Hän oli kuitenkin siihen aikaan todella katkeran oloinen. Eddie Clearwater, Carey ja Lurrie Bell sekä suomalaisia artisteja. – Jukka Gustavson: Vuosi oli 1971 ja soitimme Wigwamin kanssa Finnish Blues Societyn järjestämässä konsertissa, sekin oli muistaakseni Kouvolan kaupungintalolla ja mukana myös tällä kertaa Eddie Boyd. Kyllä se välittyi sieltä rivien välistä, että hän koki tulleensa unohdetuksi ja harmitteli, ettei mitään isompaa ollut koskaan tapahtunut. Siellä mä olen tavannut Eddien ekan kerran. Finnish Blues Societyn paikallisjaosto järjesti siihen aikaan Kouvolan kaupungintalolla blueskonsertteja. Siellä soivat sellaiset allergiaa aiheuttavat Farfisa-urut. Sehän kyllä sopi. Meille siitä tuli erittäin suuria ongelmia. No totta kai. Miten joku voi laittaa levylle näin sairaan urkusoundin, jonka Mike Vernonkin onnistui torppaamaan pois Boydin aiemmilta Blue Horizon -äänitteiltä Peter Greenin ja Fleetwood Macin kanssa! En ikinä oppinut arvostamaan sitä levyä. Puhuimme Eddien PEPE AHLQVIST & JUKKA GUSTAVSON Eddie Boyd herätti muusikkokonkareiden luovuuden Eddie Boyd herätti muusikkokonkareiden luovuuden. Eddie jopa ehdotti, että voitaisiin vaikka ryhtyä tekemään jotain keikkoja. – Pepe Ahlqvist: Sen täytyi olla 1973–74, jolloin soitin Charliesissa. Blues oli siihen aikaan 1990-luvun alussa hyvässä nosteessa. Kallelle ja minulle syntyi idea akustisesta countryblueslevystä, jonka Euros olisi julkaissut. Rundiin sisältyi kaksi peräkkäistä iltaa Tavastia-klubilla. Oltiin soitettu jotain Sonny Boy Williamson I:n biisiä ja muistin, että Eddiehän oli ollut mukana niissä alkuperäislevytyksissä. Myös sen esiintymisen jälkeen törmäsimme Eddie Boydiin hengailemassa siellä backstagella. Chip otti yhteyttä, kertoi suunnitelmastaan järjestää täällä ”Talviblues”-kiertue tammikuussa 1991 ja kysyi lähtisinkö siihen mukaan. Juttutuokio paljastaa, että studiohanke myös opetti tähtikaksikolle yhtä sun toista uutta tribuuttinsa kohteesta. 4 Blues News 5/2024 PETE HOPPULA J ärkälemäisten soittohahmojen törmätessä ammattinsa merkeissä on mannerlaattojen tapana ainakin hieman värähdellä. Chicagolaisella muusikolla ja musiikkivaikuttajalla Chip Covingtonilla oli vahvat yhteydet Suomeen ja hän myös tiesi Chicago Overcoatin. Eddie itsekin myönsi jutellessamme puhelimessa, että kieltämättä tässä on ollut sitä sun tätä vaivaa ja ehkä hän innostui vähän liikaa. Keskinäisen yhteisen sävelen kaksikko löysi vasta 2000-luvulla SF-Blues -kokoonpanon merkeissä, mutta Boydin kanssa he molemmat olivat tulleet puolitutuiksi jo vuosikymmeniä aiemmin. Hän oli silloinkin KOHTAAMISIA KOHTAAMISIA Sekä Pepe Ahlqvist että Jukka Gustavson muistavat hyvin ensitapaamisensa Eddie Boydin kanssa. Olin siihen aikaan HARP:n kanssa Rocktops-ohjelmatoimiston listoilla ja myös siellä ideaa pidettiin kannatettavana. Myöhemmin tiemme kohtasivat useamman kerran, kun kiersin Chicago Overcoatin kanssa. 1956) ja Jukka Gustavsonin (s. John Mayallkin kuulemma eli miljonäärinä Lontoossa ja hän itse nettoaa vaivaiset 15 dollaria Five Long Yearsista. Siellä halasin häntä ensi kertaa. Eddie kyllä sanoi tykänneensä kovasti kappaleistamme, mutta kieltäytyi kohteliaasti ja totesi, ettei enää halua levyttää bluesia – ja että jos hän joskus jotain julkaisee niin se on gospelia. 1951) tuoreella yhteisprojektilla, Bluelight-merkin äänitteeksi pukemalla kunnianosoituksella Eddie Boydille. – Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Richterit paukkuivat odotetusti myös Pepe Ahlqvistin (s. Siinä yhteydessä Eddie tutustui Ronnie Österbergiin ja pyysi sen jälkeen tätä Euroopan rundilleen. – Seuraavana vuonna Puistoblues buukkasi minut ja Lurrie Bellin avaamaan tapahtuman pääkonsertin duona. Kumpikin oli eri yhteyksissä ja aikakausina sekä paljolti toisistaan tietämättä kypsyttänyt suhdettaan Suomessa 1970-luvun alusta aina kuolemaansa 1994 saakka asuneeseen blueslegendaan ja tämän levytystuotantoon. Tapaaminen Eddien kanssa siellä konsertissa oli tosi lämmin, mutta se Loven vuonna 1970 julkaisema ”Praise To Helsinki”... Ei mennyt kuin pari päivää ja puhelin soi. Mietin, lähtisiköhän Eddie Boyd sille vierailijaksi. Sopivien tasavuosien osuessa kohdalle ajatus poikkeuksellisesta muistojulkaisusta jalostui kevään 2024 kuluessa konkretiaksi. Asiaa ehdittiin jo valmistella, muttei mennyt kuin kuukausi ja Leila Boydilta tuli faksi, että ei Eddie taida enää lähteä: 60 vuotta bluesia sai riittää. Siitä huolimatta Eddie laulaa hienosti – ja nyt kun jälkeenpäin kuuntelen niin biisit ovat kyllä hyviä. Ja kuinka ollakaan, myös Eddie Boyd ilmestyi sinne moikkaamaan vanhoja kavereitaan ja oli yhtä hymyä. Tavastiallakin oli kova suksee, tupa täysi, soittajaa tulee ja menee. Muistan, että hän tuli sinne Skodalla ja esiintyi soolona. Ainakin Helsingin Vanhalla YO-talolla olimme yhtä aikaa 1970-luvun lopulla. Parin-kolmen viikon kiertue, Tapio Seger bassossa ja Albert Järvinen kitarassa – ja tietysti Wigwamille oli järkätty samalla ajalle jo omia keikkoja. Tehtiin sitten demokasetti ja lähetettiin se hänelle. Teimme Kalle Jämsenin kanssa duo-keikkoja vuodesta 1984 lähtien ja samoihin aikoihin olin mukana Euros-merkin julkaisemalla Antero Jakoilan sooloalbumilla. aivan eri mies kuin vuonna 1984 ja taas iloisella tuulella. – En silti milloinkaan soittanut Eddien kanssa. Mähän rakastin näitä alkuperäisiä kanssa tosi pitkään
2000-luvulla määrä on jälleen merkittävästi laskenut, mutta myös lähestymistavat ovat muuttuneet C-kasettiajoista. Bluelightin ensimmäiseksi kotimaan jakelijaksi valikoitui K-Tel, mutta kumppanuus jäi lyhytaikaiseksi. Suomen ohella Playground hoitaa levyjen toimittamisen myös muihin Pohjoismaihin. Kun kaveririnki oli kierretty ympäri, yhtiö janosi lisää julkaistavaa. Luulisin, että ostokynnys on silloin matalampi kuin suoratilauksissa. Sony-vaiheen jälkeen Bluelightin jakelu siirtyi puolestaan Playgroundille. Musiikkinäyte tulee. – Käytännössä nykyisin saan vain sähköpostia, että ”kuuntele tästä”. Briteissäkin Bluelightilla on oma vakituinen jakelufirmansa. Itse hän oli ensin kaavaillut sanayhdistelmää Blue Flame, Junior Parkerin Blue Flames -yhtyeen mukaan. Osallistun myös aktiivisesti sinkkubiisin valintaan. Todennäköisesti monet kontaktoinnit tapahtuivatkin hänen itsensä aloitteesta. Välillä toki saattaa tulla mieleen sovituksellisia ratkaisuja, mutta niitä on vaikea pukea sanoiksi ilman työkaluja, joilla tuottaa ehdotukset muiden kuultavaksi. Bluelight ei kuitenkaan matkannut mukana osana työsopimusta, vaan sille auttavaa kättään tarjosi seuraavaksi Epe Helenius Poko Rekordseineen. Viime vuosikymmeninähän ylimääräistä byrokratiaa on kai ainakin yritetty purkaa. Myyryläinen on silti vakuuttunut, että niitäkin yhä tarvitaan – erityisesti juuri Bluelightin skaalassa operoivia. Kenties levy-yhtiötä kaipaavat edelleen eniten sellaiset artistit, jotka haluavat projekteilleen enemmän ”pitkät valot päällä” -suunnittelua. AJAT JA TAVAT MUUTTUVAT AJAT JA TAVAT MUUTTUVAT Vakiintuneen käsityksen mukaan 2020-luvun artistit eivät ole enää niin riippuvaisia levyyhtiöistä kuin edeltäneillä vuosikymmenillä. – Kyllähän fyysisten äänitteiden myynti on Suomessa nykyisin niin pientä, että olen harkinnut jopa sitä, että ottaisin itse haltuuni niiden jakelun täällä. Siinä kohtaa tosin törmätään siihen haasteeseen, että jos levyllä ei olekaan hirveästi kysyntää niin kauppiaalla on oma riesansa tilata pelkästään yhtä tuotetta multa erikseen, kun hän voisi vaihtoehtoisesti lähettää tilauksen äänitejakelijalle, jolla on tarjolla tuhansia muitakin levyjä samaan pakettiin. Voisin kuvitella, että nykyään yrityksen perustaminen on jopa vielä helpompaa. – Nykyäänhän kuka tahansa saa musiikkinsa koko ihmiskunnan kuultavaksi parhaimmillaan tuntien kuluessa äänityshetkestä. Julkaisuissa on joka tapauksessa paljon työtä, jota ei kuitenkaan nähdä liikevaihdon kannalta järkeväksi. Koen, ettei mulla olisi resurssejakaan lähteä taiteelliseksi tuottajaksi studiossa, koska en soita mitään. Sitten Myyryläinen päätyi töihin maan siihen aikaan johtavaan jakeluyhtiöön PEC-musiikkitukkuun. Silloin nimenomaan mä aloin etsiä niitä. Bluelight kuitenkin osoittautui helpommin suomalaiseen suuhun sopivaksi sekä huterammallakin englannin kieliopilla tajuttavaksi. Taustat ovat siis yhä kunnossa, mutta yleisesti ottaen levymyynnin nykytila ja fyysisten äänitteiden yhä rajallisempi kysyntä ovat saaneet paatuneenkin ammattilaisen mietteliääksi. – Tiedän myös vanhoilta ajoilta, että nimekkäämmätkin artistit saattoivat hakea yksittäiselle julkaisemalleen levylle jakelijaa, mutta isot tai keskisarjankaan yhtiöt eivät aina mielellään lähde siihen. Mikan aloittaessa työsuhteen Sony Musicilla diili Epen kanssa purettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Ihan yhtä lailla mä voisin postittaa levyt eri puolelle maata sijaitseviin kauppoihin. Kuumimpina tuotantovuosina tilanne oli toinen ja demoja tipahteli yhtiön postiluukkuun ellei viikoittain niin useita kertoja kuukaudessa. Ehkä mulla on tarjota jotain mediakontaktejakin. On kuitenkin kohtalaisen tärkeä osa julkaisuprosessia miettiä, mikä kappale tulevalta albumilta laitetaan ennakkoon julki. – En muista, että se olisi vaatinut juuri muuta kuin ilmoituksen Kaupparekisteriin ja rekisteröintimaksun suorittamisen. Myyryläinen oli ensijulkaisunsa aikoihin 17-vuotias ja Bluelight Recordsin kirjautuessa yhtiörekisteriin loppuvuonna 1984 hädin tuskin täysi-ikäinen. 10 Blues News 5/2024 vähän enemmän kuin äänitteiden taiteelliseen sisältöön, joka taas saa yleensä jäädä bändin tai jonkun ulkopuolisen tuottajan harteille. Levyjulkaisuissahan ei kuitenkaan ole kyse luvanvaraisesta toiminnasta. Konkreettinen firman pystytys tapahtui nimivalintaa kitkattomammin. Myyryläinen kertoo, ettei yhteydenottoja Bluelightin suuntaan vielä 1980-luvulla juurikaan tullut. Lisäksi Myyryläisellä on luottotukku Hollannissa, jonka toimintakenttään kuuluvat kaikki Benelux-maat sekä välikäden kautta Ranska ja Saksa. Digijulkaisujahan sen sijaan voi hoitaa mainiosti itse. Mainitun The Crackerjacks -vinyylin etiketissä tosin levymerkkinä luki vielä Abyss Records. Kotkalaisen tuttavan ehdottama nimi (suomeksi syvänne, kuilu, horna, rappio tms.) ei silti miellyttänyt yhtiöpomoa. Uskon myös, että saan fyysiset levyt omakustannejulkaisijaa paremmin tarjolle ulkomaisten jakelijoiden kautta. Lisäksi on joitakin levyprojekteja, kuten Hayden Thompsonin ja Mac Curtisin kanssa, joihin piti löytää biisejä. Siinä mielessä fyysisen äänitteen saaminen kuluttajan ulottuville ei välttämättä ole ihan yksiselitteinen asia tänä päivänä
Luulen sen junan jo menneen, että fyysisistä levyistä tulisi taas perus-Pirkon ja -Pekan tuotteita. On siinäkin pointtinsa. Riemastuin siitä tyylistä ja ulkoasusta. Ja vaikken ihan täysin vihreään aatemaailmaan olekaan kallistunut, niin kyllä noiden muovinpalojen valmistaminen ja lähettäminen ympäri maailmaa on kieltämättä ympäristölle aikamoinen rasite. Niiden nettisivuilla oli mainittu suunnitelmat uudesta levystä. Fyysisten äänitteiden myynnin alamäki ja digitaalivallankumous ovat kestoaiheita levymogulien kahvipöytäkeskusteluissa. Se johtaa siihen, että joitain aikoinaan ihan tärkeinä pitämiäni äänitteitä en välttämättä enää julkaisisi. Prosessoin ne yleensä hyvin nopeasti, ja jollei erityistä fiilistä synny niin kyllä se vastaus silloin on, että ”talli on jo nyt täynnä”, sen enempää itse musasisältöön puuttumatta. Ymmärrän silti halun kokeilla mahdollisuuksia, joita vähän isommilla markkinoilla pelaava toimija pystyy tarjoamaan. – Toisaalta pelkkien demojen perusteella ei kovin montaa bändiä ole Bluelightille päätynyt. Toivottavasti myös oma ymmärrys on jotenkin kehittynyt vuosien mittaan. Ne, jotka hankkivat silloin CD-levyjä todennäköisesti kuuntelevat nykyisin musansa Youtubesta tai Spotifysta – tai sitten he eivät kuuntele lainkaan. Paskaa fiilistä. Eikä niitä sitten kuitenkaan ole tarpeeksi, että päästäisiin edes Suomen markkinoilla aidosti merkittäviin myyntilukemiin. Suomessa Anttila-kauppaketjun konkurssi vuonna 2016 ei katoa musiikkiteollisuudessa vaikuttaneiden mielistä, mutta Myyryläinen näkee, että viime kädessä ratkaisut ovat ennen kaikkea kuluttajien käsissä. Ehkä se ei ole kokonaisuutena ihan kymppi vaan ysi puoli, mutta se on silti Jackin näköinen. Kelasin vaan, että ei hitto, toi on niin kunkku, että siltä täytyy kyllä levy tehdä! PLUSSAT JA MIINUKSET PLUSSAT JA MIINUKSET Neljäänkymmeneen Bluelight-vuoteen mahtuu arvatenkin paljon niin ilon kuin surunkin hetkiä. – Negatiivisista asioista ensimmäisenä tulee totta kai mieleen, että levyt olisivat saaneet myydä vähän enemmän. Jussi Syrenin aikaisempi yhtye The Lake Country Boys oli kuitenkin poikkeuksellisesti juuri sellainen. En mä minään Levyraatina ala kuitenkaan toimimaan, enkä välttämättä aina edes kykenisi siihen. Vinyylien hintakehitys on viime aikoina hieman korjaantunut, mutta rajallisten painoserien johdosta tekeminen on silti suhteessa kallista, etenkin Bluelightille, sillä silti tavalla tai toisella mukana ja sehän on tietysti oleellisinta. Tapaiselleni musiikinkuluttajalle suoratoistot ovat hiton hyvä väline auttamaan päätöksessä, ostaisiko jonkun levyn vai ei. – Vaikka jokainen tehtaalta saapuva levy tuottaa iloa, niin henkilökohtaisesti rankkaan Jack Scottin albumin huimimmaksi saavutuksekseni. Siitä se silti lähti, ihan vaan meilinvaihdosta yhtyeen solistin Clint Bradleyn kanssa. Johonkin juttuun on ehkä itse uskonut liikaa tai tajuamatta siihen liittyviä realiteetteja. Juttelin siitä ystäväni Mika Railon kanssa ja hän ehdotti, että ota yhteyttä ja kysy kiinnostaisiko niitä Bluelight. – Kyllä mä väitän, että jos äänitteet olisivat edelleen massatavaraa niin niitä olisi nytkin tuolla Prismoissa ja Citymarketeissa metrikaupalla. Blues News 5/2024 11 sellaisesta ei ole siksi ikinä jäänyt – sehän on vain bisnestä. Olin että enhän mä kehtaa edes kysyä. Pidän kyllä jonkinasteisena meriittinä tuoda markkinoille ensimmäinen pitkäsoitto viiteenkymmeneen vuoteen niin isolta staralta. Sattumuksia, jotka ovat jääneet positiivisina muistoina mieleen, mutta myös tapahtumaketjuja, jotka ovat ikävä kyllä jääneet toteutumatta – tai vastavuoroisesti olisivat saaneet mieluusti jäädäkin sellaisiksi. Fyysisten levyjen kaupankäynti on siis romahtanut todella pahasti ja vinyylin uusi tuleminen ei valitettavasti kompensoi CD-myynnin laskua millään tasolla. Vinyylipuolta en myöskään dissaa, pienelle levy-yhtiölle formaatti on vaan vähän hankala. Vinyyliharrastajat taas ovat luultavasti enemmän hardcore-musadiggareita, eivätkä satunnaisia levyostajia. Pettymyksiä ovat tavallaan olleet myös tilanteet, joissa Bluelightille levyttänyt bändi on siirtynytkin toiselle yhtiölle. Taloudellisia takaiskujahan on matkan varrella kyllä riittänyt. Sisällöllisesti mitään totaalista epäonnistumista ei liene koskaan tullut, mutta jos vain itsellä rahkeet riittävät niin taiteellista tasoa haluaisin silti koko ajan nostaa. Muistan, kun näin Oskarin bändin livenä Helsingin keskustassa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt äijästä oikein mitään. Biisit olivat pitkälti hänen valitsemiaan. – Mun suhde digitaalisiin palveluihin on ehdottomasti positiivinen. On monia muitakin levyjä, joista olen todella ylpeä. – Alkujaan keikkojen kautta kohtaamiani Bluelight-kiinnityksiä taas on Knucklebone Oscar. Vastaavasti englantilainen The Blue Cats on hyvä esimerkki siitä, että mä itse toimin aloitteentekijänä
Goofin’ Records Goofin’ Records Perustettu Vantaalla Pete Hakosen toimesta 1984. Uusien CD:eiden myyntihinnat ovat vastaavasti laskeneet selvästi. Ensimmäinen julkaisu yhtiö/ yhdistysnimellä SRRS Production (Suomen Rock’n’Roll Seura). Elokuvien soundtrackit ovat täydellinen esimerkki siitä, mitä kautta voi tavoittaa genreä täysin tietämättömän yleisön ja jopa potentiaalisen levyostajan. Hakalan ryhdyttyä johtamaan yhtiötä yksinään sen nimeksi vaihtui vuosiksi 1989–1996 My Way Records. – Ei tässä poteroissa nyrkit pystyssä olla, vaikken tiedä, onko levy-yhtiöiden kesken sitten niin paljon johdonmukaista yhteistyötäkään. – Luulen, että nuorempaa jengiä voisi puhutella Bluelightin artisteista vaikkapa Blues Bizarre enemmän kuin Restless jo pelkästään muusikoiden ikää katsomalla. Nykyään enimmäkseen mietin, miten laskut saa maksettua – toisin kuin joskus ennen, jolloin pankissa oli aina edes sen verran rahaa, että jos Dave Lindholm sattui soittamaan ja ehdottamaan levyn tekoa, jossa hän laulaa vanhan sirkusposetiivin säestyksellä... Goofin’ Records juhlisti omia pyöreitään sekä juhlajulkaisuilla että -konsertilla. Vuodesta 1998 eteenpäin julkaisut ovat ilmestyneet Jungle Recordsin alaisuudessa.. Sitä vastoin Jungle ja Bluelight eivät ole vastaavanlaisiin karkeloihin ainakaan vielä ryhtyneet. Hyvä niin, sillä on takuulla sellaistakin porukkaa, joka ei vielä tiedä tykkäävänsä juurimusiikista, kun ei ole päässyt kosketuksiin sen kanssa. Vinyyleitähän kuulemma ostavat myös suht nuoret kuluttajat. Molemmat ovat kuitenkin jatkaneet äänitteiden tekoa vakaalla tahdillaan. Francine ja Hal Peters & His Trio ovat julkaisseet tallenteitaan ristiin eri merkkien välillä, enimmäkseen hyvässä keskinäisessä konsensuksessa. Jungle Records Jungle Records Perustettu Raunchy Records -nimellä Porissa Marko ”Hakki” Hakalan ja Henri Keto-Tokoin toimesta 1984. PIRSKEET PYSTYYN VAI EI. Vinyylin tulevaisuutta on todella vaikea ennustaa. Kaikki eri formaatit yhteen laskien summaksi saadaan muhkeat 42. Sen näkee jo tehtaiden toimitusajoissa: saan nyt vinyylin peräti 3 tai 4 viikossa, mikä ei olisi ollut mahdollista muutama vuosi sitten. PIRSKEET PYSTYYN VAI EI. Kolmen nelikymppisen levymerkin tiet ovat ristenneet useaan otteeseen myös yhteisten levyttävien artistien toimesta. En todellakaan toivo, että formaatti droppaisi, mutta jonkinlainen saturaatiohetki saattaa olla nyt käsillä. Eri juttu jos loikkaisi meiltä Sonylle tai Universalille. Suomalaisnimistä myös mm. Joskin samalla on sanottava, että siirtymä näiden kolmen yhtiön välillä on kyllä lopulta aika kosmeettinen lopputuloksen kannalta. Olen kuitenkin huomannut, että viime vuosina myös isot levy-yhtiöt ovat heränneet kaikenlaisiin ultimate-deluxe -erikoispaketteihin – ja huomanneet että hei, tällaisia jopa yli tuhannen euron CDja LP-laatikoita voi oikeasti myydä! Entä miten Myyryläinen näkee asiakaskuntansa muuttuneen taipaleellaan. Vinyylin paluusta ja parikymppisten kasvaneesta innostuksesta mustaa vahaa kohtaan on herätelty toiveita, mutta perustuvatko ne realismiin. 12 Blues News 5/2024 myyn levyni tukkujen kautta enkä vaikkapa omassa kivijalkatai nettiliikkeessä. Pääkaupunkiseudulta takaisin synnyinseudulleen Kotkan kupeeseen taannoin asettautuneen Bluelightin levykatalogi on ylittänyt kuluvan vuoden aikana yli 400 äänitteen rajapyykin – ja pelkästään viimeisten 12 kuukauden aikana saldo on karttunut kaikkiaan 24 uutuustuotteella, joiden tyylikirjoon sulautuu totuttuun tapaan sekä bluesia, rock’n’rollia, rockabillyä, countrya, folkia että metallimusiikkia. Jutellessani asiasta myös ulkomaisten levykauppiaiden kanssa olen aistinut, että pahin vinyylikiima on ehkä vähän laantunut. Se täytyy kyllä sanoa, että vituttaahan tämä välillä tosi rankasti. Sisarmerkki Gas Records on erikoistunut instrumentaaliseen surfja rautalankamusiikkiin. Kaikille mainituille on musiikkiaan menestyksellä tehnyt ainakin haminalainen Whistle Bait. Jokainen pelaa omalla hiekkalaatikollaan, mutta jonkinlainen kunnioitus ja yhteisymmärrys säilytetään, ettei kaverin boksille mennä kalastelemaan. Sisarmerkki Blastic Heaven Records on erikoistunut metallimusiikkiin. Suomalaiseen perivaatimattomaan ja itseä säästelemättömän sarkastiseen tyyliinsä Myyryläinen torppaa toimittajan utelut juhlagaala-aikeista ääntäkin nopeammin: – Käydään varmaan puolison kanssa Karhulan torilla hampurilaisella sinä päivänä, kun Kaupparekisteriin kilahtaa tasalukemat. niin pystyi saman tien sanomaan, että ”Joo, tehdään vaan!” Bluelight Records Bluelight Records Perustettu Abyss Records -nimellä Kotkassa Mika Myyryläisen toimesta 1984
Raastava hidas blues kääntää jälleen suunnan kohti 1960-lukuista Chicago-äänimaailmaa, jonka Ahlqvist niittaa kohdilleen huuliharppuosuuksillaan. Tiettävästi ensimmäisen täysimittaisen kunnianosoitusalbumin muodossa Boydin tuotantoa tuovat nyt 2020-luvulle kaksi itsekin jo yli 50-vuotisen artistinuran läpikäynyttä suomalaiskonkaria. Useasti versioitu esitys oli myös Talking To The Operator, uusi variaatio vuonna 1962 Chicagossa ensi kertaa ikuistetusta Operator-bluesista. Tilaisuus maisemanvaihdokseen oli koittanut syksyllä 1965 eri puolille Eurooppaa suuntautuneen American Folk Blues Festival -pakettikiertueen myötä. Toimivan valinnan on tehnyt myös basisti Jaska Prepula, joka on vaihtanut tällä esityksellä sähköisen soittimensa kontraan. Praise To Helsinki päättää muistelut niin ikään kimppavetona – vaan kumpi herroista sen laulussa ”nimeltä mainitsematta jäävän naisen” tässä tapauksessa pääkaupungistamme lopulta löysikään. Brotherhoodin kumppanukset duetoivat yhdessä tuoden samalla tulkintaansa levollista gospelkontekstia. Muutoin äänitteen tekoon osallistui joukko laulajan pitkäaikaisia chicagolaisia soittajaystäviä: kitaristi Louis Myers, rumpali Fred Below sekä saksofonisti Jim Conley. 10” (Sonet/GNP Crescendo). Tämäkin numero vakiintui kiinteäksi osaksi Boydin repertuaaria. Reilua kahta vuosikymmentä aikaisemmin hän oli onnistunut nostattamaan itsensä Billboardin R&B-listakärkeen omalla sävellyksellään Five Long Years (1952) sekä sitä pian seuranneiden Top 3 -jatkohittien 24 Hours ja Third Degree (1953) myötä silloisen bluesyleisön tietoisuuteen, mutta jättimenestys ei kuitenkaan ollut jaksanut kannatella Chicagoon kotiutuneen Mississippin kasvatin uraa toivotulla tavalla. Toivoa sopii, että bluesveljemme muiston kunnioittaminen jatkuisi vielä tämän jälkeenkin kauas tulevaisuuteen. Pepe nappaa vokaalivuoron takaisin itselleen levyn perinteisimmässä bluesmuotissa pysyttelevällä Five Long Yearsilla. Praise To My Baby oli sekin Eddien samoihin aikoihin pariin otteeseen studiossa tapailema muunnelma laulusta Praise To Helsinki, jonka kohteeksi oli tässä vaiheessa täsmentynyt uuden asuinkaupungin sijaan suomalainen Leila, hänen tuleva vaimonsa. Toisaalta levyn päätarkoitusta ei otsikkoa lukuun ottamatta juuri muutoin selitelläkään. Molempien kumarrus on silti syvä ja vilpitön. Gustavson pääsee avaamaan omat lauluhanansa I Criedilla. Ennen kaikkea Eddie oli kokenut vieraassa kulttuurija kielimiljöössä itsensä yhä ulkopuolisemmaksi. Levyn grafiikan otti suunniteltavakseen Mika Liikari ja etukannen piirroksen laati 1950-luvun jazzja blues-albumeista mukaillulla tyylillä Lilja Liikari. Samoissa aatoksissa FBS ajautui puoli vuosisataa myöhemmin toistamiseen vastaavaan puuhaan saatuaan Leila Boydin perikunnalta suostumuksen aineiston uudelleenkäyttöön täydessä laajuudessaan. Seuraavat 10 Boyd-lainaa on johdettu bluesin koulukirjaoppien pohjalta, mutta lähes kauttaaltaan alkuperäisesityksiä uuteen uskoon sovittaen. Pitkäsoiton tekoon oltiin silti sitouduttu eikä päämäärästä nähty vieläkään syytä vetäytyä. Perusteellisesta restaurointioperatiosta vastasi nyt Petteri Salmi (PS-Tonelab). Pelkästään nauhan muuntaminen käyttökelpoiseksi masteriksi ja sen jälkeen miksaaminen kuuntelun kestävään muotoon vaati ammattilaisiltakin poikkeuksellisen paljon työtä, eikä lopputulos siltikään päässyt edes lähelle täydellisyyttä. Eddien tavaramerkkimäisen pianointron rakenteessaan säilyttänyt She Is Real on puolestaan kääntynyt jazz-elementtejä viljeleväksi jump-shuffleksi salskein Jimmy Smith -maneerein. Sen enempää Pepe Ahlqvist (laulu, kitara, huuliharppu) kuin Jukka Gustavsonkaan (laulu, koskettimet) eivät tosin ikinä päässeet levyttämään tai edes esiintymään tribuuttinsa kohteen kanssa, vaikka tiet muutoin useampaan otteeseen kohtasivatkin. Eräällä lomamatkallaan Chicagoon vuonna 1974 hän päätyi samalla järjestämään spontaanin levytystilaisuuden, jonka tekopaikasta ei jäänyt artistille itselleenkään muistikuvia. Pete Hoppula Blues News 5/2024 13. Niistä neljä oli sisältynyt hänen Englannin Fontana-merkillä 1966 ilmestyneelle debyyttialbumilleen ”Five Long Years”: keikoilleen ominaiseen tapaan pirteänä boogie woogie -tyylisenä improvisoituna instrumentaalinumerona levyn avaava My New Idea, terävä blues Hello Stranger, alkujaan 1950-luvun lopulla taltioitu shufflerytminen Where You Belong sekä tietysti aina matkassa kulkenut Five Long Years. Ainoana lainateoksena bluesmuusikot jammailevat myös 1930-luvun musikaalistandardin On The Sunny Side Of The Street swing-tyylisenä sovituksena. Boydin pariin kertaan levyttämä kannatusviisu bluesin puolesta on kohdannut sanoituksessaan myös pienen päivityksen Ahlqvistin mainitessa versiollaan muutamia Eddielle vielä omana aikanaan vieraampia musiikkityylejä. Pitkälti hidastempoisesta pianobluestyylistään viimeiseen saakka kiinni pitänyt Boyd oli jatkanut tasokkaiden levytysten tekoa vuosikymmenestä toiseen silti kohtaamatta enää koskaan läpimurtoäänitteidensä kaltaista suosiota. Suprovox-studiolla paikan pomon Tomi Leinon sekä isänsä jälkiä seuraavan Eemil Leinon tammi– huhtikuussa 2024 äänittämä ”Stovall, Coahoma” toimisi täysiveroisena albumikokonaisuutena ilman tietoisuutta kappaleiden alkuperästäkin. Tämä suunta oli vaikuttanut juuri oikealta toistuviin pettymyksiin ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun turtuneelle muusikolle. Tämän tuntemuksen hän uskoi vihdoin poistuneen löydettyään seuraavan ja lopulliseksi muodostuneen turvasatamansa Helsingistä 1970-luvun alussa. Eddie Boydia muistetaan levyuutuuksin! EDDIE BOYD EDDIE BOYD The Brotherhood Sessions (Chicago, 1974) (Blue North BNLP/BNCD019) Vuonna 1974 kuusikymppisiään juhlinut pianisti-laulaja Eddie Boyd oli ehtinyt kokea siihenastisella taipaleellaan jo mitä yllättävämpiä käänteitä. Edellä mainitun albumin ilmestymisen aikoihin Eddie Boyd osoitti jälleen myös jonkinasteista kaipuuta entisille kotikulmilleen. Reap What You Sow taipuu lataukselliseksi soulbluesiksi Gustavsonin urkujen sävyttämänä. Yhdistyksen edustajana hankkeeseen tarttui tuolloin Scandia-yhtiön palveluksessa ollut Matti Laipio, joka sai pian Finnvoxin Antti Joen kanssa huomata tehtävän haastavuuden. Let It Be Me täydentää pakkaa Fats Domino -vivahteilla – ja vaikkei New Orleansin rytmiikka ominaisinta Boydia koskaan ollutkaan, Gustavsonin ilmeikkääseen tulkintaan tempomuutos sointuu hyvin. Sen puolen hoitavat kekseliäällä tavalla kansiin painetut nimiraidan sanoitukset. Ajan tajun kadottava maalailu huipentuu solistina operoivan Ahlqvistin useamman minuutin mittaisiin peltikitarasooloihin. Puhutulla rakkaudentunnustuksella käynnistyvä Nothin’ fiilistelee samoin Jukan karismaattisessa, Ray Charlesin henkeä tavoittelevassa otteessa. Kaskaiden sihinän, Tomi Leinon soittaman purevan yhden soinnun kitarariffin sekä rumpali Kepa Kettusen perkussioiden voimin taianomaisen Syvän Etelän atmosfäärin kotisohvalle välittävä Stovall, Coahoma käy läpi edellä kuvatun elämänkierron Deltan sydämestä Helsinkiin Teppo Nuorvan vaikuttavia lyriikoita hyödyntäen: ”The old bluesman told me about hard times, ’bout the piano and good rhymes”. Myöskään levytyksillä kuultavan basistin henkilöllisyys ei jäänyt Eddien mieleen (kun materiaalista julkaistiin viisi kappaletta Finnish Blues Societyn vuoden 1975 albumilla ”Brotherhood”, sen kansiteksteihin keksittiin muusikon nimi lennosta!). Vauhtia koneeseen lisää himpun verran The Blues Is Here To Stay. Urkumaestro on saanut ujutettua levylle mukaan myös pianoinstrumentaalin Backslack. Vaikkei Chicagosta tuliaisina Suomeen tuotu Ampex-kela kenties täysin vastannutkaan sen enempää artistin itsensä kuin sen ostamisesta ja julkaisemista kiinnostuksensa osoittaneen Finnish Blues Societyn odotuksia, toimeen päätettiin joka tapauksessa ryhtyä. Pete Hoppula PEPE AHLQVIST & PEPE AHLQVIST & JUKKA GUSTAVSON JUKKA GUSTAVSON Stovall, Coahoma – A Tribute To Eddie Boyd (Bluelight BLR 33242 1/2, LP/CD) Matka Mississippin plantaaseilta hetkelliseksi r&b-listojen valtiaaksi ja vielä vuosia myöhemmin Euroopassa myös nuoremman muusikkosukupolven ihailun kohteeksi oli osoittautunut Eddie Boydille muutamista menestyksen pilkahduksista huolimatta sekä karikkoiseksi että aika ajoin jopa traumaattiseksi. FBS-LP:lle nimensä antanut Brotherhood vuorostaan muistutti kansalaisuuksien tasavertaisuudesta ja vielä tässä kohtaa unelmana säilyneestä aidosta veljeydestä suomalaisten kanssa. Tulevat vuodet hän olikin etsinyt omaa paikkaansa ympäri vanhaa mannerta. Silloiset ajatuksensa hän oli purkanut sanoiksi Love Recordsin albumille ”Praise To Helsinki” (1970). Vallitsevat musiikkitrendit olivat muuttuneet ja levyyhtiöt pienentyneet, eikä synnyinmantereella enää vaikuttanut olleen muutenkaan artistille riittävästi annettavaa. Soitannollista yhteistyötä hänelle olivat tarjonneet mm. Sen jälkeen uusia studiolevytyksiä ei kuitenkaan ollut syntynyt ennen Tukholmassa loppuvuonna 1973 Peps Perssonin ja Per ”Slim” Notinin tapaisten ruotsalaismuusikoiden kanssa toteutunutta sessiota, jonka tuotokset julkaistiin 1974 LP:nä ”The Legacy Of The Blues, Vol. Nämä arkensa haasteet hän puki rivien väleissä sanoiksi lukemattomilla levytyksillään. Alkuperäisten neliraitanauhoitusten teknisen laadun perusteella kyseessä ei tosin voinut olla erityisen tasokas studio. Sille ikuistunut lauluvibra on huikeaa kuultavaa: vanha ”Grizzle” vaikuttaa ladanneen kaikki tunteensa peliin. Vuonna 2024 Eddie Boydin syntymästä on kulunut 110 vuotta, kuolemasta 30 vuotta ja nyt Blue Northin toimesta julkaistun levyn äänittämisestä siitäkin tasan 50 pitkää vuotta. Peter Greenin Fleetwood Mac, John Mayallin Bluesbreakers sekä hollantilainen Cuby & The Blizzards, mutta jokin tuntui edelleen olleen pielessä. Myös kappaleet ovat eittämättä valikoituneet ilman suurempaa ennakkoharkintaa Boydin bravuuriohjelmistosta
Hän myös halusi bändimme Tad Robinsonin taustalle. – Aloitin Chicagon blueskuvioissa vuonna 1985. Toimisto oli silloin Lincoln Avenuella. Lisäksi Hoegen pyysi, että toisin mukanani erikoisvieraan, ehkä jonkun sellaisen, jota eurooppalaiset eivät vielä tunne hyvin. Sitten aloitin ovimiehenä B.L.U.E.S on Halstedt -klubilla 1985–89 ja sen ansiosta tapasin useita Chicagon bluesmiehiä ja sain keikkoja komppikitaristina Hubert Sumlinin, Sam Layn, Jimmy Johnsonin ja Steve Freundin taustalla. McDanieliin, joka on basisti, ja pyysin hänen lupansa julkaista levyn. Työskentelin jonkin verran myös Jazz Record Martilla. Legendary Blues Bandissä. Olen alun perin Chicagosta, mutta kävin lukiota muutaman vuoden Keski-Illinoisissa. Itse asiassa työskentelin Bob Koesterille palattuani Chicagoon. Ensiksi häntä kuultiin bändini solistina albumilla ”Blueplicity” (1994). Tein töitä useiden eri komppiryhmien kanssa, mukaan lukien Bob Strogerin, mutta lopulta komppiryhmäksi vakiintui Mike McCurdy ja Mark Fornek. Näin kaikki alkoi. Joskus vuoden 1989 paikkeilla kokosin oman yhtyeeni Dave Specter & The Bluebirds. Siitä oli myöhemmin paljon hyötyä. Otin sitten yhteyttä Floydin poikaan, E.G. Haastattelu on tehty Chicagossa kesäkuussa 2023. Ensimmäinen oli ”One To Infinity” (1994), jolla minäkin soitan parilla kappaleella. Hän oli mahtava laulaja. Sinulla on pitkä ura 1980-luvulta saakka. Keikkailevan muusikon ura käynnistyi Sam Layn ja Son Sealsin bändeissä komppikitaristina. Syntyi “West Side Baby (Live In Europe)”, josta olen todella ylpeä. Dave on myös tehnyt muusikoiden haastatteluja YouTube-kanavalleen ja julkaisee niistä myös podcastia. Levyllä ovat mukana myös Ronnie Earl, Deitra Farr, Ken Saydak ja Bob Stroger. Floyd kertoi mahtavia tarinoita ajoista, jolloin hän työskenteli baareissa täällä Chicagossa, sekä Chicagon mafiasta ja Al Caponesta. Paikka sijaitsee Evanstonissa, parikymmentä kilometriä Chicagon keskustasta pohjoiseen päin. Se kuvattiin ja äänitettiin Buddy Guy’s Legendsja Rosa’s Lounge -klubeilla. Perustin sen yhdessä Barkin’ Bill Smithin kanssa. – Kyllä, minulla on ollut neljä keikkaa eri lavoilla. Se on hyvä levy ja siinä on mukana Alex Schultz, joka on asunut Saksassa nyt jo vuosia ja soittaa ja levyttää eri maissa.. On mukava edustaa Delmark Recordsia ja soittaa monien sellaisten muusikoiden kanssa, joiden kanssa ei tavallisesti esiinny. Hän kertoi, että gangsterit kohtelivat muusikoita todella hyvin. Kun päätin, että haluan kitaristiksi, tulin tänne takaisin. En ollut varma, oliko setissä riittävästi materiaalia levylle ja valitettavasti Floyd menehtyi seuraavana vuonna. Olen arvioinut Jimmy Johnsonin ja Tad Robinsonin kanssa Delmarkille tekemäsi live-DVD:n. – Bob sanoi joskus luottavansa minuun ja siksi hän antoi minun levyttää niin monissa eri kokoonpanoissa. Viimeisin julkaisu on koronapandemian jälkeen ilmestynyt single The Ballad of George Floyd, jolla Dave laulaa ensimmäisen kerran levyllä Billy Branchin kanssa. on Halstedt -klubin ovella Chicagossa, minkä ansiosta hän sai tutustua lukemattomiin bluesmiehiin. Hän esiintyi New Yorkissa ja teki kiertueita. Debyyttialbumia on seurannut lukematon määrä keikkoja, kiertueita ja levytyksiä monien bluesja jazzartistien, kuten Buddy Guyn, Otis Rushin ja Hubert Sumlinin kanssa. Myös Red Groetzinger soittaa baritonisaksofonia parilla kappaleella. Ensilevytyksensä Specter teki Delmarkille – ”Bluebird Blues” julkaistiin vuonna 1991. Hän myös pyysi minua tuottamaan tiettyjä artisteja. – Tosiaan, se julkaistiin kai vuonna 2008. Se oli jännittävää aikaa, koska Son oli silloin suosittu ja hänellä oli paljon keikkoja. Lisäksi hän on toiminut tuottajana Floyd McDanielin, Steve Freundin, Lurrie Bellin ja Lenny Lynnin äänitteillä ja oma Spaceklubi pitää miestä kiireisenä. Olet tehnyt aika paljon sessioita ja levyjä Delmarkille. Yksi ensimmäisistä työpaikoistani oli postittajana Delmarkilla. Hän suostui ja niinpä levytimme ensimmäisen albumini ”Bluebird Blues” vuonna 1990. Vuoden 1987 loppupuolella pääsin Son Sealsin taustalle ja soitin hänen kanssaan melkein kaksi vuotta. CrossCut Recordsin Detlev Hoegen Sinulla on ollut kiirettä keikkojen kanssa Chicago Blues -festivaalin aikaan. Se oli hieno kokemus. Olin 25-vuotias ja olin jo kiertänyt jonkin verran Hubert Sumlinin ja Sam Layn kanssa, mutta Sonin myötä siitä tuli lähes kokopäivätyötä. Sen jälkeen häneltä julkaistiin Delmarkilla kaksi soololevyä. – Työskentelin Tad Robinsonin kanssa, kun meidät kutsuttiin soittamaan vuoden 1994 Breminale Blues Nights -festivaalille Bremeniin Saksaan. Hän piti paljon Jesse Fortunesta ja oli sitä mieltä, että bändini sopisi hänen taustalleen. Steve Freund, joka oli minulle kuin isoveli, oli kiinnostunut levyn tekemisestä ja sain tilaisuuden tuottaa kaksi hänen levyään. Tad teki myös loistavia levyjä Delmarkille. – Kun lähdin Sonin bändistä, aloin soittaa Willie ”Big Eyes” Smithin ja Fuzz Jonesin The DAVE SPECTER Kitaristi, tuottaja, klubi-isäntä ja paljon muuta Kitaristi, tuottaja, klubi-isäntä ja paljon muuta ehdotti meille livealbumin tekoa festivaalilta julkaistavaksi sekä omalla levymerkillään että Delmarkilla Yhdysvalloissa (Dave Specter & The Bluebirds feat Tad Robinson: “Live In Europe”). 14 Blues News 5/2024 KARI KEMPAS D ave Specter sanoo uransa saaneen alkunsa portsarina B.L.U.E.S. Hän oli soittotyyliltään melkein kuin T-Bone Walker ja lauloi loistavasti. Niinpä pyysin Floyd McDanielin ja soitimme setin hänen kanssaan. Pidin Floydista paljon. Toisesta (”Last Go Round”, 1998) muistan hyvin kansikuvan, koska se on otettu hääpäivänäni ja kuvattu samassa paikassa, jossa häät järjestettiin. – Kun kuulin, että Delmark Records oli aktivoitumassa uudelleen, menin Bob Koesterin luo ja kutsuin hänet kuuntelemaan esiintymistämme
Teetkö äänityksiä Delmarkin studiolla vai Spacessa. Ne täydentävät toisiaan. Pidin huolta vanhemmistani, joilla oli terveysongelmia, mutta he ovat nyt kuolleet, joten nyt minulla olisi vähän enemmän mahdollisuuksia kiertää. Työhön pitää lyödä oma leimansa. Sitten aloin käyttää pedaaleja, mitä joskus kadun, koska ennen niitä oli paljon helpompaa. Jimmy teki aluksi pianokeikkoja, ja halusi minun säestävän häntä kitaralla. Steve Freund auttoi minua erityisesti ymmärtämään Freddie Kingiä. Mutta miksi tehdä niin. Mutta seuraavaksi tosiaan on suunnitelmissa uusi levy, toivottavasti pääosin omasta materiaalista.. Osa materiaalista on valmiina, mutta tarvitsen lisää. Yritän myös auttaa Space-klubin pyörittämisessä. Hänellä oli isoja jazzpuhallin-sovituksia. Käytän pientä boost-pedaalia, ja Leslie-efektiä sekä joskus jopa vähän wahwahia. Siellä on vielä huone, jossa soittaa, mutta kontrollihuone on poistettu, eikä siellä ole pandemian jälkeen tehty äänityksiä. Nykyisin soundistani on mielestäni tullut aggressiivisempi ja sävyni on muuttunut hieman. Viimeinen siellä syntynyt levy oli singleni Billy Branchin kanssa, Ballad Of George Floyd. Haluaisin kiertää hieman enemmänkin, myös ulkomailla. Yksi syy siihen, että pidän siitä, on varmaan se, että olen ollut Fender-kitaristi. Yritän yhdistää sen kaiken ja toivon mukaan tulos kuulostaa minulta itseltäni. Siitähän kaikessa on kysymys. – Esiintymisiä Chicagossa ja vähän kiertuekeikkoja, satunnaisesti Kaliforniassa ja New Yorkissa sekä kappaleiden kirjoittamista. – Sitten perustin oman bändin. Pidin siitä soundiyhdistelmästä. – Totta, pidän New Orleans -tyylistä, sellaisesta kuin The Meters tai Memphisin muusikot kuten Booker T. Minusta se on tanssimiseen sopivaa ”happy bluesia” ja minä haluan soittaa myös raaempaa, rajumpaa bluesia. Siinä ei ole Stratocasterin tunnistettavaa soundia, josta pidän, mutta se tuntuu minusta hyvältä. Blues News 5/2024 17 pääsin sisään T-Bone Walkerin sekä myös Freddie Kingin ja B.B. – Tämä kaikki vaikutti tyyliini paljon ja sitten aloin Stratocasterien sijaan soittaa onttokoppaisia ja semionttokoppaisia kitaroita. Mukana oli oma komppiryhmäni, Chris Foreman uruissa, hieno bluesja jazzpianisti Pete Benson ja lisäksi Billy Branch, Jimmy Johnson ja Sharon Lewis sekä nelihenkinen torvisektio, kaikki jazzmuusikoita. Viimeisimmillä parilla levyllä soundi on ollut likainen, joten haluan tavallaan palata siihen. Pidin paljon sen tyylisestä materiaalista, mutten halua soittaa vain sellaista musiikkia. – Sain paljon vaikutteita myös Jimmy Vaughanin ja Anson Funderburghin soundeista. Se oli todella upeaa ja mielestäni bluesia ja jazzia pitäisi yhdistää useamminkin. – Spacessa ei itse asiassa ole studiota enää, koska klubi on laajentunut. 1980ja 1990-luvuilla jump-R&B oli suosittua vähän joka puolella. Olet myös esittänyt jazzja soulblues-tyylisiä instrumentaaleja. Tavoitteeni oli kuitenkin ottaa komppikitara haltuun. Siitä varmaan tarttui soittooni jotain, erityisesti sen melodisesta puolesta. Uskon todella, että blues ja jazz on tarkoitettu esitettäväksi livenä ja pidän live-äänityksistä, joten ehkä seuraava julkaisuni on konserttilevy. Luin myös esimerkiksi Otis Rushin haastatteluja, ja he aina mainitsivat kuuntelevansa paljon suuria jazz-kitaristeja, Kenny Burrellia, George Bensonia ja Wes Montgomeryä. – Tein mielenkiintoisen Dave Specter’s Blues and Jazz Summit -konsertin Millenium Parkissa. Kingin tyyliin. Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevan varalle. – Kyllä, kun soitin Lynwood Slimin kanssa. Olen esiintynyt Ruotsissa ja Norjassa, mutten koskaan Suomessa. Hän oli Länsirannikon swing-mestari. Jazzmaster taas tuntui suuremmalta ja sen sävy on tukevampi. Ensimmäisenä vuotenani Son Sealsin kanssa hän ei antanut minulle varmaan yhtään sooloa, eikä se haitannut minua. Taitaakin olla uuden levyn aika, ehkä tänä vuonna tai viimeistään ensi vuonna. Halusin yhdistää yhden kitaran bändin Teksas-soundin Chicago-bluesiin. Asuin Chicagossa ja saatoin joka ilta mennä kuuntelemaan musiikkia. Pidän P-90 Jazzmasterista, joten soitin sitä paljon. Hän vastasi, että totta kai, miksen ollut pyytänyt jo aiemmin. Livenä soittaminen on niin paljon luonnollisempaa kuin studiossa, joka on aivan eri maailma. Käytin alussa paljon Stratocaster-kitaraa Fender Super -vahvistimen kanssa. Viimeisin levyni, tupla-CD ”Six String Soul – 30 Years On Delmark” on tosin remasteroitu vanhoista tallenteistani. Tuliko se tutuksi sinullekin. Kun aloitin musiikin parissa, halusin soittaa ja kuulostaa muilta kitaristeilta, ja onnistuin siinä. Teen kaiken nykyisin Delmarkin studiossa. Haluan tehdä uuden levyn, jossa soundi on puhtaampi – sellainen kun se oli ennen. Noin 15 vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran Fender Jazzmasteriin. Minusta alkoi tuntua, että haluan ilmaista itseäni voimakkaammin ja soittaa enemmän soolokitaraa ja valita itse kappaleeni. John Primerin ja Magic Slimin näkeminen yhdessä teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli aikaa, jolloin tutkin asioita ja juttelin paljon ihmisten, kuten Jimmy Johnsonin kanssa. Minusta jazzissa on paljon bluesia. & The MG’s esittivät. Sinulla oli tapana käyttää bändissäsi paljon akustista bassoa ja pianoa... Olin hermostunut, koska vaikka Son ei koskaan ollut ilkeä, hän oli hiljainen ja tiukka. – Kuuntelin paljon myös sellaisia kitaristeja, kuten Steve Cropper ja otin tunteja Larry Burtonilta. Sitten keräsin rohkeuteni ja pyysin, että saisin soittaa soolon – ehkä jossain hitaassa bluesissa. Yksi syy siihen oli, että halusin olla enemmän kuin vain toisen kitaran soittaja. Lynwood Slim soitti sitä paljon. Joten minäkin perehdyin jazziin, Horace Silveriin, Dexter Gordoniin ja muihin Blue Note -julkaisuihin ja kiinnostuin siitä todella. – Steve painotti, että minun pitää ensin tulla hyväksi komppikitaristiksi, ja sen jälkeen hän ja sitten Jimmy Johnson alkoivat palkata minua esiintymään kanssaan. Kingin varhaisessa tyylissä ja miksei myöhemmässäkin. – Kyllä, ennen. Se kuuluu myös B.B. Larry soitti komppikitaraa Jimmy Johnsonin bändissä ja Albert Collinsin myös. Kun otin käteeni Stratocasterin soitettuani vuosia semionttokoppaisia, Strato tuntui pieneltä. Vaikka Son Sealsin teokset olivat hienoja, ne eivät kuitenkaan olleet sellaisia tai sellaista bluesia, jota halusin soittaa
Billboard 29. Jo keväällä 1954 arvioitiin, että Yhdysvalloissa oli yli 700 tiskijukkaa, joiden ohjelmissa soi pelkästään tämä musiikki. 3. Billboard 17. CLYDE MCPHATTER CLYDE MCPHATTER Honey Love (Atlantic 1029) Ei totisesti omia autiosaarivalintojani edes Driftersin tuotannosta, mutta siitä huolimatta on helppo ymmärtää, mihin esityksen viehätys perustuu: Alla oli kaksi jättihittiä (11 ja 18), rytmi kappaleessa on suorastaan leikkisä, Clyde McPhatterin laulu on irtonaista ja kappaleen yleishengessä on päälle tarttuvaa kiusoittelevaisuutta. Kun kuuntelin läpi nämä 30 suosituinta levyä, täytyy sanoa, että monessa keskiluokkaisessa jenkkikodissa on oltu takuulla korvat punaisina, kun jälkikasvu on huudattanut olohuoneen grammarissa Midnightersia, Joe Turneria tai Spidersia: sen verran alatyylisesti ja suorasukaisesti niillä fiilataan. PETRI LAHTI RHYTHM AND BLUESIN VUOSI 1954 Höylää, hunajaa ja herkkiä hyvästejä Höylää, hunajaa ja herkkiä hyvästejä THE DRIFTERS FEAT. 4.. 22 Blues News 5/2024 N äitä R&B-levyjä haalittiin ja hinkattiin 70 vuotta sitten” -artikkeli saa taas jatkoa. What A Dream pudotti ykköstilalta Driftersin Honey Loven. Vuosi oli entistä enemmän hyvin tuotettujen, ilmeikkäästi esitettyjen ja tarttuvasti sävellettyjen kappaleiden. Jos nuorten rahat eivät riittäneet levyihin, uusiin tai käytettyihin, rytmiä ja bluesia kuuli myös radiosta ennen kuulumattoman monella taajuudella. heinäkuuta: ”Eiköhän latva kutsu tällä viserryksellä. Sitten levyjen kimppuun! Olen liittänyt omien näkemysteni perään jälleen lainauksia Billboardin tuoreista arvioista. Kysymys tuli mieleen, kun yritin ymmärtää, ” kun nuoriso ei suostunut uhraamaan vähiä taskurahojaan enää tuikitylsiin viihde-esityksiin. Julkaisu löi ensin läpi Detroitissa, ja levisi sieltä muihin suurkaupunkeihin (levyn ensi painokset ilmestyivät Royalsin nimellä ennen kuin keväällä vaihdettiin vetävämpään yhtyenimeen). 2. Billboard oli myös laskenut, että markkinoilla toimi yli 75 R&B-levyjä julkaisevaa levymerkkiä, ja näiltä ilmestyi vuoden aikana yhteensä yli tuhat alan julkaisua. Merkittävin piirre vuodessa oli silti se, että valkoinen teiniyleisö löysi rytmibluesin. Esimerkiksi elokuussa lehti kertoi, että joillakin valkoisten asuttamilla alueilla Keskilännessä sata levyä imaisevien jukeboksien levyistä jo 10–20 oli R&B-pohjaista musiikkia, 1. Kaikki on alisteista biitille, ja laulu hoituu sujuvasti siinä sivussa.” Yhä vähemmän onnenkantamoisia, pikkufirmojen julkaisuita tai yhden hitin ihmeitä. helmikuuta: ”Yhtye on rymistellyt esiin viimeisen vuoden, ja tämä on toistaiseksi porukan parasta. Yhteensä kappale oli listoilla 26 viikkoa, ja kesäkuussa se murtautui jopa USA:n pop-listalle, vaikka valkohaikaraan uskoneet radioasemat eivät soittaneet levyä vahingossakaan. Mestari tällä alalla oli Atlantic, jolla oli riveissään oikeanlaista osaamista vähän joka rintamalla. Kappale on voimaballadi, jota lähestytään tunteella miespuolisten taustalaulajien tuella.” ROY HAMILTON ROY HAMILTON You’ll Never Walk Alone (Epic 9015) Alueelliset erot R&B-levyjen kysynnässä eri puolilla Yhdysvaltoja olisi kiintoisa aihe selvittää. Tarttuva rytmi, velmut sanat ja pippurinen esitys.” RUTH BROWN RUTH BROWN Oh What A Dream (Atlantic 1036) Chuck Willisin kynästä lähtenyt balladi on yhtä Ruth Brownin juhlaa: hän laulaa todella ilmeikkäästi, ensin lämpimästi, sitten epätoivoisesti, alkuun viiltävän korkealta, hetken päästä jo matalalta. Liike ei ollut pelkästään yhteen suuntaan: Hank Snow’n I Don’t Hurt Anymore oli vuoden myydyin kantrilevy, ja Dinah Washington teki sillä selvää jälkeä R&B-listalla. Billboard 27. Kustannuspuolellakin oli vipinää: Uutta olivat entistä ahkerammin taiotut cover-versiot R&B-hiteistä. THE MIDNIGHTERS THE MIDNIGHTERS Work With Me Annie (Federal 12169) Tuottaja Ralph Bass sai ajatuksen työlaulusta, ja Annie lisättiin perään kaikille tuttuna mimmin nimenä. Kun Atlanticin tapaan myös taustat ovat huolella sorvatut, ei ihme että esitys oli kaksi kuukautta R&B-listan kärjessä. Tämä on hyvän mielen levytys. THE DRIFTERS FEAT. Nyt pengotaan vuotta 1954, ja lista perustuu Billboardin tuoreeltaan julkaisemaan myydyimpien julkaisujen listaan. Esimerkiksi Chordsin valoisa ShBoom taipui niin monen yrittäjän suuhun, ettei Billboard listannut sivuillaan enää kuin osan matkijoista. Asiasta kirjoitettiin Billboardissa useasti vuoden mittaan. Vielä edellisvuonna hyvin myyneet Five Royalesin ja Du-Droppersin tapaiset roimat R&B-lauluyhtyeet ovat nyt kadonneet kirkkaimmasta kuvasta, ja myös New Orleansissa luotu mukavan omintakeinen musiikki ei ollut enää pirtaa 1954. Toiveartistina mainittiin ensimmäisenä Muddy Watersin nimi. toukokuuta: ”Kuin calypsoa, ja saattaa jopa pyöräyttää käyntiin uuden trendin listamusiikkiin. Nuoriso onneksi tiesi, mitä kamarissa puuhailtiin, ja kappaletta on pidetty yhtenä niistä, jotka ohjasivat vaaleahipiäistä väkeä aidomman musiikin pariin. Samassa uutisessa kerrottiin myös, että kun baarinpitäjät vaihtavat levyjä laitteisiin, paikalliset nuoret melkein jonottavat saadakseen kokoelmiinsa käytettyjä savikakkuja tummilta suosikeiltaan. Se oli pelin henki mustassa musiikissa vuonna 1954, kun Atlantic, Federal ja Faye Adamsin esitysten kannattelema Herald täyttivät levykauppojen hyllyt ja jukeboksit menestysjulkaisuillaan
Piti oikein pysähtyä miettimään, mikä jykevästi lauletun ja soitetun R&B-balladin salaisuus on, mutta vastaus taitaa olla juuri edellä mainittu: Adamsin ääni on kuin leijonalla ja yhtye taustalla on yhtä terhakka. Billboard 17. Se, että Roy Hamiltonin tulkinta klassikosta oli juuri newyorkilaisten makuun, ei yllätä, sillä esitys on musikaalipoiminta, soitettu ja sovitettu huolellisesti ja suurlaulaja ei säästele ääntään. Kappale oli Charlie ”Hoss” Singletonin ja Rose Marie McCoyn ensimmäinen yhteinen menestyssävellys, ja sen pudotti R&B-listan kärjestä kaksikon rustaama laulu Ruth Brownille, Mambo Baby (katso sija 24). Nyt laulaja on buukattu jo Birdlandiin.” JOE TURNER JOE TURNER Shake, Rattle And Roll (Atlantic 1026) Big Joelta pamahti puoleen vuoteen ilmoille aika huima trio Atlantic-julkaisuita: Honey Hush – TV Mama – Shake, Rattle And Roll. Erityisesti kohta ”over the hill, way down underneath” ei jätä epäselvyyksiä siitä, mistä on kyse – Bill Haleyn porukalla tuli kiire siivota sanoitusta radiosoittokelpoiseksi. 8. Lisäksi sävellykseen omat koukkunsa tuovat stop–start -kikat. Pisteitä B-puoli on saanut vain 62, vaikka tuntemattomatkin esitykset palkittiin yleensä seiskalla alkavalla arvosanalla. Billboard 20. Blues News 5/2024 23 miksi You’ll Never Walk Alone nousi mustalle listalle niin hitaasti. Petipuuhissa ollaan täälläkin, vaikka noin päällisin puolin laulaja tuntuu komentelevan mielitiettyään pistämään pöperöä parilalle. 6. Billboard 21. Ehkä pahansisuinen levytys oli yksinkertaisesti liikaa BB-väelle – siitä kun ei ollut luvassa coveria Teresa Brewerin, Ronnie Gaylordin tai Hilltoppersin esittämänä... elokuuta: ”Faye Adamsilta taas onnistuminen. Musiikkihistoriallisesti listan tärkein levytys. Guitar Slim. Faye Adamsin sinkuista olen hankkinut Shake A Handin lisäksi rytmikkäämpiä esityksiä, mutta kyllä tämä kelpaisi sekaan. Osa oli tietysti paikallisartistien suosiota, rujot blueslevyt olivat tunnetusti etelän väen sydämessä ja lauluyhtyeet pärjäsivät Los Angelesin seudulla, mutta muitakin selityksiä varmaan löytyisi. Menee lujaa läpi koko maan, mutta erityisen lujaa etelässä.” THE MIDNIGHTERS THE MIDNIGHTERS Annie Had A Baby (Federal 12195) Kesäkuun lopussa Annien uuni oli jo niin kuuma, että Federalilla oli pakko reagoida: Midnighters pistettiin levyttämään kesken rundin vastauslevy omaan kappaleeseen, vaikka ilmestymässä oli Sexy Ways -sinkula! 5. joulukuuta 1953: ”Kevyttä tavaraa A-puolen tavoin, vaikka laulaja julistaa, ettei suostu kuuntelemaan enää elämänkumppaninsa leukojen louskutusta.” FAYE ADAMS Hurts Me To My Heart (Herald H-434) Täytyy tunnustaa, että nyt soi kappale, jota en ole kuullut koskaan aiemmin. maaliskuuta: ”Kappale sinkautti Hamiltonin koko maan kattavaan suosioon – ja samalla Galen agenttitoimiston asiakkaaksi. Vaikka Adamsilla ja Brownilla meni armottoman lujaa 1954, kuoleman suudelmia oli jo ilmassa: kumpikin kappale jäi esittäjälleen uran viimeiseksi ykköshitiksi. Ilmiö ei ollut sinänsä mitenkään poikkeuksellinen: Esimerkiksi helmikuussa 1954 New Orleansissa kävi kaupaksi Muddy Watersin Mad Love, Detroitissa Joe Weaverin 15-40 Special ja Cincinnatissa Big Maybellen My Country Man – eikä näitä levyjä näkynyt Billboardin muissa aluelistauksissa. Suorastaan villiä puuhaa, ja yksi Turnerin parhaista laulusuorituksista.” GUITAR SLIM GUITAR SLIM Things That I Used To Do (Specialty SP-482) Billboardin levyhaukkojen näkemykset uusista julkaisuista menivät aika harvoin umpimetsään, mutta tämä väkevä klassikko lukeutui niihin. huhtikuuta: ”Kuin korvamerkitty jättihitiksi. Kylmintä kyytiä lehdeltä sai kakun A-puoleksi arvioitu Well, I Done Got Over It, joka tuomitaan junnaukseksi Slimin ja soittajien yrityksestä huolimatta, ja Things That I Used To Do leimataan sen perään hudiksi vielä lyhyemmin saatesanoin. Billboard 12. 7. Levy myi viikkokausia ainoastaan New Yorkissa ennen kuin se löi läpi muualla
Siksi isketään adjektiivipankilla cover-versioita, joita tästä rehevän elämänmyönteisestä Chords-esityksestä tehtiin pikavauhtia kesällä 1954. Billboard 21. Bobby Williamson – tekopirteä marssilaulu. Hän tuli kuitenkin jäädäkseen rytmibluesiin ja rock’n’rolliin: Vielä 1964 Little Richard elvytti Annien ja sitä ennen sankaritar oli muun muassa paljastunut kepulikonstien taitajaksi, tavannut Henryn ja päätynyt NuTonesin levyllä jopa lootaan piinattuaan sitä ennen kertojaa yökaupalla. On kyllä raisu levytys kerrassaan! Billboard 29. Billboard 22. Se rokkaa ja svengaa alusta loppuun.” THE MIDNIGHTERS THE MIDNIGHTERS Sexy Ways (Federal 12185) Rasvaista touhua päästä varpaisiin, tai liidilaulaja Hank Ballardin laatimien lyriikoiden perusteella ehkä pikemminkin lattiasta kattoon. Jesse Stone loi 1953 sävelmän (ja lyriikoiden puolesta vetävän tarinan), johon on kokeillut kynsiään melkein jokainen rokkia, kevyttä tai raskasta, rakastava esittäjä tai yhtye. Stan Freberg – kieli poskessa mennään, mutta kuka tätä jaksaa kuunnella. Annie-poski on jatko Work With Me Annielle, ja eihän tästä voi sanoa muuta kuin että rokkaa.” THE CLOVERS THE CLOVERS Lovey Dovey (Atlantic 1022) Kertoo jotain Cloversin imusta, että Atlantic 1022:lle päätyneet Lovey Dovey ja Little Mama olivat ensin purkissa puoli vuotta. Viiltävää materiaalia niin kauppojen tiskeille kuin automaatteihin.” CLYDE MCPHATTER AND CLYDE MCPHATTER AND THE DRIFTERS THE DRIFTERS Money Honey (Atlantic 1006) Huh, mitä kappaleita listalla vyöryy vastaan. Hank Ballard & The Midnighters. Clyde McPhatter painelee kappaleen tyyliinsä nähden aika suoraviivaisesti, soitto on ronskia sekin (erityisesti rumpujen kolistelu Sam ”The Man” Taylorin soittaman torvisoolon taustalla) ja kakkos-Driftersin muodostama sikakuoro kruunaa lopun. Koko Annie-saaga on kyllä varsinaista mustan musiikin historiaa. 24 Blues News 5/2024 Jatko-osasta tuli leikin loppu lyriikoiden osalta, kun kappaleessa kerrottiin, että Anniella on nyt ihan muuta puuhaa kuin mankeloida makkarissa. Lisääkin varmasti olisi, mutta eiköhän asia tullut selväksi. 12. Billboard 13. Mikä määrä osaamista tälläkin hitillä on: Tarttuva sävellys (Memphis Curtisin alias Eddie Curtisin ja Ahmed Ertegunin käsialaa), velmu esitys (tämä oli Cloversin erikoisosaamista), kekseliäät lyriikat (”kyllä persikka makoisa maistuisi, jos vain ravistaa runkoas saisi”) ja yllättävä säestys (kipakat pianotripletit ja lemmenkipeät taustatuuttaukset). Billy Williams Quartet – aikuisempaan afroamerikkalaiseen makuun. Hekuman täydentää taustalta kuuluva pitkä ”yeah”-huuto. Tässä on latinkia kerrassaan: touhu huipentuu väliosan jälkeen alkavaan soolo-osuuteen, jossa Arthur Porter särisyttää kuin sähköshokissa kitaraansa ennen kuin Sil Austin tärisyttää rakkauden taloa torvellaan. 11. toukokuuta: ”Aika suorapuheinen jatko tulikuuman ryhmän edelliseen hittiin. elokuuta 1953: ”Orkka jytistelee menemään ja Clyde McPhatter veisaa korkealla äänellään päälle. Tekisi jopa mieli julistaa, että mani hani on yksi hard rockin syntyyn vaikuttaneista kipaleista, mutta pidetään fokus nyt tässä alkuperäisessä esityksessä (paitsi että muistellaan lyhyesti Lonestarsista nahkapuku-Falconsiksi muuttuneen ryhmän tymäkkiä liveversioita biisistä 1981). Tämä soi niin radiossa kuin baareissa, ja sen lisäksi myy.” THE CHORDS THE CHORDS Sh-Boom (Cat 104) Turhan tuttu tämäkin. Leon McAuliffe – kuin naapurinsetä äänessä parin viskilasillisen jälkeen. On jo noussut New Yorkin ja Philadelphian alueellisille listoille.” 9. The CrewCuts – kalvakka mutta pirteä. Kun ne sitten julkaistiin samalla kakulla helmikuussa 1954, saatiin juhlia tuplahittiä. 10. The Johnston Brothers – Luvian mieskuoro keikalla paikallisen Lions-klubin vuosijuhlassa. elokuuta: ”Siltähän se vaikuttaa, että tulossa on kolmas hitti putkeen. helmikuuta: ”Clovers palaa voittajien joukkoon uudella julkaisullaan. Billboard 19. toukokuuta: ”Alku oli uninen, mutta nyt kauppa on alkanut käymään
Willie Dixon, Little Walter, Jimmy Rogers, Otis Spann ja Fred Below malttavat luoda raidalle jännitettä ja antavat Muddy Watersin julistaa haluaan yksinkertaisin ja tehokkain keinoin. 18.. Kappale löi läpi New Orleansin kautta.” MUDDY WATERS MUDDY WATERS Just Make Love To Me (Chess 1571) Vaikka tunnelma levyllä on herkeämättömän vaativa, touhu ei mene missään vaiheessa räyhäämiseksi. Homma ei ole kuitenkaan tällä selvä, vaan Atlanticilla on osattu vetää taas kerran oikeasta narusta: Pluma Davis & His Rockets -ryhmän torvipartio vastailee Turnerin ärhentelyille ikään kuin lieden äärestä ja luo esitykseen tervettä vastakkainasettelua. Jonkinlaista lastua saadaan lyriikoiden perusteella lopulta aikaiseksi, mutta kun aamuvuoro alkaa, laulajaparalle alkaa lopullisesti riittää. Billboard 28. Väliosa melkein rokkaa, ja sen jälkeen on mukava arvailla, hoidetaanko soolo kotiin turskilla torvella vai kipakalla kitaroinnilla. 17. maaliskuuta: ”Ensi kerran miesmuistiin yhdellä levy-yhtiöllä, Atlanticilla, on viisi kappaletta kymmenen joukossa R&Blistalla, kun Cloversin Lovey Dovey on kolmas ja flippisivu Little Mama yhdeksäs. Hyvä niin, sillä Clyde McPhatterin tähdittämä esitys on kyllä täydellistä laulun juhlaa (Lincoln Chasen mainioon sävellykseen). Kesympi mutta silti vireä Comets-näkemys kappaleesta oli ulkona Essexillä jo seuraavassa kuussa. Tässä kolistellaan joukkovoimalla eteenpäin riehakkaasti, Adams raastaa kunnolla kurkunpohjaa myöten ja muusikoiden taustahuutelut sopivat sekametelillä soppaan. Kun Shake A Hand myi edelleen hyvin, Adamsilta haluttiin kuulla jatkojulkaisuna mieluummin räväkkä I’ll Be True kuin A-puoleksi ennusteltu Happiness To My Soul. syyskuuta 1953: ”Honey Hush nousi listoille viime viikolla. 15. Billboard 10. Kun selaa vanhoja Billboardeja, lehden kasaamalla alueellisella R&B-listalla komeilee maaliskuun alussa Such A Nightin kääntöpuoli Lucille, mutta jo viikon päästä takki on kääntynyt. tammikuuta (lehti arvioi kappaleen julkaisun B-puoleksi): ”Tanakka rummuttelu piiskaa kappaletta eteen. tammikuuta (esitys on merkitty vain McPhatterin nimiin): ”Innostava, iskevä esitys, jossa tämä kerttuli hekumoi tosissaan kokemaansa ikimuistoista yötä. Siihen perustuu tämän reippaan lauluyhtye-esityksen koukku: kylään tunkee yllättäen hemaiseva hempukka, jolla olisi äkillinen tarve fiilaukselle ja höyläykselle, mutta isäntämiehestä ei ole sorvin ääreen. Ai ai kun näistä olisi kasattu EP Union Avenuella: Lovey Dovey olisi sopinut nuoren Elviksen pirtaan hyvin, ja neljäs raita olisi voinut olla vaikka kesän 1953 hitti Good Lovin’. Billboard 30. Tälläkin on saumat menestyä.” JOE TURNER JOE TURNER Honey Hush (Atlantic 1001) Julmasti rokkaava Honey Hush oli mukana jo edellisvuoden katsauksessa (BN 1/2024), joten pidetään virsi lyhyen kauniina. marraskuuta 1953: ”Hoilaten ja hikoillen. 16. Tietää menoa pikkurahalle.” 13. Blues News 5/2024 25 THE SPIDERS THE SPIDERS I Didn’t Want To Do It (Imperial 5265) Arkiongelmat kullakin. Billboard 27. Juju: Turner ikään kuin heiluttaa piiskaa hopearatsukon selässä ja vaatii kotiin selvittyään sapuskaa pikana pöytään. Nyt ollaan katumapäällä, kun naapuruston naikkoset ovat kiinnostaneet turhan paljon ja pikkuruinen kodinhenki pakkailee tavaroitaan. Jos väite ei uppoa, vertaapa Drifters-originaalia vaikka heti perään ilmestyneeseen Dinah Washingtonin varman päälle tehtyyn pompöösiin tulkintaan. Muut: Clyde McPhatterin Such A Night viides, kääntöpuoli Lucille seiska ja Ray Charlesin It Should Have Been Me kymmenes.” CLYDE MCPHATTER AND CLYDE MCPHATTER AND THE DRIFTERS THE DRIFTERS Such A Night (Atlantic 1019) Tämäkin. toukokuuta: ”Levytys jyrää tällä hetkellä etelän markkinoilla, mutta pohjoisessa toimivien kauppojen ja baarien kannattaa pitää varansa.” THE CLOVERS THE CLOVERS Little Mama (Atlantic 1022) Liidiä laulava Charlie White oli saanut lähteä Cloversista jo marraskuussa 1953, mutta niin vain kaikki tällä listalla esiintyvät Cloverskappaleet ovat hänen kiihkeällä, läpitunkevalla ja aika korkealla äänellä laulamiaan. Kun New Orleansin tyyliin jälki on kaiken lisäksi aika rosoista, ei ihme, että kauppa kävi. Billboard 29. Liidiä laulava loistaa tässäkin.” FAYE ADAMS FAYE ADAMS I’ll Be True (Herald H-419) Hienoa, että ostajat uskalsivat haastaa levyväen näkemystä. Little Mama kuului myös Blue Moon Boysin liverepertuaariin toisen Clovers-kappaleen Fool, Fool, Fool lisäksi. Edes väliosa ei kaadu kuolaavaan kiimaan – Dixonin napautus basson kielellä kolmesti oikeaan aikaan ja paikkaan on hieno yksityiskohta täydellisessä kappaleessa. 14. Billboard 16. Tämän ajan Atlantic-levyjen tyyliin puhallin vie voiton
Periaatteessa hyvin yksinkertaisista aineksista, vähillä soinnuilla ja soittajilla, on syntynyt sielukas balladi, jossa on sopivasti alakuloa. Mambo Baby ja Somebody Touched Me tyhjentävät taskut saletisti kolikoista.” THE CHARMS THE CHARMS Hearts Of Stone (De Luxe 6062) Ei ei ei ei ei – kuinka monta niitä kieltosanoja loppujen lopuksi tässä on. 24. joulukuuta 1953: ”Vyöllä on kolme hittiä, ja tästä uhkaa tulla neljäs putkeen – mahdollisesti jopa kaikista eniten myyvä. Billboard 25. Kiertokanki. Jääköön kaikkien tuntema kipale sen suuremmitta analyyseittä, mutta muistutetaan alan kovista realiteeteista: Marv Goldbergin mukaan Alan Freed ei suostunut soittamaan Spanielsia ohjelmissaan, kun ei saanut nimeään kappaleen säveltäjätietoihin. Lopussa kuultava kahdeksan sekuntia kestävä kitarasoolo on aika erikoinen: juuri kun soittaja on pääsemässä vauhtiin, hän katoaa Acen tieltä taka-alalle. 22. Billboard 5. 20. Pikku Jorma. Billboard 21. Kappale palasi pinnalle 1965, kun sinisilmäsoulin luottokaksikko Righteous Brothers kipusi Ebb Tidella viidenneksi USA:n listalla. Washington oli kyllä yksi huikeimmista laulajista, ei voi muuta sanoa. Kiinnostava yksityiskohta on, että valkoisista cover-versioista siivottiin nopeasti ”I thought your daddy knew” -kohta pois Ruby Wellsin tulkintaa lukuun ottamatta. elokuuta: ”Pitää kiinni tämänkin julkaisun jälkeen lempinimestään, ei hätää. Kappale oli purkissa puoli vuotta ennen julkaisuaan, joten ei tästä hittiä hipelöity heti alkujaan. 26 Blues News 5/2024 CHUCK WILLIS CHUCK WILLIS You’re Still My Baby (Okeh 7015) Chuck Willis on näitä aikanaan menestyneitä, mutta sittemmin puoliunohdukseen päätyneitä suuria laulajasäveltäjiä. Tähän saakka hän on esiintynyt soolopohjalta.” THE SPANIELS THE SPANIELS Goodnight, Sweetheart, Goodnight (Vee Jay 107) Pookie Hudsonin ääni on yksi tunnistettavimmista hassujen lauluyhtyeiden kuvioissa, mutta tämä klassikko on myös bassolaulaja Gerald Gregoryn juhlaa. Tälläkin kesän 1954 julkaisulla Your Cash Ain’t Nothin’ But Trash oli esillä Atlanticin musiikkilehtiin asettamissa ilmoituksissa, mutta sitten lätty kääntyi ja aasta tuli bee. Billboard 2. elokuuta: ”Hamilton jatkaa popahtavien balladien sarjaa, ja tämä saattaa nousta listoille silläkin puolella.” DINAH WASHINGTON DINAH WASHINGTON I Don’t Hurt Anymore (Mercury 70439) Noutomies. Tunteita liikuttava balladi.” RUTH BROWN RUTH BROWN Mambo Baby (Atlantic 1044) Löysin tämän Black & Whitesta orkkispainoksena 1990-luvulla, ja siitä lähtien olen ollut Atlantic-mambon lumoissa. Itse pääsin sormia apuna käyttäen lukemaan 28. Roy Hamiltonin esityksessä riittää tunnetta, mutta ehkä tämä on liian viihteellinen (ja elokuvallinen) innostuakseni sinänsä komeasta tulkinnasta (katso myös sija 30). Ajan tapaan siellä komeilee nyt säveltäjäHudsonin rinnalla VeeJay-pomo Vivian Carterin nimi. 25. 23. 26. Olisin kuvitellut, että laulusta olisi tehty soulin aikakaudella versioita vaikka miten paljon, mutta en löytänyt kuin Otis Reddingin ja Ike & Tina Turnerin näkemykset kappaleesta. Washingtonilla riitti kuitenkin rahkeita muuhunkin kuin navan alla pyöriskelyyn: esimerkiksi Hank ”The Singin’ Ranger” Snow’n kantrihitin muokkaamiseen täysin omanlaiseksi julistukseksi, jossa laulajatar päästelee koko palleallaan tunnetta ilmoille. Trumpettisoolo tuo raidalle yllättävyyttä. 21. On tuonut kantrihittiin aivan omaa lataustaan.” JOHNNY ACE JOHNNY ACE Saving My Love For You (Duke 118) Vaikka aiemmissa vuosikatsauksissa on tullut hutkittua Acea, nyt siihen ei ole aihetta. Billboard 28. maaliskuuta (lehti arvioi vain kakun myyntisivuksi arvioimansa You Don’t Move Me -raidan): ”Kova tempo alusta loppuun, ja muusikot yhtä kovassa vauhdissa. Edellisvuonna hänellä oli jättihitti Don’t Deceive Me, jota ylistin lämpimästi vuoden 1953 antia purkaessani, eikä tässäkään ole moittimista. Hän laulaa komeasti, ja taustalla viipyilevästi kilkuttava vibrafoni luo tunnelmaa hitaalle raidalle. 19.. kesäkuuta: ”Willis on pistämässä pystyyn nyt omaa yhtyettä. The Cuesin jäsenten kättentaputukset väliosassa ovat yksinkertainen mutta toimiva juttu Brownin kiljahtelujen perään, ja laulajan ”ota tai jätä” -uhittelu lantiota pelkästään tanssilattialla kieputtelevalle äijälleen tuo sopivaa lisäjännitettä esitykseen. lokakuuta: ”Haisee tuplahitiltä yhä rajusti myyvän Oh What A Dreamin perään. Tämännimisiä kappaleita löytyi ”Queen Of The Jukeboxes” -lempinimeä kantaneen Washingtonin edellisiltä kakkaroilta, ja oli helppo arvata, minkä sorttista levynostajaa niillä houkuteltiin. Charms on yrittänyt lyödä läpi jo yli vuoden, nyt se on lähellä.” THE CLOVERS THE CLOVERS I’ve Got My Eyes On You (Atlantic 1035) Taso oli sen verran kova Cloversin levyillä tähän aikaan, että välillä oli epäselvää, kummasta singlen sivusta tulee soitetumpi. Aika yksinkertaisen kappaleen juju on edellä mainitun toistelun lisäksi Otis Williamsin tenori, jossa on emootiota kerrakseen. Billboard 19. syyskuuta: ”Sopivasti takova melodia ja päälle riittävästi koukkuja. Billboard 20. Soi jukebokseissa salettiin.” ROY HAMILTON ROY HAMILTON Ebb Tide (Epic 9068) Olisin aavistellut, että Ebb Tiden juuret olisivat ikivihreät, mutta niin vain ensi laulettu esitys on Vic Damonen vuodelta 1953
Billboard 20. Tämä kappale kohosi listakakkoseksi, ja joukossa oli kaksi kärkisijaakin (tietovisa: My Babe oli tietenkin toinen listaykkösistä, mutta entä se ensimmäinen?). Ettei täällä kertailla perusasioita, todetaan vain, että nämä ovat maanläheistä, rehevää ja välistä jopa julmaa musiikkia, julistusta suoraan bluesin pyhistä kirjoista. Se levytettiin huhtikuussa 1953, päätyi myyntisivuksi tyrkytetyn I Love You So’n poskipuolelle, alkoi herättää huomiota vasta puoli vuotta Rama-kakkaran ilmestymisen jälkeen ja nousi maaliskuussa 1954 käsittämättömästi ensin pop-listalle ennen kuin se löysi paikkansa R&B-noteerauksista. heinäkuuta: ”Lisää ropisee. joulukuuta 1953: ”Kappaleessa tapahtuu aika vähän, mutta biitti on vakaa ja laulajan äänessä on tiettyä vilpittömyyttä. Olisi helppoa julistaa, että eiköhän kaikki kuunnella mieluummin raa’an rujoa bluesia tai kepeästi kilkuttelevaa mamboa kuin tällaista mahtipontista viihdepullistelua, mutta on pakko myöntää, että esitys on todella komea: Hamiltonin äänessä on lämpöä, ja taustalla sopivasti viipyilevät jouset kiidättävät kuulijan aikakauteen, joka ei enää palaa. Billboard 10. Täydellinen intro, ja olin myyty heti, vaikka tiedot afroamerikkalaisesta musiikista puhumattakaan lauluyhtyemusiikin yksityiskohdista olivat siinä vaiheessa, 13-vuotiaana, hyvin vähäisiä. 29. Kyllä, 1962 ilmestynyt Little Walterin Just Your Fool on sama kappale, vaikka se on vedetty Checkerillä tylysti harpistin nimiin. Ella Johnsonin ääni on aika omintakeinen mutta terävä, ja sopii kitkeränkatkeraan puolihitaaseen tilitykseen hyvin. Loppu on historiaa: Gee on alan ikivihreä. Blues News 5/2024 27 Tämä on nimestään huolimatta sykkivä tanssilevy, ja loistelias Clovers-esitys jälleen kerran. Tämä levy myy itse itsensä.” ROY HAMILTON ROY HAMILTON If I Loved You (Epic 9047) Suuri amerikkalainen laulukirja on toistamiseen auki kirjaimesta H, HammersteinRodgers, ja sävellys on alkujaan vuoden 1945 ”Carousel”-musikaalista. 30.. Tätä yksityiskohtaa, miten viihdelevyjä levyliikkeille dilkanneet jakelijat ottivat harlemilaisryhmän tekemän Rama-levyn listoilleen, ei ole pystytty selittämään, mutta on epäilty, että radiolla oli osuutensa siihenkin: vaaleahipiäiset teinit olivat kuulleet kappaletta R&B:tä soittavilla asemilla ja marssineet kysymään plattaa kaupan tiskille. Kun Little Walter on lisäksi nimimies, levy voi soida juottoloissa.” (Vastaus on Juke) THE CROWS THE CROWS Gee (Rama RR-5) ”Rock’n’rollin villit vuodet” joku viikonloppuaamu radion rinnakkaisella. Nimittäin Little Walterin huima hittiputki R&B-listalla Checker-levytyksillään. Isku rummun virveliin, henkeä nostattava ”dyd dyy” usean laulajan voimin ilmoille ennen kuin liidiä laulava Sonny Norton ottaa tahtipuikon. Noin 1978. toukokuuta: ”Tässähän on aineksia jättihittiin niin R&Bkuin pop-puolella.” 27. Hän vaihtoi Deccalta Mercurylle alkuvuodesta 1953, ja tulosta tuli uusissa oloissakin. Billboard 14. Viihdekin voi olla hyvää, kun se on tehty hyvin, ja tämä on! Billboard 15. Taustalla on iso orkka, mutta tämä ei ole mitään paasausta: Buddy Johnsonin sisko Ella Johnson toivottaa äijänsä lopullisesti pettäjän tielle ja uhkaa paukuttaa haulisarjan perään. Sykkivää ja paukkuvaa touhua, jossa Clovers ei norkoile armonpaloja.” LITTLE WALTER AND HIS JUKES LITTLE WALTER AND HIS JUKES You’re So Fine (Checker 786) Juke sen aloitti 1952 ja Rollercoasteriin se päättyi 1955. Kiekko on saman vuoden syksyltä, ja nousi korkeimmillaan kuudennelle sijalle vuoden 1954 puolella. 28. Geen tarina on kyllä kuohkea. helmikuuta: ”Ramaa länsirannikolla jakeleva Allied Record Sales on myynyt levyä 51 000 kappaletta, eikä kysyntä osoita hiipumisen merkkejä.” BUDDY JOHNSON BUDDY JOHNSON I’m Just Your Fool (Mercury 70251) Orkesterinjohtaja, pianisti Buddy Johnson on niitä nimiä, joiden uran mitta ja laatu sekä nykyinen arvostus eivät resonoi. Billboard 19. Vähintään yhtä kovassa vedossa kuin eturivi on Van Walls, joka klonksuttaa ja kilkuttaa kasikasia kiihkeästi. marraskuuta 1953: ”Verkkainen mutta vankka biitti, ja sen päälle luritteleva pajulintu lumoaa kuulijan
Tämän näytön perusteella voi vain ihmetellä, oliko hänestä tarkoitus tehdä sooloartisti. Suomessakin elettiin vahvaa bluesbuumin nousukautta ja levy koettiin tuntemissani mustan musiikin harrastajapiireissä lähinnä vitsinä. Fortune 528 on merkitty Ginon soololevyksi, taustalla laulaa The Hi-Defilites, yksi autokaupungin parhaista sekayhtyeistä. Tarina kertoo, että Gene oli kirjautumassa Fortunen toimistossa, kun hänen sukunimensä oli mahdoton ymmärrettävä sessiosihteerille. 28 Blues News 5/2024 K un Berry Gordyn johtama Motown etsi 60-luvun alussa punaista lankaa ”The Sound Of Young America” -haaveelleen, kokeiltiin monenlaisia linjauksia äärilaitoinaan puhdas jazz, doo wop ja country. PEKKA TALVENMÄKI GINO PARKS Motown memories, osa 77 Motown memories, osa 77 ALABAMASTA DETROITIIN ALABAMASTA DETROITIIN Gino Parks, syntymänimeltään Gene Purifoy syntyi Fairfieldissä Alabamassa 26.6.1933. Varsinkin hitaammalla Last Night I Cried -puolella yhtye vastaa tunnelmasta, Ginon laulu kuulostaa vaisulta ja rosoiselta. Sellainen oli kieltämättä myös albumille hyväksytty Gino Parks, jolta oli ehditty julkaista Motownin varhaisvuosina kolme singleä. Peruskuviot läpikäytyään Gene lähti vuonna ‘54 lukuisten kaltaistensa tavoin kohti pohjoista, tarkemmin sanoen autokaupunkia, jonne myöhemmistä Motown-laulajista suunnisti useampi muukin. 834 Andre Williams (Mr. Osassa esittäjät on merkitty muodossa Andre Williams & Gino Parks, muutamissa Ginon osuus on kir. Yllättävän erikoisuuden tarjosi blues-henkisiksi tarkoitetut kokeilut, jotka koottiin vuosikymmenen lopussa ”Switched On Blues” -nimiseksi albumiksi. Taustasoittajaryhmässä oli kerran sattumalta Devora Brownin johtaman Fortune-merkin sessioissa rutinoitunut kitaristi, joka yllytti Genen Devoran puheille. Amos Milburnin My Daily Prayer kelpasi, mutta Stevie Wonder, jonka nimikkeestä oli Little-etuliite jätetty pois, Mable John ja Sammy Ward tulkittiin liukuhihna-artisteiksi. Tämä kysyi Genen vieressä seisseen avustajan nimeä ja saatuaan vastauksen Leo Parks lainasi hänen sukunimensä Genen tietoihin. Eri lähteissä hänen osuutensa Andren apulaisena on kirjattu hieman eri tavoin, tässä järkeväksi katsomani yhdistelmä Genen osallisuudesta, aikahaarukka käsittää vuodet ‘57–‘59. Historiikit eivät kerro, päätyikö Gene autotehtaiden liukuhihnojen ääreen. Firman tähtiartisti oli Andre Williams, jonka avustajaksi ja kumppaniksi Gene päätyi. Rhythm), 2nd voice Gino Purifoy with The Don Juans: You Are My Sunshine (Andre Williams: Mean Jean) 837 My Tears (Andre Williams: Jail Bait) 839 Andre Williams (Mr. Rhythm), Gino Parks: Don’t Touch (Andre Williams: Please Pass The Biscuits) 839 Andre Williams (Mr. Varmaa on vain musiikillinen harrastus, joka antoi mahdollisuuden pieniin esiintymisiin Detroitin klubeissa. Rhythm), 2nd voice Gino Purifoy: The Greasy Chicken (Andre Williams: Come On, Baby) 847 Andre Williams & Gino Parks: Put A Chain On It Andre Williams (Mr. Rhythm), 2nd voice Gino Parks: I’m All For You 851 Andre Williams & Gino Parks: (Georgia May Is) Movin’ (Andre Williams: (Mmmm – Andre Williams Is) Movin’) Tämä on sekavin osa diskografiaa. Fortune 528 Just Go Last Night I Cried Taiteilijanimi Gino Parks on otettu käyttöön Fortunelle kirjautumisen yhteydessä, joidenkin sinkkujen tiedoissa esiintyy myös Purifoe. Lapsuusja kouluvuosista ei ole säilynyt tarkennettuja tietoja, ainoastaan että pakolliset gospelkoulut oli käyty, esiintymisiä on kuitattu sellaisista ryhmistä kuin Harmony Four, Five Spirituals ja Evangelistic Gospel Choir
Kun Gino Parksin kolmevuotinen sopimus umpeutui, hän onnistui läpäisemään Berry Gordyn seulan, joka oli tunnetusti noihin aikoihin varsin harva. Mary Wellsistä tuli supertähti, mutta vasta vuotta myöhemmin, kun hän pääsi Smokey Robinsonin hoiviin. Tamla 54042 Same Thing That’s No Lie 54066 Fire For This I Thank You Mickey Stevenson otti Mary Wellsin ja Gino Parksin kanssa työskentelyn tosissaan, levytysten ohessa hän järjesteli heille yhteisiä esiintymisiä. Örisijän osa sopii hyvin kuvioon, johan single 528 osoitti, että varsinaisesta kultakurkusta ei ollut kyse. Single julkaistiin Ginon nimissä, mutta työnimenä on ollut Hank, Gino & Bob, Hank lienee Hank Cosby ja Bob The Satintones -yhtyeestä tuttu Robert Bateman. Mickey Stevenson tuli Berry Gordyn palvelukseen A&R-mieheksi vuoden ‘61 alussa. Motown 54042 julkaistiin kesäkuussa. Kuinka ollakaan, Marko mainitsee Gino Parksin nimen vain yhden kerran, mikä sekin osoittaa, mikä hänen roolinsa Fortunella oli. Missään tapauksessa kyseessä ei ole soololevytys vaan remakka yhtyeilottelu, jonka taustalla lauloi tiettävästi myös Henry Lumpkin. Hänen laulutaidoistaan ei todellakaan saa kunnon käsitystä. Erikoinen yritys, mutta turha sitä on todellisiin Andre Williams. Ginolta julkaistiin kaksi singleä. Marko Tapio esitteli Andren uraa kahdessa laajassa ja lennokkaassa tarinassa (BN:t #117 ja #128). Huipulle onnistui nousemaan vain Barrett Strong, joka hänkään ei taidoiltaan erottunut edellä listatuista, mutta Money-hitin ansioita ei kannata kyseenalaistaa. Mary oli myöhässä, jolloin Mickey päätti ajan säästämiseksi, että Ginon osuus hoidetaan ensin. Fire sisälsi gospelfraaseihin rakentuvan sanoituspohjan ja sinne päin kallistuu itse esityskin. Hieno esitys lajissaan. Blues News 5/2024 29 jattu selityksellä 2nd voice. Herkkyyttä haluaville on tarjolla rakkausballadin tapaiset I’m All For You ja My Tears, jotka nekin kulkevat Andren ehdoilla, Gino Parks oli vain ottopoika. Andre-historiikkien mukaan hän tapasi Gordyn parturissa ja sai siinä yhteydessä käydyn jutustelun ansiosta jalkansa Hitsvillen oven väliin. Olen joskus ihmetellyt, mihin Ginon saamat kehut hienona gospelpohjaisena laulajana ovat perustuneet, mutta tätä komeaa korkealta kajautettua balladia kuunnellessa voi ihmettelyn lopettaa. Single julkaistiin keväällä ‘61. Miracle 03 Blibberin’ Blabbin’ Blues Don’t Say Bye Bye Joissakin lähteissä single on merkitty julkaisemattomaksi, mutta virallisista Motown-kirjoista ja ”Complete Singles” -paketista se löytyy, etiketin kuvaa en kuitenkaan ole koskaan nähnyt. Berry Gordylla oli valmis idea Ginon levytettäväksi. Andren levyjähän nämä ovat, duetoiksi merkityissäkin Gino on lähinnä taustaörisijä. Same Thing -puolen ansio perustuu hiomattomuuteen ja hetkellisen innostuksen synnyttämään tarttuvaan tunnelmaan., Gino kertoo heittäneensä hätäisesti keksimiään fraaseja laulun sekaan. Levytyspäiväykset eivät ole tiedossani, mutta koska B-puolen That’s No Lie kuulostaa paljon hiotummalta, se levytettiin todennäköisesti eri tilanteessa. Tämä vaihe ei suuria juhlan aiheita tuottanut. Gino muistelee olleensa Hitsvillen studiossa keväällä ‘61, kun Maryn piti levyttää Mickeyn sävelmä I Don’t Want To Take A Chance (Korjataan aiemmin todettua vähän halventavaa kommenttia. Motown Junkies -sivusto toteaa, että Ginon ja kumppanien tulkinta on rosoisempi kuin Everly-henkinen originaali, mutta yhtä kaikki esittäjien kykyjen haaskausta. Andren kesyttömistä sävelmistä ja brutaaleista suorituksista syntyy näiden levyjen tunnelma. Singlen 54066 tuottivat Andre Williams ja Clarence Paul. Gino Parks aloitti lyhytaikaiseksi jääneellä Miracle-merkillä ja kun samaan aikaan julkaistiin Andre Williamsin single, niin tuntuu järkeen käyvältä, että Gino päätyi Gordyn puheille nimenomaan Andren suosituksesta. Näin syntyi aggressiivisen vauhdikas r&b-ralli, jonka Gino lauloi energisesti yltäen hetkittäin vahvoihin ylärekisterivoihkaisuihin. Fortune ja Andren osuus siinä on vuosien varrella koottu useille muistelulevyille, joilta myös Gino Parks -levytyksiä sisältävät esitykset löytyvät. Don’t Say Bye Bye oli alun perin Miracle-poikien Ron & Bill -nimellä levyttämä pikkunätti duetto. Soittamassa oli vain pari Funk-veljestä, he kehittivät pelkistetyn mutta purevan soundin, jonka kruunasi Hank Cosbyn terävä fonisoolo. ei tehnyt Mary Wellsistä Motownin ykköstykkiä, mutta oli hyvä levy ja menestyikin mainiosti, korkeimmat r&bja popsijoitukset olivat 9./33.). I Don’t... MOTOWNILLE MOTOWNILLE Fortune oli menettänyt asemansa uuden vuosikymmenen koittaessa. Gino hurmasi seurakuntaa vahvasti julistaen ja Motownin tunnetuin poikaenkelikuoro Love-Tones hoiti loput. Koelauluun ei erityisiä suosituksia tarvittu ja kokeiluja julkaistiin ”eihän tuo mitään ota jos ei annakaan” -periaatteella, aina oli olemassa pieni onnistumistärpin mahdollisuus. Ehkä samalla avauksella sisään pujahti myös Gino Parks, kuka tietää. Hänen ensimmäisiä aikaansaannoksiaan oli kolme sävelmää, joiden esittäjiksi valikoituivat Gino Parks, Andre Williams ja Mary Wells. Jackie Wilson on mitä ilmeisimmin ollut esikuva, tuskaisimmissa kohdissa Gino ylsi James Brown -henkisiin voihkaisuihin. Gino ei mitenkään erottunut edukseen, samanlaisia kankeatyylisiä kokeilijoita oli päätynyt levylle asti, sellaisia kuin Eugene Remus, Herman Griffin, Chico Leverett, Henry Lumpkin
Hän jättäytyi siviiliin Chryslerin hihnan ääreen, osti talon ja asettui elämään turvallista perhe-eloa. Ginon nykytilanteesta kertoo muutaman kuukauden takainen Google-päivitys, että hän on 93-vuotias ja hengissä, terveystilanteesta ei ole kommenttia.. Kuuntelin LP:n monen vuosikymmenen tauon jälkeen ja se kuulosti erilaiselta. Arvaan, että Gino esiintyi tavalla tai toisella myös edellisen vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä. Kuusi Ginon raitaa löytyy myös kymmenen vuotta sitten julkaistulta CD:ltä ” Barrett Strong & Gino Parks: Rarer Stamps 01” (Outta Sight RSVLP 003), vahinko vain, että Blibberin’ Blabbin’ Blues ei nytkään kelvannut mukaan. Jatkossa Gino keskittyi siviilitöihin. Help Me Somebody on persoonattomampi ja kömpelömpi, mutta täyttää sekin northern-kriteerit. Nekin tuttuja joiltakin Texin 60-luvun puolivälin hiteiltä. Tamla-vaiheen jälkeen hän levytti vain kaksi singleä. Tekstiläpyskä mainitsee, että alkuperäisäänityksen koukeroihin kuului aiheeseen liittyvä lapsen itku, jota ei kuitenkaan kuulla tarjolla olevalla versiolla. Hän ryhtyi ison vakuutusfirman myyjäksi ja muutti Atlantaan. Viimeksi mainitusta on taltioitu esitykset Same Thing, That’s No Lie ja Night Time Is The Right Time, jotka on julkaistu mini-CD:llä ”Live On The Air” (Eastlawn ELD-013). Noihin aikoihin Gino levytti vielä Stevenson-laulun Taking Candy From A Baby. Golden World 32 Talkin’ About My Baby Sophisticated Lady Kakkospuoli erottuu edukseen. Sama ajatus toistuu kömpelömmällä Talkin’-sivulla, jota piristää kevyet ylärekisterin ujellukset. Harrastajien ja jälkipolvien ihmeteltäväksi on jäänyt vain kaksi levytystä, tyypillinen lonksutusyritys omasta That’s No Lie -tarinasta ja Frances Neron kanssa duetoitu Your Precious Love. Fire jätettiin kaavasta poikkeavana pois ”Switched On Blues” -albumilta. Golden World on vuodelta ‘66. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Ginon viimeiseksi jäänyt single.Sen tuotti Eddie Singletonin kanssa avioitunut Berry Gordyn ex-puoliso Raymona Mayberry, joka Motownin ensivuosina tunnettiin nimellä Miss Ray. Tuorein havaintoni on vuodelta 2013, jolloin Gino on vieraillut New Orleansin Ponderosa Stompissa. Vaisu on sekin ja Gino jää selvästi vahvaäänisen Francesin varjoon. Näinhän taisi olla tilanne myös Tammin ja Marvinin nätissä originaalissa, joka kulki mielestäni vahvasti Tammin ehdoilla. Ei ihme, sillä se sisältää stereoinnin ja muutaman poikkeavan sovituslisäyksen, sen takia lopputulos on siistimpi ja vähemmän rosoinen kuin alkuperäisillä singleillä. Hieno paketti, jossa Ginon Marvin-sävyinen esitys on parhaasta päästä. Crazy Horse 1303 Nerves Of Steel Help Me Somebody Single, varsinkin Nerves-puoli on korkealle noteerattu northern-piireissä ja aivan ansaitusti. Tausta on jämäkkä mutta sopivasti puuroinen ja Ginon hyökkäävä ja käheä laulu kuin jatketta Golden Worldille. Niistä ensimmäisen tuotti vanha ystävä Andre Williams ja levymerkki oli Gordyn kiusankappale Golden World. Vuonna ‘62 Mickey Stevensonin huomio kiinnittyi muualle, kun hän sai holhottavakseen Marvin Gayen ja Martha & The Vandellasin. 30 Blues News 5/2024 gospelin mestariteoksiin verrata. Jousivetoinen sovitus on yllättävän siisti ja Motownvaikutteinen, kenties Gordyn soittajat ovat taas käyneet kuutamokeikalla. Nauha jäi hyllylle ja esitys julkaistiin vasta kymmenenvuotta sitten tyypillisellä Motown Cellar -kokoelmalla ”Satisfaction Guaranteed! Motown Guys 1961–69”. Diskografioista löytyy myös mainita, jonka mukaan Gino levytti Frances Neron kanssa dueton Lady In Waiting, joka on tarkennettu merkinnällä ”unissued”. Ginon laulu on pehmeähkö ja käheä, mieleen tulee hetkittäin Joe Tex. B-puolen For This I Thank You on kaikista Ginon levyttämistä Motown-raidoista tyypillisin, hyvin soitettu ja laulettu aikansa esitys. Vuoden 2003 paikkeilta on olemassa kirjattua tietoa visiitistä Hollannin Blues Estafette Festivaalilla sekä bluesina markkinoitu keikka kotoisessa Detroitissa. Mitään merkkejä musiikillisesta aktiivisuudesta ei ole tiedossa ennen kuin hänet houkuteltiin Ian Levinen Motorcityyritykseen. VIIMEISET YRITYKSET VIIMEISET YRITYKSET Hitsville ja Sound Of Young America laajenivat ja popularisoituivat sellaisella vauhdilla, että Gino Parksin kaltaiselle vanhan tyylin artistille ei löytynyt käyttöä
Toipuminen vaati aikansa, ja sillä välin Leon Russellin vetämän house bandin solisteina esiintyi muitakin artisteja, mm. Chez Paree -klubin esiintymisten yhteydessä vuonna 1962 Hollywood Press -lehti kuvasi häntä tiettävästi nimellä ”a new Red Hot Mama with a rock beat”. David Gates ja J.J. Jan & Dean ja Bobby Rydell. Viimeksi tämä nykynäkökulmasta ehkä hieman vaivaannuttavaakin etelävaltionostalgiaa henkivä kappale oli ollut listoilla pari vuotta aiemmin Aretha Franklinin versiona. Jackien esiintymisiin tuli tosin yllättäen tauko heti alkuvaiheessa, kun hän ei ollut kehdannut mainita etukäteen varanneensa itselleen ajan kauneusleikkaukseen. Kotona Los Angelesissa hän esiintyi aktiivisesti kaupungin klubeilla ja alkoi sitä kautta saada yhä enemmän positiivista huomiota. Jackie on muistellut esiintyneensä näihin aikoihin mm. Judy Garlandin bravuureihin ja monien muidenkin nimiartistien ohjelmistoon. Jackien tuorein single Needles And Pins oli noussut juuri samalla viikolla Billboardin pop-listan häntäpäähän. Omien levytystensä sijasta Jackie esitti ohjelmassa vanhan Al Jolson -hitin Rockabye Your Baby With A Dixie Melody, joka oli kuulunut mm. JYRKI ILVA muusikonuransa jo teini-ikäisenä kotikaupungissaan Tulsassa, Oklahomassa. Hän lähti aika ajoin promokiertueille eri puolille Yhdysvaltoja tapaamaan tiskijukkia ja mainostamaan uusinta julkaisuaan, usein yhdessä uskollisen tukijansa Bud Dainin kanssa. 32 Blues News 5/2024 A rtikkelisarjan toisessa osassa Jackie DeShannon saavuttaa viimein menestystä myös esiintyjänä. Hänen jalanjäljissään kaupunkiin saapui samoihin aikoihin monia muitakin nuoria tulsalaismuusikoita, tunnetuimmasta päästä mm. Cale. Russellin kaltaisten kokeneempien muusikoiden arvion mukaan yhtyeen musisointi oli tässä vaiheessa vielä lähinnä autotallitasoa. Hänen suuriin ylpeydenaiheisiinsa kuului Tin Pan Alleyn menestyneimpiin laulunkirjoittajiin ja Capitollevy-yhtiön perustajiin kuuluneelta Johnny Merceriltä tämän esiintymisen jälkeen saapunut kannustuskirje, jossa hänelle ennustettiin pitkää uraa. Juuri korkeammalle. Klubi oli suunnattu teiniyleisölle – siellä ei tarjoiltu lainkaan alkoholia – ja siitä tuli nopeasti suosittu nuorison kokoontumispaikka, jossa myös Sal Mineon ja Clint Eastwoodin kaltaiset elokuvatähdet kävivät näyttäytymässä. Elokuussa 1962 myös uraansa aloitteleva Beach Boys -yhtye soitti klubissa useana iltana. Jackie on alusta lähtien kuin kotonaan kameran edessä, ja vaikka kappale lienee valittu Gleasonin ohjelman aikuisyleisö mielessä, hän tekee tästä vanhasta standardista rohkeasti oman eläväisen tulkintansa. Russellin taidot herättivät nopeasti huomiota ja hänet värvättiin pian sessiomuusikoksi Los Angelesin studioille. Matkatessaan kohti ensimmäistä omaa jättihittiään laulaja-lauluntekijä jatkaa tasapainoilua popin, rock’n’rollin ja folkin välimaastossa – jättäen samalla lähtemättömän vaikutuksen myös moniin 1960-luvun kitarayhtyeisiin niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin. Yksi näistä oli Los Angelesiin vuonna 1960 muuttanut kosketinsoittaja Leon Russell, joka oli aloittanut JACKIE DESHANNON Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 2 Just Like In The Movies: Jackie DeShannonin tarina, osa 2 jotain voi päätellä, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei Jackien ohjelmisto koostunut hänen teinipop-singleistään, vaan todennäköisesti mentiin aikuisemmissa tunnelmissa. Sharon Sheeleyn puoliso Jimmy O’Neill pyöritti 1960-luvun alkuvuosina useita klubeja eri puolilla Los Angelesia, eikä varmaan ole suuri yllätys, että Jackie kuului niiden vakioesiintyjiin. Jackie kuvasi myöhemmin tuolloista tyyliään Nancy Wilsonin ja Dakota Statonin risteytykseksi. Jos tästä nyt KOHTI LÄPIMURTOA KOHTI LÄPIMURTOA Vaikka työ laulunkirjoittajana tuli 1960-luvun alkuvuosina ensin, Jackie ei unohtanut haaveitaan tähteydestä. Vuoden 1963 kuluessa Jackien laulajanura alkoi vähitellen saada toden teolla vauhtia. toukokuuta 1963, kun Jackie vieraili koomikko ja näyttelijä Jackie Gleasonin New Yorkissa kuvatussa tv-show’ssa. Vuonna 1962 O’Neill hankki omistukseensa Sunset Stripillä toimineen Pandora’s Box -klubin, josta kaavailtiin ilmeisesti pysyvämpää näyteikkunaa Jackien esiintymisille. Yksi keskeinen virstanpylväs oli ensiesiintyminen USA:n kansallisilla tv-kanavilla. YouTubesta löytyvässä tallenteessa Gleason esittelee hänet nuorena ja lahjakkaana löytönä, “Miss Jackie DeShannon from the Kentucky Hills”. Tämä tapahtui 18. Hän satsasi ulkonäköönsä ja pukeutumiseen, kävi tanssitunneilla ja harjoitteli näyttelemistä. Bill Janovitzin tuoreen Russell-elämäkerran (2023) mukaan yhteistyö Jackien kanssa ei rajoittunut pelkkään musiikkiin, vaan he myös seurustelivat muutaman kuukauden ajan, ilmeisesti kesällä ja alkusyksystä 1962. Les McCannin ja Barney Kesselin kaltaisten jazz-miesten säestämänä, mutta yleensä hänen taustallaan soitti nuoremman sukupolven muusikoita
Hänellä oli oman perhetaustansa kautta omakohtaista kosketusta amerikkalaisen juurimusiikin perinteeseen, eli hänen lähtökohtansa oli jossain määrin toisenlainen kuin monilla folkista innostuneilla kaupunkilaisnuorilla. Jackien taustayhtyeessä myös Ash Grove -esiintymisten jälkeen soittanut Ry Cooder on myöhemmin muistellut, kuinka Jackie kerran pyysi Cooderia viemään hänet konsertin jälkeen Bel-Airiin. (M64-9/M64-10, 1965) A. Osa kappaleista päätyi ennen pitkää muiden artistien ohjelmistoon, mikä oli tietysti näiden demoalbumien perimmäinen tarkoitus. Joissakin Jackien uraa käsittelevissä teksteissä esitetään tosin, ettei hän ollut aivan alusta lähtien innostunut opiskelijapiireistä lähteneestä 1950-luvun lopun folk-buumista. No, Elvis tietysti. Levy-yhtiön olisi myös pitänyt olla jokin muu kuin Liberty Vanguard, Folkways, Elektra tai edes Columbia. Tämä olisi kuitenkin vaatinut pitkäjänteistä työtä ja uhrauksia. (1) Too Far Out (2) Your Heart Is Missing (3) What’s It All About (4) Splendor In The Grass (5) New Thoughts (6) Hand Made Silver Ring B. Jackie opasti hänet ison talon luo, ja kun Cooderia ei pyydetty mukaan sisälle, hän kysyi, kuka siinä asuu. Jackien vuonna 1963 levyttämä, pelkistetysti sovitettu versio Arthur ”Big Boy” Crudupin kappaleesta Mean Old Frisco tulee sentään hyvin lähelle näiden Ash Grove -esiintymisten tunnelmia. Hän mainitsee pariin otteeseen nimeltä kappaleiden alkuperäiset esittäjät (Rabbit Brown, Bessie Smith). Pitikö hän näitä tyylisuuntia jollain tavalla autenttisempina. Kappaleet A4 ja B1 ilmestyivät tosin sittemmin myös hänen virallisilla julkaisuillaan, jälkimmäinen varsin erilaisena sovituksena. Voi tosiaan kuvitella, että Jackien monipuoliset kiinnostuksen kohteet aiheuttivat promootiomiehille moneen otteeseen harmaita hiuksia. ELÄMÄÄ UNELMAKAUPUNGISSA ELÄMÄÄ UNELMAKAUPUNGISSA Jackien folk-innostus oli epäilemättä aitoa, mutta on vaikea kuvitella, etteikö sukkulointi kaupallisen pop-maailman ja purististen folkkuvioiden välillä olisi tuntunut joskus skitsofreeniselta. Jackie palasi folk-tunnelmiin vielä uudestaan keväällä 1965 julkaistulla viidennellä Metric Musicin demo-LP:llä. Esitysten lyhyissä välispiikeissä Jackie kuulostaa jännittyneeltä, etenkin jos niitä vertaa Sherry Lee Show’n aikaiseen huomattavasti rennompaan meininkiin. Äänitteet osoittavat, että Jackie oli pop-maailman lisäksi tässä vaiheessa kotonaan myös folk-ympyröissä ja olisi voinut aivan hyvin lähteä urallaan tähänkin suuntaan. On vaikea sanoa, missä määrin Jackie itse koki folkja blues-harrastuksensa olevan ristiriidassa samaan aikaan levyttämiensä ja kirjoittamiensa teinipop-kappaleiden kanssa. Jackie olisi ilmeisesti halunnut julkaista tämän tyylistä musiikkia enemmän myös omissa nimissään, mutta levy-yhtiöllä oli hänen suhteensa toisenlaisia suunnitelmia. Sharon Sheeley, Jackie ja Eddie Hodges. Mikään yhteiskunnallinen julistaja Jackie ei ole ollut uransa missään vaiheessa, ja näidenkin kappaleiden sanoitukset keskittyvät henkilökohtaisiin ja ihmissuhteita käsitteleviin teemoihin. Jackie itse on muistellut, että hänen sukupuolensa oli osa ongelmaa Liberty oli miesten ehdoilla toimiva yhtiö, jossa hänen kaltaisensa naisartistin oli vaikea saada omia näkemyksiään läpi. Toisaalta hänkin oli selkeästi modernin aikakauden kasvatti. Tässä setämiestulkinnassa on kuitenkin mukana levy-yhtiön näkökulmaa. Marianne Faithfull puolestaan teki Jackien herkästi tulkitsemasta B4:stä oman versionsa. Nykyään kuunneltuna nämä konserttitallenteet avaavat näkyviin kiehtovaa vaihtoehtoista historiaa. Hänen myöhempien kommenttiensa perusteella vaikuttaa siltä, että hän oli hyvinkin tietoinen tästä vastakkainasettelusta. Kyseessä on joka tapauksessa kokoelma vähäeleisesti esitettyjä lauluja, jotka ovat tunnelmaltaan kaukana neljän ensimmäisen demo-LP:n teinipop-kuvioista. Kyseessä on kaikin puolin mallikas esitys, mutta valitettavasti tämäkin jäi aikanaan arkistojen aarteeksi. Tällä kertaa albumin sisältö koostui Jackien suurelta osin vain akustisen kitaran säestyksellä esittämistä folk-henkisistä kappaleista: Demonstration Record From Metric Music Co. Hitaana versiona esitetty Ninety Nine And A Half on sekin vakuuttava tulkinta, vaikkei Dorothy Love Coatesin Original Gospel Harmonettes -yhtyeensä kanssa vuonna 1956 levyttämän klassikkoluennan (Specialty 897) intensiteetille tietysti pärjää kukaan tai mikään. The Byrds levytti B3:n ensimmäiselle albumilleen nimellä Don’t Doubt Yourself, Babe, tiettävästi vastalahjana siitä, että Jackie oli ollut yksi yhtyeen ensimmäisistä faneista ja tukijoista aivan sen uran alkuvaiheista lähtien. Sharon Sheeley oli tutustunut Elvikseen jo 1950-luvun puolella, ja saattaa olla, että Jackie päätyi Elviksen tuttavapiiriin hänen kauttaan. Kappale julkaistiin vasta vuonna 2005 RPM:n ”Breakin’ It Up On The Beatles Tour”-uudelleenjulkaisun bonusraitana. Hänellä on hyvä ote Frankie & Albertin ja Betty & Dupreen kaltaisiin tarinalauluihin, tosin jälkimmäisen kohdalla saatan olla puolueellinen, kun olen aina tykännyt kovasti Chuck Willisin vuoden 1958 hittilevytyksestä. Myös jo ennen Animals-yhtyeen levytystä monien folk-laulajien ohjelmistoon kuulunut Nousevan auringon talo onnistuu hyvin. Bud Dainin mukaan Jackien ongelmana oli hänen taipumuksensa innostua puolen vuoden välein aina vain uusista asioista, joita hän sitten lähti kokeilemaan itsekin, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Blues News 5/2024 35 rettävästi vaihtelee, ne ovat parhaimmillaan hyvinkin mukavaa kuultavaa. (1) To Be Myself (2) Girl Of Yesterday (3) It’s Gonna Be Alright (4) With You In Mind (5) You Could Break My Heart (6) Still Around Albumi löytyi jossain vaiheessa kokonaisuudessaan YouTubesta, mutta eipä löytynyt enää, kun etsin sitä uudestaan tämän jutun tarpeisiin. Cooderin ja Cohenin taustasoitanta on nautittavaa, eikä Jackiekaan ole lavalla vain selviytymässä, vaan päinvastoin tekee monista kappaleista rohkeasti omaa tulkintaansa. Toinen asia on, olisiko Liberty silti voinut onnistua paremmin hänen uransa rakentamisessa. Dink’s Songista Jackie tekee viehättävän tulkinnan
Balettitunneilla käymisen lisäksi Jackie opiskeli myös näyttelemistä, ja hänet värvättiin pian valkokankaalle. Brian Wilson ja hänen The Honeys -yhtyeessä laulanut vaimonsa Marilyn. New Yorkissa Jackie tutustui Sharon Sheeleyn kautta myös samoihin aikoihin folkja blues-herätyksen saaneeseen Dioniin ja tämän vaimoon Susan DiMucciin. Kim Fowleyn Murmaids-yhtyeen sessiossa helmikuussa 1964 tuottamalla versiolla Gerry & The Pacemakers -yhtyeen hitistä How Do You Do It, joka julkaistiin nimellä The Lady-Bugs (Chattahoochee 637). Tiegel rakensi tekstinsä Jackien moniulotteisen imagon ympärille: ”She’s a rock and roll belter, a sexy folknik and a willowy jazz-tinged singer”. Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, kyseessä oli yksi noina vuosina tehtailluista rantaelämää kuvanneista nuorisoelokuvista, joissa ei ollut juonta juuri edes siteeksi. Jostain syystä miespääosaan oli palkattu tuolloin listakärjessä paistatellut Bobby Vinton, jonka oma musiikki oli mahdollisimman kaukana surf-tunnelmista. Häneltä sujuivat niin matalalla ja käheällä äänellä tulkitun I Wish You Loven kaltaiset jazz-henkiset balladit kuin La Bamban, You Are My Sunshinen tai Needles And Pinsin tyyliset nopeatempoiset kappaleet, joissa hän eli täysillä mukana. Hänen oma leffamakunsa kallistui oikeastaan enemmän Truffaut’n ja Godardin kaltaisten Ranskan uuden aallon ohjaajien tai Ingmar Bergmanin suuntaan, mutta ne elokuvat, joissa hän itse pääsi näyttelemään eivät valitettavasti olleet mitään elokuvataiteen merkkipaaluja. Hänellä oli yksi päärooleista tammikuussa 1964 julkaistussa ”Surf Party”-nimisessä elokuvassa, jota kaiken todennäköisyyden mukaan filmattiin samaan aikaan kun esiintyi blues-laulajana Ash Grove -klubilla. Pian Jackie pääsi itsekin antamaan samanlaista ohjeistusta muille, kun häntä haastateltiin teinitytöille suunnattuihin lehtiin. Jackien mukaan paikalla saattoivat olla myös Jordanaires-yhtyeen jäsenet, eli ihan kahden kesken he eivät suinkaan lauleskelleet. Jackie lauloi myös yhdessä Brian Wilsonin, Sonny & Cherin ja Blossoms-yhtyeen jäsenten kanssa Hale & The Hushabyes -nimellä julkaistun singlen Yes Sir, That’s My Baby (Apogee 104 / Reprise 0299, 1964) taustalla. Elokuvan kohokohtiin kuului myös Jackien vauhdikas lauluesitys Glory Wave, joidenkin irvileukojen mukaan maailmanhistorian ainoa surf-gospel -kappale. 36 Blues News 5/2024 Mistään varsinaisesta seurustelusta ei ollut ainakaan jälkikäteismuisteluiden mukaan kyse. Hollywoodissa asumisen etuihin kuului luonnollisesti se, että elokuvastudiot olivat lähellä. Ehdottomasti uskalletuin Jackien elokuvarooleista oli esiintyminen elokuvan päähenkilöä ahdistelevana prostituoituna elokuvassa ”Intimacy” (1966), joka kuitenkin jäi vähälle huomiolle. Jackien vastanäyttelijänä oli. Spector oli kuitenkin jossain vaiheessa sen verran ihastunut Jackieen, että lähti heidän yhteisen ystävänsä Jack Nitzschen kyydissä seuraamaan hänen autoaan ja yritti (turhaan) kiinnittää Jackien huomion ilveilemällä hänelle auton ikkunasta. Lisäksi Jackie hengaili säännöllisesti Sunset Stripin klubeilla kuuntelemassa Byrds-yhtyeen kaltaisia uusia artisteja ja tapaamassa muita musiikkifaneja. Jackiella oli lisäksi naispääosa opiskelijamaailmaan sijoitetussa ”C’mon Let’s Live A Little” -elokuvassa, jossa liikuttiin turvallisemmalla maaperällä. Sen verran vakavissaan kuitenkin oltiin, että Elvis kävi etukäteen Jackien kotona pyytämässä hänen äidiltään luvan kutsua tyttären kylään ja lahjoitti samalla Jackielle ison vaaleanpunaisen pehmolelukoiran. Hänen oma äänensä taas kuului esim. Columbialevy-yhtiön tuottajana työskennellyt Terry Melcher puolestaan vei Jackien tapaamaan äitiään Doris Dayta, jolta hän sai pukeutumisja meikkausvinkkejä. Mutta Jackien aktiivinen rooli laulunkirjoittajana ja säännölliset levytyssessiot Los Angelesin keskeisillä studioilla toivat hänelle muutenkin näkyvyyttä ja arvostusta sekä musiikkibisneksen sisällä että vähitellen myös sen ulkopuolella. Ei sinne päinkään. Billboard-lehden toimittaja Eliot Tiegel oli paikalla hänen avajaisesiintymisessään Los Angelesin Gazzarri’s-yökerholla ja kirjoitti siitä arvion (”3 Sides of DeShannon Gal”) lehden 11.4.1964 ilmestyneeseen numeroon. Tätä kautta Jackien tuttavapiiriin kuuluivat mm. Vaikka listamenestys antoi odottaa itseään, Jackie oli jo ennen 1960-luvun puoliväliä jonkinasteinen nuorisojulkkis ja kuului sisäpiiriläisenä USA:n länsirannikon pop-eliittiin. Vuoden 1964 puolella Jackie palasi klubikeikoillaan Ash Groven folkja blues-tunnelmista jälleen monipuolisemman ohjelmiston pariin. Astronautsja Routers-yhtyeet tarjosivat sentään aidompaa meininkiä. Yökerhoesiintymisessä selvisi kuitenkin, että Jackie halusi osoittaa hallitsevansa kaikenlaiset musiikkityylit. New Yorkin vierailuilla hän saattoi viettää yökaudet Dave van Ronkin tapaisten folk-artistien improvisoiduissa esiintymisissä. Tämän Jack Nitzschen tuottaman singlen solistina oli Darlene Loven sisko Edna Wright. Sharon Sheeleyn laaja tuttavapiiri oli luonnollisesti ollut hyvä lähtökohta. Los Angelesissa oli tähän aikaan tavanomaista, että musiikintekijät osallistuivat omiensa lisäksi myös muiden artistien sessioihin ja pysyivät tällä tavoin kärryillä toistensa tekemisistä. Musiikillisesti kaksikko löysi yhteisen sävelen – tiettävästi visiiteillä Elviksen luona soitettiin ja laulettiin yhdessä gospel-musiikkia. Jackie on muistellut, että Brian Wilson oli rullalautansa kanssa paikan päällä Needles And Pinsin levytysessiossa. Tiettävästi Rolling Stones -yhtyeen jäsenet tupsahtivat Mick Jaggerin johdolla kesken kaiken sessioon ihmettelemään amerikkalaisten meininkiä. Suhde toiseen Los Angelesin levytysstudioiden voimahahmoon Phil Spectoriin jäi sen sijaan etäisemmäksi. Hän totesi, että Jackien aikeista oli ollut vaikea saada otetta, koska hänen uudet levynsä olivat aina kuulostaneet toisenlaisilta kuin aiemmat
Tämän jälkeen Searchers lennätettiin pikapikaa myös Atlantin yli USA:han, jossa kappaleesta tuli yhtyeen läpimurtohitti (korkein sijoitus #13). Tästä syystä hän tunsi sympatiaa kaikkia yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan olivat nämä sitten mitä kansallisuutta tai etnistä ryhmää tahansa. 38 Blues News 5/2024 olivat niin lopussa, ettei hänellä ollut enää varaa edes käydä parturissa. Elettiin beatlemanian kuuminta vaihetta, eikä kellään mukana olleella voinut olla mitään harhakuvitelmia siitä, keitä yleisö oli tullut katsomaan. Nykyisen kaltaiset supertähtien kolmituntiset maratonesiintymiset olivat vielä kaukaista tulevaisuutta. Juorulehdet ovat jälkikäteen kehitelleet heidän välilleen romanssia, mutta tuskinpa nyt sentään. Ei siis todellakaan aivan ykköskaartin nimiä. Mielenkiintoista kyllä hän viittasi haastattelussa itseensä nimellä ”Sharon-Jackie”. Jackie on toisaalta myöhemmin muistellut, että hänen paras kaverinsa Beatlesin jäsenistä oli John Lennon. Jackie oli itsekin innokas Beatles-fani, ja hän oli otettu, kun yhtyeen jäsenet heti ensi tapaamisella osoittivat tietävänsä kuka hän oli. Vaikka kappale ei tarkkaan ottaen ollut Jackien oma sävellys, hänen tuotantonsa sai sen ansiosta paljon uutta huomiota. Konseptiin kuului, että Bill Black Combo avasi konsertit ja jäi sen jälkeen lavalle säestämään muita lämmittelijöitä. Vaikuttaa siltä, ettei kellään ollut oikein selkeää ideaa siitä, mihin suuntaan uudessa tilanteessa kannattaisi lähteä: Liberty (1964) 55673 Should I Cry I’m Gonna Be Strong. Nähtyään Probyn pitkät hiukset Good palkkasi hänet suin päin ”Young America Swings The World” -pilotin esiintyjälistalle. Blues-fani John Lennonin mieliksi ohjelmistoon saattoi kuulua myös Night Time Is The Right Time, jonka hän oli levyttänyt jo aikoinaan Ray Charles -tribuuttiaan varten. Jackien saamasta julkisesta huomiosta huolimatta hänen singlejulkaisujensa menestys jäi vuonna 1964 vaatimattomaksi. Tiettävästi Jackie pärjäsi kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin. Yhtyeen levyttämästä versiosta puuttui Jackien originaalin särmä, mutta ehkä se oli kuitenkin siistimmän ja suoraviivaisemman sovituksensa ansiosta helpommin omaksuttava. Playbackina toteutetun esityksen jälkeen hän istahti parin minuutin ajaksi juttelemaan ohjelman juontajan Dick Clarkin kanssa. Jackie kertoi kirjoittavansa pari-kolme laulua viikossa, joskus päivällä, joskus iltaisin. Toki sekin saattoi auttaa, että hän oli jo valmiiksi Beatles-kiertueen järjestäneen konserttitoimiston listoilla. Eläminen taitelijanimen kanssa ei varmaan ollut aina aivan yksinkertaista. Haastattelussa hän kertoi, että Beatles-yhtyeen taustavoimat olivat lähettäneet hänelle sähkeen ja kyselleet hänen sävellystensä perään. Aikalaislähteissä valinnan tekijäksi mainittiin Beatles-manageri Brian Epstein, jonka väitettiin tykästyneen jo Jackien varhaisiin Edison International -sinkkuihin. Yleisö joutui seuraamaan lämmittelijöiden esityksiä pitkälti toista tuntia ennen kuin päästiin Beatles-yhtyeen settiin, joka oli vain puolen tunnin mittainen ja sisälsi aina samat kappaleet. Myöhempinä vuosina hän on ollut julkisissa kommenteissaan hyvinkin pidättyväinen, mutta tässä vaiheessa hän kertoi Hollywood Reporter -lehden toimittajan Mike Connollyn haastattelussa avomielisesti näkemyksiään paitsi Beatles-kiertueen tapahtumista myös monista muista asioista. Muutamaa kuukautta myöhemmin Jackie päätyi tapahtumien keskipisteeseen eli yhdeksi Beatlesin ensimmäisen ison Amerikankiertueen lämmittelyartisteista. Tämä johti ennen pitkää siihen, että hän lähti Goodin mukana Englantiin ja nousi siellä muutaman vuoden ajaksi tähtikategoriaan. Kiertueella mukana olleet artistit muodostivat kuukauden ajaksi oman tiiviin yhteisönsä, jonka yhteenkuuluvuutta fanien ja median jatkuva piiritys varmasti vain vahvisti. Mutta kuukauden aikana tunnelma vapautui, ja kiertueelta on säilynyt joukko kuvia, joissa Jackie ja Harrison istuvat lattialla pelaamassa Jackien mukanaan tuomaa Monopoli-peliä. Hänen lisäkseen elo-syyskuussa järjestetyn kiertueen muiksi lämmittelijöiksi oli värvätty Bill Black Combo, Exciters-lauluyhtye, Clarence ”Frogman” Henry ja tuolloin vielä lähes tuntematon Righteous Brothers. Kun Clark kysyi, pitikö Jackie itseään ensisijaisesti laulajana vai lauluntekijänä, Jackie totesi, että molemmat roolit olivat hänelle todella tärkeitä, mutta jos olisi ihan pakko luopua toisesta, hän jatkaisi laulamista. Koska hienovaraisemmat nyanssit olisivat menneet hukkaan, hän pyrki saamaan yleisön edes jollain lailla mukaan Shoutin kaltaisilla nopeatempoisilla kappaleilla. Liverpoolilainen The Searchers oli bongannut Needles And Pinsin Hampurin Star-Clubilla toisen brittiyhtyeen, Cliff Bennett & The Rebel Rousersin ohjelmistosta. BRITTIPOPIN PAULOISSA BRITTIPOPIN PAULOISSA Vaikka tammi-helmikuussa 1964 alkanut brittibändien invaasio USA:n markkinoille jätti monet siihen asti hyvin menestyneet amerikkalaisartistit tyhjän päälle, Jackien kannalta se osoittautui pikemminkin siunaukseksi. Hän totesi, ettei ollut syntynyt rikkaaseen perheeseen tai opiskellut eliitin oppilaitoksissa, minkä takia hän oli joutunut aina tekemään kovasti töitä päästäkseen eteenpäin elämässä. Niinpä tämä levytys nousi tammikuun 1964 lopulla yhtyeen edellisten hittien perässä brittilistoille, päätyen parin seuraavan kuukauden aikana aina listan ykköstilalle asti. Jackie itse tosin epäili myöhemmin, että Liberty-pomo Al Bennett oli sopinut asiasta Epsteinin kanssa. Siitä, miksi tämä tilaisuus avautui juuri hänelle, on useita erilaisia tarinoita. Sen verran häntä kuitenkin jännitti, että kun George Harrison pyysi häntä näyttämään, miten When You Walk In The Roomin kitarariffi oikein menee, hänen kätensä jäätyivät eikä hän pystynyt soittamaan sitä. Tämä kävi ilmi myös 25.4.1964, kun Jackie esitti tuoreimman singlensä Oh, Boy! ”American Bandstand”-ohjelmassa. Probyn muistikuvien mukaan Sharon ja Jackie tulivat tällöin soittamaan hänen Laurel Canyonissa sijainneen talonsa ovikelloa ja toivat mukanaan Jack Goodin. Näiden rooli ei ollut kadehdittava, varsinkaan kun konserttien äänentoisto ei riittänyt kunnolla peittämään yleisön metelöintiä ja toistuvia ”We want Beatles!” -huutoja. Kun Beatlesin jäsenet olivat median ulottuvilla vain rajallisesti, myös Jackie pääsi kertomaan julkisuuteen omia kokemuksiaan kiertueelta
Jackie oli muutaman vuoden vanhempi ja hänellä oli takanaan jo pitkä historia musiikkibisneksessä, kun taas Page oli vasta aivan oman uransa alkumetreillä. Liberty nimesi kuitenkin Jackien seuraavan britti-LP:n sen mukaan. Jackie ystävystyi Marianne Faithfullin kanssa, ja jopa tuurasi tätä parilla keikalla, jotka jäivät tältä sairauden takia väliin. Hän nosti kuitenkin esiin Carole Kingin ja Gerry Goffinin sekä Burt Bacharachin kaltaiset lauluntekijät, mutta oliko amerikkalaisilla muuten ketään, joka voisi pistää kampoihin Beatlesille tai Rolling Stonesille. Hänen mukaansa amerikkalaiset olivat menettäneet aiemman etulyöntiasemansa, koska heillä ei ollut enää Buddy Hollyn tai Eddie Cochranin tapaisia artisteja, jotka kirjoittivat itse oman materiaalinsa. 1960-luvun britti-r&b:n keskeisiin foorumeihin kuuluneen Crawdaddyklubin omistaja Giorgio Gomelsky, joka toimi Rolling Stonesin managerina aivan yhtyeen alkuvaiheissa sekä myöhemmin myös Yardbirds-yhtyeen managerina. Jackie on muistellut odottaneensa kärsimättömänä ja miettineensä että ”hänen on paras olla hyvä”. Niistä ensimmäinen (Heartbreak Hotel / You Never Looked Sweeter, GNP Crescendo 328x) ilmestyi syyskuussa 1964 ja jälkimmäinen (Liverpool Lou / You Have No Choice, GNP Crescendo 339x) seuraavan vuoden helmikuussa. Page ei ollut suinkaan ainoa nuori muusikko, jota Jackie pyrki kannustamaan eteenpäin urallaan. Beach Boysin osuus kuultiin myös livenä Ruotsin radiossa. Suomalaisesta näkökulmasta kutkuttavampaa on kuitenkin se, että hän vieraili tässä yhteydessä myös Ruotsissa. Kun Jackie sitten ryhtyi näyttämään Pagelle kuinka hänen kappaleensa menee, tämä soitti sen välittömästi takaisin ”kuin Segovia”. Suhde Jackien kanssa hiipui kuitenkin seuraavan vuoden puolella, joidenkin arveluiden mukaan siksi, että Jackie vietti suuren osan ajastaan klubeilla ja muissa sosiaalisissa riennoissa, kun taas Page olisi kaivannut rauhallisempaa elämää. Marianne Faithfullin tulkitsema surumielinen In My Time Of Sorrow ja Barbara Lewisin ”Baby I’m Yours” -albumille päätynyt tyylikäs Stop That Girl sekä Doug Gibbonsin ja Dave Berryn levyttämä dramaattinen I’ve Got My Tears To Remind Me. Hän oli käynyt siellä ensimmäisen kerran jo pari vuotta aiemmin yhdessä Sharon Sheeleyn kanssa, mutta nyt hän jäi kaupunkiin peräti puoleksitoista kuukaudeksi. Jimmy Page opiskeli yhä taidekoulussa, ja session alussa jouduttiin odottelemaan, että hänen luentonsa loppuisi. Vierailunsa lomassa hän ennätti tosin piipahtaa pikavisiiteillä myös muualla Euroopassa. Page on muistellut, että hän tutustui visiitin aikana mm. Session tuloksena syntyi seuraava brittimarkkinoille suunnattu single, joka julkaistiin marraskuun alussa 1964: Liberty (1964) 10175 (UK) Don’t Turn Your Back On Me Be Good Baby Singlen A-puolella Pagen metallisen kuuloiseksi miksattu akustinen kitara on etualalla, ja vaikkei tämä Jackien kirjoittama kappale ole sävelmältään tai sanoitukseltaan yhtä mieliinpainuva kuin Needles And Pins tai When You Walk In The Room, se jatkaa kuitenkin tyylillisesti niiden jalanjäljissä. 40 Blues News 5/2024 1964 itsekin paikan päälle Lontooseen. Jackien kirjoittama ja Faithfullin levyttämä Come And Stay With Me ylsi seuraavan vuoden puolella brittilistan neloseksi. Albumi sisälsi suurin piirtein samat kappaleet kuin USA:ssa julkaistu ”Breakin’ It Up On The Beatles Tour”. Kääntöpuolen levollisempi tyttöpop-sävelmä onnistuu myös hyvin, vaikka mieleen tulee kyllä, että kappaleen Jackien kanssa säveltänyt Jack Nitzsche olisi saattanut pystyä nostamaan sen sovituksen puolesta vielä seuraavalle tasolle, jos olisi ollut matkassa mukana. Visiittinsä aikana Jackie tutustui sekä moniin brittiartisteihin että myös paikallisen musiikkielämän taustavaikuttajiin. Näihin kuului ilmeisesti mm. Bramlettin singleillä julkaisut kappaleet ovat melko tavanomaista 1960-luvun puolivälin poppia – musiikilliseksi vertailukohdaksi voisi poimia Elviksen lisäksi vaikka Gene Pitneyn. Muutamaa vuotta myöhemmin Bramlett ”Näin se riffi menee”. Lisäksi hänelle oli jäänyt mieleen matkalta löytynyt kokoelmalevy, jolla oli täydennystä hänen Robert Johnson -kokoelmaansa. Hän tuotti kaksi aiemmin demovokalistina toimineen ja tässä vaiheessa myös ”Shindigin” esiintyjäkaartiin kuuluneen Delaney Bramlettin varhaista singleä. Kotopuolesta tuttu Beach Boys -yhtye esiintyi näet Tukholman Konserthusetissa lauantaina 21.11.1964, ja Jackie oli värvätty yhdeksi konsertin lämmittelijöistä, yhdessä Jan Rohde & The Wild Onesja The Mascots -yhtyeiden kanssa. Niinpä he ryhtyivät kirjoittamaan lauluja yhdessä – yhteisiin tuotoksiin kuuluvat mm. Hän hämmästytti promotapaamiseeen tulleita paikallisia musiikkivaikuttajia esittämällä heille soolona folk-materiaaliaan, säestäen itseään kitaralla ja soittaen samalla telineessä pitämäänsä huuliharppua. Ray Colemanin Melody Maker -lehteen (31.10.1964) tekemässä haastattelussa Jackie kertoi folk-, bluesja jazz-harrastuksestaan ja mainitsi olevansa Bob Dylan -fani, mutta totesi kuitenkin siirtyneensä kaupallisemman musiikin pariin, koska hänen täytyi huolehtia perheensä elannosta. Hän kävi Hollannissa esiintymässä laulaja ja näyttelijä Rob de Nijsin tv-show’ssa. Joulukuussa 1964 Page matkusti Jackien perässä Los Angelesiin, jossa tämä esitteli hänet kihlattunaan. Koska Jackie oli Los Angelesissa tottunut siihen, että hänen levyillään soitti Glen Campbellin ja James Burtonin kaltaisia kitaravirtuooseja, hän tiedusteli, kuka olisi paras saatavilla oleva akustisen kitaran soittaja. Jackie kävi esittämässä Don’t Turn Your Back On Me’n ITV:n ”Ready Steady Go!” -musiikkiohjelmassa ja tiettävästi sitä soitettiin myös piraattiradioasemilla, mutta myyntitilastoihin sillä ei ollut asiaa. Samaan aikaan Jackien ja Jimmy Pagen suhde kehittyi romanssiksi, joka oli paikalla olleiden jälkikäteismuisteloiden mukaan hyvinkin intohimoinen. Klubikierrosten ja muun seuraelämän lomassa hän kirjoitti hotellihuoneessaan uusia kappaleita, joita hän tarjosi paikallisten artistien levytettäväksi. Jackie näyttää mallia, Jimmy Page katselee vierestä.. Jackien tuttavapiiriin kuuluneisiin Byrds-yhtyeen jäseniin, Ry Cooderiin ja Bonnie Raittiin. Jackie oli buukannut itselleen Lontooseen levytyssession, jonka tuottajaksi värvättiin monilta aikakauden brittihiteiltä tuttu Charles Blackwell. Vaikka viikot olivat hektisiä eikä nukkumiseen aina jäänyt aikaa, kokemus oli innostava. Jackie huokaili Kinksvaikutteisen A-puolen taustalla. Toki myös Los Angelesin ja Lontoon välisellä etäisyydellä saattoi olla vaikutusta. Sen jalanjäljissä Faithfullin ohjelmistoon päätyi useita muitakin Jackien sävelmiä. He havaitsivat kuitenkin nopeasti, että heillä oli samanlainen musiikkimaku. Levymerkki selittyi todennäköisesti sillä, että Jackien vanha tukija Bud Dain oli nyt GNP Crescendon palkkalistoilla, edeten lopulta yhtiön varatoimitusjohtajaksi asti. Lisäksi Page levytti Jackien kannustamana ensimmäisen soolosinglensä, She Just Satisfies / Keep Moving (Fontana TF 533, 1965). Jackien läsnäolo noteerattiin näyttävästi brittiläisissä musiikkilehdissä, ja hän teki parhaansa päästäkseen nopeasti sisään saarivaltakunnan kuvioihin. Erityisen mieluisa uusi tuttavuus oli 20-vuotias sessiokitaristi Jimmy Page
Jackien julkaisu päätyi myös Grammy-ehdokkaaksi, mutta kuten niin monena vuonna tästä eteenpäin, vuoden parhaasta naissolistin musiikkiesityksestä jaettu pokaali päätyi Barbra Streisandin palkintokaapin koristeeksi. Jackie näyttää mallia, Jimmy Page katselee vierestä.. New Yorkin lauluntekijöiden vaiheista kirjoittanut Ken Emerson (”Always Magic In The Air”, ks. Vaikea uskoa, että oikeaan levytyssessioon olisi päästetty mukaan kameroita, eli ehkä kyseessä on kuitenkin lavastettu juttu. Myös Timi Yuro on muistellut sanoneensa ei, kun Bacharach oli yrittänyt tarjota sitä hänelle. Tässä vaiheessa myös nämä vanhat singlet (ja pari muutakin Jackien tuottamaa kappaletta) kaivettiin esiin ja julkaistiin uudelleen Delaneyn ja Bonnien nimissä ”Genesis”-nimisellä albumilla (GNP Crescendo GNPS 2054, 1971). Onko joku oikeasti eri mieltä siitä, että luonnon vehreys on hyväksi, tai uskooko kukaan todella, että rakkaus pystyy voittamaan kaikki maailman ongelmat. Liberty (1965) 55787 What The World Needs Now Is Love A Lifetime Of Loneliness Imperial (1965) 66110 What The World Needs Now Is Love (7.) I Remember The Boy ”Näin se riffi menee”. Emersonin sarkastinen näkemys on, että tuloksena oli protestilevy niille ihmisille, jotka olivat valmiita protestoimaan vain ihan vähän, vaikka USA oli samaan aikaan laajentamassa osallistumistaan Vietnamin sotaan. Jo kappaleen toinen otto onnistui niin hyvin, ettei enempiä yrityksiä tiettävästi tarvittu. Samalla singlen kääntöpuolelle vaihdettiin edellissyksyn Lontoo-sessiossa tallennettu jäntevä I Remember The Boy, jolla Jimmy Pagen akustinen kitara on jälleen miksattu pinnalle. Sanoitus on toki oman aikansa tuote, mutta en silti osaa olla ollenkaan näin kriittinen. Vaikka Dionne Warwick muutti pian mielensä ja teki kappaleesta oman tulkintansa, Jackien originaalilevytys on säilyttänyt ikonisen asemansa. Blues News 5/2024 41 ylsi maailmanmaineeseen yhdessä silloisen vaimonsa Bonnie Bramlettin ja Eric Claptonin kaltaisista rock-maailman supertähdistä koostuneiden ”ystäviensä” kanssa. Liberty teki tiettävästi jo 1960-luvun puolivälissä uusista julkaisuistaan mainosvideoita, liekö tämäkin sellainen. BN 4/2007) pitää What The World Needs Now’ta ensimmäisenä askeleena Bacharachin ja Davidin vähittäisessä luisussa kohti latteaa ja tyhjänpäiväistä aikuisviihdettä. Yhtiö satsasi singlen markkinointiin muutenkin tosissaan, sillä siitä julkaistiin Billboard-lehdessä koko sivun mainos. Jackie kuitenkin innostui kappaleesta välittömästi. Kentuckylaistaustansa ansiosta hänen oli alusta lähtien helppo eläytyä Hal Davidin sanoitukseen, jossa puhuttiin niityistä, maissipelloista ja vehnäpelloista, ja myös sävellyksen gospelista lainatut musiikilliset elementit sopivat hänelle hyvin. Hänen mielestään Bacharachin periaatteessa briljantti sovitus on jo ennalta-arvattava – taas yksi valssi – ja myös Davidin sanoitus on naiivi ja yksiulotteinen. Kappale oli itse asiassa ehditty julkaista jo Liberty-merkillä, mutta tämä julkaisu vedettiin saman tien takaisin ja se ilmestyi uudestaan Imperialilla. MAAILMA TARVITSEE RAKKAUTTA MAAILMA TARVITSEE RAKKAUTTA Jackien USA:n singlejulkaisuissa oli syyskuun 1964 jälkeen puolen vuoden tauko. Keväällä 1965 markkinoille palattiin uusilla eväillä, sillä Liberty oli palkannut Jackien tuottajiksi aikakauden kuumimpiin nimiin kuuluneet Burt Bacharachin ja Hal Davidin. Komean pop-listasijoituksen ohella se oli hänen uransa ainoa r&b-listanoteeraus, sillä heinäkuussa 1965 äänite viipyi parin viikon ajan Billboardin r&b-listan sijalla 40. Jackien tulkinta tallennettiin New Yorkin Bell Sound -studiolla maaliskuun lopulla 1965. Levy oli tuoreeltaan iso hitti (#8 Billboardin pop-listalla kesällä 1971), mutta sittemmin se on jäänyt koko lailla unohduksiin, kenties juuri epämuodikkaaksi muuttuneen idealisminsa takia. Vuonna 1971 tiskijukka Tom Clayn Motownin Mowest-alamerkillä julkaisema single What The World Needs Now Is Love / Abraham, Martin And John yhdisti nämä kaksi kappaletta vaikuttavaan äänikollaasiin toisaalta 1960-luvun dramaattisista poliittisista tapahtumista ja toisaalta pienestä tytöstä, joka ei haastattelijan kysyessä tiedä mitä sanat ”rotuerottelu”, ”kiihkoilu”, ”viha” ja ”ennakkoluulo” merkitsevät. What The World Needs Now’sta on sittemmin levytetty lukemattomia versioita niin popin, soulin kuin gospelinkin puolella. Kun Bacharach ja David kävivät Jackien kanssa etukäteen läpi potentiaalisia kappaleita, David muistutteli Bacharachia sävelmästä, jonka heidän ykkösartistinsa Dionne Warwick oli jo ennättänyt hylätä, koska se oli hänen mielestään ”liian kantria”. Jackien mukaan ainoa Bacharachin hänelle antama ohjeistus oli, että hänen pitää laulaa kappaleen nuotit niin kuin ne oli kirjoitettu. Bacharachin ilmava sovitus on upea, ja Jackie laulaa antaumuksella, mutta myös hallitusti. YouTubesta löytyy väreissä kuvattu video, jonka väitetään olevan peräisin tästä levytyssessiosta. Clayn näkemys oli liikuttavan optimistinen – maailman muuttaminen oli mahdollista, kaikista Yhdysvaltoja koetelleista tragedioista huolimatta. Cash Box -lehden vastaavalla listalla se ylsi sijalle 25 asti. Jackien muistikuvien mukaan se nauhoitettiin livenä, eli sekä orkesteri että taustakuoro olivat paikalla samaan aikaan hänen kanssaan. Lisäksi Jackie esitti kappaleen pariin otteeseen ”Shindig!”-ohjelmassa ja kerran myös toisessa musiikkiohjelmassa, ”Shivareessa”. Johnny Rivers, Billy J. Liberty oli käyttänyt parivaljakon palveluksia jo aiemmin Gene McDanielsin (Tower Of Strength), Timi Yuron (The Love Of A Boy) ja Bobby Veen (Anonymous Phone Call) levyillä, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Tällä kertaa satsaus kannatti, sillä Bacharachin ja Davidin johdolla levytetystä What The World Needs Now Is Love’sta tuli Jackien uran ensimmäinen top ten -hitti. Välillä leikataan pyörivään nauhuriin ja studion mittareihin, mutta orkesteria tai taustalaulajia ei näy. Jackien kannalta What The World Needs Now Is Love oli uusi avaus myös siinä mielessä, että hänen levynsä ilmestyivät tästä eteenpäin Libertyn sijasta sen Imperial-alamerkillä, jonka artistikaartiin kuuluivat mm. Takavuosien ylilyönnit ovat nyt taakse jäänyttä elämää. Jackie laulaa kappaleen alusta loppuun mikrofonin ääressä lippalakki päässään ja muutenkin rennosti pukeutuneena. Kramer & The Dakotas, Georgie Fame, The Hollies, Irma Thomas, Mel Carter ja Cher
New Image (Imperial LP-9344/12344, 1967) A: (1) Come On Down (From The Top Of That Hill) (2) The Carnival Is Closed Today (3) I’ll Be Seeing You (4) A Sunday Kind of Love (5) The Wishing Doll (6) Night And Day B: (1) I Haven’t Got Anything Better To Do (2) Time (3) A Proper Girl (4) Where Does The Sun Go. Jackien tulkinta vanhasta Tommy Edwards -hitistä A3 oli singlenä korkeintaan keskinkertainen, mutta tässä kontekstissa se on albumin parhaimmistoa. (5) That’s The Name Of The Game (6) Poor Someone ”New Image” on selvästi edeltäjäänsä yhtenäisempi kokonaisuus, sillä nyt mennään lähes puhtaasti aikuisyleisölle suunnatun viihdemusiikin puolelle. Esim. Artikkelissa haastateltu Carter päivitteli sitä, että perinteinen blues oli nyt rhythm & bluesin parissa kasvaneiden valkoisten miesten omaa musiikkia. Seuraavassa osassa: Laurel Canyon. Vaikka Jackien oma tuotanto näytti tässä vaiheessa ajautuvan yhä syvemmälle aikuisyleisölle suunnatun viihteen syövereihin, hän seurasi edelleen tiiviisti musiikkimaailman ajankohtaisia virtauksia. Puolet kappaleista on George Tiptonin, Hyle Kingin ja Gerald Wilsonin unettaviksi sovittamia versioita klassisista viihdesävelmistä. A5 on sentään modernimpaa materiaalia ja toimii ihan hyvin. Esim. Mukana ei ole yhtään Jackien omaa sävellystä. B6 on tosin northern soul -harrastajien suosiossa ja sen sisältävä Imperial-single 66224 on siksi keräilykamaa, mutta minusta kappale on yksinkertaisesti tylsä. Singleraitojen A1, B1 ja B3 lisäksi myös brittiartistien levyiltä tutut sävelmät B2 ja B4–5 ovat samantyylistä täyteläistä pop-viihdettä, jonka Jackie selvittää ilman ongelmia. Jackien yhdessä sovittaja George Tiptonin kanssa kirjoittama B5 puolestaan käy jo melkein jazzista. B-puolella on useita soul-kuvioista tuttuja sävelmiä (B1, B5-6), jotka kuitenkin kärsivät puolitiehen jäävistä sovituksista. Mukana on A3:n, A4:n ja A6:n kaltaisia ikivihreitä. Hän vaikuttui Ash Grove -klubilla alkuvuodesta 1967 näkemästään bluesbändistä siinä määrin, että taivutteli Bud Dainin ja Al Bennettin kiinnittämään sen Liberty-artistiksi. mahtipontisesti sovitettu B2 ei Jackien lohduttoman laulusuorituksen osalta häviä ollenkaan Dusty Springfieldin hittiversiolle. (3) Merry Go Round In The Rain (4) Think Of Rain (5) No Easy Way Down (6) Everything Under The Sun Kolmannesta albumista on jo vaikeampi keksiä positiivista sanottavaa. Aiemmin kehumieni sinkkuraitojen A5 ja B4 lisäksi myös tyylikäs B3 nousee esiin kokonaisuudesta. Blues News 5/2024 45 Are You Ready For This (5) To Be Myself (6) Love Is Leading Me B: (1) Windows And Doors (2) You Don’t Have To Say You Love Me (Io Che Non Vive (Senza Te) (3) So Long Johnny (4) To Wait For Love (5) Call Me (6) Find Me Love Ensimmäinen albumi on kaksijakoinen. Voi kuitenkin kysyä, oliko uutta imagoa todella järkevää etsiä juuri tästä suunnasta. Muista kappaleista A2 on hivenen äitelä nostalgiapala, vanha Shirelleshitti A3 jää yhdentekeväksi, eivätkä Jackien omatkaan sävellykset (A4–6 ja B6) tällä kertaa vakuuta. Jackie kävi esittämässä A3:n ja vanhan James Ray -hitin B1 playbackina ”The Village Square”-nimisessä tv-ohjelmassa, mutta näillä eväillä ei vuonna 1967 ollut asiaa Bubbling Under -listaa korkeampiin listasijoituksiin. Plussapuolelle voi laskea, että kappaleiden sovitukset on tehty viimeisen päälle ja myös Jackie laulaa oikein hyvin. Billboard-lehden ”Jazz Beat”-palstalla 8.7.1967 julkaistussa Eliot Tiegelin artikkelissa todettiin, että Libertyn kannalta kyseessä oli uusi avaus, joka poikkesi sen aiemmasta profiilista popja viihdemusiikkiin erikoistuneena yhtiönä. Yhtyeen nimi oli Canned Heat, ja sen ensimmäisen Liberty-albumin tuottajaksi valikoitui Jackien omilta levyiltä tuttu Calvin Carter, joka oli jo Vee Jay -aikana tottunut työskentelemään Jimmy Reedin, Billy Boy Arnoldin ja John Lee Hookerin kaltaisten bluesartistien kanssa. Vuoden 1967 muotisoundeista ollaan näet hyvin kaukana – materiaalin ja sovitusten puolesta tämä voisi olla yhtä hyvin vaikka pitkän linjan Liberty-artisteihin kuuluneen Julie Londonin LP. hienosta Goffin/King -sävelmästä B5 on tehty monta sielukasta versiota (mm. For You (Imperial LP-9352/ 12352, 1967) A: (1) Don’t Dream Of Anybody But Me (2) When I Fall In Love (3) It’s All In The Game (4) Dream (5) Changin’ My Mind B: (1) If You Gotta Make A Fool Of Somebody (2) Are We Dancing. Jackie on näillä kappaleilla selkeästi pehmentänyt laulutyyliään – nyt liikutaan jossain Lesley Goren ja Diana Rossin välimaastossa. Jo edellisen vuoden folk-demoilta tuttu A5 toimii näistä parhaiten, mutta muuten nämä monilta soul-levyiltä tutun Arthur Wrightin ja Mike Rubinin sovittamat kappaleet jäävät kalsean oloisiksi Motown-kopioiksi. Dusty Springfield, Walter Jackson ja Na Allen), ja Jackiekin olisi saattanut terävämmällä sovituksella pystyä paljon parempaan
TEX MEX -KITAROINTIA TEX MEX -KITAROINTIA Keskiverto suomalainen tyytyy helposti ajatukseen, että The Shadows oli kitarayhtyemusiikin alku ja juuri. Muistan hyvin sen positiivisen tunnelman, jonka The Soundsin Emma Vallen Baarissa Nurmijärvellä nostatti, The Steelersin Valkoakaasioita ja The Blazersin Old Scarsia kuuntelen mielelläni nykyäänkin. Näin täkäläisestä näkökulmasta taisi ollakin, syntyihän kotoinen buumi pitkälti The Shadowsin ja ruotsalaisesikuvien The Spotnicksin ja The Violentsin menestysten pohjalta. Minulle henkilökohtaisesti Sugar Shack oli riemastuttava poikkeus vahvan alun saaneen Motown-innostukseni lomassa, mutta kuinka ollakaan, Rolling Stone Illustrated History Of Rock & Roll tuomitsi esityksen kaikkien aikojen huonoimpana rock & roll -levynä, ei ihan noilla sanoilla, mutta sinne päin kuitenkin. Hupaisienkin vaiheiden jälkeen Petty tarjosi yhtyeelle tilaisuuden levytykseen. Kitarayhtyemusiikin tunnetuimat amerikkalaiset pohjustajat olivat The Ventures ja Dick Dalen The Del-Tones, joiden vaikutteita The Shadowsiin tai suomalaisiin yhtyeisiin en rupea arvailemaan. Sen innoittamana päätettiin muodostaa yhtye, johon kitaristi-Tomscon lisäksi valikoituivat solisti Chuck Tharp, basisti Stan Lark, rytmikitaristi Dan Trammell ja rumpali Eric Budd. Molempien pinnalle tulo liitetään surf-musiikkiin, samalla muotilla syntyi Jenkeissä 60-luvun alussa koko joukko nuorten soittajien muodostamia ryhmiä (The Belaires, The Rumblers, The Revels, The Chantays...). Chet Atkins ja varsinkin Les Paul saivat hänet innostumaan varhaisessa teini-iässä uudelleen. En tiedä, miksi The Shadows oli minulle yhdentekevä, sen sijaan ruotsalaiset olivat ok, eikä suomalaisyhtyeiden menestyskään minua ihan kylmäksi jättänyt. Tomsco syntyi 24.4.1940 pienessä 5 000 asukkaan Ratonin kaupungissa New Mexicon koilliskulmalla. Persoonallinen ja eksoottinen Sugar Shack juuttui viideksi viikoksi Billboardin HOT100-listan ykköseksi ja ehti myös r&b-puolella kärkeen ennen listan sulkemista syksyllä ‘63. Tomscon ja hänen koulutovereidensa musiikkiharrastus sujui pitkälti western-linjalla, niissä merkeissä päästiin esiintymään Perry Turner & The Drifters -yhtyeessä. Tämä jos mikä vahvistaa sen tuttavieni tiedossa olevan faktan, etten ole koskaan ymmärtänyt rock & rollista mitään. Ratonissa ei ollut tietoakaan rock & rollista. Diskografiset tiedot ovat JIMMY GILMER & THE FIREBALLS Uuden Meksikon listahittikummajaiset Uuden Meksikon listahittikummajaiset. Yhtye sai innoittajansa mukaan nimen The Fireballs, samanniminen oli myös Tomscon kirjoittama ensimmäinen sävelmä, yksinkertainen, säästeliäs, lakoninen kitaravetoinen instrumentaali. Lapsuus ei ollut erityisen kunnianhimoinen, koulu ei kiinnostanut ja pikkupoikana virinnyt kitaransoittoharrastus katkesi pariksi vuodeksi soitonopettajan kuoltua. Aihetta on käsitelty sekä lukuisten artikkelien että monipuolisten uusintajulkaisujen muodossa. The Fireballsin ja varsinkin sen perustajan ja johtohahmon George Tomscon vaiheet on esitetty alan teoksissa varsin tarkasti. Suurimman vaikutuksen teki Jerry Lee Lewisin Great Balls Of Fire. Ollessaan 16-vuotias Tomsco sai ensimmäisen kerran kuultavakseen rock & rollia. Niissä yhteyksissä on muistutettu, että jo 50-luvun jälkipuoliskolla oli syntynyt esitaistelijayhtyeitä, joita rohkaisivat Duane Eddyn Rebel Rouserin ja The Champsin Tequilan kaltaiset isot instrumentaalihitit. 46 Blues News 5/2024 PEKKA TALVENMÄKI A htaasti ajatellen Norman Pettyn Clovis-studiossa New Mexicossa levyttänyt Jimmy Gilmer tulipalloineen oli yhden hitin ihme. Erään paikallisen taustavaikuttajan yllytyksestä The Fireballs lähti yli kahdensadan mailin päähän Clovisiin esittäytymään lähinnä Buddy Hollyn holhoojana tunnetulle Norman Pettylle. Useimmat niistä olivat kotoisin pienistä ympyröistä eteläisiltä melkein latinoperäisiltä seuduilta, niin myös The Fireballs, jonka asema pioneerina oli tärkeämpi kuin aluksi ymmärsinkään. Ajattelin ensin esitellä Jimmy Gilmerin teinipopin aatelisena, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarina jakautuu kolmeen osaan: The Fireballs, Jimmy Gilmer ja Jimmy Gilmer & The Fireballs vähän samaan tapaan kuin Norman Pettyn tunnetuimmissa Buddy Hollyja The Crickets -yhteyksissä
Blues News 5/2024 47 runsaat ja sekavat, en siis lähde niitä tässä vatvomaan. The Fireballsin Pettyn johdolla levyttämiltä albumeilta ”The Fireballs” (RM 324) ja ”Vaquero” (RM 343) löytyy lisää kitaraherkkua niille, jotka yhtyeen musiikkia herkkuna pitävät. Listoille yltäneet esitykset ovat tyypillisiä ja parhaita näyttöjä, niiden lisäksi ensimmäisen singlen Kapp 248 b-puolena julkaistu yhtyeen nimikkokappale, kuulakas Nearly Sunrise, Duane Eddy -sävyinen Almost Paradise ja hyväntuulinen Blacksmith Blues erottuvat positiivisina esityksinä. Chuck Tharp ei ollut häävi eikä varsinkaan Hollyn veroinen persoonallinen laulaja, niinpä hänen laulamansa Fireballs-levyt olivat rumasti sanottuna voimattomia, nätimmin sanottuna harmittomia. Samoja aineksia oli 50-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun lauletussa latinopohjaisessa teinipopissa, aito repivä rock & roll ei juuri musiikkiin kaivautunut. Hän ei ollut statisti, vaan osa yhtyeen 50-luvun lopulla levyttämistä raidoista oli laulettuja. Pojat esiintyivät Amarillon pikkutapahtumissa. Teinipoplauluja pidetään tunnetusti rockpiireissä hengettöminä. Siellä hän mainitsi combosta ja sen laulutaitoisesta solistista. Decca 9-30942 Look Alive! Because I Need You Kevyehköä eteläistä rock & rollia ovat molemmat puolet, kiinnostavin yksityiskohta on, että singlen mielestäni parempi puoli Look Alive oli Gilmerin ja Swaffordin sävellys. Nuo pikkuhitit olivat Torquay (HOT100listan 39.), Bulldog (24.), Vaquero (99.) ja Quite A Party (27.). Diskografioiden kannalta käytäntö oli sekava, sen takia. George Tomscon soitto oli täsmällistä, kilttiä, kiireetöntä ja hyväntuulista. Ymmärrettävästi varhaisvaiheen levytykset on koottu monille hyville uusinnoille (esimerkkeinä ”Rockin’ In The 50’s”, ”Best Of”, ”Clovis Classics” ja neljän CD:n boxi ”Complete”). Gilmer ja yhtye soittivat ja levyttivät yhdessä läpi 60-luvun, mutta kuten aikaisemmin todettiin, levyistä osa julkaistiin pelkästään solistin nimissä, osassa käytettiin pitkää Jimmy Gilmer & The Fireballs -muotoa. Petty kutsui Gilmerin esittäytymään ja järjesti hänelle mahdollisuuden levytykseen. Norman Petty suostutteli Gilmerin uudeksi solistiksi, rumpaliksi värvättiin Doug Roberts, joka pysyi uskollisena kokoonpanolle vuonna ‘81 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Tilanne muuttui uuden vuosikymmenen alussa, kun The Fireballsin solisti Chuck Tharp ja rumpali Eric Budd kyllästyivät ja jättivät yhtyeen. Netistä löytyy muutaman vuoden takainen Torquay-esitys, jonka Tomsco selvitti samanlaisella leppoisalla otteella kuin alun perinkin. JIMMY GILMER JIMMY GILMER Jimmy Gilmer syntyi Chicagossa 15.9.1940 ja eli lapsuutensa musikaalisessa perheyhteisössä. Ratkaisevaa oli, että Gary Swafford pääsi tekemään sijaiskeikkoja rajan takana Norman Pettyn studiolla. Tomscon arvostus on vuosien varrella selvästi noussut, vaikkei hänestä samanlaisia attribuutteja käytetäkään kuin myöhempien aikojen vinguttajista. Torquay mainitaan ja soitetaan yleensä esimerkkinä The Fireballsin kitarasoundista, omasta mielestäni vielä paremmin sujui terhakka Vaquero, Mielenkiintoisia ovat myös Bulldog ja Quite A Party, joissa on selvemmin kuultavissa niitä ideoita, joihin surf-instrumentaalit perustuivat. The Ventures levytti Bulldogin 60-luvun alussa ja esitys on tyyliltään hyvin samankaltainen kuin originaaliversio. Hänen varhaisinstrumenttinsa oli kitara, mutta varsinaista virtuoosia hänestä ei kehittynyt, kouluporukoissa hän esiintyi mieluummin laulusolistina. Vuoden ‘59 alussa Gilmer perusti hyvän ystävänsä rumpali Gary Swaffordin kanssa yhtyeen, jonka muut jäsenet olivat kitaristit Steve Dodge ja Earl Witt. Norman Petty ei ollut suoranainen instrumentaalimusiikin ystävä, niinpä hän antoi bändin levyttää ensisinglelleen nimikkonsa, mutta se sijoitettiin lauletun I Don’t Know -nimisen sävelmän bpuoleksi. Se ilmensi sitä elämänasennetta, joka lounaisen USA:n vahvasti espanjankielisissä pikkukaupungeissa vallitsi. Yleensä moitteet eivät kuitenkaan kohdistu 50-luvun eteläisiin levyihin, pikemminkin ainakin Buddy Hollyn tapauksessa päin vastoin. Olennaista on, että pikkukaupungin pojat saivat kahdessa vuodessa listoille peräti neljä levyään, joskaan mukaan ei mahtunut ainuttakaan huippumenestystä. Muita Chuck Tharpn laulamia singleraitoja olivat Long Long Ponytail ja Let There Be Love. 50-luvun alussa perhe muutti isän työn perässä Amarilloon Texasiin ja sieltä löytyi kehityksen kannalta tärkeitä kouluporukoita. Tälle ryhmälle ei teksteissä ole mainittu muuta nimeä kuin Combo. Kuten alkuperäiskokoonpanossa mainittiin, oli The Fireballs -rivistössä myös Chuck Tharp -niminen laulusolisti. Tästä singlestä oli Gilmerin tähteys vielä kaukana
Vokaaliosuudet lisääntyivät ratkaisevasti vuonna ‘62. Paljon covereita, jotka järjestään ovat hengettömiä originaalien rinnalla. Mukava tarina ja mukava toteutus, joka perustui tarttuvaan viheltävään riffiin. Huonoiksi ei Gilmerin versioita voi väittää, mutta harvoin tuollaisella konseptilla on huippulevyjä tehty. Sugar Shack oli omaperäinen mutta niin iso hitti, että kirjavia versioita löytyy. Parin vuoden ajan Jimmy Gilmer & The Fireballs oli ennen kaikkea lavayhtye. 48 Blues News 5/2024 jätän niiden retostelemisen mahdollisimman vähiin. Gilmerin versiot eivät missään suhteessa pärjänneet originaaleille, mutta ei niihin mitään ärsyttävääkään sisälly, tyypillistä leppoisaa Petty-tyyliä niin kuin muutkin 60-luvun alun levytykset. Ei vastenmielisiä, mutta... Singlen a-puolena oli tuolloin Pettyn arkistoista kaivettu versio vanhasta The Chordettes -hitistä Born To Be With You. SUGAR SHACK SUGAR SHACK Ensimmäinen Jimmy Gilmer & The Fireballsin nimen sisältänyt single julkaistiin jo vuonna ‘60, tai tarkemmin se piti julkaista, mutta jonkun sopimusteknisen pikkujutun takia levy jäi prässäämättömänä Pettyn varaston hyllylle. vuoden ‘63 lopussa. Ymmärrettävistä syistä Sugar Shack jäi varsin vähälle huomiolle Englannissa, Gilmerin. Englannissa sitä vastoin varsinkin True Love Ways on ollut suosittu. Puhtaina instrumentaaleina Sugar Shack toimi paremmin ainakin Percy Faithin ja Lawrence Welkin orkesterien esityksissä. LP jäi suurten yhteiskunnallisten ja musiikillisten mullistusten jalkoihin, mutta ehti käväistä listasijalla 26. Koska The Fireballs oli ehtinyt toimia taustayhtyeenä joissakin Dot-merkin sessioissa, muun muassa parilla Arthur Alexanderin levyllä, sai Norman Petty myös Sugar Shackille sitä kautta julkaisukanavan. Pienenä erikoisuutena huomasin, että I’m Gonna Go Walkin’ julkaistiin Englannissa käyttäen nimeä Chimmy Gilmer. Ryhmän lavalla esittämiin lauluihin kuului yhtyeessä The String-A-Longs (muistattehan ison instrumentaalihitin Wheels) vaikuttaneen Keith McCormickin tätinsä Faye Vossin kanssa säveltämä iloinen Sugar Shack, josta kehittyi vähitellen sen verran suosittu, että se päätettiin levyttää. Ensimmäisten sinkkujen etiketeissä luki vain Gilmerin nimi. Noissa merkeissä tehtiin ainakin sellaiset albumit kuin ”Lucky ’Leven” ja ”Folkbeat” ja muutama niihin liittyvä single, mutta mitään erityistä mainittavaa en niistä keksi. Näin tehtiin ja hitaasti mutta varmasti single nousi syksyä ‘63 lähestyttäessä listojen kärkeen. Se soitettiin Norman Pettyn studion vanhalla Hammondilla ja soittaja oli Petty itse. Gilmer levytti vuonna ‘64 kokonaisen albumillisen Buddy Hollyn musiikkia (”Buddy’s Buddy”, Dot DLP 3577). Ison hitin imuun levytetty pakollinen albumi ilmestyi singlen vielä keikkuessa listojen kärjessä. Kumpikaan niistä ei ole varsinainen rock & roll -elämys, mutta onpahan taas yksi tonkimisen aihe niille, jotka tonkimisesta tykkäävät. Lonesome Tears on kuulunut suurimpiin Holly-suosikkeihini ja Gilmerinkin versiona se on, jos ei hyvä niin albumin parhaimmistoa ainakin. Tuoreeltaan sävelmään tarttui muutenkin cover-artistina tunnettu Ricky Dickens, jonka levytys oli puhdas hiilipaperikopio originaalista, juurikaan paremmin ei onnistunut The Surfaris -yhtyeen yritys. Sugar Shack (Dot DLP 3545) A: (1) Sugar Shack (2) Let’s Talk (3) Linda Lu (4) Lonesome Tears (5) Let The Good Times Roll (6) Red Cadillac And A Black Mustache B: (1) Won’t Be Long (2) Little Baby (3) I Wonder Why (4) Suzie Q (5) Pretend (6) Almost Eighteen Listaus osoittaa, että kyseessä oli pikaisesti koottu paketti. Mielenkiintoisimmin aiheeseen tarttui Georgia Lynn, joka levytti Challenge-merkille Sugar Shack Queen -nimisen tarjoilijattaren näkökulman. Se kertoo Sugar Shack -nimisestä kahvituvasta, jossa ”espresso coffee tasted mighty good” ja jossa oli nätti tarjoilijatar. Pääpaino oli instrumentaaleissa, joiden taustalla Jimmy Gilmer toimi kitaristina. 7 Arts 714 Call In The Sheriff Don’t Stop Molemmat puolet julkaistiin vasta myöhempien vuosien kokoelmilla. Sugar Shack oli hauska pikku ralli ja se on menestyksestään huolimatta herättänyt monenlaisia ajatuksia, niin kuin alkulauseessa totesin. Ehkä syy oli se, että vaikka sekä True Love Ways että Wishing olivat perusjuttuja, ne eivät olleet hittejä Yhdysvalloissa. Warwick 547 True Love Ways Wishing 592 Good, Good Lovin’ Do You Think Hamilton 50037 Won’t Be Long I’m Gonna Go Walkin’ Ensisinglen yllätys oli tietenkin se, että molemmille puolille valittiin Buddy Hollyn ohjelmistosta tuttu laulu. Gilmer oli muutenkin 60-luvun puolivälissä diskografioiden mukaan pitkälti sooloartisti, mutta The Fireballs soitti taustalla, sen nimi vain jätettiin huomioimatta. Levy tuskin kiinnostaa muita kuin järkkymättömiä Holly-keräilijöitä. Albumia varten Sugar Shackiä täydennettiin studiossa niin, että siitä saatiin aikaan useimmilla koosteilla esiintyvä stereoversio, mutta niin kuin näissä tilanteissa yleensä, singlemono on aito ja alkuperäinen. Levyä on markkinoitu kategorioissa rock & roll, rock ja pop, minun mielestäni se on puhdasta pehmopoppia. Lukemattomien espressojen jälkeen romanssi saa onnellisen lopun
Vuoden ‘64 haasteisiin yhtyeen musiikki oli käynyt vanhanaikaiseksi ja vivahteettomaksi. Mitään mainittavaa tai erikseen kehuttavaa ei tehty, siksi tyydytään vain Sugar Shackiin liittyvään diskografiapätkään. Jimmy Gilmer oli nytkin solistina, vaikka äänite julkaistiin pelkästään yhtyeen nimissä. Ymmärtääkseni The Fireballs kuitenkin soitti useimmiten hänen taustallaan. My Heart Is Free oli englantilaisen Mike Hawkerin sävelmä samoin kuin When My Tears Have Dried, jälkimmäisen toiseksi säveltäjäksi on merkitty uransa huippua elänyt Frank Ifield. Sugar Shack -nimike on jäänyt elämään kahvilaja leipomoketjun nimenä, toimipisteitä on eri puolilla Yhdysvaltoja ja Kanadaa, näkyypä karttojen mukaan yksi kahvila löytyvän Englannistakin. BOTTLE OF WINE BOTTLE OF WINE Traditionaaliselta irlantilaiselta juomalaululta kuulostava Bottle Of Wine on virallisesti merkitty Tom Paxtonin sävelmäksi. Säveltäjä oli Keith McCormick ja Sugar Shackin kujeita ympättiin mukaan niin paljon kuin uskallettiin. Norman Petty sai ympätyksi singlen Atcon jakeluun. Jimmy Gilmerin ja The Fireballsin huippukausi oli lyhyt ja terävä. Ranskassa hitti huomattiin paremmin ja Danyel Gerard levytti onnistuneen käännöscoverin. Siihen nähden listasijoitus oli hämmästyttävän korkea. Kapakkahoilotukselta levy vieläkin kuulosti ja niin oli kaiketi tarkoituskin, menestyksen takasi pörräävä hyväntuulisuus. Sävelmä on nätti ja mielessä käväisi, olisiko Ifield itsekin sen levyttänyt, mutta sellaista tietoa ei albumidiskografioista löytynyt. Syksyllä ‘67 The Fireballs. Mitäpä tuota epäilemään, Paxton itse levytti laulun vuonna ‘66, pari vuotta aikaisemmin sitä esitti lavalla Judy Collins, live-tallennekin on olemassa. Pirkko oli pirteä niin kuin aina, mutta alkuperäinen idea ei oikein toteutunut paitsi sikäli, että Nastassa mestassakin juotiin espressoa. Nimistäkin voi arvailla, että sinkkujen b-puolet otti laulun ohjelmistoonsa ja levytti sen. Parin pakollisen follow upin jälkeen julkaistiin satunnaisesti levyjä, joissa pääpaino näyttää olleen Gilmerin sooloissa. Blues News 49 ja kumppanien levy kipusi nipin napin Top 50 -listalle vuoden ‘63 lopussa eikä pintapuolinen brittidiskografioiden tonkiminen tuottanut ainuttakaan tärppiä. Soulin ystäville on pakko todeta, että Cry Baby ei ole versio Garnet Mimmsin klassikosta, vaan Fireballsien oma sävelmä, terhakasti soitettu ja laulettu pikkurokki. Suomessa en Sugar Shackia juuri muualla kuullut kuin naapurikylän baarin jukeboxissa silloin, kun lanttini riittivät sen soittamiseen. Yllättäen suomenkielinenkin versio tehtiin, laulajana Pirkko Mannola. Ain’t Gonna Tell Nobody lähti sekin red bullettina kiipeämään HOT 100:ssa, mutta kyykähti pahimpaan Beatlesaikaan muutamaksi viikoksi listan puoliväliin. Mermaids-filmissä Sugar Shack oli vähän perusteellisemmin esillä, samoin 90-luvun puolivälissä ilmestyneessä Frank Marshallin ohjaamassa Congossa. Dot (valikoitu luettelo) 16487 Sugar Shack (1./1.) My Heart Is Free 16539 Daisy Petal Pickin’ (15./-) When My Tears Have Dried 16583 Ain’t Gonna Tell Anybody (53./-) Young Am I 16666 Thunder ‘N Lightnin‘ Cry Baby Daisy Petal Pickin’ tehtiin edeltäjänsä eväin. Vanha ja luotettava kantriveteraani Porter Wagoner levytti 60ja 70-lukujen taitteessa albumillisen viini/putelilauluja, niiden joukossa hivenen uusituin sanoin myös Bottle Of Winen. olivat hempeitä, Pettylle tyypillisiä pikku balladeja, joissa Buddy Holly -tyyli oli vielä aistittavissa. Filmipuolella Sugar Shack on soinut kovassa seurassa Forrest Gumpissa, tosin vain lyhyenä välähdyksenä
Nostalgiahenkiset esiintymiset jatkuivat epäsäännöllisen säännöllisinä uudelle vuosituhannelle. Bottle Of Wine toi sen hetkeksi takaisin pinnalle, tässä listakelpoinen osa singlediskografiaa. Mitään historioihin jäänyttä ei kuitenkaan enää tehty. Edellä mainittuihin kuvauksiin voidaan hyvällä syyllä lisätä psykedeelinen rock, näin ainakin vahvan Groovy Motions -nimisen raidan perusteella. Taustoiltaan levyt olivat hyviä ja täyteläisiä, laulullisesti aggressiivisia ja ärsyttäviä. Suosituksena toteaisin, että ”Sugar Shack” -LP on todetusta latteudestaan huolimatta tavallaan pakollinen. Jimmy Gilmer jaksoi ainakin ajoittain pitää yhtyeen nimeä esillä, kunnes hän sai parisen vuotta sitten Alzheimerin tautidiagnoosin ja menehtyi Amarillossa, Teksasissa 7.9.2024. 50 Blues News 5/2024 Edeltävät kaksi vuotta The Fireballs oli viettänyt pikkuklubeja kiertäen. The Fireballs hajosi virallisten kirjausten mukaan vuonna ‘71. Rumpali Doug Robertsin nimeä ei listauksessa näy, syy oli yksinkertaisesti se, että kuoli vuonna ‘81 niin kuin aikaisemmin todettiin. Sekavalta kuulostaa, eniten ihmettelen sitä, miten Norman Petty saattoi tuonkaltaista musiikkia 60-luvun lopussa tuottaa. Myös Stan Lark sairastui vakavasti ja kuoli elokuussa 2021, jonka jälkeen George Tomsco on jatkanut revival-esiintymisiä keräämänsä uuden miehistön kanssa. Kokonaisuuden epäloogisuutta lisäävät myös puhdas siirappinen kantriballadi Goin’ Away sekä purkkapopraita Woman, Help Me! Sekavaa tai ei, pieni hittiputki antoi Jimmy Gilmerille ja The Fireballsille mahdollisuuden jatkaa musiikin parissa 70-luvun puolelle. Sen pariksi saa nykyisten CD-uusintojen aikakaudella ”Buddy’s Buddy” -LP:n, minkä luulisi ainakin Holly-faneja kiinnostavan. The Fireballsin kitarakaudelta löytyy vaihtoehtoja, joista parhaat tulivat jo edellä mainituiksi.. En näe järkeväksi lähteä listailemaan Gilmerin ja The Fireballsin albumituotantoa, joka oli hitusen laajempi kuin edellä kirjoitetusta voisi päätellä. Alkuperäinen solisti Chuck Tharp kuoli syöpään vuonna 2006. Atco (valikoitu luettelo) 6491 Bottle Of Wine Can’t You See I’m Tryin’ 6569 Goin’ Away (79.) Groovy Motions 6614 Come On, React! (63.) Woman, Help Me! 6651 Long Green (73.) Light In The Window Garage rock, latin rock, classic rock, kaikkia termejä on Fireballsien 60-luvun lopun musiikista käytetty. Levyttämäänkin se oli päässyt, mutta ilman maininnan arvoista huomiota. Tuolloin Jimmy Gilmer vetäytyi tuotantopuolelle eikä muulle miehistölle löytynyt merkintöjä ennen kuin vuonna ‘89, jolloin George Tomsco, Chuck Tharp ja Stan Lark esiintyivät Clovis Music Festivalissa
lokakuuta 1974 Ruskeasuon Ratsastiellä – tarkalleen 15.10.1974. 9. Kuvassa oli alkujaan myös tyhjä tequilapullo sekä tupakansytytin. 4. kansikuva otettiin 23. PETRI LAHTI T ätä on ihailtu ja ihmetelty pian 50 vuotta. Siksi nyt on aika käydä läpi, mitä kaikkea ”Roadrunnerin” sisäkansien kuvassa oikein on. 6. Vuorimies muistelee taiteilleensa ja taitelleensa Albertin Fender-kitaran päälle tulitikuista neljä kirjainta: R-O-C-K. 7. Kollaasiin kerättiin tavaroita niin Cissen Cadillacin takakontista, Saftran työpöydältä kuin Kuvaaja on Risto Vuorimies, Hurriganesin luottofotari yhtyeen alkutaipaleella. 3. Kuvaushetki oli reilu viikko ennen kuin ”Roadrunnerin” kuolematon ROADRUNNER 50 VUOTTA läsnä olleiden taskuista. 10. Ne eivät mahtuneet lopulliseen sisäkansiin päätyneeseen otokseen, sillä Vuorimies joutui rajaamaan kuvaa saadakseen sen oikean muotoiseksi avautuviin kansiin. Ne ja kielien väliin aseteltu röökinjämä ovat sommitelman ehdottomia helmiä. Sisäkannen salat! 1. 2. 11. Kuvauspaikka on osuuskunta Saftran työhuoneen betonilattia Helsingin Kruununhaassa osoitteessa Meritullinkatu 15. Vuorimies muistaa, että paikalla kuvaushetkellä oli ainakin Remu, hyvin todennäköisesti myös Cisse. 8. 5.. 12. 13
21. Rumpukapulat. Taalasta joutui maksamaan vuonna 1974 3 markkaa 70 penniä. logo. Glimset oli ruotsalaisen, Falunissa toimineen Geman valmiste. Cadillacin AN-160 avaimet. ”Rock And Roll All Night Longin” avattavat kannet. Alkuun luultiin, että It Ain’t What You Do oli lainaa Remun idolilta Little Richardilta, mutta kun albumin pisti soimaan, kappale paljastui jykeväksi kotimaiseksi tuotannoksi (vaikka intro on poimittu Sweetin Co Co -hittisinkun kääntöpuolelta löytyvästä Done Me Wrong All Right -kipaleesta). 3. Wrigley’s -purkkapaketti. Superpallo, 1970-luvun alkupuolen pihaleikkien suosikkikapine. Väri punainen. 8. 24. Hiusvettä. Kärkipihdit. 23. Sininen biljardipallo. 9. 25. Imuke eli savukeholkki. Piparmintulta maistuva purukumi, jota oli saatavilla täällä jo 1920-luvulla. Mandariininkuoria. Roadrunner-keilaseuratakki. 17. 15. Detroitissa valmistettuja ”huttutruttuja” myytiin mm. 6. Valuutta vaihdettiin näihin aikoihin pankissa. 4.. Ruotsalaisia tulitikkurasioita. 22. 21. Kitaraplektroja. sippi-Lakissa oli kymmenen savuketta ilman filtteriä. Yhtiö näkyi mainoksineen myös musiikkikuvioissa – välillä yhdessä Beaver’sin kanssa. 13. Lucky Strike -tupakka-aski. Pullonkorkkeja ja kolikoita. P.K. 19. Yhtyeen roudarien kuvia. 17. Cissen päässä mm. Blues News 5/2024 55 Albertin Fender hihnoineen. 27. 18. 19. 5. 1. 20. 18. Shawnee Roadrunners, Oklahoma, American Bowling Champion 1967–1968. 14. Rannekoru. 14. Häkkisen myöhemmin perustama futisseura oli nimeltään Oklahoma Original(s). Sellainen komeilee Albertin huulilla levyn kansikuvassa. 25. Aron soittimessa Helsingin Fredrikinkadulla. Fender-kitaroiden mainos. 23. 27. Sanafonetiikkaa A1-tyyliin, joka oli osa Hurriganesin taikaa. Kazoot. 20. 26. Bassokitaran viritystappi. 2. 7. Tarra, jossa komeilee yhtyeen 1. 12. Aurinkolasit. 22. Dollarin seteleitä. 11. Beaver’sin tikkuaski. 16. Wrigley’s markkinoi tuotteitaan, P.K:ta ja Juicy Fruitia, ahkerasti näihin aikoihin. 10. Suomen Tupakka mainosti näihin aikoihin ahkerasti, että Lucky Strikessä oli käytetty ”parhaita jenkkiläisiä tupakanlehtiä”. 26. 15. Kitaran kieliä. Tässä halvemmassa ns. 24. 16. Keimolan rock-festivaaleilla 1973. Oli Cissen käytössä
laulut Bright Lights, Big City, Honest I Do ja Shame, Shame, Shame. Ehdolla olivat muiden muassa Peter Greenin Black Magic Woman ja hänen yhtyeensä Fleetwood Macin instrumentaali Albatross, mutta omassa arvoasteikossani ne molemmat häviävät niukasti Dusterin suurimmalle mestariteokselle. 56 Blues News 5/2024 LISÄÄ YHDEN MIEHEN YHTYEITÄ Klassikoiden lähteillä, osa 85 Klassikoiden lähteillä, osa 85 Jo mainittujen lisäksi hän vaikuttaa eräiden maanmiestensä tavoin olleen perehtynyt myös Leadbellyn tuotantoon. Gary Davisilta peräisin oleva Candy Man sekä Sonny Boy kakkosen bravuurinumero Bring It On Home. Hänen keskeiseksi oppi-isäkseen on mainittu Memphisissä vaikuttanut Joe Hill Louis (1921– 57), jonka one man bandin instrumentaatio käsitti Bennettin tavoin huuliharpun, kitaran Myös valkoisten puolella on aikojen kuluessa esittäytynyt joitakin merkittäviä yhden miehen yhtyeitä. Ja löytyvätpä Partridgen jäämistöstä myös versiot sellaisista hiteistä kuin Carl Perkinsin Blue Suede Shoes, Otis Reddingin (Sittin’ On) Dock Of The Bay ja Rolling Stonesin Honky Tonk Women. Hänen levytysuransa alkoi vuonna 1965 ja päättyi kymmenen vuotta myöhemmin. sekä bassoja hi-hat -rummut. Niiden parhaimmistoon lukeutuvat sellaiset teokset kuin Slim’s Tune, What A Dream ja varsinkin Jumping At Shadows. Hyväksi kakkoseksi nimeän etenkin 60-luvun loppupuolella kunnostautuneen kitarahirmun Peter Greenin. Viimeiset 20 vuottaan hän asui Etelä-Englannissa Sussexin rannikkoseudulla. Normaalin one man bandin tavoin myös Partridgen instrumentaatioon kuuluivat kitara, huuliharppu, kazoo, bassorumpu ja erilaiset helistimet. Kevyenoloisen tulkintatapansa vuoksi Don Partridge ei kuulu suurimpien suosikkieni joukkoon, mutta Anthony ”Duster” Bennettin (1946–76) musisointi on jo pitkään ollut minulle todella mieluista. Heistä kaupallisesti onnistunein oli englantilainen Donald Partridge (1941–2010), jonka vuoden -68 tuotokset Blue Eyes ja Rosie olivat parhaimmillaan Britannian yleisen single-listan sijoilla kolme ja neljä. Tyylillisesti hän kuitenkin muistutti eniten letkeän rentoa esitystapaa suosineita Slim Harpoa ja Jimmy Reediä, joista jälkimmäisen tuotannosta hän otti ohjelmistoonsa mm. Siihen kategoriaan lukeutuvat esimerkiksi tekijöiltään tuntemattomat ikiklassikot St James Infirmary (Blues) ja Midnight Special, jug band -taustaiset Stealin’ (Stealin’) ja Going To Germany, Big Bill Broonzyn Keep Your Hands Off Her ja Black, Brown & White, folk-artisti Donovan Leitchilta opittu mutta itse asiassa Rev. Vuosina 1968–73 hän levytti runsaanpuoleisesti erilaista roots-mallista musiikkia. Suurimman suosionsa laannuttua Partridge palasi ajoittaiseksi katusoittajaksi sekä vietti 70ja 80-luvuilla pitkiä aikoja Ruotsisssa, missä hänen lauluaan ja soittoaan myös jonkin verran ääniteltiin. Hänen eräs keskeisimmistä esikuvistaan oli Jesse Fuller, joka liikuskeli Britanniassa mm. Partridge toimi aluksi pääasiallisesti katusoittajana, mutta listamenestyksensä myötä hän luonnollisesti pääsi esiintymään aivan toisenlaisille areenoille. Dusterin musiikki oli vahvasti bluespitoista, ja normaalista linjastaan hän poikkesi vain viimeisellä albumillaan, mikä jo Stevie Wonderin hittiin Fingertips viittaavan nimensä mukaisesti oli omanlaistaan valkoisen miehen soulia. Muiden kykyjensä ohella hänellä oli hallussaan myös pianon ja urkujen tapaisten kosketinsoittimien vaatimia taitoja. 60-luvun puolivälissä. Laulun synkänpuoleinen lyriikka on seuraavanlainen: Don Partridge Jumping At Shadows (Anthony ”Duster” Bennett) What can you say there isn’t much to tell I’m going downhill and I blame myself I’ve been jumpin’ at shadows thinking ’bout my life Everybody points their hand at me I know I’m just a picture of what I should've been I’ve been jumpin’ at shadows thinking ’bout my life God have mercy I think I’m going insane the devil’s been gettin’ at me he’s got me down again got me jumping at shadows just thinking about my life. Aikoinaan tuumiskelin sitäkin, mikä on 60-luvun brittibluesin paras anti jälkipolville. Nämä laulut ovat sortiltaan lähinnä folkahtavaa poppia, mutta myös muunlaista musiikkia löytyy varsinkin hänen uransa alkupuolen tallenteista. Pohdiskelujeni jälkeen olen päätynyt sellaiseen lopputulokseen, että brittiläisen bluesin taitajista asetan hänet henkilökohtaiselle ykkösijalle. Duster Bennett sai aikaiseksi myös monia omia musiikkikappaleita. Duster Bennett syntyi Walesin puolella ja poistui keskuudestamme vain 29-vuotiaana, kun hän palatessaan Memphis Slimin säestyskeikalta ilmeisesti nukahti autoaan ajaessaan ja törmäsi vastaan tulleeseen rekkaan
Joitakin kuukausia sitten löysin YouTubesta mielenkiintoisen tallenteen, mikä on peräisin John Mayallin yhtyeen ja Duster Bennettin vuoden 1970 yhteiseltä Amerikan-kiertueelta. Vesa Walamies Duster Bennettin vuoden -68 originaaliversion lisäksi tämä klassikko on levytetty uudelleen joitakin vaan ei kovinkaan monia kertoja. Siihen tutustumista tietysti lämpimästi suosittelen. Ismon yhden miehen soittimistoon kuuluvat huuliharppu, kitara, poljettava stomp box ja jalalla heiluteltava tamburiini. -73). Vaan mikäpä on tilanne tämän idiomin osalta täällä Suomenmaassa. Vuoden 2020 koronasulun vuoksi hän lauloi ja soitti kotonaan musiikkia levyään ”Hard Stompin’ Blues” varten. -65 syntynyt ja ulkonäkönsä puolesta Urho Kekkosta muistuttava Eddie Martin, jolta on vuosina 1995–2019 julkaistu ainakin 12 CD-levyä. Mutta löytyy täältäpäin myös yksi todellinen one man band -mies, ja sillä tarkoitan lahtelaista roots-sektorin moniosaajaa Ismo Haavistoa (s. Etenkin hänen toimestaan one man band -perinne on myös täälläpäin vahvasti elossa. Englannista löytyy myös joitakin yhä elossa olevia muusikkoja, mitkä esiintyvät yhden henkilön yhtyeinä. Lisäksi Mayallin porukka on touhuissa mukana huuliharpun, saksofonin, kitaran ja basson voimin. -52) tuli siltä osin mieleeni, kun muistin hänen soittaneen vuoden 2004 julkaisuaan ”Got The Blues” varten kaikkia sillä kuultavia instrumentteja aina saksofonia myöten. Nähtävä ja kuultava kappale on yli kuusiminuuttinen mukaelma Jimmy Reedin laulusta Let’s Get Together, ja siinä Duster esittäytyy täydessä one band -varustuksessaan. Kyseessä sekä laadukas että valaiseva dokumentointi. Nykyisin oululainen Henry Ojutkangas (s. Eräs sellainen v. 2005 ilmestynyttä tupla-CD:tä Duster Bennett Ismo Haavisto. Blues News 5/2024 57 ”The Complete Blue Horizon Sessions”. Youtuben näytteiden mukaan hän vaikuttaa liikuskelevan mieluummin rockin kuin bluesin puolella. Noista uustulkinnoista merkittävimpiä ovat Fleetwood Macin vuoden -70 live-tallenne, mikä tosin julkaistiin vasta v. Kiekolta löytyvät yhdeksän oman teoksen lisäksi versiot Blind Lemon Jeffersonin laulusta Black Horse Blues sekä Tommy McClennanin ja Kokomo Arnoldin nimiin merkityistä klassikoista Bottle (It) Up And Go sekä The Dirty Dozen. -84, sekä Gary Mooren vuoden -92 uusintapainos. Martinin musiikillinen skaala ulottuu vahvasti sähköistetystä rockbluesista akustisiin maalaissoundeihin saakka, ja myös hänen one man band -soittimistonsa on tutun Joe Hill Louis -linjan mukainen. Niistä kuitenkin yksi on selvästi yli muiden, ja sillä tarkoitan v. -37. Luonnossa hän kuitenkin yleensä esiintyy ”vain” laulun sekä kitaroinnin ja harputtelun voimin. Tuon pullobluesin tosin olivat ennen McClennanin vuoden -39 versiota ehtineet jo levyttää Memphis Jug Band vuosina -32 ja -34 sekä Sonny Boy ykkönen v. Arthur ”Big Boy” Crudupin Mean Old Frisco, Robert Johnsonin Little Queen Of Spades, Tampa Redin It Hurts Me Too sekä yleensä Tommy McClennanin teokseksi mainittu Bottle It Up And Go. Bennettin tuotannosta on vuosien mittaan koottu melkoinen joukko erilaisia äänilevyjä. Blues Newsin tämän vuoden kolmosnumeron sivuilla 66–67 olevasta Harri Aallon levyarviosta huomasin, että Walesissa syntynyt Gwyn Ashton esittäytyy välillä myös yhden miehen yhtyeenä. Hänelläkin on ymmärrettävistä syistä ohjelmistossaan lukuisia lainakappaleita, jollaisia ovat mm
THE MARKEES FEAT. Ajattelin, että yksi itsetehty pitää ottaa kaupasta mukaan, vaikka mukana oleva levy olisi hallussa ennestään, mutta sitten laatiDIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 76 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 76. Tein joka tapauksessa kaupat, Ann Cole kelpaa aina, ja kaupan päälle sain komean itse tehdyn kannen. Young oli tässä vaiheessa, levyttäessään omaa sävellystään Pres Returns alkuvuodesta 1956, jo huuruisen elämänsä lopputaipaleella, mutta Teddy Wilsonin kvartetin säestyksellä hän löysi vielä kerran oikean kosta tuijotti yhtäkkiä Ann Cole lumoavine silmineen: siinä se oli! Kaivaessani keltaetikettistä sinkkua kansilehdykän takaa esiin mietin jo, olisiko levy Got My Mo-Jo Working, mutta sen sijaan platta osoittautui laatulaulajan viimeiseksi julkaisuksi Baton-merkillä kesältä 1958. Näkemystä lisäsi myös säveltäjätiedoista bongaamani nimet R. Ostoksena tämä oli joka tapauksessa fiba. Puolivauhtiseen kääntöpuoleen Along Came Love on yritetty saada nuorekkuutta terävillä kättentaputuksilla, mutta jotenkin liian varman päälle mennään silläkin. LESTER YOUNG LESTER YOUNG The Lester Young Story Vol. 1: I Want To Be Happy / Let’s Fall In Love / Pres Returns (Karusell Verve Series KEP 368) Pressa on taas palatsissa. ja J. Niitä kolutaan tällä kertaa helmissä. LLOYD JONES THE MARKEES FEAT. 58 Blues News 5/2024 PETRI LAHTI V iime kesä on muisto vain, mutta kosteankuumissa divareissa tuli vastaan paljon hyviä levyjä. Laitan sen tähän näytille, jotta saatte ihailla luomisen voimaa: Kuva lienee valokopio Fennican aikoinaan laajalti myymän Krazy Kat -albumin kannesta, ja muut tiedot ovat tekstattuina siinä ohessa Colen epäselväksi jäänyttä kuolinaikaa myöten. Yritin kysellä kaupan kassalla, onko tämä ehdottoman hyvästä musiikista diggaava ja sorminäppärä kansitehtailija tuttu kaveri turkulaisille divarinpitäjille, mutta en päässyt puusta pitkälle uteluissani. Vastaan tuli aluksi joitain 1960-luvun alun sinkuloita, Driftersiä ja muita, joissa oli mukana kummallisia kansiliuskoja tussiteksteineen ja Xerox-tyylisine valokuvineen, mutta mitä pitemmälle etenin kaupan laajassa seiskatarjonnassa, sitä enemmän näitä tee se itse -kuvakansia alkoi näkyä lootassa kokonaisiin Elviksen EP-luomuksiin saakka. ANN COLE ANN COLE The Love In My Heart / Summer Nights (Baton 258) Elämäntyötä ja -puuhaa voi olla monenlaista. Sen verran tämä huti otti jälkikäteen kupoliin, että pengoin USA:n teostotiedostoista lisää Isleistä. Ei johtanut, sillä Gone-singlen A-puolelle sijoitettu Special Delivery on nimestään huolimatta kaihoisan löperö balladi, jota dominoivat selvät italialaisvaikutteet laulussa. Tämä on yksi sellainen: Kun levymerkki oli Gone ja etiketissä solistin nimenä selvästi afroamerikkalaiselta kuulostava Lloyd Jones, uskalsin luottaa siihen, että levyllä on doowopia. Siksi ostossäkkiin päätyi välillä pikkulevyjä musta tuntuu -otteella. LLOYD JONES Special Delivery / Along Came Love (Gone 5028) Jatketaan samasta putiikista tehtyjen löytöjen esittelemistä. Selvisi, että Special Delivery on Nashvillestä kotoisin olevien Ronnie ja Jimmy Islen käsialaa, ja broidiksista jälkimmäinen muistetaan kolmesta Sun-singlestään (jos muistetaan – kiekot eivät ole arvostetuimmasta päästä yhtiön julkaisuja). Mitään eteläistä en kyllä kuule Markeesin esityksessä, enemmän New Yorkin katukulmia, joten ehkä kappale päätyi Gonelle laulukaupoissa. Kun liiketilassa oli ulkoilman tavoin kosteankuumaa, en jaksanut ihan joka tuntemattoman levyn kohdalla kivuta kyykystä kaupan levysoittimen äärelle tsekkaamaan tuntemattomia julkaisuja sillä korvalla. Tämä tuli mieleen, kun könysin Turun torin kupeessa sijaitsevan Round Sound -levykaupan sinkkulaatikoita eräänä loppukesän armoitettuna trooppisena hellepäivänä. Näin voi huoletta todeta, kun Lester Youngin soittaman torven lämmin, pehmeä ja taipuisa ääni täyttää kuunteluhuoneen. Isle, joiden ajattelin johtavan Isley-veljesten (Rudolph Isley) suuntaan
Tämä ruotsalainen EPjulkaisu on selvästi kunnianosoitus mestarille, sillä viinanpiru vei soittajan 1959, ja mukana on myös pari Youngin aiempaa levytystä. BILLIE HOLIDAY BILLIE HOLIDAY All Of You / ’Deed I Do / All The Way / I’ll Never Smile Again (MGM EP 715) Kuka antoi Lester Youngille lempinimen ”Pres” tai ”President”. Henkilö, josta Young ei digannut: Syyni tuli. Blues News 5/2024 59 otteen soittoonsa. Levy kuulostaa ehdottomasti länsirannikon musiikilta, eikä sodanjälkeisestä club bluesista ole edetty mitenkään liian pitkälle reilussa kymmenessä vuodessa. FAYE ADAMS FAYE ADAMS I Owe My Heart To You / Love Ain’t Nothin’ To Play With (Herald H-439) On aina hauskaa, kun kotimaisessa divarissa tulee vastaan omalla hakulistallani komeileva pikkulevy. Myös Lester Young oli Messuhallissa 1953 Norman Granzin isännöimällä Jazz at The Philharmonic -kiertueella. Holidayn väitetään esimerkiksi todenneen Youngin hautajaisissa, että hän lähtee sitten seuraavana. Kumpikin näistä intohimoisista ja osaavista musiikkikirjoittajista, Malin ja Montonen, on nyt jo manan majoilla, joten rauha vain heidänkin muistolleen. On myös epäilty, että termi viileä levisi laajempaan käyttöön Youngin huulilta. Malin kävi niin kuumana, että oli ottanut jopa Montosen sen hetkisen pääaiheen, Hanoi Rocksin mukaan kirjoitukseensa, kirjoittanut isoin kirjaimin Andy McCoyta imitoiden tekstiä SNAIJAATSÄ TÄH. Se on harmi, sillä Johnny Flamingon päivitys Charles Brownin vuoden 1946 So Longista (Modern Music -kakku julkaistiin Johnny Moore’s Three Blazersin nimellä) on väpättävän herkkä balladitulkinta. Mukana levyllä on vauhdikkaita ääniefektejä, joiden salaisuus olisi hauska tietää. Kalmainen ennuste piti paikkansa, sillä kolme kuukautta Youngin menehtymisestä oli laulajan vuoro saada malja täyteen. Caddylla tuskin oli varaa äänitellä vaunujen kolinaa aidoissa oloissa LA:n huvipuistoissa, joten eiköhän tässä ole käytetty kekseliäisyyttä studiossa. Kapulat olivat ainakin varmoissa käsissä Töölössä, sillä kannuissa oli J.C. Keikkaa pidettiin kalleimpana siihen saakka Suomessa, sillä mukana oli yksitoista muusikkoa Granzin lisäksi. Malin oli saanut selvästi pienimuotoisen verensyöksyn huomattuaan Mikko Montosen kehuvan Ilta-Sanomissa näitä silloin uudelleenjulkaistuja MGM-äänitteitä. Hieno tulkinta, mikäli kuulen oikein! Caddya pyörittänyt kuulu diskari Dick ”Huggy Boy” Hugg on pitänyt selvästi tiskijukat mielessään singlejulkaisussa, sillä kiekon kääntöpuolella touhu on aivan toisenlaista: Siellä Chuck Higgins paahtaa vuoristorataa putki suorana takovassa instrumentaaliesityksessä. Tästä aiheesta, loppuunpalaneen tähden viimeisistä hengentuotteista, oli puhetta Blues Newsissä jo vuonna 1984 (BN 3/84), kun T.J. Vastaus pyörii nyt levylautasella. Myös Billie Holidayn elämää kiusasivat tunnetusti haamut. Youngilta piisasi myös lempinimiä kollegoille: Billie Holidaylle ”Lady Day”, kitaristi Frank Trumbauerille ”Tram”, Harry Edisonille ”Sweets”. Nämä ovat joka tapauksessa Holidayn viimeisiä levytyksiä, ja kova elämä kuuluu äänijänteissä. Poliisia hän kutsui nimellä Bing and Bob, koska keikkapaikoilla muusikoita kytänneet siviiliasuiset koukut pukeutuivat Youngin mielestä kuin Bing ja Bob Crosby. Rehevä levytys silti, ja kohkaus loppuu sen kuuloiseen kirkaisuun, että baanalla painellaan seuraavaksi kummitusjunaan. Udellessaan keikkakorvausta: Miltäs leipä maistuu. JOHNNY FLAMINGO / CHUCK HIGGINS JOHNNY FLAMINGO / CHUCK HIGGINS So Long / Roller Coaster (Caddy 105) No nyt on sihinää kerrakseen – niin paljon, että kuulut Memphisin Union Avenuen aurinkoiset näkkileipäpainoksetkin jäävät toiseksi. Säästölinjalla on menty myös rumpalin osalta: Earl Palmerista ja kumppaneista voi vain haaveilla, kun kuuntelee tämän halonhakkaajan kolistelua Higginsin ränninrevittämisen taustalla. Tämä on taitanut roikkua siellä. Musiikkipiireissä Young tunnettiin siitä, että hän käytti suutaan muuhunkin kuin puhaltamiseen: hän loi jatsarien muusikkoslangia melkein yksinään. En olisi itse ihan näin jyrkkä mielipiteissäni, mutta ihan nostalgiasyistäkin välillä on hauska katsastaa, miten tiukasti BN-kirjoittajat hyökkäsivät ennen vanhaan väärinä pitämiään valtamedioiden toimittajien näkemyksiä vastaan. Tähän vierailuun pitää ehkäpä palata joskus Blues Newsin palstoilla. -tyyliin ja kehottanut Montosta syventymään Holidayn Okeh-, Columbiaja Brunswick-levytyksiin MGM:lle levytetyn ”korinan” sijaan. En tiedä, onko Los Angelesissa toiminut Caddy-yhtiö käyttänyt kierrätysmateriaalia levyissään vai onko joku platan edellinen omistaja vuollut tätä savikiekkoneulalla, mutta kohinaa joka tapauksessa piisaa. Kopiokynä oli yksi tunnetuimmista termeistä – sillä hän nimitti musikanttia, joka nojaa entiseen ja elää vanhaa vatvomalla. Muitakin ehkä löytyisi, mutta se vaatisi vanhojen Rytmien pläräämistä, eikä lehtiä löydy hyllystä. Kaunis nainen oli sokerikakku, jo taakse elämässä jäänyt seuralainen mennyt. Kun tiedetään, miten ahkerasti sanaa cool nykyään käytetään, voi olla, että se on Youngilta vielä merkittävämpi kontribuutio länsimaiseen populaarikulttuuriin kuin tämän upeat soittosuoritukset vanhoilla levyillä. Löysin tämän EP:n Fresh Garbage -levyliikkeestä, ja kotioloissa plattaa ihmetellessäni tajusin, että vastapäätä kellariputiikkia, Helsingin kisahallissa eli entisessä Messuhallissa, on soittanut ainakin kaksi Holidayn taustalla tällä levyllä musisoivaa: Pianisti Hank Jones 1953 Ella Fitzgeraldin taustalla ja trumpetisti Edison Helsinki Jazz Festivalilla 1964. Muitakin oli. Heard, joka ehti pitkällä urallaan poiketa monilla bluesiinkin vivahtavilla levytyksillä. Nähdessään jotain, mistä piti: Silmät lautasena. PS
JIMMY HUGHES JIMMY HUGHES I Worship The Ground You Walk On / A Shot Of Rhythm And Blues (Fame 45-1006) Tuttua touhua, mutta menköön. Tenderin taustalla taisi vaikuttaa Buddy Motola, joka oli veljensä Georgen tavoin monessa mukana länsirannikon indie-kuvioissa. En nyt muista, miksi olen joskus ollut tästä erityisen innoissani, ehkä latinomaisesti kilkuttelevan rytmin ansiosta, mutta hyvä niin – kappale on rytmiä bluesia koko rahalla. Ei ihme, että hän sai lempinimekseen näihin aikoihin ”Atomic Adams”. Myyntiin sinkulalta taidettiin silti suunnitella Charles Singletonin ja Rose Marie McCoyn kynäilemää I Owe My Heart To You -liekitystä, sillä edellinen tehoduon Adamsille loihtima esitys, Hurts Me To My Heart, oli R&B-ykkönen syksyllä 1954. Rhodesin esitys on hänen oma sävellyksensä ja jo vuodelta 1962, joten tämä raamatulliselta kuulostava sanoitusteema, maan muuttuminen muhevaksi ihaillun jalkain alla, on selvästi inspiroinut sanan saattajia hyvässä musiikissa. Isoa touhu ei ollut, enemmänkin varmaan onnenonkimista ja unelmointia siitä, että jostain julkaisusta tuli paikallinen hitti, jonka saisi sitten liisatuksi major-yhtiölle. Helmissä #64 mouhosin Jimmy Hughesin vuoden 1964 hienosta Fame-sinkusta I Want Justice / I’m Getting Better, ja yhtä lehteä aiemmin oli puhetta siitä, kuka levyttikään autiosaariversion R&B-laakista. 60 Blues News 5/2024 kauan, syynä Herald-kiekon B-puolelle sijoitettu Love Ain’t Nothin’ To Play With. Vaikka Adams ei yltänyt enää entiseen, kolmeen listaykköseen 1953–1954, hän jatkoi uraansa 1960-luvun puolelle ja oli myöhemmin mukana gospel-kuvioissa. Olen edelleen sitä mieltä, että lähtisin matkoille Arthur Alexanderin Dotesitys mukanani, mutta annetaan Hughesille sauma horjuttaa mieltäni. Myös The Blonde Bomberin eli Walter Rhodesin pikkulevyiltä löytyy I Worship The Ground You Walk On, mutta vastoin muistikuvaani minulla ei ole sitä. Hollywood 28 toiminut Tender-yhtiö, jonka tunnetuin julkaisu on The Shieldsin You Cheated – kerrankin niin päin, että musta lauluyhtye kopioi vaaleampaa alkuperäisesitystä (The Slades). Spooner Oldhamin ja Dan Pennin sävellys tunnetaan paremmin Etta Jamesin versiona, sieltä levottoman I Got You Babe -coveresityksen kääntöpuolelta Cadet-sinkulla se löytyy, mutta en nyt ala punnitsemaan näitä sen kummemmin keskenään: kumpikin on kyllä tunteellinen riuhtaisu. The Shieldsin osalta tässä onnistuttiinkin, sillä Dot julkaisi kappaleen näihin aikoihin. Single on ilmestynyt loppukesästä 1966, ja B-puoli on niin sanottu hälylevy alun ja keskivaiheen tanssiporukkahurrauksineen. Tämä jatkoyritys ei sytyttänyt samalla tavalla, eikä ihme: koukku puuttuu. Käännetään sitten poskea keräilijöiden arvostamaan I Worship The Ground You Walk On -raitaan, joka on syväsielua. USA:n väestötiedoista kertoo jotain se, ettei Faye Adamsin olinpaikasta (tai mahdollisesta kuolinajasta) ole varmaa käsitystä oikein kenellekään, vaikka vielä 1998 Rhythm and Blues Foundation palkitsi hänet elämäntyöstään. Lindy Waden osalta ei ollut vaaraa siitä, että tarjouksia olisi sadellut: esittäjällä on sen verran turvetta kainalossa, ja kissalautakin naukuu Johnny Sorrow’n soolossa niin vanhahtavasti, että korkeintaan joku B-luokan westernohjaaja olisi voinut olla kiinnostunut kappaleista rainansa säestykseksi. Wade osaa ehdottomasti laulaa, ja haikailee Brenda Leen perään koko sydämestään.. Vaikka kuulostan edellä ehkä tylyltä, jotain sympaattista näissä kaihoisissa nuotiolauluissa on. Tuomio keskittyneen kuuntelun jälkeen: Hyvästä biisistä ei saa huonoa millään, ja Famella rakennettu sykkivä sovituskin on soiva peli, mutta ei tämä kyllä Alexanderin tulkintaa uhkaa. Valittamista ei ole myöskään Faye Adamsin suorituksessa: tämä on aika kaukana Shake A Handin pidättelevyydestä, sillä laulajatar on nyt suorastaan ärhäkällä päällä. Highland Ave. Pikakuuntelun perusteella pitäisi kyllä olla, ehkä sitten ensi kesänä... Sinkulan julkaisija on osoitteessa 1309 No. LINDY WADE LINDY WADE Brenda Lee / Johnny Sorrow (Tender 515) Lapsinäyttelijänä aiemmin tunnettu Lindy Wade on päässyt levylle kesällä 1958
LARRY BRIGHT LARRY BRIGHT When I’m With You / (I’m A) Mojo Man (Tide 45-T-0012) Ettei touhu menisi ihan ajelehtimiseksi leppoisilla laineilla, isketään tähän väliin lautaselle länsirannikon pikkumerkkien villimies tai pitäisikö sanoa mojo man Larry Bright. Se lennätti kunnon kivenmurikan levypomon kotitalon maisemaikkunasta sisään... Blues News 5/2024 61 Kaiken lisäksi Johnny Sorrow on prujattu annapoismaisesti vanhaan kunnon Hand Me Down -folkkariin, joten tästä levystä maksoi mielellään vaaditut viisi euroa. Silloin ei puhunut suu vaan nyrkki. Vuonna 1951 syntynyt McNeir on tehnyt pitkän uran soulissa. Yritin kuunnella, kumpi näistä versioista on tällä hyvin ruttuisella ja naarmuisella Tide-sinkulla, mutta taikakaluni ovat nyt sen verran sekaisin, etten ole ihan varma. Tämän raaka Mojo Workout (Dance) -pikkuhitti tammikuulta 1960 on ollut hallussa jo pitkään, mutta nyt kun tuli vastaan toinen aihetta sivuava julkaisu, niin iskin lujaa kiinni. Erityisesti puolitempoinen, tarttuva Wendy Is Gone miellyttää, ja tällä kertaa edes vinkuva syntikka ei pilaa esitystä. Näissä Brightin levyissä on se juju, että tietämättä sen enempää yksityiskohtia niitä voisi luulla afroamerikkalaisten artistien esityksiksi. Ajauduttuaan pattitilanteeseen, jossa hän ei kyennyt levyttämään enää kummallekaan, Bright ilmestyi joku autereinen aamu Christien oven taakse. Lisäksi Brightin ääni on karhea, mutta silti jotenkin korkean ilmeikäs. Levyllä on yllin kyllin syvää tulkintaa, ja McNeir on ollut kynäilemässä kaikkia levyn kappaleita itse. Hän hyppäsi Levi Stubbsin saappaisiin vuonna 1999 ja on kuulunut siitä lähtien Four Topsin miehistöön. Tällä EP:llä tämä sama hyvä jatkuu: sopivan leppoisa laulu, tarpeeksi vireä tausta ja upeasti liitävä jousittelu on sellainen yhdistelmä, että olen täysin myyty. Vuoden 1959 kiekolla oli It’s Just A Matter Of Time, josta oli hiottu särmät juuri sopivasti Bentonin silkinpehmeän esittämisen tieltä. RONNIE MCNEIR RONNIE MCNEIR Wendy Is Gone / Give Me A Sign (Prodigal P614) Tänne on aikoinaan tuotu cut out -painoksina soul-albumeita, joiden laatu ei ole vastannut niille lätkäistyä alhaista myyntihintaa. Hienointa on, että laulajan 49 listahitistä (1958–1966) itseltäni puuttuu vaikka miten monta: näitä saa eurolla parilla, mutta musiikki levyillä on täyttä kultaa. Keräilysaittien mukaan (I’m A) Mojo Man -kappaleesta on liikkeellä kahta eri versiota – lyhennetystä on poistettu Brightin ”I got the biggest mojo in the land” -rehvastelu lopusta, mutta ajettu raidalle sen vastineeksi marakassia. Tämänkin levyn myyntisivuksi tyrkytetty When I’m With You on sitä osastoa: se keinahtelee latinosävyin, ja taustalla huhuilee tummalta kuulostava taustakuoro. BROOK BENTON BROOK BENTON Make A Date With Brook Benton: Thank You Pretty Baby / With All Of My Heart / So Many Ways / I Want You Forever (Mercury ZEP 10046) Brook Bentonin syvään ääneen sytyin Maxi Marketista 1970-luvun lopussa löydettyjen “Cruisin’“-albumien ansiosta. Oli mojoa bulilla tai ei, Bright otti tarinoiden mukaan reippaasti yhteen Tiden omistajan Ruth Christien kanssa, kun ei saanut tältä korvausta hitistään, ja hankaloitti uraansa solmimalla kilpailevan sopimuksen Rendezvous-yhtiön kanssa. Kun tämä single osui näppeihin, olin vähän epätietoinen, ovatko kappaleet albumilla. Bentonille vuosi 1959 oli yhtä hulinaa: sinkut nousivat B-puolia myöten listoille, tältä EP:ltä kolme ensimmäistä kipaletta, ja neljäskin vielä Kanadan puolella satasen pintaan. Edellä kuvailtu taikasauva heiluttaa näistä neljästä kappaleesta komeimmin ylvästä Thank You Pretty Baby -raitaa, mutta levyn balladitkin ovat täyttä asiaa. Keikkaa näyttää pukkaavan edelleen, vaikka McNeirin tavoin tulta kantavat nyt alkuperäisjäseniä nuoremmat laulajat.. Yksi näistä nykypäivänä halutuista, mutta suomalaisdivareissa pyörineistä pitkäsoitoista on laulavan pianistin Ronnie McNeirin nimikkoalbumi detroitilaisella Prodigal-merkillä vuodelta 1975. Ovat, paljastui myöhemmin, kiltisti levyn B-posken viimeisinä, mutta singleä pyöritellessäni olen päässyt jotenkin paremmin sisään McNeirin musiikkiin kuin liian harvoin lautaselle päätyneen albumin osalta
Blues-osiossa käsitellään varhaisia artisteja, kuten Robert Johnson, Son House ja Blind Willie Johnson. Salo lausui spoken wordina Sun Ran ajatuksia Faarao Pirttikankaan johtaman Caravanin soiton mukana. Jorma Riihikoski BN likee kirjallisuutta:. Musiikin ja sen muotojen muutokset 3. Tapahtuma keskittyi Sun Ra -astrologiseen henkisyyteen ja avaruusmatkailuun. Samalla Salo myös syventyy omiin kohtaamisiinsa Suomessakin vierailleiden artistien kanssa. Iro haarla nousee myös tässä kirjassa esiin muutamaan kertaan jazzin henkisemmän suuntauksen edustajana kotimaassamme. F r e e j a z z i n uranuurtajista esittelyyn on valittu John Coltrane, Alice Coltrane, Don Cherry ja Albert Ayler. Chicagon AACM:n voimahahmot Muhal Richard Abrams ja Art Ensemble of Chicago -yhtye sekä basisti William Parker saavat niin ikään omat jaksonsa. Laulajista erityisesti Mahalia Jakcsonin urasta saa erittäin hyvän ja tarinallisen kuvan. Kolmannessa kohti nykypäivää ulottuvassa osuudessa pohditaan post-traumaattista orjuuden historiaa. Vaikutteet Afrikasta ja Intiasta tunkeutuvat esille näiden artistien musiikissa ja vaihtelevissa elämäntilanteissa. Yhteisöllisyys henkisessä musiikissa ja jazzissa voimistuu Sun Ra Arkestran ja Art Ensemble of Chigacon esittelyissä. Siitä, että se on saattanut tämän tärkeän työn päätökseensä kovien kansien väliin. Blues News 5/2024 67 MARKKU SALO MARKKU SALO Orjalauluista hiphoppiin – Mustan musiikin sielua etsimässä (Aviador, ISBN 9789523812932, 460 s.) Markku Salo on saanut tittelikseen “jazzpastori” erilaissa kulttuuriympyröissä. Afrikkalais-amerikkalaisen hengellisyyden hän on löytänyt säveltäjien ja muusikoiden tavassa olla olemassa itselleen, toisille ihmisille, elollisille olioille ja kaikkea muuta suuremmalle voimalle. Elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa ja niistä piirtyy hyvin amerikkalaisen jazzskenen maailma 1960ja 1070-luvuilla. Tätä hänen kirjoittamaansa kirjaa voidaan pitää evankeliumina tai epistolana edellä mainitulle. Individualismi ja yhteisöllisyys poukkoilevat koko ajan esiin Salon tekstissä erilaisissa konteksteissa. Sen ohella Salo myös tutkiskelee omaa tapaansa nähdä spiritualisuus musiikin kuuntelijan ja diggarin maailmankuvassa. Samalla hän spiritualisoi kuuntelijaa havahtumaan sisäisiin maailmoihin, joissa jazzia, bluesia, gospelia – tai miksei muitakin genrejä kuunneltaessa liikutaan. Arvostan suuresti jazzpastorin toimintaa sanoman levittäjänä maakuntatasolla: “You gotta teach what you preach!” Kirjassa on kovat kannet ja lähes 500 sivua sisältöä kaikkine liitteineen ja lähdeluetteloineen. Viitteitä löytyy tekstistä 1300 kappaletta. Hiphop-suuntausta avataan oikeastaan vain yhden artistin kautta, Lecrae Devaughn Mooren. Salolla on ansionsa myös akateemisen tutkimuksen saralla ja kirjaa varten on nähty suunnattomasti vaivaa lähdeaineistojen sekä haastattelujen läpikäynnissä. Gospel-kirkkojen vaiheet käydään läpi tarkasti ja viljellen koko ajan tarinoita asian ympärillä. Viime toukokuussa Salo johti Astro Can Caravania matineakonsertissa Kalajoen kristillisen opiston juhlasalissa. Lopuksi hän sanoo pyrkineensä tuomaan esille, miten Jumalan etsintä ja hengellisen kodin löytäminen ovat kuultavissa afrikkalais-amerikkalaisessa instrumentaalija vokaalimusiikissa. Itse olen päässyt tutustumaan Salon pastorointiin hänen parilla käynnillään seremoniamestarina täällä Kalajoella, mm. Kirja penkoo perusteellisesti kolmea aiemmin esitettyä pointtiaan. Samalla Salo naulaa kolme pointtiaan, joiden kautta hän tarkastelee asioita: 1. Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi käsitellään bluesin ja gospelin hengellisyyttä, sitten afrikkalais-amerikkalaisen jazzin. Mukana ovat Duke Ellington ja Mary Lou Williams, hard bopista ponnistaneista Charles Mingus ja Yusef Lateef. Arkestra-yhteisön rakentanut Sun Ra poikkeaa henkisyydestä, sillä hänen sanomansa kulkee astraalitasolla Egyptistä avaruusaluksille. Lisäksi lopussa käsitellään 50 sivun verran spritualisuutta ajassa kohti nykypäivää. Iro Haarlan ja Seppo Kantosen yhteiskiertueella, jossa Salo opasti ja kertoi musiikin taustoista ja lausui muutaman runonkin asiaan liittyen. Alaotsikko on ”mustan musiikin sielua etsimässä”, ja Salo pohdiskeleekin tätä hengellisyyden ja sprituaalisuuden merkitystä muusikkojen musiikissa ja elämän virrassa. lyriikoiden pohjalta. Kahdensadan sivun jälkeen siirrytään jazzin puolelle. Sun Ran luku on mieleenpainuva osuus, olenhan itsekin nähnyt hänet Helsingin Lepakossa vuoden 1984 kiertueellaan. Sprituaalisuus kamppailee koko ajan lääkkeiden ja huumeiden kanssa ylivallasta. Afrikkalais-amerikkalaisten yhteisöjen muodonmuutokset, niistä keskeisimpänä moderni yksilöllistyminen 2. Bluesin osalta kerrotaan lyhyesti myös kitaristi Walter Troutin urasta ja henkistymisestä. Nämä omat muistelujaksot tuovatkin vähän hengähdystaukoa tiiviille lähteistä poimituille tiedoille levytyksistä, kokoonpanoista, levyjulkaisuista ja niihin liittyvistä sopimuskoukeroista. Esittelyt ovat kuin pienoiselämäkertoja, joissa musiikkia, lyriikoita ja elämän kohtaloita kuvataan detaljirikkaasti – painottaen henkisyyttä ja kamppailua ankarissa olosuhteissa.Sitä ennen on pitkä prologi siitä, kuinka lähestyä spiritualiteettiä musiikissa. Kiitokset Aviador-kustantamolle, joka jatkaa hienosti suomalaisten musiikkikirjoittajien töiden julkaisemista. Musiikin funktionaalisen aseman muutokset afrikkalais-amerikkalaisten yhteisöissä sekä laajemmin heidän kulttuurissaan ja globaaleilla musiikkimarkkinoilla. Markku Salo on tehnyt valtavan työn kaivaessaan kaiken kansien sisällä olevan faktatiedon. Lecrae edustaa kristinuskoon liitettävää rap-osastoa ja hänen päätyötään ”Gravity”-albumia tarkastellaan mm
Juurtumista perinteisempään ilmaisuun, isän työn jatkamiseen, levyllä alleviivaa 13 sekunnin tuokio, jossa Lonnie (kuoli 2017) antaa omaäänisen siunauksensa pojalleen työnsä jatkajana ja kehottaa tätä pitämään blues elossa. Hän laulaa kokeneensa niin köyhyyttä kuin rasismiakin, mutta “I’m. Bändi tosiaan perustettiin Austinissa, Teksasissa jo 1974, vaikka me bluesin ystävät tunnemmekin sen parhaiten 1980-luvun timanttisten albumien sarjasta alkaen ”What’s The Wordistä” (1980) ja päättyen ”Tuff Enuffin” (1986) megamenestykseen. Kaikki toimii. Tunnustan, etten ole enää viime vuosina kovinkaan tarkoin seurannut Ukkoslintujen edesottamuksia, mutta onhan toisaalta bändin edellisestä studioalbumista ”Strong Like That” (2016) kulunutkin jo kahdeksan vuotta. Ronnie soitti isänsä bändissä 12 vuotta, kunnes perusti oman levymerkin Watchdog Recordsin ja julkaisi sillä esikoispitkäsoittonsa ”Golddigger” (1998). Niinpä Fabulous Thunderbirdsin uusi albumi ei etukäteen synnyttänyt järin suurta innostusta, mutta jo voimakas avausbiisi Struck Down By The Blues muutti tilanteen kertaheitolla. Lonnie ei todellakaan tarjoillut kaikkea hopealautaselta, vaan Ronnie aloitti hänen yhtyeensä roudarina, kunnes ”ansaitsi” päästä basistiksi ja lopulta bändin kakkoskitaristiksi. Se on yksi albumin kohokohdista, rakastettavasti tunnelmoitu akustinen tulkinta, jossa Kim Wilsonin huuliharppu saa seurakseen Bonnie Raittin (laulu), Keb’ Mo’n (laulu ja slidekitara), Taj Mahalin (laulu) ja Mick Fleetwoodin (lyömäsoittimet). Kysymys ei ole enää siitä, miten upeasti hän laulaa ylistihän arvostettu Washington Post häntä jo aiemmin sukupolvensa parhaaksi laulajaksi – vaan siitä, mistä hän laulaa. Nykyisillä jäsenillä on tosiaan isot saappaat täytettävänä, kun ajatellaan, millaisia tekijöitä T-Birdseissä on vuosien varrella soittanut Jimmie Vaughanista ja Duke Robillardista alkaen. Harri Aalto THE FABULOUS THE FABULOUS THUNDERBIRDS THUNDERBIRDS Struck Down (Stony Plain SPCD 1495) Oh-hoh! Nyt pääsivät vanhat kunnon TBirdsit yllättämään oikein kunnolla ja vieläpä erittäin myönteisesti. Tuloksena syntyi nopeasti 17 uutta biisiä, joista juhlalevylle valittiin yhdeksän ja niiden jatkeeksi yksi cover-versio vuosikymmenten RONNIE BAKER RONNIE BAKER BROOKS BROOKS Blues In My DNA (Alligator AL/ ALCD 5023) Kuuluisan isän pojalla ei aina ole niin helppoa. Se ei ollut enää tavanomainen kooste bluesia, soulia ja rockia, vaan mukaan sekoittui americanaa ja kantriakin. Kaikki lähtee kuitenkin onnistuneesta sävelmateriaalista. Tästä on erinomaisena esimerkkinä Payback Time, jossa ZZ Topin Bill Gibbonsin kitara ja Wilsonin huuliharppu viettävät makoisia hetkiä. Osana Lonnie Brooksin kiertue-elämää Ronnie-pojalle tulivat tutuksi monet bluessuuruudet, kuten B.B.King, Koko Taylor ja Albert Collins, josta tuli hänelle jopa jonkinlainen varaisä. Ukkoslinnut tosiaan käy uusien biisien kimppuun ärhäkästi, kuin nuoruuden innolla. Sitä itseään Ronnie Baker tarjoilee kappaleissa kuten vanhan koulukunnan blueskaavaa edustavassa biisissä Robbing Peter To Pay Paul ja ennen kaikkea levyn pisimmässä, voimakkaassa kitaranumerossa Stuck On Stupid, jonka hän levytti ensi kerran jo esikoislevylleen 26 vuotta sitten. Kiekko on modernin bluesin juhlaa ja samalla erinomainen näyte siitä,kuinka Ronnie Bakerin musiikki taipuu moneksi: levyllä ovat sulassa sovussa niin Lonnie Brooks, Bobby ”Blue” Bland ja Steve Cropper kuin Angie Stone ja jopa räppäri Al Kaponekin. Nauttikaa! Harri Aalto SHEMEKIA SHEMEKIA COPELAND COPELAND Blame It On Eve (Alligator AL/ ALCD 5022, LP/CD) Shemekia Copelandista, 45, on kehittynyt yksi modernin bluesin tärkeimmistä äänistä. Tätä taustaa vasten uusi levy ”Blues In My DNA” on hieman erilainen, mutta ei yhtään huonompi saavutus. Ja ovathan ”Struck Downin” elämänmakuiset biisit aivan eri planeetalta kuin edeltävän albumin jotenkin ponneton tarjonta. Juhlalevyn onnistumisen kummisetänä toimi Stony Plain Recordsin johtaja Geoff Kulawick, joka johdatti kanadalaisen blueskitaristin Steve Strongmanin ja yhtyeen ainoan alkuperäisjäsenen, huuliharpisti ja vokalisti Kim Wilsonin yhteen. Aikaa siihen meni, mutta tulos on sen arvoinen. Mutta ennen kaikkea levy sisälsi mustan äidin huolestuneita kannanottoja tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista, kuten rasismista ja jakaantuneen not complaining, I’m just explaining, I got love in my blood, blues in my DNA”. Nimekkään Jim Gainesin tuottama ”Blues In My DNA” on vasta Brooks Juniorin viides albumi ja erittäin vahva näyttö siitä, kuinka hän on todellakin löytänyt oman tiensä. Harvakseltaan levyttävä Ronnie Baker jatkaakin komeasti soihdunkantajana tällä omalla Alligator-debyytillään. Osa yleisöstä ajattelee, että hän on syntynyt hopealusikka suussa ja saa kaiken valmiina. Ronnie Baker Brooks on itse tiivistänyt mainiosti sen, mistä hänen musiikissaan on pohjimmiltaan kysymys: ”Dad started the fire, Albert poured the gas on it and Koko put the grill on”. Tultuaan poikalapsen äidiksi Shemekia Copeland julkaisi uralleen käänteentekevän albumin ”America’s Child” (2018). ”Struck Down” on niitä fiksuja levyjä, joissa nimekkäät vierailijat eivät ole itsetarkoituksellista täytettä, vaan he palvelevat ennen kaikkea kokonaisuutta. 68 Blues News 5/2024 LEVY TUTKAILUT takaisesta Memphis Minnien biisistä Nothing In Rambling. Jotkut taas ajattelevat, ettei hän koskaan pääse isänsä pitkästä varjosta, löydä omaa ääntään. Onpa hieno come back -levy, onpa todella. Bändihän on huimassa vireessä, tekisipä mieleni sanoa kuin uudelleen syntynyt. Levyn monipuolisuudesta kertovat pehmeää Memphis-soulia edustava balladi Accept My Love ja raskasriffinen rock Instant Gratification. Tällä kertaa mukana ei ole nimekkäitä vieraita, ellei sellaisena pidä edelliselläkin levyllä mukana ollutta rokkari ”Big Head” Todd Park Mohria, jota kuullaan Ronnie Bakerin rinnalla säveltämässään biisissä All True Man. Kaikki kuitenkin lähtee bluesista, kuten Ronnien elämäntarinaa ruotiva nimikappale kertoo. Tiukassa vedossa olevan Fabulous Thunderbirdsin kelpaa nyt nautiskellen soittaa Wilson-Strongman -yhteistyön hedelmiä kuten I’ve Got Eyes, That’s Gold ja vaikkapa The Hard Way. Aivan yhtä pätevä todiste hyvin harkitusta vierailijavalinnasta on Terrance Simien, jonka haitari johdattelee cajun-tunnelmiin biisissä Don’t Make No Sense. Hänen edellinen, Provoguen julkaisema albuminsa ”Times Have Changed” (2017) oli kouluesimerkki tämän neuvon täyttymyksestä. Kim Wilsonin, 73, ääni on upeassa kunnossa ja bändi huippuvedossa. ”Struck Down” on T-Birdsien 50-vuotisjuhlalevy, eikä todellakaan mitään väsynyttä kelailua. Nuori kitaristi imi kuuluisuuksilta vaikutteita minkä ehti, mutta otti myös vaarin ”Jäämies” Collinsin neuvosta: ”Take what you like from what we do and make it you”. 20 vuotta debyyttialbumin (”Turn The Heat Up”, 1998) jälkeen kaikki muuttui. Brooksin musiikin ainesosia ovat blues, rock, soul ja funk, jotka voimakkaasti kitaravetoisessa musiikissa sekoittuvat persoonallisella tavalla. Mutta ei huolta, todella mainiosti leiviskänsä täyttävät Johnny Moeller (kitara), Bob Welsh (piano, kitara), Rudy Albin (rummut) ja Steve Kirsty (basso, saksofoni). Albumin kannessa Ronniella on jopa sama kitara kuin Lonnieisällä tämän ensimmäisen Alligator-levyn (”Bayou Lightning”, 1979) kannessa. Se oli kuin match made in Heaven, sillä herrojen kemiat toimivat alusta asti loistavasti yhteen. Hienosti toimivia kappaleita kaikki, mutta paras kaikista on kyllä Sideline, Wilsonin aikuisen miehen tunteella laulama levyn hidas päätös, jonka kruunaa Steve Kirstyn fonisoolo. Kosketinsoitintukea tarjoilevat Rick Stiff (piano) ja Clayton Ivey (Hammond B3). Ronnie Baker Brooks (oikealta nimeltään Rodney Dion Brooks), legendaarisen Chicagoblues-artistin Lonnie Brooksin poika, on ratkaissut tällaiset ennakkoluulot sinnikkäällä työllä. Brooksin bändi on muutenkin pelkistetty, mutta odotetun tiukka: Will McFarlane (rytmikitara), Dave Smith (basso) ja Steve Potts (rummut)
Hänen äänessään on syvyyttä, tunnetta ja ulottuvuutta. Vaikka olen pidemmän aikaa kuunnellut Estrinin levyjä, niin näin tiukkaa tuuttausta häneltä en ole aiemmin kuullut. Levyt olivat suuria arvostelumenestyksiä, ja Shemekialle ropisi arvostettuja palkintoja. Benoitin virtuoosimainen kitarointi sitoo yhteen sinänsä erilaisia kappaleita kuten levyn ehkä rootseimmat tunnelmat tarjoava The Ghost Of Gatemouth Brown, kunnianosoitus Louisianan legendalle Clarence ”Gatemouth” Brownille, sielukkaasti laulettu Still Gray tai loisteliaaseen kitarasooloon huipentuva hidas blues Overdue. ”I Hear Thunder” on täyteläinen ja hienosti toimiva kokoelma biisejä, jotka koostuvat Tab Benoitille tyypillisistä aineksista eli bluesista, rockista, soulista ja cajunista. Uran uudelle vaiheelle tärkeä virstanpylväs toteutui 2017, kun hän perusti oman levy-yhtiön Whiskey Bayou Recordsin. Harri Aalto ALBERT ALBERT CASTIGLIA CASTIGLIA Righteous Souls (Gulf Coast) Albert Castiglian kesällä 2024 ilmestynyt albumi on varsin positiivinen poikkeus hänen tuotannossaan, sillä tällä kertaa lisämausteita keittoon tarjoillaan lukuisien vierailijoiden voimin. Yhdysvaltain holtiton asekulttuuri, katujen väkivalta ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Vaikkei Albert Castiglia suurimpiin suosikkeihini kuulu vieläkään, niin ”Righteous Souls” on mainio levy ja siten pakkohankinta herran faneille sekä suositeltavissa kaikille tiukemman bluesrock-kitaran ystäville. Lisäksi hän sävelsi joko yksin tai yhdessä toisen louisianalaiskitaristin Anders Osbornen ja/tai maineikkaan The Meters -basisti George Porter Jr:n kanssa 10 vahvaa biisiä. Sen sanoma on yhä ajankohtainen. Shemekia itse kertoo halunneensa levyilleen myös iloa ja hymyä. Samaa asiaa ei jankuteta, vaan musiikki saa uusia muotoja ja aiheet ovat tuoreita. Samalla levyjen rakenteet vakiintuivat. Shemekia itse on erinomaisessa vedossa. Ja jokaisella levyllä on myös aina yksi Shemekian isän, teksasilaisen blueskitaristin Johnny Copelandin biisi. Se on kuin käyntikortti siitä, mitä seuraa. Hän äänitti, miksasi, masteroi ja tuotti levyn omassa Whiskey Bayou -studiossaan. Nimikappale kertoo naisen oikeudesta päättää omasta kehostaan, ja esimerkiksi Broken High Heels kommentoi ilmastonmuutosta ja poliitikkojen välinpitämätöntä suhtautumista siihen. Varsin lennokkaasti lähtee tämäkin kappale. Mutta ei pelkoa, kysymys ei ole menestysreseptin monistamisesta. Keinuvan sovituksensa ansiosta versio on onnistunut. Ajankohtaisia aiheita lauluihin antoivat mm. Heti kärkeen on sanottava, että ”I Hear Thunder” on niitä levyjä, joita todella kannatti odottaa. Ne kertovat usein arkisista asioista, ihmissuhteista, mutta myös luonnosta. Sen artisteja ovat mm. Ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin Benoit on viimein voinut julkaista omalla levymerkillään myös omaa uutta materiaalia. Benoit on urakoinut albumilla hartiavoimin. Toisella Junior Wells -raidalla What My Mama Told Me toimivat vierailijoina Rick Estrin sekä Monster Mike Welch. Painavat näkemykset amerikkalaisesta elämänmenosta saivat seuraukseen myös aiheiltaan toisenlaisia lauluja. Albumin avausja samalla nimikappale I Hear Thunder lyö heti kortit pöytään. Albumi on voimakkaasti yhtenäinen kokonaisuus, mutta siten, että jokaisella kappaleella on tilaa hengittää. Toisaalta hän osaa tehdä laatua myös rennolla kädellä, kuten Is There Anybody Up There, jossa Shemekian kumppanina laulaa americanan erikoismies Alejandro Escovedo. Parivaljakko oli mukana myös edellisillä albumeilla, kuten myös basisti Lex Price ja rumpali Pete Abbot. Kun Benoitin ensimmäiset albumit tuottanut Justice Records kaatui, hänen oikeutensa siirtyivät ketjussa levy-yhtiöltä toiselle ilman, että artistilla itsellään oli siihen mitään sanomista. Alastair Greene, Damon Fowler ja Eric Johanson. Benoitin käsissä kuusikielinen laulaa väkevästi, varsin raa'alla soundilla. Sitä täydentää hänen maanläheisellä tavalla rosoinen laulunsa, joka istuu hyvin äänekkääseen kitaratyyliin. Niin kauan kesti oikeustaistelu levytysoikeuksista. Kitaroiden kaksintaistelu on tuhtia, mutta onneksi meno kevenee seuraavalla raidalla, kun Castiglia ja Gary Hoey tarttuvat peltikoppaisiin ja saamme hetken slidekitarailoittelua. Kannattaa huomata, että kovista aiheistakaan laulaessaan hän ei saarnaa, ei jankuta eikä agitoi. Studiossa Benoitin kanssa työskentelivät Osbornen ja Porterin lisäksi vanhat soittokumppanit kiertuekokoonpanosta, basisti Corey Duplech ja rumpali Terence Higgins. Se oli varmasti raju ratkaisu, kun muistetaan, että hänen edellinen albuminsa ”Medicine” (2011) oli kiitelty arvostelumenestys ja Blues Music Awards -palkittu teos. Popa Chubbyn avustama avausraita on varsinaista kitarakirnuamista ja raskaasti kulkeva kappale kirkuvine kuoroineen ei lupaa hyvää. Benoitin käsittelystä niistä syntyy persoonallinen, jopa jäljittelemätön keitos, jonka maku on muheva kuin tuntikausia haudutettu gumbo. Kun vieraslistalta löytyy sellaisia nimiä kuin esimerkiksi Rick Estrin, Joe Bonamassa sekä Gary Hoey, niin eihän lopputulos voi olla huono. Eric Claptonin iki-ihana All Our Past Times on puolestaan Castiglian ja Danielle Nicolen duetto ja toisessa kitarassa vierailee Joe Bonamassa. Monet lauluista syntyivät veneessä Louisianan suoalueella, Benoitille tärkeässä ympäristössä. Sitä itseään ja syvältä sittenkin on Johnny Copelandin tuotannosta valittu Down On Bended Knee, jossa Shemekia pääsee oikein kunnolla venyttämään äänijänteitään ja Kimbrough kitarankieliä. Blues News 5/2024 69 yhteiskunnan nostattamasta väkivallasta ja suvaitsemattomuudesta. Etenkin kitaraosasto on edustettuna kiitettävän hyvin. Jatkoa seurasi ja Copelandin esittämä kritiikki epäoikeudenmukaisuutta ja epäkohtia mukaan vain kasvoi ja terävöityi seuraavilla albumeilla ”Uncivil War” (2020) ja ”Done Come Too Far” (2022). Ainoa miinus pitää antaa siitä, kun kansilehdykkä ei kerro kumpi kitaristi on kummassa kanavassa. Albumin sävellyksellisestä ja sanoituksellisesta sisällöstä vastaavat jälleen tuottaja, kitaristi ja urkuri Will Kimbrough ja Shemekian mananageri John Hahn. Se on kovasärmäinen, räjähtävä bluesrock, jossa Benoit ja Osborne päästävät kitaransa irti. Riku Metelinen TAB BENOIT TAB BENOIT I Hear Thunder (Whiskey Bayou WSK2024) Tab Benoit, Louisianan omia polkujaan kulkeva kitaraässä, päättää vihdoin peräti 13 vuotta kestäneen hiljaiselonsa. Normaalista blueskaavasta poikkeavia biisejä ovat myös esimerkiksi akustinen tarina Belle Sorciere, rokkigospel Tell The Devil sekä hauska kantri Tee Tot Payne, kertomus Rufus Payne -nimisestä muusikosta, joka opetti bluesia lapsiikäiselle Hank Williamsille, tulevalle legandalle. Kimbroughilla on taito tehdä kovista asiaaiheista sisältöä korostavan tiukkoja biisejä, kuten Tough Mother, jolla hänen kanssaan nimikappaleen tavoin kitaroi Luther Dickinson (North Mississippi Allstars). Kaikki edellä kerrottu pätee myös uudella albumilla ”Blame It On Eve”. Versio on veret seisauttavan tiukka, lisää tällaista kiitos. Harppubluesin jälkeen saadaan fonilla ryyditettyä menoa, kun Jimmy Carpenter saapuu studioon. Buddy Guyn Ten Dollar Done Fell saa vierailijakseen Josh Smithin. Benoitin ainoa keino oli olla levyttämättä mitään. Uudelle(kaan) levylle Shemekia Copeland ei ole tehnyt yhtään biisiä. Laadun takaavat lasin takana häärinyt, tuotannosta ja äänityksestä vastannut Kid Andersen sekä makutuomarina toiminut Mike Zito. Levyn hurjinta (ja parasta) antia on Junior Wellsin Come On In This House, jonka vierailija on Rick Estrin. Benoit allekirjoitti kaksikymppisenä tulokkaana esikoisalbumistaan ”Nice And Warm” (1992) levytyssopimuksen, joka osoittautui myöhemmin todelliseksi orjakontrahdiksi. Onneksi meno tasoittuu kakkosraidalla, kun Alabama Mike pääsee ääneen. Väkevä blues ei kuitenkaan tällä kertaa ole levyn viimeinen biisi, vaan albumin päättää Heaven Help Us All, Ron Millerin gospel-vaikutteinen Motown-soul, joka oli Stevie Wonderin singlelevytys vuodelta 1970. Live-keikkoja hän on myös tehnyt koko ajan. Ally Venablen avustama Till They Take It Away menee jossain BonamassaHendrix-Jimmy Page -akselilla. Mutta ei Benoit toki toimettomana ole ollut. Vanha sotaratsu You Can’t Judge A Book By The Cover heitetään Rayne ja Albert Castiglian duettona Christone Kingfish Ingramin vetäessä kakkoskitaraa. levy tutkailut. Hän on aktiivisesti työskennellyt kotiseutunsa ympäristöasioiden puolestapuhujana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Hänen vibratonsa on sangen persoonallinen
Kokonaisuus kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä huolimatta. Vokalisti Meghan Parnell ja slide-kitaristi David Barnes perustivat yhtyeen 2017. Voi vain kuvitella, kuinka tärkeä se on Tab Benoitille, kaiken hänen kokemansa jälkeen. Epäilemättä Tedeschi Trucks Band on yksi Bywater Callin suurista vaikuttajista, mutta ei vertailu 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkuvuosina vaikuttaneeseen erinomaiseen Delaney & Bonnie and Friends -kokoonpanoonkaan ole täysin vailla pohjaa. Tai uusi ja uusi. Hyvä sentään, ettei ykkösosan Elton John -hirvitys saanut jatkoa! Harri Aalto AISHA KHAN & AISHA KHAN & FRIENDS FRIENDS The Magnificent Twelve (Folc FOLC229, LP) Lontoon kiistaton vintage-kuningatar on laulaja-lauluntekijä Aisha Khan. Luonnollisesti Lontoon runsaan rockabilly-klubitarjonnan seurauksena hän perusti ensimmäisen bändinsä Tiger Lily & The Jitterbugs, joka esiintyi useiden vuosien ajan ympäri Britanniaa sekä Eurooppaa erilaisilla jazz-, bluesja rock & roll -festivaaleilla, klubeilla ja tapahtumissa. Etenkin kun kymmenen kappaletta on Aisha Khanin itsensä kirjoittamia. Edeltäjänsä tavoin levyllä on kahdeksan biisiä ja pituutta vain vanhan LP-levyn mitalta, hieman yli puoli tuntia. Yli 25 vuoden kokemuksella yhdistettynä vertaansa vailla olevaan intohimoon musiikkia kohtaan, hän sekoittaa säveltämänsä alkuperäismateriaalin voimakkaisiin cover-versioihin ja esittää ne kaikki tyylillä, sielulla, lahjakkuudella sekä älyllä. BN 1/2024). Kitaraa, Shepherdin parasta asetta, on nyt selvästi enemmän ja se myös soi kovempaa, biisit ovat lähes kautta linjan parempia ja myös lauluosuudet on jaettu aiempaa tasavertaisemmin. Kun nykyään 99% arviolevyistä saapuu bittivirtana, on varsin positiivista saada arvioitavaksi fyysinen levy ja vieläpä LP-muodossa! Levyn nimi “The Magnificent Twelve” viittaa tietenkin sen kahteentoista kappaleeseen sekä vierailijoihin, joita, kuten arvasittekin, on täysi tusina. Mutta olisihan se ollut toispuoleinen, niin paljon parempi ”Vol. Levyllä on monta mainiota duettoa, joissa mukana on niinkin tunnettuja nimiä kuten vaikka Big Joe Louis, Deke Dickerson tai Big Sandy. ”Shepherd” on bändin kolmas albumi. Ideana tuo ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mutta tällä kertaa toimiva sabluuna. Bywater Call on bändi, joka loistaa tai kaatuu Meghan Parnellin mukana. Tarttuva avausbiisi I Got A Woman (omaa tuotantoa, ei se Ray Charlesin hitti) Kenny Waynen laulamana ja irtonaisesti kitaroimana viestii vahvasti uudistuneesta, energisestä ilmeestä, jota puhallinosuudet nasevasti tukevat. Sen kanssa levyn ykkösbiisistä kilpailee bluesahtava Watch You Go, joka tiivistää Huntin vokaaliosuuksien johdolla erinomaisesti, kuinka vahva KWS Band on nykykunnossaan, kun kaikki toimii. Hän on yhtä lailla viettelevä jazzlaulaja kuin tiukka rytmija bluessolisti, jonka tulkinnoissa on sydänsurua, iloa ja kaikkia mahdollisia tunteita niiden välissä. Häneltä taittuu juurimusiikki laidasta laitaan, kuten jazz, blues ja 1940-/50-lukujen rhythm & blues. Kuitenkin ”Vol. Vahvaääninen Parnell laulaa aivan erinomaisesti, suurella intohimolla. Hänen äänensä ja intonaationsa muistuttaa paikoin hämmästyttävästi loistavaa Susan Tedeschiä, mutta kyllä hän on aidosti oma itsensä. Biiseissä ja bändin tavassa esittää ne on vastaansanomatonta. Tässä vaiheessa arvoisa lukija varmaan jo arvaakin, mihin tai kehen Bayou Man viittaa. Eikä kaatumisesta todellakaan ole pienintäkään merkkiä. Levy on myös selvästi ykkösosaa puhdikkaampi, studiossa on saavutettu live-energiaa. Onneksi Huntin laulama verevä southerntyylin rokki Long Way Down korjaa heti tilanteen, eikä Kenny Waynen tulkitseman ja tulisesti kitaroiman Never Made It To Memphisin jälkeen tuota hetkellistä horjahdusta enää muista. KWS ei ole tinkinyt kunnianhimostaan, mutta vaikuttaa nyt toimissaan varmemmalta ja päättäväisemmältä. Aishan varhaisimpiin vaikutteisiin kuului kaikkea Elviksen ja Sarah Vaughanin musiikista Billy Braggiin ja Northern souliin. Vaikka Parnell ehkä varastaakin suurimman huomion, hän on lopulta yksi osa kiinteää kokoonpanoa, jossa soittavat kitaristi Barnesin lisäksi basisti Mike Meusel, rumpali Bruce McCarthy, uusin jäsen, kosketinsoittaja John Cervin sekä trumpetisti Stephen Dyte ja saksofonisti Julian Nalli. Surullinen tosiasia silti on ja valitettavasti taitaa pysyäkin: Benoitilla ei edelleenkään ole minkäänlaista valtaa pitkän uransa aiempiin tuotteisiin, lähes 20 albumiin. Tämä albumi on tehty todellisella kunnioituksella legendoja kohtaan. Iso bändi siis, ja siltä se kuulostaakin. 70 Blues News 5/2024 Watching The Gators Roll In on leimallisesti yksi näistä bayoussa syntyneistä kappaleista, itse asiassa pienen alligaattorin poikasen läsnä ollessa. Bändi on kolmannelle levylleen hioutunut kypsäksi. Noah Huntin laulamassa Middlessä energialataus ei hyydy, vaikka sovitus vie ajatukset 1970-luvulle puhallinvoittoisen AOR-yhtye Chicagon aikoihin. Pitkän tauon jälkeen uudelleen kuunneltunakaan tilanne ei radikaalisti muutu: Kenny Wayne Shepherdin etsimä uusi ilmaisu on tässä, ajoittain vahvasti soulpainotteisessa ykkösosassa vielä hakusessa. Riku Metelinen BYWATER CALL BYWATER CALL Shepherd (Bywater Call BCR001) Uusi ja oikeasti mielenkiintoinen bändi on aina hauska löytää. Seuraava askel oli laulajan pesti 10-henkisessä big bandissa Blue Harlem, joka soitti swingiä ja jump jivea. levy tutkailut My Guitar Is Crying vertautuu väistämättä George Harrisonin tunnettuun biisiin While My Guitar Gently Weeps, mutta on ihan eri kappale – ja ehkä albumin ainoa huti. Hän on laulanut Richard Berryn, James Hunterin ja Mike Sanchezin kanssa vain muutamia mainitakseni. ”Shepherd” hämmästyttää varmuudellaan ja vakuuttavuudellaan. Levyn ehkä parhaassa biisissä on selviä kaikuja Tom Pettyn tuotannosta, eikä se ole lainkaan huono asia. KWS Bandin erinomainen laulaja Noah Hunt pääsee nyt kunnolla ääneen, ja se on hyväksi koko bändille. Kaikki te, joiden sydäntä lähellä vanhan koulukunnan r&b sekä jump blues ovat, kannattaa levyyn tutustua – ja sitä löytyy hyvin varustetuista levykaupoista. Kun KWS:n oma tuotanto on tätä tasoa, hieman ihmettelee, miksi päätösbiisiksi on pitänyt ottaa vanha ZZ Top -boogie She Loves My Automobile (1970-luvun lopun albumilta ”Deguello”). Juuri sellainen on kanadalainen Bywater Call. Kenny Waynen ääni sopii tähän mainiosti. Vahvasti funkkaava Pressure toimii sekin mainiosti ja sisältää yhden levyn maukkaimmista kitarasooloista. ”Dirt On My Diamonds, Vol. 2” on sinänsä syntynyt samassa paikassa kuin edeltäjänsäkin, Muscle Shoalsin Fame Studioilla, Alabamassa, ilmeisesti jopa samoissa sessioissa. Siinä ovat edelleen mukana myös Muscle Shoalsille tunnusomaiset puhallinosuudet. Hyvä, että levy sai itsenäisen ulospanon, vaikka ykkösja kakkososat olisi yhteisen kestonsa puolesta voitu julkaista yhtenä CD-levynäkin. Kaveriksi suosittelen hankkimaan 2018 ilmestyneen ”Aishaddiction”-kiekon. Kaikki kappaleet ovat hienoja ja aikaa kestäviä. Nyt ei himmailla. Harri Aalto KENNY WAYNE KENNY WAYNE SHEPHERD BAND SHEPHERD BAND Dirt On My Diamonds, Vol. Tuskinpa Louisianan kitaraässä on lukenut julkaisunsa suomenkielistä kritiikkiä, mutta levykokonaisuuden kakkososassa juuri ne monet kritisoimani puutteet on nyt korjattu. Hän jatkaa todellisten diivojen perinnettä. 2” on. Ei tulkinnassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta eipä se kyllä mitään uutta annakaan. 2” on aivan kuin eri planeetalta, paljon hallitumpi ja toimivampi kokonaisuus. Tässä meillä on levy, joka ansaitsee kaiken arvostuksen. 2 (Provogue PRD77251, LP/ PRD77252, CD) ”Dirt On My Diamondsin” ykkösosa viime vuoden lopulla ei innostanut isommin (ks. Jo sen edeltäjät, yhtyeen nimen kerrannut ”Bywater Call” (2000) ja erityisesti kakkoslevy, voimakkaasti soulahtava ”Remain” herättivät huomiota ja saivat myönteisiä arvioita, mutta kovan keikkailun, myös Euroopassa, alustama "Shepherd" tuntuisi olevan se uumoiltu lopullinen läpimurtolevy
Levyn nimekkäin vierailija on Bonnie Raitt, joka duetoi Claytonin kanssa Watersin 1950-luvun alkuvuosien tuotantoon kuuluvan Long Distance Callin. Claytonin ansioksi on sanottava, että hän hoitaa uuden pestinsä kokeneen bluesukon varmuudella. Juuri uskottavuus on Little Featin puolella. Ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Bill Payne ja 1970-luvun alussa ryhmään liittyneet kitaristi Fred Tackett, basisti Kenny Gradney ja lyömäsoittaja Sam Clayton voivat tätä nykyä näyttää kuin ukkokodista karanneilta, mutta ei kannata erehtyä. Pitkän linjan fanit toki muistavat, että jo debyyttialbumilla ”Little Feat” (1971) oli Howlin’ Wolf -combo (Forty-Four Blues/How Many More Years). Bändi on myös liian fiksu veivatakseen niitä kaikkein kuluneimpia bluesstandardeja – parin vuoden takainen liveveto I’ve Got My Mojo Working on tällä albumilla säännön vahvistava poikkeus. Sellainen on ehdottomasti albumin rootsein tuokio For All We Know, jossa Parnell jälleen loistaa Barnesin akustisen ja sähköisen kitaroinnin pohjustamassa ympäristössä. Hieno onnistuminen myös Sam Claytonilta. Pianoa, Hammond B3 -urkuja ja niiden pedaaleilla basso-osuudetkin soittavan maestron kanssa lavalla höyryää pitkäaikainen kokoonpano, kitaristi Aaron Liebermann, rumpali Liviu Pop ja viidellä albumin 11 raidasta bassoa soittava Jesse Williams. Jälkimmäisellä vokalistina oli Sam Clayton. Pitkään toimineilla bändeillä ja kokeneilla artisteilla tuntuu olevan tapana ”palata juurilleen” ja levyttää bluesia, mutta usein soiton takana ei ole aitoa sisältöä. Hieman odottamattomasti se uusii nyt saman Dixon-vedon, mutta tekee siitä verevämmän version. Harri Aalto BRUCE KATZ BRUCE KATZ BAND BAND Back In Boston Live (Dancing Rooster) Kosketinsoittaja Bruce Katzin nimi saattaa tuntua etäisesti tutulta, ei silti ehkä niinkään sooloartistina, vaan nimekkäiden artistien bändeistä. Uusin levy ”Back In Boston Live” on nauhoitettu kahtena iltana Fallout Shelter -nimisessä paikassa, joka äänimaailmasta päätellen on klubi. Hänen raaka, kuin kurkusta alas valutettujen viskigallonoiden turmelema äänensä ”pörisee” vanhojen miesten tapaan, mutta sopii vanhoihin blueseihin uskottavasti. Pääosassa ovat tietenkin Katzin taikomat urkuja piano-osuudet. Instrumentaaleissa, näinkin taitavan sointimaton alta, tämä vain korostuu. Kitara, koskettimet ja puhaltimet vievät ajatukset New Orleansiin. Useiden muiden rutinoitujen muusikoiden tapaan hän on aivan ässä soittaessaan muiden biisejä, mutta hänen oma sävelkynänsä ei yllä samalle tasolle. Vuonna 1992 Katz otti viiden vuoden pestin Ronnie Earlin Broadcasters-yhtyeeseen ja julkaisi myös samana vuonna ensimmäisen sooloalbuminsa ”Crescent Crawl”. Clayton ei todellakaan ole aiemmin esiintynyt päävokalistina, ei edes aiemmin tässä uudessa kokoonpanossa, jossa vokalistin tehtävistä on pääosin vastannut Scott Sharrad. Little Feat on yksinkertaisesti liian kokenut ja asiansa osaava bändi langetakseen moiseen sudenkuoppaan. Biisit kuten Katzin pianon ja Liebermannin slidekitaran varaan rakentuva hämyinen Dreams Of Yesterday tai vahvoja urkuosuuksia sisältävät BK’n Broiler ja Just An Expression ovat sinänsä sujuvasti kuunneltavia, jotka menisivät täydestä Pori Jazzissa, mutta kovin vahvaa muistijälkeä ne eivät jätä. Jälkimmäisessä hitaassa bluesissa loistaa vieraileva huuliharpisti Michael ”Bull” LoBue Bill Paynen urkumaton ja pianon tukemana. Vaikka Katz on A1-luokan kosketinsoitinvirtoosi, ”Back In Boston Live” on onneksi nimenomaan bändilevy, ei Katzin soolokonsertti. Levy on hyvin vahvasti instrumentaalivoittoinen avausraidasta The Czar alkaen. Dickey Betts -vainaa olisi varmasti hyväksynyt tämän täysipainoisen, lähes 10-minuuttisen vedon. Pääosa albumin sisällöstä on 1950ja 1960-lukujen Chess-aarteistoa, vereviä ja omaan aikaamme kunnioittavasti päivitettyjä tulkintoja Muddy Watersin, Willie Dixonin ja Walter Jacobsin alkuperäissävellyksistä. levy tutkailut. Ray Charlesille omistettu päätös For Brother Ray taas on juuri sellainen, jonka voi kuvitella syntyvän kokeneelta muusikolta, jolla on konservatoriotason tutkinto jazzmusiikista. Parempaa on kuitenkin vielä tulossa, vieläpä heti perään. Lisävoimaa tuovat Christian Overton (vetopasuuna) ja Jay Burr (tuuba). tiedättehän. Everybody Knows on hyvin toimiva avausbiisi, joka tarjoaa Parnellille mahdollisuuden avata äänijänteitään ja bändille näyttää irtonaista soitantaansa. Valitettavasti albumin taso ei säily näin hyvänä. Albumi on kooste Bruce Katz Bandin koetellusta materiaalista. Akustisen kitaran johdattelema Colours on jo sinänsä vaikuttava, tunteikas balladi, mutta sitä seuraava Sweet Maria on aivan huippu. Leroy Carrin Blues Before Sunrise saa upean tulkinnan, ja vähintäänkin samaa voi sanoa levyn ehkä yllättävimmästä valinnasta, joka on Allman Brothers -klassikko In Memory Of Elisabeth Reed. Get Your Groovessa Katz takoo pianoa jazzikkaasti biisin koko yhdeksän minuutin pituudelta, kun taas Gary’s Jam on Hammondin juhlaa, johon oman värinsä tuo Liebermannin kitara. Sharradin näin 2015 Amsterdamissa Gregg Allman Bandin konsertissa, jossa hän teki vahvan vaikutuksen erinomaisena kitaristina. Siinä bändi loistaa koko voimallaan. Samaan kategoriaan sijoittuu myös Now And Never, joka on erityisesti rytmiosaston juhlaa funkyn sykkiessä ja puhaltimien soidessa jazzikkaassa sovituksessa. Ääniala on tietysti rajallinen, mutta aito tunne korvaa sen, mikä ikääntymisen myötä on menetetty. Nimenomaan Aaron Liebermannin hieno kitarointi tasapainottaa tilannetta mukavasti, etenkin kahdessa lainanumerossa. Little Feat tuntuu solahtaneen legendaarisen paikan ilmapiiriin kuin kuuma veitsi voihin, sillä bändin esitykset kertovat bluesin sisimmän syvällisestä sisäistämisestä. Se toinen yllätys on, että lyömäsoittaja Sam Clayton, 78, laulaa nyt kaikki levyn yhdeksän biisiä. Little Featin henki elää heissä edelleen vahvana. He tuovat bändiin uutta dynamiikkaa. Samoin edellisellä studioalbumilla ”Rooster Rag” (2012) bändi versioi sekä Mississippi John Hurtia (Candy Man Blues) että Willie Dixonia (Mellow Down Easy). Blues News 5/2024 71 ytyä. Soittaminen Big Mama Thorntonin East Coast -kiertuekokoonpanossa ja pitkäaikainen mukanaolo Barrence Whitfieldin The Savages -yhtyeessä tekivät nimeä tutuksi 1980-luvulla. Little Feat ei ole pitkällä urallaan koskaan aiemmin tehnyt puhdasta bluesjulkaisua, vaikka blues on toki kuulunut rockin, funkyn, rhythm’n’bluesin sekä vähän jazzin ja folkinkin kanssa yhtenä elementtinä bändin rikkaaseen länsirannikon ilmaisuun. Mitä pitemmälle levy etenee, sitä selvemmin käyvät ilmi Katzin omien kappaleiden ongelmat. Albumin huippuhetki. Se on huuliharppuja kitaravetoinen rennon raukea tuokio, jossa vanhojen ystävysten voisi kuvitella istuskelevan laulamassa maalaistalon kuistilla hämärtyvässä illassa. Ei tylsää hetkeä. Sen ovat samaistaneet myös tuoreimmat jäsenet, kitaristi Scott Sharrad ja rumpali Tony Leone. Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin... "Shepherd" on ladattu täyteen hyviä ja kiinnostavia kappaleita – ja sitten ovat ne erinomaiset biisit. Katzin sävellyksistä puuttuu se sisäinen dynamiikka, joka saisi ne erottumaan massasta. Teema toistuu levyn päätösbiisissä Sign Of Peace, jossa puhaltimien johdolla ilakoidaan jo Big Easyn katubileissä. Toki joukossa on tuttujakin juttuja, kuten Watersin I Can’t Be Satisfied, mutta esimerkiksi Howlin’ Wolfin levyttämä Willie Dixon -sävellys You’ll Be Mine tai Little Walterin Last Night voivat olla ainakin nuorelle polvelle jo vieraampia. Ehdoton huippu on myös vanhan ajan tyyliin soulahtava Roll, jonka bändi nautiskelee viimeisen päälle. Harri Aalto LITTLE FEAT LITTLE FEAT Sam’s Place (Hot Tomato LR001LP/CD) Kuolo on harventanut Little Featin, tämän ”bändien bändin”, rivejä ankaralla kädellä, mutta yhtye ei anna periksi. Kokoonpanon tuore albumi ”Sam’s Place”, 12 vuoden studiohiljaisuuden päättävä levy, tarjoaa kaksi isoa yllätystä. Levykantensa tarkkaan lukeneet ovat sittemmin törmänneet Bruce Katzin nimeen sellaisissa yhteyksissä kuten Duke Robillard, Gregg Allman ja Delbert McClinton, joten kovan luokan kaverista on kyse. Musiikki kulkee erinomaisesti, ja vetävää soitantaa on ilo kuunnella. ”Sam’s Place” nauhoitettiin studiolivenä Sam Phillipsin studiossa Memphisissä. Itse asiassa ”Shepherd” on niitä levyjä, jotka tuntuvat vain paranevan useamman kuuntelukerran myötä
Heti kärkeen on sanottava, että ”Livin’ My Best Life” on aivan erinomainen bluesrock-levy, vanhan koulukunnan puhdasverinen edustaja. Materiaali on hyvin tasavahvaa. Ja sitten levyllä vierailee muuan brittibluesin kummisetä... Athas on erittäin taitava ja maukas kitaristi, jonka vahvuuksista koronasulun ajoilta peräisin oleva nimikappale Livin’ My Best Life antaa heti väkevän näytön. John Mayall jopa nimesi Kingiä kunnioittavan albuminsa (”In The Palace Of The King”, 2006) sen mukaan. Kappale elää John Mayallin kiperän huuliharpun johdattelemana. Musisoinnin aloittaa Memphis Slimin Everyday I Have The Blues, jossa kuten monella muullakin kappaleella on vahva jazz-poljento. Kerrassaan vahvaa soittoa. Mutta ei se myöskään ole mikään kunniaton haudanryöstö. Itselleni mies on lievästi tuttu mm. Harri Aalto THE HENRY THE HENRY KIMBER BAND KIMBER BAND Forever And A Day (omakustanne) Lontoon rootsmusaskenessä jo vuosia kannuksiaan ansainneiden soittajien muodostaman eräänlaisen superkokoonpanon, aiemmin pari lupaavaa singleä julkaisseen The Henry Kimber Bandin debyyttialbumi ”Forever And A Day” yllättää tuoreudellaan ja monipuolisuudellaan. Kun Mayall päätti typistää bändinsä trioksi ja Athasin työt Bluesbreakersissa loppuivat, hän keskittyi omaan uraansa ja julkaisi soololevyn ”Shakin’ The Dust” (2017). Bassoa soittaa poika Rocky Athas II, rumpalin pallilta laulaa ja hyvin laulaakin vanha soittokumppani Walter Watson, jonka poika Jared Watson puolestaan hoitaa rytmikitaristin tehtäviä. Albumin päättävä Palace Of The King (Freddie Kingin albumilta ”Getting Ready”, 1971) on toinen tuttu laina. Tyylikirjo ulottuu New Orleans -r&b:stä (Around The World) funkahtavaan bluesiin (Baby, Don’t You Want A Man Like Me), soulballadeihin (tsekkaa vaikkapa Tancredin tyylikäs bassosoolo herkässä I Lost Youssa), Clean Handsin hypnoottiseen brittibluesiin, Everything Will Be Alrightin countrysävyihin tai World’s Most Wanted Manin vastustamattomasti jyräävään classic blues rockiin. Athas, 69, soittaa pitkän uransa ja ikävuosiensa tuomalla kokemuksella ja kypsyydellä. Hänen kitarisminsa liikkuu helpon kuuloisesti hendrixmäisistä sfääreistä sofistikoituneisiin soulja jopa countrysävyihin. Nostalgiaa, kyllä vain, mutta kannattaa muistaa, että Mayall on toiminut sekä Greenin että Athasasin pomona. Tosin pitkäaikaisemmat southern rock -fanit saattavat muistaa hänet myös raisusta boogiebändistä Black Oak Arkansas. Julkaisulta aistii klassista ajattomuutta, vaikkei tuntisi lainkaan Athasin ansiokasta taustaa, johon kuuluu Mayallin lisäksi yhteistyö myös muun muassa Double Troublen, Glenn Hughesin ja Jimi Hendrixin Band of Gypsys -rumpalin Buddy Milesin kanssa. Niin mukavaa kuunneltavaa kuin ”Sam’s Place” onkin, niin tosiasia on, ettei se liikauta mannerlaattoja. Epäilemättä samaa herkkua on tarjolla jatkossakin myös livenä, jos Etelä-Englannin roots-klubeille on tiensä löytääkseen. Tämä on niitä levyjä, joilla ei ole yhtään heikkoa biisiä. Kolmas mainittava mukana oleva Tuulisen kaupungin musikantti on pianisti Tom Vaitsas. Ja mikä kiinnostavinta, hänen laulunsa tuo kirjoittajalle mieleen yhdistelmän Jeff Buckleya ja Anohnia muutamaa astetta juurevamman materiaalin äärellä. Harri Aalto ROCKY ATHAS ROCKY ATHAS Livin’ My Best Life (omakustanne) Teksasilainen Rocky Athas muistetaan parhaiten John Mayallin vuosien 2009–2016 luottokitaristina. Puhaltimet pumppaavat biisin lentoon, Sharradin ja Tackettin oivallinen kitarointi hoitaa loput. Rocky Athas on niin huippuhyvä kitaristi, että taidoista vaikuttunut Thin Lizzyn Phil Lynott sävelsi hänen kunniakseen jopa biisin Rocky (albumille ”Johnny The Fox”, 1976). Athas kunnioittaa edesmennyttä kitaristisuuruutta vahvalla wahwah-tehosteella. Se on tuplattuine kitaroineen kuin koko albumin käyntikortti. Bob Dylanin 1960-luvun tuotantoa edustava Watching The River Flow jatkaa komeiden coverversioiden sarjaa. Samaa voi sanoa Free-biisistä Walk In My Shadow (debyyttialbumilta ”Tons Of Sobs”, 1969), jossa Athas tekee kunniaa Paul Kossoffille. Suurin syy tai ansio siihen on Frankin etualalle puskeva fonitus, jota Tom ja Lurrie sitten vaihtelevasti soitoillaan tukevat. Pitkiä sointukaaria hyödyntävä Sad Affairs viittaa Gary Mooren soundimaailmaan. Levyn tuotanto on konstailemattoman laadukasta, ja liven oloisessa soitossa ja sovituksissa ei ole tarvinnut turhilla päällesoitoilla kikkailla. Brittiläisen bluesahtavan musan nykymenoon tutustumiseen on The Henry Kimber Bandin persoonallinen ja monipuolinen debyytti oiva valinta. Puolislovari Only In My Dreams on koottu ihan klassisista palikoista ja viehättää avarien kitarasaundiensa tenholla. Albumi syntyi tiiviissä perhepiirissä. levy tutkailut. Kitaristi-laulaja-lauluntekijä Henry Kimber kuorruttaa paketin persoonallisella näkökulmallaan sekä laulunkirjoittamisessaan että eri juurityylien hallitsevana tulkitsijana. ”Forever And A Dayn” kappaleet – kaikki ovat Kimberin originaalisävellyksiä – eivät välttämättä tuo suuria uusia avauksia rootsmusan painokkaaseen kaanoniin. Takuuvarmasti biittiä ylläpitävän komppiryhmän ja Kimberin sielukkaan laulun lisäksi äänikuvaa hallitsevat hänen maukas kitarointinsa ja Manuzzin kokonaisuutta oivaltavan tyylitajuisesti värittävät koskettimet. Vetävä Dark Days ja psykedelissävyinen (á la Robin Trower soolouransa alkuvuosina) Solid Ground voisivat olla 1970-luvulta. Ja sitten on yksi kunnianosoitus, jollaista ei monen kohdalle osu. Kappaleiden taustat kertovat, milloin Rocky Athasin mielestä tehtiin parasta bluesrockia. Tommi Viitamies FRANK CATALANO FRANK CATALANO & LURRIE BELL & LURRIE BELL Set Me Free (Catalano Music) Saksofonisti Frank Catalino ja kitaristi Lurrie Bell ovat molemmat Chicagon miehiä, tosin musiikillista genreä ajatellen hiukan eri puolilta kaupunkia. Tai sitten ei yllätä: rumpali Felipe Drago (rock, blues), basisti Costa Tancredi ja Alberto Manuzzi (funk, soul) omaavat kukin oman vahvan profiilin muusikkoina. Syntyy vaikutelma, että juuri tällaiselta bändin keikkakin enemmän tai vähemmän todennäköisesti kuulostaa: what you hear is what you get. Athas ei vielä sillä levyllä soittanut, mutta vetää biisin nyt todella hienosti. Frank löytyy vahvasti jazz-klubien suunnalta, kun taas ”siniverinen” Lurrie useimmin blues-kapakoiden hämystä. Paljolti viihdejaskaan meneviä ovat myös Hoagy Carmichaelin ja erityisesti Ray Charlesin tutuksi tekemä Georgia On My Mind sekä Etta Jamesin At Last, joihin Lurrien tummankäheä laulu sopii hienosti. Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen sille saadaan nyt viimein jatkoa. Päin vastoin, Little Feat kaivaa bluesin aarteistoa kuin työtään arvostava arkeologi muinaismuistoja. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Ehkä olisi vain voinut kaivaa vielä hieman syvemmältäkin. Long Gray Mare, Peter Greenin sävellys Fleetwood Macin esikoisalbumilta (1968) on harvemmin kuultu laina. Instrumentaali Tuna Tone tuo yhden uuden musiikillisen ulottuvuuden yhtyeen soittoon, kun basisti Aaron Mitter ja rumpali Kurt Lubbe takovat siihen funkya rytmiä. Kymmenestä kappaleesta puolet on Athasin kynästä, puolet erittäin hyvällä maulla valittuja lainoja. Buddy Guyn, Hubert Sumlinin ja Willie Kentin seurasta. Black Cat Moan on peräisin Beck, Bogert & Appicen ensimmäiseltä ja ainoaksi jääneeltä nimikkoalbumilta (1973). Ne kuitenkin huokuvat helppoutta ja luontevuutta, jolla ne tuntuvat ikään kuin kirjoittaneen itse itsensä juuri sellaisiksi musan ja tekstin itsestäänselviksi liitoiksi, joiden suhteen kuulijalle ei jää mitään kysyttävää. 72 Blues News 5/2024 Niinpä korville ei lyö se tosiasia, että albumilla on vain yksi originaali sävellys, avauskappale Milkman, joka on Claytonin pariskunnan yhteistyön tulos. Dylanistit – kunhan toipuvat siitä, että alkuperäinen pianovetoisuus on vaihdettu kitaroihin – voivat tämän vahvistaa, mutta mielestäni tulkinnassa tavoitetaan hyvin ajan henkeä
Jos joku niin Muddy Watersin I’m Ready oli aikanaan isä-Bellin eli Careyn bravuureita. Ääriviivat Poijärven omia uusia sävellyksiä ja sanoituksia sisältävän albumin asetelma on jotakuinkin sama kuin edellisellä, hienolla ”Tie”-kiekolla. Tämä Joy Ride Studiossa Chicagossa keväällä 2024 äänitetty vain yhdeksän kappaleen mittainen levy oli erityisesti Lurrie Bellin mukanaolon johdosta mielenkiintoista kuunneltavaa – ja hyvinhän hänen kitaransa edelleen soi ja laulu raikaa. Hyvin elektroninen musiikki taittuu americanaksi oikein toteutettuna. JJ Calen Sensitive Kind kuului Hoedownin ohjelmistoon, mutta he eivät sitä jostain syystä levyttäneet. Garageblues-rokahtavan Tallahassee Lassien saa kontolleen jokusen levyn entuudestaan purkittanut Räpina Jack, laulajanaan Kill Kaare. Aina-sävellyksen ajoittainen dynamiikan nosto saa aikaan kylmiä väreitä. Kaunis nimikappale alkaa haikealla pianointrolla ja kasvaa loppua kohden majesteetillisiin mittoihin. Outlaw Music -yhtiötä hallinnoivan Eero Palusalun tuottama hanke on kaikkiaan kiinnostava kulttuurihistoriallinen takauma Ganes-”Roadrunnerin” ilmestymisen aikaisiin neuvostovuosiin, jolloin Virossakaan ei ollut lupa järin isoon ääneen rock’n’rollia diggailla. Siinä kaikuu se tuttu ja hyvin tunnistettava Lurrie Bell -soundi. Kappale on luonnollisesti ”Roadrunnerin” a-puolen päätös, Get On. Jari Kolari eri esittäjiä eri esittäjiä Roadrunner – Estonian Tribute To Hurriganes (Outlaw Music, LP/CD) Suomalaisen rockkansallisaarteen ”Roadrunner”-LP:n ilmestymisestä on kirjautunut tasavuosia ja aihetta on totta hitossa muistettu valtakunnassamme juhlia. Dylanin I’ll Be Your Baby Tonight on väännetty letkeäksi kantriksi. Levyn yllättävin veto on Depeche Moden ”Exiter”kiekolta peräisin oleva Freelove. Olli Haaviston soittama pedal steel ja dobro toimivat mausteina, eivät soolosoittimina. Pääosassa ovat Poijärven laulu ja piano. Levyn toinen lähempänä bluesia esitetty teos on Elmore Jamesin The Sky Is Crying. Mutta pärgel, diggailtiinpa siltikin! Pete Hoppula Poijärvi täytti lokakuun 2024 alkupuolella 50 vuotta, ja juhlan kunniaksi hän julkaisi kerralla neljä levyllistä uutta musiikkia, jotka kaikki ovat toisistaan täysin erilaisia ja joiden kannet hän on yhtä lukuun ottamatta maalannut itse. Polleaa perusrevittelyä ja pari toimivaa sovituksellistakin lisäkierrosta tuo omaan The Phone Rangiinsä pianisti-laulaja Margus Jürisson ammattimaiselta kuulostavine IceBreakers-ryhmineen. Jälki on viehättävän romuluista. Kaikki sovitukset ovat vain muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta riisuttuja ja tukeutuvat lähinnä pianon varaan. Goren tekemää demoa. Kuten edeltäjällään, on levyllä mukana myös viuluja ja tällä kertaa kiitettävän runsaasti, olisiko peräti kvartetin verran. Rootsin ylimpiin kantimiin asettama rima pysyy korkeuksissa myös seuraavan kokelaan astuessa suorituspaikalle: Ivar Kannelmäe taituroi Mister X:n viilipyttymäisin ottein trionsa kanssa. Viulujen lisäksi Poijärvi soittaa saksofonia ja haitaria. Blues News 5/2024 73 NINNI POIJÄRVI NINNI POIJÄRVI 2024 (Bluelight BLR 33247 2) Yksi kotimaisista suosikkilaulajattaristani on Ninni Poijärvi. Kokenut laulaja Alar Kriisa (Bullfrog Brown, Cathouse Radio jne.) rykäisee moottorin käyntiin CryBaby-bändinsä kanssa mukavan raspisella It Ain’t What You Do’lla. Bonuslevyllä kuullaan Ääriviivat-, Ainaja Kadonnut matkalla -kappaleiden ensimmäiset äänitetyt versiot sekä albumilta ylijäänyt raita Epilogi. Valitettavan vaisun kierrätyksen I Will Staysta on vastavuoroisesti saanut kasaan tallinnalaisessa rockabilly-yhtyeessä Maryann & The Tri-Tones jo pidemmän aikaa kiitosta kerännyt Mariann Lants. Levyn ehkä viehättävin elementti on edelleen Poijärven omintakeinen laulutapa. Tuore tribuuttijulkaisu on nivottu kieltämättä hieman höpsön idean varaan: levyllä virolaiset yhtyeet tulkitsevat omannäköisinä versioinaan koko pitkäsoiton alkuperäisessä kappalejärjestyksessä. Paikoin lauluja pianokaikuja olisi voinut käyttää säästeliäämmin. Ilmeinen merkityksensä Hurriganesin edesottamuksilla on ollut myös eteläisille naapureillemme Itämeren toisella puolen. Sovitus kulkee hyvin sellaisena kuin sen Hoedownin keikoilta muistan. Ihme tämä ei ole, laulaja-kitaristi on tehnyt musiikkia aina 1980-luvulta saakka ja mm. Pienimuotoinen on kaunista, kuten tapana on sanoa. Nimikappale Set Me Free, joka voisi hyvinkin olla esimerkiksi James Cottonin vähemmän bluespitoisen kauden tuotoksia, napattiin levyltä singleksi ja valittiin yhdeksi ehdokkaaksi Blues Blast Magazinen vuoden 2024 paras video -äänestyssarjaan. Jos pitäisi lyhyesti sanoa, millainen ”Ääriviivat” on, niin sanoisin, että herkkä sekä kaunis ja samalla syvällisen vahva kokonaisuus. Kompensaationa akustista slidekitara-virtuositeettia tuo ihailtavalla tekniikallaan julki Andres Roots. Voisin kuvitella, että Poijärven versio on lähellä Martin L. Startti on joka tapauksessa pakokaasun katkuinen. Lopputuloksella on myös musiikillisesti hienot hetkensä, tosin monin paikoin poljentoa rohkenee kuvailla lähinnä liikuttavaksi. Jim Pembroke Bandin ”Flat Broke” -levyltä poilevy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS. Feminiiniä voimaa eestiläiseen Ganesepistolaan tuovat Kaidi Soosaar & Chick’n Band Backing Group standardijytäävällä Slippin’ And Slidin’illa sekä viehkeän pianovetoisen swing blues -uudelleensovituksen Oowee-Oohlalle antava Kaisa Maria Ling. En tiedä, onko kappale kuulunut Hoedownin ohjelmistoon, mutta siltä se kovasti kuulostaa ja toteutus on oikein hauska. Innokkuutta sitä vastoin ei puutu naapurimaan suurimmalta rock-legendalta, Rock Hotelja Apelsin-yhtyeistä Euroopan-laajuiseen medianosteeseen yltänyt Ivo Linna, vaikka kokonaisuutena meno uhkaakin jäädä viihdyttävän karaokesuorituksen tasolle. Materiaalia on valittu mm. Kenties ennen seuraavaa studiokäyntiä ryhmän onkin syytä hinkata soittosvengiään tai vähintään tyylilajiaan uuteen uskoon. Hoedownista lähdön ja ”pakollisen” keikkatauon (= korona) aikana Poijärvi vietti hiljaiseloa ainakin julkaisujen suhteen, muttei kuitenkaan ollut aivan toimeton. Suomalaisperspektiivistä tarkasteltuna jo lähtökohtaisesti ahdistavan pitkältä vaikuttava Ganes-coverbändien letka ei ole ainakaan omiaan laimentamaan väkisin iholle pyrkiviä allergiaoireita, vaikka millaista laatujälkeä olisikin tarjolla. Sama numero poikansa Lurrien esittämänä tuo niitäkin muistoja mieleen. Jälkimmäisen bändi kantaa vekkulia nimeä Kaisa Ling Thing. Otetaan levyt kuunteluun siinä järjestyksessä, kun ne paketissa ovat. Levyä ei ole pilattu turhilla kitararaidoilla. vaikuttanut arvostetussa kantribändissä Beergrass. Wild Is The Wind Seuraavana on vuorossa ”Wild Is The Wind”, jonka kohdalla odotukset olivat todella korkealla. Massiivinen paketti ilmestyi mukavasti loppusyksystä joulusesonkia ajatellen. Hän sävelsi uutta musiikkia ja levytti sitä myös. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt viisi sooloalbumia ja yksi levy yhdessä Tommi Kaleniuksen kanssa. Setämäisenä shufflena Hey Groupieta tulkitseva Absolute sen sijaan ei vaikuta aikaisempia tämän genren äänitteitä tehneen. Uskottavuutta tuotteeseen lisää originaalin klassikkokannen kamerallaan ikuistanut Risto Vuorimies, jonka puoli vuosisataa tuoreemmat otokset samaisesta vuosimallin 1954 ”Roadrunner”-Caddystä kuvittavat virolaiskokoelman etuja takakantta. Nimiraidan vinguttelut pääsee rietastelemaan jokseenkin vaivaannuttavaksi äityvällä tavallaan uudehko orkesteri nimeltä Coverland – laulajanaan Indrek Patte ja kitaristinaan Mathieu Spaeter. Hieman Andres pistää sekaan myös omiaan, mittaa esitykselle näet kertyy yli 4 ja puoli minuuttia, Järvisen ja kumppanien hurjastellessa esikuvaottonsa maaliin lähes puolta lyhyemmässä ajassa. Kyseessä on Poijärven ensimmäinen englanninkielinen soololevy, jolla kuullaan persoonallisia tulkintoja artistille rakkaiden ja merkityksellisten lauluntekijöiden kappaleista. Bob Dylanin, John Denverin ja JJ Calen ohjelmistosta. Hänen tehtäväkseen on totta kai säästetty LP:n ainoa instrumentaali In The Nude. Kun alku oli sanoin kuvaamattoman lumoava, niin sitä on jatkokin
Kymmenen rennon autenttista 1950-luvun Chicago-bluestulkintaa taipuvatkin ihailtavan vaivattomasti kimurantille suomen kielelle. Pete Hoppula SAMI SAARI & SAMI SAARI & BLUESJUNA BLUESJUNA Boom, Boom (Blue North/ Sami Saari Music BNLP018) Luvattoman pitkäänhän se otti, mutta vaikka bluesista nyt sanaillaankin, ei menneestä kannata enää murhetta kantaa. Loput neljä kappaletta esitellään ”Studio artifacts” -kansiselitteen kera. Alaotsikon ”Outtakes” alla ilmestyneellä albumilla on tästä materiaalista tarjolla yhdeksän ennen julkaisemattoman esityksen valikoima vuosilta 2002–2022. Mikäli joku ei aivan kaikkia halua tai tarvitse, niin levyt saa ostaa myös yksitellen. Musiikin saattaisi ongelmitta kuvitella syntyneen yhdessä ja samassa studiotilanteessa myös tasokkaan kappalemateriaalinsa perusteella. Ajan kuluessa tallenteet katosivat ensin soittajien ajatuksista ja sitten myös fyysisesti Leinon kela-arkistosta. Kyse on todennäköisesti sattumasta, eikä sovituksiin ole tarkoituksella lainattu osia muista sävellyksistä. Viisi tallennetta ovat peräisin Blue Strip -pitkäsoittojen ”After The Flood” (2012), ”Ain’t Bad Yet” (2014) ja ”Colors Of Jealousy” (2022) sessioista. Lena Lindroos ja Veera Railio huolehtivat tervetulleeseen tapaansa monen raidan taustalauluista, Hammondeissa kuullaan vierailemassa Tim Lewisiä ja Brian Coogania. Tango Vapaudelle tuo mieleen Marion Rungin levyttämän El Bimbo -sävelmän. Riku Metelinen MICKE BJORKLOF MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP & BLUE STRIP Outtakes (Hokahey! HHR2402) Micke Björklöfin tuotteliaan Blue Strip -kokoonpanon yhdeksän tähänastista albumia ovat tarjonneet bluesrockin ystäville iloa jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Johnny Mathisin samannimiseen elokuvaan levyttämä kappale Wild Is The Wind on minulle levyn mieluisin sävelmä, vaikka se on itselleni tutumpi David Bowien ja Joanne Shaw Taylorin versioina. Sävellykset ovat omalla tavallaan kiehtovia. Kultamarja ja metsän salaisuudet Edesmenneen kirjailija Leena Laulajaisen tarinaan ja taidemaalari Anna-Liisa Hakkaraisen kuvitukseen perustuva Ninni Poijärven säveltämä herkkä musiikkisatu vie kuulijan lumottuun siniseen kylään. Ikimetsä Juurimusiikin ystävän kannalta paketin viimeinen levy ”Ikimetsä” on aika vaikea pala pureskella ilman lisukkeita. Ainakin ”Ääriviivat” ja/tai ”Wild Is The Wind” kannattaa joka tapauksessa hankkia. Vaikka teistä saattaa tuntua, että voin kenties olla liian vanha kuuntelemaan satuja, eikä harppumusiikki ole mitenkään merkityksellistä minulle, niin kaikesta huolimatta työpäivän jälkeen kuunneltuna musiikki ja tarinat olivat mukavan rentouttavia. Muutamassa muussakin kappaleessa olen kuulevinani jotain kovin tutunkuuloista. On sanomattakin selvää, ettei korkean profiilin soittokunta ole päästänyt levyilleen tusinatavaraa. 74 Blues News 5/2024 levy tutkailut mittu Long Lost Cousin on puolestaan saanut hyvin Dylan-henkisen sovituksen. Itsekriittisyys sekä eittämättä myös työskentely maailmankuulujen tuottajien kanssa ovat kerryttäneet bändin varastohyllylle vuoroaan odottelemaan monia laadukkaita teoksia, jotka eivät kuitenkaan ole alkuperäistä seulaa syystä tai toisesta läpäisseet. Mark Binghamin New Orleans -tuotannosta ovat kelvanneet mukaan Björklöfin maukkaalla huuliharppusoololla elävöitetty melodisesti rokkaava Heal You sekä klassista blueslyriikkaa leikkisästi lainaileva Dontcha Know. En sano, että levy olisi huono, koska se ei sitä ole, tai etten pitäisi siitä, mutta ”Wild Is The Wind” sekä ”Ääriviivat” aukeavat paljon paremmin. Pikkuisen sovitusten samankaltaisuus häiritsee, etenkin kun vastaavanlaista musiikkia on kuunnellut jo levyllisen. Esimerkiksi Hullun maailman (Crazy Mixed Up World) sutjakkaasti rokkaava shuffle täyttää ilmatilan luonnollisena ja räjähtävänä jukejoint. Uusimman julkaisun ”Colors Of Jealousy” sisältö syntyi bändin omissa oloissa Kauhavalla, näytteenä reserviosastosta kuullaan tummanpuhuva moderni keskitempoblues Runnin’ Shoes. Solistin mielestä Suprovoxilla erityisen hyvin onnistuivat koko yhtyeen alullepanijana toimineen Little Walter Jacobsin kappaleista tehdyt suomennetut versiot. Koska hän tuli maininneeksi niiden olemassaolon myös vuonna 2022 ilmestyneessä elämäkertakirjassaan ”Ainutkertainen Sami Saari”, oli vanha rikos toden totta saatava pian pois päiväjärjestyksestä. Rytmikästä Silver Moonia dominoi Leppäsen slidekitara – kappaleen on tosin poikkeuksellisesti kirjoittanut basisti Seppo Nuolikoski ja siitä jalostui myöhemmin juuri edellä mainitulle ”Whole Nutha’ Thangille” sangen erilainen sovitus. Karkeasti kuitenkin puhutaan työntäyteisestä sessiopäivästä joskus vuoden 2012 varrella. Musiikista vastaa kuusi harpunsoittajaa, joiden soitto on kuulaan kaunista ja niin rauhoittavaa, että levyä voi kuka vain kuunnella hyvin vaikkapa iltasatuna. Toisen sääntörikkeen muutoin edellä mainitun kitaramaestron käsialaa olevaan lauluarsenaaliin tuo päätökseksi ujutettu miltei kokonaan instrumentaalina esitetty boogaloojazz-iloittelu Spooky Ride, jonka sävellysansiot on merkitty perkussionisti-vibrafonisti Timo Roiko-Jokelan nimiin. Kyllä tekijämiesten sitten kelpaa, kun heidän ”kelvottomat jämänsäkin” näyttävät putsaavan kaikilla mittareillaan palkintopöydän miltei jokaisen muun studioäänitteitä aikaansaavan blueskuolevaisen ulottuvilta. Saarelle materiaali oli kuitenkin jäänyt polttelemaan alitajuntaan. Soundillisesti ja vokalistisesti hitusen ohuempaa jälkeä edustavat kolme ”Three Times Seven Is...” -kiekon aikaista vetoa Hannu Leidénin Seawolf-studiolta Helsingin Suomenlinnasta. Keep In Mind jyristelee joka tapauksessa Fabulous Thunderbirds -tyylisenä machoi-lunumerona – ja jälleen Björklöfin hieman turhan vähälle huomiolle jäänyt huuliharpun soitto ajaa esimerkillisesti asiaansa. Poijärvi soittaa orkesterissa viulua ja kapellimestarina levyllä toimii Tapio von Boehm. Tarinan kertoja on suomenkielisten satujen legendaarinen ääni, Inkeri Wallenius. Koska en ole klassisen musiikin ystävä missään mielessä, niin jouduin nauttimaan muutaman kupillisen teetä levyä kuunnellessani. Funkahtava Bedtime Bomber sai Neil Brockbankin käsissä Lontoossa 2006 taakseen puhaltimet ja soolobreikeissään orkesteri harhautuu lähes progeilemaan. Sami Saaren ja blueskentän erikoisosaajista kootun Bluesjunan (huuliharpisti Helge Tallqvist, kitaristi Ykä Putkinen, kontrabasisti Lasse Sirkko ja rumpali Harri AlaKojola) vierailu Tomi Leinon Suprovox-studioilla tapahtui niin kauan sitten, ettei visiitin tarkka ajankohtakaan enää muistunut kirkkaana asianomaisten mieliin. Mielestäni yksi vähän rajumpi veto olisi piristänyt kokonaisuutta. Chess Recordsin kuuluisan huuliharpisti-laulajan repertuaari oli saanut Saaren käsissä uuden odottamattoman elämän, eikä laatuteoksia ollut syytä jättää unholaan. Tarina Alkaa voisi olla vaikkapa keskiaikaan sijoittuvasta elokuvasta. Ninnin rakkaus orkesterimusiikkiin kuuluu kappaleista: niissä soi haikeus, suru ja ilo. John Porterin johtamista sessioista Walesin Rockfieldstudioilta puolestaan tulevat riemastuttava avausboogie On Vacation sekä puoliakustisen ilmaisun pariin Ville Leppäsen resonaattorikitaran johdolla suuntaava Way To Go. Saaren käännöstekstit ovat huomattavan puheenparsimaista ja suorastaan spontaanin oloista sanailua, jossa turhat lyyriset hienoudet ja täsmälliset loppuriimit on korvattu alkuperäiskertomuksia uskottavasti mukailevilla muttei kuitenkaan niitä häiritsevän tarkasti apinoivilla pikkutarinoilla. Kyseessä nimittäin on albumillinen sävellyksiä jousiorkesterille ja harpulle. En sano, että valtakunnassa olisi hallitsija vaihtunut, mutta aika kovan haastajan Poijärvi on tehnyt. Se jätti jälkeensä täyden kelallisen analogisia äänitteitä, joita ei kuitenkaan päästy heti tuoreeltaan julkaisemaan. Levylle valittiin viisitoista kaunista pientä helmeä, joista monessa on teemana luonto, meri ja metsä. Vahva dokumentti bändin fuusiotaidoista, joiden kenties katsottiin silti olevan liian irrallaan albumin ”Whole Nutha’ Thang” muusta sisällöstä. Kymmenen vuoden aikajänne ei suoranaisesti kuulu bändin työjäljessä
Mustapää) – mutta nehän kestävät uudet tulkinnat. Sanoituksissaan Dave pureutuu ihmismielen synkeimpiinkin puoliin. Sitten into valitettavasti hiipui. Blues News 5/2024 75 levy tutkailut tamppauksena. Vakuuttavaa jälkeä kaiken kaikkiaan tämäkin levy. Kyllä Georg Otsin hahmo vieläkin Jori Otsan (Jori Tapio Kalliola) ainutlaatuisen uskottavassa ja intensiivisessä laulutavassa on kuultavissa. Kyseessä on vuonna 2018 perustettu akustinen kvartetti, joka on julkaissut kolme albumia vuosina 2020–2022. Kyllähän bluesjäärät hyvin tietävät, miten sellainen vuorokausi oikein etenee: ”On yksinäistä, kun on vaan ittensä kaa”. Jori Otsa & Mah‘Orkka -yhtyeen neljäs pitkäsoitto jatkaa musiikillista matkaa Itämeren, slaavilaisen kaihon, iskelmien, laulelmien ja kansanlaulujen parissa. Valehtelu ja ihmisten petollisuus tuodaan monisanaisesti esille. Keikkasettiin kuuluu Daven kappaleita vuosien varrelta höystettynä parilla lainasävelmällä (Ahmet Ertegunin The Clovers -klassikko Ting A Ling ja Ray Charlesin What’d I Say). Aimo Ollikainen. Mm. Koronan jälkeen hän ei tosin ole juuri keikkaillut ja koska levyn materiaalikin on pian vuosikymmenen vanhaa, voisi uutuusjulkaisun tavallaan vihjailevan vähitellen yltyneistä haluista palata takaisin tositoimiin. Pete Hoppula DAVE DAVE FORESTFIELD FORESTFIELD Drifting (Propaganda PRO 2146) DAVE DAVE FORESTFIELD & FORESTFIELD & BAND BAND Live! One Night Only (Propaganda PRO 2145) ”Drifting” on Dave Forestfieldin kymmenes sooloalbumi ja ensimmäinen uusi soolojulkaisu kolmeen vuoteen. Tämä tallenne tuo esiin Forestfieldin rokkaavamman puolen. Soitossa on kuultavissa esikuvien vaikutteet, päällimmäisenä mieleen tulevat Chuck Berry, Jimmie Vaughan ja Dave Edmunds. Eipä siis ihme, että artisti on tullut palkituksi jopa Jenkeissä. Erikoisen kokoonpanon taitavat soittajat ovat Raimo “Rami” Nummela – harmonikka, Kari Hartikka – primabalalaikka, Turkka Wahlbäck – kontrabassobalalaikka. Tämä joukkio on ammentanut musiikkiinsa ja soittoonsa vaikutteita roots-musasta kautta linjan. Soitanta kulkee rennon mallikkaasti olematta liian tasapaksua ja puuduttavaa. Taustalla soittaa sama perustrio kuin viimeisimmällä studiolevylläkin. Tuottoisaa yhteistyötä kehittyi myös virolaiskollegoiden, kuten Andres Rootsin ja Alar Kriisan kanssa. Usko parempaan huomiseen kuitenkin pitää toivorikasta elämää yllä. Siitä huolimatta, että numerot ovat enimmäkseen aihepiirin järkäleitä (mm. Kiekko sisältää kolmetoista aiemmin julkaisematonta Forestfieldin kirjoittamaa kappaletta edustaen savolaislähtöistä americanaa parhaimmillaan. Maata ei täysin mullisteta, mutta peijakkaan tehokkaalla tavalla tutun kasvualustan mullat tulevat silti möyhityiksi. Levyn aloittava Laulu on iloni ja työni on J. Vanhat Gyan Dookie & The Telecaster Combo -yhtyeen primus motorit Tallqvist ja Putkinen polskivat oman kotirantansa vesillä eikä heidän taatusti ole tarvinnut kappaleita erikseen edes opiskella. Levyn eräänlaisen nimiraidan Mä räjähdän (Boom Boom, Out Goes The Lights) viitoittamaan tapaan kaikki tuntuu lähtevän perusasioista ja myös pysyvän siellä. Samaan aikaan ”Drifting”-levyn kanssa julkaistiin keikkataltiointi ”Live! One Night Only”, joka nimensä mukaisesti on äänitetty yhden illan aikana elokuussa 2023 kuopiolaisessa ravintola Ottopojassa. Ei tällaisia lauluja kuin Kullan ylistys enää voitaisi sanoittaa – hyvä kun saa edes esittää; ”kun minä vien sen markkinoille, niin hevosetkin nauraa”! Albumin päättää täysin uusi laulu, Jori Otsan itsensä säveltämä ja sanoittama kaihoisa laulukertomus Yötä kaivaten, ja upea musiikillinen tallenne on saanut ansaitsemansa päätöksen. Hieman tarpeettoman pitkän alkuesittelyn jälkeen sykähdyttävä Son Housen maallikkosaarna Grinnin’ In Your Face korkkaa Upton upon Severnin konsertin julistavassa peltolauluhengessä. Hänen rosoisen muhkea bassovoittoinen äänensä on luonnollista ja kaikessa hiomattomuudessaan pysäyttävää. PHOENIX If The Devil Sang The Blues (omakustanne) 18 esitystä sisältävä livetaltiointi Upton Blues Festivalista Englannista 2016 palauttaa mieliin Suomessa pitkään asuneen brittiläisen bluesartistin Leighton Phoenixin, josta ei ollakaan näissä merkeissä muutamaan vuoteen kuulotai näköhavaintoja saatu. Pientä verbaaliakrobatiaakin livahtaa mukaan raidalle Riittää (Too Late) – vauhtinumerolle, joka niin ikään sisältyi jo Telecaster Combon Blue North -merkin aikaisempaan levytysrepertuaariin. Phoenixin itsenäisen mielen sopukoista. Myös L.R.:n slidella ja ”paljaaltaan” soittama akustinen kitara mukautuu täyteläisesti haastavaan genreensä. Leadbellyä ja Tommy Johnsonin Big Road Bluesia sovituksellisesti sekoitteleva Red Cross Store, Jack Owensin tekstiä lainaava hyinen The Devil sekä R.L. Kitaralla itseään säestävä Phoenix pääsee näyttämään persoonallista ja samalla pohjimmiltaan äärirustiikkista Delta blues -osaamistaan Fred McDowellin ja kumppanien jalanjäljillä. Burnsiden Skinny Woman saavat unohtamaan kappaleiden historialliset juuret ja uskomaan niiden kumpuavan vain ja ainoastaan lauluja hypnoottisen vangitsevalla äänellään toisintavan L.R. Albumin laulut ovat enimmäkseen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (kuten Pojat, pojat) tuttuja kansanlauluja ja laulelmia. Forestfield hallitsee englantinsa hyvin myös lausumisen osalta. Oi, jospa oisin saanut olla mukana! TT Tarkiainen L.R. Eppu Normaali toisinsi Tannerin ajatusta elämän tarkoituksesta – se on ikävän karkoitus! Samaan tuttuuteen kuuluvat Väliaikainen (Matti Jurva / Tatu Pekkarinen) ja Vain pieni kansanlaulu (Sulo Ranta / P. Aika veikeää ja nautittavaa musiikkia on tarjolla. Tämä kolmen albumin trilogia perustui virolaisen laulajalegendan Georg Otsin 1950–70-luvuilla levyttämiin lauluihin. Tulkinnan voimasta kertonee jotain sekin, että klassikko-ohjelmisto onnistuu maagisella tavalla hengittämään myös nykypäivän ilmaa. Tiukkaa lailaa/haijaa -menoa kasakkapoljento-otteella tarjotaan myyntihenkisessä kappaleessa Kulkukauppias ja juomalaulussa Juopunut pappi. Ja on levyllä soittajina muutakin apuporukkaa. Veijarimaisimmin Saari kiteyttää ”siniverisyytensä” levyn huipentavaan ironiseen Blues With A Feeling -käännökseen Surkee päivä. Alfred Tannerin monen aikaisemmin versioima mestariteos – yksinkertaisen maukkaasti esitettynä. on tunnustanut löytäneensä bluesin vasta parisenkymmentä vuotta sitten Suomeen muutettuaan. Käheän miehekäs lauluääni peittää viimeisetkin vieraat korostukset. Pete Hoppula JORI OTSA & JORI OTSA & MAH’ORKKA MAH’ORKKA Valikoituja lauluja sattumanvaraiselle elämälle (Konserttitoimisto Kumpulainen Oy) Tuli este, kun meinasin mennä kuuntelemaan Malmitalolle yhtyettä Jori Otsa & Mah’Orkka – niinpä täytynee tyytyä tähän yhtyeen tuoreeseen levyyn. Pohjois-Mississippin ja Deltan seudun perinnesoundit erityisellä pieteetillä haltuunsa ottanut taiteilija julkaisi kiitettävällä tahdilla omakustanteista musiikkiaan vuosina 2007– 2015. L.R.:n edellinen omissa nimissään syntynyt musiikillinen näyttö lienee vuonna 2015 ilmestynyt albumi ”Quietly Into The Night”. Tasokkaasta kitaroinnista vastaa maestro itse. ”Kekseliäästi” nimetty Aah Baby (Ah’w Baby) toimii paatoksellisena bluesina Saaren kaikkensa antavan tulkinnan piiskaamana. PHOENIX L.R. Vähäistäkään teeskentelyn tuntua siitä ei erota. Taustalla häärivät tutut luottomuusikot Jere Venäläinen (koskettimet), Mika Laine (basso) ja J-P Hautalampi (rummut) vahvistettuna taustalaulajilla Pia Pitkänen, Sari Kauhanen, Petteri Soininen ja Tuomas Koponen. Alkujaan tyystin toisenlaisten musiikinlajien äärellä kasvanut L.R. Smokestack Lightnin’, Cross Road Blues, Shake ’Em On Down, Po’ Boy, Death Letter, Levee Camp Blues sekä encorena esitetty gospelblues John The Revelator), on ”Suomen Charley Patton” lavamateriaalinsa parissa täysin omillaan
Canvey Islandin suuntaan katseensa fokusoiva pubirokkaava versio Willie Dixonin nimiraidasta Tiger In Your Tank, Robert Gordonin ja Danny Gattonin vuoden 1982 napakymppilevytys Too Fast To Live – Too Young To Die, Aikka Hakalan alkujaan laulama ja kirjoittama The Falcons -raita Bad Luck sekä Omar & The Howlersin kursailematon Boogie Man ovat tietysti kuin luotuja Texas Oilin bluesrock-nuotteja ymmärtäviin tarpeisiin. Samasta kerhosta löytävät slottinsa myös Billy Burnetten väkevä Keep On Keeping On, MC5:n Sister Anne sekä kakun pohjalle säästetty John Hiattin balladinomainen My Baby Blue, joka ei viehkosta yrityksestään huolimatta johdata Saaniota ja kumppaneita vokalistisesti aivan originaaleihin ulottuvuuksiinsa. Erään wentuslaisten suosikkikappaleista, Moonshinen he taas esittelivät kansalle sekä vuoden 2007 Bluelight-albumillaan ”Agriculture” että samoihin aikoihin äänilevyksi ja Heikki Kossin ohjaamaksi palkituksi dokumenttielokuvaksi jalostuneessa ”Family Meeting” -konserttispektaakkelissa. Aimo Ollikainen PEKKA TIILIKAINEN & PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS BEATMAKERS Live In Spain (Wanaja Music WMCD-010) Pekka Tiilikainen & Beatmakers pyöräytti keväällä 2024 kauppojen laareihin uuden suomenkielisen albuminsa ”Sellainen maailma”. Levyn päättävä Minä soin on hitaahko jolkahko – kenties samanistinen loitsutus. Omanniminen ensilevy on ilmestynyt jo vuonna 2010 ja sen jälkeen ”Yö Rovaniemellä”, ”Lapland – Balkan”, ”Näennäinen” sekä ”Börek”. Vuoden 2017 kuvalevysinkusta If You Start Rockin’ (Don’t Forget To Roll) sekä vuoden 2018 platasta ”Mojo Oil” lähtien ryhmää on edellä mainitun sekä basisti Petteri Leinosen ohella tuhdintanut Marko ”Loudi” Bergman – lempinimensä velvoittamana eräs maan raskaimmilla käsillä soittopelejään iskevistä rumpaleista. Sitä vastoin Lapikasta lattiaan -humppa ei enää onnistu eläkeläistanssissa ainakaan tahdissa – hitaasta alusta huolimatta. Berliinissä toimiva Asphalt Tango Records toi villin idän tämän maailman näyttämöille. Nykyisin tästä kirotusta yhteisöpalvelusta rohkenevat kai puhua WBB:n lisäksi ääneen enää vain me boomerit. ”Öljysheikitkin” ovat tehneet entuudestaan jo neljä albumia (”Hustler”-debyyttiä lukuun ottamatta kaikki ovat ilmestyneet Goofin’merkillä). Koska taltioinnit venyvät livekiihkossa keskimäärin kuusiminuuttisiksi, kertyy kiekolle joka tapauksessa mittaa yli kolmen vartin verran. Nimikappale Äyskäri alkaa Ilkka Arolan trumpetin seurassa, mikä jo johdattaa levyn äänimaisemaan ja usein vallitsevaan kiivaaseen tahtilajiin ja tietenkin kokonaisuudessaan laadukkaaseen soitantaan. Vuonna 2011 bändi oli trendien harjalla ”Woodstock”-CD:n rokkaavalla Facebook Bluesilla. Neljäs albumi ”Näennäinen” julkaistiin myös alkuvuodesta 2017 saksankielisessä Euroopassa. Viimeksi mainittua Ilkka Arolan trumpetin ja buzukin lisäksi tarjoilevat Marko Roininen haitarilla, Juho Kanervo kontrabassolla ja Janne Hast rummuilla. Ensihetkien ajan yleisöä tunnustellaan Niko Riipan voimallisen sähkökitaran ja häntä uruillaan harkituin kädenliikkein tukevan Pekka Gröhnin johdattelemalla hitaalla bluesilla: Baa Baa käynnisti vuonna 2015 levyn ”Lucky Strike Mama” ja sen kyseenalaisten ”susi ja lammas” -lyriikoiden yhtye väittää aiheuttaneen alkuperäisversiolle peräti radioboikotin – moisen soittokiellon langettanutta maata tosin ei paljasteta. Myös tuorein julkaisu on pakattu täyteen mitä kovaotteisinta rock’n’rollia. Sekä LP:nä että CD:nä saatavilla oleva levy yllättää kuitenkin vähintään yhdellä seikalla: sille sisältyy tällä kertaa ainoastaan kolme Saanion itsensä kirjoittamaa kappaletta. Monen riehakkaan kappaleen seassa Yöbussi tahtoo olla nimensä mukaisesti raukeaa matelemista keskustasta lähiöön. Saanion (alias Boogie Boy Harrisin) pianonsoittoakin sisältävä raita totta vie jytää ja rokkaa, mutta ovatko tällaiset ”friduna skikunat” enää tämän kokoluokan yhtyeen tapauksessa todella tarpeen. Sen ryhmä oli päättänyt äänittää jo kotikulmillaan 2016 pidetyissä Wentus Festeissä. Yhtä lukuun ottamatta laulut ovat bändin omaa (ja yhteiseksi kirjoitusvastuiden osalta merkittyä) käsialaa. Näitä lauluja ovat säveltäneet kaikki orkesterin jäsenet. 76 Blues News 5/2024 levy tutkailut WENTUS BLUES WENTUS BLUES BAND BAND Live (Ramasound RAMA2924LP) “Koska kaikki esikuvamme tekivät sellaisen, pitihän myös meidän”, he sanoivat. Omaa tuotantoa edustaa silti heti kiekon alkulaukaus, jokaisen Ganes-tradition mukaisen rock’n’roll-kliseen teksteissään luetteleva Rudy Judy. Yhtye nimittääkin musiikkiaan LaplandBalkaniksi; siinä Balkanin alueen perinnemusiikkia ja suomalaista iskelmää yhdistellään maukkaasti – tempot ovat usein kipakoita ja tahtilajit vaihtelevia, sanoitukset usein kuplettimaisia – älykkään kielikuvallisia, tykättävän hauskojakin. Se on toiminut yli 25 vuoden ajan johtavana konserttitoimistona ja ehkä tärkeimpänä Gypsy-, Brassja Balkan-musiikin julkaisijana. Avausta seuraavat saman levyn Teksas-tyyliin shufflaava nimiraita sekä vielä myöhemmin funkysti jalalla koreasti pistävä Five Nights At Freddy’s, vihan ja rakkauden langanohuesta rajalinjasta muistuttava tanssivaihteinen Thin Red Line sekä Duke Robillardin ristimäksi mainittu Mean Green Machine, julistus bändin keikka-autona toimineesta Chevy Vanista. Pitkäaikaisen mentorinsa Eddie Kirklandin tunteikkaan Rainbow’n orkesteri purkitti Juho Kinaretin verevänä laulutulkintana levylle ”Throwback” (2018). Solisti Tiilikaisen ja basisti Jori Venemiehen ohjastamalle Wanaja Music -yhtiölle tämäkään ei silti riittänyt.. Eikä koko kolmikolta voisi muuta odottaakaan. Koska lähtötaso ja edellisjulkaisujen asettamat odotukset ovat tämän trion tapauksessa väistämättömän hurjat, tietynlaista välityön leimaa se ei kuitenkaan onnistu lopputuotteesta täysin häivyttämään. Pete Hoppula JAAKKO JAAKKO LAITINEN & LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA VÄÄRÄ RAHA Äyskäri (Playground PMFI100LP) Olinpa hiljakkoin Malmitalolla mielenkiintoisessa konsertissa; Jaakko Laitinen & Väärä Raha oli siellä äyskäröimässä uusia ja vanhojakin kappaleitaan. Kokkolan ykkösvientituote Wentus Blues Band tosin tunnetaan erityisen hyvin juuri keikkapumppuna, joten perusteet konserttialbumin toteuttamiselle olivat olemassa ilman ”isojen poikien” näyttämää malliakin. Vinyyli-LP:nä sekä digitaalisilla alustoilla melkoisella viiveellä ilmestynyt kahdeksan esityksen laajuinen käärö tarjoaa otannan pidetyn yhtyeen livesoundista sekä sen kiitellyimmistä kappaleista poimittuna useilta uran varrella materialisoituneilta pitkäsoitoilta. Pete Hoppula TEXAS OIL TEXAS OIL Tiger In Your Tank (Goofin’ GRCD6202) Yli vuosikymmenen ajan ”Ganesmoodissa” sukseentäyteisiä keikkoja tahkonnut Texas Oil tuntuu viihtyvän yhtä mainiosti myös studiossa, kuten keulahahmonsa laulaja-kitaristi Hara Saanio ylipäätään. Vastaavanlaista äänimaisemaa laajentaa edelleen Tonite, Remu Aaltosen vuoden 1982 soolo-LP:ltä ”Zin-Khan” napattu alkuperäisesittäjän ja tuottaja Harri Merilahden yhteishengentuote. Monesko se yhtyeen poskettoman laajassa katalogissa sitten mahtoi olla, siihen ei enää laskupää tahdo riittää. Hyvin sanoitettu Punkkitarkastus ei minun nuoruudessani kuulunut vielä päivittäisiin rutiineihin, vaikka samantyyppisiä tutkailuja tyttölöiden kanssa harjoitettiinkin. Eittämättä painotuspäätös lainanumeroihin on ollut tarkoituksellinen: onhan mestarinkin syytä välillä lepuuttaa sisäänrakennettua sävelja sanoituskoneistoaan. Stailinsa tiedostavan Texas Oilin tiikeri ärjähtelee yhä kutkuttavaan tapaan bändin tankissa ja uutuustuote on poikinut jälleen useamman hienon lisän sen alati paisuvaan repertuaariin. Siispä äyskäri käteen ja kaikki äyskäröimään... Muissa lainoissa ajatusta löytyy senkin edestä. Huonosti olen aikaisemmin tutustunut porukan musiikkiin, vaikka tämä ”Äyskäri” on heidän seitsemäs pitkäsoittonsa. Maestro Jaakko Laitinen hoitelee päälaulannan tyylikkäästi. Bändin muutoin harteikkaassa äänitehistoriassa myös Cadillac King uhkaa jäädä täyteraidan asemaan. Kasarirokahtava Let’s Make A Deal sitä vastoin antaa Haran lauluntekijätalentista merkittävästi vakuuttavamman kuvan. Mutta eihän ikinuoria Kokkolan herrasmiehiä nyt sellaisiksi tohdi vielä hyvään aikaan nimitellä
Erääksi lisäperusteeksi julkaisulleen Beatmakers ilmoittaa tarpeen muistuttaa tyylikirjonsa taipuvaisuudesta myös rock’n’rollin eri olomuotoihin. Laiskuuttani kopioin tähän Lassen omaa luonnehdintaa: Albumilla on 12 Lasse Halmeen rakkautta ja parisuhdetta käsittelevää kappaletta, jotka ovat syntyneet vuosien varrella. Aivan uusia Charades-vahvistuksia sen sijaan edustavat paremmin country-tyyliniekkana tunnettu Pauli Halme sekä erityisesti bluesosaamisellaan vakuuttanut Teemu Hokkanen. Jossain kohtaa sessioita ovat studiossa pistäytyneet myös Harri Moilanen (komppikitara) ja Leo Eerikäinen (basso). Useamman bändijäsenen yhteistyön hedelmiin kuuluu vielä mm. Blues News 5/2024 77 levy tutkailut Säännöllisesti Espanjan Aurinkorannikolla esiintymässä (ja kaiketi kiertuearjen keskellä hieman ansaittua lonkkaakin vetämässä) käyvä kokoonpano on nyt kanavoinut kylmemmän vuodenajan markkinoille terveisensä Costa del Solista, missä he ovat äänittäneet uuden konserttialbuminsa sisällön kahdella keikalla lokakuussa 2023. Uusi 20 raidan laajuinen lopputulos on kunnioitusta herättävä jo tietäen ryhmän jäsenistön monet viimevuotiset muutokset: CD:llä pääsääntöisesti mellastava kokoonpano ei ole oikeastaan päässyt edes kunnolla koettelemaan itseään keikkatilanteissa. Levyn alun se kuitenkin hoitaa luottaen soolokitaristinsa Eki Sutelan tunnelmointikykyihin. Kantrirokkaava Sellainen maailma sekä toistamiseen seurueen ennalta-arvattavimmalle esikuvalle kunniaa tekevä Ganes puolustavat pikauusintapaikkojaan ajankohtaisimman studiolevyn myynninedistäjinä. terhakasti The Venturesin tapaan twistaava nimikkoteos I Like To Do That! Juuri näin – mitä The Charades tekee, sitähän me kaikki muutkin haluaisimme. Tiihoselle tyypillistä raikkaan rokkaavaa kitaravisiota on puolestaan ikuistunut hänen henkilökohtaisiin kynäelmiinsä Nothing Beats California ja Big Hog. Tohtorin luotsaama Kolmas Elämä -yhtye on julkaissut uuden albumin ”Eräs rakkaustarina”. Keväällä 1986 Halmeesta tehtiin kantelu tuomiokapitulille, koskien Halmeen ”harhaoppista rock-suhdetta”. Kantelijat katsoivat Halmeen poikkeavan kirkon opista, kun hän yhdistää rockin ja kristillisen uskon toisiinsa ja väitti, että uskossa ja rockissa on pohjimmillaan kyse samasta asiasta. Muutamalla kappaleella, kuten Sinä katsoit minut kauniiksi vierailevana solistina on Hannele SoljanderHalme ja yhden kitarasoolon soittaa Juha Jurmu. Tuomas kuten myös kaikki muut mainitut muistavat lisäksi hoitaa osalla esityksistä komppikitaristin vastuullisia tehtäviä. Yhtyeen rungon muodostavat Lasse Halme ja Pentti Ingerö, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan eläkkeellä oleva kanttori. Rohkeisiin kokeiluihin bändi fiksoituu niin ikään Jari Tiihosen soolokitaravuorolla. Coveroitaviksi ovat näissä kohdin päätyneet mm. Elvistä viimeisillä kimppaäänitteillään. Niin ja soittaa hän humppaakin Pakilan Pelimannien kitaristina ja musiikillisena johtajana. Eikä siinä vielä kaikki: bändissä aina muilta kiireiltä ennättäessään muutenkin musisoiva Toni ”El Blanco” Liimatta fuzz-kitaroi brittisäveltäjä Keith Mansfieldin sielukkaasti sheikkaavalla Funky Fanfarella ja Kimmo Kalaja kepittää osan sooloista kappalevalintana jokseenkin kyseenalaisella Love Is Blue -standardilla. Vastaavissa aatoksissa jatkaa ryhmän jokin aika sitten studiossakin purkittama El Baile de la Cobra, latinohenkinen mollisävelmä Amerikan Georgiasta tulevan The Cigar Store Indiansin repertuaarista. Hieman ailahtelevampaa meno sitä vastoin on sanallisen viestinnän vaihtuessa englanniksi. Pete Hoppula KOLMAS ELÄMÄ KOLMAS ELÄMÄ Eräs rakkaustarina (3rd Life) Lasse Halme aiheutti kirkollisen rockpaniikin ollessaan Pakilan seurakunnan pappina. Kokenut kemiläismuusikko hoitaakin sooloosuudet yli puolella kappaleista. Mobergin rinnalla nykyjoukkueessa eniten on saanut kenttäaikaa kitaristi Jarno Tiihonen. Mm. Myös jälkimmäinen pääsee ensisijaisen rytmikitaristin roolinsa ohella tuikkaamaan hienot soolot pariin numeroon. Balladija iskelmätulkitsijan taidoistaan tunnetun Tiilikaisen baritonivoittoinen ”aikuisen miehen” ääni on löytänyt yhä ergonomisemmin alleen istuvan jakkaransa myös kotimaan kielellä tarjoilluista vauhtipaloista. Kuten tapana on ollut, The Charadesissa saavat sijansa myös vierailijat. Billy Mayn Green Hornet -teema saa Pauli Halmeen käsittelyssä ällistyttävän rajua kyytiä. Monet niistä syntyivät muutaman kuukauden opintomatkalla Chicagossa. amerikkalaisyhtye Portugal, The Manin taannoinen Motown-teemoja soul-hengessä modernisoinut hitti Feel It Still sekä Kylie Minoguen 2000-luvun alun jättisuksee Can’t Get You Out Of My Head. Pääosin kappaleet. Elokuvien ja tv-sarjojen toimiminen lainavoittoisen albumin pääinspiraationlähteenä ei jää epäselväksi. Joo, tämä samainen kirkonmies, emeritus teologian tohtori, esittää edelleen tuota rockia, kuten Juice Leskisen lauluja, niitä vähemmän tunnettuja, yhtyeensä Syvänmeren sukeltajat (Deep Sea Divers) kanssa, ja on myös kirjoittanut kirjan Juicesta (1992), Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus sekä kirjan Rockin syvin olemus: filosofia, uskonto ja rock (1964). Suoraviivaisena ”power surfina” paahtavalla Henry In Spacella huhuilee omaa ulkoavaruudellista scattiään itse Remu Aaltonen ja siellä täällä levyä kuullaan äänimaisemaa täydentävänä elementtinä Saana ”Molly Moonstone” Koskisen paljon selkeämmin lauluksi miellettävää taustavokalismia. Pete Hoppula THE CHARADES THE CHARADES We Like To Do That! (GTJ G24012) Valtakunnan efektiivisimpiin surf-sanansaattajiin lukeutuva The Charades jatkaa perustajajäsenensä ja rumpalinsa Jari Mobergin rytmillisessä kurinpidossa tuotannollisesti mitä määrätietoisinta levytys-odysseiaansa. Samalla tilaa saavat bändille ominaiset Hurriganes-viitteet, jotka tällä kertaa muuttuvat lihaksi kitarainstrumentaaliversiona The Lollipopsin I Will Staysta. Seurakuntanuorten illoissa hän on soittanut lähes yksinomaan rockia, mihin muunlaista elämänsisältöä etsineet ovat pettyneet. Beatmakersin aikaisemmilta tuotoksilta tuttuja numeroita ovat myös muut laulusolistittomat valinnat, kuten Jagger-Richards -vetistely As Tears Go By ja The Everly Brothersin Let It Be Me. Livenä eittämättä viihdyttävää mutta kotikajareista kuultuna ja taiteellisesti ajatellen hivenen ”liukuhihnamaisempaa” laitaa CD:llä edustavat Twenty Flight Rockin ja Bony Moronien tapaiset ”golden oldiesit” – instrumentaalisesta Johnny Guitarista puhumattakaan, vaikka kuusikielisen suvereenina seppänä Eki Sutela kyllä kieltämättä onnistuukin hivuttamaan kovassa rautalankakäytössä aikoja sitten väljähtäneen ikivihreän takaisin Pepper X -chilin veroisille väkevyysasteille. Hoag sekä The Shadows -basisti Brian Locking liittyvät seuraan päätösbonukseksi luokitellulla live-arkistotallenteella Sleep Walk. Lalo Schifrinin Magnum Force samannimisen Likainen Harry -sarjan klassikkosoundtrackiltä, Roy Buddin Stone Killer ja Ennio Morriconen ikoninen Il Grande Silenzio kiitävät kaikki ääniraidalla 1970-lukuisen valkokangasusvan verhoamina. Tälle koplalle ominaiset soittoja sovitustaidot taitavat silti olla vain aniharvojen ja -valittujen heiniä. Halmeen musiikkitoiminta on mennyt siihenkin, että seurakunnassa on järjestetty discotilaisuuksia (lue: tansseja nuorille). Esitys resonoi ilahduttavasti sitä henkeä, jota Rauli ”Badding” Somerjoella ja Agentsilla oli heidän versioidessaan mm. Pro-henkilöiden ei tosin aina tarvitse. Pastori Halme on herättänyt pahennusta myös tuomalla heavy-rockia esittävän W.A.S.P.:in kuvan seurakunnan nuorisotilojen seinälle. Moberg itse taas on ideoinut albumille brittiläistä Joe Meek -tuotantoa henkivän ja jo otsikossaan kosolti viisautta jakavan kappaleen Never Say No To A Go-Go Dancer. The Renegadesin tapaan sovitetun Freddie Cannonin Tallahassee Lassien ohella Birminghamin sylttytehtailta on vuotanut keikkaohjelmistoon myös Do The Shake. The Charadesin vakiokoostumusta jo muutaman vuoden ajan voimistanut basisti Tuomas Levonmaa vaihtaa hänkin kahdella vedolla instrumentikseen liidikitaran. Heidän käsissään vaativa musiikinlaji välittyy tilanteesta riippumatta ehjänä bändisoittona, eikä jälki suinkaan kuulosta palasista kootulta studioprojektilta. Pekka Tiilikainen saa avata mikrofoninsa Luutamiehen bluesilla, suomenkielisellä Juha Laitilan käännöksellä Johnny Cashin Folsom Prison Bluesista. Saman vuosikymmenen mielikuviin viettelee uskaliaasti myös Tuomas Levonmaan käsialaa oleva Roger Moore Meets Debbie Harry At Studio 54. The Ventures -kitaristit Nokie Edwards ja J.D. Marko Kataja lisäilee mukaan koskettimien ja Susanna Viljanmaa thereminin soittoa
Itse asiassa Albert King ei aluksi edes tunnistanut Stevie Raytä nimeltä. Tunnelma on leppoisa, mutta vain puheissa. Aimo Ollikainen Stevie Rayn ura sukupolvensa suurimmaksi bluestähdeksi oli ottanut ensiaskeleensa hänen soitettuaan kitarasoolon David Bowien hittilevyllä Let’s Dance. Myös ohjelmisto on hyvin Albert King -painotteinen alkaen hänen 1960-luvun klassikkolevytyksistään Blues At Sunrise ja Born Under A Bad Sign. 1”, jolla Betts esiintyy Great Southern -yhtyeensä kanssa. Tv-studiossa soitti sama yhtye kuin tuolla levyllä: Tony Llorens (urut ja piano), hänen veljensä Michael Llorens (rummut) ja Gus Thornton (basso). Stevie Ray Vaughan menehtyi vain 35-vuotiaana helikopterin maahansyöksyssä Wisconsinissa kaksi vuotta aiemmin, elokuussa 1990. Albert King levytti tämän session jälkeen enää yhden albumin (”I’m In A Phone Booth, Baby”, 1984). John ja Johnny Winter. Basson varressa on Marty Privette. Hän kuoli 69-vuotiaana massiiviseen sydänkohtaukseen Memphisissä joulukuussa 1992. Mutta kitaristina hän pääsee kyllä runsaasti kuuluville, sillä Albert King jakaa anteliaasti soolotilaa nuorelle tähdelle. King ja Larry Carlton, Don Everly ja Burton Cummings sekä Dr. Sen kuningasidea oli tuoda yhteen soittamaan muusikoita, jotka tyylillisesti olivat toistensa sukulaissieluja, mutta olivat vain harvoin, jos koskaan aiemmin soittaneet yhdessä. Ohjelmassa kuultiin mm. ”In Session Deluxe Edition” on kolmas versio bluesin jättiläisten legendaarisesta kohtaamisesta. Vasta tapaamisessa hänelle selvisi, että kyseessä oli ”Little Stevie, laiha valkoinen poika”, jonka hän oli tavannut kymmenen vuotta aiemmin soittaessaan Antone’s-nimisessä klubissa Stevie Rayn kotikaupungissa Austinissa, Teksasissa. Levyn aloittava Samassa veneessä ollaan -hokema on tuttu jo Jussi Raittisen teksteistä – nyt ei kylläkään syytellä herroja. Betts, Haynes ja tällä levyllä koskettimia ja huuliharppua soittava Johnny Neel liittyivät myöhemmin uudelleen koottuun Allman Brothersiihin. Syntyi historiallinen tallenne, ainoa tiedetty äänite, jolla King ja Vaughan soittavat yhdessä. Debyyttialbumi ”Texas Flood” oli ilmestynyt aiemmin samana kesänä ja tehnyt Vaughanista bluesbisneksen kuumimman nimen. Nämä eivät ole kiiltokuvamaisia ja keksittyjä tarinoita, vaan elettyä elämää. Albert Kingin suhtautuminen nuoreen kollegaansa on kuitenkin ystävällinen ja arvostava. Itse odotin jatkoa vuonna 2021 julkaistulle erinomaiselle tuplalle ”Official Bootleg, Vol. Voisinko uskaltaa on myös duetto – hitaan hempeällä otteella. 78 Blues News 5/2024 levy tutkailut kuvaavat myönteisesti rakkauden iloa ja onnea, mutta myös parisuhteen haasteet saavat ilmauksensa. UUSINTAJULKAISUT. Toisin kuitenkin kävi. Sillä on hetkensä, kuten Duane’s Tune, jolla Betts osoittaa kunnioitustaan traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa kuolleelle ABB-bändikaverilleen Duane Allmanille, ehkä maailman parhaalle slide-kitaristille. Ensimmäisen kerran konserttijami julkaistiin 1999, DVD:llä ja sille lisätyillä biiseillä täydennetty toinen versio kymmenen vuotta myöhemmin, molemmat legendaarisella Stax-levymerkillä. Soihdunkantajaa vaihdetaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Albert sanoo Stevie Raylle jotenkin näin: "You’re really good and you’re gonna get even better". Julkaisu sisältää alkuperäisen radionauhoituksen, joka on remasteroitu hyvin kuuntelukelpoiseksi. Uusi tupla-CD ”Live From The Lone Star Roadhouse New York City 1988” sisältää marraskuussa 1988 New Yorkissa nauhoitetun konsertin koko kahden tunnin pituudelta. Pitkän ja maineikkaan uran tehnyt King oli tuolloin jo veteraani, Vaughan vasta uransa alussa. Uuden materiaalin sisäänajossa ei kangerrella, ja kun ALBERT KING & ALBERT KING & STEVIE RAY STEVIE RAY VAUGHAN VAUGHAN In Session Deluxe Edition (Stax/Craft Recordings 00888072525634, 2-CD) Itsenäisellä kanadalaisella tv-kanavalla CHCHTV oli musiikkiohjelma nimeltään In Session. Rokkaavasta avausbisiistä Rock Bottom alkaen bändi soittaa puhdikkaasti ja hyvällä fiiliksellä lähes kokonaan Bettsin soolokiekon. Nopeahölkkäinen Rakkauden hedelmä kertoo veikeästi nautinnosta, kenties sen sallitun omenan nauttimisesta – tuloksena kolme uutta hedelmää. Kolmas ”In Session” -versio (2-CD/3-LP) ei sisällä yhtään biisiä, joita tv-jamista ei olisi aiemmin julkaistu, muodossa tai toisessa. Taltiointi ei jätä epäselvyyttä siitä, kumpi on isäntä ja kumpi oppipoika. Albumin toteutuksessa on käytetty tietotekniikan mahdollisuuksia (musiikkisoftat, ohjelmointi). ”Pattern Disruptive” lienee Bettsin vähemmän tunnettuja soololevyjä, mutta myös turhan aliarvostettu. Hän oli tehnyt omaa musiikkiaan sekä Great Southernin että Dickey Betts Bandin kanssa. Tällä levyllä kuullaan kuitenkin uutta comboa, joka soittaa Bettsin soolevyllä ”Pattern Disruptive” (1989). Äänitykset, editointi ja miksaukset on tehty pääosin Lassen omassa kellaristudiossa. Kaikki kappaleet on nyt kuitenkin masteroitu uudelleen, minkä lisäksi materiaali on vihdoin saatu siihen järjestykseen, jossa se alun perin studiossa esitettiinkin. Näinhän tuo tuntuu olevan. Nimikappaleella Eräs rakkaustarina Lasse ja Hannele duetoivat kertoillen erilaisista tavoistaan ilmaista rakkauttaan. Jo vuonna 2018 julkaistiin samanniminen levy, mutta se sisälsi huomattavasti suppeamman otoksen taltioinneista. Nämä piirteet käyvät ilmi kumppanusten turinatuokioista, joita kuullaan biisien välissä. ”Live From The Lone Star Roadhouse” jakaantuu Bettsin säveltämien ABB-klassikoiden (mm. Musiikillisesti kappaleet hyödyntävät monipuolisesti rytmimusiikin eri tyylejä popista balladeihin, bluesista countryyn ja valssista tangoon. Albert King oli 60-vuotias ja Stevie Ray Vaughan 29-vuotias, kun he tapasivat tv-studiossa Ontariossa joulukuussa 1983. Sillä on arvonsa, sillä nyt live-kokemus on autenttinen ja eheä. Kitaristien jamihenkiset vuoropuhelut ovat tietysti aivan herkkua, ja niitä kuullaan yltäkylläisesti. Stevie Ray Vaughnilta mukana on vain kaksi omaa kappaletta, tutut Pride And Joy ja esikoisalbumin nimikappale Texas Flood, joissa molemmissa hän myös laulaa. Kun tiedetään näiden artistien myöhemmät vaiheet, niin kyllähän tässä helposti näkee sukupolven vaihdoksen olleen ilmassa. Kokoonpano onkin erittäin mielenkiintoinen, sillä mukana ovat sekä kitaristi Warren Haynes että rumpali Matt Abts, jotka myöhemmin perustivat Gov’t Mulen yhdessä basisti Allen Woodyn kanssa. Harri Aalto DICKEY BETTS DICKEY BETTS Live From The Lone Star Roadhouse New York City 1988 (RockBeat ROC-3472, 2-CD) Oli odotettavissa, että viime keväänä 80-vuotiaana kuolleen southern rock -ikonin, Allman Brothers Bandin perustajiin kuuluneen kitaristi Dickey Bettsin jäämistöstä julkaistaan uutta materiaalia – kunhan häveliäs suruaika on ohi. Käytännössä tämä tapahtuu päätöskappaleessa I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town, jossa (aiemmalta DVD:ltä nähtynä) Stevie Ray yltyy sellaiseen menoon, että Albert Kingillä on aikaa kaivaa piippunsa esiin, tuprutella sitä aikansa ja jopa viilata oikean otekätensä (King oli vasenkätinen) kynsiä ja siirtyä lopulta suosiolla syrjemmälle ihailemaan nuoren kitarahurjimuksen ekstaattista soitantaa. Elämään on kuitenkin jäänyt kahden bluessuuruuden kohtaaminen. Niin ikään instrumentaalibiisi Overall Junction oli jo pitkään kuulunut hänen vakioohjelmistoonsa, kuten myös avausbiisi, T-Bone Walkerin Call It Stormy Monday. Blue Sky, Jessica, In Memory Of Elizabeth Reed) ja Bettsin julkaisuaikana tuoreen studiolevyn materiaalin kanssa. Sen sijaan B.B. Session kohokohdaksi nousee pitkä ja hikinen versio Stevie Rayn Texas Floodista, jonka aikana myös Albert King pusertaa Gibsonin Flying V -kitarastaan kaiken ulos. Stevie Rayn asenne ehkä suurimpaan vaikuttajaansa on peittelemättömän ihaileva. Vanhana Beatlesvouhkana herkistyin kappaleen Vaik’ en oo kakskytviis sanoihin ja tunnelmaan – toi helposti mieleen heidän When I’m Sixty Four -rallinsa – ei käännös eikä kopio, vaan käänteinen runoelma aiheesta – nyt vaariakin tarvitaan. Vuonna 1988, kuusi vuotta Allman Brothers Bandin toisen hajoamisen jälkeen, Betts oli mainiossa vedossa. King -lainan Ask Me No Questions ja Blind Lemon Jeffersonin Match Box Blues -sävellyksen King oli vasta julkaissut silloin tuoreella albumillaan ”San Francisco ’83”. Eivätkä ole hassumpia muutkaan tämän tuotoksen kappaleet – lopetus on nopea, syksyyn sopiva toivomus, Sinä annat mulle kevään. Loppu on historiaa. Kun kitaraa kuritetaan, armoa ei tunneta. Pelko pois, tämä ei ole mikään kunniaton haudanryöstö. sellaisia pareja kuten B.B
Wentus Blues Band, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 23.1. Erik Hokkanen & Lumisudet, Suistoklubi, Hämeenlinna 30.1. Kaikkein spesiaalimpia ”onnenkantamoisia” tässä otannassa markkeeraavat kiekon vanhimpiin nauhoituksiin kuuluva versio Rosco Gordonin Bop With Me Babysta sekä vastaavasti tuoreimmasta lokakuun 1981 päädystä löytyneet Buddy Hollya mukaileva luenta The Clovers -originaalista Ting-A-Ling ja kerrassaan pitelemättömän kuriton näkemys Eddie Cochranin Teenage Cutiesta. Sonny Boy Williamsonin Good Morning Schoolgirlistä levyllä on rehellisesti kaksi ottoa, sillä ensimmäinen yritys epäonnistui täysin. Tähän liittyy niin paljon tunnetta. Bettsin Allman Brothersille säveltämät klassikot olivat välttämättömyys hänen jokaisessa konsertissaan, kuten useilta aiemmilta livelevyiltä on voitu todeta. Blues News 5/2024 79 levy tutkailut Warren Haynes laulaa karheaan tapaansa Time To Rollin, ollaan jo lähellä Gov’t Mulea. Oikeastaan ainoa pettymys on jotenkin omituiseksi jäävä Under The Guns Of Love, joka ei lavallakaan aukea. Lyons jäätyi 500 000 ihmisen edessä niin, ettei hän meinannut millään saada soitintaan vireeseen. Sharon Lewis, Telakka, Tampere, 19.3. Ensin loistelias, lähes 18-minuuttinen versio Blind Willie Johnsonin ikivanhasta sävelmästä mutta Woodstock-yleisön paremminkin Al Kooperin tulkintana tuntemasta biisistä I Can’t Keep From Crying Sometimes avaa taivaan portit. Sharon Lewis, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 16.2. Matchbox + Therapy’s, Schaumansali, Pietarsaari 25.1. Ei siis varsinaisesti unelmakeikka tähän mennessä, mutta loppu onkin sitten historiaa. Nikki Hill, G Livelab, Tampere 21.3. Nousevan brittiyhtyeen Ten Years Afterin esitys Woodstockin jättifestivaaleilla New Yorkissa elokuussa 1969 oli minulle tajunnan räjäyttävä kokemus – vaikken tietenkään ollut paikalla. Nikki Hill, Verstas, Nakkila 22.3. Basisti Leo Lyons tapasi myöhemmin lentokentällä amerikkalaisia sotilaita, jotka olivat palaamassa Vietnamista. Dig! Pete Hoppula RAMASOUND-KEIKKOJA! RAMASOUND-KEIKKOJA! 27.12. Jerron Paxton (USA), Malmitalo, Helsinki 9.4. Trion ainoaksi jääneelle saman vuoden Rebel-LP:lle ”Raining & Storming” esityksistä kelpuutettiin mukaan vain ensiksi mainittu. Täten painavasta syystä kolmikon (kitaristi-laulaja Pete Näsman, kontrabasisti Jari Raittinen ja rumpali Arto Taskinen) musiikkia on päätynyt jälleen myös taukoamatta uurastavan Talsti-yhtiön uusintajulkaisurattaisiin. Mitä voi sanoa biisistä, joka edelleen nostaa ihokarvat pystyyn ja vie ajatukset siihen pieneen elokuvateatteriin Harjavalta-nimisellä paikkakunnalla, aikaan, jolloin tukkaakin oli vielä melkein olkapäille asti. Edellä luetellut Suomi-rockabillyn klassikot olivat syntyneet Helsingin Studio303:ssa, sen sijaan Talsti-LP:n loput ennenjulkaisemattomat tallenteet ovat peräisin Vantaan Trio Studiosta, mikä tässä tapauksessa tarkoittanee bändin treenitiloja. Erityisesti Woodstock-elokuvaan taltioitu kitaristi Alvin Leen hurmoksellinen veto I’m Going Home koettuna pienen Harjavalta-nimisen paikkakunnan pienessä elokuvateatterissa oli elämys, jonka jälkeen mikään ei ollut entisellään – ei minulla, joka rakastuin palavasti bluesvetoiseen rockiin, eikä Ten Years Afterillakaan, josta tuli yhdessä yössä maailman kuumin bändi. Derringer myös vetäisee tietysti kuuluisimman biisinsä Rock And Roll Hoochie Koo, jonka hän sävelsi jo 1970 ollessaan Johnny Winterin bändissä. Matchbox (UK), Malmitalo, Helsinki 24.1. Jerron Paxton, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 11.4. The Animals (UK), Validi Karkia -klubi, Pori 12.4. The Animals, Tampere-talo, Tampere 17.4. Erik Hokkanen (USA) & Lumisudet, Heinäpään Tupa, Oulu 25.1. Päätösbiisissä Southbound, sekin Bettsin käsialaa ABB:lle, palataan southern rockiin. Sharon Lewis (USA), Malmitalo, Helsinki 15.2. Kosteassa säässä Alvin Leen kitara ja Leo Lyonsin basso olivat menneet epävireeseen. Avausbiisiksi bändi oli fiksusti valinnut Willie Dixonin Spoonfulin, jonka amerikkalaisyleisö tunsi sekä Howlin’ Wolfin esityksenä että myös TYA:n aiemmilta Fillmore East -keikoilta New Yorkissa. Nikki Hill, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 8.4. Lopulta bändi kuitenkin vetää adrenaliini suonissa kohisten biisin komeasti kotiin – paitsi että Lee onnistuu katkaisemaan lopussa kitarankielen. Ten Years After oli Max Yasgurin maille Woodstockiin tullessaan levyttänyt kaksi studiolevyä ja yhden livealbumin. Erik Hokkanen & Lumisudet, Kulttuurikorjaamo, Kokkola 1.2. Sitten Sonny Boy Williamsonin repertuaarista poimittu Willie Dixon -sävellys Help Me johdattelee Leen väkevästi laulamana ja improvisoituine, hetkittäin supernopeine kitaraosuuksineen 15 minuutin ajan lopulliseen kliimaksiin. Britit Jack Bruce ja Mick Taylor tuntuvat tässä yhteydessä aika yllättäviltä, mutta niin vain Bruce laulaa hyvin tunnistettavaan Cream-tyyliin Howlin’ Wolf -klassikon Spoonful, jossa Betts ja Hayes saavat kitarajameihin mukaan kolmanneksi Rick Derringerin. Bändi keskeyttää soittamisen kokonaan jo kolmen minuutin jälkeen. Vihdoin, 55 vuotta tuon legendaarisen esityksen jälkeen TYA:n koko Woodstock-keikka on kuultavissa kokonaisuudessaan, mokineen kaikkineen. Se on tietenkin TYA:n klassikoiden klassikko, I’m Going Home, jonka ensiesitys oli bändin edellisenä vuonna julkaisemalla livelevyllä ”Undead” (1968). The Animals, Rauhanlahti, Kuopio 13.4. The Animals, Ritz, Vaasa 15.4. Kappaleista kolme ensimmäistä (Cowboy Copasin ja Grandpa Jonesin alkujaan vuonna 1949 maltillisena western swinginä levyttämä mutta suomalaisten toimesta armottoman vauhtisovituksen saanut The Feudin’ Boogie, Malcolm Yelvingtonin Sun-rälläys Gonna Have Myself A Ball sekä Näsmanin oma jump-rokkaava Give Me A Chance) muodostivat Kari Heimosen Rebel-merkillä 1981 ilmestyneen singlen. Nikki Hill, Jyväskylä, Musta Kynnys 23.3. Kuusi täyttä biisiä, joista yksikään ei ole alle seitsemän minuuttia, yhteensä reilu tunti, kun mukaan lasketaan ne mokailuhetket. Enkä ole yksin. Kolmas studiokiekko ”Ssssh” (1969) julkaistiin muutamia viikkoja tämän ikimuistoisen esiintymisen jälkeen, ja se ampaisi suoraan USA:n Top 10 -listalle. The Animals, Malmitalo, Helsinki 16.4. Jerron Paxton, G Livelab, Tampere 12.4. Kommellus paikataan siten, että rumpali Ric Leen pitkää sooloa The Hobbit aikaistetaan. The Animals, Jyväskylä, Lutakko www.ramasound.com info@ramasound.com. Konsertin odottamattomimpia hetkiä kuullaan, kun vierailijat astuvat lavalle. Soundit ovatkin karut – ja kukaties juuri siksi liki herkullisinta vintage”epätoivorockabillyä” mitä kuunaan on Suomessa talteen saatu. Niin tärkeä biisi niin monille. Erik Hokkanen & Lumisudet, Malmitalo, Helsinki 29.1. Nikki Hill (USA), G Livelab, Helsinki 20.3. Erik Hokkanen & Lumisudet, Telakka, Tampere 31.1. Matchbox, Toppila, Oulu 24.1. Lavalla soittaa silloin jo peräti neljä kitaristia, ja jokainen saa soolovuoron. Harri Aalto BOPPIN’ PETE TRIO BOPPIN’ PETE TRIO (Talsti EDLP/ EDCD2432) Maksimaalista omistautumista asialleen – sitä ei omassa ikäluokassaan sekä yleisesti ottaen aktiiviaikoinaan erityislaatuisuutensa hyvin tiedostaneelta Boppin’ Pete Triolta puuttunut. Tämä oli se biisi, jota he soittivat, kun saivat kuulla, että sotareissu oli heidän osaltaan ohi ja edessä oli paluu kotiin rakkaiden luokse. Erik Hokkanen & Lumisudet, Validi Karkia -klubi, Pori 13.2. Pakkopullaa ne eivät ole nytkään, vaan Betts ja Haynes loistavat kitaristeina kuten Allman ja Betts alkuperäisissä esityksissä. Imaginäärinen kitara soi yhä ja lujaa soikin! Olen parantumaton Ten Years After -fani ja minulla on aika monta bändin livelevyä, joilla I’m Going Home totta kai soitetaan, mutta mikään niistä ei vedä vedä vertaa tälle esitykselle. Tällä kertaa kymppituumaisen LP:n (ja CD:n) sisällöksi on valikoitunut kymmenen vuosikertaa 1981 edustavaa näytettä. Yleisö oli lämmitetty, mutta sitten kaikki meni pieleen. Erik Hokkanen & Lumisudet, Ylläs Jazz Blues 28.1. Harri Aalto TEN YEARS TEN YEARS AFTER AFTER Woodstock 1969 (Chrysalis CRC1421, CD/ CRV1421, 2-LP) Levyarvio on aina kriitikon henkilökohtainen mielipide, mutta tätä henkilökohtaisemmaksi ei mikään kirjoittamani arvostelu voi mennä
Nyt tuo jyhkeästi swengaava (ja rehellisesti sanoen The Boys -levytysversiota miellyttävämmältä tänä päivänä kuulostava) karsintakilpailua varten tehty orkesterisovitus saa itseoikeutetun kunnian avata Suomi-rautalangan varhaisevoluutiota kartoittavan antologian tuoreimman osan – siitäkin huolimatta, ettei kappaleella ja esitystavalla itsessään mitään korvin kuultavaa linkkiä kitarayhtyemusiikkiin olekaan. Karismaattinen karhulalainen Aatos Bollström oli nappikiinnitys bändin keulakuvaksi, mutta hetken kestänyt kiivas keikkaelämä ei hänelle lopulta maistunut. Jack Scottin Bellasta (suomeksi laulettuna) ja Tutti Fruttista (englanniksi laulettuna). Paul Ankan Uh Huhin sekä The Isley Brothersin alkujaan levyttämän mutta Eddie Hodgesin hitiksi nostaman I’m Gonna Knock On Your Doorin), mutta toimiiko osalla tallenteista sittenkin laulajana Bollströmin sijaan armeijasta palannut yhtyeen alkuperäinen laulaja Ilkka ”Karri” Kaivola, joka liittyi vanhaan porukkaansa vielä vuosiksi 1964–65. The Loafers) & Ronnylle. Louisissa julkaistut rokkaavimmat palat, kuten Hey – Hey ja Jack Rabbit ilmestyivät salanimen Icky Renrut alaisuudessa vuonna 1959. Auto-onnettomuudessa 1971 menehtynyt ”Ronny” jäi bändistä pois jo kesän 1964 jälkeen, eikä muita levytyksiä enää syntynyt. Oli miten oli, räväköiden vokaalinumeroiden ohella materiaalin koostajat Hannu Nyberg, Jari Moberg ja Olle Salo ovat onnistuneet kaivamaan jostakin esiin myös The Loafersin tyylipuhtaana ja huolella sovitettuna instrumentaalirautalankana vuonna 1963 tulkitsemat kappaleet Blue Moon ja Romanssi Twist. Hämeenlinnalainen Eddy & The Lightnings levytti Philips-merkille kuusi singlepuoliskoa, joista neljä poikkeuksellisesti englanniksi. Pitkän laulajanuran rakensi itselleen myös edellisen tavoin Philipsillä operoinut Reijo Hirvelä alias Tony Ramon, jonka Blue Combo -yhtyeessä soitti ainakin eräässä vaiheessa sittemmin steel-kitaristina mainetta niittänyt Roy Rabb. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Sadoin sähkökitaroin Extra, Osa 6 (Suomalaisia kitarayhtyeäänityksiä 1963–65) (Rautalanka RRSCD 2012) Yhden inhokki ja toisen suosikki, Erik Lindströmin säveltämä ja hänen ”Hillevi”-taitelijanimeä käyttäneen Vuokko-vaimonsa sanoittama Tahdon saaren jätti jälkensä suomalaiseen Euroviisu-historiaan vuonna 1965, vaikkei edustuspaikkaa veljespari Eero ja Jussi Raittiselle silloin lohjennutkaan. A Summernight Dreamin otti myöhemmin suomenkielisenä Päivät ilman sinua -tulkintana omakseen Topi Sorsakoski & Agents. Isossa kuvassa edes mustan musiikin tosiharrastajien (joihin tämän Bear Family -koosteen kuraattori ja 27-sivuisen historiikin sen kansivihkoon rustannut Bill Dahl lukeutuu) puolustuspuheet henkilön siviilielämän ulkopuolisista meriiteistä tuskin saavat päitä tässä suhteessa nytkään kääntymään. Täysiverinen lavaorkesteri oli myös The Loafers, joka kuitenkin osasi hyödyntää rautalankaja beat-aaltoa tilaisuuden saatuaan. Sankarin itsensä käskyttäminä instrumentaaleina koosteelta nousevat etusijalle eritoten Duane Eddyn hittisoundille topakan vastauksensa antava The Rooster (1961) sekä exotica-sävyinen orkesterinumero Katanga (1961). Vastaaviahan on julkaistu useillakin rootsyhtiöillä ja tämä mahtuu ihan lahjakkaasti mukaan ryhmään. Tiukan aikajänteen johdosta Iken ja Tinan hitintäytteistä duettokautta ennätetään CD:llä pohjustaa ainoastaan A Fool In Loven ja It’s Gonna Work Out Finen edestä. Turnerin komeaa vibrakammen riepotusta ja räiskyvää kitaravetoista r&b-kyytiä tarjoavat levyllä etenkin raspikurkkuisen The Sly Foxin Hoo-Doo Say vuodelta 1954, Billy Gaylesin Sad As A Man Can Be ja I’m Tore Up sekä Jackie Brenstonin lennokas Gonna Wait For My Chance Federal-merkin vuoden 1956 sinkuilta, Clayton Loven hyytävästi tulkitsema Little Willie John -tyylinen vuoden 1957 blues She Made My Blood Run Cold, Tommy Hodgen revittelevään gospel-tyyliin ärjymä Sue-merkin vuoden 1959 sinkkuraita That’s All I Need sekä jälleen Jackie Brenstonin onnistunut bluesnumero Trouble Up The Road hänen vuoden 1961 paluuseiskaltaan Iken bändin keulilla. Uutuuskokoelma ei mene juurikaan päällekkäin aikaisempien vastaavien kanssa.. Runsaammin levyttäneisiin suomalaisiin vuoden 1963 A-luokan rautalankaryhmiin lukeutui myös Ole Halénin johtama The Savages. Kaikkiaan 15 näytettä vuosilta 1963–64 kattavat yhtyeen koko tiedossa olevan kahden singlen sekä sekalaisten radioja kotiäänitysten laajuisen tuotannon. Kokoelman toinen ”puolikas” on varattu lahtelaiselle The Loaferis (oik. Pukin kontista niitä pitää päästä kaivelemaan jokaikinen jouluaatto. Joululevyjä on tullutkin aikojen saatossa keräiltyä – ja on mukava huomata, että tällä sektorilla löytyy aina sopivaa kuunneltavaa. Tasokkaan kokoonpanon sinkuillaankin julkaisemat Mountain Tale ja The Savages Theme kuullaan tällä kertaa rupisina saman aikakauden radiotallenteina. 80 Blues News 5/2024 levy tutkailut IKE TURNER IKE TURNER Rocks (Bear Family BCD17679) Voisiko Ike Turnerin, tuon rhythm’n’bluesin ja rock’n’rollin monella tapaa kiistattoman pioneerihahmon olla vihdoin ja viimein aika saada rauha sielulleen myös normikansan keskuudessa. Niistä viimeisimmällä, Kai Hyttisen säveltämäksi merkityllä balladilla This Night solisti Tapani Lehikoinen sai esiintyä levyetiketissä entistä kansainvälisemmin ”Eddienä”. Molemmat olisivat vääjäämättä ansainneet tulla levytetyiksi oikeassa studiossa ja heivauttaa itsensä siltä seisomalta kuuman rautalankakesän 1963 kruunuina maamme sinkkuhittilistoille. Pahan miehen maineensa omilla töppäyksillään luoneen mutta samalla musikaalisesti supersankarin aseman työllään ansainneen velikullan on ollut tyytyminen ikuiseen ”vaimonpieksijän rooliinsa” vielä vuosia kuolemansakin (2007) jälkeen. Uutuuskokoelma on kuitenkin vain yksi kokoelma muiden joukossa, eikä ”Rocks”-sarjan tyyliin sen sisältöä ole tälläkään kertaa lähdetty kartuttamaan entuudestaan julkaisemattomilla ääniteaarteilla. Gerry & The Pacemakersin kotimaassaan Englannissa vaisusti menestynyt You’ve Got What I Like kasvoi Suomessa Se jokin sinulla on -käännöksenä tanssilavojen kestobravuuriksi, vaikkei se listahitiksi yltänytkään. Bear Family on nyt saattanut A-luokan kokoelman groovahtavasti ja bluesahtavasti. Hieman arvoituksellisesti ”Sadoin sähkökitaroin” niputtaa samaan ryppääseen pitkän rivin myös muita kokoonpanon vuodelle 1963 ajoitettuja ”autotalliäänitteitä” (mm. Vaan mikä parasta, kerrankin levyn nimi vastaa sisältöään: Ike rokkasi ja rollasi omilla kierrosluvuillaan – kirjaimellisesti jo ennen kuin muut edes tiesivät koko termin olemassaolosta. Radionauhoista on sentään jälkikäteen pelastettu talteen hänen tulkintojaan mm. Toki jo pelkästään kuuntelemalla CD:n 33 maagista levytystä Turnerin tuotteliaalta kymmenvuotiskaudelta 1951–61 (alkaen tietenkin Jackie Brenstonin vokalisoimasta Rocket 88:sta) asian todellinen laita myös vinhaa vauhtia kävisi ilmi. Pete Hoppula eri esittäjiä eri esittäjiä Season’s Greetings: Get Ready For A Groovy And Bluesy Christmas (Bear Family BCD17766) Mustan musiikin joululevyjä ei ole koskaan riittävästi. CD-sarjan edellisosilta omaksuttua ja soundeiltaan nostalgisen puuroista vuoden 1963 kotiäänitemateriaalia täydentävät levyllä Timo Jämsen & The Esquires ja The Wanderers, kumpikin yhdellä näytteellään. Sekalaisessa aikajärjestyksessä kimpoilevat uptempo-rutistukset ovat näin ollen harmillisen tuttuja lukemattomilta aikaisemmilta Ike-antologioilta. Muutoin solistisessa vastuussa ovat jo mainitun Brenstonin lisäksi muut maineikkaat Kings of Rhythm -bändin luottohahmot Billy Gayles, Dennis Binder, Eugene Fox (”The Sly Fox”), Tommy Hodge, Clayton Love, Willie King sekä tietenkin Ike itse, jonka kotikulmilla St. Lisäksi bonuksina on tarjolla 1970-luvulla LP-käyttöön jälkistereoidut versiot bändin jousitaustoitetuista vuoden 1964 kappaleista Sataman valot ja Ruhtinaan viulu. Lähinnä KeskiSuomessa ja Pohjanmaalla suosiota nauttinut suolahtelainen The Four Devils vuorostaan taituroi ennenjulkaisemattoman vuoden 1963 demo-oton The Shadowsin Guitar Tangosta. Kun maineikkaan The Soundsin arkistoista vielä päivänvaloa näkemätöntä vintage-studiomateriaalia löytyy, sellaiset on ilman muuta julkaistava! Vetelähköä kansanlaulumuunnelmaa Kasakkatangoa soittavat Japanin markkinoita valloittamaan rekrytty ”varakokoonpano” edellä jo rallatelleiden Eeron ja Jussin, basisti Peter Ekmanin ja soolokitaroinnista huolehtineen Kaj Westerlundin voimin
Joulutansseja haluaville The Marcels puolestaan heittää Merry Twist-Masin – eli onhan tässä melko antoisa joulutarjoilu koossa. Elämän ja esiintymisen iloa jälleen pursuava ensinäyte antaa odottaa hyvää katraan seuraavilta studiokäynneiltä, joita ei toivottavasti tarvitse odottaa 14 vuotta. Samasta äänitystilanteesta on peräisin myös nyt premiäärinsä painotuotteena saava James Brown -revittely I’ll Go Crazy, jolla pikku-Raakkelin hulluksi tuloa koittaa taustalla parhaansa mukaan edesauttaa The Relics -lauluyhtye. Aivan turhasta daamista ei olekaan kyse. Vuosia Rockin’ 8-Balls -keikkaohjelmistossa hautuneen tarinan rikkoutumattomana pidetystä sydämestä ovat suomalaisten käyttöön runoilleet vanhan liiton lauluntekijät Rayburn Anthony ja Jim Newcombe. The Moonglows, The Dominoes sekä Hank Ballard & The Midnighters). Artistin omasta kynästä lähtöisin olevat Just Right Man, Mama Was Right Again ja Little Man ryhmittäytyvät kaikki riuskaotteisen vanhan liiton rhythm’n’bluesin keskikaistalle – ja lukeutuvat kiistatta jokainen Fentonin levytysuran huippuhetkiin. ”Mark Lamarr’s Rhythm & Blues Christmas” (Fantastic Voyage/Acrobat), ”Blue Yule” (Rhino), ”Rhythm & Blues Christmas” (Ace), ”Boogie Woogie Santa Claus – An R&B Christmas” (Richard Weize Archives), ”The Ultimate KokoMojo Christmas Party” (Koko-Mojo). Deen omista kappaleista koostunut debyytti heilautti hänet pikakyytiä juurimusiikkiväen tietoisuuteen. Tuoreen sinkun paraatinumerosta Evil Gal ottaa kirjoittajan vastuun kantaville harteilleen ennenkin bändille musiikkia rustannut Pekka Laine – eikä liene pelkkä sattuma, että esityksessä on aistittavissa paljon Uiton ja Laineen yhteisen The Hip-Shooters -yhtyeen henkeä. Kappaleita eritoten Maibell & The Misfiresille kirjoittanut Kunnas vakuuttaa pätevyyttään lauluntekijänä levyn neobillahtavalla a-puolella – kääntösivuhölkän ryhmä on londannut jokseenkin odottamatta r&b-laulajatar Linda Hopkinsin 1950-luvun tuotannosta. Pete Hoppula LITTLE RACHEL LITTLE RACHEL Mama Was Right Again (Goofin’ GREP 209, 7”) Tätä nykyä Austinissa, Teksasissa asusteleva ”Little” Rachel Fenton ei ole niinkään uusi tuttavuus retropohjaisen rock’n’rollin ja rhythm’n’bluesin ystäville. Rujonpuoleinen rockabillyblues Mama Can Do It täydentää Deen 1950-luvulle kohdentuvaa artistista kokonaisprofiilia huolella valikoituneena lisenssipoimintana mainitulta ensikiekolta. Lienee vain ajan kysymys, milloin Mozzylle tarjoutuu mahdollisuus yhdistää voimansa suomalaisten huippumuusikoiden, kuten vaikkapa The Barnshakersin kanssa studiopuhteiden merkeissä. Kansivihkosta löytyy 28 sivua, joten asiaa tuntematonkin saa tarpeelliset perustiedot jokaisesta artistista. Jorma Riihikoski THE ROCKIN’ 8-BALLS THE ROCKIN’ 8-BALLS (Goofin’ GRSI 246, 7”) Evil Gal / Unbreakable Heart Laulaja-kitaristi Kekka Uiton kansainvälisesti laajinta kiinnostusta nauttiva yhtye The Rockin’ 8-Balls oli jo jättää maailmanlaajuisen fanikuntansa kiipeliin päätettyään korona-ajan kynnyksellä keikkailunsa ja pilkottuaan samalla pitkäikäisen kokoonpanonsa päreiksi. Pete Hoppula MYYDÄÄN KÄYTETTYJÄ CD-LEVYJÄ! MYYDÄÄN KÄYTETTYJÄ CD-LEVYJÄ! James Cotton – Baby, Don’t You Tear My Clothes (Telarc) 10€ James Cotton – Midnight Creeper (Just A Memory 2-CD) 15€ Ronnie Earl – Ronnie Earl And Friends (Telarc) 10€ John Hammond – Nobody But You (Flying Fish) 10€ John Hammond – Wicked Grin (Pointblank) 10€ Hollywood Fats Band – s/t (Crosscut 2-CD) 20€ John Lee Hooker – Portrait (Past Perfect 10-CD) 15€ Mark Hummel – Blowin’ My Horn (Electro-Fi) 10€ Mark Hummel – Feel Like Rockin’ (Flying Fish) 10€ Mark Hummel – Golden State Blues (Electro-Fi) 10€ Mark Hummel – Hard Lovin’ 1990’s (Double Trouble) 10€ Muddy Waters – The Anthology (MCA/Chess 2-CD) 20€ Charley Patton – Complete Recordings 1929–1934 (JSP 5-CD) 15€ Otis Rush – The Essential: The Classic Cobra Recordings 1956–1958 (Fuel 2000) 15€ Kim Wilson – Lookin’ For Trouble! (M.C.) 10€ Kim Wilson – My Blues (Blue Collar Music) 10€ Sonny Boy Williamson (I) – Complete Recorded Works Vol. Pakollisesta rock’n’roll-pukista vastaa tällä kertaa Huey Piano Smith & The Clowns. laulaja-kitaristi Eddie Clendeningin tukemana. Karismaattinen solisti on kuitenkin vähitellen saanut ykkösnyrkkiään uuteen iskuun. Kunnaksen taidot eivät rajaudu pelkästään tarkkaan kynänjälkeen, vaan ne käyvät hyvin ilmi myös hänen vuorenvarmasta kitaroinnistaan sekä tasapainoisesta, ylimaneerit mallikkaasti kiertävästä laulusuorituksestaan. Eivätkä versiot kappaleista ole sieltä tunnetuimmasta päästä. 050 362 2980 / e-mail: blues@elisanet.fi Seitsemän tuuman taivas!. Joulubluesissa minua miellyttää se, että usein käsitellään kipeitäkin aiheita, kuten yksinäisyyttä ja muuta jouludepressiota. Rachelin hiljattaisin paluu Suomeen tapahtui lokakuussa 2024 Goofinin 40-vuotisjuhlatapahtumassa yhdessä Eurooppaan vasta ensi kertaa saapuneen Mozzy Deen kanssa. Pete Hoppula GARY HILAND TRIO GARY HILAND TRIO (Goofin’ GRSI247, 7”) Running Around / Rock’n’Roll Blues Kari ”Gary Hiland” Kunnaksen (laulu/kitara), Janne Anttosen (basso) ja Tommy Dahlströmin (rummut) muodostamalla rockabilly-kokoonpanolla on takanaan kilometreittäin kokemusta ja kovaa ajoa, mutta julkaisulistansa pituudella se ei kuitenkaan vielä pääse rehvastelemaan. Tiedustelut: Jukka Anttila, puh. B.B. Joukosta löytyy niin kitaramiehiä (mm. Blues News 5/2024 81 levy tutkailut Kappalevalikoimassa on kaivauduttu Bear Familyn nauhaja digikammioihin Nico Feuerbachin ja Bill Dahlin asiantuntemuksella. Päätteeksi Big Maybelle vielä toivottaa valkoista joulua! Oma Top 5 -listani alan joulukokoelmista CDformaatissa: 1. Suomalaisten sydämet tämä tulisieluinen vokalisti sulatti jo 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä maassa kiitettävästi huomiota saaneen omakustanteisen esikoisalbuminsa ”’Cause I Feel Good” sekä sen ilmestymisen aikoihin tapahtuneen varhaisimman konserttivisiittinsä myötä. Myöskään Charles Brownia ei voi joulusta poistaa ja nyt toivotaan vaan “Please Come Home For Christmas”. 1–5 (Document 5-CD) 50€ Hintoihin lisätään postimaksut. Samassa yhteydessä häneltä myös ilmestyi näyttävä vinyylinen EP, jonka raidoista 3 ovat peräisin edellä viitatulta 15 vuoden takaiselta tallenteelta. Fuentes alias Mozzy Dee on 40-vuotiaan Goofin’ Recordsin uusin globaali kiinnitys. ja Freddie King) kuin klassisia lauluyhtyeitäkin (mm. El Pasosta, Teksasista tuleva nainen teki vuosi sitten esikoisalbuminsa ”Òrale!” bostonilaiselle Rum Bar -merkille mm. Samalla naisen taustajoukoiksi vakiintui aina täällä seudulla poiketessa The Hogs of Rhythm -orkesteri, jonka kanssa hän myös äänitti vuonna 2009 upean Goofin’-CD:n ”When A Blue Note Turns Red Hot”. Pete Hoppula MOZZY DEE MOZZY DEE (Goofin’ GRSI 248, 7”) Órale! / Mama Can Do It Dolores D. Päivittyneissä kasipalloissa jatkavat hänen rinnallaan kitaristi Henri Pirttimäki, basisti Markku Salmi sekä tuoreimpana vahvistuksena rumpali Markku Juvonen. Kruununa kouraan ojennettiin vielä Austinissa kesällä 2024 arvostettu Ameripolitan-palkinto ”vuoden naispuolisena rockabilly-artistina”. Bear Familyn tapaan mukaan on ladattu juuri sopivasti varieteettiä. Ansioituneiden miekkosten taustalta löytyy yhtyeitä, kuten Maibell & The Misfires, Hi-Fly Rangers, Toreadors, Husky & The Sandmen, Housewreckers ja Hi-Speed Rockets, sen sijaan fyysisiä äänitteitä Hilandin omalta triolta on markkinoille ilmestynyt aikaisemmin vain yksi EP vuonna 2019. Nyt esimerkiksi The Midnightersin Christmas Time For Everybody But Me ja Titus Turnerin alakuloinen Christmas Morning ovat molemmat valioita omassa sarjassaan. Tuima rhythm’n’blues-henkinen strollnumero Órale! edustaa tätä osittain espanjaksi laulettua laitaa ja on syystäkin leidin toistaiseksi parhaiten tunnistettu levytys. Latinojuuriaan Dee kantaa ylpeänä ja tuo niitä aika ajoin esiin myös musiikissaan. Bluesin sinisintä puolta taas edustaa Sonny Boy Williamson (II) Sonny Boy’s Christmas Bluesillaan. Katraan yhteenlaskettu soittokokemus mitataan reippaasti 3-numeroisissa lukemissa, joten eilisen teeren pojat eivät ole kultticombon mainetta nytkään puolustamassa
harris, M. Side One 1. Fussin’ & Fightin’ * 1:58 6. ROCK LIKE CRAZY (Miku Majuri) 2:11 ELLIS AND THE ANGRY TEENS Stomp Like ‘76 M IK E B E L L & T H E B E L L T O N E S L IG H T N IN G B O L T G O O F IN ’ R E C O R D S G R L P 6 1 3 1. Dixon, T. TRY MY LUCK ON YOU (Miku Majuri) 1:51 8. BLASPHEMY (Miku Majuri) 2:18 2. Dallion) 2:04 5. Karkkila) Moondog Music FIJWM2400145 4. STOMP LIKE ‘76 (Miku Majuri) 1:41 ELLIS AND THE ANGRY TEENS Photos by Jonna Majuri Ude Rocks! G R LP 61232 P C & 2024 GOOFIN’ RECORDS • www.goofinrecords.com STOMP LIKE ’76 • ELLIS AND THE ANGRY TEENS True mono Stomp Like ‘76 SIDE 2 1. Make with the Shake 1:50 6. Holy Land 2:03 5. Siira Mike Bell & The Belltones: Mike Bell Vocal & Rhythm guitar Timo Kalijärvi Solo guitar Iikku Riepponen Double bass Japi Saario Drums mike bell & the belltones SIDE 1 SIDE 2 Mike Bell & The BELLTONES Special thanks to: Dennis Krusell piano on ‘Lightning Bolt’, ‘Slowly Killin’ Me’, ‘Bright Lights’ & ‘Key to Your Heart’ All songs engineered by Axel Praefcke at Lightning Recorders in Berlin, Germany, except * by Andreas Utbult at Flipsville Studio in Gothenburg, Sweden Mastered by Enno Mäemets at Editroom Cover design by Mika Liikari/StriKing Photos by Pasi Rytkönen G R LP 6103 Lightning Bolt mono mike bell & the belltones P C & 2024 GOOFIN’ RECORDS • www.goofinrecords.com LIGHTNING BOLT LIGHTNING BOLT The Story 1984–2024 Most Requeste d • GRCD 6198 Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt CD € 15;• GRLP 61030 Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt LP € 25;• GRCD 6199 Quiets: Una Mas CD € 15;• GRLP 61231 Quiets: Una Mas LP € 25;• GRCD 6200 Ellis & The Angry Teens: Stomp Like ’76 CD € 15;• GRLP 61232 Ellis & The Angry Teens: Stomp Like ’76 LP € 28;• GRCD 6202 Texas Oil: Tiger In Your Tank CD € 15;• GRLP 61233 Texas Oil: Tiger In Your Tank LP € 28;• GRCD 6201 Whistle Bait: Most Requested The Story CD € 15;• GREP 209 Little Rachel: Mama Was Right Again 7” EP 13;• GRSI 248 Mozzy Dee: Órale! 7” € 12;• GREP 244 B. Lightning Bolt 2:37 3. Bright Lights 2:20 1. AIKAISEMPIA JULKAISUJA mm: Bad Bone Stompers: Bad Bone Dance 7”single, Ria and the Hi-Binders: Heart and Soul LP/CD, Rockhouse Strutters: Rockhouse Strutters CD, Jyrki Perälampi: Makes Me Feel Good CD RROOCCKK ’’EEMM BBLLUUEESS!! Saatavilla hyvin varustetuista levykaupoista ja www.moondogmusic.fi THE GIN MILL TRIO: ROCK ’EM BLUES! MOONLP2401/ MOONCD2401 The Gin Mill Trion vierailulla Tomi Leinon Suprovox -studiolla, nauhalle tarttui 12 uutta “atomic blues” -biisiä, joista viisi bändin omia sävellyksiä ja loput huolella valikoituja covereita. TWO STEPS AWAY (Miku Majuri) 1:47 4. Karkkila) Moondog Music FIJWM2400144 3, Sippin’ Rum Punches 2:46 (P. Cupp Combo: Born Reckless 7” EP € 13;• GRSI 246 Rockin 8 Balls: Evil Gal 7” € 10;• GRSI 247 Gary Hiland Trio: Running Around 7” € 10;Tervetuloa Goofin’ Recordsin uuteen levykauppaan: Goofin Records Mäntytie 7, 00270 Helsinki www.goofinrecords.fi • puh 09 7733 113. Karkkila) Moondog Music FIJWM2400149 2. Right Back on It 2:49 (P. Do The Do 2:35 (W. Early Morning Boogie 2:38 (L. SHERWOOD ROCKABILLY SHAKEDOWN (Miku Majuri) 2:09 2. Slowly Killin’ Me * 2:19 5. Solisteina Kekka Uitto, Hara Saanio, Masa Saloranta, Elli Maple, Hal Peters ja Lovematches. Your Lovin’ on My Mind * 2:38 4. Powell) Duchess Music Corporation FIJWM2400152 5. Key to Your Heart 2:31 3. SHE WORE LEOPARDSKIN (Miku Majuri) 1:51 6. TRUE LOVE BUSTDOWN (Miku Majuri) 1:48 6. LEAVIN’ THIS TOWN (Miku Majuri) 3:02 3. Vaajoensuu, J. THINKING OF YOU (Miku Majuri) 2:13 7. Dupree) Fort Knox Music Inc FIJWM2400143 2. Lewis) Arc Music Corp FIJWM2400151 4. She and Her Chauffeur 3:16 (Lawlar) Duchess Music Corporation FIJWM2400150 3, Flatfoot Sam * 2:30 (C. Killin’ Jive ** 2:01 (A. Stumblin’ Block 2:55 (L. When the Night Comes 1:59 7. Lucky Numbers 2:02 (P. Riot Rhythm* 2:00 2. You Say You’re Leaving 2:42 (E. STOMP MY FEET (Miku Majuri) 2:44 5. FEEL LIKE BEER (Miku Majuri) 3:13 4. Knock Knock 2:03 7. Davis, E. REAL ROCK BOP (Miku Majuri) 2:12 3. Moondog Musicilla on kunnia saada julkaista tämä upea albumi sekä 12” vinyylinä että CDnä. Karkkila) Moondog Music FIJWM2400148 MOONLP 2401 T H E G IN M IL L T R IO • R O C K ‘E M B L U E S M O O N L P 2 4 1 www.moondogmusic.fi THE GIN MILL TRIO 12 rockin’ blues tunes: I’M IN THE POWER OF LOVE SHE AND HER CHAUFFEUR YOU SAID YOU’RE LEAVING EARLY MORNING BOOGIE SIPPIN’ RUM PUNCHES STUMBLIN’ BLOCK RIGHT BACK ON IT LUCKY NUMBERS FLATFOOT SAM KILLIN’ JIVE BUTTERFLY DO THE DO Rock ’Em Blues! Rock ’Em Blues! THE GIN MILL TRIO Petteri Karkkila vocals & drums, percussions • Eero Vaajoensuu electric lead guitar • Mika Liikari upright bass guests: Juho Hurskainen tenor saxophone * • The Relics group harmony ** Rock ’Em B lues! Side Two 1. Willis, S. I’m in The Power of Love 3:07 (P. Hopkins) Angel Music Inc FIJWM2400154 Recording & engineering: Tomi Leino/Suprovox studio Mastering: Petri Mäntysalo Produced by Tomi Leino & The Gin Mill Trio Graphic design: Mika Liikari/StriKing Graphics Photos: Lilja Liikari ERI ESITTÄJIÄ: ROAD TO LUBBOCK -CD (MOONCD2304) Tämä hieno kokoelma pitää sisällään 15 Buddy Hollyn tunnetuksi tekemää biisiä suomalaisten roots-artistien tulkintoina. I Wanna Go * 2:04 All songs by M. Mesner) Manus FIJWM2400146 5. THAT’S ALL RIGHT (M. GOOFIN’ RECORDS 40 VUOTTA -JUHLAVUODEN JULKAISUT: E L L IS A N D T H E A N G R Y T E E N S S T O M P L IK E ‘7 6 G O O F IN ’ R E C O R D S G R L P 6 1 2 3 2 SIDE 1 1. Stubbs) 2:46 7. Bare Bone Boogie 2:03 2. LITTLE BABY (M. Valentine) Embassy Music Corp FIJWM2400153 6. Vaajoensuu) Moondog Music FIJWM2400147 6. Butterfly 2:39 (P. The Gambler 2:10 4