista. Kotona tuo söpö eläin oli sitten ruiskaissut nesteensä Bobin päälle, ja seurauksena oli katastrofi
Kappale onnistui läpäisemään sensuurin, ja siinä musta mies (”apina”) pääsee pakoon valkoiselta mieheltä (”paviaani”) voittorahat kourassaan. Tyttö uskoo ja alkaa vakavissaan valmistella häitä. Ihonväriin liittyvät ennakkoluulot eivät ole vielä nykyisinkään kadonneet historian romukoppaan, ja siksi erityisesti valkoisten ja mustien välisiä suhteita ja roturistiriitoja käsitellään niin vanhassa kuin uudessakin bluesissa. Valkoisista eläimistä suosituin tuntuu olevan hevonen. Six White Horses -nimisiä kappaleita on useita erilaisia, tekijöinä Bill Monroe (1940), Waylon Jennings (1971) ja Tommy Cash (1969), jonka laulun on tulkinnut myös Johnny Cash. Anniskelupaikassa ei tarjoiltu mustalle, samasta työstä maksettiin mustalle vain puolet siitä mitä valkoihoiselle, ja työvoimatoimistossa musta ei päässyt edes työhaastatteluun: ”They said: If you was white, you’d be alright, / If you was brown, you could stick around, / But as you’s black, oh, brother, get back, get back, get back.” Tommy McClennan kertoo kappaleessaan Bottle Up And Go (1939) tilanteista, joissa mustan on väkivallan pelosta parempi vain ”pullottaa” (kätkeä) tunteensa ja häipyä paikalta. Mutta mitä on valkoinen kulta. Ronnie Earl & The Broadcastersin albumi ”Rise Up” (2020) sisältää mm. The Ink Spots, Billie Holiday, Fats Domino ja Elvis Presley. raidat Blues For George Floyd ja Black Lives Matter. Monissa Aasian ja Afrikan maissa valkoinen on kuitenkin menetyksen ja surun väri. Mitä väliä on ihon värillä, se on täysin yhdentekevä. Kun poika kysyy, miksi tätä omatekoista maissiviskiä kutsutaan valkoiseksi salamaksi, pappa antaa maistiaiset ja asia valkenee pojalle välittömästi. Kun musta voittaa valkoisen korttipelissä, kannattaa olla ottamatta voittorahoja, koska siinä voi mustalle käydä todella huonosti. Nyt kertoja kieriskelee synnintunnossa ja toivoo, ettei olisi mennyt möläyttämään moista valhetta: ”Be sure it’s true when you say I love you / It’s a sin to tell a lie / Millions of hearts have been broken / Just because these words were spoken.” Ihonväriä käsitellään myös uudessa bluesissa. Tommy Cashin laulussa surraan väkivaltaisesti ja ennenaikaisesti kuolleita valtiomiehiä: John F. Nettihakujeni perusteella kantrilaulajat näyttävät osoittaneen selvästi enemmin mielenkiintoa valkoisia asioita kohtaan kuin bluesartistit. Valkoinen väri symboloi länsimaissa monia positiivisia asioita, kuten puhtautta, viattomuutta, valoisuutta ja iloa. Kertojan isoisällä oli tapana keitellä ja tislailla nesteitä Pohjois-Carolinan kukkuloilla. 40 Blues News 5/2021 Gal Blues (1938), Robert Nighthawkin Black Angel Blues (1949) jne. Mutta palataan tähän aiheeseen, kun käsitellään ihonväriä sekä rotukysymyksiä valkoisen ja keltaisen värin yhteydessä. Rruumisvaunuja vetää kuusi valkoista hevosta. Kuunnelkaa tynnyrirumpujen tam-tamia, tanssikaa ja keinukaa mukana White And Black Bluesissa! Tämän kappaleen säveltäjä, ranskalaisten rakastama ja vihaama perusboheemi Serge Gainsbourg on tullut tunnetuksi mm. Rotuasioihin on otettu kantaa myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Gainsbourgin hauta Montparnassen hautausmaalla Pariisissa on pienimuotoinen turistinähtävyys. Valkoisia asioita ovat esimerkiksi lumi, pilvet, puuvilla, kummitukset, morsiamen hääpuku (nykyisin) ja lääkärin takki. Sanoituksen mukaan ihonväristä puhuminen karmii selkäpiitä kuin Edgar Allen Poen kauhutarinan aavemaisen korpin ääni, joka raakkuu sanaa ”Nevermore”. Freddy Ellisin klassikon It’s A Sin To Tell A Lie (1936) ovat myöhemmin levyttäneet mm. Laulavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin laulun kertoja kaipaa kotiinsa Etelään, missä öljy virtaa ja puuvilla kasvaa kappaleessa My Little Old Home Down In New Orleans (1928): ”The sunny south where the black oil flows / That’s where I long to be / The dixie-land where the white cotton grows.” Viimeinen valkoista käsittelevä esimerkkikappale on kertomus valkoisesta valheesta, joka ei ollutkaan niin harmiton kuin sen esittäjä kuvitteli. Guadeloupelainen Joëlle Ursull sijoittui toiseksi Eurovision laulukilpailussa vuonna 1990 kappaleella White And Black Blues (1990). Big Bill Broonzyn Black, Brown And White (1951) kertoo Broonzyn omiin kokemuksiin perustuen rotusyrjinnästä. VALKOISTA BLUESIA VALKOISTA BLUESIA Valkoinen pinta heijastaa kaikki värit ja näyttää juuri siksi hyvin vaalealta. Dirty Red kuvailee samaa tilannetta kappaleessa Mother Fuyer (1947) peitellysti korvaamalla valkoisen ja mustan miehen folkloresta poimituilla eläinhahmoilla. rakastelu rinnastetaan. Kielletystä päihteestä on kyse myös The Big Bopperin kirjoittamassa ja George Jonesin hitiksi levyttämässä White Lightningissa (1959). Metsä on vihreää kultaa ja öljy mustaa kultaa. äärikansalliset piirit suututtaneesta Marseljeesin reggae-tulkinnasta, ja Jane Birkinin (ja Brigitte Bardotin) kanssa huokaillusta sensuellista duetosta Je T´aime Moi Non Plus, jossa aaltojen edestakainen liike saaren rantahiekalla ja Says, that monkey and the baboon was playing seven-up The monkey win the money and scared to pick it up The monkey stumbled, mama, the baboon fell The monkey grabbed the money and he run like hell. Minähenkilö luulee syyllistyvänsä pieneen valkoiseen valheeseen sanoessaan lemmenkipeänä ja humalapäissään eräälle tytölle rakastavansa tätä. ”Six white horses” symboloi kuolemaa. Waylon Jenningsin kappaleen Pickin’ White Gold (1971) minähenkilö kerää yhdessä Bellie-tyttönsä kanssa pellolla puuvillaa päivät pitkät saadakseen säästetyksi rahat pieneen yhteiseen maapalaan ja mökkiin. Valkoinen on myös yksi ihmisen ihon pigmenteistä. Kennedyä, Robert Kennedyä ja Martin Luther Kingiä: ”Goodbye Martin, six white horses come to take you home / Goodbye Reverend they took you away before you sang your song.” Emmylou Harris hyödyntää ja päivittää samaa symboliikkaa laulussaan Six White Cadillacs (2011), jossa elämään kyllästynyt kapakkalaulaja etsii mielenrauhaa:”Six white Cadillacs / Crossin’ on the railroad track / Angels in the front and back / Hey hey hey carry me home.” Jefferson Airplanen White Rabbit (1971), Velvet Undergoundin White Light White Heat (1968) ja Elton Johnin White Lady White Powder (1980) kuvaavat kaikki huumeita ja niiden aiheuttamia aistimuksia
Tyttö kutsui miestä rumaksi amerikkalaisekseen. Se on joulun väri, auringonlasku punaa taivaanrannan, mansikat ovat punaisia, Punainen risti auttaa hädässä olevia, ja punaisella matolla tepastelu on juhlavaa. Hyvin vihainen on myös Kokomo Arnoldin minähenkilö ”pottabluesissa” Slop Jar Blues (1935). Nyt mies on menettänyt naisen ja muistaa illasta erään yksityiskohdan. John Prinen One Red Rose (1980) on tarina miehestä, joka muistelee sateista iltaa naisensa kanssa. Siinä kertoja pyytää anteeksi riitaa ja lähettää punaisia ruusuja naisystävälleen. The Blastersin Red Rosessa (1991) tytön mustassa mekossa ollut punainen koristeruusu jäi miehelle ainoaksi muistoksi rakkauden hetkistä pikatien läheisessä vesakossa. Luultavasti hyvin perustein, otaksun. Blues News 5/2021 41 PUNAISIA ASIOITA PUNAISIA ASIOITA Punainen on länsimaissa vaaran, rakkauden ja intohimon väri. Peg Leg Howellin New Prison Blues (1926) sisältää säkeen: “I’ll cut your throat, mama, drink your blood like wine.” Mustasukkainen mies uhkailee naistaan, jota on etsiskellyt sateessa ja jonka uskoo hautovan miehen jättämistä. Veri on punaista, rakkauden ruusut hehkuvat punaisina, punalippu liehuu mielenosoituksessa ja punainen paloauto sammuttaa tulipalon. Kyseessä on nainen, joka on kutonut ilkeämielisiä verkkojaan ympäri kaupunkia uhaten siten hajoittaa minähenkilön onnellisen avioliiton. Tunnetuimpiin ”punaisiin” blueseihin kuuluu Willie Dixonin säveltämä Little Red Rooster, jonka levytti ensimmäisenä Howlin’ Wolf vuonna 1961. Hän uhkaa heittää yöastiansa sisällön naisen naamalle ja käyttää samaa verenjuontifraasia kuin Peg Leg Howell. Siinä punainen laiska kukonpoika on kotipihan ja kanatarhan kunkku: “I am the little red rooster, Too lazy to crow for day / Keep everything in the farm yard upset in every way.” Tämä vertauskuvallinen kukkoilukappale on imenyt inspiraationsa aiemmista aihetta kuvanneista blueseista kuten Charley Pattonin Banty Rooster Bluesista (1929). Näin esimerkiksi vuoden 1948 klassikossa Red Roses For A Blue Lady, josta Andy Williams teki suositun version vuonna vuonna 1965. Kingin Spanish Harlem (1961) kuvailee naista, joka kukkii ruusuna öisillä Harlemin kaduilla. Champion Jack Dupreen Bad Bloodissa (1958) yllytetään naista antautumaan lääkärileikkiin kertojan kanssa, joka haluaa omalla tavallaan poistaa naisesta pahan veren. Wanda Jackson on kääntänyt mies-naisasetelman nurinpäin. Kolmesta tarjotusta ruususta hänelle ei kelvannut vaaleanpunainen, violetti eikä punainen. Lonnie Johnsonin Got The Blues For Murder Only (1930) on melkoisen hurja ja humoristinen kuvaus meksikolaisnaisista, joille maistuu teetä paremmin kalkkarokäärmeen veri: “Women in old Mexico they’re bad as bad can be / They eats rattlesnakes for breakfast and drink the rattlesnakes’ blood for tea.” Jimi Hendrixin tunnetuimmassa bluesissa Red House (1967) mies palaa beibinsä luo punaiseen taloon oltuaan reissuillaan 99,5 päivää. Allegorisessa tarinassa Violet And Rose (1964) nainen on orvokki ja mies on ruusu, johon orvokki rakastuu. Nina Simonen kertoja puolestaan katuu kappaleessa When I Was In My Prime (1961) sitä, että oli aikoinaan liian vaativainen ruusujen suhteen, kun eräs nuori mies lähestyi häntä ruusutarhassa. Blues Travelerin Canadian Rose (1997) on tarina miehestä, joka palaa Burlingtoniin ja muistelee kanadalaista ruusuaan, jonka suudelmat maistuivat kanelilta ja iho tuoksui siiderille ja ruusulle. Tyydytään niiden osalta vain pariin esimerkkiin. Aina veren osalta ei ole kyse veriteoista tai väkivaltafantasioista. Ben E. Ruusu esiintyy myös naisen symbolina. Neil Youngin Vampire Bluesissa (1974) vampyyri ei ime ihmisen verta vaan ”maan verta”, joka on ilmeisesti maaöljyä, sillä minähenkilö sanoo olevansa musta lepakko, joka tarvitsee korkeaoktaanista bensaa elääkseen. Jos tämä sovitteluele onnistuu, hän aikoo kosia ja ostaa valkoisen orkidean naisen hääpukuun. The gardener standing by, three offers he made me The pink, the violet, and red rose, Which I refused all three The pink’s no flower at all, it fades away too soon The violet is too pale a bloom, I think I’ll wait till June, In June the red rose blooms, But it’s not the flower for me It’s then I’ll uproot the red, red rose, And plant a willow tree Ruusun voi löytää muualtakin kuin kukkakimpusta. Mm. Eräänä päivänä ”kaste suutelee ruusua”, joka rakastuu kasteeseen. Kappale perustuu Robert Lockwood Jr:n Black Spider Bluesiin (1941) Siirrytään eläimistä kasveihin, ja aloitetaan punaisella ruusulla, joka symbolisoi yleensä rakkautta. Uudempaa samanhenkistä kukkoilulyriikkaa löytyy esimerkiksi Brian Setzerin Rooster Rockista (2001): ”Well, in this barnyard / I’m king cock of the roost / Stay out all night, just drinkin’ that moonshine juice.” Muddy Watersin kertojalle aiheuttaa harmia punainen hämähäkki kappaleessa Mean Red Spider (1949). Punaiseen liittyy usein voimakkaita tunteita. Punaiseen yhdistetään monia positiivisia mielikuvia. Hänen mieleensä on syöpynyt piirongin päällä ollut kuva ruususta, joka oli puristettu raamatun sivujen väliin. Syynä on toinen mies, joka on korvaamassa kertojan. Punainen viestii iloa ja myönteisyyttä, vaaleanpunainen lempeyttä ja naisellisuutta. Pariskunta puhui silloin hellästi toisilleen, tanssi pöydän ympärillä ja koki olonsa harvinaisen onnelliseksi. Nyt punaiset ruusut tekee mieli repiä maasta ja istuttaa tilalle itkupajuja, sillä naisen oma kukoistuskausi on auttamattomasti jo ohi. Hän ei saa avaimellaan ovea avattua, mutta on heti valmis lähtemään ”siskon” luo: ”Cause if my baby don’t love me no more, / I know her sister will!”. Vargas Blues Bandin kappaleessa Rose On The Water (1995) ruusu kelluu veden pinnalla muistona rakkaudesta, joka päättyi eroon. Orvokki muuttuu surulliseksi (ja siniseksi): “Then one day the rose was kissed by the dew / A new love was born and the violet turned blue.” Rakkaudesta ja ruusuista on ikävä vaihtaa aihetta, ja siirtyä nyt väkivaltaisiin ja verisiin bluesja rootskappaleisiin. Albert Kingin myöhemmin versioiman The Rolling Stonesin Honky Tonk Womanin (1969) kertoja ei saa edes juopottelemalla mielestään ”mustalaiskuningatarta”, ruusua, jonka tapasi baarissa Memphisissä
Texas Alexanderin Yellow Girl Bluesissa (1930) kertojalla on huonoja kokemuksia mustista ja ruskeista naisista. Beibi on ilmeisesti toiminut kevään ja kesän aikana vapaamielisesti ja on nyt jättänyt kertojan, joka on raivoissaan. Ihminen voi olla ”vihreä kateudesta” ja ”ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella.” Vanha arseenipitoinen pigmentti on väriltään ”myrkynvihreä”. Värisymboliikassa vihreää pidetään elämän, kasvun, kevään ja toivon värinä. Mies ei ole lakannut rakastamasta tätä naista ja antaa kyyneltensä vuotaa. Buddy Guy väittää jopa löytäneensä bluesin metsästä ensimmäisellä Chess-singlellään First Time I Met The Blues (1960). Valkoihoisia naisia ei näissä vertailuissa juuri esiinny. Käsi hamuaa jo haulikkoa ja pistoolia.. Ry Cooderin minähenkilö saa naiseltaan keltaisia ruusuja kappaleessa Yellow Roses (1976). Kappaleen ovat tulkinneet myös Big Maybelle ja Georgie Fame. Ehkä katselemassa tuota samaa kuuta. Laulun sävelsi Hugh Williams ja sen sanoitti Jimmy Kennedy, joka sai inspiraation Portstewartissa Pohjois-Irlannissa näkemänsä jahdin punaisista purjeista. Metsästä ja puista blueseja on tosin tehty kohtalaisen paljon. Keltaisella voidaan viittata myös ihonväriin. sahrami, korkealla lentäminen ja keltainen sähköbanaani. 42 Blues News 5/2021 Leadbellyn Red Cross Store Bluesissa (1940) nainen kehottaa miestä puolustamaan perhettään ja menemään Punaisen Ristin puotiin. Naisessa tärkeintä ei sittenkään ole ulkonäkö tai ihon väri. Kulta kiiltelee keltaisena, keltainen lehdistö levittää sensaatiojuoruja, ja kuukin voi näyttää juustolta. Leadbellyn versio viittaa sotaan lähtöön mutta Weenie Campbell -nettisivustolla vanhan bluesin expertit muistuttavat Walter Rolandin vuoden 1933 alkuperäiskappaleesta, jossa kysymys on haluttomuudesta lähteä hakemaan ”köyhäinapua” Punaisen Ristin puodista. Aihetta on käsitelty tarkemmin artikkelissa ”Blues menee metsään” (BN 6/2019). Laulussa sulhanen odottaa punaisten purjeiden tuovan morsiamensa turvallisesti luokseen huomiseksi, jolloin on häät: ”Red sails in the sunset, way out on the sea / Oh, carry my loved one home safely to me.” KELTAISTA JA VÄHÄN RUSKEAAKIN KELTAISTA JA VÄHÄN RUSKEAAKIN Keltainen tuo mieleen auringon, valon ja lämmön. Keltaisten ruusujen katsotaan viestivän jäähyväisiä. Tässä vain muutama esimerkki: Gene Vincentin Pink Thunderbird (1956), Larry Dowdin Pink Cadillac (1959), Brian Setzerin Red Lightning Blues (1988) ja Billy Lee Rileyn (alkujaan Billy ”The Kid” Emersonin levyttämä) Red Hot (1957): “My gal is red hot, your gal ain't doodley squat...” Suositun populaarikappaleen Red Sails In The Sunset ovat levyttäneet monet rootsartistit kuten Louis Armstrong (1936), Nat King Cole (1951), Big Joe Turner (1957), The Platters (1960), Dinah Washington (1962) ja Fats Domino (1963). Sen epäiltiin 1960-luvulla viittaavan banaaninkuorien polttamisesta vapautuvaan, mahdollisesti hallusinogeeniseen savuun, mutta Donovan on itse kertonut laulun syntyneen, kun hän näki lehdessä mainoksen ”Mellow Yellow” -nimisestä naisten vibraattorista. Oh shine on, shine on yellow moon.” Auringosta ja sen paisteesta on tehty moniakin lauluja, mutta harva niistä lähestyy asiaa auringon keltaisen värin kautta. Aikaa kestäviä iskelmiä kutsutaan ikivihreiksi. Kappaleessa Colours (1965) keltainen on aamuauringon ja rakkaan naisen hiusten väri: “Yellow is the colour of my true love’s hair / In the mornin’ when we rise (2x), / That’s the time, that’s the time, I love the best.” Donovanin Mellow Yellow (1966) on hippiajan psykedeelinen ja arvoituksellinen laulu. Sonny Boy “Lee” Williamsonin Springtime Blues (1941) alkaa toiveikkaasti: “I’ll see you baby in the spring, just after the bluebird begin to sing.” Harppusoolon jälkeen tilanne on muuttunut dramaatisesti. Mies kieltäytyy. Kiinalaiset ja muut ”keltaihoiset” naiset näyttävät herättäneen huomattavaa kiinnostusta vanhassa bluesissa. Liikennemerkeissä ja liikennevaloissa keltainen on huomioväri. Kappaleita punaisista tai vaaleapunaisista autoista ja naisista on bluesissa vähän, mutta paljon klassisessa rock’n’rollissa. Liekö syynä ollut kokemusten puute, sillä 1920-luvulla musta mies oli käytännössä ”lähestymiskiellossa” valkoihoisten naisten suhteen. Ihon värin osalta Carr esittää ensin tulkinnanvaraisen näkemyksen naisista: ”Some men crave high yellow but give me black or brown / Because I can’t tell the difference when the sun goes down.” On hyvä, jos ihon värillä ei ole väliä yöllä, mutta entä päivällä. Metsiä sanotaan Suomen vihreäksi kullaksi ja metsässä liikkumisella on rauhoittava vaikutus ihmiseen. Odotukset keltaihoisten naisten suhteen ovat korkealla: ”Oh black woman evil, brownskin evil too / Going to get me a yellow woman, see what she will do / Going to get me a heaven, kingdom of my own.” Mieli näyttää kuitenkin muuttuneen Deceitful Bluesissa (1934), jossa ”keltaisten tyttöjen” ranking on tippunut, ja kärjessä ovat nyt mustat: ”Oh, brownskin woman deceitful, yellow gal she is worse / I’m gonna get myself a black gal, then play safety first.” Blind Blaken Righteous Bluesin (1930) kertojan mielestä musta Crow Jane on paras: “I got a yellow gal and a brown named Mame / But the best I’ve ever had was the old Crow Jane.” Furry Lewis liputtaa ruskean naisen puolesta, mutta haluaa pitää mustan varalla kappaleessa Good Looking Girl Blues (1927): ”Lord there’s some say yellow, but give me my black and brown / When your high brown quit you, your black will run you down.” Leroy Carr ja Scrapper Blackwell pohtivat hyvän naisen ominaisuuksia kappaleessa Good Woman Blues (1934). Bluesartisteja luonnon vihreys ja vihreä ylipäänsä ei näytä paljoakaan kiinnostaneen. Siinä mainitaan mm. Onko nainen tärkeä miehelle vain yöllä. VIHREÄ ON ELÄMÄN VÄRI VIHREÄ ON ELÄMÄN VÄRI Luonto on vihreä. Don Williamsin Yellow Moonissa (1983) mies katsoo haikeana keltaista kuuta tähtitaivaalla ja muistelee kesäyötä jolloin hän rakastui tyttöön, joka on nyt jossain kaukana. Keltaista pidetään myös älyn, optimismin, mielihyvän, onnellisuuden, pelokkuuden ja kavaluuden värinä. Onneksi Carr sitten kuitenkin kehuu omaa mustaa naistaan, joka ei ole luonteeltaan ilkeä vaan oikein mukava. Samanaikaisesti Bob Dylanin kanssa 1960-luvulla kappaleellaan Catch The Wind (1965) suosioon noussut folk-laulaja Donovanilla on parikin keltaiseen liittyvää laulua. Silmiin ei ollut katsomista ilman ikävien jälkiseuraamusten vaaraa. Entä mikä sitten on naisten käsitys miesten parhaasta ihonväristä. Lisää kannanottoja samasta asiasta löytyy mm. Mies asettaa ne naisen valokuvan viereen kuihtumaan. Bessie Smith päätyy keltaisen ja ruskean sijaan mustaan mieheen kappaleessa Mama’s Got The Blues (1923) ja nokittaa siinä sivussa miespuolisia kollegoitaan, joilla on tapana rehvastella naiskokemuksillaan: ”Brown skin’s deceitful, but a yellow man is worse / I’m gonna get myself a black man and play safety first / I got a man in Atlanta, two in Alabama, three in Chattanooga, four in Cincinnati, five in Mississippi and six in Memphis, Tennessee.” Sitten jotain muuta keltaista. Papa Charlie Jacksonin Lawdy Lawdy Bluesista (1924), Mississippi John Hurtin Big Leg Bluesista (1928) ja Luke Jordanin Church Bells Bluesista (1927). “There’s a yellow moon hanging in a starry sky wherever you are it’s watching over you
Suomenkielisessä versiossa ei vihjata kuolemantuomioon, mutta ollaan kyllä vankilassa, sillä kertoja näkee pihan ja synkän tiilimuurin: ”Ois ollut hyvä kotiin tulla taas.” Little Richardin funkahtavassa kappaleessa Green Power (1971) ollaan pettyneitä rakkauteen, koska se niin helposti särkee sydämen. Sittemmin sen ovat tulkinneet mm. New Christy Minstrels -yhtyeen folk-hitissä Green Green (1963) huoleton kulkija laulelee lähtevänsä vihreääkin vihreämmille niityille onneaan etsimään: ”Green green it’s green they say on the farside of the hill / Green green I’m going away to where the grass is greener still.” Dolly Partonin kertojan mielestä vihreyttä kannattaa etsiä Tennesseestä, joka on Tennessee Homesick Bluesin (1984) mukaan kaikkein vihrein osavaltio. Tai vihreää ”ruohoa” (marihuanaa). Tavallisimmat perusvärit on nyt käyty läpi esimerkkikappaleiden avulla. Jalkoja voi uittaa rantavedessä ja heitellä litteillä kivillä ”voileipiä”.. Sinisestä aloitettiin, ja siniseen on hyvä myös lopettaa, sillä sininen on bluesin väri. Green Manalishi tarkoittanee siksi rahan muotoon naamioitunutta paholaista, tai jotain sen suuntaista. Siellä isoisä keinuu kiikkustuolissa kuistilla, isoäiti häärää keittiössä ja aurinko laskee hitaasti sinivihreiden niittyjen taakse. Raha helpottaa tilannetta, mutta ei paranna sitä. Kappale on kertomus kuolemaantuomitusta miehestä, joka näkee unessa ennen teloitustaan lapsuudenkotinsa ja rakkaat lähimmäisensä. Ehkä luonnon parantavaa vihreää voimaa. Lisätodisteita tälle näkemykselle esittivät vuonna 2016 myös John Prine ja Susan Tedeschi kappaleessa Color Of The Blues, joka on alun perin George Jonesin kantrihitti vuodelta 1958. Isossa Omenassa (New Yorkissa) on ikävää ja ihmiset ovat tylyjä. Tom Jonesin Green Green Grass Of Home (1967) on Suomessa varmaankin se tunnetuin versio Curly Putmanin kirjoittamasta countryklassikosta, jonka levytti ensimmäisenä Johnny Darrell vuonna 1965. Paljon kodikkaampaa on kotona Tennesseessä, jossa voi haukata vihreää omenaa ja onkia jokivarressa kaikessa rauhassa. Kertosäkeessä ylistetään ”vihreää voimaa”, jota kaikki kaipaavat. Blues News 5/2021 43 Ramblin’ Thomasin Lock And Key Bluesissa (1928) keväällä ruohon vihertäessä kulkurin lähtöä ei voi estää mikään: ”Springtime coming, and the grass all growing green, and my time has come.” Kulkijalla on nainen sekä pohjoisessa että etelässä, joten jompaan kumpaan suuntaan tie vie. Sateenkaarikin näyttää siniseltä, siniset linnut (bluebirds) yrittävät lohduttaa, mutta surulliset päivät vain tulevat ja menevät: ”Blue days come and blue days go, how I feel nobody knows / Life is mighty empty without you / There’s a blue note in each song that I sing since you’ve been gone / Blue must be the color of the blues.” The old home town looks the same As I step down from the train And there to meet me is my Mama and Papa Down the road I look and there runs Mary Hair of gold and lips like cherries It's good to touch the green, green grass of home Charley Pattonin Green River Bluesissa (1929) kertoja kuulee jokilaiva vihellyksen. Green lahjoitti vähän myöhemmin suurimman osan säästöistään hyväntekeväisyysjärjestö War On Wantille, joka auttaa kehitysmaiden köyhiä. Everly Brothers kaipaa takaisin kotiin kappaleessa Green River (1972). Siksi rakkausasioisssa kannattaa venyttää omaa pinnaa ja olla kärsivällinen. Aika mystinen käsite on myös Green Manalishi (1969), joka on Peter Greenin Fleetwood Macille kirjoittama kappale. Sinisellä musteella kirjoitettu erokirje saa kaiken näyttämään synkältä ja olon tuntumaan surulliselta. Jää epäselväksi, mitä sillä tarkoitetaan. Vihreä paholainen jahtasi häntä setelinippu kourassaan. Tytöt tanssivat siellä paljasjaloin kuutamolla, sammakot kurnuttavat ja sudenkorennot lentelevät. Se syntyi aikana, jolloin Green käytti LSD:tä ja näki sekavia painajaisunia. Creedence Clearwater Revivalin Green Riverissä (1969) kaivataan niin ikään vihreän joen raikkaan veden ääreen. Laiva vie pois rakkaan naisen ja kertoja suuntaa Southernja (Yellow) Dog -junaratojen risteykseen. Jerry Lee Lewis, Elvis Presley, Johnny Cash ja Lasse Mårtenson (On ihmeen hyvä tulla kotiin, 1967). Hän on kertonut heränneensä eräänä yönä liikuntakyvyttömänä ja saaneensa unessa pelottavan viestin
Dylanin gospel-levyt saivat tietyiltä tahoilta täystyrmäyksen, mikä tuntuu sikäli ihmeelliseltä, että miehen tuotanto on suorastaan pursunut raamatullisia riimejä hänen tuotantonsa alkuajoista lähtien. David Allan Coen tulipalovauhtinen kantriversio ja Mavis Staplesin gospel-luenta ovat hienoja esimerkkejä hvyin toteutetusta Dylan-coverista. ”The Bootleg Series, Vol. Dylanin vaihdos maallisesta musiikista hengelliseen ilmaisuun ärsytti lukemattomia faneja, jotka leimasivat minnesotalaisen oman maailmankuvansa petturiksi. Oma keskeinen roolinsa keikkojen onnistumisessa oli Dylanin taustalla tunnelmoineella, pelkistä naisista koostuneella lauluköörillä, joka synnytti tilaisuuksiin USA:n syvän etelän kirkonmenoille ominaisen gospel-tunnelman. Hieman hajanainen rypäs lauluja, joista The Trouble rokkaa vankoin Chicago-soundein. Mustan musiikin ystäville soitannollisesti huikeaa tavaraa tarjoillut pitkäsoitto taitaa olla mennyt ohi monelta ihmiseltä, joiden olisi kannattanut kyseinen kiekko kuunnella. Dylan itse lauloi paremmin kuin koskaan, eikä ollut suurikaan vääryys, että hän pokkasi Grammyn vuoden parhaasta vokaalisuorituksesta esityksellä You Gotta Serve Somebody. ”Shot Of Loven” cd-versioon on ansiokkaasti lisätty alun perin vain singlen b-puolella julkaistu The Groom’s Still Waiting At The Altar, joka on Dylanin rokkaavampaa gospelia rankimmillaan. ”New Morning” -albumin päätösraidat Three Angels, Manfred Mann’s Earth Bandinkin levyttämä musiikillinen rukous Father Of Night sekä Jesse-pojalle elämänohjeeksi värkätty, kolmeen säkeistöön kiteytetty näkemys vuorisaarnasta kappaleella Forever Young, ovat vain muutamia selkeimpiä esimerkkejä Dylanin jatkuvasta tutkimusmatkasta uskonnollisten asioiden alttarilla. Hän toimi samoin kuin hän oli tehnyt maallisemman musiikinkin parissa yhdistellen valkonaamojen kantrivaikutteista hymniperinnettä afroamerikkalaisten räväkämpään gospel-ilotulitukseen omintakeisella staililla. Vanhoista maitonaamafaneista poiketen USA:n värillinen artistiyhteisö tykästyi Dylanin gospel-tuotantoon ja You Gotta Serve Somebodysta on muodostunut Blowing In The Windin ohella yksi eniten versioiduista Dylan-originaaleista. Levyn kruununa säkenöi ”maailman parhaaksi yksittäiseksi biisiksi” mieltämäni Every Grain Of Sand. Musiikilliset lopputulokset tarjoilivat hykerryttävää kuultavaa. ”John Wesley Hardinin” synnyttämisessä miehen tiedetään pitäneen Raamattua inspiraatiolähteenä levyn sanoituksissa ja ”Basement Tapesin” materiaali oli pullollaan Tears Of Ragen, I Shall Be Releasedin ja Sign On The Crossin kaltaisia, uskonnollista teemoja käsitteleviä tekstejä. 44 Blues News 5/2021 KAI ENGREN M usiikkilegendan monivivahteinen ura eteni 1970-luvun jälkipuolelta kohti uutta vuosituhatta pitkähkön gospel-vaiheen jälkeen muun muassa Traveling Wilburys -tähdistökokoonpanossa sekä tuotannollisessa yhteistyössä Mark Knopflerin, Sly & Robbien, Daniel Lanoisin ja Don Wasin kanssa. Muscle Shoalsin studiossa äänitetty Dylanin ensimmäinen gospel-levy ”Slow Train Coming” oli täynnä hienoja biisejä ja upeaa tulkintaa. Erityisesti levyn live-osuudet osoittavat Dylanin olleen 70ja 80-lukujen taitteessa todella vahvassa vedossa, ja loistavan bändinsä kanssa hän paukutti tiskiin ison läjän uransa vakuuttavimmista konserteista. Dylanin ensimmäinen 80-luvun levy ”Saved” oli gospeljulkaisu sekin. Kun Dylan viimein päätti heittäytyä hengellisen musiikin pariin täyspäiväisesti, oli oikeastaan itsestään selvää, että hän teki sen täysillä koko sydämellään. Siitä ovat tehneet makoisat versiot myös Emmylou Harris ja The Blind Boys Of Alabama, mutta Bobbyn ja Clydie Kingin alkuperäisluentaa kukaan ei tule koskaan pääsemään lähellekään. Vuonna -82 ilmestyi Dylanin gospeltrilogian viimeinen otos ”Shot Of Love”. GOSPELKAUSI GOSPELKAUSI Kun Dylan 70-luvun lopulla siirtyi gospelmusiikin pariin, hän seurasi Hank Williamsin, Johnny Cashin ja Elviksen jalanjälkiä. Jo iät ja ajat oli tiedetty, että Dylan ihaili Sister Rosetta Tharpen kaltaisia artisteja, joten ei ollut mikään ihme, että hän panosti sydämensä syvimmistä sopukoista kimmonneeseen tunnelmointiin esikuviensa tavoin päästessään gospelia omakohtaisesti tulkitsemaan. Kappale antaa sijaa mitä moninaisimmille tulkinnoille ja esim. 13: Trouble Trouble No More” esittelee miehen gospelkauden tuotantoa laajemminkin mainioiden live-näytteiden ja ennen julkaisemattomien studio-ottojen välityksellä. ”Slow Train Comingin” tavoin sen olivat tuottaneet Jerry Wexler ja Barry Beckett ja albumin taustoista huolehtivat Muscle Shoalsin parhaat muusikot. Sen laulajista kannattaa erikseen esille nostaa Helena Springs, joka toimi jonkinasteisena spirituaalisena johdattelijana ja lauluntekopartnerina Dylanin siirtyessä gospelin pariin, hetkellisenä seurustelukumppaninakin toi
& The MG’s ja bändin taiteellisena johtajana G.E. Tämän sanottuani voin todeta, että minulla on kokosydämellinen kunnioitus Daniel Lanoisin tekemisiä kohtaan. Kaikki kyseiset biisit voisi sijoittaa mille tahansa Dylanin best of -kokoelmalle tarvitsematta miettiä hetkeäkään niiden olevan väärässä paikassa. Tallenne löytyy ”Flashback”soundtracklltä. King’mäisesti tulkitsema Don’t Think Twice It’s Allright poikkesi materiaalista onnistuneen sovituksensa ansiosta. Flashback-elokuvassa kuultava otos päihittää kuitenkin kirkkaasti molemmat edellä mainitut versiot. Kolmelle cd:lle oli mahdutettu huikea määrä huikeaa musiikkia, joka vuosien varrella oli jäänyt syystä tai toisesta julkaisematta. 60-luvun klassisten teosten ohella boxin merkittävään antiin lukeutuvat myös 70ja 80-lukujen albumeilta ”ylijääneet” biisit, jotka todistavat Dylanin kyenneen tekemään mahtimateriaalia myös laadullisesti epätasaisemmilla vuosikymmenillään. Illan huipensi My Pack Pages, jossa Roger McGuinn, Tom Petty, Neil Young, Eric Clapton, Dylan itse ja George Harrison lauloivat yhden säkeistön vuorollaan. Smith. Siitä tuli massiivinen kuuluisimpien Dylan-fanien kohtauspaikka, jossa nimiartisti toisensa jälkeen kävi kumartamassa esikuvalleen Dylan-katalogista valittujen esitysten voimin. Olisi kuitenkn ollut hyvä, jos joku olisi kiinnittänyt huomiota myös kappaleiden sisäisiin rytmiikkoihin pelkän laulun sijaan. (Bob Dylan: Chronicles) Dylanin 80-luvun lopun tekemisistä maininnan ansaitsee myös Dylanin silloisen bändinsä kanssa esittämä näkemys Curtis Mayfieldin klassisesta People Get Readystä, joka kuullaan Dennis Hopperin tähdittämän Flashback-elokuvan loppukohtauksen taustalla. ”BOOTLEG SERIES” -SARJAN ALULLEPANO ”BOOTLEG SERIES” -SARJAN ALULLEPANO JA JUHLAKALUNA OLEMISEN TUSKA JA JUHLAKALUNA OLEMISEN TUSKA 90-luvun alussa ilmestyi Dylanin ”Bootleg Series” -sarjan aloittanut ”The Bootleg Series Vol. Hän teki niin myös minun kanssani, mutta hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä. Tämä ennenjulkaisemattomista kappaleista kasattu albumi oli todellinen aarreaitta jokaiselle Dylanin musiikin ystävälle. ”Desire”-sessioiden Catfish, ”Shot Of Love” -sessioiden Angelina, ”Infidels”-sessioiden Blind Willie McTell ja Foot Of Pride sekä ”Oh Mercyltä” pois jätetty Series Of Dreams ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miten korkeatasoisesta materiaalista tällä koosteella on kyse. 1–3: Rare And Unreleased”. Laulu kyllä huolehtii itsestään. Pitää vain ihmetellä, miten valtaisa määrä ideoita minnesotalaisen päässä 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla kupli, sillä virallisten äänitteiden ohella hänen ennenjulkaisemattomista levytyksistään olisi voinut kasata helposti vielä monta uutta albumia virallisten julkaisujen rinnalle, niiden tasosta lainkaan tinkimättä. Dylan oli soittanut People Get Readyä jo ”Basement Tapes” -sessioissa ja hän oli levyttänyt sen virallisestikin Rolling Thunder -kokoonpanonsa kanssa Renaldo & Clara -leffasta näytteitä tarjoilleelle neljän biisin EP:lle. Muuten liikuttiin tuttujen ja turvallisten biisitoteutusten puitteissa, mitä nyt Eric Claptonin B.B. Se kannattaa napata talteen, jos sen sattuu jostain löytämään. Innostimme muutenkin toisiamme. Beatlesiin ja Stoneseihin, joilta ei ole jäänyt jälkeen paljoakaan merkittävää materiaalia virallisten julkaisujen ulkopuolelta. Biisi tarjoaa täydellisen taustan Hopperin näyttelemän vanhan hipin horisonttiin junanvaunussa katoamiselle ja on yksi elokuvahistorian onnistuneista musiikin ja elävän kuvan kohtaamisista. Suurin osa hänen työskentelystään oli erittäin perusteltua. Blues News 5/2021 49 Lanois haluaa johdattaa artistin psykologisille äärirajoileen. Neil Youngin ja bookereitten yhteistyö sujui niin hyvin, että bändi pakkautui kanadalaisen kanssa kiertueelle, joka toi Youngin ensimmäisen kerran myös Suomeen.. Kun materiaali on vielä peräisin lähes pelkästään Dylanin omasta päästä, hänen silloinen luomisvoimansa on ollut hämmästyttävää verrattaessa esim. Mustaa musiikkia pippaloissa edustivat Stevie Wonder, Tracy Chapman, Richie Havens ja 80-luvulla listoillekin Dylan-coverillaan kivunnut The O’Jays, jonka luenta Emotionally Yoursista lukeutui illan hengettömimpiin. CBS järjesti 90-luvun alussa artistilleen juhlakonsertin hänen 30 vuotta kestäneen taiteilijanuransa kunniaksi. Tapahtuman housebändinä toimi Booker T. 60-luvun alun folkkaudelta oli mukana paljon mielenkiintoista materiaalia ja 60-luvun puolivälin tajunnanvirta-klassikkosessioista oli napsittu aiemmin julkaisematta jääneitä Farewell Angelinan tasoisia huippukappaleita
Hänellä oli levytyksissä käytössään musiikkibisneksen kuumimmat tuottajanerot ja Clydien ja Madelynin tasoiset taustalaulajattaret, jotka olivat Rayn Rayletseissä tehneet timanttista jälkeä niin äänitteillä kuin konserteissakin. Minnesotan mies oli ajellut moottoripyörällä näissä maisemissa monta kertaa ja hän piti erityisesti Lafayetten ja Houman välisestä alueesta, jossa Louisianan suomaisemat olivat hänen mielestään kauneimmillaan. Dr John on pystynyt visualisoimaan näiden suomaisemien luomat tunnelmat toimiviksi sävelmaisemiksi ja vähän samansuuntaisissa mietteissä liikuskeli myös nuori tuottaja, jonka kanssa minnesotalainen oli päättänyt tehdä uusimman albuminsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt elokuvan brutaalista loppukohtauksesta ja vetäytyi pois leffan soundtrack-tiimistä jättäen tarinan tunnusmelodian teksteineen muusikkoystävänsä viimeisteltäväksi. Rämealueiden pelottavuutta lisää myös tietoisuus alueella matelevista myrkkykäärmeistä ja alligaattoreista, jotka olemassaolollaan tekevät seudun usvaisesta aavemaisuudesta yhtä aikaa mystisen ja pelottavan. ”New Orleansin mustilla tytöillä säilyvät ampiaismaiset vyötäröfiguurit paljon pidempään houkuttelevina kuin esimerkiksi Memphisin tytöillä. Minnesotan mies hymähti ystävänsä mielipiteelle, mutta hänenkin oli myönnettävä kortelalaisen väitteessä olevan pientä perää. Hän otti pestin vastaan suurella mielihyvällä, saisihan hän kerrankin soittaa kokoonpanossa pelkkänä rivimiehenä ja vieläpä ryhmässä, jossa musisoi myös hänen arvostamansa SUN-levymerkin ikoni. Minnesotan mies olikin 80-luvun jälkipuoliskolla tilanteessa, jossa hän harkitsi uransa lopettamista. Lake Charlesista pohjoiseen Teksasin rajan pinnassa sijaitsi myös Shreveportin kaupunki. Kiusalllinen tilanne tasaantui kuin salaman iskusta, kun vanhan soittopartnerin päähän oli pälkähtänyt ajatus vanhoista staroista koostuneesta matkailevasta veljeslaumasta, jonka jokaisella jäsenellä olisi tasavertainen asema kokoonpanon hierarkiassa. Hän ajoi Teksasin rajan tuntumassa sijainneeseen Lake Charlesiin, kauniiseen rantakaupunkiin, jossa asui tyttö, jota minnesotalaisen suomalaisystävä Kaapo kutsui naispuoliseksi Dylaniksi ja joka oli Kaapon mielestä synnyttänyt 2000-luvun parhaat americana-albumit. Kyseisestä paikasta löytyi ymmärrystä myös Elvikselle Blues News 5/2021 51. New Orleansin miljöö lukemattomine nähtävyyksineen sekä hautausmaaja kummituskierroksineen tulivat kuitenkin tuolloin tutuiksi ja minnesotalainen hengitti kaupungin ainutlaatuista ilmapiiriä täysin rinnoin. BN-novelli BN-novelli Dylan ja Daniel Lanois Saapuessaan perille minnesotalaisen ajatuksiin hiipivät ensimmäisinä kaupungin naiset. Konsertit saivatkin osakseen myös raakaa kritiikkiä, usein jopa ansaitusti. Myös kiertueella minnesotalaista tukeneet gospel-tytöt – hänen vaimonsa ja tämän äidin johdolla, sen paremmin kuin hänen taustoillaan musisoineet maineikkaat sydämenmurskaajat ja kiitolliset kuolleet, eivät kyenneet sytyttämään mestaria entisenlaiseen roihuun. Minnesotalainen oli artistina aallonpohjassa, eikä kyennyt löytämään sitä antaumuksellista tunnetta, joka kohotti hänen 80-luvun alun gospel-konserttinsa lopulliseen loistoonsa. Huippuhetkiä onnistuttiin luomaan vieläkin, mutta vain hetkittäin pieninä rypäyksinä. Houmaa lähestyttäessä ympäristö käy jopa pelottavaksi, etenkin pimeään aikaan, kun vedessä lilluneiden sypressipuiden tiheät oksistot alkavat elää omaa elämäänsä ja rupeavat näyttämään vierailijaa kohti kurottuvilta käsiltä, jotka pyrkivät tempaamaan tunkeiljat suon sisuksiin. Hän näet itsekin diggasi Lake Charlesin tytön tuotantoa ja oli jopa ylittänyt Lake Pontchartrain -järven halkaisevan pitkän sillan hänen laulunsa innoittamana. Varttui idea uudesta albumista, jota minnesotalainen lähti työstämään New Orleansiin irlantilaisen muusikkoystävänsä suosituksesta sen hetken valovoimaisimpiin tuottajiin lukeutuneen kanadalaisen soundimaalailijan kanssa. Odotukset olivat näin ollen korkealla. Jimi tajusi tämän aikanaan hyvin, kanadalaiselle se tuntui tuottavan enemmän ongelmia”, hän mietti itsekseen seuraillessaan kanadalaisen touhuilua studiossa. Decaturilla sijainnut kaunis kaksikerroksinen House Of Blues ja samalla kadulla sijaitseva Margaritaville raikkaine drinkkeineen olivat myös hänelle mieleisiä paikkoja. Ilman sen suurempia suunnitelmia hän päättikin ottaa äänityksistä aikalisän. Jopa perinteiselle cajun-valssille kanadalainen pyrki tekemään muutoksia, joita minnesotalainen ei ymmärtänyt. Myös kaupungin omintakeinen musiikkimaailma inspiroi häntä. MUSTATAKKINEN MIES MUSTATAKKINEN MIES Minnesotan mies oli 80-luvun puolivälissä musiikillisesti suurissa vaikeuksissa. Neroksikin kutsuttu kanadalainen yritti väsätä yksinkertaista arvokkuutta huokuvista tarinoista jonkin sortin eroottissovitteisia voodoo-valsseja ja sai minnesotalaisen mietiskelemaään, oliko ansiokkaana lyyrikkonakin tunnetulla tuottajalla suuriakin vaikeuksia yksinkertaisen tekstin ja sen sisältämän symboliikan ymmärtämisessä. Homma oli tehty kuin tilauksesta lauluntekoongelmien kanssa kärvistelleelle minnesotalaiselle. ”Highway 61:n eteläisenä päätepisteenä sykkivä kaupunki oli kerrassaan komea eri kulttuurien kohtaamispaikka, jolle Kanadasta ja Karibialta saapuneet cajunit ja creolit toivat omanlaisensa lisämausteen”, ajatteli minnesotalainen mielihyvän väre kasvoillaan. Samoin metodein hän pyrki tuottamaan myös legendaarisen työnantajansa uutta musiikkia, mutta homma ei lähtenyt toimimaan ollenkaan odotetulla tavalla. Erityisesti hän piti kaupungin pitsimäisiä takorautateoksia tulvivasta arkkitehtuurista, johon hän oli syvästi ihastunut. Minnesotalainen oli aina ihaillut myös Lafayetten kaupungin ympäristössä sijaitsevaa cajun-alueen maisemaa ja tunnelmia, jos toki itse Lafayette oli eriskummallinen kokemus kaupunkina, sieltähän ei löydy ollenkaan varsinaista keskustaa, jollei sellaiseksi lasketa mahtipontista Apollo-kantorakettia muistuttavaa kirkkoa, joka ihmettelee omaa yksinäisyyttään keskellä ei mitään. Aaveet, autiomaat ja Louisianan rämealueet mieleentuovista swämppäävistä soundeistaan tunnettu kanadalainen oli taikonut omintakeiset sävelmaisemat muutamille klassikoiksi muodostuneille albumeille ja hän oli tuottanut minnesotalaisenkin materiaalia parin biisin verran neworleanslaisen funk-kokoonpanon keltakuiselle albumille. Hän yritti kaikenlaista, muttei paneutunut mihinkään kunnolla ja homma ei lähtenyt lentoon sen enempää studiossa kuin liveareenoillakaan. Sieltä oli helposti löydettävissä kaikki ne elementit, jotka olivat synnyttäneet Louisianan rämealueille ominaiset cajun-, zydecoja swamp blues -suuntaukset, joiden omaperäisyyttä hän kunnioitti. Johtuukohan tämä ruokailutottumuksista, Memphisissä näet syödään runsaasti rasvaa ja kaloreita sisältävää soul foodia, kun taas New Orleansissa vannotaan merenelävien nimeen gumboja janbalayamaisia seka-annoksia suosien”, hän mietiskeli itsekseen. Myös New Orleansia ympäröivällä Louisianan maaseudulla ja siellä sijainneilla kaupungeilla oli tärkeä merkitys hänen mielenmaisemassaan. Veljesjoukkio inspiroi minnesotalaisen aivopankkia yllättävänkin suurella sykkeellä, sillä bändin tulevalle menestylevylle luotujen yhteisteosten ohella hänen aivonystyröissään alkoi syntyä myös omia uusia biisejä, joita kehtasi esitellä kuulijoillekin. Siellä toimi aikanaan maineikas Louisiana Hayride, joka live-radiokonserttiensa välityksellä tutustutti kuulijoitaan kantrin ohella myös rokkaavimpien artistien tuotantoihin. Mutta edes he eivät kyenneet kohottamaan Minnesotan miehen taiteellista statusta hänen aiempien teostensa tasolle. ”Biisejäni saa käsitellä rankoinkin ottein, kunhan tekstini merkitys pysyy ennallaan. Minnesotalainen oli känyt New Orleansissa jo 60-luvun lopulla tuottamassa musiikkia Dennis Hopperin ja Peter Fondan tähdittämään road movieen. Hän istutti vaimonsa moottoripyöränsä takapenkille ja lähti kiertelemään Louisianan itselleen rakkailla kulmilla saadakseen sisuksiinsa uusia ideoita. Myös Mardi Gras ja mustien intiaanien heimoriitit kuuluivat aiempiin New Orleansin kokemuksiin. Tipitinan ja D.B.A:n kaltaisilla New Orleansin klubeilla hän oli käynyt katsastamassa Allen Toussaintin, Irma Thomasin ja Dr Johnin tapaisten tähtimuusikoiden keikat paikan päällä ja kyseiset live-pläjäykset olivat jättäneet häneen lähtemättömiä muistoja
Biisit äänitettiin nauhalle yhdellä otolla ja minnesotalainen antoi kanadalaiselle vapaat kädet niiden tuottamisen suhteen. Uuno oli pitänyt puolensa niin kaljaa kittaavia cowboykorstoja kuin hullunkiiltosilmäisiä narkkareitakin vastaan, ja hän oli kyennyt pysyttelemään myös New Orleansin satamakorttelisutenöörien veitsien ulottumattomissa kerta toisensa jälkeen. Mietiskellessään sitä, miten Uuno pärjäisi voodoovelhoja ja jopa oikeita noitia vastaan, minnesotalainen pysäytti pyöränsä rämealueen laidalla sijaitsevan piskuisen voodooja kreoliperäisiä matkamuistoja myyvän putiikin pihalle. Mustatakkisesta miehestä kertovaan kiehtovaan ja jopa maagiseen saagaan hän sen sijaan päätti ympätä rämemaisemaa kuvailevan usvaisen soundimaiseman heinäsirkkoineen. Sitäpaitsi Uuno taisteli aina rehdein ottein, jos toki tarvittaessa hän osasi käyttää katalampiakin konsteja. Olipahan hän tekaissut heistä jopa muutaman laulunkin. Se onnistuikin täydellisesti ja tuottajan roolilla oli siinä yhtä suuri merkitys kuin minun luomallani perusaihiolla. Minulle itselleni kyseisellä asialla ei ollut mitään merkitystä, jos vain itse olin tuotoksiini tyytyväinen. Minnesotalainen palasi kiireen vilkkaa takasin New Orleansiin siellä odottelevien muusikoiden ja tuottajan rinnalle. Pyrstötähtilauluun kanadalaisella ei ollut mitään lisättävää, se siirrettiin levylle sellaisenaan. Kun tajusin tämän, päätin tuoda käsittelyyn tarinan, jossa hänen tavoitteilleen ja taidoilleen löytyisi todellinen tarkoitus. Näin ollen erimielisyytemme johtuivat eri näkökannoista, jotka eivät studiossa yksinkertaisesti kohdanneet. 52 Blues News 5/2021 ja Hankille, jotka olivat saaneet saappaankuvan persuksiinsa konservatiivisesta Grand Ole Oprystä ensiesiintymistensä jälkeen. Hän asteli sisälle liikkeeseen ja kohtasi mieleentyöntyvän näyn: miehen, joka pitkässä mustassa takissaan näytti todella pelottavalta, mutta myös salaperäiseltä ja kiinnostavalta. Hänen ajatuksissaan pyöri kaksi laulua, jotka hän oli synnyttänyt moottoripyörämatkansa aikana. Hän oli valmis tunnustamaan: ”Tajusin vasta matkallani, että kanadalainen ei missään vaiheessa ollut pyrkinyt polkemaan omia ideoitani maton alle, vaan hän oli yrittänyt pyyteettömästi tehdä biiseilleni palveluksen, jonka myötä ne olisivat pystyneet kipuamaan myyntitilastoille. Uuno olikin muodostunut Meksikonlahden rantojen merimiespiireissä jo jonkinasteiseksi legendaksi ja hänen mainetekojaan mietiskellessään minnesotalaisen ajatuksiin työntyivät vanhat mafiapomot sekä robinhoodmaiset roistot ja velikullat, joita hän oli aina ihaillut. Minnesotan mies oli tästäkin syystä diggaillut Hayride-tarjontaa kotikonnuillaan kaukana pohjoisessa. Kyseiset kaupungit palauttivat hänen mieleensä myös Kortelan Kaapon kanssa koetut tapaamiset – sekä ennen kaikkea Kaapon hurjan merimiesystävän Uunon, johon saattoi törmätä milloin tahansa, jos vain matkaili Itä-Teksasissa tai Louisianan rannikkoalueilla lähellä suuria satamakaupunkeja, joihin suomalaiskaksikon työnantaja-alukset olivat laituroituneet. Olin onnellinen meidän molempien puolesta.” Wild Bill. ”Voittamaton” Uuno hurjine nyrkkeineen herätti kunnioitusta tien varsien honkytonkeissa, mustan väestön suosimissa jukejointeissa ja pahamaineisissa satamakortteleissa, joissa erinäiset taistelunpoikaset olivat iltojen aikoina jopa itsestäänselvyyksiä. Lopputuloksena levylle taltioitiin albumin vakuuttavin raita, jossa laulun teksti ja sen tuotannollinen toteutus kohtasivat minnesotalaistakin tyydyttävin tuloksin. ”Tuosta kaverista riittäisi vastusta varmaan myös Uunolle”, mietti minnesotalainen poistuessaan paikalta päänsisäinen pankki ideoita tulvien. Toinen niistä kertoi pyrstötähden lennosta, toinen mystisestä miehestä pitkine mustine takkeineen
Seuraavalla vuosikymmenellä artisti palasi parrasvaloihin Vince Taylorin ja Gene Vincentin tyyliä matkien ja rock’n’rollin kanssa väkevästi flirttaillen. Sen jälkeen C’mon Everybody on vielä kummallisempi: kaikki riehakkuus on tiessään, soundit ovat tukkoiset, basso kurnuttaa ja rumpu on kuiva kuin Sahara loppukesästä. Siksi en voinut vastustaa kiusausta, kun joku oli päättänyt liimata yhden (1) euron hintalapun komeaan gatefold-kantiseen albumiin paikallisella kirpputorilla, mistä etsin ja löydän aina silloin tällöin seiskatuumaisia divarien helmiin. UNOHDETUT ALBUMIT UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 21 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 21 ALVIN STARDUST ALVIN STARDUST Rock With Alvin (Ariola 89431) Twenty Flight Rock / C’Mon Everybody / Bony Maronie / Move It / It’s Better To Be Cruel Than Be Kind / Angel From Hamburger Heaven // It’s Only A Song Peggy Sue / Good Love Can Never Die / The Love Bug / Come On / Bye Bye Love / Never In A Million Years Alvin Stardustia on tuskin mainittu monta kertaa Blues Newsin sivuilla lehden 53-vuotisen historian aikana, mutta kun muistetaan herran menneisyys mainiona brittirokkarina Shane Fentonin kaavussa ja kun tämä vuoden 1975 pitkäsoitto on biisilistan perusteella todellista revival rock’n’rollia, potkitaan rohkeasti toutainta vastaan ja katsotaan, miten pitkälle vastaavan päätoimittajan ja toimituspäällikön pinnat venyvät. Seassa BASF-nauhoilla saattoi yksi soul-kappalekin, George McCraen Rock Your Baby, mutta muuten touhu oli Stardustia, Sweetiä, Sladea ja muuta. Blues News 5/2021 53 PETRI LAHTI S hane Fentonilla oli useita huippukappaleita 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Jotenkin olin kuvitellut, että ”Rock With Alvin” olisi esimerkiksi Mudin tyyliin soitettua räiskyvää glamrokkia, mutta täällähän on yritetty saada oikein uutta henkeä vanhoihin sotaratsuihin – mikäs siinä, aina pitää yrittää kehittyä, mutta musahommissa tulen mieluusti paikallisjunalla perästä. Huh. Siksi Alvin Stardust pääsee nyt rokkitulkintoineen lapsuusnostalgiassa kylpevän palstanpitäjän syyniin. Tätä albumia, tai pikemminkin siltä lohkaistua kolmea singleä, en kyllä muista kuulleeni yhdeksänvuotiaan herkin korvin. Bony Maronie (sic) rokkaa jo rehellisemmin – kunnes soolossa alkaa raisu vinguttelu. Hanke tuskin oli haastava, vastenmielinen tai millään tavalla hankala reilulle kolmekymppiselle artistille: Hän oli varastanut tyylinsä Vince Taylorilta, ehtinyt lämmitellä toista esikuvaansa Gene Vincentiä jo Fentonaikoinaan ja ollut naimisissa nuorena miehenä liverpoolilaisrokkari Rory Stormin siskon kanssa. It’s Only A Song Peggy Sue on jonkinlainen tribuutti Buddy Hollylle ja Good Love Can Never Die David Boxin miniklassikko Little Lonely School Girl uusissa vaatteissa. Näitä nätisti ja taitavasti tehtyjä lainoja löytyy vielä lisää: Come Onin alkuosa on I Just Want To Make Love To Yousta. Itselleni tämä on vähän kuin oodi lapsuuden sankarille. Sitten tulee hetki, jolloin putoan lopullisesti tuolilta: Move It alkaa Yesin tai Emerson, Lake & Palmerin laiterepertuaarista lainatulla syntetisaattorilla ja taustalla vierailee perinteinen pihasoittaja viuluineen. Barry Masonin ja Roger Greenawayn säveltämällä Angel From Hamburger Heavenilla kuulee selviä vaikutteita Del Shannonilta ja Bobby Veeltä, ja sehän on vain hyvä asia. Tämä musiikkiseikkailu jääköön unholaan.. Vaan pitkien esipuheiden jälkeen soitto soimaan! Ensimmäinen yllätys tulee, kun Twenty Flight Rock käynnistyy tylpän takovasti eikä tavoita Cochranin alkuperäisesityksen lennokkuutta alkuunkaan. Kiekon kääntyessä loppusuoralle Everlyhittiin Bye Bye Love kerrytetty dramaattinen, suorastaan demisroussosmainen paatos pudottaa kuulijan taas maan pinnalle ennen kuin rokkaaminen Alvinin seurassa päättyy Miamin TK-hengessä diskotettuun Never In A Million Yearsiin. Euron tästä maksoi kadotettujen lapsuusvuosien etsinnässä, mutta toinen olisi ollut jo liikaa. Parasta tässä on Stardustin sopivasti kaiutettu laulu, joka olisi omalle raidalleen irrotettuna täyttä rock’n’rollia. Kun albumi rullaa loppuun, tunnelma kohoaa sentään hetkittäin. Kun vielä huomasin, että levy alkaa Eddie Cochran -potpurrilla ja jatkuu Bony Moroniella sekä Move Itillä, pakkohan se oli selvittää, miten Stardustin paluu juurille onnistui. Näistä Nuorten sävellahjassa soineista kimallerokkarien tulkinnoista alkoi nimittäin yksittäisten kappaleiden nauhoittelu C-kaseteille kansakouluaikoina
Siellä Lightnin’ olisi istuskellut jossakin nurkassa olutpullo vierellään ja välillä tupakka hampaissaan. Eri yhteyksissä on aprikoitu, mistä Hopkins oikein sai erikoisen kutsumanimensä. Joitakin vuosia sitten luin seuraavanlaisen ja todeksi väitetyn tarinan. Syyksi paljastui niinkin eksoottinen seikka, kuin että miehen tarkoittama alus oli menossa Teksasin Houstoniin, missä saattaisi olla mahdollisuus seurailla livenä itsensä Lightnin’ Hopkinsin musisointia. Äskettäin on kuitenkin ilmennyt, että ainakin kuolintodistuksen mukaan hän oli tasan vuotta vanhempi eli syntynyt v. Wikipedia on edelleen toista mieltä. Se on joka tapauksessa varmaa, että hänen elämänsä päättyi syöpätaudin takia Houstonissa 30.1.1982, siis joko 70tai 69-vuotiaana. race records -vaihe kesti vuoteen -56 saakka, ja sinä aikana häneltä julkaistiin kymmeniä yleensä aivan kohtalaisen hyvin kaupaksi menneitä singlejä. Kitara olisi ollut yhdistettynä kovia kokeneeseen kannettavaan vahvistimeen, ja joskus hänellä oli tapana pitää myös sisätiloissa esiintyessään hattua päässään, koska hän – Juhani Ritvasta siteeraten – veteli laulujensa sanoja ja kitaransa säveliä niin sanotusti hatustaan. 54 Blues News 5/2021 LIGHTNIN’ HOPKINS LIGHTNIN’ HOPKINS Klassikoiden lähteillä, osa 70 Klassikoiden lähteillä, osa 70 Kun bluesmusiikki 1960-luvun alkupuolella alkoi vyöryä kohti Eurooppaa, tapahtuma sai aikaiseksi erikoisiltakin tuntuvia seuraamuksia. Soiton alkaessa musiikki olisi ollut pikaisesti tunnistettavissa perinteiseksi bluesiksi, ja persoonallinen laulutapa olisi hetimiten paljastanut vokalistin henkilöllisyyden. Mikäli kyseinen nuori mies olisi onnistunut pääsemään Houstoniin, hänen ihailemansa keski-ikäinen musta musiikeri olisi useimmiten ollut tavattavissa pienehkössä baarissa tai klubissa. Erilaisia tuoreita tallenteita häneltä julkaistiin tuon vuosikymmenen aikana niin paljon, että hän varsin todennäköisesti oli 60-luvun eniten levyttänyt bluesmies. 1930-luvun puolivälissä hän vietti pari vuotta vankileirillä, mutta tuon rangaistuksen taustatietoja en ole mistään löytänyt. Hopkinsin ns. Kaikkein todennäköisin vaihtoehto tuolle tapahtumalle on mielestäni se, että kun hänen ensimmäisten vuoden 1946 äänitteidensä soittokumppani oli laulaja-pianisti Wilson ”Thunder” Smith, toista mukana ollutta muusikkoa oli luontevaa kutsua Salamaksi. Jonkinmoiseksi. Muuan nuori englantilainen kertoi tutuilleen pyrkivänsä töihin erääseen valtamerilaivaan. Ennen levytysaikojaan hän säesti ajoittain Alger ”Texas” Alexanderia, joka saattoi olla hänen etäinen serkkunsa. Hänen on kerrottu tavanneen itsensä Blind Lemon Jeffersonin ensimmäisen kerran jo lapsena vuoden 1920 paikkeilla, ja hänen on mainittu myös joskus soitelleen Jeffersonin kanssa. Hopkinsin lapsuudesta ja nuoruudesta on onnistuttu kaivamaan esille niukasti tietoa. 1964 American Folk Blues Festival -kiertueen jäsenenä. Pitkään oltiin siinä käsityksessä, että Samuel John Hopkins oli syntynyt noin 200 km Houstonista pohjoiseen sijaitsevassa Centervillessä 15.3.1912. Joka tapauksessa häneltä pantiin myös noihin aikoihin talteen musiikkia ainakin viittä albumia varten. Käytännössä kuitenkin nämä molemmat vanhemmat miehet antoivat vähänlaisesti vaikutteita Hopkinsin musiikkiin. Koko 60-luvun ajan Hopkins esiintyi erittäin runsaasti käyden Euroopassakin v. Seuraavalla vuosikymmenellä Lightnin’ Hopkinsin musiikilliset aktiviteetit vähenivät olennaisesti. Lyhyehkön tauon jälkeen Lightnin’ Hopkins palasi levytyshommiin vuoden 1959 tammikuussa, tällä kertaa valkoisten pyynnöstä ja myös akustisen kitaransa esille ottaneena kansantaiteilijana. Ilmoitus herätti hämmennystä, koska nuorukainen ei milloinkaan aikaisemmin ollut työskennellyt missään laivassa. Syyksi on mainittu 70-luvun alussa sattunut auto-onnettomuus, mutta eiköhän ikääntymiselläkin ollut asiantilaan osuutta. 1911, vaikka esim
2005 julkaistiin 100 musiikkikappaletta sisältävä pakkaus ”Down Home Blues Classics – Texas 1946–54”, niistä peräti yksi neljäsosa eli 25 äänitettä esittelee Hopkinsin tuotantoa. Euroopassa hän kävi lentopelostaan huolimatta uudemman kerran vuoden -77 syksyllä, ja Japaniin hänet saatiin houkuteltua seuraavana vuonna esiintymiskiertueelle, kun erilaisten kulukorvausten ja täyden ylöspidon lisäksi hänelle luvattiin peräti 50 000 USA:n dollarin suuruinen kokonaispalkkio. 1960 levytetty Goin’ To Louisiana eli Mojo Hand, mikä Dave Lindholmin laulamana löytyy jopa Albert Järvisen vuoden -74 esikoisalbumilta ”Ride On”. Samaa lainailutapaa hän harjoitti runsain määrin myöhemminkin. Mielestäni hän on ehdottomasti yksi kaikkein merkittävimmistä bluesartisteista, joka kuuluu Sonny Boy kakkosen ja Muddy Watersin tavoin sarjansa kolmen kärkinimen joukkoon. Oikeastaan ainoa laajamittaisesti versioitu Hopkinsin teos on v. 1928. Lightnin’ Hopkins kun oli mielestäni miltei vertaansa vailla ollut tunnelmien luoja ja laulujen laatija. Esimerkiksi Blues In The Bottle, mitä pidettiin pitkään Salaman oman luomuksena, on alkujaan valkoisen kantrimuusikon ”Prince” Albert Huntin tekoa ja levytetty ensimmäisen kerran jo v. Näiden herrojen lisäksi muutama muukin Suomen poika on uskaltautunut Lightnin’ Hopkinsin maailmaan. Kun v. Minua tuollaiset epäpuhtaudet eivät ole haitanneet lainkaan. Vesa Walamies Jake Head Boogie (1951) We got drunk last night man, yes, and the night before We got drunk last night man, yes, and the night before Come home tellin’ me, yes gonna get drunk some more I don’t want no Dixie woman talkin’ ’bout man in my face I don’t want no Dixie woman talkin’ ’bout man in my face There’s a whole lot of women, just rarin’ to take her place This time now baby, just got to let you go This time now baby, just got to let you go Come home tellin’ me that you won’t get drunk no more. Ma Raineyn See See Rider, Big Bill Broonzyn I Feel So Good hieman verhotulla nimellä I Feel So Bad, Bill Gaitherin Rocky Mountain (Blues), Walter Davisin Come Back Baby, Tampa Redin (Let Me) Play With Your Poodle ja Sugar Mama (Blues), Sleepy John Estesin Someday Baby eli Worried Life Blues, Big Joe Williamsin Baby Please Don’t Go ja varsinkin Blind Lemon Jeffersonin One Kind Favor eli See That My Grave Is Kept Clean. Lisäksi Robinsonin esitystapa on suuresti mestarinsa tyylittelyjen kaltainen. Hänen tahtijakonsa kun saattoivat olla milloin mitäkin, ja sointuakin hän vaihtoi silloin, kun se oli hänen mielestään tarpeellista. Kysymyksessä on aivan eri teos kuin Sonny Boy ykkösen samalla nimellä varustettu luomus, mistä viimeksi mainitusta aikaa myöten muotoutui Taj Mahalin ja kumppaneiden suosima She Caught The Katy (And Left Me A Mule To Ride). Hopkinsin ensimmäinen singlelevy Katie Mae Blues / That Mean Old Twister ei mennyt kaupaksi mitenkään erityisen hyvin, mutta aika pian hän alkoi tulla laajalti tunnetuksi etenkin mustan väestön bluessankarina. Sellaisia ovat esim. Muita Salaman varhaisvuosien suosituimpia levytyksiä olivat mm. Erään luonnehdinnan mukaan Alex ”Rice” Miller eli Sonny Boy Williamson II oli erikoisten ja osaksi epäselvien vaiheittensa takia täydellinen blueslegenda. Diskografioiden kertoman mukaan Lightnin’ Hopkinsin levytysura alkoi vasta vuoden 1946 syksyllä, jolloin hän oli iältään jo noin 35-vuotias. Helanderia, jonka vakio-ohjelmistoon on jo pitkään kuulunut Salaman Katie Mae, sekä Baby Boy Varhamaa ja Ismo Haavistoa, joiden Varhaman laulun ja Haaviston kitaroinnin voimin tulkitsema Hopkinsin How Long Has It Been Since You Been Home on kuultavissa Jinxyhtyeen vuoden 2010 cd:llä. Myös 40-luvun puolella Hopkinsilla oli tapana tallennuttaa paitsi omia teoksiaan niin runsaanpuoleisesti muidenkin muusikoiden tunnetuksi tekemiä lauluja. Jamaica Ginger (eli ”Jake”) oli ja saattaa yhä olla inkiväärillä maustettu ja vahvasti alkoholipitoinen jamaikalainen juoma. Hopkinsin siitä innoituksensa saanut laulu ei tiettävästi ollut mikään listahitti, mutta tulkinnallisesti se on eräs hänen kaikkein hurjimmista suorituksistaan: Koska Lightnin’ Hopkinsin musiikki oli hyvin omintakeista ja vahvasti improvisointiin perustuvaa, sitä ovat hyödyntäneet varsin harvalukuiset artistit. Vastaavanlaisia näkemyksiä on monella muullakin. Kriitikoiden taholta Lightnin’ Hopkinsin musisointi on saanut osallensa paitsi hillitöntä kehumista niin myös moitteen sanoja. Sillä on mukana seitsemän laulua, mitkä ilmiselvästi on napattu Salaman ohjelmistosta. Hänen ainut Billboard-lehden r&b-listan kärkikymmenikköön päässyt laulunsa on Shotgun Blues, mikä vuoden -50 syyskuussa kohosi peräti kyseisen tilaston neloseksi. Short Haired Woman, TModel Blues, Tim Moore’s Farm, Coffee Blues ja Give Me Central 309. Heillä tarkoitan etenkin Dr. 1932 syntynyt Frank Robinson. Hopkinsin tuoreimmat live-äänitykset tehtiin Kanadan Montrealissa v. Lightnin’ Hopkins puolestaan oli pelihimon kaltaisine inhimillisine heikkouksineen ja suurenmoisine musiikkeineen legendaarisen bluesmiehen harvinaislaatuinen henkilöitymä. Omanlaisensa kunnianosoitus on sekin, että Blues Newsissä Hopkinsista on julkaistu laaja artikkeli jo lehden vuoden 1968 joulukuussa ilmestyneessä kolmosnumerossa. Blues News 5/2021 55 hämmästyksekseni huomasin kahden tuosta viisikosta olevan omassakin kokoelmassani. Vuonna 1996 julkaistiin Robinsonin ja Guitar Curtisin yhteinen cd ”Deep East Texas Blues”, minkä Pertti Nurmi esitteli BN:n numerossa 162. 1980 ja kaikkein viimeisin Lightnin’-sessio pidettiin puolisen vuotta ennen hänen kuolemaansa Houstonissa 1.7.1981. Todennäköisesti kaikkein selkein Hopkinsin oppipoika oli v
tammikuuta, on kyllä todettava, että musiikin lisäksi muutama muukin asia oli ennen paremmin: Normandian maihinnoususta kertova ”Atlantin valli murtuu” huippunäyttelijöineen, Tony Curtisin ja Yul Brunnerin ERROLL AND SLAM ERROLL AND SLAM Play, Fiddle, Play / Dark Eyesky / Laff, Slam, Laff / Jumpin’ At The Deuces (Savoy XP 80620) Kyllä nämä jatsiäijät ovat ihan omanlaisia seikkailijoita. Studiossa diskanttia etsimässä. Ei siis ihme, että soittajilla oli joskus tarve päästellä paineita niin henkisesti kuin fyysisesti. Bryan joutui otsikoihin vuonna 1943, kun hänet oli pidätetty kannabiskuvioihin liittyvästä punttaamisesta ja siirretty tutkintalusimaan armeijan parakkiin Miami Beachissa. Let’s Talk About Love ja hitaampi Sometime Yesterday olivat kumpikin mukana ”It’s Trad Dad” -brittielokuvassa, jossa Shapiro myös näytteli. Sinne 26-vuotiasta muusikkoa saapui katsomaan kolmannesta aviomiehestään eroamassa ollut 40-vuotias menestyskirjailija Ursula Parrott, joka luovutti autonsa avaimet vartijalle ja pyysi saada vaihtaa kuulumisia sotamies Bryanin kanssa kulkuvälineensä pehmeillä penkeillä karun kasarmin sijaan. ”Rytmiä kaupungissa” ilmestyi Kino Adamsin ohjelmistoon alkuvuodesta 1963, ja kun vilkaisee mitä muuta Helsingin elokuvateattereissa oli tarjolla filkan ensiiltapäivänä 25. Leffassa Kino Adamsissa. Entä Erroll Garnerin, Slam Stewartin, Bryanin ja rumpali ”Doc” Westin luoma musiikki. Kun tämä kiekko osui kamaa, kun ottaa levytysvuoden huomioon! Tämä on be-boppia, jossa Stewart ottaa ilon irti taidostaan soittaa pystybassoa jousella ja hyräillä melodiaa oktaavia korkeammalta. HELEN SHAPIRO HELEN SHAPIRO Let’s Talk About Love / Sometime Yesterday (Columbia 45-DYC 1093) Vaikka musiikkimaailma on usein kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen, on hienoa, että laulaa osannut Helen Shapiro sai levyttää paljon – ja joku tuntematon levypomo valitsi hänen julkaisujaan täällä painettavaksi. Erikoismaininta brittiläisen Paman alamerkin Punchin etikettitaiteesta, kunnon luuvitosesta. Sisäministeriössä työlupaa anomassa. Espoossa ääntä särkemässä. Pian sen jälkeen Parrott pyysi vartijalta kohteliaasti autonsa avaimia ja poistui tukikohdasta. Kun majuri Danuser, joka johti tukikohtaa, liikkui myöhemmin parakin edustalla, hän oli näkevinään, että päällimmäiset puheet autossa olivat loppuneet ja siellä oli siirrytty päällekkäiseen iltajumppaan. Tämä kevään 1962 kiekko on tyypillistä Shapiroa: ehdottoman laadukasta teinimusiikkia, johon Norrie Paramor on rakentanut komeat taustat hyppivine jousineen ja muine kommervinkkeineen. Otetaan nyt esimerkiksi Mike Bryan, joka soittaa kitaraa tällä vuoden 1945 Savoy-levytyksellä. Asiaa selviteltiin myöhemmin oikeudessa, mutta menestysteoksen ”Ex-Wife” kirjoittanut Parrott vapautettiin lopulta kaikista syytteistä. Tällä vaativalla tyylillä painetaan ”Tummat silmät” ja muut sujuvasti läpi. Lee Perryn klassikko People Funny Boy tästä tulee mieleen, eikä olisi mikään ihme, että ”Scratch” olisi ollut säätelemässä namiskoita tälläkin levyllä, sillä reggae-JB aloitti uransa Perryn suojissa. Divarien helmissä ihmetellään taas tuoreita löytöjä. Kehässä Alin kanssa. Kovaa. CHARLES SPURLING CHARLES SPURLING Popcorn Charlie / Buddy Boy (King 45-6267) Edellispoiminnan jälkeen on reilua, että myös oikea JB pääsee helmiin. Saarella levyttäneet Joe Tex, Tony Curtis, Charlie Chaplin, Clint Eastwood, Lee van Cliff, tämän platan James Brown ja kumppanit olivat kaikki ihan muita miehiä kuin kaikille tutumpia kaimojaan. Vasta portilla tajuttiin, ettei kitaristi ollut palannut kasarmiin, vaan livahtanut rakastajattarensa kyydissä yhtä kyytiä vapauteen. 56 Blues News 5/2021 DIVARIEN HELMIÄ! DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 59 teita, osa 59 PETRI LAHTI P akomatkalla puuman kyydissä. tähdittämä ”Taras Bulba”, Anthony Quinnin ja kumppanien spektaakkeli ”Barabbas”, Michael Curtizin kesken jäänyt jäähyväisohjaus ”Comancheros” – kaiho on eilispäivään! JAMES BROWN JAMES BROWN Don’t Say / Version (Punch PH 76) Jamaikalaisten piittaamattomuus tekijänoikeusasioista kukoisti upeasti myös taiteilijanimissä. Se oikea ”Jaska” painoi tämän sinkun ilmestymisvuonna 1971 jo aika tanakkaa tavaraa tuuttiin, kun Jamaikan vibaveli liikkuu astetta hillitymmin rock steadyn ja reggaen välimaastossa
Laulusolisti Don Crainen yläluokkaisen tweedkankaisen metsästyshatun paikalla olleet toki muistavat, samoin sen, että bändi soitti lujaa huolella pimennetyssä salissa, mutta mitenkään ikimuistoinen konsertti se ei tainnut olla. Tarina ei kerro, miltä joulukuinen pääkaupunki nähtävyyksineen maistui porukalle, mutta en ainakaan löytänyt Hesarista keikkailmoituksia bändiltä enää joulun 1965 jälkeen, joten eiköhän Deejaysin Impivaaran-vierailut olleet siinä. Ja ellei tämä riitä, kääntöpuolen I’ll Find Out on vielä räkäisempi esitys, täyttä pistoolipunkkia. Joukossa oli tämä vuonna 1960 Ruotsissa julkaistu EP, joka piti luonnollisesti pelastaa. Eiköhän Espoossa ja yhtyeen koko Suomen-kiertueella menty samaan tyyliin, millä Sectin levytetyssä tuotannossakin: hienosteluja välttäen, halki poikki pinoon. Hän väittää sparranneensa nuorempana itseään Cassius Clayta, ja paljastaa piesseensä kerran jopa innokkaana amatöörinyrkkeilijänä tunnetun Brownin, kun kaksikolle tuli riitaa rahasta. Brittibändi The Deejays koki kovia täällä loppuvuonna 1965. Tällä harvinaisella Suomessa julkaistulla sinkulalla Jerry Lee Lewisin Down The Linesta nimensä lainannut viisikko antaa kyytiä ikkunaprinsessalle: Glendora alkaa sillä samalla ”räkäisellä, kätkättävällä mekaanisella äänensärkijällä” mistä toimittaja Raija Forsström meitä nuoria varoitteli seuraavan vuosikymmenen lopussa, ja kiihtyy sitten väkeväksi versioksi Ray Stanleyn hienosta sävellyksestä. Hunt-merkin sinkku The Virtuesin hittikappaleesta on ollut hallussa jo pitkään, näppeihin tapanilalaisella kirpparilla, tiesin heti mistä genrestä oli kyse, vaikka Charles Spurlingin nimi ei soittanut kelloja – pitihän tähtituottajan naama olla etiketissä toki isommalla kuin levymerkin logon. Mitäköhän Suomen sisäministeriö olisi tuuminut, jos tuo välikohtaus olisi tapahtunut täällä. Vaikka juttu rönsyää eikä liity Deejaysiin juuri millään tavalla, kerrotaan tähän loppuun, mikä koitui Deutscherin uran kohtaloksi: Hän sai rapsut julkisesta säädyttömyydestä Berliinissä vuonna 1967, kun oli kusaissut kännissä parvekkeelta koululaisten ihmetellessä katutasolla happosadetta. Ei tästä täyshutia tullut, mutta ei The Rattles yllä vaikkapa Searchersin tai Holliesin tasolle cover-näkemyksissään. Ei ollut esimerkiksi mitään käsitystä siitä, että Zip-A-Dee-Doo-Dah oli alkujaan itsensä Walt Disneyn keksimä tyhjänpäiväinen fraasi, ja kappale sai ensiesityksen yhtiön filmissä jo 1946. DOWNLINERS SECT DOWNLINERS SECT Glendora / I’ll Find Out (Columbia 45-DYC 1286) Olen yrittänyt löytää muistelijoita Lontoon Twickenhamista ponnistaneen raakaotteisen brittiyhtyeen Otaniemen-keikalle kesällä 1965, mutta hiljaista on. The Pretty Things, Kinks ja muut olivat nimittäin puuhastelijoita tämän metelikoplan rinnalla 1960-luvun puolivälissä. Totta tai tarua, Spurling ei tule jäämään historiaan Popcorn Charliesta, vaan Hank Ballardin kanssa säveltämästään Unwind Yourselfistä, jonka nykivä, takova, säkenöivä biitti Marva Whitneyn laulun taustalla inspiroi hopparien lisäksi mainosmiehiä, jotka etsivät mainoksiinsa kuluttajia herätteleviä äänipätkiä. Blues News 5/2021 57 Lisää vanhoja keikkavieraita. Tämä sinkku on syksyltä 1966, ja Hep House -merkin ensijulkaisu. Brownin sateenvarjon alla julkaistu Popcorn Charlie on tarttuva tanssijuttu vuodelta 1969, esityksenä ei yhtään hassumpi, mutta ei tässä sielukummisedän saman ajan plattojen sähinään ja sykkeeseen ylletä. Paljastui nimittäin, että Ruotsissa majaansa pitänyt porukka oli livahtanut maahan ilman passeja ja työlupia – ja ehtinyt kaiken lisäksi esiintyäkin kahdesti ennen kuin eilakännöt käräyttivät pitkätukat. Charles Spurling tunnettiin musiikkihommien lisäksi nyrkeistään. Dum Dum on Drafi Deutscherin ärsyttävä miljoonahitti Marmor, Stein und Eisen bricht, joka tunkeutui saksalaisartistin englanniksi esittämänä Billboardin listoillekin (#80) keväällä 1966. The Deejaysin polku vaikuttaa samalta kuin monilla vastaavilla yhtyeillä: omat sävellykset olivat kortilla ja sinkku toisensa jälkeen painettiin lainamateriaalilla. Niin armottomia ei sentään oltu, että tiskijukat olisi pistetty sinne mistä tulivat, mutta sisäministeriö ilmoitti, että soittajat saavat oleskella maassa jatkossa vain turisteina. THE DEEJAYS THE DEEJAYS Dum Dum (Marble Breaks And Iron Breaks) / Picture Of You (Hep House HS 01). Soxx And The Blue Jeansilta lainatut, yllyttivät yrittämään. THE RATTLES THE RATTLES The Stomp / Zip-A Die Doo Dah (Philips 345 617 PF) Saksalaista beatia, antakaa armoa! Täytyy sanoa, etteivät odotukseni olleet katossa, kun pyörittelin tätä kannetonta ja muutenkin nuhruista Star Club Sound Serie -seiskaa näpeissäni joskus alkukesästä, mutta tutut kappaleet, The Olympicsilta ja Bob B. Mukavaa tässä lainatavaran kelailussa on se, että samalla tulee kaiveltua esiin aiempia esityksiä näistä – ja opittua uutta. Kun mukana löydettäessä oli vielä upea itse tehty sinkkupussi, joka on saksittu selvästikin kasaan 1970-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen Helpin sivuista (katso kuva), otetaan ilo irti tästä maanläheisestä julkaisusta tervoineen höyhenineen. Olisin kuvitellut biisiä ilman muuta 1960-luvun alun noveltyhenkiseksi luomukseksi, jota sitten muokattiin muun muassa Dionne Warwickin, Dee Dee Sharpin ja kumppanien suuhun. THE VIRTUES THE VIRTUES Guitar Boogie Shuffle / Guitar In Orbit / Vaya Con Dios / Blues In The Cellar (Karusell PEP 2018) Tampereen Puutarhakadulla sijaitseva Lukulaari on mainio kirjadivari, mutta yllättäen löysin sieltä viime kesänä lootan pari sinkuloitakin
Vuonna 2006 Soul Express siirtyi ilmaisjulkaisuna pelkästään verkkoon. Ismo kuunteli soulia laidasta laitaan, tunsi kaikki sen suuntaukset mutta keskittyi eritoten 70ja 80-lukujen musiikkiin. Meidän muiden tavoin Ismo ihastui sielukkaisiin balladeihin, mutta yhtä lailla hän toi esille lukuisia tanssija funk-kappaleita. Toisaalta nettiin siirtymisen jälkeen online-lukijoiden määrä pompahti hetkessä kymmeneen tuhanteen, ja siitä määrästä noin puolet oli USA:sta. Helsingissä syntynyt Ismo Tapio Tenkanen valmistui valtiotieteen maisteriksi 80-luvun lopulla. Usein myös perhe oli mukana, kuten vaikkapa Blackpoolin Luxury Soul Weekendereissä, North Sea Jazz -festivaalilla Rotterdamissa tai Lontoon Jazz Cafessa... Ismo perusti aluksi kuusi kertaa vuodessa ilmestyneen Soul Express -lehden v. 70-luvulta lähtien joka vuosikymmenellä on ollut pieniä suosion pyrähdyksiä, mutta laskettakoon ne enemmän muoti-ilmiöksi kuin pysyväksi suuntaukseksi. Naimisiin menimme 2008. Eka yhteinen asunto löytyi Roihuvuoresta ja siellä myös lapsemme viettivät ensimmäiset vuotensa. Outi Tenkanen: ”Tapasimme Ismon kanssa kesällä 1987 KY:llä, ensimmäiset treffit sovittiin tenniskentälle ja ensimmäinen yhteinen reissu tehtiin saman vuoden joulukuussa Lontooseen tutkimaan levykauppojen ja musiikkiklubien tarjontaa. Hän oli luonnollisesti päätoimittaja ja ensin lehti ilmestyi suomeksi, mutta kieli vaihtui englanniksi neljän vuoden jälkeen. Perhe oli muutoinkin hänelle tärkeä ja hän oli hyvin ylpeä kahdesta lapsestaan, Melinasta (23 v.) ja Santerista (26 v.). Myöhempiin työnantajiin kuuluivat Suomen Gallup Web, TNS Gallup, Media Contacts Finland (TJ:nä) ja Zeeland Media Group. tai Roomassa, tai Porrettassa. Varsinkin alkuaikoina musiikista raportoivien tietämys soulista oli hyvin heiveröistä, ja tarjolla oli paljon väärää tietoa ja joskus outoja ääninäytteitä. Myymälä Helsingin Kampin Malminkadulle avasi ovensa 1995, ja siellä pystyi piipahtamaan aina lauantaisin. Hän oli myös FBS ry:n hallituksen jäsen kolmena vuotena. Todellisia pitkän linjan harrastajia ja tietäjiä maassamme on yhteensä vain muutama sata. Nyt toteutui unelma merinäköalasta... Santerin koulunkäynnin aloitukseen yhdistyi muutto Nuottaniemeen, jossa viihdyimmekin seuraavat 20 vuotta. Outi: ”Sarvvikissa Ismo intoili kovasti siitä, että vihdoin sai musiikkija työhuoneensa yläkertaan oleskelutilojen yhteyteen ja näin myös paremmat tilat viettää quality soul -iltoja ystävienkin kanssa.” Todella vaikea on kuvitella ketään muuta, joka olisi tehnyt enemmän soulmusiikin edistämiseksi ja alan oikean tiedon lisäämiseksi Suomessa kuin Ismo. ja golfkenttäkin oli vieressä. Hänen tiedotusopin laitokselle tekemänsä gradu käsitteli USA:n mustien Top 50 -levyjen sanoituksia 1960–1986. Ismosta kehkeytyi internet-kävijämittauksen ja -mainonnan asiantuntija ja hänen viimeiseksi jääneen, oman firmansa nimi oli Econometrics Finland Oy. Ilmainen verkkopalvelu www.soulexpress. 1989. Ismo kävi ahkerasti konserteissa sekä Suomessa että ulkomailla. Ulkomaisille tilaajille toimitettavien printtilehtien postimaksut olivat nousseet yli sietorajan ja toisaalta itse soultarjonta oli supistunut liikaa eli uudesta käsiteltävästä aineistosta rupesi olemaan pula kattamaan edes neljää 32-sivuista alan lehteä vuodessa. Philly-soul oli yksi hänen intohimoistaan, huippuna The O’Jays ja ”Family Reunion” -LP. Työ jäi valitettavasti kesken, sillä Ismo Tenkanen menehtyi syöpään vain 60-vuotiaana 17.5.2021. Vuonna 1988 Ismo perusti Suomen soul-yhdistys ry:n, jonka yhtenä tavoitteena oli ”laajemman musiikkikulttuurillisen näkemyksen tuominen suomalaiseen kulttuurielämään.” Yhtenä näkyvänä toimintamuotona olivat jokaviikkoiset ”Black Beat” -klubi-illat Helsingissä (Studio Julius ja Berlin), ja niitä kertyi loppujen lopuksi yli sata heinäkuusta 1988 eteenpäin. Yksi henkilö ryhtyi nelisenkymmentä vuotta sitten konkreettisiin toimiin asian korjaamiseksi ja oikean tiedon lisäämiseksi. net avattiin 1997, ja Ismon Soul Town Records aloitti levymyynnin jo vuonna 1986. Ismon ensimmäinen soulia käsittelevä kirjoitus ilmestyi Blues Newsissä vuonna 1980 ja Vesa Walamiehen mukaan vuosikymmenen loppuun mennessä niitä oli ilmestynyt yhteensä 835 kappaletta. Ylen Yöjuna-ohjelmassa ja Radio Cityssä. Miksikö. 62 Blues News 5/2021 Muistoissamme: Muistoissamme: ISMO TENKANEN ISMO TENKANEN Soulin suurlähettiläs Suomessa Soulin suurlähettiläs Suomessa Aito soul ei ole koskaan juurtunut kunnolla Suomen musiikilliseen maaperään. Heikki Suosalo (Kiitos avusta Outille, Vesalle ja Kimmo Heikkiselle). Soulmusiikki oli aina läsnä meidän elämässämme.” Yksi Ismon haaveista toteutui, kun hän pääsi viime vuonna muuttamaan uuteen asuntoon Kirkkonummen Sarvvikissa. Ismo levitti soultietämystä myös lukuisissa radioohjelmissa, mm
Hyviä ajankuvia tarjoavat näihin tunnelmiin mm. Ne lauloi elämästään. Kirjan kontribuuttoreita on pyydetty miettimään, mitä he sanoisivat Elvikselle tänään, mikäli siihen tilaisuus tarjoutuisi. Tupelon pojan tunnetuksi tekemää musiikkia esitetään elävänä jokaikisenä päivänä kaikkialla – mukaan lukien Suomessa – ja hänestä puhutaan. 2000-luvun sukupolven kommentit Elviksestä ovat kaiken kaikkiaan vetoavaa luettavaa. Askel faniuden puolelle on voinut puhjeta pienestäkin yksittäisestä tilanteesta tai kypsyen puolittain piilossa läpi aikuistumisen. sirkusmaailman vaikuttaja Tapio Sariola kertoo, kuinka Elvislevyn soittaminen lohdutti häntä, kun ruotsin yo-kokeesta oli tullut hylky kahdella pisteellä, sekä heittää hienon vertauksen Elviksestä ”lapsuudessa syntyneenä sielun arpena”, joka on kannustanut häntä eteenpäin. Jo pelkästään yhä vuosittain ilmestyvien lukemattomien Elvis-kirjojen määrä kertoo omaa kieltään maapallon asukkien ehtymättömän intohimoisesta suhteesta ”kuninkaaseensa”. Se oli paholaisen hommia. 1969), jonka alkukiintymys syntyi vuonna 1976 hankitusta LP:stä ”Burning Love And Hits From His Movies”, voimistuen vähitellen uusille ja taas uusille sfääreille laulajan kuoleman jälkeen. Elvistietokirjailijana kunnostautunut Pertti Rekala taas taustoittaa artistin kulttuurista merkitystä hänen levytystensä kautta. Toisen uskottavan face to face -tilanteen kirjassa paljastaa jääkiekkoveteraani Alpo Suhonen, jonka spontaani Elvis-kohtaaminen tapahtui hämmentävästi hampurilaisten paiston lomassa Hollywoodissa 1974. Esim. Ensiksi kysyisin häneltä onko hän tutustunut kirjaani, jonka lähetin Gracelandiin ja josta ei edes kiitosta kuulunut.” 2020-luvulla paitsi painetaan kirjallisuutta, myös julkaistaan uusia Elvis-äänitteitä yhä valtavalla kaupallisella voluumilla. Pete Hoppula Kuningas elää kaikkialla Kuningas elää kaikkialla. 1980-luvulla aikuistuneelle sukupolvelle taas televisiossa nähty (Kari Toivosen lukema mutta sittemmin Yleisradion tallennearkistoista kadonnut) kuolinuutinen arkistofilmivälähdyksineen samoin kuin kuvapätkät Memphisissä järjestetyistä hautajaisista ovat porautuneet silloisten lasten tajuntoihin jonakin tavallista suurempana, vaikkeivät he välttämättä vielä tapahtumahetkellä tiedostaneetkaan, mistä ja kenestä tarkasti ottaen oli ollut kyse. Sellaisesta ei toki mustasta musiikista erityisesti alkuaikoinaan mallia ottanutta Elvistä suoraan soimata, mutta silti ilmassa leijuu avoin kysymys siitä, miten laulajan toimiin nykypäivänä mahdettaisiin suhtautua. On suorastaan käsittämätöntä, miten suurelle osalle ihmiskuntaa vaivaannuttavan kuluneet vitsit ylipainoisesta, päihdeongelmaansa peitelleestä, jumpsuit-pukuun ahtautuneesta pulisonki-”Mylviksestä” tuntuvat edelleen naurattavan niin keikkaestradeilla, tv-ohjelmissa kuin polttarikemuissakin. Nämä parinkymmenen sivun välein muuta tekstirunkoa katkovat tietovälähdykset (otsikkoina ”perhe”, ”musiikkituotanto”, ”elokuvat” jne.) eivät oikeastaan toimi kuin vain viitteellisinä linkkeinä niitä seuraaviin henkilöpuheenvuoroihin, mutta perusteltuja ne ehdottomasti ovat. Muun muassa Mikko Alatalolla tuntuu olevan paljonkin jäsenneltyä sanottavaa Elviksestä populaarikulttuurisena ilmiönä ja musiikillisena inspiraationlähteenä. Blues News 5/2021 63 BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: ATTE VARSTA ATTE VARSTA Elvis & Minä – Suomalaisten tarinoita Kuninkaasta (Aviador Kustannus, 337 s.) Lienee tullut jo hyvän aikaa sitten todistetuksi, ettei Elvis Presleyn vaikutus kanssaihmisiin päättynyt artistisuuruuden poismenon myötä elokuussa 1977. Toki Elvis on saanut suunnattoman henkilöpalvonnan vastineeksi kohdata niin eläessään kuin postuumistikin myös harvinaisen tylyttävää kohtelua. Siksi hänet on voitu syystä korottaa hieman epätodelliseksikin myyttihahmoksi – Pop-brändiksi isolla alkukirjaimella kirjoitettuna. Muilta osin tarinaa vievät random-pohjalta eteenpäin (ja joskus myös taaksepäin) vierailevat kertojat. Priscilla Presleyn 1980-luvulla julkaisemaa omaelämäkerrallista ”Elvis And Me” -kirjaa nimellään mukaileva ”Elvis & Minä” ei pyri kertaamaan Elviksen biografiaa kuin lyhyiden teemoittaisten johdantojen kautta. Sue Levin-Majlander kertoo eläväisesti neljästä peräkkäisestä Las Vegasin Hilton-hotellin esiintymismuistostaan joulukuulta 1976. Rajallisempia muistijälkiä omaavat pitäytyvät osuuksissaan odotetusti sangen yleispiirteisissä, historiallisia faktoja toistelevissa anekdooteissa, kun taas jotkut ovat lähteneet analyyttisemmälle tielle. Vuoden 1977 jälkeinen medianostatus puolestaan toi monelle nuorelle ensi kertaa kuultaville myös imagoltaan huomattavasti keski-ikäistyneestä versiostaan poikenneen 1950-luvun ”kapinallisen” rock’n’roll-Elviksen. Rohkeimmin taitaakin lopulta maestron kuninkuutta kyseenalaistaa aina sanavalmis nestorikansalainen Remu Aaltonen muistutellessaan ironiseen tapaansa Elviksen kopioineen rock’n’rollin tyystin toisaalta: ”Jenkit tuomitsi mustien liikkeen. Palefacen omin sanoin: ”kulttuurien kuuluukin sekoittua ja vaikutteiden kiertää paikasta toiseen”. Suomen TV:ssä vasta 1980-luvulla esitetty maineikas ”’68 Comeback Special” -lähetys on sekin ymmärrettävästi jäänyt silloisen nuorison mieleen. Dokumenttielokuvamainen toteutustapa antaa näin ollen harvinaisen paljon vapauksia myös kullekin ääneen pääsevälle haastatellulle. Kuitenkin vain aniharva suomalainen pääsi todistettavasti ja etenkään järjestetysti Elvaria tapaamaan (vanhoista artikkeleista koottujen tekstireferaattien välityksellä myös tässä teoksessa esiintyvä Jyrki Hämäläinen heihin sentään kuului), tai edes elävänä etäältä näkemään. Oma pakollinen lukunsa on totta kai osoitettu myös Jussi Raittiselle, jonka musiikilliset kytkökset artistina käväisivät jo 1970-luvulla ylivertaisesti lähimpänä ”itse aitoa asiaa” kuin kenenkään muun suomalaisen. Elvis-kokemusten omakohtaisuuden taso tietenkin vaihtelee runsaasti. Muistelmat vaihtelevat muutaman virkkeen fiilistelyistä monisivuisiin esseisiin. Myös skandinaavisesta katsantokulmasta käsin Elvis on näyttäytynyt ylivertaisena ”amerikkalaisena unelmana” ja ”kurjuudesta kuuluisuuteen” -tarinoiden huipentumana, mutta vastavuoroisesti hän on ollut tosielämän esimerkki traagisesta tapahtumaketjusta, jonka päässä ainutlaatuinen luonnonvara saatiin kulutettua ennen aikojaan kirjaimellisesti loppuun. Elvis is everywhere, kaikkihan me elvistelemme joskus. Mikon vahvimmat takavuosien E.P.-flashbackit liittyvät monen ikätoverinsa tavoin ympäri maailman satelliitin välityksellä 1973 esitettyyn tv-spektaakkeliin ”Aloha From Hawaii” (1973), joka olikin käytännössä ainoa tapa kokea laulajan liveshow ”elävänä” Yhdysvaltain ulkopuolella. Elviksen oletetusta poismenon lavastamisesta sekä laajan BN-artikkelisarjan että sen jälkeen myös kirjan ”Elvis elää?” laatineella Hannu Nybergillä on tähän nasevin ehdotus: ”Aivan varmasti olisin enemmän kuin riemuissani jo pelkästä oikeassa olemiseni ilosta. Esikoiskirjailijana esittäytyvä urheiluliikeelämän ammattilainen Varsta on tehnyt roiman toimitustyön kootessaan toistasataa suomalaista julkisuuden henkilöä, musiikki-, viihdeja kulttuurialan vaikuttajaa, toimittajaa, Elvis-tuntijaa, -keräilijää sekä -fania pukemaan kukin vapaaseen tyyliinsä sanoiksi omia Presley-muistojaan ja -tuntemuksiaan. Muutamia konserttihavaintojakin mukaan mahtuu, mm. Aihetta sivaltaa hieman myös räppäreistä enimmäkseen tekstissään paasaava Karri ”Paleface” Miettinen, joka myöntää ko. Mikko Kuustonen, Pekka Laine, Sami Saari, Veeti Kallio ja Susanna Vainiola. Tarvittiin kuitenkin valkoinen viemään asiaa eteenpäin.” Remun, Dannyn, Frederikin ja Heimo Holopaisen tapaisten vanhemman koulukunnan veijareiden lyhyissäkin lausunnoissa kieltämättä peilautuu kiehtovasti heidän pitkä elämänkokemuksensa. Musiikki lähtee kurjuudesta ja siksi mustat keksi kaiken. keskustelun käydessä kuumimmillaan huomanneensa jopa joskus puolustavansa Elvistä, tuntien ”nykyisin enemmänkin hengenheimolaisuutta kuin vihaa”. Yhtä kaikki, jossakin vaiheessa Elvis on päässyt jollakin lailla koskettamaan meidän jokaisen elämäämme. Ilman konkreettisia läsnäkokemuksiakin Elvis on hakeutunut iästä ja sukupolvesta riippumatta myös suomalaisten sieluihin. Hänellä oli paitsi talenttia että ulkonäköä, myös sädekehänään hyvin poikkeuksellinen karisma, jollaisella montaakaan muuta maailmantähteä ei ole tähän päivään mennessä siunattu. On selvää, että kirjan kuvaukset Presleystä ovat kaikki jossei ylistäviä niin vähintään kunnioittavia ja tämän arvon tiedostavia. Niin kävi myös ”kiihkottomaksi faniksi” tunnustautuvalle Atte Varstalle (s. Lähemmäs milleniaalien aikakautta siirryttäessä esiintyy sitaateissa useampaan otteeseen myös ajankohtainen ilmaisu ”kulttuurinen omiminen”
Kokonaisuutena ”Suomirokin hymypoika” täyttää hyvin tehtävänsä Järvisen bändisukuhistorian kuratoijana. Suhteellisen lyhyet esittelyt sisältävät runsaasti kiinnostavia detaljeja, kuten uran keskeyttäneet sairastumiset tai muut elämäntilanteet. Uudet henkilövaihdokset muokkasivat yhtyeestä seuraavaksi The Firstin, joka kansallista suosiota saavuttaneena aktina vakiinnutti toden teolla nimensä Suomirockin ensyklopediaan. Tarvittavat ristiviittaukset muihin nimiin löytyvät myös. Lisäksi viitteitä löytyy artistien myöhempien vaiheiden comeback-yrityksistä ja keikka-aktiivisuudesta sekä varsin tuoreistakin äänitteistä. Kronologinen juonenkulku soljuu puhekielen omaisesti toimitetussa muodossa, ja suurin huolenaihe vaikuttaakin olevan aidosti kiinnostavan tekstisisällön riittävyys täysimittaisen opuksen tarpeisiin. Keskeiset levytykset/paikalliset hitit ja levymerkit, joille levyttänyt saavat myös maininnan. Vuonna 1969 Firstistä oli tullut Lemon, jonka mainetta pyrittiin välillä voimistamaan vilpillisestikin, mm. Toisaalta lähtökohtaisesti kutkuttavista aiheista, kuten vaikkapa The Firstin kokemuksista Jimi Hendrixin tai Creamin Kulttuuritalon keikkojen lämmittelijöinä 1967 ei ole syystä tai toisesta rehvakkaampaa juttua lohjennut. pre-jazzia myöten löytyy tietoa huomattavan paljon, mutta toisaalta uudemman jazzin nimet tuntuvat vähäisiltä. Ennen kirjan pääasiallista sisältöä on vielä 15-sivuinen mustavalkoinen valokuvaosio, jossa Amede Ardoinin ja Jelly Roll Mortonin tapaisten vuosikertakuvien ohella on Gene Tomkon tuoreempia otoksia mm. Teoksen alussa on piirretty kartta Louisianan kuudestakymmenestäneljästä piirikunnasta (parish). Press, 302 s.) Gene Tomko on Louisianan Lafayettessa asuva musiikkikirjoittaja ja valokuvaaja, jonka aiemmat tuotokset ovat tulleet itselleni tutuiksi lähinnä Living Blues -lehden välityksellä. Sen jälkeen seuraa Gene Tomkon 8-sivuinen lokakuulle 2019 päivätty johdanto. Jonkinlaista karsintaa valittujen musiikkityylien sisällä on kaiketi täytynyt tehdä, vaikka pyrkimys lieneekin mahdollisimman suuri kattavuus. Orastava bänditoiminta alkoi muotoutua samaa opinahjoa käyneen Vasilj ”Gugi” Kokljuschkinin lyöttäydyttyä rumpali-fonistikaksikon jatkoksi kitaraa soittamaan. Hyväksi lopuksi on vielä valikoitu katsaus huomattaviin paikallisiin levytuottajiin (kaikkiaan 22 kpl) studioineen ja levymerkkeineen alueittain jaoteltuna. Nykyisenä eläkeläisenä Hymypojan rummut kuitenkin soivat yhä entiseen malliinsa. Suisto-osavaltion muusikot kirjana Suisto-osavaltion muusikot kirjana Asioiden oikeellisuutta ja mielenkiintoisia yksityiskohtia sekä sattumuksia ovat tekstiin tuoneet lukuisat hänen itsensä ja muiden kollegojen tekemät artisti-, sukulaisja jälkipolvihaastattelut. Tapahtumarikkaalta kuulostaa myös bändin saman kesän retki Tukholman Gröna Lundiin. Tomko mainitseekin saaneensa oikealle tolalle paljon aiemmissa lähteissä ollutta virheellistä tietoa. Yhtyeitä ei tässä listauksessa ole mukana. Vakiintunut taiteilijanimi kuten Lightnin’ Slim löytyy nimen ensimmäisen kirjaimen mukaan. Rautalankabuumin hiivuttua The Steelersistä jalostui The Happy Go Fellows ja nuorten villikkomuusikoiden keikkaedesottamuksissa alkoi näkyä yhä enemmän kunnon rock’n’rolltarinankerrontaankin soveltuvia aineksia. Sinänsä mainioiden yksittäisten tapahtumakuvausten ohessa kun lopulliseen tekstiin tuntuu päässeen miltei kaikki muukin mahdollinen, mitä henkilöhaastatteluissa on jututettavista irti saatu. Kun 1980-luvulla yritysjuhlakulttuuri sekä samoihin aikoihin virinnyt 1960-lukunostalgia herätti niin The Firstin kuin asiaa voimallisesti ajaneen Back To The Sixties -yhdistyksen eloon, sai Järvinen huomata olevansa jälleen halutessaan täystyöllistetty myös muusikkona. Meni hermot -hittivuoden 1967 kiertuekiireistä kuvaannollinen poiminto on juhannusaatolta, jolloin orkesteri puski läpi peräti seitsemän esiintymiskomennusta vuorokauden sisään. Tuosta 74 artistin katraasta löytyy sellaisia keskeisiä nimiä kuin Lee Allen, Marcia Ball, Guitar Slim, Little Freddie King, Bobby Marchan ja Whispering Smith. lehdistölle ujutetun keksityn Englannin-turneeuutisen varjolla. Nimet ovat aakkosjärjestyksessä pääasiallisesti sukunimen mukaan A:sta Z:taan. Sen jälkeen seuraavat tyylilaji(t), joiden piirissä henkilöt ovat esiintyneet, pääasiallinen ensimmäisenä, sitten heidän käyttänsä soittimet sekä lisäinformaationa, onko mahdollisesti kyseessä myös lauluntekijä/säveltäjä ja/tai yhtyeen johtaja. alueen (asutus)historiaa (erityisesti intiaaniheimojen osuuden huomioiminen ja niiden nimeäminen asuinalueittain ilahdutti itseäni), antaen ymmärrystä sille, miten Louisianasta tuli sellainen kulttuurinen sulasuuni, joka mahdollisti monien rakastamien musiikkimuotojen kehittymisen juuri siellä: kutakuinkin aikajärjestyksessä jazz, cajun ja creole-musiikki, blues, gospel ja rhythm and blues, zydeco, swamp blues ja swamp pop. Lopuksi luetellaan syntymä/kuolinajankohdat paikkakuntineen. Myös eri toimittajilta tilattuna 40 euron molemmin puolin asettuva hankintahinta on varsin kohtuullinen. Vaikka kyseessä on pakostakin yleisluontoinen kirjoitus, se sisältää silti valaisevasti mm. Myös työskentely/ura ja saavutukset muilla aloilla mainitaan silloin, kun se on aiheellista. En valita, on tämä melkoinen aarreaitta. Soul, Cupid, Kenne’ Wayne ja Stephanie McDee. Nyt hän on tehnyt todellisen suurtyön kootessaan yhteen elämänkerralliset tiedot yli 1600 Louisianassa syntyneestä muusikosta. Näihin aikoihin Teuvo ”Teukka” Grönroos oli perustanut oman kitarakokoonpanonsa The Steelersin, johon hieman myöhemmin sekä Aaltonen että Järvinen pääsivät mukaan. Edeltäjänsä tavoin myös tämä yhtye valoi soundiperustansa stemmalauluun, josta se sai rehellisiä kehuja aina The Holliesia myöten. Erinomainen hankinta mihin tahansa musiikkikirjastoon, niin julkiseen kuin yksityiseen. Lazy Lesteristä ja Irma Thomasista. Juhani Laikkoja ARI WISKARI ARI WISKARI Seppo ”Suntsi” Järvinen – Suomirokin hymypoika (Bookea/WiskariArt, 185 s.) Suomalaisista ensimmäisen aallon kitarayhtyeistä on nykyisin saatavilla jo kiitettävän paljon tietokirjallisuutta, mutta varsinaiset elämäkerrat, 1960-luvun suurimpia solistisankareita lukuun ottamatta, eivät ole toistaiseksi huomattavampaa julkaisumyräkkää vielä synnyttäneet. Suntsin osalta Lemonia seurasivat yhden rock-singlen julkaissut Hurmos sekä rautalankacombo The Diamonds. Rhythm and bluesiin sisältyvät sen johdannaiset soul, funk, rockabilly ja varhainen rock’n’roll. Lisäksi on huomioitu artistin eri aikoina ja eri levymerkeillä käytössä olleet nimet tyyliin Cleo Page / ”Curley Page” / ”Sly Williams”. Suurimman osan aikuisiästään hän kuitenkin vietti ”oikeissa” päivätöissä ensin Painotalo Tilgmannilla ja sen jälkeen Espoon kaupungin palveluksessa. Cajunia ja rockabillyä esittäneet countryartistit on myös huomioitu. Löytyyhän täältä vaikka mitä ketäkin kiinnostavaa, uudemmankin rhythm & bluesin (southern soulin) nimistä mukaan on päässyt mm. Jazzin varhaisvaiheen nimistä aina ns. Tomkolla on ollut käytettävissä varsin kattavasti väestörekisterija muita viranomaistietoja. Puhallinsoittajana muusikkouden tielle lähtenyt nuorukainen ajautui rock’n’rollin vietäväksi saatuaan 1960-luvun alussa kansakoulukaverikseen Henry ”Remu” Aaltosen. Saksofonin tuuttaamisen lisäksi Suntsi omaksui pian myös roolin Remun tuuraajana, ja rumpupatteristosta muodostuikin jatkosssa hänen pääinstrumenttinsa. Kirjan ydinteeman ohella Tomko on toisaalta katsonut aiheelliseksi lisätä vielä osion, joka koostuu huomattavista muusikoista, jotka ovat syntyneet Louisianan ulkopuolella, mutta jotka ovat vaikuttaneet pääasiallisesti alueen musiikkiin ja joita yleisesti pidetään sikäläisinä muusikkoina. Kirjaan sisältyy luonnollisesti melko paljon myös sellaisia muusikoita, jotka ovat tehneet pääasiallisen uransa Louisianan ulkopuolella, kuten Guyn veljekset Buddy ja Phil, Mighty Joe Young, Phillip Walker ja Sonny Green. Järvinen ehti silti moneen muuhunkin. Koska oman teoksensa ansaitsevia muusikkopersoonia on joka tapauksessa odottamassa vuoroaan melkoinen joukko, on onni, että sarja on nyt saatu Ari Wiskarin toimesta avattua erään bändikenttämme keskeisimmän pelinrakentajan osalta. GENE TOMKO GENE TOMKO Encyclopedia Of Louisiana Musicians: Jazz, Blues, Cajun, Creole, Zydeco, Swamp Pop, Gospel (Louisiana State Univ. Varsinaisia virheitä (eipä ole kyllä kauheasti edellytyksiäkään) en tästä ole löytänyt, ainoastaan Mable Johnin kohdalla mahdollisesti painovirhe on muuttanut Berry Gordyn nimen Gordoniksi. Kirja on 21(leveys) x 26(korkeus) cm kokoinen hyväsidoksinen kovakantinen, kuten käytössä kuluvan hakuteoksen sopii ollakin. Suurten ikäluokkien kasvatti vietti varhaislapsuutensa Tampereella, mutta isänsä saatua työpaikan Helsingistä hän muutti olympiavuonna 1952 perheensä matkassa Kamppiin. Pete Hoppula Rocklegendan hermot pitivät Rocklegendan hermot pitivät. Vuonna 1948 syntynyt Seppo ”Suntsi” Järvinen muistettaneen parhaiten The Firstin alkuperäisenä ja Leif ”Lefa” Kiviharjun ohella ainoana yhä 64 Blues News 5/2021 kokoonpanossa mukana soittavana jäsenenä. Siksi on ymmärrettävää, että myös hänen kirjansa pyörii paljolti juuri tämän vuodenvaihteessa 1964–65 aktivoituneen ryhmän lähituntumassa. Vickie Baker, T.K. Huomattavimmat/tunnetuimmat nimet on kyllä edustettuina
Tosin tässä tapauksessa paras vaihtoehto on tietenkin hyvä musiikki, ja mikä olisi sopivampaa lääkettä kuin Billy F Gibbonsin tuore julkaisu. Kitara jää murisemaan kappaleen loppuun. Kopioimaan ei ole lähdetty, pieni riffinpätkä on todennäköisesti vain pelkkää sattumaa. Brenda Taylor on aivan kelvollinen, jossei nyt mitenkään poikkeuksellisen hohdokas laulajatar, tosin minua vaivaa hänen paikka paikoin viljelemänsä laulusäkeiden hassunoloinen kahdentaminen. Vankan melodian omaavassa Stackin’ Bonesissa vierailee Larkin Poe. perkussioja rumputyöskentelyyn. Laulajatar tuo naisiin kohdistuvasta väkivallasta kertovalle kappaleelle vahvan gospeltunnelman, jota korostavat entisestään tehokas kertosäe, akustiset kitarat ja steelkitara. Different Picturella Chuck Campbellin steelkitara saa tilaa ja tuo esitykseen oman värinsä. Hänen tyylinsä bluestrubaduurina sisältää countrybluesia, folkia ja gospel-elementtejä sekä afrikkalaisia vaikutteita. En olisi uskonut, että Gibbons keksisi jotain tuontyylistä levyttää. Mikäli bändin tarina on paketoitu, niin en aio yöuniani sen takia menettää, sillä ainakin tämän levyn perusteella voi Billy F Gibbonsin soolouralle toivottaa pitkää (ja menestyksekästä) jatkoa. Olisi mukava tietää, soittavatko Rebecca ja Megan Lovell jotain vai onko heidän panoksensa vain ”Ooo, la-la-la, He's looking for a hustle”. Emmett’s Ghost on Mississippissä 50-luvulla tapetun koulupojan järkyttävä tarina, josta Bibbillä on omakohtaisia muistoja. Laulu on tutun pehmeää etenkin folk-countrynumeroissa ja balladeissa. Riku Metelinen BRENDA TAYLOR BRENDA TAYLOR & HER CHICAGO & HER CHICAGO BLUES BAND BLUES BAND Buggy Ride (Wolf CD 120.841) Itävallan Wolf-levyfirman ehtymättömän Chicago-blues -tuoteputken tuorein julkaisu on legendaarisen kitaristi Eddie Taylorin 1960-luvun lopussa syntyneen esikoistytär Brendan hengentuote. Nätti melodia, johon on lisätty jousikvartetti. Kyseessä ei ole protestilevy, mutta rakkaus ei ole sokeaa, vaan ottaa myös kantaa nyky-Amerikan ongelmiin. Todennäköisesti se tulee vetoamaan myös laajempaan kuuntelijakuntaan. Ehtaa Chicagon laatukoulukuntaa koko joukkio. Vaikka kyseessä on varsin herkkä sävelmä, on kitarasooloon puristettu Quarter Pounderin verran tunnetta. Videoilla Gibbonsin kanssa esiintyneet rumpali Matt Sorum sekä kitaristi Mike Fiorentino ovat saaneet nimensä sävellyskrediitteihin ja heidät on merkattu Gibbonsin ohella levyn tuottajiksi, joten asiasta voisi päätellä, että kaksikko myös soittaa levyllä. Tuottaja Glen Scott halusi Ericin levyttävän New Yorkissa, jossa artisti on syntynyt, ja levytyksiin otettavan mukaan tunnettuja nimiä vieraiksi. Kun kappaleiden keskipituus on noin kolme minuuttia, minusta tuntuu, että jotkut kappaleet loppuvat kesken. fonit, urut, basson ja rummut. Verrattuna ”Friends”-albumiin, jossa mukana olivat mm. Versio on kaukana alkuperäisen lennokkaasta meiningistä, sovitus on verkkainen ja haitari on korvattu tymäkällä harpulla. Kansitiedoissa ei ole minkäänlaista merkintää mukanaolevista soittajista eikä soittimista. Kappale kertoo Chicagon 50-lukujen tapahtumista sekä Los Angelesin levottomuuksista vuonna 1993. Lopetusraita Desert High on täyttä pilveä, jossa Gibbons ei laula vaan ”tulkitsee” (lue = puhuu), ja voin vain kuvitella hänet istumaan utuisen soittoruokalan tiskillä lasi bourbonia kädessään, kertomassa kappaleen tarinaa. Tuikku murheeseen auttaa aina, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu. Born Of A Woman on duetto Shaneeka Simonin kanssa. Keskipisteessä on kuitenkin aina Eric Bibb tarinoineen, jotka kertovat mm. Musiikkia on äänitetty New Yorkissa, Nashvillessä, Chicagossa, Lontoossa ja Quebecissä. Tähän levyyn tuottaja on tuonut myös lisäksi nykypäivän keinoja mm. More-More-More on levyn ZZ Top -pitoisin sävelmä ja kenties samalla turhin kappale. Kun kahdella edellisellä julkaisulla oli mukana lainamateriaalia usean kappaleen ERIC BIBB ERIC BIBB Dear America (Provogue PRD76472) Eric Bibbin tuore albumi ”Dear America” on julkaistu syyskuussa 2021 Provogue/Mascot -levymerkillä. Tämä levy, kuten Gibbonsin kaksi edellistä sooloalbumia, ovat paljon mielenkiintoisempia kuin ZZ Topin viimeisimmät julkaisut, joita kieltämättä on vaivannut tietynlainen yllätyksettömyys sekä tasapaksuus. Tässä vaiheessa ei ole tietoa siitä, jatkuuko ZZ Topin ura ja jos, niin missä muodossa. Blues News 5/2021 65 LEVY TUTKAILUT verran, niin tältä levyltä löytyy vain yksi, Texas Tornadosin Hey Baby, Que Paso. Toinen veli, Tim(othy), oli säestysbändin rumpali, harpistina Harmonica Hinds, toisena kitaristina Illinois Slim sekä basistina Freddie Dixon. Toinen on West Coast Junkie, joka surf-musiikkiin kallellaan olevien kitaroidensa ansiosta on vallan mainio. Sisaruksia oli perheessä kaikkiaan seitsemän, joista äiti-Vera (jolta myös julkaistu oma Wolf-cd) joutui huolehtimaan ilmeisen vaatimattomissa olosuhteissa miehensä kuoltua vain 62 vuoden ikäisenä 1985. Mukana on myös pari hiukan kokonaisuudesta poikkeavaa numeroa. Sillä sähkökitarassa vierailee Eric Gales, joka pääsee loistamaan soolossaan ja vastauksissaan lauluun. Albumin päättää rakkausballadi One-ness Of Love, joka alkaa Lisa Millsin laululla ja muuttuu duetoksi. Saan kylmiä väreitä joka kerta kappaletta kuunnellessani. S-G-L-M-B-B-R-sävellyksen introsta tulee mieleen Freen Wishing Well. Mutta mutta, jos vielä vuonna 2021 julkaistun albumin avausraidaksi rohjetaan nostaa Sweet Home Chicago sekä muuksi materiaaliksi sisällyttää kappaleita kuten Baby, What You Want Me To Do, Help Me, All Your Love ja Mama, Talk To Your Son/Daughter, niin silloin on levy-yhtiön tuotantoportaan taholta jäänyt Talkin’ ’Bout A Train, Part 1 lisää repertuaariin juna-aiheisen kappaleen, jota tähdittää Billy Branch. Kappale on sellainen adrenaliinipläjäys, jollaista en ole aikoihin kokenut. Merkittävin heistä oli Brendan pari vuotta nuorempi pikkuveli Eddie Taylor Jr, joka oli pääasiallisena kitaristina myös tällä kolme vuotta sitten syyskuussa tallennetulla albumilla, vain puoli vuotta ennen järkyttävän ennenaikaista kuolemaansa vasta 46-vuotiaana. Eric Bibb soittaa akustista kitaraa fingerpicking-tyyliin useassa kappaleessa. Nimikappale Dear America muistuttaa, mitä Amerikassa pitäisi tehdä vihan ja eriarvoisuuden poistamiseksi. Kari Kempas BILLY F GIBBONS BILLY F GIBBONS Hardware (Concord CRE01560) Tätä kirjoittaessani suru-uutinen ZZ Top -basisti Dusty Hillin kuolemasta on juuri saapunut, mikä harmittaa suuresti. Kenties olen kuunnellut viime aikoina liikaa näitä viiden minuutin järkäleitä. She’s On Fire on todellinen isku vyön alle. Julkaisu on tehty ennen koronapandemian puhkeamista. Ympyrä onkin sulkeutunut ja Bibb on tehnyt sanojensa mukaan ”rakkauskirjeen Amerikalle”. historiallisista tapahtumista, opiksi menneistä. Mukaan levylle on saatu hyviä soittajia, kuten jazzbasistilegenda Ron Carterin, kitarataituri Eric Galesin, huuliharpisti Billy Branchin, Campbell Brothers -steelkitaristi Chuch Campbellin ja taustalaulajat Shaneeka Simonin ja Lisa Millsin. Eric Bibb on tehnyt ehkä uransa parhaan levyn tähän mennessä. Ensimmäinen on urkujen siivittämä Vagabond Man, joka sisältää sellaista hempeilyä, jota emme ole kuulleet sitten ZZ Topin ”El Loco” -albumilta löytyvän Leilan. Olin katsonut esityksen videon juutuubista ja ihmetyttää, miksei tätä laitettu avausraidaksi, sillä se olisi varmistanut monet tekemään ostopäätöksen jo ennen loppusooloa. Kitarat ovat rouheat, rummut mukavan tanakat ja luulen, ettei studiossa ole hierottu liikoja. Taj Mahal, Odetta, Ruthie Foster, Charlie Musselwhite sekä useat afrikkalaiset muusikot, tämän levyn vieraat palvelevat paremmin kokonaisuutta täydentäen eri kappaleita. Whole World’s Got The Blues on kertomus tämän päivän uutisista maailmalla. Laulun kakkosversio on funkahtavampi ja siinä on mukana Shaneekan lisäksi rummuissa tuottaja Glen Scott, joka on ohjelmoinut mukaan mm. Ron Carterin basso kuljettaa laulua täyteläisesti.. Kitara räimii, räimii, räimii... Rummuissa on Steve Jordan. Levy alkaa pehmeällä, akustisella folkbluesilla Whole Lotta Lovin’, jossa kuullaan basisti Ron Carteria. Musikaalisesta lapsikatraasta yksi jos toinenkin yritti vartuttuaan ansaita elantoaan musiikin parissa. Studiomuusikko ja nykyisin Rolling Stonesissakin vaikuttava rumpali svengaa ja mättää rumpujaan jämäkästi
Hienosti on läksynsä lukenut ja kuunnellut. Lainoista Littlejohnin Bloody Tears lienee se harvinaisin veto ja siihen Eric on luonut vahvan sekoituksen niin Nighthawkia, Muddya kuin Elmoreakin. Edellä kirjatun perusteella näen tämän uutuuden kohderyhmäksi kaikista vannoutuneimmat Chicago-blues -levykeräilijät. Willie Dixon ja Chuck Berry kuuluvat bluesrunoilijoiden eturiviin ja sinne takariviin on unohtunut monta taitavaa kynäilijää, joista eräs on James Burke ”St. Lopputuloksena voin sanoa, että tämä on varmasti hänen paras albuminsa – tai sanotaan ainakin, että paras Sean Chambers -albumi, joka minulta löytyy. Tämä ”I Had The Wrong Mojo” on erinomainen levy ja loistava näyte siitä, miltä downhome bluesin pitääkin kuulostaa, kun sitä esitetään tyylillä ja taiten. Hiukan verkkaisempaa menoa tarjoilee Guilty Of A Good, jonka Schroedl ja Taylor aloittavat kaksistaan. Tuottajan pallilla istunut Tom Hambridge on tarjonnut myös hiukan vetoapua. Pidän Chambersin äänestä ja kitaristina hän on pätevä kaveri, joka on Buddy Guyn sekä Johnny Winterin tuotannon kuunnellut. Louis Jimmy” Oden. Tästä sopii näytteenä myös omaa käsialaa oleva Piggin' Out, joka jatkaa Broonzyn, Tampa Redin tai jopa ragtimen linjoilla. Kun Mojo Blues Bandin repertuaariin kuuluu Jimmy Reed niin yksin esiintyessään Trauner tukeutuu selkeämmin 30-50-lukujen kappaleisiin ja sen ajan esittäjiin. Kyseessä oli myös Sean Chambersin hyvä ystävä ja mentori, jonka muistolle arvioitavana oleva levy on tehty. Riffissä on jotain kovin tutunkuuloista, ja kahvikupin mittaisen tuumaustauon jälkeen muistin, että kyseessä on Joe Bonamassan Bridge To Better Days, jonka melodiaa ovat käyneet lainaamassa. Goin’ Down Slow -kappaleen sovitukseen on yhdistetty ripaus Robin Troweria sekä ropsaus Joe Bonamassaa ja lopputulos poikkeaa Howlin’ Wolfin versiosta todella paljon. Selvä, rosiksessa tavataan! If You Go Away (She Might Come Back) on pikajunan nopeudella etenevä menopala, jossa Schroedl tarjoilee näkemyksensä siihen, kuka on kulmakunnan nopein kitaristi ja Ricci myötäilee menoa harpullaan. Se, ettei Chambers soita Sumlinin tavoin, vaan käyttää äänensärkijää, tulee varmasti jakamaan mielipiteet jyrkästi kahtia. Lauluosuudessa luovitaan Omar Dykesin sekä George Thorogoodin välimaastosta Howlin’ Wolfin tontille ja mielestäni niin hyvin kuin mahdollista on. ”Holler If You Hear Me” kulkee kolmen menestysalbumin ”Cryin’ Mercy” (International Blues Challenge -voittaja 2015), ”Charmed & Dangerous” (Independent Music Awardssekä Wisconsin Music Awards -voittaja 2018) ja “Ten Thousand Watts” (Billboardin Blues-listan Top 10 -albumi 2019) jalanjäljissä. Rankka In The Name Of No Good sisältää tiukkaa Hammond-lurittelua, jota tuetaan ärhäkällä kitaralla. Julkaisun ainoa Sumlinin sävellys on James Cottonin ja Sumlinin 80-luvun lopulla ilmestyneeltä levyltä ”Heart & Soul” blokattu instrumentaali Chunky. Bluesin vähäeleisyyttä ilmentää hyvin John Lee Hookerin boogieteema, josta Trauner teki oman versionsa nimeltä Boogie Alley. Sen teema on ”me & myself” eli Trauner esiintyy yksinään, hoitaen niin lauluhommat, kitarat kuin huuliharpunkin, saaden tuekseen rumpali Peter Müllerin vain kappaleeseen Lipstick Traces On My Pillow. Traunerin harppua kuullaan levyllä paheksuttavan vähän, mutta kappale Keep On Walkin’ korvaa hienosti puutteen. Kappaleet ovat luonnollisesti sellaisia, joissa Sumlin on soittanut, poikkeuksena ainoastaan Chambersin kirjoittama Hubert’s Song. Miehen hienossa 1941 tehdyssä Going Down Slow’ssa Eric yhdistää kivasti pieniä, hentoja säveliä ja heti seuraavassa hetkessä paiskaa ilmoille räiskyviä ryöpsähdyksiä. Mene ja tiedä. Arvostan totta kai menneiden artistisuuruuksien muistojen kunnioittamisen tärkeyttä. Lopputulosta sen mukana olo ei paranna, eikä poisjääminenkään olisi huonontanut, ehkä päinvastoin. Hidden Charms on hyvin alkuperäisen oloinen, joskin hiukkasen nopeampi. Hänet muistetaan lähinnä Howlin’ Wolfin luottokitaristina, mutta paljon muutakin herra on uransa aikana tehnyt. Säröä kitarassa löytyy aivan tarpeeksi tai pitäisikö sanoa, että enemmän kuin millään muulla Chambers-albumilla. Se pitäisi kuitenkin pyrkiä toteuttamaan jotenkin muutoin kuin vanhoja bluesstandardeja kelaamalla, koskapa niistä on aikain saatossa kuultu niin lukuisia upeita versioita. Pertti Nurmi SEAN CHAMBERS SEAN CHAMBERS That’s What I’m Talkin’ About – Tribute To Hubert Sumlin (Quarto Valley QVR0143) Huber t Sumlin (1931–2011) lienee kaikille Blues Newsin lukijoille tuttu kaveri. Don’t Talk About The Bluesissa ne kauneimmat liuttelut ovat Nighthawkia ja raaemmat Muddya, kuten ilmiselvästi myös kappaleella Greenwood Blues (Louisiana Blues). Makuasiahan tuo on, mutta koska valinnanvaraa olisi varmasti ollut, niin eikö asiaa voinut edes harkita... Sitting On Top Of The World ja Howlin’ For My Darling ovat sävellyksiä, joista löytyy vähintäänkin riittävästi versioita ja ehkä kenties ne olisi voinut/pitänyt korvata joillakin toisilla kappaleilla. Me ”vanhathan” sen toki hyvin tiedämme, mutta suosittelen myös hipstereille, jupeille ja somekansalle tutustumaan erään musiikkityylin perusteisiin. Vaikka Taildragger on alkuperäisen kaltainen, niin mielestäni George Thorogoodin tulkinta aiheesta on parempi. Jason Riccin harpun avustamalla nimiraidalla on tunnelma heti katossa, tanssijalka alkaa väpättää ja kuvitteellinen takatukka heilua. Levyn sinisintä antia on hiukan I Need Your Love So Badin kuuloinen Holding On With One Hand. Sävellyksistä vastaa Jeff Schroedl, joko yksin tai bändikavereiden avustamana. Funkblues, klavinetilla teurastettu Fifteen Minutes Of Blame on levyn vähiten miellyttävä sävellys, jonka tarpeellisuudesta en ole kovin varma. Versio poikkeaa alkuperäisestä aika tavalla, sillä mukana ei ole harppua ja melodia tulkitaan kitaran sekä Bruce Katzin soittaman Hammondin voimin. Harpistia bändissä ei ole, mutta viisikkoa avustamaan on studioon pyydetty ässäharpisti Jason Ricci, joka soittaa viidellä raidalla. Sonny Boy II:lta tai erityisesti Paul Oscherilta tuttu ”Iso G” murisee siinä paksusti. Rockin’ Daddyn sovitus poikkeaa alkuperäisestä boogie woogiesta, ja nyt mennään Killing Floorin hengessä. Riku Metelinen ERIK TRAUNER ERIK TRAUNER I Had The Wrong Mojo – Downhome Acoustic Blues (Styx 1105) Pitkän linjan ”Mojomiehen”, Mojo Blues Bandin perustajan Eric Traunerin uusi ja nimensäkin mukaisesti akustinen blueslevy ilmestyi juuri kesän kynnyksellä. Brenda toimii tätä nykyä Eddie Taylorin muistoksi perustetun säätiön pressana, ja cd on ymmärrettävästi omistettu Brendan edesmenneille vanhemmille sekä veljelle. Hetken luulen sen olevan heidän duettonsa, sillä vasta minuutin jälkeen muu bändi hyppää mukaan. Miehen omat laulut kulkevat vahvasti juuri niitä muistojen polkuja, joihin hän toki nappaa sieltä täältä tutun sanan, lauseen ja sävelen jos toisenkin. Vaikka tribuuttilevystä on kyse, ei mukana ole 1:1 versioita, vaan sovituksiin on haettu hiukan uutta näkökulmaa. Levyllä on 19 esitystä, joista viisi ovat covereita: John Littlejohnin Bloody Tears, Son Housen Country Blues, Big Bill Broonzyn Just A Dream, Jimmy Odenin Goin’ Down Slow sekä Jimmy Rogersin That’s Alright. Minusta sen käyttö saa tutut kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Big Shout levy tutkailut. Ei ole vai. Hubert’s Songissa Chambers kertoo Sumlinin tarinan runsaassa kolmessa minuutissa. Jari Kolari ALTERED FIVE ALTERED FIVE BLUES BAND BLUES BAND Holler If You Hear Me (Blind Pig BPCD 5173) Princen ja Minni Hiiren kotikaupungista Minneapolisista tuleva Altered Five Blues Band on julkaissut kuudennen albuminsa. Bändin muodostavat laulaja Jeff Taylor, kitaristi Jeff Schroedl, basisti Mark Solveson, rumpali Alan Arber sekä kosketinsoittaja Raymond Tevich. Seuraavana saamme varsin jäätävän tulkinnan yhdestä Howlin’ Wolf -suosikeistani Do The Do, jossa Chambers esittelee taitojaan slidekitaristina, ja hyvin hän soittaakin. Traunerilla on myös miellyttävän pehmeä mutta miehekäs lauluääni ja kappale Snake Of A Woman tuo siltäkin osin mieleen Oscherin. 66 Blues News 5/2021 sekä harkintakyky että markkinointitavoitteet taka-alalle. Sumlinia on pidetty yhtenä nykyajan merkittävimmistä blueskitaristeista, jopa siinä määrin, että Mick Jagger ja Keith Richards maksoivat hänen hautajaiskulunsa
23. Voimakkaat kertomukset olivat jo silloin pitkäsoiton keskiössä, hienon soittamisen lisäksi. Brandon Santinin harputuksen aika koittaa kappaleella My Mind Doesn’t Wander. Sessioissa ovat vierailleet sellaiset nimet kuin David “Kid” Ramos, Bill Stuve, Taryn Donath, Deb Ryder, Gary Ferguson sekä Jim Pugh. Levyn nimi varmaan resonoi nuoren angstisen miehen sielunmaisemissa ja kun sillä vielä soitti Sleepy John Estesin lisäksi Mike Bloomfield ja kiekko löytyi alennuslaarista 18 markan hintaan, oli ostopäätös helppo tehdä. Vaikka avauslaulussa väitetään ”I am leavin’, I am leavin’ today”, on lopputulema siltikin positiivinen, laulun jatkuessa: ”Walkin’ the lowlands to reach higher ground I ain’t leavin’, I ain’t leavin’ today.” Miehen vain pitää tietyssä iässä käydä eletty elämä läpi, jotta hän voi taas jatkaa eteenpäin. Jatsin osuus levyllä tulee täytettyä ennen kaikkea Touching Bassin myötä. Kuten usein käy niin elämä jatkoi nopeaa menoaan ja Yank Rachell sekä mandoliini pääsivät unohtumaan pitkäksi aikaa. Itselleni tuttuja ovat lähinnä kitaristit Jeff Jensen, Anthony Paule, Albert Castiglia, pianisti Victor Wainwright sekä harpistit Eric Hughes ja Brandon Santini. Tämä sijoittuu aikaan, jolloin LP:t olivat kallistuneet 24 markasta 28 markkaan. Libby Rae Watson ja Bert Deivert julkaisivat yhteisen albumin vuonna 2020, joka valitettavasti jäi koronan jalkoihin, kun levyä ei päästy esittelemään keikkailun keinoin. Albumilla ollaan selkeästi ihmiselon mittaisella matkalla, jossa sekä otetaan selkoa haamuista kaappien pimeissä nurkissa että pyydetään ymmärrystä jo tehtyihin päätöksiin. Pienenä lisämausteena voi vielä mainita Bert Deivertin soittamisen Nga Caravanin kanssa hänen talvisilla pakomatkoillaan Ruotsista Thaimaahan. King -tyylistä kitarointia ja Ricci parasta osaamistaan. Hän vastaa kaikista instrumenteista paitsi viulusta, jota soittaa hänen vaimonsa Eva Deivert. Stand By Me’n kohdalla olen ehdottomasti tunnistanut myös matkatoverini elämän junassa. LP oli kuitenkin jo ilmestynyt 60-luvun alkupuolella, joten ei tässä mistään uutukaisesta puhuttu. albumillaan mies käy selkeästi läpi elettyä elämäänsä ja miettii maailman menoa sekä omaa paikkaansa siinä. No, ei juonipaljastuksia, lukekaa sitten, kun listat julkaistaan. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että Eva Deivert, joka on itsekin arvostettu kansanmusiikin viulisti Ruotsissa, tuo merkittävän lisänsä elämänmakuisten kertomusten soljuvassa virrassa. Leif Laaksonen MICK KOLASSA MICK KOLASSA Wasted Youth (Endless MMKO72021) Michiganissa nuoruutensa viettänyt mutta nykyään Mississippissä vaikuttava Michissippi Mick kutsuu esittämäänsä musiikkia termillä ”Free range blues”. levy tutkailut. Minulle tulikin paikoitellen mieleen Bob Dylan, vaikka ei tässä kopioinnista ole kysymys. Candy Man -kappaleen ehdoton suola on Taryn Donathin soittama kapakkapiano. I Can’t Get Enough on täynnä niitä fonien iloisia törähtelyjä. Sitä samaa musiikillista linjaa tämä miehen kahdeksas levykin jatkaa. elokuuta 2021 Deivert päätti uhmata jälleen koronaa ja julkaisi uuden levyn ”I Ain’t Leavin’”. Suureksi ilokseni Bert Deivertilla oli kädessään mandoliini ja jo alusta lähtien kävi selväksi, että esiintyminen mm. Blues News 5/2021 67 Out on kunnianosoitus vanhoille mestareille. Mm. Jari Kolari THE ATOMIC 44’s THE ATOMIC 44’s Volume One (Bird Dog) Erikoisen nimen takaa löytyy kaksikko harpisti Eric Von Herzen ja laulaja-kitaristi Johnny Main, joista ensin mainittu muistetaan mm. Entä miten käy Altered Five Blues Bandin. Siellä pitivät tuolloin blues-pajaa Brian Kramer ja Bert Deivert. Brian Kramer oli kaksikosta selkeästi puheliaampi. Traditionaalista I Can’t Feel At Homea lukuun ottamatta kaikki laulut ja sanoitukset ovat Bert Deivertin omia. Muutamasta esityksestä ”keksin” sentään jotakin sanottavaa: Levyn aloittava Throwing Away The Blues rullaa eli rollaa iloisesti nuotista toiseen. Heistä ainoastaan Jensen kuuluu Kolassan peruskokoonpanoon ja muut mainitut esiintyvät levyllä kukin vain yhdellä kappaleella. Kappale käy kolmessa minuutissa läpi lähes koko bluesin historian. Peter Casen, T-Model Fordin, Tom Paleyn, Charlie Musselwhiten, Eric Bibbin ja Wanda Jacksonin kanssa oli luonut perustan vankkaan ja monen muusikon kunnioittamaan soittotaitoon. Tällä yli 50 vuotta jatkuneen uran 14. Sitä ennen laitetaan ”Holler If You Hear Me” soimaan vielä (muutaman) kerran. Ainoa miinus tulee liian pintaan miksatusta taustakuorosta, joka peittää liidilaulun lähes kokonaan alleen. Levyllä kuultava musiikki on helppoa, menevän kevyttä, rockrytmikästä ”hyvän olon musiikkia”, sytyttämättä silti sen enempää suurempiin hurraahuutoihin. He ovat kirjoittaneet kaikki kappaleet ja myös tuottaneet levyn. Albumia on koostettu vuosien 2020-2021 aikana artistin omassa kotistudiossa. Paitsi eletyistä vaiheista, ne kertovat myös meitä useampia vaivaavasta kysymyksestä siitä, mitä tämän jälkeen elämässä voi vielä tapahtua, tai mitä elämästä voi vielä odottaa. Minua kuitenkin mandoliini kovasti miellytti ja levy pysyi soittimessani pitkään. Viimeistään kappaleessa Yank And Sleepy John löydän meitä yhdistävän linkin omaan matkaani bluesiin. Kuunneltuani levyn kertaalleen läpi olin vakuuttunut siitä, että tämä olisi tyrkyllä vuoden parhaiden joukkoon. Muusikoita mies on buukannut seurakseen vähintään kolmen yhtyeen verran, yhteensä peräti 18. The Boogeyman äänestettiin The Roadhouse Blues & Boogie -listan piikkipaikalle kahdeksan viikon ajaksi, enkä ihmettele lainkaan miksi näin oli, kappale on aivan loistava. Junior Watsonin sekä Walter Troutin harpistina ja jälkimmäinen tietenkin bändistä The 44’s. Uskon myös vakaasti, että levyn päättävä I Can’t Feel At Home on enemmänkin optimistisen uuden alun lähtökohta kuin umpikuja. Mukana on omatekemiä bluussahtavia kappaleita sekä yksi mukailtu laina Darkness To Light. Molemmat monessa keitoksessa olleet amerikkalaismuusikot, jotka jo silloin olivat asuneet kauan naapurimaassamme. Joitakin tuttuja elementtejä levyltä löytyy, esimerkiksi Barbwire And Fences liippaa läheltä Do The Do:n melodiaa, joskin tempo on hiukan verkkaisempi, mutta yhtäläisyydet kuulee helposti. My ’49 on silkkaa sildekitaran ja harpun ilotulitusta. Suosikkiraitojani ovat The Boogeymanin lisäksi tiukkaa kitarointia ja hillitöntä harpputuuttausta sisältävät Fade To Black sekä Saints And Sinners. Ol’ Mexico -sovitus on saanut vaikutteita Otis Reddingin ja Carla Thomasin duetosta Tramp. Siinä nimensä mukaisesti Fender bass ala Bill Ruffino jumpsuttelee mukavasti. Bert Deivert kommunikoi kuitenkin läsnäolleille voimakkaasti musiikkinsa kautta, eikä jäänyt epäselväksi, miten hyvä tarinankertoja hän oli. Ongelma on vain se, että lähes jokainen tänä vuonna arvostelemani albumi kuuluisi vuoden parhaiden listalle, jonne kaikki eivät tietenkään mahdu. Siellä täällä kuullaan funkya, viihdettä, jaskaa ja puhaltimia vähän joka välissä. Schroedl tarjoilee B.B. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun äänimaailmaani tunkeutui mandoliini näin keskeisenä soittimena, ellei jopa sooloinstrumenttina bluesissa. Ilahduttavan bluespitoisessa Feeling Sorry For Myselfissä on pianisti Wainwrightin vuoro esittää osaamistaan. Kuuntelin paljon akustista country-bluesia ja tämä levy sopi hyvin sen aikaiseen musiikkimakuuni. Albumi koostuu hienoista eri tyylilajien yhdistelmistä americanaa, folkia ja bluesia. Hitaassa nimikappaleessa Wasted Youth Eric Hughesin harppu soi purevasti Brad Webbin slidekitaran tukemana. Piti nopeasti kansitiedoista selvittää, kuka se mandoliinin soittaja oli: James ”Yank” Rachell tuli minun tietoisuuteeni vasta tätä kautta. Riku Metelinen BERT DEIVERT BERT DEIVERT I Ain’t Leavin’ (Deivert Productions AB) Tällä arvostelulla on historiansa, joka ulottuu 70-luvulle, jolloin ostin Turussa levykaupasta Sleepy John Estesin albumin “Broke And Hungry – Ragged And Dirty Too”. Bert Deivert oli muuttanut Ruotsiin vuonna 1974. Kertomuksissa mennään aina Bostonissa poliisina toimineesta murhatusta isovanhemmasta unettomaan matkustamiseen meluisassa Orient Expressissä Afganistaniin asti – unohtamatta pidätetyksi tulemista terrorismista epäiltynä Limassa, liftaamista Montrealiin pakomatkalla mahdolliselta Vietnamin-komennukselta tai naista, joka ei arvostanut hänen rakkauttaan vanhoihin soittimiin. Tässä vaiheessa pitää pikakelata aina vuoteen 2012 ja Haapsalussa pidettyyn Augustibluus-tapahtumaan. Lauluosuuksissa on myös kahdella kappaleella auttanut tytär Emmy Deivert
En osaa sanoa kumpi on parempi, tykkään molemmista. Jos nyt en aivan väärin muista, käväisi ”Hit The Rocks” soittimessa kymmenen vuotta sitten. Asennetta häiskillä on mukana saman verran kuin mestaruussarjan jenkkifutisjoukkueella. Parin kuuntelukerran jälkeen tein huomion, että Metersien No More Okey Doke ja Bob Marleyn Soul Shakedown Party toimivat parhaiten. Riku Metelinen THE BROADWAY THE BROADWAY TWISTERS TWISTERS South By South West 2 (TenGuKru TGK007, LP) Villi, villimpi Broadway Twisters. Paljon on vettä virrannut Mississippissä tuon lausunnon jälkeen. Mikke Nöjd KRISSY KRISSY MATTHEWS MATTHEWS Pizza Man Blues (Ruf RUF 1291) Hubert Sumlin aikanaan totesi: “Oh boy, this kid can play...”. Aivan luppoaikaa hän ei ole viettänyt, sillä näiden kahden välissä on ilmestynyt ”Scenes From A Moving Window” -15, ”Live At Freak Valley” -17 ja ”Monster In Me” -19, jotka vain ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle. Edellisestä Matthewslevyarviosta taitaa olla vierähtänyt tovi. Tänä päivänä brittiläis-norjalainen nuori ja lupaava blueskitaristi lähestyy jo neljänkympin rajapyykkiä. 68 Blues News 5/2021 Herzen on pätevä harpisti ja hoitaa hyvin niin melodiat kuin soolotkin. Matthews on ollut vuodesta 2015 Hamburg Blues Bandin jäsen ja Hairdryin’ Drummer Man on kunnianosoitus bändin viime vuonna yläkerran orkesteriin liittyneelle rumpalille Hans Wallbaumille. Tämäkin levy oli jäädä arvioimatta, ei musiikin vaan kansikuvan takia. Mukana tullut liite ei kerro missä muodoissa musiikin saa, mutta vinyylijulkaisu tämän pitäisi tietysti olla, koska levy sisältää vain yhdeksän kappaletta ja pituuttakin löytyy vinyylin verran. Lisää vauhtia ja vaaraa irtoaa Probably North 10th Streetiltä, jossa huuliharppu ilmaantuu mukaan arsenaaliin ja jälki on miltei pelottavaa. Ehkä taloudellisista syistä yhtye toimii nyt triona. Ainoan kerran tempo laskee normitasolle TV Timesilla, mutta eipä tämäkään stompperi laahaa. LV Hookers puolestaan on silkkaa Chuck Berryä, kierroksissa pesee ja suoritus on tyylipuhdas. Niinpä Girl With A Gretsch kuulostaa kuin turboahdetulta Johnny Cashiltä, touhu on villiä ja hauskaa, sanalla sanoen kursailematonta. Parhaimmillaan (ja tai pahimmillaan) yhtye saavuttaa maanisen ja mielipuolisen olotilan. Wressnigin kumppaneina ovat brasilialainen kitaristi Igor Prado ja rumpali Yuri Prado. Nopeasti kierrokset kuitenkin lisääntyvät ja johdattelevat rockabillyhurmokseen. Vuoden kovin rock and roll -julkaisu on tässä. Jos joku ei tiennyt, niin Suzuki Seijun on japanilainen kulttimainetta nauttiva action-filmien ohjaaja, jota tietysti Broadway Twistersit diggaavat isosti. Night Tripper -stompperi kytkee virrat päälle ja avaa pelin. Levyn toinen Led Zeppeliniltä vaikutteita saanut sävellys on Ride, jonka kitarasoolossa mennään eikä meinata. Yhtye, joka lähes ennätysajassa on omakustanteellaan noussut rockabilly -scenen suursuosikiksi. Cheers For Fears taitaa olla nipun ainoa cover, tekijänä Urban Voodoo Machine -yhtye. Eric Johnsonin tyylistä kitarointia sisältävä Carry You on aavistuksen puuduttava. Anti-Social Media sisältää tiukkaa kitarointia ja torvet ryydittävät menoa mukavasti. Se tekee kokonaisuudesta aika puuduttavan. Vaikka se ei levyltä käykään ilmi, niin jätkä osaa tahtoessaan olla melkoinen kultakurkku ja fiilismestari. Mikäli Rollareiden ”Blue & Lonesome” miellytti tai Nighthawks kuuluu suosikkeihisi, niin kannattaa tutustua tähän levyyn ja todeta, kuinka oppipojat homman hoitavat. Kappale lähtee jälleen kiitoon ja hengästyneenä pitää ihmetellä, kuinka nopea komppi voikaan olla. Tekisi mieli tehdä vertaus garagelegendaan The Sonicsiin, mutta se ontuisi, sillä ryhmät kyntävät totaalisesti eri sarkaa. Tsekkailkaa hänen nimissään olevia demoja netistä. Trion luoma groove kyllä potkii, mutta ei tähän jaksa keskittyä olohuoneen sohvalla. ZZ Top -osastolle menevä nimiraita erikoisine kitarariffeineen ja wah wah -soundeineen nousee levyn parhaimmistoon. Aarno Alén WANDA JACKSON WANDA JACKSON Encore (Big Machine/ Blackheart BMWJA0100A) Koska ajan kulumiselle emme valitettavasti kukaan mitään mahda, ovat väistämättömät lopun hetket siten käsillä käytännössä myös kaikilla 1950-luvulla uransa levy tutkailut. Hitaasti, pelkän basson ja sorminapsuttelun varassa starttaava Crack, Baby pitää sisällään vakavaa sanomaa huumeiden vaaroista. Jos joku oli hetkenkään kuvitellut, että rokkauksesta olisi tullut jotenkin vanhojen äijien juttu, niin nämä koltiaiset todistavat kyllä aivan muuta. Herrat ovat hyvin perinnetietoisia ja tunnelma on mukavan retro. Grateful on mukana kahtena versiona, jotka on jostain kumman syystä laitettu levyn loppuun peräkkäin. Intensiivisyys on ryhmällä ihan omaa luokkaansa. Kovimman menopalleron tittelistä käydään kovaa kisaa, palkinnoille nousee ainakin Do You Remember The Future, Baby?, jossa pätee sama kristallinkirkas logiikka kuin Screaming Jay Hawkinsin laulaessa ”in the middle of nineteenhundred and yesterday”. Ote on reipas, soundit hyvät ja kappaleetkin ihan kelvollisia. Kun vielä kappalevalikoima on melkein kokonaan lainamateriaalia (Bill Withers, Isleys, James Brown, Bobby Bland jne.), niin ei voi olla tekemättä vertailua alkuperäisiin. Ukoilla piisaa energiaa loppuun asti. Työparina hänellä on ison basson paukuttaja Bill Mann, melkoinen tekijä hänkin. The Madness Of Suzuki Seijun tuo mieleen Eddie Cochranin kättentaputuksineen riffeineen kaikkineen. Syy moiseen on päivänselvä, yhtye palauttaa rock and rollin takaisin sen alkulähteille, ollen villiä, hurjaa, vaarallista ja äänekästä. Hei hulinaa, biisi etenee todella lujaa ja tulee silmille, kitara kuulostaa vaaralliselta. Bluesrockia vierastavien ei kannata huolestua, sillä aiempien julkaisujen tavaramerkiksi muodostunut yletön särökitaravalli loistaa poissaolollaan. Levyn ainoa suvantokohta on tylsä ja päämäärätön Disaster, joka tuskin tulee arviokerran jälkeen paljoa kuuntelukertoja saamaan, jos edes yhtään. Tällä kertaa ei ole vierailevia puhaltajia eikä laulusolisteja. Pirtaan sopivasti tätä saa vain vinyyliLP:nä, joten tyyli pätee julkaisuformaatissakin. Riku Metelinen RAPHAEL RAPHAEL WRESSNIG & WRESSNIG & IGOR PRADO IGOR PRADO Groove & Good Times (Pepper Cake PEC 2137-2) Kun yhdistyksemme postilokeroon tulee yhä harvemmin arviolevyjä, niin siinä suhteessa itävaltalainen kosketinsoittaja Raphael Wressnig ei tuota pettymystä. Kierroksia tulee aina vaan lisää You Give Me Nothingilla, tätä voi kuvata vain termillä vimmainen. Julkaistutahti on ehkä hiukan laantunut, mutta niin vain uutuus tuli tarkasteltavaksi. Tuore albumi on hänen debyyttinsä Ruf Recordsin leivissä. ei country blues) -versio ja jälkimmäinen unplugged, jossa vierailevana duettopartnerina on Layla Zoe. Takkiaan Krissy Matthews ei ole kääntänyt, sillä levy sisältää sitä hänelle tunnusmaista bluesissa marinoitua rockia. Ei todellakaan. Mainitsin alussa, kuinka yhtye pystyy hahmottamaan myöskin genren kokonaiskuvan sekä sen perinteet. Kuitenkaan mistään kohkaamisesta ei tässä yhteydessä passaa puhua, sillä tyylikirjo on lavea ja perinteitä kunnioittava. Kiri alkaa Any Dope Can Pull A Gunilla, joka on silkkaa rockabillyrumblea ja rytinää. Led Zeppelin -rummutusta sisältävä Mayday on varsin pirteä menopala, jonka soolossa Matthews päästää kaikki hevoset irti. Levyllä kunnostautuu useampi rumpali. Vanha viidakon sanonta: mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Luulenpa, että tälle musiikille olisi paras ympäristö pieni klubi. Fender Car Disasterilla saavutetaan ensi kertaa maaninen olotila ja shuffle tömisee jykevästi. Ei minulla mitään Vespaa vastaan ole, mutta sen vihreälle värille olen sattuneesta syystä ”hiukan” allerginen. Ehkä sinisiä sävyjä voisi olla hiukan enemmän, mutta kitararockin ystäville levy tarjoilee varmasti hyviä hetkiä. Ensimmäinen on kantriblues (huom. Yhtyeen voimahahmo on Adrian Stranik, joka kitaran soiton ohella venyttää äänijänteensä kireälle. Main on erinomainen kitaristi ja laulajana lähinnä Omar Dykesin koulukuntaa
Albumin ainoa varsinainen cover on Johnny Tillotsonin koskettava It Keeps Right On A-Hurtin’. Nyt bändi on rohkaistunut kutsumaan kuulijat kirjaimellisesti kotiinsa kyläilemään. Jacksonin, Vanessa Olivarezin ja Presleyn yhdessä kirjoittama numero ilmestyi alkujaan jälkimmäisen vokalisoimana tämän ”Wrangled”-albumilla 2018. Instrumentaalit ovat niin ikään kuuluneet iät ajat Millerin ja kumppanien repertuaariin. Sitä oli puolestaan edeltänyt vakava sairauskohtaus sekä hänen pitkäaikaisen aviomiehensä Wendell Goodmanin kuolema, jotka saivat rock’n’rollin kuningattaren pohtimaan elämän arvoja uudelleen. Blues News 5/2021 69 levy tutkailut aloittaneilla artisteilla. Rinnalla rokkaavat muusikot ovat vuorostaan roots-kentälle vähän vieraampia, lähinnä sessiopuolella viime vuosina kunnostautuneita sällejä, David Roe Rorick bassossa ja Victor Indrizzo rummuissa. Kappaleen pelkistetyt bänditaustat määrittävät soundillisesti koko levyn kantavan linjan, jättäen kohteliaasti tilaa ikääntyneellä mutta yhä tunnistettavalla tavallaan edelleen erinomaisesti musiikkiaan tulkitsevalle solistille. Sanoituksellisesti Braikkua inspiroivat hot rodit, prätkät ja muut rockabilly-sanastoon kiinteästi liitettävät aiheet. Tuttuja riffinpalasia sieltä täältä aina Runaway Boysia, Nine Livesia ja Rock This Townia myöten viljellään pitkin albumia. Mutta miten 62-vuotias soittajaikoni vastaa syytöksiin viimeisimmällä tuotoksellaan. (Kudzu KUD-CD-011) 1980-luvulta alkaen persoonallisen poikkijuurimusiikillista maailmankuvaansa ympäri Tellusta levittänyt amerikkalaisyhtye on totisesti osannut valita omannäköisen polun tallattavakseen. We Gotta Stop tarjoaa sykähdyttävän balladin Wandan soolosuorituksena. Hiipivätempoisen Good Girl Downin Jackson esittää kantrilaulaja-lauluntekijöiden Angaleena Presleyn (The Pistol Annies; ei tiettävästi sukua tunnetummalle sukunimikaimalleen) ja Candi Carpenterin kanssa. Fuzzja baritonikitarasävyinen Billy’s Board luokin terävän katseen 1960-lukuisten soundtrack-albumien äänimiljööseen. Vaikkei se ole koskaan pyrkinyt suoranaisiin tyylillisiin innovaatioihin, ei SCOTS ole varteenotettavia kilpailijoitakaan joutunut tontiltaan liiemmin hätistelemään. Eristyksissä olon Kudzu Ranch -studiossaan hyödyntänyt kolmikko on joka tapauksessa soundillisesti oma luotettava itsensä, genrevapaalla pujotteluradallaan sikin sokin kantrin, rock’n’rollin, rhythm’n’bluesin ja surfin raja-aitoja sopivasti kierrellen – sekä luottaen totuttuun tapaansa pääosin kitaristi-laulaja Rick Millerin hengentuotteisiin. Suoranaisesti hän ei vain pääse niillä kuulijaansa taaskaan yllättämään. Näillä ennakkoepäilyillä on modernin rockabillyn isähahmon Brian Setzerin varsinaisen Stray Cats -kulta-ajan jälkeisiä julkaisuja tavattu kriitikoiden keskuudessa kurittaa. Sangen hyvin sopii kuvaan myös ”Brand New Cadillac -kitarakierrolla” varustettu takaa-ajoralli Night Driver. Raikkaimpia ideoitaan Setzer lataa tiskiin levyn puolivälin krouvin jälkeen, etenkin semiräppäävällä Turn You On, Turn Me On’illa. 1960-lukuisena kantrirokkina soiva teema on eittämättä saanut inspiraationsa covid-karanteenin tuottamasta yksinäisyydestä sekä taloudellisesta ahdingosta. The Wrong Side Of The Tracks lennättää nostalgiahouruisimman matkaajan syntikkajousitäytteineen trion vuoden 1992 ”Choo Choo Hot Fish” -albumin tai solistin mielipiteitä jakaneen vuoden 1986 ”The Knife Feels Like Justice” -soolodebyytin tunnelmiin. Pete Hoppula SOUTHERN SOUTHERN CULTURE ON CULTURE ON THE SKIDS THE SKIDS At Home With... Kokoonpanon kolmas yhtä vakiintunut pyörä on rumpali Dave Hartman. Moitittavaa ei liioin liikene kappalejatkumosta Off Your Rocker – One Bad Habit, jotka voisi helposti kuvitella syntyneen Stray Catsin kolmannen ”Rant N’ Rave” -LP:n sessioissa 1983. Monien projektihenkisten ja usein cover-voittoisten albumien jälkeen on joka tapauksessa ilahduttavaa havaita, että hänen seitsemän vuoden studiosoolotaukonsa katkaiseva 11 esityksen uutuus koostuu pelkästään omista tähän tarkoitukseen sävelletyistä ja Grammy-palkitun Julian Raymondin tuottamista kappaleista. Pyyntö on korona-ajan jälkimainingeissa yhtä arkailematon kuin nämä pohjoiscarolinalaiset musikantit muutoinkin. Perinnesoitin jos toinenkin kaivetaan vielä lopuksi esiin 1970-lukuisena bluegrass-kantrina polkevalle Rockabilly Banjolle, muistutellen eritoten vuoden 1986 kattialbumilla ”Rock Therapy” pakkaa sekoitelleesta Broken Manistä. Jo vuoden 2004 ”Mojo Box” -kiekolla aiemmin versioitu Where Is The Moon sekä satiirinen Everything Grows In Her Garden pohjaavat nekin leimallisesti kantrisäveliin, samoin tekee myös silkaksi hillbillypolkaksi pistävä Let Me Make You Happy. studiokiekolla on nyt koittanut todellisen encoren aika. Bluesaskelluksinen You Drive Me Wild on puolestaan lähtöisin Jettin laulukirjasta. Pete Hoppula BRIAN SETZER BRIAN SETZER Gotta Have The Rumble (Surfdog 680102) Laskelmoitua, trendejä nuuskivaa, omia klassikoitaan kierrättävää, jopa korostetun egoilevaa. Setzer tosiaan vaikuttaa hallitsevan maineensa hyödyntämisen. Valovuosien päässä omasta eläkelöitymisestään olevien kollegoiden Joan Jettin ja Kenny Lagunan tuottamalla 32. Popahtavammalla Treat Me Like A Ladyllä ja Wendell Goodmanille omistetulla kantrislovarilla That’s What Love Is mukaan solistintehtäviin pääsee Joan Jett, joka esiintyy kolmantena äänenä myös losangeleslaisen uudemman polven laulajattaren Elle Kingin kanssa hölkkäkantrina rullaavalla kappaleella Two Shots. Levyllä ahkeroiva perusyhtye on Stray Catsin ja Rockabilly Riot -kokoonpanon tapaan tiukka trio, jossa mestari itse on tietenkin valinnut soittimikseen erilaiset kitarat. Tässä yhteydessä kornihko lattari-ticotico Drip Drop vasta irrallaan rockabilly-oppikirjan olettamuksista onkin, mutta sellaista se on, Brianin sääntöjä kumartamaton elämä. Samalla se osaltaan kiteyttää levyn kantripohjaisen, vain satunnaisesti reippaammin bilettämään elpyvän yleistunnelman, ilman shokeerauksen tai todistelun tarvetta. Chris Casellon käsialaa oleva Big Baby toimii levyn rokkaavana avaajana. Kaiken kaikkiaan Wanda Jacksonin vihonviimeinen encore vaikuttaa sujuvan pääosansa esittäjää täydellisesti kuunnellen ja kunnioittaen, juuri siten kuin hän itse on sen tilanteen varmasti mielessään aina kuvitellutkin tapahtuvan. Heistä yhä aktiivisesti musiikkia tekeviä ja levyttäviä elää keskuudessamme enää vain muutamia. Jo Jacksonin yhdeksän vuotta sitten ilmestynyt edellisalbumi ”Unfinished Business” antoi pohjustuksen nurkan takana kolkutelleelle ikääntymisaiheelle. Tervetuloa himaan, Southern Culture On The Skids – teitä onkin jo ollut ikävä! Pete Hoppula. Agenttihommeleitahan ei näissä piireissä ole lupa unohtaa. Polka Dot Dress puolestaan chicken scratchailee rehdissä funk-groovemaaperässä, Don’t Spill The Java taas ottaa Tequila-komppeineen ilon koko rahalla irti rumba-rock’n’rollin suomista mahdollisuuksista. Amerikkalaisen roots-perinteen aikaansaaneimpiin, palkituimpiin ja pidetyimpiin hahmoihin kuuluvan 83-vuotiaan Wanda Jacksonin uusi levy on niin ikään ilmoitettu hänen jäähyväisikseen, vaikka julkaisun kannessa poseeraakin samainen tähtilaulajatar vasta parikymppisenä pirteänä artistinversona. Hetkittäin Setzer osoittaa myös haluaan ”uudistua”, tosin eräät sovituksellisista ratkaisuista ovat kyllä yhä sangen vaatimattomia ja läpikuultavia, kuten sinänsä veikeällä sitar-soundilla väritetyllä Smash Up On Highway One’lla, josta on tunnistettavissa suorahkoa kosketuspintaa Tiger Armyn ja Creepshown tapaisten popahtavaa psychobillyä suosivien nykyhetken hittibändien tuotantoihin. Kujakollien ”Gonna Ball” -levyn (Your) Baby Blue Eyes -coveria ja sen Grady Martin -sooloja lievästi plagioiva Stack My Money soljuu kelpo hatunnostona, kun taas teemaltaan jo turhankin ennalta-arvattavaa The Cat With 9 Wivesia luritellaan Brian Setzer Orchestra -henkisenä sooloarsenaalia säästelemättömänä jump-rallina. Billboardin Top3-hitiksi vuonna 1962 nousseen originaalin ovat sittemmin versioineet monet muutkin laulajat Bobby Darinista Elvikseen. Kahden varsinaisen lainanumeron, banjosovitteiseksi kantrirallatukseksi muunnetun Lee Hazlewoodin (Nancy Sinatralle) kirjoittaman Sugar Townin sekä 5-minuuttiseksi psykedeliapopiksi riehaantuvan Trafficin Dear Mister Fantasyn lisäksi fratrokahtava Run Baby Run on Millerin ja basisti-laulaja Mary Huffin kimppakäsialaa. Silloin laulajalla tosin oli vielä keskeneräisiä asioita hoidettavanaan. Savolaisittain, olemalla – tai saattaen olla olemattakin. Tovia myöhemmin Wanda kuitenkin löysi itsensä jälleen työn touhusta, kirjoittamasta tuoretta, entistäkin henkilökohtaisempaa materiaalia nuorten nashvilleläisten ammattilaisten seurassa. Levyn valmistelun Jackson tarkasti ottaen käynnisti jo ennen vuonna 2019 tekemäänsä ilmoitusta esiintymisten lopettamisesta. Taattua SCOTSia edustaa myös levyn duettolaulantastartti Call Me
Robert Johnsonin bravuuri Stop Breaking Down Blues on varmasti lukijoille tuttu. Wentus Blues Bandin tapauksessa vihonviimeiset tanssit tuskin ovat silti vielä likimainkaan käsillä. Esitys on hurtin hauska ja jalkojenlaahauskomppi antaa sille pikanttia lisäväriä. Tomi Leino (kitara), Jaska Prepula (basso) ja Mikko Peltola (rummut) takaavat rytmiikan kulkevuuden. Samelin Finlandia-näkemyksessä on jotakin villiä ja voimaperäistä, se avaa teokseen aivan uutta perspektiiviä, down home -sävyjen peilatessa osuvasti pohjanmaalaista maisemaa. Tiiviit oheistekstit kuitenkin vihjaavat levyn kaukaisimman tallenteen syntyneen Yhdysvaltain Woodstockissa, eittämättä vuonna 2011 ilmestyneen samaisen paikan nimeä kantaneen albumin äänityksissä. SAMELI RAJALA T. Moaning For Molasses toimii komeasti instrumentaalina, varmasti Jody Williamskin diggailisi tätä. Hitaasti etenevässä kappaleessa on hurja asenne ja Kempaksen harppu tuo siihen tukevan lisän. Eksaktimpia kappaleiden taustoja tai äänityslokaatioita ei kansissa paljasteta. tekee heti selväksi pelin hengen. Sibelius ja blues on yhdistelmä, jota ei usein kohtaa. Äänessä on seesteinen ja elämäänsä tyytyväinen mies. 70 Blues News 5/2021 levy tutkailut PEPE AHLQVIST PEPE AHLQVIST WITH TOMI LEINO WITH TOMI LEINO TRIO feat. Hendrix-numerossa Burning Of The Midnight Lamp on oivallusta, versio on suorastaan kiihkeä ja luennassa on asennetta. Ja voihan tässä ajatella, että Stevie ja Ronnie lyövät kättä keskenään. Taltioinnit on tehty Suprovox-studiolla, Ikkalassa kesän 2020 ja kevään 2021 välisenä aikana, Tomi Leinon ja Jonne Kulluvaaran vastatessa äänityksistä. LENA LINDROOS & LINDROOS & HARRI TAITTONEN HARRI TAITTONEN Backstreets Of Blue (Homework HWR011) Suomalaisen bluesin kansainvälisestikin menestyneet ja arvostetut airueet Pepe Ahlqvist ja Tomi Leino Trio yhdistivät voimansa julkaisten levyllisen hienoa musiikkia. Pepe Ahlqvist on kulkenut pitkän tien Chicago Overcoatista H.A.R.P.in ja Rolling Tumbleweedin kautta tähän päivään. Shuffle-letkeily My Home on seurueen toisen vanhan tutun, Gary Primich -vainaan kädenjälkeä. Omista sävellyksistä osuu sihtiin ensimmäisenä vahvatunnelmainen instrumentaali Blues For Sofia. SAMELI RAJALA Electric Rajala (Back Beat BBCD 022) T. Freddie King kelpaa kierrätyksen kohteeksi instrumentaalina, Distracted on moderni bluesjump ja väliosassa tapahtuu kummia, siellä nimittäin soitetaan bebopia. Vierailevina artisteina ovat Lena Lindroos (taustalaulu) ja Harri Taittonen (Hammond-urut, koskettimet). Pääkokkina häärii itseoikeutetusti Pepe Ahlqvist vastaten laulusta, soolokitarasta ja huuliharpusta. Sameli kutsui itse levyään ”luomu rhythm & bluesiksi”, kun utelin, mikä olisi sille sopiva nimike. Avauksen The Truth Will Rock You (JF Logan) on tiukasti rokkaava boogie, josta irtoaa röpöä ja säröä. Toisella laulusolistittomalla raidalla Roaster lienevät herrat Earl ja Vaughan toimineet suurimpina innoittajina. Mieleenpainuvimpia kuuntelukokemuksia olivat soundillisesti syvään etelään vievä What A Real Fine Day, leppoisasti rullaava Can’t Get Better ja syvälle sieluun pureutuva I Don’t Wanna Lose You. LENA TRIO feat. Kiekon tallennuspaikaksi on valikoitunut Lohja ja materiaalia on tehty useammassa sessiossa. Niiden joukkoon Wentusjäsenet ovat jopa löytäneet omia sävellyksiään: Kinaretin ja Vikmanin yhteisteos A Little More Time viilettää suorastaan yllättävän rentona jumpbluesina, kun taas Riipan hengentuote Trainfare luottaa Mystery Trainin tapaisiin junarytmeihin ja Hagnäsin Last Chance To Dance ilonpitoon tähtäävään louisianalaiseen blue eyed soul -traditioon. Soolotilaakin upeaääninen laulajatar saa Pepen duettokaverina kappaleilla Can’t Get Better ja Just Be Just. Aseista riisuva ja oivaltava esitys. Tietysti krediittiä on syytä jakaa muillekin osallistujille, timmiä jälkeä tekee joka ukko. Sameli Rajala kytki sähköt ja mikäs miehen pelittäessä, kun soittokavereiksi ilmaantui sellaisia tekijöitä kuin Jan-Olf Strandberg (basso), Kai Jokiaho (rummut), Jukka Gustavson (koskettimet ja piano) sekä Kari Kempas (huuliharppu). Samelin suuriin suosikkeihin kuuluvat kitaristit Stevie Ray Vaughan ja Ronnie Earl, tämä selittänee osaltaan instrumentaalipalojen korkean osuuden. Siivusta on tehty myös video. Kattauksen ainoa Wentuksen levyillä aikaisemmin näyttäytynyt numero on ”Family Meeting” -kauden O.V. Cd:n jälkimmäisen puolen muodostavat 6 vanhinta äänitettä eroavat muusta sisällöstä myös selvästi ohuempien soundiensa osalta, mutta aikaansaannoksissa sinänsä ei ole marisemisen sijaa. Blues soikin albumilla komeasti, uusia uria etsien – ja kuten maestro itse totesi, pienet säröt ja puhinat eivät olleet lainkaan haitaksi, vaan ne otettiin osaksi kokonaisuutta. Vaikka albumin kerrotaan olevan lähtöisin ”tynnyrin pohjalta”, voisi se yhtä hyvin olla purkitettu varta vasten juuri tällaisena kokonaisuutena. Paitsi tuhansia kiertuekilometrejä, on taakse jäänyt myös ennätysmittava pötkö levytyssessioita, joista ammennettavaa riittää. Tuota ei kuitenkaan pidä käsittää väärin, Sameli tekee selkeästi omaa juttuaan, vaikka esikuvansa tunnustaakin. Tarttuvaan kitararifiin pohjautuva avausraita Love O.D. Kaikki kokemukset musiikin saralla ja elämässä yleensäkin ovat aistittavissa ”Backstreets Of Blue” -kiekolla. Sävellykset ovat pääosin Leinon käsialaa ja Ahlqvist on toiminut ansioituneena apuna. Tuotannosta on huolehtinut parivaljakko Leino-Ahlqvist. Laulullisesti ilahduttavan malttaen tulkittu mutta soundien puolesta sitäkin ronskimpi hidas blues Close Talker taas on länsinaapurin kollegoiden Anders Lewénin ja Sven Zetterbergin tekosia vajaan viidentoista vuoden takaa. Sameli on toki kunnostautunut biisinteossa hänkin. Musiikillinen keitos levyllä on loistava sekoitus bluesia, soulia ja rockaavaa americanaa. Mikke Nöjd WENTUS BLUES WENTUS BLUES BAND BAND From The Barrell (Ramasound RAMA2021) Vuodesta 1986 itseviitoittamaansa blues-maantietä tarponut kokkolalaisyhtye on tullut tunnetuksi jo useammastakin menneisyyteen katseensa luoneesta muistelujulkaisusta. Miehemme edellisestä levystä ”The Sauce” on aikaa jo pitkälti, niinpä tätä uutukaista on odotettu kauan ja hartaasti. Varsinaisiin bluespyhiinjäännöksiin kajotaan ainoastaan Elmore Jamesin Cry For Me Babyn verran, enkä olisi jäänyt erityisemmin harmittelemaan, vaikka hieman tasapaksuksi vettyvän version olisi lakaissut levyn lopulliselta kappalelistalta kokonaan poiskin. Nyt tuo odotus palkitaan, vieläpä ruhtinaallisesti, sillä levy ylittää sille asetetut odotukset helpon oloisesti. Nyt on käsillä laadukas tusinan ennenjulkaisemattoman raidan kooste, jonka sisältö on tehty 5-henkisen perusbändin voimin vuosina 2004–18 (osalla raidoista soittaa aikaisemman kokoonpanon vakiomiehet kitaristi Kim Vikman ja rumpali Mikael Axelvist, tuoreimilla taas solisti Juho Kinaretin, kitaristi Niko Riipan ja basisti Robban Hagnäsin kera kosketinsoittaja Pekka Gröhn ja rumpali Daniel Hjerppe). Kaikki säröt avautuvat viimeistään The Ballad Of Jackson Pollockilla, boogie punoutuu tiukaksi ja meno on kaikin puolin hurjaa. Bändin edellinen studiojulkaisu, vuoden 2019 Duke Robillard -kiekko ”Too Much Mustard!” jätti mitä ilmeisimmin jälkeensä repivän Robillard-originaalin If This Is Love, josta Wentukset ovat puurtaneet hyvinkin 1980-lukuisen Pleasure Kings -version oloisen päivityksen. Vuoden 2007 perhejuhlatapaamisen perään tietenkin osaltaan haikaillaan myös muiden entisten kiertuevieraiden lauluvalinnoilla (Mick Taylorin soulbluesaava Losing My Faith, Eddie Kirklandin 60-luvun alun julmettu rakkaudentunnustus I Love You, kanttikomppi-rockabillahtavan sovituksen saava Lazy Lesterin I’m A Lover Not A Fighter sekä Otis Grandin pop-sävyinen No Reason). Lyriikoista vastaavat Pepen ja Tomin lisäksi Teppo Nuorva ja Sami Parkkinen. Pete Hoppula KOTIMAAN KATSAUS. Raidalta löytyvät kiekon musiikilliset elementit tiukasti yhteen niputettuna. Magic Samin harvemmin kuultu Come Into My Arms on puolestaan karhea, kovin karhea luenta, mutta tukevaan komppiin sidottu shuffle on sekin makoisaa kuultavaa. Wright -slovari You Gonna Make Me Cry. TT Tarkiainen T. Kun sekaan heitetään Harri Taittosen murakkasoundiset Hammondurut ja Lena Lindroosin sielukkaat taustalaulut, on soppa maukkaimmillaan. These Boots Are Made For Walking vie meidät melko kauas Nancy Sinatran tunnelmista. Tasavahvalta levyltä on vaikea poimia kohokohtia
Erityisesti mieltä lämmittää se, että käännökset ovat kautta linjan onnistuneita. Orkesterinjohtaja Metsbergin kitara jakaa pitkälti soolovastuun Olli Haaviston stilikan kanssa. Moni luulee sen taitavansa, mutta totuus on toinen. Western swing -pala Bubbles In My Beer (Poreilevaan tuoppiin tuijotan) ja You’re Still On My Mind (Pullot tyhjät, pääni täys) tarjoavat kerrassaan makoisaa instrumentaali-ilottelua. Jani Matti Juhanin vilpittömän rehelliset tulkinnat ovat hatunnoston arvoinen teko. Juha Takasen Ääni-studion kalustot ovat ikuistaneet instrumentaalinelikon soitannollisesti piinkovaa soundia hyvinkin alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Vaikka tekstin hienouksista osa menisikin ohi korvien, niin sanoma kyllä välittyy pinnistelemättäkin. Soittoja tallennuspuolen taso ei kuitenkaan ole levyn varsinainen jymypaukku, vaan se, miten kitaristi Gona Lehtinen on päässyt keplottelemaan kappaleeseen mukaan koko lailla toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan fuzz-johdatteisen kitarasoolon. Esimerkkinä mainittakoon Merle Haggardin Swinging Doors (On ovet auki), Willie Nelsonin Yesterday’s Wine (Eilistä vain) ja George Jonesin tunnetuksi tekemä She Thinks I Still Care (Piittaavan kai luulee mun). ”Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi, Vol. Jälkimmäinen laulaa ja soittaa kitaroiden ohella banjoa, cajonia sekä pyykkilautaa. Tämän levyn perusteella Kaunistolle on ovet auki muuallekin kuin lähikippolaan. Pari kertaa soittoniekat astuvat soolojensa ajaksi bokseista ulkoilemaan tyylikkäin lopputuloksin. Riimeissä ei ole oiottu, mutta myöskään niiden vietäväksi ei heittäydytä. Jotain kaikuja Cosby, Stills & Nashin tai kenties Bob Dylanin suuntaan olen kuulevinani. Vaikkei ääneen uskalla sanoa, että pitää joistain Neil Youngin kappaleista tai että hyllystä löytyy yksi Bob Dylanin (tupla)LP, niin tästä levystä uskaltaa sanoa pitävänsä. Kitarat helkkyvät ja harmoniat ovat kohdallaan. Äänitykset on tehty aikavälillä 2016–20, mutta kuten vanha sanonta kuuluu, hiljaa hyvä tulee. Pateettisuus loistaa poissaolollaan tällä keikolla – eikä mies edes yritä kuulostaa esikuvaltaan, vaan tekee homman omalla tyylillään ja itsensä näköisesti. Kokonaisuutta ei hilata suomirokin tai iskelmänkään suuntaan, vaan se pidetään rehellisen countryna ja osataan myös sellaisena toteuttaa. Harvemmin näin oivallista suomikantrilevyä vastaan tuleekaan. 2” on kaiken kaikkiaan miehen kahdestoista pitkäsoittolevy. Laulujen ehdoilla soitetut välikkeet ovat maltillisen tyylikkäitä, mutta sisältävät pieniä vinkeitä ”juttuja”, jotka väkisinkin nostavat hymyn suupieleen karehtimaan. Elvis-materiaalia voi esittää monella tavalla niin englanniksi kuin suomeksikin. Musisoinnista vastaa Tuomas Metsberg & His Strangers, joten siltäkin osin homma on hyvissä käsissä. Ensin mainittu laulaa ja soittaa kitaraa sekä bassoa. Hänen soundillaan olisi turvattu tulevaisuus itkelmämusiikin parissa. Herkällä rakkauden tunnustuksella Olet aina mielessäin (Always On My Mind) on mukana duetoimassa Sini. Vielä samaan ansioryppääseen voisi liittää levy-yhtiön pyörittämisenkin, Sweltosoundilla Pirhonen on tosin julkaissut etupäässä omaa tuotantoaan. Tuon jälkeen vuorossa olivat yhtyeet The Neon Comets, The Saturnettes ja Volter. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa – ja niitä omiakin piisejä. Toisella raidalla lauluvuoron saa Ahvenainen, jonka sävellys Chasing My Dreams kertoo kaverista, joka palaa lapsuuden maisemiin – ja kuten niin monta kertaa, maisemat ovat muuttuneet. Lauluosuudet on jaettu puoliksi ja on myös erittäin hieno idea, että kappaleet on sijoitettu vuorotellen, mikä tuo kivasti vaihtelua. Kaunisto on suomentanut esitettäväkseen nipun varsin klassisia countrypiisejä. Hessu Pirhonen tiedetään paitsi taitavana juurimusiikkibändeissä ikänsä mainetta niittäneenä kosketinsoittajana, myös toimittajana, kirjailijana, näyttelijänä sekä armoitettuna keräilymiehenä, jonka asiantuntemuksesta tällä saralla on saatu nauttia myös Blues Newsin palstoilla. Tällä levyllä bändi toimii juuri niin kuin pitää. Parhaimmillaanhan country on näennäisen niukasti, ilman turhia rönsyjä rullaavaa tarinankerrontaa. Kavalkaadin avaa Polttava rakkaus, Jarkko Laineen loistava suomennos Elvis-hitistä Burning Love. 2 (Ainoa AOPCD 2112) ”Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi” ilmestyi kauppoihin tammikuussa 2021. Suomenkielinen ura käynnistyi vuonna 2015 levyllä ”Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet”. Toivotaan kuitenkin, että kantrin kapeampi ja rouheisempi leipä maistuu jatkossakin. Toinen kokonaisuudesta hiukan poikkeava kappale on banjolla ryyditetty Albuquerque Ann, jonka esikuvana lienee ollut She’ll Be Coming Round The Mountain When She Comes. Selityksen moiseen toimintaan antaa The Ventures, jonka tuimalla vuoden 1967 tulkinnalla oltiin päädytty hieman samantapaiseen ratkaisuun. Yhtymäkohdat ovat varsin selkeät, vaan turha heitä on käräjille haastaa, jos ovat herra Tradin sävelmää hiukan lainanneet. Marko Aho HESSU HESSU PIRHONEN FOUR PIRHONEN FOUR 4 By 4 (Sweltosound SVECD 3) Osaajista on moneksi. Voin samaistua tarinan henkilöön, kun kerrostalossa, jossa lapsuuteni asuin, on enää ehkä pari henkilöä, jotka tunnen ja RaideJokeri rakentuu talon ja Finnvoxin studion väliin – paikalle, jossa monesti noin 50 vuotta takaperin leikittiin. Lukemattomia tulkintoja on tuosta kuultu sitten Eero Avenin ensiversion (1973) jälkeen ja Jani Matti Juhanin kotikutoisen vilpitön esitys menee kärkikolmikkoon yhdessä Avenin ja Yarin näkemysten kanssa. Laineen käsialaa olevat sanoitukset ovat pienimuotoisia tarinoita elämästä. Äänimies Takanen itse rumpujakkaran takana tarjoilee hänkin esityksen loppupuolelle melkoiset. Tämä on parasta mahdollista kuunneltavaa niille, jotka kaipaavat piristystä raskaaseen arkeen tai haluavat vain rentoutua hyvän musiikin parissa. Kaksikko on esikuvansa kuunnellut – ja tehnyt todella tasokkaan levyn, jossa on runsaasti Amerikkaa. (Waylon Jenningsin Are You Sure Hank Done It This Way?) – oiva nyökkäys yhden esikuvan suuntaan. Ensin mainitussa vierailee myös Tero Pulkkinen haitareineen. Etenkään kun eivät ole ensimmäisiä eivätkä edes ainoita, jotka näin ovat tehneet. Levyn päättävät rehvakkaasti Willie Nelsonilta lainattu ja alkuperäisversion hengessä vierailevien solistien kanssa tulkittu Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen (Roll Me Up And Smoke Me When I Die) ja Tekiks Freukkaritkin näin. Kappaleet soitetaan pitkälti alkuperäisten versioiden tyyliin. Some Other Time on hiukan reippaampi sävellys, mutta ei sekään mitään ”rummunlyöntejä” sisällä. The Young-Holt Trion vuoden 1966 läpimurtolevytys Wack Wack tarjoaa suomalais-uusintana heti useamman yllätyksen. Riku Metelinen JANI MATTI JANI MATTI JUHANI JUHANI Laulaa Elvistä suomeksi, Vol. He ovat kirjoittaneet kaikki levyn kappaleet ja sävellykset ovat melodisia. Tuon levyn saama hyvä vastaanotto innosti tekemään kakkososan samalla teemalla, löytyyhän ”kuningas” Presleyn tuotantoon kytkeytyviä mielenkiintoisia käännöskappaleita useammankin kiekon tarpeiksi. Levytysura käynnistyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä englanninkielisenä Jann Wilde & Rose Avenuen keulamiehenä. Alkuperäisten tarinoiden aineksia on kappaleisiin sisällytetty ilahduttavan runsaasti. TT Tarkiainen JANNE JANNE KAUNISTO KAUNISTO Eilistä vain (omakustanne) Janne Kauniston ”Eilistä vain” tarjoaa kymmenen kappaleen verran suomenkielistä peruscountrya. Blues News 5/2021 71 levy tutkailut JOHN & JASON JOHN & JASON Live Tracks At Rootman Studios (Rootman Music CRM 076) Long John Ahvenainen ja Jason Laine ovat tuttavallisemmin Juha Ahvenainen ja Jaakko Laine. Sama perinteitä kunnioittava rehellinen meininki jatkuu kappaleilla Epäilet vain (Suspicious Minds), Aamuöiseen sateeseen (Early Morning Rain) ja Mari naapurin (His Latest Flame). Laulajana Kaunisto on turhia venkoilematon, miellyttävä-ääninen ja vahva tulkitsija. Ensimmäisenä ääneen pääsee Laine, joka laulaa kauniin Old Souls -kappaleen. Materiaalivalinnoissa rima on pidetty korkealla
Domino puolestaan oli tarvinnut oman Nashville-sessionsa tueksi reippaasti yli kymmenhenkisen Bill Justisin ohjastaman ammattilaisorkesterin. Lopulliseksi merkkipaaluksi muodostuikin Stevie Rayn ”The Sky Is Crying” -albumi. Trion rytmiryhmän muodostavat Matti Karppinen (basso) ja Riku Heino (rummut), taustatukea tarjoaa Pekka Gröhn koskettimineen. 72 Blues News 5/2021 ”Redd” Holt -fillit ja Jan Smedberg, tyylitaituri kontrabassonsa äärellä on totisesti Eldee Young -maneerinsa kuunnellut. Viimeksi mainitulla toisena solistina kunnostautuu jälleen särmikäsääninen Hush. Käsillä on ryhmän debyyttijulkaisu ja seuraavaa albumia on jo alettu työstää. Aina makoisa ja maistuva perusboogie rullaa kivasti Big Troublella, joka vatkaa nasevan riffin varassa tehokkaasti. Soittajiston päät eivät näytä liioin palelevan häpeilemättömän diskoilevalla ja taatusti hartaimman roots-seurakunnan sietokykyä koko yli 5-minuuttisella kestollaan koettelevalla Jakella, joka tuo hienoisten Bolan-viittaustensa ohella itselleni häiritsevästi ”melkein mieleen” myös erään ysärivuosien jättihitin. Määrätietoiseksi voisi kutsua toista saman genren esitystä Broken Heart, ote on edellistä raskaampi, eikä tämä svengaa yhtä sukkelan sulavasti. Ryhmän nykyisessä vakiomuodostelmassa kitaristina toimii Artturi Ranta-aho, basistina ja toisena soololaulajana Mikki Niinivaara ja rumpalina Tommy Rolex. Pete Hoppula PEKKA PEKKA TIILIKAINEN & TIILIKAINEN & BEATMAKERS BEATMAKERS Ainutlaatuinen (Wanaja Music WMCD-002) Maan kiireisin beatja rautalankayhtye ei ole malttanut jäädä laakereilleen lepäilemään edes koronaverukkeen turvin. Although I Know’n myötä tulee jälleen yllätystä kehiin. Mikke Nöjd REBOUND REBOUND Riva! (Jupiter Stroll VIN 005, LP/CD) Useamman vuoden ajan sekä studiossa että yhtyeen johtohahmon Repa Nurmen aivolohkoissa hautunut ”Riva!” tarjoaa originellin audioseikkailun, jossa luulisi vielä piisaavan vaaran tuntua jopa tämän päivän kaiken kokeneillekin musiikinkuuntelijoille. Entiset kujeet tavallaan heijastuvat bändin pidemmän aikaa itseään ulkoasullisesti toistaneessa tavaramerkkimäisessä levynkansigrafiikassakin, jossa kieltämättä alkaa jo tautologian maku painaa nirppanokkaisimman kuluttajan aistielimiä. Nopeasti vilkaistuna kun orkesterin viimeisimpiä levyjä on jo hitusen vaikea erottaa toisistaan pelkän ulkonäön perusteella. juiceleskismäistä suomirokkia (Tuomari), punkrokahtampaa vääntöä (Suolaa) sekä tulisesti räimivää blues-rockabillyä (Piruparka). Bändin osaamisesta löytyy myös yllätysmomenttia, nimibiisi Stay In Touch askeltaa tukevasti ja ennen kaikkea uskottavasti funk-bluesin jykevää väylää. Gona Lehtinen anastaa toistamiseen huomion nimekkäällä Lonnie Mack -numerolla Down In The Dumps, jonka muutoin melko kurinalaiseen sovitukseen on itseoikeutetusti vaihdettu Pirhosen piano alkuperäisen foniosuuden tilalle. Paikoittain sanoitustukea ovat Tiilikaisen sävellyksiin tarjonneet myös Pekan vaimo Maarit Tiilikainen, Seppo Tammilehto sekä kirjailijana vielä paremmin tunnettu levy tutkailut. Klarinetistin ja haitaristin alkujaan tähdittämä exoticaveikeily kokee nyt napakan r&b-twistaavan comebackin. Kuumottava, kontrasteissa kiehnäävä julkaisu, jonka pelkässä lautapelihenkiseen kaupunkikarttaan sommitellussa etukannessa riittää äimisteltävää kuuntelukierroksen jos toisenkin verran. Stonecold edustaa tänttäränttää ja yleistä äijämeininkiä, päätöksen Pistons Ford downhome -henkisine slidettelyineen taas hyväntuulisen tarttuvaa bluesmeininkiä. Tässä kohdin olisivat puhaltimet voineet tuoda kelpo lisän. Muhkeasoundisena texmex-surfina kiekon käynnistävä instrumentaali Riva! kohdistaa tribuuttinsa Italian menneen ajan futissankarille Luigi ”Gigi” Rivalle – mutta miksi, sitä ei nähdä aiheelliseksi sen tarkemmin selitellä. Neljän herran kopla tekeekin Allen Toussaintin Java-henkeen mukaillussa otossaan täysipainoista jälkeä. Suosikkinani bändin omaleimaisimmasta linjasta soi silti Bo Diddley -biitin alla sanaleikittelevä, hetkittäin lähes räppääväkin Kiipee apinan selkään sekä Mikki Niinivaaran vokalisoima piirun verran iskelmävoittoisempi Kylmää kuin jää. Puhallinosastolla kokoonpanoa vahvistaa kokenut Antero Priha trumpetteineen. Levy sisältää kahdeksan raitaa, joista yksi on laina. Lähimmäs Melrosen neobillyorientoitunutta ilmaisua rynnii vielä levyn huipennuksena raivoava Lissää halkoja kaminaan. Hyväntuulisen, soittokertoja verrattomasti kestävän cd-EP:n täydentää vielä bonusraitana uudelleenmasteroitu näkemys lehdessä aiemmin sinkkuna esitellystä erinomaisesta Pirhonen-Takanen -sävellyksestä Ben On The Move. Näiden sekaan ripotellaan mm. Kun ryhmän solisti ja rytmikitaristi Pekka Tiilikainen on pitänyt sanoitusja sävellyskynänsä kirjoitusterässä ja taannoin kokoonpanoltaan hieman päivittynyt Beatmakers (alkuperäismuusikkoja soolokitaristi Juha Heinosta ja basisti Jori Venemiestä rytmittää nyt rumpalina J-P Harju) jaksaa sekin ahkeroida kyltymättömänä uuden studiomateriaalin kimpussa, on tuttujen panosten asettaminen pelipöydälle voittopottia tuottamaan ollut porukalle jälleen ilmeisen helppoa. Paljolti Tiilikaisen omaa käsialaa oleva ja kantri-iskelmään yhä enemmän painottuva materiaali asettautuu täyteläisimmin rautalankaväritteiseen Suomi-melankoliamaisemaansa Niin kai! -nimisellä tilityksellä sekä Mustangskitaristi Matti Luhtalan sävellykseen nojaavalla Emikolla. Ilmavan brittipopahtavalla Katri-Helenalla Rebound laajentaa instrumenttikirjoaan Hansu Saarisen saksofonilla, Suomi-rillumarei-swingin mustalaissävyiseen perämetsikköön taas eksyttää hieman Pääesiintyjien jalanjäljillä Kateus ja katkeruus, jolla miehitystä virittävät uuteen uskoon viulisti Ville Karinen ja haitaristi Jyrki Partanen. Perinteiden viitoittamana myös vieraita on taas saatu houkuteltua mukaan levyntekoon, kitaroita soittavista nuoresta Onni Lemisestä ja aussimuusikko Martin Ciliasta kosketintukea tarjoaviin Hannu Könöseen, Janne Saksaan ja Pete Lapintiehen. Mutta minkä. Vuodesta 2007 levyttänyt bändi on viidennellä pitkäsoitollaan myös ensimmäistä kertaa vaihtanut esityskielensä kokonaan suomeksi. Vahva ja lupaava avaus, toivottavasti jatkoa seuraa pikimmiten. Tarinankertoja-Pekka saa näyttää osaamistaan mm. Melrose-trion kolmen ensimmäisen LP:n aikaisen kokoonpanon basisti Nurmi uskaltautui 2000-luvulla hyppäämään solistiksi monia miehistönvaihdoksia sittemmin kokeneen Reboundinsa keulille. Häthätää materiaalia tsekatessa sen voisi helposti dumata taas yhdeksi rockblueslevyksi. Huolellisempi perehtyminen kuitenkin kannattaa, sillä julkaisulla on paljonkin annettavaa bluesin eri saroilla. Tiilikaisen kantripersoona pääsee vuorostaan ottamaan molliballadien keskellä väkevimmin vallan Ninni Poijärven stemmalaulun siivittämällä pirteällä DeSoto-hölkällä sekä erityistä radiosoittopotentiaalia omaavalla Askelia-esityksellä. Paraisilla sijaitsevasta ”kummitusaaresta” kertovalla kappaleella Ominainen. Moderni bluesmedium Misty Morning luottaa voimakkaaseen tunnelataukseen ja Tomin vähäeleisen karhea laulu toimii tässä todella komeasti. Syvältä 1960-luvun alun jazzgroovesta kaivautuu esiin myös Buddy DeFranco – Tommy Gumina Quartetin originaali The Monkey. Eniten omille poluilleen seurue livahtaa versioidessaan Fats Dominon rouvalleen vuonna 1963 omistamaa teemavalssia Song For Rosemary. Ainokainen cover Travis Mood on yhdistelmäsikermä kahdesta Stevie Rayn rallista ja ideahan on mainio. Suoraviivaisemmasta rock’n’rollista kohti kotimaisen juurimusiikillisen ilmaisun jyrkimpiä kulmia luontevasti siirtynyt Rebound ei tosiaankaan kumarra tuotannossaan vain yhteen tiettyyn suuntaan. Mies on kulkenut musiikillisen matkan Dire Straitsin ja Eric Claptonin kautta Jimi Hendrixiin ja Stevie Ray Vaughaniin. Biisi on melodisuudessaan suorastaan radioystävällinen ja siinä on kiva ajaton fiilis. Harvassa näet alkavat nykyisin olla yhtä omaperäisesti visioidut pitkäsoittokokonaisuudet, joiden toteutuksessa on selvästi laukannut matkassa mukana myös aito ajatus – ”keltainen lanka”, kuten Nurmi itse on luomisprosessia luonnehtinut. Pete Hoppula T KUUSISTO & T KUUSISTO & THE SONS OF THE SONS OF MOJO MOJO Stay In Touch (Mojo) Laulava kitaristi Tomi Kuusisto kertoo ryhmän kotisivulla hakeneensa oikeaa skittasoundia 25 vuotta, kunnes homma alkoi pelittää. Samat jylhät mariachi-tunnelmat kannattelevat myös Niinivaaran ja Hanna Hushin duetoimaa Alaspäin ois iisii -balladia
RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER Cleveland Calling, Pt. Kentillä on omat kriteerinsä valintoihin. On hienoa, että Rory Gallagherilta löytyy julkaisemisen arvoisia arkistojen aarteita ja lisääkin on loppuvuonna tulossa. Vesa Walamies PS. Saarivaltion sinisten sävelien esitaistelijoista Cyril Davies oli kuollut ja kumppaninsa Alexis Korner oli siirtynyt musiikkihommissa takaalalle. Jotain ja oikeastaan aika paljon myönteistä oli sikäläisissä bluespiireissä kuitenkin havaittavissa myös 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Brittibluesista kiinnostuneita suosittelen hankkimaan tämän triplan lainaksi ja kopioimalla valmistamaan siitä yhden kelvollisen pyörylän. Molemmat löytyvät myös ”Cleveland Calling” -ykköseltä. 1962, ja sinä vuonna Jonesin, Jaggerin, Richardsin ja basisti Dick Taylorin kanssa soittelivat ainakin Tony Chapman, tuleva Kinks-rumpali Mike Avory, Carlo Little ja jopa myöhempien aikojen Cream-tähti Ginger Baker. Tämä seitsemän kappaleen paketti on bändilevy, jossa Gallagherin soittokumppaneina ovat basisti Gerry McAvoy, rumpali Rod De'Ath ja kosketinsoittaja Lou Martin. Sovitus lienee toiminut esikuvana studioversiolle, joka ilmestyi seuraavana vuonna julkaistulla ”Blueprint”-albumilla. BN #307). Mukana on selkeitä keikkasuosikkeja, sillä seitsemästä kappaleesta neljä löytyy ”Live In Europe” -levyltä. Tätä lukiessanne LP ”BBC Radio John Peel Sunday Concert” sekä debyyttialbumin ”50th Anniversary Edition” ovat kauppoihin saapuneet. valkoista bluesia. Muita albumin lainoja ovat Atlantic-pomo Ahmet Ertegunin alias ”A. ”Deuce”-albumin avausraita Used To Be on studioversiota rennompi ja kitarasoolokin irtoaa paljon luontevammin. Siitähän on minullakin kuten monilla muilla syvällisiä henkilökohtaisia kokemuksia. Edellisestä kokoelmasta on jo kulunut 16 vuotta. Rolling Stones -bändin nimen keksijä ja ensimmäinen johtaja Brian Jones oli puolestaan joutunut alistumaan Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käskyläiseksi ja aikaisempaa selvästi vähemmän afroamerikkalaispitoisen ohjelmiston toteuttajaksi, ja entinen vahvojen tummansävyisten tunnelmien tulkitsija Eric Burdon oli alkuperäisen Animals-yhtyeen hajoamisen jälkeen hairahtunut syvälle psykedelian syövereihin. Mukavaahan se on, että mestaria muistetaan näillä erinomaisilla julkaisuilla, mutta kukkaron päälle tällainen julkaisutahti kieltämättä käy, sillä etenkin viimeksi mainitun neljän cd:n ja yhden dvd:n sisältävä super hyper deluxe jättiboxi maksaa runsaat 100 euroa! Riku Metelinen eri esittäjiä eri esittäjiä STOP THE WAR Vietnam Through The Eyes Of Black America 1965–1974 (Kent CDKEND 474) Kentin Vietnam-laulujen kokoelma täydentyy trilogiaksi. Bankers Blues saa vetoapua Martinin liittyessä seuraan pianoineen. Bändi perustettiin v. Vaikka kappaleella on pituutta yli 12 minuuttia, se ei ole pisin versio aiheesta, sillä ”Irish Tour ’74” -juhlaboksilta löytyy vielä mittavampia vetoja. Ehkä juuri niiden takia kannatti odottaa. Paras on jätetty viimeiseksi: slidekitaroitu In Your Town. Samaan aihepiiriin liittyen on syytä selventää erästä asiaa: Äskettäin edesmennyt Charlie Watts oli kyllä Rolling Stones -yhtyeen ensimmäinen vakinainen rumpali, mutta ei kokoonpanon varhaisin perkussionisti. Äänitykset on tehty tyhjällä Cleveland Agora Venuella WNCR Radiota varten vuoden 1972 jenkkikiertueen aikana. Käännösteos on englanninkielisestä otsikostaan huolimatta myös Elviksenkin ensitöinään levyttämä evergreen My Happiness. Tuon tosiseikan huomioon ottaen tällainen kolmen cd-levyn mittainen pakkaus, minkä sisällön selitykseksi on varsinaisen nimen jälkeen merkitty teksti ”a journey through the British Blues Boom 1966–71”, oli omiaan paitsi palauttamaan mieleen erilaisia muistoja niin myös herättämään omanlaistaan kiinnostusta. Anderson, Duster Bennett, Mike Cooper ja Jo-Ann Kelly sekä Mayallin bändin, Fleetwood Macin ja John Dummer Blues Bandin kaltaisia tasokkaita bluesyhtyeitä, mutta nuo artistit ja ryhmät ovat tässä yhteydessä jääneet pahemman kerran monenlaista pop-rockia suoltaneiden kilpailijoidensa jalkoihin. Nugetren” sävellykseksi kirjattu 1960-lukuinen popnumero Missä olit silloin (Dawn In Ankara), jonka samoja Jyrki Lindströmin lyriikoita käytti alkujaan vuonna 1967 hyödykseen Irina Milan, sekä Ronski Gangistä muistettavan Jari Pätärin instrumentaali Just Parted. Tässä tapauksessa on turha puhua rahastuksesta, sillä takapiruna on ollut veljenpoika Daniel Gallagher, joka on varmistanut, että kaikki julkaistu materiaali on parasta a-ryhmää, jolloin fanit saavat rahoilleen vastinetta, eikä ”MeeTapani Bagge, jonka Taksikuski laittaakin levyn päätösnumerolla kunnolla rokaten. Ajanjaksoa 1967–69 on Englannissa kutsuttu nimellä ”Matchbox Days” siksi, että silloin sielläpäin julkaistiin etenkin Matchbox-merkillä huomattava määrä tasokasta maalaisbluesia. Pete Hoppula ting With The G-man” -levyn tapaisia bootlegtason julkaisuja enää päästetä markkinoille. Vuonna 1966 brittiläisen blues-innostuksen ensimmäinen ja r&b-boomiksi kutsuttu vaihe, mikä kattoi ensisijaisesti vuodet 1963–65, oli jo kovasti hiipumisen puolella. Vain muutaman singlen tehneen Michael Lizzmoren debyyttisinglen b-puolelle sijoitettiin Promise That UUSINTAJULKAISUT. Levyllä on lisäksi pari akustista välipalaa, Blind Boy Fullerin Pistol Slapper Blues ja Big Bill Broonzyn Bankers Blues. Huvittavana yksityiskohtana Tiilikainen kertoo kirjoittaneensa suomalaiset sanat kyseiseen ”Onnenkuuhun” jo 1980-luvulla, mutta kustannusoikeuksien haltijat eivät olleet sallineet sen julkaisua ennen kuin nyt, ja sittenkin ainoastaan mainitsemalla cd:n kappalelistauksessa pelkät alkuperäiset tekijätiedot. Laundromat puolestaan jää hiukan vaisuksi, ja esimerkiksi vuoden 1975 Montreux-taltiointi on monin verroin tätä rankempi. Ruotsalaisen Fatboyn ohjelmistosta napattu herkistely Ainutlaatuinen (The Way We Were) esittelee Tiilikaisen lahjakkaan kauhajokelaisen duettokaverin Justiina Luukaslammin. Monesti RSD-julkaisut ovat levy-yhtiöiden tapa rahastaa kuluttajia vanhojen julkaisujen erikoispainoksilla, värivinyyleillä tai hyllyille jääneillä nauhoilla. Ehkä siitä syystä tämä viivästyi. Vaikka kaikista kappaleista löytyy erilaisia live-näkemyksiä, niin olen hankintaani tyytyväinen. Versiot ovat tietenkin erilaisia, koska alkuvuoden kiertueella soitti vielä trio. Joskus se vaan on niin pirun tiukkaa. Löysin nettisivuston, jossa on esitelty 332 Vietnam-laulua. Pituudestaan huolimatta kyseessä on todellinen ässäraita, jonka lopussa koko bändi intoutuu oikein kunnolla. Uuden sovituksen ja runsaasti lisää pituutta saanut hieno Should’ve Learnt My Lesson on lähempänä ”Blues”-levyn ennenjulkaisematonta versiota kuin alkuperäistä studio-ottoa. Valitettavasti kuitenkin enemmistö tämän koosteen esityksistä on jotain aivan muuta kuin ns. Tony Rounce työryhmineen on löytänyt muutaman harvinaisen näytteen. Blues News 5/2021 73 levy tutkailut eri esittäjiä eri esittäjiä CRAWLING UP A HILL (Grapefruit Box 068, 3-CD) Ei käy kieltäminen, ettei tietoisuus bluesmusiikista olisi levinnyt muuhun Eurooppaan suurelta osin nimenomaan Britannian kautta. Mukana on kyllä sellaisia country bluesin sankareita kuin Ian A. 2 (Chess-3539582) Tä m ä n v u o d e n Record Store Day -kakkosen Rory Gallagher -levy on luonnollisesti jatkoa viime vuonna julkaistulle akustiselle ”Cleveland Calling” -LP:lle (ks. Aiheeseen liittyviä lauluja on nimittäin satoja. Kun saman vuoden loppupuolella Dick Taylor lähti Pretty Things -polulle, hänen tilalleen valittiin koesoiton jälkeen William Perks eli Bill Wyman – ja kun seuraavan vuoden tammikuussa Charlie Watts kutsuttiin mukaan, klassinen ryhmä oli koossa. Toisaalta taas juuri 60-luvun puolivälin jälkeen suoranaiseen maailmanmaineeseen nousivat sellaiset sähköistettyä bluesia suosineet brittibändit kuin John Mayall’s Bluesbreakers ja Peter Green’s Fleetwood Mac. Varsin hurjalla versiolla Messin’ With The Kid istä lähdetään liikkeelle ja sen todelliseen lentoon kiidättää Martin pianoineen. Bändin esikoiskeikalla, mikä pidettiin Lontoon Marquee-klubilla 12.7.1962, rumpalina oli joko Chapman tai Avory
Itsemurhakaan ei estäisi minua ostamasta tätä levyä! Honey Aaltonen MUDDY WATERS MUDDY WATERS The Montreux Years (BMG BMGCAT519DLP, 2-LP) Kiistämätön tosiasiahan on se, että koko musiikkimaailma koki melkoisen myllerryksen 1950-luvulta 1970-luvulle. Kolmannella keikalla (’77) ryhmä oli taas vaihtunut. Kaksi vuotta myöhemmin Leaken paikalla oli Pinetop Perkins. Mukana bändissä oli muitakin Chicago-bluesin supertähtiä, huuliharpistina Junior Wells ja kitaristina Buddy Guy. Aarno Alén MUDDY WATERS MUDDY WATERS Live In Los Angeles 1954 (GNP 9057) Nyt on pakko ampua kovilla. Äänentoisto on hieno, mutta ajalleen tyypillisesti balanssi, eli soitinten välinen tasapaino suosii laulua. Avauksena kuullaan tosin Muddyn ”velipuolelle”, edesmenneelle pianistille Otis Spannille omistettu Nobody Knows Chicago Like I Do. Mutta tämä on aarre. Varsinainen ihme, joka on laskeutunut meidän kuolevaisten keskuuteen. Myönnän, että näihin en jaksanut syventyä. Noin 30 vuoden aikana kaikki muuttui melkoisesti. The Pace Setters -yhtyeen My Ship Is Coming In (Tomorrow) on vahvasti Impressions-henkinen toteutukseltaan, mainio levy kuitenkin. Kun vaihdoin Muddy Watersin vuoden ’54 liven levylautasellani 70-luvun taltiointeihin Montreuxista, aloin pohtia, muuttuiko Muddyn musiikki noina vuosikymmeninä. Sitä voisi kuvitella kaikkien Muddyn fanien unelmaksi. The Fawns -yhtye saattoi vain haaveilla listamenestyksestä, mutta onpahan Wish You Were Here With Me viehättävä esitys. Pianistina on (tietysti) Otis Spann, kitaristina Jimmy Rogers, huuliharpistina Little George ”Harmonica” Smith ja rumpalina Elgin Evans. Ellei pyöri aktiivisesti nettikaupoissa, kannattaa painostaa asiansa tuntevia levykauppiaita. Kokonaisuus on tasapainoinen, ikään kuin ns. Sääli, sillä siinä kuuluu hienosti miehen doowoptausta. Kyllähän vuosikymmenet tietenkin ottavat veronsa artistin intensiteetistä, mutta Muddy jaksoi edelleen mylvähdellä, vaikka ihan nuoruutensa raivokkuuteen hän ei enää tähdännytkään. Mukana ovat vuoden suurimmat hitit Hoochie Coochie Man, I’m Ready ja I Just Want To Make Love To You (Just Make Love To Me), kaikki R&B-listan top kymmenikössä. Onko tämä vuosituhannen bluesjulkaisu. Chicago-soulin ystävänä olen aina ilahtunut, kun siltä kantilta löytyy uutta kuunneltavaa. Niinpä tuon Chessin levyn omistajien ei tarvitse pohtia ”huijauksen mahdollisuutta”. Artie Goldenin I’ll Be Home voi olla alkuperältään etelän tuotteita, vaikka se julkaistiin chicagolaisella Bunky-merkillä. Emotions-yhtyeen Going On Strike on albumin täytetavaraa ja siltä se kuulostaakin. No mutta entäpä sitten itse levy – ja sen sisältö. Amerikkalaiseen 50-luvun tyyliin hienosti painettuun kanteen verhottu 10” vinyyli herättää jo ennen kuuntelua ihastusta. Eikä tunnelma latistu levyä kuunnellessakaan. Bändin miehitys vaihtui vuosien saatossa (osa oli lähtenyt omalle uralleen, osa kuollut) ja kasvanut isommaksi. Muddy kuulostaa lähes päälle käyvältä raiskaajalta. Donald Jenkinsin Fighting For My Baby on sen verran rujo esitys, että se vaatii muutaman kuuntelukerran. Ja hyvä että edes ovat – ja ovat vihdoinkin kuultavissa! No mutta onko tällä jumalaisella julkaisulla jotain moitittavaa. Muddyn osuuden kanssa tämä julkaisu ei mene päällekkäin (County Jailista en ole ihan varma), sillä muut kappaleet ovat eri vuosilta. Muddyn lisäksi mukana olivat Koko Taylor, Bo Diddley, T-Bone Walker, Lafayette Leake ja The Aces. Tavallista tyyriimpään hintaan myytävä 10” vinyyli, jolla on vain viisi kappaletta. Niinpä tämä sekametelisoppa ei sekoita kuuntelijan keskittymistä, vaan saa ainoastaan mielen sekaisin! Positiivisella tavalla. Pelkkä kappaleluettelo saa korvat kuumottamaan. Äänitykset ovat kaikki maineikkaalta Montreux Jazz Festivaalilta ja koottu eri keikoilta, vuosilta ’72, ’74 ja ’77. Muddyn vastaus on tyhjentävä: ”The blues!” Kappeleet esitettiin tuolloin melko tunnollisesti tuttuja hitti-versioita mukaillen. Silti ne jaksavat kuulostaa aina yhtä tuoreilta. Varoituksena levystä kiinnostuneille: Sen hankinta ei ole ehkä kaikkein helpoin temppu, sillä painos on rajallinen. Kyllähän se kuuluu, mutta ei hyökkää niin kuin Muddyn levyillä yleensä. Mutta voiko enempää toivoa, mikäli on Muddy Watersin ihailija. Mutta kun levyn sai soimaan, moiset murheet unohtuivat. Tämä tietenkin mahdollisti Muddyn keskittymisen lauluosuuksiin ja repäisemään vain tarvittaessa korvia hivelevästi raastavan slidesoolonsa. Kuvittele itsesi Kalifornian lämpöön (tätä kirjoittaessani syyskuussa se on noin 30 astetta) 25.9.1954 Los Angelesin Shrine Auditoriumin katsomoon. parhaat palat oivallisesti yhdeksi konsertiksi niputettuna. Marvin Gayella oli pallo hukassa epäonnisen ”You’re The Man” -projektin jälkeen. Moni voi pohtia, oliko tässä kaikki. Sille annettiin jo numero Tamla 54299, mutta yhtiön Quality Control -ryhmä peruutti julkaisun. Hyvänä esimerkkinä toimii tämäkin julkaisu – miksi korjata sellaista mikä ei ole rikki, sanoo vanha viisaus. Jouluksi ’72 suunniteltiin singleä I Want To Come Home For Christmas. Bändi jää vähän taka-alalle (pianoa lukuun ottamatta). Kun ne ovat vielä viiden vuoden ajanjaksoilta, arvelutti niiden sekoittaminen. Huuliharppua soitti nyt Jerry Portnoy. Kyllä kaikki muusikot tiesivät, kuinka Muddy Watersin musiikkia piti soittaa! Levyn äänentoisto on loistava ja editointi (kappaleiden yhteen sovittaminen) niin erinomainen, ettei hyppäystä vuodesta ’72 vuoteen ’77 jää vahingossakaan pohtimaan. 74 Blues News 5/2021 levy tutkailut You’ll Wait. Koosteella on muutama pelkästään tekstiin perustava – usein vain puhuttu – esitys. Maailman ”ehkä parhaan” bluesin ystäville Muddyn ”The Montreux Years” on pakkohankinta, Muddy Watersin faneille se on pakkomielle! Honey Aaltonen. Vaikka koosteella on pääosin oudompaa materiaalia, mukana on myös pari alan klassikkoa: Jimmy Hughesin Uncle Sam ja The Mighty Hannibalin Hymn No. Setti alkaa klassikolla Baby Please Don’t Go ja päättyy I Just Want To Maken kääntöpuoleen Oh Yeah! Sitä ennen kuullaan lyhyt bändiesittely (kirjattu nimellä Interview) ja kysymys, mitä bändi soittaa seuraavaksi. I’m Ready tosin kulkee totutumpaa kipakammalla tempolla ja I Just Wanna Make Love To You entistäkin härskimmin. Tätä kuunnellessa sen voi melkein nähdä silmillään. 5. Kappalevalikoima on toki tuttu ja turvallinen: Hoochie Coochie Man, Mannish Boy, Got My Mojo Working, The Same Thing, muun muassa. Sen sijaan jäin ihastelemaan kokoelman päättävän R.B.Greavesin tulkintaa Home To Stay. Aluksi tietenkin hämmensi se, etteivät äänitteet olleetkaan kronologisessa järjestyksessä, vaan yhdistelty noista kolmesta tapahtumasta, joissa kaikissa soitti lähes täysin eri kokoonpano. Rehellinen tulkinta olisi ansainnut paremman julkisuuden. Vakiopianistiksi vakiintunut Perkins oli edelleen mukana, mutta yllättäen, kuten vuonna ’74, basistina rokkimiljonääri Bill Wyman Rolling Stonesista. No ei muuttunut (muutamia 60-luvun loppupuolen kokeiluja lukuun ottamatta), sillä lavalle tultuaan Muddy esitti samaa musiikkia kuin aina ennenkin. Tämä EI ole vuoden bluesjulkaisu! Moinen kuulostaisi vähättelyltä. Mutta muuttuiko se musiikki. Häkellyttävä kokemus! Vuoden ’72 keikalla säestyksestä vastasi pääosin Chicagon luotto-orkesteri The Aces (Myersin veljekset David ja Louis sekä Freddy Below) vahvistettuna pianisti Lafayette Leakilla ja huuliharpisti George ”Mojo” Bufordilla. Ehkä eniten häiritsee meitä muitakin kuin huuliharppufanaatikkoja se, että Smithin soittoa kuunnellessa korvia joutuu oikein höristämään. Esiintymislavalla on Muddy Waters maineikkaine yhtyeineen. Vuonna ’72 Chess julkaisi Montreuxin festivaaleilta tupla-albumin ”Blues Avalanche”. Sen aika näyttää. Ihan kelpo esitys, vaikka olikin kaupallisesti floppi. Ensimmäistä kertaa on kuultavissa live-äänityksiä miehen huippuvuodelta! Tietysti me kaikki olisimme toivoneet, että tallenteita olisi enemmän, mutta tässä ne ovat. Samoin myönnän, että yleisesti kehuttu Bob Dylanin John Henry, josta kuullaan 5-minuuttinen versio Staple Singerseiltä, menee yli ymmärrykseni. Shirelles yritti hyödyntää sotilaspoika-teemaa uudelleen levyttämällä (Mama) My Soldier Boy Is Coming Homen. Pituuttakin kertyy levyversioon nähden enemmän. Suuria yllätyksiä ei siinä mielessä tullut, mutta tunnelma on huipussaan. Vaikka kaikilla kunnioitettavilla muusikoilla onkin oma persoonallinen soittotyylinsä, Muddyn takana he tiesivät paikkansa. Juuri sitä mitä yleisö oli tullut kuuntelemaan
Oivallisia käännöksiä olivat mm. EMI tosin julkaisi Jussilta kaksi Amerikan-matkoilla tehtyä soololevyä ”Nashville” ja ”Rollin’ The Rock”. Nyt nuo hullut turkkulaiset ovat julkaisseet Jussi & The Boysin eniten metsästettyjä levytyksiä. Omalaatuisesta huumoristaan tunnettu Blomqvist oli omien sanojensa mukaan tehnyt kappaleen lähinnä irvailuksi ko. Esimerkiksi Tammilehdon kääntämä ja laulama Tää koskista on vaan ei ollut läpäissyt Scandian sensuuria, mutta Vexille moinen kelpasi mainiosti. Kitaristi Pekka Tammilehdosta tuli sittemmin laulajatähti nimellä Topi Sorsakoski. Hänellä kun oli vähemmän kuluttavia töitä tarjolla studiossa. Niinpä tämä julkaisu osuu (hieman viiveellä) oikeaan ajankohtaan. Saa nähdä julkaistaanko ne muutkin uudestaan jollain ”Eero ja Jussi Without The Boys” -tyyppisellä levyllä. Alkuperäiselle levylle oli otettu mukaan myös Jussin äänittämät kappaleet Amerikan matkalta New Orleansissa ja Memphisissä. Päätyö oli kuitenkin kunnianhimoinen ”Kehä kaartuu”, jolla Jussi & The Boysia vahvisti joukko eturivin muusikoita. Tietysti myös Jussi Raittinen itse ja K.W. Tupla-albumin lähtökohtana ovat siis kauan kaivatut ”Mennään melomaan”ja ”Lapsilta kielletty” -albumit. Ja hyväähän kannattaa aina vähän odottaa. Kyseessä oli vanha The Cloversin hitti Love Potion Number Nine, joka oli nyt Pekan toimesta väännetty inhorealistisen humoristisesti kotimaamme oloihin. ”Mennään melomaan” ja ”Lapsilta kielletty” – kuten myös ”Hämeentie 38” ovat olleet pitkään kateissa. Kappale oli alkujaan The Robinsin (julkaistu myös The Coastersin nimellä) Riot In Cell Block Number 9. Leskisen sanoitus on kuitenkin nerokkaan kaksiselitteinen. Pianisti, basisti, kitaristi ja säveltäjä Kaj Westerlund alkoi saada tarpeeksi keikkaelämästä. Leskinen hyppäsi yllättävän ketterästi stadilaisten saappaisiin. ”Lapsilta kielletty” jatkoi samalla rokkilinjalla kuin ”Mennään melomaan”, mutta oli ehkä nimensä mukaisesti hieman roisimpi. Jussi & The Boys oli toimiva keikkabändi, mutta levytyksiä ei ilmestynyt. Vaikka ”Mennään melomaan” oli mainio rokkilevy, oli se hieman sekalainen kokonaisuus niin äänitteiden kuin soittajistonkin suhteen. ”Mennään melomaan” ei ollut odotetun kaltainen menestys. Vuonna ’79 Vexi Salmen Gold Disc -merkki kiinnostui kuitenkin julkaisemaan uutta Boysmateriaalia. No oli, joten tilanne lienee vielä korjattavissa. Ajat olivat muuttumassa ja niin myös Boysin kokoonpano. epäonnisella singlellä soittanut Pekan velipoika Antti Tammilehto. Basistiksi oli tullut jo em. Levyhän ilmestyi jo keväällä, joten saman vuoden numeroon esittelykin ehtinee. Blues News 5/2021 75 levy tutkailut JUSSI & THE BOYS JUSSI & THE BOYS Mun Rock And Roll Blues – Kaikki Levytykset 1976– 1980 (Svart SRE489LP) Svart jatkaa kunniakkaalla tiellään. Kansalaistottelemattomuuden nimissä kyltit voisi käydä tietysti yöaikaan vaihtamassa matkalla Hakaniemeen tanssimaan. Ainakin siten kadun nimi olisi ymmärrettävämpi kaikille stadilaisille ja oletettavasti myös muille Jussin faneille ympäri Suomen. Juankoskelta tamperelaistuneena Leskinen ei ollut koskaan erityisen viehättynyt Helsingistä, mutta otti kunnialla haasteen vastaan. Sen ympärille kuitenkin piti äkkiseltään koota albumi, joka sai nimekseen ”Rock & Kantri”. Omasta mielestäni (jos se nyt ketään kiinnostaa) ne olisi ihan hyvin voitu ujuttaa sekaan. Levyn tuottajan Unto Torniaisen idea oli tilata suomennoksia itseltään savolaiselta sanasepolta Juice Leskiseltä. Niinpä bändi palasi suoraviivaisempaan ilmaisuun. Levyllä avustavat kitaristi Kalle Lae ja mestaribasisti Häkä Virtanen. Tammilehdon ura Boysissa jatkuikin vuosikymmenen vaihteeseen. Blomqvistin hupailulla Metsämökin tonttu. Blomqvist väläyttelevät suomennostaitojaan. Feelgoodinkin levyttämä Cheque Book on saanut nimekseen Skitta pussiin ja Cross Country kääntyy helposti muotoon Maan halki. Vuonna ’75 Jussi & The Boys voitti Syksyn sävel -kilpailun K.W. Loput olivatkin sitten jo suomalaisen musiikin historiaa – kuten tiedämme. LP:llä soitti kolme eri kokoonpanoa, joista yksi oli tietenkin The Boys. Sen tekemisen aikoihin bändin kitaristiksi tuli ähtäriläinen Pekka Tammilehto. 80-luvulla hänet löydettiin laulaja Topi Sorsakoskena, jonka menestykseen eivät välttämättä monet uskoneet. Jussi kertoili sitten kaimalleen nuoruudenmuistojaan Stadista, erityisesti Kallion, Sörnäisten ja Hakaniemen seuduista. Se kerääkin Hakiksen torin ympärille melkoisen määrän aikansa julkisuuden henkilöitä. kilpailulle eikä edes ollut katsonut koko lähetystä. Hän myös kunnostautui laulajana ja lauluntekijänä, mistä on osoitus tunnelmallinen Vaahto peilaa. Sen lisäksi hän oli kurkkuaan myötä täynnä samojen rock’n’rollien soittamista. Englantilaisen Mickey Juppin sävellyksiä on mukana peräti kaksin kappalein. Martha And The Vandellasin megahitti Dancin’ In The Street on nimetty Hakaniemeen tanssimaan. Toista linjaa oli alkujaan The Cricketsin levyttämä Don’t Ever Change. Pekan tavoin Antti oli myös pätevä kitaristi, joten keikoilla hän vaihtoi välillä Jussin kanssa paikkoja tämän siirtyessä basistin virkaan. Turhautumistaan hän purki tekemässään Mun rock and roll bluesissa, joka valikoitui tämän tuplan nimikappaleeksi. ”Mun rock and roll blues” on julkaisu, joka kunnioittaa hienosti Jussi Raittisen 60-vuotista uraa suomalaisessa musiikkimaailmassa – ja tietysti muitakin levyllä soittavia muusikoita. keräilylevyksi, sellaiseksi, jota alan harrastajat jaksoivat metsästää hinnasta riippumatta. Tekstin yksityiskohtaisuuksien tarkkuudesta (jopa soittajien käyttämät instrumentit ja vahvistimet on lueteltu) voi päätellä sen olevan ”Opettaja Raittisen” käsialaa.. Kun Raittisten veljesten ura oli tullut täyteen ikään, lähtivät Eero ja Jussi 20-vuotisen taipaleen kunniaksi juhlakiertueelle ja tekivät pitkästä aikaa yhteisen levyn ”Hämeentie 38”. Tällä aikakaudella mukaan tulivat myös Tammilehdon veljekset, ensin Pekka ja häntä seurasi Antti. Mutta nyt kaikki Jussi & The Boysin äänitteet vuosilta 1976–80 ovat taas saatavilla. Hyvä olisi, sillä tuo ”Hämeentie 38” on ollut sekin pitkään saavuttamattomissa. Tältä koosteelta ne on jätetty pois, koska taustalla ei ole Boys-yhtye. Havahduin siihen, ettei tätä yhdistyksemme kunniajäsenen (numero 2) Jussi Raittisen uusintajulkaisua oltu esitelty lehdessämme. Varsinainen trauma oli kuulemma Johnny B. Levy oli selvästi suunnattu aikuisikään ehtineille kuulijoille, sillä teini-ikäisille kaikki sanoitukset eivät ehkä auenneet. Blomqvistin sanoittama Viis, viis, satanen siis. ”Mennään melomaan” oli Jussi & The Boysin viimeinen levy Scandialle. Jussi Raittisen ura on jatkunut jo kuusi vuosikymmentä, pitempään kuin Rolling Stonesin. Vaikka Scandia uskaltautui ottamaan siitä jopa uusintapainoksen paria vuotta myöhemmin, päätyi se ns. Goode. Arveluttavasti nimetty ”Lapsilta kielletty” näki päivänvalon. Honey Aaltonen PS. Sen kanssa tehdyt neljä kappaletta on otettu mukaan albumin loppuun. Voi uskoa, että Topi Sorsakosken menestys myöhemmin lisäsi vielä levyn haluttavuutta. Viimeksi mainitussa Jussi pääsee yllättämään laulusuorituksellaan. Se tehtiin bändin peruskokoonpanolla, Jussi, Pekka, Antti ja uskollisena luottorumpalina vuosikausia toiminut Aimo Hakala. Jussin kynästä lähtöisin oleva Me Sörkkää vallataan (Sörkkä vai Sörkka, siitä ehkä väittely jatkuu maailman loppuun saakka) on kuvaus vankilakapinasta. Siispä nyt vain pikaisesti nimiä keräämään adressiin. Blomqvist taas astuu ilmailuaiheineen tavallista etäämmälle maan kamaralta Marsilaisten rock’rollissa (Billy Lee Rileyn Flying Saucers Rock’n’Roll). Jälkimmäisellä pyrittiin taas Syksyn säveleen, mutta syystä tai toisesta sitä ei kelpuutettu. Piti oikein varmistaa toimituspäälliköltä, onko tällainen unohdus voinut sattua. On jopa väitetty, että masternauhat olisivat tuhoutuneet. Mutta bonuksena kuullaan ’77 äänitetty single, Tammilehdon suomeksi kääntämä Chuck Berryn Thirty Days nimellä Oi kuuskytviis sekä Kaj Westerlundin säveltämä ja K.W. Dr. Vuoden ’73 ”Mä tahdon rokata” ja sitä seurannut ”Pojat asialla” olivat menestyslevyjä pitkälti rock’n’roll-nostalgian siivittäminä. levyn avaava Rokkimorsian (Hectorin kääntämä Nick Lowen sävellys I Knew The Bride), S’on lyttypäähommaa (Kari Kuuvan kääntämä Chuck Berryn Too Much Monkey Business) ja Junnu Vainion kääntämä Beatles-klassikko Oh! Darling nimellä Vielä nähdään. Niinpä yllytänkin kaikkia ehdottamaan Helsingin kaupungille, että Unioninkatu nimettäisiin uudelleen Jussi Raittisen kaduksi. Se ei ole Paul McCartneyn tulkintaan verrattuna niitä helpoimpia laulettavia. EMI (jonka hoiviin Jussi oli siirtynyt) ei halunnut julkaista koko singleä, joten nyt onkin tarjolla harvinaista herkkua. Albumin mukana on vielä kahdeksansivuinen ja näyttävästi toimitettu vihkonen, joka on kuvitettu historiallisilla lehtileikkeillä ja valokuvilla 70-luvun lopulta. ”Kehä kaartuu” oli silti vähän vaikea sulatettava keskivertokuuntelijalle, joka odotti Jussilta Metsämökin tonttua ja Kesäduuni bluesia