Blues News 06/2016 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

SIMS THE RIP CHORDS Pikaesittelyssä: JACKIE VENSON Blues saapuu Eurooppaan / Divarien helmiä / Reggae-artisteja levytysten valossa Unohdetut albumit / Muddy Lee Makkonen / BN käy tapahtumissa / Levytutkailut 197301-16-06 ISSN 0784-7726 N:o 282 (6/2016) Hinta 6,80 € 49. vuosikerta. BN haastattelee: RICK ESTRIN & KID ANDERSEN AKI KUMAR & ROCKIN’ JOHNNY BURGIN LUMBERJACKS MILLION DOLLAR TONES FAT CHANCE Henkilökuvia diskografioiden takaa: MARVIN L
11 s. 16 s. 20 s. 65 s. 18 s. s. 8 s. 65 © Ja ri Fl in ck © Ti m o H ap po ne n © Pi rjo Sa lm in en © Pi rjo Sa lm in en © To m i Lä hd es m äk i © Po on eh G ha na. 11 s. 18 s. 8 s. 12 s. 16 2 Blues News 6/2016 s. 38 s. 38 s. 20 s. 12 s. 4 s. 4 s
Ja, kuten käsillä oleva vuoden viimeinenkin numero osoittaa, aiheistomme ei tosiaankaan liiku pelkästään maailman kiinnostavilla juurimusiikkituruilla. Aika ajoin herää keskustelua BN:n sisällöllisistä linjauksista. FBS toivottaa mitä parhainta ja elämyksellisintä kisareissua Suomen blues-eliittiin lukeutuvalle Pepelle ja omalla rapja hiphop-musiikkisarallaankin kunnostautuneelle Joelille! Tiedotettaviin asioihin lukeutuu FBS:n syyskokouksen päätöksistä paitsi lehden julkaisurytmin jatkumo, myös lehteä julkaisevan yhdistyksemme hallituksen kokoonpano vuodelle 2017. Toivoaksemme kotimaisten osaajiemme, blues-roots-musiikin alan artistiemme ei siis tarvitse lähteä hakemaan kannustimia saara-aaltomaisesti ulkomailta aitoa tunnustusta ja näkyvyyttä koto-Suomen alan musiikkilehdistössä saadakseen. printtimedian yleisessä myllerryksessä näinä sähköisinä aikoina. Ja ei, päätoimituksen ao. Kuten tunnettua, IBC-kisat järjestetään vuosittain USA:n Memphisissä ja niihin valitaan kilpailuedustajat ympäri maailman Blues Foundation -järjestön jäsenten toimesta. 11 Aki Kumar & Johnny Burgin .................................... Sims ............................................................ 48 BN käy tapahtumissa ............................................... 66 Etukansi: Rick Estrin (BMA 2016) © Pertti Ñurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 49. 18 The Rip Chords ja hot rod -huumaa ...................... 41 Blues saapuu Eurooppaan, osa 8 .......................... BN:n toimituspäällikkönä jatkaa Pete Hoppula. Parhaamme kuitenkin yritämme, lehteämme julkaisevan FBS:n syyskokouksen päätöksellä lukijoille on tulevana vuonnakin joka toinen kuukausi tarjolla tuhti paketti monipuolista juurimusiikkiluettavaa. Vuosittain katselmukseen osallistuu yhteensä runsaat 200 bändiä ja solo-/duo-aktia noin 25–30 maasta. Tähän liittyen on ilo tiedottaa, että Pepe & Joel Ahlqvist Duo on valittu Finnish Blues Societyn edustajaksi 31.1.–4.2.2017 pidettäviin, järjestyksessä 33. Tämän havainnon BN on pyrkinyt vuosien kuluessa itsekin konkretisoimaan nostamalla jutuissaan esiin aika ajoin paitsi alan konkareita myös uusia tulokkaita. Blues Newsin nykyinen linjaus on hyväksi havaittu, musiikin kehityksenkin valossa perusteltu ja sen tueksi valittu toimintamalli, joka osaltaan on takaamassa ja varmistamassa myös nykymaailmassa ns. Juurimusiikillisen sananvapauden nimissä aloittakaamme siis tulevakin vuosi; FBS:n & BN:n & omasta puolestani toivotan kaikille lukijoillemme Rauhaisaa Joulua ja antoisaa sekä menestyksekästä vuotta 2017! Maiju Lasola SISÄLTÖ:. 46 Popcorn ........................................................................ myös tulevana vuonna jatkuva linjaus ei ole syntynyt nykyään joidenkin suomalaismedioiden tiimoilla näköjään muodissa olevan ulkopuolisen painostuksen tai (musiikki)poliittisen ohjauksen seurauksena... 56 Reggae-artisteja #5: Willi Williams ....................... 42 Unohdetut albumit #3 ............................................. Allekirjoittanut (Maiju Lasola) jatkaa kuudetta vuotta yhdistyksen puheenjohtajana ja BN:n vastaavana päätoimittajana. Järjestäjätaho Blues Foundation luonnehtiikin tapahtumaa maailman laajimmaksi blueskattaukseksi. 20 Blueseläinoppia ......................................................... 37 Marvin L. Ulkomaille suuntautuu toki aika ajoin esim. 65 BN-arkistojen helmiä ................................................ Kiitokset tästä komeasta jatkumosta ja samalla myös kuluneesta vuodesta kuuluvat paitsi BN:n mainiolle toimituskunnalle, etenkin varsin uskolliselle lukijakunnallemme. Musiikkimaailman valtavirtakosket eivät ole onneksi hukuttaneet lehtemme alaan lukeutuvia tyylilajeja kokonaan alleen, kirjoitettavaa ja uutisoitavaa on totta vie paljon, yli toimituskylämme resurssien. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. keikkareissuillaan moni suomalainen blues-roots-musiikkitaitaja. Hallituksen jäsenet vuodelle 2017 ovat (aakkosjärjestyksessä) Honey Aaltonen, Aarno Alén, Kari Kempas, Anders Lillsunde, Riku Metelinen (varajäsen), Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Juha Seila (varajäsen) ja Harri Suokas. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues News -lehden vuositilaus on 40 euroa. Suomiblues-rootsin kenttä on todella rikas ja tasokas, eri tahoilta saamamme palautteen valossa ulkomaillakin asti alati ihmetellään maamme juurimusiikillisten lahjakkuuksien osaamista ja runsaslukuisuutta. 16 Million Dollar Tones .................................................. Ilmoitushinnat vuodelle 2017: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Jari Flinck, Harri Haka, Pete Hakonen, Timo Happonen, Vesa-Pekka Järvelä, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Kai Leivo, Anders Lillsunde, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Timo Suutarinen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2017: N:o 1/17: vk 08 N:o 2/17: vk 16 N:o 3/17: vk 24 N:o 4/17: vk 34 N:o 5/17: vk 42 N:o 6/17: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 1/17 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 20.1.2017! WWW.BLUESNEWS.FI Joulukuussa 2016 Vuosi 2016 on loppusuoralla ja siirrymme tuotapikaa BN-juhlavuoden aattoon 2017, rakas lehtemme kun täyttää vuonna 2018 peräti 50 vuotta! Iloisia ja ylpeitä voimme olla moisesta saavutuksesta, lehtemme hengissä säilymisestä ja yhtäjaksoisesta ilmestymisestä näinkin pitkään, mm. Blues News 6/2016 3 Rick Estrin & Kid Andersen ..........................................4 Lumberjacks ..................................................................8 Jackie Venson ............................................................. Tässä näkökantojen ristiaallokossa BN on valinnut tietoisesti blues-roots-musiikista laajakatseisen vaihtoehdon, kuitenkaan liian laveille valtavirtatai toisaalta muille marginaalimusiikkitonteille astumatta. blues-roots-vaihtoehtomusiikkiin keskittyvän lehtemme eloonjäämistä jatkossakin. 51 Levytutkailut ............................................................... Mielipiteitä ja näkemyksiä on lukuisia, lukijoiden ja tekijöiden omista katsantokannoista ja mieltymyksistä riippuen. 30 Muddy Lee Makkonen .............................................. 44 Divarien helmiä! #31 ................................................ Joidenkin mielestä lehdessä liikutaan liian laveasti eri tyylilajialueilla, joidenkin mielestä taas lehden linja on turhan kapea tai keskittynyt. 38 BN lukee kirjallisuutta .............................................. 12 Fat Chance .................................................................. Kiitos! Toisaalta ei ole mikään ihme, että BN porskuttaa edelleen, sisällöllisestä vinkkelistä kun kerran jutun aiheita riittää. International Blues Challenge -mittelöihin kisaamaan solo-/duo-sarjan kuninkuudesta
– Kyllä, hän on monipuolinen kaveri: soittaa pianoa ja urkuja, sovittaa ja tuo uuden ulottuvuuden live-soundiimme. Kuka sitten onkin musiikin valinnut, on mies minun mieleeni. Minulla oli jotain Wee Willien vanhoja vinyyleitä Goldwax Recordsin ajoilta ja joitain cd-levyjä 90-luvulta, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että hän edelleen keikkailee ja kuulostaa niin hyvältä. Entä onko sinun huuliharpun soittosi muuttunut vuosien varrella. Oliko tämä Willien levy ensimmäinen omaa tuotantoasi. Ovatko muuta artistit käyttäneet materiaaliasi. Hän oli vain paikallinen esiintyjä Minneapolisissa, ja minusta hän on paras vanhan koulukunnan materiaalin, 60-luvun soulin laulajista. Ostin juuri J.J. – Olen tuottanut muutaman levyn jo tätä ennen: yhden omissa nimissäni ja sen lisäksi useampia Little Charlien Batyn kanssa ja yhden Mark Hummelin kanssa 90-luvulla. Julkaisitko sen omalla levymerkilläsi. – Eivät viime aikoina, mutta joskus aiemmin Koko Taylor teki yhden, John Hammond muutaman ja Little Milton yhden. Se on häntä itseään, meidän piti tehdä levy, ja Kid Andersenilla on oma studio. Soitan eri tyyleillä: Sonny Boy Williamsonin, Little Walterin ja omallani. Willien tulkinta on todella hyvä. Rauma Blues -festivaalilla kesällä yhtyeellä oli mukanaan erityisvieras, 60-luvun soulja r’n’b-legenda, mm. Goldwax-levymerkille singlejä tehnyt Wee Willie Walker. Hienoa, että saimme sinut Suomeen pitkästä aikaa. Ja siten myös kirjoitan eri tavalla. Rick on tullut tutuksi maailmanluokan harpistina ja velmuilevana laulajana sekä hyvänä persoonallisten laulujen tekijänä, joista ei ole huumoriakaan puuttunut. En ole sellaista muilla festivaaleilla kuullut. Mutta minusta on hauskaa soittaa huuliharppua, rakastan sitä, vaikka tällä kertaa pystyinkin esittämään siitä vain osan. Norjalaislähtöinen huippukitaristi Kid Andersen on ollut oiva tuki ja aisapari Estrinille. Se oli itse asiassa ensimmäinen levytyssessioni, ensimmäinen levy, jolla soitin. Meillä on pitkä historia hänen kanssaan ja hän on ollut minulle oppi-isänä nuoruusvuosistani lähtien. Mutta yhteistyö Willien kanssa oli unelmieni täyttymys. Lopuksi myös Kid Andersen saa lyhyen puheenvuoron. Cd:n nimi on ”If Nothing Ever Changes”. – Onhan se. 4 Blues News 6/2016 RICK ESTRIN Huuliharppuvirtuoosi ja humoristi KARI KEMPAS R ick Estrin & The Nightcats -yhtyeellä on takanaan pitkä ura. Nyt meillä on uusi studio ja uusi levy työn alla. – Näin Wee Willie Walkerin esiintyvän, laulavan Minneapolisissa yhdessä happy hour -baarissa ja sanoin Kid Andersenille, että meidän pitäisi tehdä hänen kanssaan levy. Malonen cd:n (Fedora). Nightcats-yhtye on ollut keikalla Suomessa kolmesti 80-luvulla ja pari vuotta sitten Kajaanissa ja Oulussa. – Kiitos, on mahtavaa olla mukana tällä hienolla festivaalilla. Soitin täällä Raumalla vain lyhyen setin, enkä ollut ennakkoon aivan varma, millaisen siitä tekisin. Kitaristi Little Charlie Batyn jäätyä sivuun on ryhmä tehnyt kolme cd-levyä Alligatorille, joista viimeisin on live-julkaisu ”You Asked For It” vuodelta 2014. Pianisti Jim Pugh on sinulle uusi yhteistyökumppani. Minun on pakko sanoa, että täällä musiikki, jota bändien välissä soitetaan, on ollut loistavaa. Se julkaistaan toivottavasti ensi vuonna. Wee Willie on levyttänyt muutaman kappaleesi. Se luo oikean tunnelman. Galaxy Records julkaisi sen 70-luvun alussa. Hän esiintyi pitkään Robert Crayn kanssa ja tuntee musiikin. Miehistö on vuosien mittaan vaihtunut, mutta Rick Estrin on bändin alkuperäisjäsen. – Enpä juuri. Teillä on pitkä yhteinen historia, eikö niin. Minulla on nyt koossa riittävästi materiaalia seuraavaa Nightcatsien cd:tä varten. Tuotit myös Wee Willie Walkerin viimeisimmän cd:n. Olet tehnyt uuden live-cd:n myös Nightcatsien kanssa. Alkujaan Little Charlie & The Nightcats -nimellä se sai 80-luvulla sopimuksen chicagolaisen Alligator-yhtiön kanssa. – Kyllä, olin mukana yhdellä hänen singlelevyllään, Percy Mayfieldin Ray Charlesille tekemällä kappaleella Danger Zone. Oletko ollut mukana muiden artistien levytyssessioissa. Vaikka olen edelleen sama ihminen, olen kuitenkin vanhempi ja ajattelen ehkä asioista vähän eri tavalla. – Kyllä vain, päätimme vaihteeksi tehdä livelevyn Alligator Recordsille, koska kierrämme niin paljon. – Ei, se on julkaistu urkurimme Jim Pugh’n levymerkillä Little Village Foundation. Yhdellä Filmore Slimin Mountain Top Recordsille tekemällä levyllä olin kyllä mukana. Onko omien kappaleiden tekeminen muuttunut vuosien mittaan. Levy on tuottamistani paras, se on aivan loistava. Yritän keskittyä omaan materiaaliini. Haastattelussa Rick kertoo urastaan, laulujen tekemisestä, suosikeistaan ja levytyksestä Wee Willie Walkerin kanssa. Lisäksi Andersen on tuottaja ja levystudio Greaselandin omistaja, joka tulee helmikuussa 2017 saamaan Keeping The Blues Alive (KBA) -palkinnon Greaseland-studion ansioista. Minua kyllä pyydetään mukaan, mutta minulla ei ole siihen aikaa. Pian sen jälkeen soitin Chicagossa Ricky Allenin singlellä. Sekoittelen. – No, toivon että se on kehittynyt vähän paremmaksi
Mutta blues on meille hyväksi, rakastan sitä yhä.” – Rick Estrin. Blues News 6/2016 5 © Pi rjo Sa lm in en ”Bluesdiggarit ovat yhtä vanhoja kuin minäkin ja vanhenevat samaan tahtiin
Siellä käy muusikoita kaikkialta maailmasta. Myös mm. Vielä 90-luvulla hankin ne eri kaupoista Yhdysvalloissa, monesti afroamerikkalaisten kaupunginosista. – Olen tehnyt yhden huuliharpun soittoon opastavan dvd:n, mutta yhtään live-esiintymistäni ei ole kuvattu dvd:lle. Minulle studio on musiikkiinstrumentti, muun tekemiseni jatke. Teitte myös live-videon ”I Met You At The Blues Cruise”. Työstämme sitä vähän ja esittelemme sen sitten bändille, joka kehittelee siihen oman osuutensa. Niin se toimii. Minulla on perusajatus siitä, millainen kappaleesta pitäisi tulla, ja soitan sen Kidille alkeellisella kitaransoittotaidollani. Olen ymmärtänyt, että pitää löytää oma tapansa tehdä asioita, olla oma itsensä erottuakseen joukosta. – Se on yhden kappaleen video. – Kyllä, tein sen live-äänityksiä vuonna 2012 ja levy sai Grammy-ehdokkuudenkin. – Olen luonut siellä mahtavat cd:t mm. Redillä oli monta vuotta tv-show, ja hänen esiintymisessään oli huumoria. – Minulla on ollut Greaseland Studio noin kymmenen vuotta. 90-luvulla pukujen napitus kuitenkin muuttui, enkä pitänyt niistä enää, joten vaihdoin ostopaikkaa. Täällä ei kielimuurin takia ehkä niinkään näkynyt esiintymisessäni se, että myös Redd Foxx on vaikuttanut minuun paljon, kuten myös koomikko nimeltä Robin Harris. Pidän monista esiintyjistä, mutta minun pitää olla oma itseni ja tyylini pitää olla tunnistettava. ruotsalainen Trickbag on äänittänyt studiossani. – Brucen kanssa on ollut hyvä tehdä töitä. Esimerkiksi Terry Hanckin uuden cd:n julkaisee Delta Groove. Bluesdiggarit ovat yhtä vanhoja kuin minäkin ja vanhenevat samaan tahtiin. Little Charlie oli minulle suureksi avuksi tietyissä musiikillisissa jutuissa. – Se on muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli aikoinaan. – On niin paljon upeita esiintyjiä, joilta olen saanut vaikutteita. – Nykyisin Hong Kongista. Hän editoi koko jutun ja hänellä oli paljon ideoita. Mille levy-yhtiöille olet tehnyt levyjä. On aika ilmeistä, että huuliharpun soitossani kuuluvat esimerkiksi Sonny Boy Williamson, Little Walter, James Cotton ja vastaavat. Mutta blues on meille hyväksi, rakastan sitä yhä. Kyllästyin turvautumaan toisiin, kun tarvitsin studioaikaa ja halusin äänittää. Meillä on Alligatorin kanssa oma juttumme. Alligatorille, Blue Moonille, Little Village Foundatationille, Blind Pigille ja Delta Groovelle. KID ANDERSENIN KUULUMISET Kid, sinulla on siis oma studio. – Oaklandissa on yksi loistava naislaulaja Terrie Odabi ja minä teen vaimoni Lisan kanssa musiikkia, joten tulevaisuuden suunnitelmiakin on vireillä. Kun olin nuori, kiersin Rodger Collins -nimisen kaverin kanssa ja häneltä sain paljon vinkkejä kappaleiden tekemiseen ja myös esiintymiseen – siinä, kuinka yleisö otetaan, saadaan mukaan. – Monellekin eri yhtiölle ja useampia Jim Pugh’hin Little Village Foundationille. 6 Blues News 6/2016 vähän kaikkea. Teemme jonkin verran yhteistyötä myös kappaleiden kanssa, mutta erillämme. – Keikkailemme siellä mihin meidät halutaan, emme enää niin paljon paikallisesti Kaliforniassa. Minulla ei ole levyyhtiötä, olen vain studion omistaja. Joskus levyn tekeminen on oma ideani, kuten Wee Willie Walkerin ja John Fordin tapauksissa. Haluaisimme myös tehdä Wee Willie Walkerin kanssa toisen cd:n. Olen mukana musiikin luomisessa, en musiikkibisneksessä. Oletko tehnyt live-dvd-levyjä. Little Walter -tribuutti, jonka Blind Pig julkaisi, on sinun tuottamasi, eikö niin. Olet tehnyt pitkään töitä Alligator Recordsin Bruce Iglauerin kanssa. Miten yhteistyö Kidin kanssa sujuu. © Pi rjo Sa lm in en KID ANDERSEN & RICK ESTRIN. Olen tehnyt kiertueita eri artistien kanssa silloin kun en ole tien päällä Nightcatsien kanssa – ja kun aikaa jää, olen studiossa. sellaisten herrasmiesten kuin John Fordin ja laulaja Alabama Miken kanssa, samoin Aki Kumarin, joka yhdistää hindi-musiikkia ja bluesia. Mistä ostat nuo hienot esiintymispukusi. Olen tehnyt vain live-vinyylin ”Captured Alive” ja cd-levyn ”You Asked For It” Alligator Recordsille. Nauhoitimme sitä varten materiaalia laivalla Blues Cruise -festivaalilla ja Kid Andersen koosti videon. – Laulunkirjoittajana sanoisin saaneeni vaikutteita Baby Boy Warrenilta, Willie Dixonilta, Fats Washingtonilta ja myös joiltain country-lauluntekijöiltä, kuten Roger Milleriltä ja tarinankertoja Willie Nelsonilta. Onko esiintymistyylissäsi sellaisia esikuvia, jotka haluaisit mainita. Tuotan mm. Työskentelymme muistuttaa vähän yhteistyötäni Little Charlie Batyn kanssa. Jos pelkästään kopioi muiden juttuja, sotkee vain omat asiansa. Kuinka kauan olet esiintynyt. Kappale oli minun ideani ja ajattelimme, että siitä voisi tehdä myös videon. Olet kehittänyt oman tavan yhdistää huumorin kappaleisiisi. – Se on juuri se juttu. Millainen on bluesin tila Yhdysvalloissa tällä hetkellä. Voin tehdä siellä mitä haluan ja tuottaa sellaista musiikkia kuin haluan. Olen ottanut vaikutteita muilta, kehittänyt oman tyylini, ja aion jatkaa sen kehittämistä niin pitkään kuin mahdollista. Tein Jackie Paynen cd:n ja joskus minut palkataan myös tuottamaan tai vain äänittämään levy. Hän on mahtava, hyvä tyyppi. Omaan tyyliini kuuluu hieman huumoria ja liioittelua. – Varmaan viitisenkymmentä vuotta, aina 60-luvun lopulta alkaen. Kierrät nykyisin paljonkin maailmalla. Soitin Alligator Recordsin 40-vuotispäivillä Chicago Blues -festivaalilla. – Se on täydellistä
Blues News 6/2016 7
8 Blues News 6/2016 LUMBERJACKS Bluesin soittajia suomalaismetsistä RIKU METELINEN L umberjacks on eteläpohjalainen bändi, joka sekoittaa rohkeasti tyylejä juurimusiikin laajassa kirjossa. Alussa mukana olivat minun lisäkseni Micke Björklöf, Matti Loppela, Miikka Kivimäki sekä Janne Käpylä. Bändissä soittavat kitaristi Urkki ”Big Hand” Niemi, basisti Miikka ”Chef” Kivimäki, rumpali Janne Käpylä sekä kosketinsoittaja Jarkko Salo. Jokainen jäsen kunnostautuu myös soololaulajana. Kun otelaudalla tulee kymmenes nauha, niin alkavat ongelmat sormitusten kanssa. Meikäläinen kyntää arkena töissä sormet jäässä ja valkoisina, joten aivan eri lähtökohdista sitä lähestyy tätä soittohommaa, mutta siinä on mielestäni sitä bluesia! – JK: Sanoisin, että noin musamiehenä David Hidalgo on aika epeli. Jokaiselta on tullut omia biisejä ja sitä kautta on jaettu myös leadlauluvastuuta. Jussi Raulamo kuvaili hiljattain, että Lumberjacks on kuin The Beatles, The Holmes Brothers ja The Band yhdistettynä. Tästä alkoi raaka sovitusja treenijakso, jonka jälkeen helmikuussa 2012 kasasimme studion Soinin perämetsiin ja tallensimme ensimmäisen levymme. Loistavia kitaristeja riittää vaikka kuinka paljon ja niitä on vaikea nimetä. – MK: Muistaakseni niitä tehtiin kymmenkunta. Lumberjacks-soundiin kuuluu lisäksi olennaisena osana vahvat taustalaulut. Sen jälkeen aloimme sitten miettiä kokoonpanoa millä levyä äänitettäisiin. – UN: Uuden levyn kanssa veimme asian entistä pidemmälle, ja nyt olemme vielä enemmän bändi. – MK: Mitään varsinaisia esikuvia meillä ei bändinä ole vaan kaikkien musiikillinen dna kuuluu vahvana Lumberjacks-soundissa. Ja tärkeintä on, että laulu © To m i Lä hd es m äk i. Joskus hymyilyttää katsella muita soittajia jossain hanskat kädessä, jotta sormet pysyvät lämpiminä ja vetreinä. Runsaan kymmenen vuoden aikana bändiltä on ilmestynyt kaksi levyä. Mietimme sovituksia sekä lisäsimme yhteislaulua. Toinen jalka on tiukasti kiinni bluesin maaperällä, mutta toinen ottaa askeleita roots-musiikin eri tyylisuuntiin raja-aidoista välittämättä. No, se on aika paljon sanottu se, mutta myös jotain yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy, sillä noissa kaikissa mainituissa on bändi paljon enemmän kuin osiensa summa. Lumberjacks on parhaimmillaan livenä, jolloin mm. Omasta mielestäni soittooni ovat vaikuttaneet eniten Albert King, Grant Green sekä Jimmie Vaughan. BÄNDI – UN: Bändi perustettiin vuonna 2007. Valinta oli helppo yhteisten soittovuosien ja samansuuntaisten musiikillisten mieltymysten vuoksi. – UN: Vuonna 2010 Miikan kanssa päätimme, että nyt tehdään levy! Teimme molemmat omia biisejä, kunnes niitä alkoi olla tarpeeksi kasassa. Emme ole varmaan yksittäisinä oman instrumentin taitajina mitään virtuooseja, mutta kun soitamme ja laulamme yhdessä, niin saamme homman toimimaan todella hyvin. Ohjelmisto muodostui tuolloin lainamateriaalista. yhteislaulumme pääsee paremmin esille. Hyviä rumpaleitahan on paljon, mutta kai se Steve Gadd säväyttää eniten, kun hänen soittamistaan näin vanhemmalla ikää olen jo ehkä alkanut ymmärtämään. Ryhmän nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi 2012 ja tänä syksynä julkaistiin erinomainen kakkosalbumi ”Shake ’Em Roots”. – MK: Meillä oli ainakin 25 biisiä valmiina. Keikat olivat hienoja ja meininki oli hyvä, mutta kaikilla oli paljon muutakin meneillään, joten tämä kokoonpano hiipui ajan mittaan. ESIKUVAT – UN: Bändinä ei sellaisia ole, mutta ajatellaan vaikka Los Lobosia, he voisivat olla sellainen, koska heilläkin on laaja tyylikirjo. Hommat laitettiin käyntiin Jarkon ja Jannen kanssa. Bändin yhteishenki on hyvä ja jokaisella on oma musiikkimakunsa, jonka myötä bändin musiikki on monipuolista eikä kaavoihin kangistunutta. Omista esikuvistani voin sanoa, etten kitaristina ole ikinä edes halunnut opetella vanhojen mestareiden tyylejä ja likkejä, eikä siitä mitään tulisikaan, koska näin suurilla kourilla ei pysty kaikesta suoriutumaan vaikka kuinka yrittää. Teimme muutamia keikkoja tällä kokoonpanolla
No, se on aika paljon sanottu se, mutta myös jotain yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy.” – Miikka Kivimäki. Blues News 6/2016 9 © Te ro Su lk ak os ki ”Jussi Raulamo kuvaili hiljattain, että Lumberjacks on kuin The Beatles, The Holmes Brothers ja The Band yhdistettynä
Se oli tiedossa, että ei tästä taida tällä kertaa aivan perinteinen blueslevy tulla. Viimeinen keikka on aina ikään kuin käyntikortti, ja levy on sen ajan kuva, milloin se on tehty. Vaikkakin toisaalta levy on levy ja live on live. – MK: Ehkä ääriviivat oli piirrettynä... Kappalevalinnoissa Björklöfin Micke astui tässä kohtaa mukaan tuottajan rooliin, kun aloimme tiputella nimiä listalta. Varsinkin lauluosuuksiin panostettiin paljon enemmän. Stemmalaulua, jonka aikana jengi keikoilla aina höristää korviaan tyyliin ”mitä mitä tapahtuu?”, pyrittiin tuomaan enemmän esiin tällä levyllä. Teimme ensin kukin tahollamme biisejä, minkä jälkeen viime syksy kului ahkeran sovittamisen ja treenaamisen merkeissä, mitä seurasi tämän vuoden tammikuussa puolentoista viikon äänitykset. Meille on tärkeää, että jokainen laulaa leadejä. Myös levyn äänittänyt Sami Jormanainen oli isossa roolissa äänitysvaiheesta alkaen. Kosketinsoittimia jos jonkinmoista transistoriurkua ja klavinettia roudattiin studioon enemmän kuin muita soittimia yhteensä ja niistä haettiin ennakkoluulottomasti erilaisia soundeja. Kiinnitimme lauluihin enemmän huomiota ja se olikin Micken yksi tärkeimmistä työmaista tällä levyllä. UUSI ALBUMI – UN: ”Shake ’Em Roots” oli reilun vuoden mittainen prosessi eli levyä tehtiin rauhassa ilman kiirettä. Noilla pärjäisi aika kauan. – UN: Nyt kokeilimme eri vaihtoehtoja ja sitä kautta löytyi leadlaulaja joka kappaleelle. – MK: Sanoisin, että ”Shake ’Em Roots” on enemmän bändilevy, jossa kaikkien ääni ihan kirjaimellisestikin pääsee kuulumaan. Chef teki monta kappaletta, jotka päätyivät levylle eikä hän halunnut edes laulaa niitä kaikkia, vaan haimme kaikkiin esityksiin sopivan laulajan. Hyviä kappaleita jäi ulos, mutta eiköhän tässä vielä tulevaisuudessakin jotain julkaista... 10 Blues News 6/2016 ja biisit ovat se keskeinen juttu. Kuten Urkki totesi, niin me emme ole todellakaan mitään instrumenttiemme supervirtuooseja tai kertakaikkisen kovia laulajia, mutta se, mitä me saamme yhdessä aikaan, on jotain todella hienoa. Halusimme hieman ensimmäistä levyä karheampaa ja rouheampaa yleissoundia ja se saavutettiin aika hyvin. Koko homma meni aikalailla kivuttomasti alusta loppuun. Teimme kevään ja kesän mittaan miksauksia ja pieniä lisäyksiä. – MK: Biisit olivat yhtä lukuun ottamatta omaa tuotantoa. AUTION SAAREN LEVYT – UN: Albert Kingin ”Blues At Sunrise”, Howlin’ Wolfin ”Moanin’ At Midnight”, Bobby ”Blue” Blandin ”His California Album” sekä jotain Nick Curranilta, sanotaanko että vaikka koko tuotanto! Siinä on artisti, jolla olisi ollut paljon vielä annettavaa bluesille. Toki käytössä oli perinteiset pianot, Wurlitzerit ja Hammondit, mutta halusimme hakea myös hieman jotain uutta. – MK: Se oli keikkasetissä kauan mukana ollut Albert Kingin I Got The Blues, joka ei tällä kertaa päässyt lopullisen seulan läpi. – UN: Meillä ei ollut bändin sisällä selvää kuvaa millainen levystä tulee, koska meillä oli alusta lähtien tuottaja mukana ja halusimme antaa tilaa hänen näkemykselleen. Kappaleitten sovitukset olivat valmiita hyvissä ajoin. – MK: Minun valintani olisivat Stevie Wonderin “Songs In The Key Of Life”, Mavis Staplesin ”We’ll Never Turn Back”, The Beatlesin ”Revolver”, The Snakesin ”The Snakes” sekä The Robert Cray Bandin ”Don’t Be Afraid Of The Dark”. Yleensä kappaleen laatijalla on tietenkin jonkinlainen etuajo-oikeus. Molemmat päätyivät levylle. – MK: Meillä on etuna se, että kaikki asumme lähellä toisiamme, joten treenien järjestämiseen ei tarvitse sen suurempaa kalenterikatsausta. Valinnat tehtiin perinteiseen malliin demokraattisesti äänestämällä. ”Shake ’Em Roots” on hivenen harkitumpi kokonaisuus, jossa sovitukset on tehty bändin kesken. Ja vielä pohojalaaseen tyyliin ”ei tartte auttaa!” Eli tuotimme itse ensimmäisen albumin. Soitettiin aika livenä ja useimmiten selvittiin 1-3 otolla. Sen päälle on tuo yhteislaulu, jota on lisätty ja mistä on tullut meille ihan oma juttunsa. Halusimme myös säilöä meidän bändisointimme. Tuottaja Micke Björklöf oli levynteossa mukana treeneistä lähtien ja saimme häneltä paljon hyviä vinkkejä koko prosessin ajan. – JK: Los Lobosin ”Good Morning Aztlan”, joku Knopflerin levy, esimerkiksi ”Shangri La” ja Tori Amosilta ”Little Earthquakes”. Albumi on monipuolinen kattaus rootsia ja bluesia, mutta silti eheä kokonaisuus. – UN: Suunnitelma oli julkaista pelkästään originaalikappaleita, mutta nyt oli pitkän aikaa ehdolla yksi lainakappale, koska meillä on siitä mielestämme ihan ok sovituskin. KAPPALEET – UN: Kappaleita oli ehdolla muistaakseni kuusitoista, joista kolmetoista äänitettiin ja kaksitoista päätyi levylle. Micke myös nosti kaksi kappaletta roskakorista takaisin työstettäviksi, ja tuoreilla sovitusideoillaan saikin niihin uuden nosteen. Totta kai sanoimme mielipiteemme, mutta eipä siihen ollut oikeastaan edes tarvetta. Aina sitä silti jää nälkää, että paremminkin tai toisella tavalla olisi joitain juttuja voinut tehdä, mutta sekin on vaan hyvä asia. – UN: Edelliseen albumiin verrattuna uusi on monella osa-alueella valmiimpi. Tyytyväinen voi levyyn todellakin olla. – UN: Soitamme sitä lievästi reggaepoljentoisena versiona! LAULUOSUUDET – JK: Ne menee meillä jotenkin niin, että keneltä luontevimmin joku kappale taittuu tai esitys kuulostaa uskottavalta, niin se vetää. © To m i Lä hd es m äk i. Ensimmäinen oli rykäisy, joka tehtiin sen enempää ajattelematta, mitä Lumberjacks oikeasti on. Olemme bändi sanan varsinaisessa merkityksessä
Kun hakee tyylillistä vertailukohtaa, monet kriitikot mainitsevat Amy Winehousen ja Joss Stonen. Venson keikkailee säännöllisesti Pohjois-Amerikassa ja on tehnyt pari Euroopan kiertuetta. Helmikuussa Jackie Venson saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Suomalaisittain mieleen tulee myös Erja Lyytinen, jolla on samanlainen koulutusja inspiraatiotausta. Artistien välinen kilpailu on kovaa mutta nuoresta iästään huolimatta Venson on erottunut joukosta. Blues News 6/2016 11 JACKIE VENSON Helmikuun Suomen-vieras pikaesittelyssä Jackie Venson on texasilainen blueskitaristi, laulaja ja lauluntekijä. Yhtenä mittarina voi pitää legendaarista Antone’s-klubia, jossa hän on esiintynyt säännöllisesti. Jackien musiikki on sekoitus todella kaunista laulua ja sähköistä, välillä räjähtävääkin kitarointia. Odotettavissa on perinteitä kunnioittavaa mutta monimuotoisesti uudistunutta sielukasta bluesia. Näin Jackie itse kommentoi tulevaa kiertuettaan: ”Tavoitteenani on jo pitkään ollut kiertää maailmaa ja nyt unelmani ovat pikku hiljaa toteutumassa. Taustoittajina toimivat Olli Ontronen (rummut) ja Rauli Suuronen (basso). Hän syntyi Austinissa 9-lapsisen perheen nuorimpana vuonna 1990 ja asuu edelleen syntymäkaupungissaan. Syyskuussa ilmestyi uusin albumi ”Live At Strange Brew”. Jackie opiskeli klassista pianonsoittoa yliopistossa mutta vaihtoi koskettimet kitaraan, Kuuden numeron kausitilaus 40 euroa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Huom: Mikäli olet ollut lehden tilaaja v. Olen todella innostunut Suomeen tulosta ensinnäkin, koska en ole ollut siellä aikaisemmin ja toiseksi toivon saavani jakaa teille musiikkiani ja ystävyyttä.” Harri Haka. 2016, saat tammikuussa automaattisesti postitse uuden tilisiirtolomakkeen koskien vuotta 2017! Lisätietoja taloudenhoitajalta: aarno.alen@saunalahti.fi Tilaa Blues News vuodeksi 2017! innostui bluesista ja rupesi kirjoittamaan omia kappaleita. Musiikin teoriaopinnot ja kiinnostus bluesiin sekoittuvat tyylikkäästi toisiinsa. Austin on Texasin pääkaupunki ja myös bluesin kotikaupunki. Valmistumisen jälkeen hän julkaisi kaksi EP-levyä ja debyyttipitkäsoiton ”The Light In Me”. Keikat ovat Tampereella (Down Home Kivi 9.2.), Raumalla (Poselli 10.2.) ja Helsingissä (Juttutupa 11.2.)
– Syynä siihen on varmaan se, että pari vuotta sitten hän oli ikävässä auto-onnettomuudessa, loukkasi polvensa ja vie aikansa toipua siitä. Parivaljakolla on juuri meneillään toinen Euroopan kiertue ja yhteistyö jatkuu myös äänitteiden merkeissä lähitulevaisuudessa. Kun muutin Yhdysvaltoihin ja näin Mark Hummelin ja Gary Smithin tapaisia artisteja, innostuin huuliharpun soitosta. Milloin huuliharppu tuli kuvaan mukaan. Tietysti Kaliforniassa vaikuttivat myös Charlie Musselwhite ja Luther Tucker Chicagosta, ja Los Angelesissa asunut George Smith innoitti monia 60-luvulta alkaen. Siinä hän laulaa bluesia hindiksi, äidinkielellään. Viime vuonna joulukuussa olin mukana Ranskassa Chicago Blues Festival -kiertueella. Johnnyllä on useita omia levytyksiä Delmark Recordsilla sekä omalla merkillään, minkä lisäksi hän on tehnyt pitkään yhteistyötä mm. Viimeisin cd ”Greetings From Greaseland”, jonka tekoon myös Aki Kumar osallistui, syntyi Kaliforniassa. Käyn usein Etelä-Kaliforniassa San Diegossa ja Los Angelesissa, ja koska Rockin’ Johnny on Chicagossa, keikkailen Keskilännessä ja Chicagossa hänen kanssaan. Siellä oli niin paljon mahtavia soittajia, ettei inspiraatiosta todellakaan ollut pulaa. Viimeisen parin vuoden aikana olen keikkaillut myös Euroopassa ja käynyt opettamassa IsossaBritanniassa. Muutama kuukausi sitten kiersin Mark Hummelin kanssa ja esiinnyimme länsirannikolla aina Kanadan Vancouveriin asti. Se oli erilainen huuliharppu. Hänen ansiostaan moni nuori kaveri kuten esimerkiksi Robben Ford aloitti soittamisen ja pääsi esille. Hän oli monelle merkittävä innoittaja. – Olen aina kuunnellut kaikenlaista musiikkia. Tosin Rick Estriniä näin harvemmin, sillä hän oli niin paljon kiertueilla Nightcatsien kanssa. Toinen oma levy ilmestyi hiljattain. Jimmy Burnsin, Tail Draggerin ja Sam Layn kanssa. Joku taisi yrittää saada Gary Smithin keikalle tänne Suomeenkin, mutta se ei onnistunut. Nyt he ovat tehneet yhteiskeikkoja ja kiertueita myös Euroopassa. – Kaliforniassa on paljon mahtavia huuliharpisteja kuten Rick Estrin, David Barrett ja RJ Mischo sekä hieno skene. – Kierrän Yhdysvalloissa eri kaupungeissa ja festivaaleilla. Tämän vuoden syksyllä Johnny on muuttanut ainakin toistaiseksi länsirannikolle. Olen RJ Mischon suuri fani. Nykyisin näen Rickiä paljon enemmän. © Pi rjo Sa lm in en. Olet keikkailut eri puolilla Yhdysvaltoja jo muutaman vuoden ajan. Blues ja huuliharpun soitto saivat miehen valtaansa ja vuosikymmenen ajan hän on tehnyt uraa niin solistina kuin sessiomuusikkona. Aki Kumar on kotoisin Intiasta, mistä hän muutti perheensä mukana Kaliforniaan. Gary aloitti uransa 60-luvun loppupuolella ja on yksi länsirannikon, San Franciscon lahden ympäristön bluesin pioneereista. Muutin Intiasta Kaliforniaan, kun olin 18-vuotias ja muutettuani kuuntelin paljon vanhaa rock’n’rollia 50ja 60-luvuilta sekä r’n’b:tä. Jostain syystä satuin löytämään juuri sellaiset radioasemat, jotka sellaista soittivat, ja ihastuin. Erityisesti bluesiin löydän inspiraation eri artistien musiikista, en ainoastaan huuliharppubluesista. 12 Blues News 6/2016 AKI KUMAR & JOHNNY BURGIN Bluestaiturit maailmalta KARI KEMPAS Kumpikin muusikko on tehnyt omaa uraa jo pidempään, Johnny Chicagossa ja Aki Kaliforniassa. Hän on taas pikku hiljaa aloittanut keikkailun Kaliforniassa. Yritin soittaa sitä, mutta en osannut taivuttaa sillä nuotteja, joten en ottanut sitä vakavasti. Myös Gary Smith teki vielä kymmenen vuotta sitten paljon paikalliskeikkoja. En ollut kuullut sen tyyppistä musiikkia Intiassa ja se tavallaan oli ensimmäinen innoittajani bluesiin. – Minulla oli Intiassa aina mukanani pieni, muovinen huuliharppu, tremoloharppu. – Aloitin harjoittelun ja soittamisen vakavissani vuonna 2004, mutta ammattimainen kokopäiväartisti olen ollut vain noin neljä vuotta. Minulla oli tapana käydä heidän keikoillaan, he soittivat kaikki paikallisilla klubeilla. Viime vuonna soitin Norjassa ja toivon pääseväni sinne tänä vuonna uudelleen. AKI KUMAR Aki, milloin ryhdyit soittamaan huuliharppua ja millainen on taustasi
Sinulla on siis markkinoita Intiassakin. Se kuulostaa hyvältä ja luulen, että siitä tulee suosittu muuallakin. – Albumin nimi on ”Don’t Hold Back” ja se on ensimmäinen levy omalla nimelläni. – Olen myös ollut mukana Mark Hummelin Harmonica Showdown -kiertueilla, viimeksi Charlie Musselwhiten, Curtis Salgadon, Lazy Lesterin ja Jason Riccin kanssa. Asun San Josessa, joten soitan siellä paljon, samoin Santa Cruzissa ja Sacramentossa sekä Oaklandissa ja monessa muussa paikassa. – Totta kai. Olin ylpeä, että sain olla mukana. Kitarassa on Kid Andersen ja minä laulan kaikki kappaleet hindiksi. Olet tehnyt myös oman cd:n. Se on oikeastaan retro-rock’n’rollia 50-luvulta soitettuna bluesin tapaan. Kunhan vain keksitään keino, jonka avulla myös muusikot © Pi rjo Sa lm in en © Pi rjo Sa lm in en ”Kun vain jaksamme esiintyä ja levittää musiikkia, ei voi koskaan tietää, mikä synnyttää seuraavan blues-buumin. Isännöin myös viikoittain bluesjameja. Grisby. Kitaristi Little Jon Lawton soitti aiemmin Mitch Kashmarin yhtyeessä, ja aina kun mahdollista, käytän rumpalina June Corea ja basistina Vance Ehlersiä. – Toivottavasti, mutta toivon että myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ymmärrä kieltä pitäisivät levystä. Blues News 6/2016 13 Soitimme monissa pienissä ja isommissa kaupungeissa Ranskassa, Belgiassa Banana Peel -klubilla sekä yhden keikan Amsterdamissakin. Pari muuta uutta levyä on tulossa lähitulevaisuudessa. Musiikin tulevaisuus noin yleisesti on striimauksessa, mutta se ei välttämättä ole hyvä muusikoille, koska siitä ei paljoakaan makseta. Toinen niistä on aika erikoinen, ei mikään perinteinen blues-levy. – Cd:ni myyvät aika hyvin verkossa ja keikoilla. Minulla on asiat siis aika hyvin. Se oli upea show. Levy on Little Village Foundationin Jim Pugh’n projekti (cd ”Aki Goes To Bollywood” on julkaistu syksyllä 2016 – toim.). Jim Pugh soitti pitkään Robert Crayn kanssa. – Soitan San Franciscossa todella hyvien tyyppien kanssa. Olen optimistinen.” – Aki Kumar. Verkkokauppa mahdollistaa maailmanlaajuisen myynnin ilman jakelusopimustakin ja indiemerkkien kanssa toimimisen ja omakustanteiden tekemisen etu on se, että materiaali on omaa ja myynnin tuotot saa pitää itse. Mukana olivat kitaristit Little Charlie Baty ja Anson Funderburgh sekä rumpali Wes Starr ja basisti R.W. Oletko tehnyt jamikeikkoja kotipuolessa. Joillakin keikoilla oli lisäksi matkassa Big Jon Atkinson, nuori lahjakas kaveri. Kun en ole kiertueilla, esiinnyn aktiivisesti San Franciscon lahden ympäristössä. Chicago Blues Festival -kiertue on vakiinnuttanut asemansa jo 70-luvulta alkaen ja joka vuosi tehdään yksi kuukauden mittainen turnee. Sen jälkeen olen tehnyt Gary Smithin ja David Barrettin kanssa cd:n ”It Takes Three”
En istu alas kirjoittamaan vaan ideoita saattaa tulla missä tahansa – vaikka autolla ajaessa. – Kun aloitin bluesin soittamisen, tilanne oli aika huono, mutta mielestäni se on hiljalleen © Pi rjo Sa lm in en. Hän käytti samoja minulle tuttuja muusikoita: June Core oli rummuissa, Kid Andersen soitti kitaraa muutamalla kappaleella ja minä soitin huuliharppua. Olemme todella hyvä tiimi. Johnny toi Tail Draggerin San Joseen ja äänitimme pari kappaletta, ja muutama kuukausi aiemmin Henry Gray oli studiossa kanssamme. – Kyllä, olen ollut mukana bändin parilla Kalifornian kiertueella, vuonna 2015 Dohenyn festivaalilla ja muilla keikoilla huuliharpistina sekä laulajanakin parilla kappaleella. Opettajana David Barrett on omaa luokkaansa ja hän on yksi tunnustetuimmista ja arvostetuimmista opettajista tällä hetkellä. Pari cd:tä on jo julkaistu ja pari on vielä tulossa. 14 Blues News 6/2016 saavat oikeudenmukaisen korvauksen, siitä on ainoastaan hyötyä meille. Rockin’ Johnny kuulostaa levyllä mahtavalta, kitaransoitto on fantastista ja laulu on myös hyvää. Sinähän myös opetat huuliharpun soittoa. Mitä mieltä olet bluesin tilasta noin yleisesti nykypäivänä. Tämä on ensimmäinen yhteinen kiertueemme Euroopassa. – Kyllä, vaikka mitään muodollista huuliharppu-workshopia en ole Gary Smithin ja David Barrettin kanssa järjestänytkään. Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. Myös jo edesmennyt Gary Primich oli loistava, ja Paul DeLay. Ketkä ovat kaikkien aikojen suosikkiartistejasi. – Kyllä, teimme sen kotikaupungissani San Josessa, Kid Andersenin Greaseland-studiossa. – Olen kirjoittanut lauluja muutaman vuoden ajan. Kuuntelin kaikkia mahdollisia aina George Smithistä toisen ja kolmannen sukupolven soittajiin kuten Mark Hummeliin, Rick Estriniin ja Kim Wilsoniin, yhteen suosikeistani. Annan myös soittotunteja silloin tällöin. – Olen soittanut monienkin sessioissa Greaseland-studiolla. Kun West Weston ei ehtinyt mukaan, bändi palkkasi minut hänen tilalleen ja sillä tavalla tapasin heidät. Nautin siitä: olen taustalla ja saan samalla nimeäni esille. Järjestin Little Walter -workshopin Isossa-Britanniassa vuonna 2014 ja viime vuonna teimme Rockin’ Johnnyn kanssa workshopin Minneapolisissa. Hän oli soittanut minulle aiemmin, juttelimme ja päätti tulla tekemään pari keikkaa. Siitä alkaen hän on käynyt useammin San Franciscon lahden alueella ja minä olen käynyt Chicagossa. Huomasimme, että kemiamme pelaavat hyvin yhteen ja nautimme yhdessä soittamisesta. Minä opetan silloin tällöin. Jostain syystä pidän soittamisesta Rockin’ Johnnyn kanssa, saan välillä olla etualalla ja välillä astua sivuun. Musiikki, mitä kuuntelen on 60 tai 70 vuotta vanhaa, sen alkuperäiset esittäjät ovat kuolemassa, ja minun mielestäni meidän nuoremman sukupolven edustajien on pidettävä se musiikki elossa. Bändillä on hyvä energia ja show. – Little Walter, Big Walter Horton, Sonny Boy Williamson, Junior Wells, James Cotton – lista on loputon. Soitat myös Rockin’ Johnnyn viimeisimmällä cd:llä. Teen paljon erilaisia projekteja. Kuuntelen myös mielelläni Jim Libania. Milloin tapasit Johnnyn ensimmäisen kerran. Olet soittanut myös ruotsalaisen Trickbagin kanssa. – Noin kolme vuotta sitten San Josessa, kun hän oli kiertueella. Oletko ollut mukana muiden muusikoiden levyillä. Levytyssessiot olivat mahtavia ja minun mielestäni levy on yksi viime vuoden parhaita
Nykyään on niin paljon vaihtoehtoja viihtymiseen, että vain tietyn tyyppiset ihmiset lähtevät ulos kuuntelemaan bändejä live-keikoilla. En käynyt missään muualla, koska soitin kuutena iltana viikossa Chicagossa. Tosin asenteet Chicagossa eivät oikeastaan haittaa minua, minulla on töitä niin paljon kuin tarvitsen. No, ehkä joskus muutan jotain lyriikoissakin. – Kyllä vain, se on saanut kaikista levyistäni parhaimmat arviot, aina siitä lähtien kun tein ensimmäisen cd:ni Delmarkille vuonna 1997–98. Olen viime vuosina tehnyt enemmän töitä kuin koskaan ennen. Tulossa on paljon nuorempia esiintyjiä kuten esimerkiksi Jon Atkinson, erityisesti länsirannikolla. Se voi olla se näitä kahta koulukuntaa erottava juttu. – Se on yksi parhaimmista levyistäni tähän mennessä. Bluesia kuunteleva yleisö näyttäisi olevan hieman vanhempaa kuin musiikkia kuunteleva yleisö keskimäärin, mutta minusta tuntuu, että kun vain jaksamme esiintyä ja levittää musiikkia, ei voi koskaan tietää, mikä synnyttää seuraavan bluesbuumin. Itseluottamukseni oli aika korkealla tasolla, ja tuntui, etten voisi tehdä mitään väärin. He tiesivät, mitä tehdä, ja minä halusin heidän tekevän työnsä omalla tavallaan, jotta levystä tulisi erilainen kuin aikaisemmista. Se oli hyvä diili Paulille ja minulle myös, se auttaa minua edelleen. Jossain mieleni sopukoissa on koko ajan ollut ajatus, että toteutan jotain vastaavaa, ja kun Aki sitten sanoi, että minun pitäisi tulla levyttämään Greaselandiin, lähdin toteuttamaan ideaa ja olen siitä iloinen. Meillä pitää olla erilaisia tyylejä. Ihmiset kuulivat Paul DeLaystä uuden puolen, hän ei ollut aiemmin laulanut Chicago-bluesia chicagolaisen bändin kanssa. Sama idea oli taustalla Paul DeLayn kanssa Chicagossa tekemälläni levyllä ”DeLay Does Chicago” (Evidence). JOHNNY BURGIN Johnny, veit siis Tail Draggerin Kaliforniaan. Tein itselleni karhunpalveluksen. Se on kuudes cd:ni. – Kyllä, paitsi että Junior Wells oli yksi cooleimmista muusikoista planeetallamme. Kukaan ei käskenyt minua soittamaan bluesia. Kaliforniassa on niin paljon mahtavia muusikoita ja ilmapiiri on upea. Masentuneena ei pitäisi levyä tehdä, vaikka bluesia esittäisikin. Chicagossa eivät kaikki paikat vieläkään palkkaa valkoista muusikkoa, mikä on yksi syy lisää siihen, että pidän Kaliforniasta. Jos olisin yhtä loistava, voisin tehdä mitä haluaisin – vaikka lukea puhelinluetteloa. Saiko ”Greetings From Greaseland” hyviä arvioita mediassa. Minun olisi pitänyt lähteä enemmän tien päälle, mutta minulla oli vakiokeikat Chicagossa maanantaisin, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin ja oli helppo buukata muille päiville keikkoja vaikka Detroitiin tai Kansas Cityyn. Joe Bonamassaa pitäisi kyllä kieltää soittamasta bluesia, ja Son Sealskin soitti Fishyhtyeen kanssa, koska nämä pitivät hänen Funky Bitch -kappaleestaan. Se oli oma päätökseni, ja nyt se on maailmanmusiikkia, oma taidemuotonsa. Ensi vuonna levytämme ehkä Akin kanssa yhdessä ja teen Chicago Blues -festivaalin aikaan live-nauhoituksia Nico Wayne Toussaintin kanssa.. Minulla oli tosi hyvä fiilis, koska olin juuri tullut Japanin-kiertueelta. Meidän ei tarvitse sopia ennakkoon soittolistaa. hah hah. Tunsin June Coren ja Vance Ehlersin ennestään, olen tavannut heidät jo 90-luvulla, ja halusin tehdä heidän kanssaan töitä. – 90-luvulla olin paljon Keskilännessä. – Teen laajemmalla alueella 225 keikkaa vuodessa, kaikkialla Yhdysvalloissa ja myös Euroopassa. Nyt ajattelen laajemmin. Italiassa soitan Marco Pandolfinin, Fast Frankin ja myös Luca Giordanon kanssa. Ihmiset eivät sen vuoksi tiedä, miltä blues kuulostaa. Länsirannikolla, erityisesti Etelä-Kaliforniassa bluesissa on mukana swingin elementtejä. Kuten Junior Wells aikoinaan improvisoi sanoituksia. Olen optimistinen. Olin ensimmäinen valkoinen muusikko, joka teki Delmarkille levyn omalla nimellään, joten rikoin siellä jonkinlaisia raja-aitoja. Mutta silti kaikki loppujen lopuksi soittavat bluesia. Sitä on siksi vaikea ennustaa. Improvisoin, mutta en sanoituksissa, koska yritän kertoa tarinoita. Monet länsirannikon muusikot yrittävät tehdä Chicagobluesista oman tulkintansa. Rockin’ Johnnyn kanssa soittamisessa on juuri tällaista tuoreutta. Olen huomannut nuortenkin ihmisten pitävän bluesista, mutta yksi ongelma on se, ettei bluesia soiteta televisiossa eikä radiossa. – Monen mielestä on olemassa kahden eri koulukunnan erilainen soundi. Millainen on oma tyylisi. Kun bändi on rennompi, minäkin olen rento. Levyllä on parempi soundi kuin tekemilläni Delmarkin cd:illä ja ihmiset saivat kuulla minusta uuden, tuoreen puolen. Ihmiset kyselevät minulta vieläkin levytyssessioista. Se oli oikea ajoitus levyn tekemiselle. – Ottojen välissä tunnelma oli hyvin rento, ja tauot saattoi pitää ulkona auringossa, mikä ei Chicagossa aina onnistu. Kenellä tahansa on oikeus soittaa sitä, jos haluaa. Siellä on myös hyvät keikkamahdollisuudet. Kunnioituksella ja hyvin. Miten länsirannikon soundi eroaa mielestäsi Chicago-soundista. – Kyllä, ja oli todella hauskaa soittaa ja tehdä äänityksiä hänen kanssaan. Yritän soittaa kuin Little Walter ja Big Walter, yritän matkia, enkä ihan onnistu ja siitä tulee tyylini... Se mikä juolahtaa mieleeni, tulee ulos musiikissani. Ei vaan, kuuntelen paljon eri muusikoita, mutta en halua toistaa tai matkia. Se oli yksi parhaista kiertueista, mitä olen tehnyt. Toivon, että olisi joku tapa saada blues kuulumaan radiossa ja näkymään televisiossa. Se tekee tilanteesta meille hyvin mielenkiintoisen, koska päädymme säestämään muusikoita hyvin orgaaniseen tapaan. Me vain nousemme lavalle ja soitamme sen mukaan, miltä tuntuu. Mutta olen saanut myös aivan kamalia arvioita urani aikana. Cd-levysi ”Greetings From Greaseland” pääsi Blues Newsin vuoden levyjen listalle viime vuonna. Jos ihmiset kuulisivat sitä päivittäin, se helpottaisi meidän muusikoiden elämää – saisimme suurempia yleisöjä – Suuri yleisö ei välttämättä tunne bluesia eikä kuuntele sitä. – Tyylini. Blues News 6/2016 15 taas parantunut
– GL: Tää tuli sellaiseen saumaan, kun alkoi naisvetoisia bändejä putkahdella ja monilta ilmestyi levyjäkin. Sellainen harhaluulo saattaa olla, että jos on naislaulaja bändissä, niin kaikki soittavat samoja kappaleita. Seuraavissa treeneissä hän osasi ulkoa sovittujen biisien sanat. – GL: Erilaisissa arvioissa Ria on saanut kehuja siitä, että hän on erittäin uskottava. Blues Newsin numerossa #281 heidän levynsä ”Right On Time” sai paljon kehuja, joten oli aika ottaa selvää, onko bändi todella niin hyvä. Ei siitä tullut Hollywood Fats -bändiä vaan hiukan erilainen. Melkein puolet tehtiin ekassa ja loput siinä toisessa. – HP: Biisit valittiin demokraattisesti, jokainen sai ehdotella jotain. Ne meni kaikki lennossa. – HP: Tosin monet on tietyllä tapaa erilaisia, vaikka soittavat periaatteessa samanlaista musaa, niin mukana on mm. – HP: Siis jos puhutaan asiaakin, niin tuohan eri sukupolven solisti tietynlaista raikkautta. Jos verrataan esim. Mentiin myös Rian toiveiden mukaan, että mikä sopii hänelle. Se meni demokraattisesti; jos joku ei halunnut jotain soittaa, niin sitä ei soitettu. Se kertoo jo siitä asenteesta, jolla hän lähti mukaan, se pisti meidät aika koville. Ei meillä silloin ollut vielä mitään biisejä. biisejä, joita bändit soittaa, niin keikoilla ehkä saattaa tulla muutamia samoja biisejä, mutta levyillä niitä ei ole. – AT: Kaveri kysyi, että tarkoittaako Fat Chance että läskillä on mahikset... Muutama piti ottaa sitten uudestaan. Ria oli ensimmäinen joka tuli kokeilemaan ja homma natsasi heti. LEVY – HP: Teimme sen kahdessa hiukan isommassa sessiossa. Kokoonpanon muodostavat laulaja Ria Korhola, kitaristi Gona Lehtinen, basisti Jan ”Smöde” Smedberg, pianisti Hessu Pirhonen sekä rumpali Artsi Taskinen. Marko jäi sitten pois kuvioista ja tämä nykyinen ryhmä vakiintui. © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en © Pa si Ry tk ön en. – GL: Meillä alkaa taustaorkesterin ikärakenne olla sellainen, että olemme 10 vuoden kuluttua jo seniorikansalaisia. Se olisi ihan eri juttu, jos meillä olisi joku karvanaama vetämässä noita biisejä. – JS: Se tarkoittaa tuskinpa vain, it’s not going to happen, eli sellaista ei tule tapahtumaan. – HP: Siis me peilattiin nimellä hiukan tulevaisuutta samalla, että kun 10 vuoden kuluttua nimi on sama ja meillä on hiukan mahaa, niin silti toimii. Myös harpisti Marko Luhtala liittyi mukaan ja Ria varmaan puolen vuoden kuluttua Markon kautta. – RK: Eikö se ole slangisanonta ja tarkoittaa laihaa lohtua. erilaisia biisirakenteita. Mä ajattelin, että se kuulostaa hyvältä. Tuumittiin Smöden kanssa, että olisi kiva soittaa sen tyylistä musaa, vaikka vain jamimielellä. Jenkeissä niitä on monia, joista varhaisin taitaa olla 60-luvulla levyttänyt hippiyhtye. – JS: Perussoittimet soitettiin livenä, eikä ottojakaan ollut kauhean monta. – AT: Hyvä kun muistan edes biisit! – HP: Artsi sanoo, että soitetaanko se biisi, joka rupsuttaa tai menee tsäkä tsäkä. – JS: Paitsi että rumpali ei muista biisien nimiä vieläkään... 16 Blues News 6/2016 FAT CHANCE Lavalla ja lavan takana RIKU METELINEN K otimaisten naisvetoisten rhythm & bluesia sekä rock’n’rollia esittävien bändien esittelyvuorossa on kesällä debyyttialbuminsa julkaissut Fat Chance. Olisiko se sitten parempi tai huonompi vaihtoehto, niin siihen en ota kantaa. Mietittiin, olisiko sopivia tyyppejä, ja Taskisen Artsi tuli silloin bändiin. – HP: Me mietittiin, että naislaulaja olisi hyvä. – JS: Homma on hyvin tasapainossa eli laulajalla on nuoruuden intoa ja meillä muilla on toinen jalka jo haudassa. – RK: Mä lauloin suuren osan livenä. Hiukan fiksattiin siinä välissä, mm. – JS: Joo, kun oikeilla hakusanoilla alkoi etsiä, niin niitähän löytyi Youtubesta ja Facebookista aika monta ja Ruotsissa on lähin. – GL: Kitararaitojakin taisi olla kokonaista kolme, mitkä soitettiin päälle, kun ei tarvinnut juurikaan tuplata. Kun meillä on tuollainen laulaja, niin meidänkin pitää soittaa 100-prosenttisesti. NIMI – JS: Mä sen keksin, tosin en muista mistä se tuli. puhaltajat soittivat omat osuutensa. Koetin etsiä, onko muita samannimisiä bändejä eikä niitä löytynyt. Sattuma niitti satoa, kun samana vuonna tuli useita vastaavanlaisia bändejä. – RK: Sen jälkeen on tullut vastaan muutama. Meillä oli treenit seuraavalla viikolla ja kysyttiin, että mitä hän haluaisi laulaa. Hänellä BÄNDI – GL: Se oli varmaan sellaiset 3 vuotta sitten, kun tuli idea pistää Hollywood Fats -tyylinen bändi pystyyn. Siitä tuli tuollainen 15 kappaleen paketti
Kuten kaikki tietävät niin sähköpiano, oli se millainen tahansa, on aina lelu. – GL: Mä haluaisin mennä Nashvilleen keikalle Rory Hoffmannin kanssa ja meidän bändi tietysti mukana. – RK: Siihen mä olen pyrkinytkin, että toisin kappaleisiin oman ääneni. Äänet päälle ja menoksi. Ennen encoreita Smöde huomasi, että tauolle mentäessä hän oli laittanut vahvistimen volyymit nollille ja unohtanut asian. Volyymia oli pieneen tilaan suhteutettuna sopivasti, ja koska en nykyään jaksa käydä keikoilla, jotka alkavat hyvän yön tuolla puolen, annan alkamisajasta täydet pisteet! © Ja ri Fl in ck. Me voisimme ottaa sen jopa tavoitteeksi. – AT: Allman Brothers Band: ”At Fillmore East”. Ria Korhola on, kuten taannoisessa BN-arviossakin todettiin, yksi genren tyylipuhtaimmista vokalisteista tässä maassa. Illan aloitti pienoisena lämmittelykappaleena toiminut instrumentaali Butter Top, ja kun sormet on saatu notkeiksi, käynnistyi varsinainen show. Ei siksi, ettei tarvitsisi roudata mitään, vaan puhtaasti soundin takia. Se ei kuitenkaan haitannut sen enempää yleisöä kuin yhtyettäkään. AUTION SAAREN LEVYT – RK: Patty Loveless: ”Mountain Soul”. Heillä on yllin kyllin näkemystä tekemäänsä asiaan. – GL: ”Essential Blind Blake”. – HP: Mun valintani olisi Allen Toussaint: ”The Wild Sound Of New Orleans”. Keikan ehdoton suola oli bändin omissa kappaleissa, joita toivottavasti tullaan kuulemaan tulevilla levyillä. Ain’t No Need potkaisi ison vaihteen päälle, eikä sen jälkeen paljoa jarruteltu. Blues News 6/2016 17 ei ole raskauttavia maneereja, hän on luonnollinen. Unelmapaikka on sellainen, jossa on aito piano tai flyygeli. Joskus Blues Newsia on syytetty siitä, että annamme kotimaisille bändeille Suomitasoitusta, kaveripisteitä, lapinlisää ja ties mitä... – HP: Paikalla ei ole väliä, kunhan on hyvä ja ammattitaitoinen henkilökunta, niin aina toimii. Sitä seurasi varsin väkevä Goin’ Down To Big Mary’s, joka Shake A Legsekä Runaround Lover -kappaleiden ohella erottui edukseen. Gona Lehtinen on varsin originelli ja osaava kitaristi, joka ei turhaan pingota. – JS: Tässä ollaan yli 30 vuotta soitettu kukin tahoillaan, niin kappaleiden sovituksetkin tuli melkein itsestään, ei tarvinnut alkaa sen enempää sovittaa. – RK: Screamin’ Festival Espanjassa. Istuin lähes suoraan basson edessä, mutta en asiaa huomannut, eikä se tuntunut muitakaan haittaavan, ainakaan kukaan ei asiasta huomauttanut. Illan keikalla bändin setissä oli pääosin allekirjoittaneelle hiukan tuntemattomampaa materiaalia, mutta jokunen tutumpikin kappale mukana oli, kuten mm. Erityisesti Market Place, After All ja Rocket 69 olivat mieleeni. Fat Chance otti yleisönsä haltuun, ja välillä tuntui siltä kuin he olisivat esiintyneet isommallekin ihmismäärälle. – JS: Mikä tahansa Ray Charlesin levy käy. Paladinsin levyttämä Goin’ Down To Big Mary’s sekä Fabulous Thunderbirdsin ohjelmistosta lainattu Lazy Lester -klassikko Sugar Coated Love. Allekirjoittaneen mielestä bändin vahvin lenkki on kuitenkin pianisti Hessu Pirhonen, joka soitollaan sai kappaleet suoranaiseen nousukiitoon. UNELMIEN KEIKKAPAIKKA – JS: Amanda’s Rhythm Room, Phoenix Arizona. Rytmiryhmän tarjoilema ”näin tämä menee” -komppi luo vankan pohjan, joka päälle on helppo rakentaa. Te kaikki, jotka olette bändin keikalla nähneet tai levyn kuulleet, niin tiedätte mistä puhun. Me olimme soittaneet niitä kappaleita paljon treenikämpällä ja studiossa ei tarvinnut sovituksiin puuttua. Pienen kahvitauon jälkeen toinen setti alkoi Nick Curranin mainiolla Stompin’ At The Fort -kappaleella, joka oli vähintään alkuperäisen veroinen. – GL: Kaikki oli valmista studioon mennessä. Fat Chancen kohdalla tuollaiset puheet voi unohtaa, sillä he ovat kehunsa ansainneet. – JS: Tukholmaan Stampenille olisi kiva päästä soittamaan, se voisi olla ihan toteutettavissa. Se on juurimusiikkia, tosin kantrilevy. LAVALLA: ESPOO 21.10.2016 Keikkapaikka on pieni ja intiimi Cafe Zoceria Espoon Leppävaarassa, jossa bändi esiintyi käytännössä lähes yleisön seassa eikä tanssimusiikille vaadittavaa lattiatilaa ollut kuin nimeksi. Ensimmäisenä encorena saimme kuulla viikolla 90 vuotta täyttäneelle Chuck Berrylle omistetun Sweet Little Rock’n’Rollerin, jota seurasi Boogie Like Gona
Pikkuhiljaa aloin kehittämään ideaa ja etsimään sopivia, samasta visiosta inspiroituneita soittajia ja lopulta bändin fyysinen olemus syntyi 2010. Hallikainen kertoo käyvänsä läpi jatkuvaa song searchingia ja tekevänsä ehdotuksia, joista yhdessä pohditaan, sopisiko kappale MDT:n konseptiin. MDT:n kuusivuotinen taival on ollut päämäärätietoista joskaan ei aina haasteetonta kehityskulkua kohti alansa kansainvälistä valioluokkaa. Viimeisen parin vuoden aikana vakiintuneeseen kokoonpanoon kuuluvat ydinkolmikon lisäksi Mikle Ylipekka (rummut), Petri RintaOpas (baritonisaksofoni), Kimmo Lehtola (basso) ja Ville Tolvanen (piano). Aina ei voi vaan jakaa samoja musiikillisia ambitioita ja toinen seikka on aikataulut, Toivonen tuumaa. Se oli päässäni hautunut visio isosta neoswingkokoonpanosta torvineen, hieman Big Bad Voodoo Daddyn ja Brian Setzer Orchestran tyyliin. Se oli se lähtöpiste, mutta siitä alettiin melko nopeasti kallistua enemmän ja enemmän 50-luvun originaaliin New Orleans -soundiin, bändin kitaristi ja primus motor Albert Hallikainen muistelee. Yksinomaan menneisyyden perään haikailevasta jäljitelmäyhtyeestä ei tätä nykyä 7-henkisessä kokoonpanossa kuitenkaan ole kyse. – Ensin meitä oli viisi, parhaimmillaan jopa kahdeksan, mutta erinäisten kokeilujen ja miehistön vaihdosten jälkeen kokoonpano on vakiintunut seitsemään. PYÖRÄ ON JO KEKSITTY, ME VAIN POLJEMME... Kokoonpanon ytimen muodostavat Hallikaisen lisäksi alusta asti mukana olleet tenorisaksofonisti Ari Toivonen ja laulaja Antti Pajula. © Pa si Ry tk ön en. Omien instrumenttiensa lisäksi, kitaristia lukuun ottamatta, kaikki soittajat vastaavat myös taustalaulusta. Keväällä ”Crazy!”levyn julkaisukeikalla Juttutuvassa, Hakaniemessä oli kokonainen pöydällinen aiemmissa MDT:n kokoonpanoissa soittaneita kavereita, joten mitään dramaattisuutta näihin vaihdoksiin ei liity. 18 Blues News 6/2016 MILLION DOLLAR TONES Vaarallista ja vimmaista rytmibluesia – Alussa oli vain nimi, Million Dollar Tones. Lainakappaleiden kohJANNE ÖRNBERG H iljattain debyyttipitkäsoittonsa julkaissut Million Dollar Tones esittää rokkaavaa, 50-luvulta ammentavaa ison orkesterisoundin rhythm’n’bluesia
Pajula valitsee niistä potentiaalisimpia ja tekee laulumelodiat. Mutta se on tuloillaan vielä tämän vuoden puolella – ja monona tietenkin. Vaikka levynjulkaisutilaisuus oli jo keväällä ja cd:tä on ollut siitä lähtien saatavilla, on vinyylipainos kuitenkin viivästynyt. Se promo-EP äänitettiin päivässä, mutta sitä sitten digitaalisesti editoitiin varmaan kolme kuukautta, Toivonen kertoo äänityksistä. Samoista syistä myös keikkojen aikataulutuksissa on omat haasteensa. Joistakin biiseistä, kuten Crazystä hän sanoi, että tämähän kuulostaa ihan Sonicsilta. – Kupataan melodian pätkää sieltä, toista täältä, ja sitten vain asettelemme tutut palikat itseämme tyydyttävällä tavalla paikoilleen. Eihän me tarkoituksella mitään garagea pyritty tekemään, mutta Leinon ajaessa mittarit punaiselle mielleyhtymä on kieltämättä kyllä ilmeinen, vaikka oleellisinta oli saada taltioitua sitä hiomatonta vimmaisuutta, sellaista tiettyä littlerichardmaista vaaraa. HELSINGISSÄ 27.3.–2.4.2017 LISÄTIETOJA JULKISTETAAN KEVÄÄN AIKANA www.bluesnews.fi/stompin2017 S tompin’ 2017 © Pa si Ry tk ön en ”Kyllähän tämäntyylisessä musiikissa se pyörä on jo keksitty, me vain poljemme sillä lujaa.” – Antti Pajula. Tomi tajusi saman tien sen meidän idean, joten se oli tajuttoman helppoa tehdä. Hallikainen näkee asian positiivisena puolena sen, että kappaleiden eri osa-alueiden nyansseja on helpompi työstää pienemmässä porukassa kuin koko orkesterin äänimassan vyörytyksessä. Levy sai loistavia arvosteluja, mitkä tietenkin lämmittävät miesten mieltä, mutta palkitsevinta kovassa työssä on ollut, että myös monet roots-musiikkiin vihkiytymättömät ovat tulleet keikoilla antamaan kehuja. Pajulan mukaan jonkinlainen yhdistetty kesäloma ja kiertue jossain Keski-Euroopassa olisi mielekäs, sillä pelkästään pistokeikka Suomesta Ruotsiin tulee hävyttömän kalliiksi järjestäjille. Seitsenmiehisen bändin saaminen samaan aikaan treenikämpälle on usein haasteellista, sillä kaikki asuvat eri paikkakunnilla RiihimäkiEspoo-Helsinki -akselilla. Loppusilaukseksi peruspoljennon haun jälkeen sitten fonistien torvisovitukset. Omiin kappaleisiin vaikutteet löytyvät usein samasta ehtymättömästä lähteestä kuin lainat. MONONA TIETENKIN 2014 ilmestyi neljän kappaleen promo-cd, mutta ensimmäinen virallinen albumi, ”Crazy!” julkaistiin tämän vuoden keväällä porilaisen Jungle Recordsin toimesta. Lisäksi ison ryhmän liikuttelu maksaa, kun mukaan otetaan vielä vaimot ja tyttöystävät. – Pienitehoisilla vahvistimilla originaalissa meiningissä. Hallikaisella on usein bändin ”taiteellisena johtajana” joitain ideoita, joista kappale voisi rakentua. Kyllähän tämäntyylisessä musiikissa se pyörä on jo keksitty, me vain poljemme sillä lujaa, Pajula kertoo bändin biisintekokonseptista. MDT treenaa joka viikko, vaikkakaan ei koko miehistön voimin läheskään aina. Se äänitettiin Tomi Leinon Supravox Studiossa Karkkilassa. – Kyllä se on se New Orleans, kaikki ne mustien lauluryhmien harmoniat ja sitten se raaka shouter rhythm & blues, eli esimerkiksi Little Richard & The Upsetters edustaa sellaista meininkiä, mikä iskee varmasti meihin kaikkiin ja on toiminut ammennuksen lähteenä, Hallikainen pohtii. – Analogisen äänityksen mukava puoli on siinä, että se soitto menee suoraan nauhalle, eikä mihinkään kovalevylle, ja jos soittajat osaavat hommansa niin ei siinä kauheasti aikaa tuhraannu editoimiseen. Blues News 6/2016 19 dalla kolmikko kertoo pyrkivänsä löytämään rytmillisesti heidän linjaansa sopivia sävellyksiä. Näistä kolmesta tai neljästä kappaleaihiosta yksi tai kaksi valikoituu treenattavaksi
Phil Stewart oli alusta asti tavallaan statistin osassa, laskujeni mukaan hän lauloi seuraavien parin vuoden aikana vain neljä sooloa Rip Chords -levyillä. Otetaan kolme esimerkkiä perhepiiristä: Brian Wilsonin säveltämä Little Honda auttoi huipulle studiokokoonpanona alkunsa saaneen The Hondellsin, Wilson-veljesten isän johdolla levyttänyt The Sunrays matki laulutyyliä ja pukeutumista myöten Beach Boysia ja The Survivorsin levyillä väitetään olleen rantapoikia laulamassa. Itse musiikkilaji ei tietenkään kuollut, vaan yritti elää ja muuntua läpi 60-luvun kokien jonkinlaisen uuden tulemisen 70-luvun alkupuolen nostalgia-aalloissa. Columbia 42687 Here I Stand (51.) Karen 42812 Gone (88.) She Thinks I Still Care. Beach Boys teki vuoden ’64 loppuun mennessä 17 listahittiä ja sen esikuva vaikutti moniin noiden aikojen kalifornialaisiin yhtyeisiin. Saman tien hän antoi duolle uuden nimen negatiivisia mielikuvia aiheuttaneen entisen tilalle. Terrystä lisää tuonnempana, nyt on tärkeintä, että hän pestasi ensimmäisenä ”suurena” oivalluksenaan Opposites-pojat levyttämään. Jan & Deanin Dean Torrence lauloi soolon Beach Boysin isolla hitillä Barbara Ann ja The Fantastic Baggys -yhtyeen keulahahmo, hiljakkoin kuollut P.F. 20 Blues News 6/2016 HOT ROD -HUUMAA! The Rip Chords ja kumppanit PEKKA TALVENMÄKI J os asiaan perehtymättömältä kysytään, mitä tulee mieleen yhdistelmästä surf/hot rod -musiikki, lienee ainoa mahdollinen vastaus The Beach Boys. Uusintajulkaisujen ja tuoreiden haastattelujen kautta sotkuja on saatu päivitetyksi, joten asiaan. Valitettavasti, tekisi mieleni sanoa. Taustalla hän toki oli kaiken aikaan ahkerasti mukana. Sloan puolestaan oli ykkösääni Jan & Deanin top ten -hitillä Little Old Lady From Pasadena. Tiukat yhteydet Beach Boysiin oli myös omalla surf/hot rod -suosikillani, vain kaksi vuotta koossa pysyneellä The Rip Chordsilla. Yhtye aloitti nimittäin komeasti persoonallisella popilla, mutta sortui suurimman hittinsä mukana hot rod -kuvioon. HERE I STAND Rip Chordsin juuret ovat Los Angelesin Inglewood-nimisessä lähiössä. Rantapojat hallitsivatkin omaa laulettua genreään melko suvereenisti aikakautena, jonka voidaan katsoa käynnistyneen vuoden ’62 alkupuolella heidän pikkuhitistään Surfin’ ja päättyneen sanotaan vaikkapa loppukesällä ’64 Ronny & The Daytonas -yhtyeen yllätysiskuun G.T.O. Tietenkin se kitkuttaa sekä veteraanien muisteloissa että ennakkoluulottomien nuorempien kokeiluissa yhä edelleen. On väitetty, että Rip Chords otettiin käyttöön samannimisen sukellusaiheisen TV-sarjan innoittamana, mutta Melcher on kumonnut tuon tiedon ja todennut, että uusi nimi syntyi täysin sattumalta ja tyhjästä. Pojat eivät itse olleet soittotaitoisia, studiossa avusti noille ajoille tyypillisesti muutama länsirannikon ammattilainen, erityisesti on mainittu kitaristi Glen Campbell, rumpali Hal Blaine ja basisti Ray Pohlman, kaikki arvostettuja miehiä vasta viime aikoina suuren yleisön tietoisuuteen nousseessa soittajaryhmässä, josta on käytetty nimikettä The Wrecking Crew. Melcher tuotti Rip Chordsien kaksi ensimmäistä singleä. Yhtyeen perustivat kaksi high school -nuorta, Ernie Bringas ja Phil Stewart vuonna ’57. Poikien harrastus oli pitkään pelkkä harrastus, mutta sen verran totinen kuitenkin, että duolla oli oma nimi The Opposites. Yhteistyö kulki toki toisinkin päin. Tapahtumat lähtivät liikkeelle vasta 60-luvun puolella, kun Arwin-firman kakkospomo Bob Crystal kuuli kaksikon esiintyvän ja vei heidät Columbialle vastikään A&Rmieheksi palkatun Terry Melcherin juttusille. Niiden tenho perustui erittäin aggressiiviseen soololauluun, josta vastasi Four Seasons -henkisellä falsetillaan Ernie Bringas. Rip Chordsin kokoonpanossa oli 60-luvulla paljon epäselvyyksiä, valokuvissakin jäsenten nimet ja jopa lukumäärä heitteli jatkuvasti
Hän ei kuitenkaan saanut enää johtavaa asemaa, vaan levytysten ykkösmies oli Terry Melcher. Bringas sai paikalliselta piispalta armahduksen muutaman kuukauden pannan jälkeen ja ehti mukaan yhtyeen kolmelle singlelle, joista viimeinen levytettiin helmikuussa ’65. HEY LITTLE COBRA Rip Chordsin tilanne muuttui äkillisesti syksyllä ’63. Bringas valitsi opinnot ja joutui jäämään pois Rip Chordsin kolmannesta sessiosta. En lähde arvailemaan, kenen idea hot rodin ymppääminen surfin rinnalle oli, ensimmäisen huomionarvoisen hitin teki kesällä ’63 Beach Boys, jonka Little Deuce Coupe käväisi sijalla 15., vaikka oli ”vain” Surfer Girlin b-puoli. Terry Melcherin otettua ykkössolistin paikan Rip Chordsin musiikki muuttui kasvottomammaksi. On silti huomattava, että Melcher samoin kuin Bruce Johnston oli ”vain” haamulaulaja levyillä. Toisin kävi. Lyhyesti sanottuna kyseessä oli malliesimerkki siitä, miten paljon hyvää saatiin mahtumaan 1:56-pituiseen vauhtipalaan. Etikettiin sukunimi kirjoitettiin virheellisessä muodossa Conners ja sellaisena se on siirtynyt myöhempiinkin painoksiin. Erityisesti pitää muistaa Glen Campbellin pienet tähtihetket välikitaroinnissa. Se oli vain yksi Beach Boys -hännystelijä muiden joukossa, ei vähiten siksi, että persoonalliselta poplinjalta siirryttiin surfja varsinkin hot rod -artistiksi. Here I Stand on Wade Flemonsin vuonna ’58 levyttämä hittisävelmä, jonka Rip Chords pisti kokonaan uusiksi. Tilanne ratkaistiin siten, että Terry Melcher ja Bruce Johnston tulivat Phil Stewartin laulukavereiksi. Columbia 42921 Hey Little Cobra (4.) The Queen 43035 Three Window Coupe (28.) Hot Rod USA 43093 One Piece Topless Bathroom Suite (96.) Wah-Wahini 43221 Don’t Be Scared Bunny Hill En ole autojen tuntija, rekisterinumerot kiinnostivat pikkupoikana enemmän kuin itse menopelit. Loistava vauhtipala ja mainittakoon nyt, kun ei Phil Stewartia muuten pääse juuri kehumaan, että Gonessa hänen whap-whap -bassottelunsa ja lyhyt ”she was the only one now she’s gone I’m the lonely one” -soolopätkänsä ovat ikään kuin viimeinen silaus. Cobrakin on minulle outo asia, löytämieni kuvien perusteella se oli ärhäkän. Ensin kujeileva tyttöintro ”We’ve been going steady and you’ve been making me cry, now it’s your turn baby so I’m saying bye bye”. Sitten pärähtää motskari käyntiin ja tyttö ajaa tiehensä pojan jäädessä tuskailemaan. Todellisen jymyhitin sai uudella miehityksellä laulanut Rip Chords levyllään Hey Little Cobra, jonka sävelsi Johnstonin ja Melcherin läheiseen tuttavapiiriin kuulunut Carol Connors, alkuperäisnimellään Annette Kleinbard, jo 50-luvulla Phil Spectorin Teddy Bears -yhtyeessä laulanut tyttö, rohkeimpien väitteiden mukaan Spectorin entinen tyttöystävä. Hienon singlen b-puolelle levytettiin Ernie Bringas -henkinen näkemys country-klassikosta, turha sanoakaan, että esitys poikkesi aika lailla esimerkiksi George Jonesin hittiversiosta. Vahvan falsettiosuuden katkaisee pureva fonisoolo, jonka jälkeen alkaa pitkä loppulallatus. Blues News 6/2016 21 Näillä neljällä raidalla ei ollut mitään tekemistä surf-musiikin kanssa. Ernien ohjelmaan kuului paljon uskonnollista perusopetusta ja kuinka ollakaan, tiedekunta kielsi häneltä maalliset musiikkihapatukset opiskelupaikan menettämisen uhalla. Alkuperäisillä monolevyillä ne kuuluvat selvästi, mutta ties miksi ne on monien kokoelmien miksatuissa versioissa onnistuttu häivyttämään lähes kuulumattomiin. Gone oli syksyllä ’63 suurimpia suosikkejani ja mahtuisi luultavasti nykyäänkin Autiosaarilistalleni, jos lähtisin sitä vielä päivittämään. Ernie Bringas oli saanut opiskelupaikan Daytonissa, Ohiossa ja otti sen vastaan ehkä kuvitellen, että äkkiäkös sieltä levyttämään ja keikoille pääsee. Gone on Terry Melcherin ja hänen ystävänsä Bruce Johnstonin sävelmä. Everly Brothers tuosta tulee ensimmäisenä esikuvana mieleen, lopputulos on tosin selvästi kömpelömpi. Bringas ja Stewart olivat ainoat, joilla oli Rip Chords -status ja heille myös maksettiin menettämistään asemista huolimatta royaltit. Itseään säästämätön soololaulu, Phil Stewartin pumppaava kohellus ja Jack Nitzschen sovittama simppeli melkein ”päätä seinään” -tyylinen hakkaava tausta olivat peruselementit. Pehmeän falsettiäänen omannut Johnston avusti myös laulupuolella, erityisesti pitkässä haikeassa ”no no no let her go go go” -lallatuksessa hän oli vahvasti esillä. Karen oli Phil Stewartin pikku laulelma, jonka hän myös itse lauloi
B-puoli oli Wrecking Crewn nimiin viety pikkunäppärä instrumentaali ja Don’t Be Scared vanhoja ideoita toistava ajelulevy, uutta oli lähinnä Cobran tai Coupen vaihtuminen moottoripyörään ja taukokohtiin ympätty ärsyttävän repivä kitara. KAKSI ALBUMIA Huolimatta siitä, että singlejä julkaistiin vain kuusi ja että Terry Melcherillä ja Bruce Johnstonilla oli paljon muitakin projekteja, Rip Chords levytti ahkerasti, tuloksena kaksi hittiraitojen mukaan nimettyä albumia: Hey Little Cobra And Other Hot Rod Hits (Columbia CS 8951) A (1) Hey Little Cobra (2) Here I Stand (3) The Queen (4) 409 (5) Trophy Machine (6) Gone B (1) Little Deuce Coupe (2) 40 Ford Time (3) She Still Thinks I Care (4) Shut Down (5) Drag City (6) Ding Dong Mitäpä tuosta sanoisi, kolme hittiraitaa, muutama standardi ja pari omaa täytettä. Musiikillisesti se oli vaisu varsinkin verrattuna Ernie Bringasin sooloilemiin edeltäjiinsä. Iloisin yllätys on. Ernie Bringasin sanoin ”Yläosattoman idea ei mennyt maakunnissa läpi. Ding Dong on Phil Stewartin säveltämä ja laulama keskinkertainen täytepala. Maininta siitä, että asussa esiintyi nelivuotias tyttö, olisi kai pitänyt tuoda vahvemmin sanoituksessa esiin. Kun single julkaistiin, yhtye oli jo käytännössä hajonnut. Three Window Coupe oli parannettu painos Hey Little Cobrasta. Hot Rod USA:n säveltäjiksi on merkitty Darin & Melcher, yllättävä Darin on hatarien muistikuvieni mukaan Bobby itse. 22 Blues News 6/2016 näköinen urheiluauto, jonka takapenkille on varmaankin ollut tyttöjä tyrkyllä. Samoin single 43093 saattoi molemmilta puoliltaan herättää lähinnä hämmennystä. Vauhdikas, mutta rehellisesti sanoen keinoreipas ja ylituotettu esitys, joka taisi olla jo ajastaan jäljessä. Kantrilaulusta B3 sen verran, että still-sana oli tosiaan levykannessa väärässä paikassa. Taisi itse levynkin suosio perustua auton herättämiin mielikuviin. B-puolelle unohtui nätti, purevasti Spector-henkeen sovitettu tarina koulun ja rannan tuhmasta tytöstä, positiiviset mielikuvani taitavat johtua siitä että Queen oli tavallaan moderni versio Runaround Suesta. Sävelmä oli Jan Berryn ja hän levytti Jan & Dean -version samoihin aikoihin kuin Rip Chords, mutta se jäi albumitäytteeksi. Tuskin Minnesotassa sitäkään ymmärrettiin, että Wahini oli hawaijin kielen ilmaisu nuorelle tytölle.” Viimeinen, siis vasta kuudes Rip Chordssingle ennusti lopun alkua. Soolon laulanut Terry Melcher oli ääneltään kiltti ja koko paketti toteutettiin Beach Boys -hengessä, pääasia oli vauhdikas mielikuva Cobrasta. Kappale sinällään oli energinen yritys viedä Hot Rodin ilosanomaa ympäri valtakuntaa
Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että ”Three Window Coupe” -cd:n tekstivihosta löytyy pieni neljää miehenkörilästä esittelevä kuva. Matkassa oli monia mutkia. Vinyylipuolen parasta antia on 80-luvulla California-merkillä julkaistu ”Hey Little Cobra” (TC 8951), joka sisälsi kummaltakin albumilta yhdeksän raitaa. Marcusin ja Rotkinin taustoista tiedetään vain, että he lauloivat 60-luvun alussa The. Nämä oletukset eivät Bringasin haastattelujen mukaan pitäneet paikkaansa. Blues News 6/2016 23 Terry Melcherin laulama Trophy Machine, joka muistuttaa sekä sävelmänä että sovituksena Crystalsin Spector-hittiä Then He Kissed Me, piristävä lisuke albumille. Tekstin mukaan se on ainoa olemassa oleva otos, jossa ovat mukana Melcher, Johnston, Bringas ja Stewart ja senkin sanotaan olevan trikkikuva. RIP CHORDS ON TOUR Kahden listahitin, varsinkin Hey Little Cobran jälkeen Rip Chordsin oli pakko lähteä aktiivisesti tien päälle. Ylivoimaisesti paras tapa tutustua Rip Chordsien musiikkiin on Sundazed-merkin vuonna 2006 julkaisema cd ”Summer USA! The Best Of...” (Sundazed 11168), jossa on 17 hyvin valittua perusraitaa plus yllykkeenä kolme aikaisemmin julkaisematonta, Wiameah Bay, XKE ja Sting Ray. Janilta ja Deanilta on lainattu kaksi raitaa, vanha Gas Money ja kesän ’64 ykköshitti Surf City, edellisen lauloi Ernie Bringas ja toi heti sähäkkyyttä esitykseen. B6 on instrumentaali, siinä tärkeimmät havainnot. Phil Stewartin panos rajoittuu kömpelöhköön lonely boy -lauluun A6, jossa surraan sitä, että tytöille ei kelpaa vanha hyvä vuosimalli. Tärkein syy ongelmiin oli se, että Bringasin opiskeluyhteisöltään saama esiintymisvapaus koski vain levytyksiä, ei kiertueita. Bringas ei siis ollut mukana paria satunnaista poikkeusta ehkä lukuun ottamatta, toisaalta Marcus ja Rotkin eivät olleet yhdessäkään levytyssessiossa, vaikka niinkin on väitetty. Ei siis auttanut muu kuin kehittää varasuunnitelma. Molemmat albumit on myöhemmin julkaistu uudelleen cd-muodossa, bonusraitojakin löytyy. Tourin’ Rip Chordsin kanssa. Miten lienee, netissä sama on kirjattu niin, että siinä on Ernie Bringas ns. Hän sai rinnalleen Arnie Marcusja Rich Rotkin -nimiset nuoret miehet ja hoiti heidän kanssaan lähes sataprosenttisesti kaikki Rip Chordsin live-esiintymiset. Pojat olivat esiintyneet kahdestaan vuosikymmenen alkupuolella kaikenkirjavissa tilaisuuksissa hyvällä onnistumisprosentilla. Vauhdikas My Big Gun Board tarjoaa sanoituksessaan surf-terminologian peruskurssin, mutta enpä tuosta paljon viisastunut. Hän piti opiskeluaan tulevaisuuden kannalta niin tärkeänä, että totteli. Three Window Coupe (Columbia CS 9016) A (1)Three Window Coupe (2) Bonneville Bonnie (3) Gas Money (4) This Little Woodie (5) Hot Rod USA (6) Old Car Made In ’52 B (1) Surfin’ Craze (2) Beach Girl (3) My Big Gun Board (4) Surf City (5) Summer USA (6) Big Wednesday Tämä on tasaisempi albumi kuin edeltäjänsä, mutta todelliset ilonaiheet jäävät vähiin. Phil Stewartista ja Ernie Bringasista on väitetty, että heillä oli niin vähän kokemusta liverintamalta, ettei rohkeus riittänyt, varsinkin Bringasia epäiltiin itseluottamuksen puutteesta. Kiertävä Rip Chords rakennettiin Phil Stewartin ympärille. Ensinnäkin Bruce Johnston ja Terry Melcher olivat kiinni omissa jutuissaan eikä heillä ollut kiertuehalujakaan, hehän eivät olleet yhtyeen varsinaisia jäseniä
Hän jäi pikkulapsena orvoksi ja hänet adoptoitiin Chicagossa asustaneeseen Johnstonin perheeseen. A-puoli ehkä onkin, simppelin rumpukompin ja pienten ääniefektien tukemana kerrotaan Zombie-partysta, parempiakin on tuolla rintamalla kuultu. Ernie Bringas suoritti opintonsa loppuun, luopui omien sanojensa mukaan musiikista kokonaan ja keskittyi opetustöihin. Jan & Dean levytti Terry Melcherin isäpuolen Marty Melcherin Arwinmerkille, jolle myös Bruce pääsi tekemään ensilevynsä: Arwin 1003 Take This Pearl I Saw Him First Kyseessä oli duetto nimellä Bruce & Jerry, viimeksi mainittu oli Brucen koulutoveri Jerry Cook. Bruce Johnston, oikealta nimeltään Benjamin Baldwin syntyi 27.6.1942. Sen verran musiikkipuolellakin on tapahtunut, että Bringasin nimi löytyy 70-luvun alussa tehdystä projektista Homestead & Wolfe / Our Times – The Gold Star Tapes. Tourin’ Rip Chords kolusi vuonna ’64 kaikki mahdolliset tilaisuudet länsirannikon musiikki-TV-sarjoja, Bandstandia ja Dick Clarkin karavaania myöten. Nimikkeet jo kertovat, että tuo Ray Stanleyn tuottama levy oli ns. Upperclassmen -nimisessä yhtyeessä, jonka tunnetuin, mahdollisesti ainoa levytys oli single Cha Cha With The Zombies / Cryin’ Towels (Feedom 44010). I Saw Him First oli hilpeämpi, Jan & Dean tuosta kilvoittelusta tulee lähinnä ERNIE... 24 Blues News 6/2016 ...BRUCE... Tunnetuin esiintyminen tapahtui elokuvassa Swingin’ Summer, jossa yhtye esitti tilaisuuteen varta vasten sävelletyn laulun Red Hot Roaster. Brucen laulu oli vielä voimatonta, Jerry oli statistina, mutta saa siltikin Take This Pearlin sympatiapisteet taustapompottelullaan. Johnston ja Melcher halusivat keskittyä muihin tekemisiin ja Phil Stewart muutti pois Los Angelesista suunnatakseen musiikillisen aktiivisuutensa kantripuolelle. Filmin tunnussävelmän lauloi Carol Connors, mukana olivat myös Righteous Brothers vauhdikkaalla Justine-numerollaan ja Donnie Brooks vähemmän vauhdikkaalla Penny The Poella. 50-luvun puolivälin jälkeen hän oli siirtynyt länsirannikolle ja pääsi siellä sisään musiikkikuvioihin. Rip Chordsin varjolaulajat Bruce Johnston ja Terry Melcher ovat saaneet kumpikin tahollaan aikaan paljon enemmän kuin itse yhtye ikinä. hauska. Suuria riitoja ei tilanteeseen tiettävästi liittynyt, asiasta vallitsi täysi yksimielisyys. Nykyään hän on tiettävästi hyvissä voimissa, ainakin muutama vuosi sitten otetussa 70-vuotiskuvassa hän on reippaan oloinen. Esitys näyttää ja kuulostaa näppärältä, taustalla soittaa yhtye, joka erään dokumentin mukaan on juuri huipulle nousemassa ollut Gary Lewis & The Playboys. Vuoden ’65 alussa kävi selväksi, että Rip Chordsin oli pakko lopettaa. Hän asui parin vuosikymmenen ajan Arizonassa opettaen uskontotieteitä, sittemmin ura jatkui muualla ja siihen on liittynyt muutama samoja aiheita käsittelevä kirja. He olivat länsirannikon musiikin työn sankareita, joten sallittakoon heistä pikaesittelyt. Everly Brothers oli huipulla, se kuuluu hyvin a-puolella. Esitteen mukaan kyseessä on Ernien ja kalifornialaisen Cupertinon metodistikirkon opiskelijoiden yhteissessio, joka siis toteutettiin maineikkaassa Gold Starin studiossa ja taustalla avusti muutama 60-luvun alun arvostettu soittaja. Se oli Roger Christianin ja Terry Melcherin hot rod -aiheinen sävelmä, tasan samaa kuin oikeilla Rip Chords -levyillä. Yllättävimmän ja visuaalisesti kiinnostavimman näytteen tarjosi nuori Raquel ”every man’s fancy” Welch, joka riuhtaisi uimaviitan ympäriltään ja lauloi uimapuvussa (ei sentään topless) vauhdikkaan laulun I’m Ready To Groove.. Itse musiikista en saanut mitään tolkkua
Omista levytyksistä tärkein on vuonna ´77 julkaistu albumi ”Going Public” (Columbia PC 34459), vaisuhko paketti miehen omia sävellyksiä. Columbia-LP:n jälkeen oltiin tilanteessa, jossa Bruce oli valmis siirtymään Rip Chordseihin. ...JA BRUCE & TERRY Bruce ja Terry tekivät koko Rip Chords -vaiheensa ajan yhteistyötä kaikenkirjavissa tuotantotöissä. Hänen kaikki väläyksensä eivät olleet pelkästään positiivisia, varsinkin Byrdsin Mr. Edellä mainittu Bruce-LP ”Surfin’ Around The World” oli joka tapauksessa sen verran yhteinen projekti, että Terry oli mukana laulamassa taustoja. Eritoten instrumentaalipuolella löytyy listauksista kaikenlaisia yhtyejuttuja (Renegades, Gamblers...), joita en tässä yritäkään eritellä, hän ollut mukana taustasoittajana ja/tai sovittajana. Läpimurtosinglellä Love You So ei Johnstonin nimeä mainita, sen sijaan hän oli mukana tuottamassa Holdenin jatkoyrityksiä ja albumia, jonka kaikilla raidoilla hittisinglen puoliskoja lukuun ottamatta hän oli Holdenin säveltäjäkaverina. Se sisältää surf-sävelmien lisäksi versioita ajan hiteistä (Kansas City, What’d I Say, Last Night) ja on soundeiltaan sekava, kuulostaa enimmäkseen studiolivepaketilta. Edellä ei esitelty läheskään kaikkea mitä hän oli ehtinyt tehdä. Original-vihje on ehkä mukana siksi, ettei levyä sekoitettaisi Marketts-yhtyeen nimellä julkaistuun instrumentaalihittiin. Jos pysytään isoissa hiteissä, niin seuraavana oli vuorossa Ron Holden. Holden ja Little Caesar levyttivät Bob Keanen holhouksessa. Nimikappale on laulullisesti aika lapsellinen, samoin useimmat muutkin lauletut raidat. Del-Fi-kappaleet on julkaistu samalla numerolla myös käyttäen nimikettä Surf Stompers, lisäsotkuja aiheuttaa se, että vastaavalla albumilla on nimike Bruce Johnston’s Surfin’ Band ja brittisinkulla Bruce Johnston And Combo. That’s All I Want oli sekavahko Rick Nelson -tyylinen pikkurokki, I Waited Too Long puolestaan surullisempi ja laahaavampi balladintapainen. Mahtoiko tarkennus kuitenkaan olla oikeutettu, Marketts-single ilmestyi jo vuoden ’61 lopussa, senkin todellinen esittäjä levyllä oli The Wrecking Crew, kuten taannoisessa ryhmää koskeneessa TV-dokumentissa opimme. Blues News 6/2016 25 mieleen. Pian sen jälkeen Bruce liittyi taas Beach Boysiin ja on käsittääkseni ollut mukana nykypäiviin saakka. Viimeksi mainittu on vuodelta ’64, jolloin juna oli jo kääntynyt Keanenkin firmassa, samoihin aikoihin levytti nimittäin The Scramblers singlen Beatle Walk / Beatle Blues. Seuraavina vuosina alkaneessa surf-villityksessä Keane oli vahvasti mukana, hänen merkeilleen levytti monta alan yhtyettä, pääasiassa instrumentaaleja. Jerry Cook oli enemmän äänessä, hän kun oli se, joka näki hänet ensin. Rip Chords oli yksi hänen ensimmäisistä kiinnityksistään, sitä ennen hän oli ehtinyt levyttää kaksi omaakin singleä, molemmat nimellä Terry Day: Columbia 42427 That’s All I Want I Waited Too Long 42678 Be A Soldier I Love You Betty Enkelikuorolla vahvistettua ison talon teinipoppia olivat molemmat levyt, hyvin tehtyjä, mutta keskinkertaisia silti. En ymmärrä miten ne toisiinsa liittyvät, singlellä on joka tapauksessa tanssin askelohjeet. Jos tuntuu sekavalta, niin asioita valaisee hiljakkoin julkaistu kuusi cd;tä sisältävä pelkästään Bruce Johnstonin tekemisiä käsittelevä boxi ”Surfin’s Here To Stay”, jolla varsinkin alkuvuosien raitoja on selitelty pikkunyansseja myöten. Nimistä mainittakoon The Lively Ones (Surf Rider, Big Telstar Surf, Surfin’ Memories...), The Sentinals (Big Surf), The Pharos (Rhythm Surfer) ja Country Boys (Okie Surfer, Blue Surf). Vielä samana vuonna Bruce on levyttänyt Columbialle albumin ”Surfin’ Around The World”, joka sisälsi aiheeseen liittyviä tarinoita maatieteellisesti siroteltuina. Saman tien hän pääsi Nelsonin taustalle ja sovitti kesän ’59 listanelosen Teen Beat. I Love You Betty on, kuten arvata saattaa, vastaus Phil Spectorin kirjoittamalle Crystals-laululle I Love You Eddie. Muut Melcher-havainnot jääkööt väliin, todetaan vain, että hän oli Columbian johtavia taustamiehiä sekä 60-luvun lopulla että myöhemmin. Jako toisella singlellä oli samanlainen, lopputulos oli hitusen jykevämpi kenties sovittajana toimineen Jack Nitzschen ansiosta. En tiedä, tutustuiko Terry Bruce Johnstoniin jo 50-luvulla Brucen Arwin-levytysten aikaan, ainakin heistä käytettiin sanontaa vanhat ystävykset, kun yhteiset vaiheet Rip Chordsissa alkoivat. Terry Melcher, oikealta sukunimeltään Day, oli syntyisin Doris Dayn ensimmäisestä avioliitosta, syntymäpäiväksi on merkitty 8.2.1942 ja paikaksi New York. Ainakaan kyseessä ei ole sama Johnstonin ja Melcherin Gone, jonka Rip Chords levytti. ...TERRY... Kotiväen, etenkin äidin suhteiden avulla Terry sai 60-luvun alussa paikan Columbian A&R-miehenä. Instrumentaalit ovat kestäneet aikaa paremmin, eritoten nätti Makaha At Midnight. Voiko olla. Pikku yksityiskohtana huomasin, että Raidersin mielestäni parhaisiin suorituksiin kuulunut surullinen balladi Gone on merkitty Bruce Johnstonin ja Terry Melcherin säveltämäksi. Samoissa ympyröissä levytti Little Caesar & The Romans, jonka top ten -hitin Those Oldies But Goodies Remind Me Of You Bruce sovitti keväällä ’61. Del-Fillä julkaistiin vuonna ’63 myös epämääräisen oloinen filmitouhuihin liittynyt LP ”Surfer’s Pajama Party” (1248, 90-luvulla julkaistu cdversiokin on olemassa). Brucella ei tietääkseni ollut noiden levyjen kanssa mitään tekemistä (poikkeuksena mahdollisesti Pharos), sen sijaan hän pääsi itse levyttämään kaksi singleä: Donna 1364 Soupy Shuffle Party Moonshot Del-Fi 4202 The Original Surfer Stomp Pajama Party Donna on leppoisa, mutta persoonaton instrumentaalisinkku. Rock-musiikin kannalta Raiders taisi olla Terryn kovimpia näyttöjä, muuten hän on listausten mukaan toiminut viihteellisemmällä puolella. Grammyn Barry Manilow’n ykköshitistä I Write The Songs. Surfer Stomp on ilmeisen tosissaan tehty raita, joka yritti yhdistää surfin ja tanssin. Tuona aikana hän sävelteli sitä sun tätä, sai mm. Taustahommista ensimmäinen oli listausten mukaan Kip Tylerin Ebbille vuonna ’58 levyttämä She’s My Witch. Bruce roikkui mukana noin vuoteen ’72, jolloin hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Niissä merkeissä he muodostivat duon, joka ehti levyttää kahdessa vuodessa kuusi singleä: Columbia 42956 Custom Machine (85.) Makaha At Midnight. Rip Chordsin hajotessa Terry toimi täyttä päätä Columbian hommissa. Siitä ei ollutkaan pitkä matka aktiiviseen yhteisvaiheeseen. Kuluvan vuosituhannen ainoa merkittävä tieto on kuolinuutinen, Terry menehtyi melanoomaan 19.11.2004. Elokuvatuottaja Marty Melcher oli Doriksen kolmas aviomies ja Arwin-levyfirman omistaja. Seuraavaksi Brucen väitetään olleen taustalla Teddy Bearsin hitillä To Know Him Is To Love Him, jolla Sandy Nelson soitti rumpuja. Rip Chordsin hajottua Bruce Johnston siirtyi Beach Boysiin tilanteessa, jossa Brian Wilson lähti miettimään syntyjä syviä ”Pet Sounds” -projekti mielessään. Terryn oma laulajaura on jäänyt muun toiminnan varjoon eikä ihme, pikakuuntelussa hänen 70-luvulla levyttämänsä albumit ”Terry Melcher” ja ”Royal Flush” kuulostivat täysin yhdentekeviltä. Koska heidän ei tarvinnut uhrata energiaansa Rip Chordsin kiertueisiin, heillä oli mahdollisuus myös omiin projekteihin. Tambourine Man -sessiossa hän on saanut haukut (tai kiitokset) Wrecking Crew -muusikoiden käytöstä taustalla ja toisaalta hän on ottanut itselleen runsaasti kunniaa Paul Revere & The Raidersin läpimurrosta, esimerkiksi Mark Lindsayn istutus yhtyeen levyille solistiksi oli hänen ideansa
Eipä tuosta ainakaan minulle juuri mitään iloa ole, niin vaisu kyseinen esitys on Beach Boysien energisen ykköshitin rinnalla. Nimeään se kyllä vastaa New-yhtyeen kirjavassa tuotannossa. Videotallenteiden perusteella kyse on ollut hyväntuulisesta lavailottelusta ilman suoranaista säpinää. Keski-iän ylittäneellä yleisöllä näyttää silti olleen hauskaa ja mikäs siinä; jos porukka tulisi Suomeen keikalle, niin luultavasti minäkin lähtisin sitä ihmettelemään, ainakin, jos mukana olisi Carol Connors, joka esiintyy piristämässä muutamaa näkemääni videopätkää. Ehkä mielenkiintoisin pointti koko Bruce & Terry -vaiheessa on Brian Wilsonin säveltämä Help Me Rhonda. Brucen ja Terryn suoritus hautautui hyllylle tullakseen Sundazed-cd:llä fanien kuultavaksi. New Rip Chords on esiintynyt ahkerasti nykypäiviin saakka. Kuten nimikkeet osoittavat, mukaan mahtui puhdasta surf/hot rod -materiaalia, joka ei poikennut Rip Chordsin vastaavasta, lisäksi poikien duettoina julkaistiin jonkin verran Rogues-nimellä alun perin nauhoitettuja instrumentaaleja ja myös parit persoonallisemmat yritelmät. Liikkeelle lähtivät silloin Richie Rotkin ja Arnie Marcus sekä naislaulaja Amy Lynne. Kaikki sisältävät puoliksi vanhaa hot rod -materiaalia ja uusia omia sävelmiä. Tambourine Manilla. Kiinnostavin esitys on kanadalaisen folkmiehen Ian Tysonin säveltämä ja duon Ian & Sylvia originaalina tunnettu Four Strong Winds, jonka pojat toteuttivat sähköisessä folkrockhengessä. ”Musiikki on parasta livenä”, väitettiin lehtimainoksessa. Vaikken tuohon uskokaan (musiikkihan on parasta mononeljävitosena), niin New Rip Chordsin tapauksessa mainos pitää kutinsa. Wilson kuitenkin oli tullut samoihin ajatuksiin ja ilmoitti kylmästi päättäneensä julkaista Beach Boys -singlen ja ”there’s nothing you can do about it”. On helppo veikata, että taustalla soittivat samat muusikot kuin Byrdsien Mr. 26 Blues News 6/2016 43055 Summer Means Fun (72.) Yeah! 43238 Carmen I Love You Model ”T” 43378 Raining In My Heart Four Strong Winds 43379 Come Love Thank You Baby 43582 Girls It’s Alright Now Don’t Run Away Lisäksi jäi julkaisematta kymmenkunta raitaa, jotka tulivat julki vuonna ’98 Sundazed-merkin cd:llä ”Best Of Bruce & Terry” tai sen myöhemmällä japanilaisella Sony-vastineella. Viimeisen singlen molemmat puolet ovat puhdasta 60-luvun puolivälin peruspoppia. Lisäksi Bruce samoin kuin oikeat Rip Chordsit Phil Stewart ja Ernie Briggs ovat laulaneet taustoja joillakin Terryn tuottamilla muiden artistien Columbia-levyillä. Vuodelle ’64 on merkitty muitakin Brucen ja Terryn yhteisiä projekteja, jotka liittyvät sellaisiin yhtyenimiin kuin The Catalinas (tunnetuin levytys Queen Of The Hot Rods), The Kustom Kings (In My ’40 Ford), Hot Doggers (Surfin’ USA) tai The Vettes (’55 Bird), kaikissa noissa pojat olivat joko tuottajina tai lauloivat tai tekivät molempia. Eipä noista isommin jaksa innostua, parhaina paloina jäivät mieleen jouluaiheiset yritelmät Hot Rod Holiday ja Santa’s Got A Cobra, jotka olisivat jouluna ’63 voineet olla alkuperäisyhtyeen esityksinä ties millaisia herkkupaloja. Tuosta ehkä Ernie Bringas suivaantui sen verran, että kirjoitti nettisivuille pikkutarkan yhteenvedon yhtyeen 60-luvun vaiheista. Ärsyttävin piirre on esittelykirjoitteluissa ollut se, että Rotkinia ja Marcusta on markkinoitu alkuperäisjäseninä, vieläpä sanoin ”original recording Rip Chords artists”. Bruce ja Terry tekivät siitä demon, joka kuulosti sen verran hyvältä, että Terry Melcher halusi julkaista sen singlenä. Todetaan vielä vaikken usko asian ketään kiinnostavankaan, että Amy Lynnelta ja Mitch Schecteriltä on julkaistu myös omat cd:t.. Yhtye on tehnyt 2000-luvun alkupuolella ainakin kolme albumia: ”Shut ’Em Down Again” (julkaistu myös nimellä ”Hot Rod Days”), ”Rip Chords Now” ja ”Cobra Beach”. Vuonna 2010 julkaistiin kokoelma ”Best Of Rip Chords Today”, jota ei pidä sotkea oikean Rip Chordsin lähes samannimiseen Sundazed-koosteeseen. Matkan varrella ovat mukana olleet myös paljon lauluosuuksia hoitanut Mitch Schecter, Tony Tuttle, Mike Kelly ja Randy Dance. NEW RIP CHORDS Vanhojen poikien yritys elvyttää Rip Chords tapahtui virallisesti 90-luvun puolivälissä
En lähtenyt asiaa tonkimaan, vaan tyydyin siihen mitä tiesin ja muistin. Samoihin aikoihin levytti Bobby ”Boris” Pickett Monster Mash -hittinsä jatkoihin lukeutuneen surfin hupaisista puolista kertoneen ”valistuslevyn” Simon The Sensible Surfer. Carol Connors ei suinkaan joutunut sattumalta filmin Swingin’ Summer tähdeksi. Blues News 6/2016 27 SURF BUNNIES & HOT ROD HONEYS Viimeistään tässä kohdin on syytä muistuttaa, että en missään tapauksessa ole surf/ hot rodin asiantuntija, esittelyni mielipiteet ja painotukset voivat siksi tuntua asiaan paremmin perehtyneen mielestä jos ei ihan vääriltä niin vähintään oudoilta. Vahvasti surf/hot rod -kuviossa oli mukana myös Annette. Listoille päässeistä surf-levyistä ansaitsee vielä maininnan instruyhtye The Allisonsin Surfer Street, joka käväisi HOT 100:ssa vuoden ’63 lopussa. Vaikka Euclic Beach Band levytti laulun There’s No Surf In Cleveland, levisi Beach Boysin musiikillinen esimerkki Kalifornian ulkopuolelle, siitä muistetaan malliksi neljä hittiryhmää. Surfin’, Wild Surf, Draggin’ USA sekä Dick Dalenkin levyttämät elokuvakappaleet Swingin’ And Surfin’ ja Secret Surfin’ Spot. Sen kaveriksi Orlons levytti tunnelmiltaan leppoisamman Mister Surfer -nimisen kohelluksen. Unohtaa ei sovi sitäkään, että tyttöyhtye The Orlons levytti tyylilleen uskollisen coverin Beach Boysin ensihitistä Surfin’. Myös Donna Loren on esiintynyt viime aikoina Rip Chordsien kiertueilla, vetonaulana useimmiten nimenomaan vanhan rouvan tasolle vesitetty. Chubby Checker kävi ahkerasti esiintymässä länsirannikolla ja yritti hyödyntää surfiakin, Surf Party käväisi jopa sijalla 55. Edellä mainitsin Carol Connorsin ja New Rip Chordsin yhteistyöstä. Muistikuvieni mukaan Kalifornian soundit olivat runsaat puoli vuosisataa sitten pieni piristävä mauste amerikkalaisessa teinimusiikissa, eikä minua isommin häirinnyt Juhani Ritvasen motkotus siitä, että Beach Boysin laulutyyli oli vaisua ja muualta vohkittua. Motownista ja Staxista ei tullut mieleen ainuttakaan surf/hot rod -maininnan ansaitsevaa levytystä, suurista pop-artisteista asiaan tarttui The Four Seasons Dawn-hitin b-puolella julkaistulla surullisella Bob Crewe -sävelmällä No Surfin’ Today, joka onkin mielestäni paras koskaan tehty surf-levy. Kyseessä ei ollut puhdas instrumentaali vaan paremminkin tyttöyhtyelevy, ärhäkän laulupuolen hoiti länsirannikon ykköskuoro The Blossoms. Näin päästiinkin väliotsikon aihepiiriin. Minneapolisissa muodostetun koulupoikayhtyeen The Trashmen ykköshitti Surfin’ Bird oli enemmän birdiä kuin surfia, sen sijaan b-puolen The King Of The Surf oli sitä mitä nimi lupasi, jatkossa yhtye levytti myös mm. Hänen hittivaiheensa osui aivan 60-luvun alkuun Hawaii-laulujen ja muutaman pirteän Paul Anka -sävelmän merkeissä. Surf/Hot Rod oli länsirannikon ilmiö ja siellä vietettiin tyttöyhtyeiden kultakautta samaan aikaan. Jäin tätä juttua kirjoitellessani miettimään, kuinka erillinen saareke surf/hot rod amerikkalaisessa 60-luvun alkupuolen musiikkibisneksessä oli ja miten se ilmeni muussa teinipopissa tai soulissa. kesällä ’63. Ällöpopista tuli mieleen Pat Boonen vuonna ’64 levyttämä Little Honda, joka ei ole ihan niin huono kuin voisi kuvitella. Tietenkin asiat yhdistettiin, tyttöjen ja tyttöyhtyeiden esittämää laulettua surfmusiikkia levytettiin niin paljon, että siitä saisi helposti oman laajan tarinan, tässä vain parit huomiot. Hän oli ilman muuta surfer girl numero yksi sekä ulkonäkönsä että monien aiheeseen liittyvien levytystensä takia. Filmien tiimoilta myös Annette teki aiheisiin liittyviä levyjä, lähinnä on jäänyt mieleen voimaton versio The Rivieras -yhtyeen (alun perin Joe Jonesin) California Sunista. Annetten kova kilpailija party-filmeissä oli Donna Loren, jonka laajaan ja monipuoliseen uraan ei tässä yhteydessä voida takertua. Filmit olivat sisällöltään tyhjänpäiväisiä, niiden ainoa pointti näin jälkikäteen ajatellen oli se, että ne esittelivät surfin elämänmuotona, jossa itse musiikki ei ollut ykkösasia vaan kokonaisuutta täydentävä osio. Ronny & The Daytonasin juuret taas olivat Nashvillessä. Se ei tietenkään ollut oikea surf-levy, vaan Chubbylle ominainen kohelluskutsu. Itäosien suosituimmista tyttöporukoista löytyy surf-merkintä The Angelsilta, levy oli nimeltään (You Can’t Take) My Boyfriends Woody, singlelle merkittiin esittäjäksi The Powder Puffs. Parhaiten Lee Hazlewoodin alkujaan Al Caseylle säveltämästä vuoden 1963 instrumentaali-pikkuhitistä Baja (1963) muistettava The Astronauts puolestaan saapui Boulderin, Coloradon vuoristomaisemista. Yhtään hittiä hän ei onnistunut tekemään, mutta Go Go GTO, Yum Yum Yamaha, Lonely Little Beach Girl ja The Surfettes -yhtyeen solistina laulettu Sammy The Sidewalk Surfer olivat mukavia peruslevyjä lajissaan. Sen jälkeen hän siirtyi vahvemmin filmipuolelle ja oli mukana useassa halpispartyfilmissä (Beach Party, Muscle Beach Party, Beach Blanket Bingo, Pajama Party, Ski Party), joissa miespääosaa hoiteli useimmiten Frankie Avalon. My Woody -nimisen aiheeseen liittyvän sävelmän. Muita vastaavia olivat mm. Tietenkin Beach Boysin stemmalaulu sai jäljittelijöitä myös aihepiirin ulkopuolella. Parhaimmillaan top teniin yltänyt The Rivieras oli kotoisin Indianasta ja nousi yhdeksi koko aihepiirin suosituimmista yhtyeistä. Samantapaisen, mutta hauskemman Surfin’ Hootenannyn levytti Wrecking Crew -kitaristi Al Casey päästen myös listalle, korkein sijoitus 48. Tulos oli tyhjempi kuin olin kuvitellut. Muistutan vain Muscle Beach Party -elokuvan ehdottomasta kohokohdasta, Brian Wilsonin säveltämästä vauhtipalasta Muscle Bustle, mukavat tunnelmat löytyvät myös Blanket Beach Bingo -filmin parhaista paloista Cycle Set ja It Only Hurts When I Cry, joista jälkimmäisellä ei enää ollut mitään tekemistä surfin kanssa vaan se oli mitä tyypillisin 60-luvun puolivälin teinityttölevy
Erityismaininnan ansaitsee vielä Brian Wilsonin holhouksessa levyttänyt perhetrio The Honeys jo senkin takia, että Brian rakastui yhteen tytöistä niin että avioitui hänen kanssaan. Yhtye jatkoi tyypillisellä tyttölinjalla 60-luvun lopulle asti ja palasi levyttämään kymmenisen vuotta myöhemmin, uran vaiheista koottu ”Capitol Collector Series” -cd on mukava levy lajissaan. Raitoja on 32, mukana on sekä kilttejä beach girl -lauluja että vahvempia surf/hot rod -sanoituksen sisältäviä tyttöesityksiä, joista löytyy yhteyksiä isoihin hitteihin. Kildareettä Batman-sarjoissa. Donna oli näkyvästi mukana sekä Dr. Donnan näyttelijäura ei suinkaan rajoittunut teinifilmeihin. Honeys ei päässyt kertaakaan jenkkilistoille, sen sijaan väitetään, että yhtyeen ensimmäinen single Surfin’ Down The Swanee River / Shoot The Curl oli iso hitti Ruotsissa, noinkohan. Ace Recordsin kuuden vuoden takaisen kokoelman ”Hey, Beach Girls! Female Surf ’n’ Drag 1961–1966” (Ace CDCHD 1282) ohella ehdottomasti parhaimpia kohdalleni osuneita on Superb 200 -numerolla jo parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt ”Surf Bunnies & Hot Rod Honeys”. Aiheen ulkopuolelta en voi olla muistamatta ikäluokkani kovia TV-juttuja 60-luvun puolivälistä. Tyttösurfiin keskittyneitä koosteita näkyy myyntilistoilla muutamia. Honeys ei ollut varsinainen surf-yhtye vaan kilpaili parhaimmillaan Spectorin porukoiden kanssa, huonolla menestyksellä kylläkin. Niinpä Susan Lynnin Don’t Drag No More -raidassa on yhtymäkohtia Shangri-Lasin Leader Of The Packiin, The Satisfactions -yhtyeen Daddy You Just Gotta Let Him In jäljittelee Spectoria ja The Fashionsin Surfer’s Memories käy hyvästä varhaisesta tyttösoul-levystä.. 28 Blues News 6/2016 It Only Hurts When I Cry
Muulin suuren merkityksen vuoksi se saa kunnian aloittaa tämän blueseläinten kavalkadin. Lukijoita on syytä aluksi muistuttaa siitä, että tämä kirjoitelma ei ole tieteellinen tutkimus vaan pikemminkin yksittäinen löytöretki aiheen pariin. Joten: You have been warned! MUULI, TYÖN RASKAAN RAATAJA Muuli (mule) on urosaasin (male donkey, jack, jackass) ja naarashevosen (female horse, mare) lisääntymiskyvytön jälkeläinen. Blueskirjailija Max Haymes on kirjoittanut muuleista ja bluesista pitkän esseen, joka on luettavissa erinomaiselta www.earlyblues. Big Joe Williamsin levytyksellä She Left Me A Mule To Ride (1959) nainen on jättänyt miehen ja ilmeisesti kehottanut tätä käyttämään jatkossa muulia sukupuolikumppaninaan, mikä ei tietenkään miestä miellytä: Well, my baby, she left me, she left me a mule to ride (2x) Well, the train left the station, mam', the mule laid down and died Sama ajatus on Taj Mahalin bluesissa She Caught The Katy (And Left Me A Mule To Ride) (1968), jossa Katy tarkoittaa Missouri-KansasTexas -linjalla liikennöivää junaa. Whoo-ooh! Another mule was kickin’ in my stall Well, well. Blues-sanoitukset ammentavat aiheensa usein artistien elinympäristöstä ja tämä koskee myös bluesin eläinkuvastoa. Albumi sisältää country-bluesin Get Behind The Mule, joka Waitsin mukaan on kehotus, jonka Robert Johnsonin isä tokaisi peltotöitä välttelevälle pojalleen. Debra DeSalvon ”The Language Of The Blues” -kirjan mukaan ratsastaminen (riding) on todennäköisesti yleisimmin käytetty sukupuoliyhdynnän vertauskuva bluesissa. Sodissa muulit ovat kiskoneet tykkejä ja etelän kaupungeissa jopa pieniä raitiovaunuja (streetcar) sähköistämistä edeltävänä aikana. Lintujen lisäksi bluessanoituksissa vilahtelee mm. Hevosia käytettiin peltotöissä muulia yleisemmin maan pohjoisosissa. Esiteltyjä kappaleita on poimittu henkilökohtaisin perustein ja biisien cover-versioita mainitaan vain satunnaisesti, koska niitä on usein paljon. Haymes ei kerro juuri mitään 40-luvun jälkeisistä muulikappaleista, mutta niitäkin kyllä löytyy. Muddy Watersin kappaleessa Long Distance Call (1951). Tämä fraasi esiintyy mm. Lisäksi muulit ovat älykkäämpiä ja vähemmän itsepäisiä kuin aasit ja elävät pidempään kuin hevoset. Haymes mainitsee että traktori ja taitava kuski saattoi tehokkuudessa korvata kymmenen muulia ja miestä. Bluesin synnyinseuduilla Yhdysvaltojen etelävaltioissa mustalle maalaisväestölle tärkein eläin oli muuli aina siihen saakka kunnes traktorit korvasivat sen vähitellen 40ja 50-luvuilla. Lord, I had a dream last night. Jackassnimitystä käytetään joskus myös ihmisistä. Haymes mainitsee varhaisimpana ”muulibluesina” teksasilaisen Billiken Johnsonin Wild Jack Bluesin (1928), jossa Johnson laulaa ja imitoi boogie-pianon säestyksellä aasin kiljuntaa. King kertoi eräässä TV-dokumentissa taivaltaneensa muulin perässä vähintäänkin maapallon ympäri 30-luvulla ennen kuin siirtyi traktorikuskiksi ja myöhemmin muusikoksi. If I can’t be your rockin’ chair mama, I ain’t gonna be your stool (2x) Well, well. Vanhoja muulikappaleita on monia ja niistä on jäänyt elämään sellaisia sanontoja kuin ”another mule kicking in your stall”, joka kuvaa uskottomuutta. 30 Blues News 6/2016 BLUESLÄINOPPIA Eläimet roots-musiikin sanoituksissa TIMO KAUPPINEN Tämä artikkeli täydentää bluesin ja muun juurimusiikin lintusymboliikkaa käsitellyttä selvitystä (BN 5/2016). Get Behind The Mule -sanonnan suomalaisia vastineita lienevät ”takaisin sorvin ääreen” ja ”takaisin suolakaivokseen”, joita kuulee joskus esimerkiksi työpaikoilla kahvitauon päättyessä.. Eläinaiheisia blueskappaleita ja muuta aiheeseen liittyvää aineistoa löytyy eri lähteistä todella paljon ja karsintaa on täytynytkin tehdä tätä katsausta varten kovalla kädellä. muuleja, poneja, lehmiä, koiria, kissoja, mehiläisiä, käärmeitä, apinoita, ja ainakin yksi kuollut katkarapu. Syykin oli selvä. Goodesta on levytetty yli 600 versiota. Rottiin verrattuna miinusta muuleille tuli vain siitä, että ne suostuvat palvelemaan ihmistä. Mississippiläinen kirjailija William Faulkner piti muuleja rottien jälkeen toiseksi älykkäimpinä eläiminä. Aineistoa on poimittu melkoisesti myös Internetistä, joka ei tunnetusti ole luotettava tietolähde. Lähdekritiikkiä ja tulkintoja on tehty sumeilematta mutu-pohjalta. Vaikka traktorit tulivat Mississippin puuvillapelloille myöhemmin kuin monille muille alueille, ne syrjäyttivät nopeasti muulit peltotöissä. com -nettisivustolta. Muulien suosio perustuu siihen, että ne ovat perineet aasilta ja hevoselta monia hyviä ominaisuuksia kuten kärsivällisyys, kestävyys, varmajalkaisuus, voimakkuus, rohkeus ja helppohoitoisuus. Kantritohtori Teppo Nättilä kertoi Chuck Berryn 90-vuotisradiolähetyksessään, että esimerkiksi Johnny B. Essee on kunnianosoitus muulille, aliarvostetulle eläimelle, joka on raatanut raskaissa kyntötöissä, metsätöissä ja kuljetustehtävissä vuosikymmenien ajan. If I can’t be your wagon. Rider, Skip Jamesin Special Rider Blues (1931) ja Blind Lemon Jeffersonin Easy Rider Blues (1927). ”Rider” puolestaan tarkoittaa miestai naispuolista rakastajaa ja se esiintyy lukuisissa blueskappaleissa, kuten traditionaalinen C.C. Tom Waitsin ”Mule Variations” (1999) on yksi uudemmista muulilevyistä. Waitsin vaimo Kathleen Brennan kuulemma vitsailee työteliäälle miehelleen sanomalla: ”En mennyt naimisiin miehen kanssa, vaan muulin”. Whoo-oo! I sure ain’t gonna be your mule B.B. Muuli voi olla myös muuliaasi (hinny), jos sen isä on uroshevonen (male horse, stallion) ja äiti naarasaasi (female donkey, jenny), mutta tämä on harvinaisempaa. Casey Bill Weldonin Casey Bluesissa (1936) laulun minä-henkilö epäilee “vieraan muulin potkivan tallissaan” ja kertoo vaimolleen olevansa mieluummin tämän ”keinutuoli kuin palli” ja mieluummin ”vaunut kuin niitä vetävä muuli”. Se ei kata edes kaikkia juurimusiikin sanoituksissa esiintyviä eläimiä
Kokomo Arnold levytti neljä versiota vuosina 1934–35 ja niiden sanoitukset (kaikki erilaisia) poikkesivat lähes täysin Estesin versiosta. Melkoisen sotkuinen tapaus, jopa siinä määrin, että siitä on kirjoitettu 20-sivuinen artikkeli ”The Many Faces of Milk Cow Blues” (Jean Boyd ja Patrick Kelly, löytyy Internetistä). Fraasisanakirjojen mukaan ”grey mare” (jalorotuinen harmaa tamma) tarkoittaa miestään pätevämpää naista, tai ylipäätään hyvännäköistä naista. Blues News 6/2016 31 PONIRATSASTUSTA JA KORKEITA HEVOSIA Charley Pattonilla on kaksi poniaiheista bluesia: Pony Blues (1929) ja sen ”jatko-osa” Stone Pony Blues (1934). Kantrimusiikissa hevoslauluja on riittämiin. Johnnie Lee Willsin honkytonk-versio (1941), Elviksen rockabillyversio (Milkcow Blues Boogie, 1955), Aerosmithin bluesrockversio (1977), Eddie Cochranin rockabillyversio (1979) ja Willie Nelsonin kantriversio (2000). Mikä ihmeen korkea hevonen. Uupuneita ollaan, mutta mitään sen enempää ei kerrota. David Evans on analysoinut kirjassaan ”Big Road Blues” näiden kappaleiden sanoituksia ja toteaa, että Patton näyttää vetävän hatusta ristiriitaisia säkeitä mutta tarkoittaa ponilla yleensä naista. Vanhin on Sleepy John Estesin versio (1930), jossa on pianoja mandoliinisäestys, mutta sanoituksessa ei mainita mitään lehmistä tai lypsämisestä. Kappale on melankolinen laulu, jossa toistellaan säkeitä: All the tired horses in the sun / How am I supposed to get any riding done. Lehmä pyydetään tavattaessa ajamaan takaisin kotiin: Says, I woke up this a-morning, and I looked outdoors Says, I knowed my mamlish milk cow, pretty mama, Lord, by the way she lowed Lord, if you see my milk cow, buddy, I said, please drive her home Says, I ain't had no milk and butter, mama, Lord, since a-my cow been gone. Bluesperinteitä kunnioittaen Dylan ei ilmaise suoraan mitä tarkoittaa, mutta on vaikea olla ajattelematta, että kyse on seksistä naisen kanssa. Kantrija cowboymusiikki joudutaan tässä yhteydessä kuitenkin ohittamaan tilanpuutteen takia. LYPSYLEHMIÄ JA KARVAISIA HÄRKIÄ Milk Cow Blues on klassikkokappale, josta löytyy hämmentävän erilaisia versioita. Dylan ei jaksa edes laulaa vaan on delegoinut senkin kolmen naisen muodostamalle kuorolle. Standardikommentti tällaisessa tilanteessa on usein: ”Get off your high horse.” Myös Bob Dylanilla on yksi hevoslaulu nimeltään All The Tired Horses (1970). Nobel-lyyrikko Bob Dylan tuntee hyvin vanhaa bluesia ja on levyttänyt kappaleen New Pony (1978), joka on rokahtava blues. Tony Joe Whitella on kantrirock-kappale nimeltään High Horse (1995) ja Jim Jones Revuella samanniminen raivokas rockbiisi (2010). Tarkempi Pattonin sanoitusten analyysi löytyy netistä Evansin google-kirjasta. Myöhemmin kappaleesta on tehty kymmenittäin levytyksiä, mm. Monien lukijoiden muistissa lienee esimerkiksi Blues Brothers -yhtye esittämässä kappaletta Ghost Riders In The Sky (säveltäjä: Stan Jones 1948) kulttielokuvassa Blues Brothers (1980). Kun naiset ja ponit sekoitetaan taitavasti keskenään, niin jää epäselväksi, mitä poniratsastuksella tarkoitetaan eikä sensuuri voi puuttua asiaan. Ilmaisulla tarkoitetaan sitä, että henkilö asettuu muiden yläpuolelle tai väheksyy perusteitta muita ihmisiä. Patton laulaa ”stone poninsa” asuvan Lulassa, eli samassa paikassa, missä hän tapasi vaimonsa Bertha Leen. Blind Lemon Jeffersonin kappaleessa Black Horse Blues (1926): Go get my black horse and saddle up my Grey mare. Osa Pattonin sekavasta sanoituksesta saattaa liittyä levytyksiä koskevan sensuurin välttämiseen. Tunnetuin niistä on ehkä Peter Greenin ja Fleetwood Macin Long Grey Mare (1968): I’ve got a long grey mare, she won’t let me ride. Hevosaiheiset bluesit ovat harvinaisempia kuin ponibluesit. Ilmaisu on poimittu vanhasta blueskuvastosta ja se esiintyy jo mm. Vaikka eri versioiden sanoitukset vaihtelevat villisti, useimmat lainaavat suoraan tai muunnellen Kokomo Arnoldin säkeistöä, jossa surraan karannutta lypsylehmää ja sitä, ettei laulun kertoja ole voinut nauttia enää maidosta ja voista. Siinä Dylan näyttää kertovan ensin lopetetusta vanhasta Lucifer-ponista, sitten Miss X:sta ja uudesta ponistaan, ja lopuksi pyytää: Come over here pony / I wanna climb up one time on you
Joitakin härkäblueseja on toki levytetty. Suosittelen. Monissa valkoisten artistien esittämissä kantriversioissa Milk Cow Bluesin seksuaaliset vivahteet on häivytetty ja pääasia tuntuu olevan iloinen tanssirytmi. Rufus Thomasin alkuperäislevytyksessä kertosäe on: Walkin’ the dog, Just walkin’ the dog./ If you don’t know how to do it, I’ll show you how to walk the dog. Lypsylehmällä tarkoitetaan tässä naista ja sama koskee todennäköisesti kaikkia vanhoja mustan väestön blueseja. Kappaleesta tuli hitti, ja siitä on tehty suuri määrä cover-versioita (mm. Helvetinkoirien kantaisä on kreikkalaisen mytologian kolmipäinen hurtta Kerberos, joka vartioi etteivät kuolleet pääse livistämään manalasta. Rufus Thomasin Walkin’ The Dogin (1963) suomennoksessa (Eero ja Jussi & The Boys, Liisan koira, 1965) koiran jatkuva ulkoilutus uhkaa tuhota seurustelusuhteen. Verbinä ”bullying” tarkoittaa myös toisten ihmisten nöyryyttämistä ja kiusaamista. Pete Hoppulan perusteellinen artikkeli BN:ssä 1/2015 kertoo Hound Dogin tarinan kaikkine mielikuvituksellisine käänteineen. 3, 1931). Elvis 1956) ja vastauslauluja (mm. Johnsonin lohduttoman karu esitys on vaikuttava. Ja nykyisinhän naisen ja lehmän rinnastamista pidetään naista halventavana. Monissa blueskappaleissa koirat ovat pelottavia hurttia tai halveksittavia räksyttäjiä, mutta toisenlaisiakin koiria löytyy. RAKKIKOIRIA JA TYYLIKKÄITÄ KISSOJA Afrikkalaisessa kulttuurissa ihmisen kutsuminen koiraksi on verinen loukkaus ja tämä asenne on periytynyt myös afroamerikkalaiseen kulttuuriin. Sonni tai härkä (bull, bull cow) on bluessanoituksissa lehmää harvinaisempi, vaikka se on sattuva miehisen raa’an voiman symboli. I got to keep moving (2x) Blues falling down like hail (4x) And the day keeps on remindin' me, there's a hellhound on my trail Blind Blake pelkää tavoittelemansa naisen vihaista koiraa biisissään Police Dog Blues (1929). Biisi sisältää valitettavasti myös tylsän yhden nuotin kitarasoolon. Wooly Bully oli yhtyeen nokkamiehen Domingo ”Sam” Samudion kissan nimi, joka sattui vielä rimmaamaan kivasti muodikkaan Hully Gully -tanssin kanssa! LISÄÄ FARMIN ELÄIMIÄ Siat/karjut (hog, swine) ja porsaat/possut (pig, piggie) ovat käyttökelpoisia vertauskuvia. 32 Blues News 6/2016 Robert Johnsonin Milkcow’s Calf Blues (1937) perustuu vapaasti Kokomo Arnoldin kappaleeseen, mutta sanoituksen näkökulma on vasikan (calf). / One little piggie ate pizza, one little piggie ate potato chips This little piggie's comin' over your house Gonna level with your sweet lips Soul-gospellaulaja Al Green väittää olevansa pässi funkahtavassa laulussaan I’m A Ram (1971), jota ovat versioineet mm. Henry Thomasin Bull Doze Bluesissa (1928) kertoja päättää lähteä pois, ettei joutuisi enää nöyryytyksen kohteeksi (buldozed). Ja entä se Wooly Bullyn merkitys sitten. Kappaleen alussa lasketaan ”meksikoksi” uno, dos, tres, quatro, ja jatketaan Mattyn ja Hattyn jutustelulla, kuten: Let’s not be l-seven, come and learn to dance. The Coasters -yhtyeen humoristisessa I’m A Hog For You Baby’ssä (1959) esiintyy karju, joka pitää possuista ”ihan sikana”. Suomessakin monet vanhat ilmaukset kuten ”koiranilma” ja ”haukkua” (arvostella voimakkaasti) ovat luonteeltaan negatiivisia. Pässi kuvastaa kovapäistä päättäväisyyttä, jolla laulun kertoja pyrkii vastahakoisen ihastuksensa läheisyyteen. Lammasja karitsa-aiheisia kappaleitakin jäi haaviin muutama: Buddy Guyn (1968) ja Stevie Ray Vaughanin (1983) esitykset kansanlaulusta Mary Had A Little Lamb sekä Cash Box Kingsin Lost Sheep Blues (2003). Pukit (buck, billygoat) ja vuohet (goat) eivät näytä juuri inspiroineet bluesartisteja. Vastaavanlaisia helvetinkoiria löytyy monista kulttuureista ja syvän etelän kirkoissa niillä peloteltiin syntisiä. Kun etusormesta ja peukalosta muodostaa L-kirjaimen ja vastaavasti toisella kädellä numeron 7, ja yhdistää ne, muodostuu neliö (square, jonka slangimerkitys on jäykkis, ”palikka”). Siinä räväkkä Big Mama haukkuu uskottomuuteen taipuvaista miestään rakkikoiraksi. Johtuneekohan tämä siitä, että ”härkäpäisyydellä” ja ”sonnimaisella” ulkonäöllä on huono imago. Rufus Thomasin Bear Cat 1953). I'm a hog for you baby, can't get enough of your love When I go to sleep at night that's what I'm dreaming of /... Pikaisesti googlaamalla löytyi sentään vanha John Byrdin Billy Goat Blues (1930). Helvetinkoirista olivat aiemmin laulaneet jo Sylvester Weaver (Devil Blues, 1927) ja ”Funny Paper (Papa)” Smith (Howling Wolf Blues No. Leadbellyn Bull Cow Blues (1935) kertoo härkien ja lehmien (heifer, ”kanttura”) keskinäisestä fyysisestä vetovoimasta ja Charley Pattonin suorasukaisessa Jersey Bull Bluesissa (1934) härällä on käsivarren pituinen sarvi ja painava kirves, jolla hän veistelee naistaan yöllä ja päivällä. Sam the Sham & the Pharaohs -yhtyeen pop-klassikko Wooly Bully (1964) ei kerro nimestään huolimatta villavaturkkisesta jakkihärästä eikä edes karvaisesta, muita kiusaavasta korstosta. Kertosäe kuuluu: Kävelemään hei ulos kävelemään / Kun sitä ulkoiluttaa täytyy on raitis ilma tärkeää. Now, your calf is hungry, hoo, I believe he needs a suck But your milk is turnin' blue, hoo, I believe he's outta luck Now, I feel like milkin' and my, cow won't come Myös Johnson pyytää palauttamaan lehmän, joka on vaikeuksissa jonkun oudon miessonnin kanssa: Well, now she in trouble with some other man bull cow, hoo, in this strange man’s town. Kappaleen nonsense-sanoitusta täydentävät hyvin yhtyeen faaraoasut. Mustien slangissa koiran ulkoilutus tarkoittaa masturbaatiota ja velmuilijana tunnettu Thomas saattoikin vähän naureskella partaansa, sillä valkoihoinen nuoriso tuskin tätä tiesi kuunnellessaan vaikkapa The Rolling Stones. Toinen kuuluisa koirakappale on Robert Johnsonin Hell Hound On My Trail (1937). Roy Buchanan (1974) ja Gov’t Mule (2007). Maailman ehkä kuuluisin koiralaulu on Leiberin ja Stollerin Hound Dog, jonka levytti ensimmäisenä Big Mama Thornton (1953)
Koska ryhmän laulaja Rachel Nagy on nainen, kappaleen sanoitus saa hieman kaksimielisen sävyn. Jussi Raittinen mustan rytmimusiikin tuntijana luultavasti tiesi ilmauksen piilomerkityksen, mutta herrasmiehenä ehkä halusi siivota sanoitusta paremmin kohdeyleisölleen sopivaksi. Oikeasta mehiläiskuningattaresta poiketen kuningatarmehiläinen ei ole bluesissa pelkkä jälkeläisten synnyttäjä. Monet tunnetuimmista rockabilly-yhtyeistäkin ovat nimeltään kissa-aiheisia: The Stray Cats, The Blue Cats, The Polecats jne. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Carl Perkinsin rockabilly Honey Don’t (1956) ja The Pretty Thingsin R&B Honey I Need (1965). Sanoituksessa Little Willie John käskee isoa lihavaa bulldoggia jättämään kissanpennun rauhaan tai tulee turpiin. Bluesissa kuhnureita ja laiskiaisia. The Beatles (1964), Solomon Burke (1964) ja The Sonics (1967). But I told you big fat bulldog, You better leave her alone. Taj Mahalin Queen Bee (1968) taas on sweeter than a honey bee, eli jotain todella “makeeta” ja erityistä. Kuningatar on 16–20 mm, kuhnuri 15–16 mm ja työläinen 12–13 mm pitkä. If dogs run free, then why not we Across the swooping plain. Slim Harpon kappaleessa My Little Queen Bee (1964) queen bee on kyllä king been puoliso, mutta on löytänyt itselleen uuden kuninkaan. Blues News 6/2016 33 -yhtyeen versiota samasta laulusta. Eläinoppi ei tunne kuningasmehiläistä vaan se on Slim Harpon keksimä mielikuvituspörriäinen, joka surisee ja pyrkii ”hunajantekoon” tyttömehiläisen pesään. Ja lisää perään: kunhan et seilaa liian kauas ja palaat takaisin kotiin. Koirakappaleiden esittely on hyvä päättää Bob Dylanin kappaleeseen If Dogs Run Free (1970), jossa vapaasti juoksenteleva, itsenäinen koira kelpaa esikuvaksi jopa ihmiselle. Netistä löytyy aiheesta artikkeli nimeltään ”Cat music: the roots of rockabilly – What does mean cat?” ”Catia” vastaava naisia ja tyttöjä tarkoittava sana on “kitten” (kissanpentu, kissimirri, ”kisu”). Aiheesta on tehnyt version myös mainio garage rock -yhtye The Detroit Cobras (2007). Tässä muutama esimerkkikappale: Lew Williamsin Cat Talk (1956), Carl Perkinsin Put Your Cat Clothes On (1956), Gene Vincentin Cat Man (1956) ja Larry Terryn Hep Cat (1961). Wikipedian mukaan mehiläisyhteiskunnan muodostavat yksi lisääntymiskykyinen kuningatar eli emo, lisääntymiskyvyttömät naaraat eli työmehiläiset, urospuoliset mehiläiset eli kuhnurit, ja sikiöt. Rockabillykatit ovat omaksuneet sanan jazz-piireistä, joissa jo 20-luvulta alkaen on kutsuttu ”cooleja” kundeja ja muusikoita termillä ”cat”. Sukupuolten välinen tasaarvo näyttää olevan mehiläisille tuntematon käsite, sillä koko ratkaisee työnjaon. MEHILÄISIÄ JA MUITA ÖTÖKÖITÄ The Rolling Stones teki vuonna 1964 eurooppalaiselle nuorisolle tunnetuksi Slim Harpon kappaleen I’m A King Bee (1957). Wodehousen mainioissa Jeeves-kirjoissa rikas mutta rakastettava tyhjäntoimittaja Bertie Wooster kuuluu kaltaistensa nuorten miesten kansoittamaan Kuhnurikerhoon (Drones Club). Makeuteen viittavaa honey-termiä käytetään hellittelysanana (”kultaseni” tms.) niin musiikissa kuin muuallakin. P.G. Little Willie Johnin kappale Leave My Kitten Alone (1959) oli R&B-hitti, josta oman versionsa ovat tehneet mm. Välillä sen käyttö näytti hiipuvan, mutta sana koki renessanssin 70-luvun lopulla, jolloin neorockabillyyhtyeet toivat se jälleen parrasvaloihin. My ears hear a symphony Of two mules, trains and rain The best is always yet to come That’s what they explain to me Just do your thing, you’ll be king Kissa (cat) on erityisen suosittu käsite rock’n’rollja rockabillymusiikissa. King been vastine naisissa on queen bee. Muddy Waters laulaa kappaleessaan Honey Bee (1951): Sail on my little honey bee, sail on... TV-sarjassa Bertietä näytteli bluesmuusikkonakin kunnostautunut Hugh Laurie. Well, I'm a king bee, buzzin' around yo' hive (2x) Well, I can make honey, baby, Let me come inside Ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset kuuluvat eläintieteellisesti myrkkypistiäisiin (Aculeata). Mehiläinen ja kimalainen ovat mettä ja siitepölyä ravinnokseen käyttäviä myrkkypistiäisiä. Blueslyriikassa ”honey bee” tarkoittaa erityisen viehättävää naista tai tyttöä. You better leave my kitten all alone (2x). Rockabillyyn ilmaus tuli 50-luvun keskivaiheilla
Hämähäkkiä (spider) monet pitävät vastenmielisenä ja sitä onkin käytetty bluesissa voimakkaana negatiivisena vertauskuvana. / Sugar, what's the matter, don't like no black snake no how Uudempaa käärmesymboliikkaa edustaa ZZ Topin Tube Snake Boogie (1981), jonka tulkinnasta nettikansa käy keskustelua. Alligaattoreihin kuuluvat varsinaiset alligaattorit (mississippinalligaattori ja kiinanalligaattori) ja kaimaanit. Siinä ei ole kysymys mistään symboliikasta vaan puuvillakärsäkäs oli aikoinaan todella paha uhka koko Yhdysvaltojen puuvillatuotannolle. Oh, sting me, bumble bee, until I get enough. Jos miespuoliset bluesartistit machoilivat eläinsymboliikkaa käyttäen, niin kyllä jotkut naisetkin osasivat olla piilorivoja. I saw a black spider, creepin' up my bedroom wall (2x) Finds out he was only goin' to get his ashes hauled /... Eri kulttuureissa se on edustanut mm. Googlatessa ei löytynyt ainuttakaan Drones Bluesia. Pistiäisten ohella muutkin ötökät ovat inspiroineet bluesartisteja. / I been workin' like a work ox, on Saturday night you got my pay (2x) While you're in the black bottom dance hall, black bottomin' your time away. Koko yön surffaaminen kuulostaa kyllä aika epätodennäköiseltä: She do the tube snake boogie / Well now boogie little baby / Boogie woogie all night long Alligaattorit ovat käärmeiden ohella matelijoita, jotka ovat onnistuneet luikertelemaan roots-musiikkiin. Hookerin kappaleessa kuningaskäärme kuvastaa miehistä voimaa ja vaarallisuutta, joka voi kohdistua niihin, jotka havittelevat laulun minä-henkilön naista. Mmm, mmm, black snake crawlin' in my room Some pretty mama better come and get this black snake soon /... Teinimaailmaan liittyy myös Elton Johnin Crocodile Rock (1972). 1965 nousseen cover-versionsa. 2014 Hornets Nest -nimisen bluesrockin herhiläispesästä, jonne ei takuulla kannata työntää päätään. Freud piti käärmettä unien tulkinnassaan ennen kaikkea fallisena symbolina, eli peniksen metaforana. Kuuluisin monista kärsäkäsblueseista on Charley Pattonin Mississippi Boweevil Blues (1929), josta on tehty yli 30 versiota. You know I'm a crawlin' king snake, baby, and I rules my den I don't want you hangin' around my mate, wanna use her for myself Charley Pattonin Rattlesnake Blues (1929) kertoo kalkkarokäärmeen kaltaisesta miehestä, joka selviää kovista ajoista ja jatkaa matkaansa kaikesta huolimatta. Yksi tunnetuimmista käärmekappaleista on John Lee Hookerin Crawlin’ King Snake (1949). Hollywoodilainen R&B-yhtye The Sloths teki muutaman keikan vuonna 1965 ja yhden singlen, jonka B-puoli soitettiin kerran radiossa. Vielä vanhempaa perua on Blind Lemon Jeffersonin Black Snake Moan (1927), joka perustuu Victoria Spiveyn Black Snake Bluesiin (1926). Bluesissa käärme on ollut suosittu käsite. Bobby Charlesin Later Alligator (1955) sekä sen vuotta nuorempi Bill Haley & The Cometsin cover-versio See You Later Alligator sisältävät leikkisän hyvästelysanonnan: See you later alligator, after ’while crocodile. Kuningaskäärme on suurikokoinen kuristajakäärme, joka on immuuni muiden käärmeiden myrkylle ja pystyy siksi popsimaan suihinsa esimerkiksi kalkkarokäärmeen. Yksi merkittävimmistä maatalouden riesoista oli koppakuoriaisiin kuuluva puuvillakärsäkäs (boll weevil), joka tuli Yhdysvaltoihin Meksikosta ja saavutti 20-luvulla kaikki etelän puuvillapellot. Sylvester Weaverin Black Spider Blues (1927) on katkera kappale. Sanoituksessaan Jefferson markkinoi mustaa käärmettä, mutta menestys ei vaikuta taatulta. /... Siinä uskotonta vaimoa ja tämän sukupuolisia paineita keventänyttä (get ashes hauled) mustaa rakastajaa (black spider) uhkaillaan jopa kuolemalla (six feet in the ground). Fallinen tulkinta voi tässä olla paikallaan. Herhiläinen (hornet) on Suomessa harvinainen mutta Euroopassa ja Amerikassa yleinen pistiäinen, joka on kooltaan tavallista ampiaista lähes kaksi kertaa suurempi. Sitten alkoi vähän laiskottaa ja piti levätä. Kappaleessaan Bumble Bee (1930) Memphis Minnie kaipailee kiihkeästi omaa uroskimalaistaan, jolla on kaikkein paras pistin. Vermontilainen Grateful Dead -tyylinen Phish-yhtye on sentään tehnyt laiskiaisesta kappaleen The Sloth (1987). Jos eläinopin kokeessa kysytään, mitä eroa on krokotiililla ja alligaattorilla niin pointsit saa himaan vastaamalla, että molemmat kuuluvat krokotiilieläinten lahkoon, jonka heimot ovat krokotiilit, alligaattorit ja gaviaalit. Joe Louis Walker on tehnyt v. Joidenkin mielestä kyse on surffauksesta, toisten mielestä taas seksistä. / Black spiders, black horses, black wagon with the curtains down Black gal, you and your black bottom be six feet in the ground KÄÄRMEITÄ JA ALLIGAATTOREITA Käärme on ikivanha mytologinen symboli. hedelmällisyyttä, seksuaalista halua, myrkyllisyyttä ja kostonhimoa. Alligaattorit ovat keskimäärin. Tässä käärme on vaikeuksista selviytymisen symboli. Toinen tunnettu kimalaislaulu on Bo Carterin I’m An Old Bumble Bee (1930) ja kolmas LaVern Bakerin Bumble Bee (1960), josta myös The Searchers teki oman Yhdysvaltain Billboard-listoille v. Seuraavat keikat tehtiin 50 vuotta myöhemmin eikä tulevia esiintymisiä ole yhtyeen Facebook-sivuston mukaan vielä tiedossa. 34 Blues News 6/2016 kuitenkin syrjitään epäoikeudenmukaisesti. Swampbluesartisti Lazy Lesterkin lienee saanut lempinimensä laiskanletkeän laulutyylinsä mukaan
Jos uskomme Dave Rubinin kirjaa ”Robert Johnson – King Of The Delta Blues”, ja miksi emme uskoisi, niin kysymyksessä on tilapäinen impotenssi. Siitä tehtiin Yhdysvalloissa elokuva heti seuraavana vuonna. ELÄINTEN KERÄILYERÄT Robert Johnsonin Dead Shrimp Bluesissa (1936) esiintyy yllättävä eläin, kuollut katkarapu. Siinä kertoja kulkee yöllä viidakossa ja kuulee viidakkorumpujen biitin. Willie Dixonin Big Three Trion I Ain’t Gonna Be Your Monkey Man (1949) antoi virikkeen Rolling Stonesille tehdä oma apinamieskappale Monkey Man (1969). Monia muitakin eläimiä esiintyy blueslyriikassa. Kalifornialaisen Edgar Rice Burroughsin ensimmäinen Tarzan-kirja ”Tarzan Of The Apes” ilmestyi vuonna 1912, ja brittikirjailija Edgar Wallacen ”King Kong” vuonna 1932. Howlin’ Wolf on susisymboliikan kiistaton ykkösmies (mm. Alligaattorien hampaat ovat suun sisällä, kun taas krokotiilien hampaat ovat suun ulkopuolella. William Harris on tehnyt kappaleen härkäsammakosta (Bullfrog Blues, 1928) ja Henry Thomas ketunmetsästyksestä (The Fox And The Hounds, 1928). Kun ryhdyin kokoamaan tätä artikkelia, minulla oli vain hämärä käsitys siitä, millaista eläinsymboliikkaa bluesiin liittyy. Kari Kuuva on suomentanut Jussi & The Boysille Chuck Berryn apinakappaleen Too Much Monkey Business (1956) nimellä S’on Lyttypäähommaa (1979). Well I wish, I was a catfish, swimmin’ in a deep blue sea I would have all you good lookin’ women fishin after me / ... Tämäntapaiset harmittomat sanoitukset sopivat mitä parhaiten kaikenikäisten kreisibailaamiseen. Rollareiden käyttämistä mustien slangi-ilmaisuista kiinnostuneille löytyy netistä Louisvillen yliopistossa laadittu artikkeli: John Hellman, Jr. / Well, my mother told my father, just before I was born, "I got a boy child's comin’, he's gonna be a rollin’ stone” Bluesministeri Esa Kuloniemi tarinoi ohjelmassaan (14.11.2016) karhuaiheisista kappaleista ja kuulijoille tulivat tutuiksi mm. Yhtye riehui ”apinan raivolla” esiintymislavalla pappisasuissaan (ja 1967 hölmöissä lappalaispuvuissaan), ja joukossa huhuttiin olleen myös Lemmynimisen nuorukaisen, joka tuli myöhemmin tunnetuksi erään toisen yhtyeen laulavana basistina. 1964 levyttämä Neil Sedaka -laina I Go Ape oli Suomessa pikkuhitti. VIIDAKOSTA KAJAHTAA Eksoottisetkin eläimet olivat tuttuja bluesmuusikoille, jollei muuten niin kirjoista ja elokuvista. Eläinaiheiden kannalta yksi monipuolisimmista kappaleista on Hank Mizellin Jungle Rock (1958). Keskienglantilaisen The Rocking Vickers -yhtyeen v. Paistettu monni (catfish) on kuulunut Etelävaltioissa ruokavalioon satoja vuosia. Viidakkorytmit ja villit sanoitukset ovat inspiroineet varsin monia rock’n’rollja rockabillyartisteja, ja mukana viidakossa karjahtelemassa on myös Rufus Thomas kappaleellaan Tiger Man (1953), josta Elvis teki oman cover-versionsa (1968). John Mayallin The Bear (1968), Rufus Thomasin The Preacher And The Bear (1970), John Némethin Grizzly Bear Blues (2002), Bobby Rushin Booga Bear (1997) ja Ted Taylorin Help The Bear (1966). Perinteisen Catfish Bluesin levytti ensimmäisenä songster Jim Jackson vuonna 1928. Muddy Waters muokkasi tämän klassikkokappaleen myöhemmin uusiksi ja antoi lopputulokselle nimeksi Rolling Stone (1950). ”I’m a Monkey”. Hän näkee simpanssin ja apinan tanssivan Susie Q:ta, alligaattorin ja virtahevon boppaavan, kettu ja kani tanssivat bunny-hoppia ja kameli kengurun kanssa jitterbugia jne. Tampa Red (Hudson Whitaker) kertoo kappaleessaan She Want To Sell My Monkey (1942), että hänen tyttöystävänsä aikoo myydä aiemmin vain Tampa Redille kuulunutta ”apinaa”, eli ryhtyä harjoittamaan prostituutiota. Tämä on kuitenkin legendaa. Moaning At Midnight, 1951) ja Big Mama Thornton kuvaa väkevästi epäluotettavaa miesrottaa (I Smell A Rat, 1954). Mielenkiintoisena kuriositeettina kuultiin myös Antero Vornasen kantelesävellys Karhunkaatoon lähtö (1936). Nämä rokkaavat kirkkoherrat kiertelivät maassamme vuosina 1965 ja 1967. Jossain. I woke up this mornin' and all my shrimps was dead and gone (2x) I was thinkin' about you, baby, why you hear me weep and moan. Apinamies tarkoittaa blueslyriikassa naimisissa olevan naisen rakastajaa, “kakkosmiestä”, ja se esiintyy jo Ida Coxin kappaleessa Chicago Monkey Man Blues (1924). Apinalauluista hurjimpiin kuuluu Big T Tylerin musta rock’n’roll King Kong (1957). Blues News 6/2016 35 pienempiä kuin muut krokotiilieläimet. Lukija voi halutessaan täydentää tätä listaa omasta päästään. Asian on tarkemmin selvittänyt Arto Junttila Väylän pyörre -lehdessään (artikkeli löytyy netistä). Varsinkin apina (monkey) on antanut aiheen moneen roots-kappaleeseen. Voisi ajatella, että kappaleen minähahmo on käynyt Louisianassa nauttimassa paikallisista äyriäisistä ja siivoaa seuraavana aamuna ruuantähteitä, mutta tämä tulkinta on väärä
Daven englanninkielisiä eläinbiisejä ovat Put On Your Monkey Hat ja Get Some Of Your Leopard Walk (The Run Runs 1984) sekä Butterflies (Canpaza Gypsys 1997). Dave Lindholmin varhaistuotantoon kuuluvat kappaleet Kaunis hevonen (1972) ja Kujakissa (1973). Useita kissalauluja on myös albumilla ”Kissatanssit” (1992). Syynä voi olla, että eläimet sopivat poikkeuksellisen hyvin kuvaamaan seksiä, uskottomuutta ja muita sukupuolisuuteen liittyviä asioita. Villimies Knucklebone Oscarin levytyksiin kuuluvat Cobra And Mustang (2001), Chicken Lover (2007) ja King Kong Hangover (2010). Tuomari Nurmion Tuhma hauva (1986) on kolmen soinnun bluesia, jonka sanoituksessa tuhma hauva pyrkii emännän peiton alle vanhan bluesin hengessä. Monet Peitsamon kappaleet ovat pieniä humoreskeja ja niiden sanoitukset ovat sukua ns. Suomi-bluesin “grand old man” Pepe Ahlqvist on Tumbleweed-yhtyeensä kanssa tehnyt kaksi eläinbluesia: Big Pig Beat (1999) ja Bearsleep (2001), jossa on pääosassa suomalaisille tärkeä eläin: karhu eli mesikämmen eli kultarinta eli metsän omena eli karvahousu jne. Teddy & The Tigers on levyttänyt joukon Aikka Hakalan (aka Teddy Guitarin) tiikerikappaleita: Tiger Twist (1978), Black Sheep Boy (1978) ja Tiger Love (1978). Klassinen esimerkki tällaisesta mikrofiktiosta on Ernest Hemingwayn kuusisanainen tarina: For sale: baby shoes, never worn (Myytävänä: vauvankengät, käyttämättömät). Karjalainen ei ole tainnut tehdä eläinaiheisia blueseja, mutta kylläkin muita eläinkappaleita, kuten Apinaorkesteri (1981), Varaani (1986), Sudenkorento (1988) ja Siantappolaulu (2010). Wolf Is Back (1986), Snakesnake! (1986), Dirty Dog (1987), The Poodle (1990), Firefly (1995), Lost Camel (1998) ja Hot Dog Man (2005). Wentus Blues Bandin aiheina ovat olleet Love Bug (2007) ja Black Cat Bone (2011). /. Pelle Miljoona väittää kirjailija Herman Hessen hengessä olevansa Arosusi (2009), ja varoittelee eurooppalaisia Siperian teräslohikäärmeestä (2011), jolla Pelle tarkoittaa monilonkeroista kaasuputkea, jonka hanaa venäläiset voivat mielensä mukaan säädellä. BN:n sivuilta löytyy varmaankin tilaa myös muille näkemyksille, jos lukijat kokevat tarvetta niitä esittää. Vuosien mittaan suomalaisia alan originaalikappaleita eläinaiheista on kuitenkin syntynyt sen verran paljon, että kotimaan katsaus on paikallaan. Ja sitten esimerkkejä suomenkielisistä biiseistä, joilla monilla on mielenkiintoa herättävä nimi: Koottava lasinen muurahaispesä, 200000 heinäsirkkaa, Iso P ja timmit kissat, Tuhma koi, Mursu, Termiittiblues, Uusi poni, Koira, Rotta, Blumb blumb molskis, Kantrihai, Karhujen talo, Positiivinen Ponteva, Balladi Lissu-koirasta, Gogolin täi, Harri Hevonen, Ihmisiä ulkoiluttavat koirat, Kuin brontosaurus, Kultakuoriainen, Kärpänen, Lisää oikeuksia hiirille, Mekaaninen susi, Pieni iloinen koira, Puinen koira, Rehtorin luiseva koira, Sekarotuinen piski, Sudenkorento, Tulikärpänen, Tillikan villikissa, Topi Katin talo, Vaeltava koira ja Vedestä nousee hai. Loppukevennyksenä haluan mainita vielä kansantaiteilija M.A. Sellainen voisi olla esimerkiksi seuraava Peitsamon kappaleen alku: Kun täytin kymmenen, muut pojat lahjaks saivat lennokin, vaan mulle koottava lasinen muurahaispesä. Seksuaalisymboliikan rinnalle ilmaantui ajan myötä enemmin huumoria (Rufus Thomas, The Coasters ym.) ja sanoitukset muuttuivat kevyempään, pikkutuhmaan suuntaan. J. sellaisella eläinaiheisella sävelteoksella kuin Hevoset ja minä (1970), jonka sanoitus alkaa: Aamulla kävin rippikoulussa / Meitä kysyttiin kirjoittamaan paperille naisihanteemme / Veljeni kirjoitti: ”Pieni ja hikinen”, minä kirjoitin: ”Tumma ja tulinen”, jne. Melrose rokkaa kappaleissa Human Rights For Snakes (1993), Fish And Chips (2002) ja Hot Monkey Love (2015). Jatkon voi jokainen kuvitella itse ja verrata lopputulosta halutessaan Peitsamon oman sanoituksen loppuosaan. Kari Peitsamon originaalikappaleista saisi kokoon vaikka pienen eläintarhan. & T-Bonesilla on useita Aija Puurtisen tai Esa Kuloniemen kynäilemiä eläinkappaleita: mm. KOTIMAAMME ELÄIMIÄ Suomeen rock’n’roll tuli 50-luvulla ja blues käytännössä vasta 60-luvulla. Nummisen kontribuutio bluesiin on mehevä blues-henkinen käännöskappale Well, olen King Bee (1995) albumilta ”M.A. Esimerkkejä Peitsamon englanninkielisistä eläinkappaleista: Crawling King Snake Ballad Blues, Huff And Puff, Bedroom Snake Blues, Big Black Spider, Do The Elefantti, Do The Hog, Join The Frog Revolution, My Horse Is A Rocker, Running Like A Wolf ja Underdog. Numminen Goes Tech-No”: Well, olen King Bee, surraan pesälläs Olen King Bee, beibi, avaa isälle Osaan hunajanteon, päästä sisälle / ... Tämä vaikutelmani tosin perustuu pikaiseen ja epäsystemaattiseen tutustumiseen blues/roots -musiikin sanoituksiin. Mahtaa olla aika paha tuo King Kong -rapula! Unohtaa ei sovi myöskään pioneeriyhtye Blues Sectionin kappaletta Wolf At The Door (1967). / Well, olen King Bee, kieritän sut voissa Olen King Bee, beibi, soudan lemmen joissa Ja soudan paremmin, kun sun miehesi on poissa /... Karhuseuran nettisivustolla on karhulle yli 100 synonyymia lisää ja kuvaus karhusymboliikasta. Uutta vahvatunnelmaista juurimusiikkia edustavat Pekko Käpin Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen (2015), Faarao Pirttikankaan Käärmeöljyä ja Nainen kuin nahkiainen (2016) sekä Jari Rättyän Käärmekeitto (2011). flash fictionille, jonka perusideana on, että tarinaan annetaan alkusysäys, mutta suurin osa siitä syntyy lukijan omassa päässä. 36 Blues News 6/2016 määrin yllättävää oli, että varsinkin vanhassa bluesissa sukupuolisuuteen liittyvä symboliikka on niin yleistä. Nummisen, joka on ilahduttanut meitä mm. Eräs flash fictionin alalaji on Twitter-novelli, joka on alle 140 merkkiä pitkä. Bluesia soitettiin aikanaan paljon juke jointeissa, joissa meno oli usein ”syntistä” ja musiikki heijasteli näiden ”räkälöiden” elämänjanoisen (ja muutenkin janoisen) yleisön toiveita ja sielunmaisemaa. Honey B. Useat hänen esityksistään ovat bluesvaikutteisia niin musiikillisesti kuin sanoituksellisine piilomerkityksineen. Muita Dumarin eläinkappaleita ovat Krokotiili ja käärme (1981), Käärmeen laulu (1997) ja Juokse hevoseni (1999)
Hän tapasi 60-luvun puolivälissä läheisessä Champaignin kaupungissa soittaneen The Gaypoppers -nimisen yhtyeen, jossa soittivat fonisti John Green ja hänen poikansa Bobby ja Edward Lane. Samaan aikaan tuulikaupungin soul nousi yleisestikin muiden suuntausten rinnalle ja ohikin. Yhden sentään löysin, hän itse kertoo laulaneensa high school -vaiheessa The Silvertones -nimisessä yhtyeessä kavereinaan Billy Shope, Glen Whitney, Gerald Byrd ja Charles Rainey. Sen sijaan musiikista tuli muutamaksi vuodeksi ykkösharrastus. Soulia ei mainittu sanallakaan. Musiikki ei ollut Marvinin ainoa vahvuus koulussa. Selatessani 60-luvun Chicagon radioasemien soultilastoja huomasin, että oman kaupungin musiikki oli tavallaan yliedustettua. Yhtyeellä ei siis ollut mitään tekemistä Womackin veljesten Valentinosin kanssa. Marvin Sims kertoo olleensa hyvin tyytyväinen koulutukseensa ja työhönsä ilmavoimissa, vaikkei se hänestä urheilutähteä tehnytkään. SIMS Chi-soulin kakkoskastilainen PEKKA TALVENMÄKI K un muistelen omaa soulharrastustani 50 vuotta sitten, tulee päällimmäisenä mieleen, että Detroit, Memphis ja New York olivat ne kovat jutut. Mies kuoli kuusi vuotta sitten. Onni sopivan taustamiehen muodossa ei vain osunut kohdalle ja siksi ryhmä hajosi viimeistään silloin kun pojat päättivät koulunsa. Marvin L. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että harrastusta hallitsi englantilainen näkökulma, chi-soul ei ollut kovin vahvasti esillä esimerkiksi radio Luxemburgissa. Sen edelle tärkeysjärjestyksessä meni urheilu. Hän oli useissa lajeissa, eritoten koripallossa joukkueensa kantavia voimia. Nykyään ei vanhan chi-soulin aliarvostusta tarvitse pelätä. Vuonna ’61 hänet hyväksyttiin ja hän päätyi koulutukseen Rantoulin tukikohtaan Illinoisiin lähelle Chicagoa. Siellä hän tutustui The Valentinos -nimiseen yhtyeeseen, jonka muodostivat Grant Ray, Larry Allen, Bill Evans ja Leroy Lowe. Marvin päätyi uusien tuttavuuksiensa muodostamaan ryhmään solistiksi. Marviniin ei historioissa ole juuri yhtyenimikkeitä liitetty. päivänä 1941. Sims kuului ns. kakkoskastiin, eräiden mielestä vieläkin alemmas – tässä joka tapauksessa pikainen esittely. Chicagosta ei muutamaa suursuosikkia lukuun ottamatta tiedetty kovin paljoa. 38 Blues News 6/2016 MARVIN L. Hän halusi ilmavoimiin yhtenä tavoitteenaan kohentaa kuntonsa mahdollisen urheilu-uran vaatimalle tasolle. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja lukemattomien loistavien kokoelmien mukana musiikki on päässyt harrastajien tietämyksen piiriin. Menestys jäi muutamaan palkintosijaan talenttikisoissa ja paikallisiin esiintymisiin, levytysmahdollisuutta ei tämä Valentinos koskaan saanut. Vasta 60-luvun lopussa tietämys lisääntyi etenkin Blues & Soul -lehden ja innokkaan levyostelun myötä. Liittyessään ryhmään Marvin toi basistiksi armeijakaverinsa Sidney Colemanin. Marvin L.Sims syntyi syvässä etelässä Sedaliassa, Missourissa joulukuun 11. Kymmenlapsisen perheen elämä noudatti peruskuvioita kouluineen ja gospeleineen. Tämä tapahtui paikallisessa Hubbard High Schoolissa, ja jos Marvinin sanoihin on uskomista, niin yhtye oli laadukas ja menestyi paikallisesti. Oliko chi-soul siis sisäänlämpiävää, se kun perustui vahvasti bluesille ja klubitoiminnalle. Lukiessani hänen omaistensa laatimia muistokirjoituksia hämmästyin, kun niissä kerrottiin vain yhteiskunnallisista saavutuksista. SYNTYI, KASVOI... Voi olla, että Sims itsekin asetti ikääntyessään asioita uuteen järjestykseen, soul oli vain pikku episodi muun tekemisen lomassa. Kaupungin suuret nimet ovat säilyttäneet asemansa, mutta niiden vanavedessä on saatu entistä parempaa tietoa myös tuntemattomammista artisteista, joita Chicagossa riitti. Musiikki oli vähän nuhruista ja kulmikkaan urbaania ainakin sulavampaan Motowniin ja maanläheiseen kantrideepiin verrattuna. Bobby Lanesta kehittyi Marvinille vuosikausiksi ystä
Vaikutteet taisivat kulkea päinvastaiseenkin suuntaan: 1005:n rytkypuoli Disillusioned on kuin Otis Reddingiä kehnoimmillaan. Revue 11024 Talkin’ ’Bout Soul (-/50.) Old Man Time 11038 Get Off My Back Danger UNI 55217 It’s Your Love I Can’t Understand It. 1002 oli mitä tyypillisin 60-luvun puolivälin soulsingle. Blues News 6/2016 39 vä ja kirjoituskumppani. Sikäläinen soul oli nuhruisempaa ja sekavampaa ja sen takia suurelle yleisölle vaikeatajuisempaa. Simsin sinne. Vaikea uskoa, vaikka levy pääsikin maanlaajuiseen jakeluun MCA:n Revue-alamerkillä. Ilman muuta What Can I Do on parempi piuolisko. Sims ei ollut laulajana läheskään mainittujen huippujen tasoa, hänen äänensä oli heihin verrattuna turhan rosoinen ja hentoinen, mutta yllättävän tyylikkäästi hän omasta versiostaan selvisi. Itse single ei kuulosta kovin vakuuttavalta, parasta on Bobby Lanen kirjoittama b-puolen pikkunätti sävelmä. Pohjoisosien linja oli tyylikkäintä ja cooleinta, sitä edusti Curtis Mayfield kavereineen. Marvin L.Simsin osalla kävi juuri noin, kun hänen yhdessä Bobby Lanen kanssa kirjoittamansa renkutus Talkin’ ’Bout Soul saavutti mainitut lukemat loppukesällä ’68. Donnie Elbertin originaali on lajinsa klassikoita, miksei myös Bobby Marchanin terävä cover. Samaa linjaa jatkoi kolmannen singlen Hurtin’ Inside, joka ensimmäisen kerran toi mieleen selkeän esikuvan, Marvinin ääni ja fraseeraus ovat kuin suoraan Gene Chandlerin levyiltä. Mellow 1002 Now I’m In Love With You What Can I Do 1004 (Nina) Have You Seen My Baby Pt. LÄHELLÄ LÄPIMURTOA Chuck Colbert (tarkemmin sanoen Colbert Sr., juniori oli hänkin mukana kuvioissa, lähinnä artistina) perusti Marshall Neilin kanssa vuonna ’66 uuden Mellow-nimisen levymerkin ja sijoitti Marvin L. Tämä koski myös sävellystyötä, Mellow-sinkkujen etiketeissä luki paria poikkeusta lukuun ottamatta Sims – Lane. Tie levyttämään oli auki. Karen 1547 kuuluu laskujeni mukaan samaan nivaskaan kuin Mellow-kolmikko. He kirjoittivat yhdessä muutamia lauluja ja kävivät esittelemässä niitä USA-firman johtajalle Marshall Neilille. Myös kiertuemyynnissä kesän ’68 hitti merkitsi selvää piristymistä, Marvin oli pari seuraavaa vuotta suurin pirtein keskeytyksettä tien päällä, mikä osaltaan johti kyllästymiseen, kun toivottua jatkohittiä ei saatu aikaiseksi. Tilastot toki valehtelevat, eräässä 60-luvun myyntikoosteessa nimittäin väitetään, että kyseessä todella oli iso hitti ja että singleä myytiin 800 000 kappaletta. Simsin perhetutulla oli nimittäin levykauppa Memphisissä ja hänen välityksellään myös siellä saatiin sinkkuja myydyksi pieninä annoksina. Tuulikaupungin eteläosat olivat heikompiosaisten aluetta ja siellä asui mustien enemmistö. Kyseessä on Chuck Colbertin tuotos ja molemmilta puolilta löytyy Bobby Lanen nimi säveltäjäpuolelta. Tämä puolestaan oli läheisessä yhteydessä Top Ten -merkin perustajaan Chuck Colbertiin. Mellow oli tyypillinen etelä-Chicagon pikkumerkki, sen levyissä oli pieni tunkkaisen kellarisoundin tuntu. A-puolella oli nykivätempoinen rytky ja flippinä balladi. Mellow-singlet olivat pieniä menestyksiä Chicagossa, mutta huomattiin ne etelässäkin. Bobby Lane oli joka tapauksessa alusta asti tärkein auttaja Simsin uralla. Soul Discograhy -teos mainitsee vain Gaypoppersit, mutta Robert Pruterin Chicago Soul -historiikissa todetaan, että taustaryhmä totteli nimeä Bobby Lane & The Wonders, joka oli yhdistelmä Gaypoppersista ja eräästä toisesta paikallisesta yhtyeestä. Marvinin oma sävelmä, ehkä jopa omiin kokemuksiin perustunut Have You Seen My Baby oli sekin balladi, tunnelmiltaan erittäin kolkko. The Gaypoppers soitti taustalla, mutta sen nimeä ei etiketeissä näy. 1 (Nina) Have You Seen My Baby Pt. 2 1005 Disllusioned Hurting Inside Karen 1547 Sweet Thang Your Love Is Wonderful Suurkaupunki Chicagon eri lähiöillä oli soulinkin saralla omat soundinsa. TALKIN´ ABOUT SOUL Kun levyn lista-anti on kolme viikkoa USA:n r&b-tilastossa korkeimpana noteerauksena 50., niin hitistä puhuminen on tietysti liioittelua. Jostakin syystä single jäi aluksi julkaisematta, mutta demo päätyi Detroitiin Ollie McLauglinin kuultavaksi ja hän päätti julkaista sen omalla merkillään. Numeron perusteella single on vuoden ’69 alusta ja julkaisuun saattoi vaikuttaa se, että Marvin oli ehtinyt saada ensimmäisen valtakunnallisesti noteeratun menestyksensä
Vaikka menestystä ei tullut, oli Sims vielä sen verran kova nimi Chi-soulin piirissä, että Mercury otti julkaistavakseen hänen kolme seuraavaa singleään. hienoksi esitykseksi, mitäköhän varten. Marvinin äänessä ei ollut suurta karismaa ja taustasoitto on hätäisenoloista, mutta siltikin tämä on hauska ja hersyvä rytysoul-levy. UNI ilmestyi keväällä ’70. Sama kuvio toistui vielä UNIsinglellä, jonka hitaampi puolisko It’s Your Love on mielestäni parasta Simsiä mitä lauluun ja sielukkuuteen tulee. Mercury 73288 Dream A Dream I Can’t Turn You Loose 73340 Love Is No Sin You Gotta Go 73364 It’s Too Late Color Her Black Dream A Dream alkoi pitkällä utuisella introlla, taustaa pehmennettiin huiluin ja kevein jousin ja Simsin laulu oli huomattavasti hillitympää kuin 60-luvulla. YLIOPISTOON 70-luvun alussa Marvin L. Paras anti on toistaiseksi ollut jo parinkymmenen vuoden ikään ehtineellä cd:llä ”The Chicago Twinight Soul Story”, jolta löytyy kolme Simsin singleraitaa, Mellow-vaiheesta kaikki. Robert Pruter kehuu Otis-coveria I Can’t... Get Off My Back oli samaa lajia, jotenkin karskimpi ja tylsempi vain. Marvin L. Tuon pettymyksen hän korjasi lopulta 90-luvulla. Uusintakokoelmien aikakaudella olen odotellut Marvinin levytysten ilmestymistä omana cd:nä, tottahan levytettyjen raitojen määrä sellaiseen riittäisi. Jälkeenpäin on helppo väittää, että jos kyseessä olisi ollut Wilsonin levy ja jos taustat olisi tehty esimerkiksi Muscle Shoalsissa, niin pomminvarma iso hitti siitä olisi tullut. Valmistuttuaan hän jäi yliopiston palvelukseen ja toimi neljännesvuosisadan ajan urheilupsykologian erikoistuntijana ja opettajana.. Molemmin puolin single oli mitä tyypillisintä aikansa tussuttelua. Sims sai haluamansa oman albumin ja sai sanoa sanottavansa jälkipolville, näin sen ymmärsin. En tiedä, jäikö se hänen viimeiseksi näytökseen, hänhän kuoli viitisen vuotta myöhemmin. Musiikkivuosista Sims kertoi harmittavimpana puutteena sen, ettei hän koskaan päässyt levyttämään albumia. Samat sanat sopivat toisen singlen Love Is No Sin -puoleen. Tuloksena oli nätti balladi, mutta mitään sellaista ei mukaan mahtunut, joka olisi tehnyt levystä persoonallisen. Laulut ovat enimmäkseen Marvinin omia ja vanha kaveri Bobby Lane on ollut vahvasti sovitustyössä mukana. Osaltaan hänen ajatuksiinsa vaikutti tietenkin se, että kaivattua menestyslevyä ei saatu aikaan ja ahkerakaan kiertäminen ei rahallisesti palkinnut riittävästi. Omaiset olivat jo kouluaikoina kannustaneet häntä opiskelemaan ja nyt oli sen aika. päivänä 2010 kotonaan Iowassa, kuolinsyy oli laajalle levinnyt syöpä.. Mielestäni b-puoli oli parempi, mutta kovin persoonattomaksi sekin jäi sekä laulun että sovituksen osalta. on kiihkeä, rämäkästi sovitettu soultanssiesittely. Marvinin itsensä säveltämä apuoli oli puolidiskoilua, josta kuitenkin puuttui tarttuva särmä. Senkin osalta puhuttiin jonkinlaisesta menestyksestä, mutta valtakunnallisille listoille levy ei päässyt. Hän oli kertomansa mukaan täysin tympääntynyt elämään yli 300 päivää vuodessa kiertueilla. Sitä ennen ilmestyi vain yksi single, vuosi oli ’80: Rivertown 498 Love Is On The Way Blow Away Breeze Etiketistä ilmenee, että Chuck Colbert oli tämänkin singlen tuottaja. Sims pääsi Iowan Yliopistoon opiskelemaan psykoterapiaa. Ne tehtiin edelleen Colbert–Lane -pohjalta, mutta tyyli pehmeni valtavirtauksia mukaillen. Sen esikuvana on selvästi ollut Wilson Pickettin noiden aikojen sekavahkot rymistelyt. Heart Talk (Rivertown CD 498T3) (1) How Was I To Know (2) The Lucky One (3) Totally (4) A Rainy Day (5) When Love Is Gone (6) My Heart’s Talking (7) Send For Me (8) Find Another Day (9) They Can’t Take away My Love (10) My Confession (11) That’s How Strong Our Love Is Rivertown on merkitty julkaisijaksi, mutta uskoisin, että kyseessä on kuitenkin omien kokemuksien pohjalta tehty testamenttilevy. Levy ei ole missään nimessä vastenmielinen, mutta kyllä sen kuunteleminen ja siitä nauttiminen ymmärtämystä vaatii. Molempien Revuesinkkujen b-puolilta löytyy pakolliset raskaasti lauletut ja sovitetut perusballadit. Oma albumi ilmestyi, kuten todettiin 90-luvulla, tarkka vuosi oli ’98. Rytkyt ovat tällä kertaa b-kylkinä. Mitään ei ole tullut vastaan. Marvin kuoli huhtikuun 2. Joudumme siis tyytymään yksittäisten raitojen mukanaoloon Chi-souliin keskittyvillä kokoelmilla. Sims päätti jättää musiikkihommat. 40 Blues News 6/2016 Talkin’..
Musiikkilehti Rolling Stonen perustaminen v. Hän väittää, etteivät musta populaarimusiikki ja valkoinen rockmusiikki ole toistensa vastakohtia tai pidettävä toisistaan erillään vaan oikeastaan ne ovat toistensa peilikuvia. Esimerkiksi ennen rap-artisteja Jamaikalla oli jo dj:t, jotka soundsysteemeissä ”heittivät” taustalevyjen/ nauhojen päälle kaikenlaisia juttuja. Anders Lillsunde MICHAEL GARNICE The Ultimate Guide To Great Reggae: The Complete Story Of Reggae Told Through It’s Greatest Songs, Famous And Forgotten (Equinox, 2016) PEKKA VUORINEN Backbeat: Reggaen Tarina (Eronen, 2016) Tässä kuluvan vuoden parhaat reggaeta käsittelevät kirjat ilman mitään epäilyksiä. Näillä keinoilla hän yrittää saada vastausta pääkysymykseensä, miksi rockmusiikista on tullut valkoinen musiikkimuoto, johon mustilla ei ole pääsyä, vaikka musiikin perustana on vankka afroamerikkalainen kulttuuri. Aikaisemmin on suomeksi julkaistu Heikki Hilamaan ja Seppo Varjuksen teos ”Reggae! Jamaikan Pop 1957–1997” (Like, 1997) sekä Petri Aarnion ja Pekka Vuorisen toimittama ”Cool Runnings 1980–1985” (Fi-Reggae, 2008), mikä sisältää edesmenneen Tero Kasken samannimisen reggaefanzinen numerot kyseisiltä vuosilta. Se antaa mahdollisuuden lukeutua korkeampaan kastiin muihin musiikkimuotoihin nähden. Rotumäärittelyjen välityksellä haluttiin luoda rajoja. Reggaeharrastajille välttämätön opus. Niin tai näin: joka tapauksessa Marley oli ns. Jamaikan r&b:n kautta tulevat luetteleloiduksi ska, rocksteady, dub, dj, roots, dancehall ym., aina uusimpiin virtauksiin saakka. En kuitenkaan ole koskaan kuullut vastaavasti, ettei valkoinen rock’n’roll olisi tarpeeeksi valkoista. Mutta nyt uutuuksiin! Pitkän linjan reggaetuntija Garnice käsittelee tunnetuimpia reggae-esityksiä, joita on listattu yli 750 kappaletta. Samalla kirja on reggaehistoriikki, joka käsittelee kehityssuuntaukset mentosta alkaen. Tunnustamalla uuden mustan bluesin joudut taas riippuvuusasemaan, nyt kun vihdoin olet saavuttanut oman pelikentän, sillä taustat on viety niin kauas sinusta. Opuksesta nimittäin välittyy, että klassikon asemaan kohonneen Marleyn lisäksi on paljon muitakin hyviä reggae-esiintyjiä. Se, jota toisaalla pidetään vesittyneenä ja kulttuurisena petoksena on toisaalla kosmopoliittisuutta ja taiteellista luovuutta. Olen kysynyt tätä seikkaa nykyiseltä The Blues Foundationin johtajalta, joka ei edes vaivautunut vastaamaan, vaikka hän oli toivonut saavansa palautetta toiminnalleen. Tässä merkittävää osaa esittää rock-artistien sekä alan musiikkitoimittajien ja kirjoittajien BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA tarve kuulua johonkin korkea-arvoisempaan kuin se popmusiikki, siis yksinkertaisena pidetty tanssimusiikki, joka heillä oli perustana. Nämä seikat antoivat rock’n’rollille sen kovasti kaipaaman kulttuurileiman. Korjatkaa talteen! Kai Leivo Blues News 6/2016 41. Jamaikalaisen musiikin innovaatiot ovat vaikuttaneet ainakin välillisesti moneen länsimaisen musiikin suuntaukseen. Voidaan hyvällä syyllä todeta, että kustantaja Eronen (Suomen pätevin reggae-musiikin kauppa) on tehnyt yleisölle todellisen palveluksen julkaistessaan Vuorisen kirjan, joka ei yhtään häpeä englanninkielisten reggaejulkaisujen rinnalla. Tärkeä kirja muusikkimaailman ymmärtämiseksi. Enemmän kuin 200 reggaeartistia saa mielestäni lyhyen, mutta pätevän esittelyn. Tämä suhtautumistapa toimii lähtökohtana hänen verratessaan muutamaa samanaikaista mustaa ja valkoista artistiparia kuten esim. Toisin sanoen saada itselleen yksilöllistä autenttisuutta. Ehkä kuitenkin kaikkein suositeltavin reggaekirja toistaiseksi on Steve Barrowin ja Peter Daltonin ”The Rough Guide To Reggae” (Rough Guides, 2004), joka antaa kattavan kokonaissilmäyksen eri tyyleihin ja levytyksiin. Vuorisen kirja on niin ikään reggaen tarina, mutta Garnicen esitystä tyylitietoisempi. kolmannen maailman ensimmäinen kansainväliseen maineeseen kohonnut supertähti. Asia ei niinkään koske musiikkia vaan sitä identiteetin autenttisuutta, jonka vanha kulttuuriperintö bluesissa antaa. Sam Cooke versus Bob Dylan, Aretha Franklin versus Janis Joplin ja Dusty Springfield, The Beatles versus Motown ja Hendrix versus musiikkitoimittajat. JACK HAMILTON Just Around Midnight: Rock And Roll And The Racial Imagination (Harvard University Press, 2016) Koko sen ajan kun olen ollut musiikkifani, siis 60-luvulta lähtien, olen saanut lukea, ettei musta musiikki monessa tapauksessa ole tarpeeksi mustaa. Yli kuuteensataan sivuun mahtuu ehkä muutama lapsuskin: kirjassa annetaan ymmärtää, mitä reggae oli ennen ja jälkeen Bob Marleyn ilmestymistä. Muutenkin Vuorisen järjestyksessä kolmas teos on asiantunteva, hyvin luettava ja kunnollisesti kuvitettu. 1967 ja rock-kritiikin lukeutuminen kirjallisuuslajiksi merkitsivät paljon tälle kehitykselle, kuten myös Dylanin muutos runollisesta folkmuusikosta rocklaulajaksi. Mustaa musiikkia pidetään historiallisen perintönsä ansiosta lähtökohtana tai eristettynä etnisenä ilmiönä, josta valkoinen musiikki on astunut askeleen eteenpäin ja luonut uuden oman maailmansa. Se selittää myös sen, miksi ainakin ruotsalainen bluesyleisö ja muutamat ruotsalaiset bluesartistit niin aggressiivisesti suhtautuvat ja ottavat kielteistä kantaa uudempaan mustaan bluesiin. Kirjan luvuista mikään ei käsittele nimenomaan bluesia, mutta se selittää ja antaa kattavan vastauksen siihen, miksi Billboardin blueslista tänään (9.11.) antaa bluesrockille tai selvälle rockille 10 ensimmäistä sijaa ja vain valkoisille artisteille, tai miksi Grammyja Blues Music Awardit – vaikkeivät tosin kielläkään alkuperäänsä – pitävät pitkälti mustan bluesin määritelmät näkymättömissä. Silti hänen mielestään artistit ja musiikkikriitikot ovat korostaneet rotua erottavana tekijänä, jolloin mustat artistit ovat saaneet osakseen pysyvän rotuautenttisen kulttuurileiman, kun taas valkoisille artisteille on annettu oikeus luovaan yksilölliseen autenttisuuteen liikkua missä vain. Ja se edellytti, että kaikki, joka viittasi muuhun riippuvuuteen piti peittää. Musiikissa rotukäsitys koskee kaikkia muita paitsi juuri valkoisia.Tätä aihetta Jack Hamilton käsittelee provosoivassa, viihdyttävässä ja hyvin perustellussa kirjassaan Just Around Midnight. Marley on ikään kuin reggaen keskipiste
Silloin tehdyistä äänitteistä John Lee Hookerin Let’s Make It Baby kohosi jopa jonkinlaiseksi pikkuhitiksi Keski-Euroopassa. Koska näillä germaaneilla ei ollut mahdollisuutta valmistella kiertueitaan USA:ssa, suunniteltujen festivaalien taustahahmoksi palkattiin monella tavalla ansioitunut Willie Dixon (1915–92). Todennäköisesti festivaalin järjestäjien suosituksen mukaisesti hän konsertoi maalaismaiseen malliin vain oman sähköisen kitaransa säestyksellä, mutta hänen ohjelmistostaan löytyy kyllä muunkinlaisia piirteitä. Ajatus kiertelevästä blues-festivaalista, mikä esittelee amerikkalaisia blues-muusikoita, oli tiettävästi peräisin saksalaiselta musiikkitoimittajalta Joachim-Ernst Berendtiltä (1922–2000). 42 Blues News 6/2016 BLUES SAAPUU EUROOPPAAN, osa 8 American Folk Blues Festival 1962 1960-luvulle tultaessa autenttisen bluesmusiikin tilanne oli Euroopassa olennaisesti kohentumassa. Ymmärrettävistä syistä AFBF 1962 oli aikataulullisesti tiivis ja tehokas. Jake’s Blues on, kuten sen nimestä on arvattavissa, pelkkä soittokappale. Ne olivat säilyneet aivan erinomaisessa kunnossa ja esittelevät tuon illan ensimmäisen konsertin kokonaisuudessaan sekä vielä osan myöhemmästä keskiyön jälkeisestä musisoinnista. Festivaali esittäytyi Saksan lisäksi ainakin Sveitsissä, Ranskassa ja Englannissa. 1960. Lisäksi sen jäsenet esiintyivät ainakin kertaalleen Saksan televisiossa, ja kiertueen levytyssessio järjestettiin 18.10. Champion Jack Dupree oli jopa muuttanut Eurooppaan v. Hampurissa. Lokakuun 20. Tosin varsinkin 70-luvulla AFBF oli pitkiä aikoja lepotilassa. AMERICAN FOLK BLUES FESTIVAL Live In Paris 1962 (Frèmeaux FA 5614) -15 CD 1: (1) I’m In The Mood (2) Let’s Make It Baby (3) I Don’t Want To Lose You (4) Money (5) The Right Time (6) Rockin’ The House (7) Hey Baby (8) Call Me When You Need Me (9) Jake’s Blues (10) Nervous (11) I Just Want To Make Love To You (12) Baby Please Don’t Go (13) Pinetop’s Boogie Woogie John Lee Hooker (1-5), Memphis Slim (6, 12-13), Shakey Jake (7-9), Willie Dixon (10-11) Ensimmäisen osion ehdoton päätähti on John Lee Hooker, jonka esitykset kattavat noin kolmanneksen sen sisällöstä. Eräiden lähteiden mukaan sen jäsenet konsertoivat myös Tanskassa, Ruotsissa ja Italiassa. Festivaali päättyi reilun kahden viikon kiertelyn jälkeen 21.10. Laulaja-harpisti James Harrisin alias Shake Jaken suurin musiikillinen saavutus on se, että hän teki v. Manchesterissa, jonne sitä ihastelemaan olivat saapuneet muiden muassa tulevat Rolling Stones kuuluisuudet Mick Jagger, Brian Jones ja Keith Richards, mm. Muista. Kovasti nuo John Leen pelkistetyt tunnelmoinnit olivat hänen silloisen yleisönsä mieleen. Kolmonen on nimittäin itse asiassa mukaelma Barbara Lynnin saman vuoden -62 r&b-listan ykköshitistä You’ll Lose A Good Thing, Money on tietysti tuttu Motown-klassikko ja The Right Time’n taustalta ei suinkaan löydy samantyyppisellä nimellä varustetun bluesin tekaissut Roosevelt Sykes, koska kysymyksessä on uusintapainos Nappy Brownin ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä julistuksesta Night Time Is The Right Time. Ensimmäinen AFBF käynnistyi v. Manfred Mann -yhtyeen kärkihahmona sittemmin kunnostautunut Paul Jones ja kitarataituri Jimmy Page. Se saavutti kuitenkin niin myönteisen vastaanoton, että kiertueita riitti aina vuoteen 1985 saakka. päivänä. Hänen on kerrottu saaneen sen erään klubivierailun yhteydessä Chicagossa v. Merkittävä seikka oli myös se, että jazzin harrastajien ja folkintoilijoiden lisäksi bluesista olivat alkaneet kiinnostua myös monet eri piireistä lähtöisin olleet nuoret. Jotkut blues-artistit kuten varsinkin Big Bill Broonzy olivat kierrelleet laajamittaisesti Englannissa ja vanhalla mantereella jo edellisen vuosikymmenen puolella. Paikalla oli tallennuslaitteineen myös Daniel Filipacchi -niminen henkilö, jonka tekemät nauhoitukset löydettiin eräästä pariisilaisesta maalaistalosta vasta vuoden 2014 joulukuussa. Alkujaan oli tarkoitus, että American Folk Blues Festival on ainutkertainen, vain yhden syksyn aikana järjestetty tapahtuma. Useina päivinä ohjelmassa oli kaksi konsertointia. -59, ja häntä seurasi Memphis Slim kahta vuotta myöhemmin. Noihin aikoihin blueslevyt olivat USA:n ulkopuolella yhä vaikeasti hankittavissa, mutta jonkin verran niiden maahantuontia oli alkanut esiintyä etenkin Britanniassa. 1958 nimellä Roll Your Moneymaker ensimmäisen levytyksen teemasta, mistä sittemmin tuli Elmore Jamesin tuttu Shake Your Moneymaker. -62, kun sen musikantit saapuivat Chicagosta, Detroitista ja Los Angelesista lentäen Frankfurtiin lokakuun 3. Ensimmäinen niistä alkoi klo 18 ja toinen vasta klo 24. Jaken laululla varustetut bluesit Hey Baby ja Call Me When You Need Me ovat hämmästyttävän paljon niiden hieman aikaisemmin tallennettujen studioversioiden kaltaisia. Berendt välitti ideansa aiemmin lähinnä jazzin puolella toimineelle Horst Lippmannille (1927–97), joka kutsui kumppanikseen lakimies Fritz Raun (1930–2013). Kussakin konsertissa oli kaksi osuutta, joiden välissä oli noin 15 minuutin pituinen väliaika. päivänä joukkio oli saapunut Pariisiin, missä jälleen oli vuorossa kaksi konserttia
Helenin ohjelmisto oli tuolloin yllättävän laaja-alainen. Blues News 6/2016 43 pääartisteista Memphis Slimin esitykset osoittavat hyvää ammattitaitoa, mutteivät ole mitään häikäiseviä suorituksia. Vuoden 1962 jälkeen AFBF-tapahtumat jatkuivat voimallisesti koko 60-luvun alun. Vesa Walamies © H ei nz W ol f AFBF 1962: Memphis Slim, T-Bone Walker, Shakey Jake, Willie Dixon, Helen Humes, Sonny Terry, John Lee Hooker, Brownie McGhee (Terryn takana rumpali Armand ”Jump” Jackson) Tuoreimmat Blue North äänitejulkaisut: MAISTERI T. 3.12.1960) menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen kotonaan Helsingissä 31. Kingin 50-luvun alun levytyksen My Own Fault, Darlin’ kanssa. vuonna -65 Lippmann suorastaan kielsi Buddy Guylta liialliseksi kokemansa eläytymisen. lokakuuta. Mm. BN-lehti, FBS ry ja Goofin’ Records kunnioittavat Pilsun – Stadin rakastetuimman ’teddyboyn’ muistoa. pidettyjen Riku Rassi-, Purkkiorjatja Rokkeri-sarjakuvien piirtäjänä, ympäri Eurooppaa levyttäneen ja esiintyneen Cosh Boys -yhtyeen rumpalina, suosittuna rock’n’roll-DJ:nä sekä Goofin’-levyliikkeen pitkäaikaisena myyjänä tunnettu Koponen (s. CD 2: (1) I’m A Stranger Here (2) Talkin’ Harmonica Blues (3) Livin’ With The Blues (4) I Got My Eyes On You (5) John Henry (6) Woman You Must Be Crazy (7) My Old Time Used To Be (8) Call It Stormy Monday (9) You Don’t Love Me (10) Money Honey (11) Baby Won’t You Please Come Home (12) Kansas City (13) St. IN MEMORIAM Teksti: Pete Hoppula Pete Hakonen Kuva: Pasi Rytkönen BN-VERKKOKAUPASTA! BN-VERKKOKAUPASTA! bluesnews.mycashflow.fi bluesnews.mycashflow.fi. Louis Blues (14) Million Dollar Secret (15) Bye Bye Baby (Finale) Sonny Terry & Brownie McGhee (1-5), T-Bone Walker (6-9), Helen Humes (10-14) Toisen kiekon alkajaisiksi Sonny Terry ja Brownie McGhee esittelevät folkahtavaa repertuaariaan tavalla, mikä oli tullut etenkin englantilaisille tutuksi jo 50-luvun puolella. Muistelen nimittäin lukeneeni, että hän seurusteli jonkin aikaa naimisissa olleen Count Basien kanssa. ja Drifters-hokeman Money Honey. Kiertueen jäsenet hoitivat yleensä myös tarvittavat säestystehtävät, mutta jostakin syystä Walkerin ja Humesin kanssa soitteli Pariisissa myös kroatialainen pianisti Davor Kajfes. T-Bone Walkerin sähköiset soundit ja vapaamuotoinen liikehdintä olivat puolestaan joillekin ranskalaisille niin outoja vuonna 1962, että hän sai osallensa paitsi suosionosoituksia niin myös buuausta. Huipentumana voidaan pitää vuotta 1964, jolloin yhteen ja samaan pakkaukseen kuuluivat muiden muassa Lightnin’ Hopkins, Howlin’ Wolf ja Sonny Boy Williamson n:o 2. Entinen Count Basien jazzyhtyeen laulusolisti Helen Humes (1913–81) jäi sopimuksellisista syistä pois kiertueen studiolevyltä, mutta tällä koosteella hän on voimallisesti mukana. Monissa yhteyksissä kuultujen klassikoiden Kansas City ja St. Helen Humesin Married Man Blues on hänen omaa tuotantoaan, ja tuo blues-valitus saattaa hyvinkin perustua tositapahtumiin. : ”VOODOO-MIES” (BNCD013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD014) Myös muita BN-levyjä yhä saatavilla ! Sarjakuvaja juurimusiikkielämässä useiden vuosikymmenten ajan ansioitunut Matti ”Pilsu” Koponen on kuollut. : ”VOODOO-MIES” (BNCD013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD014) Tuoreimmat Blue North äänitejulkaisut: MAISTERI T. Sen kiertueen konsertissa olisin todella mieluusti halunnut olla läsnä. CD 3: (1) Every Day (I Have The Blues) (2) Let’s Make It Baby (3) The Right Time (4) It’s My Own Fault (5) Money (6) Rockin’ The House (7) Moanin’ (8) Money Honey (9) Baby Won’t You Please Come Home (10) Kansas City (11) Married Man Blues (12) Bye Bye Baby John Lee Hooker (1-5), Memphis Slim (6), T-Bone Walker (7), Helen Humes (8-11) Yösession anti ei, kuten on helppo ymmärtää, ole mitenkään ylenmääräisen valaiseva. Willie Dixonin lauleskelusta käy jälleen kerran selville, että hän oli parhaimmillaan tuottajana ja laulujen laatijana vaan ei vokalistina. Louis Blues ohella hän tulkitsi paitsi oman teoksensa Million Dollar Secret niin myös Bessie Smithin tuotannosta napatun anelun Baby, Won’t You ... Hookerin avausnumero on tietysti tunnettu iki-klassikko ja It’s My Own Fault on kovasti samanmoinen B.B. Tapahtuman seurauksena mm. T-Bone Walkerin kappale on instrumentaali, mikä toi mieleeni vanhan Work Songin. Festivaalin ensimmäinen konsertti päättyi sittemmin tutuksi tulleella tavalla sikermälliseen ja yli 10 minuutin mittaiseen yhteisesitykseen
Give The Baby Anything The Baby Wants -raidalla pudotetaan sen jälkeen keskitempoon, mutta tunnelma on yhä vahvan funkahtava Texin kirkumisia myöten. Toimii edelleen. Tunnelmaa pudottaa ainoastaan kummallinen väliosuus torvineen – tämähän on kuin jostain ”Sgt. JOE TEX I Gotcha (Dial DL-6002) I Gotcha, Give The Baby Anything The Baby Wants, Takin’ A Chance, Baby Let Me Steal You, It Ain’t Gonna Work Baby, God Of Love; You Said A Bad Word, Bad Feet, The Woman Cares, Love Me Right Girl, For My Woman, You’re In Too Deep James Brown elänee ikuisesti tanssikappaleillaan, jotka loivat kivijalan viime vuosikymmenten kevyen musiikin menestystarinalle, hip-hopille. Miten tähän kunniagalleriaan sopii Joe Tex – artisti, joka oli kiistatta soulin suuria nimiä, mutta josta kovin harva enää kohkaa. Levy-yhtiön omistaja ja laulajan pitkäaikainen taustapiru Buddy Killen oli saanut Dialille uuden jakelijan edellisvuoden alussa, kun Mercury otti viestikapulan Atlanticilta. Levyn muut kappaleet ovat yksin Texin käsialaa. Pepperiltä”. Otis Reddingin sielukas ääni ja juurekas tulkintatapa viehättävät muitakin kuin soul-musiikille syttyneitä. Vetoapua albumille antoi puolestaan sen nimikkokappale, joka oli ykköshitti mustilla listoilla ja majaili pop-puolellakin sijalla kaksi. You Said A Bad Word on iskevää funkkia, jossa. Tämä on väkevä aloitus albumille. Myös ostajat olivat kappaleista usein innoissaan: Texin nimi komeili hittilistoilla säännöllisesti vuodesta 1964 lähtien. Säveltäjäkumppanina raidalla on ollut Jerry Weaver. Texin ääni on tuplattu – tuttu kikka artistin levyiltä jo 1960-luvulla. Avauspuolen nelonen Baby Let Me Steal You on sekavahko rytysoul wah wah -skittoineen, mutta It Ain’t Gonna Work Baby -kappaleella päästään taas artistin varsinaiselle vahvuusalueelle: Tex rupattelee ensin keskitempoisen soul-taustan päälle, teemana tuttu suhdepuuro, ja puhkeaa sitten lauluun, joka aukaisee kappaleen ikään kuin täyteen kukkaan. Kun ”I Gotcha” julkaistiin huhtikuussa 1972, elettiin hyvää vaihetta Texin pitkällä uralla. A-puolen päättävä keskivauhtinen God Of Love on sekin tuttua Texiä: soulin saarnamies vangitsee kuulijan huomion puhelauluosuudella. Tex käyttää kappaleella useita vakiokikkojaan: laulusuoritus on hetkittäin suorastaan ekstaattinen, mukana on runsaasti ähinää, pieniä tauotuksia, vääntöä ja kääntöä hienojen torvisovitusten ja rumpubreikin seassa. Kysynnän ja tarjonnan lakiin taitaa tässä tapauksessa vaikuttaa pienenpieni reikä, joka on porattu läpi kannesta Texin kylkiluun kohdalla: albumi on ylijäämälevy rapakon takaa. Myös kääntöpuoli alkaa tanssikappaleella. 44 Blues News 6/2016 UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 3 PETRI LAHTI J oe Tex teki upeita levyjä 1950-luvun puolivälistä pitkälle 1970-luvulle saakka. Miltä sielukkaan musiikin saarnamiehen funkkia, eteläistä soulia ja novelty-aineksia sisältänyt halpa ”I Gotcha” -albumi kuulostaa. Musiikin laatuun nämä cut-out -kolot eivät onneksi liity. I Gotcha on tanakkaa bassovetoista funkkia. Jotain tuttua tässä silti on – punainen lamppu syttyy – tämähän on selvästikin leivottu Texin vuoden 1965 hitistä One Monkey Don’t Stop No Show. Resepti on joka tapauksessa toimiva. Siksi päätin heittää lautaselle Joseph Arrington juniorin (1935–82) Dial-albumin ”I Gotcha”, jonka hankkimisessa ei tarvitse nähdä suurta vaivaa: olen nähnyt tummakantisen kiekon useita kertoja tänäkin vuonna divarien ja messumyyjien kaukaloissa. Kaiken lisäksi albumin pyyntihinnat ovat liikkuneet vitosesta kymppiin – aikamoinen sopuhinta alkuperäisestä Dial-levystä, joka pyöri ahkerasti monen platterilla 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Takin’ A Chance on albumin ensimmäinen balladi; kappale henkii vahvasti etelän soultunnelmia. Curtis Mayfield on aina ajankohtainen yhteiskunnallisine teemoineen ja yhä tuoreelta kuulostavine levytyksineen
”I Gotcha” olisi ansainnut paremman lopetuksen. The Catfish (Edel/Ear Music) The Rolling Stones ............ Huilukin nousee esiin lopussa. John (Concord 2-CD/DVD) eri esittäjiä ..................................................................... Make Blues Not War (Ruf) eri esittäjiä ..................................... A Woman’s Way: The Complete Rozetta Johnson 1961–76 * (Kent) Mitch Kashmar ................................................................West Coast Toast (Delta Groove) King King ............................................................................... Grand Design (Cranktone Entertainment) Nick Waterhouse ............................................................... Osa torailutarinoista on epäilemättä totta, osa musiikkimaailman legendaa, kuten vaikkapa kaksikon väitetty laukaustenvaihto maconilaisklubissa. Still In Trouble (Mekong Delta Music) Baby Boy Varhama ........................................... This Is Fame 1964–1968 * (Kent 2-LP) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) basso pumppaa pinnalla ja torvet tuuttaavat paksusti. Blues News 6/2016 45 Mose Allison ......... Platta päättyy tarttuvaan, mutta aika yksipuoliseen You’re In Too Deep -noveltyyn. Kuumaksi perunaksi on tiedetty ainakin Texin säveltämän Baby You’re Right -kappaleen päätyminen vähän muokattuna Brownin hitiksi 1961. The Blues Come Around (Bell, omakustanne) Carl Verheyen ............................................... Another Man (Continental Europe) Kapa Montonen Band ............................................... For My Woman on gospel-henkinen balladi, perussoulia, jonka Tex pitää otteessaan persoonallisella tyylillään. Ylistyslaulu elämänkumppanille on maanläheistä etelän musiikkia, joka tuo mieleen Al Greenin huippujutut Hi-merkillä. Rhythm On The Radio: Oval Records Singles 1974–87 * (Ace) eri esittäjiä ................. I’m Not Talking: The Songs Stylings Of Mose Allison 1957–72 * (BGP) Rory Block .............. Live (Cadiz Music 2-CD+DVD) Aynsley Lister ...................................................................... Verkon pikahaulla selviää, että enemmän Texin osalta puhuttavat melkein vanhat kinat James Brownin kanssa kuin hienot levyt. Onneksi perään tuleva The Woman Cares on albumin ehdottomia kohokohtia: homma pyörähtää käyntiin Fender Rhodes -sähköpianolla, mukana on stilikkamaista skittaa, sävellyskin on hieno. Never Twice (Innovative Leisure) Mike Zito ...................................................................................... Boppin’ By The Bayou: Drives-Ins & Baby Dolls * (Ace) eri esittäjiä ... Joku voisi kutsua kappaletta ärsyttäväksikin. Do Right Men: A Tribute To Dan Penn And Spooner Oldham (Zip-City) eri esittäjiä .. Blue & Lonesome (Rolling Stones/Polydor/Interscope) Seasick Steve .. The Musical Mojo Of Dr. Let It Be: Black America Sings Lennon, McCartney And Harrison * (Ace) eri esittäjiä ...................... Moni musiikin historiaa seurannut on huomioinut, että Texin ja Brownin välisissä kahinoissa on itse asiassa paljon samaa kuin räppärien verbaalija pyssytaisteluissa pari vuosikymmentä myöhemmin. Suuren yleisön silmissä Tex taitaa olla tämänkin divarilöydön jälkeen aika unohdettu. Esimerkiksi vuonna 1965 julkaistua hienoa ”Hold What You’ve Got” -pitkäsoittoa piinaa parikin Tex-pelleilyä (calypso-henkinen I’m Not Going To Work Today on pahimmasta päästä), ja myös pelkkään köpöttelyyn kelpaavista koivista kertova Bad Feet on aika kepeä ja löysä yritys. Rytmiä on tarjolla koko rahalla. Kilpailijan vähättelyä löytyy jopa ”I Gotcha” -albumin aikoihin ilmestyneeltä Brownin ”Get On The Good Foot” -pitkäsoitolta, jossa Hank Ballardin luetellessa Funky Side Of Town -kappaleessa päivän hittiartisteja ja mainitessa Texin nimen Brown pamauttaa ilmoille kuuluvan ”who”-kysymyksen. & T-Bones .................................................................................... Blood Moon (Underworld) Trouble .................................................................... Aika sopivasti Texin yksi lempinimistäkin oli ”The Rapper”.. Super Duper Love: Mainstream Hits & Rarities 1973–76 * (Kent) eri esittäjiä ......................................... Wild (Axehouse Music) Too Slim & The Taildraggers .................................................. Eyes Wide Open (Cadiz Music) Little Steve & The Big Beat ................................... Gone Fishin’ (Kieku ja Kaiku) Honey B. Keepin’ The Horse Between Me And The Ground (Theres A Dead Skunk 2-CD) Sugar Ray & The Bluetones ................................................ Edessä on loppusuora: viimeiseen kaarteeseen tullaan nykivän, mutta ihan tarttuvan funkkipalan Love Me Right Girl voimin. Kinaa syntyi myös naisista. Sen jälkeen siirrytään Texin urallaan suosimalle novelty-osastolle. Time Was (Tuohi) Rozetta Johnson .. Mistään klassikosta on turha puhua, niin epätasaista kappalemateriaalia on mukana, mutta levy on hyvä muistutus siitä, miten merkittävät artistit eroavat rivimiehistä ja satunnaisyrittäjistä – Tex on läsnä kappaleissa koko ajan, pelissä on persoona: joka kappaleesta huokuu se, että tulkitsija on A-luokan artisti. Keepin’ Outta Trouble: A Tribute To Bukka White (Stony Plain) Echo & Cane ............................................................................. Seeing Is Believing (Severn) Joanne Shaw Taylor ........................................................................ Kokonaisuutena albumi on vankka todiste siitä, että Tex oli alansa suuria. Mighty Fine Time (omakustanne) Popa Chubby .........................................................................
Ilmassa on ollut muutenkin pientä rehabilitoinnin makua Fabianin tuotannon suhteen: vaikka pahamaineisen raakkujan levyt eivät ole tunnetusti laulun juhlaa, niin taustat ovat tukevia ja kappaleet huippusäveltäjien käsialaa (innostuin itsekin hankkimaan hiljattain popcorn-skenessä suositun About This Thing Called Love -sinkun oikein kuvakannellisena). Siirrytään siis elokuulle 1959, jolloin Chancellor yritti lyödä Fabianilla rahoiksi Tiger-jättihitin jäljiltä. Bo Diddley bluegrass-maustein. Vieressä oli kreitit täynnä Vince Taylorin, Johnny Hallydayn ja kumppanien kannellisia EP-levyjä, mutta interreilaajan budjetti oli valitettavasti yhtä rajallinen kuin sankarimme äänialue. Loikataan pikakelauksella jonnekin 1960-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, kun kuubalaisrytmit ovat palanneet lähtöruutuun, tarkalleen senegalilaisen Club Miami -yökerhon maisemiin. Pannaan Google pyörimään... Sillä nimellä urkuja kutsuttiin usein Blues Newsissa takavuosina, kun teräväkynäinen Juhani Ritvanen harmitteli tuntemattoman kosketinsoittajan luritelleen jälleen kerran suohon muuten hyvältä kuulostaneen r&b-kappaleen. Yksi sitä on Ellas McDanielin ikioma nimikkokappale, joka on inspiroinut lukemattomia artisteja niin nimilainojen kuin itse sävellyksen osalta. TONY GREGORY (a) / THE SOUL BROS. Kappale on selvästi lainatavaraa: yleensä näitä koukattiin mainiolta kuubalaisperkussionistilta Mongo Santamarialta, mutta tämä kuulostaa enemmän jenkki-r&b:ltä. B-puoli lipsuu selkeämmin jazziin: Rusty Bryant tulkitsee tenorisaksofonillaan tuottaja Gene Reddin sävellystä ja Marr tyytyy pääosin peesailemaan taustalla. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että rummut kuulostavat siltä kuin niitä taottaisiin Brentford Roadin studion kellarissa. Hank Marrin vuoden 1964 Federal-julkaisu on sitä itseään: urkujen hallitsemaa soulahtavaa jatsia, joka liippaa rytmikästä bluesiakin välillä. Kun hintapyyntökin oli yllättäen kaksinumeroinen, niin pitihän sitä kaivella hyllyä ja ottaa signor Forten kiekko uusintatarkasteluun – onko kyseessä turhaan unohdettu huippubiisi. BAD BASCOMB Bo Diddley (stereo) / Bo Diddley (mono) (Paramount PAA-0209) Bo Diddleyn jättämästä perinnöstä kevyelle musiikille voisi puhua vaikka aamunkoittoon. Marr liidaa A-puolella, mutta kaivelee kuulijan onneksi Hammondistaan aika maltillisesti erilaisia kurnuttavia ääniä. 46 Blues News 6/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 31 PETRI LAHTI F abian on mainettaan parempi. Siellä Gambiassa syntynyt laulaja Laba Sosseh on purkittanut paikallisen saksofonistin Dexter Johnsonin avustuksella 45-kierroksisen longue durée -kiekon, jonka on julkaissut osoitteessa 15, Avenue JeanJaures, Dakar musiikkilehteään La Radio Africaine pyörittänyt Laurent Fourment. Toivottavasti pitkän linjan urkuri tienasi urallaan divarinpitäjää paremmin – Hammond B3 -soittaja hoiti nimittäin kosketinten lisäksi myös kvartetin basso-osuudet. Koska Senegalissa ei ollut siinä vaiheessa vielä levyprässiä, platta kansineen on pitänyt painaa Ranskassa, tarkalleen Pariisissa. Kylmät tosiasiat paljastuvat sitten kääntöpuolen Come On And Get Me -sivulla, joka muistuttaa Fabianin suorituksen osalta lähinnä sitä kuulua kivirekeä. (b) Get Out My Life Woman / Sugar Cane (Coxson) ”Get out my life wom-man, you don’t luv me no more.” Ikivelmu Lee Dorseyn erojulistus päätyi pian ilmestymisensä jälkeen (joulukuu 1965) aika monen blues-, jazzja beat-artistin kopioimaksi, mutta tuottaja Allen Toussaintin sävellyksestä ja sovituksesta oli paljon muuhunkin: pelkästään Dorseyn alkuperäisversion rummut ovat kelvanneet samplattuna yli sataan hip-hop-kappaleeseen. Kun samplaus yleistyi 1980-luvun lopussa, niin innokkaat rap-tuottajat aloittivat myös kappaleen cover-versioiden kaivelun: iskevää, rapriimien taustalle sopivaa rumpukuviota löytyi niin hollantilaisen beat-yhtyeen Q65:n kuin humoristi Bill Cosbyn yrityksistä. Ei tämä iloksi repeä yrityksestä huolimatta – pyydetyt kaksi euroa oli juuri sopiva hinta Marrista. FABIAN Got The Feeling / Come On And Get Me (HMV 45-POP 659) ”Monster rocker – á la Cochran.” Tällä epiteetillä osui silmiin kesällä joltain myyntilistalta Fabianin kuudes Chancellor-sinkku. HANK MARR Easy Talk / I Remember New York (Federal 45-12516) Paholaisen soitin. Kuten tunnettua, kuubalaisen musiikin juuret ovat Espanjan lisäksi Länsi-Afrikassa, josta rahdattiin orjia saarelle 1500-luvulta lähtien. Divarien helmissä pyöritään Nashvillessä, Dakarissa, Beaumontissa ja ihan tutusti Finnlevyn studioilla. Hampurilaiselle koko bändin voimin. Tämä on vetävä raita. Nyt, melkein puoli vuosisataa myöhemmin, pyörittelen pirteästi potkivaa ja mukavasti rahisevaa afrolatinokiekkoa Vantaalla. Muutenkin esitys on yllättävän varovainen jamaikalaisten viritykseksi. Sugar Cane – Sonny Thompsonin savikakku vuonna 1950 Kingillä... Pitäisiköhän pistää patenttihakemus sisään aikakoneelle, jossa soisi hyvä musiikki... Rumpua rap-väelle. Jamaikan musiikin ykkösmies Coxsone Dodd paiski 1950-luvun alussa korjuuhommia USA:n puolella ja hankki siinä sivussa shellakkaa soitettavaksi saaren tanssiaisiin. Ehkä Thompsonin seiskakasi oli mukana painavassa tuliaispinossa. Itse kiekkokin, brittipainos, on todellinen löytö: ostin singlen vuonna 1981 muutamalla sentillä Pariisin Clignancourtin jättikirppikseltä. Juhani Ritvasen sinkkupaketista paholaisen uruille. LABA SOSSEH Y SU CONJUNTO Seyni / Que Se Funan (N’Dardisc 45-15) Nyt on käsillä todellista maailmanmusiikkia. YouTube auki... Heureka, on näissä jotain samaa. Onneksi kääntöpuolella tapahtuu: Studio Onen vakiokopla saa sokeriruo’on taipumaan parhaaseen ska-tyyliin. Kovassa maineessa oleva jazz-, soulja funkbasisti Hubert ”Bad” Bascomb (1934–96) tarttui Bo Diddleyyn vuoden 1973 maisemissa: käynnissä oli ennakkoluuloton black grass -projekti, jossa yritettiin yhdistää. Nopeasti selviää, ettei tuntemattoman levykauppiaan EC-vertaus ole fuulaa: Shermanin veljesten sävelmässä on Cochranin levyiltä tuttua rempseyttä, ja Fabianin äänikin on saatu uppoamaan mukavasti imevän soiton sekaan. Ollaan liikkeellä aika pienellä kokoonpanolla, selvästikin livetunnelmissa klubiympyröissä. Jamaikan soulmiehen Tony Gregoryn tulkinnasta ei ole ainakaan hip-hop-sivustojen mukaan lainailtu muiden artistien levyille mitään
Kappaleesta tuli soulin ikivihreä Wilson Pickettin esittämänä, mutta silti uskaltaisin väittää, että nyt lautasella oleva Staple Singersin julistus on levy, jolla Rice jää mustan musiikin historiaan. Epäilemättä painoksesta suurin osa oli savikiekkoja, sillä tuottaja Bill Beasleyn Tennessee-merkki pysyi pystyssä vain muutaman vuoden 1950-luvun alkupuolella. CHRISTINE KITTRELL I Ain’t Nothing But A Fool / Sittin’ Here Drinking (Tennessee 128-45) 150 000 kappaletta. Mitä väliä painoksella on. Vuonna 1964 Preston oli ajautunut itäteksasilaisessa Beaumontissa toimineelle Hall-Waylle, jossa touhusi muitakin drop-out -osaston artisteja, esimerkiksi Rod Bernard ja Moon Mullican. Jos lätty tulee vastaan, niin se kannattaa poistaa jo pelkästään mainion Young Jessie -versioinnin Mary Lou ansiosta. Siellä on tilaa ja valoa penkoa levyjä – kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys messukuvioissa. Ja jos nälkää riittää, niin Jerryn kakkoskiekkoa ”Eezie Now” (Finnlevy SFLP 9560) kuunnellessa voi poimia Roadrunnerilta tuttuja kitaralikkejä, sillä kepin varressa on eräskin Pekka Johannes Järvinen. King 45-5917 on alansa huippukiekkoja. Tämä olisi varmasti hieno levy, jos saisi keskittyä oleelliseen. No, sen verran että joku on höylännyt tämän seiskatuumaisen vinyylilevyn savikiekkoneulalla siihen pisteeseen, että suurimmat nyanssit Kittrellin pikkuhitistä menevät ohi korvien. Jälleen kerran nähdään, että single on ylivertainen keksintö – Bascombin albumilla BD:stä on nimittäin yli yhdeksänminuuttinen tulkinta... Esimerkiksi tämän kiekon julkaisuaikoihin kesällä 1964 Ohiossa tuupattiin markkinoille James Brownin ja Hank Ballardin ohella Don Renon ja Red Smileyn heinähattumeininkiä, Earl Bosticin viihteellistä jazzia ja paljon muuta. JOHNNY PRESTON Willie And The Hand Jive / I’ve Got My Eyes On You (Hall-Way 45-1204) Cajunilaisjuurinen Johnny Preston (1936– 2011) oli vähän näitä väliinputoajia: suosiota riitti ympäri maailmaa jättihittien ansiosta (Suomessakin julkaistiin Running Bear, Charming Billy ja Leave My Kitten Alone), mutta kun ajat muuttuivat, noutaja tuli nopeasti. Kumpikin singlen kappale löytyy myös Jerryn albumilta ”I’m In Love Again” (Finnlevy SFLP 9552). Grup taisi jäädä isompien jalkoihin myös piskuisen Suomen osalta royalty-asioissaan. Tähän klassikkoon, jonka sanoma on yhä ajankohtainen näinä levottomina aikoina, on hyvä lopettaa divarihelmet tällä kertaa.. The Exports on ollut levykeräilijöille aikamoinen kummajainen: itsekin olen ollut melko varma siitä, että kyseessä on Kingin studiokettujen sivuprojekti – niin varmalla otteella vientiteollisuusmiehet vievät kappaleet maaliin. Kuolinsyy oli Alzheimerin tauti. Siinä seassa meni hyvin seiskatuumainen hot rod -teemaista instrumentaalimusiikkia. Jostain Chicagon maisemista on löytynyt kuitenkin äijänkäppyröitä, jotka ovat kertoneet, että sinkku on takuuvarmasti heidän levyttämänsä: alun kaahaustehoste on nauhoitettu jonkun bändin jäsenen pihamaalla suoraan vuoden 1962 Chevrolet Corvetten pakoäänistä, ja pörinää seuraava hampurilaistilaus ”sinapilla ja sipulilla” oli vakiopyyntö, kun porukka paineli kitaristi Ron Jongsman vuoden 1955 letukalla burgerille. Itse asiassa kyseessä on huippusingle, kun A-puolikin on todellista juurimusiikkia harpistin ja terävän kitaristin tukemana. Blues News 6/2016 47 bluegrassia funk-soundeihin. A-puoleksi suunnitellun kappaleen eloisat mamborytmit peittyvät rätinän alle, ja lohduton tenutusblues kuulostaa lähinnä siltä kuin istuttaisiin muurahaispesässä. Vastapalvelukseksi Ingram sai nimensä säveltäjätietoihin – tuttua vaihtokauppaa kynämiehiltä. Purkkiin pantiin silti täyttä tavaraa, Johnny Otisin ja Paul Winleyn sotaratsut. Mukana on siis banjoa ja viulua, ja ne on ujutettu tuollaiseen jamesbrownhenkiseen poljentoon torvibreikkeineen, kirkumisineen ja "pahoine" bassosooloineen. Kiekko on aikakaudelta, jolloin vuoden 1959 rock-kuningas teki toista tulemistaan. Respect Yourself sai kipinän Luther Ingramin heitosta, jonka ympärille sir Mack loi kappaleen ja sanat. ROCK-JERRY She’s Got It / My Baby Left Me (Decca SD 5804) Terveisiä Hyvinkään levymessuilta. Edelle kirjatuista kehuista huolimatta ilman muuta loistelias Cradle Of Love! THE EXPORTS Car Hop / Fasten Seat Belts (King 45-5917) Maineikkaan King-levy-yhtiön julkaisupolitiikka oli kyllä ihailtavaa. Komea etuliite sir ilmestyi Mack Ricen sinkkuetiketteihin kenenpä muun kuin hustlaavan monitoimimiehen Andre Williamsin ehdotuksesta, kun artistin omaa sävellystä Mustang Sally pukattiin markkinoille alkuvuodesta 1965. Aika oli silloin taas kypsä vähän lyhyemmille kappaleille, kun Hurriganes oli muistuttanut, että progen lisäksi oli olemassa muutakin kevyttä musiikkia. Preston oli tunnetusti hyvä laulaja, ja erityisesti The Cloversin repertuaarista tuttu Kyylään sua saa hyvän tulkinnan. Myöskään Staplesin väki ei ollut eilisen teeren poikaa studiossa tätä levyttäessä: isä-Pops pyyhki 57 ikävuotta ja Mavis sekä muut tyttäret olivat ohittaneet puolestaan kolmenkympin rajapyykin. Kyllä tämä omalla tavallaan sykkii, mutta silti reilun neljän minuutin ähellyksen jälkeen ei kyllä tee mieli kokeilla, miltä kääntöpuolen monoversio kuulostaa. Tämän Christine Kittrellin ”nimikkokiekon” myyntimäärän bongasin Pete Hoppulan kirjoittamasta tuhdin laulajattaren tarinasta (BN 6/07). Loppuun vielä lyhyesti tekijänoikeusasiaa: tämä mystinen säveltäjä A. Että mikäkö on oma ykkössuosikkini Prestonilta. THE STAPLE SINGERS Respect Yourself / You’re Gonna Make Me Cry (Stax STA-0104) Blues Newsin kotisivuilla pyörivältä kolauslistalta osui silmään, että Mack Ricen taival oli päättynyt viime juhannuksen aikoihin 82-vuotiaana. Rock-Jerryn Decca-ikuistus vuodelta 1974 on Villatehtaan löytöjä tältä syksyltä. Sinkun helmi on ilman muuta My Baby Left Me, jossa sovitus, soundit ja Jerryn ääni toimivat hyvin yhdessä
Saatuaan luvan ristiä klubinsa uudelleen, sunnuntai-iltapäivisin tanssikisoja järjestänyt Gerry keksi sikäläisille helposti lausuttavan, James Brownin v. 1969 levytyksestä Mother Popcorn lainatun nimen, ja niin Popcorn pääsi avaamaan ovensa marraskuussa 1971. Popcorn-maailmankuvan ympärille kietoutunut musiikki ei ollut norttisoulin tapaan kiihkeätempoista hetkutusta vaan pikemminkin harvinaisen maltillista. Belgian lisäksi popcorn-aalto ennätti vyöryä eritoten Hollantiin ja Ranskaan, kunnes. Mistä oikein oli kysymys ja miksi juuri Belgia. Pohjoisen Englannin seuduilla 60-luvun lopulla virinnyt Northern Soul -villitys ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaikka se terminä onkin eittämättä meistä monille tutuin. Keskieurooppalaisille nuorille tämä kaikki oli omalla tavallaan ”uutta” 60-luvun taittuessa 70-luvuksi. Varhaiset diskoteekit täyttyivät silti kokeilunhaluisesta tanssikansasta, jota ei oltu vielä tutustutettu varsinaisen discon saloihin ja jolta myös soul oli mennyt aikaisemmin amerikkalaisena etäisilmiönä etupäässä ohi jossei korvien niin ainakin jalkojen. Popcorn-lauluja kuunnellessa ei voinut myöskään olla kiinnittämättä huomiota sanoituksiin. Tästä huolimatta, se oli yhä tanssittavaa, ideaalia juuri hitaahkoon jiveen. Viime vuosina yhä toistetummaksi käsitteeksi on muodostunut norttisoulin kanssa samoihin aikoihin Belgiassa syntynyt ”popcorn”. Tärkeää taustatukea belgialaisille musiikkiaktiiveille antoivat myös sikäläiset levy-yhtiöt, jotka liisasivat hyvinkin poikkeuksellisella politiikalla harvinaisempaa rhythm’n’bluesia ja rock’n’rollia katalogeihinsa. Entinen maatilan lato kymmenisen kilometriä Antwerpenistä länteen, joka oli aiemmin tarjonnut tanssitilaa vajaalle sadalle ihmiselle, paisui vähitellen useamman tuhannen hengen klubipyhätöksi. Ei aikaakaan, kun trendi levisi muihinkin klubeihin ja myös radioasemat olivat välittömästi kartalla, minkä seurauksena tilanne ryöstäytyi pian kunnolla lapasista: innokkaimmat DJ:t kun ryhtyivät soittamaan 45-kierroksisia levyjä 33 kierroksen nopeudella lisätäkseen niihin asianmukaista laahaavaa ”popcorn”-virettä. Sen ytimessä kyllä majaili 50ja 60-lukujen vaihteesta peräisin ollut r&b-musiikki, jota on tavattu prototai esisouliksikin kutsua, mutta yhtä lailla popcornia saattoivat ilmentää niin viihteelliset orkesterisovitteiset big band -äänitteet kuin vaikkapa gospel-, rock’n’roll-, PETE HOPPULA A ina siitä lähtien kun soulahtavan amerikkalaisen tanssimusiikin on toivottu houkuttelevan eurooppalaisnuorisoa teemaan pyhitetyille klubeille tai alan keräilijöitä levykauppoihin, on aihepiiriä makeutettu myös mitä kirjavimmalla sanastokuorrutteella. Usein yltiösentimentaaliset, julistavat, toisinaan katkeratkin tarinat eivät kertoneet niinkään hauskanpidosta tai löydetystä rakkaudesta vaan oikeastaan päinvastoin, hyvin usein ne keskittyivät edellisten asioiden menettämiseen tai suoranaiseen puutteeseen, mitä myös moniin sävellyksiin sisältyneet mollisoinnutukset entisestään painottivat. Suomessa Ronnex yhdistettäneen ainakin divariväen keskuudessa ennen kaikkea twist-maakari Jack Hammerin sinkkuihin. Ihonvärillä tai maantieteellisellä sijainnilla ei ollut niin ikään ratkaisevaa merkitystä, ei myöskään popcornin piiriin laskettavien levytysten soitinvalikoimilla tai tuotantotavoilla. Varovaisen alun jälkeen kaverien maine kasvoi ja levyvalikoimatkin karttuivat. Molemmat metsästivät 45 kierroksen sinkkuja sekä USA:sta että UK:n ska-yhtiöiltä. Bar Choc keskittyi sekin sinkkujen soittoon, ja paikassa myös tanssittiin, sillä omistaja sattui olemaan vanha jivemestari. pop-, ska-, latin-, tango-, tyttöyhtye-, blues-, swing-, jazztai doowop-kappaleet. 48 Blues News 6/2016 POPCORN OLDIES Belgian vastaus Northern Soul -buumille Kuten Northern Soulinkin tapauksessa, asiaa perusteellisemmin tutkineiden mielestä popcornilla ei ainakaan viitata mihinkään selkeään musiikilliseen genreen. Ratkaiseva käänne tapahtui, kun yleisön toiveesta paikassa ryhdyttiin suosimaan tahtilajiltaan tyypillistä tanssisoulia seesteisempiä levykappaleita: näin miespuoliset joraajat saivat otollisemman tilaisuuden näyttää osaamistaan. The Grooven DJ-isännyyden peri Coussaertin jälkeen Gilbert Govaert, joka ei ollut itse tanssija mutta tiesi kyllä mitä namiskoja vääntää saadakseen muut tekemään niin. Vastavuoroisesti Gilbertin kaveri Gerry Francken, joka aloitti DJ:n hommat uudessa De Oude Hoeve’ssa (The Old Barn) oli tanssitaitoinen ja siten vakionäky Antwerpenin seudun klubeilla. Belgiassa pääsi ensimmäisenä tanssisoulia kuulemaan klubioloissa Oostenden kaupungin The Groovessa sekä Bar Choc’ssa Antwerpenissä. Jos jokin tietty asia määritteli popcornia, se oli rytmi. The Grooven isä oli Freddy Coussaert, joka soitti soul-, funk-, skaja rocksteady-pitoisia levyjään paikallisväen ohella myös brittituristeista ja USA:n merivoimien joukoista koostuneille asiakkailleen. Eräs näistä oli vuodesta 1954 operoinut Ronnex-merkki, joka jatkoi julkaisutoimintaansa aina 80-luvulle saakka
Koosteen ikänestoreita ovat Kitty Whiten tasamarssia Hugo Perettin mahtiorkesterin säestyksellä polkeva uljas pop-r&b I’m Gonna Be A Fool Next Monday sekä Tony Allenin ja The Champs -lauluyhtyeen noveltyhenkinen Specialty-teos Night Owl, kumpainenkin vuosikertaa 1955. Amerikkalaisen populaarimusiikin perussanastoon popcorn omaksuttiin jo 50-luvun puolivälissä, mutta vuosikymmentä myöhäisemmässä soul-nimikkeistössä sen käyttö suorastaan räjähti näpeille. Kumpi lie ollut herroista ensin asialla. Kvartettisointista popcornia materialisoivat edelleen The Gainorsin esittämä ja Van McCoyn käsialaa oleva The Drifters -tyylinen Tell Him (1963), Gene McAlisterin tähdittämän chicagolaisen The Radiantsin särmikäs Chess-soulballadi Heartbreak Society (1963) sekä hienokseltaan kailotuksen puolelle luiskahtava The Sierrasin I Should Have Loved You (1962). 1959 Astor-sinkkuraidallaan Lonely Moon suosiva Johnny Wells. Hyvän tyyppiesimerkin antaa myös eksoottinen Simone Dina alun perin Ronnex-yhtiöllä v. Gene McAlister – Heartbreak Society (5) Anna King – The Big Change D (1) Ray Rush – So What (2) Johnny Wells – Lonely Moon (3) Timi Yuro – What’s A Matter Baby (4) Simone Dina – Now I Lay Me Down To Weep (5) Lew Conetta – You Got Me Crazy Kokoelman käynnistävä Hillard Streetin River Love vuodelta 1958 käy täydellisestä lajityyppinsä mallisuorituksesta: mollivetoinen, takapotkuinen ja draamahakuinen keskinopea r&b kiehnää orkesteritaustaisen ja perkussiivisen lattarirumban helmoissa eikä arkaile huilunkaan käyttöä sooloinstrumenttinaan. Andre Williamsin Do The Popcorn (Checker), Jerry-O’n Popcorn Boo-Ga-Loo (Boo-Ga-Loo), Charles Spurlingin Popcorn Charlie (King), Alvin Cashin Poppin’ Popcorn (Toddlin Town), The Highlightersin Poppin’ Popcorn (RoJam), Doc Oliverin Soul Popcorn (Janus), Ernest Van Treosen Popcorn Push Push (RCA Victor), Eldridge Holmesin Pop, Popcorn Children (Atco) sekä Billy Ball & The Upsettersin Popcorn ’69 (Apollo). brittien ja saksalaisten keskuudessa – ja nykyisin tähän jo globaalisti vakiintuneeseen käsitteeseen törmää tämän tästä mm. Seuraavaksi esiteltävät kaksi tuoretta brittijulkaisua ovat molemmat suositeltavia sijoituskohteita. Tälle vuosituhannelle tultaessa termi on kuitenkin kokenut jälleen renessanssin mm. Sopivasti tuttua ja totaalivierasta äänitearkkua pöllyttävät kappalevalinnat puolustavat lähes kauttaaltaan paikkojaan. kappaleilla The Popcorn, Lowdown Popcorn ja Let A Man Come In And Do The Popcorn, minkä lisäksi tunnettuja poppari-lauluja olivat mm. nettilevyhuutokauppojen tuotekuvausteksteissä. Pop-soulimpia tyttöyhtyeviestejä puolestaan välittää The Big Changellaan jo ennen James Brown -periodia v. Turhia ei kiirehdi myöskään popcornbravuureita roppakaupalla levyttänyt Brook Benton jousipitoisella ja suorastaan imelän setämäisesti rupatellulla Kiddiolla vuodelta 1960. Samankaltaisilla kroonerimaisilla mollilinjoilla eteerisen kuoron, huilun ja pisteliään kitarariffittelyn turvin jatkaa vuoden 1961 esityksellään Jesse James. Tietysti vuoteen 1969 ajoittui myös eräs ensimmäisistä maailmalle levinneistä syntetisaattoripopäänitteistä, Gershon Kingsleyn säveltämä ja pitkäsoitolleen ”Music To Moog By” levyttämä Popcorn, jonka vuoden 1972 cover-tulkinta nousi Billboardin listasijalle 9 Hot Butter -yhtyeen versioimana – mutta sepä onkin jo tyystin toinen tarinansa se. Tupla sisältää myös avautuvissa kansissaan kiitettävästi infoa sekä otsikkonsa lupausten mukaisesti vaivatta seurattavissa olevan pikaoppitunnin popcorn-tematiikkaan valokuvien ja levyetikettien tukemana. Follow Me To The Popcorn (Jazzman JMNLP.085, 2-LP) A (1) Little Jimmy Ray – You Need To Fall In Love (2) Dolly Lyon – In The Palm Of Your Hand (3) Plas Johnson – Downstairs (4) Sam Fletcher – Think It Over (5) Lilian Vines – I Dreamed About My Baby Last Night (6) Haywood Henry – Buck De Hoodle B (1) The Page Boys – Barricuda (2) Shorty Long – Burnt Toast & Black Coffee (3) Johnny Guitar Watson – Wait A Minute Baby (4) JJ Jones – Harlem Nocturne (5) Al Brown – Sweet Little Love (6) Barbara Simpson – Waiting For My Baby Baby C (1) Harvey – Any Way You Wanta (2) Bellino – Boss Bossa Nova (3) Kiki Page – Big Boy (4) Linda Willoby – Big Boy You’re Through (5) Bobby Hendricks – I Want That (6) Dinah Shore – Scene Of The Crime D (1) Earl Grant – Fever (2) Gloria Grey – It’s A Sweet World (3) George Barnes – Spooky (4) Dav Kipp – Yea! My Baby Loves Me (5) Dimples Jackson – Love Came Tumbling Down (6) Monty & The Cyclones – Summertime Erityisen pramealla äänentoistotasolla siunattu Jazzman-julkaisu kaartaa edeltäjäänsäkin laajemmalla säteellä täyden popcorn-kierroksen valkonaamarokista foni-instrumentaalien, lounge-yökerhonumeroiden sekä lattarija skavyöyrytysten kautta aina irstaisiin blueseihin asti – eikä päällekkäisraitojakaan satu reitille kuin vain yhden uran verran. Jykevätekoiset vinyyliprässit soivat kiitettävällä tavalla myös DJ-käytössä – siis miltei tasaveroisen botnekkaina alkuperäisten vinyylisinkkujen rinnalla. Jo yksistään Belgian popcorn-scenen ”alullepanovuonna” 1969 aiheen tiimoilta tehtiin kymmeniä levytyksiä. 1963 ilmestyneellä ja itämaisiakin sävyjä viljelevällä bluestunnelmoinnilla Now I Lay Me Down To Sleep. Vastaavasti valkoisemmille kulmakunnille johdattelevat Rick Nelsonmaiseen tapaan teinipoppaileva Ray Rush vuoden 1962 Parkway-urallaan So What sekä laiskanpulskeaa rockabillytahtilajia v. James Brownin toimesta teemaa sivuttiin Mother Popcornin ohella mm. Mainittakoon lisäksi, että Gerald ”Jazzman” Shortin vuodesta 1998 lähtien pyörittämä yhtiö on kunnostautunut GERRY FRANCKEN. Blues News 6/2016 49 se 80-luvulla vajosi vuosiksi undergroundin syövereihin, jatkaen marginaalieloaan lähinnä uskollisimpien tosiharrastajien voimin. Patsie Slaterin murheen murtamaa mollivalitusta A Tear (1962), Dolly Lyonin strollaavaa r&b-tamppausta In The Palm Of Your Hand (1957) tai Timi Yuron studiorepertuaarin rivakimpiin aikaansaannoksiin lukeutuvaa What’s A Matter Babya (1962) selväsanaisemmin tuskin voisi levyn otsikkoa havainnollistaakaan. 1963 ilmeisen hyvässä vedossa ollut Anna King. Popcorn Heartbreak 1958–1964 (BBE BBE298CCD/CLP, 2-LP/CD) A (1) Hillard Street – River Love (2) Varetta Dillard – That’s Why I Cry (3) Damita Jo – I’ll Be There (4) Jesse James – Dreams Never Hurt Nobody (5) Patsie Slater – A Tear B (1) Kitty White with Hugo Peretti & His Orchestra – I’m Gonna Be A Fool Next Monday (2) The Gainors – Tell Him (3) The Sierras – I Should Have Loved You (4) Frank Minion with Howard Biggs & His Orchestra – How Much Land (Does A Man Need) (5) Dolly Lyon – In The Palm Of Your Hand C (1) Brook Benton – Kiddio (2) Tony Allen & The Champs – Night Owl (3) Cindy Devereaux – Sing On Baby (4) The Radiants feat. Popcorn-malliston dominanteinta antia taitavat kuitenkin olla dramaattiset naisäänet. Bluespiireissä paremmin What Have I Done -nimisenä Chess-sotaratsuna tunnettu You Got Me Crazy ilmestyi Lew Conettan nimissä Deccalla samaisena vuonna 1957 kuin Jimmy Rogersinkin ”käkilaulu”. Popcorn oldies -ilmiön musiikilliseen perintöön tutustumiseen on tätä nykyä tarjolla runsain mitoin laadukkaita antologiavaihtoehtoja. BBE-julkaisun sisällön koonnista on kantanut vastuun 80-luvulla Lontoon klubiskenessä maineensa luonut DJ-julkimo Jay Strongman
Norttisoul-kentän kanssa ottaa levyllä läheistä tuntumaa ennen kaikkea Sam Fletcherin Tollie-merkillä v. 1962, mutta USA:ssa samalla kappaleella ja lähes 1:1 identtisellä sovituksella oli jo pyrkinyt yhtä aikaa Hendricksin kanssa valkoisille markkinoille Billy ”Crash” Craddock. POPCORN-KLUBI w w w. 60-lukuisesta gogo-suonesta hakevat pistokohtaa jazzmestarikitaristi George Barnes agenttimaisella tremoloinstrumentaalillaan Spooky (Mercury, 1962) sekä viehkon akateemisesti kujerteleva Gloria Grey Warneryhtiölle v. Vahvaa dekkarihenkeä uhkuu myös hittilaulaja Dinah Shoren pykälää melodramaattisemmin sovitettu persoonallinen rakkaustarina Scene Of The Crime vuodelta 1958. 1957 Fever-tulkinnan sekä samoihin aikoihin levytetyn Dav Kippin strollerin Yea! My Baby Loves Me välillä. 1962 tekemällään grooverilla It’s A Sweet World. Yhtä kaikki, Popcorn-klubin parketilla tanssikansalle kelpasivat taatusti molemmat versiot, ilman kierrosnopeuden hidastustakin. jungle exotica -osaston kummajaispoppoo The Page Boys, swing-pohjalta Harlem Nocturnea versioiva JJ Jones, Mickey Bakerin sessioaisaparina pitkään työskennellyt baritonifonisti Haywood Henry sekä tenoristiässä Plas Johnson, jonka yhtyeen komennossa saa suunvuoron myös täydeksi tuntemattomuudeksi unohtunut mimmilaulaja Ki Ki Page kaiketi ainokaiselta, hollywoodilaisella A Side -merkillä 1959 julkaistulta sinkultaan lähtöisin olevalla mollijivella. ar ia lm ai no s. Lisää instrohekumaa taas viskovat kiukaalle mm. Parhaiten Tollie kai silti muistetaan eräänä ensimmäisistä jenkkipuulaakeista, jotka pääsivät julkaisemaan varhaista Beatles-materiaalia Atlantin tuolla puolen. 1960 sai aikoinaan jakaa suosionsa Ray Bryantin Madison Timen (Billboard pop #30 ja r&b #5) kanssa. Jotakin yhdenmukaisuutta on aistittavissa myös Earl Grantin hurmaavasti urkujen ja fonin groovesyleilyssä soljuvan v. Drifters-solisti Bobby Hendricks yhdistettäneen useimmiten soolohittiinsä Itchy Twitchy Feeling. julkaisemalla valtaosan tästä materiaalista myös uusintapainosvinyylisinkkuina. . 1964 ilmestynyt orkestraalinen I’d Think It Over. Runnovaa hidasta bluestanssiakin on nyt ehdolla popcorniksi – asialla Johnny Guitar Watson vuoden 1964 Highland-levytyksellään Wait A Minute Baby, jota kriittisempi musiikinharrastaja voisi moittia omiin nimiin härskisti kirjatuksi plagiaatiksi vanhasta negrospirituaalista Wade In The Water. Niin ikään perinteisempää jazzpohjaista bluesia edustavat kattauksella vähintäänkin obskuureiksi luokiteltavat taiteilijaneidot Lillian Vines, Linda Willoby ja Dimples Jackson. Tarinan kannalta huomionarvoista on, että myös tämä Vee-Jayn sisarmerkki omasi lonkerot Belgian mystisille äänilevymarkkinoille. Monia näkemyksiä on vuosien mittaan kuultu myös Mike Pedicinin hitiksi nostamasta aamiaisklassikosta Burnt Toast And Black Coffee, jonka alkuperäistulkitsija Shorty Long alias Emidio Vagnoni esittää kokoelmalla ikään kuin Hendricksin kiusaksi, likimain samoja I Want Thatin sointukulkuja tietoisesti tapaillen. Goofin mainos Blues news 210_148,5 mm.indd 1 5.12.2016 18:07:06. Silkaksi mod jazz -shuffleksi sen sijaan pistää Al Brown, jonka menestyslevy The Madison (Billboard pop #23) v. Vuoden 1960 työnäytettä I Want That coveroi Euroopassa onnistuneesti tempoa originaalista selvästi reipastanut Johnny Kidd v. Greytä ei tokikaan pidä sekoittaa samannimiseen, jo 40-luvun jälkipuolella menehtyneeseen Hollywood-tähdettäreen. Johdatuksen oikealle polulle suorittaa samantien Little Jimmy Rayn syntisen täydellinen mollistrolli, jolla laulaja uskaltautuu tallomaan tyylillisesti itsensä Little Willie Johnin askelmerkeille. Platan eksoottisimman makuelämyksen taitaa silti suoda Barbara Simpson Yma Sumac’maista korkeaoktaavista laulutapaa kosiskelevalla triolifoxillaan Waiting For My Baby Baby, mutta läheltä liippaavat myös Harvey Fuquan erikoisimpiin noveltytallenteisiin kuuluva, herran omaa käsialaa oleva lattaritanssiinkutsu Any Way You Wanta (1962) sekä jamaikalaispianisti ”Monty” Alexanderin vuoden 1961 skapuserrus vanhasta Summertimesta, jolla vaikuttaisi kuuluvan jopa kurtun vaikerrusta
Konsertin ensimmäinen setti koostuikin lähinnä Ina Forsmanin omaa nimeä kantavan kiekon materiaalista. No Room For Love jatkoi samassa hengessä pari pykälää rivakammalla tempolla. Toinen setti eteni coverkappaleiden parissa. Kappale esitettiin jälleen Donny Hathawaylta haiskahtavana tulkintana. Pretty Messed Up soi muscleshoalsmaisesti funkaten tempaisten yleisönkin mukaansa. Poleenin yleisö sai ansaitun encoren Ray Charles -klassikon I Believe To My Soul muodossa. Välispiikit sujuivat luonnekkaasti ja avoimesti omista kokemuksista kertoen. Robbie Hill soitti tyylikkäitä bluessooloja robertcraymäisellä soundilla. Kun koko kattaus kulki vielä Davide Florenon ansiokkaan miksausmyllyn läpi, oli lopputulos korvia hivelevän nautinnollista. Hän avaa suunsa ja alkaa laulaa. ar ia lm ai no s. Kaiken kaikkiaan konsertti oli erinomaisen miellyttävä kokemus. Laulaja Forsmanin suurena esikuvana ja innoittajana on toiminut Amy Winehouse, jonka ohjelmistosta poimittu Me And Mr. Lavalle astelee Ina Forsman – yksin. Inan astuttua lavalle blues jatkui duoversiona Nina Simonen kappaleesta I Want A Little Sugar In My Bowl. TT Tarkiainen w w w. Al Kooperin käsialaa oleva I LoveYou More Than You’ll Ever Know esitettiin Donny Hathawayn versiota mukaillen. Bessie Smithin Dyin’ By The Hour soi muhkean muhevana versiona. Iiro Kautto otti toisen setin aikana selkeän vetovastuun rytmiikasta vetäen mukaansa rumpali Rantasen. Tässä vaiheessa kävi selväksi, että basisti Iiro Kautto potki koko bändiä eteenpäin omilla kuvioillaan. Omakohtaiseen kokemukseen pohjautuivat parisuhteen karikoita läpikäyvä soulblues Don’t Hurt Me Now ja energisesti tyttöjen biletysiltaa muisteleva Devil May Dance Tonight. 26,50 € INA FORSMAN Pretty Messed Up Tour, Pieksämäki 30.10. . Before You Go Home kertoi herkän balladin muodossa ihmisen ikävästä toisen luo. Ina Forsmanin omaan tuotantoon palattiin parisuhdeasioihin paneutuneen, hempeään soulformaattiin puetun Now You Want Me Backin myötä. Muutamassa vuodessa ujon oloisesta koulutytöstä on kasvanut todellinen blueslady. Kulttuurikeskus Poleenin pääsalin valot himmenevät. Bändi toimi lievän alkukankeuden jälkeen hyvin. Aloitusnumeron jälkeen lavalle nousee Ina Forsmania säestävä bändi: Samuli Rautiainen (koskettimet), Robbie Hill (kitara), Iiro Kautto (basso) ja Jarkko Rantanen (rummut). Sibeliuskatu 28, Hamina A-oikeudet, K-18 La 13.5.2017 Wanha Työski Liput alk. Puhdasta blueslinjaa edusti shuffle Talk To Me, joka piti sisällään instrumenttisoolot ja bändiesittelyn. Tilan täyttää voimallisen tumma ja tunnepitoinen ääni. Inan ensimmäisen soololevyn avausraita Hanging Loose alkaa rap-aloituksen myötä soida mallikkaasti kulkevana soulblues-esityksenä. Inan esiintymiseen on tullut Tasha Taylorin ja Layla Zoen kanssa tehdyn Blues Caravan 2016 -kiertueen myötä aimoannos kokemusta ja itsevarmuutta. Ryhmän virtuoosi oli ehdottomasti etupäässä flyygeliä soittanut Samuli Rautiainen. Setin ainoa lainakappale oli Johnnie Taylorin hieno tunnelmapala, sinisilmäja southernsoulista vaikutteensa saanut It’s September. Goofin mainos Blues news 210_148,5 mm.indd 1 5.12.2016 18:07:06. James Brownin Cold Sweat kulki hyvin, yltämättä kuitenkaan aivan alkuperäisesityksen tasolle. Väliajan jälkeen aloitusvuoron sai flyygelin ääreen asettunut Samuli Rautiainen lennokkaalla pianobluesilla. Jones rullasi hienosti jazzahtavana shufflena
WBB on imenyt kansainvälisiltä bluesmarkkinoilta omat vaikutteensa. Viestit Buckleysissa piipahtaneilta kertoivat Wentus Blues Bandin tapaisesta sukseesta. Lokakuun lopulla juureva kokkolalaiskaravaani teki minikiertueen Ruotsiin ja Norjaan. Vieläpä Pohjanlahden itärannikolta. Tunnelma Oslon myöhäisillassa oli yhtä aikaa lämmin, kepeä ja pirteä. Vuosien varrella muun muassa Eddie Kirklandin, Louisiana Redin, Kim Wilsonin ja ex-Rollari Mick Taylorin kanssa soittanut WBB on keikkaillut kotimaan festareiden ja bluesklubien lisäksi jo lähes 20 maassa. Kertomuksiin on helppo luottaa, niin räjähtävää ja persoonallista Missourin kitaravelhon taiturointi oli jo taannoin Devon Allmanin vierellä RSB:n kahdella Tampereen keikalla. Ja osoitti olevansa jälleen kerran iskussa – jopa kovemmassa kuin koskaan. Keli oli kirpeä, mutta musiikillinen lämpöaalto pyyhkäisi lokakuun viimeisenä viikonloppuna Oslovuonon rantoja. Yksinkertaisesti WBB:llä on tänäänkin roppakaupalla painavaa sanottavaa. Samaa sähäkkyyttä oli Buckleysin sessiokin. WBB:n miehistössä soittivat kaikki kolme vuosikymmentä mukana olleet kitaristi Niko Riippa ja basisti Robban Hagnäs sekä jo pitkään bändiä palvelleet laulaja-lyömäsoittaja Juho Kinaret ja J. Ranskalaisvirtuoosin tajunnanvirrallekin oli toki ottajansa, mutta tunturimaan tyylikkäässä pääkaupungissa tarjolla oli maanläheisempääkin musisointia. Varsinkin uutuusalbumin raidat olivat genrelle tyypillisen vanhakantaisia, mutta myös tuoreen mehukkaita. lokakuuta hulppeassa Spektrum-hallissa musisoi elektronisen musiikin pioneeri Jean-Michel Jarre. Ennen Tukholmaa bändi käväisi vielä Trondheimissa. Bäkkärilläkin ennen iltakymmeneltä käynnistynyttä keikkaa rennosti jutustellut bändi teki Buckleyssa sen, minkä se parhaiten taitaa. Kim ”Hiding” Vikmanin lähdön jälkeen kitaroinnista kokonaisvastuun ottaneen Riipan kuusikielisessä oli juurevuutta ja skaalatietoisuutta, Hagnäsin bassottelussa tuttua tanakkuutta ja Kinaretin laulussa riittävästi räväkkyyttä. Tunnelma oli letkeä ja hikinen. Bändillä on kuitenkin riittävästi persoonallisuutta ja näkemystä. Kulttimaineessa oleva kokkolalaisbändi on ollut kuluvan vuoden tien päällä uuden ”Lucky Strike Mama” -albuminsa merkeissä Harpisti-kitaristi Tomi Leinon Suprovoxstudiossa äänitetty pitkäsoitto esittelee uudistuneen kokoonpanon ja on antanut jämerän startin juhlavuoteen. Viikkoa ”Pohjolan bluesräjähdyksen” jälkeen Buckleys pubiin osuneet saivat nauttia tuhtia amerikanherkkua. Kovalla höyryllä eteenpäin puskevalle Kokkolan bluesjunalle voikin ennustaa rutkasti lisää keikkakilometrejä. Rehdille rytinäryhmälle on aina paikkansa – niin kotimaassa kuin Suomen rajojen ulkopuolella. Vain originaaleja sisältävä, Peter Norrmanin kynästä rouheat kannet saanut ”Lucky Strike Mama” on puhdasverinen ja sielukas blues-levy. 150 kertaa vuodessa esiintyvä bändi kuulostaa yhä itseltään. 52 Blues News 6/2016 WBB:N BLUESJUNA HÖYRYSI OSLOON 30-vuotista uraansa juhliva Wentus Blues Band tarjoili kotimaista blues-herkkua norjalaisille Aurinko helli talveen valmistautuvaa Norjan pääkaupunkia lokakuun lopussa. Lilla Grensen -kadun Buckleys pubissa riitti tunnelmaa. Perjantaina 28. Vesa-Pekka Järvelä WENTUS BLUES BAND © Ju kk a Si lv as t. Kokoonpanoaan rajusti reivanneessa Royal Southern Brotherhoodissa kannuksiaan hankkinut ja monin pystein palkittu Mike Zito kurvasi Wheelbändeineen Norjaan. Viisikon täydensi Mikael Axelqvistin paikan rumpukioskilla ottanut Daniel Hjerppe. Soundit olivat intiimissä tilassa kohdallaan samoin kuin bändi ja setin biisivalinnatkin. Erityisen vetävästi kulkivat nimibiisin lisäksi muun muassa 5 Nights At Freddy’s, Saints & Sinners, Star In The Night ja Johari Window. Hjerppen patteristosta löytyi irtonaisuutta ja monissa liemissä keitetty Gröhn antoi Riipan sooloille napakkaa tulitukea. Kun Jarre lopetteli spektaakkeliaan, aivan Oslon ydinkeskustassa lavalle kiipesi 30-vuotista uraansa juhliva Wentus Blues Band. Vastaanotto Oslossa oli lämmin. Karjalaisen combostakin tuttu kosketinsoittaja Pekka Gröhn. Ilta Buckleyssa tarjosi mieleenpainuvan ja monipuolisen matkan bluesin ytimeen. Live-tilanteet loistavasti hallitseva bändi tarjoili väkevän ja intensiivisen show'n. Mukaan mahtui sekä vanhaa että uutta. Oslo oli vastikään uuden ”Make Blues Not War” -albuminsa myötä tien päälle lähteneen Ziton ensimmäinen etappi Euroopassa
Seuraavaksi tuli Born In The Delta toinen käsi koskettimilla ja toinen akustisella huuliharpulla. Harri Haka Johnny Drummerin ensimmäinen Suomen keikka tapahtui Kotkassa hienoissa puitteissa perinteikkäällä Klubilla, jossa ei kovin usein ole bluesia nähty ja kuultu. Tällaisia Suomessa ennen näkemättömiä ja näin laadukkaita artisteja toivoisi tänne useamminkin. Mutta aikajanassa taaksepäin, kun monet kysyivät ja kysyvät ehkä tätä lukiessaan, että mikähän mies tämä Drummer on: Johnny syntyi vuonna 1938 Alligatorissa, Mississippissä ja muutti 1959 Chicagoon, missä hän asuu ja vaikuttaa edelleen. Muusikon ura alkoi rumpalina ja laajeni sittemmin kosketinsoittimiin ja huuliharppuun. Mutta kaikista parasta läpi keikan oli laulu. Karin johdolla aloitettiin setti maukkailla huuliharppuja lauluosuuksilla. Sain lyhyen tilaisuuden jututtaa Johnnya keikan jälkeen. Johnnyn lauluääni on aika lähellä Southern soulia, mikä ei tietenkään vähennä tyylipisteitä. Lopulta Earwig-levymerkki huomasi, että tässä on loistava laulaja ja on julkaissut neljä hienoa albumillista Johnnyn tuotantoa. Olin mukana Acesyhtyeessä 70-luvun puolivälissä. © Pi rjo Sa lm in en © Pi rjo Sa lm in en JOHNNY DRUMMER HIGHWAY. Encorena tullut Let The Good Times Roll oli vielä kermaa kakun päälle. Kaiken kaikkiaan Johnny Drummer osoittautui taitavaksi bluesmuusikoksi ja fiksuksi herrasmieheksi. Lokakuisena iltana sali alkoi kuitenkin täyttyä kiinnostuneista kuuntelijoista hyvissä ajoin ennen keikan alkua. Kotkassa Drummerin taustoittajana oli kotimainen Highway-yhtye keulahahmonaan Kari ”Good Rockin’” Kempas. Kitaristi Jonne Kulluvaara osoitti heti soittotaidoillaan, että näissä liemissä on tultu ennenkin keitetyksi. Huuliharpun oppi-isäni oli Junior Wells, joka opetti kädestä pitäen, miten instrumenttia soitetaan. Loppua kohden kuultu Rockin’ In The Jukejoint meni jamimeiningillä ja summasi hienosti illan tunnelmia. Yksi urani huippuhetkistä on ollut Chicago Hall Of Fame -palkinto”. Sitä ei voi silti yli viidenkymmenen asumisvuoden historiasta huolimatta luonnehtia Chicagobluesiksi. Kommentit eivät yllättäneet: ”Upeaa olla Suomessa, rakastin keikan joka minuuttia.” Ja sitten uran vaiheista: ”Ensimmäiset levytykset tein vuonna 1962, mutta niitä ei enää mistään löydy. Blues News 6/2016 53 JOHNNY DRUMMER & HIGHWAY Kotka, Ravintola Kotkan Klubi 6.10.2016 Yleisöä ihastutti kymmenminuuttinen Shake A Hand, jossa Kempas ja Drummer duetoivat huuliharpisteina. Lavalle saavuttuaan Johnny aloitti kosketinsoittimissa jazzahtavalla bluesilla, jota täydensi mukavasti Highwayn fonisti Heikki Keskinen
Laulaja-huuliharpisti Hessu Heinosen johtaman susilauman esittämästä 14 kappaleesta reilu kolmannes oli Howlin’ Wolfin tunnetuksi tekemiä, lähtien munamikin läpi puhalletusta perussykkeisestä Smokestack Lightning -kappaleesta vauhdikkaaseen Howlin’ For My Darlin’ -klassikkoon. Rytmiryhmä oli vankkumaton. Muina sävelminä kuultiin mm. 54 Blues News 6/2016 BLUES LIVE! 2016 Jyväskylä 7.–8.10.2016 Walker -yllätys Party Girl. Napakka rumpali jatkoi väsymättömään tyyliinsä, pianisti tarjoili jazzia, kitaristi Riippa vetäisi jäntevän soolon. Taas on hyvä olo sielussa pitkäksi aikaa. Kitaravolyymi tuntui aluksi kovalta, mutta I’m Gonna Love You osoittautui kepeäksi Texas-shuffleksi, jossa pääosaa näytteli ohutkielinen T-Bone -tyylinen soolo. Erikoisen ’Olavi Virta meets Tom Waits’ -linjalla toteutetun hitaan Psychorymistelyn perään tuli tarttuva soulhuipennus Rainbow, joka omistettiin edesmenneelle soittokaverille Eddie Kirklandille. Heti perään muhkea mestari veti makoisan korkealta lauletun ja modulaatioin koristellun soul-kappaleen, jossa saatiin esimakua ilmeisestä lauluesikuvasta Sam Cookesta. Muistakaa suosia elävää bluesia, johan sen sanoo festarin nimikin: Blues Live! Erkki Sironen Tänä syksynä Blues Live! -pääkonsertti-illan (la 8.10.) tarjonta oli tiiviin monipuolinen: suomalainen Wolf Pack, eurooppalais-karibialainen Black Kat & Kittens ja suomalais-yhdysvaltalainen kokoonpano Wentus Blues Band & Eugene ”Hideaway” Bridges. Loppupuolella herkisteltiin makealla soulilla ja hitaalla mollibluesilla sekä rymisteltiin reippaan Louisiana boogien, isän (Hideaway Slim) muistoksi Jump This Joint ja Jimmy Reed -räntän välimaastossa. Kaiken kaikkiaan täysosuma tämä Blues Liven pääkonsertissa useimmin vierailleen artistin ottaminen mukaan. Illan pisin, reilusti yli keskimääräisen 6 minuutin, oli nopea funk I’m A Bluesman unisonoineen. Hessun oma sävellys ja sanoitus postinjakamisesta kuultiin melko tarkkaan puolivälissä. Putinille omistetun poliittisen stop-time bluesin sanat jäivät minulle epäselviksi, mutta seurannut napakka Lucky Strike Woman palautti tilanteen selväksi jykevine Hammond-urkusooloineen. Jo aloitus vakuutti: Stop Breaking Down oli hyvin laulettu svengaava shuffle pianosooloineen ja stemmalauluineen. rokkaava Shame, Shame, Shame, synkkä ja slidella kruunattu You Gotta Move, Jimmy McCrackllinin Think! iskevän tarttuvana funkkina, herkkä ja lyyrinen Death Don’t Have No Mercy In This Land Hessun latautuneen ja samalla rennon laulun huipentamana. Muutama vähemmän tunnettu R&B-klassikko kuultiin keikan loppupuolella, harvinaisimmasta päästä T-Bone © Ti m o Su ut ar in en © Ti m o Su ut ar in en EUGENE ”HIDEAWAY” BRIDGES WOLF PACK. Rytmiryhmä (lähinnä Nykänen & Kahila) piti homman kasassa erilaisine vetoineen – Nykäsen soitinarsenaali oli kaikista laajin. Runsain sinisävelin höystetty The Real Hero oli uskottava työväelle omistettu talking blues. Tästä osuudesta jäi erittäin hyvä sointi korviin Jo neljättä kertaa Blues Livessä vieraillut louisianalais-teksasilainen Eugene Bridges oli saanut tällä kertaa säestäjäkseen hyvin tiiviiseen yhteissoittoon kolmen vuosikymmenen kuluessa hioutuneen Pohjanmaan ylpeyden, Wentus Blues Bandin: laulaja Juho Kinaret, basisti Robban Hagnäs, rumpali Daniel Hjerppe, kosketinsoittaja Pekka Gröhn sekä kitaristi Niko Riippa. Pianosoolo oli sielukas, kitarasoolo lennokas ja yhteislaulu herkistävä. Ei se mitään, sielukas lauluääni ja sormiplektroin soitettu soolokitara kuulosti mainiolta. Aluksi kuultiin puoli tusinaa Wentuksen esittämää kappaletta ennen maestron astumista lavalle. Maestron osuuden puolivälissä saatiin kuulla koko illan komein esitys, toivekappale A Change Is Gonna Come. Tunnelma vaihtui hetimiten, kun funkahtava molliblues Givin’ Up On Love alkoi soida. Monipuolisuuden todistukseksi saatiin kuuluville vielä uutuuslevyn rockabillykeinuntainen keikka-autosta kertova Mean Green Machine Yleisö oli jo täysin kuumana vähän vaille kello 1, kun Eugene tuli lavalle – Juho Kinaret siirtyi syrjään. Jälleen vaihdettiin tyyliä, tällä kertaa korkealta laulettuun Louisianan rock’n’rolliin Hold On A Little Bit Longer. Monissa näistäkin Wolfin kappaleista soolosoittimena dominoi Eljas Kahilan taipuisa sello Hessu Heinosen jykevän huuliharputtelun ja Tuomas Räisäsen lyhytsanaisen kitaroinnin ohessa. Koko herkun viimeisteli rumpusoolo, oikeata bluesin ilotulitusta. Kontrasti oli valtava, kun seuraavaksi soitettiin Jimmy Reed -vaikutteinen rouhea shuffle. Katsastan ensiksi mainitun ja viimeisen vähän yli tunnin ja noin kahden tunnin soitteet. 300 Pounds Of Joy sisälsi rumbaa, Down In The Bottom oli kallellaan rockabillyyn, Spoonful oli puolestaan riisuttu versio, jossa Ossi Nykäsen maracasja shake-soittimet olivat aivan paikallaan
Minua tuollainen muutos ei haitannut eikä häirinnyt, koska yleensä jo yhden monituntisen konsertoinnin anti on itselleni pitkäksi aikaa riittävä live-kokemus, mutta tiedän muunkinlaisia mieltymyksiä olevan. Vaikka tällä ammattisoittajistolla voisi kuvitella olleen vuosien varrella keikkoja tympääntymiseen saakka, ei minkäänlaista leipääntymistä ollut havaittavissa. Jump’n Blues saikin sitten tanssijalat liikkeelle. Bändi juhlisti samalla tuoreen levynsä ”The Blues Come Around” ilmestymistä. Lahti Blues & Roots 2016 oli jälleen kerran mitä mainioin tapahtuma, jolla luulisi olevan mainosarvoa jo itse kaupungillekin. Sääli (vai onneksi) perinteiset jatkot jäivät tällä kertaa kokematta. Tänä vuonna Blues Live! oli kutistunut vain kaksipäiväiseksi festivaaliksi, kun monena aikaisempana kertana Jyväskylässä oli ollut tarjolla bluesia ja sen sukuisia soundeja vähintään viitenä peräkkäisenä iltana. Keikalla ryhmä yhdisteli sujuvasti eri vanhan ajan tyylejä deltabluesista countryyn ja jazziin. Mukanaan hänellä olivat harpistina ja rumpalina toimiva Adam Sikora ja kitaristi Nicholas Morrison. Vaikea sanoa, miksi väkeä ei ollut enempää, mutta esiintyjien vika se ei ainakaan voinut olla. Mikäli arvostatte tämän kaltaisia tilaisuuksia, tulkaa paikalle edes näyttämään, ettei sitä ole järjestetty turhan takia! Honey Aaltonen © Ti m o Su ut ar in en BLACK CAT & KITTENS. Sinällään Lorrainen ja hänen kumppaniensa tarkkaileminen oli aivan mukava kokemus, vaikka välillä enin mielenkiinto tahtoikin kohdistua mieluummin taitaviin soitto-osuuksiin kuin pääartistin lauluun. Vaikka aamukaljat Lahdessa jäivät nauttimatta, taisin silti olla seuraavana päivänä hieman pirteämpi. Burnside -tyyppistä hypnoottista ja ekstaattista Mississippin ylänköjen bluesia, mutta myös muunlaista musisointia oli esillä runsain määrin. Lahden Rytmin ystävät RY, eli tuttavallisemmin RyRy järjesti jälleen lokakuun alussa jokasyksyisen Lahti Blues & Roots -sisätilafestivaalin. Saarijärven Myllyblues, minkä järjestämisessä itse olen ollut mukana, meni tänä vuonna taloudellisesti niin heikosti, että pikaista jatkoa tuskin on odotettavissa. Kaikkein eniten he tulkitsivat R.L. Toivottavasti yleisön niukkuus ei lopeta festivaalia. Nimensä mukaisesti bändi soitti 40ja 50-lukujen rhythm and bluesia, jota usein myös jump-bluesiksi kutsutaan. Sääli, sillä kuulijat näyttivät viihtyvän. Ohjelmisto koostui pitkälti tutuista klassikoista, jotka saattavat jonkun alan pitkäaikaisen harrastajan mielestä kuulostaa liiankin tutuilta. Internetin avulla sain selville, että hänen oikea nimensä on Dvora Davis ja että hän on nykyisin Saksan Berliinissä asuva ja taustaltaan jamaikalaisintialainen Britannian kansalainen. Lahden suurmies (hetkinen, kaikilla festivaalin esiintyjillähän oli lahtelaistausta) ja Lahti Blues & Rootsin virallisena suojelijana vuosikausia toiminut Pepe oli joutunut yhtyeen nimen mukaisesti jälleen ottamaan huuliharpun kauniiseen käteen, mikä tuntui ilahduttavan useampaakin kuulijaa. Lienevätkö valittajat samoja tyyppejä, jotka ihmettelevät, mihin kaikki levykaupat ovat kadonneet. Se vähä, mitä olen tähän mennessä onnistunut levyä kuulemaan, lupaa vieläkin monipuolisempaa musiikkia. Mukana oli uudelleen koottu H.A.R.P.-yhtye, joka oli Ahlqvistin kaupallisesti menestyksekkäin bändi aikoinaan. Vesa Walamies LAHTI BLUES & ROOTS Sokos Hotel Lahden Seurahuone 1.10. Veikkaanpa, että valtaosalle yleisöstä ne olivat jotain uutta ja eksoottista – tai vähintään nostalgista glamouria. Ja, kulunutta slogania lainatakseni, artisti maksaa! Lahti Blues & Roots vedettiin läpi tuttuun tapaan kotimaisin voimin. Tietenkin bluesin harrastajien keski-ikä jatkaa nousuaan ja laiskistumistaan, eikä nuorisoa helposti tule tilalle. Seuraavassa lauseessa jo muistelevatkin, kuinka netistä saa niin kätevästi ja halvalla tilattua – tai peräti imuroida ilmaiseksi ”ne kaikki vuoden parhaat” levyt. Usein vain tuntuu siltä, että yleisöä ja soittajia on vaikea saada koottua samalle paikalle. Konsertin aloitti suomi-bluesin todellinen pioneeri Baby Boy Varhama ”uuden” The Okie Boys -yhtyeensä kanssa. Bluesin ”syyslukukausi” voitiin julistaa avatuksi, vaikka loppukesän tunnelmissa vielä oltiinkin. Jos kerran on maailmanluokan harpisti, miksi pitää kynttilää vakan alla. Kun lisäksi useimmilla bluesin esittäjillä työtilaisuudet ovat tiukassa, on hienoa, että RyRy omalta osaltaan pyrkii ahdinkoa helpottamaan. Sen kärkihahmo on taiteilijanimeä Lorraine Lowe käyttävä eläväinen musta laulajatar. Pohjana on perinteinen down home -blues, mutta mihinkään valmiiksi pureskeltuun lopputulokseen ei sorruta. Kolmikon ohjelmisto oli omintakeinen sekoitus folkia, bluesia, gospelia ja maailmanmusiikkia. Joitakin ns. Illan pääesiintyjäksi oli kiinnitetty 60-vuotista elämäänsä juhlistanut Pepe Ahlqvist. Seuraavana iltana kuuntelijoita ja katselijoita oli paikalla silmävaraisen arvion mukaan sentään reilusti enemmän, mutta heistäkin aika monet vaikuttivat olevan järjestäjäkunnan edustajia tai muita vapaalippulaisia Lauantai-illan toinen yhtye oli kolmijäseninen Black Kat And Kittens. Mutta kuluneita tai ei, mikään ei vähennä kappaleiden tenhoa. Epäilemättä julkaisu on yksi vuoden parhaista muutenkin kuin vain ”kotimaiset-sarjassa”. sikäläisen Popparin lavalla esittäytyivät pääkaupunkiseutua edustava Lena & The Slide Brothers ja pohjalainen Lumberjacks. Verottavatko kesän tapahtumat yleisöä vai onko tapahtumia ylipäänsä liian tiuhaan. Toivottavasti kävijämäärä oli taloudellisesti riittävä, sillä tämänlaisia sympaattisia tapahtumia ei meillä olisi varaa menettää. Tapahtumapaikaksi oli valikoitunut onnistuneesti Sokos hotellin ylläpitämä maineikas Lahden seurahuone. Suomalaisten muusikoiden taso on sen verran kova, että aina sillä yksi festivaali onnistuu. Aina kuitenkin kuulee valitettavan, että miksei kunnon musiikkia enää kuule elävänä. Vaikka kysymyksessä olivat varsin osaavat ja ammattitaitoiset roots-yhtyeet, maksanutta yleisöä oli niitä seurailemassa vain hieman yli sadan henkilön verran. Ehkäpä muusikot pääsivät pitkästä aikaa toteuttamaan itseään, sen verran hauskaa heillä näytti olevan. Niin järjestelyt kuin palvelukin toimivat hienosti. Pariskunta Timo ja Satu Kakko saavat tutumpiinkin kappaleisiin puhallettua uutta ilmettä. Juhlakansaa oli saapunut paikalle mukavasti, mutta ei niin paljon kuin olisi odottanut. Itsestä joskus tuntuu, mikäli se nyt ketään kiinnostaa, että olen jossain vaiheessa saanut alkoholin lisäksi yliannostuksen ”jumppia”, mutta sitä kuullessa se tempaa mukaansa. Erikoisen nimen omaava Elke Q Stomp on myös musiikillisesti erikoinen. Timo Kakko tuli tunnetuksi jo 70-luvun lopulla Chicago Overcoatin toisena kitaristina, mutta on vuosien varrella löytänyt uusia vaikutteita soittoonsa. Perjantaina, 7.10. suuren maailman tähtiä kaipaavia se on saattanut ärsyttää, mutta täkäläisiä muusikoita se varmasti miellyttää. Blues News 6/2016 55 Joistakin syistä pienehköt ja keskisuuret blues-tapahtumat eivät ole viime aikoina menestyneet erityisen hyvin. Vaimonsa Satu on kuitenkin duon varsinainen keulakuva laulajana ja erilaisten lyömäsoitinten taitajana. Siellä kun on nähty maineikkaitakin taiteilijoita konttaamassa juomakoreja kohti. Mukana olivat vanhat tutut, kitaristi Jarmo Nikku, kosketinsoittaja Timo Pratskin, basisti Harri Rantanen ja rumpali Timo Ala-Kojola. Varhaman taustalla häärivät kielisoitintaitaja Tommi Lievemaa (kitara ja mandoliini), Antti Akkanen (kontrabasso) ja Lari Hermanni Lius (rummut). Vuoden 2015 Blues Live! -tilaisuuksissa oli siinä määrin vähän väkeä, että sen taustavoimat ovat paikkailleet tappiota erilaisilla tavoilla kuten tukikonserteilla ja jopa vanhainkodeissa pidetyillä esiintymisillä. Elke Q Stompille olisi varmasti kysyntää maailman markkinoilla, mutta pelkään, että täällä eppunormaalien maassa yleisö voi olla rajallinen. Yöpymisen sijaan otin vastaan autokyydin kotiin. Erityisesti tenorisaksofonisti Martti Peippo osoitti jälleen kerran olevansa mies paikallaan, sillä tämänkaltaisessa musiikissa fonin rooli on olennainen
Solisteissa yhtye on luottanut lähes alusta alkaen naisenergiaan, Deitra Farrin, Zora Youngin, Katherine Davisin ja nykyisen Inetta Visorin voimin. Sanan mahti on tälle ammattipsykologille tärkeä asia ja siitä eräänä mallina esimerkillinen 50-luvun Chicago-blues Flowers On My Tombstone. Brand New Cadillac ei ole se Renegadesin kierrättämä Vince Taylor -klassikko vaan ihka uusi biisi. Yhtyeen salaisuus loistavien muusikoiden lisäksi on ehdottomasti ollut sen kyky muuntautua sekä esittää aitoa, perinteistä 50-luvun Chicagoa sekoituksena tämän levyn tapaan hiukan funkya, jazzia ja boogia mutta 2000-luvun soundein. Heti avauksen Sweet Girl vetää hyvällä groovellaan pojot himaan ja tahti vain paranee nasevasti uptempoilevalla You Won’t Do Right’illa. Levyn päättää kivan hilpeästi näin talviseen Suomeenkin sopivasti instrumentaali Hey Pipo! Tähän levyyn istuu sanonta ”hieno groove”, joten kuuntele ja nauti! Jari Kolari MIKE WHEELER BAND Turn Up!! (Delmark DE 845) Blues-sceneen 80-luvulla noussut Mike Wheeler on mainio modernimman koulukunnan blueskitaristi. Omalla kohdallani näin on käynyt naislaulajien suhteen, joista en aikaisemmin ole ollut kovinkaan ”blues”innostunut. Levyllä on 16 kappaletta, joista kolme on kitaristi Dotsonin tekemiä, kaksi lainaa (Don’t Mess Up A Good Thing sekä Smooth Operator) ja loput taitavan kynänikkari Lacocquen sävellyksiä. Soittajistona hänellä on ollut käytössään kaikkiaan parikymmenhenkinen. Mikke Nöjd NICK WATERHOUSE Never Twice (Innovative Leisure IL2037, LP/CD) Kalifornian kasvatti Nick Waterhouse ei ole syyttä haalinut superlatiivivoittoista palautetta kuluvan vuosikymmenen tekosistaan. Aikansa kun asiaa toistetaan niin se saattaa alkaa tuntua jo hyvältä. saman henkiset taiturit Hovard Levy ja Carlos del Junco leikittelevät laajemmin eri tyylisuunnilla. Näistä päätöksen maailmanparannusblues Sad State Of The World on balladointi, jossa varsinkin loppusoolossa kitara lähtee kunnon lentoon. Tämä on miehen kolmas albumi ja toinen Delmark-logon alla. Kitaristi Joe McDonald oli eräänä elokuun iltana 1991 keikalla yhdessä rumpali Robert Covingtonin ja basisti Bob Strogerin kanssa pohjoisessa Chicagossa, nyt jo suljetussa Cafe Lurassa kutsuen paikalla olleen Pierre Lacocquen mukaan lavalle. Waterhouse jatkaa niin ikään levynsä tuottajana. Aasian markkinoilla. Yksi kiekon täysosumista on edelleen funkahtava Living My Dream, jonka tiukka syke on suorastaan hengästyttävä. Koska yhtyeen keulakuva on harpisti niin harppua kuullaan kiitettävän paljon, Rosalie tästä yhtenä esimerkkinä ja toisena Music Is My Life. Aivan perinteikkäitä blues-numeroita löytyy kaksi. Jyräävä Hendrix-henkinen funk-rytinä lukeutuu levyn harvoihin huteihin. Oikeastaan ryhmän yhteistyönä tekemä, yön myöhäisten tuntien tunnelmissa viihtyvä Nothing Last Forever on blues sekin. Miksi olisikaan – yhtiön jakeluverkot kun toimivat tätä nykyä kiitettävästi myös Euroopan sekä mm. Lisäplussaa kahdesta puhaltajasta, jotka vierailevat äänitteellä. Kumma on, jos näin vahva meno ei bluesin ystäville kelpaa. Suurin syy tai paremminkin ansio siihen on mielestäni juuri bändinjohtaja-harpisti Pierre Lacocquen kyky ja tyyli käyttää instrumenttiaan hyvin uudistuneesti mutta bluesmaisesti, kun taas esim. Kitaristi Michael Dotsonin lisäksi yhtyeessä soittavat mm. Nyt 25 vuotta myöhemmin ja tämän hienon uusimman levyn myötä ryhmä on jälleen kerran todistanut kuuluvansa blueskategoriassa parhaimpien joukkoon. Levyllä on suoritettu koko lailla tasajako funk-bluesin ja nykyaikaisen, soulimpia vaikutteita vierastamattoman bluesin kesken. Tällä levyllä Inetta Visor on kuitenkin aivan ok! Mimmi näyttää kykynsä jo aloituskappaleella ja pistää seuraavalla, keinuvarytmisellä levyn nimiraidalla Cab Driving Man vielä astetta paremmaksi hurmaannuttavan Pierren kromaattisen harpun tukemana. 30-vuotias soitannollinen, vokalistinen ja tuotannollinen luonnonlahjakkuus ei ole antautunut muiden ohjailtavaksi vaan on vienyt vanhaan souliin pohjaavaa, hitusen salamyhkäisiinkin puitteisiin verhoiltua visiotaan ihailtavan naturellilla tavalla eteenpäin sekä yksittäisartistina että suojattiyhtyeensä The Allah-Lasin kanssa. pianisti Chris Cameron, fonisti Sax Gordon sekä monessa mukana ollut rumpali Kenny Smith, unohtamatta yhdellä kappaleella vierailevaa kitaristi Steve Freundia. Modernit, vähän soulaavat bluesit ovat silti se, mistä kasvaa levylle selkäranka. Tuloksena oli Mississippi Heat. Mainitsin jo levyn funk-blues -ulottuvuuden ja tiukkaan marinoitu Yeah! elää ja hengittää korkealla sykkeellä, vaikka biisin nimi kummallinen onkin. A Blind Man Can See on hidas, vahvalla fiiliksellä ladattu komea blues. Life Is Too Short mallintaa John Lee Williamsin aikakautta, tässä ovat mukana myös tyyliin sopivasti pianisti Cameron sekä rumpali Kenny Smith. Laulaja-kitaristin jotakuinkin kaikki aikaisemmat soolojulkaisut, reilu kourallinen vinyylisinkkuja sekä albumit ”Time’s All Gone” (2012) ja ”Holly” (2014) ovat ilmestyneet losangelesilaisella Innovative Leisure -indiemerkillä, eikä konseptia ole nähty tarpeelliseksi muuttaa tällä uusimmallakaan projektilla. Askelmerkit sen sijaan osuvat paljon napakammin asteikolle rankalla funkituksella I Can’t Do That. Little Miltonin bravuuri That’s What Love Will Make You Do on sulautettu linjakkaasti funkiksi ja hurja bassosoolo on nannaa. Mississippi Heatia voidaan tituleerata Muddyn, Canned Heatin tai Mayallin tavoin bluesin korkeakouluksi, sillä yhtyeen kautta on kulkenut aika joukko huippubluusikoita kuten mm. Varsin napakkaa on toiminta myöskin rytmikkäällä I’m Hookedilla. Keikka meni hyvin, kuulijatkin tykkäsivät ja miehillä synkkasi heti sen verran hienosti, että he päättivät perustaa yhtyeen. Samaan koppaan sijoittuvat myöskin näppärä medium Talking To My Self, jolla loistaa kivat koskettimet, sekä yksinkertaisesti vahvaksi esitykseksi nouseva rytmikäs Turn Up!!. Levyn nautinnollisimpiin esitykseen kuuluu Luck Of The Draw ja siihen on montakin laadukasta syytä: Mukavatempoinen kappale, jossa Inetta tunnelmoi laulullaan ja yhteissoitto on top! Vierailevalta Freundilta syvälle sieluun satavat nuotit ovat sinistä hurmosta ja kyyneleet siihen vielä lisää Lacocque harpullaan. kitaristit Lurrie Bell, John Primer, Carl Weathersby, James Weeler ja Billy Flynn, pianisti Barrelhouse Chuck sekä basistit Bob Stroger ja Calvin Jones osoittavat. 56 Blues News 6/2016 LEVY TUTKAILUT MISSISSIPPI HEAT Cab Driving Man (Delmark DE 848) Kerrataan lyhyesti yhtyeen historiaa, vaikka se lienee lehtemme lukijoille ainakin pääpirteittäin tuttua. Nelijäseninen pikkupumppu tekee tiukkaa duunia ja solistin ohella nousee vahvaan rooliin kosketinsoittaja Brian James, kompin levätessä Larry Williamsin (basso) ja Cleo Colen (rummut) harteilla
Rumpali Anton Fig on tasaisen varma suorittaja, eikä hänestä moitittavaa löydy. Kaikille nuorille ja lupaaville blueskitaristeille DVD/Bluray tarjoaa huomattavasti enemmän, ja itsekin viihdyn DVD:n parissa ja cd:t ovat päätyneet autoon. Taustabändi on tiukassa vedossa, etenkin basisti Michael Rhode sekä kosketinsoittaja Reese Wynans. Tom Waitsin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt multi-instrumentalisti Ralph Carney sekä nykyhetken trad.-soulkentän sensaationimi Leon Bridges, joka on myös kirjoittanut duettokappaleensa, r&b-lauluyhtyehengessä rasvaisesti grillaavan Katchin. Se pitää sisällään muutaman minuutin mittaisen haastattelun Bonamassan vanhempien kanssa, Riding With The Kings -musiikkivideon, viitisen minuuttia Kevin Shirleyn kännykällään taltioimaa hömppää sekä nipun stillkuvia. Levyn kevyempää antia, jota tarjotaan kuin hengähdystaukoina rankemman väännön välissä voisi kutsua hieman popahtavaksi r&b:ksi, tätä toimintaa valottaa mm. Ne on valittu Freddien lauletusta tuotannosta ja kitaroina Bonamassa käyttää tietenkin Gibson Les Paulsekä ES-335-malleja. DVD-versiosta Albertin osuus on poistettu. Pete Hoppula COREY DENNISON BAND Corey Dennison Band (Delmark DE 844) Toivottavasti BN:n lukijoista löytyy yhä sähköistetyn blues-kitaran ystäviä ja nimenomaan sähköistetyn. Mikke Nöjd JOE BONAMASSA Live At Greek Theatre (Provogue PRD 7507 2, 2-CD/2-DVD) Eipä ollut kunnolla ehtinyt painomuste kuivua edellisestä Joe Bonamassa -arviosta, kun jo uutta levyä oli tarjolla. 60-luvun alkuvuosien yökerho-gogosumuun täydellä painollaan heittäytyvät urkupaahtoiset numerot määräävät kupletin juonen. Mahalia Barnesin johtama taustakuoro antaa bändille ne tarvittavat lisämausteet. DVD:n kakkoslevy on periaatteessa aivan turha, jonka pariin tuskin tulee palattua arvioinnin jälkeen. Tämä on myös jatkoa legendaaristen konserttipaikkojen sarjaan, joissa Bonamassalla on ollut tapana livejulkaisuja taltioida. Encoreina kuulemme kappaleet Hideaway, Born Under A Bad Sign, The Thrill Is Gone sekä lopputekstien aikana kappaleen Riding With The Kings. Levy on saatavana niin kuvallisessa muodossa kuin pelkällä äänellä varustettuna, ja vanhan liiton miehiä silmällä pitäen myös massiivisena neljän levyn vinyylijulkaisuna. Tietenkään tämä tallenne ei ole vain yhden miehen työn tulos. Parhaimmat kappaleet ovat Sittin’ On A Boat Dock sekä veret seisauttavan hurja Goin’ Down. Corey sitoo soitossaan monta langanpäätä yhteen, mies niputtaa Albert Collins -soundia Son Seals -fiilinkiin ja laulajana hän muistuttaa paikoin kovasti Big Joe Louisia. Kappaleen Bonamassa soittaa Albert Kingin Flying V -kitaralla, Lucille Ballin mukaan nimetyllä Lucyllä. Ponnisteluun kohti blues-nirvanaa antaa tukea mm. Ensimmäiset kuusi kappaletta ovat Freddie Kingin ohjelmistosta. Kappale on sellainen energialataus, pyörremyrsky vesilasissa, jollaista en muista tällä presidenttikaudella kuulleeni. Miltei jokaisella raidalla kuullaan lisäksi vierailevia ns. Jälkimmäinen heittää useammankin maukkaan soolon, mutta kakkoskitaraa soittavan Kirk Fletcherin osuus jää vaisuksi ja hänelle olisi saanut (lue: pitänyt) antaa enemmänkin tilaa. Cd-levyillä musiikkia on laitettu levyille 11 kappaletta kummallekin. Hitaan bluesin lumovoimaa voi imeä itseensä mielin määrin tiukalta Tugboat Bluesilta tai vanhakoulukuntaiselta A Fool’s Goodbyeltä. Bonamassa bändeineen hyppää mukaan heti toisessa säkeistössä. Levyn funky-pala Aw Snap! liikkuu Albert Collinsin värittämässä maastossa, juuri tällaista jäätävän-polttavaa talkin’ bluesia tapasi Albert-vainaa levyttää. tapaamisesta B.B. Kitara on lainattu Steven Seagalilta, joka perimätietojen mukaan omistaa kaikki kolme Albert Kingin Lucy-kitaraa. Pariin kertaan Bonamassa intoutuu mielestäni liikaa unohtaen mitä on tekemässä, mutta pääasiallisesti hän pysyy kuitenkin ruodussa ja hoitaa homman hyvin. Kun vaihdamme ohjelmistoa Albert Kingiin ja I’ll Play The Blues For You alkaa soida, niin cd-versiossa hämmästys on suuri, kun äänessä onkin Albert itse. Loput kappaleet Bonamassa soittaa omalla Flying V -kitarallaan, paitsi Oh Pretty Womanin ajaksi kitara vaihtuu Gibson Exploreriksi. Vuonna 1975 syntynyt Corey Dennison on viettänyt pitkän rupeaman Carl Weathersbyn luottokitaristina, mutta nyt on alla oma piinkova ryhmä ja debyytti arvostetulla Delmark-merkillä. avauksen jänteväkomppinen Getcha’ Pull, joka soi modernein ottein eikä vierasta soulvaikutteitakaan. Tähän aikaan vuodesta on jo Vuoden parhaat -kategoriaan kovastikin tunkua. Strange Things Happenin’ kulkee laukkakompilla, mutta on silti selkeä blues. King -osuudessa on Bonamassalla käytössään parikin Gibson ES-335 -kitaraa, mutta päätöskappale Hummingbird soitetaan jostain kumman syystä Stratocasteriila. Kitaraa kuullaan levyllä paljon, soitto on kuitenkin niin elävää ja moni-ilmeistä, että tylsästä kelaamisesta ei ole tietoakaan. Blues News 6/2016 57 arsenaali puhaltajia, urkureita ja taustalaulajia. intensiteetin mies pystyy soolokitaraansa lataamaan. Päätöksen tänttäränttäily Good Enough edustaa kieli poskella -osastoa ja varsinkin raidan mullikuoro vakuuttaa. Kunniaa kuuluu antaa myös taustapumpulle: Gerry Hundt (kitara ja urut), Nik Skilnik (basso) ja Joel Baer (rummut), vierailijoita levyllä ei kuulla. Edellisen kanssa samanhenkiseen Bobby Darin’maiseen karsinaan on istutettu myös kiekon ainoa cover, jostain syystä hiljattain useammankin eri artistin toimesta versioitu Dylan-laukka Baby, I’m In The Mood For You. Kingin kanssa. Materiaali on jaettu kolmeen osaan ja jokaiselta kuninkaalta on valittu kuusi kappaletta. DVD:n alussa on pieni tarina Bonamassan uran alkutaipaleesta, mm. ”Live At The Greek Theatre” on suoraa jatkoa ”Muddy Wolf At Red Rocks’ille”, ja tällä kertaa kunnioitetaan kolmen kuninkaan, Alber, B.B. Corey soittaa normikitaraa, ja olisihan se ollut lysti kuulla, miten slide taittuisi hänen sormissaan. feature-artisteja, joista mainittakoon kosketinsoittajat Will Blades ja Dan Eisenberg, kokeellisempaa rockia esittävän Tin Huey -bändin perustajajäseniin lukeutuva ja mm. The Old Place nostattaa lämpökertoimia entisestään lattariboogaloon merkeissä, mutta aika ajoin tunteita päästään sentään jäähdyttelemään mollisointuisen Stanyan Streetin tapaisilla orkesteri-popcorneilla. Room To Breathe sekä tavattoman nätti Don't Say You’re Sorry. B.B.osuuden parhaat esitykset ovat Never Make Your Move Too Soon sekä Old Time Religion, joka taustakuoron ryydittämänä sekä Reese Wynansin Hammondien tukemana lähtee hurjaan lentoon. Puhallinryhmä Lee Thornbur, Paul Cerra sekä Ron Dzibula tuuttaavat hienosti. Tätä levyä tulee kyllä vielä soiteltua, sen toisen ellei kolmannenkin kerran. Juurevimmillaan ryhmä on tallentunut albumille kriitikonkin omaan elämänfilosofiaan soveltuvasti ristityllä r&b-hölkällä I Had Some Money (But I Spent It). Nakuttava kitara on vahvassa roolissa Son Seal -henkisellä modernilla bluesilla City Lights, ajatus kaartuu samaan osoitteeseen myös hyväsykkeisellä The Deaconilla. Uskallan silti povata, että tämä kiekko kirjautuu ainakin parille-kolmelle kynäniekkamme listalle. Ydinkokoonpanossa vaikuttavat basisti Ron Douglas, rumpalit Josh Adams ja Erik Jackowitz sekä kitaristi John Anderson. Kuninkaiden levy tutkailut. Parhaiten onnistuvat jo mainitun I’ll Play The Blues For Youn lisäksi Cadillac Assembly Line sekä Oh Pretty Woman. Huomion arvoisinta levyllä on kuitenkin se, kuinka kovan paineen, ts. Samaa hengenheimolaisuutta tavoittelee kaunis medium Shame On Me. Ryhmän vauhti-ilottelua irtoaa lisää levyn ainokaiselta instrulta, eli hyppykomppiin käärityltä Jasper’s Hopilta sekä kertakaikkisen hervottomasti heiluttavalta shufflelta She’s No Good. sekä Freddie Kingin muistoa. B.B
Suosittelen myös muita tutustumaan niin yhtyeeseen kuin heidän tuotantoonsa. Morganfield), ja se kuuluu hienosti ryhmän musiikissa – laadukkaana yhteissoittona, hiottuina sooloina sekä mukavan kirjavana kappalevalikoimana. Kakkosjulkaisua ”Delayed Delivery” saatiin. Kun Bonamassan edellinen levy ei mielestäni kuulunut hänen parhaimmistoonsa, niin ”Live At The Greek Theatre” tulee löytymään vuoden parhaiden levyjen listaltani. Monet levyn kappaleista kuulostavat tyylillisesti tutuilta ja näistä ensimmäisenä on tarjolla nimiraita Takin’ & Givin’, hieno laulu, kitarassa mielikuvia Jimmy Vaughanista ja esityksessä on muutenkin aistittavissa alkuajan T-Birdsia. Vahvistus antaa yhtyeelle hieman metallisen soundin, bluesperinteitä kuitenkin kunnioittaen. Right Kinda Wrong välittää tarinan siitä, miten nainen tapaa kasinolla miehen ja antaa hänen tulla kotiinsa. Yhtyeen peruskokoonpanon muodostavat monipuolisen laaja-alainen kitaristi Brandon Hudspeth, Chicago-taustainen harpisti Jimmie Meade ja tymäkkä basisti Jacque Garoutte, jotka kaikki hoitavat myös lauluosuudet sekä timing’sta huolehtiva rumpali Jan Faircloth. Sitä en tiedä, ovatko miehet ottaneet mallia Charlie Batyn uudesta ”Skronky Tonk” -jazzkiekosta, mutta samaan kategoriaan pistän album in päättävän instrumentaalin El Grape. Yhtye on kiertänyt Jenkeissä ja Kanadassa 200 esiintymisen vuosivauhdilla omilla keikoillaan sekä säestänyt lukuisia alan nimimiehiä (mm. Ei silti mitenkään vähäinen tulkinta tarinasta, jolloin musiikki on ainoa ystävä. Hot Spot Records on pieni yhtiö, jolla on rajoitetut resurssit.Tuotanto voi siksi vaikuttaa rajulta kaikkine synttiefekteineen, mutta Angel on tasokas laulaja ja laadukkaat kappaleet korvaavat muut puutteet. Godsmack-yhtyeen tuotantoon maksaa vaivan tutustua vaikkapa kokoelmalevyn ”Good Times, Bad Times... Levy kuulostaa kerta kerran jälkeen paremmalta ja jos jättää ne muutamat omaan makuuni liian hempeät tai westernit huomioimatta, niin kaipa se vielä kerran jos toisenkin löytää tiensä levylautaselle. Tai onko hän saanut pettyä niin monta kertaa, että hän pelkää nytkin pahinta. Ten Years Of Godsmack” välityksellä. Kyseessä on todellakin hyvin kaunis ja hyvin tuotettu kappale, koko levyn ylivoimaisesti paras ja tämän genren parasta antia tällä hetkellä. Blues Cargo puolestaan yllättää jo kotimaallaan Kreikalla, mistä ei sitten Aphrodites Childin (trio, josta maailmanmaineeseen ponnahtivat Demis Roussos ja Vangelis) jälkeen paljon ole kuulunut rockin tai minkä muun tahansa musiikkityylin rintamalta. Kaiken kruunaa bonuksena oleva Doorsin When The Music’s Over. Mielestäni yksi Jim Morrisonin parhaista kappaleista esitetään hyvin, vaikka alkuperäisessä versiossa oleva Ray Manzarekin urkusoundi loistaakin poissaolollaan. Merkillisin biisi, joka melkein tuntuu olevan peräisin toiselta planeetalta muihin levyn esityksiin verrattuna, on Seduce Me. Mies vastaa kutsuun, mutta kesken romantiikan southern soulbluesin piirteet ilmaantuvat, kun mies toivoo hänen menevän jo sohvapöydälle makuulle (!), sillä intohimo tunkee päälle. Samaan West Coast -osastoon voi laskea myös Letter To My Baby’n. Jos poistaa rytmin ja jättää jäljelle synttijouset ja -puhaltimet, se vaikuttaa aluksi bluesoppera-aarialta. Mies osoittautuu ukkomieheksi, mutta hän jatkaa silti suhdetta vaikka se on väärin, right kinda wrong, ja ihmettelee, miksi hän suostui tähän alun perin. Muutama tämän levyn biiseistä löytyy myös merkin aikaisemmilta kokoelmilta ”Hot Spot 3 & 4”. Angel laulaa korkealta, melkein sopraanoa ja hänen tuntematon miespuolinen duettokumppaninsa täydentää settiä baritonillaan. Do-Si-Do tuo vuorostaan mieleen hieman modernimmat, vaikkapa Missisippi Heatin tyyliset äänimaailmat. Ei tämä Blues Cargo mikään uusi bändi ole; yhtye perustettiin Ateenassa 1987, eli kohta on 30-vuotisbileet edessä. Biisissä My Sugar Daddy hän on kyllästynyt mieheensä ja kertoo löytäneensä uuden rikkaan Sugar Daddyn, jolla on omaisuutta, mistä hän aikoo hyötyä. Vankkaa John Lee Hooker -boogieta edustaa You’re So Hip. Kotikaupungin ladyjä puolestaan kehutaan mukavan rauhallisessa Reed-tyylisessä Kansas City Women’ssa. Parista tarpeettomasta tyylirikkomuksesta ja maratonmittaisesta Hummingbirdistä (11 min!!) huolimatta paketti on aivan loistava. Junkie Hell on melko loistava, maanläheinen tulkinta kovasta aiheesta, eivätkä muut esitykset missään tapauksessa huonoja ole. Silti tämä ”On Time” on vasta bändin kolmas kiekko. Todella liikuttavassa bluesissa Hell’va Woman, jonka sävelkulku etenee alakuloisena, hän kutsuu miehen kotiinsa, mutta miehen on harkittava tarkkaan, miten hän pystyy pysymään mukana kuvioissa ja suoriutumaan kunnialla, nainen nimittäin on vaativa, hell’va woman. Louisiana Red, Lazy Lester, Kenny Neal, B.B. Mikäli julkaisu saa edes yhden henkilön tutustumaan kuninkaiden musiikkiin, on tehtävä suoritettu. Jos pitää hyvän levyn mottona kolmea hyvää biisiä, voi todeta, että tämä on juuri sellainen. Kappaleessa I’m Cheating laulun kertojalla on suhde Sugar Daddyyn, mutta saa selville miehen pettävän häntä toisen miehen kanssa! Nyt hän vuorostaan kostaa miehelle pettämällä häntä. Jameson, joka on kuin upeaa Paladinstai Brian Setzer -rockabillya. Riku Metelinen ANGEL FAYE RUSSELL A Taste of Angel (Hot Spot Records MUIJ-CD-10157) Angel on merkillinen laulaja, sillä hän southern soul -artistina on kotoisin New Yorkista, mutta levyttää Hot Spot -yhtiölle, joka toimii Montgomeryssä, Alabamassa. Anders Lillsunde LEVEE TOWN Takin’ & Givin’ (LT-016006, omakustanne) Kansas Cityä asemapaikkanaan pitävä Levee Town on koko parikymmenvuotisen olemassaolonsa aikana esittänyt Chicago-pohjaista bluesia sekä Texasilla että kotikaupunkinsa musiikilla höystettynä. Debyyttilevy ”First Delivery” (Pegasus Records) näki päivänvalon 1993. Juttu kertoo Angelista, joka kiinnostuu eräästä miehestä. Lisää tuttuja kaikuja löytyy Charlie Brown’ilta, tällä kertaa vertailun kohteena on ennen kaikkea Fleetwood Macin Jeremy Spencer, sekä miehen sliden että laulun osalta. Jari Kolari THE APOCALYPSE BLUES REVUE The Apocalypse Blues Revue (Provogue PRD 508) BLUES CARGO On Time (Melon Music CD-147) The Apocalypse Blues Revue on erikoislaatuinen sekoitus jo lähtökohdiltaan: yhtyeen prototyyppi tunnettiin aiemmin nimellä Blue Cross Band, mutta kun nokkamies Ray Cerbone ja basisti Brian Carpenter saivat seurakseen metalliyhtye Godsmackin kitaristi Tony Rombolan ja rumpali Shannon Larkinin, niin alkoi tapahtua: nimi muutettiin ja ensisijaisena tarkoituksena on nyt tehdä kunniaa sähköiselle bluesmusiikille. 58 Blues News 6/2016 levy tutkailut suurimmille ystäville tässä on kenties ripaus liikaa Bonamassaa, ehkä hiukan turhaa revittelyä, mutta meille muille levy tarjoaa nautittavaa pitkäksi aikaa. Yhtyeen laajaan tyylikirjoon tulee uusi luku kappaleella Mr. Ihmettelen, miksi hän kuulostaa niin surulliselta, sillä jos mies todellakin on sellainen tekijä kuin antaa ymmärtää, tiedossa on todellinen juhla ja ilojen yö. Levyn kappaleista mm. Tämä on todellinen feministilevy, jossa kaikki tekstit kertovat naisesta, joka toimii ja tekee aloitteen. High Flyin’ Mama taas kirvoittaa aluksi mieleen Albert Collinsin ja laulussa on lievästi tuntemuksia Robben Fordista
Chris Rea parhaimmillaan – perintöön, jota suureksi ihmeekseni juuri kukaan ei ole jatkanut. Hänen mielekkäissä teksteissään on myös syvyyttä. Hänen tekstinsä käsittelevät juhlimista, nostalgiaa, mutta hän on myös yhteiskunnallisesti valveutunut. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä ovat lähellä Reaa myös tyylillisesti, mutta huomattavasti raaempana. Ihme, etteivät bändit huomioi tätä, blueshan on loppujen lopuksi tanssieikä konserttimusiikkia, ja on eri asia kuunnella sitä kotistereoista kuin livenä nauttien muutaman oluen. Läpimurtokappale I Got This Record löytyy myös tältä levyltä ”livenä”, mutta on vaikea arvioida, onko tulos 100% live vai miksattu. Hän on liian taitava päätyäkseen yhden tyylin mieheksi. Ensimmäinen levy sisälsi pienen hitin, toisen jymyhitin ja loput nopeasti koottuja täydennysbiisejä. Saman tekevät välillä myös muut laulajat hänen levytyksillään. Levyn viimeinen kappale on funk-numero Get Funky. Konserteissa voi usein todeta, miten yhtäkkiä svengaava biisi saa yleisön mukaansa. Paras ruotsalainen levy pitkään, pitkään aikaan. Bootsy oli se henkilö, joka löysi Roger Troutmanin, siis Zapp-yhtyeen, ja järjesti heille levytyssopimuksen. Hänen kynänsä jälkiä ovat myös 8 levyn 10 kappaleesta ja niissä hän myös esiintyy soololaulajana. Don’t Let The Grey Hair Fool You on oikea sykkivä blues-shuffle, jossa Big Robb yrittää iskeä nuoren kauniin naisen, mutta saa kuulla, että hänellä on harmaat hiukset ja on siksi aivan liian vanha. Anders Lillsunde. Kaiken kaikkiaan oikein hyvä levy, mutta J-Wonn saa olla tarkkana, ettei I Got This Record -tyylistä muodostu maneeri. Enemmän puhdasta bluesia seuraa biisissä Please Don’t Judge Me, joka korostaa sitä, ettei pidä halveksia niitä, jotka ovat epäonnistuneet elämässään tai joutuneet väärille raiteille, tämäkin on oikein hyvä kappale. Anders Lillsunde BIGG ROBB Got My Whiskey (Jenner Music Group OV25SND-0017) Bigg Robbin tausta on mielenkiintoinen ja se on myös vaikuttanut hänen suhtautumiseensa musiikkiinsa. Anders Lillsunde J-WONN The Legacy Begins (I Got This Record Publishing) Ihmelapsen toinen cd ja tällä kertaa kokonaisuus pitää. Kyllä huomaa, ettei aloittelijoista ole kyse. Koska Slim soittaa vahvistettua ”peltikitaraa”, vältetään bluesrockissa piileskeleviä kliseitä. Siksi Big Robb aina laulaa voice-boxin kautta. Bändi on säestänyt monia Kreikassa vierailleita blueskuuluisuuksia. Tämä levy, joka on oikeastaan eräänlainen ”best of” hänen viimeisimmistä levyistään plus muutama uusi biisi, ei muodosta mitään poikkeusta hänen tyylistään. Levy rakentuu kahdelle slidekitaralle, jotka vaihtelevat soolon ja kompin välillä. Biisi jatkuu muilla viisauksilla, jotka ovat nekin niin tärkeitä, että niitä on syytä seurata hautaan saakka. Robb on myös se henkilö, joka yleisimmin suosii hiphop-vaikutteista rytmiä ja hän on luonut siinä suhteessa melkeinpä koulukunnan. Näin ollen kiekko myös komeilee tällä hetkellä ykkösenä Blues Criticsin myyntilistalla. Biisissä On The Spot hän menee suoraan asiaan saatuaan vihdoin aikaan treffit tytön kanssa ja ehdottaa, että he menisivät heti sänkyyn. Perustaltaan Blues Cargo on nykyään viisimiehinen kokoonpano, mukana on lisäksi kaksi harpistia vierailijoina. Kuten odottaa saattaa, tällaisen levyn ollessa kyseessä tekstit lähentelevät säädyllisyyden rajaa. Nimiraita I Got My Whiskey on tulkinta Mel Waitersin suurimmasta hitistä, jonka Robb on sovittanut itselleen sopivaksi ja se kuulostaa nyt todellakin paremmalta. Kannattaa ainakin koekuunnella. Robb ei kuitenkaan luovuta vaan väittää, että kaikki kyllä toimii tästäkin huolimatta. Robb on nimittäin enemmän tuottaja ja biisintekijä kuin laulaja, minkä johdosta hän käyttää joskus ulkopuolisia vokalisteja. Cd on kauttaaltaan tasapainoista ja sopivasti vaihtelevaa työtä. Ideologialtaan duo kuuluu samaan sfääriin kuin esim. Jos omistaa Robbin edellisen levyn ”Showtime”, saa tuplaannoksen, sillä kaikki hitit löytyvät myös tältä uutuudelta. Tältä levyltä saa paljon musiikkia, kaiken kaikkiaan 17 biisiä, ja jos minun on suositeltava todella modernia ja hyvää mustaa bluesjulkaisua, joka sisältää kaiken sen, joka symbolisoi tätä tyyliä, se on tässä. Eric Hanssonilla on puolestaan oma Tukholman seudulla tunnettu bändi Erics Bluesband, ja hän liikkuu kahdessa kirjoittamassaan esityksessä vähän perinteellisimmissä maisemissa. Tänä vuonna sitten ilmestyi tämä uutukainen, joka osoittautuu tarkemman kuuntelun jälkeen, ellei aivan erinomaiseksi, niin kuitenkin erittäin hyväksi kahdentoista kappaleen kokonaisuudeksi. Biisissä I Singing The Blues tyttöystävä on jättänyt hänet riidan jälkeen. Hienossa I Need A Grown Womanissa nuorimies J-Wonn kaipaa kypsää (vanhempaa) naista, joka tietää jotakin elämästä. Merkillisin ja samalla yksi parhaista kappaleista on To My Grave, joka nojautuu alussa Ronnie Lovejoyn klassikkoon Sho Wasn’t Me. Rogerin ja Larry Troutmanin traagisen kuoleman jälkeen Zapp jatkoi jäljelle jääneiden veljesten voimin, Bigg Robbin toimiessa yhtenä sen jäsenenä, kunnes hän aloitti rinnakkaisen uran omalla nimellään. Levylle on myös kaivettu esiin Fern Kinneyn discoversio biisistä Groove Me ja muutettu se melkein täysin nimellä We Gone Party. Denise Lasallen kanssa duettona esitetty Blues And BBQ on nostalginen juttu grillijuhlista, jossa soitetaan sitä musiikkia, jota modernit afroamerikkalaiset kutsuvat down home bluesiksi (Marvin Sease, Little Milton, ZZ Hill ja Tyrone Davis). Se svengaa ja on rockipitoisuudestaan huolimatta myös tanssittavaa. Bigg Robb liittyi Rogerin seuraan ja hänestä tuli myöhemmin Zappin jäsen ja hän myös levytti heidän kanssaan. Kai Leivo SLIDIN’ SLIM & ERIC HANSSON Better Late Than Never (omakustanne) Bluesrockissa ja bluespitoisessa rockissa minua häiritsee, että joskus se vaikuttaa epärytmiseltä ja että musiikin tahtiin ei ole helppo liikkua. Biisit käsittelevät suhteita (9) tai juhlimista (3). Olen tutustunut Slidin’ Slimin & Eric Hanssonin musiikkiin sekä livenä että levyltä. Totuuden tästä hän aikoo kuitenkin viedä hautaansa. Nuorena poikana hän tutustui Bootsy Collinsiin ja toimi tämän jonkinlaisena apulaisena. Blues News 6/2016 59 levy tutkailut odottaa 14 vuotta. Se ei svengaa. Lisäksi hän esittää kunnon miestä, vaikka häntä oikeastaan pitäisi moittia. Kyseessä on fantastinen hidas blueskappale täynnä modernia äänitystekniikkaa, oikea oppitunti siitä, miten tämän päivän bluesia voi tuottaa pysyäkseen mukana kehityksessä. Se ei kuitenkaan häiritse, koska J-Wonnin vahvuutena on tunteellinen ja dramaattinen laulutyyli, joka myös antaa hänelle ainutlaatuisen aseman tämän päivän mustassa bluesissa. Lopputulos on niin poikkeuksellinen, että on vaikea kuvitella heidän selvinneen äänityksestä kahdessa ja puolessa päivässä, vaikka laulujen kirjoittaminen kesti vuoden. Niiden jälkeen jätetään kaikki, joka viittaa johonkin tiettyyn artistisuuntaan ja lähdetään täysin omille poluille. Zapp on elektrofunkbändi, jossa äänenvääristelijä, voice-box, näyttelee tärkeää osaa ryhmän identiteetin luojana. Taitaa kuitenkin olla vähän liian futuristinen ja poikkeava miellyttääkseen valkoista perinteiden noudattajaa. Siinä J-Wonn kertoo, että hänen sanotaan elävän kaksoiselämää ja että hänellä on myös salainen perhe kaupungilla. Anders Landelius on ilmeikäs ja vahva laulaja ja hallitsee slidekitaransa. Suhde-esitykset noudattavat hidasta bluesballaditempoa, joista myös hieman kuultavat läpi I Got This Recordin vaikutteet. Rytmit hoitaa kaksi todella superammattilaista: Surjo Benig, basso ja Kjell Gustavsson, rummut
Isolla fiilingillä ladattu esitys kasvaa vähitellen ja tempoa vaihdellaan luontevan kuuloisesti. Huomio kiinnittyy myös kappaleen kokeelliseen, hieman metalliseenkin väliosaan. Levyn kappaleet on kuvattu tarkemmin YouTube-videolla, jossa Hara Järvinen haastattelee Varhamaa (hae: Penan kommentit uudesta levystä). Levyn toiseen teemakappaleeseensa Sauna, Tar & Booze tukeutuen yhtye muistuttaakin suomalaisesta sisukkuudesta – jollei sauna, terva tai edes viina auta niin mikä sitten. ”Bad Intention” on albumina suorastaan vaikuttavan monipuolinen. Vai mitä sanotte siitä, että vanhaan bluesiin (Touch Me Mama) yhdistetään sitar ja tambura, tai meksikolaiseen ranchera-rumbaan (Soledad) kantele ja mandoliini! Yli puolet kappaleista on perinteisiä tai muuten vaan vanhoja, minkä ansiosta levyn tunnelma on yhtenäisen oloinen ja sen kuuntelee mielellään alusta loppuun. Pitääpä sitten ryhmän kaikista edesottamuksista tai ei, Hunajaluiden tie on kieltämättä ollut johdonmukainen. Keskitempoisella mutta määrätietoisella asenteella kulkee myös balladi Cryin' Shame. Nimibiisiksi yltänyt ”Hendrix-punk” Bad Intention on outolintu. Mean Trouble puolestaan istuu juuri eikä melkein Piratesyhtyeen muottiin ja mättöbiisi puskee todella lujaa päin kuulijaa. Tätä nykyä T-Bonesissa yksinomaan laulamiseen keskittyvän Aija Puurtisen ja nykyisin jo instituutiomaisesta slidekitarointimaineesta nauttivan Esa Kuloniemen rinnalla ovat useamman vuoden ajan musisoineet vuorottelevat basistit Pekka Rajamäki ja Jaakko Kämäräinen sekä rumpali Jaska Lukkarinen, joka puolestaan vaihtelee tässä levytysmiehityksessä kapuloita Moses Kuloniemen kanssa (keikkakvartetti-variaatioissa on myös mukana J Sees Steinway Salonen, jonka kontolle on tällä erää osoitettu rumpukoneen käyttötehtävät). Valtaosin akustisesti toteutettu kokonaisuus on monipuolinen ja sisältää tyylillisesti bluesia, jazzia, kantria ja gospelia. Varhaman omasta sävelkynästä on vuosien varrella syntynyt hienoja kappaleita, kuten In The Shades Of The City, Woman ja Nothing SLIM BUTLER Bad Intention (Slim Cuts 1002) Slim Butler ei ole kakkosalbumillaan lähtenyt millekään helppojen ratkaisujen tielle. Se blues soi kautta linjan kuin pohjaväreenä, vaikka kukinto tarjoaakin monipuolista väriloistetta. Selkeän blues-ratkaisun sijaan levyn selkäruoto rakentuu kuitenkin funkis-tunnelmien varaan. Nyt olisi reseptiin tarjolla vielä neljäs oljenkorsi: levyllinen hyvää musiikkia. Uutuuslevyllään Canned Heat -klassikkoa Time Was näköisekseen 2010-luvun grooveksi suitsiva Honey B. Varhaman omassa Okie Boys -kokoonpanossa soittavat Tommi Lievemaa (akustinen kitara, sähkökitara ja mandoliini), Antti Akkanen (basso) ja Lari Hermanni Lius (rummut). Näin vaikkapa Junk In The Trunk hirmuisine svengeineen imee väkisin mukaansa – kun taas astetta kevyempi funkkailu It Ain't Me ei vierasta sen enempää esi-discomaisia kuin soulahtaviakaan vaikutteita. 2010-luvun vaihteen studiojulkaisut ”Alien Blues” ja ”Walking Witness” kuten myös kunnianhimoinen liveprojekti ”Alive In Helsinki” hämmensivät traditiouskovaisten bluesdiggareiden mietteitä vähintään yhtä suuressa määrin kuin ”perinteisen T-Bonesin” jalostuminen vuosituhannen alussa kirjainlyhennelmän HBTB takaa operoineeksi eksperimentaatiotrioksi. Kuten HBTB:sta puhuttaessa on ollut tapana läpi historian kulun, ovat nytkin kyseessä omat vastuualueensa suvereenisti handlaavat huippumuusikot. Ensivaikutelmat julkaisusta olivat kovastikin hämmentyneitä, kunnes kupletin juoni alkoi paljastua ja levy vain parantua parenemistaan jokaisella kuuntelukerralla – joita on kertynyt paljon. Ilmeisimmillään niitä voi bongata levyn toiselta coverilta, tyystin uuteen uskoon arratulta Etta James -hitiltä Tell Mama, jonka bändi kävi purkittamassa Memphisin Sun-studioilla International Blues Challenge -kisaretken luppohetkenä kevättalvella 2015. Minulle parhaiten jäivät mieleen Paul Siebelin säveltämä surullinen balladi Louise, iloinen New Orleans -vaikutteinen pelimanniblues Deep Elem Blues ja pelkistetyn koskettava spirituaali City Called Heaven, jossa Varhaman laulua säestää yksinomaan Mirva Minkkisen kantele. Kahdeksan vierailijaa täydentävät levyn sointia sellaisilla instrumenteilla kuin huuliharppu, sitar, Hammond-urut, lap-steelkitara, kantele, klarinetti ja viulu. Tyylillisesti tehdään melkoisia harppauksia, mutta laajakantoisuudestaan huolimatta on paketti tiukasti linjassa. Varhaman sovitukset ovat jälleen mielenkiintoisia, mikä tekee levystä hyvin kuuntelua kestävän. Vaikka Varhaman sovitukset ovat erinomaisia, uusia omia kappaleitakin monet BN-lukijat varmasti toivovat mukaan taas seuraavalle levylle. tuuba, pasuuna, vibrafoni, tenorisaksofoni, urut, piano, viulu, banjo ja mandoliini. & T-BONES Time Was (Tuohi THC-003) Tarinat kertovat ennen muinoin eletyistä ajoista, jolloin me kaikki kuulemma tulimme toimeen keskenämme ja asioistakin oltiin enimmäkseen yhtä mieltä. Yhdeksästä raidasta voi poimia suosikikseen melkein minkä vaan. Timo Kauppinen HONEY B. Meno on kovaa ja rytisevää, eikä esitys oikein tahdo istua kokonaisuuteen. En tiedä, onko termiä ”mambo-jump” oikeasti olemassa, mutta se kuvaa vallan mainiosti liukasliikkeistä iloittelua Monkey Moonia. Levyn ainokainen instro on mehukas r&b-numero Jumpin' Santa, joka osoittaa, että meille kaikille tutulla karvanaamalla menee tosi lujaa. Innovatiiviset sovitukset tekevät näistä cover-versioista kuitenkin puoliksi uusia. Samassa paikassa ovat hedelmöittyneet myös edellä mainittu Sauna, Tar & Booze, levyn avausraita Easy Baby sekä Jamaika-viitteitäkin omaava lyyn – ja tietysti myös sinne soittimeen pyörimään! Mikke Nöjd BABY BOY VARHAMA The Blues Come Around (Bell 1010, omakustanne) Pitkän linjan bluesmies Baby Boy Varhama on julkaissut kahdeksannen albuminsa. Musiikillinen lopputulos on aina ollut viimeistelty ja tyylikäs. 60 Blues News 6/2016 levy tutkailut Means Nothing. Päätöksen Coast To Coast on puolestaan se levyn Blues-raita. Uusin albumi jatkaa samalla linjalla. & T-Bones on sekin jo ennättänyt kokea 80-luvun alkupuolella käynnistyneellä urallaan yhtä sun toista, muttei ole antanut minkään lannistaa määrätietoista luomistyötään. Aiemmat levytykset ovat sisältäneet vanhaa bluesia ja muuta juurimusiikkia usein omaperäisinä sovituksina sekä Varhaman omia perinnetietoisia sävellyksiä. Tarpeetonta lienee toistella sitäkään, miten hallitusti yhtye on harjoittanut eskapismiaan bluesin perimmäisestä edustusasusta – kuitenkin antaen tilanteen tullen uusia mahdollisuuksia myös sinisemmille sävyille. Näinä kokeilevinakin jaksoina Puurtinen ja Kuloniemi tekivät silti selväksi, ettei orkesteri ollut kytkenyt tyylilajillista sulatusuuniaan päälle sattumalta tai huvikseen – saati kiusallaan. Sitä ennen nautitaan tästä albumista, joka kuuluu ehdottomasti vuoden parhaiden kotimaisten roots-julkaisujen joukkoon. Tällä kertaa kappaleet ovat kaikki lainaa, mutta sieltä vähemmän tunnetusta päästä. Slim Butlerin uutuuskiekko kuuluu aivan jokaikisen Suomi-bluesin ystävän levyhylKOTIMAAN KATSAUS. Varhaman eri yhtyeiden ja levyillä vierailleiden artistien soitinvalikoimaan ovat kuuluneet mm. Avauksen All About You tarjoaa niin tiheäsykkeistä soul-bluesia, ettei paremmasta väliä. Kivalla medium-groovella kipittelevä Lady In Blue on komeasti luisteleva puoliballadi, jolla kuullaan huuliharppuakin
Riku Metelinen KARI HONGISTO BAND Trust My Blues (omakustanne) Aina ei tieto kulje Aurajoen toiselta puolelta toiselle, ja tämäkin levy päätyi allekirjoittaneen arviopinoon pääkaupungin kautta. & T-Bonesin mittavan levytyssaagan kulminaatiopiste. Detroitin kohdalla mielikuva asialleen omistautuneista aidoista vanhan liiton herroista on pitkälti totta. Ensemble yhdistelee afrobeatiin varsinkin jazzia. Aloitusraidan Chuck Berry -tyylinen intro avaa pelin vakuuttavasti ja myös jatko on hienoa. Asiaa tukee myös levyn kansitaide, sillä kiekon kuusi ensimmäistä kappaletta on kirjoitettu mustalla One Day You’ll Love Me (kosketinsoittajanaan Ville Riippa), jotka kaikki osaltaan alleviivaavat koko levymitalle matkaseuraksi valittua härnäävän viipyilevää tahtilajia. Omat teokset ovat pääosin laulaja-kitaristi Roland Wilsonin kynästä. Kokoonpano on melko tuore, mutta muusikot hyvin tuttuja suomalaisessa soittajapiireissä. Materiaali jakautuu lähes puoliksi omien ja kierrätyskappaleiden kesken. Tuotannollisesti sekä eri vuosikymmenten varrella jo murhaavan varmoiksi havaituilla että myös aivan uunituoreilla studioja sovitustehokeinoilla briljeeraavan pitkäsoiton voisi hyvinkin ajatella olevan Honey B. Heti Trio Toffan Moog-voittoista afrosoundia ihastellessa tuli automaattisesti mieleen Jimi Tenorin samanviritteinen tuotanto Tony Allenin ja Kabu Kabun kanssa tehdyillä äänitteillä. Hyvän kuvan bändin mutkattomasta menosta saa kappaleesta tehdystä Merihaan hoodeilla kuvatusta Youtube-videosta. bändeissä Backdoor Friends, Deep C Blues Band sekä Pepe Ahlqvist with BluesHues, vain muutamia mainitakseni. Myös Kautolla on takanaan omia levyjulkaisuja. Kari Hongisto on 60-luvun lopulta lähtien bluesia harrastanut basisti, joka on soittanut mm. Blues News 6/2016 61 levy tutkailut ainakin toisen väristä, sillä musta ei punaruskealta pohjalta oikein erotu. Julkaisua saa hankittua ainakin kcsoundfinland.com -sivuston kautta. Toffan musiikki soljuu Moogisti Ikosen ja beniläisen Saizonoun mutkattomalla ja hersyvällä energisellä vuoropuhelulla. Aikaahan tässä on vielä vaikka mihin. PohjoisAmerikan mantereella on saanut kasteensa myös seesteistä, HBTB’maisella melankolialla maalailtua yleisilmettä rohkeimmin perkussiivisuudellaan rikkova, akustisten kielisoitinten, rumpuluuppien sekä vierailevan jazz-trumpetistin Verneri Pohjolan sävyttämä You Hang Me With Your Love. Jo levyn avausraita Ozin de tempaisee mukaansa, kun Ikonen vyöryttää yksinkertaista tylyä Moog-kuviota ja Saizonou painaa rap-voittoista positiivista sanomaa sekaan. Hyvässä balanssissa olevasta materiaalista on turhaa nostaa esille yksittäisiä biisejä, mutta maininnan ansaitsevat ainakin Workin’ Out, rouhea Hoodoo-Harm Suspect sekä Mikko Iivanaisen slidekitarallaan ryydittämä shuffle You Better Run. Levy on taltioitu kolmessa erässä vuoden 2014 aikana. Eiköhän laiteta levy soimaan vielä kerran ja otetaan siivut Hankey Bannisteria kaveriksi. Ensin Judo Jalava heittää soolon Hammondeillaan, jonka jälkeen Roland Wilson soittaa hienon soolon ja tarjoaa sellaisen tunnelatauksen, jollaiseen eivät Marshallin kautta Les Pauliaan luukuttavat bluesrockkitaristit koskaan pysty. Itse jaksan uskoa, että lopullinen kliimaksi on vasta edessä päin. Tämän tyyliset levyt pitäisi allekirjoittaneen mielestä vain ja ainoastaan julkaista vinyylinä. Kansitaiteesta täytyy kyllä antaa hiukan moitteita. Taustabändi on kasattu juuri tätä levytystä varten. Ikonen on jopa Yrjöpalkittu jazzosaston töistään. That’s why it is poetry. Tenorin diskografia on jo kolmenkymmenen vuoden mittainen ja hakee vertaistaan. He hyödyntävät kitaran ja kosketinsoittimien mahdollisuuksia, ja monessa kappaleessa saammekin kuulla kummankin instrumentin soolon. Tässä on yksi vuoden parhaista pienimuotoisista ”musiikkikulttuurien sulautumisista”, joka taatusti toimii myös klubeissa. Lainakappaleista Skip Jamesin mystinen Special Rider nousee yhdeksi suosikeistani. ”Trust My Blues” on hänen pitkäaikaisen haaveensa tulos. Pete Hoppula DETROIT The Way You Do (KC Sound KC 015) Detroitin edellisen albumin (ks. Saizonou on mukana vuonna 2012 perustetussa kahdeksanhenkisessä Helsinki-Cotonou Ensemblessä, joka ei ole jäänyt yhtään vähemmälle huomiossa ja on konsertoinut myös paljon. Tunnelma on kiireetön ja levyä kuunnellessa tulee mieleen, miten virkistävää näinä tehotuotannon aikoina on kuulla musiikkia, jossa tuotannollisiin seikkoihin ei selvästikään ole kiinnitetty liikaa huomiota. Arviokappaleet voisi tietysti toimittaa digitaalisessa muodossa. Takakannessa käytetty fontti voisi olla jotain muuta, hiukan suurempaa tai ja loput kuusi valkoisella fontilla, aivan kuin suoraan vinyylilevyn puoliskoja ajatellen. Ainoa poikkeus on basisti Teijo Saarisen kirjoittama Sooner Or Later. When it hits you, don’t try to resist.” Ja tämän varmaan (lähes) kaikki Blues Newsin lukijat allekirjoittavat. Omista sävellyksistä nimiraidan ohella shufflekompin ryydittämä Trouble Is All That I Know erottuu edukseen. Aivan yhtä hurjaan lentoon Detroit ei pääse, mutta ei paljoa puuttumaankaan jää. Lopetuskappaleeksi on valittu Ron Holdenin My Babe, joka lienee monille tuttu Fabulous Thunderbirdsin versiona. Tuskin olen aivan yksin mielipiteeni kanssa, kun sanon kuulevani soolossa selviä vaikutteita kuninkailta. Rummut hoitaa poika Ilari, kitaristeja levyllä on kolme: Mikko Iivanainen, Veijo Huikkanen sekä Sami Niskavaara, mutta pääosassa on Judo Jalava, joka vastaa lauluosuuksista ja uruista. Mukana on myös puhaltajia sekä harpisti. Levyllä on 13 hienoa kappaletta ja liki tunnin verran kuunneltavaa – eli vastinetta saa koko rahan edestä. Tenorin vinyylejä on tullut keräiltyä jo parikymmentä vuotta ja tämä uusin meni nyt sekin heti kuunteluun. Mukana on paljon tuttuja elementtejä, mutta kokonaisuus on tekijänsä näköinen. Kappaleet ovat Hongiston omaa käsialaa, kuten myös tuotantopuoli. Hän soittaa levyllä bassot ja pianon sekä kahdella raidalla myös kitaraa. Champion Jack Dupreen kappaleessa I Feel Like A Millionare Judo lurittelee pianollaan todella maukkaasti ja pääsee esiin myös laulajana sekä harpistina. Kannessa lukee: “The blues is truth. Levyn päättävä Goodness eteerisine slideliutteluineen tarjoaa vuorostaan viehkon takauman yhtyeen varhaisemmille julkaisuille tyypillisten ”unplugged”-irtiottojen tunnelmiin. Melodisesti maanläheinen ja määrätietoisesti rakennettu pitkäsoitto on todennäköisesti Kari Hongiston musiikillinen matka vuosien halki. ”Positive” on vauhdikas sivuprojekti muusikoille, joilla on monta rautaa tulessa eri kokoonpanoissa. Koko levyn läpi kulkee driverina Saizonoun laulu ja perkussiot, joita ei mitenkään pidätellä kokonaisuudessa. BN 265) ilmestymisestä on kenties vierähtänyt liikaakin aikaa, mutta hyvää jaksaa ja kannattaa aina odottaa. Kautto tuo rytmisyyttä ja säröä mukaan kitaroinnillaan. Nimikappaleessa bändi uppoutuu syvälle sinisiin säveliin luoden maailman, jollaista en ihan äskettäin muista kokeneeni. Riku Metelinen TRIO TOFFA Positive (Eclipse Music) JIMI TENOR Saxentric (Herakles HRKL-005) Trio Toffassa vaikuttavat Kari Ikonen, Moog, Noel Saizonou, laulu ja perkussiot, sekä Petri Kautto kitarassa
Pelko oli siis aiheeton ja Grande Bois on viihtynyt jossain kylmän kosteassa kellarissa tai korpimajassa keksimässä kitaroilleen uusia taajuuksia, samalla kun biiseihin on etsitty yhä villimpiä genre-rajoja koettelevia äkkikäännöksiä. Melodinen Wayward Child miellyttää suuresti. Bpuolen parasta antia on melodinen Sweet Love. Hitain iskuin moukaroiva Open Road aloittaa kakkospuolen. Kaikki kappaleet ovat tällä kertaa omaa tuotantoa, tosin muutamaan niistä Bryn Jones on antanut sanoitusapua. Mallikkaasti omat tonttinsa hoitavan rytmiryhmän muodostavat basisti Juho Puikkonen ja rumpali Timo Laatikainen. 2013 oman albuminsa ”Over The Moon” julkaisseeseen The Retro Kingsiin Montosen tavoin kuulunut Jyrki Tulppo, jota hyödynnetään tällä uutuudella myös taustalaulajana. Kuten myös se, että levy julkaistiin meitä vanhan liiton miehiä silmällä pitäen myös vinyylinä. Kappaleesta löytyy ehdottomasti levyn paras kitarasoolo. Mihinkään brassailuun tai ylilyönteihin hän ei kuitenkaan sorru, vaan homma hoidetaan ammattimaisen tyylikkäästi. Alkuun on laitettu hiukan rahinaa, joka saattaa cd-version hankkineita hiukan ihmetyttää. Vuonna 2012 julkaistun ”Melodic Relief” -kiekon tuottajina olivat Ben Granfelt ja Santtu Lehtiniemi. Kitaristina Montonen vakuuttaa paitsi vikkeläsormisena, myös tyylitajuisena, soittajakollegoitaan hienotunteisesti kuuntelevana tasapainoilijana. Varhaisemman soolojulkaisun aikaisesta yhtyeestä Bluesment Brothersista on äänessä edelleen kosketinsoittaja Ari Korpisalo, jonka panosta levyn yleisilmeeseen voinee pitää likimain yhtä olennaisena kuin itse pääsolistinkin. Jorma Riihikoski BEN GRANFELT Another Day (Tuohi THC-004, LP/CD) Muutama numero sitten arvioin Ben Granfeltin triplakokoelman ja kirjoitin silloin jotain tämän suuntaista ”Kokoelmasta riittää kuunneltava vuosiksi eteenpäin tai ainakin seuraavaan studiolevyyn asti.” Kyllä, tottahan tuo on, paitsi että uuden studioalbumin arviokappale saapui jo marraskuun alussa. Tuntuu, että Granfeltilla on ollut selkeää näyttämisen halua tyyliin ”kyllä multa irtoaa”. Riku Metelinen KAPA MONTONEN BAND Mighty Fine Time (KKMOCDS-003, omakustanne) Mikkeliläinen Kari “Kapa” Montonen esittäytyi vielä keväällä 2012 ilmestyneellä debyytillään ”Routes To Roots” meille EteläSuomen BN-toimituskuntalaisille kokolailla tuntemattomana suuruutena. Nämä molemmat albumit ovat näin ollen ihan mainioita virityksiä miettiä, mitä se monikulttuurisuus ja samalla radikaali muuntautumiskyky musiikissa voivat parhaimmillaan olla. Pyörää ei ole yritetty keksiä uudestaan, mutta jotain aikaisemmista levyistä poikkeavaa tässä on. Ja taisi Jimi esittää Ylellä Juicen Tarzanin kalsaritkin viidakkoasusteissa. A–puolen päättävä instrumentaali Endless toimii pienenä välipalana ennen levyn kääntämistä. Samansuuntaisin eväin on liikkeellä myös herran nykyinen kokoonpano Kapa Montonen Band. Levy on perinteisistä elementeistä kasattu, mutta Larun luoma soundimaailma varsin tuoreen oloinen. Ennen kaikkea soulahtavampien raitojen kuten Trouble Deep ja At The End Of My Way kohdalla hän tulee nostaneeksi tasaisen vahvalla urkutyöskentelyllään suoritusrimaa olennaisesti. Heti aloitusraidasta Hangmans Tree huomataan, että jotain aikaisemmasta eroavaa on saatu aikaan. Mikäli joku epäili kahden Granfelt-levyn ilmestymisen saman vuoden aikana aiheuttavan ongelman, niin väärässä oli, sillä ”Another Day” -vinyyli sopii mainiosti kotikäyttöön, kun taas ”Time Flies” -cd:t soivat autossa. Loungesta afrobeatin kautta vaikka musiikkiin, jossa kaikki soittimet on valmistettu itse ja siitä projekteihin UMO:n kanssa. Musiikki taipuu jazzahtavan afrobeatin kautta hailakampaan futuristiseen loungesoundiin, mutta tuttu Tenor-särmä säilyy keitoksissa mukana. Greenmäinen kitara hivelee urkujen myötäilemää äänimaisemaa erityisen puhuttelevasti kattauksen kolmannella instronäytteellä, 6,5-minuuttisella päätöshiturilla Closing Time. Hän on kirjoittanut kiekolle 10 bluesiksi tai juurevaksi bluesrockiksi lokeroituvaa kelpo esitystä. Kappale on raskas eikä psykedeelinen väliosakaan oikein tunnelmaa kevennä. Vokalistina hienoiset äänirajoitteensa tiedostaen Montonen malttaa tulkita laulukappaleet ilman paheksuttavia ylilyöntejä – ja Ganeskoulukuntamainen rokkenrollaushan (jota on tarjolla mm. Keep A Knockin’ista ilmeiset vaikutteensa nipistäneellä vauhtiraidalla Knocking On Your Door) Etelä-Savon sankarilta luonnistuu totta kai kuin tyhjää vain. Aikaisempiin levyihin verrattuna tämä on raskaamman oloinen. Mielestäni melodisempia kappaleita olisi mahtunut mukaan (ainakin) yksi lisää. Silloinen pitkäsoitto keräsi kuitenkin arviovuorossa olleelta Honey Aaltoselta vuolaanpuoleisia kehuja huolitellusta, mainstreamiin kallellaan olevasta mutta silti riittävän rouheaan tapaan julkituodusta modernista kitarapainotteisesta bluessoundistaan. Stratocasterin (ainakin levyn etukansikuvan perusteella) nyttemmin Gibson ES-339:ään vaihtanut mies loistaa King-kolmikon hengessä Peter Green -katalysoiduin ottein eritoten hitaammilla, Dance On The Tightrope’n ja Handbrake On’in tapaisilla blueseilla, muttei anna tekniikkansa lipua itsearvoisen retroilun tai toisaalta kohtuuttoman vinguttelunkaan puolelle. 62 Blues News 6/2016 levy tutkailut Suomessa variaatiossa ja määrässä. Ulkopuolisen tuottajan käyttäminen ei välttämättä ole ollut huono asia, vaikka Granfelt onkin onnistunut tuotantohommissa hyvin. Ehdoton timantti on lievästi U2-vaikutteinen, hypnoottinen Heart On Your Sleeve. Tiesin kyllä levyn olevan tulossa, mutta että se ilmestyisi hyvissä ajoin joulumarkkinoille, oli suuri yllätys. ”Another Day” taitaa olla Granfeltin ensimmäinen vinyylijulkaisu, ainakin jos soolotöistä puhutaan. Edellinen studioalbumi ”Handmade” oli enemmän laulupitoinen levy, nyt asetelma on muuttunut: ”Another Day” menee kitara edellä. Kitaristi-laulaja Montonen on silti hengentuotteensa varsinainen primus motor. Asetelma miellyttää varmasti nuoremman polven kitaristeja, sillä kitarasooloja on runsaasti. Periaatteessa, siis periaatteessa kyseessä on surf-yhtye, mutta musiikissa kaikki keinot ovat sallittuja ja liian vakavasti tätä ei passaa. (Lisäksi hän on voittanut rockgolfin Suomenmestaruuden, peitoten Kojon ja Tommi Läntisen.) ”Saxentric” voikin olla paras tapa tutustua tenorin musiikkiin, koska se on kooste eri sessioista ja tyylilajeista. Parilla raidalla sävellystai sanoitusapua on tarjonnut sekä Bluesment Brothersiin että sen jälkeen aktivoituneeseen ja v. Levyn instrumentaalien, Freddie Kingin trademarkriffien varassa shufflettelevan Flyaway’n sekä vinhaksi tiluliluksi loppua kohden äityvän Rolling And Shaking’in kohdalla muodolliset poikkeukset silti suotakoon. Hendrixiä on mukana useampi lusikallinen aloitusraidan lisäksi myös nimikappaleessa, mutta ei mielestäni liikaa. Se saattaa myös olla ensimmäinen levy, jossa on ulkopuolinen tuottaja, Okko Laru. Pete Hoppula GRANDE BOIS Surf Salvation (omakustanne) Kiva huomata olleensa väärässä! Grande Boisien edellisestä ääninäytteestä oli jo vierähtänyt niin pitkä tovi, että luulin miehistön jo upottaneen soittolaitteensa johonkin synkeään suohon, kammanneen tukkansa ja menneen oikeisiin töihin. Osassa kappaleissa Tenor soittaa kaikki vempeleet itse ja mukana on myös soittajia niin kotimaasta kuin maailman turuilta. Ne, jotka jo aiemmin ovat tutustuneet ilmiöön nimeltä Grande Bois tietävät odottaa odottamatonta, mutta tällä kertaa on soittajien mielikuvitus kyllä laukannut villinä
Honey Aaltonen ”SAXMAN” SYRJÄNEN & HEIKKI SARMANTO Latin Moon (Runski RM123127) Täysin tietämätön olin tästäkin projektista ennen kuin albumi varoittamatta osui käsiin. vibrafonilla, haitarilla, lauluharmonioilla ja puhaltimilla. Sitä en ihmettele, mikäli kuulija on tottunut vain tasapoljentoiseen ”ränttätänttään”. Ei siinä, etten olisi yhtyeestä pitänyt, mutta sen analysoiminen ei oikein tuntunut luontevalta. ”Jazzii, Swingii, Iskelmää...” on nimensä mukaisesti vanhan ajan swingi-iskelmää – siitäkin huolimatta, että suuri osa kappaleista tulee rockin puolelta. Yllätyksekseni törmäsin paikalla myös bluesmiehiin. Gold Of Tornado lienee levyn perinteisin surf-teos, tämä on tosi lentoa ja pärskytystä. Subsonic Trion jäsenet ovat kolmesta eri maanosasta, Etelä-Amerikasta, Euroopasta ja Australiasta, mutta musiikilliset vaikutteet ovat vieläkin laajemmalta. oikeakielistä muotoa. Kappale on ”outo”, mutta sillä on hieno melodia. Joskus muinoin oli punk-bändeillä tapana tehdä vanhoista iskelmistä räväköitä punk-versioita. Lopputulosta voisi pitää jopa hämmentävänä, mikäli omaisi rajoittuneen musiikkimaun. Vähän kaiken maailman musiikkia siis. Shadou ja ne Tyypit kääntävät asetelman päälaelleen. Kyse on kehoa välittömästi liikuttavasta rytmimusiikista, mutta levollisesta sellaisesta, jossa teemat ovat selkeitä ja melodisia, rakenteet sopusuhtaisia, ja soolot notkeasti rakentuvia, kollektiivisesta läsnäolosta ja yhdessä tekemisestä nauttivia maisemakuvia. Levyn nimen mukaisesti mennään lattaritunnelmissa, kiireettömissä vanhan ajan sellaisissa. Shadou on halunnut tehdä kunnianosoituksensa vanhoille suosikeilleen tyylilajista riippumatta, mutta ennen kaikkea tyylillä. Tämän Subsonic Trion tapauksessa vaimo ei suostunut auttamaan, joten yritettävä on. Päätin käyttää lauseen alussa ns. Alkuperäisjäsenistöstä on mukana ainoastaan kontrabasisti Timo Tuppurainen – hämmentävää, sillä tällä jazzbasistien eliittiin kuuluvalla muusikolla ei olisi luullut olevan mitään yhteistä punkrokkarin kanssa. Lyömätai rytmisoitintaiteilija (kummin kuulija nyt haluaa asian mieltää) Adriano Adewale on kotoisin Brasiliasta, mutta tehnyt yhteistyötä monenlaisten muusikoiden kanssa ympäri maailman. Miksi ihmeessä hän on päätynyt Suomeen ja Sibelius-Akatemiaan tuntuu oudolta, mutta minkäs voit. Palkintoja jakoon, apurahoja tiskiin, ja mars tarjoamaan Latin Moonia myös nuorille neitseellisille korville! Arto Pajukallio NE TYYPIT Jazzii, Swingii, Iskelmää... Päätöksen Rumble At The Docks pelaa iskelmävaikutteilla ja vaikkapa elokuvan ääniraidaksi natsaava biisi keinuttaa kuulijaa kauas ulapoille. Subsonic Trion levynjulkaisu tapahtui ravintola Juttutuvassa Etno soi -festivaalien yhteydessä. Siitä huolimatta kehotan tutustumaan yhtyeen musiikkiin. Ne Tyypit on elämäntapapunkkari Shadoun pitkäaikainen projekti, jossa soittajisto on vaihtunut tiheämmin kuin lehdet puissa. Kokonaisuutta koristellaan vielä mm. Surf-A-Holics Anonymos vaikuttaa jo nimellään ja nostalgisen melodian varaan pykätty esitys on hieno. Nyt Lähi-itä kohtaa latinalaisamerikkalaisen rytmiikan. Yhdistävä tekijä on hyvät kappaleet ja hienot sovitukset. Siinä on kuitenkin paljon samaa hypnoottista vetovoimaa, kuin vaikkapa vanhassa primitiivisessä delta-bluesissa. Subsonic Trio saattaa mennä monelta lehtemme lukijalta ns. Eppujen varhainen hitti Njet, Njet on otettu mukaan Saarelan kunniaksi – ja basistin kunniaksi siinä kuullaan myös Tuppuraisen bassosoolo! ottaa. Rumpaliksi on vakiintunut aina mainio Sande Vettenranta, pianistiksi Sami Tiittanen ja kokonaisuutta täydentää hämmentävän monipuolinen kitaristi Toni Lindén, joten nyt ne tyypit ovat kasassa. Muutama esimerkki: The Last Outpost sekoittelee keskenään surfia ja rautalankaa, kun taas Matador kaahaa tulipalotempoisena. Heti avauskappale Kollaa kestää -yhtyeen Kaupungin valot kertoo mistä on kyse, mutta sitä seuraava Matti Jurvan Sulamith todistaa, ettei mistään vitsistä ainakaan. Tällaiset työt popularisoivat niin edustamaansa musiikkia kuin itse instrumenttiakin. Lisää kauhufiilistä lohkeaa Living Dead Twistiltä. Trion eurooppalaisinta jäsenistöä edustaa suomalainen Kristiina Ilmonen. No ehkäpä juuri siksi – sillä ei tule pakkomielteisiä analyyseja blueskitaran oikeaoppisuudesta. Sekaan mahtuu vielä Aasiaa ja Afrikkaa. Soittajajoukon täydentävät Junnu Aaltonen huilistina, trumpetisti Sami Pöyhönen, sekä jazzillisemmissa kokoonpanoissa harvoin kuultu kitaristi Jarmo Nikku. Kauhukuvaelma The Strata Flight on oikeasti vähän pelottava ja rujosti rytmikkäällä Road Ragella liikkuu mukana Link Wrayn henki. Mukana on monenlaista Dallepésta Ratsiaan, Metrotytöistä Sleepy Sleepersiin ja Rauli ”Badding” Somerjoesta Hassisen koneeseen. Molemmat totesimme pitävämme musiikista, vaikka. Sulamith on aina ollut omia suosikkejani, oli sitten esittäjänä Dallapé tai Badding, mutta kun taustalaulajiksi on vielä saatu The Fabulettesista tutut iki-ihanat Mari Hatakka ja Tiina Isohanni, jää vain murehtimaan esityksen lyhyttä kestoa. Shadou ei ole koskaan tunnustautunut Eppu Normaalin ihailijaksi (bändin alkuvuosia lukuun ottamatta), mutta alkuperäisbasisti, säveltäjä ja ennen kaikkea sanoittaja Mikko Saarela sen sijaan saa hänen arvostuksensa. Tuhdisti toteutettu Private Eye pitää mainita, samoin kurittoman melodian voimalla iloisesti kirmaava Restless. Bändi nimittäin irvistelee tosikkomaisuudella, ylläpitäen jännitystä, että mitähän seuraavaksi. Blues News 6/2016 63 levy tutkailut emme siitä mitään ymmärtäneetkään. Kontrabasisti Nathan Riki Thomson on syntyjään Australiasta, mutta jo pitkään kiinnostunut afrikkalaisesta musiikista. Maisteri T:n ja Sonny Boy Magnussonin maineikkaana luottokitaristina tunnettu Sammeli Palovaara oli lähtenyt ottamaan irtiottoa bluesista. Avainsanani on nimenomaan jo mainitsemani ”mukava”. Muussa hosuessaan ei muistakaan kuinka paljon voi rakastaa fonin robustin suloista ääntä sellaisena kuin Syrjänen sen ilmoille saattaa, soinnikkaana ja sävykkäänä, voimakkaana mutta lempeänä. Maestro itse speelaa ”aikansa instrumenttia” sähköpianoa. Kitaraa kun ei Subsonic Triossa ole. Siis: valtakunnan järisyttävimmäksi räkäisen tenorifonin soittajaksi ylistämämme Panu ”Saxman” Syrjänen on sovittanut ja levyttänyt joukon kotimaisen jazzsävellyksen grand old manin Heikki Sarmannon teoksia. Edesmenneen ystäväni Ari ”Woude” Voutilaisen Tänään (o)on kuin eilen tuntuu vuosi vuodelta koskettavammalta ja Leevi And The Leavingsin Kyllikki saa jopa uusia ulottuvuuksia. hieman ohi. Sillä on myös positiivinen taipumus saada mahtumaan kolmiminuuttiseen istrumentaaliin vaikka mitä vaaran paikkoja ja mutaatioita ilman, että lopputuloksena olisi sekamelska ja kaaos. Ole ilman – jos uskallat! Mikke Nöjd SUBSONIC TRIO Sonic Migration (Bafe’s Factory MBA014) Etno soi! No nyt heitti Bafe’s Factory pahan! Yhtiön julkaiseman Tuuletar-lauluyhtyeen levystä en osannut kirjoittaa montaakaan sanaa, mutta onneksi rouva hoiti homman parisen numeroa sitten. (promo) Heti alkuun kirjoituksellinen ongelma: jos bändi kirjoittaa nimensä ”ne Tyypit” pienellä alkukirjaimella, niin pitäisikö sen lauseen alussa olla pienellä vai isolla. Levy on hyväntuulinen, onnellistuttava. Ehkäpä yhdistyksemme aktiivijäsen Harri ”Haiku” Suokas olisi ollut parempi levynesittelijä tällä kertaa. Velipoika Pekkis Sarmanto toimii basistina, ja rumpalin tontin hoitaa Leevi Leppänen, joka yhdessä Syrjäsen kanssa vastaa produktiosta tuottajina ja levy-yhtiön pyörittäjinä, äänittäjinä ja miksaajina. Nyt kokoonpano tuntuu naksahtaneen kohdalleen. Nyt olen soittanut sitä ilokseni jo hyvän aikaa: tämähän on mukavin kuulemani kotimainen instrumentaalilevy ties kuinka pitkään aikaan. Shy Groove lähentelee iskelmän tontteja ja on todella hyvämelodinen rautalanka-sävelmä. Basso nousee oivaltavasti manipuloivaan rooliin veikeällä, vähän progettavalla Rattle Of Bonesilla. Hänen soitinvalikoimaansa, laulun lisäksi, kuuluvat erilaiset rytmisoittimet ja puupuhaltimet
Ilmeisesti kuitenkin juuri omaleimaisuuden puute oli yksi syy, minkä takia Stormin ura jäi kaupallisesti torsoksi. Ongelmana oli vain suuri lainamateriaalin määrä. Hän oli äänessä levyn b-puolella Valley Of Love -kappaleella. Buena Vista -merkki kuului Disneyland-konserniin. Spector levytti Stormilla sellaisia kappaleita kuin Dear One, When You Dance ja A Kiss From Your Lips. Samalla konseptilla jatkettiin, mutta nyt ilman menestystä. Stormin tulkinta on kuitenkin yksi parhaista. Kun ottaa huomioon, mitä muuta Atlanticilla tehtiin tähän aikaan, niin myös tämä jakso oli Stormille kehno. Peter Greenin oman nimikkoinstrumentaalin Greeny ohella mukaan on otettu mm. Jussi Raulamon tuorein kokoonpanohan on myös äänitteeltä kuultuna vähintään yhtä veikeä tapaus kuin sen trio-sanan kirjaimia uudelleen järjestelemällä palasteltu nimikin! Parisen vuotta kotimaisessa klubibändiviidakossa samoillut partio on kärrännyt markkinoille esikois-EP:llisen Tomi Leinon Suprovox-analogistudion namusoundeilla hersytettyä originaalimusiikkia, jolla bändikipparin sekä tämän luottorumpalin Tyko Haapalan jo entuudestaan maukkaaksi tiedettyyn rytmikeitokseen on ilmestynyt kastamaan oman armoitetun soppalusikkansa myös kontrabasisti-kosketinsoittaja Mitja Tuurala. UUSINTAJULKAISUT. Taitaa olla nykyään Stormin tunnetuin kappale. Eiköhän Mayallkin ollut jonkin kerran päässyt tutustumaan luonnossa Brittein saarilla vuosina 1963–65 kierrelleen Sonny Boy kakkosen edesottamuksiin. Stormin kyvyt oli havaittu Columbialla, joka palkkasi hänet vuonna -59. Kuunnelkaa itse, kuinka esimerkiksi Sleepy Sleepersin Jimi taipuu jazzbluesiksi! Levystä on toistaiseksi saatavana vain pieni promo-painos, jonka avulla etsitään laajempaa jakelukanavaa. Esillä kun on nimenomaan rehtiä valkoisen miehen bluesia, ei mitään rockbluesia tai muitakaan fuusiosoundeja, jollaisia Mayallin myöhempien aikojen levyille kyllä on sisällytetty runsain määrin. Sinne Storm teki oikein albumin, josta poimittu Puppy Love Is Here To Stay on taas silkkaa poppia, mutta tosin hyvin tehtyä. Vesa Walamies BILLY STORM This Is The Night (El Toro R&B 123) Billy Storm (syntyjään William Spicer) vaikutti länsirannikon musiikkielämässä 50-luvun puolivälistä aina 60-luvun loppuun. Parhaat urat tehtiin Infinity-merkille. Jaksolta on valittu vain yksi näyte (I’ve Come Of Age), joka vahvistaa edellä mainitut epäilyt. Se oli Shadoulle tuttu Somerjoen ns. Elanto taisi tulla siinä vaiheessa enemmän elokuvan puolelta. Tuotteen tulkinnallinen taso ja varsinkaan sen tekninen laatu eivät kieltämättä ole täysin moitteettomia, mutta ainakin itseäni viehättää suuresti Bluesbreakersien silloinen musiikillinen suuntautuminen. El Toron toimituskunta tuomitsee nämä kymmenkunta singleä viihteellisenä poppina, jossa hänen taitonsa menivät täysin hukkaan. Kaikki levyn kappaleet (toisena tekijänään Raulamon lisäksi Petri Pylvänen) ovat peruja Jussin One O’Clock Humph -yhtyeen ajoilta. Stormilla oli hieno taipuisa tenori, jota usein verrattiin Clyde McPhatteriin tai Roy Hamiltoniin. Storm pääsi ensi kerran levyttämään Chavelles-yhtyeen kanssa Vita-merkille. Tämä on (ensi)vuoden iskelmälevy! Honey Aaltonen JO’ BUDDY’S TRIO RIOT Roll This! (Ram-Bam RAMPEP 009, 7”/CD) No kylläpä sattui. Valiants teki session, jonka tuloksena syntyi single Good Golly Miss Molly / This Is The Night. Kysymyksessähän ovat hollantilaisen Tom Huissenin vuoden 1967 keväällä tekemät konserttiäänitykset, joilla Mayallin kanssa soittelevat tulevat Fleetwood Mac -sankarit Peter Green, John McVie ja Mick Fleetwood. Viidakkobiittinen Let Nobody Step On Me, New Orleans -kierteellä pianon tukemana rollaava Why Do You Do, Tarheel Slim -henkiseksi blues-a-billyhölkäksi muuntautunut Tore My Heart sekä alkuperäisestä cajunsovituksesta ”askeleen lähemmäs Teksasia” ja ainakin omissa korvissani syystä tai toisesta myös varsin Lazy Lester’mäisiin raameihin asettautunut Good Luck Around ovat siten toisintoja, mutta niissä on kuitenkin potkua. Sitä voi kuitenkin tiedustella harvoista hyvinvarustetuista levykaupoista. Tuottajana toimi nuori lupaus Phil Spector. Mielestäni ne vain täydentävät toisiaan. Educated Fool on saanut myöhemmin mainetta northern-piireissä. Bumps Blackwell oli lähtenyt Specialtylta ja katsasti Keen-merkille uusia kykyjä. This Is The Night nousi listoille syksyllä -57. Nyt tuloksena oli parempaa jälkeen. Tuo Pikku-Riku -cover (joka kuitenkin julkaistiin ennen Richardin versiota ja jolla myös Don & Dewey olivat mukana koheltamassa) oli aluksi a-puoli, mutta mielenkiinto kääntyi aika pian kääntöpuolen kauniiseen doowop-balladiin. 60-luvun alun jälkeen Storm on poukkoillut pikkumerkiltä toiselle. Kolmimiehisessä muodostelmassa Jo’ Buddylle itselleen taas on pedattu sekä mitä otollisin iskupaikka jopa aiempaa kahlitsemattomammalle kitaratulitukselle että toisaalta kaivattua hengähdystilaa, jota hän pääsee nyt tilaisuuden tullen kanavoimaan uniikkiin laulukapasiteettiinsa. Cd:nä ja vinyyli-neliviitosena julkaistu ”Roll This!” ei jätä – lyhykäisyydestään huolimatta, se täyttää kaikki odotukset jo tällaisenaan! Pete Hoppula Tämän jälkeen oli vuorossa toinen suuri merkki, Atlantic. Raul Reimanin kappale on levytetty Rauli ”Badding” Somerjoen kunniaksi. Johnin omaa tuotantoa on mukana sopivasti eli kolmen laulun verran. humppalevyltä ”Rakkaudella – Raulilta”. Aarno Alén JOHN MAYALL’S BLUESBREAKERS Live In 1967 – Volume Two (Forty Below FBR 013) Esiteltävän koosteen edeltäjä ilmestyi viime vuonna ja saavutti siinä määrin hyvän vastaanoton niin kriitikoilta kuin levyjen ostajiltakin, että kakkososaa ei tarvinnut kauaa odotella. Perusteelliset uusiosovitukset pitävät myös kierrätyssyytösten esittäjät hiljaisina. Seuraava vaihe oli The Valiants. Kingin hitistä Sweet Little Angel ja Eddie Taylorin luomuksesta Bad Boy. Viimeinen Valiants-single We Knew, jossa Stormin tenori on edustavimmillaan, oli mielestäni jakson paras. Lupaavien debyyttien sanotaan usein jättävän odottamaan jotain vieläkin parempaa. 64 Blues News 6/2016 levy tutkailut Rouvani, vanha humppamusiikin vihaaja, jaksaa jatkuvasti liikuttua Et sinä tule -humpan kaihoisuudesta. Sen vaikutelman ainakin saa, kun seurailee hänen paitsi huuliharpun niin myös urkujen äänillä maustettuja näkemyksiään Williamsonin tutuista teoksista Your Funeral And My Trial ja Bye Bye Bird. Aivan tuon ykkösosan veroinen tämä tuotos ei ole, mutta hyvin hankintakelpoinen sekin on. Metro-tyttöjen ja Reijo Taipaleen aikoinaan levyttämään Hiljaiseen kylätiehen, mutta turha tässä on käydä koko kappalevalikoimaa läpi. Stormin ura ajautui henkilökohtaisten ongelmien vuoksi alamäkeen 60-luvun loppupuoliskolla. Voi olla, että Shadoun herkistelevä, mutta punk-taustan paljastava laulu yhdistettynä jazz-iskelmään särähtää joidenkin kuuntelijoiden korvaan. voimalliset versioinnit Otis Rushin klassikoista Double Trouble ja So Many Roads, T-Bone Walkerin bravuurinumerosta Stormy Monday Blues, B.B. Since I Fell For You on sen verran vaativa kappale, että se ei kaikilta suju. Itse olen viehättynyt myös mm. Kestoaikaa löytyy nytkin yli 70 minuutin verran, ja etenkin kitaransoiton ystäville on edelleen tarjolla runsaasti maukasta kuunneltavaa
Myös laadukas neljän cd:n reggaekokoelma ”Tougher Than Tough: The Story Of Jamaican Music” (Mango) pitää sisällään kyseisen esityksen. The Versatiles, Delroy Wilson ja Wailers salanimellä Rhythm Force. Onko Williams sitten merkittävä reggaeartisti. Blues Bandin puitteissa hän on kunnostautunut etenkin pystyvänä sähköisen slidekitaran käsittelijänä, mutta tällä tuotteella hän on aika vahvasti esillä myös nuoruusvuosiensa kaltaisena akustisten instrumenttien mestarina. Näitä olivat ”See Me” (1993) ja ”Natty With A Cause” (1992), jonka nimibiisistä bluesrock-bändi Goverment Mule teki oman näkemyksensä vuonna 2007. Sen päätyttyä Dave käveli kitaroineen lavalle ja aloitti musisoimisen poikkeuksellisen vähäisten valmistelujen jälkeen. Maine lepää paljolti hittikappaleen varassa. Englannissa punkyhtye Clash levytti biisin London Calling -singlen bpuolelle ja myöhemmin kappale oli mukana mm. Tämän jälkeen Williams alettiin tuntea ”armagideon-miehenä”. 1974 Williams muutti hetkeksi Kanadaan jatkaen uraansa laulaja-lauluntekijänä, vain palatakseen myöhemmin takaisin Jamaikalle. Tällä kertaa aiheena on Willi (kirjoitetaan joskus Willie) Williams, jonka suhteellisen pitkä ura tuntuu välillä kiteytyvän yhteen biisiin. Pääosin Williamsin tuotanto on silti oikein kuunneltavaa, vaikkakaan ei häikäisevää. dub-suuntausta Williams kokeili myöhemmillä levymerkeillään Uptempo ja Smugg. Esitys oli Jamaikalla melkoinen hitti ja nimenomaan tähän kappaleeseen Williamsin maine pitkälti perustuukin. filmissä Ghost Dog: The Way Of The Samurai. Yhtyetoimintojensa väliaikaisen hiljentymisen takia Kelly vieraili 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla useita kertoja itsekseen Saksassa. Aivan mallikkaasti hän kuitenkin hoiti hommansa myös silloin. Kai Leivo Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 5: WILLI WILLIAMS. Mieltymysteni mukaisesti pidän melkoisesti tästä uutuudesta, minkä antia kuitenkin suosittelen pitkästymisen välttämiseksi nautiskelemaan mieluiten kohtuullisen mittaisina annoksina. Tuottajan tehtäviä ja niiden ohella mm. Loppu kolmannes on kohtalaisen omintakeinen sekoitus kantria, folkia, vanhaa rock and rollia ja suoranaista poppia. Kaikkein erikoisimmat otokset ovat yhdistelmä Muddy Watersin tutusta bluesista I Can’t Be Satisfied sekä Bobby Womackin ja Rolling Stonesin klassikosta It’s All Over Now ynnä aika persoonallinen näkemys Ray Daviesin Kinks-hitistä Sunny Afternoon. Muutamia levytyksiä julkaistiin myös Jah Shaka Musicilla. Lentoliikenteen ongelmien takia hän saapui paikalle vasta silloin, kun edellisen artistin osuus oli jo käynnissä. Willi Williams syntyi Saint Ann Parish -nimisessä paikassa Jamaikalla. Blues News 6/2016 65 levy tutkailut DAVE KELLY Live In Germany 1986–89 (Hypertension HYP 16311) Muistan hyvin, kuinka seurailin englantilaisen Dave Kellyn (1948–) esiintymistä Jyväskylän Blues Live! -tapahtuman pääkonsertissa vuoden 2007 syksyllä. Williams omista uusintajulkaisukokoelmista kannattaa poimia esiin ennen muuta ”Armagideon Time: Original Studio One Masters” (Heartbeat) sekä ”From Studio One To Drum Street: Story Of The Armagideon Man”(Drum Street). 1967 Willillä oli jonkin aikaa Tripletone-soundsystem ja 1969 hän perusti oman levymerkin nimeltä Soul Sounds, jolle levyttivät mm. Seuraavaksi hän alkoi työskennellä mm. Näiden näytteiden mukaan myös hänen suurin esikuvansa on legendaarinen Robert Johnson, jonka tuotantoa on mukana neljän teoksen verran. Vesa Walamies ALAN MUSIIKKIA MYYTÄVÄNÄ ! www.retromusiikki.com BN elvyttää pitkästä aikaa juttusarjan, joka nimensä mukaisesti käsittelee reggae-artisteja laittamatta niitä mihinkään paremmuusjärjestykseen. -79 toimintansa käynnistäneen Blues Bandin vakiojäsenenä ja sen toisen kärkihahmon Paul Jonesin duokumppanina. Ensimmäisen kerran hänen taitojaan tallennettiin vuoden 1966 paikkeilla, jolloin hän säesti sisartaan Jo Annea kahden Memphis Minnie -numeron versioinnissa. Hieman myöhemmin häntä äänitettiin myös pääartistina, ja osa hänen varhaisista tuotoksistaan julkaistiin taitelijanimellä Little Brother Dave. Muista levyistä voisi vielä kirjata itsetuotetun albumin ”Messenger Man” (Jah Muzik, 1980) sekä Black Star -merkin pitkäsoiton ”Unity” (1987). Koosteen sisällöstä noin 2/3 on perinteistä maalaisja Chicago-bluesia. Niistä on koottu esiteltävä 35 musiikkikappaleen ja miltei 2,5 tunnin mittainen tupla-cd. kosketinsoittaja Jackie Mittoon kanssa tehden Coxsone Doddille kuuluisimman levynsä Armagideon Time, joka äänitettiin ensimmäisen kerran Studio Onelle 1977. Levyjä ei ehkä etsimällä kannata etsiä, mutta kohdalle osuessa ne kannattaa ostaa pois. Reggae-kirjallisuuskin kuittaa – mikäli ollenkaan mainitsee – Williamsin parilla rivillä. Bluesin vääntämisen Dave Kelly oli monien muiden tavoin aloittanut kultaisella 60-luvulla. Koulukavereina hänellä oli mm. eräs tuleva rumpali Sly Dunbar, josta sittemmin kehittyi käsite hänen lyöttäytyessään yhteen basisti Robbie Shakespearen kanssa. Shanachie Records julkaisi 2014 cd:n ”Unification: From Channel One To King Tubby’s”, mikä pitää sisällään Yabby Youn kanssa tehtyjä ennenjulkaisemattomia äänityksiä jostain 70-luvun loppupuolelta. Nykyisin hänet tunnetaan parhaiten v. Sanoisin, että ei kovin tärkeä. Alansa ammattimiehenä Dave luonnollisesti laulaa väkevästi ja soittaa taitavasti. Ensimmäiset levytykset Williams teki Studio Onelle 60-luvun loppupuolella, jolloin kävi vielä koulua. Vuonna 2015 artisti sai yllätyksekseen tietää, että huomattava osa hänen silloisista konserteistaan oli äänitetty ja että germaanisen tyylin mukaisesti silloin tehdyt tallenteet olivat tekniseltä laadultaan aivan erinomaisia. Williams on mitä mainioin esimerkki yhden hitin ihmeestä: suosio tuli Armagideon Time -levyn myötä, mutta sen jälkeen myynti hiipui, vaikkeivät tuoreemmat esitykset välttämättä sen huonompia ole
Konsertti Tavastian konserttia 24.3. Soolo oli yksinkertaisuudessaan ehkä jopa banaali, mutta yleisöön se meni. Ai niin, sähkölakon auheuttamien katkojen takia ei automaattinen matkalaukkujen kuljetus ole toiminnassa. Mies enemmänkin kuunteli, mitä muut soittivat, ja myötäili hyvin. Herroista vanhempi, rumpali Ted Harvey, on iältään 47-vuotias eli samanikäinen kuin Hutto. Mies osoittautuikin varsin kiivasluontoiseksi ja oli näköjään saanut muistoja naamavärkkiinsä joskus ammoin tappelusta. Varsinkin nopeissa kappaleissa kompissa ei jäänyt kaipaamaankaan bassokitaraa – sen puuttumista tuskin huomasi. Soolon ajaksi Phillips myös muutti kitaransa äänensävyn kireäksi ja teräväksi sekä yritti saada kitaran äänen säröisäksi käyttämällä ylivolyymiä. HUTTO SUOMESSA Hermostunutta odottelua Seutulan lentokentällä. Seikka, jota ei varmasti tapahdu Chicagossa – ei ainakaan kovin usein. Ja sellaiseksihan se oli tarkoitettukin. oli soittanut varsin elmomaisesti, mm. Tukholman kone oli laskeutunut jo 15 minuuttia sitten, eikä ketään tulijaa ole vieläkään näkyvissä. Ilmeet kirkastuvat, kun soitan autossa kasetilta suomalaista bluesia, Hojas-yhtyeen version Sweet Little Angelista. 66 Blues News 6/2016 R&B-, SOULJA ROCK’N’ROLLPITOISIA DJ& TANSSIKLUBEJA HELSINGISSÄ : 10.12.2016 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) 10.12.2016 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Sampsa Vilhunen & Moon Kat / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 2102, 6 eur) 16.12.2016 In The Mood DJ Harri Hertell ym. Hutton (1926–1983) ja Brewer Phillipsin (1924–1999) tavoin esiintyessään FBS ry:n junailemassa konsertissa Helsingin Tavastiaklubilla 24.3.1977. Hutton naamataulusta ei voi erehtyä. Yläkieliä taas hän näppäili hiljempaa pelkin sormin. Helpotuksen huokaus. Toisaalta on huomattava, ettei mies olekaan mikään kitaran nero, vaan armoitettu esiintyjä ja ”happy bluesin” soittaja. Jälkikäteen V. Varsinaisesti hän sai yleisön ratkeamaan hypätessään lavalta yleisön joukkoon soittamaan. Hutton show’hun kuului lavalla hyppelyä, mikä oli sikäli huvittavaa, että miehen housut tuppasivat niiden myötä putoamaan. / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 2102, 8 eur) 17.12.2016 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa YliPelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 13.1.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Butcher Pete & Rock-a-Peltola / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 2102, 6 eur) 21.1.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 11.2.2017 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) 18.2.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 4.3.2017 78 RPM ERA DJ:t Vesa Yli-Pelkonen, Sampsa Vilhunen & Eric Swamp / Lavaklubi, Läntinen Teatterikuja 1 (klo 21-02, 6 eur) 18.3.2017 Big Shake! DJ:t Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen / Bar Loose, Annankatu 21 (klo 23-04, 5 eur) 22.4.2017 Seiskaklubi DJ:t Butcher Pete & Leuto / Backas Bar, Mäkelänkatu 15 (klo 21-02, eur) Tiedot ovat peräisin suoraan esiintyjiltä sekä tapahtumajärjestäjiltä ja -paikoilta, eikä Blues News -lehti/FBS ry vastaa niiden oikeellisuudesta. Phillips muuten on lähes kymmenen vuotta nuorempi kuin soittokumppaninsa, mikä osittain selittää miehen ”energisyyden”. Miehen putkenliu’uttelu kitaralla oli hillitöntä, ja ainoat yhtäläisyydet Elmore-vainaaseen olivat lukuisat Broom-versiot. Kieliä Hutto näppäili pääasiassa metallisilla sormiplektroilla, joita hän käytti peukalossa ja etusrmessa. Jopa Helsingin Sanomien kritiikki oli myönteistä. Basson puuttuminen tuli selvimmin esiin hitaissa kappaleissa, joissa yhdellä kielellä soitetut ”bassokuviot” kuulostivat hieman korneilta. Päästessään sooloamaan Brewer Phillips osoittautui juuri sellaiseksi kuin Hound Dogin levyillä. Laipion huostaan. Kompatessa hänen kitaransa äänensävy olikin lisäksi säädetty aivan tummaksi. (Tätä varten hänellä oli jatkettu kitaranjohto.) Hutton laulu tahtoi jäädä vähän liikaa äänentoistollisista syistä taka-alalle. Huttoa ja Houserockerseja imarteli kovasti, että he konsertin jälkeen saivat jäädä kirjoittelemaan nimiään innokkaille ihailijoille runsaan varttitunnin ajaksi. Vihdoin kolme tummaihoista kaverusta ilmaantuu. Mihinkään ylenmääräiseen räiskyttelyyn hän ei syyllistynyt. Miehet vakuuttavat, etteivät ole väsyneitä, vaikka takana on lentomatkaa edeltänyt monituntinen automatka Ruotsissa. Huttoon, niin hän ei ollut mikään yllätys. Mutta ainoat, jotka särkyivät, taisivat olla kuuntelijoiden rumpukalvot. Eli into oli suorastaan hirveä, eikä loppua miehen soitosta meinannut tulla millään. Laulajana Brewer Phillips ei ollut mitenkään erikoinen. Jos sitten mennään illan päätähteen eli J.B. Hound Dog Taylorin Houserockers-taustakokoonpanosta vuosikymmenen alkupuolella laajempaan tietoisuuteen Alligatoryhtiön levytysten myötä noussut chicagolainen eli kotikaupungissaan joviaalin ja kiltin miehen maineessa, jollaiseksi myös Juhani Aalto päätteli hänet jo tässä BN-numerossa 2/1977 julkaistussa pika-analyysissään. Yhteydenotot: bluesnews@saunalahti.fi BN-arkistojen helmiä: 1977 1977 J.B. Juhani Aalto 84-vuotiaana 6. Ted teki erittäin rauhallisen ja asiallisen vaikutelman. Erikoista oli se, että koska bändissä ei ollut basistia, Brewer Phillips soitti (oman tahtonsa mukaisesti) bassokaapin välityksellä. Walamies kertoi, että harjoituksissa J.B. Ted nimittäin jymisytteli siinä lähes pelkästään tom-tomeja ja bassorumpua – lautasiin hän ei koskenut lainkaan. Tavastian sound checkiin en ehdi jäädä, vaan jätän kaverit M. Brewer Phillips puolestaan henkäisi ensitöikseen lentokentällä tavatessamme haluavansa pullon whiskyä. Sen sijaan arvaamattoman luonteensa nopeasti suomalaisillekin paljastanut kitaristi Brewer Phillips näyttää hieman ”jekuttaneen” meikäläisiä syntymäaikansakin suhteen, kuten mitä ilmeisimmin tekivät myös seurueen muut jäsenet.... Niinpä hänen rumputyöskentelynsäkin oli hieman samantyylistä. Niinpä Phillipsin soitto kakkoskitarassa olikin erittäin voimallista. Jos Tavastian konserttia lähtee tarkastelemaan säestäjien eli Houserockers-miesten osalta, niin he osoittautuivat soitannassaan juuri sellaisiksi, kuin sain ennakkokuvan miesten luonteenpiirteistä. Puoli kuusi lähdemme kentältä suoraan hotelliin ja sitten heti Tavastialle sound checkiin. Kiinteän ja rämäkän kompin mies sai aikaan peukalon muovisella sormiplektralla, jolla hän hoiti alakielet. Toisin sanoen hänen soittonsa oli verraten rajoittunutta. Dust My Broomin, jossa oli painottanut jopa lauluaan kuulemma aivan Elmon tapaan. Hutton rajua esiintymistä kuvaa hyvin se, että loppuillasta häneltä katkesi kitarasta kieli, minkä lisäksi vielä kitaran olkahihna rikkoontui! Vaikkei konsertti ollutkaan mitään suurta taiteen juhlaa, niin yleisön mieleen se ainakin oli. Rumpusoolokin, joka kuultiin, oli sen mukainen. ei oltu loppuunmyyty, mikä sinänsä oli vahinko, sillä tilaisuus oli varsin onnistunut ja yleisö tyytyväistä. lokakuuta 2016 edesmennyt rumpali Ted Harvey (kuvassa alla) suoritti elämänsä ainoan Suomen-visiitin silloisten yhtyekollegoidensa J.B
Wentus on Suomen kansainvälisin bluesorkesteri. klo 19, liput 21.50 € Tarjolla Raittisen Eeron juurevaa musiikkia – vanhaa ja uutta! Syvältä sielusta kumpuavat myös vierailijan bluesartisti Ismo Haaviston biisit. klo 17, liput 16,50 / 13,50 € Solisteina bluesmuusikot laulaja-kitaristi Juki Välipakka ja tenorisaksofonisti Sirpa Suomalainen; kuinka käy big bändiltä blues. (USA) Liput 09 310 12000 ja Lippupiste Ala-Malmin tori 1 | Malmitalo Mosabacka Big Band Evening Blues BluesNews_210x297_vk46_Malmitalo_syksy2016_mr.indd 1 02/11/16 11:37. ke 1.2. klo 19, 16,50 € Lauteilla on legendaarisen Wigwamin jäseniä ja heidän ystäviään soittamassa kappaleita Wigwamin pitkältä uralta sekä Jim Pembroken soolotuotannosta. to 26.1. ti 17.1. la 4.2. klo 19, liput 21,50 € Yhtyeen kova blues ja uskomaton show nostavat tunnelman kattohirsiin. klo 19, liput 18 € Menevää huuliharppubluesia! Amerikkalainen bluesartisti vierailee Euroopan-kiertueensa aikana myös jo ennestään hänelle tutussa Malmitalossa, taustabändinä Tomi Leino Trio. Eero Raittisen Mischo Wigwam Wentus Revisited II Blues Band Eldis Katso koko tarjonta! malmitalo.fi featuring Ismo Haavisto RJ ti 21.2
HELANDER & THIRD WARD SLIM BUTLER OLLI O. K-18 W W W. SHOWTIME KLO 20:00. F I Finland 100 years A iversary Editi TOMI LEINO TRIO BEN GRANFELT BAND DR. 2 1 7 H e l s i n k i o f i n l a n D V I r g i n O i l C o . LIPUT 25.00€ SISÄLTÄEN TOIMITUSKULUT. F I W W W.V I R G I N O I L . PÄIVÄTAPAHTUMAAN VAPAA PÄÄSY.. ENNAKOT WWW.TIKETTI.FI. 1 . & MIGHTY SHITTY FBA ALLSTARS + SPECIAL GUESTS LAURI "ARNO" ANKERMAN DUO JANTSO JOKELIN DUO BLACK RIVER BLUESMAN & BAD MOOD HUDSON FRIM-FRAM DUO ISMO HAAVISTO ONE MAN BAND DJ BUTCHER PETE I JUONTAJAT OLAVI RYTKÖNEN & LAURI ANKERMAN VIRGIN OILIN YLÄKERRASSA LAUANTAINA 14.1. KLO 11-15 MUSIIKKI-, SOITINJA VAHVISTINMESSUT. 1 4 . F I N N I S H B L U E S AWA R D S