Samantha Fish / Tiki Oasis 2019 / Divarien helmiä, osa 48 / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen Unohdetut albumit, osa 14 / Konserttialbumien klassikoita, osa 7 / Divarien helmiä, osa 48 / Levytutkailut 197301-19-06 ISSN 0784-7726 N:o 300 (6/2019) Hinta 7,20 € 52. vuosikerta BN haastattelee: MARY LANE DOROTHY MOORE ILKKA RANTAMÄKI TOMMI VIKSTEN Bluesja soulhistorian henkilökuvia: HAROLD BURRAGE ROZETTA JOHNSON Klassikoiden lähteillä: MANFRED MANN BN tutkii: BLUES MENEE METSÄÄN THIS OLE HOUSE Mukana luki jalahja! BN 300
10 Blues News 6/2019 oli mennyt nurin, joten siellä kaivattiin jotain piristävää. 6. Sitten kun Paul McCartneystä aika jättää, niin mä olen varmaan kuin isätön lapsi. Kitaristin economy lesson! 8. Siellä se pyörii jo kahdeksatta vuotta. Yksi kaikkien aikojen parhaista levytetyistä blueskitarasooloista löytyy Rollin’ Man -kappaleessa. Tämä on soitettu puhki moneen kertaan ja kaikki lickit varastettu. Fleetwood Mac: ”Mr. John Mayall’s Bluesbreakers: ”Hard Road”. Tämä kestää kuuntelun vaikka päivittäin. Kingin paras levy. Se on mieletön aarrearkku, josta voi ammentaa koko ajan.. 3. Olen onnellinen, kun olen elänyt sen aikakauden itse, kun kaikki tämä innovatiivinen musiikki on tehty. 11 vuotta tein läänintaiteilijan hommia kahdessa paikassa. Tässä fuusioituu hienosti popmusa ja blues. Kitaristin oppikirja numero 1! 2. B.B. Yksi tärkeä duuni Turussa oli se, että halusin perustaa residenssin New Yorkiin varsinaissuomalaisille jazzmuusikoille ja tanssijoille. Rakastuin tämän levyn piiseihin ja Freddyn sielukkaaseen lauluun ja niukkaeleiseen paljonpuhuvaan kitarointiin. 10. YKSI ON TAAS JOUKOSTA POISSA – Viikolla tuli tieto Ginger Bakerin kuolemasta. päälle. Vallankumouksellinen kitarasoundi, ylivoimainen hienostunut vibraatto, tuli ja tappura ja ikoniset piisit. Henkinen kotini on 60-70-luvun musassa. Mick Taylor soittaa maukkaan laiskasti ja tämä on ehkä Mayallin paras levykokonaisuus. Ei mua kiinnosta mitä nykyään tehdään, kuuntelen sitä mistä tykkään. B.B. Aika orpo olo alkaa kyllä olla, kun monet läheiset vaikuttajat ovat poistuneet. John Mayall’s Bluesbreakers: ”Crusade”. John Mayall’s Bluesbrokers: ”With Eric Clapton”. Cream: ”Fresh Cream”. 9. Wonderful”. Levylautasella viikoittain ja edelleen tärkeä inspiraation lähde. Sen ajan soittajat alkavat kaikki olla jo vanhoja, Paul McCartney, Jimmy Page, Ringokin on kohta 80. Minun ensimmäinen blueslevyni. Mun mielestä se kuulostaa yhtä modernilta kuin silloin. 4. King: ”Completely Well”. Fleetwood Mac: ”Fleetwood Mac”. 7. Mä jäin sitten pois näistä festivaaleista, kun ne saatiin käyntiin, se oli alun perinkin tarkoitus, etten ole operatiivisessa mielessä enää niissä mukana. King livenä vuonna 1966. Clapton livenä Mayallin kanssa on killerkamaa. Vuokrasin Harlemista kämpän, jonka käyttöaste oli 100%. Mikä soundi ja fraseeraus. Kun joukko harvenee, niin siinä jää aika tyhjän LEVYTYKSET Bluesshakers: ”I’m Shakin’” (1987) Ilkka Rantamäki: ”Borderline Case” (1987) Ilkka Rantamäki: ”Cat House” (1989) Ilkka Rantamäki: ”Crashing, Spacy, Free Mystery” (1994) Ilkka Rantamäki: ”Lost Tapes Of Finnish Jazz” (2005) Ilkka Rantamäki: ”Letters From Dark Country” (2015) HENKILÖKOHTAINEN ALBUMIEN TOP 10 1. Mä opetan kitaransoittoa, ja se on hieno hetki, kun jotkut oppilaistani ovat omatoimisesti kaivaneet ne samat vaikutteet, ilman että mä olen puhunut niistä mitään. John Mayall’s Bluesbreakers: ”Primal Solos”. Killer livebändi. Tämän levyn tunnelma poikkeaa huomattavasti kahdesta edellisestä ja on jotenkin maaginen. B.B. Sopivan rosoinen soundi ja meininki. Freddy King: ”Getting Ready...”. King: ”Blues Is King”. Se toimi pari vuotta, kunnes Taike lopetti kaikki residenssit. B.B. Sain ensin lainaksi Nudikanimiseltä vanhemmalta asianharrastajalta koulussa ja jäin heti koukkuun. Hieman hienostuneempi versio debyytistä. MIELIMUSIIKKIA – Mä olen musadiggarina tietoisesti mennyt takaisin alkulähteille. 5. Jengi oli siellä pari viikkoa kerrallaan luomassa suhteita ja tutustumassa paikalliseen jazzelämään
Bluelight Recordsin julkaisut 2019 DIGI/CD/LP DIGISINGLE/7” SINGLE DIGI/CD/LP DIGI/CD DIGI-EP/CD-EP DIGI-SINGLE/CD-SINGLE DIGI/CD DIGI/CD CD LP
Lynnin mukaan Maryn julkaisu on saanut hyvän vastaanoton ja se myy hyvin. Elämästäsi kertova dokumenttielokuva ”I Can Only Be Mary Lane” oli hieno. Sedälläni oli klubi, jonka nimi oli White Swan. Esiinnyimme kuutena päivänä viikossa. Hän oli aiemmin toteuttanut ja tuottanut ”Women of the Blues” -konsertteja ja -festivaalikeikkoja sekä kartuttanut kokemusta työskentelemällä Michael Frankin ja Honeyboy Edwardsin kanssa. Mary Lanen manageri sekä levyn ja niin ikään tuoreen dokumenttifilmin ”I Can Only Be Mary Lane” taustavoima Lynn Orman Weiss toivoo, että elokuvasta saadaan julkaistua myös dvd, kunhan lisenssija muut asiat on saatu sovittua. Soitimme siellä paljon niihin aikoihin. 1935) on takanaan mittava ura blueslaulajattarena. Lynn yritti ensin löytää levylle rahoittajaa ja kävi useammankin levy-yhtiön juttusilla, mutta kiinnostusta sen julkaisemiseen ei löytynyt. Mistä elokuvan vanha filmimateriaali on peräisin. Siellä tapasin Howlin’ Wolfin, kuten myös Little Junior Pakerin ja James Cottonin, jotka esiintyivät Wolfin kanssa. Lisäksi sain niitä eri muusikoilta, jotka tunsivat minut silloin. Hän ei yleensä viipynyt kauaa, koska hänellä oli myös oma klubi Checkerboard Lounge ja koska hänellä oli pinnalla olevana muusikkona kysyntää muuallakin. Lynn myös kertoo, että Mary oli ensimmäistä kertaa 20 vuoteen studiossa tekemässä omaa levyä itse sanoittamistaan kappaleista. Buddy Guy poikkesi siellä myös usein, koska hän ja Junior työskentelivät yhdessä. Lopulta joku kysyi, miksei Lynn julkaisisi levyä omalla merkillään. – Kyllä vain, Junior Wellsin, Robert Nighthawkin, Robert Lockwoodin sekä monen muun Chicagon Theresa’s Loungessa 70-luvun alkupuolella esiintyneen muusikon kanssa. – Se oli hyvä. Olen aika valmis lopettamaan tähän, jos uusi levyni ei myy tai edistä uraani. Chicagon West Siden ympyröissä vuosikymmenet esiintynyt artisti on pikku hiljaa siirtynyt North Siden klubeihin ja häntä voi kuulla mm. Rosa’s Loungessa, Smoke Daddyssä ja Buddy Guy’s Legends’sissä, jossa järjestettiin myös uuden levyn ”Travelin’ Woman” julkistamistilaisuus. Toista Mary Lanen kaltaista traditionaalisen bluesin laulajaa ei enää ole, eikä Grammy-palkintokaan olisi mahdoton haave. Tein elokuvaa yhtä aikaa uuden cd-levyni ”Travelin’ Woman” kanssa. Kun muutin myöhemmin Chicagoon, aloin jammailla eri bändien mukana ja Howlin’ Wolfilla oli aina tapana kutsua minut lavalle, mutta ei koskaan silloista aviomiestäni Morris Pejoeta, joka oli myös laulaja ja kitaristi. Lynn perusti Allen Winklerin kanssa levy-yhtiön Women of the Blues ja tämä Mary Lanen cd on sen ensimmäinen cd. Olen laulanut myös Howlin’ Wolfin kanssa jo silloin, kun hän tuli esiintymään kotikaupunkiini Brinkleyhyn Arkansasiin. Moore soittaa kanssasi.. Elokuvassa oli pätkä, jossa kitaristi Johnny B. Mitä itse pidit siitä. Sinulla on varmaan paljon muistoja noilta ajoilta. Toisaalta, uuden levynsä nimestä huolimatta Mary on haluton lähtemään kiertuille kauemmas: lentomatkustaminen on hänelle kauhistus. Onko se omaasi. Tarkoituksena on jatkaa Bessie Smithin, Ida Coxin ja Big Mama Thorntonin tapaisten naispuolisten blueslaulajien esittelyä. 12 Blues News 6/2019 KARI KEMPAS M ary Lanella (s. Yleensä taustalla oli Juniorin bändi, kitaristi Sammy Lawhorn ja muut. Samalla suunnitteilla on pieni kiertue, johon sisältyisi myös White Swan -klubi, josta kaikki sai alkunsa. Mary on ehdolla Blues Blast -palkinnon saajaksi parhaan traditionaalisen bluesvokalistin ja parhaan naisvokalistin sarjoissa ja ansaitsee vihdoin tulla huomioiduksi. Monet keikkailivat Theresa’s Loungessa. – Yhden filmipätkän sain ystävältäni. Olet ehtinyt olla lavalla monien mahtavien bluesmuusikoiden kanssa. – Kyllä, ja erityisesti Theresa’s Loungesta, jossa työskentelin kolme vuotta Juniorin kanssa. Manageri sanoo, ettei olisi uskonut perustavansa levy-yhtiötä, sen sijaan hänen uskonsa Mary Laneen on vahva. Elokuussa 2019 on suunnitteilla Howlin’ Wolf -tribuutti Chicagossa ja lokakuussa laulajatar nähdään King Biscuit -festivaalilla. Sen tekeminen kesti kahdeksan tai yhdeksän kuukautta ja mukana on haastatteluja sekä vanhaa ja uutta livemateriaalia
Kisojen voittajalle maksettiin palkkio, vaikkei se ollut enempää kuin parikymmentä taalaa. – Sittemmin päädyttyäni Alamo-teatterin estradille en laulanut mitään muuta kuin bluesia, kunnes he päättivät järjestää myös gospel-kykyjenetsintäkisat. Myöhempinä vuosina järjestetyissä Jackson Music Awards -juhlatilaisuuksissa olen huomioinut Jobien sekä kustantanut hänelle myönnetyt palkintopystit. He olivat tulleet minulle tutuksi radioaalloilta, koska meillä oli kotona radio, muttei levysoitinta. Tapanani oli pistää sanoituksia myös yöksi tyynyni alle ja aamulla heräsin ne kirkkaasti mielessäni. Voitin sitten sekä gospelettä blueskategoriat. Noustuani sitten lavalla sain aina hyvät tipit. Hän oli varmaan myös ensimmäinen henkilö, joka sai minut esiintymään yhtyeen solistina, koska hän itsekin soitti bändissä. En onnistunut aina saamaan kaikkia sanoja talteen ensikuuntelulla, mutta useampien kuuntelukertojen jälkeen kaikki säkeet tulivat vähitellen tutuiksi ja sitä myöten opin eri kappaleita. Olenkin sittemmin alkanut kutsua tätä areenaa koululuokakseni, koska opin tulevan laulajan ammattini juuri tällä lavalla. Totuin sitten nuoresta pitäen kuulemaan musiikkia kuljeskellessani kaduilla isoäidin kanssa kauppaostoksilla, pankkiasioilla tai panttilainaamossa. Tommy toimi rumpalilaulajana häntä itseään lukuun ottamatta täysin valkoisessa yhtyeessä. Minä ja Tommy Tate olimme itse asiassa ainoat koululaiset. – Täällä Alamossa oli aikoinaan tapana järjestää kykyjenetsintätilaisuuksia aina keskiviikkoiltaisin. Söin evääni omissa oloissani pukuhuoneessa. Noihin aikoihin kykyjenetsintäkeikoilla esiintyi ainoastaan miehiä, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Synnyin siis näillä Jacksonin historiallisilla kulmilla ja esiinnyin jo nuorukaisena tässä Alamo-teatterissa. LEVYLAULAJAKSI – Minut ns. Olin kuoron itseoikeutettu soololaulaja ja jo silloin nuoresta pitäen opin käyttämään mikrofonia kuoronjohtajapianistimme opastuksella. 16 Blues News 6/2019 MIKE STEPHENSON B lues-, gospelja r&b-laulaja Dorothy Mooren (s. He halusivat kuitenkin solistikseen naislaulajattaren, joten Tommy kääntyi minun puoleeni ja sitä myötä päädyimme soittamaan eräälle valkoisten klubille. – Kulmakunnilla oli noihin aikoihin runsaasti musiikkitarjontaa ja musakapakoiden ovet olivat selkoselällään, joten musiikkia kantautui pitkin katuja. löydettiin, kun eräänä iltana äitini ovelle kolkutettiin ollessamme jo sängyssä.. Me kaikki asuimme näillä kulmilla, mutta sekä Sam että George olivat minua vanhempia. – Ensi-innostukseni laulamiseen tuli minut kasvattaneelta ihanalta isoäidiltäni ja aloinkin laulamaan kirkkokuorossa 5–7-vuotiaana pikkutyttönä. Ne olivat hulluja aikoja, mutta en piitannut siitä tuon taivaallista, koska halusin vain laulaa ja esiintyä. 1946) haastattelu toteutettiin menneenä syksynä Mississippin osavaltion pääkaupungin, Jacksonin Farish Streetillä sijaitsevassa perinteikkäässä Alamo Theatressa. Jumalan ohjausta, kaiketi. Toinen Farish Streetin vakkaribändi oli Cadillac George Harrisin kokoonpano. Minä sain kyllä esiintyä siellä, mutta segregaatiosta johtuen en voinut oleilla siellä enkä esimerkiksi popsia hampurilaista, koska yhteiskuntamme sattui olemaan sellainen 1960-luvulla. Ainoa kanssani kutakuinkin samanikäinen esiintyjä oli läntisessä Jacksonissa asunut läheinen ystäväni Tommy Tate. Tiedän sellaisia olevan ainakin Hattiesburgissa ja Vicksburgissa. Minä olin iältäni 11–15 vuoden välillä, kun nousin tälle isolle stagelle ensimmäisiä kertoja. Se on ilmapiiriltään samankaltainen kuin New Yorkin kuuluisa Apollo Theatre ja vastaavan tyyppisiä konserttisaleja on varmaankin kaikissa isommissa kaupungeissa. Aluksi se oli kovin pelottavaa, mutta samalla ne olivat myös hienoja kokemuksia. MC-seremoniamestarina toimi herra nimeltä Jobie Martin, joka työskenteli W.O.K.J.radiokanavan tiskijukkana ainoalla Jacksonissa noihin aikoihin toimineella mustalla asemalla. – Musiikissa minua viehätti myös sillä saamani tienestit. (käännös ja diskografiatäydennykset: Pertti Nurmi) NUORUUSMUISTOJA JACKSONISTA – Olemme nyt lapsuuteni maisemissa Farish Streetillä, jonka mukaan olen nimennyt oman levy-yhtiöni ja lisäsin nimeen vielä kotiosavaltioni, ”Farish Street Records of Mississippi”, jotta kaikki tietäisivät, mistä olen oikein kotoisin. Erityiskiitokset haastattelun järjestämisestä kuuluvat Hit The Road Entertainmentin Peggy Brownille sekä Mississippi Delta Blues, Inc’n Carol ja Ron Marblelle. Rakas isoäitini oli Alamossa aina mukana esiliinanani saattaen minut sinne koulupäivän jälkeen, kun show’t alkoivat tyypillisesti klo 18. Hänen luotsaamansa kykyjenetsintämittelöt olivat parasta mitä nuoruudessani sattui kohdalleni enkä unohda häntä koskaan. Malaco-levyfirman järjestämissä kisoissa taustabändinä soitti Sam Myersin yhtye, jolla oli tapana esiintyä myös monilla Farish Streetin klubeilla. Hän joutui nimittäin joskus lainaamaan rahaa pystyen kuitenkin aina lunastamaan sinne panttaamansa huonekalut ja muut tarvikkeet takaisin. Kirkossa lauloin traditionaalista gospelia, tiennäyttäjinä Shirley Caesar, The Davis Sisters ja The Caravans. Sitten joskus myöhemmin sain kuulla minusta käytetyn Alamossa lempinimeä ”pipsqueak”, koskapa voitin kaikki siellä pidetyt skabat. Ongelma oli täysin heidän, ei minun
Teimme myös kiertueita markkinoimassa albumiamme. Se oli kutakuinkin yhtä eriskummallista kuin olisi nähnyt mustan henkilön TV:ssä. Taustavaikuttajana saattoi tosin olla myös isoäitini. – The Poppiesin jälkeen taisi olla vuorossa Malaco, mutta sinne minua ei värvätty välittömästi vaan he halusivat odottaa varttumistani. En nyt muista aivan tarkkaan, mutta taisimme tehdä sopparin noin vuonna 1973. Esiinnyin samalla matkalla isojen rock-starojen avausaktina Lontoon valtaisalla Palladiumareenalla, jonka olin kuvitellut olevan Alamon kaltainen ihan normaali stage. Kosketinsoittajana toimi oman Poppies-yhtyeemme Larry Butler, joka sittemmin päätyi Kenny Rogersin manageriksi. Ringo Starr taasen istui minun toisella puolellani. Hieman meitä ihmetytti, koskapa tuolloin 60-luvun alkupuolella kansalaisoikeusaktiviteetit olivat pinnassa, eikä ollut suinkaan tavanomaista kohdata ovellaan valkoista miestä. Malaco pyysi minua lähtemään levyn markkinointikiertueille, mitä varten minun piti hankkia sekä manageri että muutakin taustajoukkoa. Grammy-gaalassa MC:inä toimineet Gladys Knight ja Michael Jackson olivat sopineet keskenään, kumpi heistä laulaa eri sarjojen voittokappaleet. Levytin sitten joukon muita kappaleita samaa nimeä kantaneelle LP-levylleni (Malaco 6351), joka julkaistiin vuonna 1976. Yksi aiemmin julkaistuista levytyskappaleistani oli Motownartistien Ashford & Simpsonin kirjoittama Cry Like A Baby (GSF 6908; v.1973), jonka Isaac Hayes levytti Staxille vuosia myöhemmin. The Pointer Sisters oli lyömässä itseään läpi, ja minä sekä kaksi muuta neitoa lauloimme heidän taustojaan. – Misty Blue muodostui tunnetusti isoksi hitiksi, mitä en tosin tiennyt ihan aluksi. Bobilla ei ollut itsellään omaa levymerkkiä vaan ainoastaan studionsa, joten hän johdatti meidät Nashvillessä toimineen Epicin tuottajan, Billy Sherrillin pakeille. Minä olin yhtyeemme soololaulaja kaikilla kappaleillamme ja siispä myös levyttäessämme albumin ”Lullaby Of Love” isolle Epic-yhtiölle. Minua myös haastateltiin moniin sikäläisiin lehtiin. – Misty Blue julkaistiin singlenä marraskuussa 1975 ja vain kolme kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1976, minulle myönnettiin Grammy-palkinto. Stax olisi halunnut palkata myös minut, mutta olin jo Malacon palkkalistoilla. Matkustin myös Englantiin pokkaamaan sikäläisen musiikkialan palkinnon Misty Blue -levystäni. Olimme olleet hänen palkkalistoillaan pari vuotta, kunnes meistä tuli lauluyhtye The Poppies. Malacolla ei ollut itsellään varaa julkaista ja levittää sinkkua kaikkialla USA:ssa, vaikka se myikin erittäin hyvin. – Bob McRee’n studiot sijaitsivat entisessä konkurssiin menneessä elokuvateatterissa Mississippin Clintonissa. Blues News 6/2019 17 Oven suussa seisoi isokokoinen valkoinen mies, joka osoittautui levytuottaja Bob McRee’ksi. Siis minä ja isoäitini, jonka kanssa teimme aina kaikki asiat yhdessä. Yksi jatkoalbumeistani oli nimeltään ”Once Moore With Feeling” (Malaco 6356; v. Olin tuolloin jo naimisissa ja minulla oli kaksi lasta. & The Sunshine Band, Gwen McCrae, George McCrae, ja sittemmin myös minä. – Misty Blue oli kultalevy niin USA:ssa kuin Kanadassa. Sittemmin muodostimme The Poppies -lauluyhtyeen, koska tuottaja halusi meitä mukaan samanlaiseen nosteeseen kuin tuolloin kuuluisat The Supremes ja The Marvelettes. En ajatellut tuolloin päätyväni koskaan isoksi tähdeksi vaan lauloin, koska se oli se mitä osasin tehdä. Alkajaisiksi tosin vain kolme kappaletta, koska Malacon taloudellinen tilanne ei ollut kovin kaksinen, eikä siellä haluttu investoida täysimittaiseen albumiin, ellei artistilla ollut taustallaan hittikappaletta. 1978). Olin tilaisuudessa paikalla ex-mieheni kanssa ja istuimme aivan Natalie Colen ja tämän siskon takana. Hän oli hiljattain avannut uuden levytysstudion ja oli kuullut puhuttavan minusta kaupungilla. Minun lauluni päätyi Jacksonille, mutta ei se kyllä kuulostanut yhtään Misty Blue’lta. Stonen talliin kuuluivat artistit kuten Latimore, Betty Wright, K.C. Hänen nimensä oli Minnie, mutta me kutsuimme häntä ”Mama’ksi”. Siispä he värväsivät Henry Stonen omistaman T.K. – Menestykseni myötä äänitin seuranneina lähivuosina Malacolle lisää materiaalia. Hän kasvatti käytännössä koko sukumme, niin omat lapsensa kuin lastenlapsensa. Tein Malacolle taustalaulajan hommia vielä Misty Blue’n jälkeenkin, työskennellessäni Jean Knightin sekä tähteyteen nousseen King Floydin kanssa. McRee halusi joka tapauksessa palkata minut taustalaulajaksi levytystähdilleen kuten kantriartisti Freddy Fender, Peggy Scott sekä Jo Jo Benson, jonka Pickin’ Wild Mountain Berries -kappaleella laulan taustoja. Taustalaulajan hommillakin tienasin sentään hieman taaloja, koska olimme perin köyhiä. Sen etukannessa oli minua esittävä maalaus,. Aluksi toimin ainoastaan taustalaulajana, mutta jonkun ajan kuluttua pääsin tekemään myös soololevyjä. Productions -firman hoitamaan levitystä ja markkinointia. Malacolla tiedettiin minusta, koskapa firma toimi Jacksonissa, missä kaikki jo tunsivat minut ja Tommy Taten. Muut Poppiesin jäsenet olivat Rosemary Taylor ja Patsy McCune, joiden kanssa kävimme yhdessä lukiota kun kaikki tuo edellä mainittu tapahtui. Meillä ei ollut esimerkiksi edes autoa vaan kuljimme joko bussilla tai jalan. Siksipä he levyttivät minulta ensin kolme singleä, joista yksi oli Misty Blue (Malaco1029), jota ei kuitenkaan julkaistu kuin vasta pari vuotta myöhemmin. Rahaa siitä ei juuri kertynyt, mutta saimme Epiciltä sentään levytyspalkkion
Guy palasi metsäaiheeseen “Skin Deep” -albumin kappaleessa Out In The Woods (2008). BLUES VOI LYMYILLÄ METSÄSSÄKIN Louisianassa syntyneelle Buddy Guylle metsät olivat tuttuja jo lapsuusajoilta. Krokotiilit, ketut ja harmaakarhut tuntevat miehen, joka jo pikkupoikana leikki kalkkarokäärmeiden kanssa. Yhdysvalloissakin on paljon metsiä, ja blues on soinut aikoinaan metsätyömailla ja sahoilla. The first time I met the blues People, you know I was walkin’ down through the woods (2x) Yes, I’ve watched my house burnin’ blues Blues, you know you done me all the harm that you could /.../ Yes, you know you’ll be with me every mornin’, blues. Texas Alexanderin Texas Special (1929) sisältää jo saman ajatuksen: “When the Blues come to Texas, they come ’round through the woods / Then they stopped by my house, done all the harm they could”. 20 Blues News 6/2019 TIMO KAUPPINEN M etsät tarjoavat monille suomalaisille virkistystä ja mielenrauhaa. Siinä metsä esiintyy voiman ja rohkeuden lähteenä. Guyn Chess-tuotantoa on koottu albumille “I Was Walking Through The Woods” (1970). Pyyntö painua takaisin metsään kuulostaa epäkunnioittavalta. Bluespianisti Charlie Spandin kappaleessa Back To The Woods (1929) mies herää aamuyöllä kun vaimo käskee hänen häipyä. Lightnin’ Hopkinsin Home In The Woods (1962) kertoo miehestä, joka aikoo muuttaa metsään, koska oman naisen kanssa on tullut välirikko, eikä naisasioista ole kuulemma muutenkaan seurannut kuin ikävyyksiä. Mississippin itäosa on jopa nimetty Pines-alueeksi, mikä viittaa suoraan mäntyyn. / Tapiolan vainiolla karhun kanssa painiin käyn, / ja maailma unholaan jääköön”. Myös viidakko on inspiroinut blues/roots -artisteja, yleensä kuitenkin vain huumorimielessä. Hän matkusti 21-vuotiaana Chicagoon, levytti kaksi singleä Cobra-yhtiölle ja siirtyi sitten Chessille. Metsien miehellä on suden verta suonissaan: “I live out in the woods / People I got wolves’ blood in my veins”. Kappale ei kerro nykyajasta, sillä Storyvillen alue suljettiin jo vuonna 1917. Leavell on kunnostautunut myös itse metsänviljelijänä ja -suojelijana kotiosavaltiossaan Georgiassa. Mies päättää pakata matkalaukkunsa ja muuttaa takaisin metsään asumaan. Nykyisin metsistä keskustellaan paljon ihmisten hyvinvoinnin ja ilmastonmuutoksen näkökulmista, mutta bluesissa tämä on vielä harvinaista. Tämä asenne tuo mieleen Aleksis Kiven Kanervala-kokoelmassa vuonna 1866 ilmestyneen Metsämiehen laulun, jonka Jean Sibelius sävelsi vuonna 1899: ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. BLUES MENEE METSÄÄN Suomen maapinta-alasta noin 73 % on metsää. Metsä teki nuoresta miehestä täysin pelottoman, mörkökin juoksee karkuun kun kuulee tämän lähestyvän. Ratkaisu ongelmiin tuntuisi löytyvän paosta metsän rauhaan. Ne ovat merkittäviä myös taloudellisesti ja osana kansallista identiteettiämme. Allman Brothersin ja Rolling Stonesin kanssa soittanut pianisti Chuck Leavell on versioinut tämän kappaleen albumillaan ”Back To The Woods: A Tribute To The Pioneers Of Blues Piano” (2012). Syynä bluestunnelmille on nainen, jonka kertoja pelkää pakkaavan kapsäkkinsä ja häipyvän. Siinä annetaan kuva metsästä jonkinlaisena korpena, jossa asuu sivistymättömiä ja takapajuisia metsäläisiä. Itä-Texasissa sekä osittain Arkansasissa, Louisianassa ja Oklahomassa sijaitsee metsä-alue Piney Woods, joka kooltaan (141 000 km2) vastaa yli puolta koko Suomen metsäpinta-alasta. Yhdysvalloissa vastaava luku on noin 33 %, mutta maan valtavan koon takia metsää on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa. Mustalle väestölle metsä ei ole useinkaan ollut romanttinen tai myyttinen vaan lähinnä historiallisista syistä pelottava paikka. Sieltä blues kulkeutui kotiin ja asettui taloksi aiheuttaen jatkuvaa harmia. Keski-Lännessä metsää on vähän, mutta Itärannikko, Länsirannikon pohjoisosa ja eräät pohjoiset osavaltiot ovat hyvinkin metsäisiä. Moniin yksittäisiin puulajeihin liittyy symboliikkaa, mikä näkyy blueskappaleiden sanoituksissa. Etelän ”bluesosavaltioissakin” metsää on. Metsien määrä Yhdysvalloissa vaihtelee alueittain. John Mayall muistelee bluesin historiaa kappaleessaan Delta Hurricane (2019), ja siinäkin blues tuli Memphisiin Deltan takametsistä: ”Have you ever been down to Memphis / where the blues first came down / coming from the Delta backwoods...” Metsä voi olla myös pakoja turvapaikka. Hänen Chess-ensisinglensä First Time I Met The Blues (1960) väittää, että kertoja kohtasi bluesin metsässä. The Band -yhtyeen lauluntekijä-kitaristi Robbie Robertsonin Go Back To Your Woods (1991) kuvaa New Orleansin Storyvillen huvittelualueelle Louisianan taka-metsistä tullutta miestä, jota laulun kertosäkeessä kehotetaan palaamaan takaisin sinne mistä on tullutkin. Buddy Guy ei ollut ensimmäinen bluesmies, jolle blues tuli metsästä
Bluesmies tulee jätetyksi. Kyseessä saattaa tosin olla tässä ja muissakin vastaavissa kappaleissa siitä, että tärpätillä ei tarkoiteta puusta valmistettavaa liuotinainetta, vaan alkoholia tai jotain sen korveketta. Havupuiden pihkasta valmistettiin myös tärpättiä. Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen kuvaavat palkitussa kirjassaan ”Suomalainen aarniometsä” (2010) ihmisten suhdetta metsäluontoon. Metsätyöt lisääntyivät ja sahaja tärpättiteollisuus alkoi kasvaa Mississippissä, Itä-Texasissa, Georgiassa, Pohjois-Carolinassa ja Pohjois-Floridassa jo 1800-luvun lopulla. Ihminen on osa luontoa ja riippuvainen luonnosta. Forest City Joen suppeassa levytuotannossa ei ole metsään viittaavia kappaleita. Bo’s A Lumberjackissä (1964) mahtava metsuri kaataa paljon puuta: ”Timber!” Hiski Salomaan Lännen lokari (1930) on myös metsuri (logger) ja samaa maata kuin Bo’n lumberjack. Forest City Joe (Joe Bennie Pugh, 1926– 1960) oli taitava bluesharpisti, joka soitti mm. ”Miss’ on Meksikon Lempi ja Honolulun Impi, ja Filippiinin kelta’nen flicka, siellä lokari on ollu’ heitän keskellänsä”. Vapaa-ajan viettoon kuuluivat myös naiset. Humanistinen asenne näkee metsän ihmisen henkisen kehittymisen ja virkistymisen lähteenä. Mel Tillisin ja Bill Phillipsin kantrihitti Sawmill (1959) kuvaa sahatyöntekijöiden palkkoja niin kehnoiksi, ettei niillä ”leivän päälle saa voita” eli amerikkalaisittain ”potuille kastiketta, gravya”. Esimerkiksi Canned Heat -yhtyeen Turpentine Moan (1968) mainitsee sokerin ja tärpätin juonnin: ”Well what you gonna do when your troubles they get like mine / You take a mouth full of sugar, drink a bottle of turpentine”. Uusimman, biosentrisen käsityksen mukaan metsä on monimutkainen ekologinen järjestelmä. Mystisen käsityksen mukaan metsä on pyhä, siellä voi asua henkiolentoja, ja metsällä on huomattava itseisarvo. Yksittäisen ihmisen metsäsuhde on tavallisesti yhdistelmä näistä edellä kuvatuista perusasenteista. Suomalaisten mielikuvat metsästä ovat vaihtelevia, ja ”metsäsuhde” on muuttunut myös ajan saatossa. On kuljettu vaikka missä, ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa lännen lokareita. Tampa Redin tärpättibluesissa Turpentine Blues (1932) valitetaan huonoista palkoista. Perusasenteita on heidän mukaansa neljä. Aarniometsä symbolisoi heistä monille kesyttämätöntä alkuvoimaa ja suomalaisuuden alkukotia. TYÖTÄ JA BLUESIA METSÄN SIIMEKSESSÄ Metsä on ollut Yhdysvalloissa monelle vähävaraiselle mustalle ja valkoiselle työpaikka ja elannon lähde. Luonnonmetsää pidettiin kauniina, henkisenä ja pyhänä. Alkoholin käyttö oli runsasta, mistä seurasi usein tappeluita ja muita lieveilmiöitä. Pianisti Will Ezell esiintyi 20-luvulla yhdessä naislaulaja Elzadie Robinsonin kanssa ja sävelsi tälle kappaleen Sawmill Blues (1926). Blues News 6/2019 21 Näinhän ei tietenkään ole, vaan ”go back to” -ilmaisut kertonevat pikemminkin käyttäjänsä omasta sivistystasosta. Pahalta maistuvaa vettä kuvataan monessa vanhassa blueskappaleessa tärpätin makuiseksi (tastes like turpentine). Tärpättiä on saatettu juoda myös humaltumistarkoituksessa. JJ Grey & Mofro kiinnittävät kappaleessaan Turpentine (2007) huomiota myös tärpätin aiheuttamiin hermosto-oireisiin, kuten päänsärkyyn ja kuumiin työoloihin liittyvään kuumeiluun: ”Deep in the piney woods / Breathe it til your head ache / Working for six dimes / breathe it til the ground shake / Lord and that fever’s high”. Hänen taiteilijanimensä viittaa kuitenkin metsän sijasta Arkansasissa sijaitsevaan Forrest Cityn kaupunkiin, joka on nimetty kenraali Forrestin mukaan. Utilistinen käsitys pitää metsää lähinnä energiaja raaka-ainevarastona, jolla on vain välinearvoa. Ramblin’ Thomasin Sawmill Moanissa (1928) muistellaan sahalaitosleirien naisia, mutta kaivataan kuitenkin takaisin oman rakkaan tytön luo: ”And I wish I had my same old good girl back / Because that’s the only one that I ever did like”. Buck Owens (1963) ja Grateful Dead (1970). Työntekijät muuttivat töiden saatavuuden perässä leiristä toiseen. Niitä löytyikin, ja retkellä nähtiin myös valoisia ja synkkiä puita. Hänen ohjelmistoonsa kuului saha-aiheinen Old Saw Mill Blues (1963). Suomen kansallisen heräämisen aikoina 1800-luvulla utilistiset käsitykset olivat vallitsevia, mutta monet taiteilijat liittivät metsiin myös mystisiä kansallisromanttisia piirteitä. Aleksis Kiven seitsemälle veljekselle metsäinen Impivaara oli rauhallinen onnela. Paul Oliverin kirja ”Bluesin tarina” kuvaa oloja metsätöissä ja sahoilla karuiksi. Nainen yrittää naittaa tytärtään laulun kertojalle, mutta tytärpä ottaa ja lähteekin mieluummin rahan perään metsätyöntekijöitä viihdyttämään. Well, see my teardrops falling down My wife left this sawmill town She said, sawmill life had many sins ’Cause the gravy was too thin I can’t work no more at the sawmill Mercy on a poor boy, mercy on a poor boy Every night and every noon. Jyväskyläläisen Talmud Beach -yhtyeen kappale Forest (2016) on hidas tunnelmapala, jossa linnunlaulun ja kitaroinnin ohessa lauletaan metsäretkestä, jonka aikana etsittiin marjoja ja sieniä. Bo Diddley on tehnyt laulun Bo-nimisestä metsätyöläisestä. Akseli Gallen-Kallela maalasi Suomen kansan sitkeyttä ja itsenäisyystahtoa symbolisoivia käkkärämäntyjä. Eristäytyneissä miesporukoissa myös vapaa-ajan huvit olivat rajuja. Työ oli raskasta ja asuntona toimi parakki. Muddy Watersin ensimmäisessä bändissä. Varoitus: Pullollinen oikeaa tärpättiä on terveydelle takuulla vaarallinen annos. Huutelihan TV-satiirisarjan ”Hyvät herrat” (1990–1996) kauppaneuvos Paukkukin aina alkoholia halutessaan: ”Henkilökunta! Tärpättiä!” MYYTTISEN METSÄN BLUES Metsään on kansanperinteessä liitetty ja liitetään edelleen mytologiaa, fantasiaa ja mielikuvia. Niukkuuteen kyllästynyt vaimo on sen tähden jättänyt köyhän sahaduunarin, joka on murheen murtama. Rennolla metsuriasenteella soittelee myös seinäjokelainen bluesbändi The Lumberjacks, joka tulee edustamaan Suomea European Blues Challenge 2020 -kilpailussa Hollannissa. Blind Lemon Jeffersonin Piney Woods Money Mama (1928) kertoo leveälanteisesta ja pahansisuisesta vanhemmasta naisesta, joka oli aikoinaan tehnyt hyvän tilin Piney Woodsin metsäalueella. Laulun ovat versioineet mm. Elias Lönnroth oli runonkeruureissuillaan kalevalaisten metsien lumoissa. Työ tärpättiplantaaseilla ja tislaamoissa subtrooppisessa ilmastossa oli kuumaa ja raskasta. Metsäistä tunnelmaa löytyy myös Jim Brandmeierin instrumentaalista Forest Blues (2013). Pihkaa valutettiin kuoritusta mäntypuusta samaan tapaan kuin raakakumia kumipuusta, ja pihkan hartsiaineista erotettiin terpeenit (eli tärpätti) vesihöyrytislauksella. Monet bluespianistit kiersivät viihdyttämässä työntekijöitä sahojen, vallitusja ratatyömaiden leireillä. Myös laulaja-kitaristi Big Joe Williamsille etelän työmaat olivat tuttuja
Hän uskoo pysyvänsä sen takia ikuisesti poikamiehenä. Sama ajatus naisen taluttamasta kiltistä nallekarhusta esiintyy useissa muissakin lauluissa. Eli mieluummin juon kuravettä ja nukun onton tukin sisällä (kuin annan kohdella itseäni kuin saastaista koiraa tms.). Holidayn levytys oli ilmestyessään laajalti esityskiellossa, mutta myöhemmin siitä tuli klassikko. Yksi tuoreimmista tulkinnoista on Beth Hartin ja Joe Bonamassan versio vuodelta 2013. Ensimmäiset mustat orjat tuotiin Yhdysvaltoihin vuonna 1619. Eksytäänkö blueskappaleissa metsään, ja onko metsän siimeksessä myyttisiä neitoja, muitakin kuin Piney Woods Money mammoja. Siinä mies joutuu ”metsänpeittoon” (eksyy metsään), näkee nuoren metsänneidon, joka houkuttelee miehen yhä syvemmälle metsään ja rakastelee miehen kanssa. Myyttinen metsä inspiroi myös Jean Sibeliusta. Esimerkiksi Saksassa idyllisiä metsiä ja luontoa ihannoitiin laajalti 1800-luvulla, mikä kuuluu mm. Löytyykö blueskappaleista mitään vastaavaa. Karhu on myyttinen eläin, joka vanhan tarun mukaan laskeutui Otavasta (Ison Karhun tähtikuviosta) maan pinnalle kultaisessa kehdossa. Se perustuu Abel Meeropolin salanimella Lewis Allan kirjoittamaan runoon, jossa kuvataan poppelipuussa roikkuvia ”outoja hedelmiä”, hirtettyjen mustien ruumiita. Myös Robert Petwaylla on kappale nimeltään Hollow Log Blues (1941). Tuskagee Instituutin tilastojen mukaan vuosina 1880–1951 lynkkauksissa kuoli Yhdysvalloissa noin 3400 mustaa ja 1300 valkoihoista. Mutaveden juominen ja onton tukin sisässä nukkuminenhan ovat molemmat epämiellyttäviä asioita. Nightwishin Elvenpathissa (1997) kuljetaan metsässä haltijapolulla, ja metsän syvyyksistä kuuluu viettelevää seireenien laulua. Eero Järnefelt maalasi Kolin kansallismaiseman honkia ja keloja. Viimeisin lynkkaus tapahtui vuonna 1981. Blind Lemon Jeffersonin Teddy Bear Blues (1927) sisältää säkeet: “Let me be your teddy bear / Tie a string on my neck, and I’ll follow everywhere”. Laulussa nuori poika tapaa metsässä syksyistä puuta muistuttavan vihreäsilmäisen ja punatukkaisen neidon, eikä voi tätä milloinkaan unohtaa. Folkhenkistä heavya soittavan Korpiklaanin Off To The Hunt (2012) manaa öristen metsästysonnea ja sanoituksessa vilahtavat metsänjumala Tapio, Hiiden Hirvi ja Ukko ylijumala. Johnny Burnetten yhdessä Eddie Cochranin kanssa tekemä rockabilly Me And The Bear (1959) on tarina metsästysreissulla tavatusta harmaakarhusta, joka pakottaa metsästäjän kapuamaan turvaan isoon tammeen. 1 (T For Texas) (1927) ja Blind Lemon Jeffersonin Wartime Blues (1927). Vaikuttaa siltä, että bluesmusiikin sanoituksissa ei juurikaan romantisoida tai mytologisoida metsiä, vaan näkökulma on maanläheinen ja konkreettinen. Niistä joutuvat kärsimään lähinnä rahattomat ja kodittomat. Ehkä lähimmäksi aihetta roots-musiikin osalta pääsi partaveikko Leon Russell, joka kappaleessa Out In The Woods (1972) on eksyksissä suurkaupunkiviidakossa, mutta vertaa sitä metsään eksymiseen. Southern trees bear strange fruit Blood on the leaves and blood at the root Black bodies swinging in the southern breeze Strange fruit hanging from the poplar trees Every night and every noon. Nettikeskusteluissa tämän fraasin katsotaan olevan vanha kansansanonta, joka ilmaisee syvää tyytymättömyyttä tai protestointia. Karhuun viittaavia blueseja löysin joitakin, mutta eivät ne kovin mytologisia ole. No enpä juuri löytänyt mytologisia metsäblueseja omissa nettihauissani. Tolkien ammensi Kalevalasta ja muista tarustoista aineksia omaan Sormusten herra -taruunsa, jossa mm. Mies menettää järkensä, ja on poissaoleva ja murheissaan koko loppuelämänsä. KKK lynkkasi uhrejaan usein juuri metsässä puuhun hirttämällä. Tämän vaikuttavan kappaleet ovat tulkinneet mm. Metsästyksessa kaadettua karhua juhlittiin ja kunnioitettiin järjestämällä peijaiset. eksytään Synkmetsään, ja Fangornin metsän puumaiset entit taistelevat Keskimaata uhkaavia pahuuden voimia vastaan. Tähän ovat luultavasti vaikuttaneet ainakin osittain historialliset syyt. Vanhassa bluesissa esiintyy oudon tuntuinen sanonta, joka viittaa onttoon puunrunkoon: “I'd rather drink muddy water, rather sleep in a hollow log”. Richard Wagnerin oopperamusiikissa. Teddy-karhu on sen sijaan suosittu symboli. Orjuuden aika jatkui yli 200 vuotta aina sisällissotaan saakka, minkä jälkeen orjuus kiellettiin vuonna 1865. Esimerkiksi Elviksen Teddy Bear (1957) sanailee seuraavasti: “Baby let me be your lovin’ Teddy Bear / Put a chain around my neck and lead me anywhere”. Enemmin kuin bluesista metsämytologiaa löytyy brittija irkkufolkista (Steeleye Span, Enya ym.), sekä suomalaisesta metallimusiikista. Billie Holiday levytti vuonna 1939 lynkkauksista kertovan laulun Strange Fruit. Kansalaisoikeusliike paransi mustien asemaa 1960-luvulla, mutta vieläkin rotujen välisessä tasa-arvossa on parannettavaa Yhdysvalloissa. Nina Simone, Jeff Buckley, Josh White ja UB40. 22 Blues News 6/2019 Pekka Halonen piti luontoa pyhänä ja metsää omana Louvrenaan. Frankie Lainen The Girl In The Wood (1951) taas tuo mieleen metsänneitomyytin. Ku Klux Klanin (KKK) toimesta. Esimerkkikappaleita: Freddie Spruellin Muddy Water Blues (1926), jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin Blue Yodel No. PUIDEN OUTOJA HEDELMIÄ Yhdysvaltojen historia on myös orjuuden ja rotusorron historiaa. John Mayallin The Bear (1968) ei edes kerro karhusta, vaan Canned Heatin laulajasta Bob ”The Bear” Hitesta, jonka talossa Mayall vieraili Laurell Canyonissa Kaliforniassa. Hän kirjoitti metsänjumala Tapion mukaan nimetyn ”metsäsinfoniansa” Tapiolan (1926) motoksi seuraavaa: ”On metsät Pohjolassa sankat, tummat/ ne ikisalat, haaveet hurjat loi./ Asunnot Tapion on siellä kummat, / haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.” Sibeliuksen metsäinen sävelruno Skogsrået (The Wood Nymph, 1895) puolestaan perustuu Viktor Rydbergin runoon. Mustia vainottiin myös laittomin keinoin mm. Englannissa J.R.R. Metsä oli pimeä ja vaarallinen paikka mustille varsinkin orjuuden ja rotusorron aikana. Tapio, Mielikki ja metsän kuningas Karhu tulevat myös mainituiksi. Kielto ei kuitenkaan lopettanut rotusyrjintää, sillä etelän monet osavaltiot säätivät rotuerottelulakeja (Jim Crow -lait). Karhun kallo ripustettiin petäjään, jotta karhun henki pääsisi helpommin takaisin alkukotiinsa Otavaan. Nämä ja monet muut taiteilijat ovat saaneet luonnonmetsät syöpymään monien suomalaisten mieliin osaksi yksilöllistä ja kansallista identiteettiä. Suomalaistaiteilijat eivät ole ainoita, jotka ovat suhtautuneet metsiin romantisoiden
/.../ My husband was a railroad man Killed a mile and a half from here His head, was found, in a drivers wheel And his body hasn’t never been found Tutkija Judith McCulloh on tehnyt kappaleesta väitöskirjan vuonna 1970. Bill Monroe (1941 ja 1952), Nirvana (1993) ja Bob Dylan (2011). Hän oli nähnyt miehen riippuvan hirtettynä sypressissä ja oli tunnistanut hirttäjät, jotka ovat nyt hänen kannoillaan. Hän on säveltänyt Pinetop’s Boogie Woogien (1928). Hank Williamsin Kaw-Liga (1953) on vertauskuvallinen tarina kaupan edessä jököttävästä mäntypuisesta Kaw-Liga -intiaanista, joka rakastuu vastapäisen antiikkiliikkeen edessä seisovaan puiseen intiaanineitoon. Kappaletta ovat versioineet mm. Yhdessä versiossa kertoja epäilee ensin mustaa naista jostain luvattomasta teosta, vaikka tämä sanoo palelleensa aivan yksin synkässä mäntymetsässä koko yön. Folkja kantrimusiikista mäntybiisejä löytyy enemmin kuin bluesista. Phoenix ja joensuulainen rumpali Mr. Hän aikoo hakea tikapuut ja kiivetä poimimaan niitä. KKK on nyt jahtaamasta häntä itseään. Black girl, black girl, dont lie to me Tell me where did you sleep last night. Muitakin outoja puiden hedelmiä bluesissa esiintyy. Hänen rautatieläismiehensä irtileikkautunut pää on löytynyt veturin pyörän puolien välistä ja muut osat ruumista ovat kadoksissa. Niissä männikössä nukkunut ja päänsä menettänyt henkilö on ollut vaihtelevasti mies, nainen, teini-ikäinen, aviomies, aviovaimo tai lapsen vanhempi. Tässä muutama esimerkki niistä. Itsepäinen Kaw-Liga ei kuitenkaan kerro tunteistaan, ja niinpä intiaanineito lopulta myydään ja viedään pois. Esimerkiksi Blind Lemon Jefferson varoittaa kappaleessaan Peach Orchard Mama (1929) naistaan antamasta hedelmätarhansa persikoita muille miehille. Pari suomalaistakin mäntyaiheista rootskappaletta löytyi. Blueskappaleissa mainitaan useita yksittäisiä puulajeja nimeltä. PÄIN MÄNTYÄ Leadbelly levytti useita versioita 1940ja 1950-luvuilla vanhasta kansansävelmästä In The Pines, joka tunnetaan myös nimillä Where Did You Sleep Last Night ja Black Girl. Hän on tunnistanut sen sanoituksesta 160 erilaista muunnelmaa. Osaan niistä liittyy symboliikkaa, joka saattaa olla jopa Raamatusta peräisin. Elviksen esittämässä Smokey Mountain Boyssa (1954) muistellaan aamuista lämmintä maissileipää, harmaakarhun metsästystä ja kotiseudun tyttöä, sitä ainoaa oikeaa. Hojas Blues Band on tulkinnut Sonny Boyn laulun nimellä Luumupuu (1983). Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) kappaleessa Peach Tree (1966) kertoja ihailee naisen persikkapuun täyteläisiä hedelmiä. Pinetop Perkins on levyttänyt sen ja saanut lempinimensä kappaleesta. Mänty esiintyy myös sellaisten bluespianistien lempinimissä kuin Joe Willie. Eric Bibbin Delta Getaway (2017) kertoo Mississippin Deltalta henkensä edestä pakenevasta miehestä, jota jäljitetään koirien avulla. Pinetop Smith sai lempinimensä tavastaan kavuta pikkupoikana mäntyjen latvoihin. Määränpäänä on ensin Memphis ja sen jälkeen Chicago. Blues News 6/2019 23 Chris Rean KKK Bluesissa (2006) pelokas mies ei tiedä minne mennä, mutta hänen on pakko paeta jonnekin. Tuppisuinen puupää jää yksinäiseksi koko loppuelämänsä ajaksi. Tennesseessä ja PohjoisCarolinassa sijaitsevat autereiset, sinihämyiset vuoret ja niiden tuulessa huojuvat männynlatvat vetävät poikaa vastustamattomasti kotia kohti. Sanoitukset vaihtelevat melkoisesti. Sitten nainen kertoo hyytävän tarinan. Heidän ohjelmistoonsa kuuluu mm. Myös monet cajun-muusikot ovat tulkinneet tämän laulun. Peter, Paul & Maryn kappaleessa Tall Pine Trees (1971) minäkertojan ajatus palaa erotilanteessa muistoihin, joihin kuuluvat suuret männyt, lumituisku ja ihanat hetket takkatulen loimussa. Jo kolme miestä on nähty ravistelemassa naisen persikkapuuta ja kertoja on käynyt poliisiasemalla pyytämässä päästä lukkojen taakse, jottei suutuspäissään tappaisi naistaan. In the pines, in the pines, where the sun never shine I shivered the whole night through. Kysymys lienee persikoiden poimimisen sijasta kuitenkin seksistä, samoin kuin Robert Johnsonin Traveling Riverside Bluesissa (1937), jossa laulun kertoja pyytää naista puristelemaan ”sitruunaansa” kunnes mehut valuvat jalkaa pitkin. suomännystä kertova kappale Boggy Pine (2010). ”Pinetop” Perkins (1913–2011) ja Clarence ”Pinetop” Smith (1904–1929). Mäntyjen voidaan McCullohin mukaan tulkita symbolisoivan seksuaalisuutta, kuolemaa tai yksinäisyyttä. Hän on löytänyt naisensa pahoinpideltynä heinäkasasta, ja hänen veljensä roikkuu hirtettynä puussa. Rääkkylään kotiutunut britti L.R. Tuomari Nurmion ja Hoedown-yhtyeen albumilla ”Tales Of Judge Bone” on hautausmaasta kertova Pinemoor Cemetery (2015). Buffy Sainte-Marien Piney Wood Hills (1965) kertoo maankiertäjästä, joka palaa kotiseutujensa metsäisille ja lumisille kukkuloille. Mo’ Hell (Mika Vauhkonen) soittavat duona ”metsäläisja juottolabluesia”. Hän piilottelee yrittäen nukkua päivisin ja pakenee öisin. Sen maskuliininen sanoitus on Juice Leskisen kynästä. Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuvateos ”Metsänpeitto” (2018) sisältää suomalaisille tuttuihin puihin liittyviä tarinoita, myyttejä ja legendoja. Tunnetuin versio lienee Nathan Abshiren Pine Grove Blues (Ma Negresse) (1949). Seuraavassa esimerkkejä kotimaisiin ja ulkomaisiin puulajeihin viittaavista kappaleista bluesja roots-musiikin maailmasta
Ainuttakaan koivuista kertovaa bluesia en kuitenkaan onnistunut löytämään. Pink Anderssonin samanniminen kappale on muunnelma samasta laulusta. Kesärakas on jättänyt, unelma on särkynyt, ja kyynelehtivä kertoja kaipaa myötätuntoa pyytäen jokivarren pajua itkemään kanssaan. Sama sanonta esiintyy myös Muddy Watersin kappaleessa Still A Fool (1965). Tämä johtuu pajuun liittyvästä ikivanhasta ja yleisesti tunnetusta symboliikasta. Kotiteollisuusyhtyeen runoilija Jouni Hynysen Tuonelan koivut (2006) eivät sen sijaan ole herkkiä ja kauniita vaan lehdettömiä ja lohduttomia. ”Silver birch and weeping willow / Gliding swan and circling swallow”. Buddy Guyn esittämässä Willie Dixonin Let Me Love You Babyssa (1961) nainen puolestaan liikehtii kävellessään kuin pajupuu: “when you walk woman you shake like a willow tree”. Hän epäilee, että paju on menettänyt rakastettunsa, kuten laulaja itsekin. Blind Boy Fullerin Weeping Willow Bluesissa (1937) ollaan sitten jo murheen alhossa. Yksinäisen miehen ajatus lentelee öisin kuin villihanhi. Nettihauilla löysin vain blueskappaleita, joissa mainitaan joulukuusi. Otis Reddingin That’s How Strong My Love Is (1965) sisältää erikoisen viitteen itkupajuun: “I’ll be the weeping willow drowning in my tears / You can go swimming when you’re here”. -klassikko, jota esitetään usein myös nimellä Bury Me Beneath The Willow. Kanadalaisen Cowboy Junkies -yhtyeen musiikki on blues-, kantrija folkvaikutteista. Se huilu oli tehty pajupuusta. Sen ovat levyttäneet monet blues/roots -artistitkin kuten Ray Charles, Nina Simone, The Coasters ja Sam Cooke. Papa Charlie Jacksonin She Belongs To Me (1927) kuvaa naisen ulkonäköä sanoin “long and tall and shaped just like a willow tree”. Kingin Christmas Celebration (1960), Louis Armstrongin Christmas Night In Harlem (1955) ja Ray Charlesin The Spirit Of Christmas (1985). Pajut ja itkupajut leimautuivat kuitenkin näiden raamantunlauseiden perusteella surua, murhetta ja itkemistä kuvaaviksi puiksi. Willow Weep For Me on Ann Ronellin säveltämä ja sanoittama jazzstandardi (1932). Tällaisia ovat esimerkiksi B.B. PAJUT ITKEVÄT Pajun ja itkupajun osalta blueseista ei ole pulaa. The Carter Familyn Bury Me Under The Weeping Willow Tree (1928) on folk-bluegrass Willow weep for me Bend your branches green Along the stream that runs to sea Listen to my plea Hear me willow and weep for me. Louisin, Memphisin ja Baton Rougen kautta aina New Orleansiin saakka. SYPRESSIT LEHDOSSA Sypressi on Yhdysvalloissa yleinen puu hautausmailla. Samassa laulussa hän myös liittyy niiden bluesmiesten joukkoon, jotka mieluummin juovat mutavettä ja nukkuvat ontossa puunrungossa kuin sietävät itseään kohdeltavan kuin koiraa. Voi itkevä paju ja murheen kyyhky sentään! (weeping willow and mourning dove). Oi kuusipuu sentään... Paju ja itkeminen esiintyvät yhdessä myös suomalaisessa musiikissa. Brenda Leen kappaleessa Rockin' Around The Christmas Tree (1958) rokataan joulukuusen ympärillä. Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme” (Raamattu 1992, psalmit 137:1-2). Monessa bluesissa naista verrataan pajuun, joko itkuherkkyyden tai ulkonäön vuoksi. Johnny Cashin Big Riverin (1958) minähenkilö väittää opettavansa itkupajulle oikeaa itkemistä. Monelle lienee tuttu esimerkiksi Vesa-Matti Loirin tulkinta Oskar Merikannon vuonna 1905 säveltämästä ja Larin-Kyöstin sanoittamasta kappaleesta Itkevä huilu (1971). Nyt hän on kuitenkin saanut tarpeekseen ja aikoo hukuttaa bluesinsa Meksikonlahteen, koska tuo välinpitämätön nainen näyttää rakastavan suurta jokea enemmin kuin häntä. Laulaja vakuuttaa rakkautensa väkevyyttä, ja sanoo olevansa omiin kyyneliinsä hukkuva itkupaju, jotta rakastettu pääsee uimaan... Aurinko laski eikä nainen tullut. Skip Jamesin Cypress Grove Bluesin (1931) kertoja sanoo mieluummin makaavansa haudassa ”sypressilehdossa” kuin elävänsä yhdessä naisen kanssa, jota ei voi lainkaan hallita. Gene Vincentiä kiinnostaa kauniissa balladissa Weeping Willow (1960) pajun itkemisen ja oksien riippumisen syy. Hän on tavannut hurmaavan naisen Minnesotassa suuren joen (Mississippin) pohjoisjuoksulla ja seurannut tämän reissunaisen jäljillä jokea pitkin St. Tarinan mukaan juuri lyyrien, tai kanteleiden (Raamattu 1933-1938) ripustus ”pajuihin” taivutti niiden oksat alaspäin. Sen sijaan doo wop -yhtye The Dominoesin (1951) ja Bessie Smithin Weeping Willow Blues (1924) ovat eri kappaleita. Lohdutukseksi oli pakko katsoa YouTubesta Laurel & Hardyn hillitön lyhytfilmi ”Big Business”, jossa Stan ja Ollie ovat joulukuusikauppiaita. Syynä on rakas nainen, joka on omilla harharetkillään, ja josta muut miehet ovat turhankin kiinnostuneita. 24 Blues News 6/2019 OI KUUSIPUU Kuusi ei ole inspiroinut bluesartisteja. Heidän laulunsa Anniversary Song (1993) ylistää keväisen koivun kauneutta: “Have you ever seen a sight as beautiful / As that of the rain soaked purple / Of the white birch in the spring?” Englantilaisen folk-laulaja Ralph McTellin kappaleessa Silver Birch And Weeping Willow (1969) mies pohtii auringonlaskun aikoihin, tuleeko deittinainen paikalle vai ei. Asiantuntijoiden mukaan puut eivät tosin olleet pajuja vaan todennäköisesti Eufratin poppeleita. Elviksen Long Lonely Highwayssä (1965) reissumies nukkuu itkupajun alla kivi tyynynään ja kylmä ruoho petinään: “I gotta rock for my pillow ’neath a weeping willow / And the cool grass for my bed”. Homma kiihtyy loppua kohti silkaksi riehakkaaksi rock’n’rolliksi! KOIVIKKO TUUHETTUU Pohjois-Amerikassa kasvaa useita koivulajeja, kuten keltakoivu, sokerikoivu, mustakoivu, vaivaiskoivu, paperikoivu ja poppelikoivu. Eli vaaka ei kallistunut tällä kertaa hopeakoivun vaan itkupajun suuntaan. Siinä pettynyt nuori nainen (tai mies) haluaa tulla haudatuksi pajun juurelle toivoen, että hänen ihastuksensa kohde saa tietää kuolemasta ja ehkä itkee hänen vuokseen. Esimerkiksi John Lee Hookerin She’s Long, She’s Tall, She Weeps Like A Willow Tree (1959) viittaa itkemiseen. Vanha testamentti sisältää jakeet: ”Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia
Creedence Clearwater Revivalin Run Through The Jungle (1970) on hieman erilainen. Vastaavanlaisia hupikappaleita viidakosta ja sen villieläimistä on paljon rock’n’rollin piirissä. Vain neonvalot näkevät pimeydessä ja varjoissa vaanivat vaarat. Tammi symbolisoi mm. Sademetsät ja viidakot ovat siten oleellinen metsäaihe käsiteltäväksi tässäkin artikkelissa. Kalevalassa esiintyy auringon pimentävä jättiläistammi, jota ei pysty kaatamaan kukaan muu kuin merestä nouseva kääpiö. Delilasta, joka salakavalasti leikkasi Simsonin hiukset, ja annetaan ymmärtää, että naiset ovat nykyisinkin aina ongelmallisia ja tyytymättömiä miehiin. Kaupunkiviidakossa ihminen muuttuu eläimeksi ja väkivaltaisen kuoleman vaara on todellinen. Kingin kappaleen The Jungle (1967) kertoja on pahassa taloudellisessa ahdingossa ja haluaa muuttaa viidakkoon, koska kovasta työstä saa niin surkeaa palkkaa. “Way down in the forest / there’s where I long to be / Because ain’t nothing in the jungle / that’s any better than me”. Se ei näytä olleen merkityksellinen puulaji afroamerikkalaisessa mytologiassa eikä todellisuudessa. Kun talo ilmestyy näkyviin, mies näkee tammen, joka on täynnä keltaisia nauhoja. Esimerkkeinä vaikkapa Big T Tylerin King Kong (1957), Rufus Thomasin Tiger Man (1953), Hank Mizellin Jungle Rock (1958) ja The Jay Hawksin Stranded In The Jungle (1956), josta New York Dolls teki oman versionsa vuonna 1974. Tony Orlandon hitti Tie A Yellow Ribbon Round The Ole Oak Tree (1973) kertoo vankilasta bussilla kotiin palaavasta miehestä, joka on pyytänyt naista sitomaan keltaisen nauhan merkiksi kotipihan tammeen mikäli mies on vielä tervetullut. Joissakin kappaleissa viidakko ei tarkoita sademetsää vaan ”kaupunkiviidakkoa”. Big Joe Turnerin kepeässä rallissa Hide And Seek (1955) mies yllyttää naista kanssaan leikkiin, jossa mennään piiloon suuren tammen taakse. King (1961), Chuck Berry (1965) ja Manfred Mann (1966). Luultavasti kyse on samasta asiasta, mitä tehtiin omenapuun alla jo Larry Williamsin kappaleessa Bony Moronie (1957). Se on humoristinen mahtailubiisi. HYVÄN JA PAHAN TIEDON OMENAPUU Omenapuusta on tehty muutamia ”raamatullisia” blues/roots -kappaleita. Myös Gary Mooren The Law Of The Jungle (1983) kuvailee öistä kaupunkia. Elviksen Hard Headed Womanissa (1958) ja Dr. Kertoja on Tennesseen kovin kundi, eikä viidakossa ole mitään häntä parempaa. BLUESIA JA ROCKIA SADEMETSÄSSÄ Bluesin alkukoti ja juuret ovat Afrikassa. vahvuutta, kestävyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tietoa. Etta Jamesin versio Randy Newmanin kappaleesta Let’s Burn Down The Cornfield (1974) heijastaa väkevästi orjuuden ja rotusorron historiaan liittyviä tuntemuksia. Fats Domino (1956), B.B. Samankaltainen ajatuskulku ja tarina Aadamista, Eevasta, Simsonista ja Delilasta toistuu myös mm. Hän houkuttelee naista omaan makuuhuoneeseensa tekemään samaa, mitä Aadam teki Eevan kanssa omenapuun alla. Monessa musiikkikappaleessa tämä puu on tulkittu omenapuuksi. Buddy Guyn What Kind Of Woman Is This (2005) on asenteiltaan vähemmin naisia syyllistävä, mutta myös aika suorasukainen. Mies ja nainen aikovat sytyttää maissipellon tuleen ja paeta kauemmaksi suuren tammen taakse rakastelemaan ja nauttimaan maissipellon tuhoutumisesta. Ainakin Remu Aaltosen mukaan myös rock’n’roll tulee viidakosta. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessäkin Impivaaran painimestari Tuomaksesta sanotaan: ”Tuomas seisoo niin kuin tammi, koska saarnaa Aaprahammi!” Vertauskuvallisesta käyttökelpoisuudestaan huolimatta tammi esiintyy harvoin bluessanoituksissa. Vanhan testamentin mukaan käärme houkutteli Eevaa maistamaan kiellettyä hedelmää Hyvän ja pahan tiedon puusta. Samanhenkinen on sanoma myös Etta Jamesin vuoden 2011 versiossa Guns N’ Roses -yhtyeen kappaleesta Welcome To The Jungle (1987). Blues News 6/2019 25 JYKEVÄ JA VAKAA TAMMI Tammella on mahtavana puuna pitkä myyttisuskonnollinen historia. Louis Jordanin kappaleen Ain’t That Just Like A Woman (1946) ovat myöhemmin levyttäneet mm. Bo Diddleyn viidakkorytmit (jungle beat) ovat tosin peräisin Kuubasta, mutta myös Karibian alueen mustat ovat Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä. Miehellä lienee mielessä tietynlainen hauskanpito: ”I’m gonna get you sweetie pie / Oh-boy, oh-boy, oh-boy / Have me some fun tonight”. Minähenkilö näkee enkeliä muistuttavan naisen, joka saisi sokeankin näkemään ja mykänkin puhumaan. Sitä käytettiin Yhdysvalloissa satunnaisesti myös tervetulon toivotuksena Vietnamista palaaville sotilaille. Feelgoodin It Ain’t Rightissa (1990). Keltaisen nauhan käyttö anteeksiannon ja uskollisuuden symbolina on vuosisatoja vanha tapa ja todennäköisesti peräisin Englannista. B.B. Papa Charlie Jacksonilla on kappale nimeltään Jungle Man Blues (1929). John Mayallin Life In The Jungle (1988) on tarina yöllä kotiinsa palaavasta naisesta, jonka narkomaani tappaa, koska nainen ei suostu harjoittamaan seksiä tämän kanssa. Viidakon laki on julma: tapa tai tule tapetuksi, vain vahvat säilyvät hengissä. Koko lauantaipäivä kuluu laskujen maksamiseen ja sunnuntainakin kirkossa kerätään kolehti. Sanoituksen mukaan Eeva aiheutti omenoineen ongelmia onnelliselle Aadamille: “There was Adam, happy as a man could be / Till Eve got him messin’ with that old apple tree / Ain’t that just like a woman?” Sitten laulussa kerrotaan vielä mm. Hän nukkuu pantterin kanssa, ottaa villikissaa kurkusta kiinni, saa tiikerin nöyräksi, gorillan pelkäämään jne. Eeva söi omenaa ja antoi sitä Aadamillekin, minkä seurauksena Jumala karkotti molemmat ”syntiset” Eedenin puutarhasta (Paratiisista)
Oma sininen planeettamme monipuolisine luontoineen ja kulttuureineen on ihmiskunnalle paras kuviteltavissa oleva avaruusalus. Ei kannata kävellä hitaasti eikä katsoa taakseen, vaan täytyy juosta, koska viidakko on täynnä ladattuja aseita. Hänen mukaansa sekä metsien romantisoijat että metsien hyötykäyttäjät ovat vieraantuneet todellisesta luonnosta ja samalla toisista ihmisistä. Metsien pitämistä mahdollisimman luonnonmukaisina piti tärkeänä 88 % ja niiden mahdollisimman tehokasta hyödyntämistä 55 % vastaajista. Eipä taida helpolla löytyä tuollaista planeetta B:tä. Man is a filthy creature Raping the land and water and the air Tomorrow may be too late Now is the time that you must be aware Nature is disappearing Polluted death is coming, do you care?. Kyselyyn vastanneista 83 % piti henkilökohtaisesti metsiä erittäin tai melko tärkeinä. jäätiköiden sulamisen, merten saastumisen, myrkkyjätteet, öljyn, puiden vähenemisen ja kulutusjuhlat. Ne tuottavat happea ilmakehään ja sitovat ”hiilinieluina” kasvihuonekaasuja. Sen elinkelpoisuuden ylläpitämisessä myös metsillä ja puilla on oma tärkeä tehtävänsä. Maapallo on Marsiin verrattuna suorastaan paratiisi. Suomalaisten metsäsuhteissa on yhteisiä elementtejä, kuten henkisyys, halu toimia luonnon hyväksi ja tunne, että metsässä saa olla oma itsensä. Ja entä sitten se lähes vuoden kestävä superkallis matka ahtaassa raketissa. Suomalaisten metsäsuhde on Metsäyhdistyksen vuonna 2018 teettämän kyselytutkimuksen mukaan moniarvoinen, sekä henkinen että arkinen. Riikka Kaihovaara on esseekokoelmassaan ”Villi ihminen” (2019) valmis heittämään metsäsuhdeja luontosuhde-sanat romukoppaan, koska ihminen ei ole luonnon ulkopuolella, vaan kiinteä osa luontoa. NYKYPÄIVÄN METSÄBLUES Metsät ovat viime vuosina olleet huomattavan mielenkiinnon kohteena. Todellisuudessa luonto ei välitä ihmisestä pätkääkään, vaan on selvinnyt jo vuosimiljoonien ajan suuremmistakin mullistuksista kuin nykyinen ilmastonmuutos. Metsät ovat yksi osa monimutkaista ongelmavyyhtiä, johon ilmastonmuutoksen ohella kuuluvat myös mm. luonnon monimuotoisuus, väestönkasvu, pakolaiskysymykset, ja jatkuvan talouskasvun mukanaan tuoma luonnonvarojen ylikulutus. Viidakot ja sademetsät ovat tavallaan myös ”maailman keuhkot”. Metsät ja niiden suojelu ovat saaneet huomiota myös kaunokirjallisuudessa, esimerkkinä Anni Kytömäen metsäraamatuksikin kutstuttu romaani ”Kultarinta” (2014). Monille olivat siten tärkeitä molemmat, sekä metsien luonnonmukaisuus että taloudellinen hyödyntäminen. Hänen kappaleensa Nature’s Disappearing kiinnitti huomiota luonnon saastumiseen jo vuonna 1970. Se mainitsee mm. Walter Trout on tehnyt siitä vuonna 2019 oman versionsa. Parhaat kiitokset Tapani Luotolalle ja Anna-Maija Hirvelle, jotka osallistuivat artikkelin ideointiin ja kommentoivat asiantuntevasti käsikirjoitusta. Keskilämpötila on yli 50 astetta pakkasen puolella ja pölymyrskyjä on jatkuvasti. Ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta usein liioitellaan. Kaikki metsäpalot eivät ole luonnon omaan kiertokulkuun kuuluvia, vaan metsää poltetaan mm. Ei kiitos! Mehän sitä paitsi olemme tavallaan jo avaruusaluksessa. Radiohaastattelussa (Radio1, 16.8.2019) Kaihovaara kiteytti ihmisen vaikutuksen metsiin räväkällä esimerkillä: ”Joka kerta kun pyyhin perseeni, jossain kaatuu metsää!”. Vanhan intiaaniviisauden mukaan Äiti Maalta tulisi ottaa vain se minkä se pystyy antamaan, ja vain se mikä on tarpeen. Tony Joe Whiten huolena kappaleessa Ol’ Mother Earth (1973) on kauniin alkuperäisluonnon katoaminen ja luonnonvarojen liiallinen käyttö. Etelä-Amerikassa ja Indonesiassa paljon myös laittomasti jotta saadaan laidunmaata karjalle ja viljelymaata esimerkiksi soijalle ja öljypalmuille. Tiedotusvälineissä on käyty keskustelua mm. Olisikohan jossain myytävänä planeettaa, jossa olisi ilmakehä, puhdasta vettä, sopivasti auringonpaistetta ja sähköä telkkaria varten. Tulipaloista on tehty useita blueseja, kuten John Lee Hookerin The Mighty Fire (1965) ja Howlin’ Wolfin The Natchez Burning (1956), mutta metsäpaloblues lienee kuitenkin vielä tekemättä. metsäkylvyistä, metsäjoogasta, metsän terveysvaikutuksista, ja jopa metsän teologiasta (Helsingin Sanomat 15.6.2019, Jukka Huusko). metsien terveysvaikutuksista, metsien merkityksestä hiilinieluina, hakkuiden määristä tulevaisuudessa ja kestävän metsänhoidon mahdollisuuksista. Neil Youngin Be The Rain (2003) on kannanotto planeettamme pelastamiseksi. 26 Blues News 6/2019 kappale, sillä se kertoo viidakkosodasta. Kirjoja on ilmestynyt mm. Ihmisellä on toki oma vaikutuksensa ja vastuunsa luonnon suhteen. Folkrock-yhtye Jethro Tull tosin lauloi jo kappaleessaan Songs From The Wood (1977) metsien virkistävästä vaikutuksesta: “Let me bring you songs from the wood / to make you feel much better than you could know”. Globaalit ongelmat huolestuttavat monia muusikoitakin. Ilmaston lämpeneminen lisää sään ääri-ilmiöitä ja myös kuivuusjaksoja, jolloin metsäja maastopalojen määrä kasvaa. Kulttuurin saralla näyttää olevan kansainvälisesti nousussa trendi, jossa hyvinvointia etsitään metsistä ja muusta luonnosta. Brittibluesin vanhaherra John Mayall on ollut jo vuosikymmenien ajan yleishuolestunut maailman tilasta. Kesyyntyneelle ja vieraantuneelle nykyihmiselle se voisi avata portin kohti sisäistä villiyttä, jolla on henkisesti vapauttava ja eheyttävä vaikutus ihmiseen. T-Bone Burnettin Humans From Earth (1992) on hupaisa kuvitelma astronauteista, jotka etsivät kaukana avaruudessa varamaapalloa ostaakseen sen. Kivisellä lähiplaneetta Marsillakaan ei ole happea eikä nestemäistä vettä. Metsien ekologista merkitystä tai terveysvaikutuksia kuvaavia bluesesityksiä ei silmiini sattunut. Kaihovaara pohtii metsäfilosofi Henry David Thoreaun ja muiden ajattelijoiden hengessä mahdollisuuksia saavuttaa uudenlainen luontoyhteys, joka perustuisi ekologiseen, luonnon (ei-uskonnollista) pyhyyttä kunnioittavaan elämäntapaan. ”Be the rain, save the planet for another day”
Oheen poimitut pitkäsoitot sekä niillä kuultavat artistit lukeutuvat kaikki alansa kyseenalaistamattomimpaan eliittiin. Sen tekijästä ei liene epäilystäkään, ainoaksi ratkaistavaksi arvoitukseksi jääkin, kumpi B.B. Yleisön kirkumista ja jokaiseen B.B.:n suusta tai kitarasta tulvahtaneeseen ääneen vastaamista kuunnellessa tiedostaa laulajan olleen nyt hiusrajaansa myöten omiensa parissa. Eric Clapton ja Mark Knopfler. Bronstein saavutti mainetta myös Playboy-lehden valokuvaajana. 28 Blues News 6/2019 PETE HOPPULA B luesin kruunupäät, korkeimmalla korokkeellaan itseoikeutetusti B.B. Rumbana kiitävää RPM-merkin varhaisklassikkoa Woke Up This Morning taisi maestro saada esittää vielä viimeiselläänkin kiertueella, ja tavallaan henkilökohtaiseksi kestobravuurikseen hän käänsi myös Memphis Slimin kirjoittaman Every Day I Have The Bluesin (RPM 1954). LIVE-BLUESIN KUNINKAAT Konserttialbumien klassikoita, osa 7 60-LUKU BLUESMONARKIAN VALLASSA Modernin bluesin pyhimmistä pyhin livealbumi. Englannin listoillakin tarttui plakkariin arvokas päänahka sijan 96 muodossa ja Top100-saldoa kasvattivat entisestään myös hittisijoitukset muun muassa Australian, Saksan ja Sveitsin listoilla. Kingin (1925–2015) monumentaalisista 60-luvun keikkalevyistä kunnian lopulta vie. Muusikko ei kuitenkaan ollut juuri käsitellyt oikeaa pianoa aiemmin ja ilmoitti tästä liiderilleen. Se noteerattiin sijalle 141 Rolling Stone -lehden vuoden 2005 ”kaikkien aikojen 500 parhainta albumia” -äänestyksessä ja USA:n Kongressin kirjasto on ”jäädyttänyt” sen erityisen arvokkaiden äänitteiden National Recording Registryyn. Tästä joukosta. Jethron oli alkujaan tarkoitus soittaa urkuja, mutta niiden rikkouduttua hänet ohjattiin isomman soittimen äärelle. Vasta vuoden 1968 albumi ”Blues On Top Of Blues” ylsi jotakuinkin samaan. Perussuoritus, joskin jo lähtökohtaisesti mestariliigan sellainen. Sen korkein noteeraus Black Albums -listalla kantoi järjestysnumeroa 46. aivan tosissaan ollut. Bronstein, jonka eräänä merkittävänä työnantajana 50ja 60-luvuilla toimi Chess-yhtiö. Robert Dimery sisällytti levyn kirjaansa ”1001 Albums You Must Hear Before You Die” (2005). Levyn puhuvat kannet suunnitteli Don S. Levytetyn livebluesin historiassa valinnat edustavat silti määrällisesti vain pintaraapaisua tässä keikkaolosuhteille erityisen otollisessa genressä, jossa uusia klassikoita on syntynyt runsain mitoin vielä kuluvallakin vuosituhannella. Heistä kyse oli vain yhdestä rutiiniperformanssista monien joukossa. KING Live At The Regal (ABC-Paramount ABC-/ABCS-509) -65 A: (1) Every Day I Have The Blues (2) Sweet Little Angel (3) It’s My Own Fault (4) How Blue Can You Get (5) Please Love Me B: (1) You Upset Me Baby (2) Worry, Worry (3) Woke Up This Mornin’ (4) You Done Lost Your Good Thing Now (5) Help The Poor Isoihin orkestereihin tykästyneelle Kingille oli tälle keikalle seurannut mukana ainoastaan hänen ydinryhmänsä, pianisti Duke Jethro, basisti Leo Lauchie, rumpali Sonny Freeman sekä tenorifoneja soittaneet Bobby Forte ja Johnny Board sekä trumpetisti Kenneth Sands. palasi hittikantaan yleisen sarjan puolella uusintajulkaisuna vuonna 1971, tuolloin sijalle 78. Rodney Jones, jotka olivat tavalla tai toisella sotkeutuneet huomattavaan osaan muistakin Regal-keikoista vuosina 1963–68. B.B. Tämän jälkeen King ei juuri jättänyt saamatta Top200-merkintää vähintään jossakin kategoriassa käytännössä uransa studiomielessä vuonna 2008 huipentaneeseen ”One Kind Favor” -levyyn saakka. Black Albums -kerhon kuutonen ja pop-kategorian 56. Duken pesti Kingin kiertueja studiokokoonpanossa kattoi vuodet 1963–68 ja keikkoja puskettiin hurjimmassa vaiheessa 300 vuodessa. Oli tavallaan ironista, että näistä hittisinkuista viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikki sisältyivät jo ensimmäiselle Crown-albumille ”Singin’ The Blues” kahdeksan vuotta aikaisemmin. Hiljattain esim. Sen äänitti Ron Steele Sr. Sekä Jethro että King itse eivät kertoman mukaan aluksi sisäistäneet, mihin hössötys Regal-liven ympärillä oikein perustui. Kaikkiaan kymmenen konserttikappaletta otettiin mukaan pitkäsoitolle, jolle kestoa kertyi vajaat 35 minuutia. Hänen yhtyeessään tuskin norkoilijoita oltaisiin pitkään katseltu. Juontajina tapahtumassa toimivat WVON-radioaseman tiskijukat Pervis Spann ja kanavan ohjelmapäällikkönäkin työskennellyt E. Menestys oli livelevyksi kohtalaista, mutta Kingille se oli hänen ensimmäinen Billboardlistalle noussut albuminsa. King, sekä muut, erityisesti Chicagon seudulla vaikuttaneet traditionaalisten sinisten sävelten monarkit jättivät 1960-luvulla lähtemättömät painaumansa myös konserttialbumien saagaan. Chicagon vanha Regal-teatteri 21. marraskuuta 1964 toimi näyttämönä bluesillalle, jota ovat jälkikäteen ylistäneet aikansa konserttihuipentumana sekä oman uransa keskeisenä lähdeteoksena mm. ja tuotti Johnny Pate. King oli murjaissut, ”No, istut siellä ja teeskentelet soittavasi – sitähän sinä teet siellä suurimman osan ajasta muutenkin.” Ehkei B.B. Omia vanhoja, yhä jump-pohjalta esitettyjä hittejä edustivat myös Please Love Me, You Upset Me Baby sekä slovarit Worry, Worry ja Sweet Little Angel
Vuosikymmenen alussa oli joka tapauksessa tarjolla myös timanttista uutta B.B.-tuotantoa, joista listoilla villitsivät pop-listalla sijalla 97 pyörähtäneen How Blue You Can Getin ohella eritoten Sweet Sixteen (1960) ja Rock Me Baby (1964). Se oli monelle konservatiivisemman bluesin ystävälle kova paikka, suorastaan liikaa. Markkinoille seurasivat edelleen laadukkaat konserttikiekot ”Live & Well” (Bluesway, 1969), ”Live In Japan” (ABC, 1971), ”Live In Cook County Jail” (ABC, 1971) sekä Bobby Blandin kanssa kimpassa tehty ”Together Again... Esimerkiksi heti uuden MCA-diilin avasi vuonna 1980 Mississippin Yliopistossa nauhoitettu ”Now Appearing At Ole Miss”. Siinä missä muutkin. Livelevyt muodostuivat Kingin tavaramerkiksi ja sama kyyti jatkui myöhemminkin. Vuoden 1965 Regal-levyn jatkeeksi King teki vuonna 1965 laadukkaan uuden studioalbumin ”Confessin’ The Blues”. King oli aina King, eikä hän koskaan studiossa pelkkää puhelinluetteloa tyytynyt laulamaan – ja jos hän olisi niin tehnyt, tuskin oltaisiin menty pahasti metsään sittenkään. Se toi Kingin nyt myös Eurooppaan, ensin perinteiseen tapaan levyttämään brittimuusikoiden kanssa (LP ”In London”) – ja sitten vihdoin vuonna 1972, 25-vuotisen taiteilijanuransa silloiseksi ”kruunuksi”, myös ensimmäistä muttei viimeistä kertaa Suomen keikkalavoille. Kenties sille oli syynsä, miksei ”Blues Is King” lopulta noussut myyntilistoille. Perusjuoksutus Blind Love muistuttaa 50-luvun RPM-ajoista, tuoretta tälle levylle kirjoitettua keskitempoista varman päälle -bluesia taas edustavat kolme viimeistä kappaletta. Ensimmäistä BN:ssä (Timi Varhaman toimesta ylistävään sävyyn) arvioitua King-levyä ”Live & Well” (a-puoli liveä, b-puoli studiotöitä) seurannut ”Completely Well” vuonna 1970 sisälsi viimein lopullisen naulaniskun suurten joukkoon liittymiselle, Roy Hawkins -coverin The Thrill Is Gone. B.B. Rehvakas jumpboogie Waitin’ On You olisi oikeastaan voinut vallan hyvin olla peräisin 50-luvun lopultakin. Chicagon The International Clubin äänitteet saattoivat olla paria vuotta nuorempaa tekoa, mutta soundillisesti ne eivät juuri eronneet Regal-livestä. ABCParamountin Bluesway-alabrändillä ja sittemmin emoyhtiö ABC:llä Kingin yhteistyö jatkui tämän jälkeen uusille urille läpi seuraavan vuosikymmenen. Bluesway-taipaleen avasi Regal-onnistumisen viitoittamana tuore keikkalevy ”Blues Is King” vuonna 1967. & The MG’s -yhtyeen soul-taustojen kanssa jalostaneiden uusien levytysten myötä. 30 Blues News 6/2019 yleisökohellusta taustalle. Urapäivitys tuotti tulosta, kun valkoinen musiikki-intoileva nuoriso otti hänet omakseen innovatiivisella tavalla perinteistä sähköistä kitarabluesia mm. Bill Grahamin vuosina 1965–68 pyörittämä paikka oli se alkuperäinen, jota seurasivat vielä kuuluisammat Fillmore West (jonka Graham avasi heinäkuussa 1968 Auditoriumin saatua riittävästi valituksia seudun asukkailta ja koska sen tilat kävivät liian pieniksi) sekä New Yorkin Fillmore East. Mutta kun Kingiä alettiin esitellä jämäraitojen valossa ”twistaajana” tai jopa ”easy listening -artistina”, alkoi kuluttajillekin valjeta rahastuspelin juoni. ABC:n ja Blueswayn mogulit eivät kuitenkaan olleet vielä menettäneet toivoaan. Ei kulunut enää pitkään, että tyylimuutokset – soul ja ajan myötä myös funk sulautuivat Kinginkin tyylikirjoon. Booker T. Sinetti oli vuoden 1967 Born Under A Bad Sign, joka nousi listoille sekä sinkkuna että samannimisen LP:n otsikkona. Bluesfaneille tosin kelpasivat myös iäkkäämmät tuotokset (kuten Regal-keikan repertuaari osoittaa), milloin mitenkin uudelleennimettyinä tai -dubattuina. Suosio pönkitti listamenestykseen studiolevyjen ohella myös livejulkaisuja, kuten ”Cook Country Jail”. Bändinsä sekä Lucille-kitaransa hän esittelee heti avausnumeron jälkeen, siirtyen sitten vuodattamaan kuusikielisiä kyyneliä latauksellisella hitaalla Gambler’s Bluesilla. Herkemmällä tatsilla ja modernimmin urkujen johdattelemana shuffle-askeltaa Tired Of Your Jive. Kesäkuussa 1968 King oli säestäjineen San Franciscon Fillmore Auditoriumin lavalla, missä syntyi hänen ensimmäinen livealbuminsa. Kääntökyljen viiden suoran avaa hurmoksellinen Don't Answer The Door, joka ilmestyi ABC:n sinkulla kahteen osaan jaettuna ja vakiintui sittemmin B.B.:n keikkasettiin. Grammyt ja valtaisat myyntiluvut olivat nostaneet Itta Benan kasvatin ikoniksi tämän omalla ja vähän valkoisemmallakin maaperällä. Vaikka Crown/Kent/ United -julkaisuilla oli oma arvonsa, 60-luvulla vanhat täyteraidat olivat parhaimmillaankin jo auttamattomasti pudonneet ajan kelkasta. Ei välttämättä raisuinta Kingiä, siksi levyn järjestystä ajatellen varsinaista kliimaksia ne eivät kuulijalle pääse tarjoamaan, etenkin viimeinen Gonna Keep On Loving You tuntuu edellisten seurassa ”humppabassoineen” miltei laimealta esitykseltä. Live” (ABC Impulse!, 1976). ei antanut ajan purra lavaotteisiinsa, tapahtui sitten mitä tahansa studion perukoilla. ALBERT KING Live Wire / Blues Power (Stax STS 2003) -68 A: (1) Watermelon Man (2) Blues Power (3) Night Stomp B: (1) Blues At Sunrise (2) Please Love Me (3) Look Out Albert King (1923–1992) sai kiittää onneaan, että hän tuli valituksi eräänä harvoista blueskentän muusikoista Stax-yhtiön revohkaan 60-luvun puolivälissä. Täyteläisesti Kingin käsittelyyn taipuvan Willie Nelsonin Night Life -slovarin saatteeksi jamihenkinen Buzz Me kuljettaa a-puolen päätökseensä vahvasti vouvaavien urkujen kyyditsemänä
Se vei myös Kingiä mitä erikoisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin: levyttämään toisen kuninkaan Elviksen kappaleita vuoden 1969 levylle ”Albert King Does The King’s Things”, esiintymään yhdessä St. Ilmestyttyään albumi lähti leviämään tohinalla ympäri maailmaa. Päästyään Chicagossa Big Bill Broonzyn suojelukseen 1943 ja saatuaan ensimmäisen sähkökitaransa muutamaa vuotta myöhemmin, alkoi mississippiläisen ympärillä vähitellen tapahtua. Japanissa, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Singlepariksi setistä valikoituivat raivohullulla vimmalla funkattu instrumentaali Night Stomp sekä terävän kitaroinnin vastapainona talking bluesina rullaava, LP-mitassaan yli kymmenminuuttinen slovari Blues Power. Louisin sinfoniaorkesterin kanssa, yhteiskeikalle The Doorsin seuraan Kanadassa sekä 70-luvulla legendaarisille Wattstaxja Montreux-festivaaleille, joista molemmista ilmestyi myös äänitteitä (vuoden 1972 tuplaLP-kokoelma ”Wattstax: The Living Word”, STS2-3010 ja vuoden 1974 kokoelma ”Montreux Festival”, STS-5520/STX-4132). Ensiyritys Columbia-merkillä vuonna 1946 meni vielä enemmän ja vähemmän puihin, mutta sen jälkeen Aristocratilla 1947–48 syntyneet julkaisut, kuten I Can’t Be Satisfied ja I Feel Like Goin’ Home mullistivat muusikon arjen. Bluesmaailman kolmannen valtikanhaltijan Freddie Kingin (1934–1976) kaikki täyden keikan taltioinnit ovat ilmestyneet vasta laulaja-kitaristin ennenaikaisen poismenon jälkeen. Myöhemmin julkaistuja live-otoksia kertyi paitsi kotikulmilta Teksasista, myös eri puolilta Eurooppaa. Pitkäsoiton b-puolelle King on silti säästänyt kiekon kovimman hitaan bluesinsa, äärimmäisen intensiivisen Blues At Sunrisen. Suosion palauttaneet 70-luvun alun Shelter-albumit olivat tätä ennen saaneet lupaavaa joskin näkemyksiä jakanutta jatkoa bluesrokahtavilla RSO-merkin pitkäsoitoilla ”Burglar” (1974) ja ”Larger Than Life” (1975), joista viimeinen koostui osittain keikkatallenteista Austinista. Pettämätön säestysryhmä (pianisti Otis Spann, kitaristi Pat Hare, harpisti James Cotton, basisti Andrew Stevens ja rumpali Francis Clay) takasi onnistumisen yhdelle kaikkien aikojen arvostetuimmista ja samalla ensimmäisistä oikeista Chicago-blues -konserttialbumeista. Helsingin Kulttuuritalon esiintymisen aikoihin (lokakuussa 1975) Freddie Kingin soittoa oltiin jo kerätty talteen mm. Blues News 6/2019 31 Fillmore-osoitteet, myös Auditorium opittiin tuntemaan 60-luvulla levyjen kansista. Innostunut kättenläpsytys tahdittaakin menoa heti avauskappaleen puolivälistä lähtien. Kehäkettu oli startannut levytysuransa nelisentoista vuotta aiemmin, eikä hänen enää tarvinnut hötkyillä. Tätä hetkeä olivat edeltäneet oman kapakan pyörittämisen ohessa tehdyt keikat 40-luvun alussa sekä tietenkin legendaariset Alan Lomaxin kenttääänitteet Morganfieldin kotona Stovallissa vuosien 1941 ja 1942 aikana. Saksassa, Ranskassa ja Englannissa Kappalevalikoimiltaan jotakuinkin samanoloisia keikkavetoja onkin riittänyt julkaistavaksi parinkymmenen LPtai cd-koosteen verran 80-luvulta aina nykypäivään saakka. Pieni Utopiamerkki rauhoitti Kingin seuraavaksi geneerisemmän popbluesin pariin, ja ennen uran päättymistä levytysmielessä oli vielä vuorossa newyorkilainen indieyhtiö Tomato Records. Huomionarvoista on, ettei levy ottanut käsittelyynsä ainuttakaan Kingin parin edellisvuoden hittikappaletta. Big Brother & The Holding Company (“Cheap Thrills”, 1968), Cream (“Wheels Of Fire”, 1968) sekä kaksikko Mike Bloomfield ja Al Kooper (“The Live Adventures Of...”, 1968). Sitä ovat alleviivanneet tärkeänä suunnannäyttäjänään niin Hendrix, Clapton kuin Gary Moore ja Stevie Ray Vaughankin. Watersin Newport-sessioista koottu, alkujaan. BLUESIA NEWPORTIN JATSAREILLE JA FOLKKAREILLE MUDDY WATERS At Newport 1960 (Chess LP/LPS 1449) -60 A: (1) I Got My Brand On You (2) I’m Your Hoochie Coochie Man (3) Baby, Please Don’t Go (4) Soon Forgotten (5) Tiger In Your Tank B: (1) I Feel So Good (2) Got My Mojo Working (3) Got My Mojo Working, Part 2 (4) Goodbye Newport Blues Mississippin Issaquena Countyssa syntynyt McKinley Morganfield alias Muddy Waters (1913–1983) oli jo kolmekymppinen muuttaessaan Chicagoon harjoittamaan varsinaista bluesartistin ammattiaan. Sitä seuraavat sukunimikaima B.B.:ltä lainattu rosoinen Please Love Me sekä terhakka Freddie Kingin teokset mieleen tuova instrumentaali Look Out. Kaikki tämä oli kuitenkin Muddyn kohdalla vasta esifanfaaria seuraavan vuoden tapahtumille. Tästä lähtien ja läpi koko 50-luvun Muddy Waters merkitsi afroamerikkalaisessa bluesyhteiskunnassa synonyymiä käsitteelle menestys. 60-luvun esiintymisiä on hänen kuninkaallisen korkeutensa tapauksessa ikuistunut jälkipolville tiettävästi vain vuonna 2014 ilmestyneelle cd:lle ”Live & Loud 1968” (RockBeat ROC-CD-3248/Floating World FLOATM6243), jonka 11 kappaleesta 9 on peräisin San Franciscon Fillmore West -areenalta 1968, 1 esitys Pohjois-Amerikan ensimmäisinä sähköisen modernin bluesin kokoontumisajoina pidetystä Michiganin Ann Arbor Blues Festivalista 1969 ja loppujami Feelin' Good (I Wanna Boogie) Ruotsista vuodelta 1973. heinäkuuta 1960 konsertoinut Muddy Waters saattoi olla jo veteraani, 47-vuotias ”papparainen”, mutta samalla hän oli klassikkoalbuminsa tekoaikaan yhä elämänsä vireessä ja amerikkalaisyleisön keskuudessa tunnettuutensa huippulukemissa. Chuck Berryn ja Steve Miller Bandin ”Live At Fillmore Auditorium” (Mercury, 1967) esiteltiin tässä artikkelisarjassa aiemmin. Staxillä pyyhki lujaa ja liisinkiversioita ilmestyi Pohjois-Amerikan ja Euroopan maiden lisäksi mm. Alan Lomaxia oli kiittäminen myös laulajan osallisuudesta New Yorkin Carnegie Hallissa huhtikuussa 1959 toteutetulla ”studiolivellä” ”(Alan Lomax Presents) Folk Song Festival At Carnegie Hall” (United Artists UAL 3050/UAS 6050), jonka tuotannosta ja editoinnista vastasi eritoten viihdejazzin parissa tuloksekkaasti urakoinut Jack Lewis. Kitaristi Willie James Exonin, urkuri James Washingtonin, basisti Roosevelt Pointerin ja rumpali Theotis Morganin otteissa ei ole huomautettavaa. Piinkovaa keikkarutiinia, jota mieluusti kuuntelisi pidempäänkin kuin tarjolla olevan 38 minuutin verran. Oliko “Live Wire” sitten maineensa väärti. Yhteistyö The Bar-Kaysja Movement-yhtyeiden kanssa tuotti lisää klassikoita varsinkin albumin ”I’ll Play The Blues For You” muodossa, kunnes Staxin alasajo vuosikymmenen puolivälissä tyrehdytti vaiherikkaan lennon. Sillä Hoochie Coochie Manin ja Goin' Downin (eli Walkin’ Thru The Park -kappaleensa) tulkitsevan Watersin kera performoivat Memphis Slim sekä kantrifolkohjelmistoaan esitelleet Jimmy Driftwood ja The Stoney Mountain Boys. Myöhemmin ylijäänyttä Fillmore-materiaalia julkaistiin 90-luvun levyillä ”Wednesday Night In San Francisco” ja ”Thursday Night In San Francisco”. Showtime käynnistyy mahdollisimman kauas modjazz-juuriltaan johdetulla grooverokkaavalla instrumentaaliversiolla Watermelon Manistä. Rhode Islandin Newportissa 3. King tiesi, että kansa kyllä söi hänen kädestään, kun vain antoi kitaran tehdä tehtävänsä. Vuodet 1974–75 olivat ensihittinsä 50-luvulla tehneelle Freddie Kingille työntäyteisiä, jälkikäteen arvioiden liiankin, sillä sydänkohtaus pysäytti huippuartistin matkanteon äkillisesti tämän luomisvoimaisimmassa iässä. Muita livehahmoja olivat mm
Useita kymmeniä kertoja sittemmin uudelleenjulkaistu ja remasteroitu levy on saanut joillekin painoksilleen myös neljä täyteraitaa, joiden syntyhistoria kuitenkin johti chicagolaiselle studiolle saman vuoden kesäkuussa. Ray Charles. Louis Jimmy Odenin Soon Forgotten (myöskin hiljattaisista studiosessioista) sekä muutamaa kuukautta aikaisemmin julkaistulta tribuuttialbumilta peräisin ollut Broonzyn I Feel So Good pitäytyivät nekin visusti Chicagobluesin ydinasiassa. Jazz-isoveljensä tapaista suosiota nauttineen kansanmusiikkitapahtuman materiaalia päätyi tuoreeltaan 3-osaiselle kokoelmalle ”Folk Festival At Newport”, joista bluespitoisin ”Volume 2” (VSD-2054/ VRS-9063) sai heinäkuun 1959 artistikatraasta tähdikseen Odettan, Joan Baezin & Bob Gibsonin, The New Lost City Ramblersin, Barbara Danen sekä Sonny Terryn & Brownie McGheen. Aiemmin esiintyneelle John Lee Hookerille kuulunut instrumentti oli vain rekvisiitta, joka näytti tuotantoportaan mielestä ”uskottavammalta” konkaripolven bluessankarin käsissä kuin Watersin oikeasti keikallaan käyttämä Telecaster. Edellisten lisäksi esimerkiksi ”The Newport Folk Festival 1960, Volume 1” (Vanguard VRS-9083) tarjosi kaksi live-uraa John Lee Hookerilta, ”The Newport Folk Festival 1963 The Evening Concerts, Volume 1” (VRS-9148/VSD-79148) Mississippi John Hurtin musisiointia, ”Newport Folk Festival 1964, Evening Concerts, Vol. Big Joe Williamsin Baby Please Don’t Go, St. Lisäksi Mississippi John Hurtilta ilmestyi vielä aivan vuosikymmenen lopulla 1969 bootlegin oloinen itävaltalaisalbumi ”Mississippi John. Setin aloitti ajankohtainen I Got My Brand On You, olihan Muddy levyttänyt tämän Willie Dixon -kappaleen vain hetkeä ennen Newportia. Rolling Stone -lehden 500 merkittävimmän albumin listalle ”At Newport 1960” valittiin vuonna 2003. Keikkajulkaisuja olivat tapahtumassa tehneet jo mm. Määrätietoisesta linjasta ei lipsunut myöskään kolmas Dixon-tekele, laukkakomppinen Tiger In Your Tank, joka oli jälleen Newportia edeltäneiden studiosessioiden antia. Päätös livealbumin teosta oli siten luonteva. Vaikkei kiekko noussutkaan listoille, sen maine on kantanut aina tälle vuosituhannelle. Kaupungin johto oli jo päättänyt peruuttaa tämän johdosta sunnuntaikonsertin, mutta promoottori George Wein piti päänsä ja vakuutteli keikan toteuttamisen kannattavan: olihan United States Information Agency (USIA) luvannut filmata koko päivän tapahtumat amerikkalaiskulttuureista kertovaa dokumenttiaan varten. Myyntituloksiltaan kullanarvoisia savikiekkoja ja sinkkuja täydensi vuonna 1958 ilmestyneen hittikokoelman ”The Best Of Muddy Waters” jälkeen vuoden 1960 teemalevy ”Sings Big Bill Broonzy”. Vuonna 1957 omat osuutensa olivat äänittäneet vinyyliä varten Ella Fitzgerald ja Billie Holiday, sitä seuraavana mm. Sitäkin silti sisältyi muiden tyylilajien ohella erityisesti festivaalin isän George Weinin toisen, vuodesta 1959 järjestetyn Newport Folk Festivalin ohjelmistoon. Seuraavana palattiin turvallisemmille tienoille varhaisemman Dixon-hitin (I’m Your) Hoochie Coochie Man myötä. Mustaan pukuun sonnustautuneen Muddyn vuoro tuli klo 17 (muu bändi oli pukeutunut valkoisiin pikkutakkeihin). Levyn kanteen valikoitui Burt Goldblattin nappaama valokuva Newportin lavan portaikosta, jossa Waters on soittavinaan puoliakustista kitaraa. Ennen Muddya omat soolo-osuutensa soittivat Otis Spann – taustallaan luonnollisesti pianistin itsensä johtama Muddy Waters Blues Band, sekä John Lee Hooker, niin ikään Muddyn muusikoiden säestyksellä. Pian kuri oli riistäytynyt mellakaksi ja Kansalliskaartikin oli jouduttu kutsumaan hätiin. Newportissa sen sijaan esitettiin vielä ainakin dvd:llä ”Classic Concerts” (2005) julkaistut kappaleet Rollin’ Stone ja Mean Mistress/Going To Chicago Blues. Blueskonserttilevyjen kulttiteos ei ollut ensimmäinen live-LP vuodesta 1954 lähtien Rhode Islandilla järjestetyn Newportin Jazz Festivalin tarinassa. Päivää aikaisemmin esiintynyt Ray Charles oli saanut settinsä aikana useiden satojen humalaisten nuorten lauman liiankin innostuneeksi ja poliisin oli puututtava järjestyksenpitoon voimakeinoin. Kappale perustui hieman aiemmin velloneeseen huhuun siitä, että tapahtuma saattaisi jäädä kaikkien aikojen viimeiseksi jazzfestariksi Newportissa. 23.–26.7.1964 festivaalilavalla vierailivat Fred McDowell, Sleepy John Estes, Doc Reese, Robert Pete Williams, Mississippi John Hurt, Skip James, Rev. 60-luvulla “Newport Folk” -kokoelmia tehtailtiin kaikkiaan yli 20 ja niistä monelle kelpasi mukaan myös kosolti bluesia. Kullekin artistille suodaan vinyyleillä 2-4 akustista keikkataltiointia. jännittävissä tunnelmissa. Gary Davis, John Lee Hooker ja Dave Van Ronk. 1” (VRS-9184/VSD-79184) Sleepy John Estesiä ja Hammy Nixonia & Yank Rachelliä, ”Traditional Music At Newport 1964 – Part 1” (VRS-9182/VSD 79182, 1965) ja ”Newport Folk Festival 1964, Evening Concerts, Vol. Uutiset särmikkään bluesmiehen suosiosta olivat kiirineet myös Euroopan puolelle ja Newport tiedettiin hyvin jopa vanhan mantereen jazzpiireissä. Erityismielenkiinnon saavat vuosien 1964–65 levyt ”Blues At Newport – Recorded Live At The Newport Folk Festival 1963” (Vanguard VRS-9145/VSD-79145) ja “The Blues At Newport 1964 – Part 1 & 2” (Vanguard VRS-9180/ VSD-79180 ja VRS-9181/VSD-79181). 32 Blues News 6/2019 marraskuun puolivälissä 1960 ilmestynyt LP levitti paitsi artistinsa, myös yleisesti ottaen koko mustan blueskentän asiaa kohti mainstreamia ja globaalia kohdeyleisöä. Varsinaiset bluestallenteet eivät jazzpainotteisilla julkaisuilla pääroolia kuitenkaan näytelleet edes 60-luvulla. Chess-kiekko kattoi 8 dynaamista raitaa. Muddy astui bändeineen Newportin lavalle sunnuntai-iltapäivällä 3.7. McKinley Morganfieldin ura Chessin palveluksessa oli kasvanut läpi 50-luvun. jazzmiehet Duke Ellington, Dave Brubeck ja Dizzy Gillespie yhtyeineen. 3” (VRS-9186/VSD-79186) Fred McDowellia, ”Traditional Music At Newport 1964 – Part 2” (VRS-9183/VSD 79183, 1965) Mississippi John Hurtiä ja Rev. Robert Wilkinsiä ja ”The Newport Folk Festival 1965” (VRS 9225/VSD 79225) Son Housea, Chambers Brothersia sekä hieman enemmän normilinjasta poiketen The Paul Butterfield Blues Bandia. Robert Wilkins, Elizabeth Cotten ja Willie Doss. Näistä ensimmäisellä esiintyvät 26.–28.7.1963 Brownie McGhee & Sonny Terry, Mississippi John Hurt, John Hammond, Rev. Solistille suotujen yleisöhurrausten saattelemana tanssitetun I’ve Got My Mojo Workingin jälkeen konsertti huipentui vielä bändin bluesklassikkosikermään, jonka Otis Spann kiteytti laulamalla jazzrunoilijan ja Newportin taiteellisen johtajan Langston Hughesin bändille spontaanisti kirjoittaman bluesslovarin Goodbye Newport Blues
Sitä vastoin myöhemmin 60-luvulla herra Morganfield ei julkaistuja livesuorituksia saanut laajempina annoksina plakkariinsa kuin viiden kappaleen verran tupla-LP:lle ”Fathers And Sons”, jolla osa esityksistä oli peräisin Chicagon Super-Cosmic Joy-Scout Jamboree -tapahtumasta 24.4.1969. Tätä materiaalia Manchesterin Free Trade Hallista 26.10.1958 Chris Barber Bandin kanssa on ilmestynyt postuumisti vuoden 1982 LP:llä ”Muddy Waters In Concert 1958” (Krazy Kat). Kenties juuri tämä levy herätti osaltaan Blues News -väenkin kiinnostuksen, sillä delegaatio suomalaisia matkasi tapahtumaan seuraavana vuonna ja raportoi kokemuksistaan lehden numerossa 4/1973. 639-30, 1964), joka oli äänitetty Pariisin Blue Barissa 1.–2.12.1963, sekä brittipoikasten vieraina levyillä ”Sonny Boy Williamson & The Yardbirds” (Fontana TL 5277, 1965; Craw-Daddy Club, Richmond, Surrey, 8.12.1963) ja ”Sonny Boy Williamson + Animals” (BYG 529.902, 1972; Club A Go-Go, Newcastle-upon-Tyne, 30.12.1963). Vielä tämänkin jälkeen 1981 Swinging Pig -merkki toi markkinoille Muddyn yhtyeen, Rolling Stonesin sekä vieraina kuultavien Junior Wellsin, Lefty Dizzin ja Buddy Guyn kahden LP:n keikkaäänitteen ”Sweet Home Chicago”, joka oli ikuistunut Chicagon Checkerboard Loungen kotilehtereillä 22. Pertti Nurmen arvio lehdestä 5/2004). Syövän aiheuttamat komplikaatiot kuluttivat laulajan 70-vuotiaan sydämen, joka sammui lopullisesti hänen nukkuessaan kotonaan Illinoisin Westmontissa 30.4.1983. Mutta miten kävi Muddyn hänen kotiuduttuaan Newportista. 70-luvulla ja comebackinsä aikoihin vuosikymmenen lopulla keikkalevyjäsen sijaan ilmestyi peräti useampia: LP:t ”Live (At Mr. Aiheen parissa kunnostautunut Vanguard jatkoi Newport-bluesmateriaalin julkaisemista kokoelmillaan myös 70-luvulla sekä edelleen 90-luvulta lähtien cd-formaatissa. Muddy, Buddy Guy ja kumppanit viihtyivät tapahtumassa edelleen 1974, mistä on niin ikään julkaistu tolkuttomasti todistusaineistoa eri formaateissa, 2000-luvulla myös dvd:nä (ks. ranskalais-LP:llä ”Sonny Boy Williamson And Memphis Slim” (Vogue LD. Live-tilanteen tehoa he olivat hyödyntäneet etupäässä gospel-katalogissaan. Suomessa Chicago-bluesin isähahmo esiintyi maineikkaine kokoonpanoineen kahteen otteeseen, Helsingin Kulttuuritalolla 1970 ja Pori Jazzeilla 1980. Tapahtuman alkuperäinen pitopaikka paikallisella kasinolla vaihtui vuoden 1971 jälkeen, kun rakennus paloi maan tasalle juuri Zappan konsertin aikana, mikä puolestaan innoitti itsekin festivaaleilla sittemmin esiintyneen Deep Purplen tekemään kappaleensa Smoke On The Water. Franklinin lukemattomien saarnalevyjen muodossa Chessin ”Sermon”-sarjassa ennätystehtailtiin ilmeisen hurjia myyntilukemia, samoin rinnakkaismerkki Checker tuotti kauppoihin lisää gospel-konserttijulkaisuja mm. Jo Newportin Got My Mojo Workin’ -esityksestään häntä muistettiin Grammyehdokkuudella (folk-kategorian palkintoja hän voitti sittemmin vuosina 1972–80 kaikkiaan kuudesta eri albumista) ja keikkakysyntää sekä uusia studiotilaisuuksia oli jälleen tarjolla miltei entisaikojen malliin. Luontevasti völjyssä kulkeneen bluesin ohella Montreuxissa on koetty myös kokeellisemman pop-rockin, hardrockin sekä maailmanmusiikin sankarien esiintymisiä Zeppelinistä Zappaan. Kelly’s)” (Chess 1971) ja ”Rare Live Recordings Vol. marraskuuta 1981. Vielä viimeiseen neljän Johnny Winterin tuottaman Blue Sky -merkin albumin puristukseensa Muddy sai sisällytettyä yhden konserttipyörylän, Caryssa Illinoisissa ja Detroitissa vuosien 1977 ja 1978 aikana purkitetun levyn ”’Mississippi’ Waters – Live” (1979). Rock’n’roll-sanansaattajat Chuck Berry ja Bo Diddley toki painivat livetatamillakin omassa sarjassaan, mutta vuonna 1963 saivat tilaisuutensa myös bluesmiehet. Kingin kanssa. Sveitsin Montreuxissa vuodesta 1967 järjestetty musiikkifestivaali kasvoi nykyisiin satoja tuhansia ihmisiä vetäviin megamittoihinsa jo varhain. Viimeiset vuotensa Muddy Waters vietti sairastellen. Blues News 6/2019 33 vuoden annista tupla-albumin ”Blues Avalance” (2CH 60015). Folk Festival Of The Blues – Recorded Live (Argo LP-4031) -63 A: (1) Muddy Waters, Willie Dixon & Buddy Guy – Wee, Wee Baby (2) Muddy Waters – Sitting And Thinking (3) Buddy Guy – Worried Blues (4) Sonny Boy Williamson – Bring It On Home (5) Howlin’ Wolf – Sugar Mama B: (1) Muddy Waters – Clouds In My Heart (2) Howlin’ Wolf – May I Have A Talk With You (3) Muddy Waters – Got My Mojo Working (4) Buddy Guy – Don’t Know Which Way To Go (5) Muddy Waters – 19 Years Old Chicagon Copa Cabana Clubilla 26.7.1963 nauhoitetulla tallenteella Willie Dixon, Howlin’ Wolf ja Muddy Waters esittävät hittejään kotikulmien asukeille intoa puhkuen. C.L. Waters säilytti erityisstatuksensa Chicagon bluesvaltiomiesten ykkösenä viimeiseen saakka. Rev. 1–3” (Python 1972) sekä kokoelma ”The Blues – A Real Summit Meeting” (Buddah 1973), joka oli nauhoitettu Newportin Lincoln Centerin Philharmonic Hallissa kesäkuussa 1972 yhdessä Big Mama Thorntonin, Jay McShannin, Eddie ”Cleanhead” Vinsonin, Arhur Crudupin, Lloyd Glennin, Clarence ”Gatemouth” Brownin ja B.B. Chessillä olivat resurssit kunnossa ja artisteja hautomossaan, mutta heillä vaikutti riittävän tarpeeksi kiirettä jo studiojulkaisujensa parissa. Sonny Boyn virallisia livenäytteitä saatiin joka tapauksessa ainakin Euroopassa markkinoille myös muita reittejä pitkin. Hyvin, totta kai. Hurt (1963–1964)” (Private PR 5), joka koostui vuosien 1963 ja 1964 Newport-purkituksista. Pieninä tyylirikkeinä levylle hautautuvat myös Sonny Boy Williamson II:n esittämä Bring It On Home, joka oli todellisuudessa studionauhoite tammikuulta 1963 sekä Guyn laulama studioraita Worried Blues elokuulta 1963. Taustalla soittavat Buddy Guyn yhtyeenä tuolloin kulkeneet fonistit Jarret Gibson ja Donald Hankins, pianisti Otis Spann, basisti Jack Meyers, rumpali Fred Below sekä tietenkin Buddy itse kitarassa. The Violinairesilta – olivathan hengellisen musiikin luontevimpia taltiointipaikkoja juuri ehdat kirkonmenot. Eräänlainen Chicagon who’s who in blues -kattaus rakennettiin Chessin Argo-sisaryhtiön kokoelmalle ”Folk Festival Of The Blues”, joka sai sittemmin vuosikymmenen lopulla uuden loogisemman otsikon ”Blues From Big Bill’s Copa Cabana” (Chess LP 1533). Folkblues-aalto tepsi myös Muddy Watersiin, erityisesti vuoden 1963 albumin ”Folk Singer” sekä ensimmäisen American Folk Blues Festival -kiertueen siivellä, vaikka ensimmäisten Euroopan esiintymistensä yhteydessä (1958) hänen äänekästä sähkökitaraansa vielä hieman vanhalla mantereella oltiinkin kummaksuttu. American Folk Blues Festival -otosten ohella hänen keikkaedesottamuksiaan kuultiin mm. Jazz-lähtökohdistaan se laajensi 70-luvulle tultaessa repertuaariaan moniin muihin rinnakkaisiin rytmimusiikin lajeihin. Muddy Waters, yhdessä samassa Sveitsin Montreux Jazz Festivalin kattauksessa esiintyneiden Bo Diddleyn, Koko Taylorin, T-Bone Walkerin ja Lafayette Leaken kanssa palasi konserttilevymerkeissä vielä kerran vuonna 1972 myös Chessille, kun yhtiö julkaisi saman SHAKKI JA MATTI Muddyn ja kumppanien johdatuksella Tuulisen kaupungin klubeilla sattui ja tapahtui kaikenlaista myös läpi 60-luvun, eikä sitä jätetty huomioimatta myöskään levyrintamalla. Coba Cabanan myyttisin solisti oli kuitenkin ilman sanan sijaa John Lee Hookerin purevan hiturin Sugar Mama sekä oman May I Have. esim
Tuloksen takasivat Clifton Chenierin, Freddie Kingin, Muddy Watersin, T-Bone Walkerin ja Howlin’ Wolfin tapaiset vetonaulat. Vuosina 1968–74 Chicagon North Sidella osoitteessa 950 W. Tietenkään Suden ulvonta ei ollut enää nuoruuden päivien veroista, mutta hän todistaa vajaavuksineenkin olevansa yhä lihaa ja verta, paikoin myös tulta ja tappuraa. Ulkoilmaosuuksien pitopaikaksi valikoitui 70 eekkerin Gallup Parkin viheralue Huron-joen tuntumassa Ann Arborista koilliseen. Se oli samalla vielä tuohon aikaan ensimmäisiä blueskentän pelinavaajia tällä ”valkoisella” puolella kaupunkia. Wrightwood Avenue sijainnut ”hippihenkinen” klubi toimi keikan pitopaikkana 26.1.1972. Seuraavat 2 vuotta tapahtuma kuitenkin piti mietintätaukoa. Vastaavaa menoa vain reilua viikkoa aiemmin samasta paikasta julkaistiin konserttilevyllä ”Live 1975” (Wolf 120.000) vuonna 1989. Muddy, Otis Rush, Jr Wells, Hound Dog Taylor ja Buddy Guy esiintyivät siellä usein. Nyt johdossa puuhailivat MC5-rockyhtyettäkin manageroinut John Sinclair sekä Peter Andrews. Vuonna 1970 samanaikaisesti toteutettu rocktapahtuma Goose Lake International Music Festival karsi bluesyleisöä, eikä aatteellisen yliopistoporukan talous sellaista kolhua kestänyt. Postuumeja Howlin’ Wolf -livejulkaisuja edustavat Hollannin Sundown-merkin ”laillinen bootleg” (Wolfin leskelle maksettiin rojalteja 0,45 taalaa per levy) ”Live In Europe 1964” (CG 709-08) vuodelta 1983 (Bremen 6.11.1964), josta on olemassa useampia uusintapainoksia myös cd-formaatissa, sekä itävaltalaisen Wolfyhtiön ”Live 1975” (NR 120.000) vuodelta 1988 (1815 Club, Chicago 25.–27.7.1975), ranskalaisen Fan Clubin/Last Callin vuoden 1991/1992 LP/cd ”Live In Cambridge, MA, 1966” (FC 082/ Last Call 422329) ja Puolan Radion julkaisu ”Big City Blues & Howlin’ Wolf In Warsaw” (Polskie Radio PRCD 1871) vuodelta 2015, joka sisältää rajua keikkamateriaalia Warsovan Philharmonic Concert Hallista 27.10.1964 osana International Jazz Festival Jazz Jamboree ’64 -tapahtumaa Wolfin, Willie Dixonin ja Sunnyland Slimin tähdittämänä. Delmark Recordsin kipparilta Bob Koesterilta. Waldemar Wallenius oli valistanut Blues Newsin lukijoita Wolfin uniikkiudesta jo tämän 60-vuotispäivien tiimoilta numerossa 4/1969. Vai oliko enemmän kyse siitä, ettei keikkakokemusta koettu olevan edes mahdollista taltioida siten, että se olisi tehnyt artistille kokonaisvaltaisesti oikeutta. 34 Blues News 6/2019 A Talk With You’nsä raastava Howlin’ Wolf. Ensimmäisellä oli luovaa silmää ja jälkimmäisellä pitkän ajan bisneskokemusta Michiganin seudun keikkabuukkauksista. Iso Ulvova Susi jos mikä oli konserttielämys, mutta miellettiinkö levy-yhtiöissä hänen roisit lavaotteensa 50ja 60-luvuilla liiankin maanisiksi erityisesti eurooppalaisille korville. Kinkereiden tavoite oli kieltämättä kunnianhimoinen: kaikkien aikojen paras blues-lineup samaan tapahtumaan! Siinä myös oikeastaan onnistuttiin, vaikka Ann Arborin tie olikin jatkossa ohdakkeisempi kuin synkimmän blueslaulun lyriikat. ”Willie” Williams, pianisti Sunnyland Slim, tenorifonisti Eddie Taylor, basisti David Myers ja rumpali Fred Below. James Cottonin (1935–2017) urakasvu Howlin’ Wolfin ja sittemmin Watersin yhtyeen harpistista oli toki alkanut jo vuoden 1954 ensilevytysten aikoihin Sun-yhtiöllä Memphisissä, mutta ison pyörän hän sai omalla nimellään kunnolla liikkeelle vasta 70-luvulle saavuttaessa. Chester Arthur Burnett (1910–1976) jätti veret seisauttavan vaikutuksen niin kuvana kuin äänenäkin, mutta vasta kun nämä kaksi aistia saatiin yhdistettyä, oli käsillä jotain poikkeuksellisen ainutlaatuista. Festivaali jatkoi olemassaoloaan 1972–73 laajentaen tarjontaansa jazzin puolelle. Laajaa artistikirjoa sillä edustivat Muddy Watersin, Sun Ra’n, Otis Rushin, Hound Dog Taylorin, Koko Taylorin, Bobby Blandin ja Freddie Kingin ohella myös Howlin’ Wolf, jonka esittämä Highway 49 onkin eräs bluesjärkäleen harvoista elinaikanaan julkaistuista Chicagon tai American Folk Blues -kiertueiden ulkopuolisista virallisesti julkaistuista keikkaäänitteistä. Willimanticissa Connecticutissa Shaboo Inn -nimisessä paikassa yhtyettä vahvisti. Esiintymiset sujuivat, mutta taustalla piili totaalinen kaaos. Ray Charlesin ja Miles Davisin tapaiset syötit tepsivät ja tapahtuma varmisti jatkonsa myös vuonna 1974, joka tosin siirrettiin lupasyistä hieman pohjoisemmas, Kanadan Windsoriin. Tähän aikakauteen osui myös The James Cotton Bandin maineikkain konserttijulkaisu, funk-sävyillään traditionaalista bluestyyliä kunnianosoittavasti modernisoinut vuoden 1976 tupla ”Live & On The Move” (Buddah BDS 5661-2). 66. Argo-LP:n näytteiden sekä sitä seuranneen vuoden American Folk Blues Festival -kiertuetallenteen (Dust My Broom Hampurista 9.10.1964) jälkeen Wolf kyllä esiintyi ja levytti yhä paljon, mutta ainoan varsinaisen konserttialbuminsa hän sai tehtyä vasta vuotta ennen viimeistä studiopitkäsoittoaan (”The Back Door Wolf”, 1973). Levyllä Wolfin kanssa musisoivat kitaristit Hubert Sumlin ja L.V. Heti ensimmäinen, vielä yksinomaan bluesiin ja rhythm’n’bluesiin keskittynyt tapahtumavuosi oli onnistunut. Siltikin jo pelkkä hahmo, kera Eddie Shaw’n ja Hubert Sumlinin tähdittämän laadukkaan taustayhtyeen sekä ”väkivaltaisuutta huokuvan musiikin” ja ”runnovan tyylin” jättivät raporttivuorossa olleeseen Laipioon ”suggeroivan vaikutuksen”. Esiintyjäcastingissa järjestäjät olivat saaneet tärkeää apua mm. Nykyisin juottolan tilalla on operoinut 80-luvun alusta lähtien vallan toisenlaiseen musiikkiin satsannut Club 950. Tuskinpa tätä levyä kuitenkaan myydään yhtä paljon kuin Rolling Stonesien aikaansaamaa brittituotetta.” Alkuperäistä kahdeksan kappaleen painosta täydennettiin cd-aikakauden uusiinnalla (Raven RVCD-336, 2011) vielä kahdella hyvällä bonusraidalla. ikävuottaan hän ei koskaan ennättänyt juhlia. Chess-merkille uskollisena pysytelleen laulajan ”Live And Cookin’ – At Alice’s Revisited” (CH 50015) ilmestyi Ralph Bassin ja GRT-yhtiön tuotannossa 1972. Ann Arborissa ei tiettävästi suomalaisia vuonna 1972 paikalla ollut eikä siten hienoa tuplakoostettakaan ”Ann Arbor Blues & Jazz Festival 1972” (Atlantic SD 2-502, 1973) esitelty tuoreeltaan BN:ssä. Suomalaismatkaajat Matti Laipion ja Jarmo Santavuoren johdolla taas ottivat kulttihahmoon konkreettista tuntumaa Chicagon West Siden New 1815 Clubilla elokuussa 1975. Suomalaiset olivat tietämättättään – tai kenties sen jo aistien olleet todistamassa viimeisiä mahdollisia hetkiä nähdä Wolf elävänä lavalla. Materiaalin rujoutta korostavat pienet tekniset murheet äänentoiston sekä osaltaan myös bändiläisten otteissa. Alicen paikassa nähtiin totta kai myös muita blues-”veteraaneja”, Wolfin tavoin mm. Häneen liittyi olennaisesti myös Ann Arbor Blues Festival, jonka taival alkoi samannimisen michiganilaisen paikkakunnan yksittäistapahtumasta vuonna 1969. Michiganin yliopiston tukema ja sen opiskelijoiden, etenkin johtohahmoina toimineiden Cary Gordonin ja John Fishelin ideoima sekä alulle saattama talkoopohjainen viikonloppurieha keskitti tarjontansa suureen ulkoilmatapahtumaan ja sen rinnalla järjestettyyn klubiohjelmaan. Vesa Walamies teki varmasti oikean päätelmän omassa tuoreessa BN-numeron 5/1973 arviossaan, ettei raha-asioista tarkkana pysyneen Wolfin oma motiivi ollut ainakaan taloudelliset pakotteet: ”Pikemminkin luulen, että Wolf on mukana pelkästä asian harrastuksesta, ja että LP:n julkistamisen varsinainen innoitus on ollut Suden Lontoon session ilmiselvästi taustamiehiensä ansioista saama melkoinen myyntimenestys. BN:ssä 6/1975 terveytensä kanssa jo horjunut 65-vuotias mestari esiintyi ehtoopuolen keikoilla etupäässä istualtaan, vanhoja bravuureitaan tulkiten. Sinclairia ei päästetty maahan lainkaan ja tehostetut rajatarkastukset veivät vankilaan suuren määrän huumeita hallussaan pitäneitä festarinuoria. Tapahtuma tuotti tappiota yli 100 000 dollaria ja kaikki loppui siihen, kunnes Ann Aror Blues & Jazz Festivalin toimintaa jatkettiin 1992–2006 sekä edelleen vuodesta 2017 eteenpäin
Vantterana, moneen tyyliin taipuvaisena solistina Juniorilla oli kuitenkin tuoda esityksiin oma ilmeikkyytensä. Guy oli seikkaillut koko ensitaipaleensa sessiomuusikon ja erilaisten tyylien kuten bluesin, soulin, r&b:n ja lattarijazzin sekamelskassa, koittaen löytää omaa paikkaansa ammattimaisena soittajana. Purevat hitaat bluesit I Had A Dream Last Night ja You Were Wrong saivat ensiesityksensä tällä livelevyllä ja ovat myös kiekon voimauttavinta antia. Uransa ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa Chicago-harpistien kiistaton legenda ansaitsi vuoden 1984 Alligator-albumillaan ”Live From Chicago: Mr. B-puoli soljuu Buddyn oman tuotannon tahdittamana, joskin 24 Hoursin oikean alkuperän kansitekstit tunnustavat jääneen levyn tekijöiltä arvoitukseksi – siitä huolimatta, että Ted Jarrettin r&b-hittiähän nyt sujuvasti lainataan. Tulevilta vuosilta tutuksi käynyttä Guykliseekirjoa jo vuolain ottein pakkosyöttävä kitara laulaa niin kuulaan itsevarmasti, ettei suosiolla taka-alalle jättäytyvästä puhallinryhmästä olisi sille ollutkaan todellista vastusta. Vielä rankempaa James Brown -kastin kuritusta tarjoaa päätösmaraton I’m Not The Best, jonka sanoituksesta lohkeaa myös tahatonta ironiaa: ei Guy tosiaan aivan omimmalla maaperällään ollut. Dick Dale, Nitty Gritty Dirt Band, Captain Beefheart & The Magic Band, Robben Ford ja John Mayall. Vahvaa julkaisusarjaa pönkitti myös konserttialbumi ”Sings Live At The Golden Bear” (Blue Rock SRB 64003) vuonna 1969. Superharp Himself!”. Kiistatta sekin on klassikkoarvonimensä vihdoin ansainnut.. Huntington Beachissä Kaliforniassa 80-luvun puoliväliin saakka operoinut klubi oli muutenkin sangen suorittu popja rocklivelevyjen tekopaikka. Keikkaosuuksilla mukana olivat lisäksi basisti Leroy Stewart sekä rumpali Fred Below. Ilman Buddya mutta tämän kitaristiveljen Phil Guyn kanssa Wells esiintyi vuonna 2006 Delmarkin arkisto-cd:llä ”Live At Theresa’s 1975”. Sen kokoonpanon muodosti kakkoskitaristi Tim Kaihatsun, basisti Jack Meyersin ja rumpali Glenway McTeerin lisäksi isohko puhallinsektio: tenorifonistit A.C. Kollegansa Junior Wells (Amos Wells Blakemore Jr) (1934–1998) oli puolestaan syntyperäisiä memphisläisiä, mutta saanut nimeä Chicagossa jo 50-luvulla. Aikanaan täyslaidallisen sinänsä ymmärrettävissä olevaa kritiikkiä bluesharrastajakunnan puritaanimmalta sektorilta saanut ”This Is” on jälkikäteisessä perspektiivissä mitä erinomaisin aikansa tuote. Guy kurittaa keuhkojaan kuin olisi ottamassa viimeistä hengenvetoaan. Jo loka-marraskuussa 1967 Guy oli kuitenkin päässyt matkaamaan peräti Suomeen saakka ja pitämään kitaratyöpajaa Helsingin Kulttuuritalolla, kun hänet oli hieman yllättäen liitetty osaksi sen vuotista ”The 4th Annual Helsinki Jazz Festivalia”. Junior Parkerin Drivin’ Wheelistä, Muddyn I’m Readysta ja Elevate Me Mamasta sekä Sonny Boy II:n The Goatista ja Don’t Start Me Talkingista, eikä ohjelmiston lievä jukebox-henkisyys sinänsä haittaa. Se kirjavuus tietyllä tapaa leimaa Guyn tekemisiä yhä edelleen, vaikka hänestä perustellusta syystä onkin jalostunut viimeinen aktiivinen todellisen Chicago-bluesin pioneeri. Suomessa tätä karismaattista muusikkoa päästiin näkemään vain jokuseen otteeseen, ensimmäisen kerran Helsingin Tavastia-klubilla ja Pori Jazzissa 1983, viimeisen kerran Rauma Bluesissa 2005, jolloin hän ei valitettavasti pystynyt syövän johdosta leikatun kurkkunsa kanssa enää laulamaan vaan tyytyi pelkästään superin harppunsa soittamiseen. Buddy Guyn (1936–) henkilökohtainen albumisuora käynnistyi varovaisen sinkkuvetoisen startin jälkeen tulisesti Wellsin taustalta – Chessin ja Vanguardin ristitulessa. ”Live In Montreux” (Black & Blue 33.530, 1978) sekä ”Drinkin’ TNT ’N’ Smokin’ Dynamite” (Blind Pig BP1182/Red Lightnin’ RL 0034), joka oli sekin peräisin Montreuxin festivaaleilta Sveitsistä. Blues News 6/2019 35 soolokitaristi Matt Murphy. Studiokiekot ”A Man And The Blues”, ”Left My Blues In San Francisco” ja ”This Is Buddy Guy!” ilmestyvät kaikki markkinoille jotakuinkin yhtäaikaisesti vuosien 1967 ja 1968 välimaastossa. Varhaisinta Wellsin ja Guyn livesoundia on kaiketi ikuistunut täyden setin verran vuonna 1983 Quicksilver-merkillä USA:ssa alkujaan ilmestyneelle LP:lle ”The Original Blues Brothers” (QS 5004), jonka materiaali oli lähtöisin ”mysteeriklubilta” Chicagosta 1964. Eri asia miten koulutus upposi meikäläiseen muusikkopolveemme, mutta opetettavaa hänellä eittämättä riitti. JUNIOR WELLS Sings Live At The Golden Bear (Blue Rock SRB 64003) -69 A: (1) So Tired (I Could Cry) (2) Fever (3) The Goat (4) My Babe (5) Driving Wheel B: (1) Don’t Start Me Talking (2) How Many More Years (3) I’m Ready (4) Please, Please, Please (5) Elevate Me Mama Vaikka Wells lähteekin Golden Bearissa vakuuttavasti liikkeelle omalla 60-luvun alun blueslovarillaan, lopun matkaa levystä hän taittaa kavereidensa lainamateriaalin varassa. 70ja 80-luvuilla Wells & Guy miltei hukuttautuivat uusiin keikkataltiointeihinsa. Välillä hän huudattaa kirkuen yleisöä kuin Pikku-Riku, mutta viilentää sitten tunnelmia r&b-slovaristandardeilla kuten The Things I Used To Do ja Fever, joista etenkin jälkimmäisen likemmäs 7-minuuttiseen herutteluun vaskit loksahtavat kutakuinkin täydellisesti kohdilleen. Syvällä bluesin parissa hän tosiaan vaikuttavan elämäntyönsä tekikin. Vaan eipä jäänyt viimeiseksi kerraksi vanhalla Buddyllakaan, menihän mies lopulta heikkopäissään levyttämään sen kirotun Mustang Sallynkin. Isosta bändistä huolimatta albumi ihme ja kumma sinnittelee valtaosin blueskarsinassaan. Eihän paikallaan junnaava Eddie Floydin Knock On Wood välttämättömyys olisi tälläkään levyllä ollut, mutta kyllä raspinen soulrytke irtoaa Guylta siinä missä hänen Staxja Atlantic-vastineiltaankin. Reed ja Bobby Fields, baritonifonisti Leslie Crawford sekä trumpetistit George Alexander ja Norman Spiller. Levylle ripotellulla viidellä liveraidalla (It’s My Life, Baby, It’s So Hard To Be Lonely, Early In The Morning, Look How Baby ja Slow, Slow) häntä peesasi toisessa kitarassa juuri Guy. The Paul Butterfield Blues Band ja myöhemmin mm. Väkivaltaisesti runnova aloitusshuffle I Got My Eyes On You on Buddyn levyttämä ja Willie Dixonin kanssa kirjoittama vuoden 1960 Chesssingleraita, jonka menestyneempi variaatio ilmestyi hieman myöhemmin kappaleena Let Me Love You Baby. Soul-orientoituneita kelpo versioita syntyy mm. Ennen Wellsiä siellä olivat ahkeroineet mm. Messing With The Kid ja Little By Little) ensinosteessa Wellsistä kehkeytyi Vanguardja Atlanticmerkeillä globaali ja kurantti bluestähti, jonka asemia vankisti osaltaan toisena aisaparina monissa yhteyksissä toiminut Buddy Guy. BUDDY GUY This Is Buddy Guy! (Vanguard VSD-79290) -68 A: (1) I Got My Eyes On You (2) The Things I Used To Do (3) (You Give Me) Fever (4) Knock On Wood B: (1) I Had A Dream Last Night (2) 24 Hours Of The Day (3) You Were Wrong (4) I’m Not The Best Esittelylevyyn satsattiin. Japanissa 1975 ilmestyneen tupla-LP:n ”Live Recording At Yuhbin-Chokin Hall On March-1975” (Bourbon BMC-2001/2) ohella konserttilevyvalikoimia täydensivät useampien studiojulkaisujen kavereina mm. Suomessakin heidät opittiin tuntemaan, ensin Rolling Stonesin myötävaikutuksella, Helsingin Stadionilla edellä mainittujen ”lämmittelijöinä” syyskuussa 1970 ja sittemmin 80-luvulla yhdessä pariin otteeseen sekä erikseen vielä useammin. Wellsin pitkäsoittotehtailu sai alkunsa osittain Chicagon South Siden Pepper’s Lounge -ravintolassa äänitetystä ”It’s My Life, Baby!” -kiekosta (Vanguard VRS 9231) vuonna 1966. Parin eri illan aikana tammikuussa 1975 olivat Chicagon kulttiklubilla työvuorossa myös kitaristi-laulaja Buther Smith, Muddy Waters -kitaristi Sammy Lawhorn, basisti Earnest Johnson sekä rumpalit Levi Warren ja Vince Chapelle. Niistä viimeinen oli livesessio Kalifornian Berkeleyssä sijainneesta New Orleans Housesta. Varsinaisen palkinnon hän pääsi vastaanottamaan ensimmäisen ja ainoan kerran vuonna 1996 levystään ”Deep In The Blues”. Klassisten 60-luvun alun Chiefja Profile-singlejulkaisujensa (mm. Atlanticin jakelussa ja Mercuryn alaisuudessa toimineella Blue Rock -yhtiöllä Wells pääsi vuosikymmenen lopulla toden teolla irti. Äänite tosin oli jo kesäkuulta 1974 ja sillä kaksikon mukana soitti brittiläis-amerikkalainen erikoiskokoonpano Bill Wyman (basso), Pinetop Perkins (piano), Terry Taylor (komppikitara) ja Dallas Taylor (rummut)
Ison kokonsa vuoksi Harold pääsi laulamaan savuisiin mustan väen baareihin ilman, että kukaan äkkäsi epäillä hänen ikäänsä. Voi kai sen noinkin sanoa. Laulu on vahvaa, mutta sana shouter vaatii mielestäni jotakin vielä vahvempaa. Sieltä he avioiduttuaan muuttivat Chicagon länsiosiin 20-luvun puolivälissä. Tieto pitää ymmärtääkseni paikkansa, mutta levynumeron perusteella levy on julkaistu vasta loppukesällä ‘53. Cdkauden uusinnoissa on Burrage tullut entistä vahvemmin näkyville, niinpä nyt lienee sopiva aika kerrata hänen uransa päävaiheet, samalla saadaan esiin joitakin täydennyksiä ja pieniä korjauksia lähes 40 vuoden takaisiin arvioihin. Taustalla työskenteli kunnioitettuja. Haroldia on tämän esityksen perusteella kehuttu jopa shouteriksi. Burrage oli suomalaisissa harrastajapiireissä pitkään vain chi-rymistelyn esittäjä, jolle joidenkin huonolaatuisten singleprässäysten takia melkein naurettiin, mutta 70ja 80-lukujen taitteessa käsitykset muuttuivat kahden peruskoosteen myötä. Neuvo olikin, että ”tuolla meiningillä ei päästä mihinkään. 36 Blues News 6/2019 HAROLD BURRAGE Chicago-soulin pioneeri PEKKA TALVENMÄKI M uheva alaotsikko ei ole minun keksintöni, sitä käytettiin jo 70-luvun lopussa Harold Burragen 60-luvun levytyksiä sisältäneen japanilaisalbumin kannessa. Charly-LP:n kansitekstin mukaan Haroldin syntymävuosi oli ‘25, mutta ilmoitus on väärä, niin yksituumaisesti nykytieto pitää kiinni vuodesta ‘31. En löytänyt täsmennystä Haroldin sotapalveluksen ajankohtaan. Se ei ole missään tapauksessa yliampuva, niin merkittävä hahmo Burrage chi-soulin kehityksessä oli ja mihin olisi ehtinytkään, ellei olisi kuollut 35-vuotiaana syksyllä ‘66. Perheen vaatima orkesterikin löytyi helposti, Harold pääsi 19-vuotiaana Horace Hendersonin yhtyeen solistiksi. Kolmannesta singlestä eteenpäin ollaankin jo varmoilla vesillä. Nyt ei ollut enää kysymys gospelista vaan lukuisten lähistöklubien bluesista. Asiaa sotkee lähinnä se, että Soul Discograpyn mukaan toinen single on tehty vuonna ‘51. Harold oli saanut arvostetun aseman klubiesiintymisillään, hänelle oli annettu pienenä kunnianosoituksena lisänimi ”West Side”. Pienenä välipalana kuin tulevaa enteillen ilmestyi vuoden ‘54 lopussa single States-yhtiöllä: States 144 Feel So Fine You’re Gonna Cry Levyttäjäksi merkittiin Harald Burrage and Combo. Harold syntyi tuulikaupungissa 30.3.1931. Isä-Leslie kävi päivisin töissä paikallisessa terästehtaassa ja muuttui iltaisin ja viikonloppuisin baptistipastoriksi. Ensin julkaisi P-Vine 12-raitaisen albumin 60-luvun levytyksistä täydentämään tiedossa olleiden neljävitosten kautta muodostunutta mielikuvaa ja melkein heti perään saatiin Flyrightin kooste 50-luvun jälkipuolen laadukkaista Cobra-levytyksistä. Isä ja vanhemmat veljet paheksuivat tilannetta, eivät niinkään maallisena hapatuksena, vaan siksi, että Harold kävi laulamassa ilman palkkiota. Korjattu tieto tekee myös helpommaksi ymmärtää, että Harold katosi musiikkikuvioista pian Decca-singlen jälkeen jouduttuaan kahdeksi vuodeksi Uncle Samin hoiviin. I Need My Baby on rämäkkä sekin, sanoiltaan kiltimpi, mutta varsinkin taustaosastoltaan pureva. Aladdin 3194 Way Down Boogie Sweet Brown Girl Etikettiin merkittiin myös pianisti Jimmy Binkleyn orkesteri. Way Down Boogie on tasan sitä mitä nimen perusteella voi päätellä, pianon ja fonin hallitsema särmikäs vauhtipala, jossa Decca-levytyksiin verrattuna on minun korvissani lähinnä se ero, että Haroldin laulu on terävämpää, sanoisinko itsevarmempaa. NUORI LAHJAKKUUS Burragen isä Leslie ja äiti Pensacola olivat kotoisin syvästä etelästä, Meridianista Mississippistä. Jos haluat musiikkimaailmaan ja varsinkin, jos haluat elättää itsesi siellä, sinun on päästävä laulamaan kunnon orkesteriin”. Nuo molemmat arvioitiin BN:ssä, jälkimmäinen Juhani Ritvasen toimesta varsin kattavastikin. ALADDIN, STATES... Singlen molemmat puolet on myöhemmin noteerattu korkealle harrastajien keskuudessa. Harold kituutteli koulunsa loppuun, mutta jo high school -vaiheessa häntä kiinnosti enemmän musiikki kuin tunneilla istuminen. Niissä merkeissä syntyi myös ensimmäinen levytys: Decca 48175 I Need My Baby Hi Yo Silver Molemmat puolet julkaistiin 80-luvun puolivälissä Charlyn kokoelmalla ”Ridin’ The Riff” (CRB 1128), jolta löytyy kolmaskin samassa sessiossa levytetty laulu I Ain’t Mad At No One. Haroldin esitys oli mielestäni yhtä hyvä ja huipentui hyväntuuliseen fonibridgeen, kertakaikkisen pureva esitys. Ilmeisesti Harold on edellä kerrottujen klubikeikkojen yhteydessä valehdellut ikänsä ja väärä lukema on jäänyt elämään vuosien, jopa vuosikymmenten yli. Hänen levytyksissään muotoutuu kuva koko tyylilajin kehityksestä bluesin ja r&b:n kautta tärkeäksi soulsuuntaukseksi. Hi Yo Silver on Claude Trenierin kirjoittama härski jump blues -sävelmä, josta kirjoittaja itse teki Treniers-yhtyeensä kanssa villin, klassikoksi hyväksytyn version. Sweet Brown Girl on pehmeämpi ja helppotajuisempi. Hyllylle jäänyt I Ain’t Mad At No One ei häpeä ollenkaan Haroldin singleraitojen rinnalla, sovitukseltaan se on hillitympi ja iloisempi, laulultaan tasaisempi. Perheen lapset joutuivat luonnollisesti hänen vetämiinsä jumalanpalveluksiin kuorotehtäviin, erityisesti Haroldin Eugene-veljensä kanssa laulamat osuudet mainitaan Robert Pruterin Chicago Soul -kirjassa tunnelmia nostattavina
Ne olivat järjestään samaa tasoa kuin singleille päätyneet raidat, nimikkeistä voi suoraan päätellä, mistä missäkin yrityksessä oli kysymys. Combon soitto on pelkistettyä ja Haroldin laulu a-puolen tavoin monitasoista ja ilmeikästä. kova levy, ei siis ihme, että Juhani Ritvanen innostui kirjoittamaan siitä tavallistakin tarkemman arvion (BN 5/81). States-singlen molemmat puolet julkaistiin muistiinpanojeni mukaan 80-luvun alussa japsialbumilla ”Stand Up And Sing The Blues” (P-Vine 9045) sekä Delmarkin koosteella ”Long Man Blues”, joka on vuodelta 2000. Ilmestyessään kyseessä oli ns. Olkoon tyylilaji mikä tahansa, taustasoittajien taito ja Haroldin kehittyminen artistina ovat ihailtavaa kuultavaa. Molemmat soittivat myös monilla Haroldin levyillä, mutta yleisilme noissa Willie Dixonin johdolla tehdyissä levyissä oli selvästi kevyempi, Robert Pruter käyttää siitä kirjassaan nimitystä ”rock and roll with a blues feel”. Aladdiniin verrattuna oli siirrytty helppotajuisempaan suuntaan. You’re Gonna Cry oli etikettien mukaan Haroldin ensimmäinen levylle päässyt oma sävelmä. Rokkia, mutta persoonallisemmassa muodossa tarjosivat Haroldin itsensä kirjoittamat noveltyt Stop The Red Light ja You Eat Too Much. Aladdinin Way Down Boogie löytyy useiltakin koosteilta, b-puoli on harvinaisempi. Cobra 5004 One More Dance You Eat Too Much 5012 Messed Up I Don’t Care Who Knows 5018 Satisfied Stop For The Red Light 5022 She Knocks Me Out A Heart (Filled With Pain) 5026 I Cry For You Betty Jean Karkeasti ottaen listauksen levyt voidaan jakaa kolmeen osaan. 5”) esiintyneen tanakan ja hyväntuulisen rokin Ooh Wee, korjatkaa jos teillä on parempaa tietoa. Muutosta edesauttoi Cobra-pomo Eli Toscanon väkivaltainen kuolema. on suosikkini koko Cobra-kaudesta. Parhaiten pärjäsi Otis Rush valtakunnallisella top ten -hitillään I Can’t Quit You Baby. Della Reese, The Three Chuckles, The Cleftones, The Royal Jokers ja The Cadillacs. Soittopuolta piristää tuttu ja turvallinen fonisoolo. Tuulikaupungin ulkopuolella hän kävi harvoin. A-puoli on selvästi early soul -levy, vanhoista elkeistä muistuttaa lähin. Tunnetuin poikkeus löytyi Marv Goldbergin muisteloista, joiden mukaan Harold oli syyskuussa ‘56 kolmepäiväisillä festareilla Detroitissa varsin arvostetun artistikaartin osana, mukana olivat mm. Muutama raita, Messed Up, Betty Jean ja She Knocks Me Out etunenässä voidaan luokitella mustaksi rock & rolliksi, Little Richardin ja kumppanien tarjoamat esikuvat ovat selvät. Haroldin Cobrat on viimeisten vuosikymmenien aikana julkaistu moneen kertaan eri kokoelmilla. Blues News 6/2019 37 muusikoita, esimerkkeinä pianisti Lafayette Leake, kitaristi Lee Cooper ja ennen kaikkea basisti Willie Dixon. Harold esiintyi säännöllisesti Chicagon, etenkin länsi-Chicagon klubeilla ja oli lukemieni kommenttien mukaan kovan lavamiehen maineessa. Muistaen windy cityn systeemien sisäänlämpiävyyden ymmärrämme kuitenkin, että kaupungin sisällä Cobran artistit, Harold heidän joukossaan, olivat suuria tähtiä. Harold siirtyi toviksi VeeJaylle ja levytti kaksi singleä: VJ 318 What You Don’t Know Crying For My Baby 356 You K.O.’d Me Great Day In The Morning 318 on hieno single. Tämä vaihe on dokumentoitu alan kirjallisuudessa, myös BN:n sivuilla varsin tarkkaan, minä tyydyn pikakatsaukseen jo senkin takia, että vielä viivyttiin bluesin tai klubi-r&b:n maailmassa, joka on minulle vieraampi. Ensimmäisenä ehti vuonna ‘81 englantilainen Flyright LP:llä ”She Knocks Me Out” (579). ...JA COBRA Harold Burragen lopullinen nousu mustan chi-musiikin huipulle tapahtui Eli Toscanon ja Howard Bednon omistamalla Cobra-merkillä vuosina ’56–‘58. Turha sanoakaan, että Roy Hamilton -tyyppinen A Heart... Kymmenisen vuotta sitten saatiin Westsidelta numerolla WESM 634 varsin tyhjentävä cd-kooste, 17-raitainen ”Messed Up! The Cobra Recordings” ja sen jälkeen Haroldin levyt ovat olleet näkyvästi esillä ”The Cobra Records Story” -paketissa. Kahdessa vuodessa Cobra julkaisi viisi Haroldin singleä. Niin paljon kuin Cobraa onkin jälkikäteen hehkutettu, niin muistettakoon, että tilastollisesti olisi voinut mennä paremminkin. Näin iloisella Feel So Fine -puolella, jossa vahvan lisäpiristeen antoi mieleen jäävä kitarakuvio. 4” ja ”Wild And Frantic Rock & Roll, Vol. julkaisemattomien puolelta ja täytteenä kaksi Charles Clarkin bluesraitaa, joilla Harold toimi pianistina, vastavuoroisestihan Clark oli monissa Haroldin levyissä soittopuuhissa. Nimi antaa odottaa raastavaa balladia ja sellainen saadaankin, mutta miehen muusta alkuvuosien tuotannosta poiketen kyseessä on puhdas blues. Oma mielenkiintoni kohdistuu ennen kaikkea raitoihin Satisfied, I Cry For You ja A Heart Filled With Pain, jotka ovat selkeitä siirtymäkauden levytyksiä, taustalla soi klubiblues ja sävelmissä ja Haroldin laulussa on selvät merkit orastavasta soulista. Varsinkin loppuvaiheen levyillä blues feel jäi entistä vähemmälle, vauhtiraidat olivat puhdasta mustaa rock & rollia. Levyllä oli 14 raitaa, joista seitsemän oli otettu singleiltä, viisi oli eo. Haroldin laulu oli selkeästi pääosassa ja siihen oli tullut vielä hitunen energiaa ja ilmeikkyyttä, pieneksi hetkeksi hän laskeutuu melkein kuiskaus-tasolle ja ryöpsäyttää perään myöhemmiltä vuosilta tutun voihkaisun. Toscano oli mukavaksi luonnehdittu mies, mutta hän oli raha-asioissa täysin holtiton ja hänet ammuttiin pelivelkojen selvittelyssä hengiltä vuonna ‘59. Juhani arvioi WESM:n pikaisesti BN:ssä 1/2010 ja totesi, että paremminkin olisi levyn voinut koota, muutamien turhien kakkosottojen tilalle olisi pitänyt löytyä parempaa tavaraa. Julkaisemattomaksi Cobraksi luokittelisin myös hiljakkoin kahdellakin eri kokoelmalla (”The Very Best Of The 50’s, Vol. Cobra-vaiheesta jäi hyllylle kuusi levytystä: Hot Dog And A Bottle Of Pop, I Love My Baby, I’m Satisfied, Hey Little Girl, Crazy About My Baby ja My Love Has Been In Vain. SOULIA KOHTI Vähiten tunnettu, mutta soulharrastajan kannalta mielenkiintoisin vaihe Harold Burragen uralla liittyy 50ja 60-lukujen taitteen murrokseen, jolloin Harold muutti lopullisesti linjaansa soulin suuntaan. Suosioon vaikutti luonnollisesti asema elävän tarjonnan saralla. Harold ei pystynyt saamistaan kehuista huolimatta tekemään ainuttakaan listahittiä, eikä niitä muutenkaan merkille liikaa siunaantunut. Cobra oli pääasiallisesti bluesmerkki, olivathan sen tähtiartistit Otis Rush ja Magic Sam
Niinhän se tuppasi olemaan useimmilla Chicagon soulmerkeillä, mutta Leanerien tuotteilla erityisesti. Haroldin omat sävelmät olivat enimmäkseen tanssinumeroita. Jos nyt pääsisin tekemään korjattua Autiosaarilistaa, Haroldin Please Love Me olisi kärkikymmenikössä. Richard Stamz pisti pillit pussiin vuonna ‘62, pääasiallinen syy oli mainittu One-Derfulin perustaminen, pahat kielet väittävät myös, että Eli Toscanon leski kiinnosti Stamzia enemmän kuin musiikin teko. Ilme oli muuten edellisten sinkkujen kaltainen, a-puolella hidas bluesahtava itsetutkistelu ja b-puolella tehokas puolinopea. Paso 101 Please Love Me Pretty Little Liddy 102 A Fool (For Hiding My Love From You) Say You Love Me Foxy 009 I Was Wrong You Oughta Love Me Kun 80-luvun lopussa pohdin Autiosaarilistaa BN:ään, oli vahvana ehdokkaana Betty Everettin esittämä souljulistus Please Love Me. Sävelmä on pomppiva, samoin sovitus, yleiskuva on samantapainen kuin Dee Clarkin 50-luvun lopun hiteissä eikä ihme, olivathan Clarkin Raindrops ja Hey Little Girl top ten -levyjä juuri noihin aikoihin. Haroldin laulu oli ilmavampaa ja kevyempää kuin Cobra-levyillä, Dee Clarkin ohessa kävi selkeänä esikuvana mielessä Jackie Wilson etenkin singlen surullisemmalla ja persoonallisemmalla Crying For My Baby -puolella. Vaikutelma koko nivaskasta on hitusen pettynyt, osittain siksi, että yleissoundi oli nuhruinen. 102:n A Fool on positiivinen poikkeus, synkkä soulblues, jossa soulia on laulu ja bluesia tausta kitaroineen ja pianoineen. Toscanon kuoltua Stamz järjesteli lesken omaisuutta ja sai mahdollisuuden lähteä pyörittämään omaa bisnestä Cobran studiolla Roosevelt Roadilla. VJ-singlet eivät olleet listahittejä eikä niitä tullut jatkossakaan, kun Harold siirtyi Richard Stamzin omistamaan organisaatioon, jonka merkkejä olivat Paso ja Foxy. Joissakin takavuosien lähteissä on mainittu, että Harold oli todellisuudessa firman perustaja ja pomo, mutta tuoreet tekstit korostavat Stamzin osuutta. M-Pacilla selkeitä kunnon balladeja on vain kaksi, avaussinglen Faith And Understanding ja koko litanian paras esitys, pitkällä monologilla alkava ja ilmeikkäästi tulkittu Take Me Now. Sain onnekkaan sattuman kautta Haroldin singlen kuultavakseni ja ensi kuulema oli valtava positiivinen sokki. 38 Blues News 6/2019 nä iloinen fonisoolo. Ei puhettakaan minkäänlaisesta emotionaalisesta palosta, ja vaikeahan saattoi näihin kaiketi tanssilattialle tähtääviin konttauksiin sellaista löytääkin”. Sävelmät – jos sellaisista voi edes puhua – ovat yhtä ja samaa puuroista pakerrusta eikä aiemmin kelpo vokalistiksi osoittautunut Burrage tunnu juurikaan piittaavan tulkinnallisista hienouksista, kunhan siinä kähisee. Lempinimellä ”Soul Machine” tunnettu Stamz toimi 50-luvulla radiotiskijukkana ja oli Cobra-pomo Eli Toscanon läheinen ystävä. Hieno kooste sekä sisältämänsä musiikin että Stamzin elämää valottavan tekstivihon ansiosta. Lähelle päästiin sellaisilla mediumeilla kuin Master Key, Baby I’m Alright ja ennen kaikkea A Long Way Together, joissa ei ole mitään ärsyttävää muttei mielialaa nostavaakaan, hyvää perussoulia kuitenkin. Harold lauloi nytkin ilmeikkään terävästi korkeita kiekaisuja unohtamatta ja Liddy ehtii kolmessa minuutissa tanssia läpi koko joukon 60-luvun alun suosikkitansseja, vaikka väliin mahtuu melkein puoliminuuttinen fonibridge. Se taisi pudota pois listalta viimeisten joukossa, mutta on säilynyt ikisuosikkina. McKinley Mitchell oli avannut Leanerin toimet hienolla hitillään The Town I Live In, jonka antamat vaikutteet kuuluvat molemmilla Foxy 009:n puolilla. Turhan paljon Harold levytti sekavahkoja ja meluisia nopeita raitoja, jotka jäivät kaltaistensa suureen massaan. Ihan noin ankarasti en osaa Haroldin M-Pac!-tanssipaloihin suhtautua. Hänen levynsä julkaistiin alamerkillä M-Pac! M-Pac! 7201 Master Key Faith And Understanding 7204 I’ll Take One A Long Way Together 7210 Everybody’s Dancing That’s A Friend 7211 Baby I’m Alright Fifty Fifty 7222 Your Friends Take Me Now 7225 Got To Find A Way (31./-) How To Fix Your Mouth 7227 You Made Me Feel So Happy Things Ain’t What They Used To Be 7229 More Power To You A Long Way Together 7234 Take Me Now You Made Me Feel So Happy Listaus osoittaa, että Harold Burrage oli Leanerien firman johtava artisti. Juhani Ritvanen runttasi asian tyylilleen uskollisesti oikein pohjamutien kautta (BN 1/2010): ”Vähitellen meno kääntyi yhä rujommaksi ja ruttuisemmaksi. CHI-SOULIN PERUSMIES Harold Burrage siirtyi One-derfulin organisaatioon pian sen perustamisen jälkeen vuonna ‘62. Haroldin laulu oli noussut ilmeikkyydessään aivan uudelle tasolle, varsinkin kiekaisten laulettu sana ”hypnosized” on värisyttävä. Komeampaa varhaista soulesitystä saa hakemalla hakea. Kiinnostus vain lisääntyi, kun tajusin muutamaa vuotta myöhemmin, että Harold Burrage oli tehnyt originaalin tästä Monk Higginsin ja Brent Boilerin sävelmästä jo pari vuonna ennen Bettyä. Foxyn ilmestyessä kesällä ‘62 tilanne oli muuttunut. Toisen singlen työnjako oli samanlainen, You K.O.’d Me on kovasti Dee Clark -henkinen pompporaita ja Otis Blackwellin säveltämä Great Day In The Morning vaisumpi ja surullisempi. Harold viihtyi edelleen hyvin ylärekisterissä ja yllätti kuulijat ujeltavilla melkein falseteiksi luokiteltavilla osuuksilla. Miehen itsensä säveltämä b-puolen hersyvä tanssipala vahvistaa käsitystä 101:n erinomaisuudesta. Leanerin veljekset olivat perustaneet One-derful!-konsernin ja eräät Haroldin läheiset taustakaverit siirtyivät sinne. Hyvä raita, kuten myös b-puolen vauhtipala. Leanerin Richard Stamz mainosmiehenä. Toinen ikävä puoli ainakin deep soulin kannalta oli balladien vähäisyys. Harold oli parhaimmillaan loistava laulaja myös alakuloisen materiaalin parissa, senhän jo edellä kehutut aikaisempien merkkien onnistumiset olivat osoittaneet. Harold oli vanha tuttu, niinpä hän sai kutsun Stamzin firman ensimmäiseksi artistiksi ja luottomieheksi. Foxyn ja Pason materiaali, tärkeimpänä kuusi Harold Burrage -raitaa, on julkaistu nelisen vuotta sitten cd:llä ”Foxy R & B” (Ace CDCHD 1375)
on hämmästyttävän tyylipuhdas bluessynkistely. Laulaja-huuliharpisti Paul Jonesin (1942–) alkuperäinen nimi oli puolestaan Paul Pond. -62 mm. Kun hän muutti v. Tämän kokoonpanon kaksi tärkeintä hahmoa ovat itse asiassa henkilöitä, joita ei ollut oikeasti lainkaan olemassa. Sivumennen todeten kyseisen Brianin silloinen taiteilijanimi oli Elmo Lewis, koska hän ihaili suuresti Elmore Jamesia ja koska hänen ensimmäinen etunimensä oli isältä peritty Lewis. Tuon ajan brittiyhtyeet eivät yleensä tehneet omia blues-kappaleita, ja toisaalta ne enimmäkseen sijoittivat sinisäveliset tuotoksensa pikkukiekkojen sijasta LP-levyille. Sittemminhän hänestä tuli Rolling Stones -bändin perustaja ja alkuaikojen johtaja. Kun Mannin ja Jonesin seuraan liittyivät v. Seuraavana. -61 Britanniaan, otti hän jazz-rumpali Shelly Mannea seuraillen käyttöön nimimerkin Manfred Manne, minkä viimeinen kirjain jäi pikaisesti pois käytöstä. Vuosina 1964–65 His Masters Voice -levymerkillä julkaistiin LP:t ”The Five Faces Of Manfred Mann” ja ”Mann Made”. Yhtyeen kunniakas bluesja r&b-menneisyys taitaa kuitenkin yhä olla aika harvojen mielissä. Manfred Mann oli tässä suhteessa omanlaisensa poikkeus, kun jo sen omintakeinen ensilevytys Why Should We Not on vahvasti bluesahtava instrumentaali. Vuoden -65 tammikuussa tekaistu Come Tomorrow on tietysti sortiltaan aika keveä lallatus, mutta sen kääntöpuolelta löytyvä Tom McGuinnesin sävellys ja sanoitus What Did I Do Wrong. Jonkin ajan kuluttua bändin nimi muuttui muotoon Manfred Mann & The Manfreds, mistä v. Paulin seuraaja Mike d’Abo (1944–) oli kyllä sinällään aivan kelvollinen laulumies, mutta mustan musiikin tulkitsemista hän ei erityisemmin harjoittanut. saksofonia, huilua ja kitaraa soittanut Mike Vickers, basisti Dave Richmond ja perkussionisti Mike Hugg, koossa oli yhtye nimeltä Mann-Hugg Blues Brothers. Jotkut saattavat tuoda esille bändin sykähdyttävän ja ainakin jollakin tavalla soittokiellossa olleen version Bob Dylanin protestilaulusta With God On Our Side. -63 tuli pelkästään Manfred Mann. 40 Blues News 6/2019 MANFRED MANN 1963–66 Klassikoiden lähteillä, osa 59 Kun muistellaan 1960-luvun keskeistä brittiyhtyettä Manfred Mannia, esillä ovat yleensä joukkion suuret pop-hitit kuten Do Wah Diddy Diddy, Sha La La, Come Tomorrow ja Pretty Flamingo. Niistä ensimmäiseltä löytyvät parin jazzja soul-mukaelman ohella versioinnit sellaisista blues-klassikoista Mann oli alkujaan nimeltään Manfred Lubowitz. -66 lähti soolouralle, Manfredsien r&b-kausi oli suurelta osin ohitse. Etelä-Afrikassa v. Arvelen hänen ryhtyneen Jonesiksi, mikä on Pondia huomattavasti yleisempi sukunimi, kunnianosoituksena soittokaverilleen Brian Jonesille, joka 60-luvun alussa opasti häntä musisoimisen taidoissa. 1940 syntynyt kosketinsoittaja Manfred vuonna Richmondin korvasi Jonesin kaveri Tom McGuinness, ja kun Paul Jones v
Nyt Kalle tekee jälleen uuden aluevaltauksen vanhan ajan rock’n’roll-iskelmän parissa taiteilijanimellä Kaarlo Joutseno. Kontrabassonsa kanssa elämöivä Kaarlo Joutseno on tehnyt hauskan ja viihdyttävän pikkulevyn. Päätöslaulu oli SBW II:n iki-ihana Mighty Long Time. Ne valinnat on helppo ymmärtää, mutta kukahan lienee keksinyt niinkin erikoisen ratkaisun, kuin että hittisinglen Sha La La kääntöpuolelle sijoitettiin uusversionti vanhasta amerikkalaisesta kansanballadista John Hardy. Jälkimmäisen helmi on puolestaan variaatio T-Bone Walkerin bravuurista Call It Stormy Monday, mikä on aivan eri laulu kuin Billy Eckstinen ja Earl Hinesin vuoden -42 suurmenestys Stormy Monday Blues. Blues News 6/2019 41 kuin Muddy Watersin Hoochie Coochie Man ja (I’ve) Got My Mojo Working sekä Howlin’ Wolfin Smokestack Lightnin’. Sen osoittaa jo hänen seuraavan vuoden alkupuolella ilmestynyt singlensä I’ve Been A Bad, Bad Boy, minkä kumppaniksi pantiin komea kunnianosoitus hänen suurelle sankarilleen Sonny Boy Williamson kakkoselle. Kun Paul Jones vuoden -66 loppupuolella ryhtyi toimimaan itsenäisenä artistina, hän ei suinkaan hylännyt bluesia. Vaan eipä huolta, sillä mieshän suorastaan ylittää itsensä! Enpä arvannut häntä näin päteväksi tulkitsijaksi. Hän aloitti sen homman vuoden 1986 huhtikuussa ja päätti työnsä vasta miltei tasan 32 vuotta myöhemmin. Pisimmän korren orkesterissa vetää luonnollisesti pisimmän polun kulkenut kitaristi Eino ”Eikka” Rastas. Niiden lisäksi Don Carlos muistetaan mm. Rhythm Wheel Combossa, Hal Peters And His Triossa, The Del-Raysissä ja vuonna ’18 ilmestyneellä soololevyllä ”Twilight Guitar Songs & Rocks”, nostaa Seinillä on korvat hänet myös tangon taitajiin. Mutta mainioon lopputulokseen tarvitaan tietenkin mainio orkesteri. taiteilijanimellä Don Carlos. Varhaisina vuosinaan Manfred Mannin ohjelmistossa oli todellakin muutamia Bob Dylanin tuotannosta poimittuja ja yleensä hyvin kaupaksi menneitä folkahtavia lauluja. Koska hienoihin pahvikansiin pakattu 7” vinyylisingle on tehty miehen taannoisen vuosijuhlan innoittamana, sopii vanha Vesa Enteen lapsitähtenä vuonna ’59 levyttämä Nuori rytmi mainiosti keski-ikäisen miehenkörilään laulettavaksi. Carloksen hurjat mutta hersyvää huumoria sisältävät esiintymiset yksin kontrabassonsa kanssa ovat herättäneet huomiota yli ikätai luokkarajojen... Vaikka dramatiikka yltyy sen verran korkeisiin sfääreihin, että hienoinen hymy saattaa ilmaantua suupieleen, on esityksessä oikeaoppista kohtalokkuutta. Whistle Baitin ja Agentsin riveissä. Kun suomenkielisenkin version teki aikoinaan Olavi Virran manttelinperijäksi tituleerattu Eino Grön, pelkäsin Carloksen joutuneen liian kovan haasteen eteen. Tälle voi antaa hyväntuulisuustakuun! Honey Aaltonen 7 tuuman taivas !. -84 lopettaa, se on tiettävästi yhä koossa ja esiintymiskunnossa. Kieltämättä silloinen Manfred Mann kumppaneineen monesti tulkitsi myös blues-kappaleet 60-luvun reippaalla nuorisotyylillä, mutta sellaistakin on yhä välistä mukava seurailla. Saxofonisti Juho Hurskainen on vaikuttanut mm. Soittajat ovat alansa nimimiehiä, joista jokainen lienee tuttu ainakin osalle lehtemme lukijoista. Vesa Walamies KAARLO JOUTSENO ORKESTEREINEEN Nuori rytmi / Seinillä on korvat (Jonata 00001) Pitkän linjan rokkari Hyvärisen Kaarlo, tuttujen kesken Kalle, tunnetaan musiikkipiireissä mm. Vaikka ”Rock Rastaan” monipuolinen soitto on herättänyt ansaittua huomiota mm. tarkoitan siis musiikkimakurajojen. Sekä kitaraa että mandoliinia soittava Kari Korhonen on ollut Hogs of Rhythmsissä ja Rock Olan Freewheelersissä, rumpali Ari Eerola Bop Catsissä ja Fuckin’ Hippiesissä ja pianisti Petri Lapintie ainakin Twenty Flight Rockersissa. Eihän se ikä ole kuin numero. Vuonna -79 Tom McGuinness, joka oli siirtynyt basistista päätoimiseksi kitaristiksi, soitti Paulille ja ehdotti brittiläisen Blues Bandin perustamista. Syytä on myös mainita Paul Jonesin pitkäaikainen toiminta BBC:n Radio kakkosen viikoittaisen ohjelmasarjan The Blues Show vetäjänä. Näiden albumeiden r&bsektoria edustavat puolestaan esimerkiksi Amos Milburnin Down The Road Apiece, Bo Diddleyn ja Jerome Greenin Bring It To Jerome sekä Screamin’ Jay Hawkinsin I Put A Spell On You. Itseironia irtoaa Kaarlolta pilke silmäkulmassa. Bop Catsja Krazy Kats -yhtyeistä. Uusi bluesyhtye syntyi, ja vaikka sen toiminta yritettiin jo kertaalleen v. Myös revival-bändi The Manfreds, minkä noin 20 vuoden takaisessa Rauman-konsertissa olin aikoinaan mukana, on edelleen toiminnassa, samoin kuin Manfred Mann’s Earth Band. Sellaisen Kaarlo on epämääräisestä maineestaan huolimatta saanut mukaansa. Bassoa tuolla tribuutilla käsittelee Jack Bruce. Kääntöpuolelle (kieltäydyn käyttämästä termiä b-puoli, sillä tämähän voisi olla se ykköspuolikin) valittu Seinillä on korvat sai aluksi hieman epäilemään. Tuttuun tapaansa Hurskainen puhaltaa komeasti – Nuoressa rytmissä railakkaasti ja kääntöpuolella maukkaasti tunnelmoiden. Kuinka se Kalle nyt selviää itsensä Elvis Presleyn levyttämästä tangosta
Hänen äitinsä ja varsinkin isoäiti olivat tiukkoja kirkkoihmisiä, mikä selittää pakollisen joutumisen kotiseurakunnan kuoroon. Aivan 50-luvun lopussa hän muutti äitinsä kanssa Birminghamiin ja jatkoi siellä The Violet Harmonettes -nimisessä kuorossa edelleen vähemmän innokkaana. Eli niin kuin tyttö itse on kertonut: ”Detroitista asti lensi mies minua katsomaan. Vasta 2000-luvun uusintajulkaisut ovat tuoneet hänen nimensä uudelleen esille, itsekin olen vasta niiden myötä ymmärtänyt, että 70-luvulla Ritvasen laatikoista löytämäni singlet eivät olleetkaan turhia levyjä. TYYPILLISET OPPIVUODET Rozetta Johnson, viralliselta etunimeltään Roszetta (vaikka levyillä esiintyy Rozetta ja varsinkin alkuaikoina välillä Rosetta), syntyi Tuscaloosan kaupungissa Alabamassa 11.6.1942. Ihan mitättömästä tilaisuudesta ei ollut kyse, 401 oli yksi kaupungin suurimmista paikoista ja siellä vieraili mustan musiikin suuria tähtiä, joihin Rozetta pääsi tutustumaan toimiessaan lämmittäjäartistina. Rozettan kotimatkan varrella oli 401-niminen klubi, josta tyttö oli usein kuullut houkuttelevan oloista musiikkia. Hän oli jo lapsuusvaiheessa oppinut kuuntelemaan vanhemmiltaan salaa maallisen musiikin asemia ja ura sillä puolella kiinnosti enemmän kuin gospel. Rozetta oli perheen ainoa lapsi. Tuona iltana Rozetta tietäessään, ettei häntä vielä odotettu kotiin, uskaltautui klubiin sisään. Tuscaloosa oli ja on pikkukaupunki Birminghamin lähellä, mutta sen verran se on mustassa musiikissa vaikuttanut, että se oli itsensä Dinah Washingtonin synnyinkaupunki. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut erityisen innokas tai kiltti gospelkuorolainen. Tilaisuus tuli, kun Rozettan kuorojohtajat riitaantuivat erään esiintymisen yhteydessä ja lähettivät tytöt kotiin. Hän täytti sarjan ehdot: oli suurelle yleisölle tuntematon mutta syvällisten harrastajien keskuudessa arvostettu. 42 Blues News 6/2019 ROZETTA JOHNSON Kadotettu soulin pikkujättilätär PEKKA TALVENMÄKI J os Heikki Suosalon 70-luvulla aloittamaan BN-jatkokertomukseen Soulin Pikkujättiläisiä olisi hyväksytty naispuolisia esiteltäviä, olisi Rozetta Johnson ollut mahdollinen jutun aihe. Kun yhtyettä ei voitu ajatellakaan triona, Bettyn tilalle haettiin korvaajaa ja siinä yhteydessä ehkä otettiin yhteyttä Rozettaan. En tiedä kuinka tosi tarina on, mutta kerrotaan, että häntä on houkuteltu Supremes-yhtyeen jäseneksi. Menossa oli vapaan laulun tuokio, niinpä hänkin ilmoittautui ja lauloi pienen yhtyeen säestyksellä standardin Over The Rainbow. Ollessaan kolmevuotias hän joutui muuttamaan pois kotoa, koska hänen vanhempansa erosivat. Kotiväen vastustuksesta huolimatta Rozetta otti paikan ja viipyi klubilla usean kuukauden ajan. Jos näin todella on käynyt, niin yksi mahdollinen selitys, johon tosin en itse jaksa uskoa, liittyy vuoteen ‘61, jolloin Supremesin (tuolloin vielä Primettesin) alkuperäisjäsen Betty McGlown erosi yhtyeestä huomattuaan odottavansa lasta. Hän levytti vain muutaman singlen, nousi listoille kaksi kertaa ja häipyi aktiivisen vaiheen jälkeen täysin pois soulkuvioista. Kun Rozetta sai 18-vuotiaana tilaisuuden vaihtaa lajia, hän oli valmis sekä taidoiltaan että asenteiltaan. URA URKENEE 60-luvun alussa Rozettan maine oli kiirinyt Birminghamin ulkopuolelle. Lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa hän vietti osittain tätinsä ja isoäitinsä hoivissa McIntoshin pikkukaupungissa. Vuotta koskevassa tiedossa näyttää olevan epävarmuutta, mutta se lienee oikea, koska hän kuoli 68-vuotiaana maaliskuussa 2011. Asia kiinnosti kovasti, mutta klubin johtaja esti aikeet totea. Sekä yleisö että klubin johtaja innostuivat esityksestä, sen tuloksena hänet kiinnitettiin kahdeksan dollarin iltapalkalla vakioartistiksi
Listahitit A Woman’s Way ja Who You Gonna Love samoin kuin vähälle huomiolle jäänyt It’s Been So Nice erottuvat selkeästi edukseen, kaikki ovat sujuvasti eteneviä melodioiltaan miellyttäviä esityksiä, jotka 70-luvun alussa kuulostivat keskitasoa huomattavasti paremmilta. Aivan vuosikymmenen lopussa hänen asioitaan hoiti Jesse Lewis, joka tunsi tuottajaurallaan nousussa olleen Sam Deesin ja sai järjestetyksi tapaamisen ja sen seurauksena sopimuksen Clinton Moonin omistamalle Clintone-merkille. McKinney oli Harvey Fuquan hyvä ystävä ja väitetään hänen pyrkineen Fuquan välityksellä Motownille, mutta laihoin tuloksin. Jessica 4028 That Hurts Nice To Know Singlen taustavoimina oli parivaljakko Eddie Silvers ja John Hayden, sävelmät olivat yhteisiä, Silvers toimi sovittajana ja Hayden tuottajana. Soul Discograhy ilmoittaa vuodeksi ‘64, kun taas takavuosien In The Basement -artikkelissa on vuosiluku ‘61. Erinomainen single molemmin puolin, ei siis ihme, että se huomattiin isommissakin piireissä, Atlantic julkaisi sen numerolla 2297 muutamaa kuukautta Jessican jälkeen. Single julkaistiin Matt McKinneyn omistamalla, St. HILJAISELO PÄÄTTYY 60-luvun jälkimmäinen puolisko oli Rozettan osalta hiljaista aikaa. Solistin etunimi on muodossa Rosetta, niin myös seuraavalla singlellä, joka on levytetty Birminghamissa vuoden ‘65 alkupuolella. That Hurts oli rento vauhtipala, jossa ei ollut hitustakaan nimikkeen vaatimaa pateettisuutta tai raastavaa deepiä. Huomasin yllätyksekseni, että ensisinglen molempien puoliskojen säveltäjäksi on merkitty Lillian. Nimikkeet osoittavat, että Rozettan levyttämät laulut käsittelivät naisen asemaa, kuitenkin pehmeämmin kuin noihin aikoihin yleensä oli tapana. Tuloksena oli kuusi singleä, joista kaksi ensimmäistä tuottivat Rozettalle ensimmäiset hittimerkinnät. Nice To Know oli balladi, Rosettan laulussa oli kovan soulin kiihkeyttä ja tausta oli torvia myöten juuri sitä, mitä kunnon soul edellytti. Lousissa toimineella Jessica-merkillä. Toivottu listamenestys jäi saamatta, saman tien menivät mahdollisuudet levytyksiin isommilla merkeillä, tai ylipäätänsä missään. 3”. Kumpaakohan voisi uskoa, itse veikkaisin kuulemani perusteella, että ‘61 on lähempänä oikeaa. Hänen yhteytensä Fuquaan voisi olla vähintään yhtä hyvä selitys edellä esittelemilleni Motownarvailuille kuin Primettes-kaavailu, mutta ihan todennäköiseltä ei tuokaan tunnu. Mainitun singlen levytysajankohta on epäselvä. Clintone 001 A Woman’s Way (39./94.) Mine Was Real 003 Who Are You Gonna Love (45./-) I Can Feel My Love Comin’Down 006 Holding Those Losing Hands Chained And Bound 007 Can’t You Just See Me To Love Somebody 008 How Can You Lose Something You Never Had Personal Woman 016 It’s Been So Nice Early Morning Love Listauksen viimeinen single julkaistiin 70-luvun puolivälissä uudelleen numerolla Columbia 10247. A-puoli löytyy nykyään parhaiten tuoreelta cd:ltä ”Deep Dip Into Georgia Soul, Vol. Rozetta ei omien sanojensa mukaan muista levytyksestä juuri mitään, sen toki, että taustalla lauloi paljon käytetty enkelikuoro The Organettes, jonka nimi mainittiin myös etiketissä. Rozetta ei lähtenyt Detroitiin, sen sijaan hän sai kiinnityksen Bill Doggettin Revueen. Vaikka levytys kuulostaa liveltä ja on taustoiltaan jotenkin hätäisen oloinen, niin solisti Rozettan laulussa oli vahvat ennusmerkit tulevasta, hyvää gospelpohjaista tulkintaa, joka ansaitsee myyjien käyttämän deep soul -määritteen. Na-R-Co 2871-39 Understand My Man Willow Weep For Me Na-R-Co oli nuoren Atlantassa toimineen levymiehen Bill Loweryn merkki. Jos Rozettaa olisi haviteltu Detroitiin esimerkiksi 60-luvun puolivälin jälkeen Florence Ballardin paikalle, niin tottahan siitä olisi enemmän meteliä pidetty. Ihan pieni askel ei sekään ollut, sillä vaikka kyseessä oli vain äitiyslomasijaisuus, niin sen kautta tarjoutui mahdollisuus ensimmäiseen levytykseen. Lowery tunnettiin siitä, että hän innostui herkästi pienistäkin ideoista ja kynnys koelevyn tekemiseen oli matala. Hän asui Birminghamissa ja esiintyi suhteellisen säännöllisesti siellä, mutta isompiin kiertueisiin hän ei lähtenyt omien sanojensa mukaan siksi, ettei hänellä ollut sellaista luottohenkilöä, joka olisi niitä järjestänyt. Blues News 6/2019 43 malla, että niiden touhu on huumejuttua, niiden porukkaan sinun ei pidä lähteä”. Bettyn tilalle löydettiin Detroitista Barbara Martin, joka hänkin pian erosi ja Supremes jatkoi triona tunnetuin tuloksin
Rozettan Clintone-vaiheesta jäi julkaisematta muutama raita, jotka saatiin esiin vuonna 2007 ilmestyneellä cd-koosteella: Personal Woman (Soulscape SSCD 7004) (1) A Woman’s Way (2) Mine Was Real (3) Who Are You Gonna Love (4) I Can Feel My Love Coming Down (5) Holding The Losing Hand (6) Chained And Bound (7) To Love Somebody (8) Can’t You Just See Me (9) How Can You Lose Something You Never Had (10) Personal Woman (11) Early Morning Love (12) It’s Been So Nice (13) I’ve Come Too Far With You (14) You Better Keep What You Got (15) For That Man Of Mine (16) Mama Was A Bad Seed Aikaisemmin julkaisemattomat raidat löytyvät levyn lopusta. Columbian otettua viimeisen Clintone-singlen hoitoonsa toivottiin menestystä, jota ei tullut, koska sitä ei yritettykään markkinoida. 70-luvun alussa hän sai kuvernööri George Wallacen erityiskiitokset ja nimikkeen ”Great Alabama Star”, tämä tapahtui ymmärtääkseni suuren kiertueen yhteydessä, jossa oli näytillä enimmäkseen kantritähtiä. 2000-luvulle tultaessa hän toivoi pääsevänsä myös levyttämään, etsi kontaktia Sam Deesiin huonoin tuloksin ja joutui antamaan periksi rintasyövälle, jonka seurauksena hän kuoli 24.3.2011. Valitettavasti mukaan mahtui myös esityksiä, sekä balladeja että puolirytkyjä, joissa Rozettan laulu nousi överiksi ja niiden takia hän ei sittenkään kohoa omissa kaavioissani aivan naislaulajien kärkeen, vaikka johdantokappaleessa niin lupailinkin. Uskoakseni vähänkin musiikkia harrastaneelle löytyy esimerkiksi vain yksi ”ainoa oikea” Silent Night, milloin mistäkin syystä. Onneksi lähes kaikki tärkeimmät esitykset on julkaistu Kentin neljällä Hotlanta Soul -koosteella ja siellä ne muun tarjonnan lomassa pääsevät paremmin oikeuksiinsa. ja For That Man Of Mine olivat positiivisia yllätyksiä, singleille päätyi huonompiakin. Rozettan tulkinnoissa ei ole teknisesti ajatellen mitään vikaa, mitä nyt tuo touch of jazz tarkoittaa pientä turhaa laahailua ja ylidramaattisuutta, ne eivät vain sytytä. SIVIILITÖITÄ JA GOSPELIA Rozetta kyllästyi musiikkihommiin totaalisesti 70-luvun puolivälissä. Kirkoissa hän kyllä lauloi käyttäen nimeä Roszetta Johnson Scovil ja levytti jossakin välissä kotikäyttöön oman gospel-albumin, josta ei yksityiskohtia löytynyt. Hän meni naimisiin ja lopetti miehensä käskystä kokonaan maallisen musiikin ajattelemisenkin. Avioliitto ahdasmielisen miehen kanssa päättyi eroon ja sen jälkeen Rozetta pääsi nauttimaan myös klubiesiintymisistä. Ainoa varma havainto Rozettan seniorivuosien levytyksistä on Ray Reachin tuottama vuonna 2008 julkaistu joulualbumi. Rozetta Johnson ei kuulunut soultyttöjen suuriin, mutta on hän saanut isompiakin tunnustuksia kuin ajatukseni julistaa hänet pikkujättiläiseksi. Laulu on niin vaikuttava, että se pysäyttää paatuneenkin kuulijan, jos vain vaivautuu sitä ajatuksella kuuntelemaan. Yhteys Sam Deesiin katkesi eikä Rozettalla ollut ainuttakaan luottohenkilöä, joka olisi raivannut hänelle mahdollisuuksia levytyssopimuksiin tai kiertueille. Se on Rozettan oma laulu, jonka hän kirjoitti siinä vaiheessa, kun tieto syövän armottomuudesta oli valjennut hänelle. Away In A Mangerin kuulin takavuosina Miracles-yhtyeen esityksenä ollessani armeijasta joululomalla ja sen jälkeen muut versiot eivät tuntuneet miltään, vaikka monet huippusuosikkini ovat tuon klassikkosävelmän levyttäneet. Kun myöhemmin olen joutunut kuuntelemaan Rozettan levyjä isommissa erissä, olen hieman joutunut antamaan periksi. Vaikka Rozetta oli hyvä laulaja, niin erityisen persoonalliseksi häntä ei voi väittää. Parhaimmillaan hän oli laulaessaan selkeitä perussävelmiä, jotka hoituivat ilman revitystä, parhaina esimerkkeinä edellä kehutut balladit ja siisti medium Mine Was Real. Myös kevyesti funkahtava, kujeileva päätösraita Mama Was A Bad Seed on mukava, tosin sitä kuunnellessa paljastuu artistin lievä persoonattomuus, ääni muistuttaa jotakin mutta en saa päähäni ketä. Hall Of Fame -yhteyksissä Rozetta sai nimityksen kahdesti, ensin vuonna ‘82 (Jazz Hall Of Fame) ja toisen kymmenen vuotta myöhemmin (Alabama Music Hall Of Fame).. Pakko myöntää, että yhteen pötköön kuunneltuna ”Personal Woman” käy vähän tylsäksi. 44 Blues News 6/2019 Dees, noinkohan Sam on pistänyt tarinan vaimonsa nimiin. Niistä balladit I’ve Come Too Far... Christmas Songs With A Touch Of Jazz (Magic City MCM-411) (1) White Christmas (2) Christmas Song (3) The First Noel (4) Silent Night (5) Away In A Manger (6) Joy To The World (7) Have Yourself A Merry Little Christmas (8) Go Tell It To The Mountain (9) Good Morning Jesus (10) O Come Let Us Adore Him Joululevyjen ongelma on se, että tutuista lauluista on kuultuna niin hirvittävä määrä versioita, että hyväkin uusi yritys on vain yksi monien joukossa ja toisaalta uusiin sävelmiin ei saa minkäänlaista tuntumaa, niissä kun ei ole nostalgiaosiota. Muusta tarjonnasta poikkeaa Good Morning Jesus. Hän meni koulunpenkille, valmistui sosiologiksi ja päätyi yli 20 vuodeksi jonkinlaisen opinto-ohjaajan/kuraattorin virkaan Ramsay High Schoolissa Birminghamissa. Myös Sam Deesin avustamana laulettu How Can You Lose Something You Never Had on hyvä sävelmä ja vahva tulkinta
Bluesiin ei tarvita muuta, kun asialla ovat Memphis Slim ja Willie Dixon. Memphis Slim ja Willie Dixon nimittäin näyttävät levyllä, mitä ovat oppineet 30 vuoden aikana armottomalla viihdealalla. Homma jatkuu melkein täydelliseen yhteissoittoon yltävällä Avery Parrishin standardilla After Hours, perään tuleva One More Time on kuin suoraan Big Three Trion ohjelmistosta poimittu tyhjiin puristettu hedelmä kyltymättömästä (tanssi)partnerista, traditionaalinen John Henry on horjumatta Slimin heiniä ja homma päättyy vaudevilletyyppiseen vuoropuheluun Now Howdy, jossa Dixonin kumppanina on Leonard ”Baby Doo” Castonin sijaan Memphis Slim. Lopullisesti peli ei ollut kuitenkaan pelattu. Oli ostaja kuka tahansa, hän sai koko rahalla aitoa asiaa eikä varman päälle soittelua. Kun kaksikko oli levyllä yhdessä ensi kertaa vuonna 1947, vauhdikkaasti sätkivillä Miraclen savikakkaroilla, voitte arvata. Dixon käyttää isoja kouriaan basson säälimättömään kiusaamiseen, ja lisäksi kannattaa muistaa, että bluesin nero oli parhaimmillaan aina pianistin rinnalla: oli mustavalkoisissa koskettimissa Caston, Lafayette Leake tai Memphis Slim. Jos niiden levytysten taso ja aitous joskus mietityttää, isossa ompussa tammikuussa 1960 lyötiin tiskiin se, mitä Memphis Slim ja Willie Dixon tiesivät bluesista.. Beat-kirjallisuutensa lukeneet valkoiset opiskelijat pujopartoineen olivat syttymässä autenttisena pitämälleen musiikille, kuten esimerkiksi Newportin jazz-festivaalien hurmioituneista filminpätkistä näkyy, folk-ilmiö alkoi nostaa päätään ja jossain häämötti Eurooppa, jossa bluespartojen musiikkiin suhtauduttiin aivan eri pieteetillä kuin rapakon takana. Sitten kiekko ympäri! B-puolen avausraidalla on änkyttävä poikamies kuuman kissan kimpussa, tämä Shaky tunnetaan myös nimellä Nervous. Kaksikosta erityisesti Memphis Slim levytti ahkerasti 1960-luvulla, välillä Euroopassakin vanhalle mantereelle muutettuaan. Lisäksi albumin äänimaailma on aivan eri maailmasta kuin hotellipahasten oleskelutilojen pianon ääressä tai radioasemien nuhruisissa takahuoneissa tehdyissä äänityksissä. PETRI LAHTI P iano ja kontrabasso. Kumpikin laulaa, Slim vatsanpohjasta lähtevällä kantavalla ja matalalla äänellään, Dixon omalla tavallaan josta sanottiin aika osuvasti ”ettei hän ole suuri laulaja, mutta mahtava tulkitsija”. Slimin sormet suorastaan lentävät kasikasilla, ja Dixon ammentaa pystybasson ääressä kaikkia The Big Three Trion riveissä oppimiaan temppuja. UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 14 Pitkästä esipuheesta huolimatta jää epäselväksi, kenelle Verve-levymerkki tyrkytti tätä Memphis Slimin ja Willie Dixonin yhteisalbumia ”The Blues Every Which Way”, kun se pisti ulos kahden reilusti yli nelikymppisen äijänkörilään pitkäsoiton Oscar Petersonin rajuja tulkintoja kaihtavan jazzsoitannan, valkoisten komediaartistien höpinöiden ja Mel Tormen silkinpehmeän laulun seassa vuonna 1960. Tämän sateenvarjon alla syntyi monenlaista bluesia 1960-luvulla – sellaista, josta tämänkin lehden 300 numeroa versoavat. Aloitetaan Slimin tulkitsemalla synkällä junabluesilla Choo Choo, hypätään New Orleansilta haisevaan ja maistuvaan instrumentaaliin 4 O'Clock Bluesiin, jossa Dixon paukuttaa bassollaan sarjatulta Slimin pianotriplettien perässä, raahnutetaan Dixonin tapaan rohtoa etelän mustasta mytologiasta Rub My Rootissa, jatketaan hyökkäävällä C Rockerilla ja päätetään sivu basistin ikiomaan maitojunabluesiin Home To Mamma. Blues News 6/2019 45 MEMPHIS SLIM & WILLIE DIXON The Blues Every Which Way (Verve V-3007) Choo Choo / 4 O’Clock Boogie / Rub My Root / C Rocker / Home To Mamma // Shaky / After Hours / One More Time / John Henry / Now Howdy Uuden vuosikymmenen, 1960-luvun, pyörähtäessä käyntiin bluesin aika oli ohi hittikorvastaan herkkien levynostajien mielestä. Kumpikin ammensi pitkistä vuosistaan alalla tähän vuonna 1960 julkaistuun yhteisalbumiin, josta harva intoilee vaikka aihetta voisi olla. Miten kaverukset soittavat yhteen. Vaikka yksittäiset artistit pystyivät vielä yllättämään takavasemmalta yksittäisillä hitinpoikasilla Buster Brownin väkevästi eteenpäin ryskyttävän Fannie Maen (Fire 1008) tyyliin, uudet tyylit veivät yleisön mennessään. Siitä piti huolen Norman Granzin jazz-merkki Verve. Tämä on bluesia vähän joka kulmasta, joka tavalla ja joka suunnasta
One track° reissued in 1996 on compilation ”Boogie Beat #2”, Ripete Records (USA) CD 2236. 9514) NB. Big Joe Louis: vcl, gtr, Dave Wilson: gtr, West Weston: pno, hca, Ian Jennings: bs, Mark Morgan: dms, Lee Badau: tenor / baritone saxophone, Nick Lunt: baritone saxophone Calling Baby Don’t Know Where She Went* You Know, Yeah Hey Hey Now Baby Do What You Want To Do I’ve Got A Brand New Home Love You Baby* Cry Hard Luck Hurry Up, Train* Where You At Nit Wit Life Is Suicide Can’t Stop Lovin’ Come Home Tailor Made Is It True Vinyl single: Big Joe Louis, Timmion Records (Finland) # 014, issued in October 2007, produced by Didier Selin. Big Joe Louis: vcl, gtr (mandolin (-1)), Little George Sueref: hca, Simon Hindley: gtr -1, Matt Radford: double bs, Brian Nevill: dms, Carl Sonny Leyland: pno -2 (The Original) Wine Head* -1 (mx. Recorded at the Music Farm, Sussex, between January 2 and 4 1991. The whole album reissued in 2002 with four bonus tracks°° on Ace (UK) CDCHD 833-1. Recorded at Timmion Studios, Helsinki (Finland) in 2006. Recorded at Wool Hall Studios, Bath, England, during June 1997. Reissued in 2002 on Ace (UK) CDCHD 833-2. Recorded at Toe Rag Studio, London, July 27* 1993 and May 8** 1995. Recorded at Toe Rag Studio, London, May 8*, July 19**, July 20*** and November 14**** 1995 Big Joe Louis: vcl, gtr (instead mandolin (-1)), Little George Sueref: hca, vcl (-2), gtr (-3), bs (-4), Matt Radford: double bs (except -4), Brian Nevill: dms, Carl Sonny Leyland: pno (on tracks marked with°), John Primer: gtr (-5), David Purdy: gtr (-6) She Was All The World To Me** Back Door Slam -6**** Christmas Eve 1993*** 3–6–9** -2, -3 I’ve Got To Be More Selective**** -2, -5 The Way I Feel For You*** Another Married Woman**** -1, -6 Rock’N’Roll Baby°* Catfish°* -2 Ella Mae*** -2, -3 Down Jamaica Way**** -4 I Can Tell** Wine Head** -1 I Took Care Of My Homework (But Jody Got My Girl And Gone)°* Treat Your Daddy Right°** -2 Leaving On My Mind** Täydennyksenä BN 5/2019:ssä julkaistulle artikkelille ! One More Time (take 1, unissued) My Little Machine (unissued) I’m Leaving -2 (unissued) Unissued session: Van Morrison with Big Town Playboys & Jool Hollands & Pee Wee Ellis, produced by Van Morrison. (The Original) Wine Head is the first version, different from the one issued on Ace CDCH 622 (cf. 9301) One More Time** -2 (mx. Recorded at Silos, Greenwich, December 7-8 1988. Recorded at Toe Rag Studio, London, May 8* 1995 and 19** 1995. Reissued in 2001 on Indigo Recordings IGOXCD 546, with extra tracks*, recorded January 17 2001. Big Joe Louis: vcl, gtr, Steve Brazier (a.k.a. Joe Louis: vcl, gtr, Little Paul [Besterman]: hca (except -1), Martin Deegan: dms, Tony Hilton: bs (hca -1), Jamie Rowan: pno What’s The Matter With You. Backed up by The Soul Investigators: Didier Selin: gtr, Jukka Sarapää: dms, Antti Määttänen: org, Petri Tikkanen: gtr, Sami Kantelinen: bs gtr, & unknown saxophones Go-Go Train (Is Gonna Carry Me Away) -1 Rolling Down The Tracks. Big Joe Louis: vcl, gtr, Little George Sueref: hca, vcl -1, Matt Radford: double bs, Brian Nevill: dms, Carl Sonny Leyland: pno Rock’n’Roll Baby* (mx. Vinyl single: Big Joe Louis & His Blues Kings, Spinout Records (USA) 45-014, issued in November 1996. 9503) 3-6-9** -1 (mx. Big Joe Louis: vcl -1. 9502) NB. Recorded at the Topic Studios, London, during 1992/1993. -1 The Stars In The Sky The Woman I Love Unissued session: Honeyboy Edwards (with The Blues Kings), produced by Mike Vernon. Identical with the songs 8 & 4 later issued also on Ace CDCH 622 in 1996, see below. Down Home Blues Now She’s Gone Monkey Motion You Can’t Live Long (Drink On Little Girl) These Young Girls I Cried Last Night Hey, Hey Now Baby I Think You Need A Shot She Felt Too Good° Bloody Tears Mean Old Frisco Blues The bonus tracks:°° I Want You To Love Me My Love Is Here To Stay Ice Cream Man Back At Home -1 Album: Big Joe Louis & His Blues Kings: ”The Stars In The Sky”, Tramp (UK) LP/CD 9910, issued in 1992. Album: Big Town Playboys: ”Western World”, no label (UK), issued in 2000. 46 Blues News 6/2019 OWN RECORDINGS: Unissued session: Recorded at the GWBB Studios, London, February 5 1985. Joe Louis: vcl (except -1), gtr, Little George Sueref: hca, vcl (-1), Lloyd Gordon: bs, Martin Deegan: dms, Frank ”Smokey” Doubleday: pno (-2) I’m So Glad I Need You Pretty Baby For My Own -2 She’s Yours, She’s Mine -1 Baby Child -2 You Lied To Me Baby Real Life -1 Boogie Twist Trouble At Your Door Married Woman -2 Why Don’t You Do Right. Mr. Downchild): hca, Jimmy Shearman: dms Album: Big Joe Louis & His Blues Kings, Blue Horizon (UK) LP BLUH 008, issued in 1989. Album: Big Joe Louis & His Blues Kings: ”Big Sixteen”, Ace (UK) CDCH 622, issued in 1996. 47, August 1997) Vinyl single: Big Joe Louis & His Blues Kings, Spinout Records (USA) 45-006, issued in December 1995. Recorded at Sweet Georgia Brown’s Studio, London, January 17 2000. Blues & Rhythm # 121, p
Recorded at Space Eko Studios, London, between March and May 2016. Recorded at Pathway Studios, London, August 11 1998. I Cried Last Night (from the 2002 CD) Compilation: ”Sounds Of San Francisco (Driver San Francisco Soundtrack)”, Ubisoft (USA) LP 300040077/300040081/300040084, issued in 2011. The tracks with special guest Big Joe Louis were recorded at the Groove Room in Kent, England, in the summer of 2002* and in July 2003**. Originally recorded in Copenhagen, Denmark in 2009. There is a promotional DVD ”Mustique Blues Festival 2005 Live DVD”, where Big Joe Louis plays guitar on Felix Dennis’s version of Johnny B. Recorded on the island of Mustique, between January 19 and February 2005. One track* was remixed with overdubbed instruments in 2019 and issued on the Cornbread Project ”Catawampus”, Straight Shooter (Denmark) CD CDSHOT025, in 2019. Catfish Blues Compilation: Live CD BCEF 2005, issued in 2005. Goode. David Purdy: gtr, vcl, Big Joe Louis: gtr (dms on*), Little George Sueref: hca, Matt Radford: double bs, Brian Nevill: dms (pno on *) Tell Me Baby You’re So Mean To Me Stack Of Dollars Better Break It Up Pony Blues No Special Love* Baby Child Come Home Bluebird Blues Walking All Night V-8 Ford Blues Gambler’s Blues Royal Boogaloo D P’s Space Twist My Sunshine Moon And Stars (takes 1-3, unissued) Session work: Lower Down ”This Way Up” EP, LDEP 001CD, issued ca. Big Joe Louis: vcl, gtr, Corrina Greyson: vcl The Stars In The Sky Session work: Live CD ”Mustique Blues Festival 2002”, BCEF 2002, issued in 2002. Big Joe Louis: lead vcl, Fay Francis: backing vcl, Kim Johnson: backing vcl, Valerie Thompson: backing vcl, Alex McGowan: dms, bs, backing vcl, handclaps, Stuart Dace: hca, backing vcl, handclaps, Davie Quinn: kbd, Amani Z: lead vcl, Andy Marvell: shaker, percussion, handclaps Gone All Wrong COMPILATIONS: Compilation: Double live CD: ”Blues Is A Tramp”, Tramp Records (NL) CD, issued in 1992. Felix Dennis: lead vcl, Jack Prather: gtr, Jake Zaitz: gtr, Dino Baptiste: pno, Jeff Walker: bs, Evan Jenkins: dms, Mike Paice: sax, Jerimiah Marques: hca, backing vcl, Big Joe Louis: backing vcl, Dana Gillespie: backing vcl Wang Dang Doodle The Marques Brothers: Jerimiah Marques: lead vcl, hca, Pete Nash: pno, Big Joe Louis: gtr My Sweet Jelly Roll NB. A limited edition cassette was produced in 1997 (copyright Louis Music). Big Joe Louis: vcl, gtr, Dick Heckstall-Smith: saxophones, Bob Brunning: bs gtr, Brian Nevill: dms Do Right Mind Marriage Licence Session work: David Purdy with Big Joe Louis & His Blues Kings. Rock’n’Roll Baby (from the 1996 Ace CD) Erkki Sironen (with thanks to Joe Louis). Felix Dennis: lead vcl, Dana Gillespie: backing vcl, Jack Prather: backing vcl, percussion, Earl Green: backing vcl, percussion, Little Jenny: hca, Mike Paice: sax, Big Joe Louis: gtr, Fred P.G.: gtr, Joachim Palden: pno, Javier Garcia: bs, Evan Jenkins: dms Who Do You Love Session work: Jerimiah Marques & The Blues Aces ”This Is Hip”, Blue Wax (UK) [initially no number], issued later in 2007 on Blue Wax 7668409. above). Go-Go-Train (from the 2007 Timmion single) Compilation: ”The Best Of Mustique Blues”, Wolf Records (Austria) 120.714 (2010). Additional musicians on Catfish Blues: Larry Garner: gtr, vcl, Javier Garcia: bs, Evan Jenkins: dms Jumper On The Line -1 Catfish Blues Compilation: Live CD ”Mustique Blues Festival 2002”, BCEF 2002, issued in 2002. Big Joe Louis: vcl, gtr, Little George Sueref: hca, vcl -1, Lloyd Gordon: double bs, Martin Deegan: dms I’m So Glad Married Woman Blues Trouble At Your Door Treat Your Baby Right -1 The Woman I Love Compilation: Live CD ”Mustique Blues Festival 2001”, BCEF 2001, issued in 2001. Jerimiah Marques: vcl, Pete Nash: pno, Mike Thorne: dms, Big Joe Louis: gtr, Lewis Fielding*: gtr, West Weston*: hca, Ian Jennings*: double bs, Laurie Garman**: hca, Matt Radford**: double bs I’ve Got My Brand On You* Let Me Explain** Session work: Live CD ”Mustique Blues Festival 2005”, BCEF 2005, issued in 2005. Recorded in London, July 2 2013. Recorded on the island of Mustique between January 23 and February 2 2002. Big Joe Louis: vcl You’re The One For Me Sunshine Life Looking Good And Fine Dance The Blues Away No Worries Session work: Future Shape Of Sound ”Shakedown Gospel”, Gypsy Hotel Records (UK) LP GHRLP007, issued in 2018. Session work: With Peter Nande Band. Reissue of the Mustique 2001 track Catfish Blues (cf. Recorded in Paradiso, Amsterdam (Netherlands), January 1992. 1998. My Little Machine* I’d Like To Kiss You (unissued) Session work: Will Grove-White ”Silver Linings”, Universal CD CHAP410, issued in 2013. Recorded on the island of Mustique between January 19 and February 2 2005. Big Joe Louis: gtr, vcl -1, -3, vcl only -2, Rolf Harris: jews harp -1, Evan Jenkins: dms -1, -2, -3, Steve ”Big Man” Clayton: pno -2, Joachim Palden: pno -3 I Cried Last Night -1 Tailor Made -2 Rock It -3 Compilation: Live CD ”Basil’s Bar Blues: Live From The Island of Mustique”, Milan (France) 301 628-2 CD, issued in 2003. Recorded on the island of Mustique between January 23 and February 2 2002. Recorded at Alchemea Studios, London, November 27 1993. Big Joe Louis: vcl, gtr Drink On, Little Girl See My Jumper On The Line What’s The Matter Baby Please Don’t Go She Was All The World To Me (from the 1996 LP) Rock’N’Roll Baby (from the 1996 LP) Down Jamaica Way (from the 1996 LP) Christmas Eve 1993 (from the 1996 LP) Wine Head (from the 1996 LP) Hey Hey Now Baby (from the Big Town Playboys CD) Tailor Made (from the Big Town Playboys CD) Calling Baby (from the Big Town Playboys CD) Can’t Stop Lovin’ (from the Big Town Playboys CD) Go-Go-Train (from the 2007 Timmion single) Compilation: ”Contemporary Funk”, Tramp Records (Germany) TRLP/TRCD 9005 (2009). Catfish Blues reissued on the BCEF 2005 CD. Go-Go-Train (from the 2007 Timmion single) Compilation: ”Walldorf Rock’n’Roll Weekender”, Part Records (Germany) 650.02, issued in June 2017. Recorded on the island of Mustique between January 24 and February 7 2001. Recorded at Toe Rag Studio, London, in 1997. Recorded at Pathway Studios, London, May 27 and June 2 1993. Four tracks recorded at Sweet Georgia Brown’s Studios, London during the mid 2000’s. Big Joe Louis: vcl, gtr, Jeff Walker: bs, Evan Jenkins: dms Wine Head Compilation: A Promo CD (no label) 2009. Big Joe Louis: vcl, gtr -1. Dave Peabody: vcl, gtr, Big Joe Louis: gtr, Little George Sueref: hca, Matt Radford: double bass, Brian Nevill: dms Go Easy Miss Daisy Hard Times Knocking On My Door Hard To Write A Blues I Know A Man Miss Jessie James Snake In The Woods Session work: De Luxe Blues Band ”De Luxe Blues Band” Tramp TRCD 9923, issued in 1995. Blues News 6/2019 47 SESSION WORKS: Session work: Dave Peabody ”Hands Across The Sea” Appaloosa AP 0962
Ykköshitin kaivaminen Orlonsin marraskuun 1963 pikkuhitin (#55) b-puolelta oli merseyväeltä joka tapauksessa mainio veto. Niitähän riittää Mercury-yhtiön The Gadaboutsista New York Dollsin kautta Adam Antiin, mutta maukkaimmin soppa saatiin kuplimaan Los Angelesissa 1956. Kingille kappaleesta tuli joutsenlaulu vaeltajana, sillä hän siirtyi tästä soolouralle. mutta sitä ei ole eikä tule. Tahti oli niin kova, että lauluyhtyespesialisti Marv Goldberg on muistellut kuulleensa The Jayhawksin orkkisversion vasta joskus 1960-luvulla, sillä Alan Freed ja muut tiskijukat valitsivat heti tuoreeltaan paremman, The Cadetsin, version tehosoittoon ohjelmiinsa. Entä valkoisten yhtyeiden näkemykset tästä. HARMONICA FATS Tore Up / I Get So Tired (Darcey 5000) Tore Up (Over You) tuli tutuksi Ray Campin ja varsinkin Sleepy LaBeefin jyräävänä versiona teinivuosina, mutta niin vain tämänkin biisin juuret löytyvät 1950-luvulta. Kauneusarvoja ei tavoitella, kun Fats rähisee lauluosuudet läpi r-kirjainta reippaasti sorautellen. Kun syntyi saman tien priimaa, Liverpoolin koplien (The Searchers, Gerry & The Pacemakers) oli helppo lähteä rakentamaan tämän päälle omia tulkintojaan vuosia myöhemmin. Takaisin alkuperäiseen, josta puuttui kertosäe Doc Pomusin esitellessä sitä Driftersille. THE ORLONS Bon-Doo-Wah / Don’t Throw Your Love Away (Cameo C-287) Olen aina pitänyt Don’t Throw Your Love Awaysta The Searchersin tulkitsemana, ja muistan kuinka odottelin innolla alkuperäisversion saamista hyppysiin joskus 1990-luvulla. 48 Blues News 6/2019 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 48 PETRI LAHTI K uka muistaa Ain’t That A Shame -jutun Blues Newsissa 100 (4/86), jossa listattiin 200 brittija muiden artistien tekemää cover-versiota alkujaan afroamerikkalaisten esittämistä levyistä. Drifters-sinkkujen herkkuja ovat myös kääntöpuolille eksyneet vanhemmat levytykset. Täältä löytyy kevään 1958 Suddenly There’s A Valley, jossa Bobby Hendricks väläyttää tenoriaan ja muistuttaa, että The Driftersin ykkössolistiksi kelpasi vain huipputekijä. Ihan niin tiukkapipoisia ei olla kuin ennen vanhaan, mutta kunniaa jaetaan silti sinne, minne se kuuluu. Hetkinen, Frederik on näköjään versioinut tämän vuonna 1975, rakastajan viidakkoseikkailua, vaikka sittemmin Juhani Ritvasen kirjoituksista selvisi, että kadetit olivat käyneet pihistämässä kappaleen piskuiselle Flashlevymerkille levyttäneen The Jayhawksin singleltä. Sen verran homma jäi harmittamaan, että olen ottanut uusintayrityksiä tulkintaan viime aikoina useasti, mutta yhä vain tuntuu, että Billy Jacksonin ja Jimmy Wisnerin säveltämä, melodisesti miellyttävä kappale jäi ensi yrittämällä vähän piippuun. THE JAYHAWKS My Only Darling / Stranded In The Jungle (Flash FL 109) Kuulin ensi kertaa The Cadetsin villin noveltyn Stranded In The Junglen ”Cruisin’ 1956” -radiokokoelmalta joskus vuonna 1979. Tai tyytyminen on kyllä aikamoista vähättelyä, sen verran tykisti tämä potkii eteenpäin. Aineksia olisi ollut hienoon tyttöyhtyelevyyn, mutta esimerkiksi The Shirellesin saman ajan levyiltä tuttu pyöreys puuttuu. MONGO SANTAMARIA Yeh-Yeh! / Get The Money (Battle BF-45917). Vanhassa Billboardin arvostelussa Harvey Blackstonen (artistin oikea nimi) ääntä kuvataan adjektiivilla gravely – vaikka se ei tarkoitakaan kirjaimellisesti ”haudallinen”, niin jostain syvästä mullasta tämä esitys kumpuaa. Kingin johdolla valtaa ääniaallot. H-hetkellä tunsin sitten lievää pettymystä Cameo-sinkun pyöriessä lautasella, sillä The Orlonsin näkemys tuntui jotenkin hailakalta. Modernilla ei turhia kikkailtu: astetta paremmalla tuotannolla, terävämmällä soitolla ja napakammalla laululla kekseliäine huudahduksineen The Cadets marssi The Jayhawksin primitiivisen version yli R&Bja pop-listoilla. Suomikin olisi voinut yrittää jaolle: kappale olisi sopinut hyvin Johnnyn esitettäväksi, mutta tekemättä jäi muutamista vastaavista yrityksistä huolimatta (esimerkiksi Liebkindin hyvä This Empty Place -versiointi Tyhjä paikka). Se oli menoa saman tien: Kuluneet 40 vuotta eivät ole kuluttaneet tätä monessa liemessä keitetyn THE DRIFTERS I Count The Tears / Suddenly There’s A Valley (Atlantic 45-2087) Helmet ei voisi alkaa juuri hienommalla ensimmäisellä ikuistuksella, kun Pomus-Shumanin vetävä sävellys, Leiber-Stollerin tiivis tuotanto, Stan Applebaumin herkälle virittämät jouset ja The Driftersin sujuva tulkinta loisteliaan Ben E. Muistaakseni jossain pitäisi olla Hank Ballardin yhtyeelleen The Midnightersille kynäilemä alkuperäisversiokin tästä, mutta kun Federal-single ei osu nyt silmiin, tyydytään tähän 1960-luvun alussa tehtyyn Harmonica Fatsin näkemykseen. Jouni Saaren silmiä avanneen, sivistystä levittäneen ja tajuntaa räjäyttäneen artikkelin kunniaksi Divarien helmissä keskitytään tällä kertaa laareista löytyneisiin alkuperäisesityksiin lainahöyhenien sijaan. Kun dokki ei muuta keksinyt, hän hyräili puuta heinää ”nah nah na-na-na-na late at night” tyhjiin kohtiin – minkä jälkeen sävellys olikin valmis. Oli ne aikoja, kun tämänkaltaisia virityksiä julkaistiin albumikaupalla Stompin’-kokoelmilla
En silti epäile väitettä, niin harras on tunnelma Barbara Alstonin ja kumppanien upeassa esityksessä, jota Spector hidasti väkevästi (ja merkitsi itsensä säveltäjäksi Batesin rinnalle). Blues News 6/2019 49 Vastustamaton, valloittava, vetävä. Tämä on bluesin kuolematonta taikaa: Erityisesti huimaa Earl Phillipsin turpea rummuttelu sekä jännitettä luova hiljainen väliosa, josta tullaan lujaa pintaan Arnoldin munnari edellä. Itse pääsin biisin makuun vierailulla Moondogs-levykauppaan reilireissulla Itä-Lontoossa vuonna 1981. Artisti on joka tapauksessa sama, joka nousi Everlasting Lovella listoille kesällä 1967. Kappale on Jimmy ja Lynn Breedloven kynästä. ROBERT KNIGHT Free Me / The Other Half Of Man (Dot 45-16303) Aikaisemmin tänä vuonna helmissä soi meksikolaisen Enrique Guzmanin EP, jossa ihmettelin Elvis-coverilta kuulostanutta Dame Felicidad -raitaa. Eden Kanen teinitähtiura oli hiipunut pahasti Britanniassa kesällä 1965, kun tällä koetettiin innostaa ostajia. The Yardbirdsin ensimmäiselle sinkulalle päätyneet Billy Boyn I Wish You Would ja Ernie K-Doen A Certain Girl ovat nimittäin kumpikin täyttä tavaraa. Yritin etsiskellä esitystä, josta Leroy Bates sävellyksensä vohki, mutta löytämättä jäi. Keith Relfin ja muiden pihafogelien näkemys tästä Billy Boy Arnoldin vuoden 1955 pelkistämättömästä mutta rikkaasta bluesista noteerattiin luonnollisesti myös Chicagossa, jossa levy uusintajulkaistiin Vividmerkillä 1964. Entäs se cover-versio kappaleesta. Omasta oranssietikettisestä pikkulevystäni ei saa ihan kaikkia vivahteita irti, sen verran ahkerassa kuuntelussa se on ollut aikoinaan naarmuisen kunnon perusteella. Yllätys oli melkoinen, kun törmäsin loppukesästä samannimiseen kappaleeseen Eden Kanen Fontana-singlen etiketissä penkoessani Helsingin Suurkirkon kupeessa sijaitsevan levykaupan laareja. Vanha totuus on, että Spectorin tuotoksiin kannattaa tutustua sinkkuina, jotta saa täyden ilon irti hänen tempuistaan studion äänipöydän ääressä. Loput hoitaa kääntöpuolen Get The Money, upea pianon ja torven kilvoittelu, latinosoulin kuuma kaksiminuuttinen, joka pistää jalan vispaamaan. SONNY KNIGHT If You Want This Love / I Just Called To Say Hello (Aura 403) Hankin joskus alkuvuonna jenkkidivarista pikkurahalla Sonny Knightin vuoden 1964 pikkuhitin If You Want This Love, joka on ollut kovassa huudossa belgialaisten laahaavissa popcorn-piireissä. Britanniassa Yeh-Yeh suisti Georgie Fame And His Blue Flamesin esittämänä The Beatlesin listojen ykköspaikalta 1965, ja täällä Pohjolan perukoilla kyntensä siihen iski kukapa muu kuin Lasse Mårtenson. Tämä tuli mieleen taas kerran, kun kaivoin lautaselle pitkästä aikaa The Young Rascalsin ensialbumin vuodelta 1966, jonka avausraidalta kaikui ilmoille mikäpä muu kuin Slow Down. Jos kaipaa tästä takuuvarman raisua brittiversiota, se löytyy Paul Wellerin modsoundeja punkin energiaan yhdistelleen The Jam -yhtyeen esikoislevyltä ”In The City”. Ehkä joku päivä sekin löytyy!. BILLY BOY ARNOLD I Wish You Would / Prisoner’s Plea (Vivid 109) Sanotaan brittibändien kyvyistä versioida jenkkilevyjä mitä vain, niin ainakin hyvällä korvalla kappaleita valittiin levytettäväksi. Spektorologien mukaan There’s No Other (Like My Baby) synnytettiin vuonna 1961 gospel-kappaleen There’s No Other Like My Jesus pohjalta. Levyllä jäljitellään alkuperäisesitystä varsin uskollisesti – paitsi yhden instrumentin osalta. Jotenkin noin voi kai kuvata kuubalaisen perkussionistin Mongo Santamarian vuonna 1963 ensiesittämää tuplajeetä. Jatsipiireistä tuttu Jon Hendricks rustasi sanat kappaleeseen pikavauhtia Mongon tulkinnan jälkeen, minkä jälkeen se keinui maailmaa kiertävälle radalleen. No, nyt on käsissä alkuperäinen esitys, Robert Knightin vuoden 1961 Dot-levytys, joka löytyi sopuhintaan Berliinistä. Ilmankin olisi pärjätty! LARRY WILLIAMS Slow Down / Dizzy, Miss Lizzy (Specialty 626) Lawrence ”Larry” Williamsin säveltämä ja esittämä korskea Slow Down kuuluu niihin kappaleisiin, joista taotaan versioita villisti tänäkin päivänä. Slow Down taisi olla tuttu sitä ennen jo faijan vanhoilta Beatles-kiekoilta, mutta heti alkuperäislähteille päästyä selvisi, ettei Williamsin voittanutta ole. Oletin, että Slow Down palasi otsatukkakierrätykseen Beatlesin ansiosta, mutta näköjään Gerry & The Pacemakers oli levyttänyt sen debyyttialbumilleen jo vuonna 1963. THE CRYSTALS There’s No Other (Like My Baby) / Oh Yeah, Maybe Babe (Philles 100) Klassikotkaan eivät synny tyhjästä. Kappale on hieno: kiehtova melodia, Knight ei ylitulkitse, jouset luovat kohtalokasta tunnelmaa, rumpali sutii, jossain näppäillään akustista kitaraakin. Täytyy jatkaa etsintöjä. Vitosen arvoinen riski oli pakko ottaa, ja koti-Technicsin ääressä paljastui, että Knightin kappale oli tosiaan kyseessä. Se ei ole selvinnyt, mitä Robert Knight teki välissä melkein kuusi vuotta, sillä levytyksiä hänellä ei siltä ajalta näytä olevan. Ne ovat BN:n palstoilla paholaisen soittimeksi julistetut Hammondurut, jotka tuovat tällekin levylle sekavaa, levotonta ja outoa tunnelmaa. Onneksi edes musiikki jäi – Mongon sykkivä instrumentaali bongoineen ja hysteerisine naureskeluäänineen on kestävin esitys kappaleesta. Mikäs tässä, mainiota mustaa poppia tämä on, mutta enemmän Clyde McPhatterin, Dee Clarkin, Gene McDanielsin ja kumppanien suuntaan raidalla mennään kuin Elvarin saman ajan levytyksiin. Vintiöt panevat sillä parastaan, pitkä intro urkuineen lupaa hyvää, tempoltaan hidastettu väliosa on sekin hyvä veto, mutta solistina toimiva Felix Cavaliere ei kyllä saa aikaiseksi kuin kähinää äänijänteistään. Sinne oli tuotettu rapakon takaa pinkka Specialtysinglejä, joita myyjäkörmy pulisonkeineen ja muine vanhan teddy boyn tykötarpeineen kaupitteli tiskin takaa. Kappaleen säveltäjistä Pat Patrick, Mongon saksofonisti, on muistellut kitkerästi että Yeh-Yehille kävi niin kuin monelle muulle laatukappaleelle: muut kuin alkuperäisesittäjät korjasivat hedelmät. Kun tämä kuulostaa näin käsittämättömän hyvältä uusintajulkaisulla, mitä sitten alkuperäisformaatissa, paksulla sellakalla 78 kierroksen nopeudella Vee-Jayn punamultahopeisella etiketillä. Naapurin Jerry Williamsin ja Ranskan vauhtimimmin Sylvie Vartanin Free Me -versiot puuttuvat vielä hyllystä. Kyllä nero neron tuntee: Brian Wilson palasi asiaan ”Beach Boys’ Party!” -albumilla eikä hassummin, vaikka touhu onkin aika kotikutoista Capitolin painostuksesta syntyneellä rantapoikien teko-olohuonelivellä
Vuonna 2011 ilmestyi EP-levy ”Hiihtäjän hyräily”, jossa hän esittää neljä Kaj Chydeniuksen säveltämää kappaletta. Vuonna 1955 se julkaistiin useampana versiona; Cacka Israelssonin, Brita Borgin ja Oscar Rundqvistin levytykset. Vuonna 1949 Hamblen meni Suzyvaimonsa taivuttelemana Billy Grahamin rukouskokoukseen Los Angelesissa. Joutessani, kun FBS:n pöydän ääressä kävi enemmänkin kellon kyselijöitä, lueskelin noita erikielisiä laulutekstejä. Matkalla he ratsastaessaan saapuivat hylätyn näköiselle mökille, jonka pihalla oli kuitenkin koira vartiossa. Hamblen keksi kappaleen sanoituksen ratsastaessaan vuorelta alas ja sävelsi melodian viikon sisällä. Menestyksen paineet kuitenkin ajoivat hänet peluriksi ja alkoholin ongelmakäyttäjäksi. Vuonna 1955 Hamblen levytti hittisinglen Open Up Your Heart (And Let The Sunshine In) perheensä (vaimo ja tyttäret) kanssa – artistinimellä Cowboy Church Sunday School (Hot100 #8/55). Siinäkin moititaan 60-luvun saneerausintoa – Seiskan taru päättyy, korttelia saneerataan. This Ole House -laulu syntyi (erilaisia versioita liikkeellä), kun Stuart Hamblen oli metsästysmatkalla John Waynen kanssa High Sierras -vuoristossa (Sierra Nevadassa Kaliforniassa). Hän esiintyi myös lännenelokuvissa. Hänestä tuli Ruotsin mestari pituushypyssä vuonna 1951 ja 110 metrin aidoissa vuonna 1952. 50 Blues News 6/2019 Sattuipa hassusti tämän syksyn kirjamessuilla, FBS:n levymessuosastolla; kaiken tarpeellisen ja mielenkiintoisen keräilijä Pete Hoppula oli ostanut nuottilehtisen, jossa olevan kappaleen säveltäjä oli Stuart Hamblen, kolmikielisin tekstein; Torppavanhus, This Ole House, Min idol. Voittaja oli USA:n Jerome Biffle (757). Eisenhover valittiin. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 1952 Hamblen oli Prohibition Partyn ehdokkaana – ei tullut valituksi – Dwight D. The Ink Spots -yhtyeen Bill Kenny sai It Is No Secret -kappaleesta ison soolohitin (Hot100 #18/50); levyn kannessa lukee Bill Kenny of The Ink Spots, säestävä yhtye onkin nimeltään Song Spinners. Hamblenilla oli vuosien 1931–1952 välisenä aikana useita radioohjelmia. Cacka (Karl-Erik) Israelsson oli Ruotsin maajoukkueen urheilija. Hänen uransa lopahti 1960-luvulla osittain masennukseen ja huumeiden käyttöön liittyvien ongelmien takia, mutta elpyi 70-luvun lopulla – ja jatkui hänen kuolemaansa asti, vuonna 2002. Toki tunnen tuon This Ole (Old) House -kappaleen Rosemary Clooneyn (1954) ja jopa Shakin’ Stevensin (1981) versioina – niin, ja Ismo Kallion Seiska-muunnelmana. Hänellä oli levytyssopimukset Decca Recordsin, Columbian, Coralin ja RCA Victorin kanssa. This Ole Housen kertosäe menee näin: I ain't a-gonna need this house no longer Ain't a-gonna need this house no more Ain't got time to fix the shingles Ain't got time to fix the door. Suomenkielinen (Saukin) sanoitus näytti oivasti mukailevan alkuperäistä englanninkielistä alkutekstiä (Stuart Hamblen). Levyn nimikkokappale Hiihtäjän hyräily on Eino Leinon runo. Hän saavutti menestystä 1950-luvun alkupuolella kappaleella Come On-A My House, jota seurasivat muut pop-numerot, kuten Botch-A-Me, Mambo Italiano, Tenderly, Half As Much, Hey There ja tämä This Ole House. Näyttelijä-laulaja Per Myrberg sen levytti ja levy viipyi Ruotsin listoilla 39 viikkoa (1964-65). This Ole House Torppavanhus BN selvittää:. Norjassa Rune Rudberg versioi kappaleen samansisältöisenä nimellä Nr. Clooneyllä oli myös menestystä jazzvokalistina. 44. Vaikka This Ole House on Hamblenin tunnetuin laulu ja oma countryhitti (C&W #2/54), hän sävelsi ja levytti monta muutakin, usein muidenkin levyttämää kappaletta, kuten It Is No Secret (What God Can Do) (C&W #8/51) ja (Remember Me) I’m The One Who Loves You (C&W #2/50). Tämä Trettifyran lienee ollut mallina Ismo Kallion levytykseen Seiska. Tuo Kipparikvartetin Torppavanhus oli hiukan oudompi. Ain't got time to oil the hinges Nor to mend no window panes I ain't gonna need this house no longer I'm gettin' ready to meet the saints Tuo viimeinen rivi pisti silmääni – että pyhimysten luoko tässä ollaan menossa – ja niinhän se on! Torppavanhuksen vastaava kertosäe menee näin: En minä torppaa kauan kaipaa Enkä sitä ehdi kunnostaa Pihtipielet irti olkoon Parahdella palkit saa Saranoista öljy puuttuu Ikkunat on rempallaan Mutta en kauan täällä viihdy Pääsen kohta kotiin parempaan Saukin suomennoksessa taitaa olla sama suunta – koti saattaa olla sittenkin pyhimysten seurassa tuonpuoleisessa. Rosemary Clooneyn pirteä ja menevä versio This Ole Housesta oli tosi iso hitti (Hot100 #1/54). Hän alkoi kiertää maata kristillisenä puhujana ja laulajana. Laulu sisältyi myös Elvis Presleyn LP:lle ”Elvis’ Christmas Album” (1957). Lisäksi Kallio vieraili Chydeniuksen julkaisuilla ”Tule aurinko kaunis” ja ”Kaj Chydeniuksen sävellyksiä vuosilta 1969–1999”. Sillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisen talorähjän kanssa; siinä kehutaan naista, jonka kanssa laulaja haluaa vanhentua ja tulla harmaaksi. Koettuaan uskonnollisen heräämisen hän lopetti alkoholinkäyttönsä lisäksi uran näyttelijänä ja myös radio-ohjelmansa – no, hän sai potkut, kun ei suostunut lukemaan radiossa alkoholimainoksia. Rosemary Clooney (23.5.1928 – 29.6.2002) oli amerikkalainen laulaja ja näyttelijä. Laulu äänitettiin 33-kierroksen nopeudella, niinpä se kuulosti lapsikuorolta, kun se julkaistiin 45 kierroksen levynä. Hän syntyi metodistisaarnaajan poikana ja aloitti esiintymisen 1920-luvulla laulavana cowboyna. Mökin sisältä he löysivät vanhan miehen ruumiin, joka oli ilmeisesti kuollut luonnollisista syistä. Toisen ruotsinkielisen tekstin This Ole House -kappaleeseen kirjoitti Olle Adolphson, ja sen nimi on Trettifyran, humoristinen protestilaulu Ruotsin kaupunkien 1950ja 60-luvun purkuraivoa vastaan. Kolmas sanoitus nuoteissa on ruotsinnos Min idol. Israelsson osallistui myös vuoden 1952 olympialaisiin Helsingissä, missä hän sijoittui seitsemänneksi pituushypyssä (tulos 710). Tästä tuo pyhimysten luo meno sanoituksessa juontaa. Tämän monesti versioidun kappaleen säveltäjä/sanoittaja ja alkuperäinen esittäjä on monitoimimies Stuart Hamblen (20.10.1908 – 8.3.1989). 1960-luvun alussa Kallio levytti toistakymmentä muutakin huumoripitoista kappaletta, joista mainittakoon Arabi Ahab, Kesälesken blues ja Jäkäti jäk
Hänen levyja esiintymisuransa alkoi 1960-luvun lopulla, vaikka kaupallinen menestys alkoikin vasta vuonna 1980. Stevensin menestyneimmät kappaleet olivat nostalgiahittejä, 1950-luvun rock and rollin ja pop-musiikin hengessä. Pelkästään Yhdistyneessä kuningaskunnassa Shakin’ Stevens saavutti 33 Top 40 -singleä, mukaan lukien neljä lista-ykköstä: This Ole House (1981), Green Door, Oh Julie ja Merry Christmas Everyone (1991); hänen viimeisin Top 40 -singlensä oli Trouble vuonna 2005, lukuun ottamatta hänen joululauluaan, joka on palannut UK:n Top 75 -listalle joka joulukuussa vuodesta 2007 lähtien. Blues News 6/2019 51 TILAA BN! http://www.bluesnews.fi/ lehden-tilaaminen BN-VERKKOKAUPPA! BN VERKOSSA: http://bluesnews.mycashflow.fi KC SOUND ilmoittaa: Hienon laulajan uutuuslevy Judo Jalava – ”Many Rivers” nyt KC Soundin uudesta nettikaupasta: www.elmojk.com/shop Hinta 15€ + pakkausja käsittelykulut 3€ Ei postikuluja. 3.1948) eli Shakin’ Stevensiä. 4. Maksutapa PayPal. Voit myös tilata osoitteesta christerkarjalainen@gmail.com, maksat laskun, me toimitamme! Vuosien saatossa tuota This Ole Housea on käsitellyt moni artisti ja monella tyylillä – pitkästä luettelosta poimin vielä muutaman: 1965: Cathedral Quartet levyllä ”The Cathedral Quartet With Strings” (konserteissa he yhdistivät esitykseen myös kappaleen When The Saints Go Marchining) 1966: The Statler Brothers levyllä ”Flowers On The Wall” 1981: The Shadows levyllä ”Hits Right Up Your Street” (instrumentaali) 1998: Brian Setzer Orchestra levyllä ”The Dirty Boogie” 2007: Brenda Lee & Dolly Parton levyllä ”Gospel Duets With Treasured Friends” (nimen mukaisesti monen ystävän avustamana) Lisäksi ei pidä unohtaa Michael Barrattia (s. Videolla ruotsalainen ”joulupukki” on vielä hiukan metsäläisen näköinen – ei vielä ollut aivan tuo Suomessakin lapsia pelotteleva, tosin aika irvokas ”coca-cola-pukki”, mutta ei niin rähjäinen kuin minun lapsuudessani – huopatossut, lammasturkki käännettynä, karvareuhka, risuparta ja vitsoja kainalossa. Aimo Ollikainen. Walesilainen laulaja ja lauluntekijä oli Ison-Britannian 1980-luvun myydyin single-artisti. Merry Christmas Everyone -kappaleen virallinen video on kuvattu Tomptelandissa (Gesundaberget, Mora, Ruotsi)
Tuplalevy nimittäin sisältää bonusbiisin Livin’ Easy ja tietenkin koodin, jolla kappaleet saa ladattua mukana kulkevassa muodossa. Arviointihetkellä kannustaisin mitä todennäköisimmin ostamaan tämän levyn, mutta jokainen niistä puolustaa paikkaansa. Se tuskin on edes ollut tarkoitus. Kummastakin on olemassa liveversio entuudestaan, sillä ensin mainittu oli ”British Blues Explosion Live” -julkaisulla ja jälkimmäinen ”Live At Radio City Music Hallilla”. Ne edustavat tyyliltään pääosin 1950-luvun Chicago-bluesia kuulostaen erehdyttävästi tuon ajan nauhoitteilta. Siksi onkin hienoa, että artisti on päässyt pätevien säestäjien kanssa studioon. Buckin työstämä biisimateriaali on vankkaa, vaikkei sinänsä mitään uutta näkökulmaa tarjoakaan. Mielenkiintoista nähdä, saako tämä mainio albumi osakseen samanlaista suosiota kuin hänen edellinen kiekkonsa. Porukka tarjoaa Buckille täydellisen taustan heittäytyä siihen musiikkimaailmaan, mitä hän on edustanut jo viidenkymmenen vuoden ajan. Lisäksi yhtyettä täydentää vielä pianisti Johnny ”Fingers” Iguana, jonka barrehouse-pianismi on isossa osassa kautta levyn. Harppua levyllä kuullaan vain neljällä kappaleella, mutta miesten aina tyylikkään pehmeä laulu korvaa kyllä sen puutteen hienosti. Kaikesta huolimatta tuo asia tulee varmasti jakamaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen. No, onneksi tämä numero on yksi niistä, jonka video YouTubesta löytyy. Rytmiryhmän muodostavat basistilegenda Bob Stroger ja rumpali Jimmi Mayes. Sad But True on kaksijakoinen kappale. Albumin tuottajina ovat toimineet Buckin lisäksi Thaddeus Krolicki ja Scott Dirks. 56 Blues News 6/2019 LEVY TUTKAILUT WILLIE BUCK Willie Buck Way (Delmark DE857) Willie Buckin edellinen albumi, ”Cell Phone Man” on vuodelta 2012. Toinen samanoloinen Nulischin kyyneleitä huokuva kappale on Cry A Million Years, jossa tukena soivat Geracin rauhallinen piano sekä Welchin tyyliin sopiva kitarointi. Tallenne poikkeaa sarjan muista julkaisuista parilla tapaa. Aloituskappale Everything I Do Is Wrong on tunnelmamusiikkia eli mollibluesin tuskaa, jota etenkin Welch välittää hienolla kitaroinnillaan. Soitosta paistaa läpi rentous sekä syvä ymmärrys bluesiin. Traditionaaliseksi merkitty Crowling King Snake versioidaan taas tällä cd:llä rentona shufflena. Puhaltimilla ja taustalaulajilla varustettu kokoonpano on hyvässä iskussa. Itse asiassa kaikki sävelmät toimivat studioversioita paremmin. Järkälemäinen 10-minuuttinen kappale pitkine sooloineen on hitusen puuduttava ja toimii huomattavasti paremmin kuvallisessa muodossa. Kitaroinnit hoituvat Bill Flynnin ja Thaddeus Krolickin toimesta. Niistä löytyy luonnollisesti miehen suurimman vaikuttajan Muddy Watersin tuotantoa (Please Have Mercy, How Deep Is The Ocean) sekä Leroy Carrin hidasta bluesia (Blues Before Sunrise). Hänen uutuutensa, niin ikään Delmarkille levytetty ”Willie Buck Way” jatkaa sen viitoittamalla tiellä. Poikkeuksen Chicago-linjaan tuo ”Sinatra”osio, jossa hempeää yökerholaulantaa edustavat Sugar Rayn Don't Keep Me Waiting sekä Your Turn To Cry. Kolme ensimmäistä kappaletta, This Train, Mountain Climbing ja Drive ovat samassa järjestyksessä kuin studiolevyllä. Tällä on tietenkin varmistuttu siitä, ettei liikoja päällekkäisyyksiä Bonamassan muiden livejulkaisujen kanssa ole. Kameratkin ovat paikalla olleet ja elävää kuvaa kaipaavan kannattaa kääntyä YouTuben puoleen, josta löytyy muutama video levyn kappaleista. Muddy Watersin, Jimmy Rogersin, Howlin‘ Wolfin ja Buddy Guyn levyjä. Levyn kaikki esitykset ovat studioversiota pidempiä ja niistä lyhinkin, Mountain Climbing on yli 6-minuuttinen. Levyn kaksi instrua, In The Quicksand Again sekä Blues For David Maxwell ovat reipasta. Vaikka livelevyt monesti toimivat parhaiten cdmuodossa, jolloin koko setin saa kuunneltua yhteen putkeen, niin tällä kertaa suosittelen vinyylin hankkimista. Ne kaksi ei-”Blues Of Desperation” -raitaa ovat Claptonilta lainattu Mainline Florida ja ”Different Shades Of Blue” -kiekolta löytyvä Love Ain’t A Love Song. Se tarjoilee rautaisannoksen vanhan liiton Chicago-bluesia huippusäestäjien tukemana. Ei huono levy ja sopii hyvin hyllyyn muiden kuuluisien konserttipaikkojen julkaisujen jatkoksi. Harputtelusta vastaa pääosin Scott Dirks, mutta lisäapua tarjoavat myös ”Harmonica” Hinds sekä Big Spider Beck (joka löytyy myös pianon takaa parilla raidalla). Taltiointi on parin vuoden takaisen ”Blues Of Desperation” -levyn kiertueelta ja yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän on peräisin tuolta levyltä. Harvaan alkavat käymään Chicagossakin tällaiset Willie Buckin tapaiset vanhan liiton blueslaulajat. Mukana on myös yksi akustisvoittoinen raita sekä pari hieman enemmän 1960-luvun suuntaan viittaavaa vetoa. Levyn kaikki kappaleet ovat miehen itsensä tekemiä ja erikoisuus on siinä, että ne ovat loistavia, etenkin Chicago-tyylisuuntaa ajatellen. Ensinnäkin tämä on saatavana vain äänitallenteena, ja toiseksi lähes kaikilla muilla kuuluisien soittopaikkojen taltioinneilla oli joku teema, mutta tällä kertaa näin ei ole. Odotin innolla kuullakseni levyllä esiintyviä suosikkilaulajiani, harpisteja Sugar Ray Norciaa sekä Darrel Nulischia. The Blues Never Sleeps ja Diamonds & Pearls jatkavat timanttisen sujuvaa menoa, viimeksi mainitulla pyörivää boogie woogieta tarjoillaan Toni Lynn Washingtonin laulun tukemana. Mikäli pitäisi suositella mikä Bonamassan live kannattaisi ostaa, niin valinta ei olisi vaikea vaan suorastaan mahdoton. Love Ain’t A Love Song on kasvanut pituutta enemmän kuin mitä laki sallii. Säestäjinä kiekolla on kaupungin useita huippunimiä. J-P Berg JOE BONAMASSA Live At The Sydney Opera House (Provogue PRD 7598 1) Bonamassan kuuluisia konserttipaikkoja käsittelevässä sarjassa on päästy Sydneyn oopperataloon, joka on bucket listin viimeinen keikkapaikka. Kiekon rungon luovat Buckin säveltämät kaksitoista raitaa. Miehen laulu nousee pääosaan myös länkkärihenkisellä kappaleella Too Late For Coffee. Geraci on niin bluespianistina kuin säveltäjänäkin huippua, joskin vahvan levyn tyylikkääksi huipuksi nousee tällä kertaa kitaristi ”Monster” Mike Welch. Mikä tärkeintä, artisti tuntuu olevan edelleen erinomaisessa vireessä niin laulajana kuin biisintekijänä. Kappaleella Heard That Tutwiler Whistle Blow lähestytään jo täydellisyyttä yhtyeen soittaessa 50-luvun Chicagoa, vaikka Detroitiin ollaankin menossa autoja kokoamaan. Sen myös kuulee lopputuloksesta. Vaikka kappaleita on vain yhdeksän, niin minuutteja levyllä on tarpeeksi. Sen alku on kuin 40-luvun Tampa Redia, kunnes käännytään 50-luvulle Muddyn, Walterin ja Johnny Jonesin matkaan. This Train lähtee suoranaiseen lentoon ja verkkainen ”hönkäillen tulkittu” Drive nousee levyn parhaimmistoon. Vaikka en nosta raskassointista ”Blues Of Desperation” -julkaisua Bonamassan parhaiden levyjen listalle, niin näissä liveversioissa on potkua todella paljon. Lainamateriaalia on muutaman biisin verran. Gerachi oli myös mukana perustamassa Sugar Ray & The Bluetonesia sekä Ronnie Earl & The Broadcastersia ja sitä kautta hän sai tällekin levylle mukaan liudan loistavia muusikoita: Sugar Ray Norcia, Darrell Nulisch, Toni Lynn Washington, Michelle “Evil Gal“ Willson, “Monster“ Mike Welch, Michael “Mudcat“ Ward, Marty Richards sekä Neil Gouvin. Miehen musiikillinen opiskelu jatkui Boston’s Berklee College of Music -opistossa, mutta varsinainen jalostuminen bluesiin alkoi, kun kaverinsa Ed Cherry (ex-Dizzy Gillespie -kitaristi) toi kuunneltavaksi mm. Kyseessä on siis ”tavallinen” livejulkaisu, mutta ei kuitenkaan mikään greatest hits -tyylinen paketti. Laatu on tuttua Bonamassaa, soundit ovat hyvät ja meno erittäin messevää. Laadusta se ei ainakaan jää kiinni. Riku Metelinen ANTHONY GERACI Fifty Shades Of Blue (Delta Groove DGPCD171) Pitkän linjan pianisti, säveltäjä Anthony Geraci on ollut monessa mukana, mutta pysynyt aina hiukan taustalla. Jonkin verran kauempaa haettuna Anthonya voisi pitää Mozartin tavoin lapsinerona, sillä neljän vanhana hän oli pyytänyt vanhemmiltaan pianoa, eikä kestänyt pitkään, kun poika oli jo sinut soittimen kanssa
Suosittelen – kuunnelkaa ja nauttikaa. Edesmenneen Teenie Hodgesin paikan on ottanut tässä sessiossa Joe Restivo, joka tunnetaan parhaiten Bo-Keys -yhtyeen kitaristina. Entäs ne Robinsonin omat kappaleet. Tämä Montoyan uusin ”Coming In Hot” ei eroa aikaisemmista vauhdikkaaseen hard rockbluesiin painottuneista levyistä, joita mieheltä on ilmestynyt tusinan verran. Pikemminkin tulos oli päinvastainen. Lauluosuudet jakautuvat kolmen solistin kesken. Häneltä on valittu kappale Close Together, joskin versio on kyllä hiukan liian laahaava ja ylilaiska. Varmaan osin siitäkin syystä tämä on vallan laadukas ja onnistunut kokonaisuus. Nyt mukana on Wilson Pickettin Hey Jude -singlen b-puoli Search Your Heart, joka taitaa ollakin albumin paras kappale. Linjana on ragtime, 30-luvun jazz, vaudeville ja folkblues eli kyse on monipuolisesta american roots musicista. Tämä uusin, uunituore tuotos ”Twice As Nice” on miehen kuudes eikä se paljoa poikkea edellisistä. Jälkimmäinen on yleensä soulia, mutta ei aivan tunnettuja klassikkoja. Maininnan ansaitsevat myös mukana olevat kitaristit Dave Gross ja Dean Shot sekä muutaman lauluosuuden esittävä harpisti Mikey Junior. Sen sijaan rouva Andersenin osaksi jää mielestäni albumin vaatimattomin anti. Levyllä ei ole ainuttakaan loppuun kulutettua standardia. Jos niistä pitäisi mainita vain yksi, niin olkoon se vaikka Pee Wee Craytonille omistettu Pee Wee Classic. Kuten alussa jo totesin, tämä “Fifty Shades Of Blue“ on hieno levy. Etukanteen olisi loppupeleissä luullut löytyvän paljon laadukkaampi foto kitarasankaristamme. Robinson on levyttänyt sen jo aikaisemmin vuonna 2007! Se löytyy “A New Point Of View“ -albumin avausraitana – ja selvästi paremmin toteutettuna. Sellaisia kuitenkin ovat Collins-laina Lights Are On But Nobody’s Home sekä Ain’t It A Good Thing, joka tuo säveltäjänsä Robeyn mukaisesti mieleen hyvin tuttuja Little Miltonin soulbluesvaikutteita. Brad Vickers yhtyeineen ei varmasti ole kaikkien musaa, mutta sopivassa yhteydessä ja avoimin korvin kuunnellen kukin voi napata siitä itselleen jotain. Juoksuhiekka mallintaa Freddie Kingia ja toinen tietty kunnioittavasti David Maxwellia, Geracin hyvää pianistiystävää, joka poistui joukostamme muutama vuosi sitten. Muut lainat ovat vähintäänkin omalaatuisia: Roy Orbisonin You Got It ja Breadin Make It With You. Samaa linjaa, ei toki Reedin vaan Margey Petersin tekemänä, ilmentää myös Everything I Need. Mielestäni muutos, jota haettiin Memphisin suunnalta, ei onnistunut. Jotain tämän levyn ongelmista kertoo se, että albumin rytmipohjat on tehty jo loppukesällä 2018. Robinsonin konsepti aikaisemmilta on säilynyt edelleen. Senpä takia tämä sisällöltään paljolti jazzahtava, myöskin jump-bluesin oloinen ja aika ajoin lattariinkin kallellaan oleva moni-ilmeinen ja tasapainoinen uutuus on kovin tervetullut. Margeyn säveltämään levyn päätösraitaan Brooklyn Evenings haikeasti soiva viulu tuo vahvan latauksen mustalaismusiikkia, jota Dean Shotin kitarasoolo rikkoo kivasti puolivälissä kappaletta. Parin kuuntelukerran jälkeen Long Way Home jäi parhaiten mieleen. Hän oli Rod Piazzan alkuperäisen Mighty Flyers -yhtyeen perustajajäseniä, toimi sittemmin Canned Heatin kitaristina ja on tänä(kin) päivänä yksi tavoitelluimpia sessiokitaristeja. Frostyn kanssa viitisen vuotta. 70-luvulla mies paukutteli aluksi menemään Albert Collinsin yhtyeessä, mutta vaihtoi kohta rytmikitaraan Collinsin ehdotuksesta, soittaen Mr. Laulun ohella Brad soittaa levyllä niin bottleneck-kitaraa kuin tavallista kuusikielistäkin. Blues News 6/2019 57 taitosoittoa. Instrumentaaleja on tällaisella tuotteella ymmärrettävästi aika runsaasti, yhteensä viisi. Toisin kuin joku muu huippukitaristi, hän ei tunge itseään esille joka käänteessä vaan on pikemminkin ”vain” yksi bändin jäsen, ja kaikki hänen soolonsa ovat tyylikkyydessään hyvin rakennettuja. Jari Kolari JUNIOR WATSON Nothin’ To It But To Do It (Little Village Foundation 1033) Kitaristivelho Junior Watsonia on turha lähteä sen tarkemmin esittelemään. Omilla soololevyillään hän ei tosin ole tottunut pröystäilemään. Alabaman Mikon Shot In The Dark on cd:n tiukin bluesveto. Nimikappale Fifty Shades Of Blue on levyn briljantti West Coast, jossa boogie woogie -piano ja Hollywood Fats -kitara rullaavat lämpimästi solistien Sugar Rayn ja ”Evil Gal” Wilsonin ympärillä. Samaten Robert Cray -yhteyksistään tuttu kiippari Jim Pugh saa rutkahkosti soolotilaa niin pianon kuin urkujen koskettimissa. Toisille tällainen soitanta menee varmasti hyvin läpi, itselleni, kuten jo totesin, levyn anti on melko tyhjänpäiväistä. Miehen nykyiseen perusryhmään kuuluvat lisäksi laulava basisti Margey Peters, rumpali Bill Rankin sekä fonisti Jim Davis. Pertti Nurmi BRAD VICKERS & HIS VESTAPOLITANS Twice As Nice (ManHatTone 2000) Brad Vickers & His Vestapolitans -yhtyeeltä on lehdessämme aikaisemmin arvioitu kolme levyä. Kun edelliset levyt tehtiin Severnin studiolla tutun soittoryhmän kanssa, niin nyt on suunnattu Memphisiin Scott Bomarin Electraphonic Studiolle ja palkattu rytmiryhmäksi legendaarinen Hi Rhythm Section, jossa soittavat edelleen Charles Hodges (koskettimet), Leroy Hodges (basso) ja Howard Grimes (rummut). Omaan makuuni albumi ei tarjonnut suurempia nautintohetkiä, vaikka toki sujuvasti ja tyylikkäästi esitettyä musiikki onkin. Jari Kolari levy tutkailut. Watson on cd:llä vähemmän framilla kuin olisin odottanut tai kuvitellut. Ei siis mitään uutta Kalifornian suunnalta, eikä monikaan kappale erotu edukseen. Watson itse laulaa hieman lakonisella äänellään kolme, vieraileva mainio ”stand up” -vokalisti Alabama Mike kaksi ja naisenergiaa mukaan tuova, tuottaja Kid Andersenin nätti Lisa-vaimo puolestaan eniten eli viisi. Albert Kingin ja Son Sealsin tapaan), joka on aloittanut oman muusikonuransa rumpujen takaa. Sen jälkeen seurasi muutaman mutkan jälkeen 10-vuotinen kitarointi John Mayallin Bluesbreakersissa, kunnes hän perusti omaa nimeään kantavan yhtyeen 1993. On oikeastaan sangen asiatonta, kun levyn tuottaja kehua retostelee omaa suojattiaan maailman ylimpiin sfääreihin viljellen vieläpä sangen naurettavaa ”norskiengelskaa”. Ehkäpä Robinson on joutunut patistamaan Severn-pomoa David Earlia tämän projektin loppuun saattamiseksi. Itse miellyin eniten levyn bluespuolen kappaleisiin, kuten Worried Life Blues, harpun tukema reipas Mississippi Swamp sekä Look A There Look A There, joissa miehen bottleneck tuo lajityypillistä soundia kuuluville. Jimmy Reed on eräs Vickersin nuoruuden idoleista. William Shaden 20-luvun folk-kappaleella Stealin’ Stealin’ tuodaan yhtyeen laaja-alaisuus hyvin esiin. Jari Kolari TAD ROBINSON Real Street (Severn CD 0076) Viides Tad Robinsonin Severn-albumi pyrkii muutokseen. Ne eivät toimi. Saksofonisti Sax Gordon on solistina milteipä enemmän tyrkyllä kuin Watson. Hän ei ehkä ole maailman hohdokkain fonisti, mutta yrittämisen puutteesta ja kovasta svengistä ei miestä ainakaan voi syyttää. Cd:n pahvikansiin olisi suonut panostettavan enemmän. Sävelmä vaikutti jotenkin tutulta. Hänen äänensä on minun korvilleni liian etukireää ja tulkintansa paikoin turhan kiekuvia ja maneerimaisia. Aarno Alén COCO MONTOYA Coming In Hot (Alligator ALCD 4994) Coco Montoya kuuluu siihen suht vähälukuiseen kitaristien ryhmään (mm. Osan kappaleista hän on kirjoittanut kimpassa Severn-tuotantoryhmän kanssa ja osa on lainamateriaalia
Kappale voisi hyvin olla jonkin leffan tunnusmelodia! Home To My Baby’sta kuulemme kaksi eri versiota, Louisiana swamp -tulkinnan Slim Harpon tapaan sekä toisena, bonuksena olevan vahvasti West Coastin suuntaan kääntyvän luennan. Levymerkin uusimmaksi musikantiksi on valikoitunut kanadalainen laulaja-kitaristi Gerry Barnum, jolla välistä on käytössään myös telineestä soitettavia huuliharppuja. Downchildin repertuaariin kuuluu nykyään niin One Man Band, Duo kuin yhtyevirityksetkin, ja kokonaisuutena hän on ehdottomasti tutustumisen ja kuulemisen arvoinen muusikko. Avausja nimikkorallin Good Time Comin’ seuraileminen rauhoitti mieltäni, koska sen voidaan helposti katsoa kuuluvan bluesmusiikin piiriin. Downchild”. Valitettavasti levyn kaikki muut palaset ovat kuitenkin sortiltaan omintakeista ja sinällään ihan laadukkaasti tulkittua folkia, jollaisesta en erityisemmin viehättynyt. Levyllä hän soittaa kaikki instrumentit itse ainoana avustajanaan rumpali Chris Taggart. Samoihin aikoihin hän kiinnostui myös sliden soitosta Muddyn, Elmoren sekä Robert Johnsonin kappaleiden myötä, ja kun miehen kanssa soittanut basisti oli Clevelandista kotoisin niin Steev päätti lähteä etsimään bluesin juuria ja erityisesti kaupungissa asuvaa legendaa, Robert Lockwoodia. Mr. 60-luvun vaihteessa hän alkoi esiintyä musikaaleissa ja muutamissa lasten elokuvissa, vielä nimellä Stephen, yhdessä Davy Jonesin (yksi tulevan Monkees-yhtyeen perustajajäsenistä) kanssa. Lähes samoilla kujilla mutta edellisellä vuosikymmenellä mennään vielä Tampa Redin malliin kappaleella I’m Your Handyman. Kasimira ylivärisyttää välillä ääntään tavalla, josta en pidä, mutta hitaan maalailevassa ”aidossa viihdejazzissa” Special Man ei ole tietoakaan moisesta. Vastaavaa olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin. 58 Blues News 6/2019 MR. Perinteistä ja rauhallista 50-luvun perus-Chicagoa edustaa puolestaan Fishing Blues, kaunisäänistä Kasimiraa, lievästi Hortonin henkistä harppua ja näppäilykitaraa. Alkuaikojen tuotantoa pidetään suhteellisen hyvänä hankintana, mutta epätasaisuuden seasta on myöhemminkin löytynyt helmiä, esim. Tätä uutuutta kuunnellessa käy kuitenkin mielessä, onkohan Trower jo tehnyt parhaat albuminsa. Amerikan ihmeet eli rock’n’roll tuli taasen tutuksi isänsä saatua jenkkisotilailta mm. Levy toi siten mukavaa mielenkiintoa ja lisävalaistusta. Tämän jälkeen Inglish kuitenkin jätti musiikin vuosiksi, kun hän menetti niin vaimonsa kuin hyvän ystävänsä Lockwoodin. Levyjä omalla nimellä on vuosien saatossa kertynyt paljon. Bändin jäsenet muodostivat myöhemmin maailmanmaineeseen nousseen Procol Harumin, josta Trower lähti soolouralle vuonna 1971. “20th Century Blues“. Chrysalismerkin tuotanto on saatavilla boxeissa “A Tale Untold:The Chrysalis Years 1973–1976“ ja “Farther On Up The Road: The Chrysalis Years 1977–1983“. Seuraavana vuonna naapurissa filmattiin erästä Ready! Steady! Go! -ohjelman jaksoa, jossa esiintyi Long John Baldry. Levyn päättää kahden peltikitaran, rätisevän levy tutkailut. Edellisellä Carney taustoi Sumlinia ja Downchild Howlin‘ Wolfia. Inglish kertoo nähneensä Sonny Boy Willimsonin televisiossa 1965 Yardbirdsin kanssa ja menneensä seuraavana aamuna kauppaan ostamaan itselleen harpun ja alkaneen opetella soittamaan sitä. Inglish, nyt Mr. Rollareiden perustajan, pianisti Ian ”Stu” Stewartin kanssa. Kappaleluetteloa silmäillessäni minut valtasi peljästys. Magic Samin All Your Love taas tuntuu laulun osalta ottaneen mallia Kid Ramosin pojan Johnnyn esittämästä versiosta levyltä “Old School“ (ks. Lockwoodin kanssa hienon levyn ”They Call Me Mr. Chuck Berryn, Little Richardin ja Jerry Lewisin sinkkuja. Siinä kuin ei ole mukana yhtään entuudestaan tuntemaani laulua, ja valtaosa teoksista on Barnumin omaa tuotantoa. Downchild saapui Clevelandiin jouluna 1985 ja yksi asia johti toiseen, kun hän pääsi 1994 levyttämään mentorinsa, Mr. Jari Kolari GERRY BARNUM Good Time Comin’ (Blind Lemon BLR-CD 1901) Vakioartistiensa kuten Tom Shaka, Thomas Schleiken ja David Evans enimmäkseen maalaismallisten blues-muotoilujen julkistamisen jälkeen saksalainen Blind Lemon on näköjään päättänyt kokeilla jotakin hieman toisenlaista dokumentointia. Toisella solistilla Kasimira Vogella on mukava tone, kuten kappaleilla Grey Sky Blues ja Snapshot kuullaan. Tämä suht pitkä intro osoittanee sen, kuinka monipuolisesta muusikosta ja taiteilijasta on kyse. Vieraileva kitaristi Sean Carney osoittaa olevansa alkuunsa T-Bone-koulukuntalaisia, josta hän sitten varioi monia muitakin tyylejä idästä länteen. Näiden lisäksi studiokiekot on pakattu myös omaan erilliseen boxiin. Vesa Walamies ROBIN TROWER Coming Closer To The Day (Provogue PRD 75832) Robin Trowerin (s. Downchild syntyi Lontoossa 1950 ja sai kotoaan äitinsä ja tätinsä kautta vahvan kattauksen niin musikaalia kuin oopperaakin. DOWNCHILD featuring SEAN CARNEY Blues Meets Girl (omakustanne) Harpisti, laulaja ja kitaristi Steev Inglish a.k.a. Backstabber vuorostaan edustaa hienosti peltikitaraja huuliharppuvetoista Delta-kauden kuistikamaa. Kaiken kaikkiaan hyvä kitaristi, jolle basistin ja rumpalin kanssa muodostettu voimatrio on mitä oivallisin kokoonpano musiikilliseen ilmaisuun. Mr. B.B. Silti sanoisin, että 12 kappaleen verran melko puuduttavaa kuultavaa ilman varsinaisia kohokohtia. Myös Carney loistaa sillä jazz-kitaroineen. Kuten arvata saattaa, suosittelen Blind Lemonin väelle palaamista perusarvojen pariin. Inglish havahtui: “white guy playing blues!” Minä kanssa! 60-luvun lopulla Steev soitteli jo aktiivisesti Lontoon pubeissa mm. Muu soitto onkin sitten yhtyeen omaa variaatiota kitaran ja herskyvän harpun saattelemana. Joe Cockeria ollaan myös kuunneltu, ainakin toisella korvalla, sillä What Did You Do etenee sen verran reippaasti tutulla teemalla. Trowerin mittavalta uralta on erityisesti mainittu toinen soolokiekko “Bridge Of Sights“ (1974), jota yleisesti ottaen pidetään alansa (bluesrock) klassikkona. Kingin Letter on saanut omanlaisensa version, kun taas Taj Mahalin Jelly Roll ”rollaa” mukavan tuttuun tapaan. Lontoossa 1945) ura alkoi 1963 brittiläisessä r&b-yhtyeessä nimeltä Paramounts. Leadbellyn kansanlaulumainen Goodnight Irene olisi hyvin sopinut vaikka ”Pieni Talo Preerialla” -sarjan lasten esittämäksi, ollen siis kaikin puolin onnistunut veto. BN 3/18). Muutamien kappaleiden taustat ovat kuin aikanaan 60-luvun brittibändien luomuksia, kuten Listen Up Boys. Iältään hän näyttää olevan viidenkymmenen paikkeilla, ja ulkonäkönsä puolesta hän toi etäisesti mieleeni maineikkaan Juhani Ritvasen. Soolouransa alussa Trowerin sanottiin vaalivan Jimi Hendrixin musiikillista perintöä, missä bluesvaikutteet ovat esillä milloin enemmän ja välillä vähemmän. Downchildin laulu tuo välillä mieleen ruotsalaisen Knock-Out Gregin. Levyltä löytyy myös Jimmy Reed -tyylisiä esityksiä, kuten miehen oma Shame, Shame, Shame sekä samaa suuntausta edustava TD:n kirjoittama Little Big Man. Nyt hän on palannut viimeistään tämän levyn myötä taas vahvasti bisnekseen mukaan. Sen levy myös hyvin todistaa niin miehen itsensä kuin koko yhtyeen voimin. Little Big Man (Down In The Alley #) Lousvillen kitaristi Screamin’ John Hawkins sekä Lontoon kasvatti, kitaristilaulaja TD Lind olivat itselleni täysin outo parivaljakko ennen tätä levyä, eikä harpisti Joel Pinkertonkaan sen tutumpi ole. Ei oikein toiminut minulle, mutta ehkäpä juuri sinulle Kai Leivo SCREAMIN’ JOHN & TD LIND Mr. Carneyn tyylikästä swingaavaa kitarointia on tarjolla instrumentaalilla Swinging With Hank. Ei tätä ihan huonoksi voi sanoa, hyvin soitettua ja tuotettua. Seth Walkerin Way Past Mightnight versioidaan alkuperäistä raaempana ja nopeampana, myös kappaleen kazoo‘mainen harppuosoundi on varsin ”chic”. Mr
Samaa jatkaa Stormy Monday, jonka pohjana on toiminut jazzgospellaulaja Eva Cassidyn versio. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä mukavaa kundit seuraavaksi keksivätkään! Jari Kolari THE FORTY FOURS Twist The Knife (Rip Cat RIC-1902) Sanaparilla Forty Four tarkoitetaan yleensä joko 44 kaliiperin asetta tai sitten bluesia, minkä levyttivät ensinnä Roosevelt Sykes ja Little Brother Montgomery ja mistä tunnetuimman version teki v. Jokunen aikaisempi albumikin hänellä on taustallaan. “Little Big Man“ on vähän outo levy, mutta se ansaitsee kyllä tulla kuulluksi. Mukaan on viisaasti otettu viisi lainakappaletta, joista itselleni tutuimmat ovat Jerry McCainin ilmeikäs She’s Tough, Samuel Maghettin eli Magic Samin melodinen She Belongs To Me ja Morris Holtin eli Magic Slimin jykevä I’m Good. Tuttuus jää kuitenkin keinuvaan rytmiin ja sanoihin, sillä muutoin esitys menee kilpalaulannaksi kitaroineen vierailevan Walter Troutin kanssa. Muddylta tutuksi tullut mukavan keinuva She‘s Into Something soi rokisti. Wall asettuu hyvin esittämänsä tyylin sisään ja taitavana kitaristina hän edustaa vahvasti nykyaikaista rockblues-kepitystä, josta alan miehet ja mikseivät naisetkin saattavat pitää. Tämänkin cd:n kärkihahmo on itävaltalainen laulaja-kitaristi Jörg Danielsen ja koko kooste on pantu talteen vuoden 2018 maaliskuussa Argentiinan Buenos Airesissa. Laulajana Matty T. Wallin trion (rummuissa Ric Whittle ja bassossa Stephen Walker) uusimman levyn toimesta. Kun She‘s Into Something osoittaa, nelikymppinen Matty on sen verran nuori, että hän on ammentanut tutuista kappaleista toisen tai jopa kolmannen polven versioita. Viisijäsenisen yhtyeen kaikki jäsenet ovat kypsään ikään ehtineitä valkoisia miehiä. Koosteen kahdeksassa tallenteessa on mukana kolme muutakin lainakappaletta, kuten James Harmanin Helsinki Blues, ja vain instrumentaali Cuttin’ Deep on joukkion omaa tuotantoa. Green omaa miellyttävän, tummansävyisen äänen, jota hän käyttää suurempia revittelemättä. Matty itse innostui kappaleesta Collins-CopelandCray -kolmikon “Showdown“-yhteislevyn myötä. Vesa Walamies MATTY T. Green tarjoaa kiekollaan hienoja melankolisia blueseja, joiden tekstit ovat useimmiten hyvin ajassa kiinni olevia. jämäkkä Something New sekä vauhdikas avausboogie First Thing Smokin‘. Pikaisen urkinnan avulla sain selville, että Jörg Danielsen on v. Tältä kuulostaa, kun akustistyyppisestä bluesista tehdään sähköinen kuistiversio. 1982 syntynyt nuorenpuoleinen artisti, joka on esiintynyt julkisesti jo noin 20 vuoden ajan. I‘m Tore Down on puolestaan otetty Claptonin “From The Cradlelta“ eikä suinkaan Freddie Kingilta tai jopa Ike Turnerin I‘m Tore Up‘sta. Viidellä niistä vieraileva kitaristi ”vinkuu” Mattyn kanssa, miehen itsensä hoitaessa kitaroinnit kolmella jäljellä olevalla (Stormy Monday, Tore Down ja Crossroads). -54 Howlin’ Wolf. Kaikki kahdeksan kappaletta ovat covereita ja kukin niistä voidaan omalla sarallaan laskea kuuluviksi sinisen rytmimusiikin suuruuksiin: Boom Boom, Hi Heel Sneakers, Quicksand, She‘s Into Something, Stormy Monday, Born Under A Bad Sign, I‘m Tore Down sekä Crossroads. Soundi on voimakas ja täyteläinen. Oleellisesti enemmän persoonallista otetta olisi kuitenkin tarpeen, jotta tämä kokoonpano erottuisi selkeästi monista kaltaisistaan. Tukijoukoista ovat eniten etualalla harpisti Jorge Costales ja pianisti Alberto Burguez, jotka maukkaasti täydentävät vieraansa edesottamuksia. Ohjelmistonsa vaikuttaa koostuvan suurelta osin tutuista blues-klassikoista, joita tässä yhteydessä edustavat Big Bill Broonzyn Too Many Drivers, Muddy Watersin Champagne And Reefer, Howlin’ Wolfin Howlin’ For My Darling ja T-Bone Walkerin T-Bone Shuffle. Perinteisempää, Mississippiin viittaavaa tyyliä esittelevä, osittain akustisesti toteutettu Going Down South on taas Greenin ja Eric Bibbin yhteistyön tulosta. Suomalaisen bluesin & soulin + instrumentaalirockin tietokannat: www.bluesnews.fi/blues pedia www.bluesnews.fi/in stropedia. Vesa Walamies RUSS GREEN City Soul (Psychedelic Ghost Productions #, omakustanne) Länsi-Chicagosta kotoisin oleva viisikymppinen Russ Green lyöttäytyy debyyttilevyllään ”City Soul” välittömästi ”Tuulisen kaupungin” harpistien eturintamaan. Greenin harppu taas soi sitäkin sävykkäämmin laajalla skaalalla tuoden mieleen jopa Hendrixmäisiä sfäärejä. Kitara sentään raivoaa kaikkea muuta kuin jazzia. Heistä eniten ovat esillä laulaja-kitaristi Johnny Main, huuliharpisti Eric Von Herzen sekä toinen kitaristi Junior Watson. Jari Kolari JÖRG DANIELSEN Chicago Blues Straight Outta Buenos Aires (Wolf CD 120.985) Sinisävelinen blues on nykyisen erinomaisen kansainvälistä musisointia. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy niin Jimmy Johnsonin, Billy Branchin kuin Greenin suurimman musiikillisen vaikuttajan Sugar Bluen suunnilta. Uutuuslainailu jatkuu Robert Johnsonin Crossroadsilla, johon Wall on saanut inspiraatiota 80-luvulla esitetystä Crossroadselokuvasta sekä Creamin ja kitaristina erityisesti Claptonin soitosta. Nyt tämäkin puutos poistetaan kitaristi-laulaja Matty T. Uppohiekkaan eli Quicksandiin vajoavat niin Matty kuin vuorossa oleva Kid Ramoskin miehen tutusti kaikuvan kitaroinnin säestyksellä. WALL Transpacific Blues Vol. Tuhdimpaa meininkiä taas tarjoavat esim. Sen ohella hän on myös aivan kelvollinen vokalisti sekä huomattavan kyvykäs laulujen laatija. 1 (Hipsterdumpster 19) Meidän suunnalla eli täällä Pohjolan perukoilla kuullaan suht harvoin ”down under” -muusikoita. Kaikki muut levyllä kuultavat soittajat, jotka havaitsin paitsi ammattitaitoisiksi niin myös varsin tyylitietoisiksi musiikereiksi, ovat paikallisia Etelä-Amerikan poikia. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi hämmästyttävän tasokkaan kokonaisuuden. Produktion keskeinen elementti on kaiken aikaa blues, mutta ajoittain on esillä myös mm. Levyä kuuntelemalla totesin, että monien eurooppalaisten kollegoittensa tavoin hän on erittäin taitava soittomies. Loput yhdeksän teosta ovat Danielsenin omaa ja kiitoksen ansaitsevaa tuotantoa, mitä ei voi moittia esimerkiksi ideoiden tai vaihtelevaisuuden puutteesta. Parhaimmillaan mies on mielestäni juuri tuollaisessa mollipohjaisessa, keskitempoisessa bluesmeiningissä, kuten The Edge, Love To Give ja Believe In Love. Levyä voi hyvällä syyllä kutsua kitaristin tai paremminkin kitaristien julkaisuksi, sillä Matty oli pyytänyt tälle rock-blues-rock -tyyliselle tuotteelle tuekseen viisi maailmanluokan kitaristia: Eric Galesin, Walter Troutin, Kirk Fletcherin, Dave Holen sekä Kid Ramosin. The Forty Fours on puolestaan joko Uuden Seelannin pääsaarten itäpuolella sijaitseva pienehkö saariryhmä tai sitten Los Angelesista kotoisin oleva blues-bändi. Levyn aloittava John Lee Hookerin Boom, Boom toteutetaan kappaleen rytmiin sopivasti David Holen sliden ja taustan vahvalla jumpsutuksella. soulahtavia, rokkaavia ja jopa kantrahtavia sävyjä. Täysin omasta materiaalista koostuva albumi on vakuuttava näyttö siitä, kuinka blues elää ja voi hyvin nykypäivänä. Kuultava musiikki on aivan kelvollisesti soitettua ja laulettua valkoisen miehen bluesia, minkä arvelen toimivan hyvin varsinkin live-tilanteissa. Niin Wienissä kuin myös Buenos Airesissa bluesin muotoileminen on todella hyvissä voimissa. Blues News 6/2019 59 levy tutkailut harpun ja hi-hatin kilinöillä varustettu Reaper‘s Knockin‘
Tuloksena on erinomainen ja maanläheinen soulahtava bluesalbumi, jossa Primerin tulkinnalliset kyvyt pääsevät myös totuttua enemmän esille. Buddy Guy -henkinen Mistreated on varsin maukas slovari. Joillain sivustoilla on väännetty kättä siitä, onko esittäjä Laurence Jones ja levy Laurence Jones Band. Lisäksi Primer tulkitsee kolme Bobby ”Blue” Blandin, yhden Johnnie Taylorin sekä Freddie Kingin myöhäistuotannosta löytyvän Bob Dylanin sävellyksen Meet Me In The Morning. 60 Blues News 6/2019 levy tutkailut Greeniä säestää viisihenkinen bändi. Jonesin kotisivu ei suoranaista vastausta asiaan anna, ja koska kansi, promoliite sekä myös levyn lähettäneen promoottorin sivu sanovat esittäjäksi Laurence Jones Band, mielestäni asia on näin. Nyt on käsillä niin vahva näyttö, että toivon miehistön poikkeavan studiossa mitä pikimiten uudestaan. Russ Green on pitkään hautonut lopullista esiintuloaan ja hionut samalla instrumentaalista osaamistaan. Toisena levyn covereista esittäytyy Willie Loven V8-Ford, vankasti työstetty kierrätys ei lähde merta edemmäs kalaan. Kitaristin, hänen vaimonsa Lisan ja Felix Reyesin tuottaman kiekon lähestymiskulma on kuitenkin edellisistä julkaisuista poikkeava. Vaikka soitanta on komeaa, ei sininen nuotti ole kovin suurissa määrin esillä – vaikkakin jotenkin aistittavissa. Kantsii muuten käydä bändin kotisivuilla, siellä on kaikkien kuultavissa todella tuhti livesetti. Laurence Jones on keikoillaan ollut paljon levyjään mielenkiintoisempi ja olin toivonut hänen tekevän studiossakin samanlaista jälkeä. Dalen lauluääni on kovin ohut. Kappale on mielestäni parasta Laurence Jonesia ikinä. Soundi on ehtaa Primeria soulahtavan biisimateriaalin sulautuessa luonnolliseksi osaksi miehen bluesia. Mikäli lehtemme lukijoista löytyy hardcore fab four -faneja, niin raidan skippaaminen saattaa olla varteenotettava vaihtoehto, jos ei halua yöuniaan menettää. Lainat ovat Clarence Carterin Slip Away, Toussaint McCallin pikkuklassikko Nothing Takes The Place Of You, Stagger Lee ja Brook Bentonin turhankin kalutusta Rainy Night In Georgia -sävelmistä. Isompaa vaihdetta pukataan silmään ja samalla lisätään kaasua hurjalla rytmijyrällä Screeching Hult. ”City Soul”-albumilla toisena kitaristina toimii Giles Corey, basistina Marvin Little kosketinsoittaja Joe Munroen operoidessa hammondiensa takana. Levyn ainoa kierrätysraita on Beatlesin Day Tripper, josta on tehty varsin originelli versio. Jesus On The Dash nykii komeasti hyvällä temmolla ja aurinkoista touhua voisi verrata vaikkapa varhaisiin Los Lobos -tuotoksiin. Charlie Kimble värittää keitosta osuvasti saksofonillaan. Howlin’ Wolfin Same Thing saattaa tuntua jo liiankin monasti kalutulta luulta. J-P Berg JOHN PRIMER The Soul Of A Blues Man (Blues House Productions BHP JP2019) John Primerin uusin cd jatkaa artistin korkealaatuisten, tasaiseen tahtiin ilmestyvien albumien sarjaa. Toki tämä tuttu on, mutta Vegas Strip Kingsin näkemys aiheesta saa kyllä peukut nousemaan pystyyn. Kosketinsoittimilla tuodaan mukavasti lisää sävyjä. John Lee Hookerin tontille menevä bluessävelmä Long Long Lonely Ride on myös mieleeni. Sähköistettyä huuliharppua puhaltelee kitaristin luottomies Steve Bell. Mikke Nöjd LAURENCE JONES BAND Laurence Jones Band (omakustanne) Puistobluesvierailija ja muutenkin suht ahkera Suomen-kävijä Laurence Jones on julkaissut uuden levyn. Herkullista yllätysmomenttia pykätään lähtemällä kohti Etelää. Lisäksi Bill Flynn täydentää kokonaisuutta aina tyylikkäällä blueskitaroinnillaan. Meno on rennompaa ja kevyempää. Kitaristin omat sävellykset edustavat tyyliltään perinteisempää Primeria, jollaista hänen albumeiltaan on vuosikymmeniä totuttu kuulemaan. Niinpä simppelin kuuloinen tänttäränttä Take It Easy osoittautuu iskuvoimaiseksi numeroksi. Tässä mies bändeineen on mestari kantaen samalla ylpeästi oppi-isiensä Muddy Watersin ja Magic Slimin chicagobluesperinteitä. Musiikillinen siirtymä loikkaa siten sujuvasti myös tex mex -genren piiriin. Velmulla koplalla ovat jo teinivuodet kaukana takanapäin ja levylleen he ovat järkänneet montaa sorttia yllätystä. Vaikuttava veto rakentuu hypnoottisen ja kiireettömän poljennon varaan ja tuhtia fiilinkiä tiivistää useampi näkemyksellinen soolo-osuus. Kuten kiekon nimestäkin voi päätellä, Primerin levylle valitsema materiaali on enemmän souliin/soul-bluesiin linkittyvää. Tässä albumi onnistuu erinomaisesti. Samoissa lämpimissä fiiliksissä voi edelleen viipyä Back To You’lla sekä kirkkaasti kovimmilla kierroksilla texmexsaavan Pawnbrokerin parissa. Kun Laurence Jones on vihdoin mennyt pari askelta oikeaan suuntaan, niin se punainen lanka varmasti vielä löytyy ja selviää, mitä hän haluaa isona tehdä. Primerin musiikissahan korostuu nimenomaan saumaton yhteissoitto ja täysipainoinen kokonaisuus. Vihdoin pitkä odotus palkitaan. Vaikka kappaleissa onkin vahva soul-vivahde, kiekon soundimaailma on Primerin levyille ominainen, leimallisesti Chicago-bluesiin linkittyvä. Koko Taylorin Blues Machine -yhtyeessä. Primerin taustalla rytmiryhmän muodostavat rumpali Lenny Media, basisti Chuck A Luck ja kosketinsoittaja Ronnie Hicks. Lisää rockabillyn riemua irtoaa It Ain’tiltä, jossa on huomiotaherättävän liukas kitarasoolo. Toteutus on tehty kuitenkin Chicago-blueshengessä niukan combon tukemana. Myös päätös Sharp As A Razor släpätään rockabillynä, nyt siihen sekoitetaan mukaan jumpsteriakin. Aikaisempia levyjä vaivannut särökitaravalli ja bluesrockähky loistaa poissaolollaan. Perinteisen bluesin ja rockin vannoutuneet ystävät sen sijaan eivät luultavasti löydä suursuosikkeja tältä levyltä. Toki on syytä nostaa esiin koko yhtyeen panos. Ilmeisesti tämä on ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto. Kokonaisuus eittämättä miellyttää monia modernin kitaramusiikin ystäviä. Kansilehdykässä mainitaan levyn missioksi valaista John Primerin menneisyytä soul-laulajana linkittämällä se osaksi hänen Chicago-blueshistoriaansa. Vaikutteita on otettu soulin ja funkin puolelta. Esimerkiksi Lately on hieno moderni alakuloblues, johon hammond vetää maalailevan soolon. J-P Berg VEGAS STRIP KINGS Jackpot! (Gut Bukit #, omakustanne) Vegas Strip Kings -viisikko starttasi jo vuosikymmenen alussa, toimien ensin Blind Pig -labelin hoteissa. Peruskaurakin voi olla iloinen yllätys, kun homma on oikeasti hanskassa. Mutta eivät konstit miehiltä vielä loppuneet, he kun osoittavat pystyvänsä tulkitsemaan oivallisella tavalla myös puhdasta bluesia. Eihän se suinkaan huono ole, mutta mitenkä sen nyt sanoisi kauniisti.... Kiekon sisäänajo suoritetaan laukkakomppisella rockabillyllä Rotgut Run, biisissä on monella soittimella (harppu, piano, foni, kitara) soolonpaikkansa ja jäynähenkisesti mukana on myös useampia ovelia väliosia. Biisimateriaali koostuu yhdeksästä lainasta ja kolmesta originaalibiisistä. Hendrixiä ja Blind Faithia yhdistelevä I’m Waiting on levyn ehdoton timantti. Keskeisessä asemassa siinä on Steve Bellin harppu. Debyytillään hän osoittaa monen asian marinoituneen siihen pisteeseen, että ura ja miehen tunnettavuus ponnahtanee tämän cd:n myötä ansaitusti uusiin ulottuvuuksiin. Yhdeksänraitainen kiekko herättää lähinnä hämmennystä. Näistä Chicagossakin lavalla nähty rumpali Ricky Nelson sekä slidekitaristi Vince Akwada ovat aiemmin soittaneet mm. Mainiolla bluesmediumilla Hold On riittää rytmiikkaa ja tällä raidalla kuullaan paljon maukasta huuliharputtelua. Riku Metelinen DALE BANDY Blue (Elastic Penguin 19291440420) Suuri tuntematon Dale Bandy verhoutuu ZZ Top -parran taakse ja mies on all around man, kun kerran debyytillään hän soittelee liki kaikki instrumentit
Tonight I‘ll Be Staying Here With You (Bob Dylan) kulkee rentona soulrockina. Mikke Nöjd JEFF JENSEN Wisdom & Decay (JJM2018006) ”Wisdom & Decay” on Memphisistä käsin vaikuttavan kitaristi-laulaja Jeff Jensenin viides pitkäsoitto. Diddlingiä hyödyntävä menopala Sons Of A Vampire luistaa sujuvasti ja tässä tapauksessa ”Vampire” taitaa olla ihan peruslepakko, jonka kommelluksia tarinassa seurataan. Kyseessä ei kuitenkaan ole Robillardin oma vaan kornetinsoittaja ja laulaja Al Basilen viimeisin albumi – ja kuten hyvin tiedämme, on Robillard ollut Basilen ”rikoskumppani” koko hänen levytysuransa ajan. Luck Is Gonna Change on kuorotaustoineen mainio gospelhölkkähumppa. Levyn kolmesta lainakappaleesta Tom Waitsin Downtown jää alkuperäiseen verrattuna valjuksi, tosin huonompiakin versioita on kuultu. Parhaimmistoa on myös down homea ja hyppelykomppia yhdistelevä He’s A Fool, jolla slide parkuu todella vaikuttavasti. Aija Puurtisen sävelet ja erityisesti Perttu Hemmingin sanoitukset pukevat hyvin todeksi suomalaisten siirtolaisten tunnelmat. Avausraita So-Called Storyteller tuo jotenkin mieleen Howlin’ Wolfin sävellyksen Howlin’ For My Darling. Lisäksi viisikolla tuntuu olevan taipumusta lystikkääseen lupsakkuuteen, ei suoranaista noveltyä, mutta sinne päin ja välillä tuo tuntuu tarpeettomalta riippakiveltä soittajien kaulassa. Kiekon avaa sielukkaan vahva tulkinta Little Miltonin klassikosta I‘m Living Off The Love You Give, jota täydentää Chris Stephensonin Hammond-urut ja loistava torvisektio. Sattumaa vai tuottajan vaikutuksesta mukaan tullut asia, mene ja tiedä. Debyytti ei isoja lupaile, katsotaan miten jatkon käy. Tälläkään kertaa ei ole hyväksi havaittua kaavaa menty muuttamaan vaan tehdään juuri sitä, mikä toimii parhaiten: Basile kirjoittaa kappaleet ja Robillard hoitaa kitaroinnin ohella tuotantopuolen. Nämä lienevät kaikki niin tuttua kauraa, että riittää kun totean perussiistin Thrillin olevan näistä selkeästi paras. Covereita on settiin otettu kolmin kappalein, Big Legged Woman, The Thrill Is Gone ja Trouble In Mind. Kuten aikaisemmilla kiekoillaankin, Basilen hihasta paljastuvat ässäkortit ovat hänen erinomainen kornetin soittonsa ja omasta kynästä lähtöisin olevat hienot kappaleet,, joissa kaikissa on musiikillisia koukkuja. Perttu Hemminki on tarinoissaan onnistunut pureutumaan suomalaissiirtolaisten työvä. Täysin omaan materiaan nojaava esikoinen kun on kyseessä, niin tietysti sillä pyritään antamaan mahdollisimman laaja kuva yhtyeen osaamisesta. Ihmisiä on tuossa pienessä yhteisössäkin ollut laidasta laitaan. Balladi Pretend Forevers jousikvartetteineen menee vahvasti sinisilmäsoulin puolelle. Elämä noilla seuduilla ei kuitenkaan liene ollut helppoa, koska kirjeitä kotiseudulle tippui harvoin loppuen lopulta kokonaan. Näin kokonaisuus muovaantuu hajanaiseksi. junttaboogielta Country Star ja rocknumerolta Comin‘ Down. Yhdessä basisti Bill Ruffinon ja rumpali David Greenin kanssa Jeff on keikkaillut Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa laajalti. Ensin Basile heittää soolon kornetillaan ja ehtii juuri pois alta, kun Robillard astuu kitaroineen estradille. Parrot Woman taas ansaitsee erityismaininnan jo pelkän skittasoundinsa ansiosta, se kun todella on rupinen. Myös Hey Little Kiddy sijoittuu samoille rannoille ja tässä nyt on sitä lupsakkuuttakin mukana. NP041) M u s t a n k i s s a n tango... Vaikka Basile ei yritä luoda uutta, on levyllä hyvin moderni tunnelma. West Coast -ratkaisua tyylikkäimmillään edustaa Ain’t Got Nobody To Come Home To, ote on rento ja biisin svengi kitkattoman vaivatonta. Syntyi rakkaustarinoita, mutta viihteet vaativat veronsa myös terveyspuolella. Riku Metelinen BLACK CAT BISCUIT That’s How The Cookie Crumbles (Donor/Naked Prod. Pohjoismaissakin trio on vieraillut, Suomi vaan ei ole vielä osunut kohdalle. 2000 Days on hypnoottinen, viidakkokompin maustamaa tyylikästä kitarointia esittelevä Jeff Jensen -originaali. Nasevasti potkiva viidakkoshuffle kohtaa itärannikon I Don’t Know’lla ja jumpituksessa on huuliharpulle annettu hyvin vahva rooli. On varsin virkistävää kuunnella bluesjulkaisua, jonka soolosoittimena on joku muu kuin kitara tai harppu. Yksi levyn erikoisimmista esityksistä on What I Really Need Is You, joka harppuvetoisena antautuu suorastaan kiihkeän kierteiseen grooveen. Vihkosta löytyvät sanat ja pieni sanoituksiin liittyvä tarina. Hapokas 60-luku on vahvasti läsnä soulhakuisalla hiturilla If I Could Only Take It Back ja samaa hapokkuutta löytyy lisää esim. Tulee mieleen Randy Newmanin 1970-luvun tuotanto. Myös So Sad And Lonely ponnistaa samoista ilmansuunnista. Levyn edetessä kokeillaan kuitenkin kovin montaa sorttia eri tyylejä. Omista sävellyksistä nousevat esiin suoraviivainen shuffle Get It On sekä perusboogieta pörryyttävä I‘m On Your Side. Levyllä vierailevien kuudentoista muusikon osuuksia on taltioitu studioissa ympäri Tennesseen osavaltiota. Rennosti etenevän Try One -sävellyksen suola on Bruce Bearsin letkeä piano. What We Used To Be alkaa ragtime-vaikutteisena päätyen riehakkaaksi dixieland-rymistelyksi. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS AIJA PUURTINEN & BROOKLYNIN SATU Lännen Maata (Turenki TurenkiCD-14200-86) Suomalaisten työmiesten ja -naisten viimeinen muuttoaalto rapakon taakse osui 1920-luvulle, jolloin allekirjoittaneenkin sukua lähti kultaa vuolemaan Pohjois-Amerikan mystisille metsätyömaille. Meille Robillardin musiikista pitäville, ainakin allekirjoittaneelle, Al Basilen levyt ovat mannaa. Yhtye menestyi mainiosti Blues-Euroviisuissa ja käsillä oleva debyytti-cd on kerännyt runsaasti suitsutusta osakseen. Blues News 6/2019 61 levy tutkailut ja takakireä, tämä oikein korostuu miehen rock-ähky-funkilla My Bad Reputation. Al Basilen kornetti soi komeasti ja laulussa on huomattavasti samanlaisia sävyjä kun Duke Robillardin tulkinnoissa. Jos edellisessä oli jotain tuttua, niin sitä tekee myös kolmas sävelmä Razor Wire, joka muistuttaa Sonny Boy Williamsonin kappaletta Help Me. Levy ässäpari on Roomful Of Bluesin suuntaan kallellaan oleva Don’t Fool With The Truth ja Looking For A Cookie, jotka edustavat levyn rankinta osastoa. Tanssihalleja ja muuta viihdettä oli tarjolla. Sitten onkin vastassa osasto ”muut”, esimerkiksi avausraita Train 66 luokittuu rokkaavaksi shuffleksi, kun taas Haunting Me on liki rockabillymäisen kiivastempoista liikehdintää. Good Woman Back Home on imenyt vaikutteensa Staxja Motown-soundista. Bändi on mainio, siitä ei ole kahta sanaa sanottavana, varsinkin kitaristi ja huulihappunisti ovat kovaa tasoa. Kunnes tuli se viimeinen kirje amerikkalaiselta asianajalta 1970-luvulla , kultaa ja mirhamia ei ollut kenellekään luvassa. Bad James on sekin rokkaava (hauska?) boogie, joka liikkuu kiivaasti ja se saa tyylillistä seuraa Goin’ Homesta. Itse biisi on hidas, uhittelevakin blues. Triokokoonpanon äänitykset on tehty Ardent Studiossa, Memphisissä. Tämä on kauhea sääli, sillä ryhmän omimmalla osaamisalueella, eli West Coast -bluesin kimpussa pumppu osoittaa todellista kynsikkyyttä. eipäs kun M u s t a n k i s s a n keksi-bändi tulee Belgiasta. TT Tarkiainen AL BASILE B’s Hot House (Sweetspot 9922) Edellisestä BN-numerossa löytyivät arviot kahdesta Duke Robillard -levystä ja nyt seuraa lisää. Something In The Water on bossanova-henkinen torvija jousisektion höystämä kitarainstrumentaali, jatkuen psykedeelisenä jamitteluna nimellä The Water Jam Carlos Santanan hengessä. Lopetuksena oleva Time Has Made A Fool Of Me on erittäin Animals-henkinen ja Bruce Bearsin urkuytyöskentely on varsin vakuuttavaa. Arvioin Basilen julkaisun “Woke Up In Memphis” jokunen vuosi sitten, ja hyvin saman oloisissa tunnelmissa mennään tälläkin kertaa
So Sad on hieno hidas bluesballadi, joka vahvistaa St. Svengaava shuffle-rytmi, tarttuva melodia, koskettava teksti ja mieleen pinttyvät puhallinosuudet koostavat sopan, josta ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Marcus Blues Bandin kiitokset mahdollisuuksien luomisesta ja tukemisesta. Konnuslahden ja Tremolon ensilevystä ”Lauluja murheesta ja lauluja onnesta” olin kirjoittanut erittäin suopeasti, enkä sen nyt uudelleen kuunneltuani ole valmis muuttamaan mielipidettäni. Erityisesti kaksikko Lähdetie ja Mansikka-aho tuovat kekseliäillä ja napakoilla puhallinsovituksilla tanakkuutta bändin soittoon. MARCUS BLUES BAND FEAT. Rhythm and bluesista, soulista ja lattarivaikutteista ammentavat puhaltimet iskevät kuin leka otsaan. Bändi vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en kuitenkaan jostain syystä lähtenyt heistä enempää tietoa etsimään. Kokonaisuudessaan kansia myöten laadukasta jälkeä ovat pietarsaarelaiset saaneet aikaiseksi. ”Levy on omistettu suuren esikuvamme Dr. Laulaja-kitaristi Hannu Lindblom liikkuu taidokkaasti brittibluesmaastossa. Lopputulos lienee myös suuremman yleisön korvaan sopivampi – ehkäpä niin myös itse kappaleet. Vaikka ”kaikki sävelet, sanat ja sovitukset” on laitettu kollektiivisesti Kalle Konnuslahden & Tremolon nimiin, veikkaan tekstipuolen olevan Konnuslahden kynästä. Siinä yhdistyy vanhan suomi-iskelmän tunnelma saumattomasti vanhaan New Orleansin rhythm and bluesiin. ”Lähdön hinnaksi tuskin tiesin sen, olla hautaansa asti ulkopuolinen” kuvastanee monen maahanmuuttajan tuntemuksia ja todellisuutta. No, eipä ole tuo Lähdetiekään mikään turha fonisti. Kykyihinsä nähden Mellin vaikuttaa maltilliselta mieheltä, sillä tämä taitaa olla levyn ainoa (?) kitarasoolo. Kansitekstit oli ainakin päivätty vuodelle ’15. Aija Puurtisen sävelet ovat bluestyyliin enimmältään mollivoittoisia, erittäin kiehtovia kuten myös tarinat laulujen teksteissä. Niin se aika kuluu, joutui jälleen myöntämään. Samalla viikolla huhut tulevasta julkaisusta saapuivat Aurajoen toiselle puolelle. Latinosävyjä tuovat mukaan myös Tomi Salon soittamat ”bongot, congat, tamburiini ja rahistimet”. Osa lienee omakohtaisia, osassa taas mielikuvitus on saanut vapaat kädet. Loppu on kuitenkin onnellinen, sillä päätöslaulussa Onnellinen on mies päättänyt elää elämänsä loppuun yksin, ennen kuin kulman takaa kuvioihin ilmestyykin nainen. Perusoktetti soittaa todella tiukasti tuoden mieleen legendaarisen Blues Brothers Bandin. Vaikka en miksikään maaseuturomantiikan ystäväksi tunnustaudukaan, on kesäistä maalaismaisemaa kuvaava maalaus häkellyttävän kaunis. ovat menestyneet laulajina äänestään huolimatta. Se saa ihmiset jättämään rakkaat synnyinseutunsa paremman tulevaisuuden toivossa. Marcus Blues Bandin imagoa osaamisen tasolla, ennen kaikkea Sven Wannäsin urut kruunaavat kappaleen. No totta kai, mihinkä Konnuslahti olisi asennettaan muuttanut! Tremolon kokoonpano on pysynyt lähes ennallaan. anteeksi Konnuslahden ensimmäinen pääsoitin, olisi hänen soolojaan kuullut mieluusti enemmänkin. Toisella levyllä on päädytty Kalle Konnunsuon & Tremolon rakkaus New Orleansin musiikkiin tulee ilmi myös sisäpussin saatetekstissä. Kaikkihan nuo em. Mutta sopivatko kuvaukset tähän uuteen ”Lemmen armoilla” -levyyn. Nyt Konnunsuo keskittyy kuitenkin laulajan tehtäviin, jossa tuo kotikutoisuus on edelleen vahvasti läsnä. Kitaristi Göran Fellmankin on Otis Rushinsa kuunnellut tarkkaan. Encorena kuultava Gimme Some Lovin‘ vie Jake ja Elwood Bluesin movietunnelmiin. 62 Blues News 6/2019 levy tutkailut enluokkaiseen todellisuuteen. Voiko kukaan väittää, etteivätkö moiset olisi hyveitä minkä hyvänsä taiteenlajin tapauksessa. Vanha puhuu saa perään todellisen korvamadon Viimeinen kerta. Harvoin kuulee näin laadukasta suomalaista livetaltiontia. Kaipuusta kotiseudulle ja todellisuudesta siellä ”kultamaassa” kertoo myös tämä levy, joka sopisi oppimateriaaliksi peruskoulun moneenkin aineeseen. Jotakuta saattoi ensilevyllä häiritä sen kotikutoinen äänimaailma – demomainen soundi, kuten ammattikielessä kai sanottaisiin. Luonnollisesti mukana ovat Aijan lähipiirin ihmiset Esa ja Moses Kuloniemi, Esan hoitaessa nyanssitajuista kielisoitinosastoa ja Moseksen loistavalla tyylitajulla lyömäsoittimia. Kultainen ja loistava todellisuus toteutui hyvin harvojen kohdalla. Siinä myös Konnuslahti palaa ilahduttavasti rooliinsa Inferno Brothersin kovakätisenä saxofonistina. Kosketinsoittaja Hannu Hiltula ei nähtävästi kuulu enää vakiokokoonpanoon, mutta vierailee peräti puolella levyn kappaleista. Funkmeininkikin taittuu taidokkaasti, sen todistavat Doug McLeodin sävelmä I Might Bend (But I Won‘t Break) sekä bändin omaa tuotantoa olevat 2 Beer 5 Shot Casanova/Harder Than Steele ja Drivin‘ Crazy. Liikuttavaa, ainakin minusta. kesäkuuta 2019)”. Koska foni on alkujaan Vaajoensuun... Marcus Blues Bandissa on aiemminkin viehättänyt yksilötaitoja korostamaton sankka osaaminen. marraskuuta 1940 – 6. Konsertin päättää vahva tulkinta Lindblom-originaalista Someday. Arvo Sätkälän näytelmä ei ole minulle tuttu ja tuntemattomaksi jää myös levyn kantta koristavan maalauksen tekijä. Johnin muistolle (Malcolm John Rebennack Jr, 21. Eero Grundström soittaa surumielistä matkaharmonia ja Selina Sillanpää vastaa viulusekä mandoliiniosuuksista. Mies päättää ottaa vielä riskin ja heittäytyä tämän kanssa onnelliseksi. Mukana ovat edelleen trumpetisti Timo Mansikka-aho, kitaristi Jussi Mellin ja basisti Timo Saario. Bluesin tapaan monet käsittelevät epäonnisia naissuhteita. Honey Aaltonen ST. Hän on kuin pehmeämpi tai kevyempi versio Tuomari Nurmiosta tai J. Jakob Big Band luo vielä tälle live-levylle elokuvallista lisätunnelmaa. Rahalla ja ulkokultaisilla toiveilla on ihmeellinen mahti. JAKOB BIG BAND Bluesrock Meets Big Band (Top TOPCD-1061) St. Kannen suunnittelusta vastaa jälleen edellisen levyn tapaan Annastiina Kankare.. TT Tarkiainen THE TOREADORS Where She Can Be. Levy alkaa reippaalla rock’n’rollilla Vanha puhuu, jossa vanha jäärä jakelee tiukkoja elämänviisauksia. Asiaa tarkemmin muistellessani huomasin edellisen levyn ilmestyneen jo nelisen vuotta sitten. Pienimuotoinen, sympaattinen ja ihmisläheinen olivat adjektiiveja, joilla levyä kuvailin. Rumpali Sami Karvonen on vaihtunut Kalle Kananojaan ja vahvistukseksi on löytynyt saxofonisti Sakari Lähdetie. (Goofin’ GRCD 6196) Kuulin The Toreadorseja ensimmäisen kerran Finnish Blues Awardseissa 2018. Levyllä esiintyvät muusikot ovat ensiluokkaisen ammattitaitoisia ja tunnelman päälle ymmärtäviä. Pietarsaaren Kulttuuritoimisto ja Svenska Kulturfonden ansaitsevat St. “Where Can She Be?” on The Toreadorsin neljäs levy, mutta heidän debyyttijulkaisunsa oikein studio-olosuhteisiin Noise For Fiction -studiolle Lietoon. Asia nousi uudestaan esiin, kun syyssateiden piiskatessa nurmikkoa aloin miettiä, mitä bändille mahtaa nykyään kuulua. Kotikutoisuus ei ollut mikään ihme, sillä se oli äänitetty Konnuslahden kotona, suoraan vanhalle kelanauhurille. Illusion ja Pusherman vievät big bandin siivittämänä 1980-lukulaisen hardrockin muistoihin. Cream ja John Mayall tuntuvat olevan miehelle tuttuja. Karjalaisesta sympaattisimmillaan hienoisilla Dave Lindholm -vaikutteilla höystettynä. Palaset napsahtivat kohdalleen, kun sain levyn arvioitavakseni. TT Tarkiainen KALLE KONNUSLAHTI & TREMOLO Lemmen Armoilla – Kymmenen laulua Arvo Sätkälän näytelmästä (KAKO0004) Jaaha, Kalle Konnuslahti on taas tehnyt uuden levyn, oli – häpeäkseni myönnettävä – ensimmäinen ajatus, kun sain tämän käteeni. Hänen laulutapansa voi jakaa mielipiteitä, sillä mikään Olavi Virta tai Pavarotti hän ei ole – eikä pyrikään olemaan. Ensilevyn hieman alakuloisista tunnelmista on otettu askel kohti reippaampaa ilmaisua. Jos näistä kahdesta aloituskappaleesta olisi lohkaistu single, kuten aikoinaan oli tapana, olisi niistä voinut povata välittömiä radiohittejä! New Orleansin suuntaan viittaa myös triolikomppinen Julma rakkaus, jossa kuullaan kitaristi Jussi Mellinin hieno soolo
Tiilikaisen säveltämä nimikappale on puolestaan saanut vaikutteita Renegadesin suunnalta. Eikä bändille tunnusomaista iskelmällisyyttäkään ole unohdettu, sitäkin on mukana sopivasti. Näin saadaan aikaiseksi lähelle bluesia suunnistavaa kokonaissointia. Kansilehtiseen on listattu bändin koko tuotanto, mikäli joku haluaa hankkia myös sen muut julkaisut. Herroilla on asenne kohdallaan, he eivät turhia kainostele tai pyytele anteeksi tekemisiään. Lopetusraita Four O’Clock Baby on vanha kunnon nihkeä räkä, jossa särökitara räimii ja Tarkela tuuttaa foniaan sen verran voimallisesti, että maltillisella volyymilläkin soitettuna rappaus katosta rapisee ja olohuoneen ikkunan yläpuolella oleva halkeama kasvoi entisestään! Dynamiikka ja sävyt eivät ole jääneet miksauspöydälle. Ennen Rumblea Kottila soitti harppua Arttu Wiskarin kanssa Blues Boulevardissa. Ehdottomasti kannattaa hankkia kuitenkin vinyyliversio. Niin tai näin, se riski on otettava ja kuunneltava kappale vielä (ainakin) kerran. Näin tiukkaa rhythm’n’bluesia en muista vähään aikaan näillä leveysasteilla kuulleeni. Kappaleen suola on Olli Haaviston soittama pedal steel. ”Used Guitars Etc.” -kiekolla ollut instrumentaali Longing For You on saanut sanat ja toimii hyvin myös laulettuna. Dwight Yoakamin ohjelmistosta löydetty Ain’t That Lonely Yet on taas saanut Jorma Kääriäisen suomentamana nimen Siihen suostu en. Kaupungin avantgardistinen kulttuuriympäristö varmaan sopii tämän kaltaiselle ajattelutavalle. Miksei myös Hound Dog Taylorin trion tyylisesti, mutta melkoisella garagekertoimilla varustettuna. Pidän tästä näkemyksestä, jolla on kuin oma vähän kiero ja rehellinen maailmansa. Vaikka bändi on monesti onnistunut lainamateriaalin kanssa, se on tällä levyllä vähemmistössä. On sitten eri asia, mistä nuo kaikki onnistuu löytämään. Se tuokin mukaan sielua kouraisevaa dramatiikkaa. Tällä hetkellä esiintymiset keskittyvät Prahan klubeille. Nyt on sitten käsissä tänä vuonna ilmestynyt cd, jota myydään ennen kaikkea keikkojen yhteydessä. Bändin laulajana ja tekstittäjä toimii suomalainen Pasi Mäkelä, joka on asettunut monipuoliseksi performanssikouluttajaksi ja -taitelijaksi Tsekkeihin. Laulusoundia vahvistamassa ovat Marjaana Narsakka ja Janne Saksa. Myös albumin pituus on vinyyliksi optimaalinen. Libretossa yhdistyvät saarnaajat ja Neitsyt Mariat jänöjussimytölogiaan. Albumi takoo asiaansa napakasti eteenpäin ja bändin soundi on erittäin verevää, tyylilajinsa kapeassa ja kovimmassa kärjessä. Traditionaalinen In My Time Of Dying on toteutettu aika hevinä versiona Led Zeppeliniä mukaillen. Pasi Mäkelän laulussa on tylyä viimaa saarnastuolista ja yhtye häärii särmikkäästi kappalaisen tehtävissä. (Drug Me 019) Spermbankersin albumi on oikeastaan kokonainen gospelgarage-blues-ooppera, jossa vinyylilevyn mukana tulee kuvitettu libretto. Kitarat soivat päällimmäisenä toisiaan haastaen. Rumpali Jarmo Vihunen puolestaan teki alkuuraa Musta Leskija Fine Experience -yhtyeissä. Älkää kuitenkaan pelästykö, ei bändi takkiaan ole kääntänyt tai juuriaan unohtanut, kyllä tuttua ja turvallista beat/rautalankasisältöä löytyy riittävästi. Spermbankers olisi kiva saada myös Suomeen vierailulle. Hyvä suoritus taitavilta muusikoilta. Kaikki ovat covereita ja avauskappale, Slim Harpon Scratch My Back on Melametsän hieno taidonnäyte. Harri Haka PEKKA TIILIKAINEN & BEATMAKERS Salaperäinen (Turenki TurenkiCD-14200-85) Edellisen Pekka Tiilikainen & Beatmakers -studiolevyn kieli oli englanti, seuraava julkaisu oli pääasiassa instrumentaaleja sisältävä livelevy, ja nyt ympyrä sulkeutuu, kun vuoron saa suomenkielinen albumi. Levyllä ovat vierailijoina aussikitaristi Martin Cilia, pedal steel -mestari Olli Haavisto ja urkuri Hannu Könönen. Ajattelin tietysti urheilua ja kysyin, onko lätkä vai mikä laji kyseessä. Kitara, foni ja piano soivat upeasti kautta linjan ja levylle on jätetty tilaa hengittää. Kiinnostuin luonnollisesti asiasta ja sanoin, että ensilevyn ilmestyessä haluan hankkia sen ja jos toimitukselle sopii, voin arvioida sen Blues Newsissa. Jälkimmäinen on äänittänyt levyn ja toiminut bändin ohella levyn tuottajana. Kun aloitusraitana on Viimeinen juna kotiin, niin juna-aiheiseen sävellykseen levy myös päättyy, Jälkijuna edustaa bändin iskelmällisintä osastoa. Levyllä bassoa soittaa Petri Kokko, mutta hän ei enää kuulu nykyiseen kokoonpanoon. Jorma Riihikoski. Hän sanoi menevänsä tämän keikan jälkeen treeneihin. Led Zeppelinin Rock’n’Roll-kappaleelle intronsa lainannut fonilla ryyditetty instrumentaali Midnighter on myös erittäin rankka. Levyltä esimakuna julkaistut Viimeinen juna kotiin ja Archipelago saivat ansaitsemansa kehut lehdessämme, joten pitkäsoitosta oli lupa odottaa hyvää. Aiemmin Pekka Tiilikainen & Beatmakers on tehnyt crossoveria Hurriganes-materiaalin kanssa, ja tällä kertaa käsittelyyn on päätynyt Remu & His All Starsin levyltä ”Viittä Vaille Kaks” löytynyt Tähtisumu. Vetovastuun laulusta hoitaa Dahlström, mutta kappaleissa Pretty Lou sekä Teenage Letter liidilaulajana toimii Tarkela. Alkutahdeista lähtien meno on todella rouheaa. Koska bändi keikkailee levyn tiimoilta alkuvuonna, niin suosittelen, että saavumme paikalle runsain joukoin nauttimaan reippaasta rhythm’n’blues-tykityksestä sekä rock’n’rollin ilosanomasta!! Riku Metelinen RUMBLE BLUES BAND In The Shadow Of Blues (omakustanne) Otin joku vuosi sitten taksikyydin ja kysyin ajon päätyttyä kuljettajalta, venyykö vuoro myöhään. “In The Shadow Of Blues“ on valitettavan lyhyt (reilu 21 minuuttia) ja genreksi voisi sanoa r&b:n ja bluesrockin. Omien kappaleiden sanoituksissa on suomalaisiin vetoavaa kaihoisuutta, kaipuuta ja odotusta. Muutamat rautalankakappaleet on sijoitettu mukavasti laulettujen sekaan ja tukevat näin levyn monipuolista tarjontaa. Jos Nurmion nykyinen raskas linja miellyttää, tämä vinyyli kannattaa hankkia vaikka Korkeimman Oikeuden uusinta-LP-painoksen viereen. Levyn materiaali on Dahlströmin kirjoittamaa nimikappaletta lukuun ottamatta kierrätystavaraa. Riku Metelinen THE SPERMBANKERS Do Unto Others... Kuski oli Kari Kottila, joka jo silloin soitti harppua ja kosketinsoittimia Rumble Blues Bandissa. Junamatkalla tulikin puheeksi tämä Pasin garagegospelbändiprojekti, joka julkaisi albuminsa kesäkuussa. Blues News 6/2019 63 levy tutkailut Goofin’ Recordsille. Levyn kappalevalikoima on bluesin ystävälle maukas. Rytmit kokoonpanossa lyö Bert Neven. Siinä sivussa versioidaan Reverend Gary Davisia ja Hank Williamsia. Pasi ja bändi osaavat myös kirjoittaa sopivia melodioita kitaravetoisiin kappaleisiinsa, joten levyllä on tiettyä dynamiikkaa kokonaisuutena. Nykykokoonpanon muodostavat laulaja-kitaristi Tommy Dahlström, basisti Tomi Valasvuo, saksofonisti-laulaja Timo Tarkela, rumpali Marko Lamminmäki ja pianisti Hessu Pirhonen. Kappaleista lähes kaikki ovat allekirjoittaneelle entuudestaan tuntemattomia, joten voin yhtä hyvin pitää kaikkia sävellyksiä orkkiksina. Vaikutteita on otettu kantrista ja sitä on mukana hiukan edellisjulkaisuja enemmän. Viidakkorytminen Stay Loose Mother Goose saa aikaan kylmiä väreitä jopa siinä määrin, että on todennäköistä, että liika kuuntelu tuo tullessaan flunssan. Spermbankersin keitosta voi maistella ryhmän Bandcamp-sivuilla. Efekti on kuitenkin aikaansaatu digitaalisesti. Kitaristi Jukka Melametsä toimi aiemmin yksitoista vuotta Pelle Miljoonan riveissä. I Can't Be Satisfied on ehkä levyn hienoin kappale, jossa Kari Kottilan laulu kuulostaa Green Bullet -harppumikrofonin läpi tulevalta. Mukana on kaksi bonusraitaa, Yksinäinen Kitara Twist sekä Johnny Guitar, jotka on tallennettu Suistoklubilla keväällä 2019. Välittömästi nousee mieleen Tuomari Nurmio ja Korkein Oikeus, sillä myös Spermbankerissa synkkää pohjavirettä kutoo kitaristi Martin Ruzickan baritonesoitin. Kuski vastasi lajin olevan harvinaisempi: huuliharppublues. Pasi on myös julkaissut kokeellista elektronisempaa lo-fi-musiikkia nimellä PAM. Spermbankers pitää päämajaansa Prahassa. Sävellys on kohdannut uuden ilmeen kääntyen tyylikkäästi rautalankasovitukseksi. Itse asiassa tapasin Pasin sattumalta viime vuonna pohjoisen junassa, jossa hän oli matkalla vetämään performanssikurssia lukioon Kainuuseen. Hanat auki ja menoksi
Lukkarinen on tehnyt levyään pitkään ja huolella. Sitä paitsi Lukkarisen tyyli voisi olla yhtä hyvin omaksuttu kantrikapinalliselta Willie Nelsonilta. Hän oli Suomen ensimmäisenä ”punkbändinä” markkinoidun, turkulaisen Dead End 5:n laulusolisti. Soundienkin puolesta levy jyrää. Jusa ja Shadou tykittävät niin tanakkaa taustaa, että siitä olisi voinut Hurriganeskin olla kateellinen. Epämääräinen rämistely loistaa poissaolollaan. Vaikka nuo kantri ja rockabilly ovat vahvasti esillä, sisältää levy paljon muutakin. 64 Blues News 6/2019 levy tutkailut REAKTIO Fakiiri (SUSEP6, omakustanne) Elämäntapapunkkari Shadou Reaktioyhtyeineen on pukannut ulos uuden levyn. Basisti ja laulaja Shadou on tapansa mukaan tehnyt lähes kaikki kappaleet. Ne, jotka ovat seuranneet Lukkarisen tekemisiä tarkemmin, ovat ymmärtäneet taiteilijan uusiutumisen tarpeen. Kosketinsoittimia koskettelee Kari Hautalampi, jolta irtoaa myös oikeaoppinen honky tonk -piano. ”Reborn” ei ole selkeästi bluesia, mutta se sisältää sen verran vahvoja blues/roots -vaikutteita, että tämä julkaisu on syytä noteerata myös BN:ssä. Neljällä kappaleella soittaa kontrabassoa Mikko Mustapirtti. Toinen yllätys oli se, että Reaktio on siitä lähtien pysynyt samassa kokoonpanossa. De Soton perustamisvuodeksi on merkattu 1984 ja Lukkarinen on elättänyt itsensä musiikilla jo kolme vuosikymmentä sekä yhtyeissä, että trubaduurina. Mississippi Queen on erittäin rankka. Kuten moni meistä 80-luvulla nuoruuttaan viettäneistä muistaa, Texas-blues valloitti tuolloin rytinällä maatamme. Soittajien meriitteihin kuuluvat sellaiset alan pioneeribändit kuin Widows ja Lama. Dead End 5 levytti Mississippi Queenin kakkosalbumilleen nimellä Rock’n Roll Tähti, ja Texas Rooster ilmestyi Buck Jones & Texas Roosterin samannimisellä albumilla. Honey Aaltonen ANNIKA ANDERSSON & THE BOILING BLUES BAND Reborn (AdHouse #) Annika Andersson tuskin sanoo kovinkaan monelle yhtään mitään, mutta Annika Salminen saattaa soittaa kelloja joissakin lehden lukijoissa. Kantripaloilla mainiona vahvistuksena on Ilkka Jolman steel-kitara. Niinpä Tepa Lukkarinen mielletään edelleen taitavaksi Stevie Rayn tulkitsijaksi. Nyt 40 vuotta myöhemmin hän tekee paluun englanninkielisen, 70-lukuun pohjautuvan bluesrockia soittavan bändin myötä. Vaikkei tiikeri koskaan raidoistaan pääsekään, on Lukkarinen levyttänyt nipun monenlaisia uusia sävellyksiä. Se ei siis ollut yllätys. Niiden jälkeen Annika julkaisi yhden soololevyn ”Itseteossa”, jonka nimikappaleen muistan saaneen paljon radiosoittoa. Lopusta säestyksestä vastaavat rumpali Pasi Hautalampi ja basisti Mikko Raappana (miten niin ”säestyksestä”, saattaa Raappana tuhahtaa, sillä hänellähän on päätöskappaleessa oikein bassosoolo). Mutta mikä ihmeen bändi. Kitaristi Jone ja rumpali Jusa sopivat ärhäkän punk-rockin soittoon kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Vaikka Annikan edellisestä julkaisusta on vierähtänyt aikaa, on paluu varsin vakuuttava. Saleswoman Blues voisi olla vaikka Hurriganesin ekalta levyltä peräisin. Joissain kohdissa mieleen tulee Shocking Blue, jonka kappaleita Radio Nostalgia on kiitettävästi soittanut. Full Moon On Main Street on alkuperäistä verkkaisempi, mutta sinisempi sovitus toimii mielestäni hyvin. Koska levyltä sanoista on vaikea saada selvää, ne on onneksi painettu sisäpussiin. Jonen kitara käy päälle kuin jyrä, mutta väliin hän tiputtelee myös näppäriä soolonpätkiä. Omista kappaleista Wild Beasts sekä Looking Out My Window ovat eniten mieleeni. Tepa Lukkarinen huomattavasti pienemmällä. Lainakappaleita levyltä löytyy kolme: Mountainin Mississippi Queen, Johnny Winterin Rock’n‘Roll Hoochie Koo ja Omar & The Howlersin Full Moon On Main Street. Ne, jotka odottivat vain ja ainoastaan Stevie Ray Vaughan -tyyppistä kitarabluesia lienevät jonkin verran pettyneitä. Omalla kustannuksella levyn tekeminen ei ole niin halpaa kuin moni saattaa kuvitella. Päinvastoin kuin valitettavan usein tämän alan bändeillä, Reaktion soitto on armottoman tiukkaa. Jopa miehen ulkoinen habitus levykannessa lierihattuineen, Jack Daniels -paitoineen, tatuointeineen (vasemmassa käsivarressa jopa Jimi Hendrixin luuranko soittamassa) ja customoituine Telecaster-kitaroineen viittaa vahvasti Texasiin. Innoitus Amerikan etelän juurimusiikkiin lienee syventynyt trubaduurikeikoilla, mutta kitara soi edelleen kuninkaallisesti. Kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat Lukkarisen tekemiä. Vaughanista tuli myös yksi De Soton tärkeimmistä esikuvista. Kansi ilmoittaa ylimalkaisesti äänitysten tapahtuneen vuosina 2018–19 ja kokoonpanotkin hieman vaihtelevat. Moikkaa, tähden eilisen on sävelletty yhdessä jazzeliittiin kuuluvan kontrabasisti Timo Tuppuraisen kanssa, mutta jazz tästä kyllä on kaukana! Turhasta vitkuttelusta ei Reaktiota voi syyttää, sillä kappaleiden kestot ovat tunnollisesti kahden minuutin molemmin puolin. Mutta entä sitten tämä ”Rocky Road”. Riku Metelinen DE SOTO feat. Laulussa on käytetty kaikua sekä tuplausta ja näin on saatu ääneen mukavasti potkua. Ilmiselvästi kommentoijat eivät ole vaivautuneet kuuntelemaan levyä kokonaan. ”Kuinka kliseistä, taas joku Vaughan/Winter-klooni”, voisi joku parahtaa, mutta eikö aikuinen mies saa näyttää siltä miltä on suurimman osan elämästään näyttänyt. Sävellykset ovat velipoka Jari ”Buck Jones” Salmisen kynäilemiä. Turhasta hätiköinnistä De Sotoa ei voi syyttää, sillä edellinen ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. ”Ihan kantria” tai ”pelkkää rockabillyä”, ovat hätiköityjä kommentointeja, joihin olen törmännyt. Bändi teki 70-luvun loppupuolella kaksi levyä ”Dead Ends” ja ”Läpilyönti”. Mini-LP on kaiverrettu pyörimään 45 kierroksen nopeudella, mikä takaa maksimaalisen dynamiikan. Yllätys sen sijaan on, että ”Fakiirin” äänitykset on tehty jo viitisen vuotta sitten. Kolmelle kappaleelle on saatu houkuteltua De Soton alkuperäisrumpali Miku Kulmala. Onko tuo pelkkää sattumaa vai onko Östergård Järvisen soittoa mahdollisesti kuunnellut. Sitä kun ei löydy edes kuokalla kaivamalla. Reilusti Lukkarinen on kuitenkin painattanut levyn kanteen De Soton isolla ja feat. TEPA LUKKARINEN Rocky Road (Black Dog BDR 00819) Kemin keppisankari Tepa Lukkarinen on De Soto -bändeineen julkaissut viidennen levynsä. Koska lehtemme ilmestyy melko verkkaisella aikataululla, olen ehtinyt tätä kirjoittaessani havaita sen jakavan mielipiteitä useampaan suuntaan. Rock’n‘Roll Hoochie Koo menee hyvin Johnny Winterin hengessä, mutta omaa näkemystäkin mukana luonnollisesti on. Kokoonpano on edellisen ”Pakkokatko”-levyn jälkeen taas muuttunut, kuten Reaktiolla usein ennenkin. Ainoa lainattu (ja ainoa englanninkielinen) on Pete ”Räkä” Malmin ja Andy McCoyn hengentuote Miss World, Briardin, tuon ”maamme ensimmäisen punk-bändin” repertuaarista. Bändiperinnettä on kunnioitettava, ja mikä on kunnioittaessa, kun on takana yli 30 vuotta kestänyt ura. Suurimmaksi tähdeksi nousi Stevie Ray Vaughan, jonka vaikutus levisi nopeasti suomalaiskitaristien keskuudessa. Avausraita 20 Miles North on kuin Thorogoodin näkemys ZZ Topista. Pariinkin otteeseen levyä kuunnellessani ajattelin, että Rock’n‘Roll Bandin I’m Gonna Roll toimisi Annikan ja kumppanien käsittelyssä paremmin kuin hyvin. Ikääntymisessä on ainakin se hyvä puoli, että se tuo mukanaan uskottavuutta. Tunnelma on hyvin samankaltainen ja kitarasoundi sekä -tyyli ovat hyvin tuon ajan Järvisen kuuloisia. Annika Anderssonin lisäksi bändissä soittavat kitaristi Johan Östergård, basisti Morgan Korsmoe ja rumpali Ola Göransson. Monet vaikuttavat hieman hämmentyneiltä. Monista kilpasiskoistaan poiketen Annika ei intoudu huutamaan vaan kaikki pysyy hyvän yön tällä puolen. Tepa Lukkarinen lieneekin monelle nykyisin sama kuin De Soto, sillä miehen oma nimi taitaa olla PohjoisSuomessa tunnetumpi kuin itse bändin. Shadoun sanoitukset ovat edelleen aikamme ilmiöitä kritisoivia ja paikoitellen jopa nihilistisen pessimistisiä. Punkkareille Reaktion levy on pakkohankinta, mutta voidaan sitä suositella muillekin rotevalla kädellä runnotun rockin harrastajille. Levyn ilmestyminen vain viivästyi – taloudellisten ongelmien vuoksi, kuulin
Kolmas osa on musiikillisesti kunnianhimoisin. Lattarivaikutteinen tunnelmapala Under The Red Lights kuulostaa siltä kuin Santana ja Agents kohtaisivat Havannan punaisten lyhtyjen alueella. Toisen, eli ns. Eniten haastetta kuulijalle tuottavat levyllä enemmistönä soivat melodisemmat mutta silti ADHD-tahtilajia ylläpitävät sävellykset, joille laulajan suppeahko ääniala ei aina vaikuta antavan täyttä oikeutta, luoden paikoin tarpeettomankin suuren kontrastin koukuttavaa vastatunnelmaa punovalle, viimeisen päälle hiotulle soolokitaroinnille. Enimmäkseen varttuneemman koulukunnan kirjoihin asettautuvat psychobillyesitykset täydentyvät yhä Hypnosis-konseptin mukaisiksi kokonaisuuksiksi surf-sävyisten kitaraosuuksien myötä. Pete Hoppula HARD ROAD Burn / Aniwa (omakustannesingle) Ensiaskeliaan kertoman mukaan jo 60-luvun puolella Karjaan ja Raase. Tuskin tuollaisella vähällä lyhentämisellä radiosoittoakaan haalitaan. Kotimaisessa bändikartastossa hieman poikkeuksellisemman tyyliyhdistelmänsä debyytti-EP:llään parisen vuotta sitten esitellyt ryhmä ei ole kokenut tarvetta hioa kulmiaan aiemmasta. Rumpali Make Hytösen taas jotkut muistanevat ainakin tyyliltään hieman toisenlaisesta orkesterista Oski & Los Scobes. Don’t You Kill My Thrill rokkaa rankan bluesin tahdissa ja nimikappale on reipasta kantrirockia. Ai niin, jälkijättöiset syntymäpäiväonnittelut Tepalle! Honey Aaltonen HYPNOSIS Psycho! Beach! Party! (Rottenhill RLP19002) Mitä hiivattia, eihän psychobillylevyjen ole juurikaan totuttu kummittelevan Blues Newsin arvio-osiossa. Komeita esityksiä ovat kumpikin – eli se siitä kantrista. Melko reippaalla kädellä levy on jaettu kolmeen osioon. Päätöskappale Time Away lienee se kaikkein haastavin esitys niin soittajille kuin kuuntelijoillekin, yli kuusi minuuttia kunnon vanhan ajan progressiivista jytää ei päästä ketään helpolla. Blues News 6/2019 65 levy tutkailut (Mustapirtti on tosin kirjoittanut yhden tekstin), paitsi ainoa lainakappale, Doobie Brothersin Long Train Runnin’. Kitaristi Jari Jousimon tekemiä kahta tyylikästä instrumentaalia sekä niin ikään laulusolistitonta, The Esquiresin vuoden 1963 sovitusta veikeästi mukailevaa (Juokse Sinä) Hummaa lukuun ottamatta mörköoopperan käsikirjoituksesta vastaa salaperäinen laulaja-basisti ”Tom Bones”, jonka bändimenneisyydestä paljastuvat mm. Ollaanhan nyt sentään jo aikuisia, vaikka toki asiaankuuluvan lapsenmielisiä, kun sille päälle satutaan. Avausraita Mexico viittaa nimensä puolesta Väli-Amerikkaan, mutta musiikillisesti se on lähempänä louisianalaista cajunia. Edelleen on ilo havaita myös siivompien rautalankamaisten kitarariffien löytävän aika ajoin omat näpäytyksen paikkansa yhtyeen muutoin jäätävällä voimalla päälle jyräävien mättösovitusten keskeltä. Pääkaupunkiseutulaiselle Hypnosis-triolle säikyttelykerta on kuitenkin jo toinen. Syystä tai toisesta kuultavissa on peräti kaksi eri versiota, editoitu ja bonuksena yli minuutin pidempi lyhentämätön versio. Sangen monotoniseen laulusoundiin nojaava Bones puolestaan ilahduttaa eniten suorituksellaan albumin ainoalla ei-läpeensä muusiksi tampatulla kantrikomppisella päätösnumerolla Twilight, johon hänen vähäeleinen vokalisointityylinsä ujuttaa vaivihkaa mukaan myös jossain määrin Mike Ness’mäisiä piirteitä. Ensimmäinen esittelee De Soton nykyistä ja monipuolista linjaa. Kesti jopa jonkun aikaa tajuta mistä laulusta oli kyse. rockabilly-osan avaava räväkkä instrumentaali Gimme That Gretch on kuin hatun nosto Brian Setzerille. kokoonpanot Jim Dandy’s Revenge ja Night Nurse. Meteors-vaikutteita heti alkuintroonsa kätkevä Shark Attack on tässä suhteessa levyn kiistattomampia onnistumisia. Maanläheinen sovitus saa sen kuulostamaan alkuperäistä paremmalta – tai ainakin sympaattisemmalta. Genren ohjenuorista visusti kiinni pitäen Hypnosis ammentaa laulujensa tarinat valtaosin kauhuja trash-teemoista, kuitenkin korneimpia horror-kliseitä vältellen. Mukana on akustista folkbluesia (Might Have Been Me), paikoitellen kumarretaan hienovaraisesti Jimi Hendrixin suuntaan (I Fly To You) tai maalaillaan sähkökitaralla mystisiä musiikkimaisemia (Prologue). Minulle olisi kelvannut pelkästään jälkimmäinen (se pidempi, jossa on se bassosoolokin), sillä se kuvaa vielä laajemmin teoksen luonnetta. Tehokeino vai tyylirike, se jääköön kunkin kuulijan puntaroitavaksi
Toisaalta kyllä tältä tuplalta löytyy harvinaistakin kamaa, kuten vaikkapa huuliharpistien Raful Neal ja Whispering Smith parit yksittäiset raidat. Pete Hoppula pikemmin kuin keräilijöille. Ilmaus ”chronological” on puolestaan harhaanjohtava, sillä näitä makupaloja ei suinkaan suolleta kronologisessa järjestyksessä vaan pikemminkin vähän sinnepäin. Bo). Ace on julkaissut useita levyjä “Dave Hamilton’s Detroit Dancers“ -sarjassa. Vernon Garrett, Z.Z. Huvittava erikoisuus on Jackson 5 -yhtyeen menestyksen vaikutus gospelpuolelle. Baton Rouge oli ollut erittäin merkittävä mustan musiikin, bluesin ja R&B:n sulatusuuni vajaan parinkymmenen vuoden ajan 1950-luvun alkupuolelta aivan 70-luvun alkuvuosiin. Ensimmäinen merkintä löytyy vuodelta 1943, jolloin hän vaikutti Helen Pennington Quartetin jäsenenä. Nimi kertonee sisällön. Tai toisaalta voi luistaa bluesin puolelle (Mr. Takavuosina ystäväni Juhani Ritvanen tuskaili näiden Ace/Kent -koosteiden kanssa, varsinkin jos laatijana oli Ady Croasdell. Echoes ja Little Stevie yhtyeineen. Jo näillä näytöillä Hard Road on tarjonnut itsestään onnistuneen premiäärin, jolle eittämättä oman olennaisen silauksensa on myös tuonut äänittäjän ja tuottajan roolissa levytystilanteessa ahkeroinut Markojuhani Rautavaara. Tällä tuplalla ei esimerkiksi ole ainuttakaan ennen julkaisematonta raitaa. Koosteen avausurana tarjotaan Chuck Walker & The VIPS yhtyeen gospelmainen I’ll Be Standing By. Samoilla kulmilla on viihtynyt huomattavan osan elämästään myös Black River Bluesmaninäkin tunnettu kitaristi Jukka Juhola, joka paitsi soittaa kokoonpanossa pääinstrumenttiaan, on myös säveltänyt ryhmän sekä cd-, latausettä vinyylimuodossa ilmestyneen esikoisen molemmat kappaleet. Robert Love & The Love Familyn Earthquake-singlestä on valittu molemmat puolet, joista Then I Found You on parempi: hyvä solisti ja kunnon melodia. Oudommasta päästä poimin muutaman esimerkin. Kun tieto kiiri, että Hamilton antaa pientä studiotaan yhtyeiden käyttöön, siellä oli muutama vuosi tungosta. Gospelin kaidalta polulta on helppo livetä soulin puolelle. tavalliselle yleisölle. Bear Familyn kohdalla tämä on toki jossain määrin erikoista, kun firman tarkoitusperänä on usein täydellisyys, esimerkkinä hiljattain julkaistu huikea Slim Harpo -boxi. 70-luvun alussa syntyi useita lapsitai perheyhtyeitä: The Johnson Spiritual Singers, Amazing Jr. King siirtyi 1963 ABC:lle, Biharit joutuivat miettimään toimintakonseptiaan uusiksi. Sille luontevimpina verrokkeina voisivat toimia Detroit Cobrasin, Reigning Soundin tai meikäläisiltä leveyksiltä vaikkapa Them Bird Thingsin ja Branded Womenin tapaiset laatunimet. brittiläisen Ace-levyfirman lukuisilla Excellokoosteilla. Mikäli oikein ymmärsin, niin Hamiltonin gospeltuotantoa on enemmänkin. OC Tolbert ja Clara White Houston, The Sensational Sunset Paraders sekä The Reynolds Singers. Hill, Al King, Clay Hammond, Lowell Fulson, Arthur K Adams ja Johnny Copeland ovat kaikki saaneet Ace/ Kentillä omat complete-tyyppiset kokoelmansa. No jaa, otan hiukan sanojani takaisin: Clay Hammondin I’ll Make It Up To You taisi olla jossain vaiheessa aution saaren listallani. Tänne on kuitenkin haalittu mukaan hajauria, joita en viitsi turhaan kommentoida. Pertti Nurmi eri esittäjiä LOS ANGELES SOUL, VOLUME 2 Kent-Modern’s Black Music Legacy 1963–1972 (Kent CDKEND 486) Kun B.B. Lopputulemana on 53 ”makupalaa” kaupungin menneeseen musiikkihistoriaan. Toisin sanottuna, en ihan ymmärrä, miksi julkaista tällainen kooste, jonka sisältämät äänitteet on suurelta osin jo moneen kertaan uudelleenjulkaistu mm. 66 Blues News 6/2019 porin maisemissa tapaillut Hard Road aktivoitui toden teolla 2000-luvulla, ja erinäisten soittajavaihdosten jälkeen se vaikuttaa nyt asettautuneen operoimaan Mustion seudulle. Levyjen artisteja ovat edellä mainittujen rämekunkkujen lisäksi mm. Ristiriitaista julkaisupolitiikkaa siis. Nyt häneltä on tarjolla ihan kelvollinen singlen b-puoli The Good Side Of My Girl. Koska soul oli musiikkityylinä vahvistumassa, oli luontevaa, että he ohjasivat kiinnostuksensa siihen suuntaan. Aarno Alén levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä BLUES KINGS OF BATON ROUGE (Bear Family BCD 17512) Allekirjoittaneelle on Louisianan osavaltion pääkaupunki Baton Rouge ollut hyvin merkittävässä roolissa, kun keväällä 1986 USA:n etelävaltioihin suuntautuneella muutaman viikon pyhiinvaellusmatkallani uskaltauduin kaupungin mustalla asuinalueella sijainneeseen bluesmuusikko ja kapakanpitäjä Tabby Thomasin Tabby’s Blues Box -jukejointiin. Hänen kirjoituksensa on laadittu jo kolme vuotta sitten, kun tupla julkaistiin vasta menneenä kesänä. Otsikon mukaisen merkin Hamilton perusti 1969 gospeljulkaisuja varten. Koosteen sinällään tyylikkään 52-sivuisen cd-lehdykän avaussanoista käy itse asiassa ilmi mistä on kyse, kun siinä käytetään ilmaisua ”chronological taster of the blues from Baton Rouge”. Vielä kannattaa mainita Ikettes-solisti Venetta Fieldsin verevä tulkinta Chuck Willisin You‘re Still My Babysta. saman genren Schoolboy Cleve, Clarence Edwards, Jimmy Dotson, Silas Hogan ja Henry Gray sekä agraarimpaa bluesosastoa edustavat Butch Cage, Robert Pete Williams, Smoky Babe ja Isaiah Chatman. Gospelpuolelta tuli myös Jeanette Jones, joka tulkitsi vahvasti The Thought Of You -balladin. Kent/ Modernin arkistoista on revitty niin monta kokoelmaa, että taso on laskenut väistämättä. Kaupallinen menestys oli korkeintaan keskinkertaista ja toisaalta aikaan ei osunut myöskään klassikoita, joita muisteltaisiin vuosikymmenien takaa. Osuma ja upotus. Fortuneja Motown -merkeillä. Hän perusti 50-luvulla The Peppers -yhtyeen, joka toimi aktiivisesti Detroitin klubiympäristössä. Detroitin kokoisessa kaupungissa on useita kirkkoja ja gospelyhtyeitä. Tuoreehkon solistinsa Mervi Rääpysjärven voimaannuttavassa otteessa ryhmä lähestyykin siten bluesiaan 60-lukuisesti garagesoulahtaen ja mod beat -henkisiä mollikitarasointuja nöyristelemättä viljellen. Kokonaisuuden parasta antia ainakin meikäläiselle on maineikkaan musiikkietnologi Martin Hawkinsin laatimat cd-vihkon tekstit ja musiikkiesitysten kuvaukset. Minulla on vähän samanlaiset tunnelmat. Ilmeisesti Bear Familyssakin pohdittiin pitkään paketin julkaisemista. Elävien kirjoissa on cd:n artisteista enää ainoastaan yksi, ensi tammikuussa 95 vuotta täyttävä pianistilegenda Henry Gray. Siinäpä avainsanat tälle Bear Familyn tupla-cd:lle, jonka julkaisemisen tarkoitusperät ovat minulle kaiken kaikkiaan perin hämärät. Kitaristina hänen taitojaan käytettiin studioissa mm. Helppoa sopeutuminen ei ollut. 6-henkinen yhtye antaa yhä markkinoida itseään blues band -nimikkeen alla, mutta luulenpa, että silti allekirjoittamatta termin kaikkein ryppyotsaisinta tulkintaa. Oma suosikkini löytyi kuitenkin: Scott Singers solisteinaan Julia ja Virginia. Se on oikeastaan ihan hyvä, koska paketti on ehkä suunnattu ns. Aarno Alén eri esittäjiä SACRED SOUNDS Dave Hamilton’s Raw Detroit Gospel 1969–1974 (Kent CDKEND 484) Dave Hamilton on toiminut pitkään Detroitin musiikkielämässä. Rämebluesin eturivin hahmot kuten Slim Harpo, Lightnin’ Slim, Lonesome Sundown tai Lazy Lester ovat sitä kautta tulleet kovinkin tutuiksi. Samaan sarjaan taitaa kuulua B P S Revolution, jonka pikkunätti, popmainen tulkinta on saanut tutun nimen: Mighty Clouds Of Joy. Niiden työstäminen julkaisukuntoon on vain hankalaa, kun nauhalaatikoiden merkinnät ovat puutteellisia. Tässä välivuosina ovat lähes loputkin Baton Rougessa vaikuttaneet muusikot siirtyneet tuonpuoleiseen, mukaan lukien meille suomalaisille hyvin tutuksi tullut Lazy Lester. Näin tekivät mm. Ei ole tarkemmin syytä eritellä kokoelman sisältöä