vuosikerta. THE LIMBOOS Heikki Raine / Devil Blues / BN käy tapahtumissa / Divarien helmiä Fats Domino / BN lukee kirjallisuutta / Luther Allison / Levytutkailut 197301-17-06 ISSN 0784-7726 N:o 288 (6/2017) Hinta 6,80 € 50. BN haastattelee: NICK MOSS MIKE LEDBETTER STACIE COLLINS MUDDY MANNINEN THE HITMAKERS Henkilökuvia diskografioiden takaa: LOU COURTNEY Teinipopin aatelisia, osa 17: BOBBY COMSTOCK Klassikoiden lähteillä, osa 47: TAMPA RED BN esittelee: THE ALLNIGHT WORKERS vs
Michael teki levyn Monster Mike Welchin kanssa Delta Groove -merkille ja Nick on ryhtynyt yhteistyöhön huuliharpisti Dennis Gruenlingin kanssa. Alku-uran traditionaalisesta Chicago-bluesista Nick Moss on laajentanut tyyliään bluesrock-painotteiseen jam band -tyyliin, josta voi löytää vaikutteita niin P-Funkista kuin Alman Brotherseista, Creamista ja maailmanmusiikistakin. Hän on 3,5 vuotta vanhempi kuin minä. – Joku sanoi, että se oli vuonna 2006. Siellä esiintyivät minun bändini lisäksi myös Ike Turner, Bobby Rush ja Robert Lockwood Jr. Jimmy Rogersin yhtyeessä hän oli kitaran varressa nelisen vuotta kierrellen ympäri maailmaa. Seuraavat olivatkin sitten paikallisia levytyksiä. Joskus nuorempana olen kiertänyt ja esiintynyt Skandinaviassa Jimmy Rogersin kanssa. Bändin debyyttialbumi Alligatormerkillä ilmestyy keväällä 2018. Hän kävi ystäviensä kanssa keikoilla katsomassa Muddy Watersia, Eddie Tayloria ja muita. Veljelläni oli auto, joten lähdimme etsimään bluespaikkoja. – Joe oppi itse soittamaan todella nopeasti. – Aivan ensimmäisen levytyssession tein Legendary Blues Bandin Willie Smithin kanssa. Bändin laulaja-kitaristi Michael Ledbetter kertoo hänkin urastaan ja lauluopinnoistaan. Tapasin myös Sven Zetterbergin tuolloin. Minä soitin edelleen bassoa ja bändissä oli jo basisti – Wayne, jolla oli ajoittain ongelmia alkoholin kanssa, ja joka ei aina ilmaantunut keikoille. Roikuimme veljeni kanssa hänen keikoillaan ja lopulta hän palkkasi Joen bändiinsä soittamaan komppikitaraa. Hän yritti opettaa minulle nuotteja, sointuja ja teoriaa, mutta suurimmaksi osaksi opin hänen soittoaan katselemalla. Soitin Tail Draggerin kanssa West Sidessa ja tapanamme oli soittaa myös Ciceron ja Kedzien kulmassa sijainneella klubilla. Aikaan, jolloin ei oltu niin tarkkoja promillerajoista ja luvista, oli helpompaa. Aluksi hän käänsi minulle selkänsä ja minun piti vain päätellä, mitä hän oli tekemässä. Erityisesti äitini, jolla oli mahtava levykokoelma. Myöhemmin seurasi pesti Jimmy Dawkinsin ja Willie Smithin vetämässä Legendary Blues Bandissä. – Aloitin jo pikkupoikana eri instrumenteilla leikkimisen ja kokeilemisen. Ne olivat hienoja aikoja. Buddylla oli tapana antaa muusikoiden jammata bändinsä kanssa. Lynwood Slim, Curtis Salgado, Sam Myers, Lurrie Bell, Barrelhouse Chuck, Anson Funderburgh ja Eddie Taylor Jr. Nick Moss & The Flip Topsin debyyttilevy ”First Offence” näki päivänvalon vuonna 1998 Nickin omalla Blue Bella -merkillä. Jo hänen katselemisensa oli oppimiskokemus. – Kyllä, siinä vaiheessa olin itse 15-16-vuotias ja hän oli jo lopettanut koulun. Näimme monia paikallisia kuuluisuuksia, kuten Buddy Scott & The Rib Tipsin. Vanhemmillani on siis ollut vaikutusta musiikkimakuuni. Hän on myös tuottanut Big Bill Morganfieldin, Willie Smithin, Monster Mike Welshin ja Magic Slim & The Teardropsin levyjä. Hän on musikaalinen ja tuntee myös musiikin teoriaa ja muuta. Puistobluesissa vuonna 2015 tehdyn haastattelun jälkeen Nickin ja Michaelin tiet ovat erkaantuneet ja kumpikin johtaa nyt omia bändejään. Bändissäni oli silloin mukana Willie O’Shawny, Bob Carter ja Gerry Hundt. Haastattelussa Nick kertoo urastaan ja vaikutteistaan sekä työskentelystään studiossa ja levybisneksessä. Robert Plunkett soitti rumpuja ja lauloi. Hän rakasti Jimmy Reedin musiikkia ja ollessaan ilmavoimissa hän osti Jimmy Reedin ”Live At Garnegie Hall” -albumin. Itse en vuotta muista, joten kai se pitää paikkansa. Yhteistyökumppaneita ja vieraita äänitteillä ovat olleet mm. Tähän mennessä hän on julkaissut levy-yhtiöllään 12 cd:tä. Asuimme siis esikaupungissa, ja kerran päätimme lähteä tutustumaan Chicagon klubeihin. Isäni piti enemmän soulista ja doo wopista sekä big band -musiikista. Äitini asui lähellä Indianan osavaltion rajaa eikä Indianassa ollut klubeissa 18 vuoden ikärajaa. 15.12.1969) on laulaja-kitaristi-tuottaja ja levy-yhtiön omistaja Chicagosta. Olin mukana Jimmy Rogersin BBC:lle tekemällä äänitteellä,. Mikä oli ensimmäinen levytyssessiosi. Lisäksi Moss on tuottanut ja julkaissut Blue Bellan kautta mm. Hän aloitti uransa kitaristi-isoveljensä Joen opastuksella ja pääsi teini-iässä soittamaan bassoa Chicagon South Siden klubeilla Scott & The Rib Tips -yhtyeessä. Saitko veljeltäsi kitaratunteja. 4 Blues News 6/2017 KARI KEMPAS N ick Moss (s. Kun olin noin 12-vuotias, hän osti minulle basson, koska hän ei halunnut minun leikkivän kitarallaan. Soitin bassoa ”Money Talks” -albumilla, joka tehtiin Ichiban-merkille. Michael on Huddie Ledbetterin eli Leadbellyn jälkeläisiä alenevassa polvessa. Ottiko hän sinut mukaansa South Siden klubeille. Gerry Hundtin, Cash Box Kingsin, Kilborn Alley Blues Bandin ja Bill Lupkinin cd:t. Niinpä minäkin pääsin soittamaan bändissä niinä iltoina. Veljeni Joe oli esikuvani. Hänen asemapaikkansa oli Alaskassa, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin pelata korttia, juoda ja kuunnella Jimmy Reediä. Myöhemmin kun hän kyllästyi katselemaan touhujani hänen kitaransa kanssa, hän ryhtyi näyttämään minulle juttuja kitaralla. Äitini varttui Chicagon eteläisissä esikaupungeissa ja isäni West Sidessa. Bluesiin päädyimme, koska vanhempani rakastivat bluesia. Milloin olet aloittanut soittamisen. NICK MOSS Nick, olet esiintynyt Suomessa aiemminkin, Rauma Blues -festivaalilla. Se oli hieno festivaali
Minäkin kampasin hiukseni taakse. – Hän tuotti ensimmäiset kolme cd:täni. – Tunnen yhden kaverin Länsirannikolta, joka osaa soittaa Chicago-bluesia todella hyvin ja mielestäni oikealla tavalla. Jos se myy, hyvä niin. Hän lauloi sydämensä pohjasta ja miksasi sitten oman levynsä. Hän näytti minulle tekniikkaa ja kuinka äänitetään livenä ja miksataan. Minusta on harmi, ettei nuoremmilla sukupolvilla ole samanlaisia mahdollisuuksia oppia asioita vanhoilta legendoilta kuin itselläni oli. – Nuorissa muusikoissa on tulevaisuus, koska vanhat ovat hidastamassa tahtia tai jo menehtyneet. Tuotan levyjä ja julkaisen niitä, jos pidän muusikosta ja hänen musiikistaan. Teitkö lopulta äänityksiä Kaliforniassa. Minulla on oma studio ja oma levymerkki Blue Bella, ja vaikka levy-yhtiöillä ei nyt mene kovin hyvin, en paljon murehdi asiaa. Byrdillä ei ollut rahaa julkaista sitä. Voin ”Olen laulanut klassista oopperaa kahdeksan vuotta, ja pidin siitä, mutta olin väsähtämässä siihen. Hän oli mahtava. Ehkä olen mukana jollain kokoelma-cd:llä. Hän opetti minulle myös studiotyöskentelyä. Oveni takana ei ollut jonoa. Olemme saavuttaneet laajemman yleisön ja saaneet uusia faneja ja lisää musiikistamme kiinnostuneita kuulijoita. Hän on Bob Welsh. Länsirannikolta tulevat eivät kai osaa soittaa Chicago-bluesia niin hyvin kuin chicagolaiset muusikot. Bluesia ei kannata tuputtaa yleisölle – se saattaa jopa aiheuttaa torjuvan vastareaktion – mutta tällä tavalla joku saattaa päätyä tutustumaan vanhempaankin bluesiin. Se on mahtavaa, sillä monet hänen nuoret faninsa tulevat hänen keikoilleen tajuamatta edes kuuntelevansa bluesia. Seurasimme juuri Gary Clark Jr:in esiintymistä, jolla on moderni tyyli, mutta sen pohjalla on vanha tekniikka. Pyrimme tasapainoon perinteisen bluesin ja uudemman musiikin välillä. En pidä itseäni Länsirannikon tyylin edustajana, mutta osaan kyllä soittaa sitä. Pidän huolen siitä, että tuottamani ja julkaisemani musiikki on parasta, mitä sillä hetkellä on tarjolla. Niin minä kuuntelen musiikkia. Sitten perustit oman levy-yhtiön. Saitko vaikutteita Länsirannikon muusikoilta. Toisen tein huuliharpisti Byrd Halen kanssa. Siihen pyrimme myös omilla keikoillamme, vaikka meidän musiikkimme on ehdottomasti perinteisempää kuin Gary Clark Jr:n. Niinpä muutin takaisin Chicagoon. – Muutaman, en mitään isompaa. Yritän välittää eteenpäin niitä tärkeimpiä asioita, joita itse opin. Kuunnella taukoja ja tunnelmaa, sävyjä. – Olen omissa kappaleissani ja tyylissäni hieman siirtynyt ajan myötä traditionaalisesta musiikista modernimpaan rockbluestyyliseen musiikkiin. Minun ei tarvitse tavoitella massoja kuten suurten levy-yhtiöiden. En tietenkään niin hyvin kuin kaverit siellä. Halusin kokeilla, pystyisinkö etenemään jossain muussa musiikkigenressä.” – Mike Ledbetter. Se ei vaan kestänyt kovin pitkään. Hän oikeastaan opetti minulle, kuinka tehdään levy. Hän kuulostaa siltä kuin olisi kasvanut Chicagossa. Hän esiintyy Elvin Bishopin kanssa ja olen itsekin soittanut hänen kanssaan. Olen saanut palautetta siitä, että ihmiset pitävät tavastamme sekoittaa näitä, ja siitä että Miken ja minun laulutyylit täydentävät vastakohtina toisiaan. – Kyllä, koska en saanut sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa. Hänen musiikkinsa kuulostaa minusta monesti Magic Samiltä, mutta modernein instrumentein esitettynä. Minulla ei ole mitään Länsirannikolta tulevia muusikoita vastaan, mutta heillä on selvästi erottuva soundi. – Voi kyllä – kaikilla oli hieno, iso, vanha kitara ja vanha vahvistin. Yksi tärkeimmistä on se, että pitää kunnioittaa tunnetta eikä tuijottaa vain nuotteja. Tein yhden pianisti Mitch Woodsin kanssa, mutta sitä ei – ainakaan Woodsin mukaan – koskaan julkaistu. Lynwood muutti alun perin Chicagoon tehdäkseen töitä Dave Specterin kanssa ja Delmark Recordsille. 6 Blues News 6/2017 olekaan niin kiinnostava, olet vain yksi paikallisista. Lynwood Slim siis tuotti ensimmäisen cd:si
Kerrattakoon kuitenkin kaikille land of 1000 dancesin ja varsinkin Chubbyn ystäville, että hänen Freddie-laulunsa tehtiin ensin. Pegues) Man With A Cigar, joka oli noille ajoille tyypillinen täyteläinen uptown-laulu Driftershenkisine kilkuttimineen. Lou sai tililleen kovan hitin, kun Mary Wellsin laulama Ain’t It The Thruth nousi poplistojen sijalle 45. Myös b-puolta hallitsi tyttöryhmä ja teki tunnelmasta aika sekavan. Säveltäjäja tuottajakaveriksi tuli tuolloin edellä mainittu Dennis Lambert ja singlen sovitti Bert deCoteaux, tulevaisuuden nimiä hänkin. Kun vielä kävi niin, että häntä ei ole erityisemmin noteerattu Euroopassa, on hän meikäläisittäin vain innokkaimman harrastajapiirin tuntema. Eksoottinen nimi ei paljasta sukujuuria, mutta ei tuo ainakaan puuvillapeltopohjalta tunnu. Valmistuttuaan Technical High Schoolista 60-luvun alussa Louis totesi, että musiikki kiinnosti enemmän kuin siviilihommat ja pääsi sopivien suhteiden kautta yhteyteen levymiesten kanssa. Chubby Checker ja Lesley Gore”. Loun esityksenä se jäi unohduksiin, sen verran se kyllä herätti huomiota, että Herman’s Hermits teki siitä tyypillisen plötsköversion A Must To Avoid -hittinsä kääntöpuoleksi. jenkkilistoilla Courtney-sävelmällä Up And Down. Toisella singlellä Professional Lover jatkoi sikarimiehen linjoilla. He tuottivat ensimmäiset singlet Imperialille, vuosi oli ’64. 60-luvun jälkipuolella hän teki muutaman yllättävän tanssihitin ja toisaalta hän herätti 70-luvun hämysoulin ystävät kehuihin lajin parhaimmistoon lukeutuvalla albumilla ja siltä lohkaistulla parilla pikkuhitillä. Ehkä, jos sävelmä olisi päätynyt hittiartistin kuten Drifters, Tommy Hunt tai Gene Mc Daniels levytettäväksi, siitä olisi voinut tulla listamenestys. Kun levystä ja tanssista odotettiin hittiä, päättivät Mercuryn taustamiehet levyttää pika pikaa kilpailevan laulun, jonka säveltäjiksi tilattiin Courtney ja Lambert. Ellisoniakin kuuluisampi Mercury-tähti oli Dee Dee Warwick, jonka diskografiasta löysin ainoana Courtney-merkintänä Robert Batemanin kaverina tuotetun I Want To Be With You -hitin b-puoleksi jääneen laulun Lover’s Chant. Come On Home oli aika yhdentekevä F-G-G -juttu, singlen parempi puoli oli Courtneyn itsensä säveltämä (etiketissä L.R. Single ei yltänyt HOT 100 -listalle, mutta käväisi Bubblin’ Under -osastossa kuumimmassa Batman-vaiheessa. Chubby Checkerin Let’s Do The Freddie oli eri sävelmä. Komean miehisen version laulusta teki Roy Hamilton, mutta heikommalla menestyksellä. Tarkempaa tietoa on, että Courtney tuotti 60-luvun puolivälissä ystävänsä Betty Mabryn ensisinglen Cellar, pari vuotta myöhemmin Betty avioitui Miles Davisin kanssa ja teki varsinaisen uransa nimellä Betty Davis. Raskaamman naissoulin tekoon Courtney osallistui Mercuryllä, jonne hänet palkattiin eräänlaiseksi studiojuoksupojaksi, niissä merkeissä hän pääsi säveltämään ja tuottamaan joitakin levyjä ja ylsi niillä listoille saakka. Philips 40287 I Watched You Slowly Slip Away I’ll Cry If I Want To A-puoli ei ollut ihan niin surullinen kuin nimen perusteella voisi päätellä, paremminkin puo. Onni osui kohdalle kirjavasta popahtavasta tuotannostaan tunnetun kolmikon Feldman-Goldstein-Gottehrer muodossa. Oikealta nimeltään hän oli Louis Russell Pegues, syntynyt 15.8.1943 Buffalossa New Yorkissa. 14 Blues News 6/2017 PEKKA TALVENMÄKI L ou Courtney oli New Yorkissa vaikuttanut soulartisti, jonka uralle mahtui kaksi erilaista nousuvaihetta. Nihkeästä alusta huolimatta Lou huomattiin popja soulpiireissä, ei vähiten siksi, että hänen sävelmänsä eivät olleet huonoja. Niin sitten kävi, että Dreamers vei onnistuneen TV-puffauksen ansiosta voiton, Chubby ylsi korkeimmillaan sijalle 40. Sen sijaan on mahdollista ja luonnollistakin, että Louis on kouluvaiheessa ollut mukana maallisissa yhtyekokeiluissa. Muutamat kommentaattorit ovat löytäneet hänen laulustaan gospelkoulun merkkejä, mutta ei tuota myöhemmiltä levyiltä huomaa. Loun omalla uralla seuraava etappi oli Philips. Jos Billboardin r&b-lista olisi ollut hallussa, kyseessä olisi ollut todennäköinen top ten -menestys. Kyseenalaisempiin hitteihin kuului tanssilaulu Do The Freddie, jonka brittiyhtyeiden kevyimpään kastiin kuulunut Freddie & The Dreamers vei peräti sijalle 18. Myös Lesley Goren kohdalla anti oli köyhä, mutta yksi sentään löytyi, “My Town My Guy And Me“ -albumin pikkunätti täyteraita Just Another Fool. Sitä ennen oli brittisekstetti Nashville Teens käynyt sekä Englannin että USA:n listoilla Courtneyn ja Lambertin laululla Find My Way Back Home. Suuresta tähdestä ei kuitenkaan ollut kysymys. Sävelmä oli Loun oma ja esitys kulmikkaan kaupunkimainen, vankan tyttökuoron ja torvirevittelyn ansiosta erittäin energinen. Neljäskin hittimaininta löytyi, The McCoys nousi parhaimmillaan sijalle 46. Mainittakoon vielä noveltyksi luokiteltava The Spotlights -yhtyeen hulluttelu Batman & Robin, jota Courtney oli säveltämässä. Hän tuotti Dennis Lambertin apurina vahvaäänisen Lorraine Ellisonin ensimmäisen hitin I Dig You Baby, joka käväisi r&b-listan hännillä (seuraavana vuonna sävelmästä tuli top ten -hitti Jerry Butlerin esityksenä, tuottaja oli tuolloin Jerry Ross). Joudun myöntämään, että sitkeästä yrityksestä huolimatta en löytänyt ainuttakaan Chubbyn levyttämää laulua, jossa olisi nimike Pegues tai Courtney. Monet nettiesittelyt alkavat maininnalla ”hänen sävelmiään levyttivät mm. Imperial 66006 Come On Home The Man With A Cigar 66043 Professional Lover Little Old Love Maker 66006 julkaistiin inhimillisen erehdyksen takia nimellä Lew Courtney, toisella kerralla etunimi oli muodossa Lou. keväällä ’65. TUNTEMATTOMUUDESTA LEVYLLE Lou Courtneyn varhaisista vaiheista on hyvin vähän tietoa
Loun lauluosuus lähti nihkeähkösti liikkeelle, mutta selkeytyi loppua kohti. Levyt julkaistiin aluksi Riverside-merkillä. B-puolen itkujuttu oli Loun singlen parempi osio, lempeä hetkittäin överiksi sovitettu nyyhkylaulu. SKATE NOW Vuoden ’66 lopussa Lou Courtneyn ura nytkähti aivan uudelle tasolle. LP:n päätösraita on sävelmänä aika puhdas kopio Four Topsin I Can’t Help Myself -hitistä, esitystä piristää selkeät Staxvaikutteiset torvet. Siitäkään en saanut täyttä varmuutta, oliko Skate oikea tanssi, mutta näin kaiketi oli, koska Lou kehottaa pariinkin otteeseen ”do the skate”. Yksipuolinen kuva albumista kieltämättä jää, mutta sellainen lienee ollut tarkoituskin. Howard Guyton levytti pari vuotta myöhemmin sävelmän uudelleen Teddy Randazzon kanssa ja teki mielestäni paremman version. Batemanin johdolla tehtiin puhtaita, tehokkaita tanssilevyjä, joihin merkittiin ylväästi maininta Funk Bros Production. Niin myös Skate Now, mutta vauhtinsa ja hyväntuulisuutensa takia se kuuluu lajinsa parhaimmistoon ja listasijoitukset ovat ansaitut. 60-luvun jälkipuolen land of 1000 dances -levyt olivat enimmäkseen turruttavan puuroisia. The Thing ei käsittääkseni ollut tanssi vaan fraasi, niinpä toisen listasinglen Do The Thing haastaa muotitanssi boogaloon ja toteaa, että thing on ”new dance called the Shing-A-Ling”. Courtneyn itsensä säveltämät Man Is Lonely ja b-puolen lopun sävelmät ovat lähes tanssilaulujen tapaisia rytkytyksiä. Jatkossa tahti vain parani. Edellisen singleotos katkaistiin valitettavasti vähän kesken, parhaimmillaan esitys onkin neliminuuttisena albumiversiona. Skate Now Shing-A-Ling (Riverside 2000) A: (1) Skate Now (2) I’ve Got Just The Thing (3) The Man Is Lonely (4) Another’n Like The Other’n (5) Me And You B: (1) Do The Thing, Pt 1 & 2 (2) Psychedelic Shing-A-Ling (3) I Need You Now (4) I Can Always Tell (5) I Don’t Wanna Leave You Levy oli perusalbumiksi pramea, taitekannet, ulkokuorilla mahtipontiset värikuvat ja sisällä neljä mustavalkoista. Riverside 4588 Skate Now (13./71.) I Can Always Tell 4589 Do The Thing (17./80.) The Man Is Lonely 4591 I’ve Got Just The Thing You Ain’t Ready (46./-) Skate Now oli ehkä tarkoitettu rullaluisteluhallien taustamusiikiksi, tuskin ainakaan jääkiekkovalmentajien kannustuspalaksi. Robert Batemanin mukanaolo antaisi aiheen odottaa pieniä Motown-pilkahduksia ja niitä kyllä löytyykin. Muutamat nimikkeet antavat odottaa pehmosoulia, mutta sitä ei saada. Askelkuvioita ei kannata arvailla, pääasia oli liike oikeahenkisen musiikin tahdissa ”if you got soul, you gotta go”. LP rakentui edellä kehuttujen tanssirymistelyjen varaan, plussana siltä puolelta todettakoon vielä vauhdikas boogaloo-kohellus Me And You. Parasta oli rymistelystä huokuva hyväntuulisuus. Elvytysyritys popahtavamman musiikin parissa jäi ponnettomaksi, sillä löytämässäni Riversiden luettelossa ei siltä osin ole muita merkintöjä kuin Courtneyn neljä singleä. Tuo maineikas jazztehdas oli ollut kaksi vuotta tyhjäkäynnissä perustajansa Bill Grauerin kuoleman jälkeen. Ted Williamsin kirjoittamat tekstit ovat täynnä tarpeetonta ylisanailua, pahimmillaan artistia verrataan Teräsmieheen paitsi että Lou Courtneyssä on enemmän soulia. Do The Thing ja I’ve Got Just The Thing ovat molemmat upeita tanssifunkeja. Yllätys, tosin ei välttämättä positiivinen, oli Psychedelic Shing-A-Ling, joka on sekavahko instrumentaali. Lou Courtneyn thing-levyjen nimikkeissä ei Shing-a-lingia mainita, sanoituksissa kylläkin. Huomionarvoista on myös taustojen vahva miehitys ja selkeä funkpainotteisuus.. Topseista muistuttaa myös Boogaloo-laulu Me And You, jonka alkuhuhuilu tuo mieleen Baby I Need Your Lovingin, ja vielä A4:ssä tarttuu korvaan muutama Stevie Wonder -hakuinen välähdys. Blues News 6/2017 15 linopea ja paikoitellen sekava ja puuroinen. Hän sai vakiotuottajakseen edellä mainitun, Motownilla vuosikymmenen alussa sekä kynäilijänä että Satintones-yhtyeen laulajana kunnostautuneen Robert Batemanin. Taustat ovat skateja thing-laulujen tapaan vankan puuroiset, mutta solistin osuus ainakin sanoituksiin verrattuna ”räkäinen”. En tiedä kenelle kunnia tuosta kevään ’67 suosikkitanssista kuuluu, levyllä sitä markkinoivat ainakin Don Covay, Shirley Ellis ja chicagolainen The Cooperettes. Singlehitit saivat luonnollisesti jatkokseen albumin
16 Blues News 6/2017 Väite Courtneysta funkin tärkeimpiin kuuluvana esi-isänä heti James Brownin jälkeen on liioittelua, mutta ei hänen osuuttaan vähätelläkään voi. Batemanin ja Courtneyn yhteistyön tulos Do The Horse ilmestyi samoihin aikoihin Cliff Nobles -hitin kanssa ja siinäkin olisi ollut menestyksen ainekset, radioasemien tiskijukat vain valitsivat toisin. C. Listamenestyksiä ei noista sinkuista tullut, mutta ainakin iloinen rymistely Soul Is Taking Over on saanut mainintoja northern-puolella. Vähitellen merkille värvättiin myös soulartisteja, ensimmäisten joukossa Tony Lamar, Timothy Wilson, Five Stairsteps ja Judy White sekä Motownilla 60-luvun alussa uransa aloittanut Henry Lumpkin. Bpuolelle jäi niin ikään erinomainen tanssilaulu, Motown-vaikutteinen Rubber Neckin’, jonka sanoitus perustui Funky Broadway -ajatteluun. Kahdesta hitistä huolimatta Riversidevaihe katkesi. Tuota ajatusta tukisi numeroinnin jatkuminen siitä mihin Riversidella jäätiin samoin kuin se, että etiketti kopioitiin suoraan Riversidelta, mutta firman virallisissa listauksissa sitä ei mainita lainkaan. Jo keväällä ’68 Lou siirtyi Verve-merkille, nytkään ei musiikissa tapahtunut isoja muutoksia. Webs menestyi Vervelläkin paremmin kuin Courtney, heidän singlensä nousi r&b-listan sijalle 44. Hyvä levy lajissaan, joskin. Vuonna ’71 Robert Bateman liittyi hankkeeseen, joka sai nimen Hurdy-Gurdy. 2471), niistä jälkimmäinen oli parivaljakon sävellys. Batemanin ja Courtneyn yhteistyö ja muutamat hitit herättivät myös suurfirma Atlanticin huomion. Session neljästä raidasta päätyivät julkaistaviksi Still Burning In My Heart ja I Need You Now (Atl. Kääntöpuolikaan ei ole kunnon soulin riemuvoitto, mutta löytyy siitä sentään kokonaisuutta täsmentävä torviosuus ja mielenkiintoisimpana pointtina Loun terävähkö laulu, jossa olin havaitsevinani Wilson Pickett -henkeä. Lou Courtney päätyi hänkin tekemään yhden singlen Buddahille, vuosi oli’69: Buddah 121 Let Me Turn You On Tryin’ To Find My Woman A-puoli on käsittämätön sotkuinen funkyritelmä, josta ei jujua löydy missään vaiheessa. Perusjuttuja jäivät jauhamaan myös kaksi muuta julkaistua singlepuoliskoa, Riversiden tanssihittien tasoa ei aivan tavoitettu. Art Kassin vuonna ’67 perustama Buddah oli aikamoinen erilaisten tyylilajien sekasotku. on kaiken järjen mukaan hänen nimimerkkinsä. R&b-listan sijalle 32. Molemmissa esityksissä on hyvän tanssilevyn iloisuutta, huumoria ja purevuutta, mielestäni Courtneyn levy oli jopa parempi vahvojen funk-torviensa ansiosta. Yhteistyö tuotti kaksi Lumpkinin levyttämää singleä Soul Is Taking Over / If I Could Make Magic (BDA22) ja Honey Hush / Your Sweet Loving (BDA 55). ”Sävelmä” on hänen, samoin sovittajaksi merkitty Mr. Samat sanat sopivat toisen singlen hauskaan mutta heppoiseen If The Shoe Don’t Fit -puoleen. Tuolla merkillä julkaistiin vain kolme singleä, artistejakin oli vain kolme, Donald Height, Lou Courtney ja Luther Ingram. Taustayhtyeeksi on merkitty Mr. Viimeksi mainittu oli Robert Batemanin vanha kaveri ja sitä kautta myös Bateman ja hänen mukanaan Lou Courtney päätyivät Buddahille, aluksi säveltäjiksi. Aivan vuoden ’67 lopussa parivaljakko päätyi tuottamaan kovia kokoonpanomuutoksia kokeneen Driftersin sessiota. Sen vahvistumista siivittivät purkkayhtyeiden 1910 Fruitgum Company ja Ohio Express isot hitit. C. Cliff Nobles & Co -nimellä julkaistu instrumentaali The Horse nousi kakkoseksi sekä popettä r&b-listoilla ja James Boysin nimiin viety laulettu versio kävi listoilla muutamaa viikkoa myöhemmin, samoin Fantastic Johnny C:n Hitch It To The Horse. Niin tai näin, musiikillisesti muutosta ei juuri huomannut. Toisella Verve-singlellä yllätti nätti cover Drifters-hitistä Please Stay, joka jätti a-puolen väkinäisen rymistelyn selvästi varjoonsa. We Belong Together oli yhtyeen solistin Willie Cooperin sävellys, ei siis versio Robert & Johnny -klassikosta. Hyllylle päätyivät I Dig Your Act ja Country To The City, joista jälkimmäinen julkaistiin kolmisen vuotta myöhemmin brittikokoelmilla. Kyseessä on energinen ja tasapainoinen funk, jonka Lou lauloi aikavoimaisella vimmalla. Popside 4594 Hey Joyce (43./-) I’m Mad About You (ilmestynyt myös singlenä Milk 001) 4596 It’s Love Now If The Shoe Does Fit Listoille noussut Hey Joyce oli remakka vauhtipala, johon löytyi tarvittavaa funkjämäkkyyttä, mutta vain hetkittäin. LISÄÄ VAUHTIPALOJA Asiat muuttuivat vauhdikkaasti. 10610:n b-puolella oli Bateman & Courtney -kohellus I Want You Back. HurdyGurdy 101 Hot Butter ’N All, Part 1 Hot Butter ’N All, Part 2 Koko paketti on merkitty Loun tekemäksi. & Funk Junction. Myös This Thing Called Love kävi listoilla (37./102) eikä ihme, sillä San Antoniossa Texasissa muodostettu Webs oli parhaimmillaan erinomainen coolsoundinen balladiyhtye, Give In oli sujuva temporaita ja siten poikkeus säännöstä. Syksyllä ’67 nimike oli muutettu muotoon Popside, joka on joissakin lähteissä merkitty kylmästi Riversiden sisarmerkiksi. Noiden kahden singlen väliin mahtui numerolla 10610 julkaistu edellä mainitun Webs-yhtyeen balladi We Belong Together, jonka Courtney ja Bateman tuottivat. noussutta Give In -laulua hän oli myös säveltämässä. Courtneylle on merkitty myös avustavan bassolaulajan rooli, koska paikalle saatiin vain kolme yhtyeen varsinaista jäsentä. Verve 10602 Do The Horse Rubber Neckin’ (Chick Check’n) 10631 You Can Give Your Love To Me Please Stay Horse oli noiden aikojen muotitanssi, joka levisi Philadelphian kautta. Vähäveriseen Popside-listaukseen mahtui numeroilla 4591 ja 4595 julkaistut The Webs -yhtyeen singlet This Thing Called Love / Tomorrow ja Give In / It’s So Hard To Break A Habit, jotka Lou tuotti yhdessä Robert Batemanin kanssa
Viimeisten neljän vuosikymmenen ajalta on olemassa vain tieto satunnaisista esiintymisistä. Buffalo Smoken jälkeen hän vietti pari vuotta poissa kuvioista, kunnes siirtyi Motownille täyttämään 5th Dimension -yhtyeeseen jääneitä aukkoja. Kokoonpanosta en löytänyt tietoja, sen musiikista pääsin sen verran perille, että kyseessä oli pahanlainen sekamelska funkia, perussoulia ja puhdasta diskoa. Ehkä olin turhan ankara. Jostakin syystä suurin suosikkini koko Epic-vaiheesta on singlen b-puoleksi päätynyt sujuva Why. Tilannetta on vaikeuttanut syöpä, josta Lou on kuitenkin selvinnyt niin, että asustelee nykytiedon mukaan New Yorkissa perheensä parissa. Blues News 6/2017 17 tasan saman kuvion jauhaminen kakkososalla on mielestäni turhaa. Lou Courtneyn uraan liittyviä kolmea albumia löytyy nykyään nettimyyjiltä kohtuuhintaan. Siitä tässäkin on pitkälti kyse. Yhtye oli kovilla kärkiparin Billy Davis & Marilyn McCoo lähdettyä sooloilemaan ja täydennysmies Danny Beardin kuoltua tapaturmaisesti tulipalossa. Parhaan kuvan miehen musiikista saa näppäilemällä esimerkiksi “Radio v.61 – Focus On Lou Courtney“, jolloin pääsee käsiksi 23 keskeistä raitaa sisältävään MP-kolmoseen.. Lauluosuudet Lou hoiti pääosin itse apunaan sekä kolmen tytön muodostama nimetön yhtye (Mary Johnson, Gladys Freeman, Dorothy Cooley) että tunnelman sekoittamiseksi vielä muitakin aputyttöjä. Surullisena detaljina löytyi maininta vuodelta 2012, jolloin Lou on menettänyt yhden kolmesta lapsestaan. Jos sanan tyylikkäimmillään muuttaa sanaksi tyypillisimmillään, niin päästään mielestäni lähemmäs totuutta. VIIMEISET TIEDON RIPPEET Valitettavan harvat 60-luvun soultähdet ovat onnistuneet luomaan kunnon uraa myöhempinä vuosikymmeninä. Hän esiintyi Jerry Ragovoyn tuottamalla Bonnie Raitt -albumilla “Streetlights“ sekä taustalaulajana että raidan You Gotta Be Ready For Love säveltäjänä.Tätä kautta soulin vanhoihin mestareihin lukeutunut Ragovoy otti Loun hoiviinsa ja tuotti pehmoalbumin. Juhani Ritvasen vanha määritelmä 70-luvun soul-albumeille oli, että ne olivat levyjä, joilla kappaleen vaihtumista toiseksi ei huomaa. Lou toimi yhtyeen johtavana miesäänenä vain “High On Sunshine“ -albumilla, jolta löytyy kaksi hänen sooloilemaansa raitaa, Turn My Love Away ja Everybody’s Got To Give It Up. Levyssä ei ole sinällään mitään vikaa, se ei ärsytä ja levypuolen kestää hyvin kuunnella läpi jos ei satu nukahtamaan kesken kaiken. I’m In Need Of Love (Epic 33011) A: (1) The Common Broken Heart (2) Since I First Laid Eyes On You (3) What Do You Want Me To Do (4) Best Thing A Man Can Do For His Woman (5) I Will If You Will B: (1) Somebody New Is Loving On You (2) I’m Serious About Loving You (3) I Don’t Need Nobody Else (4) Just To Let Him Break Your Heart (5) I’m In Need Of Love LP:n pohjalta julkaistiin neljä singleä, vieläpä kohtalaisen hyvällä menestyksellä: Epic 11062 What Do Want Me To Do (48.) Beware (ilmestynyt myös singlenä Rags R-100) 11088 I Don’t Need Nobody Else (67.) Why 50046 I’m Serious About Loving You The Best Thing A Man Can Do For His Woman Woman 50070 Somebody New Is Loving On You Just To Let Him Break Your Heart “I’m In Need Of Love“ -albumi on kerännyt kovasti kehuja 70’s-soulia harrastavien keskuudessa ja sitä on surutta verrattu milloin Marvin Gayen, milloin Al Greenen, Sam Deesin, Leon Waren tai ties kenen parhaisiin albumeihin ja väitetty sen olleen 70-luvun soft soulia tyylikkäimmillään. Tuon albumin jälkeen yhtyeen tarina huipulla tai sen tuntumassa oli ohi, jatkuvien kokoonpanomuutosten avulla se on silti sinnitellyt esiintymässä nykypäiviin saakka. FUNKISTA KUTUSOULIIN Parin vuoden tauon jälkeen Lou ilmestyi yllättäen arvostetumpiin piireihin. Syy voi olla sinä, että olen kuunnellut tätä naputellessani Loun kahta albumia vuorotellen ja 60-luvun tanssilevystä löytyy huomattavasti enemmän omaperäisyyttä ja tarttuvia yksityiskohtia. Vuonna ’76 ilmestyi koostumuksen albumi: Lou Courtney/Buffalo Smoke (RCA 1696) A: (1) Call The Police (2) 911 (3) Danger (Watch Your Step) (4) Love Is A Joker B: (1) Amen For Loud Music (2) Don’t Stop The Box (3) Do The Bone (4) Come To Me Call The Police oli sekava diskoraita, johon totuuden tuntua toivat kitaroin väännetyt poliisiefektit, sama teema jatkui myös 911-puolella. Saturday Night Live ja Blues Brothers) jazz-puolen onnistumisista puhumattakaan. Sen verran varsinkin balladit muistuttavat toisiaan, ettei niistä osaa valita edes omaa suosikkia, mutta jos pakko on, niin annan pisteeni Common Broken Heart -raidalle ehkä siksi, että siinä vaiheessa olen vielä varmasti hereillä. Yritin kuunnella levyä soulkorvin, mutta anti jäi vähäiseksi Loun hetkittäisiä laulullisia onnistumisia lukuun ottamatta. BUFFALO SMOKE 70-luvun puolivälissä Lou Courtney perusti yhtyeen, jolle hän antoi kotikaupunkinsa kunniaksi nimen Buffalo Smoke. Lou sävelsi pääosan levytyksistä, sovitusapuna hänellä oli Epic-vaiheesta tuttu Leon Pendarvis. Lou on itse säveltänyt kaikki raidat ja tuottanut ne yhdessä Ragovoyn kanssa, pääosan sovitustyöstä on tehnyt Leon Pendarvis, Georgiasta New Yorkiin muuttanut muusikko, joka juuri noihin aikoihin nousi soul-väen tietoisuuteen ja on myöhemmin saanut suurta mainetta monenkirjavissa projekteissa (mm. Suurin ongelma on se, että kuusiminuuttiseksi venytetyn diskoilun ensimmäinen pari minuuttia on puhdasta esittelylonksutusta ja vasta sen jälkeen voi yrittää tunnistaa itse kappaletta tai sanoitusta. Mainittakoon vielä, että sävelmää ja taustaa käytettiin sellaisenaan Donald Heightin julistuksessa Life Is Free. Näin kävi myös Lou Courtneylle. Singlepuolelta löytyi yksi yllätys: RCAVictor 10644 Call The Police 911 10805 Don’t Stop The Box Stubborn Kind Of Fella 11368 Stubborn Kind Of Fella Mix Esittelyissä kehuttiin, että Stubborn Kind Of Fella on mielenkiintoinen cover, mutta koville otti tajuta, että kyseessä todella on moderni näkemys Marvin Gayen vuoden ’62 hitistä
Johnsonin kappale Cross Road Blues (1936) ei kuitenkaan kerro paholaisen kanssa solmitusta sopimuksesta, vaan siinä allapäin oleva mies pyytelee polvillaan Jumalalta armoa ja harmittelee kun kukaan ei ota kyytiin, eikä naisseuraakaan ole. Tarina sielun myymisestä paholaiselle on vielä paljon vanhempi. Lisäksi paholaisella on kansanomaisia nimityksiä, kuten Vanha kehno (Old Nick) ja Vihtahousu. karhun ja sen synonyymien kohdalla. Chicago). Niillä on monia nimiä (Mephistoteles, Lucifer ym.) ja jopa omia hierarkioitaan. Hän ei nyt kelpaa tässä yhteydessä, vaan parempi opas löytyy Kari Hotakaisen bluesromaanista ”Syntisäkki” (1995). Goethe (1740–1832) teki sen kuuluisaksi murhenäytelmässään ”Faust”, joka puolestaan perustuu tuntemattoman kirjailijan tarinaan ”Kertomus tohtori Johann Faustenista” (1587). Samankaltaista taikauskoista pelkoa on esiintynyt Suomessa myös mm. NIMIVIIDAKOSSA Aluksi on syytä tutustua tarinan päähenkilöön, joka esittelee itsensä Hotakaisen kirjassa seuraavasti: Saanen esittäytyä, olen Piru. Mississippi) ja sitten Hornankattilassa (vrt. Näitä kiertoilmaisuja käytetään huumorimielessä, ja entisaikoina niitä käytettiin myös siksi, että paholaisen nimen lausumisen pelättiin kutsuvan itse paholaisen paikalle. Koska Robert ja Tommy Johnson tuskin tunsivat klassista saksalaista kirjallisuutta, on arveltu myös, että tienristeyslegendan paholaisen esikuvana olisi ollut Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) peräisin oleva voodoo-jumala Legba. 18 Blues News 6/2017 TIMO KAUPPINEN K appaleessa Me And The Devil Blues Robert Johnson tilittää suhdettaan paholaiseen, jonka kanssa hän legendan mukaan teki sopimuksen tienristeyksessä. Jos joku haluaa tutustua tähän aihepiiriin, vilkaiskoon esimerkiksi Wikipedian artikkelia ”Devil in Christianity”. Dante Alighierin ”Jumalaisessa näytelmässä” (Divina Commedia, 1321) Danten oppaana helvetissä toimi roomalainen runoilija Vergilius. Siinä oppaana on kirjan kertoja, itse Piru, joka toteuttaa pyrkimyksiään bluesmies Kolkko-Joosepin, alias Juhani Purasen (vrt. Kristillisessä mytologiassa ja teologiassa erilaisia paholaisia, demoneita ja muita vastaavia hahmoja on joukoittain. Chester Burnett eli Howlin’ Wolf) kautta ensin Takapajulassa (vrt. Bluesia on väitetty myös paholaisen musiikiksi. Johnson ei itse keksinyt tarinaa paholaisen kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan jo ennen häntä toinen deltabluesartisti Tommy Johnson kerskaili tällaisella diilillä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten tunnette minut kenties myös nimillä Saatana, Perkele, Sielunvihollinen, Helvetin Portsari, Maailmallinen Jortsumestari. ROBERT JOHNSON JA PAHOLAINEN Tunnetun legendan mukaan Robert Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä vastineeksi soittotaidosta. Opas on hyvä olla matkassa, kun hiippaillaan paholaisen jäljillä helvetissä tai muissa hämäräperäisissä paikoissa. Mustan väestön sieluista käytiin 1900-luvun alkupuolella kovaa kamppailua bluesin synnyinseuduilla, ja siinä väännössä paholaisella oli tärkeä rooli Jumalan vastapuolena. Paholainen ei ole vieläkään kokonaan eläkkeellä, vaan on edelleen käyttökelpoinen vertauskuvallinen hahmo bluessanoituksissa. Oli niin tai näin, Robert Johnson mainitsee tavanneensa paholaisen kappaleessaan Me And The Devil Blues (1936): Early this morning, ooh When you knocked upon my door And I said “hello Satan I believe it’s time to go“ /…/ Me and the Devil, ooh Was walking side-by-side I’m going to beat my woman Until I get satisfied. Bluesartistit käyttävät tarinamme päähenkilöstä lähes aina sanaa ”devil”, ja olen päätynyt suomentamaan sen tässä artikkelissa sanalla ”paholainen”, joka korvasi uudessa Raamatun suomennoksessa (1992) aiemmin käytössä olleen sanan ”perkele”
Onneksi Johnson ei tarkoita tässä bluesmusiikkia, vaan mielentilaa silloin kun elämässä menee tosi huonosti. Jo Clara Smithin Done Sold My Soul To The Devil (1924) viittaaa selkeästi sielun myymiseen paholaiselle. Kuuluisimmat hymnit (esim. Kaiken lisäksi on jouluaika, jolloin monet muut kanssaihmiset iloitsevat. Casey Bill Weldon liittyy sielunsa myyjiin kappaleellaan Sold My Soul To The Devil (1936). Sippie Wallacen Devil Dance Blues (1925), Sam Collinsin Devil In The Lion’s Den (1927), Texas Alexanderin Blue Devil Blues (1928), Charley Pattonin Devil Sent The Rain (1929), Bessie Smithin Blue Spirit Blues (1929) sekä Joe Williamsin ja Jed Davenportin Mr Devil Blues (1929). Vai yritetäänkö tässä vierittää syy naista uhkaavasta pahoinpitelystä paholaisen niskaan. Pikemminkin hän oli yksi osa pitkässä musiikillisessa perinteessä, jonka juuret ovat mustien sosiaalisessa ja henkisessä todellisuudessa. Osittain sokea kitaristi-pastori Reverend Gary Davis kertoo kappaleessaan Devil’s Dream (1964) paholaisen unesta, jossa tämä haaveilee kateellisena Jumalan kauniista kaupungista, johon johtaa 12 porttia. Lonnie Johnsonin Devil’s Got The Blues (1938) kytkee bluesin ja paholaisen tiiviisti yhteen. Toinen Johnsonin paholaislaulu on Preachin’ Blues (Up Jumped The Devil) (1937). Yksinäinen kertoja kaipaa lohdukseen naisseuraa. Debra DeSalvon “The Language of The Blues” (2006) antaa sanalle ”devil” lisätulkinnan, joka koskee erityisesti vanhoja paholaisblueseja. I’d rather be the devil, to be that woman’s man (2x) Aw, nothin’ but the devil, changed my baby’s mind (2x) /.../ Woman I loved, took her from my best friend But he got lucky, stoled her back again (2x) I woke up this mornin’ Ah, blues walkin' like a man Worried blues Give me your right hand Johnson vertaa tässä kappaleessa bluesia myös kuumeen aiheuttamiin vilunväristyksiin, sydäntautiin ja hitaasti tappavaan keuhkotautiin. Muita 20-luvun devil-blueseja ovat mm. Kun Johnson kertoo avaavansa oven aamuvarhaisella, kuka siellä on. Sanoituksesta käy tosin ilmi, että kertoja on itse aiemmin vienyt saman naisen parhaalta ystävältään, jonka luokse nainen on nyt palannut. DeSalvon mukaan sanalla The blues is like a devil, it comes on you like a spell (2x) Blues’ll leave your heart full of trouble and your po’ mind full of hell Some people say there’s no blues, but that story is old and stale (2x) The blues will drive you to drink and murder, and spend the rest of your life in jail. Wheatstrawn laulujen aiheina olivat myös kuolema ja yliluonnolliset asiat, ja mm. Aikalaiskertomusten mukaan Wheatsraw oli laulujensa mukainen demoninen macho, mutta hän käsitteli sanoituksissaan rohkeasti myös sosiaalisia ongelmia kuten työttömyyttä ja mustien kehnoja elinoloja. gospel-musiikkia, ja ”paholaisen musiikkiin”, jollaiseksi blues leimattiin. VARHAISEN BLUESIN PAHOLAISET Bluesin syntyaikoina mustien yhteisöt olivat asenteiltaan jakautuneet, mikä näkyi selvästi myös musiikissa. Laulun kertojaa riivaava paha henki (sisäinen paholainen?) on saamassa vallan, eikä tätä pelota edes kuolema: You may bury my body, hoo / Down by the highway side / So my old evil spirit / Can get a Greyhound bus and ride. Tunnuskappaleessaan The Devil’s Son-In-Law (1931) hän sanoo pitävänsä enemmin kalkkarokäärmeestä kuin ex-naisystävästään, ja kerskailee, että hänellä on nykyisin 11 naista ja intiaanivaimo. Gospel-musiikissa pääosassa on Jumala ja paholainen mainitaan vain harvoin. Gussowin mukaan Johnsonin tarkoituksena oli luoda vain vetävä imago ja kerätä ”cooliuspisteitä” nuorilta, jotka eivät tuolloin yleensä enää uskoneet paholaisen olemassaoloon. Siinä yksinäinen mies on katkera naiselle, joka on jättänyt hänet, ja epäilee että paholaisella on osuutta asiassa. Wheatstraw oli suosittu artisti 30-luvulta aina kuolemaansa asti vuonna 1941. Onko siellä paholainen, vai koko yön joron jäljillä ollut naisystävä. suosittu YouTube -video). Johnson ei ollut ainut eikä lähestulkoonkaan ensimmäinen bluesartisti, joka lauloi paholaisesta. John Lee Hooker on levyttänyt salanimellä Texas Slim boogien Devils Jump (1949). Sen sijaan ”blues” materialisoituu aavemaisesti miehen hahmoisena: Bonnie Raitt (2003), Gregg Allman (2011), Corey Harris (2013) ja Rory Block (2014). Blueshistorioitsija Adam Gussow Mississippin Yliopistosta on tutkinut bluesin paholaismyyttejä kirjassaan “Beyond The Crossroads: The Devil And The Blues Tradition” (2017). Robert Johnson sai häneltä vaikutteita tyylillisesti ja musiikillisesti. Yksi 30-luvun vaikuttavimmista paholaisblueseista on Skip Jamesin Devil Got My Woman (1931). Sen jälkeen sanoituksessa seuraa kiistelyä siitä, kuka on kohdellut toista kuin koiraa, ja väkivallalla ja kuolemalla uhkailua. Kirjaan liittyvässä haastattelussa hän väittää, että nuori ja kapinahenkinen Johnson halusi sanoituksillaan järkyttää vanhempaa väkeä, jolla oli vahva usko paholaiseen. Mutta ei, paholaista ei edes mainita. Siinä Jumala loi musiikin omaksi kunniakseen, mutta paholainen ”viritti sen mieleisekseen epäkeskoksi rynkkyvirreksi siten, että siinä laulaja anoi lempeä eikä mitään äkillistä nostoa pois maan iloista”. Pesulautamies Washboard Samilla on kappale nimeltään She Belongs To The Devil (1937), Bo Carterilla Old Devil (1938), Sonny Boy Williamsonilla I Been Dealing With The Devil (1940) ja parivaljakko Sonny Terry & Brownie McGheella Dealing With The Devil (1940). Jamesin valittava falsettiääni ja persoonallinen kitaransoitto tekevät kappaleesta mieleenpainuvan. Samaa aihepiiriä käsittelee myös Johnsonin Hellhounds On My Trail (1937), mutta ilman paholaista. Tuolta aikakaudelta on peräisin myös jako ”Jumalan musiikkiin”, jolla tarkoitettiin Peetie Wheatstraw (William Bunch) käytti itsestään nimityksiä ”The Devil’s Son-In-Law” ja ”The High Sheriff From Hell”. Hotakaisen blues-romaanikin noteeraa gospelin ja bluesin kiinteän yhteyden. Kuulija odottaa, että jossain vaiheessa tätä blues-saarnaa esiin hyppää paholainen. Gospelilla ja bluesilla on kuitenkin paljon samoja afrikkalaisia juuria ja piirteitä. Mustien uskonnollinen musiikki syntyi ennen bluesia. Blues News 6/2017 19 Pahaenteistä blueslyriikkaa, joka jättää tulkinnan kuulijan vastuulle. Muista 30ja 40-lukujen paholaiskappaleista esimerkkeinä mainittakoon Johnnie Templen The Evil Devil Blues (1935), joka on mukaeltu versio Skip Jamesin Devil Got My Womanista. Kun blues valtaa mielen, se johtaa juopotteluun, murhiin ja vankilaan. Sister Rosetta Tharpe varoittelee paholaisen voimasta laulussa nimeltä The Devil Has Thrown Him Down (1943). Toisella puolen jakolinjaa olivat kirkko ja uskonnollinen musiikki, ja toisella puolella ”syntiset” juke jointit ja blues. Esimerkiksi Johnsonin Hellhounds On My Trail muistuttaa Wheatstraw’n Police Station Bluesia. Amazing Graze) ovat peräisin jo 1760ja 1770-luvuilta. Negro spirituaaleja sisältävä ensimmäinen laaja kokoelma ”Slave Songs Of The United States” julkaistiin vuonna 1867 ja ”Gospel Songs” vuonna 1874. Laulun tunnelma on outo, koska blues-hahmo, joka ilmeisesti on kertojan alitajunnasta peräisin, vaikuttaa samanaikaisesti todelliselta ihmiseltä ja tuonpuoleisesta ilmestyneeltä kummitukselta. Siinä blues iskee kuin raesade ja kalmanhurtat ovat kintereillä. rokkaavilla kitarasooloillaan, esimerkkinä kappale Up Above My Head (ks. Vanhimmat paholaisaiheiset blueslevytykset ovat 20-luvulta. Sister Rosetta ylittää vaivatta myös genre-rajoja mm. Tämän klassikon ovat tulkinneet myös mm
J.B. I Put A Spell. Buddy Guyn Devil’s Daughter (2013) esittelee paholaisen tyttären. Siinä minähenkilö on pulassa, koska on mennyt naimisiin paI’m not dealing with that devil anymore All I know is that you gave me back my pride But imaginary bottles won’t be everywhere You were sent here just to save me Uudenlainen piirre on paholaisten ja demonien tekeminen naurunalaisiksi. Näin on käynyt Otis Spannin kappaleessa It Must Have Been The Devil (1955), jossa minäkertoja toteaa: You know it must have been the devil / Changing my baby’s mind. Siinä mies on kiitollinen naiselle, joka pelasti hänet viina-nimisen paholaisen kynsistä: On You -hittisinglen B-puolelta löytyvässä Little Demonissa (1956) hän mutisee itsekseen ja kertoo tolkuttoman tarinan pikkupirusta. Kolkko oli saanut Takapajulassa oppia Kalevi Patoselta (vrt. Kolkon sanoin: Ihminen ei elä pelkän järkensä varassa, vaan juuri tunne on se ratiton auto, joka liikuttaa ihmistä odottamattomin seurauksin. Louisin kaduilla ja käytti samanaikaisesti itsestään nimitystä ”paholaisen vävy”. Jos paholaisen pilkkaaminen olisi rangaistava teko, Hawkins istuisi todennäköisesti elinkautista jossain helvetin alimmista kerroksista. Mukana muutti myös bluesmuusikoita. Selvästi positiivinen naishahmo esiintyy James Cottonin kappaleessa Dealing With The Devil (1982). Nykyisin paholainen on lähinnä symbolinen olento, johon viitataan, kun jotain pahaa on näköpiirissä. Kolkko-Jooseppi ymmärsi itsekin maaseudun kasvattina suurkaupunkihelvettiin heitettyjen nuorten mustien tuntoja ja tiesi mitä nämä odottivat bluesmuusikoilta. 20 Blues News 6/2017 tarkoitettiin joskus myös valkoihoista ilkeää maanomistajaa, isäntää tai pomoa. Lenoirin ja Sunnyland Slimin Devil Is A Busy Man (1963) varoittaa varsinkin miehiä sinnikkäästä pahantekoon yllyttävästä paholaisesta: Well if you ain't mighty careful, he lead you right to your grave. Sielu helvettiin, ruumis taivaaseen! Nyt vaihdetaan kerrankin paikkoja! Aina ruumis on joutunut kärsimään tuosta aineettomasta vääpelistä, joka häärää kallossa ja vaikeuttaa lihan iloja. Paholaislauluille oli tuolloin edelleen kysyntää, vaikka nuoremman väen usko konkreettiseen, punaiseen sarvipääpaholaiseen oli jo pahasti horjunut. MYÖHÄISEMPIEN AIKOJEN BLUESPAHOLAISIA Viime vuosisadan puolivälin tienoilla mustaa väestöä siirtyi paljon Chicagon kaltaisiin suuriin kaupunkeihin, koska traktorit, puuvillan poimintakoneet ja muut tekniset ja sosiaaliset muutokset kavensivat elinmahdollisuuksia maaseudulla. Tunne polttaisi ihmisen karrelle, ellei järki kusisi nuotioon. TÄMÄN VUOSITUHANNEN BLUESPAHOLAISET Paholainen tuntuu olevan 2000-luvullakin käyttökelpoinen hahmo blueskappaleissa. Joitakin uusia piirteitä paholaislyriikkaan on tosin ilmaantunut. Kaupunkien hikisten tanssiluolien metelissä mies ja kitara nurkassa eivät enää riittäneet, vaan tarvittiin kokonainen yhtye ja sähköllä vahvistettua musiikin räimettä. Soiton tarkoitus on erottaa sielu ruumiista. Tunne vie, ihminen vikisee. The Clovers -yhtyeen doo wop -klassikossa Devil Or Angel (1956) rakastunut mies kokee tuskaista epävarmuutta, koska ei tiedä, mitä nainen hänestä ajattelee: Devil or angel, / I can’t make up my mind / Which one you are / I’d like to wake up and find. Peetie Wheatstraw osoittikin melkoista rohkeutta kävelemällä näyttävästi valkoihoisen ystävättärensä (vaimonsa?) kanssa valkoista (!) koiraa taluttaen asuinpaikkansa East St. Naisiakin paholainen yllyttää, tosin ei juopotteluun tai väkivallantekoihin kuten miehiä, vaan hylkäämään miehensä ja lähtemään vieraan miehen kelkkaan. Tällainen epäsuora piilomielenilmaus oli varmaan psyykkisesti helpottava keino purkaa turhautumista aikana, jolloin suora kapinointi ja arvostelu saattoivat johtaa mustan protestoijan suuriin vaikeuksiin. (...) Ihmiset maksavat jortsumestarista, joka leikkaa niiden alamäen keskeltä halki ja tiputtaa ne tanssilattian läpi räikeästi valaistuun Pirun kellariin, missä juomat ovat eksoottisia ja tarpeet tunnistettavissa. Hornankattila-kaupunkiin vei myös Hotakaisen kirjan Kolkko-Joosepin ja hänen Kirveelläveistetyt -yhtyeensä tie. Hawkins on lyönyt pääkalloineen ja ruumisarkkuineen koko paholaisasian läskiksi esiintymisissään ja levytyksissään. Hyvä esimerkki tästä suuntauksesta on pistämätön showmies Screamin’ Jay Hawkins. Vanhoissa paholaisblueseissa nainen oli aika usein ilkeämielinen ja julma, tai ainakin häilyväinen. Charley Patton), joka oli Hotakaisen kuvauksen mukaan synnin ylistäjä ja Pirun luottosyntinen. Patosella oli taito ottaa hyppysiinsä ihmisrypäs, joka oli raskaan raadannan uuvuttamana sattunut pysähtymään tienvarsijuottolaan, joita oli noussut unohdetulle seudulle kuin myrkkysieniä
Karjalaisen LännenJukan tienristeystarina Piru laulunopettajana, Niko Ahvosen tienristeyksessä balalaikkaa soittava Piruparka, Kari Peitsamon The Devil Bought Me A 16 Feet Long Yacht With A Golden Helm ja kansanmusiikkiyhtye Juurakon suomalaistettu paholaisdiili-laulu Pala sielua. Kolkon äiti Kerttu Puranen oli harras uskovainen, joka oli kehittänyt tiukkuutta varmistaakseen paikkansa iankaikkisessa elämässä mutta joka kiristi jokapäiväisen elämän nuhteettomaksi ja ilottomaksi marssiksi. Hotakaisen Kolkko-Jooseppi kärvisteli myös Jumalan ja paholaisen, eli puun ja kuoren välissä (between the devil and the deep blues sea). Ne kelpaavat Suomessa myös positiivisten asioiden vahvikkeiksi: ”pahuksen hieno, pirun hyvä”, jne. Kolkkoa tämä järkytti ja loppuelämänsä hän raahasi menneisyyttään mukana kuin roskapussia. Syvän Etelän saarnamiehet ja pastorit saivat juottoloiden tarinoista herkullisia aineksia saarnoihinsa, ja monen äidin sydän varmaan aidosti särkyikin, kun oman jälkeläisen ”synnit” bluespaikoissa tulivat tietoon. Wolf cried all the way to Memphis ’Cause his mama turned him away /.../ Big man cryin’, all the way to Memphis Cry, cry, cry Hubert said they couldn’t settle him Mississippi ja bluesin muut syntyalueet kuuluvat Yhdysvaltojen ns. John Mayall puolestaan yhdistää paholaisen näppärästi nykyajan kauheuksiin kappaleessa The Devil Must Be Laughing (2017). Jos paholaisen musiikilla tarkoitetaan musiikkia, jossa hahmona esiintyy paholainen, niin blues on paholaisen musiikkia. Raamattuvyöhykkeeseen (Bible belt), jonka alueella suhtauduttiin usein fundamentalistisesti Raamattuun. Ja niitä kyllä näyttää esiintyvän riittämiin nykymaailmassa, jonka tila vaikuttaa paradoksaalisesti olevan aineellisen hyvinvoinnin osalta parempi kuin koskaan, mutta samanaikaisesti globaalien, ihmiskuntaan ja luontoon kohdistuvien uhkien osalta mahdollisesti huonompi kuin koskaan. Äidin ja pojan välirikko toteutui myös Kolkon esikuvan, Howlin’ Wolfin, elämässä. Siinä henkilö näkee ensin painajaisunta verestä ja murhista, herää, lukee aamun lehden ja huomaa, että paha unihan on todellisuutta nykymaailmassa: ONKO BLUES PAHOLAISEN MUSIIKKIA. Tortilla Flatin Me And The Devil Blues on pätevä bänditulkinta Robert Johnsonin klassikosta. Sanoituksesta ei käy ilmi, ovatko paholaisen tytär ja hänen isänsä valkoihoisia kuten Peetie Wheatstrawn vihjailevissa tulkinnoissa. Blues News 6/2017 21 holaisen tyttären kanssa, joka on wicked ’n wild / evil on her mind / voodoo in her blood. Hubert Sumlin) vierasta tavaraa; jumalaa, pirua, saarnaajaa ja maaseudun pimeyttä. Paholainen ei pidä taukoa eikä nuku Coco Montoyan hitaassa gospelmaisessa bluesissa Devil Don’t Sleep (2017). Paholaisen synonyymit ovat ahkerassa käytössä silloin kun ollaan oikein suuttuneita tai harmistuneita. Blueskappaleiden aiheena paholainen on kuitenkin melko harvinainen. Suomalaisista paholaisblueseista mainitsen vain muutamia mieleen tulevia kappaleita. Hauskoihin paholaiskappaleisiin kuuluvat J. Monien uskovaisten mielestä blues oli syntiä, eikä kotioloissa suvaittu edes kitaransoittoa.. Väitteet paholaisen musiikista perustuvat silti useimmiten siihen, että bluesia soitettiin samoissa paikoissa, joihin liittyivät myös maissiviski, kotipolttoinen, pelaaminen, puukot, helposti laukeavat käsiaseet, löyhämoraaliset naiset ja seksi. Janiva Magness hyödyntää tätä vanhaa myyttiä paholaisesta langenneena enkelinä kappaleessa The Devil Is An Angel (2010). Toinen vauhdikas kitaravetoinen bluesrock on hollantilaisen Julian Sasin Devil Woman (2002). Ja siinä pussissa oli Hujopille (Kolkon luottokitaristi Hujoppi Summanen, vrt. Modernia asennoitumista kuvastaa se, että laulun enkeli on mies, jonka tarkoitusperiä nainen epäilee. Bluesmiehen ura sai Kertulta totaalisen tuomion, ja niin pahasti oli äitee mielensä pohjaan polttanut, ettei ikinä sitä Kolkolle anteeksi antanut. Ja tietenkin silloin, kun lyödään vahingossa vasaralla sormeen. Randall Bramblett kertoo sen kappaleessa Devil Music (2015): ”Tasmanian Paholainen”, kitaristi Rob Tognoni on kantanut kortensa paholaisbluesien kekoon bluesrockillaan Devil Outta Me (2009). Tuomari Nurmion Hunajainen paholainen kertoo naisesta, joka on ainainen painajainen, hunajainen paholainen. Myös musiikissa paholaisen nimi antaa kappaleelle sopivasti potkua, esimerkkinä vaikkapa The Lo-Lites -yhtyeen tulkinta Little Richardin kappaleesta Oh My Soul, jossa kitaristi karjaisee ”perkeleen” ennen soolon alkua. Suomessa suhtautumistapa paholaiseen näyttää olevan kepeämpi kuin Yhdysvalloissa. Those fanatics are killing innocents all around /.../ That old Devil is laughing, with a big smile on his face /.../ Intolerance and mass murder So God help the human race! You look just like an angel, You sound so bright and true, You seem so sweet coming down my street, But the devil is an angel too Paholainen tulee luultavasti elämään symbolisena hahmona niin kauan kuin esiintyy järjetöntä tappamista ja tuhoamista. Kirkkoisä Augustinus on väittänyt, että paholainen omaksuu usein enkelin hahmon viekoitellakseen ihmisiä
HELVETTI – PAHOLAISEN VALTAKUNTA Hotakaisen Piru asustaa maakellarissa jossain Kajaanin ja Iisalmen välimaastossa. Pahoihin tekoihin syyllistyneet makasivat tulisilla kivillä, ja heidän peittonsa oli kudottu käärmeistä ja toukista. Peppers Lonely Hearts Club Band” (1967) sisälsi psykedeliaa ja okkultismia. Lisää vettä tuomitsijoiden myllyyn antoi monien rock-artistien ”sex, drugs and rock’n’roll” -elämäntyyli. Kalevalan helvetti oli Manala, jossa virtasi Tuonelan joki ja lautturina toimi Tuonen tytti. Heidän pelottavia taideteoksiaan taikauskoinen kansa on saanut ihailla vuosisatojen ajan mm. Siinä keskiajan Sherlock Holmes, englantilainen munkki William Baskerville ja tämän noviisi-apulainen Adson ratkovat italialaisessa luostarissa tapahtuvia murhia. Nykyaikana tilanne on erilainen, eikä väitteitä paholaisen musiikista juuri mainita bluesin yhteydessä. The Beatlesin 50-vuotias ”Sgt. Kristillisen teologian mukaan pääpaheet (seitsemän kuolemansyntiä), joista kaikkien kevyempien syntien katsotaan juontuvan, ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Epäilemättä paholaismusiikkiväitteissä on ollut mukana paljon raamattuvyöhykkeen uskonnollisten piirien hyvää tarkoittavaa propagandaa. Paholainen mainitaan myös monissa rock-klassikoissa, kuten Gene Vincentin Race With The Devil (1956) ja Elviksen Devil In Disguise (1963). Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan ”Tarujen kirja” (2007) kuvaa eri uskontojen ja eeposten helvettejä. Stonesit ovat tunnetusti bluesdiggareita, mutta esimerkiksi tuohon devilkappaleeseen Mick Jagger ei saanut virikettä bluesista vaan Mihail Bulgakovin romaanista ”The Master And Margarita” (1967, suom. ”Saatana saapuu Moskovaan”). Myös bluesmiehet Charley Patton, Bukka White ja B.B. John Lee Hooker ottaa selvän kannan helvettiasiaan kappaleessa Burnin’ Hell (1949): Everybody talk about it Burning Hell Ain’t no heaven, I know Ain’t no Burning Hell Where I die I go Can't nobody tell Hooker ei usko taivaan eikä helvetin olemassaoloon. Siinä helvetti on seitsemänkerroksinen suppilo, jonka alimmalla tasolla jättiläismäinen paholainen seisoo jäisessä järvessä ja järsii Juudas Iskariotia ja muita suursyntisiä. siksi, että Elviksen lanneliikkeitä pidettiin riettaina, ja ”Rock Around The Clock” -elokuvan esityksiin oli liittynyt nuorison rähinöintiä. Raskaan rockin ja metallimusiikin paholaisbuumin katsotaan saaneen alkunsa Black Sabbathin debyyttialbumista, joka ilmestyi vuonna 1969. Germaaneilla oli Hel, joka oli kylmä ja pimeä halli, jonka lattialla lainehti veri, katossa roikkui käärmeitä ja juomana oli vuohenvirtsa. Eräät jyrkät uskonnolliset piirit väittivät 50-luvulla rock’n’rollia paholaisen musiikiksi mm. Luostarin kirkon ovessa on kuvattuna edustava otos helvetin asujaimistosta, ja saamme myös tietää, että yöllä pimeässä hiiviskelevä paholainen karkotetaan karjaisemalla Vade retro, satan! Tosin juhlittu uskonpuhdistaja Martti Luther oli sitä mieltä, että vielä tehokkaampi keino on pieraista paholaista suoraan päin pärstää (Kirkko ja kaupunki, 20.7.2017). Yleisimmin paholaisen asuinpaikaksi mainitaan kuitenkin helvetti, jolla on pitkä ja värikäs historia. Hieronymus Bosch ja monet muutkin keskiaikaiset taiteilijat ovat päästäneet sadistiset impulssinsa valloilleen kuvatessaan helvettiä ja paholaista. Joissakin metallimusiikin alalajeissa yleisten paholaisja saatana-sanoitusten lähde näyttäisi ainakin nettitietojen perusteella olevan kuitenkin jossain muualla kuin bluesissa. King tunsivat ajoittain pakottavaa tarvetta esittää ”pyhää musiikkia”. Veikkaan, että meno olisi ollut jotakuinkin yhtä rajua, vaikka niissä olisi soitettu humppaa. Charles Murrayn kirjoittamassa. Robert Wilkins ja Ishman Bracey siirtyivät kirkon leipiin pysyvästi. Kristillisen helvetin tunnetuin kuvaus löytyy Danten ”Jumalaisen näytelmän” Inferno-jaksosta. The Rolling Stones vastasi siihen ”Their Satanic Majesties Request” (1967) -albumillaan ja vähän myöhemmin kappaleella Sympathy For The Devil (1968). Ja huono-osaisuuteen ei syynä ollut blues musiikkina, vaan pikemminkin bluesmiesten elämäntapa, johon sisältyi etujen (vaihtelevuus, jännittävyys, naisten huomio, joskus taloudellinen menestyskin, jne.) ohella myös monia vaaratekijöitä (alkoholi, mustasukkaisuusdraamat, väkivallan uhka, jne.). ROCKJA METALLIPAHOLAISET Blues ei suinkaan ole ainoa musiikin laji, jota on haukuttu syntiseksi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi tämän artikkelin lukijat olisivat bluesharrastuksensa takia paheellisempaa tai rikollisempaa väkeä kuin muunlaista musiikkia kuuntelevat. Puolensa vakaasti valinneiden ohella oli joukko gospelja bluesartisteja, jotka ”vaihtoivat leiriä”, pysyvästi tai väliaikaisesti. ”Paholaisen musiikin” turmiollisen vaikutuksen luulisi näkyvän selvimmin eniten sille altistuneissa eli bluesmuusikoissa. kirkkojen seinämaalauksissa. Osalle heistä kävikin elämässä huonosti, mutta läheskään kaikki eivät ajautuneet rappiolle tai vankiloihin. 1983) on mainio kuvaus 1300-luvun teologisista kiistoista ja kerettiläisvainoista. Umberto Econ ”Ruusun nimi” (1980, suom. 22 Blues News 6/2017 Tieteellisen oloisissa nettiartikkeleissa ”Blues Theology, Part I: The Devil’s Music” ja ”Part II, Me And The Devil” pohditaan paholaismusiikkikysymystä lähinnä käymällä läpi bluesartistien suhtautumista uskontoon. Son House oli saarnamies, mutta innostui slidekitaran soitosta niin paljon että ryhtyi bluesmieheksi. Yllyttääkö blues musiikkina sitten kuulijoitaan pahoihin tekoihin. Kreikan mytologiassa helvetti oli kolmipäisen Kerberos-koiran vartioima Haades, jonne lautturi Kharon kuljetti kuolleita. Skip James palveli väliaikaisesti isänsä seurakunnassa Teksasissa asuessaan. Ja mahtoivatko juke jointien asiakkaat edes ottaa sanoitukset tosissaan. Tiedossani ei ole luotettavaa selvitystä siitä, ovatko bluessanoitukset tässä suhteessa ”paheellisempia” kuin muiden musiikkilajien sanoitukset. Edellä mainitut bluesteologia-nettiartikkelit pitävät kiistaa bluesista paholaisen musiikkina ratkaisemattomana ja vastausta näkökulmasta riippuvana. Useimmiten viitataan goottimystiikkaan. Bluesissa helvetin tarkemmat kuvaukset ovat harvinaisia
Muita helvetinjunakappaleita ovat mm. /.../ Jos Jumala on olemassa, hän olisi epäoikeudenmukainen, jos kärventäisi sinua ikuisella tulella tai tuikkaisi sinut tuleen. Frank Hutchisonin Hell Bound Train (1928), Savoy Brownin Hellbound Train (1972), Bruce Springsteenin Downbound Train (1984), Dave Arcarin Hellbound Train (2016) ja Delta Moonin You’ll Never Get To Heaven On A Hellbound Train (2009). On vain tulinen helvetti: Ain’t no Hell but a burning Hell. Tom Jones (2010) ja Joe Bonamassa (2003) vähän muunnelluin sanoin. Tulinen Helvetti ja sarvipäinen paholainen ovat vuosikymmenten saatossa menettäneet tehoaan ja muuttuneet konkreettisista uskonnollisista pelotteista lähinnä vertauskuvallisiksi käsitteiksi. Jos Jumala on taivaallinen isä, hyvä jumala, hän ei kiduttaisi ja polttaisi sinua. Paholaisen musiikiksi aikoinaan syytetty blues on nykyisin täysin hyväksyttävää, ja hyvä niin. Kyselytutkimusten mukaan Helvetin olemassaoloon uskoo ehdottomasti vain alle 10% suomalaisista. Bonamassa sen sijaan näyttää olevan yllättäen täysin päinvastaista mieltä. Taivasjunalauluista kuuluisin lienee perinteinen This Train (Is Bound For Glory), joka levytettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1922. Kirja sisältää myös jonkin verran tutkimustietoa suomalaisten uskosta. Määränpään lähestyessä matkustajat alkavat hädissään vaatia junan pysäyttämistä. Jones ehdollistaa asian: Maybe there ain’t no Heaven / Maybe there ain’t no Hell. Tulevaisuudesta emme varmuudella voi tietää, sillä kuten Amerikan Matti Nykänen, baseball-legenda Yogi Berra, on todennut: Tulevaisuus ei ole entisellään.. Hookerin kappaletta ovat versioineet mm. /.../ Mutta hän kiduttaa sinua tavallaan, jos sinulla ei ole mitä syödä, et tiedä mistä saat seuraavan ateriasi tai et tiedä missä saat nukkua, olet puolisairas, et voi tehdä työtä, kuljet ovelta ovelle. Olen uskonnollinen, mutta en usko kirkossakäyntiin. Helvettiin uskominen on viime vuosikymmeninä ollut myös hiipumaan päin. George Thorogood on levyttänyt saman kappaleen nimellä Hellbound Train (1999). Helvetti ja paholainen eivät ole entisellään. Eveliina Lauhion kirjassa ”Mihin minä uskon” (2016) tunnetut suomalaiset kertovat ajatuksiaan uskonasioista. Helvetinjunalla ei todellakaan pääse taivaaseen, ja varsin usein junasta näyttää löytyvän myös iso viinapullo. Tätä laulua väitetään netissä vanhaksi cowboylauluksi nimeltään Hell-Bound Train, jonka sanoitukseen Berry on tehnyt vain pieniä muutoksia. Tällöin lattialle sammunut herää hikisenä ja tuskaisena, rukoilee ja päättää, ettei ikinä enää astu helvetinjunaan. Se on helvettisi. Helvettiin ja taivaaseen pääsee junalla. Näen asian niin, että sekä sinun taivaasi että helvettisi ovat täällä. Blues News 6/2017 23 elämäkerrassa “Boogie Man: The Adventures of John Lee Hooker in the American Twentieth Century” (2000) Hooker perustelee kantaansa. Laulun lukuisista versioista suosituimpiin kuuluu Sister Rosetta Tharpen tulkinta vuodelta 1939. Chuck Berryn levyttämä Downbound Train (1955) kertoo baarin lattialle sammuneesta muukalaisesta, joka näkee unta olevansa Helvettiin vievässä junassa, jota ohjaa itse paholainen
Silloinkin säveltäjän paikalla luki Robinson, mutta joillakin myöhemmillä koosteilla kappale on luultavasti kokoajien laiskuuden takia viety Spectorin nimiin. Yhteys Liverpooliin oli olemassa toiseenkin suuntaan ja siksi Comstock taisi saada rock-historiikeissa enemmän sijaa kuin olisi ansainnut. Ducanes-versio ilmestyi nimellä I’m So Happy (Tra-La-La) niin kuin Teenchordsien originaalikin, jossa tosin oli kaksi la-tavua enemmän, jostakin syystä Counts peilasi nimen osiot toisin päin. Hänen lempisoittimensa oli mandoliini ja 7-vuotiaana hän sai ensimmäisen tilaisuuden esiintyä paikallisessa radiossa US Kids -nimisessä showssa veljensä kanssa. Singlen soundi kuulostaa ohuelta ja rosoiselta, osaselitys lienee siinä, että levytys tapahtui pienessä kirkossa, tuottajaksi on nimetty Ivan Weaver. Siitä toki oli alun perinkin kyse, sillä originaalin levytti Fury-merkille teiniyhtye Lewis Lymon & The Teenchords vuonna ’56. Periales järjesti heille esiintymisiä ja hänen avustuksellaan alkoivat myös levytykset, nimellä Bobby & The The Counts julkaistu debyyttisingle levytettiin vuonna ’58 Trumansburgissa New Yorkissa pienelle Marlee-merkille, jatkoa seurasi vielä saman syksynä. Yleiskuva hänen tuotannostaan on aika sekava, mutta uran keston ja muutamien onnistumisten ansiosta esittelylle on perusteet, joskin aatelisarvo lienee liikaa luvattu. Silloin säveltäjiksi merkittiin Lymon ja Robinson, mutta Counts-singlen etiketissä luki pelkästään Bobby Robinsonin nimi. Marlee 104 Tra-La-La (I’m So Happy) Too Young Count 6986 Cellar Stomp Three Signs Of Love Marleen molemmat puolet ovat hitusen arkaa ja koheltavaa teini-doo wopia. 24 Blues News 6/2017 PEKKA TALVENMÄKI U SA:n itärannikolla uransa tehnyt Bobby Comstock on jäänyt mieleeni lähinnä siksi, että hän oli ensimmäisiä nuoria jenkkiartisteja, jotka tajusivat vuoden ’63 paikkeilla mitä Englannissa tapahtui. Muut jäsenet olivat Fredin basistiveli Chuck sekä rytmikitaristi Gus Eframson ja rumpali Dave Sherwood. Tra-La-La on kaikkina kolmena versiona nimensä mukainen iloinen ja simppeli lallatus, jota bassolaulajan osuudet. Kuudentena jäsenenä mainitaan luetteloissa Bill Lucas, joka oli mukana vain satunnaisesti, ainakaan hänen nimensä ei esiinny kaikkien levytysten yhteydessä. Poikavuosien esiintymiset sujuivat enimmäkseen kantrin merkeissä, mutta High School -vaiheessa siirryttiin rock & rollin pariin. Tarina jatkui aivan 60-luvun alussa, kun New Yorkin menoa ihmettelemään saapunut Phil Spector tapasi The Ducanes -nimisen valkoisen doo wop -yhtyeen ja tuotti aiheesta kolmannen yrityksen. Hänen levyihinsä tuli noihin aikoihin ”Pässikosken r&b” -leima eli vivahteita merseybeatista ja varsinkin kappalevalinnoissa oli myös hitunen rollaria. Silloin Bobby lähti koulukavereittensa kanssa perustamaan yhtyettä, joka sai nimen The Counts. Alusta alkaen, varsinkin ensimmäisissä levyissä esiintyy muoto Bobby & The Counts, vaikka Bobby ei ollut vakituinen ykkössolisti. BOBBY & THE COUNTS Bobby Comstock syntyi New Yorkin Itchacassa 29.12.1939 pikkuporvarilliseen perheeseen, jossa hän sai tyypilliseen pikkuporvarilliseen tapaan mahdollisuuden myös musiikin harrastamiseen. Solisti Fred Giaschin äänessä ei ollut edes murroksen särmää, joten singleä voidaan kutsua ilkeästi kiddie soundiksi. Bobbyn ja Countsien ura nytkähti liikkeelle, kun he saivat sattumalta managerikseen John Periales -nimisen taustamiehen, joka tarkkaan ottaen oli edellä mainitun Gus Eframsonin lanko. Sitä virkaa hoiti ensilevyllä Fred Giaschi, Bobby oli soolokitaristi ja kakkossolisti
Toki esitys oli tavallaan villi ja vauhdikas, mutta rockabillyn näkökulmasta kuitenkin varsin kiltti. ...JA JAMBALAYA Hyppäsin tuossa Tennessee Waltzin mukana jo asioiden edelle. Mustista artisteista ovat sävelmän kimpussa olleet 60-luvulla myös LaVern Baker, Damita Jo, Lenny Welch ja Dobie Gray, lukemattomia popja c&w-versioita en yritäkään listata. Hitti levytettiin entisen Atlantic-miehen Herb Abramsonin Blazemerkille. Tuota nimeä käytti 60-luvulla moni aloitteleva tyttöporukka, minkä lisäksi poikapuoliset kaimat aiheuttavat väärintulkinnan mahdollisuuden, mutta ymmärtääkseni kyseessä ei voi olla mikään muu kuin vuoden ’59 alussa Valex-merkillä julkaistu upea balladi I Love You Darling. Ei edes Otis Reddingin soul-versioon merkitty säveltäjäpari herättänyt uteliaisuuttani ennen kuin muutama vuotta sitten, kun löysin netistä Johnny Jonesin raastavan coverin. Niiden joukossa Countsien lapsellinen näkemys on tietysti poikkeus, mutta heppoisempi kuin esimerkiksi samoihin aikoihin levytetty Scott Engelin (= Walkerin) nuoren pojan tulkinta. Challenge-merkin taustamiehet päättivät, että kilpaileva versio levytetään saman tien. Blues News 6/2017 25 hitusen piristivät. En tiedä mistä olin saanut takavuosina sen käsityksen, että amerikkalaisten nykymusiikin aarteistoon lukeutuva Tennessee Waltz olisi sisällissodan ajoilta periytyvä kansanlaulu. Sen solistina lauloi joitakin soololevyjäkin tehnyt Sybil Love ja upeasti lauloikin, hyvin hoitui myös Countsien taustaosuus. Fuller muistelee taannoisen Ace-koosteen “A Double Life“ teksteissä, että ajatus Tennessee Waltzin päivittämisestä nuorisomuottiin oli muhimassa, kun tieto Bobby Comstockin levytyksestä tuli. Poplistoille sävelmä kipusi vain Sam Cooken yllättävänä versiona vuonna ’64. Tennessee Waltz on peräisin vuodelta ’46. Sen aloittaa uskoakseni Shirellesin I Met Him Sunday -hitin innoittama jämerä ronde ronde -mekastus ja solisti, tällä kertaa Bobby Comstock hoiti jatkon uskottavaan, joskin tavanomaiseen valkoiseen New Yorkin tyyliin. Pienenä erikoisuutena Bobby & The Counts -vaiheesta löytyi vielä maininta, jonka mukaan yhtye olisi ollut taustalla The Lovenotes -nimisen tyttöryhmän levyllä. Fuller myönsi, että hänen versionsa oli lähes puhdas kopio, itse tulkitsisin asian mieluummin niin, että Comstock-levy oli rockabillyä ja Fullerin kiltimpää teinipoppia. Triumph 602 Jealous Fool Zig Zag. Aika oli siis otollinen uudelle ja erilaiselle rockabillypohjaiselle yritykselle, jonka Bobby Comstock & The Counts teki kesällä ’59. Molemmat esitykset menestyivät hyvin c&w-puolella, mutta klassikko sävelmästä tuli vasta, kun Patti Page teki siitä hempeän naisellisen version aivan 50-luvun alussa. 50-luvun alkupuolella Tennessee Waltzista tehtiin useita uusia levytyksiä, joista osa menestyi listoillakin, mutta vuosikymmenen jälkipuolella sävelmä jätettiin rauhaan. Count-single oli selvästi parempi jo senkin takia, että se tehtiin oikeassa studiossa WTCO-radioasemalla. TENNESSEE WALTZ... Sitä ennen Bobby ja Countsit olivat jo ehtineet tehdä yhden singlen Triumphille. Tämä tapahtui keväällä ’47. Vuoden ’59 jälkeen Tennessee Waltz on levytetty moneen kertaan. Levy nousi listoille, mutta jäi HOT 100:n puoliväliin pitkälti sen vuoksi, että se joutui kilpailemaan Jerry Fullerin levyttämän version kanssa. Levystä tuli sen verran suosittu, että Pee Wee King päätti tehdä oman version Golden West Cowboys -ryhmänsä kanssa. Aluksi kyseessä oli vain joululevyn Boogie Woogie Santa Claus b-puoleksi aiottu täytepala, mutta nopeasti asiat kääntyivät ympäri ja Pattin Waltzista tuli listavakio yli puoleksi vuodeksi, siitä ajasta yhdeksän viikkoa sujui listaykkösenä. A-puolen kohellus on hauska instrumentaali, mutta enemmän kiinnostaa poikien omaksi sävelmäksi merkitty Three Signs Of Love. Sen pohjalla oli Pee Wee Kingin tekemä No Name Waltz -niminen sävelmä, johon Redd Stewart laati sanoituksen Bill Monroen edellisenä vuonna levyttämän Kentucky Waltzin innoittamana. Marlee-singlen b-puolelle valitusta Nat King Colen 50-luvun alun klassikosta on tehty kymmenittäin versioita. Ensimmäisenä laulun levytti Knoxvillessa Tennesseessä vaikuttanut Lloyd “Cowboy“ Copas yhdessä Copas Cowboys -orkestereineen. Otis Reddingin persoonallisesta soul-näkemyksestä oli jo puhetta, samoin Johnny Jonesin rajusta soul-coverista. Niin tehtiin ja singlet olivat listoilla samaan aikaan latistaen toistensa menestysmahdollisuuksia
Yllättäen löysin maininnan, jonka mukaan Bobbyn esikuva olisi ollut Patti Pagen vuoden ’56 versio. Listasijoitus ei päätä huimaa, mutta oli kuitenkin lajissaan viimeinen kolmeen vuoteen. 50-luvun loppu oli kuitenkin hiljaista aikaa ja tilanne modernin version julkaisemiseen otollinen, aivan kuten Tennessee Waltzin kohdalla aikaisemmin. Ei Bobbynkään esityksessä varsinaista vikaa ollut. Varsinkin Curtisin saksofoni herättää esityksen henkiin sekä intro-osassa että vauhdikkaassa bridgessä. Todelliset lajinsa helmet, jos teinipopin yhteydessä voidaan sellaista sanaa käyttää, olivat Abramsonin Festivalille tehty sujuva Just A Piece Of Paper ja ennen kaikkea pehmopala Your Big Brown Eyes. Vauhdikas teinirokin ja doowopin sekoitus Zig Zag kuuluu Jealous Foolin tavoin Bobbyn levytysten parhaimmistoon, joidenkin mielestä se on jopa singlen parempi puoli. En tiedä kumpi silmien väri on ollut teinilaulussa suositumpi, ruskea vai sininen, keskimäärin ruskeista silmistä tehtyjen levyjen laatu on ollut selvästi parempi ja Bobbyn Your Big Brown Eyes oli yksi parhaista. Bony Moronien b-puolena julkaistu Pomus & Shuman -laulu Do That Little Thing jatkoi samaa linjaa. Tennessee Waltzin menestys innoitti Abramsonin julkaisemaan seuraavan singlen entisellä mahtimerkillään Atlanticilla. Viimeksi mainitusta, Marguerita Workmanin säveltämästä kaihoisasta kantrilaulusta on olemassa runsaasti levytyksiä, niistä moni juuri 60-luvun alusta. Hittiä ei levystä tullut, ei myöskään neljä vuotta myöhemmin, jolloin Abramsonin johdolla muokattiin taustaa hitusen uusiksi ja annettiin kappale Jimmy Breedloven laulettavaksi, single ilmestyi numerolla Diamond 144. Bony Moronie oli vaisu Larry Williamsin originaalin rinnalla, sen sijaan ”elämää suuremmat laulut” Frankie Lainen hitti Jezebel, Joe Valinon (Englannissa Frankie Vaughanin ykkösmenestys) Garden Of Eden ja Gogi Grantin sekä Tex Ritterin vuonna ’56 listoille levyttämä Wayward Wind istuivat paremmin Tennessee Waltzin aloittamaan linjaan. Jubilee 5392 Bony Moronie Do That Little Thing 5396 Your Big Brown Eyes Jezebel Mohawk 124 Everyday Blues The Wayward Wind Festival 25000 Just A Piece Of Paper The Garden Of Eden Versiot 50-luvun suosikeista saivat jatkoa. Jo Herb Abramsonin kanssa tehtyjen sinkkujen bpuolet, hempeä Sweet Talk ja hitusen dramaattisempi Let’s Talk It Over olivat muutosvaiheen esityksiä. Suurta hittiä ei Bobby Comstock Jambalayalla saanut. Popin puolella ajatellaan Jambalayaa usein Brenda Leen bravuurina, mutta listojen mukaan näin ei ollut, vaan Brendan esitys keräsi suosionsa lähinnä albumin täyteraitana. Jos Bobbyn rokahtavasta levystä haluaa sanoa jotakin hyvää, niin ainakin se erottuu joukosta. Sävelmä oli kopiosyytteistään huolimatta hyvä ja on helppo veikata, että Elviksen laulamana se olisi ollut hitti. Vauhdikas ja levoton, loppua kohti kiihtyvä hänen rock-versionsa kyllä on, mutta ehkä sittenkin liian kaukana laulun louisianalaisista juurista. Rock & roll oli taittumassa teinipopiksi ja sen huomasi myös Bobbyn levyillä. Blaze 139 Tennessee Waltz (52.) Sweet Talk Atlantic 2051 Jambalaya (90.) Let’s Talk It Over Jambalayan pohjalla oli edeltäjänsä tavoin idea kansakunnan suursuosikin päivittämisestä nuorisohitiksi. 60-luvun kaksi ensimmäistä vuotta Bobby Comstock oli koko lailla varjossa, singlejä ilmestyi vain neljä ja niiden yleiskuva oli kirjava. Hank Williamsin ja Moon Mullicanin Great Texas -nimisen cajun-sävelmän muunnoksena laatima Williamsin originaali oli vuonna ’52 kova juttu ja sai paljon erityyppisiä kilpailevia covereita, joista parhaiten pärjäsi top teniin kivunnut Jo Staffordin levytys. Suurin huomio kiinnittyy kuitenkin taustaan, jossa Countsin sijaan soittivat ammattimuusikot King Curtis, Danny Smalls, Everett Barksdale, Henry Jones ja Osie Johnson. Listahitiksi se taisi olla liiankin suloinen, mutta jonkinlaista huomiota se herätti, tuskin Web-Tones olisi muuten ottanut sitä yli kymmenen suosikkisävelmän seuraksi viisiminuuttiseen potpuriinsa, joka ilmestyi vuosituhannen taitteessa ja valittiin ikään kuin cd-sarjan “Teenage Dreams“ tunnuslauluksi. BOBBY JA MERSEY BEAT Vuoden ’62 syksyllä Bobby siirtyi Bernie Binnickin johtamalle Lawn-merkille, joka oli Bobby & The Counts ’66. Blaze oli Triumphin sisarmerkki, sille levytti Bobbyakin kovempi tuleva tähti Gene Pitney. 26 Blues News 6/2017 Elettiin Elviksen vahvoja aikoja, niinpä leppoisaa Jealous Foolia kuunnellessa mielessä pyörivät kuninkaan hiteistä sekä Don´t Be Cruel että varsinkin Teddy Bear
Let’s Stomp kuului myös keväällä ’63 huipulle nousseen Searchersyhtyeen ohjelmistoon, jopa levytystä hiottiin, mutta se jäi demoksi. Erikoisesti hänen nimensä löytyy muutamista Freddy Cannonin levyistä, sellaisina mainitaan ainakin hitit Patty Baby ja If You Were A Rock & Roll Record sekä Happy Shades Of Blue. Tuhat on kova tavoite, itse olen päässyt vasta vähän toiselle sadalle. Samoihin aikoihin Let’s Stompia jyräsi sekä Liverpoolissa että Hampurissa myös Lee Curtis & The All Stars, jonka vaihtomiehistöön kuului Beatlesista pois potkittu Pete Best. Singlen toisella puolella on myös erikoinen esitys, koukeroinen vahvasti kaiutettu ja melkein kuiskaamalla käheästi laulettu Run My Heart. Myöhempien vuosien koosteilla löytyvät Searchers-yritelmät sekä lavalta (“Live At The Iron Door Club 1963“) että studiosta (kokoelma “Hearts In Their Eyes“). OUT OF SIGHT Mainitsin johdannossa Bobby Comstockin Rolling Stones -yhteydet. Itse levyssä ei ole mitään hauskaa, ainoa lisuke oli Bobbyn nimen ilmestyminen myös säveltäjätietoihin. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että Bobby nimenomaan ivaili mersey beatille tyypillisiä heikkouksia. Tarkkaan ottaen kyseessä oli lähinnä se, että Bobby oli mersey-yritelmiensä takia varma lämmittelijä brittiyhtyeiden jenkkikiertueilla, niihin liittyen löytyvät maininnat ainakin Freddie & The Dreamersin ja Dave Clark Fiven historiikeista. Kyseessä oli hyvän levyn irvikuva, niin kehno ettei kannata ihmetellä miksi Ace otti sen muiden Beatlesiin liittyvien irvikuvien joukkoon koosteelle “Beatlemanics!!!“ (Ace CDCHD 1075). Muutamalla raidalla The Counts oli mukana, mutta pääosa julkaistiin vain Bobbyn nimissä: Lawn 202 Let’s Stomp (57.) I Want To Do It 210 Susie Baby Take A Walk 217 The Chicken Back Sunny 219 This Little Love Of Mine Your Boyfriend’s Back (98.) 224 Run My Heart I Can’t Help Myself 229 The Beatle Bounce Since You Been Gone 232 Ain’t That Just Like Me Can It Be True 255 This Little Love Of Mine I Want To Do It Tärkeimmät kommentit esitin jo edellä. Bobby oli kitaristina mukana monissa Angels-levytyksissä ja oli itseoikeutettu esittämään vastauscoverin. Tässä singlet:. Curtis ja All Stars levyttivät Let’s Stompin vuonna ’63 numerolla Decca 11690 ja Best oli tuolla levyllä mukana. Yleiskuva oli beatlemainen, jotenkin rähisevä sekä laulun että kitarasoolojen osalta. Sen jälkeen oli myös selvästi nähtävissä, että Bobby vähensi mersey beat -apinointia ja siirtyi vahvempaan britti-r&b -suuntaan, mikä näkyi ennen kaikkea kappalevalinnoissa. Mutta ei siinä kaikki. Single julkaistiin pelkästään Bobbyn nimissä, vaikka vanhoista Counts-kavereista oli taustalla vielä Chuck Giaschi. New York -popin perusnimiin kuuluneen kolmikon Bob Feldman-Jerry Goldstein-Richard Gottehrer tekele muistutti sävelmänä turhan vahvasti Ray Charlesin What’d I Say -hittiä. Levy itsessään ei ollut järin kehuttava. Sanoituksen perusteella Beatle Bounce on kuin onkin ihan oikea tanssi tyyliin ”unohtakaa twist ja nauttikaa uutuudesta”. Siinä tärkeimmät. Lopputuloksen kannalta oleellisimmat nimet levyllä olivat fonisti Buddy Lucas ja rumpali Herb Lovelle. Curtisin ja Flamingosin esitykset olivat kovin keskinkertaisen oloisia, mutta puolustukseksi on todettava, että ei ollut originaalikaan häävi. Let’s Stompin kummallisuus ja joidenkin mielestä ykköspointti on siinä, että syystä tai toisesta se kulkeutui Liverpooliin ja päätyi siellä monenkin yrittäjän ohjelmistoon, jopa Beatlesin väitetään esittäneen sitä viimeisillä Hampurin keikoillaan. Tärkein ja tunnetuin oli kuitenkin mukana olo kahdessa itärannikolla pidetyssä konsertissa rollareiden ensimmäisellä jenkkikiertueella kesällä ’64. Esitys on riemukas lisä niille, jotka keräävät tanssinimikkeitä 60-luvun sarjaan Land Of 1000 Dances. Blues News 6/2017 27 monenkirjavista teinilevyistä tunnetun Swanin alamerkki. Tämän otsikon alle kuuluu myös Bobbyn kesällä ’63 levyttämä Beatle Bounce. Lopputulos oli kieltämättä hyväntuulinen, mutta vailla suuria oivalluksia. Poikamainen vastaus Angels-yhtyeen My Boyfriend’s Back -hittiin on tietenkin oma lukunsa. Mutta ei niin huonoa ettei jotakin hyvääkin. Levymerkki oli tässä vaiheessa UA:n alaisuudessa toiminut Ascot ja taustalla hääri enimmäkseen aikaisemmin mainittu kolmikko Feldman-Goldstein-Gottehrer. Listoille sillä siis mentiin ja sen seurauksena Bobby pääsi esiintymään Bandstandiin. Sen voisi vielä lisätä, että Angels-levyt eivät suinkaan olleet ainoat, joilla Bobby Comstock soitti noihin aikoihin isompien tähtien taustalla. Hänen taustamieskolmikkonsa teki omia hittejä nimellä Strangeloves (I Want Candy, Cara-Lin, Night Time), niissäkin Bobby toimi kitaristina. Positiivisia poikkeuksia levottomaan yleiskuvaan löytyy muutama. Ei säväyttänyt Searcherskään versioillaan, mutta oli niissä hitusen enemmän pontta kuin noissa muissa. Iloisin yllätys on I Can’t Help Myself, joka ei tietenkään ollut versio Motown-hitistä vaan italialaishenkinen pikku balladi, jota piristi Bobbyn itsensä soittama mandoliini. Liverpoolin Faron-klubin vakioyhtyeisiin lukeutunut Faron’s Flamingos teki niin ikään oman versionsa, joka löytyy sekä Columbia-singlenä 4-43018 että kokoelmalta “This Is Merseybeat“. Ensinnäkin plussa siitä, että Bobby uskalsi levyttää Buddy Acen This Little Love Of Minen, kiltisti sanottuna hyvä yritys. Heti ensimmäisellä yrityksellä syntyi pieni hitti, kun singlen b-puoleksi alun perin kaavailtu Let’s Stomp nousi HOT 100 -listan puoliväliin tammikuussa ’63. YOUR BOYFRIEND’S BACK Bobby Comstock viipyi Lawnilla kaksi vuotta ja levytti ahkerasti
-nimisen yhtyeen, joka levytti seuraavat singlet: Bell 828 Annabelle Jane Help Me Girl. Jos tavoite oli lähteä kisaamaan englantilaisten r&b-porukoiden kanssa niin aika kauas jäätiin, hyviä hetkiä on vain pieninä väläyksinä. Sinällään Miss Anne on omassa lajissaan (60-luvun lopun pop, eräässä mainoslauseessa jopa bubble gum classic) loistava levy, sävelmä on sujuva ja täyteläisestä taustasta löytyy kaikenlaista iloista kiemuraa. Lisää valintoja mustan musiikin puolelta löytyy vuonna ’66 julkaistulta albumilta: Out Of Sight (Ascot ALS 16026) A: (1) Can’t Judge A Book (2) Hey Baby (3) Stormy Weather Blues (4) Itty Bitty Pieces (5) I Wanna Do It (6) I Don’t Believe You B: (1) Don’t You Believe It (2) Walkin’ The Dog (3) Mercy Mercy Mercy (4) There’s Something On Your Mind (5) I’m A Man (6) Out Of Sight Monenlaista coveria mahtuu mukaan, vähiten tunnettu taitaa olla James Rayn alun perin levyttämä Itty Bitty Pieces. Varmempaa tietoa on se, että Bobby perusti 60-luvun lopussa Comstock Ltd. Ura ei kuitenkaan loppunut niihin, vaan hän jatkoi esiintymisiään ja putkahti pari kertaa esiin myös levytyksissä. Voiko olla. 28 Blues News 6/2017 Ascot 2164 Right Hand Man Always 2175 I’m A Man I’ll Make You Glad 2193 This Magic Moment Shotgun Sally 2216 Can’t Judge A Book Out Of Sight Aikaisempien klassikkosävelmien jatkoksi Bobby levytti todellisen ikivihreän, Irving Berlinin jo vuonna ’25 Ellie-morsiamelleen säveltämän rakkauslaulun Always. Sikäli kyllä, että MM oli amerikkalaisittain Ascotin kirjoissa. Äänen perusteella hän voisi olla Miss Annen solisti, mutta en ole tällaista vaihtoehtoa nähnyt missään esitettävän. Lyhyessä kansitekstissä mainitaan Countsien alkuperäisjäsenistä kitaristi Gus Eframson, rumpali Dale Sherwood ja basisti Chuck Giaschi. Sama toistui hirvittävän kitararämistelyn sotkemassa Shotgun Sallyssa, jossa oli pieninä annoksina hauskojakin hetkiä, heikkouksistaan huolimatta esitys oli parempi kuin a-puolen vesitetty Drifters-cover. Kaiken järjen mukaan he myös könöttävät Bobbyn seurassa noille ajoille tyypillisessä mustavalkoisessa promokuvassa sopivasti 50-lukuun verrattuna pyöristyneinä. Sävelmänä Bobbyn omiin nimiin viety Out Of Sight ja varsinkin sen intro on kuin suoraan hitistä If You Gotta Go Go Now repäisty, tuhti instrumentaalilevy joka tapauksessa. Tutun F-G-G-kolmikon säveltämässä Right Man Hand -puolen remppapopissa oli vielä vahvat beatleshaut. Sekä mainittu Itty Bitty Pieces että tunnetummat Walkin’ The Dog ja Mercy Mercy Mercy kiinnostavat tietenkin soulharrastajia, mutta vaikka Bobbyn esityksissä on jotakin hupaisaakin, niin enimmäkseen ollaan surkuhupaisan puolella. Haettua jämäkkyyttä ei niihinkään löytynyt, tunnelma on jotenkin kireä. Ensimmäinen tieto on noin vuodelta ’68, jolloin ilmestyi yksi single: Philips 40535 Miss Anne Groovy Personality Single on listattu Zebra-nimiselle yhtyeelle ja Bobby oli joko tuottajana tai yhtyeen varsinaisena jäsenenä vähän sen mukaan mistä informaatiota lukee. Lupaamaani hitusen raskaampaa britti-r&b -tyyliä edustavat luonnollisesti I’m A Man ja Can’t Judge A Book. Koko singleosaston paras esitys on instrumentaali Out Of Sight, jonka taustalla on pakko olla Manfred Mannin soittajia. Pari valkoistakin laulua on valittu, Bruce Channelin Hey Baby ja Bob Dylanin I Don’t Believe You. Hittiä siitä ei tullut, se kuvataankin nykyään unohtuneeksi harvinaisuudeksi. LP julkaistiin nimellä Bobby Comstock & The Counts. Bobbyn versiossa ei juuri pehmoilua erottunut ja nykivän tunnelman täydensi (tai pilasi lopullisesti) taustalla mesoava Angels. URAN LOPPUVAIHEET Ascot-levytykset olivat viimeiset viralliset Bobby Comstockin nimellä ilmestyneet julkaisut
Blues News 6/2017 29 946 I Was Made To Love Her Breakout 271 Beginning To Feel The Pain Ragamuffin Man Huomion kiinnittää ensimmäiseksi Larry Weissin ja Scott Englishin säveltämä Help Me Girl. Tuoreimmissa päivityksissä tiedot Bobbyn terveydestä ja keikkakunnosta ovat olleet positiivisia. Bobby Comstock on ollut järkevä eikä ole kiusannut ystäviään turhilla kantrilevyillä tai vanhojen hittien uusinnoilla. Niistä ensimmäisenä ilmestyi vuonna ’81 vinyyli: Tennessee Waltz (Mohawk 124) A: (1) Tennessee Waltz (2) Wayward Wind (3) Sweet Talk (4) Just A Piece Of Paper (5) Zig Zag (6) Let’s Talk It Over B: (1) Jealous Fool (2) Susie Baby (3) Jambalaya (4) Bonie Moronie (5) Do That Little Thing (6) Let’s Stomp Täsmälleen samanniminen ja -sisältöinen cd ilmestyi vuonna ’95 numerolla South Bay 5392. Varsinainen moka ainakin soul/Motown -harrastajan näkökulmasta oli rähjäinen I Was Made To Love Her. Siksi pääsemme lopettamaan pikavilkaisuilla myöhempien vuosien koosteisiin. Viimeksi kuluneiden reilun neljänkymmenen vuoden ajan Bobby Comstock on konsertoinut säännöllisesti. Kommenttiosastoon löytyi maininta mukanaolosta Let The Good Times Roll -elokuvassa vuonna ’73 ja jälkipolvea edustaneen Bobby juniorin ilmaantuminen taustayhtyeeseen muutamaa vuotta myöhemmin. Animalsien kesällä ’66 tekemää levytystä pidetään originaalina eikä tuota tietoa ole syytä epäillä, single kävi jenkkilistalla sijalla 29. Rehellisiä käsin kosketeltavia cd-koosteita ovat myös vuonna ’94 Kanadassa julkaistu “Hits And Rarities“ (Teen Sound TSR 5663) ja muutamaa vuotta tuoreempi “Best Of Vol. Beginning... Nettipuolella on nykyään haettavissa muutama mukava pikkupaketti, etsivä löytää.. oli alkujaan Mac Davisin ennen läpimurtoaan tekemä pikkuhitti ja Ragamuffin Man Manfred Mannin viimeinen iso brittimenestys 60-luvun lopusta. kevyemmällä ja iloisemmalla coverillaan yltänyt samaan. Animalsin ja Outsidersin versiot olivat mielestäni erinomaisia eikä Comstock Ltd. 1“ (Pumpkin 501). Stevie Wonderin originaali ei kuulu suosikkeihini, mutta Wes Farrellin tuottama Bell-yritys häviää sillekin reilusti. Molemmissa on 24 hyvin valittua raitaa ilman yllätyksiä, joten en tuhlaa tilaa listauksiin. Hänen esiintyjäkavereidensa lista on sen verran pitkä, etten käy sitä tässä toistelemaan. Englannissa Help Me Girl julkaistiin Eric Burdonin ensimmäisellä sooloalbumilla ja se oli Ericin nimissä singlelistalla samaan aikaan kuin Animals-julkaisu Atlantin takana. Myös vuonna ’72 julkaistu kolmas Bell sisälsi molemmilta puoliltaan korkeintaan keskinkertaista covermateriaalia. Samaan syssyyn kappaleen levytti Clevelandissa vaikuttanut jenkkiyhtye The Outsiders, jonka cover oli listoilla sekin samoilla viikoilla, korkeimmillaan sijalla 37
– Luvassa oli kunnon palkka, sillä keikkoja oli tiedossa melkein joka päivä kahden kuukauden ajan. Jenkkimusiikin lisäksi katse oli esikuvien osalta yhä tiukasti Britanniassa, nyt Cliff Richard & The Shadowsissa. RAUTALANKAA TANSKASSA Tanskalaisnelikko ei ilmestynyt tyhjästä Suomeen. The Hitmakers oli valmis ensimmäiselle ulkomaanvalloitukselleen. Luonnollisesti paikallisten kummalliset juomatavat, maaseutuväen omaperäinen musiikkimaku sekä äärimmäinen kylmyys talviaikaan. Siellä vastaanottokomitea jo odotteli kaijalla. Myös The Hitmakers oli valmis tuleen. 30 Blues News 6/2017 PETRI LAHTI T he Renegades, ajankohtainen Esa Kuloniemen tuoreen bändikirjan vuoksi, ei ollut ainoa Suomessa 1960-luvulla menestynyt ulkomaalaisyhtye. Ainoa ongelma oli se, että varusmiespalvelukset ja perheasiat hannasivat vastaan. TULIAISET MUKANA Mitkä ovat bändijäsenten kirkkaimmat muistot maasta, jossa yhtyeen fan clubissa oli parhaimmillaan 2100 jäsentä ja keikkaa riitti lavoilta televisio-ohjelmiin saakka. Satamassa odotti tulokkaita – ja tuliaisia – innokkaasti keikkajärjestäjä Tauno "Tappi" Suojanen liikekumppaninsa Pauli Lehtisen kanssa. Erilaisten soitinja kokoonpanokokeilujen jälkeen oltiin 1960-luvun alussa siinä pisteessä, että Aku Ankasta löydetty bändinimi oli käytössä ja keikkojakin irtosi nuorisotaloista. – Sen jälkeen he hyppäsivät autoon ja lähtivät ajamaan kohti Tamperetta muina miehinä. Neljä miestä soittimineen körötteli Volkswagenin pakettiautolla Kööpenhaminasta Norrtäljeen, josta siirryttiin päivälautalla Turkuun. tammikuuta ja loppui helmikuun lopussa Kokemäelle. Niinpä kokoonpano meni uusiksi: rumpuihin tuli syyskuussa 1963 maineikas Torben Sardorf, joka oli siinä vaiheessa ehtinyt soittaa jo Hampurin klubeissa. Ajoimme sitten heidän perässään NMKY:n pyörittämään matkustajakotiin. Puolessa tunnissa Suojanen ja Lehtinen olivat saaneet selvitetyksi The Hitmakersin kahden kuukauden mittaisen talvikiertueen yksityiskohdat – ja tyhjentäneet Bacardin “puolityhjäksi“. Pullo avattiin. Soolokitaristi Steen Bergström oli löytynyt Hitmakersiin jo vuonna 1962. Krabbenhöft ehti osallistua kesällä 1962 jopa “Kenestä Tanskan Cliff“ -kisaan, jossa hän sijoittui toiseksi. Olimme löytäneet juuri Liverpool-soundin ja opetelleet reippaasti kappaleita Britannian hittilistalta, Krabbenhöft kertoo.. Nuorisomusiikki oli saanut Tanskassa oman kutsumanimenkin, pigtrådin eli rautalangan – kuulostaako tutulta. Laulava kitaristi Krabbenhöft oli saanut Wenkensiltä tiedon, että Suomessa olisi töitä. Monien ikätovereidensa tavoin Krabbenhöft ja kumppanit innostuivat kevyestä musiikista 1950-luvun toisen puoliskon puolivälissä brittilaulaja Tommy Steelen innoittamana. Suomesta tullut kiertuetarjous otettiin kiljuen vastaan. Yhtyeen jäsenet ovat laskeneet viettäneensä vuoden verran nuoruusajoistaan aika eksoottisissa oloissa. Kiertue alkoi Forssasta 4. Tanskalaiskvartetti The Hitmakers niitti suosiota niin pitkien kiertueiden kuin televisioesiintymisten ansiosta. Hän toi mukanaan kitarasta bassoon vaihtaneen Bjarne de la Motten, joka oli soittanut aiemmin The Rookiesin riveissä ja hetken aikaa myös The New Clifftersissä Sardorfin kanssa. Taunolla oli mukana kolaa. Ei mennyt pitkään, kun Denmarks Radiossakin kuultiin Britanniassa päätään nostaneiden beatyhtyeiden esityksiä. – Managerimme Niels Wenkens oli ilmoittanut, että tuliaisina piti viedä pullo Bacardia ja tupakkaa. Isännät joivat aika erikoisesti: huikkaa pyöriteltiin ensin suussa ja sitten nieltiin ennen kuin otettiin kolaa kyytipojaksi, yhtyeen laulusolisti Jörgen Krabbenhöft muistelee. Lisäintoa aloitteleville musikanteille antoi se, että Tanskan valtiollinen yleisradioyhtiö antoi vuoden 1963 alkupuolella periksi populaarimusiikille kanavillaan, kun viranomaiset olivat sitä ennen ajaneet merirosvoradio Mercurin lähetykset alas Itämerellä. Tanskalainen The Hitmakers saapui Suomeen ensi kertaa tammikuun alkupäivinä 1964
Kiertue-elämä tuli yhtyeelle nopeasti tutuksi. – Salissa vasemmalla olivat paikallisesta varuskunnasta tansseihin tulleet pojat, oikealla söötit tytöt odottelemassa hakua tanssiin. Uusi terhakka single, Singing The Blues / Tricky Dicky (Sonet T 7187) pistettiin ensin purkkiin, ja 4. Kahden keikan illassa The Hitmakers painoi ohjelmistoaan läpi välittämättä yleisön “we want The Beatles“ -huudoista. kesäkuuta yhtye lämmitteli itseään The Beatlesia Kööpenhaminan K.B. Lennon-McCartney -bravuurista tuli avauskappale myös The Hitmakersin Suomen-keikoille. – En voi sietää maksaa. EINIÖLLÄ KALJALLA Vaikka television asema ei ollut 1960-luvun puolivälissä vielä yhtä merkittävä populaarikulttuurin airueena kuin seuraavina vuosikymmeninä, The Hitmakers sai kaivattua vetoapua myös sieltä. Iloa tuotti myös hyvin sujunut yhteistyö tähtistatuksella (ja valkoisella avo-Mercedesillä) liikkuneen Campeotton kanssa. Uusia opittiin yrityksen ja erehdyksen avulla, muun muassa ruokaillessa. Ensimmäinen yritys, Jambalaya sekä Sweet Little Sixteen, oli jäänyt telineisiin ja päätynyt ensi vaiheessa vain nuorisomusiikkia esitelleelle kokoelmalevylle, mutta Sonet halusi Suomeen myyntiin uuden The Hitmakers -singlen. Jörgen oli pienempi ja pyöreä, Motta isompi ja vaalea. Pyysin Einiötä vertaamaan The Hitmakersin esiintymisiä toiseen hänen hyvin tuntemaansa vierastyöläisryhmään, The Renegadesiin. Se oli nimittäin Beatlesin päätösnumero. Hallenissa. Kun Memphis Tennessee, A Shot Of Rhythm And Blues, Tricky Dicky, Da Doo Ron Ron, Good Golly Miss Molly, Needles & Pins, Sardorfin rumpusoolo, Everybody sekä What’d I Say saatiin soitetuksi, oli encoreksi valitun Long Tall Sallyn vuoro. Sana “maksapivhi“ syöpyi ikuisesti mieleeni, kun tilaamani annos näytti hyvältä, leivitetty pihvi perunoilla ja kastikkeella, mutta liha paljastuikin maksaksi, Sardorf kertoo. – The Hitmakersiin oli helppo ihastua. Blues News 6/2017 31 PIHVIÄ MAKSALLA Ennen kuin The Hitmakers suuntasi villiin pohjolaan, yhtiö kävi studiossa. Oli aika lopettaa... Seinäjoella, missäpä muualla, ajauduttiin todelliseen kulttuurien yhteentörmäykseen. Alkuillan konsertin jälkeen tuli sitten huomautus Beatlesin leiristä, perimätiedon mukaan Paul McCartneyltä, ettei myöhäiskeikalla tarvitse soittaa encorena enää Little Richardin bravuuria. Show-alan yleismies tutustui hittimaakareihin niin hyvin, että Krabbenhöft ja kumppanit vierailivat useaan otteeseen Einiön luonakin. Valmistelut kahdeksan viikon rundille olivat huippuluokkaa. Vaikka vuoden 1961 Angelique-hitistään tunnettu Campeotto oli elänyt koko elämänsä Tanskassa, Hitmakersille hän oli uusi tuttavuus.. Vastaus tuli kuin kaupan hyllyltä – kumpaakin arvostaen: – The Renegadesin suosio perustui lavashow’hun ja aika raakaan soundiin, kun taas The Hitmakers oli selvästi melodisempi yhtye. Lavalle nousi pari isoa solttua, jotka repivät johdot irti vahvareista. Se soitettiin pariin kertaan, mutta sen jälkeen yritimme taas rokkia. Hysteerinen yleisö syttyi lopulta kotikylän sankareillekin sen verran, että Hitmakers sai esittää encoren kummassakin konsertissa. Mieleen jäi erityisesti juhannuskeikka märässä Yyterissä. Se oli elegantti yhtye vähän The Searchersin tyyliin. Aloitimme setin, mutta kolmen neljän kappaleen jälkeen kukaan ei ollut liikkunut. – Näkemämme perusteella Suomessa syntyi yhdeksän kuukauden päästä paljon lapsia, joiden isästä ei ollut kenelläkään täyttä varmuutta, Krabbenhöft kertoo. Huonokuntoiset suomalaistiet roudan jyrsimine kuoppineen olivat juuteille yllätys. Myös kesäkiertue sujui hyvin. Ovia avasi kameroiden eteen kukapa muu kuin Antti Einiö, joka järjesti juuttikvartetin heti 29.1.1964 Nuorten tanssihetki -ohjelmaan Tesvisiolla. Loistava kitarabändi, joka hallitsi samalla myös laulupuolen, Einiö muistelee. Einiön mieleen ovat jääneet erityisesti laulusolisti Krabbenhöft ja basisti de la Motta – He olivat yhtyeen puhemiehet. Sitten lavan eteen marssi sotilaspoika, joka sanoi “soita tango“. A-puolelle äänitettiin Beatles-laulu I Saw Her Standing There ja B-puolelle paikallisen Bent Birkholmin sävelmä melodinen She Cried (Sonet T 7180). – Kun soitimme kaupungeissa, niin paikalliset nuoret tunsivat musiikkimme oikein hyvin, mutta maaseudulla Liverpool-soundi meni vielä siinä vaiheessa yli hilseen, Krabbenhöft muistelee. Ainoa tangokappale, jonka osasimme, oli Guitar Tango. Sen tehoa Björkhagenin lavalla ja muualla esimerkiksi oma isäni on muistellut monesti kaiholla. Kieliongelmia ei ollut niin kauan kun pysyttiin rannikolla, mutta sisämaassa alkoivat ongelmat, sillä Krabbenhöft ja kumppanit osasivat suomeksi vain ne kolme tärkeää sanaa. MCCARTNEY SANELI ENCOREN Keväällä 1964 Suojanen valmisteli Hitmakersille pitkää kesäkiertuetta, jota tähdittäisi tanskalais-italialainen iskelmälaulaja Dario Campeotto, ruotsalaislaulajatar Eva Cars sekä Pikku-Kalle ja kumppanit. Myös erot kaupunkilaisten ja maaseudun nuorten välillä paljastuivat Hitmakersin jäsenille pian. Siellä touhuttiin samaa mitä musiikista innostuneet nuoret miehet touhuavat yhä tänäkin päivänä: – Kuunneltiin levyjä ja juotiin kaljaa
Sonetin myyntiin pistämällä pitkäsoitolla oli mukana 14 kappaletta, yhtä lukuun ottamatta kaikki lainatavaraa. Vuoteen sisältyi myös yhtyeen Tanskassa parhaiten myynyt single, cover sekin. HAISEVAT HYVÄSTIT Kun vuosi vaihtui, The Hitmakers piti kiinni edellissyksyn lupauksestaan: yhtye nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran vasta huhtikuussa. Rumpali esitti muun muassa kärsivänsä ilmavaivoista ja kysyi nauhoituksen jälkeen meiltä englanniksi, huomasimmeko että hän pieraisi studiossa, Nyholm kertoo.. Campeotton kanssa levytettiin puolestaan aika pompöösi single Ogni Volta / Sabato Sera (Sonet T 7179). HISTORIALLINEN ALBUMI The Hitmakers palasi Suomeen jo syksyllä 1964, tarkemmin sanottuna lokakuun lopussa, mutta soittoniekoista vuodenaika tuntui loppusyksyn sijaan talvelta. Sen Apuolella komeili britti Dick Jordanin alkujaan esittämä ja monien kokoonpanojen ohjelmistoon päätynyt Stop The Music (Sonet T 7216). Käyttäytyminen oli räävitöntä ja esitys räkäinen. – Kylmyys oli yksinkertaisesti niin purevaa, että kun olimme hytisseet aikamme, päätimme, että jatkossa keikkailemme Suomessa vain kesäisin, Krabbenhöft kertoo. Mukana Pirkkastudiossa olivat myös Buddy & The Wiremen ja Monika Aspelund. Suomessa harjoiteltiin myös uutta ohjelmistoa. Vaikka yhteiskeikat ranskalaisteatteri Folies Bergèren teatteriryhmän kanssa innostivat, kun lavalla riitti vähäpukeisia tanssijoita, niin pääkaupungin ravintolakiertueella tehtiin tärkeä päätös. 32 Blues News 6/2017 – Campeotton piti esiintyä kiertueella suomalaisyhtyeen kanssa, mutta hän halusi meidät taakseen. – Olimme Suomessa kerrallaan korkeintaan kuukauden. Jäi mieleen, että he olivat aika ihmeellisiä jätkiä. Viimeisen kerran The Hitmakers soitti toisessa kotimaassaan joulukuussa 1965, jolloin se esiintyi Tampereella kuvatussa Ohimennenohjelmassa. Omista kelpasi mukaan Sardorfin tarttuva You’ll See Me Cry. Kivuliaimmat muistot ovat Rovaniemeltä, jossa yhtye pääsi nauttimaan Lapin kesän iloista. – Ohjelma tehtiin playbackina. Siinä vaiheessa bändi oli saanut selvästikin tarpeekseen Suomesta, sillä Wiremenin kitaristin Timo Nyholmin mukaan Hitmakersin hyvästit olivat “aika räävittömät“. – Koko porukka oli täynnä mäkäräisten pistoja päästä varpaisiin. Kotimaassaan yhtye ehti päästä myös keikkapaikka Hit Housen nimeä kantaneeseen elokuvaan, jossa se esitti You’ll See Me Cryn. Yhteensä The Hitmakers kävi Suomessa 1965 kolme kertaa. The Hitmakers -nimeä kantanut pitkäsoitto oli ensimmäinen tanskalaisen ”rautalankayhtyeen” julkaisema albumi, melkoinen kunnia sekin. Samana syksynä saatiin äänitykset valmiiksi myös omaa albumia varten. Levylle päätyi versio Sir Henry & His Butlersin hitistä Let’s Go (Sonet T 6506). Sitä ennen nelikko oli käynyt hakemassa kokemusta muun muassa keikoilla jenkkisotilaiden tukikohdissa Saksassa ja Ranskassa. Ensin soitimme puolen tunnin oman setin, sitten säestimme häntä. Paukamat muuttuivat sitten haavoiksi – se oli sitä Suomen kesää, Krabbenhöft kertoo. Muut filkalle kelvanneet ryhmät olivat The Defenders, Peter Belli & Les Rivals, The Sharks sekä odenselainen Les Amis
Tanskassa The Hitmakersia pidetään sikäläisen nuorisomusiikin tärkeänä pioneeriyhtyeenä. THE HITMAKERS LEVYILLÄ 1963: I Saw Her Standing There / She Cried (Sonet T 7180, myös Suomi) 1964: Jambalaya / (kääntöpuolella The Defenders: Farmer John) (Sonet T 7186) Singing The Blues / Tricky Dicky (Sonet T 7187) Let’s Go / Don’t Play That Song Again (Sonet T 6506, vain Suomi) Bony Moronie / Back In U.S.A. Kehuja voi antaa myös siitä, että Duane Eddyä ihaillut Bergström pudottelee useilla kappaleilla varsin teräviä sooloja kitarastaan, bändin harmonialaulu sujuu kuulujen brittiyhtyeiden tyyliin ja huuliharppu, Bergström taas, tuo hyvää lisämaustetta levyille. (Sonet T 6507, vain Suomi) 1965: Little Boy Sad / You’ll See Me Cry (Sonet T 7192) Stop The Music / What You Gonna Do About It (Sonet T 7216) The Hitmakers (Sonet SLP 1208) Walking With My Angel, Bony Moronie, Hi-Heel Sneakers, Back In U.S.A., Don’t Play That Song Again, Hello Josephine, If You Gotta Make A Fool Of Somebody, Pink Dally Rue, I Should Know Better, A Little Bitty Tear, Little Boy Sad, Da Doo Ron Ron, You’ll See Me Cry, What’d I Say 1966: Mohair Sam / Last Train To Clarksville (Sonet T 7240) Michelle / Who’ll Be The Next In Line (Philips PF 355 308) Little By Little / Somewhere They Can’t Find Me (Philips PF 355 312) Träd An Ved Makronerne Part 1 / Part 2 (Philips PF 355 315) So Much In Love / Love Me Baby (Philips PF 355 322) 1967: Lille Viggo Vekselström Part 1 / Part 2 (Philips PF 355 321) Where Were You, When I Needed You / Feelin’ Groovy (Philips PF 355 324) Ginny Come Lately / You’re The Reason (Philips PF 355 329) The Floor: 1967: In Every Hand / Damned Little Fool (Philips PF 355 332) You Ain’t Going Nowhere / Open The Door Homer (Philips PF 355 338) 1st Floor (Philips XPY 855 701) Damned Little Fool, Trusting Mr. Marraskuussa 1966 yhtye pääsi pikakiertueelle maahan, josta sen esikuvat olivat kotoisin: Englantiin. Profiilikappaleista Beatles-kopio I Saw Her Standing There on esitetty aika väkevästi meluisaa soolo-osuutta myöten, mutta esimerkiksi Jambalaya ei juuri peittoa Danny & The Islandersin tulkintaa Hank Williamsin sotaratsusta. – Uskomattoman mukavaa ja avuliasta kansaa, Sardorf toteaa. Musiikillisesti The Hitmakers sijoittuu jonnekin brittiyhtyeiden ja suomalaisyrittäjien väliin. Rumpali Sardorf kuoli 2014 ja basisti De la Motte tämän vuoden kesäkuussa.. Maailmanvalloitus ei odotuksista huolimatta toteutunut, ja The Floor pysyi kasassa vain vuoteen 1968 asti. Silti monien Suomea kierrelleiden ulkomaalaisten yhtyeiden tavoin The Hitmakersilta puuttui kaksi asiaa: aidon persoonallinen ote sekä omat kappaleet. Krabbenhöft-Knud Örsted: The Hitmakers – En pigtrådsgruppes historie (Legimus 2011), Torben Sardorfin leikekirja, haastattelut. Blues News 6/2017 33 NIMESTÄ EROON Vaikka The Hitmakers ei palannut enää Suomeen yhtä lyhyttä promootiovierailua lukuun ottamatta, kotimaassaan se oli edelleen kuuma nimi. Uuden levy-yhtiönsä Philipsin suhteilla yhtye sai levyttää maassa singlenkin, jolle päätyivät Jagger-Richardssävellys So Much In Love ja Brian Poolen kirjoittama Love Me Baby. Jones, Nevertheless, Hey, Mr. O'Grady, Moonbeam, A Rainbow Around Us, Little Mr. Nostalgiakiertueilla yhtyettä ei enää nähdä, sillä jäseniä on hengissä kaksi: Krabbenhöft ja Bergström. Uudeksi nimeksi tuli tajuntaa laajentavampi The Floor, ja miehistöä laajennettiin kitaristi Mogens “Django“ Petersenillä, joka oli saanut lempinimensä hänen vuonna 1961 The Clifftersin riveissä levyttämästä suositusta kitarainstrumentaalista. Krabbenhöft ei ollut myöskään selättänyt täydellisesti englannin ääntämishaasteita laulukielenä. So And So, I Think I Can Change You, Hush Lähteet: Jörgen W. Flowerman, In Every Hand, Turn It On, Mrs. Sen sijaan kappalemateriaaliin Hitmakersin pyrinnöt eivät kaatuneet: brittiyhtyeiden tapaan ryhmällä oli hyvä käsitys niistä 1960-luvun alkupuoliskon jenkkilevyistä, jotka sopivat skandiporukoiden ohjelmistoon. Seuraavana vuonna haaveet Britannianvalloituksesta jatkuivat: uusi manageri Arne Worsöe ilmoitti, ettei vanhahtavalla The Hitmakers -nimellä ollut asiaa muotitietoiseen Englantiin. Esimerkiksi The Renegades oli juuttikvartettia selvästi edellä kummallakin rintamalla. KAKSI ASIAA UUPUI Vaikka The Hitmakersin jäsenten muistot täältä pyörivät sääntö-Suomen ihmeellisyyksien ympärillä, kvartetti painottaa muistelmissaan moneen kertaan suomalaisten ystävällisyyttä
LP:n ”Complete Show” -lisämääre on näiltä osin harhaanjohtava ilmaus. Voimme vain kuvitella, millaisiin bluessfääreihin Luther Allison olisi yltänyt, jos olisi saanut olla keskuudessamme vaikkapa edes näihin päiviin asti. En aivan pysty arvioimaan Tom Rufin ja muiden tuottajien argumentointia, miksi valikoida juuri nämä seitsemän albumia boxille. Tosin verratessani boxini LP:itä originaalilevykansiin, ovat uusioidut LP-kansikuvat tuhnuisempia ja kontrasteiltaan loivempia kuin alkuperäiset, mikä on selvästi digitaaliaikakauden ja -kopionnin aikaansaannosta. Oma LPlootani kantaa numeroa 151/1000. Hän oli 12.8.1997 vain vajaan viikon päässä 58-vuotispäivästään. ”Life. Vinyylit ovat tämän päivän ”standardin” mukaisesti 180-grammaisia ja ns. boxien mukana tulevan komean kirjan Kiinassa tapahtuneen painatuksen kanssa. Hienoa, että saksalaiset laatufirmat tekevät näin kaikilta osin yhteistyötä eivätkä esimerkiksi kateellisina kyräile toisiaan. Katsotaanpa seuraavaksi, mitä levyt sitten pitävät sisällään... Palattuani kotiin tein tätä katsausta viikonlopun jälkeisenä tiistaina BN-toimituksen ”erityisluvalla” kolme päivää lehden deadlinen jälkeen. LP-boxin. ”audiophile pressing” -laatumääriteltyjä. LP-versioita on painettu kaikkiaan 1000 ja cdboxeja 1500 kappaletta, jotka kaikki on yksilöllisesti numeroitu. LP:t ja cd:t ovat lähes täysin vastaavien alkuperäisalbumeidensa näköispainoksia. Diskografian pääasiallisena räätälinä on ahkeroinut mainittu BF-pomo Detlev Hoegen. Ymmärrettävästi en ole pystynyt moisessa aikataulussa kuuntelemaan – katselemaan – lukemaan kaikkea mitä koko massiivinen paketti kattaa uumeniinsa. Boxin sisältämien levytysten aikajana on vuosiväli 1976–1997, eli kyseessä on Luther Allisonin kolmen loistavan Gordy/Motown -albumin ”Bad News Is Coming”, ”Luther’s Blues” ja ”Night Life” jälkeinen elämän kaari. Jostain syystä taasen cd:n sisältämää pariminuuttista Introduction-instrumentaalia ei taltioitu mukaan LP:lle. Rufin ja Bear Familyn yhteistyö ja vuorovaikutus on todellakin silmiinpistävää. (2) Avaus-LP:n jälkeen hypätään aikajanassa kokonaista kahdeksan vuotta eteenpäin vuoteen 1984. Muilta osin sisältö on sama kuin cd-boxissa. Tämä tuotekokonaisuus koettiin uutuusarvoltaan niin merkittäväksi, että sen esittelyn saamiseksi Blues Newsin joulunumeroon tehtiin suorastaan erityisjärjestelyjä. Mistään moitteesta ei missään nimessä ole kyse, mutta monia muunkinlaisia vaihtoehtoja olisi toki ollut. Ymmärrettävästi omiin alkuperäisiin Ruf-tuotoksiin painottuminen on luontevaa tällaisessa yhteydessä. Instru nimittäin sulautuu jouhevana johdantona sitä seuraavaan Lutherin huikeaan Gambler’s Blues -tulkintaan, joka on sattumoisin boxi-LP:n avausraita. Boxi näyttää ulkoiselta olemukseltaan ja rakenteeltaan täysin BF-tuotteelta, eli Ruf on saanut selvästikin taakseen koko BF:n tuotantoarsenaalin. Siinä välissä Luther oli levyttänyt studiossa ranskalaiselle laatumerkki Black & Bluelle sekä useampiakin ”live”-albumeita. Allisonin tuotanto oli kuitenkin sen verran laaja. Tuotteet oli alun perin tarkoitus saada markkinoille Lutherin elokuisen kuolinvuosipäivän vaiheilla. Kolossaalinen, Ruf-levyyhtiön toteuttama LP/CD/DVD/kirja -paketti ideoitiin ja toteutettiin Allisonin muiston kunniaksi yksinkertaisesti siitä syystä, että levyfirman johtaja Thomas Ruf oli Lutherin erittäin läheinen ystävä, Euroopan manageri sekä miehen lukuisten levyjen kustantaja. Ensin mainittu sisältää seitsemän, käytännössä lähes kauttaaltaan aiemmin identtisinä julkaistua cd:tä, neljä suurelta osin julkaisemattomia konserttitaltiointeja sisältävää DVD:tä sekä mainitun kirjan. Noh, produktio oli luonnollisesti kaikkea muuta kuin yksinkertainen projekti. Sitä paitsi Allisonin koko diskografian kattavan täydellisen boxin kasaaminen olisi ollut aivan liian massiivinen ja kallis projekti vaatien vähintään tuplakokoista lootaa. Jälkimmäinen loota pitää puolestaan sisällään seitsemän vinyylialbumia, joista kolme on tuplia. Boxeista on toteutettu kaksi erilaista pakettia, Cd-versio ja LP-versio. Kirjan sisältämä äärimmäisen kiinnostava ja seikkaperäinen Allison-diskografia on selvästi toteutettu monilta aiemmilta BF-boxeilta tutuksi tulleella sapluunalla ja softalla taaten erittäin luettavan lopputuloksen. Korviini on kantautunut, että produktiolla on todella ollut tuotantovaikeuksia ja -viiveitä mm. Olin sattumoisin tapani mukaan marraskuun puolivälin viikonloppuna Sveitsin Lucernen Bluesfestarilla, jonne levyproduktiossa aktiivisesti mukana ollut Bear Familyn pomo Detlev Hoegen roudasi minulle po. (1) ”Live”-LP:llä ”Montreux 1976 Complete Show” on kolme lisäraitaa verrattuna Rufin vuonna 1996 julkaistuun cd:hen ”Where Have You Been: Live In Montreux, 1976–1994”. 34 Blues News 6/2017 PERTTI NURMI L egendat eivät koskaan kuole! Katsaus ja kattaus Luther Allisonin 20 viimeisen vuoden urasta seitsemän albumin, neljän DVD:n ja massiivisen liki 100-sivuisen kirjan voimin on vuoden 2017 ehdottomin bluestapaus saapuen juuri sopivasti joulumusiikkimarkkinoille! LUTHER ALLISON A Legend Never Dies Essential Recordings 1976–1997 (Ruf 2031 / LP-boxi) (Ruf 1243 / CD-boxi) 1960-luvun loppupuolella käynnistyneen levytysuransa jälkeen modernin bluesin ehdottomaan eliittiin kuuluneen Luther Allisonin kuolemasta tuli viime elokuussa täyteen 20 vuotta
Mikä oli yrittäessä, kun toteutus oli näin mainiota. Singlestä on näköjään tehty repro hiljattain. Roy Gaines oli muuttanut tässä vaiheessa, vuonna 1956, etelästä länsirannikon kautta New Yorkiin, jossa hän yritti soolouraa Chuck Willisin bändiliidauksen ohessa. Jenkeissä myyntipuolelle tarjottiin Bittersweet-balladia. Bluesiin viittaavat sentään huuliharppu ja maanläheinen sovitusote. Oman nuhjuisen alkuperäiskopioni olen löytänyt rapakon takaa pian world wide webin yleistymisen jälkeen. Mennään sitten musiikilla. Kakkospuolen melodia soittaa kelloja – Franklin on tainnut saada inspiratsioonin sävellykseensä Marvin Gayen tarttuvasta Pride And Joy -hitistä. Kun hintalappukin oli kadonnut pussista, gospel-45 lähti uuteen kotiin mukavalla kahden euron sopuhinnalla. Ei taitaisi irrota enää parilla dollarilla... Gainesin ääni on taipuisa, välillä jopa leikkisä, ja sooloosuuksissa luotetaan luonnollisesti reippaan kitaroinnin voimaan. Keikkajulisteen päivämäärä on 3.2.1981, ja Konserttitalossa ovat esiintyneet alan “superyhtye“ The Lonestars sekä Boppin’ Pete And His Lonesome Drifters. Hyvä niin, sillä Ralph Bass on tuottanut kappaleet hyvin maanläheisesti: tämä on käytännössä soulia johdatuksen hengessä. Britit innostuivat tarinasta sekä kuoron hoilaamasta kertosäkeestä, siellä Elmo nousi listoille sijalle 21. 38 Blues News 6/2017 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 36 PETRI LAHTI D ivarien helmissä selvitellään tällä kertaa New Yorkissa vuonna 1961 tapahtunutta ryöstömurhaa, sukelletaan suomalaisen rockabillyn pioneerivuosiin ja mietitään, miksi maalaispoika Elmolla oli vaikeaa kaupungissa. Kaivelin tämän vuoden 1968 cut out -kiekon Blue Vinylin lootista hiljattain. Aina ihmetyttää, miten vähän gospel-artisteista on kirjoitettu: yritin hakea tietoa Ernest Franklinista, mutta hanke päättyi vesiperään levyjulkaisuja lukuun ottamatta. Kun nyt, melkein 40 vuotta myöhemmin, pyörittelen tätä Charlyn aikoinaan julkaisemaa EP:tä Feathersin vuonna 1973 nauhoittamista jutuista, hieno kantrifunk-versio vanhasta Don’t Let Me Cross Over -kappaleesta vetää väkisin hymyyn wah wah -kitaroineen ja pyörivine bassokuvioineen. GUITAR“ GAINES Right Now Baby / De Dat De Dum Dum (Groove 4G-0146) RCA:n alamerkin Grooven julkaisut taitavat olla tae siitä, että musiikki on mustaa. Olisihan se pitänyt arvata, että ajan henkeen Johnson on laajentanut tarinan kouluja käymättömän maalaispojan päätymisestä gheton kaduille ja lopulta kiven sisään. Itse asiassa kaupungistakin on epävarmuutta: juliste löytyi Turusta, mutta ainakin Lahdessa ja Kotkassa on keikkailtu samannimisissä paikoissa. Kumpikin ryhmä oli tuoreella jalalla baanalla: Lonestars oli aloittanut toimintansa joulukuussa 1980. THE LONESTARS, BOPPIN’ PETE AND HIS LONESOME DRIFTERS Keikkajuliste Tämä kesälöytö on todellista suomalaisen rockabillyn historiaa. Onneksi en enää muista, mitä puhdasoppisessa mielessä on liikkunut, kun tämä on alkanut pyöriä Dual-levysoittimessa vantaalaisen rivitalon olohuoneessa.... Boppin’ Pete esiintyi puolestaan vain pari viikkoa ennen tätä keikkaa Suosikin rock-kuningaskilpailujen finaalissa, jossa se oli aivan omalla tasollaan musiikin autenttisuuden osalta, mutta kulisseissa solmittu levytyssopimus Kari Heimosen Rebel-yhtiön kanssa esti triolta menestymismahdollisuudet täpötäydellä Mäntsälän Seurojentalolla. CHAIRMEN OF THE BOARD Bittersweet / Elmo James (Invictus IS-9105) Kenraali Johnsonin liidaamat hallituksen nokkamiehet esittivät tiedostavaa soulia 1970-luvun alkupuolella. ERNEST FRANKLIN A Place In The Sun / Since Jesus Came Into My Heart (Checker 5052) Tarjolla olisi taas isoa sanaa. Kun teinivuosina etsittiin kiivaasti sitä aitoa oikeata rockabillyä, vastaan tuli vaikka mitä: yksi pahimmista sumuttajista tuntui olevan Charlie Feathers, jolta julkaistiin legendaaristen King-levytysten vastapainoksi runsaasti aiheen liepeillä liikkuvaa musiikkia, joka meni siinä vaiheessa pahasti yli hilseen. Näin kummankin yhtyeen useita kertoja lavalla 1981, mutta Konserttitalossa en ollut. ROY “MR. Kiekon kumpikin puolisko on nopea, valittamista ei ole laulussa eikä soitossa. CHARLIE FEATHERS Gone Gone Gone / Tongue Tied Jill / Folsom Prison Blues / Don’t Let Me Cross Over (Charly CEP 116) Niin se maku muuttuu. Lisäksi on pakko olla iloinen siitä, ettei Little Walterin levy myynyt. Ja lyhyellä otoksella myös siitä, että levyt ovat hyviä, vaikka vuosien 1954-57 yritys tuotti vain yhden mojovan hitin, Mickey & Sylvian klassikon Love Is Strangen. Johnsonin huipputuotokset ovat omissa kirjoissani edelleen The Showmenin riveissä tehdyt kappaleet, erityisesti aution saaren listoillekin noussut 39-21-46. Tilasin tämän kiekon viime kesänä, kun ajattelin selvittää, millaisen kunnianosoituksen afrotrio on taikonut ilmoille legendaariselle bluesartistille Elmore Jamesille. Ostointoa lisäsi se, ettei etiketissä ollut mainintaa kirkkokuorosta
Kirjan mukaan torvensoittaja karkotettiin pikavauhtia Ruotsista. Vaimo on nimittäin sitä mieltä, että taannoin hankkimani Ikean säkillinen vanhoja afrikkalaissinkkuja toi kämppään tuulahduksen homeesta. Vaikka biisien nimet menivät uutisessa vähän sinne päin, niin kyseessä oli selvästi itkuisista laulusuorituksistaan kuulun Jackie La Ruen poppoo. R&B“ Jonas Bernholmin hiljattain ilmestyneessä elämäkerrassa Resan mot rockens rötter (kirjailija Jan Kotschack, kustantaja Premium Publishing) kerrotaan Nappy Brownin vierailusta Pohjolaan vuonna 1983. Hän on kirjannut takakanteen komeasti ammattinsakin: cuisinier eli kokki. helmikuuta 1967 Discafrickaupassa Cotonoussa. Omistaja on ollut samasta kaupungista, etunimeltään Victor. Se on selvää, että Allison hyötyi jatsarien suosiosta: esimerkiksi tämän ruotsalais-EP:n takakannessa on pitkät analyysit Allisonin “down south natural funkista“. Ei hän ihan väärässä ole, levyt ovat selvästi kostuneet jossain vaiheessa ja saaneet matkaan maakellarin tuoksua. On kaahausta prätkällä kohti rantaa, tuubin etsintää bikinipimujen ihailevien katseiden alla, ison veden aaltotehosteita. Hienoa, että kuluttajat olivat taas kerran oikeassa ja äänestivät korvillaan Checker 955:n osalta, vaikka kiekko kävikin pyörähtämässä sijalla 106 Billboardin listalla. Levy on näköjään pantu myyntiin 17. Laulavasta pianistista Mose Allisonista ei ota aina selvää, onko musiikki jazzia vai bluesia, mutta otetta siinä on. Bernholm ei välitä kertoa kirjassaan muusikon nimeä, mutta kurkistus BN 2/83 -numeron Brownin Tavastian-keikan arvioon paljastaa, että kyseessä oli kuulu Maurice Simon, joka JR:n kertomana “pisti pystyyn viiden päivän putken, hassasi 3000 dollaria ja joutui poliisin suojiin“. Hämmästyttävästi Tony Gloverin, Scott Dirksin ja Ward Gainesin Blues With A Feeling -kirjassa iloitaan siitä, että tällä levyllä Little Walter pääsi kolkuttelemaan ainoan kerran urallaan sijoituksia pop-listan sadan parhaan joukossa. Vesitetty kuoroversio My Babesta on nimittäin täyttä tuskaa alusta loppuun, vaikka jossain siellä kaukana taustalla musisoivatkin Walter, Willie Dixon, Fred Below ja kumppanit. Britanniassa Georgie Fame, The Who ja The Yardbirds pitivät Mosen lippua hipsteripiireissä korkealla, ja pitkään jatkuneen uran perusteella myös muutkin tykkäsivät. NAPPY BROWN Don’t Be Angry / It’s Really You (Savoy 45-1155) “Mr. Bernholm tuotti siinä vaiheessa tänne yksittäisiä artisteja, jotka saivat ottaa matkakumppanikseen tutun muusikon. Tarkemmalla tutustumisella aiheeseen selvisi, että Valraysin ideanikkari Rod McBrien oli varmasti kuulolla, kun tälle kiekolle sorvattiin äänitehosteita. LITTLE WALTER My Babe / Blue Midnight (Checker 955) Mitä olisi tapahtunut, jos tästä kesän 1960 julkaisusta olisi tullut hitti. Blues News 6/2017 39 JACKIE AND THE STARLITES For All We Know / I Heard You (Mascot 45-M-128) Kuka tappoi 73-vuotiaan käyrätorvensoittajan Emil Markussonin porraskäytävässään New Yorkin Upper West Sidessa keväällä 1961. Mainion keikan Suomessa heittäneen Nappy Brownin niskaan ei hommaa kaadeta, vaikka hänkin oli touhunnut elämässään monenlaista kahdeksan vuoden linnatuomiosta päätellen. THE VALRAYS Get A Board / Pee Wee (Parkway P-880) “Jos pystyy surffaamaan Long Islandilla, pystyy siihen missä vain.“ Tämä sanonta oli varmasti tuttu itärannikolta kotoisin olevalle Valrays-nelikolle, joka sai kesällä 1963 aikaiseksi täydellisen potpurrin surfmusiikista haastavista oloista huolimatta. Allisonin tunnussävelmäksi noussut Mississippin seudun vankilakuvaus Parchman Farm on viileästi laulettua, vetävää musiikkia. Uutistoimisto UPIn mukaan he kuuluivat The Starlights-nimiseen lauluyhtyeeseen, joka tunnetaan lauluistaan Valerie ja Ain’t She Come Home. Vain täydellisiin Little Walter -kokoelmiin!. Niin kävi, että parikymppiset Carl Moody ja Henry John Hicks tunnustivat pieleen menneen ryöstöyrityksen. Pistetään pyörimään siksi tilanteeseen hyvin sopiva Brownin vuoden 1955 hitti Don’t Be Angry(R&B #2). Tämänikäisistä afrikkalaislevyistä ovat tiedot aika kortilla, mutta onneksi jakelurenkaassa ei pelätty käyttää leimasinta ja kynää. Kolme muuta kappaletta ovat instrumentaaleja. Olisiko Chessin myyntiosasto käärinyt hihat, kutsunut tämän parin kimman ja kundin muodostaman cantores minoresin uudelleen studioon ja ruvennut tehtailemaan tohtoroituja versioita myös Muddyn, Sonny Boyn ja Billy Boyn blueskappaleista. Etsivät kuulustelivat tapauksessa 150 ihmistä ilman läpimurtoa, kunnes joku vinkkasi, että jotain “Carl-nimistä rock’n’roll-kvartetin jäsentä“ kannattaisi kovistella. Ainoa miinus levyssä on kummallinen teippitökötti, jolla EP:n kannet on aikoinaan sinetöity liian uteliaita ostajia ajatellen. Epäilty tunnistettiin äänitysstudion seinältä löytyneen valokuvan perusteella. Sama tahti jatkuu kääntöpuolella epätoivon parkaisuineen. Hän kuoli 1960-70-lukujen taitteessa heroiinin yliannostukseen. ORCHESTRE DAHO-MELO DE PORTO-NOVO Secheme / Kpomahou Dangbe / Jacqueline / Segbo Howe (Disques Kahn D.K.-D.M.-1) Armottomia ovat välillä levykeräilijän murheet. Tällaisia ei kynäilty bluesmiesten levykansiin ainakaan 1950-luvulla. MOSE ALLISON Local Color: Carnival / Parchman Farm / Mojo Woman / Town (Metronome MEP 408) Moniosaavan, tyylirajoja venyttävän artistin osa ei ole aina helppo. Onneksi on Fairy, joka saa beniniläisen vinyylinkin säihkymään! Porto Novon sekstetti esiintyy hienon EP:nsä kannessa kitarabändinä, mutta todellisuudessa levyn latinopohjaista musiikkia hallitsee aika eksoottinen puhallin. Tässä vuoden 1962 levytyksessä tappajat eivät ole sattuneista syistä mukana, mutta tyyli on entinen: Rue pitää hysteerisen jäähyväispuheen tyttöystävälleen A-puolen kauniilla balladilla. La Ruen kohtalo oli sekin kova. Jimmy McCracklinin ja Rosco Gordonin vierailut olivat sujuneet sillä baasiksella hyvin, mutta Brown toi mukanaan kaikkien keikkajärjestäjien painajaisen, konnan, joka ensi töikseen tilasi Sheratonin huonepalvelusta kaiken mahdollisen ja pisti perään pystyyn varastetun tavaran kaupan. Noh, paikallisväriä sekin – Mississippin sijaan Uumajasta. Reilua vuotta myöhemmin McBrien käänteli nimittäin itse namiskoita George “Shadow“ Mortonin apuna The Shangri-Lasin itkuisessa klassikossa Leader Of The Pack
Love Recordsin julkaisut olivatkin aina ensimmäiseksi Digeliuksessa, mistä välttämättömimmät käytiin hakemassa rahatilanteen mukaan. Ei sitä niin kelannut, että se olisi jotenkin merkittävä juttu... Diagnoosi oli tyly. Tuon basillin purtua löytyivät myös ensimmäiset Billie Holiday-, Duke Ellington-, Charlie Parker-, John Coltrane-, Miles DavisThelonius Monkja Sonny Rollins -hankinnat. Mut kun Son House tuli lavalle, se oli jotain ihmeellistä. Muovikasseihin painettiin suurin kirjaimin JAZZ, BLUES, FOLK, ROCK. Eka oli saatavana vain amerikkalaisena versiona, mutta eihän se ole mikään oikea ”Are You Experienced”, kun siitä puuttuu Red House!” Nikottelin olevani samaa mieltä, vaikka se toinen, eli ”Axis:Bold As Love” ei ollut vielä tuolloin tuttu albumi. Se olis nyt täällä, mutta sellaisena versiona, että siinä on myös se toka mukana. Siihen eturiviin ei kuulunut laulu ollenkaan, kun ne laulukamat oli niin paskat ja Henkka soitti niin lujaa...” Jaaha! ”Hound Dog Taylor, joo. Kun Helsingin Viiskulman seudulta osoitteesta Laivurinrinne 2 löytyi pieni liikehuoneisto, päättivät kaverit ryhtyä tuumasta toimeen. Miles Davis, Jimi Hendrix, Son House, Hound Dog Taylor... Silloinen bändimme treenasi läheisen Norssin koulun musiikkiluokassa (bändin muut kolme jäsentä siis kävivät Norssia) ja treenitaukojen aikana lähdimme selailemaan levyjä Digeliukseen. Meille tartunnan saaneille Digeliuksesta tuli lähes pyhiinvaelluskohde. Myöhemmin ymmärsin Emun harrastaman salakavalan sivistystaktiikan. Hän ei koskaan tyrkyttänyt mitään levyä, vaan antoi ymmärtää, että tätäkin voisi kuunnella. Hinta on kuitenkin sama kuin yhdellä levyllä, jos ei se haittaa. ”Moi, täs on Emu Digeliuksesta...” Teini-ikäisen koulupojan pää meni pyörälle, kun itse Digiksen Emu soitti kotinumeroon 70-luvun puolivälissä. Maamme johtavassa päivälehdessä Harri Uusitorppa kirjoitti lämminhenkisen muistokirjoituksen Emusta, suomalaisen musiikkielämän merkkihenkilöstä, joten pyrin olemaan toistamatta hänen tekstiään. Pakko myöntää, että konserttikokemukset olivat kadehdittavia. Tuolloisten kollegojensa kanssa hän alkoi pohtia, minkälainen ihan oma levykauppa voisi olla. Silti vastaanotto oli aina positiivisen lämmin. Edellisenä torstaina hän kuitenkin oli hakeutunut sairaalaan yllättävän hengenahdistuksen vuoksi. Ainoastaan joku Little Wing oli tullut kuultua. 42 Blues News 6/2017 HONEY AALTONEN S uomen ehkä tarunhohtoisimman levykaupan, Digelius Musicin, vetäjä ja varmasti Suomen legendaarisin levykauppias Emu, ristimänimeltään Ilkka Lehtinen, kuoli sunnuntaina 22.10. Se oli alkujaan vain singlellä, mutta tuli Radio Luxembourgista joka tunti. paranneltu versio: ”Tässä Creamissa on eri kansi, mutta kaksi kappaletta enemmän. Vaikka Digelius muistetaan pitkälti jazzja maailmanmusiikkiin keskittyneistä valikoimistaan, oli se alkujaan kuitenkin vaihtoehtoinen ja monipuolinen rockmusiikin tarjoaja. Aggressiivisesti etenevä leukemia ei ollut parannettavissa. levykauppakierros. Paskat, samaan nalkkiin jäin ja ostin pari Morén levyä. Vanhojen klassikoiden mukaan tuli uusia tulokkaita, joita löytyi myös Digeliuksen valikoimista. On tosi hyvän kuuloinen.” Eipä tuolloin mikään ”neekerimusiikki” juuri kiinnostanut, sillä Hendrixiä ja bluesia sen olla piti (lukija ymmärtänee ironian). Olihan Emu tullut tutuksi Digiksellä jo 70-luvulla, mutta se että hänen puhelinsoittonsa aiheutti niin voimakkaan reaktion, todistaa kuinka vankka hänen auktoriteettinsa nuoremmillekin musiikin harrastajille oli jo tuolloin. Hendrixin jälkeen tilasin Creamin ensimmäisen ja Fleetwood Macin ”Then Play Onin”. Kaikki Emun suositusten mukaan – tietenkin! Vaikka bluesin harrastus muuttui radikaalisti 80-luvulla, ei Emu pudonnut kärryiltä. Sanoin tulevani heti kun pääsen – ja otan kaikki kolme. Tarunhohtoisen levykaupan historia alkoi jo vuonna ’71. Sitä paitsi Digiksessä saattoi törmätä Albert Järvisen tai Dave Lindholmin kaltaisiin tähtiin. Kun ’86 olin jo levykaupassa töissä, yllätti Emu soitollaan. ”Tää on Beny Moré, täähän on Kuubassa sama kuin Olavi Virta Suomessa”, kuului vastaus. Monipuolinen äänilevyliike tuli perustettua. Jopa Anson Funderburghin ja Duke Robillardin ensimmäiset tulivat tutuiksi Digeliuksesta. Ja tietenkin John Lee Hookeria ja Lightning Hopkinsia. Uutuuksien joukosta löytyi niin Johnny Copeland kuin George Thorogood. Ja Fleetwood Macistä on sellainen versio, missä on Oh Well. Olihan sekin siellä. Emu jaksoi alituiseen kertoa naureskellen tarinoita, liittyivät ne sitten levyihin, konsertteihin tai lintubongauksiin. No ei ollut. Se oli vain niin hienoa, kun koulussa ikään kuin ohimennen tuli mainittua, että kävin tuossa ostamassa ”Crazy Daysin” ilmestymispäivänä DIGELIUKSESTA – viimeistä sanaa painottaen enemmän kuin itse levyä. Molemmista Emulla oli tarjolla ns. Hän pelasi viikoittain lentopalloa, polkupyöräili kesät talvet, teki lintuharrastuksensa myötä pitkiä luontomatkoja, söi pelkästään kasvisruokaa ja käytti alkoholia herrasmiesmäisen maltillisesti, vaikkei lasiin sylkenytkään. Se näytti niin vanhalta, mutta kun se alkoi soittaa, niin se oli niin rajua. kaikkien yllätykseksi. Quality Records oli auki vain lauantaisin aamukymmenestä kah. ”Ei se Hendrixin keikka nyt niin hyvä ollut. Muistan toki, kun Emu laittoi soimaan 90-luvulla jotain hienolta kuulostavaa kuubalaista musiikkia ja kysyi, onko laulaja tuttu. Mä en saanut nukuttua, kun piti aina venata se tunti, että kuulis sen uudestaan.” Nuorille soittajanaluille oli kunnia-asia ostaa levynsä Digeliuksesta. Kun ”jazzbasilli” oli puraissut Emua 60-luvun puolivälin jälkeen, vaikutti se pitkälti myös Digeliuksen näyttävään jazzlevyjen valikoimaan. ”Sä olit tilannut tämän Hendrixin ekan levyn. Viime keväänä 70 täyttänyt Emu ei näyttänyt juurikaan 50 vuotta vanhemmalta. Rahaa tuskin oli, joten ostot jäivät haaveiksi. Amerikasta tuli juuri niiden uutta levyä kolme kappaletta.” Oli (muistaakseni) lauantaipäivä ja Digelius oli kolmeen saakka auki. Kavereille kanssa! Vain yhden hukkasin samana yönä, kun olin osannut sentään onneksi viedä kaksi muuta työpaikalle säilöön. Sieltä tuli ostettua ensimmäiset B.B. Mä luulin, että se kuolee siihen paikkaan!” Koulukaverini Pönkvistin kanssa meillä oli 80-luvun taitteessa tapana tehdä lauantaisin ns. Emun taustalla soi oudon kuuloinen musiikki, jota hän yltyi kehumaan: ”Täällä soi juuri Stevie Wonderin uusi levy. Jos ”jazzbasillia” voi vielä lääkitä joko antibiooteilla tai maailmanmusiikilla, on bluesviruksesta eroon pääseminen mahdotonta. 70-luvun valikoimat eivät tietenkään olleet mitään nykypäivään verrattuna, mutta Digeliuksessa blueslevyjä oli kolminkertainen määrä isoihin levykauppoihin verrattuna. Samaan lankaan menin itsekin usean kerran – niin ja onhan samainen Wonderkin ollut hyllyssä jo vuosikymmenet. Feelgood tai Rory Gallagher ostettua. ”Hei, sähän diggaat tätä Fabulous Thunderbirdsiä. Musa-lehdessä julkaistu mainos kun kertoi, että ”Yhdeksän muusikkoa kymmenestä ostaa levynsä Digeliuksesta – yhdellä ei ole levysoitinta!” Kaikki halusimme kuulua tuohon 90 prosenttiin. Kingit, Buddy Guyt, Elmore Jamesit, Howlin’ Wolfit, Muddy Watersit, Hound Dog Taylorit ja Bessie Smithit. Emu oli edellisenä vuonna päätynyt maineikkaan itsenäisen levykaupan, Tunnelin levyn palkkalistoille. Tulihan sieltä välillä joku Hurriganes, Dr
Voimiensa päivinä Tampa Red sai aikaiseksi kasapäin hyviä tallenteita, niin bluesia kuin muutakin musisointia. King v. -31 nimellä New Strangers Blues ja mikä silloin tällöin on kirjattu hänen laulukseen, on sekin sortiltaan aika traditionaalinen. Lopun elämänsä Hudson Whittaker vietti ankeissa olosuhteissa ja kuoli hoitokodissa v. -63. alkoholismin ja mielenterveysongelmien takia siinä määrin rapistuneet, että hänen tuolloisilla äänitteillään on lähinnä historiallista merkitystä. Neljä vuotta myöhemmin Tampa Red käsitteli studiossa samaa aihetta, ja juuri hänen mukaelmastaan muodostui perusta tämän bluesin myöhäisemmille variaatioille. Hänen aktiivinen levytysuransa kattoi vuodet 1928–53, ja vielä aivan 60-luvun alussa häntä yritettiin tuoda julkisuuteen kahden silloin valmistetun Bluesville-LP:n avulla. Kun hänen vanhempansa kuolivat jo viime vuosisadan alkuvuosina, hän muutti tätinsä ja isoäitinsä hoiviin Floridan Tampaan ja otti samalla käyttöön uuden sukunimen Whittaker. Luultavimmin hänen maallinen vaelluksensa oli alkanut Georgian Smithvillessä vuoden 1904 tammikuussa ja alkuperäiseltä nimeltään hän oli Hudson Woodbridge. -28. Tampan tekoa se tuskin ainakaan on, koska maalaismallista tyyliä edustanut laulajatar Rosie Mae Moore oli levyttänyt sen jo vuonna -28. -37 ja Howlin’ Wolf v. Chicagoon hän siirtyi 1920-luvun puolivälin paikkeilla ja hänen levytysuransa käynnistyi siellä v. Dorsey eli Georgia Tom. Tampa jatkoi kitaroineen, slideineen ja kazoo-pilleineen bluesin puolella saaden aikaiseksi melkoisen joukon klassisia teoksia. 1932 menetti synnytyksen yhteydessä sekä vaimonsa että lapsensa, hän siirtyi hengellisen musiikin pariin kohoten pikaisesti gospelin kärkiartistien joukkoon. Luonnollisesti myös Tampa Redin laajasta diskografiasta löytyy monenlaista lainamateriaalia. Samassa vuoden -34 sessiossa Tampa levytti Black Angel Bluesin ohella myös kaksiosaisen Sugar Mama Bluesin, mitä myöhemmin versioivat mm. Uudessa kotikaupungissa Tampa Redin keskeinen työtoveri oli aluksi Thomas A. Tampa Redin taidot olivat kuitenkin mm. Joka tapauksessa tuota tallennetta väitetään menneen kaupaksi peräti seitsemän miljoonan (!) kappaleen verran, mikä innosti Tampaa levyttämään siitä kahdeksan eri versioita. -56 nimellä Sweet Little Angel. Niistä B.B. Näköjään myös Little Walter oli ainakin jossakin määrin perehtynyt Tampa Redin tuotantoon, koska hänen vuoden -54 tuotoksensa Oh Baby taustalta löytyy vanhemman miehen 12 vuotta aikaisempi You Gonna Miss Me When I’m Gone. -49 ja B.B. Heistä viimeksi mainittu kehtasi jopa merkitä sen omaksi teoksekseen. USA:n r&b-tilastoista löytyy näköjään kaksi teosta, joiden nimi on Crying Won’t Help You. Kaksikon monimielinen rallatus It’s Tight Like That oli race recordsien 20-luvun suurimpia, jollei suorastaan kaikkein suurin myyntimenestys, vaikka nykyisin sen vetovoimaa on aika vaikea ymmärtää. Niinkin varhain kuin vuonna 1930 laulajatar Lucille Bogan oli levyttänyt ensimmäisen ja alkuperäisen version laulusta Black Angel Blues eli Sweet Black Angel. Kingin vuoden -56 levytys on eräs versio Tampa Redin klassikosta, mutta Clyde McPhatterin vuoden -65 pikkuhitti on eri laulu.. Ja onpahan Elmore Jamesin Anna Lee’kin kyseisen Anna Lou Bluesin perillinen. -81. Klassinen Strangers Blues, minkä Tampa levytti v. Vesa Walamies PS. Niillä hän tarkoitti klassikoita Dust My Broom ja It Hurts Me Too, toiselta nimeltään When Things Go Wrong. Samainen Yöhaukka, jota varsinkin soittonsa osalta voidaan pitää Tampan oppipoikana, levytti vuosien mittaan myös mestarinsa muistorikkaat teokset Annie Lee Blues, alkujaan Anna Lou Blues, Crying Won’t Help You ja You Missed A Good Man. Kun Dorsey v. Niitähän tekivät muiden muassa Robert Nighthawk v. Hänen vuoden -29 ragtime-vaikutteisen rallinsa What That Tastes Like Gravy, mitä satojen muidenkin kansantaiteilijoiden kerrotaan hoilotelleen, arvelen kuuluvan tekijältään tuntemattomien kansanlaulujen joukkoon. 44 Blues News 6/2017 TAMPA RED Klassikoiden lähteillä, osa 47 Kun bluesväki 1970-luvun alussa ihasteli Elmore Jamesin suorituksia, soulista ja lauluyhtyeistä viehättynyt Juhani Ritvanen totesi kriittisesti hänen osanneen kunnolla vain kaksi musiikkikappaletta. Niihin tutustuminen on omiaan etenkin sellaisille tämän lehden lukijoille, jotka eivät vielä ole perehtyneet hänen taiteeseensa. Sonny Boy ykkönen v. Vuoden -38 satoa taasen edustaa Love (Her) With A Feeling, mitä sittemmin hyödynsivät esimerkiksi Freddy King ja Junior Wells. Tampan vuoden -40 klassikkoa Don’t You Lie To Me ovat puolestaan mukailleet niinkin erilaiset artistit kuin Chuck Berry, Fats Domino ja Albert King. Broomin hän todennäköisesti oli oppinut Robert Johnsonilta ja tuo toinen valitus on todellisuudessa peräisin blues-musiikin suuriin sankareihin kuuluvalta Tampa Rediltä. Myös Tampalle, kuten häntä yleisesti kutsuttiin, on esitetty useita syntymäaikoja väliltä 1900–1908. Niistä itse asiassa kumpikaan ei ole Elmoren omaa tekoa
kappaleissa Buddy Boldenin Blues (Buddy Bolden’s Blues) ja Mr. Kitaristina Raine kertoo olevansa “myöhäisherännäinen“ ja pääosin itseoppinut harrastelija. Kuuntelukerrasta toiseen sieltä saattaa löytää jotain uutta. Saatte korjata, mikäli olen väärässä. Keinot olivat tietenkin moraalisesti arveluttavia, vaikka Crump suurta moralistia esittikin. No, eipä tunnu politiikka muuttuneen noista päivistä sen enempää Amerikassa kuin Suomessakaan. CCR-klassikossa Lookin’ Out My BackdDoor (John Fogerty kohtaa “hissimusiikin kuninkaan“, trumpetisti Herb Alpertin – tosin ilman tämän Tijuana Brass -orkesteria) loppupuolen hidastuksessa Raine laulaa alkuperäistekstin. Lisäksi mukana on peräti kolme Creedence Clearwater Revival -yhtyeen hittiä! Informatiivisissa kansiteksteissään Raine tunnustautuu CCR:n ikifaniksi (kuulun toki samaan joukkoon), mutta miten hän oli ajatellut selviävänsä John Fogertyn väkevien laulusuoritusten ylittämättömyydestä. Crump (1874–1954) oli Memphisin pormestari 1910–15, mutta hallitsi itsevaltiaan elkein koko Tennesseen politiikkaa aina 40-luvulle saakka. Crump Don’t Like It). Huh, huh, eipä uskoisi, mutta suomalaisen miehen vaatimattomalla asenteella mennään. Kitaristina vierailee jälleen Teemu Viinikainen. Mutta kuinka ihmeessä kukaan saa ajatuksen yhdistää Sonny Rollinsin tähän kappaleeseen. Siinä vaiheessa kun laulussa opitaan soittamaan korkea C, niin se myös trumpetilla kuullaan. Sama pätee myös hänen sovituksiinsa. Akustisella kitaralla ja trumpetilla nerokkaasti soitetut taustat saavat päälleen Raineen hennonpoikamaisen laulun, joka on kuin vastakohta Fogertyn tai Armstrongin ärinälle. En tiedä, onko Synnyin tuuttaamaan kuinka omaelämäkerrallinen, mutta hieno tarina joka tapauksessa. Asian tarkistettuani, jouduin toteamaan näin olleen. Äärimmäisen viehkosta Colinda-tyttösestä hän tulkitsee kertosäkeen (käsittääkseni) creoli-ranskalla. Levyn päättää äärimmäisen kauniisti musiikkiterapiaprofessori Jaakko Erkkilän säveltämä instrumentaali Blessing Hands. Tuolloin onnistuin kirjoittamaan niin, että julkaisu saavutti jopa kuuntelijoita. Rollins, joka kieltämättä on ehkä suurin suosikkini jazzfonistien joukosta, päätyy mukaan kesken kappaleen klassikollaan St. Pidin Heikki Raineen ensimmäistä levyä yhtenä vuoden parhaimmista. Ja Puukko-Mackien ovat esittäneet niinkin vaatimattomat tulkitsijat kuin Frank Sinatra, Olavi Virta ja Louis HEIKKI RAINE Kitaristi-trumpetistin soololevy vakuuttaa Armstrong ties kuinka monen muun lisäksi. Debyyttilevyllä ollut Anne’s Song on saanut suomenkielisen tekstin – luonnollisesti nimellä Annen laulu. Hänen hienovarainen ja usein musiikin historiaan liittyvä huumorinsa on pienimuotoista, eikä se ehkä aukea välittömästi kaikille kuulijoille. Uudessa sovituksessa tunnelmakin on erilainen. Crump (Mr. Esimerkiksi toinen CCR-sovitus Bad Moon Rising eli Paha kuu tekee kunniaa niin John Fogertylle kuin Tuomari Nurmiollekin. Olemattomalla musiikkikoulutuksellani en tosin voi olla täysin varma, mutta niin oletin olevan. Leinon bändille Raine myös kirjoitti puhallinsovitukset. Kyllähän Buddy Boldenin (1877–1931), tuon ehkä ensimmäisen jazztrumpetistin, tarinassa on alkujaankin ollut rahvaanomaisia viittauksia, mutta Raine on yhdistellyt niitä omakseen. Blues News 6/2017 45 HEIKKI RAINE Kettula (Ainoa! AOP17ALBIS) Hetkinen! Onko siitä jo kuusi vuotta, kun kirjoitin Heikki Raineen edellisestä levystä. Thomas. musiikkiohjelmat riitä! Honey Aaltonen. Edellisen “Mystery Train“ -albumin jälkeen laulukieli on vaihtunut amerikasta suomeksi, joitakin hetkittäisiä syrjähyppyjä lukuun ottamatta. Kymmeniä kertoja sen kuunneltuani voin suositella sitä niille vähänkin aivokapasiteettia omaaville ihmisille, joille eivät mainostelevisioiden ns. Mutta entäpä mitä tuumitaan kappalevalikoimasta. Heikki Raine on erinomainen ns. fingerpick-tyylin omaava kitaristi kuin myös loistava trumpetisti. Kummallinen yhdistelmä, kieltämättä. Paitsi että levy on nerokas, on se ehdottomasti vuoden sympaattisin julkaisu. Tällä toisella levyllä Raineen ensimmäinen soitin, eli trumpetti, on suuremmassa roolissa kuin edellisellä, mutta ei kitarakaan taka-alalle jää. Nurmiohan levytti oman versionsa jo ’88. Vanhassa kunnon “Puukko-Makessa“ Raine käyttää tunnetumman Saukin käännöksen sijaan Elvi Sinervon suomennosta, mikä lienee lähempänä Brechtin alkuperäistä. Tennessee Valssissa mennään nimimerkki Kullervon, eli sanoittaja Tapio Kullervo Lahtisen käännöksellä. Vaivatta, totesin minä, sillä Raine ei ole moisista paineita ottanut. Tätä kirjoittaessani siis eletään vuotta 2017 ja ensimmäinen levy esiteltiin lehtemme numerossa 1/2012. Leinon bluesyhtyeessä joskus vuosituhannen vaihteessa. Heleällä äänellä Raine kertoo lapsuuden muistoja, kun isä päätti ostaa pojalleen pasuunan, mutta rahat riittivät ainoastaan kornettiin. Luontevasti tietenkin! Hupaisin noista CCR-versioista on kuitenkin Born On The Bayou, rankan swamp-rockin merkkiteos. Muuan vakavasti levynkeräilyyn suuntautunut tuttuni ihmetteli, miten tuolla äänellä voi levyttää Fogertyn kappaleita, mutta jos joku jiikarjalainen omalla äänellään myy käsittämättömät määrät levyjään, niin kyllä kai silloin saavat muutkin laulaa omalla äänellään – ja kun vielä pysyvät nuotissa moniin menestyneimpiin laulajiin verrattuna! “Poikamaisesta tulkintatavastaan“ huolimatta Raine on reippaasti keski-ikään yltänyt muusikko, jonka meriitteihin trumpetistina kuuluu monenlaista Agentsista Espoo Big Bandiin. Suurin osa käännöksistä on Raineen omia, mikä hämmentää: mieshän on verbaalikko parhaasta päästä. Kummastakin oli versiot jo Raineen edellisellä levyllä, mutta uudet “suomennetut“ tulkinnat puoltavat paikkaansa. Tästä uudesta pidän jopa enemmän. Historiallisissa aiheissa pysytään mm. Ensivilkaisulla se saattaa monen mielestä näyttää häkellyttävältä: cajun-musiikin ikivihreä Colinda, Kurt Weilin ja Bertolt Brechtin musikaalisävelmä Mack The Knife ”Kolmen pennin oopperasta”, moneen kertaan kuultu country-klassikko Tennessee Waltz, countrykitaristien pakkoläksy Guitar Rag ja valmistumisnäyte Cannonball Rag – kumpikin Merle Travisin tuotantoa. Sankari kun yrittää huipentaa soolonsa korkeimpaan nuottiin, purkautuu paine vahingossa väärästä päästä. Vaikka tarinat Raineen versioissa ovat antaneet mielikuvitukselle sijaa, ovat ne varsin hauskoja. Moista kaihtavaa voi tosin lohduttaa, että kyllä se Davisin haamu siellä edelleen on säilynyt. Eikä juuri muita soittimia levyn tekoon tarvitakaan! Kolmella kappaleella soitantaa täydentää niin ikään loistava kitaristi Teemu Viinikainen. Siivouspalveluahan moisesta saa, mutta tuomari Jonesille tuoppi uus – se on Buddy Boldenin bluus! E.H. Osa lehtemme lukijoista muistanee hänen soittaneen trumpettia myös T. Kun aikoinaan kuvailin sitä sanoin: ”Kelttiläisen kansanmusiikin sävyillä alkava instrumentaali luo mielikuvan oudosta tilanteesta, missä Miles Davis olisi kesken ”Sketches Of Spain” -albuminsa sessioiden joutunut samaan studiokoppiin jonkun irlantilaisen kansanmuusikon kanssa”, kuulostaa se laulettuna versiona pikeminkin kotimaiselta kansalaululta
2010-LUVUN R&B-MATADORIT The Allnight Workers vs. A Coruñan kaupungissa Galiciassa, Luoteis-Espanjassa vuonna 1985 syntynyttä Néstor Pardoa voinee kutsua bändin vastaavaksi työnjohtajaksi. Blues Newsissa heistä on taannoin esitelty itsenäisyyttään ajavan Katalonian pääkaupungista Barcelonasta saapuvat The Excitements ja doowop-kvartetti The Velvet Candles sekä samoilta kulmilta lähtöisin olevien kitaristi Mario Cobon, fonisti Dani Nel·lon ja basisti Ivan Kovacevicin tapaisten juurimuusikoiden kipparoimat instrumentaalipainotteiset orkesterit kuten Los Mambo Jambo ja Barcelona Big Blues Band. Edellä mainittujen tapaan sekään ei ole tyytynyt yksinomaan rokkaamaan ylikierroksilla vaan sävyttää musiikkiaan myös jazzahtavilla elementeillä. Omaleimaisimmillaan kopla vaikuttaa operoivan anteeksipyytelemättömän uhmakkailla uustuotantoisilla slovariblueseilla, mutta sillä on myös taitoa sovittaa totaalisen uusiksi alan piireissä jo klassikon asemaan vakiintuneita vauhtipaloja. Mm. sixtari-modrockbändissä The Phantom Keys vaikuttaneen ja nykyisin myös The Limboosiin kuuluvan Roi Fontoiran kanssa, jolloin autenttista orkesteriswingiä, jump-r&b:tä sekä 50-lukuista mustaa rock’n’rollia idearikkaasti sekoitteleva The Allnight Workers sai alkunsa. Jo heti vuoden 2010 tuotokset asettelivat Allnight Workersin nuottiviivastot rehevän foni/kitaravetoisen shouter-rhythm’n’bluesin mukaiseen järjestykseen – vastaavin linjanvedoin mm. 46 Blues News 6/2017 YÖTYÖN SANKARIEN TUPLAVUORO The Allnight Workers ennätti jo lopettaa toimintansa vuoden 2013 tietämillä kehutun “Do It Again, Please“ -albuminsa ilmestymisen jälkeen, mutta on sittemmin palannut keikkailemaan alkuperäisessä laulaja-kitaristien Néstor Pardon ja Roi Fontoiran, saksofonisti Santi Gonzálezin, trumpetisti Fernando “Nando“ Gonzálezin, basisti Jorge Lópezin (Lorre) ja rumpali Martin Lópezin (Lorre) muodostamassa koostumuksessaan. Suorasukaisempaa rockabillyä esittäneestä The Loveless Cousins -yhtyeestä (2004–2009) irtauduttuaan PETE HOPPULA E spanjaa on totuttu etenkin 2010-luvun varrella pitämään useiden kiinnostavien ns. Pian joukkio löysi itsensä toistuvasti berliiniläisestä Lightning Recordingsista, vintagesoundiuskovaisten keskuudessa varauksetonta arvostusta nauttivasta analogistudiosta, lopputuloksena ensin esikoispitkäsoitto “This Only Happens Once“ (2010), sitten single Sunny Home Of Love (2012) ja sitä seurannut kakkoskiekko “Do It Again, Please“, kaikki spanski-indielevymerkin Grabaciones de Impacton kautta päivänvaloon saateltuina. Nick Curran & The Nitelifesin tai saksalaisen Ray Collins’ Hot-Clubin kaltaisten aikalaisyhtyeiden kanssa. Bunker Hillin gospel-ärjyntä You Can’t Make Me Doubt My Baby rullaa Allnight Workersin työstössä raikkaana hölkkäjumpina, The Wailersin ja The The Allnight Workers. vanhaan koulukuntaan luettavien rhythm’n’bluesja “varhaissoul“-kokoonpanojen tyyssijana. esiintyminen Torremolinosissa järjestettävillä nelipäiväisillä Rockin’ Race -festivaaleilla helmikuussa 2018. Paljolti bändijäsenten käsialaa olevasta kappalevarannosta rakennetut levyt tuuppivat kuulijaa hienotunteisesti 50-lukuisesta ytimestään milloin ajassa taaksepäin grammarikauden äänimaailmaan, milloin päinvastaiseen suuntaan groovekierteellä jytisevien 60-luvun yökerho-big bandien pariin. The Limboos Pardo löysi yhteisen sävelen aiemmin mm. Yhtyeen lähiaikojen konserttikalenteriin lukeutuu mm. Isojen areenoiden espanjalaisia taistelupukareita ovat myös The Allnight Workers sekä The Limboos, joita yhdistävät syntyperän ja tyylilajin ohella toisiinsa myös osin risteävät henkilöhistoriat
hurmaavasti urkujen komennossa aaltoilevalla loungebossanovaletkeilyllä Blue Dream, aggressiivisemmin r&b-pohjalta räyhäävillä Been A Whole Lot Of Time’lla ja Danzón #13’lla sekä instrumentaalilla Crazy Rumba, jonka makoisista eteläamerikkalaisherutteluista voi aistia tiettyä hengenheimolaisuutta vaikkapa meikäläisen Dalindèo-yhtyeemme aikaansaannosten kanssa. Eri heimorajojen välisenä porttina ovat juurikin toimineet The Limboosin kaltaiset huippuosaajista koostuvat crossover-aktit, joilla riittää yhtä lailla annettavaa myös lähemmille vuosikymmenille ajoittuvan musiikin ystäville. The Raunch Handsja The Devil Dogs -pumpuissa soittaneen Maricondan tuotanto-, miksausja studioinsinööriosaamista hyödynnettiin myös The Limboosin hiljattain ilmestyneellä toisella levyllä. Mm. amerikkalaisen The Crystals -laulaja Dolores “LaLa“ Brooksin kanssa ja tulevaisuus näytti kaikin tavoin aurinkoiselta. THE LIMBOOS Limbootica! (Penniman PENNLP007/ PENNCD007) The Limboosin kansainvälinen läpimurtojulkaisu käynnistyy äkäisesti. Rinnastukset mm. Lorren veljekset ovat vaikuttaneet jo vuosituhannen alusta lähtien garage-rock’n’roll-pohjaisessa perhebändissä Los Hijos Bastardos de Peter Lorre. Albert Collinsin 60-luvun alun instrumentaaleista taas lienee keskeiset inspiraationsa napsinut karski kitararevittely Rough Trip. Blues News 6/2017 47 Sonicsin tunnetuksi tekemä The Dirty Robber puolestaan selkäpiitä riipivänä swing-hiturina. Kitaristi-laulaja Roi Fontoiran ohella Limboosin muodostavat rumpali Daniela Kennedy, kitaristi-urkuri-perkussionisti Sergio Alarcón, baritonifonisti Dani Niño sekä basisti Santiago Sacristán. Madridin ja Galician kaupunkien liepeillä tukikohtaansa pitävä orkesteri aloitti musisointipuhteet virallisesti keväällä 2013. James Hunteriin, Nick Waterhouseen tai genrerajojen yli kehuja keräävään portugalilaiseen TT Syndicateen eivät ole kaukaa haettuja. Nykypäivän Limboos-soundia yhä enemmän rikastamaan nousseet lattarivaikutteet saavat tilaa useilla raidoilla, mm. The 5 Royales’maiseen lauluyhtyeperimään istutettua r&b:tä vispataan levyllä pariinkin otteeseen, esim. Hieman myöhemmin seuraan liittyi baritonifonisti Dani Niño ja uutena kaverina basson varteen tarttui Santiago Sacristán. Työttömyyskortiston armoille eivät silti joutuneet kokoonpanon muutkaan jäsenet. Tässä menu’ssa sekä vanhat tutut että ei-niin-päivittäin vastaan tulevat aromit maistuvat kauttaaltaan nautittavassa tasapainossa, kuten siinä parhaimmassa cross kitchen -listaherkussa ikään. The Limboosin taru käynnistyi alkujaan kesällä 2012 Roi Fontoiran ja Daniela Kennedyn perustettua Galiciassa varhaisimman yhteisen bändinsä. The Allnight Workersin tavoin myös The Limboos esiintyy enimmäkseen espanjalaisilla estradeilla, mutta keikkoja sillä joka tapauksessa vaikuttaa riittävän. Kolmen vuoden takaisen esikoisalbuminsa seurue toteutti Madridin Big Cheff -studiossa Mike Maricondan tuotannossa. Pete Hoppula The Limboos. Täyteläistä latino-orkesterivallia ovat perusbändin tukena lisäksi pystyttämässä taustalaulaja-perkussionisti Marc Tena, pianisti Marc Ferrer, pasunisti Pau Domingo sekä trumpetisti Leonardo Torres – eikä vieraiden satsaus myöskään jää huomiotta. Laatulevyt luonnollisesti poikivat The Allnight Workersille kosolti esiintymisiä, joskin etupäässä Espanjan rajojen sisällä. Allnight Workersilla on ollut tiettyjä yhtymäkohtia myös r&b-swingiä, bluesia, rock’n’rollia ja rockabillyä yhdistelevään Trash-Tornadosiin, mutta ennen kaikkea The Limboos -nimeä tottelevaan muusikkokuntaan. Myös Penniman-yhtiökollegan The Excitementsin kanssa työskennellyt Mariconda toimi taustapiruna jo Fontoiran aikaisemmilla The Phantom Keys -julkaisuilla. Tyypillisimpiä 40ja 50-lukujen r&b-soundeja huuhtovat uuteen uskoon niin Karibianmeren rytmit kuin maltilliset jazzvivahteet. 90-lukuisia retroswing-jälkiä nuuhkiva kiihkeärytminen I Don’t Buy It paitsi imaisee kuulijan välittömästi völjyynsä, myös ilmentää oivallisesti ryhmän hallittua musiikillista evoluutiota pois kaikkein arvattavimmasta jump-lokerikosta. Kenenkään kopioksi Limboosia ei silti tohdi nimitellä. Eritoten villisti retro-swingaava avausraita I Don’t Buy It bändin tuoreimmalta albumilta on poikinut jo siinä määrin vuolassanaista hypetystä ympäri maailman, että on vain lähiajan kysymys, milloin The Limboos laajentaa operointialueensa kotimaan ulkopuolelle. Jo lupaavan esikoisen “Space Mambo“ perusteella vilpittömät suosituksensa ansaitseva The Limboos osoittaa viimeistään “Limbootica!“-albumillaan paikkansa 2010-luvun merkittävimpien perinnekokkien ammattikunnassa. Vuosikymmenten ajan nimenomaan garagerock-kentän tuottajana ansioituneen ja itsekin kitaraa mm. Tempoltaan verkkaisempi ja yleistunnelmaltaan kiekon muuta tarjontaa leppoisampi I'm A Fool puolestaan suuntaa katseet kohti Jamaikaa. Viriili klubielämä sekä monet lähtökohtaisesti mustaa musiikkia tarjonnassaan korostavat viikonlopputapahtumat ovat tuoneet 50ja 60-lukujen asianharrastajia yhä lähemmäs toisiaan Espanjassa. KAIKKEA MUUTA KUIN LIMBOYHTYE The Limboosin lähestymistapa rytmiin ja bluesiin on sekin keskivertoa eksoottisempi. Vuonna 2013 soittoromppeet kuitenkin päätettiin pistää pussiin Néstorin rohkaistuessa luomaan uraansa omalla sukunimellään kulkeneena sooloprojektina. Saman vuoden syksyllä kaksikko muutti Madridiin ja keräsi ympärilleen varsinaisen The Limboosin alkuperäiskokoonpanon Phantom Keys -laulaja-basisti Markyn (Marcos Mascato) sekä Roin serkun Sergio Alarcónin kanssa. Keikkayhteistyötä ryhmä pääsi harjoittamaan mm. Karibia-teemaa sivuaa edelleen Calypso Drunk, limittäin sekä New Orleansettä Brasilia-maisemiin sovitettu mukaelma Jimmy Rogersin Sloppy Drunkista. hienolla No Troubles -shufflella. Barcelonalaiselle Penniman Recordsille tehtyjen levytysten sarjan muodostavat kaksi pitkäsoittoa (“Space Mambo“, 2014 ja “Limbootica!“, 2017) sekä 3 vinyylisingleä vuosilta 2014–16. Nykyään yksinomaan omia kappaleita esittävä The Limboos rohkenee myös sekoitella pelikorttejaan
Yhtäaikainen rauhallisuus ja ripeys ei liene kovinkaan luonteva yhdistelmä, mutta kuvaajalle, etenkin livemusiikin parissa operoitaessa, se on hyvä yhdistelmä. Lindroos oli yksi niistä, jotka myivät sielunsa pop-musiikille Joey Dee & The Starlitersin kevään 1963 huimaksi kuvaillun Kultsan-keikan ansiosta. Beatles-historiikin sijaan on syntynyt ajan kuvaa maasta, jossa populaarikulttuuri oli 1960-luvulla aivan alkutekijöissään. Kun Lindroos luovutti tehtävän alkuvuonna 1967 Irina Milanille, diagnoosi omasta henkisestä tilasta oli tyly: “Tänä päivänä sitä varmaan kutsuttaisiin burn outiksi.“ Huimien aikalaistarinoiden lisäksi kirja on kuvitettu idearikkaasti: mukana on paljon lehtileikkeitä, bändikuvia otsatukat kasvattaneista suomalaisista beat-kokoonpanoista sekä levymyyntilistoja. Ymmärrän hyvin, mistä kenkä on puristanut: kun Beatles-huuma puhkesi jähmeän alun jälkeen Suomessa täyteen kukkaansa vuoden 1964 alkupuolella, suuntaa siihen saakka näyttäneet hienot jenkkilevyt unohtuivat saman tien. Cover-versioista innostuneille liiteosuudesta löytyvät kaikki suomalaiset Beatles-versiot. Sen tiedän kokemuksestakin. Kirjoittajien mahtitöihin lukeutuu myös Beatles Fan Clubin perustajan Gula Lindroosin löytäminen haastateltavaksi sitkeiden etsintöjen jälkeen. Niistä on yhtä. Aivan liian helposti artistin leveä hymy tai muu muikea ilme ehtii laantua peruslukemille ennen kuin laukaisin painuu pohjaan. Beatles eri ilmiöineen ei ole siis unohtunut aikalaisiltaan. Kiirettä piti: Lindroos kertoo, että hän, munkkiniemeläinen koulutyttö, sai parhaimmillaan kotiinsa 200-500 fanikirjettä päivässä. Kesken Pajukallion puheen takavasemmalta mikkiin tarttui entisaikojen Nameless-yhtyeen rumpali Hasse Walli, joka ilmoitti löytäneensä nimivirheen Cay & The Scaffoldsin Karkkilan-keikkakuvan kuvatekstistä. Vienonen ja Niemi eivät ole nimittäin takertuneet siihen, miksi Beatles ei koskaan ilmestynyt 27. Ajoituksen ja ennakoinnin merkitystäkään ei sovi keikkakuvauksesta puhuttaessa väheksyä. Sitä optimaalista näppäystä saalistaessa pitää varoa ettei puuhailullaan varasta huomiota itse pääasialta tai tule tönityksi ja tallatuksi. Tähtäily vaatii tilaa, mutta kuvat olisi hyvä saada näpättyä isommalti yleisöä tai esiintyjiä häiritsemättä. Siinä vaiheessa tilanne on kuitenkin sama kuin kalliin viulun ostajalla. Vaikka päätoimittaja Isto Lysmällä piti olla tuntosarvet pystyssä nuorisomusiikin suuntaan, lehti oli vielä vuoden 1963 loppupuolella aivan kuutamolla yhtyeestä siitä huolimatta että Beatlesin Twist And Shout -singleä oli myyty täällä jo vajaat 5000 kappaletta. Petri Lahti paljon iloa kuin vähän parempisoundisesta väärinsoitosta. Hyvästit jenkkilevyille Eläviä kuvia Kiven sisältä Jyrki Kallio: Bluesia Kiven sisässä – Down Home Kivi 10 vuotta (BL Books, 2017) Keikkakuvien ottaminen on taitolaji. Ensin ääneen pääsivät kirjailijat, jotka kertoivat että teoksen detaljipitoinen sisältö on yritetty tarkastaa mahdollisimman monta kertaa virheiden varalta. Esimerkiksi oma isäni on nauhoittanut kelanauhakaupalla musiikkia Markku Veijalaisen juontamista sen ajan radio-ohjelmista eikä mukana ole yhden yhtä levytystä ison veden takaa: pelkkää Beatlesia, Stonesia, Yardbirdsiä, Kinksiä ja muita brittiyhtyeitä. Kyyristelyä ja kiipeilyäkin saattaa luova kuvaaja ajautua hankalissa asennoissa harrastamaan. Erityisen mainiota luettavaa ovat eri nuorisojulkaisujen haparoivat yritykset ymmärtää Beatles-huuman merkitystä nuorisolle. Erityisesti pienissä ja täysissä soittopaikoissa kuvakulmien hakeminen kysyy näkemystä, kekseliäisyyttä ja ketteryyttä. Tähän huumaan pureutuu todella napakasti kahden media-alan ammattilaisen Mikko Vienosen ja Juha Niemen uutuuskirja Beatles Suomessa, joka ei olekaan maailman lyhyimmäksi luultu opus, vaan todellinen yksityiskohtien aarreaitta. 54 Blues News 6/2017 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Mikko Vienonen, Juha Niemi: “Yeah! Yeah! Tässä tulemme!“ – Beatles Suomessa (Teos, 2017), 304 sivua The Beatles ei ole nauttinut kaksista suosiota tässä lehdessä: suuresti arvostamani kirjoittajat Juhani Ritvanen, Pekka Talvenmäki ja kumppanit eivät ole pelänneet kaataa vuosien varrella rankastikin lokaa Merseysiden koppakuoriaisten päälle. Myös kirjan julkistamistilaisuudessa syyskuussa sattui ja tapahtui. Esimerkiksi Suosikki-lehti, joka loi ilmiöitä seuraavalla vuosikymmenellä suurin piirtein joka numerossa, ei ollut päästä Beatlesin kyytiin oikein millään. Blues Newsin lukijoille kirja avaa hyvin sitä, miksi kaikki muu kevyt musiikki unohtui Suomessa, kun yhtye valtasi mielet ja levyhyllyt. Pian sen jälkeen hän löysi Melody Maker -lehdestä jutut Beatlesista, ja värikkäiden vaiheiden jälkeen Lindroos päätyi vuoden 1963 loppupuolella perustamansa Beatles Fan Clubin prexyksi eli pyörittäjäksi. Sen jälkeen puheenvuoron sai tämänkin lehden sivuilta tuttu Arto “Pilli“ Pajukallio, joka kertoi hänkin kammanneensa käsikirjoitusta faktat mielessään. Ellei hommaa osaa, niin tuloksena on ainoastaan hieman laadukkaampia huonoja kuvia. Myös vaihtelevat ja pahimmillaan miltei olemattomattomat valaistusolosuhteet luovat omat haasteensa. Keikkakuvien ottaminen on tekniikkalaji. Toki sillä saralla pääsee hyvien välineiden varassa ja pelkän automatiikan turvin alkuun. Valmiiksi tähtäilty kodakmomentti saa yllättävän lisämausteen, eikä ole niinkään sanottua, että se mauste sopisi kattaukseen. Yhtä lailla käsillä, kitaroilla ja muilla liikkuvilla objekteilla on taipumus heilahtaa juuri kriittisellä hetkellä täydelliseen näkymään. Siitä alkoi heti muistajien hyvähenkinen keskustelu siitä, keitä Scaffoldsin riveissä joulukuussa 1963 oikein soitti. toukokuuta 1965 jo puoliksi sovitulle keikalle Hyvinkään lentokentälle, vaan ovat perehtyneet tarkasti ilmiöön ja sen syntyyn
Olen jo pitkään ihaillut hämmästellen sitä, miten Jyrki Kalliolla riitää intoa ja virtaa keikkojen dokumentointiin. Goofin’ Recordsin kautta. Homma polkaistiin käyntiin ja Kallio yhytettiin yhdistyksen viralliseksi kuvaajaksi. Jonaksen julkaisut rankattiin maailmanlaajuisesti korkealle eikä niitä tarvinnut alalla erikseen edes mainostaa. Intohimoisesti uraansa tempautuneen Jonaksen tarina vie lukijansa toiminnan alkulähteistä aina mitä mielenkiintoisimpiin Amerikan matkoihin asti. Kaikesta näkee, että hommaan on panostettu. Kirja tarjoaa lukijalleen poikkeuksellisen tarinan rhythm & blues -fanituksen kautta alkaneesta tiestä maailmanluokan levyjulkaisijaksi. Jälkiviisaasti voidaan todeta valinnan osuneen nappiin. Kallio kuvaa myös oikeasti elävää kuvaa ja YouTube-kanavansa onkin todellinen keikkavideoiden runsaudensarvi. Route 66 -labelilla ja rinnalle myöhemmin liitetyillä lisämerkeillä Bernholmista tuli yksi maailmanlaajuisesti merkittävimmistä 1940-50-lukujen afroamerikkalaisen musiikin uudelleenjulkaisijoista. Sen sijaan hienoja kokemuksia sen ansiosta saa usein juuri niin monta ihmistä kuin Kiveen kerrallaan mahtuu. Nyt ilmestynyt, missäpä muualla kuin Down Home Kivessä julkaistu, ”Bluesia Kiven sisässä” on toteutettu tyylillä. 1990-luvun alkupuolella aktiivisesti toiminut bluesyhdistys oli ollut toistakymmentä vuotta hiljakseen ja nyt oli jälleen aika kypsä aktivoitumiselle. Mukaan on valikoitunut ulkomaalaisten, nimekkäidenkin esiintyjien rinnalla myös nippu kotimaisia puurtajia. Kirjassa vieraillaan herkullisesti ympäri Amerikkaa ja Bernholmin epookin loppuna on Washington DC vuonna 1996. Hessu Pirhonen Jan Kotschack: Resan mot rockens rötter (Premium Publishing, 2016, ISBN 978-91-87581-20-5), 381 sivua (toistaiseksi suomentamaton) Jan Kotschackin tekemä Jonas Bernholmkirja julkaistiin jo viime vuoden puolella, mutta BN:n lukijoillehan tämä opus on aina ajankohtainen. Tämä kirja on hieno etappi hänen urallaan. Tuolloin palava kiinnostus afroamerikkalaiseen musiikkiin vie ensi kertaa rapakon taakse ja tästä alkaa haave omasta levyjulkaisutoiminnasta. Eihän rahaa toki rikkauksiin asti virrannut, mutta monen ura Jonas ”Mr R&B” Bernholmin tarina. Siitä lähtien soitto on soinut Kiven sisällä säännöllisesti. Suomen huippukuvaajiin lukeutuvan Jyrki Kallion otoksissa niin onkin. Lisäksi Bernholm loi hyvät henkilökohtaiset suhteet maksamalla artisteille osuuksia myydyistä levyistä ja järjestämällä näille keikkoja Euroopaan. Suomalaissyntyisen vanhemman Kotschackin tarina Stick iväg, Jack ! ilmestyi vuonna 2009 poikansa kirjoittamana ja niin ikään Premium Publishingin kustantamana. 1952) on vuosina 1961–62 vaikuttaneen merirosvoaseman, Radio Nordin kipparin Jack Kotschackin poika. Klubi joutui evakkoon. Ja mitkä olivatkaan ne Jonas Bernholmin omat 25 suosikkiraitaa. Aamulehden blogialustalle ehti Kallion toimesta ilmestyä useita satoja kuvitettuja keikkaraportteja ennen palvelun sulkeutumista. Down Home -alkuisella nimellä ehti soitto soida parin vuoden aikana kolmessa eri tamperelaisravintolassa ennen kuin paluu Kulttuuriravintola Kiveen toteutui. Vähän päälle sataan sivuun (sivunumerointi puuttuu tyystin) mahtuu viisikymmentä Kallion valitsemaa keikkaa marraskuun 2008 ja lokakuun 2016 väliltä. Kun Bernholm itsepintaisesti vuonna 1968 hakeutui mustien klubeille saaden välillä röökin jämät tuoppiinsa, on lopuksi vuorossa ansaittujen kiitosten paikka. Down Home Kiven tarjonta monipuolistui hiljalleen ja vieraatkin muuttuivat nimekkäimmiksi. Musiikkityylien kirjo on laaja, mutta painotus nojaa vankasti tämän lehden kohderyhmän mieltymysten suuntaan. kohtaa, jolloin Roy Brownin elämäntilanteeseen parin ensimmäisen Route 66 -LP:n menekki toi selkeän huojennuksen. Kallion aktiivisemman kuvaajauran alun kanssa samoihin aikoihin ajoittuu Pirkanmaan BluesLovers ry:n herääminen ruususen unestaan. Kirjan kuvituksena tarjoillaan kotiarkistojen ennenjulkaisematonta materiaalia ja mukana seuraa myös täydelliset Bernholmin eri merkkien diskografiat. Samalla se on komea kunnianosoitus Jukka Mäkisen Down Home Kivelle ja kirjan julkaisustakin vastanneelle Pirkanmaan BluesLoversille. R&B Helps Save A Cultural Heritage“. Kovakantinen, isokokoinen kirja on painettu laadukkaalle paperille. 1970-luvun puolivälissä kahden muun ruotsalaisen Per”Slim” Notinin ja Bengt Weinen kanssa sitten perustetaan Route 66 -merkki, jonka aloituksena julkaistaan Floyd Dixonin LP “Opportunity Blues“ (KIX-1). Mukana seuraa laaja kattaus haastattelujen pohjilta tehtyjä tarinoita kaikkien R&B:n ystävien riemuksi. Uuden tulemisensa myötä BluesLoversin väki alkoi löytää tietään paremmin näihin iltoihin ja mainostaa niitä, vaikka virallisesti yhteistyö alkoikin vasta tuonnempana. Blues News 6/2017 55 Onnistuneessa keikkakuvassa pitäisi juuri sen hetken olla tallennettuna, mutta ei kuitenkaan pysäytettynä. Down Home Kiven täyttäessä 10 vuotta ja Kallion blogien häivyttyä kansan tavoittamattomiin, oli kuvakirjalle selkeä tilaus. Kallio on viimeisen kymmenen vuoden aikana kuvannut uskomattoman määrän musiikkitapahtumia. Jos vaikka joululahjaa pohditte juurimusiikista pitävälle tuttavalle (tai itsellenne!), niin tässä vallan oivallinen vaihtoehto. Pärisevien ja tärisevien kännykkätaltiointien sijaan siellä on tarjolla laadukkaalla äänellä ja kuvalla varustettuja livepätkiä. Alkuperäiset labelit, pomot ja artistit käydään läpi usein henkilökohtaisten tapaamisten pohjalta. Mielenkiintoisena poimintana kirjassa käsitellään mm. Hänen valokuvansa elävät. Molemmat teokset Resan mot rockens rötter ja Stick iväg, Jack! ansaitsisivat ilman muuta omat suomennoksensa. Resan mot rockens rötter kuuluu jokaisen 1940-50-lukujen rhythm & blues -diggarin toivelukemistoon. Jokaisesta illasta on yksi aukeama, josta löytyy kolme tai neljä tuttuun tyyliin laadukasta kuvaa, bändin kokoonpanotiedot ja arvostelusta napattu lyhykäinen tekstipätkä. Usein huonosti kohdelluille R&Bnimille tehtiin nyt asianmukaiset julkaisuja esiintymissopimukset. Tuolloinhan Bernholm kauppasi koko arkistonsa levyineen, kuvineen ja dokumentteineen kansallismuseo Smithsonian Instituteen. bluesdiggarin aikanaan 1960-70-luvuilla onnistui löytää valtavirran ulkopuolisia levyjä Tukholmasta. Kontakteja luodaan pikku hiljaa ja arkistoja aletaan täydentää Amerikoista, mutta myös kotoisista ympyröistä. BN:n lukijoillehan nämä levyt ovat tuttua tavaraa parhaiten 1980-luvulta, jolloin varsinkin edesmennyt Juhani Ritvanen niitä ansaitusti arvioissaan hehkutti. Vuosikymmenten aikana on kaivettu moni kivi. Jo hieman tätä aiemmin, loppukesällä 2006, oli viihteen moniottelija Jukka Mäkinen aloittanut Down Home Kivi -musaklubit Tampereen Teatterin Teatterikahvila Kivessä. Tässä vaiheessa olivat BluesLoversitkin jo mukana järjestelyissä. Rahaa ei kuitenkaan kolahtanut kassaan tarpeeksi, joten teatteriväen usko bluesin vetovoimaan lopahti. Tämän kirjan eläviin kuviin on saatu niitä fiiliksiä melkoisen paljon tallennettua. Kuvaa hän muutakin, mutta musiikkia ehkä eniten. Heidän toiminnallaan tuskin kukaan pääsee lyömään rahoiksi. Kirjoittaja Jan Kotschack (s. Bernholmin (s. Marko Aho aukesi uudemman kerran. Tämäkin selviää kirjassa, jota meillä voi tiedustella esim. Kuinka esim. 1947) innostusta ja tietä kohti päämääräänsä alustetaan jo 1950-luvulta lähtien ja merkittävimmäksi pisteeksi osoittautuu vuosi 1968. Vuonna 2013 järjestetään Memphisissä Stax-museolla huomionarvoinen näyttely “Giving The Music Back: Mr. Eri merkeillä Jonas Bernholm julkaisi vuoteen 1991 asti kaikkiaan 178 LP:tä ja kaivoi esiin monet jo unohdetut artistit ja levytykset. R&B-historiaa tarkastellaan kunnioittavassa sävyssä nimenomaan sen esittäjiä kohtaan
Dissed Again menisi näppärästi esimerkiksi Ganesista harpun kera. J-P Berg RICK ESTRIN & THE NIGHTCATS Groovin’ In Greaseland (Alligator ALCD 4977) Rick Estrin on eräs pisimpään bisneksessä mukana ollut bluusikko ja hänen vetämänsä The Nightcats on saavuttanut suosionsa sekä taitavien soittajien nautittavalla ammattitaidolla että vuosikausien tinkimättömällä duunilla. Ääniala ei ole laaja, mutta hän käyttää sitä osaavasti. Hands Of Timea luulin ensitahdeista Eddie Taylorin ja Jimmy Reedin tuotannoksi. Yhtäläisyyksiä voi hakea tuohon jälkimmäiseen esimerkiksi Little Miltonin ja Albert Kingin suunnalta. Alkuvuosien tuttu blueslinja on jo vuosia eli monia levyjä sitten muuttunut käsittämään laajemmin monia rytmimusiikin eri tyylilajeja – joidenkin suruksi, toisten iloksi! Instrumenttaali Mwah voisi olla nimileikki Lonnie Macin Wham'sta, vaikka muistuttaakin enemmän Freddie Kingia ja The Shadowsia. Vierailijoina esiintyvät mainioita bluessävyjä tuova harpisti Paul Hanover, rumpali James Wilson sekä kitaristi Breezy Radio. Levy sisältää pääosin akustisvoittoisia kappaleita, mutta mukana on myös ripaus soulia, ropsaus gospelia ja hiukan reggaerytmejä. Vaikka suurin osa (11/13) levyn kappaleista on Estrinin tekemiä, niin moneen niistä on ujutettu tuttuja paloja muualta. Murisevaa kromaattista kuulemme Tender Hearted’ssa, johon Kidin flamenco-surf-kitarointi tuo kivan värinän. Sävellykset ovat pääosin Blountin, Nollin ja Legramandin kirjoittamia. Levyn monipuolisuudesta kertoo mm. Levyn laadun takeena toimivat myös Chicago-bluesin ystäville tutut sessionimet, kuten Anthony Palmer, Roosevelt Purifoy, E.G. Tämä kiekko on tyylikäs jatke miehen myötätuulessa etenevälle levytysuralle. 56 Blues News 6/2017 LEVY TUTKAILUT LINSEY ALEXANDER Two Cats (Delmark DE-851) Chicagon bluesympyröissä vuosikymmeniä vaikuttaneen Linsey Alexanderin uusin cd on veteraanin seitsemäs pitkäsoitto. Itselleni mies tuli tutuksi B.B. Kitaristina Alexanderin soundi ja soittotyyli tuo itselleni vahvasti mieleen Son Sealsin. Samaa vuosikymmentä mennään myös parissa seuraavassa – ja voi että Another Lonesome Day osaakin olla melankolinen blues. Mm. Kaksikko on saanut seurakseen niinkin erikoisen valinnan kuin U2:n B.B. Toinen hyvä esimerkki on utuinen, verkkaisesti etenevä Running Shoes, jonka hypnoottinen melodia pitää kuulijan otteessaan koko viisiminuuttisen ajan. Nämä ovat Sister Rosetta Tharpen Up Above My Head, I Hear Music In The Air sekä Deadric Malonen You’re Gonna Make Me Cry. Big Daddy Wilsonin tapaiset kaverit muistuttavat meitä ajasta, jolloin musiikki kuulosti tuoreelta. Siitä kai tuo artistin lempinimikin ”Hoochie Man” myös kertoo. Materiaali on suhteellisen seesteistä, ehyttä ja helposti sulavaa. Mississippissä syntyneen ja nuorena Memphisin kautta Tuuliseen kaupunkiin päätyneen Alexanderin musiikissa yhdistyvät luonnollisella tavalla perinteet ja nykyaika. Sävellykset kuljettavat meitä tunnelmasta toiseen ja mielenkiinto säilyy kaiken aikaa. Musiikillisesti sävellysten jälki ei aina ole välttämättä kauhean omaperäistä, mutta sanoituksista löytyy hauskoja oivalluksia ja näkökulmia. Näistä kolme viimeisintä on levytetty Delmarkille. Nimensä mukaisesti “Groovin’ In Greaseland“ on ”mukaansa tempaavan rytmikäs”, ja jos lehdessämme voisi käyttää ”peukutusta” niin varmaan tykkääjiäkin tulisi! Jari Kolari BIG DADDY WILSON Neckbone Stew (Ruf RUF 1236) Blues Caravan 2017 -artisti Big Daddy Wilson on allekirjoittaneelle aivan uusi tuttavuus. Tunnettua on myös se, ettei miestä voi aina ottaa vakavasti. “Neckbone Stew“ on Wilsonin kolmas julkaisu Ruf-merkillä. Retrokonsepti on ilahduttavan kokonaisvaltainen. Eric Bibb on tarjonnut hiukan vetoapua ja yksi kappale on lainattu Tracy Chapmanilta. Vielä 75-vuotiaana Alexander on niin soitannollisesti kuin tulkitsijanakin hyvässä vedossa. Rick Estrin on kuin klovni, ilveilijä, varsinainen welmu – ja sen todistaa hymyilyttävästi Kalifornian beach partyt, shampoo-mainokset tai autokaupan sisäänheittomusiikin mieleen tuova Big Money. Näkemiin ja hyvästi, sitä kaiketi tarkoittaa levyn päättävä So Long – ja matka suuntautuu New Orleansiin. Kingin “Live & Well“ -levyltä, jossa mukavasti louskuttava basso jäi mieleen palautuen uudestaan edellisessä funkyssa. Kappaleet ovat omaa tuotantoa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Estrin on myös tunnettu taitavana sanaseppona. Estrinin laulu tihkuu surua, harppu kyynelehtii tuskaansa ja Kidin kitara uinuu hiljaa matkassa. Ruthie Foster sekä Eric Bibb. Kiekon kaikki 15 sävellystä ovat Alexanderin omasta kynästä lähtöisin. Wolfia ja Cottonia yhdistellään samassa kappaleessa I Ain’t All That ja Kid tuo mukaan tyylikkään yksinkertaista Sumlin-kitarointia, seassa soi vielä oikea pianokin (Lorenzo Farrell) luomassa autenttista 50-luvun tunnelmaa. Tulkitsijana hän on tyylilleen sopivalla tavalla rento. Cross Creek Road on sitten modernia kantribluesia parhaimmillaan. Välillä liikutaan bluesperinteen mukaisesti häpeilemättä hyvinkin kaksimielisessä seksuaalisviritteisessä maailmassa. Puhaltajat Kenny Anderson, Hank Ford ja Norman Palm tuovat soppaan tarvittavaa lisämaustetta. Musiikillisesti tällä, kuten miehen aiemmillakin Delmark-julkaisuilla liikutaan sulavasti Chicago-bluesista funkahtavaan soul-bluesiin. Ensin mainittu hoitaa kitaroiden lisäksi myös lyömäja kosketinsoittimet. nimikappale: Wilson laulaa lämminhenkistä kantribluesia, joka salakavalasti vaihtuu kevyen keinahtelevaksi reggaeksi. Levyllä on mukana myös muutamia vierailevia artisteja ja basisti Jerry Jemmont on eräs heistä. Hot In Here’llä kuullaan Sonny Boy I -tyylistä harppua, rupista kitaraa sekä lyhyen Alex Pettersenin rumpusoolon aivan levyn lopulla. Akustisvoittoisten verkkaisten kappaleiden lisäksi mukana on jonkin verran nopeatempoisia ja sähköisillä soittimilla tuettuja esityksiä. Levyn päättävä, tunnelmaltaan hämyisä Kiss Revisited taas erottuu modernimman toteutuksensa ansioista muusta materiaalista. Erilaisten saksofonien lisäksi Collier soittaa kosketinsoittimia ja hoitaa laulupuolen. McDaniel ja Bryant Parker. Estrin kuuluu bluesharpun mestareihin, halliten suvereenisesti diatonisen sekä kromaattisen tyylin. Uutukaisella Wilson hoitaa laulupuolen ohella hiukan perkussioita ja häntä avustavat kitaristi Cesare Nolli sekä basisti Paolo Legramandi. Levyjä häneltä on ilmestynyt täysi tusina eri kokoonpanojen ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Yllättävää on, että värillinen, Syvästä Etelästä lähtöisin oleva kaveri löysi bluesin vasta kotiuduttuaan Eurooppaan. Hienoa, että on vielä olemassa tällaisia perinnetietoisia muusikoita, jotka levittävät bluesin ilosanomaa. Riku Metelinen VANESSA COLLIER Meeting My Shadow (Ruf RUF 1239) Toinen vuoden 2017 Blues Caravan -kiinnitys on saksofonisti. Hänen bluesinsa kiteytyy vahvasti nykyajan elämään ja sen problematiikkaan. Looking For A Woman taas asettuu rytmiltään osastoon funky, mutta tähänkin Rick silti taikoo kivan bluesharpun ja Kid Andersen kitaroi puhdasta rokken rollia. Levy miellyttää varmasti monia vanhan liiton miehiä. Myös Wolf, Cotton, Walterit, ja Sonny Boyt ovat halussa. Aloituskappaleella The Blues Ain’t Going No Where hän toteaa murinaharpun keskeltä: ”everybody’s crying that the blues is dying but as long as this world ain’t fair, the blues ain’t goin’ nowhere”. Kingin. “Love Is The Key“ ja “Thumb A Ride“ -levyjen jälkeen hän teki pari albumia Dixiefrogsekä Phamosa-merkeille. Vierailijoita on mukana kourallinen ja sessioissa ovat olleet läsnä mm. Mikäli Keb Mo’ tai Taj Mahal kuuluvat suosikkeihisi, niin tämä levy kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun. Näitä teemoja mies tarkastelee monesti sarkastisen huumorin kautta varsin onnistuneesti. Levyn mukana tulleessa tiedotteessa mainitaan, että kyseessä on Amerikasta Saksaan muuttanut muusikko. Hänen debyyttijulkaisunsa “Heart Soul Saxophone“ ilmestyi muutama vuosi sitten
Bacharach-sävelmä What The World Needs Now Is Love ei ole suosikkejani, mutta niin vain Ronald puristaa tulkinnallaan sen plussan puolelle. Se on sitä materiaalia, jollaista toivoisin häneltä kuulevani jatkossa lisää ja paljon. Sitä en ole kuullut, mutta nyt tarjotaan jazzmainen tulkinta, jonka pääosassa ovat pianisti Greg Phillinganes ja tietenkin vokaalitaituri Ronald Isley. Musiikillisesti he ovat olleet aika kaukana toisistaan. Tuottajaksi on valittu Marshall Altman, jonka kanssa KWS ei ole aikaisemmin työskennellyt. Toinen miellyttävä kappale on juureva Whiskey And Women. Kaikista tiukkapipoisimmille saksofonistifanaatikoille levy on liian moderni, mutta muille sitä voisi kenties suositella vaikka illanistujaisten taustamusiikiksi. Dobrolla ryyditetty When It Don’t Come Easy on bluesia ja kuuluu levyn parhaisiin hetkiin. Siitä lähtien Santana on tutkinut mahdollisuutta yhteistyöhön ja nyt se toteutui. Paketin kruunaa molempien levyjen mukana tulevat lataussetelit, joilla saa musiikin kätevästi mukana kulkevassa muodossa. Myönnettäköön, että albumi on epätasainen. Lainamateriaali on aikamoista sillisalaattia. Pääpaino on kuitenkin tuttuun tapaan enempi rockilla ryyditetyssä bluesissa kuin bluesrockissa. Ehdoton suosikkini on silti bonusraitana oleva nimikappaleen riisuttu versio. Levyn ainut uusi tuote on Carlos Santanan vaimon Cindy Blackmanin kirjoittama ja tulkitsema eteerinen balladi I Remember. Neljästä Motown-lainasta toimii parhaiten funkahtava Body Talk. Madridilainen Quique Gómez julkaisi pari vuotta sitten levyn, jossa olivat mukana mm. Yhtään lainakappaletta ei ole tällä kertaa mukana ja tuon asian koen positiivisena. Collier on siis laulaja, joka soittaa myös fonia. Levyllä on upea loppuhuipennus. Billy Branch, Jimmy Burns, Eddie C. Ei välttämättä kuitenkaan Santanan ystäville. Quique viettää paljon aikaa Chicagossa ja saa sieltä vaikutteita. Quiquen harppu soi kuitenkin hyvin ja muistuttaa useista lajin legendoista. Eurooppalainen blues kaipaa uusia tuulia, jotka usein saavat inspiraatiota Chicagosta. Riku Metelinen QUIQUE GÓMEZ & HIS VIPERS Dealin’ With The Blues (Sweet SRCD-008) Espanjalainen bluesharpisti/laulaja ei ole jokapäiväinen tuttavuus. Espanjalaisin ja totta kai myös suomalaisin voimin pidetään blues elossa! Harri Haka GREGG ALLMAN Southern Blood (Rounder 1166100055) Toukokuussa joukostamme poistuneen Gregg Allmanin viimeiseksi jäänyt albumi julkaistiin sopivasti syksyn pimeitä iltoja piristämään. Useankaan kuuntelun jälkeen se ei herätä kiinnostusta. Kuuntelukertoja en laskenut, mutta sanotaan, että niitä oli aivan riittävästi. Materiaali on hyvin soitettua ja soundit ovat modernit. Let The Rain Fall On Me on tutkintani mukaan alkujaan Leon Thomasin tuotantoa. Toisessa valinnassa ei kuulla ollenkaan Ronald Isleya, sillä lauluosuudet hoitaa gospelhenkinen kuoro, äänessä lähinnä Charles Broomer ja Cornell Carter. Albumin loppumateriaali onkin sitten kiinnostavaa. Hendrix’mäinen revittely Muddy Watersin klassikosta I Just Want To Make Love To You ei ole mieleeni. Kun ikää on karttunut niin omaa näkemystäkin on alkanut löytyä riittävästi eikä hänen tarvitse lähteä kilpakirnuntaan. Tosiasia vain on, että tämä levy ei nostata pintaan minkäänlaisia tunteita. Levyssä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta nykypäivän R&B/pop ei kuulu edes salaisiin paheisiini, niin en osaa oikein sanoa mitään. Monista levyn hyvistä hetkistä kannattaa mainita vaikka sen melodisinta antia oleva Louisiana Rain, Stevie Ray Vaughan -tyylinen Down For Love, vankan melodian omaava She’s $$$ (lausutaan She’s Money) sekä balladiosastolle menevä Hard Lesson Learned. Blues News 6/2017 57 avustuksella levyttämän kappaleen When Love Comes To Town. Edellisellä levyllä oli useita originaaleja ja niitä olisi toivonut nytkin. Kakkosraidalla fonia sentään kuullaan, mutta sillä ei tuutata, vaan se toimii enemmän säestyssoitimena. Ja toisaalta tuo tapa, jolla Ernie Isley käsittelee kitaraansa ei ole kovin kaukana Carlos Santanan tyylistä. Albumilla on 12 kappaletta, jotka kaikki ovat covereita. Uutukaisella ote on monin paikoin aikaisempia levyjä rennompi. Hieno päätös on albumin nimeen viittaava gospel Let There Be Peace On Earth. Oheistekstin luettuani sain vähän valistusta. Mitä, missä ja.... Aarno Alén KENNY WAYNE SHEPHERD BAND Lay It Down (Provogue PRD 7525 5) Nuori ja lupaava blueskitaristi, tänä vuonna 40 vuotta täyttänyt Kenny Wayne Shepherd, on julkaissut uransa kahdeksannen pitkäsoiton. Myös Inner City Blues on raikas tulkinta, vaikka sovitus on aika lähellä Marvinin alkuperäistä. Parhaimmistoa ovat tulkinnat bluesin alkulähteiltä olevat Memphis Minnien What's The Matter With The Mill ja Sonny Boy ykkösen Wonderful Time. Kun aloitusraita Poisoned The Well lähti soimaan, niin kaiuttimista ei kuulunutkaan mitään Willis “Gator” Jacksonin tai Joe Houstonin tapaista tuuttausta vaan syntetisaattorilla ryyditettyä valkaistua modernia R&B:tä tai jotain sen suuntaista. Avausura on tehokas Are You Ready. Monien muiden kitaristien suosima liika pingottaminen ja hampaat irvessä revittely ei kuulu kuvioihin. En tiedä, olenko se paras mahdollinen henkilö arvioimaan fonistien levyjä, mutta tämä nyt ei ollut ihan sitä mitä aluksi odotin. Musiikillisesti levy poikkeaa “Low Country Bluesin“ rouheasta bluesahtavasta menosta ja on kaukana myös The Allman Brothers Bandin bluesintäytteisestä southern rockista. KWS iskee tarvittaessa, kuten How Low Can You Go osoittaa, mutta ylilyönteihin hän ei kuitenkaan sorru. Siinä on kuitenkin omat huippukohtansa, jonka perusteella uskallan sitä suositella. Vinyyli näyttä siltä kuin Aurajoen mutaa olisi laitettu koneeseen ja prässätty levy siitä. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tämä levy on tehty enemmän Isleyn ehdoilla, vaikka sen tuottajaksi on merkitty Carlos Santana. Chambers Brothersin tuotannosta on poimittu pari kappaletta. Gospelkuoro ei revitä vaan esiintyy hillitysti. Muut soittajat ovat kitaristit Curro Serrano ja Pablo Sanpa sekä basisti Héctor Rojo, rumpali Guillaume Destarac ja pianisti Javier Diaz. Riku Metelinen THE ISLEY BROTHERS – SANTANA Power Of Peace (Sony/Legacy 889985448512) Ensivaikutelma tästä Isleyn ja Santanan perheiden yhteisprojektista on hämmennys. Edellisen 2014 julkaistun, vierailijoita pursunneen ja lainakappaleita sisältäneen levyn “Goin’ Home“ (ks. Isleyn veljesten edesottamuksia olen sentään seurannut yli 50 vuotta. LP:n latausbonuksena tulee vielä kaksi liveraitaa. On siis aika arkistoida tuotos, sillä kannesta kanteen sitä tuskin tulee enää kuunneltua. Samoin minulta meni ohi toinen sekoilu, nimittäin versio Swamp Doggin kipaleesta Total Destruction To Your Mind. Campbell ja Bob Stroger. Albumi on taltioitu analogiselle nauhalle ja lähes kokonaan livenä, ilman turhia päällekkäissoittoja Shepherdin kotiseudulla Louisianan Shreveportissa. Oma Santana-sivistykseni rajoittuu Black Magic Woman -tasolle. BN 267) jälkeen on palattu perusasioiden äärelle. Miksi käyttää kierrätysmateriaalia, kun on valmiina laukullinen omia kappaleita. Julkaisun 13 kappaleesta 12 on lainamateriaalia. Carlos Santana ihailee Ronald Isleyn “Here I Am“ -albumia, jonka Burt Bacharach tuotti 2003. Ennakkotilaajan messevä paketti pitää sisällään värillisen vinyylin avattavilla kansilla, kuvallisen 10-tuumaisen live-EP:n, hienon piirroksen nuoresta Allmannista sekä levyn kansikuvaa mukailevan levysoittimen maton. Qiuiqe Gómez on samaa mieltä ja lupaa pitää tyylisuuntaa pystyssä. ”Ihan kiva” -osastoon jäädään. Ei minua innostanut myöskään tulkinta Higher Groundista huolimatta Andy Vargasin rap-osuudesta. Muilta osin levy jättää varsin vaisun kuvan. LiveEP:n kappaleita ei ole aikaisemmin vinyylinä julkaistu. Ei hyvässä eikä edes pahassa. Nyt hän on tehnyt levyn oman bändinsä kanssa. Rumpalina paremmin tunnettu Blackman ei ole laulajana kummoinen, mutta onneksi kappaleen pelastaa taustahuhuilullaan Ronald Isley. Tällä levy tutkailut
Johnny Jenkinsin albumilta “Ton-Ton Macoute!“ lainattu Blind Bats And Swamp Rats edustaa levyn rankempaa osastoa. 58 Blues News 6/2017 levy tutkailut kertaa mukana on paljon kantrirockia, ripaus americanaa ja nippu muita roots-elementtejä. Sitä ennen kannattaa tutustua tähän julkaisuun. Johnny tulee seuraavan kerran Suomeen huhtikuussa yhdessä Aki Kumarin kanssa. Mikke Nöjd ROCKIN’ JOHNNY BURGIN Neoprene Fedora (West Tone WTR-1705) Tämä on Rockin’ Johnnyn seitsemäs albumi ja tavallaan teemasellainen. Bassossa on läpi levyn Vance Ehlers. Erittäin mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että julkaisu on mono. Taj Mahalin avustama Statesboro Blues etenee kuin juna kiskoilla. Tämän vastakohdaksi nousevat ryhmän suosimat pitkät tajunnanvirtaosiot, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Mukana on mm. Näistä vähän blueshakuisista esityksistä voisi nimetä vaikka raidat Got Cleaned Up ja Disconnect. Kappale todistaa, että Gregg Allmanilta vielä irtoaa. Levyn nimestä voisi päätellä, että kyseessä olisi jonkinlaisen, useita levyjä sisältävän sarjan ensimmäinen osa, ja tuon myös saatekirje vahvistaa. Totta kai blues siinä kuin muutkin musiikkityylit etsivät uusia ilmaisumuotoja, mutta evoluution ja kehityksen pitäisi kai toimiakseen olla luontevaa ja loogistakin. ”Neoprene Fedora” on kestoltaan 77 minuuttia ja laadukas levy, jossa pääpaino on edelleen perinteisessä sähköisessä Chicagobluesissa. Levylle on haettu entisaikojen henkeä ja mie. Musiikki on punkiksi asti jyräävää, päällekäyvää ja aggressiivista. Tuskin mitään työpaineita on ollut ja se näkyy myös positiivisesti lopputuloksessa. Rankimmillaan touhu kuulostaa siltä kuin Doorsyhtyeen laulaja Jim Morrison olisi liittynyt Led Zeppeliniin solistiksi. Kun kakkosraitana oleva Tim Buckleyn kirjoittama Once I Was alkaa, olen varma, että levy on loistava. Soitto on voimallista ja jyräävää, eikä raja-aitoja väistellä, mukana soi räppiä ja teknoakin. Levylle Wilson on todennäköisesti valinnut suosikkejaan vuosien varrelta. Won’t Get Married Again, joka kertoo epäonnistuneesta avioliitosta sekä päätösesitys Goodbye Chicago, jossa mainitaan iso joukko blueslegendoja, jotka ovat olleet mukana vaikuttamassa Johnnyn uraan esikuvina ja kolleegoina. Meriittiä siis kyllä piisaa, mutta tämä uutukainen on kyllä kylmä suihku bluusserien niskaan. Huuliharpisti Aki Kumar loistaa osassa kappaleista. Tunnelma nousee taas kattoon ja alan olla sitä mieltä, että tämä on vuoden paras levy. Tähän olisi helppo lyödä ”rock-blues” -leima päälle, mutta toimintaa on viety vielä pitemmälle ja lopputulos on erään sorttinen happo-rock-blues -sekasotku. Tällä levyllä monipuolisuutta on totuttua enemmänkin alkaen avausja nimikappaleesta. Kiekon loppupuolella lisääntyvät blues-mausteet runsaasti, toki niin, että se jytä ja jyrä säilyttävät johtoasemansa. Elmore Jamesiä, Jimmy Reediä ja John Lee Hookeria. Riku Metelinen JASON RICCI & THE BAD KIND Approved By Snakes (Eller Soul #) Vuonna 1974 syntynyt laulava huuliharpisti Jason Ricci on ehtinyt moneen mukaan. Se on yli seitsemänminuuttinen instrumentaali, joka on sekoitus surfia ja rautalankaa, bluesja rock’n’roll-esikuvien tyylejä ja klassista Hollywood-elokuvamusiikkia eli luonnollisesti viittaus uusiin kotimaisemiin. Valot sopivan himmeälle, 12-vuotiasta single malt -viskiä lasiin ja levy soimaan. Kun vertaan “Low Country Bluesia“ ja “Southern Bloodia“ tosiinsa, niin molemmat ovat erinomaisia, mutta mielestäni jälkimmäinen vie kaksikosta voiton. Olen varma, että juuri tällaista luomumeininkiä alun perinkin lähdettiin hakemaan. Jackson Browne duetoi säveltämänsä kappaleen These Days, jossa mennään hiukan toisenlaisiin tunnelmiin. Osa on hyvinkin omaelämänkerrallisia, mm. Taustajoukoista löytyy tuttuja nimiä kuten kitaristi Billy Flynn, rumpali Richard Innes, pianisti Barrelhouse Chuck ja basisti Larry Taylor. Erään erikoismausteen tuo lisäksi kolmen kappaleen zydeco-putki, jossa kokoonpanoon liittyvät Steve Willis (haitari) ja Billy Wilson (pesulauta). Vaikutteet ja sen kautta perustyylisuunta ovat sieltä peräisin, vaikkakin Johnny on aina ollut ennakkoluuloton ja monipuolinen musiikillisissa ulostuloissaan. Ollaan sitten mieltä tai toista, niin Look Watcha Done, Worried Life Blues, Mean Old Frisco ja Blue And Lonesome soivat jälleen kerran komeasti. Vanhat herrat saavat aikaan todella messevää menoa. Äänitykset on taltioitu kahden vuoden aikana. Taustalla soittaa Allmanin tiukka livebändi, joka varmistaa omalta osaltaan levyn korkean laadun. Neljän tunnelmallisen kappaleen jälkeen saamme vaihteeksi rankempaa menoa, jota tarjoilee A-puolen päättävä Muddy Watersilta lainattu I Love The Life I Live. Live-EP:n kappaleet löytyvät alun perin levyltä “All My Friends: Celebrating The Songs & Voice Of Gregg Allman“. Muutamaan kertaan olen kuulevinani puhallinsovituksissa jotain tuttua, ja pienen mietinnän tuloksena päädyn siihen, että sehän on kuin Susan Tedeschin 700 Houses. Kiekon kantavaksi voimaksi kohoaa Jason Riccin moni-ilmeinen huuliharputtelu, mutta sitäkin sorttia olisi saanut olla matkassa enemmän. B-puoliskon aloittaa yksi Little Feat -suosikeistani, iki-ihana Willin’. No, hyvää tietenkin jaksaa odottaa. Jos itse biisejä pitäisi kommentoida niin esim. Balladinumero Terrors Of Nightlife on melko onnistunut sekin. Kokoonpano vaihtelee kappaleesta toiseen ja lauluosuuksiakin on jaettu muille neljällä levyn kuudestatoista raidasta. Harri Haka KIM WILSON Blues And Boogie, Vol. Jääpalan viimeiset rippeet sulavat lasissa, kaivan nenäliinan taskusta ja pyyhkäisen silmäkulmaani. Nämä ovat kaikki Johnnyn sävellyksiä niin kuin on yli puolet levyn kaikista kappaleista. Paketin tuleminen Atlantin toiselta puolelta tuntui kestävän ikuisuuden, ja vaikka se postikuluineen sekä tullauksineen maksoi enempi kuin mitä laki sallii, on tämä silti jokaisen maksamani euron arvoinen. On kuitenkin ryhdistäydyttävä edes sen verran, että saa levyn käännettyä. Aloitusraita My Only True Friend nostaa tunnelman heti korkeuksiin. “Low Country Blues“ -levyn tapaan “Southern Blood“ sisältää pääosin lainamateriaalia. 1 (Severn CD 0070) Uusi Kim Wilson -levy taitaa olla hänen ensimmäinen soolokiekkonsa 10 vuoteen. Miestä on kuultu mm Johnny Winterin Grammy -albumilla ”Step Back” (2014) , samoin kuin mm. LP-lataussetelillä saa bonuskappaleet I Love The Life I Live ja Love Like Kerosene, joista kummastakaan ei ole huonoa sanottavaa. Poikkeuksena ovat vain Gregg Allmanin ja kitaristi Scott Sharrardin kirjoittama My Only True Friend sekä jälkimmäisen kynästä lähtöisin oleva rouhea Love Like Kerosene, joka ilmestyi ensi kerran parin vuoden takaisella “Back To Macon“ -livetuplalla. Nick Curranin, Cedric Burnsiden ja Mannish Boys -yhtyeen levyillä, omiakin julkaisuja on jo kymmenkunta. Kid Andersen on Johnnyn ohella merkittävässä roolissa kitaristina. Erityisen ilahduttava on My Baby’s Gone, jossa Aki hoitaa lisäksi laulupuolen.Yksi kestosuosikeistani on luottorumpali June Core, joka jakaa kannuosuudet puoliksi Stephen Doughertyn kanssa. Oman kontribuutionsa antavat lisäksi Bob Welsh (kitara), Alabama Mike (laulu) ja Nancy Wright (saksofoni). Tämä on merkittävä muutos siinä mielessä, että tähänastisen parikymmenvuotisen uran tukikohta on ollut Chicago. Tämä on vain vannoutuneimmille Jason Ricci -faneille suositeltava levy. Lisäksi hän on äänittänyt, miksannut ja masteroinut levyn. Kappalevalikoima on kenties tuttu ja turvallinen tai tasapaksu ja yllätyksetön. B-puolen 13-minuuttinen veret seisauttava The Allman Brothers Bandin Whipping Post on kolmikosta ehdoton suosikkini. Tuottaja Don Wasin johdolla on Muscle Shoals -studiossa saatu aikaan loistavaa jälkeä. Levyn päättää Jackson Brownen kanssa duetoitu Song For Adam. Enää ei levykannessa lue uran alkuaikojen tapaan ”Rockin’ Johnny Burgin Band”, eikä tässä sellaista esiinnykään. My Mom’s Gonna Yell At You on hassuine, jotenkin 60-lukulaisine kertosäkeineen mainio esitys. A-puoli menee varsin verkkaisissa sekä melankolisissa merkeissä, ja kun on Grateful Deadin Black Muddy Riverin vuoro, on tunnelma suorastaan käsin kosketeltava. Kitaristi käy tässä läpi muuttoaan tuulisesta Chicagosta aurinkoiseen Kaliforniaan
Jälkimmäisessä jokainen soittaja saa oman soolo-osuutensa. “Thunder Under Yonder“ on yksi parhaiten tuotettuja southern soul -levyjä tällä hetkellä ja dokumentti meille vieraasta kulttuuriasenteesta. Uuden tuottajatähden Beat Flippan (Side Piece) vaikutuksen huomaa mm. Robb liikkuu vaivatta Zappelektrofunkissa, tanssibiiseissä, balladeissa ja puhtaissa blueskappaleissa. Joukossa on myös muutama tylsä raita, mutta se ei haittaa. Muiden hyvien esitysten joukossa on mm. Olkoonkin että lainamateriaaliin turvautuminen ei aina ole se paras tai toimivin vaihtoehto, niin tämä toimii! Ja kyllä tämä levy tulee löytymään varmaan monen muunkin vuoden parhaat -listalta aivan varmasti. Levy sisältää siis hyvin laajan skaalan mustaa musiikkia kadottamatta Robbin identiteettiä, mm. Vaikka kiekolla on peräti 5 kitaristia, niin Jimmie Vaughania ei joukosta löydy. Usean laulusolistin mukana olo tuo sopivasti vaihtelua ja kolmen erityylisen kitaristin soitto antaa myös oman mausteensa. Todellista ironiaa on se, että jos artistit ja tuottajat seuraisivat arvostelijoiden ohjeita, se johtaisi siihen, että jonkun ajan kuluttua tätä musiikkia ei enää ilmestyisi missään, koska se ei miellyttäisi kuluttajia. Selvisi myös, että kokoonpano on joskus ollut The Toler-Tucci Band, jolloin Dan Toler oli heidän johtohahmonsa. Bigg Robbillla on menneisyys Zapp-yhtyeessä ja sieltä hän on omaksunut voiceboxin, jota hän poikkeuksetta käyttää lauluissaan. Suurimmiksi suosikeikseni nousevat jostain kumman syystä levyn pisimmät kappaleet, kuten Without You ja Third Eye. Ei ihme, että Ms Jody ilmeisesti on Etelän bluestaivaan kirkkain naistähti. Ensin mainitussa Richards irrottelee Hammondeillaan koko rahan edestä ja kitaristikaksikko Steve Tucci sekä Larry McCray ryydittävät menoa. Kappaleet kuulostavat hyvin luomulta, ja jos asiaa ei tietäisi, monista kappaleista voisi kuvitella niiden olevan originaaleja. Sanaleikki, johon nimi perustuu, antaa vihjeen siitä, mikä voi tuntua yhtä voimakkaasti kuin ukkonen ja mistä se löydetään. Tämä on kyllä levyn paras biisi ja epäilen, että siitä tulee samanlainen klassikko kuin hänen aikaisemmasta kappaleestaan Your Dog's About To Kill My Cat. Voimme vain toivoa, että Vol. 2 -levyllä saamme vihdoin kuulla sitä kauan kaivattua Wilson-Vaughan -yhteistyötä. Levyn kappaleet ovat omaa tuotantoa, joskin jotkut riffit ovat turhankin tutun kuuloisia. Bändin muodostavat kitaristi laulaja Steve Tucci, rumpali Michael Tucci, laulaja fonisti Shawn Murphy sekä basisti Harry DeBrusk. Kuten tavallista, joukossa on lisäksi muutama hyvän kasvatuksen rajat ylittävä biisi. Nimikappale herättää taas kerran hämmästystä, mistä nämä kaikki ideat kumpuavat, siis tässä tapauksessa Thunder Under Yonder, biisi, jonka Ms Jody on kynäillyt John Wardin kanssa. Reipas aloitusraita High Roller muistuttaa hiukan Killing Flooria ja I Don’t Need -kappaleesta tulee mieleen Fleetwood Macin I Loved Another Woman tai pitäisikö sanoa Howlin’ Wolfin Who’s Been Talkin’. Toivon kaksikon jo vihdoin hautaavan sotakirveen yhden studiosession (tai edes kappaleen) ajaksi ja keskittyvän musiikin tekemiseen. Kim Wilson on Kim Wilson vaikka Mississippissä uittaisi. Kuten hän toteaa, on pidettävä huolta varpusistaan, sillä joskus niitä tarvitaan ja parempi kolme kädessä kuin yksi ulkona metsässä. Tosiasiassa vain 3 kappaletta, Bonus Boogie, Edgier ja Searched All Over, ovat uusia. Näin internetin aikakautena luulin, että löytäisin bändistä jotain tietoa. Kaikki 16 kappaletta ovat harppubluesfaneille ja hyvän bluesin ystäville silkkaa mannaa. Vaikka ideana tuo saattaa tuntua huonolta, käytännössä se toimii. Suutari pysyköön lestissään ja mihin se tiikeri juovistaan pääsee, kuten vanhat viidakon sanonnat kuuluvat. Se alkaa johdonmukaisesti tanssibiisillä, jossa Ms Jodylla on kolme miestä. Hyviä hetkiä levyltä löytyy paljon ja huonoja hetkiä tuskin nimeksikään. Blues News 6/2017 59 levy tutkailut lestäni se on hyvin saavutettukin. Sellaisena tämä ehdottomasti pitäisi kuitenkin julkaista. Herää kysymys, mitkä kriteerit valkoisilla kriitikoilla vaikuttavat arvioihin ja miten ne korreloivat afroamerikkalaisten kuluttajien arvomaailmaan. Mess With Me taas kuvaa tapahtumaa, jossa hän yrittää suostutella naista tulemaan hänen rakastajattarekseen, vaikka nainen tietää hänen olevan naimisissa. Jos yksi väsähtää ja toinen ei pysty, on kolmas silti varalla. siksi koska Robb käyttää bluesfraseerausta välineenään. Riku Metelinen MS JODY (I Got That) Thunder Under Yonder (Ecko ECD 1172) Olen lukenut muutamia arvosteluja Ms Jodyn viimeisimmästä levystä, josta on muodostunut Amerikan etelävaltioiden todellinen huippuhitti ja moni on ollut väheksyvä. Anders Lillsunde TUCCI Olivia (Hideaway Music #) Runsas viikko ennen edellisen lehden deadlinea postiluukusta tipahti paketti. Avauksena oleva reipas instrumentaali on sitä Wilsonin aikaisemmilta levyiltä tuttua tuuttausta, johon olemme tottuneet ja tykästyneet. Arvostelijat kritisoivat juuri sitä osaa joka on kulttuurisesti tunnusomaista kuulijoille. Varmaan soittajat ovat joskus kyseiset esitykset kuulleet ja niistä pitäneet. Eivätkä arvostelijat myöskään osaa kertoa, mistä heidän edustamansa arvomaailman ostajakunta löytyisi. Sessioissa ovat pistäytyneet Larry McCray (kitara), Donnie Richards (Hammond B3) ja Dan Toler (kitara). Hey Florida muistuttaa Elmore Jamesin sävelmää Stranger Blues. Kappaleissa on menoa ja meininkiä kuin 12-viikkoisten kissanpentujen leikeissä. Näihin arvosteluihin on hankala luottaa, koska erilaisuus ja laatu ovat kaksi eri asiaa ja nyt se johtaa käsitteiden sekannukseen. kappaleella Pop In The Middle. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, millaista herkkua Wilson jatkossa meille tarjoilee. Aiheita, jotka ovat monelle valkoiselle arvostelijalle vaikeita. Side Piece -käsite on vakiintunut ja Robbkin käyttää sitä. Moiset pikkuseikat eivät minua häiritse, sillä sitä omaakin näkemystä on riittävästi tarjolla. net. teknobiisi (!) siitä mitä hän puuhailee pick up truckissa, klassinen soulballadi rakastajattaren kohtalosta, tanssibiisejä miehensä pettämisestä jne. Se voi ärsyttää, mutta kaikissa näissä biiseissä tekniikka toimii loistavasti. Sääli sinänsä, sillä hän olisi antanut levylle sen viimeisen kultakerroksen. Monen yritelmän ja kahvikupillisen jälkeen alkoi mielenkiintoni asiaa kohtaan jo kadota. Tunnelma on juureva ja veret seisauttavan alkukantainen. Hän on mitä ilmeisimmin myös noteerannut Mr Sippin menestyksen ja joukossa on bluesbiisi Sippin pomppivaan tyyliin. Joissain kohdissa levyä mieleeni tulee myös Otis Rushin All Your Love, tai kenties se on Jody Williamsin Lucky Lou. Ongelmana tässä asetelmassa on vain se, että hänen on kohta tehtävä valinta ja poistettava kaksi miestä joukosta. Lauluosuudet jaetaan Larry McCrayn, Steve Tuccin ja Shawn Murphyn kesken. Vaikka kansi onkin käsittämättömän kökkö, niin annettakoon se anteeksi ja annetaan musiikin puhua puolestaan. Kappale on enemmän tunnetta kuin musiikkia. Tekstit puolestaan antavat ohjeita moraalikysymyksissä, kertovat säädyttömyyksistä ja avioliiton ulkopuolisista suhteista. Numero on levyn parhaimmistoa. Ehkä kuuntelukerroista on jäänyt jonkin asteinen korvamato, joka vuosien saatossa on poikinut nämä kappaleet. Tämä on yksi vuoden mielenkiintoisimmista levyistä. Ja vastaavanlaista harppuilotulitusta seuraa lähes loppuun asti, mutta kuka mitään muuta osasi odottaa tai uskalsi edes toivoa. Lopulta onni potkaisi ja löytyi Youtube-sivu, jossa oli albumin teaser-video, lopussaan bändin kotisivun osoite tucciband. Stay In Your Place’lla jo otsikko paljastaa mistä on kysymys ja siinä Robb kertoo rakastajattarelleen, että hänen on turha toivoa mitään, sillä Robb ei koskaan aio jättää vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi, sillä useat eri haut tarjosivat vain näyttelijä Stanley Tuccia koskevia sivuja. Sisältä löytyi Tucci-bändin levy, ilman minkäänlaista saatekirjelmää tai infoa bändistä. Ms Jodyn viimeisin julkaisu on tanssilevy, joka kertoo seksistä ja antaa ohjeita rakkaussuhteisiin. En tiedä saako levyä vinyylinä, sillä arviokappaleeni on cd. Kyseessä on hidas, melkeinpä meditatiivinen. Tucci kuulostaa tavallaan vanhalta, jotenkin tutulta, mutta onnistuu olemaan samalla kertaa aivan uskomattoman raikas! Riku Metelinen BIGG ROBB Born To Do This (Jennifer Music Group/Over 25 Sound #) Tämä levy menestyy parhaiten Southern Soul -genressä tällä hetkellä
Johnia on kutsuttu mm. Jossain määrin Blues Overdrive menee omassa asteikossani jopa Fried Okra Bandin ohi. Kun levy alkaa heti ”pelottavasti” sillä hurmoksellisella Off The Wall’lla niin mietin mitähän tästäkin tulee. ”Everywhere From Here” vie musiikilliselle matkalle Deltalta Texasin, New Orleansin ja Arkansasin kautta Chicagoon. Syvää tummuutta hakeva lauluääni on hieman poikamainen. 60 Blues News 6/2017 levy tutkailut zilla ja argentiinalaisella tangolla höystettynä. I Need A Drank, joka on tyypillinen Bigg Robb -tanssinumero, esittää eri syitä miksi hän tarvitsee drinkin (kuten rasittava vaimo, stressiä töissä jne.). Omatekoisista siivuista kovin on kuitenkin Bad Reputation. Vähän vaivihkaa käynnistyvä Under The Weight Of The Moon taas osoittaa sen, kuinka hidas biisi voikin svengata komeasti, biisistä kasvaa erään sortin pienimuotoisuuden ylistys. Ostamalla tämän levyn tulet tietämään, miten hyvin blues on elossa. Mm. Kiekko on purkitettu Memphisissä ja taustasoittajisto on sikäläistä alan kermaa. Tämä “The Blues Of Little Walter“ on loistava, tyylikäs tribuuttilevy ja jos ei ihan autiosaarikamaa niin heittämällä vuoden parhaimpia. Bobby Blandin Ask Me Nothing (But About The Blues) on originaalina kova veto, mutta niin vain McNamara hoitaa tonttinsa tyylikkäästi keräten isolla ropposella pisteitä haltuun. Cd:n yhdeksällä biisillä saa hyvän kuvan yhtyeen keikasta, taltioinnit ovat viime vuodelta ja bändi on tuottanut levynsä itse. Odotamme kokemuksen karttuvan. One Impossible Nightia voisi kuvailla vaikkapa bluesmalliseksi groovesouliksi. Se on paljon sanottu, mutta tulee kuitenkin mieleen, sillä nämä tanskalaisbändit kulkevat samalla saralla – siis tekevät tämän päivän bluesia avoimille kuuntelijoille. Vokalistikitaristi Martin Olsen on eräs suosikeistani tällä hetkellä, eikä toinen kitaristi Andreas Andersen jää paljoakaan jälkeen. Anders Lillsunde MO AL JAZ & FRIENDS The Blues Of Little Walter (Chest 1428) Ei kai taas yksi uusi tribuuttilevy – kyllä vain, sylin-, siis tietysti cd:n täydeltä hurmoksellista huuliharppumusiikkia alan mestarilta, Little Walterilta. Ranskalainen Mo Al Jaz, kuka ihme hän nyt on – never heard! Little Walter oli/on Mo’n suuri idoli ja miehellä on ollut jo vuosia toiveena saada tehdä suosikkinsa tribuuttilevy. McNamara soittaa laulamisen ohella myös kitaraa, mutta kuusikielinen ei ole levyllä kovin hallitsevassa asemassa, tuopahan biiseihin mukavasti lisäväriä. Tämä saattaa tietysti johtua siitä, mistä Walterin versiosta Mo on mallia ottanut.. Marion Jacobs Diazin sanoja lainaten ”Jari Approved!” Jari Kolari THE BLUES OVERDRIVE Overdrive Live! (Gateway TBO150517) Kun vajaat pari vuotta sitten arvioin Blues Overdriven toista “The Clinch“ -albumia, en tiennyt kaikkea olennaista tanskalaisesta musiikkimaailmasta. Mo Al itse osoittaa hallitsevan niin diatonisen kuin kromattisenkin harpun tyylit hienosti ja laulukin oli ”ranskalaiseksi” ok! Äänitys ja saundit ovat suoraan ”old schoolia” Chessin 50-luvun studiolta ja mukana on myös niitä pieniä koukkuja, erikoisia jippoja ja päristyksiä, jotka muodostuivat ajalleen niin ominaisiksi. Mutta suurin mokani oli unohtaa Delta Blues Band, joka vaikutti samoihin aikoihin täkäläisen Blues Sectionin kanssa. Musiikilliset juuret ovat kuitenkin vahvasti synnyinmaassa, jossa Joel nykyisin vaikuttaa. One, Two Of A Kind liputtaa perinteisen soulratkaisun puolesta, joka mediumtempoon istutettuna omaa hirmuisen imun. Selkeillä soundeilla soittava DaSilva on osaava kitaristi tuoden mieleen samanhenkisen Mike Ziton sekä jossain määrin Chris Rean. Kaiken kaikkiaan varsin kehityskelpoinen artisti Joel DaSilva on. Blues ja country ovat vahvasti mukana neworlansilaisella jazblues Zappin tyyliin. Ensiksi kappalevalikoima mutta Little Walterin kohdallahan käy mikä vaan – toiseksi tyylinmukaiset soittajat, sehän selvä. Ehkäpä kiekon kovinta soul-tulkintaa kuullaan Blind Manilla, joka on laulullisesti silkkaa rutistusta. Ikään kuin malliksi on mukaan istutettu yksi vähän vauhdikkaampikin esitys, You Wouldn’t Wanna Know, joka hyppelehtivine kompituksineen vajoaa selkeän täyteuran rooliin. Keikkatallenteena levy toimii hyvin, kappaleissa on sopivasti vaihtelevaisuutta, kyllästyminen on tätä kuunnellessa kaukana. Mo Al, vai miten häntä pitäisi kutsua, on saanut tuekseen engelsmannit eli tyylitietoisen, perinteistä Chicagoa soittavan Dexter Shaw & The Wolftonesin. John on näppärä biisintekijä ja reilu puolet levyn materiaalista on hänen omasta kynästään lähtöisin. Cream-vaikutteinen Hurdy Gurdy jäi mainitsematta, mikä tietysti harmitti. Tasaisin ja paras Bigg Robb -levy aikoihin, joka on täysin menestyksensä ansainnut. Blues Overdrive on mielestäni yksi tämän hetken parhaimmista bluesbändeistä ja tämä yhtyeen kolmas kiekko vain vahvistaa asian olevan todella näin. Kertakaikkisen hypnoottisesti polkeva esitys hyödyntää vähän greenonionsmaista riffiä ja yhdistyessään biisin kovaan lataukseen on lopputuloksena täysosuma. Muusikkovanhempiensa kanssa hän on lapsuudessaan kiertänyt ympäri maailmaa. Miehen tyyli sijoittuu moderniin, mutta vahvasti perinteiseen (= uusvanhaan?) soul-r&b -ratkaisuun. Isoimman huomion jokaisessa esityksessä ottaa ja saa silti ehdottomasti ”Little Walter” eli Mo Al Jaz’n nuotilleen mutta silti omin sävelin esittämä blueshuuliharppu. Tribuuttilevyn tekemiseen liittyy monta pientä huomioitavaa asiaa ja tässä ne kaikki on tehty ”perfect”. Jos Walterin paras yhtye oli The Aces (eli kitaristit Louis ja Dave Myers sekä rumpali Fred Below) ja sitä seurasi lähes samoilla nuoteilla ryhmä Tucker, Lockwood, Spann, Dixon & Below, on Mo Al Jaz ”ystävineen” omaksunut hienosti näiden molempien keskeisimmät piirteet. Jos kuitenkin vähän nipotetaan niin muutamilla kappaleilla ne pienet koukut ovat hiukan erilaisia mitä itse alkuperäisissä muistelin kuulleeni. Kitaristi Dexter Shaw kyllä osaa Tuckerinsa ja Lockwoodinsa, rumpali Robert Pokornysta voi sanoa samaa Fred Below'n suunnalta, jonka tunnetuin ja se ainoa soolokin on kopsattu napukasta napukkaan Off The Wall’ssa. TT Tarkiainen JOHN MCNAMARA Rollin’ With It (Bahool BMM 394.2) Kundi kengurumaasta, John McNamara on tällä toisella albumillaan lyönyt kriitikot pyörryksiin ylt’ ympäri maailman. Kai Leivo JOEL DASILVA Everywhere From Here (omakustannne) Chicagossa syntynyt Joel DaSilva omaa sukujuuret Brasiliaan. Eikä Suffering With The Blues -kierrätys jätä tuumaakaan toivomisen varaa. Omat teokset ovat vahvasti esillä nekin ja esim. Laulajana ja säveltäjä-sanoittajana mies on keskinkertainen, hieman ailahteleva ja suuntaa hakeva. Hanke sai myös Marion Jacobs Diazin eli Little Walterin tyttären siunauksen, mainiten hienosti ”Dad Approved!". Kappaleeseen sisältyy huuliharppusoolo, joka vie ajatukset WARiin sekä yhtyeen huuliharppua soittavaan Lee Oskariin. Jo ensimmäiset puhallukset poistivat silti kaikki pelot ja loppu onkin sitten yhtä Walterin ja bluesharpun juhlaa. Ja värityksestä puheen ollen, puhaltimet ovat kautta linjan vahvasti mukana kuvassa. Rytmiryhmä, Brother Birck bassossa ja taustalaulussa sekä Louisian Boltner rummuissa tietää, miten svengin saa aikaiseksi. rennosti groovettava perus-soul Wild Out There on mainiota kuultavaa. James Hunterin haastajaksi, vaikka en minä ymmärrä, miksi näiden hienojen miesten pitäisi kilpailla keskenään. Vaikka viisi niistä onkin muiden säveltämiä niin Walterin kautta ne ovat tulleet meille tutuiksi. Haastetta riittää myös Otis Redding -siivulla Security, tällä kertaa aiheesta saadaan suorastaan loistava, rennolla fiiliksellä puskeva svengipala. Täysin puskistahan tämä tuli. Aloitetaan silti lainasiivuilla, jotta lukijoille hahmottuu vertailukohtia. Julkaisu sisältää tusinan Walterin kuolemattomia kappaleita
Mikke Nöjd THE BILLY JONES BAND Funky Blues & Southern Soul, Vol. Rex’maisen purkkarokin puolelta. Vesa Walamies JD MCPHERSON Undivided Heart & Soul (New West NW 5146/NW 6370, LP/CD) 40-vuotias, nykyisin Nashvillessä kotiaan pitävä entinen oklahomalaisen maatilan kasvatti ja taidealan opettaja Jonathan David McPherson loikkasi musiikkiteollisuuden valokeilaan vajaat kymmenen vuotta sitten. Mutta toisin on suuressa USA:ssa, missä on jo pitkään vaikuttanut esimerkiksi muusikko James ”Super Chikan” Johnson. Asiantila saattaisi olla oleellisesti parempi, jos hän vain olisi suostunut hyödyntämään itselleen soveliasta lainamateriaalia. Hänen kolme varhaisempaa julkaisuaan on nimittäin arvioitu. Kuultava musiikki on suurelta osin ns. BN 3/15) esittämästäni “Cochran-reinkarnaatio“ -teoriasta. Pete Hoppula TOMISLAV GOLUBAN Kaj Blues Etno (Spona CD 194) Harpisti Tomislav Goluban on kotimaassaan Kroatiassa arvostettu muusikko ja tällä peräti 21-raitaisella kiekolla mies osoittaa olevansa erittäin monipuolinen muusikko. Tekijänä nyt kummassakin ainakin on trad. Saamassani näytelevyssä on kaikkiaan yhdeksän musiikkikappaletta, mitkä kaikki ovat pääartistin omaa tekoa. Vaikka kiekon pääkudos muodostuu totuttua mainstreamimmästä materiaalista, tyystin en ole vielä valmis antamaan periksi myöskään “Let The Good Times Rollin“ yhteydessä (ks. Musiikintekijänä JD antaa luovuutensa ottaa jälleen uuden etunojan kohti tuntematonta. Äänittämön kalustossa on kertoman mukaan yhä käytössä useita historiallisia soitinyksilöitä – eikä McPherson kumppaneineen voinut siten olla lisäämättä kappaleelle jos toisellekin mm. Teves vaikuttaa enimmäkseen San Diego -nimisessä ja Kalifornian lounaisosassa sijaitsevassa miljoonakaupungissa, missä hänen keskeinen työtoverinsa on alkujaan norjalainen musiikkimies Christoffer ”Kid” Andersen. Tällaista kiusaa kuulijalleen tuottavat mm. varhaisen punk-kentän, brittivivahteisen uuden aallon sekä T. Mikä sitten lienee mahdollisten Suomen keikkojen kohtalo. Yhä yhteistyökumppaninaan säilyneen Jimmy Suttonin ja tämän Hi-Style -levymerkin myötävaikutuksella v. Vinska Kaplja on näppärä shuffle, joka esitetään mies-nais-duettona. läpitunkevan baritonikitara-mörinän alle haudatut Desperate Love ja Lucky Penny – enkä epäröi mainita tässä kohdin assosiaatiotani The Black Keys -yhtyeen joskus mielipiteitäkin jakaviin tuotoksiin. Kenties eniten historiaan päin onkin julkaisulla lopulta kallellaan sen ensisijainen taltiointipaikka RCA:n legendaarisessa Studio B:ssä Nashvillessä. Crv I Planjka hyödyntää big band -osasia, mutta siitä muovaantuu puhdas blues, ehkä vähän samaa koulukuntaa edustaa marssitahtinen shuffle Jebiveter. Vlak Vozi pistää junaboogien rullaamaan vinhasti ja tömäkällä otteella. Skaala on siis lavea, mutta rock-bluesia ei ole luvassa. Hänen sävellyskynässään tosin eivät enää paina niin voimakkaat Buddy Holly-, Eddie Cochrantai r&b-vaikutteet kuin edellisjulkaisuilla, mutta nostalgianjanoaan mies ei vaikuta saaneen vieläkään täysin tyydytetyksi. Soittajalistalla on mittaa kuin Zagrebin puhelinluettelolla, mutta maestron huuliharpputaivuttelun rinnalle nousevat levyn osaavat kitaristit. Lokakuussa 2017 New West -merkillä ilmestynyt kolmas yritys on sekin huomioitu USA:n hittilistoilla, toistaiseksi korkein Billboard-noteeraus on #130. Roy Orbisonin Crying-hitillä soivaa vibrafonia. Aivan ykkösja kakkospitkäsoittojensa kaltaista välitöntä jestas sentään -reaktiota JD ei kuitenkaan pysty loihtimaan. Mikke Nöjd CHICKENBONE SLIM The Big Beat (omakustanne) Mikäli sattuisin joskus toimimaan managerina, en kyllä missään tapauksessa suosittelisi kenellekään kananpoikaan liittyvää taiteilijanimeä. Englannin ja Keski-Euroopan maiden lisäksi esiintymisiä Toivottavasti tähdet asettuvat John McNamaran kohdalla suotuisiin asemiin, jotta saisimme kuullaksemme (paljon) lisää mainion miehemme mainiota musiikkia. Poiketaan ensin vähän sivupoluille ja mainitaan vauhdikas Na Zagorskom Brijegu, jota veikkailen samaksi sävelmäksi kuin Lasse Liemolan Anna pois. Vauhdissa pesee myös hurjalla jumpsterinumerolla Daj Gas, jolla muuten juhlii komea kitarakin. Nyt ei kannata antaa kielimuurin nousta esteeksi (toisaalta mistäpä minä tiedän, ehkä BN:n lukijat päästelevät unkaria kuin vettä vaan), sillä vaikka käsillä oleva kiekko ei puhdas blueslevy olekaan, niin heittämällä levyn materiaalista yli puolet edustaa bluestyyppistä ratkaisua. Tämä Chickenbone Slim näyttää olevan keski-ikäinen valkoinen musikantti, jonka oikea nimi on Larry Teves. Ongelmana on jälleen kerran mukana olevan sävelaineiston keskinkertaisuus. Höyryveturia matkiva Cug -instro on hauska ja lähes Seasicksteve'mäinen instrottelu Traktor taitaa olla ylistys luotetulle työkoneelle. Juuri sitä nimittäin kuvastavat omissa korvissani Alan Vegan tai Rockpilen risteymänä liikuttavan 80-lukuisesti rallattava Crying’s Just A Thing You Do sekä isolla pensselillä 60-luvun jälkipuolen sävyjä koreasti maalaileva slovari Hunting For Sugar, jolla olen aistivinani JD:n äänenkäytössä hieman Brian Setzerinkin takavuosien sooloäänitteille ominaista sokerisuutta. Gajde Bluesista tulee tuutulaulufiilis ja Crveni Tepih on tavattoman kaunis alakulo-instrumentaali. Blues News 6/2017 61 levy tutkailut kaisuna peräti Billboardin yleiselle pitkäsoittolistalle (#161). Seuraava albumi “Let The Good Times Roll“ (Rounder, 2015) jatkoi esikoistakin suotuisimmissa merkeissä (Billboard #142), eikä perusteetta. Larry Teves on onnistunut saamaan aikaiseksi pari kolme ansiokasta teosta, mutta muilta osin hänen luomuksensa eivät ole erityisen kuuntelukelpoisia. Yhtään en ymmärtänyt laulujen sanoista, soiton osalta olen myyty. Arvelen, että sellaisen löytäminen ei edes olisi ollut erityisen vaikeaa. Hän toimii vokalistina ja kitaristina sekä harjoittaa laulujen laatimista. 2010 syntynyt, vahvasti retro-r&b:lle ja -rock’n’rollille uskollinen debyytti-LP “Signs And Signifiers“ nousi sittemmin Rounder-yhtiön uusintajulon luvassa maaliskuun aikana myös Ruotsissa. Siivun soisi kaikkien bluesfanien saavan kuultavillensa. Pikemminkin loogisena steppinä “Undivided Heart & Soul“ etenee 50ja 60-luvuilta kohti 70-, 80ja jopa 90-lukuja, survoen omaleimaiseen lantrinkiinsa nyt myös lisämakuja mm. McPhersonin omaa käsialaa olleen laulumaterian onnistui sekoitella häkellyttävän kekseliäällä tavalla toisiinsa sekä menneisyyttä että nykypäivää. Tukenaan hänellä on toisesta kitaristista, basistista, rumpalista ja ajoittain myös harpistista koostuva pikkuyhtye. Se jääköön nähtäväksi – sekä tilanteen tasalla olevien tapahtumajärkkärien tarkkaavaisuuden varaan. 1 (omakustanne) Tämä Billy, oikealta nimeltään Theophilus Jones pitäisi oikeastaan olla aika tuttu hahmo levyjensä valossa Blues Newsin lukijoille. Sokerina pohjalla, koko kiekon ässäraidaksi kapuaa kuitenkin villi harppustompperi Tambura Boogie. Muusta materiaalista erottautuvat lisäksi Vrata, sykkivä pillivetoinen moderniotteinen blues, rytmikäs bluesballadi Bijeg Od Sebe sekä kertakaikkisen letkeä boogiemedium Put U Nigdje. “Retro-menneisyydelleen“ McPherson antaa käytännössä vain yhden konkreettisen kädenojennuksen, mutta hitusen silläkin hätäisimmän kuulijan kärsivällisyyttä koetellen, Bloodhound Rockiksi nimetty bluesboogie kun polkee peruskompissa pitäytyvää kontrabassorummut-kitara -hölkkää reilun puolentoista minuutin ajan ennen laulun sisääntuloa ja itse asiaan pääsyä. valkoisen miehen bluesia, mutta siinä on havaittavissa jonkin verran myös kantrille ja rockabillylle tyypillisiä piirteitä. Uutuutensa myötä Yhdysvaltoja hartaasti kiertänyt artisti siirtyy vuoden 2018 puolella vanhan mantereen estradeille. Äänimaailmaltaan näennäisen simppeliksi tarkoituksella muovattu levy vaatii toistokertoja lukuisten sovituksellisten pikkujekkujen havaitsemiseksi. Ja onhan sieltäpäin lähtöisin niinkin omituisniminen artisti kuin Birdlegg eli Linnunjalka, joka on käväissyt esittäytymässä myös Pohjoismaissa
Bändin meriitteihin kuuluu mm. Tällä kertaa niin ei ole, Manninen ei revittele eikä brassaile, hänellä ei ole tarvetta esittää olevansa Marshall-pinoa suurempi kitaristi. Sen sijaan sekä kaivattua uutta ilmettä että hitusen ehtaa anarkiaakin sisältää Mona. Kitaraintrot ja -breikit ovat keskenään suht samankaltaisia sekä soolot aika lyhykäisiä, Billyn olletekin tiedostaessa omat rajallisuutensa. Tuoreen tiedon mukaan esikoisalbumin valmistelu on juuri alkanut ja se ilmaantunee markkinoille joskus ensi kevään korvilla. Ryhmä luotaa rootskartastoa laajalla haarukalla, mutta tällä viisiraitaisella työnäytteellä on homman nimi blues. Kaiken volyymikylläisyyden sekaan, ottakaapa tästä puhdasta harmoniaa ja reipasta svengiä soittimeenne. Isosta kokoonpanosta irtoaa muhkea soundi ja soolosoittimina kuullaan paljon saksofonia. Kiekon kovin vääntö osuu JJ Calen huumelaulun Cocainen kohdalle, josta tulee silkkaa svengin juhlaa, ja joka toimii suomennoksena sekin hyvin. Koska kyseessä on kitaristin julkaisu, niin moni voisi olettaa, että se sisältää vain instrumentaalikappaleita. Kun tarvis on, niin silloin häneltä irtoaa, mutta missään vaiheessa ei sorruta ylilyönteihin. Vaikka se ennakkoluulottomasti roots-skeneä perkaakin, niin siitä ei tingitä, etteikö esitetyissä biiseissä olisi vahva kristillinen sanoma. Voimakastunnelmainen esitys on juurilleen uskollinen ja laulusuoritus irtoaa todella kovalla momentilla. Autotallisoundinen rehvasteleva punkabillypala starttaa hieman saman oloisella prätkäpörinällä kuin bändin jo vuonna 2003 tekemä bluesruntta She’s A Motormouth. Mikke Nöjd PS. Toisaalta Billyn laadukas lauluääni ja -tyyli istuu paikoitellen ihan kivasti pehmeän Eteläisen soul-koulukunnan raameihin. Niin myötäkuin vastamäissä pistellään menemään lähinnä suurimmalla vaihteella. Normikiihdyttelystä poikkeavat selvemmin kantrahtava trioliballadi Don’t Get Started sekä eritoten trumpettisooloilla täydennetty The Mavericks -henkinen popnumero Maria. Painotukset ja tulokulma (tätä sanaahan on nykyisin pakko viljellä kaikkialla) ovat ehkä enemmän funkyssa kuin bluesissa tai toisaalta Southern Soulin viitekehyksessä. Meksiko sekä toisaalta Dave Gonzalesin ja The Paladinsin opit korostuvat myös onnistuneella molli-instrumentaalilla Rattlesnake. Leonard Cohenin bravuuri Halleluja tulkitaan taasen suomeksi, tunnelma biisillä on harras. 1960 tekemä ja myöhemmin ZZ Topin uudelle fanikunnalle popularisoima Thunderbird ajaa kyllä asiansa terhakkaasti joskin varsin jännitteettömästi paahtavana viivasuorana rock’n’roll-välipalana, mutta Johnny Cashin versiona kaikkien tuntemaa Ring Of Firea tai Mike Pagen sekä sittemmin brittiläisen Restlessneobillybändin luentana Suomessakin hyvin opittua Long Black Shiny Caria voinee jo pitää niin valintoina kuin toteutukseltaankin turhan hätäisesti kypsyteltyinä ratkaisuina. Dallasilaisen The Nightcapsin v. 1“ -lisämääre viittaa Billy Jonesilla olevan ilmeisiä aikeita myös jatkotuotoksille. Edesmennyt Lemmy Kilmister saa hänkin oman tribuuttinsa kappaleen Motorhead muodossa. No, moottori mikä moottori ja ruumiinosa mikä ruumiinosa. Blues-messun vetäminen Ilmajoen musiikkijuhlilla ja monta menestynyttä kirkko(blues)-konserttia maakunnan eri kirkoissa. Danger Zone vie meidät suoraan vaarallisille vesille, Gregg Suttonin Tom Waits -tyylisesti yhtyeeksi Memphisissä, Tennesseessä pidettävässä Ameripolitan Music Awards -gaalassa helmikuussa 2018. Lauluvoimaa irtoaa vahvan päävokalistin Anne Kiven toimesta. Mikään suuri kitaravirtuoosi Billy ei suinkaan ole, mutta omanlainen karisma hänen hieman häijynoloisessa, hyökkäävän pitkää vonkua viljelevässä ja mitä ilmeisimmin apupolkimia työstävässä soitossaan kylläkin on. Sehän totta maar passaa aina. “Love & Hate“ ei siis todellakaan pääse yllättämään. Särö-lukemille väännetty puoliakustinen kitara, jytisevä kontrabasso ja hienostelematon rumpukomppi tylyttävät tutulla tavallaan Sandbergin uhmakkaan laulun sekä vähemmän hifistelevän huuliharpun soiton peesissä – mikä tuntuu purevan etenkin palkitsemisten ja huomionosoitusten wonderlandiassa Amerikassa, siitä kielii ehdokkuus vuoden parhaaksi rockabillyja hammondia, toki sähkökitarakin pääsee esille. Hän soittaa kaiken tyylitaitoisesti ja antaa melodioiden puhua puolestaan. Trion raivokas kierrätys kätkee sisuksiinsa otteita myös muutamista muista Ellas McDaniel -hittitehtaan helmistä, ja onhan se nyt vain niin, ettei Bo Diddleyn viidakkobiittiä voi koskaan kuulla liikaa! Levy-yhtiö lupaa “Love & Haten“ ilmestyvän piakkoin myös rajoitettuna LP-painoksena. 62 Blues News 6/2017 levy tutkailut pian 50-vuotiaassa arvovaltaisessa julkaisussamme, kaksi niistä minun toimestani (BN 2/05 ja BN 6/13) sekä yksi Juhani Laikkojan koordinaateilla Porin suunnassa (BN 2/07). Kaikkineen porukasta löytyy kuusi laulusolistia. Pete Hoppula KOTIMAAN KATSAUS AMB THE BLUES BAND Rising Sun Blues (omakustanne, sis. Jenny Darrenin voimakas laulu antaa kappaleelle sen viimeisen mausteen. Ben E. Kappaleeseen sopii nallekarhumainen lauluosuus kuin nenä päähän. myös DVD:n) Peräti yhdeksänjäseninen ilmajokelaisyhtye on toiminut vain noin vuoden, mutta tekijät eivät ole enää mitään untuvikkoja. “Long Playerin“ materiaalista on puolet instrumentaaleja ja toinen puolisko laulettuja kappaleita. Bändin studiolevyjen cover-painotteisuus on aina kuulunut osana Go Getters -ideologiaa, mutta kieltämättä lainoihin turvautuminen alkaa jo hetkittäin vaikuttaa helpoimman kautta lompsimiselta. Vankka esitys soi alkuperäiskielisenä. Vielä edellisellä cd:llään Billyn Blues kulki nimellä ”Bluez”, mutta nyt on nimikikkailu jätetty ja uutuutensa kantama nimi ”Funky Blues & Southern Soul” on sinällään sattuva tälle levylle. Tuskin tästä albumista tulee sen kummempaa myyntimenestystä, mutta cd:n “Vol. Monesti bändikitaristeina tutuksi tulleiden soittajien levyt ovat pelkkää vimmaista päämäärätöntä revittelyä. Paikoitellen, kuten raidoilla Someone New ja Love Nobody Else tuli syntikkoineen kaikkineen mieleeni peräti Gary Moore, mitä nyt ei tietenkään voi pitää varsinaisena puoltolauseena (kuin ehkä joillekin lukijoista). Instrumentaalit ja lauletut kappaleet on laitettu mukavasti sekaisin ja kun tyylejäkin on useita, niin asetelma toimii hyvin. Vaikka edellisestä studiotuotoksesta on ennättänytkin kulua yllättävän pitkään, lähes täysi vuosikymmen, on paljon säilynyt bändissä ennallaan: se ei ole kadottanut tyylilleen arvokasta Meksiko-leimaa tai amerikkalaissävyistä hot rod billy -viittaa harteiltaan, niin ikään se puskee yhä päätään sekä punkahtaviin että rotevan bluesahtaviinkin piikkipensaisiin. Nobelmies Dylanin Knockin’ On Heaven’s Door on jo nimensä osalta silkkaa gospel-bluesia. Cd:n kymmenestä raidasta on 60 % Theophilus Jones -käsialaa. Aloituksena oleva Bastard lähtee räjähtäen käyntiin ja rankka kitarariffi puskee päälle kuin katujyrä. Kingin iki-ihana Stand By Me taipuu kauniisti suomeksi menettämättä mitään alkuperäisestä tunnelmastaan ja kappaletta ohjaa korvaa kivasti kutitteleva groove. MUDDY MANNINEN Long Player (omakustanne) En oikein tiennyt mitä odottaa Jyrki ”Muddy” Manninsen ensimmäiseltä soololevyltä. Koska Manninen ei ole liidlaulaja, niin vierailevia solisteja on pyydetty apuun. Billyn yksi mainio tavaramerkki on ollut aiemmin ja niin nytkin omat sävellykset, sekä niillä paikka paikoin jopa nokkelat lyriikat. Muutamaa yksittäistä päälle teipattua lisäinstrumenttia ja äänitehostetta lukuun ottamatta Go Getters ei myöskään irtaudu keikkaolemuksestaan. Kappaleessa on aimo annos Hendrixiä ja wah wahia poljetaan kuin Fernando Alonso McLarenia. Animals-yhtyeen tekemänä miljoonahitiksi noussut House Of The Rising Sun soi jälleen suomeksi. Pertti Nurmi THE GO GETTERS Love & Hate (Goofin’ GRCD 6193) Pian kolmekymmentä vuotta pohjoismaisen rockabillyn sanaa ympäri Tellusta välittänyt ruotsalaisremmi jatkaa alkuperäisen luotsinsa, laulavan rumpalin ja ensisijaisen materiaalinikkarin Peter Sandbergin määrittelemillä reiteillä
Riku Metelinen JARRING Give Me Back My Zen (Jarru 004) Entisen Lapin läänin pääkaupunki Rovaniemi on tunnettu monista bluesiin liittyvistä aktiviteeteistään, mutta sieltä löytyy myös Jarring-nimeä totteleva jazz-yhtye. Minusta kyseessä on Michelin-ravintolan lounas pitkän kaavan mukaan nautittuna. Kovameininkinen Ruby on suorasuuntausrockerointia ja ehkäpä cd:n rupisin esitys, ja tätä kautta mielisiivuni. TT Tarkiainen THE DRILLZ The Drillz (Uhkatuotanto #) Southern rockia Eteläisen Lapin asenteella pukkaa debyyttijulkaisullaan nelijäseninen (Jari Pänttäjä, Jari Rautio, Michael Chezz ja Kari Hämäläinen) The Drillz -yhtye. Myöskään ryppyotsaisuus ei yhtyettä vaivaa, vai mitäpä sanotte vierailusta aladoopitehtaalle. Sävellysten vahvuus tulee väistämättä ilmi, oli solistina kuka tahansa. Nimisiivu Give Me Back My Zen on yhtä fonin ja koskettimien harmoniaa ja toisiansa kannustavaa maalailevaa kilpasoittoa. Tylyistä ilmeistään huolimatta Rockanitesin miehethän ovat ystävällistä porukkaa. Jatkokin putoaa tiukassa tempossa, kuten jyräävä vauhtiboogie CoolHeaded Woman ja yhdeksi suosikikseni noussut mediumina ja hurjalla asenteella pelaava Nervous osoittavat. Mannisen laulama Guitar Man voisi olla vaikka viimeisimmän Ben Granfelt -levyn sessioista peräisin. Blues News 6/2017 63 levy tutkailut tulkitsema kappale tarjoilee kenties levyn kirpeimmät sävärit. Koska erilaisia tyylejä on paljon, voisi joku vääräleuka sanoa levyä sekametelisopaksi. Sointia kasvatetaan kuin vaivihkaa, etnistenkin fiilisten hiipiessä samalla mukaan. Biisi on nätti ja tarttuva ja se onnistuu soimaan ajattomana. Old Horse jolkottelee leppoisasti vanhahtavasti säröisen kitaran siivittämänä. Jos siis kaipaat soittimeesi taikka lähipubiisi isojen poikien (ja tyttöjen) äänekästä ja vaarallista rock and rollia, jossa haisee petrooli, keskiolut, hiki ja tupakka olet jetsulleen oikeassa osoitteessa. Levylle on leimallista leppoisa rentous, eli ei sen jazzin tarvitse aina niin kovaa vääntämistä olla, sillä pitää myös olla oma viihdyttävä arvonsa. No ei vaan. The Jester tuo mieleen Jukka Tolosen Love Records -aikaisen tuotannon. Kyseessä on myös sen verran kovaa meininkiä, etten tiedä, kuinka sitä selkosuomeksi kuvailisi. Helvetinmoinen homma, mutta siihenhän levyn otsikkokin viittaa. vinoilla vaaralliseksi todetulla Kalasataman metroasemalla. Taisin todeta, että edellinen levy oli tehty parissa päivässä ja livenä, mikä kuului lopputuloksessa niin hyvässä kuin pahassa. Countrybluesista jämäkäksi boogieksi kehittyvä Rämbling And Stämbling tuo mieleen Canned Heatin parhaina päivinään. Levyn pääteos taitaa kuitenkin olla komeasti liitävä Pay The Piper, jonka yhtye on omistanut esikuvilleen Gregg Allmanille ja Allman Brothers -yhtyeelle. Mutta kuinka on tämän toisen laita. Jos voitte kuvitella The Piratesin ja Stray Catsin sekoituksen, saatatte saada jonkin kuuloisen vihjeen Rockanitesin soitosta. Koukuttava bassoriffi vie kuulijan tuotantolinjan Aladobe Factory äärelle ja hyvä groove pitää mielenkiintoa yllä, samalla kun hauras, lähes utuinen melodia nappaa kivasti korvaan. Pay That Man ja hillcountrymaisesti etenevä I Like To Fly liikkuvat musiikillisissa maalaismaisemissa. Blues-numero Bluesah on muuta materiaalia tummasävyisempää ja voimakkaammin rytmitettyä, ehkä mukana on jo vähän kokeellisiakin elementtejä. Myös Jarring-yhtyeen kiekko päättyy aivan liian nopeasti. Soolon lopussa lainaillaan Clifford Brownin kuuluisan Blues Walkin teemaa (meillä Suomessa “Levy. Sanoitus voisi kertoa Mannisen omasta elämästä, vaikka tarina esitetään kolmannessa persoonassa “He’s gonna steal the show, he’s the guitar man...“. Noiden lisäksi voi kuulla (tai ainakin minä olen kuulevinani) kaikuja The Inmatesin ja Dr. Niin sävellykselliset kuin sovelluksellisetkin oivallukset voisivat olla hyviä esimerkkejä monille kollegoille. Siinä voisi käydä huonosti, jos on vielä kolme yhtä vastaan. Kitaravapaa kokoonpano on muodostettu kokeneista muusikoista, joiden kautta se linkittyy vaikka mihin bändeihin. Nyt on aikaa käytetty enemmän niin äänityksiin kuin sovituksiin, eikä se voi olla kuulostamatta kuin hyvänä. Asenne ratkaisee – niin se vaan on! Mikke Nöjd THE ROCKANITES Helluva Job (RANREC17, omakustanne) No voi prrrkle, että on häijyn näköistä ryhmää! Noille ei ainakaan uskaltaisi vit... Feelgoodin kaltaisilta pubrock-bändeiltä. En nähtävästi onnistunut olemaan tarpeeksi kriittinen, kun tämä uusikin toimitettiin minulle. Vaikka Rockanites pysyy tietoisen tarkasti rock’n’rollin linjalla, ei bändiä voi syyttää tylsäksi. Kiekon kaikki kappaleet ovat kitaristi-laulaja Janne Holopaisen käsialaa. Bändin ensilevyä arvioidessani, kitaristi, laulaja ja pääasiallinen säveltäjä Tuomas Levonmaa komensi antamaan kriittistä palautetta. Kunkkusiivua kuunnellessa tulee helposti mieleen joku takavuosikymmenten äärimmäisen tyylikäs ja kolea jazz-iskelmä. Samassa hengessä etenevät Head Down ja One Eyed Girl ja voodoohenkistä Sky Soulia maustavat Holopaisen tyylikäs slidekitara sekä Brother Andyn huuliharppu. Orkesterin liideri, saksofonia tuuttaava Jari Pulsa tunnetaan myös runoilijana! Toisen sooloinstrumentin eli koskettimien soundeista huolehtii Marko Kantola, muun ryhmän ollessa Hannu Raudaskoski (basso), Olli Koskela (rummut) ja Henri Tervo (lyömäsoittimet). Levyn viidestä raidasta on suosikikseni noussut Tennar Walkin', ovathan nuo tennarit olleet taas koko kesän kovassa käytössä. Tällainen isokätinen rokkaus ei ole kovin muodikasta, mutta näille jätkille se on aivan herttaisen yhdentekevää, he tekevät tätä rakkaudesta – ei rahasta. En voi välttyä mielikuvalta herrojen yhteiskiertueesta ja illan viimeisenä kappaleena soitetaan Guitar Man, jonka kitarasoolot he jakavat. Avauksen Baby Dontcha Gimme Your Wine rutistuksessa soi myös huuliharppu mukana, meno on jokseenkin rosoista ja rupista, mitkään tuotantoelimet eivät ole pystyneet tätä siloittelemaan. Laadukkaasta äänimaailmasta vastaa Mikko Tegelman. Samaa herkkua saamme kuulla akustisessa lopetuskappaleessa Swan Song, jonka aineksia on lainattu ylämaalta ja Irlannista. Ja syytä onkin, ainakin minua kohtaan, sillä kehaisin heidän ensialbumiaan ”Great Shakes” runsas vuosi sitten. Levyn nimikappale on lennokas shuffle, jossa rumpali Seppo ”Suhi” Pitkänen nousee hyvin esiin. Erityistä vaihtelua tuovat vaikkapa Levonmaan ja Ande Niemen countryrock-henkinen Boyfriend ja Sleepin’ In The Alley hyödyndää jopa jazzkitaran vaikutteita. Hei kundit, lisää tätä lajia, nopeasti! Mikke Nöjd THE HOOLERS Devil’s Apple (Hoolers CD 02, omakustanne) Kuopiolaisen The Hoolersin toinen omakustannelevy todistaa bändin hioutuneen keikoilla ja treenikämpällä laadukkaaksi – jopa vientikelpoiseksi – blueskokoonpanoksi. Yksi hyvän levyn tunnusmerkeistä on, että se loppuu kesken ennen aikojaan. Soundillisesti ja musiikillisesti levyn takana voisi kuvitella olevan teksasilaiset alan taitajat. “Long Player“ on eheä kokonaisuus, jota voisi kutsua läpileikkaukseksi Mannisen urasta ja kaikista erilaisista tyyleistä, joita hän on vuosien saatossa saanut soittaa. Kuten kannen kuvailuistanikin voi päätellä, kyseessä on rankka rock’n’roll. Vaikka musiikki saattaa tuoda mieleen rockabilly-yhteyksiä, on se kaukana jostain Teddy & The Tigersista. Pidän paljon levyn instrumentaalikappaleista, mutta sen ehdoton ässäpari on jazzahtava Patsy Gamblen laulama Another Day ja slidekitaroitu Jammin’ With Shuggie, jota Tom Leary ryydittää irkkutyylisellä viulullaan. Hauskalla vääntö-alulla starttaava Dark Roast on selkeästi levyn vapauksia ottavin esitys. Ja jotta kukaan ei nyt varmasti ymmärrä väärin, ei tämä mitään hissimusiikkia ole – kyllä kyseessä on ihan oikea jazz. ”Devil's Apple” -kiekosta jää mieleen hyvä tunnelma ja taidokas musisointi. Tavarajunan lailla hitaan vakaasti etenevä Slow Down esittelee The Hoolersin vierailijana usein nähdyn Pepe Ahlqvistin herkullista bluesharpputyöskentelyä. Kitarasoolo on lyhyt ja ytimekäs
“Unissued Bobbin Sessions“ vuodelta 1961 päättää levyn viiden kappaleen voimin, vaikken ymmärrä mitä ”unissued” tarkoittaa, sillä myös ne kaikki löytyvät edellä mainitulta “Door To Door“ -levyltä. Levyllä kyllä kuullaan eteeristä taustalaulua tunnelmapalalla Surfer On The Moon, mutta siitä vastaa jo aikoinaan eräille Nine Lives -levytyksille osallistunut Anita Seppänen. Jo ikimuistoista “Walk Don’t Run“ -LP:n kantta imitoivaa ulkoasuaan myöten “Surfin’ & Rollin’“ on silti ennen kaikkea kunnianosoitus The Venturesille, mm. Aiemmin toimintaa oli John Howdy & His Fin-A-Billies -nimikkeen alla, kunnes repertuaarin ja tyylin muutosten takia nimeksi napattiin käyttöön Draggin’ Bros. Seuraavaksi Albert muutti St. Yksi suosikeistani on niin ikään Levonmaan ja Niemen yhteistyö Old Nick’s Ball, missä on sekoitettu niin montaa roots-musiikin elementtiä, etten ryhdy vyyhtiä tässä edes purkamaan. King teki myös varsin reippaan version Tampa Redin kappaleesta Don’t Lie To Me nimellä I Get Evil. Voinee sanoa, että Albert sai oikean ”kuningasajatuksen” kuultuaan B.B. Näistä tosin kolme löytyy upealta LP:ltä “Door To Door“ (Chess 1538). Takavuosilta muistettavan rockabilly-yhtyeen Nine Livesin riveistä on Tiihosen ohella The Jarnosiin päätynyt myös basisti Lauri Valkonen. Soitossa ei kangertelua huomaa ja liian arvattavissa olevat sovitusratkaisut on saatu kampitettua liki minimiin. Don’t Throw Your Love On Me So Strong (Bobbin 131) oli Kingin eka isompi hitti nousten 1961 Billboard listalle sijalle 14. Ei niin huonoa ettei jotain sekavaakin: kappaleet eivät ole kronologisessa järjestyksessä vaan vähän miten sattuu ja koko levyn tekokin tuntuu vahvasti rahastukselta. “In Session“ -dvd:llä. Omatekoisista ralleista esim. Pete Hoppula Reedin kanssa soittaessaan Albert tutustui Willie Dixoniin, jonka yhteyksien avulla hän pääsi 1953 tekemään Parrotille nämä tälläkin julkaisulla olevat ensimmäiset levytyksenä, Be On Your Merry Way / Bad Luck Blues. Kehitin teorian, josta jokainen kuulija voi olla omaa mieltään: jos Lee Hazlewood ja Jim Morrison olisivat päättäneet tehdä yhdessä dramaattisen pop-kappaleen ja valinneet kitaristiksi Duane Eddyn, se olisi ehkä kuulostanut tältä. Kierrätyspuolelta irtoaa mainio näkemys suomalaisen The Slippers -yhtyeen siivusta Rockin’ Rhythm sekä mainiosta cruisailustygestä Chevy ’55. Levyllä oleva 1959 tehty Ooh-Ee Baby / Why Are You So Mean To Me antaa ensimmäiset näytteet siitä useimmille tutusta ”uudesta” Albertista. Pikkukiekon meno on niin maistuvaa, että jatkoa toivoisi kuulevansa piankin. Kingin Three O’Clock Bluesin, kun nappasi itselleen myös King-liitteen ja siitä lähtien nämä kolme kitaristia, B.B., Freddie sekä Albert alkoivat valloittaa maailmaa.. Vastaus oli kielteinen. Levyn juhlallisesti päättävä You’re The One taas tuotti kirjoittajalle päänvaivaa. Jari Kolari WILSON PICKETT Sings Bobby Womack (Kent CDTOP 467) Idea tähän kokoelmaan syntyi jo vuonna 1984, jolloin Cliff White Charly-merkillä teki siitä kyselyn materiaalin oikeudet omistavalle Warnerille. Louisiin ja levyn loput 19 kappaletta onkin äänitetty siellä Bobbin-yhtiön sessioissa 1959–1963. Onneksi ei kuitenkaan vielä näissä karkeloissa. Kingin soittoa. Riehakas kiekko ei kuulijalle hengähdystaukoja suo vaan lataa suoraviivaisesti ja lujaa alusta loppuun saakka. buumivuosien hillittömästä innostumisesta asiaan. Kansi lupaa kuusiraitaisen kiekon olevan sataprosenttisesti autotalli-live ja riisuttu sointimaailma loihtiikin tunnelmia ns. kyllä vain, juuri SE Paranoid!) lukuun ottamatta muu säveltuotanto on soolokitaristi Jarno Tiihosen kaikin puolin ihailtavaa kätten jälkeä. laukkarytminen Karelian Agent ja tempovaihteluja viljelevä Headstart To Space lainailevat häpeilemättä useampiakin juuri kuululle jenkkiorkesterille tavaramerkeiksi muodostuneita nuottikulkuja. Ryhmä on saanut aikaan kelpo 16-raitaisen esikoisen, jolla kolmea lainaa (The Belairsin Mr Moto, standardi Harlem Nocturne sekä surf-kaapuun oivallisesti verhottu... Kokoonpanon täydentävät kaksi Jaria, rytmikitaristi Pöyhönen ja rumpali Keinänen. Albert oli löytänyt oma tyylinsä, joka oli enempi jumpia tai melodista soul-bluesia kuin perinteistä Chicagoa. Samaa yrittivät useat uusintajulkaisumerkit sen jälkeen, mutta sopimukseen UUSINTAJULKAISUT ALBERT KING On My Merry Way: Earliest Sessions Of The Guitar King 1954–1962 (Jasmine 3089) Albert Nelson muutti Chicagoon 50-luvun alussa, soittaen aluksi rumpuja Jimmy Reedin yhtyeessä. Aivan kuin bändi löytäisi loppusuoran avautuessa vielä jostakin ylimääräistä virtaa, sillä kivasti nikotteleva Lean Mean Loving Machine tarjoaa jo pahaa vatkausta. Muut kaksi, Little Boy Blue ja Hang Me Down Blues ovat Alpun esittämänä itselleni vieraita, mutta samaa hienoa 50-luvun alun tunnelmaa kaikissa niissä on, ja varsin lähellä suosikkinsa B.B. Meille vinyylifriikeille kerrottakoon vielä, että “Helluvaq Job“ on julkaistu myös trenditietoisesti perinteisessä LP-muodossa! Honey Aaltonen DRAGGIN’ BROS Draggin’ Bros! (Talsti Ee-Dee EDCD 1710) Kuopiosta kajahtaa villi rockabilly! Juhani ”John Howdy” Kuisminin, Mauri ”Ministeri” Pekkarisen ja Erik ”Ee-Dee” Dahlströmin muodostamalla triolla on tässä vormussa ikää noin yksi vuosi. Genressä, joka ikävä kyllä tuottaa tätä nykyä enää vain harvakseltaan uusia kotimaisia äänitteitä, The Jarnos tarjoaa levylautasille tervetulleen, laadukkaan ja toivon mukaan myös armeliaasti aikaa kestävän täydennyksen. Laika & The Cosmonautsin hengessä pikakiitävä nimiraita Surfin’ & Rollin’ sekä beat-perinteistä ammentavat Sara Mama ja Moonlight In Blue. Keikoilla bändillä on lisäksi aika ajoin mukanaan oman rockabilly-settinsä voimin ruotsalaislaulajatar Jenny Bergström – joka ei kuitenkaan tällä julkaisulla esiinny muutoin kuin ainoastaan sen etukanteen lainattuna mallidaamina. Kyllähän tämä ”On My Merry Way” on ihan ”kiva” levy ja antaa Albertia tuntemattomille miehen alkuaikojen blueslinjasta hienon kuvan. You Don’t Wanna Love Me No More on silkkaa tykitystä ja sille muodostaa hyvän parin boogienumero My Baby Don’t Love Me. Sähkökitaran kehitys 50-luvulla oli suurin syy siihen, että soittimesta oli tuleva rokin johtava soitin. Yhtyeen historia ylettyy kuitenkin vuosikymmenen alkuun. Roisisti rokkaava Party In The Bat-Cave sekä pahaenteisesti mylläävä The Hunt soundaavat huomattavan paljon Los Straitjacketsiltä, suomalaisen rautiksen tulevaisuuteen valavat puolestaan uskoa mm. Niistä Searchin’ For A Woman on eräs versiointi Blind Boy Jeffersonin Match Box Bluesista, jonka Albert ja Stevie Ray vuosia myöhemmin hienosti esittävät mm. Kaikki krumeluurit ja hienostelut siis roskiin, nyt rokataan. Kauniin tyylikäs Travellin’ To California on jo sitä täyttä Albert King -bluesia, B-puolen Dyna Flow muistuttaa mukavasti Buster Brownin Fannie Mayta eli r&b ja myöhemmin funky tulivat kuvaa mukaan. Kissamaisen notkea Crazy Cat osoittaa kyllä nasevassa asussaan, mistä rokkaamisessa oikeasti on kyse. Kokoelmalla on myös viisi äänitystä merkinnällä “Unissued Parrot Sessions 30.11.1953“ eli parisen viikkoa edellisen jälkeen. Tästä tulee monia vaikutteita mieleen, mutta miten sitä kuvailisi. He harkitsivat itse koosteen tekemistä. Mikke Nöjd THE JARNOS Surfin’ & Rollin’ (omakustanne) Kemiläinen instrumentaalikokoonpano The Jarnos ei syyttä ole levittäytynyt keikkailemaan säännöllisesti myös etelän klubeille ja tapahtumiin. 64 Blues News 6/2017 levy tutkailut raadin“ tunnusmelodian, mikäli muistatte). Muutoin tarjolla on sulavaa tasapainoilua amerikkalaispohjaisen vanhan liiton kitara-rock’n’rollin, vetisen trad.-surfin ja sen modernimpien lajityyppien sekä tietenkin eurooppalaisen rautalangan aallokoissa. Albert Kingillä oli siihen myös iso osuus, kun hän tavaramerkkinsä, Lucy-nimisen Gibson Flying V:n kanssa alkoi soittaa tuttuja säveliä
Sillä miestä tukee Minneapolisin suunnalla vaikuttanut The Crowns (harpisti Paul Barry, kitaristit Jeff Hester ja Paul Rossez, pianisti Thomas Mahon, basisti Ed Dubb ja rumpali Warren Kassulke). Kunnes viime vuonna projektille näytettiin vihreää valoa. Useimmat laulut kirjoitti Pickett yhdessä Steve Cropperin ja Eddie Floydin kanssa. Sama tahti jatkuu seuraavalla, Robert Lockwoodin Take A Little Walk With Me’llä, joka vaihtuu kesken kaiken Sweet Home Chicagoksi. Materiaali on kaikki julkaistu aikaisemmin, joten sen tarkempi erittely ei liene tarpeen, pari kommenttia kuitenkin. -65 neljällä singellä, jotka kaikki äänitettiin Staxin studiolla. Tämä vuonna 1992 tehty levy muodostui Big Smokey Smothersin (1929–1993) viimeiseksi äänitteeksi ja ansaitsee ehdottomasti tulla kuulluksi. Little Walterin muistoja musisoidaan mukavasti Can’t Hold Out Much Longer'in tahdein, asiallinen harppu ja Smokeyn slidekin on. Jerry Wexler vei suojattinsa ensin Miamiin ja sen jälkeen Philadelphiaan. Myös yhteistyö Muddyn kanssa oli vahvaa, kun Smokey perusti Muddyn pyynnöstä yhtyeen ”Muddy Waters Junior”, joka esiintyi Chicagossa sillä aikaa kun mestari Muddy oli itse kiertueilla kaupungin ulkopuolella. Kun Bobby Womackin oma sooloura sai ilmaa siipiensä alle, oli selvää, että yhteistyö loppui. Staxin Jim Stewart ja Atlanticin Jerry Wexler eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen jatkosta, joten Wexler vei tähtensä Rick Hallin Fame-studiolle. 50 vuotta sitten yksi suosikkejani oli Remember, I´ve Been Good To You ja sen funkahtava tulkinta toimii edelleen. Blues News 6/2017 65 levy tutkailut ei päästy. Smokeyn omakin levytysura pääsi vauhtiin ja siitä oli tuloksena loistava LP “Sings The Backporch Blues“, jolla mukana oli myös King-yhtiön studiokitaristi ”Freddie King”. Wexler jatkoi, että saahan Womack näistä kirjoituspalkkiot, olihan Womack jonkin aikaa myös laulajana sopimussuhteessa Atlanticiin. Seuraavat pari vuotta pomona oli Howling Wolf, jonka kanssa Smokey pääsi studioonkin (mm. serkkunsa Lester Davenportin, Arthur “Big Boy“ Spiresin, Earl Hookerin ja Henry Strongin kanssa. Tunnetuin näistä on In The Midnight Hour ja menestynein 634-5789, joka purkitettiin viimeisessä sessiossa joulukuussa. Ehtona oli se, että julkaisijana tulisi olla Ace Records. Yksi mielenkiintoinen pointti liittyy “I’m In Love“ -albumiin. Albumin yhdeksästä kappaleesta kuusi on Smokeyn esittämää, kahdessa kuullaan yhtyeen sen aikaista solistia, Bobby Johnsonia (1939–2001) ja levyn päättää William Clarkelle kunnioitusta tehden tyylikäs esitys miehen kappaleesta Greasy Gravy. Balladi I’m In Love on koosteen ehdoton huippu. Who’s Been Talking, Tell Me, Change My Way, I Asked for Water). “Hey Jude“ -albumi jäi minulta väliin. Sugar Pie voisi olla vaikka Jimmy Rogersin tai John Brimin tuotosta, kiva, keinuva melodia, piano, harppu ja vaihteleva kitara soljuvat mukana. Siitä on todisteena yksi single, jonka molemmat puolet ovat tämän koosteen lopussa bonuksena. Wilson Pickett nousi maineeseen v. Siitä huolimatta mies teki merkittävän uran Tuulisen Kaupungin bluespiireissä. Levyn nimikappale That’s Alright aloittaa karkelot ja 50-lukuahan siinä musisoidaan tyylikkäästi, juuri kuten Smokey aikanaan Chicagossakin teki. Tässä vaiheessa astui kuvaan Bobby Womack, joka tunnettiin lauluntekijänä ja myös Wilson Pickettin ystävänä. Wilson ei halunnut pilata valmista tuotetta omaa laulullaan. Toinen “Midnight Mover“ -albumilta poimittu näyte on räväkkä Let’s Get An Understanding. Aarno Alén BIG SMOKEY SMOTHERS WITH THE CROWNS That’s Alright (Barry CDSMOTHERS1) Kitaristi Otis “Big Smokey“ Smothers muutti 1946 Chicagoon kavereidensa Johnny Williamsin ja Johnny Youngin seuraksi. Kyseinen levy sopii hyvin “esipuheeksi“ tälle “That’s Alrightille“, sillä samaa nuottiviivastoa tässäkin käytettiin vielä 30 vuotta myöhemmin. Myös samanhenkinen Trust Me on laatutavaraa. Otis soitti 50-luvun alussa mm. Valitettavasti hän tuli jäämään monen aikalaisensa tavoin vain pienen yhteisön tuntemaksi muusikoksi. Huhutaan, että Bobby Womack levytti siihen myös valmiit lauluosuudet. Siksipä taidan kuulla ensimmäistä kertaa hienon tulkinnan kappaleesta People Make The World (What It Is). Womack kirjoitti kaikkiaan 17 kappaletta Pickettin eri albumeilla vuosien ’66–’69 välisenä aikana. Jerry Wexler ilmoitti kuitenkin, että hän ei halua mitään samcookemaista tulkintaa, vaan Pickettin raa’an revityksen
Honey Aaltonen levy tutkailut 1985 1985 FATS DOMINO Tämänvuotisten Pori Jazz -festivaalien kallein esiintyjä oli Antoine ’Fats’ Domino. Etukannessa poseeraa tiukan näköisessä profiilikuvassa neljä koulupoikaa. Aviators oli perustettu Jyväskylässä jo vuonna ’77, neljä vuotta ennen ensimmäisen singlen julkaisua. Bonuskappaleiksi laskettakoon myös ennen julkaisematon Voodoo Woman. Välillä bändi on toiminut nimellä The Federators, jolta on mukana kaksi kappaletta vuodelta 2010. Muista kappaleista mainittakoon oudompi Shu Rah, johon oli yhdistetty Huey Smithin Lil’ Liza Jane sekä Shake, Rattle And Roll, jossa yhtyeen basisti Ervin Charles soitti tosi svengaavan ja funkyn bassosoolon kappaleen kokonaisilmeen siitä kärsimättä. Tämän kokoelman 12 ensimmäistä äänitettä siis muodostavat loogisen kokonaisuuden, mutta mitä Aviatorsille sitten tapahtui. Only One Thing / Lover Please ei ole oikeastaan rock-a-billyä lainkaan. Ennakkotiedoista poiketen hän oli saanut suostuteltua mukaansa vanhan kumppaninsa trumpetisti/yhtyeenjohtaja/säveltäjä/tuottaja Dave Bartholomewin. Seurauksena oli onnetonta räpellystä ja vingutusta, joka hyppäsi silmille muusta soitannosta rikkoen pahan kerran kokonaisuutta. 50-luvun villityksen jälkeen nuorison maku 80-luvulla vaihtui heavy rockiin. Merkillepantavaa olivat myös toimivat stemmalaulut, joihin koko bändi osallistui. Se oli Rosa Lee ja sen jälkeen olikin hyvä konsertti ohi. Bändin kolmas levytys, niin ikään Poko Rekordsin v. Ensimmäisellä on käsissään japanilaisen Ibanezin kopio Fenderin Stratocaster-kitarasta, mikä sai hymyn huulille. Paitsi että soittotaito riittää uusien haasteiden ottamiseen (erityisesti kitaristi Heikkinen pääsee entistä enemmän esille), niin jopa Kyösti Lounasvuoren ääniala venyy mainiosti raskaan rockin tulkintoihin. Kumpikaan ei kuulosta rock-a-billyltä. Aloitusinstrumentaalin sekä kappaleiden Let’s Fly Down To N.O. Bluelight on jälleen tehnyt määrätietoista työtä ja avartanut minunkin musiikkitietämystäni. Olisi voinut olla, sillä bändi kuulostaa jo ensisinglellään ”Do The Rock-A-Billy With The Aviators” valmiilta ja ammattitaitoiselta (hassua, että kahden kappaleen singlelle oli annettu oikein otsikko, mutta rock-a-billy-boomin viimeisiä aikoja piti Poko Rekordsin kai hyödyntää). Suomessa kun tehtiin tällä saralla huomattavasti huonompaakin jälkeä – ja tehdään yhä. Valtaosa kappaleista oli omia ja nyt niiden tekemiseen oli päätynyt koko nelikko. Oliko kyseessä keskisuomalainen vastaisku pääkaupunkiseudun The Slippersille. Kun Tuhkunen laulaa: ”En ole vielä kovin vanha...”, niin sen voi tulkita kuka hyvänsä omalla tavallaan. Ensimmäinen single Rodeo Daddy / Jello Sal poikkesi monesta aikalaisestaan siinä, että Apuoli oli oma sävellys. 66 Blues News 6/2017 kunnossa. Koulumenestys tosin usein pääsee kärsimään, kuten monet alalle ajautuneet tietävät. Näitä ei koskaan kuitenkaan julkaistu, mikä on outoa. Sen sijaan konsertin likipitäen ainoita mokia oli päästää tuo toinen (nuorempi) kitaristi yrittämään paria soolon tapaista. Fatsin 10-miehinen taustakokoonpano Dave etunenässä sai aikaan heti alusta asti sellaisen menon, että harvoin on kuultu täälläpäin ainakaan livenä. Bobby Johnsonin esitykset Black Night ja Hard Hearted Woman on äänitetty eri aikaan. Ykköspuoli on jälleen omaa tuotantoa, 60-luvun alun hengessä kulkevaa melodista rockia. Kuten jo alussa totesin, en tiedä Aviatorsin historiasta mitään. Kolmen kappaleen rypäs todistaa, ettei tyylinvaihto ollut ongelma. Sekavaa, eikö totta. Bändin tuotanto ei tosin ollut mittava, mutta tarvittavia lisäyksiä on toki löytynyt. Jotta pakkaa saisi vielä enemmän sekoitettua, on viimeisenä bonuksena Jali Tuhkusen soololevytys Nuori rytmi. Konsertin lopulla kuultiin pitkä versio When The Saints Go Marching In -standardista, jonka aikana torvisektio lähti soittaen kiertämään hanhenmarssia yleisön joukkoon. Niin kävi Aviatorsinkin kohdalla. Myös rumpali Olli Ranttilan komppi kulkee kadehdittavan rullaavasti, mutta luultavasti bändin varsinainen johtomies oli kuitenkin basisti Jali Tuhkunen. Laadukas Ibanez oli 70-luvulla vielä monen nuoren kitaristin haave, sillä aidosta Fenderistä ei edes uskaltanut haaveilla. Seuraavana ilmestynyt poikkesi vieläkin enemmän. Toiselle puolella on rivakka versio Clyde McPhatterin v. Toivo Kärki ja Reino Helismaa taisivat aikoinaan tehdä laulun jonkinlaiseksi rock’n’roll-parodiaksi, mutta lapsitähti Vesa Enteen levyttäessä sen 60-luvun taitteessa, tuli siitä suomalaisille ikivihreä. Hän esiintyi 9-päiväisten juhlien 1. Se oli myös hänen kuukauden mittaisen Euroopan-kiertueensa ensimmäinen esiintyminen. päivänä Kirjurinluodolla. Aviatorsin kooste sopii tietenkin kaikille 80-luvun alussa rock-a-billy-nuoruuttaan eläneille, mutta myös kaikille, joilla on pakkomielle ”complete recordings” -tyylisiin julkaisuihin. Sen jälkeen runsaan tunnin aikana kuultiin 16 kappaletta, pääasiassa tuttuja Fatsin hittejä kuten I’m Walkin’, Fat Man, I’m Gonna Be A Wheel Someday, Blueberry Hill, Blue Monday, Ain’t That A Shame, Walking To N.O., I’m In Love Again ja Let The Four Winds Blow. Tämän yhteenlyöttäytymisen ansiota lienee, että orkesteri ja itse Mr. Niiden tuttuuden huomioon ottaen saimme kuultavaksemme suorastaan hämmästyttävän tuoreita ja energisiä versioita. Kohtalokas numero 13 kummittelee jälleen. Konsertti alkoi todella upeasti eikä pettänyt yleisön odotuksia sen mentyä mukaan heti alkutahdeista lähtien. Kolme vuosikymmentä myöhemmin 2016 solistiksi oli vaihtunut Pekka Heino, mutta tyyli palannut jälleen 60-luvulle. Yhtye oli koottu Fatsin vanhoista soittokumppaneista kuten saksofonisti/trumpetisti Herb Hardesty ja rumpali Clarence Brown sekä nuoremmista New Orleansin soittajakyvyistä kuten saksofonistit Frederic Kemp ja Walter Kimble, jotka molemmat saivat ansaitusti soolotilaa. Ehkäpä juuri siksi Bluelight toimitti levyn juuri minun arvioitavaksi. Moinen ei ollut niin tavallista edes ”paremmilla orkestereilla”. Saman sarjan Teddy & The Tigers ja Jam Rock Band ovat tulleet käsitellyiksi lehdessämme, joten kyllähän kai tämäkin. Aviatorsin soitosta ei tosin ollut mitään muistikuvia. 41st Street Boogiella piano, harppu ja parit kitarat saavat mukavan instrumentaaliboogien aikaan. ’82 julkaisema mini-albumi ”The Song Of The Stolen Roses” jatkoi luontevasti kehitystä. Hän nähtävästi bändin säveltäjänä vaikutti eniten sen musiikilliseen linjaan. Pakkohan sitä oli vielä ainakin yksi ylimääräinen saada. Fats lähti lavalta ja orkesteri vaihtoi kappaleen Sentimental Journeyksi. Wellu Rastas on toki kirjoittanut levyyn mainiot kansitekstit, mutta paljon jää arvailujen varaan. Oliko Aviators jotenkin niin merkittävä bändi, että Bluelightin piti julkaista se ”Finn-ABilly Classics” -sarjassaan. ja Kansas City jälkeen, jotka Dave Bartholomew lauloi ja johti jakaen soolotilaa bändien jäsenille, itse maestro istui pianon ääreen. ’62 menestyshitistä. Juhani Laikkoja (BN 4/1985) BN-arkistojen helmiä:. Tämä tietysti villitsi yleisön lopullisesti. Ei voi muuta sanoa kuin että oli jo aika saada Fats Domino nähtäväksi ja kuultavaksi Suomeenkin, varsinkin kun 57-vuotiaalla mestarilla ovat taito ja energisyys vielä näin hyvin tallella. Tämähän todistaa jälleen kerran sen, että nuoruudessa treenikämpällä säännöllinen notkuminen tuottaa tulosta. Parturissa on käyty ja tukka kammattu siististi taaksepäin. Bändin keulakuvaksi keikoilla nousi oletettavasti laulusolisti Kyösti Lounasvuori notkeiden tulkintojensa ansiosta, mutta itse kiinnitin huomioni ensisijaisesti Tuomas Heikkisen erinomaiseen kitaran soittoon. Hard Hearted Womanilla tietysti kuullaan kappaleen tyyliin kuuluen tyylitietoista Horton-harppua – ja kirsikkana sitten se levyn päättävä Greasy Gravy. Vaikka ryhmä oli vuosien saatossa pysynyt samana, oli tyyli vuoteen ’86 mennessä muuttunut totaalisesti. Big Beat olivat todella hyvässä vedossa ja monituhantinen yleisö sai nauttia korkeatasoisesta esiintymisestä. 50-luvusta muistuttivat lähinnä Buddy Hollyn Think It Over ja (liian vähälle huomiolle jääneen) Billy Brownin FlipOut. Olinhan minäkin näitä myynyt 80-luvun alkupuolella. Black Nightilla Bobbyn kauniin pehmeä ääni ja Paulin kromaattinen harppu ovat hieno yhdistelmä. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon sen kun soolon aikana tuntui, että se jatkuu ja jatkuu vaan, Dave miltei työnsi kitaristin takaisin paikoilleen. “That’s Alright“ on tyylikäs levy edustamaan omaa aikakauttaan ja samalla myös sekä hieno muisto suurelta unohdetulta Otis ”Big Smokey” Smothersilta että oiva näyteikkuna Paul Barry And The Crowns -yhtyeen saloihin. Yhtyeessä oli myös kaksi kitaristia, joista toinen (parempi) pitäytyi taka-alalla ja tyytyi olemaan “vain“ osana tiukkaa rytmiryhmää, jonka muut osaset olivat rummut, basso ja Fatsin piano. Kun ryhdyin selailemaan levyn vihkosta (joo, joo, kuuntelin myös levyä), tunnistin bändin levykansien kuvia. Jari Kolari THE AVIATORS Rodeo Daddy – Complete Masters 1981–1982 Plus (Bluelight 33186 2) Aviators – mikä ihmeen Aviators, oli ensimmäinen ajatukseni, kun sain levyn käteeni
LIPUT 25.00€ SISÄLTÄEN KÄSITTELYKULUT WWW.TICKETMASTER.FI K-18 WWW.FINNISHBLUESAWARDS.FI WWW.ELMU.FI +SPECIAL GUESTS ARTIST LINEUP 2018 Jarkka Rissanen Tonal Box Dave Forestfield Faarao Pirttikangas Million Dollar Tones The Toreadors Ilkka Rantamäki S Bluesbrokers Turn On Jay Kay Gang Mudville 56 Maisteri T & Lihan Tie