Blues News 06/2020 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: TAIL DRAGGER ROBERT LEE COLEMAN Henkilökuvia: SHIRLEY MATTHEWS TRAVIS WAMMACK JOHNNY MORISETTE Suomalaista bändihistoriaa: THE NEEDLES. Anthony Gomes / Klassikoiden lähteillä / Divarien helmiä / Bluesmaantietoa: Detroit The Rolling Stones Half Speed Masters, osa 2 / Unohdetut albumit / Levytutkailut 197301-20-06 ISSN 0784-7726 N:o 306 (6/2020) Hinta 7,20 € 53
4 s. 7. 31 s. 14 s. 22 s. 34 s. 48 s. 14 s. 34 s. 26 s. 26 s. 12 s. 22 s. 31 s. 2 Blues News 6/2020 s. 7 s. 48 s. 4 s. 12 s
Blues News 6/2020 3 Robert Lee Coleman ................................................... 14 Shirley Matthews ....................................................... 22 Klassikoiden lähteillä #65: Suomi-blues .............. ............................................... 34 BN lukee kirjallisuutta ............................................. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2021 on 44 euroa. Samoin FBS:n tehtäväkenttään kiinteästi liittyviä Blue North -merkin äänitejulkaisuja sekä tietenkin Blues News -lehden seuraavia kuutta numeroa on lupa odotella ilmestyviksi totuttuun tahtiin myös ensi vuonna. 26 The Needles ................................................................. Perinteisesti vuoden finaalinumeron pääkirjoituksessa on päästy välittämään iloiset terveiset marraskuun lopulla pidetystä Finnish Blues Societyn sääntömääräisestä syyskokouksesta, jonka yhteydessä valitaan yhdistyksen seuraavan kauden puheenjohtaja, hallituksen jäsenet ja toiminnantarkastajat sekä annetaan siunaukset ensi vuotta koskeville toimintasuunnitelmalle ja talousarviolle. 4 Tail Dragger .................................................................. Nyt pääkaupunkiseudun COVID-19-tilanteen vaatimista kokoontumisrajoituksista johtuen FBS kuitenkin näki järkevimmäksi siirtää kaikille jäsenille avoimen syyskokouksensa poikkeuksellisesti vasta tammikuun 2021 puolelle. Omassa varsinaisessa, musiikkiin mitenkään liittymättömässä palkkatyössäni vallitsevien pandemiasuositusten arkeen mukanaan tuomat etätyöskentelyrutiinit ovat ottaneet huiman teholoikan eteenpäin, vaikka samat välineet ovatkin periaatteessa olleet olemassa jo iät ajat – enkä ole suoranaiseksi uudistusten vastustajaksi koskaan aiemminkaan tunnustautunut. Boydin perikunta BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 53. 31 Bluesmaantietoa: Detroit ....................................... 11 Anthony Gomes ........................................................ On monesti lohdutettu, että kurjistakin asioista seuraa, jollei muutoin niin riittävän kauaskantoisella tarkastelujaksolla useimmiten myös jotakin hyvää. 60 Levytutkailut ............................................................... & L. Kuten useimmat meistä tietävät, Blues Newsin tekstejä taas on kirjoitettu ”etänä” heti alusta pitäen – samoin kuin on huolehdittu artikkelitoimitusja taittotyöstäkin viimeistään siitä lähtien, kun tekniikan kehityttyä 1990-luvulla nämä lehden syntyprosessin ydinvaiheet oli järkevintä siirtää toimituskunnan käytössä olleista konttoritiloista toteutettavaksi käytännössä vain muutamalta kotitietokoneelta käsin. 41 Divarien helmiä #54 ................................................. Epäilemättä striimattuihin tarinointituokioihin perustuvat lehtijutut tulevat vielä lisääntymäänkin BN:n parissa. 56 BN käy tapahtumissa ............................................... Haastattelujen tekeminen ”linjoja pitkin” on myös ollut realismia jo hyvän aikaa. 24 Johnny Morisette ........ Toiminnan on määrä jatkua pitkälti entiseen tapaansa: Vuodelta 2020 sattuneista syistä toteutumatta jääneitä yleisötilaisuuksia ja konsertteja tultaneen järjestämään olosuhteiden salliessa korvaavilla ajankohdillaan, ja totta kai myös aivan uusia tapahtumia sekä muita aktiviteetteja on paraikaa kypsymässä yhdistyksen aina yhtä idearikkaissa ajatushautomoissa. Ilmoitushinnat vuodelle 2021: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Harri Haka, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Ville Pirinen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Erkki Sironen, Mike Stephenson, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Kari Viitanen, Vesa Walamies Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2021: N:o 1/21: vk 08 N:o 2/21: vk 16 N:o 3/21: vk 24 N:o 4/21: vk 34 N:o 5/21: vk 41 N:o 6/21: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 1/2021 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 15.1.2021! WWW.BLUESNEWS.FI Joulukuussa 2020 Kummallisimmista kummallisin vuosi 2020 lähestyy tätä lukiessanne jo viimeisiä vuorokausiaan, mutta uskaltaako tässä sittenkään vielä täysin huokaista helpotuksesta. 50 BN tutkailee ................................................................ 48 The Rolling Stones Half Speed Masters #2 .......... Vaikkei sitä kaikkein kirkkainta, täydellisen ratkaisun osoittavaa valoa koronatunnelin päässä taida vieläkään näkyä, luonnollisesti myös me BeeÄnnäläiset kohdistamme jo toiveikkaina katseemme kohti tulevaisuutta – luottaen siihen, että kunhan vielä vähän jaksamme tsempata ja kantaa kortemme yhteisen hyvinvointimme kekoon, uusi vuosikymmen pääsee jatkumaan tästä eteenpäin olennaisesti myönteisemmissä merkeissä myös harvinaisen kovia kokeneella kulttuurikentällä. Sujuvasti mobiilina liikkuva ja tarvittaessa tilojen sekä mahdollisten erityistoiveiden mukaan räätälöitävissäkin oleva näyttelykokonaisuus on tuotavissa jatkossa myös vaikkapa juuri Sinun lähiseudullesi, mikäli kiinnostusta teemaa kohtaan sekä ideaali sijoituspaikka vain löytyvät. Satiirinhakuisena luonteena en voi olla pohtimatta, miten ironisen pilkkeen Frank Sinatra mahtaisikaan vilauttaa sinisestä silmäkulmastaan, jos senioriartisti olisi vielä elossa ja päätyisi juuri nyt laulamaan klassikkoaan It Was A Very Good Year. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. 62 Etukansi: Eddie & Leila Boyd Helsingin Senaatintorilla 1977 © E. Vielä yhdet tervetuliaistoivotukset BN ennättää kuitenkin vielä lukijoilleen välittää, tällä kertaa Keski-Suomen suuntaan: Lehden kansikuvasankarin elämästä kertova kiitelty FBS:n valokuvaja aineistonäyttely ”Praise To Helsinki – Blueslegenda Eddie Boyd Suomessa” on nimittäin esillä Jyväskylän kaupunginkirjastossa (Vapaudenkatu 39-41) aikavälillä 3.–29.12.2020. Tervetuloa!. Ei silti hätää. Aihetta koskevia yhteydenottoja siis rohkeasti tulemaan! Hyvää joulunaikaa, uutta vuotta – ja varsinkin terveyttä tasapuolisesti kaikkiin blueskoteihin! SISÄLTÖ: Pete Hoppula Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN SYYSKOKOUS ’20 Maanantaina 11.1.2021 klo 17-18 (huom: uusi ajankohta!) osoitteessa Suonionkatu 6 (00530 Helsinki). 46 Unohdetut albumit #17: Del Shannon ................. Tähän kolmossivulle on näihin isoihin linjanvetoihin perustuen ollut näin ollen monesti jo paljastettavissa tiettyjä ennakkouutisia FBS:n tulevista hankeaihioista. 12 Travis Wammack ....................................................... 7 Muddy Lee Makkonen ............................................
Minulla on yli 30 vuotta kirkollista uraa takanani. Kaveri nimeltään Clint Brantley oli hommanut Jamesin ulos vankilasta, jonka juhlistamiseksi James kavereineen pistivät Clintin klubilla poskiinsa 1300 taalan edestä hampurilaisia. Kiitokset juttutuokion mahdollistamisesta kuuluu Music Maker Relief Foundationin Ardie Deanille. Hän teki selväksi, ettei halunnut sanoa kahteen kertaan mitä halusi. Pasuunan soittaja Fred Wesley oli orkesterinjohtaja, joka perusti JB’s:in. Isäpuoleni osasi soittaa kitaralla mitä vaan perinteisistä blueseista vanhoihin countrykappaleisiin ja pikkupoikana minulla oli tapana istuskella kotosalla ja seurata hänen soittamistaan. Kuulin juuri Clintiltä Jamesin haluavan palkata minut joukkoihinsa. Hän saapui lavalle aina vasta bändin jälkeen ja meni ensimmäiseksi Fred Wesleyn eteen käskyttämään tätä, seuraavana oli vuorossa kosketinsoittaja ja seuraavaksi kitaristi. Sain lahjani Jumalalta ja aion käyttää niitä niin kauan, kunnes Hän kutsuu minut luokseen. James tarvitsi uuden kitaristin, enkä tiedä vielä tänäkään päivänä, antoiko hän bändilleen potkut vai hylkäsikö silloinen yhtye hänet. Kaikki sen aikakauden kaverini ovat jo poistuneet keskuudestamme, joten olen heistä enää ainoana hengissä. – Aloitin soittamisen gospelyhtyeissä Maconin eri kirkoissa. Eräällä tällaisella reissullaan hän oli kuullut meistä ja tiedusteli, liittyisimmekö hänen yhtyeeseensä, minkä sitten teimmekin seuranneiksi kuudeksi vuodeksi. Joka tapauksessa hän perusti tuolloin legendaarisen JB’s-yhtyeensä, ja minä olin yksi sen alkuperäisjäseniä. Aloitin pitkän 65 vuotta jatkuneen urani soittamalla kirkossa. Minulle ei koskaan tarjoutunut mahdollisuutta lähteä Percyn kanssa keikkailemaan ulkomaille, vaikka soitimmekin yhdessä ympäri Yhdysvaltoja. Monilla isoilla tähdillä oli tapana poimia yhtyeisiinsä kyvykkäitä soittajia muista bändeistä, jolloin ne luonnollisesti hajosivat. Rumpaleita oli lavalla samaan aikaan kolme. Tuona aikana Percyltä julkaistiin yksi kaikkien aikojen parhaista kappaleista, When A Man Loves A Woman, josta hänen perillisensä keräävät yhä rojalteja. Hän ei näyttänyt minulle mitään sen erityisempää vaan minulla oli synnynnäiset lahjat kitaran soittoon. Tässä nimenomaisessa tapauksessa Percy siis kuitenkin värväsi koko bändimme. JAMES BROWN & THE JB’S – Urani Percyn bändissä päättyi vuonna 1970, jolloin lähdin James Brownin matkaan. 4 Blues News 6/2020 ROBERT LEE COLEMAN Soul-tähtien varjosta itsenäiseen loistoon MIKE STEPHENSON (käännös ja lisäykset: Pertti Nurmi) S oullegendojen James Brownin ja Percy Sledgen yhtyeissä 1960ja 1970-luvuilla vaikuttaneen kitaristi Robert Lee Colemanin haastattelu tehtiin Lucerne Blues -festarin yhteydessä marraskuussa 2019. Hänellä oli tapana tulla Maconiin hoidattamaan hiuksiaan, ottamaan eräänlaisen permanentin, jota kutsuimme “prosessiksi”. Meitä oli liuta jannuja, jotka löimme hynttyymme yhteen ja pistimme kasaan bändejä, joilla oli lukuisia eri nimiä, esimerkiksi The Mighty V’s. Puhallinsektio hoiti liikehdinnän musiikin tahtiin, mutta kitaristina minun ei tarvinnut, koska jouduin seuraamaan niin tarkkaan Jamesin kaikkia eleitä. James Brown oli tiukempi käskyttäjä kuin kymmenen opettajaa ja kymmenen rehtoria yhteensä, ja meidän oli tehtävä aina tasan tarkkaan mitä hän käski. Hänen kanssaan vietin sitten kaksi ja puoli vuotta ja se olikin varsinainen trippi. – Liityin Percy Sledgen orkesteriin parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1964, kun Percy värväsi koko bändin johon kuuluin. © Pe rt ti N ur m i. Soitin kitaraa miesja naisgospelryhmissä, jotka molemmat kantoivat nimeä Silver Bells. Hänen jokaisella nytkähdyksellään ja liikahduksellaan oli jokin merkitys sekä sisäinen viesti bändille. Minä olin puolestani tuntenut Clintin hyvin, koska hän oli promoottorin ominaisuudessa järjestänyt minulle ja yhtyeelleni lukuisia keikkoja. VARHAISVUODET – Nimeni on Robert Lee Coleman ja synnyin Georgian osavaltion Maconissa. Puolet tuosta ajasta olen soittanut nimenomaan kirkkoympäristössä. – Ollessani Jamesin yhtyeessä meitä oli kaikkiaan 13 muusikkoa. Muutoin tuli jälkipyyhkeitä. En ole saanut koskaan minkäänlaista soitto-opetusta vaan kaikki musiikkini syntyy korvakuulolta. Soitin lukuisissa gospelkokoonpanoissa, kunnes teini-ikäisenä ryhdyin esittämään myös bluesia
Hän teki selväksi, ettei halunnut sanoa kahteen kertaan mitä halusi.”. © Pe rt ti N ur m i ”James Brown oli tiukempi käskyttäjä kuin kymmenen opettajaa ja kymmenen rehtoria yhteensä, ja meidän oli tehtävä aina tasan tarkkaan mitä hän käski
Percy Sledge. Tätä nykyä niistä on jäljellä enää yksi, Grant’s Lounge. Soittajia tuli ja meni, monet viipyivät bändissämme vain muutamia kuukausia. Jos James sanoi bussin lähtevän klo 12:30 niin se myös lähti. Hän saattoi ottaa kitaristin, rumpalin ja pari puhaltajaa ja niillä mentiin. Onneksi James kulki keikoille yleensä lentsikalla ja me muu bändi kuljimme bussilla. Allman Brothers -yhteyksistä tunnettu Bill Lucado yhytti minut yksiin Music Makerin kanssa. – Minulta on julkaistu Music Makerilla kaksi albumia. Emme nimittäin pystyneet rentoutumaan, heittämään omia juttujamme emmekä vitsailemaan, koska hän oli niin pirunmoinen tiukkis. Ehdimme nippa nappa ajoissa New Yorkiin, chekkasimme itsemme motelliin ja painuimme oikopäätä suoraan lavalle. Meillä oli kolme bussikuskia, jotka ajoivat vuoron perään yhtä kyytiä. Niistä ensimmäinen “One More Mile” (MMCD 150; 2012) levytettiin Alabamassa, ja tuoreimpani “What Left” aivan hiljattain Georgian Athensissa. Niistä jälkimmäisellä hän antoi minun soittaa yhden ikiomista kitaranikseistäni. Melvin kertoi Jamesille, että tämän olisi syytä tsekata veljensä soittoa, minkä jälkeen tämä päätyikin yhtyeeseemme. – Tein joitain levytyksiä Jamesin kanssa. 6 Blues News 6/2020 Tällaisen käskynjakokierroksen jälkeen hän siirtyi sitten esiripun noustessa lavan etualalle. Joskus jos keikkamatka oli lyhyt, James liittyi joukkoomme kiertuebussiin, mistä emme juurikaan tykänneet. Olin mukana albumeilla “Make It Funky” ja “Hot Pants”. Kerran erään keikan jälkeen hän vuokrasi charter-lentokoneen ja lennätti meidät yömyöhään Capricorn-levytysstudioille Maconiin, josta ehdimme paluulennolla takaisin jo ennen aamunkoittoa levytettyämme siinä pikkutunneilla viisi kappaletta. Sinun täytyy olla yli viisikymppinen päästäksesi levyttämään Music Makerille. Ihan vain esimerkkinä, esiinnyimme ensin kaksi viikkoa putkeen Kaliforniassa ja Vegasissa, minkä jälkeen meidän piti olla heti kaksi päivää myöhemmin heittämässä viikon keikkaputki New Yorkin Apollossa. – Maconissa oli vanhaan hyvään aikaan lukuisia musiikkiklubeja, esimerkkeinä seitsemän paikkaa Poplar Streetillä. Siellä meillä oli arkisin kolme show’ta illassa ja viikonloppuna neljä. Olen päässyt matkustamaan ja esiintymään Music Makerin artistina myös ulkomailla ja siksi olen nyt täällä Euroopassa. James Brownin kanssa tekemäni äänitteet olivat ainoat levytykseni näillä studioilla. Jabo (John Starks) toimi yhtenä rumpalina minun aikanani, samaten fonisti Maceo Parkerin veli Melvin Parker. Toki minäkin soitan vielä siellä aina silloin tällöin. Capricornstudiot on (oli) tarkoitus avata uudestaan loppuvuonna 2019, ja minut on kutsuttu bändeineni soittamaan avajaisiin, koska tunsin hyvin Capricornin omistajat, veljekset Alan ja Phil Walden. – Jimmy Nolen oli toiminut Jamesin kitaristina ennen minua. – James ei ottanut koskaan koko bändiä mukaan studioon. Meitä on bändissä vaihtelevasti neljä tai viisi soittajaa. Music Makerilla on tietyt ikäkriteerit, mihin perustuen he keskittyvät nimenomaisesti ja ainoastaan vanhan bluesperimän ylläpitämiseen ja vanhojen bluesartistien tukemiseen. – Keikkoja meillä oli kutakuinkin joka ilta. Jos et sattunut olemaan tuolloin kyydissä niin jäit auttamatta rannalle. – Olen ollut viimeisimmät 15 vuotta Music Maker Relief Foundationin leivissä. Se on myös Maconin vanhin musiikkiklubi, ja mm. James Brownista kertovassa kirjassa väitettiin sen kuitenkin olleen Jimmy Nolenin kikka, mutta James komensi oikaisemaan asian ja kirjoittamaan sen kohdan kirjasta uusiksi. – Olimme tien päällä rundilla jatkuvasti. Soitan toki edelleen myös kotikonnuilla Maconissa. Se olikin sitten ainoa varsinainen soolojuttuni, jonka pääsin toteuttamaan hänen levyillään, vaikka olin mukana vielä muutamilla muilla albumeilla. Joskus aiemmin kuljimme nimellä The Flying V’s, mutta minä olen sen porukan ainoa elossa oleva jäsen. Allman Brothersin ura sai alkunsa juuri sieltä. SOOLOTUOTANTOA MUSIC MAKERILLÄ – James Brownin jälkeen olen esiintynyt pääasiassa oman yhtyeeni kanssa, joka on viimeisimmät viitisen vuotta kantanut nimeä RLC. Ymmärtääkseni studiot aiotaan muuttaa museoksi. Senpä takia annoinkin uusimmalle cd:lleni nimeksi “What Left” (Music Maker MMCD 193; 2019)
Dave opetti Martin Langin soittamaan. Blues News 6/2020 7 TAIL DRAGGER Tyylilleen uskollinen bluesmies KARI KEMPAS C hicagon pitkän linjan Howlin’ Wolf -perinteen jatkaja ja West Siden down home -bluesin edustaja, Tail Dragger täytti syksyllä 80 vuotta. © Pe rt ti N ur m i. Amerikan keikkojen lisäksi hänet on nähty niin Etelä-Amerikan kiertueilla Brasiliassa, Argentiinassa ja Chilessä kuin eurooppalaisillakin festivaaleilla mm. Sanoin Johnnylle, ettei hän saa antaa kenenkään huijata itseään huumeisiin. Sanoin hänelle olevani vastuussa hänen turvallisuudestaan. Moorea. Lontoossa hän esiintyi ensimmäisen kerran kesällä 2019. Pidin huolen ystävistäni ja halusin varmistaa, että kaikki sujuu. – Rumpalini Asward Gates tarjosi Johnnylle kerran jointin, ja kun huomasin sen, käskin sammuttaa sen. Bändeissäsi on vuosien varrella ollut eri muusikoita. Myöhemmin sitten kitaristiksi tuli Rockin’ Johnny ja huuliharpistiksi hänen koulukaverinsa Martin Lang. Oman bändinsä (johon nykyisin kuuluvat kitaristit Kevin Shanahan ja Mojo Mark, basisti Todd Fackler, rumpali Bob Lorenz sekä isommilla keikoilla myös huuliharpisti Martin Lang) kanssa Tail Dragger esiintyy säännöllisesti mm. Muistan, kun kerran menimme Delta Fish Marketiin kahdelta iltapäivällä ja lähdimme sieltä kahdelta yöllä. Kun soitimme ensimmäistä kertaa mustien klubeissa, Johnnya ja Martinia taisi pelottaa, mutta sanoin heille, ettei heidän tarvitse pelätä minun seurassani. Tästä vauhdikkaasta esiintyjästä onkin tekeillä pari dokumenttia. Moore ja huuliharpistinani Dave Waldman. Itävallassa, Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa. Chicagon klubeilla hän on soittanut monien nimimiesten kanssa ja useat jo edesmenneet suuruudet, kuten esimerkiksi Hubert Sumlin, Eddie Taylor, Jimmy Dawkins, Johnny B. Ken Kawashima, jonka isä on japanilainen ja äiti korealainen ja jota kutsuimme lempinimellä Sugar Brown, soitti bändissäni huuliharppua jonkin aikaa ennen kuin Martin Lang tuli kuvioihin. Itseltään Howlin’ Wolfilta 60-luvulla bluesista ja esiintymisestä oppia saanut Tail Dragger eli James Yancy Jones on siirtynyt Chicagon pikkuklubeilta kansainväliseksi bluesartistiksi. – Rockin’ Johnnylla ei ollut aavistustakaan oikeasta bluesista, kun tapasimme ja hän opetteli alusta asti uudelleen soittamaan katselemalla ja kuuntelemalla Johnny B. – Delta Fish Marketissa 1970ja 1980-luvuilla kitaristinani oli Johnny B. Hän oppi nopeasti, eikä hänellä lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua kitaraan – ja oppia lisää, toki muiltakin muusikoilta kuin Moorelta. St Georgeja Delta Groove -yhtiöllä Bob Corritoren kanssa, Euroopassa Mojo Blues Bandin sekä kotimaisen Titty Bar Tim Blues Bandin kanssa (dvd ”Portrait Of A Chicago Blues Man”). Moore, Willie James Lyons ja Little Mack Simmons, ovat kuuluneet hänen bändiinsä. Delmark-levymerkki on julkaissut neljä Tail Draggerin cd/dvd:tä, joista kaksi on tehty liveympäristössä West Sidessä. Muita levytyksiä hänellä on mm. Suomessa Tail Dragger on vieraillut kuusi kertaa. Verrattomana showmiehenä hän saa yleisön mukaansa karhealla Howlin’ Wolf -tyylisellä laulullaan ja kierrellessään yleisön seassa. Hänestä tuli hyvä kitaristi. Chicago Blues -festivaalilla ja Buddy Guyn Legends-klubilla
Jos luoja suo taas yhden vuoden lisää, sitä pitää juhlistaa. – Kyllä, on niitä. En edes huomannut saaneeni osuman ennen kuin tunsin veren valuvan pitkin jalkaani. – Little Arthur Duncanilla ei koskaan ollut kunnon syntymäpäiväjuhlia, joten päätimme vuonna 1987 järjestää sellaiset yhdessä. Milloin aloit käyttää langatonta mikrofonia. Hänellä oli silloin klubi nimeltä Artesia’s Lounge Laken ja Hamlinin kulmilla. – Sitten Delta Fish Market muutti huoltoaseman tiloihin. Se oli merkiltään Nady, mutta nykyisin minulla on Shure SM15 ja otan sen aina mukaani keikoille, koska monissa paikoissa ei ole käytettävissä langattomia mikrofoneja, ainakaan laadukkaita. Tavallaan samasta syystä käytän langatonta mikrofonia – haluan olla ja esiintyä ihmisten keskellä, en lavalla koko aikaa. 30 m) mittainen johto ja saatoin välillä kävellä ulos klubista kadulle ohikulkijoiden ihmeteltäväksi. – Kun elää tarpeeksi vanhaksi, pitää syntymäpäiviä juhlia joka vuosi. – Se avautui vuonna 1978 ja sijaitsi silloin Washingtonin ja Kedzien kulmassa. Sanoit kerran, että sinulla on livenauhoituksia noilta ajoilta. Sitten säästin vähän rahaa ja ostin langattoman mikrofonin, muistaakseni New Yorkista. Minulla oli 100 jalan (n. Jos en itse tunne sitä, miten voisin saada yleisön tuntemaan sen. Kun olin vankilassa, Martin ja Johnny kävivät katsomassa minua joka kuukausi. Muutaman korttelin päässä, Jacksonin ja Kedzien kulmassa oli huoltoasema, jossa kävin töissä. En järjestä juhlia vain itseäni varten, vaan ystävilleni. © Ti m o H ei kk ilä Tail Draggerin pihajuhlissa Chicagossa 2012. Autoin ystävääni, koska osasin kirjoittaa ja lukea, eikä hän koskaan unohtanut minua. Olet esiintynyt monien mahtavien bluesmuusikoiden kanssa urasi aikana. Ehdotin Oliverille, että hän voisi ostaa rekan ja minä voisin kuljettaa sillä kalaa kauppaan etelästä Mississippistä. En koskaan unohda sitä, eivätkä he unohda, mitä minä tein heidän hyväkseen. Ajoin hänen rekkojaan, korjailin paikkoja ja pidin huolta hänen liikkeestään. Hän pyysi minua hoitamaan rekan oston ja valitsin Mack Truckin, joka maksoi 12 000 dollaria. Opetin hänetkin ajamaan rekkaa, koska sen jälkeen, kun auto ajoi jalkani yli, en enää voinut itse ajaa. Martinin ja Johnnyn kautta sain myös asianajajan avukseni, eikä hän veloittanut minua palveluistaan. Oliver soitti itse slidekitaraa Elmore Jamesin tyyliin, mutta vain E:stä, ja hän suuttui, kun joku muu osasi soittaa muistakin sävellajeista. Tarvitsen ihmisiä, yleisöä. Meillä oli erimielisyytemme, ryyppäsimme ja suutuimme välillä toisiimme, mutta teimme aina sovinnon. Olen aina sanonut, että minulla on varaa ruokkia ystäväni kerran vuodessa. Jotain pätkiä löytyy YouTubestakin. Omistaja oli aika säikky ja pelkäsi, että haastaisin hänet oikeuteen, mutta hän oli ystäväni. Hän ei halunnut muuta kuin soittaa, ja hän oli siinä taitava, vaikkei koskaan päässytkään levyttämään. Siellä sain muuten luodin jalkaani. Vuodesta 1988 lähtien järjestimme pitkään yhteiset syntymäpäiväjuhlat klubissa. Milloin aloit esiintyä West Siden Delta Fish Marketissa. Yleisö ei tarvitse minua. Aluksi mikrofonissani oli vain pitkä johto, kuten Howlin’ Wolfillakin, mutta sitten joku kateellinen katkaisi johdon kesken esiintymisen. Nautin juhlien järjestämisestä. 8 Blues News 6/2020 – Kun sitten jouduin itse hankaluuksiin, he pitivät minusta huolta. – Esiinnyin Fish Marketissa Sylvester Boinesin, ”The Piggy Bagin”, kanssa. Moni ystävistäni ei osannut lukea tai kirjoittaa, he eivät olleet käyneet kouluja. Omistaja Oliver Davis maksoi uusista tiloista 50 000 dollaria. Kukaan ei ole niin suuri ja mahtava, että olisi muiden yläpuolella. Pihajuhlistani on tullut naapuruston pikkufestivaali. Kaikki riippuu siitä, miten kohtelee ihmisiä. – Sain idean Howlin’ Wolfilta, joka on opettanut minulle kaiken sen, minkä esiintymisestä tiedän. Kun elää elämänsä oikein, ei tarvitse käydä kirkossa saadakseen siunauksen. Nykyisin grillaamme vaimoni Berthan kanssa pienen vuohen ja kutsun ystäväni ja naapurini juhlimaan pihallemme, pitämään hauskaa ja jammailemaan. Minä, Eddie Shaw ja Oliver Davis laitoimme kaupan uudelleen kuntoon ja parkkipaikalle rakennettiin esiintymislava. Meillä oli siellä eteisessä kolikkopuhelin ja kerran kun tavoittelin puhelinta vetämällä sen johdosta, onnistuin pudottamaan pöydältä 22-kaliiperin revolverin, joka laukesi. Myöhemmin hankittiin vielä toinen rekka. Pidän Shuren soundista. – Mitä enemmän näen ihmisiä ympärilläni, sitä onnellisempi olen. Minun pitää tuntea yleisön lämpö, jotta pystyn antamaan parhaimpani
Oli tavallista, että bluesmiehillä oli nainen ja tämän aikuiset lapset asumassa luonaan. Jokaista on kohdeltava reilusti. – Kun olin 15-vuotias, korjasin puuvillaa pellolla. Se ei toimi. Willie Kent oli heikko luonteeltaan ja kateellinen. Kun koulut on käyty, on mentävä töihin ja hommattava oma asunto. – Frank Thomas oli mahtava soittaja. Jos hän ei jostain henkilöstä pitänyt, hän pyysi tätä pysymään poissa läheltään. Jos minulla on 100 dollaria taskussani, en tuhlaa sitä kaikkea ruokaan, ennen kuin ansaitsen lisää. Lee Jackson ja Big Walter Horton puolestaan saivat surmansa poikapuoliensa käsissä. Hänen isäpuolensa tappoi hänet. Mack kulki ympäriinsä salkku täynnä rahaa. Olet levyttänyt myös St. Jimmy Dawkinsilla oli myös tallessa singlen kappaleet. George Recordsille. – Kyllä, sessioissa oli kitaristina Billy Flynn, jonka soundi oli mielestäni liian kevyt minun tyyliini. Sopimus on minulla tallessa ja sen mukaan minun pitäisi saada 40 senttiä jokaisesta myydystä kopiosta. Tein myös asian hänelle selväksi, ja sen vuoksi hän ei pidä minusta ja Davesta. Tuottojaan hän jakoi myös hyvätekeväisyytenä. Mitkä Howlin’ Wolfin kappaleista ovat omia suosikkejasi. Vaikka Hannes antoi Dave Waldmanin soittaa läpi koko yhteisen sessiomme, hän kuitenkin korvasi julkaistussa versiossa Daven Billy Branchillä, enkä pitänyt siitä. En ollut vielä oikeasti ehtinyt hoitaa asiaa, mutta Junior Wells uskoi minua ja luovutti. Yksikään aikuinen lapsi ei tule asumaan kotonani. Kukaan ei kai tiennyt nauhoista, kunnes kerran kerroin niistä Steve Wagnerille, kun hän oli kyläilemässä luonani. Minä en ole koskaan ollut kateellinen kenellekään. – Kyllä, olin esittänyt niitä klubeissa jo ennen kuin ne äänitettiin. – Big Bad Ben soitti kitaraa ja huuliharppua ja opetti Lester ”Mad Dog” Davenportin soittamaan. Sain palkaksi 15 dollaria ja ostin uudet kengät. Ilman Howlin’ Wolfia en olisi siinä, missä tänään olen. George Recordsille toinenkin cd. – Koko hänen tuotantonsa, koska kyseessä oli oppi-isäni. Luther Johnson ja Junior Wells olivat kuulleet minun laulavan My Head Is Baldia, ja Junior Wells yritti omia sen itselleen. Keskustelimme asiasta ja päätimme julkaista levyn. – Sessiot äänitettiin Chigacossa, jossa Willie Kent toimi Hanneksen oikeana kätenä ja tuottajana. Minä teen mitä teen ja muut tekevät, mitä tekevät. Olet levyttänyt myös Wolf Recordsille. Hän oli rehellinen mies. – Levy-yhtiön omistaja, nyt jo edesmennyt tuottaja George Paulus halusi minun laulavan tietyllä tyylillä, Muddy Watersin tapaan. Koko tuon vuoden 1982 session, josta nämä kappaleet olivat peräisin, nauhat olivat kaapissani aina vuoteen 2013 asti, jolloin ne julkaistiin Delmark-levymerkillä. En ole siinä parhaimmillani. Et voi pysäyttää minua, enkä minä voi pysäyttää sinua. Sinun piti tehdä St. Se sopii Muddy Watersin tapaiseen materiaaliin, mutta ei minulle sopivaa, joten kävelin ulos © Pi rjo Sa lm in en ”Ilman Howlin’ Wolfia en olisi siinä, missä tänään olen.”. Sanoin hänelle, ettei se tule onnistumaan, koska kappale on minun ja minulla on sen copyright-oikeudet rekisteröitynä. – Ensimmäinen oma julkaistu levytykseni oli single My Head Is Bald / So Ezee (It’s So Easy To Be Mislead) Jimmy Dawkinsin Leric-levymerkillä. Hän oli mahtava mies ja avulias niille, joista hän piti. – En ole saanut rojalteja levystä sitten vuoden 1998. Lapset tarvitsevat rakastavaa, mutta tiukkaa kasvatusta. Levyn kappaleista on aika moni sinun itsesi tekemä. Niin minut on kasvatettu. – Hannes Folterbauer, joka oli kotoisin Wienistä, halusi jokaisen chicagolaisen bluesmuusikon levyttävän merkilleen. Olen ollut kuusi kertaa naimisissa, ja tunnen naiset. Little Mack Simmons ja hänen Soul Alive Groupinsa olivat 1960ja 1970-luvuilla suosittuja. Kun tulin niiden kanssa kotiin, isoisäni antoi minulle ympäri korvia ja sanoi, etten koskaan enää saa tuhlata kaikkia rahojani. Hän toimi myös pastorina ja teki rahaa välittämällä huumeita. Kun tyttäreni oli 18-vuotias, hänen poikaystävänsä oli kotonamme kerran myöhään yöllä kotiin tullessani. Minun kanssani ei ole vaikea tulla toimeen, mutta minua ei huijata. Rangaistus tuntui silloin kovalta, mutta aikuisena ymmärsin hänen tarkoituksensa ja sitä neuvoa olen noudattanut siitä asti. Kukaan ei kai oikein pitänyt nauhoja minään, mutta ”Stop Lyin’” -levystä tuli oikein hyvä. Sanoin silloin, etten elätä vierasta miestä kotonani, niin kauan kun maksan laskut. Hän toimi katalasti työskennellessään Wolf Recordsille. En ole vielä lähtenyt niitä perintään, mutta hän jäi minulle velkaa. Minä olin mukana Johnny Little Johnin ”Blues Party” -levyllä. Blues News 6/2020 9 – Kyllä vain: Lee Jacksonin, Luther Tuckerin, Left Hand Frankin, Johnny Little Johnin, Eddie Taylorin, Willie Johnsonin, Hubert Sumlinin, Big Bad Benin, Albert Kingin, John Brimin, Big Leon Brooksin, Harmonica Johnin, Frank Thomasin, Willie Williamsin, Willie James Lyonsin, Little Mack Simmonsin ja monen muun. Hänen olisi pitänyt kertoa minulle ennakolta, että hän haluaa levylle Billy Branchin brändisyistä. En ole koskaan ollut rahaton. Se ei ole minulle luontevaa, mutta versioin vuonna 1996 julkaistulle ”Crawlin’ Kingsnake” -levylle myös Muddy Watersin esittämän Country Boy -kappaleen
– Brasiliassa marraskuussa 2018 sairastuin kiertueen aikana. Syntymäpäiväjuhlien lisäksi minulla on siellä yleensä yksi keikka. Kun menen studioon, annan improvisaatiolle tilaa. Kuuloni on onneksi palautunut. Muuten en enää oikeastaan muualla Chicagossa keikkaile. – Yhdellä Espanjan kiertueella jouduin istumaan autossa seitsemän tuntia, ehkä keikkapaikat vaihtuivat viime hetkellä. Kerran taisit tulla Lahteenkin esiintymään suoraan Espanjasta. – Bluesklubit ovat lähes kokonaan kadonneet West Sidestä, eikä siellä tapahdu paljoakaan nykyään. En itse esiinny nykyään kovinkaan usein North Sidessa, paitsi Buddy Guyn Legendsissä kerran kuukaudessa. Olen tehnyt West Sidessa töitä koko ikäni ja saan niissä tukea yleisöltä. Kun soitto alkaa, eläydyn siihen ja elän sitä tunteen kautta, ja sanat vain tulevat. En ymmärtänyt, että minulla oli keuhkokuume jo ennen kuin menin sinne. Se äänitettiin Kaliforniassa. 10 Blues News 6/2020 studiosta ja George Paulus suuttui minulle. – Kyllä, minulla on muutamia uusia valmiina. Milloin muutos Chicagon bluesklubikuvioissa tapahtui. Tyytyväisyys ja onnellisuus ovat elämässä tärkeitä. Rahan takia en tee mitään – minulla on riittävästi rahaa. – Olen onnekas siinä, ettei minun tarvitse tehdä enää töitä. Seuraavan kerran teen sellaisen sopimuksen, että vältän tällaiset automatkat. Mukana oli myös brasilialainen rumpali Adrian Flores. Ajattelin äänittää sen oman bändini kanssa ja ehkä kutsua joitakin vieraita mukaan. Buddy Guy ehdotti, että tekisin sen hänen Legends-klubissaan. Voin matkustella maailmalla ja laulaa bluesiani. Minun pitää kuitenkin itse olla tyytyväinen siihen, mitä teen. Kun palasin kotiin, olin laihtunut melkein 20 kiloa ja vasemman korvani kuulo oli heikentynyt. helmikuussa ja maaliskuussa 2019. – Se alkoi jo 1970-luvulla, kun North Siden puolelle alkoi nousta lisää bluesklubeja. Buddy Guyn klubi on enemmän turistipaikka, eikä siellä enää soiteta bluesia. Olen maksanut taloni ja kaikki lainat pois. Saatan silti tehdä klubikeikan silloin tällöin, mutta minulla on muutakin puuhaa. Kesäisin rakentelen takorauta-aitoja. – Kyllä, mm. Dvd tulee olemaan viimeinen julkaisuni, enempää minun ei tarvitse tehdä. – Bob Corritore lennättää minut joka vuosi syntymäpäiväjuhliinsa Phoenixiin, Arizonaan, elokuussa. Pitää ottaa rauhallisesti, hidastaa, ei saa juosta kuin jänis. Bob äänittää paljon eri muusikoiden kanssa ja minäkin olen tehnyt hänen kanssaan yhden cd:n, ”Longtime Friends In The Blues”. Lupasin opettaa heitä, mutta vaadin, että he kuuntelevat minua, eivätkä käytä huumeita. Niin kauan kun kuulen musiikin, kaikki on ok. Oletko tehnyt uusia kappaleita. Annoin heille myytäväksi 30 cd:tä 20 eurolla kappale, ja sain vain 15 euroa itselleni. En aio muuttaa tyyliäni. Heidän olisi kyllä pitänyt varoittaa siitä ennakolta. Soulbluesin kanssa kahdeksan päivän kiertueella. Heillä on iso talo, uima-allas ja kaikki. Hän lupasi auttaa asian kanssa. Yövyn Frankin ja hänen asianajajavaimonsa luona. Kävin kahdessa sairaalassa, kunnes sain oikean diagnoosin. Hän oli mukanani Lontoossakin kesällä 2019. Saksassa ja Hollannissa esiinnyin Robbert Fossenin bändin kanssa. Dollareilla saa elämän välttämättömyydet ja sillä voi haudata kuolleet, mutta omaan hautaan rahaa ei saa mukaansa. West Sidessä oli bluesia – ennen kuin huumeet tulivat mukaan kuvioihin. Lisäksi Olen myös mukana Howlin’ Wolfin tribuutti-cd:llä parilla kappaleella Rockin’ Johnnyn kanssa. © Pe rt ti N ur m i. Lääkärit vain ahnehtivat lisää rahaa ja määräävät lisää lääkkeitä. Bluesia ei tarvitse kirjoittaa muistiin paperille – blues on elämää. Oletko ajatellut uuden cd:n tai dvd:n tekemistä. Lontoon keikalla oli lisäksi brasilialainen kitaristi, basisti ja huuliharpisti taas olivat Espanjasta. Teen vähän putkitöitä, rakennushommia ja sen sellaista. Minulla on siellä maineeni, jolla saan ystäväni ja naapurinikin paikalle. Sinulla on kuitenkin ollut tapana esiintyä säännöllisesti West Siden klubeissa. Taidamme kuitenkin toteuttaa sen West Sidessä Madison-kadulla sijaitsevassa klubissa nimeltä Brick’s. – Kyllä, olen suunnitellut, että voisin tehdä live-dvd:n. Hoidan myös silloin tällöin mekaanikon hommia, kun joku pyytää esimerkiksi huoltamaan autonsa jarrut. Toivottavasti saan sinne lisää keikkoja tulevaisuudessa. Helmikuussa kitaristina oli Jose ja maaliskuussa esiinnyin J.B. Pari klubia on yrittänyt houkutella minua takaisin, mutten usko sen onnistuvan, koska luvatut esiintymispalkkiot ovat riittämättömiä, ja klubeihin pitäisi roudata omat PA:t ja muut. Se julkaistiin Delta Groovella vuonna 2012. Soitimme 5105-klubissa West Sidessä yhdeksän vuoden ajan joka sunnuntai-ilta. – Olen kiertänyt esiintymässä muun muassa Venäjällä, Itävallassa, Puerto Ricossa, Ruotsissa, Islannissa, Italiassa, Brasiliassa, Argentiinassa, Uruguayssa, Chilessä ja Panamassa. Olen ostanut uuden, vähän isomman pakettiauton, jotta voin kuljettaa kamoja ja bändiä keikoille. Saatoin esiintyä West Sidessä kuutena iltana viikossa menemättä kertaakaan keikalla South tai North Siden puolelle. – Sanoin aikoinaan Martinille ja Rockin’ Johnnylle, että jos he haluavat oppia soittamaan bluesia, heidän täytyy löytää groove. Euroopassa olet kiertänyt useamminkin. Laskut on hoidettu ja nostan sosiaaliturvaa. Siellä etäisyydet voivat olla pitkiä. Olet kiertänyt paljon myös maailmalla esiintymässä. – Lontoossa soitin kesällä 2019 vain yhden keikan, mutta se oli hienoa. Missä kaikkialla olet käynyt
Blues News 6/2020 11
1970) viimeaikaisista kuulumisista pandemian piinaamassa Pohjois-Amerikassa. Onnittelut siitä! KEIKALLA: KEY PALACE THEATER 19. Kesällä kävimme tyttäriemme häissä Suomessa ja silloin heinäkuussa, parin viikon karanteenin jälkeen tuntui hetkittäin jo siltä, että olisimme palaamassa normaaliin. Kyseessä on Anthonyn 11. Loppuvuosi näyttää tällä hetkellä varsin huonolta, mutta toivotaan, että tulevaisuus kääntää tilanteen positiiviseksi ja mahdollisimman pienin tappioin Chicagon blues-yhteisölle! ANTHONY GOMESIN UUSI LEVY Hyvä ystäväni Anthony Gomes, joka kävi viimeksi Suomessa 2016, on muiden artistien tapaan kärsinyt keikkojen peruuntumisesta. Chicagon klubit, Kingston Mines, B.L.U.E.S. 12 Blues News 6/2020 ANTHONY GOMES Keikalla ja uudella levyllä ERILAINEN VUOSI Valitettavasti Chicagon suunnassa kuten muuallakin on ollut pandemian takia keikkaja festivaalirintamalla ikävän hiljaista, eikä raportoitavaa juuri ole ollut. Chicagon kuulumisia, osa 2: KARI VIITANEN B lues News raportoi Kanadassa syntyneen bluesrock-kitaristilaulajan Anthony Gomesin (s. Minulle eikä muille onneksi tullut oireita, mutta seuraavalle viikonlopulle tarjotut kaksi keikkaa jätin väliin lähestyvän loman ja kasvaneen riskin vuoksi. studioalbumi ja tätä juttua kirjoittaessa tuli juuri tieto, että levy on rankattu Billboard Blues Album -listalla sijalle #1. Molemmat vihkitilaisuudetkin saatiin pidettyä ja ehdimme käydä mm. Muistan, kun kysyimme päivällä etukäteen paikkaan tutustuessamme tietä teatteriin kadunkulmassa kävelleeltä © Ka ri Vi ita ne n. Myös kesän odotetut festivaalit peruttiin. Haastavan tilanteen keventämiseksi syntyi maaliskuussa huumoripitoinen biisi Containment Blues, joka alkaa sanoin: ”My mother-in-law came to visit, now I’m starting to freak, they cancelled her flight, she’s here for eight more weeks, I’ve got containment blues...”. Loppukesästä osa pystyi aloittamaan ulkoilmakeikat, mutta nyt säiden viilennyttyä ja ravintoloiden sisätarjoilua rajoittavien koronamääräysten tiukennuttua täälläkin tilanne on taas synkempi. akustisten Facebook-livekeikkojen välityksellä. Tuo akustisella kitaralla soitettu blues-shuffle julkaistiin singlenä ja videona jo maaliskuun 2020 lopulla ja sen saama palaute Facebook-keikkojen yhteydessä antoi Anthonylle kimmokkeen jättää sivuun tekeillä ollut ja jo 80-prosenttisesti valmiiksi äänitetty bluesrock-albumi ja hypätä hyvin spontaanisti kokonaan uuden, akustishenkisemmän levyn tekoon. Omia soittokeikkoja on ollut jonkin verran Chicagon ympäristössä, lokakuussa viikoittain, mutta virusriskistä tuli muistutus, kun rumpali, jonka kanssa soitin pariin otteeseen, ilmoitti positiivisesta koronatuloksesta vajaa 2 viikkoa edellisestä yhteisestä esiintymisestä. Teatteriksi vaatimattoman näköisen rakennuksen julkisivu oli silloin rakennustelineiden peitossa. Toisaalta hän on hyödyntänyt hyvin sosiaalista mediaa ja pitänyt laajan fanikunnan kanssa yhteyttä kevään ja kesän ajan tiiviisti mm. 16. Hän oli edellisenä viikonloppuna soittanut toisen bändin kanssa motoristitapahtumassa ja arveli saaneensa tartunnan sieltä. Charlie Noble osti 1938–1950 elokuvateatterina toimineen salin vuonna 1986 ja teki siitä nimenomaan bluesiin erikoistuneen keikkapaikan, jonka ”statement” on edelleen: ”Best Music Venue in the Tri State Area”. Paikka jätti vähän rähjäisellä mutta sympaattisella ja historiaa huokuvalla hengellään lähtemättömän vaikutuksen. Artistit koittavat sinnitellä livestreamesiintymisten avulla ja moni pitkään itsensä muusikkona elättänyt on joutunut hakeutumaan muihin töihin, kuten muun muassa Joanna Connor teki joitakin viikkoja sitten. lokakuuta julkaistu pitkäsoitto ”Containment Blues” syntyi kesän aikana tuon biisin ympärille. Kauhajoen Bluesrupiamassa, mutta valitettavasti tilanne on sitten taas pahentunut vähän joka puolella. syyskuuta teimme vaimoni kanssa road tripin Indianaan, Redkey-nimiseen pikkukaupunkiin, missä sijaitsee legendaarinen Key Palace Theater. Poikkesimme vuonna 2009 Route 66 -reissullamme vähän sivuun reitiltä, kun Anthony Gomesin keikka siellä osui sopivaan ajankohtaan. Meidän perheemme toisesta vuodesta tällä mantereella tuli siis aika erilainen kuin mitä kuvittelimme ja suunnittelimme. on Halsted ja Buddy Guy’s Legends mukaan lukien, ovat joutuneet pitämään oviaan kiinni keväästä lähtien ja tulevaisuus on monella keikkapaikalla ja ravintolalla hyvin epävarma
Voimia täältä uudelta mantereelta sinne koti-Suomeen kaikille muusikoille ja Blues Newsin lukijoille! © Ka ri Vi ita ne n. Uuden levyn kappaleista saatiin kuulla maistiaisina mm. Tänä vuonna tuo keikka olisi siis ollut juuri menneenä viikonloppuna, mutta oli Johnin kohtaloksi koituneen viruksen takia jo peruuntunut tai aikaistettu ulkoilmatilaisuudeksi. Se muistuttaa jotenkin menneestä ajasta, jolloin tupakan savu ja haju, vaikkei itse polttanutkaan, olivat niin normaalia ravintolassa käydessä, mutta jotka tuntuvat nykyään hyvin oudolta ja kaukaiselta muistolta. Hän oli myös Anthony Gomesin hyvä ystävä ja Anthony soitti monia vuosia Key Palace Theaterissa aina Johnin ja hänen omana syntymäpäivänään. Keikka oli bändin toinen sitten maaliskuun alun ja Anthony vitsaili ”alkaneesta maailmankiertueesta”, joka valitettavasti jäi tänä vuonna harmittavan lyhyeksi. Seuraavat pari vuotta paikkaa pyöritti hänen perheensä, mutta toiminta loppui ja rakennus oli aika huonossa kunnossa katon vuotaessa. Blues News 6/2020 13 mieheltä, ja hän vastasi: ”you just past it”. Väkeä oli paikalla noin 120 henkeä. Ehdimme silloin tavata Charlien, joka menehtyi seuraavana vuonna. Rockimpaa osastoa edustivat usein Anthonyn setissä oleva ja vakuuttavasti vedetty Voodoo Child sekä encorena kuultu Blueschild. Molemmat asuvat St Louisissa, missä Anthony on myös asunut jo pitkään. Suruuutinen toi oman sävynsä noihin muistoihin ja muistutuksen siitä, että vaikka keikkojen ja tilaisuuksien rajoittaminen koettelee monia rajusti, olemme kuitenkin vakavan asian ja haasteen edessä, kunnes viruksen uhka väistyy. Omistan tämän jutun Johnin muistolle. Uutta levyä ei vielä ollut saatavissa, mutta väliajoilla väki jonotti maskit naamalla merchandise-tiskille, missä Anthony tapansa mukaan jaksaa kohdata jokaisen ihmisen omalla välittömällä ja väsymättömällä tyylillään, tällä kertaa kuitenkin koronasta johtuen maski naamalla ja normaalit halailut sekä yhteisselfiet olosuhteista johtuen vähemmälle jättäen. Valitettavasti tämän jutun jo kirjoitettuani, keskiviikkona 4.11. Key Palace Theaterissa on tullut käytyä puolenkymmentä kertaa vuosien aikana, mutta nyt keikka oli poikkeuksellisesti koronan takia ulkona, teatterin takapihalla tai ”on the lawn concert series”, kuten tapahtumaa mainostettiin. Val’s Place on yksi niitä harvoja paikkoja, jossa vielä saa tupakoida. Baari oli auki ja BBQ kuumana, joten palvelut pelasivat. Settilista koostui pitkälti edellisen, 2018 julkaistun albumin ”Peace, Love & Loud Guitars” sekä uuden ”Containment Bluesin” biiseistä, mutta oli mukana joku vanhempikin numero, kuten Darkest Before The Dawn, joka ilmestyi vuonna 2002 albumilla ”Unity” ja kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen levyllä ”Up To Zero” sekä Blueschild albumilta ”Electric Field Holler” (2015). This Broken Heart Of Mine, Praying For Rain, Make A Good Man (Wanna Be Bad), Stop Calling Women Hoes And Bitches, Tell Somebody ja Hell And Half Of Georgia. Johnin muistoa kunnioittaen ja perheelle voimia välittäen toivon myös, että Key Palace Theaterin toiminta jatkuisi raskaasta menetyksestä huolimatta jossain muodossa. Keikkapäivänä sää suosi, vaikka iltaa kohti viilenikin. Keikka ja roadtrip Indianaan täyttivät siis kaikki odotukset, kun vielä paluumatkalla pysähdyimme Marionissa, James Deanin kotikaupungissa, missä kävimme museossa ja hänen haudallaan. Kolmen setin ilta alkoi päivänvalossa, mutta se muuttui pimeyden tultua tunnelmallisemmaksi värivalojen heijastuessa rakennuksen seinälle ja avotulen loistaessa nuotiopaikalta. Tätä kirjoittaessa mielessä ovat vielä lämpimät muistot ystävien kohtaamisesta ja annoksesta live-musiikkia, joka tänä erikoisena vuonna on jäänyt selvästi normaalia vähäisemmäksi. sain tiedon, että John on joutunut Covid-19 -tartunnan vuoksi sairaalaan ja 48 tuntia myöhemmin perjantaina, juuri hänen syntymäpäivänään, tuli tieto hänen poismenostaan. Väki oli tuonut tuolit mukanaan ja ryhmittäytyi nurmikentälle, rakennuksen takaseinää vasten pystytetyn lavan eteen. Myös perinteiset illanjatkot viereisessä Val’s Place -baarissa jäivät väliin. Anthony Gomesin kokoonpano on ollut pitkään trio. Onneksi paikallinen yrittäjä, John Runyon, joka oli itse käynyt nuoruudestaan lähtien klubilla keikoilla, osti kiinteistön ja kunnosti sen osin talkoovoimin niin, että se avattiin uudestaan 2015. Iltaan oli pitkän tauon, uuden rumpalin, uuden levyn ja uusien biisien myötä ladattu melkoisesti odotuksia, eikä siihen tarvinnut pettyä. Bassoa soittaa nuori energinen Jacob Mreen ja rummuissa on uusi tuttavuus, Chris Whited
PETE HOPPULA A rtikkelin kysymysmuotoinen otsikko sisältää jo oikeastaan vastauksen itselleen, mutta silti, todellako nopein kaikista. Kotikutoisesti kitaroinnin alkeisiin perehtyneelle Travisille oli jatkossakin tärkeää säilyttää soitossaan oma persoonallinen klanginsa. Ensimmäisenä esikuvana tosin sai luvan toimia hänen oma isänsä, joka myös soitti hieman kitaraa. Do it yourself -metodeihin muutoinkin vankasti luottanut kitarasankari on pitänyt läpi uransa kiinni ykkösprioriteetistaan – musiikin tulee kummuta ennen kaikkea sydämestä, ei menestyksen nälästä. Verenperintöäkin sakeampaa virikettä tarjosivat alueelliset, eritoten kantria suosineet radiokanavat. Faron Youngin ja Webb Piercen tapaisten kantritähtien ohella Travis oli oppinut radion kautta ihailemaan kulmakunnan paikallista merkkihahmoa Eddie Bondia. Sen jälkeen Bond toki vakiinnutti varsinaisen maineensa huomattavasti suuremmalla Mercury-yhtiöllä vuosina 1956–58. Myös kuorma-autokuskin, klubinpitäjän ja hillbillybändin liiderin rooleissa viihtyneen Wallacen autotallistudioon valikoitui nauhoitettavaksi kaksi Travisin omaa kappaletta, Rock & Roll Blues ja I’m Leaving Today. 14 Blues News 6/2020 TRAVIS WAMMACK Etelävaltioiden nopein kitaristi. 1950-luvun puolivälissä rockabillyn varhaisaallon artistikaartissa esiin noussut ja tyyliään trendien mukaan päivittänyt Bond (1933–2013) oli sikäli poikkeuksellinen paljasjalkainen eteläisen Memphisin kansalainen, ettei hän käynnistänytkään levytysuraansa monien kollegoidensa lailla Sun Recordsilla vaan vielä pienemmällä, Hollywoodista käsin operoineella Ekko-merkillä. Vauhtia tämän miekkosen otteissa kieltämättä piisasi, mutta se ei ollut niinkään olennaista. Bond niin ikään auttoi vasta 11-vuotiaan suojattinsa kertoman mukaan tuon ajan kaikkein nuorimpana henkilönä äänestyksen kautta Muusikoiden Liiton jäseneksi sekä levyttämään Slim Wallacen yhdessä Jack Clementin kanssa perustamalle tennesseeläiselle Fernwood-merkille syyskuussa 1957. radioja tv-persoonana, yökerhon omistajana, vapaapainipromoottorina sekä poliisipäällikkönä. Esitysten taustalla soittivat Bondin Stompers-bändissä näihin aikoihin vaikuttaneet kitaristi Reggie Young (josta sittemmin tuli Bill Black’s Combon alkuperäisjäsen sekä Memphisin American Sound -studion kantamuusikko), saksofonisti Blind Jimmy Smith ja rumpali Johnny Fine, Sessiokitaristit parrasvaloissa:. Harvat ovat kuitenkin ansainneet superlatiivinsa yhtä vankoin perustein kuin Travis Wammack, ”The fastest guitar player in the South”. Toinen toistaan vikkeläsormisimpia kepittäjiä on Amerikan eri kolkkiin mahtunut vuosikymmenten saatossa melkoinen liuta. Lukemattomilla jättihiteillä sessiomuusikkona toiminutta mutta soolotuotantonsa osalta yhä valitettavan harvoin historiankirjoituksissa muistettavaa Travis Wammackia on mm. Jimmy Page ylistänyt varhaisena inspiroijanaan. Memphisin yltäkylläisestä musiikkitarjonnasta nuori Travis sentään pääsi ottamaan osansa tarttuessaan kitaraan noin 9-vuotiaana. Asuessaan Memphisin lähellä Binghamptonin kaupungissa Travis tapasi käydä monet kerrat ulkoiluttamassa kitaraansa taajaman pääkadulla ja esittelemässä osaamistaan ohikulkijoille. Se oli, että hänen alati vaaran tuntua huokunut soittonsa myös kuulosti huumaavan hyvältä. Lapsikatraaseen kuului lisäksi kolme veljeä ja kaksi sisarta, eivätkä vähien toimeentulojen varassa sinnitelleet Wammackit saaneet juurikaan nauttia suurkaupungin luksuselosta. Hän myös kehitti kotitekoisen fuzz-efektipedaalin ennen kuin sellaista oltiin kaupallisilla markkinoilla opittu edes kunnolla tuntemaan. Pojan ollessa vielä naperoiässä hän muutti perheensä matkassa Memphisin seudulle. MEMPHISIN TENAVATÄHTI Oman polkunsa rock’n’roll-tallaajien ensirintamassa maineensa rakentanut Travis Wammack syntyi mississippiläisellä pikkupaikkakunnalla Walnutissa marraskuussa 1946. Tällä tavoin myös Eddie Bond oli sattumalta kuullut häntä ja innostunut buukkaamaan vielä keskenkasvuiselle löydölleen lämmittelyesiintymisiä muun muassa Sun-rokkareiden Carl Perkinsin, Warren Smithin ja Jack Earlsin keikoilla. Vaikutusvaltaiseksi julkisuuden kasvoksi vuosien saatossa kasvanut laulaja loi uraa ei pelkästään muusikkona, vaan myös mm
Hänet saattoikin löytää usein notkumasta sikäläisiltä bluesklubeilta. Kuten niin monen kaltaisensa etelän pelimannipojan, myös Wammackin sydän sykki kantrin ja rock’n’rollin ohella mustan musiikin tahtiin. Pelkkä taustasoittaminen ei kuitenkaan Travisille vielä riittänyt – hän himoitsi uutta mahdollisuutta levyttävänä sooloartistina. Jerry Lee Lewisin ja Billy Lee Rileyn äänitteillä monet legendaariset soolot sepittänyt kitaristi Roland Janes (1933–2013) oli siirtynyt harjoittamaan omaehtoista tuottajan ja studioinsinöörin ammattia, saaden yhdessä Billy Lee Rileyn kanssa perustamallaan Rita-levymerkillä aikaiseksi myös muutamia kansallisia menestyslevyjä, erityisesti mississippiläislaulaja Harold Dormanin ainokaishitin Mountain Of Love vuonna 1960. 1950-luvun jälkipuolella Wammackin soittokavereiksi vakiintui basisti Marcus Van Storyn kokoonpano. Charlie Feathersin sekä 1960-luvulle saavuttaessa myös Bill Black’s Combon kanssa. Hittiä ensiyrityksestä ei vielä kehkeytynyt, mutta se antoi lupaavan alkupotkun. Entinen Sun-sessiomuusikko ja mm. Jälkimmäiseen orkesteriin hän vakiintuikin rivijäseneksi viimeistään 1960ja 1970-lukujen taitteessa, osallistuen aika ajoin myös ryhmän levytyssessioihin Hi-yhtiön palveluksessa. Danny Burk & The Invadersissa soittanut Jimmie Crawford olivat odottelemassa jotakuta laulajaa saapuvaksi Sonic Studioille äänityspuuhiin. Roland Janes oli tallenteista erittäin innostunut, toisin kuin monet muut: ikonisen fuzzkitaroidun singlen Scratchy / Fire Fly aika ei ollut vielä kypsä julkaisulle. Vuoden 1963 jälkeen Janes ei enää Sunille palveluksiaan suonut, sen sijaan hän oli hieman aiemmin rakentanut sessiotarkoituksiin oman Sonic Sound -studionsa Memphisiin osoitteeseen 1692 Madison Avenue. Esimerkiksi Nashvillessä RCA:n tuotantopuolella vaikuttaneen Chet Atkinsin (joka oli hieman aiemmin ottanut Rolandin silloisista suojateista liisinkitalliinsa Narvel Feltsin) kerrotaan pyöritelleen demon kuultuaan päätään ja todenneen: ”Se pelottaa minua, jätän tämän väliin.” Aikaansa selvästi liian edellä ollut tuotos haudattiin studioar. Kantritai rockabillymuottiin esityksiä ei oltu sovitettu, vaan tekohetkeensä nähden jo hitusen vanhakantaiseltakin kuulostaneeksi rhythm’n’bluesiksi. Keikoilla hän teki yhteistyötä mm. Suoranaiseksi blueskitaristiksi hän ei kuitenkaan itseään mieltänyt. Legenda jatkuu tutuin juonenkääntein: kun artistia ei kuulunutkaan paikalle, porukka kertoman mukaan käynnisti nauhurin omatoimisesti ja improvisoi instrumentaalisession. Singlen molemmat puoliskot shufflerokkaavat paitsi teinipojan energian, myös huomattavan dominoivasti taustalla takovan boogiepianon voimalla. Blues News 6/2020 15 Sunille sooloartistinakin levyttänyt pianisti Smokey Joe Baugh sekä basisti Stan Kesler. Tarina kertoo, että arviolta vuosien 1962 ja 1963 vaihteen tietämillä kitaristi Travis Wammack, basisti Prentiss McPhail, rumpali Gene Chrisman ja toinen kitaristi, mm. SONIC-STUDIOSSA SURISEE Vuonna 1962 Wammackin uralla alkoi tapahtua toden teolla. Itsekin lahjakkaana ja persoonallisen soittotatsin omanneena kitaristina Janes oli ryhtynyt kosiskelemaan kaverinsa Prentiss McPhailin esittelemää Wammackia oman äänittämönsä henkilökuntaan. Kotiinsa Travis kantoi läjäpäin r&b-levyjä, joiden mukana soittaen hän hioi alati kehittyneitä taitojaan. Visio aivan omasta soundista sitä vastoin soi nuorukaisen alitajunnassa yhä järkähtämättömämpänä
Kappaleesta tekivät omat versionsa itsekin fuzztonen sanansaattajaksi pian noussut kitaristi Davie Allan yhdessä The Arrows -yhtyeensä kanssa (Tower-merkin läpimurtoalbumilleen ”Apache ’65”) sekä rumpalilegenda Sandy Nelson vuoden 1965 Imperial-LP:lleen ”Teen Beat ’65”. Omaan tuotantoon verrannollista monipuolista Wammack-materiaalia syntyi lisäksi ainakin taitelijanimikkeiden Him & Her (sekä Travis Wammack, Marcus Van Story, Eddie Van Story, Danny Taylor ja tuntematon promoottori. Singlen molemmat esitykset saivat spottinsa parrasvaloissa. Vaikka Wammack jatkoi uutteraa soolotehtailua etupäässä soittokaveriensa Prentiss McPhailin ja rumpali Danny Taylorin kanssa Sonic-studioilla sekä ARA/Atlanticin palkkalistoilla aina vuoteen 1967 saakka, eivät jatkolevytykset enää onnistuneet toistamaan listasuosiossa mitattuna Scratchyn ihmettä. Alkuperäinen Scratchy eteni myös Eurooppaan Atlanticin julkaisemana brittisinglenä alkuvuonna 1965 sekä Kanadaan jakeluverkkoaan laajentaneen ARA:n toimesta. 16 Blues News 6/2020 kistoihin aina elokuuhun 1964 saakka, jolloin Janesin itsensä ja Wayne Toddin vetämä, Nashvilleen operatiivisen keskuksensa vienyt ARA-levymerkki (American Recording Association) vihdoin julkaisi kappaleet. Kun Atlantic nappasi sinkun sekä ajan myötä koko ARA-yhtiön omaan jakeluunsa, alkujaan b-täytepuoleksi kaavailtu (ja siksi sävellyskrediiteissäkin sopuisasti kitaristin, basistin ja rumpalin yhteissävellykseksi merkitty) Scratchy ponnahti yllätyshitiksi Billboardin Hot100 -listan sijalle 80. Siinä missä hämäävän leppoisalla puheintrolla starttaavaa mutta hypernopeaan sooloilotulitukseen kiihtyvää Fire Fly’ta tyydyttiin muusikkokunnan keskuudessa etupäässä äimistelemään, vaikutti jossain määrin Mel Tormén vuoden 1961 lauluversiosta parhaiten tunnettua Comin’ Home Babya lainaava Scratchy soveltuvan myös cover-tarkoituksiin
Jälkimmäinen tarkasti ottaen siteeraa surutta Mackin vuonna listoille 1963 noussutta Memphis-versiota. Luovimpiin studioharjoitelmiin lukeutuivat myös Joe Meek’mäisesti efektoitu Thunder Road Robert Mitchum -elokuvaklassikosta, omaperäinen mutta toteutukseltaan valitettavasti hieman puolitiehen jäänyt Super Soul Beat sekä eräät lauletut numerot, kuten eteläisesti bluesrokkaava Your Love, nuorekas fuzzaava versio Ray Charlesin Hallelujah I Love Her So’sta sekä The Byrds -tyylisesti folkpopahtava Find Another Man. Travisin käsissä sähkökitaran potentiaalia vain hyödynnettiin vielä pykälän verran pidemmälle. Hi Recordsin M.O.C.-sisarmerkille hän purkitti vuoden 1968 tietämillä studiokokoonpanolla Bad & Good Boys tuottaja Ray Harrisin kanssa säveltämänsä puoli-instrumentaalin We Got Soul kera intohimoisen Jimi Hendrix -coverin Fire. Instrumenttivalikoimaansa hän oli liittänyt nyt myös huuliharpun, jonka soittotyylistä oli aistittavissa hengenheimolaisuutta etenkin Billy Lee Rileyn 60-lukuisten Los Angeles -aikaansaannosten kanssa. Vokalisoitua LSDgroovelammikossa rypevää hippirock’n’rollia tarjosi vielä viimeisellä ARA-sinkulla There’s A UFO Up There, parinaan tyystin toisesta maailmasta kaivettu viihteellinen Marty Robbins -henkinen akustisen kitaran, puhaltimien ja kuoron sävyttämä kantriballadi Dark Eyes. Raivokas instrumentaali toistaa samankaltaisia otteita T-Bone Walkerin vuoden 1950 kappaleesta Strollin’ With The Bones, joita myös Chuck Berry aikoinaan suosiokkaasti hyödynsi klassikoillaan Johnny B. Blues News 6/2020 17 ARA:lle että nashvilleläiselle Bragg-merkille levyttänyt folkpohjainen duo yhdessä tuntemattomaksi jääneen naislaulajan kanssa), The Freddy Fink Houser Four (saldonaan Roland Janesin tuotannossa 4 Sons -merkillä 1965 ilmestynyt single Red Silk Stockings / Saturday Night) sekä Rene & The Fellas (memphisläisellä Renay Recordsilla Dylanvaikutteisen protestisinglen Misunderstood Pt 1-2 julkaissut mysteeriorkesteri) takaa. Vuoden 1965 ARA-julkaisuista Distortion ja Umm How Sweet It Is jatkoivat loogisesti Scratchyn novelty-vetoista instrumentaalisaagaa, kun taas I Ain’t Lying ja Somethin’ Else sekoittelivat keitokseen luontevasti myös Lonnie Mackin ja Duane Eddyn hittimaneereita. Goodesta lähtien. Vääjäämättä myös ARA:lle 1965 singlen Point Of No Return / No One To Care About Me tehnyt ryhmä The Night Hawks sekä totta kai erinäiset Prentiss McPhailin ja Danny Taylorin nimissä julkaistut ARA-numerot edustivat pohjimmiltaan kaikki samaa mitä luontevinta Travis Wammack -jatkumoa. Brittiläisten levyttämä Paul McCartney -sävelmä A World Without Love tekikin kiivasta nousuaan Yhdysvaltain hittimarkkinoilla ja varsin odottamatta käyn. Uusia sessiomerkintöjä kertyi kalenteriin kovalla tahdilla.Soittokavereista tunnetuimpiin lukeutuivat Sonic-kaudella laulajat Narvel Felts, Matt Lucas, Bobby Lee Trammell, Billy Lee Riley ja Hayden Thompson kuten myös monet Janesin huokeasti vuokrattavissa ollutta ”matalan kynnyksen” studiota suosineet autotalliyhtyeet kuten The Invaders, The Fast Backs ja The Embers sekä Alabaman Birminghamista kotoisin olleet The Torquays ja The Distortions, joista useimmille Wammack antoi kappaleitaan versioitavaksi – sekä kitaroi joskus itsekin heidän äänitteillään. Tämän todisti mm. lokakuussa 1964 esiintyjänimellä Travis & Prentiss prässätty ARA-seiska, jolla hänelle tarjoutui tilaisuus duetoida The Crickets -tyyliin Prentiss McPhailin kanssa kappaleet Peggy Sue ja Blue Blue True Love. Atlanticin julkaisuina vuodesta 1966 lähtien ilmestyivät vielä whiskey a gogo -hengessä iloitellut Louie Louie ja Upset, mykistävän intensiivinen laukkaversio James Brownin Night Trainista sekä jälleen Lonnie Mackin tapaan esifunkaava It’s Karate Time. Vaikka Wammack saikin aluksi pitäytyä varsinaisilla omilla levyillään lähinnä instrumentalistina, ei hän ollut laulajanakaan yhtään hassumpi. Vuoden 1965 lauluraitoja edustivat myös Everly Brothers -soundia merseypopahtavaan tyyliin soveltanut Wammackin oma teos Two Little Love Birds sekä Bobby Blandilta napattu rallatus Don’t Cry No More. Vuonna 1964 Wammack päätyi yhtyeineen Scratchyn siivellä myös Peter & Gordon -duon kiertuekokoonpanoksi, kun kaksikon ensiksi mainittu osapuoli Peter Asher oli hullaantunut tuoreeltaan Scratchyyn ja tilannut sen esittäjän mukaan ensimmäiselle Amerikanvalloitusmatkalleen. Vaikka artistin varhaistuotantoon sisältyikin mitä erikoisimpia kokeiluja ja myös ajoittaista musiikillista lainailua, Travis Wammack tuntui olevan hyvin tietoinen siitä, mistä hän oli tulossa ja mihin hän oli artistina aikeissa seuraavaksi mennä. Julkaisematta jäänyt Tech-nically Speaking kuului kitaristin huimapäisimpiin luomuksiin
Vastaavanlaista pioneerihenkeä tosin oli esiintynyt kitaristiyhteisössä jo ennen häntäkin. 18 Blues News 6/2020 nistynyt yhteistyö luonnollisesti nosti samalla Scratchyn asemia eri kaupunkien radiosoittolistoilla. Travis myös pestattiin sekä soittajaksi että lauluntekijäksi Peter & Gordonin seuraavalle LP-levylle ”In Touch With...” (Columbia 3532). Wilson Pickettin, Aretha Franklinin, Clarence Carterin, Mighty Sam McClainin, Bobbie Gentryn, Stacy Lanen, Bobby Hughesin, Candi Statonin, Bobby Hatfieldin, Delbert McClintonin, Tim Hensonin, Swamp Doggin ja jopa Paul Ankan kanssa. Hi Recordsin palveuksessa, tuli hän 1960-luvun lopulla liittyneeksi myös osaksi Rick Hallin ja Muscle Shoalsin Fame-studioiden luottoryhmää. Soittimenaan hän suosi läpi uransa aina 2000-luvulle saakka Bigsby-vibrakammella varustettua puoliakustista punaista Gibson ES 335 -kitaraa. Link Wray Rumblellaan 1958 sekä edellä mainittu Grady Martin Johnny Burnette Trion vuoden 1956 ikonisilla rockabillyluennoilla Train Kept A-Rollin’ ja Honey Hush. Wammack oli myös mukana pari singleä isäntäyhtiölleen tehneessä The Fame Gangissä sekä Atlanticin jakeluun päätyneen instrumentaalipitkäsoiton “The Cream Of Muscle Shoals” (Eagle Record Co. Billboard-ykkösiä tässä seurassa joka tapauksessa edustivat ainakin The Osmondsin One Bad Apple (1971) sekä Mac Davisin Baby Don't Get Hooked On Me (1973). MAINE ON IKUISTA. Kahden säveltämänsä kappaleen (Two Little Love Birds ja My Little Girl’s Gone) lisäksi Wammack yhdessä basisti Jerry Carterin ja rumpali Danny Taylorin kanssa säestää solisteja useimmalla albumin Yhdysvalloissa nauhoitetuista raidoista. Säännöllisesti jatkuneet äänitystilaisuudet johdattivat Wammackin niin monen jättihitin taustalle, että tuskin hän itsekään enää pysyi kärryillä levytystensä kokonaismäärästä. Toki rupisia kitaraääniä olivat jo vielä aiemmin levylle tuottaneet mm. Tämä taas oli pönkittänyt Famella entistä suurempaa vastuuta juuri Travisin harteille. Kun The Ventures puolestaan omaksui fuzzin omaan ilmaisuunsa vuoden 1962 kappaleella 2000 Pound Bee, instrumentaalibändin äänimaisema syntyi nyt muusikkokaveri Orville ”Red” Rhodesin rakentaman fuzzboxin avulla. Travis Wammack tunnetaan kitaristina omintakeisesta fuzz-soundistaan, mutta tämä äänimaailma ei ollut peräisin musiikkikaupan hyllyltä, vaan hän oli rakentanut efektilaitteensa itse. LPS 3136) 1975 tehneessä The Muscle Shoals -nimisessä tähdistötiimissä yhdessä mm. Paitsi että sessiotöitä oli yhä riittänyt Memphisissä mm. Myyntituotteena saatavilla olleiden distortio-efektipedaalien edelläkävijänä pidetään sattumalta juuri Memphisiin kotiutuneen Gibson-yhtiön 1960 lanseeraamaa Maestro FZ-1 Fuzz-Tonea, jollaisen oli sittemmin saanut näppeihinsä myös Keith Richards The Rolling Stonesin Satisfactionäänityksiin vuonna 1965. Travis Wammackin alkuaikojen trademark-aseistukseen kuului pedaalitemppujen ohella myös kitaran Gkielen vaihtaminen tenoribanjon A-kieleen. Vuoteen 1970 mennessä alkuperäinen Muscle Shoalsin rytmisektio oli jo päivittynyt pariinkin otteeseen, näin ollen maineikas ”The Swampers” (pääjehuinaan Roger Hawkins, Jimmy Johnson, Barry Beckett ja David Hood) ei sekään tehnyt enää yhteistyötä Hallin kanssa vaan muusikot olivat perustaneet oman Muscle Shoals Sound Studionsa. Yhteistä Fame-jälkeä syntyi lisäksi mm. kitaristien Pete. Roland Janesin Sonic-tilat suljettiin lopullisesti vuonna 1974, minkä jälkeen isäntä itse jatkoi pienen tauon pidettyään The Sounds Of Memphis -studion parissa sekä edelleen 1980-luvun alkupuolelta lähtien jälleen Sam Phillipsin tallissa Phillips Recording -studiolla. Myöskään Wammack ei ollut jäänyt työttömäksi Sonicilta syrjään hypättyään. Amerikkalaismarkkinoille kiekko ilmestyi Capitolin toimesta nimellä ”I Don’t Want To See You Again”. Eräs ensimmäisistä ”vahingonlaukauksena” syntyneistä fuzz-sooloista kuullaan kantrilaulaja Marty Robbinsin keväällä 1961 listoille nousseella balladilla Don’t Worry, sessiokitaristi Grady Martinin soittamana. Kitaristi saikin tehtäväkseen tuoda Muscle Shoalsiin mukanaan myös vanhoja Memphisin aikaisia soittokavereitaan
Myös Elviksen kerrottiin pitäneen Scratchystä, mikä saattoi olla syy siihen, miksi hänen 1970-luvun keikoillaan orkesterin esittelyosuudet useimmiten suoritettiinkin juuri tämän saman ”Comin' Home Baby” -teeman voimin kitaristi James Burtonin johdattamana. Travis Wammackin nimi oli nyt niin pinnalla kuin se studiomuusikon kohdalla vain saattoi olla. A-puolen päättää Led Zeppelin -henkisesti jamitteleva Funk #49, jolla myös Wammackin tavaramerkkimäisen pitelemätön kitara antaa jälleen kuulla itsestään. Thomas ja Dion. Suosio tosin olisi Wammackin oman näkemyksen mukaan voinut olla Waldenin managementin alaisuudessa vieläkin ruusuisempaa. Lisää erikoisuuksia tarjoaa brittiyhtye The Fortunesin vuoden 1965 hitti You’ve Got Your Troubles, joka nousi aikoinaan Yhdysvalloissakin Top Teniin. Levy-yhtiön sulautuessa osaksi United Artists -merkkiä avautui Wammackille vihdoin myös paikka tehdä pitkäsoitto. Leppoisan soulfiilistelyn Slip Away Wammack oli tietenkin oppinut Clarence Carterilta heidän yhteisissä Famesessioissaan loppukeväällä 1968. Ensiyritykset Congressja Capitol-yhtiöillä 1969–70 olivat silti vielä sangen varovaisia. Vanha vuoden 1958 Clyde McPhatter -balladihitti A Lover’s Question taipuu ripauksen verran jamaikalaisväritteiseksi modernisoiduksi pop-versioksi Ry Cooderin tapaan. Eräänä läpimurtonsa kompastuskivenä hän piti Rick Hallia, joka oli ollut vastentahtoinen päästämään kantismuusikkoaan vapaalle jalalle. Jylhän molligroovahtavan arrauksen saa osakseen ikivanha You Are My Sunshine, ja luut murskaavalla bassorummun jytinällä kyllästetty puhallinvetoinen sinkkulokaisu Whatever Turns You On oli George Jacksonin sävellyksiä. (#68). Myös folkpopahtava pehmolinjaa kuullaan persoonallisesti sovitetulla Cat Stevens -lainalla How Can I Tell You. Swamp Doggin alias Jerry Williams Jr:n ja Charlie Whitehadin Wammackille kirjoittama leppoisa Love Being Lou Rawls, Clayton Ivey, Rick Hall ja Travis Wammack Fame-studioilla. John -tyylisenä voodoobluesina miltei tunnistamattomaksi maalaillulla Arthur Alexanderin You Better Move Onilla. Jimmy Webb’mainen popkantrislovari I Forget To Remember To taas kierrättää tutun oloista sanaleikkiä tuoden vielä yhden ennenkuulemattoman kerrostuman rootsmuusikon kaiken aikaa itsensä oloisena säilyvään tyylikirjoon, vaikkei ohutsoundinen Wammack toki solistina tällä esityksellä aivan vaikuttavimmillaan olekaan. Travis oli laulanut jonkin verran jo 1960-luvulla, mutta Fame-soolokauden käynnistyessä hänestä oli kouliutunut täysiverinen, musiikkimaailman viimeisimmätkin käänteet hallinnut kantrisoul-vokalisti. Toista samanlaista hän ei halunnut kohdalleen enää tapahtuvan. Candi Staton, Tim Rose sekä Nino Tempo & April Stevens. Oli siis koittanut aika aktivoida Rick Hallin tuotannossa uudelleen myös hänen oma soolouransa. Ilmeisen pidetyn balladin Darling You Were All That I Had versioivat Wammackin lisäksi vuonna 1972 mm. Fogertysapluunaan solistina totuttautunut Wammack tyrkyttää kuulijoille heti avauksena rohkeasti eteläiseen americana-tyyliin rokkaavan ja radiosoittokelpoisen Cookin’ On The Front Burnerin. Wammackin hillityn viihteellinen uusintaotto on onnistunut. Luonteva siirtymä souliin tapahtuu Harmon Betheamin vuotta aiemmin ja Clarence Carterin edelleen vuotta myöhemmin levyttämän Put On Your Shoes And Walk -funkin merkeissä sekä erittäin oivaltavasti Dr. Myös loput levystä pitäytyvät lainatai mittatilausnumeroissa, eikä Travisia itseään mainita yhdenkään kappaleen tekijöiden joukossa. Myös tämä aika poiki Wammackille albumijulkaisun, kun ironisesti otsikoitu, yhä Rick Hallin tuottamaksi merkitty ”Not For Sale” (Capricorn CP 0162) ilmestyi levykauppoihin myyntiin vielä samana vuonna. Tuotokset ilmestyivät ainoastaan singleinä enimmäkseen markkinoimatta ja siten myös ilman mainittavaa menestystä. Levytyskavereihin oli Wammackin muistojen mukaan lähellä liittyä myös Elvis Presley, jonka kanssa jo sovittu sessio kariutui kuninkaan kuolemaan elokuussa 1977. The 5th Dimension, Delbert McClinton, B.J. Epäröintiä voimisti Duane Allmanin tapaus: Hall oli joitakin vuosia aiemmin luovuttanut Waldenille Allman Brothers -legendan kanssa solmimansa vastaavanlaisen Fame-sopimussuhteen 25 000 dollarilla, ja koki sittemmin tehneensä diilissä pahemman luokan arviointivirheen. Myös Dennis Linden käsialaa ollut poprallatus I Really Don't Want You kelpasi tuoreeltaan Charlie McCoyn albumiraidaksi sekä hieman myöhemmin Roy Orbison käsittelyyn. ONNEA KAURIIN TÄHTIMERKIN ALLA Uusi sopimus Phil Waldenin Maconissa, Georgiassa vetämällä Capricorn-merkillä kasvatti Travisin tilipussia entisestään, kun artisti kirjautti vuonna 1975 nimiinsä seuraavat sinkkuhittinsä Easy Evil (#72) ja (Shu-Doo-Pa-Poo-Pop) Love Being Your Fool (#38). Funkrock-sulatusuunia säädetään joitakin asteita kuumemmalle teholle Wammackin ja Al Carteen kirjoittamalla Shotgun Womanilla, vimmaisella Clarence Carter -lainalla Looking For A Fox sekä Dennis Linden ja Thomas Cainin käsialaa olevalla Love Rustlerilla, jonka Travisin jälkeen levyttivät mm. Billboard-listalle tuoreista Fame-julkaisuista nousivat vuosina 1971–72 singlet Whatever Turns You On (#95) ja How Can I Tell You. Vuonna 1972 ilmestynyt debyytti-LP ”Travis Wammack” (Fame/United Artists FAS-1801) käynnistyy mahtipontisesti kuoron tukemalla hardrock-huudatuksella So Good, joka tuntuu pyyhkäisevän kertalakaisulla viimeisetkin 1960-lukuiset perusrock’n’rollin rippeet hänen musiikistaan. Blues News 6/2020 19 Carrin ja Jimmy Johnsonin, kosketinsoittajien Barry Beckettin ja Clayton Iveyn, basisti David Hoodin ja rumpali Roger Hawkinsin kanssa
And A Guitar” ja ”Follow Me” syntyivät kummatkin vuonna 1982. Mestarikitaristi näytti edelleen olevan kelpo terässä, mutta niin vain koitti jälleen aika pistää pillit soolotuotannon osalta pussiin miltei pariksi vuosikymmeneksi. Percy Sledgen sekä ennen kaikkea Little Richardin paluuta takaisin levytyskehään. Toisaalta pohjimmiltaan Travis vaikuttikin olevan onnellisimmillaan soittaessaan hieman valokeilasta sivummalla. Nashvillessä majailleen Phonorama Recordsin julkaisemat ja Indigo Musicin jakelemat albumit ”A Man... 20 Blues News 6/2020 Your Fool tuntuu vahvalla albumilla jopa ylimalkaiselta välinumerolta. Hardrokahtavaa vimmaa säästyy vielä omalle Greenwood, Mississippille, jolla Travis todistaa slidesoolosarjatulensa aikana, mihin hänen meriittinsä kitaristina oikein perustuivatkaan. 1980-luku alkoi maltillisemmin. Tuolloin Richard oli soittanut ja kertonut olevansa lähdössä levyttämään Englantiin, toivoen mukaansa vanhoja Muscle Shoals -apureitaan. Kitaristi sen sijaan jatkoi Muscle Shoalsissa, eikä hän enää kuullut Pennimanista ennen vuotta 1984. The Allman Brothersin, Grinderswitchin ja Tony Joe Whiten kanssa antoivat kuvaa kysytyn muusikon soittokumppanien kaliiperista. Näihin aikoihin Fame-koneiston rivit olivat taas kerran rakoilemassa ja Travisin silloisista työkavereista Jesse Boyce ja Truman Brown olivatkin valmiita jättämään Rick Hallin ja hyppäämään Rikun turneekelkkaan. Jesse Boyce oli nytkin valmis matkaan. Kiertueet mm. Brownia hän ei sen sijaan onnistunut houkuttelemaan mukaan, hänen tilalleen seurueeseen liittyi Nashvillessä tuotantouraa viritellyt mississippiläisrumpali James Stroud. Niitä myös jaeltiin suurella yhtiöllä laajasti ympäri maailmaa. Pahaenteinen soulblues Easy Evil olisi voinut olla vieläkin suurempi hitti, mikäli sen teko olisi sattunut osumaan edes puoli vuosikymmentä varhaisempaan ajankohtaan. Yhtä kurjasti kävi seuraavalla yrittämällä Epic-merkin kanssa 1978 (Hold On To Your Hiney / Keep On Coming), vaikka molemmat singleparaatipuolet saivatkin tiettävästi hyvin sekä radiosoittoa että promootiota. Samaan aikaan Gusto Records julkaisi vielä muutaman vain promopainoksina ilmestyneen singlen. Studiossa hän oli 1980-luvulla edesauttamassa mm. Little Richard oli halunnut lähteä kiertueelle Wammackin studioyhtyeen kanssa jo ”The Rill Thing” -albumin teon jälkeen kesällä 1970, jolloin kaksikon tiet olivat ensimmäisen kerran kohdanneet. Paikoittain ristiin samaa materiaalia hyödyntäneiden pitkäsoittojen harvoja tuoreita lainapoimintoja on Donnie Frittsin ja Troy Sealsin usein levytetty nyyhkyslovari We Had It All, Travisin oman pöytälaatikon antimista taas huomio kiinnittyy etenkin rehvakkaisiin funknumeroihin Crazy Again ja Get In ”E” And Follow Me sekä etelänrokahtavaan rallatukseen I Keep On Runnin’. Tällä kertaa yhteistyö jatkuikin vielä vuosien ajan, sisältäen konserttien ja tv-ohjelmien ohella myös roolituksen vuoden 1986 menestyselokuvassa ”Down And Out In Beverly Hills”,. Vuonna 1977 Wammackin nappasi leiriinsä Warner Bros., mutta tämä diili poiki ainoastaan yhden singlen (Do Me / You Better Move On). Levyt koostuivat sekä Wammackin kirjoittamista uusista kantrija kantrisoulvetoista teoksista että äänimaailmaltaan hienokseltaan nykypäiväistetyistä kierrätyksistä artistin bravuureista, kuten Scratchy, Hold On To Your Hiney, How Can I Tell You, Love Being Your Fool ja Greenwood, Mississippi. Brittiläisen Stuart Colmanin tuottamat levytyssessiot toteutuivat ja lopputulokset julkaistiin viimein LP:nä ”Lifetime Friend” (Warner Bros.) 1986, mutta Richard ei ollut sen jälkeenkään valmis luopumaan kovatasoisesta soittokunnastaan
MELKEIN JO KOTONA 1980-luvulla monet 1960-luvulla maailmaa kohahduttaneet kitaralegendat saivat uutta nostetta urilleen. Suonissa osittain virtaava intiaaniveri kuulemma velvoittaa moiseen hulluuteen.. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että kenties olisi pitänyt. Albumi ”Almost Home” kaivautuu vielä yhden bootsinmitan verran syvemmälle akustiseen, paikoin gospelpohjaiseenkin vanhan liiton kantrimaaperään. Vuoden 2000 cd:llä ”Snake, Rattle & Roll In Muscle Shoals” Wammack tulkitsee omia 1970-lukuisia kappaleitaan sekä uusia samanhenkisiä soul-sävelmiä hieman kotistudiomaisella Fame-tribuutilla. Vuosina 1998–2013 Wammack tuotti verkkosivujensa välityksellä myyntiin kaikkiaan 10 useimmiten Snakeman-yhtiön alaisuudessa julkaistua omakustanne-cd:tä, jotka koostuivat sekä hänen oman bändinsä keikkataltioinneista että kantrivetoisista studiolevytyksistä. Kappaleesta muodostui, yhdessä samalta kiekolta löytyneen Freedom Bluesin (Hot100 #47, R&B #28) ohella eräs Richardin harvoista hiteistä 1950-luvun huippuaikojen jälkeen (Hot100 #85). Onpa settiin upotettu myös rehvakas aikuisluenta esikoislevytyksestä Rock & Roll Blues. Mukana levynteossa oli kuitenkin täysi yhtye ja jopa puhallinsektio, joka saa tilaa etenkin sielukkaalla hiturilla Tell You About My Girl. Kuitenkin vasta erkaannuttuaan Richardin kokoonpanosta hän ryhtyi toden teolla palauttamaan nimeään levyjen kansiin. Edellisen kaltainen uudelleenlämmittelykyyti jatkuu myös vuoden 2007 kiekolla ”Memphis + Muscle Shoals = Travis Wammack”. Vuonna 1988 Little Richard levytti myös Wammackin kappaleen (There’s) No Place Like Home, jota ei kuitenkaan tiettävästi koskaan julkaistu, vaikka laulaja vakiinnutti esityksen mukaan keikkarepertuaariinsakin. Lonnie Mackin, Roy Buchananin ja kumppaneiden ohella myös Travis Wammack noteerattiin alan piireissä, vaikkei hän kansainvälistä comebackia äänitemarkkinoille enää aktiivisesti havitellutkaan. Fame-periodin jälkeen on ajankohtaisempaa sessiotuotantoa syntynyt mm. ”Lifetime Friendille” neljä sävellystään antanut Travis kuten myös hänen samaan kokoonpanoon liittynyt rumpalipoikansa Travis ”Monkee” Wammack Jr. ”The Rill Thing” -sessioissa vuonna 1970 Travis oli antanut Pennimanille laulettavaksi yhdessä Junior Lowen kanssa kirjoittamansa rokkinumeron Greenwood, Mississippi. irtaantuivat Rikun seurasta vasta 1990-luvun puolivälissä. Cd-kauden äänitetarjontaa täydentävät vielä kilpa-autoilija Dale Earnhardtille tämän kuoleman jälkeen 2001 tehty Fogertymainen tribuuttisingle Keep On Running, intensiivisen soul-bluesrokahtavan vuoden 1969 keikan kokonaisuudessaan sisältävä ”The Psychedelic Years” sekä muutamat vanhaa Memphis-studiomateriaalia niputtavat kokoelmat, joiden antia on toki ollut jo Euroopan puolella saatavilla 1980-luvun loppupuolelta lähtien albumeilla ”That Scratchy Guitar From Memphis” (Bear Family cd) ja ”Scr-Scr-Scratchy” (Zu-Zazz LP). Vuonna 2012 hän laati elämäkertakirjansa ”Rock-N-Roll Days From Memphis To Muscle Shoals” yhdessä toimittaja Steve Johnsonin kanssa. 1960-luvun Wammack-tuotanto on niin ikään kelvannut coveroinnin kohteeksi kappaleilla Try To Find Another Man ja Scratchy. versioinut livenä uudelleen Scratchyn sekä Rosco Gordonin Just A Little Bitin Alabama Music Hall of Famen 1993 julkaisemalle kokoelma-albumille ”Muscle Shoals Bands Of The 60’s Reunion”. Albumin terävimpään antiin lukeutuvat funkrokahtava Loading Up On Love sekä viehättävä kantrifolkballadi Today I’m On My Way. Myöhemmin samaan aiheeseen ovat Wammackin ja Richardin lisäksi tarttuneet muun muassa Tom Jones (vuoden 1976 pitkäsoitolla ”Love Machine”, jolla Travis niin ikään soitti kitaraa) sekä blues-artistit Russell Gulley (”Back To The Swamp”, 2004) ja Lisa Mills (”The Triangle”, 2020). Silloisen Little Richard Bandin säestyksellä Wammack oli mm. Levyt ”Still Rockin’” (1998) ja ”Rock-N-Roll Party” taas ovat livetaltiointeja, joilla solisti esittelee laajaa crossover-repertuaariaan 1960-luvun klassikoiden rinnalla Wild Cherryn Play That Funky Musicista Van Morrisonin Wild Nightiin ja Joe Walshin Rocky Mountain Waysta Steve Earlen Copperhead Roadiin. Harrastuksiinsa hän taas on kertonut jo pitkään sisältyneen käärmeen metsästyksen ritsalla. Elämänkokemus kuuluu solistin äänessä ja omakohtaisilta vaikuttavissa tarinoissa, joita karuimmillaan välittää Drugs Destroy Dreams. 1970-lukuisesta Wammack-soundista muistuttaa etenkin ironinen funkahtava southern rock -numero Somebody Call Me An Amulance (My Life Is One Big Wreck). Täysin hissukseen kitaristi ei sentään ollut. Toimenkuvaan ovat hyvän aikaa kuuluneet myös levytuottajan sekä Muscle Shoals Music Marketing -yhtiön johtamiseen liittyvät tehtävät. Blues News 6/2020 21 jonka soundtrackille sisältynyt ”Lifetime Friend” -albumin revival-henkinen rock’n’roll-rykäisy Great Gosh A‘Mighty poiki artistin viimeisen pop-sinkkulistahitin (#42). Niistä ensimmäisellä traditionaalisen kantrin sävelin saa myös Little Richard tribuuttinsa kappaleella No Place Like Home. James Gowanin (1987), Larry “Jinx” Alexanderin (1989), Ruth Brownin (1990), Billy Lee Rileyn (1992), Sweetwater Hillbilliesin (2014–15), Terry Wall & The Wallbangersin (2018) sekä Willie Hightowerin (2018) taustalla. Nykyisin eläkevuosiaan Alabaman Tuscumbiassa viettävä Travis Wammack keikkailee yhä satunnaisesti etupäässä oman The Snakeman Bandinsä tukemana. Julkaisuista eheimmät kuuntelukokemukset tarjoavat laadukkaasti tuotetut ja uutta, paljolti Wammackin itsensä sanoittamaa musiikkia sisältävät vuoden 2008 levyt ”Country In My Soul” ja ”Almost Home”
Niin tai näin, Crewe kiinnostui ja vei syyskuussa ‘63 Shirleyn New Yorkiin levyttämään. Big Town Boy ei kuitenkaan noussut Billboardin HOT 100 -listalJoyce-sisarensa kämppäkaveriksi Torontoon ja sai työpaikan puhelinfirma Bellin keskustyttönä. Joyce hankki lisäansioita paikallisen Bluenote Clubin taustalaulajana Jay & The Jayettes -nimisessä yhtyeessä. Shirley sai kuuluisuuksilta paljon positiivista palautetta. 22 Blues News 6/2020 SHIRLEY MATTHEWS Kanadan tyttöyhtyekuningatar PEKKA TALVENMÄKI A lan Betrock laati 80-luvulla kirjansa ”Girl Groups – The Story Of A Sound” huipennukseksi 131 levyä käsittelevän listan kaikkein parhaista tyttöyhtyelevyistä. BIG TOWN BOY Shirley Matthews oli kanadalaistyttö. The Angels -yhtyeen My Boyfriend’s Back oli listaykkönen, The Jaynettesin Sally Go ’Round The Roses parhaimmillaan kakkonen ja Phil Spector rynni top teniin kahden huippuhitin (Crystalsin Then He Kissed Me ja Ronettesin läpimurto Be My Baby) voimin. Concrete And Clay -hitistään mainetta saanut Eddie Rambeau oli työstänyt sympaattisen sävelmän ison kaupungin pojasta ja Crewe kehitti siitä lukemattomilta Four Seasons -hiteiltä tutun aisaparinsa Al Callellon kanssa laulun Big Time Boy. Lisäksi kirjan listaus keskittyi varsin vahvasti tunnetuimpiin tuottajiin ja myyvimpiin levymerkkeihin ja kuitenkin monet todelliset helmet löytyvät pikkumerkkien aarteista ja kaupallisten listojen ulkopuolelta. High Schoolista selvittyään hän muutti vierailleet artistit mielellään jäivät esiintymistensä jälkeen rentoutumaan. Shirley kävi hänkin silloin tällöin tunnelmia tutkimassa ja ura nytkähti liikkeelle, kun klubin omistaja pyysi puolihuvikseen häntä näyttämään taitojaan lavalla. Sen seurauksena hänet kiinnitettiin klubin aamuyö-shown vakiolaulajaksi ja se antoi hänelle mahdollisuuden tutustua sekä suuriin tähtiin että taustavaikuttajiin, Bluenote Club oli nimittäin paikka, jonne Torontossa. Luonnollisesti yhteisiäkin erityissuosikkeja esiintyi, yhtenä tärkeimmistä Shirley Matthewsin syksyllä ‘63 levyttämä vauhdikas Big Town Boy. Kaiken järjen mukaan levystä olisi pitänyt tulla iso hitti, olihan tyttöyhtyekulttuuri vielä voimissaan. Lopputulos on Crewelle ominainen täyteläinen, ryöpsähtelevän vauhdikas tyttöyhtyelaulu, jonka Shirley lauloi terhakasti pontevan The Big Town Girls -nimen saaneen enkelikuoron tukemana. Yksi syy oli se, että Betrock hyväksyi mukaan Motownin ja tukun soul-levyjä, joilla ei minun mielestäni ollut mitään tekemistä aiheen kanssa. Syntymävuodesta on kaksi ilmoitettua versiota, 1942 ja ‘45, jälkimmäinen vaikuttaa uran alkamisvaiheiden ymmärtämisen kannalta luotettavammalta, Syntymäpaikka oli joka tapauksessa Harlow, Ontario. Varsinaiseksi ”löytäjäksi” on väitetty hupputuottaja Bob Crewea, mutta muistelmissa asia on tarkennettu niin, että Crewe tutustui tyttöön paikallisen Tamarac-merkin omistajan Stan Kleesin suosituksesta. Siellä hän vietti lapsuusja nuoruusvuotensa, joista ei ole löytynyt muuta kerrottavaa kuin tavanomaiset esiintymiset kotikirkon kuorossa ja koulutansseissa. Se innosti minua laatimaan oman näkemykseni asiasta ja yllätys, yllätys, minun luetteloni oli kovin erilainen
Iloisen yllätyksen plussana voidaan vielä lukea laulun säveltäjän Eddie Rambeaun kiittävät kommentit. URAN LOPETUS Shirley Matthewsin ura loppui neljän julkaistun singlen jälkeen vuonna ‘66. Esitys on rento ja sen verran hitaampi kuin singleoriginaali, että positiivisista sanoista saa mukavasti selvää. Amy-vaiheessa Bob Crewe oli ilmiselvästi katsastellut maailman menoa ja saanut levyihin vaikutteita, juuri niitä, joita en edellä löytänyt Big Town Boy -arviossani. Kennedy oli murhattu, siksi iloinen nuorisomusiikki oli pannassa ja vihoviimeisenä syynä Beatles ehti pahimmilleen aloittaa invaasionsa ja tappaa koko tyttöyhtyekulttuurin. Vielä vähemmän ymmärrän levyn sijoittamista Northern-kategoriaan. Bob Crewe saattoi olla Spector-fani ja hänenkin tuottamillaan levyillä on täyteläiset taustat, mutta Big Town Boy on niin vauhdikas ja energinen, ettei siihen olisi edes mahtunut Spectorin Wall of soundin kaltaista rakennelmaa ja siihen liittyvää jäntevää tunnelmaa. Siihen on kuitenkin liitetty selityksiä, joita en täysin ymmärrä. Atlantic 2210 Big Town Boy (You Can) Count On That 2224 Private Propherty Wise Guys Amy 910 (He Makes Me) Feel So Pretty Is He Really Mine 921 Stop The Clock If I Had It All To Do Again Ensimmäisessä Bob Crewen johtamassa sessiossa levytettiin Atlantic-raidat ja niiden lisäksi julkaisematta jäänyt He’s Mine. Rajusti kirjoitettu, puolustavissa kommenteissa muistutetaan, että mainittu kolmikko pääsi levyttämäänkin ainakin The Willows ja The Girlfriends -nimisinä. Voisi kuvitella, että kyseessä oli versio vauhtipalasta, jonka olivat aikaisemmin levyttäneet Alice Wonderland ja The Swans. TÄHTI TORONTOSSA Jenkeissä meni heikosti, mutta kotona Kanadassa Big Town Boy nousi kulttilevyksi. Big Town Boy löytyy netistä kahtena livetulkintana. Confreesin We Love You Beatles ja 4 Propsin A Letter To The Beatles (sijoitukset 57. ja Shirellesin Sha-La-La (77.). Toinen näkemäni Big Town Boy -video on tuoreempi, lieneekö peräti tämän vuosituhannen puolelta. Stop The Clock onkin sitten minun korvissani täyttä soulia. Sekayhtyeistä ei juuri lohtua löytynyt, Sapphiresin Who Do You Love oli sijalla 41. Neljäs Amy-raita ei enää ollut Bo Crewen ja Eddie Rambeaun sävelmä, vaan tekijäksi on merkitty kanadalainen L’Heureux. Netissä on kommentoitu eritoten taustalla laulaneiden kolmen valkoisen tytön (Stephanie Taylor, Diane Miller, Rhonda Miller) hengetöntä panosta tyyliin ”three nurses that should have sung behind Pat Boone”. Seuraavassa listaus jenkkinäkökulmasta, Kanadassa kolme ensimmäistä singleä julkaistiin Tamaracmerkillä numeroin 602, 603 ja 608 ja neljäs Tamaracin emomerkillä (?) Red Leafillä (611). Big Town Boy oli lajinsa parhaita. Menestys jäi vaatimattomaksi, vain Private Propherty pärjäili Kanadassa Top 20 -sijoituksen verran. Myöhempinä vuosikymmeninä hän lauloi vain omaksi ilokseen ja toimi päätoimisesti kanadalaisen kuntoklubija rackethalliketjun (squashin sukulaispeli, sanoo wikipedia) pyörittäjänä. Ehkä tässä ollaan lähimpänä aikaisemmin ihmettelemääni northern-tunnelmaa. Luonnollisesti Shirley oli muutaman kuukauden ajan superjulkkis sekä Bluenote Clubilla että muutenkin Toronton ympäristössä. Sen esittäjä on Kanadassa, erityisesti Toronton seudulla suosittu kitaristilaulaja Danny Marks. Se kuvaa Ison Omenan nuorisokulttuuria siinä missä monet tutut early soul -levytykset, mutta väitettyjä varsinaisen soulin tunnusmerkkejä en siitä löydä. Souliksi senkin voi luokitella, vaikka a-puolen herkkyyttä ei tavoitettu. Feel So Prettyn tunnelmat ovat enemmän itärannikkohenkiset, mukaan on saatu selvä ripaus Shangri-Lasia, joskin Shirleyn laulussa on kuultavissa myös yritystä soulin suuntaan. Muutenkin meno on spectormaisen jäntevää, itse asiassa kyseessä on riivatun hyvä tyttölevy, vaikkei Shirley Darlene Lovelle pärjääkään. Blues News 6/2020 23 le ollenkaan, korkein sijoitus Bubbling Under -puolella oli 104. ja Ruby & Romanticsin Our Everlasting Loven noteeraus oli 81. Se kohosi listojen kärkeen ja sitä myytiin joidenkin lähteiden mukaan yli miljoona. Siihen liittyvän nostalgian tuntien on helppo antaa anteeksi, että esitys on riehakkaaseen singleen verrattuna erittäin kiltti ja vaisu. Diskografia on siis harvinaisen yksinkertainen. Toronton nuoriso omaksui sen tunnuslevykseen, nykyään löytyy netistä kymmenittäin muistelukommentteja tyyliin ”this was our song” tai ”tätä äiti soitti, kun olin pikkutyttö”. Totuuden nimissä on toki muistettava, että pahin alkoi olla ohi, listalta löytyy kuusi Motownia ja peräti 22 puhtaaksi souliksi luokiteltavaa levyä todisteena uusien mustan musiikin tuulien voimistumisesta. Ensinnäkin sitä on väitetty Spectorkopioksi. Parasta on, että se on aito livenauhoitus, varsinkin Shirleyn aranoloinen keinuva elehdintä on mukavaa seurattavaa. Shirley pisti asiat tärkeysjärjestykseen, meni vuonna ‘67 naimisiin ja perusti perheen. Neljä singleä, siinä kaikki. Julkaistujen sinkkuraitojen joukossa Big Town Boy oli ylivoimainen, muut kolme ovat jollakin lailla jähmeitä, jopa muuten mukava katulaulu Wise Guys olisi kaivannut lisää tempoa ja sykettä. ja 86.) olivat huvittavin esimerkki siitä missä mentiin. Onhan levy voinut soida Pohjois-Englannin klubeilla, mutta se ei vastaa lainkaan sitä mielikuvaa, joka minulla on 60-luvun omalaatuisesta parhaimmillaan puuroisesta northern soul -tunnelmasta, pääpaino sanalla soul. Single julkaistiin joulukuussa, jolloin r&b-lista, jolta luultavasti olisi lohjennut kelpo sijoitus oli lakkautettu. Spectorista muistuttaa ennen kaikkea Is He Really Mine -raidan intromonologi, joka vohkittiin suoraan Crystalsin He’s Sure The Boy I Lovesta tai Darlene Loven Fine Fine Boysta. Muuta ei ole tiedossa paitsi kuolinpäivä 8.1.2013.. Shirleyn oma suoritus on nauhoitettu CBC-TV:n Music Hop Showssa keväällä ‘65. Itse pidän Big Town Boyta aika tyypillisenä positiivisena New York -levynä. päivän listan ja tulos oli musertava, HOT 100:ssa oli kaksi perinteiseksi tyttöyhtyelevyksi luokiteltavaa esitystä, Raindropsin Book Of Love sijalla 70. Tutkin uteliaisuuksissani vuoden ‘64 maaliskuun 28. Sekä kappaleen nimi että intron tick tock -tunnustelu on velkaa Baby Washingtonin upealle The Clock -balladille, laulu on pehmeämpää kuin Babyllä, lähinnä mieleen tulee Betty Everett ja sekin on suositus, jos mikä
-69 levytetty ja seuraavana vuonna ilmestynyt ”Blues From The North” eli ”Eeron elpee”, mikä muun ohella sisältää erinomaisen tulkinnan klassikosta St. Eero puolestaan tekaisi v. Sekä 60että 70-luvulla Jussi oli läheisissä tekemisissä turkulaisen Tommie Mansfieldin (virallisesti Pekka Nurmi, 1940–81) kanssa. Holiday-tuotoksesta Fine And Mellow, mitä tuottajakunta tosin aluksi piti Bessie Smithin lauluna. Tosin mm. Louis Blues. Sehän tapahtui vuonna 1947, jolloin täälläpäin silloisen miehensä Franz Jacksonin kanssa vieraillut musta laulajatar Maxine Johnson tallennutti yksinkertaisesti vain nimellä Blues kirjatun esityksensä. -72, ja siltä löytyy niin kantria, rockia kuin bluesiakin. -68 väkevän tulkinnan em. Kysymyksessä on yhdistelmä Sonny Boy ykkösen bravuurista Early In The Morning ja Billie Holidayn teoksesta Fine And Mellow, ja säestäjinä toimivat saksofonisti Jacksonin ohella myös sellaiset suomalaisen musiikkielämän merkkihahmot kuin pianisti Erkki Melakoski, kitaristi Åke Granholm, trumpetisti Eino Virtanen ja basisti Olli Hämäläinen, taiteilijasukunimeltään Häme. Aikoinaan hieman hämmästelin, kun vuonna -69 Jussi Raittinen nimitettiin Finnish Blues Societyn toiseksi kunniajäseneksi. Varhaisimman pelkästään kotimaisin voimin tehdyn blueslevytyksen nimeäminen ei sitten olekaan aivan helppo tehtävä. Samaisen Lassen vuoden -64 jälkimmäisellä puolella varioima Animals-kopio Nousevan auringon talo on toki tunnelmiltaan sinisävyinen, mutta folkiahan sekin pohjimmiltaan on. Samasta syystä hylätään tässä yhteydessä myös Eeron ja Jussin sinänsä mainio vuoden -64 So Glad You’re Mine, vaikka Raittisen veljekset kertomansa mukaan olivat jo noihin aikoihin tutustuneet paitsi Elvis Presleyn coveriin niin myös Johan ”Mosse” Vikstedtin levyltä kuulemaansa Arthur ”Big Boy” Crudupin originaaliin. Niinpä aikani tutkailtuani olen päättänyt julistaa suomalaisen bluesin ensimmäiseksi kiistattomaksi julkaisuksi Eeron ja Jussin vuoden -65 tammikuun versionnin T-Bone Walkerin bravuurinumerosta Stormy Monday Blues, alkujaan They Call It Stormy Monday. Suomen ensimmäinen pelkästään afroamerikkalaiselle musiikille omistettu albumi on v. Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Kaikessa soi blues, minkä vuoden -63 euroviisukarsinnoissa esittivät sekä Lasse Mårtenson että Johnny Forssell, toisiin ajatuksiin, koska niin Jussi kuin myös nuorempi veljensä Eero ovat todella mittavasti esittäytyneet täkäläisillä blues-tantereilla. Esitin Hannu Nybergille, että sellainen olisi Jorma Kaleniuksen (1941–96) Mean Woman Blues vuodelta 1960. Sittemmin olen tullut kovasti Maxine Johnson ja Franz Jackson (yläkuvassa). kuuluu tietysti tiukasti iskelmämusiikin piiriin. Big Mama Thornton on todennut, että r&r on vain nopeutettua bluesia, mutta jätetään tuon tyylillisen tulkinnallisuuden vuoksi Jorman versiointi varsinaiseksi bluesiksi määrittelemättä. -83 julkaisivat LP:n ”Jussi Raittinen ystävineen”, sille otettiin mukaan Jussin ja Tommien kotitekoiset vuosien 1966–67 instrumentaalitallenteet Tandberg Blues ja Big Bad Blues. 24 Blues News 6/2020 Suomi-bluesin pioneereja Klassikoiden lähteillä, osa 65 On kohtalaisen helppoa määritellä, milloin Suomessa ensimmäisen kerran levytettiin autenttista bluesia. Kokonaisen LP:n herrat Raittinen ja Mansfield toivat markkinoille v. Kun Hannu Nyberg ja Esa Pulliainen v. Hannu kuitenkin totesi vakaasti, että kyseinen kokoonpanon ”Jorkka & Rock Devils” nimissä julkaistu tallenne on rock and rollia eikä mitään bluesia. Tuo musiikkikappale saattaa hyvinkin olla varhaisin äänite, millä on kuultavissa kitaristi Pekka ”Albert” Järvisen (1950–91) virtuoosimaista soittoa
Viimeistään silloin voitiin vankoin perustein todeta suomalaisen bluesin nousseen laajamittaisesti hyvälle eurooppalaiselle tasolle. -97, ja tuolloin neljän Overcoat-esityksen jatkoksi pantiin mukaan vielä Fire Bluesin em. Miehet löysivät toisensa vuoden -69 syksyllä Espoon Dipolissa pidetyissä ja tunnelmiltaan aika railakkaissa bluesjameissa. Blues News 6/2020 25 Suomen yleisradio lähetti vuosina 1969–90 Bluesin maailmasta -nimistä ohjelmasarjaa siten, että kunakin vuonna oli yleensä kuultavissa 8-9 puolen tunnin mittaista jaksoa. Sen A-puolella on nimellä Sunrise Blues varustettu versio Leroy Carrin klassikosta Blues Before Sunrise, ja toisella sivulla on improvisoidun oloinen soittokappale Bingo’s Blues. -75 äänitetty ja seuraavana vuonna myyntiin ilmestynyt esikois-EP. lähettämällä viestin osoitteeseen vesa.walamies@gmail.com?. Baby Boyn soolomuotoinen esitys on tietysti versio Son Housen eräästä klassikosta. Blues Newsin ensimmäinen päätoimittaja oli Kari Kantalainen, joka tosin ei koskaan kirjoittanut lehteen yhtään mitään. Vesa Walamies korkeakoulun ylioppilaskunnan hallitukselta kirjallisen huomautuksen etenkin siitä, että illan kaksi järjestysmiestä olivat hoitaneet tehtäväänsä selvässä juopumistilassa. Muusikkona hän oli kuitenkin aktiivinen johPS. Voisikohan joku ystävällisesti valistaa minua tässä asiassa esim. Kuuluin tapahtuman taustajoukkoihin, ja joitakin päiviä jamien jälkeen saimme Teknillisen taen paitsi omaa tanssiorkesteriaan niin myös jonkin aikaa Kari Larne Blues Band -nimistä nelikkoa. -69 aikaiseksi yhden Lovemerkillä julkaistun singlen. Vuosina 1978–79 ilmaantuivat markkinoille LP:t ”Chicago Overcoat” ja saman yhtyeen ”Eyesight To The Blind”. Yhdistyksemme alkuaikojen omaa tuotantoa edustavat kunniakkaasti Baby Boy Varhaman vuonna -72 julkaistu kuuden kappaleen mittainen maxi-EP sekä Chicago Overcoatin v. Porukka sai v. Saattaa olla, ettei YLE ole säilyttänyt näitä kolmea demoa, mutta minulla ne kaikki ovat yhä tallessa vanhanaikaisella kelanauhalla. Ohjelman ideoija ja ensimmäinen toimittaja Pekka Gronow kyseli ja sai vuoden -70 syksyllä haltuunsa kotimaisia demoluonteisia äänityksiä. Vuonna 1966 perustettu Hojas muuntui kolme vuotta myöhemmin Hojas Blues Bandiksi, kun laulaja-harpisti Sakari ”Magnus” Helle ja rumpali Jorma Vuorinen liittyivät Hojasyhtyeen perustajajäsenten kitaristi Markku Malkamäen ja basisti Kari Vakkurin seuraan. Molemmat nämä omalla ja jossakin määrin alkeellisella tavallaan viehättävät esitykset ovat kuunneltavissa YouTuben avulla. Kantalaisen ja BN:n perustajan Jukka ”Waldemar” Walleniuksen polut kohtasivat sittemmin vallan eduskunnassa 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun Kari oli kokoomuksen kansanedustaja ja Waldemar toimi Pertti ”Veltto” Virtasen avustajana. Se on ilmeisesti peräisin vuodelta 1970, mutta ainakaan Internetissä siitä ei vaikuta olevan mitään tietoja. Tuon bändin muodostivat Pekka ”Bingo” Nikula (vcl, gtr, hca), Kari Larne (org), Kauko Laitila (sax, bs) sekä Ismo Kätkä (dms). Myös Finnish Blues Society lähti miltei alusta alkaen mukaan levyjen tuotantoja julkaisuhommiin. Fire Bluesin muodostivat Lahden talousalueelta kotoisin olleet laulaja Vesa ”Wellu” Lehtinen, tuolloin vain 14-vuotias harpisti Pertti ”Pepe” Ahlqvist, kitaristi Jouko Poutiainen, basisti Jarmo Poutiainen ja rumpali Pekka Partanen. Pepen ja kumppanien EP:stä tehtiin uusi cd-versio v. Overcoatin silloinen kokoonpano oli Pepe Ahlqvist (hca), Jaakko Heinonen (gtr), Risto Pesonen (bs) ja Roope Rossi (dms). Löysin äskettäin Dirty Blues -nimisen ja varsin tasokkaan nauhoitteen, millä esiintyvät Eero Raittinen ja Albert Järvinen. Lonely Stranger. Silloin pääsivät radioaalloille muiden muassa Pentti ”Baby Boy” Varhaman Louise McGhee, Hojas Blues Bandin I’m Goin’ To Mississippi ja Fire Bluesin Lonely Stranger
GOSPELISTA BLUESIIN Johnny Morisette on antanut syntymäpaikastaan kiinnostuneille vaihtoehdot Tyynenmeren Montu Island ja Brasilian rannikolla sijainnut pieni saari Lui. Hän tutustui matkalla Little Richardiin ja perille päästyään hän sai tilaisuuden laulaa Johnny Otis Show’ssa. Täti oli tiukka baptisti, niinpä Johnny sai tyypillisen gospelkasvatuksen paikallisen seurakunnan kuorossa ja virallisemmin The Bells Of Heaven -nimisessä yhtyeessä, joka ei tiettävästi päässyt levyttämään. Edellinen esiintyy useimmissa historiikeissa, mutta Johnny itse on jälkeenpäin todennut, että Montu oli pelkkä herja. Syntymäaika on varmempaa tietoa: 1.6.1935. Eritoten hänen persoonallinen, kaikkea muuta kuin siisti falsettinsa teki sekä vauhdikkaasta My Pretty Baby -puolesta että hitaammasta ja kankeammasta b-sivusta nautittavaa kuultavaa ”Bring Back Those Doo Wops” -väelle. Myönnettävä on, että oma sivistykseni oli pitkään mainitun Meet Me At The Twistin’ Place -hitin varassa. Saamansa positiivisen palautteen rohkaisemana Johnny päätti lähteä liftaamaan länteen, vuosi oli ‘53. Levylle hän ei Otisin kanssa päässyt, mutta erään konsertin yhteydessä hänet huomasi Dootone-merkin pomo Dootsie Williams, joka etsi täydennystä The Medallions -yhtyeeseen. Niten vanhassa Rock On -yhteenvedossa hänet noteerataan lauseella ”Sam Cooke vei ystävänsä Johnnyn SAR-levymerkilleen ja Johnny saavutti yhden listasijoituksen levyllään Meet Me At The Twistin’ Place vuoden ‘62 alussa”. Marv Goldbergin R&B Notesbookin tekstistä saa sen käsityksen, että Dootsiella oli tarkoitus vahvistaa levällään ollutta Medallions-ryhmää merkitsemällä Johnny Morisette sen solistiksi. Heihin samoin kuin moniin muihin bluesmestareihin hän pääsi tutustumaan saatuaan kiinnityksen alkuiltojen lämmittäjäartistiksi Guitar Slimin Harlem Clubille. Kun harrastuksen syvetessä sain kuultavaksi hänen muuta tuotantoaan, aloin ymmärtää, että hän oli enemmän kuin ”one hit wonder”. Gizmonin antama nimi, joka perustui siihen, että Johnnylla oli taito laulaa itsensä kanssa duetoiden, normaalin karkeahkon, melkein mörisevän laulun lomaan hän saattoi heittää pitkiä persoonalliseen falsettiin perustuvia jaksoja. Johnnyn ja Medallionsien yhteistyö jäi yhteen singleen osittain sen takia, että kana kummitätinsä kasvatettavaksi Mobileen, Alabamaan. Jonkin tason paikallinen tähti Bells Of Heaven kuitenkin oli, koska sen kokoonpano on listattu alan kirjoihin, Johnnyn lisäksi yhtyeeseen kuuluivat Andre Antone, Walter Brown, David Lee Jacobs ja General Stewart. Saatuaan mahdollisuuden kuulla maallistakin musiikkia Johnny kiinnostui sekä kantrista että mustista Billy Eckstinen ja Nat King Colen tasoisista viihdyttäjistä ja lopulta myös kunnon bluesista, suosikeikseen hän. Dootsien yhtyeiden koostumukset vaihtelivat, kun miehiä tuli ja meni. Missään käytössäni olevassa soulin henkilöhakuteoksessa häntä ei mainita lainkaan, Norm N. Hänen vanhempansa asuivat Lui-saarella ja perheeseen kuului Johnnyn lisäksi neljä tyttöä. Hän oli persoona, jonka ura kesti viisi vuosikymmentä. Medallions-kuoro oli sekin upeasti mukana täydentäen tunnelman. Varhaislapsuutta ja perhettä koskevia faktoja en löytänyt, sen vain, että hänet lähetettiin jo pikkupoion maininnut Charles ja Roy Brownin. JOHNNY TWOVOICE Twovoice oli Alabamassa toimineen WMOZaseman tiskijukan Dr. Lokakuussa ‘55 ilmestyi single nimellä Johnny Twovoice & The Medallions. 26 Blues News 6/2020 JOHNNY MORISETTE Ei vain yhden hitin ihme PEKKA TALVENMÄKI J ohnny Morisette on kuitattu musiikkihistoriikeissa hyvin vähällä. Dootone 373 My Pretty Baby I’ll Never Love Again Johnny oli singlen molemmilla puolilla vankka solisti
Singlestä oli tulossa radioasemien suosikki, mutta valitettavasti innoittajana olleen TV-sarjan päänäyttelijä George Reeves teki itsemurhan, jonka takia levy vedettiin soittolistoilta. Idea spirituaalin pukemisesta maalliseen muotoon oli myöhemmin yksi Johnnyn uran tunnusmermerkistä ja tarjosi Johnnylle mahdollisuutta päästä levyttämään. Barnum ja taustakuorona avusti The Sliders Vernon Garrettin johdolla. Johnny ei ollut suurten tunnelmien tulkitsija, mutta taustat pelastavat nytkin paljon. Superman on kiinnostava itsekehuinen kohellus, mutta tehokkaasti toteutettu kruununaan sekä kelpo fonibridge että Johnnyn tyypilliset falsettikiemurat. Vähän tarunhohtoiselta kuulostaa ja sitähän se onkin, Johnny lauloi nimittäin Specialtyltä lähdettyään jonkin aikaa The Robins -yhtyeen kanssa. B-puolien balladit ovat vaisumpia. Häneltä julkaistiin kaksi singleä, joissa käytettiin nimeä TwoVoice väliviivalla varustettuna. Levyttämään hän ei päässyt, koska Robins oli ilman sopimusta, mutta samoihin aikoihin kun Robins oli saamassa sopimuskuvionsa kuntoon, sattui Sam kuulemaan yhtyettä erään konsertin yhteydessä ja niissä merkeissä hän tuli Johnnyn juttusille. Alexanderin kanssa vastauksen Specialty-aikojen ykköshitilleen I’ll Come Running Back To You ja etsi sopivaa solistia sen esittäjäksi. Specialty 676 Comin’ Round The Mountain You And Your Loving Ways 685 Superman You Done Good Huomionarvoista on, että Johnny on läpi uransa säveltänyt itse lähes kaiken levyttämänsä materiaalin. Johnny viipyi SARilla Cooken kuolemaan saakka ja levytti reilussa kolmessa vuodessa yhdeksän singleä. Dootone-singlen molemmat puolet olivat hänen töitään, samoin Specialtyt lukuun ottamatta 676:n a-puolta, joka on standardi, alkuperäiseltä nimeltään When The Chariot Comes, mutta siihenkin hän on ollut muokkaamassa sovitusta. Blues News 6/2020 27 Dootsie pihisteli royaltimaksuissa. Levyjen tuottajiksi on merkitty Art Rupe ja Sonny Bono, sovittajaksi H.B. Sam oli lähdössä länteen Soul Stirrersin solistiksi ja kannusti Johnnya tulemaan perässä. Ymmärrettävästi jo itse sävelmä oli hyvin Sam Cooke -henkinen niin kuin sovituskin, esikuva vain oli niin kova, ettei Johnnyn karheahko versio mitenkään pärjännyt Samin tyylikkäälle ”originaalille”. Myös In My Heart oli joka suhteessa tyypillistä Sam Cooke -musiikkia. Näin syntyi singlen 104 Never-puoli, josta Johnnyn viimeiseksi jääneen SAR-singlen b-kylki oli vähän muunneltu ja lyhennetty versio. Jostakin syystä hänen Johnny-nimensä muuttui tässä vaiheessa ie-loppuiseen muotoon, jota käytettiin etiketeissä läpi 60-luvun. Mitään yhteistä ei 50-luvun Los Angeles -vuosista ole kirjattu, ei edes lyhyen yhteisen Specialty-ajan osalta. Johnnyn muistelon mukaan miehet tapasivat taas sattumalta vuonna ‘60, jolloin Sam siltä seisomalta kertoi perustamastaan SAR-levyJ.W. Luonnollisesti mukaan mahtui muutenkin paljon sellaista, jonka Sam teetti oman peruskuvionsa hengessä, mutta sopivasti karhennettuna: kepeä sujuvanleppoisa sävelmä, sovittajana usein Samin ykkössuokeistä. Mahdollisesti nimitys ja siihen liittyvä elämäntapa oli syntynyt jo Alabamavuosina ja sai jatkoa Los Angelesissa. SAM COOKEN KAVERI Johnny on muistellut, että hän tapasi Samin ensi kerran aivan 50-luvun alussa kotikaupunkinsa Mobilen kadulla. Johnny Morisetten kaltaisille kolmosluokan artisteille ei enää ollut käyttöä. Johnny putosi pariksi vuodeksi pois kuvioista. Vuonna ‘58 Johnny pääsi Little Richardin suosituksesta Specialtylle. Sinällään Comin’ Round The Mountain on turhan sekava, gospelista muistuttaa vahva taustakuoro. SAR 104 Never (Come Running Back To You) In My Heart 107 You’re Always On My Mind Dorothy 113 Don’t Cry Baby Damper 121 You Are My Sunshine Your Heart Will Sing 126 Meet Me At The Twistin’ Place Anytime Anyplace Anywhere 133 Sho’ Miss You Baby Wildest Girl In Town 139 Don’t Throw Your Love On Me So Strong Blue Monday 147 I Don’t Need Nobody But You Black Night 151 Gotta Keep Smilin’ I’ll Never Come Running Back To You Morisetten kutsumiseen SARille oli keskeisenä syynä se, että Sam oli säveltänyt J.W. 50-luvun lopussa Specialty menetti tunnetusti asemiaan sekä rock & rollin, early soulin että gospelin suuryhtiönä kirkkaimpien tähtien (Sam Cooke, Little Richard, Soul Stirrers...) lähdettyä. Hänen elämänsä oli tuossa vaiheessa enemmän tai vähemmän retuperällä, joissakin teksteissä käytetään termiä ”singing pimp”, joka kuvannee hänen tekemistensä tasoa, vaikka tyytyisi ajattelemaan vain slangisanan kilteimpiä merkityksiä. He jäivät juttelemaan keskenään ja totesivat heitä yhdistävän musiikkikuvion. Alexander, Sam Cooke, Johnny Morisette & René Hall
28 Blues News 6/2020 sikki René Hall ja soittajina tuttua länsirannikon rutiiniväkeä. Los Angeles Magazine -lehden reportaasissa käytiin läpi yksityiskohtia Barbara-lesken ja lasten pukeutumista myöten. Näistä versioista ilmenee selvästi, miten paljon Samin 60-luvun alun oma popsoul erosi siitä, mitä hän halusi SAR-artistiensa tekevän. Alkuvaiheessa Johnny oli SARilla paitsi levyttävä artisti myös palkaton juoksupoika ja toimistorotta, parhaimmillaan myös lapsenvahti, kun Womackin poikien nuorimpia piti valvoa. Anytime Anyplace Anywhere oli Joe Morrisin vanha hitti, jota Johnny itsekin oli laulanut Guitar Slimin Clubilla. Myöhemmissä. Myös Sam palkitsi suojattinsa. Don’t Cry Baby oli tuttu Jimmie Mitchellin originaalina toisen maailmansodan aikaan, samoin alun perin kantrilauluna tunnettu You Are My Sunshine, Johnnyn ainoa hitti oli keväällä ‘62 sijoille r&b 18./pop 63. Tärkein oli sen mukanaan tuomat jatkuvat esiintymiset ja laajat kiertueet. Se oli osa Sam Cooken lyhyttä tanssikautta, jonka kruunasivat hänen itsensä laulamat isot hitit Twistin’ The Night Away ja Having A Party, nekin samalta keväältä. Kevyiden mediumien lisäksi Johnny lauloi SARilla versioita bluesklassikoista niin kuin nimikkeet Black Night, Blue Monday ja Don’t Throw Your Love On Me So Strong osoittavat. SINGING PIMP Sam Cooken hautajaiset on raportoitu vuosien varrella erittäin tarkasti. Sam itse palasi aiheeseen ”Shake”-albumille levyttämällään vastauksella Meet Me At Mary’s Place, joka oli erittäin säyseä Johnnyn brutaaliin originaaliin verrattuna. Kuoron mukaansatempaava kutsu twistaamaan on täyttä gospelia, siksi ei olekaan yllätys, että tässäkin tapauksessa sävelmän pohjana on vanha spirituaali, nimeltään Meet Me At The Old Camp Ground. Meet...-hitin kunniaksi Sam osti Johnnylle punaisen kultakoristein varustetun Cadillacin, tiettävästi myös Johnnyn alun perin mitättömiä palkkioperusteita tarkistettiin. Official julkaisi takavuosina erinomaisen 25 raitaa sisältäneen cd:n Meet Johnnie Morisette ”At The Twistin’ Place” (OF CD 6202), mukana SAR-litanian lisäksi myös 50-luvun levytyksiä. Erityiskiinnostuksen kohde mainittujen bluescovereiden ohella oli vanhojen gospelkappaleiden kääntäminen r&b:n kielelle. Listasijoitukset eivät kerro aivan kaikkea hitin vaikutuksesta Johnnyn uraan. Samin omat levyt olivat luonnollisesti selvästi kiltimpiä kuin Johnnyn vähän nykien etenevä Meet Me..., mutta vaikka varsinkin Twistin’ The Night Away on muistoissani yksi ensimmäisistä mustista musiikkielämyksistä, niin Johnnyn levy on sekin twist-juttujen aatelia varsinkin loppunousun kruunaavan falsetin ansiosta. Niinpä edellä mainittu Dorothy oli muunnos spirituaalista I Got Heaven On My Mind ja In My Heartin pohjana oli jo 1800-luvulla paljon laulettu I Feel The Spirit. Nämä tunnusmerkit löytyvät ensisinkun lisäksi listauksen raidoista Wildest Girl In Town, I Don’t Need Nobody But You, Gotta Keep Smiling sekä Dorothy, jonka taustalla harmonisoiva Soul Stirrers sai kuulostamaan maalliselta gospelilta. Johnny halusi ja sai levyttää myös paljon sitä musiikkia, johon hän oli Mobilessa eläessään kiintynyt. noussut rujo tanssilaulu Meet Me At The Twistin’ Place. SAR ei panostanut albumeihin, niitä julkaistiin vain neljä, kaksi Soul Stirrersiltä ja sisarmerkki Derbyllä yksi Billy Prestonilta ja yksi Mel Carterilta. Johnnyn asema SARilla oli muista poikkeava sikäli, että hän sai vaikuttaa vahvasti siihen mitä levytti. Johnny Morisette ei omaansa saanut. Sen jälkeen kun Samin ystävistä koostunut gospelkuoro oli laulanut Yield Not To Temptationin ja Lou Rawlsin Just A Closer Walk With Thee oli herkistänyt tunnelman Johnny Morisette vaipui hokemaan ”I’m sorry Sam I’m Sorry” ja purskahti hillittömään itkuun, joka tarttui koko saattoväkeen. Cooke, Johnnie Taylor, Valentinos) kanssa jälki oli siistimpää. Niissä hän pärjäsi laulullisesti hyvin ja tunnelmaa kohotti vielä hyvien soittajien ehdoilla toteutetut taustat, esimerkiksi sinkkujen 139 ja 147 kitaroinnin hoiti Johnny Guitar Watson. Kaikki ovat mukavia raitoja ja erottuvat edukseen siinä, että Johnny oli Samin käyttämistä artisteista karkein, tyyliin sopivampien ja pakko sanoa taitavampien laulajien (L.C. Jälkikäteen on hänen tärkeimmät levytyksensä julkaistu SARin koosteilla (1994 julkaistu boxi ”SAR Records Story” ja viiden vuoden takainen One Day -tupla ”Gems From The SAR Vaults”). Saman tien voidaan todeta koko uraa sivuavista kokoelmista, että Apple julkaisi vuonna 2009 24-raitaisen mp3-koosteen ”Essential Soul Mates” ja että netistä löytyy myös maininta ”Complete Johnnie Morisette Records In Chronological Order” -nimisestä yrityksestä, joka jos en väärin ymmärtänyt on vasta suunnitteluasteella
King...) eivät ole täysin tasoittaneet. Huumeiden ja muun sekoilun lisäksi jäin Rock & Blues News -lehdessä takavuosina ilmestyneestä haastattelusta ihmettelemään laskutoimitusta, jonka mukaan Johnnylla oli 26 lasta yhteensä kahdeksantoista eri naisen kanssa. Johnny oli merkin ensimmäinen ja tärkein artisti, hän levytti kaksi Eddie Synigalin sovittamaa singleä. Run ja laulettu For Days ovat länsirannikolle tyypillistä vähän nuhruista 60-luvun soulia, molemmat suoritukset paranevat loppua kohti pureviksi vauhtipaloiksi. Johnnyn itsensä kirjoittama I Know It Was Your Love oli muunnos spirituaalista I Know It Was The Blood, vaikkei uskoisi, sillä kyseessä on erinomainen aikansa soul/funk -levy. HELL ALL THE WAY Johnny Morisette teki come backin vuonna ‘72, jolloin hän perusti Jerry Hooksin kanssa Los Angelesiin Icepac-nimisen, Essarin alamerkkinä toimineen yrityksen. Barge tuotti Ralph Bassin kanssa Checkerille myös raidat You’re Gonna Miss Me ja Sweetie Pie, jotka Soul Discography on varustanut merkinnällä unissued. Seuraavana vuonna vuorossa oli Convoy ja Convoy-merkin julkaisema single: Convoy 517 Chains Of Love Brick Doc Pomusin 40-luvun lopussa säveltämä ja 50 dollarilla Ahmet Ertegunille myymä Chains Of Love ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, vain Big Joe Turnerin originaali on levytys, jota kunnioitan. Motelli, jossa traaginen ampumatapaus sattui, oli kulmilla, jotka Johnny tiesi omien kokemustensa pohjalta vaarallisiksi tai ainakin epämääräisiksi. Levotonta oli hänen yksityiselämänsäkin. Yritin aikaisemmin nähdä Johnnyn kutsumanimen ”Singing Pimp” myönteisessä valossa, mutta Sam Cooken kuoleman jälkeiset vuodet kertovat toista. Johnnyn versio on laahaavaa bluesia ja jää kymmenien covereiden joukossa keskitasolle. 2 302 Death Powder Cold Steel My Change Done Come J&J 300 Treat Me Right I’m Hungry. Vuosiluvut ja asioiden tapahtumisjärjestys ovat eri lähteissä vähän sekaisin. 1 Meet Me At The Funk House, Pt. Luonnollisesti Pat Boonen ökköversio on tärkein syy vastenmielisyyteeni, jota hyvätkään mustat coverit (Hollywood Flames, Brook Benton, Sam Cooke, B.B. Sillä julkaistiin Meet Me At The Funk House uusiksi numerolla 226 ja sen jälkeen yhden singlen verran uutta materiaalia. haastatteluissa Johnny on kertonut syyksi hallitsemattomaan käytökseensä sen, että hän piti itseään osasyyllisenä Samin kuolemaan. Paluu levyttämään tapahtui vasta vuonna ‘70, jolloin Chess julkaisi häneltä duettosinglen. Icepac kaatui nopeasti, mutta Jerry ja Johnny eivät antaneet periksi vaan perustivat uuden merkin, jonka nimi oli ytimekkäästi J&J. Mikäli ymmärsin sanoitusta oikein, Bat Man oli tanssi, aika kaukana tyypillisistä ”Land of 1000 dances” -kuvioista. Funkia on sykkivä yleistunnelma ja sovituksen vahvat bassot ja kitarat, soulia puolestaan Johnnyn kähisevä tehokkain rääkäisyin väritetty laulu sekä Gene Bargen johdolla sovitetut taustan torvikuviot. Icepac 301 Meet Me At The Funk House, Pt. Muistelot ovat muisteloja, niidenkin pohjalta voimme arvailla, kuinka syvä Johnnyn ja Samin ystävyytenä kuvattu suhde oli. Siksi hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Samia olisi saanut päästää sinne yksin harhailemaan. Luotettavimmalta näyttää tieto, jonka mukaan Johnny pääsi vuonna ‘65 Vic LaValin ja Bred Taylorin omistamalle Bay-Tone -merkille, tuloksena kaksi singleä, joiden taustalla soittivat Philly Slim ja Mike Lewisin combo. Johnny katosi musiikkikuvioista moneksi vuodeksi joitakin satunnaisia esiintymisiä lukuun ottamatta, kuvaava on hänen lausumakseen väitetty toteamus, jonka mukaan hän ansaitsi sutenöörinä enemmän kuin musiikkihommissa. Samin kuoleman jälkeen Johnnyn levytykset jatkuivat kahdella pikkumerkillä. B-puoli on mitättömämpi, tyypillinen viidenkymmenen vuoden takainen rajatapaus. B-puolen Brick oli modernimpi, orastavia funk-vaikutteita sisältänyt katuelämää kuvaava levy, jonka sanomaa en täysin ymmärtänyt. Bay-Tone 116 Run Bad Shape 117 (Bat Man) For Days For Days (instr.) Bad Shape on perusbluesia, jämerän kitaraosion ansiosta hyvää lajissaan. Sen historia ei ollut pituudella pilattu, artisteja oli Johnnyn lisäksi vain neljä: Jewel Akens, O’Connor Brothers, Faye Marshall ja Gary Brown. Checker 1233 I Know It Was Your Love I Love Women Kyseessä oli tosiaan duetto, Johnnyn kaverina lauloi a-puolella Roy Miltonin yhtyeen entinen solisti Mickey Champion
Nimikappale on sekin mielenkiintoinen, koska kyseessä on Johnnyn oma raaka tarina, johon pientä valoa tuo loppuun kirjattu toive muutoksesta. San Fransiscossa Johnny löysi ystäväkseen soulbluesmies Jesse Jamesin, jonka hän oli tuntenut jo 50-luvun lopusta lähtien. I’m Hungry oli funkin ja soulin rajamailla enemmän funkiin päin kallellaan, sen sijaan Treat Me Right on puhdasta soulia ja yllättävän tuhtia sellaista. B-puolelta soulin ystävä erottaa kohtalaisen balladin Love Is Something, jossa voi hyvällä mielikuvituksella löytää vihjeitä 60-luvun pimp-ajoista (”love is something that money can’t buy”). 60-luvun juttujen uusinnat eivät ole vastenmielisiä, mutta mitään uutta niihin ei enää löytynyt. 70-luvun loppuvaiheista en ole löytänyt muuta tietoa kuin sen, että Johnny muutti vuonna ‘75 Dallasiin (yhden tarinan mukaan poliisia pakoon) ja perusti sinne klubin, jonka isännän ominaisuudessa hän ylläpiti myös musiikillista aktiivisuuttaan. Se jää kuitenkin hetkessä unohduksiin, kun laitetaan soimaan rankka yhteiskunnallinen julistus Death Powder Cold Steel. Kokonaisuutena ”Hell All The Way” jäi parhaista raidoistaan huolimatta keskinkertaiseksi paketiksi. Sen vahvempi puoli on ilman muuta I’m Hungry, jonka taustalla soitti Jennell Hawkins Sextette. Back ‘Dare! (Gunsmoke GUN 7911) (1) Back ’Dare (2) A Brick Baby (3) No More Wellfare For Me (4) Don’t Bite The Hand That Feeds You (5) Anytime Anyplace Anywhere (6) Turn Your Damper Down (7) I Wanna Bite On You (8) Project Wiggle (9) Down Here In The Projects (10) I’m Hungry (11) Chains Of Love (12) I Wanna Woop The Hell Outta You (13) Meet Me At The Twistin’ Place (14) Taking My Time (15) Interview Tutut 4, 5, 10, 11 ja 13 ovat saaneet uuden käsittelyn. James, oikealta nimeltään James Herbert McClelland, on yli 60-vuotisesta urastaan huolimatta jäänyt BN:n sivuilla vain lyhyille maininnoille. 30 Blues News 6/2020 Yritin kuulostella, onko Meet Me At The Funk Housessa joitakin yhteyksiä vanhaan SAR-hittiin, mutta en hoksannut mitään merkittävää johdannon pikku sanailua lukuun ottamatta. At The Funk House on erittäin hauska funkpala, ei erityisen tiukka, vaan nimenomaan hauska. I’m Hungry on energisin, se sisältää Joe Tex -henkistä kerrontaa ja James Brown -tyylin ähkyilyä. Vuonna ‘84 hän pääsi yllättäen taas levyttämään, tuloksena albumi. Morisette. B1 on veltohko bluesjumputus, B2 nimensä mukaisesti turha kohellus ja Glory Glory gospelpohjainen hallelujah-revittely. Rankka meno jatkui J&J 300 -levyllä. Johnny oli vaivoistaan huolimatta vielä sen verran musiikista kiinnostunut, että halusi tehdä oman levyn, vaikkei enää jaksanut nousta lavoille. JÄÄHYVÄISLEVY Johnny Morisette kuoli 1.8.2000 San Fransiscossa, missä hän eli viimeiset vuotensa. Sovitus on vähän sekava, mutta laulupuoli ei jätä kuulijaa kylmäksi. Hell All The Way (Chronicle LP-5009) A: (1) Treat Me Right (2) I’m Hungry (3) Hell All The Way (4) Bite All Over You B: (1) I Wonder Who (2) Disco Roots (3) Love Is Something (4) Glory Glory Alkuun sijoitetut vanhat J&J-singlen raidat ovat levyn huippu. Jos aikaisemmin toteamani tiedot pitävät paikkansa, häntä jäi ”suremaan” aikamoinen lapsilauma. Johnnyn julistus on vähemmän dramaattista kuin kehumallani Death Powder Cold Steel -raidalla, mutta luja protesti tämäkin on eikä kyseessä ole pelkästään yhden miehen nälkä. Jazzia ja funkia yhdistelevä urkuvetoinen tausta ei säväytä, itse tarina ja sen kertoja vievät mielenkiinnon. Älköön tätä ymmärrettäkö moitteena. Don’t Bite The Hand That Feeds You on modernisoitu versio ”Hell All The Way” -albumin duetosta, tyttö kihertää vielä innokkaammin kuin originaalin Sybel Thrasher. The Dramatics levytti Treat Me Rightin Capitolille 80-luvun alussa onnistuen pääsemään blacklistan sijalle 62. Bite All Over You on pikkutuhma duetto, jossa Syber Thrasher -niminen tyttö kihertää Johnnyn ehdotusten lomassa. Huomionarvoista on, että kaikkien uusien raitojen säveltäjäksi on merkitty J. Jos olisin päässyt kuuntelemaan tämän sortin Johnnya reilut kaksikymmentä vuotta sitten livenä, olisin taatusti ollut innoissani niin kuin kuka tahansa musiikin harrastaja on innoissaan saadessaan kuulla vanhaa väsynyttä suosikkiaan vielä kerran. En voi olla ajattelematta, että Johnny on kokenut Singing Pimp -aikojensa jälkeen jonkinasteisen herätyksen, niin dramaattisesti hän saarnaa katujen surullisista lieveilmiöistä huumeista ja väkivallasta. Sen esitys oli tyylikäs, mutta Johnnyn originaaliin verrattuna niin väritön ettei kappaleita hevin tunnista samaksi. Ymmärtääkseni hän kuitenkin asettui kesyyntymisvuosinaan aloilleen ja perusti oikean perheen, ”Hell All The Way” -albumin julkaisijatiedoissa mainitaan nimittäin Joey, Jory ja Jorae Morisette. Uudet sävelmät ovat lyhyesti kuvattuna väsyneen miehen bluesia. Johnny lauloi hylätyn miehen balladin rajusti, Twovoice-falsettien tilalle on tullut räkäiset Wilson Pickett -henkiset rääkäisyt, mahtuupa sekaan parit ”Lord have mercytkin”. Jesse James auttoi ystäväänsä ja teki tämän kanssa vuonna ‘98 nauhoituksia, jotka julkaistiin postuumisti Gunsmokella vuonna 2009. B-puoli on omakohtaisempi ja herättää samanlaisia ajatuksia, kaiken kaikkiaan Icepac 302 on hieno single. Levyltä kuunneltuna parasta on sympatia, jota koen sen johdosta, että Johnny ylipäätään pääsi tämän jäähyväislevynsä tekemään.. Nytkin hänet joudutaan sivuuttamaan toteamalla, että hän ei 90-luvulla ollut enää hittitasolla, mutta oli silti aktiivinen ja perusti Gunsmoke-nimisen levymerkin. Hänen sairaslistansa oli pitkä, eniten voimien ehtymiseen vaikutti sydänkunnon heikkeneminen infarkteineen, leikkauksineen ja erilaisine komplikaatioineen
Hän keskittyy jatkossa kouluun. Luokalle jäänti, kun keskiviikon keikkailtaa seurannut torstaipäivä oli sujunut liian usein pulpetissa torkkuen. Aschan nousi bändin eteen. Laulutaitojaan Espoon Westendistä kotoisin ollut Aschan oli hionut muun muassa ollessaan suomea oppimassa Joutsenossa, missä hän sijoittui Lauritsalan lavalla pidetyssä iskelmäkisassa toiseksi. Rumpaliksi vakiokokoonpanoon tuli myöhemmin Jari Leminen. Kun muu yhtye jatkoi matkaa, Aschan purskahti itkuun ja muistelee parkuneensa ”kovaa päätöstään” puoli tuntia. 1960-luvun puolivälin suomalaisten beat-yhtyeiden terävimpään kärkeen kuuluneen The Needlesin taru loppui huomattavasti maanläheisemmin: Kun laulusolisti Rolf ”Rolle” Aschan nukahteli torstaisin koulun penkillä. Tämä oli tilanne, kun Rolf ”Rolle” Aschan joutui pohtimaan, yltääkö ikinä ylioppilaaksi vai uhraako elämänsä sittenkin musiikin jumalille. KOVA PÄÄTÖS Rivi nelosia todistuksessa. Aschan piti noutaa matkaan tämän kesäpaikalta Tammisaaresta, mutta laulusolisti oli tehnyt päätöksensä. Tilanne tiivistyi joskus loppuvuodesta 1965, kun The Needles oli keikkamatkalla Turkuun kahdella autolla. Bassoa Needlesissä soittanut, sittemmin pitkän uran kitaristina tehnyt Arno ”Nono” Söderberg muistelee, että yhtye muodostui soolokitaristi Eero Luparin pyörittämän The Bugbears -yhtyeen pohjalta. Söderberg liittyi Needlesiin loppukesästä 1964, kun yhtyeessä oli tapahtunut miehistönvaihdoksia. Blues News 6/2020 31 PETRI LAHTI Y htyeitä on hajonnut maailman sivu kiistoihin rahasta, naisista tai päihteiden käytöstä. Voitto meni tangolaulajalle, mutta Please Don’t Teasen tulkinta herutti kehuja tuomaristossa olleelta Ragni Malmstenilta. Mahdollista laulusolistia testattiin Helsingin Runeberginkatu 56:ssa, yhä toimivan hautaustoimiston alakerrassa sijainneella treenikämpällä, jossa Aschan muistaa Luparin soittaneen ”upean intron suuren suosikkini Cliff Richardin The Young Onesiin”. Hänestä tuli ylioppilas ja myöhemmin työelämässä uraa tehnyt toimija, mutta rock-tähden elämä loppui siihen. Samoin The Needlesin taru kaksi sinkkua levyttäneenä viisimiehisenä yhtyeenä. The Needlesin jäsenet yrittivät tunnin ajan puhua solistiaan Turkuun, mutta tämä ei antanut periksi. YOUNG ONESIN INTRO Tarun kirvelevä loppu on kaikkien muistissa, mutta alku huonommin. – Sain paikan yhtyeestä esittämällä Cliffin kappaleen, vaikka en omistanut edes laulukamoja. Aschan on puolestaan varma, että hän oli mukana jo syksyllä 1963, kun tulevista vakiojäsenistä Needlesissä soittivat Lupari ja kakkoskitaristi Harri Uitto
Asiantuntemustakin tuntui olevan, sillä heti ensimmäisen kappaleen Too Much Monkey Businessin kohdalla tuntematon kirjoittaja totesi ”The Needlesin liittyneen jaloon bluesin kertomaperinteeseen Sam (oik. Käännös totteli nimeä Kalju nainen.. The Needles keskittyi alusta pitäen lähes poikkeuksetta englanninkieliseen laulumateriaaliin, sillä Aschan ei taitanut riittävän hyvin toista kotimaista – ja jäsenten katseet olivat bändeissä, jotka komeilivat Suomalaisessa kirjakaupassa myynnissä olleen brittiläisen Melody Maker -musiikkilehden sivuilla. Teksti jatkui julistamalla yhtyeen illan ”positiivisimmaksi yllätykseksi”, mutta vaatimalla Needlesiltä jatkossa vielä persoonallisempaa otetta esittämäänsä kappalemateriaaliin. Jesse) Fullerin Monkey And The Engineerin hengessä”. Illan muut esiintyjät THE NEEDLESIN KEIKKAOHJELMISTOA 1963–65 Rolf Aschan muistelee, että The Needlesillä oli ohjelmistossa kappaleita neljäksi tunniksi. Lisäksi Aschan muistelee, että yhtye nauhoitti Yleisradion nauhalle oman kappaleensa She Loves To Be Loved sekä Eero Luparin sanoittaman suomenkielisen version Kinksin levyttämästä Bald Headed Womanista. Aschan seurasi herkeämättä myös, mitä listoilla tapahtui vuosina 1964–65: ensin Radio Luxemburgin ääniaalloilla tasaisesti rahisevasta listaohjelmasta ja sitten tilaamalla kiinnostavat singlet Englannin Nottinghamista kotiinsa. Rolling Stones: Confessin’ The Blues, I Just Want To Make Love To You, I’m A King Bee, It’s All Over Now, I Wanna Be Your Man, Little By Little, Money, Off The Hook, Route 66, Tell Me, Under The Boardwalk, Walking The Dog, You Better Move On, You Can Make It If You Try. Joukossa oli instrumentaaleja, jolloin hän asteli vetämään henkeä lavan sivuun. Sen jälkeen kappaleet hiottiin kuosiin joko treenikämpällä tai Luparin kotona Haagassa jammailemalla, koska Aschanin mukaan ”bändissä oli hyvä kuri”. – Enemmän muistan illan siitä, että Cay Karlsson lähti konsertista suoraan armeijan harmaisiin, Söderberg kertoo. 32 Blues News 6/2020 myös Haka-kerhossa, Tapanilan urheilutalolla sekä Expo-hallissa, missä hän muistaa paikkaa pyörittäneen orkesterinjohtaja Leo Lindblomin innostaneen nuoria mikrofonin ääreen. Aloitin matkimalla Cliff Richardia, kun innostuin Shadows-soundista ja Cliffin hienosta laulusta, mutta osasin matkia myös Chuck Berryä hyvin. Omia kappaleita: Forbidden, Not At All, The Girl For Me, Will You Stay By My Side. Sen jälkeen HBL keskittyikin juontavan laulajan Antti Einiön pilkkaamiseen. Historiankirjoituksen onneksi Hufvudstadsbladetin toimittaja oli paikalla Linnanmäellä ja tarkkaili The Needlesin esitystä huolella. Cliff & The Shadows: A Girl Like You, Bachelor Boy, Donna, Evergreen Tree, Forty Days, I Got A Feeling, I Gotta Know, Never Mind, Nine Times Out Of Ten, Please Don’t Tease, Steady With You. Ei varmuutta alkuperäisestä: Alley Cat (”tämä oli jatsahtava kappale”). Höblän skribentti jatkoi innostuneen oloisesti, miten Rolle & The Needles tavoitti R&B:n aidon hengen kappaleissaan Walking The Dog, You Can Make It If You Try, Route 66 ja Long Tall Joey (täytyy olla Shorty). – Englanniksi laulaminen oli minulle alusta pitäen jotenkin helppoa. Lupari ja Söderberg loivat melodiat tahoillaan ja Aschan rustasi niihin sanat. Ray Charles: Heartbreaker, What’d I Say. Palkintona menestyksestä Needles pääsi seuraavassa kuussa mukaan Peacockissa järjestettyyn Shakin’ All Over -iltaan, joka televisioitiin. Kinks: All Day And All Of The Night, I’ve Been Driving On Bald Mountain, Long Tall Shorty, So Mystifying, You Really Got Me. Beatles: A Hard Day’s Night, And I Love Her, Eight Days A Week, I Don’t Want To Spoil The Party, Kansas City, Slow Down, Things We Said Today, This Boy, You Can’t Do That. Jenkkikappaleita: Blue Moon (ikivihreä), Let’s Dance (Chris Montez), Work Song (Oscar Brown Jr). The Needles ei päässyt juttuun koipeaan perässä vetäneen nahkapukuisen rokkarin kanssa, kun Vincentin manageri halusi Söderbergin mukaan ”piikittää tuskaiselta vaikuttanutta laulajaa ja meidät heitettiin ulos pukukopista”. Chuck Berry: Around And Around, Bye Bye Johnny, Maybelline, Memphis Tennessee, Rock And Roll Music, Roll Over Beethoven, Too Much Monkey Business, Trick Or Treat. HYVÄ KURI The Needlesistä tekee poikkeuksellisen suomalaisen beat-yhtyeen se, että vuoden 1965 aikana levyttämällään kahdella singlellä kaikki kappaleet olivat bändin jäsenten kynäilemiä. lokakuuta Helsingin Työväentalolla järjestetyt Uudenmaan läänin kitaramestaruuskarsinnat. Elviksestä en ollut koskaan kiinnostunut, Aschan kertoo. Cliff Richardin kappaleiden lisäksi hän tunsi läpikotaisin Chuck Berryn tuotannon, jonka kahden omistamansa albumin raidat hän oli purkanut atomeiksi lyriikan osalta. Brittibändilainat: Cadillac (Renegades), Hi-Heel Sneakers (Searchers), I Call Your Name (Billy J. Ilta oli sama, jolloin Gene Vincent kävi pyörähtämässä lavalla sekalaisen Esquires-kokoonpanon säestämänä. Sanoittamaan Aschan oppi milläpä muulla tavalla kuin matkimalla mestareita. Kramer with The Dakotas), I’m A Hog For You (Freddie And The Dreamers), You’ve Got What I Like (Sorrows). HÖBLÄN YLISTYSLAULU The Needlesin ura alkoi saada vauhtia syksyllä 1964, kun yhtye voitti 15
The Needlesin lyhyestä taipaleesta jäi onneksi keräilijöiden iloksi kaksi soivaa dokumenttia – paljon enemmän kuin monelta muulta alan yrittäjältä. – Helsinki Go Go -illassa Otahallissa vappuna meillä taisi olla ensimmäinen yhteinen keikka, mutta ehti siinä olla kolme muutakin esitystä. PAUL JONESIN OPISSA Levytysten lisäksi Rolle & The Needles keikkaili vuonna 1965 ahkerasti. – Paul Jones oli siinä vaiheessa vielä Manfred Mannissa, ja hän opetti harpun soittamisen alkeita minulle keikkabussin takapenkillä, Aschan muistelee. Aschan oli siinä vaiheessa hankkinut huuliharpun tamburiinin ja marakassien seuraksi lavalle, ja oppia tuli suoraan yhdeltä ajan suosituista brittiharpisteista. Blues News 6/2020 33 olivat lehden mukaan – lehti-ilmoituksesta poiketen – The Islanders ilman armeijassa ollutta Dannya, The Xmen ja The Black Devils, Seven Nine Thirteen sekä Jerry ”Mr. The Needles soitti myös Manfred Mannin keikalla Tampereen upouudessa jäähallissa maaliskuussa 1965. Oma ehdoton suosikkini Needles-tuotannosta on flippisivulta löytyvä You Turned Me Down, jossa on haikeantarttuva melodia, toimivaa stemmalaulua kertosäkeessä ja suorastaan herkkä väliosa. Kiinnostusta Harry Orvomaan johtamalta yhtiöltä oli tullut jo edellisenä syksynä, ja kun Needles päätyi Scandialle, samalla sen taival pääkaupunkiseudun bändikisoissa päättyi. Kitarasoolo on peräisin Luparin 12-kielisestä, ”Suomen ensimmäisestä”, kuten Aschan sanoo. Manageri Timo Viljanen ja konserttitoimiston nokkamies Jorma Weneskoski buukkasivat yhtyeen alan menomestoille viikolla ja viikonloppuisin. – Olen yrittänyt jälkikäteen saada itseäni Where Can She Be’n säveltäjäksi Teoston kirjoissa, mutta se ei ole onnistunut, Söderberg kertoo. Juuri kun olimme päässeet vauhtiin, homma loppui. STUARTIN TAAKSE Aschanin päätös keskittyä opiskeluun oli raskas suonenisku The Needlesille, mutta Söderberg ja kumppanit eivät antaneet periksi, vaikka myös Lupari oli poistunut joukoista, hän Topmostiin. Jonkin hämmästyttävän kiemuran seurauksena jälkimmäinen Scandia-single on julkaistu myös Saksassa paikallisella Ariola-merkillä – ja luonnollisesti komealla Per Olov ”Toven veli” Janssonin ottamalla promokuvalla kannessa. Kesäkuun kakkossinkulla Where Can She Be / You Turned Me Down (Scandia 606) taso ei putoa yhtään. Sen jälkeen muu bändi tuli lavalle ja soitto jatkui Too Much Monkey Businessilla. Luparin säveltämän A Dying Manin helmi ovat Lemisen soittamat Bo Diddley -henkiset viidakkorummut, jotka tuovat esitykseen omaa otetta ja särmää. Kääntöpuolen bändäritarina Hang-Around Girl on sekin innokkaasti eteenpäin potkiva reilu pariminuuttinen, jossa erityisesti komeasti jyskäävä väliosa on vahva. SAKSASSA ASTI Needlesin ensimmäinen single, A Dying Man / Hang-Around Girl (Scandia 581), ilmestyi helmikuussa 1965. Helsingin Töölön ja Pohjois-Lontoon Muswell Hillin Kinksit kohtasivat syyskuussa 1965 Peacockissa, jossa lavalla oli myös ruotsalainen The Cherry Stones. Aschan ei pidä kappaletta sanoitusuransa parhaana. Ajat olivat muuttuneet sen verran, että Aschan muistelee aloittaneensa Needlesin osuuden esittämällä yksin kitaralla itseään säestäen Bob Dylanin Blowin’ In The Windin ja Donovanin Coloursin. Tytöt tykkäsivät kappaleesta. Nuorten tanssihetkessä, tv-keikalla, Needles vieraili ainakin kahdesti. Sen jälkeen yhtyeen jäsenet jatkoivat kukin omia teitään. – The Needles eli varsinaisessa kimppabändin muodossaan vain reilun vuoden. The Needlesiä kutsuttiin puheissa ja ajan vähissä poplehdissä ”Suomen Kinksiksi”, kun yhtye esiintyi usein samanlaisissa valkoisissa röyhelöpaidoissa kuin Daviesin veljesten yhtye. Aschan ei puolestaan peittele raidalla Ray Daviesilta saamiaan lauluvaikutteita. The Needlesin taru päättyi lopullisesti toukokuussa 1966, Söderberg kertoo. Kun emme olleet valmiita lähtemään kesärundille hänen kanssaan Uiton ja Malisen opiskelujen takia, siihen se kaatui. Huhtikuussa 1966 Manchesterista saapui tänne Charles Stuart, joka kertoi pelanneensa aiemmin jalkapalloa ammatikseen. The Needlesin huima loppuvuosi huipentui ”Millie Ford show” -iltaan Messuhallissa, jossa jamaikalaislaulaja Millie Small kuljetettiin lavalle maahantuojan Mustangilla 2000 katsojan ihmetykseksi. Kyllä hajoaminen harmitti silloin aikoinaan, Söderberg sanoo.. Urkuja lurittelee Esko Linnavalli, joka oli tuottamassa äänitystä Jaakko Salon kanssa. A-puoleen on haettu inspiraatiota selvästikin The Searchersin versioimasta Tommy Tuckerin sotaratsusta Hi-Heel Sneakersista, minkä Söderberg avoimesti myöntää. Dynamite” Williams Violentseineen. Vuonna 1966 Söderberg, Uitto ja Leminen pistivät pystyyn The New Needlesin, jolle The Renegadesin hyvin tuntema manageri Keith Mallett lupasi järjestää Englannista laulusolistin. Söderberg muistelee puolestaan Dave Daviesin esitelleen takahuoneessa Kinksin kappaleiden sointuja paikallisille muusikoille ja vieraiden esiintyneen Suomessa muutenkin ilman tähtielkeitä. Söderberg siirtyi The Madcapsin, Ernosin ja Islandersin kautta The Boysien kitaristiksi syksyllä 1967. Muutamien yhteisten keikkojen jälkeen Stuart oli valmis viettämään kesän tien päällä ympäri Suomea, mutta Needlesin trio alkoi empiä rundaamista opiskelukiireiden takia ja britti päätyi lähtemään liikkeelle The Esquiresin kanssa. Stuart oli hyvä laulaja, jonka bravuuri oli Stand By Me. Illan suomalaisbändit saivat nekin kyytiä Fordilla: The Needles hyppäsi T-Fordista A-hallin lauteille ja pyöräytti Maybellinen käyntiin. – Oli se hieno keikkailta. Omat vanhempani olivat silloin katsomassa tapahtumaa, mikä ei luonnollisesti miellyttänyt minua yhtään, mutta kyllä se lämmitti kun isä kehui että hänen mielestään Needlesit löivät Kinksit, Aschan muistelee. Söderberg kertoo säveltäneensä raidoista rajumpaa R&B:tä sisältävän Where Can She Be’n, mutta jostain syystä hänen nimensä päätyikin kääntösivun Lupari-raidalle
Garage-rockia Detroitissa edustavat mm. Paradise Valley puolestaan heijastelee luultavasti alueelle etelästä muuttaneiden haaveita, sillä tämä ”Paratiisilaakso” oli todellisuudessa ylikansoitettua ja ränsistynyttä köyhälistöaluetta. ”Black Bottom” ei viittaa afroamerikkalaisiin kuten luulisi, vaan se on ranskalaisten siirtolaisten antama nimitys tummalle, entiselle joenpohjamaalle (river bottomlands). The White Stripes ja The Detroit Cobras. trumpetisti Donald Byrd ja saksofonisti Pepper Adams. Vuoteen 1950 mennessä väkiluku oli kasvanut 1,8 miljoonaan, ja afroamerikkalaisten osuus oli lisääntynyt 1%:sta 16%:iin. Suuri osa Detroitin murhista liittyy huumerikollisuuteen. Se on kokenut 1900-luvulla kasvun suureen kukoistukseen ja 2000-luvulla romahduksen kohti taantumaa ja konkurssikypsyyttä. AUTOJA JA ONGELMIA Ranskalainen sotilas ja tutkimusmatkailija Antoine Laumet de la Mothe Cadillac perusti vuonna 1701 silloiseen Uuteen Ranskaan Pontchartrainin linnoituksen yhteyteen siirtokunnan nimeltä Ville d’Etroit. Varakkaampi väestö on muuttanut muualle Yhdysvaltoihin tai Detroitin metropolialueelle, jolla asuu nykyisin jo yli 4 miljoonaa kansalaista. Kaupungin keskustan Black Bottomin alueesta ja sen pohjoispuolella sijaitsevasta Paradise Valleysta tuli 1950-luvulla varsinkin jazz-muusikoiden suosimaa huvittelualuetta musiikkibaareineen ja yökerhoineen. Konkurssin jälkeen kaupunki on jossain määrin elpynyt, mutta vuoden 2020 koronavirus-epidemia on jälleen lisännyt työttömyyttä. Se sijaitsi St Clairja Erie-järviä yhdistävän salmen (ranskaksi détroit) rannalla. MONIPUOLINEN MUSIIKKIKAUPUNKI Detroitin musiikkihistoria on värikäs ja monipuolinen. Aretha Franklin (1942–2018) aloitti uransa gospel-laulajana tässä kirkossa ja kohosi myöhemmin ”soul-musiikin kuningattareksi”. Tässä artikkelissa Detroitin historiaa ja tunnelmia kuvaillaan bluesin ja muiden juurimusiikkikappaleiden sanoitusten välityksellä. Vuonna 2013 Detroitin kaupunki hakeutui konkurssiin, koska ei pystynyt enää maksamaan eläkkeitä, sosiaaliavustuksia ja muita kulujaan. 34 Blues News 6/2020 BLUESMAANTIETOA: Detroit – The Motor City TIMO KAUPPINEN D etroit on kaupunki, joka on hyvin riippuvainen autoteollisuutensa menestyksestä. Soul-musiikista puhuttaessa on vaikea olla mainitsematta Berry Gordyn vuonna 1959 perustamaa Motown-levy-yhtiötä. Yhdysvaltojen suurista kaupungeista murhia tehtiin vuonna 2019 väkilukuun suhteutettuna Detroitia enemmin vain St Louisissa, Baltimoressa ja San Juanissa. Popja rock-musiikin osalta Detroit voi ylpeillä sellaisilla artisteilla kuin Madonna, Bob Seger, Ted Nugent, MC5, Iggy Pop & The Stooges, Alice Cooper, Suzi Qautro ja Mitch Ryder & Detroit Wheels. Sen bluesmuusikoista yksi ylitse muiden oli John Lee Hooker, joka piti Detroitia asuinpaikkanaan ja tukikohtanaan 1940-luvun alusta vuoteen 1970. Vuonna 1902 alettiin valmistaa Detroitin perustajan kunniaksi myös Cadillac-merkkisiä autoja, jotka nykyisin kuuluvat General Motorsin automallistoon. Autoteollisuuden alkuaikoina vuonna 1910 kaupungissa oli noin 400 000 asukasta, joista 99% oli valkoihoisia. Cadillac ei voinut edes aavistaa, että siirtokunnasta kasvaisi parin sadan vuoden kuluttua Yhdysvaltojen autoteollisuuden keskus, the Motor City (Motortown, Motown), jossa tulisivat pitämään majaansa Henry Fordin vuonna 1899 perustaman autotehtaan lisäksi mm. Vaikka Detroitissa on myös terästehtaita ja muita teollisia tuotantolaitoksia, autoteollisuus on määrittänyt kaupungin kehitystä. Siellä vierailivat säännöllisesti sellaiset legendat kuin Billie Holiday, Duke Ellington ja Count Basie. Sen jälkeen Detroit on autoteollisuuden menekkiongelmien takia asteittain menettänyt väestöään. Taloudellinen ahdinko näkyy kaupungin autioitumisena, slummiutumisena ja sosiaalisina ongelmina. Detroitin väkivaltarikollisuusluvut ovat korkeita. Detroit on myös tunnettu teknomusiikistaan, ja hiphop-artisteistaan kuten Eminem.. Aretha Franklinin isä Reverend C.L. Asukasluku oli vuoden 2010 väestönlaskennassa enää noin 700 000 ja näistä 83% oli mustia. Sen artisteja olivat mm. Stevie Wonder, The Temptations, The Supremes, The Four Tops, Marvin Gaye, Jackson Five ja Smokey Robinson & The Miracles. Kaupungin omia jazz-artisteja olivat mm. Laadukasta soulia, poppia, rockia ja muuta rytmimusiikkia siellä on kuitenkin luotu vuosikymmenten saatossa paljon ja monipuolisesti. General Motorsin ja Chryslerin suuret tuotantolaitokset. Franklin perusti New Bethel -baptistikirkon Black Bottomin Hastings Streetille vuonna 1946. Blueskaupunkina Detroit ei ole aivan Chicagon veroinen. Ross ja Thornetta Davis. Hän ei kuitenkaan levyttänyt Motown-yhtiölle, jonka toiminnan Gordy päätti siirtää Detroitista Los Angelesiin vuonna 1972. Kaupungissa on toki ollut muitakin huomion arvoisia bluesmiehiä ja -naisia, kuten Eddie Kirkland, Eddie Burns, Dr
Lisätienestiä hän hankki soittamalla ns. Boogie Chillen kertoo miehestä, joka saapuu Detroitiin, kävelee Hastings Streetillä ja hakeutuu kuulopuheiden perusteella Henry’s Swing Clubille, jossa soi rytmikäs, tanssittava, hyväntuulinen boogie. Detroitin bluesmiehistä maineikkain oli ja on edelleen John Lee Hooker, joka syntyi Tutweilerissa Mississippissä vuonna 1917 ja kuoli Los Altosissa Kaliforniassa vuonna 2001. JOHN LEE HOOKERIN DETROIT-BLUESIA Monet Mississippin Deltan bluesmiehet lähtivät 1940-luvulla Chicagoon. Blues News 6/2020 35 Rytmiblues-artisteista tunnetuimpia Detroitissa 1950ja 1960-luvuilla olivat oman kaupungin kasvatit Nolan Strong, Andre Williams ja Nathaniel Mayer. Hookerillekin oli kerran vähällä käydä niin, mutta hän onnistui välttämään pidätyksen piiloutumalla vaatekaappiin. Well, my mama didn’t ’low me just to stay out all night long I didn’t care what she didn’t allow I would boogie-woogie anyhow When I first came to town, people I was walkin’ down Hastings Street Everybody was talkin’ about the Henry Swing Club I decided I drop in there that night When I got there, I say, ”Yes, people” They was really havin’ a ball Yes, I know Boogie Chillen’ Hookerilla on myös erillinen kappale nimeltään Henry’s Swing Club (1948), joka on aika samankaltainen kuin Boogie Chillen. Poliisi saattoi viedä koko house party -väen mustamaijalla (Black Maria) putkaan. Hookerin ohjelmistoon kuuluivat jo näinä klubiaikoina myöhemmin tunnetuiksi tulleet kappaleet kuten Boogie Chillen, Hobo Blues, Crawlin’ King Snake ja Sally Mae. Pienen empimisen jälkeen Hooker soitti kasvatti-isältään William Moorelta oppimaansa boogieta. Lähdetään nyt Hookerin matkaan tutustumaan hänen kappaleidensa kautta Detroitiin. Kolmen bluesnumeron lisäksi levy-yhtiön toinen omistaja Bernie Besman pyysi Hookeria soittamaan boogien, koska arveli sen myyvän paremmin kuin blues. Hookerin kappale John L’s House Rent Boogie (1950) kertoo työttömäksi joutuneesta miehestä, joka kerää katukäytävällä soittamalla ohikulkijoilta pikkurahaa vuokranmaksuun. Uniformunsa hän sai omasta pyynnöstään silti pitää. Asuntopulan takia vuokrat nousivat, ja vuokrarahoja oli joskus pakko kerätä kutsumalla lähiseudun asukkaat ahdingossa olevan vuokralaisen kotiin nauttimaan musiikista, tanssista ja pikkupurtavasta. He kaikki kuuluivat detroitilaisen Fortune Recordsin artistikaartiin. Talonmiehen töitä ja muita hanttihommia John Leen oli kuitenkin helppo löytää. John Lee Hooker päätti kuitenkin suunnata Detroitiin, koska myös siellä oli paljon mustaa työntekijäväestöä, ja kilpailu yleisöstä bluesmuusikoiden kesken oli vähäisempää. Kun vuokrarahat on saatu kokoon, pidetään pirskeet. Kappale oli Boogie Chillen, joka levitettiin kansallisille markkinoille Biharin veljesten Modern-levymerkillä. Blues ei ollut tuolloin erityisen suosittua, ja kuulijakunta koostui lähinnä mustista autoteollisuuden työntekijöistä. Hän esitti ne soolona itseään kitaralla säestäen. Autoteollisuuden Detroitiin houkuttelema musta väestö oli lisääntynyt 1940-luvulla voimakkaasti, ja monet perheet joutuivat ahtautumaan keskustan huonokuntoisiin vanhoihin rakennuksiin. Se on levyllä sooloesitys, vaikka klubeilla Hookerilla oli usein säestäjinään pianisti ja rumpali. Tämä Jack ja Devora Brownin perustama legendaarinen levymerkki toimi vuodesta 1946 lähtien ja julkaisi R&B:n ohella myös bluesia, soulia, doo woppia, poppia, big band -musiikkia, hillbillyä, gospelia, rock’n’rollia ja jopa polkkamusiikkia. Hooker tuli Detroitiin vuonna 1943 ja muutti sieltä Kaliforniaan vuonna 1970. Ja kun tanssiklubilla soi boogie, silloin eivät äidin kiellot ja varoitukset paljoa paina. Hookerin sotilasura jäi kuitenkin vain parin kuukauden mittaiseksi, sillä hän oli alaikäisenä valehdellut ikänsä ja sai potkut armeijasta asian paljastuttua. Päätietolähteenä olen tässä käyttänyt Charles Shaar Murrayn kirjoittamaa Hookerin elämänkertaa: ”Boogie Man, The Adventures Of John Lee Hooker In The American Twentieth Century” (1999). ”Some give me a nickel and some give me a dime”. Nuorta Hookeria houkutteli kuitenkin aluksi armeija. Hooker toisti harvoin kappaleitaan samalla. Hooker siirtyi 1940-luvun puolivälin tienoilla vähitellen soittamaan sellaisille Black Bottomin pikkuklubeille kuin Caribbean Club, Apex Bar, Henry’s Swing Club ja Sensation. Fortune ei pyrkinyt Motownin tapaan siistiin ja viimeisteltyyn lopputulokseen, vaan monille sen levytyksistä oli tunnusomaista raaka, live-esityksiä muistuttava soundi ja emotionaalisesti vahva tunnelma. Sotilaallista kunnianhimoa hänellä ei ollut vaan omien sanojensa mukaan hän halusi saada käyttöönsä ennen kaikkea uniformun, koska paikallisten naisten keskuudessa sotilaat olivat kovaa valuuttaa. Tähän toimintaan saattoi liittyä alkoholitarjoilua, uhkapeliä ja jopa prostituutiota, ja se kiinnosti myös paikallista poliisia. Se nousi yllättäen Billboardin R&B listan kärkeen helmikuussa 1949. vuokranmaksubileissä (house rent party), joita järjestettiin viikonloppuisin. Poliisit olivat tuolloin yleensä valkoihoisia ja rasistiset asenteet olivat yleisiä heidän keskuudessaan. Ja mikäli soittamalla ei saanut riittävää toimeentuloa, siellä oli töitä aina tarjolla autoteollisuudessa. Hookerin levytysura käynnistyi vuonna 1948, jolloin hän pääsi levykauppias Elmer Barbeen välityksellä pienen Sensation Recordsin studiolle ja sai äänitettyä neljä kappaletta EP-levyä varten
Levytystulot olivat kuitenkin siinä määrin vähäiset, että Hooker päätti hittiensä luoman maineen siivittämänä lähteä kiertueille ansaitsemaan elantoa kasvavalle perheelleen. Hän oli luonteeltaan temperamenttinen, ja iski kerran kitaran mäsäksi Hookerin päähän. Niinpä Boogie Chillenistäkin on olemassa useita erilaisia ottoja, joita on julkaistu jopa eri nimellä kuten John Lee’s Original Boogie (1948). Se oli kuulemma helppoa. Suomessa Hooker on käynyt kahdesti, esiintyen Helsingin Tavastia-klubilla 1979 sekä Järvenpään Puistobluesissa 1991. Vastavetona tekijänoikeuspalkkioiden niukkuuteen Hooker teki kaverinsa Elmer Barbeen avustamana kuutamolevytyksiä muille pienille levymerkeille ”rahat suo raan käteen” -periaatteella. Heidän välejään hiersivät kuitenkin jatkuvat kiistat tekijänoikeuspalkkioista. Kansallisten hittiensä ansiosta Hooker oli vetovoimainen artisti. kappaleet I Love You Honey (1958), No Shoes (1960) ja Boom Boom (1962), josta tuli myöhemmin Hookerin suurin crossover-hitti. BN 4/2020). Levyteollisuudessa oli vallalla häikäilemätön ”artisti maksaa” -meininki, ja Hookerin palkkiot levytyksistä jäivät niukoiksi. Lisäksi Besman tunki ansiottomasti nimensä mukaan tekijäksi suureen osaan Hookerin varhaiskauden kappaleista. Siinä kerjuulla oleva mies pyytää naista heittämään hänelle luun. Näin myös studiossa. Vaimostaan Hooker on tehnyt kappaleen nimeltä Maudie (1959). Folk-musiikkibuumin aikoihin 1960-luvun alkuvuosina Hooker pääsi usein esiintymään akustisille keikoille kahviloihin ja festivaaleille. Pikkupaikoissa soitettiin yleensä kahdestaan, ja suuremmilla klubeilla pestattiin säestäjiksi paikallisia muusikoita. Detroit mainitaan myös Hookerin kappaleessa Throw This Old Dog A Bone (1948). Se oli tehokkain tapa päästä kohtuullisille ansioille. Mutta palataan takaisin vuoteen 1956, jolloin Hooker teki sopimuksen chicagolaisen VeeJay-levymerkin kanssa ja julkaisi mm. Hooker ei osallistunut mellakointiin mutta näki osan tapahtumista Jameson streetin asunnostaan.. Hooker olikin sitten lähes jatkuvasti kiertueilla vuosina 1948–1955. Kotikaupunkiaan Detroitia kuvailevia lauluja Hooker ei noihin aikoihin tehnyt ennen kuin vuonna 1967, jolloin hän julkaisi kappaleen Motor City Burnin’. Hänen siihen mennessä suurin keikkayleisönsä oli Newportin Folk-festivaaleilla vuonna 1960. Hookerin Shake It Baby (1962) oli pikkuhitti muutamassa Euroopan maassa. Avioliitto Alma Hopesin kanssa kesti kuitenkin vain pari kuukautta, minkä jälkeen tuore äiti muutti Frances-tyttövauvansa kanssa Chicagoon. Pari pysyi kuitenkin yhdessä pitkään, aina vuoteen 1970 saakka, jolloin John Lee erosi Maudesta ja muutti Kaliforniaan. Vuonna 1956 ensi kerran levytetty Dimples kipusi Englannin singlelistalle vuonna 1964. 36 Blues News 6/2020 tavalla vaan hän muunteli sanoja tunnelman mukaan. Hän oli ystävystynyt jamaikalaissyntyisen blueskitaristilaulaja-harpisti Eddie Kirklandin kanssa, ja miehet kiertelivät kahdestaan kitaroineen ja vahvistimineen ympäri maata Kirklandin vanhalla autonrämällä. Hookerin vanhimmista levytyksistä on ilmestynyt tuore kolmen cd-levyn boksi ”Documenting The Sensation Recordings 1948–52” (ks. Ei tarvinnut muuta kuin kysyä naisilta, kiinnostaisiko näitä tulla tapaamaan motelliin John Lee Hookeria. Nainen on kotoisin etelästä, jossa hän oli hyvätapainen käyden kirkossa ja pyhäkoulussa. Ranskassa, Italiassa, Saksassa, Tanskassa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Englannissa. Hooker on kuvannut tätä avioeroa lauluissaan Drifting From Door To Door (1948), Wednesday Evening (1949) ja When My First Wife Left Me (1986). Maude oli tietoinen miehensä tavoista keikkamatkoilla ja sieti niitä huonosti. Hooker oli tuolloin jo kerran ollut naimisissa. R&B-listahitit Crawlin’ King Snake (1948), Hobo Blues (1949) ja I’m In The Mood (1951). Hookerin onneksi kyseessä oli akustinen kitara. Nyt Detroitissa naisen tavat ovat muuttuneet ja hän luuhaa kaikenkarvaisissa huonomaineisissa kapakoissa, mistä laulun kertoja ei lainkaan pidä. Kappale kertoo Hookerin erään ystävän Mary-vaimon kesakoista: ”You got dimples in your jaw”. Hooker oli yllättynyt suosiostaan eurooppalaisten folkja bluesfanien keskuudessa todeten mm. Hookerin matkalaukkuelämä vei hänet vuonna 1962 Eurooppaan, jossa hän esiintyi mm. Toisen, pitkäaikaisen vaimonsa Maude Mathisin Hooker oli tavannut house rent partyssa, ja saanut hänen kanssaan jo kaksi lasta, Dianen vuonna 1946 ja John Lee juniorin vuonna 1952. Hookerin ja Besmanin yhteistyö tuotti noin 250 äänitystä vuosina 1948–1952 ja niiden joukossa olivat mm. Heinäkuussa 1967 pitkään kyteneet roturistiriidat kärjistyivät Detroitissa mellakoinniksi, ammuskeluksi, ryöstelyksi ja tuhopoltoiksi kun poliisi ratsasi kovaotteisesti erään laittoman kapakan eli ”blind pig’in”. ”Oh boy, tunsin olevani kuin presidentti tai Jeesus!” Listamenestystäkin tuli. Niitä ei tehty sopimussyistä omalla nimellä vaan salanimillä kuten Texas Slim, Birmingham Sam, Boogie Man, Delta John, Johnny Williams ja John Lee Booker. Energinen Kirkland toimi autokuskina ja huolehti myös naisseuran hankkimisesta
Suomalaiset muistanevat Kirklandin myös Wentus Blues Bandin ystävänä ja yhteistyökumppanina, joka esiintyy mm. Sitä ei tuolloin julkaistu mutta versio esityksestä löytyy esimerkiksi albumilta ”Live At Montreux” (1973). Heillä on nyös yhteinen kokoelmajulkaisu ”Detroit Blues 1950–1951” (Krazy Kat, 1987). Detroit-aiheisia kappaleita en näiden muusikoiden melko suppeista diskografioistaan tunnistanut. Hän kierteli yhtyeensä kanssa Mississippissä 1940-luvun loppupuolella ja esiintyi one man bandina Memphisissä 1950-luvun alussa. Canned Heat -yhtyeen kanssa albumi ”Hooker ’N Heat” (1971). Rossin vuoden 1971 levytyssessioon sisältyy myös kappale General Motors Blues (G.M. Omia studiopitkäsoittoja Burnsilla on kuusi, ja niiltä löytyvät mm. Piirit olivat pienet, usein keikkailtiin yhdessä vaihtelevissa kokoonpanoissa. Poliittisilta näkemyksiltään Hooker oli pesunkestävä demokraatti. Nainen on kohdellut miestä huonosti ja tämä on siksi lähtenyt omille teilleen. Lisäksi Burns soittaa Hookerin albumilla ”The Real Folk Blues” (1966). Dr. Niillä on mukana muutama Detroitiin liittyvä raita: ”Front And Center” -albumilta (1973) löytyy instrumentaali Detroit Rock Island sekä Hooker-cover Eddie’s Boogie Chillen. Hookerin toinen soittokaveri oli Mississippin deltalla syntynyt kitaristi-harpisti-laulaja Eddie Burns (1928–2012), joka soitti eräillä Hookerin varhaisista äänityksistä. Omia albumeitakin hänelle kertyi vuosina 1962–2009 toistakymmentä. Blues News 6/2020 37 Hooker ei ota laulussa kantaa mellakointiin tai sen syihin, vaan hänen päähuolenaan on oman perheen turvallisuus. Hänellä ja Hookerilla on yhteissingle It Hurts Me So (1952), ja hän soitti yhdessä Hookerin kanssa myös useissa tämän varhaisäänityksistä. Kathryn Bigelowin ohjaama vahvatunnelmainen draamaelokuva ”Detroit” (2017) kuvaa osittain tosipohjaisesti Detroitin vuoden 1967 mellakoita, roturistiriitoja ja väkivaltaisuuksia. Kirkland kuoli auto-onnettomuudessa Miamissa vuonna 2011. Agiers-motellin ampumatapaus, poliisiväkivalta ja detroitilainen The Dramatics -yhtye ovat filmin keskiössä. Detroit on innoittanut bluesmuusikoita lauluntekoon jo ennen Hookerin aikaa. Vuonna 1970 Hooker riitaantui lopullisesti Mauden kanssa, pakkasi henkilökohtaiset tavaransa autoonsa, nosti kytkintä ja jätti Detroitin taakseen suunnaten Kaliforniaan. General Motorsin Flintin tehtailla hän toimi talonmiehenä vuosina 1954–1958 ja soitteli siinä sivussa rytmikästä bluesiaan kaduilla. ”Kävit studiossa ja teit levyn, ja he antoivat sinulle ehkä 20 taalaa ja viskipullon. Blues), jossa laulaja peräänkuuluttaa palkkasaataviaan. Mies rakastaa kuitenkin edelleen naista ja toivoo, että pääsisi takaisin menneisyyteen ja voisi toimia toisin kuin silloin muinoin. Burns oli ammatiltaan automekaanikko, mikä takasi hänelle toimeentulon silloin, kun keikkaja levytyspalkkiot jäivät vähäisiksi. Mutta se on jo toinen tarina, eikä se kerro Detroitista. Näistä Detroit (1990) voisi hyvin olla nimeltään myös Sweet Home Detroit, sillä se muistuttaa sanoitukseltaan ja sävelkulultaan melkoisesti Robert Johnsonin vastaavaa Chicago-aiheista kappaletta. Detroitilainen proto-punkbändi MC5 teki Hookerin Motor City Burnin’ -kappaleesta rajumman ja kantaaottavamman version vuonna 1969. Näistä äänitteistä Cat Squirrel -kappaleen versioi vuonna 1966 brittiläinen superyhtye Cream. Jenkinsin diskografiassa on myös kolme Big Star -levymerkillä julkaistua albumia, jossa hänen nuoruuskuvansa on tähden sisällä muuten yksivärisessä levykannaessa (punainen, vihreä ja keltainen albumi, 1972–1977). Hookerin soittoja kiertuekaveri Eddie Kirkland (1923–2011) oli värikäs hahmo, jonka lempinimikin oli “Bluesmustalainen”. kappaleet Detroit Women (1972), Detroit Blackbottom (1975), Detroit (1990) ja yhdessä veljen, soulbluesmuusikko Jimmy Burnsin kanssa esitetty Hastings Street Special (2002). Jenkinsin avioelämä tuntuu olleen myös värikästä, koska nettitietojen mukaan hän meni naimisiin ensimmäisen kerran jo 14-vuotiaana ja avioliittoja oli kaikkiaan kymmenen. Mississippin Tunicassa syntynyt harpistilaulaja-kitaristi Doctor Ross (Charles Isaiah Ross 1925–1993) asui Detroitin lähistöllä Flintissä vuodesta 1954 aina kuolemaansa saakka. Hän on kutsunut itseään myös ”yellow dog demokraatiksi”, eli henkilöksi, joka äänestää demokraattista ehdokasta, vaikka tämä olisi keltainen koira. Ei merkinnyt mitään, myytiinkö levyä sitten 10 vai 10 000 kappaletta.” Muita Hookerin aikalaisia Detroitin bluespiireissä olivat mm. MUIDEN ARTISTIEN DETROIT-BLUESIA John Lee Hooker oli epäilemättä Detroitin blueslammikon suurin kala, mutta polskutteli siellä muitakin. Hän on esimerkiksi levyttänyt kappaleen Democrat Man (1964), jossa hän suree sitä, että demokraatit hävisivät vaalit, koska varsinkin naiset erehtyivät äänestämään republikaaneja. Kuten Hookerilla, myös Burnsilla on huonoja kokemuksia terkijänoikeuspalkkioiden pimityksistä. Mielenkiintoisin hahmo heistä vaikuttaa olleen Bobo Jenkins. Osa heistä keikkaili myös yhdessä Hookerin kanssa ja säesti häntä studioäänityksissä. Keikkailu jatkui yhdessä The Coast To Coast Blues Bandin kanssa, ja muutamia levyjäkin ilmestyi, mm. Wentusten elokuvassa ”Family Meeting” (2007) ja sen soundtrackillä. Pianisti Big Maceo Merriweather muutti soittamaan Detroitin klubeille 1920-luvulla ja sieltä Chicagoon vuonna 1941. Hookerin myötävaikutuksella Jenkins julkaisi vuonna 1954 kantaaottavan kappaleen Democrat Blues Chess-levymerkillä. kappaleet Boogie Disease (1954) ja Chicago Breakdown (1953). Hän levytti oman DIR-levymerkin ohella Fortunelle ja sen Hi-Q-alamerkille vuosina 1959–1963 ja 1971. Hänen tunnetuin levytyksensä on Worried Life Blues (1941) ja Oh, the motor city’s burnin’ It ain’t no thing in the world that I can do /.../ Well, fire bomb fallin’ all around me And soldiers standin’ everywhere I could hear the people screaming Sirens fill the air I don’t know what the trouble is I can’t stay around to find it out /.../ Takin’ my wife an my family And little Johnny Lee is clearin’ out. Kirkland työskenteli myöhemmin useiden nimekkäiden artistien kanssa kuten King Curtis, Otis Redding, Muddy Waters ja Honeyboy Edwards. ”Democrat Blues” -albumilta (2004) löytyvä I Walk Down Hastings Street taas kertoo Hastings Streetillä muistoissaan kävelevästä miehestä. kitaristi-laulaja Baby Boy Warren (Robert Henry Warren, 1919–1977), pesulautavirtuoosi Washboard Willie (William Paden Hensley, 1906 tai 1909–1991), kitaristi-laulaja Bobo Jenkins (John Pickens Jenkins, 1916– 1984) ja pianisti-laulaja Boogie Woogie Red (Vernon Harrison, 1925–1992). Levynteossa oli kuitenkin pitkiä taukoja 1970ja 1980-luvuilla, kunnes nimekkäiden vierailevien artistien avustuksella syntyi menestysalbumi ”The Healer” (1989) ja sen jälkeen muitakin vastaavanlaisia julkaisuja, jotka tekivät Hookerista vihdoinkin maailmankuulun ja varakkaan miehen. Detroit-aiheisia kappaleita ovat lisäksi levyttäneet useat muualla eläneet bluesartistit. Sunlevymerkille hän levytti mm
Sinne Hooker saapui usein hieman myöhässä keikalle, ja klubin naispuolisella baarimestarilla oli tapana leikillisesti ”ampua” Hooker ja tokaista ”Boom-boom, you late again”. Sen kirjoittaja on käynyt Hookerin jalanjäljillä katsomassa paikkoja ja haastatellut mm. Edellytyksenä on, että tämä muistaa käyttäytyä siivosti ja pitää farkkujensa vetoketjun tiukasti kiinni: ”Goin’ to get me a job on the Cadillac assembly line / Well, girl, if you’ll be alright, and keep your blue jeans zipped up tight / When I make my first check, I’ll put you on the Delta jet, hey hey.” Joe Bonamassa on versioinut kappaleen vuonna 2016, ja Lurrie Bell & Billy Branch vuonna 1982 (julkaistu 2004) nimellä Detroit, Michigan. Detroit Blues Society on koonut nettisivuilleen perustiedot yli sadasta detroitilaisesta tai Detroitiin liittyvästä bluesmuusikosta. Nyt on sitten aika sanoa hyvästit Detroitille ja tervehtiä Tennesseetä. Paljon paremmin eivät asiat ole bluesklubienkaan osalta. Henry’s Swing Club jyrättiin maan tasalle 1960-luvulla samoin kuin muutkin musiikkibaarit, uhkapeliluolat ja huvittelupaikat. Detroit Drivessa (2015) tunnelmat ovat odottavan toiveikkaat. Rainin’ In Detroitissa (2012) mies on jättänyt laulun kertojan kolme viikkoa sitten, eikä tämän olo tunnu paranevan millään. Minähenkilö on lähdössä ajelemaan Woodward Avenuelle. Blind Blake pohdiskelee Detroitin vetovoimaa myös yhdessä pianisti Charlie Spandin kanssa kappaleessa Hastings Street (1953). 38 Blues News 6/2020 hänellä on myös kappale nimeltään Detroit Jump (1947). Albert King kuvailee kappaleessa Cadillac Assembly Line (1975) miestä, joka aloittaa työt Cadillacien kokoonpanolinjalla ja lupaa kustantaa ensimmäisestä palkastaan tytölleen lentolipun luokseen. Sen mukaan Detroitissa pääsee Fordin tehtaille töihin ja nälkäpäiville tulee loppu. Apex Bar (7649 Oakland Avenue) oli yksi harvoista bluesklubeista, joka tuolloin vielä oli toiminnassa. Heidän musiikkinsa on lähinnä modernia bluesrockia. Ford’s place / Stop these eatless days from starin' me in the face /.../ Because they got wild women in Detroit, that’s sensa, ja juuri niin kävi laulun kertojalle. Tampa Redin Detroit Blues (1945) varoittaa Detroitin vaaroista. Blueslaulaja Victoria Spiveyllä on puolestaan varsin synkkä käsitys Detroitista kappaleessa Detroit Moan (1936). Rahattomalla on siellä öisin kylmä, hävettää mennä köyhäintaloon, rahaa on vain chiliin ja papuihin, ja ihmiset ovat töykeitä ovelta ovelle kulkevalle avun anojalle. Hookerin ystävää ja soittokaveria, harpisti Aaron ”Little Sonny” Willisiä. Eliza Neals ja hänen yhtyeensä The Narcotics edustavat Detroitin nuorempaa bluessukupolvea. Fats Dominon Detroit City Blues (1949) voisi olla kaupungin matkailuviranomaisten tilaama pr-laulu, sillä siinä määrin kappaleessa hehkutetaan kaupunkia: ”Yes, Detroit City / It was the finest city it was / I’m crazy ’bout that city / And I love its pretty girls”. Ja sitä rataa. Jo 1950-luvun puolessa välissä puskutraktorit alkoivat hajottaa Black Bottomin ja Paradise Valleyn alueita. Siellä kertojaa on onneksi odottamassa hyvä nainen. Netistä löytyy Jeff Samorayn englanninkielinen artikkeli ”John Lee Hooker In Detroit”, joka on julkaistu ruotsalaisessa Jefferson-lehdessä vuonna 2011. Jos turistina haluaa tutustua Detroitin blueshistoriaan, ei paljoa nähtävää enää löydy. Hän aloitti uransa The Chisel Brothers -yhtyeen solistina ja on laulanut bluesia kotikaupungissaan jo yli 30 vuotta. Alueiden päälle rakennettiin Chrysler Freeway, eikä esimerkiksi Hastings Streetistä ole jäljellä kuin surkea pensaikkoinen kadunpätkä, jonka varrella lepää muutamia autioita ja ränsistyneitä betonirakennuksia. Ja entä ne Detroitin villit naiset ja viski... Blind Blakella on suuret odotukset Detroitin suhteen kappaleessa Detroit Bound (1928). Hooker hyödynsi tokaisua ehkä tunnetuimmassa kappaleessaan laulamalla “Boom, boom, boom, boom / I’m gonna shoot you right down / Right off your feet, take you home with me...” Detroit’s a cold, hard place, and I ain’t got a dime to my name (2x) I would go the poorhouse, but Lord you know I’m ashamed I been walkin’ Hastings Street, nobody seems to treat me right (2x) I can make it in the daytime, but Lord these cold cold nights Well I’m tired of eatin’ chili, and I can’t eat beans no more (2x) People’ll hurt my feelings, Lord from door to door And if I ever get back home, I ain't never comin’ to Detroit no more all I want to see / Wild women and bad whisky would make a fool out of me”. Se sijaitsee North Endin alueella. Lisäksi Detroit Blues Societyn nettisivuilla on artikkeli historiallisista bluesklubeista, live-blueskeikkakalenteri ja muuta aiheeseen liittyvää tietoa. Detroitin blueskuningattarena pidetään Thornetta Davisia. Leaving Detroitissa (2008) kertoja aikoo levittää kuvainnollisesti siipensä ja lentää pois toteuttamaan unelmiaan ennen kuin menettää järkensä Detroitin ahdingossa. Sen voi halutessaan käydä vilkaisemassa Googlen street view -sovelluksesta. Siellä voi menettää nai. Hän on saanut useita palkintoja esityksistään ja on arvostettu myös lauluntekijänä. Tummat pilvet vyöryvät taivaalla ja myrsky on tulossa. Auton ikkunoista käy kasvoihin raikas tuulenvire, ja tiedossa on viininjuontia ja kiihkeä ilta miesystävän kanssa. “I’m goin’ to get a job, up there in Mr. Yhdistys on kunnostautunut myös järjestämällä tukikonsertin, jonka tuotoilla saatiin vihdoinkin muistokivi eläkevuotensa Detroitissa viettäneen bluespioneeri Son Housen (1902–1988) haudalle Mount Hazelin hautausmaalle. Nealsilla on useita Detroit-aiheisia raitoja
Jerry Lee Lewis (1965), Tom Jones (1967) ja Dolly Parton (1980). “There’s a soul in the city / Watching over us tonight / There’s a soul in the city / Saying everything’s gonna be allright”. Popja rock-biisien osalta annetaan ensin puheenvuoro kaupungin omille artisteille. Suuret autonosat pöllitään käyttäen kaverin asuntovaunukotia (mobile home). Inflation, no chance To increase finance Bills pile up sky high Send that boy off to die Make me wanna holler /.../ Crime is increasing Trigger happy policing Panic is spreading God know where we’re heading Oh, make me wanna holler Down in Motor City where I come from People like their music loud Motown was born down the east side Detroit is the name of my town Factory workers, hippies and crew-cuts Jumping up and down in their seats In the daytime it sure looks different But at night it’s just a rock’n’roll beat Huomattavasti optimistisempi tunnelma vallitsee Rod Stewartin ja The Temptationsin kappaleessa The Motown Song (1991). Autoja tietenkin! Niinpä kertosäe ”She’s a Detroit made / Deuce and a quarter, babe” ei kerro naisesta vaan autosta. Hullussa kaupungissa on paljon vapautta mutta myös paljon vaaroja:. Tehdastyöläiset, hipit ja siilitukkaporukka, kaikki haluavat kuulla kovaäänistä musiikkia ja hytkyä musiikin tahdissa. Kotiin etelään rakkaiden luo on päästävä vaikka tavarajunan kyydissä. 1948) Motor City Madhouse (1975) nostaa esiin kaupungin energisyyden ja väkivaltaisuuden. On inflaatiota, toimeentulovaikeuksia, sota Vietnamissa, rikollisuus kasvussa ja poliisiväkivaltaa, eikä kukaan tunnu tietävän mihin ollaan menossa. 1945) ja hänen Silver Bullet Bandinsä on tulkinnut John Hiattin kappaleen Detroit Made (2014). Bobby Bare ja Billy Grammer tekivät kummatkin tunnetuksi kauniin kantrikappaleen Detroit City (I Wanna Go Home)(1963). ”Well, Detroit city’s just the place to be / Murder town’s gonna set you free tonight.” Nugent on tunnettu konservatiivisistä mielipiteistään ja toiminnastaan National Rifle Associationissa. Johnny Cashin One Piece At A Time (1976) kertoo humoristisen tarinan työmiehestä, joka salakuljettaa lounasboksissaan Detroitin Cadillacin tehtailta yhden autonosan kerrallaan kotiinsa. 1948) muistelee Iggy Popin, David Bowien, MC5:n, Ted Nugentin, Bob Segerin ja Suzi Quatron keikkoja, ja antaa koko joukon määritteitä kotikaupungilleen Detroitille kappaleessa Detroit City 2020 (2019). ”Me and Iggy were giggin’ with Ziggy and kickin’ with the MC5 / Ted and Seger were burnin’ with the fever, and Suzi Q was sharp as a knife /.../ Bleak town, sleak town, freak town, Downtown, Motown, my town, Detroit City/.../Lion town, Roarin’ down, Tiger town, On the mound, Hockey town, Shoot the puck, Take ’em down.” Detroit City on kivikova kaupunki, jossa rockia pitää soittaa kovaa ja nopeasti. Suzi Quatro (s. Ja mitähän Detroitissa valmistetaan. Ja yön rytmi on rock’n’roll. Paul Justmanin dokumenttielokuva “Standing In The Shadows Of Motown” (2002) kertoo tästä Motown-soundin luoneesta yhtyeestä. Sanoitus heijastaa 1970-luvun alun epävarmoja tunnelmia, mutta saattaa sopia kuvaamaan osin myös Detroitin nykyisyyttä. Detroitilainen rock-tähti Bob Seger (s. Etelästä Detroitiin muuttanut mies uneksii kotiseutujensa maissipelloista ja potee koti-ikävää. 1950) on Cooperin kanssa samaa mieltä kappaleessa Shine My Machine (1973). Kappaleen ovat tulkinneet mm. Duunaamisen lopputuloksena on kummallisen näköinen, psykedeelinen Cadillac, jolle nauretaan kaikkialla. Siinä viitataan auton pituuteen (225 tuumaa eli peräti 5,7 m), mistä tulee sen lempinimi ”deuce and a quarter”. Toiveikkuutta on ilmassa. Ted Nugentin (s. Hän on kirjoittanut kotiväelle menestyvänsä hyvin, mutta tuntee todellisuudessa vain tuhlaavansa elämäänsä Detroitissa. Blues News 6/2020 39 SOULIA JA MUUTA DETROIT-MUSIIKKIA Netissä on useita luetteloita Detroitiin liittyvistä kappaleista. Tarkemmin sanottuna Buick Electra 225:stä. Siinä mies ja nainen laittavat kaiuttimet ikkunoihin, vanhat Motown-biisit soimaan ämyreistä ja menevät talon katolle kuuntelemaan musiikin kaikuja. Paitsi tuomioistuimessa. Vaikka raketteja osataan ampua kohti kuuta, kaupungeissa leviää paniikki. ”Last night I went to sleep in Detroit City / I dreamed about those cotton field back home”. Tässä suppea poiminta niistä. Funk-veljekset säestivät myös Marvin Gaye’ta tämän tunnetuimmalta albumilta ”What’s Going On” (1971) löytyvässä kappaleessa Inner City Blues (Make Me Wanna Holler). Tamla-Motown -yhtiön studioyhtye Funk Brothers on ollut osallisena lukuisissa Motownin kulta-ajan soulhitissä. Kun autoa aletaan sitten vihdoin koota, käy ilmi että osat ovatkin eri vuosimalleista. Ja kyllä siitä autosta ovat kiinnostuneita Detroitin naisetkin, toisin kuin silloin ennen, jolloin kaveri lukioaikojensa jälkeen ajeli vanhalla kuormurillaan: “Now when I first got out of high school / I drove an old fine truck / All the girl they walk right by me / Didn’t even say good luck / Now I ride my 225 they all wanna be my friend.” Alice Cooper (s. On soulia, kantria, poppia, rockia, hiphoppia ja muuta musiikkia
With their broken schemes and their lotteries They never get nowhere Is it any wonder They’re spittin' at the sun. Talousvaikeudet, työttömyys, autioituminen, turvattomuus ja sosiaaliset ongelmat varjostavat muuten elinvoimaisen ja ilmapiiriltään vapaan suurkaupungin tulevaisuudennäkymiä. John Lennon, Yoko Ono, Stevie Wonder, Bob Seger ja useat muut nimekkäät muusikot ja taiteilijat. Yhteyksiä on nähty mm. Nuori mies näkee Che Guevaraa muistuttavan pyssymiehen pakettiautossa, vaikuttuu, ja pyytää tältä nimikirjoitusta: ”He looked a lot like Che Guevara / Drove a diesel van, kept his gun in quiet seclusion. / Panic in Detroit. Myös Wikipediassa on pohdittu tätä erikoista sanoitusta. Miksi emme voi elää veljellisesti rauhassa keskenämme. I asked for an autograph.” Nuorukainen käy koululla, tapaa pelokkaan opettajan, lähtee takaisin kaupungille, pelailee raha-automaateilla ja palaa kotiin. Ihmisten mieliin jää vain hämmennys ja ihmetys. Palavasta moottorikaupungista nouseva savu ja tuhka näkyvät kauas maaseudulle asti. Sen sanotaan perustuvan Bowien ystävän, Iggy Popin (s. / Why can't we all be brothers why can't we live in peace?" David Bowie (1947–2016) kuvaa samoja mellakoita arvoituksellisesti kappaleessaan Panic In Detroit (1973). Siellä hän näkee saman asemiehen pöydän päälle lysähtäneenä. Siinä elämänhaluinen ja vapautta arvostava kaupunki paistattelee auringossa koko kurjuudessaan ja joutilaisuudessaan. Poimitaan viimeiseksi Detroit-aiheiseksi esimerkkikappaleeksi newyorkilaisen laulajarunoilija Patti Smithin Dead City albumilta ”Peace And Noise” (1997). 1947) kokemuksiin ja kertomuksiin Detroitin mellakoista. Martha & The Vandellas -yhtyeen Motown-klassikkoon Nowhere To Run (1965) ja aktivisti-runoilija John Sinclairiin, joka manageroi 1960-luvulla MC5-yhtyettä ja osallistui Black Panther Partya tukemaan perustetun White Panther Partyn toimintaan. God’s parasites in abandoned sites And they never have much fun /.../ Oh this a damn city, oh this a dead city Immortal city, Motor city, success city Longs to be free Detroit näyttäytyy laulujen sanoituksissa ristiriitaisena kaupunkina. / Such a humble man, the only survivor of the national people’s gang. Detroit on synnyttänyt kaikkine ristiriitaisuuksineen roppakaupalla unohtumatonta musiikkia, mikä ilahduttaa vielä vuosikymmenten jälkeenkin soulin ja bluesin ystäviä ympäri maailmaa.. Tämä on jättänyt nuorukaiselle nimikirjoituksen ja lapun jossa lukee ”Let me collect dust”. 40 Blues News 6/2020 John Lee Hooker ei ole ainoa, joka on tehnyt laulun vuoden 1967 Detroitin mellakoista. Sinclair tuomittiin vuonna 1969 kymmeneksi vuodeksi vankilaan, koska hän oli tarjonnut valepukuiselle poliisille kahta marijuanasätkää. Siellä ovat eläneet ja levyttäneet John Lee Hooker, Motownin soultähdet ja monet muut rytmimusiikkiartistit. This dead city longs to be livin’ /.../ Is it any wonder There’s squalor in the sun. Hänet vapautettiin joulukuussa 1971 sen jälkeen, kun laaja protestiliike oli järjestänyt mittavan joukkotapahtuman Ann Arborissa Detroitin lähistöllä. Laulun kertoja näkee likaisella katukivetyksellä lojuvan nuorukaisen ruumiin, ihmisten raivo nousee ja väkeä kertyy kaduille, talojen katoilta ammutaan ja veri alkaa vuotaa, tulipaloja syttyy ja liekit heijastuvat joen pinnasta, presidentti lähettää joukkoja anarkian vallassa olevaan kaupunkiin ja tankit vyöryvät kaduille rauhoittamaan tilannetta. Kanadalainen folkmuusikko-lauluntekijä Gordon Lightfoot kertoo samoista tapahtumista kappaleessaan Black Day In July (1968). Detroit voi kuitenkin olla ylpeä monesta asiasta, muun muassa upeista autoistaan ja musiikillisesta historiastaan. Tilaisuuteen osallistuivat mm. ”And you say, how did it happen, and you say, how did it start. John Lennonin akustinen slidekitarakappale John Sinclair (levytetty 1972) syntyi tämän tapauksen yhteydessä. Heinäkuinen musta hellepäivä päättyy, ja tuhotun kaupungin kaduilla on taas hiljaista
On mukava lukea letkeän maanläheistä kertomusta 2010-luvulta ilman tekstiä katkovia korjauksia. Music in American Life -sarja. Bobby Rush ajaa kaksilla rattailla ollessaan toisaalta valkoisten ideaali bluesukko ja toisaalta modernimpaa R&B:tä suoltava juippi. Mutta soulbluesin tai Etelän bluesin (tästä teennäisestä termistä Denise ei itse pitänyt) kohdalla Denise tekee pesäeron bluesin ja oman siihenastisen muusikkoutensa välille: hän ei pitänyt itseään lainkaan blueslaulajana, mutta Z.Z. Monia tuntemattomampia nimiä on tarkennettu mainitsemalla suluissa sukulaisuussuhde Deniseen. Ennen Mississippin Jacksonin soulja gospelyhtiö Malacolla toimimistaan (1982–1997) Denise LaSalle teki diskoaikaan aliarvostettuja albumeja ABC/MCA -merkille. 235 sivua, sis. Aivan kaikista Chicagossa tapaamistaan kilpakumppaneista aloitteleva Denise ei ollut innoissaan. Vuonna 1999 Denise siirtyi esittämään gospelia – lähinnä miehensä saarnaajuuden tueksi – mutta hän ei siinä kauaa viihtynyt, vaan teki pian paluun oman musiikkinsa pariin Ecko-merkillä. hakemistoa) hinta 19,95 USD Upouuden pehmytkantisen Denise LaSalle -elämäkerran takakannessa soulin ja bluesin kuningattareksi tituleeratun laulajan, säveltäjän ja sanoittajan sekä bisnesnaisen kollega Benny Latimore ynnä kaksi soulkirjan kirjoittanutta toimittajaa hahmottelevat tammikuussa 2018 menehtyneen suosikkini merkitystä: Mississippin puuvillanpoimijasta Chicagon kautta Memphisiin ja Jacksoniin arvostetuksi musiikin ammattilaiseksi kohonneen (Blues Hall of Fame 2011 ja Rhythm & Blues Hall of Fame 2015) vahvan naisen ura jatkui yli puoli vuosisataa. Vuonna 2017 jalan amputointi oli lopulta kohtalokas, mutta Denise ehti vielä vitsailla suunnitellessaan kappaletta How Can A One-Foot Woman Kick Her Man's Butt. Ykköshitti syntyi muuten toisen aviomiehen, Bill Jonesin kanssa; se levytetiin Memphisissä Willie Mitchellin Royal Studiossa mm. Kirjan lopussa Whiteis korjaa joitain faktoja: erityisesti Denisen varhaisten vuosien kohdalla on ollut epäselvyyksiä (Ora Dee Allenin syntymävuosi olikin 1934, ei 1939 tai 1941); myös parissa yksityiskohdassa muisti (kuollessaan tammikuussa 2018 Denise oli jo 83-vuotias) on saattanut pettää. Opimme mm. Siitä ja tiestä tähtiin kertoo seitsemäs kappale. Vuonna 2009 Koko Taylorin kuoleman jälkeen Denise vihdoin korotettiin Bluesin Kuningattareksi Belzonissa, Mississippissä. Jo paljon ennen vuoden 1947 muuttoa läheiseen Belzonin pikkukaupunkiin reipasotteinen Denise oli oppinut pitämään puolensa. Parhaana lisänä eloisan rupattelun ohella pidän kirjan perusteellista hakemistoa: levymerkkejä, keikkapaikkoja, levytysstudioita, laulujen nimiä ja paikkakuntia riittäisi omiksi erikoishakemistoikseen. Ura oli nousukiidossa, ja jo vuonna 1972 tuli ensimmäinen ulkomaankiertue, joka suuntautui läntiseen Afrikkaan; maiden köyhyys järkytti Denisen pahanpäiväisesti. Chicagossa Denise oli Billy ”The Kid” Emersonin suojattina ja ”oppilaana” saanut 1960-luvun alkuvuosina sopimuksen kuuluisalle Chess-levy-yhtiölle. Turvallinen loppuelämä (1977–2018) kului radioasemayrittäjä James Wolfen kanssa lähes alusta pienessä Tennesseen Jacksonissa. muutaman artistin kiertueohjelmat ja vetoomuksia. Omia lapsia ei syntynyt, mutta adoptoituja muusikoiden lapsia myöhemmin senkin edestä. Näihin aikoihin hänellä oli miesystävänä muuan pankkirosvo, joka oli mm. Niissä on omat kiintoisat puolensa, mm. Ero toisesta miehestä tuli vuonna 1974, ja Denise muutti Memphisiin. Valtaosa hakemistosta koostuu musiikin ammattilaisista (nelisen sataa) — lähes aina virheettömässä nimimuodossa. Vielä 2010-luvulla keikkailu jatkui, mutta sitten alkoi terveys reistailla pahemman kerran. kaikkia lukuisia lauluviittauksia kirjattu hakemistoon. Iskevin otsikoin 14 lukuun jaetun kirjan lopulta viimeisteli Chicagossa asuva musiikkikirjoittaja David Whiteis (kirjoittanut mm. Taiteilijanimi oli nokkelasti keksitty, mutta liian itsenäisenä ja itsepäisenä Denise ei päässyt levyttämään! Billy Emerson jatkoi Denisen kanssa, ja Lonnie Brooksin (silloin vielä Lee Baker) ensihitti Figure Head (1964) oli Denisen ja Billyn yhteistekele. Erkki Sironen Soulin ja bluesin kuningatar kertoo elämäntarinansa: Blues News 6/2020 41. En kuitenkaan ryhtynyt tarkastamaan, onko esim. Suosittelen kirjaa lämpimästi myös lukijoille, joita vanhan perinteisen bluesin ja modernimman mustan musiikin – erityisesti soulin – välinen maasto mustassa Yhdysvalloissa kiinnostaa. Yhdistyksen kirjeissä oli mm. sen, että noihin aikoihin Chicagon pohjoisreunalla sai valkoiselle yleisölle esittää kevyempää Motown-tyyppistä musiikkia, kun taas etelälaidan ghetossa oli väännettävä karua bluesia. Toisen kappaleen Music and Life Lessons teemana on 10-henkisen perheen suhde musiikkiin (kaikkea muuta kuin gospelia kutsuttiin bluesiksi), leikit ja satunnaiset muistot maailmansodan ajalta. sotkeutunut Memphisin kuuluisan rumpalin Al Jacksonin murhaan, mutta onneksi Denise pystyi todistamaan syyttömyytensä. Hillin yllättävän Malaco-hitin Down Home Blues myötä Denise alkoi säveltää yhtiölle ja hän pääsi pian itsekin kunnon soulin talliin ensimmäisten konkareiden joukossa. Vihdoin vuonna 1971 tuli yli miljoona kappaletta myynyt ykköshitti, detroitilaisen Westbound Recordsin julkaisema Trapped By A Thing Called Love. Paljon kiintoisaa tietoa Chicagon bluesmaailmasta on upotettu tähän jaksoon. Denisen mukaan esim. Jo 60-luvun lopulla Denise oli ottanut tavakseen kertoilla niitä näitä keikkakappaleiden värittämiseksi, käyttäen mallinaan LaVern Bakeria, puhumatta vielä ”rumia” Richard Pryorin tapaan – Millie Jackson otti myöhemmin oppinsa Deniseltä. Denise LaSalle -haastatteluni BN 142 = 4/1993); se pyrki saamaan juurevalle soulbluesille Yhdysvalloissa radiosoittoa ja tunnustusta. Silti hän perusti 1980-luvulla N.A.P.O.B.-yhdistyksen (National Association for the Preservation of the Blues, ks. Kärsivän ja ajoittain kriisissä olevan afroamerikkalaisen yhteisönsä henkiseksi tueksi Denise on laatinut pari jykevää kirjoitusta: ”America’s Prodigal Son” (kokonaan Southern Soul-Blues -kirjan johdantokappaleena) ja ”Cry of the Black Soul” (runo kappaleen 12 lopussa). Malacoa käsittelevän kappaleen keskeisimpänä jaksona pidän sitä selostusta, jossa Denise pohtii suhdettaan bluesiin: hän kyllä arvosti vanhan bluesin mestareita, mutta ei halunnut ryhtyä valkoisen yleisön haluamaksi ”hampaattomaksi nuuskaavaksi homssuksi”. kappaleiden syntymisestä on tässäkin jaksossa kiehtovia tarinoita. Siitä alkoi Denisen unelma päästä laulajaksi. Vihdoin 1967 hän pääsi levyttämään: A Love Reputation oli jonkin sortin paikallinen hitti Chicagossa. Hodgesin veljesten soiton avittamana. BN lukee kirjallisuutta: DENISE LASALLE WITH DAVID WHITEIS Always the Queen: The Denise LaSalle Story (University of Illinois Press 2020. Ennen ensimmäistä Mississippi Girl -kappaletta, joka kuvailee lapsuuden fyysistä ympäristöä eteläisen Deltan plantaasilla Sidonissa, on lyhyt preludi, joka heittää lukijan keskelle ensimmäistä laululla ansaittua rahaa: kuultuaan kuistiltaan ohi kulkevan Denisen laulua joku valkoinen nainen pyysi pikauusintaa; palkaksi tuli kolikko. Denise halusi sen sijaan pysyä omana persoonanaan. Kolmas, neljäs ja viides kappale valaisevat maaseudun ja pikkukaupungin eroja, radion (myös kantrin) kuuntelua, muutamia pianotunteja, novellikirjoituskokeiluja, kohdattua rasismia, karkaamista Chicagoon teiniavioon ja paluuta takaisin Belzoniin, kuvauksia Chicagoon palanneen laulajanalun arjesta ja nähdyistä suosikkiartisteista suurkaupungissa sekä lopulta musiikkibisneksen monivivahteisesta maailmasta, sen nurjia puolia unohtamatta. kirjat Blues Legacy: Tradition and Innovation in Chicago ja Southern Soul-Blues), joka tunsi Denisen vuosikausien ajan. 36 mustavalkoisen valokuvan osion ja 12 ss
Guralnick on herkeämättä läsnä kirjoituksissaan, kiertelemässä Joe Texin kotikylää, ihmettelemässä Bill Monroen yritysrypästä tai höristelemässä korviaan Malacon studiossa, mutta silti hän antaa artistin ja musiikin viedä ja saa lukijan kyytiin niin kuin huippukirjoittajan pitää. Tai tarkemmin sanottuna julkaisu on uusi, mutta sisältö koottu Guralnickin parhaista vuosikymmenten varrelta, vuonna 1964 tehdystä bluesin kummajaisen Skip Jamesin haastattelusta yhteen ennen julkaisemattomaan tuoreeseen kertomukseen, paikkaansa musiikkikartalla hakeneen kantrilaulaja Dick Curlessin tarinaan. Vaikka opus on selvästikin 76-vuotiaan Guralnickin hyvästi suurille muusikoille, kokoelma on kaikkea muuta kuin väsähtänyt kertaus vanhaa. Siitä. Muslimiksi kääntyminen 1966 entisen The Midnighters -muusikon, laulajan managerina toimineen Norman Thrasherin myötävaikutuksesta, äkkipäätös lopettaa ura 1972 I Gotcha -hitistä huolimatta, avioero, paluu Teksasiin sekä saarnaaminen Yusuf Hazziez -nimellä saivat Texin katoamaan kirkkaimmista parrasvaloista, vaikka 1970-luvun lopussa hän palasi vielä listoille pylly vastaan pyllyä -huumassa. 42 Blues News 6/2020 MESTARIN KYNÄSTÄ Peter Guralnick: Looking To Get Lost BN lukee lisää kirjallisuutta: PETRI LAHTI P eter Guralnick on koonnut parhaat musiikkikirjoituksensa tuoreeseen kokoelmaan. Guralnickilla on nimittäin taito saada muusikot tarinoineen elämään, artistit lihaksi ja hengeksi kirjoitustensa riveille ja vähän rivien väliinkin, paisuttelematta, ihailematta, omaa häntää nostamatta mutta silti luovaa ihmistä, alaa ja musiikkia kunnioittaen. Tex kertoo olleensa niin motivoitunut urallaan, ettei sortunut kuin korkeintaan naisseikkailuihin kiertueilla. Nykyajan merkittävimpiin musiikkikirjoittajiin lukeutuvalta, muun muassa kuolemattomat Elvis-elämäkerrat, Sam Cooken ja Sam Phillipsin tarinat kansien väliin loihtineelta Peter Guralnickilta on ilmestynyt uusi teos, Looking To Get Lost: Adventures In Music Writing. Kertomuksissa riittää helmiä. Sydänsurujen vuoksi hän päätyi kehittämään puheosuuden kaksiosaiseen versioonsa Etta Jamesin All I Could Do Is Cry -kappaleesta. Tämä sielukkaan sanan saattaja, tarinan nikkari, viestin tuoja esittelee vanhemmilla päivillään maatilaansa Teksasin Navasotassa, pyörittää kirjailijaa kolhuisella lava-autollaan pitkin maita ja mantuja ja kertoilee leppoisasti menneisyydestään. Jälki on hienoa: moni edesmennyt artisti herää eloon kirjan sivuilla onnistumisineen, mutta myös kompurointeineen. Esitys toimi väkevästi lavalla ja nosti Texin myös ensi kertaa Billboardin bubbling under -osastoon, kun kappale julkaistiin Anna-merkillä. Tätä maanläheistä, tunteita kuulijoissa herättävää ja kirkollista tyyliä lainaillutta esitystapaa Tex hyödynsi vuosikausia, kun hän päätyi Buddy Killenin perustamalle Dial-merkille ja lopulta vuoden 1964 Hold What You’ve Got -hitillään soulin tähdeksi. Vuonna 1960 tyyli alkoi löytyä. Parikymppisenä Tex oli jo etsimässä polkuaan New Yorkissa, jossa hän päätyi Arthur Prysockin lavalta bongaamana Kingin leipiin. Tex ei saanut persoonaansa kukkaan jättiyhtiön palveluksessa, vaikka väittää Guralnickille, että Fever oli tarkoitettu hänen esittämäkseen Little Willie Johnin sijaan. Kuullaan tarinat kirkkokuorosta, kenkienkiillotuksesta pikkurahasta kaduilla ja tanssiesityksistä kaupan päälle, koululuokan pelleilyt, sähinä ja säätäminen, halu viihdyttää – ja laulajaksi päätyminen. Siinä välissä Guralnick on ehtinyt takoa lukemattomia laatuartikkeleita juurimusiikin avaintekijöistä Ray Charlesista Merle Haggardiin, Chuck Berrystä Leiber & Stolleriin. Guralnick haluaa selvästikin rummuttaa mustan musiikin unohdetun suuruuden Joe Texin tarinaa. huolimatta moni asiansa sählännyt artisti painoi hänestä ohi päivin ja öin
Jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin junalaulut soivat kotigrammarissa, ja elanto revittiin tietöistä. Dick Curless. Guralnick vaikuttui heti karismaattisesta mutta hauraasta Curlessista, ”The Tumbleweed Kidistä”, ja alkoi selvittää tämän elämänpolkua. Blues News 6/2020 43 Guralnick kirvoittaa show-miehen huimiin muisteloihin lava-autonsa ratissa. Curlessia ei silti unohdettu: Kesällä 1960 hän sai taas sauman vallata asemia kantrimusiikin kentällä, kun hän keikkaili lännessä Bakersfieldin seudulla ja pääsi vierailemaan Town Hall Partyn kameroiden edessä. Kun Isleyt pääsivät vihdoin lavalle, hengästynyt väki oli valmista kotimatkalle. Stoppi tuli tällä kertaa taivaalta: Syyskuun 12. Tex kertoo naureskellen myös Isley Brothersin härskistä vaatimuksesta päästä illan pääesiintyjäksi Apollo-teatterissa 1964, vaikka kunnia kuului itsestäänselvästi hänelle tulikuuman hitin ansiosta. Teemapuistossa Curless yritti yhdistää rakkautensa juniin, musiikkiin, luontoon ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansaan, mutta lukemattakin on selvää, miten tämän tason projekteissa käy. Hän palasi epäonnistumisen kirvelevää tunnetta nieleskellen koti-Maineen, painui yksinään ikimetsiin ja antoi homeliten laulaa: kitaran kielet olivat vaihtuneet leikkurin siimaan. Tex sanoo pyytäneensä manageriaan järjestämään asian niin, että hän esiintyy juuri ennen Isley-koplaa. Guralnick kuvaa, kuinka Koreasta palasi 22-vuotias äänekäs, viinaan menevä, väkivaltainen ja ahdistunut nuorimies, jolla oli onnekseen henkireikä: musiikki. Kun Curless ei saanut vaimoaan kunnolla kiinni puhelimitse, hän perui keikat, hyppäsi lentokoneeseen ja palasi kotiin. Tex kertoo Brownin läpimurtokappaleen Please, Please, Pleasen kuuluneen myös hänen alkuaikojen repertuaariinsa, ja kun kaksikko oli esiintymässä Maconin City Auditoriumissa, Brown oli määrännyt esiintyjiä säestäneen yhtyeensä sabotoimaan Texin esityksen, mikäli tämä uskaltaisi esittää kilpakumppaninsa bravuurin The Battle Of The Blues -illassa. Seuraavat vuodet Curless levytti piskuiselle Event-merkille, mutta läpimurto jäi tekemättä lupauksista huolimatta. Armeijan omalla radiokanavalla hän sai täyttää viiden minuutin hiljaisen hetken Grand Ole Opryn lähetyksen jälkeen soitollaan ja laulullaan, ja koti-ikävästä kärsineet sotilaat pommittivat Curlessia kappaletoiveillaan. Curless oli lähtöisin ihan muualta kuin etelästä, Kanadan rajan tuntumasta Mainesta. Curless löysi oman äänensä Koreassa, jonne tuore aviomies sai komennuksen samaan aikaan, kun sota oli lopuillaan. Kirjailija törmäsi Curlessiin vuonna 1994, kun hänen poikansa Jake Guralnick tuotti veteraanin albumia. Vaikka tämä ei ole kantrin tai edes rockabillyn tunnetuimpia nimiä, särmästä ei ollut pulaa. Niissä Guralnick kertoo, miten äärimmäisen hyväntuulinen, tasapainoisen oloinen ja täynnä unelmia ollut maatilan omistaja onnistui vajaat pari vuotta haastattelusta tappamaan itsensä päihteillä – kun oli siihen saakka, koko uransa, saarnannut viinan ja tajuntaa laajentavien aineiden kiroista. päivä 1960 Curless istui baarissa ja luki sanomalehteä kaikessa rauhassa, kun hänen silmänsä osuivat uutiseen, jossa kerrottiin Donnapyörremyrskyn osuvan kotiseuduille idässä. Yllätyskäänteitä riitti myös Dick Curlessin elon tiellä. Curless hankki maata ja alkoi haalia vanhoja junanvaunuja sekä muuta tilpehööriä tiluksilleen. Guralnick kuvaa Curlessin vuoristorataa elävästi, reppurien suosikiksi nousseen A Tombstone Every Mile -kappaleen nousua suosituksi alkuvuonna 1965, huippusuositun Buck Owensin kiertueelle pääsyä, muuttoa länsirannikolle 1966, rahariitoja – ja kantritähtien rakastamien eriväristen pillerien orjaksi päätymistä. Hän ottaa kantaa muun muassa kilpailuasetelmaan James Brownia vastaan, josta Juhani Ritvanen spekuloi uraa uurtaneessa Tex-juttusarjassaan (BN 2-5/83). Viikon verran veljekset katselivat Texin mukaan häntä koipien välissä verhojen takaa, kuinka artisti lietsoi yleisön täyteen hurmioon. 1970-luvun alussa villi veri sai rekkamieskantrin erikoismiehen aloittamaan seuraavan, suorastaan artopaasilinnamaisen hankkeen. Vaikka muusikot lupasivat kasvokkain Texille kunnon soitantaa, armottomana kurinpitäjänä tunnettu Brown piti kulisseissa huolen siitä, ettei kilpailijan huojuva versio varsinaisesti villinnyt yleisöä lavalla. Kun Curless palasi kotiin 1954, kävi niin kuin tuhansille muille sotilaille: Arki oli liian harmaata, kun oli tottunut kasarmielämään uhkapelaamisineen ja naukkailuineen. Tex-tarinan koskettavin hetki selviää vasta jälkisanoissa
Viimeinen albumi Elektralle oli jo yksinpuhelua, ja rauhaa Mack haki kotipuolestaan Indianasta pyörittämällä leirintäaluetta. Guralnick avaa myös, miten rakastui bluesiin 1960-luvun puolivälissä ja millaista etelästä löydettyjen veteraanien haastattelu oli. Guralnick saa vilpittömän, mutta itseään etsineen Curlessin tarinan pulppuamaan upeasti. Vuodet Oregonissa jäävät muutamaan, 1980-luvulla Stevie Ray Vaughan houkuttelee vanhan idolinsa Austiniin, ja 1980-luvulla Mack on isommin esillä. Curlessin tavoin Mack etsi suuntaa. Guralnick kuuntelee, kuinka kitaristi kertoo vievänsä koko lähipiirinsä – perhettä, sukua ja muusikoita – steriilistä kantrin pääkaupungista vuoristometsäiseen Oregoniin, kauas kaupunkien humusta. Kulmikas artisti uhoaa kirjailijalle modernin maailman pahuutta, jakelee mahtipontisesti omaisuuttaan sinne tänne muuton edellä ja kertoo välillä muistojaan uraltaan. Kun bändi ehti Ohioon, keikan soittojärjestys oli mennyt uusiksi: touhu aloitettiin Sealsin nimellä, sen jälkeen oli Chubby Checkerin vuoro ja pääesiintyjänä toimi Mack. Mackin elämä muuttui 1963, kun hän tyttöyhtyeäänityksen päätteeksi antoi palaa Gibsonin V-tyylillä Chuck Berryn klassikkoon Memphis, ja Fraternity-single vietiin käsistä. Edellä mainittujen sankarien lisäksi Peter Guralnick on myös tutumpien aiheiden kimpussa kirjoituksissaan. 642 sivua, suomentamaton. Sun-levymerkin artisteista pureudutaan Johnny Cashiin ja Jerry Lee Johnny Cash ”Eversti” Tom Parker. Kuten arvata saattaa, Mackin tarina jatkuu etsivissä merkeissä. Peter Guralnick: Looking To Get Lost: Adventures In Music Writing (Little, Brown and Company, 2020). Guralnick kuvaa, kuinka Mack apulaisineen korjaa Nashvillen Music Row’n maisemissa seisovaa, kirjavaksi maalattua entistä koulubussia, jolla on määrä lähteä tien päälle kohti uutta maaseutuparatiisia. Hän kertoo, miten ei koskaan saanut Eversti Parkeria avautumaan vuosistaan Elviksen manipuloijana sekä pistää saarnaavan suupaltin Solomon Burken syyniin juttujensa todenperäisyydestä. Hän oli säestyskeikalla Troy Sealsin yhtyeessä Floridan Peppermint Loungessa Jo Ann Campbellin taustalla, kun kuuli, että levy myy pohjoisempana. soittelijan mukaan räjäyttänyt juottolan liitoksistaan lainakitarallaan. Valituista artikkeleista en syty reportaasista Elvis Costellon ja Allen Toussaintin yhteislevytyksestä enkä Eric Claptonin haastattelusta, vaikka tämä onkin aika vilpittömän kuuloinen aidosta bluesista puhuttaessa. Armoitettu keppimies ja sielukas laulaja oli jutun tekohetkellä, 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, pannut pisteen viiden vuoden hiljaiselolle musiikkimaailmassa ja levyttänyt Nashvillessä albuminsa ”Home At Last”. Soitto loppuu taas 1990, ja kun Mack menehtyy 2016, iso mies ei ole esiintynyt vuosiin – paitsi jossain räkälässä Tennesseessä, jossa hän on Guralnickin löytämän pubiLewisiin, ja suurennuslasin alle pääsee myös Chuck Berryn itsekkyys ja poikkeuksellinen osaaminen sopimusasioissa. Kaikkien muusikoiden rakastaman Doc Pomusin kanssa kirjailija istuu ison omenan yössä. ISBN 978-0316-412643. Sinne Mack haali paikalliset asukkaat, paljasjalkaiset hipit ja raisut moottoripyöräjengit nauttimaan luonnosta ja hyvästä seurasta. Dick Curlessin tapaisia alan harrastajien tuntemia, mutta tutkalta kadonneita muusikkoja Guralnickin kootuissa edustaa myös Lonnie Mack. Laulaja silmälapussaan menehtyi 1995. Vaikka muste joskus loppuisi Peter Guralnickin kynästä, kokoelmateos on upea näyte hienon kirjoittajan ja suuren musiikkirakastajan osaamisesta. Leiri romahti lopulta Mackin ja tämän yrittäjäkaverin riitoihin sekä siihen, kun vapaa-aikaa viettänyt poliisi ampui kitaristia sekavissa olosuhteissa. 44 Blues News 6/2020 Lopulta hän tuli uskoon, mikä sekään ei tuonut täyttä rauhaa: Curless väsytti lähipiirinsä puhumalla valaistumisesta herkeämättä, uskonnolliset piirit tekivät puolestaan hänestä keppihevosen omiin tarkoituksiinsa. Memphis ei tehnyt Mackista kuitenkaan kestotähteä, ja vuonna 1971 kolmen Elektralle levytetyn pitkäsoiton jälkeen hän pani pillit pussiin. Kulkuvälineen takaosassa Mack soittelee välillä kitaraansa, ja Guralnick miettii, miten mestarin soitto voi olla niin erilaista, maanläheistä ja funkahtavaa, verrattuna nauhoihin, joita hän on kuullut Capitolille tehdyltä tuoreelta levytykseltä
Blues News 6/2020 45 ON UUSI SUOMALAINEN ELVIS-HARRASTAJIEN JÄSENLEHTI THE OFFICIAL ELVIS PRESLEY FAN CLUB OF FINLAND RY JÄSENMAKSU 25€/VUOSI WWW.ELVISFINLAND.FI TH E O FF IC IA L EL VI S PR ESL EY FAN CLUB OF FIN LA N D RY JÄSENLEH TI 2021 LIITTYMINEN JA LISÄTIEDOT:
No, Rock Me ja Got My Mojo Working. Löytävätköhän tämän päivän 15-vuotiaat yhtä hyviä levyjä YleX:ltä, toivottavasti! Myyntipuoleksi tarkoitettu Dear Angel pyörii Fats Dominon vanavedessä, mutta se jokin persoona, koukku, näkemys tästä puuttuu, mikä viehätti ja viehättää ”The Fat Manin” Imperial-kiekoilla. JUNIOR PARKER Foxy Devil / Someone Somewhere (Duke D 357) LITTLE WILLIE LITTLEFIELD Ruby-Ruby / Easy Go (Bullseye B-1005) Kyllä alkaa helmet tällä kertaa hienolla levyllä. Littlefieldin santapaperimaisen käheä ääni, josta ei sielua uuvu, The Mondellosin huhuilu jossain kaukana taustalla, minimalistinen säestys, tarttuva sävellys, lakoninen lopetus kun kaikki tarpeellinen on sanottu... Kun Hi-merkki tunnetaan puolestaan todella maanläheisistä tuotantosoundeistaan, niin tässähän voisi huitaista kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tämä ei ole nimittäin yhtään niin hyvä kuin luulin – varsinkin kun iskin lautaselle ensin kummallisesti keinahtelevan ja äänimaailmaltaan kilkuttavan She’s Into Somethin’ -raidan. Mitäs sillä. R&B:n vanha albumi ”It’s Miten tämäkään ei oikein lähde. Harmi vain, ettei Take Five oikein taivu souliksi – paras osuus on ehdottomasti väliosan uruttelu. Onneksi paraatipuolen pikkuhitti 30-60-90 on sitten aidompaa asiaa Memphisistä: Hienoa riffiä, instrumenttien vuoropuhelua, torvibrassia, konstailematonta rummuttelua. Greyhound lähtee vähän kankeasti liikkeelle ennen kuin vapaasti hengittävät kaksi GM:n dieselkonetta ovat keränneet riittävästi kierroksia, mutta vauhtiin päästyään kyyti on vakaata, kun Milburn etsii liesuun lähtenyttä misuaan ja luettelee paikkakuntia, joita vinttikoiran kyydissä näkee. WILLIE MITCHELL 30-60-90 / Take Five (Hi 45-2154) Kaivellaan B-puolilta lisää kummallisuuksia, tällä kertaa soul-instrumentaalista tulkintaa puolimodernin jatsin kiistellyimmän nimen Dave Brubeckin vanhasta bravuurikappaleesta (olipa vaikeasti sanottu). Jonkun Route 66 -albumin takakannessa Milburn taisi vanhoilla päivillään kirota musiikkimaailman armottomuutta, kun moni kuulija oli aikoinaan sitä mieltä, että Domino tuli keräilemään irtopisteitä hänen. Hienosta levystä kertoo sekin, että esitys on ajaton: se voisi olla vuodelta 1947, 1957 tai 1967. Kun flippisivu ei innosta sekään, vaikka soolo taidetaan soittaa R&B:ssä vähemmän käytetyllä instrumentilla, vetopasuunalla, niin vaihdetaan suosiolla levyä. Brubeck jakoi mielipiteitä aikanaan todella vahvasti, kun touhunsa oli sielutonta ja elotonta, mutta kyllä Paul Desmondin kynäilemä viitosotto on kaikesta huolimatta todellinen klassikko. Kyllä, arvasit oikein – nyt soivat mustat artistit! Midnight” esiin – siellä tämä on kokoelman päätösraitana. Kaivelkaahan Mr. Junior Parker naarailee tällä vuoden 1962 Duke-sinkulla Ernie K-Doen ja muiden velmujen vesillä, mutta vonkaleet jäävät nyt saamatta. Tässä on ollut yritystä tehdä erilaista, rumbabluesia, mutta en innostu. Take The Bitter With The Sweet on liiankin perusbluesia, vaikka Muddy huutaa keuhkot suorana loppukaneetit ja tutut nimet Pat Hare, Otis Spann, James Cotton ja muut repivät instrumenteistaan kiihkeitä ääniä. Varsinaista piristystä ei löydy kääntöpuoleltakaan, vaikka sillä asiat ovat huomattavasti paremmin. Mikä tässä on sitten niin hienoa. Kiitos siitäkin. Melodiakin on Foxy Devilillä ärsyttävän tuttu, mutta saattaa toki olla, että korvan taakse on jäänyt Sam The Shamin, Sunny Ozunan tai jonkun muun etelän coverbiisejä levyttäneen artistin päivitys tai laina kappaleesta. Katselin tätä pitkään erään jenkkinettidivarin listoilla ennen kuin tein kaupat ja kasvatin jalokivikokoelmaani rubiinilla. AMOS MILBURN Dear Angel / Greyhound (Aladdin 45-3370) Aladdinilla on ollut selvästikin raidat vähissä Amos Milburnilta, kun artistin viimeiselle julkaisulle merkillä on pitänyt kaivaa uusintakyytiä keväältä 1952. Ruby-Ruby taisi olla joutsenlaulu ”Pikku-Villelle” myyntilistoilla, sillä Rhythm-kiekko meni kaupaksi San Franciscon seudulla ja entinen NBA-pelaaja Don Barksdale sai platan liisatuksi Bullseyellekin. Upea levy, joka pisti miettimään, milloin kuulin ensin kertaa Milburnia: Ellen aivan väärin muista, nauhoitin Milk And Waterin jostain Ylen musiikkisivistysohjelmasta, ehkä ”Bluesia radiosta”, noin vuonna 1980. 46 Blues News 6/2020 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 54 PETRI LAHTI H elmissä käydään tällä kertaa sukupuolten välistä sotaa: Käräytetään siippa pettämisestä, pyydetään itse armoa lemmen harha-askelista, hypätään epätoivoissaan pikavuoroon ja murkinoidaan sitkeää possunniskaa illasta toiseen. Onneksi tässä ei ole hätää, sillä kokoelmiin tuli hiljattain myös Chess 1652. MUDDY WATERS Take The Bitter With The Sweet / She’s Into Somethin’ (Chess 1733) Ihmettelinkin, miksi joku halusi myydä viidellä eurolla VG-kuntoisen Muddy Watersin vuoden 1959 Chess-singlen
Bobby Blandin Duke-levyjen tunnelmaa tässä tavoitellaan, ja sinne ylletäänkin: Ageen äänialue on laaja, ei toki yhtä syvä kuin menestyneellä kilpailijallaan, mutta täyttä bluesia. CHUCK WILLIS Charged With Cheating / Two Spoons Of Tears (Okeh 4-7070) ”Oot pyöveli, syyttäjä, tuomiota lykkivä, kun rinnassain on sydän sykkivä; totuus ilmoille kiiriä saa, on lempeni mun viljava maa.” Olen syytellyt Chuck Willisiä joskus paremmaksi säveltäjäksi kuin tulkitsijaksi, mutta nyt täytyy tunnustaa, että ”Sheikkiheikin” ajautuminen tuomiolle pettämisväitteistä on kirvoittanut kerrassaan reippaasti tunnetta levylle. Toisaalta minulle sopii, että tällaisia kiekkoja saa maailmalta kolmen, korkeintaan viiden taalan hintaan. Kun kääntöpuolelta löytyy vielä bluesahtava balladi, jossa Mickey Baker pudottelee sekaan teräviä riffejä ja baritonisaksofoni murisee omaa juttuaan Willisin laulannan taustalla, kyseessä on hyvä seiska. RCA:n alamerkillä Vikillä on nimittäin joku innokas myyntipäällikkö lyönyt samalle promoplatalle viihdelaulaja Lucy Robertsia ja pianobluesin kovanyrkkiä Champion Jack Dupreeta. Vientiä tuskin syntyi tällä EP:llä kummallekaan artistille, mutta on se hienoa huomata, miten mustaa musiikkia RCA:lla uskallettiin pistää nauhalle vielä pitkälle 1950-lukua.. Tämä ei ole selvästikään halunnut leikkiä sankaria tohveleissaan, vaan on hiipinyt vainiolle ihmettelemään rehevämpiä laitumia. Siinä ukonpapparainen nojaili kävelykeppeihin jonkun romukaupan näyteikkunan edessä, tekohampaat kadonneena, nenällä noin voimakkuutta +15 olevat silmälasit, mutta päällä luonnollisesti silkkipuku kulmahousuineen ja skrakoineen. Gaddystä ei ole taidettu paljon lyödä rumpua 1980-luvun lopun ”Rip And Run” -uusintajulkaisun jälkeen, vaikka aihetta olisi. Ellen nyt täysin väärin virko, siinä pitkän linjan bluesmies Ray Agee vietteli polion runtelemia vanhuuspäiviään jossain päin USA:n länsirannikkoa. Näillä vuoden 1957 New York -levytyksillä tuo armoitettu kepittäjä on ollut taas tuttujen naamojen kanssa studiossa, ja nauhalle on tarttunut ehtaa bluesia. Juuri tämän takia musta musiikki on niin hienoa: Näillä levyillä puhutaan elävästä elämästä, unohdetaan hyssyttely, tyhjien kulissien pitäminen pystyssä, kaikentapainen silkkiperseily – ja jaetaan tällekin yritteliäälle häntäheikille elinkautista vähintäänkin keinutuoliin kamarin nurkkaan. Willisin ääni kuulostaa siltä, että hän on oikeasti polvillaan runolaulamassa itseään kuiville kaksikielisten käärmeiden ilkeistä vihjailuista ja vakuuttamassa sydämensä puhtautta epäilyjä vastaan. BOB GADDY What Would I Do / Paper Lady (Old Town 1064) Larry Dale ei petä. Old Town -platan helmi on kääntöpuolen paperinukke, jossa Dale purskauttelee ilmoille kireää kitarointiaan Gaddyn lakonisen laulun ja muiden muusikoiden hillityn soittelun sekaan. Aihetta ei olisi, sillä tämäkin kevään 1963 Shirley-julkaisu on asiaa. Blues News 6/2020 47 RAY AGEE Open Up Your Heart / The Gamble (Shirley 123631) Tästä kiekosta muistui mieleen surullisenhieno valokuva, joka oli jossain 1980-luvun BN:ssä. FAYE ADAMS Witness To The Crime / Teen-Age Heart (Herald H-470) Syyllinen! Syyllinen! Syyllinen! Tuomioistuinta pidetään täälläkin, mutta tällä kertaa näkökulma on petetyn, joka on käräyttänyt siippansa itse teossa. Äänessä on nelikymppinen artisti, joka on nähnyt valon lisäksi selvästi myös varjoja. Kuolo korjasi 1989, mutta sitä ennen paljon levytellyt ja sävellellyt puurtaja ehti nähdä (tai ainakin kuulla), että kaukaisessa Ruotsissa oli julkaistu pari albumikoostetta hänen pitkältä uraltaan. Kääntösivun keskivauhtisella raidalla Dale on saanut kilpakumppanikseen tenorisaksofonisti Jimmy Wrightin, ja touhu on edelleen hyvin juurevaa. pelikentälleen, mutta meni sitten menojaan niin lujaa, että Milburnin hommat loppuivat kuin seinään tämän sinkun ilmestymisaikoihin vuonna 1957. Okehilta tämä oli silti turha yritys, sillä Willis oli tässä vaiheessa, syksyllä 1956, jo Atlanticin leivissä klassikoitaan luomassa. Eikä tässä päästä toisellakaan Dupree-raidalla elämänkumppania varsinaisesti ylistämään, kuten kappaleen nimikin Dirty Woman kertoo. CHAMPION JACK DUPREE / LUCY ROBERTS Just Like A Woman / Dirty Woman // Ten Little Trees / Bitter Sweet Lies (Vik VDJ-3) Kaikkea sitä on yhdelle levylle painettukin. Vähän kuin Bob Gaddy, niin myös Agee on kadonnut sittemmin bluesin tutkalta ainakin yleisempien divarilevyjensä kysynnän perusteella. Kyllä tässä kuulija kuin kuulija putoaa pallilta, kun Neil Heftin orkesterin tekopirteän pasuunapartion ja Robertsin vähemmän verevän esityksen jälkeen Dupree aloittaa raportoimalla, miten elämänkumppanilla on naama kuin norsulla heti aamusta pitäen eikä touhu piristy yhtään illalliselle, jossa veistellään aina vain sitkeää possunniskaa ja kuivaa riisiä päälle
UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 17 DEL SHANNON This Is My Bag (Liberty LBY 1320) The Big Hurt / Kicks / For A Little While / Lightnin’ Strikes / When You Walk In The Room / The Cheater // Oh, Pretty Woman / Everybody Loves A Clown / Never Thought I Could / It’s Too Late / Hey! Little Star / Action Tässäkin lehdessä on vuosikymmenten varrella tullut selväksi, että Del Shannonin suomalaisessa faniklubissa riittää jäseniä. Kun hommaa oli pyöritelty aikansa, Freddy Cannon tuli ja tyhjensi pöydän. Runaway lukeutuu niihin kappaleisiin, jonka tenho ei ole kadonnut ahkerasta soittelusta huolimatta, ja Shannonin kitkeränkirpeät tilitykset, kyynelten tahraama kenttäposti tunteiden taistelukentiltä sekä tarkat kuvaukset pikkukaupunkien Larryista, Lilyistä ja Jodyista ovat aina löytäneet paikkansa hyvän musiikin ystävien levykokoelmissa. Ensin yritettiin Miss Toni Fisherin upealla hitillä The Big Hurt, joka oli aution saaren listallanikin. Hyviä, kuten yleensä. Kokonaisuutena albumin nimen antama lupaus siitä, että Shannon esittelisi meille vuoden 1966 juttuaan jää kyllä vähän puolitiehen – varsinkin kun Bear Familyn boksi on paljastanut myöhemmin, että kotitalon kellarissa Michiganissa syntyi kappaleita yllin kyllin. Silti Roy Orbisonit, Paul Reveret, Bob Kubanit ja kumppanit jäävät lyömättä, sillä jokin tuoreus näistä versioista puuttuu, eikä raitojen miksauskaan ole erityisen kirkas ja iskevä. Kun tuottajiksi valittujen Tommy ”Snuff” Garrettin ja Leon Russellin olisi pitänyt ilmoittaa Shannonille, ettei studioon ole tulemista ilman nuottivihollista omia huippusävellyksiä, nyt tyydyttiin lähinnä päivän hitteihin. 48 Blues News 6/2020 PETRI LAHTI D el Shannon oli täysin kyllästynyt pienten levy-yhtiöiden ja epämääräisten liikemiesten toimintaan 1960-luvun puolivälissä. Kun tässä nyt moukaroidaan Libertyä, niin otetaan huitaisu Shannoninkin suuntaan. Isolla Libertyllä ei kuitenkaan haluttu nojata Shannonin vahvuuksiin debyyttialbumia tehdessä. Se toteutui vuoden 1966 alkupuolella. Jos ei löytynyt omista, sitten käytiin vieraissa. Muutto Michiganista Kaliforniaan reiluna kolmekymppisenä ja länsirannikon tehotuotanto tuoreella ”albumi edellä” -ajattelulla ei poikinut enää Shannonille kunnon menestystä, vaikka yritystä riitti. Viivan alla oli siinä vaiheessa kaksi Big Topille ja kolme Amylle tehtyä albumia, lukematon määrä hienoja sinkkuja ja Maximilianin oudon, aikaansa edellä olleen musitron-soundin päätyminen kuulijoiden takaraivoon, mutta se ei lämmittänyt jatkon osalta aina yhtä tuulisessa musiikkibisneksessä. Kappaleessa on valmiiksi paljon Shannonia, tuulitunneliefekti kikkailtiin monoversioon masternauhaa venyttämällä, eikä tässä ole valittamista tuttua urkusoundia myöten, mutta silti: Jos edessä on Fisherin Signet-single tai tämä, valinta ei osu Shannoniin. Libertyllä piti olla muskeleita pitää Shannon ihmisten mielissä, mutta toisin kävi. Kun on Del Shannonin aika, lautaselle kannattaa siirtää artistin aiempaa tuotantoa ja jättää tämä albumi satunnaisemmalle soittelulle.. Silti kiinnostus on monissa tapauksissa, tässäkin taloudessa, pysähtynyt siihen, kun Shannonin sopimus Amyn kanssa päättyi loppukesästä 1965. Seuraava vaihe Shannonin uralla oli artistin haaveilema sopimus ison levy-yhtiön kanssa. Välillä mentiin näin ohuella: ”Del, kun falsettisi on vähän Lou Christien mallia, eiköhän Lightnin’ Strikes olisi sopiva biisi albumille.” Kappaleiden sovituksissa eikä muusikoiden soitossa ole mitään valittamista, sillä asialla on länsirannikon purkukuulatiimi. Hän muutti Kaliforniaan, jossa kaiken piti olla yhtä aurinkoa. Levytyksessä mukana olleet ovat muistelleet myöhemmin yhtiön johdon asennetta: Sieltä vain myyntilistoilta – mielellään vielä Libertyn artisteilta – poimimaan kappaleita, että saadaan puuttuvat albumiraidat nopeasti kokoon. Shannonin äänikin on entisensä. Niin, ne Shannonin omat kappaleet. For A Little While olisi ollut vielä parempi ilman tiedostavalta folk-väeltä lainattuja laulumaneereita, apea Never Thought I Could on vanhan ajan Shannonia ja myös Hey! Little Star olisi voinut löytyä Big Topja Amy-levyiltä. Shannon antoi lopulta periksi, mutta Action sijoitettiin vähän kuin häpeillen albumin päätösraidalle, ja eihän tässä varsinaisesti sähistä ”Boom Boomin” jyräykseen verrattuna. Kävi niin kuin alalla monesti ennenkin: isosta kyvystä tuli pieni ratas jättimäisessä koneistossa. Ainoa lohtu on se, että coverit sentään valittiin Shannonin pirtaan sopivina. Tarinoiden mukaan hän suostui koskemaan vain pitkällä tikulla Kalifornia-kaverinsa Tommy Boycen tyrkyttämään Actioniin, josta tehtiin Dick Clarkin uuden televisioshow’n tunnuslaulua
Hinta €10;Muista myös bändin muut levyt: • If You Start Rockin’ -kuvasingle €15;• Alamo CD €15;• Rocket Fuel CD €15; • Mojo Oil CD €15;• Alamo LP + CD €25; SYKSYN MYYDYIMMÄT BLUESIT: • KIM WILSON: Take Me Back The Bigtone Sessions CD 20;• JOHN PRIMER & BOB CORRITORE: The Gypsy Woman Told Me CD 20;• BUDDY ACE: Buddy Ace Meets Al ”Tnt” Braggs CD 15;• AMAZING MEATMEN: License To Grill CD 15;• VA: Dirty Work Going On Kent & Modern Records Blues CD € 18;• TAMMI SAVOY & THE CHRIS CASELLO COMBO; That Rock ’n’ Roll Rhythm CD €20;Hot vinyl • Jimmie Vaughan: The Pleasure’s All Mine 3LP € 49;• Barnshakers: Five Minutes To Live 10” € 20;• Mike Bell & The Belltones: Scream & Holler 10” € 20;• Gin Mill Trio: Maggie Campbell Blues / I Feel Like Steppin’ Out 7” single € 8;LISÄÄ TUHANSIA BLUES, R&B, ROCK & ROLL, COUNTRY YM ROOTS CD:TÄ JA VINYYLEJÄ LIIKKEESSÄMME. 09-77 33113 www.goofinrecords.fi ROCK’N’ ROLL BLU ES & RELEASES. MYÖS POSTIMYYNTIÄ: GOOFIN RECORDS, HÄMEENTIE 46, 00500 HELSINKI • PUH. TEXAS OIL: NO BULLSHIT 7” EP 500 KPL:n painos. POIKKEA PUOTIIN TAI KATSO NETISTÄ
Siltä kuin ne olisi täydellisessä maailmassa pitänyt kuulostaa. Parhaillaan katselen uusia vahvistimia. Hyvän leffan ääressä ne unohtuvat, kun elokuva tempaa kriittisenkin katsojan mukaansa ja tekniikka jää toisarvoiseksi. Sama on levyjen kohdalla. Ehdottomasti. Edessä on aimo nippu jo klassikoiksi muodostuneita levyjä ja näitä pitäisi arvioida neitseellisin korvin. Mutta kun vuoden -71 brittipainosta kuuntelee, ei sieltä bassorumpua juurikaan kuule. STICKY FINGERS (1971) – Maineensa veroinen Eittämätön klassikko ja musiikillisesti nipun paras levy. Viiskulmasta Erosen putiikista löysin kuin löysinkin vuoden 1971 UK-painoksen. Ja siltä ne kuulostavat vuoden 2020 remasNyt onkin edessä hankalampi homma. Olin ihan tyytyväinen strereoihini, kun edellistä vinyylisatsia kuuntelin. Ennen kuuntelua oli pieni pelko, että onko Brown Sugarin jytämeininkejä lähdetty päivittämään liikaa tähän päivään. 50 Blues News 6/2020 THE ROLLING STONES Half Speed Masters 1971–1981 (7 vinyyliä) ukseen, ääniin ja tekniseen puoleen yleensäkin. Nyt koko backkataloogi kuulostaa yhtenäisemmältä, levyistä ei heti kuule, että “tää on muuten tehty 80-luvun lopussa”. Kiusaus on takuulla ollut suuri. Mutta tuossa tuo uljas vinyylinippu on. Ai niin, porttiteoria näytti kyntensä. Niinpä ”Sticky Fingersin” uusi masterointi on saanut mm. Mutta koska en saanut mielenrauhaa noilta foorumikommenteilta, niin pitihän minun metsästää se alkuperäinen versio. Kaivella tikulla soundeja kuuntelematta itse biisejä. Paraniko elämänlaatu. Koko biisihän oikein huutaa jytiseviä tomeja ja basaria, se mielikuva siitä takaraivossa on. Se on erittäin 70-lukuinen, itse asiassa yllättävänkin tunkkainen (ja se on tässä tapauksessa hyvä asia). Mutta kun luin foorumeiden arvioita, huomasin, että en ilmeisesti kuulekaan täältä ihan kaikkea samaa kuin muut. Koko ”Sticky Fingershän” on itse asiassa biisimateriaaliltaan yllättävän laid back, kun sitä tarkemmin kuuntelee. Painoksia oli hyllyssä ennestään kuusi, mutta se orkkis puuttui. Kuulija on tässä yhtälössä voittaja, joten en koe tätä rikollisena toimintana. Ei tässä montaa tiukkaa rokkia ole, vaikka levy sen maineen omaakin. Tämä oli sitten seitsemäs ”Sticky Fingersini”. Huonon elokuvan tunnistaa siitä, että sitä katsoessa alkaa kiinnittää huomiota leffan kuva. Niinpä uusin levarini äänirasian uuteen, huomattavan paljon kalliimpaan, jotta saan näistä kaiken irti. Start Me Upin handclapsit kuulostavat kuulemma ihanasti siltä kuin heput olisivat taputtelemassa samassa huoneessa! Pitäähän se nyt tietysti ihmisen kokea. Kyllä. Tykkään tosi paljon tämän uuden version soundimaailmasta. My ass. Syötiinkö seuraava viikko kaurapuuroa. Tällä kertaa en vertaile näitä ollenkaan cd:eisiin. Espanjaja Venäjävinyyleihini en nyt kajoa. Pakko kai se on yrittää. Alkaa parhaasta levystä ja loppuu (melkein) huonoimpaan. Levyt ilmestyivät vinyyliajalla, joten verrataan niihin, pidetään cd:tä harmillisena harhaaskeleena ja koitetaan unohtaa niiden olemassaolo. Yleislinja koko tämän setin äänimaisemille tuntuu olevan “pehmeys ja ilmavuus”. Soundaa kuulemma liian “kohteliaalta”, napakkuus ja ärhäkkyys puuttuvat. Matsi on 1971 vastaan 2020. Kun tähän hifistelyyn sukeltaa, niin aina vaan syvemmälle pitää päästä. Haluaisin ajatella, että samalla viimeinen. BN:n erityispuntarissa, osa 2: PASI RYTKÖNEN E dellisessä BN:n Stones-arviossa (4/2020) kävin läpi jälleen kerran uudelleen pakatut Stones-levyt ”Undercoverista” ”A Bigger Bangiin” ja lopputulema oli, että vinyyliformaatti ja ilmava puolinopeusmasterointi tekivät kasarisoundisille ja tukkoon kompressoiduille ysärilevyille erittäin hyvää. Noh... Liian kohtelias masterointi. vuosien 1983–2006 aikana ilmestyneiden levyjen kohdalla historiaa toki paranneltiin sen verran, että nämä vinyylit on tehty kuulostamaan paremmilta kuin ylikompressoidut cd:t. Sinänsä hieman masentavaa, että koko 13 levyn käyrä on paria poikkeusta lukuun ottamatta loivaa alamäkeä. Siinä missä alkuperäiset julkaisut soundasivat jokainen itseltään, on näihin haettu enemmän jatkuvuutta ja yhteneväisyyttä. Niinpä pieni pyöreys ei tämän levyn äänimaailmassa minua häiritse. Vertailu alkakoon. Steve Hoffmannin kriittisellä keskustelufoorumilla huutia. Sain artikkelin jälkeen pientä kritiikinpoikasta siitä, että kirjoitetaanko tässä nyt historiaa uusiksi, kun levyt eivät kuulosta samalta kuin julkaisuhetkellään. Mutta teepä sama ”Exile On Main St:lle”. Saman tien voisi tarkistaa Raamatun oikeinkirjoitusta. Tältä rummut 70-luvun alkupuolen levyissä kuulostivat. ”Dirty Workin” teknistä puolta on helppo analysoida vaikka kuinka tarkkaan, kun ei ole pelkoa, että biisit tai groove tempaisisivat mukaansa
Graalin maljaksi kutsutaan vuoden -71 Monarch-jenkkipainosta (matriisissa lukee MO), hyväkuntoisesta yksilöstä saa pulittaa Discogsissa satasen verran. Cowbellkin on pidetty Brown Sugarissa aisoissa eikä Keithin 10-kielinen akustinen kitara helise Wild Horsesissa liian heleästi. Totta tuokin. Mutta nuo kannet, nuo kannet... Tosin levykaupassa minulle esiteltiin bolerolevy, joka on tehty soivaksi lopusta alkuun. Kannet: Missä on vetoketju. Se vetskarihan koko ”Sticky Fingersin” kansien juttu on. Toivottavasti. Jos tehdään jotain, niin eikö voitais tehdä sit saman tien kunnolla. Uusi versio jää soittoon, mutta kansien osalta aion hypistellä vanhoja vetskarikansia. Itse asiassa piti useaan kertaan vilkuilla, että kumpi levarissa pyörivä levy siellä nyt onkaan, niin 70-lukulaiselta tämä uusikin kuulostaa. Onko tämä viimeinen ”Sticky Fingers”, jota ostan. Pitääkö nämä kannet viedä suutariin ja asennuttaa siihen puolinopeudella toimiva vetskari. Käsidesillä ei olla lotrailtu, vaan sormet ovat vielä juuri sopivan tahmaiset. Parin vuoden takaisella boksilla se vielä oli, mutta nyt se on jostain käsittämättömästä syystä jätetty pois. You bastards! Sisäpussin kalsarikuva on tuhnuinen, haukotteleva bändikuva on jätetty kokonaan pois ja kansien krediteissä Keithin sukunimeen on jostain syystä päätetty lisätä S, vaikka alun perin sitä ei tässä vaiheessa 70-lukua vielä käytetty. Tuomio: Levy soundaa oikein hyvältä, mukavan 70-lukuiselta. Monarchia ei hyllystäni vielä löydy, joten näillä mennään. huoh. Kun ostin Eroselta orkkislevyä, minua varoitettiin levyn rutisevuudesta, “mutta ethän sä tässä oikeastaan tätä levyä osta, vaan kannet”. Orkkispainokseni rutisee ja paukkuu ja onhan siinäkin periaatteessa oma patinoitunut viehätyksensä, mutta jos voin valita, pidän ne mieluummin erillään: musiikin musiikkina ja paukut paukkuina. Äänimaisemaa on hieman selkeytetty, mutta ei missään nimessä liikaa. Blues News 6/2020 51 terissakin. Vuoden 2015 painoksessa on kuulemma enemmän iskevyyttä (“punch”), mutta se saattaa tuoda ajatuksia jo liikaa pois vuodesta 1971. Siinäpä idea seuraaviksi Rollaripainoksiksi! © Pe te r W eb b © Pe te r W eb b © Pe te r W eb b © Pe te r W eb b. Kyllä. Keith Richard. Neula laitetaan sinne etiketin päähän ja soitetaan kohti ulkoreunaa, jotta levyn dynamiikka lisääntyy levyn edetessä eikä vähene, kuten normivinyyleissä. Hyvä
Siksi ykköspuolen päättävä Time Waits For No One on inauksen pidempi © Jim M ar sh al l © Jim M ar sh al l Mick ja Keith ”Exile On Main St.” -sessioissa Los Angelesin Sunset Sound Studiolla 1972. Bonusbiisit olivat pelkästään cd:llä ja uusine lauluraitoineen yhtä relevantteja kuin reisitaskut Leviksissä. Pari euroa lisää hintaa ja kaikki tilpehöörit mukaan. Joka hommaan on omat ammattilaisensa, joita kannattaa käyttää, kun tarve tulee. Rocks Offissa piano. Mutta levy on niin kunkku, että päätän sietää nämä puutteet. Se vaan vertautuu epäreilusti ylivoimaisiin edeltäjiinsä. ”IORR” jäi Mick Taylorin viimeisenä Rollarilevynä harmillisen kliiniseksi ja hengettömäksi välilevyksi. Huom! En ole edes keräilijä, vaan jokainen versio on ostettu akuuttiin tarpeeseen. Tämä remasterointi on onnistunut täydellisesti. Painojälki on tällä kertaa kohdallaan. Charlien rummut tuntuvat soivan villasukkien sisältä ja koko levystä puuttuu iskevyys, jota biiseissä kuitenkin lähtökohtaisesti olisi. 52 Blues News 6/2020 EXILE ON MAIN ST. Edellisen kerran kimallekaksikko käytti tuottajantaitojaan ”Their Satanic Majesties Requestilla” ja kaikki levyn kuulleet tietävät, miten hyvä siitä tuli. Aiempien versioiden soundit ovat harmillisen tumput. Pientä kompressointia täällä taitaa olla, kun kuulen soittimia, joita en ole ennen rekisteröinytkään. Sisäpussit paksua pahvia. Soundit oli kompressoitu alkuperäisestä ilmavasta groovesta 2000-luvun alun muodikkaaksi tiiliseinäksi. ”IORR:n” ovat tuottaneet pääpukarit itse eli The Glimmer Twins ja levy on huonosoundisin koko tästä nipusta. Silti odotin ihmeitä juuri ”IORR:lta”. Röyhkeältä tämä kuulostaa, kuten pitääkin. Ja sanoisin, että jopa paremmalta kuin alkuperäiseni. Tokihan kannet olisi voitu tehdä kuten pitääkin. Vertailussa originaali Artisan-vinyyli ja Deluxe-boksin vinyylit. Ite kun tekee, niin tulee just sellaista kuin nyt sattuu tulemaan. Lopputuloksen piti olla “vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen, mieluummin jopa parempi”. Vuoden 2010 Deluxe-boxin vinyyli oli karvas pettymys. IT’S ONLY ROCK’N’ROLL (1974) – Terveiset villasukkatehtaalta Rollareilla oli ”Exileen” asti NIIN kova neljän ässän putki, että notkahdus oli vääjäämättä edessä. Mutta Tapanin syyksi en tätä laita. Lisäpisteet 180-grammaisista paksuista lätyistä verrattuna öljykriisin aikaisiin originaaleihin. Kannet: Deluxe-lootasta on otettu opiksi. Keith on sanonut olevansa expertti eri studioiden akustiikan suhteen. ”Goats Head Soup” notkautti toisen polven, ”IORR” toisen. Ymmärrän, että masteroinnissa ei enää ihan ihmeitä tehdä. Bändi tuntuu soittavan jossain hapettomassa huoneessa, tilattomassa tilassa. Pari pikku erikoisuutta koskien juuri tätä versiota: Masteroija Miles Showell sai projektia varten biiseistä aimo läjän eri aikoina digitoituja versioita, joista Miles sai valkata mieluisensa työstettäväksi. (1972) – Runsauden sarvi, klassikon jatko-osa ”Exile” ei ilmestyessään kehuja paljon kerännyt, mutta on myöhempinä vuosina nostettu usein jopa Rollareiden kirkkaimmaksi helmeksi. Perusteellisempi rukkaus vaatisi kokonaan uudelleenmiksausta. Tuomio: Jos hyllystäsi löytyy alkuperäinen, hyväkuntoinen “Artisan”-painos (matriisiin on kaiverrettu Artisan) kortteineen kaikkineen, pidä se ja taputa itseäsi selkään. Myös mukana tulleet postikortit puuttuvat. Joskus pitää myös käyttää ylimääräistä aikaa, että tilan saa “soitettua puolelleen”, että se soittotila aukeaa akustiikaltaan ja tulee osaksi bändiä. En tiedä, missä herra Richardsin korvat olivat 1973–74, kun tätä levyä äänitettiin. ”Exilen” kohdalla alkuperäisen vinyylin soundimaailma on tavoitettu erinomaisesti, vaikka masteroinnit pitikin tehdä digitaalisista tiedostoista alkuperäisten nauhojen huonokuntoisuuden vuoksi. Luojan kiitos tästä otettiin opiksi ja uusi ”Exile” on juuri sitä, mitä pitää. Käsiä taputtamalla herra kuulee heti, toimiiko tila bändille vai ei. Yksi levyn assistant engineereistä on muuten suomalainen Tapani Tapanainen. Tuplalevyn kannet ovat tosin perusgatefoldit, eivät yksittäinen tasku kuten orkkiksessa ja vielä vuoden 2018 boksissakin. Soundit ovat ilmavat ja niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista. Eikä ponnettomat soundit auttaneet asiaa. Muuten tämän hankinta on must. Olen kahlannut lukuisia fanaatikkojen keskustelufoorumeita näistä levyistä ja kaikki ovat tästä samaa mieltä. Puolinopeusmasterointejaan tehdessään Miles Showell kuunteli rinnalla originaaleja UKja USA-painoksia vertaillen uutta ja vanhaa. Kuulostaapa hyvältä! Ainakaan uusi ”Exile” ei ole missään nimessä siloiteltu ja pehmeä. Kannet näyttivät halvalta bootlegilta. Tämä on kuudes ja viimeinen ”Exile”, joka hyllyyni tulee. Levy ei ole sinänsä biisimateriaaliltaan huono
Olisko ollut liikaa vaivaa pitää ne reikäkannet. Niinpä eka painos vedettiin äkkiä markkinoilta ja luvattomat naamat peitettiin “under reconstruction” ja “pardon our appearance” -teksteillä. Taas on menty helpoimman kautta. Ja Fingerprint File soisi oikealla nopeudellaan. Pariisin Pathe Marconin studio oli selvästikin loistava paikka tämän rytmiryhmän äänityksiin.. Vertailussa oleva vuoden -76 Hollantipainos soundaa oikein tasapainoiselta eikä tämä uusi versio tee poikkeusta. EMOTIONAL RESCUE (1980) – ”Some Girlsin” santsikuppi ”Black And Bluen” biisimateriaalin monipuolisuus (tai linjattomuus, kuinka vaan) ”Some Girlsin” asenteella. Kannet: Gatefold-kannet ovat komeat, kuten pitääkin, Jagger on tainnut saada huuliinsa vähän ylimääräistä punaa. Hassusti tämä on aavistuksen hitaampi kuin tähän asti julkaistut, muttei kuitenkaan se oikea ja hidas. Levyn alkuperäinen luonne on säilynyt hienosti. Harmi, että testissä olleet Jeff Beck ja Rory Gallagher eivät päätyneet levylle asti. Väärästä on tullut oikea. Puolinopeusmasteroitu ”B&B” tuntuu olevan aavistuksen kompressoidumpi kuin 70-luvun vinyyli, mutta ei missään nimessä häiritsevästi. Tosin edessä saattaa olla uuden äänirasian osto ja kaurapuuroviikko. Ehkä teen sen. Mutta pölli jostain se sininen sisäpussi. Charlien uusi Gretschin rumpusetti crash-pelteineen ja Keithin MesaBoogiet soivat mureasti. Metelihän siitä nousi. Vuodet ovat osoittaneet valinnan oikeaksi. Sisäpussin tekstiliitteessä on krediiteissä Keithin sukunimestä tippunut s pois (nyt se siis oli jokäytössä) ja Faraway Eyesin sanoja on korjattu virheellisiksi. Blues News 6/2020 53 kuin versio, johon tähän asti ollaan totuttu. “Remember, you also have to be able to live with these guys”. ”IORR”-levy on mitaltaan yli 48 minuuttia eli vinyylin sietokyvyn äärirajoilla mennään. Bassot hyväilevät alavatsaa ja virvelistä on kuulijaystävällisesti hiottu terävintä terää pois. Jos biisimateriaali on epätasaista, ovat soundit vastapainoksi erittäin selkeät. Jos haluat testata levarisi/stereoidesi suorituskykyä jollain Stones-levyllä, niin tämä on se. Kaikki soittimet kuulostavat juuri itseltään eikä miltään tietyltä vuosikymmeneltä. Tekisi mieli ottaa mattoveitsi ja veistellä tuo kansi rei’ille. Täydellisessä maailmassa kannet olisi nyt korjattu siihen, mihin alun perin pitikin. Niinpä b-puolen päättävää Fingerprint Fileä aikoinaan nopeutettiin, jotta 7-minuuttinen styge saatiin kutistettua reiluun kuuteen ja puoleen minuuttiin (kitaristit: nopeutettu versio menee Cm:sta, orkkis Bm:sta). Ratkaisun piti olla väliaikainen. Takakannen painojälki on vähän suttuinen, pieni präntti on vielä just ja just lukukelpoinen. Mutta eihän se pirulainen taaskaan tainnut vinyylille mahtua. Toisaalta samalla käsittelyllä Respectable, Lies ja muut ärhäkämmät rokit on nyt tosiaankin hieman vähemmän äkäisiä, snare ei tuu niin naamalle. Kaikki soittimet ovat hienosti balanssissa ja soundimaailmaltaan ”B&B” onkin ajattomin Stones-levy. ”Some Girlsillä” sen kuulee. ”B&B:n” kohdalla se on varsinkin perusteltua, kun levyllä on niin monta kitaristia. ”ER:n” aikainen Rollarisoundi on minulle Ronnie Woodin ajan mieluisin. Minä viisikymppinen diggari pidän tästä pyöreämmästä soundista kyllä. Sanoitusliite on mukana, kuten pitääkin. Mutta laiskuudessa ja säästäväisyydessä pidettiin “under reconstruction”-pussi ja samalla väliaikainen jäi pysyväksi. Stones siinä keskellä. Vähästä olisi ollut kiinni ihan täydellinen paketti. Kuluttajien korvat ovat vuosien saatossa jo tottuneet siihen väärään, se nopeampi versio kun on kaikilla cd:eilläkin. Kun kaikki muu täsmää hienosti, niin minkä ihmeen takia tässä lipsuttiin. SOME GIRLS (1978) – Paluu paalupaikalle Vertailussa on hyväkuntoinen Saksan originaalipainos. Toisaalta, myöskään se totuttu nopeampi versio ei tälle levylle päätynyt. Miles sai sen tähän projektiin myös. Ronnie Woodhan sen Keefin aisaparin pestin sitten tietty otti. Onko se sitten huono asia. Mutta minne jäi sisäpussin soittajaja sessiotiedot. presidentti Jimmy Carter!). Siinäpä ”Emotional Rescuen” resepti. Ja pummaa mattoveitsi kaupan päälle. Soittotaidot eivät ratkaisseet, vaan asenne. Jos kansilla ei oo niin väliä ja ennestään on vaan cd, tämä on hyvä ostos. Sehän näiden kansien juju on, ihan kuten Warholin vetskari ”Sticky Fingersissä”. Charlie jää nakuttamaan virvelin kanttia tappiin asti eikä loppua feidata kesken pois. Vasemmalta tuli punk, oikealta disco, edestä reggae ja takaa Urban Cowboyn siivittämänä country. Iisimmät kappaleet, kuten Beast Of Burden, Just My Imagination, Faraway Eyes ja Miss You kuulostavat erittäin täyteläisiltä ja kostean meheviltä. Kannet: Kaikki näyttää pahvisine sisäpusseineen juuri siltä kuin pitääkin. Japanilaiset laittoivat muutaman vuoden takaiselle sacd-painokselleen ensimmäisen kerran sen hitaamman 7-minuuttisen version. Tomeitos ja tomaatos. Viimeistään NYT olisi ollut oikea hetki ottaa päivitetty pussi käyttöön. 30 vuotta sitten tilanne olisi voinut olla toinen. Vihaisimpien Rollaribiisien kohdalla näitä uusia masterointeja on haukuttu liian kohteliaiksi. BLACK AND BLUE (1976) – Pyttipannu ”B&B” on 8 biisin napakasta mitastaan huolimatta sekava, levy on enemmänkin nippu koesoittobiisejä kitaristeille, jotka sovittivat Mick Taylorin jättämiä buutseja. Nyt olisi ollut mahdollisuus korjata historiaa. Jos ”IORR” meni Jagger-Richardsilla tuottamista opetellessa, niin nyt homma on hienosti hallussa. Tuomio: Jos hyllystä löytyy orkkisvinyyli reikäkansilla, pärjäät ilman tätä. Tuomio: On tää parannusta, mutta ehkä kannattaa kuitenkin odottaa vielä seuraavaa versiota. Originaalissa oli käytetty julkkisnaisten kasvoja ilman lupia. Tuomio: Jos hyväkuntoinen orkkisvinyyli puuttuu, on tämä hankinnan arvoinen. Kannet: Huoh. Kansitaiteilija Hubert Kretzschmar teki korvaavan sisäpussin kasvoilla, joihin oli luvat (mukana mm. Josko ”IORR” saisi kokonaan uudelleenmiksauksen, kuten ”Goats Head Soup” juuri sai ja bändi tulisi vihdoin villasukan sisältä pois. Myös biisien mitat on korjattu virheellisten cd-painosten jälkeen oikeiksi. ”B&B” on aina erottunut bändin 70-luvun levyistä erityisen täyteläisellä soinnillaan
Kannet: Juuri sitä, mitä pitääkin eli lämpökamerakuvat näytävät yhtä rumilta kuin alkuperäisessäkin. “Summer Romancessahan on vaan kolme sointua, miten se Ronnie voi nyt tuonne mennä?!” Erittäin antoisaa, jos basismi yhtään kiinnostaa. Kyllä, olen kuulevinani ne nyt erityisen terhakkaina. Ja taas on lisänä sitä ylimääräistä ammetta, joka tuo mukavasti ilmavuutta. Jos ”ER:lla” huomio kiinnittyi © An ni e Le ib ov itz. Bill Wyman oli peto basson varressa, vaikka ulkoinen habitus näyttikin ihan muuta. Mutta tämä mahdollistaa taas hienosti perusteellisemman kaivautumisen soittimiin, mitä siellä biiseissä oikeasti tapahtuukaan. Onko tämä nyt sitä Remun aikoinaan haluamaa ammetta. Slave pitää kuunnella kovaa! Mites ne Start Me Upin taputukset. Erottelevuuden lisäksi äänimaisemaan mukaan on tullut lisää huoneakustiikkaa. Alkuperäinen luonne on läsnä, mutta vielä hieman selkiinnettynä. Ja näistä uusista versioista se onnistuu soundimaailman erottelevuuden ansiosta oikein hyvin. Julisteen kuvat on painettu pienemmäksi sisäpussiin ja se riittää oikein hyvin. “There’s so much separation between instruments that you can park a car in there”, sanottiin Steve Hoffmannin hifistelijöiden keskustelupalstalla. Sessioiden tykeimmät vedot päätyivät vasta seuraavalle levylle. 54 Blues News 6/2020 Stonesin ei olisi ikinä pitänyt lähteä tältä studiolta pois. Olen kuullut tämän levyn kymmeniä kymmeniä kertoja, mutta nyt täältä oikeasti löytyy ihan uusia juttuja. Tämä on basistin levy. Bill, Ronnie ja Keith vuorottelevat nelikielisen varressa ja huomaan kuuntelevani korvat höröllä joka biisissä, mitä basso milloinkin tekee. Stonesin levyillä tuntui aina soittavan bassoa se, joka sattui äänityshetkellä lähimpänä soitinta olemaan. Harmi, että levylle valikoituneet biisit eivät ole ihan A-luokkaa. Tuottaja Chris Kimsey teki miehen työn ja kaapi hylättyjä biisejä aina vuodesta -72 asti, pyyhki niistä Jaggerin kanssa pölyt ja sai kuin saikin ”Tattoo Youn” kuulostamaan yhtenäiseltä ja ihan oikealta Stones-levyltä. Soundeiltaan ”Tattoo You” jatkaa ”Emotional Rescuen” täyteläistä linjaa, onhan suuri osa biiseistä samojen sessioiden ylijäämiä. ”Tattoo You” oli ensimmäinen levy, jonka isoveljeltäni aikoinaan kuulin, siksi se on aina ollut erityisen rakas. Tai basistien. Ja kuuntele kovalla. Basso. Vertailtavana on vuoden -80 brittipainos. TATTOO YOU (1981) – Se onnistuneempi pyttipannu Vuoteen -81 mennessä Jaggerin Ja Richardsin välit olivat sen verran huonoina, että samaan studioon ei enää mahduttu. Tuomio: Osta. Ja nyt sen basson kuulee. Uusi äänirasia näyttää kyntensä. ”Emotional Rescue” on aina soundannut hyvältä (monen mielestä jopa parhaalta Rollarilevyltä) eikä tämä uusi masterointi ainakaan huononna tilannetta. Mutta levy tarvittiin rundia varten
Jos ”Tattoo Youta” kuuntelisi nyt ekan kerran, niin en ole varma, kumpaa suosittelisin. Kaikki on siis ihan hyvin. Mutta jos vanha versio löytyy hyllystä, pidä sekin. Soundit ovat paremmat kuin koskaan, kakkoslevyn bonusbiisit osuvat maaliinsa ja kannet ovat täydelliset. Mutta miksi kansia ei tehty saman tien kunnolla. Mutta vähän kaksijakoinen loppufiilis näistä 70-luvun puolinopeusmasteroiduista levyistä jää. Poikkeuksena vieläkin tuhnuisen kuuloinen ”It’s Only Rock’n’Roll”. Tarviit molemmat. Olisin kovin toivonut, että näissä olisi nyt kaikki ollut kansia myöden kuten pitääkin. On hienoa, kun dynamiikka säilyy yhtenäisenä levyn ekasta raidasta etikettiin asti. Simon & Garfunkelia löytyy varmaan virheettöminä ensipainoksina vaikka kuinka, mutta Stonesit tuppaavat rutisemaan ja räpsymään. Tällaisena tästä nipusta jäi vähän kummallinen jälkimaku. Pianon lisäksi huomio hakeutuu taas bassoon. Kansiin oikeasti panostettiin ja niiden tekoon käytettiin arvostettuja taiteilijoita. Sisäpussista löytyy tuttu karvajalka ja toisen puolen sahakuviossa silmät menee solmuun. Niin tosiaan, syyskuussa ilmestyi myös ”Goats Head Soupin” Deluxe-keitos. Soundeiltaan tämä on ihan mahtava nippu, siitä ei ole kahta sanaa. ”Tattoo Youn” tykki a-puoli on jo niin kulutettu, että nyt viimeistään on hyvä hetki kääntää huomio b-puolen slovariosastolle. Poikkeuksena jälleen ”IORR”. Tuomio: Osta. Mutta olisiko se sallittua toimintaa, nukkuisinko tuon jälkeen heräämättä omaan huutooni. Mutta kun sen vanhan levyn on kuullut niin monta kertaa, on nastaa löytää vanha tuttu kaveri taas ihan uudestaan, vähän uudemmissa vaatteissa. Kannet: Tekstiliite puuttuu, muuten ei huomauttamista. Pitää nollata kuuppa. Ja luukuta kovaa. Älppäreiden myynti tuntuu kasvavan vuosi vuodelta cd:n hiipuessa, joten tämä 180-grammaisten vinyylien setti tulee hyvään rakoon. Kymmenen vuotta Stones-leirissä meni treenatessa näiden lootien kanssa, mutta nyt se tunnutaan vihdoin osattavan.. Oikeat kannet ja sisällä hyväsoundinen, napsumaton levy. Pitihän sekin seitsemättä kertaa ostaa. Ai että, soi nätisti tämä resupekkojen joukko. Ps. Jösses, että Ian Stewart on liekeissä Black Limousinessa, en oo ennen kuullut koko pianoa! Sama homma Hang Firessa. Niinpä niiden himoittujen orkkispainosten kunto tuppaa olemaan mitä sattuu. Ehkä rokkaava A-puoli orkkikselta ja iisi B-puoli tältä uudelta. Ehkä se rokkaa stydimmin. ”GHS” on ensimmäinen Deluxe-boksi Rollarikataloogissa, josta lähes kellään ei tunnu olevan huonoa sanaa. Ah! Miten en ole rekisteröinyt näitä aiemmin. Koko 7 levyn lopputulema: Rollareiden 70-luvun levyjen alkuperäispainoksissa on se hankaluus, että ne on tehty bilelevyiksi, ei hifistelyyn ja teen juontiin. Ianhan tuntuu olevan molempien biisien koko selkäranka. Mutta jos haluat kansiltakin täydellisyyttä, on edessä tenkkapoo. Uuden masteroinnin ansiosta soitinten erottelevuus on jälleen ihan eri maata kuin aiemmin. Blues News 6/2020 55 bassoon, niin nyt korvat höristyvät pianoon. Ei tämä puolinopeusmasterointi ainakaan minun korviini huuhaata ole, levyt kuulostavat todella hyviltä, jotkut jopa paremmilta kuin koskaan. Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä ”Studio Albums Vinyl Collection 1971-2016” -boksissa kaikki kannet olivat juuri niinkuin pitääkin. Kannet olivat bändille kuitenkin tärkeä juttu, kun Jagger ja kumppanit pääsivät 60-luvun jälkeen omavaraisiksi artisteiksi. On. Onko se hyvä. Olipas tämä savotta. Lukuisista vaihtoehdoista päädyin tuplavinyyliin sekä 6 cd:n ja upean kirjan settiin. Toisaalta pihvi maistui juuri siltä kuin pitikin, mutta kattaus jätti rutkasti toivomisen varaa. Ja Nicky Hopkins Waiting On a Friendissa. Kun näiden yksittäispakattujen levyjen sisältö on täsmälleen sama kuin tuossa lootassa (jopa etiketeissä lukee ilmestymisvuotena 2018, vaikka levyt tulivat myyntiin tänä kesänä), niin miksei kansia voitu myös pitää samoina. Kun näiden 13 levyn syväkuuntelun päälle iskee kesän ja syksyn pari pitkää Roll FM -radiolähetystä samasta aiheesta, 60-luvun monoboksiin uppoutumisen, ”Goats Head Soup”ja ”Steel Wheels” -liven Deluxe-boksit sekä takavasemmalta yllättäneet sinkkuhankinnat, on pää nyt niin täynnä Stonesia, että taidanpa viettää elämäni ensimmäisen Rollarittoman kuukauden. Se on ainoa, jonka uusissa kansissa ei ole puutetta tai huomautettavaa. Kun kuuntelin rinnakkain vanhaa, tiivissoundisempaa vinyyliä (vertailussa Brittien ja Saksan originaalipainokset), niin onhan siinäkin puolensa. Levyjen maksaessa vajaat 30€ per lätty, olisi kannetkin saaneet olla kohdillaan. Eli jos sisältö on tärkeintä, kauppaan ja äkkiä. Mukavaa on myös se, että Rollarileirin heput ovat selvästikin lukeneet Blues Newsiä, koska kaipailin viime arviossa George Martinin jälkikasvua apuihin soundien suhteen – ja kas, ”Goats Head Soupin” on uudelleenmiksannut Giles Martin! Kannatti olla äkäisenä. Olisi kiusaus ottaa aiemmista painoksista ja Deluxebokseista puuttuvat sisäpussit, postikortit, vetskarit ja muut sälät ja tehdä hyllyyn joka levystä yhdet täydelliset versiot, joissa kaikki on kohdillaan. Nyt Giles, tartupa seuraavaksi siihen ”It’s Only Rock’n’Rolliin”. Vinyyleitä on kuunneltu huonoilla soittimilla juopottelun ja ties minkä aineiden vetämisen soundtrackina
Robert Jr. “Sessions Vol. Muita vokalisteja ovat John Brim, Eddie Taylor Jr, Tail Dragger, Jimmy “Prime Time” Smith sekä Chief Schabuttie Gilliame. Niistä jälkimmäinen, jolla on solistina kitaristi/ laulaja Jimi “Prime Time” Smith on levyn yksi positiivisimpia ylläreitä. Säestysjoukkueen laajuudesta todisteena cd:llä soittaa 10 eri kitaristia, kuusi basistia sekä 4 rumpalia. Olin tunnistavinani aiemmin julkaistuiksi ainoastaan kolme kappaletta ja otettuani yhteyttä Bobiin itseensä sain häneltä pikaisesti vahvistuksen, että todellakin albumilla on 12 ennen julkaisematonta raitaa. En tuntenut Bobia silloin, mutta sen jälkeen tiemme ovat kohtailleet usein. 2” -otsikoinnin tausta-juonteena on viisi vuotta sitten Delta Groove -merkillä julkaistu “Vol. Lockwood on kitaroineen mukana vain yhdellä raidalla, mutta hänelle ominainen parin säkeen kitarasoolo on jo yksinään yhden cd:n hinnan arvoinen. Henry Gray ja Bob Corritore ovat ainoat muusikot mukana kaikilla raidoilla. Allekirjoittanutkin (PN) vieraili klubilla kauan, kauan sitten. Tässä vain muutamia poimintoja. Oikeastaan kaikki Harrin tuolloin kirjoittama pätee tälle uutuudelle kuin nenä päähän näin nenäpäivänä, jolloin kirjoitan tätä esseetä. 56 Blues News 6/2020 BOB CORRITORE’S From The Vault Series BN tutkailee: PERTTI NURMI & HARRI HAKA H uuliharpisti Bob Corritore on noussut vuosien saatossa vähitellen yhdeksi tämän päivän tärkeimmistä afrikanamerikkalaisen musiikin taustavaikuttajista. Parhaiten Gray tunnettiin bluesjärkäle Howlin’ Wolfin luottopianistina 1960-luvun lopuille asti, minkä jälkeen hän on kulkenut pääasiassa sooloartistina omia polkujaan Henkilökohtaisen Henry Gray -historiani merkkipaalu oli vuonna 1970 Excelloja Blue Horizon -levymerkeillä julkaistu tupla-albumi “Swamp Blues”, jolla oli neljä Henry Grayn silloin Henry Gray & Bob Corritore © Ku rt Fo or. korvissani kovin dramaattiselta kuulostanutta sooloraitaa. Cd:llä on mukana myös heidän viimeiseksi jääneet yhteissoittonsa The Twist ja You For Me tammikuulta 2018. Hän on merkittävä bluesmusiikin tukija, sanansaattaja, promoottori, levytuottaja, bluesartistien puolestapuhuja ja heitä yhteensaattava voimavara. Cd:llä on 15 kappaletta, mutta kansista on unohtunut tieto, mitkä niistä olisivat julkaisemattomia, samoin puuttuvat tiedot levytyspäivämääristä. 2: Cold Chills (Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 17) Legendaarinen bluespianisti Henry Gray ja Bob Corritore ystävystyivät ja aloittivat yhteisen soittotaipaleen missäpä muualla kuin edellä mainitulla Rhythm Room -klubilla vuonna 1996. Loistavaa! Koko 55 minuutin mittainen kattaus päättyy hyvin oivallettuna ja asiaankuuluvan tunteisiin vetoavasti legendaariseen Going Down Slow -hymniin. Ehdottoman keskeinen paikka, josta Bobin aktiviteetit ovat saaneet alkuvoimansa on hänen Arizonan Phoenixisssa sijaitseva Rhythm Room -klubinsa, jossa hän on tarjonnut esiintymismahdollisuuksia lukemattomille bluesartisteille, ystävystynyt heidän kanssaan, johtaen vuosikausia kestäneeseen yhteistyöhön. Äänitysten aikaikkuna on tällä kertaa reippaat kaksi vuosikymmentä, 1996–2018 (tosin etukanteen on kirjattu vahingossa vuosiluku 1998). Levyn alaotsikko “Historiallisia bluesäänitteitä Bobin laajoista arkistoista” pitää totta tosiaan paikkansa. Levy on poikkeuksetta täyttä tavaraa, ilman muuta kuluvan vuoden Top-20 -kamaa. Lopputulemana kuultava Moonlight Blues on Chicagoa isolla “C”:llä. Ihastuin oitis ja olin siitä lähtien myyty mies rämebluesin rytmeille. Bob on aina näkyvästi framilla siellä missä on keskeisiä bluestapahtumia ja -kokoontumisia, kuten vaikkapa Memphisin International Blues Challenge tai Blues Music Awards -kekkerit. Vielä hieman taustoitusta. Poimiakseni tältä levyltä joitain helmiä, avauksena kuullaan yksi Grayn bravuureista Cold Chills, joka saa nimensä mukaiset kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä jo heti lähtökuopissa. Kaiken tämän lisäksi Bob on erinomainen huuliharpisti. 1 – Blues Won’t Let Me Take My Rest” (DGPCD 169). Henry Grayn varhaisurasta voi lukea sangen kattavasti Pauli Koivulan mukavasta artikkelista BN:n juhlanumerosta #200 eli 2/2003. Palan painikkeeksi hän on erittäin kohtelias, korrekti herrasmies. Tämä on cd:n ainoa puute ja harmitus kansitekstien muutamien virheellisyyksien ohella. Harri Haka esitteli sen Blues Newsin numerossa 4/2015 toivottaen loppulauseessaan kakkososan tervetulleeksi, ja tässä se nyt sitten tulee. Se ja hieman tuonnempana kuultava Ain’t No Use olivat Grayn ja Corritoren ensimmäiset yhteiset äänitteet tammikuussa 1996. Hän kulkee paikasta toiseen povitaskussaan tai huuliharppusalkussaan uusia cd-julkaisujaan, joita hän sitten saattaa vaivihkaa sujauttaa taskuusi vinkkaamalla, että “joko sinulla on tämä”, tai “haluat varmaan kirjoittaa tästä lehdessäsi”, tai “soitathan tätä radioasemallasi”. Gray laulaa itkunsekaisella äänellään “I have had my fun, if I don’t get well no more, ...my health is failing me, and I’m going down slow, ...don’t send no doctors, HENRY GRAY & BOB CORRITORE Sessions, Vol. Pianonsoiton lisäksi Gray laulaa iän tuomalla auktoriteetillaan ja sen myötä hieman hauraalla, mutta kuitenkin vakuuttavalla äänellään kahdeksan kappaletta. Cd:n herkin hetki on Chicagon yhden pikkulegendan, John Brimin parinkymmenen sekunnin mittainen nauhoitettu puhelinsoitto, jolla hän pyytää linjoja pitkin Bobilta päästä soittamaan yhdessä Henry Grayn kanssa. Bob Corritore on bluesyhteisön todellinen, Duracell-pupuakin aktiivisempi työmyyrä ja musiikillisen viestikapulan eteenpäin viejä
Sen takia pieni taustoitus on paikallaan Rileyn osalta, koska hän on ollut BN:n sivuilla aiemmin esillä vain yhden levyarvion verran. Tarkemmin sanottuna West Siden karussa ympäristössä ja Maxwell Streetin liepeillä. Vai mitä sanotte cv:stä James Harman, Roomful Of Blues, Lynwood Slim, Fabulous Thunderbirds, Mannish Boys ja Los Fabulocos. Pertti Nurmi KID RAMOS & BOB CORRITORE Phoenix Blues Sessions (SWMAF 16) Kolmas Southwest Musical Arts Foundationin tänä vuonna julkaisema Bob Corritore -kooste on tämä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun tallenteista koostuva tuote. Levyn yleisilme on sympaattinen kahden toisiaan erinomaisesti ymmärtävän, tukevan ja tulkkaavan muusikon vuoropuhelu, jota säestysyhtye tukee saumattomasti ja päälletunkemattomasti. Niin ikään bonusraidalla Mother In Law Blues saa lauluvuoron rumpali Chico Chism. Bonusraita, Eddie Boydin Five Long Years, tuo mukanaan lisälaulajan Dr. Arkistoista on kaivettu mukaan kolme ennen julkaisematonta kappaletta ja yksi vaihtoehtoinen otto. Originaalialbumin kansiteksteissä julkaistut taustatiedot itse artisteista on jätetty pois uusintapainokselta. Laulupuolella eniten esiintyy Henry Gray, joka äänitysten aikaan lähenteli 80 vuoden ikää. Ne, joilla on alkuperäislevy, saavat kuultavakseen noin seitsemän minuuttia lisää Dave Rileyn ja Bob Corritoren mallikasta yhteissoittoa. Levyn äänitteet on koottu kolmesta eri sessiosta vuosilta 2005–06. Omissa nimissään Riley levytti parikymmentä vuotta sitten vallan mainion albumin “Whiskey, Money & Women” Fedora-merkille, säestyskumppaneinaan juuri Sam Carr rummuissa sekä poikansa Dave Riley Jr. Bluesartisti isolla “B”:llä, RIP Henry Gray. Nyt ilmestyneen painoksen kappaleet on miksattu ja masteroitu uudestaan. Päälle vielä sooloura, jonka merkeissä Ramos on julkaissut viisi albumia. BN 6/12), että tarjolla on laatubluesia ilman kompromisseja. Rileyn ja Corritoren takana soittaa pätevän kitaristin Johnny Rappin vetämä pikkuyhtye, johon kuuluu myös Rileyn poika. Sen rungon muodostaa 2012 ilmestynyt samanniminen pienipainoksinen levy, joka toteutettiin varainkeräystarkoituksissa tuolloin syöpään sairastuneen Kid Ramosin hoitoihin ja kuntoutukseen. Lyhyesti summattuna, hän on instrumenttinsa ehdotonta eliittiä. Ramosin kitarointi ja Corritoren harpputyöskentely on läpi linjan laadukasta, samoin kuin muunkin housebandin soitto. Kid Ramos on kitaristi, joka on ollut monessa mukana. Blues News 6/2020 57 doctors can’t do me no good”. Lisukkeina vielä pari eksoottista cd-r-julkaisua täydentää miehen diskografiaa. Hän palveli aikanaan maataan – tai oikeammin ilmaistuna oli sotimassa – Vietnamissa, minkä lisäksi hänellä on takanaan pitkä työura vanginvartijana. bassossa. Lyhyesti sanottuna tämä jos mikä on sitä old schoolia. Hänen kitaran soittonsa on säästeliästä, mutta tehokasta, kuten tällaiseen tyylisuuntaan kuuluu. Alkuperäisen “Travelin’ The Dirt Road” -cd:n kansitekstin loppukaneettina on simppeli laskutoimitus: Dave Riley + Bob Corritore = Downhome Blues! Asia on juurikin noin, ja kuten jo edellä esitetyistä referensseistä saattoi päätellä. Aikanaan totesin levyarviossani (ks. Pianistilegenda kuoli viime helmikuun 17. Kaiken kaikkiaan tämä lisäkappaleilla höystetty uusintajulkaisu on hieno blueslevy. Riley oli myös Carrin liidaaman Delta Jukes -yhtyeen yksi vakiojäsenistä ja esiintyi mukana ainakin neljällä yhtyeen levyllä. Kuuntelijan on siten turha odottaa pitkiä, kosiskelevia vinkusooloja. Hän syntyi Mississippissä vuonna 1949, mutta hänen kasvutarinansa ja vihkiytyminen musiikille tapahtui Chicagossa totutun kaavan mukaan gospelin kautta bluesiin. päivänä täytettyään vain kuukautta aiemmin kunnioitettavat 95 vuotta. Peruskokoonpanossa ovat lisäksi Chico Chism (rummut), Paul Thomas (basso), Johnny Rapp (kitara, mandoliini) ja Tom Mahon (piano osassa raitoja). Näiden downhome bluesin legendojen vaikutus Rileyn musiikkiin on mitä ilmeisin, eikä vertaus Jimmy Reediinkään ole kaukaa haettu. Pertti Nurmi DAVE RILEY & BOB CORRITORE Travelin’ The Dirt Road (SWMAF 15) “Original Album + Unreleased Tracks” lukee tämän cd:n etukannessa. Syövästä hän on aikoinaan toipunut ja tätä kirjoitettaessa hän tekee koronarajoitusten johdosta striimattuja livekeikkoja. Jos Bob Corritore löytää arkistoistaan lisää tämäntasoista aineistoa, on sen julkaiseminen laajemmalle kuulijakunnalle enemmän kuin toivottavaa! Harri Haka Dave Riley & Bob Corritore. Lisäksi hän on esiintynyt studiossa ja livenä lukuisten artistien kanssa. Bob Corritore soittaa huuliharppua ja Kid Ramos ykköskitaraa levyn kaikilla kappaleilla. Samalla on kuitenkin kolme raitaa jätetty pois. Riley laulaa Etelän tyyliin vakuuttavan uskottavasti. Corritoresta on kirjoitettu paljon tämänkin aviisin sivuilla. Näissä huippusessioissa lauluosuuksia esittävät Nappy Brown, Chief Schabuttie Gilliame, Big Pete Pearson ja Henry Gray, joka lisäksi soittaa pianoa viidellä raidalla. Tusinasta raidasta kaksi on Corritoren kanssa työparina vedettyjä akustisia duettoja. Levytysrintamalla Rileylla ja Corritorella on takanaan kaksi muuta yhteistä cd:tä, “Lucky To Be Living” (2009) ja “Hush Your Fuss” (2013). Cd:n tallennustila ei voi olla tähän syynä, kokonaiskesto on nyt 43:28. Tämä ei tunnu missään, todisteena vaikka vauhtipalat Come On In ja They Raided The Joint. Fish. Bluesin esittäminen, esiintyminen ja levyttäminen astuivat kuvaan suuremmassa mittakaavassa vasta 90-luvun loppupuolella hänen tutustuttuaan Etelään suuntautuneella sukulaisreissullaan huuliharpisti Frank Frostiin ja rumpali Sam Carriin. Levy onkin kahdella lisäraidalla täydennetty uusiopainos Blue Witch -levymerkillä vuonna 2007 ilmestyneestä samannimisestä julkaisusta
Cd-vihkon selvitystekstissä painotetaan tosin perusteluna Kingin suurta merkitystä Kentja Modern-merkkien takana olleelle Biharien tuottajaimperiumille. 58 Blues News 6/2020 ÄSSIÄ PÖYTÄÄN ! Kent & Modern Records Blues Into The 60s BN tutkailee #2: Blue’n neljä kappaletta on kaikki poimittu P-Vinelta. (suluissa kunkin artistin esittämät kappalemäärät) Viime kesänä ilmestyi jatkuvasti tuotteliaan Ace-levymerkin toimesta modernin bluesin historiankirjoituksen kannalta tuikitärkeiden Kentja Modern-levyfirmojen 1960-luvun pientuotantoa kartoittava cd-kaksikko. kantaa ottavan Please Mr. Kaikki nämä edustavat myöhemmän kautensa T-Bonea tyypillisimmillään, siis parhaimmillaan. Cd:lle on armoitettu mukaan Davisin vuoden 1969 Kent 509 -sinkun Sweet Little Angel -levypuoli, arvatenkin tyylipuhdas B.B.-kloonaus. Niistä Hey Hey Baby ja Should I Let Her Go (Sittin’ Here Thinkin’) julkaistiin aikanaan sinkkuna Modern 1004, kun taas Love Will Lead You Right sekä Jealous Woman näkivät päivänvalon Ace-kokoelmilla vuosina 1988 ja 1992. Kingiä ilmeisen tietoisesti kloonanneelta Little Joe Blue’lta (esim. (Ace CDCHD 1577) Artistit: Willie Headen (8), Smokey Wilson (1), Big Mama Thornton (1), Long Gone Miles (7), Willie Garland (3), Model T Slim (3), Lowell Fulson (1). Ykkösalbumin varmaankin tärkein osio on bluessähkökitaran suunnannäyttäjän T-Bone Walkerin lokakuussa 1964 pidetyssä levytyssessiossa taltioimat neljä tyylikästä kappaletta. Siksipä kaltaiseni himokeräilijät joutuvat tai saavat – miten asian haluaa kokea – hankkia nämä kaikki keitokset. Can’t Have Your Cake And Eat It Too). 1 – Dirty Work Going On (Ace CDCHD 1571) Artistit: Fillmore Slim (4), King Solomon (6), Little Joe Blue (4), T-Bone Walker (4), Larry Davis (3) Flash Terry (2), Stacy Johnson (1), Big Jay McNeely (1), B.B. Heti sen perään on asemoitu albumin ainoa B.B. 2 – If I Have To Wreck L.A. Mielestäni Kingin kolmeminuuttisen olisi hyvin voinut unohtaa tässä yhteydessä. Presidentin vuodelta 1966 (Kent 446). Ace tuo ilmi ihan rehdisti pohjaavansa nämä julkaisut japanilaisen P-Vine-yhtiön parinkymmenen vuoden takaisiin samansuuntaisiin aktiviteetteihin. Kloonauksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ihan omillakin kyvyillään erinomaisen Little Joe. Alkajaisiksi hieman taustatilastointia ylle kirjatun artistiluettelon lisäksi. Kuudella raidallaan ensimmäisen albumin tuotteliain artisti, tenoriäänineen “stand-up” -vokalisti King Solomon levytti Kentin ohella ahkerasti lukuisille länsirannikon pikkumerkeille. Kingiin. King -veto, yhtenä ajatuksena kaiketi todentaa artistien yhdennäköisyys. Levyjen kokoajan, bluestietopankki Dick Shurmanin kirjoittamissa 16-sivuisissa kansivihkoissa on ensin parin sivun mittainen johdantoteksti, jonka jatkoksi Dick kuvailee analyyttiseen tyyliinsä jokaisen levyn artistin. Saamme mukavasti kuultavaksi molemmat hänen Kent-singlejulkaisunsa, mm. Tuolloin ilmestyi P-Vinella kolmeosainen cd-sarja “Modern/Kent Blues Treasures – West Coast Modern Blues, Volumes 1–3”. Vol. Niistä väitetään olevan aiemmin julkaisemattomia 19, P-Vine-cd:iltä on poimittu 16, singlemuodossa on aikanaan julkaistu 13, ja kaksi raitaa on kaivettu Acen omilta vanhoilta tuotoksilta. Kappaleita on cd:illä yhteensä kaikkiaan kunnioitettavat 50. Larry Davis oli toinen laadukas kitaristi/ laulaja, joka tuskin paheksui vertaamistaan B.B. Niistä yksi, Jimmy’s Special on cd:n muusta yleisilmeestä poiketen yksiselitteisen tiukkaa soulia. King (1). Samaten fonisti Big Jay McNeelyn aiemmin julkaistu instrumentaalinen singlepuolisko Blues In G Minor sekä Stacy Johnsonin jo P-Vinelta löytynyt Consider Yourself olisi voitu yksittäisinä outolintuina Vol. Solomonin äänitteille olivat luonteenomaisia pontevat puhallintaustat sekä Lowell Fulsonin tyypittäminä tavaramerkkeinä katkonaiset, hieman laahaavat rytmiikat. Samanoloista katkopoljentoa kuullaan kuningas B.B. Luonnollisesti Ace hämmentää soppaa tapansa mukaan ja on lisännyt sekaan omia mausteitaan
alkaen uhkailee Wille Headen pistää koko Los Angelesin totaaliremonttiin. Model T Slim -lisäherkkuna saadaan sentään julkaisematon vaihtoehto-otto hänen Hoodoo Man -kappaleestaan. “Wreck L.A.” -albumin päättävästä Lowell Fulsonin yksittäisestä kappaleesta julkituon samanlaisen kommetin kuin ykkösosan B.B. Valitettavasti meille ei tarjota kyseistä alkuperäisjulkaisua vaan sen vaihtoehtoiset otot. Shurman kirjoittaa kansiteksteissä Acen arkistoista löytyneen kolme Smokeyn ilmeisesti kaikkein varhaisinta äänitettä vuodelta 1976. Headenilta julkaistiin ainoastaan kaksi neljävitosta Kentillä vuonna 1968, mutta samoista sessioista johkaantui nauhoille talteen tusinan verran kappaleita, joista on nyt esillä kahdeksan. Smokey Wilson on minulle tärkeä hahmo lukuisine hienoine albumeineen mm. Olisin tyytynyt jopa hieman vähempään, koska molemmilla albumeilla on joitain turhia yksittäisiä raitoja, jotka aiheuttavat enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Ykkösalbumin vanhimmat äänitteet ovat 1950-luvun puolelta. Yhtä kaikki, hitaat bluesit kuten If I Can Ever Make Up My Mind ja You’re Too Cold kuin nopeatempoiset kitaravetoiset raidat kuten Hey Baby toimivat erinomaisesti. Albumin toisen Villen, harpisti/ laulaja Willie Garlandin CV:hen ei ole kirjaantunut aikain saatossa kuin kaksi lyhytsoittoa, joista toinen Kentille tammikuussa 1967. Milesin seitsemällä raidalla kiintyy erityishuomio huikeisiin huuliharppusoundeihin, jotka loihtii tunnistettavaan tyyliinsä kukapa muu kuin itse George “Harmonica” Smith. Tarjolla on jumalattoman – vai sanoisinko jumalaisen – tyylipuhdasta downhome-bluesia. Miehen hämärämpää toimenkuvaa valottaa New Orleans -vaikutteita omaava Playboy, kun taas Fast Gun Annie on silkkaa rokettirollia. Elmon Mickle alias Model T Slim on tullut tutuksi pitkän linjan blues-diggareille velmun letkeästä laulustaan, pelkistetystä huuliharpustaan ja notkeista rytmeistään LP:llä “Somebody Hoo-Doo’d The Hoo-Doo Man”. Yksi länsirannikon kiinnostavia kummajaisia oli sutenöörinäkin vaikuttanut Fillmore Slim, joka naamioitui eri esiintyjänimien kuten Fillmore Sims, Chuck Sims ja Clarence “Guitar” Sims taakse, millä nimillä hän on levyttänyt myöhempinä vuosikymmeninä peräti kymmenkunta omaa albumia. Pertti Nurmi Lowell Fulson. Sinällään turha mutta koko albumin vahvojen Fulson-vaikutteiden pohjalta täysin ymmärrettävä lopetus. Slim/Sims/Ray’lla on brutaali lauluääni ja sangen robustaa ovat myös hänen kaikki neljä vetoaan. Kuullun perusteella ei ole lainkaan ihme, että hän on ammentanut varhaiset vaikutteensa itseltään Lightnin’ Hopkinsilta. Ne kaikki taitavat olla myös P-Vinella. Kent/Modern -materiaalin taustojen selvittäminen sekä historiaja musiikkikuvaukset Dick Shurmanin toimesta ovat erinomaisia. Kyseiseltä vuoden 1967 albumilta julkaistiin kaksi raitaa singlellä Kent 504, jotka on nyt uusiojulkaistu tässä. Eräälaisena loppukaneettina Dick toteaa musiikin kuulostavan viehättävän vanhanaikaiselta nyt 50 vuoden jälkeen ja toteaa lakonisesti samaan hengenvetoon sen kuulostaneen vanhakantaiselta jo julkaisuaikanaan 50–60 vuotta sitten. Yksi niistä, Black Widow Spider toki olikin Fulsonin oma bravuuri. Big Town-, Murray Brothersja Bullseye Blues -levymerkeillä. Kakkososalla on tasan puolet sen 24 kappaleesta aiemmin julkaisemattomia, vanhoilta singlejulkaisuilta on mukaan kelpuutettu ainoastaan neljä, joten tällä laskuopilla on kahdeksan raitaa poimittu parinkymmenen vuoden takaisilta P-Vineilta. Kääntöpuoli On My Way Back Home on ilmestynyt Acella jo aiemmin, joten nyt on tarjolla kappaleen samanhenkinen vaihtoehto-otto. Kappale muistuttaa katkorytmeineen jälleen erehdyttävästi 60-lukuista Lowell Fulsonia, ja levyn ahkerin artisti, vokalisti Headen (tai Hayden) on väpättävine lauluääninen aivan kuin Fulson itse. Se, miksi sinkun molempia puoliskoja ei julkaistu jo aikanaan kyseisellä “New Breed” -albumilla edustaa vallalla olevaa, valitettavan normaalia keräilijöiden vedättämistä. Kakkos-cd:llä on kolme artistia, joilta kultakin on esillä ainoastaan yksi raita. Ratkaisu on minusta hieman erikoinen, koska kappaleet ovat olleet suht helposti hankittavissa ja kuluttajatai keräilijäystävällisempi vaihtoehto olisi ollut sisällyttää tälle Ace-koosteelle vaikkapa kaikki P-Vinella julkaistut Luke Long Gone Milesin raidat eikä vain osaa niistä. Summa summarum, nämä ovat hienoja koosteita molemmat. Mainittakoon, että näitä Long Gone Miles -äänitteitä ei löydy alussa mainituilta kolmelta P-Vine-cd:iltä vaan ne on julkaistu vaikeasti hankittavalta cd:ltä “Juke Joint Blues” (P-Vine CD 3058). Kuulakkaalla äänellään laulavan ja selkeän pelkistetysti kitaraansa soittavan Flash Terryn One Thing We Know julkaistiin varhaisella Kent 310 -sinkulla vuonna 1958. Ne eivät siis ajallisesti oikein istu näiden albumeiden tematiikkaan. Hänen kolme raitaansa cd:n puolimatkan krouvissa ovat nekin hämmästyttävästi kuin suoraan Fulsonin soittokirjasta. Näiden kokoelmien agraarisinta (tosin äänitetty suurkaupunki Losiksessa niinkin myöhään kuin vuonna 1968) “downhome”bluesia esittää vokalisti Luke “Long Gone” Miles. Tosin Dick on perustellut paikoitellen hieman ohuehkosti, miksi juuri jotkin tietyt kappaleet ovat päätyneet kokoelmille. Hän on ylivoimaisesti keskeisin säestäjä ja solisti, vaikkei muissakaan soittajissa ole mitään moitittavaa. Blues News 6/2020 59 jättää rannalle ilman merkittävää vaikutusta cd:n kokonaiskuvaan. Heti ykkösraidasta If I Have To Wreck L.A. Hän käytti varhaisäänitteillään (ja tällä cd:llä) myös nimeä Billy Ray ja julkaisi yhden singlen Kentille vuonna 1967. King -ainokaisesta. Niin tai näin, mielestäni on luvalla sanoen kyseenalaista, ellei peräti kiusantekoa julkaista löydöksistä vain ja ainoastaan yksi, eli hieno slideveto You Told Me A Lie. Säestysyhtyeen tyylikkääksi kitaristiksi on arvioitu hihanuottien laatijan Dick Shurmanin suosikkia Arthur Wrightia. Big Mama Thorntonin yksittäisen raidan, Before Day, julkaisemisen ymmärrän taasen vain siksi, että tämän Kent 424 -singlen kääntöpuoli on ilmestynyt aiemmalla Ace-koosteella
60 Blues News 6/2020 PRAISE TO EDDIE BOYD Malmitalo, Helsinki 30.11.2020 BN käy tapahtumissa: Siitä tuli tosiaan kuluneeksi jo 50 vuotta, kun amerikkalainen blueslegenda Eddie Boyd (Edward Riley Boyd, 1914–1994) Euroopan kiertueellaan päätyi myös Suomeen. Täältä löytyi vielä lopullinen koti, Helsingistä – kuinka ollakaan Helsinginkadulta. Tuttuun tapaan paikaksi valikoitui Malmitalo. Tuolloinhan ns. Se kannattaa lukea jopa toiseen kertaan! Eddie Boyd, laulaja, pianisti, säveltäjä ja sanoittaja alkoi rikastuttaa maamme blueselämää puoli vuosisataa sitten, joten oli enemmän kuin aiheellista kunnioittaa sitä ”Praise To Helsinki” -konsertilla 31. Vaikka Eddiestä ei koskaan varsinaista supertähteä tullutkaan, levyttivät mm. lunttilaput ovat tarpeen. Joulukuussa se jatkuu Jyväskylän kaupunginkirjastossa, mutta kirjoittaessani näyttelyn sitä seuraavasta osoitteesta ei ole vielä tietoa. Mainio orkesterikin tuli esitellyksi. Kuusimiehisen soittajiston pohjaksi oli valikoitunut pianisti ja laulaja Hara ”Boogie Boy Harris” Saanion johtama The Amazing Meatmen, kitaristi Eero ”Earl” Vaajoensuu, basisti Vesa ”Skarppi” Karppi ja rumpali Marko ”Loudi” Bergman. Boydin klassikoita kuultiin melkoinen määrä vuosikymmenten ajalta: Rattin’ And Runnin’ Around, Driftin’, Rosa Lee Swing, Come On Home, Blue Coat Man yms. Konserttitilanteessahan nuottitelineen saa toki näyttämään arvokkaalta, sillä tuskin siitä Aku Ankkaa luettiin. Boyd kun oli varsinainen sanaseppo ja sanoituksilla oli melkoinen merkitys kappaleissa, niin tekstiä tietenkin riitti enemmän kuin kukaan ehtii nopeasti muistamaan. Pieniä ongelmia taisi olla, sillä nuottitelinettäkin tarvittiin. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis varsinainen huippukokoonpano. Mukana olivat luonnollisesti suurimmat hitit. Tilaisuuden Malmitalolla aloitti juhlallisella puheella lehtemme toimituspäällikkö Pete Hoppula. Vahvistuksena olivat saxofonisti Juho Hurskainen sekä huuliharpisti ja laulaja Good Rockin’ Kempas. Lehtemme edellisen numeron pääkirjoituksessa käytiin Eddien vaiheita, tekemisiä ja levytyksiä läpi tiivistäen, mutta tarkkaan. lokakuuta. Lauluosuudet jakoivat melko tasan Saanio ja Kempas. Vuonna ’52 rhythm and blues -listan ykköseksi noussut Five Long Years kuultiin Kempaksen tulkitsemana jo konsertin alkupuolella. näitä hittejä useat taloudellisesti menestyneemmät artistit, kuten Eric Clapton, Buddy Guy, Ike & Tina Turner, Muddy Waters, James Cotton, Champion Jack Dupree, Johnny Winter ja West, Bruce & Laing – muutamia mainitakseni. Sehän oli myös ensimmäisen Suomessa ilmestyneen, Love Recordsin v. Toivottavasti sellainen on nyt löytynyt. Boydin kunniaksi yhdistyksemme sai luvan kiinnittää muistolaatan Helsinginkatu 12 ovisyvennykseen toukokuussa 2009. Samoissa tiloissa oli mahdollisuus päästä näkemään myös ainutlaatuinen näyttely, jossa oli esillä niin valokuvia Boydin kotialbumista kuin suomalaisen elämänvaiheen esineistöäkin. Meidän helsinkiläisten mielestä tietenkin oli kohokohta kuulla konsertin nimikappale Praise To Helsinki. Valitettavasti näyttely Malmitalolla on päättynyt tätä lukiessa. Konsertti kattoi mukavasti Eddie Boydin tuotantoa varhaisvaiheista loppuaikoihin. ’70 julkaiseman albumin otsikko. Korona-ilmiön vuoksi se oli karsittu napakan asialliseksi. © Pe rt ti N ur m i © Pi rjo Sa lm in en. Tosin koomisena yksityiskohtana tuli mieleen, että jonkun tiedon mukaan Eddie ei kuulemma sietänyt huuliharpisteja. Ekstaattisena lopetuksena tuli tietenkin Thank You Baby, jossa saatiin jopa yleisö laulamaan mukana. Myös seuraavana vuonna samaisen listan kolmanneksi päässeet 24 Hours ja Third Degree kuuluivat ohjelmistoon
Brittein saarilla menestys lienee ollut huomattavin Mike Vernonin ollessa tuottajana Deccaja Blue Horizon -levymerkeillä. Viimeksi mainitun kanssa syntyi yksi Boydin suosituimmista albumeista “7936 South Rhodes” ja single The Big Boat, joka on yksi suurimmista suosikeistani Eddien tuotannosta. Tietenkin häiritsemään pääsi vielä se, ettei tuttujakaan ollut tunnistaa kasvomaskien takaa. Yhteistyössä niillä olivat mm. Kappaleiden välissä kuullut juonnot jäivät nyt hieman epämääräiseksi mutinaksi ja ohjelmistokin keskittyi enemmän Boydin vanhempaan tuotantoon. Paikkoja oli myyty rajoitettu määrä, mikä tietenkin teki tilaisuudesta vaisumman. McPhee ja Peter Greenin Fleetwood Mac. Hienoa oli kuulla se myös suomalaisvoimien esittämänä. Kuppila oli tietenkin suljettuna. Eihän vika siis ollut soittajien, mutta ehkä soolot olisi voinut jakaa hieman maltillisemmin. Ja tietenkin tuolta Love Recordsin levyltä Nothing, koska se on, jos ei nyt ensimmäinen blueskappale, jonka olen kuullut, niin ainakin ensimmäinen bluesiksi tiedostamani kappale. Kenenkään en kuitenkaan havainnut poistuvan kesken lähemmäs kaksituntisen konsertin aikana – ei edes viereiseen pubiin. Joku irvileuka voisi toki vääntää, että mitä pidemmät sovitukset, sen vähemmän tarvitsee harjoitella kappaleita. Blues News 6/2020 61 Tietysti monia henkilökohtaisia suosikkejaan olisi toivonut vielä kuulevansa. John Mayall, Tony S. Niihin olisivat kuuluneet mm. Vacation From The Blues (ehkäpä osittain Sam Lawhornin napakan kitaran soiton ansiosta, jonka Vaajoensuu olisi voinut heittää ihan lonkalta). Suomi-osasto jäi valitettavasti turhankin taka-alalle. Ja tietenkin jälkijättöiset kiitokset Eddie Boydille suomalaisen musiikkielämän rikastuttamisesta vuodesta ’70 saakka. Itsellänikin toki kurkkua alkoi kuivata, kun hyviä tapoja noudattaen olin jättänyt taskumatin kotiin. Boyd levytti suuren osan elämästään Euroopassa, Alankomaissa Cuby + The Blizzardsin ja Saksassa Ullis’s Blues Bandin kanssa sekä Ruotsissa Sam Chartersin tuottamana. ”Praise To Helsinki” oli nämä toivottomat pandemia-olosuhteet huomioon ottaen erittäin onnistunut tilaisuus. Sääli, että se oli tippunut konserttiohjelmistosta ihan viime metreillä. Erityisesti säe ”that’s 23 hours too long” tuli venyttämään suupielet ilkikuriseen hymyyn. Orkesteri soitti kaksi settiään ilman väliaikaa, mikä saattoi olla monille saniteettitiloja tarvitseville tai kuppilan piristystä kaipaaville tiukka paikka. Silti kyllähän kiireisellä aikataululla kokoon saadut kuusitoista kappaletta on kelpo saavutus. Mutta kun neljä erinomaista soolojen soittajaa ottivat tilansa, niin jotkut kappaleet tuntuivat venyvän välillä turhan pitkiksi. Mutta pääasia oli, että kuulijat olivat lopputulokseen tyytyväisiä ja Boydin musiikki tuli varmasti tunnetuksi yhä useammalle. Konserttia olisi voinut tietenkin hieman tiivistää. Tietenkin se, että otsikkona oli ”Praise To Helsinki – blueslegenda Eddie Boydin puolivuosisataa Suomessa”, olisi antanut mahdollisuuden luoda © Pe rt ti N ur m i dramaturgiaa nimenomaan Eddien vaiheista maassamme. Honey Aaltonen. Viimeiset levynsä ”My Lady” ja ”Lover’s Playground” Eddie teki Suomessa – tosin viimeksi mainittu julkaistiin Ruotsissa
1954) johtaman The Bluetonesin matkassa. Kaverusten yhteistyö poiki The Bluetonesin puitteissa valitettavasti ainoastaan yhden albumin, kun Baty yllättäen menehtyi sydänkohtaukseen maaliskuussa 2020. Miehen omiin soololevytyksiin en ole perehtynyt, enkä ole myöskään erityisen otettu tästä cd:stä. Batyn tavoin jo puolen vuosisadan ajan kuvioissa hääräillyt laulaja ja huuliharpisti, mm. Siellä äänitetään, miksataan ja masteroidaan valtaosa yhteisön äänitetuotannosta. Minä kytken Ron Thompsonin ensi sijassa hänen rooliinsa John Lee Hookerin Coast To Coast Blues Bandin kitaristina. Viimeisimmät 45 (!) vuotta ovat sitten olleet levytysrintamalla täyttä radiohiljaisuutta. Cd on siis tarkoitettu nimenomaisesti kunnianosoituksena ja muistona pitkän linjan bluesmuusikolle, mikä on toki arvo sinällään. Sugar Ray Norcia itse taas on aina ollut niin harpistina kuin laulusolistinakin yksi genrensä vaikuttavimmista tulkitsijoista ja terässä mies vaikuttaa yhä olevan. Lisäksi kaikki levymyyntitulot menevät väittämän mukaan lyhentämättöminä suoraan artisteille. Neljällä raidalla seuraan on liittynyt kitaroineen myös tuottaja Duke Robillard. Siitä huolimatta en pidä mielekkäänä julkaista jatko-osia, mihin levyn alaotsikko “Vol. Bob McGrathin soul-diskografian mukaan sinkkuja näyttäisi olleen jopa yhdeksän. Eihän tässä musiikissa ole sinällään mitään vikaa, mutta kyllä julkaisemiselle pitäisi olla parempi kuin pelkkä “post mortem” -perustelu. Thompson esiintyi kertoman mukaan Kalifornian San Josessa sijainneessa Poor House Bistro -kapakassa joka keskiviikko peräti 14 vuoden ajan. ”Too Far From The Bar” saattaa pysytellä pandemiaohjeistuksiakin kiltisti totellen etäällä kapakoista, mutta kolpakkotolkulla tyylitaituruutta levyllä on joka tapauksessa tiskille – ja vieläpä sille bluesastiaston prameimmalle tarjottimelle annosteltuna. Levyn puolivälin tietämillä Thompson bongaa yleisön joukosta huuliharppumaestro Gary Smithin, jonka sitten kutsuu paikallisen tavan mukaan esittämään yhden – ja vain yhden – kappaleen. Pete Hoppula RON THOMPSON From The Patio – Live At Poor House Bistro, Vol. Pianistin omasta lauluvihkosta on kelpuutettu mukaan reipasta marssia pistelevä From The Horses Mouth. Näihin tarkoitusperiin yhtye ei olisi voinut toivoa vahvistuksekseen herrasmiesmäisesti oman tilansa täyttävää Batya verrattomampaa muusikkoa, joka eittämättä hallitsee westcoastinsa vaikka unissaankin. Pertti Nurmi SONNY GREEN Found! One Soul Singer (Little Village Foundation LVF 1037) LVF on huomattavasti erilaisilla musiikillisilla linjoilla toisella uutuus-cd:llään, jonka nimi on harvinaisen naulankantaan osuva. Muutoinhan edellä mainittu LVF:n idealistinen toimintaajatus ei todentuisi. 1930-luvun peruja taas on I Gotta Right To Sing The Blues, jonka ryhmä herkistelee harkitun löysätempoisena swinginä Duke Robillardin myötäillessä nyt bonussoolokitaristina. 1970-luvun lopulla perustetun The Bluetonesin levytehtailu Severn-merkillä oli alkanut 2000-luvun alussa ja diili oli jo tuottanut aikaisemmin 7 albumia. Tiettävästi viimeiset levytyksensä hän teki juuri tälle pitkäsoitolle. LVF:n värväämät artistit eivät ole rahallisessa vastuussa hengentuotteistaan. Sonny Green on vuonna 1941 syntynyt soul-vokalisti, jolta on nyt julkaistu pitkän uran ensimmäinen oma albumi. Greenin kerrotaan levyttäneen Losiksessa kahdeksan sinkkupyörylää 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa. Etenkin tällaisina aikoina, kun fyysisille levyille – varsinkaan cd:ille – ei ole juuri markkinoita. Muun kokoonpanon muodostavat Anthony Geraci pianossa, Michael ”Mudcat” Ward kontrabassossa ja Neil Gouvin rummuissa. Ron Thompsonin mietelause, ”Blues is like a medicine, or religion to me, it’ll cleanse your soul”, osoittaa hänen olleen bluesmies oikealla asialla. Kun perusasiat ovat näin kattavasti kunnossa, ei muuta aina tarvitakaan. Voi pojat, tämä se on sitä bluesia. Thompson tarjoili tuolloin sinällään aika monipuolisen kattauksen eri tyylisuuntia, Lightnin’ Hopkinsista John Lee Hookerin kautta länsirannikon blueskolossi Lowell Fulsoniin, jonka yhtyeessä kitaristi myös aikanaan vaikutti. Uutuudella resepti vaikuttaa pääpiirteissään edellisten kaltaiselta, tasapainoiselta sekoitelmalta länsirannikon ja Chicagon seutujen 1950-luvun perinteitä ymmärtävää bluesia ja jumpbluesia – prikulleen hiotuin soundein sekä huolitelluin sovituksin. 62 Blues News 6/2020 LEVY TUTKAILUT SUGAR RAY & THE BLUETONES Too Far From The Bar (Severn CD 0077) Vaikka elämmekin sen K-alkuisen kulkuvitsauksen kauttaaltaan kurittamia aikoja, voiko silti kohtalo enää julmemmalla tavalla puuttua peliin kuin hiljattain edesmenneen Little Charlie Batyn (1953–2020) kohdalla kävi. Cd:n äänitteet ovat peräisin kahdelta kesäiseltä keskiviikolta vuodelta 2014. Chicagon kulmilla viihtyy luontevasti myös Otis Spannin tiivistunnelmaisena pianobluesina soiva What Will Become Of Me. Rock’n’rollin kimppuun heittäydytään Jerry McCainin viiskytlukuisella bravuurilla My Next Door Neighbor, eikä liekkeihin leimahtanutta Batya tunnu pidättelevän esityksellä mikään. LVF ei ole niinkään kaupallinen levyfirma, vaan eri ryhmien sekä yksittäisten ihmisten lahjoituksin ja apurahoin ylläpidetty voittoa tavoittelematon (mikä saattaa olla korulausekin) yhteisö, jonka missiona on tuottaa monimuotoista USA:n länsirannikolle painottuvaa musiikkia. Kaltaiseni perinnebluesjäärä arvostaa totta kai myös vanhan koulukunnan soulia, varsinkin silloin, kun genretä vielä täsmennetään ja säädetään sisältöä soulbluesin ilmansuuntaan,. Amerikkalaistuneen norjalaisen tuottaja/ kitaristi Kid Andersenin Greaseland Studios on keskeisesti kytköksissä LVF:n toimintaan. Little Walterin rouheaan harpputyyliin vedetty One More Chance With You on levyn paras viisiminuuttinen. Varsinainen löytö siis. Toki Thompson on erinomainen kitaristi, mutta kuten monasti todettu, heitä piisaa, eikä yhtä uutta “live”-taltiointia olisi mielestäni kaivattu. Roomful of Bluesissa soolotuotantonsa ohella kunnostautunut Norcia oli puolestaan saanut täydellisen liittolaisen vanhasta Little Charlie & The Nightcats -konkarista, joka erkaannuttuaan 12 vuotta sitten Rick Estrinin seurasta oli jo ennättänyt ilmoittaa jättävänsä kiertue-elämän kokonaan. Tällaiset äänitykset olisivat omimmillaan bittiavaruuteen striimattuna, jolloin netissä notkujat voisivat käydä niitä sieltä tsekkailemassa. Little Village Foundationin missiosta voi lukea tarkemmin heidän tyylikkäiltä nettisivuiltaan, littlevillagefoundation.com. Norcian kynästä ovat lähtöisin terhakas nimikkojump Too Far From The Bar, lepsuhkona valssina luriteltu Too Little Too Late, Chicago-poljentoinen Walk Me Home, peräti kahtena vaihtoehtoisena ottona kuultava kiihkeä harppuinstrumentaali Reel Burner sekä Anthony Geracin koskettimien johdolla rullaava latauksellinen shuffle Numb And Dumb. Myös Mudcat Ward on kirjoittanut levylle pari T-Bone Walker’maista swingtunnelmointia, What I Put You Through ja The Night I Got Pulled Over, joista viimeksi mainittu esitetään vanhan koulukunnan hipster-elkein puhebluesina. 1 (Little Village Foundation LVF 1036) Little Village Foundation (LVF) on Robert Crayn pitkäaikaisen luottomiehen, kosketinsoittaja Jim Pughin vuonna 2014 perustama ja johtama levy-yhtiö. Musiikin tekemistä Baty joka tapauksessa jatkoi kaiken aikaa ”eläkkeellä” ollessaankin, myös oman urkujazz-trionsa Organ Grinder Swingin parissa. Heidän katalookinsa kattaa toistaiseksi reilut kolmekymmentä cd-tuotosta, joista esittelen kaksi tuoreinta. 1” pelottavasti viittaa. Viime helmikuussa edesmenneen ja pääasiassa Kaliforniassa vaikuttaneen pitkän linjan kitaristin Ron Thompsonin levyjulkaisun taustavaikuttimena on ilmeisesti varojen hankinta hänen mahdollisille perillisilleen. Heti The 5 Royalesilta lainattu rempseä käynnistyspala Don’t Give No More Than You Can Take säätää kurssin kohti rhythm’n’bluesin keskustaa, joskin vain kääntyäkseen sieltä pikapikaa Tuulisen kaupungin suuntaan Sonny Boy Williamsonin Bluebird Bluesin sekä Little Walterin Can’t Hold Out Much Longerin hienostelevassa kyydissä. Sympaattisen ja superarvostetun kalifornialaisen veteraanikitaristin näet kerrotaan vihdoin päässeen kaipaamaansa musiikilliseen uusperheeseen ja hän vaikutti pitkähkön tauon jälkeen motivoituneelta myös keikkailemaan jatkossa uuden yhtyeensä, Sugar Ray Norcian (s
Ray Davisille kirjattu Mean Little Mama on reteä vauhtirocker, joka vatkaa herhiläismäisillä kierroksilla. Nyt tuntuu kuin surffilauta liitelisi silkan kryptoniitin voimalla kohti kaukaista horisonttia, eikä tyrskyratsastajaa pidättele mikään. Kiihkeä ja vimmainen taas ovat ensimmäiset määreet, jotka ponnahtavat mieleen Clean Housea kuunnellessa. It’s only rag’n roll, but I like it...! Riku Metelinen THE JAMES OLIVER BAND Twang (Last Music Co 2REV101) No voi mahoton... Rupinen boogie soi kunniaa Elmore Jamesille, joka oli originaalilevytyksen kitaristi ja menon jouhevuutta voi vain äimistellä. Hurjan tarinan omaavan alun jälkeen meno rauhoittuu, kun Mister Moon lähtee käyntiin. Toisella niistä, hyvinkin Bobby Rushin mieleen tuovalla Trouble -vuorovokaalirytkytyksellä kuullaan vierailevana laulajana Alabama Mikea, jolta ilmestyi viime vuonna oma LVF-pitkäsoitto. Versio on vallan hulvaton, vaikka huiluintrosta en pidäkään. ja vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy enemmän kuin toimintaleffasta, niin tyylirikkeet ja vastaavat karikot ohitetaan liput liehuen. Avauspala American Cars tarjoilee autoilun tematiikkaa, mutta vähän eri vinkkelistä kuin arvaisikaan. Pääosan esityksistä laulaa jälleen Tom Janssen, mutta myös Niki van der Schuren pääsee ääneen. Cd:n toteutuksessa on pientä huolimattomuutta, kun sen kansipahvissa ovat 8. Kyllä tämän tahdissa kelpaa rivitanssia vetää, jos vain koivet pysyvät vauhdissa mukana ja jos ei stetsoni leimahda kesken kaiken liekkeihin. James Oliver asettaa musiikilliselle ilotulitukselle ihan uudet nopeusrajoitukset ja määreet. BN 296) ja odotukset seuraajan suhteen ovat tietenkin olleet korkealla. Meno on vaarallisen hurjaa, välillä tempo tippuu tänttäräntän puolelle ja myrskyisästi pauhaava, suorastaan murhaava täsmäsoolo ei anna mitään armoa. LVF-viitekehyksessä ilmeiset säestäjät, kitaristi Kid Andersen ja kosketinsoittaja Jim Pugh sekä tanakka puhallinsektio täyttävät nämä kriteerit täysimittaisesti. Stompperi on kuitenkin uusiotuotantoa ja raidan kitarointi vallatonta. TV Mama muistetaan shouter-kingi Big Joe Turnerin bravuurina. He olivat menossa lautalla Norjaan, kun myrsky saapui ja keinutti laivaa niin pahasti, että matkustajat huusivat peloissaan, jopa kapteeni ryntäili paniikissa ympäriinsä. Vielä isommin iskee löylyä toinen samasta osoitteesta bongattu siivu, villinä ja vapaana lujaa rokkaava Honey Hush. Mitähän tämä levy oikein pitää sisällään. Levy on onnistunut kokonaisuus pienimuotoisia tarinoita hienolla musiikilla terästettynä. Misirlou on eittämätön klassikko ja varmasti lukijoille tuttu. Amppeerit lyövät volttia vaan... Sinällään ei ehkä ihme, kun säveltäjäksi on merkitty fonisti Terry Hanck. Mikäli ”Rag’n Roll” hyllystä löytyy, niin tämä sopii seuraksi ostaa. raita vaihtaneet paikkaansa. Nättilä hehkutti tätä. Soppa pistetään kiehumaan vain basson (Darren Beale) ja rumpujen (Shane Dixon) sekä paikoin pianon, hammondin, koskettimien ja huuliharpun (Billy Lee Williams) voimin – ja lopputulos on polttavan kuumaa, jotakin villiä, alkukantaista ja ennen kaikkea alkuvoimaista. Se ken ei usko, voi saada pahasti näpeilleen. Debyyttialbumilla Niki van der Schuren lauloi Wayfaring Strangerin, ja nyt käsittelyssä on Jack Lawrencen sävellys Yes, My Darling Daughter, jonka melodia perustuu ukrainalaiseen kansanlauluun Oi Ne Khody, Hrytsju. Miltonin ohella näin on laita yhtä lailla Syl Johnsonilta lainatulla tyylikkäällä kappaleella Back For A Taste Of Your Love sekä levyn päättävällä viihteellisellä Ted Taylor -hymistelyllä Be Ever Wonderful. Pertti Nurmi THE RAGTIME RUMOURS Abandon Ship (Ruf RUF 1282) Alankomaiden ihmenelikko Ragtime Rumours on saanut valmiiksi sen kaivatun kakkosalbuminsa. Arvioin heidän debyyttinsä ”Rag’n Roll” viime vuoden alkupuolella (ks. Greenillä on mainio kyky mukauttaa äänialansa ja tulkintansa kulloisenkin tilanteen mukaan, alkuperilleen uskollisesti. Ei ole vai, selvä, rosiksessa tavataan! Hiukan itseironinen I Can’t Sing The Blues on erittäin mainio. Kaiken keskiössä soi James Oliverin kursailemattoman riemukas sähköistäkin sähköisempi korkeaoktaaninen kitara. Itse biisissä piisaa rockenrollaavia kierroksia levy tutkailut. Nimikappale kertoo myrskyisestä laivareissusta, jonka tarina on kuulemma bändin mukaan tosi. Tämä on heittämällä vuoden 2020 kovin rootsjulkaisu, ja arvioitsija on ihan pähkinöinä. She Was The One on rytmikäs siivu, jollaisen voisi kuvitella olevan lähtöisin Dr Feelgood -yhtyeen ohjelmistosta. Greenin kipuaminen falsettiin on kuin Taylor olisi noussut haudan levosta. Tässä peuhataan nyt juuri tällaisissa sfääreissä. Homma pelaa klassiseen blues-soundiin nojaten ja shuffle on suorastaan rytisevä voimallisuudessaan. Missä, siis missä on tätä kaveria nimeltään James Oliver piiloteltu näihin päiviin saakka. Oman äärilaitansa levylle muodostaa iloittelu Upside Down Song, homman nimi on nyt country ja hillbilly. Tästäkin huolimatta suorastaan vallan tyylikäs ensialbumi 79-vuotiaalta soul-laulajalta. Runsaan minuutin mittainen balladi sisältää Tom Janssenin laulun lisäksi vain akustista kitaraa ja Thimo Gijezenin soittamaa urkuharmonia. Tarinassa uhataan kurittaa päähenkilö vasaralla, jos tämä ei osaa olla siivosti. Blues News 6/2020 63 Otis Clay, Little Milton jne. Kitaristi Oliver on läväyttänyt tiskiin värisuoran ja korjannut koko potin. Valtaosa biiseistä on omia, mutta hoidellaan coverit ensin alta pois. Olisi voinut kuvitella Greenin repertuaarista löytyvän enemmänkin mallikkaita soul(blues)tulkintoja. Touhu on henkeäsalpaavan hurjaa, soundi iso ja syvä ja väliosan tänttäränttä antaa kappaleen rakenteelle luonnetta ja vaihtelevuutta. Ragtime Rumoursin esikoisalbumi oli raikas tuulahdus, ja tälläkin kertaa on tarjolla sellaista hyvän mielen musiikkia, joka karkottaa synkimmätkin sadepilvet kauas pois. James tuli täysin puskista, mitä nyt eräs T. Intro tosin on pöllitty Feversävelmästä. Otetaan Tom Waits, Pokey LaFarge sekä Django Reinhardt ja ajetaan heidät tehosekoittimen kautta, laitetaan laakeaan uunivuokaan, marinoidaan Robert Johnsonilla, jolloin lopputulos on Ragtime Rumours. Tuore kakkoslevy pitää sisällään 11 originaalia ja yhden lainakappaleen. Albumi jää valitettavasti hieman vajavaiseksi, kun kappaleita on vaivaiset 11 eikä levyn kokonaiskesto ole kuin perinteisen LPlevyn mittainen, ripsauksen yli 40 minuuttia. Mies ei kuitenkaan pode vauhtisokeutta tai sorru tylsään itseään toistavaan tilutteluun, vaan hän osaa noukkia kitarastaan myös hempeitä ja nättejä, ennen kaikkea hallittuja ääniä. Oli synkkä ja myrskyinen yö, jossa yksinäinen laivan pilli ulvoo, näin alkaa heidän kakkosalbuminsa. Hyvän säestysyhtyeen perusominaisuuksiin kuuluu, ettei siihen kiinnitä erityisempää huomiota. ja 9. Muista kappaleista Greenin oma If You Want Me To Keep On Loving You ilmestyi hänen singlenään jo liki 50 vuotta sitten. Yksi suosikeistani levyllä on A Romantic Story Between Minnie And Dave, jossa Minnien osasta vastaa Lindsay Beaver. Pyörää ei siis tokikaan tarvitse keksiä uudelleen, mutta kuinka se pyöriikään, rolling, rolling. Raidan ”kuminauhasoolo” on aivan hervoton. Tältä Brian Setzer oikeasti haluaisi kuulostaa ja raidan kitarailotulitus on räiskyvän pitelemätöntä kirmatessaan pitkin aavaa ulappaa. The Missing Link peilaa surfmaisemia sekin. Liitteen mukaan bändi on tehnyt kenttä-äänityksiä yöllä, jotteivät linnut häiritsisi saksofonin soittoa, mukana on kävelyä lumessa, kahvimyllyä, ja oikean rytmin saamiseksi on heitelty jopa esineitä. ”Abandon Ship” on musiikkia ilman rajoja kuuntelijoille, joilla on avoimet korvat. Green tulkitsee kunniakkaasti Miltonin komeat If Walls Could Talkja Blind Man -bravuurit samaten kuin cd:n Bobby Bland -lainan I’m Tired. Are You Sure on tremolokitarataustoineen melodialtaan Funny How Time Slips Away -ikivihreää mukaileva hempeä balladi, kun taas Cupid Must Be Stupid on nimensä mukaisesti hieman typerähkö hytkytys. Huh-huh! Bileet eikun jatkuvat... Bluesstomper -tyyliä jotenkin setzermäisessä hengessä edustaa puolestaan tykitys Outside Help. Tämä on soittamisen riemua puhtaimmillaan ja epäilen onko Misirlou ikinä liikkunut näin kovalla sykkeellä. Hän palauttaa kerrasta uskon siihen, että blues, rock and roll ja surf on yhä äänekästä ja oikeasti vaarallista musiikkia. Toinen van der Schurenin laulama kappale on kauniin melodian omaava Sway With Me, joka sekin onnistuu hyvin. Levyn bluespuristisimpia vetoja ovat harpisti Rick Estrinin sävellys I Beg Your Pardon sekä kitaristi Kid Andersenin tanakasti svengaava perusblues I Got There. Mahdammeko kuulla hänestä vielä lisää. Miksi ne amerikanautot hyytyvät ja eurooppalaiset ja itäautot kiihdyttelevät ohi molemmin puolin
Huomaan ihmetteleväni, mitä ihmeen musiikkia tämä on olevinaan. Illan viimeiseksi ”valssiksi” voisi luonnehtia kauniin hempeää laulelmaa Count On Me. Stay Outta Trouble on vaudikas rocker sekin, kurttu tuo perusratkaisuun mukavasti lisämaustetta ja liukkaasti liippaava slidekitara on silkkaa herkkua. Vielä kun olisivat tehneet paremman kansikuvan, sillä kukaan, joka ei ole bändiä tai sen musiikkia kuullut tuskin levyä ostaa. Sama toistuu kolmantena raitana kuultavalla 2,5-minuuttisella Down In The Bottom -tynkäversiolla, jonka loppuvaiheissa koko homma sanalla sanoen karkaa soittajien käsistä. Thorogoodin mieleen tuovat Grinnin’ In Your Face ja Broken Down sisältävät tiukkaa slidekitarointia. Toki bluesia ja siihen suuntaan pyrkivää toimintaa on edelleen mukana, mutta se on jäänyt selkeästi vähemmistöön. Luulisi, että kappaleesta olisi vaikea saada aikaan mitään uutta tai mielenkiintoista, mutta hienojen harmonioiden ryydittämänä meno on varsin maukasta. Keikoilla varmasti varsin toimiva, mutta saattaa levyltä kuunneltuna olla hiukan rasittava. Tämä on hänen ensimmäinen soololevynsä, jonka ilmestymistä olin odottanut aika tavalla nähtyäni etukäteistiedotteissa solisteina olevan suursuosikkejani kuten Billy Boy Arnold, Lil’ Ed ja John Primer. Levyn kappaleet ovat Andersonin kirjoittamia, ja edellä mainittujen kierrätysraitojen lisäksi joukosta löytyy vielä Son Housen Grinnin' In Your Face. Instrumentaalikappale The Long Fall on nimensä mukaisesti pitkä ja kestää yli 13 minuuttia. Cry Mercyssä taas latinalaiset rytmit ja rumpukeppien mukava kolistelu siivittävät kappaletta. Lopetuksena oleva House Party lähtee suorastaan lentoon. Lauluhan on tietty eri tasoa, mutta kitara sitä vastoin kuulostaa sen verran Alppu Järviseltä, että herää kysymys, olisikohan Allen – ei kai sentäs... Mikke Nöjd KURT ALLEN Whiskey, Women & Trouble (Titanium Blue #) Tämä levy on kaikin puolin sujuvasti esitettyä perinteistä rock-bluesia, johon on lisätty funkyn, soulin ja jazzin sävyjä sekalaisin nuotein Rootsin ympärillä siis pyöritään. Soundit ovat kohdallaan, rummut luonnollisen kuuloiset, basso sopivan pehmeä ja kitarat on sijoitettu oikeaoppisesti kumpikin omaan kanavaansa, Barrett Anderson on vasemmalla ja Charlie Mallet oikealla. Hitaasti kiihdyttelevä mediumrock Tupelo Bound soi levyn materiaalista erityisen melankolisena. Syy moiseen on yksinkertainen, yhtye julkaisi blueslevyn sijaan rocklevyn. Joshua Altheimer, Big Maceo, Little Johnny Jones, Memphis Slim, Otis Spann, Sunnyland Slim ja Big Moose Walker ovat sen perusteella olleet Iguanan merkittävimmät tiennäyttäjät. Kappalelistauksesta löytyy kuitenkin muutama tutun tuntuinen nimi, kuten Lookin’ Good sekä House Party ja kyllähän ne ovat juuri ne Magic Samsekä The Show Stoppers -raidat. Ei illan viimeinen vaan levyn viimeinen on se ”Ganesiin” taipuva piisi Sweet T. Fried Okran uutuuslevy on mainio, mutta pelkästä bluesvinkkelistä katsojille sen anti on kovin vähäinen. Aloitusraita, Roosevelt Sykesin 44 Blues kuulostaa ontolta, miksaus oudolta, soundit ovat tunkkaiset, ja Iguanan oman trion rumpali Michael Caskey paiskoo rumpusettiään eriskummallisesti. Jari Kolari THE BARRETT ANDERSON BAND Hypnoboogie (Whitaker Blues WHBR708) Levyn kansi on myyntipakkaus, jonka pitäisi kertoa mahdolliselle ostajaehdokkaalle, että kannen sisällä on hyvä ja mielenkiintoinen levy, joka kannattaa ostaa. Yhtye on myös omaksunut tarinankerrontatyylin, joka tuo helposti mieleen sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, Neil Young ja Bruce Springsteen. Riku Metelinen JOHNNY IGUANA Johnny Iguana’s Chicago Spectacular! (Delmark DE 864) Pianisti Johnny Iguana on niittänyt näkyvyyttä säestäjänä lukemattomien merkittävien Chicagon bluesstarojen taustajoukoissa. 11 kappaletta ja reilu tunti hienoa livemusiikkia antavat hyvän kuvan The Barrett Anderson Bandin kyvyistä. Mikäs siinä jos Iguanan intresseissä on esittää avantgarde-jazz-klassista-pianofuusiota tms. sekä basisti Craig Kew. Mikke Nöjd FRIED OKRA Doing It Right (OKRA06CD, omakustanne) Fried Okran uusi albumi on ajanut allekirjoittaneen hyvinkin hämmentyneeseen mielentilaan. Jos kyseiset pianolegendat ovat olleet hänen esikuviaan niin täytyy todeta, että kauaksi on etäännytty. Oman lisävärinsä kappaleeseen tuo myös pianisti Beaux Lux’n mukavat Jerry Lee Lewis -irrottelut. Miten tämän vuodatuksen kiteyttäisi yhteen sanaan. Rullaava ja mukavasti pyörivä nimikappale Whiskey, Women & Trouble istuu helposti Blues Brothers -muottiin torvineen kaikkineen. Näiden kappaleiden välissä on kuultu eriskummallinen Iguanan oma instrumentaali, jonka kaltaisia tulee matkan varrella valitettavasti vielä kolme lisää ja joilla on mukana ainoastaan hänen oma trionsa. Not Your Baby -kappaleen wah wah -soolo menee hyvin vahvasti Eric Claptonin tontille. Saatuani cd:n hyppysiini into ja uteliaisuus kohosivat entisestään, kun havaitsin levyn sisäkansivihkon avautuvan komeaksi, pienen pöytäliinan kokoiseksi arkiksi, johon taitava piirtäjä Daniel Vincent Bigelow on tyylitellyt seitsemän legendaarisen bluespianistin piirroskuvakavalkadin. sekavasti mesoavan ja rynkyttävän rumpalikalevy tutkailut. ja Blues Bros. Jopa solistina toimiva John Primer kuulostaa ihmeen vetämättömältä, aivan kuin hän vierastaisi koko touhua. Vanha sanonta “moni kakku päältä kaunis” toteutui valitettavan karvaasti heti pistäessäni cd:n pyörimään. Tässä levyssä on blueslevylle varsin epätyypillinen kansi, joka on kaikkea muuta kuin myyvä. The Fallout Centerissä vuoden alussa taltioitu livelevy alkaa Bo Diddleyn ohjelmistosta tutulla sävellyksellä Mona. Sen sijaan niiden välissä oleva instrumentaali Blind Faith -kitaravirittelyineen on täysin käsittämätön. Kurt Allen yhtyeineen osoittautuivat nykytavan mukaan ammattitaitoisiksi muusikoiksi ja miehelle itselleen, sinällään jo aika kulunut nimitys ”Rokki Kukko” sopii kyllä ihan hyvin. Tästä alkuasetelmasta tarkasteltuna Fried Okran tuore kiekko rakentuu kolmen vankan tukijalan varaan: hypnoottiset rytmit, alakulomelodiat ja yleinen vähäeleisyys. Toivottavasti en leimaannu miksikään puristiksi, kun totean että levyllä on kaksi selkeää bluesnumeroa, hieno slidevetoinen boogie I Been Working sekä erikoisen rytmikudelman varaan rakennettu I Don’t Know. Jos sihtiä vielä vähän avartaa, on As Long As I Remember ainakin alkuosaltaan melkein blues, menoon vain hiipii kummasti poppia mukaan. Vaikutteet eivät ilmene kuin korkeintaan siellä täällä lyhyenlännällä levyllä, joka paljastui yllättävän epätasaiseksi kokonaisuudeksi. Helposti! Mene levykauppaan ja sano ”Twang”. sekä muiden lisäksi vähän kauempaakin arvaillen jopa Hurriganesia. Vähemmänkin tarkalla korvalla levyltä kuuluu tuttuja säveliä mm. mutta – no, miten vaan, nauttikoon ken nauttii. Tarinankerrontaa yhtye tarjoilee jouhevimmillaan sellaisilla numeroilla kuin Copenhagen Fast Track, I Tried In Vain ja Deep Water. 64 Blues News 6/2020 kuin ralliautossa ikään. Olin odotuksissani uskonut saavani nauttia bluesalbumista. You’re Doing It Right avaa pelin hyväsykkeisenä shufflena ja kiihkeätempoinen biisi onkin varsinainen voimapala. Gary Moore -vainaalle ominaisia kitarasoundeja tuo vahvalla otteella mieleen How Long. Kurtin miehekkäästi murisevan laulun lisäksi levyssä pistää silmään, tai korvaan tietysti, läpi levyn erittäin jämäkkä basso-rumputyöskentely, josta vastaavat rumpali Lester Estelle Jr. Ellei kyseessä olisi arviokappale, niin aivan varmasti olisin jättänyt kiekon kauppaan, koska en bändistä mitään tiedä ja olettaisin musiikin olevan jotain teknohömppää. Vahvasti aloittava Graveyard Blues rokkaa jollain tavoin sitä Allmanin veljien tunnelmaa. ”veljiltä” Allman Bros. Fabulous Thunderbirds -henkinen Lookin’ Good -tulkinta on onnistunut ja miellyttää varmasti monia muitakin kuin vain T-Birdsfaneja. I Don’t Wanna Go on popahtavista sävyistään huolimatta onnistunut teos
Mikke Nöjd SAMANTHA MARTIN & DELTA SUGAR The Reckless One (Gypsy Soul GSR013CD) Uusi tuttavuus, mutta varsin mielenkiintoinen sellainen, on Kanadasta kotoisin oleva Samantha Martin & Delta Sugar. Molemmat ovat varsin mukavaa kuunneltavaa, pidän kummastakin, joskin ensin mainitusta enemmän. Tunnelma on mukavan retro, laulussa on sopivasti rosoisuutta ja torvet soivat komeasti. Mukana levyllä ovat myös harpisti Omar Coleman sekä kolmella kappaleella yhtyeen pitkäaikainen kaveri, kitaristi Igor Prado. Laulajana Samantha Martin on kyllä Janis Joplininsa kuunnellut, siitä esimerkkinä vaikka hidas Better To Have Never. Seitsemän hengen ryhmä soittaa tiukalla asenteella funkilla ryyditettyä ja soulilla maustettua bluesia. Tässä ei olla nyt lähdetty merta edemmäs kalaan, vaan ilmiselvänä pyrkimyksenä on ollut tavoittaa bluesin sinihehkuinen ydin. I Keep My Eyes On You on keinuvaa bluesia parhaimmillaan ja vierailevalta Heitor Diasilta kuullaan ihanaa Eddie Taylor -kitarointia. Nelosraidalla, You’re An Old Lady, kannujen taakse nousee Kenny Smith ja on kuin pelastusrengas olisi heitetty hukkuvalle – rytmipuoli on oitis mallillaan Billy Boy Arnoldin tukena. Pertti Nurmi TINY LEGS TIM Call Us When It’s Over (Sing My Tittle SMT 20) Koronasta juontaa lopulta jotain hyvääkin, kuten tämä bluesalbumi. Säröisästi ja varovaisesti starttaava soolo yltyy kappaleen edetessä yhä vaan raivokkaammaksi, lopun tunnelmat ovat kuin myrskyn keskeltä. Toki myös Billy Flynn myötävaikuttaa aina luotettavalla kitaroinnillaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii avausnumero Love Come Knockin’, biisi liikkuu transsibluesin mielenmaisemissa, jota hypnoottinen biitti kuljettaa väsymättä eteenpäin. Myös komea ja täsmällinen kitarasoolo osuu napakasti maaliinsa. Hienovaraisen bassolinjauksen kutsuun vastaa primitiivisoundinen kitara raidalla One More Chance, jolla kitara ja laulu soivat unisonossa. Sillä simppeli riffi johdattaa hidasta bluesia. Coleman tarjoaa sielukkaan Junior Wells’mäisen version John. Paketin ainokaiseksi coveriksi on valikoitunut R.L. Kansikuvassa on hajuvesipulloa muistuttava käsikranaatti (tai ehkä se onkin käsikranaattia muistuttava hajuvesipullo). Niin, ja tätä saa myös LP-levynä! Levyllä saavat pienet asiat suuren merkityksen. ”Shake That Thing” on edellistä monipuolisempaa blues-humppaa eli Little Walter on jätetty takavasemmalle. Kuudennella albumillaan Tiny Legs Tim venyttää vahvojen julkaisujen sarjaansa, joka toivottavasti jatkuu aina hamaan tulevaisuuteen saakka. Eikä meriittilista lopu suinkaan tuohon, joten ei muuta kuin levy soimaan. Nyt käsittelyssä on ”Blood On The Tracks” -kiekolta löytyvä Meet Me In The Morning, joka tulkitaan sellaisella asenteella ja tunteella, jollaista en ole hetkeen kokenut. Onneksi levy siis ainakin kohenee loppuaan kohden. Otis Spannin Burning Fire ja Elmoren Shake Your Money Maker toimivat Lil’ Edin toimesta ilahduttavan uskollisina alkuperilleen. One Heartbreak on eräänlainen rootsvalssi ja nousee yhdeksi suosikeistani. Soulblues I’ve Got A Feeling menee selkeästi Tedeschi Trucks Bandin tontille. Todettava vain on, että Tedeschi Trucks jää monessa kohtaa altavastaajan rooliin. Liitetiedostosta käy kuitenkin ilmi, että kyseessä on ihan oikea bändi, jonka edellinen julkaisu ”Run To Me” oli Kanadan albumilistan ykkönen ja Juno Awardsien vuoden albumi. Blues News 6/2020 65 levy tutkailut verinsa kera, mutta nähdäkseni oikea foorumi ei ole ängetä tällaista “taidetta” bluesalbumille, jolla on pyydetty mukaan solisteiksi tyylikkäitä ja nimenomaisesti bluesartisteja. “Sweet Home Bluesin” Walter-painotus on 7/10, joista Walterin omia kappaleita edustavat Boom, Boom, Can’t Hold Out Much Longer ja Everything Gonna Be All Right. I Believe ei ole Elmore Jamesin klassikko vaan ihka uusi biisi. Herkkäsaundinen raita maalaa loppuun kauniin ja rauhoittavan maiseman, ikään kuin lopputeksteiksi leffan perään. Siinä missä Tedeschi Trucks Band on valkoisia poutapilviä kesätaivaalla, on Samantha Martin & Delta Sugar ukkosmyrsky juhannusyönä! Riku Metelinen THE HEADCUTTERS Sweet Home Blues (Chico Blues #) Shake That Thing (Chico Blues #) Brasilialaisen The Headcuttersin levyt ”Sweet Home Blues” ja ”Shake That Thing” jatkavat samalla tyylikkäällä Chicagoja Little Walter -linjalla, jota saimme ihailla jo yhtyeen ensimmäisellä ”Back To The 50’s” -cd:llä (ks. Ainoa selkeästi nopeampi numero on Ocean, jolla astellaan määrätietoisesti Chicago-mallisen pomppubluesin tahtiin. Tällä kappaleella kuten kaikilla muillakin Headcuttersin pojat lähestyvät 50-luvun soundeja perinteitä kunnioittaen – tavalla ja tunteella, joka saa jälleen kerran ihmettelemään sitä taitotasoa, joka miehillä on. Suorastaan kipeän kauniisti soiva slidekitara värjää sävykylläistä taustaa bluesklassikolle. Jos otetaan vertailukohteeksi mainitsemani Tedeschi Trucks Band, niin yhtäläisyyksiä löytyy monessa suhteessa. BN 5/2020). BN 303) ei tarjonnut hänelle livesoittotilaisuuksia. Onneksi cd:llä on edes jotain annettavaa, ei tosin paljoa. Loppua kohden esitys vain nostaa intensiteettileveliään yhä korkeammalle. Kun katsoo kappalelistausta, josta löytyy sellaisia sävellyksiä kuin Love Is All Around, Loving You Is Easy tai One Heartbreak, alan miettiä, tulikohan levy nyt ihan oikeaan osoitteeseen, sillä tämähän voisi olla jonkun diskohumppaa tarjoilevan pop-prinsessan levy. Burnside’n komea Going Down South. Chicagon syrjäkujilta on napattu myös Junior Wellsin Lord, Lord sekä Sonny Boyn hauska Peach Tree, josta meidän oma ”Äijä” Sonny Boy Magnussonimme on levyttänyt hilpeän Juice Leskisen sanoittaman version Luumupuu. Aivan tuoreista julkaisuista ei kuitenkana ole kyse, sillä nyt esiteltävät albumit on äänitetty vuosina 2011 ja 2013. Vaikkei Dylan ole minulle koskaan ollut suuri stara, niin monista hänen sävellyksistään olen muiden versioimina tykännyt, hyvinä esimerkkeinä vaikka Jimi Hendrixin All Along The Watchtower, Sue Foleyn Positively 4th Street tai George Thorogoodin Wanted Man. Myöskään It’s All Over Now ei ole se kaikille tuttu ralli, vaan se toimii kuin allekirjoituksena levylle. Smith sananmukaisesti pelastaa ne viisi kappaletta, joilla hän on mukana joukkueessa. Hänen kavereitaan on silti mukana, mm. Ahkerasti keikkailevaa Tiny Legs Timiä alkoi ottaa päähän keikkailublokki, edes Missy Sippy Blues Club (ks. Biisissä on vahva vääntö ja toiminta on määrätietoista, tässä on oikeaa tekemisen meininkiä ja kitarasoolot ovat otteiltaan sopivan rotevia. Aivan pelkkää soulbluesia ei levy ole, sillä mukana on pari modernisoitua 60-luvun poppiskappaletta: Ronettes-tyylinen Sacrifice ja All That I Am, joka voisi olla vaikka Duffyn tekosia. Koko levyn kestoaika on mitätön 38 minuuttia ja siitä vajaat puolet, noin 17 minuuttia on laatutavaraa. Matthew Skoller on kuin kotonaan Sonny Boyn Stop Breakin’ Down -shufflen riimeissä, ja cd:n päättävä Big Bill Broonzyn Hot Dog Mama sujuu tyylikkäästi Billy Boy Arnoldin levollisessa otteessa. Sonny Boyt ja Junior Wells. Alkuperäinen James Lanen Going Away on äänitetty tätä kirjoittaessa lähes päivälleen 71 vuotta sitten (23.10.1950), ja sillä soittanut yhtye oli eräs parhaista, mitä Chicagobluesin historia tuntee (Rogers, Walter, Muddy, Crawford). Levystä saa vahvasti sen vaikutelman, että kundit olisivat vain kokoontuneet yhteen, alkaen soittaa ja nauttia sen enempää asiaa ajattelematta. Meno kasvaa biisin lopussa, kunnes se kuin huomaamatta vaipuu hiljaisuuteen. Aiheesta suivaantuneena Tim kutsui kolme kokenutta ystäväänsä hätiin (Bernd Coene, rummut, Mattias Geernaerf, rummut ja Tom Vleric, kitara; Tim itse tietysti kitaroi ja laulaa) ja pumppu linnoittautui yhdeksi viikonlopuksi tekemään sitä, mistä he eniten pitävät, eli soittamaan bluesia yhdessä. Levyltä huokuu tiivis läsnäolo, eräänlainen livetila ja tunnelma on hyvinkin pelkistetty, intiimi suorastaan. ”The Reckless Cure” on suvantokohdissaankin paljon tymäkämpää tavaraa kuin esimerkiksi ”Sings” rouheimmillaan
Lainoja on mukaan valikoitunut neljä kappaletta. Jälkimmäisessä Joe Marhoferin harppu murisee juuri tähän kappaleeseen kuuluvaa ja aina niin tunnistettavaa teemaa. Nostan kuitenkin tällä kertaa esiin miehen voimallisen ja eläytyvän laulutulkinnan. Sitten kuitenkin tulee vähän fiilis, että arviointikyky on pettänyt, kun soimaan lähtee The House Of The Rising Sun. Kun esitettäväkseen valitsee Sonny Boy II:n kappaleita niin ei voi mennä pieleen... Lisää sorminivelien näppäryyttä on tarjolla omatehdyllä Get Out On The Road Boy’lla. Vankkaa on meno toisellakin bluesilla St Domonic’s Highway. Aloitusvuoro on etiketin mukaisesti Avalla. Kitaristi-laulaja on kunnostautunut monien eri tyylilajien edustajien yhteistyökumppanina. Pradon instrumentaali Omar’s Nap viedään kitaristin ja Colemanin vuorosoitannolla sujuvasti läpi. Earl Matthews on parivaljakon ”suuri ääni”, äänen perusteella elämää kokenut konkari. Ehkä joku muistaa hänen työskennelleen aiemmin myös Oke She Moke She Pop -kokoonpanon kanssa. Näistä Tom Waitsin kunkkubiisi Chocolate Jesus toimii todella komeasti, samoin käy Sy Oliverin jatsi-stanulla At The Fatman’s, joka irrotteleekin todella vallattomasti. 66 Blues News 6/2020 levy tutkailut Lee Williamsin Hoodoo Man Bluesista. Tummaihoisen Donckerin juuret ovat syvällä bluesissa, jonka pohjalta on syntynyt tämä kunnianosoitus Chester ”Howlin' Wolf” Burnettille. Muun muassa. Ja boogiehan rullaa, kun se laitetaan rullaamaan. Levyn päätöksenä soivan Leaving In The Morningin kivan rauhallinen tausta luo harpulle ja T-Bone -kitaroinnille oivan kentän temmeltää sinisäveliään. Reipastahtinen Dr Blues avaa pelin ja se on sitten menoa se. Miehen laulusuorituksista tulee mieleen Van Morrison ja 1970-luvun lopulla Sunshine Hotel -hitistään tunnetuksi tullut Richard T. Tätä ennen häneltä on julkaistu ainakin yksi albumi omissa nimissään, ”Allon’s Rock And Roll”. Ava Gracen kappalevalinnat ovat soulahtavaa balladiosastoa edustavia, lauluääni ei ole kuitenkaan noihin täysi sopiva vaan elämäkokemuksen tuomaa rouheutta kaipaisi lisää. Mikke Nöjd GRAVEL & GRACE Bringing The Blues (Ava Grace Music #) ”Bringing The Blues” on kahden vahvan laulajan yhteistuotos. Puhallinyhtye tukee solistitonta voittotaivalta, sektion nimekkäimpinä hahmoinaan saksofonistit Nick Lunt ja Lee Badau (Jools Hollandin ja James Hunterin orkesterit, Big Town Playboys, The Big 6 jne.). Parista huonosti harkitusta coverista huolimatta huipputason pianoblues-cd. Valley Flood muistuttaa kivasti Pee Wee Craytonia tai vaikkapa Chuck Berryn Surfin’ Steelia. Sama meno jatkuu myös seuraavalla uralla My Boogie Is Alright. Kaksineljäsosa-tempossa kulkeva I Ain’t Superstitious omaa etenkin harppuosuudessa bluesin lisäksi aimo annoksen jazzsävyjä. mutta ne täytyy tietysti esittää kunnolla, kuten tässä tapauksessa myös tapahtuu. Ne kolistelut kuuluvat tietysti taustalla meuhkaaville kannuille ja vispilöille. Akustisena esitetty Little Red Rooster sisältää eksta-annoksen pidättyväistä jännitettä. Tuolloin hänellä oli tukenaan yhtye, nyt uudella kiekolla kuullaan vain Gavinin laulua sekä pianoa. Earlin ongelmana vaan on musiikillinen linjattomuus. Biisi nyt on ihan varmasti kaikille tuttu ja siihen on paha enää saada mitään uutta. Kaiken kaikkiaan hieno tribuutti merkittävälle bluesmiehelle. Hennon sielukkaan lauluäänen omaava Ava Grace Merchant ja miehekkään karhumainen vokalisti Earl Matthews muodostavat mainiosti toisiaan täydentävän parivaljakon. Noista viime mainittu on muusta tuotannosta poiketen Doncker-originaali. Siis ”yhtyeen”, jonka muodostivat eräät Muddy Waters, Little Walter ja Jimmy Rogers, kun miehet kiersivät Chicagon kuppiloissa haastamassa paikallisia kokoonpanoja kilpasille eli varastaakseen heidän keikkojaan! Jari Kolari TOMÁS DONCKER Moanin’ At Midnight (True Groove #) Tomás Doncker on newyorkilainen musiikin moniottelija. Sähkökitaroiden yliannostukseen tympääntyneiden korville tämä levy on nannaa. Liveversiot Back Door Man, Smokestack Lightning ja Shook Down toimivat studioversioita roisimmin. Avausraita Evil kulkee basistin ja rumpalin luoman tanakan funk-kompin voimin, jonka päälle Doncker laulaa miehekkään wolfmaisesti David Barnesin kromaattisen huuliharpun siivittämänä. Back Door Man saa osakseen alkuperäisversiota kunniottavan kohtelun. Myöskään yli 7,5 minuutin soittoaika ei auta asiaa. TT Tarkiainen CHRIS CORCORAN BAND Coolerator (Shack SHKR020) Herran pieksut miten tyhjentävästi brittiläisen kitaristilahjakkkuuden Chris Corcoranin uutuuslevy (edelliset sooloalbumit ”The Getaway” ja ”Blues Guitar Grooves” ilmestyivät 2010 ja 2017) käynnistyykään! Syyttä ei ole miestä esitetty ”UK Blues Awards” -äänestyksessä vuoden 2020 instrumentalistiksi. TT Tarkiainen GAVIN POVEY When I Hear Rhythm $ Blues (Hideout HOT 2001) Gavin Povey aloitti pianonsoiton jo viisivuotiaana ja varhaisteininä hän löysi Albert Ammonsin kautta rhythm & bluesin. Jump-bluesin parissa itseään saarivaltakunnassa tykö jo parinkymmenen vuoden ajan tehnyt Corcoran luonnollisesti esittelee pitkäsoitollaan lähinnä omia sävellyksiään, mutta pohjustaen osaamisensa kirjoa kuitenkin myös muutamilla lainanumeroilla. Yhtye tulkitsee numerot Nine Below Zero sekä I Don’t Know, joista ensimmäisellä Sonny Boyn tutun värisyttävän laulun sekä harpun hoitaa Snooky Pryorin poika Rip Lee Pryor. Sinänsä keskiverto sillisalaattia parempi tämä rosolli kuitenkin on. Niistä tunnetuimpien Comin’ Home Babyn (Ben Tucker) ja Watermelon Manin (Herbie Hancock) ohella levytettäväksi ovat päätyneet Jimmy Smithin 1960-luvun alun sotaratsu Back At The Chicken Shack sekä erityisen mallikkaasti toimivan maanläheisen luennan saava John The Revelator, jolla osakunnia sovitustyöstä annetaan vuoden 1930 levytyksensä perusteella blueslegenda Blind Willie Johnsonille. Bear. Killing Floor toimii tyylikkäänä hitaana bluesina. Countrya, gospelia ja soulia on kyllä esillä miehen esityksissä, mutta jotenkin iskelmämäisen valjuksi ne jäävät. Parhaimmillaan Ava on on mainstreampoppia edustavalla kappaleella Pennies. Omilla hengentuotteillaan Corcoran pinna pitää yhtä visusti, eivätkä esitykset karkaile turvallisen kotisektorinsa ulkopuolelle sen enempää kuin coveritkaan. Selkeitä bluesnumeroita löytyy myös, kuten vankka medium Some Of The Parts, joka kiihdyttelee kivasti väliosassaan. Matthews vie omalla avausraidallaan Next Move kuulijan syvän etelän sielukkaisiin tunnelmiin. Modernisoidut versiot klassikoista Moanin’ At Midnight ja Spoonful vesittyvät liiallisen yrittämisen vuoksi. Leiber & Stoller -bravuuri Love Potion No 9 on niin ikään kelpo perussiivu ja kulkee menevää vauhtia. Gavinilla on jykevä, miltei shoutermainen lauluääni ja se muodostaa hyvän parin miehen moniilmeiselle pianismille. Listalta löytyvät Ivan Neville, Defunkt, Yoko Ono ja Bootsy Collins. Scares Me on funkahtava soulblues, jonka kruunaa Ricky Galvanin tyylikäs kitarasoolo. Hypnoottisen kaoottiseen Smokestack Lightningiin on sämplätty Howlin’ Wolfin puhetta teemalla ’bluesin syvin olemus’. Nimibiisi-lopetus When I Hear Rhythm & Blues puolestaan on reipas stomper, aika hauskakin, mutta ei mikään novelty. Nimiraita kolistelee vahvasti John Lee Williamsin harpun maisemissa. Nämä molemmat kaksi levyä ovat hienoja näytteitä 50-luvun Chicagon kulta-ajasta ja suosittelen vahvaa tutustumista niihin, kuten myös Headcuttersiin muutenkin. Teemaintro Coolerator vie kuulijan lähtöruudun kautta kulkematta 1950-luvun yökerhojen röökinkatkuisiin r&btunnelmiin itsevarmoin instrumentaalisin liikkein. Yhtyeen nimi on muuten napattu kunnioituksena Chicagossa aikanaan vaikuttaneen The Headhunters -yhtyeen mukaan. Omar osoittaa sävellystaitojaan veivaamalla Pradon kanssa hypnoottista Hooker-boogieta (vaiko Magic Samin Feelin’ Goodia) kappaleellaan Man Like Me. Kumpikin esiintyy levyllä viiden raidan verran
Slovari This Broken Heart Of Mine vie viuluineen sitten ihan eri tunnelmiin ja biisissä Praying For Rain mandoliini ja banjo tuovat gospelhenkiseen tekstiin mielenkiintoisesti countryvaikutteita ja loppua kohti jopa southern rock -sävyjä. Levyn päättävän Containment Bluesin ohella akustishenkisimpiä biisejä on No Kinda Love, jossa Hector Ruanon huuliharppu on isossa roolissa ja teksti kertoo oivaltavasti tyhjistä rakkauden lupauksista. Sitä seuraava kohtalokas Hellbound taas olisi ollut omiaan vaikkapa Ricky Nelsonin, John Leytonin tai kotimaisen Agentsin ohjelmistoon. Tämähän olisi sopinut vaikka Frank Sinatralle, Dean Martinille tai Elviksen armeijan jälkeisen ajan konsertteihin. Vaikka levyn kaikki kappaleet ovat bändin omaa tuotantoa, ne eivät ole rajoittuneet yhteen muottiin. Sen verran osaan sanoa, että sääli vinyylin ostajia, kun jäävät paitsi hienoista country-lauluista Open Road ja Bid For Freedom. Swing-pohjaisen mod jazzin pariin hämyisästi johdattelevalla Oh Yeah! -numerolla kuten parilla muullakin raidalla 7-henkistä vakkaribändiä tukee tyylitajuinen hammondisti Claudio Corona. Blues News 6/2020 67 levy tutkailut Jumpin’ At Bardiesilla hän antaa soolojensa hyväillä korvia Duke Robillard -tyylisenä jazzkierteisenä boogiejuoksutuksena. Muina suomalaisvahvistuksina ovat muutamalla kappaleella olleet Pete Boy Salmi ja Bluelightin luottobasisti Mika Railo taustalaulajina. Koska arvostelukappaleeni on cd, en pysty tässä asiassa neuvomaan. Louisiin kotiutunut Anthony Gomes on pitkän linjan artisti ja kitaristi, joka aloitti levytysuransa vuonna -98 julkaistulla albumilla ”Blues In Technicolor”. Kansainvälisyysajatuksen kautta levylle löytyi Youtube-selailun kautta Anthonylle ennestään tuntemattomia soittajia Ruotsista (Bobby Stone Jr., rummut), Brasiliasta (Gabriel Crespo, koskettimet), Venezuelasta (Hector Ruano, huuliharppu ja Carolina Teruel, sello), Venäjältä (Margarita Chernova, viulu) sekä USA:sta (Paul Tooley, banjo, mandoliini ja viulu). T-Bone Walker’mainen tyylikkyys vaikuttaa olevan hänen ensisijainen voimavaransa. Niinpä levystä tuli hyvin moniulotteinen ja teksteissä on mukana aikaa kuvaavaa syvyyttä, vaikkakin nimikappale syntyi tarpeesta keventää tilannetta lisäämällä siihen myös huumoria. Samaa linjaa jatkaa Hell And Half Of Georgia, parisuhdetarina ”cowbell-mausteilla”. Voin olla väärässä, sillä kuten alussa totesin, en ole kovin tarkasti perehtynyt bändin vaiheisiin. Albumin teemaa luotaava teksti ja Anthonyn vahva, sielukas laulu on pääosassa kappaleessa Let The Love Take Care Of Love, kun taas slidekitaralla lähtevä Stop Calling Women Hoes And Bitches jyrää poljennollaan tärkeän viestin läpi kuulijalle ja menee jalan alle. Nyt artisti on julkaissut erikoisella tavalla syntyneen ja hiljattain myös Billboardin bluesalbumilistan kärjen tavoittaneen levyn ”Containment Blues”, joka on hänen 11. Basson sijaan Railo soittaa siellä täällä levyllä akustista kitaraa. Kansikuvaa jos vilkaisee, todennee nuoruuden olevan jo historiaa, mutta pääasia on, että mieli pysyy nuorekkaana ja nivelet kunnossa. Tell Somebody puolestaan vie kuulijan mukanaan loistavalla southern rock -poljennalla, ennen hienoa sellolla säestettyä balladia The Greatest 4 Letter Word, jossa Anthonyn laulu pääsee todella hyvin oikeuksiinsa.. Muistini (?) mukaan paikka oli melkoisen täynnä. Ymmärsin jostain, että Restlessin miehistö on vuosien varrella vaihdellut, mutta tällä levyllä palannut 80-luvun kvartettikokoonpanoonsa. Kuka ihme antaa rumpalin säveltää?! Bluelight on ilkikuriseen tapaansa taas tehnyt jäynää levyjen ostajille. Vaikkakin albumi on riisutumpi kuin edellinen, vuonna 2018 julkaistu ”Peace, Love And Loud Guitars”, avauskappale Make A Good Man (Wanna Be Bad) on taattua bluesrock-osaston Gomesia. Niinpä mielenkiinnosta ja (tuolloin vielä kohtuullisen hintaisen) oluen perässä päädyin paikalle söpöjä rokkaripimuja tiirailemaan. Reippaan rockabillyn ohella on sävyjä otettu mm. Asiaan perehtymättömille valistettakoon, että ensin mainittu tarkoitti rockabillyn pohjalta lähtevää uutta musiikkia, johon saatettiin ottaa moderneja vaikutteita vaikkapa sen ajan popmusiikista. Fanaattisimmat tietenkin ostavat molemmat. Sehän on kuin ZZ Topin boogieta hieman kevyempänä versiona. Shufflena fiilistelevä Get A Grip taas liikkuu sangen lähellä Jimmie Vaughanin tuoreimpien big band -äänitteiden tunnelmia. Näistä pesäeron tekivät vielä rockabillybändit, jotka autenttisuutta ihaillessaan menivät äärimmilleen 50-luvun musiikkia, vaatetusta, soittimia ja vahvistimia palvoessaan. Kuuntelijoille riittää se, että pitääkö bändistä tai sen esittämästä musiikista. Bassoa levyllä ja nykyisessä kokoonpanossa soittaa Jacob Mreen (USA) ja rumpuja sekä perkussioita Chris Whited (USA). Mutta toisaalta en osaa sanoa voisivatko Here She Comes ja Gotta Get Out olla vielä parempia. Vastakkain olivat osittain neobillyn ja psykobillyn fanit. Työni puolesta olen niitä toki myynyt 80-luvun alkupuolelta saakka. Restlessin uusi ”Ready To Go!” tarjoileekin monipuolisen kattauksen eri tyyleistä koostuvia kappaleita. Tuolloin tuo rockabilly-scene alkoi olla hieman pirstoutunutta. Poikkeuksellisen julkaisusta tekee se, että levyntekoprosessi lähti liikkeelle yhdestä biisistä ja sen saamasta palautteesta. Kaivakaa vaikka Googlesta, jos osaatte! Honey Aaltonen ANTHONY GOMES Containment Blues (omakustanne) Torontosta kotoisin oleva ja sittemmin Yhdysvaltain St. Pete Hoppula RESTLESS Ready To Go! (Bluelight BLR 33 205 2) En usko olevani kaikkein pätevin henkilö kirjoittamaan Restlessin uudesta levystä. Useampia kappaleita onkin tehnyt Cooper – ja Ihan sieltä parhaasta päästä vielä. Sokerina pohjalla – eli viimeisenä kappaleena – on Harmanin säveltämä jazziin päin kallellaan oleva balladi If I Can Ever Let Her Go. Nykyisin kaikki rajat lienevät hämärtyneet. Tämä johti siihen, että jo lähes valmis bluesrockalbumi sai jäädä sivuun pandemiasta johtuvien poikkeuksellisten olosuhteiden inspiroimana. Neobilly oli tyylisuunta, johon se laskettiin. Heti perään syöksyvä ripeä rock’n’roll, nimikappale Ready To Go osoittaa, että ne aiemmin mainitut nivelet eivät ole ruosteessa. Hitaahko tremolosävytteinen Resolution Blues on säntillisyydessään täydellinen malliesimerkki miehen viilipyttymäisen taloudellisesta kitarankäsittelytavasta. Teknisesti epäilemättä vielä enempäänkin kykeneväinen muusikko tuntuu jopa hieman välttelevän soitossaan tietynlaista riskinottoa. Itse näin bändin ensimmäistä kertaa 80-luvun puolivälissä Tavastialla. Totuuden nimessä on myönnettävä, että Tavalla meni noihin aikoihin muutenkin keskimäärin viisi iltaa viikossa bändeistä riippumatta. Heti alkajaisiksi Love Like A Bullet iskee päälle, jos ei nyt moukarin, niin ainakin pesäpallomailan lailla. Harmanin lisäksi onnistuneesti kortensa kekoon kantavat kitaristi Mick Malone, basisti Jeff Bayly ja rumpali Ben Cooper niin soittajina kuin säveltäjinäkin. Ei niitä aiempiakaan, pitkälti toiselle kymmenelle kertynyttä albumisarjaa ole tullut kovin paljoa kuunneltua. Pelkistetysti alkavassa Until The End Of Timessa on Johnny Cash -vaikutteita, mutta viulutaustainen kappale kasvaa hienosti loppua kohti ja on yksi omia suosikkejani levyllä. Vinyylija cd-versioissa on vaihdettu kaksi kappaletta päittäin. Terhakalla Sit Tight’illa taas voimistetaan tanssiaskelia maltillisesti jamaikalaisella takapotkulla. Idea nimikappaleen ympärille rakentuvasta levystä oli alkuun enemmän ”singer songwriter” -tyylinen, akustinen kitara ja laulu yhdellä mikillä äänitettynä, mutta kun valmistelu eteni ja levyllinen muita kappaleita syntyi nopeaan tahtiin, ajatus alkoi jalostua ja mukaan haluttiin tuoda hieman enemmän soittimia sekä soittajia eri maista, sillä Anthony nimenomaan koki, että pandemia on maailmanlaajuinen asia ja että olemme kaikki yhdessä tässä haastavassa tilanteessa. Ostaja viettänee unettomia öitä miettiessään, kumman käy ostamassa. Säästäväisyys kunniaan, kuten siinä eräänkin pankin mainoksessa kai bruukattiin ennen muinoin sanoa. Jälkimmäinen taas otti vaikutteita punk-rockista ja esteettisenä puolena korostuivat kauhuelementit. Anthony on kertonut, että kappaleet syntyivät pitkälti aamukävelyillä muutaman viikon sisällä ja ne tallennettiin tai laitettiin alulle jo samana iltana studiossa. Kitaristi ja laulaja Mark Harmanin komennossa englantilainen nuorisoyhtye Restless on tehnyt jo nelikymppisen uran. studiopitkäsoittonsa. countrysta, 60-luvun alun popista, vanhasta britti-rock’n’rollista ja jopa lievästi jazzin puolelta. Esimerkiksi One Way olisi voinut kelvata Everly Brothersille tai olla Buddy Hollyn ns. Näin hienoon esitykseen tarvitaan tietenkin suomalaisvahvistusta ja tyylikästä yökerhopianoa soittaakin Whistle Bait -yhtyeestä tuttu Kim Drockila. Bändistä en juuri paljoa tiennyt, mutta tiesin sen olevan rockabilly-nuorison suosiossa. hempeämmästä laulukirjasta
Nelijäsenisellä joukkiolla olisi kyllä ihan näppäriä ideoita plakkarissaan, mutta levyn musiikki on vai niin kovin kilttiä ja perussiistiä. Levyn koko kuvan (samoin yhtyeen) voisi hyvin ilmaista yhdellä, tällä kertaa 20-luvun trad-jazzia edustavalla kappaleella Don’t Cha Let It Go To Your Head – hauskaa, menevää ja helposti kuunneltavaa iloittelua. Yllätyksellisesti setistä löytyy sentään vielä kiva fiftarihenkinen peruspala Let Me Cross Your Mind, jolla kuullaan foninkin törisevän. Joeyn sooloja kuullaan raidoilla Back To Love ja Putt Putt Hustler, joista etenkin viimeksi mainittu 8-tahtinen shuffle tarjoaa hänelle hyvä pohjan esittää parastaan ja myös näyttöjä sille, miksi miehelle kyseinen pysti annettiin. rumpalin selkää. Mukana levyllä on nimekästä porukkaa, ainakin jos katsoo missä ja kenen kanssa he ovat soittaneet. Pidän siitä, että koronakeikkoihin on lisätty jotain ekstraa, kuten uusi kappale, räväkkä laina tai jotakin harvemmin kuultua materiaalia. 68 Blues News 6/2020 levy tutkailut Levy tuo hyvin esille Anthony Gomesin monipuolisuuden sekä laulajana että biisintekijänä. Instroja on valikoitunut mukaan kaksi, Unholy Roller ja Sinner’s Strut, jotka kumpainenkin etenevät kovin yllätyksettöminä. Bluesballadi I Forgot To Say I Love You on viihteellinen, väritön ja ponneton, toinen saman osion esitys We Love Our Way Through The Blues puolestaan vain korni. Miehen aikaisemman tuotannon ystävät löytävät varmasti taattua tuttua, mutta myös paljon uusia sävyjä tältä monipuoliselta albumilta, mikä ei varmasti suotta ole noussut Billboardin kärkeen. Leikkaukset ovat aika maltillisia, editointi on kohdallaan, kameraa ei kieputeta, eikä mitään kikkailuja oikeastaan ole. Jump-numerosta Cottonmouth Rock sen sijaan uupuu ruutia. Pianisti Bobby West on säveltänyt puolet levyn kappaleista ja soittokavereitakin miehellä on ollut sen verran paljon, ettei sitä listaa tähän kannata kirjoittaa. Eräs niistä on hauska funk-rokahtava The Legend Of The Luther Stringfellow, jota kuljettaa huuliharpun ohella eteenpäin Dennisin kaunis kitarointi. Tyylikirjo on laaja ja siinä mielessä hauska, että albumin kaikki 16 kappaletta edustavat tarkoituksellisesti eri tyylejä. Settilista on siis aika pitkälti sama kuin Novapolis Rooftop -keikalla ja Juhlaviikonloppuna, eli pääosa materiaalista on peräisin kahdelta viimeisimmältä levyltä ”Stolen Hearts” ja ”Another World”. Avauksen kohtuutempoinen rockeri Cheap Wine pompsuttaa vielä plussan puolelle. Osaa mies kitaraakin soittaa, joista erilaisia ääninäytteitä kuullaan mm. Asiassa on kunnostautunut myös Erja Lyytinen, jolta saimme. Jari Kolari kesäkuussa facebookin kautta striimatun Novapolis Rooftop -keikan ja elokuussa Ylen toimesta Helsingin Juhlaviikonlopputilaisuuden. Kaikille löytyy siis jotain, ainakin jos pidät r&b:stä, funkysta, Memphis-soulista, gospelista, Motown-shufflesta, reggaesta, power-balladeista jne. Aiheeseen liittyen on saatavilla myös The Blues Queen -teetä, jota ehdottomasti kannattaa samaan tilaukseen ottaa. 90-luvulla Rusty löysi tiensä takaisin bluesin pariin. Niin, ja meitä vanhan liiton miehiä silmällä pitäen on tätä lukiessanne kauppoihin jo saapunut tuplavinyyli aiheesta ja se todennäköisesti löytää tiensä aika moneen joulupakettiin. kappaleilla Realize (gospel blues), A Scene From Sunday (gospel pop) ja The Rain (funky blues rock). Ainoa miinus tulee siitä, kun muutamassa kohtaa taustalla vilkkuvista värivaloista vastaava henkilö unohtaa, että less is more. Hiukan erilaista kosketuspohjaa haetaan swampin piiristä, joskin Hillbilly Hoodoo on silti aika vaisu esitys. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä marraskuun alussa myyntiin tuli toukokuussa Bluesounds Warehousessa taltioitu cdja dvd-paketti ”Lockdown Live 2020”. Arvio on sekava, mutta niin on levykin. Stiletto Heels And Fishnet Hose lipsahtaa 90-lukulaiseen swingrockabillymuottiin. Don’t Let A Good Woman Down sisältää kaksintaistelun kitaran ja urkujen välillä ja onhan tuo Mozart 40 -laina kieltämättä mainio. Basisti Bobby Watson (Billy Preston/ Michael Jackson), rumpalit Steve Stephens (Patti Austin/Glen Hughes) sekä Vincent Fosset Jr. Pääjehu laulaja, kitaristi ja multi-instrumentalisti Dennis McKee omaa miellyttävän pehmeän, mutta samalla myös sopivan miehekkään lauluäänen. Lyytistä ja etenkin hänen kitaraansa näytetään kiitettävän paljon, mikä tietenkin miellyttää kaikkia tulevia kitaristinalkuja suuresti. Alun perin soulahtava Wildflower on saanut raikkaan päivityksen ja toimii sähköisenä tulkintana hyvin. Koska tuotantoa Lyytiseltä löytyy runsaasti, niin ehkä jokusen raidan olisi voinut valita toisin. Vähän kuin koulupoikamaista tarkkaa läpisoittoa. Onneksi niitä ei taida tällä kertaa olla kuin yksi. Tosin tässä on 12 kappaletta, joista neljää ei kummassakaan edellä mainitussa paikassa soitettu. Urkujen siivittämä ja särökitaralla terästetty Dreamland Blues on mielestäni myös studioversiota parempi. Edelleenkään en ole näiden ”yleisönnostatus” huutojen yms. Näinhän se pitää ollakin, että soolokohdissa näytettään kitaristia ja kitaraa, eikä esim. Muina kitaristeina levyllä vierailevat jo veteraaniksikin tituleerattu Larry McCray sekä International Blues Challengessa ”Albert King” -kitaristipalkinnon vuonna 2016 voittanut Joey Delgado, soittaen parilla kappaleella kumpainenkin. Rockabilly Boogie #1003 taitaa olla lätyn timmein veto. Nyt hämmästelyn kohteena oleva julkaisu nojaa vahvasti bluesiin, rock and rolliin ja rockabillyyn. Kari Viitanen RUSTY ENDS & HILLBILLY HOODOO The Last Of The Boogiemen (omakustanne) Jo 1960-luvulla Tennesseen klubiskenessä vaikuttanut kitaristi Rusty Ends on soittanut mm. Jos artistin edelliset julkaisut ovat olleet mielestäsi liian bluesrock-henkisiä, tähän levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua. Parhaiten mies muistetaan vuoden 1969 levytyksestä Does Anybody Really Know What Time It Is, joka julkituotiin Philips International -merkillä ja yhtye oli tuolloin Cooper’N’Brass. Tällä kertaa on valittu vaihtoehto kolme ja sitä edustavat Wildflower sekä Dreamland Blues. Oli miten oli, niin Cherry Overdrive on aina mieluisaa kuultavaa, Rockin’ Chair rullaa komeasti, ja ”Stolen Hearts” -levyn raskassointinen Black Ocean on studioversiota huomattavasti eloisampi. Fats Dominon New Orleans -henkeä edustaa Bluer Than You, jossa Dennisin laulu nousee pääosaan. Mikke Nöjd THE MCKEE BROTHERS A Time Like This (omakustanne) Juuri uunista ulos tullut ”A Time Like This” on The McKee Brothersin kolmas oma levy ja jatkaa edellisten kahden viitoittamaa musiikillista tietä. Tämä lajityyppi vaatisi asennetta ja atakkia, sitä ei nyt vain irtoa. Harpistina kolmella kappaleella puhaltelee Tim Douthit. Yön ammattilaisista kertova Midnight Angels on piiiitkä ja tylsä funkblues. tarpeellisuudesta ihan varma. McCrayn taitoja kuullaan Whistleblower Bluesilla (funky blues rock) ja ne – siis taidot ovat ihan ok! Miehen toisessa numerossa Dawg (fun rocker) kitara vinkuu ja muutenkin tapahtuu paljon ja vauhdilla. Ainakin minusta kurjuuden ja köyhyyden maksimoiminen on tarpeetonta. Täytyy myöntää, että kesti aikansa, ennen kuin totuin näihin yleisöttömiin keikkoihin ja siihen, että bändi esiintyy kameran toisella puolella. (Kirk Fletcher/Janiva Magness), fonisti Doug Webb (Stanley Clark/Freddie Hubbard). Soittamisen riemu, tai pitäisikö sanoa, että esiintymisen riemu on ilmiselvää tällä taltioinnilla, Lyytinen soittaa kuin paikalla olisi yleisöä ja onnistuu tehtävässään hyvin. paikallisyhtyeessä The Premiers. Riku Metelinen ESA ELORANTA Bensaa ja kahvia (Emsalö EMCD003) Emsalö on uusi suomalainen levyyhtiö, jonka perustajia ovat Turenki KOTIMAAN KATSAUS ERJA LYYTINEN Lockdown Live 2020 (Tuohi THC-013, CD & DVD) Kun keikkoja on tänä vuonna ollut sattuneesta syystä normaalia vähemmän, on moni bändi sekä artisti ottanut käyttöön vaihtoehtoiset keinot ja tehnyt turvavälit huomioon ottavia esiintymisiä. Teksteistä kuten myös levyn kansikuvituksesta henkii tämä poikkeuksellinen aika, jolloin materiaali on syntynyt
Jos levylle haetaan vertailukohtia, niin mielestäni siinä on samantyylisiä sävyjä kuin mitä ”Moderni hiljainen musiikki”, ”Huoneet 6 & 14” ja ”Sillalla” sisälsivät. Bruce Springsteeniä, Townes Van Zandtia ja John Mellencampia on tullut kuunneltua. Sain verrokkilevyksi heidän debyyttinsä ”Kuinka syvälle uskallat sukeltaa”. Esa Eloranta on lukeutunut merkittävien suomalaisten säveltäjä-sanoittajien joukkoon jo viidellä eri vuosikymmenellä. Kummankin levyn alkuun on laitettu todellinen ässäraita, ykköslevyllä se on ajan hengen mukainen Kadonnut ja kakkoslevyllä herkkä. Soolo on niin jäätävä, että jokaisen kitaristin urasta haaveilevan nuorukaisen (ja miksei vanhemmankin) kannattaa ottaa tästä hiukan mallia, miten homma hoidetaan taidolla ja tyylillä ilman ylilyöntejä. Singlenäkin julkaistu Kun sä haluut voittaa on ehdoton suosikkini. Omien sanojensa mukaan mies on kirjoittanut elämänsä aikana noin 1500 kappaletta, joita ovat esittäneet Jorma Kääriäinen, Kari Tapio, Johanna Iivanainen ja Katri-Helena – vain muutamia mainitakseni. Levytetyt kappaleet ovat pienimuotoisia havaintoja sekä pohdintoja elämästä. Levyn paras esitys Valheet sisältää kaikuja saarivaltakunnasta ja minusta mukana on selkeitä Big Countrysekä U2-vaikutteita. Levy on tasapainoinen ja monipuolinen kokonaisuus, joka varmasti tulee rikkomaan raja-aitoja tai ainakin siirtämään niitä tuuman verran lounaaseen. Yleensä tuplien kohdalla piilee se vaara, että täysipainoista materiaalia on liikaa yhdelle levylle, mutta ei kuitenkaan riittävästi kahdelle. meikäläiselle luonteenpiirteelle pelottavankin ominaisessa synkistelystoorissa Katkeruus – vaikken epäilekään, etteikö se pieni ironian kukkanen versoisi taimiaan myös tällä numerolla. Blues News 6/2020 69 levy tutkailut Hiivitään hyvin aikein, jossa menoa tuetaan saksofonilla, vaikka siitä ei mainintaa kannessa ole. Haastattelun aikoihin työn alla ollut kakkosalbumi ”Kiivasta elämää” on vihdoin ilmestynyt. Kaikilla heillä on kymmenien vuosien kokemus suomalaisesta musiikkibisneksestä. Myös soul-sävyjä bluesrokahtavaan tyyliinsä aika ajoin yhdistelevä orkesteri tuntuu toden totta löytäneen niin itselleen kuin ylipäätään kotimaiseen klubikeikkamiljööseen täsmäävän kokonaiskonseptin. Nimikappale avaa levyn lupaavasti, ja pitkästä aikaa huomaan kiinnittäväni huomiota myös sanoitukseen, sillä monesti menen sävellys edellä, jopa suomeksi laulettujen kappaleiden kanssa. Ainoa poikkeus on Kaikki työ ja vaiva, jonka sävellyksestä vastaa Esa Haapajoki. Markku Aro, Matti Esko, Markojuhani Rautavaara ja Esa Eloranta. Näin ei vielä ole, sillä Dave Lindholm on hyvässä vedossa, eikä soitossa ole kuultavissa merkkejä ikääntymisestä. Soundit ovat kotitekoiseksi levyksi mukavan tuhdit ja nykytrendistä poiketen rummut on miksattu maltillisesti. ”Kiivasta elämää” kuulostaa tuoreelta, innostuneelta sekä persoonalliselta. Koskettimet ovat cd:llä muutoinkin tiukasti läsnä, kuten mm. Kuten aina Elorannan äänitteitä kuunneltuani, tästäkin jää erittäin hyvä ja miellyttävä jälkimaku. Nimettömän kumpikin cd pitää sisällään 12 kappaletta, mikä tarkoittaa sitä, ettei täyteraitoja tai tyhjäkäyntiä juurikaan ole. Kappaleessa Mikä tappoi Rannanjärven kerrotaan että, syy oli tietenkin blues, ja eikös blues ole tappanut muutaman muunkin miehen vuosien saatossa, jos ei suoranaisesti niin ainakin välillisesti. Avustavia muusikoita on mukana, mutta kuitenkaan mistään bändilevystä on turha puhua. Sävellyspuolen esikuvat löytyvät Amerikan mantereelta. Ilmaisuaan se virikkeistää muutamilla esityksillä vielä toisella urkurilla Risto Kinnusella. Sanoitukset ovat Tuonosen. Paul Kossoffin saappaissa kulkeva Vapaa pudotus sisältää julkaisun hienoimman kitarasoolon. Riku Metelinen T4BLUES Sininen ässä (omakustanne) Kosketinsoittajalaulaja Christer Lundqvistin, kitaristi-laulaja Tero Eerikäisen, basistilaulaja Ari Suomen ja rumpali Timo Mäntypuron muodostama T4Blues kiteyttää jo nimessään tuntuvan osan bändinsä missiosta. Vinyylin ystäville kerrottakoon, että myös tupla-LP on aiheesta tulossa. Samoin on Emsalön artistikaartilla, joihin lukeutuvat mm. Tiukkapipoisimmille biisibongareille pieniä rytmihäiriöitä saattanee myös aiheuttaa ponnekkaana boogiena temmeltävä Keskimäärin, joka taas voisi yhtä hyvin olla kirjattu Albert Kingin Hunterin käännösversioksi. Mielestäni myös kitarasoolo on kuin Sakari Pesolalta lainattu. Kansikuva tuo mieleen Love Records -aikaisen ”Sirkus”-albumin, joka oli myös 90 astetta käännetty ja gatefold. Nelikon vähemmän happaman oloisesta lähestymistavasta käy eräänä kelpo esimerkkinä My Babeja Brand New Cadillac -lainateemoja salakavalasti kierrättävä Cadillac Blues. Dave Lindholm ei ole ryhtynyt kiillottamaan Stratocasteriaan vaan kirjoittanut nipun lauluja ja levyttänyt ne. Miehen sielunelämää ilmentävät tuotokset pitävät sisällään mainiosti esiin tuotua arkipäivän elämää ja romantiikkaa. Blues se varmaan minutkin tappaa, mutta siitä huolimatta en aio kääntää takkiani ja siirtyä klassisen musiikin pariin. Positiivista on myös se, että nämä ikänsä puolesta jo nuoruuden huuman hyvän aikaa sitten taakseen jättäneet musikantit ovat tarttuneet Suomi-bluesiinsa sopivan veitikkamaisella otteella. TT Tarkiainen DAVE LINDHOLM Dave Lindholm (Emsalö EMCD004) Koronakeväänä lähes jokaisella muusikolla on ollut luppoaikaa enemmän kuin tarpeeksi, jota kaikki ovat kuluttaneet omalla tavallaan. Hän on kypsään ikään ehtinyt veteraani, jonka ei tarvitse enää todistaa mitään. Aivan kaikkea ei ole keväällä äänitetty, sillä julkaisun oheistietojen mukaan Lindholm on käynyt myös viime vuoden lopulla studiossa. Mikäli joku pelkää musiikillista ähkyä, niin asiaa auttaa, kun kuuntelee levyn kerrallaan. Rumpuja ei kuulla, mutta perkussioita kylläkin. Entä se mieltä askarruttava kysymys, kumpi levyistä on parempi. Levyn taiteellisena tuottajana on toiminut Taisto Viikeri, joka on miksannut levyn. Sodan jälkeen menee Kolmannen Naisen tontille niin sanoituksellisesti kuin sovituksellisestikin. ”Bensaa Ja Kahvia” -levyllä Esa esittää itse omia sävelmiään. T4Bluesin vokalisteista Tero Eerikäinen on myös kirjoittanut enemmistön levyn materiaalista. Hänen kappaleistaan I Put A Spell On You -henkinen tangobluesratkaisu Rakkaudennälkä taitanee ilmentää yhtyettä samanaikaisesti sekä tasavahvimmillaan että persoonallisimmillaan. Kymmenen kappaletta ovat kaikki omaa tuotantoa ja pääasiassa bändin solisti Matti Tuonosen käsialaa. Holikong haitareineen ja viuluineen kuulostaa aivan pelastusarmeijalaululta. Uusi levy on äänitetty useassa sessiossa kotistudiolla ja treenikämpällä aikavälillä 2018–20. Esa Pulliaismaisissa kitaraharmonioissa kellivä kaihoisa Recordsistakin tuttu Topi ”Vexin poika” Salmi, Henri Nuorivaara ja Anne Laaksonen. Fonisti, kuka sitten lieneekään, soittaa kuin Pekka Pöyry -vainaa. Kun takana on 50 vuotta uraa ja 30 albumia, voisi olettaa jo liekin jossain määrin himmenevän. Lopputulos on nimetön tupla-albumi, joka on hänen ensimmäinen sellainen, kun bändilevyt Pen Leen ”Catlook Gypsies” ja Svartin julkaisema Isokynä & Orfeuksen ”Lillan” jätetään laskuista pois. Meressä-kappaleeseen on lisätty kaikuluotaimen piippausta muistuttava ääni tukemaan esityksen tarinaa. Vapaa Julia on kuin elokuva, jonka tarina on puristettu kolmeen minuuttiin. Sekään ei tosin vielä paljasta sitä ilahduttavaa tosiseikkaa, että tämä Hyvinkään seudulta saapuva ryhmä tulkitsee ainakin nyt tutkailtavalla levyllään ainoastaan omia sininuottisia kappaleitaan – rehdillä suomen kielellä. Ei niin korkeaa vuorta sisältää bluesissa harvemmin käytetyn instrumentin, banjon, jota olisi voinut olla kappaleessa enemmänkin. Riku Metelinen VANHAA ROINAA Kiivasta elämää (VRCD002, omakustanne) Ensimmäisellä kotimaisella laulettu blues on harvinaista, mutta tilausta sille kuitenkin on, hyvänä esimerkkinä pari numeroa takaperin esitelty bändi Vanhaa Roinaa. Kansikuva on kieltämättä hieno, vaikkei bändissä fonistia olekaan. Suorastaan härskin tanssilavanostalgisella slovarilla Vähästä sydän liikuttuu eivät assosiaatiot Gösta Sundqvistin musiikillisiin mielenmaisemiin ole nekään järin pitkän matkan päästä haettuja. Tykkään enemmän tästä uudesta, mutta kyllä se esikoinenkin kannattaa ostaa
Pete Hoppula JUSSI SYREN & THE GROUNDBREAKERS Bluegrass Christmas (Bluelight BLR 33142 2) Vittuileekoko joku minulle. Ääni on tunnetilan välittämistä ihmiseltä toiselle ja sitä hän tässä tekee. Beautiful Star Of Bethlehemja Call Collect On Christmas -kappaleissa. Myös kokoonpano, Syren Oksala ja kitaristi J.P. Levyllä on useita kerroksia samaan tyylin kuin Jartse Tuomisen ja Erja Lyytisen viimeisimmillä julkaisuilla. Onneksi mukana ei muuten ollut joululaulujen inhokkiani Little Drummer Boy (siitä suostun kuuntelemaan ainoastaan Jimi Hendrixin version). Kuorolaulu huipentuu Syrenin sävellyksessä A Son Is Given. Jussi Syren & The Groundbreakers on parikymenvuotisen uransa aikana pitänyt tiukasti kiinni tyylistään, vaikka erilaisia teemalevyjäkin on ollut. Hän on myös miksannut kappaleen ja saanut aikaan hyvin Hendrix-tyylisen lopputuloksen. Sitä koristellessa voi laittaa soimaan vaikka Jussi Syrenin ja Groundbreakersin joulutunnelmaa nostattavan levyn! Honey Aaltonen PS. Olen kuitenkin pitänyt hänen aikaisemmista levyistään, mutta voisiko tämä olla poikkeus. Hiukan toisenlainen levy kieltämättä on, sillä uudistumista on tapahtunut. Anteeksi vain, sillä moni siitä tuntuu pitävän. Mikäpä olisi sen osuvampi joululevyn avaukseksi. Yleensä lumisokerilla kuorutettu imellys tekee maanläheisenä versiona kunniaa Irving Berlinin melodialle. Pakko myöntää, että myös Jussi Syren ja Groundbreakers on onnistunut pahimmat avannot kunnioitettavasti ohittamaan. Down For The Countin liidilaulut hoidetaan Bryn Jonesin ja Granfeltin kesken. Se esitetään puhtaasti a cappellana, eli säestämättömänä lauluna. Ei kai taas näitä kyllästymiseen saakka kuultuja jollotuksia! Yllätyksekseni kokemus olikin positiivinen. Mukana on puhkikaluttuja standardeja, hieman rempseämpiä joululauluja ja ennen kaikkea myös bändin omia sävellyksiä. Näyttämisen halua saattaa ehkä kenties aavistuksen verran löytyä, mutta mihinkään brassailuun tai ylilyönteihin ei kuitenkaan sorruta. Olen kuunnellut LPsekä CDversiot useaan kertaan ja jokainen kuuntelukerta on tuonut mukanaan jotain uutta. Baddingin sekä otsikkonsa mukaisissa tunnelmissa rokattu Hyvä fiilis eittämättä referoi parhaiten sen, mikä T4Bluesille on musiikkinsa tekemisessä loppujen lopuksi kaikkein keskeisintä. Poisjäänyt raita, Bryn Jonesin tulkitsema Love Or Nothing, on levyn vähiten kuuntelukertoja kestävä kappale. Suosikkini taitaa olla kuitenkin banjonsoittaja Tauri Oksalan instrumentaali Northern Chimes. Vinyyliltä puuttuu yksi kappale ja sekin vain sen takia, kun se ei mukaan mahtunut. Mutta eihän oikeaoppisessa bluegrass-yhtyeessä mitään rumpalipoikia ole ollutkaan. Siihen lisäisin, että vanhempana on kuusipuu kannettava. Nuorena on vitsa väännettävä, sanoo vanha sananlasku. Onhan joulun tunnelmassa paljon positiivistakin, kunhan edellä mainitut onnistuu sivuttamaan. Ben Granfelt tarjoilee musiikkinsa perinteisen tyylitajuisena, mutta turvallisen etäällä tusinatavarasta. Groundbreakers on tunnettu hienoista stemmalauluistaan. Kauhulla tosin katselin päätöskappaleita White Christmas ja Silent Night. Jos kohta Eerikäistä sen enempää kuin bändin muitakaan solistin tehtävistä vastaavia jäseniä ei taaskaan pääse julistamaan äänenkäytöltään suoranaisiksi virtuooseiksi, kompensoi seurueen aina kauas 1970-luvulle viettelevä revival-askellus jo vilpittömyydellään merkittävästi sen hienoista lauluteknistä alijäämää. Saatesanoina kuulin, että levy olisi hiukan toisenlainen. Mieskuoro luonnollisesti tarvitsee myös feminiinistä vahvistusta, jota laulullaan tuo mukaan Veera Syren. Levyn toinen instrumentaali Oriental Express on soitettu purkkiin yhdellä otolla, johon on lisätty vain yksi kitararaita. Pahemmaksi kaiken tekee tietenkin raivostuttava jokavuotinen jouluhysteria, imelän ahdistava jouluhartaus ja ällöttävän tekopirteät joulurallatukset! Mahtaisi syntymäpäiväsankari kääntyä haudassaan vielä yli kahden vuosituhannen jälkeen, ellei epäselvän perimätiedon mukaan olisi sieltä aikoinaan noussut. Sen tahdissa kun ei edes joulupukki poroineen pysyisi mukana. BEN GRANFELT True Colours (A1 Records LP23342) Tapasin Ben Granfeltin syyskuussa, jolloin sain hänen uusimman albuminsa. Loppusoololla on mittaa kiitettävästi ja siitä käy ilmi, kuka on kulmakunnan vikkeläsormisin kitaristi. Joululevy arvioitavaksi! Minut kun julkisesti tunnetaan talven, pakkasen, lumen ja jään suurena ystävänä. No Turning Back on laulettu sävelmä ja mielestäni levyn paras sellainen. Silent Night on sovitettu cajun-valssin tapaiseksi instrumentaaliksi ja kuulostaa kauniilta päätösnumerolta. Moment Of Madness oli jäädä levyltä pois, mutta kitaransoitonopettaja Santtu Lehtiniemen vaatimuksesta se otettiin mukaan. Mutta kappalehan ei varsinaisesti viittaa jouluun. Väliosan jälkeen alkaa hillitön soolo, jossa päästetään kaikki hevoset irti. Kitarassa on aimo annos Bonamassaa; voidaan varmaan sanoa, että tämä on kuin Black Country Communionin ylijäämäarkistosta lainattu. Kappale on todiste siitä, että aina ei tarvitse soittaa uudestaan ja uudestaan, sillä vähemmälläkin pärjää. Syrenin johtama Groundbreakers on kiistämättä yksi maailman parhaista bluegrassmusiikille omistautuneista yhtyeistä. No ei vaan. Triosoitantaa väritetään kosketinsoittimilla, ja studiossa ovat vierailleet myös Bryn Jones sekä Jasmine Wynants-Granfelt. Kyllähän tällaista kuullessaan herkistyy jo karskimpikin karju. On rauhallista yhdessäoloa läheisten kanssa tai itsekseen, maittavia jouluherkkuja ja hiljaisena jouluyönä kuunneltu Tom Waitsin tulkinta Silent Nightista jouluolutta siemaillen. Kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs, taustalaulun hoitaa Jasmine ja puheosuudesta vastaa Jonathan Hutchings. Pelkällä soittotaidolla ei tehdä hyvää musiikkia, sitä tehdään tunteella ja soittokorvalla. instrumentaaliballadi Avoin onnellinen puolestaan tekee kuulijaan vaikutuksen ilman huumorikertoimiakin. Granfelt soittaa jälleen suurella tunteella ja kosketinsoittimet tukevat herkkää melodiaa. Se kuullaan nyt kuitenkin sellaisena bluegrassinstrumentaalina, etten ensitahdeilla edes huomannut mikä kappale oli kyseessä. Uskoisin, että kappaleesta tulee todellinen keikkasuosikki. Niinpä nytkin kuullaan mm. Pitkäperjantain koronakeikalla saimme aperitiivina tulevasta Victorioussävelmän, joka nosti odotukset aika korkealle. Bluegrass on ollut muokattavissa moniin eri suuntiin, joten miksei jouluaiheeseenkin sovitettavaksi. Arms Of An Angel huokuu Pink Floyd -sävyjä ja kitarasoolo soitetaan suurella tunteella. Yhden kappaleen perusteella on turha antaa tuomiota, joten katsotaan mitä jatkossa seuraa. Viulistivahvistuksena tällä levyllä on kolmella kappaleella Arto Järvelä. Syrenin omat joululaulut, kuten nimikappale Bluegrass Christmas ja Riding In The Open Sleight ovat vauhdikasta bluegrassia, jonka tahdissa voi vaikka tanssahdella joulukuusen ympärillä. Majesteetillinen Victorious on laitettu avausraidaksi ja Granfelt maalailee hyvin Eric Johnson -tyylisesti. Parempaa pelinavausta kukaan tuskin olisi edes voinut toivoa tai odottaa. Vaikka kappale onkin lähtökohtaisesti harras, loistaa pateettisuus poissaolollaan kuin se Betlehemin tähti. Putkonen ovat olleet koko ajan mukana. Pystyn samaistumaan kappaleen tunnelmaan täysin. Vaikka rakennuspalikat ovat samat kuin usein aiemminkin, on lopputulos jälleen uusi ja erilainen. Riku Metelinen. Levyn avaa juhlallisesti Pekka Simojoen joululaulu Tulkoon joulu, johon englanninkieliset sanat nimellä Christmas Has Come on tehnyt Margaret Vainio. Aivan vieraille vesille ei bluespitoisen melodisen rockin suurlähettiläs ole kuitenkaan lähtenyt, sillä ”True Colours” on silkkaa jatkumoa ”Another Day”ja ”My Soul To You” -levyihin, ja löytyyhän sieltä viitteitä myös vanhempaan tuotantoon. Levyn kolmas instrumentaalisävelmä Late Night In Hamburg on kirjoitettu klo 04.00 aamuyöllä Hampurissa. Ärsyyntymisen kynnys ei moisessa vauhdissa pääse ylittymään. Perinteisesti tuo pitäisi tulkita, etten välttämättä pitäisi siitä. Vain basisti Kari Hella on vaihtunut ja nykyisin mukana on Tero Mäenpää. 70 Blues News 6/2020 levy tutkailut Minulle yksi ärsyttävimmistä renkutuksista on myös ”kulkuset, kulkuset” eli Jingle Bells. Ja jopa sellainen hömpötys kuin Jingle Bell Rock kuulostaa ihan hauskalta akustisin instrumentein esitettynä. Pääosa kappaleista on laulettuja, mutta mukana on myös kolme instrumentaalisävellystä. Sen voi panna soimaan vaikka uutena vuotena, kun pukki on jo unten mailla Korvatunturilla
Avausraita Man From The Moon alkaa ärhäkän sähköisellä kitarariffillä muotoutuen tummasävyiseksi bluesrocktykitykseksi. ”Roots” on kokeneiden bluestyömyyrien tyylinäyte, jonka myötä kelpaa myöntää olevansa savolainen ja ylpeä siitä. Varmaa sen sijaan on, että albumin numeroidun 300 kappaleen painoksen täytyy jo tätä kirjoittaessa vedellä viimeisiään (arvionkin viivästyttyä reilulla vuodella levyn ilmestymisestä). Siitä konkreettisin kiitos luonnollisesti kuuluu persoonallista laulusoundiaan ja sitä myötä myös nuoruuden bändinsä musiikillista perintöä kunniakkaasti myös myöhemmissä juurevissa kokoonpanoissaan vaalineelle nokkahahmolleen Jussi Sydänmäelle. Samalla linjalla jatkaa kuopiolaisista kaupunkihirvistä innoituksensa saanut Mooses Running Wild. Kieltämättä melkoisen vängät kyydit on Texas Oil järjestänyt jälleen itsekin. Taatun Texas Oil’maisen viestin kätkee sisälleen myös bändin omaa käsialaa oleva vantteraaskelluksinen No Bullshit Just Boogie. Vuosien saatossa ahkerasti Kuopion seudulla keikkaillut bändi on nyt julkaissut ensimmäisen äänitteensä nimeltään ”Roots”. Tyylillistä tilkkutäkkiä ompelevat ensistä kirjavammaksi sikermäksi raukeasti maalaileva Sunday Drive, pahaenteiseksi rockgrooveksi osoittautuva Zombie (I Forgot) sekä sävellyksenä edellisiä kiemuraisempi She Don’t Pay The Rent, jolla poikkeuksellisesti Samuli Laihon kitara saa sooloinstrumenttina kaipaamansa keulapaikan. Olennaisimpaan pureutuva mollivoittoinen I Got A Blues on Papa’s Paradisen ensimmäinen tuotos vuodelta 2013. Helsingin Kontulan kaupunginosassa 1980-luvun puolivälissä perustettu Hearthill ponnahti omaa nimeään kantaneella debyyttialbumilla vuonna 1988 koko lailla kaikkien huulille. Keikan kappaleista indievivahteisesti keinuva The Other Side kelpasi jossain määrin kulmiltaan loivennettuna näkemyksenä ”Limbo Zonelle”, kuten myös kuulas, jälleen viulun myötä lopullisen silauksensa saava kantrihölkkä Who Are You To Judge Me, creolevaikutteitakin omaava Guide, popahtava Religious Mood sekä liveosuuden päättävä intohimoinen americanatykitys Seeking, Finding, Losing. SFlive -settinsä alkajaisiksi se esitteli yleisölleen tiukasti funk-groovaavan Big Bad Wolfin, jolle viulusoolot iskevät heti oman uniikin Hearthill-leimansa. Myös melankolisen Made Of Dreamsin soolotilaa hallitsee sinisävelissä kylpevä viulu. Tarttuvan riffipohjainen I’m Your Man on keikoilla takuuvarma tanssilattian täyttäjä. Ennen ”Lost Tapes” -sessioitaan Hearthill oli kiertänyt vuonna 1991 ilmeisen hyvällä sykkeellä Yhdysvalloissa ja fifties-nostalginen Rockabilly Guy pauhasi tuoreena singlejulkaisuna kotimaisilla radiotaajuuksilla. On helppo yhtyä bändin mottoon: ”Muut soittaa mitä osaa, Papa’s Paradise mitä haluaa.” TT Tarkiainen TEXAS OIL No Bullshit (Goofin’ GREP 237) Maan tuotteliaimpiin rock’n’roll-rintaman konklaaveihin lukeutuva Texas Oil ei sammaloidu, eikä se toisaalta koe tarpeelliseksi poiketa soitannollisesti suosionsa taanneesta Ganeskoulukunnan linjastaankaan. Kiekon ainoa lainakappale Good Morning Little Schoolgirl on leimattu Johnny Winterja Alvin Lee -musteella. Soundija Rumba-lehtien ylistävät arviot, Levyraativoitot sekä toistuvat visiitit kansainvälisillä keikka-areenoilla. Tahkoaminen tien päällä oli kuluttanut kaveriporukkaa, joka kaipasi jo taukoa. Näin ollen ”Lost In The Limbo Zonen” ilmestyttyä Hearthill antoi viimein itselleen luvan kadota maisemista määrittelemättömäksi ajaksi. Öljysheikkikolmikon muodostavat edelleen laulaja-kitaristi Hara Saanion rinnalla basisti ”El” Pete Leinonen sekä erityisen tuhtiotteisesta kapuloinnistaan tunnettu rumpali Marko ”Loudi” Bergman. Pete Hoppula. LP:lle sisältyvistä tammikuun 1992 studionauhoituksista etenkin rivakampi Tell Me taas muistuttaa viuludominoinnin keskellä perustellusti kitaravetoisemmankin Hearthillin olemassaolosta. Kantri-rockabilly-punkahtavaa, mainstreamista etenkin viulistinsa Ufo Mustosen keskeisen roolin ansiosta kiitettävää pesäeroa ottanutta pop-musiikkia esittäneen ryhmän kaikki neljä ensimmäistä pitkäsoittoa kiipesivät maan virallisen listan Top30:een, ja sen singleistä parhaiten pärjäsi myynnillisesti vuonna 1989 ilmestynyt Rainy Days. Nyt seurueen muodostivat perustajajäsenten Sydänmäen ja Mustosen sekä kitaristi Samuli Laihon lisäksi 1980-luvun lopulla mukaan liittynyt basisti Jukka Kiviniemi sekä hieman tuoreempana vahvistuksena rumpali Heikki Tikka. Vaikkei Svart-julkaisun hieman tuhnuinen äänenlaatu kauttaaltaan aivan nykypäivän priimastandardeja taidakaan täyttää, tunnustan ainakin itse viihtyväni erinomaisesti tämän vinyylin parissa. Blues News 6/2020 71 levy tutkailut HEARTHILL The Lost Tapes ’92 (Svart SRE378) Suomi-rockin omaleimaisimpiin 1980ja 1990-luk ujen taitteen yhtyetulokkaisiin kuulunut Hearthill jaksaa muistuttaa itsestään vielä 2020-luvullakin. Kiekko pitää sisällään kymmenen kappaletta, joista yhdeksän on bändin omaa tuotantoa. Vasta ilmestynyt seiskatuumainen vinyylijulkaisu takaakin vajaan 11 minuutin mitalla balladikompromisseihin taipumatonta tykitystä. Tämä kappale jos mikä olisi ansainnut tulla julkaistuksi välittömästi tekoaikanaan. Kenties jääräpäisesti alitajunnassani pyörivä nostalginen mielikuva virttyneelle c-kasetille omalla kotimankalla äänitetystä SF-liveaarteesta vaikuttaa tuomion positiivisuuteen, mene ja tiedä. Teksasin suunnalta on vaikutteensa imenyt vahvasti wintermäinen Mama What You Had To Do. Kokoonpanoon ei liioin ole tehty muutoksia edellispitkäsoiton ”Mojo Oil” (2018) jälkeen. Verraton valinta juuri Texas Oilin coveroitavaksi! Levynkeräilijälle lystikkään mielleyhtymän vanhan kunnon ankka-askeltajan omaan vuoden 1963 brittipainoksiseen EP-levyyn ”This Is Chuck Berry” tuova kysymysmuotoinen tribuuttinumero Is This Chuck Berry puolestaan kertoo Japanissa aikoinaan vaikuttaneen Vodka Collins -nimisen glamrock-ryhmän amerikkalaissolistin, keväällä 2020 koronakomplikaatioihin menehtyneen Alan Merrillin sanoin katukohtaamisesta rock’n’rollin mestarismiehen kanssa. Rajoitetun cdpainoksen lisäksi ”Roots” löytyy digitaalisessa muodossa Spotifysta ja Youtubesta. Vernissan lavalle he astelivat mukanaan 13 toistaiseksi levyttämätöntä Hearthill-originaalia. Kenties tarkoituksellisenkin raflaavasti nimetty postuumijulkaisu koostuu Yle Radiomafian SF-live -ohjelmasarjan tilaisuudessa Tikkurilan Vernissa Clubilla 30.1.1992 äänitetystä keikasta, jonka antia levyllä täydentävät vielä kolme studiolivetallennetta samalta aikakaudelta. Bändin kokoonpanossa oli aiemmin tapahtunut pieniä muutoksia. Kipin kapin ostoksille siis! Pete Hoppula PAPA’S PARADISE Roots (omakustanne) Papa’s Paradise on vuonna 2013 perustettu kuopiolainen bluestrio, jonka muodostavat pitkän linjan rootsmuusikot Pekka Kortelainen (laulu,kitara, huuliharppu), Kari Palokas (basso) ja Juha Laitinen (rummut). Pikkukiekon kliimaksina kuullaan vielä Hound Dog Taylorin aina yhtä luotettavaan Give Me Back My Wig -kaavaan sommiteltu mutta hieman yllättäen Tom Petty & The Heartbrea-kersin repertuaarista lähtöisin oleva Candy, joka tulee paljastaneeksi olennaisimman kertojan ruokailuja autoilutottumuksista: karamellit kelpaavat, mutta nauriin naatit eivät ensinkään, Cokis ei maistu mutta moonshinejuomaa sopii kyllä lipittää, kävelyn sijaan taas istuu pirtaan paremmin kruisailu Cadillac Eldoradon ratissa. ”Lost Tapesia” tehtäessä ryhmän tulevaisuus oli kuitenkin vielä avoinna. Jo syntyjään rotevasoundinen Tony Joe White -originaali Texas Woman junttaa bluesboogieta paitsi alkuperäisversiota, myös leimallisesti sen erään toisen kaikkien tunteman Teksasin trion henkeä kunnioittaen. Worried rokkaa voimallisesti laittaen puntin vipattamaan. Nykymuotoisen ZZ Topin mieleen tuova Blue Heaven on viidakkorumpuineen levyn parasta antia. Niistä viisi päätyivät päivitettyinä studioversioina seuraavalle ”Lost In The Limbo Zone” -kiekolle ja kolme myöhemmin bändin ”Songbook”-nuottikirjakokoelmacd:n bonuksiksi. Bändi tiesi silti lähestyneensä viitisen vuotta kestäneen varsinaisen aktiivikautensa ratkaisevaa risteystä. Lähiöpuitteet vaihtuivat Provinssirockin ja Ruisrockin päälavojen tapaisiksi valtakunnan paraatipaikoiksi ja mainetta pönkittivät lisää mm. Dead Man’s Boogie ja Blues Police Man kulkevat kuin Hound Dog Taylor & The Houserockers parhaimmillaan
maailmansodan jälkeen Beckin työnkuvaa hallitsivat yhä enemmän poliittiset teemat sekä segregaation vastaiset aktiiviteetit. Sankarimme taitaa myös laulunkirjoittamisen salat. Vesa Walamies ELDER CHARLES BECK Your Man Of Faith (Gospel Friend/ City Hall PN-1515) Suomessakin kohtuuhyvin bluesja jazz-muusikkotaustoistaan muistettava ruotsalainen Per ”Slim” Notini operoi tätä nykyä oman gospeliin keskittyneen Gospel Friend -yhtiönsä parissa. Kiertävänä saarnamiehenä hän jalosti mainettaan läpi 1930-luvun, asettautuen vuonna 1937 New Yorkiin. 1920-luvulla hänestä oli tullut Mississippin Jacksonissa toimineen pastori Elder Curryn luottopianisti, joka vei suojattinsa myös levyttämään OKeh-merkille. Arvelen, että kysymyksessä on suurelta osin nykyisin monikansallisen Sony Musicin kanssa yhteistyötä tekevän Bear Familyn markkinointikeino, millä pyritään lisäämään tuon komean laatikon kysyntää. Ensinnäkin ne toivat esille lukuisia kyvykkäitä kansantaiteilijoita, kuten varsinkin The Carter Family ja Jimmy Rodgers. Balladilaulajana taas hänen on kerrottu näyttäneen esimerkkiä jopa nuorelle Elvikselle. Trumpettivetoiset numerot Blow Gabriel sekä Delilah vuodelta 1946 taas swinghölkkäävät yhtä villisti kuin asialla olisivat olleet aikansa tiukimmat jump-bändit shoutereineen. Miksi sitten enää on tarvetta painattaa samaa tavaraa vain yhden kiekon kokoisessa supistetussa muodossa. Maineen alati kasvettua ja etenkin 2. Niistä edellä pohjustetun seiskan kääntösivuksi sopisi nostettavaksi vaikkapa Fat Possum’maisen karu tilitys I Don’t Wanna Muder (I Just Want You To Die). Samanlaisiksi kiinnostuksen herättäjiksi on muiden esitysten sekaan asetettu Carter Familyn The Poor Orphan Child ja Jimmy Rodgersin Sleep Baby Sleep. Vahvapiirteisen, sopivan ironisenkin musiikillisen selfien itsestään ikuistanut Hobonen eittämättä tuntee perin pohjin rootstradition eri käänteet, ilmentäen veikeän uniikkia,miltei Hasil Adkins -henkisellä primitiivikierteellä sävytettyä näkemystään sovittamalla repertuaariinsa mm. Vanhalle kantrille tyypillisesti noin puolet lauluista on hengellisiä ja toinen puolisko käsittelee lähinnä erilaisia ihmissuhdeasioita. Herra Beck ei välttämättä soita äänekkäitä kirkonkelloja bluesin vannoutuneimpienkaan harrastajien keskuudessa, mutta ainakin gospel-väeltä kysyttäessä kyseessä oli huomionarvoinen tekijä. Aikojen kuluessa Bristol-äänitteitä on julkaistu runsain määrin ja monin painoksin. Handyn Careless Lovesta. Solistina miehen originelli lähestymistapa toimii erityisen hallitusti Blind Blakelta lainatulla That Will Never Happen Nomore’lla. ”Kotioloissa” loihditut laadukkaat muttei välttämättä lähtökohtaisestikaan kaupalliseen käyttöön tarkoitetut äänitteet ovat silti nykypäivän arkea siinä missä menneilläkin vuosikymmenillä. Elder Charles D. Mustaa musiikkia levyllä edustaa vain kaksikon Tarter & Gay sinällään oikein kuuntelukelpoinen Unknown Blues. Omassa New Yorkin Buffalon kirkossaan hän puolestaan esitteli seurakuntaväelle messuamisen levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT eri esittäjiä We Shall All Be Reunited: Revisiting The Bristol Sessions (Bear Family BCD 17582) Vuosina 1927 ja -28 amerikkalainen. Vaikkapa Jerry Lee Lewisin varhaisäänitteillä kuultavasta tekniikasta paistavat tutkijoiden mukaan läpi juuri Beck-vaikutteet. On siis aika ajoin paikallaan elvyttää historiallinen perinne, sillä vinkattavaahan tälläkin saralla yhä riittää. Kymmenen kappaleen pakasta toinen puoli on artistin omaa käsialaa. Noiden Bristol-sessioiden merkittävimmäksi anniksi on mainittu kaksi seikkaa. Varhaisiin Decca-levytyksiin sisältyivät mm. Äänityksiä on tehty sekä radion käyttöön että levyjulkaisuille New York Cityssa ja Chicagossa. Ja toiseksi Ralph Peer otti käyttöön uuden tavan maksaa artisteille paitsi kertaluonteisia levytyspalkkioita niin myös myynnin perusteella määräytyviä rojalteja. -24 oopperalaulaja Marion Try Slaughter alias Vernon Dalhart oli levyttänyt miljoonamyyntiin yltäneet laulut Wreck Of The Old 97 & The Prisoner’s Song. Ensimmäiseksi on nimittäin pantu Ernest V. laulaja-saksofonisti Saara Mustosen kanssa yhteisnimellä Sara Lee & TeeTee Jumpin’ Duo. Burnsiden Goin’ Down South. Musikaalinen lahjakkuus oppi soittamaan nuorena lukuisia instrumentteja. Barrelhouse/ boogie woogie -vaikutteinen musikantti sai mahdollisuuden varhaisten soolonumeroidensa kuten Drinking Shine (God Don’t Like It) ja When The World Is On Fire tekoon. Lisäksi tälle levylle on asiantuntemustaan lainannut r&b-tietäjä Opal Nations, joka vastaa oheisvihkosen monisivuisesta biografiakirjoituksesta. Näistä etenkin viimeksi mainitulle hän on saanut rekonstruoitua himakonstein häkellyttävän autenttisen syvän etelän tunnelman. Merkin laadukkaat uusintajulkaisut ovat nyt saaneet uutta globaalia nostetta yhdysvaltalaisen City Hall Recordsin otettua tuotteita laajalevikkiseen jakeluunsa. Laulavan ja soittavan evankelistan tallenteita kuullaan nyt huolellinen 26 esityksen otanta vuosilta 1937–56. Tutustumisen arvoinen suoritus on myös persoonallisena pianoswinginä esitetty, myös Delta Rhythm Boysin hittinä tunnettu spirituaali Dry Bones. Oli ”demo” sitten tehty vain luomisvimmaisen artistin omaksi iloksi tai ei, se joka tapauksessa pääsee yllättämään freesiydellään. Kyse ei myöskään ollut kantrin aivan ensimmäisistä suurmenestyksistä, koska v. Vauhdikas If I Have To Run oli niin ikään eräs tämän kauden aikaansaannoksista, joilla Beck kuulosti kirkonmiehen sijaan pikemminkin syntiseltä blueskarjulta. Siihen suuntaan viittaa myös koosteen sisällön sijoittelu, mikä ei suinkaan perustu aikajärjestykseen tai mihinkään muuhunkaan loogiseen ratkaisuun. Beck syntyi Mobilessa, Alabamassa 1902, mutta hänen sukujuurensa olivat peräisin Länsi-Intian saaristosta. Dorseyn Precious Lord -klassikosta sekä omintakeinen tulkinta W.C. Ne eivät suinkaan olleet sikäläisen country & westernin varhaisimpia tallenteita, koska sellaisia oli tehty ainakin jo vuodesta 1921 alkaen. Tuotteen mukana on tutkija Ted Olsonin pääosin tekemä ja yli 40-sivuinen vihkonen, mistä on luettavissa monenlaista kiinnostavaa ja myös vähemmän tärkeää kirjoittelua, mikäli sen vain jaksaa kahlata lävitse. Stonemanin Sweeping Through The Gates ja viimeisin palanen on Alfred G. 2011, kun saksalainen Bear Family toi markkinoille peräti viiden cd:n laajuisen ja nimellä ”The Big Bang Of Country Music” varustetun boxin. sellaisia ikonisia blueseja, kuten Doctor Rossin Boogie Disease, Joe Hill Louisin Boogie In The Park sekä R.L. Nykymaailman teknologiaähkyn keskelle tuotuna, kaikessa hiomattomuudessaan ja leikkaa-liimaa -ideologiassaan tämänkaltaisten tuotosten vetovoimassa vain on jotakin vastustamatonta. Karnesin We Shall All Be Reunited, mitkä molemmat lukeutuvat cd:n ansiokkaimpiin tulkintoihin. Tallenteiden äänenlaatu on kauttaaltaan erinomaista luokkaa. Beckin rohkealle tyylille saivat sittemmin jakaa kiitostaan myös monet myöhempien aikojen r&bja rock’n’roll-pianistit. 72 Blues News 6/2020 TT HOBONEN Igelkottsvägen (cdr-demo) Demo-nurkkauksia ei taida enää printtilehdissä juurikaan näkyä. Kaikkein laajamittaisimmassa muodossa ne ilmestyivät v. Useimpien kappaleiden pohjina toimivat uskonnolliset kansansävelmät, joita Beck on sovittanut irrottelevalle tyylilleen sopivaksi. Markkinointiyhteistyössä keskeisenä osatekijänä puuhailee nykyisin myös Bear Family. Levy-yhtiöiden sikariportaat huomio: laittakaahan ”herra Hoopo” korvan taakse. yksi ensimmäisistä versioista Thomas A. Nimimerkin TT Hobonen taakse kätkeytyy juurimusiikin parissa pitkään ahkeroinut helsinkiläinen Teemu Hokkanen, joka tunnettaneen parhaiten levytyskokoonpanojen JooJoo Miehet ja Mustat Silmät kitaristina. Ensisijaisesti hän kuitenkin keskittyi pianoon sekä sittemmin trumpettiin. Pete Hoppula tuottaja Ralph Peer äänitti Tennesseen ja Virginian rajalla sijaitsevassa Bristolin kaupungissa suuren määrän erilaisia kansanomaisia musiikkiesityksiä. Vakiintunutta yhteistyötä muusikko on tehnyt myös mm. Roimaa pianotekniikkaa suosinut Beck oli nyt aikuistunut ääneltään, mutta soittajana hän oli hengellisissä piireissä entistä rasavillimpi. Valmis esitys vinyylisinglelle puristettavaksi! Eikä siinä kaikki
Pete Hoppula ESTHER PHILLIPS Brand New Day: The Lenox/ Atlantic & Roulette Recordings (1962–1970) (SoulMusic QSMCR5194BX, 5-CD) Vain 48-vuotiaana kuollut Esther Phillips ehti levyttää viidellä eri vuosikymmenellä. Mukavana poikkeuksena on kuitenkin aloituskappale Don’t Let Me Lose This Dream ja setin loppupuolella Bobbie Gentryn Fancy. Tuottajat astuivat kohti r&b:ia, mutta materiaali albumilla koostui lähinnä klassikoista (C.C. Lyhyt vierailu Chicagossa ei onnistunut. Vaikkei musta kirkkokulttuuri kaikkein jyrkäkantaisinta kaiketi koskaan ollutkaan, kaikki eivät jakaneet Beckin näkemystä näin rytmillisestä ilonpidosta osana jumalanpalveluksia. Ne neljä kappaletta, jotka Berns tuotti ’64, ovat aikamoisia pettymyksiä ykköslevyn lopussa. Irtiotot viihteestä päätyivät yleensä singlen b-puolelle. Onneksi singlepuolella oli vähän parempaa. Materiaali oli sen ajan countrymusiikkia. Sen b-puolesta (Cheater Man) on kuultu myöhemmin parempia tulkintoja, Phillips piipahti v. Kolmoslevy on aikamoista sillisalaattia. Mukana oli Edit Piafia, Cole Porteria ja Beatleasia, jonka And I Love Him oli hitti. Don’t Let Me Go ja Half A Heart oli toteutettu pienemmän yhtyeen kanssa ilman taustakuoroja. Esther Phillipsin vierailu ei ollut menestyksekäs. -tallenteita eräänlaiseksi siirtymäkaudeksi muodostuneelta vuodelta 1962. Kakkoslevyllä selviää, mihin suuntaan Ahmet Ertegun ja Jerry Wexler halusivat viedä Phillipsin uraa. Vuoden 1948 materiaaliin kuuluivat myös traditionaali You Got To Move, jolla Beck lähentelee Religion in Rhythm -ryhmineen jo rock’n’rollinkin perusolemusta, sekä aikaansa edellä ollut tremolokitaroitu bluesversio numerosta He Knows How Much We Can Bear, josta myöhempiä näkemyksiä ovat tehneet useat muut gospel-artistit, kuten The Soul Stirrers ja Mahalia Jackson. Single I’m Sorry julkaistiin. Nykytermein melkeinpä viihdemusiikkia, sillä mukaan kuuluivat jouset ja Anita Kerr Singers. Jimmy Radcliffen Try Me olisi ansainnut paremman kohtelun, mutta tämä single jäi täysin unohduksiin. Tämän jälkeen Phillipsin sopimus purettiin. Materiaali on pääosin samaa, mitä hän levytti 60-luvulla. Yhdelle cd:lle paketoituna tällainen swengaava, populaarinen ja paikoin rokkaavakin gospel-trippi on ehdottomasti tutustumiskierroksen arvoinen. 1960-luvulla hän jatkoikin vanhempiensa jäljissä lähetyssaarnaajan ammatissa jakaen oppejaan lähinnä Länsi-Afrikassa, kunnes sydänkohtaus kaatoi tarunhohtoisen hahmon tiettävästi kotikulmillaan Buffalossa 1966. Ehkäpä tämä pelkistetty triokokoonpano toimii paremmin. Levytysura jatkui vuonna 1948 Philadelphiassa vaikuttaneella Gotham-yhtiöllä, jolle Beck mm. Neloslevy koostuu livetallenteista Freddie Jett’s Pied Piper Clubilla tammikuussa ’70. Jos Muscle Shoals -vierailu ei onnistunut, samaa voi sanoa tästäkin. Lainamateriaalilla mentiin taas listoille, kun Phillips tulkitsi Percy Sledgen klassikon naisnäkökulmasta (When A Woman Loves A Man) Atlanticilla oli tapana lähettää laulajia etelään, Muscle Shoalsin studiolle. Teddy Randazzo teki Phillipsin kanssa yhden kappaleen: Let Me Know When It’s Over. Vuonna ’62 hän pääsi sopimukseen pienen Lenox-merkin kanssa. Äänitteet tehtiin Nashvillessä. Artisti ei enää arastellut levyillään edes komediallisia sävyjä, kuten Chicagossa Chessille vuonna 1953 tehty jivetempoinen novelty-dialoginumero Wine Head Willie Put That Bottle Down suorasukaisesti osoitti. Too Late To Worry, Too Blue To Cry saa asiallisen käsittelyn. Aikaisemmin Jasmine Records on tuonut markkinoille tuplakokoelman ”The Young Johnny Nash”, joka puolestaan koostui Nashin viidestä ABC:lle alun perin tekemästä pitkäsoitosta. Kuusituntisen kuuntelu-urakan aikana tuli selväksi, että Atlantic vain osittain hyödynsi Esther Phillipsin potentiaalin. Kiehtovan kuuntelukokemuksen kruunaa äänitteiden kauttaaltaan mallikas äänenlaatu, joka ei pääse pettämään edes kattauksen vanhimmilla 1930-luvun näytteillä. Atlantic osti masterit ja Phillipsin sopimuksen. Hän aloitti lapsitähtenä elokuussa ’49 ja levytti viimeiset äänitteensä maaliskuussa ’84. Ensimmäisessä sessiossa äänitetty Eddie Millerin sävellys Release Me oli yllättävä menestys. Menestyksen vuodet sattuivat 50-luvulla Savoyja Federal-merkeillä. Se äänitettiin alkujaan triokokoonpanolla, mutta täydennettiin myöhemmin New Yorkin studioilla. ’69 myös Roulette-merkillä. Sanansa levittämiselle Beck oli saanut lisäksi oivan apuvälineen radiosta. Uusissa puitteissa artisti sai halutessaan rinnalleen vaikka ison kirkkoköörin. CTI:n Creed Taylor käytti tilaisuuden hyväkseen ja nappasi laulajattaren Kudu-merkilleen ja julkaisi 70-luvulla monta nautittavaa albumikokonaisuutta. taltioi villinpuoleisen version 1920-luvun kappaleesta Didn’t It Rain. Hektisen 50-luvun jälkeen Phillipsillä oli pieni suvantovaihe. Myös Bob Dylan -kappaleen Tonight I’ll Be Staying Here With You tulkinnassa on mukavasti särmää. Joka tapauksessa jo hyvän aikaa ennen ryhtymistään reggaen globaaliksi sanansaattajaksi Nash oli jo koetellut siipiensä kantavuutta sekä aikuisempaan makuun maistuneena viihdeja r&bballadilaulajana että hetkittäin jopa nuorisoa kosiskelleena rock’n’rollaajana. Willie Nelsonin Hello Walls jotenkin toimii, muut eivät. Countrypohjaisen kappaleen suosio mustalla listalla tuona aikana ei ollut kuitenkaan harvinaisuus: Ray Charles ja Solomon Burke käyttivät samaa konseptia. Siellä palattiin turvallisesti countryn pariin. Siksi onkin erityisen haastavaa luonnehtia tiivistetysti hänen tyylilliseltä kirjoltaan vuosien saatossa lopulta poikkeuksellisen jyrkkäkulmaisin kääntein jalostunutta levytystuotantoaan. Hänet kutsuttiin New Yorkiin levyttämään Bert Bernsin kanssa. Albumillinen materiaalia äänitettiin. Seuraavan vuoden sessiossa kuultiin jo vähän juurevampaa musiikkia. Myös muodissa ollutta duettoesitystä testattiin, kun Big Al Downing kutsuttiin studioon Estherin rinnalle: You Never Miss Your Water on pirteä popralli. Houstonissa, Teksasissa 1940 syntynyt John Lester Nash Jr varttui monen ikätoverinsa tavoin gospelin parissa, mutta toisaalta hän oppi pitämään radion välityksellä myös levy tutkailut. Pari singleä julkaistiin, mutta pitkäsoitto jäi siinä vaiheessa hyllylle. Folkwaysin julkaiseman kirkkolive-albumin ohella jäähyväisensä levytysmaailmalle Pastori Beck suoritti rajuimmimmalla tietämällään tavalla Chart-merkin singlelle 1956 tehdyllä eläimellisellä Rock’n’Roll Sermonilla, jolla hän julistaa nuorisomusiikista taustallaan sekä kuoro että bluesbändi raakaeleisine sähkökitaristeineen. Julkaistu albumi sisälsi lähinnä tulkintoja 50-luvun countryklassikoista. Atlantic lähetti tämän jälkeen Phillipsin Miamiin Criteria-studiolla, jossa häntä säesti Dixie Flyers Dave Crawfordin toimiessa tuottajana. Lainoja Van Morrisonilta, Bobby Womackilta ja Peggy Leeltä sekä pari vaisua Dave Crawfordin uutta laulua eivät vakuuta. Nyt käsissä oleva kooste poimii esiin laulajattaren 60-luvun äänitteet. Konservatiivisinta kansanosaa tällainen riena toki järkytti. 1956–1962 (Jasmine JASCD 1094) Lokakuussa 2020 kuollut musiikkijärkäle Johnny Nash ei tavannut tehdä asioita helpoimman kautta. Rytmibluesin ja hengellisen musiikin parisuhdetta mullistavalla tavalla naittamaan pyrkinyt päämäärä alkoi hahmottua lopullisesti tekijälleen. Aarno Alén JOHNNY NASH The Very Best Of... Hyvä esitys, mutta ei pärjää Irma Thomasin alkuperäiselle. Van McCoyn Some Things You Never Get Used To. Versio Otis Leavillin Nobody But Yousta jää vaisuksi. Yhden aikakauden loppu kuitenkin häämötti jo edessä. Olisi saanut tehdä enemmänkin, sillä Randazzon mahtipuolinen sovitustyyli sopi Phillipsille. 1950-luvun alussa Beck siirtyi King-yhtön kirjoille. Julkaistu albumi ”Sings Great Love Songs” kertoo olennaisen. Lenox meni kuitenkin nurin tämän jälkeen. Blues News 6/2020 73 ohessa valtakunnallisia gospel-kvartetteja Swan Silvertonesista Dixie Hummingbirdsiin. Se nousi r&b-listan kärkeen ennen joulua ’62. Tuoreelle 31-raitaiselle uusintajulkaisucd:lle on koottu sangen kattava otanta artistin kahdestakymmenestäkolmesta ABC Paramount -yhtiön sinkusta 1956–61, joita täydentävät kourallinen Warner Bros. Rider, Cherry Red, Fever jne.). Näitä olivat mm. Rehvakkaasti boppaileva There’s A Dead Cat On The Line puolestaan esittelee solistinsa paitsi esiräppäävänä laulajana, myös rytmitajuisena kontrabasistina. Viitoslevyn alkuun saamme muutaman näytteen tuosta edellisen kiekon livekeikasta
En aikaisemmin piitannut Burken noveltyhenkisistä ralleista (Be Bop Grandma, Stupidity, Peepin’), mutta nyt kuultuna ne virkistävät balladimateriaalin ohessa. Seuraava etappi oli Bell Records. Atlantic osti Burken sopimuksen ja masternauhat marraskuussa ’60. Aarno Alén levy tutkailut. Kolmoslevyn alussa on muutama New Yorkissa purkitettu raita, kuten mm. Ei käy kiistäminen, etteikö esimerkiksi jouluksi 1958 ilmestynyt mollihituri Roots Of Heaven olisi kaikessa melodramaattisuudessaan hätkähdyttävää kuultavaa, mutta pitää silti ihmetellä, miten sinnikkäästi ABC antoi ilmiselvää kapasiteettia omanneen artistinsa jumittaa pelkästään yhdellä musiikin sektorilla. Huhtikuussa ’67 Burke levytti albumillisen ilmeisesti Rick Hallin studiossa. Usein studioyhtyeen sovittajana ja kapellimestarina oli Garry Sherman. Kun kaupallisia onnistumisia ei poikinut – ei edes sittemmin tanssiklubien standardiksi kasvaneesta, huikean go-go-muunnelman kokeneesta Hank Snow’n kantrinumerosta I'm Movin' On, Nashin oli aika jättää pikaiset hyvästit tällekin yhteistyölle. Tuo nimikappale tunnetaan ehkä parhaiten Nina Simonen tulkintana, mutta tekee Solomonkin siitä verevän luennan. Täytyy muistaa, että hän oli uranuurtaja asiassa. Countrysävyt pysyivät myöhemminkin ohjelmistossa, mutta vasta Bert Berns löysi Burkelle oman tyylin kappaleilla Cry To Me ja Down In The Valley. Kuin vahvistuksena tälle uskomukselle vain harvakseltaan omia sävellyksiään ABC:lla levyttämään päässyt Nash tulkitseekin tämän koosteen ainoan itse kirjoittamansa kappaleen I Lost My Baby kesällä 1961 nimenomaan leimallisesti Cooken jalanjäljillä. Persoonallisimmista äänitteistä esim. Se on kuitenkin tyystin toinen tarinansa se. Esikoissinglellä ilmestynyt slovari A Teenager Sings The Blues saneli tämän jälkeen vuosiksi askelmerkit laulajan iskelmälliselle, big bandien, jousisektioiden sekä mahtipontisten kuorojen sävyttämälle musiikilliselle linjalle. Kauniit herkistelyt eivät juuri tahtilajiltaan, orkestraatioiltaan tai sovituksiltaan toisistaan poikkea. Jerry Wexler ja kumppanit pohtivat asiaa ja päättivät lähettää miehen Memphisin studioille. Loppumateriaali jäi hyllyyn ja tuhoutui lopullisesti tulipalossa 1976. Sikäli niillä oli merkitystä, koska Atlanticin johtoporras haki uusia artisteja muuttuvaan r&b -bisnekseen. Toinen Memphis-vierailu tehtiin American-studiolle maaliskuussa ’68. Jatkossa Nashin ohjelmistoon alkoi etsiytyä satunnaisesti lisääkin doowoptaustaisia numeroita, kuten The Heartbeatsin alkujaan levyttämä A Thousand Miles Away. Yhdysvaltain nuoriso ei löytänyt hänestä itselleen riittävän kiinnostavaa idolia, eikä vuosikymmenen vaihteeseen osunut ensiyritys laajentaa toimintasarkaa filminäyttelijäksi sekään lopulta tuottanut toivottuja tuloksia. Don Bryant kirjoitti LP:lle pari numeroa (Shame On Me, Save It), mutta muuten albumilla on lainamateriaalia, joka ei oikein sovi Burkelle. As Time Goes By’n tapaisia jo valmiiksi kaluttuja imelyyksiä ja Suuren Amerikan Laulukirjan klassikoita vanhakantaisesti crooner-opein versioidessaan Nashin ura polki pahasti paikoillaan. Ikäisekseen kypsä-ääniseltä juniorilta onnistuttiin riisumaan studiossa pois valtaosa tyypillisimmistä mustista vokalismin sävyistä, ja hänestä oltiin hyvää vauhtia tekemässä kilpakumppania sekä etunimikaimalleen Johnny Mathisille että valkoiselle yhtiökollegalleen Paul Ankalle – sillä erotuksella, että kahden edellisen kiikkuessa näihin aikoihin alinomaa hittilistojen huippusijoilla oli Nashpolon tyytyminen parhaimmillaankin vain keskikastin Billboard-sijoituksiin. On myönnettävä, että pidemmän päälle kuunneltuna Nashin sinänsä täyteläiset balladitulkinnat ovat mitä toimivinta unilääkettä. Ykköspallille hän pääsi näissä merkeissä astumaan ensimmäisen ja ainoan kerran vasta vuonna 1972 kappaleellaan I Can See Clearly Now. Doris Dayn levyttämällä kantrihenkisellä numerolla A Very Special Love (#23). Pete Hoppula SOLOMON BURKE The King Of Rock ’n’ Soul – The Atlantic Recordings (SoulMusic QSMCR5193T, 3-CD) Solomon Burken varhaistuotanto on hyvin dokumentoitu. Countrypohjainen materiaali oli silti edelleen vahvasti mukana. Gershwinin leppoisan swing-poljennon taakseen saanut But Not For Me, vaikuttava (Look Like) The End Of The World tai viehättävän teinipopahtava Kisses eivät vuosina 1959–60 listasijoja saalistaneet, ja yhä harvemmat Nashin muutkaan levytykset pääsivät enää hätyyttelemään Billboardissa häntäpäätä korkeampia lukemia. 74 Blues News 6/2020 kantrista sekä swing-pohjaisista orkesterievergreeneistä. Idea jäi singlevaiheeseen (Soul Meeting / That’s How It Feels). Muutosta etsittiin countryn puolelta, kun samasta sessiosta valittiin seuraava single: Just Out Of Reach. Hiukan yllättäen Burken suurin hitti on Got To Get Off My Mind. Ensisingle Keep The Magic Working oli vielä aika popahtava. -yhtiön kirjoilla. Ne tosin löytyivät useimmiten singlen b-puolilta. Myös Don Covay oli mukana auttamassa kirjoittamassa hittiä I’m Hanging Up My Heart For You. Muutto New Yorkista Kaliforniaan ei petrannut lähtöasetelmia sikäli, ettei uusikaan firma tuntunut haluavan ottaa neuvoista vaaria ja vapauttaa Johnnya viihteen sekä vesitetyn teinipopin täyteisestä levytyskeskiöstään. Toinen tuon ajan mestariteos on Solomonin itsensä kirjoittama The Price. 16-vuotias talentti päätyikin juuri viimeksi mainitun tyylisuunnan äärelle edettyään lupaavien paikallis-tv-lähetysten nosteessa New Yorkiin ja sopimussuhteeseen ABC-Paramountin kanssa. Pieni piristysruiske sentään osui Nashin levytyssuoneen tammikuussa 1961, kun nouseva lupaus Phil Spector sävelsi ja tuotti hänelle jylhäsoundisen, yhä jousisovitteisen mutta samalla myös r&b-lauluyhtyetraditiota hyödyntäneen sekä nyt selvästi teinimpääkin kuulijakuntaa tavoitelleen popcorn-numeron Some Of Your Lovin’, joka vilahti hetken ajan Billboardin ”Bubbling Underissa” sijalla 104 (Cashbox #93). Materiaali oli keskinkertaista ja listasijoitukset sen mukaisia. Jälkiviisaammat ovatkin pohtineet, että Nashistä olisi voitu koulia yhtiölle huomattavasti tuottoisampi taalakone antamalla hänen levyttää vaikkapa Sam Cookelle tyypillistä materiaalia. Burken ura jatkui tämän jälkeen aktiivisena aina vuoden 2010 kuolemaan asti. Ykköslevyllä (vuodet 1960–63) on havaittavissa, että Burkelle haettiin oikeaa tyyliä. Seuraavaksi uraansa RCA:n Groovesisarmerkillä ja Chess-Argolla jatkanut laulaja siirtyi 1960-luvun puoliväliin saavuttaessa oman levy-yhtiötoiminnan pariin, vaihtaen vähitellen lokaationsa Jamaikalle – missä myös kaivattua megamenestystä alkoi vihdoin siunaantua. Vuoden ’69 puolella sekä Atlanticin johto että Solomon Burke olivat sitä mieltä, että yhteistyötä ei kannata jatkaa. Tästä materiaalista julkaistiin vain yksi single Take Me (Just As I Am), jossa Burke astui askeleen kohti deepsoulia. Bert Bernsin Keep Lookin’. Burke jätti Apollon, kun luvatut rojaltit jäivät saamatta. Vuoden ’66 vaiheilla tuli pieni hiljainen vaihe. Kakkoslevyllä Burke on parhaimmillaan. Vuonna ’63 Burke lainasi Wilson Pickettiä menestyksellä: If You Need Me oli muhkea kesähitti. ’59 piskuiselle Singular-merkille, joka piti majaa Philadelphiassa. Tämä materiaali on julkaistu albumilla ”I Wish I Knew”. Siitä tuli Burken ensimmäinen hitti. Varttuneemmalle amerikkalaisväestölle sofistikoitu tyyli tietenkin puri, mistä seuraavana hyvänä osoituksena artisti kirjautti tililleen vuonna 1958 toiseksi suurimman Billboard-menestyksensä, yhdessä Paul Ankan ja George Hamilton IV:n kanssa tehdyn kornin puoleisen, sanomaltaan miltei saarnaavan kimppadueton The Teen Commandments (#29). Pisimmälle miestä kuljetti r&b-juuriltaan Frank Sinatran vesillä seilannut Almost In Your Arms, joka sekin nousi Top50:een syksyllä 1958, kappaleen tultua laajemmin kansalle tutuksi elokuvan Houseboat välityksellä. 50-luvun Apollo-äänitteet ovat helposti saatavilla. Siinä häneltä kuullaan hiukan rennompaa otetta. Goodbye Baby (Baby Goodbye) on majesteettinen balladi, jota kuuntelin paljon 60-luvulla ja hyvältä se vaikuttaa vieläkin. Blues ei enää myynyt ja soul oli tuloillaan. Burken lauluilmaisussa on ihailtavaa se, että hän saa tunteen esiin suuremmin puristamatta, ilman paatosta. Hän siirtyi v. Muutama single julkaistiin, mutta ilman mainittavaa menestystä. Ray Charles teki saman, mutta vasta seuraavana vuonna. Pop-listoilla Nash debytoi vuonna 1957 aiemmin mm. Cd:n loppuosan 5 näytettä esittelevät Nashin lyhyen ja edelleen valitettavan sukseettoman kauden Warner Bros. Lisäksi Don Covayn ideasta syntyi Soul Clan -ryhmä, johon Solomon tietenkin kuului. Vastaavanlaista komeutta tarjosi niin ikään singlen onnistunut kääntöpuoli World Of Tears
Eivät ole ihan minuun makuuni, kun kokoelman loppupuolelta löytyy vielä muutama balladityylinen herkkupala: I’ll Know, I’m Not The One ja I Can’t Stop Laughing. Luvattu albumi peruttiin ilmeisesti sen takia, että singlemyynti oli kehnoa. Vain kolme singleä julkaistiin. Robinsonin ystävä Larry Banks kavereineen sai tehtäväksi laulujen kirjoittamisen. Akustiset esitykset olivat varsin olennainen osa Gallagherin keikkoja ja hyvä, että niitä ei ole karsittu pois. Eihän sekään tuottanut kaupallisesti mitään merkittävää, vaikka levytykset olivat erinomaisia. Tuottaja Paul Robinson kiinnitti Garry Shermanin sovittajaksi ja orkesterin kapellimestariksi. Sessiosta jäi siis käyttämättä 16 äänitettä pölyttymään arkistoon. En ole aivan varma, onko A Million Miles Away -sävellyksestä valittu se kaikista paras mahdollinen versio, sillä levylle päätynyt versio laahaa pahasti, eikä studioversion herkkyydestä ole tietoakaan. Tällä kertaa kaikki sudenkuopat on vältetty ja levystä on tehty ehta paketti, juuri sellainen kuin livelevyn pitääkin olla, jolloin keikkatunnelma välittyy kuulijalle 100-prosenttisesti. Tätä kuultiin jo debyyttisinglellä Body & Soul. En ole tällaisten useasta keikasta kasattujen livejulkaisujen ystävä, koska ne lähes poikkeuksetta on onnistuttu pilaamaan feidauksilla, tyhjillä kohdilla, tarpeettomilla editoinneilla ja ties millä. Koosteen aloitusraidaksi on valittu Cole Porterin Every Time We Say Goodbye on ennen kaikkea Garry Shermanin taidonnäyte. Pikaisen tarkistuksen perusteella todettakoon, että päällekkäisyyksiä ei löydy ”Blues”-kokoelman kanssa. Lopetuksena oleva slidekitaran siivittämä Country Mile lienee yksi parhaista versioista, ellei peräti paras versio mitä kappaleesta on tehty. Heidän suosikkejaan ovat I’ve Got To Find Her ja What’s That On Your Finger. Silloisen vaimon Bessie Banksin esitys jäi kaupalliseksi flopiksi. On paljon brittien northern-entusiastien ansiota, että nämä äänitteet kaivettiin esiin. Siitäkin tuli enemmän mainetta ja rahaa brittiyhteyksistä. Aarno Alén RORY GALLAGHER Check Shirt Wizard (Live In ’77) (Chess 0836846) Eipä tainnut kunnolla muste ehtiä kuivumaan edellisestä Rory Gallagher -arviostani, kun jo seuraavaa pukkaa. Banksin laulut vaativat auetakseen muutaman kuuntelukerran. Bought And Sold pidennettyine sooloineen ja improvisaatioineen on erittäin tiukka. En silti jaksanut uskoa, että RCA:n äänitearkistosta löytyy miehen kaikki studionauhat. Viimeiseksi singleksi jäänyt Don’t Go (myös Banksin tekemä) on ehkä näistä paras, mutta ei sekään ollut hittimateriaalia. Nyt arvioinnissa on livemateriaalia sisältävä tupla-cd, jonka äänityspaikkoina ovat olleet The Hammersmith Odeon, The Brighton Dome, Sheffield City Hall sekä Newcastle City Hall. Sherman sai luvan käyttää isoa yli 20 hengen orkesteria ja neljää taustalaulajaa. Kokoonpanona on ehkä se kaikista klassisin eli Rory Gallagher, Lou Marin, Gerry McAvoy ja Rod De’Ath. Nyt siihen ei ole syytä. Olen viime vuosina moitiskellut Ace/Kentin julkaisupolitiikkaa. Ykköslevyllä on sellaisia menopaloja kuten I Take What I Want, joka on todennäköisesti se kaikkein hurjin versio mitä aiheesta on julkaistu. Kymmenisen vuotta sitten ”Larry Banks Soul Family Albumilla” oli peräti kolme näytettä. Banks muistetaan lähinnä Go Nown säveltäjänä. Riku Metelinen levy tutkailut. Lähes viisiminuuttinen kappale rakentuu upeasti ja Carter on myös elementissään. Banksin tuotannosta löytyy useita helmiä. Tuotannossa ei siis säästelty. Sherman harjoitutti Carterin lauluilmaisua sielukkaaseen, dramaattiseen tyyliin. Mystinen Lights Out jäi vähän raakileeksi. Vanha sotaratsu Bullfrog Blues kirmaa kuin villi varsa kevätlaitumella ja slide soi jälleen komeasti. Sen verran tiukkaa tavaraa on nyt tarjolla, että lienee syytä unohtaa Gallagherin muut livejulkaisut (ainakin hetkeksi), sillä tämä on parempi kuin ne muut yhteensä! Mikäli tulit hankkineeksi Rory Gallagherin tuoreen ”Best Of” -kokoelman, kannattaa tämä ostaa ehdottomasti sen kaveriksi. Sherman teki tästä 30-luvun jazzstandardista vaikearakenteisen sovituksen, joka ei missään tapauksessa ollut hittimateriaalia. Blues News 6/2020 75 KENNY CARTER Showdown – The Complete 1966 RCA Recordings (Kent CDKEND 491) Ace/Kent on tiputellut vuosien varrella muutaman maistiaisen Kenny Carterin tuotannosta. Kaikkiaan vuoden ’66 alkupuolella pidettiin yhteensä viisi studiosessiota, joista saatiin valmiiksi 22 äänitettä. Suosikkiraitani Out In The Western Plain on vallan mainio, dobrolla ryyditetty Too Much Alcohol toimii jälleen kerran ja mandoliinilla soitettu Going To My Hometown saa tuekseen koko bändin. Kaupallisesti homma meni kuitenkin aivan alakanttiin. Kakkossingle Showdown oli Banksin käsialaa. Toisen levyn alkuun on laitettu viiden kappaleen akustinen ”välipala”. Pienimuotoiset balladit I Still Love Her ja I Believe In You sykähdyttävät. Jos tekisin tammikuussa vuoden parhaat listan, tämä olisi takuulla siellä. Seuraavana vuonna Larry Banks jalosti kappaleen Zerben R Hicks & The Dynamicsien versiolla. Niin artisti kuin yleisökin tuntuvat nauttivan akustisesta menosta todella paljon. Ymmärtääkseni RCA pisti panokset hyvin samantyylisen Roy Hamiltonin uran markkinointiin. Gallagher oli myös varsinainen peto slidekitaristina, mistä hyvän esimerkin tarjoaa Secret Agent. Kenny Carter solmi loppuvuodesta ’65 monivuotisen sopimuksen RCA:n kanssa. Toivottavasti saamme jatkossa vielä lisää vastaavanlaista herkkua. Muista viihdestandardeista Time After Time ja I’ll Step By toimivat, kun Sherman on tehnyt niistä aistikkaat sovitukset. Calling Card on varsinainen tunnelataus, jossa Martin irrottelee kosketinsoittimellaan hienosti ja Gallagher sekä McAvoy intoutuvat tiukkaan jamitteluun. Nyt 55 vuotta myöhemmin saamme kuunneltavaksi Kenny Carterin tuotannon koko paketin
www.facebook.com/bluelightrecords Digialbumi, CD, LP Digialbumi, CD Digi-EP Digialbumi, CD, LP 10” LP + 7” EP Digisingle Digisingle Digisingle Digialbumi, CD, LP Digisingle Syksyn 2020 julkaisut Digi-EP 20001 PAL:VKO 2020-14 197301-2001 20002 PAL:VKO 2020-22 197301-2002 20003 PAL:VKO 2020-32 197301-2003 20004 PAL:VKO 2020-40 197301-2004 20005 PAL:VKO 2020-49 197301-2005 20006 PAL:VKO 2021-07 197301-2006 BN_viivakoodit_2020.indd 1 27.1.2020 12.04