Olin myös Mississippi Heat -yhtyeen jäsen ja autoin Pierre Lacocqueta kokoamaan bändin vuonna 1990. Levytyssessioihini minun pitää koota bändi erikseen. On tärkeää kirjoittaa se, koska Slim oli hyvä mies. – Chicagon blues-skene on muuttunut niistä ajoista, jolloin Doc Pellegrino oli vielä elossa. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole levytyssopimusta, mutta etsin sellaista parhaillaan valmisteilla olevalle levylleni ”Stealing It Back” ja toivon pääseväni taas tien päälle. Sen voin sanoa, ettei se ole Alligator Records. Oletko kirjoittanut koko urasi ajan. Rosa’sin skene on erilainen ja he tekevät varmaan parhaansa.. – Minulla on aina ollut myös omia bändejä, mutta tuntuu, että viime aikoina minua on työnnetty enemmän etualalle, ja se mitä nykyisin teen tuntuu minusta melkein tärkeämmältä kuin aiemmat tekemiseni. Laulaja-huuliharpisti Scotty otti minut bändiinsä heti sen jälkeen, kun lopetin Magic Slimin kanssa ja olen ollut bändissä mukana aika ajoin siitä lähtien. – Kyllä, ”Stealing It Back” tulee olemaan debyyttini suuren yleisön edessä ja sen jälkeen alan suunnitella seuraavaa. He eivät halua soittaa bluesia vaan jotain muuta. VIHDOIN MYÖS SOOLOTUOTANTOA. Sen pitäisi tulla ulos pian. Viime aikoina olen kirjoittanut myös lyhyitä tarinoita Magic Slimistä. – Kyllä, jonkin verran. BLUESIA 2020-LUVUN CHICAGOSSA BLUESIA 2020-LUVUN CHICAGOSSA Miten mielestäsi Chicagon blueskuviot ovat muuttuneet vuosien mittaan. Tein itse asiassa juuri muutaman kappaleen The Cash Box Kingsin Alligator Recordsin CD:lle, ja muutaman Dean Joe -nimisen rockyhtyeen levylle. Tärkeintä ei kuitenkaan ole soittotekniikka ja kikkailu, vaan tarinan kertominen, vaikka sitten omasta elämästä ja kokemuksista. Uudella levylläsi tulee olemaan myös omaa materiaalia. Käytän bändiä myös taustabändinäni, kun teen keikkoja omalla nimelläni. – Olen tehnyt yli 30 albumia ja levytystä eri muusikoiden kanssa. Nuoremmat soittajat eivät tunne bluesia kuten vanhempi polvi. Nuoremmat kitaristit haluavat leikkiä jalkapedaaleilla ja sooloilla, eivätkä kertoa tarinaa. He olivat hienoja ihmisiä. Se on seuraava seikkailuni: tarina Magic Slimistä. Sitä minä haluan tehdä. Ovatko levy-yhtiöt lähestyneet sinua. Eivät edes modernin Chicago-bluesin taustaa. Blues News 5/2023 11 Robert Jr Lockwoodia, Homesick Jamesia, Henry Townsendia ja Honeyboy Edwardsia olin mukana säestämässä Delta Blues Cartel -show’ssa. Onko Scotty & The Bad Boys viimeisin yhtye, jossa olet ollut mukana. Hänen kuolemastaan tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta (2023), joten haluaisin tehdä hänestä kirjan. Nuorempi muusikkosukupolvi ei tunne bluesia, eivätkä he kunnioita sitä niin kuin me vanhemmat. Hän ylläpiti myös bluesyhteisöä. Katsotaan. Hän teki kaikkensa pitääkseen perinteitä yllä Kingston Minesissa. Harmi, että se projekti päättyi 9/11-tapahtumien myötä. – Scotty Bradbury ja hänen The Bad Boys -bändinsä on ollut mukana kuvioissa pitkään. – Yksi chicagolainen merkki on, mutten halua puhua siitä vielä ennen kuin olen tehnyt päätökseni. – Monet niistä ihmisistä, joiden kanssa kasvoin, eivät enää ole keskuudessamme, esimerkiksi Koko Taylor, jonka kanssa tein töitä lyhyen ajan. Kaikki muuttui, kun hän kuoli. He eivät tunne bluesin ja niiden ihmisten historiaa, jotka bluesia loivat. Kuinka monta levyä olet tehnyt jo mainitsemiesi lisäksi. VIHDOIN MYÖS SOOLOTUOTANTOA. Pidän työskentelystä bändin kanssa
Näppäilevän käden monipuolisemman ja teknisesti haastavamman käytön vuoksi fingerstyletekniikka eroaa nykyisin tavanomaisemmasta soittotekniikasta, jossa kitaran kieliä soitetaan peukalon ja etusormen välissä pidettävällä litteällä kolmiomaisella plektralla. Tämän jälkeen tarkastelen tyylilajin yhteydessä tavanomaisesti tehtyjä maantieteeseen perustuvia luokitteluita. KOSKINEN B luesin varhaisimpiin levytyksinä dokumentoituihin ilmenemismuotoihin lukeutuu fingerstyle country blues, jossa laulaja säestää itseään näppäillen sormillaan akustista kitaraa. ensimmäisen Yhdysvalloissa julkaistun jazzhistorian Jazzmen (1939) toisena toimittajana. Fingerstyle. 1920ja 30-luvuilla kyseisen musiikkilajin maantieteelliset eroavaisuudet eivät vielä vaikuta olleen erityisen mielenkiinnon kohteena. MITÄ ON FINGERSTYLE COUNTRY BLUES. Sinänsä fingerstyle-tekniikka on normaali tapa soittaa klassista tai nailonkielistä kitaraa, mutta teräskielisen kitaran yhteydessä se mielletään usein erikoistekniikan luonteiseksi. Teoksessaan Early Downhome Blues, jonka ensimmäinen editio ilmestyi vuonna 1977, Jeff Todd Titon toteaakin useimpien aihepiiristä kirjoittavien tahojen käyttävän juuri Chartersin vaikutuksesta luonnehdintaa ”country” kuvatakseen bluesia, jota hän itse kuvailee tekniikalla soitettaessa instrumentin kieliä näppäillään tyypillisesti oikean käden peukalolla ja sormenpäillä. Lopuksi esitän kyseisten luokitteluiden rajoituksiin liittyviä kriittisiä näkökohtia. Marybeth Hamiltonin vuonna 2007 teoksessaan In Search of the Blues esittämän arvion mukaan ilmaus ”country blues” on peräisin Pennsylvanian Pittsburghissa vuonna 1915 syntyneeltä ja vuonna 1936 New Yorkiin muuttaneelta Frederic Ramsey MITÄ ON FINGERSTYLE COUNTRY BLUES. Vuonna 1959 julkaistun vaikutusvaltaisen teoksensa The Country Blues sekä kokoamansa samannimisen albumijulkaisun myötä Charters teki termin ”country blues” laajalti tunnetuksi ja nosti sen samalla näkyvään asemaan eräänlaisena brändinimenä. Kitaransoiton yhteydessä ilmaus tai määrite “fingerstyle” viittaa sorminäppäilyyn tai näppäilytekniikkaan, jonka välittömänä fyysisenä kohteena ovat kitaran kielet. Ramsey oli käyttänyt termiä kirjoittamissaan levynkansiteksteissä 1950-luvun puolivälissä. Lähden seuraavassa liikkeelle esittämällä joitain huomioita kitaralla soitetun maalaisbluesin terminologiasta. Ensimmäisen maalaisbluesia käsitelleen monografian kirjoittanut Samuel Charters oli puolestaan tutustunut kyseiseen ilmaukseen Ramseyn kautta. FINGERSTYLE COUNTRY BLUES Musiikki ja alueelliset tyylit Musiikki ja alueelliset tyylit Juniorilta, joka toimi jazz-asiantuntijana ja levytuottajana sekä tuli aikanaan tunnetuksi mm. Näppäilyyn voidaan käyttää myös kynsiä tai peukaloon ja sormiin kiinnitettäviä kynsimäisiä jatkeita. 14 Blues News 5/2023 HEIKKI J. Aihepiirin myöhemmät historioitsijat ovat kuitenkin erottaneet toista maailmansotaa edeltäneessä akustisessa maalaisbluesissa alueellisia tyylejä, joihin lukeutuvat tunnetuimman ja vaikutusvaltaisimman Delta bluesin lisäksi Piedmontin ja Texasin alueiden kitarabluesit
Artikkelissaan ”Labels: Identifying Categories of Blues and Gospel” vuodelta 2002 Jeff Todd Titon toteaa, että bluesin maantieteellisten luokitteluiden taustalla vaikuttavat vanhat antropologiset käsitykset suljetuista ja erillään olevista maalaisyhteisöistä. Tästä vakiinnuttamisesta huolimatta aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden parissa esiintyy tosiasiassa jonkin verran terminologista vaihtelevuutta, kuten jo edellä esitetty Titonin suosima nimitys ”downhome blues” osoittaa. Hänen mukaansa ”downhome” puolestaan ei viittaa konkreettiseen paikkaan, vaan pikemminkin tietynlaiseen mielentilaan tai tunteeseen paikasta, jonka musiikkityyli herättää esittäjässään ja kuulijassaan. Puuvillaplantaasien omistajat keräsivät nopeasti huomattavia omaisuuksia. Sisällissodan syttyessä vuonna 1861 Mississippi liittyi orjuuden. 1960-luvulta lähtien maalaisbluesia käsittelevissä kirjoituksissa on usein korostettu erityisesti kolmen alueen merkitystä. Näiden paikallisperinteiden soittoja laulutyylit pohjautuivat vaihteleviin musiikillisiin ja teknisiin painotuksiin ja niiden kehityskulut saattoivat myös jossain määrin eriytyä toisistaan. DELTA BLUES DELTA BLUES Mississippi on Yhdysvaltain eteläosissa sijaitseva osavaltio, joka on saanut nimensä Pohjois-Amerikan toiseksi pisimmän joen mukaan. Alueellisten tyylien kuvaukseni pohjautuvat suurelta osin luonnehdintoihin, joita ovat esittäneet David Evans artikkelissaan ”The Development of the Blues” vuodelta 2002 sekä Dick Weissman teoksessaan Blues: The Basics vuodelta 2005. Esimerkkejä lajityypin erilaisista tyyleistä ja yksittäisistä artisteista seuraa edempänä. VARHAISISTA ALUEELLISISTA TYYLEISTÄ VARHAISISTA ALUEELLISISTA TYYLEISTÄ Monet fingerstyle country bluesin varhaisista esittäjistä olivat alun perin oppineet oman soittotaitonsa konkreettisissa ja suhteellisen pienissä paikallisissa yhteisöissä. Näihin lukeutuvat (i) Mississippin Delta, (ii) Yhdysvaltain itäja kaakkoisrannikon Piedmontin alue sekä (iii) Yhdysvaltain toiseksi suurin osavaltio Texas. Samoin tekee vuoden 2005 teoksessaan Blues: The Basics myös Dick Weissman. Ajatuksena on tällöin, että koska toisiltaan oppivat muusikot elävät fyysisesti lähellä toisiaan, syntyy musiikillisia yhteisöjä, joissa ideat ja tyylit ovat yhteisöiden jäsenten kesken jaettuja. Lisäksi vaikkapa etnomusikologi ja bluestutkija David Evans käyttää vuodelta 1982 peräisin olevassa maalaisbluesin perinteeseen keskittyvässä teoksessaan Big Road Blues ilmauksen ”country blues” sijasta nimitystä ”folk blues”. Kolmas Texasista peräisin oleva tyyli sijoittuu jossain mielessä näiden kahden välimaastoon, eikä sillä ole samalla tavoin hallitsevia ja välittömästi tunnistettavia musiikillisia piirteitä kuin kahdella ensimmäisellä päätyylillä. Alueellinen lähestymistapa tuli aihepiiristä kirjoittaneiden tahojen keskuudessa suosituksi vasta 1960-luvun blues revivalin myötä. Leveällä pensselillä hahmotellun erottelun mukaan naiset lauloivat vaudeville bluesia pianistin tai pienen jazzyhtyeen säestämänä, kun taas miehet lauloivat downhome bluesia säestäen itseään kitaralla. Pakotettuaan alueella tuhansia vuosia asuneet alkuperäisasukkaat lähtemään mailtaan intiaaniterritorioihin, Euroopasta saapuneet uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ryhtyivät kultivoimaan viljelyyn erinomaisesti soveltuvaa maaperää Afrikasta ryöstetyn orjatyövoiman avulla. Osavaltion luoteisosassa sijaitsevaa Deltan aluetta rajaavat lännessä ja idässä Mississippija Yazoo-joet sekä pohjoisessa ja etelässä Memphisin ja Vicksburgin kaupungit. Näistä country bluesin kahtena pääasiallisena ja toisistaan selkeämmin eroavina tyylinä voidaan pitää yhtäältä intensiivistä ja emotionaalista Mississippin Delta-tyyliä sekä toisaalta kepeämpää ja ragtimesta vaikutteita saanutta Piedmont-tyyliä. Maantieteen sijasta psykologian ja kulttuurin sfääreihin kytkeytyvä ilmaus ”downhome” paikallistaa Titonin mukaan tunteen erityiseksi henkiseksi sijainniksi mustan Amerikan sielunmaisemassa. Blues News 5/2023 15 mieluummin ilmauksella ”downhome”. Harlemin renessanssina tunnetun afroamerikkalaisen kulttuurin kukoistuskauden filosofisen arkkitehdin Alain LeRoy Locken (1885–1954) vuoden 1936 teoksen The Negro and His Music muodostamaa poikkeusta lukuun ottamatta 1920ja 30-luvuilla sen paremmin folkloristit kuin musiikin kuuntelijatkaan eivät ilmeisesti kiinnittäneet juurikaan huomiota bluesin alueellisiin eroavaisuuksiin tai maantieteellisiin jaotteluihin perustuviin erityisiin tyyleihin. Perusteluna terminologiselle valinnalleen Titon esittää, että ”country” viittaa ensisijaisesti fyysiseen paikkaan, maaseututyyppiseen maisemaan, jonka asukastiheys on alhainen ja jossa on laajalti tilaa. Luon seuraavaksi tiiviin katsauksen näihin alueisiin ja tyyleihin sekä mainitsen samalla kyseisten tyylien varhaisia edustajia. Unohtamatta Memphis Minnien (1897– 1973) kaltaisia artisteja tai muita tärkeitä bluesinstrumentteja sekä ottamatta voimallisemmin kantaa terminologisiin koulukuntakiistoihin, voinemme tämän artikkelin yhteydessä lähteä siitä yhteisymmärryksestä, että ”fingerstyle country blues” tarkoittaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittynyttä akustisen kitaran soittotekniikkaa ja maalaisbluesin esitystapaa, jossa lähtökohtaisesti yksinään esiintyvä artisti soittaa sormillaan näppäillen instrumenttiaan säestäen näin omaa lauluaan. Tyylilajien oletetaan myös saavan toisistaan poikkeavia piirteitä riippuen sekä yhteisöiden eristyneisyyden asteista että niiden piirissä toimivien mestarimuusikoiden luovuudesta ja vaikutuksesta. Titon jatkaa luokittelemalla 1920-luvulla levytetyn bluesin kahteen eri kategoriaan: downhome ja vaudeville. Vuoteen 1860 mennessä Mississippi oli Yhdysvaltain suurin puuvillan tuottaja ja yli puolet väestöstä oli orjia. Myös Elijah Wald toteaa teoksessaan Escaping the Delta vuodelta 2004, että Chartersin työ vakiinnutti ilmauksen ”country blues” viittaamaan kaikkiin toista maailmansotaa edeltäviin race records -kategorian levytyksiin, joissa ei esiintynyt naisia tai jazz-yhtyeitä
Jotkut Deltan kitaristeista virittivät kitaransa myös E-, Atai E-molli -sointuihin. Kitara saattaa toistaa laulun melodiaa tai tukea sitä harmonisesti. Melodiat ovat usein pentatonisia ja harmoniaa painotetaan suhteellisen vähäisessä määrin. Slide-putkea tai veistä käytetään intensiteetin lisäämiseksi, mikä hänen mukaansa tarkoittaa tehokeinon rytmistä pikemmin kuin melodista käyttöä. David Evansin mukaan tältä alueelta peräisin oleva blues on intensiivistä, emotionaalisesti voimallista ja sisällöltään vakavahenkistä luultavasti juuri alueen mustien elämänmuodon ankaruuden vuoksi. Soitinta käytetään väkevän tunnetilan välittämiseen ja tekniikka on karkeampaa ja raaempaa kuin luontevana vertailukohtana olevassa Piedmontin tyylissä. 1891–1934), edellä jo mainittu Son House sekä joukon tunnetuin nimi Robert Johnson (1911–1938). Tämä konsepti puolestaan vaikutti olennaisella tavalla brittiläisen bluesrockin kehitykseen sekä lopulta tyylilajin rantautumiseen takaisin Yhdysvaltoihin. Monet kappaleet muodostuvat toistuvista kitarariffeistä. Monelle tutkijalle ja musiikin harrastajalle Mississippin Delta on alue, josta blues on saanut alkunsa. Vuonna 1877 Etelä palasi vanhojen johtajiensa valtaan ja mustien asema heikkeni merkittävästi. Näillä seuduilla elivät ja vaikuttivat Delta bluesin perustajapatriarkka Charley Patton (n. Myös Dick Weissman listaa Delta bluesille tyypillisiä piirteitä. Lisäksi Delta bluesilla on taipumus pitäytyä I-IV-V -sointukiertoihin. Deltan kitaristit soittavat usein kokonaisia kappaleita ilman täysien sointujen käyttöä. Oikean käden peukalo hakkaa usein voimallisesti kieliä, kuten vaikkapa Son Housen (1902–1988) tuotannossa. Ottamatta sitovasti kantaa bluesin alkuperään voimme joka tapauksessa todeta, että käsittelemästämme kolmesta alueellisesta tyylistä Delta blues on historiallisesti kiistatta vaikutusvaltaisin. Yleisimpiä ovat G-viritys, jossa käytetään nuotteja DGDGBD sekä D-viritys, joka perustuu yhdistelmään DADF#AD. 16 Blues News 5/2023 säilyttämistä puolustaneeseen Konfederaattiin. Patton ja Johnson kuolivat molemmat ennen toista maailmansotaa, kun taas House ehti tulla 1960-luvun blues revivalistien ”löytämäksi” ja tekemään vielä uuden uran nuorten valkoisten entusiastien keskuudessa. Laulajat hyödyntävät laulujensa rakentamisessa vahvasti yhteisestä sanoitusten ja fraasien perinteestä ammennettuja ja kierrätettyjä lyriikan aineksia. Waters (1913–1983) ja Howlin’ Wolf (1910– 1976). Keskeisiä hahmoja Delta bluesin myöhemmän vaikutuksen kannalta olivat Muddy Son House. Kappaleiden rakenne on kuitenkin verrattain vapaampi ja vähemmän sidoksissa nykyisin standardina pitämäämme kahdentoista tahdin kaavaan. Tämä Delta bluesin intensiteetti voimistui vielä entisestään toisen maailmansodan jälkeen, kun kitara sähköistyi ja soitin asettui osaksi bändikokoonpanoa. Deltan asemaa korostavassa bluesin alkuräjähdysteoriassa keskeistä roolia näyttelevät Clarksdalen kaupunki ja siitä vajaan tunnin ajomatkan päässä etelään sijaitseva Will Dockeryn vuonna 1895 perustama tila. Luoteisen Mississippin Deltan suurten viljelmien ja mustan maalaisväestön keskuudessa syntyi puuvillan ohella synkeää ja voimallista musiikkia, joka on tyyliltään hidasta, syvää ja introspektiivista. Näissä instrumentti viritetään suoraan avoimeen sointuun. Normaalin kitaran kielten EADGBE-virityksen sijasta Deltan tyylissä käytetään usein avoimia virityksiä. Hävityn sodan päätyttyä vuonna 1865 alkoi mustien kannalta toiveita herättänyt jälleenrakennuskausi, joka kuitenkin päättyi reilun vuosikymmenen kuluttua pohjoisen joukkojen vetäydyttyä alueelta. Kaiken kaikkiaan kyseessä on karu ja minimalistinen lähestymistapa bluesin esittämiseen, ja tyylin teho perustuu sen hypnoottiseen voimaan. Molemmat olivat mukana luomassa myöhemmin Chicagossa tapahtunutta Delta bluesin transformaatiota energiseen sähköiseen bändiformaattiin. Hänen mukaansa näihin lukeutuu pistävä ja intensiivinen tapa soittaa kitaraa. Deltan kitarointi on tyypillisesti hyvin perkussiivista ja slide-tekniikan käyttö on yleistä
Piedmontin alueen bluesissa saattaa kuulla ragtimen, muiden aikanaan suosittujen tanssisävelmien sekä angloamerikkalaisen kansanmusiikin ja stringbändien vaikutteita. Useita eri musiikkityylejä esittäneen McTellin pitkä jaksottainen levytysura kesti vuodesta 1927 aina vuoteen 1959 saakka. Monista fingerstyle country blues -artisteista poiketen hän soitti yksinomaan kaksitoistakielistä kitaraa. Monet sen merkittävimmistä edustajista olivat joko sokeita tai muulla tavoin vammautuneita ja näiden työllistymiseen liittyneiden rajoitteidensa vuoksi täysiä ammattilaisia musiikin saralla. Piedmont bluesin kultakauden keskeisimpiin artisteihin lukeutuu Paramount-yhtiölle vuosina 1926–1932 levyttänyt Blind Blake (1896–1934). Kitaristien tyyliä luonnehtii monimuotoinen sorminäppäilytekniikka, jossa peukalo tyypillisesti soittaa vaihtelevaa alternating bass -bassokuviota ja muut sormet samanaikaisesti synkopoituja melodiaelementtejä. Tyyli on monessa suhteessa täydellinen vastakohta Syvän Etelän ja Mississipin Deltan tyylille. Eräänä näkökohtana on myös esitetty, että Piedmont bluesin kepeämpi ja iloisempi sävy johtuu mustien jossain määrin helpommista elinolosuhteista Syvän Etelän painostavaan ja ahdistavaan plantaasielämään verrattuna. Evansin mukaan rytmit ovat kepeämpiä ja useimmat soittajat pitäytyvät tiukasti joko kahdentoista tahdintai jossakin muussa standardiformaatissa. Alueen piiriin lukeutuvat pohjoisesta etelään siirryttäessä osat Virginiasta, Pohjoisja Etelä-Carolina, Georgia sekä keskinen Alabama. Tyyli jäljittelee ja muistuttaa selkeästi ragtime-pianon tekniikkaa sekä äänimaailmaa. McTell ei ehtinyt kokea 1960-luvun blues revivalia, eikä häntä siten myöskään ”löydetty” uudelleen esiintymään kahviloissa, kampuksilla ja festivaaleilla. Reverend Gary Davis (1896–1972) ja Brownie McGhee (1915– 1996). Jälkimmäisestä julkaistiin toinen editio vuonna 1995, ja kirja valittiin vuonna 2022 Blues Hall of Fameen blueskirjallisuuden klassikkona. Esimerkiksi Greensborosta käsin operoiva Piedmont Blues Preservation Society järjestää aiheeseen liittyviä esiintymisiä, näyttelyitä ja koulutustapahtumia. Joidenkin spekulaatioiden mukaan lännessä aluetta rajoittavat vuoret vaikuttivat siihen, että afroamerikkalainen väestö, joka olisi muutoin saattanut siirtyä maaseudulle, jäikin kaupunkeihin. Toinen teos ilmestyi vuonna 1986 otsikolla Red River Blues: The Blues Tradition in the Southeast. Blaken lauluääni oli hillitympi ja vähemmän intensiivinen kuin hänen Deltan kollegoidensa. Blues News 5/2023 17 PIEDMONT BLUES PIEDMONT BLUES Itsenäisenä näyttäytyvän ja selkeästi Delta bluesista eroavan alueellisen maalaisbluesin tyylin nimityksenä “Piedmont blues” on Elijah Waldin mukaan peräisin vuonna 1939 syntyneeltä brittiläiseltä folkloristilta ja bluestutkijalta Bruce Bastinilta. Rakenteellisen ja harmonisen kompleksisuutensa vuoksi tyyli ei soveltunut erityisen taipuisasti toisen maailmansodan jälkeiseen sähköistyneeseen bändiformaattiin, mikä taas luonnistui vaivattomasti suoraviivaisemmalta Delta bluesilta. Itse sana ”Piedmont” juontuu latinankielisestä sanasta ”pedemontium”, joka tarkoittaa ”vuoren juurella”. Teoksessaan Early Blues: The First Stars of Blues Guitar vuodelta 2015, Jas Obrecht kutsuukin Blind Blakea ragtimeblueskitaran kuninkaaksi. Yhdysvaltalaisissa 1960-luvun folkja blues revival -piireissä akustista Piedmont-tyylistä kitarointia edustivat ja levittivät vaikutusvaltaisesti eteenpäin mm. Blind Willie McTell. Bastin käytti kyseistä ilmausta kuvaamaan ragtimesta vaikutteita saanutta soittotyyliä, joka oli yleinen Pohjoisja Etelä-Carolinan sekä Georgian osavaltioissa. Piedmont bluesin laajempi kansallinen suosio taittui Yhdysvalloissa laskuun 1940-luvun puolivälin tienoilla. Bastin on kirjoittanut kaksi aihepiiriä käsittelevää monografiaa, joista ensimmäinen, Crying for the Carolines, on peräisin vuodelta 1971. Nykyisellään Piedmont-tyylin perintöä pyrkivät yksittäisten artistien lisäksi vaalimaan erilaiset kulttuuritoimijat ja järjestöt PohjoisCarolinan alueella. Toinen merkittävä Piedmont bluesin edustaja on Blind Willie McTell (1898–1959). Levy-yhtiön aikalaismainoksissa hehkutetaan Blaken ragtime-pianolta kuulostavaa kitaratyyliä. 1800-luvun lopulla syntynyt Piedmontin kitaratyyli saavutti kehityksensä huippukohdan 1920ja 30-luvuilla. Yhdysvaltojen maantieteessä Piedmontin alueen muodostaa itäinen tasankoalue, joka ulottuu itärannikon tuntumasta länteen päin Appalakkien vuoristoon saakka. Ragtime-vaikutteisen kitaroinnin saralla Blakea kuitenkin pidetään asiantuntijoiden keskuudessa alansa ehdottomana huippuna. Kaupunkiolosuhteissa oli mahdollista altistua paljon laajemmille musiikillisille vaikutteille kuin vaikkapa Mississippin Deltan maaseutualueella. Maantieteeseen pohjautuen Piedmont bluesista puhutaankin toisinaan myös itärannikon bluesina tai kaakkoisena bluesin muotona
Kitara hakkaa bassossa jokaista iskua yksittäisenä vaimennettuna nuottina tai sellaisten joukkona, kun taas vapaasti virtaavat ja improvisoiduilta vaikuttavat diskanttilinjat vastaavat laulajan ääneen. Syyksi tähän Wald arvelee Texasin laajan maantieteellisen alueen sekä sen monimuotoisen kulttuurisen luonteen. Täten Jefferson oli ratkaisevalla tavalla vaikuttamassa siihen, että Blind Blaken ja Charley Pattonin kaltaiset artistit pääsivät myöhemmin tallentamaan Piedmontja Delta bluesiaan Paramountin savikiekoille sekä ikuistamaan musiikkinsa niiden kautta jälkipolville. Jaotellessamme edellä esitettyyn tapaan 1920ja 30-lukujen fingerstyle country bluesia Deltan, Piedmontin ja Texasin alueellisiin tyyleihin on kuitenkin syytä pitää mielessä myös näihin sinänsä käyttökelpoisiin erotteluihin liittyvät soveltamisrajoitukset ja erinäiset kriittiset näkökohdat. Erilaiset luokittelut myös helpottavat yli sadan vuoden mittaisen historiallisen bluesjatkumon hahmottamista jäsentämällä sitä rajatumpiin ja helpommin lähestyttäviin osatekijöihin. Toisinaan bluesissa, joka vaikuttaa suunnitellun pikemminkin kuuntelemista kuin tanssimista ajatellen, kitara vaimenee laulun ajaksi vain palatakseen sitten takaisin vastaamaan nuottien rykelmällä. 18 Blues News 5/2023 TEXAS BLUES TEXAS BLUES Texas on Yhdysvaltain toiseksi suurin osavaltio sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan. Weissman toteaa, että Texasin kitaristit käyttivät elementtejä molemmista tyyleistä. Käsitellessään alueellisesti identifioitavia bluestyylejä Evans lukee itäisen Texasin lisäksi mukaan myös läheiset alueet Oklahoman, Arkansasin ja Louisianan osavaltioissa. Ensinnäkin on syytä panna merkille, että kyseiset maantieteelliset luokittelut ovat luonteeltaan karkeahkoja yleistyksiä, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa kaikkien Mississippi John Hurt. Jeffersonia on kutsuttu Texas bluesin isäksi. Hän on samalla myös koko toista maailmansotaa edeltävän fingerstyle country blues -konseptin kehityksen kannalta keskeinen hahmo. LUOKITTELUIDEN HYÖDYISTÄ LUOKITTELUIDEN HYÖDYISTÄ JA RAJOITUKSISTA JA RAJOITUKSISTA Lähtökohtaisesti voimme edeltävän tiiviin katsauksemme jälkeen todeta, että käsitteelliset luokittelut sekä niihin liittyvä kielellinen terminologia auttavat meitä ottamaan ymmärryksellisesti haltuun bluesin laajaa ja monimuotoista kenttää. Evansin luonnehdinnan mukaan melodiset linjat ovat usein laajakaarisia ja vapaasti soljuvia, muistuttaen jossain määrin peltohoilotuksia. Texasin bluesia on kuitenkin kuvailtu eräänlaiseksi väkevän Delta bluesin ja kepeämmän Piedmont bluesin välimuodoksi. Lyhyessä johdatuksessaan bluesiin vuodelta 2010 Wald puolestaan toteaa, että vaikka Texas onkin perinteisesti ollut tärkeä bluesin keskus, sillä ei kuitenkaan ole omaa yksittäistä tunnistettavaa tyyliä samalla tavoin kuin edellä käsitellyillä Piedmontilla ja Deltalla. Yleisesti ottaen heidän ilmaisunsa oli yhtäältä karkeampaa kuin Piedmontin blues mutta toisaalta vähemmän intensiivistä kuin Deltan blues. Vaikka Texas blues ei siis lukeutuisikaan Deltan ja Piedmontin tavoin tärkeimpiin tai selkeärajaisimpiin alueellisiin maalaisbluesin tyyleihin, on sillä kuitenkin tässä suhteessa olennainen rooli kahden muun tyylin ja yleisemminkin fingerstyle country bluesin taustavaikuttajana. He sovelsivat sitä bändikokoonpanoissa, joissa muut instrumentit kykenivät pitämään yllä rytmiä sekä tarjoamaan kitaroinnille harmonisen taustan. Nostan lopuksi esiin joitakin näistä. Jeffersonin Paramount-yhtiölle vuonna 1926 levyttämät ensimmäiset blueskappaleet osoittautuivat kaupalliseksi menestykseksi, ja hänen läpimurtonsa myötä avautui levytysmahdollisuuksia myös muille miespuolisille soolokitaristeille, jotka säestivät instrumentillaan omaa lauluaan. Evans katsoo Blind Lemon Jeffersonin (1893–1929) edustavan malliesimerkkiä tällaisesta lähestymistavasta, josta tuli vaikutusvaltainen myöhempien sähkökitaristien keskuudessa
Uuden teknologisen kehityksen myötä kiekoille prässätyt urat kykenivät huikeaan metafyysiseen saavutukseen, jossa ääni voitiin irrottaa laulajasta ja instrumentista sekä kaupitella eteenpäin välittömistä ajan ja paikan rajoituksista riippumatta. Viime kädessä maantieteeseen pohjautuvien alueellisten tyylien erottelun käyttökelpoisuus on tietenkin tarkoituksenmukaisuuskysymys. Kolmas rajattujen maantieteellisten paikallisyhteisöiden tyylillistä määritysvoimaa vastaan rikkova tekijä muodostui levy-yhtiöiden savikiekkotallenteiden muodossa kaupallisesti levittämistä musiikillisista vaikutteista. Neljännen alueellisten bluestyylien asemaa sekoittavan tekijän voidaan katsoa muodostuvan siitä, että yksittäiset maalaisbluesartisteina pitämämme henkilöt esittivät tyypillisesti paljon muutakin kuin nykyisin puhtaana bluesina pitämäämme materiaalia. Esimerkiksi Mississippin Delta bluesiin liitetyt väkevät tyylilliset piirteet eivät lainkaan sovellu kuvaamaan Deltan itäisellä reunalla sijaitsevasta Avalonista käsin operoineen Mississippi John Hurtin (1893–1966) hentoa, lempeää ja kirkasta kitarabluesia. Altistus ja rajojen rikkominen toimivat myös toiseen suuntaan. Bluesin syntymän ja sen varhaisen kehityksen vaiheissa paikalla ei ollut tutkijoita dokumentoimassa tapahtumia. Kiertävien artistien toimeentulo riippui kulloisenkin yleisön satunnaisista mieltymyksistä ja kysyntää oli varsin monenlaiselle musiikille. Näillä kiertueilla Johnsonin on ollut mahdollista altistua Piedmont-tyyppisille kitaratyyleille ja kappaleille. Lonnie Johnson. Vaikka lukeutuukin Delta bluesin vakiintuneeseen kaanoniin, esimerkiksi Robert Johnsonia ei voi pitää ainoastaan kyseisen paikallistradition soihdunkantajana tai uskollisena säilyttäjänä, vaan hän oli myös musiikillinen innovaattori, joka kehitti Delta bluesia ja sen kitaratyyliä uusiin suuntiin. Alueellisten tyylien syvemmän ymmärryksen kannalta on kuitenkin myös hyödyllistä olla tietoinen niiden soveltamisen ongelmista ja rajoituksista, joita olemme edellä kartoittaneet. Samalla tyylin rajat venyivät aiempaa laajemmiksi. Saavuttamalla matkoillaan näkyvyyttä ja suosiota bluesartistit levittivät puolestaan omaa vaikutustaan kauas alkuperäisten paikallisten piiriensä ulkopuolelle. Samalla muusikot saivat tehokkaasti levinneitä vaikutteita kaukaa omien fyysisten ympäristöjensä ulkopuolelta. Emme myöskään voi olla täysin varmoja siitä, ketkä olivat omana aikanaan omissa yhteisöissään kaikkein keskeisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia muusikoita. Suurin osa amerikkalaista populaarimusiikkia ja maalaisbluesia koskevasta tiedostamme 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan saakka perustuu säilyneeseen levytettyyn aineistoon. Bluesharrastajien keskuudessa ilmauksiin ”Delta blues” ja ”Piedmont Blues” liitetään omat selkeästi tunnistettavat piirteensä, joiden avulla tyylejä voidaan identifioida, arkistoida, opiskella, esittää ja markkinoida. Kappale on myös luonteeltaan hyvin leikittelevä, eikä siten istu erityisen luontevasti yleissävyltään paljon paatoksellisemman Delta bluesin musiikilliseen muottiin. Levyjä markkinoitiin 1920-luvulta lähtien mm. Matkojensa ja kiertueidensa aikana bluesin esittäjät saattoivat altistua omien paikallisten yhteisöidensä ulkopuolisille vaikutteille sekä näin rikkoa alueellisiin tyyleihin liitetyn oletuksen suljetuista ja eristyneistä maalaisyhteisöistä. Tällöin muusikoiden itsensä ei tarvinnut liikkua mihinkään, vaan ainoastaan heidän äänensä ja musiikkinsa voitiin lähettää matkaan ja vieläpä samanaikaisesti useille eri suunnille. Dick Weissman onkin esittänyt arvion siitä, että They’re Red Hot on päätynyt osaksi Johnsonin repertuaaria hänen lukuisten matkojensa seurauksena. Kuudes fingerstyle country bluesin maantieteeseen pohjautuvien tyylien asemaa hämärtävä tekijä liittyy historiallisesti luotettavan todistusaineiston puuttumiseen. Kyseinen ajatus nostaa esiin toisen maantieteellisten luokitteluiden rajoituksen: 1900-luvun alkupuolen afroamerikkalaisen väestön keskuudessa juuri muusikot kuuluivat kaikkein liikkuvaisimpaan väkeen. Omalle ajallemme 1920ja 30-luvuilta säilyneet näytteet edustavat vain pientä osaa kaikesta siitä musiikista, jota oli mahdollista kuulla elävänä vuosisata sitten. Kuten aluksi totesimme, alueellinen lähestymistapa on myös hiljalleen vakiintunut käytännöksi jo 1960-luvulta lähtien. Esimerkiksi Blind Lemon Jeffersonin ja Lonnie Johnsonin (1899–1970) kaltaisten suosittujen blueskitaristien jäljittely olikin hyvin yleistä eri puolilla Etelää. Toisaalta myös Robert Johnsonin, Deltan bluesartisteista kaikkein tunnetuimman, levytetystä tuotannosta löytyy vaikkapa San Antoniossa Texasissa 26.11.1936 levytetty kappale nimeltä They’re Red Hot, jossa Johnson käyttää Piedmontin kitaristien keskuudessa yleistä ragtime-tyyppistä sointukiertoa. Viidennen alueellisten tyylien roolia sumentavan tekijän muodostivat eri alueilla toimineiden yksittäisten artistien ainutkertaiset yksilölliset ominaisuudet sekä heidän omien henkilökohtaisten vaikutteidensa uudenlaiset yhdistelmät. Tällöin eri puolilla asuneet henkilöt saattoivat leikellä lehdestä kuponkeja ja tilata levyjä artisteilta, joita eivät olleet milloinkaan omin silmin nähneet tai kuulleet elävinä. Varhaisilla levy-yhtiöillä saattoi omista markkinoinnin kohdentamiseen liittyvistä syistään olla intresseissään tallentaa joissain tapauksissa erityisesti juuri bluesia, mutta tällöin levy-yhtiöt toimivat filttereinä, jotka poimivat talteen vain tietyn osan yksittäisen artistin repertuaarista ja jättivät loput huomiotta. Jos kykenemme näiden erotteluiden avulla ilmaisuvoimaisemmin puhumaan kitaralla soitetusta fingerstyle country bluesista ja sen erilaisista variaatioista sekä historiallisina että musiikillisina ilmiöinä, niin alueellisten tyylien erottaminen selvästikin puolustaa paikkaansa. Monet varhaisista kenttätyötä tehneistä musiikin kirjallisista taltioijistakin kirjasivat ylös laulujen sanoja, mutta eivät niiden melodioita, esityskäytäntöjä tai välttämättä edes maantieteellistä lähdettä. Näiden pohjalta syntyi toisinaan aidosti uutta luovaa musiikkia, joka murtautui aiempien perinteiden asettamien rajojen tuolle puolen. Etelässä laajalle levinneen Chicago Defender -lehden ilmoituksissa. Blues News 5/2023 19 yksittäisten tapausten osalta. On täysin mahdollista, että satunnaisista syistä jotkut kaikkein kekseliäimmistä ja luovimmista bluesmuusikoista eivät milloinkaan päässeet levyttämään tuotantoaan. Tällöin he eivät myöskään ole jättäneet bluesin tallennettuun historiaan tunnistettavaa jälkeään
Laulupuolesta huokuva hyväntuulisuus ja viattomuus ja huolellinen taustasoitanta olivat ymmärtääkseni ne ansiot, joilla listoille noustiin. Silloin Dan Guite päätti erota yhtyeestä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut Ed Wingatea, jonka mielestä kahdessa valkoisessa yhtyeessä oli yksi liikaa. Samalla yhtyeen tyyli tietenkin muuttui. Hyväksi poplevyksikin se oli kesy, lähinnä se kuulostaa simppeliltä lastenlaululta. Kun kanadalainen Soul Survivor -lehti kokosi 80-luvun lopulla neljäkymmentä pikaesittelyä sisältäneen listauksen tärkeistä blue eyed soul -artisteista, niistä puolet oli sellaisia, joihin ei loppukaneetti soul mielestäni oikein istunut. Edwinin ja yhtiön tuottajatiimiin kuuluneen John Rhysin johdolla tehtiin demo. Enpä ole aikaisemmin pannut merkille, mutta tarkoin korvin kuunnellen idean voi kieltämättä hoksata. Vaikkei Linda missään vaiheessa erityisen hallitsevaa roolia saanut, toi hänen äänensä kuitenkin kaihoisan tyttömäisen lisän, Domingosista tuli sekayhtye. Rhys uskoi tarinaan ja vei demon Impact-pomo Harry Balkin kuultavaksi, samalla yhtyeen nimi muutettiin komeammalta kalskahtavaan Shades Of Blue -muotoon. Balkille Oh How Happy kelpasi, single julkaistiin keväällä ‘66 ja keskikesällä se oli noussut poplistalla kymppikärjen tuntumaan. PEKKA TALVENMÄKI. Yksi mainituista oli Detroitissa muutaman vuoden ajan vaikuttanut valkoinen sekayhtye Shades Of Blue, jonka kiltit, parhaimmillaan hämyiset esitykset jäivät edellä olevasta kritiikistä huolimatta mieleeni melko sympaattisina. Ensimmäisenä aiheeseen tarttui Percy Sledge. OH HOW HAPPY OH HOW HAPPY Edwin Starr on ottanut kovasti kunniaa livonialaisten noususta. Soulin tuntua etsi myös Edwin Starr ”Master Of Soul” -albumilla ja Blinkyn tailukohtia haetaan, niin ensimmäisenä tulee mieleen 60-luvun alun suosittu Fleetwoods. Jos sille verSHADES OF BLUE Kaikuja kadunkulmista, osa 16 Kaikuja kadunkulmista, osa 16 E rilaisten genre-alaotsikoiden käyttö musiikkitermeistä puhuttaessa on tunnetusti erittäin sekava ja käyttäjänsä mielikuvia korostava aihe. Hän on puoliksi leikillään todennut, että kai olette huomanneet johdantosäkeen yhteyden saksalaisten kansallislauluun. Kuten todettu, se ylsi r&b-listallekin vaikkei siinä ainakaan minun korvissani ollut häivääkään soulin tuntua. Tekemäänsä lallattelua hän tarjosi Golden Worldin studiossa tapaamalleen Domingos-yhtyeelle. Omien muistelojensa mukaan ryhmä kertoi pääosan esityksistä olleen The Flamingos/The Temptations -linjaista doo wopia, siis soulia hännystelevää. Oltiin vuodessa ‘64. Domingos ei ollut ensimmäinen pinnalle pyrkinyt autokaupungin lähiöissä vaikuttanut yhtye. Oh How Happy ei ole klassikko, mutta siitä on tehty vuosien varrella parikymmentä coveria. Hän oli vuonna ‘65 Golden Worldin kiistaton ykkösnimi ansionaan muutama hitti, jotka olivat pääosin hänen omia sävelmiään. Yhtye levytti pikaiseen tahtiin vuonna ‘66 kolme pikkuhittiä, niistä tunnetuin oli Oh How Happy, joka kelpasi myös r&b-listalle. 22 Blues News 5/2023 Uncle Samin hommissa. Linda Allenin veli lauloi Reflectionsissa ja ykköstenori Phil Castrodale oli syntyperäinen livonialainen, ei siis ihme, että suosittelijat löytyivät lähipiiristä, kun Domingos pääsi Ed Wingaten studiolle, missä se sai mahdollisuuden harjoitella ja tehdä demoja. Tilanne ratkaistiin niin, että Nick Marinellin entinen luokkatoveri, Bob Kerrin tyttöystävä (ja tuleva vaimo) Linda Allen oli laulutaitoinen, esiintynyt jopa kirkon kuorossa, niinpä häntä pyydettiin aukkoa täyttämään. Kappaleita syntyi muillekin jaettavaksi, Oh How Happy -sävelmän Edwin on muistellut tehneensä ollessaan Saksassa TYHJÄSTÄ PINNALLE TYHJÄSTÄ PINNALLE Nick Marinelli, Ernie Dernai, Dan Guite ja Bob Kerr olivat 60-luvun alussa nuoria high school -opiskelijoita Detroitin Livonia-nimisessä lähiössä. The Righteous Brothersin menestyksen mukana juurtui puheeseen termi blue eyed soul, jota käytettiin 60-luvun jälkipuolella holtittomasti, tosin minun on myönnettävä, että aiheesta puhuttaessa oma ajatukseni painottuu turhankin vahvasti sanalle soul. Samoilta seuduilta oli lähtöisin valkoinen The Reflections, jonka pikkunäppärä Just Like Romeo And Juliet oli yltänyt peräti valtakunnalliseksi top ten -hitiksi keväällä ‘64 Ed Wingaten Motownin kiusaksi perustamalla Golden World -merkillä. He lauloivat lähinnä omaksi ja toistensa iloksi kadunkulmissa, kauppojen terasseilla ja koulun hipoissa ja kun esiintymään päästiin ympäristön pikku tapahtumiin, sai heidän yhtyeensä nimen The Domingos
Johtopäätöksenä päätettiin keskittyä opintoihin ja lopettaa koko yhtye. Muilta osin on syytä muistaa, että elettiin myös kepeän sunshine popin eli pehmennetyn purkan esivaiheita. Marinelliä pyydettiin aukkojen paikkaajaksi ja ryhmä esiintyi Valadiers-nimellä jonkin aikaa, mutta otti käyttöön Shades Of Blue -nimen, joka oli revival-yleisön mielessä tuoreemmin. Blues News 5/2023 23 kanssa tehdyllä duetolla, joka käväisi listojen hännillä vuonna ‘68, Totta tai tarua, Edwin on muistellut, että Blinkyn pariksi oli alun perin tyrkyllä Marvin Gaye, mutta kun äänet eivät stemmanneet, sai Edwin miessolistin paikan. Hän ei kuitenkaan hylännyt suojattejaan, vaan sävelsi heille laulut How Do You Save A Dying Love ja New Spark Of Life, joissa molemmissa on tyypillistä 60-luvun lopun Detroit-soulin tunnelmaa, varsinkin jälkimmäistä on mainostettu jopa pesunkestävänä northern-palana. Motown osti, kuten tiedetään, Golden Worldin vuoden ‘66 lopussa, jolloin Edwin Starr siirtyi Hitsvilleen. Asiaan kuuluvia royalteja ei siis herunut. Spirituaali A2 on jostakin syystä merkitty John Rhysin säveltämäksi, itse esitys on melkeinpä vastenmielinen. Bob ja Linda erosivat, Bob kuoli vuonna 2019 ja Linda viettää vanhuuttaan uudessa avioliitossa Detroitin liepeillä.. Kesä ‘66 oli jo lopuillaan ja koska kesähittiä haettiin, ajoitus meni pieleen. Alkuperäisistä jäsenistä on tiedossani vain se, että Marinelli on yrittänyt pitää vuosikymmeniä aikaisemmin perustamaansa pientä musiikkifirmaa pystyssä ja vetäytynyt samalla muistelemaan menneitä. Sijoitukset ovat Billboardin HOT 100 -listalta, r&b-puolella Oh How Happy ylsi sijalle 16. Kovin tärkeästä albumista ei siis ole kysymys, mutta niin vain tälläkin on keräilymielessä oma arvonsa, parhaat pyyntihinnat nettikauppiaiden listoilla ovat sadan taalan huitteilla. JATKOHITIN ETSINTÄÄ JATKOHITIN ETSINTÄÄ Oh How Happyn menestykselle etsittiin jatkoa nykien etenevällä pikku jumputuksella, niin ikään Edwin Starrin säveltämällä laululla Lonely Summer. Nick Marinelli on kertonut, että yhtye oli vahvasti työstämässä ensihittiä sen lopulliseen asuun, mutta levyn etiketissä oli vain Edwin Starrin nimi. Tunnetuin ”soul”-versio taisi olla Jackson 5:n ”Third Albumin” täyte vuodelta ‘70. Niissä merkeissä etenevä Penny Arcade on sitä mitä pitääkin, peruskesälevy parhaimmillaan, kyseessä ei siis ole sama sävelmä kuin Roy Orbisonin tiivistunnelmaisempi kaima. Listoille päästiin, mutta jatkossa Shades Of Blue oli auttamattoman vanhahtava pysyäkseen pinnalla pitkään. Collectablesin julkaisema ”Golden Classics” -CD (COL 5751) sisälsi originaalialbumin lisäksi vain kolme lisuketta, All I Want Is Love sekä myöhempien vuosien singleraidat Penny Arcade ja Funny Kind Of Love. Happiness Is The Shades Of Blue (Impact IM 101) A: (1) Millionare (2) World In His Hands (3) The Night (4) With This Ring (5) Little Orphan Boy (6) Happiness B: (1) Exception To The Rule (2) A Way To Love You (3) Lonely Summer (4) Peace Of Mind (5) Oh How Happy Kuusi singleraitaa ja loput samoilla linjoilla kulkenutta viatonta poppia. Esitys sinällään oli mielestäni selvästikin edeltäjäänsä parempi, mutta muutaman vuoden ajastaan jäljessä, vuosikymmenen alussa tällaiset kesäiset kaiholaulut olivat paremmin muodissa. Nytkähdys liikkeelle tapahtui vasta vuonna 2003, kun 60-luvun alun valkoinen Motown-yhtye, Greetings This Is Uncle Sam -originaalin esittäjänä tunnettu The Valadiers yritettiin parsia kokoon. Yhtyeen oma sävelmä, kaihoisa rakkausballadi The Night kannattaa sentään todeta positiivisena poikkeuksena. Hän sävelsi neljä laulua, mutta kun niistä tehdyt demot eivät kiinnostaneet ketään, jäsenet palasivat siviilihommiinsa. NIITÄ NÄITÄ NIITÄ NÄITÄ Shades Of Blue oli alusta alkaen muiden johdettavissa ja jäi osaamatta pitää puoliaan statistin osaan. Uusittu Shades Of Blue esiintyi Marinellin johdolla ja pysyi tiukasti hengissä lukuisista kokoonpanomuutoksista huolimatta, mutta levyttämään se ei missään vaiheessa enää päässyt. Harry Balk siirtyi Motownin taustajoukkoihin, myi Impactin ja samalla menetti kiinnostuksensa Shades Of Bluen esittämään kilttiin soundiin. Vuonna ‘77 Nick Marinelli yritti koota Shades Of Bluen palaset yhteen. Yhtye ei halunnut rankentaa tyyliään, sen takia sille ei tarjottu levytysmahdollisuutta Motownin takajoukoissa. Popartisteista Oh How Happyn ovat levyttäneet muiden muassa Ellie Greenwich, T-Bones, Art Garfunkel, Cliff Richard ja The Skyliners. HAPPINESS IS THE SHADES OF BLUE HAPPINESS IS THE SHADES OF BLUE Hittiputken imuun levytetty ainoaksi jäänyt albumi ilmestyi syksyllä ‘66. Samalla ensihittien imussa toteutunut laaja kiertueja lavaesiintymisten putki katkesi. Sen jälkeen tyyli muuttui ja jos soul-vaikutteita on pakko etsiä, niin kolmesta viimeisestä singlestä niitä vähän löytyy. Yhtye hajosi jo seuraavan vuosikymmenen taitteessa ehdittyään levyttää vain kuusi singleä. Tärkeimmät havainnot tehtiin edellä singlekatsauksen puitteissa, täyteraidoista yksikään ei innostanut. Muilta osin en tohdi edellä olevaa listausta kaivella, lyhyesti sanottuna valjuhkoa amerikkalaista aikansa poppia. Impact 1007 Oh How Happy (12.) Little Orphan Boy 1014 Lonely Summer (72.) With This Ring 1015 Happiness (78.) The Night 1026 How Do You Save A Dying Love All I Want Is Love 1028 Penny Arcade Funny Kind Of Love 1033 Treats Me Right New Spark Of Life Kolmas hitti Happiness oli kuten nimikin kertoo paluu Oh How Happy -tunnelmiin, sävelkuluissakin on pieniä yhtäläisyyksiä
Gussow purkaa legendan kolmeen osaan: paholaisteema afroamerikkalaisessa musiikissa, sielun myyminen (soittotaitoa vastaan), ja tienristeysteema. Johnson laulaa tienristeyksistä ja paholaisesta, mutta kolmikko paholainen-tienristeys-soittotaito ei Gussowin mukaan esiinny yhdessäkään Johnsonin sen enempää kuin kenenkään. Gussow nojaa Elijah Waldin (2004) teoksessaan Escaping the delta: Robert Johnson and the Invention of the Blues pohjustamaan ajatuksenkulkuun: mitään tarkkarajaista saati autenttista bluesia ei koskaan ole ollut, vaan muusikot soittivat – kuten nykyäänkin – ensi sijassa sitä, millä saattoi elättää itsensä. Naisia hän rakasti ”kuten kulkuri rakastaa junia” kohdatenkin loppunsa mustasukkaisen aviomiehen myrkyttämänä. Hänen teoksensa kysymyksenasettelut resonoivat diggaripiirien ulkopuolellakin – kuinka 1500-luvun Saksaan jäljittyvä Faust-myytti inkarnoitui 1900-luvun alussa etelävaltioiden afroamerikkalaisessa kulttuurissa. Bruce Conforthin ja Gayle Dean Wardlowin vuonna 2019 ilmestynyt kirja Up jumped the devil – The real life of Robert Johnson keskittyy Robert Johnsonin elämänkulkuun. Ulkomusiikillisesta näkökulmasta katsoen Johnsonin elämä oli varsin karu. Gussow on paitsi professori, myös esiintyvä ja opetusvideoita tekevä bluesharpisti. Ne avaavat yleisemminkin kiinnostavia, paikoin surrealistisia ulottuvuuksia saavia näkökulmia viime vuosisadan pohjoisamerikkalaiseen musiikkikulttuuriin, muusikkojen ympärille rakentuvaan mytologiaan sekä sitä hyödyntävään turismiin. Bluesdiggareille Conforthin ja Wardlowin kirja tarjoaa paljon kiinnostavia yksityiskohtia Johnsonin elämästä, soittotekniikasta, kitaran virityksistä ja kohtaamisista Charlie Christianin kaltaisten legendakollegojen kanssa. Sen osia on ainoastaan kolmessa laulussa (Cross Road Blues, Hell Hound On My Trail ja Me And The Devil Blues). ympäröivä mytologia. He pitävät teostaan tutkimuksen päätepisteenä – kaikki kivet (dokumentit ja haastattelut) on nyt käännetty, eikä Johnsonin elämästä ole enää odotettavissa uutta tietoa. Kirjoittajat aloittivat Johnsonin ja afroamerikkalaisen musiikin tutkimisen jo 1960-luvulla, joten tutkimusmatkalle on kertynyt mittaa reilusti enemmän kuin Johnsonin kulkurielämälle. ”Aito” blues jäljittyy Deltan sijasta 1960-luvun eurooppalaisten bluesdiggareiden mielikuviin. Johnsonilla oli vaikea päihdeongelma ja ihmissuhteissaan hän oli sulkeutunut, varautunut ja arvaamaton. 24 Blues News 5/2023 DELTAN FAUSTUS ROBERT JOHNSON Elämä ja legendat Elämä ja legendat Legendat jättävät kertomatta Johnsonin suhteellisen oppineisuuden: hän oli käynyt koulua ja osasi lukea ja kirjoittaa, mikä oli harvinaista aikakauden bluesmuusikolle. Robert Johnsonista tuli bluesikoni paljolti (uransa alkuvaiheessa Jumalaksi kutsutun) Eric Claptonin levytysten takia. Johnsonin elämää ja 29 laulun tuotantoa vasten katsottuna legenda lepää hyvin ohuella pohjalla. Tämän jälkeen muusikolla on ylivertainen soittotaito, Paholaisella pelimannin sielu. Viime vuosina on nimittäin julkaistu kaksi sitä käsittelevää laajaa tutkimusta. Adam Gussowin kaksi vuotta vanhemman kirjan Beyond the Crossroads: The Devil and the blues tradition keskiössä on Johnsonia Afroamerikkalaista musiikkia tuntevalle Robert Johnsonin nimi yhdistyy legendaan, jossa blueskitarististi myy tienristeyksessä sielunsa Paholaiselle. Johnsonin vuonna 1911 alkanut elämä kesti vain 27 vuotta, mutta häntä ympäröivä legenda elää edelleen – ainakin akateemisena tutkimuskohteena. Hän ei koskaan tavannut isäänsä, ja vaimon kuoltua synnytyksessä hänestä tuli leski jo 19-vuotiaana. Vaihtokauppa Paholaisen kanssa tapahtuu legendan mukaan keskiyöllä tienristeyksessä: Muusikon soittaessa paikalle ilmestyy tumma mieshahmo, joka virittää kitaran ja soittaa sillä hetken
vuosisadan alussa. Ajatus sielun myymisestä Paholaiselle ankkuroituu Johnsonin dokumentoidussa elämässä ajankohtaan, jolloin hän palaa Robinsonvilleen soittamaan Son Housen ja Willie Brownin kanssa. Blues News 5/2023 25 muunkaan delta blues -artistin kappaleessa. Clarksdale esittää itsensä ja erityisesti edellä mainitun valtateiden 49 ja 61 risteyksen bluesin syntypaikaksi. Gussowin näkemys Johnsonista liittyy läheisesti tähän: Johnson ei ollut pahan riivaama vaan laskelmoiva viihdyttäjä, jonka laulujen paholaisteemat ovat vanhemmille sukupolville suunnattuja kevyitä, ironisia provokaatioita. Tienristeys-elementin Gussow arvelee tulleen bluesloreen Robert Palmerin Deep Blues -kirjan sivuhuomautuksesta. Pohjoisamerikkalainen musiikki, ”americana” on etenkin takavuosina nähty Suomessa nähty varsin yksinkertaistetusti niin, että ”valkoisten” kantri on pinnallista, ja musta musiikki elämänmakuisempi ja varsin yhtenäinen musiikkiperinne. Bluesmuusikoista esimerkiksi Charley Patton ja Son House kuuluvat sitä seuranneeseen, bluesin luoneeseen auto-sukupolveen. Johnsonin kehitystä voi siten selittää paitsi Paholaisen, myös Zimmermanin mentoroinnilla. Vuonna 1986 ilmestyi Johnsonin elämää hyödyntävä elokuva Crossroads, ja neljä vuotta myöhemmin julkaistiin Johnsonin kootut levytykset. Robert Johnson, Muddy Waters ja Sonny Boy Williamson ovat eurooppalaiselle bluesdiggarille vanhan liiton sankareita, mutta Gussowin analyysissä he kuuluvat ”nuorten modernistien” sukupolveen. Clarksdalella oli oma asemansa Johnsonin elämässä: hän muutti sinne Robinsonvillestä tietolähteestä riippuen muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen kestäneeksi ajanjaksoksi. Yhteiskunnallista kontekstia avaamalla Gussow tekee paholaisteemaan liittyvän sosiaalisen dynamiikan ymmärrettäväksi oman maamme historiankin näkökulmasta: Kaupungistuminen ilmeni suomalaisessa populaarikulttuurissa uskonnollisesti värittyneenä (joitakin vuosikymmeniä Johnsonin aikoja myöhemmin) muun muassa Teuvo Tulion elokuvissa. Gussovin sekä Conforthin ja Wardlowin hyvin dokumentoitujen tutkimusten pohjalta voidaan siis sanoa, että Johnsoniin liitetty legenda sielun myymisestä Paholaiselle syntyi ennemmin Euroopassa 20. Erik Eriksonia seuraten Gussow näkee tämän vastakulttuuri-ikonina, joka oli omaksunut ”negatiivisen identiteetin”. Gussow analysoi Housen lausumaa ammatillisen kilpailun ja ”statusahdistuksen” (nuori kollega syrjäyttämässä vanhemman mestarin) näkökulmasta. vuosisadan loppupuolella kuin Yhdysvalloissa po. Gussow, Adam 2017. Gussow kertoo, kuinka paikalliset ohjaavat toisinaan Johnsonin seuraajia syrjemmälle hieman autenttisemmilta vaikuttaviin tienristeyksiin, joissa he saavat todistaa blues-pyhiinvaeltajien voimakkaita tienristeyskokemuksia. Monet afroamerikkalaiset muusikot esittivät sekä uskonnollista että maallista musiikkia, mutta näiden välillä oli Johnsonin aikaan voimakkaita jännitteitä. Conforth ja Wardlow nimeävätkin Son Housen (John Hammondin ja Eric Claptonin ohella) Johnsonin maineen ja legendan keskeiseksi arkkitehdiksi. Siinä Palmer kuvailee vuonna 1979 tapahtunutta käyntiään valtateiden 49 ja 61 risteyskohdassa Clarksdalessa. Up jumped the devil – The real life of Robert Johnson. New York: Harper Collins.. Clarksdalessa alkoi näihin aikoihin harhailla tienristeystä etsiskeleviä bluesturisteja. Wald, Elijah 2004. Gussow purkaa ansiokkaasti jälkimmäistä stereotypiaa ja kuvaa kiinnostavasti paholaisteemassa näyttäytyvää afroamerikkalaisen kulttuurin dynamiikkaa. Clarksdalesta muodostui siis puoli vuosisataa Johnsonin kuoleman jälkeen hänen maineellaan ratsastava turistirysä. Escaping the delta: Robert Johnson and the Invention of the Blues. Vesa Talvitie Lähdeviitteet: Conforth, Bruce & Wardlow, Gayle Dean 2019. Monumentin estetiikasta voi aistia, että sen suunnitellut paikallinen teknisen työn opettaja on enemmän kantrikuin bluesmiehiä. Monumentti on sikälikin epäuskottava, että Johnsonin asuessa Clarksdalessa paikalla ei ollut tienristeystä vaan rakennustyömaa (”Miksi kukaan myisi sielunsa Paholaiselle rakennustyömaalla?”, kysyy Gussow). Haastatellut läheiset eivät muista Johnsonin puhuneen vaihtokaupasta, eikä Gussow pidä neljän etäisemmän tutun kertomuksia luotettavina. Johnsonin ajan afroamerikkalaisen musiikillisen kentän sukupolvijännitteet taas voi rinnastaa Suomen Dallapé-, tangoja rocksukupolvien suhteisiin. Son Housea hämmästyttäneen musiikillisen kehityshyppäyksen aikana Johnson asui Clarksdalessa Ike Zimmerman -nimisen bluesmuusikon luona. Tälle on Johnsonin asumisen lisäksi muitakin perusteita: kaupunki on John Lee Hookerin, Ike Turnerin ja Sam Cooken syntymäpaikka, ja myös Muddy Waters asui kaupungin läheisyydessä. Runsaan kymmenen tuhannen asukkaan Clarksdalelle on muodostunut bluesmytologiassa oma, hieman surrealistinen roolinsa. Gussow nimeää 1870ja 1880-luvulla syntyneet afroamerikkalaiset ”joki-sukupolveksi” kun seuraava sukupolvi on uskonnollisempi ”juna-” tai ”kirkko-sukupolvi”. Paholaistematiikan suhteen keskeistä on jumalattomien modernistien ja heidän isovanhempiensa sukupolven välinen jännite. Beyond the Crossroads: The Devil and the blues tradition. Chicago: Chicago Review Press. Johnson oli aikansa hipsteri. Tämä herätti kituvan kaupungin valkoisen eliitin perustamaan blues-museon ja -festivaalin. Vuonna 1966 Downbeatlehdessä ilmestyneessä haastattelussa House nimittäin todellakin selittää sivuhuomautuksen luonteisella lausahduksella Johnsonin nopeaa musiikillista kehitystä sillä, että tämä olisi myynyt sielunsa Paholaiselle. Clarksdalen aikana Johnsonin muusikkous oli noussut uudelle tasolle – hän oli ylivertainen jopa Houseen, toiseen bluesikoniin verrattuna. Myyntiin ilmestyi myös blues-matkamuistoja pinsseistä olutpullonviilentimiin, ja vuonna 1998 legendaariseen tienristeykseen pystytettiin kitara-aiheinen monumentti. Bluesia pidettiin ”Paholaisen musiikkina”, millä tarkoitettiin lähinnä sitä, että sen piirissä oli vaara ajautua jumalattomaan elämäntapaan. Chapel Hill: The University of North Carolina Press. Tämän vastakkainasettelun taustalta löytyy sukupolvien välisiä jännitteitä ja yhteiskunnan kaupungistuminen
Yllättävin näistä on Jamboree. Kalevalan luku ei ollut silti mitään verrattuna kekseliäisiin huvilupa-anomuksiin, joilla yritettiin saada vero alas jo huvilupaa anoessa. Kuten arvata saattaa, leffaa mainostettiin niin Edisonissa kuin seitsemän vuotta myöhemmin TV2:lla ”jazzin ystäville” Count Basien ja Joe Williamsin nimillä, mutta asianharrastajille oli tarjolla paljon muutakin. Seppo Hovi soittamassa Bachia Hammond-uruilla. Filkka oli ensi-illassa jo suhteellisen tuoreeltaan vuonna 1958 helsinkiläisessä elokuvateatteri Edisonissa, mutta ei pyörinyt siellä pitkään. Kirka viihdyttämässä villisti kiertueella jaetussa promokuvassa.. Jamboree (joka tunnettiin myös nimellä ”Disc Jockey Jamboree”) oli niitä kiireellä kasattuja musiikkielokuvia, joiden juonessa ei ollut päätä eikä häntää, mutta esitykset olivat priimaa. PURSISEURA JÄRJESTÄÄ KIRKAN KEIKAN PURSISEURA JÄRJESTÄÄ KIRKAN KEIKAN Huvivero oli tunnetusti sääntö-Suomen ikiaikainen riesa, jolla kiusattiin niin tapahtumajärjestäjiä kuin omakustannekeikoilla käyneitä artisteja. Black Devilsin auto puhelinpylvään ympärillä Lahdessa. Kakkoskanavalla nähtiin keväällä 1965 muun muassa Carl Perkins rockabillaamassa Glad All Overia, Jerry Lee Lewis paukuttamassa Great Balls Of Firea eri levytyksenä kuin Sunin sinkulla, tiskijukka Jocko Henderson todistamassa, että räppi oli keksitty jo 1950-luvulla, kun hän spiikkaa Lewis Lymon & The Teenchordsin Your Last Chancen sekä Fats Domino keinahtelemassa tutun leppoisasti Wait And Seen läpi. Yritin kaivella näkemyksiä siitä, tuntuivatko Jamboreen huimat pätkät vanhahtavilta 1960-luvun puolivälissä, mutta löydöt jäivät vähiin. Osa 2 SUN-SOUNDIA KAKKOSELLA 1965 SUN-SOUNDIA KAKKOSELLA 1965 Yleisradion haluttomuus esittää nuorisomusiikkia kanavillaan tiedettiin melko moiseksi pitkälle 1980-luvulle. toukokuuta, osui silmään tiukka sävelkimara: ensin dokumentti Rolling Stonesista Ruotsissa, sitten ”Jamboree”-elokuva ja lopuksi vielä kitaristi Herbert Katzin ja yhtyeensä improvisointia 25 minuuttia ”Jamsession”-nimellä. Esimerkkeinä käyvät Rajamäellä sijainneen Sääkshovin lavan perinneseuran löydöt Hämeenlinnan maakunta-arkistosta. 1960-luvun musiikkikuvioita perkaava sarja jatkuu. Tehdessäni Kirka Babitzinin musiikillista tarinaa (Hetki lyö, readme.fi 2022) laulajan entinen kiertuepäällikkö KJ Tiitinen muisteli, että keikkabussissa oli aina matkassa Kalevala siltä varalta, että nimismies tekisi yllätysiskun. 28 Blues News 5/2023 PETRI LAHTI R ockabillyä Suomen televisiossa keskellä kuumaa beat-kautta. Kaivamalla kansalliseepoksen esiin ja lukea lurauttamalla lavalla, muuttumalla laulajasta runonlaulajaksi, oli sauma rauhoitella virkavaltaa ja saada lippukassa D-Tuotannon kassaan mahdollisimman suurena. Jimmy Cliff ujoilemassa Salossa. Isä ja poika kapinallisen rytmimusiikin asialla. Niin kuin arvata saattoi, paikallisen vallesmannin höynäyttämisestä tuli nopeasti oma taiteen lajinsa. Siksi oli melkoinen yllätys, kun toukokuun 1965 tv-ohjelmista, tarkalleen 14. Hesarista löytyi sentään komea puffi ”Killerin” promofotolla ja Ilta-Sanomat julisti perjantain ”pop-musiikin ystävien toivepäiväksi”. Mutkat suoraksi vetäen huviveron ajatus kuului niin, että jos tapahtumassa tanssittiin, lippukassasta lähti varmuudella tuntuva osuus, usein neljännes, verottajalle. Vastaavasti mitä enemmän lavoilla ja työväentaloilla esitettiin rahvasta sivistävää korkeakulttuurista ohjelmaa, sitä hennommalla verokarhun kynsimisellä selvittiin
Sitten selvisi totuus: Kun Nyrkkipostin seuraava numero ilmestyi kuukauden päästä, eräältä aukeamalta löytyi isokokoinen valokuva tästä leveästi hymyilevästä uudesta Auervaarasta. Oli Nyrkkipostin tempauksen totuusarvo mikä vain, mutta hyvää viihdettä juttu selvästi oli – eikä omiaan laannuttamaan lehden hehkuttamaa pelimannien persoutta hameväen perään! TUNNETTEKO ELVIKSEN. heinäkuuta 1964 ja tapahtumapaikkana maan pääkaupunki. Kun Ford kertoi Presleyn kuuluvan lähipiiriinsä, seurasi tiukka jatkokysymys: Miksi Elvis ei tule ikinä tänne. Tämä kaksikko, isäja poika-Ford, jätti vankkumattoman jälkensä kevyen musiikin historiaan yhdellä kappalevalinnalla: Kun Glenn Fordin tähdittämään ”Blackboard Jungle” -elokuvaan (1955) kaivattiin kapinallista nuorisomusiikkia, nuoren Peter Fordin levykokoelmat otettiin ohjaaja Richard Brooksin avuksi. Peter Ford ei peitellyt Suomessakaan intohimoaan rock and rolliin. Muuten artikkeli oli kummallinen monologi Lindqvistin miehisistä kyvyistä, joita hän oli esitellyt jutun mukaan Helsingin hiekkarantojen typyköistä Ivalon kolttatyttöihin ja Espanjan seiväsmatkoille saakka. Lindqvist oli toiminut luonnollisesti laulavana rumpalina helsinkiläisessä Les Mirages -yhtyeessä, joka tunnetaan myös Heikki ”Hector” Harman ja Sakari ”Oscar” Lehtisen bändikouluna. Hän kertoi täkäläisille lehtimiehille perustaneensa kolmen kaverinsa kanssa The Creations -nimisen bändin, käyneensä levytysstudiossa ja ihailevansa luonnollisesti The Beatlesia. Silloin nimittäin Helsingissä vieraili kuulu kanadalais-amerikkalainen näyttelijä Glenn Ford, jolla oli mukanaan 19-vuotias poikansa Peter Ford. – Tunteeko elokuvatähti mahdollisesti Elvistä. Vanhempi Ford markkinoi täällä elokuvaansa ”Komento takaisin”, ja oli läsnä jopa pätkän ensi-illassa elokuvateatteri Gloriassa. Oli määriä, öitä, nuorta ja vanhaa sen verran rankasti, että jopa Nyrkkipostin lukijaa oli pakko ihmetyttää. TUNNETTEKO ELVIKSEN. Nyrkkiposti paljastaa velmun totuuden joulukuussa 1969.. Sitä oli jutun mukaan saatukin, sillä artikkeliin oli liitetty vonkanaisten lähettämiä kirjeitä, joita ”Suomen parhaan rakastajan” postiluukusta oli ehtinyt putoilla muutamassa viikossa. Katsomosta kuului Nya Pressenin mukaan ensin heleä tytön ääni. Yhtye teki kaksi (nykyään hyvin harvinaista) singleä, joista jälkimmäisessä on yllättävä cover-versio Billy Furyn kuolemattomasta Do You Really Love Me Too (Fool’s Errandista). Blues News 5/2023 31 pikkusieluinen, pikemminkin vain skandaalinhakuinen siinä kuinka monta kaatoa kukin pelimanni oli mahdollisesti tehnyt. Sieltä löytyi Bill Haley & The Cometsin Rock Around The Clock, joka sai leffasta kyytiä kappaleen nousulle Yhdysvaltain ykköseksi. Tämän kerran viimeinen sheikki olisi sopinut myös Kannat kattoon -sarjaan, mutta päätyköön tänne, kun tapahtuma-aika on 24. Isä ja poika saattoivat saada muutenkin käsityksen Suomesta varsin intohimoisena musiikkimaana, sillä Gloriassa ennen ”Komento takaisin” -elokuvan alkua yleisö sai kysellä Glenn Fordilta niitä näitä. Itse jutussa ei käsitelty tätä vaihetta Lindqvistin uralla sen syvemmin kuin toteamalla, miten Les Miragesin soittamien koulukeikkojen jälkeen voimistelumatoilla suoritettiin jälkihiet ihan eri tavalla kuin päiväsaikaan liikuntatunneilla. Siinä rumpali kertoi hyväntuulisesti, että kyse oli provokaatiosta, ”höplän vetämisestä”, jonka tarkoitus oli kirvoittaa lukijoilta palautetta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä. Samalla se antoi alkupotkun kokonaan uudelle nuorisokulttuurille, jonka hedelmiä nautitaan yhä tänä päivänä. Loppuvuodesta 1969 Nyrkkiposti ylitti jopa itsensä esittelemällä ”uuden Auervaaran”, Rainer Lindqvistin, joka kertoi olevansa levylläkin laulanut muusikko, ja tunnettu aiemmin piireissä lempinimellä ”Twist-Ärrä”
Suomessa tuota ulkomaan hittiä ovat vuosien mukaan versioineet mm. Memphis Jug Bandin tuotokset (Everybody’s Talking About) Sadie Green ja On The Road Again. 1939 ja kuoli keuhkosyöpään Oregonin Portlandissa v. Yhtyeeltä julkaistiin v. 2005. -58 levyttämä mukaelma alkujaan Pohjois-Carolinan seuduilta peräisin olevasta balladista Tom Dooley. Kweskinin bändiin kuului enimmillään lähemmäs kymmenen musikanttia, ja sen soittimistosta löytyivät erilaisten jugien lisäksi muiden muassa kitara, banjo, mandoliini, klarinetti, huuliharppu, viulu, pesulauta, pesusoikkobasso, kazoo ja kampa. Molemmilla näillä koosteilla on myös mukana myös legendaarinen bluesmies Yank Rachell (1910–1997), jonka John kaivoi uudestaan esille vain hieman ennen tämän vanhan mestarin kuolemaa. Laulajina yhtyeessä toimivat Kweskinin itsensä lisäksi Geoff ja Maria Muldaur, Bob Siggins ja Bruno Wolf. Etupäässä kitaraa ja huuliharppua soittava sekä laulajana toimiva John Sebastian todellakin johti omaa ruukkuyhtyettä 1990-luvulla, ja hän saattaa yhä silloin tällöin esiintyä sellaisen kanssa. Aivan Kweskinin yhtyeen tasolle eivät tämän bändin suoritukset yltäneet. Maria D’Amato, sittemmin Muldaur, ja Stefan Grossman. Monien mielestä tätä joukkiota voidaan pitää sarjassaan kaikkein parhaana uusimuotoisena kokoonpanona. Näköjään sen sisältävä LP-levy on myös omassa hyllyssäni. Hän oli syntynyt Massachusettsin Newtonissa v. Moan ja Jug Band Music eli Jug Band Quartette. Kenties kysymyksessä oli jonkinlainen vastareaktio 50-luvulla myös esiin nousseelle mutkikkaalle ja vapaamuotoiselle jazzille. Näiltä kiekoilta löytyvät tulkinnat esimerkiksi sellaisista jug band -klassikoista kuin Cannon’s Jug Stompersin Going To Germany ja Viola Lee Blues sekä Memphis Jug Bandin Jug Band Waltz, K.C. Sebastian ja hänen J-bändinsä julkaisivat vuosina 1996 ja 1999 kaksi CD-levyä, joilla on kuultavissa pääasiassa uusia variaatioita entisten aikojen klassikkosävelmistä. Tuttu Suomen-kävijä David Evans lukeutuu hänkin jug band -kulttuurin hengissä pitäjiin. folk-boomi, mikä kesti seuraavan vuosikymmenen puoliväliin saakka. ”Fritz” Richmond. Vuoden 1967 marraskuussa Kweskin kumppaneineen oli laulajatar Beulah ”Sippie” Wallacen (1898–1986) ja pianisti Otis Spannin kanssa studiossa New Yorkissa, ja yhteistyön tuloksena syntyi joukko erinomaisia tallenteita. 1963, jolloin USA:n länsirannikolla perustettiin ensimmäinen merkittävä valkoisten muodostama jug band nimeltään Jim Kweskin & The Jug Band. Vuonna 1944 syntynyt ja yhä elossa oleva John Sebastian tunnettaan tietysti parhaiten 1960-luvun hittiyhtyeen The Loving Spoonful kärkimiehenä, mutta itse asiassa hän oli ollut mukana folk-puuhissa jo ennen popmuusikoksi ryhtymistään. Vuosina 1963–64 nimittäin New Yorkissa vaikutti The Even Joistakin minulle osaksi epäselviksi jääneistä syistä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa alkoi 1950-luvun loppupuolella ns. Joka tapauksessa sikäläisen kansanomaisen musisoinnin ensimmäin suurmenestys oli The Kingston Trion v. Tuon nimikkeen J-Band taustalla ovat paitsi John Sebastian sekä hänen silloiset soittokumppaninsa James Wormworth ja Jimmy Vivino niin myös vanha 1930-luvun kolmikko, minkä muodostivat ”Sleepy” John Estes, Jab Jones ja James ”Yank” Rachell. Olavi Virta, Kauko Käyhkö, Kari Tapio ja Topi Sorsakoski. Kweskinin yhtyeen keskeinen jäsen oli jugia ja omatekoista bassoa soittanut John B. 32 Blues News 5/2023 Vuosina 1963–70 Jim Kweskin & The Jug Band levytti Vanguard-merkille seitsemän LP:tä, mitkä kaikki ovat täynnänsä tasokasta perinnemusiikkia. Tuo murhaja hirttotarina kohosi silloin Billboard-lehden yleisen pop-listan ykköseksi ja merkillistä kyllä, sijoittui myös saman julkaisun r&b-tilaston kymmenen parhaan joukkoon. Single-muodossa kyseinen julkaisu meni pikaisesti kaupaksi yli kolmen miljoonan kappaleen verran, ja kaikkiaan ”Dooleyn” myyntiluvut nousivat vuosien mittaan peräti kuuden miljoonan paikkeille. Jug band -mielessä niistä kiintoisimpia ovat etenkin mestarillisen puhkujan Fritz Richmondin panoksen ansiosta uusversioinnit Sippien vanhoista bravuurinumeroista Special Delivery ja Up The Country (Blues). Ruukkuyhtyeet tuo folk-aalto tavoitti viimeistään v. Memphis Jug Bandin Jug Band Waltz, Stealin’ Stealin’ ja Jug Band Music sekä Cannon’s Jug Stompersin Going To Germany ja Viola Lee Blues. Kweskin-kauden jälkeen hän oli mukana myös John Sebastianin J-Bandissa 1990-luvun puolivälistä lähtien miltei kuolemaansa saakka. -64 yksi LP-levy, mikä v. MYÖHEMPIEN AIKOJEN RUUKKUYHTYEET Klassikoiden lähteillä, osa 80 Klassikoiden lähteillä, osa 80 Dozen Jug Band, johon kuuluivat Sebastianin ohella mm. Porukan ohjelmistosta löytyivät mm. Jug band -aineistoa niillä edustavat mm. Vanhoista yleisesti tunnetuista ruukkuyhtyeistä juuri Cannon’s Jim Kweskin & The Jug Band. Vuonna -97 julkaistiin nimittäin Evansin johtaman yhtyeen Last Chance Jug Band CD ”Shake That Thing”. 2002 saatettiin USA:ssa CD-muotoon
You know the jug band music certainly was a treat to me. Muualta Euroopasta on syytä tuoda esille kypsään ikään ehtineiden sveitsiläisherrojen yhtyeenliittymä Notty’s Blues Serenaders. Moan on tietysti tuttu Memphis Jug Band -klassikko, Hesitation Blues on ensimmäisen maailmansodan ajalta peräisin oleva viihdesävelmä, It’s The Same Thing taas Memphis Jug Bandin ohjelmistosta ja Shorts Legs Shuffle on kyseisen nelikon omatekoinen instrumentaali. erotukseksi varsinkin pop-yhtye Jethro Tullin johtajana tunnetusta toisesta Ian Andersonista. 1961. -68 entisille ajoille tyypillinen EP. Kaksi vuotta myöhemmin studiossa oli oikein nimellä Ian Anderson’s Country Blues Band varustettu monijäseninen kokoonpano, jonka voimin julkaistiin aluksi kaikkiaan 12 osaksi jugmallista musiikkikappaletta. Trio Anderson, Jones & Jackson sai v. Reilut kymmenen vuotta sitten Kweskinin yhtye heräsi joksikin aikaa uudestaan eloon, ja sen tapahtuman myötä YouTubeen on päätynyt mainio, vuodelta 2013 peräisin oleva livetallenne mm. 2009. Memphis Jug Bandin hoilottelijoita Will Shadea ja Charlie Bursea hieman mukaillen voidaan päättää tämän aiheen käsittely myös minun mielestäni paikkansa pitävään toteamukseen ”jug band music sounds so sweet and really is hard to beat”. Mutta elääkö jug band -perinne yhä Britanniassa. Kyseinen tuotos ilmestyi yllättäen ja vieläpä kahdella bonuslaululla täydennettynä uudelleen saataville CD-muodossa v. Blues News 5/2023 33 Jug Stompers oli ohjelmistoltaan kaikkein eniten bluespitoinen, ja nimenomaan tuon kolmikon tulkinnat vaikuttavat olleen erityisen mieluisia Davidille ja hänen kavereilleen. Vesa Walamies Jug Band Quartette a.k.a Jug Band Music (Memphis Jug Band, 1934) You know, way down yonder Memphis Tennessee Jug band music sounds sweet to me Because it sounds so sweet, oh you know they’re hard to beat. Kappaleet sisältyivät myös yhtyeen omaa nimeä kantaneelle Harvest-merkillä v. Andersonin yhtyeen albumilla ei ole mukana varsinaisia jug band -klassikoita, mutta muuta perinteistä musiikkia siltä löytyy runsain määrin. -66 aikaiseksi EP-levyn, minkä yksi osanen on jugia soittaneen Noel Sheldonin avustuksella tekaistu versio vanhasta hokum-rallatuksesta Beedle Um Bum. Jugia samoin kuin pesulautaa, yksikielistä bassoa ja erilaisia perkussiota soitti Evansin bändissä Richard Graham -niminen herra. Ennen kuin siirrymme Euroopan puolelle, merkitään seuraavaksi edellä jo pariin kertaan mainitun ja jug band -musiikin suoranaisena ylistyslauluna tunnetun luomuksen korviin ja mieleen jäävä sanoitus: Myös Britanniassa on pitkään ollut kuultavissa aivan kelvollista jug band -musiikkia. Vuosina 1966–69 Englannissa oli havaittavissa country blues -boomiksi kutsuttu ilmiö. Jonkinlainen jug band -yhteys oli myös Ray Dorsetin perustamalla 70-luvun alkupuolen suosikkiyhtyeellä Mungo Jerry, minkä nimi oli aluksi Mungo Jerry Blues Band. Jug Stompersin repertuaarista ovat nimittäin peräisin kyseiselle kiekolle sisältyvät laulut Last Chance Blues, Mississippi River Blues ja The Judge He Pleaded eli Viola Lee Blues. Now run here doctor won’t you run here quick All you want’s is tryin’ to have my hambone fixed Because it sounds so sweet Oh you know they’re hard to beat And the jug band music certainly was a treat to me. Sen sisältö on sortiltaan pelkkää vanhojen ruukkuyhtyeiden muistelua. Sen kärkinimiä oli Ian Anderson, jonka etuja sukunimen väliin usein merkitään A. Yhtyeen neljästä tallenteesta K.C. tästä rallatuksesta.. You know, there’s old Lady Dinah, you know, was settin’ on a rock Had a forty dollar razor tryin’ to shave that knot Because it sounds... Tuntuu elävän ja vielä varsin voimallisesti, sillä siellä vaikuttavat muiden muassa sellaiset yhtyeet kuin The Jake Leg Jug Band ja The Rumblestrutters, joiden kummankin ruukuilla ja pulloilla soittelua sisältävästä musiikista löytyy YouTuben kätköistä todella lukuisia näytteitä. Levyllä olevasta neljästä teoksesta nimittäin Cocaine Habit ja Whitewash Station ovat peräisin Memphis Jug Bandiltä, Going To Germany luonnollisesti Cannon’s Jug Stompersilta ja Wildcat Squall taasen Birmingham Jug Bandiltä. Varhaisimmat löytämäni sikäläiset ruukkuyhtyeäänitteet teki Cyril Daviesin johtama The Roundhouse Jug Four skiffle-villityksen jälkimainingeissa v. Bändin banjonsoittaja Paul King kun joskus harjoitti myös ruukkuun puhkumista, ja toisaalta porukan ohjelmistoon kuului myös ralli Have A Whiff On Me, mikä tietysti on mukaelma Memphis Jug Bandin levytyksestä Cocaine Habit. 2009 julkaisemaan CD-levyyn ”Welcome To The Saint”, ja miellyin siihen suuresti. Ainuttakaan vanhaa tai uutta suomalaista amerikkalaistyyppistä ruukkuyhteyttä ei ole tiedossani, mutta olisin kovasti kiitollinen, jos joku valistaisi minua siltä osin. Because it sounds... I told those people way across that hall I’m playing this piece and you know that’s all Because it sounds so sweet... I went home turned my on my radio I danced so long until I broke my door. 1969 ilmestyneelle esikoisalbumille. I heard the boys play the other day You know those boys drove my blues away Because it sounds... Reilut 10 vuotta sitten tutustuin bändin v. Noihin aikoihin Brittein saarilla vaikutti myös komeaa nimeä The Panama Limited Jug Band kantanut bändi, jolta julkaistiin v
Vanha Billboard-arvio kuvasi viimeisen Spotlightin a-puolta määritteellä ”wild side”, sinne päin kallellaan ovat myös Bumble Been ja Coralin Can’t Keep... 389 Cheatin’ On Me If I Get Sentimental 393 Penny Nickel Dime Quarter How Long Coral 61688 Melody For Lovers Can’t Keep Away From It Ensisinglestä löytyy myös sellainen painos, jossa b-puolena on Queen Of Heart. Hitaissa tunnelmapaloissa oltiin vielä pahemmin hakoteillä, Bob Crewesta ei ollut nuorten sukupolvien Sinatraksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin sävelmä nousi yleiseen tietouteen The Dartsin ja australialaisen Drummondin versioina. BBS-singlen taustalla soitti Gil Evansin orkesteri, jatkossa soitot hoidettiin vielä 60-luvun alussakin Ralph Burnsin johdolla. Kyseessä ei ollut valtakunnallinen hitti, mutta sen verran Dearest One myi itärannikolla, että Frank Slay sai flipistä royalteina pienet kahvirahat. BOB CREWE Satojen laulujen mies Satojen laulujen mies. Hän sävelsi keväällä ‘55 julkaistun Charlie & Ray -balladin Certainly Baby, joka löytyy Heraldsinglen Dearest One kääntöpuolelta. Ennen aktiivisen musiikkivaiheen alkua hän teki mallintöitä, netistä löytämässäni kuvassa hän mainostaa Sandra Deen kanssa Pepsodentia ja 50-luvun puolivälissä hän esiintyi Coca-Colan tähtimannekiinina. Esitys saatiin myydyksi Cameolle ja se nousi kolmoseksi sekä popettä r&b-listalla. Crewe oli kiistatta yksi 60-luvun merkittävimmistä säveltäjistä/tuottajista Atlantin takana. Vain muutaman kerran hänen sävelmänsä onnistuivat nousemaan suursuosioon Englannissa, vielä vähemmän meillä Suomessa, jossa pop/rock-kansa katseli musiikkimaailmaa yksipuolisten brittilasien kautta. Singlen b-puolella oli iloinen pöllytys Daddy Cool, josta The Diamondsin cover ylsi top teniin. Huomion arvoista on, että alusta alkaen Crewen työkaverina toimi Teksasissa syntynyt pianisti Frank Slay Jr niin että lähes kaikkiin raitoihin on merkitty taustapariksi Slay & Crewe. Perhe muutti Bellevillen pikkukaupunkiin, jossa Bob kävi koulunsa. 36 Blues News 5/2023 PEKKA TALVENMÄKI Y li 700 sävellettyä laulua, 142 hittiä USA:n ja Englannin keskeisillä listoilla, siinä yhdeksän vuotta sitten kuolleen Bob Crewen meriitit numeroiden valossa. Muuten hyvä, mutta taustalla oli iso orkesteri ja reilusti yli kaksikymppisen Crewen laulussa ei ollut tippaakaan vaadittua nuorisodynamiikkaa. Silhouettes jäi Raysin ainoaksi isoksi hitiksi, listan häntäpäässä pistäytyivät Mediterranean Tiesin, että Bob Crewe pääsi levyttämään 50-luvulla, mutta kun lähdin kaivelemaan diskografisia faktoja, yllätyin tajutessani, että jo ennen vuotta ‘57 tapahtunutta pientä läpimurtoa nuorisomusiikin puolella hän ehti levyttää seitsemän singleä, niistä ensimmäinen julkaistiin vuoden ‘53 lopussa. Musikaalista koulutusta hän ei missään vaiheessa saanut muutamia satunnaisia pianotunteja lukuun ottamatta, Vaikutteet tulivat kotoa, hänellä kun oli tilaisuus kuunnella Benny Goodmanin, Duke Ellingtonin ja muiden mestareiden musiikkia. Veikkaanpa, että jos täkäläistä kevyen musiikin keskivertoharrastajaa – junioria tai senioria – pyydettäisiin nimeämään joitakin Bob Crewen sävellyksiä niin lista jäisi surkuteltavan lyhyeksi. -puolen jukebox-tunnelmaa hakevat rock & roll -yritykset. BBS 118 Don’t You Care Pride Jubilee 5148 Cash Register Heart Change Of Heart 5164 It’s All Over Punch Spotlight 387 The Rhythm And The Blues Bumble Bee KAUNISKASVOINEN VIIHDYTTÄJÄ KAUNISKASVOINEN VIIHDYTTÄJÄ Stanley Robert Crewe syntyi 12.11.1930 Newarkissa New Jerseyssä kolmilapsisen perheen esikoiseksi. Taide monissa muodoissaan kiinnosti, ikääntymisen ja kunnon heikkenemisen myötä jopa musiikkia enemmän. Parhaiten XYZ-kuvioista ponnisti The Rays -yhtye, jolle Slay ja Crewe sävelsivät pikkunätin laulun Silhouettes vuoden ‘57 keväällä. Slay oli myöskin kantava voima XYZ-firmassa, joka kehitteli demoja ja myi niitä eteenpäin menestyksen toivossa. Valitettavasti hänen keskeisin pätemisalueensa ei saanut tunnustusta Euroopassa. SILHOUETTES JA MUUT LÄPILYÖNTIHITIT SILHOUETTES JA MUUT LÄPILYÖNTIHITIT Frank Slay oli paremmin selvillä nuorisomusiikin kehityslinjoista kuin Bob Crewe. Nimikkeet osoittavat, että haussa oli hetkittäin vauhdikas, jopa rock & roll -sävyinen musiikki
Myöhempinä aikoina siitä on tehty lukemattomia versioita, joita en käy listaamaan, totean vain Tommy Steelen britticoverin, joka liittyy 60-luvun nuoruuteeni sen verran, että jouduin kuuntelemaan sitä Tuusulan Letkulla ja Väinölässä, joiden tanssi-illoissa se soi taukolevynä vielä vuosikymmenen lopullakin. VIK 4X-0307 Charm Bracelet Do Be Do Be Do 4X-0333 Sweet Talk Of Sun, The Sea, And The Sand Melba 119 Guessing Games Don’t Call Me Chicken Brunswick 9-55021 Torn And Tattered Heart I Can’t Shake The Blues Warwick M 519 The Wiffenpoof Song (96.) Let’s Pretend M 529 Water Boy Voglio Cantare M 534 Cool Time Quite A Picture M 553 Silhouettes Let’s Get Serious M 579 To Ev’ry Girl – To Ev’ry Boy Little Girl Of Mine M 603 Ev’ry Time Oh How I Miss You Tonight M 616 She’s Only Wonderful On The Street Where You Live U.T. Noin uskallan sanoa, vaikka Freddy Cannonin Tallahassee Lassieta on ehkä aiheestakin väitetty rock & rollin irvikuvaksi. Tallenteita syntyi niin paljon, että niistä on myöhempinä vuosikymmeninä koottu ainakin kaksi erinomaista kokoelmaa. Levymerkki oli Swan, jonka mukana kaverukset nousivat pinnalle rock & roll -tuottajina. Billy Fordin ja Lillie Bryantin muodostama Billy & Lillie -duo vankisti Slayn ja Crewen asemia kahdella isolla hyväntuulisella hitillä, La Dee Dah ja Lucky Ladybug, edellinen kävi top tenissä asti. Hän levytti kuten ennenkin orkesterivetoisia viihdelauluja, joiden piristeenä ilmestyi muutama ”rock & roll” -yhdistelmä, lainausmerkit siksi että vielä niinkin myöhään kuin vuonna ‘61 oltiin turhauttavan kaukana siitä mitä aiheella nuorison keskuudessa ymmärrettiin. Yritystä rock & rollin suuntaan edustavat Crewe, Slay ja The Rays. Freddy Cannon levytti Crewen ja Slayn holhouksessa parin vuoden ajan saaden aikaan muutaman hitin. UT-4000 Sweetie Pie (119.) Daily Litanian paras raita on ilman muuta Charm Bracelet, siisti doo wop -balladi, johon varsinaisen tunnelman latasi taustalla laulava Rays. Keskimäärin voisi ilkeillä, että Pat Boonen tai Perry Comon ”rokit” olivat aikamoista tykitystä Crewen aikaansaannoksiin verrattuna. Niistä käsittämättömin oli listakolmoseksi noussut Way Down Yonder In New Orleans, jonka John Turner Layton ja Henry Creamer sävelsivät ja levyttivät alun perin A Southern Song Without A Mammy, A Mule Or A Moon -nimisenä jo vuonna 1922. BOB CREWEN RÄPIKÖINNIT BOB CREWEN RÄPIKÖINNIT Bob Crewe pääsi menestyksen makuun nuorisosävelmillään ja sai sitä kautta mahdollisuuden jatkaa omaakin uraansa, joka valitettavasti suti tyhjää. En ole varma mikä oli Bob Crewen todellinen ansio loppusoinnuttelijana, tarina perustuu nimittäin Freddy Cannonin äidin laatimaan Rock & Roll Baby -nimiseen runoon. Oli ja on yhä, nykyään kuuntelen ja katselen mieluimmin Dick Clark -showsta poimittua älytöntä nettiversiota. Minulle se oli yksi varhaisimmista elämyksistä sekä Kenny Paulsonin villin kitaroinnin että loppusoinnuttelun ”Well she comes from Tallahassee (woo), she got a hi-fi chassics (woo), maybe looks a little sassy (woo), but to me she’s really classy (woo), she’s my Tallahassee Lassee down in FLA” ansiosta. Tallahassee Lassie nousi listakuutoseksi kesällä ‘59 ja menestyi myös mustalla puolella. Vaikka Cannon on ehdottomasti yksi varhaisista suosikeistani, niin olen sitä mieltä, että hän teki osan parhaista levyistään (Palisades Park, Abigail Beecher, Action) vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Yhtye äänitti Crewen ja Slayn holhouksessa XYZ-merkillä 60-luvun alkuun saakka, muutama solisti Harold Millerin yksin nimellä Hal Miller levyttämä singlekin löytyy diskografioista. Blues News 5/2023 37 Moon ja Magic Moon vuosia myöhemmin
Kyseessä ei ollut versio Eddie Cochranin saman nimisestä laulusta eikä siitä Cochran-vaikutteita löydykään, paremminkin oltiin vahvasti Jerry Lee Lewisin jäljillä. Yhtyeen löytäjä oli Frank Slay, joka ilmeisesti halusi osan uuden soundin menestyksestä. Tilanteen pelasti Bob Crewe, joka osti yhtyeen sopimuksen ja antoi levytettäväksi Bob Gaudion pikkunätin sävelmän Be My Girl. Solisti Frankie Valli levytti vuonna ‘58 Frankie Tyler -nimellä parivaljakon laulun I Go Ape. Listaykkösiksi nousseet Silence Is Golden (Tremeloes) ja The Sun Ain’t Gonna Shine Anymore (Walker Brothers) olivat alun perin ”vain” Four Seasonsin täyteraitoja. Hän ei ollut musikaalisesti lahjakas, ei edes erottanut nuotteja toisistaan. Molemmista on olemassa CD-uusinnat, mutta jos asia kiinnostaa niin suosittelen viisitoista vuotta sitten julkaistua Spotlight-kokoelmaa ”Teen Idol”, joka sisältää yhteensä 30 raitaa Crewen uran ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Four Lovers oli Crewen ja Slayn tuttu jo 50-luvulta, koska sitä käytettiin Swanlevytyksissä kuorotehtävissä. Yhtyeen monivuotinen perusjäsen Tommy De Vito on muistellut Crewen tekemisiä näin: ” Mielestäni hän oli nero omalla persoonallisella tavallaan. Yhtyeen falsettisoundia jäljitteleviä brittiyhtyeitä ei niitäkään ollut ruuhkaksi asti, tunnetuimmat tapaukset olivat Ivy League ja Rockin’ Berries, joista kumpikaan ei käyttänyt levyillään Crewe & Gaudio -sävelmiä. Tunnetun tarinan mukaan laulun laati ”Klubi-askin kanteen” pikatyönä Bob Caudio, Crewe toki innostui asiasta, mutta ei halunnut antaa sävelmää Four Seasonsin levytettäväksi ennen kuin pitkän jahkailun jälkeen. Eurooppalaisesta näkökulmasta Four Seasons tai Bob Crewe yleensäkään ei ollut läheskään yhtä kova juttu kuin Atlantin takana. Kun menimme studioon, hänellä oli vankka käsitys siitä mitä etsittiin ja kyky löytää etsimänsä”. Crewen ainoa oma hitti The Wiffenpoof Song on omituinen orkesterin kanssa tehty hetkittäin hauskakin sekasotku, alun perin kyseessä oli, jos en väärin ymmärtänyt, Yalen yliopiston lippulaulu. Se nousi poplistan sijalle 75. Four Seasons -historian erikoisuuksiin lukeutuu marraskuussa ‘63 levytetty Bob Crewen tuottama single Don’t Pick On My Baby / The Creep (Atlantic 45-2220). Swanille levytetyt raidat eivät ottaneet menestyäkseen. Warwick julkaisi 60-luvun alussa kaksikin Bob Crewe -albumia, ”Kicks” (W 2009) ja ”Crazy In The Heart” (W 2034), jotka singleraitojen ohessa sisältävät turhan viihdepitoista materiaalia. Muutos liittyi The Four Lovers -yhtyeen hajoamiseen. 38 Blues News 5/2023 parhaimmillaan Don’t Call Me Chicken, Cool Time ja ennen kaikkea Sweetie Pie, joka ei ollut pelkkä yritys vaan ajalleen ominainen nuorekas vauhtipala. FOUR SEASONS FOUR SEASONS Vuonna ‘61 tapahtui asioita, jotka muuttivat Bob Crewen tulevaisuuden täysin. Yhteistyö Frank Slayn kanssa väheni ja hänen paikkansa otti entinen Royal Teens -yhtyeen solisti Bob Gaudio. keväällä ‘64 ja jäi valitettavasti yhtyeen ainoaksi hitiksi, komea Four Seasons -jäljitelmä Stormy jäi listojen ulkopuolelle. Frankie Vallin suurmenestys Can’t Take My Eyes Off You jäi Englannissa kokonaan huomiotta, listoille sävelmän lauloi Andy Williams. Seuraavana vuonna Frankie kavereineen oli tekemässä The Romans -nimellä julkaistua singleä Come Si Bella / Real (Cindy 3012) ja 60-luvun alussa ilmestyi neljä uusiutuneen kokoonpanon levyttämää neljävitosta Perrija Topix-merkeillä, artistinimikkeinä joko The Topics tai Billy Dixon & The Topics. Bob Crewe toimi Four Seasonsin ja soolouralle vuonna ‘67 lähteneen Frankie Vallin johtavana taustahahmona läpi vuosien, julmettuun hittiputkeen ei tässä ole järkevää puuttua. Viime vuosituhannen lopussa julkaistun ”The Best Of The Rarest Doo Wops” -kokoelman kakkososassa The Four Seasonsin Crewe-tuotantoa Ruotsin Karusellmerkillä 1962–63. Tuossa vaiheessa oltiin jo lähellä superyhtyeen läpimurtoa. Pienenä itselleni tärkeänä detaljina muistutan, että hän ei ollut juonimassa läpilyöntihitin Sherry ensi askeleita. Kokoonpanoa paikattiin kahdella uudella jäsenellä, joista toinen oli Gaudio. Kuitenkin hänellä oli sataprosenttinen korva ja mieli soundin hahmottamiseen. Four Seasons -nimike löydettiin New Jerseyssä toimineen keilahallin mainoskyltistä ja ensimmäinen uudella nimellä tehty single oli Bermuda / Spanish Lace (Gone 5122). Hän oli ennen kaikkea tuottaja, joka tiesi mitä tahtoi. Four Seasonsin jenkkijäljittelijöistä tunnetuin oli Brooklynissa vaikuttanut The Four Evers
Ensimmäinen hämmästyksen aihe oli vuosikymmenen alkuvuosien suositun folk-yhtyeen The Highwaymen ABC:lle levyttämät kaksi singleä, jotka Crewe tuotti ja kirjoitti lisäksi kummallekin levylle toisen puoliskon. Kieltämättä Kalifornia oli muodissa, mutta lähinnä hippiaatteiden ja muun nuorisoliikehdinnän ansiosta ja siihen kuvaan ei aikuismainen hitti oikein istunut. Alun perin kyseessä oli Diet Pepsin mainosmelodia, johon Bob Crewe ihastui niin, että levytti puhtaan orkesteriversion ja julkaisi sen nimellä Bob Crewe Generation, korkein sijoitus oli 15. Vuoden ‘69 Crewe-menestyjä oli Oliver, jonka Hair-tulkinta Good Morning Starshine ehdittiin julkaista sopivasti ennen kilpailevaa Sandpebbles-versiota, tuloksena kolmossijalle noussut hitti. Yhtyeen historiassa näillä levyillä ei tietenkään ollut merkitystä, mutta Crewen ajatuskulun kannalta ne olivat mielenkiintoisia. Sikäli levy merkitsi paluuta vanhaan, että molemmilta puolilta löytyy Hutch Davien orkesterin avustamana laulettua laahaavaa viihdettä. Single julkaistiin uudella nimikkomerkillä Crewe samoin kuin sijoille 35. Blues News 5/2023 41 perustuva tarina, Norma asui nimittäin New Yorkissa kerrostalossa, jossa ei saanut pitää koiria. Vuonna ‘68 Crewe sävelsi ja yhdessä Generationin kanssa toteutti musiikin 4000-luvulle sijoittuvaan psykedeeliseen avaruusfilmiin Barbarella, jonka tähdet olivat Jane Fonda ja John Phillip Law. 60-LUVUN LOPUN KIEMURAT 60-LUVUN LOPUN KIEMURAT Music To Watch Girls By ei ollut ainoa kummajainen Bob Crewen tuotannossa 60-luvun lopussa. kohonneen kaihoisan California Nights -balladin. ja 97. Englannissa pärjäsi paremmin Andy Williamsin laulettu versio. Hitin imuun Crewe tuotti Quincy Jonesin kaverina saman nimisen albumin, jonka kuudesta raidasta puolet oli hänen kirjoittamiaan, kumppanina hänellä oli useimmiten Gary Knight. Niinpä hän hankki kotieläimekseen kissan, jolle antoi nimen Dog, näin kertoo historia. Jatkoa seurasi, kun filmiin The Prime Of Miss Jean Brodie kirjoitettu Jean meni kakkossijalle. Generation levytti läpi 60-luvun lopun viihteellisiä albumeja saavuttamatta uutta menestystä. Edellä todetut tähdet pitivät hänen nimeään pinnalla, mutta pinnan alla hän tuotti totutusta reilustikin poikkeavaa materiaalia. yltäneet Sunday Morning ja Angelica. Vuoden ‘66 lopussa Crewe otti hoiviinsa edellisvuosien teinityttötähden Lesley Goren ja tuotti hänelle poplistojen sijalle 16. Tärkeämpi on vuoden ‘66 lopussa ilmestynyt instrumentaali Music To Watch Girls By, joka lienee yksi parhaiten tunnetuista Crewen esityksistä Suomessa Eddyn ja Markku Aron Kun tyttöjä katselen -käännösten ansiosta. Katsoin pätkän enkä yrittänytkään ymmärtää. Lesley Gore ja Bob Crewe The Bob Crewe Generation. Bob Crewe levytti DynoVoicelle vuonna ‘67 singlen After The Ball / One More Tear
DISKON HUIPULLA DISKON HUIPULLA Valitettavasti 60-luvun suurien musiikkihahmojen muistelu lakkaa turhan usein kiinnostamasta, kun pitäisi kirjata seuraavan vuosikymmenen tapahtumia. Tarkoitus oli luultavasti saada henkeä alamerkkiin, mutta tulos ei ollut kummoinen. Crewe oli muuttanut vuonna 2011 Scarboroughissa, Mainessa toimineeseen hoivakotiin, jossa hän eli monien vaivojen uuvuttamana elämänsä viimeiset vuodet. Ainoa mieleeni jäänyt poikkeus on ”Half & Half” -albumin täyteraita To Make My Father Proud, pelkistetty balladi, joka kiinnostaa sekä kuulakkaan sovituksensa että varsinkin sanoituksensa vuoksi. Edellinen oli diskolevyjen parhaimmistoa ja sieltä on löydettävissä muutkin Bob Crewen noiden aikojen onnistumiset. Yllättävän coverin levytti 80-luvulla ”Farewell My Summer Love” -albumille Michael Jackson, tyylikäs suoritus sekin. LaBelle levytti 70-luvulla tiukasti Allen Toussaintin ja Vicki Wickhamin komennossa, mutta sen tunnetuin levytys Lady Marmalade oli Crewen ja hänen noiden aikojen ahkerimman kirjoituskumppanin Kenny Nolanin sävellys. Crewen kouluaikojen haave oli kouluttautua arkkitehdiksi. Kaveruus antoi Crewelle mahdollisuuden oman albumin tekoon. 42 Blues News 5/2023 Oliver oli Crewe-merkin kiistaton tähti, Four Seasonsin pikkuhitti And That Reminds Me jäi yksittäiseksi kokeiluksi. Numminen sattuvasti lauloi ”juavuksissa raju” ja sortui helposti rähinöimään. Hänen lähin omaisensa oli veli Dan, joka piti häntä kädestä kuolinhetkellä niin kuin asia on nätisti kerrottu. Aie toteutui vuonna ‘77 Memphisissä. Hänen oli jo nuoruudessaan vaikea suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen luontevasti ja kunnioittavasti. Samantapainen tapaus oli Crewen ja kampaamoketjun omistaja Sir Monti Rock III:n perustama nimihirviö Disco-Tex & The SexO-Lettes, jonka Get Dancin’ ja I Wanna Dance Wit’Choo (Doo Dat Dance) olivat massadiskon peruslevyjä. Bob Crewen tunnetuimmasta omasta 70-luvun levytyksestä oli disko kaukana. (5) Merci Beaucoup ”Jos kuuntelet levyn läpi, lupaan ettet pety”. LOPPUSURKUTTELUT LOPPUSURKUTTELUT Kun Bob Crewe kuoli 11.9.2014, niin missään yhteydessä en nähnyt mainintaa vaimosta tai perheestä yleensäkään. En tiedä onko tätä asiaa liioiteltu, Crewen nimeä ei nimittäin näy musikaalin virallisissa tiedoissa. Bob Gaudio oli projektin tärkein taustamies, Bob Crewe oli mukana kuvioissa sekä tuottajana että sävellystöissä. Musikaali oli melkoinen menestys ja sen pohjalta tehtiin elokuvakin vuonna 2014. Asiaa ei helpottanut 80-luvun alussa ilmi tullut alkoholismi. Hän oli niin kuin M.A. Terveyden kannalta negatiivinen asia oli vakava kaatuminen, jonka aiheuttamista vammoista toipuminen vaati aikaa ja voimia. Bobby Darin yllätti hänkin sekä faninsa että Motownin ystävät levyttämällä nimettömäksi jääneen kiltin ja viihteellisen albumin, jossa ei ollut häivääkään vanhoista hyvistä teiniajoista, mutta jotka sopivat hyvin 60-luvun lopun aikuismaiseen uuden polven Simatra-ilmeeseen. Hän oli 60-luvun alun töidensä vuoksi hyvissä väleissä Atlantic-pomo Jerry Wexlerin kanssa. Musiikkipuolella historian kirjoihin jää nimitys Songwriters Hall Of Fameen vuonna ‘84. Noin kehui nettinimimerkki George, music for all 4 seasons. Vastenmieliseksi sitä ei voi väittää, mutta kun Creweä ei hyvällä tahdollakaan voi kehua huippulaulajaksi, niin ei tuloksesta voi suuremmin innostua. Samana vuonna Ellie Greenwich pyysi hänen apuaan Leader Of The Pack -musikaalin taustoituksessa. Joitakin Crewe-sävellyksiä yhtyeen albumeilta löytyy, mutta ei erityisiä onnistumisia. Diskografioista löytyy kaksi Vallin soolosingleä, kolme yhdistelmälle ”Valli & Vuodenajat” kirjattua pikkulevyä sekä ”Chameleon”-niminen albumi. Merkittävämpi onkin 2000-luvun alussa tehty Four Seasonsin historiaa valottava musikaali Jersey Boys, jonka pohjatyöstä Crewe vastasi yhdessä Bob Gaudion kanssa. Tein työtä käskettyä ja totesin, että kyseessä oli noille ajoille tyypillinen, rauhalliseksi sovitettu esittäjänsä tuntoja kuvaileva paketti. PIIPAHDUS MOTOWNILLA PIIPAHDUS MOTOWNILLA Frankie Vallin ja Four Seasonsin tarinan kummallisuuksiin kuului lyhyt käväisy Motownilla 70-luvun alussa. Motivation (Elektra 7E-1103) A: (1) Motivation (2) Give It Hell (3) Lady Love Song (4) It Took A Long Time (For The First Time In My Life) B: (1) Marriage Made In Heaven (2) Somethin’ Like Nothin’ Before (3) In Another Life (4) Baby Whatcha Doin’ A Me. Syy naimattomuuteen oli yksinkertaisesti se, että Bob Crewe oli homo. Hän innostui uudelleen taiteista ja pääsi niin pitkälle, että sai järjestetyksi omia näyttelyjäkin. Yhtyeen nimi viittaa länsirannikolle, jonne Crewe oli muuttanut muutamaa vuotta aikaisemmin. Crewe tuotti The Elevent Hour -nimistä Nolanin johtamaa studioyhtyettä, jonka Hollywood Hot kävi blacklistan sijalla 45. Bob ja Dan Crewe perustivat vuonna 2011 Crewe Foundation -nimisen säätiön. Roberta ja Peabo levyttivät myös ”Born To Love” -nimisen albumin, jonka raidat Heaven Above Me ja I Just Came Here To Dance olivat You’re Lookin’... Levyt julkaistiin aluksi firman päämerkillä, mutta jatko hoitui Mowestillä. -hitin lisäksi Crewen ja Gaudion tuottamia. syksyllä ‘75. Myönnän että Crewen 70-luvun jutuista aktiiviseen muistiini oli jäänyt lähinnä Frankie Vallin Swearin’ To God ja kaihoisa ykköshitti My Eyes Adored You. Lisäksi suunnitteilla ollut ”Inside Out” -LP jäi julkaisematta, mutta sille kaavailtuja kappaleita sisällytettiin Vallin nimissä ilmestyneelle Motown-kiekolle ”Inside You” vuonna 1975, jolloin sekä laulaja itse että Crewe olivat jo poistuneet yhtiön kirjoilta. Neljässäkymmenessä vuodessa ehti toki tapahtua positiivisiakin asioita. Sen kunnioitettavan suureen lahjoitusalueeseen ovat kuuluneet itärannikon nuoret muusikot, AIDS-kuntoutus ja Danin tyttären varhaisen kuoleman johdosta ohjelmaan otettu nuorten syöpäsairaiden tukeminen.. 70-luvun alussa Four Seasons toimi lähes sataprosenttisesti Bob Gaudion komennossa, esimerkiksi huippumenestys December 1963 oli Gaudion ja hänen vaimonsa Judy Parkerin luomus, Crewestä ei ole mainintaa edes tuottajana. Olen yrittänyt kuunnella tuloksia sekä Motownin että Four Seasonsin ystävänä, mutta ei voi mitään, kalsealta kuulostaa. It Took A Long Time kuulosti nimikkeenä tutulta ja pienen penkomisen jälkeen hoksasin, että LaBelle oli levyttänyt originaalin ”Nightbirds”-albumille kolme vuotta aikaisemmin. Tiettävästi hän pyrki ja pääsi veljensä avustamana tästä ongelmasta eroon auttavien klinikoiden avulla, mutta helppoa se ei ollut varsinkin, kun mukaan mahtui satunnaista huumeiden käyttöä. Kovin tarkasti en jaksanut asiaa penkoa, mutta näyttää siltä, että Crewen ainoa 80-luvun hitti oli Roberta Flackille ja Peabo Brysonille kirjoitettu pehmoilu You’re Lookin’ Like Love To Me (listasijoitukset 41./58.). Bob Crewe ei osallistunut albumin tekoon, mutta oli tuottajana Darinin tunnetuimmalla Motown-levyllä, Lady Sings The Blues -elokuvan teemalaululla Happy, joka jäi joulukuussa ‘73 kuolleen Darinin viimeiseksi listalevyksi, korkein sijoitus Billboardin HOT 100:ssa oli 67
FLAVOR FLAVOR Sally Had A Party / Shop Around (Columbia 4-44521) Johan tällä kertaa nousee tutulta kuulostavia kappaleita lautaselle. Jatketaan tutkimuksia, mikäli parivaljakon pikkukiekkoja tulee lisää vastaan. Mukaan lähti sieltä muun muassa tämä vuoden 1954 ruotsalaisjulkaisu, jonka ostopäätöksen sinetöi se, että huomasin Art Blakeyn soittavan rumpuja kvartetin levytyksissä. Sitä ennen ehdin jo mietiskellä, että klarinetin soittajana ja big band -ajan touhuajana DeFranco taitaa esittää turhan vanhahtavaa jatsia makuuni. Kuten arvata saattaa, seutukunnan kaksikielisyys näkyi ja kuului paikan tarjonnassa: myynnissä oli laatikkokaupalla Siw Malmqvistin, Povel Ramelin ja muiden länsinaapurin allsång-artistien upeita EPlevyjä. Sinne ne jäivät odottamaan minunkin jälkeeni, sillä harvassa taitavat olla moisen musiikin diggarit tänä päivänä. Väärässä olin jälleen: DeFranco halusi nimenomaan näyttää, että tämä 1910–1940-lukujen suosikki-instrumentti taipuu myös be-bopiin, jossa jahdattiin tunnetusti ajan levotonta sykettä sodan jälkeen. Please Don’t Tell Me Now on esikuvansa tavoin vetävä biisi, ja erityisesti sillä kutittelee Rust-duon räväkämmän puoliskon Brenda Lee Jonesin käheänpäheä laulusuoritus. Liz Taylorin naima-asiatkin ovat esillä Uudenmaankadun ravintolatarjonnan lisäksi. Muistaakseni jostain Dean and Jeanin esityksestä bongasin aikoinaan myös Keith Richardsin (tai Brian Jonesin) Stoneskappaleeseen kähveltämän riffin, mutta tältä sinkulalta se ei ollut. Lehti ei keksinyt jutussaan muuta keinoa Belvinien haudan kunnostamiDIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 71 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 71. Tässä taloudessa Belvin soi ainakin säännöllisesti. Todisteita ilkivallasta ei kuitenkaan ikinä löytynyt, ja kalmonkolarin hiljalleen unohtuessa kynttilän pehmeä-äänisen Belvinin muistolle sytyttivät enää vain lauluyhtyemusiikin kiihkeimmät ystävät. Jäljet olivat hailakat: Laulajan menehtyminen auto-onnettomuudessa helmikuussa 1960 on jäänyt muistiin epäselvänä tapauksena, kun valkoista ylivaltaa kannattaneet häiriköt keskeyttivät hänen saman illan esityksensä Arkansasin Little Rockissa ja epäillysti sabotoivat Belvinin Cadillacin renkaita. 44 Blues News 5/2023 PETRI LAHTI T ällä kertaa divarihelmissä etsitään unohdetun suurlaulajan hautakiveä, kokeillaan miten klarinetti taipuu bopiin ja kasaillaan varsin sanavalmista kymppituumaista. Juuri pois lähtiessäni huomasin onneksi albumihyllyn takana tuhdin pinon jazz-EP:itä, jotka innostivat ihan eri tavalla kuin sveduschlagerit. Kimeä klarinetti taipuu DeFrancon käsissä ketteriin ja vikkeliin kiepautuksiin eikä tunnu yhtään ajasta jälkeen jääneeltä soittimelta tällä hyvällä EP:llä. DEAN AND JEAN DEAN AND JEAN Hey Jean, Hey Dean (Let’s Have A Party) / Please Don’t Tell Me Now (Rust 5075) Ei näille musiikkimaailman lainoille voi välillä kuin naureskella. Samalla artikkelissa heräteltiin toivoa, että hiljattain ilmestynyt musiikkikirjoittaja Steve Bergsmanin opus kolmesta nuorena kuolleesta laulajasta (Belvin, Johnny Ace, Guitar Slim) nostaisi ensin mainitun levyt taas suuren yleisön levylautasille. Kun Vexi Salmi kähvelsi Apuolen tunnetusti Viuhahdukseen, flippisivua kuunnellessa tajuaa viimeistään kättentaputusten alkaessa, että myös Ernie Maresca on käynyt tekijäkumppaninsa Tom Bogdanyn kanssa naapurin ämpärillä: tämä on ilmiselvästi Leiber-Stollerin Ruby Baby. Nyt heidänkin rivinsä ovat selvästi harvenneet, sillä LA Times kertoi jutussaan, miten hankalaa Belvinin hautakiven löytäminen Evergreenin hautausmaalta länsirannikon Boyle Heightsista oli: vaikka Belvinin ja tämän vaimon Jo Annin viimeisen lepopaikan sijainti oli verkossa, vieraiden piti repiä tieltä kuolleita heiniä ja sitkoista rikkaruohoa ennen kuin kivi ylipäätään löytyi. Inspiraatio sävellyslainaan on toki tullut huomattavasti lähempää kuin New York–Hämeenlinna -aseveliakselilta, sillä Maresca pyöri samoissa kuvioissa kuin Dion, jonka Drifters-elvytys nousi alkuvuodesta 1963 listakakkoseksi jenkeissä. Dean, Welton Young, on aivan kuoripoika häneen verrattuna. JESSIE BELVIN JESSIE BELVIN Goodnight My Love (Pleasant Dreams) / I Want You With Me Xmas (Modern 45x1005) Aina välillä ihmetyttää, miten Amerikan Yhdysvalloissa, tuossa suurten linjojen luvatussa maassa, ei malteta katsoa edes vähän taakse. BUDDY DEFRANCO QUARTET BUDDY DEFRANCO QUARTET Ferdinando / Things We Did Last Summer (Karusell KEP 219) Tuli käytyä loppukesästä itselleni uudessa divarissa, Tammisaaren laitamilla sijaitsevassa Ekepopissa. Asia nousi esiin taas viime kesänä, kun Los Angeles Times -sanomalehti päätti selvittää, minkälaisen jäljen muun muassa The Penguinsin klassisen Earth Angelin säveltänyt Jesse Belvin oli jättänyt kevyeen musiikkiin. Washington DC:stä ponnistaneen Flavorin tunnetuin kappale Sally Had A Party on hälyisä bilelevy, mutta seen kuin vedota yhä eläviin musiikkitähtiin, esimerkiksi Stevie Wonderiin, jotta suurlaulajan viimeinen lepopaikka pysyisi siistinä
Sitä en tiedä, miten vuonna 1966 ilmestynyt Jet Streamin sinkula on päätynyt tänne Houstonista, ehkä Juhani Ritvasen sinkkupaketeissa, mutta musiikki on mustaa sykettä. Noh, ihan mukiin menevältä, vaikka The Miraclesin version viehättävä keveys on kyllä tiessään basson pumpatessa ihan pinnassa ja rumpalin takoessa villisti peltejään. Georgialaisen Jackie Painen halutuin sinkku on tämän jälkeen ilmestynyt vielä raisumpi No Puppy Love, mutta minulle kelpaa tämäkin oikein hyvin – varsinkin kun Go Go Trainin kääntöpuolelta löytyy Painen suorastaan raastavasti tulkitsema balladi. Ehkäpä odotukseni olivat muutenkin liian kovat, sillä Forsellia muokattiin 1960-luvun alussa artistiksi aikuiseen makuun. Huh, pannaan piste Eddie Fisherin seikkailuille tähän hyvänä muistutuksena siitä, että kyllä nämä nilkkasukkasankaritkin osasivat touhuta lumotuilla ihmematkoillaan. Meaux, on luonnollisesti mainittu lyriikoissa myös. Fisher oli myös armoton vonkamies: kun hänen kaverinsa, elokuvatuottaja Mike Todd menehtyi auto-onnettomuudessa 1958, hän vei leski Elisabeth Taylorin pikavauhtia vihille. Kun jopa Dannyltä ilmestyi alan levy ”In Beat” vuonna 1974, ei ihme, että myös Kirkan uralle haettiin potkua vanhasta rokista tämän siirryttyä Scandialta Delta-merkille. The Crazy Cajun, levyn tuottaja ja Jet Stream -merkin pyörittäjä Huey P. Vuosi on nimittäin 1968, ja nelikymppinen Fisher yrittää saada ”Magical Mystery Tourilta” poimittua Lennon-McCartney -sävellystä The Fool On The Hill taipumaan huulillaan. En ole pökkelönä niin innoissaan tällaisista tanssijutuista, ja hankin levyn lähinnä kuullakseni, miltä Smokey Robinsonin kuolematon Shop Around kuulostaa valkoisena purkkasoulina. Tähän tyyliin jyristellään menolippu kourassa, kun Jackie Paine luettelee tuttuja muusikkonimiä höysteeksi reippaalle tanssisoulille. Pohdin hetken, oliko tämä ensimmäinen käännös biisistä, ja siihen tulokseen päädyin, sillä Ronski & Exoticin jytäjengi ja Arto Sotavalta sjungasivat kappaleen alkuperäiskielellä 1975 – puhumattakaan Seppo Hovin huimasta instrumentaalinäkemyksestä Hammondillaan vähän aiemmin. Chuck Berryn klassikko Rock And Roll Music on saanut Pertsa Reposelta alkuperäiselle varsin uskollisen suomennoksen platan B-puolelle. Valintakriteerinä olivat tällä kertaa villit lyriikat, ei musiikin laatu ihan joka esityksessä: A-puoli: Fiilaten ja höyläten (Badding) C’est la vie (sanoi vaari) (Cumulus) Joo mä meinaan juu (Jussi Raittinen) Luut kasaan, Beethoven! (Badding) B-puoli: Mun pippeli (Kontra) S’on lyttypäähommaa (Jussi Raittinen) Romuks tää peetvoortti (Pentti Puntti Band) Saanko turkuun naapuriin (Lasse Mårtenson) JOHNNY FORSELL JOHNNY FORSELL Violetta / Soria Moria / No niin, Mary Lou / O’Monica (Decca SDEP 1027) Ricky Nelsonia suomeksi, kyllä. James Brown pitää junan ihan timmassa, Roy Head touhuaa konnarin hommissa. Kokosin tähän loppuun iloksenne kuvitteellisen kymppituumaisen Berrykäännöksistä. Liitto ei pitkään kestänyt, ja Fisher ehti yrittää yhteiseloa sittemmin myös Connie Stevensin kanssa. JACKIE PAINE JACKIE PAINE Go Go Train / I’ll Be Home (Jet Stream JS 725) Bo Diddley taikoo safkat ravintolavaunun keittiössä, Chuck Berry myy matkaliput lämpiössä. Lisäksi vuonna 1963 Forsell on käynyt Tesvision lähetyksessä kitarayhtye The Mac Capsin kanssa (olisiko nimi Mad Caps?). Mikä mukavinta, Charles Edward Berry, joka iski kappaleisiinsa runosuonta pirtelöbaareista, autokaupoista ja välillä koulun oppitunneistakin, sai Reposen lisäksi kynät sauhuamaan myös muilta kotimaisilta huippusanoittajilta Jarkko Laineesta Saukkiin ja Hectoriin. Yritys ei ole yhtään hassumpi – Fisher tunnettiin vahvana tenorina, ja sävellyshän on hieno ja taipuu viihteeksi aivan sujuvasti. Fisherin uraa Beatles-laina ei piristänyt, vaikka easy listening -listoilla hänet nähtiin vielä 1967. Viestin vanhasta hyvästä musiikista räjäytti ilmoille luonnollisesti Hurriganes ”Roadrunnerilla”, eivätkä Jussi Raittinen ja Badding Somerjoki olleet pekkaa pahempia. EDDIE FISHER EDDIE FISHER The Fool On The Hill / Sunny (RCA Victor 47-9430) Pitkä on ollut matka tämän kiekon levyttämiseen niistä hetkistä, kun Eddie Fisher sai teinityttöjen sukat pyörimään huippusuosittuna croonerina 1950-luvun alussa. Jatketaan seuraavalle pysäkille. Ensin tuli mieleen Mitch Ryder and The Detroit Wheelsin Devil With The Blue Dress On, mutta tarkemmin pohtimalla mukana on vielä enemmän Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovinia. Touhut jättivät jäljen myös seuraavaan polveen: Yksi laulajan tyttäristä, Tähtien sodassa Prinsessa Leiaa näytellyt Carrie Fisher, epäili myöhemmin perineensä isältään repivän maanis-depressiivisyyden. Sanoitukseen on haettu apua ainakin Boogaloo Down Broadwaysta. Joku vanhemman polven stadilainen saattaa muistaa myös, että Forsell pyöritti vielä 1980-luvun alussa äitinsä ravintolaa Grill Bigiä Uudenmaankatu 11:ssä.. Laitetaan tähän loppuun vielä perustiedot Forsellista, koska hän sentään levytti Johnny, Remember Me’n suomeksi: Laulava helsinkiläinen rumpali, isä ruotsalainen oopperalaulaja Björn Forsell, äiti Birgit Kronström, joka ensiesitti Katupoikien laulun. Osasyyllinen tähän on taustoista vastaava Arthur Fuhrmannin orkka, joka soittaa kuin sukkasillaan. KIRKA KIRKA Huonot naiset / Kun alkaa rock and roll (Delta DES 12) Suomalaisessa kevyessä musiikissa puhalsivat revival-henkiset tuulet jo vuosia ennen Elviksen kuolemaa ja diinari-ilmiötä 1977. Harmi vain, ettei melkoista musiikkisukua ollut Johnny Forsell saa Gene Pitneyn säveltämälle hittiraidalle (B1) alkuunkaan samaa sykettä kuin Nelson rapakon takana James Burtoneineen ja Joe Osborneineen. Lemmenhuumassa ei haitannut edes se, että Taylor oli Fisherin sen hetkisen näyttelijävaimon Debbie Reynoldsin lähipiiriä. Blues News 5/2023 45 enää pitäisi keksiä, mistä tämä on varastettu. Saattoi olla, että lavalla hän ylsi vähän pirteämpään otteeseen, sillä vanhoista keikkailmoituksista selviää, että esiintymisiä oli pääkaupungin nuorisopaikoissakin Expo-hallissa ja Natsalla
46 Blues News 5/2023 BOBBY SHERMAN BOBBY SHERMAN It Hurts Me / Give Me Your Word (Decca 31741) Olen aina fiilaillut säveltäjä-tuottaja Gary Usherin ja sanoittaja Roger Christianin yhteistouhuista surfja hot rod -kuumeen aikana, kun parivaljakko loi Beach Boysille, Jan & Deanille ja kumppaneille hyviä kipaleita vauhdikkain tarinoin. Lisäksi hän muokkaa tututkin kappaleet, tässä lähteinä Jackson 5 ja Jerry Butler, oman kuuloisikseen sovituksia myöten. Usher on tuottanut tämän aika imelän pikkulevyn, joka tuo Gary Lewis & The Playboysin saman ajan levyt mieleen – ja sehän ei ole kehu. ”Ratasuoran runosuonena” aiemmin tunnettu Christian ei ole hänkään kukkeimmillaan, vaan on rustannut teinityttöjä kosiskelevat pliisut sanat Shermanin tulkittaviksi. Entä täkäläiset kuviot. Ihan liian kauan aikaa sitten, totean omalta osaltani. Löysin pladun kesällä ilman kansia, mutta ei se mitään: kitkerästä ja katkerasta Sittin’ All Alonesta selviää jo muutaman tahdin jälkeen, miksi bändi on inspiroinut lukemattomia autotallibändejä. Alan suurmiehen levyillä ei ole ikinä kiire mihinkään: vaikka raidoilla on paljon tavaraa ja kappaleiden kesto välillä viittä minuuttia tai enemmän, kaikki on kohdallaan eikä musiikki puuroudu tai junnaa. Sherman oli entisen teininäyttelijän Sal Mineon suojatti, ja sai vetoapua myös pestistä Shindig-televisioohjelmaan. Sitten tuli stoppi: Kun laineet eivät liplattaneet ja pakoputket rohisseet entiseen tapaan levymaailmassa, kaksikonkin oli uusiuduttava: esimerkiksi yrittämällä jeesata Bobby Shermania tähtiin. Se asenne, asenne, asenne. Tämä levy jääköön unohduksiin niin laulajan kuin singlen taustavoimien uralla. ISAAC HAYES ISAAC HAYES Never Can Say Goodbye / I Stand Accused (Stax STX-1046) Milloin asettelit viimeksi levylautaselle ”Hot Buttered Soulin” tai ”Black Mosesin”, kun etsit albumihyllystä soitettavaa. Vanhoja musiikkidiggareita jututtaessa on selvinnyt, että Pretty Things jäi 1960-luvun puolivälissä täällä aika vähälle huomiolle, vaikka bändin nimi ja maine oli toki tiedossa. Asia selvisi, kun löysin tämän Staxin jonkinlaisena jälkijulkaisuna ilmestyneen mintin sinkun loppukesästä ja annoin Hayesin souloopperoiden virrata kaiuttimista ilmoille. Kaiken kruunaa Hayesin ääni, joka liikkuu matalan murisevasta aika korkealle. Asiaa olisi voinut auttaa Suomen-kiertue, mutta bändi ei tainnut päästä alkuvuosina Tanskaa lähemmäs (ennen kuin se vieraili Benny Hermanssonin järjestämillä mutaisilla Keimolan festivaaleilla 1970-luvun alussa). THE PRETTY THINGS THE PRETTY THINGS Sittin’ All Alone / Rainin’ In My Heart (Fontana 267 500 TF) Brittibändi The Pretty Things on edelleen kovassa huudossa niissä piireissä, missä arvostetaan raakalaismaista, tiukkaa soitto-otetta R&B-pohjaiseen musiikkiin, mutta muitakin mielipiteitä on kuultu vuosien varrella: Osalle musiikin ystävistä ruokkoamattomalta kuulostanut (ja näyttänyt) bändi oli liikaa jo tuoreeltaan, eikä poppoo saanut esimerkiksi rapakon takana yhden yhtä hittiä edes maihinnousun villeimpinä hetkinä. Levyjäkin bändiltä julkaistiin aika holtittomasti, esimerkiksi tämä lokakuun 1965 sinkula ilmestyi kauppoihin Alankomaiden lisäksi vain Saksassa ja Tanskassa. Tähän on hieno lopettaa, otetaan vuoden ykkösnumeroon taas vähän rokahtavampaa divarilöytöä mukaan!. Shermanin tähti laulajana syttyi kunnolla vasta 1960–70-lukujen taitteessa, ja hänestä tuli sittemmin arvostettu ensiapukouluttaja Los Angelesin poliisiopistoon
VARAUSKOODI: ALLLADYBUG020224 VARAUSKOODI: ALLLADYBUG020224 Blues News. 13 13 th th Rock ’n’ Roll Rock ’n’ Roll Weeken Weekender der 2. 264 €/1 hh/2 vrk Sis. 184 €/hlö/2vrk jaetussa 2hh:ssa | alk. liput, aamiaiset ja kylpylän. 2024 2024 The Swamp Shakers (LV) Sherwood Tigers The Primer Kings || Roy Hohenthal & The Tone-Flite Stompers || Roy And The Echo Kings (FI/NED) || Constantine & The Call Operators || Hanna Hush || Groovehill || Eddy Karlsson’s Van Go Vokkolantie 1, 79100 Leppävirta Puh. 029 170 0170, sales@vesileppis.fi www.vesileppis.fi Liput: pe 28 €, la 35 €, pe-la 58 € Majoituspaketit: alk. 2.--4.2. 4.2
Näin levyltä kuultuna kyseinen Baselin konsertti on ollut hemmetin hieno tapahtuma, ja Doug on onnistunut valitsemaan siihen hienon kattauksen eri tyylisuunnan kappaleita esitettäväkseen. Bob soittaa tuttuun tapaan huuliharppua kaikilla levyn kappaleilla. Kun New Used Car käynnistyy on tunnelma heti katossa. Välillä akustisena ja välillä kupitettuna. Samaa mieltä tuntuu yleisökin olevan, sillä sen verran pitkään suosionosoitukset ja huudot kuuluvat taustalla. Kitaran, pianon, harpun, basson ja rummun poljento on niin savuista ja tunkkaista, että se imee mukaansa ja hieno näyte, miten täysivaltainen bluesyhtye Doug Deming & The Jewel Tones tarvittaessa on. Tällä levyllä julkaistut kappaleet ovat suhteellisen tuoreita äänitteitä eli vuosilta 2019–2023. Sama tahti on edelleen nuottien, kun Deming kääntää kitarastaan Jimmy Reedin suosikkikitaristi Eddie Taylorin soundit kuuluville kappaleella Momma Didn’t Raise No Fool. swingiä, bluesia, jazzia sekä boogieta. Jazzin suuntaan kääntyvät shuffle Put It Down, jota Demingin kaunis kitarasoolo värittää nuoteillaan sekä vahvasti 60-luvun night club -jaskaa edustava R&B-balladi Every Night When I Get Home. Jewel Tones trion muodostavat Deming (kitara ja laulu), Andrew Gohman (basso) sekä Zack Pomerleau (rummut ja harppu), vierailevina muusikkoina fonistit Sax Gordon ja Terry Hanck sekä pianisti Bill Heid. Etupuolisko päätetään Slim Harpon Queen Bee‘llä, jonka esitys tälläkin kertaa on positiivisia tunteita nostattava. Ihmettelyyn on todella aihetta, kun Dixonin ja Walterin Oh Baby kajahtaa ilmoille – ja vaikka kuinka mietin, niin en saa mielikuvaa miten Zack voisi soittaa noin ihanasti harppua räkin kanssa, kun sitten vielä vetää sen kappaleeseen kuuluvan rumpusoolonkin sekaan. Demingin soittoon ja tyyliin ovat eniten vaikuttaneet T-Bone Walker, Robert Jr. Parin reippaan oman kappaleen jälkeen isketään oikein isoa ja kovaa, kun Howlin‘ Wolfin Howlin‘ For My Darlin‘ esitetään. Ensin mainittuun ei ole tutkittua tietoa ja jälkimmäiseen voisi kieli poskessa todeta, että boomerit ja vähän nuoremmatkin sisäistivät nopeasti, että blues on epäkaupallista musiikkia. Lockwood, Eddie Taylor sekä Albert King ja jazzin suunnalta Charlie Christian, ja paikoin heidän tunnistettavia tyylejään kuulemme tällä 2021 äänitetyllä Baselin keikalla, joka pitää sisällään mm. Kappalelistausta katsoessani tämä on todellinen greatest hits -julkaisu ja vaikka en ole sellaisten suuri ystävä, olkoon tämä levy se säännön vahvistava poikkeus. Usean vuoden ajan olen toivonut Foleyltä livelevyä ja nyt odotus vihdoin palkitaan. Corritoren arkistoista näitä tasokkaita ennen julkaisemattomia tallenteita tuntuu löytyvän aina vaan lisää. Siinä lady kuiskii korvaan salaisuuksia ja vieressä puhisee ensin Sax Gordon ja pianon takana Bill Heid ja kun salaisuudet eivät meinaa selvitä, niin tarvitaan taas kerran Zack harppuineen sekä Dougin kitarasoolo lopettaman turhat puheet. Kappaleessa myös kakkoskitaristi Derek O’Brien pääsee esittelemään taitojaan heittäen varsin tasokkaan soolon. Viimeksi mainittu soittaa kitaraa lähes kaikilla levyn kappaleilla. Vaikkei alkuperäisen maagisuuteen ylletä, niin versio on minusta silti erittäin kova. Asia ei sinänsä haittaa, ihmetyttää vain. Kaikki esitykset ovat laadukkaita eikä mukana ole yhtään täytebiisiä. Levyn päättävä jump blues Whisper on jotenkin salaperäinen. Eri asia on sitten, onko julkaisutahti musiikinkuluttajien kannalta liian tiheä ja onko se kaupallisesti järkevää. Skeptikko voisi ajatella, että näinköhän määrä korvaa laadun. Tärkeintä on, että soitto istuu saumattomasti eri kokoonpanoihin ja eri tyylisiin kappaleisiin. Jari Kolari SUE FOLEY SUE FOLEY Live In Austin Vol. Reedin kappaleesta This Little Voice, Thornetta Davisin oma sävellys I Need A Whole Lotta Lovin‘ sekä Tia Carrollin tulkitsema Willie Dixonin I Want To Be Loved. Kosketinsoittajista mainittakoon Anthony Geraci ja Fred Kaplan. Ei ole mikään yllätys, että Foley pystyy saaman monista vanhoista kappaleista irti uutta tai mielenkiintoista. Harri Haka DOUG DEMING & DOUG DEMING & THE JEWEL THE JEWEL TONES TONES Groovin’ At The Groove Now! (Endless Blues 062023) Detroitista kotoisin oleva mutta nykyään Floridassa majaansa pitävä bluesmies Doug Deming tuli itselleni tutuksi soittaessaan harpistien Kim Wilsonin, Steve Guygerin sekä erityisesti Dennis Gruenlingin kanssa. Bob Corritoren soitto tälläkin albumilla on ensiluokkaista. Mutta itse tähän levyyn, se on taas kerran artistilistaltaan häikäisevä. Raidoilla kuullaan välillä kromaattista ja välillä diatonista huuliharppua. Ehkä studioversio rullasi aavistuksen reippaammin, mutta moottorista on saattanut muutama hevosvoima vuosien saatossa karata tai kenties nykyään ei ole tarvetta ajaa yhtä nopeasti. Hän teki hattutempun voittaessaan tänäkin vuonna Traditional Blues Female Artist -palkinnon jo kolmannen kerran. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siinä kuten myös kappaleella No Sense pianisti Heid antaa näytteensä tyylikkyydestään ja osoittaa miksi mies on pyydetty yhtyeen keikalle mukaan. 56 Blues News 5/2023 LEVY TUTKAILUT Eye. Kappaleet edustavat Foleyn vanhempaa tuotantoa ja on yllättävää, ettei kahdelta viimeisemmältä albumilta ole valittu yhtään mitään. Laulajalistasta on vaikea poimia vain joitakin esimerkkejä, joten mainitaan tässä koko kaarti: John Primer, Thornetta Davis, Johnny Rawls, Oscar Wilson, Bobby Rush, Carl Weathersby, Tia Carroll, Eugene ”Hideaway” Bridges, Sugaray Rayford, Lurrie Bell, Francine Reed, Diunna Greenleaf, Willie Buck ja Jimi ”Primetime” Smith. 1 (Stony Plain SPLP1482) Naisblueskitaristien tai pitäisikö sanoa blueskitaristien tai oikeammin kitaristien ehdoton ykkösnimi minulle on Blues Foundation -voittaja Sue Foley. Muita kitaristeja ovat edellä lueteltujen laulajien joukossa Primer, Rawls, Weathersby, Bridges ja Bell sekä muun muassa Johnny Burgin, Bob Margolin ja Kid Ramos. Eihän siitä edellisestä ole vierähtänyt kuin 20 vuotta. Itselleni erityisen miellyttävää kuultavaa ovat John Primerin versiointi A.C. Tyylisuuntia on useita vaihdellen perinteisestä Chicago-bluesista moderniin soulbluesiin. Ei vauhti toki tähän lopu, sillä Hank Pennyn tutulla Bloodshot Eyesilla meno on jo kuin Rovaniemen markkinoilla eli hillittömän hulvatonta, lisää löylyä siihen puhaltaa Sax Gordon. Vokalisteja ja instrumentalisteja on erilaisilla kokoonpanoilla lisäksi 44 henkilöä. Tässä kuten muutamassa muussakin kappaleessa ihmettelen, miten vahvasti Zack pystyy soittamaan harppua samalla rumpuja takoen. Konsertin parasta esitystä ei tarvitse hetkeäkään miettiä, sillä se on Muddyn 1950-luvun alun kulta-ajan tyyliin sijoittuva An Eye For An BOB CORRITORE & BOB CORRITORE & FRIENDS FRIENDS Somebody Put Bad Luck On Me (SWMAF 26) Tämä on jo neljäs Bob Corritoren ja ystävien vuonna 2023 ilmestynyt levyjulkaisu. Kappalevalikoima koostuu sekä vanhoista klassikoista että uudemmista artistien omista sävellyksistä. Mikäli olisin saanut valita levyn sisällön, se todennäköisesti olisi ollut lähes 1:1 julkaistun kanssa. Siis tämä on juuri kuin minulle tehty, sillä lähes kaikki kappaleet ovat suosikkejani Foleyn ohjelmistosta. Esityksestä tulevat vahvasti mieleen The Blastersin keikat. Yhtä vaille puolessa kappaleista on rytmiryhmänä basisti Bob Stroger ja rumpali Wes Starr. Näin ei kuitenkaan ole ollut eikä edelleenkään ole tällä uutuudella. Kohti Chicagoa vie Only Time Will Tell, jossa enkeli ja piru yrittävät kääntää poloisen pään ja Zackilla ja Dougilla on täysi työ palauttaa kulkija oikeaan suuntaan. Ray) ja reilu soittoaika (72 minuuttia) lisättäköön bonuksena kaikkeen edellä kerrottuun. ”Somebody Put Bad Luck On Me” on hieno blueslevy, jonka hauskat piirroskannet (Vince. Ja tällä kertaa otos tämän hetkisestä bluesin aatelistosta. Levy alkaa vauhdikkaasti länsirannikon tyylillä, vaikka kappaleen nimi onkin East Side Hop ja siinä on Dougin kitaroinnin ja Terryn pianon seassa mukavaa vuoropuhelua basisti Andrew Gohmanilta ja rumpali Zack Pomerlaulta. Albumin nimikappale on Oscar Wilsonin hieno tulkinta alun perin lähes 70 vuotta sitten julkaistusta Baby Boy Warrenin tekeleestä. Fats Dominon 1950-luvun rokilla I‘m Ready saadaan yleisön jalat vipattamaan
Toivottavasti kanteen laitettu Vol. Joka tapauksessa tällä kertaa ollaan perusasioiden parissa eikä musiikkia ole ylituotettu tai täyteen ahdettu, mukana on vain kaikki tarpeellinen. Näistä jälkimmäinen on sävellyksenä ja yhteiskunnallisine sanoituksiltaan huomattavasti mielenkiintoisempi kuin junnaava voimakappale Edge. Ainoa mikä loistavan tunnelman katkaisee, on se kun täytyy käydä kääntämässä levy. Toinen cover, alun perin ”Are You Experienced” -kiekolta löytyvä Remember on melodisempi sävellys, jonka levyttämistä Cox oli ehdottanut kitaristille. Kenny Nealin kynäilemä The Truth Hurts tulkitaan varsinaisen kitarapartion kera, kun Kirk Fletcher sekä Josh Smith kaivavat soittimensa esiin. Materiaalin suhteen liikutaan sähköisen bluesrockin maisemissa painotuksen ollessa jälkimmäisessä tyylisuunnassa. Vinkiksi eräälle livealbumin tänä vuonna julkaisseelle, että hyviä kierrätyskappaleita löytyy myös genren ulkopuolelta, joiden kanssa lopputuloksesta tulee parempi, kuin niitä loppuun kaluttuja standardeja höyläämällä. Hän soittaa tyylillä ja taidolla. Aivan, se oli BN 3/2023 ja silloin kyseessä oli livejulkaisu, ei uutta musiikkia. Sen sijaan avausbiisinä kuultava hämyisä Dark House sekä soulahtava One Way Train omaavat enemmän omaperäisyyttä ja kuuluvat näin ollen albumin parhaisiin hetkiin. Lucky Lou) saa jalanpohjat kutiamaan kuin Fred Astairella aikoinaan ja on noustava joraamaan. Hendrixin varjo näyttäytyy vahvasti kahdella Soverin omallakin sävellyksellä. Puhdassoundinen Stratocaster soi heleästi ja lopussa kuultavat funkyt kitarakuviot nostivat ilmaan toiveen, että Sover olisi itsekin säveltänyt tämän tyylistä alkuperäismateriaalia enemmän kiekolla. Kappaleet versioidaan Bonamassalle tyypillisellä lennokkuudella sekä innolla, jollaista saimme kokea mm. 2 ilmestyy jossain vaiheessa ja mieluusti mahdollisimman pian, sillä tätä herkkua haluan ehdottomasti lisää! Riku Metelinen GREG SOVER GREG SOVER His-Story (Grounded Soul MHD 1776) ”His-Story” on afroamerikkalaisen kitaristi-laulaja Greg Soverin järjestyksessään neljäs tuotos. Näistä Hendrix-lainoista Manic Depression kulkee mallikkaasti pitkälti alkuperäisen version tyyliin. Vaughanin veljesten tyylillä kitaroitu Better toimii loistavasti. Omat sävellykset jättävät vielä ajoittain toivomisen varaa ja tyylillinen kirjo luo hieman sekavan vaikutelman. Lisäksi mm. Fleetwood Macin Lazy Poker Blues on päivitetty nykyaikaan ja versio toimii hyvin. Sue Foleyn ei tarvitse käyttää vahvistinrivejä suojamuurina eikä paikata soittotaitoa pedaalilaudan avulla. ”Muddy Wolf At Red Rocks”sekä ”Live At The Greek Theatre” -julkaisuilla. Muista omista kappaleista Living On The Edge ja Freedom Pt. Vaikka tulkinnat poikkeavat joissain määrin alkuperäisistä, kaikki palaset ovat paikoillaan ja omaa näkemystä on riittävän paljon. Living Blues -lehti teki myös artistista oman juttunsa uusimpaan loka-marraskuun numeroonsa. Cox toimi myös näiden esitysten tuottajana. Kitarasoolot ovat toinen toistaan purevampia ja otteissa vilahtavat monet esikuvat. Twenty-Four Hour Blues (Bobby “Blue” Bland), Well, I Done Got Over It (Guitar Slim) ja You Sure Drive A Hard Bargain (Albert King). Arviot CD:stä ovat pääsääntöisesti olleet positiivisia. Monia Bonamassan levyjä on vaivannut jonkinlainen ähky. Philadelphiasta kotoisin oleva Sover on kelpo, joskin hieman persoonaton vokalisti. Esitys istuu mainiosti Soverin tyyliin. Varsinainen ukkosmyrsky on jätetty viimeiseksi, ja kyseessä on niinkin yllättävä veto kuin Cheap Trickiltä lainattu High Roller. 1 tarkoittaa sitä, että Vol. Tämän lisäksi raskassoutuinen 28 tuo väistämättä mieleen Voodoo Child (Slight Return) -biisin. Jodi Williamsin instrumentaali Hooked On Love (a.k.a. Soverin albumi on saanut alan lehdistössä hyvin näkyvyyttä. Blues News 5/2023 57 Puolen kääntämisen jälkeen lainamateriaalilla jatketaan. Lopetusraidaksi jätetty Josh Smithin kirjoittama balladi Is It Safe To Go Home puolestaan on sellainen tunnelataus, että se suorastaan pakottaa kuuntelemaan levyn vielä kerran. ”Walk In The Sun” -kiekko, jolta kappale löytyy, on jäänyt turhan vähälle huomiolle, enkä ole sitä Sue Foley -artikkelini jälkeen juurikaan kuunnellut. Kun kappale vihdoin loppuu, on puhti miehestä jo kadonnut ja pitäähän Bob Dylanin Positively 4th Street ehdottomasti kuunnella istuen. Olen aina tykännyt Foleyn versiosta kaikista eniten eikä moitteita tarvitse tälläkään kertaa antaa. Livetunnelma välittyy sataprosenttisesti. Hidas blues Temptation muistuttaa erehdyttävästi legendan Red House -sävelmää. Lauluosuudet jaetaan Bonamassan ja Fletcherin kesken, mikä tuo mukavan lisän ja kuten arvata saatoitte, kappale sisältää tiukkaa kitarakirnuamista. Vaan eipä sellaista ole tarjolla tälläkään kertaa, tai siis levy on uusi, mutta sen sisältö koostuu vanhoista kappaleista. Me And My Chauffeur on varsin villi ja saa ansaitsemansa aplodit, joihin on pakko yhtyä myös kotisohvalta. Mukana on kaikkea mahdollista ja joukossa on paljon tuttuja sävellyksiä kuten mm. Kyseessä on yksi parhaista kuulemistani konserttijulkaisuista pitkään aikaan. Kun istun Oktoberfest-lasi kourassa ja suljen silmäni, olen juuri tuossa samaisessa klubissa, jossa Foleyn levy on taltioitu. Aika näyttää, löytääkö Sover vahvemmin oman tyylinsä niin laulajana kuin soittajana. Tämä on mielenkiintoisinta Joe Bonamassaa sitten ”Driving Towards The Daylight” -kiekon. 2 edustavat melko lailla valtavirtaan kallellaan olevaa rock-meininkiä. Tätä yhteyttä alleviivaa vielä lisää Hendrix-basisti Billy Coxin vierailu albumin kahdella lainabiisillä. Samalla sitä voidaan pitää artistin tähänastisen uran kypsimpänä albumina. J-P Berg JOE BONAMASSA JOE BONAMASSA Blues Deluxe Vol. Se ei suinkaan haittaa, sillä samalla kertaa on hyvä tehdä ”varikkokäynti”. ”Live In Austin Vol.1” on todiste siitä, että less is more ja määräänsä enempää ei tarvitse soittaa. Näistä Hendrixin vaikutus on tämän levyn perusteella ehdottomasti ilmeisin. Ne ovat usein niin täynnä kaikenlaista, että melodiat suorastaan hukkuvat kaikkien soittimien ja taustakuorojen alle. Myöskään volyymillä mässäily tai päämäärättömien soolojen soittaminen eivät kuulu hänen repertuaariinsa. Bonamassaa on kuitenkin turha syyttää laiskuudesta tai materiaalin puutteesta, sillä levy on jatko-osa 20 vuotta sitten ilmestyneelle “Blues Deluxe” -kiekolle. Miehen varsinainen tavaramerkki lieneekin vahvasti Jimi Hendrixin jalanjäljissä kulkeva, ajoittain myös psykedeelisiä sävyjä sisältävä ärhäkkä kitarointi. Pari uutta sävellystä on poikkeuksellisesti mukaan otettu, joista Bonamassan ja Tom Hambridgen kirjoittama Hope You Realize It (Goodbye Again) on tasapaksu funkblues. Vahvoja mielleyhtymiä voi löytää myös Living Colour -yhtyeen nokkamiehen Vernon Reidin suuntaan. 2 (J&R Adventures JRA93991) Arvostelussa on jälleen uutta Joe Bonamassaa, vaikka eihän siitä nyt taida olla kuin pari numeroa, kun edellisen kerran herrasta kirjoitin. Itse olisin vähän varovaisempi. Kun te tämän kaiken ylisanoja pursuavan kritiikittömän kehun jälkeen kysytte, eikö levyssä ole mitään moitittavaa: vikoja en etsimällä lähde etsimään, mutta DVD olisi ollut hieno juttu – etenkin kun siitä ”Live In Europe” -julkaisusta taitaa olla jo 17 vuotta. ”Blues Deluxe” ykkösen omistavien on syytä kiiruhtaa levykauppaan hakemaan kakkonen sen kaveriksi. Mikäli ykköstä ei vielä hyllystä löydy, kannattaa se kakkosen rinnalle ostaa, sillä sekin on sopivasti uudelleen julkaistu messevänä tuplavinyylinä. Riku Metelinen levy tutkailut. O’Brien heittää kompit Stevie Rayn tapaan Foleyn tarjoillessa Jimmien tyylisiä lickejä. Tuo tuli kyllä ihan puun takaa! Aika rouhean version Foley on tehnyt ja tykkään tästä suuresti vaikkakin taustalaulajat Angela Miller ja Lauren Cervantes innostuvat lopussa vähän liikaa. Jo varhain lapsuudessa kitaransoiton aloittanut Sover itse listaa suurimmiksi vaikuttajikseen Hendrixin lisäksi Duane Allmanin, Jeff Beckin, Stevie Ray Vaughanin, Pete Andersonin (Dwight Yoakamin kitaristi) sekä kolme kuningasta B.B.:n, Albertin Ja Freddien. Se tulee lopulta määrittämään, pystyykö taitava kitaristi ottamaan seuraavia askeleita urallaan. Stuck In Rain ja Tonight ovat vahvasti tulkittuja, mutta hieman turhan kliseisiä pop/rock -balladeja. Jim Salamonen kanssa yhdessä tuotettu kiekko sisältää kahdeksan alkuperäistä sävellystä sekä kaksi Jimi Hendrixiltä napattua lainaa. Joskus tuntuu, että hänelle tekisi hyvää toteuttaa levy vain 16-raitaisessa analogisessa studiossa. Lisää tällaista, kiitos. Asiahan on tietenkin korjattava ja otan levyn uusintakäsittelyyn vaikka välipäivinä
Paras versiointi on puolestaan B.B. Ray Charlesin That‘s A Lie on yksi niistä harvoista huuliharppua sisältävistä kappaleista. Kingin orkesteriarrausta mukaillen. 58 Blues News 5/2023 toisen Kingin eli Albertin ohjelmistosta tuttu Heart Fixing Business. Säveltäjä-sanoittajana hän asettautuu osaavaan perusvarmaan parempaan kastiin jakaen lyriikoissaan sekä huumorin kukkasia että omakohtaisia tilityksiä ja huomiota ympäröivästä maailman menosta. & THE BLUES B.B. Bändi aloitti ja jatkoi pitkään vanhan koulukunnan blueskokoonpanona. Pete Hoppula B.B. Kolmella kappaleella kuullaan lyhyet ja melko vaatimattomat munnarisoolot. Yllättävin laina on Linda Ronstadtin tunnetuksi tekemä balladi Long, Long Time. Arltin veljesten lisäksi nykykokoonpanoon kuuluu lähes alkuajoista mukana ollut pystyja sähköbasisti Henning Hauerken sekä uudempina jäseninä kosketinsoittaja Fabian Fritz ja rumpali Andre Werkmeister. Hyvä on niin ikään MARC MARC BROUSSARD BROUSSARD S.O.S. Kingin vuoden 1973 popsoul-teoksesta I Like To Live The Love ja Josh Smith puolestaan rehvastelee reilun viiden minuutin ajan John Lee Hooker -riffien toisintamistaidoillaan levy tutkailut. Tavaramerkkinä on ollut alusta asti lahjakas veljespari Michael (huuliharppu/ laulu) ja Andreas (kitara) Arlt. Tällä levyllä vierailevat lisäksi Tom Müller (saksofoni) ja Andre Werkmeister (trumpetti). Sittemmin tapahtui osittaista paluuta alkuperäiseen, josta paras esimerkki oli loistava levy “Reservation Blues“. Poikkeuksellisen paljon äänitteitä vuodesta 2002 lähtien julkaissut artisti (s .1982) on tavannut ilmoittaa tyylikseen ”Bayou soulin”, joka kaikessa tulkinnanvaraisuudessaan koostunee pääosin bluesin, funk soulin, rockin, popin ja muun eteläisillä mausteilla tulistettujen musiikinlajien huolitellusta sekamelskasta. Isossa kuvassa merkillepantavaa on, että myös Andreas saa lauluosuuksia, eikä jää taidoissa paljoakaan jälkeen velipojasta. Muusta yli parikymmenpäisestä pelimanniporukasta osuvat korvaan eritoten pianisti-urkurit Jesse O’Brien, Brooks Milgate ja Jeremy Baum. 4: Blues For Your Soul (Keeping The Blues Alive KTBA93931/ KTBA93932) Monivuotista “Save Our Soul” -levyprojektiaan nyt neljännessä osassa edistävä useamman polven louisianalaismuusikko (isä Ted Broussard oli legendaarisen The Boogie Kingsin kitaristi) on saanut tuekseen itsensä Joe Bonamassan sekä tämän Keeping The Blues Alive -yhtiön. Ain’t That A Crime ja Lay These Burdens Down) sekä Chicagon klubiblues-tyyliseen tanssirytkeeseen (mm. Esimerkiksi Eric Krasno vahvistaa onnistuneen leppoisaa luentaa B.B. Vaikuttavaa vokaalista ulottuvuuttaan hän esittelee myös mm. Soolokitaristina lähes kaikilla raidoilla kunnostautuu kovatasoinen Chris Vitarello, vain tunteikkaalla hituribluesilla I Cry At Night hänet korvaa Monster Mike Welch. Koskettimilla onkin sovituksissa ponteva roolinsa kautta levyn, vaikka Chrisin oma pieni soittopeli soolotilaa enimmäkseen dominoikin. & The Blues Shacks on ollut mukana musiikkikuvioissa yli 30 vuotta. Harri Haka CHRIS O’LEARY CHRIS O’LEARY The Hard Line (Alligator AL 5016/ ALCD 5016) New Yorkin seudulta saapuva Chris O’Leary (s. Esimerkistä käy pisteliäs pohdinta soittajien kohtelusta slovaribluesilla Who Robs A Musician. “Lonesome In The Moonlight“ ei edellä esitetystä kritiikistä huolimatta ole huono levy. Omiin juttuihin kuuluu myös zydecovaikutteinen Feed The Flame. Avausraita, Chick Morrisin säveltämä I Go To Bed With A Worry svengaa hienosti Andreasin länsirannikkotyylisen kitaroinnin tahdissa. Siinä Fabian Fritzin soittama haitari tuo mukaan asiaan kuuluvaa tunnelmaa. Tämä “Lonesome In The Moonlight“ on Shacksin neljästoista pitkäsoitto ja sitä saa CD:nä, vinyylinä (rajoitetusti) sekä varmaan noilla bittiavaruusformaateilla. kappaleella Locked Up In Jail (Prison Blues). Pikkuhiljaa musiikkityyli alkoi saada mukaan bluesin ohella muita vaikutteita, ennen kaikkea soulista. O’Leary on raamikas mies, jolla riittää vääntömomenttia myös lauluäänessään sekä huuliharpun käsittelijänä. Niillä hän keskittyy lähinnä cover-materiaaliin nimekkäiden vieraidensa vertaistuella. Vastaavanlaisena yksisointuisena bluesrienana kaiken soul-sievistelyn keskeltä kohottaa hartioitaan myös JJ Greyn murhaavalla laulutulkinnalla voimistettu Howlin’ Wolf -järkäle I Asked For Water. Tämä on mielestäni melkoinen menetys verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin harppu oli Shacks-soundin kantava voima. 1968) voi vielä olla soolouransa nousukasvaiheessa, vaikkei niin ehkä olisikaan sopivaa sanoa miehestä, joka on mm. Myös ikuisuusklassikon maineesta nauttivasta I’d Rather Drink Muddy Waterista on syntynyt uskottava joskin sinänsä uutuusarvoton big band swingiin nojaava kierrätysluenta Lou Rawlsin hengessä laulettuna ja B.B. Lähinnä tulee mieleen americana, jossa on eniten vaikutteita bluesista ja soulista. musisoinut maineikkaan Levon Helmin The Barnburners -yhtyeessä 1990ja 2000-lukujen vaihteen molemmin puolin sekä johtanut omaa nimeään kantavaa kokoonpanoakin reippaasti yli vuosikymmenen ajan. Levyn neljästätoista biisistä tasan puolet on Michaelin ja Andreasin käsialaa ja puolet covereita. Gladys Knight & The Pipsin ja Bobby Blandin tunnetuksi 1970-luvun alkupuolella tekemästä soulbluesista I’ve Got To Use My Imagination, eikä edes studioon mukaan soluttautuneen Bonamassan hyökkäävä kitarasooloilu saa esitystä putoamaan jo lähtökohtaisesti korkeilta kannakkeiltaan. tuhtia Kim Wilson’maista munnarityöskentelyä tarjoava Lost My Mind sekä vaskien isännöimä Things Ain't Always What They Seem) sävykkääseen mollirhythm’n’bluesiin (mm. Kingin kappaleesta I‘ve Got PapersOn You, Baby. Sam Cooke’maisesti tulkitulla Bobby Womackin Love, The Time Is Now -pehmoilulla sekä maaniseksi bluesrock-crossoveriksi kääntyneellä Son Housen Empire State Expressillä. Roddie Romero täydentää kitaroineen kokoonpanoa Johnny ”Guitar” Watsonin ohjelmistosta napatulla Cuttin’ Inillä, jolla Broussard on onnistunut muuntamaan lauluäänensä 1950-lukuiseen Louisianan rock’n’roll-formaattiin. Eräänlainen käännekohta oli vuonna 2008 julkaistu albumi “Unique Taste“, jota ei oikein voi kutsua blueslevyksi. Suuri muutos on myös se, että huuliharppu on jäänyt täysin sivurooliin. Muutamassa eri pääsessiossa syntyneet O’Learyn omat kappaleet raikaavat Alligatordebyytillä eheänä kokonaisuutena, vaikka soittajajäsenistö esitysten taustalla hieman elääkin. Ja reilusti enemmän huuliharppua. Tyylillisesti askelletaan rock’n’rollaavasta jumpista (mm. Bona-vahvisteista jatkoa seuraa Little Miltonin That’s What Love Will Make You Do’n, Al Greenin vuoden 1971 versiosta sovitetun Drivin’ Wheelin sekä levyn jylhästi päättävän southern soulahtavan Broussard-originaalin When Will I Let Her Go mitalla. & THE BLUES SHACKS SHACKS Lonesome In The Moonlight (Rhythm Bomb RBR-6018) Saksalainen B.B. Likipitäen uskottavasti mies menisi jopa Bobby Blandista näkemyksellään 1970-lukuisesta Dreamerista. Omista sävellyksistä mainitsemisen arvoinen on kevyen jazzahtava What You Mean. Huuliharpun vähäisyys jättää kokonaisuuteen ison loven, mutta toisaalta bändin soitto ja sisäinen vuorovaikutus ovat hyvällä tasolla. Sekä isommilla levymerkeillä että omakustannepohjalta toteutettujen ”oikeiden” albumien ohessa ilmestyneet SOS-otsakkeiset kiekot muodostavat Broussardin tuotannossa verrattain ehjän kokonaisuutensa. Tämä versio ei ole sinänsä huonosti esitetty ja voi jonkun kuuntelijan mielestä tuoda levyn kappalevalikoimaan lisää vaihtelua. ”Save Our Soul” -lätyt ovat monella tapaa tutustumisen arvoisia tuotteita, ei vähiten siksi, että niistä kertyneiden myyntitulojen kerrotaan ohjautuvan lyhentämättöminä kansainvälisen hyväntekeväisyysjärjestön SOS Foundationin käyttöön. Mihin genreen tämän sitten voisi lokeroida. Levyn käynnistää veret seisauttavasti uhkea puhallinvetoinen versio mm. Seuraavalle levylle voisi toivoa nupin säätämistä aavistuksen lisää bluesin suuntaan. Osaavista kitaristeista ei albumilla ole muutenkaan pulaa
CD:n avaavalla mainiolla Regl’ Ol’ Blues -potpurilla viitataan bluesin merkkiteoksiin kuten B.B. Mofron viekkaasti originaalien viulujen tilalle asettelema puhallinsektio mahtipontisine trumpettisooloineen tuo esitykseen miellyttävän kantrisoul-vivahteen. Bluesin historia toki tuntee lukuisia vastaavia tapauksia, jolloin levytysura urkenee vasta myöhemmällä iällä. Texasin bluesista on Lawsin kohdalla kyse. Seuraava virstanpylväs on Jontavious Willisin kanssa duetoitu Sonny Boy Williamsin Your Funeral And My Trial. Toivon mukaan se poikii levymerkille vastavuoroisesti kaivattua huomiota myös amerikkalaisilla pop-listoilla. Blues News 5/2023 59 levy tutkailut funkahtava You Break It, You Bought It sekä soundillisesti hieman Lil’ Ed & The Blues Imperialsin kainaloon hivuttautuva slidetulitus Love’s For Sale). Lawsin sinällään hyvännäköisillä nettisivuilla (www.williejlawsband.com) on tämän viime vuonna purkitetun CD:n lisäksi ladattavissa kymmenen taalan vastikkeella pari muutakin pitkäsoittoa. BN:ssä hänen vanhoja syntejään on esitelty ainoastaan yhden aikaisemman hengentuotteen (”Gonna Die Tryin’”) edestä vuonna 2016. Tässä suhteessa Floridan Jacksonvillestä käsin bluestulkinnan rajoja rikkova orkesteri ei ”petä” uutuuspitkäsoitollaankaan, jonka avaava The Sea samoin kuin levyn päättävä balladi Deeper Than Belief ovat molemmat siekailematonta laskelmoitua viihdettä ”aikuiseen makuun” huiluineen ja jousitaustoineen. Getcha’ Knee Off My Neck... Albumin parhaimmistoon kuuluva nimikappale Too Much Blues, joka sisältää näppärän keskipitkän kitarasoolon, tulee vastaan levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Joka tapauksessa tutustumisen arvoinen artisti, joten taidanpa yrittää tutustua myös hänen mainittuun aiempaan tuotantoon, ainakin jos fyysiset CD:t sattuvat osumaan kohdalle. LAWS JR. Useimmiten hänkin kai silti laulaa rakkaudesta, henkilökohtaisista muistoistaan, kenties toisinaan vain ihmisenä olemisesta, mutta jäsentäen tekstinsä kauniin proosallisin lauseenkääntein sekä epäilemättä myös kätkien pieniä arvoituksia rivien lomaan. 1990-luvun lopulta lähtien modernia poppia, eteläistä rockia ja vanhan liiton soulia sekoittelevasta crossover-linjastaan kiinni pitänyt Mofro on purkittanut jo kymmenen levyllistä samaan kaavaan luottavaa materiaalia: ensin kaksi Fog City -merkille 2001–2004, sitten 5 albumia ja yhden kokoelman Alligatorille 2007–2013 sekä vielä yhden Provoguelle 2015 ennen paluutaan takaisin pitkäkestoisimmalle työnantajalleen. Pete Hoppula JJ GREY & MOFRO JJ GREY & MOFRO Olustee (Alligator AL 5018/ ALCD 5018) Jo hyvän ajan Alligator-tallissa teutaroinut JJ Grey Mofro-yhtyeineen on erottautunut sekä hyvässä että kaiketi hieman pahassakin perinteisen Chicago-merkin katalogista. ”Pitääkö olla huolissaan”, kysyttäisiin jo tässä kohtaa tv:n paneeliohjelmassakin. Mikke Nöjdin ohjeistus ”huuliharppukostajille” oli tuolloin ”laittaa nimi muistiin”. Vaikka ura on pitkä, niin jos en aivan väärin muista, on tämä Nelsonin ensimmäinen vierailu Blues Newsin sivuilla. I Can’t Breathe -kappale kytkeytyy poliisien Minneapolisissa vuonna 2020 pidätystilanteessa tappaman mustan George Floydin hätäavunhuutoihin. Ain’t Going To Texas puolestaan liittyy yhteiskunnallisiin ongelmiin Lawsin kotiosavaltiossa Texasissa hänen laulaessaan: “Texas, stand up right... Too Much Blues (Pilot Light) Tällainen levy tupsahti syliini syksyn koleudessa uutteran toimituspäällikkömme Pete Hoppulan toimesta. Laws kertoo rakastavansa bluesia, mutta joskus hänestä sitä on vaan liikaa tyrkyllä. suuresta metsäpalosta kertova The Allman Brothers Band -henkinen nimiraita Olustee), mutta käyttäen yhä toisena olennaisena sidosaineenaan 1960ja 1970-lukuista soulia. Albumin tusina kappaletta ovat kahta lukuun ottamatta Lawsin omia sävellyksiä, joista monien lyriikat ovat mukavan oivaltavia, ajankohtaisia ja yhteiskunnallisiakin, ei siis pelkkää “baby I love you” -teemaa. Kappaleen suola on Willisin soittama ensiluokkainen resonaattorikitara. Poikkeuksen muodostaa John Andersonin Seminole Wind, joka nousi alkuperäisversiona 1992 USA:n Billboardin countrysinkkulistan sijalle 2. so much shit in Texas like Johnny Winter said”. Haave täyspäiväisestä muusikkoudesta kuitenkin lopulta toteutui ja on nyt mahdollistanut O’Learyn ensimmäisen maailmanlaajuiseen jakeluun yltäneen julkaisun monien sinänsä kiiteltyjen mutta kaupallisesti turhan vähälle huomiolle jääneiden indie-albumien jälkeen. Riuskinta retrohenkistä sielunhoitoa levyllä antavat kuoron komeasti tukema kiihdyttely Wonderland, kiihkeä funknumero Free High sekä aistikas sweet soul -tunnelmointi Waiting. Sekaan soljuu luontevasti myös New Orleansin second line -sävyjä (laulajan omasta keikkamenneisyydestä Levon Helmin klubilla kertova Funky Little Club On Decatur) sekä rempseää piano-boogie woogieta (Need For Speed). 80:n rajapyykkiä lähentelevä Nelson on tänä päivänä varsin hyvässä laulukunnossa ja tehnyt kuuntelukelpoisen levyn, ensimmäisen kymmeneen vuoteen. Näin taisi ainakin alligaattoripomo Bruce Iglauer kuuliaisesti tehdä. Tarinankertojana Grey lilluu omalla samanaikaisesti sekä maanläheisen arkisessa että taivaita syleilevässä sanoitusmaailmassaan, ikään kuin litteroiden suoraan tajunnanvirtamaisia ajatuksiaan auki kappaleiden lyriikoiksi. Vaikkei Alligator Records totisesti voikaan väittää yhtä ainutta JJ Greyn ja Mofron suosimista genreistä leipälajikseen, on yhtiö muistanut silti aina antaa tälle ”mustalle lampaalleen” kunniaa visionäärisyydestään ja juurimusiikillisesta luovuudestaan. Entinen merivoimien veteraani oli jo joutunut kertaalleen sanomaan terveyssyistä hyvästit soittovietilleen ja uhraamaan välissä 13 vuotta poliisin ammatissa leipäänsä tienaten. Sen omaperäinen musiikillinen runko on koottu eteläisen bluesahtavan americana-rockin moneen muotoon taipuvista rakennusosista (mm. Herra Tradin kirjoittamalla jump bluesilla Strange Things Happening Every Day lähdetään liikkeelle ja heti alkutahdeista lähtien tunnelma on korkealla. Pertti Nurmi TRACY NELSON TRACY NELSON Life Don’t Miss Nobody (BMG 538870092) Tracy Nelson on varttuneempi kantrija blueslaulaja, joka on tehnyt levyjä 1960-luvun puolivälistä lähtien. Täytyy alkajaisiksi tunnustaa Willie J Lawsin olevan aivan uusi tuttavuus huolimatta hänen kuulemma yli 35-vuotisesta muusikon urastaan ja vaikka kyseessä on musta bluesartisti. Blues Newsin kriitikkokunnassa edellislevyt ovat joka tapauksessa ymmärtäjiä löytäneet. Levykaupustelijoilla kuten Discogsissa niitä ei kylläkään ole fyysisessä CD-muodossa tarjolla. Kuivakka, raikkaasti pureva ja piikittelevä Texas-koulukuntainen kitarointi on mukavasti framilla milteipä jokaisella kappaleella, joten kuulijan ei tarvitse pelätä ylipitkiä ego-trippailuja eikä liioin tarkoitushakuista maailman nopeimman kieltenvinguttajan tittelin metsästystä. Kokoonpanon hengentuote lennähtää jälleen Alligatorin normilaarista omiin korkeuksiinsa. Ei tosin minun näkövinkkelistäni tällä CD:llä, jolla enemmistönä ovat pikemminkin jopa liioitellun katkorytmiikkaiset sekä funkahtavat ja ehkä enemmänkin souliin kallistuvat tulkinnat, joilla huomasin paikka paikoin häiriintyväni säestysryhmän jotenkin turhan kolaavasta meiningistä. Joissain piireissä hän kulkee lisämääreellä “The last prophet of the funky texas blues”. Lisäksi JJ on tällä kertaa päätynyt tuottamaan ensi kertaa julkaisunsa. Klarinetilla ryyditetty Yonder Come The Blues menee aavistuksen liikaa jazzin puolelle, mutta suuremmin asia ei kuitenkaan häiritse.. Tavattoman pätevän laulannan ohella kitaraa, dobroa, koskettimia ja huuliharppua äänitteellä soittava Grey on myös kirjoittanut bändinsä kaikki kappaleet yhtä lukuun ottamatta. Kingin Thrill Is Gone ja Little Miltonin Annie Mae’s Cafe. Ahdinkoon ei ole todellisuudessa akuuttia aihetta. Pete Hoppula WILLIE J WILLIE J LAWS JR. En siis ole nettilatauksiin vihkiytynyt henkilö, jossei asia ole aiemmin tullut tunnetuksi
Sittemmin kohtaamisia on tullut lukuisia ja aina tavatessani iloisen Mizzin halata rutistamme toisiamme oikein sydänten kyllyydestä. Gospelsävelmä Hard Times on mukana kahteen kertaan, joista ensimmäinen on pelastusarmeijatyylinen sovitus ja jälkimmäisen Nelson esittää yksin 12-kielisen kitaran kera. Ne ovat pari pykälää liiankin hempeitä minulle, mutta tuovatpahan sopivaa kontrastia albumin reippaammalle alkuosalle. Laulaja-lauluntekijä Bruno Major liittyy yhteistyöhön tuotannollisesti paljaammaksi kuoritulla ja Aretha Franklinin työjälkeä muistuttavalla kaihoisalla balladilla Eventually. Antiikin Kreikan mytologiasta etunimensä saanut daami tarvitsi itsensä löytämiseen pidemmän tien, joka kulki hänen tapauksessaan New Yorkista Lontooseen. Bobby Rush vastaa kutsuun hänelle ominaisilla, kuivakkailla huuliharppusoundeillaan. 60 Blues News 5/2023 Jotkut ehkä muistavat Nelsonin Irma Thomasin ja Marcia Ballin kanssa tehdystä ”Sing It!” -albumista. Sanoituksissaan artisti seurailee southern soul/blues -kerronnan traditiota. Albumin säveltäjä-sanoittajiin kuuluu myös Bradley Kohn, jonka osittaista käsialaa on 1970-lukuisen grooven voimin jyskyttävä Ride This Train. CD-kansi vahvistanee tämän käsityksen. Ne hautaavat aika ajoin valitettavasti taakseen jopa Bobby Rushin huuliharpun. CD:n loppupuoli, eli kolme vikaa raitaa ovat hempeitä, suorastaan saippuoituja balladeja. Debyytti-EP ”Sugar Woman” (2021) herätti sekä kriitikoiden että kuluttajien uteliaisuuden – kasvaen nyt parin vuoden viiveellä esikoispitkäsoitoksi. Tapasimme muistaakseni ensi kerran Rauma Bluesissa 17 (!) vuotta sitten kesällä 2006. ”New Orleansin creole-kuningattarelle” eli solistin äidille omistettu Lois Lang, hyökkäävällä sähkökitarasoololla vuorattu tanssinumero River Keep Runnin’ sekä toivontäyteisen viestin jakava Muscle Shoals -henkinen slovari Carry The Weight. Bluesin pariin palataan, kun Charlie Musselwhite saapuu harppuineen avustamaan Willie Dixonin It Don‘t Make Sense -sävellystä. Siinä Neiti Lowe tuo tuhdisti julki, ettei ole mikään halpisneito, kun jopa hänen korkokenkänsä ja hepeneensä ovat varmaan omaisuuden arvoiset. Francisin panoksella jalostuneisiin teoksiin lukeutuvat levyn positiivisuudessa kylpevän neo-soulahtavan nimiraidan ohella mm. Hieman yli parikymppisenä ensimmäistä kertaa tosimielellä esiintymislavalle Greenwich Villagen jamiklubilla kiivennyt Lang vakiintui tähdittämään ”Monday Night Blues” -teemaista arki-illan showtaan New Yorkin Harlem Grillissä. ”Beautiful Dreamsillä” Acanthaa tukevat useat palkitut Lontoon seudun tuottajamuusikot kuten Kiris Houston, Luke Juby, Phil Simmonds ja Emlyn Francis. Bobby sujauttaa luonnollisesti sekaan lyhyen munnarisoolon. Totta kai lyriikoissa vilahtelee myös kannanottoja mustan naisen asemaan nykymaailmassa sekä takaumia jokaisen New levy tutkailut. Viimeksi mainitulla kitaristilla onkin erityinen roolinsa myös sovittajana, eräiden kappaleiden toisena tekijänä sekä äänitteitä hallitsevan puhallinvoittoisen bändisoundin johtavana arkkitehtina. Levy päättyy Bobbyn melodisen huuliharppuintron myötä milteipä nukahduttavan hempeään joulunajan odotuslauluun Christmas Tears. Laulajana Lang tulkitsee musiikkiaan kypsällä ja itsevarmalla tavalla. Seuraavaksi kuultava Easy Baby ei ole viitekehykseltään lähelläkään Magic Samia, vaan tuo lauluvärityksineen pikemminkin mieleen oman Honey B:mme lauluakrobatiat. Lopputulema on pariskunnan hervotonta vuoropuhelua mukaansatempaavien keinuvien rytmien saattelemana. Sieltä matka jatkui samaisen paikan Lontooseen avatulle sisaryökerholle sekä mahdollisti nyt myös oman bändin perustamisen. Juomaosastossa jatketaan myös seuraavalla reippaalla bluesshufflella Drink Drink, joka seurailee Junior Wellsin (Mel Londonin) kovin tuttua Little By Little -rytmiikkaa. Honey Tree nimittäin lainaa vauhtiin päästyään lyriikoissaan Muddyn ikimuistettavaa Sugar Sweet -teemaa, kun Mizz Lowe kujertaa “can’t call her sugar, sugar never was so sweet”. Ehkäpä tästä saa lisäpontta jouluostoksille – ainakin Bobby Rushin ja Mizz Lowen vankkumattomille faneille (kuten minulle). Tunnelmasta toiseen eli gospelista kantriin siirrytään Hank Williamsin Honky Tonkin‘ -kappaleen kera, jossa duettoparina on Willie Nelson. Kolmikko on lyönyt jälleen hynttyyt yhteen ja esittää tällä levyllä version Allen Toussaintin sävelmästä I Did My Part. Mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mike Henderson, joka heittää mukaan maukkaita riffinpoikasia. Kolmisen vuotta jatkunut kiinnitys tarjosi hänelle arvokkaita kontakteja sekä uuden entistäkin tärkeämmän työpaikan Manhattanilla sijaitsevan The Box -kabareen laulajana ja juontajana. Kappale julkaistiin viime vuonna myös CD-singlenä. Hänen vastuullaan ovat samoin albumin kaikki kiipparisekä jousisovitukset ja -toteutukset. Niitä rassaavat myös ylipontevan muhkeat syntikkasoundit, joista vastaa herra nimeltä Brother Paul Brown. Kappaleelta tulee väkisin mieleen periamerikkalainen asenne rahan ylivertaisuudesta, joka ajaa siellä kaikkien muiden asioiden edelle. Hän muistaa vältellä ylimaneereita ja säästelee muutenkin hienovaraisesti kaiken osaamisensa paljastamista yhdellä kertaa. Esimerkiksi tuiman jytäsoulnumeron He Said/She Said aiheeksi on valikoitunut covid-vuosina rooliaan voimistanut disinformaation hyötykäyttö vaikuttamisen välineenä. Kuuntelin verrokiksi West Coast Bluesin mainion mies ja dobro -instrumentaaliluennan aiheesta vain todetakseni, että Nelson jää toiseksi. Mihin oikein kannattaa uskoa valeuutisten muovatessa kansainvälisiäkin viestintäkanavia mieleisikseen, vai uskoako enää kehenkään. Hieman levottoman oloinen, rap-sukuinen Hip Shakin‘ Mama kertoilee Mizz Lowen erityisosaamisesta, joita painottaakseen Bobby kuiskailee rohkaisevia kehotuksia tämän korvaan. CD:n puolimatkan krouvin soul-hiphopahtava, rytmikäs Ain’t Givin’ Up My Love kertoo miten mies – tässä tapauksessa luonnollisesti Bobby Rush – palaa kännissä kotiin vieraan naisen tuoksuissa ja palan painikkeeksi hänellä “breath smells like gin”. Chuck Berryn sanoitukseltaan nerokas Brown Eyed Handsome Man suorastaan pursuaa vierailijoita, kun vokaaliosuudet jaetaan Nelsonin, Dianne Davidsonin, Irma Thomasin, Marcia Ballin, Reba Russellin ja Vickie Carricon kesken. Mutta asiaan. Vaikka kolmikossa on kaksi varsin taitavaa pianistia, niin piano-osuudet on annettu Kevin McKendreen soitettavaksi. CD:n jämäkkä nimikappale on sijoitettu heti kakkosraidaksi. Tarinoissa kyllä toistuvat tyypilliset hauskanpitoon, elämiseen ja unelmiin liittyvät teemat, mutta niiden lomassa uskalletaan toisinaan ojennella myös yhteiskuntakriittistä keskisormea. Pertti Nurmi ACANTHA LANG ACANTHA LANG Beautiful Dreams (Magnolia Blue 070002 277415) Eräs 2020-luvun uutisarvoisimmista ”retrosouliksi” tyyliltään luokitelluista naislauluäänistä on kulkenut tavallaan loogisen mutta suorittamiensa maantieteellisten mutkien kannalta sangen poikkeuksellisen reitin tullakseen julki isossa mittakaavassa. Seiskaraita Take My Love on sitten Mizz Lowen SE bravuurilaulu, joka on pakostakin mukana, koska juuri sen (ja yleensä ainoastaan sen) hän esittää aina kaikilla yhteisillä keikoilla duettona Bobby-maestron kanssa. Vaikka sovitus on pikkuisen verkkainen alkuperäiseen tai vaikka Buddy Hollyn näkemykseen aiheesta, on versio kuitenkin hyvä. Avausraidan ensi potkuista putkahtaa ensimmäisenä ja koko lailla yllättäen mielikuva Muddy Watersin Chicagobluesista. Tyyleikseen Lang omaksui alusta pitäen vanhakantaisen eteläisen soulin, funkin ja bluesin, joista hän ryhtyi vatkaamaan itselleen sopivaa mikstuuraa kirjoittamiensa vahvalla henkilökohtaisella sanomalla varustettujen laulujen välityksellä. New Orleansissa syntynyt ja sieltä musiikillisen DNA:n mukaansa napannut Acantha Lang ei noussut kotiseutujensa kilpailuherkällä tantereella tähdeksi, eikä häntä tuolloin edes varsinaisesti kiinnostanut ammattimainen musiikinteko. Riku Metelinen MIZZ LOWE MIZZ LOWE Classy Woman (Mizz Lowe 008) Saatan olla liian jäävi arvioimaan tämän uutuuden, koskapa Bobby Rushin livekeikkojen taustatai oikeastaan esitanssijana vuosikaudet toimineesta Mizz Lowesta on tullut aikain saatossa oikein hyvä ystäväni. Bobby yrittää siinä sitten hekotellen perustella, miten hän niin diggaa ottaa ihan viattomasti pientä hömpsyä poikien kanssa
Aivan tuoretta musiikkia levy ei silti sisällä vaan kyseessä on läpileikkaus 25-vuotisen ja 20 pitkäsoittoa sisältäneen uran kohokohdista. Koska herran varhaisempi tuotanto on entuudestaan vierasta, tarjoilee levy paljon mieluisia kuunteluhetkiä. Tosiasia on, että kokoelmalevyjen kohdalla vaihtoehtoja on niin monta kuin kuuntelijoitakin, joista jokaisella on omat suosikkinsa. Olen aina pitänyt ”Red Breath” -albumia Basilen jazzlevynä ja siltä valittu instrumentaali B.D. Levyn kappaleista Danielsen on kynäillyt itse 10, loppujen seitsemän ollessa sopiva kattaus tuttuja covereita. Kaikeksi onneksi kyse ei ole flamencosta vaan tässä luovitaan akustisvoittoisesti jossain kantrin, popin ja americanan välimaastossa. Levyn loput kolme coveria ovat Joe Ligginsin hauska ryyppylaulu I Ain’t Drunk, läheisesti samaan seuraan kuuluva Let Me Go Home Whiskey (Shifty Henry) sekä täysin eri tyylisuuntaan kuuluva R&B-mies Buster Brownin ilopilleri Fannie Mae. Sillä tavoin se kuulostaa hyvältä.” Pete Hoppula ANGELA ANGELA HOODOO HOODOO Coyote (FOLC 189) Minulle tarjottiin tilaisuutta arvioida espanjalaista juurimusiikkia, josta yritin kieltäytyä kohteliaasti tyyliin “mä en bonjaa espanjaa”. Monista kokoelmajulkaisuista poiketen kappaleet eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja näin on saatu mukavasti vaihtelua. Prophecykappaleessa olisi aineksia joita käyttää, mutta jotenkin sovitus jättää pikkuisen toivomisen varaa. pianistit Anita Fabiani ja Christoph Karas kolmella kappaleella, kitaristit Chino Swingslide ja Federico Verteramo parilla kappaleella sekä harpistit Tota Blues, Jorge Costales ja Juraj Schweigert neljällä kappaleella. En myöskään lämpene reggaepoljentoiselle Causing Joylle ja sillekin olisin keksinyt tusinan verran vaihtoehtoja ”Soul Blue 7” -albumilta. Vaikka englannin kieli on Angelalla hallussa, en voi olla miettimättä, miltä levy olisi kuulostanut hänen äidinkielellään laulettuna. Willie Dixonin 29 Ways esitetään alkuperäisen tapaan mukavana doo wop -tyylisenä versiona. Lopetuskappaleeksi valittu ”The Goods” -kiekon hurjin kappale 1.843 Million on sopiva päätös hyvälle levylle. Ihmettelen suuresti miksi, kun parempiakin levyllä olisi ollut, kuten vaikka messevä Brand New Fool tai utuinen Ain’t That A Man. Lang itse syntyi ja varttui 9th Wardilla, joka koki erityisen pahoja tuhoja luonnonmullistuksen kourissa. Aivan kaikkia odotuksia levy ei täyttänyt. Laulajana Angela sijoittuu jonnekin Katie Meluan, Samantha Fishin tai Elles Baileyn osastolle ja musiikillisesti ollaan ajoittain lähellä kahden viimeksi mainitun tekemisiä. Muutamissa numeroissa, kuten She Wants To Dance sekä erityisesti blueshumpalla I’ll Be Your Doctor ollaan Jimmy Reedin jalanjäljillä, joskin Doctorissa Costalesin harppu on vahvemmin Chicagoa ja Danielsen itse sovittaa sekaan Eddie Tayloria omiin mieltymyksiinsä sopivaksi. Heikki Suosalon tuoreessa Soul Express -nettilehden haastattelussa nainen kertoo vain halunneensa tuoda levytysstudioon jotakin, mitä sieltä on hänen mielestään jo hyvän aikaa puuttunut: ”Minulle oli erittäin tärkeää, että minulla on ainutlaatuinen soundini. bändit Blue Bloody Blades ja A.C.A.B.A.D.A.S. Itse kiinnostuin Basilen äänitteistä joskus viime vuosikymmenellä, kun kuulin ”Woke Up In Memphis” -kiekon, ja siitä lähtien on lähes jokainen hänen levynsä hyllyyni päätynyt. Toistuvat esiintymiset Englannin valtakunnan tv:ssä sekä albumilta lohkaistun It’s Gonna Be Alright -kappaleen Grammy-ehdokkuus osoittavat Acantha Langin olevan suuren läpimurtonsa kynnyksellä – ellei ole jo astunut ratkaisevan korokkeen ylikin. Kantrirock Home on toisaalta ihan mainio, joka ilman viulua ja räväkämmän kompin siivittämänä olisi ollut paljon parempi. Riku Metelinen JDANIELSEN JDANIELSEN Foolin’ Around (Wolf 120.987) Jörg Danielsen on meidän Finnish Blues Societyä vastaavan Vienna Blues Associationin perustaja ja pomo sekä sitä kautta tuonut maansa bluesia tunnetuksi Euroopassa, kuten esim. Tämä ”Foolin’ Around” lienee jonkin laskentatavan mukaan Danielsenin kuudes pitkäsoitto ja ehdottomasti bluussein, niin kappalekuin erityisesti tyylivalikoimaa katsoen. Hitaaseen osioon menevät miehen oma What A Time sekä myös Albert Kingiltä tuttu mukavan keinuva Mark Ricen Cold Woman With Warm Hearts. Torvet ovat tiukat ja Duke Robillard kepittää varsin rullaavan soolon. Huomaan viihtyväni yhtä hyvin vuoden 2004 albumin ”Blue Ink” materiaalin kuin parikymmentä vuotta myöhemmin levytetyn ”Last Hand” -levyn musiikin parissa. Omista sävellyksistä koostuva ”Coyote” on hänen esikoisalbuminsa. Do The Voodoo, Hoodoo!mustalaisviuluineen on kuin tuulahdus menneiltä vuosilta. Kun niin kauniisti pyydettiin, en osannut kieltäytyä, vaikka arviolevyjen pinossa lojui tusinan verran kuuntelua odottavia levyjä. Sain kuitenkin kuulla, että laulu olisi kolmannella kotimaisella ja että varmasti pitäisin levystä. osallistumalla yhtyeensä kanssa vuoden 2023 European Blues Challengeen Puolassa. Toinen valinta, kauniin melodian omaava Sleeping Beauty sen sijaan on onnistunut. sijoitettuna koosteen puolivälin paikkeille toimii mainiona välipalana. Kokonaisuudesta on yritetty tehdä täyteläinen soppa ja liikojen einesten käyttö on koitunut kompastukseksi. Debyyttialbumiksi ihan okei, ei huono, mutta tästä on hyvä lähteä parantamaan. Riku Metelinen levy tutkailut. Vahvaa ja rauhallista Chicagoa edustavat Devil On My Shoulder tukenaan kitaristi Verteramo sekä levyn tyylikkäin veto Booze Drinkin’ Woman harpistinaan Schweigert. Tämä on Basilen toinen kokoelma, sillä kymmenisen vuotta sitten häneltä ilmestyi tupla-CD ”At Home Next Door”, jonka ensimmäinen levy muodostui vanhoista kappaleista ja toinen levy puolestaan uusista. Tickle My Mule -kappale on selkeästi saanut vaikutteita You’ll Be Mine -sävelmästä, tahallista tai ei, mutta yhtymäkohdat ovat selkeät. Samaan kategoriaan kuuluu tietysti myös Tampa Redin It Hurts Me Too. No, Basile on varmaan valinnut itselleen mieluisat kappaleet. Levyn päälinjasta poikkeava Watchin’ The Rising Sun on miellyttävä sekoitus ragtimea ja kivan naukuvaa havaijia kitaristi Swingsliden avittamana. Halusimme tehdä levyn, joka taltioi äänen siten kuin soitamme musiikkia livenä lavalla. Ensimmäinen sinkkulohkaisu oli kaihoisa americanasävelmä Far Away, josta löytyy selkeitä yhtymäkohtia Samantha Fishin ”Belle Of The West” -albumiin. Vaikka alku oli jokseenkin lupaava, ei jatko suju aivan yhtä hyvin. Lähes kaikilta albumeilta on materiaalia mukana, tosin kaksi viimeisintä levyä ”Through With Cool” sekä ”B‘s Testimony” skipataan suosiolla. En yrittänyt luoda vintagea käyttämällä analogista nauhaa. Levyn instrumentaaleja ovat länsirannikon tyylinen rempseä JD Boogie sekä nimikappale, tautofoninen Hooker-boogie Foolin’ Round. Angela Hoodoo on siis espanjalainen laulaja-lauluntekijä, jonka menneisyyteen kuuluvat mm. Sellainen olisi piristänyt levyä sekä parantanut lopputulosta. Jari Kolari AL BASILE AL BASILE B’s Time (Sweetspot SS9948) Al Basile, tuo mainio kornetinsoittaja, on muistanut meitä taas uudella levyllä. Blues News 5/2023 61 Orleansin kasvatin mielessä edelleen kummittelevaan Katrina-hurrikaaniin. Neobilly Turtle Road Blues slappibassoineen on loistava ja tällaista olisi voinut olla enemmänkin. JDanielsen bändi on trio, jonka muodostavat Jörg Danielsen (kitara ja laulu), Martin Melze (basso) ja Christoph Karas (rummut), vierailijoina syvyyttä sointiin tuomassa mm. Vaikka monesta julkaisun kappaleesta pidän, niin en kuitenkaan aivan kaikista. Menopalat ovat ihan mukavia, mutta lähes poikkeuksetta kaikki hitaammat kappaleet ovat mielestäni turhan verkkaisia. Juutuubista löytyy Angelan versio Ruth Brownin 5, 10, 15 Hours -klassikosta, eikä olisi ollut huono idea ottaa se tai joku muu räväkkä cover mukaan. Ilmaisunsa hän pohjaa ennakkoluulottomasti menneisyyteen, muttei silti miellä historian toistamista päämääräkseen. ”Shaking The Soul Tree” -albumilta on valittu demomainen Drive Me Darling. Tämä ”Foolin’ Around” on rauhallisuudessaan mieluinen poikkeus ja vastine nykyajan räimeeseen
No, että Epsanjassa on äänitelty koko lätty viime toukokuussa ja saman maan Folc Recordsin katalookiin tämä loistava uutuusalbumi on merkattu. Höystämällä viestiä hyytävän karhealla mutta yhtä kaikki nautinnollisella äänellään ei juuri muuta tarvitakaan. Andre Williamsin tuotannon mieleen tuovalla gogo-soul-numerolla You Got It (And I Need It) lasketellaan taas siihen malliin, ettei köriläästä heti uskoisi moisia ääniä edes lähtevän. Onneksi mukaan on eksynyt myös muutama snadisti kevyempikin hituri. perseen pohjasta, että heikompi sortuu elontiellä. Nämä äijät ovat länsimaisen rytmimusiikin pelastajia. Mutta BW&S ei armoa anna. Etäisyys kotikulmien jukejoint-äänimaailmaan kasvoi entisestään Dan Auerbachin hitinvainuisissa käpälissä – siitäkin huolimatta, että uusimmalle levylleen Finley on saanut seurakseen kehutun vuoden 2021 omaelämäkerta-albuminsa ”Sharecropper’s Son” avainmuusikot Kenny Brownin (kitara) ja Eric Deatonin (basso), jotka kyllä halutessaan hallitsevat ruraalimmankin soitannan salat. Big Legal Mess -merkillä 2016 ilmestyneen debyyttinsä ”Age Don’t Mean A Thing” jälkeen Dan Auerbachin tuotannossa ja levy-yhtiöllä viihtynyt Finley tuntuu ikään kuin vain nuorentuvan ikääntyessään. Soul-raiteille vanha bluesmies kulkeutui jo ensimmäisen tuottajansa, Big Legal Messin omistajan Bruce Watsonin ohjauksessa. Varsinaisen työuransa puuseppänä hän joutui vuosikymmeniä myöhemmin päättämään vakavan silmäsairauden johdosta. Levyllä on 12 toinen toistakin loistavampaa omatekoista tai taidolla varastettua raitaa. Yhtiön uusin albumi “Glory“ ilmestyi syyskuun puolivälissä viiden vuoden (liian pitkän) julkaisutauon jälkeen ja on ollut allekirjoittaneen grammarissa kaksikomponenttiliimalla levylautaseen kiinnitettynä siitä asti. 62 Blues News 5/2023 ROBERT FINLEY ROBERT FINLEY Black Bayou (Easy Eye Sound EES-033) Minkä persoonan levymaailma olisikaan menettänyt, ellei Louisianan Bernicessä 1954 syntyneestä Robert Finleystä oltaisi koskaan saatu leivottua nyttemmin maailman konserttiareenoilla säännöllisesti reissaavaa ja äänitteitä kiihtyvää tahtia julkaisevaa soulblues-kosmopoliittia. Suorimpina vastavoimina edellisille toimivat Louisiana-valssi Lucky Day sekä ikäihmisillä usein edessä olevasta yksinäisyydestä muistuttava soulballadi Nobody Wants To Be Lonely, jolle taustatukeaan antavat Finleyn kiertueillakin mukana kulkeva tytär Christy Johnson sekä jännittävän etunimen omaava tyttärentytär LaQuindrelyn McMahon. Karua mutta ah, niin koukuttavaa kyytiä. Harvinaisen alkuvoimaista autotalliräimettä on saatu sullottua mukaan myös kappaleille Waste Of Time ja What Goes Around (Comes Around). Plussaa on myös se, että käsittelyssä on I Me Mine eikä esimerkiksi blues(rock)kitaristien toimesta loppuun kaluttu While My Guitar Gently Weeps, josta on tullut kuultua vuosien saatossa aivan riittävästi erilaisia versioita, että nykyään mieluummin kuuntelen alkuperäistä. Raakaa ja rankkaa, rujoa ja rouheeta rokkenrollia ja rytmibluesia! Sitä on törkeesti täynnä tämäkin B. Buddy Guyn ohjelmistosta lainattu Ten Years Ago on todellista blueskitaran juhlaa. Vaikka Buddy Guy on elossa olevista kitaristeista se kaikkein kovin, niin ei Monster Mike paljoa jälkeen jää versionsa kanssa. albumi, vaikka on välillä miehistössä vaihteluakin tapahtunut – ja toivottavasti jatkoa seuraa. Vahvana osana Robert Finleyn nykymusiikissa soi 1960ja 1970-lukuisesti funkahtava blues, kuten omaa elämäntapaa avaavalla Livin’ Out A Suitcasella sekä huijaavasta naisolennosta riimejä veistelevällä Slim Harpo -vaikutteisella Sneakin’ Aroundilla, jolla solisti hämmästyttää irtaantumalla maanisesta möreydestään lähes falsettimaiseen laulutulkintaan. Kotiuduttuaan takaisin Louisianaan lupaava kitaristi jatkoi osittaista muusikon eloa sekä katusoittajana että omassa gospel-bändissään. Eivätkä lainat todellakaan ole mitään läpikaluttuja stanuja, vaan afroamerikkalaisen musiikin historiasta kaivettuja harvinaisia helmiä, kuten raakalaisilla coveri-politiikka aina on ollut. Pikaisesti laskien Barren ja villimiesorkesterin noin 13. Tsorit siitä. Tätä joko rakastaa... Sujautahan suobootsit jalkaan, tällä retkellä niitä tarvitaan. tai sitten ei. Siinä tyrät rytkyvät ja verisuonet katkeilevat, kun setä Barrence tulkitsee rytmimusiikkia omalla pistämättömällä tyylillään ja tahdillaan, ja aina väliksi kiljaisee ns. Että kerkee vähän edes henkeä vetämään, ennen kuin taas pudotaan mustaan aukkoon. Ja kunnianarvoisa Mr. Seuraavan yllätyksen tarjoaa tuhmasanainen Miss Kitty, joka on puettu hyvinkin garagerokahtavaan ulkoasuun. Omista kappaleista ässäparin muodostavat torvilla sekä uruilla höystetyt Losing Every Battle levy tutkailut. Ensin mainittu rullaa mukavasti, eikä jälkimmäisessäkään moitittavaa ole. America’s Got Talent -ohjelmaan sekä nopealla aikajänteellä kansainväliseen kulttisuosioon. Hienoa, että Beatlesiä ja etenkin George Harrisonia kierrätetään. Hänen tekstinsä liittyvät ymmärrettävästi enimmäkseen kotikulmille pohjoiseen Louisianaan – ja se mikä niillä huudeilla on arkipäivää, ei välttämättä ole sitä hänen globaalille yleisölleen. Barren taustalla Savagesissa musisoivat jo 1980-luvulta tutut Peter Greenberg kitarassa ja Phil Lenker bassossa, orkkisvillejä aina ekalta patalevyltä lähtien. Myös muu soittokunta osaa todella asiansa, fonikin soi kuin keuhkotautisen viimeinen virsi. Kolmannella Easy Eye Sound -albumilla taso ei ole siten ainakaan laskenut verrattuna aiempaan. Vuonna 1970 Yhdysvaltain armeijassa palvelleena helikopteriteknikkona Saksaan sijoitettu Finley ajautui ykkösvelvollisuuksiensa ohessa myös soittamaan sekalaisiin inttikokoonpanoihin. Ehdottomasti vuoden parasta matskua äänitemuodossa. Lisää draamaa arkeen toi myös ero vaimosta sekä kotitalon tuhoutuminen tulipalossa. Pete Hoppula BARRENCE BARRENCE WHITFIELD & WHITFIELD & THE SAVAGES THE SAVAGES Glory (FOLC 210) G l o r y , g l o r y halle(sairaan)lujaa! Kunnia sille, jolle se kuuluu... Osta, kuuntele ja järkyty positiivisesti! Barrence Whitfield is back!!! Oouuujeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee... Siinä tulee todellakin hiki ja hengenahdistus tätä lättyä kuunnellessa. Pokke Korhonen MONSTER MIKE MONSTER MIKE WELCH WELCH Nothing But Time (Gulf Coast GCRX-9046) Monista yhteyksistä tuttu kitaristivelho Monster Mike Welch on tehnyt uuden 14 kappaletta sisältävän levyn, jolta löytyy omien sävellysten lisäksi neljä kierrätysraitaa: yksi Beatlesiltä, yksi Buddy Guyltä sekä pari Robert Johnsonin kirjoittamaa kappaletta. Kun esimerkiksi levyn hill country blues -tyylisessä päätöskappaleessa Alligator Bait kerrotaan, kuinka Finleyn isoisä käytti lapsenlastaan syöttinä krokojahdissa, ei jää syytä epäillä etteikö näin olisi todella tapahtunut. Finley on paljastanut viisastenkivenään, että jokaisessa kunnon laulussa pitää olla oma tarinansa. Tyylistä tai taidosta nyt puhumattakaan. Vastoinkäymiset toivat kuitenkin Robertin päiviin lisää luppoaikaa, jonka hän täytti jälleen musiikilla. Barrence Whitfield Villiihmisineen on totisesti maineensa ansainnut. Whitfieldin musiikkituote. Heitä täydentävät vielä liuta vierailijoita, joista keskeisimpiin rooleihin nousevat kuudella raidalla puhaltava harpisti Tim Quine sekä kosketinsoittaja Ray Jacildo, jonka urkuja, Wurlitzeria tai pianoa kuullaan kaikkiaan neljällä esityksellä. Ja millä asenteella mennään... Sessiokuntaan kuuluvat myös rumpalit Patrick Carney (The Black Keys) ja Jeffrey Clemens (G. Love & Special Sauce). Auerbachin studiolla Nashvillessä taltioitujen kappaleiden on kirjattu syntyneen demokraattisessa kirjoitus-, sävellysja sovitusyhteistyössä koko edellä mainitun ydinkaartin kesken. Tavara on taattua, tasalaatuista ja virallisesti leimattua. Mitäpä muuta tästä pitäisi vielä kertoa. Robert Johnsonin If I Had Possession Over Judgement Day on hieno bändiversio ja Kind Hearted Woman Blues puolestaan alkuperäisen hengessä levytetty mies ja kitara -esitys. Ja taustayhtiö Savages tykittää äijän keralla täydellä teholla ja armottomalla asenteella. Ennalta-arvaamattomat käänteet veivät seniorin seuraavaksi mm
Levy on todellinen tunteen ja taidon yhdistelmä. Tästä nuoresta miehestä tulemme vielä varmasti kuulemaan paljon! Jari Kolari OMAR & OMAR & THE HOWLERS THE HOWLERS What’s Buggin’ You. Voi pahus, minun tappioni, kun olen fanaattinen Chicago-bluesfani, mutta kuunneltuani tämän miehen loistavan levyn en ole enää ollenkaan pahoillani asiasta. Aivan kaikkia herran levyjä en ole kuullut, mutta kaikista kuulemistani tämä on ehdottomasti hänen parhaansa. (Big Guitar Music BGM2305) Ilahduin hoksatessani, että Omar & The Howlersilta on ilmestynyt uusi levy. Riku Metelinen NICK WADE NICK WADE Feeling Good Is Good Enough (Extra Sensory Productions NWM-2301) Nick Wade on erinomaisen miellyttävä ja kiinnostava uusi tulokas bluespiireihin. Huilut ja pillit saivat nopeasti jäädä taka-alalle, kun Nick löysi parikymppisenä sähkökitaran ja Chicago-bluesin, joskin heti kohta kuultuaan Robert Johnsonia, hän päätti alkaa ”Robert Johnsoniksi” panostaen kaiken tarmonsa country bluesiin ja spirituaaliseen musiikkiin. Apinat, Bo Diddley ja CCR erottuvat edelleen inspiraation lähteinä ja herkkua on tarjolla monenlaista. Monin paikoin hän soittaa hämmästyttävän “omaristi“. Levyjä on sittemmin kertynyt parisenkymmentä. Hiljaiseloa artisti ei kuitenkaan ole viettänyt, sillä pelkästään 2020-luvulla hänen plakkariinsa on kertynyt muilla yhtiöillä jo kolme aikaisempaa ensiluokkaista pitkäsoittoa. Herkkää näppäilevää finger picking -tyyliä edustavat The Broken Hearted Eritoten levyn aloitus ja lopetus hoituu tyylillä. Ragtimen suuntaan kääntyvät jo nimiensäkin puolesta instrumentaalit Ragamuffin sekä Raggin' My Blues Away, jotka Nick soittaa asiaan kuuluen Kalamazoo Gibson 1936 -mallin kitaralla. Viimein miehen vointi on siinä määrin kohentumaan päin, että kitaransoittoa voisi taas harkita – laulukin irtoaa edelleen hyvin ja hyvin mureasti. Levyn päättää verkkaisemmin keinuva No Peace In The City, jonka teksti on aivan liian ajankohtainen ympäri maailmaa. Fogertyn hahmotteleman kartan turvin rämeelle suuntava Gator Man saa retkiseuraa Kentucky Headhuntersin Greg Martinista. Omar & The Howlersin uutuuslevy ei tarjoa mitään uutta tai yllättävää. Tuolloin suorana rokannut kappale on nyt kääntynyt shuffleksi. levy tutkailut. Luonnollisestikaan kitarajuttuja ei tarjoilla niin isokätisesti kuin bändin keulakuvalta on totuttu kuulemaan, mutta käsialassa on paljon samaa. Siten poissa ovat niin halvan kuuloiset syntikkataustat kuin 1990-lukuisella piirto-ohjelmalla väsätyt nolonpuoleiset kansigrafiikatkin. Wrightin yhtyeissä. Howlerseina toimivat rumpalilegenda Mike Buck, basisti Jason Crisp sekä erityisen komeata työtä kautta levyn tekevä kitaristi Eve Monsees. Molemmat ovat todella tiukkaa tavaraa. Vahvimmin se kuului kappaleissa Sky Line Drive, hyvin Love In Vainin moodia seuraavassa Ease On Down The Road, Engineer Bluesissa sekä kappaleella Crucifixion, jotka kaikki olisivat voineet olla vaikka suoraan Johnsonin levytyksistä. Oman materiaalin seassakin on vanhoja tuttuja. Omar julkaisi sen luullessaan, ettei hänestä enää ole levyartistiksi – mukava saada teksteihin säveletkin mukaan. Bo Diddleyltä Omarin kirjoittaman piisikymmenikön oheen lainattu Crackin’ Up on oivallinen valinta, jota ei ole lähdetty uudistamaan. Albumin kaikki 12 kappaletta ovat Waden kynästä lähtöisin ja mies esiintyy niissä kitaransa kanssa, saaden kappaleella Lonesome Copperhead Snake tukea vierailevalta harpisti Li’l Ronnie Owensilta – ja vaikka Nick ja Ronnie ihan hyvä parivaljakko onkin, niin Nickin soittaessa yksin en huomannut kaipaavani ketään hänen seurakseen. Jälkimmäisen kokoonpanossa hän toimi myös musiikillisena johtajana aina tämän kuolemaan 1980 asti. Joe Texin, Z.Z. Mukana on monia vanhoja elementtejä ja muutamista kappaleista löysin tutun kuuloisia riffejä. Omar itse soittaa kitaraa neljässä kappaleessa ja huuliharppua yhdessä. Säestysryhmä, Catfoodin talon orkesteri The Rays säilyttää kiinteän olomuotonsa läpi ”Walking Heart Attack” -sessioiden ja hoitaa kaiken kaikkiaan tehtävänsä huolellisesti sekä elävältä ”oikealta” yhtyeeltä kuulostaen. Uusiokäytössä on myös ”Axe To Grind” -kiekon reipas instrumentaali Afraid Of My Own Tears jatko-osalla varustettuna. Leslien tai jonkin vastaavan muljuttimen läpi soitettu kitara näyttelee isoa roolia. Aihetta tosin olisi – ja kohta jo hieman kiirekin, sillä pian myös tämä tapaus alkaa olla sukupolvensa viimeisiä aktiivisia musiikintekijöitä sarallaan. Se ei haittaa, koska perusasioiden äärellä pysyttelevää musisointia ja perhanan hyvää fiilistä se tarjoaa – ja olipa levyn ilmestyminenkin jo sinällään mitä mainioin yllätys! Marko Aho JOHNNY RAWLS JOHNNY RAWLS Walking Heart Attack (Catfood CFR-033) Mississippissä 1951 syntynyt mutta 1960-luvun lopulta lähtien Milwaukeessa viihtynyt Johnny Rawls on niitä surullisen hahmon soulblues-ritareita, jotka ovat tuntuneet olleen ”läsnä” aikojen alusta asti, mutta suurten nimiartistien joukkoon heitä ei ole syystä tai toisesta koskaan ymmärretty laskea. Rosoisen äänen omaavana Monster Mike Welch on mielenkiintoinen laulaja ja kitaristina yksi nykypäivän tyylitaitoisimpia. Omat kappaleet ovat loistavia ja tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole. Toiminta Rawlsin taustalla on saumatonta, eikä ihme, samaiset Man sekä When You Bury My Body. Thousand Pound Gorilla ja Runnin’ Man löytyvät puolestaan lyriikkakirjasta ”Ballad of Old Leather Butt”. Simppelin riffin varaan nojaava Bad Monkey avaa pelin puolitempoisena, mukaansa tempaavana bluesrokkina. Päähuomioni levystä vie miehen suosikin eli Robert Johnsonin hengen leijailu sen yllä – ja kyllä ”Roopen” vaikutus vahvasti kuuluikin. Soolouralle ja omien albumien tekoon Rawls siirtyi brittiläisen JSP-merkin suojeluksessa 1996. Blues News 5/2023 63 sekä Offswitch Blues. Originaalilevytystä en ole kuullut, joten en osaa sanoa kumpi ompi parempi. Nick Waden “Feeling Good Is Good Enoughista“ voi todella sanoa, että se on ”the real deal” eli loistava ja tällä saralla ehdottomasti vuoden levy. Poiketen valitettavan monista southern soul -kentän julkaisuista, Rawlsin kohdalla sekä levyn tuotantoon, ulkoasuun että ennen kaikkea soitannolliseen tasoon on tavattu aina panostaa koko rahan edestä. Nick aloitti musisoinnin jo viisivuotiaana, kun jazzammattilainen Johnny Wade (mm. Paketti on uusi, mutta ainekset tuttuja. Parker, Gillespie jne.) eli Nickin isoisä opetti nappulalle musiikin alkeita. Hillin sekä 1970-luvun puolivälistä lähtien O.V. Levyn ainoa vierastyöläinen ei petä sooloodotuksia. Ensin mainittu kappale on elämän koettelemuksia omakohtaisesti (?) ruotiva tuhti blues ja toinen lenkkeilee Bo Diddleyn tahtiin. ”What’s Buggin’ You” kuulostaa siltä, ettei studioon ole menty nysväämään, vaan homma on hoidettu räväkästi. Pääosassa on Monster Miken taidokas kitarointi, jota tuetaan torvisektion voimin. Pappa soitti ensin lyhyen melodiapätkän ja poika yritti toistaa kuulemansa. Hiukan herkempää soitantaa edustavat Mississippi John Hurtin tyylinen Sing With The Angels sekä jonnekin Robert Wilkinsin suunnalle menevä Broke And Busted. Lover Man kuultiin jo kolmen vuosikymmenen takaisella akustisella levyllä ”Blues Bag”. Omar Dykesin riutuessa mystisen lihassairauden kourissa näytti jo pidemmän aikaa siltä, että kuuden vuoden takainen “Zoltar’s Walk“ jäisi hänen viimeiseksi julkaisukseen. Se ei haittaa, sillä Monsees on toden totta uppoutunut tehtäväänsä. Omaleimainen laulaja, instrumentalisti, lauluntekijä ja tuottaja pääsi elämään julkisuuden lähituntumassa heti täysi-ikäiseksi tultuaan, soittaen kitaraa mm. Kitarointi on vaisua, lähinnä taustakomppia. Onneksi näin ei ollut. Huomattava osa niistä on syntynyt uutuuskiekon tavoin Bob Trenchardin pyörittämällä teksasilaisella Catfood Recordsilla, mutta herrojen edellisestä yhteistyön hedelmästä on joka tapauksessa peräti kuutisen vuotta aikaa
Eivät kaikki kappaleet kuitenkaan ole huonoja, esimerkiksi Neil Youngin Motorcycle Mama lipuu luontevasti luovimalla ja useampaakin elokuvaja TV-sarjan teemaa yhdistelevä Speak Softly Love kulkee lounaistuulen saattelemana. Rantalaituriin törmätään heti alkumetreillä. Kaiken tämän legenda asettelee kuultavaksi tavaramerkkimäisen huumorinsa siivittämänä. Hänen paikkansa tässä virassa onkin perinyt kokenut soulja funkmuusikko Johnny McGhee – aivan kuten hän teki jo edellisellä Catfood-CD:llä ”Tiger In A Cage” vuonna 2016. 64 Blues News 5/2023 kaverit ovat olleet tekemässä eräitä Johnnyn aiempiakin levytyksiä. Nuoruudessaan Popa diggaili punkrockia, jonka vaikutus kuuluu soitossa yhä. Viimeksi mainittu ei ole kappalevalintana niin villi kuin ensivaikutelma antaa olettaa, sillä Rawls on tarttunut ennenkin popja rockkentän hitteihin ja tehnyt niistä autonomisia soul-rekonstruktioitaan. Pete Hoppula POPA CHUBBY POPA CHUBBY Live At G. 1970-luvun tyyliin sliipatuksi soulbluesiksi jalostuneet I Can’t Stand It ja You’re Gonna Need A Man Like Me ovat molemmat vaikuttavia eronjälkeisvuodatuksia ja I’ll Do Anything For You monisanaisempi vastaus albumin otsikossa lausuttuun kaikkensa antavaan lupaukseen. Tom Waitsin Heart Attack And Wine -sävellyksen kohdalla vastatuuli on yltynyt ja vene ajautuu matalikkoon. Kertoja omaksuu vuorostaan ketkun roolin laululla One More Sin, uskoen ettei yksi synti lisää vielä johdata häntä hornan porteille. albuminsa tutun ruokottomilla kielikuvilla parisuhde-elämästään, joka ainakin tekstien levyttäjistä, joka julkaisee äänitteen vuodessa ja kaksi parhaassa. Te kaikki, jotka kappaletta fanitatte, varoituksen sana: jos teillä on heikko sydän, niin älkää kuunnelko tätä versiota. Arvioitavana oleva livelevy on taltioitu pienen kutsuvierasjoukon ollessa paikalla. Jeff Buckleyn herkkyydestä ei tietoakaan, eikä särökitara ainakaan paranna asiaa. Hey Joe, kuten hyvin tiedetään, on se maailman tylsin valinta – ja vaikka sitä olisi kuinka mukava soittaa, niin sen laittaminen levylle, edes livelevylle, on tarpeetonta. Empaattinen päätös Mississippi Dreams opastaa vielä lopuksi koko seurakunnan Rawlsin vanhoihin kasvumaisemiin. Ymmärrettävästi varsin pelkistetty soundipolitiikka saa lopputuloksen kuulostamaan studioprojektilta eikä artistille ominaiselta konserttispektaakkelilta, mutta häiritsevän väkinäiseksi ei julkaisua ole silti tarpeen soimata. Poikkeuksellisen mittavalta artistintaipaleelta mieleen palautettavaa epäilemättä riittää vielä useamman jatkolevyn sekä kenties toisen kirjankin tarpeisiin. Wrightille 1970-luvun alussa kirjoittama (I Was) Born All Over sekä Bruce Springsteenin Hungry Heart. Yli puolet kappaleista on omia ja sitä tuttua hubba bubbaa, mutta lainanumeroiden kanssa hän purjehtii turhan tuulisilla vesillä. Hänen tavaramerkkinsä on aina ollut heavybluesrockin ja punkrockin yhdistäminen. Kymmenestä raidasta kuusi on Rawlsin ja Trenchardin kimpassa kypsytettyä käsialaa, Catfood-yhtiökaveri Derrick Procell on antanut käyttöön yhden esityksen (tanssigroovahtava Heal Me) ja loput kolme ovat covereita: vuonna 2016 edesmenneen ystävänsä Otis Clayn Hi-merkin klassikko Trying To Live My Life Without You, Johnny Copelandin O.V. Jutuniskijänä hän on pitänyt itsensä terässä myös kirjailijana: yhdessä Herb Powellin kanssa valmisteltu muistelmateos I Ain’t Studdin’ Ya: My American Blues Story ilmestyi kauppoihin pandemian aikana 2021. Ikämies näkee asiakseen muistella hieman menneitäkin. Hänen levytysuransa alkoi vuonna 1995 ”Booty And The Beast” -albumilla ja jokainen voi itse päätellä, montako levyä on tähän päivään mennessä ilmestynyt. On/off -seurusteluasetelman turhauttavuudesta John Lee Hooker -boogien ja Howlin’ Wolfin How Many More Years -lyriikkalainojen välityksellä purnaavan Running In And Outin, härskin suorasukaisesti siitä itsestään kertovan I Want To’n sekä nykypäivän laajakuvamittoihin venytetyn TV Mama -rehentelyn rinnalla Rush myös herkistyy hetkittäin pohtimaan päättyneitä naisseikkailujaan. Rollareiden Sympahy For The Devil pudottaa minut täydellisesti tuolilta. Tämän Bobby Rush on sisäistänyt harvinaisen hyvin. Yhdeksän minuutin mittainen versio ei suosionosoituksia tästä osoitteesta saa. Puheosuuksineen ja loputtomine sooloineen esitys on koko pituutensa verran silkkaa tuskaa ja kidutusta. Toisen flashbackin tarjoaa I’m The One, jolla Bobby kertaa blueslaulajan uransa ensihetkiä Chicagossa 1950-luvun alussa. Varsinaisessa myrskyn silmässä ollaan, kun tartutaan Leonard Cohenin sävellykseen Hallelujah. Kumppaneiksi studioon Bobby ei ole pyytänyt tällä kertaa kuin basisti-kitaristi Dexter Allenin sekä rumpuja ja koskettimia soittavan Joey Robinsonin. Ihmiselo on sinänsä vakava asia, muttei sen tarvitse myöskään olla este tuottaa iloa ja positiivisuutta ympärilleen. Freellä taas kiitellään gospel-vireessä Yläkertaa mahdollisuudesta elää elämää valitsemallaan tavalla. Avauskappale I’m Free kuljettaa Rushin lapsuuden Louisianaan, kotitilan puuvillapelloille ja aikaan, jolloin hän vasta haaveili mahdollisuudesta päättää itsenäisesti mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Laulajan omissa lyriikoissa eletään turhasta kainopuheisuudesta vapaata syvän etelän päivärytmiä – ja useimmiten pohdinnan aiheiksi ovat päätyneet tavalla tai toisella naiset: funk-vetoisella nimikappaleella heistä varoitellaan hurjimmillaan sydärin aiheuttajina, skarpilla soulbluesilla Tell Me The Truth daamia tivataan petkutusaikeista ja mukaansatempaavan hyväntuulisesti rullaavalla Liesilla päädytään kunnolla petetyksi. Kappale ei ole koskaan kuulunut lempiharrastuksiini, enkä vieläkään aio takkiani kääntää. Tupla-CD sisältää yli kaksi tuntia musiikkia, niin omaa tuotantoa kuin kierrätysmateriaalia. mutta useampaan otteeseen Grammy-palkittu Amerikan Chitlin’ Circuit -keikkakaukaloiden rakastettu kunniakansalainen ei vähästä hätkähdä. Pete Hoppula BOBBY RUSH BOBBY RUSH All My Love For You (Deep Rush 58428LP/ 58329CD) Maailma muuttuu, Eskoseni... Onneksi valossa koostuu edelleen niin vallattomista petipuuhista kuin sydänsuruista, eroista ja vieraissa käymisistäkin. Ristiaallokkoon ajaudutaan myös Over The Rainbown kanssa, joka sekin on venytetty ylimittaiseksi, enkä arviointitilanteen jälkeen tunne enää tarvetta sen kuunteluun. Juuri kun luulin, että pahin olisi jo takana ja myötätuuli siivittäisi menoa, niin rajuilma yllättää. Teoksesta saa mukavan tietokilpailun illanistujaisiin, tyyliin kuka tunnistaa kaikkien riffien alkuperän. Vanha kehäkettu nimittäin uskaltaa yhä olla paitsi kiertueilla myös levyillään oma velmu itsensä – täyttäen näin ollen myös uusimman, 29. Dan Ferguson koskettimissa, Bob Trenchard bassossa ja Richy Puga rummuissa huolehtivat rytmisen pohjan kantavuudesta, nelihenkinen puhallinsektio sekä pari taustalaulajaa varmistavat vielä osaltaan selustan. Kattaus vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta, kun mukana on kaikkea Neil Youngista Leonard Coheniin sekä kirsikkana kakun päällä Godfather Theme, tuttavallisemmin siis Speak Softly Love. Laadukas eikä taatusti vihonviimeinen tuote hienolta artistilta, jonka tyylitajuun uskaltaa näissä kekkereissä näemmä yhä luottaa. Oman Deep Rush -merkkinsä julkaisemalla ”All My Love For You’lla” hän soittaa virkeästi sekä huuliharppua että kitaraa ja on myös säveltänyt ja sanoittanut levyn koko bluesja southern soul -pitoisen materiaalin yksikseen. Kymmenminuuttinen pläjäys humalaisen joulupukin ho, ho -huudoilla varustettuna sekä Chubby‘s Story -sävelmällä jatkettuna saa varmasti Bill Wymanin repimään pelihousunsa, Mick Taylorin manaamaan Popa Chubbyn paikkaan, jonne aurinko ei paista ja Charlie Wattsin kääntymään haudassaan, sekä jokaiselle Rollari-fanille vatsanväänteitä aikaiseksi. Bluey’s Juke Joint NYC (Gulf Coast) New Yorkin kasvatti, pieni suuri mies Popa Chubby on yksi ahkerimmista levy tutkailut. Erästä laskentatapaa käyttäen tätä nykyä jo 90 vuotta täyttänyt legenda on edelleen melkoisessa vauhdissa muusikkonakin. Rawls itse keskittyy nyt laulamiseen eikä soita pääinstrumenttiaan kitaraa kuin vain parilla raidalla. Karjumista ja päämäärätöntä revittelyä sisältävä versio jää kauas Waitsin maanisesta tulkinnasta
Aktivoidaksesi oman tilaajatunnuksesi Sinun tulee olla Finnish Blues Societyn maksava jäsen ja osoittaa sitten kiinnostuksesi palvelun käyttöönottoon olemalla erikseen sähköpostitse asiasta yhteydessä lehden toimituspäällikköön Pete Hoppulaan (pete.hoppula@saunalahti. Nyt on kuitenkin sellainen lady kyseessä, etten ole näin miellyttävän puhdasta ja kaunista rokkiäänenkäyttöä kuullut pitkään aikaan. Maisemanvaihdokset ensin San Diegoon ja sittemmin New Yorkiin saattoivat jo tuoda unelmaa askel kerrallaan lähemmäs, mutta lopulta tärkeimmän harppauksen ottoon tarvittiin apua kaukaa pohjoisesta. fi). Menestyksekäs konsepti solahtaa erityisen hienosti uomilleen kohtalokkaalla Your Last Songilla sekä lauluyhtyepohjalta taituroidulla päätösherkistelyllä Dear Mother And Father. Vastaavanlaista tai vielä rohkeampaakin ravistelua moniulotteiselta nuorukaiselta soisi kuulevansa jatkossa roimasti lisää. Kääntökyljen ykkösraita Somebody Cares sekä vuoden 2018 sinkkupoiminta Let’s Get Together jatkavat lyriikoiltaan samankaltaisissa toiveikkaissa ajatuskuvioissa. No, levy lautaselle ja yritetään ottaa selvää, mitä trio Alyssa Swartz (laulu), Brandon Teskey (kitara) ja Chris Tex (rummut) saavat aikaiseksi. El Pasossa, Teksasissa 1960-luvulla toimineessa chicano-yhtyeessä Sonny Powell & The Night Dreamers (a.k.a. Saat tämän jälkeen tarkemmat jatko-ohjeet omaan sähköpostiisi!. 1 & 2), vai psykedeliaa – kitara ainakin vinkuu kivasti Stevie Rayn tapaan. Kääntyisikö soitto pian jopa bluesiksi, vaiko raskaaksi rokiksi. BN-TILAAJATUNNUS Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin tilaajaetuna: Lehden tilaaja, haluaisitko lukea Blues Newsia ilman erillisveloitusta myös digitaalisena näköispainoksena. Arvelen myös vahvasti, että mimmin on täytynyt myös opiskella laulamisen taitoa. Tämän levyn kohdalla se ei toteudu. Tunnistetietojen varmistamiseksi ilmoitathan viestissäsi koko nimesi ja postiosoitteesi. Chicano-soulahtava materiaali tulvii vuolaana mutta hallittuna virtana vastedeskin. Ehkä Popa Chubby -fanit saavat tästä tuplasta irti enemmän. The Night-Dreamers) mukana olleen isoisänsä John Lorenzo Guzmanin jalanjäljillä menneiden vuosikymmenten rhythm’n’bluesista, doo wopista ja varhaisesta soulista musiikillisen intohimonsa löytänyt Jonny Benavidez tiesi jo teini-iässä haluavansa jonain päivänä itsekin samalle ”alalle”. Minä haluan liveni kuulostavan autenttisilta ja että ne tarjoavat saman kuuntelukokemuksen kuin olisi itse paikalla. Brandon Teskey on näemmä osaava kitaristi: vasta kolme kappaletta menty ja tyylejä on käyty läpi aika liuta, hitaasta (Space For Leaving) nopeaan (All Over Again), raivokkaasta (Your Well, Broken Masterpiece) vähemmän raivokkaaseen tilutteluun (Dancing On The Floor, Dragon Below, Animal Within) – ja toisin päin. Tyylikkäitä suorituksia tarjoavat mm. Nyt se on mahdollista! Finnish Blues Society, Blues News -lehti ja Lehtiluukku.fi -palvelua ylläpitävä ePaper Finland Oy tarjoavat FBS:n jäsenetuna mahdollisuuden aktivoida henkilökohtaiseen käyttöösi BN:n koko digitaalisen numeroarkiston aina vuodesta 2009 lähtien. Se myös välittyy. Omista kappaleista energisesti soitettu instrumentaali Steel Horse Serenade sopii kaikille nuorille kitaristinaluille sormiharjoitteluksi. Lyömäsoittimissa säestäjistöä tällä esityksellä täydentää mm. Jotkut kappaleet spiikataan ja joku lähtee aivan puskista. Yleisöääniä ei käytännössä ole, ne on lähes kaikki eliminoitu ja feidauksiinkin sorrutaan. Pete Hoppula UNTIL THE SUN UNTIL THE SUN Enchantment (Until The Sun) Ensimmäinen ja hyvin skeptinen ajatukseni Until The Sun -yhtyeen uudesta “Enchantment“levystä oli: ”Mitähän ihmeen sekoa tämäkin taas on?” Kenties jotain, mitä albumin värikäs, hieman menneeseen hippiaikaan viittaava kansikin pelottavasti osoittaa. Edellä mainituista kappaleista jälkimmäiselle päätähti itse valaisee hakeneensa inspiraation J.J. Mitähän tämä sitten on, jotain “hämyäkö“ (nimikappaleet Enchantment Pt. Varsinaisiksi melodianikkareiksi Cold Diamond & Mink -herrasmiehet eivät ole juurikaan halunneet leimautua vaan heidän vahvuutensa lepää tehokkaiden riffien ja pelkistetyn sointukierron varaan rakennetussa täyteläisessä sekä usein äärimmilleen hidastetussa äänimaailmassa. Artistin debyyttialbumi suomalaisella Timmion Recordsilla esittelee 12 hänen omaa teostaan, jotka ovat syntyneet noin viiden vuoden tuotantoperiodilla ja äänitetty ainakin Cold Diamond & Mink -orkesterin vastuulla olleiden taustojen osalta levymerkin kotistudiolla Helsingin Kaapelitehtaalla. SF-Bluesin, Hypnomenin ja Uniklubin rumpali-perkussionistina kunnostautunut Janne Auvinen. Blues News 5/2023 65 levy tutkailut mukaan ei sentään ole laitettu koko elokuvan historiaa. Livelevyjen ystävänä olen tähän levyyn suoraan sanoen pettynyt. Heti levyn raukeasti soljuen avaava nimiraita sekä sitä seuraava perinnetietoinen soul-balladi Playing The Fool asettavat amerikkalaislaulajan keskelle tutun eleganttia Cold Diamond & Mink -sävelmiljöötä, jota Jukka Sarapään (rummut), Sami Kantelisen (basso) ja Seppo Salmen (kitara, Hammond ym.) luotsaama instrumentaalikokoonpano täydentävine soittajineen (puhallinsektiossa tällä kertaa Jukka Eskola, Jimi Tenor ja Pope Puolitaival) on tavannut luoda suurimmalle osalle Timmion-julkaisuista vuodesta 2016 lähtien. Benavidezin aikaansaannos on vaikuttava, mutta Timmion-työjälkeen jo tottuneille kuulijoille se ei tarjoa valtaisia shokkikäänteitä. Riku Metelinen JONNY JONNY BENAVIDEZ BENAVIDEZ My Echo, Shadow And Me (Timmion TRLP/ TRCD-12012) Joskus kohtalo kantaa kulkijaansa arvattua kauemmas. Jacksonin, Bill Dealin ja Sunny Ozunan tapaisilta esikuviltaan. Esitykset on sovitettu yhteistyössä solistin ja bändin kesken. Tempo kiihtyy hieman myös Jackie Wilson -klangia saavalla Do What You Wanna Do’lla. Toisin sanoen tässä on tehty (lähes) kaikki sellaiset virheet, joita konserttialbumien toteutuksessa ei ikinä koskaan milloinkaan saisi mielestäni tehdä. Sykähdyttävimmän kasvuloikan normikaavoistaan Benavidez ja kumppanit suorittavat karibialaisvaikutteita viljelevällä, Stand By Me -klassikon läpikalutuiksi jo kuviteltuja tunnelmia arkailematta lainailevalla Uncle Samillä, jolle on niin ikään loihdittu mukaan doo wop -tyylistä ammentavaa stemmalaulantaa. Aika moni luulee osaavansa laulaa raa‘asti rokkia, heavya jne., mutta tulkinta on lähinnä rääkymistä tai jopa kirkumista. Vinyylipainoksen a-puolisko huipentuu kuulaaseen rakkaudentunnustukseen Dedicated To You. I Don‘t Want Nobody tuo mieleen myöhempien aikojen Stevie Ray Vaughanin. Mutta entäs sitten ”enkeliääninen” Alyssa Swartz (All Over Again, Death In Disquise, Animal Within). Tell Me That You Love Me (alkujaan yhteenliittymän sinkkuesikoinen vuodelta 2017) sekä Daptone/Penrose -yhtiön amerikkalaisneliviitosella hiljattain ilmestynyt uljasta falsettilaulua sisältävä Slow Down Girl
Täytyy vielä antaa propsit myös rytmiryhmälle (bassot lienee soittanut studiossa kitaristi Teskey), joka on hoitanut homman tyylillä eli niin ”huomaamattomasti” kotiin. Pete Hoppula HANNA HUSH HANNA HUSH Years (Jungle TCB9494LP/TCB9494CD) Esiintyjä-alter egonsa mukaan ristittyä samannimistä yhtyettä jo useamman vuoden ajan luotsannut Hanna Hush saattaa olla ”albumiartistina” tulokassarjalainen, mutta musiikin parissa työskentely tarkoittaa useimmiten paljon muutakin kuin pelkkää levytysstudioissa pakertamista. Kaikki kolme jäsentyvät Fat Chancen kiireettömässä käsittelyssä niin virtaviivaisiksi kokonaisuuksiksi, että yhtä lailla ne voisivat olla suomalaisorkesterille alun perin kirjoitettujakin. Aivan, se johtuu arvioitavana olevasta levystä. Toisaalta myös cover-poiminnoissa riittää ilahduttavaa vaihtelevuutta sekä useita nykypäivänä jo harvemmin vastaan tulevia. Muutoin kokoonpanossa ei ole henkilöpäivityksiä tapahtunut. Kouluttautunut nainen on viihtynyt alalla 2000-luvun alkupuolelta lähtien mm. Tai kenties Jhett Black on juuri tuo myyttinen hahmo. Albumin materiaali koostuu yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lainanumeroista. Kitara räimii, räimii, räimii! Räkäistä kitaraa seuraa aavemaisen pelottava laulu. 12 Bar Blues Again -kappaleessa on niin paljon vääntöä, että se siirtää vuoret paikoiltaan, ja Wayward Son iskee kuin miljoona volttia. Minä alan uskoa tuota tarinaa melkein yhtä vakaasti kuin uskon joulupukkiin ja siihen, että Jim Morrison elää. Pirhosen käsialaa olevan rivakasti rokkaavan That’s All I Needin kavereiksi olisi mielihyvin kelpuuttanut lisääkin yhtyeen omia hengentuotteita. Hush on laatinut kaikki uutuuslevynsä 12 kappaletta sekä kirjoittanut niihin sovitukset yhdessä kokeneiden bändikollegoidensa kanssa. Ei syyskuussa pitäisi olla lunta tai pakkasta. Erityisesti jazzin parissa urallaan aiemmin ansioitunut laulaja tuo kuitenkin tuttuun ralliin oman särmikkään lisänsä. ”Neiti Rytmin” näyttämän mallin mukaista 1950-lukuista standardikerhoa täydentävät lisäksi hyväntuulinen shuffle I Wanna Do More sekä monesti ennenkin versioitu Teardrops From My Eyes. Näin se matkaa karavaanin tie. Klassikkolaarilta ryhmä on käynyt sieppaamassa kyytiinsä mm. 66 Blues News 5/2023 levy tutkailut Mainita voi vielä slidepainotteisen kappaleen Seek The Sunshine sekä rytmikästä perusränttää edustavan Groovin‘in, johon siihenkin on saatu monipuolista kitarointia mukaan. Se yksi on Leiber-Stollerin Hound Dog, joka on versioitu levyn tyyliin sopien. Meno on juuri niin raakaa kuin se hyvän maun rajoissa vain pystyy olemaan. Sisäkannen kuvassa punaisen valon loisteessa seisova Black näyttää suorastaan pelottavalta. Kitaristi Gona Lehtinen, pianisti Hessu Pirhonen, basisti Jan Smedberg ja rumpali Artsi Taskinen kyyditsevät yhä roots-rekkaansa totutun retein mutta samalla nöyrästi historiaa kunnioittavin elkein. Niinpä... Tomi Leinon Suprovox-studiossa kakkosalbuminsa äänittänyt rhythm’n’bluesorkesteri Fat Chance osoittaa, että sen musiikillinen terä on säilynyt timmissä leikkauskunnossa vuosikymmenen mittaisen työputken ja laulajan vaihtumisen jälkeenkin. Ellei muuta, se on antanut hänelle kunnianhimoa sekä kykyä toteuttaa itseään täysipainoisena, oman materiaalinsa säveltävänä ja sanoittavana individuaalina. Monia versioita olen aiheesta kuullut, joista jotkut hyviä ja osa jopa loistavia, mutta mitään tällaista ei ole vielä vastaan tullut! Tämän kaiken ylisanoja pursuavan, kritiikittömän kehun jälkeen on aika muistella, mitä sanoin Tomislav Golubanin levystä (ks. Pitäisi edes pikkuisen miettiä mitä sanoo, kun milloinkaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo vastaan. Ammattipätevyydestä ei taatusti ole ollut harmia debyyttijulkaisunkaan kohdalla, vaikka ”arki-Hannan” ilmaisutyyli todennäköisesti hänen rokkaavasta viikonloppuversiostaan rahtusen verran poikkeaakin. Asialla on New Mexicon osavaltiosta Chattanoogaan siirtynyt laulaja-lauluntekijä sekä multi-instrumentalisti Jhett Black. BN 3/2023). mutta älkää huolehtiko, en aio muuttaa bluesmieltymyksiäni pois Chicagosta! Jari Kolari JHETT BLACK JHETT BLACK Babel (Rumblestump) Nyt taisi talvi tulla aikaisin, tai ainakin siltä tuntuu. Ei siinä ehtinyt painomuste kunnolla kuivua, kun valtakunnassa oli jo uusi hallitsija. Tämä on todella rouheaa musiikkia! Tällä levyllä yhdistyvät Tom Waits, Screamin’ Jay Hawkins sekä Howlin‘ Wolf! Tämä on kuin 10 Richterin asteikolla ja tulivuorenpurkaus samassa paketissa! Kaikki te jotka pidätte George Thorogoodin, Omar Dykesin tai vaikka Dave Arcarin tekemää musiikkia rankkana, niin voi pojat (ja tytöt), nuo kolme ovat valovuosien päässä verrattaessa Jhett Blackiin. Ero on suurempi kuin Beatlesien Taste Of Honeyn ja Helter Skelterin välillä. Sori Tomppa (ja Blues Newsin lukijat), mutta vuoden bluesalbumi on tässä, se on varma! Riku Metelinen arkistolöytöjä, kuten esimerkiksi Little Estherin ohjelmistosta jäljitetty jiver Better Beware, Honey Brownin uhitteleva jump-keinuttelu Ain’t No Need ja verevä blues Much Too Much, jonka alkujaan levytti omana sävellyksenään vuonna 1961 parin soolosinglen ihmeeksi jäänyt Bettye Smith. Kitaraa yhtyeessä soittaa mm. Nyt kun olen hakenut kahdet välihousut, toppatakin, lippalakin, kumonnut tusinan verran kahvikuppeja ja säätänyt patterin täysille voi kuuntelusessio jatkua. Hän tuli kateelliseksi Robert Johnsonin menestyksestä, myrkytti tämän viskin, kaappasi miehen taidot ja siirtyi itse parrasvaloihin. Eikä näin olekaan, mutta huoneen lämpötila meni äkillisesti miinuksen puolelle. Kymmenen originaaliraidan lisäksi levyllä on yksi kierrätyskappale, Freddie Kingin ohjelmistosta lainattu Going Down, jonka hypnoottinen rytmi vie kuulijan mukanaan. opettajan tehtävissä. Vaikka takakannen kuvassa risti roikkuu kaulassa, niin kyllä hän on myynyt sielunsa sille samalle henkilölle, jolle Robert Johnson kauppasi omansa. Pitkälti 1950-luvun sointiin sekä mainitun ajanjakson alkuperäisteoksiin luottava yhtye esittelee tuotoksellaan 12 esityksen verran vakiintunutta keikkarepertuaariaan, josta osa on kulkenut retkueen kelkassa jo sen edellisen solistin Ria Korholan aktiivikaudelta alkaen. psychobillykokoonpanoista The Cellar Beasts ja Cosmic Cockfish Jukebox, rumpali Ville Ilmari Niska taas vaikuttaa nykyisin myös skaryhmä The TreKOTIMAAN KATSAUS FAT CHANCE FAT CHANCE Second Chance (Sveltosound SVECD 4) Kaikki ansaitsevat toisen mahdollisuuden, myös he ketkä toivat voiton kotiin jo ensiyrittämällään. Levyn kaikki kappaleet yhtä lukuun ottamatta ovat enemmän tai vähemmän yhtyeen omia sävellyksiä. Jos pitäisin tällaisesta musiikista niin tämä voisi hyvinkin olla levy mitä kuuntelisin... ”Jokusen kerran” on levytettäväksi ajan saatossa päätynyt myös Nat Adderleyn Work Song sekä vielä useammin vanha kunnon Caravan, johon ennen kaikkea Gona Lehtinen on saanut valjastettua rinnan sekä huoliteltua jazz-osaamista että rohkeaa rock’n’roll-irroittelua. Little Willie Johnin I’m Shakin’ -väristelyn, 1930-luvulta peräisin olevan jazzswingin Undecided sekä Ruth Brownin rempseän As Long As I’m Movingin. Hustle Fuzzissa ja Kallio Calibrossa ansioitunut Henri Jokinen, basisti Juha Kujanen tunnetaan entuudestaan esim. Viimeksi mainitulla yli neliminuuttisella levyn päätösraidalla kitarasankari viskelee kuin ekstaasin kourissa pitkiä spontaanin oloisia ja vaaran täyteisiä soolojaan ilman studiokankeuden häivähdystäkään. Vuodesta 2019 lähtien Fat Chancen eturivissä omaa vokalistista suvereeniuttaan todistamaan päässyt Merikukka Kiviharju on näin ollen jopa hieman yllättäen valinnut levylle uusiotulkittavakseen Etta Jamesin 1957 bravuurina parhaiten tunnetun Market Placen – kappaleen, joka sisältyi verrattain samanhenkisenä sovituksena myös bändin vuoden 2016 esikoispitkäsoitolle ”Right On Time” (Goofin’ Records). Herra taitaa olla tuntematon kaikille Blues Newsin lukijoille allekirjoittanut mukaan lukien
Usein näissä Tradien lauluissa on ollut tapana lainailu ja versiointi. Kappaleen ovat levyttäneet monet artistit, mutta Johnny Hortonille se oli ykköshitti vuonna 1959. joulukuuta 1814 Borgne-järven taistelussa, ja viimeistä taistelua edeltäneiden viikkojen aikana tapahtui lukuisia yhteenottoja ja tykistötaisteluja. Blues News 5/2023 67 levy tutkailut asure Islandersissa. Tämän Paholaisen kaveri -kappaleen pääteema on, että rikollinen elämä on aina mukana. Tosin Wäinö Tuominen löytää Ryyppymiesten valssissaan kieltolaista myönteisiäkin puolia: ennen vanhaan viinaa piti hakea kaupungista, nyt sitä sai maaseutulääkäriltäkin. tammikuuta 1815; brittiarmeijaa johti kenraalimajuri Sir Edward Pakenham ja Yhdysvaltain armeijaa johti kenraalimajuri Andrew Jackson, noin 8 kilometriä kaakkoon New Orleansin ranskalaisesta korttelista, nykyisellä Chalmetten esikaupunkialueella Louisianassa. Muutama ennestään tuttu laulu on Perkoilalta saanut uuden sanoituksen, kuten Kai femman pystyt antamaan. Tiistaina 19.9.2023 oli yhdeksäs kerta ja yleisö oli vastaanottavaista, kun duo Juippi & Juippi esitti letkeästi musiikkiaan. Tradin säveltämästä laulusta Amerikan topparoikka, alkujaan Come All Ye Railroad Section Men, en juurikaan löytänyt tietoa internetin maailmasta. Tosin se New Orleansin ratkaiseva taistelu käytiin 8. Kuudentoista esityksen joukkoon mahtuu musiikkia Tom Waitsilta, Jimmy Driftwoodilta, Jimmie Rodgersilta, Hank Williamsilta ja monilta muilta. Ei olla aivan Petsamossa eikä suorastaan viime sodissa – ei tietenkään, koskapa kappale on alkujaan 1930-luvulta ja pula-ajan maisemista. Tuoreeltaan siitä saivat hitin Bing Crosby ja Rudi Vallée; aika monet ovat sen myöhemmin levyttäneet. Iso-Britannia aloitti New Orleansin kampanjan 14. eli Vippaa mulle vitonen. Grateful Dead levytti kappaleen Friend Of The Devil (1971), jonka yksi tekijä on sanoittaja Robert Hunter – muusikko ja levyttävä artisti, vaikkei esiintynytkään yhtyeen kanssa. Hankin Lovesick Blues on tietenkin Lemmensairas; siinä aloitusrivi I got a feelin‘ called the blues on näppärästi käännetty On mennyt suru puseroon. Näin americanan hengessä toimiessa on levyllä mukana Jimmie Rodgersin ja Hank Williamsin tapaisten alan perushemmojen teoksia. Huolimatta suuresta brittiläisestä edusta lukumäärän, koulutuksen ja kokemuksen suhteen, amerikkalaiset joukot voittivat huonosti toteutetun hyökkäyksen hieman yli 30 minuutissa. Minusta nuo jälkimmäiset Vexi Salmen sanat ovat oivaltavat ja ajan henkeen sopivat. Perkoilan uusi runoelma noudattelee alkuperäistä sanoitusta tarkemmin. Alkoholikieltoa pilkattiin Suomessakin 1920ja 1930-lukujen kupleteissa avoimesti. Tämä Juippi & Juippi on kahden amerikkalaiseen juurimusiikkiin viehtyneen akustinen duo, jonka muodostavat Jukka Haikonen (mandoliini, dobro) ja Mikko Perkoila (kitara, huuliharppu). Niissä virtasi viina kuin alkoholipoliittisesta poikkeustilasta ei olisi tietoakaan. Taistelu oli huipentuma viisi kuukautta kestäneelle Meksikonlahden kampanjalle (syyskuusta 1814 helmikuuhun 1815); Britannia yritti valloittaa New Orleansin, Länsi-Floridan ja mahdollisesti Louisianan alueen – taistelu alkoi ensimmäisessä Fort Bowyerin taistelussa. Toisin sanoen, kun olet kerran tekemisissä paholai. Artisti, jonka äänen intensiivisempään puoleen monet kuulijat ovat luultavasti saaneet ensikosketuksen Rebound-yhtyeen parin vuoden takaiselta kehutulta ”Riva!”pitkäsoitolta ja etenkin sen tulisesti täyttä huutoa fiitatulta Piruparka-kappaleelta, näyttää itse asiassa löytäneen sykkeeltään merkittävästi verkkaisemmasta andantekoulukunnasta toisen yhtä lailla luonteelleen sopivan erityisosaamisalueen. Julkaisudiili laajat kansainväliset jakelulonkerot omaavan Jungle Recordsin kanssa on kuitenkin sille merkittävä steppi eteenpäin ja kohti jopa globaaleja markkinoita. Amerikkalaiset kärsivät vain vähäisiä tappiota, kun taas brittien tappiot olivat mittavat; kenraalimajuri Sir Edward Pakenham ja kenraalimajuri Samuel Gibbs kuolivat. Esimerkiksi tunteikas Three Steps To Heaven saa huomattavaa lisäsyvyyttä verkkaisesta kitarapikkailusta sekä kohtalokkaista mollivoimasoinnuista, rockabillyraidalle Hitchhike taas on tarttunut pehmentävänä elementtinä retroswing-luonnetta, jota myös hetkittäin korostavat Hannan päällekkäisäänitetyt stemmalauluosuudet. Jimmy Driftwoodin kirjoittama The Battle Of New Orleans kuvaa New Orleansin taistelua amerikkalaisen sotilaan näkökulmasta; se kertoo tarinan taistelusta kevyellä sävyllä ja tarjoaa melko koomisen version siitä, mitä taistelussa todella tapahtui. Kieltolakia (Suomessa 1919–1932, USAssa 1920–1933) käsiteltiin ajan lauluissa rankastikin, kuten George Tuckerin esittämässä kansansävelmässä Kentucky Moonshiner, Perkoilan sanoin Kentuckyn pontikka. Tällä suomalaisella versiolla New Orleansin taistelu 1814 sävy ja tarina ovat samanoloiset. Tuo tuntemani Lee Marvinin esittämä Wand’rin’ Star on Broadway-näytelmästä Paint Your Wagon (1951) ja sittemmin samannimisestä elokuvasta (Kultarynnäkön iloiset päivät, 1969). Alkuperäinen Brother, Can You Spare A Dime sisältyi musiikkipitoiseen revyyn Americana kolmanteen versioon vuonna 1932. Guy Clarkin Broken Hearted People tunnetaan Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen suomennoksena Särkynytsydämiset (Viekää minut baariin), mutta eipä tuokaan Perkoilalle kelvannut; on mennyt mukailemaan enemmän alkuperäistä versiolla Ne joiden sydämet murtuu. Onnistuneita slovareita ovat myös bluegrass-kuorrutteen saanut nimiesitys Years, tyylikkään bluestunnelmainen City Lights sekä Jarkko Henrik Viinamäen taustavokalisoinnilla rikastutettu Healing, jonka utuinen toteutustapa ja sävelrakenne tuovat aika ajoin mieleen The Munsons -duon radiohitiksikin taannoin nousseen coverin ZZ Topin Rough Boysta. Pete Hoppula JUIPPI & JUIPPI JUIPPI & JUIPPI Muovijeesus ja muita Amerikan ihmeitä (Roimamusiikki RMCD 016) Helsingin Oulunkylässä Kustaankartanon palvelukeskuksessa on FBS/BN järjestänyt roots-henkisiä konsertteja asukkaiden iloksi ja huviksi. Heidän albuminsa “Muovijeesus ja muita Amerikan ihmeitä“ sisältää noin 100 vuoden ajalta peräisin olevia amerikkalaisperäisiä lauluja – tuttuja ja tuntemattomampiakin – ensi kertaa Mikko Perkoilan suomentamina tai uusina käännöksinä. Move It On Over (1947) oli Hank Williamsin ensimmäinen suuri menestys; se on kääntynyt asuun Väistähän vähän. Hushin herkkyyteen taipuvaiset tulkinnat oikeastaan muodostuvat levyn positiivisimmiksi yllätyksiksi ja ohittavat siten kiinnostavuudeltaan valtaosan niiden rinnalle katetuista tavanomaisista rockabillyesityksistä. On levyllä muitakin junakappaleita, kuten Herb Pedersenin Old Train – Junavanhus; sanoituksen mukaan se on sama kuin John Denverin laulama Old Train. Hanna Hushin musiikki on hallitsevissa määrin nopeatempoista ja melodista neobillyä, jota väritetään onnistuneesti ennen kaikkea country-orientoituneella kitaroinnilla. Jimmie taisi tuntea autiomaat ja niinpä hän ylisti kuivuuden kauneutta laulullaan When The Cactus Is In Bloom – vaikkei sadakaan niin pian on aika taas, kun Kaktus kukkaan puhkeaa. Dave van Ronkin ehkä tunnetumpi Kentucky Moonshiner on eri kappale. Henri Jokinen monipuolisena kielisoitinmaestrona onkin mies paikallaan hyödyntäessään eri genreistä ammennettuja vahvuuksiaan. Paratiisi on aika tarkka suomennos John Prinen kuvauksesta Paradise-kaupungin kohtalosta kaivostoiminnan tuloksena, Kentuckyssa Muhlenbergin piirikunnassa (albumeilla ”John Prine”, 1971 ja ”German Afternoons”, 1986). Jimmie Rodgers (The Singing Brakeman) on niitä country-musiikin perustajia. Toinen uuden, alkuperäistä sanoitusta mukailevan runoasun saanut laulu on Vaeltava tähti eli Wand’rin’ Star, jonka parhaiten tunnemme Tapio Rautavaaran levytyksestä Juha Vainion sanoin Toiset on luotuja kulkemaan. Pula-aikaan kytkeytyy myös Tradin sanoitus kappaleessa Beans, Bacon And Gravy eli Papuja ja possunpintaa, sävel muistuttaa ainakin kappaleita Jesse James (ei Irwinin Jesse James) ja The Little Old Cabin In The Lane. Jarrumiehen ohjelmistoon kuului junalauluja; yksi niistä on Train Whistle Blues, junassa ollaan nytkin, vaikka nimi on Kun alakulo valtaa. Albumin sisällöstä neljä on ilmestynyt aiemmin digialustoilla bändin omakustanteisina sinkkuina. Kiireettömällä countryballadilla Find Me Again solistin ei sitä vastoin tarvitse laulaa kilpaa itsensä kanssa vaan duettokumppaniksi on nyt valjastettu omalla tyylillisellä mukavuusalueellaan operoiva ruotsalaisen Fatboyn miehekäsääninen Thomas Pareigis
Omaa tuotantoa, vaikkei aivan kahdestaan esitettyä, on soittokavereitakin mukana: Juha Lahti, Jussi Matikainen, Mika Seppänen, Rista Tuura ja Heikki Uimonen. Persoonallinen Green Emerald Eyes ottaa lähikontaktia gypsy swing -sävyineen ja harkittuine kaihosointuineen Wayne Walkerin usein coveroidun All I Can Do Is Cry’n tai kenties vaikkapa Johnny Burnetten omaleimaisimpien 1950ja 1960-lukujen taitteen sävellysten kanssa. Koska levyn teemana ja tanssiaskel-ohjeena vaikuttaa kansiotsikonkin perusteella toimivan ”bop”, kuvauksen mukaista hölkkätempoa on tyrkyllä vähintäänkin riittävästi. Vastaavasti levyn CD-painokselle sisältyvä Dragged Into liittää vaikutinperheeseen paitsi Gene Vincentin ja Blue Caps -yhtyeen ”Cliff Gallup -kauden” äänitteet, myös 1980-luvun alussa samoilla apajilla viihtyneet brittibändit kuten The Blue Catsin ja Dave Phillips & The Hot Rod Gangin (Bluelightin härnäävään tapaan julkaisun LPja CD-versiot poikkeavat toisistaan kahden raidan mitalla: CD:llä kuullaan ”bonuksena” myös toinen oma kappale Man Of Steel, LP:llä puolestaan kaksi coveria, Gene Summersin Fancy Dan ja Elviksen Viva Las Vegas). Aimo Ollikainen HI-SPEED HI-SPEED ROCKETS ROCKETS Turn Back The Time (Bluelight BLR 33235 1/ 33235 2) Jo oli aikakin – vai kääntyivätkö vain kellot yllättäen odotettua kauemmas menneisyyteen. Aikamatkailu taitaa loppujen lopuksi olla jo todellisuutta, tällaisiin nopeuksiin viritetyn raketin kyydissä ainakin. Levyn nimikappale on Muovijeesus, jonka alkuperäisen Plastic Jesus -version sävelsivät Ed Rush ja George M. Angelo Badalamenti -tuotantoa henkivällä baritonikitaralla sivelty kaihoisa balladi Turn Back The Time taas tekee saman tempun seesteisemmissä tunnelmissa – eikä rinnastus esimerkiksi James Intveldin takavuosien countryteoksiin liene lainkaan kohtuuton. Siinä lauletaan, että Muovijeesus auton kojelaudalta katselee ja mua varjelee. Laulussa kerrotaan kaikista toimenpiteistä, joihin kertojan on ryhdyttävä ja kaikista asioista, joita hänen (olettaen, että se on hän) on kestettävä/kaivattava rikollisen elämänsä vuoksi. Huippukitaristi Phil Baughin ja laulaja Vern Stovallin 1960-luvun puolivälissä levyttämällä Lonesome Joe From Kokomolla Gona Lehtinen saa jälleen mahdollisuuden näyttää kykyjään esikuvansa jäljillä countryja rockabillypikkauksen harmaalla vyöhykkeellä. Tarkasti ottaen Son Demon & His Holy Boys luottaa ensimmäisellä albumimittaisella julkaisullaan kauttaaltaan lainamateriaaliin. Lähelle huippuaan jo tässä vaiheessa hioutuneen yleissoundinsa ohella Hi-Speed Rockets esittelee hienon otannan sekä historian hämäristä kähvellettyjä että omaa perua olevia, tasaveroisesti koko köörin nimiin merkittyjä kappaleita. Uudempaa tuotantoa edustava Tom Waitsin Yesterday Is Here on Perkoilan linjan mukaan saanut alkuperäistä tekstiä mukailevan nimen Saan odotella tuloon eilisen – ja sanoman. Tämän pelin sääntöihin kuuluu vältellä liian itsestään selviä ja jokaisen entuudestaan tuntemia alan merkkiteoksia, eikä yhtye siksi olekaan marssinut studioon ilman huolellista pohjatyötä. Oli miten oli, useamman vuoden kotimaista keikoilla käyvää väestöä menestyksellä kosiskellut Hi-Speed Rockets on vihdoin saanut julkaistua ensimmäisen virallisen kokopitkän studioäänitteensä. Tosin meillä Suomessa tuota virkaa hoitanevat Wunderbaum ja karvanopat. Ojastin kantava ääni myötäilee erityisen täyteläisesti jylhän mollihölkän Ghost Train säveliä. Pop-listoja hallinnutta ja ”suuren yleisön” tuntemaa Aikakonetta huomattavasti pidempään rockabilly-yhtyeessä Blue Session vaikuttanut Alex Ojasti on tiedetty erääksi maan pystyvimmäksi 1950-lukuisen musiikin tulkitsijaksi. Lisää soitannollista kokemusta sekä ennen kaikkea bändin autenttisuuteen tähtäävää ilmaisua raikastavaa ”boksin ulkopuolelta” -ajattelua tuovat äänitteelle miellyttävän hienostelemattomalla tyylillä soolokitaraa käsittelevä Viljami ”Brother William” Kujansivu sekä garage punkja ska-kentillä 1980-luvulta lähtien operoinut vokalisti ja rytmikitaristi Vellu ”Son Demon” Lehtonen, jonka tarttuvaa laatua oleva energisyys kompensoi mainiosti hänen hieman ohutta ja ehkei sittenkään niin karismaattiseksi luonnehdittavissa olevaa lauluääntään. Esimerkiksi levollisemmin honkytonkaava Keepin’ All My Lovin’ Louisianarokkareiden ”pahan pojan” Pee Wee Trahanin ohjelmistosta, Rod Morrisin sympaattinen Alabama Jailhouse sekä eritoten Joe Southernin 1964 levyttämä Baker Knight -sävellys Darlene sujuvatkin triomuodostelmassa erinomaisesti, kun pahinta kiihkoa huomataan hieman taltuttaa. Esitys saattaa hyvinkin olla yksi 2020-luvun onnistuneimmista lajityypissään. Lainavalinnoissa riittää huomioitavaa muutenkin. 68 Blues News 5/2023 levy tutkailut sen kanssa, tulet aina olemaan tekemisissä paholaisen kanssa. Cromarty (1957) – ja aika monet ovat sen vuosien saatossa levyttäneet. Niistä levyn käynnistäjäksi valittu Weeping Heart antaa albumille vielä hieman kliseisen fiftarinostalgiastartin, mutta ralli petraa juoksuaan säe säkeeltä, erityisesti läpi kiekon toinen toistaan tyylikkäämpiä sooloja soittimestaan taikovan Lehtisen ansiosta. Tätä mielleyhtymää ei ainakaan hälvennä muutaman vuoden kasassa ollut tamperelainen rummuton rockabillytrio, joka vihjaa hurjapäisen musiikkinsa syntyneen ainakin puolittain Pyhän Hengen siunauksessa. Pete Hoppula SON DEMON SON DEMON AND HIS HOLY AND HIS HOLY BOYS BOYS Boptized (Bluelight BLR 33236 1/ 33236 2) Olen jo pidempään ounastellut Pirkanmaan perukoiden asujaimiston juomavedessä olevan jotakin poikkeavaa. Epäilemättä sekä kappaleiden haarukointivaiheessa että esitysten sovitustyössä korvaamattomassa roolissa on huseerannut ryhmän kontrabasisti, Mansen rockabilly-turbiini Iikku Riepponen, jonka levykokoelman tiedetään olevan paitsi kunnioitusta herättävän laaja, myös harvinaisuuksien täyteinen. Bill Flaggin alkujaan 1956 taltioima hurjastelu Guitar Rock, Tennessee Ernie Fordin ja Ella Mae Morsen myöhempää sovitusta mukaileva The Delmore Brothers -originaali False Hearted Girl kera vierailevan duettopartnerin Elli Maplen sekä Narvel Feltsin kolkkotunnelmainen vuoden 1957 Sun Records -nosto Did You Tell Me (You Don’t Care) piiskataan juuri tällaiseen pitelemättömään laukkaan. Mm. Levyn parhaimmistoon yltää suuremmitta kasvukivuitta myös myrskyisä. Memphisin kuulun aurinkoyhtiön studiorepertuaaria edustavat myös Ernie Chaffinin Laughin’ And Jokin’, Gene Simmonsin hieman rauhaton vuoden 1958 esikoissinkkukappale I Done Told You sekä vain CD-vedokselle sisältyvä (kyllä, myös tämän Bluelight-julkaisun vinyylija CD-painokset poikkeavat toisistaan kahden esityksen osalta) mustan muusikon Vincent ”Guitar Red” Dulingin Go Ahead On, josta on saatu aikaiseksi rapsakkaa countrybillyä. Siksi hyvän tovin ajatustyön alla ollut mutta lopulta ainoastaan kolmessa sessiopäivässä Tomi Leinon analogipurkittamolla huhtikuussa 2023 viimeistelty julkaisu ei tuota kuulijalleen vähäisintäkään pettymystä. Onpas tämä miellyttävä levy. Kitaraa nykyisessä kokoonpanossa soittaa tasavallan työllistetyimpiin kepittäjiimme lukeutuva Antti ”Gona” Lehtinen, kontrabassoa Janne Anttonen ja rumpuja Harri Kunnas (myös ex-Blue Session). Vauhti ei kuitenkaan ole aina pelkästään eduksi. Neljän herran yhteenlaskettu bändikokemus ylittää pyyhkäisemällä 150 vuoden rajapyykin. Yhtä väkivarmoin rokkaavin ottein Hi-Speed Rockets antaa uskontunnustukset myös Billy Brownin vuoden 1961 alkuperäistekeleelle Look Out Heart (Here Comes Love), Ronnie Dawsonin bravuurina parhaiten tunnetulle ja nyt jump-sävyisemmän versioinnin saavalle luunkalistelurallille Rockin’ Bones sekä yhtyeen liikkeitä pyhän alttarin takaa tiiviisti tarkkailevan ykkösidolin Buddy Hollyn bluesahtavalle Don’t Come Back Knockin’ille. Loput vaikuttimet lienevät peräisin, ei suinkaan alakerran vanhalta vihtahousulta vaan 1950ja 1960-lukujen levyaarteistosta. Vänkä löytö on myös Dale Hawkinsin bluesmaista Susie Q -tunnelmaa paikoittain tavoittava Home In My Hand, jonka alkuperäisen version nauhoitti ainoastaan demona laulun kirjoittaja Ronnie Self ja josta vuonna 1971 teki oman hienon tulkintansa Commander Cody & His Lost Planet Airmen esikois-LP:lleen ”Lost In The Ozone”
Tämän lisäksi yhtiö on järjestänyt Chicagossa erilaisia juhlatilaisuuksia pitkin kesää ja syksyä esitellen nykyisten artistiensa keikkakuntoa. Tällaisen pakkauksen markkinoille saattamisessa taitaa olla kyse mieluummin ns. 70 vuoteen mahtuu monia klassikkolevytyksiä sekä runsaasti yhtiön perustajan ja entisen omistajan Bob Koesterin muilta levy-yhtiöiltä lainaamia levytyksiä. Dinah Washingtonin Apollo-yhtiölle vuonna 1945 tekemä Blues For A Day yhdistelee bluesia ja jazzia. Juhlavuoden kunniaksi on arkistoista kaivettu tuttuja klassikoita ja myös vähemmälle huomiolle jääneiden artistien levytyksiä. Antologia on loistava läpileikkaus Delmarkin katalogista ja tästä on hyvä aloittaa tutustuminen yhtiön artisteihin, jos se on jostain syystä vielä jäänyt tekemättä. Kieltämättä solistina toimivan Bonesin tapa käyttää ääntään on persoonallinen, mutta teknisenä suorituksena se jakanee vahvasti mielipiteitä. Big Time Sarah on mukana kappaleella Long Tall Daddy, jonka hän esittää tribuuttina pianisti Sunnyland Slimille. Vielä suurempi puute on se, että kuultavissa olevista musiikkikappaleista ainoastaan alle kolmeminuuttinen Stand Back Baby ei ole eri versiona kuultavissa kahdella aikaisemmalla pyörylällä. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Delmark Records 70th Anniversary Blues Anthology (Delmark 878) Delmark on viett ä n y t k u l u v a n vuoden juhlistaen levy-yhtiön 70-vuotista taivalta. Aliarvostettu kitaristi-laulaja Jimmy Dawkins teki Delmarkille useita levytyksiä ja tähän antologiaan on valittu All For Business, jossa hänellä on vieraana vahvasti tulkitseva laulaja Big Voice Odom ja parinaan kitaristi Otis Rush sekä vahvaa esitystä tukemassa pianisti Sonny Thompson ja tenorisaksofonisti Jim Conley. Runsaasta materiaalista onkin mistä valita: kappaleiden eri versioita ja artisteja eri vuosikymmeniltä. Leary. Pete Hoppula HYPNOSIS HYPNOSIS Sin City Sun Resort (Rottenhill RMLP22003, 10”) Vuonna 2016 perustettu ja aikaisemmin yhden omakustanteisen EP:n sekä CD:n julkaissut pääkaupunkiseutulainen Hypnosis avaa kuuden raidan kymppituumansa tavalla, joka totta vieköön on kuin nakutettu juuri tämän trion tarkoituksiin. Kesällä sopivasti Chicago Blues -festivaalin aikaan saatiin ulos vinyyliversio käsillä olevasta antologiasta ja kesän lopulla oli CD-version vuoro. Näitä nykytekniikan avulla parannettuja tallenteita julkaistiin vuosina 2015 ja 2016 kahden CDlevyn verran, ja ne saivat osakseen varsin myönteisen vastaanoton muiden muassa tässä julkaisussa. Jimmy Johnson taas osoitti Delmark-debyytillään vuodelta 1979 kappaleessa Ashes In My Ashtray olevansa hyvän bändinsä kanssa loistavassa vedossa. ”Queen of the Blues” on elementissään tällä raidalla. Blues News 5/2023 69 levy tutkailut päätösraita Don’t Mean Maybe, Baby. Mies on kuitenkin kappaleensa itse kirjoittanut ja siten myös oikeutettu tulkitsemaan ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Hypnosiksen erikoisuuskerroin hieman madaltuu bändin ottaessa lopuille urille mukaan laulun. Lisäksi erilaisilla messuja puistokeikoilla on esitelty yhtiön artisteja ja katalogia. Tämän levyn sisällön on valinnut Elbio Barilari ja kansitekstit on kirjoittanut Scott Dirks, joka on yksi Little Walterin elämäkertakirjan kirjoittajista ja tunnettu myös huuliharpistina. Onnea seuraavalle vuosikymmenelle, Delmark. tynnyrin pohjien avulla rahastamisesta kuin mistään muusta. TBone Walkerin I Want A Little Girl on äänitetty Ranskassa vuonna 1968 ja kappaleella on mukana tenorisaksofonisti Hal Singer sekä rumpali S.P. Kari Kempas JOHN MAYALL’S JOHN MAYALL’S BLUESBREAKERS BLUESBREAKERS Live In 1967 – Volume Three (Forty Below FBR 32) Vuoden 1967 alkupuolella John Mayallin sekä tulevien Fleetwood Mac -sankarien Peter Greenin, John McVien ja Mick Fleetwoodin live-esiintymisiä äänitettiin runsain määrin kelanauhoille erään hollantilaisen fanin toimesta. Little Walter esittää vuoden 1947 debyyttilevytyksensä I Just Keep Loving Her uudelleen tässä antologian vuoden 1950 versiossa Muddy Watersin ja Baby Face Leroy Fosterin kanssa osoittaen, että hän oli uransa alussa vielä kehittämässä omaa tyyliään, joka muutama vuosi tämän kirkossa tai varastossa äänitetyn session jälkeen puhkesi kukkaansa. Alvis Waynen vuoden 1957 klassikkoon on tarttunut Son Demonin ja kumppanien käsittelyssä – tosin luultavasti täysin alitajuisesti – selviä piirteitä toisen teksasilaisen, Buddy Hollyn 1956 levyttämästä mutta vasta postuumisti 1963 julkaistusta Baby Won’t You Come Out Tonightista. Säestyksen kappaleessa hoitaa Lucky Thompsonin yhtye mukanaan Milt Jackson ja Charlie Mingus. Vahvaääninen Sarah saa oivaa tukea myös omaa uraa tehneeltä kitaristi Emery Williamsilta ja fonisti Rodney Brownilta. Memphis Slim levytti United-merkille vuonna 1954 oman yhtyeensä kanssa kappaleen Memphis Slim U.S.A., jossa nuori kitaristi Matt ”Guitar” Murphy pääsi loistamaan taidoillaan. Vesa Walamies UUSINTAJULKAISUT. Klassikkokappaleita kaikki – jokainen Junior Wellsin, Buddy Guyn, Magic Samin, Otis Rushin ja Jimmy Dawkinsin levytys on 1960ja 1970-lukujen kermaa niin esityksen kuin tuotannonkin osalta. Bob Koesterin tavoite oli aikoinaan dokumentoida Chicagon bluesartisteja sellaisena kuin he esittivät materiaaliaan klubiympäristössä ja saada tallennettua aito tunnelma vinyylille. Kitarabluesin merkittävä kehittäjä oli hyvässä vedossa esitellen monipuolisuuttaan. Perinteisempää surf-kaavaa noudattavan yhteenvedon levylle kirjauttaa päätösnumero Jumpin’ Neurotic Flea On The Surfboard, sekin JJ:n takuuvarmaa käsialaa. Korkeamman johdatusta, kukaties. Valitettavasti vain tämä kolmas volyymi ei ole likikään edeltäjiensä veroinen. Niitä on järjestetty niin Chicago Blues -festivaalilla kesäkuussa kuin Fitzgerald’s-klubissa Berwynissä Illinoisissa ja myöhemmin myös Buddy Guy’s Legends’sissä ja Evanstonisa sijaitsevassa Space-klubissa, joka on ollut Delmark-artisti Dave Specterin johdossa jo pitkään. Tehokas instrumentaali Psychotic Swell kaahaa ylinopeussakon uhallakin klassisesta psychobillystä ja surf-musiikista omintakeiset liikennesääntönsä määritelleellä kiihdytyskaistallaan niin mielipuolista liitoa, että joudun tunnustamaan vaihtaneeni epäuskoisena vinyylilevyn oikean 45 kierroksen soittonopeuden hetkeksi 33 1/3 kierrokseen – vain huomatakseni, että toimisihan esitys yhtä hyvin silläkin lailla! Pääsääntöisesti Hypnosis-mobiilissa ei siis jarruja turhaan painella. Tyypilliseen kauhukuvastoon kytkeytyvät They Call Me Creepy ja levyn paahtolinjaan nähden ilahduttavan seesteinen Alley Of No Return piirtävät ääniraidalle edelleen sekä hienokseltaan surf-rokahtavia että myös rautalankaisia näköaloja, mutta yhtyeen neo-psychobillyssä on aistittavissa myös suoria viitteitä Britteinsaarilta tulleisiin lajityyppinsä 1980-lukuisiin esikuviin. Erityisesti b-puolen käynnistävä kuulaan melankolinen Sin City sekä sitä seuraava vinhalentoinen Deep Deep Sleep hyödyntävät paljonkin The Deadbeatsin, The Escalatorsin, The Outcastsin ja Tall Boysin tapaisten kulttipumppujen uusaaltoista crossover-soittofilosofiaa. Kun kahden ensimmäisen osan kestoaika on noin 70 minuuttia, tämän uutuuden pituus on vain 40 minuutin luokkaa. Varsinkin komeaa kitarointia löytyy tietysti melkoisesti myös tältä koosteelta, mutta näiden näytteiden uutuusarvo on todellakin aika vähäinen. Kontrabasisti ”Tom Bonesin” ja rumpali Markku Hytösen huolella tampatussa maapohjassa vauhtisokeus ei tosin muodostu ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, minkä kitaristi Jari Jousimo omalla ”molempia leirejä” ymmärtävällä soitollaan vahvistaa. Nykyiset omistajat Julia Miller ja Elbio Barilari ovat ottaneet haasteen vastaan ja jo julkaisseet useita uusia levytyksiä ja kokoomalevyjä artisteiltaan sekä tehneet useita uusia artistikiinnityksiä merkilleen
Tämä kokoonpano oli pre-Hurriganes, sillä puolet bändin jäsenistä oli mukana tuossa Suomen suurimmassa sekä suosituimmassa rockbändissä ja kyllä ryhmän kahdesta muustakin muusikosta kuultiin vielä. Kappale alkaa Remun härskillä, yleisöä kosiskelevalla esipuheella ennen kuin tutulla riffillä käynnistyvä jamihenkinen soitto alkaa vyöryä niskaamme. Kokoonpano ikävä kyllä/kaikeksi onneksi jäi lyhytikäiseksi, sillä Remu suututti ensin Järvisen, joka pakkasi kitaransa ja lähti. eikun siis Turku International Pop & Rock festival -taltioinnin julkaisu on varsinainen kulttuuriteko. Intensiivinen, millintarkka esitys voisi olla suoraan mainitulta albumilta peräisin ja Hakala saattaa jopa ylittää laulusuorituksellaan studioversion. Remun laulu oli jo tuolloin sitä “friduna skigunaa ja beebobbahobbinia”, jota saimme kuulla myöhemminkin. Yleisö on villinä, kun Whole Lotta Shakin‘ Goin‘ On lähtee käyntiin. Niinä päivinä, jolloin päihteiden liikakäyttöön taipuvainen solisti malttoi pitäytyä säädyllisessä lavakunnossa saivat myös paluuesiintymiset yleisöltä kiitellyn vastaanoton. Bad Signin lyhytaikaisen uuden tulemisen yhteydessä järjestyneet keikat vuonna 2007 jäivät kokoonpanon viimeisiksi. Loput saman illan näytteet Shotgun ja Sleepwalk ovat jälleen Aikan kirjoittamia ja Bad Signin levyilleenkin tekemiä salskeita bluesrockeja. Kappaleen sanoitus on Remulle täysin tuntematon, mutta hippifestivaalille sopiva “freedom“ huudetaan useasti ja “help me“ mainitaan muutamaan kertaan. Keikan lopetuksena olleet Santanan Soul Sacrifice sekä Made In Swedenin I Don’t Care eivät ikävä kyllä Ylen nauhalle päätyneet. Järvinen puolestaan oli jo tuolloin todella kova kitaristi ja heittää nyt niin tiukkaa tavaraa, ettei voi muuta kuin vain ihmetellä. Viisi pitkäsoittoa varsinaisella aktiivikaudellaan tehnyt Bad Sign muovasi tyylinsä etupäässä valkoisia aikalaisorkestereitaan mukaillen. En tiedä, johtuuko se paksusta levystä, hiekkapaperin karheasta sisäpussista vai liian pienestä kannesta. Vastaavia tapauksia on kuitenkin tullut viime vuosina vastaan useita, joten kiinnittäkää asiaan jatkossa huomiota, please! Riku Metelinen BAD SIGN BAD SIGN Live (Talsti EDLP2329/ EDCD2329) Ei tainnut olla sattumaa, että keväällä 2023 ilmestyneen Tapani Baggen ja Jari Eklundin toimittaman kirjan ”Teddy, Aikka ja Alpo: Alpo Hakalan musiikki ja elämä 1957–2021” (Docendo) jatkeeksi on nyt materialisoitunut myös merkittävän laulaja-kitaristi-huuliharpistin monien mielestä uran kovatasoisimman yhtyeen Bad Signin tuore albumi. Etenkin kun hän oli keikan aikoihin vielä alle parikymppinen nuorukainen, joka tuli täyttämään pyöreitä vuosia vasta paria kuukautta myöhemmin. Vaikka korttipakkaan mahtuu neljä kuningasta, bändiin ei mahdu kolmea. Olisko Järvisestä tullut sellainen rock-ritarikunnan suurlähettiläs kuin hänestä tuli, vai olisiko Jukka Tolonen tai kenties Rekku Rechardt vienyt tuon paikan, siihen jokaisella on varmaan oma näkemyksensä. Pohjois-Suomen reissun avauskeikka Oulussa 19.7.1987 polkaistaan ainakin levyn välityksellä vauhtiin Hakalan omatekoisella vuoden 1985 LP:n ”Travlin’ Bone” nimikkoteoksella. Jos tämä olisi ensimmäinen (ja Ainoa!) kerta, niin voisin sanoa mitäs pienistä, sattuuhan sitä. Saavuttaessa heinäkuuhun 1987 ja tuolloin käynnissä olleeseen Lapin kiertueeseen seurue oli kokenut jo jonkin verran jäsenmuutoksia sekä yleisesti ottaen kohdannut matkallaan vaikka minkälaisia edesottamuksia, mutta turnausväsymyksestä se ei vaikuttanut vielä kärsivän. Kokoonpano on Remu Aaltonen (rummut ja laulu), Affe Forsman (rummut ja perkussiot), Albert Järvinen (kitara) ja Lido Salonen (basso) sekä yhdellä raidalla heitä avustaa perkussionisti Francis Looby. tunnelmat mitä luultavimmin alkoivat jo vapautua, mutta kurinalaisesta soitosta kaveruksilla ei ollut lupa nytkään joustaa. Viimeisenä saamme kuulla Francis Lobbyn avustamana Green Onions -sävytteisen näkemyksen Sonny Boy Williamsonin sävellyksestä Help Me. Hyvänä esimerkkinä siitä on Cream. Sitä seuraava Shakin‘ All Over on lähes yhtä hurja kuin The Whon saman vuoden alkupuolella julkaisema näkemys aiheesta. Koska Hakala itse päätti maallisen vaelluksensa keväällä 2021 eikä Amerikkaakin aikoinaan ”valloittamassa” käynyt rhythm’n’blues-kokoonpano äänittänyt levyjä vuoden 1987 jälkeen, koostuu Talsti-merkin uutuustuote kuitenkin ”vain” historiallisista keikkatallenteista 1980-luvulta. Kakkospuolen aloittaa Little Richardin Lucille, jonka sovitus on velkaa Johnny Winterille. Epäilemättä muistijäljet olisivat muodostuneet vielä säväyttävimmiksi, mikäli tarjolla olisi ollut tämän levyn kaltaista musiikillista ilotulitusta. Kahden rumpalin, loistavan kitaristin ja soittimensa hallitsevan basistin tarjoilema musiikki on aivan extra terrestrial. Mutta olisiko Kalevalasta tullut sellainen yleisömagneetti kuin Hurriganesista tuli, epäilen suuresti. Hienoa, että nauha on säästynyt ja näkee nyt päivänvalon. Myös monet muut Hurriganesista, Albert Järvisestä, Ile kalliosta ja Dave Lindholmista innoituksensa saaneet muusikonalut olisivat käyneet koulunsa loppuun ja päätyneet porvarillisiin ammatteihin. Pete Hoppula. Mallia haettiin sekä Yhdysvalloista että Englannista. Myöhemmin Remu riitautui Salosen kanssa saaden itse kenkää. Neobillahtavan tulkinnan saavaa Los Lobosin Don’t Worry Babya tai ZZ Topin julmetusti hardrokkaavaa Beer Drinkers & Hell Raisersia ja hieman hillitympää Balinesea Bad Sign ei sitä vastoin koskaan virallisille julkaisuille saakka viimeistellyt, mutta ne kaikki ovat kuin tehty Hakalalle sekä kreatiivisesta soolokitaroinnista (Edward Griegin Hall Of The Mountain King -siteerauksineen) näillä vedoilla vastanneelle Olli Pekkolalle. ZZ Topin, The Inmatesin, The Flamin’ Grooviesin, The Piratesin, Dr. Vuoden 1984 ”Runaroundilla” aiemmin versioitu Lew Lewisin Lucky Seven, Chuck Berry -laina Sweet Little Sixteen sekä lähes kahdeksan minuutin mittaan kurottautuva Willie Dixonin Muddy Waters -goljatti You Need Love myös dokumentoivat selkosuomella basisti Mela Salmelan ja lahjakkaan mutta valitettavan nuorena (1990) menehtyneen rumpali Jallu Mantilan kivijalkamaisen statuksen yhtyeen soundin tukipilareina. Retken viimeisellä pysäkillä Suomussalmen Ämmänsaaressa 29.7. Janne Ödner ei olisi suunnitellut Rock’n’Roll Bandia ja Pelle Miljoona olisi edelleen peruskoulunopettaja. Good Morning Little School Girl ja Sweet Little Sixteen vedetään Ten Years Afterin sabluunaa käyttäen. On erikoista, että Yle ylipäätään nauhoitti tuolta festivaalilta mitään, puhumattakaan Kalevalasta, jota kukaan ei juurikaan tuntenut. Levyn kaikki kuusi kappaletta ovat tuhtia bluesrockia varustettuna sellaisella asenteella, että heikommat tarvitsevat nitroa. Levyn laittaminen kanteen on erittäin työlästä, ja kun sen sinne vihdoin viiden minuutin äheltämisen jälkeen saa, on turha edes ajatella saavansa liitteen sinne. Monille nuoremmille faneille, alle kirjoittanut mukaan lukien, nämä tilaisuudet tarjosivat odotetun mahdollisuuden aistia kulttiryhmän toimintaa vihdoin elävänä. Bändi olisi varmasti kaatunut musiikillisiin erimielisyyksiin ennemmin tai myöhemmin. Keikan kappaleista Shakin’ All Over, Lucille, Good Morning Little School Girl ja Sweet Little Sixteen päätyivät Hurriganesin ohjelmistoon. Salosen basso murisee kuin John Entwistlellä “Live At Leeds” -kiekolla ja Järvinen sukeltaa sinisten sävyjen sekaan syvemmälle kuin koskaan ennen. Oulun Rattori-lupilla ja Suomussalmen Hotelli Kantakievarissa Mikko Karmilan toimesta tallentuneet ja onneksi myös näille päiville saakka säilyneet keikkanauhat ovat pysäyttävää kuultavaa. 70 Blues News 5/2023 levy tutkailut KALEVALA KALEVALA Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970 (Ainoa! AOPLP 2303) Ylen arkistoista löytyneen Kalevalan Ruisrock-... Jos kumpaakaan ei olisi tapahtunut ja Kalevala olisi jatkanut uraansa, olisi Suomi-rockin historian lyhyt oppimäärä varmasti aivan erinäköinen: Hurriganesia ei olisi koskaan perustettu, jolloin Cisse Häkkinen olisi ehkä ollut käytettyjen autojen kauppias ja Ile Kalliosta olisi tullut arkkitehti. Ei varmaan Helsingin ulkopuolella ainakaan. Ehkä, kenties tai sitten ei... Se nimittäin ei mahdu. Yksi asia tässä nyppii sen verran, että pakko on sanoa. Feelgoodin ja monien muiden ryhmien pubja bluesrokahtavat lainasuosikit sulautuivat yhdistettynä Hakalan omiin huoliteltuihin kappaleisiin bändin studiotuotannossa sekä totta kai myös keikoilla kompaktiksi lyömäaseeksi, joka teki vuosien ajan tuhojaan ympäri maata
Maantieteellisesti tämän hetken uusintajulkaisumarkkinoita näyttäisivät hallitsevan englantilaiset, saksalaiset ja espanjalaiset indiemerkit. karanneen revyykiertueille ja esiintyneen tanssijana burleskinäytöksissä. tyylikkäästi tulkitut It’s Been A Drag ja A Miracle, mutta eittämättä hän kärsi etenkin LP:tä tehdessään riittävän laadukkaiden laulujen puutteesta, jolloin levytilaa päädyttiin täyttämään Lazy Bonesin, St. Tie vei hänet sittemmin New Orleansiin sekä vakituisempiin lauluhommiin mm. Syksyn ja loppuvuoden 2023 r&b-tarjonnastaan Jasmine vaikuttaa olevan erityisen ylpeä Toni Harperin tiettävästi ensimmäisestä lähes koko hänen levytystuotantonsa kattavasta CD-koosteesta ”Miss In-Between – Selected Singles As And Bs, 1948–1953” (JASMCD2711). Useimmat kuitenkin yhdistävät hänet kokoelman ”Got My Mind Set On You – The Complete Recordings 1959–62” (JASCD1190) nimiraitaan, jonka muuan George Harrison oli aikoinaan kiikuttanut Englantiin ja muovannut siitä myöhemmin oman miljoonia myyneen hittinsä. Vuosien 1961–62 Caprice-kaudella hänen ilmaisunsa oli selvästi popularisoitunut ja moni asia ennakoi jo vahvasti käynnisteillä ollutta soulvallankumousta. 1948). 1980-luvulla jazzyhtiönä aloittanut brittiläinen Jasmine Records tanssii tuotantopoliittisesti juuri edellä kirjoitetun kaltaisella molempiin suuntiin taipuvalla nuoralla. Niistä suurimman osan ykkösmyyntituotteita ovat edelleen CD-levyt. Hänen postiaan sekä verevien hitureiden että tanakan jump-bluesin tulkitsijana alettiinkin ymmärtää seikkaperäisemmin vasta monien various artists -koosteiden myötä 1970ja 1980-lukujen taitteessa. Paljon se tekee silti myös oikein. 10-vuotiaana lapsitähtenä levyttämään ryhtynyt ja jo 1960-luvun puolivälissä alta kolmekymppisenä musiikinteosta eläköitynyt Harper ei kuulostanut ensitöilläänkään pikkutytöltä saati esittänyt pelkästään lastenlauluja tai hupaisia novelty-numeroita vaan jo varteenotettavaa swing-bluesia, jossa ajan hengen mukaisesti ei voitu aina välttyä teksteihin viattomasti sujautetuilta kaksimielisyyksiltäkään. Washington D.C.:stä kotoisin ollut laulaja käväisi synnyinmaansa Billboard-listoilla vain vuoden 1962 kappaleella If You Gotta Make A Fool Of Somebody (R&B #10, Hot100 #22). Nyt esittelyssä olevien 28 sinkkuraidan ohella artisti sai julkaistua kolme LP:tä vuosina 1956–60, yhden Vervellä yhdessä Oscar Peterson Trion kanssa ja kaksi RCA Victorilla. Vastavuoroisesti bisnes aihepiirin ympärillä tuskin on enää 2020-luvulla parhaimmillaankaan erityisen tuottoisaa puuhaa – vaan entistä enemmän synninpäästönsä ansaitsevaa ”rakkaudesta lajiin” -puuhastelua. Sellaiseksi voinee niin halutessaan lukea myös hänen ainoan listamenestyksensä Candy Store Bluesin (Billboard/r&b #15 v. 24-raitaisen Jasmine-CD:n alkuosassa kalutaan läpi artistin sinkkutuotantoa mono-äänitteinä ja loppu on säästetty kokonaisuudessaan (ja siten osittain edellisiä toistaen) stereona soiville albumiraidoille hänen ainoalta pitkäsoitoltaan ”James Ray” (Caprice, 1961). Totta, sen hyvin aktiivinen mutta liukuhihnamaista jälkeä taakseen jättävä liiketoiminta on profiloitu suoraan ”tosikeräilijöille” ja sen katalogiin valikoituu tästä syystä lähinnä tavallisten tallaajien kannalta tuntemattomia menneisyyden hahmoja. Koska keräilijäja tutkijaasenteella varustettuja levynostajia vaikuttaa vielä riittävän ja koska ”reissue-aallon” ensimmäisestä harjasta on joka tapauksessa vierähtänyt jo nelisen vuosikymmentä aikaa, on myös ”tutumpien” artistien ja yhtyeiden antologioille sekä alkuperäisalbumien kierrätysprässeille yhä aitoa kysyntää. Upea popcorn-tunnelmointi You Need To Fall In Love Gallant-merkillä 1959 on syystäkin lajityyppinsä kohokohtia, vaikkei sukseeta vielä debyyttiseiskan tekoaikaan ”Little Jimmy Raylle” liiennytkään. Yleisesti ottaen on voitu puhua laadukkaista sekä verrattain laillisistakin kulutushyödykkeistä, joiden julkaisuperuste on ollut pääsääntöisesti paljon muutakin kuin vain rahojen kynimisaikeet sinisilmäisiltä formaattiuskovaisilta ylihinnoiteltuja deluxe-editioita tehtailemalla. Aiemmin mainittujen teosten ohella Rayn repertuaarista havahduttavat mm. rock’n’roll, country, beat sekä lattarija viihdemusiikki. Kenties nykyään jo lähelle unohtumisen rajaa on ajautunut myös aikansa r&b-suurmies Larry Darnell. Aikaisempia uusintajulkaisuja häneltä on ilmestynyt kourallinen, ensimmäisen kerran tanskalaisen Official-merkin LP:nä 1988 (vuosien 1947–50 sinkkupoimintoja sisältävä ”Candy Store Blues”), viimeksi peräti kolmen CD:n laajuisena ja etupäässä albumimateriaaliin keskittyneellä eurooppalaisen Deluxe-merkin paketilla ”Lost Voice”. James Ray Hammond). Niin ikään remasterointija editointivaiheet saatetaan helposti talousperustein sivuuttaa. Jasmine mieltää uusintajulkaisupiireissä unohdetuksi r&b-tapaukseksi myös laulaja-pianistin Edward ”The Great Gates” Whiten, jonka koreilemattomasti nimetty ”1949–1957” (JASMCD3255) niputtaa yhdelle CD:lle ennen kaikkea vuoden 1949 Late After Hours -blueshitistään (Billboard/ r&b #6) muistamisen arvoisen orkesterinjohtajan eri länsirannikon levymerkeiltä toiselle hyppelehtineen ja seudun huippumuusikoita studioissa hyödyntäneen uran. Tavallaan hyvä niin, mutta tilanne on silti kaksipiippuinen. Jossain määrin tällaista julkaisutoimintaa ohjaavat myös public domain -lakipykälät, joiden perusteella tietyn äänitysvuosirajan alapuolella pysyttelevien ”budjettiyhtiöiden” ei tarvitse välittää lupatai korvausseikoista tässä suhteessa tuon taivaallista. kuulussa Dew Drop Inn BN:n erityispuntarissa!. Pikkujantterina synnyinmaisemissaan Ohiossa gospelia laulaneen nuorukaisen tiedetään mm. Surullisella tavalla julkaisun ajankohtaisuutta on lisännyt Harperin kuolema kesken CD:n valmistusprosessin helmikuussa 2023. Toisaalta kaikki uusintapainokset tai -kokoelmat eivät kuitenkaan välttämättä tarjoa ydinkohderyhmälleen vastineeksi mitään konkreettista musiikillista lisäarvoa. Laulajattaren 1950-lukuisen materiaalin saatavuus on ollut sangen ongelmatonta ennenkin, mutta nyt mukana ovat myös harvemmin framille päässeet varhaisnäytöt mm. Perinteisten afroamerikkalaisten tyylilajien ohella Jasminen genrekirjoon kuuluvat mm. Lupaavista lähtökohdista huolimatta toivottua superstaraa ei tullut myöskään James Raysta (oik. Blues News 5/2023 71 levy tutkailut JASMINE-JULKAISUJA PIKASEULONNASSA JASMINE-JULKAISUJA PIKASEULONNASSA Juurimusiikin harrastajien ulottuville on ilmestynyt viime vuosina harvinaisen runsaalla syötöllä mitä vaihtelevampaa uusintajulkaisumateriaalia. ”I’ll Get Along Somehow, 1949–1957” (JASMCD3267) palauttaa mieliin vaikutuksen, joka orkesterinjohtajalla jump-bluesin kasvutarinaan sen kultaisina vuosina itse asiassa oli. James Infirmaryn, Come Rain Or Come Shinen ja Teach Me Tonightin tapaisilla ajattomilla koko perheen klassikoilla. Toisin kuin esimerkiksi kentän mahtinimet Bear Family ja Ace/Kent Records, Jasmine pitäytyy enimmäkseen artisti/yhtyekohtaisissa yhden tai korkeintaan kahden CD:n annoksissa, ja vain hyvin harvoin sen käsittelyyn päätyy erityisiä teemakokoelmia. Musiikkinsa tietynlainen ”kiltteys” ei myöskään vastannut James Rayn väärille valinnoille altista todellista luonnetta ja elämäntapaa: Laulaja menehtyi huumeiden yliannostukseen vuonna 1965, eikä hänen studion ulkopuolisesta siviiliarjestaan jäänyt historian kirjoihin juurikaan painolaatuista kerrottavaa. Niin ikään edellisistä poiketen Jasmine ei ole ikinä kerännyt varsinaisia kiitoksia huolellisesta kuratointityöstä tai tarjonnut lisäperusteita hankinnoille sisällyttämällä levyilleen entuudestaan kuulematonta kappalevarantoa. Kappalekirjoon kuitenkin lukeutui yhä myös perinteisempää Sam Cookeja doo wop -sävyistä materiaalia. Philadelphiassa 1918 syntynyt, Kaliforniassa enimmäkseen työskennellyt, vielä 1980-luvulla esiintynyt ja 1992 menehtynyt artisti ei koskaan saavuttanut vakiintunutta kansansuosiota elinaikanaan. Samalla se kuitenkin tuo riittävän hyvätasoisina complete-paketteina nykykansan saataville helpon ja kohtuukustanteisen tavan tutustua kertaheitolla lukemattomiin juurimusiikin pikkusankareihin. Eddie Bealen, Harry Jamesin ja vokalistikollega Herb Jeffriesin seurassa
Lahjakas kitaristi ja lauluntekijä oli levyttänyt ja osittain myös kirjoittanut jo nuorella iällä yhden aikansa jättihitin Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee (Billboard r&b #2 v. Painokkaan mutta samalla miellyttävän pehmeän lauluäänen haltijana sekä tämän tasoisella levytysarsenaalilla herra McGheen olisi helposti kuvitellut juhlineen listoilla nonstoppina vuodesta toiseen, vaivaisen kahden Billboard-merkintänsä sijaan. 1950-luvun edetessä syntyi lisää Darnell-helmiä, kuten Mary Lou Greenen kanssa esitetty jäntevä duettoblues Do You Love Me, Baby, mahtipontinen hieman latinorytmitteinen jump-numero Work Baby Work, hyvinkin tanssittavaksi rock’n’rolliksi sovitettu Who Showed My Baby How To Love Me sekä kiivastempoinen hölkkäkappale Ramblin’ Man. Kuopuksena voin vain kuvitella, millaista ”isovelisyndroomaa” Granville ”Stick(s)” McGhee ennätti potea läpi uransa. Nimet ja soolot toisensa perään purkautuvat ulos soittimesta, tosin samalla levyn fokusta entisestään hajottaen: esim. Historiallisessa kontekstissa tämän julkaisusuoran kiinnostavimman otannan tarjoaa Karibialta Englantiin 1950-luvun alussa kulkeutunut lauluyhtye The Southlanders. Mukana on myös Big Bob Kornegay vuoden 1957 Herald-äänitteellään Stay With Me Baby, vaikkei Bob kitaristi tainnut edes olla. Ilmeikkäästä joskin toki paikoin sangen viihteellisestä valikoimasta erottautuvat bändin vuoden 1957 Top20-brittimenestyksen Alone (alkujaan Yhdysvalloissa The Shepherd Sistersin ja myöhemmin The Four Seasonsin hitti) ohella mm. ”Wild And Whammy Guitars – The Blues Fretboard Masters” (JASMCD3265) jatkaa takavuosikymmenillä suosittujen rankemmalle bluesille pyhitettyjen LP-levyjen (mm. Näiden mestarien osaamista esitellään sekä säestäjän roolissa lauletuilla muiden artistien (Larry Dale, June Bateman, Wilson Pickett, Big Tiny Kennedy jne.) hittikappaleilla että sooloinstrumentaaleina (mm. Hänen vanhempi veikkansa näet sattui olemaan Brownie McGhee, eräs bluesmaailman silmäätekevimmistä edustajista. Kiistattomia kitarabluesin ja -r&b:n obeliskeja kaikki tyynni, mutta mitä muuta Jasmine julkaisulla loppujen lopuksi halusikaan viestiä. latautunut I Love My Baby (#4) sekä Louis Priman ja Keely Smithin ensimmäisenä levyttämä Oh Babe (#5) – kappale, josta tehtiin pelkästään loppuvuoden 1950 aikana vähintään 14 erilaista cover-tulkintaa. Teksasin ikoni Clarence ”Gatemouth” Brown, hänen kotikulmiensa kisälli Albert Collins, Mississippin Greenwoodissa ja Memphisissä ennen Chicagoon suuntaamistaan vaikuttanut Fenton Robinson sekä Buddy Guy, joka saikin aikaiseksi ensimmäisillä Chess-sinkuillaan tappavaa jälkeä jo vuosia ennen todellista läpimurtoaan (CD:llä todisteena kuullaan monumentaalinen First Time I Met The Blues vuodelta 1960). Tikku-McGheellä kuitenkin oli omat huomattavat meriittinsä musiikin saralla. Tämänkertaisen kierroksen päättävien DeLuxemerkin jivereiden sekä artistin 1960-luvun lopussa New Orleansissa Instant-yhtiölle levyttämien jäähyväistöiden välille jäi vielä useampia unohdettuja äänitteitä mm. Tuolloin New Jerseyssä operoinut Regal-levymerkki oli äkännyt parikymppisen multilahjakkuuden nostattaen hänet salamannopeasti myös hittilistoille. Atlantic-, Savoyja King-merkeille, kunnes keuhkosyöpä vei hänet ennenaikaiseen hautaan vain 43-vuotiaana. Monet 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun luovisvimmaisimmista mustista muusikoista uskoivat vakaasti kitaran sekä varsinkin vibrakammen voimaan. Tällöin aiheenvalintaperuste lienee useimmiten geografinen, mutta punaisena lankana voivat joskus toimia myös tietyt sooloinstrumentit. Newyorkilaiset sessiomiehet Wild Jimmy Spruill ja Mickey Baker, Mississippistä Chicagoon kotiutunut Magic Sam, mm. Hyvin pyyhki myös Jasmine-albumin nimiraidalla: alkuperäissinkulla kahteen osaan pilkottu I’ll Get Along Somehow nappasi tililleen sijan 2 yhtäaikaisesti edellisen kanssa. Pete Hoppula. Kunniaa yksittäisnäytteiden mitalla saavat julkaisulla myös mm. I’ll Always Remember, 1949 ja My Little Rose, 1952) sekä hitaista blueseista (mm. Hank Ballardin The Midnighters -ryhmään kuulunut teksasilainen Cal Green, Fender Stratocasterista itselleen uuden särmikkään työkalun löytänyt Ike Turner sekä Magnatonestyrkkarinsa avulla innovatiivista kitarasoundia luonut The Ohio Untouchablesin Robert Ward olivat kaikki esikuvia, joiden perässä seurasi pian legioonallinen uusia soittajanalkuja. Jimmy Nolen, William ”Lefty” Bates, K.C. puhallinvahvisteinen My Baby's Comin' Back, 1950 ja Money Fever viimeiseltä Herald-singleltä 1960) sekä shouter-tyylisten jump-tömistelyjen (mm. Seuraavaksi listoille kampesivat mm. 1949) – kaivertaen tunnetun alkoholioodin ansiosta nimensä harvojen ja valittujen rock’n’rollin syntyyn vaikuttaneiden henkilöiden hall of fame -listalle. Roy Brownin tapaan mutta ripauksen verran swing-sävyisemmin laulanut Darnell vaikutti löytäneen oikopäätä tyylinsä. Uusintajulkaisijoille on siis luvassa puhteita jatkossakin. piano-kitara-huuliharppuinstrumentaali Blue Barrelhouse, 1951 ja Dealin’ From The Bottom, 1953). hysteerisellä The Monkey Songilla (mukaelma The Hokum Trion 1930 levyttämästä You’re Bound To Look Like A Monkey When You Get Old -teemasta), suorasukaisella kantribluesilla I Got What My Daddy Likes, Lightnin’ Hopkins -henkisellä Let’s Do The Boogie Woogiella, soundillisesti aikaansa edellä olleella tomeralla vuoden 1952 pianonumerolla The Lord’s Gospel Train sekä 15 vuotta artistittaren aktiivikauden jälkeen 1967 julkaistulla, lähes rockabillyltä kalskahtavalla kaksiosaisella hurmosgospelilla Move This Thing. Jimmy Spruillin Hard Grind, Magic Samin Magic Rocker ja Ike Turnerin Prancin’). ”Stompin’”ja ”Savage Kick” -sarjat) saagaa, mutta tällä kertaa klassikoihin keskittyen. Shouter-pohjalta mm. Tupla-CD:lle ”The Spo-Dee-O-Dee-Man” (JASMCD3208) ahdetut 57 esitystä tältä ajanjaksolta mukaan lukien toistakymmentä tallennetta säestäjän roolissa Brownie-veljen rinnalla sekä pianoboogie woogie -vetoisen yhtyeen Dan Burley & His Skiffle Boys jäsenenä valottavat erinomaisen hyvin, millaisesta pioneerihahmosta oikein oli kyse. You Gotta have Something On The Ball, 1951, Jungle Juice, 1953 ja Help Me Baby, 1954) ohella Sticks suoriutui moitteitta myös sofistikoituneemmista Lonnie Johnson -vaikutteisista balladeista (mm. Kitaransoittotaitoinen ja tyylillisesti hämmästyttävän monipuolinen Scott/ Deloatch havainnollistaa lumovoimaansa mm. Jasmine on saanut koottua albumille ”She Got What Her Daddy Likes” (JASMCD3276) kaikkiaan 21 vaikuttavaa esitystä, joista yhtiön mukaan vain kolme on aiemmin ilmestynyt CD-formaatissa. 72 Blues News 5/2023 levy tutkailut -juottolassa. ”Mojo” Watson, Hound Dog Taylor, Sly Williams, Hop Wilson, Big Bo Melvin ja Eddie Kirkland pääsevät hämmentämään soppaa väkevästi maustetuilla kuusikielisillä kauhoillaan. Vuosina 1946–60 McGhee sai aikaiseksi myös paljon muuta äänitaidetta, mm. tv-tallenteesta digitoitu pianosäestyksinen jive-standardi Ko Ko Mo (I Love You So), rock’n’rollaavat Penny Loafers And Bobby Socks ja I Wanna Jive Tonight sekä herttaiset versiot The Penguins -ikivihreästä Earth Angel ja Little Joe & the Thrillersin falsetti-iloittelusta Peanuts. Map-, Warwick-, Anna-, Argoja Misty-merkeillä. Kokoelmalle ”Britain’s First Doo-Woppers – The (Almost) Complete Singles 1955–60” (JASCD1189) on siten tarkoitushakuisesti kimputettu suurin osa porukan ei-calypsolevytyksistä. Toisinaan Jasminellakin haravoidaan historiaa eri esittäjiä -kokoelmien kautta. Studioaikaansaannoksia ei kuitenkaan syntynyt valtaisia määriä kummankaan kiltan kannattajana. R&B-nörttien iät ajat palvoma 1950-luvun alun tähti oli myös Marylyn Scott, joka maallisten blueskiekkojensa lisäksi teki myös tulenkatkuista gospelia nimellä Mary Deloatch. Trinidad & Topagolta tulleen calypsoartisti Edric Connorin matkassa esiintymiset saarivaltakunnassa aloittaneesta ryhmästä kehkeytyi ”Britannian ensimmäinen doo wop -kokoonpano”, joka levytti ja niitti muutenkin mainetta noin kuuden vuoden ajan 1960-luvun alkuun saakka. Darnellin Top10:een yltäneistä viidestä vuosien 1949–50 klassikosta merkittävimmäksi muodostui Paul Gaytenin käsialaa ollut For You, My Love, joka roikkui Billboardin r&b-kärjessä 8 viikkoa loppuvuonna 1949. Monien ”vähän sinnepäin-rokkien” (tavaramerkiksi muodostunutta viinanjuontiteemaa toisintaneiden vastauskappaleiden lisäksi mm. Hienoisena yllätyksenä Sticksin toinen hitti (r&b #2) keväältä 1951 oli sekin lauluton numero, Atlanticin nimellä Tennessee Waltz Blues julkaisema vetelänoloinen versio vanhasta Redd Stewartin ja Pee Wee Kingin country-evergreenistä
3 (Koko Mojo) CD 10. Samantha Fish & Jesse Dayton – Death Wish Blues (Rounder) CD/LP 4. various – Sin On Saturday, Pray On Sunday Vol. various – More Boss Black Rockers Vol. Barrence Whitfield And The Savages – Glory (FOLC) CD/LP 9. 10 (Koko Mojo) CD/LP 7. Robert Finley – Black Bayou (Easy Eye Sound) CD/LP 8. Bad Sign – Live (Talsti) CD/10” LP 6. Bob Corritore And Friends – Somebody Put Bad Luck On Me (Vizztone) CD 5. JUNGLE RECORDSIN SYKSYN 2023 MYYDYIMMÄT BLUES-LEVYT: 1. various – Tell Everybody! 21st Century Juke Joint Blues (Easy Eye Sound) CD/LP 2. The Nick Moss Band – Get Your Back Into It (Alligator) CD/LP 3. Milt Trenier – Flip Our Wigs (Bullseye) LP www.junglerecords.fi
No vaikka että se on saanut vähemmän soittokertoja kuin monet muut hänen levyistään. Ero CD-julkaisuihin on huomattava, sillä uusi masterointi tuo äänikuvaan sekä lisää selkeyttä että jykevyyttä. Onneksi myös vanhempia, aikaisemmin vain CD:nä ilmestyneitä levyjä on laitettu uusintapainoksina vinyylille prässättynä. Vaikka aikoinaan olisi vinyylin hankkinut, niin ostopäätöstä helpottavat kiitettävät kolme bonuskappaletta. Oil And Water oli mieluisa, mutta muuten sisältö jätti kylmäksi. Uusintapainos ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden puolella ja pahoittelut siitä, ettei arviota tullut aiemmin. Minusta väri on enemmän ruispuuron ruskea kuin kulta. Olisihan sen voinut aikoinaan markkinoille laittaa vaikka sinkulle RSD-julkaisuna, vaikka City Of Angelsin tai jonkun livekappaleen kera. Tälläkin levyllä kappalejärjestys on muuttunut ja kokonaisuudet on rakennettu niin, että ykköslevy on enemmän rock, kakkoslevy puolestaan mellow. Kun ”Stolen Hearts” oli prässätty värilliselle vinyylille, olisi tämäkin voinut olla sellainen, sillä valkoinen vinyyli olisi sopinut hyvin yhteen kannen kanssa. Finnish Blues Society järjestää: TÖÖLÖN KIRJASTO, JUURISTO-KLUBI TÖÖLÖN KIRJASTO, JUURISTO-KLUBI (Mika Waltari -sali, Topeliuksenkatu 6, Helsinki) Lauantai 9.12.2023 klo 14:00–15:30 Saksofoni juurimusiikissa: esittelijänä instrumentin saloihin muusikko Masa Orpana MALMITALO MALMITALO (Ala-Malmin tori 1, Helsinki) Lauantai 10.2.2024 klo 19:00–21:00 Joakim Tinderholt & His Band (NOR) BALTIC BLUES BOOGALOO! 12 H RISTEILY BALTIC BLUES BOOGALOO! 12 H RISTEILY (Viking Line XPRS, Helsinki-Tallinna-Helsinki) Lauantai 9.3.2024 Knock-Out Greg & The Scandinavian Blue Flames (SWE/FIN), Cathouse Radio (EE), Fried Okra (DK) levy tutkailut BN:n erityispuntarissa!. Yhtään lisäraitaa ei mukana ole, ehkei sellaista ollut tarjolla ja tuskin mukaan olisi edes mahtunut. Vaikka bonuskappaleiden mukaan laittaminen on suotavaa, niin ei se kuitenkaan pakollista ole. Dobrolla ryyditetty Kings And Queens on loistava sävellys ja olisi ollut huutava vääryys jättää se julkaisematta. Don’t Let A Good Woman Down kirmaa kuin talvella syntynyt varsa ensimmäistä kertaa kevätlaitumille päästessään ja vankan kitarariffin siivittämä nimiraita on rankka. Lähes kaikki puoliskot päätetään balladiin, joka on kieltämättä erinomainen idea, tarjoten aivan uudenlaisen kuuntelukokemuksen. Tuntuu kuin kyseessä olisi aivan eri levy. Eikä kahta ilman kolmatta, mukaan kannattaa ottaa tietysti ”Diamonds On The Road”. Kun alkuperäisen julkaisun ässäpari 24 Angels ja Black Ocean eivät ole enää peräkkäin, pääsee niiden jälkeen tullut hieno blueskappale Slowly Burning nyt paremmin esille. Kaikista Lyytisen levyistä ”Voracious Love” on se joka, mitenkä sen nyt sanoisi... Riku Metelinen Voracious Love (Tuohi THC-011LP) Toinen Lyytisen uusintajulkaisu on hänen vuonna 2010 Ruf Recordsille tekemä ”Voracious Love” -albumi (ks. Gatefold-kannesta ei myöskään olisi haittaa ollut, sillä CD:n vihkossa ollut hieno talvinen kuva olisi sopinut sinne loistavasti. Ei tällainen kuudenkympin ja kuoleman välissä oleva kehäraakki näe noin pientä tekstiä lukea, ei edes moniteholaseilla. Vaikka alkuperäinen ”Stolen Hearts” oli tunnelmaltaan vapautunut kuuntelulevy, joka tuli poimittua hyllystä aina uudelleen ja uudelleen, on se saanut tämän uusintajulkaisun myötä todella kovan kilpailijan. 74 Blues News 5/2023 ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN UUTUUSÄÄNITTEILLÄ JA UUTUUSÄÄNITTEILLÄ JA UUSINTAKIERROKSELLA UUSINTAKIERROKSELLA Stolen Hearts (Tuohi THC-019LP) Erja Lyytisen viimeisimmät levyt on julkaistu sekä CDettä vinyylimuodossa. BN #243). Aavemaisen harpun siivittämä Crowes At Your Door kuulostaa jopa hiukan pelottavalta. Eteen tulee varmasti useista kertoja, kun ei osaa päättää kumman ottaisi kuunteluun. Levyn jyvittäminen kahdelle vinyylille ”Stolen Heats” -albumin tavoin ei olisi ollut huono idea. Pari pientä moitetta täytyy antaa ja ne koskevat sisäpussia, jossa käytetty fontti olisi voinut olla selkeämpää (lue: suurempaa). Tässä on mainio setti Lyytisiä joulupukin konttia ajatellen. Asian välttämiseksi extrat on sijoitettu Cja D-puoliskoille, ja mielestäni levyn kaunein sävellys Broken Eyes on CD-levyn tavoin jätetty puoliskon viimeiseksi. Näin ainakin on vältytty siltä, ettei ketään “pakoteta” hankkimaan levyä vain parin lisäkappaleen takia. Joka tapauksessa se sopii kannen ruskeaan värimaailmaan huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi se väri, jolle mm. Tosin eräs edesmennyt ystäväni sanoi, että kun mustasta musiikista on kyse, niin vinyylin pitää olla silloin musta, ja mikä minä olen vastaan väittämään. Mielestäni sen kappaleet eivät silloin oikein vakuuttaneet. Ensimmäisenä käsittelyssä on 2017 ilmestynyt ”Stolen Hearts”, joka alun perin julkaistiin myös vinyylinä. Albumin materiaali on nyt jyvitetty kahdelle levylle. Mukaan on laitettu kaksi aiemmin vain CD:llä ollutta kappaletta, Awakening ja City Of Angels, sekä sessioista ylijäänyt Kings And Queens. Nopeudeksi olisi voinut laittaa 45 rpm ja viimeiselle puoliskolle esimerkiksi muutaman reippaan livevedon. Kun monessa tapauksessa bonuskappaleet sijoitetaan levyn loppuun, niin usein muu levy jää vähemmälle kuuntelulle tai kenties kokonaan kuuntelematta. Pressan debyyttialbumi painettiin. Kappalejärjestys on menty muuttamaan ja se on todennäköisesti tehty tarkoituksella, sillä kaikki kuulostaa nyt paremmalta kuin silloin ennen. Levyn ainoasta kierrätyskappaleesta Blind Willie Johnsonin Soul Of A Man Lyytinen on aikaansaanut erittäin hienon version. Melodisten sävellysten ja kevyemmän tunnelmansa takia se puolustaa paikkaansa tänä päivänäkin kunnialla. Lyytisen levyistä ”Stolen Hearts” on allekirjoittaneelle aina ollut ehkä se kaikkein mieluisin. Kannen hypestickerin mukaan kyseessä on rajoitettu painos kullanvärisellä vinyylillä