vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: SHEMEKIA COPELAND SHEMEKIA COPELAND NIKO RIIPPA NIKO RIIPPA STEVE BELL STEVE BELL GA-20 GA-20 KAISA SAARIKORPI KAISA SAARIKORPI HILLAND PLAYBOYS HILLAND PLAYBOYS THE LAST REBELS THE LAST REBELS Hahmoja levytysten valossa: Hahmoja levytysten valossa: BOBBY MILLER BOBBY MILLER ANKI LINDQVIST ANKI LINDQVIST. vuosikerta N:o 317 (5/2022) Hinta 7,50 € 55. Sokeaa bluesia, osa 2 / Blues saapuu Eurooppaan / Unohdetut albumit Sokeaa bluesia, osa 2 / Blues saapuu Eurooppaan / Unohdetut albumit Divarien helmiä Divarien helmiä / / Kappale historiaa / Kappale historiaa / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut BN käy tapahtumissa / Levytutkailut N:o 317 (5/2022) Hinta 7,50 € 55
Ja kertomusten kautta, musiikkihan on sidoksissa niihin, voi sanoa, että esim. ”Raikasta tuultakin” löytyi jo varhaisteini-ikäisenä... Oltiin kolmella leirillä mukana, viikon mittaisissa peräkkäisinä kesinä, eka oli Kokkolassa rokkileiri. Musaleirillä tapasin mm. Silloin tuli sellainen fiilis, että tämä on kovin juttu mitä Euroopassa tällä hetkellä on, seison sanojeni takana kyllä. Treenattiin ja sitten ilmeni, että Kokkolan Länsipuistossa olisi keikkamahdollisuus. Kuunneltiin Dr. ”Päätyönsä” Wentuksen ohella Riippa on vuosien varrella ehtinyt myös mm. Että tässä on nyt niin paljon enemmän kuin mitä on tehty ennen, ja mitä ylipäänsä olin siihen mennessä kuunnellutkaan. Mutta Wentus alkoi muotoutua, se totta kai muuttui leirijutuista vähän, jazz oli meille liikaa, ennemminkin rokkia soitettiin. Ihan sopiva nimi meille silloin, hehee... Meidän seudulla se oli jonkunmoinen hittilevy, jos niin voi sanoa. Mika teki kyllä mahtavaa kulttuuriduunia johtamalla leirejä, hienoa työtä. Suomenruotsalaisessa viisumaailmassa hänet puolestaan tunnetaan mm. Sanomattakin on selvää, että merkittävät jäljet ovat tuolta taipaleelta ikuistuneet myös bändin kitaristin mielen sopukoihin, esikuvineen kaikkineen. Musiikkia, laulamista, soittamista, maalaamista. Seuraintalolla oli konsertteja ja niissä käytiin, levyjä kuunneltiin. Eddie Kirklandin mielestä hän oli jäsenenä bändissä. Ja vaikutti sekin osin tosi paljon, muusikkouteen, että molemmat vanhemmat olivat yrittäjiä. Ja vielä nykyäänkin, jos sitä levyä ja omaa soittoa kuuntelee, niin tyytyväinen olen, ikäisekseni hyvin soitettu. Kyllä jo silloin tietysti tiesi, ettei se yhteistyö voinut jatkua pitkään, Eddie oli jo yli MAIJU LASOLA TIE SOITTAJAKSI – ”SE TYYPILLINEN TIE SOITTAJAKSI – ”SE TYYPILLINEN TARINA” TARINA” Niko Riippa kasvoi kaikesta päättäen varsin musa-hedelmällisellä maaperällä KeskiPohjanmaan Alavetelissä. Robbanin (Hagnäs). Jäljet on jätetty suomalaiseen ja osin kansainväliseenkin juurimusiikkihistoriaan. Kusinerna Riippa -duosta eli akustisista musisoinneistaan serkkunsa Jessican kanssa. Nikon roolista luontevana bändipomona on jäänyt pysyviä jälkiä mm. – Leirin jälkeen Robban oikeastaan päätti, että jatketaan bändinä, mulla oli silloin muitakin bändejä kyllä, rokkibändejä. Noin 2006–2007 tienoilla tuntui siltä, että oltiin hyviä! Muistan ihan tarkalleen, milloin tämä fiilis tuli, oltiin Keski-Euroopassa rundilla Eddie Kirklandin kanssa. Ei tarvinnut olla jossain konservatoriossa, ja opettajat olivat tosi päteviä. Tiensä musiikin maailmaan on omasta mielestään varsin tyypillinen. Kaksi muuta oli jazzin ja kevyen musan leirejä landella. Flying Circus -ryhmän tekemisistä. Olin jotain 26 v., ja siitä lähtien siirryin enemmän ja enemmän bluesin pariin. Erilaisista merkkipaaluista johtuen Blues Newsin oli siis vähintäänkin aiheellista istuttaa herra Riippa haastattelutuokioon kesken helteisten kesärientojen! NIKO RIIPPA Kitaristin tarina Kitaristin tarina KANSAINVÄLISIÄ YMPYRÖITÄ JA ESIKUVIA KANSAINVÄLISIÄ YMPYRÖITÄ JA ESIKUVIA Suomalaisen yleisön parissa Wentus Blues Band ei juurikaan esittelyjä kaipaa. Bändillä ei ollut silloin vielä nimeäkään, Axel (Mikael Axelqvist) sitten sanoi, että bändin nimi on nyt Wentus Blues Band, kun treenikämppä kerran sijaitsee Wentuksessa. Leirit ja sellaiset olivat hyviä tapoja lähentää musasta kiinnostunutta porukkaa. 12-vuotiaasta aloin soittaa bändeissä. Merimiesten mukana Kokkolan seudulle tullut nimi. Ja jos mä jossain vaiheessa olen jotain tajunnut, niin silloin tajusin, että tämä on jotain uutta ja muuta, jotain mitä en ole kokenut ennen. Feelgoodia, ZZ Topia, Zeppelinejä, siitä oli vähän myöhemmin helppo lähteä Stevie Ray Vaughanin kautta bluesimpaan suuntaan. Muutamassa vuodessa meistä tuli ihan hyvä bluesbändi. Pitkää mutta antoisaa rootsmusiikki-sarkaa kyntänyt, kuluneen kesän alussa 50-vuotisjuhliaan viettänyt Niko on Wentuksen matkassa kokenut mieleen painuneita keikkaturneehetkiä myös monien ulkomaan starojen, mm. Astrid Lindgrenin kertomuksiin liittyvä musiikki sai kiinnostumaan musiikista ihan lapsena. Jostain syystä mun suvussa ja kotikylällä oli ylipäänsä silloin jotenkin sellainen fiilis, voisko sanoa satumainen, kulttuuria harrastettiin. – Sitten kun alkoi tulla näitä Louisiana Redejä ja muita mukaan, niin mun maailma muuttui. – Tehtiin eka levy (Wentus Blues Band) -89, mä olin ensimmäisten äänityssessioiden aikaan 16-vuotias. Se on ollut ehdottomasti yksi mun kohokohdista, se silloinen fiilis, kun aisti sen tekemisen meiningin, sen että nyt on mukana jossain vähän isommassa jutussa. Takana on bändinä jo 36 vuotta ja paljon tehtyä työtä, kymmenisen albumia, turneita parissakymmenessä maassa pitkin maailmaa, tv-ohjelmia ja vaikka mitä. Oltiin ihan kelvollinen bändi, siitä jatkettiin, tehtiin enemmän ja enemmän ja taso nousi ajan myötä.. 8 Blues News 5/2022 V uonna 1986 perustetun, Pohjanmaalta ponnistavan Wentus Blues Bandin riveissä alusta asti viihtynyt Niko Riippa tunnetaan taitavana – ja sympaattisena – kitaristina. – Mulla on mun sukupolvelle aika tyypillinen tausta musakiinnostukseen. Silloin tiesin tarkasti mitä mun piti tehdä ja koko bändi tiesi miten meidän piti soittaa. Silloisen leiribändin johtaja oli Mika Mylläri ja Ari-Pekka Anttila oli yksi, jazzin ammattimuusikoita tuli heistä sitten, olivat nuoria poikia hekin silloin. – Se mitä kaupunki ja valtio silloin tekivät Kokkolan seudulla nuorison ja musan hyväksi, oli hieno asia. Sillä on sitten menty! Kukaan ei tiennyt silloin mitä Wentus-sana itse asiassa tarkoittaa, 20 vuotta myöhemmin se jännästi selvisi. Ei oltu enää mikään taustabändi. omien sooloprojektiensa pariin. Louisiana Redin, Eddie Kirklandin, Mick Taylorin, Phil Guyn ja Sven Zetterbergin kanssa. Ruotsissa oltiin keikalla, kun yksi henkilö tuli sanomaan, että sukunimensä on Wentus, joka tarkoittaa latinaperäisesti raikasta tuulta
Hän opetti minulle joitain huuliharppukikkoja, mutta sanoi pian, että opin nopeasti ja saan jatkaa opettelua itsekseni. Suomessa useasti vierailleen Careyn sekä hänen vanhimman poikansa, laulaja-kitaristi Lurrie Bellin esiintymiset maassamme alkoivat American Folk Blues Festival (AFBF) -kiertueesta vuonna 1981. Isäni muutti myöhempinä vuosinaan PohjoisCarolinaan kitaristinsa Scott Cablen kanssa. Blues Newsista löytyy haastattelu Chicago Blues -festivaalilta vuodelta 2018, jossa veljekset Tyson ja James kertovat levystä. Onko Mississippissä ollut sinulle riittävästi töitä. Soitan myös kromaattista huuliharppua, mutta minulla ei ole siihen halua, koska isäni soitti kromaattista harppua. – Aloitin noin 4-vuotiaana ja olen nyt 53-vuotias. Pitkäikäisimpiin kiinnityksiin kuuluu John Primer Band, jossa hän on vaikuttanut useampaan otteeseen, osallistuen myös Primerin leytyksiin, kuten Wolf Records -albumiin ”Blue Steel (A Tribute To Elmore James)” ja Primerin oman Blues House Recordsin albumiin ”The Soul Of A Blues Man”. – Veljeni James kirjoittaa kappaleita ja hänellä on niitä paljon valmiina, joten voisimme ehkä tehdä jotain yhdessä. Siellä tapasin mm. Meillä oli tapana soitella kotona kahdella huuliharpulla ja hän saattoi yhtäkkiä sanoa, etten soita oikein. Willie Dixonin ja Muddyn bändistä jammasivat siellä sekä isän että poikien kanssa, antaen samalla oppia ja esimerkkiä katraalle. Mahdollisesti seuraavalla John Primerin levyllä. Minä sain hänen huuliharppuvyönsä, -mikkinsä ja kaikki hänen huuliharppunsa.. Perhebändiä on taltioitu levylle Rooster-merkillä sekä englantilaisella JSP:llä. – Kyllä, Jamesin ja Tysonin ja joskus myös Lurrien kanssa. Vuonna 2007 sain keikan eräältä festivaalilta siellä ja sen jälkeen tapasin Willie Dixonin pojan Freddie Dixonin ja aloimme koota bändiä. Saitko heiltä myös ohjeita ja vinkkejä. Minua on pyydetty laulamaan – ehkä jonain päivänä. Mississippissä ryhdyin soittamaan kirkossa. Vanhassa Chicago Blues Allstars -bändissä. 18 Blues News 5/2022 M aineikkaan chicagolaisen laulaja-huuliharpisti Carey Bellin (1936–2007) lahjakkaasta jälkikasvusta on aika esitellä toiseksi vanhin, huuliharpisti Steve Bell. Opettelin sitten itsekseni lisää ja pari viikkoa myöhemmin kokeilimme uudelleen ja hän saattoi vihdoin sanoa, että nyt meni oikein, juuri tuota minä tarkoitin. Kaipaan noita aikoja, kun talo oli täynnä muusikoita – siellä soitettiin, laitettiin ruokaa ja grillailtiin päivät pitkät. Steve sai oppia kotona isältään hyvin nuorena ja kotona pistäytyneet muusikot mm. Sitten taas kun en ollut kotona, vaimoni oli sitä mieltä, että minun pitää lopettaa soittaminen. Samalla tavalla hän opetti Billy Branchiä, mutta minulle hän näytti asioita, joita ei näyttänyt Billylle. Steve esiintyi myös siellä John Primer Bandin kanssa. – Kun aloitin, soitin kuin isäni – nuotti nuotilta – ja osaan isäni tyylin edelleen, mutta pyrin soittamaan myös omalla tekniikallani. Siellä oli upeita jameja. Meillä oli siellä hauskaa, samoin kuin Maxwell Street Marketilla Jew Townissa. Milloin aloitit itse soittamisen. Hän opetti minua hyvin nuoresta alkaen, aivan samoin kuin veljiäni Lurrieta, Tysonia ja Jamesia. Lisäksi livelevytyksiä löytyy Burnley Blues -festivaalilta 80-luvun lopulta. Suurin osa perheestäni asuu Chicagon West Sidessa, muutama Minneapoliksessa ja Bostonissa. Tail Draggerin soittamassa. Oliko teidän tarkoitus lähteä kiertueelle CD:n julkaisemisen jälkeen. John sanoi etsivänsä huuliharpistia. Steve on soittanut Chicagossa monen paikallisen nimimiehen kanssa vuosien varrella, levytysten kuitenkin jäädessä vähemmälle. Olen ollut mukana myös John Primerin albumeilla ”The Soul Of A Blues Man” ja ”Tribute To Elmore James”. Tämä opetusmetodi vei tietysti aikaa. Kunnianosoitusjulkaisu isä Carey Bellille tuli ulos Delmark-merkillä vuonna 2018 nimellä Lurrie Bell & The Bell Dynasty. Olet esiintynyt myös veljiesi kanssa. Asuimme vaimoni kanssa maatilalla, emmekä ansainneet tarpeeksi rahaa, joten minun oli aika palata töihin. Myös isäni kirjoitti melko paljon kappaleita myöhempinä vuosinaan. Tämä haastattelu on tehty Blues Heaven -festivaalilla Tanskassa syksyllä 2021. Hän oli ainoa, joka opasti minua. Soitimme ja harjoittelimme kotona keskenämme. Hän ei siis pistänyt minua istumaan eteensä ja soittamaan ja opettelemaan, vaan antoi ohjeita ja sanoi, että tule takaisin, kun olet oppinut tämän. Kaikki kävivät siellä – Hubert Sumlin, Sunnyland Slim, Eddie Taylor. Isäsi ja veljesi ovat soittaneet bluesia. STEVE BELL Huippuharpisti jatkaa isän perintöä Huippuharpisti jatkaa isän perintöä Sinulla on oma tyyli soittaa huuliharppua, mutta pystyt soittamaan myös isäsi tyylillä. Harjoittelemme silloin tällöin. – En, osaan kyllä laulaa, mutta en tunne oloani vielä oikein mukavaksi ääneni kanssa. Siitä ei tuntunut kuitenkaan tulevan mitään ja kerran kun olin käymässä Chicagossa kysyin John Primerilta, missä hänen illan keikkansa on. Olen tehnyt useimmat levytykseni John Primerin ja veljieni kanssa. – Kyllä, se on hyvä levy. ”The Bell Dynasty – Tribute To Carey Bell” -CD:n julkaisi Delmark Records. – Kyllä, soitimme eri puolilla kaupunkia, mutta emme koskaan levyttäneet yhdessä. Vaikutteita olen saanut muiltakin kuin isältäni, esimerkiksi James Cottonilta, Junior Wellsiltä, Billy Branchiltä ja Sugar Bluelta ja näistä aineksista olen rakentanut oman tapani tehdä asioita. Halutessani voin kuitenkin soittaa juuri kuten isäni. – Lapsena hengailin Delta Fish Marketilla West Sidessa. Suomessa Steve teki debyyttiesiintymisensä Rauma Blues -festivaalilla vuonna 2019 John Primerin bändin riveissä. He tekivät Rosa’s Loungessa DVD:n ennen isäni kuolemaa vuonna 2007. käski minun kuunnella torvia ja opetella torvien lickejä, mikä oli hänestä ainoa tapa alkaa opettelu. Hän mm. – Esiinnyin kolmen tai neljän vuoden aikana jonkin verran Jesse Robinsonin kanssa ja välillä kirkossa sekä tein töitä maatilalla lehmien ja muiden eläinten parissa. Carey Bell tosin kävi jo vuonna 1970 Kulttuuritalossa esiintymässä Muddy Watersin yhtyeen mukana. Nykyisin esiinnyn useimmiten John Primerin kanssa – jo viimeisten 25 vuoden ajan aina ajoittain. Muutin Mississippiin vuonna 2005, jolloin lähdin myös Johnin bändistä. KARI KEMPAS Perheelläsi on pitkä historia bluesmuusikkoina. Oletko ryhtynyt myös laulamaan. Kaiken minkä olen oppinut, olen oppinut isältäni. Minulla oli jo junalippu varattuna paluuta varten, mutta sain sen onneksi vaihdettua myöhemmäksi, ja ryhdyin soittamaan Johnin kanssa. – Suurimman osan musiikillisista vaikutteista ja neuvoista sain isältäni Carey Belliltä. Meillä kävi myös paljon muusikkovieraita: Buddy Guy, Junior Wells, Muddy Waters, Willie Dixon, Sugar Blue, Billy Branch, Louisiana Red ja moni muu. En ajatellut soittaa jatkuvasti isäni musiikkia, joten tutkin myös muita tyylejä ja erilaista musiikkia. Nyt se kaikki on mennyttä
Kaisa mainitsee, miten Ruotsin festareilla on käytössä sukupuolikiintiöt, eli tasaarvokysymys on siellä pidemmällä. Juurakko kietoo syövereihinsä tavaraa myös niin kodin irtaimistosta kuin kirppareiltakin – jos jokin vekotin pitää riittävän kiehtovaa ääntä, pääsee se osaksi soitinarsenaalia. Siellä ei siis olekaan enää pelkästään laulut ja kantele vaan vähän muutakin! Lähti lapasesta. Mutta tämä ei ole vedenhenki, vaan istuu puussa. Kokoonpano oli kasassa kymmenisen vuotta, ja ohjelmistoon kuuluivat mm. JUURAKKO KIETOO PAULOIHINSA JUURAKKO KIETOO PAULOIHINSA Koska Juurakko koostuu naisista, tulee tasaarvostakin juteltua haastattelun mittaan. Maailmaan avautui uusia rönsyjä Eijan & laulajanelikon kokiessa ensitapaamisellaan suurta sielujen sympatiaa: oli perustettava kvintetti, jossa on neljä laulajaa ja kantele. Kuvien lisäksi minulle suodaan myös tarinoita, esimerkiksi siitä, että aikanaan Lapinlahden vanhasta mielisairaalasta lähetettiin potilaita Seilin saarelle. 20 Blues News 5/2022 SATU SAGA K uljen Lapinlahden sairaalan puistoalueella ja vilkaisen polun varrella olevaan omenapuuhun. Autan Kaisan alas ja lähdemme kiertelemään pitkin Lapinlahtea. Bändillä riittää roudattavaa reippaanlaisesti, joten aivan kaikkia jänniä vekottimia mukaan ei voi ottaa. ALUSSA OLI KUUSIKKO ALUSSA OLI KUUSIKKO Juurakon alussa oli kuusikko. Naisten energia oli rennon magneettista, yhteislaulanta ihoa kihelmöivän herkullista, musiikin imu ja bluesfiiliksen poljento suorastaan hypnotisoivaa ja ilta nostatti korkealle. Kaivan kameran esiin, eihän kukaan muuten tätä usko. J. Jos olento istuisi rantakivellä ja soitin olisi viulu, veikkaisin nimeksi näkkiä. Korkealla latvustossa istuva ilmestys suo haastavan ja veikeän katseen loihtiessaan ilmoille tiukasti otteeseensa saavia kaksikielisiä bassokudelmia. Kaisa toteaa, Seilin saareen ja historiaan myös paikan päällä tutustuneena, että tuskinpa kaikki potilaat ovat oikeasti olleet kovinkaan sairaita – naisten hysteria esimerkiksi oli hyvin erikoinen diagnoosi, ja hoitokeinot erittäin kyseenalaisia. Retkemme aikana minäkin taidan ruveta muistuttamaan puun ja maan henkiä, sillä lopulta tukkani on täynnä oksia ja lehtiä ja korvassani rahisee hiekka; kun edessä on jokin näinkin harvinainen mytologinen hahmo, on kuvia otettava, ja heittäydyttävä vaikka maahan jos tilanne sitä vaatii. Päädyin haastattelemaan Kaisa Saarikorpea jouduttuani viime keväänä Juurakon livelumoamaksi Helsingin G Livelabissa, jossa he esiintyivät yhdessä Maija Kauhasen kanssa. Jähmetyn paikoilleni katsoakseni tarkemmin, sillä aivan kuin olisin nähnyt siellä jonkin olennon sikarilaatikkosoitin käsissään. On raastinrautaa, metallikippoja ja ties mitä. Yhtä kaikki tuntuu siltä, että tarjolla voisi olla musiikillista mestariopetusta, maksuna vain saattaisi olla ei enempää tai vähempää kuin oma sielu. Kokoonpanon kudoksellisuus ja erikoiset soittimet johtavat siihen, että tuuraajia olisi hitusen hankala saada, samalla kokoonpanolla siis mennään aina. Kaisan kaksikielinen sikarilaatikkobasso ja Tarkemman tarkastelun jälkeen olento osoittautuu Juurakko-yhtyeen Kaisa Saarikorveksi, eli puussa istuminen juurakko alleen levittyen on hyvinkin luonnollinen olinpaikka hälle – liekö sekoitus puun, maan ja ilman henkiä. Juurakon tarina alkoi tavallaan jo yli parikymmentä vuotta sitten, kun Pop & Jazz Konservatoriossa toisensa löytänyt kuusikko, Kaisa yhtenä heistä, perusti bluesia esittävän a cappella -yhtyeen nimeltään Government Girls and the Senator’s Sons. Koska poikkeus vahvistaa säännön, on Eijalla kieliä jo pelkässä konserttikanteleessaan 39 kappaletta. Asioista saatetaan keskustella hyvinkin pitkään ennen kuin kompromissi löydetään, ja kappaleetkin sovitetaan vasta treeneissä. Juurakosta hehkuu ilo ja vapaus, joten ei ole ihme, että Kaisa kertoo Juurakon olevan demokratia: mahdollisimman tasa-arvoinen kokonaisuus, jossa ei ole ketään päällepäsmärinä. – Ja kappas: kun aloimme treenata, niin soittimia alkoi kertyä – ja nythän meillä on miksaajalle keikoilla aina ihanat 16 kanavaa. – Olisi paljon nopeampaa, jos joku sovittaisi kappaleet valmiiksi ja sitten vain treenattaisiin ne jutut, mutta se ei olisi Juurakko. Karjalaisen Jaguar Blues ja Son Housen John The Revelator. Jokainen miettii millaista taikaa itse pystyy kappaleeseen tarjoamaan. Siinä siis nyt vihdoin olimme, kesäisessä Helsingissä, keskustelemassa musiikista, Juurakosta ja Kaisasta itsestään – vain vähän sen jälkeen, kun Juurakko esiintyi Järvenpään Puistobluesin Blueskadun teltassa saaden sielläkin yleisön villiintymään. Olen samaa mieltä noista kivuliaista historian hetkistä, ja erittäin kiitollinen siitä että ajat ovat paremmat. Korvike löytyi keikkapaikkakunnalta Hangosta tuttavien puutarhasta, josta se sitten purjehti keikalle lainaan. Kaisa on huomannut, että täällä kotomaassa suhtaudutaan vieläkin joskus naisoletettuihin muusikoihin ennakolta toki kiinnostuneesti, mutta ehkei ihan niin vakuuttuen. Kohtalottarilla oli tosin muitakin suunnitelmia. Bändin saama yleisöpalaute kuitenkin kertoo, että vaikutuksen, joten pakkohan häntä oli päästä haastattelemaan. Juurakon kotimaisten perinnesoittimien kokoelma alkoi kertyä Eijan kanteleista ja Lauran yli satavuotiaasta matkaharmoonista. YTIMESSÄ YHTEISTYÖ YTIMESSÄ YHTEISTYÖ Juurakon musisointi saattaa usein rakentua hyvinkin yksinkertaisista riffeistä, mutta yhteensulaumana ne muodostavat huiman polyrytmisen kudoksen. Itse Juurakko sai alkunsa, kun tuon yhtyeen naisnelikko oli Kokkolassa esittämässä Timo Alakotilan sävellyksiä ja mukana oli myös Eija Kankaanranta kanteleineen. Nyt me puussa kiipeilevät, maassa makoilevat ja pitkin pusikkoja loikkivat naiset voimme olla aivan rauhassa hoitamassa haastatteluamme, tukkakin saa olla punainen. Kaisa itse sikarilaatikkosoitinten kera teki myös. Välillä niitä saatetaan taas poimia matkaltakin mukaan, kuten kävi Lauran valurautapadan jäätyä kotiin. KAISA SAARIKORPI Sukellus Juurakon syövereihin Sukellus Juurakon syövereihin suoraan omenapuun oksistosta suoraan omenapuun oksistosta kolmikielinen sikarilaatikkokitara vahvistavat soitinten vähäkielisyyttä. Vastuualueita vaihdellaan tarvittaessa, toisia autetaan aina, ja kaiken toteutettavan täytyy tuottaa jokaisen sisimpään ilon pirskahteluja. Lisäksi Minskulla on esimerkiksi kaksi jouhikkoa ja Anna soittaa kaksikielistä Rauno Niemisen rakentamaa ja Juurakon itse nimeämää plankkua. Musiikillinen opetuskin osuu kohdilleen, oletettavasti sielumaksua lukuun ottamatta, sillä työkseen Kaisa opettaa laulua
MUSIIKKI LUONNOLLINEN OSA ELÄMÄÄ MUSIIKKI LUONNOLLINEN OSA ELÄMÄÄ Ankille laulaminen oli pienestä pitäen osa hänen arkeaan, ja häntä pyydettiin esiintymään monenmoisiin kekkereihin. Kesällä 1969 Anki veti Kirkan ja Eero Raittisen kanssa Rock And Roll Circus -nimistä showta. Kahta albumia lukuun ottamatta hänen omaa tuotantoaan ei ole uudelleenjulkaistu fyysisessä muodossa, eikä CD-kokoelmiakaan ole olemassa kuin pari. Silti vuoden 1966 Danny-shown kaltaisia poppivetoja ei häneltä juuri julkaistu äänilevyillä, vaikka kappaleet olikin ilmeisesti äänitetty samoissa sessioissa kuin levyillä ilmestyneet hieman vähemmän rokahtavat äänitteet. Anki ei pitänyt itseään myöhemminkään varsinaisena soittajana. Tässä jutussa käsitellään Ankin soololevytyksiä. Ohjelmassa Balladi -65 hän esittää kappaleen Barbry Allen ja päätösnumero Wild Mountain Thyme on edelleen sykähdyttävä kokemus. Kotioloissa soi kitara ja säveltäminen sujui pianolla ja laulamalla. Dick Dynamite and His Hot Lips oli Cumuluksen huumoriprojekti. Vaikka opiskelut haittasivat yhteisen ajan löytymistä, trio ehti esiintyä ja levyttää useammankin mainion singlen ja LP:n kolmen vuoden aikana. Ulkomailla hän oli muun muassa mukana Sofian festivaaleilla kesällä 1968, jossa sijoittui protestilaulusarjassa kakkoseksi. Anki sävelsi, sanoitti ja esiintyi 2000-luvun alkuun saakka. Tämä oli poikkeuksellista 1960-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin. Nuorena Anki halusi näyttää myös listahittien taittuvan. Jo folk-liikkeen aktiiviaikana Anki oli tutustunut Hectoriin ja Sakari Lehtiseen. Samainen tietokanta osoittaa artistin tehneen 67 sävellystä ja 57 sanoitusta tai suomennosta.. Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Anki on työskennellyt ainakin seuraavissa kokoonpanoissa: Nisse Wollsten, Roni Kaspi, Nalle Lindström, Ronnie Kranck, The Savages, The Islanders, Hootenanny Trio, The Boys, Silvery, Mecki Mark Men sekä Anki, Hector ja Oscar. Fenno-musiikkiarkistosta löytyy 217 kappaletta, joissa hän on toiminut laulajana. Toistakymmentä albumia ja vino pino seiskatuumaisia osoittaa, että Anki loi eri aineksista omalle tyylilleen sopivan sekoituksen bluesfolkia, iskelmällistä bluesia ja jazzahtavaa laulelmaa. Hän esiintyi myös psykedeelisen ruotsalaisyhtyeen Baby Grandmothersin kanssa, vaikkakin bändi karkotettiin pian maasta kannabiksen takia. Anki esiintyi säännöllisesti televisiossa sekä Cumuluksen riveissä että yksin eri kokoonpanoissa ja osallistui useita kertoja euroviisukarsintoihin ja Syksyn sävel -kilpailuun. Hän tavoitteli jo alussa ilmaisun vapautta jazzin, folkin, bluesin, rockin ja popin keinoin tyytymättä iskelmistä tuttuun tasaisuuteen ja turvallisuuteen. Yli 30-vuotisen uransa aikana Cumulus kiersi ympäri maailmaa ja levytti ahkerasti, myös ruotsiksi. Viulisti Petri Hohenthalin tultua mukaan oli Ankin pitkäikäisin ja tunnetuin yhtye syntynyt. Nummisen sähkökvartetin Kaukana väijyy ystäviä vuodelta 1969. Uran alkuvuodet pois lukien Anki sai valita itse levytettävät kappaleensa ja teki myös itse musiikkia. ANKI LINDQVIST Soololevytykset Soololevytykset FOLKISTA LIIKKEELLE FOLKISTA LIIKKEELLE 1960-luvun puolivälissä maailmalta rantautunut folk-liike eli pääkaupunkiseudulla vahvana. Kansanmusiikkiin pohjautuvista laulelmista ja folk-musiikista tuli keskeinen osa myös Ankin elämää. Ankin uran varrelle mahtui jos jonkinlaista kulttuuritoimintaa omista ja bändiesiintymisistä sekä -kilpailuista lasten iskelmäkilpailujen tuomaroinnin kautta BumtsiBumohjelmaan asti. Hän oli myös muun muassa ajamassa solistien ja muusikoiden etuja. Soolotöiden ohessa hän viihtyi hyvin rivijäsenenä eri kokoonpanoissa. Joitakin Ankin varhaisaikojen singlekappaleita julkaistiin myös Ankin, Bossen ja Robertin yhteisillä LP:illä 1960-luvulla sekä muutamilla kokoelmilla, mutta useimpia hänen levyttämiään kappaleita on mahdollista kuulla vain alkuperäisiltä vinyylialbumeilta ja -singleiltä, joskin LP:t ovat kuunneltavissa ainakin joissakin suoratoistopalveluissa. Tunnetuin Ankin tv-ohjauksista lienee suomalainen underground-kulttuurin klassikko, M.A. Tunnetuin näistä on Cumulus. Jotkin näistä TV-esiintymisistä ovat nähtävissä Yle Areenassa, josta löytyy esimerkiksi Ankin esittämiä kansanlauluja akustisen kitaran kanssa. Laulutunteja hän ei ottanut. Kun he Hair-musikaalissa tapasivat Cay Karlssonin, oli eväät Cumulukseen kasassa. Jo nelivuotiaana häntä saattoi kuulla radiossa tätinsä ruotsinkielisessä lastenohjelmassa. Valitettavasti näistä esiintymisistä ei ole yhtään tallennetta, eikä Anki ole mukana Baby Grandmothersin ainoalla harvinaisella singlellä, joka äänitettiin Suomessa. Omien levytystensä lisäksi Anki vieraili toisten artistien kokoonpanoissa ja levyillä sekä televisiossa muun muassa Hootenanny Trion ja Guldgurkorna-yhtyeiden kanssa. Varsinaiset musiikin opiskelut jäivät kuitenkin vähälle, koska klassiseen musiikkiin perustuvissa opinnoissa ei ollut sijaa vapaalle ilmaisulle, improvisoinnille tai popmusiikille. Anki valmistui Taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen osastolta vuonna 1969, jonka jälkeen hän toimi Ylen ruotsinkielisellä kanavalla FST:llä viihdeosaston ohjaajana ja tuottajana ensin freelancer-pohjalta ja vuodesta 1980 päätoimisesti. Syksyllä Helsingin Ruotsalainen teatteri teki hänen johdollaan Håreli Hair-hippimusikaalin, jonka rooleissa heilui muitakin folkkareita. Lauluyhtye Peter, Paul and Maryn innoittamana Österbergin veljekset Bosse ja Robert sekä Anki yhdistivät voimansa Anki, Bosse ja Robert -folktrioksi. Hänen muista tuotantotöistään voisi lisäksi mainita Irina Milanin hienon ”Milankolia”-LP:n vuodelta 1974. Anki toimi päälaulajattarena ensimmäisessä Danny-showssa vuonna 1966 ja pari vuotta myöhemmin omassa Aikakonekesäshowssaan Silvery-yhtyeen kanssa. Ankin melankolinen olemus ja luonnollisen kaunis äänensä poikkesivat aikakauden naisartistien joukosta ja loivat uskottavuutta. Anki aloitti pianotunnit kuusivuotiaana ja kokeili useita soittimia elämänsä aikana, muun muassa klarinettia sekä banjoa Hootenanny Trion säestäjänä. 26 Blues News 5/2022 HEIKKI SUOMINEN & TIMO KAURILA A gneta Elisabeth Lindqvistiä (1945–2007), musiikin alalla ja kansan keskuudessa parhaiten vain Ankina tunnettua laulajaa, säveltäjää ja sanoittajaa voidaan pitää naispuolisena pioneerina folkin, bluesin ja chansonin tulkitsijana
Herkästi jazzahtava Sinun uneesi (Plus fort que nous), jonka Anki esittää yhdessä Ismo Sajakorven kanssa on levyn huippukohtia. Kappaleista kaksi on Kaj Chydeniuksen, Otto Donnerin ja Marja-Leena Mikkolan, Laulu kuolleesta miehestä sekä Laulu rakastamisen vaikeudesta. ”Sateen jälkeen” sisälsi yhden singlejulkaisun, kummatkin puolet sinkusta Niin aikaisin / Jäät tyhjää katsomaan (TOP 5). Levyn äänitys tehtiin stereona Scandian studiolla. ”Sateen jälkeen” on yhtenäisempi kokonaisuus kuin Ankin ensimmäinen kokopitkä. Irlannin kansanlaulussa Come All Ye Fair on pelkkä Ankin laulu. Myös Ne kesäyöt! (Summer Nights!) on Ankin soitetuimpia kappaleita ja brittihitti Marianne Faithfullin levyttämänä. Sen. ”Idyllin” sovitustyössä häärivät PSO:n vakityöläisen Petersenin lisäksi muun muassa Eero Koivistoinen ja Sakari Lehtinen. Petersen ja Pentti Lasanen vastasivat vielä monesta sovituksesta, mutta nyt myös Cumulus-kavereilla Karlssonilla, Sakari Lehtisellä sekä Matti ja Pirjo Bergströmillä oli yhä enemmän osuutta asiaan. Tällä kertaa useimmista levyn 14 kappaleen suomennoksista vastasivat Hector, Saukki ja Anki itse. Ranskasta on chansonia, Yhdysvalloista reipasta bluesrockia, Saksasta Brechtin ja Weillin näyttämöllistä musiikkia. ”Ennen aurinkoa” (TOP-LP 517) näki päivänvalon vuonna 1972. Sen äänitys tehtiin Finnvoxilla. Lähinnä Anki vuorotteli Katri Helenan kanssa. Kolme suomalaista sävellystä pärjäävät hienosti Jacques Brelin, Burt Bacharachin, Michel Legrandin, Buffy Saint-Marien ja muiden tekemien klassikoiden sessa. Levy on monotallenne kuten ensimmäinen (ja vielä kolmaskin LP). Levy ei sisällä pop-hittejä, mutta ei myöskään perinteisimpiä kansansävelmiä. Kappaleet ovat chanson-tyylisiä herkkävireisiä lauluja, mutta levy on tunnelmaltaan valoisampi ja äänimaisema yhtenäisempi kuin aiemmilla albumeilla. ENNEN AURINKOA ENNEN AURINKOA Ankin seuraavan LP:n ilmestymiseen kului nelisen vuotta. Puikoissa Petersenin lisäksi heiluivat Seppo Paakkunainen, Pentti Lasanen ja Erkki Melakoski. Top Voicen kannessa artisti poseeraa erilaisissa asusteissa levyn hengen mukaan. Sille Anki on poiminut kappaleen 15 eri maasta ja esittää ne kunkin maan omalla kielellä. Puolet levyn kappaleista oli julkaistu tai julkaistaisiin myöhemmin myös singleinä. Muita maita ovat Brasilia, Ruotsi, Tsekkoslovakia, Unkari, Kreikka, Israel, Italia, Bulgaria ja Neuvostoliitto. Uusintapainoksen etiketti on vihreä. Espanjaa edustaa Hectorin ja Oskarin rempseästi säestämä Canario. Huomionarvoisen tyylikäs jazzahtava tunnelmapala on Päivän viimeinen laulu Jörgen Peterseniltä ja Jukka Kuoppamäeltä. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Top Voice julkaisi Laitisen kokoelma-albumin vähän ”Ennen aurinkoa” -levyn jälkeen. Useimmat laulut etenevät kevyessä jazzahtavassa valssirytmissä ja yhden esityksen (Aave) lauluosuuksissa on negrospirituaalisia vivahteita. IDYLLI IDYLLI ”Idylli” (TOP-LP 509) on varsin erikoinen veto, joka julkaistiin vielä samana vuonna. Se julkaisiin myös Saksassa vuonna 1971 Vogue Schallplattenin (LDVS 172519) toimesta Ankin lähikasvokuvalla. Yksi levyn kappaleista on suomalaisen Pariisiin pysyvästi muuttaneen pianisti-säveltäjän Valto Laitisen tekemä. Blues News 5/2022 29 hylkää mua (I Will Wait For You) lienee yksi Ankin tunnetuimmista levytyksistä. Sävellykset ovat pääosin amerikkalaista tai ranskalaista alkuperää, tekijöinä muun muassa Buffy-Sainte Marie, Joni Mitchell, Evert Taube, Anthony Hazzard, Bo Sylven, Al Gorgon, Jacques Brel, Carole King ja Michel Legrand sekä Cumuluksen Cay Karlsson. Värillisessä kansikuvassa Anki nojailee parhaat päivänsä nähneen tiilitalon parvekkeella. Nämä on syytä mainita: Seppo ”Paroni” Paakkunaisen säveltämä ja Jyrki Lindströmin sanoittama Onko parempi olla yksin?, Ismo Sajakorven Sua hyvästelen sekä Åke Granholmin Sanoja kuulemaan jään. Suomesta on mukana Erna Tauron, Bengt Ahlforsin ja Esko Elstelän muumilauluna tunnetuksi tullut nimikappale. SATEEN JÄLKEEN SATEEN JÄLKEEN Top Voice julkaisi vain muutaman LP:n vuodessa. Anki esitti tällä Laitisen pitkäsoitolla ”Säveliä Pariisin siltojen alta” (TOP-LP 519) kaksi hänen kappalettaan, Ei toivu milloinkaan (On ne quérit jamais) ja Kun sinut kohtasin (Moi je ne savais rien). Pääasiallinen kääntäjä on Jukka Kuoppamäki, mutta yksittäisiä käännöksiä on muun muassa Jussi Raittiselta. VIELÄ POIS VIELÄ POIS ”Vielä pois” -LP (TOP 506) julkaistiin vuonna 1968. Yön väistyessä on brasilialaisen jazzkitaristin ja säveltäjän Luiz Bonfán kappale Manhã de carnaval. Kappale on Brian Hendersonin käsialaa, suomalaiset sanat ovat Ulf-Erikiltä eli Ulf Erik Qvickströmiltä. Käännöstyötä Anki itse on tehnyt traditionaalissa Muisto kesästä (Greensleeves). Biisi on Michel Legrandin sävellys elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot. Ankin valssi on puolestaan alkujaan Bill Evansin sävellys Waltz for Debby, jonka Monica Zetterlund levytti Evansin kanssa kolme vuotta aiemmin ruotsiksi. Levylle Anki on suomentanut itse yhden kappaleen, Max Rongierin säveltämän On kaupunkimme sateinen (La ville pluvieuse). Sinulle on Esa Pethmanin säveltämä ja Ankin sanoittama kansansävelmäntyyppinen laulu, jonka lauletaan nylonkielisen kitaran säestyksellä. LP:n viimeinen kappale Sano nuo kauniit sanat on komeasti sovitettu jazz-klassikko, alun perin Hoagy Carmichaelin kirjoittama Baltimore Oriole. Vastikään perustetussa Musa-lehdessä (1/1972) ”Ennen aurinkoa” oli huomattu. Jäät tyhjää katsomaan (Il est des choses) on ranskalaista alkuperää. Ankin toinen LP ”Sateen jälkeen” (TOP-LP 504) äänitettiin keväällä 1967. Top Voice julkaisi albumin uudestaan vuonna 1973
Ankin oma sävellys on nimikappale Aikalintu, jonka sanoitus on lähtöisin Hectorilta. 30 Blues News 5/2022 mukaan levy kuvastaa “soitannollisesti pikkunäppärää fiilinkipitoista kokonaisuutta, jonka keskellä Anki välillä katoaa, välillä syttyy ikään kuin Ankin sanoitukset johtaisivat mitäänsanomattomaan lopputulokseen ja useamman kuuntelun jälkeen kuitenkin huomaa kuinka kivasti sanat myötäilevät Joni Mitchellin ja BuffySainte Marien melodisia sävelmiä”. Komeista kääntökansista värivalokuvineen vastasi Erik Uddström, joka oli tehnyt myös ”Sateen jälkeen”ja ”Yksin”-levyjen kannet. Muut esitykset ovat Elton Johnilta, Carole Kingiltä, Joni Mitchelliltä, James Taylorilta ja myös Cumulus-kaverit Hector ja Karlsson osallistuivat biisintekoon. Hänen persoonallisuutensa ei lehden mukaan jaksa kantaa koko. Kiinteästi mukana toimivat Bergströmien lisäksi Antero Jakoila, Tuomo “Nappi” Ikonen, Juhani Aaltonen, Olli Ahvenlahti, Sakari Lehtinen sekä Cay Karlsson jousija puhallinsoittajien kera. Bergströmit nousivat laajaan tietoisuuteen työskenneltyään ratkaisevalla soittoja sovituspanoksellaan Hectorin vuoden 1972 läpimurtolevyllä ”Nostalgia” (TOP-LP 516), josta heille myönnettiin tunnustuksena MTV:n Vuoden sovittaja -palkinto. Lehti kertoo Cumulus-ajan vaikuttaneen Ankiin niin, että toisaalta hänen laulutyylinsä “on tasoittunut ja tullut jotenkin sopuisan lämpimäksi”, mutta toisaalta “entinen persoonallinen laulutapa on karsiutunut pois niin, että toisin paikoin suorastaan kaipaa Cumulus-yhtyettä laulun taustalle”. Jos Musan arvio Ankin edellisestä pitkäsoitosta oli varovaisen myönteinen, ”Aikalinnusta” ei voi sanoa samaa (Musa 5/1973). Tällä kertaa niistä vastasivat Cumuluksen kanssa töitä tehneet Matti ja Pirjo Bergström. Vaikka tällä levyllä Bergströmit eivät vieneet ideoitaan aivan niin nerokkaan progressiivisille tasoille kuin Hectorin julkaisuilla, niin levyä voisi varmaankin luonnehtia hyvällä syyllä psykedeeliseksi folkiksi. Levyn teksteistä kuusi oli Hectorin kirjoittamia, neljä Jyrki Lindströmin ja yksi Ankin. Merkittäviä muutoksia kuultiin myös sovituspuolella. Mannermaisia chansoneita ja jazz-iskelmiä ei tällä levyllä enää kuulla. Vaikka samassa lehden numerossa Cumuluksen tuore LP nostettiin kuukauden levyksi, niin Ankin aikaansaannosta pidettiin ilmeettömänä, aneemisena ja muuntautumiskyvyttömänä. Joka tapauksessa levy on Musan mielestä “hyvää ja rauhoittavaa kuuntelumusaa”. Bergströmien kohdalla pelkkä “sovittaminen” ei riitä kuvaamaan heidän panostaan albumin ääniversumiin, jonka kaikki ”Herra Mirandoksensa” ja ”Hectorockinsa” fanittaneet tietävät. AIKALINTU AIKALINTU Vuoden 1973 ”Aikalintu”-LP (TOP-LP 521) äänitettiin maaliskuussa Finnvoxin studiolla. Sen kappaleista neljä on Carly Simonin hittejä
Tämä ei ole Dells-kertaus, vaan tarkoitus on muistella yhtyeen todelliselle huipulle nostaneen joulukuussa 2019 kuolleen tuottajan Bobby Millerin tekemisiä. Syykin oli selvä, Dells teki erinomaisia levyjä vielä 70-luvun lopussa, kun taas Temptationsilla oli noihin aikoihin menossa sekä musiikillinen että menestyksellinen suvantovaihe. KNOXVILLESTÄ CHICAGOON KNOXVILLESTÄ CHICAGOON Robert Eugene Miller syntyi Knoxvillessä Tennesseessä 10.3.1934. Firman siemenenä voidaan pitää Bill ”Bunky” Sheppardin ja Carl Davisin vuonna ‘61 perustamaa Pam-merkkiä, jonka onnenpotkuksi osoittautui Dukays-yhtyeen Duke Of Earl. Firma lähti vauhdikkaasti liikkeelle, sillä mainitun vuoden syyskuussa julkaistiin viisi singleä esittäjinään Chandlerin ja Clarkin lisäksi Frankie Ford, Huey Smith & The Clowns ja Bobby Miller. Pääsy kaupungin musiikkisisäpiireihin eteni hitaasti, perheensä elatuksen Bobby hankki monikirjavissa töissä. En löytänyt mistään tietoa siitä, millä ansioilla ja kenen tuttavuuden kautta Miller Constellationille pääsi, joka tapauksessa hän oli levynumeron perusteella firman kolmas artisti. Temptations on tunnetumpi ja sen hittiputki on ollut käsittämättömän pitkä, mutta tiukoissa soulharrastajien piireissä vannotaan usein Dellsin nimeen. Billboardin r&b-lista oli lomalla, joten ensimmäisten Constellation-sinkkujen menestystä on vaikea arvioida, popin puolella listojen hännillä käväisivät vuoden ‘63 lopussa Dee Clarkin Crossfire Time ja Gene Chandlerin Soul Hootenanny, Jatkossa Gene oli merkin kiistaton ykkösnimi, joka levytti kahdessa vuodessa kymmenkunta listahittiä, joukossa r&b-puolella Top Teniin yltäneet Nothing Can Stop Me ja Rainbow ’65. Kappale myytiin sekavien vaiheiden jälkeen resurssien puutteessa Vee Jaylle, joka julkaisi sen solisti Gene Chandlerin nimissä, tuloksena unohtumaton ykköshitti. Bobby Millerin diskografioihin on hänen kuolemansa jälkeen ilmestynyt New Yorkissa vuonna ‘60 julkaistu single That’s All That Matters / The Wonder Of It All (Apollo 3854). Kyseessä on tarkistamatta jäänyt huti, sillä levy on puhdasta teinikaihoilua, hyvä julkaisu kyllä, mutta ei sillä voi olla mitään tekemistä tulevan soulmiehen kanssa. Bobby Millerin diskografia sisältää viisi singleä, joiden menestys rajoittui tuulikaupunkiin. Vähitellen hän pääsi tutustumaan muusikoihin ja taustaihmisiin, omasta aktiivisuudesta on vain hajanaisia tietoja. Jokaisella on makunsa ja perustelunsa, itse olen molempi parempi -linjalla. Constellation 103 The Big Question I Don’t Believe You 111 Uncle Willie Time The Big Question Billboard Magazine 22.8.1970. Tämänkin oivalluksen voi jättää omaan arvoonsa, muuta selitystä en keksi kuin että originaali ja 60-luvun komea uusinta ovat menneet sekaisin. On mahdollista, mutta epävarmaa, että kyseessä on 60-luvun alussa Old Time Recordsin perustanut, lähinnä A cappellaan mieltynyt doo wop -Bobby Miller, jonka tuottama The Excellons -yhtyeen hieno single Helene / Sunday Kind Of Love on sekin joissakin kirjauksissa merkitty virheellisesti chi-Millerin nimiin. Maailmanlaajuisia galluppeja asiasta ei ole tehty, BN:n äänestyksissä Temptations on ollut ykkönen, mutta ilahduttavan korkealle on Dellskin noteerattu ja jos en väärin muista, niin eräässä 80-luvun alun Pollissa Dells jopa ohitti tempparit. CONSTELLATION CONSTELLATION Varmat tiedot Bobby Millerin tekemisistä ajoittuvat niinkin myöhäiseen kuin vuoteen ‘63, jolloin hän päätyi levyttämään Constellationmerkille. Hänestä on kirjoitettu paljon, mutta enimmäkseen vain kolmisen vuotta kestäneen Dellsin huippuvaiheen yhteydessä. 34 Blues News 5/2022 PEKKA TALVENMÄKI K ysymykseen ”Mikä on ollut soulhistorian ykkösyhtye?” on kaiken järjen mukaan olemassa vain kaksi vaihtoehtoista vastausta, The Temptations ja The Dells. Hän vei Sheppardin ja luottosihteerinsä Art Sheridanin mukanaan, yhdessä miehet perustivat Constellation-merkin, jolle Sheppard sai houkutelluksi VJ:n suurista tähdistä Gene Chandlerin ja Dee Clarkin. Jos Bobby Miller olisi ollut kuvioissa mukana niin taatusti se olisi aihetta käsittelevissä yhteenvedoissa mainittu. ”Oikean” Bobby Millerin oma artistiura jäi lyhyeksi, samoin toiminta Dells-kuvion ulkopuolella on ollut vähäisempää kuin muistelin. Tuoreissa muistokirjoituksissa on menty vähän syvemmälle, valitettavasti vain mukaan on mahtunut hämmästyttäviä huteja, joista osa selittyy sillä, että useita muitakin Bobby Miller -nimisiä musiikkimiehiä on ollut aiheuttamassa hätäisiä virheolettamuksia. Lapsuusvaiheista en löytänyt mitään erityismainintoja. Pitkän rupeaman VJ:n johdossa viettänyt Ewart Abner oli päätynyt elämässään jarrutusvaiheeseen tai paremminkin katsomaan, mihin Chicagon soulmaailma oli oman talon ulkopuolella menossa. Oma lukunsa on eräästä nettikommentista nappaamani tieto, jonka mukaan Bobby Miller olisi ollut mukana jo vuonna ‘56 alkuperäisen Dells-hitin Oh What A Nite taustaportaassa. 50-luvun alussa hän vietti pari vuotta armeijapalveluksesBOBBY MILLER The Dells -takapirun tuntemattomammat työt The Dells -takapirun tuntemattomammat työt sa ja muutti vapauduttuaan Chicagoon
Muuten hän ei päässyt kykyjään näyttämään, sillä ainoa hänen noihin aikoihin muille säveltämänsä laulu oli Gene Chandlerin Bet You Never Thought. Blues News 5/2022 35 116 Take It In Stride Whoa (She’s All Mine) 127 This Is My Dance Simon Says 134 I’m For The Girls Love Take A Case (For Me) Bobby Miller oli säveltämässä kaikkia levyttämiään lauluja. Vaikka Bobby Miller teki myöhemmin huippuballadeja Dells-yhtyeen kanssa niin tosiasia on, että hän itse ei ollut häävi laulaja. Millerin niin kuin useimpien muidenkin Constellation-artistien levyetiketeistä löytyy merkintä Bill Sheppard Production, mutta todellisuudessa Sheppard toimi sovittajana ja tuottaja oli useimmiten Carl Davis, jonka nimeä ei pidetty esillä luultavasti siksi, että hänellä oli voimassa sopimus Okeh-firman kanssa. Herrasmies ei tanssi paitsi pakon edessä ja silloinkaan Uncle Willie ei taida kuulua suosikkeihin. Yritin kaivella jutun juuria, mutta heikolla menestyksellä. Lempinimenä Uncle Willie on liitetty moniin amerikkalaisiin vaikuttajiin, musiikin puolella se on yleisimmin omistettu Willie Nelsonille. Uncle Willie on tarina, jota eurooppalaisin aivoin on hankala ymmärtää. Ensisinglen The Big Question on duetto, kömpelö mutta sympaattinen. Kakkosena tulee Uncle Willie, josta tehtiin Chicagossa uutta supertanssia vuoden ‘63 lopussa; siis yritettiin tehdä, mutta se jäi Kennedyn kuoleman ja brittituholaisten jalkoihin niin kuin moni muukin mukava asia jenkkimusiikissa. Myers on tulkinnut vuonna 1901. Netistä löytyy otsikolla ”Discotheque dances’65” ohje. Singlen kääntöpuolelta löytyy positiivinen poikkeus, raskaan oloinen pikku balladi Love Takes A Case, jota tukee miespuolinen kuoro niin, että tunnelma on hetkittäin melkein Impressions-tasolla. UNCLE WILLIE UNCLE WILLIE Ykkösasia muistettavaksi Bobby Milleristä on The Dells. Ääni oli rosoinen, rumasti sanottuna sieluton, tosin suurta osaa noiden aikojen chi-miehistä on moitittu samasta asiasta. Bobbyn parina laulavaa tyttöä ei ole missään näkemässäni lähteessä mainittu, yksi mahdollinen arvaus olisi Constellationilla noihin aikoihin aloitellut yhtyesolisti Shirlee Sheldon, mutta arvaus mikä arvaus. Willie oli tulkintani mukaan orjien keskuudessa syntynyt myytti, vanhin sen tiimoilta löytämäni fakta on laulu I Wed Willie When His Ship Comes In, jonka paljon Amerikan historiaan liittyviä lauluja levyttänyt J.W. Hänen levyttämänsä yhdeksän raitaa ovat pääosin aika mitättömiä rytkyjä tai puolinopeita, joihin edes taustojen osalta ei löytynyt ryhtiä. Tekisi jopa mieleni väittää, että Simon Says on yksi tylsimmistä ja turhimmista koskaan kuulemistani soulesityksistä. Sen mukaan kyseessä on ”Lower body dance” -ryhmään perustuva tanssi, jonka juju on ”kyyhkysmäinen” huojunta varpailta kantapäille yhdistettynä neljän. Netistä löytyy useita vanhoja kuvia Uncle Willie -nimisistä kauppapuodeista ja kapakoista varsinkin syvästä etelästä, joten voisin kuvitella, että Uncle Willie -tanssi on kulkeutunut eteläisten opiskelijapiirien mukana pohjoiseen, erityisesti Chicagoon, näinhän on monien muidenkin ”land of 1000 dances” -suosikkien alkuperä selitetty. Firman tärkein tyttösolisti oli Holly Maxwell, jonka nimi tulkoon tässä yhteydessä mainituksi sen takia, että Bobby Miller oli vahvasti taustalla hänen kahdella singlellään Let Him Go For Himself / One Thin Dime ja Only When You’re Lonely / It’s Impossible
Chicagon asemaa johtavana Uncle Willie -kaupunkina vahvistivat myös sellaiset vuosien ’64–‘65 levyt kuin Willie Dixonin Uncle Willie’s Got A Thing Going On, Plookie McClinen Uncle Willy, The Juliettesin Uncle Willie, Ace St. Soulin kannalta tunnetuin yritys taisi olla Stax-yhtye Astorsin syksyllä ‘65 levyttämä Uncle Willie Good Time, josta New Yorkissa vaikuttanut The Spidells teki version. 36 Blues News 5/2022 askeleen sivuttaisliikkeeseen ja sekavaan käsivatvontaan. Yritys ei onnistunut, firma hävisi taistelun Beatlesoikeuksista, samoihin aikoihin talosta lähti suurin myyntivaltti The Four Seasons ja soulpuolellakin ote kirposi. CHESSILLÄ... Saksassa esiintyi The Kentuckys -niminen yhtye, jonka listauksista löytyy Uncle Willie, Sveitsissä 2000-luvulla vaikuttanut tumma laulajatar Brandy Butler on levyttänyt The Fonxionaires -yhtyeen kanssa “It’s R&B Time” -nimiselle EP.lle Uncle Willie Time -raidan. Chicagon ulkopuolelle ei Uncle Dance juuri levinnyt. Singlen Roulette 4540 toiselta puolelta löytyy nätti kuulakas chi-henkinen tyttöballadi Teardrops Are Falling. Constellationin suurimmat menestykset perustuivat Carl Davisin ja Curtis Mayfieldin yhteistyönä syntyneisiin Gene Chandler -levyihin ja kun molemmilla taustamiehillä oli vahva yhteys Okehiin, katsoi Ewart Abner järkeväksi lopettaa koko merkin ja keskittyä VJ:n pelastamiseen. Nuorten Tanssihetkessä ei Uncle Willyä opetettu eikä se tainnut olla ohjelmassa Åke Blomqvistin tanssikoulussakaan saati, että aiheeseen liittyviä lauluja olisi täällä levytetty. Opetusvideokin löytyi, esittäjäpojalla oli vauhti päällä, mutta muuten ei meno kovin kiihottavalta näyttänyt, huojunta piti toimittaa yksin eikä tyttöä päässyt liki. Ahdinkotilanteissa Ewart Abner myi osan tähdistään muualle, tärkeimmät muuttajat olivat Chessille siirtyneet Gene Chandler ja The Dells. Clairin Doin’ The Uncle Willie, McKinley Mitchellin Uncle Willie sekä Homer Walker Juniorin ja Magic Samin Do The Uncle Willie Dance. Edellä jäi mainitsematta, että Dells saavutti vuonna ‘65 vielä merkittävän VJ-hitin, kun originaaliversio Bobby Millerin, Wade Billboard Magazine 6.4.1968 Billboard Magazine 23.11.1968. Levy on yleisamerikkalaisesta merkistään huolimatta ehtaa Chicago-soulia ja sen taustalta löytyy Bobby Millerin kilpailija/ työtoveri Chess-mies Raynard Miner. Vuonna ‘65 firma joutui tyytymään pikkuhitteihin, positiivisina poikkeuksina Fred Hughesin Oo Wee Baby I Love You ja Little Richardin I Don’t Know What You Got But It’s Got Me. Oman pluspisteeni annan yhtyeelle Little Natalie & Henry With The Gifts, jonka It’s Uncle Willie on täynnä vauhdikasta tyttöenergiaa. Englannissa aihetta kokeilivat Brian Poole & The Tremeloes (The Uncle Willie), The Crescendoes (Uncle Willie) ja Zoot Money heti vuoden ‘64 alussa Oh Mom Teach Me How To Uncle Willie -versiollaan. Miller ei ollut kovinkaan taitava eikä varsinkaan sielukas artisti ja tunnelma oli koko lailla sekava. Robert Pruterin Chicago Soul -kirjan mukaan Bobby Millerin marraskuussa ‘63 levyttämä Uncle Willie Time oli ensimmäinen tanssia markkinoinut yritys ja historiikkien mukaan Bobby oli itse opettamassa kuvioita Chicagon Regalissa, kun tanssia lähdettiin tosissaan ajamaan sisään. Vähiin jäivät versiot muuallakin Euroopassa. BOBBY BOBBY MILLER MILLER CHESSILLÄ... Saman tien lähti joukko taustamiehiä, heidän joukossaan Bobby Miller, Constellationilla vahvasti toiminut Bunky Sheppard ei kelvannut Chessille ja monien huippuhittien takapirut Billy Davis ja Raynard Miner putosivat kakkoskastiin. 60-luvun puolivälissä tapahtui chi-soulissa suuria muutoksia, joiden näkyvin ilmentymä oli Constellationin ja Vee Jayn lakkauttaminen. Levynä Uncle Willie on hauska ja harmiton, mutta siihen liittyy samat pienet ärsytyksen aiheet kuin edellä todettiin. Singlen ohi kiilasikin nopeasti The Daylighters -yhtyeen numerolla Tip Top 2008 julkaistu Oh Mom (Teach Me How To Uncle Willie), joka oli paras ja suosituin aiheeseen liittyvä levytys, tosin senkin menestys rajoittui tuulikaupunkiin. Muita pikaetsinnällä löytyneitä ovat Raymond Scottin Uncle Willie’s Time, Sam Kimblen Do The Uncle Willie To Henry’s In, Prentis McPhallin ja Travis Wammackin instrumentaali It’s Uncle Willie Time, Sam The Sham & The Phraohsin live Uncle Willie sekä garageyhtye The Delmonasin 80-luvulla levyttämä Uncle Willie, netistä löytyy lisää, jos kiinnostaa
Vuoden ‘69 lopussa julkaistu albumi ”Like It Is Like It Was” sisälsi vielä kolme Millerin sävelmää, niiden joukossa listavitosen Open Up My Heart, mutta LP:n pelkistetyssä kansimerkinnässä hänen nimensä jäi Stepney-maininnan varjoon. Dellsin alku Chessillä, tarkemmin sanoen sen Cadet-alamerkillä, ei ollut häävi. Blues News 5/2022 37 Flemonsin ja Barrett Strongin kirjoittamasta dramaattisesta balladista Stay In My Corner nousi r&b-listan sijalle 23. Dells-basso Chuck Barksdale onnistui houkuttelemaan Stepneyn Dells-levyjen sovittajaksi. Millerin Motown-avauksen toteutti vähän yllättäen The Miracles levyttämällä sävelmän Flying High Together, sen niminen oli myös Smokey Robinsonin ja yhtyeen jäähyväisalbumi. Bobby Miller totesi haluavansa Dellsin, mitä pidettiin ensin vitsinä, mutta hän sai haluamansa ja näin alkoi kolmisen vuotta kestänyt menestyksekäs yhteistyö. Bobby Millerin viimeinen palveluskohde Chessille oli Dells-henkinen yhtye Shades Of Brown, joka levytti kolme hänen säveltämäänsä ja tuottamaansa singleä (Man’s Worst Enemy / Little Girl – Cadet 5666, Ho Hum World / Little Girl – 5667 ja Carbage Man / Girl I’m Coming Home – 5673). Oh What A Night ja ykköshitiksi noussut Stay In My Corner kokivat uuden tulemisen, lisäksi O-o I Love You, There Is, Always Together, Love Is So Simple ja monet muut ovat esimerkkejä chi-soulin klassikoista, samoin ovat omassa lajissaan neljä 60-luvun lopun albumia. Millerin sävelmä oli vain täyteraita, singlenä julkaistut Johnny Bristolin porukoineen säveltämät ja tuottamat We’ve Come Too Far To End It Now ja I Can’t Stand To See You Cry pärjäsivät huomattavasti paremmin. Hän äänitti kaksi Bobby Millerin sävelmää, Dirty Man ja Hang It Up, jotka molemmat nousivat listoille, edellinen peräti sijoille13./68. Charles Stepney avusti sivutöinään myös Dellsin paikallista kilpailijaa The Radiantsia, mistä oli seurauksena, että yhtyeen kevyt tyyli muuttui raskaammaksi. Ainakin Dells-faneille ”S.O.B:n” luulisi kelpaavan, tunnelmassa on esikuvansa majesteettisuutta hitusen funkin suuntaan modernisoituneena, vaikkei laulupuoli ymmärrettävästi ihan Dellstasolle yltänyt. Bobby Miller oli sekä kakkossäveltäjänä että kakkostuottajana Andren kaverina. Bobby Miller tuotti singlen Choo Choo / Ida Mae Foster ja sävelsi a-puolen. Laura Lee oli ykkösnimi siinä joukossa, jonka Chess lähetti Muscle Shoalsiin levyttämään 60-luvun lopussa. Tytön Mercy Mercy Mercy -version nousu listoille vuonna ‘67 toki huomattiin, mutta muuten oli hiljaista ahkerasta studiotyöskentelystä huolimatta. Toisenkin hitin säveltämiseen hän osallistui, yhdessä Butlerin veljesten kanssa kirjoitettu pikkunätti Love Oh How Sweet It Is julkaistiin Vee Jayn konkurssin jälkeen ja se nousi Jerryn laulamana Mercuryversiona sijalle 34 syksyllä ‘66. Detroitin yhtyeistä lähinnä Dells-tyyliä oli The Originals, jonka ”Def-I-Ni-Tions” -albumi sisälsi kaksi Millerin. Vuonna ‘69 hän levytti Bobby Millerin kanssa säveltämänsä hienon yhteiskunnallisen balladin Woman Of The Ghetto, jota seurasi ”Spice Of Life” -albumilla kaksi muutakin parin yhteissävelmää, Where Can I Go ja Liberation Conversation. Vanha kettu Andre Williams ehti hänkin piipahtaa Chessillä 60-luvun lopussa. Miller halusi Charles Stepneyn jatkavan Dellsin sovittajana, pari loi majesteettisen Dells-soundin, jonka ykkösidea esimerkiksi tyypilliseen Motown-tyyliin verrattuna oli koko loistavan solistikaartin vuorottelu yksittäisillä levyillä. Bubbling Under -osastoon sijalle 120 pysähtyi puolestaan syksyllä ‘65 Millerin ja Barrett Strongin säveltämä Okeh-single I’ll Keep On Trying, jonka esitti Walter Jackson. Albumia ”S.O.B.” (Cadet LPS-843) on pienen painoksen takia väitetty yhdeksi firman 60-luvun historian harvinaisimmista levyistä, nykyään se on saatavilla tuoreessa CD-muodossa. Jatkossa Shades Of Brown kävi levyttämässä yhden singlen Calvin Carterin On Top -merkille ja häipyi sen jälkeen kokonaan kuvasta. Kaksi Billy Davis/Raynard Miner/Phil Wright -vetoista singleä jäivät flopeiksi. Niiden analysointi olisi oma tarinansa, johon en nyt takerru, vaan listaan muiden artistien levytyksiä, joita Bobby Miller oli Chessillä säveltämässä tai tuottamassa. Asian tekee ymmärrettävämmäksi se, että Miller yritti tiettävästi tosissaan haastaa Dells-poikia mukaansa, mutta nämä päättivät onneksi jatkaa hittiputkeaan Chicagossa – ja mikäs oli jatkaessa, kun luottomies Charles Stepney jäi yhtyeen tueksi. Miracles oli kaukana Bobby Millerin ja Dellsin synnyttämistä mielikuvista. Jälkikäteenkin ajatellen siirtyminen kevyemmän konseptin piiriin Motownille oli aikamoinen yllätys. Parhaimmillaan hieno sävelmä on mielestäni soinut reggaetyttö Phyllis Dillonin vuonna ‘72 julkaisuna, josta asian harrastajat ovat nettikommenteissaan todenneet, että laulaja ei todellisuudessa ollutkaan Phyllis Dillon vaan Judy Mowatt. ’66 oli kaiken kaikkiaan kehno vuosi Chessillä, siksi pomo Leonard kutsui kokoon tuottajansa ja ilmoitti, että he voivat valita haluamansa artistin ja ryhtyä toimeen, mutta hitti on tehtävä. Little Milton sai hänkin levytettäväkseen yhden Bobby Millerin sävelmän, If Walls Could Talk ylsi r&b-listalla Top Teniin vuoden ‘69 lopussa. Millerin hoiviin päätyi myös Marlena Shaw, jonka ura on kulkenut sen verran jazzin ja muun hienomman musiikin merkeissä, etteivät soulharrastajat ole malttaneet häntä juuri noteerata. ...JA MOTOWNILLA ...JA MOTOWNILLA Leonard Chess kuoli lokakuussa ’69. Enimmäkseen hän levytti omia sävelmiään, komeimman poikkeuksen muodosti rempseä Cadillac Jack, joka käväisi listoilla syksyllä ‘68. Kyseessä oli kiistatta Millerin tärkein aikaansaannos sekavassa muutostilanteessa. Ansioistaan huolimatta Woman Of The Ghetto ei yltänyt listoille eikä siihen pystynyt myöskään Doris Duken muutamaa vuotta myöhemmin levyttämä versio. Ensimmäinen yritys, jossa tuottajina olivat Raynard Miner ja Leonard Chess jäi vielä huomiotta, mutta seuraavan vuoden alussa alkoi tapahtua. Kesällä ‘66 Dellsillä oli keikka Chicagon Pigalle-klubilla, jossa samaan aikaan esiintyi jazz-konkari Charles Stepney. Levy olisi ansainnut parempaa kuin jäämisen Chessin konkurssin jalkoihin. Radiants ei valitettavasti saanut singlestä jatkoa pienelle hittiputkelleen. Bobby Millerin kannalta tapahtuma yhdistettynä muihin firman ongelmiin johti siihen, että hän päätti katsoa mahdollisuuksia muualta
R&blistalla albumi sai ansaitsemansa huomion ja noteerattiin listaviitoseksi, mutta popin puolella se jäi jatkeeksi Davidin pettymykseksi muodostuneeseen sooloalbumisarjaan. Levyn raidoista joutui uuteen käsittelyyn Blood Donors Needed, jonka itärannikolla vaikuttanut funky jazz -ryhmä The Eliminators levytti ”Loving Explosion” -albumin (BPC 113) täytteeksi vuonna ‘74. Kyseessä lienee ehta VJvaiheen sävelmä ja levy, bpuolelta löytyy Barrett Strongin kirjoittama Two Hearts Make One Love. 38 Blues News 5/2022 sävelmää, The Rovin’ Kind ja Lie No. Bobby Miller kuoli jouluaattona 2019. Säveltäjäksi merkitty Bobby Miller ei ollut Robert Eugene vaan Robert Alton.. Vuonna ‘73 ilmestyi Millerin tuottama nimetön albumi, tulos oli mielestäni komea, mutta liukuhihnaväelle liian kankea. Singlestä löytyi maininta, jonka mukaan se on levytetty Englannissa ja jatkona seuraa oikeutettu positiivinen muistutus northernvaikutteista. Hold On” -LP:ltä nousivat hyville sijoille If You Let Me ja Girl You Need A Change Of Mind, niiden lomaan mahtui Bobby Millerin säveltämä ja tuottama upea esidiskoesitys Date With The Rain. Palataanpa vielä 60-luvun puoliväliin. Frank Wilsonin ja Leonard Castonin johdolla tehdyltä ”People... Singlelistojen hännille nousi vain dramaattisen oloinen Common Man. Joudun siis tyytymään ainoastaan muutamaan havaintoon, joiden edes kohtalaisella todennäköisyydellä uskon olevan Robert Eugenen tekemisiä. The Rovin’ Kind oli ja on hyvä raita, mutta hittiä siitä ei tullut, ei edes David Ruffinin vähän rosoisempana coverina. Mikä sitten lienee hittinä mainostettu Caesar Frazierin sujuvia phillyaineksia sisältänyt vuoden ‘78 levytys Child Of The Wind, jonka säveltäjätiedoissa lukee Bobby Miller. Vähintään keskikokoisen kysymysmerkin joudun laittamaan albumiraitojen The Last Photograh Record (Al Wilsonin LP ”Weighin’ In’” v. Onko kyseessä oikea Miller, onkin kokonaan toinen juttu. Tälle löytyi kuin löytyikin selitys, kyseessä on uudelleen nimetty If Walls Could Talk, jonka Jerry levytti Ry Cooderin esikuvan mukaan vuonna ‘84. ’81) kohdalle, sama koskee Ruotsissa ilmestynyttä Jerry Williamsin ”Workin’ Class Hero” -albumia, jolla on Bobby Miller -sävelmä Ain’t You Glad. 60-luvun tempparilaulajista myös Eddie Kendricks aloitti soolouransa 70-luvun alussa ja komeasti aloittikin. Davidin ja Millerin yhteistyö alkoi tiettävästi Davidin nimenomaisesta pyynnöstä, ainekset olivat olemassa, mutta ihan toivotulle tasolle ei päästy. Millerin kirjoittamaksi merkitty singleraita You Just Don’t Know (Parkway 965). 80-luvun puolivälissä sävelmä ilmestyi listojen hännille Arnie’s Love -nimisen trion huomattavasti lepsumpana versiona. Miller ärrä sitä vastoin tarkoittaa talon vakioväkeen kuulunutta Ron Milleriä. Sen uskallan joka tapauksessa julistaa varmaksi, ettei Chicagon Bobby Millerillä ollut mitään tekemistä James Brownin 70-luvun lopun hitin It’s Too Funky In Here kanssa. Ehkä uskallan luottaa myös Shirellesdiskografian tietoon, jonka mukaan vuonna ‘68 julkaistu single Wait Til I Give You The Signal / Wild And Sweet olisi ”oikean” Bobby Millerin säveltämä, tuottajanimi Bunky Sheppard ainakin tukisi ajatusta. 2, ”Portrait”-albumin nätissä Just Another Morning -raidassa merkinnän R. ’73) ja Come To Me (Walter Jacksonin LP ”Tell Me When It Hurts” v. Levy löytyy Frazierin LP:ltä ”Another Life”, jolla näyttää olevan toinenkin Millersävelmä, nimeltään Ha-Ha Ya. Kuvittelin löytäväni luotettavaa tietoa hänen viimeisistä vuosikymmenistään, mutta saldoksi jäi yhteenveto, joka selvästi oli tarkoitettu vain selvitykseksi hänen aktiivivuosiensa tekemisistä. Listaus ei ollut pituudella pilattu ja siitäkin vähästä osa sisälsi vähintään kolmen eri Bobby Millerin sävellysja tuottotöitä. Hämmästyksekseni huomasin Chubby Checkerin diskografiaa tutkiessani, että häneltä on julkaistu vuonna ‘65 Robert E
Musiikkitoimittajasta musiikkituottajaksi 1970-luvun puolivälissä ruvennut Liuhala kertoi löytäneensä aikoinaan alennusmyynnistä Big Maybellen albumin, jossa oli tämän ruudikkaan laulajan ruudikkaimpia raitoja. kuperäisbiisin 1960-luvun puolivälissä, mutta kun sain laulajattaren Scandia-singlen vihdoin käsiini, paljastui että Heikko kohta oli aivan eri kappale, Rose Marie McCoyn säveltämä What A Feeling. Levytys (Okeh 4-7026) on raakaa mutta sykkivää, uhkaavaa mutta keinuvaa musiikkia, jossa Big Maybelle julistaa vähemmän ystävällisesti että joku pitkäkyntinen ja -ripsinen VIIS SIITÄ VEISAAN! Kappale historiaa, osa 8 Kappale historiaa, osa 8 on selvästi hänen äijänsä kimpussa. Hyvällä maulla hän poimi sieltä tämän raidan ensin Jussi Tuomisen käännettäväksi ja siitä Islandersin työstettäväksi. Filmi sai ensi-iltansa elokuvateatteri Bostonissa Helsingissä nimellä ”Jazzin juhlaa” marraskuussa 1960 ja keräsi täkäläisiltäkin kriitikoilta ylistyslaulua. Olin pitkään mietiskellyt, että ehkäpä kappale olisi lainaa Ann Christinelta, joka levytti yhden nimeltään vähän vastaavan al. Enää pitäisi tietää, mistä tämä helmi on päätynyt yli 20 vuotta myöhemmin Kirkan albumille, joka on muuten täynnä tuoreita käännöskappaleita 1970-luvun jenkkiartisteilta. Blues News 5/2022 39 PETRI LAHTI V iis siitä veisaan on todella yllättävä kappale Kirkan vuoden 1975 funkahtavalla ”Tiukka linja” -albumilla, kultakauden rytmibluesia Big Maybellen huippuvuosilta. Esitys on nimittäin Big Maybellen vuonna 1954 purkittama I’ve Got A Feelin’, jossa ei tuon ajan rytmibluesin tapaan oltu turhan hempeitä. Liuhala muisteli vielä, että tunsi Big Maybellen levytystensä lisäksi tämän räväkästä vierailusta ”Jazz On A Summer’s Day” -elokuvassa (1959), joka oli ollut tarkassa syynissä täällä asianharrastajain keskuudessa ja toimi inspiraationa muun muassa Pori Jazzin perustamiselle. Mukana on muun muassa lainaa Bobby Blandilta ja Stevie Wonderilta – tiukasti funkkaavan ja torvilla maustetun yhtyeen soittamana. Mukana on esimerkiksi komea Mircea Stanin soittama pasuunasoolo, ja hyvää on sekin, että sovitus on tehty suoraan alkuperäisen pohjalta. Vuosi 1954 oli silti Wychelle kirjaimellisesti aika lyömätön: I’ve Got A Feelinin lisäksi hän loi The Toppersin (I Love To Play Your Piano) Let Me Bang Your Boxin, jossa painetaan varsinkin lyriikkapuolella todella tiukkaa linjaa. Tämä Juilliardin käynyt newyorkilainen (1922–1983) taikoi ilmoille esimerkiksi ties kuinka monen esittämän Alright, Okay, You Winin sekä Elviksen A Big Hunk O’Loven salanimellä Sidney Jaxon yhdessä Aaron Schroederin kanssa. Lopputuloksesta tuli hyvä: eteenpäin reippaasti potkiva, komeita torviarreja sisältävä Kirkan ylistyslaulu sille, että hän pääsi vanhasta riivinraudastaan eroon. Sen jälkeen ei auttanut kuin ottaa yhteyttä ”Tiukan linjan” tuottaneeseen Tommi Liuhalaan, joka muisti heti, mistä Viis siitä veisaan löytyi. No, se tiedetään että Kirka rakasti syvästi soulia ja sai näpeilleen monesti esittäessään sitä suomalaisille, mutta albumin muusta materiaalista poikkeavan, Viis siitä veisaan -kappaleen päätyminen albumille on aina ihmetyttänyt minua. Nostetaan loppuun vielä esiin Viis siitä veisaan -säveltäjä Sidney Wyche, joka on näitä alan suuria tuntemattomuuksia, vaikka näytöt ovat kovia. Laulajatar ei säästele uhossa äänivarojaan, ja vain Sam ”The Man” Taylorin puhaltama pitkä torvisoolo rauhoittaa vähän tunnelmaa. En tiedä miten tuttu Kirkan vuonna 1975 ilmestynyt ”Tiukka linja” -albumi on teille hyvän musiikin ystäville, mutta aihetta olisi, sillä pitkäsoitto on Babitzinia tummimmillaan. McCoy sävelsi myös Big Maybellen Gabbin’ Bluesin, joten yhteyksiä sinne päin oli, vaikka biisi oli eri
Itse kuvailu ei kuitenkaan sisälly tähän sanoitukseen. Millaista oli heidän elämänsä. McTell oli energinen ja kekseliäs. Olen käyttänyt tässä artikkelissa hyväkseni myös David Fulmerin dokumenttifilmiä (YouTubessa) ja netistä löytämiäni kappaleiden sanoituksia. Turvallisuudestaan hän huolehti pitämällä pistoolia mukanaan. Allman Brothers Band, Taj Mahal, Ry Cooder, Jack White ja Bob Dylan, joka laulaa kappaleessaan Blind Willie McTell (1983, julkaistu 1991) mm. Hänet on haudattu Jones Grove -kirkon hautausmaalle Thomsoniin. Hän oli taitava kitaristi, joka oli erikoistunut soittamaan 12-kielistä kitaraa. Three Women Bluesissa (1929) kertojalla on kolme naista: keltainen Memphisissä, ruskea Savannahissa ja musta Statesborossa. Hän muisti myös hyvin eri ihmisten äänet. Sosiaalisena ihmisenä hänellä oli paljon soittokavereita kuten Curley Weaver, Buddy Moss, Barbecue Bob, Sonny Terry ja Brownie McGhee. Matkustelu näkyy aiheena useassa McTellin sanoituksessa. Sokeainkouluissa hän oppi soittamisen ja käsityötaitojen ohella lukemaan sokeainkirjoitusta, ja ilmeisesti myös kirjoittamaan auttavasti. Willie McTellin elämän vaiheet ja levytykset on kuvattu hyvin Jussi Ronkaisen artikkelissa ”Blind Willie McTell – 12-kielisen blueskitaran mestari” (BN 2/2014), jonka keskeinen tietolähde on Michael Grayn kirjottama McTellin elämänkerta ”Hand Me My Travelin’ Shoes” (2007). Hänen kappaleitaan ovat tulkinneet mm. Hän tuli hyvin toimeen sekä mustien että valkoihoisten kanssa. Isän jätettyä perheen McTell muutti noin 7-vuotiaana äitinsä kanssa Statesboroon, Georgiaan. McTell säesti myös muita artistikolleegoitaan levytyksissä. Kertoja pyrkii junan kyytiin jossain Etelä-Amerikassa ja taivuttelee Poor Boy -biisiä soittamalla ve. Tosin on myös arveltu, että tämä sanoitus ei kerrokaan naisista, vaan on piiloviesti mustille koskien etelävaltioiden valkoihoisia rasisteja. Laittoman viinan myyntikin sujui vaikeuksitta sivubisneksenä. Kyseessä ei ollut niinkään selkärangaton opportunismi, vaan sokean mustan miehen tapa turvata taloudellinen toimeentulo rotusorron karuissa olosuhteissa. ”Nobody can sing the blues like Blind Willie McTell”. Blind Willie McTell, Reverend Gary Davis ja Blind Boy Fuller. Etelän naisen takamus (southern can) kuuluu yksinomaan kertojalle, joka ei suvaitse minkäänlaista kieroilua tai pettämistä: ”If ya wanna get crooked I’ll even give ya my fist /.../ When I hit ya momma then ya feel my hand / I’m gonna grab me a brick and tear your can on down /.../ You may get death-bed sick, ’cause you’re graveyard bound / I’m gonna make you moan like a graveyard hound” jne. Southern Can Is Mine (1933) on ääriesimerkki. Värejä McTell ei sanoituksissaan juuri käyttänyt lukuun ottamatta ihonvärin mainitsemista. Musikologi John Lomax nauhoitti hänen soittoaan ja puhettaan Kongressin kirjastolle vuonna 1940. Keskeinen sanoitusten aihe näyttää olleen naiset ja naisiin liittyvät ongelmat. Willie McTellin toinen silmä oli syntymästä asti sokea, ja toinenkin silmä sokeutui lapsuusajan loppupuolella. Äidin kuoleman jälkeen (1920) hän kierteli katusoittajana eri paikkakunnilla ja kotiutui Atlantaan. 40 Blues News 5/2022 TIMO KAUPPINEN T ässä sokeiden bluesartistien sanoituksia käsittelevän artikkelin toisessa osassa tarkastelun kohteina ovat mm. McTell ei halunnut ottaa julkisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin kuten rotusortoon. Naiset jättävät, valehtelevat, pettävät, tuhlaavat kertojan rahat, ja aiheuttavat BLIND WILLIE MCTELL BLIND WILLIE MCTELL Blind Willie McTell (William Samuel McTear) syntyi luultavasti vuonna 1901 Thomsonin pikkukaupungin lähistöllä Georgiassa ja kuoli 58-vuotiaana melko tuntemattomana ja köyhänä vuonna 1959 Milledgevillessä, Georgiassa. Hän huolehti omasta ulkonäöstään ja tunnisti vaatekaappinsa eri väriset puvut tunnustelemalla. Kappaleidensa aiheet McTell poimi mustien arkielämästä, ja lauloi yleensä minä-muodossa mainiten usein jopa oman nimensä. monenlaista muutakin harmia. Kuoleman aiheutti sydänkohtaus, jonka taustalla todennäköisesti myötävaikuttivat myös diabetes ja alkoholismi. Ticket Agent Bluesissa (1935) tosin kertoja kuvailee hänet jättäneen naisen ulkonäköä juna-aseman lipunmyyjälle yrittäen saada selville, minne päin nainen on matkustanut. Sen jälkeen hän levytti usealle eri yhtiölle vuosina 1927–1935 noin 60 kappaletta joko omalla nimellään tai salanimillä kuten Blind Sammie, Georgia Bill, Hot Shot Willie ja Barrelhouse Sammy. Kun John Lomax haastatteli häntä vuonna 1940 ja pyysi mainitsemaan protestilauluja (complaint songs), McTellille ei tullut ensin mieleen ainuttakaan, ja hän pyrki välttelemään kiusalliseksi kokemaansa aihetta. Kitaransoiton alkeet hän oppi äidiltään ja lisäoppia kertyi useissa sokeainkouluissa. Naisten muu ulkonäkö saa harvoin huomiota osakseen. Siinä kertoja uhkailee naista monenlaisella väkivallalla. Hänen kuuluisimmassa kappaleessaan Statesboro Blues (1928) kertoja on lähdössä junamatkalle ja pyytää naista ojentamaan matkakengät. McTellin sanoitusten naiskuva on usein negatiivinen. pungeissa omatoimisesti kepillään koputtelemalla äänien perusteella ja erotti setelirahat toisistaan tunnustelemalla. Kaikkiaan hänelle kertyi levytettyjä kappaleita toista sataa. Stefan Grossman havainnollistaa hänen soittotapaansa Fulmerin dokumenttifilmissä. Se on erikoinen tarina, jossa McTell puhelee, laulaa ja imitoi kitarallaan junan ääntä, kelloa ja vislausta. Hän pystyi liikkumaan tutuissa kauSOKEAA BLUESIA Näkövammaisten sanoituksia, osa 2 Näkövammaisten sanoituksia, osa 2 Big Eighty left Savannah, Lord, and did not stop You ought to saw that colored fireman when he got that boiler hot Reach over in the corner, hand me my travelin’ shoes You know by that, I got them Statesboro blues McTellin aikoinaan eniten myynyt kappale oli Travelin’ Blues (1929), jonka hän levytti salanimellä Blind Sammie. Mistä he lauloivat. Ahmed Ertegunin Atlantic Records oli levytysvuorossa vuonna 1949. Sokeille muusikoille tunnusomaisia mustia laseja hän ei halunnut käyttää. Näkyikö sokeus heidän sanoituksissaan. Viimeisen session nauhoitti levykauppias Ed Rhodes vuonna 1956 McTellin ollessa 55-vuotias. Hän pystyi ampumaan äänien perusteella oikeaan suuntaan. McTell ei esittänyt valkoihoiselle yleisölle näitä mahdollisesti ärsyttäviä lauluja, mikä salli hänen ylittää roturajat ja esiintyä myös valkoisten alueilla ja tilaisuuksissa. Myös levy-yhtiöt kiinnostuivat taitavaksi kehittyneestä soittajasta, ja ensilevyn julkaisi Victor-levy-yhtiö vuonna 1927. Soittajana McTell oli monipuolinen pyrkien esittämään aina yleisön toiveiden mukaisesti bluesia, ragtimea, hokum-ralleja ja uskonnollisiakin kappaleita
Davis sokeutui lapsena. Bluessanoituksissa ollaan usein allapäin ja saatetaan kuvata surua ja masennustakin. Blues News 5/2022 41 lille 69-vuotiaana vuonna 1965. Yksi Davisin taidokkaasta ja omaperäisestä turimiestä sallimaan hänen tulla junan kyytiin kulkureiden (hobo) tyyliin ”travelin’ blind”. Nämä synkkäaiheiset laulut eivät liity sokeuteen, jota Willie ei tuntunut pitävän kummoisenakaan vammana. Kertoja haluaa itsekin hypätä avoimeen hautaan. 1965). Hän opetteli soittamaan kitaraa, banjoa ja huuliharppua ryhtyen 21-vuotiaana kierteleväksi blues-muusikoksi. Kun valkoihoinen mies menee murheissaan joelle, hän istuu miettimään ja hukuttautuu. Minähenkilö tiedostaa selkeästi oman kuolevaisuutensa myös uskonnollisessa kappaleessa I Got To Cross The River Jordan (julk. Seuraavana aamuna McTell oli hämmästynyt, koska häntä ei oltukaan ryöstetty tällä kertaa vaan rahat olivat jopa lisääntyneet! Hän ystävystyi Edin kanssa ja sen seurauksena saatiin nauhoitettua McTellin viimeinen sessio vuonna 1956 (julkaistu 1961). Noin 30-vuotiaana 1920-luvun puolivälissä hän kotiutui Pohjois-Carolinan Durhamiin, jossa hän esiintyi useiden muiden paikallisten muusikoiden kanssa. McTell joutui itsekin vaaroille alttiiksi varsinkin 1950-luvulla, jolloin hän oli alkoholisoitunut. McTell oli Katesta myös mustasukkainen, sillä tällä oli muitakin miessuhteita. McTell-hahmo pyytää naisia tuomaan kukkia haudalleen kappaleessa Lay Some Flowers On My Grave (1933). Tämän kappaleen sekä 1950ja 1960-lukujen monien omien levytystensä rojalteilla Davis pystyi hankkimaan itselleen talon ja elämään melko mukavasti. Gary Davis” (2012). Newportin Folk FestivaaKuolema ja suru ovat läsnä myös On The Cooling Boardissa (julk. Vaikka sanoituksissa sokeus ei suoraan näkynytkään, se oli läsnä ja vaikutti McTellin elämään. Itkuun ei kuitenkaan ole aihetta: ”Don’t none of you womens cry / You just lay some flowers on my grave.” Weary Hearted Bluesissa (1933) laulun kertoja vihjaa, että kovia kokeneet mustat saattavat olla vastustuskykyisempiä itsetuhoisille ajatuksille ja teoille kuin valkoihoiset. 1972), jossa rakastettu nainen Ella lepää ruumislaudalla ja haudataan. Hän opetti kitaransoittoa mm. Blind Boy Fullerille. Statesboro Blues tosin alkaa säkeillä “Wake up mama, turn your lamp down low / Have you got the nerve to drive Papa McTell from your door?” Kertoja seisoo aamulla naisen asunnon ovella ja pyytää tätä ”säätämään öljylamppunsa liekin pienemmälle”. Se on alkujaan Blind Willlie Johnsonin sävellys. Kerran Kate jäi kiinni ”rysän päältä” mitä seurasi väkivaltainen välikohtaus. Kappaleessa Broke Down Engine (1933) hän tuntee olevansa rikkinäinen kone ilman ohjauspyörää, masentunut ja yksinäinen. Folk-musiikin suosion myötä Davis pääsi esiintymään mm. Tässä ilmaisussa ”blind” ei viittaa sokeuteen. Yleensä bluesissa tämä tarkoittaa pidättäytymistä läheisistä kontakteista vieraiden miesten kanssa, mutta tässä yhteydessä se lienee vain kehotus rauhoittua naiselle, jonka kanssa ”Papa McTell” on riidoissa. New Yorkissa hänellä oli useita soitto-oppilaita, kuten Stefan Grossman, Dave van Ronk ja Rory Block, joka on levyttänyt mm. McTell ei laulanut sokeudesta, eikä juuri näkemisestä tai valostakaan. Vastaavassa tilanteessa musta mies nousee ja palaa takaisin kaupunkiin! REVEREND GARY DAVIS REVEREND GARY DAVIS Reverend Gary Davis (Gary Davis, Blind Gary) syntyi vuonna 1896 Laurensissa, Etelä-Carolinassa ja kuoli 76-vuotiaana sydänkohtaukseen vuonna 1972 Hammontonissa, New Jerseyssä. Peter, Paul ja Mary levyttivät hänen kappaleensa Samson And Delilah nimellä If I Had My Way (1961). albumin ”I Belong To The Band: A Tribute To Rev. Vielä synkemmät ovat tunnelmat Death Room Bluesissa (1933), jossa äiti on kuollut. Hänet on haudattu New Yorkin Rockvillen hautausmaalle. Levykaupias Ed Rhodes on kertonut, että hän pyysi saada nauhoittaa McTellin soittoa, mutta tämä kieltäytyi ja sammui. Willie McTellkään ei kaihtanut näitä aiheita. Ed auttoi hänet kotiin ja laittoi taskuun vielä vähän rahaakin. Vuonna 1940 Davis vihittiin baptistipapiksi, ja hän muutti saarnaajaksi ja katumuusikoksi New Yorkin Harlemiin. McTell ja hänen silloinen vaimonsa Kate käyttivät tätä hyväkseen markkinoinnissa 1930-luvun lamavuosina. Heillä oli tapana tehdä ennakkosopimus soittokeikoista ja hinnoitella ne asiallisesti. Tombstone is my pillow, cold ground is my bed (2x) The blue sky is my blanket, and the moonlight is my spread Early one morning, death walked into my room (2x) Oh well it took my dear mother, early one morning soon She left me moanin’ and cryin’, moanin’ like a turtledove (2x) Rev. He eivät suostuneet esiintymään tavanomaisilla ”neekereiden palkoilla”. Onneksi McTell ei kuitenkaan ampunut Katea eikä ketään muutakaan pistoolillaan. Sokea bluesmies erottui muista muusikoista ja herätti ihmisissä kiinnostusta ja halua nähdä tämä erikoisuus. Gary Davis Blind Willie McTell
Kuoleman aiheutti luultavasti laajalle levinnyt ruuansulatuselimistön tulehdus ja munuaissairaus. got to feel my way, Lord there nobody cares for someone like me Death don’t have no mercy in this land He’ll come to your house, and he won’t stay long You look at your bed and somebody be gone Death don’t have no mercy in this land Davis levytti myöhemmin saman kappaleen lähes samoin sanoin nimellä There Was A Time That I Was Blind (1956, julk. Omat versiot siitä ovat levyttäneet mm. Davis ei sokeudestaan huolimatta ollut taipuvainen masennukseen eikä kärsinyt itsetuhoisista addiktioista. Davis pukeutui katusoittajanakin pukuun. Toisin kuin monet muut sokeat bluesmiehet, Davis kertoo sokeudestaan eräissä kappaleissaan. Grateful Dead (1969) ja Jorma Kaukosen Hot Tuna -yhtye (1970). Koska myös paholainen on liikkeellä väijyen syntisiä, kannattaa olla valmis lähtöön ja liittyä ”kristilliseen orkesteriin.” Bluesin perustarinoita naisista ja parisuhdeongelmista esiintyy Davisin originaalituotannossa vain muutamassa varhaisessa bluesnumerossa. Mustasukkaisuutta ei sanoituksissa liioin esiintynyt. Laululla saattoi olla aikoinaan myös poliittista merkitystä, sillä vaikka Davis oli itse epäpoliittinen henkilö, hän esiintyi usein Vietnamin sodan vastaisissa tapahtumissa ja kansalaisoikeusliikkeen tilaisuuksisssa. 42 Blues News 5/2022 soittotekniikasta vaikutteita saanut kitaristi on Jorma Kaukonen, jonka kappale Preacher Picked The Guitar (2007) kertoo Reverend Gary Davisin oloisesta katusoittajasta New Yorkin Harlemissa. Land (1953, julkaistu 2003). Blind Blaken levyjä kuuntelemalla ja katumuusikoiden opastuksella. Hänet on haudattu Durhamin Grove Hillin hautausmaalle. Eräs hänen tunnetuimmista kappaleistaan oli ”Harlem Street Singer” -albumilla julkaistu Death Don’t Have No Mercy (1960), joka kertoo kuoleman väistämättömyydesta ja yllätyksellisyydestä. Naisista en löytänyt Davisin sanoituksista ilmauksia, jotka olisivat perustuneet kuuloon, tuntoaistiin tai tuoksuun. Osan näistä hän tosin levytti vain kitarainstrumentaaleina. Jumala kulkee vetten päällä, tuulessa, salamassa ja myrskyssä rikkaiden sekä köyhien oville koputtelemassa. Fullerin näkö alkoi heiketä teini-iässä ja hän oli täysin sokea noin 20-vuotiaana. sokean huuliharppuvirtuoosi Sonny Terryn kanssa. He soittivat yleensä bluesia, mutta kirkkojen edustoilla he esittivät hengellistä musiikkia. 1974), jossa fyysinen ja hengellinen sokeus rinnastuvat. Lisäksi Davis on tulkinnut perinnekappaleita kuten Candy Man, Hesitation (Blues), Coco Blues (Cocaine Blues), Baby Let Me Lay It On You jne. Arvokkaalla pukeutumisella ja käytöksellä Davis halusi viestiä, ettei ole mikään pummi vaan saarnamies ja muusikko, joka ei kerää tippejä säälistä vaan ammattitaidollaan. Tinakuppi oli kiinnitetty kitaraan tai pukuun. Fuller soitti toisinaan yhdessä myös häntä vanhemman (Blind) Gary Davisin kanssa saaden tältä lisäoppia. Davis oli naimisissa syvästi uskovaisen Annie Bell Wrightin kanssa vuodesta 1937 aina kuolemaansa saakka vuonna 1972. Kravatti oli kaulassa, mustat lasit silmillä ja sokean keppi apuna. Jeesus tuli ja pelasti pimeässä eläneen sokean, joka on nyt onnellinen: ”I was out in darkness and I could not see /.../ Jesus came and he rescued me / O, Glory how happy I am.” ”Ettekös te näe, että tämä maa on tuhoutumassa?”, kyselee sokea Davis näkeviltä kuulijoiltaan kappaleessa There’s Destruction In This Rev. Cross And Evil Woman Blues (1935) toteaa, että ilkeästä mustasukkaisesta naisesta on vaikea päästä eroon, ja biisissä I’m Throwing Up My Hands (1935) nainen pakkaa laukkunsa ja jättää kertojan, joka murehtii kohtaloaan. BLIND BOY FULLER BLIND BOY FULLER Blind Boy Fuller (Fulton Allen) syntyi Wadesborossa, Pohjois-Carolinassa vuonna 1907 ja kuoli 33-vuotiaana Durhamissa, Pohjois-Carolinassa vuonna 1941. Hän meni naimisiin Cora Youngin kanssa ja hankki elantonsa soittamalla kaduilla ja tanssipaikoissa. Kukaan ei tunnu välittävän. Hän kotiutui Durhamiin, joka oli Pohjois-Carolinan mustan kulttuurin keskus monine bluesmuusikoineen. Fuller soitti myös muiden Piedmont-alueen bluesmiesten kanssa ja on levyttänyt mm. Sokeus on pääaihe kappaleessa Lord, I Wish I Could See (1936). Hän lauloi kyllä kuolemasta varsin vaikuttavasti vahvalla saarnaajan äänellään. Sitten hän kertoo, että ihmisiä kuolee ja perheet hajoavat. Hän oli kokenut kuoleman arvaamattomuuden myös henkilökohtaisesti, sillä kahdeksasta sisaruksesta hän oli ainoa, joka ei kuollut jo lapsena. Stefan Wirzin erinomainen, kuvitettu diskografia löytyy Internetistä. 1961). Davisin levytykset ovat valtaosin hengellistä gospel-bluesia. Kappale oli 1960-luvulla pienoinen folk-hitti, ja Bob Dylankin esitti sitä keikoillaan. Hän oli oppinut soittamaan kitaraa nuorena mm. Todennäköinen syy sokeuteen oli lapsuudesta saakka vaivannut, hoitamatta jäänyt silmän sidekalvon tulehdus. Fullerilla oli apunaan poika nimeltään George Washington (Bull City Red), joka toimi hänen ”silminään” säestäen usein Fulleria pesulautaa soittamalla. 1960-luvulla, julk. Gary Davis. Soitajana Fuller oli monipuolinen esittäen bluesin lisäksi myös ragtimeja tanssimuIt was a time when I went blind, Was the darkest day that I ever saw, was the time when I went blind Lord nobody knows like me, the trouble I do see I’m away in the dark. Jonathan Lower esittelee Davisin elämää ja sanoituksia väitöskirjassaan ”The Blindness Blues” (2020). Se paljastaa selkeästi mustan köyhän muusikon synkät kokemukset sokeutumisesta. Tunnelmaltaan selvästi positiivisempi sävy on kappaleessa Oh Glory How Happy I Am (lev
Näkeville on ilmiselvää, että lentokoneesta käsin tapahtuva havainnointi ei ole tehokas menetelmä tarkkailla yksittäisen naisen edesottamuksia. Lähes kaikki Fullerin sanoitukset löytyvät vanhan bluesin harrastajien ylläpitämältä nettisivustolta weeniecampbell.com. Seuraavan viiden vuoden aikana äänitteitä kertyi noin 120 kappaletta usealle eri levyyhtiölle. Working Man Bluesissa (1942) köyhä duunari on menettämässä naisensa Cadillacin omistajalle. Mies pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee. Hän uskoo löytävänsä vielä sen oikean tytön, mutta hänen vanhempansa ovat huolissaan, koska nuorella pojalla näyttää jo olevan liiankin monta naista. Worried And Evil Man Bluesissa (1938) etsitään naista kävellen kunnes ”viikset ulottuvat maahan saakka”. Sokean bluesmuusikon saattoi olla vaikea solmia kestävää ja harmonista parisuhdetta. Monessa kappaleessa kertoja myös mahtailee seksuaalisilla kyvyillään (Long Time Trucker, 1939, Hungry Calf Blues, 1938, Thousand Women Blues, 1940). Naisen lihavuus tai laihuus voi perustua näköhavaintoon mutta myös tuntoaistin avulla saatuun tietoon. Laiheliini ei pysty poistamaan kertojan alakuloa: “Little lean woman, sure can’t draw my pay / ’Cause she haven’t got nothin’ to drive my blues away.” Tuntoaistiin saattaa perustua myös kertojan havaitsema naisen pörröisyys laulussa Shaggy Like A Bear (1937): ”Says, my woman, she’s got something, shaggy like a bear / Hey, hey, shaggy like a bear / She says, ”Come around to my room, daddy”, Great God, and that stuff is there.” Makuaisti mainitaan mm. Been Your Dogissa (1937) nainen on rapajuoppo. Naisten ei-visuaalisessa kuvaamisessa Fuller sen sijaan kunnostautuu. Blues News 5/2022 43 siikkia sekä hengellisiä kappaleita. Niissä tuskin on kyse konkreettisesta maistamisesta, vaan ”sweet” viittaa naisen sulokkuuteen tai hyväluontoisuuteen. Valtaosassa sanoituksia naisten kanssa menee huonosti. Illallisella hän haluaa tuntea lihavan naisensa pehmeät jalat: ”For my dinner, I want ham and egg / Hey-hey, I want ham and egg / And for my supper, mama, I wants to feel your leg / Now you let me feel your leg, and it felt so soft.” Sama ilmaus esiintyy myös kappaleessa I Got A Woman Crazy For Me (1936). Suosio oli niin suurta, että kun Fuller kuoli, levy-yhtiö taivutteli vastahakoisen kitaristi-laulaja Brownie McGheen käyttämään jonkin aikaa artistinimeä Blind Boy Fuller No 2 ja levyttämään kappaleen Death Of Blind Boy Fuller (1941). Mamiessa (1937) nainen on jättänyt kodittoman miehen, joka joutuu nukkumaan kylmällä kadulla kivi tyynynään. Death Alleyssa (1937) ”kuolemankujalla” asuva mies saa ruokaa vain satunnaisesti ja hänen naisellaankin on ”takaoven mies”. Tai johonkin kaksimieliseen kuten Sweet Honey Holessa (1937).. Nuorena kuollut Fuller oli innokas tutustumaan naisiin ja toi sen sanoituksissa esiin usein suorasukaisesti. ”Possunlihanaistaan” kertoja kuvailee niin syötävän suloiseksi, että moni muukin mies haluaisi sitä maistaa: ”Yes, the reason why I like pigmeat, you know it’s nice and sweet / my gal, she got something sure is, hard to beat /.../ Yes, she’s large in the body, she’s neat in the waist / my gal, she got something I know you would like to taste.” Makeus mainitaan useassa kappaleessa kuten Little Woman You’re So Sweet (1940) ja My Brownskin Sugar Plum (1936). Fuller ei tehnyt ainoatakaan kappaletta sokeudesta. Mustien käärmeiden ja ruskeaihoisten naisten ohella muita värejä ei juuri esiinny. Hän oli suosittu Itärannikon mustien keskuudessa. Varsinkin jos sattui olemaan äkkipikainen ja äksy, kuten Fulleria on luonnehdittu. Kappaleessa Too Many Women (1938) kertoja sanoo olevansa nuori ja villi. Fuller pääsi levyttämään vuonna 1935. Yksi aihe oli kuitenkin ylitse muiden: naiset. Mustan väestön köyhyys ja kurjuus näkyvät vain harvassa Fullerin laulussa. Tiettyyn f-sanaan viittaavassa kaksimielisessä kappaleessa Truckin’ My Blues Away (1936 ja 1937) tosin rammat juoksevat ja sokeat saavat näkönsä takaisin: ”Keep on truckin’ baby, truckin’ my blues away / Make a lame man run, make a blind man see.” Näkemiseen viitataan kappaleessa 10 O’Clock Peeper (1938), jossa kertoja tirkistelee avaimenreiästä ja näkee ”mustan käärmeen” imevän naisensa kieltä: ”Said I peeped through the keyhole mama, my woman she wouldn’t let me in / Now some black snake been, sucking my rider’s tongue.” Fullerin sokeus on kuitenkin epäsuorasti havaittavissa esimerkiksi Flyin’ Airplane Bluesin (1938) sanoituksessa, jossa kertoja sanoo hankkivansa lentokoneen ja lentelevänsä sillä kaupungin yläpuolella vakoilemassa rakastamaansa naista. Melko harvassa ovat myös matkustamiseen liittyvät laulut. Three Ball Bluesissa (1940) mies on nälkäisenä ja kylmissään viemässä kitaraansa panttilainaamoon, jonka hoitajan kokemuksen mukaan harva asiakas pystyy lunastamaan panttiaan koskaan takaisin. Laihat maksulliset naiset pysykööt poissa ovelta kolkuttelemasta biisissä I Don’t Want No Skinny Woman (1940). Oma “pigmeat mama” on ottanut hatkat, koska kertoja on käynyt harrastamassa tunteetonta ”villikarjuseksiä” (bo-hog, boar hog) jonkun vieraan naisen kanssa. Näin saattoi olla myös Fullerin omassa elämässä. Hän soitti National-resonaattorikitaraa taitavasti ja oli vahvaääninen laulaja. Hän esitti asiat suorasukaisen rehellisesti ilman tunteilua tai hienostelua. Nainen on jättänyt tai pettänyt, ei toteuta miehen toiveita, tai kohtelee tätä muuten ikävältä tuntuvalla tavalla. Fuller levytti monia Hokum-bluesperinteestä kumpuavia kaksimielisiä (double entendre) kappaleita kuten Sweet Honey Hole (1937), Truckin’ My Blues Away (1936 ja 1937), Let Me Squeeze Your Lemon (1937) ja I Want Some Of Your Pie (1939). Fullerin sanoitukset kattoivat köyhän mustan väestön elämän iloineen ja murheineen. Joulu lähestyy, ja jos nainen löytyy, mies lupaa olla tälle joulupukki, vaikka hänen viiksensä eivät olekaan valkoiset. kappaleessa Stealing Bo-Hog (1938). Bus Rider Bluesissa (1940) mies matkaa Greyhoundin kyydissä kaupungista kaupunkiin etsien naistaan. Kappaleessa I’m A Stranger Here (1939) muukalainen, jota kohdellaan Pohjoisessa kuin koiraa, päättää palata ystävällisempään Etelään. Meat Shakin’ Womanissa (1938) Fullerin kertoja haluaa kinkkua ja kananmunia päivällisellä. Intohimo, mustasukkaisuus, eroamiset, köyhyys, pettymykset, kaltoinkohtelu ja huumori olivat läsnä hänen sanoituksissaan. Homesick And Lonesome Bluesissa (1937) pieni Cora May jää itkemään, kun mies suuntaa kohti New Yorkia vaellusvimman riivaamana kuin villihanhi. Fullerin väripaletti on suppea ja tavanomainen
Vuonna 1938 hän joutui vankilaan ammuttuaan pistoolilla vaimoaan jalkaan. sokeasta ”old man Bellistä”, joka erehtyy luulemaan ohikulkevasta kalakauppiaasta leyhähtävää kalanhajua paikallisten ilotyttöjen tuoksuksi. On takaoven miehiä, hankitaan bulldoggi naista vartioimaan, ja muutetaan laitakaupungille jäämiesten ja hiilenmyyjien ulottumattomiin. Laulun kertoja saa sähkeen ja palaa kotiin. Kappaleessa Get Your Yas Yas Out (1938) on kysymys naisen tuoksusta ja uskottomuudesta. What’s that smell like fish, mama. Tällaisia ovat Untrue Blues (1937), Keep Away From My Woman (1936), Snake Woman Blues (1937), Night Rambling Woman (1940), Throw Your Yas Yas Back In Jail (1937), Bulldog Blues (1941), Step It Up And Go (1940), Somebody Been Playing With That Thing (1936), Cat Man Blues (1936), I’m Gonna Move To The Edge Of Town (1938) jne. Food, if you really want to know. Upseeri on toisaalta myös sulavakäytöksinen herrasmies, jolla näköaistin puuttuessa on kehittynyt tarkka hajuaisti. Tulokset olivat laihoja. Sokea huuliharpputaituri Sonny Terry (1911–1986) levytti kaverinsa Brownie McGheen (1915–1996) kanssa livenä kappaleen I Woke Up One Morning And I Could Hardly See (1962), mutta siinä kyseessä on Sleepy John Estes. Se kertoo mm. ”Naisen tuoksu” (Scent of a Woman) (1992) on Martin Brestin ohjaama ja Al Pacinon tähdittämä draamaelokuva, jossa sokeutuneelle, katkeralle ja itsetuhoisuuteen taipuvaiselle entiselle upseerille palkataan viikonloppuavustajaksi köyhä rehti opiskelijapoika. Hän tuntee tangoaskelten lisäksi erityisen hyvin naisten (kosmeettiset) tuoksut, ja hänen suurin unelmansa on herätä aamulla sängyssä kauniin naisen tuoksuun. Pettämisestä, uskottomuudesta ja mustasukkaisuudesta Fullerilla on äänitteitä ainakin toistakymmentä. Hänen rakas ystävänsä on kuollut, ja hän itse tuntee syvää, lähes itsetuhoista rakkaudettomuutta. Kappaleessa Big House Bound (1938) hän harmittelee vankilaan joutumista, ja erityisesti sitä, että hänen ystävänsä ja tuttavansa eivät maksa takuita hänen vapauttamisekseen: ”I never forget the day, Lord, they transferred me to the county jail (2x) / I have shot the woman I love, ain’t got no one to come go my bail.” Yleinen pettymys naisiin käy ilmi toisesta vankilakappaleesta Crooked Woman Blues (1940): “Locked up in jail, mama, and I sure can’t help myself (2x) / Yeah, when I get out, I’m gonna find me someone else / I don’t believe there’s a woman in the whole round world do right (2x) /(Why, boy?) She act like a angel in the daytime, crooked as the devil at night.” Päästyään vankilasta Fuller levytti vielä New Yorkissa heinäkuussa 1940. Ystävät ovat häipyneet ja vanhemmatkin ovat jo kuolleet. Baseball-ottelussa oikean silmänsä menettänyt ja myöhemmällä iällään täysin sokeutuneen Sleepy John Estesin (1889–1977) Stone Blind (1948) on käytännössä sama kappale kuin hänen myöhemmin levyttämänsä When You Lose Your Eyesight (1972). Hän oli tuolloin jo huonokuntoinen, ja esimerkiksi Lost Lover Blues (1940) käsittelee hänelle epätavallisen synkkää aihetta, kuolemaa. Tarina etenee vuoropuheluna. Niiden minäkertoja ei välittänyt varoituksista, vammautui, ja on nyt umpisokea. Mies heittää kodistaan naisen ulos aamutuimaan, koska tämä tuoksui illalla epäilyttävältä ja meni kylpyyn ennen nukkumaan menoa: “Now you got to leave my house this mornin’, don’t, I’ll throw your yas yas out of doors / Here you come, raisin’ hell, know what you been doin’ SOKEITA SATTUMIA SOKEITA SATTUMIA Muiden sokeiden blues/roots -artistien sanoituksia en käynyt tarkemmin läpi vaan ainoastaan silmäilin heidän diskografioitaan pyrkien tunnistamaan sokeus-aiheisia kappaleita. The Rolling Stones poimi ilmaisun livelevynsä “Get Yer Ya-Ya's Out!” (1970) nimeen tästä Fullerin kappaleesta. Uskottomuus oli ilmeinen suosikkiaihe Fullerille, ja hänellä lienee ollut omaakin kokemusta asiasta. Usein laulun kertoja pakottaa surutta naisen lähtemään matkoihinsa ja hankkii uuden tämän tilalle. Eikä kyseessä ole hajuveden tuoksu. Nettitietojen mukaan Fuller oli naisasioissaan melkoinen kuumakalle. (2x) Smell like puddin’ and it ain’t no pie Same thing that you know you have to buy /.../ Smell like sardines and it ain’t in no can Same doggone thing you took to the other man /.../ Make you weep and it’ll make you moan Same doggone thing made me leave my home Then I went back home, I looked on the bed And that best old friend I had was dead /.../ Now as sure as the bird range in the sky above Life ain’t worth livin’ if you ain’t with the one you love Lord, and I ain’t got no lovin’ baby now Lord, I ain’t got no lover now If I knowed you didn’t love me, and didn’t want me I would take morphine and die Kalan hajun ja naisen tuoksun rinnastaminen ei ole täysin Fullerin oma idea, vaan se saattaa perustua Memphis Minnien pikkutuhmaan sanoitukseen kappaleessa New Dirty Dozen, joka levytettiin jo vuonna 1931. 44 Blues News 5/2022 by the way you smell /.../ Liquor you’re drinkin’, went right to your head, had to take a bath ’fore you went to bed.” Yas yas on slangia ja viittaa naisen takamukseen (ass). Blind Boy Fullerin What’s That Smells Like Fish (1938) kertoo tavallaan myös naisen tuoksusta mutta varsin kaksimielisesti
43) mainitaan, että Blind Willie Dunn olisi ollut Alonzo ”Lonnie” Johnsonin salanimi. Ystävien, palkattujen avustajien ja muiden muusikoiden apu auttoi selviytymään. Neworleansilaisen sokean Snooks Eaglinin (1936–2009) laajasta tuotannosta ei silmiini sattunut ainuttakaan sokeusaiheista kappaletta. Tällaisia kummallisuuksia löytyi esimerkiksi Jeffersonin sanoituksista, joissa mm. Sokeus esiintyi pääaiheena vain yhdessä Davisin kappaleessa, jossa se kuvataan elämää vakavasti haittaavana tekijänä. Tässä mielessä kirjoittaja saattaa olla itsekin ”sokea”. Eniten ei-visuaalisia ilmaisuja esiintyi Fullerilla, jonka sanoitukset olivat melko usein myös kaksimielisiä. YouTubesta löytyvässä haastattelussa Charles puhuu sokeudestaan ja kertoo, että eniten hän haluaisi nähdä lapsensa. Hengellisesti suuntautuneita Johnsonia ja Davisia lukuun ottamatta heidän sanoituksensa käsittelivät blues-musiikille tyypillisiä aiheita kuten naisia, parisuhdeongelmia, köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja matkustamista. Yhteiskunnallisia aiheita kuvattiin usein peitellysti piiloviestein, jotka avautuivat mustalle väestölle helpommin kuin valkoihoiselle. Jefferson oli tässä suhteessa tuotteliain, kun taas esimerkiksi McTell vältteli tietoisesti sanoituksissaan ja esiintymisissään sosiaalisia kannanottoja. Blind Lemon Jefferson, Blind Blake, Blind Willie McTell ja Blind Boy Fuller olivat pääasiassa ei-hengellistä musiikkia levyttäneitä artisteja, kun taas Blind Willie Johnsonin ja Reverend Gary Davisin tuotanto oli sisällöltään valtaosin ns. Yleistyksiltä vie pohjaa myös sanoitusten tulkinta, joka on tulkitsijasta riippuvaista. Vaikka heidän levynsä olivat suosittuja mustan väestön keskuudessa, useimmat heistä olivat kuollessaan köyhiä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä oli italialaistaustainen kitaristi Salvato Massaro eli Eddie Lang (1902–33). Selvää sokeuteen liittyvää masentuneisuutta ei sanoituksissa juuri esiintynyt, vaan synkkyyden ja alakuloisuuden tavanomaisin syy oli nainen, joka oli jättänyt laulun minäkertojan. Blues News 5/2022 45 vain se tavallinen tarina, jossa nainen on jättänyt miehen. Ja myös turhanpäiväisiä videoita, joissa hänen väitetään olevan sokeutta teeskentelevä näkevä. Asia sattuu mieheen niin että näköä haittaa. Myös hänestä löytyy YouTubesta useita haastatteluja. Elämäkertaelokuva ”Ray” (2004) sisältää sokeuteen liittyvän kuriositeetin. Tätä ”rannemenetelmää” hän käytti ahkerasti. Davis ja Johnson kuvasivat kuolemaa ja elämän rajallisuutta useassa kappaleessaan, mutta kuolemaan liittyviä sanoituksia löytyi myös ei-hengellisten sokeiden levytyksistä. gospelbluesia. Ray Charlesin (1930–2004) omaperäisestä ja laajasta tuotannosta en sokeuslauluja epäluotettavalla silmäilymenetelmälläni havainnut. Heila, Blakella, McTelliilla ja Fullerilla oli myös alkoholiongelmia. Värit sanoituksissa rajoittuivat lähinnä ruskean ja mustan ihonvärin mainitsemiseen. Stevie Wonder (1950–) on toinen merkittävä muusikko, joka ei näytä sokeudestaan lauluja tehneen. He olivat sokeudesta huolimatta sinnikkäitä ja yritteliäitä. Parhaat kiitokseni Tapani Luotolalle aiheideasta, hyödyllisistä vinkeistä ja asiantuntevista kommenteista. Hänen debyyttialbuminsa ”See The Light” (1986) nimikappaleen kertoja kyselee, näkeekö ”beibi” kaipuun (tarpeen?) valon hohtavan hänen silmässään: ”Can you see the light of need shinin’ in my eye?/ Well, you know I need you baby.” The Blind Boys of Alabaman Old Blind Barnabas (2005) perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus parantaa sokean miehen. dän sanoitustensa vertailu vastaavan ajanjakson ei-sokeiden bluesartistien sanoituksiin ei ollut tässä artikkelissa mahdollista. (– toim.). JeffersonilOikaisu: ”Sokeaa bluesia” -artikkelisarjan ensimmäisessä osassa (BN #316 s. Eikä niitä löytynyt myöskään Blind Joe Reynoldsin (1900–1968), Blind James Campbellin (1906–1981), Blind Joe Taggartin (1892–1961) tai Blind Joe Hillin (1931–1988) diskografioista. Näkevän kirjoittajan on vaikea eläytyä lähes sata vuotta sitten eläneiden mustien sokeiden muusikoiden elinolosuhteisiin. Lang ja Johnson kyllä soittelivat ja levyttivätkin yhdessä 1920-luvun lopussa, mutta esiintyessään viimeksi mainittu tiettävästi käytti aina omaa kutsumanimeään. Kanadalainen kitaristi-laulaja Jeff Healey (1966–2008) menetti näkönsä yksivuotiaana retinoblastooman (silmän verkkokalvon syövän) takia. Sokeus ilmeni heidän sanoituksissaan visuaalisten elementtien vähäisyyden ohella kuulo-, tunto-, makuja hajuaistiin perustuvina ilmaisuina. He kaikki kuuluivat pieneen onnekkaiden sokeiden joukkoon, joka pääsi levyttämään toista maailmansotaa edeltävänä aikana. Outoja ajatuskulkuja, unenomaisia käänteitä ja muuta ”surrealistista lyriikkaa” esiintyy tosin myös monien näkevien artistien sanoituksissa. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa olen tarkastellut kuuden tunnetun sokean bluesartistin levytysten sanoituksia. Lahjakkaille sokeille artisteille oli myös hyötyä näkövammasta, joka kiinnosti yleisöä ja levy-yhtiöitä. Näillä varauksin esitän seuraavassa joitakin havaintoja kuvattujen kuuden artistin elämästä ja sanoituksista. Näkeville henkilöille oudon oloiset ajatukset saattavat olla viitteitä näkövammaisuudesta. Hän kuvasi myös paljon sokeuteen mahdollisesti liittyvää epäluuloisuutta, mustasukkaisuutta ja petollisuutta. Parhaiten menestyi Gary Davis, jolla ei ollut terveyttä uhkaavia riippuvuuksia ja joka vaurastui elämänsä loppupuolella. tulitikkuaski, jäniksenkäpälä, lentokone ja sukellusvene mainitaan erikoisissa asiayhteyksissä. Gary Davis eli 76-vuotiaaksi, mutta muut heistä kuolivat melko nuorina (33–58-vuotiaina). Charlesilla oli tapana arvioida naisen viehättävyyttä ottamalla kiinni ranteesta ja sivelemällä naisen käsivartta
Jos ei tykkää, niin asiat voisivat pahemminkin: Water Torturen albumiversio kestää tämän sinkun 3 minuutin ja 3 sekunnin sijaan 14:04... HERBIE HANCOCK HERBIE HANCOCK Crossings / Water Torture (Warner Bros. 46 Blues News 5/2022 PETRI LAHTI S inkkulöydöissä pohditaan tällä kertaa muun muassa Rinteen pojan kovaa kohtaloa, ylistetään suomalaista paukkumaissia, kääräistään kenraalin kahisevat omaan liiviin ja vingutetaan märistysrautaa Ike Turnerin määräämään tahtiin. Ollaan vuodessa 1972, ja risteysalueella tai vesikidutuksessa, ihan miten sen haluaa ottaa. Raution esittämä Benfica-rumba kyllä löytyi, mutta ei tätä, pahus. Sinkun kääntöpuolella suuren John Barryn säveltämään ja osaavan Alan Havenin urkuilemaan elokuvatunnariin on pykätty täällä sanat, eikä se ole ollut selvästikään temppu eikä mikään Tuula Valkamalta (1937–2018). Kun Orlandon äänikään ei osoittautunut erityisen persoonalliseksi, piti oikein tarkistaa, millä eväillä hän levytti valtavan määrän tuotantoa Bel Airille (takakannessa mainostetaan kuutta RAY BRYANT RAY BRYANT Ode To Billy Joe / Ramblin’ (Cadet 5575) Mitä Tallahatchien sillalta heitettiin oikein veteen, ja miksi Billie Joe MacAllister päätti päivänsä hyppäämällä vuotta myöhemmin samasta paikasta tummaan virtaan. Siksi kehutaan Blues Newsin vanhojen partojen ykkösinhokkia (heti Donovanin jälkeen) vain maltillisesti. WB 7598) Sen verran on tullut divareita jo kolutuksi, etten ole varma, onko Herbie Hancock esiintynyt näissä karkeloissa muuten kuin kuolemattoman Watermelon Manin säveltäjänä, mutta nyt mennään. Diggarit diggaa, mutta ymmärrän kyllä, jos tämä ei puhuttele! ORLANDO ORLANDO Quand Le Soleil Etait La / Adieu Mon Amour / Si Tu M’Aimes Tant Que Ca / De Tout Mon Coeur (Bel Air 211078) Kun laareilla osuu kouriin ranskalaisen soololaulajan EP, yritän aina tarkistaa, olisiko neliapilassa edes yksi lainalaulu. Näitä kysymyksiä on pohdittu kesästä 1967, jolloin Bobbie Gentry julkaisi Ode To Billie Joen ja joutui kuumotetuksi aiheesta, kun pysäyttävä levy hienoine lyriikoineen nousi listaykköseksi USA:n pop-listalla. Chansonilla on omat ystävänsä, mutta minä en kuulu niihin – siksi toiveissa olisi cover tai pari. Siellä ei ollut aihetta hurraahuutoihin, sillä touhu EP:llä paljastui hyvin iskelmälliseksi eikä kiekolta löytynyt yhtään särmää, ellei sellaiseksi lue kaipuun liekkiä värisyttävää Adieu Mon Amour -raitaa. Laskeskelin, että pelkästään vuonna 1968 Ode To Billie Joen levytti laululla tai ilman ainakin 50 eri artistia, bluesista souliin, jatsista bluegrassiin. Tämä on Mårtensonia aidoimmillaan: komeasti rantaruotsalaisittain äännettyä suomalais-ugrilaista, hammondin lurittelua ja seitinohuen sietämätöntä elämänkeveyttä. Cadetilla puolestaan tiedettiin, että lainatessa nopeus on valttia: Bryantin sielukas esitys nousi syyskuussa 1967 listalla sijalle 89, ja vasta sen jälkeen alkoi varsinainen versioryöpytys. Divariin siis, mars! LASSE MÅRTENSON LASSE MÅRTENSON Niin on! / Temppu – ja miten se tehdään (Philips 340 719 PF) Alkoipa helmenkalastelu pitkällä tilityksellä tällä kertaa. Ray Bryantin oodissa Billy Joelle asiaa voi pohtia korkeintaan nuottien välillä, sillä pianistin levyillä ei paljon lauleskeltu. Suomessa oltiin tällä kertaa vikkeliä: Jyrki Lindströmin kekseliäästi sanoittama ja Iris Raution laulama Rinteen poika ilmestyi jo vuoden 1967 puolella. Lasse Mårtenson tulkitsee Perry Comon Dream On, Little Dreamerin tyylillä. Orlando aloitti uransa näköjään tulkitsemalla Runawayn vuonna 1960 nimellä Mon Amour Disparu. Mikäli Suomessa eläisi popcorn-skene Belgian tapaan, tämä soisi sielDIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 65 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 65. Kun Del Shannon tunnetaan vaikeasti kopioitavana artistina ja Runaway yhtenä kaikkien aikojen kappaleista, jätetään tutustuminen Orlandon näkemykseen odottelemaan kiltisti sitä hetkeä, jos kappaleen sisältävä EP tulee joskus vastaan. Itse löydän näistä ihan mukavia yksityiskohtia, esimerkiksi funkahtavat rummut, mutta ymmärrän kyllä, että tällaiset sekavat musiikkimatkat pyyhältävät monelta yli hilserajan. Gentry ei ole halunnut tähän päivään mennessä sanoa asiasta juuri muuta kuin että sanoituksessa on kyse empatian puutteesta ihmisten, läheistenkin, välillä. Yritetään pitää jatko vähän lyhyempänä. Hancockin musiikki oli tässä vaiheessa nimittäin aikamoista fuusiota jatsista, funkista ja rytmibluesista, ellei jopa täyttä avantgardea elektronisine kokeiluineen. Bryant sai entisenä bop-muusikkona jatsiväeltä nuuskaa näistä kaupallisista pyrinnöistään, mutta herraa itseään moitteet eivät haitanneet, sen verran harvoin hänen levynsä näkyivät listoilla. Tässä itselleni täysin tuntemattoman Orlandon jatketussa soitossa oli peräti kolme lainakappaletta, ja kun yksi niistä vaikutti olevan The Young Ones, kiikutin platan kiltisti kotiin. muuta EP-julkaisua). lä vähän hidastettuna. Harmitus vain lisääntyi, kun huomasin Raution levyttäneen myös Home Of The Braven 1965 – ja sekin uupuu. Kun yritin kaivella levyä lautaselle kotimaisten sinkkujen laatikostani, sormet hamusivat tyhjää. No niin, selvisihän se: hän oli suuren laulajattaren Dalidan pikkuveli, ja sisarukset pyörittivät myöhemmin yhteistä levy-yhtiötäkin Orlando Productionsia
Esitys on niin lattea, etten oikein keksi mitään sen freesimpää sanottavaa koko levystä. IKE & DEE DEE JOHNSON IKE & DEE DEE JOHNSON You Can’t Have Your Cake (And Eat It Too) / The Drag (Innis 3002) Tiedätkö, mikä on märistysrauta. Tämä syksyn 1964 julkaisu yllätti ainakin itseni: kumpikin puoli on määrätietoista, tiukasti sheikkaavaa materiaalia. Näitä juna-aiheisia kipaleita on riittänyt niin epäpyhällä kuin pyhällä puolella, ja tämäkin menisi vaunussa jos toisessa, jos laulajan asemalla odottelema pimatsu vaihtuisi lyriikoissa esimerkiksi pelastajaksi. JAN ROHDE & THE ADVENTURERS JAN ROHDE & THE ADVENTURERS Come ’n’ Shake / I’m Talking About You (Sonet T 6505) Siihen nähden miten suosittu Jan Rohde oli aikoinaan täällä, aika harvoin hänestä pidetään enää meteliä. Suurin piirtein näin ilmoitti gospelin suuriin nimiin lukeutunut Brother Joe May, kun häntä houkuteltiin vaihtamaan maallisempaan menoon Specialty-vuosinaan 1950-luvulla. JOE MAY BRO. KOOL AND THE GANG KOOL AND THE GANG Who’s Gonna Take The Weight (Part One) / (Part Two) (De-Lite DE 538) Hypätään tukkisaaresta sitten läntiseen Philadelphiaan, jossa Kool And The Gang räjäytti lian nurkista Sex Machine -klubilla toukokuussa 1970. Kun hänen nyrkkeilijäisänsä vei perheen New Yorkiin, samassa talossa asui Thelonious Monk. SAM COOKE SAM COOKE Frankie and Johnny / Cool Train (RCA Victor 47-8215) Tästä olikin hyvä käydä siltaa Jordan-virran yli syntisäkkien puolelle. Saarelta pari tuhatta kilometriä luoteeseen Eddie Shuler ujutti 1960-luvun lopussa sähköbassoa näihin Al Ferrierin vuosikertarockabillyihin ja pisti sinkut melkein alkuperäisen näköisillä etiketeillä myyntiin. Mikäli Cool Train olisi kasattu big bandin sijaan kitaran, basson ja rumpujen lisäksi vain yhdellä saksofonilla ja uruilla, esitys olisi paljon parempi, sillä Cooken laulusuorituksesta ei löydy vikaa raaputtamallakaan. May ei antanut koskaan periksi rytmibluesin tulikärpäselle, vaan jatkoi yläkerran ylistystä hamaan loppuun saakka (lähtö tuli sairaskohtaukseen keikkamatkalla 59 vuoden iässä 1972). Hommasin tämän sinkulan, kun huomasin, että laulajan säveltämä Cool Train puuttui Cooke-kokoelmistani. AL FERRIER AND HIS BOPPIN’ BILLIES AL FERRIER AND HIS BOPPIN’ BILLIES My Baby Done Gone Away / Too Late Now (Goldband G-1035) Ei Jamaika ollut ainoa paikka, jossa vanhoja levytyksiä nuorennettiin päällesoitoilla, rumpukoneilla, kättentaputuksilla tai erilaisilla pillinvihellyksillä. Tästä tuli Koolin kummisetä 1950. Seuraava kiekko. Vapaamatkustajia ei sallita, sillä joka instrumentti tuo kuplivaan funkkikeitokseen oman kerroksensa wah wah -kitarasta bongorumpuihin, taustakuorosta torvipatteriin. Rockabillyn valioliigaan, sinne osastolle Burnette-Fisher-Perkins, Ferrier ei yllä, mutta kyllä hän olisi vähintään Ykkösliigan kärkiporukoissa jos futisvertaus sallitaan. Koska jälkiviisaus on tunnetusti helppoa, pohditaan hetki mitä tenori olisi saanut aikaan, mikäli hän olisi tehnyt ”dalecookit” ja hypännyt palmunlehviltä poppelipuun alle: rahkeita remuun oli riittänyt ainakin laulukykyjen puolesta, sillä Mayn ääni on väkevä, taipuisa, syvä ja savuinen. Näinä vuosina Kool jengeineen oli aivan eri maata kuin se Suomessakin suosittu 1980-luvun löperö diskoyhtye: funkkia, soulia, rytmibluesia ja jatsia yhdistellyt kokoonpano, joka soitti enemmän kuin lauloi. Esityksetkin ovat kakkosottoja. Liiderinsä Robert ”Kool” Bell kasvoi musiikkiin mukavasti. Erityisesti kiinnostaisi tietää, kuka paiskaa erittäin terävän kitarasoolon – ehkä Johnny Lundin – B-puolen Berry-lainassa, joka kulkee Rohden laulutuplauksineen ja rokkaavine pianoineen muutenkin mainiosti. Ehkä oli silti hyvä, että ”The Thunderbolt Of The West” pysyi armossa: esimerkiksi tämä vuonna 1962 ilmestynyt Walk On And Talk On on komea ”walking blues”, jossa veli tietää olevansa oikeissa joukoissa tuomion päivän koittaessa, vaikka ympärillä riittää meitä turhaa ympyrää talsivia ja turhaa sontaa puhuvia. Tunnelma tällä pitkällä livetallennuksella on suorastaan käsin kosketeltava. Yritin kalastella tietoa levyllä soittavista muusikoista Ruotsistakin, sillä sekin olisi kiinnostanut, oliko ”Kurre” Mattson rummuttamassa vielä tällä levyllä, mutta projekti päättyi vesiperään. Hän olisi myös kyennyt hoitamaan tyylillä niin hitaammat kuin nopeammat rypistykset. Singleä myytiin luonnollisesti A-puolen klassisella mustasukkaisuustragedialla, mutta jätetään sen ihmettely toiseen kertaan, kun tarina on tuttu kaikille. B-puolella Ike painelee kasikasin ääressä läpi vähän svengaavamman instrumentaalin, mutta sekään ei oikein soittele kieliä sielussain. Ymmärtäähän sen, että letkut ja jenkat ovat vanhentuneet aika armottomasti, mutta kyllä kaverilla oli räväkämpääkin ohjelmistoa. Blues News 5/2022 47 BRO. Jos tämä ei vielä riittänyt, Bell tottui lapsena bongaa. Tällä ”boing”-äänellä haettiin varmasti koukkua muuten varsin tavanomaiselle vuoden 1964 duetolle, jossa Ike Turnerin parina laulaa Tina Turnerin sijaan Ikettesin Delores Johnson. Ainoa harmi on tuottajakaksikko Hugo & Luigin pakkomielle ajaa Cooken taustalle valtava määrä soittimia. JOE MAY Walk On And Talk On / Take A Poor Servant Home (Nashboro 45-725) Se on ohimenevä ilmiö, joka on syntynyt sivutuotteena hurskaasta sanan julistamisesta laulun keinoin. Ei tässä silti mitään valittamisen aihetta ole: Vaikka Ferrierin My Baby Done Gone Away taitaa olla piirun verran vuoden 1956 julkaistua esitystä rauhallisempi tulkinta, kyllä näissä on oma viehätyksensä. En minäkään, mutta se on näköjään yksi nimistä tämän singlen A-puolella vonkuvaa ääntä pitävälle soittimelle, joka tunnetaan myös munniharppuna
Hän teki uransa Rounder-merkin palveluksessa vuosina 1976–2017. Sitä tehtäessä Adams oli jo vakavasti sairas. Kaiken kaikkiaan Adams teki Billingtonin kanssa 9 albumia. Rodney onnistui pitämään itsensä aineissa ”jellonan” liksarahoilla vuoden verran, kunnes käry kävi ja häkki kutsui taas. Louisianan lounaisosien zydecomusiikki oli sen sijaan lähellä Billingtonin sydäntä. On huomattava, että varsinaisesti perinteinen soul ja blues eivät ole vahvasti esillä. Irma Thomasilla ei ollut levytyssopimusta 80-luvun alussa. Hän keikkaili kuitenkin ahkerasti New Orleansissa ja sen ympäristössä. 48 Blues News 5/2022 myöhemmin). Billington käytti Wolfman Washingtonin yhtyettä ”From The Heart” -debyytissä. maan esimerkiksi Miles Davisin kyselemässä kulmilla, voisiko isä-Bell opettaa hänelle bokraamisen jaloa taitoa. Se näkyy myös kirjan sisällössä. Billington asuu New Orleansissa ja opettaa Loyola yliopistossa. helmikuuta 1950, jossa Rodney be-boppaa Parkerin, Tommy Potterin (basso), Al Haigin (piano) ja Roy Haynesin (rummut) kanssa New Yorkin St. Todennäköisesti se jäi mieleeni joko Johnny Adamsin tai Irma Thomasin vinyylin takakannesta. Sitten onkin jäljellä enää kierroksen viimeinen, joka sekin on elävää esittämistä, ja korkeatasoista vaikka vähän rikkonaista sellaista. Jo silloin tiedettiin, että ”Birdin” tapa esittää kappaleitaan on täysin uniikki: diggareilla oli pulaa kelanauhasta, ja joku hänen faneistaan laittoi nauhan pyörimään vain silloin kun Parker puhalsi alttoaan, mutta onneksi täällä kuullaan välillä huimia juoksutuksia hänen ja Rodneyn välillä. Jos äänitykset olivat New Orleansissa, Billington suosi Ultrasonic-studiota, jonka insinööriin David Farrelliin hän luotti. NICKS BIRD AT ST. Sen jälkeen opin tuntemaan, että Billingtonin nimi tuottajan paikalla on laadun tae. Billingtonin metodeihin kuuluu huolellinen valmistautuminen tuotantoon. MacIntyrenä. Pannaan tämän huiman puhalluksen kunniaksi soimaan konserttitaltiointi 18. BIRD AT ST. Täydessä sotisovassa hän ilmestyi sitten kerran kuussa pankin tiskille, levitteli luottokortteja reteästi tiskille ja lunasti siinä sivussa shekin kahisevaksi. Hän hyppäsi kentsun kaluunoihin, kun näki tämän kuvan sanomalehdessä ja huomasi tiettyä yhdennäköisyyttä. Nicholas Arenalla. Vaikka se sai Grammy-ehdokkuuden ja useita palkintoja, niin Rounder ei enää jatkanut sopimusta. Ne eivät oikeastaan kuuluneet Rounderin imagoon. Jossain vaiheessa hän uskalsi ehdottaa levytysopimusta. Aluksi hän teki yhtiölle sekalaisia hommia (markkinointia ja kansien suunnittelua yms.), kunnes siirtyi 80-luvulla tuottajaksi. Rodney hommasi univormun, värjäsi hiuksensa harmaaksi ja pyysi tuttua painajaa väärentämään luottokorttien lisäksi shekkejä, joihin oli merkitty MacIntyren kuukausipalkka, 1 480 taalaa. Kirjan mukaan yksi onnistuneimmista projekteista oli seen sessioon syksyllä -84. Kun Johnny Adamsin vanhat sopimussotkut Senator Jonesin ja Marshall Sehornin kanssa oli selvitetty, oltiin valmiita ensimmäiVanhan koulukunnan soul-tuotantoa Vanhan koulukunnan soul-tuotantoa BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta:. Siitä käynnistyi kierre, joka vei ”Albino Redin” useita kertoja haukkaamaan limppua kiven sisään. Studio muuten tuhoutui täysin Katrina-hurrikaanin aikana syksyllä 2005. Niistä parhaana usein pidetään Doc Pomusin sävelmiin perustuvaa ”The Real Me’tä”. Kun hän ei päässyt irti aineista myöhemminkään, Rodneysta kehittyi äärimmäisen kekseliäs löytämään keinoja, joilla hän kykeni rahoittamaan riippuvuuttaan. Irma oli tietenkin heti valmis yhteistyöhön. Trumpetistin kovimpia temppuja oli esiintyminen – tämä siis kiivaimpien bop-vuosien jälkeen – Yhdysvaltain armeijan kenraalimajuri Arnold T. Ei ihme siis, että bassoa soittanut Bell päättyi yhdeksi mustan musiikin suunnannäyttäjistä: pelkästään tästä kuusiminuuttisesta on poimittu pätkiä yli 20 räppikappaleeseen vuosien varrella. Kun hän liittyi Charlie Parkerin yhtyeeseen vuonna 1949, juutalaista syntyperää oleva Rodney sortui kuitenkin ”Birdin” helmasyntiin, heroiinin käyttöön, yltääkseen yhtä korkeisiin sfääreihin kuin saksofonistinero. NICKS Volume 2: Now’s The Time / Visa / Hot House / Star Eyes (Debut 36) Trumpetisti Red Rodney yritti pitkään pysyä erossa aineista, joita näki jatsipiireissä käytettävän taajaan. Tanskalais-EP on kyllä komea lopetus tämänkertaisiin helmiin – palataan asiaan vuoden viimeisessä numerossa uusin löydöin. Debyyttialbumin ”The New Rules” nimikappaleen kirjoitti Paul Kelly (Billington teki hänen kanssaan hienon levyn vähän SCOTT BILLINGTON SCOTT BILLINGTON Making Tracks (University Press Of Mississippi, 321 s.) Törmäsin Scott Billingtonin nimeen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa. Billington esittelee kirjan 20 luvussa omia tuotantojaan ja suosikkejaan. Yhteistyö jatkui aina vuoteen 2009 ja ”Simply Grand” -albumiin. Billington astui 90-luvulla aavistuksen verran jazzin suuntaan ”Good Morning Heartache”ja ”The Verdict” -albumeilla, mutta palasi perinteiseen tyyliin viimeiseksi jääneellä ”Man Of My Word” -levyllä. Esiintyjän kanssa valitaan kappaleet, varataan studioon alan parhaat soittajat ja harjoitellaan materiaali valmiiksi ennen varsinaista sessiota. Billington kävi usein hänen keikoillaan
”Live”-albumin äänitteen Burke toi itse Billingtonille. Myös yksityiselämän muihin edesottamuksiin viitataan ainoastaan silloin, kun niille on ollut osoitettavissa selkeä aasinsiltansa päähenkilön artistiseen kehitysjanaan. Oma epäilemättä ennakkoon tarkoin punnittu ratkaisunsa on myös se, ettei Salmi varsinaisesti lähde summaamaan omissa osuuksissaan Syrenin vaiheita eikä etenkään tekemään koostamastaan aineistosta itsenäisiä johtopäätelmiä: valtaosa tekstistä tarjotaan Jussin suulla sanoiksi pukemina pitkähköinä sitaatteina. Billington kertoo kokemuksistaan seuraavien artistien kanssa: Buckwheat Zydeco, Nathan and the Zydeco Cha Chas, Beau Jocque ja Boozoo Chavis. Levyt olivat lähinnä viihdejazzia. Kun Rich kuuli äänitteen, hän innostui sen sanomasta ja sisällöstä. Jatkoa oli turha suunnitella. Kirjan luettuani minulle jäi sellainen mielikuva, että Scott Billington taitaa olla viimeisiä vanhan koulukunnan tuottajia. Myös New Orleansin musiikkigenreen oleellisesti kuuluvat James Booker ja The Dirty Dozen Band esitellään. Erääksi tällaiseksi ohittamattomaksi käännekohdaksi osoittautuu vuonna 1995 tapahtunut vakava loukkaantuminen auto-onnettomuudessa ja sen alitajuiset sekä toipumisen myötä entisestään vankistuneet konkreettiset vaikutukset Syrenin tapaan suhtautua jatkossa musiikkinsa tekemiseen. No, Burke toimitti toisen äänitteen ja sillä saatiin aikaiseksi kelvollinen lopputuote. Kirjassa on monta lukua omistettu zydecolle. Terävimmilleen Syren tuntuu saaneen kynänsä vasta kirjan päätösluvussa ”Tähän asti ja tästä eteenpäin”, analysoidessaan pidäkkeettömämmin sekä omia uravalintojaan että kaiken kaikkiaan musiikkialan muutoksia ja tulevaisuudennäkymiä. Sen tuotannossa oli vahvasti mukana kitaristi Vasti Jackson. Siinä vaiheessa tehtiin sopimus studioalbumista. Tässä tavoitteessa Musiikkimies onnistuu verrattain hyvin, mutta jättää samalla toivomaan anniltaan vielä rikkaampaa lukukokemusta. Billington halusi muutosta asiaan. Solomon Burken kanssa yhteistyö ei sujunut. Menestyksekkään 50-luvun jälkeen Ruth Brownin levytysura oli ajautunut sivuraiteelle. Tämän teoksen avulla lukija voi edes yrittää ymmärtää, millaista sinnikkyyttä, uhrauksia ja suunnitelmallisuutta edellä mainittujen yhtyeiden saavuttama maine ulkomailla sekä eritoten genren synnyinseuduilla Yhdysvalloissa on asianomaisiltaan loppujen lopuksi vaatinut. Billingtonilla oli käytössään kuusi puhaltajaa, joten tuotanto oli kallista, mutta se oli sen arvoista. Kun tuotantoa suunniteltiin, niin sille haettiin rahoitusta ensin Jerry Wexleriltä ja sitten Rounderilta. Projekti saatiin sentään päätökseen, mutta studiokustannukset ylittivät reippaasti budjetin. Levy jäi ikävä kyllä Richin viimeiseksi. Onneksi Siren Joe McEwen innostui asiasta. Vuonna 1997 syntyi pitkäsoitto ”R+B=Ruth Brown” ja seuraavana vuonna ”A Good Day For The Blues”. Rich kirjoitti vaimonsa kanssa muutaman uuden laulun ja mukaan pääsi myös pari vanhaa countryklassikkoa uuteen käsittelyyn. Hän lähetti Brownille kasetin kappaleista, joita hän ajatteli tulevalle albumille. Billington oli saanut Doc Pomusilta ennen tämän kuolemaa demoäänitteen, joka sisälsi kappaleen Pictures And Paintings. Aarno Alén JANNE SALMI JANNE SALMI Jussi Syren – Musiikkimies (Partuuna, 236 s.) Juurimusiikin parissa 1970-luvulta lähtien kiinteästi huseerannut Jussi Syren liittyy viisi aikaisempaa tietokirjaa kirjoittaneen Janne Salmen toimituksellisessa yhteistyössä niiden harvojen kotimaisten roots-persoonien joukkoon, jotka voivat ylpeillä ansionsa kantaneen esimerkillisesti myös tietoja omaelämäkertateoksen mittoihin. Vaikeudet alkoivat siitä, kun Burke ei ilmestynyt sovittuna aikana studioon ja jatkuivat, kun ennalta valittu materiaali ei kelvannutkaan ja jouduttiin harjoittelemaan uusia kappaleita. bluesnews.fi, ram-bam.com, tadrobinson.com, maaseutumusiikki.fi, www.elkeq.com, kinaret.fi, daveforestfield.com www.haatanen.com. Rich oli tehnyt countrya 50-luvun lopusta alkaen. Kirjan aiheeksi Syren on siten erityisen kiehtova hahmo, jonka sanaisesta arkusta uskaltaa odottaa saavansa pureksittavaksi viljalti mielenkiintoista ja arkailematonta ajatuksenvaihtoa sekä hänen henkilökohtaisesta taipaleestaan että yleisemmin suomalaisen perinnemusiikin elinkaaresta noin 40 edellisvuoden varrelta. Brown harjoitteli niitä pari kuukautta ja oli valmis astumaan studioon. Jussi Syrenistä persoonana Musiikkimies ei sitä vastoin aivan onnistu piirtämään kattavaa henkilöpotrettia, jos kohta se ei mitä ilmeisimBlues News 5/2022 49 min ole ollut tekijöidensä päämääränäkään. Tämä jätti Burke ja Billingtonin välit viileiksi. Lisää vaikuttavuusarvoa tuo vielä niteen hännille säästetty 7-sivuinen diskografia, josta tosin on päässyt unohtumaan muutamia Syren-äänitteitä, harmillisimpana puutteenaan Blue North Recordsin vuoden 2006 kokoelma ”Blues News Is Coming...”, joka sisältää muualla julkaisemattoman Groundbreakers-tallenteen Number 9 Blues. Sovittiin aika ja palkattiin soittajat studioon. Alati uusia saavutuksia tililleen kirjauttava laulaja, instrumentalisti ja lauluntekijä on paitsi maamme kansainvälisesti kiistatta tunnetuin bluegrasstaituri, myös huomattavan näkyvä, kuuluva ja arvostettu ”takapiru”, jonka työnkuvaan kytkeytyy soittajuuden ohella toimintaympäristöönsä poikkeuksellisen näkyviä jälkiä jättäneitä virstanpylväitä niin yhdistysaktiivina, tapahtumajärjestäjänä, kouluttajana, mentorina kuin yksityisyrittäjänäkin. Miksauksen yhteydessä koettiin teknisiä ongelmia: lopulliseen tuotokseen ei oltu tyytyväisiä. Tästä lähdettiin rakentamaan albumia. Hän oli jo vetäytymässä syrjään 80-luvun lopulla, kun hänelle tarjoutui mahdollisuus levyn tekoon. Kirja purkaa tahdikkaasti paloiksi lyhyen lapsuusaikaan keskittyvän kuvauksen jälkeen Syrenin 1970-luvun lopulla rockabilly-buumin harjalla perustetun The Calbonesin ja siitä jalostuneen, Suomen hittilistoillekin ainoalla EP-julkaisullaan loppuvuonna 1981 nousseen Red Hot -kokoonpanon määrätietoisen kypsymiskauden kohti tulevien vuosikymmenten bluegrass-ammattilaisuutta ensin The Lake Country Boysin ja sitten viimeistään TV-sarjan Itse Valtiaat myötä koko kansan sydämiin tiensä navigoineen The Groundbreakersin kyyditsemänä. Niitä toki on mukana ennen kaikkea Syrenin itseironiaakin toisinaan viljelevissä muisteloissa, mutta valitettavan säästeliäästi. Oman loogisen paikkansa tarinassa löytävät myös ajoittaiset paluut rokkaavimpien tyylisuuntien pariin varsinkin alkuperäiskaavailuja huomattavasti pitkäkestoisemmaksi projektiksi muodostunutta Jussi Syren Rockabilly Revivalia käsittelevissä kappaleissa. Kuvaavaa levymarkkinoiden kehityssuunnalle on se, että Rounder epäsi jatkon yhteistyölle. Billington kuvailee, että yksi mieleenpainuvimmista hankkeista oli yhteistyö Charlie Richin kanssa. Runsaasta lainauksien määrästä huolimatta kerronta on onnistuttu säilyttämään tasalaatuisena ja vaivatta lähestyttävissä olevana kokonaisuutena, jota eittämättä osaltaan avittaa myös teoksen sangen vähäinen sivumäärä. Vaativin lukija ei näin ollen voi välttyä mielleyhtymältä, että tekstin siivet olisi ikään kuin haluttu tieten tahtoen katkoa juuri sillä ratkaisevalla hetkellä, jolloin tarinat ovat pääsemässä toden teolla lentoon. Opuksen nimeä kunnioittaen Salmi käsittelee kohdehenkilöään lähes yksinomaan keskittymällä tämän musiikillisten etappien kronologiseen kartoitukseen. Ennen kaikkea häntä säestävät kommenteillaan pitkin lukuja toistakymmentä kulloinkin voimallisimmin tapahtumissa läsnä ollutta soittajaja bändikaveria, mutta ajoittain myös lähisukulaiset, tuttavat sekä muut yhteistyökumppanit, kuten muun muassa Bluelight Recordsinsa kautta tärkeässä roolissa artistin levytystuotannon julkaisijana useissa eri periodeissa operoinut Mika Myyryläinen sekä (hieman otsikon viereenkin paikoin karkaavilla) kirjoitelmillaan suhteellisen paljon palstatilaa saava Mikko Alatalo. Billington veti siitä oman johtopäätöksensä ja lopetti tuottajana merkille. Yksi Grammy-pystin voittaneista oli Bobby Rushin ”Porcupine Meat”. Pete Hoppula Kutsumuksena bluegrass Kutsumuksena bluegrass TIETOTEKNIIKKA HAATANEN Bluesja roots-nettisivupalvelut vuosikymmenten kokemuksella ja asiantuntemuksella! Mm. Elannon hän sai keikoilta ja musikaaliesityksistä. Grammyn sai kuitenkin ”After The Rain” -albumi. Kurinalainen, hetkittäin itseään toistava, levy levyltä ja tapahtuma tapahtumalta hellävaraisella ”puudutustaktiikalla” etenevä esitystapa sekä pelkistettynä pitäytyvä kielellinen ilmaisu ovat omiaan korostamaan lopputuloksen lievähköä luettelomaisuutta, josta herkullisimpia kirjallisia makupaloja saa välillä hakemalla hakea. Tupla-albumi ”Soul Alive!” sai hyvät arviot ja sitä myytinkin siihen aikaan kohtuullisesti. yhteistuotanto Dan Pennin kanssa: ”My Heart Is In Memphis” tehtiin Memphisissä paikallisten muusikoiden kanssa Pennin kirjoittamista lauluista
Painoksia on joka tapauksessa riittänyt: oma oranssietikettinen kopioni on 1980-luvulta, ja tämän erikoisuutena ovat suorastaan tuskallisen pitkät kappaleiden välit, vähän horjuva stereointi sekä Run Runin yli viisiminuuttinen versio, jota ei löydy luonnollisesti albumin muilta painoksilta. Levytys on selvästi peräisin lähempää 1960-luvun alkua kuin loppua, mutta yhtä kaikki se on täydellisen valloittava. Tässä vaiheessa Wilsonin liiviin tarttui myös Bunny Leen pyörittämälle Jackpot-merkille tehdyn Cool Operator -kappaleen myötä lempinimi, joka kuvaa laulajaa täydellisesti: sopivan hötkyilemätöntä laatuesittämistä biisiin kuin biisiin. Huippujuttuihin kuuluu myös Troubled Man. Siinä mielessä termi on oikea, että Wilson levytti monia näitä kipaleita uudestaan myöhemminkin. Myös Hortense Ellisin kanssa duetoitu Gonna Make It on laina, Little Miltonia (We’re Gonna Make It). Itse olen aina pitänyt Wilsonin levytyksistä jo tämän keltanokkavuosina 1960-luvulla, ja kun divarihelmissä Curtis Mayfieldin sävellyksiä ihaillessani tuli mieleen katsastaa pitkästä aikaa myös jenkkilevyistä inspiraatioita saaneita jamaikalaiskappaleita tai -sovituksia, tämä kivikova mutta vähintäänkin puoli-unohtunut kokoelma osui sopivasti käsiin. Johtava Studio One -asiantuntija, britti Rob Chapman on sitä mieltä, että platta ilmestyi vuonna 1969 Wilsonin perustettua sitä ennen toisen solistin Stranger Colen kanssa yhteisen W&S-levymerkin. Ettei albumista syntyisi väärää kuvaa, todetaan samaan hengenvetoon, että mukana on myös Jamaikalla tehtailtuja todellisia Wilsonin uran kivijalkoja, joita hän päivitteli eri muodoissaan vuosien mittaan: vahvasti latautunut Conquer Me ja bongojen sekä nakuttavan kitaran rytmittämä Run Run. Lausunnolla viitataan 1970-lukuun, jolloin Wilsonin ääni oli kypsynyt ja tämä kierteli tuottajalta toiselle takoen reggaehittejä hitin perään. Kun osaa, ei ole tarvetta piilotella mitään. jonka alkuun Brentfordin Roadin studiobändi on poiminut ripauksen latinomaustetta kuubalaissuosikiltaan Mongo Santamarialta. Kappaleella on mukana komea Roland Alphonson tuuttaama saksofonisoolo. Aikaisin väännetystä vitsasta huolimatta ”Cool Operatorin” ura jäi lopulta lyhyeksi: hän joi itsensä hengiltä 46-vuotiaana vuonna 1995.. Vaikka kannessa julistetaan komeasti, että kyseessä on parhaat päältä -kokoelma, levypomo ja -tuottaja Clement ”Coxsone” Dodd on heittänyt Wilsonin 1960-luvun jälkimmäisellä puolella Studio Onelle levyttämiä sinkkukappaleita nippuun ja nimennyt ne ”alkuperäiseksi tusinaksi”. Lainavakoa kynnetään heti avauskappaleella, joka on hieno näkemys The Tamsin vuoden 1964 albumiraidasta Riding For A Fall. Jamaikalaistyyliin albumiin liittyy myös muuta kotikutoisuutta. Mikäli hyvä laulaminen, Detroitista, Chicagosta ja Atlantasta haetut vaikutteet sekä lahkeen lepattamaan paneva biitti kiinnostaa, Delroy Wilsonia kannattaa kuunnella jo nuorena. DELROY WILSON DELROY WILSON Original Twelve – The Best Of Delroy Wilson (Studio One CSL 8025) Riding For A Fall / Run Run / Feel The Spirit / Get Ready / Troubled Man / True Believer // Ungrateful Baby / Run For Your Life / Gonna Make It / Conquer Me / Someone Gonna Cry / Impossible Kun tulee puheeksi Jamaikan musiikkimaailman ensimmäinen lapsitähti, arviolta 13-vuotiaana levytysuransa aloittanut Delroy Wilson, moni toteaa näkemyksenään: Oli parempi vähän vanhemmalla iällä. Toiset väittävät, että ”Original Twelve” ilmestyi vasta 1972. Kuin kruununa kaikelle vireä albumi huipentuu sen viimeiselle raidalle, reippaasti takapotkivalle Impossiblelle, jossa Wilsonin ääni on lapsellisen kimeä ja soolo hoidetaan vähän horjuvasti huuliharpulla nuoren Stevie Wonderin tyyliin. Wilsonin laulu on tarkkaa, mutta samalla jotenkin pyöreän vilpitöntä. Musiikillisesti albumilla liikutaan rock steadyssä, repivän skan ja tuumivan reggaen välimaastossa, ja vaikutteet jenkkilevytyksistä kuuluvat monilla raidoilla, mikä ei ole yhtään huonompi juttu kaltaiselleni cover-esitysten tai ”reggae got soul” -genren ystävälle. 50 Blues News 5/2022 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 26 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 26 PETRI LAHTI L apsitähti Delroy Wilson parani monien mielestä vanhetessaan, mutta laulajien laulajaksi Jamaikalla ylistetty tulkitsija oli huipputasoa jo nuoruusvuosinaan. Lisää mannaa saadaan pehmeästi keinuvassa temppariklassikossa Get Ready, jossa Wilsonin ääni on aivan pinnassa
Juteltuaan keikan jälkeen kaverukset huomasivat nopeasti molempien jakavan samat ambitiot bluesin, erityisesti 30–50-lukujen Chicagon kulta-ajan suhteen. Bo Diddleyn, Slim Harpon, Clifton Chenierin ja J.B. Yhtyeen lainapitoinen ”Lonely Soul” -esikoisalbumi vuodelta 2018 luotti pitkälti lahjakkaan soittajaryhmän henkilökohtaiseen blueshistorian tuntemukseen sekä toisaalta heidän nimekkäisiin fiittiapuaan tarjonneisiin soittajaystäviinsä, kuten Charlie Musselwhiteen ja North Mississippi Allstarsin Luther Dickinsoniin. Heidän meriittilistalleen kuuluu mm. Kappaleessa kitaristi Teddy Leonard sekä kosketinsoittaja Tyler Yarema alkavat todelliseen kilpasoitantaan. Louisianan slovarityyliä (Dry Run) sekä Chicagon juurille kursailemattomammin flirttailevaa bluesrutistusta (Junior Wellsin & Buddy Guyn hengessä It Hurts Me Too -melodiasta varioitu Gone For Good). Nyt jälkikäteen mies osoittaa, että käsi tuli kuntoon, kun hän Corritoren kanssa soittaa uudelleen ”luvatun keikan”! Muddyn 40-luvun lopun I Wanna Go Home sekä saman ajanjakson John Lee Williamson -numero My Little Machine ovat vakuuttavia osoituksia Margolinin ja Corritoren kyvystä luoda kappaleisiin niiden vaatiman tunnelman. Nick Curranin lailla raivokkaasti keskisormea heristävä huutorocker Be My Lonesome, Pikku-Rikumaisena keskitempo-r&b:nä hurmaava I Let Some One In sekä New Orleans -rytmejä uhmakkaasti kierrättävä ja oikeastaan myös hieman kotoisen Million Dollar Tonesimme mieleen tuova mollinumero Double Gettin’ ovat vain. Outrage And Inrage on kappale, jossa Muddyn oppeja kuuluu hienosti, myös Now And Then’lle Corritore mallaa 50-luvun vaihteen akustista Little Walteria. sellaisia bändejä kuin Downchild Blues Band sekä Maple Blues Band. Instrumentaali Salt River Stomp on Corritoren vahvaa Chicago-tyylin näytöstä alusta loppuun. Pikanttina instrumentaalilisänä edellisten jatkeena kuullaan vielä Hendrix-sävytteinen Crackdown, joka onkin hyvästä syystä saanut nimensä myös kovatasoisen kiekon kansiotsikkoon. Samankaltaisen nykypäivään luottavaisesti tarrautuvan hypnoosibluesin tarjoaa Easy On The Eyes. Lainaosastolta löytyy myös Memphis Minnien tylyn hieno Broken Heart, jolla Corritore koreilee 30-luvun tyylimaailmassa toisen Bobin näppäillessä hienovaraisesti Big Bill Broonzyn tapaan. Ensimmäisen selkeän yllätyksen levylle kuitenkin suo jopa odottamattoman modernein Black Keys -hakuisin asein Hill Country -bluesrokahtavasti kattauksen käynnistävä Fairweather Friend. Vaikka Margolin ja Corritore ovat tunteneet toisensa jo lähes 50 vuotta niin tämä akustisesti ”old fashioned way” tehty albumi on miesten ensimmäinen yhteinen CD. Lucky, jota seuraa varsin tiukkaa stuffia tarjoileva nimiraita. – kummallista joka tapauksessa. Subway Casanova on lempeä soul blues, jossa Leonard soittaa maukkaita riffinpoikasia ja kunnostautuu myös slidekitaristina. Kitaristien Pat Fahertyn ja Matthew Stubbsin sekä edellä viitatun kakkosjulkaisun, vuoden 2021 Hound Dog -tribuutin ”Try It...You Might Like It!” myötä kokoonpanon vakiorumpaliksi liittyneen Tim Carmanin muodostama kokoonpano erottuu toki valtavirrasta bassottomuudellaan, mutta kuten tiedämme – syvällä Chicago-bluessuossa tätä instrumentaatioratkaisua on jo pikemminkin totuttu pitämään sinä ”ensiksi mieleen tulevana kikkakolmosena” kuin varsinaisena omaperäisyyden merkkinä. Corritoren omistamassa The Rhythm Roomissa Arizonassa. Lenoirin cover-materiaalin sekä huomattavan old school -leimaisten uusien teostensa voimin operoikin. PR-oivallus, jollainen tuskin olisi edes käynyt monen muun mielessä, on kuitenkin vain osa totuutta tämän kiehtovan bostonilaistrion näyttävän esiinmarssin taustalla. Kappaleella What If. Jari Kolari THE HOGTOWN THE HOGTOWN ALLSTARS ALLSTARS Hog Wild (Stony Plain SPCD1453) Kanadasta kajahtaa jälleen. Soitannollisesti ”So Far” on tyylikäs levy kahden taitavan muusikon esittämänä, mutta itseäni Margolinin ”outo” laulanta kyllä jäi vaivaamaan. Real Good Night tarjoilee hiukan rennompaa menoa tyyliin myöhempien aikojen Eric Clapton tai Peter Frampton. Ovi potkaistaan auki räväkällä jump bluesilla Mr. Steady Rollin’ On aloittaa soitannot kertoen nimensä mukaisesti miehen olevan vielä ihan ”hyvässä vauhdissa”. 60 Blues News 5/2022 LEVY TUTKAILUT yrittävät tulkita. Sonny Boy II:n tuttu Red Hot Kisses tuntuu melkein menevän pilalle moisesta, Corritoren hieno soitto kuitenkin pelastaa esityksen. Chuck Jacksonin ja Leonardin duettona esitetty Bisquits & Beans on aikamatka ajalle, jolloin miehet olivat miehiä ja autot bensamoottorillisia menopelejä. Jimmy Vivino, kitaristi, laulaja, tuottaja sekä telkkaristakin tuttu (Conan O’Brienin shown yhtyejohtaja) kitaroi kappaleilla Running Through High Water ja It Makes No Difference (Robbie Robertson). Sääli sinänsä, sillä herra on ihan pätevä soittaja. Yhteensä he ovat voittaneet yli 20 Maple Blues Awards -palkintoa, 5 Juno Awards -palkintoa sekä lukuisia kansainvälisiä bluesja jazz music awards -palkintoja. The Sad One on letkeä shufflekompilla ryyditetty sävellys, jonka pääosassa ovat Yareman urut. Bändin muusikot eivät siis ole mitään eilisen teeren poikia. On siis jälleen aika bluesille, jota Margolin ja Corritore parhaansa mukaan GA-20 GA-20 Crackdown (Karma Chief KCR-12007) GA-20:n lennokas loikka kansainväliseen populaariliigaan jopa kaukana Suomessa Hound Dog Taylorin ja Houserockersin tuotannon jäljitelmäversiointeja tekemällä on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen huikeimmista brändäyssuorituksista. Levyllä on viisi coveria loppujen kahdeksan ollessa Margolinin säveltämiä. Yksi levyn lainakappaleista on Big Dave McLeanin albumuutamia viitetodistepoimintoja yhtyeen sisäistämästä, suoraselkäisesti 1950-luvun rosoisempaan laitaan ohjautuvasta musiikintekotavasta, jota se tosin pehmentää paikka paikoin toisintamalla ohjelmistoonsa mm. Miehet ovat toki keikkailleet ja soittaneet lukemattomiakin kertoja kimpassa eri yhteyksissä, mm. One Hundred Hearts Later on kerrontablues, jossa pelkästään huvia etsivä lady höynäyttää miespoloa. Kappaleen outous on Margolinin laulutyyli, jossa on jälleen jotain karikatyyrimäistä, vaiko jopa 1500-luvun kirkkomusiikkiin viittavaa. Jotain sädekehämäistä GA-20:n ulostulossa joka tapauksessa oli, sillä se todella noteerattiin salamannopeasti käytännössä kaikkialla. Nyt kolmannella, Matthew Stubbsin tuottamalla pitkäsoitollaan kolmikko on heittäytynyt lähes kauttaaltaan oman musiikkinsa varaan. Bändin itsevarma visio vaikutti materialisoituvan hyvää vauhtia kohti kunnon läpimurtoa, vaikka se aluksi Taylorin ohella mm. Täytyy sanoa, että ainakin lähtökohdat ovat kunnossa. Hogtown Allstars on minulle aivan uusi tuttavuus, ja vaikka kyseessä on periaatteessa tuore bändi, niin sen alkusysäys tapahtui jo 2013, mutta debyyttialbumi levytettiin vasta viime vuoden puolella. Pete Hoppula BOB MARGOLIN & BOB MARGOLIN & BOB CORRITORE BOB CORRITORE So Far (VizzTone VT SRR-06) Bob Corritore tapasi tai oikeastaan näki ja kuuli Bob Margolinia ensi kerran 1974 tämän esiintyessä Muddy Watersin yhtyeen kanssa ensiksi mainitun high schoolissa Chicagossa. En muista, että Margolin olisi aikaisemmilla levyillään laulanut noin kummallisesti kuin tällä kertaa kuullaan. Soitto on vahvasti John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin tyylistä, siihen viittaa myös Margolinin levyllä käyttämä 1935 Parlon-kitarakin. GA-20 ei tosin häikäile edelleenkään napata repertuaariinsa aineksia suoraan sylttytehtaalta, mutta tehden tietoiset varkautensa ”Tarantinomaisesti” esikuviaan kunnioittaen. Vain kymmenuraisen lyhyenlännän levyn ainoana coverina ryhmä tulkitsee Lloyd Price -klassikon Just Because. Sillä perusyhtyeen seuraan liittyy myös urkuri Justin Lopes. Jälkimmäisellä laulu kuulostaa enempi parodiaesitykseltä kuin bluesilta. Margolin muistelee, mitä olisikaan voinut käydä, kun hän oli 19-vuotiaana kaatunut portaissa saaden lasinpalasta syvän haavan käteensä ja tukun tikkejä siihen. Levyn kannessa Jacksonin soittimeksi oli mainittu harppu, jota kuulemme nyt ensimmäisen ja samalla myös viimeisen kerran. Ja se kantaa. Lääkärin kielloista huolimatta hän oli lähtenyt soittamaan illaksi buukatun keikkansa
Ei siis ole suuri yllätys eikä oikeastaan edes harmi, että levylle on valikoitunut lauluraitojen sekaan myös monia instrumentaaleja. Hogtown Allstarsien tulkinta on hiukan alkuperäistä aggressiivisempi ja mielestäni toimivampi. Tällaista hyvin tuotettua ja taidolla tulkittua musiikkia on toki ilo seurailla, mutta miksi ihmeessä nimeä The Blues Band käyttävä viisikko on halunnut julkaista näin vähän afroamerikkalaisia ainesosia sisältävän levyn uransa (mahdollisessa) päätösvaiheessa. Avaruussävyjä sisältävä funkpala You’re Nothing on käsittämätön, Bennet intoutuu huutamaan kitarisansa pellolle eikä ulvovasta kitarasoolostakaan voi tyylipisteitä antaa. 8 kappaletta ja pituuttakin vain keskivertovinyylin verran. Ammattilaisurallaan Fizzotti on tehnyt lisäksi musiikkia blueskarsinan ulkopuolella. Manny Fizzottin tiedetään olevan myös pätevä kitaransoittovideoiden tekijä. Elämme elokuun viimeisiä päiviä, aurinko paistaa, edessä on tyhjä tie ja stereoissa soi Brad Absher. Levyn rankin veto Warm Inside on myös suosikkiraitani, jossa BMB palaa klassisempaan rock-soundiin. ”Nobody Understands” -julkaisunsa Fizzotti toteutti koronatilanteen johdosta etänä – omalta osaltaan kotonaan, muiden muusikoiden toimiessa samoin kuka milloin missäkin. Ei aina yhtään mitään, sillä esimerkiksi luulin tämän sisältävän southern rockia. So Tired voisi olla myös joitain myöhempien aikojen unohtuneita Bluesbreakers-aarteita. Funkblues Doesn’t Really Matter on mielestäni ehdottoman väärä valinta avausraidaksi. Levyn John Mayall -henkisin kappale on letkeä Neutral Ground, jonka suola on Absherin soittama Clapton-tyylinen slidekitara. Believe Me on levyn toinen suvantokohta, kappale keinuu paikallaan kuin pikkulapsen muki, jossa on kaatumisen estosysteemi. Riku Metelinen THE BLUES BAND THE BLUES BAND So Long (Repertoire REPUK 1371) Tätä elokuussa kirjoittaessani englantilaisen Blues Bandin jäähyväiskiertue, mikä alkoi jo vuoden -21 keväällä, on yhä käynnissä, vaikkakin taitaa olla jo loppuvaiheissaan. Kappaleessa tarjoilliikutaan jossain John Mayall, Robert Cray ja Claptonin “Another Ticket” -kolmion sisäpuolella. Tyylillisesti liikutaan laajalla reviirillä perusshufflesta Hammond-vetoiseen soulbluesiin sekä edelleen peruutusaskelia ottaen takaisin puoliakustisen kantribluesin pariin. Pelkästään ulkonaisesti tarkastellen tämä tuotos vaikutti oikein tasokkaalta kokonaisuudelta. Pete Hoppula BENNETT BENNETT MATTEO BAND MATTEO BAND Shake The Roots (Gulf Coast GCRX9038) Elettiin vuotta 2020 ja juuri ennen pandemian puhkeamista Bennett Matteo Band oli saanut debyyttialbuminsa valmiiksi, mutta se jäi hyllylle, koska heidän levy-yhtiöllään ei ollut haluja sitä julkaista. Pidän Absherin versiosta enemmän kuin alkuperäisestä. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Kaikeksi onneksi levy on jotain aivan muuta, leppoisaa bluesahtavaa ja soulahtavaa musiikkia. Häiritsevällä tavalla korviin pistävää aksenttia Fizzottin fraseerauksessa ei ole, mutta muutoin hänen käheä ja sangen kapeaskaalainen äänensä ei kuulu genrensä milta ”Blues From The Middle” löydetty She’s Got The Stuff. Myös yhtyeen odotettu ja viimeiseksi mainittu levyuutuus on jo jonkin aikaa ollut saatavilla ja on saanut osallensa joitakin varsin myönteisiä arvioita. Esimerkiksi tämän kiekon kolmoseksi asetetulla palasella Tough Times on varsin vähän tekemistä John Brimin samalla nimellä varustetun jykevän julistuksen kanssa, ja toisaalta sellaisia lauluja kuin Them Ol’ Crossroads Blues, Bring On The Blues ja Come On Give Me Some Blues en voi hyvällä tahdollakaan lukea muuksi kuin jonkinlaiseksi vesitetyksi puolibluesiksi. Brad Absherista en ole aiemmin kuullut, mutta muutamia levyjä hän on julkaissut 90-luvulta lähtien niin omissa nimissään kuin erilaisten kokoonpanojen kanssa. Omillaan hän taitaa kuitenkin olla juuri ”sen itsensä” parissa. Mainiosta kuusikielistekniikan oppitunnista kieltämättä käy hänen uusin pitkäsoittonsakin. Hän tarjosi nauhaa Mike Zitolle, jonka Gulf Coast -yhtiö viimein julkaisi. Tämä on selkeä kolmen kauppa, sanoisinko, että tässä levy tutkailut. Erottautuvimmillaan Fizzottin musiikki välittyy ex-suhteen jatkumisen turhuutta pohdiskelevalla lattarisävyisellä mollitunnelmoinnilla Useless, rennosti jolkottelevalla resonaattorikitaraversiolla Robert Wilkinsin ikonisesta Prodical Sonista sekä Bo Diddley -biitillä rullaavalla liukukitarademonstraatiolla Sliding Away, jolla myös Giles Robson pääsee briljeeraamaan munnareineen. Kaikkiaan 16 esityksestä on bluesiksi lukemiani teoksia löydettävissä vain kahden kappaleen verran. Bändin muodostavat laulaja Jade Bennett ja kitaristi Gino Matteo. Riku Metelinen MANNY FIZZOTTI MANNY FIZZOTTI Nobody Understands (RockHattle Music RM038) Lontoossa tätä nykyä viihtyvä italialaissyntyinen Manny Fizzotti on noussut asuinkaupunkinsa ja samalla laajemmankin eurooppalaisen bluesheimon tietoisuuteen sessiokitaristina, mutta 1980-luvulla käynnistynyt ura on myös poikinut useita sooloalbumeja sekä johtanut syventäviin musiikkiopintoihin Yhdysvalloissa. Erittäin rentouttavaa. Kitaristin lahjat soittajana ovat hyvin kuultavissa, solistina hän ei niinkään onnistu säväyttämään. Onneksi meno paranee, kun kevyesti kulkeva Shiny Creatures alkaa. Goodbye For Now on puolestaan silkkaa Robert Craytä. Mainiot slideliuttelut ovat puhdasta hunajaa korville. Ja sinne se kai olisi jäänyt ikuisiksi ajoiksi, ellei Kid Andersen olisi saapunut apuun. Niiden rinnalla levyn useat tasapaksuhkot standardibluesit sekä ties kuinka mones tavallaan viihdyttävä mutta omaa kantavaa ideaansa kaipaamaan jättävä Route 66 -tulkinta eivät juuri kuulijan huomiosta pääse kisaamaan. Blues News 5/2022 61 kiinnostavimpiin tapauksiin. Tuotteen koostumus on kiistatta huomattavan laaja-alainen, kun suoranaisen bluesin lisäksi on kuultavissa mm. Myös pari kontrabasistia vierailee äänitteellä muutamaan otteeseen. Paketti toimisi hyvin LP-muodossa, mutta tietääkseni sellaista ei tulossa ole. Sessioissa on vieraillut monia tuttuja nimiä, kuten tuottajana sekä kitaristina Matteon rinnalla toiminut Kid Andersen, kosketinsoittaja Jim Pugh sekä Lisa Leuschner Andersen. Ihastuttavia näytönpaikkoja tarjoavat myös hämyisä swing-jazzinstrumentaali Dodgy Blues, 45 sekunnin ajan sähikäismäistä kantripikkausta viljelevä Cowboys On The Run sekä kiekon vaativimman soitannollisen tason saavuttava John Coltrane -klassikko Naima. Muista instrumenteista huolehtivat rumpali Luca Roffino ja kehuttu harpisti Giles Robson. Sellaisiksi hyväksyn tietysti uusversion Skip Jamesin klassikosta Hard Time Killing Floor (Blues) sekä näiden brittien uutta tuotantoa edustavan laulun Sweet Sweet Little Girl. Jaden laulussa on selkeitä Stevie Nicks -vaikutteita. gospelia, cajunia, zydecoa ja jopa Bee Gees -yhtyeen vanhan hitin To Love Somebody kaltaista hempeää populaarimusiikkia. Bändin vakiojäsenten lisäksi mukana on useita muita muusikoita, joista eräät, kuten kitaristi Albert Lee sekä kosketinsoittajat Bob Hall, Zoot Money ja Ben Waters, ovat maineikkaita tekijämiehiä. Suosikkikappaleeni on murrettua laulua ja rankkaa kitarointia sisältävä Hard Times. Kaksikko on kirjoittanut kaikki esikoisjulkaisunsa kappaleet. Vesa Walamies BRAD ABSHER BRAD ABSHER AND THE AND THE SUPERIALS SUPERIALS Tulsa Tea (Horton) Mitä voidaan päätellä levyn kannesta. Avausraidan pitäisi herättää kuulijan mielenkiinto, mutta nyt näin ei käy. Musiikki on kolmea lainaa lukuun ottamatta nokkahahmon omaa käsialaa ja hän soittaa itse kaikki soolokitara-, sähköbasso-, banjo-, mandoliinisekä kiippariosuudet. Kappale on kotoisin texmexbändi The Iguanasin -96 julkaisemalta levyltä “Super Ball”. “Tulsa Tea” ei ole tylsää teetä, ei Earl Greytä vaan kunnon Darjeelingiä sopivasti haudutettuna, valmiina nautittavaksi hunajan kera
Bluesfaneille mieluisimmat hetket tarjotaan kappaleiden Moving On sekä Table For Two toimesta. Ei lainkaan huono idea. 1980-lukuisia rockabilly-, punk-, kantrija bluesfiksaatiotaan out of the box -ajattelumallilla jälkikäteen konkretian tasolle tuova ryhmä on näet selvästi ottanut asiakseen luoda itsestään urbaanilegendaa koko rahan edestä. Itsenäisellä merkillään hänen kerrotaan tehneen omintakeista musiikkiaan aina 1990-luvun puolivälistä lähtien. Rockabillynä hölkkäävä avaus Honey Bee Bop kääntyy kuin taikaiskusta 1960-luvun tapaan kantrirokahtavaksi Pass It Aroundiksi sekä edelleen nimellä Beware Beware siunatuksi Johnny Cash -kompilla Bo Diddleyn hengessä tuimistelevaksi viidakkohurjasteluksi. Rollareiden ja ZZ Topin osastolle menevä särökitarakappale The Game on aivan loistava. Lopetusraidaksi laitettu nimikappale naulaa kokonaisuuden pakettiin. Hän on kirjoittanut kaikki kappaleet ja hoitaa pääosan liidilaulusta, mutta toisetkin lauluaikaa saavat. Harrison Kennedyn tulkitsema shuffle I Like To Ride sisältää tiukkaa kitarointia, jota Jesse O’Brien tukee pianollaan. Perin hiljaiseksi vetää. Onkohan tämä joku trendi, kun myös Janiva Magnessin viimeisellä albumilla taustakuoroa oli enemmän kuin tarpeeksi. Naivistisen Ben Vaughn’maisen rokkikäsittelyn saa puolestaan osakseen Kool Kat, josta seuraava sivuaskel otetaan Let’s Explode -otsakkeen takaa The Troggs -tyylisenä popahtavana fratrockina. Who’s That on avausraidan kaukainen serkku, jatkaen samanlaisissa aavemaisissa tunnelmissa. Kun aloitus oli huikea, niin tiukkaa on meno jatkossakin. Odotellaan sitä kakkoslevyä ennen lopullisen tuomion antamista. Matkantekoa toviksi loiventava viaton rockabillyjolkotus Loneliness Is Searchin’ onkin vain tyyntä myrskyn edellä: pahaa-aavistamatonta alkusoittoa elävien kuolleiden maaperällä koheltavalle ”The Cramps kohtaa Screamin’ Jay Hawkins” -lajityypin horror-strollerille Magic Of The Stone – Legendary Stardust Cowboyn ”sovinnaisemman” tuotannon mieleen tuovasta folkmessusta Flower Shop Blues Boogie puhumattakaan. Kappaleen utuisesti ulvova kitara on suorastaan pelottava ja aiheuttaa kylmiä väreitä joka kuuntelukerta. Jälki on tasalaatuista läpi koko levyn, mutta sellaisiahan Steve Strongmanin albumit ovat kautta linjan olleet. Riku Metelinen SLINK MOSS SLINK MOSS EXPLOSION EXPLOSION Floating Ghost Hotel (Hi-Style HSV 706) ”Kuulostaa siltä kuin Violent Femmesiä olisi säestämässä Nashvillen kovin studiotiimi”, kuvaili JD McPherson kieli poskessa taannoisia tuntemuksiaan tuoreesta yhtiökollegastaan Slink Moss Explosionista. Mistä sitten on pohjimmiltaan kyse. Pieniä askelia rootsvaltatieltä on kävelty kohti mainstreamia, mutta ei onneksi liikaa. Pete Hoppula ELLES BAILEY ELLES BAILEY Shining In The Half Light (Outlaw OLM21CD02) Yksi roots-genren mielenkiintoisimmista sekä lahjakkaimmista muusikoista on Elles Bailey. Jonkin verran uutta ilmettä levy on kaiketi saanut juuri Alex Hallin isännöimällä Hi-Style -studiolla. Less is more, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu. Kantrisävyjä tarjoileva Halfway House soljuu mukavasti. Aavemaisesti käynnistyvä Cheats And Liars on valittu aloitusraidaksi. Riku Metelinen THE STRONGMAN THE STRONGMAN BLUES REMEDY BLUES REMEDY Volume 1 (Stony Plain SPCD 1462) Lisää kanadalaista musiikkia. Space Cowboy Number One jatkaa psychrokahtavaa seikkailua päätyen lopulta keskelle mitä utuisimpia kantrifolk-hetteikköjä. En ole koskaan ollut ”stevie wonder” -huuliharpun ystävä, mutta tässä on kuitenkin jotain. Koska hänen levyjään ei ole lehtemme sivuilla toistaiseksi arvioitu, oli aika paikata tuo reikä. Mossia (laulu, rummut, sävellykset) ovat sentään olleet studiossa pitelemässä aisoissa selvästi tutummat, mutta silti varsin toisenlaisiin juurimusiikillisiin viritelmiin yleensä yhdistettävät chicagolaispuuhamiehet Jimmy Sutton (alias ”Mr Bones”; basso, kitara, perkussiot ja laulu), Joel Paterson (alias ”Mr X”; kitara, lap steel) sekä julkaisutahona toimineen Hi-Stylen vakituiseen muonavahvuuteen edellisten tavoin jo valmiiksi kuuluneet multi-instrumentalistit Alex Hall ja Scott Ligon. Varsin monipuolinen levy, jonka parissa viihtyy uudemmankin kerran. Different Kind Of Love on suosikkini kolmikosta. Liekö levylautasella nyt jotain niin hyvää ettei sanotuksi saa. Riku Metelinen CLINT BRADLEY CLINT BRADLEY Everything That I Hold Dear / Running Gun (Bluelight BLR 45180 7, 7” single) Neorockabillyn keskiössä viettämänsä. Levyn paras kappale on slidekitararaita Sunshine City. Ja eikun nokka takaisin kohti lähtöpistettä: Bad Bad Blues vaihtaa tahtilajin jälleen Cashin jalanjäljille hyytäväsoundisen steelkitaran saattelemana. Aikaisemmin hän on julkaissut neljä pitkäsoittoa. Kummajaislätyn viimeiset minuutit kuluvat kuin siivillä huikean jazzvetoisen kitarainstrumentaalin Ballad X:n sekä exotica-pohjaisen hitaan rockabillyhäröilyn The Doors Of Mr Bones maagisia äänimaisemia ihmetellessä. ”Volume 1” on todiste siitä, että korona-aika toi mukanaan jotain hyvääkin, jos ei muuta niin ainakin erinomaisia levyjä. 62 Blues News 5/2022 levy tutkailut laan varsin mielenkiintoisia kitarasoundeja kuin suoraan tv-sarjasta Napoleon Solo. Hiljattain vinyyli-LP:nä ilmestynyt ”Floating Ghost Hotel” on mitä ilmeisimmin pääosin syntynyt ja kenties ensimmäisen kerran jo julkaistukin 2000-luvun alussa Mossin luotsaaman Rattlesnake Recordsin alaisuudessa. Levyn hurjin raita on Crystal Shawandan laulama Tell Me I’m Wrong, jossa Strongman revittelee oikein mukavasti. Varsinkin kun uusi levykin sopivasti ilmestyi. Vain Luoja taitaa tietää, jos edes hänkään. Mukana on vähän liikaa hajontaa eri tyylisuuntien kesken, ja mikäli oltaisiin keskitytty yhteen asiaan ja tyylisuuntaan, olisi lopputulos ollut kuuntelijaystävällisempi. Ryhmän keulakuvaa, mystisestä imagostaan hartaasti kiinni pitävää Slink G. Aivan pelkkää rymistelyä ja revittelyä levy ei ole, sillä seuraavaksi meidät siirretään balladiosastolle kolmen kappaleen ajaksi. Kappaleessa Strongman kunnostautuu myös harpistina, tosin hänet on miksattu jostain kumman syystä takavasemmalle. Jotain levyjä häneltä on ilmestynyt tuon jälkeenkin, mutta näille leveysasteille niitä ei kuitenkaan ole saapunut. Tuulisen kaupungin kasvatit ovat paljastaneet tunteneensa toisensa jo nuoruudestaan lähtien, jolloin Ramones oli ollut heidänkin kulmiensa teinien parissa kovassa kurssissa. Hän pääsee harppuineen enemmän esille Bad Company -tyylisessä boogiekappaleessa True To Me, jossa hän tuuttaa oikein maukkaasti. Slidekitaroidulla menopalalla Hard Luck lähdetään liikkeelle ja sitä seuraa Steve Marrinerin laulama ja harputtelema Swansong. Vaikka kiekkoa on olosuhteiden pakosta äänitetty siellä sun täällä ja vähän muuallakin, ei sitä lopputuloksesta huomaa. Soulia ja bluesia yhdistelevä Colours Start To Run on kohtalaisen kaunis. Ainoa asia, mistä levyssä en pidä, on taustakuoro, jota on monessa kohtaa liikaa. Sitä seuraava Stones slidekitaroineen on kuin yhdistelmä kahdesta edellä mainitusta, tosin taustakuoron tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma, en ainakaan tässä laajuudessa. Kappaleen kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs. Illan viimeinen hidas on When I Close My Eyes, jota terästetään kromaattisella harpulla ja sähköpianolla. The Strongman Blues Remedy on korona-ajan kokoonpano, jossa herran lisäksi soittaa monia lehtemme sivuilta tuttuja nimiä, kuten vaikka Steve Marriner, Crystal Shawanda, Dawn Tyler Watson sekä Harrison Kennedy. Ainakin leikisti. Steve Strongman on blueskitaristi, jonka albumin ”Let Me Prove It To You” arvioin jokunen vuosi sitten (BN #269). Yksioikoista punk-rockia porukka ei kuitenkaan halunnut ryhtyä tuolloin soittamaan, vaan oli syntynyt ajatus raja-aidattomasta jytäpumpusta nimeltä The Rockin’ Blue Notes. Strongman kitaroineen on luonnollisesti levyn pääosassa
Summattuna The Phantom Blues Band on jälleen onnistunut loihtimaan markkinoille kelpo albumillisen takuuvarmaa, lämminhenkistä ja kaikille jotain -periaatteella laadukkaasti toteutettua, joskaan ei millään muotoa maailmoja mullistavaa revue-menoa, jonka houkuttelevuutta kieltämättä aavistuksen verran madaltaa valitettavan vähäiseksi saldoltaan jäävä uusien sävellysten määrä. 1990-luvulla se avitti Taj Mahalia voittamaan kaksi Grammyä ja jatkoi artistin taustavoimissa vielä senkin jälkeen, kun ryhmä oli hoksannut pystyvänsä tekemään laadukasta levytystuotantoa myös omillaan. Ainakin tämän 12 laulun mittaisen koosteen perusteella vaikuttaa siltä, että pääosan Turbinosin musiikista on säveltänyt ja sanoittanut Juha Takanen. Phantom Blues Bandin esikoisalbumi ”Out Of The Shadows” ilmestyi Delta Groove -merkillä 2006 saaden jatkoa niin ikään kehutusta ”Footprints”-kiekosta (2007). 1955) on tehnyt huolevy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS TURBINOS TURBINOS (Humble House CD58) Pääkaupunkiseudulta käsin operoiva Turbinos-yhtye koostuu neljästä pitkän linjan rootsmuusikosta. Yhtyeen musiikki on sortiltaan lähinnä bluesrockia eli vaihtelevissa määrin sinisiä säveliä sisältävää rokkaavaa musisointia. Kaikki oli siis Phantom-leirissä hyvin, kunnes käynnissä olevan vuosikymmenen alkajaisiksi tapahtui mahdollisista muutoksista vähiten toivotuin: Mike Finnigan sairastui koronasulun aikana syöpään ja menehtyi 76-vuotiaana elokuussa 2021 lyhytkestoiseksi jääneen taistelun nujertamana. Blues News 5/2022 63 nuoruuden sekä osin nykytoimiensakin ansiosta eurooppalaisissa rootspiireissä eräänlaisen aatelisaseman saavuttanut brittiartisti Clint Bradley (Blue Cats, Beltane Fire) pitää kiinni jo kaksi aikaisempaa pitkäsoittoa (”Riding After Midnight”, 2014 ja ”Soul of The West”, 2019) poikineesta yhteistyötään suomalaislevymerkin kanssa – tuoden sen kautta edelleen esiin suurta rakkauttaan cowboy-musiikkia kohtaan sekä haluaan pysytellä myös jatkossa villin lännen folkloren nykypäivän uskottavimpana valtikankantajana. Työn alla olevasta seuraavasta albumista osittaisena alkupalana solisti jakaakin vakiokokoonpanoineen jälleen yhden hienon omaa käsialaa olevan näytteen. Tuo jälkimmäinen valitus on yleensä, kuten nytkin, merkitty James ”Yank” Rachellin ja Henry Fredericksin alias Taj Mahalin teokseksi, mutta sen juuret johtavat mm. Ja mikseivät olisikaan huomanneet, konklaavin basisti-laulaja Larry Fulcher oli kerännyt kiitosta studio-osaamisestaan aina 1970-luvulta lähtien, samoin bändin kitaristi ja toinen solisti Johnny Lee Schell tiesi hyvin, mitä oli tekemässä. Se sai värvättyä riveihinsä toisen veteraanikosketinsoittajan Jim Pughin ja ryhtyi prosessoimaan edesmenneen jäsenensä muistolle kunniaa tekevää, nyt ilmestynyttä viidettä levyään. Viimeksi mainitun parissa etenkin teksasilainen Larry Fulcher on tehnyt muissa projekteissaan kummarruksen arvoista työtä. Heikommiksi lenkeiksi eivät myöskään jääneet urkuri-laulaja Mike Finnigan, saksofonisti Joe Sublett ja trumpetisti Darrell Leonard. Ei sen kuitenkaan väliksi – siinä määrin nykypäivänä harvinaisesta ja ennen kaikkea ensiluokkaisesti täytäntöön pannusta musiikinlajista on hänen tapauksessaan kyse. Kohtuusähäkkää funkbluesia puhaltimien kera edustaa myös Little Miltonin That’s What Love Will Make You Do. Nimenomaan Robbinsille kaikessa soolotuotannossaan keskeisesti kumartaneen Bradleyn konsepti ei siten ole aiemmasta juuri muuttunut. Myös levytysseurueen koostumus säilyi entisellään lukuun ottamatta Les Lovittin tuloa eräässä vaiheessa trumpetistiksi Darrell Leonardin tilalle. Samalla CD on takaumatuokio sen nykyisten soittajien musiikilliseen historiaan, liikkuen tyylillisesti bluesin ja soulin ohella funkyn ja reggaen valtaväylillä. Phantom-yhteisö ei kuitenkaan halunnut tarinansa päättyvän vielä tähän. Vesa Walamies JAAKKO LÖYTTY JAAKKO LÖYTTY Blues taivaan portilla (Eclipse Music ECD 2020104) Suomi-gospelin ”modernin ajanlaskun” pioneereihin ja keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutuva kitaristi-laulaja-huuliharpisti Jaakko Löytty (s. Fulcherin ensimmäinen sooloesitys on George Jacksonin kirjoittama ja George Soulen 1970-luvulla Muscle Shoalsissa levyttämä purevan tunnelmoiva soulblues Get Involved. Rohkean Jamaikasovituksen taakseen saaneella Curtis Mayfieldin Move On Upilla taustakuoroon liittyy Fulcherin rinnalle Ruthie Foster. Big Joe Williamsin vuoden -51 levytyksen She Left Me A Mule kautta ainakin Sonny Boy Williamson ykkösen vuoden -41 tallenteeseen Shotgun Blues saakka. Myös kantrista saatuja vaikutteita havaitsin parissa palasessa. Ainoastaan tällä Bluelight-singlellä päivänvalon näkevän rempsakan countrybillylainan Running Gun teki tunnetuksi El Paso -ykköshittinsä kääntöpuolella Marty Robbins vuonna 1959. Lainakappaleita on mukana vain kahden esityksen verran. Fulcher ja Schell taas laulavat terävästi keskenään Sam & Daven alkujaan levyttämän albumin avausraidan I Take What I Want. Haastavan western ballad -tradition täydellisesti omaksunut Bradley vakuuttaa paitsi huipputason laulajana ja tulkitsijana, myös koukuttavien uusien kappaleiden kirjoittajana. Solistina vähäeleisempi mutta materiaalivarannoltaan Fulcheria varhaisempiin bluesin ja rhythm’n’bluesin lajityyppeihin luottava Schell siirtyy omalla solistivuorollaan luvatuille juurille Muddy Watersin She’s Into Somethingin ja Stuff You Got To Watchin sekä Jimmy McCracklinin Stepping Up In Classin myötä. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta:. Shufflevetoiselle r&b-numerolle Ok, I Admit It on vielä ennättänyt saada laulunsa ja pianonsa mukaan myös Mike Finnigan itse. Kahteen pekkaan sujuu sovinnaisissa merkeissä myös omaa tuotantoa oleva ja henkilökohtaista lyriikkaakin sisältävä slovari Still Be Friends. Kauniin kuulaalla, aavistuksen verran iskelmällisempiä sävyjä olemukseensa saaneella Everything That I Hold Dearilla Bradley pääsee lisäksi väläyttämään Roy Orbison’maisia äänellisiä ulottuvuuksiaan, joiden voimin raidan voisi vaivatta kuvitella kelpaavan suomalaistenkin radiokanavien kestosoittoon. Kantribluespoljennolla esitetyllä Country Boylla puolestaan duetoi Johnny Lee Schellin aisaparina Bonnie Raitt. Joukkion laulusolisti ja harpisti on Juha Kartano, Ykä Putkinen soittelee kitaraa ja muitakin kielisoittimia, matalia ääniä tuo ilmoille basisti ynnä tuuban töräyttelijä Tema Lampinen ja perkussionistina toimii Juha Takanen. Ne ovat Fats Dominon ohjelmistosta napattu tuttu My Girl Josephine, mikä THE PHANTOM BLUES BAND THE PHANTOM BLUES BAND Blues For Breakfast (Little Village LVF 1047) Phantom Blues Bandillä pyyhki alusta pitäen hyvin. Koska Phantom-veljekset ovat nimenomaan tunnettuja lukuisista sessiotöistään, on heidän ollut luontevaa houkutella mukaan äänitteelle myös monia hienoja laulajavieraita. Kokonaisuudessaan tällainen kattaus on kaltaiselleni vanhojen soundien ystävälle laadultaan hieman liian modernia, mutta arvelen sen toimivan tehokkaasti etenkin erilaisissa live-tilanteissa. Niitä seurasivat VizzTone-yhtiön julkaisut ”Inside Out” (2012) ja ”Still Cookin’” (2020). Curtis Salgadon puhuttelevaa ääntä ja huuliharppua kuullaan hitaalla Sam Cooke -bluesilla Laughin’ And Clownin’ sekä Ike Turnerin klassikkoketkutuksella I Know You Don’t Love Me. Pete Hoppula tunnetaan myös nimellä Hello Josephine, sekä samoin aika monesti kuultu She Caught The Katy And Left Me A Mule To Ride. Bändillä on myös joitakin täydennysvoimia, kuten kosketinsoittaja Hannu Pikkarainen ja kitaristi Jari Metsberg
Sitäkin vahvemmin Esa kohdistaa energiaa jäljittelemättömään ja räväkästi tilan haltuun ottavaan kitarointiinsa – mikä vääjäämättä merkitsee monen. Tämä on tullut todistettua jo kahdesti keikoilla Tampereen tantereilla. Elämänkokemusta ja auktoriteettia huokuvalla jykevällä äänellään Löytty on omaleimaisimmillaan perihärmäläisin keinoin sinisävytetyllä Ukko-Paavolla, josta on aistittavissa yhtymäkohtia muun muassa Faarao Pirttikankaan tuotannon suuntaan. Inhottavaksi korvamadoksi levyltä jää Häikäisy oot vain – Sladea Arto Sotavallan suomalaisiin sanoihin, aikoinaan Kirkan esittämänä. Nyt yhtye on kuitenkin toteuttanut totaalisen retrospektiiviporautumisen hunajaiseen luuytimeensä. Markku Aron tuotannosta taas löytyy Täyttä totta, jonka originaali on myös Sladea. Omani hankin Rockadillon myynnistä Tampereen Telakalta. Kaikki edellä mainitut ovat osallistuneet sessioihin kitaristeina (Ylinen lisäksi kosketinsoittajana). Kapean leivän perässä ammattiaan harjoittaneet countrybluesmuusikot tunsivatkin sieluntuskansa usein erityisen perskohtaisesti käydessään sisäistä kamppailuaan kirkon oppien, kaupallisuuden ja ”synninteon” harmaalla siirtymävyöhykkeellä. ”Etelän Tahdit” on tymäkän soundin tekijänä reggae/rocksteady -osastolla omaa luokkaansa. Ei Löyttykään silti ehdoin tahdoin sotke lanseeraamaansa ”pettuleipägospeliin” tai ainakaan tälle levylle vuosien 1988–2019 välillä laatimiinsa teksteihin suoranaisia paheellisia aiheita, sen sijaan hän voi hyvin kuvailla lauluissaan yläkerran teemojen vastapainona arkisesti ja vertauskuvauksitta vaikkapa kyltymätöntä ruokahalua (Mun on nälkä) tai hometalon hankintaa ja muita vastaavia epäonnisia ihmiselon sattumuksia (Remonttiin). rytmiikaltaan hieman syvempään uurrettuja kerrostumia alkuperäiseen rockabillyrunkoonsa saaneella Howlin’ At The Moon Pt. Levylle on keräilty suomenkielistä käännösiskelmää ja muutama kotimaista alkuperää oleva laina eli Kasevan Syksy ja Paula Koivuniemen Perhonen. 2:lla sekä tahtilukemiltaan hidastuneella bluesgroovahtavalla Mighty Visionilla, jotka ensikierroksella tulkitsi nyt laulusta vastaavan Aija Puurtisen sijaan Esa Kuloniemi. Tämä kulttuurinen kytkös on väistämättä jättänyt painaumat hänen omaankin musiikkiinsa, jota on tähän mennessä ilmestynyt yli kolmenkymmenen pitkäsoiton verran, alkaen vuoden 1974 debyytti-LP:stä ”Asioita joista vaietaan”. Pete Hoppula JUHA KANSA JA JUHA KANSA JA ETELÄN TAHDIT ETELÄN TAHDIT Rytmivärinää (Rockadillo ZENCD 2183) Juha Kansa alias Kuhnafar-I’na tunnettu experimentalisempaan musiikkiin aiemmin suuntautunut artisti (kuunnelkaa Saunasolmu YouTubesta) on lähtenyt melkoiseen ”tulkaa tömistämään” -projektiin. Niiden lisäksi ennenkuulematonta T-Bonesia edustavat äksysti Teksasbluesaava Ride! Ride! Suffer! sekä vuonna 2017 saman joskin tuolloin nimeä Honey B Family totelleen kokoonpanon äänitteenä ensi kertaa esitelty slideja stemmalauluterästeinen trad.-gospelnumero Keep Your Lamp Trimmed And Burning. 64 Blues News 5/2022 mionarvoista työtä myös bluesin parissa. Molemmilla kerroilla kokoonpano on laittanut kenkää toisen eteen tanssikansalle, ja nyt on albumikin lisätty merchandise-valikoimaan. Brassi ja koskettimet värittävät kokonaistunnelmaa ja rytmipuoli on excellent! Kantava idea on kuitenkin suomalaisen vanhemman iskelmäaineiston virittäminen ajanmukaisiin reggaesoundeihin ja sopivan rennon hippafiiliksen kutominen asuksi. Kiertueillaanhan tämä nuorekas nelikymppinen on läpi pitkän taipaleensa jo osoittanut, ettei suositunkaan studioaikaansaannoksen tarvitse aina keikoilla liipata välttämättä edes läheltä sitä, miltä kappale on alkujaan kuulostanut. Artistin 2020-luvun ensimmäinen albumi ”Blues taivaan portilla” on hänen toistaiseksi kokonaisvaltaisin lähestymisensä kohti sekä sinisäveliä että osittain myös maallisempia laulunaiheita. Esimerkiksi Jarkka Rissasen mandoliini ja lap steel juurentavat viehättävällä tavalla kuolemanläheisistä lyriikoistaan huolimatta lupsakkaana puoliakustisena shufflena tallaavaa nimiraitaa Blues taivaan portilla. Jyrkkä vastakkainasettelu uskonnollisen ja populaarisen afroamerikkalaisen musiikkitradition välillä on aihepiirin harrastajien aivoihin iskostettu premissi, josta blueshistorioitsijat ovat hamasta menneisyydestä saakka muistaneet meitä valistaa. Levykin on juuri siedettävän mittainen kymmenen kappaleen pläjäys – ja livenä nähdään ja kuullaan vielä toinen mokoma lisää. Heidän ohellaan mukana kuullaan Mikko Löyttyä basistina, Seppo Rautevaa ja J-P Hautalampea rumpaleina sekä Sanna Natusta viulistina ja taustalaulajana. Silti vaikuttaa siltä kuin hänen tämä puolensa olisi valitettavan usein päässyt harrastajakunnalta unohtumaan – ainakin mikäli tunnettuutta roots-saralla vertaillaan hänen Mikkoja Sakari-veljiinsä. Näin tapahtuu mm. Yhä enemmän ykkösvokalistin rooliaan vaimolleen luovuttanut Bluesministeri tulkitsee levyllä soolona ainoastaan valloittavan Train I Ride -bluesinsa, pitäytyen tällä suoritteella myös huomattavan lähellä originaaliversion yleisilmettä. Sovitukselliset ideat ovat raikkaita mutta maltillisia. Sekä omakustanteisena CD:nä että Emsalö Musicin vinyylisenä pienpainoksena saatavilla oleva albumi tuo pistosetäisyydelle kahdeksan polttavaa HBTB-kierrätystä alkujaan vuosien 1986 ja 2009 välillä julkaistusta materiaalista. Väliinputoajan asemasta kielii tavallaan myös artistin uusimman levyn BNesittelyn anteeksiantamaton viivästyminen. Tyylillisesti albumi sekoittelee mannertenväliseen gospel-synteesiinsä luontevia osasia niin bluesista, eteläisestä bluesrockista kuin rokahtavasta kantrifolkistakin. En näe mitään syytä sille, miksi Juha Kansan ja Etelän Tahtien kokeminen kulmasaluunassa kannattaisi jättää väliin. Toinen mukana oleva Kirka-versiointi on Venus. Jorma Riihikoski HONEY B & HONEY B & T-BONES T-BONES Buzzing! 40th Anniversary Album (Emsalö Music/ Kennostot-22-1) Tasavuosistaan perinteiseen tapaan bailutuulelle intoutuva Honey B & T-Bones on ottanut tämänkertaiseksi missiokseen aiemmin levyttämänsä tuotannon päivitystehtävät. Kekseliäät uusiosovitukset ovat epäilemättä varmistaneet vuosien saatossa monen iäkkäämmänkin Honey B -standardin säilymisen bändin repertuaarissa. Moniosaaja Rissanen on myös toiminut kolmen vuoden periodin kuluessa Lapinlahdella, Tampereella ja Kuopiossa järjestyneiden studiosessioiden äänittäjänä yhdessä Tapio Ylisen ja Dave Forestfieldin kanssa. Selkeämmin skandinaavisen virsiperinteen jatkajina soivat puolestaan jylhätunnelmaiset Tuomitse, Herra ja Herra, meitä siunaamaan, jotka ovat samalla vaikuttavan kappalevalikoiman sävellyksinä ja sanoituksina vanhimmat sekä julistavuudestaan johtuen myös perinteisen bluesin ystävälle levyn sisällöstä selvästi haastavimmat yksittäisteokset. Nino Rotan Tie tuo hieman taukoa tömistykseen. Myös kiekon kolmella lainanumerolla kortit jakautuvat tässä suhteessa nätisti kahteen pakkaan, kun artisti tarjoilee omina käännöksinään folk-sovitteisen House Of The Rising Sunin (Talo nousevan auringon), gloriaa ja kiitosta totunnaisemmalla gospel-kaavalla julistavan traditionaalin Since I Lay My Burden Down (Laskea kun taakat saa) sekä Wilbert Harrisonin Let’s Work Together -hitin, jonka uudistettu luenta Nyt rakentamaan esitetään hersyvästi Jorma Välimäen tuuban sekä Jarkka Rissasen lap steelin vahvistamana. Hengellisyys on totta kai yhä voimallisesti läsnä Löytyn tulkitsemassa Suomi-bluesissa. Tämä sopii rytmiin hyvin, sillä sovitukset pitävät biitit keskitempoisessa rocksteadyssä. Suomalainen tuo vanhaan dilemmaan mukanaan oman kosketuspintansa, joka ei ole amerikkalaisesikuvien tapaan yhtä kategorinen. levy tutkailut Keikalla Juha Kansa tulkitse kappaleet kylmän viileästi ilman hikeä ”shadesit” päässä. Vanhempiensa lähetystyön johdosta Löytty tuli viettäneeksi pitkiä jaksoja Namibiassa jo lapsuudessa, asuen ja työskennellen Afrikan mantereella sittemmin myös aikuisiällään. Tämä on hyvä siinäkin mielessä, että seniorivoittoinen tanssiyleisö pitää tästä ja ratkaisu istuu myös ohjelmiston linjaan. Poismenon uhka puhuttaa myös hituribluesilla Tää laiva hukkuu. Lyyriseltä rakenteeltaan ja fraaseiltaan esitys on silkkaa vanhan liiton countrybluesia. Bändissä riittää tenhoavaa groovea ja sopivasti virtuositeettiakin. Köyhyyden kiroista raadollisesti kertova Riitan virsi päästää jälleen kosketustuntumaan Delta-bluesin hengen. Jännittävien kappalevalintojen lisäksi yhtye varmistaa uteliaisuuden heräämisen myös vaihtamalla muutamilla bravuureillaan pääsolistia
Itse asiassa juuri diversiteetti kuvaa kokonaisuutta, jossa on kevyttä tanssigroovea ja lyyrisempää kehittelyä. Mikke Nöjd BO DIDDLEY BO DIDDLEY Bo Diddley Rocks (Bear Family BCD 17551) Blizkrieg! Sakemannit hyökkäävät taas raivolla, mutta eivät enää marssimusiikin vaan rock’n’rollin tahdissa. Omia ehdotuksiani olisivat olleet Mama, Keep Your Big Mouth Shut tai Greatest Lover In The World, mutta pettymyksekseni jäin niitä kaipaamaan. Ei sinällään ihme, sillä Bo Diddleyn rock’n’rollissa yhdistyi primitiivinen blues maaniseen ns. Ei tässä vielä buutsi mene V8:n konehuoneen puolelle, mutta siihen on vakaa pyrkimys – ja soolokitaristihan suorastaan ottaa ja riehaantuu. ”Hati Hati”ja ”Illusion”albumien jatkeeksi on nyt saatu tämä ”Diversity” Svartin julkaisemana. Toisten mielestä hän oli nero, toisten mielestä varsinainen kummajainen. Nuo uusintajulkaisut onkin tullut hankittua kokoelmiin. Olisikohan yhden saanut vielä tungettua mukaan. Onneksi Sähkö ja Svart Records ovat tuoneet uudelleen markkinoille Koivistoisen koko alkuvuosien tuotannon. Coveriksi on valittu Thelonius Monkin Played Twice kuin alleviivaamaan menneisyyden läsnäoloa, sopien saumattomasti mukaan. Oma kosketukseni jazziin sai potkua, kun Musa-lehti valitsi kuukauden levykseen Eero Koivistoinen Music Societyn ”Wahoo”-albumin 1974. Mutta 1950-luvulla sekä musta että valkoinen nuoriso innostui tuosta hypnoottisesta renkutuksesta, mitä aikuiset eivät tietenkään voineet ymmärtää. Sitä kuunneltiin kirjastossa ja funkin kanssa fuusioinut soitto teki vaikutuksen. Se jatkaa samoilla hard bop -linjoilla ja kokoonpanoksi on vakiintunut Eero Koivistoinen (tenorija sopraanosaksofoni), Alexi Tuomarila (piano), Jori Huhtala (basso) ja Jussi Lehtonen (rummut). ”Diversity” on paluuta puhtaaseen 60-luvun jazz-sointiin ja eihän siinä mitään paheksuttavaakaan ole – varsinkin, kun koko homma on toteutettu makoisasti maustaen. Kokoonpano on ilmeisen tuore ja tässä se valitettavasti kostautuu, kun kopla on marssinut ennenaikaisesti studioon. Kvartetista löytyy myös lisävoimaa kerääntyä kuvioimaan Koivistoisen teemojen ympärille. Touhua leimaa pahasti varovaisuus, nokitus puuttuu, eikä kunnon rockabillylle ominaista atakkia kuulla lain. Jorma Riihikoski EDDIE LANE EDDIE LANE ROCKABILLY ROCKABILLY TRIO TRIO Rockin’ Rave (Edition De Luxe EDL 002) Eetu Laine (aka Eddie Lane) luottaa klassisen rockabillytrion tenhovoimaan. Kun kerran biisin nimenä on Rockin’ Rave, niin silloinhan pitäisi rokkailla suorastaan hippulat vinkuen ja spittarit ojossa, eikä jäädä tupsuttelemaan. Niiden joukko oli harvalukuinen, mutta retrohengessä on kiehtovaa palata kyseiseen hetkeen ja pohtia, miten modernismi alkoi syntyä täällä soittajien keskuudessa ja heijastua myös muuhun kulttuuriin. Tyly en halua olla, mutta julkaisu yltää hädin tuskin demo-sarjaan. 1980-lukuisista rokkaavista keikkasuosikeista myös V8 Fordin garagepunk-asenteella uhitteleva kakkosluenta on täydellinen eksemplaari bändin omien hengentuotteiden taipuvaisuudesta vaikka millaisiin asentoihin tahansa. Mielestäni afroamerikkalaisen musiikin suunnasta katsottuna Koivistoinen on joka tapauksessa tehnyt merkittävää työtä – ja olihan hänellä keskeinen rooli jo 60-luvulla Blues Sectioniksi nimetyssä yhtyeessä, joka uudisti suomalaista rockmusiikkia tuolloin olennaisesti. Sitä vastoin Kuloniemi-Puurtinen -kaksikon 1990-luvun mestarillisimpiin säveltöihin lukeutuva Ice Cold Feeling kyllä uhkaa menettää hieman alkuperäistä surf-rokahtavaa hohtoaan rocksteady-muottiin kesytettynä. Päätösrallilla Good Lovin’ jätkät iskevät selvästi isompaa pykälää kehiin. Vaikka Honey B & T-Bones vaikuttaakin säilyttäneen livekentällä ihailtavan hyvin sekä atleettisuutensa että luomishalunsa, pitkäsoittojen julkaisusyklillä mitattuna se ei ole liian usein päässyt kuulijoitaan ilahduttamaan. ”Bo Diddley Rocks” on luonnollisesti mainio kooste. Heartbeatin’ Baby soljuu mediumina. Viimeisten noin kymmenen vuoden ajan etupäässä nelihenkisenä keikkaillut orkesteri muistuttaa home coming -aatoksistaan myös tiivistämällä studiorivistönsä takaisin triomuodostelmaan, jossa perustajakaksikon kaverina kolmantena pyöränä taituroi verenperintönä vanhempiensa musiikkigeenit saanut, alati kehittynyt ja omilla jazz-sektorin ansioillaan vuolaita kehuja ansainnut rumpali Mooses Kuloniemi. Heti sen perään ilmestyi Otavalle kirjallisena äänilevynä tehty ”Valtakunta”, josta voidaan katsoa alkaneen vakavasti otettava suomenkielinen rockmusiikki. Saksalainen Bear Family -yhtiö jatkaa maineikasta ”Rocks”-sarjaansa rock-musiikin pioneereihin kuuluvan Bo Diddleyn koosteella. Koivistoinen myös lähti heti rohkeasti luomaan verkostoja Heikki Sarmannon tavoin Amerikan suunnalle ja opiskelemaan Music College of Bostoniin. Viime aikoina kokoonpanona on ollut Eero Koivistoinen Quartet. Mutta muuten sisällössä ei ole valittamista. Ihme, että vasta nyt, sillä mieshän oli mitä merkittävin musiikintekijä alallaan. Lähivuosina on tullut hankittua juuri tuon aikakauden perusteoksia Suomesta. Kyseessä on kuitenkin afroamerikkalaisen jazzkulttuurin saapuminen suomalaiseen musiikkimaailmaan. ”Wahoo” onkin kotimaisin voimin tehty kumarrus mustalle funkille jazzillisessa kaavussa. Pete Hoppula EERO EERO KOIVISTOINEN KOIVISTOINEN QUARTET QUARTET Diversity (Svart 336CD) Eero Koivistoisen pitkälle uralle ei taida löytyä kovinkaan paljon kosketuspintaa BN:stä juttujen tai levyarvioiden muodossa (”Valtakunta”-levyn uusintapainos kuitenkin esiteltiin lehden numerossa 2/2016, minkä lisäksi Koivistoinen itse pääsi lyhyen haastattelun merkeissä ääneen heti ensimmäisessä BN-julkaisussa 1/1968). Svartin hieno ”Jazz-Liisa” -sarja taas kertoo tarinaa siitä, kuinka monissa ryhmissä Kovistoinen vaikutti 70-luvulla. Alussa kuullaan luonnollisesti läpimurtohitti, vaatimattomasti nimetty Bo Diddley ja levyn päättää jatko-osa Hey! Bo Diddley. Kolmekymmenvuotispaalun kunniaksi julkaistun livetuplan ”Alive In Helsinki” sekä 2016 ilmestyneen edellisen studiotäyspitkän ”Time Was” seuraksi sekä ”Buzzing!” että sen piakkoin ilmestyvä, kokonaan uudesta materiaalista rakentuva jatko-osa ovat siksi äärettömän tervetulleita täydennyksiä. ”Diversitylta” löytyy noita komponentteja ja Koivistoisen sävelkynä sekä fonit purevat ytimeen. Aluksi ihmettelin, miksi levyllä on ”vain” 28 kappaletta, mutta sitten tarkistin pituuden olevan kuitenkin yli 77 minuuttia. Nyt hyökkäystä johtaa itse viidakkorytmin valtias, iso ja paha Bo Diddley! Taisi mennä aloitus taas vähän överiksi, mutta niin menee tämä levykin. Mukana ovat monet Bo Diddleyn hitit, jotka ovat jatkaneet elämäänsä läpi vuosikymmenten eri esittäjien toimesta: Roadrunner, Pretty Thing, I Can Tell, Who Do You Love, You Can’t Judge A Book By The Cover, Pills, Mona, Before You Accuse Me, Diddy Wah Diddy yms. Viimeksi keväällä saivat uuden elämän alkuhetket eli ”Jappa”-levytykset ja vuoden 1971 ”Original Sin”. Toimikoon tämä lyhyt arvio inspiroimassa tutustumista Eero Koivistoisen mittavaan tuotantoon, varsinkin kun se on nyt laajasti saatavilla hienoina uusintajulkaisuina. viidakkokomppiin, jota paikoitellen koristeltiin karibialaisrytmeillä. Luonnollisesti mukana on jälleen ties kuinka monisivuinen vihkonen UUSINTAJULKAISUT. Laine laulaa ja komppaa kitaralla, kun Miika Inkinen vetää sooloskebaa ja Ari Vanha-Majamaa paukuttaa pystybassoa. Bo Diddley saattaa jakaa mielipiteitä kahteen suuntaan. Kiekon tähtihetki koetaan Dark Days -esityksellä, keskinopeassa tahtilajissa jälleen mennään, touhussa on mukana iskelmää ja rautalankahenkinen melodia on näppärä. Tänä päivänä siitä intoutuvat kai pelkästään vain me vanhukset. Blues News 5/2022 65 levy tutkailut pitkäaikaisen fanin korvissa odotettua kotiinpaluuta ”vanhaan kunnon T-Bones -työstöön”. Äskettäin tuli markkinoille myös Koivistoisen levytykset New Yorkin huippunimien kanssa 80-luvulla. Bear Familylle tuttuun tapaan äänenlaatu on erinomainen (onko jopa liian hyvä tämän kaltaiseen musiikkiin?) ja pahviset kannet tyylikkään hauskat
Deen musiikkia julkaistiin näin ollen lähinnä juuri rulettimerkin alaisuudessa aina 1960-luvun puoliväliin saakka. I Held My Baby Last Night esitetään hitaana bluesina. 66 Blues News 5/2022 levy tutkailut (en jaksanut laskea) runsaalla tekstityksellä ja näyttävillä valokuvilla. Alligator-merkin ”Beware Of The Dog” -livelevy on hyvä esimerkki välipuheineen esiintyvästä nimibändistä. Bo Diddley Is A Gun Slinger! Honey Aaltonen JOEY DEE & JOEY DEE & THE STARLITERS THE STARLITERS On The Dancefloor With... Mikäli siis kaipaat CD-kokoelmaa Bo Diddleyltä, tämä on mitä suositeltavin. Florencen jamit ovat ehkä vielä hienostelemattomammat boogieja slidekitarajuhlat paikallisessa South Siden klubissa. CD 1 alkaa Brewer Phillipsin JSP-soololevyllä ”Whole Lotta Blues” vuodelta 1982. Arvellaan, että tämän tupla-CD:n äänitykset on tehty kelamankalla Florence’s Loungessa vuonna 1969 ja Joe’s Place -nimisessä paikassa Cambridgessä, Massachusettsissa vuonna 1971. Mukana samalta kiekolta on myös Johnny Nashin kirjoittama teinipop What Kind Of Love Is This, jolla tosin ei taustalla soita Starliters vaan Marty Manningin johtama iso orkesteri mm. 1937) sai urallaan aikaiseksi paljon muutakin. Eräillä levytyksillä poikkesi musisoimassa myös mm. Seuraavaksi tarjoillaan Hound Dog Taylorin 1960-luvun singlejä CJja Firma-merkeiltä sekä yksi Colt-merkille levytetty ennenjulkaisematon Elmore Jamesin kappale I Know You Don’t Love Me No More, joka oli merkitty Homesick. Pete Hoppula HOUND DOG HOUND DOG TAYLOR & THE TAYLOR & THE HOUSEROCKERS HOUSEROCKERS WITH BREWER WITH BREWER PHILLIPS PHILLIPS Tearing The Roof Off (JSP 2505, 2-CD) Moni varmaan hieraisee silmiään ja toteaa, ettei tiennyt näistä levytyksistä mitään. Kun aitojen Deen konserttiesitysten kokoonpano koostui yleensä vain kahdesta säestäjästä, urkuri Carlton ”Little Rev” Lattimoresta ja rumpali Willie Davisista, bändin studiosessioissa vieraili enemmänkin ammattilaispoppoota. Yksitoista kappaletta raakaa Memphis-tyylistä kitaraa ja laulua. Laulukappaleista Whiskey Headed Woman toimii parhaiten. kappaleissa Walking The Ceiling, Stingin’ The Blues ja Rockin’ Boogie, jotka yllättävät rajuudellaan. Florencen nauhoilla kuuluu yleisön mylvintää ja kannustusta bändille, Joe’s Placen taltioinneilla ei niinkään, vaikka meno on paikoin uskomaton. Wolfja Delmark-merkeille. Näitä äänityksiä ei ole muualla julkaistu. Hänen tremolon käyttönsä sopii hyvin myös Brewer Phillipsin sooloinstrumentaaleihin. Levy polkaistaan tietenkin käyntiin Manhattanista Loungen lavalta. Ray Charlesin Leave My Woman Alone, Hal Paige & The Whalersin aiemmin Fury-merkille tekemä Going Back To My Hometown sekä tyylikäs, hieman Everly Brothers -klangia tavoitteleva Robert & Johnnyn We Belong Together -hitin sinkkukääntöpuoli (Just) Walking In The Rain. Kaikki mainitut sisältyivät nimeään paremmalle albumille ”All The World Is Twistin’!”. Rujo liveäänite Buster Brown -hitistä Fanny Mae oli syntynyt ennen New Yorkin Bell Sound -studiolla tehtyä läpimurtoa, kaksiosaista Peppermint Twistiä. Laulukappaleita on vähemmän ja myös Brewer Phillips pääsee näyttämään kykyjään mm. Rider listataan keikkavedoksi, vaikka kyseessä on selkeä studioaikaansaannos. Mother In Law Bluesin. Tuolloin joka tapauksessa laulaja pääsi näyttämään Bell Soundissa rahkeitaan mm. huimalla lattarinumerolla, kuubalaisen yhtyejohtaja Al Castellanosin Speak Up Mambolla. Tietenkin – otsikon hengen mukaisesti – siltä puuttuvat ne hitaammat kappaleet, mutta tämän tarkoitushan on panna ns. kappaleen osakirjoittaja Teddy Randazzo soololaulajana sekä kitaristina omaa soolouraansa viritellyt Sam Taylor Jr. Rhythm’n’blues-laarista Starlitersin versioitavaksi valikoituivat tässä vaiheessa mm. Kuriositeettimokana Long Tall Sally on merkitty koosteen kansissa alkuperäispainoksen tapaan Slippin’ And Slidin’iksi ja raivolla piiskattu Chuck Willisin C.C. Falsettilaululla varustettu Crazy Love esitetään tiukasti 1950-luvun jälkipuolen doowop-hengessä, alkujaan kappale oli peräisin brooklyniläisen The Royaltonesin ohjelmistosta. Olemassaolonsa eri vaiheissa myös monista tulevaisuuden tähdistä (mm. Dizzyä kuullaan kaikkiaan neljällä kappaleella, joista kaksi, Ships On The Ocean ja Rockin’ With The Dog, ovat Junior Wells -vaikutteisia. Edelleen vuoden 1962 satona tarjoillaan elokuvan ”Two Tickets To Paris” soundtrackiltä The Isley Brothersin Shoutin hengessä riehtonut Everytime (I Think About You) sekä levoton ”gospel-arraus” This Boat. JSP-merkki on uudelleenmasteroinut vanhoja vinyylijulkaisujaan ja nauhojaan. Yhä 2020-luvulla jollain tapaa kuvioissa mukana olevan Deen levytystaival ei tosin siihen vielä päättynyt. Bill Doggettin Honky Tonk -hitiltä tuttu kitaristi Billy Butler. Florence’s Loungen livenauhoja voidaan kuvailla rokkaavaksi boogieksi ja bluesiksi, joissa kitara soi slidellä ja ilman Delta-bluesin hengessä hienostelematta. Vaikuttava jousitaustainen slovari on myös vain Rouletten singlellä 1962 ilmestynyt toinen Nash-numero I Lost My Baby, jonka säveltäjä-sanoittaja oli levyttänyt itsekin vuotta aiemmin ABC-Paramountille. Varhaiset tallenteet olivat lupauksia antavia, mutta isoja rattaita ne eivät varsinaisesti pistäneet liikkeelle. Kenties vähempikin olisi piisannut, sillä tuttujen Shoutien ja Kansas Cityjen tilalle olisi aikarajaan 1962 mennessä löytynyt julkaistavaksi vetoavampaakin studiomateriaalia. Sekaan mahtuu instrumentaaleja kuten Watermelon Man, Okee Dokee Stomp, Cleo ja Just Pickin’. pasunisti Kai Windingin kera. Jo ennen twist-aikoja Starliters oli onnistunut tekemään muutamia hauraan oloisia Dion & The Belmonts -henkisiä lauluyhtyelevytyksiä, joista kooste esittelee vuonna 1958 Little/Bonus Recordsille tehdyn esikoisseiskan (Lorraine / The Girl I Walk To School) sekä tulevia tanssitrendejä povailleen Scepter-sinkkurallatuksen Shimmy Baby vuodelta 1960 (yleisöäänillä dubattu vuonna 1962 julkaistu Scepter-albumi ”The Peppermint Twisters” ei sen sijaan – kenties oikeudellisista syistä – ole nyt tällä 29-uraisella antologialla lainkaan edustettuna). Klassikkoaseman saavuttaneiden kahden riehakkaan konsertti-LP:n (”Doin’ The Twist At The Peppermint Lounge” ja ”Back At The Peppermint Lounge”) cover-raidoista 10 on sisällytetty CD:lle satunnaisjärjestyksessä. Bear Family -katsaus päättyy joulukuuhun 1962, mutta juuri tuo viimeinen käsittelyvuosi on silmiä avaava. Erona muutamaa vuotta myöhemmin aloittaneen Alligator-merkin julkaisuihin on tietty jamihenkisyys, boogieta koko rahalla. Esimerkiksi Peppermint Twistin tenorifonisoolot soitti King Curtis, kuukautta myöhäisemmällä lastenlorutwistillä Mother Goose Twist taas mukaan lyöttäytyivät mm. Brewer teki tämän jälkeen muutaman muunkin soololevyn mm. kitaristin tehtäviä vuorollaan hoitaneet Vinnie Corrao, Joe Pesci ja Jimi Hendrix) koostunut Starliters sai odotella vuoteen 1961 oman kirkkaan parrasvalonsa syttymistä. Florencen sunnuntaijamit saattoivat kestää tuntikausia ja soittajat ja solistit vuorottelivat talon bändin kanssa. Houd Dog itse laulaa vakuuttavasti mm. Myös Funky (Let’s Get Funky) ja You Can’t Sit Down ovat nopeampia ja aggressiivisempia kuin Alligatorilla. Bill Dahlin käsialaa oleva yli 30-sivuinen biografiavihkonen sessiodiskografialla rikastettuna on taattua karhuperhelaatua ja jo melkein sellaisenaan tuotteen hinnan väärti. JSP:n Stedman vertaa prosessia tämän levyn kanssa Charley Patton -boxin masterointiin, jossa ei säästelty rahaa eikä vaivaa tyydyttävään tulokseen pääsemiseksi. Florencessa äänitetyillä raidoilla oli myös mukana kitaristi-laulaja Lefty Dizzy jammaamassa Houserockersien kanssa. Levy-yhtiölleen Roulette Recordsille hän tarkoitti joka tapauksessa todellista kultasuonta, josta konsernin kivikasvot Ron Levy ja tuottaja Henry Glover halusivat pitää kaikilla kynsillään kiinni. vibaa punttiin. (Bear Family BCD17547) Kotimaisissa rockhistoriakatsauksissa vuoden 1963 Helsingin keikkavisiittinsä johdosta usein mainituksi tuleva Joey Dee yhdistyy helposti jättihittiinsä Peppermint Twist, mutta kantakeikkapaikkansa New Yorkin Peppermint Loungen maailmalle 1960-luvun alussa esitellyt New Jerseyn kasvatti (s. Mukana on Ted Harvey rummuissa, Steve Plair kitarassa ja Tear Drop -levymerkin omistaja Frank Bandy bassossa. Lefty oli 1960-luvulla pitkään Juniorin bändissä. Kappaleesta on CD:llä myös Australian-kiertueelta peräisin oleva liveversio, jota Levis jakoi singlellä farkkujensa ostajille. Chicagon South Sidessa sijainneen Hound Dog Taylorin ja muiden paikallisten kuten Magic Slimin suosikkiklubin 1960ja 1970-lukujen liveäänitykset ovat vaatineet levyyhtiöltä tässä työssä verta, hikeä ja kyyneliä
Soul-laulaja James Phelpsin siskoksi uumoiltu Davis teki merkille kaikkiaan neljä sinkkua ja sen jälkeen 1966–67 vielä yhdet Okehille ja Columbialle ennen katoamistaan unohduksen tielle. Jos et ole tutustunut tähän kaksois-CD:hen ja boogiejalka vipattaa tai kaipaat muuten vain raakaa menoa, suosittelen tätä levyä. 39 (Bear Family BCD17639) Bear Familyn pidetyimpiin kokoelmasarjoihin lukeutuva levy-yhtiöjatkumo ”That’ll Flat... Kiinnostava erikoisuus oli myös r&b-hitintekijänä (mm. vaimona sittemmin tunnetuksi tullut Jackie Frisco. Historiallinen tallenne saattoi hakea sävelkuluiltaan sekä etenkin rytmisiltä raameiltaan hieman selkänojaa Paul Desmondin käsialaa olleesta ja Dave Brubeck Quartetin vuonna 1959 kuuluksi tekemästä Take Fivesta, mutta etenkin Brysselin sessioissa Pethmanin kiihkeä huilu-improvisaatio on tyystin häntä omaa itseään. Lokaatio oli kenties yhtiön helpotus: vaikka tietenkin monet viihdemaailman ajankohtaiskasvot sekä Bing Crosbyn ja Bob Hopen tapaiset veteraanit saivat filmisopimuksillaan lauluääniään kuuluville myös United Artistsin ja sen Unart-sisarmerkin kautta, firman onnistui pitää uskottavuuttaan yllä myös kasvavalla rokkikentällä. levy tutkailut Jamesin nimiin. Bluespitoisemman materiaalin Wiley säästi kakkossinglensä raidoille Right By My Side ja Door To Door (1958). Kari Kempas eri esittäjiä eri esittäjiä That’ll Flat... Sääli, sillä sekä hänen soittonsa että suvereeni tapansa luotsata tähdistökokoonpanoa omankin materiaalinsa äärellä liikkui sellaisella maailmanluokan asteikolla, että pieni henkselien paukutuskin olisi ehdottomasti ollut paikallaan. Vuonna 1962 ei meno ollut vielä kivunnut myöhempien aikojen tasolle, mutta viitteitä omasta linjasta voi jo havaita. Pethmanin maine kiiri monesti myös ulkomaisille soittoareenoille. Pete Hoppula ESA PETHMAN ESA PETHMAN The Flame / Like Steel (We Jazz WJ075001, 7”) Tätä nykyä 84-vuotias Esa Pethman on kuulunut maamme jazz-ammattilaisten kärkirintamaan vuonna 1963 käynnistyneen levytysuransa starttihetkistä lukien. Kääntöpuolen tiivistunnelmaisella takaa-ajoswingillä Like Steel suomalainen puhaltaa maailmanluokan tenorifoniosuudet yhdessä numeron kirjoittaneen sveitsiläisen alttofonistin Heinz Biglerin sekä vaskisektion täydentämän italialaistrumpetisti Francesco Santuccin kanssa. Reed kuului Lee Hazlewoodin artistilöytöihin. Vetovoimaa hänen kohdallaan tosin lisää toinen kappaleen kirjoittajista, sittemmin ”Shadow Mortonina” ja etenkin The Shangri-Lasin taustahahmona menestynyt George Morton, joka tässä vaiheessa vasta haki omaa askelmaansa populaariteollisuuden tungoksen täyteisessä portaikossa. Vastaavanlaista madman-kohellusta tarjoilee toinen rock’n’rollkokoelmien suosikki Sammy Gowans Rockin’ By Myselfillään ja Kissin’ At The Drive-Inillään (1958) – myöhemmin laulaja jatkoi uraansa Danny Denver -nimisenä mm. Bassoahan tämä ryhmä ei käyttänyt elinaikanaan, vaan Phillips soitti usein bassokaapin kautta saaden aikaan tuon tunnusomaisen soundin. Pirtsakka Ray Sharpe -henkinen r&bralli That Cat (1962) taas esitteli laajemmalle väestönosalle Lubbockissa, Teksasissa varttuneen The Straitjackets -yhtyeen nuoren solistin Delbert McClintonin. Major Bill Smithin kirjoittamaksi merkitty kappale ilmestyi alkujaan Smithin vetämällä Le Cam Recordsilla. Git It!” on päässyt 39. Merkin diggarimielessä tunnetuimpia urbaanin rockabillyn pikkuklassikkoja edusti floridalaisen Billy Eldridgen Let’s Go, Baby (1959). Kotimaisessa mediassa saati Ylen omassa ohjelmistossa Pethmanin Belgian invaasiosta ei keskustelua tuoreeltaan syntynyt. Tuoreiden kykyjen tonginnasta UA:lla vastasi enimmäkseen tuottaja Jack Lewis – kiinnostavin, joskin kaupallisesti valitettavan köykäisin tuloksin. We Jazzja Timmion-merkkien sekä uusintajulkaisutuotannosta vastanneen Matti Niveksen yhteisproduktiona ilmestynyt kuuma ”In Belgium” -otsikoitu vinyylisinkku tuo vihdoin myös meidän saatavillemme Pethmanin tuolloiset soolosuoritukset. Pete Hoppula. Sellainen oli myös Wendell Smith, joka parkaisi Jack Hammerin rustaaman riipivän bluesin Nashville, Tennessee Unart-sinkulle vuonna 1959. Jälkensä varhaiseen instroaaltoon jätti myös New Yorkin Buffalosta kotoisin ollut The Tune Rockers tomeralla The Green Mosquitollaan (1958). osassaan United Artists -merkin vuosien 1958–62 rock’n’roll-tuotannon kimppuun. Jonesin tulkinta balladista She Thinks I Still Care muodostui UA:lla ykköskantrihitiksi ja yhtiö saikin aika ajoin jatkaa hyvällä osumatarkkuudella tuotteliaan laulajan materiaalin julkaisua yli 1960-luvun puolivälin. Ray Charlesin Unchain My Heart) itsensä pinnalle nostaneen Bobby Sharpin kirjoittama puhutteleva väkivalta-popcorn They Took John Away (1962), jonka pääsi ainoalle singlelleen tulkitsemaan Hoyt Hudson -niminen valkoinen laulajalupaus. Poikkeukset muodostivat detroitilaisen The Falconsin You’re So Fine, joka liisattiin Unartille 1959, sekä Chicagossa vaikuttaneen Joyce Davisin riehakas noveltynumero Superman (1962), jota olivat olleet runoilemassa Rose Marie McCoy sekä ronskin kitarasoolonkin levylle soittava Johnny Brandon. Yhdysvaltain elokuvakultakauden pääfilmistudioihin kuulunut UA laajensi spektriään populaarimusiikin puolelle M-G-M:n ja Warner Brosin tavoin loppuvuonna 1957, tosin Hollywoodin sijaan sen pääkonttori sijaitsi New Yorkissa. Siksi olikin perin erikoista, että myöhemmin lajityypin suuruudeksi noussut, tuolloin Starday-yhtiön luottoartisti George Jones päätyi UA:lle levyttämään yhden muunnelmistaan Big Bopperin laatimasta White Lightnin’ -hitistä, nyt kuitenkin sammuttamalla janonsa alkoholittomalla Root Beerillä (1962). Nykytekniikalla vanhat nauhat on saatu kuulostamaan uskomattoman hyviltä, joten vuosina 1980–81 julkaistut vinyylit voi siis unohtaa. Villimies-kerhossa on pitkään omalla kunnia-alttarillaan palvottu myös Little Richardilta vaikutteita ottanutta valkoista kentuckylaispianisti-laulajaa Chuck Wileytä sekä hänen pitelemättömiä vuoden 1958 shouter-rock’n’rollejaan Shake Up The Dance ja Tear It Up (1958), joista jälkimmäistä ei pidä sekoittaa Johnny Burnette Trion samannimiseen ja hieman samanhenkiseenkin revittelyyn. Saksofonisti-huilisti, orkesterinjohtaja ja säveltäjä tunnetaan kuitenkin myös muunlaisen musiikin konkarina, jonka elämäntyötä värittävät ajoittaiset visiitit niin popin kuin klassisen musiikin ja oopperankin äärellä. Muun muassa Carolan repertuaariin laulettuna versiona siirtynyt The Flame ilmestyi kirjoittajansa Pethmanin instrumentaalinäkemyksenä Suomen RCA:n singlellä jo 1964. Erinäisiä doowop-kokeiluja lukuun ottamatta varsinaiselle mustalle rhythm’n’bluesille United Artists ei näyttänyt lämmenneen. Muina instrumentalisteina levyllä musisoivat Belgiassa majaansa pitäneet kontrabasisti Roger Van Haverbeke, pianisti Jean Fanis ja kitaristi Freddy Sunder Belgiasta sekä jo 1950-luvun alussa Dizzy Gillespien ja kumppanien kanssa mainettaan vankistanut amerikkalaisrumpali Al Jones. Maininnan ansaitseva poikkeustapaus on myös kohtalokkaan lauluyhtyevetoisen exoticanumeron Desire (1958) esittävä yhden sinkkujulkaisun ihme Sal Mure, jonka uskotaan olleen UA:n sessiokuvioissa vaikuttaneen kitaristi Bill Muren sukulaisia. Phoenixistä, Arizonasta tullut Denny Reed versioi Elvis-lauluntekijä Aaron Schroederin tuotannossa Charlie Richin I’m Comin’ Homen (1961) sangen falskisti, ainakin verrattuna alkuperäiseen tai vaikkapa Elvarin ja Carl Mannin hienoihin näkemyksiin. Etäisenä genrenä elokuvayhtiölle säilyi läpi 1950ja 1960-lukujen yhtä lailla countrymusiikki. Näin tapahtui esimerkiksi joulukuussa 1967, jolloin suomalaislahjakkuus sai Yleisradion avustuksella tilaisuuden näyttää rahkeitaan monikansallisen allstars-kokoonpanon keulilla Belgian Brysselissä. Jimmy Bowenin sekä Link Wrayn veljen Ray Vernonin produktiivisessa seurassa. Valtakunnalliseksi ilmiöksi kasvanutta ”Phoenix-soundia” Hazlewoodin kanssa 1950-luvulla muovaamassa ollut Al Casey käväisi hänkin UA:lla koeajamassa Duane Eddyn tavaramerkkityyliä terävällä kitara-foni-instrumentaalillaan The Stinger (1959). Git It! Vol. Vuoden 1959 esikoisellaan hän tarttui rajallisista laulutaidoistaan huolimatta rohkeasti The Cricketsin When You Ask About Loveen, jonka 21 vuotta myöhäisemmästä versiosta brittiyhtye Matchbox sai uransa suurimman sinkkuhitin. Liikuttavan kompuroivaa hömppäteinirokkia puolestaan luritteli muutaman singlen verran narulle Gene Vincentin 4. Paripäiväisen matkan lukujärjestykseen sisältyi sekä yhteiskonsertti että äänitystilaisuus Deccan studioilla paikallisen tvja radioyhtiön avustuksella. Christine on mukana lauluja instrumentaaliversioina