Haastattelussa ja kiertueilla mukana oli suomalainen vaimo Pike, jota aviomiehen menetyksen jälkeen kohtasi vielä uusi menetys, kun pariskunnan yhteinen koti tuhoutui Kalifornian viimeaikaisissa metsäpaloissa. – Olihan niitä joitakin, oli Jaken baari ja neljä muuta eri puolilla Crowleytä. – Soitin huuliharppua Lightnin’ Slimin laulun taustalla. Kaikki äänitettiin niiden kahden mikrofonin kautta. Lightnin’ Slim oli nopea tekemään kappaleita, mutta naiset olivat hänelle ongelma. Siksi meillä oli aina paikka, missä soittaa. Milloin tämä tapahtui. Uraan kuului sessiotyötä Lightnin’ Slimin taustalla huuliharpistina sekä omia hittilevytyksiä, mm. Lazy Lester levytti vuosien varrella useille levymerkeille, kuten King Snake, Alligator ja Antone’s. Veljeni soitti kolmisen vuotta bassoa Slimin. Lopulta soitin paljon Lightnin’ Slimin sessioissa. Sitten törmäsin itse Lightnin’ Slimiin, joka kertoi olevansa menossa Crowleyyn levyttämään. – Kyllä, itse asiassa tapasin heti laulaja Carol Franin. Hän esiintyi pääasiassa Baton Rougen alueella. Soitit huuliharppua Lightnin’ Slimin ”Rooster Blues” -albumilla. Ajattelin lähteä vain hengailemaan hänen mukaansa. Esimerkiksi Wentus Blues Bandin ”Family Meeting” -sessio on nähtävissä elokuvana ja DVD:nä. Kolaroin yhden hänen autoistaan, vuosimallin ’57 avo-Buickin. Teimme silloisen bändini, Guitar Gablen, Clarence ”Jockey” Etiennen ja Guitar Gablen pikkuveljen Clinton Perrodinin kanssa singlen, jossa toisena kappaleena oli Lester’s Stomp. Nykyisin on sähköisiä kaikuja, mutta silloin kaiku oli luonnonmukainen. Miten muusikon urasi sai alkunsa. – Omia levyjä aloin tehdä noin kolme vuotta myöhemmin. Me soitimme June’s Play House -baarissa. – Kyllä, rumpuina saattoi olla pahvilaatikkoja. Bändikeikkoja oli perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Sugar Coated Love, I’m A Lover Not A Fighter, I Hear You Knockin’ ja Same Thing Could Happen To You, joita on myöhemmin levyttänyt mm. Mutta ei, hän ei juonut eikä polttanut. Maalasin studion seinät saadakseni erilaisen soundin ja mitä enemmän seinille laittoi paperia sitä terävämmän soundin sai. – Ensimmäisen kerran menin Jay Millerin studioon Lightnin’ Slimin kanssa. Lightnin’ Slim oli saanut sen Jay Milleriltä ja Slim Harpo osti sen häneltä. Hän otti minut siipiensä suojaan, vaikka tein jotain typeryyksiäkin nuoruudessani. Lightnin’ oli siihen aikaan kuuluisa bluesmies. Siihen aikaan oli varmaan myös paljon muusikoita. Ihmiset kokoontuivat niihin kauempaakin pitämään hauskaa. Siellä keikkailivat myös Lonesome Sundown, Slim Harpo, Silas Hogan, King Karl ja Guitar Gable, joka sittemmin muutti Phoenixiin Arizonaan. The Fabulous Thunderbirds. Aloitin keikkailun Lonesome Sundownin kanssa. Keikkapalkkiot eivät olleet suuria, mutta meillä oli hauskaa. Jay Millerin maineikkaalla Excello-merkillä uransa levyttävänä artistina aloittanut Lester eli pitkän ja vaiheikkaan elämän ja poistui 85 vuoden iässä keskuudestamme 22.8.2018. Auton olisi totta kai pitänyt olla Cadillac, mutta Buick oli valkoinen. Opin häneltä silti paljon. – Se oli niin monta olutta sitten, etten enää muista. He olivat päässeet mukaan bändiin, minä en. – Kyllä, kaikilla sen kappaleilla. Siihen aikaan minulla oli yksi oma kappale I’m Gonna Leave You Baby. – Jay Miller maksoi studiosessiot ja hänellä oli kadun toisella puolella kauppa, josta saimme hakea sen mitä tarvitsimme. Muutettuaan 70-luvulla Louisianasta Michiganiin Lester piti taukoa esiintymisistä ja levytyksistä, mutta palasi valokeilaan, keikoille ja levytyspuuhiin 80-luvulla. – Slim Harposta muuten puhutaan kaikenlaista – että hän olisi käyttänyt huumeita ja ollut juoppo. Kaikua pystyi lisäämään niin paljon kuin halusi. – Hän antoi minulle neljännestaalan ja kehotti säästämään sen, koska saattaisi olla onnenpäiväni. Olin jammaillut Slimin bändin kanssa parina iltana. Kun maali oli kuivunut parin päivän kuluttua, ääni oli kovempi. En tiennyt silloin mitään levyttämisestä tai studioista. Oli myös pimeä huone ja kaikuhuone, kaksi kaiutinta molemmin puolin ja kaksi mikrofonia. Ne olivat hauskoja aikoja, vanhoja hyviä aikoja. Lazy Lester oli viimeisiä 50-luvulla aloittaneita huuliharpisti-laulaja -legendoja. Studiot olivat myös silloin erilaisia. Kerroin, ettei minulla ole kuin yksi kappale ja hän kannusti tekemään toisen. Se oli 1950-luvun puoliväliä. Oliko siellä silloin paljonkin baareja ja jukejointteja. Siihen aikaan hänen huuliharpistejaan olivat Slim Harpo, Whispering Smith ja joku muukin. Erään kerran kun menin studioon, Jay kysyi, mitä mieltä olisin levyn tekemisestä. Seuraavalla viikolla piikissä oli jo 100 dollarin velka. Lazy Lester oli rento mies, joka ei ottanut murheita menneistä ja jolla oli oma humoristinen suhtautumisensa elämään. Soitin sessioissa perkussioita lähes joka päivä. Kiersin keikkailemassa hänen kanssaan Crowleyn alueella. 4 KARI KEMPAS A rkistojen kätköistä löytyi vuonna 2010 tekemäni haastattelu elokuussa 2018 syöpään menehtyneen Lazy Lesterin kanssa. Hänen rennon letkeää Louisiana-soundiaan kuultiin myös Suomessa useilla kiertueilla eri bändien kanssa. Kun baarin piikissä oli 60 dollarin lasku, oli pakko mennä seuraavana viikonloppuna taas keikalle – ja maksaa siitä. Vakiokeikkaa. Asuin silloin Baton Rougessa
Westin nimellä. 60-luvulla taisi olla aika tavallista, että levy-yhtiöiden omistajat laittoivat oman nimensä levylle krediitteihin kappaleiden säveltäjäksi. Minä en ole saanut siitä koskaan mitään ansioita. – Totta kai, silloin syntyivät ”Rides Again” (1987), ”Harp & Soul” (1988), ”All Over You” (1998) ja ”Blues Stop Knockin’” (2001). – Kyllä kai, mutta suurin osa kappaleista on jo yli 50 vuotta vanhoja. Hän otti vastaan vain käteistä rahaa, eikä todisteita ollut. Reed oli noihin aikoihin iso nimi Etelässä. – Kyllä, ne olivat samalla singlellä. – Kyllä, se oli iso hitti. Silloin järjestettiin suosittujen artistien kuten Bobby Blandin, Junior Parkerin ym. – Jay Miller kosiskeli radioasemien tiskijukkia. – Ei, vaan Michiganin Pontiaciin vuonna 1975, heinäkuun 4. Järjestimme juhlia, grillasimme, soitimme parkkipaikalla ja pelasimme korttia. Eikö asiaa voi korjata enää näin jälkikäteen. päivä. Seurustelin myöhemmin hänen siskonsa kanssa. Voisit siis julkaista samat kappaleet. Hän oli samanlainen kuin houstonilaisen Duke Recordsin Don Robey, joka merkitsi kaikkiin levyihinsä omat krediittinsä – Deadric Malone . Teitkö Pontiacissa asuessasi levyjä. Saitko musiikkiisi vaikutteita Jimmy Reediltä. Hitit toivat lisää keikkoja. Luulen, että silloin vain ihmiset pääsivät hengestään helpommin. – Kaikki levyttivät toistensa kappaleita omissa nimissään. Monet muut rahaa vastaanottaneet joutuivat oikeuteen, koska eivät tajunneet heittää saamiaan shekkejä pois. – Kyllä, Deford Baileyltä. Soittivatko radioasemat Excellon levyjä. Yhdestä sain W.C. Sitä on tapahtunut niin kauan, ettei kukaan enää ota selvää kenen kappaleesta alun perin oli kyse. Eli rojaltit olisi pitänyt jakaa puoliksi. Silloin oli myös hyviä huuliharpisteja, mutta olen unohtanut nimiä. Tunnettiinko 60-luvulla tekijänoikeuslakia. – Kyllä, mutta Jay laittoi käyttäen nimeä Jay West itsensä toiseksi tekijäksi. Tiskijukille maksettiin levyjen soittamisesta. Myös seuraava I Hear You Knockin’ taisi olla hitti. Jay Miller kirjoitti hienoja sanoituksia, mutta instrumentaalien kuten Ponderosa Stompinin kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Sugar Coated Love ja I’m A Lover Not A Fighter olivat aikoinaan hittikappaleita. yhteiskiertueita. – Kyllä, voisin levyttää ne ja julkaista ne uudelleen. Minulla oli tapana kuunnella myös Sonny Boy Williamsonia. Sad Sad City -kappaleen sanoituksen Jay sai muualta, mutta minä sävelsin myös sen. Handy -palkinnon.. Millerin nimi on minun kappaleissani, mutta kukaan ei tiedä, kuka minkäkin niistä on säveltänyt. Kuuntelin radiosta hänen esiintymisiään Grand Ole Opryssä. Singlen hinta oli silloin 45 senttiä. Slim Harpo kuoli todennäköisesti sisäisiin vammoihin, jotka hän sai auton pudottua tunkilta hänen päälleen. – Kyllä, hän oli mahtava. Sillä keikalla oli myös Roscoe Gordon ja Smiley Lewis. Ainoa, joka oli tarpeeksi fiksu ollakseen jäämättä kiinni, oli Ed Sullivan. En koskaan tavannut häntä. Kun hän sai rahaa, hän laittoi ne pankkiin, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen asianajajansa löysi ja kokosi satoja tuhansia dollareita eri pankkien tileiltä eri puolilta maailmaa ja antoi niistä osan hänen perheelleen. Voisin tietysti julkaista niitä nyt uudelleen – ne ovat nyt minun. 6 Blues News 6/2018 bändissä ja lauloi myös, ja vietimme paljon aikaa yhdessä Monroessa Louisianassa, missä asuin 30 vuotta. Doctor Rossin, ”The Harmonica Bossin” kanssa tein myös muutaman keikan. Esimerkiksi Carnegie Hallissa show’n aloitti Al ”TNT” Braggs, sitten oli Bobbyn ja Junior Parkerin vuoro ja viimeisenä Jimmy Reed ja Eddie Taylor. Muutin pois sieltä vuonna 2005. – Excello Musicilla oli kaikkiin kappaleisiin tekijänoikeus. – Jay Miller kirjoitti niihin sanoitukset ja minä sävelsin. Millainen tarina on Bloodstains On The Wall -kappaleen takana. – Se on vanha Frank ”Honeyboy” Pattin laulu. houstonilainen KSIC-asema Teksasissa ja myös Lafayettessä oli asema, joka niitä soitti. Saitko vaikutteita muilta artisteilta. – Opin häneltä paljon, mutta lupauksista huolimatta taisin jäädä ilman rahojani. Muutit Detroitiin 1970-luvulla. Hän vaipui koomaan pari kolme kuukautta tapahtuman jälkeen. Näin jonkun rojaltilaskelman, jossa singleä oli kolmessa kuukaudessa myyty 88 000 kappaletta. Jimmy oli sairastunut ja me satuimme juuri silloin olemaan Crowleyssä studiossa. Payola oli silloin maan tapa ja on edelleen tänä päivänäkin. Hän otti niistä vain kunnian J. Esitin sekä omia että Jimmy Reedin kappaleita. Tapasin Jimmy Reedin Chicagossa ja kerran paikkasimme häntä Katie Websterin kanssa Teksasissa. – Kyllä, mm. Ehkä saan palkkioni kun tapaan Jayn taivaassa... Ainakin he saivat jotain perintöä. Mitä mieltä olet Jay Milleristä. Jimmy sai yleisön hereille hiteillään. Olivatko hittikappaleet sinun tekemiäsi
Levytit myös Phoenixissa Arizonassa asuvan Walkin’ Cane Markin kanssa. Onko I’m A Lover Not A Fighterin takana jotain tarinaa. Ohjelmat olivat 30 minuutin pituisia, joten niissä soitettavat kappaleet eivät voineet olla pitkiä. Tunsin muut jo niiltä ajoilta kun asuin Chicagossa vuosina 1976–78 ja ajoittain 1960ja 70-lukujen vaihteessa. Olen tuntenut Buddy Guyn jo pitkään ja hänen veljensä Philin sekä toisen veljen, joka on kokkina Baton Rougessa. Haluaisin itsekin asua siellä, mutta se on verojen takia liian kallista. – Kyllä, mutta jäin ilman rahojani, koska levymerkki teki konkurssin. – Levy ”Harp & Soul ” oli alun perin tehty King Snake -merkille Floridassa Kenny Nealin ja Lucky Petersonin kanssa. Soitan kitaralla country & western -kappaleita. Olen aina sanonut, että pitää soittaa sitä, mitä yleisö haluaa kuulla. Bändi oli kotoisin Rhode Islandilta. Clifford Antone kuoli, kun olin menossa kiertueelle Norjaan. Aikoinaan eri musiikkityyleille – r’n’b:lle, gospelille, bluesille – oli omia radioasemia. Pidin urkusoundista ja tiesin, että se teki tuloaan. – Kuuntelin paljon radiosta country & westerniä, joka on suosikkimusiikkiani. Olen mukana muutamalla kappaleella hänen cd:llään. – Esiinnyin myös Kenny Nealin kanssa ennen kuin hän muutti takaisin Baton Rougeen. Palasin Louisianaan ja työskentelin Greyhoundin busseissa sekä muuttofirmassa jonkin aikaa. Kirjoitin ne eräänä lauantaiaamuna ja levytin ne iltapäivällä tai illalla. Täältä olen menossa Espanjaan ja sieltä takaisin Norjaan. Täytän 77 ensi kuussa. Jammailin bändien kanssa, mutta en esiintynyt säännöllisesti. Tapasin Wallace Colemanin Toledossa ja hän voi hyvin. Levytin sen ja yhden muun samana aamuna saamani kappaleen jo tuona iltapäivänä. Esiinnyin Antone’sklubilla monta kertaa. – Jo ennen huuliharppua. Olin mukana Mark Hummelin Harmonica Showdownissa pari kertaa. Olen tuntenut hänet jo pitkään. Jätin kitaransoiton kun aloin soittaa huuliharppua ja myöhemmin taas palasin siihen. – Sessiot äänitettiin Mainessa. Vuosi oli 1989, jolloin olin jo tehnyt ”Rides Again”ja ”Harp & Soul” -levyt. Esiinnyit Suomessa ensimmäisen kerran 80-luvun loppupuolella amerikkalaisen bändin kanssa. Pidän kalastamisesta ja musiikista. Aloitin veljeni kitaralla. Hän on hyvä huuliharpisti. – Kyllä, Jay antoi minulle sanat ja pyysi minua katsomaan, saisinko siihen sävelen. Johnny Winter sattui myös olemaan paikalla ja soitti kanssani muutaman kappaleen. Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on. Raful ei ollut paikan päällä, hän äänitti osuutensa Louisianassa. Kolmen minuutin pituinen levy oli jo liian pitkä radiosoittoon. Olit mukana myös Telarc Recordsin ”Superharps”-levyn sessioissa Carey Bellin, Snooky Pryorin ja Raful Nealin kanssa. Sama tahti oli kappaleiden Lonesome Highway Blues ja I Made Up My Mind kanssa. Entä Alligator-diili. Luulin saavani siitä 100 000 dollarin palkkion – sain puolet siitä, mutta silti se oli todella hyvä diili. Sylvester Buckley oli hieno huuliharpisti, ja niin hän kuin muutkin studiossa olleet muusikot olivat hyviä. – Olen menossa keikalle Lionel Hampton -klubille Pariisiin. Milloin aloit soittaa kitaraa. Siitä sessiosta on varmaan myös pari julkaisematonta kappaletta. Ne rentouttavat. – Kyllä, ja juuri pari päivää sitten vaihdoimme sähköpostiviestejä. Olen mielestäni kuitenkin pitänyt itsestäni parempaa huolta kuin moni muu artisti, joka on aikoinaan käyttänyt huumeita ja juopotellut.. Blues News 6/2018 7 Levytit myös Antone’s-merkille. – Alligatorin kautta sain kappaleeni I’m A Man Freddie-nimisen tv-sarjan avauskappaleeksi. – Kyllä, Loaded Dicen. Esiinnyin Chicago Blues -festivaalilla 80-luvun loppupuolella kahtena vuotena peräkkäin Larry McCrayn bändin kanssa. Teen töitä Ruotsissa Eastside Soul -nimisen bändin kanssa ja Espanjassa toisen ja Ranskassa Benoit Blue Boyn yhtyeen kanssa
Leyla pohtii levyllään, millaista on olla nyt amerikkalainen, ja musta nainen, kun presidenttinäkin on Donald Trump. Hänen polkuaan ovat muokanneet muun muassa kansalaisaktivisti ja runoilija Langston Hughesin runous, sellisti Rufus Cappadocian soittotyyli, Carolina Chocolate Drops -jäsenyys, haitilaiset juuret, New Jersey, New York, Ghana, New Orleans katusoittoineen ja kreoliperintöineen, ihmisoikeudet sekä loputon uteliaisuus. iso sello elämää nähneine suojakoteloineen, kasa muita soittimia, lastenvaunut, nukkuva lapsi ja itkevä lapsi. Aluksi sisään roudattiin sutjakkaasti mm. Yhtenä erona on myös se, että aiemmat levyt hän tuotti itse, mutta nyt hän työskenteli tuottajan kanssa, todeten sen olleen vallan hauskaa: – Se oli virkistävä kokemus, minun ei tarvinnutkaan kantaa yksinäni vastuuta aivan kaikesta. Genret ovat hänen mielestään olemassa ennemmin musiikkibisneksen luomuksina, kategorisoimassa asioita ja myymässä levyjä. Musiikkigenreistäkin puhuessamme Leyla kertoi olevansa niitä ihmisiä, joille genrekäsitteet tuntuvat vähäsen hankalilta, sillä musiikki kiehtoo häntä hyvin laajasti. – Lienee itsestäänselvää, etten ole mikään fani, mutta mielestäni on tärkeää huomioida, ettei Trump luonut tätä tilannetta, hän vain käytti hetkeä hyväkseen. Vuosien ja sukupolvien ajan. Tulevalla levyllä Leyla ei soita lainkaan selloa, vain kitaraa ja banjoa. Kaikki tuo hoitui solmuttomalla luontevuudella – tervehtimiset, roudaamiset, lapset ja muut – ja samalla rennon paneutuneella asenteella siirryttiin haastatteluun. Hän oli afroamerikkalainen antropologi, folkloristi ja kirjailija, joka teki uraauurtavaa työtä tutkiessaan ja dokumentoidessaan afroamerikkalaista kulttuuria sekä Yhdysvalloissa että Haitin ja Jamaikan suunnalla. Eiväthän ne maailman totuudet ole aina pelkkiä ruusuisia kuvia. Toki genremäärittelyjä tulee itsekin välillä käytettyä, lisää Leyla: – Jos minulta kysytään millaista musiikkia soitan, niin kerron soittavani folkmusiikkia, välillähän musiikkini on folkeinta folkkia, toisinaan sitten ihan jotain muuta. – Musiikkiani kuvaillaan usein melankoliseksi, ja ehkäpä yksi syy siihen on se että tuo kaikki vaatii paljon itsetutkiskelua sekä asioiden pähkäilyä. Nämä teemat ovat osa laajempaa rakennetta, ei vain jotain, joka ilmestyi kuin tyhjästä – vaikka moni tuntuu haluavan nyt ajatella niin. Kaikki tuo on vahvasti läsnä hänen musiikissaan. Se kaikki on ollut olemassa jo kauan ennen Trumpin valtaannousua. Perheen kolmas lapsi sekä aiemmin McCallan bändissä kitaristina toiminut aviomies, Daniel Tremblay, olivat jääneet nyt kotiin. Samalla siinä oli ihminen, joka usutti minut haastamaan itseni ja luomaan jotain aivan uutta. THE CAPITALIST BLUES Leyla McCalla kertoo ”The Capitalist Blues” -albuminsa eroavan kahdesta edeltävästä levystä (Langston Hughesin runoihin perustuva ”Vari-Colored Songs” sekä ”A Day For The Hunter, A Day For The Prey”) eniten äänimaailmaltaan. Leyla toteaa katsovansa tuota kaikkea ensimmäisen sukupolven amerikkalaisena, haitilaisten maahanmuuttajien jälkeläisenä, ja esimerkiksi Haitin historiaan tutustuminen on selkeyttänyt monia hänen pohdintojaan. McCallan tulevan levyn sanomana on millaista on olla ihminen isossa maailmassa, osana yhteiskunnan valtavia rakenteita, kuinka pysyä kuitenkin kosketuksissa omaan itseensä, yhteisöönsä ja koko maailmaan. Mainittakoon, että Langston Hughes, ensimmäisen sooloalbumini inspiroija, oli hänen ystävänsä. Yhdysvallat on maa, joka käyttää enemmän rahaa armeijaan kuin ihmisten hyvinvointiin. –Minulla on tekeillä myös yhdysvaltalaisen Duke University -yliopiston tilaama multimediaprojekti, jota voisi kuvailla liikkuvaa kuvaa, musiikkia ja kenties myös tanssia sisältäväksi teatteriteokseksi, joka pohjaa 1970-luvulta 2000-luvulle saakka toimineen haitilaisen radiokanavan arkistoihin. Jälkimmäinen, eli toinen Leyla McCallan kesällä syntyneistä kaksosista, pääsi heti äidin syliin saamaan hellää hoivaa ja väläyttikin pian kauniin hymyn. Miten nähdä selvästi. Pidän kovasti siitä, kun saan olla mukana projekteissa, joissa pääsen perusteellisesti uppoutumaan kyseessä olevaan aiheeseen ja sitten saan päästää luomisintoni vapaaksi. Myös oma ääni on tärkeä asia.. Tulipa ennen konserttia myös keskusteltua tovi hänen kanssaan. Vuoden 2018 Etnosoi!-festivaalin ohjelmiston Leyla McCalla -osuus alkoi konserttia edeltävällä viikolla Pasilan kirjastossa, jossa Esa Kuloniemi luennoi McCallasta, maalaten esiin kiehtovan kuvan lahjakkaasta ja monipuolisesta persoonasta sekä rönsyävästä musiikillisesta polusta, joka alkoi sellon varressa klassista musiikkia opiskellen ja ravistautui lopulta genrerajoitteista vapaaksi Leylan löytäessä uusia tapoja soittaa selloa ja musisoida. Minusta on tärkeää pysyä selvillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä menneisyydessä on tapahtunut. 10 Blues News 6/2018 SATU JÄSKE L eyla McCalla vieraili Suomessa viimeksi vuonna 2013 Carolina Chocolate Dropsin riveissä, nyt hän saapui sooloartistina herättelemään marraskuisessa hämäryydessä horrostavaa kansaa loihtimalla esiin taianomaisen sekoituksen kauneimpia unelmia sekä riipivää raadollisuutta ja aimo annoksen musiikillista aurinkoa. HAASTATTELUSSA LEYLA MCCALLA, VAI MITEN PÄIN SE MENIKÄÄN Istahdimme pöydän ääreen, eikä aikaakaan kun haastateltavan ja haastattelijan roolit heittivät kuperkeikkaa Leylan tentatessa nauraen edellisen viikon luennon sisällöstä. Tämä 33-vuotias, nykyään New Orleansin suunnalla asuva sellon, kitaran ja banjon hallitseva laulaja ja säveltäjä tuntuu ehtineen kokea paljon, joten seuraavana maanantaina olikin jännittävää suunnata Korjaamolle ennen illan keikkaa jutustelemaan hänen kanssaan. Tulikin heti osuttua yhteen selvään teemaan: ei turhan jäykkiä rooleja, vaan iloa ja vapautta olla juuri sellainen mitä on. Vuoden 2019 alussa ilmestyvä uusi levy, ”The Capitalist Blues”, äänitettiin vuonna 2017, joten Leyla on ehtinyt touhuta jo kaikkea muutakin, musiikillisista kuulumisista Leyla kertoo näin: – Nyt syksyllä sain säveltää musiikkia Zora Neale Hurston -lyhytfilmiin
Restless ja Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Blues News 6/2018 13 13 Blues News 6/2018 CLINT BRADLEY Soul of the West CD, LP, Digital myynnissä 25.1.2019 MILLION DOLLAR TONES That’s Right ! CD, Digital myynnissä 17.1.2019 GONA LEHTINEN Fly Now ! CD, Digital myynnissä nyt Keväämmällä tulossa mm. www.facebook.com/bluelightrecords jakelu: Playground Music
16 Blues News 6/2018 TIMO KAUPPINEN Z ydeco syntyi Etelä-Louisianassa kreoliranskaa puhuvien mustien keskuudessa. Tarina kertoo, että hän oli valkoihoisten kotitansseissa erehtynyt pyyhkimään hikeä talonomistajan tyttären ojentamaan nenäliinaan, mikä oli ollut liikaa joillekin paikalla olleille rasistisille. Ardoin levytti vuosina 1929–1934 yhteensä 34 kappaletta yksin tai McGeen kanssa. Kreoleiksi kutsutaan ranskankielisiä värillisiä. Amédé Ardoinin serkku Alphonse ”Bois Sec” Ardoin (1915–2007) oli myös suosittu kreoli-haitaristi, joka soitti la la -musiikkia usein yhdessä viulisti Canray Fontenotin (1922–1995) kanssa. Sähkökitara, sähköbasso ja rummut ovat nykyisin lähes aina mukana, mutta myös cajun-viuluja, kosketinsoittimia ja puhaltimia voi kuulua soitinvalikoimaan. Onkin makuasia, pitääkö zydeco-tyyliin soitettua bluesia zydecona vai bluesina. Tanssijat pysyvät latinalaistanssien tapaan lähes paikallaan ja rytmitys on ripeätempoinen ”hidas-nopeanopea”. Tärkein zydeco-soitin on pianotai nappulahaitari. Kreolien vanhassa ”la la” -tanssimusiikissa on cajunin lisäksi vaikutteita afrokaribialaisesta musiikista ja bluesin esimuodoista. Ardoinin elämä päättyi traagisesti jo 44 vuoden iässä. Tanssina zydeco on vauhdikasta ja muistuttaa lähinnä salsaa ja jivea. La la -musiikkia voidaankin pitää zydecon esimuotona. Tiettävästi ensimmäisen frottoirin suunnitteli ja teetti Clifton Chenier vuonna 1946. Clifton Chenier nosti zydecon laajempaan suosioon 60ja 70-luvuilla. Toinen tyypillinen soitin on kiiltävä metallinen ”pesulauta” (rubboard, frottoir), joka toimii rytmi-instrumenttina. Zydecon nopea ja tasainen perusrytmi muistuttaa jossain määrin ska’ta tai hyvin nopeaa foksia. Zydeco-muusikko Rockin’ Dopsien mukaan se on sekoitus jazzia, bluesia, ranskalaisperäistä cajunia ja R&B:tä. Sointuvaihdokset ovat yleensä vähäisiä ja voivat olla peräisin myös bluesista tai cajunista, sillä tanssiorkestereille tyypilliseen tapaan zydecoyhtyeet soittavat myös muuta kuin perus-zydecoa. Sillä viitataan koviin aikoihin, jolloin papupataan ei ollut varaa lisätä edes suolaista sianlihaa. Aimez-Moi Ce Soir, Crowley Blues ja useat muut kappaleet ennakoivat jo zydeco-musiikin syntyä. He voivat olla mustien orjien jälkeläisiä tai muita vapaita värillisiä (free people of color). Kreolien perinteinen la la -musiikki imi zydecoksi muuntautuessaan vaikutteita ennen kaikkea saman alueen valkoihoisten cajun-musiikista, mutta myös bluesista ja R&B:sta. Tunnetuin perinteinen kreolimuusikko oli musta haitaristi Amédé Ardoin (1898–1942), joka keikkaili usein cajun-viulisti Dennis McGeen (1893–1989) kanssa. Ardoin ei toipunut tästä tapahtumasta koskaan, vaan hänen mielenterveytensä alkoi horjua, ja hän kuoli myöhemmin mielisairaalassa Pinevillessa Louisianassa. Aikansa zydeco-kuninkaan tittelistä kiisteltyään Chenierin seuraajat ovat antaneet oman persoonallisen panoksensa zydecon kehittämiseen ja nuoremman polven zydeco-artistit jatkavat uusien musiikkityylien fuusioimista zydecoon, joka tunnetaan rytmimusiikin harrastajien keskuudessa jo ympäri maailmaa. Näytteitä zydeco-tanssista löytyy YouTubesta. Kerrotaan, että hänet olisi kotimatkalla pahoinpidelty, tai ajettu autolla kumoon ja jätetty ojaan makaamaan. ZYDECON VARHAISVUODET Zydecon juuret ovat kreolien vanhassa tanssimusiikissa. Muut zydecoyhtyeen soittimet vaihtelevat. Heidän uransa jatkuivat vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen.. HAITARILLA JA PESULAUDALLA TANSSIJALKAAN VIPINÄÄ Sanaa ”zydeco” ei löydy sanakirjoista. Täyttä selvyyttä sanan alkuperästä ei ole, mutta vallitsevan käsityksen mukaan se liittyy kreoliranskan sanontaan ”Les haricots ne sont pas salés” eli ”pavut eivät ole suolaisia”. Tähän määrittelyyn voisi lisätä vielä sähköiset soittimet ja tanssittavuuden. Zydeco vakiintui kuvaamaan tietynlaista musiikkityyliä, kun Clifton Chenierin levyttämästä perinnekappaleesta Zydeco Est Pas Sale (1965) tuli suosittu Louisianassa. Kreoleita asuu Louisianassa paljon samoilla alueilla kuin ranskalaisperäisiä cajuneita. Ardoinin ohjelmistoon kuului myös tyypillistä cajuntanssimusiikkia, kuten valsseja, one-steppejä ja two-steppejä. Sanojen ”les haricots” äänneasu (lezariko) on melko lähellä sanan zydeco englanninkielistä ääntämistä. Zydeco on ensisijaisesti tanssimusiikkia, jossa pääosassa ovat useimmiten haitari ja metallinen ”pesulauta”. Edistyneemmät tanssijat voivat soveltaa perusrytmiä hyvinkin luovasti ja monipuolisesti. Millaista musiikkia zydeco sitten on. Kreolien ja cajunien pitkä yhteiselo ja vuorovaikutus näkyvät myös musiikissa. Tapana oli, että valkoihoisten tansseissa soitettiin pääasiassa cajun-musiikkia ja mustien tansseissa puolestaan bluesia ja la la’ta
Sitten alkoivat työt öljyrekan kuljettajana Lake Charlesin ja Port Arthurin jalostamoilla. Tässä vielä poiminta Chenierin tunnetuimmista kappaleista. Hän itsekin omaksui tämän arvonimen ja markkinointikeinon 70-luvun lopulla ja alkoi esiintyessään käyttää kruunua ja viittaa. Buckwheat Zydecon viimeiseksi originaalialbumiksi jäi ”Lay Your Burden Down” (2009), jolla vierailivat kitaristeina Sonny Landreth ja Warren Haynes. Yhteistyötä on tehty mm. Tämä ja muutama myöhäisempikin albumi on ollut Grammy-ehdokkaana. Blues News 6/2018 17 La la -musiikki oli alueellisesti suosittua tanssimusiikkia, mutta lähes tuntematonta muualla Yhdysvalloissa ja maailmalla. Suhteet oppi-isä Chenieriin saivat melkoisen kolauksen, kun Buckwheat alkoi esiintyä kruunu päässä ja vihjailla vallanvaihdosta julkaisemalla albumin ”Turning Point” vuonna 1983. Alla esimerkkikappaleita hänen uransa varrelta. Esikoisalbumi ”One For The Road” julkaistiin vuonna 1979. Keikkailemassa käytiin tuolloin myös ulkomailla. Chenierin ura jatkui suotuisissa merkeissä ja 70-luvulla hän keikkaili ahkerasti Meksikon lahden rantaosavaltioissa ja levytti mm. Joe Texia ja Clarence ”Gatemouth” Brownia. Varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 1965, jolloin julkaistiin albumi ”Louisiana Blues And Zydeco”. Zydeco Et Pas Sale Ay, Tete Fee Black Gal Zydeco Cha Cha Allons A Grand Coteau Zodeco Stomp Je Me Reveiller Le Matin Bogaloosa Boogie Chenierin ansiot zydecon kehittäjänä liittyvät pianohaitarin mahdollisuuksien löytämiseen zydeco-soittimena ja helppokäyttöisen ”pesulaudan” keksimiseen. Hän perusti oman funk-bändin vuonna 1971, mutta siirtyi zydecomuusikoksi vuonna 1976 saatuaan kutsun Chenieriltä Red Hot Louisiana Bandin urkuriksi. ”Buckwheat” syntyi maanviljelijä-amatöörihaitaristin suurperheeseen Lafayettessa Etelä-Louisianassa. Chenierin ja hänen Zodico Ramblers -yhtyeensä suosio alkoi kasvaa ja kotipaikaksi vakiintui Houston. Mukana on myös cajunia, bluesia ja R&B:tä, joita hän levytti zydecon ohella. ”ZYDECON KUNINGAS” CLIFTON CHENIER Clifton Chenier (1925–1987) syntyi vuokraviljelijäperheeseen Opelousassa EteläLouisianassa. Asia muuttui vasta musiikillisen innovaattorin, kreolihaitaristi Clifton Chenierin astuessa näyttämölle. Hän myös sävelsi suuren joukon zydeco-kappaleita, innosti nuoria muusikoita tämän perinteisen musiikkityylin pariin ja teki sitä tunnetuksi ulkomaita myöten. Eric Claptonin, Keith Richardsin, Robert Plantin, Willie Nelsonin ja Ry Cooderin kanssa, ja bändi on esiintynyt monilla festivaaleilla niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Näillä meriiteillä Chenieriä voidaan perustellusti kyllä kutsua zydecon kuninkaaksi. Buck’s Nouvelle Jole Blon Zydeco La Louisianne Hot Tamale Baby Zydeco Boogaloo Take Me To The Mountain Top Don’t Leave Me Cryin’ In The Streets Amédé Ardoin & Dennis McGhee. Chenierin nuoruus kului sokeriruokopelloilla ja pianohaitarin saloja opetellessa. albumit ”Bayou Blues” (1971) ja ”Bogaloosa Boogie” (1976). Elämänsä viimeiset kymmenkunta vuotta Chenier sairasti diabetesta. Suurin menestys oli kuitenkin luvassa vasta 80-luvulla, jolloin Chenier sai Grammyn ”I’m Here” -albumista vuonna 1983. Tauti kehittyi niin pahaksi, että hänen toinen jalkansa piti amputoida ja hän joutui käymään munuaisongelmien takia dialyysihoidoissa. Levytysmahdollisuus ilmaantui vuonna 1954, jolloin ilmestyi single Louisiana Stomp, b-puolella Cliston Blues. Buckwheat kuoli 68-vuotiaana keuhkosyöpään kotikaupungissaan Lafayettessa vuonna 2016. Hän kuoli munuaissairauteen 62-vuotiaana vuonna 1987 Louisianan Lafayettessa. Levy sisälsi myös uuden musiikkigenren tunnuslauluksi muodostuneen kappaleen Zydeco Est Pas Sale. Sen kitaristeina ovat toimineet mm. Esikuvina olivat Amédé Ardoinin lisäksi myös Muddy Waters, Lightnin’ Hopkins ja Fats Domino. Myös hänen Red Hot Louisiana Bandinsä laajeni ja monipuolistui. Koko kuningastouhu muuttui vähitellen farssimaiseksi ja Chenier päätti itse lopettaa kuninkaana esiintymisen vuonna 1982. 1947–2016) oli yksi kruununtavoittelijoista ja on Chenierin ohella luultavasti kansainvälisesti tunnetuin zydeco-artisti. Lonnie Brooks ja Lonesome Sundown. Viikonvaihteissa Chenier hankki lisäansioita soittamalla veljiensä kanssa paikallisissa tansseissa. Parin vuoden oppiajan jälkeen pääsoittimeksi tuli haitari ja vuorossa oli jälleen oman bändin perustaminen nimellä Buckwheat Zydeco & Ils Sont Partis Band. Pian näyttämölle alkoi kuitenkin ilmaantua paikallisia zydeco-kuninkaita ja muita kruununtavoittelijoita. ”PERINTÖPRINSSI” BUCKWHEAT ZYDECO Buckwheat Zydeco (Stanley Joseph Dural, Jr. Hän innostui nuorena R&B:sta ja pianonsoitosta päätyen säestämään mm
Veljen lisäksi Queen Idan yhtyeessä ovat vuosien mittaan soittaneet myös hänen kaksi poikaansa ja tytär. Se esiintyi useilla suurilla festivaaleilla ja kiersi maailmaa aina Japania, Australiaa sekä Suomea myöten. Ida oppi haitarinsoiton veljeltään Al Lewisiltä (Al Rapone), mutta ei esiintynyt julkisesti vaan meni naimisiin, kasvatti lapsiaan ja ajoi työkseen bussia. Sen seurauksena hän olikin pitkään tunnetumpi Euroopassa kuin kotimaassaan. Zydecon suosion kasvu 70-luvun lopulla sai Sidneyn siirtymään zydecoon. Bändin ensialbumi ”Play The Zydeco” (1976) sisälsi texmex-vaikutteista zydecoa. Onnettomuudekseen hyvässä nosteessa ollut Rockin’ Sidney Simien sairastui kurkkusyöpään ja menehtyi 59-vuotiaana vuonna 1998. Esiintymisten aika tuli vasta yli 40-vuotiaana, jolloin hän perusti veljensä avustuksella yhtyeen Queen Ida & The Bon Temps Band. Hänen kappaleensa You Ain’t Nothing But Fine (1962) tunnetaan parhaiten The Fabulous Thunderbirds -yhtyeen versiona (1980). Ensimmäinen naispuolinen zydeco-tähti Queen Ida eläköityi soittopuuhista vasta 81-vuotiaana vuonna 2010.. 18 Blues News 6/2018 ROKKAAVAA HOVIVÄKEÄ Rockin’ Dopsie (Alton Jay Rubin, 1932–1993) ei rohjennut julistautua zydecon kuninkaaksi, mutta käytti kyllä titteliä zydecon prinssi. Rockin’ Sidney (Sidney Simien, 1938– 1998) oli multi-instrumentalisti ja soitti zydecon lisäksi R&B:a, soulia, bluesia ja lattareita. Hän syntyi louisianalaiseen riisinviljelijäperheeseen, joka kuitenkin muutti ensin Teksasiin ja sieltä San Fransiscoon Idan ollessa 18-vuotias. Rahoilla hän osti oman radioaseman, perusti levy-yhtiön ja julkaisi joukon vetäviä zydeco-kappaleita kuten If It’s Good For The Gander, My Zydeco Shoes ja Ann Cayenne. Suosio Yhdysvalloissa alkoi lisääntyä 80-luvun loppupuolella ja viimeisin albumi ”Louisiana Music” (1991) oli jo Grammy-ehdokkaana. Sidneyn ura alkoi perheyhtyeessä ja ensisingle ilmestyi vuonna 1957. Ja pian tiedettiin Euroopassakin, että “Don’t mess with my toot toot / You can have the other women / But don’t mess with my toot toot.” Äänite palkittiin Grammylla, siitä tehtiin monia cover-versioita ja Sidney sai reilut rojaltit. Albumeita julkaistiin kymmenkunta vuoteen 1999 saakka, jolloin ilmestyi ”Back On The Bayou” yhteistyössä Al-veljen kanssa. Sen kappale My Toot Toot julkaistiin singlenä ja siitä tuli kansallinen hitti. Vuonna 1984 hän äänitti kotistudiossaan albumin ”My Zydeco Shoes Got The Zydeco Blues” soittaen itse kaikki instrumentit. Idan taiteilijanimi juontuu siitä, että hänet oli valittu kerran New Orleansin Mardi Gras -karnevaalikuningattareksi ja lehdistö alkoi kutsua häntä Queen Idaksi. Rockin’ Dopsien ura päättyi kuitenkin äkisti sydänkohtaukseen 61-vuotiaana vuonna 1993. Showmiehenä hän otti ”kuninkuusasiat” huumorin kannalta ja tapasi huipentaa esityksensä parodioimalla kruunuun ja viittaan sonnustautuneena Clifton Chenieriä, tai imitoimalla vatsastapuhujanuken avulla Buckwheat Zydecoa. Bändista tuli suosittu. Queen Ida (Ida Lewis Guillory, 1929-) on osoittautunut miespuolisia kollegoitaan pitkäikäisemmäksi, sillä hän täyttää ensi tammikuussa 90 vuotta. Ida on myös taitava kokki. Myös hän oli syntyperäinen louisianalainen ja oppi soittamaan isänsä haitaria, jota tosin piteli vasenkätisenä ylösalaisin. Hän soitti töiden ohella veljensä kanssa paikallisissa klubeissa, kunnes onni potkaisi vuonna 1976 ruotsalaisen Sonet levy-yhtiön innostuessa julkaisemaan hänen Cajun Twisters -yhtyeensä debyyttialbumin ”Doin’ The Zydeco”. Hänen ”Cooking With Queen Ida” (1995) -albuminsa ohessa ilmestyi myös samanniminen kreoliruokaohjeita sisältävä keittokirja. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äitinsä värillinen (free woman of color). Vuonna 1965 hän siirtyi The Dukes (Herttuat) -yhtyeineen Eddie Shulerin Goldband-yhtiön huomaan, alkoi käyttää päähineenään turbaania ja nimeä Count (Kreivi) Rockin’ Sidney. Singlejä ilmestyi tämän jälkeen kymmenittäin, mutta suosio antoi odottaa itseään
ja kokoonpanosta tuli sen johdosta suosittu. Albumeita ilmestyi lisää ja 90-luvulla Boozoo alkoi lentopelkonsa voitettuaan esiintyä Magic Sounds -bändeineen myös Louisianan rajojen ulkopuolella. Siinä ohessa Boozoo toimi maanviljelijänä, jockeyna ja hevosvalmentajana. Haitarin soittotaitokin siirtyy sujuvasti sukupolvien välillä isältä pojalle. Hän on Mallet Playboysja Zydeco Experience -yhtyeidensä kanssa esiintynyt yli 40 maassa, tehnyt soundtrack-musiikkia useisiin elokuviin, organisoinut vaimonsa Cynthian kanssa lapsille ja opettajille suunnatun kreoliperinteitä esittelevän valistuskampanjan sekä tehnyt yhteistyötä mm. Tuolloin Grammy-palkituiksi tulivat Terrance Simien ja The Zydeco Experience (2008), Michel Doucet ja Beausoleil (2009), Buckwheat Zydeco (2010) sekä Chubby Carrier ja The Bayou Swamp Band (2011). Tässä joitakin maistiaisia edellä kuvattujen muusikoiden levytyksistä. Kappaleesta tuli historian ensimmäinen zydeco-hitti. Simienin Grammy-palkittu albumi oli nimeltään “Live! Worldwide“. Niukoista rojalteista sydämistyneenä Boozoo vetäytyi maanviljelyksen ja ravihevosten pariin lähes 30 vuodeksi julkaisten sinä aikana vain kolme singleä ja esiintyen hyvin harvoin. Suuresta koosta juontuu myös hänen taiteilijanimensä, sillä Beau Jocque on kreoliranskaa ja merkitsee komeaa isoa kaveria. Boozoo Chavis. Simien oli aktiivisesti perustamassa myös uutta Grammy-palkintokategoriaa (Best Zydeco or Cajun Music Album), joka olikin käytössä vuosina 2008–2011. Sydänkohtaus päätti tämän vasta 45-vuotiaan artistin hyvässä vauhdissa olleen uran. Jotkut halusivat kruunata Boozoon zydeco-kuninkaaksi Clifton Chenierin kuoleman jälkeen Lafayettessa vuonna 1994 Seremoniassa Boozoo laittoi kuitenkin kruunun syrjään ja piti päässään oman stetsoninsa. Vuonna 1995 hän sai Austinissa Teksasissa keikkaillessaan sydänkohtauksen ja eräs radioasema ehti julistaa hänet jo kuolleeksi. Hän oli nuoruudessaan Yhdysvaltojen ilmavoimien palveluksessa toimien sen jälkeen sähkömiehenä ja hitsarina. Se kertoo köyhästä kaverista, jolla ei ollut varaa uusiin kenkiin, vaan varpaat täytyi pitää lämpimänä tunkemalla paperia risaisiin kenkiin. Jocquella oli kuitenkin vakavia sydänongelmia. Sen myynti oli yli 150 000 savikiekkoa, mutta Boozoon tekemien selvitysten mukaan yli miljoona. Siksi ei ole ihme, että monet artistit ovat sukua keskenään ja että yhtyeissä saattaa soittaa saman perheen jäseniä. Beau Jocque (Andrus Espré, 1953–1999) oli raamikas mies, pituutta 198 cm ja painoa noin 120 kiloa. Työtapaturman jälkeen 80-luvun lopulla hän aloitti muusikon uran haitaristina ja perusti Hi-Rollers -yhtyeen. Terrance Simien (1965–) on Malletissa Louisianassa syntynyt nuoremman polven haitaristi, joka on zydecon soihdunkantajana ehtinyt tehdä jo merkittävän uran. Geno, joka siirtyi bändin johtajaksi, kun isän terveys alkoi rakoilla 90-luvulla. Virikkeenä paluuseen oli myös tuntematon muusikko, joka alkoi esiintyä nimellä Boozoo Chavis. Tarinan mukaan kappaleen purkitus ei tahtonut onnistua, joten äänittäjä Eddie Shuler toi sessioon pullon viskiä, jolloin Boozoon ja hänen bändinsä soitto alkoi sujua. Simien ja Zydeco Experience -yhtye on voittanut kertaalleen myös tämän Grammyn levyllään ”Dockside Sessions” (2014). Boozoon ensilevytys oli hänen oma kappaleensa Paper In My Shoe (1954). Rouheaääninen Boozoo soitti nappulahaitaria ja edusti tyylillisesti perinteistä zydecoa. Zydecon suosion nousu Yhdysvalloissa ja Euroopassa sai Boozoon palaamaan soittopuuhiin vuonna 1984. Jopa niin hyvin, että julkaistun version loppu piti feidata, koska Boozoo ei enää pysynyt tuolillaan vaan putoili lattialle. Ensialbumi ”Beau Jocque Boogie” ilmestyi vuonna 1993 ja sitä seurasi 90-luvulla kymmenkunta muuta pitkäsoittoa. Rockin’ Dopsie: Old Time Zydeco Rockin’ Dopsie ja Paul Simon: That Was Your Mother Rockin’ Sidney: My Toot Toot Rockin’ Sidney: Jalapeno Lena Queen Ida: Zydeco Queen Ida: Hey Negresse Boozoo Chavis: Paper In My Shoe Boozoo Chavis: Zydeco Hee Haw SOIHDUNKANTAJIA John Delafose (1939–1994) soitteli maataloustöiden ohessa nappulahaitaria, mutta perusti oman Eunice Playboys -yhtyeensä vasta 70-luvun puolivälissä. Mies kuitenkin ”nousi kuolleista” vähän myöhemmin hämmästyttäen väkeä ilmestyessään ostoksille erääseen kotipaikkakuntansa supermarkettiin. Johnin, Stevie Wonderin ja Los Lobosin kanssa. Vuonna 1992 he tekivät yhdessä vielä albumin ”Pere Et Garcon Zydeco”, mutta vuoden 1993 ”Blues Stay Away From Me” jäi John Delafosen viimeiseksi. Vuonna 2012 tämä Grammy-kategoria laajennettiin koskemaan muitakin alueellisia juurimusiikkityylejä (Best Regional Roots Music Album). Aidon Boozoon debyyttialbumi ”Louisiana Zydeco Music” (1986) sisälsi uuden version Paper In My Shoe’sta, josta tuli jälleen hitti. Vuonna 1999 oli sitten tosi kyseessä, kun hänet löydettiin kuolleena omasta kylpyhuoneestaan. Ryhmässä soitti useita John Delafosen poikia, mm. Kollegat kunnioittivat vanhan liiton zydecomiestä julkaisemalla tribuuttialbumin ”Boozoo Hoodoo! The Songs of Boozoo Chavis” (2003). Blues News 6/2018 19 Boozoo Chavis (Wilson Anthony Chavis, 1930–2001) syntyi Dog Hill -nimisessä kreolikylässä Louisianassa. Zydecon vanhan kaartin artistit alkavat olla jo edesmenneitä ja tilalle ovat astuneet uudet kyvyt. Heidän joukossaan on myös kuuluisien zydeco-muusikoiden poikia. Vuoden 1981 debyyttialbumi ”Zydeco Man” sisälsi alueellisen hittikappaleen Joe Pitre A Deux Femmes John Delafose: Joe Pitre A Deux Femmes John Delafose: Ka-Wann Beau Jocque: Make It Stank Beau Jocque: Ma Brunette Terrance Simien: C’est Mon Temps Pour Danse ZYDECO-JUNIOREITA JA UUSIA TUULIA Zydeco syntyi ja kehittyi melko suppealla alueella Etelä-Louisianan maaseudulla pääasiassa mustan väestön keskuudessa. Paul Simonin, Dr. Tässä pieni valikoima kappaleita näiden artistien tuotannosta. Isä ja useat sukulaiset soittivat haitaria, ja äidillä oli tanssipaikka, jossa nuorella Boozoolla oli mahdollisuus jammailla vierailevien artistien, kuten Clifton Chenierin kanssa. Beau Jocque oli luoteeltaan kokeilija, joka yhdisti zydecoon rohkeasti rockia, funkkia ja reggaeta. Hän kuoli sydänkohtauksen aiheuttamiin komplikaatiohin vuonna 2001. Kuuluisin näistä zydeco-junioreista on varmaankin Clifton Chenierin poika C.J
Geno Delafose (1972–) on haitaristi John Delafosen poika, joka soitti isänsä yhtyeessä aina tämän kuolemaan saakka vuonna 1994. Ensialbumin ”That’s Da Lick” (1994) markkinoinnissa vetonaulaksi nostettiin tuolloin 13-vuotias Chris. Chubby Carrierin ura alkoi isän yhtyeessä, jatkui Terrance Simienin yhtyeen rumpalina ja johti oman Bayou Swamp Bandin perustamiseen vuonna 1989. Alton Rubin, Jr ja Anthony Rubin. Isänsä kanssa hän esiintyi jo nuorena Mardi Gras -festivaalilla ja jopa Super Bowl -ottelun puoliajalla. Chenier on opiskellut musiikkia Etelä-Teksasin Yliopistossa ja soittaa useita instrumentteja. JP Bergin matkaraportin mukaan (ks. Tämä kahdeksan albumia julkaissut orkesteri kuului Buckwheat Zydecon suosikkeihin. Seuraavassa siksi vain poimintoja artisteista, joiden musiikki voi olla tutustumisen arvoista mikäli uusi zydeco kiinnostaa. Chris Ardoinin (1981–) sukutausta on vaikuttava ja se ulottuu aina Amédé Ardoiniin saakka, joka oli Chrisin isoisän, haitaristi ”Bois Sec” Ardoinin serkku. suosittu ”Dance All Night” (1993) ja Grammy-voittaja ”Zydeco Junkie” (2010). Vuonna 1993 perustettu kokoonpano on levyttänyt viisi albumia. BN 4/2018) Chenierin yhtye edusti zydecon osalta vuoden 2018 festivaalin terävintä kärkeä. Double Clutchin’ ehti julkaista seitsemän albumia, minkä jälkeen Chris Ardoin muutti yhtyeensä nimeksi NuStep. Albumeita on syntynyt toistakymmentä, mm. Rosie Ledet (Mary Roszela Bellard, 1971–) on Queen Idan ohella yksi harvoista naispuolisista zydeco-haitaristeista. Tässä jälleen esimerkkikappaleita edellä mainituita artisteilta.. Bruce ”Sunpie” Barnes on mielenkiintoinen zydeco-fuusioija, jonka tie on johtanut värikkäiden vaiheiden kautta Arkansasista New Orleansiin. Cajunien ja kreolien pitkä yhteiselo näkyy myös cajun-artistien tuotannossa. Zydeco Force on vuonna 1988 perustettu yhtye, joka levyttää ja esiintyy ahkerasti eri festivaaleilla. Louisianan zydeco-skene on sen verran laaja ja monipuolinen, että sitä on mahdotonta esitellä kattavasti. Sen jälkeen studioalbumeita on kertynyt seitsemän, ja niistä ”Top Of The Mountain” (2017) on ollut Grammy-ehdokkaana kategoriassa Best Regional Roots Music Album. Vuonna 1991 perustamansa Louisiana Sunspots -yhtyeen kanssa hän yhdistelee zydecoon delta bluesia, gospelia, boogie woogieta, R&B:a ja karibialaisaineksia. Chubby Carrier (Roy Carrier, 1967–) tulee varsinaisesta zydeco-suvusta, sillä hänen isänsä sekä isoisänsä olivat zydeco-muusikoita, ja hänen serkkunsa levyttivät nimellä The Carrier Brothers. Originaalialbumeita hän on vuosina 1990–2011 levyttänyt kymmenkunta ja sen lisäksi useita live-albumeita New Orleans Jazz & Heritage Festivaalilta, jossa hän soittaa vuosittain. Tämän jälkeen hän on johtanut omaa French Rockin’ Boogie -yhtyettä, joka on julkaissut viisi albumia. Double clutchin’ viittaa voimakkaaseen synkopoituun bassorumpurytmiin, joka on yksi uuden zydecon (nouveau zydeco) piirteistä. Siksi ei sovi unohtaa sellaisia zydeco-kappaleita levyttäneitä cajun/New Orleans -artisteja kuin Steve Riley & Mamou Playboys, Beausoleil, Tab Benoit ja Sonny Landreth. Niistä viimeisin ”Le Cowboy Creole” (2007) oli Grammy-ehdokkaana. Isänsä kuoleman aikoihin vuonna 1993 hän päätti omistautua musiikille ja ensimmäinen oma Zydeco Hellraisers -yhtye näki päivänvalon vuonna 1999. Nathan & The Zydeco Cha Chas on Nathan Williamsin (1963–) yhtye, joka otti nimensä suoraan idolinsa Clifton Chenierin eräästä hitistä. Kenne’ Wayne puolestaan fuusioi zydecoa ja etelän soulia kutsuen musiikkiaan zydesouliksi. J Paul Jr & the Zydeco Nubreeds lisäilee keitokseen mukaan myös hiphoppia. Dwayne Dopsie (Dwayne Rubin, 1979–) on Rockin’ Dopsien kahdeksasta lapsesta nuorin. Zydecoa fuusioidaan nykyisin ennakkoluulottomasti muihin musiikkityyleihin. Hän aloitti isänsä yhtyeessä saksofonistina vuonna 1978 ja siirtyi haitaristiksi ja bändin nokkamieheksi Cliftonin kuoltua vuonna 1987. C.J. Soulia/R&B:a zydecoon yhdistelee myös Boozoo Chavisin serkku Leon Chavis. Hän aloitti yhtyeineen vuonna 1994 ja on kiertänyt esiintymässä myös Euroopassa. Muusikkoisän avustuksella Chris ja tämän isoveli Sean perustivat zydeco-yhtyeen Double Clutchin’ Chrisin ollessa vasta 10-vuotias. Keith Frank (1972–) perusti Soileau Zydeco Bandin vuonna 1990 ja on levyttänyt toistakymmentä albumia. Geno Delafosen tyyli perustuu traditionaaliseen kreolimusiikkiin ja siinä on vaikutteita myös cajun-musiikista ja kantrista. Rubinin perheen zydeco-perinteitä jatkaa menestyksekkäästi myös ”pesulautavirtuoosi” Rockin’ Dopsie Jr (David Rubin) ja hänen Zydeco Twisters -yhtyeensä, jossa soittavat mm. Hän aloitti pesulaudan ja haitarin soiton alle 10-vuotiaana. Hän hoitelee ranchillaan Eunicen lähistöllä karjaa ja hevosia keikkaillen yhtyeineen pääasiassa Louisianassa. 20 Blues News 6/2018 Chenier (Clayton Joseph Chenier, 1957–), joka on ehtinyt jo yli 60 vuoden ikään, mutta johtaa edelleen isänsä Red Hot Louisiana Bandia
Filmit olivat ”Illasta aamuun” (”Twist Around The Clock”), pääosassa Chubby Checker ja ”Twistin hurmaa” (”Hey, Let’s Twist Again”), pääosassa Joey Dee. Ei me Ylä-Savon raukoilla rajoilla näistä mitään tiedetty – saattoi kulua jokunen aika, mutta kyllä twist-tanssi saapui Pässikoskellekin. Usein väitetään, että koska Liverpool oli satamakaupunki, matkustajat ja merimiehet toivat levyjä Yhdysvalloista ja ne kulkeutuivat laajan soittajakunnan käyttöön. Kun NEMS:iin mentiin kuuntelemaan levyjä, avuliaat kauppa-apulaiset mielellään antoivat idoliensa kuunnella uudelleen ja uudelleen. Tarkkaa ajankohtaa en oikein muista. Paikallisen maamiesseuran tupaillassa (Jukolan tuvassa) opetin läsnäolijoille twist-tanssin perusteita. THE BEATLES Minun ja kenties monen muunkin ”musiikillisessa suuntauksessa” tapahtui käänne vuoden 1963 syksyllä, keskiviikkoiltana, ohjelmasta kaleidoskooppi, sen listaohjelmasta ”Kahdeksan kärjessä”. Kansantaiteilija Mikko Alatalon myöhempien aikojen toteamus ”kyllä trikoo on riskillä ruma” kenties kuvasi pirtissä vallinnutta näkyä. Aika monet noista ovat vielä yli 50 vuotta myöhemmin aivan kuuntelukelpoisia. Amerikkalaisia levytyksiä oli enenemässä määrin alettu julkaista Britanniassa, kuten Vee Jay -levytyksiä EMI:n Stateside-merkillä ja Chess-levyjä Pye Internationalin R&B-sarjassa. Niinpä sen tuottaja palkkasi samanäänisen Chubby Checkerin levyttämään ja esiintymään lähetykseen sekä tulemaan maailmantähdeksi. Vaikka äänilevyt olivat kalliita, saatiin meillekin niitä hankittua – varsinkin kesätyöhankkeilla. Huonosti kuuluvan radion (ja myöhemmin TV:n) lisäksi henkeämme ravitsi pyhäkoulu, Mullikka (Iisalmen Sanomat) ja Maaseudun Tulevaisuus. läsnäolijoita hiukan huvitti tuo vetkuttelu, mutta lopulta lattialla oli useita vääntäjiä. 28 Blues News 6/2018 Monella kuuntelemallani levyllä on Amerikan mustan musiikin, blues/R&B-musiikin versioita, vaikka ei 60-luvun puolenvälin tienoilla ollut Ylä-Savossa paljoa tietoa alkuperästä – olivat mukavia ralleja ja vauhdikkaasti esitettyjä. Tuo Checker olikin varsinainen sattumakorpraali; The Twist -levyn alkuperäinen esittäjä Hank Ballard (& The Midnighters) oli ”hörhöilijä” eikä ”ehtinyt” esiintymään Dick Clarkin TV-ohjelmaan American Bandstand. Tuo letkajenkka on ”Juntti-Suomen” kansainvälinen kummajainen. Nykyajan nuoriin verrattuna me emme tienneet mitään kierrätyksestä, luonnonsuojelusta tai maailman pelastamisesta – ei meillä ollut mitään; sähköttömässä kylässä pärjäilimme kaasuvaloilla, nyky-hipsterien mukaan söimme luomuruokaa – saunapalvattua kinkkua, tönkkösuolattuja silakoita, riihitettyä leipää ja kirnupiimää, pinnasimme koulusta puintija siantappopäivinä, nautimme maalaiselämän pienistä iloista, kuten kitkemisestä ja muista tylsistä töistä. The Beatles -yhtyeen esittämä Twist And Shout voitti kisan – useamminkin. supistettuna: kävimme vain lauantaisin koulussa. Niin ne olivat The Beatles -yhtyeenkin, suurin osa heidän alkuaikojen ohjelmistostaan oli amerikkalaista alkuperää. Tuo anglo-amerikkalainen musiikkikulttuuri valui meillekin, tietysti pääosin radion ja nuoriso/musiikki-lehdistön kautta. Musiikki, minkä tahtiin viännettiin saattoi olla Chubby Checkerin The Twist. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että myös meille ilmestyi heidän ensimmäinen LP-levynsä ”Please Please Me” – ajan mittaan ne kaikki. Varsinaisilla julkaistulla studioalbumeilla on versioituina 19 lainakappaletta, levyjen ”Anthology (1–3)” ja ”Live At The BBC” lainat mukaan lukien ainakin 67 kappaletta. Toistettakoon taas kertaalleen, että veljeni Juhani ja minä luulimme, että R&Bmusiikissa se R tarkoittaa Rolling Stonesia ja B Beatlesiä, siis Rollari ja Beatles -musiikkia! Ensimmäinen R&B-musiikin valloitus tosin tapahtui Suomessa aikaisemmin aivan meidän tietämättä – kun twist valloitti Suomen maan! Uusi villitys, twist, saapui Suomeen tarkalleen 29.12.1961, jolloin Helsingissä oli peräti kahden eri amerikkalaisen twistelokuvan ensi-illat. Onneksi alakouluni suoritin ns. Seuraava muotitanssi oli letkajenkka – ja silloin tanssipaikan rakenteetkin olivat koetuksella. Näin kertoo Hannu Nyberg kirjassaan Rockista rautalankaan. On kai niinkin käynyt, mutta todennäköisin sylttytehdas oli Brian Epsteinin omistama NEMS-musiikkiliike. Tämä saattoi olla ainoa kerta, kun niissä kinkereissä twistattiin, vaikka muuta vääntöä olikin. Muut ajat kalastelimme, hiihtelimme talvella, leikimme kylän tyttöjen kanssa kotia ja navettaa; jouduin usein lehmäksi, jota tytöt innokkaasti lypsivät. Tämä uusin amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin tuote lopulta hävisi aikaisemmille tuontituotteille; loppuaika mentiin perinteisesti tangon ja valssin tahdissa kretonkia hangaten. Tupaillat päättyivät yleensä tansseihin ja aluksi oli vuorossa twistin tanssimista. Kyllä AIMO OLLIKAINEN O liko se uuden sivistyksen hiipiminen Ylä-Savon peräkylälle vai anglo-amerikkalaisen kulttuurin tunkeutuminen pilaamaan nuorison musiikkimakua ja ikiaikaista kulttuuriperintöämme. No, neljännen luokan jälkeen pääsin Iisalmen Lyseoon ja turmion tielle. Sieltä alkoi kai hiipiä kaikenlaisia terveeseen maalaismaiseen elämään kuulumattomia vouhotuksia – sivistyksen nimissä. Minulle kerrottiin, että tämä oli Merseybeattia, Liverpoolin poikien keksintöä – tulihan sieltä myös monia muita yhtyeitä. Merseybeatin juuret olivat amerikkalaisessa rock and rollissa, rhythm and bluesissa ja kotikutoisessa skiffle-musiikissa
Siltä yhtye adoptoi omiin sanoituksiinsa Arthurin tavan käyttää Girl-sanaa. Vain yksi, Tell Me (You’re Coming Back) on merkitty Jagger – Richards -tuotannoksi. The Beatles -yhtyeessä oli kolme tuottoisaa säveltäjää, kolme loistavaa laulajaa ja kitaristia – Paul McCartney, John Lennon ja George Harrison. Neljännellä LP:llä ”Beatles For Sale” (1964) oli vielä viisi lainakappaletta, edellisen levyn ja elokuvan ”A Hard Day’s Night” kiireiden vuoksi sävelnikkarit eivät ehtineet tehdä omia sävellyksiä, joten he turvautuivat aikaisemmin koeteltuihin covereihin. Ja yksi innovatiivinen rumpali, Ringo Starr. Aluksi Bobby Womack vastusti levytystä, mutta muutti mielensä saatuaan tekijänoikeustilityksen.. Mukana on nytkin kaksi näille pojille sopivaa tyttöyhtyelevytystä; Please Mr Postman (The Marvelettes) ja Devil In Her Heart (The Donnays). Beatles-yhtyeen studioalbumeilla julkaistut cover-versiot ovat kaikki sellaisia, joiden alkuperäiset olivat Britannian virallisia julkaisuja. Toisella LP:llä ”With The Beatles” (1963) on seitsemän melodista Lennon–McCartney -laulua, George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys (Don’t Bother Me) ja kuusi lainaa. Muusikot itse keskittyivät monomiksauksiin, eivätkä välittäneet stereosta – ne vain hutaistiin. Sen muodostivat Brian Jones (kitara, huuliharppu), Mick Jagger (laulu), Keith Richards (kitara, taustalaulu), Bill Wyman (basso), Charlie Watts (rummut) sekä perustajajäsen Ian Stewart (piano), jonka manageri Andrew Loog Oldham poisti esiintyvästä kokoonpanosta, koska ikä (kaksi vuotta nuorempi kuin Charlie) ja naama eivät sopineet yhtyeen imagoon. 1963). Minua on miellyttänyt Arthur Alexanderin Anna (Go To Him) originaalina ja myös Beatles-versiona. Menopuolta edustavat Roll Over Beethoven (Chuck Berry) ja albumin päättävä revitys Money (Barret Strong, The Isley Brothers). Hän soitti kyllä levyillä. Heidän ensimmäinen LP:nsä nimeltä ”The Rolling Stones” (1964) sisältää useita näytteitä amerikkalaisesta R&B-kirjastosta, jotkut hellyttävästi esitettyinä. Nyt jo kuluneet kappaleet olivat silloin uusia ja mielenkiintoisia: Route 66 (Chuck Berry kenties mallina), Honest I Do (Jimmy Reed), I Just Want To Make Love To You (Muddy Waters), Mona (Bo Diddley), Carol (Chuck Berry), I’m A King Bee (Slim Harpo), Can I Get A Witness (Marvin Gaye) ja Walking The Dog (Rufus Thomas). Yksi niistä oli vielä nykyäänkin tituleerattu ”Maailman paras rock and roll -yhtye” The Rolling Stones, vaikka he itse tahtoivat olla blues tai rhythm and blues -orkesteri. Tämän kappaleen The Valentinos (Womack Brothers) oli levyttänyt tammikuussa ja The Rolling Stones heinäkuussa (1964). Ei pidä luulla, etten pitäisi yhtyeen omista tekeleistä – päinvastoin. Ainakin näitä kahta levyä vaivaa stereomiksauksen surkeus: soitto saattaa tulla toisesta kanavasta ja laulu toisesta, ja nykyajan vempaimissa ei ole kaikissa monokytkintä. Levyllä on myös yksi Paulin suosima musikaalisävelmä, Til’ There Was You musikaalista ”Music Man” (1958), ja siinä on ollut innoittajana Peggy Leen versio. Basisti Paul oli aluksi kitaristi ja soittaa joillakin levytyksillä soolokitaraa. Aika laajalla skoopilla tässä tutkailtiin rytmisen bluesin olemusta ja kirjoa. Yhtyeen ensimmäinen Top10-hitti UK:ssa oli Buddy Hollyn Not Fade Away (1964), mutta aiemmat listakappaleet olivat Come On (Chuck Berry) ja I Wanna Be Your Man (The Beatles). Musikaalisävelmä A Taste Of Honey mukailee amerikkalaisen mustan laulajan Kenny Welchin versiota. Vaikka heidän tuottajallaan George Martinilla on oma lehmänsä ojassa, hän on summannut The Beatlesin merkityksen ja aseman (vapaasti suomennettuna ja muistettuna): ”Pitkän urani aikana olen tavannut ja työskennellyt monien musiikkialan huippujen kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse lähellekään sitä mitä nuo neljä katupoikaa Liverpoolista tekivät ja saavuttivat urallaan.” THE ROLLING STONES The Beatlesin vanassa monien muiden bändien levyjä ilmaantui meille ja levylautaselle. Kaksi esitystä on toki julkaistu Nanker Phelge -nimellä, joka on koko yhtyeen nimimerkki. Näitä ovat Chuck Berryn Rock And Roll Music, Buddy Hollyn Words Of Love, ja kaksi Carl Perkinsin kappaletta: Everybody’s Trying To Be My Baby (Harrison) ja Honey Don’t (Ringo Starr), sekä Mr. Blues News 6/2018 29 Ameriikan ihmelevytyksiä – taitavimmat kopsasivat sanat ja soinnut – ja illalla keikalle. Feelgood & The Interns. Moonlight, jonka oli alkujaan levyttänyt Dr. Levyn lopettaa raivoisa Twist And Shout. Niistä viisi oli taas Amerikan R&B-arkistosta; oma suosikkini on Miracles-yhtyeen alkujaan levyttämä You Really Got A Hold On Me, joka mukailee alkuperäistä sovitusta. Ensimmäisellä vuonna 1962 julkaistulla ”Please Please Me” -levyllä on kahdeksan tasokasta Lennon–McCartney -sävellystä ja kuusi lainaa, joista kolme on mustien tyttöyhtyeiden ohjelmistosta (Chains – The Cookies; Boys ja Baby, It’s You – The Shirelles). Hänellä oli iso hittikin, Since If I Fell For You (USA Hot100 #4 v. Ensimmäinen ykkönen oli It’s All Over Now (1964)
Joulukuussa 1964 The Rolling Stonesin versio Willie Dixonin Little Red Roosterista nousi UK:n listaykköseksi. 30 Blues News 6/2018 Myös toisella LP:llä ”The Rolling Stones No. Levyllä on 12 kappaletta ja niistä kolme on Jagger – Richards -sävellyksiä ja muut amerikkalaisia R&Blainoja. Kuoro (Cissy Houston, Dionne Warwick ja Dee Dee Warwick) lauleskeli tuota kappaleen nimeä. Hän soittaa myös yhtyeissä The Blues Band ja The Manfreds. The Spencer Davis Group julkaisi saman kappaleen ensisinglenään ja The Animals levytti sen myös. 1966). 2” (1965) oli useita covereita. Howlin’ Wolfin Smokestack Lightning (Pye International) nousi singlelistalle sijalle 42 ja sen levytti monta yhtyettä, kuten The Yardbirds, Manfred Mann, The Animals ja The Who. On arvioitu, että vuoden lopussa maassa oli noin 2000 R&B-yhtyettä. The Sparks Brothersien vuoden 1932 levytys I Believe I’ll Make A Change ja Jack Kellyn Believe I’ll Go Back Home vuodelta 1933 sisältävät samanlaista melodiaa ja lyriikkaa, tosin nämä olivat palaamassa kotiin ja pölyttäjät karkaamassa. Irmalle lisättiin muitakin sanoja laulettavaksi. Vielä kolmannella LP:llä ”Out Of Our Heads” (1965) oli kappaleiden enemmistö hyviä lainoja, kuten Mercy, Mercy (Don Covay), Talkin’ ’Bout You (Chuck Berry), Cry To Me (Salomon Burke). Siihen kuuluivat Spencer Davis (kitara ja laulu), Steve Winwood (kitara, urut ja laulu), Muff Winwood (bassokitara) ja Pete York (rummut). Kesäkuussa 1964 John Lee Hookerin Dimples (1956) ylsi sijalle 23 UK:n listalla. 1964 oli brittiläisen rhythm and bluesin huippuvuosi. Mukana on muutama yhtyeen oma sävellys menevällä jatsi-otteella esitettynä. Sieltä löytyy yhtyeen ensimmäinen Top10-hitti USAn Billboardin listoilla: Time Is On My Side (1964), jolla mukaillaan Irma Thomasin levytyksen sovitusta – ottihan Irma tästä nokkiinsa kovastikin. Laulun sanoissa on paljonkin eroja, mutta ydin on, että kun heräsin aamulla, päätin lähteä tämän naisen luota ja häipyä – karistaa tämän kylän pölyt. Vuonna 1967 Winwoodit jättivät ryhmän, minkä jälkeen Steve vaikutti vielä kokoonpanoissa Traffic ja Blind Faith. Tuon Dust My Blues -riffi on aikamoinen klassikko ja kappaleen levytti monikin brittiläinen yhtye (John Mayall, Fleetwood Mac jne.). Pitkän uransa aikana The Rolling Stones on julkaissut ”noin” 95 cover-versiota, enimmäkseen R&Bja blues-kappaleita. THE YARDBIRDS – ROGER THE ENGINEER Englannissa vuonna 1963 perustetun The Yardbirdsin riveissä ovat soittaneet Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Levyllä ei ole enää juurikaan kytköksiä yhtyeen aikaisempaan blues-rockiin, vaan on enemmänkin heräävää psykedeliaa ja muuta hörhöilyä. THE SPENCER DAVIS GROUP The Spencer Davis Group oli englantilainen yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1963. Mukana oli versioita klassikoista, kuten Take This Hurt Off Me (Don Covay), When A Man Loves A Woman (Percy Sledge), Midnight Special ja Dust My Blues. Viimeisin studioalbumi ”Blue And Lonesome” (2016) koostuu pelkästään bluesklassikoiden versioista. Myös muuta taitavaa menoa oli tarjolla, kuten Watch Your Step (Bobby Parker) ja You Must Believe Me (The Impressions). The Manfreds esittää Manfred Mannin musiikkia eri nimellä, koska itse Manfred Mann ei ole mukana. Sillä yhtyeen kokoonpano on Keith Relf (laulu, huuliharppu), Chris Dreja (rytmikitara), Jim McCarty (rummut) ja Paul Samwell-Smith (basso) sekä tietenkin kitaristi Jeff Beck. 1966). Seuraava LP ”Aftermath” (1966) sisälsi ainoastaan Jagger–Richards -sävellyksiä ja se äänitettiin kokonaan RCA:n studioilla Kaliforniassa. Nykyään kuluneita renkutuksia, mutta silloin uusia ja mielenkiintoisia. ”The Second Album” sisälsi enimmäkseen lainalauluja ja version jamaikalaisen Jackie Edwardsin alkujaan levyttämästä kappaleesta Keep On Running, josta tuli yhtyeen ykköshitti (UK #1 v. Levyllä oli monia maukkaita hidasteluita kuten I Washed My Hands in Muddy Water (Stonewall Jackson), Georgia On My Mind (Ray Charles) ja Let Me Down Easy (Betty Lavette). Mukana on muutama bluesstandardi; Howlin’ Wolfin Smokestack Lightning, Muddy Watersin Got My Mojo Working ja Bo Diddleyn Bring It To Jerome. Levy sisältää myös Cannonball Adderley -instrumentaalin Sack O’ Woe hänen 1960-luvun alun R&B-vaikutteiselta kaudeltaan. The Spencer Davis Group kävi Suomessa helmikuussa 1967. Yhtye esiintyi Rauma Bluesissa ja Paul Jones hurmasi kuulijat jo lehdistötilaisuudessa, ollen yhtä charmantti esiintyjäkin. Meillä oli kaksikin Spencer Davis Groupin albumia: ”The Second Album” (1966) ja ”Autumn ’66” (1966). Tämä levy julkaistiin nimellä ”The Yardbirds” vuonna 1966. Heille kaikille se oli kansainvälisen uran lähtökohta. Robert Johnson teki sen nimellä I Believe I'll Dust My Broom (1936), Elmore James myös samalla nimellä sekä Dust My Bluesina. Bluesrockin parissa aloittanut yhtye tunnetaan nykyisin parhaiten hiteistään For Your Love ja Heart Full Of Soul. Tämä taitava yhtye pystyi loihtimaan korvaa miellyttävää äänimaisemaa, johon sekoittui folkia, jatsia ja bluesia. Yhtyeen seuraava levy ”Autumn ’66” sisälsi sekin lähinnä lainalauluja. Vaikka yhtye oli Davisin perustama, Steve Winwood oli sen ehdoton keulahahmo, koska hän lauloi nuoresta iästään huolimatta hämmästyttävällä mustalla soundilla. Yhtyeen laulaja/harpisti Paul Jones on monessa mukana, hänellä on ollut ohjelma The Blues Show jo yli 30 vuotta BBC Radio 2:ssa. Jackie Edwardsin säveltämiä kappaleita oli nyt kaksi: When I Come Home ja hittikappale Somebody Help Me (UK #1 v. Kansikuvan mukaan ”Roger The Engineer” on kuitenkin vakiintunut albumista käytetyksi nimeksi. THE FIVE FACES OF MANFRED MANN Tämä vuoden 1964 levy tuntuu tänään yhtä hyvältä kuin silloin ennen. Manfred Mann -yhtye oli jatsiin kallellaan oleva taitavien soittajien kokoonpano, jossa soittivat Manfred Mann (piano, urut), Mike Vickers (kitara, huilu, saksofoni), Mike Hugg (rummut, vibrafoni), Paul Jones (laulu, huuliharppu) ja Tom McGuinness (basso). Kitaristi Jeff Beck seikkailee kitaran. Mukana oli mukavia ralleja, kuten Everybody Needs Somebody To Love (Salomon Burke), Down Home Girl (Alvin Robinson); Down The Road Apiece (luultavasti Chuck Berryn mukaan), Under The Boardwalk (The Drifters), I Can’t Be Satisfied (Muddy Waters), You Can’t Catch Me (Chuck Berry), Pain In My Heart (Otis Redding) ja Susie Q (Dale Hawkins). Kappaleen alkuperäisen version levytti vetopasunisti Kai Winding edellisenä vuonna puoli-instrumentaalina
Kaikkea tätä on tapahtunut – selvää varastamistakin. Kaikki kappaleet ovat yhtyeen omaa tuotantoa. Siinäkin konsertissa Beach Boys ja Rolling Stones olivat tähtiä. Niissä kitaristeina ovat Jeff Beck ja Jimmy Page. Levyllä on gregoriaanisen kuoron kuuloinen Turn Into Earth ja menopaloja kuten Lost Women, Over, Under, Sideways, Down sekä aika monenkin kitaristin versioima Jeff’s Boogie, joka on variaatio Chuck Berryn Guitar Boogiesta. Beckin lähdettyä kitaristiksi tuli Page, joka yhtyeen sitten hajottua perusti Led Zeppelinin. Robert Johnsonin Ramblin’ On My Mind saa Ericin laulamana ja Johnin sympaattisesti pianolla säestämänä uutta lämpöä, Johnin oma Another Man lienee yksi parhaita huuliharppusooloja ja Have You Heard tarjoaa Johnin persoonallista ääntä ja Ericin valittavaa kitaraa Derek Heasleyn (trumpetti), Nick Newellin (tenorisaksofoni) ja John Almondin (baritonisaksofoni) säestämänä.” Nuo puhaltajien osuudet oli lisätty jälkikäteen ja varsinaisen yhtyeen albumilla muodostivat John Mayall (piano, Hammond-urut, huuliharppu ja useimmat vokaali-osuudet) sekä basisti John McVie, rumpali Hughie Flint ja tietysti kitaristi Eric Clapton. Hyvä näinkin – tykkään kovasti – vaikka näiden brittienkin yhteydessä on keskusteltu ilmiöstä, jota kutsutaan termeillä ”kulttuurinen lainaaminen” (joka tarkoittaa toisen kulttuurin elementtien käyttämistä), ”kulttuurinen omiminen” ja ”kulttuurinen appropriaatio”, joista kaksi viimeistä ovat jo paheksuvia nimityksiä kulttuuriselle lainaamiselle (Wikipedia). Naatitaan. Ei, en minä pahakseni pane. Saman nuo engelsmannit (John Mayall, Peter Green) tekivät jo kuolleelle bluesille (Hooker, Muddy jne.) – sillä mustien harrastama musta musiikki meni jo muualla, soul ja funk tahdittivat tansseja – ja tytöthän tahtovat tanssia. Eric, joka LP:llä ”Sonny Boy Williamson & The Yardbirds” ja ”Five Live Yardbirds” oli jo osoittanut osaamisensa, saavutti tällä LP:llä blues-kautensa huipun ennen siirtymistään Creamin hieman popparimaisemmalle linjalle. Blues News 6/2018 31 ja lisävempaimien tarjoamilla uusilla soundeilla; fuzz tone, reverb, feedback, sustain, distortion. Se koostui kappaleista, joita yhtye oli soittanut livesetissään. LP on täynnä blues-kitaraa henkeäsalpaavimmillaan, kekseliäimmillään ja kauneimmillaan, mutta sovi ei unohtaa Johnin yhtyeeseen puhaltamaa henkeä, joka saa sellaiset kuluneet numerot kuin What’d I Say ja Parchman Farm kuulostamaan juuri sävelletyiltä. Mieltymistäni lisää, että tämä on niitä harvoja levyjä, jotka eivät ole tippuneet muuttokuormista tullessani tänne loppusijoituspaikkaani. Oikeastaan Chuck Berry oli jo passé, eli menneen 50-luvun entisiä suuruuksia. Se soitti ensimmäiset konserttinsa syksyllä vuonna 1968 nimellä The New Yardbirds. Paul vastasi, ettei koskaan, koska ”The white Gospel is a joke”. Ilman brittejä populaarin musiikin historia saattaisi olla erilainen, eikä meidän tarvitsisi näitä 50 vuotta sitten sammuneita tähtiä ja musiikin muotoja muistella. Levy oli yllättävä menestys ja nousi Britannian listalla sijalle 6. Kyllähän tietoa mustasta musiikista valui meillekin pikku hiljaa; törmäsin Chuck Berryyn ja James Browniin Iisalmen Kuvalippaassa, kun kävin katsomassa TAMI Shown vuonna 1965. Otis Rushin All Your Love jää kyllä toiseksi ja Freddy King voi olla ylpeä siitä, että sävelsi Hideawayn Ericin juhlistettavaksi. Joskus 90-luvulla haastattelin Pori Jazzeilla Manhattan Transfer -yhtyeen nokkamiestä Paul Riseria ja kysyin, koska yhtye tekee gospel-albumin – heillä on useita teemaalbumeja, kuten ”Vocalese”, ”Bop Doo Wop” ja ”Swing”. Albumin oli tarkoitus vangita yhtyeen livesoundi. Joihinkin albumin uusintajulkaisuihin on lisätty alun perin vain singlenä ilmestyneet kappaleet Happenings Ten Years Ago ja Psycho Daisies. ”Blues Breakers With Eric Clapton” on John Mayall & The Bluesbreakersin vuonna 1966 julkaistu blues-albumi, jolla soittaa soolokitaraa uransa alussa oleva Eric Clapton. Mutta sitten tulivat nuo jälkijättöiset Englannin bändit (Rolling Stones, Beatles jne.) ja levyttivät vanhoja kappaleita nostaen Berryn, Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin sun muut aikansa eläneet ja unohtuneet uuteen suosioon. Homman monimutkaisuuden vuoksi tyydyn yhteen esimerkkiin: Hound Dog – Elvis teki siitä miljoonahitin – Big Mama Thornton levytti aivan hyvin menestyneen alkuperäislevytyksen – ja sen sävelsivät 19-vuotiaat juutalaispojat Jerry Leiber ja Mike Stoller. Esitykset ovat vaihtelevia ja muusikot taitavia, vaikkei Keith Relfin ääni olekaan niitä vahvimpia. Waldemar Walleniuksen arvio levystä Blues Newsin ensimmäisessä numerossa: ”Vasta Ericin lähdön jälkeen julkaistu LP ”Blues Breakers With Eric Clapton” oli siihenastiseen menestykseen verrattuna todellinen hitti – sehän aivan oikeutetusti oli monta viikkoa kymmenen eniten myydyn LP:n joukossa. BLUES BREAKERS WITH ERIC CLAPTON Nyt ollaan Blues Newsin syntysijoilla; numerossa Yxi (1/1968) oli juttu John Mayalista ja siten tarinaa myös tästä kovasti vaikuttavasta levystä. Enpä kysynyt mitä mieltä hän on valkoisesta brittiläisestä R&B-musiikista.. Tämä levy oli suuri inspiraation lähde lukemattomille kitaristeille ja sitä pidetään yleisesti klassikkona
Hänen yrityksensä pärjätä 60-luvun soulmarkkinoilla ei kaatunut niinkään taidon puutteeseen kuin siihen, että hän oli sidottu sellaisiin suuriin levytalleihin, joissa ei laatusoulin tekemistä ymmärretty eikä aina suvaittukaan. H.B.:n ura itsenäisenä artistina on vähemmän tunnettu. Penguinsien Earth Angel oli ykköshitti jouluna ’54 ja innoitti tietenkin Williamsia satsaamaan yhtyeisiin laajemminkin. Kunnon soulin ystäville hän on ollut taustamiessankari, jonka sovituksina ovat syntyneet monet 60ja 70-lukujen arvostetut mestariteokset. Barnum ylh. pääsi esiintymisen makuun. Väitetään, että hän hallitsi 15-vuotiaana vaivattomasti seitsemän instrumenttia, vankimman arvostuksen hän hankki pianistina. Dootones-historiikkien mukaan yhtye oli myös suosittu taustakuoro. oli myös laulaja. Neljävuotiaana hän voitti lapsille tarkoitetun laulukilpailun ja pääsi sen kautta pikkuosaan filmissä ”Valley Of The Sun Marches On”. ei suinkaan joutunut Imperialille sattumalta, sillä hän oli ehtinyt kehittyä taitavaksi musikantiksi. Perheestä ei ole muita tietoja kuin se, että 60-luvun puolivälin Apollas-yhtyeessä laulanut Billie Barnum oli H.B.:n pikkusisko. Barnumin työskentely mustan musiikin parissa on ollut kirjavaa ja välillä vaikeaselkoistakin. Suuren yleisön tietoisuuteen hän ei päässyt siksi, että toimi mahtimerkkien ulkopuolella. erään tarinan mukaan löysi enkelikaupungin slummista. Dootsie sai kuitenkin puhutuksi hänet vaihtamaan yhtyettä. Vuonna ’54 tapahtui muutos, kun merkille pestattiin yhtyeet The Penguins ja The Medallions ja seuraavana vuonna vielä The Meadowlarks, kaikki arvostettuja porukoita doo wopin historiassa. Joka tapauksessa hän oli sovittaja, orkesterinjohtaja ja myös instrumentalisti parhaasta päästä. A-puoli näyttää merkityn Dave Bartholomew’n sävelmäksi, mikä sekin osoittaa, ettei levyä tehty ihan leikinpäiten. Erityisesti mainitaan näissä merkeissä Etta James ja Jackie Wilson, mutta yksityiskohdista en löytänyt tietoja. Medallionsissa ovi kävi kaiken aikaa tiuhaan jopa niin, että yhtyeellä oli suuria vaikeuksia The Dootones, H.B. Johnny Creachin trio oli usean vuoden ajan merkin ykköstähti ja muukin kaarti toimi vahvasti jazzin merkeissä. Dootonesin syntyyn liittyi Dootsie Williamsin kähmäilyä, joka ei ottanut loppuakseen. Ihan itsestään selvyys ei liikkeellelähtö ollut, sillä Barrett oli jo ehtinyt liittyä Don Julianin johdolla esiintyneeseen Meadowlarksiin. H.B. Ainoan listahittinsä hän saavutti kaihoisalla instrumentaalilevyllä Lost Love jo vuonna ’61, jatkossa puolet hänen levytyksistään olivat vähemmän kiinnostavia viihde/jazz -hakuisia viritelmiä. Joitakin hyviä yrityksiä hän teki, kiinnostavampaa kuitenkin on levytysten moni-ilmeisyys, mukaan mahtui muutama yllätyskin. Kvartetin täydensi basso Marvin Wilkins, jonka H.B. Hän työskenteli pelkästään Los Angelesissa ja osallistui kovien soulartistien sessioihin silloin, kun nämä sattuivat siellä levyttämään. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hän ei keskittynyt tiettyjen tähtien pitempiaikaiseen auttamiseen ja kun studiossa kävi väkeä sieltä ja täältä, jäi kokonaiskuva hänen töistään kirjavaksi. Taustalla soitti Imperialin perusväkeä ja tunnelma oli ainakin rock & rollin tai teinipopin näkökulmasta ymmärrettävän vanhahtava. H.B. 32 Blues News 6/2018 PEKKA TALVENMÄKI K aliforniassa uransa tehneen H.B. Etta levytti 50-luvun puolivälissä Los Angelesissa useissakin Maxwell Davisin tuottamissa sessioissa, joihin liittyy Soul Discographyn maininta ”different backing vocals”, ehkä Dootones oli yksi niistä. ja Ronald Barrett olivat Dootsien tuttuja tuuraajavuosiensa ansiosta ja kun heillä oli tapana hengailla vapaa-aikanaan Dootonen studiolla, päätettiin muodostaa heidän ympärilleen yhtye, joka sai nimen The Dootones. Hänellä oli paikkansa Medallions-yhtyeessä, mutta kun tuon porukan kokoonpano oli lievästi sanottuna häilyvä, päätti Gardner liittyä Dootonesiin ja hänestä tulikin yhtyeen ykkössolisti. DOO WOPIN PARIIN Dootsie Williams oli perustanut nimeään kantavan Dootone-studion ja levymerkin 40ja 50-lukujen taitteessa. Mainittu Dootones-kokoonpano levytti vain yhden singlen: Dootone 366 Teller Of Fortune Ai Si Si Teller-puolen soolon lauloi Charles Gardner ja Ai Si Si’n Marvin Wilkins. Läpi 50-luvun alun hän esiintyi koulutoverinsa Ronald Barrettin kanssa freelance-soittajana sen mukaan kuin Los Angelesin orkestereissa paikkaajia tarvittiin. 40-luvulla H.B. Wilson kävi LA:ssa keväällä ’55, levytyksessä oli mukana nimeämätön kuoro, hänenkään osaltaan tuota historiikeissa korostetusti esiintynyttä mainintaa ei siis tarvitse epäillä. Äänenmurros ei vielä häirinnyt, joten meno oli varsinkin vauhdikkaammalla b-puolella lystikkään lapsellista. Julkaisematta jäivät Down The Road ja Please Don’t Stop Me, joista jälkimmäisen ykköslaulajaksi on merkitty H.B. Samantapainen oli myös Charles Gardnerin tilanne. vas.. H.B. Perhe muutti länteen jo 30-luvun lopussa ja siellä pikku-H.B. LAHJAKAS VEIJARI Hidle Brown Barnum syntyi 15.7.1936 Houstonissa Texasissa. esiintyi jokseenkin säännöllisesti parissa Los Angelesin radioshow´ssa ja teki vuonna ’50 ensilevynsä nimellä Pee Wee Barnum: Imperial 5097 Two Timin’ Rockin’ Rhythm Varhaista kiddierokkia, sitähän tämä on
Barnumilla oli tiiviit yhteydet Imperial-yhtiön pomoon Lou Chuddiin ja sitä kautta hän sai solmituksi Robinseille sopimuksen Imperialin alamerkille Knightille. H.B. Seuraava single julkaistiin vuonna ’59: Mun Rab 103 Give Me Love Don’t Cha Know Tällä kertaa H.B. Hänellä oli liikaa muita kiireitä varsinkin sen jälkeen, kun hän alkoi suunnitella siirtymistä Robinsyhtyeeseen Bobby Nunnin tilalle. PIZZAA, PÄHKINÄÄ JA MUUTA MUKAVAA Erottuaan Robinsista H.B. aloitti itsenäisen taipaleen, johon mahtui sekä omia levytyksiä että muille artisteille tehtyjä tuotoksia ja sovituksia. Jäljittelemällä ei yleensä ole pitkälle päästy, ei nytkään ja ansioistaan huolimatta H.B.:n avaus on jäänyt pahoin unohduksiin. myös lauloi. oli jo eronnut yhtyeestä. Champsien Tequilailottelu oli ollut viisi viikkoa listaykkösenä ja Tia Juanan tunnelmissa on kieltämättä paljon samaa. Blues News 6/2018 33 saada hoidetuksi sovittuja keikkojaan. Kelpo esityksiä, mutta eivät tarpeeksi persoonallisia pärjätäkseen. Seuraavat kolme vuotta ovat kokonaisuutena hieman sekavat niin kuin koko tarina muutenkin. Joka tapauksessa H.B. Molemmat puolet ovat tyypillistä noiden aikojen mustaa rock & rollia, vauhti on kova, H.B.:n laulu karheaa ja tunnelman kruunasi räkäinen fonibridge. H.B. Yhteistyö Imperialin kanssa alkoi singlellä: Imperial 553 Blue Mood Tia Juana Molemmat puolet ovat rämäköitä hyvin soitettuja instrumentaaleja. Osasyyllinen oli H.B., joka hoiteli esiintymisten ohessa myös yhtyeen tausta-asioita. Kesällä ’56 Dootones/Medallions hajosi. Tämä tapahtui vuoden ’58 lopulla, mutta silloin H.B. Asia järjestyi lopulta syksyllä ’55 niin, että tuuliajolle joutunut solisti Vernon Green sai taakseen Dootones-pojat ja tämä koostumus esiintyi jonkin aikaa Medallionsien nimissä pääsemättä kuitenkaan levyttämään. B-puolen säveltäjäksi on merkitty Nashvillessä syntynyt, 50-luvun lopussa länteen siirtynyt ja The Chargers -yhtyeessä uransa avannut Jimmy Norman, joka teki H.B.:n tuottamana Mun Rabille omankin singlen (Thank Him / You Win Again, 102) ja josta kehittyi 60-luvun alussa yksi H.B.:n luottoartisteista.. liittyi ”tynkä-Robinsiin”, joka sai pienten riitojen jälkeen solmituksi sopimuksen Gene Normanin omistamalle Whippett-merkille, tuloksena seitsemän singleä kahdessa vuodessa. Nämä muutokset liittyivät suureen yhtyesotkuun, jonka seurauksena Robinsista tuli käytännössä Coasters, niitä ei ole tässä yhteydessä mahdollista kaivella enempää. oli kaiken aikaa mukana ja lauloi soolon kolmella raidalla, raskaanoloinen Every Night (Whippett 208), iloinen kantrihenkinen You Wanted Fun (212) sekä aluksi julkaisematta jäänyt, myöhemmiltä Robins-albumeilta löytyvä How Long. Hänen suuntautumisessaan tapahtui kesken Robins-vaiheen muutos, kun hänestä tuli yhtyeen taustojen hoitaja ja hän otti muutenkin päätyökseen A&R-hommat. on omien sanojensa mukaan tehnyt levyjä ”satojen artistien” kanssa, joten en kuvittelekaan esitykseni olevan täydellinen, tässä kuitenkin tärkeimpiä havaintoja alkutaipaleesta aikajärjestyksessä
Eihän Ann-Margaret häävi laulaja ollut, tämän singlen puoliskot sijoittuvat hänen tuotteidensa heikoimpaan päähän. Kuten aikaisemmin totesin, H.B. 90-luvulla koottu 29-raitainen ”Rock & Roll Answer Songs” taitaakin olla yksi kokoelmani tylsimmistä levyistä. H.B. oli sovittamassa pirteää teinityttölaulua Are You The Boy (Plaza 508), jonka lauloi söpö paremminkin näyttelijänä tunnettu Tuesday Weld. Kiddie-sarjaan kuulunut Little Dion teki vekkulin version Jackie Wilsonin hitistä Lonely Teardrops, b-puolella oli niin ikään lapsellinen Ten Feet Tall. oli mukana 13-vuotiaan Dodie Stevensin lapsellisessa rallatuksessa Pink Shoe Laces (Crystalette 724). A-puolen sotku johtuu siitä, että levy on yleensä listattu duon Don & Dewey nimiin, mutta kyseessä on H.B.:n levytys, jossa duo hoiteli pianoja kitaraosuuksia, mahdollisesti he olivat vastuussa myös taustalla erottuvasta örinästä. answer-laulut ovat rock & rollin ja teinipopin historiassa olleet säännöllisesti silkkaa puppua lähinnä siksi, että alkuperäinen hitti, vaikka hyväkin, ei ole sisältänyt riittävää tarinaa vääntelyn aiheeksi. Muistin kyllä, että kyseessä oli hitti, mutta miten on mahdollista, että single nousi peräti listakolmoseksi. Vuoden ’60 alusta löytyy listauksista epämääräinen instrumentaalisingle: Fidelity 3017 Jump Awhile H.B.Boogie B-sivu on nimensä mukaisesti hyväntuulinen pianoilottelu. En ymmärrä, eihän levy ole teinityttökategorian parhaimmistoa, mielestäni ei edes keskitasoa, mutta hitti mikä hitti. H.B. Surkeaksi lopuksi mies osoittautuu Felinan puolisoksi, kertoja joutuu putkaan ja vaihtaa vapauduttuaan pizzakahvilan kiinalaiseen ravintolaan. Vuoden ’60 tammikuussa nousi jenkkilistojen ykköseksi Marty Robbinsin miehekäs lännenlaulu El Paso, synkkä tarina sankarista ja meksikolaisesta tanssijattaresta Felinasta. Viimeksi mainitun kokoonpano on eri lähteissä kovin erilainen, varmaa on vain, että laulupuolta hoitivat H.B. Saman tien voitaneen mainita toinen lähes pelletason single 60-luvun alun RCA:lta. 34 Blues News 6/2018 Vuoden ’59 menestys osui sovituspuolelle. Lauluosuuden hoiti H.B., b-puolena julkaistu Jungle Walk oli instrumentaali. Hauska levy ja mikä parasta, villistä tarinasta huolimatta ryhdikkäästi esitetty. Maininnan ansaitsee myös Elvis-yhteyksillään mainetta luonut AnnMargret, joka levytti RCA:lle H.B.:n sovittaman singlen I Was Only Kiddin’ / Jim Dandy. Se kertoo Robbins-hittiä irvaillen tarinan El Suso -nimisestä kaupungista, jossa kertoja rakastuu pizzerian tarjoilijattareen, Felina hänkin, jos korvani eivät valehtele. Sävelmä on näkemässäni etiketissä merkitty heidän nimiinsä, joten mene ja tiedä. Yksi poikkeus onneksi löytyy ja se on Dudleyn El Pizza. Mukava levy, paljon parempi kuin Dodie Stevensin hitti, mutta kun ei niin ei. Muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyi single: Arvee 587 El Pizza Lone Prairee Rock Esittäjä oli kenties suositun kantrimiehen Dave Dudleyn nimestä innoituksensa saanut salaperäinen Dudley, jonka takaa vuosia myöhemmin paljastui H.B. Lisäksi tuntuu luotettavalta Marv Goldbergin tieto, jonka mukaan kolmantena jäsenenä oli Ty Terrell, H.B.;n vanha kaveri Robins-vaiheesta. Paikalle ilmaantuu kilpailija, jonka kertoja haastaa tappeluun tietämättä, että mies on laivaston raskaansarjan mestari. Samaan aikaan esiintyi Billboardin Hot100:ssa kaksi muutakin versiota esittäjinään Dante & The Evergreens (korkeimmillaan 15.) ja The Dyna-Sores (59.). ja Jimmy Norman. Muutakin voisi löytyä, ainakin Jamie Horton kannattaa tässä yhteydessä muistaa. Huonostihan siinä uhkaa käydä ja kertoja on jo ryömimässä pakoon, kun championi liukastuu lattialle pudonneeseen pizzanpalaan ja lyö kohtalokkaasti päänsä. Barnum. Dallas Frazierin kirjoittama Alley Oop oli kevään ’60 isoja hittejä, Gary Paxtonin levyttämänä ja Hollywood Argyles -nimellä julkaistuna se kipusi listaykköseksi asti. Ns. Kyseessä oli H.B.:hen liittyen uran korkein listasijoitus ja laulu jäi elämään, netistä löytyy aivan tuoreita Dodien mummoesityksiä aiheesta. Barnumin ainoa omalla nimellään julkaisema listalevy oli instrumentaali: Eldo 0011 Lost Love (35.) Hallelujah Sitä ennen oli jo ilmestynyt huonommalla menestyksellä toinen single: Ultrasonic 107 The Feeling Just Goofin. Evergreensien versio oli kolmesta listahitistä siistein, Dyna-Soresien numerolla Rendzvous 120 julkaistu puolestaan rähjäisin. oli mukana tekemässä paria My Little Marine -hitin jälkeistä singleä Joy-merkille, Yes I’ll Be Your Girl, When It Comes To Love ja kaihoisa Dear Jane on pakko näissä merkeissä kirjata. Pian Pink Shoe Laces -menestyksen jälkeen H.B
Nimble & The Quicks ja piano-osuuden hoiti H.B. yksi tunnetuimmista rock & roll -instrumentaaleista, Tsaikovskin Pähkinäsärkijästä väännetty ilottelu Nut Rocker, joka levytettiin Rene Hallin johdolla ja jonka hallitseva instrumentti oli Ernie Freemanin piano (vai oliko sittenkään, Al Hazan on nimittäin jälkikäteen ilmoittautunut hittiversion pianistiksi). Vuoden ’62 alussa nousi jenkkilistoilla parhaimmillaan sijalle 23. Barnum. Tuloksena oli neljä singleä ja kaksi albumia. Baby Baby Baby on vanha jazztarina, sellaisena myös H.B. sen esitti. Singleraitojen muodostama osittain positiivinen mielikuva häviää, kun otetaan tarkasteluun kaksi RCA-albumia. BARNUM Vuonna ’61 H.B.:n tilanne selkiytyi sekä oman levytysuran että taustahommien osalta. H.B.:n laulu oli hitusen turhan varovaista ja taustatkin ikään kuin nuhruiset, mutta silti lopputulos oli 60-luvun alun soulia tyypillisimmillään ja varsinkin It Hurts... H.B.:n RCA-albumit tukevat tätä väitettä, niin vanhanaikaisia ne ovat. The Big Voice Of H.B.Barnum (RCA LSP 2462) A: (1) In A Little Spanish Town (2) Home (3) Strange Are The Ways Of Love (4) You Asked (5) I Know (6) If I Give My Heart To You B: (1) If It’s The Last Thing I Do (2) As Long As You Love Me (3) How Many More Times (4) Baby Baby Baby (5) After The Lights Go Down Low (6) Sweet Sue Just You Everybody Loves... Singlen vielä keikkuessa listoilla ilmestyi kummajainen: Dot 16319 (Original) Nut Rocker Never On Sunday Sen esittäjä oli Jack B. Hän pääsi levyttämään RCA:lle ja viipyi siellä kaksi vuotta. EVERYBODY LOVES H.B. Esitys alkaa Chubby Checkerin Let’s Twist Againia mukaillen, mutta kun oltiin pääsemässä ”it goes like this” -vaiheeseen huutaa H.B. -raidan osalta parhaimmillaan. Kun Stingers-cover nousi listoille, halusi H.B. Ernie Freeman on aasinsiltana seuraavaan erikoisuuteen. Bumble & The Stingers. Pientä pimitystä tilanteessa oli, koska Al Hazan muistelee, että kun Barnumin johdolla tehty demo tuli Imperialilla kuultavaksi, niin omaa versiota ruvettiin vääntämään hirveällä kiireellä ja se pantiin purkkiin pääosin yhdellä otolla. Kingin noiden aikojen levyt. Itse esityksissä ei sinällään ole suurtakaan eroa; jos sellaisen haluaa väkisin vääntää, niin sanoisin että Stingers-hitti on hitusen sujuvampi. Sekä How Many More Times että It Hurts Too Much To Cry tuovat sävelminä mieleen Ben E. Nähtävästi kävi niin, että Quicksien esitys oli nimensä mukaan alkuperäinen. Kolme mainitsematta jäänyttä raitaa ovat soulin kannalta vähemmän mielenkiintoisia, Lonely Hearts on nätti viihdesävelmä ja Coming Round The Mountain H.B.:n tyyliin istutettu lastenlaulu. En tiedä miksi sitä ei hyväksytty julkaistavaksi Imperialilla, mutta voin arvailla, että Stingersiin luotettiin enemmän, hehän olivat aloittaneet mestariteosten vääntämisen jo aikaisemmin Rimsky-Korsakovin Bumble Beellä, joka oli ollut iso hitti muutamaa kuukautta aikaisemmin. Blues News 6/2018 35 Eldo oli Johnny Otisin lyhytikäinen merkki, jolle H.B. Esittäjäksi merkittiin B. Call On Me oli sekavampi ja tylsempi, mutta singlen 8014 herkkupala löytyykin b-puolelta. levytti hittinsä vuonna ’60. Varsinkin. Aloitetaan edellisistä. ”oh no not that song again” ja aloittaa oman vauhdikkaan tanssikohelluksensa. Lost Lovesta en keksi pahaa sanottavaa, se on kuulakas, tunnelmallinen ja alakuloinen, nätisti soitettu instrumentaali. (RCA LSP 2553) A: (1) I’m Gonna Go Fishin’ (2) Save The Bones For Henry Jones (3) Alright Okay You Win (4) The Last Dance (5) Wham (Re Bop Boom Bam) (6) Round Midnight B: (1) I’ve Grown Accustoned To Her Face (2) Bye Bye Baby (3) That Old Feeling (4) Gigi (5) Good Rockin’ Tonight (6) An Old Piano Plays The Blues Joku irvileuka on väittänyt, että takavuosina singlet tehtiin teineille ja LP:t heidän vanhemmilleen. RCA 47-7960 How Many More Times Baby Baby Baby (All The Time) 47-8014 Call On Me Oh! My Aching Back 47-8112 It Hurts Too Much To Cry Lonely Hearts 47-8115 Take Me Out To The Ball Game Coming Round The Mountain Kolmen ensimmäisen singlen a-puolet olivat selkeää early soulia itäisen esikuvan mukaan. Mitenkään erityinen se ei ole, samanlaisia tehtiin noihin aikoihin paljon, ei vähiten Imperialilla H.B.:n ilmeisen oppi-isän Ernie Freemanin johdolla. tietenkin näyttää mikä oli originaali, mutta laihoin tuloksin
LITTLE STAR RCA-vaiheen ohella H.B.:tä työllisti oma Little Star -niminen levymerkki, jonka hän perusti vuonna ’61. 36 Blues News 6/2018 ”Everybody Loves...” on isohkon soittajakaartin kanssa tehtyä, kieltämättä taitavaa viihdettä, jota piristävät muutamat aikuismaiset jazztai blueshenkiset sutaisut. King -henkisestä avausraidasta ja kaihoisasta balladista As Long As You Love Me, joka ei ole cover vanhasta hyvästä Impressions-laulusta, vaan H.B.:n oma sävelmä. Noihin aikoihin O’Jays levytti kokonaisen albumillisen H.B.:n ja Bobby Masseyn tuottamaa materiaalia, mutta firmanvaihdon takia se jäi julkaisematta ja ilmestyi vasta 70-luvulla LP:nä ”Super Bad”. Singlen How Does It Feel / Crack Up Laughing alkuperäinen numero oli 124, myöhemmin molemmat raidat julkaistiin Imperialilla yhtyeen siirryttyä sinne vuonna ’63. Mukaan mahtuu monta onnistumista huippuinaan komean puhelinpärinäintron sisältänyt erolaulu I Don’t Love You More, pehmeä I Know I’m In Love ja O’Jays -yhtyeen avustuksella lauletun singlen 126 molemmat puolet. Vaikka Little Richard oli mielestäni rock & rollin kunkku, niin myönnettävä on, että tunnen hänen uraansa varsin heikosti. Osa oli vanhalta pohjalta levytettyä jazzia, mutta enimmäkseen merkillä keskityttiin varhaiseen souliin. H.B.-yhteenvedoissa LP on merkitty hänen tuottamakseen. Ykköstähti oli aikaisemmin mainittu Jimmy Norman, joka levytti singlet Here Comes The Night / Good Sound (105), I Know I’m In Love / You Crack Me Up (121), I Don’t Love You No More / Tell For Me (113) sekä Love Is Wonderful / What’s The Word Do The Bird (126). Singleltä 128 löytyy myös Dominon hittiosastosta valittu Valley Of Tears, kaikki muut tämän vaiheen Upsettersit ovat instrumentaaleja. Yritystä early soul -muotiin löytyy myös nätisti keinuvasta Ben E. Little Starin kiistaton tyttötähti oli Dorothy Berry, joka levytti Jimmy Normanin kanssa hienon duettoballadin Your Love (122, b-puolena I’m With You All The Way). Sweet Sue Just You on rauhallinen näkemys usein levytetystä Victor Youngin ja Will Harrisin käsialaa olleesta 1920-luvun jazz-standardista. Muista Little Star -artisteista kannattaa muistaa mainio tyttöyhtye The Viceroys ja single I’m So Sorry / Uncle Sam Needs You (107). Tytön soolosuorituksista on Little Star -vaiheessa jäänyt mieleen erityisesti komea answer-laulu The Girl Who Stopped The Duke Of Earl (111, b-puoli I’m Determined), toinen single oli You’re Driving Me Crazy / I’ll Come Back To You (117). Levy jäi ostamatta, koska se ei sisältänyt muuta sillä hetkellä kiinnostavaa kuin Motown-coverit The Way You Do The Things You ja Dancing In The Street. O’Jays kävi varhaisvuosinaan H.B.:n hoivissa ja siltä julkaistiin Little Starilla kaksi omaakin raitaa. Barnum & David Axelrod. LP on todella olemasH.B. Onhan Whamissa ja Good Rockin’ Tonightissa vauhtia, mutta ei tippaakaan asiaan kuuluvaa tuoreutta. Mitään suositeltavaa en noista kahdesta albumista keksi, mutta jos asia kiinnostaa, niin niistä löytyy 2000-luvun cd-uusinnat. Unohtaa ei sovi myöskään Little Richardia, joka levytti Little Starille muutaman raidan Upsetters-yhtyeensä kyljessä. Se pysyi hengissä kaksi vuotta, artisteja oli kymmenkunta ja julkaistuja sinkkuja kolmekymmentäkaksi. ”Big Voicen” selkeä ykkösraita on singlenäkin julkaistu How Many More Times. Hieno esitys, mutta b-puolen rankka blues on sitäkin vaikuttavampi. Muistelen koekuunnelleeni reilut 40 vuotta sitten Rikun albumia, joka sisälsi edellisen vuosikymmenen standardeja. Barnumin tuottaman singlen 123 I’m In Love Again / Every Night About This Time molemmilla puolilla Riku oli solistina, a-puolen Fats Domino -cover on merkitty Little Starin virallisiin diskografioihin nimellä Yes It’s Me
menee täydestä deep soulina.. Blues News 6/2018 37 sa, nimeltään ”King Of Rock & Roll” (Reprise RS 64629, vuosi oli ’71). on merkitty sekä tuottajaksi että sovittajaksi, jälkimmäisiin vain sovittajaksi. Dancing... Imperial 66011 Backstage Rentendo Tuxedo 66046 Skakiaan Ska Drums 66063 Three Rooms With Running Water Calypso Blues 66074 So What Eternal Love Laulullisesti meno oli jatkoa aikaisemmille vuosille, vähän kankeaa New Yorkin varhaissoulin tunnelmien hakua. B-puoli on ilman muuta parempi, The Record on nimittäin persoonallinen versio Ben E. syyskuussa ’63), niin olen silti sitä mieltä, että parhaat levynsä se teki nimenomaan H.B.:n sovittamissa ja/ tai tuottamissa sessioissa. O’Jays oli tietenkin se, mistä kaikki alkoi. on julkaistu singlenäkin Green Powerin b-puolena (1043), kyseessä on hirveä viisi ja puoliminuuttinen pöllytys, jossa Riku pääsi asiaan vasta kolmen minuutin kohdalla. kelpaavat nekin souliksi, mutta ovat selvästi sekavampia ja meluisampia. siirtyi Imperialille kesällä ’63. oli säveltämässä ja lisäksi hänet on merkitty singlen tuottajaksi. Maininta H.B.:stä levyn tuottajana osoittautui oikeaksi, hänet on jopa merkitty rämäkän nimikappaleen toiseksi säveltäjäksi. Hän ei Little Starille tullessaan ollut enää tulokas, yhteistyö H.B.:n kanssa oli alkanut jo vuonna ’59, kuten aikaisemmin todettiin. Esimerkiksi 5748 on molemmin puolin erinomainen single. Irma Thomas tuli Imperialin ja Minitin kauppojen yhteydessä Los Angelesiin levyttämään ja sai H.B.:n levyjensä sovittajaksi vuoden ’64 lopuille asti, tuolloin hän siirtyi New Yorkiin Jerry Ragovoyn hoiviin. Tässä singlediskografiaa hänen omien levytystensä osalta: Capitol 5391 I’m A Man The Record (Baby I Love You) 5440 Gimme Some Don’t Forget 127th Street 5477 Dance With Me I Can’t Help It 5748 Gotta Go Nobody Wants To Hear Nobody 5932 Searching For My Soul Heartbreaker 2036 Bad Luck’s On Me Baby Love Me 2139 What Did Sisters Do Vaya Con Dios 2317 It’s Just A Game Love Happiness Capitolilla tehtiin hyvääkin soulia, niinpä tuohon litaniaan mahtuu pari mojovaa yllätystä. H.B.:n toinen suuri Imperial-projekti oli O’Jays-vaihettakin kunniakkaampi. Rytmikäs Break Away on loistava vauhtipala, mutta jää armotta Wish Someone Would Caren varjoon. Noiden aikojen ”Coming Through” ja ”Soul Sounds” ovat ainoat O’Jays-albumit, joita jaksan nykyäänkin väsymättä kuunnella ja upeita raitoja on niin monta, että tyydyn mainitun Lonely Drifterin lisäksi kehumaan vain kuulakasta balladia Oh How You Hurt Me, joka omissa kaavailuissani on lähes autiosaaritasoa. Sitä en käy miettimään, veikö hän yhtyeen vanhojen kytköstensä ansiosta vai pääsikö hän mukaan, kun Imperial halusi O’Jaysit. Single nousi poplistoilla sijalle 17. O’Jaysin ja H.B.:n yhteistyö ei katkennut kokonaan 60-luvun puolivälissä. Seuraaviinkin sinkkuihin osui muutama meluisa ja levoton rynkytys, mutta keskimäärin suunta oli parempaa soulia kohti. The O’Jays näyttää olleen syy siihen, että H.B. HYVÄÄ YRITYSTÄ CAPITOLILLA H.B. Imperialin artisteista juhli vuonna ’65 myös hempeä easy listening -tulkitsija Mel Carter. Vuonna ’66 Imperial julkaisi vielä singlen Friday Night / Pretty Words, joissa on H.B.-merkintä. Gotta Go on leppoisa MOR-laulu ja b-puolelta löytyvä Nobody... Se keskittyi käytännössä kahden artistin ympärille, mutta he olivat kärkinimiä. ...JA TAUSTAMIEHENÄ Imperial-vaihe oli ainakin vanhan soulväen mielestä H.B.:n sovittaja/tuottajauran huippu. pääsi siinä sivussa tekemään omiakin levyjä, kovin vaikuttavaksi lista ei kahdessa vuodessa ehtinyt muodostua. Isolla hitillä Hold Me Thrill Me Kiss Me H.B. Kaikki 60-luvun alussa tehdyt raidat löytyvät takavuosien ”Home”-nimiseltä bootlegilta, jossa on mukana myös muutama 90-luvun levytys. ja hänen apunaan Little Starilla ollut alkuperäinen O’Jays-tenori Bobby Massey jatkoivat taustatyötään Imperialilla. ei ollut mukana, mutta samannimiseltä albumilta löytyy hänen sovittamansa raidat High Noon ja What’s On Your Mind. The Way You Do The Things You Do on vielä tökerömpi, ei siis ihme, että pistin LP:n takaisin hyllyyn. pahimman britti-invaasion aikoihin, mutta jos Billboardin r&b-tilasto olisi ollut voimissaan, niin siellä Irma olisi ollut jos ei ihan ykkönen niin hyvä kakkonen Mary Wellsin My Guyn takana. Joka tapauksessa H.B. Kingin raskaasta pikkuhitistä. Siinä tärkeimmät Irmasta ja hänen yhteyksistään H.B. Avaus oli soulin kannalta sekavahko. vietti 60-luvun jälkipuoliskon Capitolilla, joka ei totisesti ollut paras vaihtoehto soulin kannalta. Mikä hienointa, 70-luvun alussa yhtye levytti upean sodanvastaisen julistuksen Peace, jota H.B. 60-luvun alussa hän ehti levyttää ennen Little Staria kaksi singleä Good Soundille ja kaksi Ray Starille, edellisiin H.B. Mainitun vuoden alussa julkaistu single Wish Someone Would Care / Break Away (Imperial 66013) olisi omissa listauksissani aivan kärkipäässä, jos järjestys määräytyisi molempien puoliskojen yhteisvaikutuksen mukaan. Backstage ja Three Rooms... Barnumiin. Jimmy Normanin urasta voisi kirjoittaa kokonaisen oman artikkelin. Kingin lattarisoulit mieleen tuova Rentendo Tuxedo ja tyylikäs, mutta vaisuhko Eternal Love ovat selkeimmät onnistumiset. Tässä yhteydessä lienee syytä muistuttaa, että H.B.:n sovittama Irman Time Is On My Side ei suinkaan ollut originaali. Loput neljä yritystä olivatkin instrumentaaleja, joista ei löytynyt erityistä kommentoitavaa. Vaikka yhtye sai H.B.-vaiheessaan listoille vain yhden singlen (Lonely Drifter, r&b 93. IMPERIALILLA ARTISTINA... H.B. Eksoottinen Ben E. Sen oli tehnyt jo muutamaa kuukautta aikaisemmin Jerry Ragovoyn ja Gary Shermanin johdolla Kai Windingin orkesteri, jykevän puoli-instrumentaalin taustahokeman lauloi Garnet Mimmsin Cry Babyn mukana huipulle noussut The Enchanters. Hittisinglen kaimana julkaistu albumi oli kokonaan H.B.:n sovittama, muutama raita (noiden aikojen parhaimmistoon kuuluneet Time Has Changed ja He’s My Guy) jäi loppuvuoden ’64 singleille ja seuraaville albumeille. I’m A Man on Barry Mannin ja Cynthia Weilin säveltämä popkohellus, joka sittemmin on saanut northern-leiman. Sen toki voisi vielä mainita, että listaan kuuluu myös Time Is On My Side, jonka sanoituksen kirjoitti Jimmy Norman. Yhteistyö jatkui vielä vuonna ’64 yhden Polo-singlen verran, sen jälkeen Norman lähti New Yorkiin
Aiemmin oli jo esillä muutamat tyttölevyt, joissa H.B. Raskaan viihteen puolelle lipsuu pari raitaa, puhdasta instrumentaalia on 5440, mutta kuten todettu, hyviäkin raitoja mahtui sekaan. Pienenä lisänä eo. Soulin valtavirtausten puristuksessa näillä levyillä ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia. Heartbreaker ja Dance With Me ovat kyllä puuroisen oloisia rytkyjä, mutta tuskin sentään lajinsa klassikoita. Kirjavan uran lähinnä kantriin kallellaan olevan viihteen parissa tehnyt Margaret Lewis pistäytyi Capitolilla vuonna ’64 ja levytti H.B.:n sovittaman singlen Fame And Fortune / Raggedy Ann. sovitti. Lista on pitkä, joten poimin sieltä vain tärkeimmät tekemiset. Happiness on tunnelmiltaan positiivinen, esitys tuo mieleen Bobby Hebbin Sunnyn, jopa sävelmissä on yhtymäkohtia. The Starlets levytti näpsäkän version omahyväisestä tyttölaulusta You Won’t Even Know Her Name, tosin joiltakin alan kokoelmilta löytyvä Josephine Sundayn versio on vielä parempi. teki 60-luvulla. versio tutusta New York -soulsävelmästä. H.B.:n levytykset ovat instrumentaaleja, mutta turha noita on enempää analysoida. H.B.:n apuna on myös poikayhtye, joka saa raidan kuulostamaan modernilta 60-luvun lopun soulilta. paremman viihteen tähtiartisteja, joten on luonnollista, että H.B. Kehujen vastapainoksi huomasin, että I’m A Man ei ollut ainoa ”northern classic”, mutta miten lie. Hyvin onnistui myös citysoulkuvaus Searching For My Soul ja viimeiset plussat saa single 2317. Tunnelmaa keventää lapsikuoro, joka on mukana myös raskaammalla It’s Just Game Love -puolella. Samoin käy kakkossivulla. 38 Blues News 6/2018 Vaya Con Dios ei raastavalle Drifters-hitille pärjää, mutta on silti kelpo soulia. Vuonna ’65 ilmestyi ”Golden Boy” (Capitol ST 2278). H.B.:n nimi on toistuvasti ollut esillä, kun länsirannikon huippusoittajien muodostaman Wreckin Crew’n historiaa on kertailtu. Capitoliln ulkopuolella H.B. Souliksi voidaan hyvällä tahdolla lukea myös Dora Hall, ainakin hän levytti 60-luvun puolivälissä useita soulcovereita sisältäneen albumin, jonka raidoista osan H.B. Sitä ennen kuitenkin pieni katsaus siihen mitä muuta H.B. Sen pohjalla oli mustasta nyrkkeilijästä ja vaaleasta tyttöystävästä kertova Broadway-musikaali, jonka tähti ja alkuperäisen lauletun paketin esittäjä oli Sammy Davis Jr. oli taustalla, tässä muutama lisäys. listaukseen voidaan mainita numerolla 5516 julkaistu hyväntuulinen Motown-vaikutteinen instrumentaali Thumb A Ride, jonka esittäjäksi on merkitty Earl Wright & His Orchestra. SUPERTÄHTIEN TAUSTAMIES Capitolilla oli tunnetusti iso liuta ns. tuotti soulia Warnerin sisarmerkille Lomalle, siitä esimerkkeinä The Apollas -yhtyeen My Soul Concerto ja Olympicsin Good Things ja Lookin’ For A Love. Todellisuudessa kyseessä oli todennäköisesti H.B., ainakin hän on kappaleen säveltäjä ja toisaalta kyseessä on ainoa löytämäni Earl Wright -nimikkeellä julkaistu levytys. Singlen b-puolella on latteahko Like A Rolling Stone -versio. suuri tapaus. Singlen 5440 raidat ovat musikaalista poimittuja, LP:llä tunnelma nousee parhaimmilleen kaihoisassa sävelmässä I Want To Be With You. sai tehdä peräti kolme pitkäsoittoa, joista mikään ei ollut ns. Kelpo soulia kaikki kolme, kuten myös Simms Twinsin Parkwaylle vuonna ’68 levyttämä Baby It’s Real / Together sekä Roosevelt Grierin kolkko Pizza Pie Man / Welcome To The Club, levymerkki oli D-Town. Capitolilla ei tunnetusti albumirintamalla pihistelty, niinpä H.B. Toiseen yritykseen palataan tuonnempana, kolmas ja ainoa ”oikea” albumi oli: Pop & Ice Cream Sodas (Capitol ST 2583) A: (1) Nobody Wants Hear Nobody’s Troubles (2) Gotta Go (3) Girl In Love (4) What´s A Nice Kid Like You Doing In A Place Like This (5) More Love B: (1) Heading Down Home (2) It’s A Monday Every Day (3) Now You Know (4) Los Angeles (5) I Miss You So Alku on komea edellä kehuttujen singleraitojen ansiosta, mutta A-puolen loppua kohti tunnelma latistuu big band/viihdetasolle. joutui tai pääsi töihin heidän levyjään sovittamaan. Heading Down Home on kuten nimikin osoittaa mukava kantrivivahteinen kotiinpaluulaulu, mutta sen jälkeen lässähti. Voi. Vuosikymmenen alun suosikkityttöihin kuulunut Ramona King levytti Warnerille erinomaisen singlen Hey Everybody / Make The Night Just A Little Longer, jonka a-puoli oli reipas Supremes-henkinen vauhtipala ja Make The Night..
Noissa yhteyksissä oli esillä filmi ”Beach Blanket Bingo”, jonka musiikkipuolen sovittajana toimi H.B. Superyhtyeiden yhteislevyillä jälki oli hitusen parempaa. oli käymässä Detroitissa 60-luvun alussa ja sai tilaisuuden tutustua Hollandin veljeksiin, joista tuli hänen hyviä ystäviään, Brianista jopa golfkaveri. Myös Marvelettesin yhteydessä H.B.:n nimi on mainittu, mutta tarkennuksia ei löydy, syy voi tosin olla sekin, että yhtye oli 60-luvun lopussa jo käytännössä hajonnut ja sen vähiin levytyksiin on sovittaja/ tuottajatiedot merkitty hieman sekavasti. Hän levytti vuosina ’64–’65 viisi singleä Capitolille, kaikkien taustalta löytyy nimipari Axford & Barnum. olisi ollut sovittajana ”Black Magic” -albumin parhailla raidoilla No One There ja Best Years Of My Life, mutta tälle en löytänyt vahvistusta sen enempää Soul Discographysta kuin levykansistakaan. Palataanpa soulin pariin. Myöhemmin on väitetty, että H.B. Barnum. -raitoja, niiltä löytyvät myös hitit Help Me Make It Thru The Night, Neither One Of Us ja Daddy Could Swear I Declare. Noina vuosina Oliver Nelson toimi Nancy Wilsonin luottosovittajana, joten H.B.:n ansiot saattavat jäädä hyvinkin vähiin. Lopputulos on kesy ja persoonaton. Sisällysluettelo kuitataan toteamuksella, että mukana olivat suurin piirtein kaikki siihen mennessä huippuhiteiksi nousseet Motown-sävelmät My Guysta Fingertipsiin. Yhden levyn yrittäjiä löytyy Capitolilta tukuittain. Samanniminen, nykyään aikamoiseksi keräilylevyksi noteerattu albumikin on olemassa, taustaparina Barnum & Axford. Neljä tehtyä raitaa (I Fell In Love, Come On Mr Blues, The House Next Door, Love Is Blind) julkaistiin singleinä ja Pickwickin minialbumeilla. Ensimmäinen sellainen oli Supremesin joulualbumi ”Merry Christmas”, joka levytettiin suurimmaksi osaksi Hollywoodissa syyskuussa ’65 H.B.:n oltua yksi sovittajista. Mielenkiintoisimpaan päähän Capitolvaiheessa sijoittuu Little Willie John, jonka vuonna ’66 levyttämän mutta julkaisematta jääneen LP:n ”Nineteen Sixty Six” taustalla toimivat Axford ja Barnum. H.B. Kyseessä ei ole mestariteos ainakaan 50-luvun juttuihin verrattuna, mutta sikäli nämä Kent-cd:llä 2008 ilmestyneet äänitteet ovat mielenkiintoisia, että ne olivat laulajan viimeisiä ennen hänen traagista kuolemaansa. BARNUM JA MOTOWN Motownia pidettiin varsinkin 60-luvulla hyvin sisäänlämpiävänä laitoksena, jonka tekemisiin ei sivullisia juuri hyväksytty. H.B. Samanlainen tapaus oli Temptationsin viihdealbumi ”In A Mellow Mood”, johon suurin työ tehtiin keväällä ’67. H.B. Omien muistelojensa mukaan H.B. Levy on harvinainen, kiinnostavinta siinä taitaa olla sen olemassaolo. Sen taustalla olivat Axford ja H.B., tämä kuvio toistui seuraavien kahden vuoden aikana ainakin kuuden albumin ja muutaman listasinglen verran. Siksi en ole juurikaan tullut perehtyneeksi hänen tuotantoonsa. Huipulle Rawls nousi vuonna ’66 Love Is A Hurtin’ Thing -hitillä, joka poimittiin hänen parhaimmistoonsa kuuluneelta albumilta ”Soulin’”. Talon ulkopuolella tehdyt Motown-coverit eivät ole juuri koskaan onnistuneet eikä niistä ole myöskään talon omissa instrumentaalikokeiluissa saatu mitään tarttuvaa aikaan, siinä kaksi syytä miksi en ollenkaan jaksa kiinnostua H.B.:n levystä. Jr. ”Onneksi” se on sentään instrumentaali, pelkkä ajatuskin H.B.:stä laulamassa Heat Wavea tai Come See About Me’tä hirvittää. Jätetään ne väliin ja palataan sen sijaan teinityttöosastoon. oli yksi niistä harvoista ulkopuolisista, jotka ovat sisäistäneet Holland-Dozier-Holland -ideologian. Gladys Knight & Pipsin albumit ”Standing Ovation” ja ”Neither One Of Us” sisältävät lähes pelkästään Bristol & H.B. Joistakin nettilistauksista löytyy myös maininta, jonka mukaan H.B. Tulos oli aikamoista huttua lukuun ottamatta nättiä kaihoraitaa It Only Hurts When I Cry. Niistäkin osa levytettiin Hollywoodissa, H.B. ”Surf Bunny” ja näyttelijä Donna Loren on ollut BN:n sivuilla viime aikoina pariinkin otteeseen. oli yksi hyväksytyistä. sovitti nimittäin hänen vuonna ’66 hänen levyttämänsä singlen Too Late To Say You’re Sorry / If (Reprise 0534). Nancy Wilson oli Lou Rawlsiakin suurempi tähti Capitolilla, mutta BN:n toimialan ulkopuolella jazzissa. Myös Darlenen Edna-sisko käväisi yhden singlepuoliskon verran H.B.:n kanssa studiossa, Sandy Wynns -nimellä julkaistun levyn nimi oli How Can Something Be So Wrong, vuosi oli ’67. 70-luvun alusta löytyy muutama H.B.:n sovittama Motown-raita, useimmiten Johnny Bristolin tuottamista sessioista. New Orleansissa pääosan urastaan tehnyt pianistilaulaja Willie Tee levytti vuonna ’68 sujuvan mediumin I’m Only A Man. Martha & The Vandellasin diskografiasta löytyy pienenä harvinaisuutena syksyllä ’67 Detroitissa levytetty H.B.:n sovittamaksi merkitty What Now My Love, joka julkaistiin albumilla ”Sugar ’N’ Spice”. Lou Rawls oli tehnyt miehekkään viihteellisiä levyjä Capitolille jo usean vuoden ajan, kun hän sai ikään kuin koepallona tuekseen parin Dave Axford & H.B. orkestereineen oli taustalla ainakin albumilla ”Club Meeting”, asiasta kiinnostuneelle lienee nykyään tarjolla myös noista sessioista alun perin hyllylle jääneitä yrityksiä. 60-luvun oikeat Motownit levytettiin kotona Hitsvillessä, mutta yksittäisiä poikkeuksia löytyy niistä tilanteista, kun artistit olivat esimerkiksi Los Angelesissa keikkailemassa. Billy Preston ehti levyttää Los Angelesissa yhtä ja toista ennen siirtymistään Applelle. Vaatimattomasta Wilson-kokoelmastani löytyy vain kaksi singleä (vuoden ’68 hitti Face It Girl It’s Over sekä Don’t Look Over Your Shoulder), jotka on merkitty hänen sovittamikseen. Levy ei taida kuulua yhtyeen arvostetuimpiin, heikoimmillaan se on miltei vastenmielinen. Donnan varhaisten laatulevyjen (Dream World, Muscle Bustle...) kanssa H.B.:llä ei ollut mitään tekemistä. Lista jatkuu, mutta tämä riittäköön, siirrytään Capitolille. Ensimmäinen näyte oli vuonna ’65 julkaistu albumi ”The Big Hits Of Detroit!” (Capitol ST 2289). Darlene Love sentään listasta löytyy, H.B. Ajatus hänen mukanaolostaan esimerkiksi Phil Spectorin levyillä on joka tapauksessa turha. Blues News 6/2018 39 olla, että hän on tilanteen vaatiessa osallistunut myös soittopuoleen, mutta lähinnä hän käytti huippusoittajia sovittamillaan levyillä. Walker & The All Stars kävi listoilla singleillä Walk In The Night ja Way Back Home, edellinen oli jopa. Frank Polk on yksi lajin tuntemattomista. nopeammilla raidoilla, mutta mukaan mahtui myös parit laadukkaat balladit, esimerkkeinä In The Ring ja Welcome Home Baby. Niihin liittyen perustettiin, jos en väärin ymmärtänyt, The Mountain’s Climbers -niminen hengellinen kuoro, jossa lauloi myös H.B.:n Billie-sisar. oli syyskuussa ’68 mukana sessiossa, jossa levytettiin neljä raitaa, niiden joukossa ykköshitti I’m Gonna Make You Love Me. Polkin nimi tupsahti esiin myös H.B.:n johtamissa hyväntekeväisyysprojekteissa. Yleisilme on hieman sekava varsinkin ns
Aretha levytti vuonna ’77 albumin ”Sweet Passions”, jolla on neljä H.B.-sovitusta: Sweet Passions, What I Did For Love, Meadows Of Springtime ja Mumbles, lisäksi singlenä julkaistiin When I Think Of You. oli mukana myös Hues Corporationsin albumilla ”Love Corporation” kuuden raidan verran, mutta hittejä ei niiden Lou Rawls, David Axelrod & H.B. Yhteistyön viimeinen aikaansaannos oli albumi "Flying High Together", jonka taustalta löytyy nimet Bristol & Barnum. Se alkoi syksyllä ’73 albumilla ”Power Of Love”, jolle H.B. Barnum Capitol-studioilla. Ei niitä koskaan osattu oikein soulina pitää, mutta mukaan mahtui paljon hienoja suorituksia sekä singleinä että Columbia-albumeilla ”Hickory Holler Revisited”, ”For Once In My Life”, ”At Home”, ”La La Peace Song” ja ”Help Me Make It Thru The Night”, kaikissa niissä H:B.:llä oli sovitusvastuu. Totinen etsiminen ei tuottanut ainuttakaan H.B.-merkintää Stevien tai Dionnen diskografioista. Totuuden haku on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta, mutta löytyyhän se. Videon taustalla soi joku Arethan 60-luvun klassikoista ikään kuin H.B:llä olisi ollut jotakin tekemistä niiden kanssa. Onko tuo hehkutuksen arvoista. sovitti myös viisi Honey Cone -raitaa vuonna ’73. Yhden esityksen mittainen on myös Edwin Starrin ja H.B.:n yhteinen Motown-historia, kyseessä on sekä singlenä että ”Involved”-LP:llä julkaistu surullinen Love (The Lonely People’s Prayer). Kutusoulin supermiehen ura oli pahassa notkovaiheessa vuonna ’81, jolloin hän levytti albumin ”Barry White & Glodean White”, sieltä löytyy muutama H.B.:n sovitus. LP:n helmi oli Johnny Bristolin johdolla sävelletty komea rakkausballadi Memories Don’t Leave Like People Do, jota ei edes yritetty singlenä, ei myöskään Bristolin vähän kankeampana versiona. 40 Blues News 6/2018 top ten -hitti mustalla puolella. sovitti neljä raitaa ja toimi lisäksi kosketinsoittajana. Hän levytti Motown-veteraani Marc Gordonin Rocky Road -merkille hitit Show And Tell, La La Peace Song, Touch And Go ja I Won’t Last A Day Without You sekä lisäksi kolme siistiä albumia: ”Show And Tell”, ”La La Peace Song” ja ”I’ve Got A Feeling”. oli mukana vuoden ’75 sessiossa tekemässä raitaa Don’t Ask For 24 Hours, sen sijaan session kuuluisimmasta esityksestä Jesse James Is An Outlaw en uskalla sanoa mitään. Samaan kastiin lukeutui myös Al Wilson, jonka ura kulki epätasaisena läpi 60-luvun, mutta koki vahvan nousun H.B.:n ja tuottaja Jerry Fullerin alaisuudessa 70-luvun alussa. Kovin innokkaasti en osaa suhtautua myöskään Barry Whiten H.B.-levyihin. Samoihin aikoihin, tarkkaan ottaen vähän ennen Bristolia H.B.:llä oli lyhyt yhteistyöjakso Jerry Butlerin kanssa. ei siis ollut kunnon soulmies, ehkä MOR kuvaa hänen tekemisiään parhaiten. H.B.:n ja Johnny Bristolin yhteistyö Motownilla oli niin vahvaa, että sen jatkuminen oli luonnollinen valinta silloin, kun Bristol aloitti oman soolouransa. Levyssä oli selvä rääppiäisten maku, vaikka nimikappale ja I Can’t Stand To See You Cry pärjäsivät hyvin listoilla. O.C. Täydellisen listan laatiminen H.B.:n 70-luvun soultöistä on kohtuuton tehtävä, tässä vain muutama maininta edellä todettujen perusjuttujen jatkoksi. Entäs Aretha. Syy saattaa olla sekin, että superyhtyeen taustalla on niin isot avustajakaartit ettei niistä saa tolkkua. AHKERAA PUURTAMISTA 70-LUVULLA Mistä mahtaa johtua, kun esiteltäessä jotakin taustamiestä tai vastaavaa oleellisin jätetään sivuseikaksi ja sen sijaan kaivetaan suuri tähti, jolle esiteltävä on tehnyt ”hittejä” monikossa niin kuin niitä olisi syntynyt roppakaupalla. Mielestäni ei, vaikka mainittu single nousikin blacklistan sijalle 14. Nuo singlet muodostivat ytimen albumilla ”Moody Junior”. on pitänyt Motownideaa yllä myöhemminkin lähinnä Los Angelesissa toimineella First Wives Clubilla, jolla hänen johtamansa orkesteri on esittänyt ahkerasti vanhoja Detroit-sävelmiä. Smith, joka hämmästytti hiteillään, esimerkkeinä Little Green Apples, Daddy’s Little Man ja Hickory Holler’s Tramp. Jean Knghtin osalta merkinnät ovat ristiriitaiset, mutta H.B. Kaikkein eniten H.B.-sovituksia pääsi nauttimaan jazzin puolelta 60-luvun lopussa soulin tai ”soulin” puolelle harpannut O.C. Kaikkiaan O.C. H.B.:n nettiesittelyssä (nimeltään The man behind the stars tms.) kaivetaan esiin nimiä Aretha Franklin, Dionne Warwick, Barry White, Stevie Wonder... Hang On In There Baby kävi blacklistan kakkosena kesällä ’74, sitä seurasi muutama lisäonnistuminen sekä erinomaiset albumit ”Hang On In There Baby” (MGM 4959) ja ”Feeling The Magic” (4983) ja vielä H.B.:hen liittyen ”Free To Be Me” (Handshake 37666) vuonna ’81. Smokey Robinson lähti tunnetusti Miracles-yhtyeestä vuonna ’72. Levymerkki oli Hot Wax, jolle H.B. H.B.:n tuottama Beutiful People julkaistiin vuonna ’73 nimellä Rosey Grier, sen tunnelma oli samantapainen kuin edellä todetuilla Butlerin ja Bristolin levyillä. Jermaine Jacksonin tapaus on selvempi, Barnum oli todistettavasti sovittamassa ”Jermaine”albumin raitaa I Let Love Pass Me By. levytti laskujeni mukaan H.B.:n kanssa nelisenkymmentä raitaa. Vielä todetaan, että H.B. Wilson oli ehdottomasti oman tyylisuuntansa tyylikkäimpiä edustajia. Roosevelt Grier levytti 60-luvulla lähinnä covereita. Tekstit kertovat, että H.B. Laura Leestä on varma havainto vuonna ’74 levytetty I Need It Just As Bad As You, joka kävi mustan listan sijalla 55. H.B.-listoissa mainitaan myös Jackson Five, mutta tarkennusta en löytänyt. Menestys ei silloin ollut häävi eikä parantunut jatkossakaan
Itse jättäisin tuon r&b:n pois ja puhuisin vain psykedeelisestä rokista. 1 Having A Party, Pt. Aikaisemmin mainittu Darlene Loven vuoden ’66 single julkaistiin Reprisella, samoin siistiäänisen Don Ho’n singlet, joista osa oli H.B.:n sovittamia, ei kuitenkaan hittinyyhkyttely Tiny Bubbles. All By Myself... Niiltä ajoilta tulee mieleen meilläkin suosittu Robert Vaughn/ Davic McCallum -vetoinen seikkailusarja ”The Man From U.N.C.L.E.”, jonka teemasta levytettiin lukemattomia versioita. toukokuussa ’76. Kyseessä ei välttämättä ollut H.B.:n ensimmäinen filmimusiikkikokeilu, 60-luvun Capitol-vaiheessa niitä on voinut olla useitakin. Teema löytyy nytkin Keisa Brownin singleltä (Marsel 502), jonka kääntöpuolella on raskas kutulaulu I’m In Love With You. LP julkaistiin H.B.:n omalla Mothers-nimisellä levymerkillä. Vuonna ’73 ilmestyi ”Five On The Black Hand Side”, jonka musiikista H.B. Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, jottei totuus unohtuisi, että H.B. Vaikka esittelyni on venynyt ehkä tarpeettomastikin hajanaiseksi detaljijonoksi, niin edellä on esitelty H.B. Filmin kurluttava wah wah -teema ilmestyi Keisa Brownin singlenä, koko soundtrackista on olemassa myös 2000-luvulla julkaistu cd-painos. oli 70-luvulla sovittamassa joitakin Osmondin perheen levytyksiä ja sai niissä yhteyksissä ehkä uransa suurimmat kaupalliset menestykset. Spanky oli monialainen ja -ilmeinen laulaja kirjon vaihdellessa nyyhkyviihteestä funkiin. OMAT KYPSEMMÄN AJAN PROJEKTIT H.B. Mukaan on otettu kokeileva Dock Of The Bay -näkemys, muuten LP kuulostaa köyhän miehen Creamilta. oli 70-luvulta alkaen niin työllistetty, että hänen omat levytyksensä jäivät erittäin vähiin. Sieltä löytyy toinenkin kokeilu, vuonna ’69 tehty Spanky Wilsonin ”Doin’ It”, jolta Cream-harrastajat muistavat ainakin Sunshine Of Your Love -version. H.B.:n viimeinen ”oma” single on listausten mukaan ollut vuoden ’72 paikkeilla tehty iloinen funk-kohellus: Power Exchange 102 Having A Party, Pt. Esimerkiksi Wikipedia mainitsee Frank Sinatran ja Tom Jonesin ensimmäisten joukossa listatessaan H.B.:n holhokkeja. Elokuva kertoi tarinaa etelän tytön taistelusta slummissa. kävi jopa komeasti blacklistan sijalla 96. Blues News 6/2018 41 joukkoon mahtunut. ”Groovy r&b with psych drops” on Novellsiin liitetty kuvaus. ”Hit Man” ei muistaakseni ollut erityinen menestys eikä sen musiikkikaan ole lajinsa klassikoita. Tätä kirjoitettaessa H.B. Varhaisin näkemäni H.B.:n sovittama Reprise-single on kypsän duettoparin Lil & Rene Keep A Life / Crazy About You vuodelta ’63. vastasi. 2 Tämä ei ole cover Sam Cooken hitistä vaan ihan oma H.B.-tarina, jossa on vauhtia ja puuroista tunnelmaa, mutta ratkaiseva terävyys puuttuu. Varmaa on, että H.B.-listauksiin mahtuu paljon Sinatran Reprise-merkin materiaalia, joten ymmärrettävästi sieltä löytynee myös Frank itse, Dean Martin ja Sammy Davis Jr. Pari vuotta myöhemmin tehtiin elokuvaa ”Black Sister’s Revenge”, joka julkaistussa muodossa kulki nimellä ”Emma Mae”. Lisäksi hän oli mukana mitä kirjavimmissa viihdeprojekteissa. Tuorein havaintoni on hänen jo 80-luvun alussa perustamansa Life Choirin joulu-cd, jonka mainos osui silmiin netissä.. 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla H.B. Musiikki oli havaintojeni perusteella siistimpää ja melodisempaa kuin ”Five On The Black Hand Sidessa”. Tompan osalta tiedän vain, että H.B. Yksi sellainen oli H.B.:n sovittama kitarayhtye The Gallantsin single, joka tosin ei ollut kovin innostava, H.B.:n b-puolelle säveltämä The Vagabond oli kitaralevyksi paljon parempi. oli taustalla vuoden ’77 singlellä Have You Ever Been Lonely. Myöskään lähinnä Phil Spector -sovituksistaan tuttu Checkmates Ltd ei 70-luvun puolivälissä juhlinut listojen kärkisijoilla, mutta teki erinomaisia levyjä, niistä Barnumin sovittamat singlet Body Language / All By Myself On The Phone (Polydor 14313) ja I’m Laying My Heart On The Line / Make Love To Your Mind (Greedy 111) kuuluvat parhaimmistoon. lähinnä BN:n kannalta kiinnostavimmasta näkökulmasta. Hänen vanhoja tekemisiään on kaivettu esiin sekä nettikertomusten että haastattelujen myötä. Barnum on elossa, vieläpä ainakin näennäisesti hyvässä kunnossa. H.B.-listauksissa esiintyy kummajaisena albumi ”That Did It!” ja kun nettimainoksissa käytetään miehen kuvaa, niin tottahan siitä saa sen käsityksen, että kyseessä olisi hänen levynsä. Omat suosikkini löytyvät viihteen puolelta, varsinkin tytön ensimmäinen single The Last Day Of Summer, Mothers-tuote sekin, on hyvä levy lajissaan. Nyt kun Keisan nimi tuli esiin, todetaan vielä, että hän levytti vuonna ’84 H.B.:n tuottaman singlen I Want It I Need It (Park Place 41662), jonka b-puolella on H.B.:n johdolla vetäisty instrumentaali Where’s The Beef. Aivan vuosikymmenen alussa hän teki musiikkia elokuvaan ”Hit Man” ja ymmärtääkseni hän lauloi itse filmissä teemasävelmän. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ”That Did It!” oli vuonna ’68 H.B.:n johdolla tehty kokeilu, jossa esiintyi The Novells -niminen kvartetti. Hätäisen kuuntelun perusteella kyseessä oli musiikiltaan tyypillinen lännenfilmi, 60-luvun Morricone-vaikutteet ja modernimpi musta suuntaus olivat molemmat esillä. Myös laulupuoli hoituu joten kuten ainakin parin vuoden takaisen pätkän mukaan, siinä hänen laulukaverinaan oli toinen veteraani Lou Rawls. ehti olla mukana vielä kahdessa filmiprojektissa
Kansas City Blues palauttaa kuulijan Gene Normanin Blues Jubilee -tapahtuman lavalle 1947 ennen kuin Nelsonin Raindrop Bluesin alkusävelet kaikuvat kaiuttimista. Kaksi viimeistä kappaletta taitavat tulla Nelsonin vuoden 1960 Kent-sessiosta, mutta esitysten laatu ei ole pudonnut yhdeksässä vuodessa yhtään. Nelsonin vuoden 1951 nimikkokappale T-99 (Blues) on aivan loistavaa bluesia: se tarjoaa lakonisesti alkavan mutta välillä epätoivoiseksi yltyvän laulusuorituksen, pianon ja kitaran vuorottelun soolossa sekä kiusoittelevan taustakuoron, joka muistuttaa Nelsonia väsymättä siitä, että tämän naisseuralainen on häipynyt muihin maisemiin Teksasin valtatietä ysiysi. Sillä näki päivänvalon vuodesta 1957 lähtien käsittämätön määrä lauluja soittomateriaalia: muilta halpamerkeiltä liisattuja kappaleita, väärin nimettyjä ja jälkikäteen tohtoroituja esityksiä, löysää instrumentaaliviihdettä, mutta myös vanhaa laatutavaraa omistajakaksikon Modernja RPM-merkeiltä. Onneksi niiden jälkeen päästään asiaan. Kyseessä on perusblues, joka ei ole äänitysteknisesti huippuluokkaa. Häntä ei kannata unohtaa!. Sen jälkeen paranee taas: Sweetest Little Girl on albumin kovatempoisin pyrintö, joka edellisraidan umpion jälkeen tarjoaa teknisesti sitä, mitä kannessa luvataan: hi-fidelityä. Tässä tapauksessa Biharit ovat yrittäneet ottaa dollarit pois ratsastamalla Turnerin nimellä – vaikka albumin todellinen sankari on Nelson. Onneksi seassa oli todella laadukasta kappalemateriaalia. Jonkin sortin sählystä tässäkin on kyse, puulaakista vain ei ole varmuutta. ”T99” on nimittäin huomannut yhdellä vilkaisulla, että hänen uransa herkkupalat on koottu yhdelle ja samalle pitkäsoitolle – jota koristaa upea kansimaalaus Joe Turnerista sekä tämän nimi kissankokoisin kirjaimin. Albumi on täynnä mainiota musiikkia, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että kyllä juurimusiikin ystävillä on nykyään helppoa: erityisesti Juhani Ritvanen päivitteli moneen kertaan takavuosien lehdissä näiden Crownjulkaisujen epämääräisiä kiemuroita (Jimmy Nelson esiteltiin BN:ssä 5/81). Myös omassa, jostain suomalaisdivarista aikoinaan löytämässäni kopiossa yksityiskohdat ovat kohdallaan. Vauhtiin päästään kummallakin puoliskolla Turnerin liveraidalla. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 10 Sekavan repertuaarin lisäksi ne tunnetaan nimittäin siitä, ettei yhtään käytettyä kruunualbumia ole löytynyt ilman repeämiä kansipahveissa. Nelsonilta saatiin ulos myöhemmin monenmoista Ace-uusintajulkaisua. Nelson vakuuttelee nöyrästi oven takana, että on ollut liikenteessä kundien kanssa ilman syntisäkkiä. Niissä ei ole ohjelmiston eikä tulkinnan osalta mitään vikaa, I Got A Ga' ja Kansas City Blues ovat bluespuristien tutkimusten mukaan nauhoituksia Pasadenan Civic Auditoriumista joulukuulta 1947, mutta ainakin omassa kopiossani rätinä on melkoista. Parinkymmenen minuutin kuuntelun jälkeen on yhteenvedon aika. Yhteen niistä löydettiin lopulta artistin ensilevytysJimmy Nelson kin, vuoden 1947 Olliet-asetaatti. Vibrafonin ja kitaran vuoropuhelu soolossa piristää. Sen jälkeen Unlock The Lock kosiskelee New Orleansin äänimaailmaa. Sama konstailematon staili jatkuu heti seuraavalla raidalla, jossa ”mister T” kehottaa muijaansa kaivamaan vaatekaapista vähän tummempaa vaatepartta ylle. Näin on epäilemättä miettinyt Jimmy Nelson, mikäli hän on reiluna nelikymppisenä rakennustyöläisenä törmännyt jossain Houstonin halpahallissa tähän vuonna 1963 ilmestyneeseen albumiin. Blues News 6/2018 43 JOE TURNER, JIMMY NELSON Joe Turner And Jimmy Nelson (Crown CLP 5383) I Got A Gal (Joe Turner) / T 99 / Meet Me With Your Black Dress On / Married Men Love To Sport / Second Hand Love // Kansas City Blues (Joe Turner) / Raindrop Blues / Sweetest Little Girl / Unlock The Lock / I Sat And Cried Armoton on maailman laki, mutta levyteollisuuden vielä armottomampi. Albumi huipentuu sen jälkeen mainioon rytmipalaan I Sat And Cried, jossa basso keinuttaa Nelsonin laivaa pahemman kerran. Neljän huippubiisin jälkeen kiekko on käännettävä vauhdilla ympäri. Artistien lisäksi myös levykeräilijöillä on riittänyt ihmeteltävää Crown-älppäreissä. Lisäksi pintaan nostettu yleisön meteli ei varsinaisesti nostata intoa perehtyä Iso-Jussin, Pete Johnsonin, Barney Kesselin ja kumppanien lavatouhuihin. Surkeiden liimausten ja ohuen pahvin vastapainoksi tuntemattomaksi jäänyt Fazzio-niminen taiteilija loi maaliruiskulla hienoja muotokuvia artisteista levyjen kansiin 1963–64. A-puolisko päättyy hidastempoiseen Second Hand Loveen, jossa Nelson pohtii hyppääkö junan alle naishuolista päästäkseen. Alan veteraanina Nelson on varmasti tajunnut saman tien, mistä kenkä puristaa: kyseessä on pahamaineisten Biharin veljesten Crown-merkin julkaisu. Hyvä ei lopu tähän: Chuck Norrisin kipakka skittasoolo komistaa Married Men Love To Sport -raitaa, jossa Nelson ylistää ukkomiesten tarvetta urheilla ilta-aikaan. Kappaleiden alkuperässä, äänentasossa ja nimissä riittää tutusti ihmeteltävää. Biharien tyyliin kappaleen nimet ovat albumin kannessa vähän sinne päin: alkuperäisissä RPM-kakuissa ne kuuluivat Married Men Like Sport ja Second Hand Fool. Kirkkaasta äänitysjäljestä irtoaa iloa erityisesti soolo-osuudessa, jossa painetaan reilusti toista minuuttia Norrisin terävän kitaran ja napakan tenorisaksofonin voimin. PETRI LAHTI O livat ne aikoja, kun keräilijät haalivat huippumusiikkia käsiinsä Biharien julkaisemista halpapainoksista, joissa kappaleiden nimet, esittäjät ja kansiliimaukset heittivät kaikki häränpyllyä. Vaikea ei ole arvata, kenen hautaa tässä kaivetaan, kun kertojalta on viety niin rahat kuin kunnia. Jimmy Nelson on nimittäin shouter parhaasta päästä: väkevä, hienostelematon laulaja, jolla riittää pontta keuhkoissa niin paljon, ettei hänen tarvitse huutaa tauotta, vaan äänenkäytössä riittää vivahteita. Kannessa on puolestaan vanhasta suojamuovista huolimatta reikiä kaikissa kolmessa sivussa. Lisäksi Fazzion näkemys elämäniloisesta Joe Turnerista rusetissaan ja punaisessa esiintymistakissa on todella valloittava. Lukko on tällä kertaa ihan perus-Abloy eikä mikään vertauskuva. Mikä hienointa, Nelson ehti kokea pienimuotoisen renessanssinkin 1990-luvulla ennen menehtymistään 88-vuotiaana Houstonissa vuonna 2007
Ja jotta hupi (tai huti) olisi täydellinen, paholainen, tässä tapauksessa painovirhesellainen, oli vainonnut myös levyyhtiöpomo Joe Gibbsiä. Joitain selityksiä tulee toki mieleen: kuutamolla vieraista kielistä olleet espanjalaiset halusivat kuulla suosikkilaulut omalla kielellään, kun täällä kuunneltiin sujuvasti myös alkuperäisesitysten englantia. Hieno, hienostunut esitys ja oikein hyvä divariostos sittenkin. Kysymys nousi taas mieleen, kun pistin soimaan tämän viidellä eurolla Espanjasta hankkimani Lone Star -yhtyeen EP:n. Lisäksi Ranskan malliin mukaan espanjalaiset uskalsivat täyttää EP:t päivän jenkkija brittihiteillä, kun Suomessa singlen toinen puoli piti nuorisoyhtyeilläkin liipata sointuja, jotka kelpasivat tanssilavoille. Näin luvattiin vanhassa kansantarussa, jonka Willie Dixon oli mahdollisesti kuullut kierteleviltä ennustajaeukoilta lapsuudessaan. Barcelonalaiskvartetti antaa levyllä nimittäin kyytiä The Whon, The McCoysin, The Yardbirdsin ja Elviksen materiaalille kitara vinkuen, basso pumpaten, rummut paukkuen. Siksi levy maksoi vain pari euroa.” Mitäs tuohon sanomaan, mon diable! Nyt mennään sitten sinkulalla, jota komistaa palanen gallialaista teippiä. Vastaus tuli nopeasti: ”Hyvä herra, ettekö huomanneet, että myyntitiedoissa luki small crack repaired with tape. Iskin siitä paikasta myyjälle viestiä, että nyt on pohjoiseen lähetetty varsinaista jätevinyyliä. Kotilautasella Everyone Who’s Been In Love With You (Has Cried And Cried And Cried) -raita osoittautui pannukakuksi: toivottoman kiemuraista ja suorastaan tökkivää musiikkia, jossa ei ollut ripaustakaan Bacharachin ja Hal Davidin elämää suuremmista lauluista. Kehaistaan loppuun erityisesti bändin mukavaa päivitystä Elvarin Wear My Ring Around Your Neckistä. Ihmettelin nimittäin tätä upeaa The Impressions -coverlevytystä lautaselle asetellessani, että mikäs teipinpala levyreunaa koristaa. Tämä on MARV JOHNSON Keep Tellin’ Yourself / Everyone Who’s Been In Love With You (Has Cried And Cried And Cried) (United Artists UA 556) Nerokin voi epäonnistua. Se, miten Lone Star on saanut haltuun näin sujuvasti ajan repivät soundit pohjoisiin kollegoihinsa verrattuna, onkin sitten epäselvempi kysymys, mutta sen pohtiminen saa jäädä toiseen kertaan. Esitys huipentuu Marv Johnsonin suoritukseen kaikkia mustan laatulaulajan kikkoja käyttäen. Bluesin suuruus viritteli teemaa, seitsemäntenä veljessarjaan syntyneen isäukon seitsemättä poikalasta, jo Hoochie Coochie Manissa, mutta antoi palaa kunnolla vasta puolitoista vuotta Muddy Watersin levytyksestä. Lähemmällä tarkastelulla teippi osoittautui oikein tarpeelliseksi: se piti kasassa haljennutta vinyyliä. WILLIE MABON The Seventh Son / Lucinda (Chess 1608) Seiskalle aukeavat kaikki ovet. Toteamus nousi mieleen, kun Fresh Garbage -levykaupan sinkkuhyllystä löytyi Marv Johnsonin UA-single, jonka säveltäjätiedoissa komeili kultasormi Burt Bacharachin nimi. RICK NELSON Lonely Corner / There’s Nothing I Can Say (Decca 31656) Vanhojen rock’n’roll-artistien 1960-luvun puolivälin viritykset jäivät nuoruusvuosina herkästi tarkistamatta, kun ei ollut oikein. MIGHTY DIAMONDS Gypsy Woman / Gyspy Dub (Joe Gibbs Record Globe) Tässä tulee pian 40 vuotta täyteen divarihelmien keräilyä, mutta siitä huolimatta yhä sattuu ja tapahtuu. Siksi tällä kertaa sarjassa ihmetellään muun muassa kätevää tapaa korjata levy sekä kirjaimellisesti sulaa vahaa. Kun tilanne oli näin hyvä, Mabonilla ei ole tarvetta hätäillä, vaan hän esittää asiansa levyllä tyylikkään itsevarmasti. CONJUNTO LONE STAR Nuestra Generacion / Vuelve Sloopy / Sin Su Amor / Los Domingos (La Voz De Su Amo EPL 14.266) Miksi Francon kovassa otteessa pitämässä maassa, jossa ei pidetty ulkomaisista vaikutteista ja vielä vähemmän rokkiretkuista, saatiin aikaan 1960-luvun puolivälissä näin ajankohtaista nuorisomusiikkia, mutta komea kolmeminuuttinen menneisyyden (ja bluesin) mytologiaa. Tällä kertaa tuli tilatuksi jamaikalaista musiikkia Ranskan maalta, ja kun hinnat olivat vähintäänkin sopivia, myyntitekstien saatetiedot taisivat jäädä vähän vähemmälle tarkastelulle. Suomessa keskityttiin painamaan vahalle lähinnä tangoa ja humppaa. Tämä ihmelapsi osasi parantaa, kurkkasi sujuvasti tulevaisuuteen – ja kuten Willie Mabon vakuuttaa, kykeni pistämään tyttöparkojen sydämet väpättämään holtittomasti. Onneksi pettymys väistyi kääntämällä kiekko ympäri: Ellie Greenwich ja Tony Powers ovat kynäilleet vuonna 1960 täydellisen teinipop-pastissin, jonka Leiber ja Stoller (mukana säveltäjätiedoissa Elmo Glick -salanimellä) ovat tuottaneet ajan hermoon. 44 Blues News 6/2018 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 42 PETRI LAHTI I kinä ei tiedä, mitä paketista löytyy, kun postilaatikosta paljastuu helmiä ulkomaiden divareista
Havannalaisen Los Llopisin liideri Manuel Llopis oli tutustunut jenkkimeininkiin opiskeltuaan inssiksi maassa, ja kun Kuubassa vuonna 1958 tehtyjen ensilevytysten jälkeen yhtye päätyi Espanjaan, siellä keksittiin, että pistetään ukot rokkaamaan. LOS LLOPIS Estremecete / Paseando Bajo La Lluvia / Doctor Brujo / R-o-c-k (Zafiro Z-E 115) Kuuba tunnetaan rytmeistään, joten miksi länsiafrikkalaisista juurista ei olisi taipunut yksi verso rock’n’rollinkin suuntaan. Sen jälkeen kipale olisikin valmis erilaisille ”Sister Funk” -kokoelmille. Vaikka rumpali Buddy Milesin sävellys on aika koukeroinen, jotain kappaleessa on – sen verran moni musta artisti on kokeillut näppejään siihen. Hän oli vahvasti mukana muun muassa Harold Burragen uralla ja päästi myös Betty Everettin ääneen uransa alkuvaiheissa. LARRY DALE Big Muddy / What Your Love Means To Me (Glover 203) Kun etiketissä lukee Larry Dalen nimi, ollaan New Yorkissa, mutta musiikki on rehtiä bluesia jota sävyttää kipakka kitarointi. Ehdin jo innostua, kunnes tarkempi tutkailu paljasti, että kyse oli todellisista kaupan päällisistä: ensimmäisen EP:n levy oli sulanut, toisen Richard Stamz. Jos pääsisin tuottaja Bobby Scottin saappaisiin näin reilut 45 vuotta jälkikäteen, pyytäisin keppimiestä rauhoittumaan ja nostaisin rumpalia hi-hatteineen esille. Ricky tai Rick, tänne kelpaa. Vanhasta käy balladi There’s Nothing I Can Say, jota USA:n musiikkilehdet b-puolen matriisinumerosta huolimatta tyrkyttivät myyntisivuksi. Ajan henkeä tavoittelee puolestaan Johnny Burnetten ja Betty Murdochin säveltämä Lonely Corner, jossa Nelsonin laulu on alussa tuplattu tai jopa triplattu stemmalaulun henkeä tavoitellen, biitlesmäinen basso nostettu pintaan ja huuliharppukin upotettu soppaan sekaan. Sillä muistikuvalla nappasin hollantilaiskauppiaalta hyllyyn tämän vuoden 1960 julkaisun. Kyseessä on mukava raita, joka ei ainakaan huonone, kun Dale (tai Mickey Baker) pääsee irti soolossa. Koska Nappy Brownin jälkishouterkauden monumentti on epäilemättä tuttu lukijoille, jätetään platan tarkempi analysointi tällä kertaa väliin ja suunnataan katse sen sijaan Savoy-singlen etikettiin. Siihen on nimittäin lyöty komea leima sen merkiksi, että Richard Stamz Chicagon kaupungista on omistanut levyn. Sen verran Old Townin alamerkillä yritettiin toki olla kiinni hetkessä, että matkaa tehtiin välillä rokaten ja rollaten. Vaikka 101-vuotiaaksi eläneen Stamzin (1905–2007) tarina on dokumentoitu varsin hyvin, piti vielä tarkistaa, että kyseessä on varmasti sama ukko: 6040 San Racine Avenue sijaitsee South Siden Englewoodissa, jossa Stamz nimenomaan vaikutti, ja osoiteluetteloiden mukaan tämä oli hänen kotitalonsa. GLORIA WALKER Love Is In The Air / Them Changes (Federal 45-12569) Mystinen syvän soulin tulkitsija Gloria Walker esiintyy jo toisen kerran lyhyen ajan sisään helmissä, mutta menköön, kun Federal-promo tuli alkusyksystä sopivasti vastaan. Blues News 6/2018 45 käsitystä, mitä tutut nimet – esimerkiksi Ricky Nelson ilman y-kirjainta – oikein puuhasivat brittien noustua otsatukissaan maihin. Keväällä 1972 ilmestynyt Walkerin versio on ihan toimiva: se on laulultaan ja torviarrauksiltaan täyttä soulia, ainoastaan kitaristin vingutus vie kappaletta pahemman kerran rokin suuntaan. Kääntöpuolen balladi on sekin väkevä: artistin käheä ääni on ihan pinnassa, ja noin puolessavälissä kappaletta puskista kehiin ilmestyvä kireä kitara kruunaa lopullisesti biisin äänimaailman. Luulo oli tällä kertaa tiedon väärti, sillä Dale röpöttelee Mississippiä etelään sinisävelten tutussa hengessä – eiköhän Big Muddyn paluupuheilla kosiskeltu itärannikon mustaa väestöä, jolla oli vanhat ajat ja seudut vielä hyvin mielessä. Erityisesti Estremecete kissalautoineen, hikkailuineen ja r-kirjaimen päristelyineen on aivan mannaa. Jälki on vähintään mukiin menevää, vaikka ostajat eivät aikanaan juuri innostuneet näistä kasvojenkohotusyrityksistä. Eli eipä tässä suurta mielikuvitusta tarvita nähdäkseen Stamzin pudottamassa neulaa WGES-aseman studiossa juuri tälle Brownin uutuussinglelle loppusyksystä 1957 ja spiikkaamassa kiekon sisään sujuvalla Chicagon slangilla... NAPPY BROWN The Right Time / Oh, You Don’t Know (Savoy 45-1525) Tuntemattomia ovat levyjen tiet omaan hyllyyn. Hyvänä muistutuksena asiasta käy vaikkapa tämä vuoden 1964 julkaisu, jossa Rick Nelson nojaa sekä vanhaan että kosiskelee uutta. Tässä kiinnosti b-puolelle sijoitettu Them Changes -kappale, jota on tullut kuunneltua aikoinaan Jimi Hendrixin varsin maanläheiseltä livealbumilta ”Band Of Gypsys”. Pannaan loppuun vielä lyhyt selvitys tämän halutun divarihelmen hankintakiemuroista: kun tilasin alkusyksystä pinkan levyjä Espanjasta, myyjä ilmoitti, ettei LlopisEP:tä ole enää saatavilla. Kun paketti sitten mañana-tyyppisesti ilmestyi reilu kuukausi tilauksesta postilaatikkoon, sisältä löytyikin yllättäen kaksi kappaletta levyä. Jälki oli ihan kelpoa: Llopis ja kumppanit ottavat ensimmäisellä EP:llään haltuun Elviksen All Shook Upin, The Prisonairesin Just Walking In The Rainin, David Sevillen noveltyn Witch Doctorin sekä Bill Haleyn R-OC-K:n. Stamz ei voi olla kukaan muu kuin ”Open The Door, Richard”, vaikutusvaltainen musta tiskijukka, joka monenmoisten projektiensa ohella pyöritti Pasoja Foxy-levymerkkejä kaupungissa vuodesta 1960. Sittemmin on selvinnyt, että nuoruuden jyrkkyydessä tuli tehtyä selvästi virhearvioita. Kappale on kuin suoraan Nelsonin luotettavilta Imperial-levyiltä
Yksi instrumentti sentään paukkuu komeasti, nimittäin kuubalaisen Chano Pozon congarummut. 7070) Lisää mainioita löytöjä kuubalaishengessä – tällä kertaa kahden euron pilkkahintaan Helsingin Senaatintorille muuttaneen Tritonen sinkkulaarista. Gospelia myydäänkin tällä puolella Atlanttia merkittävissä määrissä vain R&B:iin erikoistuneissa puodeissa. CD löytyy osoitteesta kcsoundshop.com. soul-yhtyeillä Temptations tai Impressions. BN 6/2018:n kannessa esiintyvä The Blind Boys Of Alabama päätyi Blues Newsiin ensi kertaa Juhani Ritvasen levyarvion merkeissä numerossa 6/1987. 46 Blues News 6/2018 kansi oli riekaleina. Waldemarin numeroon 3/1968 laatiman kirjoituksen (ohessa vain osa tekstistä) jälkeen BN:ssä mm. Tunnetuimpienkaan gospel-yhtiöiden levyjen mainostamiseen ja markkinoimiseen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Onpa liikkeellä jopa Gospel Show -kiertueita, joihin tavallisesti kuuluu kuoro, pari pienempää lauluyhtyettä, soololaulaja ja sananjulistaja. Myyntilukuja laskee vielä sekin, että gospel on parhaimmillaan LP-levyllä, mutta värillisen väestön ostokyky on vielä niin huono, että se ostaa paljon enemmän singlejä kuin kalliita LPlevyjä. Upeakantisen EP:n julkaisuajankohta on epäselvä, olisiko 1950-luvun puoliväliä, mutta rohkeasti Vogue on tuupannut ulos Dizzyn ja kumppanien live-esityksiä Pasadena Civic Auditoriumista vuodelta 1948. En kuitenkaan häkeltynyt, vaan kasasin lahjahevosista yhdet purevat hampaat. Sadat esiintyjät levyttävät säännöllisesti ja kiertävät maata kilpaillen yleisönsuosiosta R&B-tähtien kanssa samoilla esiintymisareenoilla. Gospel-levyt äänitetään samoissa studioissa samoin menetelmin kuin soul-musiikkikin. Tarinan mukaan El Rio Barin jukeboksissa soi Pozon kuolinhetkellä jätin yhdessä Gillespien kanssa rustaama, tälläkin EP:llä kuultava Manteca. Kaikesta huolimatta hengellisiä levyjä julkaistaan jatkuvasti – myös paljon LP-levyjä – monien yhtiöiden (mm. Ranskalaisia ei ole pelottanut edes se, että 16-miehisen orkesterin musisointi on tarttunut kelanauhalle aika hiljaa. Hinta 15€ + toimituskulut 3€ BLUE NORTH RECORDS! JARKKA RISSANEN TONAL BOX: TRIMMED AND BURNING Uusi albumi (BNCD 016) nyt saatavilla! BN:n verkkokaupasta 18€ + postikulut bluesnews.mycashflow.fi 1968 1968 BN-arkistojen helmiä: MUSIIKKIA HENKIMAAILMASTA Nuoren värillisen laulajan ura kulkee useimmiten hyvin samanlaisia ratoja kuin olemme sellaisten tähtien kuten Aretha Franklin tai Wilson Pickett elämäkerroista lukeneet. Sittemmin erillisiä esittelyjä yhtyeestä ovat lehteen toimittaneet Markku Pyykkönen ja Jari Toivonen.. Savoy, Vee-Jay ja Checker) toimesta ja tämä on varmin osoitus gospelin suosiosta. Ja etteivät bluesin ja muiden genrejen diggarit ihmettelisi liikaa palstanpitäjän latinohuumaa keskellä pimeää talvea, muistutetaan, että Bobby Parker väsäsi Mantecasta järisyttävän Watch Your Stepin, joka kierrätettiin sitten Liverpoolissa ainakin muutamaan tuttuun beat-kappaleeseen... Pozo oli todellinen käsityöläinen: perkussiohommien lisäksi hänet tunnettiin Havannassa ilkeänä katutappelijana ennen muuttoa New Yorkiin 1947. 2223 vuoden iässä monet yhtyeissä kokemusta keränneet aloittavat soololaulajan uran tavallisesti sotapalveluksesta selvittyään – parhaat tai hyväonnisimmat sitten saavuttavat kunniaa ja mainetta parin-kolmen vuoden sisällä. Kannattaa koettaa! Jukka Waldemar Wallenius Afroamerikkalainen gospel-musiikki ja erityisesti sen lajityypeistä kvartettigospel on koskettanut läheltä myös monia Blues Newsin toimituskuntalaisia. Nuori gospel-yhtye, joka jaksaa säilyttää jäsenensä tai edes nimensä, ei taidollisesti ja esityksellisesti jää jälkeen maallisen musiikin parissa askaroivista. ilmestyi Juhani Virkin laatima vielä laajemmin aihepiiriin pureutunut artikkeli "Gospel – riemukasta melua” numerossa 3/1970. Lopuksi sanonkin epäilijöille: Jos pidät soul-musiikista, opit myös helposti pitämään gospel-musiikista, vaikket välittäisikään Mahalia jacksonista tai Golden Gate Quartetista. Erre-o-ce-ka! DIZZY GILLESPIE & HIS ORCHESTRA FEATURING CHANO POZO Manteca / Emanon / Good Bait (Vogue EPL. Gillespien ryhmään hän päätyi tekemään musiikillista vallankumousta, yhdistämään modernia jazzia latinosoundeihin. Gospel onkin kaupallisessa mielessä melko kannattavaa musiikkia. Gospel ei aina ole sentään mikään pelkkä välivaihe, josta siirryttäisiin soul-musiikkiin, vaan on yhtyeitä, joilla on samanlainen monivuotinen kokemus ja rutiini kuin esim. Ikään kuin huomaamatta saatu pohjakoulutus alkaa kantaa hedelmää tulevan soul-tähden ollessa 16-17 -vuotias. Valitettavasti Pozon vaellus isossa ompussa päättyi lyhyeen: hänet ammuttiin harlemilaisessa baarissa joulukuussa 1949, kun muusikko oli valittanut hankkimansa marijuanan huonosta laadusta. Ensimmäiset kokemuksensa musiikin esittäjänä hän saa seurakunnassa, jossa kaikki kirkkoon saapuneet ottavat aktiivisesti osaa jumalanpalvelukseen. Tässä iässä näet hyvin monet värilliset nuorukaiset perustavat lauluyhtyeitä, jotka esittävät gospelia ja spirituaaleja tai vaihtoehtoisesti soul-musiikkia. KC SOUND -TUOTANTOA! The KC Sound All Stars: 30 Years Of Blues Hyvät arvostelut saanut bluesjamilevy, äänitetty livenä turkulaisessa KC Sound studiossa. Toinen tärkeä gospel-musiikkia esittävä ryhmä on varsinaiset kirkonmiehet, pastorit ja piispat, jotka seurakuntansa säestyksellä messuavat saarnansa levyllä – ja joskus tätä tietä myyntitilastoon. Yhtiöt ovat useimmiten niin pieniä, ettei niillä ole kunnollista edustusta Euroopassa. Useimmat tällaiset kokoonpanot jäävät ohimeneviksi ilmiöiksi, koska alalla tapahtuu samanlaista kuohuntaa kuin kotoisella kitararintamallammekin, mutta välillä syntyy porukka, jolla on edellytyksiä tulla suosituksi. Päätetään tämän numeron divarihelmet siis kunnianosoitukseen yhdelle mustan musiikin kovakouraisimmista tekijöistä. Tietenkin on mukana myös säestysryhmä kitaristeineen, pianisteineen ja/tai urkureineen, trumpetisteineen sekä pasunisteineen
Vuosina 1958–60 Presley tunnetusti suoritti asevelvollisuuttaan silloisessa Länsi-Saksassa, mutta hittilevyjen putki ei katkennut silloinkaan. Ja kun siirrytään suoranaisen r&b:n pariin, Presley diskografiasta löytyy siltäkin osin useita onnistuneita luomuksia. B.B. Eräiden privaattija koelevytysten jälkeen Elvis pääsi v. Muita Presleyn blues-covereita ovat mm. King. Myös uransa alkuaikoina Elvis Presley piti ohjelmistossaan runsaasti kauniita ja melodisia hempeilyjä. Hänen tuotteidensa suosio oli alusta pitäen niin hyvä, että vajaan kahden vuoden päästä suuri RCA otti hänet hoiviinsa. Saksasta palattuaan Elvis muuntui sujuvasti moni-ilmeiseksi yleisviihdyttäjäksi, mitä aihepiiriä en nyt käsittele. Näistä esityksistä neljä ylsi peräti listaykköseksi saakka. Näistä oppiisistä myös Parker kuului uransa alkuaikoina Sunin artisteihin. Hän ei taatusti ollut kaikkein varhaisin rock and roll -artisti, mutta juuri hän yhdisti bluesin ja kantrin tavalla, mitä ryhdyttiin kutsumaan rockabillyksi. Sivumennen todeten kyseisen listauksen kuusi parasta ovat James Brown, Ray Charles, Fats Domino, Bobby ”Blue” Bland, Aretha Franklin ja B.B. Vihdoin 17.6.1949 luovuttiin rotuun viittaavasta nimittelystä ja otettiin käyttöön termi Rhythm & Blues, minkä sana Soul korvasi miltei tasan 20 vuotta myöhemmin 23.8.1969. Noilla tuloksilla hän oli tuon aikakauden yhdeksänneksitoista suosituin r&b:n tulkitsija, mikä on valkoiselle miehelle erinomaisen kunniakas sijoitus. Joel Whitburnin kirjan Top Rhythm & Blues Records 1949–1971 luetteloinnin mukaan hänellä oli vuosina 1956–63 kaikkiaan 24 r&b-listalle yltänyttä single-levyä. Bluesin puolelta hänelle löytyy useita esikuvia. Kenties suurin niistä oli Arthur ”Big Boy” Crudup, jonka teosta That’s All Right (Mama) hän muotoili ikimuistoisella tavalla jo aivan ensimmäisessä Sun-sessiossaan. Hänen muotoilujensa kohteina olivat esimerkiksi Ray Charlesin I Got A Woman, Driftersin Money Honey, Smiley Lewisin One Night, Lloyd Pricen Lawdy Miss Clawdy, Willie Mae “Big Mama” Thorntonin Hound Dog sekä Joe Turnerin Shake Rattle And Roll. Blues News 6/2018 47 NUOREN ELVIS PRESLEYN TAKAPIRUT Klassikoiden lähteillä, osa 53 Termillä r&b on silläkin oma historiansa. Junior Parker ja Bobby Bland, alh. King. Kantria nuori Elvis hyödynsi selvästi vähemmän kuin mustaa musiikkia, mutta kyllä senkin piiristä löytyy joitakin kirjaamisen arvoisia musiikkikappaleita kuten bluegrassmestari Bill Monroen Blue Moon Of Kentucky ja jo 1929 ensimmäisen kerran levytetty Just Because, suomeksi Just siks. Sen sävel kun on kopioitu suoraan jo USA:n sisällissodan aikana 1861 tunnetuksi tulleesta laulusta Aura Lee, minkä juuri mainittu Shelton Brothers levytti v. Vaikka Elvis Presleytä ei voida pitää minään tyypillisenä r&b-vokalistina, hän kunnostautui huomattavissa määrin myös sillä sektorilla. Silloin myös etupäässä mustien rytmisankarien tuoreet tuotokset sijoitettiin Billboardin yleiselle Hot 100 -listalle. Tuon 20-luvun alkuperäisversion tekaisi nimeltään niinkin eksoottinen yhtye kuin Nelstone Hawaiians, mutta Elvis lienee ottanut oppinsa Shelton Brothersin vuoden -33 tallenteesta. Vesa Walamies Elvis ja idolit: vas. Kolme vuotta myöhemmin tilaston nimi muuttui muotoon Race Records ja sen koko kasvoi kymmenestä äänitteestä viiteentoista. Tämän selvityksen lähdeaineistona on käytetty etenkin kahta LP-levyä. 1938. sellaiset laulut kuin Roy Brownin ensinnä levyttämä mutta Wynonie Harrisin r&bykköseksi nostama Good Rockin’ Tonight, James ”Kokomo” Arnoldin Milkcow Blues, Elviksen käsittelyssä Milkcow Blues Boogie, Arthur Guntherin Baby, Let’s Play House ja Junior Parkerin Mystery Train. Frank Sinatran tavoin ollut saanut minkäänlaista muodollista musiikillista koulutusta, oli syntynyt bluesin kyllästämän Mississippin osavaltion Tupelossa 8.1.1935 ja kuoli monenlaisista soundeistaan tunnetussa Tennesseen Mempisissä 16.8.1977. Kun niistä viisi oli kaksipuolisia hittejä, hänen r&bsaldonsa kohoaa lukuun 29. 1954 levyttämään Sam Phillipsin Sun-merkille. Maineikas Elvis Aaron Presley, joka koskaan ei mm. Toinen niistä on luonnollisesti hänen legendaarisia varhaisäänitteitään sisältävä ”The Sun Collection” (RCA HY 1001) ja toinen on aikoinaan Veikko Soramäen jäämistöstä hankkimani ja nimellä ”Rock ’n’ Roll” varustettu albumi (RCA Victor LSP 16380). Hieman myöhemmin hän versioi myös kahta muuta Crudupin bluesia nimiltään My Baby Left Me ja So Glad You’re Mine, ja hänen on kerrottu osallistuneen Arthurin vuoden 1962 Fire-session kustannuksiin. Eräs niistä on vuoden -58 satoa edustava Love Me Tender, mikä missään tapauksessa ei ole hänen oma sävellyksensä, vaikka niin on monesti esitetty. Amerikkalainen musiikkilehti Billboard perusti vuonna 1942 mustien suosimille levytyksille Harlem Hit Parade -nimisen myyntilistan. Jostakin merkillisestä syystä päivämäärien 23.11.1963 – 30.1.1965 välisenä noin 14 kuukauden mittaisena ajanjaksona r&b-tilastoa ei julkaistu lainkaan
Komppia levyllä soittanut René Östling totesi, että Kalenius esitteli kappaleensa ”Hakaniemen Haka-kerholla bändin muille jäsenille ja sitten mentiin”. Samalla syntyi esitys, joka on jäänyt aiheesta suomalaisen kevyen musiikin kirjoihin ja kansiin. Syksyllä 1960 myyntiin tullut Philips-EP ei ollut myyntimenestys, mutta kappaleista Mä tahdon rokata koki renessanssin vuonna 1972, kun se päätyi Jussi & The Boysin seuraavana vuonna ilmestyneen Scandia-albumin (SLP 589) nimikkokappaleeksi. huhtikuuta 1960, jossa etsittiin Topi Kärjen johdolla yhtiölle uutta tyyliä osaavia artisteja. Se on monin tavoin todellinen klassikko: ensimmäinen täysverinen täkäläinen rock’n’roll -sävellys, joka levytettiin kaiken lisäksi ilman kokeneempia studiokettuja tai kannat katosta lattiaan repineitä sovitusratkaisuja. Joku huusi keikalla, että soittakaa nopeampaa rokkia. Myöskään suomalaisen nuorisomusiikin tietopankki Jussi Raittinen ei muista kappaleen tarkkaa alkuperää, mutta kuvaili Fazerin koelaulutilaisuudessa ensi kertaa tapaamansa Kaleniuksen, bändin musiikillisen johtohahmon Heikki Kuivalan ja muiden musiikkia ”Sörkkä-soundiksi”. Kun Kalenius yhtyeineen alkoi kasata ensimmäistä ja ainoaa EP:tään myöhemmin samassa kuussa, kieli oli levypomojen painostuksesta suomi. Raittisella ja muilla aikalaisilla ei ole kuin hyvää sanottavaa Kaleniuksesta. Rock Devilsin roudarina pyörinyt Kari Bergström, soolokitaristi Reijo Bergströmin pikkuveli, ei muista itse sävellyksen syntyä, mutta päivitteli muun muassa yhtyeen käyttämien kotimaisten, ”karmeiden” Nosokitaroiden taipumusta hukata vire hetkessä. 48 Blues News 6/2018 Puolitoista minuuttia tai 90 sekuntia, miten vain, riittää ajaksi, jolla ehtii kertoa kaiken tarpeellisen rock’n’rollin riemuretkestä aiheesta janoaville kuulijoille. Vallilassa Mäkelänkadulla sotaleskeksi jääneen äitinsä kanssa ahtaasti asunut teini opetteli kitarasoinnut kirjekurssin avulla, englannin korvakuulolta kieltä osaamatta Elviksen, Ricky Nelsonin ja muiden levyiltä ja teki lopulta pitkän uran basistina The Esquiresissa, Frankiesissa, Pepe & Paradisessa ja viimeksi Lemonissa. Biisi löydettiin Boysin ohjelmistoon keikalla tapahtuneesta Jussin älynväläyksestä, kun tyytymätön, juopunut kuulija vaati vauhtia punttiin. Sen verran kestää nimittäin ensimmäinen nuorisoyhtyeen nuorille levyllä esittämä suomalaiskappale, helsinkiläisen Jorma Kalenius & His Rock Devilsin Mä tahdon rokata. Kalenius otti yhtyeineen (Reijo Bergström soolokitara, René Östling komppikitara, Heikki Kuivala piano, Risto Kuutamo basso, Reijo Mantere rummut) osaa Fazerin koelaulutilaisuuteen 3. Myös Kalenius paholaisineen esitti kappaleensa alkujaan englanniksi, sillä koelaulua edeltävänä päivänä Mechelininkadun Äänitoisto-studiossa nauhoitetulla lakkalevyllä sekstetti painoi Shirley Leen ja muut suosikkinsa vielä alkuperäiskielellä. Riemutoimittaja Erkki Pälli (1935–2018) kuvaili Hymyyn pian tilaisuuden jälkeen kirjoittamassaan reportaasissa, miten Neitsytpolun Electrovox-studiolle kerääntyneiden rock-toivojen leuat loksahtivat, kun värikäs PETRI LAHTI R ock’n’rollin kieleksi yritettiin ajaa suomea nuorisomusiikin ensimetreillä. Toteutus ei ole ihan huippuluokkaa, mutta intoa ja yritystä riittää sen vastineeksi. Tekijä, Jorma Valdemar Kalenius, ei ole enää kertomassa, mistä hän loihti sävelen, sanat ja sovituksen ”verrattomaan rytmiin”, mutta aikalaisilta ja vanhoista lehtileikkeistä saa käsityksen, miten raikkaaseen tulkintaan päädyttiin. Tein pienen soittokierroksen kappaleen alkuperästä, mutta muistot melkein 60 vuoden takaa olivat haalistuneita. KAPPALE HISTORIAA, OSA 4 Mä tahdon rokata musiikkimoguli ilmoitti, että levytyssopimusta kytänneiden kandidaattien pitää pystyä pistelemään rokkia myös suomeksi (”Häh, härmäläinen piisi. Vallilalainen monitoimimies Jorma Kalenius ei hämääntynyt levypomojen vaatimuksesta, vaan loihti yhtyeensä Rock Devilsin ohjelmistoon kappaleen, jossa on kaikki hyvän biisin elementit. Kun ensimmäinen yritys ei kelvannut, vedettiin Mä tahdon rokata oikein kunnon vauhdilla ja siitä se jäi sovituksineen ohjelmistoon, Raittinen naureskelee nyt. Kolmen cover-kappaleen (Tuuli ja erämaa ja Lempeen jos luottaa olivat Cliff & The Shadowsin ”Expresso Bongo” -EP:ltä ja Takaan sen Elvistä) vastapainoksi Mä tahdon rokata oli kokoonpanon keulahahmon kynästä. – ”Kaltsun” biisi oli jäänyt vanhoilta ajoilta takaraivoon. Kalenius menehtyi vuonna 1996.. Asetaatin anti oli mukana Hannu Nybergin vuonna 1992 kokoamalla ”Mä tahdon rokata” -albumilla (Clean 10 HNLP-1960). Ooks sä ihan pimee, äijä”, kirjoitti Pälli kuulleensa sadatteluita kokelaiden suusta)
Esimerkiksi Englannin Amazonilta tilaamalla kirjan saa suoraan postilootaan kannettuna kaikkine kuluineen 30 egen pintaan. Tavattuani Brucen useita kertoja voin vahvistaa lauseen paikkansapitävyyden menemättä analysoimaan tarkemmin sen sisältöä. Asia on niin yksiselitteisen kiistaton. Iglauerilta olisi nimittäin taatusti piisannut stooria monin verroin laajempaankin opukseen, mutta nyt on päädytty noin 300 sivuun. Hän itse toteaa: ”It’s fair to say that I like to be in control – I’m often described as a control freak – but I don’t think Alligator would have lasted had I not obsessed over every detail from the start.” Tuon lauseen voi ymmärtää toki monella tavoin. En kuitenkaan suosittele hankkimaan kirjaa ainakaan Alligatorin nettikaupasta, koska hintaa tulisi postikuluineen noin 50 taalaa. Ehkä hulluudelle on syytä pistää loppu, kun plakkarissa on julkaisunumero 4999. Ensimmäisen pääluvun johdantona saadaan lukea Iglauerin fiilistelyä juuri tuolta ikoniselta Florence’s Lounge -keikalta, 2. Suomalaisillekin lukuisten kiertueiden myötä tutuksi tulleen MacLeodin, lempinimeltään Dubbin, uusin, taannoin BN:äänkin arvioimani levy ”Break The Chain” on monin tavoin tämän kirjan rinnakkaisjulkaisu. Sivuhuomiona, minun oli pakko pistää tämä kultakimpale soimaan taustalle kun kirjoitan tätä katsausta. Perussarjansa lisäksi Iglauer on julkaissut myös muutoin numerosarjoitettuja albumeita, jotka ovat olleet lähinnä uudelleenjulkaisuja, kokoelmia sekä afroa sisältäviä levyjä. Kirja on siis mitä suurimmassa määrin Iglauerin muistelmia kokemuksistaan ja tunnelmistaan elämänsä varrelta, alkaen yksinäisestä, koulukiusatusta juutalaispojasta, joka menetti jo kuusivuotiaana isänsä rutiininomaisen leikkausoperaation yhteydessä. Tunnustan, etten ole saanut luettua kirjaa kannesta kanteen, mutta vaikutelmani on sen etenevän jotakuinkin kronologisesti merkittävistä ja vähemmänkin keskeisistä tapahtumista toiseen usein herkullisesti kulissien takaisia tapahtumia kronikoiden. 50 Blues News 6/2018 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BITTEN BY THE BLUES: The Alligator Records Story Bruce Iglauer & Patrick A. Kirjaa saattaa toki löytyä myös suomalaisilta levy/ kirjakauppiailta. Ja sitten ei muuta kuin tilaamaan matkaliput autiosaarelle... Pertti Nurmi DOUG MACLEOD The Authorized Compact Biography Vincent Abbate (Who Is Blues Vol. Promokappale on pehmytkantinen, mutta kaupalliseen levitykseen tullut kirja tiettävästi kovakantinen. Ehkäpä Roberts on vastannut nimenomaan kirjan struktuurista ja mahdollisesti Iglauerin pitämisestä aisoissa ja fokusoitumisesta oleellisimpaan. Painotetaan faktaa nyt kuitenkin julistamalla Alligatorin levytysartistien haalineen vuosien saatossa kasaan yhteensä toista sataa Blues Music Award (BMA) -titteliä! Iglauerin teos on ymmärrettävästi pikemminkin muistelmallinen kuin systemaattisen historiallinen, kronologisesti etenevä ajankuva. Olisin itse suosinut ratkaisua, jossa kuvat ovat tekstin seassa linkitettyinä omiin asiayhteyksiinsä. Pähkähulluuksissani päätin joskus valovuosia sitten pitää ohjesääntönäni täydellinen Alligatorkokoelma ja sillä tiellä olen edelleen (lukuun ottamatta 8300-sarjan afrolevytyksiä sekä paria Mofro-turhaketta). ”Bitten By The Blues” edustaa sisällöllisesti oleellisesti täysin samaa tematiikkaa, nyt vain yksiin kansiin kirjaksi sidottuna. Kirjan 1. Julkaisunumerokseen se sai Alligator 4701. Maailman laadukkaimman bluesjulkaisun Living Bluesin lukijat ovat saaneet seurata vuosikymmenten ajan (ja yhä edelleen) lehden jokaisessa numerossa julkaistuissa Alligatorin kokosivun mainoksissa Iglauerin historiatarinointia levyyhtiönsä edesottamuksista ja saavutuksista. Molemmissa kiteytyy monia elämän ja kuoleman kysymyksiä, sillä nykyisin äärimmäisen positiiivisena näyttäytyvän Dubbin tie oman artistisen itsensä löytämiseen on ollut kivikkoinen. Iglauerin ajatusmaailman räjäyttäneen kokemuksen tuloksena syntyi seuraavana vuonna julkaistu yksi modernin Chicago-bluesin jykevimmistä ja tärkeimmistä albumeista, simppelisti nimetty ”Hound Dog Taylor & The Houserockers”. sisällysluettelo, jollaisen uskon sisällytetyn lopulliseen julkaistuun versioon. Siihen vielä todennäköisesti päälle Suomen tulli+alv niin puhutaan jo lähes 60 euron sijoituksesta. 1, 2018) Vincent Abbate on Saksan Kölniin asettunut amerikkaisjournalisti, joka toimittaa ja ylläpitää nykybluesiin erikoistunutta Who Is Blues -nettisivustoa. Nyt Vincent on laajentanut toimintaansa printtipuolelle kirjasarjaan, jonka ensimmäinen osa on lähikuva Doug MacLeodista. Toivottavasti! Keräilijä-minälleni on erittäin arvokas osio kirjan loppuun liitetty 25-sivuinen kronologinen levyjulkaisuluettelo. Iglauerilla kumppaneineen oli ilmeisesti kova kiire saada kevytversio kriitikoille edesauttamaan markkinointia loppuvuotta ja joulumarkkinoita silmällä pitäen. Tämä toki istuu hyvin Bruce Iglauerin markkinataloudelliseen ajatusmaailmaan. Alligator-yhtiön tarina – samoin oleellisesti tämä kirja – saivat alkunsa Chicagon South Siden mustalla Florence’s Lounge -klubilla, jonne vuonna 1970, tuolloin 23-vuotias valkoinen partanaamamme saapui ällistelemään Hound Dog Taylorin raivoisaa, alkukantaista bluesia. Alligatorin tärkeimmässä, alun perin 4700-alkuisesti numeroidussa sarjassa on tuotettu kaikkiaan jo lähes 300 albumia, kun nyt vuodenvaihteessa ollaan numerossa 4988. Teos on jaettu kolmeen päälukuun ja ne edelleen noin kahteenkymmeneen alilukuun. Arviokappaleeksi saamamme kirja on siis esipainos, josta puuttuu mm. Se keventäisi myös teosta ja sen luettavuutta. Tuollaisten kasvukipujen tiedostaminen auttaa ymmärtämään, millainen sisukas ja sitkeä jääräpää hänestä on sittemmin kehittynyt johtaessaan nykybluesin merkittävintä levy-yhtiötä kohta 50 vuoden ajan. pääluku puolestaan käynnistyy Lil’ Ed & The Blues Imperialsin levytyssessiosta vuoden 1986 talvisessa Chicagossa. Kirjoituskumppanikseen hän on värvännyt Illinoisin yliopiston koulutustieteen proffan Patrick A. Levyä prässättiin alkajaisiksi vain 1 000 kappaletta, kun enempään ei ollut varaa. Ainakin käsissäni oleva promokappale on painolaadultaan hieman vaatimaton, ja lisäksi kirjan pienestä koosta (15 cm x 23 cm) johtuen varsinkin vaakakuvat kärsivät. Se on palmikoitunut hänen lapsuudessa kokemaansa, vasta terapian myötä esiin tulleeseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joka sai hänet käyttäytymään nuoruusvuosinaan ihmissuhteita tuhoavasti ja päihdehakuisesti. Se tapahtunee vuonna 2020. Mielestäni se on sopiva, mutta ei ylimitoitettu lopputulema. Robertsin, jonka rooli jää hieman hämäräksi. Niitäkin on kaikkiaan liki 80 eli Alligator-julkaisujen kokonaismäärä alkaa lähennellä huikeaa neljää sataa. Hyväksikäyttö ja sen kierteen katkaiseminen. Roberts (University of Chicago Press, 2018) Bruce Iglauerin vuonna 1970 perustama Alligator-levy-yhtiö on niin monumentaalisen tärkeä merkkipaalu ja kulmakivi modernin bluesin historiankirjoituksessa, että sen merkittävyyttä on turha alkaa tässä sen enempää hehkuttamaan. En valitettavasti pysty vahvistamaan, olisiko valokuvat painettu paremmalle paperilaadulle kirjan lopullisessa, kaupallisessa versiossa. osa päättyy 30-sivuiseen kuvaliitteeseen. Surullistahan tämä on, koskapa Alligator ei enää juurikaan julkaise minua kiinnostavia äänitteitä. Kaipa sellainenkin siis täytyy hankkia. pääluvussa puolestaan lähtökohtaisena viitekehyksenä on Son Sealsin bändin surullinen junaonnettomuus Norjassa vuonna 1978, ja 3
Joukossa on mm. Kirjan parissa on kuin kävisi aikamatkalla läpi omaa valokuvausuraa, kun vain korvaa Jeffersonin nimen Blues Newsiksi. silloista ”New Generation of Chicago Blues” -nuorisopakettia joukkueenjohtajanaan itse Willie Dixon. Näiden Ranskan festareiden yhteyteen on kopioitu niihin liittyneet alkuperäiset Jefferson-keikkakatsaukset käännettyinä englannin kielelle. Pokkarilla saati kännykkäkameroilla ei luonnollisesti synny tällaista jälkeä. Teoksen loppuosa sisältää sinällään pääsääntöisesti suorastaan upeita valokuvia vuosien varrelta, mutta ne eivät ole oikein missään johdonmukaisessa järjestyksessä tai ainakaan minä en löydä sitä aina oleellista punaista lankaa. Vuonna 1977 Hans päätyi Berliiniin kuvaamaan mm. Sivumäärältään se lähentelee kahta sataa. Erikin kirja ei mielestäni tehnyt täysin oikeutta hänen loistavalle uralleen, lähinnä julkaisun pienehkön koon ja sangen vaatimattoman painoasun takia. Seuraavaksi kirjassa siirrytään jo uudelle vuosituhannelle ja vuoden 2010 Memphisiin. Väliin olisi suonut joko pienen epilogin tai vaikkapa edes yhden tyhjän aukeaman. Sain tiedon juuri tämän kirjaesittelyn raapustamisen loppumetreillä, että Hans Ekestangista vihitään tämän hiljattain ilmestyneen upean kuvateoksensa siivittämänä ensi tammikuussa Memphisissä kautta aikain neljäs eurooppalainen KBApalkittu valokuvaaja. Toisin on nyt. Blues News 6/2018 51 on yksi levyn ja kirjan perusteemoista. Kirjasta ei voi löytää yhtä ainokaista suosikkikuvaa, ja jokaisella kirjaa selaavalla se olisi varmastikin erilainen, omiin nostalgisiin muistumiin perustuva valinta. Kirjan jälkimmäisen osan ”sekakuvat” ovat osin edellä mainituilta matkoilta, mutta enimmäkseen yksittäisiltä kuvauskeikoilta Tukholmassa. Vuonna 1952 syntyneen Hans Ekestangin korkealaatuinen kuvateos ei ole todellakaan mitään kevyttä luettavaa – tai pikemminkin katseltavaa, tekstiosuuksia kun ei kirjassa ole kuin yksittäisinä välipaloina. Erittäin suositeltava lukukokemus! Esa Kuloniemi GREAT FEELINGS AND MEETINGS Hans Ekestang Blues Photography (Premium Publishing, 2018) Naapurimaa Ruotsissa on vaikuttanut viimeisimmällä viidellä vuosikymmenellä kaksi merkittävää blues-valokuvaajaa, 10 vuotta sitten valokuvakirjansa ”Blue Shots” (2008) julkaissut Erik Lindahl sekä nyt esillä oleva Hans Ekestang. Hans teki ilmeisestikin loppujen lopuksi varsin vähän ulkomaan kuvausretkiä, Ranska 1972–1973–1974, Berliini 1977, Memphis 2010 sekä Chicago 1987–2015–2017. Kirjan ainoat aiemmin julkaisemattomat, lyhykäiset tekstit on kirjoittanut Memphisin ja Chicagon vuoden 1987 kuvien yhteyteen Jeffersonin pitkäaikainen päätoimittaja Tommy Löfgren, joka oli Hansin matkassa noilla parilla reissulla. Isähahmoiksi kirjassa nousevatkin mentorit, Ernest Banks, Shakey Jake Harris, Pee Wee Crayton ja erityisesti George ”Harmonica” Smith, joka jatkaa meren yllä liitelevän lokin muodossa ilmestymistään Dubbille vielä 35 vuotta kuolemansa jälkeenkin. lisää Montreux-kuvia, jotka olisivat istuneet vallan hyvin alkuosan Montreux-festarikattaukseen. Ihan kuriositeettina, Kingin vuoden 1971 Tukholman esiintyminen oli Kunkulle jo peräti kolmas konserttivierailu Ruotsissa. Kirja on tilattavissa suoraan julkaisijalta (www. Johnny Otis. Valokuvat ovat muuttuneet värillisiksi, mikä onkin ollut hyvin yleinen digitaaliaikakauden mukanaan tuonut, sanoisinko jopa lieveilmiö. Tämän jälkeen kuvausaikajanassa on 10 vuoden tauko, kunnes Hans matkustaa ilmeisestikin ensimmäistä kertaa Chicagoon 1987. Hauskana nyanssina on joistain artisteista (esim. Siihen tosin tullee päälle vielä parin kybän postituskulut – kirja kun on hevii kamaa! Pertti Nurmi. Hieno kuvateos päättyy valitettavasti hieman töksähtäen viimeisen kuva-aukeaman jälkeen levottoman näköiseen mainosaukeamaan kustantajan muista julkaisuista. Hansin seuraava ulkomaan kohde oli sitten mainittu Antibesin festivaali 1974, jossa hänen filmilleen (niin, siihen aikaan tosiaan kuvattiin filmille) tarttui Muddyn ohella mm. Kingistä ja hoodoosta (mustan kissan luu -anekdootti on yksi kirjan hersyvimmistä). Kirjaan on saatu mahdutettua myös kosolti mielenkiintoisia kuvauksia muun muassa Albert Kingistä, B.B. Hänen ensimmäinen ”oikea” bluesfotonsa julkaistiin sisarlehdessämme Jeffersonissa vuonna 1971. Jälkimmäisellä näistä oli toiviomatkalla myös liuta silloisia oman Blues Newsimme vaikuttajia (Varhama-Laipio-Santavuori-Aalto), joiden kokemuksista julkaistiin monisivuinen matkaja kuvaraportti BN:n numerossa 4/1973. Dubbin lämmin kerronta sisältää runsaasti elämänviisautta ja silkkaa infoa bluesartistiksi kasvamisen ja sellaisena selviytymisen äärimmäisen vaativassa taidossa. Piti oikein kaivaa esiin tuo julkaisunumero #16 ja kollata sieltä kyseinen B.B. King -valokuva. Albert Collins, Buddy Guy, Taildragger, Billy Branch) toteutettu kuva-aukeamia, joilla heistä on rinnatusten eri vuosikertojen fotoja. Hans Ekestang toimi valokuvaajan uransa alkutaipaleet 1970-luvulla lehtikuvaajana, mutta vaihtoi sittemmin rohkeasti haastavalle freelancefotarin uralle 1980-luvulta eteenpäin. Kirjan kannessa komeilee itseoikeutetusti Muddy Waters, kuvattuna Ranskan Antibesin bluesfestarilla kesällä 1974. Sveamamman pojat olivat aika paljon meitä edellä takavuosikymmenillä, koskapa itse kuvasin Kuningas B.B:tä tämän ensimmäisellä Suomen keikalla ”vasta” syksyllä 1972. Tällä sivumäärällä saa hyvin piirettyä artistin muotokuvan ja valotettua hänen sisäistä maailmaansa. Tiivistäminen on usein hyve ja Abbaten teos tuo kioskikirjamaisen kokonsa ja sivumääränsä (145) ansiosta mieleen klassiset Studio Vistan blues-pokkarit. Kirja ei etene kronologisesti, vaan rakentaa jännittävällä tavalla mosaiikkimaisista tuokiokuvista Dubbin tarinan. Varsinaisesti kirja lähtee liikkeelle Montreux’n vuosien 1972 ja 1973 legendaarisilta festivaaleilta. Valokuvista on helppo havaita, että työ on tehty laadukkaalla kuvauskalustolla. Todella upeaa, että näistä nimityksistä on kolme päätynyt Pohjoismaihin. Painoa tuhdilla ”kovakirjalla” on miltei puolitoista kiloa ja se on ulkomitoiltaan 23 cm x 30 cm. Samainen kuva löytyy kirjan takasivuilta yli miehenkorkuisena julisteversiona, jota Muddyn Mud-poika ihastelee Åmålin vuoden 2010 festarilla. Ja vaikka mainittuun hyväksikäyttöön eivät syyllistyneet sentään hänen vanhempansa, oli Dubbin isäsuhde kylmä eikä äitikään saa luetun perusteella parhaita pisteitä vanhemmuusrankkauksessa. Erikhän vastaanotti bluesin kattojärjestö Blues Foundationin arvostetun Keeping The Blues Alive -palkinnon vuonna 2016. premiumpublishing.com) 325 kruunun hintaan, mikä tekee nykykurssilla euroina kolmisen kymppiä. Korkealaatuinen painojälki ja -paperi ovat tällaisessa teoksessa suorastaan välttämättömyys ja siksi kirja on viimeistelty tyylikkäästi 150-grammaiselle Multi Art Silk -paperille. Hansin bluesvalokuvien pääasiallisin julkaisukanava on aina ollut juuri Jefferson. Mielestäni on vain niin, että (mustat) bluesartistit ovat omimmillaan juuri mustavalkoisina kuvattuina. Siltäkin kantilta peilaan kirjan antia ja sen tuomia nostalgisia fiiliksiä väistämättä omiin kuvauskokemuksiini ja -retkiini. Tässä vaiheessa on kirjasta takana noin kolmasosa ja kronologinen aikamatka päättyy hieman yllättäen tähän
Aviador Kustannus Suotie 15, 05200 Rajamäki www.aviador.fi Julkaisutilaisuus Ravintola Juttutuvassa 13.1.2019. Matti Laipion ja Pete Hoppulan perusteellisen tutkimustyön tuloksena Suomi-bluesin vaiheet, sen haparoivasta alusta nykyiseen kansainväliseen menestykseen, on nyt ensi kertaa koottu kirjan kansien väliin. 52 Blues News 6/2018 SUOMI-BLUESIN TARINA PETE HOPPULA MATTI LAIPIO Sininen sielua myöten SUOMI BLUESIN TARINA Sinivalkoisen bluesin tarina yksissä kansissa Bluesin historia on osa jazzin ja myös rockin historiaa. Teosta suomalaisen bluesin historiasta elävöittävät harvinaisista valokuvista, joista monet ovat ennen julkaisemattomia, koostuva kuvitus. Suomeen tuo mustan musiikin melankolinen isoveli saapui vaivihkaa, ikään kuin valtamerialusten salamatkustajajana
Samaa aurinkoisutta ja positiivisuutta ilmentää myös musiikki – kaikki yrmyily ja repiminen suorastaan loistavat poissaolollaan. Itse tykkään harpun soitosta ja jaksan sitä kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta suuri yleisö haluaa lauluosuuksia. Promised Myselfin riisuttu toteutus on upea sen antaessa runsaasti tilaa laulajattaren ihon alle menevälle tulkinnalle sekä Steve Cropperin tyylikkäälle kitaroinnille. J-P Berg EUGENE HIDEAWAY BRIDGES Live In Tallahassee (Armadillo ARMD 00042) Maailmasta löytyy varmasti tuhansittain blues-albumeja, joiden kansipotreteissa toinen toistaan yrmymmän näköiset miehet veivaavat kitaraa. Senkin musiikki on hyvin tuotettua bluesia ja rockbluesia, minkä palaset ovat suurelta osin mestarin yhtyeen perkussionistin Tom Hambridgen tekoa. Vahvasti tulkittu Tell Me antaa tilaa Dave Darlingin loistavalle blueskitaroinnille. Balladiosastolla Copeland esittää tälläkin kiekolla yhden isänsä, Johnny Copelandin sävelmän. Se jos mikä käy ilmi tästä uutuudesta, mikä pikaisesti julkaisemisensa jälkeen kohosi erilaisten blues-listojen kärkitiloille. Esimerkkeinä mainittakoon mm. Vahvan rumpukompin ryydittämä Hammer päästää Musselwhiten lisäksi valloilleen urkuri Arlan Schierbaumin. Amerikkalaista perinnemusiikkia laajalla skaalalla esittelevä ”America’s Child” on myös erittäin vahva näyttö laulajan huikeasta ja monipuolisesta tulkintavoimasta yli tyylirajojen. 58 Blues News 6/2018 LEVY TUTKAILUT BUDDY GUY The Blues Is Alive And Well (Silvertone 5812472) Kovaa tekoa on tämä Louisianan poika. Eittämättä tuntuvasta taloudellisesta satsaamisesta ja nimekkäästä vierailijaktraasta huolimatta ”Love Is An Army” haiskahtaa Janiva Magnessin tuotannossa välityöltä, jopa suoranaiselta pakkopullalta. Heitä ovat laulaja-lauluntekijä Rhiannon Giddens, folk-piireistä tunnettu Mary Gauthier, country-tähti Emmylou Harris, country-folklaulaja John Prine, huuliharpisti J.D. Rosoisempia bluessävyjä tarjoavat Charlie Musselwhite (huuliharppu) ja Cedric Burnside särökitaroineen. Asiat kun voi hoitaa leppeästi ja leppoisamminkin, pingoittamatta ja repimättä, raastamatta.. Biisin sanoituksissa kiteytyy myös albumin positiivinen viesti. Kappaleet ovat useimmiten sanoituksiltaan Amerikka-teemaan linkittyviä, pohtivia ja kantaaottavia. Me kun turvaudutaan mieluiten kakkoseen. Jälkimmäistä hän soittaa lähinnä kolmannessa positiossa, joka ei harrastelijoille ole ihan helppoa. Laadultaan kiekko on melkoisesti kolmisen vuotta sitten ilmestyneen edeltäjänsä ”Born To Play Guitar” kaltainen. Tosin kuultavat kappaleet ovat sortiltaan lähinnä jonkin yksinkertaisen teeman ympärille rakentuneita ja vahvasti improvisoidun tuntuisia kokonaisuuksia. Muita tunnettuja levyllä esiintyviä artisteja ovat Charles Baty, Anson Funderburgh, Kid Andersen ja Rusty Zinn. Countrysävyjä tuovat mestarillinen pedalsteelkitaristi Rusty Young, Courtney Hartman (akustinen kitara) sekä nimikappaleella Janivan kanssa duetoiva Bryan Stephnes. Toivottavasti seuraavalla levyllä tämä toteutuu. Sieltä löytyy niin blues-, soul-, countrykuin gospel-vaikutteita, rockiakaan unohtamatta. Kiekon avausraita Ain’t No Time For Hate taas potkii jykevämmin vastustamattomalla energialla. Harri Haka SHEMEKIA COPELAND America’s Child (Alligator ALCD 4984) Shemekia Copelandin uusi albumi saattaa hyvinkin olla vokalistin tähän asti vakuuttavin työnäyte. Nyt Mark Hummel on tehnyt saman jutun. Avauskappale Harpoventilatin’ on vauhdikas irrottelu jossa diatoninen saa kyytiä. Levyn kappaleet on äänitetty melko pitkällä aikajanalla, 2005–2018. Parhaiten se asettunee laajan americana-käsitteen alle. Sellaisten laulujen kuin A Few Good Years, Blue No More ja When My Day Comes sanoitukset kertovat, että myös Buddy Guy on hyvin tietoinen elämän rajallisuudesta. Kiekon parasta antia on Delbert McClintonin kanssa tulkittu balladi What I Could Do. Puolet levyn kappaleista on parivaljakon Janiva Magness-Dave Darling tekemiä. Vesa Walamies JANIVA MAGNESS Love Is An Army (Blue Elan BER1072) Sielukkaana tunteiden tulkkina tunnettu Janiva Magness on tuottajaguru Dave Darlingin ohjauksessa loihtinut kuultavaksemme uuden albumin. Cd:tä on vaikea kategorisoida mihinkään tiettyyn musiikilliseen lokeroon. ”America’s Child” syntyi vuosi Copelandin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Instrumentteina ovat sekä kromaattinen että diatoninen huuliharppu. Vaikka maailma ympärillä on välillä kaoottinen, vihalle ei pidä antaa otetta. Janivan kyvyillä ja elämänkokemuksella pystyttäisiin huomattavasti ryydikkäämpään lopputulokseen. Kiekolle puumerkkinsä ovat jättäneet useat nimekkäät vierailijat. Toisen puolen Darling on tehnyt muiden muusikkoystäviensä tukemana. Tämä levy keskittyy siis instrumentaaleihin ja tekee sen komealla tavalla. Pohdinnan tuloksia on nyt kuultavissa hänen uutuudellaan. Toivottavasti hänellä on vielä monta hyvää vuotta jäljellä. Buddy Richin Rotten Kid on kunnianosoitus edesmenneelle rumpalille, jossa Marty Dodson vetää hienon rumpsoolon. Keräilijälle tämä on pakollinen hankinta, jos haluaa omistaa kaikki Mark Hummelin viralliset äänitteet. Moni pitää kappaletta Cristo Redentor kaikkien aikojen kovimpana harppubluesina. Hieno kappale, mutta tällä levyllä suosikkini on Evans Shuffle, jossa pelkistetty Hummelin harppu ja Zinnin kitara palauttavat tunnelman 50-luvun Chicagoon. Wilkes, steel-kitaristi Al Perkins ja kitaraässä Steve Cropper. Laina-aineistoa edustavat vain Sonny Boy kakkosen tuttu Nine Below Zero sekä monilla nimillä rallateltu kansanviisu Milking Muther For You. Rhiannon Giddensin banjon säestämänä kulkeva, amerikkalaista elämää tarkasteleva Smoked Ham And Peaches sekä keinuvarytminen Americans. Tyylillisesti levyn tunnelmat vaihtelevat sinisilmäsoulista gospelin kautta countryyn, lukuisten nimekkäiden vierailijoiden siiivittämänä. TT Tarkiainen MARK HUMMEL Harpbreaker (Electro-Fi 3456) Viime vuosina on ilmestynyt pelkästään instrumentaaleista koostuvia blueshuuliharppulevyjä. Kiekon huippuhetkiin voidaan myös lukea Copelandin ja John Prinen lämmin duetto miehen Great Rain -sävelmästä. Artisti kertoo kotisivuillaan miettineensä paljon, millaiseen maailmaan hänen poikansa syntyi. Guyn kanssa samaan ikäluokkaan kuulunut ja hänen kanssaan pitkään musisoinut Junior Wells kuoli jo yli 20 vuotta sitten, mutta 82-vuotias Buddy on yhä voimallisessa lauluja soittokunnossa. Hummel perustelee tätä julkaisua sillä, että huuliharppu on aina ollut hänelle ykkösjuttu ja laulu toki myös tärkeä osa kokonaisuutta. Osa on yli jääneitä kappaleita aikaisempien levyjen sessioista, osa live-esityksiä. Satunnaisina vierailijoina ovat mukana kokeneet soittomiehet Jeff Beck ja Keith Richards, tässä yhteydessä vain harpistina toimiva Mick Jagger sekä nuorehko laulaja-kitaristi James Bay. Samalla kiekko esittelee entistä kypsemmän tulkitsijan, joka on valmis viemään omaa juttuaan eteenpäin tinkimättä silti yhtään niistä vahvuuksista, joilla hän on tähänastisen uransa luonut. Tämän vuoden elokuussa julkaistun, Nashvillessä äänitetyn uutuus-cd:n tuottajana on toiminut americana-piireissä mainetta niittänyt Will Kimbrough. Mieleen tulevat ainakin Helge Tallqvistin ja Bob Corritoren hienot julkaisut. Tarjolla on monia tyylisuuntia klassisesta bluesista moderniin jazziin. Eugene Hideaway Bridges on toista maata, naama hänellä loistaa leveässä virneessä kuin maineikkaalla Hangon keksillä
Ehkä kaikki ei vastaisuudessa olekaan pelkkää volyymivyöryä ja rockblues-raastoa. Pari miinusta täytyy kuitenkin antaa: muutamat esitykset olisivat saaneet olla hiukan lyhyempiä, ja junnaava Molly O’ olisi saanut jäädä pois. Mean Red Spider (Muddy Waters), Country Boy (Eddie Taylor) ja Raining In My Heart (Slim Harpo). Eugene Hideaway Bridgesin kaltaiset artistit valavat uskoa bluesin tulevaisuuteen. Kantrirock-kappaleessa The Ghost Of Macon Jones kuullaan maukasta slidekitarointia ja lauluosuudet Bonamassa jakaa kantrilaulaja Jamey Johnsonin kanssa. Seitsemän instrumentaalia sisältävä kiekko on täynnä mieleenpainuvia melodioita. Build Me A Statue esitetään marssikompin ryydittämänä melodisena slowbluesina. Ehkä biisi on jo turhankin kaluttu luu, mutta Eugene bändeineen hoitaa hitaan bluesin komeasti ja ennen muuta vakuuttavasti kotiin. Uitetaan tähän osioon vielä rytmikäs jumpperi She’s Put Of My Life. Good Old Days on suorastaan aseista riisuvan kaunis, samaa kastia edustavat pirteästi positiivinen I’m Holding On ja yhdeksi kiekon kohokohdista nouseva I’ll Be A King. Rumpusoolon myötä meno muuttuu hallitun psykedeeliseksi laantuen loppua kohden jälleen hitaaksi bluesiksi. Toinen selkeästi bluesiin painottuva siivu on mainio hituri Don’t Call It Supper. Tästä osiosta piisaakin kuulijalla herkuteltavaa ulottuen r&b-tyyppisestä melkein hitailusta I Can Never Forget mainion leppoisan How Longin kautta kivasti uptempoon pyrkivään nasevaan jumppiin When The Blues Overtake You saakka. Andres Roots ystävineen on jälleen kerran onnistunut loihtimaan kuulijaa miellyttävän kokonaisuuden soittamisen intoa puhkuvalla tuotoksellaan. Veikeästi kissan ääntelyä matkiva, ragtimehenkinen Meow Meow esittelee mainion torviduon, joka onnistuneesti myötäilee Andresin naukuvaa slidekitaraa. Riku Metelinen SAWMILL ROOTS ORCHESTRA Sawmill Roots Orchestra (Roots Art RAR1801) Andres Roots ystävineen yllättää jälleen kuulijan aurinkoisella energisyydellään positiivisesti. Hento klarinetti ja räyhäkkä trumpetti keskustelevat hienosti laiskasti matelevan kalkkarokäärmeen lailla etenevän slidekitaran säestäessä. Ensimmäinen valinta osui kitaraja harppuduo Blue & Lonesomen levyyn ”Pacing The Floor”. Viiden orkkiksen ja yhdeksän lainaraidan joukosta löytyy tuttuja numeroita, mm. Monista vaihtuvista tyyleistään huolimatta tässä on kyse samasta asiasta kuin vaikka Ray Charlesin kantrialbumissa oli. Mielestäni äärimmäisen tarttuva ja leppoisa Hold On A Little Bit Longer ansaitsee jo vähintään pikkuklassikon arvonimen. Bändin nimikkokappale Sawmill Stomp alkaa hitaana Elmore Jamesin mieleen tuovana bluesina muuttuen pian dixielandrytmiseksi ilopilleriksi. Kun aloituksessa oli jotain lainattua, niin jotain tuttua on tässäkin, en vain saa päähäni, mihin sävelmään sen yhdistän. Tallennuspaikkana on toiminut maineikas Bradfordville Blues Club, Tallahasseessa. Jälkimmäisen osaksi jää kitara. Vankkaa tavaraa tulee myös jatkossa. Keikalla Eugenea säestää vain kolmijäseninen (basso-rummut-koskettimet) mutta sitäkin tiiviimpänä yhtenäisenä yksikkönä pelaava miehistö. Pienestä kauneusvirheestä huolimatta tämä on mielestäni monipuolisin ja samalla ehkä kenties myös paras Bonamassa-albumi. Kaiken kruunaa Andresin nautinnollisen täyteläinen slidekitara. Alku lupaa hyvää. Molly O’ on sitten tutumpaa Bonamassaa tai oikeastaan pitäisi kait sanoa Black Country Communionia. Yhdeksi Eugenen tavaramerkiksi nousee vääjäämättä leppoisat medium-tahtilajissa etenevät melodiset bluesit, joita varioidaan monin tavoin. Levyn ehkä erikoisin ja samalla mielenkiintoisin sävellys on klassisen kitaran avulla soitettu, kauniin melodian omaava Stronger Now In Broken Places. Oman lisämausteensa kappaleeseen tuo särökitaran ohessa ”murlevy tutkailut. Blues News 6/2018 59 Uudella live-albumillaan Eugene tekee kunniaa jo edesmenneelle blues-miesisälleen Othineil Bridges Sr Hideaway Slimille (1938–2015). Päätöksenä oleva Love Is A Gamble edustaa sitä osastoa, jota uskoakseni monet fanit ovat häneltä odottaneet eli perinteistä rehellistä bluesia ilman turhia kommervenkkejä tai kitarabrassailuja. Just ’Cos You Can Don’t Mean You Should kumartaa Peter Greenin ja Albert Kingin suuntaan, tosin Gary Moore -tyylisesti. TT Tarkiainen BLUE & LONESOME DUO Pacing The Floor (EllerSoul ER 1804 32) Muutamien sähköisten kitarablueslevyjen jälkeen oli virkistävää laittaa soimaan jotain muuta. Omaa tuotantoa oleva rouhea Wine Head Woman johdattaa meidät hiukan sähköisimpiin tunnelmiin. Niinpä päätin kaivaa arviopinosta hiukan kevyempää kamaa. Ajoittain tulee mieleen Rolling Stones, jossain kohtaa Brian Setzer Orchestra, slidekitarasoolo taas on lainattu Sonny Landrethtiltä. John Lee Hooker -tyylisesti versioitu avausraita on mainio aperitiivi siitä, mitä on tulossa. Suosikkiraitani Self-Inflicted Wounds sisältää veret seisauttavan kitarasoolon. Kiekon ainokaiseksi coveriksi on valikoitunut ikiaikainen Sweet Little Angel. Lopputulos on tekijänsä näköinen. Eikä suinkaan ohiteta mainiota boogie-hakuista Step By Step -raitaa. Lil Ronnie ja Gordon Harrower. Mukana musiikillisessa ilonpidossa ovat klarinetisti Aveli Paide, trumpetisti Aigor Post sekä rumpali Raul Terep. Kappaleet ovat kaikki uusia ja tyylejäkin on useita. Mielenkiintoiseksi levyn tekee myös se, että mukana on kaksi vierailevaa kitaristia, Kenny Greenberg ja Doug Lancio. Siitäkin huolimatta, että materiaali on monilta osin lehtemme lukijoille tuttua, niin kaksikko tarjoilee sen perinteisen tyylitajuisena ja turvallisen etäällä tusinatavarasta. Kappaleen melodiaa tuetaan torvisektion voimin. Seuraavaksi tuoli potkaistaan alta, kun silkkaa crossoveria oleva, torvilla ryyditetty rockabillypläjäys King Bee Shakedown lähtee käyntiin. Näistä esim. Nimikappale on tuttua Bonamassaa runsailla Led Zeppelin -mausteilla tarjoiltuna. Levyn avaava Jook Jones on jokilaivatunnelmaa huokuva countryblues. Levyn kaikki sävellykset ovat Rootsin käsialaa, osa aiemmilta kiekoilta tuttuja ja osa ennen levyttämättömiä. Uudella levyllään Bonamassa on lähtenyt vieraille vesille ja aikaisemmilta julkaisuilta tuttu bluesrock on jäänyt taka-alalle. Jimmy Reed lienee yksi miehemme tärkeistä esikuvista ja I Can’t Wait ja I Can’t Stop Loving You veivaavat boogieta letkeästi mestarin hengessä. Raul's Custom Rag tarjoillaan tattoohenkisesti rockaavana ja Wagon Swing letkeästi svengaavana sävelteoksena. Erikoisen nimen takaa löytyvät Ronnie Owens a.ka. Toinen Eugenen ilmeisistä vahvuuksista ovat kyllä hänen esittämänsä vähän vanhahtavat r&b -tyyliset raidat. Vaikka levy on pääosin lainamateriaalivoittoinen, niin mukana ei onneksi ole niitä aivan kaikkein puhkisoitetuimpia kappaleita. Aloituksena on Led Zeppelin Rock’n’Rollin introa lainaava tiukka menopala Evil Mama. Mikke Nöjd JOE BONAMASSA Redemption (Provogue PRD75591) Olin juuri saanut valmiiksi edellisen Bonamassa-arvioni, kun jo uusi studioalbumi, järjestyksessään 13., saapui arvioitavaksi. Jokainen varmaan löytää oman suosikkinsa levyltä. Molemmat myös laulavat. Lähes kymmenminuuttinen päätöskappale Snake Girl Blues etenee verkkaisesti kuin aamuauringossa itseään oikova naaraskäärme. Luottotuottaja Kevin Shirley on tehnyt loistavaa työtä, meno on kevyempää ja kappaleiden melodiat pääsevät esille. Raskaasti paikallaan polkeva kappale edustaa levyn vähiten kuuntelukertoja kestävää osastoa. Kaksikosta ensin mainittu soittaa harppua, bassorumpua sekä hi-hattia. Ihmetyttää, että missä välissä Joe ehtii kirjoittaa uusia kappaleita tai käydä studiossa, kun tuntuu, että hän on aina kiertueella tai touhuaa jotain Beth Hartin tai Black Country Communionin kanssa. Se on osoitus Bonamassan monipuolisuudesta ja siitä, että hän pystyy tekemään mitä haluaa. Vaikka aikaisemmilla levyillään Bonamassa on usein ollut turhan raskas ja mahtipontinen, niin nyt tuo asia on saatu korjattua
Viiden tekijämiehen yhteenliittymä tekee heti ensilevyllään tasaisen varmaa jälkeä ja sokerina pohjalla tuovat vielä maukkaasti toteutetut puhaltimet lisää väriä kokonaisuuteen. Nyt Steven Troch on lyöttäytynyt yhteen tennesseeläisen Lon Eldridgen kanssa. Kaksikon yhteistyö sai alkunsa vuosia sitten, kun Eldridge oli soolokeikalla lämmittelemässä Tiny Legs Tim Bandiä. Mikke Nöjd LON ELDRIDGE & STEVEN TROCH Cool Iron (Tub Thumper TT008) Monet ovat sitä mieltä, että hyvät harpistit tulevat Jenkeistä (tai Suomesta). Toivottavasti tämä projekti ei hyydy vain yhteen ainoaan levyyn. Clarence Carterin bravuuri Road Of Love erottuu levyltä muita tummemmilla sävyillään, mutta sävelmässä on jotakin hypnoottista. Kumpikaan herroista ei luota nykyaikaiseen teknologiaan vaan he toteuttavat traditionaalisin keinoin rehellistä akustista musiikkia. Siitä heräsi itselleni kiinnostus miestä kohtaan ja aloin odottaa mielenkiinnolla, josko häneltä olisi tulossa omiakin levyjä – ja toiveeseen vastattiin. Mukavan lisämausteen tuo tietokoneeni kiukutteleva äänijärjestelmä, jonka seurauksena ääni naksuu ja poksuu kuin parhaat päivänsä nähnyttä vinyyliä kuuntelisi. Eldridgeltä on aiemmin ilmestynyt levyt ”Home To The Highway”, ”Play Dat Thang!” ja vLong Gone”. Uskottavuudeltaan silkkaa bluesin kermaa. Vaikka monet esityksistä ovat tuttuja, niin missään vaiheessa ei tule mieleen, että herrat olisivat menneet yli siitä, mistä aita on kaatunut. Myös toinen oma tuotos Right Track Now on varsin näppärä perus-shuffle, joka kulkee vakaasti. Lisää Kalifornia-kytköstä tulee William Clarken kautta, miehen toimittua vuosia kaverusten mentorina ja jonka musiikkia he kunnioittavat aina hienosti kuten tällä levyllä kuultava huikea Tribute To William Clarke osoittaa. Heti jatkossa kun City Dump veivaa liukkaaseen ja hurjamenoiseen jumppaukseen puhaltimien johdolla. Bonusraita, tai siis oikeammin hidden track, on Kind Hearted Woman Bluesin rosoinen vaihtoehtoversio, jota on tarkoituksella ”vanhennettu”. Levyn kansi on suorastaan mainio, kuinka moni huomaa mistä siinä on kyse. He päättivät tehdä musiikkia yhdessä. Hänen resonaattorikitaransa yhdistettynä Trochin harpunsoittoon saavat aikaan klassisen yhdistelmän. Riku Metelinen PAUL BARRY Blow Your Cool (PBB 5049) Twin Citiesin eli Minneapolisin ja Saint Paulin alueella on vaikuttanut harvinaisen paljon laadukkaita muusikoita, kuten Lazy Bill Lucas, Sonny Rogers, Pat Hare, Big Walter Smith, Mojo Buford, Tony Glover, Willie Murphy, Percy Strother, Milwaukee Slim, Dan Schwalbe, Lamont Granston, Big George Jackson ja tietysti meille suomalaisille hyvin tuttu R.J. Versio on samalla nyrjähtäneen outo, mutta kuitenkin onnistunut. Nyt ei kannata koekuuntelussa takertua heti ensimmäiseen voimalla eetteriin puskevaan raitaan Cheap Thrills ja dumpata levyä heti rockblues-sarjaan. Tämä tuo mieleen monet alkuaikojen bluesäänitteet. Harpisti Paul Berry tuotti ja soitti Otis “Smokey” Smothersin viimeisellä, juuri ennen miehen kuolemaa 1993 tehdyllä levyllä ”That’s Alright” (ks. Jump-karsinaan passaa myöskin otteiltaan moderni omatekoinen Why Baby Why, joka pelaa kaikin puolin kivalla menolla ja melodialla. Kannen leipätekstin kirjoittanutta Mark Wenneriä lainatakseni: ”...vaikka perinteikästä musiikkia on tuettu hiukan sähköisillä soittimilla, niin tämä on sopivaa musiikkia nautittavaksi lauantai-iltana parin huurteisen kera.” Ainoa, mistä täytyy hiukan pyyhkeitä antaa, on kansikuva, joka on sanoinkuvaamattoman kökkö! Mutta eihän kansi soi, kuten entinen mies kirpputorilla totesi, kun yritin tinkiä hintaa, koska levystä puuttui kansi... Totuus kuitenkin on, että myös vanhalta mantereelta löytyy varsin päteviä soittajia, kuten esimerkiksi Britanniasta tuleva Mark Feltham, hollantilainen Robin van Roon tai belgialainen Steven Troch, jonka levy ”Rhymes For Mellow Minds” sai ansaitsemansa kehut BN 287:ssa. Jos avauksessa oli energiaa, niin samaa sarjaa edustaa säröisä voimablues Wild Again. Touhu on todella koukuttavaa. Tunnelma levyllä on varsin autenttinen. He ovat valinneet mieleisiään kappaleita ja tehneet niistä itsensä näköisiä versioita. Riku Metelinen THE PROVEN ONES Wild Again (Roseleaf) Moni BeeÄnnäläinen tunnistaa jonkun ukon ketjusta Willie J Cambpell, Jimi Bott, Kid Ramos, Anthony Geraci ja Brian Templeton. Kun olen kuunnellut pari kitara& harppuduon levyä peräkkäin, nousevat pintaan muistot ajoilta, jolloin bluesin löysin ja miksi siihen ihastuin. Monista hyvistä esityksistä nousee esiin vielä todellinen kruununjalokivi: Somebody Loan Me A Dime muistetaan Fenton Robinsonin upeana originaalina. Peter Green -numero If You Were My Baby on selkeä hidas blues, jolla täsmäkitara ja hauskasti kilutteleva kapakkapiano ottavat oikein tosissaan mittaa toisistaan. Ei kappaleessa sinänsä mitään vikaa ole, minä vain olen niin tykästynyt Sue Foleyn versioon, etten muiden versioille ole lämmennyt. Eldridge haluaa pitää genren elossa. Mischo. ”Pacing The Floor” on mainio levy, jota voi suositella kaikille hyvän bluesin ystäville. 60 Blues News 6/2018 rettu laulu”. Yhtyeen harpistina vieraillut Troch kiinnostui Eldridgen perinteikkäästä kitararoinnista ja Eldridge taas viehättyi Trochin sielukkaasta harpunsoitosta. Barryn musiikillinen ura alkoi jo 70-luvulla ja innostus bluesharppuun syntyi hänen ystävystyttyään Californiasta kaupunkiin muuttaneiden Kim Wilsonin sekä Lynwood Slimin kanssa. Verkkaisesti etenevä kappale toimii, vaikka Brownin versiossa oleva taustakuoro loistaa poissaolollaan ja saksofoni korvataan harpulla. Avausraita You Can’t Get That Stuff No More on suora viittaus siihen, ettei tällaista musiikkia voi enää tehdä. Levyllä Eldridge hoitaa kitaran ohessa liidilaulun ja Troch harpun sekä taustalaulun. Jos pitäisi sanoa, kumpi on parempi tämä vai Blue & Lonesome Duon levy, niin en osaa sanoa, molempi parempi. Onhan heitä nähty ja kuultu sellaisissa arvostetuissa ryhmissä kuin Radio Kings ja Fabulous Thunderbirds. Versio on majesteettinen ja varovaisen alun jälkeen kasvatetaan biisin tunnelmaa onnistuneesti koko sen 11-minuuttisen keston ajan. Tällainen musiikki saa hyvälle tuulelle. Kappale on suorastaan hillitön, harpulla ja kitaralla soitettu valssi! Mistä ihmeestä hän on mahtanut saada idean tehdä jotain tuollaista. Careless Love ei oikein miellytä. Päätöksenä kuultava myöhäiskauden Beatlenumero Don’t Let Me Down on ihan kelvollista peruskauraa ja lopun jamitteluosuus notkeaa toimintaa. Aloitusraita oli mainio alkudrinkki, jota seuraa Trochin säveltämä Sunday Morning Waltz -instrumentaali. Levyn ehkä yllättävin veto on erinomainen tulkinta James Brownin kappaleesta Try Me. Mikäli suosikkeja pitäisi nimetä, niin kyllä supertripla on vihellyssoololla varustettu Ain't Misbehavin’, Sunday Morning Waltz sekä Traveling Riverside Blues. ”Blow Your Coolilla” on tuomassa oman panoksensa mukaan myös muutama vierailija, kuten Minnesotan kuuluisuus Wee Willie Walker sekä West Coast -legenda, pianisti Fred Kaplan. Belgiassa 15 keikkaa sisältäneen kiertueen jälkeen syntyi ”Cool Iron”. Ei ehkä tuossa järjestyksessä, mutta kuitenkin. Monilta osin mieleen tulevat Cephas & Wiggins tai Sonny & Brownie. Bartholomewin Don’t Leave Me This Way on vahvafiiliksinen jump-hituri, jolta irtoaa vääntöä ja oikean sortin asennetta. Välillä suljen silmäni ja kuvittelen istuvani pienessä klubissa juuri esiintymislavan edessä. Minnesotan ja Kalifornian välillä on musiikillisesti pitkä ja yhteinen historia ja sitä Berrykin ylläpitää vahvasti levyllä musisoivan kaverinsa Mitch Kashmarin kanssa. Tässä soittavat mies ja vehkeet eikä pelkkä nimi! Tätäkin levyä voin suositella kaikille hyvän bluesin ja ennen kaikkea akustisen bluesin ystäville. levy tutkailut. Kahdeksan studioraidan lisäksi mukana on pari Trochin kotikaupungissa, Kafee Zapoissa taltioitua kappaletta, jotka ovat Jack O’ Diamonds ja Traveling Riverside Blues. BN 6/17)
artikkeli BN-numerossa 5/2018) ja tämä laatulehti arvioi Delgresin albumin ”jalanjäljen” arvoiseksi (eli täydet viisi tähteä). Rod Piazzaan ja Kim Wilsoniin. Levyn kappaleet ovat kaikki originaaleja. Mukava-ääninen Wee Willie Walker on mukana neljällä kappaleella. Ainoa huomattava ero on se, että ”Fish Out Of Water” -levyn versiossa on jatkeena pätkä Smokestack Lightnin’ -sävelmää. Kappale on samalla hieno näyttö siitä, miksi Jeremy Johnson on ollut Minnesotan alueen käytetyimpiä kitaristeja jo vuosia. Fonilla ryyditetty keinuvarytminen harppustyke More Than I Can Give taas on lievästi 60-lukuinen soulblues. Pääosa kappaleista on lainatavaraa, omaa tuotantoa ovat vain Trouble, Cry Out For More sekä Bluetrain, jotka eivät ole orkkismateriaalia, sillä ensimmäinen on peräisin ”Fish Out Of Water” -kiekolta ja jälkimmäiset levyltä ”The Whole World’s Got The Blues”. Yhtye on ottanut nimensä Guadaloupen saarella eläneestä Louis Delgrésista (1766–1802), joka tuli tovereineen tapetuksi orjuutta ja siirtomaaisäntien sortovaltaa vastustaessaan. Muita aiheita lauluissa ovat vieraantuminen ja yksinäisyys. Niiden rytmit ovat kotoisin valtaosin KaribiaNew Orleans -akselilta. Kunnioitettavalla 150 keikan vuosivauhdilla ahertava John on ehtinyt jo moneen mukaan. Kolmas miesten yhteinen soitanta on levyn päättävä Clarkehenkinen veto Blow Your Cool. 2008 hän voitti mm. Meriitteihin lukeutuu lisäksi Puolan parhaan blues-albumin tuottaminen (Boogie Boys: ”Made In Cali” 2013) ja hänen soittoaan on rinnastettu mm. Unohtakaa Beth Hart, Danielle Nicole, Joss Stone ja vastaavat, sillä jos voimakasäänistä naislaulajaa kaipaatte, Crystal Shawanda on kaikki mitä tarvitsette. Samaan malliin soi Tribute To William Clarke, mutta nyt miehet puhaltelevat myös yhtä aikaa tukien toisiaan ja kitaristi Jeremylläkin on omat näyttöhetkensä. Joten ei suinkaan ole sattumaa, että Crystal päätti ryhtyä laulajaksi. Mukana on toki myös melodisia ja rauhallisia raitoja kuten Sere Mwen Pli Fo ja Ramene Mwen. Aloitusraita Hawaiian Eye on leffasarjan tunnarista väännetty hieno kromaattinen harppublues a'la George Smith. Basistia ei ole vaan klassisen trumpetistin koulutuksen saanut Rafgee hoitelee bassopuolen sousafonilla, joka on 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa kehitetty tuubaa muistuttava puhallinsoitin. Nyt kolmikko on julkaissut ensialbuminsa ”Mo Jodi”. Kokonaisuus kestää hyvin pidempääkin kuuntelua. Ranskassa guadaloupelaisille vanhemmille syntynyt kitaristi-laulaja Pascal Danaë ammentaa musiikkiinsa vaikutteet bluesista ja r&b:sta, mutta hän on soittanut myös jazzia afrikkalaismuusikoiden kanssa. Omista sävellyksistä rennosti rokkaava Trouble on mieluisin ja alkuperäistä parempi. What Did I Do So Wrong’lla tarjoillaan West Coast -kitarointia ja hillittyä bluesharppua. Can’t Let You Go -kappaletta lukuun ottamatta esityskielenä on kreoliranska. Low Down on jo nimensäkin mukaisesti rauhallisen makoisa down home -tyylinen 50-luvun alun harppukitaraduetto. Mies on ollut viisi kertaa Mark Hummelin Blues Harmonica Blowout -projektissa ja hän on rundannut ja levyttänyt Big Bill Morganfieldin matkassa. Kingiä ja muita vastaavia. Alkutahdeista lähtien olen myyty mies. Avaus Respecte Nou ja nimikappale Mo Jodi ovat esimerkkejä yhtyeen jykevästä rytmiikasta. Rumpali Baptiste Brondylla on kokemusta indiepopja maailmanmusiikkiyhtyeistä. Canadian Aboriginal Music Awardseissa parhaan levyn, parhaan artistin, parhaan musiikkivideon ja parhaan kantrilevyn palkinnot. Todettava on, että Chrystal on Etta Jamesinsa sekä Howlin’ Wolfinsa kuunnellut. Burnsidesta tai Black Keysista, niin tässä on tutustumisen arvoinen albumi. Soul Bag juhlii BN:n tavoin 50-vuotista taivaltaan (ks. Crystal kasvoi kantrimusiikin parissa, hänen vanhempansa opettivat hänet soittamaan kitaraa ja laulamaan. Perheen vanhin poika ei kantrista innostunut, vaan kuunteli bluesia ja hänen valikoimastaan löytyi mm. Amerikan mantereen ohella artisti on tehnyt kiertueita täällä Euroopassakin.. Hypnoottisesti eteenpäin rymisteleviin kappaleisiin on kitaroilla, puhallinsoittimilla ja polyrytmiikalla saatu riittävästi eloisuutta ja vaihtelevuutta. En ymmärrä kreoliranskaa, mutta ranskalaisen Soul Bag -lehden mukaan monet albumin kappaleet ovat kapinahenkisiä ja ottavat kantaa nykyajan orjuutta ja alistamista vastaan. Miehen sävellys Anything Is Cool oli mukana ”Shattered”-elokuvassa 2017, jossa mies myös esiintyi. En ole voimakasäänisten naislaulajien suuri ystävä, mutta Crystal Shawanda on aivan toista maata. Smokey Smothersin muistoja kunnioittavalla Drinking Muddy Waterilla Chicago-henkisyys kuuluu niin harpussa kuin ”savuisassa” kitaroinnissa. Hound Dog saattaa kuulua niihin sävellyksiin, joita on versioitu jo ihan riittävästi, mutta niinkin kalutusta luusta on saatu irti jotain todella mielenkiintoista. Parin modernin kantrialbumin ja joululevyn jälkeen ilmestyi ensimmäinen bluesalbumi “The Whole World’s Got The Blues” 2014, jota seurasi pari vuotta myöhemmin ilmestynyt “Fish Out Of Water” ja nyt tämä uutukainen. Oman ensialbuminsa ”Let Yourself Go” (2015) jälkeen Clifton on saanut kiinnityksiä yhä suuremmille ja merkittävimmille bluesfestivaaleille ja luonnollisesti hän on myös jakanut stagen monen monituisten alan nimien kanssa. Paul taitaa hienosti myös vanhemmat tyylisuunnat ja siitä esimerkkinä toimii You Got To Step Back (Sonny Boy I), johon taustarytmit oli napattu Evan’s Shufflesta. Aloituksena oleva Howlin’ Wolf -kaksikko Wang Dang Doodle/Smokestack Lightnin’ räjäyttää heti pankin. Tiukasti versioitu Voodoo Woman slidekitaroineen ja maukkaine harppuineen nousee suosikkiraidakseni. Samana vuonna Aboriginal Peoples Choice Awardseissa hän pokkasi parhaan uuden artistin sekä parhaan kantrilevyn pystit. Monista kilpasiskoistaan poiketen hän ei huuda, vaan antaa hiekkapaperiäänensä hoitaa tehtävän. Timo Kauppinen JOHN CLIFTON Nightlife (Rip Cat RIC 1803) West-Coast -harpisti John Clifton on johdonmukaisesti rakentanut uraansa jo 80-luvun loppupuolelta saakka. ”Blow Your Cool” on upea levy ja harppu-, West Coastja Chicago-blues -faneille musthankinta! Jari Kolari CRYSTAL SHAWANDA Voodoo Woman (New Sun FNCD5959) Karhea-ääninen Crystal Shawanda Kanadan Ontariosta on allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mutta varsin positiivinen sellainen. Stephen Hanner ryydittää menoa harpullaan. Riku Metelinen DELGRES Mo Jodi (Pias JV3357016263) Jos pidätte North Mississippi Allstarsista, R.L. Blues News 6/2018 61 levy tutkailut Levyn musiikillinen kytkös on ilmiselvästi West Coast-Chicago, sillä kaikki 10 kappaletta ovat tyyleiltään joko – tai. Tämäkin siis polkee hiukan paikallaan, eikä edes Dewayne Strobellin dobrolla soittama soolo saa kappaletta pelastettua. Se sisältää vahvaa ja omaperäistä rytmimusiikkia, jossa on bonuksena vielä eksoottista karibialaista kierrettä. Levyllä on yksi kappale, josta en pidä eli Ball And Chain, jossa Crystalin laulusuoritus venyttää jo hyvän maun rajoja. Delgres on Ranskassa vaikuttava kolmimiehinen yhtye, joka aloitti yhteissoiton vuona 2015 tekemällä muutaman musiikkivideon. Cry Out For More on lähes 1:1 kuin ensimmäinen versio. I'd Rather Go Blind, tuo voimakasäänisten naislaulajien pakollinen kappale, on aina paha rasti, koska niin moni intoutuu tulkitsemaan sitä liikaa, suomeksi sanottuna HUUTAMAAN! Tässäkin mennään jo aavistuksen hyvän yön tuolle puolen. Lopetuksena kuultava akustinen studiojami Bluetrain (slight return)/Smokestack revisited on myös alkuperäisen kaltainen. Samaa tyyliä on tiedossa ”kauhakaupalla” Dixonin Spoonfulilla, joka harppupohjaisena on mukava poikkeus muihin tuttuihin vetoihin. Sen verran voimallista, persoonallista, vaihtelevaa ja sävyrikasta yhtyeen musiikki on, että olen taipuvainen komppaamaan Soul Bagin arviota. Kaikeksi onneksi ei liikaa... Muddy Watersia, Etta Jamesia, B.B. Kitarariffeissä voi kuulla kaikuja aavikkobluesista, ja Pascal Danaën laulu on samanaikaisesti itsetietoista ja alakuloista, bluesmaista
Stomp on tuhtia ja asiaan kuuluvasti foni honkitetaan solmuun. Osasyynä menestykseen oli varmaankin hänen kolmihenkinen puhallinryhmänsä (joka on pontevasti mukana myös tällä albumilla), mikä ei ole kovin yleistä IBC-kuvioissa. SOARS Southbound I-95 (Soars High #) Tätä levyä ei suositella puristeille! Eipä ole kukaan ennenkään päässyt sanomaan, että JP Soars olisi mikään yhden koukun mies, mutta tällä uutukaisella on nyt too-oodella laaja kattaus. Piano on huuliharpun ohella keskeisessä roolissa old timeytä hönkivällä monivaiheisella Wild Ride -instrulla. Muddy Watersin kivikovaan Still A Fool -klassikkoon on kyllä saatu sisäistettyä henkeä, uhmaa ja näkemystä. John Clifton kertoo muuten diggaavansa bluesin ohella kovasti myös rock and rollista. Kiekon ehkäpä kipakkakomppisin esitys on soulahtava Nightlife, joka löytyy itsensä Kuningas Elviksen kataloogista. Mikä on varmaa, niin yhtyeen mainio basisti-orkesterinjohtaja Shawn Allen on ollut sävellystyössä mukana albumin kaikilla kappaleilla. Vastaavasti relana mediumina veivaava Last Clean Shirt tunnetaan myös nimellä Brother Bill, jonka joku saattaa muistaa vaikkapa Eric Burdonin tulkintana. Ehkäpä otsikko viittaa johonkin valtatiehen, jolla taivalletaan aina vain etelämmäksi ja koetaan matkan varrella monia eri musiikkityylejä. Sad About It muistetaan Lee Mosesin vuoden 1971 levytyksenä. Joko kyyti hirvittää. Jatkossa Pikku-Waltterin Long As I Have You'sta veistellään kerrassaan hypnoottinen versiointi, joka toimii osuvasti less is more -prinsiipin pohjalta. Dog Catcher -rallin Tequila-tyyppinen lattarirokkaus iskee myös kunnolla kipunoita. Olkaahan huuliharppukostajat ja harmonica-desperadot kuulolla, tätä ei kantsi nyt missata. Vaikkei Keeshea kuulunut aivan omiin ykkössuosikkeihini, niin kyllä hän ansaitsi selviytyä finaalin päässeiden yhtyeiden joukkoon. Vastahan tässä päästiin alkuun. Hyvällä tavalla vanhakantainen sävelmä voisi hyvin olla joku jatsistandardi. Ilman tätä syrjähyppyä olisi lopputulema ollut varsin tyylikäs, kompakti 45-minuuttinen, moderni bluesalbumi. Entäs ne bluesit. 62 Blues News 6/2018 levy tutkailut Levyltä välittyy kovan sarjan harppu-osaamista ja tekemisen meininkiä. Tiheää tunnelmaa korostaa vielä tyylitaitoisesti skulattu slide. Cd:n nimikappale Believe on tyylikäs ja enemmänkin soul-osastoon taipuva Motown-henkinen tulkinta. Hyvästä yrityksestä huolimatta on sitä kuitenkin jo kierrätetty liian moneen otteeseen. Aluksi passaa ihmetellä vaikkapa kolmea mukaan valikoitunutta instrumentaalia. Raidan äärimmäisen tyly kitarasoolo pistää otelaudan liekehtimään. Kappaleella on pääasiassa esillä jo miljoonia kertoja kuultua kitaristi-sankarillista vinkuegotrippailua. Minulle tulee väistämättä taas kerran mielikuva, miten tänä päivänä liki jokainen artisti pyrkii poimimaan ilmaispisteitä ”Mississippi-Clarksdale” -kytköksillä, vaikkei heillä olisi mitään suoranaista tartuntapintaa tuohon ”kansankotiinsa”. Sieltä paljastui sitten 16 soittajanimeä, mutta ei tietoa kuka-missä-milloin. Toki John Cliftonin omastakin sävelkynästä löytyy terää, onhan hän osallisena viiden levyllä olevan raidan krediiteissä. Biisi vedetään isolla otteella ja hyvällä fiiliksellä. The Grass Ain’t Always Greener rockaa sekin, tällä kertaa New Orleansin tyyliin. Näistä Arkansas Porch Party etenee akustisesti ja vähän folk-henkisen nätisti varustettuna. Ja vieläkin on herkkua poimittavaksi. Kelvollista ja kunnon konstailematonta bluesia on tarjolla runsaahkosti, kuten rivakat raidat Have A Good Time Y’all ja Easily Replaced sekä hitaammat tulkinnat In The Mood, It’s Too Late ja Monkey See, Monkey Do. Päinvastoin. Country-kytköstä irtoaa lisää Troubled Waters’ilta, biisi on hidas medium ja väliosan psykedeliatrippi hauska ja yllättävä. Niin harpistin levy kuin onkin kyseessä, kiekon kitaristi Scott Abeyta vaikuttaa melkoiselta tekijämieheltä. Muutamia lisähuomioita: Siellä täällä harhapoluille eksyilevää rumpalia sekä liian yltiöpäistä ja turhan paljon tilaa saavaa vinkukitaristia lukuun ottamatta Keith Pratt Band saa puhtaat paperit. Shining Through The Dark on mainio goodtime-tyyppinen r&b-siivu, jolla on kiireetön iisi tunnelma. Cd-kannen suunnittelija ansaitsee sen sijaan pyyhkeitä. Biisi on pohjimmiltaan herkkä, mutta Clifton tulkitsee sen voimallisesti muuntaen esityksensä uskottavaksi hitaaksi bluesiksi. Across The Desert -teema onkin sitten jotakin ihan muuta, tämän sorttista instroa voisi odottaa kohtaavansa esim Agents-yhtyeen levyillä. Teksasin Houston Blues Societya edustava Keeshea Pratt Band nimittäin voitti Memphisissä viime tammikuisen International Blues Challengen bändiskaban. Pertti Nurmi J.P. tylysti luetulla funky-bluesilla Sure As Hell Ain’t Follin’ Me. Siellähän tuli itsekin oltua paikalla kuuntelemassa, katsomassa ja fotaamassa. Albert Kingin harvemmin vastaantuleva When You Walk Out That Door on vahvalatinkinen hidas blues tyylillä toteutettuna. Omatekoinen blues Born In California soi hitaana bluesina näppärän riffin varassa. Riisuttu moderni funky-blues No Better Time Than Now puolestaan on poimittu Ricky Allenin levytykseltä. Kiekon toinen cover on Muddy Watersin Deep Down In Florida, joka polkaistaan käyntiin mehikaani-pillien ja -rytmien saattelemana. Samaten kymppiraita Out Of My Mind on välihuutona joutavanpäiväinen bändijamittelu, jolle Keeshea vain heittää jotain kommentteja sekaan. Soarsin kitarointi paljastaa, että Albertin nyanssirikasta soittoa ei olla vain omaksuttu, se on myös sisäistetty. Takakanteen kirjattu soittajalista on niin pientä fonttia, että avuksi piti ottaa vahva suurennuslasi. Cd:n avaavalla soul-balladilla Make It Good hänen äänensä on tosin levyn muusta ilmeestä poiketen omituisen kähisevä, aivan kuin hän olisi tavoittelemassa jotain muuta ilmettä kuin omaa minäänsä. Teemaa kuorrutetaan cd:n muusta ilmeestä poiketen slidekitaralla ja munnarilla. Ensimmäisenä raitana tuleva Ain’t No Dania Beach on puolestaan tiukassa country-liemessä marinoitu mediumtempoinen perus-rocker. R&b-osiossa vetää. Biisi rockaa hurjasti ja surf-twist -asteikolla mennään, raidan villiä kitaraa ei pidättele yhtään mikään. West Coastin ylpeintä perinnettä esitellään muhkealla instrulla How About That, jolla piisaa menoa ja svengiä vaikka muille jaettavaksi. Kiekon nimisiivu Southbound I-95 käynnistyy rockabillymäisellä takaa-ajolla. Tunnelma siirtyy näppärästi suomaisemiin Swamp Dump -instrumentaalilla, joka keinuttaa kuulijaansa leppoisan jouhevasti. Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla minua jostakin syystä häiritsi kovasti se, että suunnilleen jokainen raita edusti eri tyyliä kuin levyn muut esitykset. #) Piti hieman virkistää muistinystyröitä (aivan, sitä kuuluisaa dementiaa) saadessani tämän cd:n arvioitavakseni. Kovia otteita ja tiukkaa svengiä koristetaan iskevällä täsmäkitaralla. Kaiketi levyn pääteokseksi tarkoitettu Every Now And Then onkin sitten hitaan bluesin juhlaa. Myös laulutontti hoituu aivan mallikkaasti. Näistä Brand New Way To Walk lasettaa aivan urku auki villisti rokaten ja Clifton on liekeissä. Esityksessä on kaikin tavoin tyylikäs ja ajaton ote. Keeshea Pratt osoittautuu levyllä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta erittäin laadukkaaksi ja uskottavan mahtipontiseksi vokalistiksi. Albumin loppuun on jostain syystä päätetty leipoa vielä ”live”-tallenne So Bad Blues, joka ei mielestäni tuo lainkaan lisäarvoa. Covereita on levyllä seitsemän, näistä Charlie Musselwhiten Strange Land puskee kuuloluihin reipasotteisena ja ravikomppisena shufflena. No, kyllä sitäkin irtoaa esim. Kivasti ja leppoisasti keinuttava biisi etenee kitaran ja huuliharpun harmonisen vuoropuhelun saattelemana. Ilmiselvä harha-askel on New Orleans -vaudevillehölkkä Shake Off These Blues, jossa kappaleen nimelle uskollisesti bluesit heitetään pesuvesien mukana pihalle. Kun kupletin juoni alkoi kuitenkin selkeytyä, aloin pitää (ja pidän yhä!) tätä levyä ratkiriemukkaan monipuolisena roots-keitoksena. Levyn puolimatkan krouvin countryblueshakuiselle raidalle Home To Mississippi on leivottu mukaan keinotekoista vinyylitai savikakkuaikakauden ritinää ikään kuin ajan patinoimiseksi. Patarumpu kumisee swingisti johdantona Go With The Flow’lle, jota seuraa lennokas kitarailottelu ja jolle kilpakumppaniksi saapuu klarinetti. Vaikka ”Southbound I-95” -otsakkeen alta löytyy vaikka mitä niin sekavuuteen ei sorruta. Mikke Nöjd KEESHEA PRATT BAND Believe (K.P.B. Harvoin tulee Muddyyn liitettyä termi letkeä, mutta tämä on rytmillisyydessään juuri sitä
Muutamaa hassua turhaketta lukuun ottamatta kaikki hänen kappaleensa ovat hyvinkin kuuntelukelvollisia, paikoin sanoituksiltaan jopa nokkelia. Menneiden vuosien kautta tähän päivään leppoisasti countrybluesin hengessä etenevä Yolkotellen kertoo hirtehisen humoristisesti nuorten miesten toteutumattomista unelmista. Pepen nuoruusvuosiin Lahdessa kuului vahvasti yhdessä Kalle Jämsenin ja Seppo Sillanpään kanssa muodostettu Yolk-trio, joka neljänkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen kokoontui uudelleen parin levylle päätyneen kappaleen ajaksi. Blues News 6/2018 63 levy tutkailut kuitenkin vahvemman korren hirmuisessa uptempossaan stomppaileva Satisfy My Soul. Levyn aloittava Can’t Get You Off My Mind on T-Bone-tyylinen jatsahtava West Coast -veto. BN 2/2018, s. Levypahvissa esitetään kiitokset ”Twice As Nice Entertainment” -firmalle, mutta käsittääkseni Johnson kuulunee ainakin löyhästi Mississippin pääkaupungissa Jacksonissa vaikuttavan ja erittäin aktiivisen leidin, Peggy Brownin ”Hi The Road Entertainment” -ohjelmatoimiston suojatteihin. She Got Me’llä on vuorossa kivasti laahaavaa, mutta purevaa Chicago-ränttää. Ripeää bluesshufflea edustaa Fire ja bluesfunkia hauskasti tahkoava tanssipoljento Let’s Dance. Antti Lötjösen kontrabasson kuljettama Kissa on mainio, realistinen kertomus elämän kiertokulusta. Vaikka kappaleen nimi onkin Sleeping Beaty, niin kyllä levy silti päättyy kaikkea muuta kuin uneliaasti ”Juken” luritellessa tässä Länsirannikon instrumentaalissa läpi kromaattisen skaalan. Muutamat yhtyeen omat kappaleet ovat ottaneet soundeja ja teemoja tutuista kappaleista, mutta silti saaneet niihin oman sointinsa, kuten Walterja Aces-tyylinen Hold Out Mama tai mukavan reipas I Was Your Fool. Jazzia kitaristi Gisfredin johdattelemana edustaa instrumentaali Cornbread And Cavier. Johnsonin taustalla on kelvollinen pikkuyhtye (koskettimet, basso, rummut), ja hän on luonnollisesti itse kitaroineen joukkueen pääasiallinen solisti. Balladiosastoa täydentävät Tuulinen maa ja Kahden koivun alla.. Möhköbasson louskuttaja Max Pitardin soitto on huomaamatonta, mutta tukevan vahvaa ja taustat hyvin koossapitävää. Juke Joint Blues sekä nimikappale Come To Mississippi taasen sisältävät viittauksia Etelän elävään bluesskeneen ja houkuttelevat itse kutakin lähtemään uusille toivioretkille bluesin synnyinseuduille. Kehotan ilman muuta korvamerkitsemään nuoren Keith Johnsonin, enkä ihmettelisi lainkaan, jos hän päätyisi muutaman vuoden kuluessa levyttämään Alligatorin tai Delmarkin kaltaisille merkittäville levyfirmoille. Boogiesävyinen Täällä heilutaan esittelee Pepen tämän päivän kovaa kuntoa soolokitaristina, samaa ”blueskitarismia” edustaa funkmausteilla ryyditetty Uusikuu. (Humble House HUMBLECD52) Pepe Ahlqvistin ”Ennen...”-levyllä palataan menneisyyteen, kerrataan nykypäivää ja luodaan katse tulevaisuuteenkiin, kaikki tämä hienoinen pilke silmäkulmassa. Tekstejä ovat tehneet Timo Kiiskinen, Teppo Nuorva ja Ari-Pekka Skarp. Cd on purkitettu Mississippin State Valley -yliopiston B.B. Miesten soitosta löytyy siihen suuntaan hienosti yhtäläisyyksiä, kuten etenkin kitaristi Marco “The Kid“ Gisfredin Louis Myersiin, Eddie Tayloriin, T-Bone Walkeriin ja muutamaan muuhun vanhemman polven jazzkitaristiin viittaavat otteet kertovat. Pertti Nurmi KOTIMAAN KATSAUS PEPE AHLQVIST Ennen... Tuomo Prättälän piano soi jazzahtavan kohtalokkaasti mollivoittoisena kappaleella Hauta. 57), sekä huomattavasti kokeneempaa kaartia edustavat upea laulajatar Dorothy Moore ja kitaristi King Edward. Hänen Stratocaster-soundinsa on suht ohut ja säästeliäs ja laulunsa nuorekkuudessaan korke-ahko ja nasaali, vertailukohtana voisi pitää vaikka Robert Crayta uransa alkutaipaleella. Treat Me So Bad on tukevasti Walterien Little ja Big sekoitusta, höystettynä ripauksella Louis Myersia. Keith kertoo tyylikkäällä avausraidallaan The Blues Chose Me olevansa 23-vuotias ja kuinka Blues valitsi hänet eikä hän bluesia. Enpä käy tuota moittimaan, kun hänen kerrotaan lisäksi olevan itsensä Muddy Watersin toisen polven pojantai sisarenpoika (grand nephew). Jari Kolari KEITH JOHNSON Come To Mississippi (omakustanne) Nyt olisi ensiesittelyssä nuoren polven bluesmies Mississippistä, joka on oikeasti ja aidosti bluesin asialla. Niitä säveliä kuullaan tässäkin levyn täydeltä. Joitakin vierailjoitakin toki kiekolla kuullaan. Kokeneet muusikot Tuomo Prättälä (koskettimet), Antti Lötjönen (basso), Janne Haavisto (rummut) ja Olli Haavisto (kitara) toimivat onnistuneen lopputuloksen takuumiehinä. Joukossa on slowariblueseja kuten beibiltään anteeksipyyntöä aneleva Forgive Me Baby ja uhkapelin kiroja manaava Gamblin’ Man. Musiikillisessa mielessä blues ja jazz lyöttäytyvät soljuvasti yhteen. Pahvisessa levykannessa ei ole mainintaa levy-yhtiöstä, mutta siinä on nuorukaiselle annettu arvokkaan oloinen lisämäärittely ”Prince of the Delta Blues”. Rumpali Enrico “Henry“ Soverinin suosikit Odie Payne, S.P. Tuotannosta vastaavat Pepe Ahlqvist ja Olli Haavisto. Yhtyettä kutsutaan myös nimellä ”Italian Ässät” eli tietysti Little Walterin The Acesin mukaan, jota he pitävätkin yhtenä tärkeimmistä vaikutteistaan mustan musiikin saralla. King -levytysstudioilla viime vuoden maaliskuussa. Viides laina on hyvinkin tunnistettava ja alkuperäistä kunnioittava Billy Boy Arnoldin Crying & Pleading. Jossakin ensi vuoden BN-numerossa on muuten luvassa kyseisen Peggy Brownin syvähaastattelu, joka tullee valaisemaan bluesin olemusta ja nykytilaa tämän päivän Mississippissä. Hänen tyylillään esitettynä kuullaan huima Money Takin' Mama, jossa ”Juken” harputus on vähintään yhtä nautittavaa kuin ”The Kidin” mandoliinin soitto. Varsin harvinainen Bobo Jenkinsin Seasick And Waterbound on sujuvasti etenevää perushumppaa. Albumin kaikki muut 12 raitaa ovatkin sitten Johnsonin omia sävellyksiä, jotkut niistä ymmärrettävästi hieman kliseisiä, mutta sellainen suotakoon nuorukaiselle. Wiillie Dixonin klassikkosävelmistä Same Thing on yksi suuria suosikkejani, tosin en ole ihan vakuuttunut, onko 23-vuotiaalla Keithillä vielä riittävästi ns. Parhaimmillaan ollessaan mandoliiniblues tarkoittaa Johnny Youngia. Leary ja erityisesti Fred Below ovat myös hienosti kuultavissa. Feel So Bad on parasta antia tekijänsä Eddie Taylorin bluestyylistä ja levyn ehdottomia helmiä Youngin mandoliininumeron kanssa. Mieheen ja yhtyeeseen kannattaa ehdottomasti tutustua myös niiden, jotka eivät ihan Chicagoja/tai West Coast -bluesfaneja (vielä) ole. JiiPeen matkassa et takuulla kyllä pitkästy! Mikke Nöjd EGIDIO ”JUKE” INGALA & THE JACKNIVES Switcharoo (Rhythm Bomb CDRBR5866) Egidio ”Juke” Ingala & The Jacknives kuuluu Saapasmaassa niihin bluesyhtyeisiin, joiden soitto on vahvasti kallellaan Chicagon ja West Coastin suuntaan. Noh, nuorena on vitsa väännettävä. Samaan joukkueeseen kuin esimerkiksi toinen nuoren polven blueskollega Jamell Richardson (ks. Siitä tulee hyvinkin mieleen Muddyn 70-luvun lopun keikat mm. Tekstisisällöltään samassa hengessä kulkee folksävyinen Myötätuuleen tuulta vastaan, kuten tekee Joel Ahlqvistin kanssa akustisena kitara-huuliharppuduona esitetty Pitkä tie -sävelmäkin. Kaikki Chicagon kulta-ajan harpistit, Horton, Cotton, Sonny Boyt täydennettyinä muutamilla West Coastin taiturilla George ”Harmonica” Smith etunenässä ovat kuitenkin toiminee hänelle ”opettajina”. Hauska ja pirteä esitys on puhaltimineen kaikkineen kuin suoraan 60-luvulta. Cottonin ja Portnoyn kanssa. tatsia ja potkua kappaleen teemaan. Solistina toimiva harpisti Egidio “Juke“ Ingala sanoo, että kaikki lähtee Little Walterista, kuten miehen lempinimikin ”Juke” jo kertoo. Kappaleestaan Miss Daisy kundit ovat saaneet aikaan hienon vanhakantaisen 50-luvun vaihteen esityksen, johon vieraileva pianisti Carl Sonny Leyland sekä kitaristi Little Victor tuovat oman lisävärinsä
On ja ei. katossa, eikä se ole kadonnut kotikuuntelussakaan. Suomenkielinen blues elää ja voi hyvin. Hitin siitä teki Bettye LaVette. Joitain taas saattaa ärsyttää liian moni Hurriganesin ohjelmistossa ollut kappale, mutta piru vie, nehän rokkaavat yhtä lujaa kuin esikuviensa live-nauhoituksilla (niitähän kitaristi/laulaja Hara Saaniolla on huomattava määrä). Ennen kaikkea sormipikkaajana kansainvälistäkin mainetta uransa varrella niittänyt muusikko esittelee tämän lajin osaamistaan myös ensimmäisellä soolopitkäsoitollaan. Samaa rhythm’n’blues-pohjaista uhmaa riittää Heartbrake Hosteliksi uudelleenristityllä Elvisklassikon instrumentaaliluennallakin. Lisäksi mukana on vielä muutamia laulettuja numeroita (Charlie Richin Rebound suomenkielisin sanoin nimellä Heittopussi sekä Roy Orbisonin Warren Smithille kirjoittama Sun-aikakauden kantriralli So Long, I’m Gone), joiden tulkinnasta vastaa aivan kelvollisin ottein Heka Piironen. Pete Hoppula PANSSARIJUNA Voiko tähän kuolla (Trauma Blues TB 002/ Joteskii groteskii JOG-57) Hyvä kysymys tuo levyn otsikko. 64 Blues News 6/2018 levy tutkailut ”Ennen...” on vankka näyttö maamme eittämättä blueseliittiin lukeutuvan artistin hyvinvoipaisuudesta ja uusiutumiskyvystä. No jaa, painukoon sitten vaikka... (omakustanne) Helsinkiläinen HiFive Quintet on aliarvostettu kokoonpano siinä mielessä, että osaamista ja asennetta ei puutu mutta esiintymistapahtumia ei ole ollut niin paljon kuin taidot edellyttäisivät. Omasta mielestäni sen olisi voinut jättää jopa ensivuoden alkuun. varsinaisesta ansiotyöstään siirtynyt, itseään ”harrastajakitaristiksi” luonnehtiva Eino Rastas nousi suomalaisen rootskentän tietoisuuteen autenttista 50-luvun rock’n’rollia esittäneen Rhythm Wheel Combon sekä kantri-, rockabillyja western swing -pitoisemman Hal Peters & his Trion kautta. Let Me Down Easy on puolestaan soulin puoleen kallistuva, myöskin mainio esitys. Turhan nopeastihan albumi ilmestyi, kun Goofinin myydyin levy viime vuoden listalla oli Texas Oilin mestarillinen ”Alamo” (toisaalta julkaisuvuosihan oli jo ’16) ja myi edelleen. Joku saattaa närkästyä siitä, että keikkatallenteella on jo ennen julkaistuja kappaleita, mutta kieltämättä elävänä ne kulkevat entistäkin paremmin. Vastaus on jokaisen henkilökohtainen asia. Suunnitelmat muuttuivat, mutta kotisohvaltahan on helppo leikitellä kaukosäätimen kanssa. Johtotähtenä on laulaja Saara Koivisto, joka on tehnyt kotiläksynsä hyvin, kuunnellen muun muassa Etta Jamesia, Dinah Washingtonia ja Ruth Brownia. Tämä levy on hieno mutta ehkä turhan lyhyt. (Se ei ole mikään ihme, mikäli olette nähneet hänen äärimmäisen soittotyylinsä). Suosikkiyhtyeeni Texas Oil tuntuu pukkaavan levyä kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. He ovat tiivis paketti, joka vetoaa yhtä lailla bluesin, jazzin ja soulin ystäviin. Alkuperäisrumpali Biitti Nieminen joutui lopettamaan selkävaivojensa vuoksi. Kuten sanottu, Hi-Five Quintet ansaitsisi enemmän näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Harkitsevaisuus on hyve ja maltti on valttia. Mallikkaasti levykokonaisuuteen istuvat myös neljänä bonusraitana kuultavat, vuonna 1998 äänitetyt Rastaan edelliset sooloäänitteet Goofin’-merkin EP-levyltä ”Hiawatha”. Tämän levyn musiikkiin, voisi joku irvileuka irvailla – Vaikka se keikalla onkin varsinainen timangi, ei siihen studiossa mitään tuoretta hehkua saa. Hessu Pirhosen koskettimien siivittämänä 60-luvun alkuvuosille. Loput ovat lainanumeroita, joissa Saara pääsee aluksi vauhtiin tunnetulla 5-10-15 Hours-versiolla. Siis mihinkö voi kuolla. Finger-pickingin juhlaa ovat niin ikään kitaristin omat rehvakkaat Hota Hota ja Dr. Viisi kappaletta kuitenkin täyttävät paikkansa ja tämä antaa hyvät lähtökohdat tuleviin julkaisuihin ja esiintymisiin. Sen sijaan Hurriganesin Bye Bye Birdielle tehty vastauslaulu (?) Come Back Birdie on oivallinen oivallus. Olli Virkkusen säveltämä avauskappale on jump blues -instrumentaali, jossa kitara ja saksofoni ovat pääosissa. live-puolella. Aivan erityisen huikeaan Les Paul -tyyliseen ilotulitukseen hän villintyy 30-lukuisella Rodgers-Hart -standardilla Lover ”Live Massage”. ”Onko tämä jo ainakin neljäs?” Taitaa olla – ja joku singlekin oli siellä välissä, totesin. Olen ennenkin varoittanut bändejä liian tiiviistä julkaisutahdista, sillä liiallinen julkaisusuma syö väkisin potentiaalisen kuuntelijakunnan mielenkiintoa. Pelkkää yhden linjan sorminäppäryyttä ei Rastaan julkaisu tyydy esittelemään. Nyt kuitenkin ilmestyi toinen levyjulkaisu, joka toivon mukaan saa keikkapaikat heräämään. No mutta onko tämä sitten turha julkaisu. Chet Atkins -henkiset kovatasoiset tulkinnat saavat osakseen mm. Viime kevään radioasema Roll FM:n tukikonsertissa tunnelma oli ns. TT Tarkainen TEXAS OIL Mojo Oil (Goofin’ GRCD 5154) ”Monesko Texas Oilin levy tämä jo on?”, kysäisi muuan ostava asiakas. Rock Rastaana hänet kuitenkin tunnettiin samannimisen yhtyeen puitteissa jo 70-luvun ensipuoliskolla. Mutta huonoksi levyä ei voi syyttää. mikäli eivät kunnon rokkausta kestä. Harri Haka EINO RASTAS Twilight Guitar Songs And Rocks (Goofin’ GRCD 6195) Hiljattain eläkepäivien viettoon. Mikäli levy olisi ilmestynyt alkuperäissuunnitelman mukaan vinyylinä, olisin laittanut live-puolen ensimmäiseksi (vähän niin kuin Hurriganesin ensialbumillakin). kuubalaisen Ernesto Lecuonan Say Si Si sekä portugalilaisen Raul Ferrãon Coimbra. Saanion mainion kappaleen otsikkoa lainatakseni: ”If You Start Rockin’, Don’t Forget To Roll!” Honey Aaltonen HI-FIVE QUINTET High Life With... Suuren amerikkalaisen laulukirjan poimintoja ovat myös Harold Arlenin säveltämä ja Yhdysvalloissa useampienkin artistien toimesta 40-luvulla listoille noussut slovari Blues In The Night sekä ikivanha Tin Pan Alley -evergreen Hello My Baby. Mies myös runnoo hieman Link Wray -tyylisen sovituksen Chuck Berryn School Daysistä. Tämän bändin tilaisin syntymäpäivilleni, jos olisin varma, ettei paikalla ole liian heikkohermoisia tyyppejä. Kitaristi Olli Virkkunen, fonisti Timo Järvinen, Mikael Bobacka bassossa ja Janne Närvänen rummuissa ovat vahvasti Saaran taustalla. Uskaltautuupa mestari tarttumaan myös vanhaan kitaristien työnäytteeseen Honky Tonk, jonka äänimaailma on tällä kertaa johdettu mm. Zydecos Vogel Tanz. ”Mojo Oil” tuli ehkä vähän liian äkkiä, sillä ”Alamon” myynti laski, eikä ”Mojo Oil” ole ehtinyt lähteä vastaavanlaiseen kiitoon. Sen on säveltänyt Dee Dee Ford käyttäen syntymänimeään Wrecia Holloway. Hänen tilalleen tuli jotakuinkin yhtä lujaa takova Loudi Bergman, joten oli syytä esitellä (toivottavasti lopullinen) kokoonpano. Studiopuolelta olisin kyllä jättänyt Hurriganesin Desireen rauhaan. Bändi itse olisi halunnut cd:n ulos jo viime kesäkuussa, mutta onneksi Goofin’ toppuutteli. Voimakas ääni on vakuuttava ja muistuttaa esikuvia yllättävän paljon. Kappaleella on mielenkiintoinen historia. Hoagy Carmichaelin säveltämä jazzstandardi Skylark on kaunis sovitus ja levyn pisin aikakestoltaan. Muutama vuosi sitten perustettu kokoonpano esittää perinteistä rhythm'n'bluesia ja soulia. Hieman välityön fiilis tästä saattaa väistämättä monelle jäädä, etenkin kun vain puolet kappaleista on uusia ja toinen puoli äänitetty livenä. Levyjä kun julkaistaan muutenkin liian paljon. The String Dusters -bändissä tuolloin soittaneiden luottokollegoidensa kontrabasisti Timo Uimosen ja rumpali Mike Salmisen kanssa tehdyt pikkauskappaleet saattavat olla 20 vuotta edeltäjiään iäkkäämpiä, mutta laatumusiikin äärellä jo valmiiksi lepäävä korva ei eroa huomaa. Itse musiikkihan on silkkaa takorautaa! Syynsä bändillä toki oli saada uusi levy markkinoille. Levyä saa ostettua bändin keikoilta tai osoitteesta junglerecords.fi. Rautainen keikkakunto ja tiukka soitto pääsevätkin loistavasti esille ns. Ei siis hätää: Texas Oil on voimissaan – ja toivottavasti vielä pitkään
Blues News 6/2018 65 levy tutkailut erityisesti jos on fanaattinen bluesfani. Tällä levyllä mukana ovat rumpali Jartsa Karvonen, kosketinsoittaja Jukka Gustavson ja kitaristi Sami Virtanen. Otetaanpa esimerkiksi vaikka MaiTai Tango. Musiikkileikkikoulun kloonauslinjalta valmistuu vuosittain niin monta nimellisesti pätevää muusikkoa, ettei vanhan ajan konkareille enää tunnu töitä riittävän. Älä kysele tyhmiä siellä, laita levy soimaan lujemmalle. Laittaisivat sitten edes sanaliitteen mukaan, sillä Johnny Witun laulu on miksattu sen verran taustojen sekaan, ettei tässä iässä ole helppo saada kaikista sanoista selvää. Mutta mitä sitten on tapahtunut. Vaan eipä unohdeta viidakko-beatia. Kuten jo bändin nimestä voi johdatella, tapahtuu heidän musiikissaan lukuisia eri mutaatioita, näin ollen ei pidä antaa ensivaikutelman pettää. Liittyykö tämä edes jollain lailla lehtemme linjaan. Avausraita, jotenkin yhteiskunnalliseksi tulkittava Perusturva voisi olla sekä aiheensa että melodiansa puolesta selvä hitti. Panssarijunan soittokin kuulostaa nykyisin ihan oikealta soitolta, mutta sehän EI ole niitä seikkoja, jotka herättivät kiinnostukseni bändiin. No tuleehan televisiosta sentään uutiset ja sää, välillä jopa joku elokuvaklassikko, mutta radiota en ole edes harkinnut hankkia yli 30 vuoteen. Kappale lähentelee jo jytää ja väliosion ravi on melkoinen, toisaalta siivusta irtoaa reilu palanen myös seesteiselle jamitukselle. Yksi laulettukin esitys on mukaan päässyt, Gustavsonin säveltämä sekä vokalisoima Love Trusts. Se ns. Kuunnelkaa sieltä.” Vai niin. Levyn selkeästi hitain esitys on La Rioja Bondage, joka särösoundillaan keinuttaa kuulijaa leppeästi, sitten otetaankin vauhtia (ja paljon) ja baakelsin kruunaa kiihkeästi soitettu trumpetti-soolo. Vai onko se edes tarkoitus. Vaikka joskus progea on syytetty siitä, että sävellykset ovat pitkiä ja hengettömiä, niin tällä kertaa näin ei ole. Levyn makaaberi saatekirje loppuu Johnny Witun ”rajan takaa” tuomaan paljastukseen: ”Se on kerrottu tällä levyllä. Levy päättyy Gustavsonin säveltämään The Searchers Departure -sävelmään ja on tunnelmaltaan luonnollisesti hyvin The Searchers Preluden henkinen. Älä vielä, sillä Fungi kirpaisee käyntiin hurjana space-surf -punkkina, kunnes soololle tulee nätisti soiva trumpetti. Under Construction on kuin Don Johnson Big Band ilman laulua, siis instrumentaalihiphoppia! Sami Virtasen säveltämä Wizard Samba lainaa Outside Woman -bluesin tapaista riffiä ja liippaa läheltä Jartse Tuomisen Texas Roots -sävelmää. Tämä on enempi progea kuin juuri 50-vee -kiertueella kirjoitushetkellä oleva Wigwam teki koskaan. Olen pahoillani, mutta henkilökohtaisesti mielenkiintoisinta levyssä on etukanteen päätynyt Tiitus Petäjäniemen abstraktinen maalaus. Yksittäisten raitojen esitteleminen on hankalaa, eikä sillä pysty tekemään musiikille täyttä oikeutta, sillä kuten jo totesin, intron jälkeen biisit kasvavat vinoon ja muuttavat muotoaan paljonkin. Mukana on myös runsaasti jazzrockfusiota, että tämä vaatii kyllä oman aikansa auetakseen. Bändin nokkamiehen Jussi Karmalan, alias Johnny Wittu, saatekirjeen mukaan kappaleiden teemana on kuolema, mutta siihen viittaa mielestäni ainoastaan nimikappale – sekin vain nimensä puolesta. Riku Metelinen THE MUTANTS Mutantiki (Jymp JYMPCD 001687) Kotimainen instrumentaalista ilosanomaa liputtava The Mutants ei päästä kuulijaansa helpolla. Afro Robots vie aatokset tuonne Linnunradan taa, kivasti keinahteleva esitys luottaa kiihkeään grooveen ja synnyttää kuulijassa paljon mielikuvia. hyvä soittokin on makuasia. Toimittajien huumorintaju kun on tunnetusti rajallinen. Varsin monitahoisen kokonaisuuden koossapitäväksi liisteriksi nousee paitsi tiukka soitannollinen ammattitaito, niin myös ryhmittymän suosimat ilkikurisuus ja poikamainen leikkisyys. Kun seuraava kappale The Searcher pääsee kunnolla käyntiin, alkaa olla jo käsitys siitä, mitä jatkossa on tulossa. Tuota pientä kuprua lukuun ottamatta tämä on hyvä levy, mutta laulettuja kappaleita olisi saanut mukana olla useampi. Kappaleella ehkä yritetään tavoitella uutta ja nuorempaa yleisöä, mutta allekirjoittaneeseen se ei uppoa. Aloituksena on Gustavsonin säveltämä ja yksin esittämä utuinen sekä aavemainen The Searchers Prelude. Bluesin kanssa kun tällä ei ole juurikaan tekemistä levy-yhtiön Trauma Blues -nimeä lukuun ottamatta. Rock-henkisellä riffillä kutkuttava Voodoo Spirit Queen muuntuu melankoliapalaksi ja lennokas välisoitto on hieno! Rockahtavaa funkia on koettavissa myös raidalla Dimension Between Spaces. Kieltämättä mukana on korviin tarttuvia rallatuksia. Osaa kuulijoista alkupään levyt ärsyttivät, osa jopa vihasi niitä. First Blood Mutant soi ensin kuin joku nättifiiliksinen kasarihitti, ja sitten alkaa tahtilajin kiristys... Kappaleiden melodiat ovat selkeitä ja niissä on mukavasti pieniä yksityiskohtia. Panssarijunan itse kehittämä trauma blues -tyylilaji oli aikoinaan vallan mielenkiintoinen. Kannattaisi ehkä hieman varoa, mitä saatekirjeeseen kirjoittaa. Kokonaisuutena tämä on kieltämättä mielenkiintoinen levy, joka tarvitsee muutaman kuuntelukerran auetakseen. Hypnoottisesti jauhava sointukuvio ei seisahda millään ja väliosio yllättää iskelmällisillä elementeillään. Suljen silmäni ja näen edessäni revontulet. no jääköön siveellisyyssyistä sanomatta. Alkupään levyjä yritin esittelyissäni ymmärtää positiivisessa hengessä, vaikka myönnettävä on, etten ihan kaikkea ehkä ymmärtänytkään. Bluespuristit olivat järkyttyneitä: mitä bluesia tämä mekastus muka on. Mikke Nöjd. Nelikkoa avustavat fonisti William Suvanne, beatboksaaja Felix Zenger, kosketinsoittaja Tatu Turpeinen sekä sämpläyksestä vastaava Perttu Siren. Levyn oudoin sävellys on Busy Weekend, jossa Strandbergin slap-basso on yhdistetty Felix Zengerin beatboxaukseen. Entäpä sitten Bogota Beat, koukuttava bassolinjaus vetää kuulijaa esidisko-funkillisiin syövereihin. Gulp! Ymmärsinkö kaiken väärin – ymmärsinkö ollenkaan. Musiikkilehtiähän Suomessa ei ole ollut aikoihin – meidän pikku aviisiamme lukuun ottamatta. Joko putosit kärryiltä. Mikäli tuo suomipop-genre on olemassa, ei se (ani harvaa poikkeusta lukuun ottamatta) ole koskaan vedonnut minuun. Sanomalehtien ”musiikkisivut” ovat... Strandberg Project -nimen takaa löytyy pitkän linjan basisti Jan-Olof ”Puppe” Strandberg. Henkilökohtaiseksi suosikikseni taitaa kuitenkin nousta Sä vaihdoit sun nimee, jossa tehokkaan kitarakuvion päälle hoetaan raivokkaasti ainoastaan kappaleen otsikkoa. Itseäni niiden romuluinen ja paikoitellen kaoottinen musiikki jollain sairaalla tavalla viehätti. Koittaa yö tuo alkutahdeiltaan mieleen jopa Beatlesin A Day In The Life -klassikon. Missä on se trauma. Entäpä sitten Falafel Troopers, jossa tiukka bassolinjoitus vetää mielikuvia esidiskoilevan funkin äärelle. Minun korvissani ”Voiko tähän kuolla” kuulostaa tavanomaiselta koko kansan suomipopilta – mitä se sitten onkaan. Kotimaisen popin ystävien makuun saattaa olla itse levyn musiikki. Haetaanko tällä laajempaa yleisöä vai peräti massayleisöä, radiosoittoa, lehtihaastatteluja ja televisioesiintymisiä. Toivottavasti. Idea oli kuitenkin kiehtova. Arvioinnin aikana kiekolta löytyi jokaisen kuuntelukerran yhteydessä uusia sävyjä ja kerroksia. Pikemminkin päinvastoin, sillä sitä joutuu väkisinkin kuulemaan avaa sitten television tai radion. Bluesia saa etsiä kuin neulaa heinäsuovasta – vain todetakseen, että eihän se sinne tippunutkaan. Honey Aaltonen STRANDBERG PROJECT Progressive Construction (Seacrest Oy SCR-1019) Nyt taisi tulla paha rasti, koska arvioitavana oleva levy on aika kaukana bluesista, mutta itsepä sen pyysin ja totuuden nimessä tiesin, ettei mistään bluesjulkaisusta ole kyse. Shufflettavalla biitillä ja rautalanka-soundilla starttaava esitys passaisi mainiosti vaikka jonkin leffan tunnariksi, mutta väliosassa tapahtuu kummia: biisi kukkiikin yhtäkkiä blacksploitaatio-soundeilla, fuzzaavine kitaroine kaikkineen. Levyn kevyintä antia on letkeä Chillin, jossa Strandberg bassottelee todella maukkaasti. Voisiko tässä olla bluesin tulevaisuus. Arviokappale kuitenkin tuli, joten tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa siitä. Aluksi jo säikähdin, että onko levyprässäämössä menneet sekaisin Panssarijunan uudet masterit Eppu Normaalin julkaisemattoman levyn mastereiden kanssa
Tammy Wynette ja David Houston). Kakkosalbumi on live-tallenne, joka tehtiin kirkossa Chicagossa. Erinomaisella ”Faith & Grace” -koosteella oli vain 11 valintaa tuolta jaksolta ja Kentin ”A. Kappalevalintana vielä yllättävämmän päätöksen levylle tarjoaa Terry Fellin vuoden 1954 kantrisavikiekolta esiin kaivettu Let’s Stay Together Till After Christmas, jonka kokkolalaiset esittävät ylimaneeroitua laulusuoritusta myöten ehtaan honkytonk-tyyliin. Maineestaan pitää kiinni myös Matti Esko, joka pohdiskelee Esa Elorannan kirjoittamalla Yhtä joulua on -kappaleella, kuinkas muuten, juhla-ajan viettoa ammattiautoilijan näkövinkkelistä. Kenties siksi, että tämän kaliiberin miehistöllä levymerkin ei tarvitse kantaa huolen häivää pienimmästäkään harakirin mahdollisuudesta. ”Why”-LP:n nimikappale Why (Am I Treated So Bad) on Popsin kirjoittama. Genren suurimpiin hitteihin lukeutuvat myös soulahtavan versioinnin saava Johnny Mooren Merry Christmas Baby sekä Charles Brownin Please Come Home For Christmas, joista jälkimmäinen lienee juurevinta 50-luvun tyyliin esitettyä shufflebluesia, mitä olen yhtyeeltä kuunaan kuullut. 66 Blues News 6/2018 levy tutkailut eri esittäjiä Juurevaa joulua (Turenki TurenkiCD-14200-72) WENTUS BLUES BAND Yuletide (Ramasound RAMA1118) Suomalaisella kantrilla ja bluesilla mitä ilmeisimmin pyyhkii varsin rattoisasti juuri nyt, eritoten jos mittarina pidetään kummankin musiikinlajin kelpoisuutta joululaululevyn aiheeksi. Kolmen lumiotsikkoisen kappaleen perusteella kaipuu valkoiseen jouluun elää hartaana suomalaisessa kantrija rootsyhteisössä. Se oli perheyhtye, jonka nokkahahmo oli isä Roebuck ”Pops” ja jäseninä sisarukset Mavis, Yvonne, Cleotha ja Pervis. Näin mahdollinen Ragovoy-albumi jäi toteutumatta. Blues-kappaleistossahan jouluteemoja riittää kierrätettäväksi, joten valinnanvaraa ryhmällä on ollut. Myös Jerry Ragovoy pääsi studioon, mutta vain kahden kappaleen ajaksi. Kaikkien kappaleiden säestyksestä vastaa luotettava Tuomas ja Saara Metsbergin, Olli ja Janne Haaviston sekä Pekka Gröhnin muodostama soittokunta. Myös Step Aside on vakuuttava kappale. tammikuuta klo 12–18 HOUSEBAND: FAT CHANCE / GOOD ROCKIN’ & THE SHORT TIMERS DJ’t HIGH Q & BUTCHER PETE + oheisohjelmaa sekä julkistustilaisuudet: JARKKA RISSANEN TONAL BOX -yhtyeen CD ”Trimmed And Burning” (Blue North Records) PETE HOPPULAN & MATTI LAIPION tietokirja ”Sininen sielua myöten” (Aviador Kustannus) Ei pääsymaksua, ei ikärajaa! FBS ry:n BLUES’N’ROOTSJAMIT! UUSINTAJULKAISUT THE STAPLE SINGERS For What It’s Worth – The Complete Epic Recordings 1964–1968 (SoulMusic SMCR5175BX) Staplesien laajaa kataloogia on viime vuosina julkaistu runsaasti uudestaan, mutta Epicäänitteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Sen ilmaisu on helposti tunnistettavissa Popsin omintakeisen kitarankäsittelyn ja Mavisin persoonallisen laulun ansiosta. Taksikuskin jouluun on siihenkin helppo kuulijan pysähtyä, Marko Haaviston kiireetön tulkinta ei tarvitse taakseen muuta kuin laulajansa akustisine kitaroineen sekä Olli Haaviston dobroineen. Viimeksi mainittuun ja samalla niihin tavanomaisimpiin joululaulutunnelmiin vie Miten löydän joulun, jonka esittää Bablersissakin aikoinaan vaikuttanut Juha Mieskonen. Wentukset ottavat käsittelyynsä mm. Kolmen ceedeen kokonaisuuteen on saatu mahtumaan kuudelta albumilla yhteensä 65 äänitettä. Tosimielelläkö. Ravintola Juttutupa (Säästöpankinranta 6, Helsinki) sunnuntaina 13. Tuottajana toimi Billy Sherrill, jonka tunnetuimmat työt tulevat countryn puolelta (mm. Tyypillisempää rokahtavaa jytä-Wentusta tarjoaa mm. Kuullessani loppukesällä Robban Hagnäsiltä ensi kertaa Wentus Blues Bandin seuraavasta studiohankkeesta, en voinut mitään pienelle naurunpyrskähdykselleni. Joululevy, siis ei kai nyt oikeasti sentään. Se taitaa jäädä ikuiseksi jouluarvoitukseksi. Tästä laulusta useimmat tuntevat yhtyeen. Epic-kaudella on selvästi havaittavissa tyylin muuttuminen. Etupäässä amerikkalaisista klassikkojoulublueseista ja -souleista koostuva”Yuletide” jaksaa hieman hämmästyttää edelleenkin. Sen alati kasvavasta mutta korkeatasoisuutensa säilyttäneestä artistitallista on tätä nykyä luontevaa työstää kokoelmajulkaisuja miltei teemasta kuin teemasta, miksei siis myös siitä kaikkein kliseisimmästä ja riskialttiimmasta. Viimeisen Epic-abumin tuottajaksi heille annettiin Ted Cooper, joka vei tyyliä selvästi soulin suuntaan. Otsikkonsa mukaisesti saamme kuultavaksemme kaikki viiden vuoden aikana Epicille tehdyt äänitteet. Suomipopimman laidan kulkija taas on helsinkiläisestä Jere & The Universe -yhtyeestä jonkin aikaa sitten soolouralle siirtynyt Jere Ijäs laulullaan Hiljaista lunta sekä Laura Sippola sykähdyttävällä americana-henkisellä Lumienkeleitä-teoksellaan. Kantrikarsinansa sisällä ”Juurevaa joulua” on tyylillisesti miellyttävän vaihteleva. Jo edeltävällä Riverside-jaksolla yhtye haki uusia tuulia folkin parista esittämällä Pete Seegerin ja Bob Dylanin lauluja. Näistä Let’s Get Together oli selvää hittiainesta, mutta Epicillä ei ollut tässä vaiheessa kiinnostusta laajempaan markkinointiin sopimuksen ollessa katkolla. Pitkään toistensa seurassa eri yhteyksissä työskennelleen taustaryhmän keskinäinen kemia luo eheän pohjan, joka kestää hyvin laulajan vaihtumisen jokaisen esityksen jälkeen. Pekka Gröhnin rehvakkaalla urkusoundilla terästetyn Detroit Juniorin tanssinumeron Christmas Day sekä Clarence Carterin pikkutuhman vuoden 1968 klassikon Back Door Santa. Mavis loistaa Are You Sure -kappaleella. Toivottavasti myös ympäristömuutosten kourissa kamppaileva luontoäitimme pystyy vielä pitkään vastaamaan tähän toiveeseen. Kantrisektorilla kaunein kiitos kotimaan kielellä esitetyn studiotuotannon selvästä noususuuntauksesta kuuluu Turenki-yhtiölle. Kirjoa on perinteisestä honky tonkista iskelmälliseen ilmaisuun. Tämän jälkeen tuli yllättäen tuottajaksi Larry Williams, jonka valvonnassa tehtiin kelpo versio Buffalo Springfield -hitistä For What It’s Worth. Siihen vanhaan punanuttuunkaan ei taida lyriikoissa viitata kuin ainoastaan Jussi Raittinen (On Joulupukki aika rock’n’roll), jolle tämä toki erityisluvalla suotakoon. ”Amen!”-albumin huippuja ovat Be Careful Of Stones That You Throw, jossa äänessä on Pervis sekä Blind Willie Johnsonilta lainattu Nobody’s Fault But Mine. Nyt käsiteltävällä pienoisboxilla asia korjaantuu. Kaihoisuutta ei myöskään puutu Bablon Poika ja mummo -tarinoinnilta tai albumin mahtipontiseen tunnelmointiin päättävältä Kari Tapion pojan Jani Jalkasen Lumihiutaleelta. Pete Hoppula Family Affair” -tuplalla vielä vähemmän. Sherrillin viimeiseksi näytöksi yhtyeen kanssa jäi ”Pray On” -albumi, jonka kruunu on Popsin It’s Been A Change. Jerry Claytonin Santa Claus, joskin itse laulu on peräisin harvinaiselta valkoisen rockabillyartistin sinkulta 60-luvun alusta. Staple Singers oli aika kaukana perinteistä 50-luvun kvartettikokoonpanosta. 60-luvun puolessa välissä mukaan tulivat myös protestija ihmisoikeuslaulut. Englanniksi bändikokoonpanoissaan Uncle John Trio ja Luxury Liner laulava Petsku Lemström, ansioituneet musiikintekijät Esa Eloranta ja Markojuhani Rautavaara sekä Beatmakers-solisti Pekka Tiilikainen ovat muutamia esimerkkejä vokalisteista, jotka esittävät tällä kattauksella pääosin itse kirjoittamiaan ja omille tyyleilleen uskollisia uusia jouluaiheisia kantrinumeroita. 11 kappaleen albumi on Wentus-standardin mukainen priimatuote, mutta kieltämättä siitä huokuu tietynlainen pikaprojektimaisuus. Jouluisuus ilmenee levyllä vain sanoituksissa ja sittenkin aiheen kaupallisimpia ansoja vältellen
Vai mitäs tuumaatte tällaisista kappaleista: Bang Bang Girls, Dog Dang Shoot, My Baby’s So Cynical tai Hubba Bubba Brother. Tai ehkei nyt sentään. Nuo kaksi kappaletta olisivat mahtuneet vallan hyvin mukaan reilun tunnin mittaiselle cd:lle. I Can’t Forget About You Baby löytyi Jerry Butlerin albumilta. Lisäksi meille suodaan armollisesti kahdeksan kappaletta Ike Cossen syystäkin harvinaiseksi julistetulta vuoden 1995 10-raitaiselta omakustanneensialbumilta ”The Spot Is Hot” (IC 9501). Mutta kuka oikein sen twistin keksikään. 30-raitaisella koosteella dokumentoidaankin paljon puhuvasti, miten omat mahdollisuutensa saivat ja samantien hukkasivat isommista nimistä mm. crooner-vaikutteinen Ali Sommar Helsinkitwisteineen sekä moneen muuhunkin muotigenreen näppinsä kastaneet orkesterinjohtajat, kuten hula-tunnelmissa myös twistatessa viihtynyt Onni Gideon, lähinnä lattaritahtilajia Polar-twistillään suosinut Rauno Lehtinen sekä nimellä Saluuna-Santeri esiintynyt Erkki Ertama. Yllä mainitusta syystä en ala tarkastelemaan hengentuotosta sen tarkemmin kuin toteamalla Ike Cossen hieman Jimmy Reedin mieleen tuovat bluesit ihan kelvollisiksi. Koosteen runkona on vuonna -72 julkaistu 12-urainen albumi ja tämän päälle on 14 bonusuraa vuosilta 1966–71. Phyllis Dillon ei ole pätevä Bacharach-tulkki (Close To You) ja Beatles-lainat ovat aina turhia. Kuriositeettiosastolta ponnistavat mm. Dillonin arvostetuin tulkinta on kuitenkin versio sodanaikaisesta klassikosta Perfidia. Koska twist oli nimenomaan ensisijaisesti tarttuva tanssihullutus, sen musiikilliset ja etenkin sävellysja sanoituspuolen arvot jäivät vääjäämättä toissijaisiksi myös Yhdysvalloissa. Pete Hoppula Muista myös juhlavuoden T-paidat 15 euroa / kpl + pm! levy tutkailut. En koe olevani reggaemusiikin harrastaja, mutta aina välillä kannattaa käydä oman mukavuusalueen ulkopuolella haistelemassa vieraita tuulia. We Belong Together paljastui muutaman kuuntelukerran jälkeen Honey Coney -originaaliksi. Mukana on lainoja soulin puolelta ja tietenkin myös omalta kotisaarelta. Hankinta jäi silloin tekemättä. Ann Christine, Lasse Liemola ja Eino Grön. Sen sijaan Dillonin omat laulut You Are Like Heaven To Me ja Love Is All I Had ovat ihan mukavia. The Love That A Woman Should Give To A Man on kuitenkin kokemuksena yli muiden, koska siinä sormi pyrki aina repeat-napille. Monesti kritisoitu – usein aiheesta, joskus aiheetta – brittiläinen JSP-levyfirma ja sen pomomies John Stedman on nyt pyöräyttänyt ulos tasan samannimisen cd:n kuin 20 vuotta sitten. Siltä on nimittäin löydetty edellä mainitun lisäksi kolme biisiä. Jos hankit 15 vuotta sitten Dillonin Trojankokoelman, niin tämä on tarpeeton, vaikka kappalevalinnoissa on jonkin verran eroa. Maahan mukavan pinon mitä jännittävimpiä äänitteitä poikineet mainossinglet taas vahvistavat koosteen taiteellista antia mm. Tutkinnan jälkeen huomasin, että vuoden -68 Patti Drew -albumi on ollut ahkerassa kuuntelussa. Hänen laulunsa on lähinnä lakonisen rupattelevaa, usein humoristista ja kitarointinsa sitä sopivasti seurailevaa. Äänitteet tehtiin Kingstonissa Duke Reidin Treasure Island -studiolla Tommy McCook & the Supersonics toimiessa sessiobändinä. Jamaikalaisen tyyliin kappaleiden valinnoissa on kirjavuutta. Eikä totta tosiaan ole syytäkään. Mutta kuten sanottu, tällaista tuotosta ei voi lähtökohtaisesti suositella kenellekään. Omatuntoni ei anna puijata tässä asiassa: valtaosin kornia campviihdettähän suomalaiset twist-yritelmät olivat – jos kohta ei liikoja ylisanoja ole lausuttavissa muuallakaan Euroopassa samoihin aikoihin tehtailluista amerikkalaisten trendiketkutusten muunnelmista, joita rehellisyyden nimissä taidettiin vain harvoin edes tehdä vakavin mielin. En viitsi käyttää pahempia alatyylin ilmaisuja kulttuurilehdessämme. Se on jonkin verran hidas tanssi, tasaisin, pehmein, käärmemäisin liikkein ja sen musiikkia voisi nimittää kesytetyksi, hienostetuksi ja viimeistellyksi jazziksi..." Kuinkas nyt suu pannaan, Hank Ballard ja kumppanit. Hän oli 18-vuotias levyttäessään debyyttisinglensä Don’t Stay Away vuonna -66. Blues News 6/2018 67 TILAA BLUES NEWS! http://www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen/ BN-VERKKOKAUPPA! http://bluesnews.mycashflow.fi/ BN VERKOSSA: Syyskuussa -68 yhtye Steve Cropper sai yhtyeen haltuunsa, kun se teki sopimuksen Staxin kanssa. Sisältönä saamme kahdeksan kappaletta tuolta alunperin 12-raitaiselta ”Lowdown Throwdown” -cd:ltä (JSP 283). Enkä vaan kysyä, vaan yksiselitteisesti julistaa tällaisen käytöksen ja julkaisupolitiikan olevan suoranaisesti törkeää musiikin ystävien aliarviointia, ellei peräti halveksuntaa. Soulin puolelta ei ole sorruttu tavanomaisiin ratkaisuihin. Aarno Alén PHYLLIS DILLON One Life To Live (Doctor Bird DBCD-021) Kun pari vuotta sitten tutkin mahdollisuutta hankkia Phyllis Dillonin uran kattavaa koostetta, huomasin hintojen olevan nettikaupoissa useita kymmeniä puntia. Dillonin tulkinnoissa vetoaa teinityttömäinen viattomuus. Ike Cossen sävellykset kertovat selkeästi, ettei kyse ole juurikaan ”my baby done and left me”tai ”woke up this morning” -tematiikasta. Rock’n’rollja pop-iskelmäpioneereista veivaavat itsensä hieman tarkastelusektorin laitamille vuosien 1962–63 levytysharvinaisuuksillaan mm. Raittisen ja Loukialan veljekset, Timo Jämsen, Rauni Pekkala sekä Tuula ja Paula. Pertti Nurmi eri esittäjiä Eläköön Twist! (VLMedia VLCD1420) Jo oli aikakin! Hannu ”Twistin’” Nybergin intohimoinen suhde otsikon mukaiseen musiikinlajiin on odottanut tulemistaan uusintajulkaisuantologian muodossa kuin kuuta nousevaa. Kaupalliseksi menestykseksi yhdestäkään lauletusta suomalaistwististä ei ollut. Hän säilytti tämän herkän tyylinsä, joka on kallellaan soulin suuntaan, myös 70-luvun äänityksissä. Rohkenen kysyä, miksi pihdata niitä kahta rannalle jätettyä raitaa. Mielenkiintoisena knobbihavaintona Helsingin Sanomissa 9.12.1928 julkaistiin Camille de Rynalin, ”kansainvälisen tanssiliiton ja tanssinopettajain ja ammattitanssijain kansallisen syndikaatin presidentin” kirjoitus ”Ensi vuoden uudet tanssit”, jossa tämä ilmeinen innovaattori kertoo, että ”...Kansainväliselle tanssinopettajain kongressille esitin uuden tanssini Twistin, joka yksimielisesti hyväksyttiin. Kerron tässä miksi. Isohko bändi puhaltajineen kaikkineen on ammattitaitoinen. Cherry Red -jakeluun kuuluva Doctor Bird Records ilmeisesti haistoi markkinaraon, koska nyt se on julkaissut 26-uraisen kokoelman ihan kohtuuhintaan. Laila Kinnusen tupakkipuffauksella Time For A Time sekä tanskalaisen Jørgen Petersenin sukkaaiheisella Amar-twistillä. Näistä jälkimmäisistä mainittakoon vaikka Wailersin Long Time ja Freddie McKayn Picture On The Wall. Aarno Alén IKE COSSE The Lowdown Throwdown (JSP CD 3013) Tässä jälleen – ties monennenko kerran – levy, joka tuskin löytää tietään kovinkaan moneen blueskotiin. Suomessa levy-yhtiöt iskivät syöttiin kiinni Chubby Checkerin meilläkin kesähittinä tutuksi tulleen Let's Twist Againin myötä vuonna 1962, mutta into laantui jopa odottamattoman nopeasti