Blues News 06/2021 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta N:o 312 (6/2021) Hinta 7,50 € 54. Rhythm’n’bluesin vuosi 1951 / Bluesia Suomesta / Divarien helmiä / Unohdetut albumit Rhythm’n’bluesin vuosi 1951 / Bluesia Suomesta / Divarien helmiä / Unohdetut albumit BN autiolla saarella / Bob Dylan 80 vuotta, osa 4 / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut BN autiolla saarella / Bob Dylan 80 vuotta, osa 4 / Klassikoiden lähteillä / Levytutkailut 197301-21-06 ISSN 0784-7726 N:o 312 (6/2021) Hinta 7,50 € 54. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: JOHNNY DRUMMER JOHNNY DRUMMER THE MIKE BELL CARTEL THE MIKE BELL CARTEL TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS JANNE ÖRNBERG JANNE ÖRNBERG Artistija yhtyehistoriaa: Artistija yhtyehistoriaa: DAMITA JO DAMITA JO CARL HALL CARL HALL WOODROW ADAMS WOODROW ADAMS THE FIRST THE FIRST Waldemar Waldemar Wallenius Wallenius 1948–2021 1948–2021
4 s. 16 s. 10 s. 34 s. 34 s. 4 s. 18 s. 16 s. 42 s. 8 s. 10 s. 34 s. 4 s. 42 s. 8 s. 4 s. 56 s. 18 s. 42 s. 18 s. 56 s. 16 s. 8 s. 42 s. 34 s. 56 s. 8 s. 56 s. 2 Blues News 6/2021 s. 16 s. 14 s. 18 s. 14 s. 10 s. 14 s. 14 © Ka ri Ke m pa s © El is a Ku itu ne n © Jy rk i Ka lli o. 10 s
On ollut sekä juurimusiikkijameja että ensimmäistä kertaa toimintahistoriassamme myös livestream-lähetyksiä. marraskuuta pidetyssä sääntömääräisessä syyskokouksessa lyötiin jälleen useampaan otteeseen nuijalla pöytään ja tampattiin näin kantavaa pohjaa myös Blues Newsin tulevaisuudelle. 41 Kappale historiaa #7: The First ..........................42 Bob Dylan 80 vuotta #4 ......................................44 Unohdetut albumit #22: Jim Messina ............. Tai hetkinen, mennäänpä sittenkin. Ilahduttavan positiivisia viestejä tihkuu kuitenkin jo eri puolilta valtakuntaa. Jopa amerikkalaisartisteja on saatu näille kulmille taas pitkän tauon jälkeen esiintymään – ja lisääkin on heti vuoden vaihtuessa luvassa, kun kaksipäiväisen Kouvosto Blues -tapahtuman jälkimmäisenä iltana 8. Ehkä asiat tosiaan alkavat tästä vähitellen lutviutua, toivotaan ainakin niin. Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät bluesjäärätkin voisi oppia uusia temppuja! Juuri elävän keikkatarjonnan saralla paljosta on jouduttu silti pakon edessä myös luopumaan. Allekirjoittanutkaan ei saanut vielä vapautusta omasta jo vakiintuneesta tehtävänkuvastaan, joten puuhastelu toimituspäällikön roolissa jatkunee vielä hyvän tovin. Ajoittain FBS on sentään päässyt kunnostautumaan toisessakin leipälajissaan: konserttitilaisuuksien järjestämisessä. Viimeksi mainittu on tietenkin myös samalla lehtemme vuositilaushinta, joka säilyy entisellään 44 eurossa. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PL 257, 00531 Helsinki (PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland) Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, arviolevyt, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/lehden-tilaaminen Taloudenhoitaja Aarno Alén aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden tilaus vuodelle 2022 on 44 euroa. niin, se katala k-sana. FBS:n hallituksen puheenjohtajaksi ja BN-lehden vastaavaksi päätoimittajaksi vuodelle 2022 valittiin Maiju Lasola, hallituksen muun jäsenistön muodostuessa seuraavasta seurakunnasta: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Kari Kempas, Antti ”Gona” Lehtinen (varajäsen), Riku Metelinen (varajäsen), Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Juha Seila ja Harri Suokas. Ellei sitten... Aivan kaikki ei kuitenkaan ole ikuista, mistä saimme marraskuun lopulla, vain joitakin päiviä ennen tämän käsissä olevan lehden painoon saattamista surullisen muistutuksen: Blues Newsin ja Finnish Blues Societyn perustajahahmo sekä suomalaisen musiikkijournalismin kiistatta merkittävin työn sankari Jukka ”Waldemar” Wallenius oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 58 Levytutkailut ..........................................................61 Etukansi: Jukka ”Waldemar” Wallenius, 2016 © Jyrki Kallio BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 54. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille Blues Newsissa. Ilmoitushinnat vuodelle 2022: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, Kai Engren, Harri Haka, Jyrki Kallio, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Petri Lahti, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Ville Pirinen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Erkki Sironen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Grano Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2022: N:o 1/22: vk 07 N:o 2/22: vk 15 N:o 3/22: vk 23 N:o 4/22: vk 33 N:o 5/22: vk 41 N:o 6/22: vk 50 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jätToimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 1/2022 tarkoitetäjille: BN-numeroon 1/2022 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa tut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 14.1.2022! viimeistään perjantaina 14.1.2022! WWW.BLUESNEWS.FI Joulukuussa 2021 Jälleen yhden auringonkierron lähestyessä tasauspistettään on meidän kaikkien aihetta taputtaa myös hieman itseämme olalle. Ei mennä nyt tällä kertaa enempää siihen. Edeltäneiden 12 kuukauden aikana suunnitellusti tehdyt, ilmestyneet sekä toivon mukaan siellä teidän lukijoiden keskuudessa huolella ahmitut kuusi Blues News -numeroa ovat nyt plakkarissa! Vaan ovatpa BN ja FBS ennättäneet ympäröivistä haasteista huolimatta touhuta yhtä sun toista muutakin. tammikuuta kouvolalaisestradille astelee legendaarinen Tail Dragger yhdessä huuliharpistikollegansa Dave Waldmanin kanssa. Yhdistyksen toiminnantarkastajiksi nimettiin Vesa Walamies ja Pekka ”Pokke” Korhonen, minkä lisäksi perinteitä noudattaen heidän varahenkilönään operoi myös vuonna 2022 Hannu Nyberg. Perustellusta syystä BN 6/2021 on omistettu Waldemarille, hänen saavutuksilleen ja ennen kaikkea jo nuorena puhjenneelle erityiselle määrätietoisuudelleen, jota ilman emme luultavasti olisi nyt lukemassa tätäkään kirjoitusta. Nimittäin kokouksiin. 55 Klassikoiden lähteillä #71: Chicago Overcoat ..56 Divarien helmiä #60 ............................................ Pidetään siis musiikkilehtikulttuuri rikkaana ja voimissaan myös vuonna 2022, Waldemarin kunniaksi! SISÄLTÖ: SISÄLTÖ: Pete Hoppula. Tilaisuuden puitteissa hyväksyttiin sekä yhdistyksen toimintasuunnitelma, talousarvio että jäsenmaksu vuodelle 2022. Finnish Blues Societyn lauantaina 27. Päällimmäisenä omaan mieleen palautuu pikamuistelulla näyttelykokonaisuutemme ”Praise To Helsinki – Blueslegenda Eddie Boyd Suomessa”, joka on sivumennen mainostaen erittäin mieluusti kiikutettavissa jatkossa esille myös uusiin paikkoihin, mikäli mielenkiintoa vain ilmenee. Blues News 6/2021 3 Johnny Drummer ...................................................4 Tres Pistoleros ..........................................................7 Miikka “Mike Bell“ Siira ..........................................8 Janne Örnberg ......................................................10 Waldemar Wallenius 1948–2021 ......................14 Woodrow Adams ..................................................16 Damita Jo ...............................................................18 Bluesia ja “bluesia“ Suomesta .......................... 24 Rhythm And Bluesin vuosi 1951 ........................30 Soulin pikkujättiläisiä #11: Carl Hall ................34 BN autiolla saarella #17: Aarno Alén ...............38 Muddy Lee Makkonen ........................................ Onkin syytä toivoa, ettei asetelmasta missään vaiheessa ala jatkossakaan muodostua ”uutta normaalia”, siinä määrin oleellinen osa niin FBS:n kuin ylipäätään kotimaisen rootsharrastuksen ydintä ja identiteettiä kun rakentuu juuri live-elämän varaan. Esimerkiksi ensi kesänä paluun tositoimiin suorittava Järvenpään Puistoblues on julkaissut pääkonserttinsa ensimmäiset artistikiinnitykset, ja kaiken kaikkiaan pitkin Suomea tuntuu jälleen olevan ilmassa paitsi toiveikkuutta, myös silkkaa tekemisen meininkiä
– Kuvan aikaan olin jo aloittanut oman bändin kasaamisen. Keikan jälkeen Lovie Lee alkoi kysellä minua muillekin keikoille. Sittemmin Johnny on tehnyt hedelmällistä yhteistyötä Michael Frankin Earwig-yhtiön kanssa. Meillä oli kvartetti. – Kyllä, aloitimme soittamisen ja laulamisen 10–11-vuotiaina kirkossa. Otis Claytä en koskaan varsinaisesti kompannut, mutta hänkin tuli usein laulamaan pari kappaletta kanssamme. Minulla oli auto, joten toimin lisäksi bändin kuljettajana. Se oli TAKAISIN MISSISSIPPIIN TAKAISIN MISSISSIPPIIN Mitä olet tehnyt viime aikoina, sen jälkeen kun tapasimme viimeksi Chicagossa. Lauluntekijänäkin tuotteliaaksi ja myös huumorintajuiseksi osoittautuneella artistilla on toden totta sana hallussaan. Sen jälkeen vuonna 1959 lähdin Chicagoon. Olen nähnyt kuvan, jossa soitat rumpuja Lefty Dizzin ja Nick Charlesin kanssa. Sain ensimmäisestä keikasta seitsemän dollaria ja siitä se alkoi. Menin armeijaan. – Kyllä, sää on paljon lämpimämpi ja se on syy, miksi muutin Chicagosta. aikaa, jolloin ensimmäiset sähköpianot tekivät tuloaan ja myös Lovie osti itselleen sellaisen. Sen jälkeen he palkkasivat toisen rumpalin ja minä sain laulajana avata show’t. Minulla on sukua Shelbyssä, Mississippissä, minne päädyin 15-vuotiaana Alligatorista. Myös klubien omistajat pyysivät minua hoitamaan buukkauksia, koska tunsin niin monia laulajia henkilökohtaisesti. Siihen aikaan vanhemmalla pianistilla Lovie Leellä oli tapana esiintyä bändinsä kanssa kotikulmillani, ja kerran kun menin erääseen klubiin heitä kuuntelemaan, hänen rumpalinsa kimpaantui jostain ja lähti. Paikan omistaja ehdotti minulle, että ottaisin bändin johtooni. Tosin ensin vietin puolisen vuotta hiljaiseloa. 1960-luvulla sinulla oli myös paljon house band -kiinnityksiä. Armeija-aikaan aloin opetella rumpujen soittoa. Muutettuani olen ollut kiireinen. Silloin kun laulajalla ei ollut omaa bändiä, hän yleensä kääntyi minun puoleeni. Suomessa Drummer on ollut kiertueella vuosina 2016 ja 2018 helsinkiläisen Highway-yhtyeen kanssa, ja tämä haastattelu on tehty niistä jälkimmäisen yhteydessä. Hän oli sitä mieltä, että hoidin homman paremmin kuin vierailevat vokalistit. Olen syntynyt Alligatorissa, Mississippissä, joka sijaitsee noin 16 km etelään Clarksdalesta, Highway 61:n varrella. Horn Lake on nyt kotini, vaikka en olekaan syntynyt siellä. Hän aloitti rumpalina ja bändinjohtajana, ja hänen Starliters-yhtyeessään on vuosien varrella soittanut lukemattomia Chicago-bluesin nimimiehiä, kuten Eddie King, Sam Lawhorn, Lefty Dizz, Eddie Shaw, Roy Hytower ja Nick Charles. Kävin mm. Tyrone Davis, Z.Z. Kokoonpanon klubikeikoilla oli myös paljon vierailevia solistikuuluisuuksia. Eräänä iltana laulajina piti toimia Syl Johnson ja Jimmy Witherspoon. Se taitaa olla aika erilainen kuin Chicago. Paikat täyttyivät yleisöstä aina kun laulajalla oli hitti listoilla. Lovien lisäksi lavalla olivat Carey Bell ja Big Walter Horton. Ensimmäiset viralliset levytykset julkaistiin vuonna 1976 ranskalaisella MCMmerkillä maineikkaan, muun muassa Little Walterin ja Junior Wellsin taustabändinä tunnetuksi tulleen The Acesin kanssa. Chicagolaiselle Arpco Recordsille puolestaan syntyi vuonna 1983 single I’ll Find A Way / The Fire Is Gone. Yhtenä iltana Eddie King ja klubin omistaja riitautuivat, jolloin Eddie otti lopputilin. Jos yhtye on hyvä, laulajat halusivat esiintyä kanssasi. Armeijasta päästyäni en kuitenkaan pitänyt itseäni hyvänä rumpalina. Voisin jatkaa loputtomiin, mutta siis kaikkien taustalla. Myöhemmin kun aloin työskennellä Lee’s Unleadedissä, ihmiset muistivat minut ja tulivat katsomaan esityksiä. 18-vuotiaana ja vietin siellä kolme vuotta. – Soitimme monissa klubeissa ja säestimme huippulaulajia, kuten The Artistics, Barbara Acklin, Tyrone Davis, Garland Green, Bobby Jones, Jackie Ross, Denise LaSalle, Ruby Andrews, Cicero Blake ja Koko Taylor. Siellä soitti myös Kelly Brothers. Hän oli hyvä kitaristi ja tunsin hänet pitkään – jo 12-vuotiaasta lähtien. 4 Blues News 6/2021 KARI KEMPAS J ohnny Drummer (Thessex Johns) on pitkän linjan muusikko, joka vietti Chicagossa kuusi vuosikymmentä. Robert ”Bilbo” Walkerin hautajaisissa. Lovie Lee kyseli yleisöltä, osaisiko joku soittaa rumpuja. Soittokavereinani olivat useimmiten kitaristi Eddie King, basisti Willie Black sekä myöhemmin Howlin’ Wolfin kanssa esiintynyt saksofonisti Willie Young. Kerroin osaavani vähän ja hän pyysi minut mukaan. – Soitin niihin aikoihin vielä etupäässä rumpuja. Nykyisin etupäässä koskettimia ja huuliharppua soittava Johnny muutti joitakin vuosia sitten synnyinseudulleen Mississippiin, missä hän esiintyy alueen festivaaleilla sekä ennen kaikkea Clarksdalen bluesklubeilla. – Muutin puolitoista vuotta sitten Horn Lakeen, Mississippiin. Esimerkiksi One-derful!-yhtiö meni konkurssiin ja Billy ”The Kid” Emersonin luotsaaman session nauhat katosivat hänen silloisen vaimonsa Denise LaSallen matkaan avioeron myötä. MUSIIKINTÄYTEINEN NUORUUS MUSIIKINTÄYTEINEN NUORUUS Olet kertonut soittaneesi myös serkkujesi kanssa. Levytysuran alussa Johnnyllä oli kuitenkin epäonnea, eivätkä kaikki varhaisäänitteet koskaan nähneet päivänvaloa. Toinen oli myöhässä ja omistaja pyysi minua laulamaan. Hill, Junior Wells, Koko Taylor, Denise LaSalle, Jackie Ross ja muut luottivat Johnnyn ja bändin säestykseen, mikä merkitsi nostetta hänen maineelleen. Se on Memphisin esikaupunki, vain noin kolmen kilometrin päässä keskustasta
Jossain vaiheessa basistina oli myös Johnny Hifi. Hänen oikea nimensä oli Walter Williams, mutta kaikki kutsuivat häntä Dizziksi. pun – ja läimäisi minua päähän.”” Nick Charles, Lefty Dizz ja Johnny Drummer Chicagossa 1960-luvun puolivälissä. Siihen mennessä Billylle ja hänen vaimolleen Denise LaSallelle oli kuitenkin tullut ero, jolloin Denise oli lähtenyt ottaen omistamansa nauhat mukaansa. Osasin jo soittaa bassoa. Sovimme, että äänitämme kaksi versiota: toisen huuliharpun kanssa ja toisen ilman, ja hän julkaisee niistä paremman. Hän kävi kotonani katsomassa, mitä minulta löytyy ja näki, että minulla oli pino omia kappaleita, varmaan kuutisenkymmentä. – Seuraavat The Acesin kanssa tekemäni levytykset jo julkaistiinkin, ranskalaisella MCM Recordsilla vuonna 1976. Hän oli nimittäin äänittänyt ensin Lonnie Brooksia, mutta jotain tapahtui ja Lonnien ääniraita otettiin pois levyltä. Mukana olivat myös saksofonistit Roy Johnson ja Willie Young. ONNEA JA EPÄONNEA STUDIOSSA ONNEA JA EPÄONNEA STUDIOSSA – Siihen aikaan olin mukana The Aces -bändissäkin. – Olin ajatellut julkaista seuraavan albumini itse, mutta Michael kuuli aikaansaannoksiani, piti niistä ja halusi julkaista niitä merkillään. Hän kertoi toivovansa tehdä ainakin kaksi cd:tä kanssani. Kitarassa oli Eddie King, bassossa Willie Black, rummuissa Willie ”Big Eyes” Smith ja pianossa Otis Spann. Hän sanoi, että kuulostan Junior Parkerilta, olen kuulostan Junior Parkerilta, olen ruma ja tarvitsen toisen huuliharruma ja tarvitsen toisen huuliharpun – ja läimäisi minua päähän. Sitten aloitin yhteistyön Earwigin kanssa. Junior Wells oli siihen aikaan huippusuosittu ja hänellä oli monta hittiä. Kun levytin kappaletta I Put A Tag On Your Toe, tuottaja pyysi, että soittaisin siinä huuliharppua. Kaikkien bändin jäsenten nimi oli julisteessa, ja kun Dizz oli vasenkätinen, laitoin siihen Lefty Dizz. Niinpä siitä sitten tuli ensimmäinen harppulevytykseni. Ensin hän antoi minulle oman huuliharppunsa vuonna 1965, ja paljon myöhemmin, joskus vuonna 1974 hän sanoi, että kuulostan Junior Parkerilta, olen ruma ja tarvitsen toisen huuliharpun – ja läimäisi minua päähän. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että sen niminen bändi oli jo olemassa. Sen sijaan minun äänitykseni jäivät hyllylle. LP:llä ”The Aces With Their Guests” on minun laulamani cover-kappale Someday Baby (Worried Life Blues). – Kyllä, kirjoitin kaikki nuo levyjeni kappaleet lukuun ottamatta Take Care Of Your Homeworkia, joka oli Johnny Taylorin käsialaa, sekä Anything But You’ta, joka oli Johnny ”Yard Dog” ”Junior Wells ja minä olimme lähei”Junior Wells ja minä olimme läheisiä kuin veljekset. Kokoonpanoni oli siis aika suuri siihen aikaan. Kiersimme ja keikkailimme eri puolilla kaupunkia. mutta jonkin ajan kuluttua aloin ottaa huuliharpputreenit tosissani ja huomasin, että pystyin soittamaan myös sillä jotain. Se nimi jäi, hän oli Lefty Dizz siitä alkaen. Kun Odell lähti, löytyi tilalle mississippiläinen Nick Charles. Kun Dizz oli mukana bändissäni, aloimme tehdä omia postereita. Olin muun muassa tehnyt yhden singlen molemmat puolet Billy ”The Kid” Emersonin tuotannossa. – Huono tuurini jatkui vielä, kun One-derful! -levy-yhtiössä työskennellyt saksofonisti Monk Higgins halusi minun levyttävän. LAULUNTEKOA JA TULEVAISUUDEN LAULUNTEKOA JA TULEVAISUUDEN SUUNNITELMIA SUUNNITELMIA Kirjoitit ilmeisesti siihen aikaan paljon omaa musiikkia. Olin tutustunut yhtiön omistajaan Michael Frankiin jo soittaessani The Acesissa. Kitaristeina olivat Jimmy Johnson ja Simms. Hän tuli Chicagoon Howlin’ Wolfin kanssa. Hän alkoi näyttää jotain likkejä ja ymmärsin lopulta, mitä hän yrittää minulle opettaa. Seuraavaksi ilmestyi single I’ll Find Way. Louisista tullut Johnny Twist, ja sen jälkeen bändiin liittyi Lefty Dizz. Minulta kysyttiin bändin nimeä ja sanoin sen olevan ”The Starliters”. Mukaan lisättiin myös vähän ohjelmointia sekä naispuoliset taustalaulajat Diane Madison, Theresa Davis ja Kay Reed, jotka olivat työskennelleet Jackie Wilsonin, Aretha Franklinin ja monien muiden taustalla. Sitten vuonna 1968 yhtiö joutui lopettamaan, mitä ennen se julkaisi vielä nopeasti muun muassa muutaman Otis Clayn levyn. Lisäksi Leftyllä oli rumpaliveli – minä opetin häntä soittamaan. – Junior Wells ja minä olimme läheisiä kuin veljekset. Siihen aikaan oli toinenkin kitaristi, jota kutsuttiin Lefty Batesiksi. Junior Wells vieraili esiintymisissämme ja Johnny Drummer & The Starliters säesti muitakin laulajia. Paljon myöhemmin hän kertoi, että oli aina halunnut levyttää minua. Äänitimme singlen One-derfulille, kappaleesta Lookin’ For My Baby useitakin versioita sekä numeron Can’t Stop Twisting. Toinen levy oli nimeltään ”Unleaded Blues”, koska esiinnyin silloin klubissa nimeltä Lee’s Unleaded. Blues News 6/2021 5 Suostuin ja kutsuin Sammy Lawhornin soittamaan kitaraa. Sammy oli ensimmäinen kitaristini. Minun ääneni dubattiin sen tilalle. Noihin aikoihin vakituisempana basistinani oli Odell Campbell, joka oli soittanut Magic Samin kanssa. Ensimmäinen oli ”It’s So Nice”. Väitetään, että myös Johnny Dollar olisi Leftyn veli, mutta en usko sitä. Starlitersiin siis kuuluivat alunperin Sammy Lawhornin lisäksi Johnny Howard ja Willie Young. Bändini saksofonisteina olivat Douglas Fagen ja Roy Johnson. Hän sai minut aloittamaan huuliharpun soittamisen. Hän sanoi, että siä kuin veljekset. – Studiossa olin kyllä ollut jo aiemminkin, mutta niitä töitä ei koskaan julkaistu. Sammyn lähdettyä kitaristina toimi jonkin aikaa St. Kun Lefty sitten perusti oman bändin, hänen veljensä oli siinä pitkään mukana
Dr. Se toteutettiin ihan tavallisena keikkailtana. Onko sinulla suunnitelmia uuden cd:n suhteen. Teemana on tavallaan se, että joulu tulee kerran vuodessa, mutta vaalipäivä joka neljäs vuosi. Mukaan saatetaan ottaa poliittisiakin kannanottoja. Clarksdalen Ground Zeroja Red’s-klubeilla soitan noin kerran kuussa. Muutaman niistä tein paikan päällä studiossa, osan kymmenessä minuutissa – ja sitten äänitimme ne saman tien. Juttelin hiljattain Michaelin kanssa ja Earwig ehkä julkaisee myös seuraavan levyni. Pidän siitä, että musiikkini esittää oikea bändi. 6 Blues News 6/2021 Jonesin. Osa muusikoista tekee levyjä ja myy ne sitten keikoilla. Tag On Your Toe’n. Pystyn laatimaan uuden teoksen kymmenessä minuutissa, kunhan vain saan aiheen, mistä kirjoittaa. – Olen ollut viime aikoina mukana muutamilla festivaaleilla. – En tiedä, milloin teen seuraavan levyn. Yritän nyt opetella sitä – vaikka olenkin viihdyttäjä, en kirjanpitäjä. Musiikkimaailma on muuttunut niin oudoksi, kun ihmiset vain lataavat musiikkia netistä. Bobby Jones (Jonz) levytti hänkin pari kappalettani, mm. Olin voittanut kappaleella Ain’t No Secret In A Small Town kansainvälisen sävellyskilpailun, josta sain palkinnoksi kitaran ja 1000 cd:n painoksen, joten päätin julkaista levyn omalla levymerkilläni Starlitersin kanssa. Kokoonpanossa oli tällä kertaa vain neljä miestä: argentiinalainen kitaristi Max Valldeneu, basisti Spurling Banks ja rumpali Louis ”Big Lo” Powell, itse soitin koskettimia ja lauloin. Feelgood Potts julkaisi hiljattain kirjoittamani laulun Born In The Delta. Minulla on uusi ohjelmatoimisto Key & Marble – katsotaan nyt, miten se hoitaa hommat. Ovatko Etelän musiikkimarkkinat mielestäsi erilaiset verrattuna Chicagoon. – Kyllä, siihen aikaan minulla oli koskettimet kotona, joten pystyin tekemään sillä demoversioita. myisin levyjäni auton takakontista. Heräsin ja nauhoitin sen saman tien, lisäsin muutaman rivin ja lopputulos äänitettiin seuraavana päivänä. Michael on puhunut tulevansa äänittämään sen Clarksdaleen Red’sklubille, jossa esiinnyn usein. Aika oli vuonna 2015 oikea: muutama kappaleeni soi silloin televisiossakin. – Kyllä, Etelässä ei oikein panosteta asiaan, enkä tiedä, kuka siellä kerää rahat taskuunsa. Lisäksi olen esiintynyt Sunflower Blues -festivaalilla Clarksdalessa ja eräässä synnyinkaupunkini Alligatorin tapahtumassa. – Lisäksi teimme Earwigille cd:n ”Angels Sing The Blues”, jossa on mukana useita artisteja, Mary Lane, Shirley Johnson ja Liz Mandeville Starlitersin kanssa. Materiaali on äänitetty jo 2007, mutten halunnut kiirehtiä sen tuotantoa ja julkaisemista. Onko Etelässä festivaalija klubikeikkoja tarjolla. Osaan kirjoittaa, sovittaa ja miksata niitä, mutta bisneksestä, jakelusta ja muusta tiedän liian vähän. Haluan tehdä kappaleista sellaisia, joita muusikot pystyvät soittamaan. – Onneksi minulla on pitkäaikainen suhde Earwigiin ja Michael Frankiin. Myös ”Rockin’ In The Juke Joint” -levyllä on paljon omia kappaleitasi. Yksi oli Greenvillessä Mississippissä ja toinen Georgiassa Atlantan lähellä. Etelässä tehdään myös paljon tietokoneohjelmoitua musiikkia, mutta minä en pidä siitä. Michael Frank hymyili. En ole itse sen tyyppinen, että Johnny Drummer kitaristiserkkunsa Essex ”Grown Man” Johnsin kanssa Willie Dixon’s Blues Heaven Foundationin tilaisuudessa Chicagon Chess-museossa 2014 © Ka ri Ke m pa s. Olin jo aiemmin soitellut vähän boogie woogieta isoäitini pianolla, ja koska osasin jo soittaa bassoa, oli kosketinsoitin helppo oppia. – Viimeisimmän cd:ni ”Johnny Drummer Live At Kingston Mines” äänitin ennen kun muutin Mississippiin. Esimerkiksi ”Rockin’ In The Juke Jointille” sisältyvä Too Much Information syntyi, kun pistin rumpubiitin ja bassokuvion nauhalle ja kehitin sitä siitä eteen päin. Olin ostanut instrumentin vuonna 1989 bändikaverini Willie Whiten avulla. Myös muut artistit ovat käyttäneet musiikkiani. Minulla on kyllä jonkin verran valmiita kappaleita. Kappale I Find A Way tuli minulle unessa, jossa olin isolla lavalla ja lauloin tätä numeroa
MUSIIKKIA LEVYLLE MUSIIKKIA LEVYLLE – Teimme hyvin aikaisessa vaiheessa periaatepäätöksen, että julkaisemme vain vinyylilevyjä, pois lukien tietysti nämä sähköiset jakelumediat, joita ilman ei ole edes olemassa. – Se, että menimme studioon heti alussa, johtui puhtaasti tästä vallitsevasta tilanteesta. Pystymme myös soittamaan erilaisia kappaleita tilanteen mukaan. Luulen, että ravintoloita on pommitettu aika paljon, kun rajoitukset ovat lieventyneet. Saattaa helpottaa keikkojen saamista, kun meillä on musiikkia suoratoistopalveluissa ja oikea levy olemassa, vaikkakin itse kustannettu. Haastattelunauhurin eteen saapui bändin laulava kitaristi Sami Tammioja. Kun ei päästy keikoille, päätettiin äänittää musiikkia. Julkaisemme siis vain sinkkuja ja EP-levyjä, koska pitkäsoiton tekeminen on varsin työlästä, ja kun itse maksaa viulut, niin kallista myös. Blues News 6/2021 7 kokonaisia albumeita alusta loppuun, mutta taidan olla vähemmistössä nykyään, kun monet kuuntelevat vain muutamia biisejä kerrallaan. Kun meitä on kolme, niin pystymme liikkumaan suhteellisen kevyellä kalustolla ja saamme pidettyä hintapolitiikan kohtuullisena. Meillä on ohjelmistossa ZZ Topilta La Grange, joka toimii hämmästyttävän hyvin ilman lauluakin. Kolmen-neljän biisin levyjä voi tehdä useammin. Jos tarvis vaatii, niin voihan ne pikkulevyt sitten julkaista kokoelma-albumina. Koska korona-aikana ei tapahtunut oikeastaan mitään, niin ajatuksena oli, että tehdään edes jotain. Se on parempi vaihtoehto kuin joku itsepoltettu demo-cd. Niitä on tullut kuunneltua. Keikkatilaisuudet varmaan paranevat vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kokeilimme muutamaa niistä ja koska homma toimi, niin päätettiin siltä istumalta yhdistää nämä kaksi asiaa, eli lainakappaleet soitamme instrumentaaleina ja omat biisit laulettuina. Luulen, että keikoilla on varmasti helpompi myydä sinkkuja kuin LP-levyjä. Instrumentaaliversiot on kivoja, niissä on helpompi löytää ”oma ääni”, kuin se että laulettaisiin Sweet Home Chicago sadannentuhannen kerran. Me äänitimme neljä biisiä, joista kolme valitsimme tulevalle levyllemme. Pistolero Stomp on sellainen jump blues -henkinen instrumentaali ja ne pari muuta ovat enempi rock-henkisiä biisejä. Voimme soittaa vaikka instrumentaalihissuttelua tai heittää rockimpaa kamaa. Soitimme kaikki kolme samassa bändissä, Turn Onissa, ja kun se löi hanskat tiskiin ja meillä on sellainen soitannollinen kemia, joten oli luonnollista jatkaa. Mä aloin pelleillä sitä treeneissä ja päätin kokeilla, että kuinka se taipuu kitaralle, ja lähti oikein hyvin. Sitä emme soita, mutta esimerkiksi Hurriganesilta blokattu Keep On Knocking meillä ohjelmistossa on. © An tt i Ke vä tla ht i © JP Ra nt an en. Vaikka joku biisi olisi alun perin laulettu, niin me soitamme sen instrumentaalina. RIKU METELINEN K aupungilla liikkui huhu uudesta tiukasta bluespitoisesta bändistä, joka oli ilahduttanut yleisöä Turun Puutoribluesissa. Sitten kun keikkoja alkaa tulla, niin tuollainen konsepti on helppo myydä mihin tahansa, pizzerian nurkkaan, alan tapahtumiin tai vaikka pikkujouluihin. Bändin soittama musiikki asettuu ZZ Top-Johnny Winter-Lynyrd Skynyrd -kolmion sisäpuolelle. – Nuo mainitsemasi kolme nimeä ZZ Top, Johnny Winter ja Lynyrd Skynyrd ovat sellaisia, jotka me kaikki allekirjoitamme. Me ollaan soitettu tunnin setti, jossa on ollut ehkä pari laulettua kappaletta instrumentaaleja enemmän. Kesän korvalla lähetimme kymmeniä keikkatarjouksia eri puolille Suomea, mutta ne eivät poikineet mitään. Tarkoituksena on tehdä uusintakierros ja katsotaan miten täällä kertaa käy. Funtsittiin, että alamme soittamaan instrumentaalimusaa, lainakappaleita, mutta instrumentaaliversioina. Alussa meillä oli 15 lainaa ja pari omaa, mutta nykyään suhde on varmaan puolet ja puolet. Olemme treenanneet viikoittain, koska soittaminen on kivaa ja onhan se omalla tavallaan myös terapeuttista puuhaa. Meillä on bluesimpaakin materiaalia olemassa, mutta valinta osui näihin, koska ne olivat ensimmäiset omat biisit, jotka olivat valmiita. Meillä on ollut muutamia keikkoja tähän mennessä, Naantalissa, Saaristobaarissa ja Puutoribluesissa. Seiskatuumainen ilmestyy näillä näkymin loppuvuonna. On myös helpompi kirjoittaa, sovittaa ja treenata neljä-viisi hyvää biisiä kuin albumillinen matskua. Meillä on neljästä kappaleesta ”video” YouTubessa ja ne löytyvät Spotifystä myös. Itse tykkään kuunnella BÄNDI BÄNDI – Tres Pistoleros on sellainen perus-bluesrock-pohjainen bändi, jossa meikäläisen lisäksi mukana ovat Jarppa Mäkinen bassossa ja Pasi Oksanen rummuissa. Niitä voi myydä inhimillisempään hintaan, joku saattaa viimeisen kaljatuopin sijasta ostaa levyn. Persnettokeikkoja emme tee, niitä on tullut tehtyä aivan riittävästi vuosien saatossa. – Jonkun aikaa soiteltuamme mä muistin, että mulla on biisejä, joille ei ole käyttöä, toisin sanoen ne eivät olleet korvamerkittyjä mihinkään. Sen muodostavat kolme monista paikallisista kokoonpanoista tuttua muusikkoa, Jarppa Mäkinen, Pasi Oksanen sekä Sami Tammioja. KEIKAT KEIKAT – Kaikilla meillä on päiväduunit, mutta mä olisin tyytyväinen, jos saisimme about 15 keikkaa vuoteen
Paikalle saapui sattumalta myös ruotsalaisen Beluga Recordsin pyörittäjiä, jotka olivat olleet alkujaan tulossa Hori Smokuun. Yhtyeen koossapitävä voima Miikka Siira alias Mike Bell kertoo myös kokoonpanon syntyneen varsin vaivattomasti: – Kaikki tyypit olivat jo valmiiksi motivoituneita soittamaan garagebändissä. – Vuonna 2018 touhusin Mike Bellille 1960-luvun alun tyylistä soolopop-EP:tä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Kantrilla ei enää pärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psykedelian aikakaudelle. Tätä kaikkea sisältävä debyyttipitkäsoitto odottaa julkaisuaan ensi vuoden puolella, mutta tutustumisen voi aloittaa marraskuussa ilmestyneen seiskatuumaisen singlen myötä. Levytyksiäkin on syntynyt tähän mennessä kolme pitkäsoittoa ja läjällinen singlejä. Sittemmin ryhmä on kierrellyt ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Yhdysvaltoja. kaisesti komppikitaraa paikallisessa revival rock and roll -yhtye The Beetle Crushersissa. Tää Cartel-homma on tavallaan jatkoa sille. Ensikeikka järjestyi silti eräänlaisella Hori Smokun pienempimuotoisella vastineella Helsingin Käpylässä ravintola Cactuksessa. Lisäksi ollaan koko porukka samanlaisia musarakastajia ja © Vi lle M al ja. Psykedeelisessä Mathmos-valaistuksessa kylpenyt viisimiehinen yhtye loi videolla tehokkaan mielleyhtymän 1960-luvun loppupuolen pop-estetiikkaan. Siiran mielestä Mike Bellille ei tuota ongelmaa esittää eri kokoonpanoissa sekä rockabillyä että garage rockia. Kitaristi Timo Kalijärven kannustuksesta Belltones kasattiin ihan oikeaksi keikkailevaksi yhtyeeksi vuonna 2008. Erinäisistä vaikutteista ja soundeista puhuminen on ollut meille aika luontevaa. 8 Blues News 6/2021 JANNE ÖRNBERG H elsinkiläisen The Mike Bell Cartelin musiikin voisi helposti ja perustellusti luokitella garage rockiksi, mutta se ei tekisi täyttä oikeutta. Tuolloin Siira asui vielä Kouvolassa ja soitti samanaiEsimakua Mike Bell Cartel -soundista saatiin juhannusaattona julkaistun Million Years -musiikkivideon myötä. Tarkoitus ei ollut edes keikkailla. Tekijät tuntuvat hallitsevan asiansa ja sen vaatimat muotoseikat vaivattomasti. Yhtyeen tyyliin on onnistuneesti sisäänkirjoitettu amerikkalaisen populaarimusiikin 60-lukulähtöistä viitekirjoa: marakassirhythm & blues ’65, Byrds-soundia ’66, psykedeliaa ’67, fuzz-punkkia ’68 ja pop-bubblegumia ’69. Näistä herroista Siiralla on yhteistä bändihistoriaa Abaijón kanssa instrumentaalirockbändi The Atomic Blastissä ja Laineen kanssa 60-lukuista pre-Beatles-rock and rollia esittävässä The Fanatic IV:ssa. KANTRISTA PSYKEDELIAAN KANTRISTA PSYKEDELIAAN Siiran luoma rockabilly-artisti Mike Bell teki ensiesiintymisen seiskatuumaisella EP-levyllä ”Let’s Rock Tonight” vuonna 2004. Mike Bell & The Belltonesin piti aluksi olla vain pieni sooloprojekti omaksi iloksi. Siiran lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Pekka Laine (The Hypnomen), Ville Särmä (Kevin) Samuel Abaijón (The Valkyrians) ja Aapee Heinola (Hard Action). Mitään keikkojakaan ei ollut tarkoitus tehdä. Siira työskentelee edelleen aktiivisesti Belltonesien kanssa kantripohjaisen rockabillyn parissa. Näkisin, että Mike Bellillä on tulevaisuudessakin mahdollisuus luoda nahkaansa. Visuaalinen puoli tuki aistikkaasti rupisella Fuzz-kitaralla ja kimakoilla uruilla täydennettyä melodista pop-kappaletta. Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike Bell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Ensimmäinen esiintyminen The Mike Bell Cartelilla piti olla kesällä 2019 Hori Smoku -festivaaleilla Helsingissä, mutta tapahtuma kuitenkin peruuntui. Punk-orientoituneen levyyhtiön kanssa neuvoteltiin tuolloin sopimus levyn teosta. Mutta jo toisten treenien jälkeen ajateltiin, että kyllähän me nyt keikoille lähdetään. Elokuussa 2021 Goofin’ Records julkaisikin uutta materiaalia Belltonesilta. Mennään muutama vuosi eteenpäin, niin ehkä hän pistää rockabillyn ja garagen lisäksi disco-vaihteen päälle. Kartelliryhmän ilmaisu ammentaa vaikutteita laajemmin kuin The Sonicsin kaltaisten garage-järkäleiden levytysten toisinnosta. sauhuajia
Ei niiden tarvitse tehdä tarinaa, silti tuntuu ja kuulostaa hyvältä ja tietty tunnelma ja rytmi pitää olla. Kyllä tää antaa enemmän vapauksia aiheiden ja sisällön suhteen kuin Belltones. Blues News 6/2021 9 – Alun perin olin skeptinen, mutta kävi ilmi, että toimivia ja halukkaita levy-yhtiöitä ei ole jonoksi asti. Single, kuten tuleva albumi on äänitetty Timmionin analogisella studiolla Helsingin Kaapelitehtaalla Jukka Sarapään toimiessa äänittäjänä. Lähestyin Liam Watsonia sähköpostilla, josko tätä kiinnostaisi. Mihinkään Beatlesin ”Sgt. – Mietittiin, että voisihan siihen pyytää jotain nimekästä tekijää miksaamaan. LEVYNTEOSTA LEVYNTEOSTA Esimauksi tulevasta albumista julkaistu single Wait! / Here Comes The Pain pelaa ajallisesti jossain vuosien 1965 ja 1966 maastossa. Levy prässätään Ruotsissa. © Vi lle M al ja ”Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike ”Voisi leikitellä ajatuksella, että tää Mike Bell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraaBell on edennyt sieltä 50-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Tässä vaiheessa voisi sanoa, että molemmat osapuolet ostivat sian säkissä, mutta kummallakin kävi säkä. Kantrilla ei enää valle vuosikymmenelle. Aiheet lauluissa ovat ikuisia: ahdistus ja tietenkin rakkaus. Watson on Grammy-palkittu tuottaja ja äänittäjä, joka tunnetaan nimenomaan analogisen studiotyöskentelyn johtavana ammattilaisena. Suurin osa kappaleista on Siiran tekemiä, mutta myös joitain Laineen ja kaksikon yhdessä tekemiä. Vaikka puhutaan marginaalimusiikista, on yhtyeen jäsenten mieltä lämmittänyt singlen päätyminen legendaarisen losangelesilaisen dj:n Rodney Birgenheimerin radio show’hun. Kyseessä on bändilevy, jonka soundi on pyritty pitämään mahdollisimman samana kuin keikkatilanteessa. Single on levinnyt Belugan jakelukanavia pitkin, niin fyysisesti kuin latauksina, ympäri Eurooppaa ja jopa Yhdysvaltoihin. Tykkään sanoista. Hän vastasi, että kiinnostaa. kedelian aikakaudelle. Vain joitain stemmalauluja ja akustista kitaraa on lisätty jälkeenpäin. Kantrilla ei enää pärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psypärjää vaan pitää siirtyä garagen ja psykedelian aikakaudelle. Kahdessa kappaleessa, kuten juhannuksena musiikkivideona julkaistussa Million Yearsissa, miksaajana toimi Pepe Deluxén James Spectrum. – Ehkä bändin eniten pulssilla olevalla kaverilla saattaa olla jo röyhelöpaita ja tukka kauluksen päällä, Siira leikittelee mielikuvilla yhtyeestään. Pepper” -tyyliseen teema-ajatteluun ei ole edes pyritty. Sinkusta otettiin 400 painos ja albumista varmasti isompi. Cartelin sisällä on vitsailtu, että tulossa oleva albumi ”The Cartel And I” on Suomen paras albumi vuodelta 1967. Progeiluun ei sorruta, eikä vielä ole hippikausikaan päällä vaan yhtye esiintyy pikkutakeissa ja poolopaidoissa. – Siinä on sellaista tiettyä ”Nuggets”-ajattelua, jossa on pyritty saamaan mahdollisimman monta omaa mielenkiinnon herättäjää samaan pakettiin. Se riittää. Sen analogistudiolla ei ole edes nettiyhteyttä, joten matsku sinne toimitettiin polkupyörälähetin välityksellä. – Ainakin siihen mennessä on varmaa, että albumi on saatavilla. ”” Mike Bell & The Belltones. Puolen vuoden jonoja levyillä ja toimitukset kun vielä viivästyy niistäkin pahimmillaan kolmesta neljään kuukauteen. Nyt yhtye pyrkii aktivoitumaan ja maaliskuussa Juttutuvassa nähtävä esiintyminen on tarkoitettu samalla levynjulkaisutilaisuudeksi. Muu materiaali lähetettiin Toe Rag Studiosin Liam Watsonille Lontooseen miksattavaksi. Hän oli osaltaan nostamassa 1970-luvulla glam rockia ja punkkia pinnalle länsirannikon tietoisuuteen. Siira pohtii Belltonesin ja Cartelin kappaleiden eroavaisuuksia: – Cartel on ehkä lyyrisempää, runollisempaa ja toisaalta enemmän nonsenseä. Kansigrafiikasta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lukuisia levyjen ja kirjojen kansia. AKTIIVISESTI KEIKOILLE AKTIIVISESTI KEIKOILLE Ennen koronasulkemusta The Mike Bell Cartel ehti tehdä vain muutamia keikkoja
– Sitaatteja halusin mukaan runsaasti, mutta ei suoria haastatteluja, koska silloin kyseessä ei olisi ollut niinkään tietovaan muistelmakirja. – Tietokirjojen hankintaja lukemisinto on tosiaan ollut koko korona-ajan lievässä nousussa – ja jos on lukijoita, on myös motivaatiota kirjoittaa, muuallekin kuin pelkästään pöytälaatikkoon. Sieltä löytyi koko sivun artikkeli ”suomalaisesta rautalankabändistä, joka oli saanut Japanissa Sonyn kanssa levytyssopimuksen”, ja se asetti kertomuksen oikeaan kontekstiin. Onhan niilläkin ohjelmistossaan selviä instrumentaalikappaleita ja nauhakaiku lätkättää. Esimerkkinä vaikkapa The Mustangsin Japanikuvio. Sellaisen kirjoittaminen olisi ollut yhtä tylsää kuin sen lukeminenkin. Näin toimiessamme olisimme joutuneet olemaan joko tosi laveita tai tosi tiukkoja, ja lopputulos olisi sitten ollut joko 30-sivuinen läpyskä tai älytön hakuteos – eikä kumpikaan näistä vaihtoehdoista kiinnostanut itseäni. Pyrin tietoisesti välttämään sitä, että la tai toisella esillä. Mietimme, onko aiheelle enää mitään annettavaa. Sitten mentiin Kansalliskirjastoon ja käytiin läpi kaikki sen aikaiset musalehdet. Tuli esimerkiksi miettineeksi, ovatko uudemmista popja rock-nimistä vaikkapa Ville Leinonen & Valumo ja Viikate tai A. Rivien välistä toimittajan omatkin näkökulmat joka tapauksessa hahmottuvat. Toisaalta joistain bändeistä ei löytynyt hakemallakaan minkäänlaisia merkintöjä edes paikallissanomista, vaikka heidän omissa muistelmissaan lennokkaita mainetekoja riittikin. 10 Blues News 6/2021 PETE HOPPULA 1 960-luvulle ajoittuvan musiikkija populaarikulttuurin erityisasiantuntijana ansioitunut helsinkiläinen Janne Örnberg tunnetaan paitsi lehtija radiotoimittajana, klubi-isäntänä, lyhytelokuvien tekijänä sekä dj:nä, myös elokuussa 2021 ilmestyneen tietoteoksen ”Emman perilliset – Suomalaisen rautalankabeatin vuosikymmenet” pääkirjoittajana. Lopulta kompromissiin kuitenkin päästiin. ”Emman perilliset” värittää kotimaan kitarayhtyevaiheiden kulkua paikoin sangen kontroversiaaleilta tuntuvilla vastakkainasetteluilla. Ne ovat molemmat sellaisia selkeitä teoksia, joissa käydään tiettyjä aihepiirejä teemoittain läpi mutta kronologisessa järjestyksessä, taustoittavien infolaatikoiden sekä mielenkiintoa lisäävien nostojen tukemana. En epäillyt, etteivätkö tapahtumat olisi menneet juuri näin, vaan sitä, kuinka iso juttu se todella oli. Myös musiikkiaiheisia kovakantisia on näin ollen etsiytynyt kirjakauppoihin tarjolle miltei hyllymetreittäin. Aikoinaan niin ammattimuusikoiden, toimittajien, tuottajien kuin levy-yhtiöpomojenkin kurituksessa olleet rautalankasoittajat eivät aina saaneet pelkkiä kehuja osakseen tulevillakaan vuosikymmenillä. Olisimme myös luultavasti saaneet hirvittävästi ihmisiä kimppuumme, sillä juuri tämä aihepiiri kuitenkin koskettaa todella monia. Oli myös järkevää karttaa sitä, että jokainen DEBYYTTIKIRJA SANOISTA TEOIKSI DEBYYTTIKIRJA SANOISTA TEOIKSI Tietokirjallisuuden sanotaan elävän kuluvalla vuosikymmenellä jälleen jonkinasteista kasvukautta. Kysyntää on silti piisannut ja myös ”Emman perilliset” (Aviador Kustannus) vaikuttaa saaneen kaiken kaikkiaan positiivisen vastaanoton. Silloin olisin joutunut asettamaan myös itseni helvetilliseen tilanteeseen: määrittelemään, että mitä se rautalanka sitten loppujen lopuksi on, sekä arvottamaan, miksi joku toinen bändi on ”enemmän” rautalankaa kuin joku toinen. – Jokainen juttu piti siis altistaa lähdekritiikille. Kirjallisiksi esimerkeiksi otin ennen kaikkea ”Jee jee jee – Suomalaisen rockin historian” sekä Lindforsin, Salon ja Pesosen ”Dumarin”. Aallon Rytmiorkesterin tapaiset tanssibändit rautalankaa. – Aluksi suunnitelmissa oli matrikkeli-tyyppinen luettelomaisempi teos, jossa kaikki rautalankayhtyeet ja -levytykset olisi käyty läpi joko kronologisessa tai aakkosellisessa järjestyksessä. Janne Örnbergin, Kati Järven ja Jori Venemiehen käsittelyynsä ottamasta rautalankateemastakin on ilmestynyt lähivuosina useampia faktapitoisia opuksia. Henkilökohtaista kitarabändihistoriaakin omaava Örnberg mieltää moniulotteisen tehtävänkuvansa kotimaisella juurimusiikkikentällä silti yhä ensisijaisesti harrasteeksi, jos toki huomattavan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä vaativaksi sellaiseksi. Lisäksi lukuisiin Suomi-rockia käsitteleviin kirjoihin sisältyy aina myös 1960-luvusta kertova osio. Se oli kuitenkin hänen tapansa ilmaista asia, joka piti selvittää tarkemmin. – Suomessa rautalankamusiikki on kuitenkin sellainen pohjavirtaus, mikä on aina ollut taval. Örnberg ja kumppanit halusivat kirjan olevan paitsi tietosisällöltään luotettava, myös esitystavaltaan pikemminkin ulkopuolisen tarkkailijan kuin varsinaisen fanin näkökulmasta laadittu. Näinkin oman visioni heti kristallinkirkkaana, johon onneksi myös kustantaja luotti ja antoi siltä osin työrauhan. Tekijöillä siis riitti jo lähtökohtaisesti kosolti puntaroitavaa, eikä ensimmäistä kertaa yhteistyöhön lyöttäytynyt tiimi voinut täysin välttyä kirjan päälinjauksia koskeneelta keskinäiseltä kädenväännöltäkään. Vaikka levyprojekti ei lopulta mennytkään aivan putkeen, kyseessä oli silti iso tapaus, joka myös ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Suomalaisten perisynniksi tiedetty vaatimattomuus ja vastavuoroisesti joidenkin haastateltujen taito saada vähäisemmätkin saavutukset kuulostamaan totuutta mahtipontisemmilta asettivat lähdekritiikin ensiarvoiseen asemaan. Kirjaideaa suomalaisen rautalangan historiasta lähdettiin muovaamaan Jori Venemiehen aloitteesta. Ja that’s it. Jari Mobergin pääasiassa rautalankalevytyksiin keskittynyt ”Sadoin sähkökitaroin” julkaistiin aivan hiljattain ja Arto Vilkon ”Emmaa etsimässä” joitakin vuosia aiemmin. Yhtyeen kitaristi Matti Luhtala kertoi, että he olivat aikoinaan käyneet Japanissa ja tehneet siellä joitakin juttuja sikäläisen levy-yhtiön kanssa. – En edes pyrkinyt olemaan objektiivinen, vaan olen objektiivisesti hakenut subjektiivisia juttuja. Itse olin kyllä ensin sitä mieltä, että miksi hitossa. Pelkkä luettelo ei missään tapauksessa tullut kysymykseen. Kuka vaan, joka osaa ilmaista itseään hyvin, pystyy nostamaan mielikuvissa piiritason bändin valtakunnalliseksi menestyjäksi. bändi olisi kertonut täysin omin sanoin itsestään – siinähän taas voittaisi aina kaikkein paras puhuja. – Sanoin lähteväni mukaan projektiin, jos saan itse ideoida sen. Myös tässä suhteessa Örnberg näki parhaaksi käsitellä ”makuasioita” ensisijaisesti olemassa olevan lähdemateriaalin välityksellä, lipsumatta juurikaan henkilökohtaiseen jälkiviisasteluun menneiden aikojen ratkaisujen oikeellisuudesta. Kuvituksen tuli myös ehdottomasti olla juoksevaa eikä pelkästään kirjan lopussa oleva kuvaliite
Nykypäivään siirryttäessä esimerkiksi Pekka Laineen sooloalbumi ”The Enchanted Guitar Of...” on jälleen hyvä esimerkki musiikista, jossa viedään eteenpäin sitä samaa käsitettä, joka luotiin vaikkapa The Strangersin Kolmea kitaraa tehtäessä. Lopulta analysoin levyjä kirjassa hyvin vähän, mikä ei tarkoita sitä, etteikö itsellänikin olisi niistä mielipiteitä. Oli vaikea löytää tekstiin uutta näkökulmaa, kun musiikillista toistoa alkoi olla jo niin paljon. – Suurin tekovaiheen haaste oli saada kone uudestaan käyntiin sen jälkeen, kun Agents-luku oli kirjoitettu ja kaikki siitä eteenpäin tuntui vähän lattealta. – Lukukokemuksena halusimme tehdä kirjan kotimaisesta populaarimusiikin kehityksestä 1960-luvulta tähän päivään, siten että näkökulma on kyllä valittu rautalankamusiikin kautta, mutta olematta silti tarkoitettu millekään tietylle porukalle. irrallaan muusta kevyestä musiikista.””. ”Rautalankabeat” kattaa mielestämme paljon muutakin kuin Emman ja sen johdannaiset. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että alaotsikkoon piti jollain tapaa nostaa myös beat. Agentshan teki tavallaan rautalangalle sellaisen karhunpalveluksen, että se loi ihmisille hyvin tiukan näkökulman siitä, mitä rautalanka on. Jälkeenpäinhän ollaan tietenkin aina niin hemmetin viisaita siitä, miten asiat olisi aikoinaan kannattanut tehdä, ja siihen ajautuu myös itse helposti. – Aluksi mietittiin, olisiko kirjan nimen pitänyt olla ”Suomalaisen rautalangan vuosikymmenet”. Topi Sorsakosken ja Agentsin lyötyä myöhemmin itsensä valtavirrassa läpi rautalankapohjainen säestystyyli vakiintui myös tavanomaisten tanssikokoonpanojen arkeen. Tavoitteena on ollut kertoa rautalankabändien kehityksestä, mutta ei erillisenä kuplana. Tekstit on koitettu jäsentää mahdollisimman loogisesti, ja kainaloartikkelit sekä muut sekaan sovitetut erillisesseet tukevat myös jälkimmäistä lukutapaa. ”Emman perillisissä keskeinen ajatus on, ”Emman perillisissä keskeinen ajatus on, että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa isompaa populaarivirtausta isompaa populaarivirtausta ja ja kehittynyt kehittynyt siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan irrallaan muusta kevyestä musiikista. Miten siitä sitten jatkat tarinaa todistelematta liikaa, että olihan se rautalanka paljon muutakin – eikä kehitys suinkaan pysähtynyt siihen. Örnberg uskoo, että tiiliskiven painoinen, lähes 400-sivuinen ”Emman perilliset” on mahdollista ahmia kerralla kannesta kanteen – tai sitten perehtymällä siihen hyvinkin pienissä satunnaisissa palasissa. ”Emman perillisissä” keskeinen ajatus on, että rautalanka on ollut kaiken aikaa osa isompaa populaarivirtausta ja kehittynyt siinä vuorovaikutuksessa, eikä suinkaan irrallaan muusta kevyestä musiikista. Ymmärrettävästi Esa Pulliaisen 1970-luvun lopulta saakka luotsaama Agents saa teoksessa osakseen merkittävän määrän palstatilaa, mutta jääkö sen perään edes muuta olennaista kirjoitettavaa. Ennen kaikkea halusin silti välittää levyarvioiden ja tehtyjen haastattelujen kautta sen aikaiset tuntemukset, joita äänitteet niiden julkaisuhetkellä herättivät. Hartaana ja rakkaudesta lajiin toimineena bändinä Agents toi genrelle valtavasti huomiota, mutta kun rautalanka oli 1960-luvulla ollut instrumentaalista rock’n’rollia, eräänlainen sen ajan Suomi-rockin kirkkain jalokivi ja puhtain soundimuoto, niin termi olikin sitten yhtäkkiä muuttunut tarkoittamaan valtaosalle kitaralla soitettua iskelmää. Blues News 6/2021 11 vähättelisin tai ylistäisin jotain bändiä. Ja jos vaikka ajatellaan surf-tyyliä soittavia instrumentaaliryhmiä niin kyllähän sen nyt kuitenkin kuulee, että ne ovat nimenomaan suomalaisia surfbändejä. Siksi vain erilaisten henkilöiden ja yhtyeiden dokumentoinnin sijaan minusta oli kiinnostavampaa kertoa, miten asiat törmäävät ja risteytyvät yleisen musiikkikehityksen kanssa. – 1980ja 1990-luvuilla tuli kuitenkin uusia bändejä, kuten muun muassa The Charades, Laika & The Cosmonauts ja The Hypnomen. Kirjan työryhmä oli jälleen uuden dilemman edessä. Hieman samaan tapaan kuin musiikkitoimittajat keksivät vasta 1980-luvulla jazziskelmän, jota 1960-luvulla ei kukaan vielä käyttänyt. Beat-aallon myötä miltei jokaiseen 1960-luvun instrumentaaliyhtyeeseen liitettiin vokalisti ja ohjelmistot muovautuivat uuteen uskoon. Käsi kädessä ne menevät rautalangastakin puhuttaessa, vaikka haluttaisiin muuta uskoa. Ne olivat taas periaatteessa sitä The Soundsin ja kumppanien aloittamaa instrumentaalirock’n’rollin jatkumoa, ei kuitenkaan pelkkää nostalgiaa vaan esitettynä modernimmilla soundeilla. Mielestäni tarina hahmottuu sellaisellekin ihmiselle, joka ei ole rautalankafriikki. Tavallaan siis luotiin termi, jota ei ollut aiemmin olemassakaan. RAUTALANKA VENYY MONEKSI RAUTALANKA VENYY MONEKSI Rautalangan herkin ja eniten kantoja jakava keskustelunaihe lienee silti harrastajien suhtautuminen laulettuun musiikkiin
– Niin paljon kuin nykyrautalangalla on hyvääkin niin toisaalta jotkut ovat jääneet myös junnaamaan ikävästi paikoilleen. Hänen kiiteltyjä historiikkitekstejään sekä levyarvioitaan on sittemmin ilmestynyt runsain mitoin muun muassa Big Beat-, Sueja Blues News -lehdissä. Niiden levyt menivät vielä syvemmälle, ottivat enemmän tehoja irti vanhoista tekniikoista ja soundeista. 1990-luvun kouluaikainen oma instrumentaaliyhtye Les Violars elää sekin yhä tärkeänä muistona mielessä – eikä ole mahdoton ajatus, etteikö bändi saattaisi vielä jonain päivänä aktivoitua uudelleen. Itselleni 1960-luku on totta kai se mikä vetoaa aikakausista edelleen eniten, ja tulen luultavasti aina palaamaan siihen niin kauan kuin kirjoitan. Kaikki eivät kuitenkaan saa kirjantekijältä aivan yhtä puhtaita papereita. Tämän hetken bändit ovat löytäneet rautalangan 1960-lukuisen perusidean ja ihannoivat silloisia soundeja sekä rock-mentaliteettia, mutta hyödyntävät niitä omavaltaisin keinoin. Saatoin löytää Cliftersin avulla ensin jonkun brittibeatbändin ja sen kautta taas jenkkiläisen rhythm’n’bluesnimen – ja kohta olinkin jo jossain Robert Johnsonissa. Kunnioitus ja perinteiden vaaliminen on niillä silti käsinkosketeltavaa. – Ensimmäiset bändit, jotka sykähdyttivät 1980-luvulla lastenlauluvaiheen jälkeen taisivat olla Jiri Nikkisen Clifters sekä Topi ja Agents. Se vei pidemmälle. TOIMITETTAVAA RIITTÄÄ JATKOSSAKIN TOIMITETTAVAA RIITTÄÄ JATKOSSAKIN Kirjoittamiseen ja julkaisuun liittyneeseen taustaprosessiin kulunut aikaja työmäärä kaikkine matkan varrelle sattuneine kivikkoineen ei tullut tekijöille täytenä yllätyksenä, mutta ensiteoksen antamista opeista niin hyvässä kuin pahassakin on eittämättä hyötyä myös Örnbergille hänen seuraavissa hankkeissaan. Linjat ja liitoskohdat, miten kaikki limittyy toisiinsa, ovat aina kiehtoneet mua. Siinä on minusta sitä rautalanka-asennetta, vaikka ne eivät niitä samoja vuoden 1963 klassikoita soitakaan. Toisaalta iskelmällinenkään rautalanka ei välttämättä tarkoita automaattisesti musiikin vesittymistä. – Poltetta on tehdä lisääkin kirjoja ja niitä on jo viritteillä. Eihän The Soundskaan levyttänyt Emmaa valssina vaan ne sovittivat sen kokonaan uusiksi. Hän kuitenkin vannottaa, että kyse on yhä harrastuksesta varsinaisten ansiotöiden ohessa – ja loppupeleissä kaikki kiteytyy yhä siihen, mistä se aikoinaan polkaistiin alulle: levyjen kuuntelemiseen sekä niiden tutkimiseen. The Quietsista saatetaan sanoa, että ”tää on niin kuuskytlukuista” – mutta eihän sellaista rautalankaa 1960-luvulla kukaan esittänyt, suurin piirtein ainoastaan jossain Joe Meekin studiotallissa Englannissa tehtiin sen tyylistä kamaa. Radiotoimittajana Örnberg on toteuttanut laajoja ohjelmasarjoja otsikoiden ”Sadoin sähkökitaroin”, ”Instro A Go Go” sekä ”Poplaulajan vapaailta” takaa, ja varmuudella häntä tullaan kuulemaan FMtaajuuksilla myös myöhemmin. – On myös toinen kehityssuunta. Tavallaan he ovat siis kehittäneet musiikkiaan taaksepäin. Ennen kaikkea on helpompaa arvioida, missä kohtaa kirjoittaminen kannattaa aloittaa, kun haastatteluja ja muuta lähdeaineistoa on hallussa tarpeeksi. Silloin tajusin, että nyt jytisee. Erään raikkaan tavan istuttaa rautalankaa suomalaiskansalliseen iskelmään ja viedä sitä edelleen tanssilavoille on Örnbergin mukaan luonut Kyösti Mäkimattila Varjokuva-yhtyeineen. Hän pitää kaikkia vallitsevia lajityypin sektoreita sen olemassaololle tärkeinä, mutta mikäli eteenpäin halutaan mennä, tulisi yhtä lailla rautalangan soittajille kuin kuulijoille joka tapauksessa sallia myös mahdollisuus tabuna pidetyn teeman entistä rohkeampaan käsitteelliseen pöyhimiseen. Syntyy sellainen blandaamisefekti – vähän niin kuin jos sä haluat naamariin rommikolan, mutta se ei mene enää sun jalkoihin eikä päähän, koska drinkkiä on laimennettu jo niin monta kertaa. ”Emman perillisissäkin” päästiin siltä osin vasta pintaraapaisun tasolle. Jatkoa ajatellen tiedän nyt suurin piirtein, mikä määrä aikaa menee mihinkin työvaiheeseen. Musiikin ohella myös muut populaarikulttuurin muodot, eritoten elokuvat, näyttävät poikivan Örnbergin to do -listalle kaiken aikaa uusia projekteja. Varsinkin The Quietsista puhutaan usein konservatiivisena rautalankabändinä, mitä se ehkä aluksi olikin, mutta ajan saatossa ryhmästä kasvoi todella liberaali, suorastaan radikaali. © Ar i H ai m i ”Emman perilliset” -työryhmä Janne Örnberg (takana), Jori Venemies ja Kati Järvi Les Violars vuonna 1998: Janne Örnberg (vas.), Jussi Rouhiainen, Sami Sammalniemi, Veli-Pekka Åberg. Genren ydinkehityksen hän uskoo tapahtuvan 2020-luvulla siellä missä alun alkaenkin, kaupunkien rock-klubeilla. Sitten kun ostin levyjä niin aina piti katsoa takakansista, että kuka on tehnyt ne biisit. On kuitenkin myös esimerkiksi Mary Ann Hawkinsin kaltaisia nuoria bändejä, jotka osaavat katsoa laatikon ulkopuolelta, eivätkä ole sitouttaneet itseään sellaiseen, että ”näin se pitää tehdä”, vaan toimivat kuten 1960-luvulla, omalla tavallaan. Moneen taipuva mies on siten ennättänyt toimituksellisten kiireidensä keskellä tehdä jopa muutamia lyhytelokuvia sekä filmikäsikirjoituksia. 12 Blues News 6/2021 Örnberg painottaa rautalangan tulevaisuudesta keskusteltaessa luovuuden ja tietynlaisen anarkian nimeen. Örnberg innostui sekä kirjoittamisesta että musiikista jo pikkunaskalina, mutta näkyvämmin journalismi sai kaverista otteen 2000-luvun alkupuolella
Boogie Like Lightnin’ (aka Lightnin’s Boogie) (S. Blackwell) Bullion Group Llc 2:58 5. Liikari, P. Mean Ole Lonesome Train (J. E. I’m Leavin’ You Baby (Hicks–West) Embassy Music Corporation 3:08 7. Ester–D. Crudup) Unichappell Music Inc 2:35 4. Nighthawk) Testament Music 2:06 5. Karkkila) 3:22 Personnel: Petteri Karkkila – Vocals, Cocktail Drums Eero Vaajoensuu – Electric Lead Guitar Mika Liikari – Upright Bass * Timo Mansikka-Aho – Trumpet Recorded by Tomi Leino at Suprovox Recording Studio, Karkkila, Finland. Bartholomew) Emi Unart Catalog Inc 2:13 6. KULTTUURITALO, HELSINKI MA 14.2.2022, klo 20 Liput palvelumaksuineen alkaen 44/49 € Ticketmaster, Tiketti ja livenation.fi BLUESKEVÄÄN KOHOKOHTA! ”An impressive blues guitarist who sings with sweet power, one of the genre´s most promising young talents” The New York Times 2021_Blues_News_Samantha_Fish_105x297.indd 1 2021_Blues_News_Samantha_Fish_105x297.indd 1 23.11.2021 14.46 23.11.2021 14.46 Vuoden kitarablueslevyt Backbeatiltä! BACKBEAT RECORDS BACKBEAT RECORDS T. Produced by Tomi Leino & The Gin Mill Trio. West–O. Papa’s On The House Top (Thompson–Guernsey) 2:22 6. 09-77 33113 • www.goofinrecords.fi. Wasted Days (P. Johnson) Wixen Music Publishing Inc 3:34 2. Daddy Rollin’ Stone (O. Winnie The Wailer* (L. Little City Woman (B. Karkkila/arr. Bear Cat (J. Dancing Girl (E. Atomic Cocktail (S. Stoller) Delta Music Incorporated 2:51 By The Gin Mill Trio Side B 1. Vaajoensuu, M. Bad Luck Blues (E. Gaillard) Emi Mills Music Inc 2:50 3. Leiber–M. Hopkins) Tradition Music Co 2:21 7. Cover design by Mika Liikari/StriKing Graphics Photos by Minna Rikka DEBYYTTIPITKÄSOITTO ULKONA! THE GIN MILL TRIO: ATOMIC BLUES HITS LP/CD Valitse setti: LP + CD: € 28;LP: € 20;CD: € 15;GOOFIN RECORDS, ISONNIITYNKATU 5 P, 00520 HELSINKI • PUH. McDaniel) Arc Music 2:56 3. SAMELI RAJALA: Electric Rajala DOKTU RHUTE MUUZIC & HIGHWAY: Live In Helsinki WWW.BACKBEAT.FI + Jukka Gustavson! + Good Rockin’ Kempas! + Jonne Kulluvaara! T H E G IN M IL L T R IO • A T O M IC B L U E S H IT S G O O F IN ’ R E C O R D S G R L P 6 1 2 2 7 GRLP 61227 Side A 1. Star Bootlegger (A. Kansas City Blues (R. Mastered by Enno Mäemets at Editroom, Helsinki, Finland. Broonzy) Arc Music 3:09 4. Hicks) Embassy Music Corporation 2:34 2
Alettuani hieman myöhemmin käydä keikoilla näimme melko usein. Niissä kerrottiin mielenkiintoisista esiintyjistä peittelemättömän innostuneesti, paikoin humoristisella ja anarkistisellakin otteella. Monien intomielisimpien juttujen kirjoittaja Waldemar Wallenius tuli pian tutuksi myös näkökulmia laajentavan Radio 957:n ohjelmansa ”Iso Musta ja pienet mustat” myötä. Bluesiin kytkeytyvän musiikkijournalismin ja harrastuksen ohella © Jy rk i Ka lli o Vähän reilu kymmenvuotiaalle, jo pari vuotta Suosikkia tilanneelle, meikäkoltiaiselle divarista mukaan tarttunut vanha Soundi muodostui silmiä avaavaksi kokemukseksi. Jonkinlaisen siemenen ylipäätään tiedonvälitykseen Waldemar koki saaneensa ikään kuin geeniperimässään, isä-toimitussihteerin poika kun oli. Sittemmin parilla omalla keikalla annoin Waldemarilta saadulle suoralle palautteelle keskivertoa isomman arvon – etenkin kun se oli ollut sävyltään myönteistä. Alusta alkaen kävi selväksi, että juhlakalu olisi mieluummin puhunut musiikista kuin itsestään. Pitkähkössä juttutuokiossa ehdimme perata historiaa jonnekin 90-luvulle asti, kunnes hän tuumasi, että ”Eikös tässä nyt ole jo tarpeeksi minusta puhuttu?” Keskustelu siirtyi sujuvasti Doug Sahmiin. Eläköidyttyään Waldemar jatkoi hyvistä jutuista sauhuamista Facebookissa. Into alkoi kasvaa paikallislehden musapalstalta laajemmaksi ja erikoislehdet seurasivat vuosien varrella toisiaan; Wallenius oli käynnistämässä Blues Newsin lisäksi myös ensimmäistä suomalaista rocklehteä Musaa (ensimmäinen näytenumero 1971, varsinainen julkaisuaika 1972–1978), Musan seuraajaksi muotoutunutta, edelleen ilmestyvää Soundia (1975–), lyhyemmän julkaisutaipaleen kokenutta, rockin ohella aihesisällöllisesti laajempaa Fanzinea (1980–1981) ja painottuneesti maailmanmusiikkia käsitellyttä WUMia (Wanha ja Uusi Musa 1991–1998). Laaja-alaista toivioretkeään musiikin maailmassa Waldemar perusteli yksinkertaisen ytimekkäästi tiedonjanollaan ja tarpeellaan kertoa ”tiedonvälittäjänä hyvistä jutuista eteenpäin”. ”Blues tulee olemaan eka muotivillitys, joka ei jää muotivillitykseksi!", totesi Waldemar jo parikymppisenä YLE:n haastattelussa, tosin mies ei varmaankaan osannut tuolloin aavistaa, että hänen perustamansa bluesin ilosanomaa levittävä BN ehtisi kasvaa peräti keski-ikään eli tätä nykyä jo yli 50-vuotiaaksi. Waldemar jakoi loputtoman määrän erilaisia versioita tuosta kreikkalais-turkkilaisesta kansansävelmästä. Tämä into näkyi jo teini-ikäisenä innokkaan pojankoltiaisen perustaessa käymäänsä Valkeakosken Yhteiskouluun musiikkikerhon ja toimiessaan koulun teinikunnan lehden toimitussihteerinä. Ajan tapaan jutut oli kirjoitettu nimimerkillä; noilta ajoilta peräisin oleva Wal de Mar -nimimerkki muotoutui myöhemmin laajalti tunnetuksi kutsumanimeksi Waldemar. Kovimmat fiilikset sain uusien lehtien sijaan kuitenkin siitä, kun ostelin lisää vanhoja numeroita, joita kertyikin melkoinen nivaska. Vuonna 2015 juhlittiin Waldemar Walleniuksen 50-vuotista uraa. Daddy Coolin levylaarien ääreltä Wallun yhytettyäni sain häneltä levyhankintavinkinkin aiheen tiimoilta. Tamperelais-valkeakoskelaisen ystäväpiirin Isoksi Mustaksi kutsuma Wallenius oli kuollessaan 73-vuotias. Vanhoista Soundeista tutuksi tullut löytämisen ja eteenpäin kertomisen riemu heijastui päivityksistä. Maiju Lasola Valkeakosken Sanomat heinäkuussa 1968. Aloin myös lehtipuolella tehdä samoin. Jo ennen varsinaisia erikoislehtiä Wallenius kirjoitti musiikkiaiheista palstallaan Valkeakosken Sanomissa. Vuosien saatossa osuimme jokusen kerran samaan seurueeseen. Halu seurata aktiivisesti musiikkimaailman ilmiöitä ja olla mukana yhteisöllisissä keskusteluissa laajemminkin ei toimittajatöiden hiljalleen jäädessä hiipunut koskaan; Waldemar oli aktiivinen sosiaalimedian käyttäjä aivan viime aikoihinsa asti. Juuri tuo samainen asenne sai aikoinaan minutkin kirjoittamaan musiikista – ja tiedän etten ole ainoa. Väliin saattoi tulla kissavideoita tai päivän polttavia politiikkateemoja, mutta aina palattiin musiikista sauhuamiseen. Etäämmältä seuratenkin kävi selväksi, että Iso Musta oli niitä ihmisiä, joilla unohdettuaan enemmän kuin minä tulen ikinä muistamaan on edelleenkin valtava etumatka meihin muihin. Juttusille en tietenkään tohtinut. Marko Aho Varsinainen musiikkitoimittajan ura alkoi hiipua vuosituhannen lopulla Walleniuksen ryhtyessä työskentelemään Pertti ”Veltto” Virtasen eduskunta-avustajana. Suosikki vaihtui Soundiin. Suomalaisen populäärimusiikkijournalismin saralla Waldemar toimi tiedonvälittäjänä poikkeuksellisella, jopa ainutlaatuisella tavalla. Ainakin Speedy Westiin tutustuin sitä kautta. Lehtityö sai puolestaan jatkoa ekologisen Elonkehä-lehden toimittajana. 14 Blues News 6/2021 Wallenius tuli elämänsä aikana tunnetuksi vaikuttavan monipuolisesta musiikillisesta innostuksestaan, mikä näkyi useissa eri muodoissa elämänsä loppuun asti. Jukka ”Waldemar” Walleniuksen (12.6.1948 Hämeenlinna – 24.11.2021 Tampere) muistoa kunnioittaen Kiistatta suomalaisen musiikkijournalismin syntyyn ja kehitykseen merkityksellisellä tavalla vaikuttanut, rakkaan aviisimme Blues Newsin vuonna 1968 perustanut Jukka ”Waldemar” Wallenius menehtyi kotonaan Tampereella marraskuun lopulla. Haastattelin häntä aiheen tiimoilta. Musiikkipäivityksissä esiin nousivat niin country, blues kuin rokkikin, mutta myös uudempi suomalainen kansanmusiikki sai hänen kauttaan melkoisesti lisänäkyvyyttä. Itseäni ilahdutti erityisesti vuosikausia jatkunut Misirloun monimuotoisuudella ilakointi. Rokin riemun rajattomuus nousi selkeästi esiin. Musiikkimakuni oli jo tuossa vaiheessa alkanut kehittyä vahvasti vastavirtaan. Tutuiksi laajalle seuraajakunnalle tulivat hänen kommenttinsa ja julkaisunsa Facebookissa paitsi musiikkiin, myös yleisesti ottaen humanistisen ajattelun lähtökohtiin liittyen. Waldemarin mielenkiintoa politiikkaan ilmensivät myös Euroopan parlamenttivaaliehdokkuus (1999) Kirjavan puolueen ehdokkaana ja eduskuntavaaliehdokkuus (2007) SKP:n ehdokkaana
En tiedä, mutta epäilen. Moni nimi saattoi olla tuttu jostain, mutta heidän musiikistaan ei juuri tiennyt. Jotenkin kuvitteli, että hän jaksaisi sinnitellä maailman loppuun. Valitettavasti lehti jäi lyhytikäiseksi. Wigwam ja Tasavallan presidentti olivat tiedossa, mutta mitä ovat Elonkorjuu tai Isokynä Lindholm. Lupasin äänittää Waldemarille häneltä puuttuvat Harrisin ja Jimmy Witherspoonin levyt, ja parin päivän jälkeen lähetinkin hänelle kasetin. Vaikka pitkään on ollut tiedossa Waldemarin fyysisen kunnon heikkeneminen, tuli poismeno silti yllätyksenä. Vaikka hän oli periaatteessa objektiivinen, hän ei innostuessaan pitänyt tunteitaan piilossa. Kun joskus varhaisessa teini-iässä aloin kokea silloisten nuortenlehtien, Suosikin ja Intron, musiikillisen annin melko pinnalliseksi, tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta Walleniuksen perustama Musa. Olikohan se numero, jossa oli ”John Lennon muistelee” -kirjan esittely. Onko joku todella nimeltään Lightning Hopkins. Teinien seinille sopivia julisteitakin oli tarjolla. Jopa yo-kirjoituksiin vaadittu äidinkielen kirjallinen esitykseni oli ”Nuorisokulttuurin omaleimaisia piirteitä”. Aina niitä ei ollut varaa ostaa, hinta kun oli 1,70 markkaa, joten lehdet kulkivat musiikkia harrastavien koulupoikien käsissä sitä mukaa kun joku oli saanut sen ostettua. Tosin paikoitellen ne olivat laaja-alaisempia. Lehden tekijätiimikin oli lähes mystinen: hämärältä kuulostavia nimiä, kuten Tapio ”Madman” Korjus, Pekka ”Pipin pieni” Markkula ja erityisesti päätoimittaja Jukka ”Waldemar” Wallenius. Kaikkiin näihin löytyi vastauksia – ja vieläpä monista eri näkökulmista. Tai vasta seuraava, jossa oli Deep Purple kannessa, mutta sisäsivuilla melko kriittinen artikkeli. Ja ainahan siinä voi kuulija jotain uuttakin oppia. Itseluottamukseni oli jo tuossa iässä kasvanut, joten yritin keksiä keinon vanhan idolini huomion saamiseksi. Little Milton oli juuri lopettanut Kirjurinluodon esiintymisensä, kun huomasin Walleniuksen harhailevan torilla hieman eksyneen näköisenä. Hän ei tiennyt, kuinka päästä Yyterin Rantasipiin Little Miltonin iltakeikalle, joten tarjosin taksikyydin. Alku oli menestyksekäs, sillä kaikki vanhat Musan lukijat siirtyivät Soundin lukijoiksi. Juuri se teki kirjoituksista kiehtovia. Led Zeppelin, Jethro Tull ja Pink Floyd olivat sentään tunnistettavissa. Mutta ei ollut epäilystäkään, etteikö oluen tarjoajia olisi aina riittänyt. Yhtään rehvastelematta voin kertoa saaneeni laudaturin. Sittemmin tapasimme useaan otteeseen, milloin Tampereella, milloin Helsingissä. Aloimme pöytäseurueen kanssa keskustella kovaäänisesti Wynonie Harrisista. Seuraavaksi tapasimme Porin Jazzissa ’84. Musa oli aihepiiriltään erittäin monipuolinen (vähän kuten nykyinen Blues News, hehheh), joten monet esittelyt jäivät tuolloin ymmärtämättömiksi, oli sitten kyse artistien, bändien tai levyjen esittelyistä. En liioittele, jos väitän, että ilman hänen esimerkkiään tuskin olisin tehnyt yhtään musiikkiaiheista kirjoitusta. Waldemar alkoi syventyä entistä enemmän vanhempiin musiikkityyleihin ja erilaiseen maailmanmusiikkiin. Ei ole tehokkaampaa tapaa levittää musiikin ilosanomaa! Kun Musan tekijöiden ja sitä julkaisevan Graafisen kustannuksen riita äityi äärimmilleen, perusti Wallenius kumppaneineen uuden lehden, Soundin. Ei värikuvia, ei julisteita, mutta pienellä painettua tekstiä päiväkausiksi luettavaksi. ”Kuka ihmeen Duke Ellington, joku ikäloppu jazz-ukko. Sen jälkeen Waldemar oli jonkin aikaa Rytmin erikoisavustajana, mutta muste alkoi pikkuhiljaa hyytyä kirjoituskynässä. Kun hän nosti Hookerin tai Hopkinsin albumin kuukauden levyksi, oli pakko alkaa miettiä, saisikohan sen jossain kuunnelluksi. Olisiko se onnistunut ilman Waldemarin antamaa suuntaa. Mutta sitten ”isot pojat”, eli paria vuotta vanhemmat sanoivat, että ”lue nyt saatana Musaa – se on täyttä asiaa!” Ensimmäisen numeroni luin muistaakseni syksyllä ’72. Musa oli teinipoikaa hämmentävä julkaisu. B.B. Waldemar Walleniuksen taloudellinen tilanne ei vuosiin ollut kadehdittava. Yöpaikka oli Helsingissä taattu – Velton työhuoneen sohvalla, ellei päässyt jonkun lattialle nukkumaan. Viimeinen vakituinen työpaikka taisi olla Veltto Virtasen eduskunta-avustajana. Uskon näin olleen monen muunkin kohdalla. Se ei ole vähäinen saavutus! Honey Aaltonen. Useamman vuoden Wallenius jatkoi Soundissa, kunnes kyllästyi rock-musiikin pinnallistumiseen. 70-luvun lopussa hän perusti Fanzinen, jonka tarkoituksena oli tuoda esille musiikkia monipuolisesti. Eipä tarvinnut kuin mainita kenestä oli kyse, niin tuoppi tuli pöytään saman tien. Välillä häneltä oli vaikea saada suunvuoroa, mutta koska muut kunnioittivat häntä, puhe sai jatkua. King, vieläkö sellainen on hengissä?” Sama kysymys tuli mieleen, kun heinäkuun ’73 numerossa (yhteisnumero Blues Newsin kanssa) kannessa oli joku John Lee Hooker. Joskus Tavastian baaritiskillä istuessamme tuli seuraan jokunen tuttu, jotka eivät Walleniusta heti tunnistaneet. Hän oli edelleen auktoriteetti. Siellä julkistettiin Juicen haastatteluihin perustuva kirja, jota Waldemar oli ollut toimittamassa. Suosikissa oli paljon musiikki-idoleihin liittyviä juttuja räiskyvine nelivärikuvineen, Introssa vähän värittömämpiä. Pitänee muistaa, että Waldemar oli itsekin tuolloin vielä alle kolmekymppinen oraakkeli. 90-luvulla Wallenius ja Juhani Aalto perustivat uuden lehden WUM (Wanha ja uusi musa), mutta sekään ei saanut riittävästi lukijoita. Ensimmäinen kohtaamiseni Waldemarin kanssa oli muistaakseni Tavastialla, en muista kuka oli esiintymässä. Wallu oli edelleen oma itsensä, vähän nukkavieruun mustaan pikkutakkiin pukeutunut, hiukan räjähtäneen näköinen, mutta reippaan sanavalmis suupaltti. Taisi olla vasta vuoden ’73 puolella, kun viikkorahani nousi sen verran, että sain lehden ostettua. Waldemar kun jaksoi pitää kiinni omasta erehtymättömyydestään. Se olikin piirre, mikä monia saattoi ärsyttää. Menin tervehtimään ja yllätyksekseni hän vielä muisti minut. Blues News 6/2021 15 Waldemar Wallenius oli minulle henkilökohtaisesti merkittävin vaikuttaja musiikkijournalismin kannalta. Hänestä tuli ehdoton – jälkikäteen todettuna ehkä liiankin ehdoton – auktoriteetti nuorelle musiikin harrastajalle. Viimeksi näimme (tuntuu siltä, että ihan vastikään) Juice Leskisen 70-vuotispäivän kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa viime vuonna. Ilta jatkui railakkaasti. Mutta tapa, jolla Wallenius kirjoitti aiheistaan, teki vaikutuksen. Jonkun hetken (ja tuopin) jälkeen takanamme seissyt Wallu tulikin kysymään, voisiko mahdollisesti liittyä seuraan. Tärkeimmän valistajan roolin sai osakseen juuri päätoimittaja Wallenius. ”Rock kuoli 80-luvulla, kun siitä tuli stadion-rokkia”, hän joskus totesi aiheesta keskustellessamme. Waldemarin omakohtaisista tuntemuksista ja vilpittömästä innostuksesta kimpoava tyyli vei lukijan mukanaan. Mutta Waldemar Walleniuksen perintö elänee niin kauan, kun ihmiset vielä jaksavat lukea musiikkiaiheisia artikkeleita
Lenore, Jimmy Reed (suositumpi kuin Muddy Waters), Jimmy Rogers, Muddy Waters ja Sonny Boy Williamson II. Uhkaavalla A-puolella kilkuttelee tuntematon pianisti Wolf-henkeä rynnivään kappaleeseen, joka on etäisesti kuin 44 Blues Willie Nix -mausteilla. Se oli äänitetty edellisen vuoden elokuussa, mutta tällä kertaa takuurumpali Joe Martinin taustalla kitaraa soittivat Dacey Williams ja Adamsin poikapuoli Curtis Allen, jolloin Adams lauloi ja soitti kitaraa. Lopputulos oli 62, joista vain 17 edustaa omien subjektiivisten kriteerieni mukaan tiukemmin bluesia. Ajat olivat muuttuneet, ja nyt tuotos oli Slim Harpon tyylistä Louisianan swamp-poppia pehmotarinoineen ja laiskanpuoleisine laulutyyleineen. Pelottava, tehokas, lähes kaoottinen esitys on täynnä intoa ja yllytyshuutoja. Kolmikon laulusolisti ja kitaristi viuhutti slidea ja laulu luikahti vähän väliä falsettoon, Sylvester Hayes puhkui sähköistettyyn huuliharppuun ja Joe Martin takoi rumpuja. Tämäkään sessio ei tuonut Adamsille hittiä, joten ei auttanut Robert Nighthawkin ja Sonny Boy Williamson II:n kanssa. B-puolella sama laiskahko vibratolaulutyyli jatkuu, huuliharppu on melodinen, kaukana vuosikymmenen takaisesta Hayesin raivokkaasta tuuttauksesta. Sen sijaan B-puolella pianistin korvaa kakkoskitaristi, joka koristelee melodisesti Sweet Home Chicago -tyylistä shufflea, johon on ujutettu myös nokkela stop time -osio. Kääntöpuoli on sekin herkullisen kotikeittoista raakaa bluesia; tällä kertaa mennään lähemmäs Elmore Jamesin henkeä boogiekuvion kierteellä. Memphisin Sam Phillipsin levytysstudiossa taltioitiin 24.5.1952 kuusi railakasta raitaa, joista kaksi (Pretty Baby Blues ja She’s Done Come And Gone) kelpuutettiin Chicagossa toimivalle Chess-levy-yhtiön alamerkille (Checker 757). Crockett, Willie Dixon, Guitar Slim, Albert King, B.B. Sanoitus kulkee persoonallisempia latuja kuin Delta-bardeilta yleensä on totuttu kuulemaan. Puoliurbaaneiksi deep blues -tyylisiksi laskin seuraavat yhdeksän: Arthur Crudup, John Lee Hooker, Howlin´ Wolf, Elmore James, J.B. Yhtye on urbaanimpi, vetävämpi ja kaksine kitaroineen hallitumpi. avattu: ”Boogie Blues Blasters” kertoo kaiken olennaisen. Kaupallista menestystä ei tullut, joten ei ihme, että toisen singlen julkaisuun kesti kolme vuotta. Vuosikymmenen lopulta vuoteen 1952 hän pääsi rumpalinsa Joe Martinin kera muutamaksi vuodeksi itsensä Howlin’ Wolfin yhtyeeseen, mistä suurimmat vaikutteet ensilevytyksessäkin ovat kuultavissa. Kolmas ja viimeinen Adamsin single julkaistiin vuonna 1961 Home Of The Blues -merkillä (109, Something On My Mind ja Sad And Blue). Robert Lockwoodin, © M ar in a Bo ke lm an. Aiemman bändin salaperäinen nimi ”The Three B’s” on Lähdin tutkimaan Joel Whitburnin ”Top R&B Singles 1942–1988” -kirjan pohjalta, kuinka monta Mississippissä syntynyttä artistia tai kokoonpanoa pääsi listoille. 16 Blues News 6/2021 ERKKI SIRONEN M ississippin Deltan aliarvostettu laulaja-kitaristi-harpisti Woodrow Adams (1917–1988) edusti karheaa sähköistä pikkuyhtyebluesia, jossa oli aineksia Howlin’ Wolfin lisäksi Sonny Boy Williamson II:lta sekä muilta Etelän mestareilta, jopa Louisianan R&B:sta. On päivänselvää, että vain aniharvat heistä pääsivät laajempaan maineeseen saati mammonaan. presidentin mukaan nimetty Woodrow Adams syntyi Mississippin Deltan eteläreunalla Tchulassa 1917, mutta poikavuosinaan hän oli ehtinyt muuttaa Minter Cityyn, jossa hän oppi soittamaan omatekoista kitaraa L.C. Julkaisematta jääneet neljä raitaa If You Don’t Want Me, The Last Time, The Train Is Coming ja Train Time ovat mielestäni mainioita esimerkkejä hieman melodisemman lajin bluesista ja 12 tahdin standardiboogie-kokeiluista. Melodisen A-puolen juonena on se, että laulajan ihannoima tyttönen opetetaan tanssimaan rock’n’rollia tanssihallissa. Huuliharppuun tuutataan entistä sähäkämmin, juna-aihe nousee esiin, mutta mieleen tulevat Doctor Ross ja varhainen J.B. Sittemmin 1940-luvulla Woodrow muutti lähemmäs Memphisiä Robinsonvilleen, ja soittokokemusta karttui mm. Lopuksi tein katsauksen Leadbitter & Slavenin aloittamaan ”Blues Records 1943–1970” -diskografiaan (1987 & 1994) ja totesin, että Mississippissä syntyneiksi mainittuja levyttäneitä bluesartisteja oli noin 160. Käsiteltävänä oleva Woodrow Adams ei saanut häävisti edes paikallista mainetta kolmella singlellään, mutta kiintoisaa vahvaa musiikkia häneltä jäi nautittavaksemme. Hutto. Toinen levytys-sessio oli vuonna 1955 Memphisissä, josta paikallinen Meteor-merkki julkaisi singlen numero 5018 (Wine Head Woman ja Baby You Just Don’t Know). Julkaisematta jäi ainakin kaksi jolkottavaa shufflea, itsekehuinen Seventh Son, joka on nasevasti tulkittu, minkä lisäksi kuullaan vielä itseironinen Everything I Do Is Wrong, sähkökitara sisältää nuorisomuodin mukaista twangia. Kappaleiden rakenne on hallussa, mikä kuulostaa oudon kurinalaiselta verrattuna aiempiin tuotoksiin. Greenin kanssa, niin että saattoi esiintyä paikallisissa pirskeissä. Urbaanimmiksi luokittelen seuraavat kahdeksan: G.L. Yhdysvaltain 28. King (selvästi menestynein), Little Joe Blue, Little Milton ja Otis Rush. Martin keskittyy lopuksi peltiensä takomiseen. Nyt voi puhua oikeasta bändistä, sillä vakiorumpali Joe Martinin tukena kitaraa soittaa Joe Hill Louis, joten sankarimme Woodrow voi keskittyä laulun lisäksi huuliharppuun
On kuitenkin todennäköistä, että Fancourtin & McGrathin uudessa bluesdiskografíassa vuodelta 2012 (”The Blues Discography 1943–1970 – totally revised second edition, the classic years”) mainitut kappaleet Don’t You Know I Love You ja I Love You O Yes I Do tosiaan kuuluvat tähän vuoden 1960 sessioon, koska sointi on sama ja linja yhtä puhtoinen: bändi yrittää seurata maestroa, joka puhkuu SBW-tyylisiä kuvioita harpustaan. 4”). Muutama vuosi myöhemmin Hound Dog Taylor pääsi lähes samaan, mutta LP-levyllä tällaisia live-jameja oli 1970-luvulla kätevämpi julkaista. LPja CD-kokoelmilla löytyy osa Woodrow Adamsin tuotannosta, mutta muutama vuosi sitten törmäsin Helsingin kirjamessuilla levyosastoon, jossa oli BE!Sharp-yhtiön vinyyli-LP 6092 (”A Collection Of Authentic Blues Recordings, Vol. Kappale on todella kaunis molliballadi – Adams tosin tulee sisään lauluineen väärään aikaan. Rumputyöskentely on yhtä yksinkertaisen tehokasta, ja jamitunnelma on hulvaton. Laulu on erittäin raakaa, ilmeisen livenä tallennettu, hihkumista ja kannustusta kuuluu taustalta. Boogie und Blues! © St ep he n La Ve re Viulisti Joe Martin (vas.) ja Woodrow Adams Mississippin Robinsonvillessä huhtikuussa 1971. Blues News 6/2021 17 muuta kuin jatkaa paikallisten soittoloiden kiertämistä traktoritöiden ohella. Saksalaistuotteen kansitekstit ja diskografiset tiedot eivät ole aivan kohdallaan, mutta ei se musiikkinautintoa vähennä. David Evansilla ei ollut käytössä 1960-luvun lopulla sopivaa formaattia, joten englantilainen Flyright-firma julkaisi raidat kokoelmallaan 512 myöhemmin. How Long kestää vajaat kuusi minuuttia, harppu soi mallikkaasti trioksi kutistuneessa bändissä, sillä kitaristina on Curtis Allen ja rumpalina Joe Martin. Onhan se söpöä mainostaa, että tästä herkusta nauttivat sekä alkuperäisen bluesin että rockabillyn ystävät. Lyriikat ovat osin omia, vaikka runko on lainattu Wolfilta. Omaelämäkerrallista ainesta lienee mukana – niin ainakin Adamsin tunteneet tutkijat väittävät. Viimeinen raita on erikoista Deltan slide-rynttäystä, sillä soittaja ei uskaltaudu kovin laajalla alueella seikkailemaan, vaan tyytyy tappavan tehokkaisiin pistelyihin. Piano on varmasti mukana jälkimmäisessä rakkaudentunnustuksessa, vaikka Grath ei sitä mainitsekaan. Viimeisestä eli neljännestä sessiosta, jonka tuolloin parikymppinen bluestutkija David Evans tuotti Robinsonvillessä elokuussa 1967, on jäljellä kaksi rajua helmeä: How Long ja Pony Blues, joissa palataan taannoiseen Howlin’ Wolf -sointiin
Paras listaamistani kahdeksasta levytyksestä on mielestäni siisti versio moneen kertaan levytetystä laulusta Anytime Anyplace Anywhere. Hänelle järjestyi onnistuneet esiintymisjaksot kaupungin Oasis-klubilla Nat King Colen ja Count Basien kanssa ja niiden innostamana paikallisen KOWL-aseman vaikutusvaltainen disc jockey Joe Adams opasti hänet levyttämään. 5 RED CAPSIN SOLISTINA 5 RED CAPSIN SOLISTINA Vaikka Damitan ensimmäiset levytykset eivät olleet suuria menestyksiä, seurasi niistä suuria muutoksia. Marv Goldbergin perusteellisesta Red Caps Notebookista löytyy maininta, jonka mukaan Damita avioitui elokuussa ‘50 Thomas Smith -nimisen miehen kanssa ja liitto kariutui kaksi vuotta myöhemmin. 182 Way Up High Wandering The Streets Tarkkaan ottaen How Can I Live ja You Took My Heart julkaistiin ensin pienellä Taxco-merkillä numerolla 1006 ja sen jälkeen Recorded In Hollywoodilla. Kun se tuntui herättävän laajempaa kiinnostusta, Morrisin orkesteri teki Laurie Tate solistinaan sen levytyksen, josta tuli ykköshitti ja joka jätti Damitan esityksen varjoonsa. Keskimäärin nuo vuonna ‘51 Armando Solisin orkesterin kanssa levytetyt Hollywood-raidat ovat sekä taustoiltaan että Damitan laulun osalta aika siloteltuja. Yhtyeen juuret ovat 30-luvulla ja sen historian tonkiminen on tässä yhteydessä mahdoton urakka, kyseessä on yksi USA:n r&b-historian pitkäikäisimmistä ja henkilöosastoltaan koukeroisimmista ryhmistä. Korona-aika on antanut aikaa korjata käsityksiäni, tosiasia kuitenkin on, että Damitan ura on ollut niin täynnä kiemuroita, että tämä esittely jää asioita paremmin tuntevan mielestä varmaankin turhan pinnalliseksi. Syy oli arvatenkin suosio Ruotsissa, jonka ansiosta hänen levyjään soitettiin Radio Nordin ohjelmissa. Marraskuussa ‘53 Damita meni Gibsonin kanssa naimisiin, tuo liitto hajosi 50-luvun lopussa. Damitasta on käytetty lempinimeä ”Austinin Ella”. Damitan keväällä ‘50 levyttämä esitys tuosta Joe Morrisin sävelmästä on tietääkseni originaali, ainakin se oli ensimmäinen laulettu versio. Muutama kohdalle osunut vanha single palautti kiinnostustani, mutta myönnettävä on, että kaiken kaikkiaan olen tiennyt Damitan hienosta ja pitkästä urasta hävettävän vähän. Discovery 521 Believe Me Here I Am 523 Anytime Anyplace Anywhere Until The Real Thing Comes Along Recorded In Hollywood 180 How Can I Live You Took My Heart TEXASISTA KALIFORNIAAN TEXASISTA KALIFORNIAAN Damita Jo DeBlanc, jonka sukunimi esiintyy joissakin teksteissä muodossa DuBlanc syntyi Austinissa Teksasissa 5.8.1930. Varhaislapsuuteen liittyivät tyypilliset musiikkikokemukset,. 18 Blues News 6/2021 DAMITA JO DAMITA JO Viihde-r&b:llä menestynyt välisarjalainen Viihde-r&b:llä menestynyt välisarjalainen PEKKA TALVENMÄKI K un aloittelin musiikkiharrastustani aivan 60-luvun alussa, yksi ensimmäisistä ei-suomalaisista naisartisteista, jonka nimen opin tuntemaan, oli Damita Jo. Damitalla ei ollut sisaruksia, koska vanhempien avioliitto päättyi eroon, jolloin tyttö jäi ensisijaisesti isänsä kasvatettavaksi. Ensimmäisinä opiskeluvuosinani törmäsin hänen levyihinsä Helsingin kaupoissa, mutta ”väärissä” tilanteissa eli jazzalennuslaareissa. Eroon liittyi isän muutto Santa Barbaran laivastotukikohtaan ja hän vei Damita Jon mennessään. Tyydytään tässä vain toteamaan, että 40-luvun loppuun mennessä se oli ottanut nimekseen Steve Gibson & 5 Red Caps. Damita eli paria taukojaksoa lukuun ottamatta läpi 50-luvun jatkuvassa esiintymutta muilta osin elämä ei välttämättä ollut huippuonnellista. Elämä uusissa ympyröissä sujui tasaisesti, koulun ja yliopisto-opintojen ohessa Damita Jo sai mahdollisuuden kehittää laulutaitojaan, joiden ansiosta hän pääsi esiintymisten makuun muutettuaan Los Angelesiin aivan 40-luvun lopussa. Vuosien kuluessa Damita hävisi tajunnastani, hänestä kun ei tullut soul-laulajaa. Häntä on myös surutta verrattu 50-luvun arvostetuimpiin mustiin naisartisteihin Dinah Washingtoniin, Sarah Vaughaniin, Faye Adamsiin vain muutamia mainitakseni. Niissä käy selkeästi ilmi, miksi hän ei täysin pärjännyt aikaisemmin mainitsemilleni kovimman luokan naisartisteille; hänen äänensä oli kevyempi ja kiltimpi, oliko liian kiltti ja viihteellinen, onkin sitten makuasia. Osasyyllinen oli varmaankin Steve Gibson, joka kiinnostui pienestä (4’11”) ja pippurisesta Damitasta muutenkin kuin solistina. Levymerkki oli Discovery ja sen konkurssin jälkeen Recorded In Hollywood. Syksyllä ‘51 hänet valittiin maineikkaan Steve Gibson & 5 Red Caps -orkesterin solistiksi. Pientä ylisanailua noihin vertauksiin liittyy, sillä vaikka Damita oli erinomainen laulaja, yleiskuva hänen levyistään on jonkin verran kepeämpi kuin vertailukohteiden, itse sijoittaisin hänet sekä levytetyn materiaalin että ajoittain tyttömäisen ja turhan viihteellisen tyylin takia urheilutermein sanottuna lajinsa välisarjaan. Liittyminen Red Capseihin mullisti Damitan elämän paitsi siten, että hänestä tuli täysipäiväinen musiikkiammattilainen myös niin, että yksityiselämä meni sekaisin
Tyttömäinen Damita ja kymmenisen v u o t t a v a n hempi kokenut RCA-tähti muodostivat tasapainoisen parin eikä ylisovitettu tausta tunnelmaa pilaa. B-puoli oli rikkonaisempi, Damitan suoritus oli lähes pelkkää hyräilyä. Helpoin osio koostuu levyistä, jotka on merkitty nimelle Damita Jo. HITTIVUODET HITTIVUODET 50-luvun lopussa Damita Jo oli valmis siirtymään soolouralle. Blues News 6/2021 19 miskierteessä ja levytti paljon. Lisäksi osa levyistä on sellaisia, joissa Damita lauloi vain toisen sivun. Hän levytti tuona aikana käsittämättömän määrän singlejä. Sijoitukset ovat muodossa r&b/pop. Listaukseen mahtuu kiistattomia onnistumisia, mutta kun osa on kuulematta, en lähde asiaa tarkemmin ruotimaan, totean vain, että kohdalleni osuneista raidoista ovat ehdottomat suosikkini railakas I Don’t Care ja kaihoisa How Will I Know. Nimi johtaa osittain harhaan, sillä Damita on solistina vain yhdeksällä raidalla (onneksi sentään hänen jo vuonna ‘52 laulamansa komea tulkinta Patti Pagen hitistä I Went To Your Wedding on mukana) ja vain kolme on pelkästään hänen nimissään aiemmin julkaistua materiaalia. Jatkossa Damita Jo osoittautui tyylikkääksi ja taitavaksi laulajaksi, yleistunne oli hieman hienostuneempi ja kepeämpi kuin suurilla mustaihoisilla naistähdillä. Pääosa Damitan 50-luvulla laulamista raidoista on niitä, joissa hän esiintyi 5 Red Capsin solistina. Hyvä albumi silti. Hänen tilalleen Red Capsin naissolistiksi tuli Gloria Smith, mutta kovin pitkäaikaiseksi ei hänen pestinsä muodostunut. Damita sai hyvän pestin suurfirma Mercurylle, jolla hän viipyi vajaat neljä vuotta. Hyvän kokonaiskuvan saamiseksi kannattaisi etsiä Red Caps -kokoelmia, ainoa Damitan nimissä julkaistu albumi on 60-luvun alussa ilmestynyt ”The Big 15” (ABC 378). Yhteenvetoyritys jääköön tekemättä, yleisilme on hitusen rankempi kuin ”soololevyillä”, mutta kovin suurta olennaista eroa en huomannut, mitä nyt yhtyeen soitanta on keskimäärin pontevampaa. Mercury 71493 The Dance Was Over Look At Yourself 71568 What Would You Do Widow Walk 71608 Little Things Mean A Lot I Burned Your Letter 71690 I’ll Save The Last Dance For You (16./22.) Forgive 71760 Keep Your Hands Off Him (-/75.) Hush Somebody’s Calling My Name 71793 Do What You Want Sweet Georgia Brown 71840 I’ll Be There (15./12.) Love Laid It’s Hands On Me 71871 Dance With A Dolly (-/105.) You’re Nobody Til Somebody Loves You 71929 I Didn’t Know I Was Crying I Built My World Around A Dream 71984 Another Dancing Partner Please Send Me Someone To Love72019 The Window Up Above Tennessee Waltz 72056 Dance Him By Me Las Vegas 72106 Love Is A Ball Gather Your Dreams 72121 Drama Of Love Hobo Facy’ts 72162 In The Dark Melancholy Baby 72196 Yaba-Taba-Do Almost Persuaded 72207 Stop Foolin’ (-/108.) Baby You’ve Got What It Takes. Diskografian laatiminen on sekavaa, sillä hän oli toisaalta solistina Red Caps -levyillä, joilla hänen nimeään ei mainittu, toisaalta hän teki paljon soololevyjä, joista osan Red Capsien säestämänä. Epävarmuuksia voi esiintyä, koska käyttämissäni lähteissä on pieniä eroavuuksia. Itse asiassa naispääosan esittäjän paikka on vuosien varrella ollut erittäin tuulinen, sillä eräästä yhteenvedosta löytämässäni luettelossa on 20 nimeä, niistä tunnetuimmat Wynona Carr ja myöhemmin Motownilla varsinaisen läpimurtonsa tehneet Barbara Randolph ja Tammi Montgomery. RCA Victor 47-4685 Lonesome And Blue I Need You 47-5022 I Don’t Care I’d Do It Again 47-5120 Go Away From My Window Let Me Share Your Name 47-5253 Missing (One Heart) The Widow Walk 47-5328 Do Me A Favor Don’t You Care 47-5570 Face To Face Sadie Thompson’s Song 47-6185 In My Heart Abracadabra 47-6281 Always Free Hearted ABC-Paramount 9822 How Will I Know I Never Cry Ensimmäinen RCA oli molemmin puolin John Greerin kanssa laulettu duetto, Lonesome And Blue kuuluu kaksin aina kaunihimpi -osaston kiistattomiin klassikoihin. Listauksen kirjaaminen on vähän turhauttavaa ja niin on varmaan lukeminenkin, mutta niin kuin joskus takavuosien BN:ssä opetettiin, listausten yli voi hypätä
Oma mielenkiintoni kohdistuu kevyempiin ja popahtavampiin esityksiin, joihin sisältyvät Damitan harvat hitit. Ensinnäkin hänen avioliittonsa manageri Biddy Woodin kanssa noteerattiin lehden juorupalstalla. 72106:ssa Damitan parina oli itse Billy Eckstine ja lopputulos oli upea. Jostakin syystä sitä ei Suomessa huomattu, sen sijaan Dance With A Dolly huomattiin sitäkin paremmin. Kingin Stand By Me’hen. Kahdella muulla duetolla (72196 ja 72207) Damitan pari oli Brook Benton, Edellisen singlen tunnetumpi puoli on lennokas ja härskin oloinen Yaba-Taba-Do, jälkimmäisen flippisivulla kiinnittää huomion Bentonin ja Dinah Washingtonin hittiduettojen apinointi kappaleen nimeä myöten. Olympics-hitin ”säveltäjiksi” on merkitty tuttu pari Goldsmith & Smith ja Dollylle vastaavasti Sand-Eaton-Leader. Aineksia listahitteihin olisi ollut lukuisia, mutta ainuttakaan merkintää ei brittien listakirjasta löydy. Hieno versio pärjäsi vain poplistoilla ja sielläkin nipin napin. Hänen esityksissään on vahva värillisen musiikin leima ja ne todella svengaavat”. I’ll Save The Last Dance For You ja Keep Your Hands Off Him saivat Erkki Pälliltä kolme tähteä Iskelmä Pyörittää -sivuilla. Toinen suomeksi laulettu Damita-juttu oli Do What You Want, suomeksi Tee kuinka vain, esittäjänä Maria Lessig. Sävelmät ovat enemmän kuin toistensa kopioita, ne on samasta muotista tehty ja sanoituksetkin menevät lähes yksiin. Yritin kaivella, miten Iskelmä-lehtieni varasto suhtautui Damitaan ja löysin viisi merkintää. Sitä vahvempi oli menestys Ruotsissa, siellä Damita saavutti kolme huippumenestystä: I’ll Save The Last Dance With You (3.), Do What You Want (5.) ja Dance With A Dolly (2.). Sitä soitettiin Ylen ohjelmissa Damitan esityksenä ja varsinkin Laila Kinnusen kotimaisena ”mollamaija”-versiona. Seuraava single tarjosi eloisan puolinopean Hush Somebody’s Calling My Name, mutta yllättäen ykköspuoleksi nousi versio Jay McShannin ja Priscilla Bowmanin hitistä Hands Off. Ensimmäinen merkki linjan kevenemisestä oli vuonna ‘60 reipas teinilaulu I Burned Your Letter, jota seurasi listoilla hyvin menestynyt versio Driftersin ykköshitistä. Huippuonnistumiseen vaadittiin taas early soul -klassikon coverointi, I’ll Be There on tyylikäs vastaus Ben E. 20 Blues News 6/2021 Kokonaisuus on kirjava sekä luonteeltaan että tasoltaan. Singlen molemmat puolet ovat peräisin elokuvasta Love Is A Ball ja varsinkin nimisävelmä on lajinsa viihdettä tyylikkäimmillään. Netistä löytyy mahtavia Damita Jo -paketteja. Todella oudolta tuntuu, ettei Damitaa noteerattu ollenkaan Englannissa. Levyt olivat vakioita Radio Nordin soittolistoilla ja sitä kautta ne kantautuivat Suomeenkin. Kuten nimikkeistä näkyy, esitti Damita huomattavan paljon covereita. Kun kuuntelin Damitan Dance With A Dollya ensimmäisen kerran lähes kuuteen vuosikymmeneen, huomasin hyräileväni Olympics-yhtyeen tanssihittiä Dance By The Light Of The Moon. Lisää ihmeteltävää sain, kun katsoin joulutunnelmissa vuoden ‘46 klassikkofilmiä It’s A Wonderful Life, jonka huippuhetken taustalla selvästi soi Dance By. Eckstine oli tehnyt hyviä duettolevyjä jo Sarah Vaughanin kanssa ja onnistui nytkin mahtavasti. Tuhdein on 82 raitaa sisältävä Youtubeen ladattu ”All Tracks”, pääpaino on Mercury-vaiheessa, joten siitä vaan, jos kunto kestää. Viihdepalat ja vanhahtavat r&b-standardit Damita lauloi hyvin, mutta sovitusten osalta kappaleet olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta turhan raskaita. Singlelitaniasta tekee mieleni poimia vielä miehekkäiden miesten kanssa levytetyt duetot. Ja huomioista parhaana: Vuoden ‘63 alussa Damita sai 11 ääntä ja sijoittui kymmenenneksi Iskelmän suosikkiäänestyksessä ulkomaisten naisartistien sarjassa, listakärjen muodostivat Ella Fitzgerald ja Connie Francis. Edellisestä löytyy sanallinen maininta ”Tummahkopintainen Damita esittää sävelmän kaikella kunnialla – on aivan makuasia kumpi viimeinen tanssi kiinnostaa enemmän, Drifters-yhtyeen vai hieman käheääänisen Damita Jon” ja jälkimmäisestä ” Damita Jo on laulajatar, josta joko pitää suuresti tai sitten ei pidä ollenkaan. Toisaalta Dance With A Dollysta oli pieni kuvallinen mainos
Jasmine julkaisi vuonna 2015 tupla-cd:n ”Love Laid It’s Hands On Me” (JASCD 823), jonka runkona oli aikaisemmin todettu ABCalbumi ”The Big 15” ja edellä listatut kaksi Mercurya. Reippaat viehkeästi lauletut tanssisävelmät ja surulliset viihteellisesti sovitetut hitaat vuorottelevat. Sävelmä on useimmissa levyetiketeissä merkitty traditionaaliseksi. Netin luettelosta löytyy 96 levytysmerkintää, suurin osa juuri Buffalo Gals -nimellä. Vastaavatko ne levyn otsikkoa onkin kokonaan toinen juttu. Muutaman sävelmän (pahimmin Tennessee Waltzin) sekä Damita että taustaporukka hoitavat turhan dramaattisesti, mutta vastapainona löytyy muutama erittäin nätti esitys. Lopputulos oli mitä oli, herrasväen viihdettä, jota piristivät rahvaanoloisemmat I’ll Save The Last Dance With You ja Twist (!) With Me Henry. I’ll Save The Last Dance With You (Mercury SR 60642) A: (1) I’ll Save The Last Dance With You (2) Ballerina (3) Dance With Me Henry (4) Let’s Face The Music And Dance (5) When You Dance (6) Dancing On Ceiling B: (1) Dance With A Dolly (2) Dancing With Tears In My Eyes (3) I Won’t Dance (4) Dancing In The Dark (5) I Could Have Danced All Night (12) The Last Dance Teema on yksitotinen, mutta haitanneeko tuo. Hodges on saanut ylimääräistä kunniaa aiheesta, sillä todellisuudessa kyse oli trad-sävelmästä, joka tunnettiin vuosia aikaisemmin nimellä Virginia Reels. Sing A Country Song (Mercury SR 60734) A: (1) Tennessee Waltz (2) Jambalaya (3) I Walked Away From The Wreck (4) She’s Got You (5) Fallen Star (6) When Two Worlds Collide B: (1) I Went To Your Wedding (2) Funny How Time Slips Away (3) You’re The Only Good Thing (4) Room Full Of Roses (5) Window Up Above (6) Crazy Arms Ajatus Damitasta kantriartistina on kieltämättä outo eikä lopputulos kovin luontevalta kuulostakaan. Tosissaan tuotakin tehtiin, sillä tuottaja oli itse Shelby Singleton ja sovittaja Gil Askey. Tarkkaan ottaen ”This One’s For Me” ei ollut Damitan kolmas Mercury-albumi, Jo ennen kantrilevyä ehdittiin julkaista ”Live At The Diplomat” -niminen viihdepaketti numerolla 60703. Damita Jon Mercury-levytys on säveltäjäkolmikon osalta sikäli rehellinen, että merkintä on sama kuin Tony Pastorin versiossa, sen sijaan Olympics-hitissä on totaalisesti fuskattu. Dance With A Dolly tuli nimikkeenä esiin vuonna ‘40, jolloin sen levyttivät Tony Pastor orkestereineen sekä Louis Prima. James Stewartin ja Donna Reedin hauskanpito It’s A Wonderful Life -filmissä löytyy helposti tarkistettavaksi netistä ja tosiaan, siinä soi Buffalo Gals / Dance By The Light Of The Moon. Levystä on olemassa 80-luvulle tyypillinen uusinta numerolla Dolly 6202. This One’s For Me (Mercury SR 60818) A: (1) In The Dark (2) You Won’t Let Me Go (3) Since I Fell For You (4) I’ll Be Around (5) I’m A Fool To Want You (6) Everybody’s Somebody’s Fool B: (1) June Night (2) Love You Madly (3) Fifteen Years (4) A Good Man Is Hard To Find (5) Besame Mucho (6) Speak Me Of Love Tämä LP osoitti, mihin suuntaan Damita joko omasta tai tuottajien tahdosta oli vuonna ‘63 menossa. Epäilemättä sävelmää tai sen osia on surutta viety omiin nimiin muuallakin, selkeimpinä esimerkkeinä tulevat popmusiikin puolelta mieleen Ray Smithin Rockin’ Little Angel, Beach Boysin Ten Little Indians ja Bobby Darinin vuoden ‘59 pikkuhitti Plain Jane. Kaksi hittiraitaa ja hyväntuulinen versio Jimmy Dorseyn, Nat King Colen ja monen muun levyttämästä Ballerinasta erottuvat edukseen, muuten kokonaisuus on tasainen. Sitä on esitetty lukemattomin eri nimikkein, vuodelta 1848 on tunnetuin sanoitus Buffalo Gals, jota tulkitsi The Ethiopians Serenaders. Pitihän asiaa tutkia ja selitys on, että molemmat laulut liittyvät Lubly Fan Will You Come Out Tonight -nimiseen tanssimelodiaan, jota amerikkalainen trubaduuri John Hodges on esittänyt vuonna 1844. Kokonaisuutta täydentää seitsemän bonusta, jotka on valittu singleraitojen parhaimmistosta ja pitkälti niiden ansiosta saatiin kokoon erinomainen paketti. Ensimmäiset listatut levytykset ovat Fiddlin’ John Carsonin Alabama Gal -niminen esitys vuodelta ‘24 sekä Tom Owens Barn Dance Trion kaksi vuotta nuorempi instrumentaaliversio, jossa nimi oli Buffalo Gals. MERCURY-ALBUMIT MERCURY-ALBUMIT Damita oli Mercury-vuosinaan käsittämättömän ahkera, sillä pitkän singlelistauksen lisäksi löytyy muutama albumi, joille hän levytti enimmäkseen eri materiaalia kuin neljävitosille. Dinah Washingtonin kuoltua etsittiin uutta kuningatarta lähinnä Quincy Jonesin. Blues News 6/2021 21 The Light Of The Moon. Tyttömäisiä iskelmällisiä poplauluja ei mahtunut mukaan, niiden tilalle tarjottiin diivamaista, hetkittäin jazzahtavaa viihdettä, hyvin laulettua kyllä, mutta siirtyminen nuorisosuosikista aikuisviihdyttäjäksi oli otettu. MERKILTÄ TOISELLE MERKILTÄ TOISELLE Syitä Damitan lähtöön Mercuryltä on helppo arvailla. Neljä vuotta myöhemmin kappale oli Russ Morganin levytyksenä suuri hitti ja seuraavana vuonna se kuultiin Andrews Sistersin esittämänä oikeusjuttuihin johtaneessa filmissä Lucky Night
Sävelmästä on netistä löytämäni listauksen mukaan tehty 323 levytettyä tulkintaa, niistä vajaa puolet englanninkielisiä, mutta hittitason menestystä ei sen kohdalle ole juuri osunut sen enempää Atlantin takana kuin Englannissa, jossa vain Terry Jacks on onnistunut pääsemään listojen kärkipäähän Seasons In The Sun -hittinsä (sekin McKuen sanoittama) imussa. Viihdelistalta löytyvät muutkin sijoitukset. ja Nobody Knows 30. Ymmärtääkseni Quincyn linja oli orastavaan souliin, jopa iskelmälliseen poppiin kallellaan ja lopputulos oli, että mitat täyttävää uutta kuningatarta ei löydetty ollenkaan. Hänen ”originaalinsa” noudatteli vahvasti ranskalaisia tunnelmia. Kovin mairittelevana en kuitenkaan pidä erään nettiartikkelin kommenttia, jossa Damita julistettiin Easy Listening -osaston kakkosnaiseksi heti Petula Clarkin jälkeen. Damitan esitys sujuu vähän silotellen Lou Johnsonin linjoilla. Eniten ihmeteltiin Easy Listeningia, jossa tuntui olevan mitä sattui, sekalaista viihdettä etupäässä. Mrs. Poplistan sijoitus ei kerro kaikkea, Easy Listening -puolella Damitan single oli korkeimmillaan sijalla 10. Onhan tuossa mustan musiikin harrastajaakin kiinnostavia nimikkeitä, mutta mustan musiikin tunnelmaa en havainnut, Sovitukset ovat latteita ja Damita kuulostaa hetkittäin kuin poissaolevalta. Melic 4146 It Kills Me Molly Malone 4154 Please Don’t Use My Name It’s Too Late To Be Sorry VeeJay 661 Hurt A Fool I’m Waiting For Ships That Never Come Ernie Freemanin sovittama Please Don’t Use My Name oli sulava popahtava levy, joka antoi toivoa kevyemmälle linjalle siirtymisestä, mutta toive oli turha. Siitä ei sentään ollut kyse varsinkaan albumilla, jossa singleraidat olivat kevyemmästä päästä. Upea esitys, mutta niin oli myös Damitan muutamaa kuukautta myöhemmin levyttämä nöyrä versio. Damita Jo oli jo 60-luvun alkupuolella menettänyt osan mustan musiikin juuristaan, nuo vaiheet on edellä esitelty laajasti lähinnä muutaman hitin ja Mercuryn ja VeeJayn kunniakkaan menneisyyden ansiosta. EASY LISTENING EASY LISTENING Kun 60-luvun puolivälissä luettiin Billboardia, jouduttiin kummastelemaan neljänlaisia listoja. 22 Blues News 6/2021 johdolla, ehdokkaina on mainittu ainakin Freda Payne ja Timi Yuro. Musiikki ei sinällään huonontunut, Damita lauloi edelleen hyvin ja kun taustat kevenivät, niin lopputulos oli monissa tapauksissa helppotajuisempaa kuin esimerkiksi Mercuryllä. Damita Jo palkattiin firmaan ja hän levytti kahden vuoden aikana seitsemän singleä sekä albumit ”Miss Damita Jo” (8037) ja ”I’ll Save The Last Dance For You” (8057). Damita Jo ei varmaankaan ollut ihan ehdokaslistan kärkipäässä ja kun kolmen vuoden ahkerointi talossa ei tuottanut odotettua huippumenestystä, hän lähti tai sai lähteä. Yleisvaikutelma on Epic-vaiheeseenkin verrattuna sekava ja hätäinen, minun korvissani se ei ansaitse edes Easy Listening -nimikettä. ”One More Time With The Feeling” on mielestäni noista kolmesta paras, mukana ovat singleraidat Something You Got, Tomorrow Night ja Gotta Travel On sekä perussiistit versiot Ivory Joe Hunterin balladeista I Need You So ja I Almost Lost My Mind. Dot-merkin pomo Randy Wood ja ”samppanjamusiikistaan” ja ykköshitistä Calcutta tunnettu orkesterinjohtaja Lawrence Welk perustivat vuonna ‘68 Ranwood-nimisen levymerkin, joka julkaisi seuraavina vuosina melko epämääräistä ja levottoman oloista viihdettä. Damitan koko 60-luvun uralle tyypillisesti covereita levytettiin paljon (mm. Mikään noista kolmesta ei yltänyt poplistalle, bubbling underiin mahtuivat sen sijaan Gotta Travel On (119.) ja dramaattinen versio Henry Russellin jo vuonna ‘39 levyttämästä nyyhkyballadista Tomorrow Night (124.). Jatkossa mentiin kaiken aikaa kiltimpään ja viihteellisempään suuntaan. Nätti kesäinen nimellä Yellow Days julkaistu cover Alvaro Carrillon bolerosta La Mentira kävi sijalla 34, Walk Away oli korkeimmillaan 28. Kun Damita siirtyi vuonna ‘65 Epicille, jouduttiin jo niin pahasti easy listeningin puolelle, että katsoin viisaaksi jättää pikkutarkkuudet pois. Iloisin yllätys ”If You Go Away” -albumin raidoista on hyvä tulkinta ranskalaisklassikosta Petite Fleur, jonka Lou Johnson oli levyttänyt soulina nimellä A Time To. Suurimman suosion sai HOT 100 -listan sijalle 69 noussut If You Go Away. Vuonna ‘64 Damita siirtyi levyttämään Levyn Youngin kanssa. Verrattuna viimeisiin Mercury-levyihin yleisvaikutelma kyllä keveni, jousivoittoiset taustat olivat vähemmän mahtipontisia ja muutamalla raidalla myös Damitan laulu oli helppotajuisempaa, muutamat myyjät ilkeävät jopa markkinoida tulosta nimikkeellä soul. Tämä vaihe jäi lyhyeksi, tuloksena vain kolme singleä ja yksi albumi. HOT 100 ja r&b olivat tietenkin tärkeät ja kantriinkin suhtauduttiin jonkinlaisella kunnioituksella. Damita levytti Epicille kolme albumia, ”This Is Damita Jo” (24131), ”One More Time With Feeling” (24164) ja ”If You Go Away” (24244), ensin mainitusta on olemassa 90-luvun lopussa ”Very Best Of” -nimellä julkaistu muutamalla Love A Time To Cry. Damita Jo Sings (Vee-Jay VJS 1137) A: (1) It Kills Me (2) For All We Know (3) Please Dot Use My Name (4) Nevertheless (5) If I Were You (6) Hello Dolly B: (1) Hurt A Fool (2) It’s Too Late To Be Sorry (3) Molly Malone (4) This Is Life (5) I’m Waiting For Ships That Never Come (6) Right Here With You Albumista julkaistiin vuonna ‘68 Englannissa ”Irresistable Damita Jo” -niminen kymmenraitainen painos (Sunset SLS 50048). Damita levytti Epicille runsaassa kahdessa vuodessa kahdeksan singleä. Jacques Brelin 50-luvun lopussa säveltämä laulu oli Ne Me Quitte Pas -nimisenä ollut vuosien ajan huippusuosittu KeskiEuroopassa, mutta ensimmäinen englanninkielinen versio levytettiin vasta keväällä ‘66, esittäjänä laulun sanoittanut amerikkalainen runoilija Rod McKuen. Robinson, Dock Of The Bay, Blue Monday, Pata Pata, Never Let Me Go, Harbor Lights, You Made Me So Very Happy sekä pakollinen Beatles-laina Your Mother Should Know). Myönteisen poikkeuksen muodostaa versio Jackie Wilsonin vanhasta hitistä Lonely Tearbonusraidalla varustettu Collectablesin cd-versio. Siinä tuli todetuksi Damitan Epic-sinkkujen parhaimmisto, plussan ansaitsee niiden lisäksi torviosastoa myöten yllättävän pirteä cover Chris Kennerin vanhasta Something You Got -rytkystä. Sen perusteella mitä seuraavien vuosien levyiltä löytyy, näyttää kuin Damita itse olisi halunnut jatkaa aloitetutulla aikuisviihteen linjalla
Vuonna ‘83 Damita julkaisi omalla Black Master -merkillään kannanoton The Color Of Your Skin Makes No Difference, joka sai soittotilaa Baltimoren kirkoissa ja kouluissa. JANET DAMITA JO JANET DAMITA JO JACKSON JACKSON 2000-luvulla Damita Jo’n nimen herättämä mielenkiinto on kohdistunut lähinnä Janet Jacksonin vuonna 2004 julkaistuun ”Damita Jo” -albumiin. Blues News 6/2021 23 drops, joka on muuhun tuotantoon verrattuna energinen. Hän oli ansioitunut kitaristi, hän opetti pojilleen musiikin alkeet ja ensimmäiset julkiset esiintymiset ja haparoivat levytykset paikallisella Steeltownmerkillä tehtiin hänen aloitteestaan.. Jacksonin perhe oli Lutherille tuttu sen takia, että hän opetti Michaelia ja tämän veljiä, lisäksi hän oli tarinoiden mukaan isä-Jacksonin hyvä ystävä. Levyn numero oli Skye-Hi 1029 ja se sisälsi nimikappaleen lisäksi standardit Go Tell It To The Mountain ja Battle Hymn Of The Republic. Yleensä kunnia yhtyeen löytymisestä on syystäkin annettu Bobby Taylorille, mutta sukututkimuksissa Luther Simond väittää, että hän oli veljesten touhuja katsellessaan huomannut heidän lahjakkuutensa ja pyytänyt, että vankan aseman Motownilla saanut poikapuoli järjestäisi tapaamisen Berry Gordyn kanssa. Hänen isänsä ammuttiin pelivelkojen perimistä koskeneessa kärhämässä ja samoihin aikoihin hän odotti toista lastaan, ensimmäinen oli syntynyt 50-luvun puolivälissä. Sellainen teoria on kehitelty, että Damita tutustui tätinsä luona vieraillessaan Jacksonin perheeseen, mikä selittää ainakin sen, miksi Katherine innostui seuraamaan hänen uraansa tavallista perusteellisemmin. Selitys on hyvin yksinkertainen. Damitan Ada-täti oli mentyään toisen kerran naimisiin muuttanut Garyyn, Indianaan, missä hänen miehensä Luther Simond toimi opettajana. Sittemmin on asiaa kaiveltu ja päätelty, että Jacksonin ja DeBlancin perheiden välillä oli yhteys. Hän opetteli stand up -komiikkaa ja pääsi lähes vakioesiintyjäksi Red Foxxin TV-ohjelmiin. 80-luvulle tultaessa hän oli ehtinyt esiintyä Ray Charlesin ja Lionel Hamptonin taustajoukoissa, mutta vähitellen musikaalinen aktiivisuus kääntyi gospeliin – samalla kun hän esiintyi myös yhteiskunnallisena opettajana Baltimoressa, jonne hän oli asettunut vuosia aikaisemmin. VIIMEISET TIEDONRIPPEET VIIMEISET TIEDONRIPPEET Damita oli 70-luvulle käännyttäessä kypsä jättämään levytystyöt. Tältä pohjalta joudumme myös pohtimaan Askeyn osuutta, kun Jackson 5 tuotiin Motownille vuonna ‘68. Tytär syntyi odotetusti, mutta oli vakavasti sairas ja kuoli sirppisoluanemiaan 3-vuotiaana. Elämäänsä keventääkseen Damita jätti levytykset ja isot esiintymiset ja ryhtyi ”lounasravintolalaulajaksi”. Asiaa ihmeteltäessä todettiin, että Jacksonin sisarussarjan kuopuksen täydelliset etunimet ovat Janet Damita Jo ja ensisijainen selitys oli, että Janetin äiti Katherine oli niin innokas Damita Jo’n ihailija, että tahtoi antaa tyttärelleen nimen tämän mukaan. Miten lienee, kuulostaa kotiinpäin vedolta, mutta tämä ei tietenkään sulje pois Bobby Taylorin ansioita, olihan hän kiistatta tuottaja veljesten ensimmäisellä Motown-albumilla ja ensimmäinen yhteys Motowniin oli luotettavien tietojen mukaan lämppärikeikka Taylorin konsertissa Chicagon Regalissa vuonna ‘67. Askey oli Austinista kotoisin ja kaiken lisäksi edellä mainittu Ada oli hänen äitinsä, siis Askey ja Damita Jo olivat serkuksia. Mitä tulee tuohon Janet Jacksonin levyyn, niin kaltaiseni seniorin korvissa se on pelkästään pahimmanlaatuista lonksuttelua, ymmärrän siis hyvin, miksi se sai suitsutusta aina Grammy-ehdokkuutta myöden. Viimeinen levytys oli vuonna ‘85 julkaistu gospelmaxi ”The Prince Of Peace”, jossa hän lauloi The Clouds Of Joy Singers -kuoron solistina. Kuten albuminimike osoittaa, I’ll Save The Last Dance For You otettiin uusiksi. Arviointi menee arvuutteluksi, koska olen kuullut vain nykivän instrumentaaliversion. Damita Jo kuoli 68-vuotiaana 25.12.1998 vuosia vaivanneen keuhkosairauden uuvuttamana. Varsinkin Ranwood kummastutti, olihan Askey noihin aikoihin täysillä mukana Motown-kuvioissa. Damita Jo’n musiikin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä paitsi, että sillä on Damita Jo -niminen raita. Eiköhän suurin kunnia poikien ”löytymisestä” kuitenkin kuulu heidän isälleen. Tärkein syy oli yksityiselämässä tapahtuneet vastoinkäymiset. Ehdin tarinaa kehitellessäni ihmetellä, oliko Damita Jo’lla jotakin erityistä tekemistä sovittaja Gil Askeyn kanssa, tämä oli nimittäin taustalla monilla Damitan 60-luvun Mercuryraidoilla ja uudelleen vuosikymmenen lopun Ranwood-vaiheessa
24 Blues News 6/2021 BLUESIA JA ”BLUESIA” SUOMESTA BLUESIA JA ”BLUESIA” SUOMESTA Suomi blues-musiikin sanoituksissa Suomi blues-musiikin sanoituksissa TIMO KAUPPINEN C hicagolainen bluespianisti Eddie Boyd ylisti Helsinkiä kappaleessaan Praise To Helsinki vuonna 1970. Sydänleikkaus tehtiin vuonna 1980 ja hän kuoli vuonna 1994. Amerikkalainen bluesmuusikko Bill Sims Jr. Yhdellä monista vierailuistaan maassa, vuonna 2002 hän levytti Masi Sallinen Quartetin kanssa kappaleensa Helsinki Blues, joka julkaistiin Blue Northin kokoelma-albumilla ”Blues News Is Coming” (2006). Keikkoja riitti, ja suomalainen bluesväki kohteli Eddietä ilmeisen ystävällisesti, koska hän kirjoitti Helsingille ja suomalaisille ylistyslaulun. Lasse Mårtensonin sanoin: ”Kaikessa soi blues”. Eddie avioitui suomalaisen Leila Hirvosen kanssa vuonna 1977 ja he asuivat Helsinginkadulla Kalliossa talossa, jonka seinään kiinnitettiin vuonna 2009 muistolaatta. Sanoitusten kirjo ei näytä tuntevan mitään rajoja. Tämän artikkelin pääasiallisina tietolähteinä olen käyttänyt kyseistä kirjaa ja BN:n nettisivuilta löytyvää Bluespedia-tietokantaa. Eddie palkattiin ohjelmatoimiston kautta tehtävään. Blues News -lehden verkkosivuilla on Eddie Boydia käsittelevä laaja artikkelikooste. Leino Bandin kanssa tekemälleen pitkäsoitolle ”Keep It Moving” sisältyy muun muassa instrumentaalit Mumbo In Helsinki ja Jumpin’ At Sauna. Eddien viimeisiä keikkoja oli vuonna 1984. Vuonna 1965 Eddie sai kiinnityksen American Folk Blues Festival -kiertueryhmään I’m singing praise to Helsinki Up there they sure got brotherhood I don’t care what neighborhood I’m in Everybody treats me good I’m singing praise to Helsinki For all of their nice hospitality I tell you they’re the most warmhearted people that I ever seen Helsingissä Bottalla, jossa hän soitti yhdessä mm. Parhaiten tunnettu lienee Eddie Boydin Praise To Helsinki (1970). SUOMI MAINITTU! SUOMI MAINITTU! Ulkomaisten bluesartistien Suomi-aiheiset kappaleet ovat harvassa. Hänen vuonna 2007 T. Yle taltioi konsertin ja se sisältyy Eddien ”Mello’ Hello!” -albumille (Blue North, 2005). Hänen terveydentilansa heikkeni 1980-luvulla. Siinä mainitaan esimerkiksi seuraavaa: Suomi-bluesin perusteos, Pete Hoppulan ja Matti Laipion ”Sininen sielua myöten – Suomibluesin tarina” (2018) sisältää suomalaisen bluesin historiaa sen alkuhämäristä aina nykyaikaan saakka. Jos laajennetaan näkökulmaa ja tarkastellaan kaikkia suomenkielisiä kappaleita, joiden nimessä esiintyy sana ”blues”, eteen avautuu todellinen runsaudensarvi. Myös harpisti-laulaja Steve Guyger tunnetaan Suomessa hyvin. Siellä hän asui kaikkiaan 25 vuotta ja saavutti mainetta laulavana bluespianistina levyttäen mm. ja vietti sen jälkeen valtaosan ajastaan Euroopassa. Suomi-aiheista bluesia ja muuta juurevaa musiikkia on englannin kielellä julkaistu kuitenkin vain vähän. Jukka Tolosen, Albert Järvisen ja Pekka Sarmannon kanssa. Lisäksi on syytä mainita Rod Piazzan johtaman The Mighty Flyers -yhtyeen vuoden 1985 LP ”From The Start To The Finnish”, joka oli omistettu pohjoiselle kansallemme aina nimeään ja nimikkokappalettaan myöten. Eddien viimeinen leposija on Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla Leila-vaimon perheen sukuhaudassa. klassikon asemaan kohonneen kappaleensa Five Long Years (1952). (1949–2019) lukeutui hänkin kansainvälisiin Suomi-faneihin. Boyd (1914–1994) syntyi Stovallissa Mississippin osavaltiossa, josta hänen tiensä kulki Clarksdalen ja Memphisin kautta Chicagoon 1940-luvun alussa. Myös toinen maahanmuuttaja, Skotlannista Suomeen vuonna 2012 kotiutunut blueskitaristi Robbie Hill on tulkinnut Boydin Helsinki-laulun albumillaan ”Price To Pay” (2013). Vuonna 1970 hänelle tarjottiin erikoista pestiä. Suomenkielisissä sanoituksissa Helsinki ja muut kotimaamme paikkakunnat noteerataan laajemmin. Safari Clubilta Matti Laipio hänet bongasi ja johdatti soittamaan bluesia musiikkiklubeille ja opiskelijapaikkoihin. Huolellisesti laadittuja kuvauksia on täydennetty myös muutamalla mielenkiintoisella luettelolla suomenkielisistä ”blueseista”, joilla on toisinaan varsin vähän tekemistä perinteisen bluesmusiikin kanssa. Helsinkiin Eerikinkadulle oli perustettu lähinnä varakkaammalle väelle tarkoitettu eksoottinen Safari Club, joka halusi asiakkaidensa viihdyttäjäksi aidon mustan pianistin
Yhtye levytti myös suomalaisia kansanlauluja, kuten Tula tullallaa (1952) ja Rosvo-Roope (Raunchy Robey) sekä teki vuonna 1971 TV-mainoksen, jossa lauletaan ”Tännän ostetan Halvan maukasta lakritsaa.” Lisää tarinaa Delta Rhythm Boysin Suomen ajasta löytyy BN-numerosta 2/2020. Kipu. Rumaa.” Suomi-aiheisia kappaleiden nimiä en Daven laajasta levytuotannosta kuitenkaan onnistunut löytämään. Helsinki mainitaan myös texmex-muusikko Doug Sahmin (1941–1999) kappaleessa Meet Me In Stockholm (1983). Erjan synnyinkaupunkia Kuopiota niissä ei mainita, vaan ainoa Kuopio-biisi hänen tuotannossaan lienee tulkinta Juicen & Coitus Intin biisistä Kuopio tanssii ja soi (2010): ”Jumala loi tanssin, / Jumala loi transsin, / Eikä niiltä välttyä voi. Selvästi Suomeen liittyviä kappaleita en levytysten joukossa havainnut, jollei instrumentaalitulkintaa Sibeliuksen Finlandiasta (1992) sellaisena pidetä. Hän sanoo sydämensä kuuluvan Suomelle ja mainitsee Linnanmäen, josta Delta Rhythm Boysin Suomi-yhteys alkoi kesällä 1950. Haravakylä Boogie Comes And Goes on julkaistu Pepen ja Tumbleweedin albumilla vuonna 1997 ja Asikkala Pepen soololevyllä ”Näillä main” vuonna 2010. Monneja ei joessa tosin ole, mutta nahkiaisia kyllä on.. on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kokemäenjoki on Suomen Misssissippi. Ferris (Wheel), Orfeus, Rock’n’Roll Band, Pen Lee, Bluesounds, Dave’s 12 Bar, Messengers ja Dave L. Erja Lyytinen on onnistuneesti vienyt Suomi-bluesia maailmalle ja lienee tällä hetkellä parhaiten tunnettu bluesartistimme kansainvälisesti. Joki alkaa Sastamalasta ja virtaa Porin läpi Pohjanlahteen jakaen sanoituksen mukaan Suomen kahtia. Blueslyriikka kukkii mm. Kappaleessa Sauna, Tar & Booze (2016) nettitietojen mukaan ”psykedelia kohtaa Delta bluesin autotallissa”. Dave Lindholmin monipuolinen tuotanto sisältää paljon englanninkielisiä blueskappaleita ja kokonaisia bluesalbumeita kuten ”Just” (1998), ”D&D” (2006) ja Calle-veljen kanssa tehty ”The Blue” (2012). & T-Bones on tehnyt myös pitkän uran bluesin parissa. Hänen hautajaisensa saivat traagisen päätöksen, kun hänen yhtyetoverinsa, 58-vuotias baritoni Hugh Bryant kuoli sydänkohtaukseen laulaessaan virttä ystävänsä muistolle Hietaniemen krematorion urkuparvella. / Oh boy! Kuopio tanssii ja soi!” Marjo Leinosen ja Viranomaisten albumi ”Vanha schäferi” (2020) sisältää kappaleen Kokemäenjoki (2020). Syyhy. Erikoisuutena Daven levytyksistä mainittakoon vielä Simo Frangenin kanssa tehty palindromialbumi ” Tana! Hitit ihanat!” (2017), joka sisältää mm. Puhtaasti bluesiin keskittyviä artisteja on Suomessa melko vähän, ja heidän tuotannossaan musiikillisen skaalan laajeneminen rockiin, poppiin, laulelmiin tms. Esityksen nimi viittaa kotimaamme ikivanhaan lääkintäfilosofiaan: Jollei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi. Inventive. Kääk. YouTube-videossa ollaan jonkin sortin konehuoneessa, jonne biisin rouhea äänimaailma hyvin sopiikin. Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen luotsaama Honey B. Daven yhtyeitä ovat olleet mm. B. Blues News 6/2021 25 Delta Rhythm Boys oli vuonna 1934 perustettu lauluyhtye, joka kotiutui niin ikään Suomeen. Haravakylä sijaitsee Lahti-Nastola -akselilla ja Asikkala Lahden pohjoispuolella. Gaines kuoli syöpään 74-vuotiaana Helsingissä vuonna 1987. Minähenkilö on ihastunut vapaaseen skandinaaviseen elämäntapaan. Kaihia. Olen haeskellut niitä Suomi-blues kirjasta ja Pete Hoppulan kokoamasta erinomaisesta Suomi-bluesin ja -soulin diskografiasta (Bluespedia, ks www. Helsingin Sanomissa 21.7.2017 uudelleenjulkaistussa vanhassa artikkelissa yhtyeen basso Lee Gaines kertoo yhtyeen Finlandia-albumille (1977) sanoittamastaan kappaleesta Finlandia (I Know You). Yskää. Hän on lähdössä laivalla Tukholmasta Helsinkiin: “Take a real slow boat to Helsinki town / When it’s over, now you wanna stay / Live your life with me the Scandinavian way /.../ Helsinki calls me, Oslo is far away / Go to Copenhagen, we’ll spend the day / Land of the Midnight sun calls for me / Meet me in Stockholm, baby, where we can be free.” Muut Suomi-aiheiset ulkomaisten artistien kappaleet, joita eLyrics-hauissani havaitsin, olivat jo varsin kaukana bluesista ja muusta juurimusiikista. Esimerkiksi Monty Python -komediaryhmän rallin Finland (1987) sanoituksessa ollaan kaipaavinaan syrjäiseen, matkailijoiden aliarvostamaan maahamme, jossa on ihan kaikkea, kuten mahtavan korkeita vuoria, isoja puita ja mahdollisuus harrastaa poniratsastusta, telttailua ja TV:n katselua: ”Finland, Finland, Finland / The country where I want to be, / Pony trekking or camping, / Or just watching TV. Pepe Ahlqvist on monine yhtyekokoonpanoineen (Chicago Overcoat, H.A.R.P., Rolling Tumbleweed ym.) tehnyt pioneerityötä ja tutustuttanut suomalaiset levytystensä kautta moniin bluesin klassikkokappaleisiin. Kaihia. Tässä lyhyt katsaus eräiden paljon bluesia levyttäneiden muusikoiden Suomi-aiheisiin kappaleisiin. Tämä Frangenin sanoittama ja laulama, ikävien vaivojen kyllästämä blues-palindromi kuuluu näin: ”Aamurupi. / Finland, Finland, Finland, / It’s the country for me.” SUOMI-BLUESIN MAANTIETOA SUOMI-BLUESIN MAANTIETOA Suomalaisten bluesmuusikoiden tuotanto on valtaosin englanninkielistä. Hänellä on joitakin kotiin liittyviä kappaleita kuten No Place Like Home (2010) ja The Road Leading Home (2010). “Isokynän” kappaleessa Rock-kukko (1973). bluesnews.fi/bluespedia). kappaleen Kahdeksan sanan blues. Bluespedian silmäily paljasti vain pari ”kotiseutukappaletta” Pepen diskografiasta
Juicen Grand Slam -yhtyeen lisäksi musisointiin osallistuvat mm. Muita Juicen paikkakunta-aiheisia kappaleita ovat mm. Aina siin roiskuu kun räppäri rappaa mut kun Dumari tulee Dumari tappaa! Karelia blues (2000) on surullinen tarina Juicen äidin evakkotiestä Karjalan Impilahdelta Laatokan rannalta Vimpelin kautta Juankoskelle, jossa katsottiin pitkään ”ryssiä Karjalan”. Nurmion levytyksissä on myös paljon mainintoja Helsingissä sijaitsevista paikoista. Tänne jäin, tänne jäin tuska mielessäin Koska menee junia kotiinpäin. Espoon Olari mainitaan huumevastaisessa räpissä Dumari (2001). Juice Leskisen Bluesia Pieksämäen asemalla (1983) on yli 16-minuuttinen eepos, jonka Juice esittää Aki Kaurismäen ohjaamassa live-versiossa tunnettujen suomalaismuusikoiden liittyessä pikku hiljaa mukaan soittajien joukkoon. 26 Blues News 6/2021 Knucklebone Oscarin King Of Helsinki (2016) on rujo mahtailukappale, jonka hauskalla YouTube-videolla opetetaan discotanssia neitosille jumppasalissa legendaarisen Åke Blomqvistin oppien mukaan. Parikymmentä vuotta on kierrelty maailmalla onnea etsimässä. Dave Lindholm (kitara), Pantse Syrjä (kitara), Harri Marstio (laulu) ja Matti Pellonpää (tanska). Tässä valittuja paloja heidän Suomi-aiheisista kappaleistaan. Nolla kaks kolkytkuus Nyt soi Pieksämäen asemalla blues Asema on, ja vähän vankilaa Kristillinen opisto, josta tulvahtaa Synkkä jumalisuus Ja soi Pieksämäen asemalla blues Okei, sä diggaat seksii ja texmexii, Sä voit vetää pleksit tai ekstaasit, mitä tahansa doupingii, smäkkii, spiidii, kräkkii, mut sä tiput vitun äkkii. Heinolassa jyrää (1973), Juankoski Here I Come (1974), Ilomantsi (1981), Espooseen (1978), Espoosta, päivää (2000), Mela. Sörkän satakielessä (2013) vanki ”sjungaa häkissäkin.” Sniidu friidussa (2013) Maija laulaa Pelastusarmeijan puvussa Kurvissa ”Piritorin nisteille.” Kappaleessa Mä dallaan vaan (2013) kävellään kohti Gresaa (Ruoholahti) Rööperin (Punavuoren) kautta. Kappaleessa Sunnuntaina (1980) perhe menee kävelylle Kauppatorille ja Kaivopuiston rantaan. Bo riemastuu Lapista niin että alkaa joikaamaan. Wentus Blues Bandin laulaja Juho Kinaret on ”Kinaret”-soololevyllään (2017) omistanut maanläheisen laulun Kokkolan pohjoispuolella sijaitsevalle kotipaikkakunnalleen Himangalle: ”Äitis kasvimaalta nostan porkkanaa...” Saman yhtyeen basisti Robban Hagnäs on omalla sooloalbumillaan ”Another Side Of Robban” (2012) hilpeissä tunnelmissa biisissä Bo Diddley In Lapland. Myöhemmin hän teki yhteistyötä poliisin kanssa, minkä seurauksena oikeuden eteen saatiin 17 virolaista ja 5 suomalaista henkilöä. Tämä junanodottajan öinen blues alkaa seuraavasti: Sulkavalla (2000), Kalevi ja Reiska, Orimattila (1979), Jäminkipohja boogie (1979) Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka (1983), Vaasankin veri vapisee (1985), Oulunkylä / Åggelby (1996), Tampereen aamu (1983) ja Tampere By Night (1977). Vilkaisin mm. Huumejengin palkkaama mies oli kätkemässä huumeita Olarin metsään, kun hän säikähti ”valo-henkilöitä”, heitti peloissaan seitsemän kiloa amfetamiinia metsään ja pakeni paikalta. seuraavien muusikoiden diskografioita: Jo’ Buddy, Hasse Walli (Blues Section ym.), Wentus Blues Band, Micke Björklöf (Bluestrip ym.), Ville Leppänen (Keystone Cops ym.), Ilkka Helander (Third Ward ym.), Helge Tallqvist, Hojas Blues Band, Mikko Kuustonen (Q Stone ym.), Heikki Silvennoinen, Siberian Blues Huskies, Slim Butler (The Slimcuts), Ismo Haavisto, The Bloodshot Eyes, Pentti ”Babyboy” Varhama, Black River Bluesman, Tortilla Flat, Jussi Kettu, Maisteri T (Lihan tie), Jake’s Blues band, Albert Järvinen, Tomi Leino (Trickbag ym.) ja Lena & The Slide Brothers. Esimerkiksi Kurja matkamies maan (1979) on blues-versio vanhasta lapualaisrovasti Wilhelm Malmivaaran sanoittamasta virrestä, ja eroottista vihjailua sisältävä Tuhma hauva (1986) on bluesmainen sanoitukseltaan ja sävelkulultaan. Bo saapuu Concordella Rovaniemelle, kokeilee kullankaivuuta Ivalossa, ja lähtee ajelulle Petteri Punakuonon ja muiden porojen vetämässä reessä. Lukuisten muiden artistien tuotannosta en epäluotettavalla Bluespedian silmäilymenetelmälläni havainnut Suomi-aiheisia kappaleita. Puhuuks siin perse vai puhuuks siin pää, muut tulee ja menee mut Dumari jää. On luontevaa, että jenkkien bluesmiehet laulavat Chicagosta, Mississippin Deltasta, Alabamasta jne., mutta ketäpä varsinkin ulkomailla kiinnostaisi englanniksi tai suomeksi laulettu blues Nastolasta, Järvenpäästä, Jyväskylästä, Raumasta, Kokkolasta, tai muista paikkakunnista, jotka liittyvät Suomi-bluesin historiaan. En tiedä, onko Olari erityisen paha huumelähiö, mutta vuonna 2014 siellä sattui kyllä outo tapaus. Kotimaisetkin bluesharrastajat keskittyvät useimmiten itse musiikkiin ja sen herättämiin tuntemuksiin sanoitusten jäädessä taustalle. ”Valo-henkilöt” olivat luultavasti suunnistajia. Kappaleen rytmi on tietenkin Bo’lle tunnusomaista viidakkobeatia. Yksi syy vähäiseen ”kotiseutubluesien” määrään Suomessa lienee kotimaisen bluesperinteen lyhyys. Juicen blues-ansioihin kuuluvat myös käännökset ja sanoitukset muille artisteille, kuten Saab 900 Turbo Blues ja Luumupuu Hojas Blues Bandille sekä Asema-aukion öinen blues Maarit Hurmerinnalle. Sitä ei ole löytynyt, mutta mitään ei kuitenkaan haluta vaihtaa pois. Sä voit olla Olarin räppikunkku, mut ku dumari dumaa, sä oot pelkkä runkku joka tilittää, pillittää ja pikakelaa, samaa skeidaa kunnes delaa. Hannu ”Tuomari” Nurmion monipuolinen, perinnetietoinen ja juureva tuotanto sisältää myös blueskappaleita. Oululaisen Hoodoo Saunan Oulujoki-Bluesissa (2011) kävellään joen rannassa, kääritään sätkää ja muistellaan hurjia nuoruusaikoja. JUUREVAA SUOMI-MAANTIETOA JUUREVAA SUOMI-MAANTIETOA Monet suomalaisartistit ovat levyttäneet blueskappaleita, vaikka ovatkin paremmin tunnettuja muiden musiikkityylien edustajina
Hän soittaa baarissa Viikonloppuisää ja tahtoo takaisin soul-sisarusten kanssa tanssimaan. J. Karjalainen näki kuusivuotiaana Helsingin Marjaniemen uimarannalla, kun veneellä rantaan tuli lähisaaressa tapellut verinen ja humalainen mies, jonka haavat olivat värjänneet veneen osittain verenpunaiseksi. Suomi-aiheisia kappaleita havaitsin Karjalaisen diskografiassa vain muutaman. Beibi lähti lätkimään, ja siksi kertojalla on nyt Nääsville blues. Biisissä Takaisin Ivaloon (1990) bändi saapuu Ivalon lentokentälle kuin Beatlesit konsanaan. Maa missä ufot lentää ja viina virtailee, syvä Sawo, tarujen ihmemaa, siellä juhlitaan, siellä maalaispimeässä pelsebuubin viulu soi, siellä tietää joka jamppa, miten hauskaa pitää voi, siellä kalakukot paistuu, humanoidit pajatsoa pelaa, väki puhuu arvoituksin, ne vain toimii ei kelaa. Oulussa yksinhuoltajaperheessä kasvanut muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä (Jukka-Pekka Välimaa) sai Wikipedian mukaan taiteiljanimensä siitä, kun hänen äitinsä kertoi pojan isän muistuttavan ulkonäöltä Kauko Käyhköä. Kari Peitsamon mammuttimainen tuotanto sisältää runsaasti niin bluesia kuin Suomi-aiheisia kappaleitakin. Karjalainen Electric Saunan albumilta ”Valtatie” (2002). Eerolla painopiste on ollut enemmin mustassa musiikissa kuin Jussilla. Pakko päästä Helsinkiin (1990) mollaa Tampereen musiikkipaikkoja. lauluissa Takaisin Siuroon (1981), Nokia By Night (1978) ja Takaisin Nokialle (1982). Sana ”blues” esiintyy monen muunkin Karjalaisen säveltämän ja sanoittaman biisin nimessä: Jaguar blues (1992), Anorakkitakki blues (1981), Blueskaava (1982) ja Blues on mun kaveri (1985). Ja Alibikin kuulemma voittaa Tullikamarin. J. Siuroon kertoja haluaa palata, koska nainen lähti lätkimään. Faarao lisäilee musiikilliseen keitokseensa kuitenkin usein aineksia folkloresta ja eri maiden kansanmusiikista. The Jinx -duossa hän myös soitti peltikitarallaan kontrabasisti Mitja Tuuralan kanssa vanhaa bluesia 1980-luvulla. Esimerkkeinä originelleista blueseista mainittakoon harvinaisempia aiheita kuvaavat Termiitti Blues (1977), Namusedän Blues (1979 ja Lämpömittari-Blues (1979). Esimerkiksi Paha Hattara on rankka Howlin’ Wolf -tyylinen blues. Tori, teatteri, bingohalleja, baareja, roskiksia, ratapiha, parkkipaikkoja, betonia, jne. Sen sijaan Paska kaupunki (1986) ei Röyhkän mukaan kuvaa Oulua vaan yleisellä tasolla nuorten miesten turhautumista. Peitsamon kotitienoot kuten Nokia ja sen länsiosassa sijaitseva Siuro esiintyvät mm. Pekka ”Faarao” Pirttikankaan musiikki on persoonallista ja umpijuurevaa ”Suomibluesfolkkia”. Esimerkkinä sanoituksista pätkä Syvä Sawo -kappaleen tekstiä. Mansesta on pakko päästä beibin kanssa stadiin Vanhalle ja Tavastialle. Siinä palataan takaisin Siuron suistoihin, aurinko paistaa, pyöräillään kirjaston ohi, ja kumitehdas pyörii satoi tai paistoi. Karjalainen Electric Sauna -yhtyeen ”Marjaniemessä”-albumin raita Verinen mies (2001) perustuu Wikipedian mukaan tositapahtumaan. Karjalainen ja Mustat Lasit -yhtyeen Yö kun saapuu Helsinkiin (1982) tiivistyy säkeisiin ”Yö kun saapuu Helsinkiin / Sinua mä kaipaan niin.” J. Faaraon ja Nubialaisten albumi ”Syvä Sawo” (2019) tuo mieleen Syvän Etelän ja sen alkukantaiset vanhat bluesit. Karjalaisen alter egon, Lännen Jukan kappale Minä, Vili ja Charlie (2006) viittaa bluespioneereihin Charlie Pattoniin ja Willie Browniin. Jussin kotiosoitteeseen viittaava albumi ”Unioninkatu 45” (2018) sen sijaan noteeraa vain Oulun kappaleessa Kun saavun Ouluun (By The time I Get To Phoenix). Röyhkän Kotikaupunkini (1980) on realistinen kuvaus ehkä juuri Oulusta. Mies vietiin sairaalaan ja hän tiettävästi selvisi hengissä. Blues News 6/2021 27 Jukka ”J” Karjalainen on useassa haastattelussaan kehunut Mississippi John Hurtia, jonka levyiltä hän opetteli kantriblues-kitaransoittoa. Jo kappaleiden nimet herättävät kiinnostusta: Hiiden hurtta, Räpylä Niiranen, Vesterisen raato, Iso susi ulvoo taas, Pitkät aluskalsarit, Nainen kuin nahkiainen, Albin Pohjolaisen henki, Lauttasaaren kaulankatkoja jne. Laulun kertoja ottaa kyytiin ”korkkiruuvimiehen”, joka on matkalla ilmeisesti kotiinsa Savoon. Suomen paikkakuntiin liittyviä kappaleita on heidän pitkien levytysuriensa aikana kertynyt monia. ”Hämeentie 38” -albumilta (1980) löytyy Helsinki-aiheisia kappaleita kuten Hämeentietä koilliseen, Toista linjaa ja Hakaniemeen tanssimaan. Täältä sitä tullaan porojen ja tunturipurojen maahan, ja mennään Inarin järvelle luistelemaan! Kesäpäivä Kangasalla (1981) ei ole se tuttu Oskari Merikannon Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) vaan Peitsamon esityksessä istutaan hellesäällä Kangasalan baarissa, poliisiauto huristaa hiljaa ohi, ja sitten mennään tytön kanssa niitylle aurinkoa katsomaan ja puhumaan syvällisiä. Eero ja Jussi Raittinen ovat levyttäneet The Boys -yhtyeen ja muiden kokoonpanojensa kanssa monenlaista rytmija juurimusiikkia englanniksi ja suomeksi. Jussin ja The Boysin Kesäduuni Blues (Summertime Blues) (1973) sisältää viitteen Turkuun ja Ruissaloon: ”Aion elokuussa kahden viikon loman vielä ottaa / mennä Ruisrockkiin ja kuulla kuinka Pressa siellä soittaa / Kun mun faija kuuli tän, niin se sano: / heipä hei, meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkään ei!" Route 66:n suomalaisversio Valtatie 66 (1975) käyttää samaa ideaa kuin alkuperäiskappale, eli luettelee paikkakuntia, jotka sijaitsevat kyseisen tien varrella: ”Orivedeltä se lähtee pohjoiseen / Loppuu Lapualla kirkon kupeeseen / Tää on blues valtatien kuuskytkuus.” Everly Brothersin Nashville Blues (1960) on Jussin ja The Boysin käsittelyssä muuntunut näppärästi Tampere-aiheiseksi Nääsville bluesiksi (2014). Charlie Patton -niminen kappalekin löytyy J. Takaisin Nokialle on Kari Peitsamo Revivalin tulkinta CCR:n kappaleesta Green River
Kokeilin itse hakua ”Lauluja Lappeenrannasta”, ja sain nähtäväkseni wikiquote-luettelon, joka sisälsi noin 50 nimikettä. Hourupää blues (1984), Kulkukoira blues (1984), Elämän kiertokoulu blues (1987) ja Kesäyön blues (1990). Jaskan yhtyeen nimi sattuu nimittäin olemaan Sirkkeli. Jos onni meille riemun soisi Tumman soinnun siihen toisi blues Näin aina on Kun yö on tullut hiilenmusta Hiljaa soi taas kaipausta blues Sen kaiku on loppumaton Kaikessa soi blues Meissäkin soi blues Sen sielullamme vaistoamme Kaikessa soi blues Ei luoda lupaa Se tuulen tupaa Tumma sointu kohtalon on blues Sanoituksessa ollaan ihmiselämän ja koko olemassaolon perimmäisten eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Punaportin bluesissa (1973) muistellaan Vexin ja Irwinin nuoruutta Hämeenlinnassa: ”Tavastehus, nyt soi Punaportin blues /.../ Mä muistan nokkapokat ja Sirkan nakit / Ja myöskin rasvaletit ja nahkatakit / Nuo hienot päivät nuoruuden.” Kappaleessa Koko elämä on blues (1990) korostuvat vapauden kaipuu ja vastuu omista teoista. Yksinäisen miehen onni kesti vain hetken ennen kuin joku kaupparatsu vei häneltä naisen: ”Ou mä kärsin ja kynsiäni järsin.” Koivujuuren omakin sanoitus on surkuhupaisa biisissä Rautainen blues (1969): ”Kovan onnen poika laskee varpaitaan ja miettii mikä piru saa ne haisemaan. Pave kotiutui perheineen Helsingin Pirkkolaan vuonna 1984 viettäen kesäajat Punkaharjulta itään sijaitsevalla Kesälahdella. Sanoituksen mukaan blues soi ilmassa, syksyn lehdissä, aallon kuohussa, tuulessa, linnun lennossa ja hennossa kukassa. Mutta missä kaikessa blues sitten soi. Meidät on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Ihmisen elämän ja kaiken elollisen taustalla soi blues. Sanoitukset sisältävät mm. bändit Paradise, Royals ja Rock’n’Roll Band. Suomi-aiheisia kappaleita en Käpin diskografiassa kuitenkaan havainnut. vanhaa ilmaisuvoimaista suomalaisugrilaista kansanrunoutta (albumi ”Sanguis Meus, Mama!” 2015) ja tummasävyisiä, muttei toivottomia globaaleja tulevaisuusvisioita (albumi ”Väärä laulu” 2019). Kaikki katoaa. KAIKESSA SOI BLUES KAIKESSA SOI BLUES Tässä artikkelin viimeisessä osassa laajennetaan perspektiiviä ja tarkastellaan suomalaisia kappaleita, joiden nimessä esiintyy sana ”blues”. reggae Lähtisitkö (1984): ”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle / Sulle sukeltaisin helmen valkean.” Iskelmien ja rockien lisäksi Paven tuotantoon sisältyy paljon sisällöltään vakavampaa musiikkia, ja esimerkiksi korona-aikana uudelleensyntynyt, sanomallinen Pidä huolta (1981). Lasse Mårtensonin tunnetuksi tekemän, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Kaikessa soi bluesin (1963) ovat tulkinneet myös mm. Ai jumalaut, tää on rautanen blues.” Vexi Salmi sanoitti monet kansantaiteilija Irwin Goodmanin laulut salanimellä Emil Retee. Siellä maatöitä tehdessä ja kalastellessa syntyi mm. Ja niin kuin tämä aineeton ilve, kaikki häviää jättämättä jälkeensä edes pilvenhaituvaa. Lisäksi Salmen ohjelmistosta löytyy mm. Lippo Koivujuuren (1942–2000) albumi ”Tavallinen suomalainen mies” (1977) albumi sisältää Vexi Salmen sanoittaman Yksinäisen miehen yksinäisen bluesin, jossa nolottaa, hävettää ja itkettää. Pohjalaishenkisessä Himangan pojassa ”Jää koulut kesken kun kitara soi / mutta elämä polttaa, tunteet salamoi / Elämän yliopistossa ryömineelle elämys meneepi varotusten eelle.” Iso Sokko-Villen tuore albumi ”Himangan Teboili on suljettu” (2021) jatkaa samoilla linjoilla. Matti Jurvan Väliaikainen (1939) totesi likimain saman asian kansanomaisesti ja ihmiskeskeisesti seuraavin sanoin: ”Elo ihmisen huolineen, murheineen, se on vain väliaikainen / Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, se on vain väliaikainen / Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus / Ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.” Shakespeare ilmaisi asian korkealentoisemMua aina kiehtoi se suuri vapaus Se, jonka harhaksi mä tiesin itsekin Vaan mulle riitti jo pelkkä ajatus Se, että asiani itse päättäisin. Laulun voi tulkita kertovan kaiken väliaikaisuudesta ja katoavaisuudesta. Himankalaisilla ja lohtajalaisilla. Harri Marstio (1988), Pepe Ahlqvist (1992) ja Marjo Leinonen (2006). 28 Blues News 6/2021 Jouhikonsoittaja-etnomusikologi Pekko Käppi ja Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut (K:H:H:L) kilpailee juurevuudessa Faarao Pirttikankaan kanssa. Pave’s Mistakesin 10 Years Boogie (1980) on bluesrock, joka alkaa sanoin: “I was born in Lappeenranta in 1950.” Kappale kuvaa Paven muusikkouran 1970-lukua mainiten mm. Maininnat Suomesta tai paikkakunnista ovat tässä yhteydessä bonusta mutta eivät välttämättömiä. Mutta onko pakko juoda viinaa, vai onko se vain kiimaa. Ja uneen päättyy tämä lyhyt elämämme.” Mårtenson on tulkinnut myös Chuck Berryn Memphis Tennesseen suomeksi nimellä Saanko Turkuun, naapuriin (1966) ja saaristolauluja kuten Jurmo (1975), Äppelö (1977), Dömanskär (1977), Borstö (1977), Vanö (1977) ja Stormskärs Maja (Myrskyluodon Maija (1976). Etsiskelin näitä kuunteluun netistä huonolla menestyksellä siihen saakka kunnes ruudulle alkoi ilmestyä ”Osta sirkkeli” -mainoksia. Esimerkkejä: Kaunis Veera eli balladi Saimaalta (Matti Jurva 1942), Saimaan valssi (Kipparikvartetti 1950), Ilta Saimaalla (Eino Grön 1972), Lappeenrantaan (Erkki Junkkarinen 1977), Tarzan Saimaalla (Pedro’s Heavy Gentlemen 1991), Saimaata näkyvissä (Juice Leskinen 1996) ja Lihanleikkaaja Lappeenrannasta (Joutavat 1998). Osa näistä musiikkiesityksistä on toki tyylillisesti bluesia, mutta valtaosassa kysymyksessä on muuten vain tunnelmaltaan alakuloinen tai humoristinen esitys. min ja globaalimmin näytelmässään ”Myrsky” jo vuonna 1611: ”Niin, koko tämä suuri pallo ja kaikki mitä se päällään kantaa. Nää kaikki vuodet ja harhapolutkin Vain itse itselleni kerran tilitän Kun oman tieni mä itse valitsin Ja itse maksoin tämän klovnin elämän /.../ Koko elämä on blues, se on helvetti ja ihanuus Mysteeriartisti Iso Sokko-Villen hulvattoman albumin ”Mäyräkoira” (2011) Blues-miehen öljyssä juodaan viinaa, koska jokin piinaa. Tuolta ajanjaksolta on peräisin myös Suomi-rockin huippuihin lukeutuva I’m Gonna Roll (1975). Tätä varsin epätäydellistä otosta Suomikappaleista lukija voi halutessaan täydentää hakemalla Googlesta listauksia paikkakunnan nimen perusteella. Mukana oli paljon Saimaa-aiheisia lauluja, ja musiikillinen kirjo oli laaja. Pekka ”Pave” Maijanen (1950–2021) oli kotoisin Lappeenrannasta, joka on myös oma (entinen) kotikaupunkini. Trubaduuri Jaska Salmen levytyksiin kuuluu ainakin kolme ”maantieteellistä” kappaletta: Riihimäki blues (1984), Huittisten Nevada (1987) ja Kokemäenjoen blues (1987)
Hän pohtii CCR-tyyliin rokahtavassa numerossa kysymystä Miksi laulan bluesia (1994). Loppukevennyksenä tässä vielä pari humoristista poimintaa suomalaisen ”bluesin” rikkaasta sävelaarteistosta: Koomikko, imitaattori, muusikko, näyttelijä Jope Ruonansuun Todella juoppojen soittajien blues (1999) on hidas blues, jossa Ruonansuu sopertelee asiaankuuluvasti kuin juopunut soittaja konsanaan, kehuskellen siinä sivussa hienoa vintage-kitaraansa. Blues News 6/2021 29 tuntuu olevan huonot välit, sillä yhden kappaleen nimi on Lohtajalaiset tulee (ja niillä on kirveet). Juice Leskisen sanoittaman bluesin Mansikoita Suonenjoelta (1985). Wikipedian mukaan Suvannon lauluissa korostuvat syvästi inhimilliset näkökohdat, kokemus yksinäisyydestä, rakkaus ja yhteys luontoon. Nummisen varhaistyö, aikoinaan soittokiellossa ollut Juhannusblues (1967) ei tosin sanoituksellaan loista, sillä se sisältää lähinnä miesjoukon örinää, jota säestää jonkun soittotaidottoman epämääräinen pianon pimputus. Suvanto ehti julkaista kolme albumia: ”Saara Suvanto” (1987), ”Intiaaninainen” (1989) ja ”Kaunotar ja Kulkuri” (1992). Moi vaan, stadi!” Myös tamperelainen rockbändi Popeda on ammentanut bluesista. Jäin täryjyrän alle Pispalassa (1990), Nysse tulee (1990), Ikurin mimmi (2005) ja Ikurilainen uimapatjan tervauslaulu (2008). Kun on ongelmia, niin kohta on taas kaikki hyvin. ”En syntynyt saunassa, en Chicagossa, vaan synnytyslaitoksella, /.../ En poiminut puuvillaa, jne.” Vaikka kertoja ei ole kokenut kurjuutta tai raatanut raskaassa työssä, blues tuppaa kuitenkin luikertelemaan hänen lauluihinsa. Hänen tunnetuimpia laulujaan ovat Ruman rajun Raija-rouvan rokki (1987), Kissat ja koirat ja linnutkin (1987) sekä Nuo tummat pilvet (1992). Nummisen kotipaikkakunta Somero mainitaan laulussa Munat jäi vetoketjun väliin (1972), jossa laulun kertojalle kävi hassusti bussimatkalla Somerolta Helsinkiin. Keskiyön blues (1981) kertoo ”meidän puistosta”, jossa öisin rakasteltiin ja pelattiin raminaa. Siellä soi rock’n’roll, ja pöllö huusi huu huu. Sitten hän toteaa, että olisi kyllä pakko kohta lopettaa. Numminen on sanoittanut salanimillä Oriveden Kenkätehdas, E-väline ja Ruotsin Kuningas underground-rockia ja bluesia myös mm. Bluesrock Lumikelekkablues (1994) on itseironinen tilitys Pohjolan pojan tuntemuksista. Voittaisipa edes lotossa ja saisi hankittua sen lumikelekan, niin eivät pääsisi kaverit enää vinoilemaan. Popedan muita Tampere-aiheisia biisejä ovat mm. Ruonansuu varmaan tarkoitti oikeasti juopottelun lopettamista. Koulu jää kesken ja poika suuntaa Kuhmosta Memphisiin. Numminen on vuosien varrella ilahduttanut kansaa monenlaisilla hengentuotteilla. Poika tarvitsee ehdottomasti lumikelkan, koska jalkaisin ei pääse minnekään, ei edes naisia katsastamaan. Laulaja-lauluntekijä Saara Suvanto yllättää voimakkaalla ja monipuolisella äänenkäytöllään kappaleessa Sihteerin blues (1992). Miksi. Linnunmunista kuulemma oli kyse. lähiseuduista, esimerkiksi Runkomäen iltamat, Anteeks Nieminen ja Tyykikylään takaisin. Vanha Isäntä -yhtyeessä vaikuttanut laulaja ja säveltäjä, joka julkaisi sooloalbumin ”Tundra” vuonna 1997. M.A. Kyseessä lienee inhorealistinen kuulokuva, toivottavasti epätyypillisestä suomalaisesta juhannuksen vietosta. Siellä hän tapaa vanhan sokean bluesmuusikon, joka ohjeistaa nuorta miestä elämän perusasioista. Malin veljekset ovat tehneet useita lauluja Forssasta ja sen. Koirankoppibluesissa kertojana on koira. Mutta ”Tää on Himanka nää o meijän maat, onko selevä!” Himanka-viitteet tuovat mieleen Kinaretin veljekset, ja YouTubessa Iso Sokko-Villen biisejä näyttää julkaisevan radiojuontajanakin tunnettu Ville Kinaret. Musiikkiterapeutti, kirjailija, runoilija, ”psykoblogisti” ja laulaja-lauluntekijä Jukka Tervo soittaa Jukka Tervo Bandin kanssa sähköisesti ja Acoustic Bandin kanssa akustisesti omia kappaleitaan. Nimittäin jos vain sihteerin hermot kestävät. Kirka Babitzin levytti englanniksi Jussi Kiiverin kappaleen Kalajoki blues vuonna 1988. Suomen Talvisota 1939– 1940 -yhtyeelle. No, tuohan oli onneksi selvästi vitsi. Siksi kannattaakin ottaa vaimoksi kaljupäinen nainen! Bluesmies (1992) on kertomus pojasta, joka haluaa kiihkeästi nimenomaan bluesmieheksi. Kapteeni Nemo levytti vuosina 1985– 1988 kolme albumia ja mm. Slim Harpo -tulkinta Well, olen kingbee (1995) sen sijaan jäljittelee mainiosti blueslyriikan kaksimielisiä perinteitä. Ja saunan jälkeen juodaan tietenkin kahvit: ”Saispa perunaa ja voita ja mansikoita Suonenjoelta. Timo Vakkilainen on mm. Rekkakuskin bluesissa (1983) rekkakuski suree sitä, että naiset aina hänet hylkäävät. Asiat luistaa kun sihteeri hyörii ja pyörii. Siinä kaivataan kesäherkkuja ja rauhallista suomalaista elämänmenoa maaseudulla, jonne ollaan lähdössä. Erkki ja Tähti on oululainen pitkän linjan bändi, joka laulaa suomeksi kantria, rokkia, texmexiä ja muuta juurevaa musiikkia. Yksi syy siihen näyttäisi olevan rakkauden puute ja piittaamattomuuden kokemus. Kiiverin oma suomenkielinen versio kertoo kesäisestä lomareissusta aurinkoisille Kalajoen hiekkarannoille, jossa tavattiin myös Kalajoen neitonen. Uuden, kuuden neliömetrin kopin saanut koira on onnellinen, mutta koiran isäntä ei taida olla läheskään yhtä onnellinen jostain tuntemattomasta, ehkä ”ulkoruokinnallisesta” syystä: ”On mulla koirankoppibluus, ja tuore soppaluu suus / on naapurin kissa, istunut tunnin jo puus /.../ On kaulapanta ok, mutta naru ei riitä / postimiehen punttiin, en taida haukatakaan siitä /.../ Oon isäntäni onnellinen alivuokralainen, jolla hyvin pyyhkii muutenkin / Sil’ on neliöitä kaksi, älä kysy miksi, / mut se siivoo tän lukaalin / tää on koirankoppibluus, hau hau!” Hotellin aula, baaritiski, viski viimeinen, hissillä huoneeseen, siinäkö laulu soi alakuloinen, sillä rakkaudessa on laulujen lämpimät lähteet, ja piittaamattomuutesi kylmät, niin kylmät tähteet antaa aiheen katkeraan lauluun Forssalaiset trubaduurit Mika ja Turkka Mali ovat lauluissaan kertoneet myös pari bluestarinaa. Ei juomista, mutta tämä biisi... Saara Suvanto sokeutui 20-vuotiaana ja kuoli sydänkohtaukseen 40-vuotiaana vuonna 1999. Ei kestä vaalean eikä tumman naisen rakkaus
Heitä oli Big Al Pavlowin aikoinaan R&Bkirjaansa kokoamalla 90 suosituimman levyn listalla, mutta nyt viiva vedettiin Billboardin kolmenkympin kohdalle. 3. Monipuolista ja monisävelistä. Näillä eivät soitelleet mitkään keltanokat: terävästi tenorilla puhaltava Budd Johnson oli aloittanut uransa jo 1920-luvulla. Tämäkin itsetutkiskelu, jätetyn yöllinen yksinpuhelu, on todella väkevä. Billboardin arvostelu 4/1951: ”Tiukkaa yhteislaulantaa vetävällä sanoituksella.” CHARLES BROWN CHARLES BROWN Black Night (Aladdin 3076) Vaikka Charles Brownin esittämä klubiblues oli monin tavoin pidättyväistä ja hillittyä, rivien ja sointujen välissä riitti latausta. Urbaania ja agraaria. Sellainen oli rytmin ja bluesin vuosi 1951, siis 70 vuotta sitten. Vaikka taustalla on tavaraa, pippurinen Brown ei hautaudu orkesterin jalkoihin. Pianoa, pilliä ja filliä kitaralla. Tämä on hienonhieno blues. Vaikka vanhan kunnon ”Duunari Danin” kolistelua takaovella pidettiin yleisesti novelty-levynä, varsinkin viime vartin huhkinta on sitä itseään. THE DOMINOES THE DOMINOES Sixty Minute Man (Federal 12022) Alan ehdoton klassikko. Ja monesti balladit. Kun The Dominoesin fiilaava ja höyläävä esitys alkoi kohota myös pop-listalla, musiikkikustantamo BMI:ssä syntyi niin kova huoli kunniallisista kansalaisista, että se ilmoitti musiikkilehtien ilmoituksissa Roberta Leen ja kumppanien levyttäneen radiosoittoa kestäviä näkemyksiä tunnin puuhista. Julkaisijoista nousevan suuruuden Atlanticin tahtiin, vaikka Aladdin, Specialty, King, Savoy sekä Biharin veljekset kampittivat minkä pystyivät. Loppuporu1. Hidasta ja nopeaa. Billboardin arvostelu 2/1951: ”Tunteikas, alakuloinen blues Jesse Mae Robinsonin kynästä, johon Brown tarttuu sopivasti murjottaen.” RUTH BROWN RUTH BROWN Teardrops From My Eyes (Atlantic 919) Tästä namupalasta oli puhetta jo kappaleen säveltäjää Rudy Toombsia käsitelleessä artikkelissa (BN 1/2018). 4.. Yläja alapäätä, välissä omaa napaa. Kuulen jo, kuinka kansakunnan syvät rivit huutavat ilmoille kysymystä siitä, missä ovat Wynonie ”Mr Blues” Harris, Roy Brown, Louis Jordan timpanivitosineen, Little Esther, Dinah Washington, ”Spoon” ja muut. Vaikka Pagen esityksestä ei löydy rytmiä tai bluussia, Billboardin myyntilistastakin selviää, että kuluttajia puhutteli vuonna 1951 monenlainen afroamerikkalainen musiikki lauluyhtyeistä viihdekroonereihin, bluespianisteista bopin ja jatsin rajamailla viihtyneisiin torvensoittajiin. Tämän jälkeen oli totisesti aiheellista kutsua Ruth Brownia lempinimellä ”Miss Rhythm”. Selvyyden vuoksi kilpailevan Cash Boxin lista on nyt unohdettu, koska sillä oli sen verran reippaasti samoja julkaisuja – ja jostain syystä Patti Pagen Tennessee Waltz. 2. Laululla tai ilman, kunnon kaiulla tai ilman hilavitkuttimia suoraan narulle. Asia selviää tästäkin: vuonna 1951 kaupaksi kävi hieno musiikki. Blues News kasaa vuoden 2021 viimeiseen numeroon kalenterivuoden 1951 kuumat platat. 30 Blues News 6/2021 PETRI LAHTI T asan 70 vuotta sitten Billboardin R&B-listoilla viihtyi monenlaisia esityksiä. Cash Boxin arvostelu 10/1950: ”Laulurastas suuntaa nyt R&B-markkinoille. Tämä toimii.” JOE TURNER JOE TURNER Chains Of Love (Atlantic 939) Big Joe repii lemmen kahleita kaikin voimin ja Van Walls säestää vieressä. RHYTHM AND BLUESIN VUOSI 1951 RHYTHM AND BLUESIN VUOSI 1951 Itkua, tenutusta ja tunnin hommaa Itkua, tenutusta ja tunnin hommaa Rehevää ja runsasta. Lista perustuu alan toisen suuren toimijan, Billboardin vuoden 1952 alussa julkaisemaan edellisvuoden myydyimpien kiekkojen listaan. Seassa on isoakin yhtiötä viihteellisempine julkaisuineen, esimerkiksi Nat ”King” Colen silkinpehmeää ääntä, ja niiden vastineeksi Sittin’ In Within julkaisemaa raakaa vihapuhetta naapurin aidan yli. Ei ihme, että kauppa kävi koko alkuvuoden 1951. Esitys oli niin onnistunut, etteivät edes suuri Wynonie Harris tai velmu Louis Jordan paholaisurkujen säestämänä onnistuneet uhmaamaan Brownia ahnailla versioillaan. Brownilla oli selvästi taito elää ajassa sanoituksissaan: itse hän kertoo olevansa täydellisessä umpikujassa, broidi on sotimassa Koreassa, vanhemmat murheen laaksossa omine huolineen
Kitaristi Willie Kizartin kaapista oli mennyt putki. Erityisesti pidän kitaristi Wayne Bennettin minimalistisesta työskentelystä: tämä iskee ikään kuin neuloja Milburnin selkään, kun artisti tekee tunnustustaan tuoreimmasta harhaaskeleestaan. 8. Billboardin mainoksesta keväällä 1951: ”Chess on nyt maan kuumin pieni levy-yhtiö.” JOHNNY OTIS ORCH. Vaikka Turner on elementissään, vielä kovemmassa iskussa on ”Piano Man” Walls: hän poukkoilee, kiilailee ja suorastaan lennättää sormiaan norsunluulla. Avaimissa liidiä laulanut Rudy West keksi elvyttää balladin, kun hän muisti isänsä vihellelleen sitä aikoinaan. JOHNNY OTIS ORCH. Cash Boxin arvostelu 5/1951: ”Sopivan toisteinen, sopivan tasainen, sopivasti esitetty.” PERCY MAYFIELD PERCY MAYFIELD Please Send Me Someone To Love (Specialty SP 375) Percy Mayfield jäi historiaan tällä suorastaan filosofisia sävyjä tavoitelleella synkistelyllään, jossa hän varoittelee oman yksinäisyytensä pohjalta kansakuntia tarttumasta miekkaan. Billboard oli valinnut Otisin edellisvuoden R&B-artistiksi ja kun tälläkin listalla on kaksi Orchestran esitystä, hän oli kuuma nimi yhä 1951. Walker hoitaa homman tyylillä, Otis säestää samalla tasolla.” AMOS MILBURN AMOS MILBURN Bad, Bad Whiskey (Aladdin 3068) Tämä oli ensimmäinen mutta ei suinkaan viimeinen Milburnin raportti vaarallisiin liuottimiin kajoamisesta. Millinderin orkesterissa riittää jäseniä (ja voimaa) turhankin paljon, ja Annisteen Allenin ja John Carolin duetointi on aika kesyä laulamista, varsinkin kun Carol tyytyy vain peesailemaan Allenia. Taakse jäivät niin Dominoes, Orioles, Ravens, Drifters kuin Midnighters. Melodia on toki tarttuva. Kiekko nousi kesällä 1951 R&B-puolen kakkossijan lisäksi pop-listoille ja veti useita kilpailijoita hunajan kimppuun. Ike Turnerin nimi putosi etiketistä. Kun laulu ei sujunut, Phillips kysyi, löytyisikö joku muu Kings Of Rhythmistä yrittämään. Tässä on jo esillä ne elementit, mihin Cloversin suosio perustui: terävä esittäminen, vetävät kappaleet, tarkka soittaminen, kaikkea sopivasti mutta mitään ei liikaa. Klassikko. King yllytti Ike Turneria kysymään Sam Phillipsiltä levytysmahdollisuutta. Tästä se lähti, sillä yhtyeen ensimmäinen Atlantickakku pompahti heti listaykköseksi. Cash Boxin arvostelu 8/1951: ”Liekki palaa. 7. Loppu on historiaa. Cash Boxin arvostelu 5/1951: ”Tämä erittäin hidas raita on Millinderiltä ihan kiintoisa veto.” THE FIVE KEYS THE FIVE KEYS The Glory Of Love (Capitol 3099) Täytyy tunnustaa, että olen hankkinut aikoinani tämän savikiekon jättihitin kääntöpuolelta löytyvän Hucklebuck With Jimmyn takia, mutta ostajia kiinnosti ihan toinen sävellys, 1930-luvulla ensi kertaa suosiossa ollut The Glory Of Love. 11.. Saksofonisti Jackie Brenston hoiti homman. Esitys on herkän upea. Vaikka paljon on sanottu, kerrataan vielä. Cash Boxin uutispalsta 12/1950: ”Eddie Mesner kertoo, että levy on myynyt 50 000 kappaletta kahdessa viikossa.” 5. Soolossa olisi kelvannut trumpettien sijaan vähän enemmän kitaraa esiin, mutta eipä valiteta. 6. Tuttu juoni siis: heitetään tarjolle tuttu melodia uusissa höyhenissä. Laatukirjoittajien tavoin hän vie viestiään yksityisestä yleiseen, eikä soitossakaan ole pienintäkään vikaa. Rockin’ Blues (Savoy 766) Vankka esitys Otisin poppoolta. Sanoma on vakava, perheen hajoaminen pulloon kurkistelun vuoksi, vaikka Milburn esittääkin asian tutun leppoisaan tapaansa. 9. Kappale oli Joe Ligginsin Cadillac Boogie Oldsin pelleissä. Billboardin arvostelu 9/1950: ”Vaikuttava esitys, jota tukee kombon yhtenäinen soitto.” LUCKY MILLINDER LUCKY MILLINDER I’m Waiting Just For You (King 4453) Ylivoimaisesti vanhahtavin esitys tähän saakka – kuin aikakoneella 1940-luvulle. Koko arvosteluporukka on aivan innoissaan balladisivusta.” JACKIE BRENSTON & HIS DELTA CATS JACKIE BRENSTON & HIS DELTA CATS Rocket ”88” (Chess 1458) Klassikko tämäkin. Jep, jälkimmäinen on iskevämpi, vaikka Boonen laulua on rohkeasti tuplattu tai triplattu. 10. Doc Pomus on väittänyt säveltäneensä kappaleen ja myyneensä sen pikkurahalla Ahmet Ertegunille. Billboardin arvostelu 12/1950: ”Hidas, ikäviä vihjaileva juttu. Ja muurinmurtaja sekä genrenluoja. Blues News 6/2021 31 kan soitto tulee kuin kulman takaa. Joe Turner Billboardissa 11/1951: ”Nyt kun Chains Of Love soi ympäri maata, seuraava levyni Chill Is On viedään myös käsistä.” THE CLOVERS THE CLOVERS Don’t You Know I Love You (Atlantic 934) Marv Goldberg on laskeskellut, että Cloversin levyt pysyivät pisimpään R&B-listoilla 1950-luvun ensimmäisen puoliskon lauluyhtyeistä. B.B. Mel Walkerin sielukas ääni sopii tällaiseen keinuvantasaiseen sinisäveleen hienosti. Loppu huipentuu Turnerin tuttuun sumutorvimaiseen huutoon. Alkuvuonna 1957 taipuisa balladi koki renessanssin, kun Pat Boone (Dot 15545) ja Otis Williams & The Charms (De Luxe 6115) saivat julki omat näkemyksensä. Tiedä häntä, sävellys on upea esityksen tavoin
18. Atlanticin kaikkien aikojen ensimmäinen ykköshitti R&B-listalla ei ollut erityisen rytmikäs eikä sinisävelinen, vaan Laurie Tate kailottaa balladia oikein kunnolla. Keskiviikosta perjantaihin vaeltelua kaupungin pimeillä kaduilla, lauantaina helpottaa, sunnuntaina taitaa löytyä jo uusi. Laurie Tate on edelleen mikin kimpussa, ja antaa tulla välillä keuhkojen täydeltä. Cash Boxin arvostelu 3/1951: ”Percy laulaa matalalta ja pottuuntuneen kuuloisesti niin kuin bluesia pitää.” JOHN LEE HOOKER JOHN LEE HOOKER I’m In The Mood (Modern 835) Tunnelma on niin maanläheistä, että nauhalle on tarttunut Hookerin ja Eddie Kirklandin linttaan astuttujen korkojen kopinakin Detroitin United-studion lattiaan. Ja sitten toivoton. Kappale herätti kotikaihoa monessa pohjoiseen päätyneessä maassamuuttajassa, sillä on helppo kuulla ja nähdä Hooker musisoimassa kitaroineen mökkipahasen verannalla jossain kaukana etelän lämpimässä illassa. 13. Harris pistää piparminttua huuleen ettei vanha brena lemuaisi, askel on yhä vähän horjuva ja olo heikko, kun hän kertailee edellisillan ja -yön seikkailuaan viinapirun kanssa. Aladdinin mainos Billboardissa 10/1951: ”Kolikoiden kilinä on vain kiihtynyt seitsemän ensimmäisen myyntipäivän aikana.” THE DOMINOES THE DOMINOES Do Something For Me (Federal 12001) Kun uusi laulajakyky, tässä tapauksessa huikea Clyde McPhatter, yhdisti kirkosta tuttua sävelmaailmaa maallisempaan tunnelmointiin, ostajat lumonnut taika oli löytynyt. Arvaatteko, oliko Kay Starrin suositussa pop-puolen versiossa mukana riimi ”When you walk down the street, I said there goes my meat”. 21.. Black Nightin tunnelmissa liikutaan taas, mutta tällä kertaa viikon mittaisella aikajanalla. Vaikka esittäminen on taas varsin hillittyä jump-ukkoihin ja -akkoihin verrattuna, kuunnelkaapa miten Mayfield käyttää ääntään instrumenttina: venyttelee, vanuttelee, pudottelee, taivuttaa, murisee ja avaa heti perään palkeet. Upeaa tulkintaa upean jousitaustan päälle. 15. Seuraava on lohduton. Clovers pysyy listoilla.” PERCY MAYFIELD PERCY MAYFIELD Lost Love (Specialty SP 390) Edellinen hitti myi yhä, kun Specialty pisti jo seuraavaa markkinoille. Instrumenttisooloille ei ole tarvetta, vaan maaliin mennään bassolaulaja Thomas Woodsin haukahdellessa taustalla. Maxwell Davisin johtama yhtye säestää artistia sopivasti keinuen. Tässäkin taitaa olla mukana Swanee Riveria ja varmasti muitakin afroamerikkalaisille tuttuja melodian pätkiä sieltä täältä. Se on ensimmäinen adjektiivi, mikä tulee Charles Brownin esitystavasta mieleen. Maxwell Davisin pitkä torvisoolo on komea, ja Lee ”Lesterin broidi” Youngin sudit kuuluvat taustalta kirkkaasti. Touhu on suoraan sanottuna aika antiikkista, vaikka taustalla soittelevat Johnny Griffin, Percy Heath, Philly Jo Jones ja kumppanit. 16. Joskus pitäisi selvittää, kuka veti täällä pisimmän korren tällä Sid Lippmanin klassikkosävellyksellä: Seija Lampila (1951), Maire Ojonen (1951), Olavi Virta (1952) vaiko Aarno Raninen (1967). Jo pitkä intro nostaa veden kielelle. 12. 17. Cash Boxin arvostelu 8/1950: ”Laurie Tate laulaa korkealta hitaaseen tahtiin.” NAT ”KING” COLE NAT ”KING” COLE Too Young (Capitol 1449) Ei tällaisista esityksistä löydä virheen virhettä raaputtamallakaan. Billboardin arvostelu 1/1951: ”Yhtyetulokas esittelee taipuisan, sävelillä ratsastavan solistin. Tästä kappaleesta alkoi Billy Wardin dominopalikoiden hittiputki, joka kesti eri porukoin vuoteen 1958 saakka. Vaikka tämä on monin tavoin luomua bluesia, tuottaja Bernard Besmanin vähän sinne päin osuneet nauhatuplaukset tuovat ylimääräistä ilmaa Hookerin kiimajulistukseen. 19. Huikeaa. Kun mukana on vielä ragtimen henkeä, levy on ollut takuuvarmasti sopivan nostalginen jo ilmestyessään. Billboardin arvostelu 9/1951: ”Hyvin tehty, hyvin soitettu blues, jossa on jujua. Tiistaina rokulia. Sunnuntaina bänks. Billboardin arvostelu 10/1951: ”Muista poikkeava levytys, kun J.L.:n ääni kaikuu edestakaisin.” ”PEPPERMINT” HARRIS ”PEPPERMINT” HARRIS I Got Loaded (Aladdin 3097) Tämä tiltti ei ole menettänyt viehätystään. 32 Blues News 6/2021 THE CLOVERS THE CLOVERS Fool, Fool, Fool (Atlantic 944) Ei ihme, että nuori Elvarikin oli kiihdyksissään tästä rankasta itseruoskinnasta, jolla The Clovers iski lisäpökköä pesään avaushitin jälkeen. Billboardin arvostelu 8/1951: ”Harris rennonletkeänä vipattavan musisoinnin päälle.” JOE MORRIS JOE MORRIS Anytime, Any Place, Anywhere (Atlantic 914) Myyntiluvuista kertoo jotain, että tämä julkaistiin alkusyksystä 1950, mutta kauppa kävi rajusti vielä seuraavanakin vuonna. Hyvä blues tämäkin. Billboardin arvostelu 11/1950: ”Lujaa iskevä, sata lasissa eteenpäin paahtava boogie.” CHARLES BROWN CHARLES BROWN Seven Long Days (Aladdin 3092) Lakonista. Sen jälkeen sieluaan alkaa kärventää ykkössolisti John ”Buddy” Bailey. Billboardin arvostelu 4/1951: ”Colen pehmeä esitystyyli tuo mieleen hänen aiemmin esittämänsä Mona Lisan.” PIANO RED PIANO RED Red’s Boogie (RCA Victor 22-0099) Joku voisi sanoa että pimputtelua mitä pimputtelua, mutta kyllä Piano Red puhutteli suurta yleisöä näillä rempseillä röpöttelyillään kasikasin ääressä. 20. 14. Voittajalevy.” JOE MORRIS JOE MORRIS Don’t Take Your Love Away (Atlantic 923) Trumpetistin pumppu otti jatkoyrityksellään Anytime, Any Place, Anywhereen askeleen, pari bluesin suuntaan, mikä ei ole yhtään huonompi juttu. Tätä ei voi kuunnella ilman että klabbia vipattaa. Maanantaina ankeaa. Roy Gaines häiriköi alussa mukavasti kitarallaan, mutta jää sitten muun patteriston alle
Billboardin arvostelu 10/1951: ”Bostic ei hötkyile: paljon kaikua ja altolla menoksi.” 22. Tietovisa: Miten Conway Twittyn rockabilly Double Talk Baby ja Doris Troyn tarttuva Just One Look liittyvät tähän. Blues News 6/2021 33 Cash Boxin arvostelu 1/1951: ”Laurielta huikeaa laulua ja Joelta kundeineen yhtä tasokasta soittelua.” BILLY ECKSTINE BILLY ECKSTINE I Apologize (MGM 10903) Kun levymerkki on MGM ja uunissa Bing Crosbyn vanha hitti, ei yllätä että touhu on kovin viihteellistä. Siksi ei yllätä, että hän on täysin kyllästynyt nuuskivaan naapuriinsa. 24. Pistäkäähän ”T” 99 Blues soimaan – ette pety! Billboardin R&B-uutiset 10/1951: ”Jules Bihari painuu Joe Biharin kanssa kohti etelää, jossa äänitellään ahkerasti.” RAY CHARLES RAY CHARLES Baby Let Me Hold Your Hand (Swing Time 250) Heti perään toinen napakymppi. Pitkissä soolo-osuuksissa bändijäsenet kannustavat Charlesin levyille tyypillisesti toisiaan – yeah! – ja piikkilankaa vetävä kitaristi hoitaa loput. Tämä keräsi taalat R&Bpuolella. Vaikka vibrafoni tuo omaa viipyilevää juontaan raidalle, se on ”Säde-Kallen” käheänsielukas ääni joka viiltää. Billboardin arvostelu 9/1951: ”Alttoveteraani puhaltaa sopivan turskisti suosittuun balladimelodiaan.” JOHNNY OTIS ORCHESTRA JOHNNY OTIS ORCHESTRA Gee Baby (Savoy 777) Mel Walker tyylittelee viipyilevässä bluesissa. Vaan aikanaan kuulijat tiesivät, että bopahtavia ja bluesahtavia kappaleita osasi tehdä joka toinen torvensoittaja, mutta puhaltaa yhtä herkästi kuin Tab Smith tähän Arthur Hammersteinin ja Dudley Wilkinsonin ikivihreään ani harva. Lopussa bluesin nuori neropatti pyöräyttää tutut loppukiekaisut vakuutellessaan seuralaiselleen sitä, että on tosissaan pesänrakennuspuuhissaan. Kyllä maun pitäisi olla aika avara, että sitä innostuisi näin sokerisista jutuista! Cash Boxin arvostelu 1/1951: ”Vetoava vanha balladi on elvytetty huippuimuun.” JAMES WAYNES JAMES WAYNES Tend To Your Business (Sittin' In With 588) James Wayne(s) oli aito bluesparru siinä mielessä, ettei ole täyttä varmuutta milloin syntyi ja missä varttui, mutta varttuneemmalla iällä selvisi, että vainoharha ja viinanhimo vaivasi. Täytyy sanoa, että levytyksen tasossa on melkoinen ero vaikkapa Atlanticin tuotteisiin: intro irtoaa räkäisestä torvesta, laulajan ääni horjuu ja soolossa paukutetaan epävireistä pianoa, mutta se mikä tuotannossa hävitään tunnelmassa voitetaan. Ella ottaa alkulämmöt ensin urkuri Bill Doggettin kanssa, kerää sitten tuulta kättentaputusten kannustamana ennen kuin skättäilee turvallisesti satamaan karien keskeltä. 26. Cash Boxin arvostelu 2/1951: ”Mel Walker kujertaa pehmeästi kuin kyyhky.” JIMMIE NELSON JIMMIE NELSON ”T” 99 Blues (RPM 325) Tästä upeasta valtatiebluesista oli puhetta jo Unohtuneissa albumeissa lehdessä 6/2018, mutta ei hätiä, näin hieno kappale voidaan kehua vaikka joka numerossa. Kappaleesta oli useita versioita markkinoilla 1951, Tony Bennettistä Gloria DeHavenin kautta ”Satchmoon”. Walkerin lauluhommat päättyivät kiertueella saatuun huumetuomioon 1954. 23. 29. Cash Boxin uutispalsta 3/1952: ”Ellan Smooth Sailingilla loistaneella urkuri Bill Doggettilla menee lujaa washingtonilaisessa Rumpus Roomissa.” THE FOUR BUDDIES THE FOUR BUDDIES I Will Wait (Savoy 769) Oli ne aikoja, kun teininä lueskeli Juhani Ritvasen artistiesittelyä tästäkin Savoyn lauluyhtyekvartetista ja mietti, että minkäköhän kuuloista materiaalia kaverukset oikein pukkasivat maailmalle. Torviarrauksiin on taidettu hakea inspiraatiota Summertimesta, mutta sehän ei ole yhtään huono juttu. Vekkuli levy! Billboardin arvostelu 6/1951: ”Tend To Your Business oli jättihitti, ja nyt jatkoa haetaan Junco Partnerilla, joka kertoo arvottomasta miehestä.” ELLA FITZGERALD ELLA FITZGERALD Smooth Sailing (Decca 27693) Ei tarvita sanoja, kun osaa laulaa. Lopullisesti laulut oli laulettu keväällä 1964, kun solisti löydettiin kujapahaselta Los Angelesista menehtyneenä. Pianon ja kitaran dominoima soolo-osuus on sekin kärttyinen puhumattakaan taustalla kurkkua availevasta sikakuorosta. 27. Liidi Larry Harrisonin suoritus on säkenöivä. Alkuun kiljaisu aikaisen herätyksen merkiksi. Cash Boxin arvostelu 3/1951: ”Ray laskettelee laadukkaasti lauluosuutensa läpi, taustalla on kilinää ja kitaraa.” EARL BOSTIC EARL BOSTIC Flamingo (King 4475) Tämä lienee toinen levytys, joka on voinut soida suomalaiskodeissakin 1950-luvulla Nat ”King” Colen Too Youngin lisäksi, sillä Bosticin komeaa Karusell-EP:tä näkyy yhä silloin tällöin divarien lootissa. 28. Sitten ääneen pääsee huonosti nukkunut solisti. 25. Kuorolla vesitettiin tätä ihan turhaan. 30.. Vaikka Otisin bändi osasi tällaiset hillityt mutta tunnelmalliset bluesit, osalla porukalla meni pukuhuoneessa turhan lujaa. Tätä voi tanssia, kuunnella, hyräillä, diggailla yli raja-aitojen niin bop-, blueskuin viihdepiireissä – ei ihme, että toimivasta konseptista pidettiin kiinni koko vuosikymmen. No, näin 70 vuoden päästä yhtyeen suurimmasta hitistä ja yli 40 vuotta JR:n jutusta (BN 6/81) voidaan todeta, että KUMU:n puolelle lipsahdetaan. Oman be bop -yhtyeensä ruorissa 1940-luvulla Eckstine ehti kokeilla rajojaan vähän reippaammin, mutta soolourallaan kantavaääninen solisti keskittyi hurmaamaan äidit ja tyttäret samalla kertaa. Koko porukan touhu on suoraan sanottuna niin aamuäreää, ettei tekisi mieli mennä kyselemään pihakeinussaan saludoa hörppivältä Wilsonilta, ottaako kaaliin että hunajapupu, nimeltään Viola Lee, otti ja lähti. Kuolinsyy: yliannostus. Vastaus: Four Buddiesin kakkostenori Gregory Carroll sävelsi ne. Vaan se, mikä nyt kuulostaa herkältä mutta antiikkiselta oli ilmestyessään herkkää mutta koskettavaa. Seuraavan (ja viimeisen kerran) kerran Fitzgerald nousi R&B-listalle vasta vuonna 1960 Mack The Knifella. Tässä taotaan vanhaa rautaa kuumaksi: Bostic puhaltaa Duke Ellingtonin 1940-luvun alun sotaratsuun ravia yllättävänkin rajusti tenorillaan. Savoyn mainos levystä Billboardissa 5/1951: ”Koko maan suosituin jatsija blueskiekko, ja vauhti vain kiihtyy.” TAB SMITH TAB SMITH Because Of You (United U-104) Sellaista se on, että jos tämä United-kakku olisi hanskassa, soimaan päätyisi ensin kääntösivun Dee Jay Special
Muilta osin kuoron kokoonpano vaihteli niin tiuhaan, ettei eri vaiheita kannata tässä ruotia. 50-luvun jälkipuolella kuorossa pistäytyivät Chuck Jackson ennen siirtymistään Del-Vikingseihin sekä Mel Carter ennen päätymistään Sam Cooken talliin. Vuonna ‘59 Rasberry Singers siirtyi Savoylle. Carl Hall oli tärkein solisti ja hän myös sävelsi kuorolle musiikkia, josta osan hän pääsi sooloilemaan itse. Samalla selvisi, että Carl Hall oli itse asiassa tärkeämpi gospelartistina kuin soulmiehenä, vaikka aktiivisiin soulvuosiinkin mahtui huomattavasti enemmän kuin alun perin muistin. Alkuaikojen kantavia voimia Hallin ja Rasberryn ohessa oli naissolisteista Inez Andrews. Musiikkitaipaleensa hän aloitti pikkupoikana kotikirkossa ja high school -vuosina koulujen Herron Hill ja Schenley kuoroissa. 34 Blues News 6/2021 PEKKA TALVENMÄKI K uten BN-veteraanit muistavat, esiteltiin Heikki Suosalon 70-luvulla aloittamassa sarjassa tukku soulartisteja, joista käytettiin nimikettä pikkujättiläinen. 60-luvun jälkipuoliskolla aktiivisimman soulkautensa elänyt Carl Hall täyttää edellä asettamani ehdot. Kun tietoisuus on kasvanut, voitaisiin pikkujättiläisyyteen vaatia ainakin se, ettei artisti ole käynyt kertaakaan millään tärkeimmistä listoista tai että hän ei ole saanut levyttää ainuttakaan albumia. 50-luvun alkupuolella hänet tunnettiin jo taitavana solistina ja vuonna ’54 hänet pestattiin vuonna ‘30 syntyneen gospelmiehen Raymond Rasberryn kuoroon, joka tunnettiin nimellä The Rasberry Singers Of Cleveland. Pikkutarkan listan laatimisen jätän väliin, erityisinä onnistumisina jäivät hänen laulamistaan lauluista mieleen I Want To Be More Like Jesus, Waiting On You, standardi Just A Closer Walk With Thee ja Inez Andrewsin kanssa duetoitu No Tears In Heaven. Tottahan pinttyneimmät soulin harrastajat muistavat hänen vuonna ‘67 levyttämänsä deep-balladin You Don’t Know Nothing About Love. Nykykäsityksen mukaan nimitys johti pahasti harhaan, olivathan esiteltävät pääosin hahmoja, jotka olivat, jos ei ihan supertähtiä niin ainakin monista hiteistä ja lukemattomista albumeista tuttuja. Vuonna ‘61 oli vuorossa Ozzie Cadenan perustama gospelmerkki Choice, tosin musiikillista muutosta aikaisempaan ei tapahtunut, koska työt tehtiin Savoy-hengessä. Tilanteen laukaisi – kuinkas muuten – muutaman vuoden takainen muistelu-cd, joka antoi mahdollisuuden perehtyä hänen levytyksiinsä ja tarjoili myös tietoja hänen urastaan. Itse en kylmiltään osannut nimetä ainuttakaan muuta hänen levyttämäänsä raitaa, edes vanhoista nauhoituksista ja ”This Is Loma” -sarjan kokoelmilta löytyneitä muutamia paikkauksia en ollut kuunnellut pariin kymmeneen vuoteen. GOSPEL-VUODET GOSPEL-VUODET Carl Henry Hall syntyi Pittsburghissa. Tunnen gospelia sen verran huonosti, etten uskalla julistaa hänen esitystään alan huipuksi, soulin puolelta tuli vertailukohtana mieleen Clyde McPhatter tyylikkäimmillään. Rasberry oli saanut oppia ja innoitusta professori Alex Bradfordilta, jota pidetään yhtenä aikansa tärkeimmistä gospelvaikuttajista. Vaikka hänen soulvuosiinsa mahtui monia onnistumisia, niin uskallan väittää, että I Thank You Lord oli laulullisesti hänen parhaita suorituksiaan, erityisesti sulava oikeaoppinen siirtyminen äänialasta toiseen oli kaunista. Tarkempaa tietoa löytyy esimerkiksi Anthony Heilburtin kirjasta The Gospel Sound ja Opal Nationsin nettiyhteenvedosta ”The Story Of The Raymond Rasberry Singers”. Carl Hall oli edelleen johtotähti, tulosta voi kuunnella kahdella albumilla ja hienoilla singleraidoilla He Doeth All Things Well, We’re Crossing Over, Jesus King Of Kings ja Somebody Touched Me. Rasberry Singers levytti Vee-Jaylle 50-luvun lopulle saakka. Vuosi oli järkeilyni mukaan ‘37, mutta tarkkaa tietoa ei ole, koska hän ja hänen jälkeläisensä ovat ilmoittaneet tietojen keräilijöille, että asia ei ole oleellinen. Perustaja Rasberry kuoli 90-luvun puolivälissä, mutta tiettävästi kuoro esiintyy vanhoja perinteitä vaalien nykyäänkin. Rasberry Singersien kahdesta VJ-albumista on olemassa modernit painokset, niistä löytyy lisää. Carl Hall viipyi Rasberry Singersissä seitsemän vuotta ja oli sinä aikana ehdoton ykkönen, niinpä alan teokset hehkuttavat häntä miehenä, joka hallitsi neljän oktaavin äänialueen ja joka oli ”miespuolisten sopraanojen ehdotonta eliittiä”. Rasberry Singers pääsi levyttämään pian perustamisensa jälkeen Vee-Jaylle ja heti ensimmäisellä singlellä (128) I Thank You Lord / I’ll Let Nothing Separate Me Carl Hall lauloi riipaisevan I Thank You Lord -puolen. Muutosta aikaisempaan ei tapahtunut
Tämän komennuksen jälkeen Hall jäi New Yorkiin kuoronjohtotehtäviin The Truckload -nimisessä pikkumusikaalissa. Henry Hall) ensisinglelle I Believe. Hän esiintyi muutaman kuukauden ajan Clevelandin Euclic Streetillä sijainneella klubilla hyvällä menestyksellä ja lähti sen jälkeen jo Rasberry Singers -ajoilta tutun Clara Wardin kutsumana New Yorkiin. Tunne toistuu myös Hallin Summertime-versiossa, joka julkaistiin hänen koko nimellään. Blues News 6/2021 35 Herman Lubinskyn johdolla. Froman lauloi sävelmän ohjelmassaan ja se sai niin innostuneen vastaanoton, että hänen oli pakko levyttää se. Esitys on mykistävä. Valitettavasti vain hänen tyylinsä ei enää ollut muodissa, early soul vaati hitusen karheampaa tulkintaa Ben E. Quincy Jones oli pomo ja Roy Glover, Jimmy Wisner, Jerry Ross, Gene Redd ja Richard Tee vastaavina tuottajina ja sovittajina. SOULIN PARIIN SOULIN PARIIN Olen ollut turhankin vahvasti siinä käsityksessä, että Mercury-yhtiö olisi tehnyt reippaan ryntäyksen soulin suuntaan 60-luvun puolivälissä ja hankkinut suuren joukon alan tähtiä riveihinsä. Menestys oli hyvä, mutta varsinainen klassikko sävelmästä tuli Frankie Lainen koruttoman tulkinnan ansiosta (kakkonen jenkeissä, ykkönen Englannissa vielä samana vuonna). Ensisinglen b-puoli I Pray For A Miracle on vähintään yhtä hyvä kuin I Believe ja soulharrastajan kannalta paljon helpommin ymmärrettävä. As Long As You Need Me oli alkuperältään Sammy Davis Jr.:n Broadway-materiaalia, jonka myös. Vertailin aikaisemmin Carl Hallia Clyde McPhatteriin ja kieltämättä I Believe tuo hetkittäin mieleen saman ajatuksen. Siirtymää toki esiintyi mustan musiikin puolella, koska Dinah Washington oli kuollut ja kärkinimiä oli menetetty Brook Bentonin, Clyde McPhatterin ja Billy Eckstinen lähdettyä, mutta Mercury samoin kuin vuonna ‘64 perustettu sisarmerkki Blue Rock olivat varsinkin 60-luvun alussa tapahtuneen Philipsin alamerkiksi siirtymisen jälkeen musiikkikartaltaan hyvin leveärintamaisia firmoja, hankintoja tehtiin myös kantrin ja puhtaan popin puolella (mm. Tähän sopii vanha sanonta ”liian hyvä hitiksi”, edes r&b-puolen menestyksestä ei ole käsitystä, koska Billboardin lista oli lomalla. Jostakin syystä Summertime on kerännyt levymyyjien erityiskehuja, minä en tuosta hieman hosuvan oloisesta versiosta jaksa hirvittävästi innostua vai etsinkö turhaan vertailukohdiksi Nathaniel Mayerin ja Billy Stewartin persoonallisempia suorituksia. Vuoden ‘64 alkupuolella jenkkiyhteiskunta oli kuitenkin taas ankeassa tilassa Kennedyn murhan ja Vietnamin tilanteen takia. Mercury 72252 I Believe I Pray For A Miracle 72318 Let Me Down Slowly Summertime 72396 My Baby’s So Good I’ll Catch You Someday 72481 Is Your Love Going Or Growing Roll Over Casanova 72547 He Gets Everything He Wants You’re So Qualified 72597 As Long As She Needs Me Got You On My Mind I Believe on yksi niistä kuolemattomista sävelmistä, joihin meikäläisen on ollut vaikea saada otetta, se kun on enemmän hymni kuin populääri viihdeiskelmä. Asemastaan huolimatta I Believe ei Lainen hitin jälkeen ole ollut listamagneetti, siihen se on ollut liian arvokas. Carl Hallin ensimmäisten sinkkujen taustalla vaikutti Gene Redd ja hänen jälkeensä Richard Tee. Brittitrio The Bachelors levytti sävelmästä tyylilleen uskollisen lepsun ja kaihoisan version, joka nousi Englannissa peräti kakkoseksi ja julkaistiin myös Atlantin takana, siellä sen paras sijoitus oli 33. Jerry Butler, Dee Dee Warwick ja tuleva huippuyhtye The Chi-Lites olivat ainoat soulin huippuhankinnat, muilta osin näyttää siltä, että levyttäjiä kyllä haalittiin, joukossa hyviäkin artisteja, mutta valtaosa vain väliaikaisnimikkeinä: Herman Griffin, Lorraine Ellison, Sir Mack Rice, Johnnie Mae Matthews, Otis Leavill, L.C. Cooke, Theola Kilgore, Soul Brothers, Jimmy Norman, Billy Young... Ward veti Little Theaterissa Tambourine To Glory -nimistä hengellistä musikaalia, jonka taustalaulajaksi hän kutsui Hallin. Armeijapalveluksen jälkeen Hall yritti palata vanhoihin asemiinsa Rasberry Singersiin, mutta ajat olivat muuttuneet ja hän päätyi kokeilemaan uusia ideoita. I Believe täytti tehtävänsä ja siitä tuli amerikkalaisuuden symboli, jota on esitetty ja levytetty läpi vuosikymmenien satojen huippuartistien toimesta niin viihdepopin, gospelin, bluesin kuin rockinkin puolella. Hall lauloi gospelvuosiltaan tutulla tyylikkyydellä ilman turhaa ylidramatisointia ja kruunasi loppua kohden muutenkin nousevan tunnelman huikealla ylärekisterifinaalilla. Se on puhdas early soul -balladi, James Leen nimiin merkitty sävelmä on surullinen ja nätti, sovitus on hillitty ja Carl Hallin laulu tutuin nousuosioin piristettyä. Kingin ja kumppanien tapaan. The Hondells, Terry Stafford, Freddie & The Dreamers ja Keith). Mercurylla oli 60-luvun puolivälissä pätevä taustamiehistö soulpuolta toteuttamassa. En voi olla ajattelematta, että tämä ei ollut sitä mitä Amerikassa haluttiin kuulla, siksi myös Mercurylla valittiin Carl Hallin (etiketissä C. Noilta ajoilta on olemassa kaksi albumia, joista jälkimmäisellä Carl Hall ei laskujeni mukaan ollut enää mukana, koska hän joutui Uncle Samin hoiviin keväällä ‘62. Carl Hall oli tässä luettelossa yllättävän kova nimi, sillä ensinnäkin hän oli ”soul-Mercuryn” toinen hankinta heti Barbara Randolphin jälkeen ja toisaalta hän viipyi merkillä lähes kolme vuotta, jona aikana häneltä julkaistiin kuusi singleä. Sen sävelsi vuonna ‘53 Erwin Drake ystävänsä Jane Fromanin pyynnöstä, tämä halusi nimittäin TV-showhunsa laulun, joka loisi uskoa ja uskallusta Korean sodan pelästyttämään kansakuntaan. Singlen 72597 molemmat puolet olivat nekin versioita vanhoista viihdesävelmistä. Muttia olivat vain aikaisemmin mainittu hittien ja oman albumin puuttuminen
Loma 2086 You Don’t Know Nothing About Love Mean It Baby 2098 I Don’t Wanna Be The Dum Busted Noista neljästä raidasta vain You Don’t... Hall lauloi edelleen siististi, mutta tiukimpia ylärekisterinousuja ei enää kuultu, eihän sellaisia 70-luvun soulissa ymmärretty. Syitä pohdittaessa päädytään taas Hallin ”liian” korkeaan ääneen ja vanhanaikaiseen laulutyyliin, josta ei löytynyt vaadittavaa jykevyyttä. Ehkä northern-väki tajuaa asian paremmin, varsinkin terhakka Let Me Down Slowly on vahvasti sinne päin kallellaan. Numeron perusteella single julkaistiin loppuvuodesta, niinpä b-puolen pikkunätti Change With The Seasons on joululaulu. Carl Hallin viimeinen yhteisyritys Jerry Ragovoyn kanssa oli vuonna ‘73 julkaistu single: Columbia 45813 What About You Who’s Gonna Love Me ”Pleasant modern soul”. Muut kolme raitaa olivat nopeampitempoisia, jänteviä kyllä, mutta aika kaukana Ragovoylle ominaisesta deep soulista. Singlen parempi puoli on silti mielestäni cover John Greerin 50-luvun alun hitistä Got You On My Mind. Häneltä julkaistiin vain yksi single, vuosi oli ‘71. 70-luvulle käännyttäessä Ragovoyn Loma-pesti päättyi ja hän vei tärkeimmät artistinsa Lorraine Ellisonin ja Howard Taten Atlanticille, joukon jatkoksi siirtyi myös Carl Hall. Singlet ovat hyvissä hinnoissa, tuorein näkemäni pyyntö You’re So Qualified -kiekosta on 100 puntaa. Materiaalia kyllä olisi ollut tarpeeksi, sillä kun vuonna 2015 julkaistiin Lomaja Atlantic-vaiheisiin liittyvä kokoelma niin se sisälsi peräti 13 aikaisemmin julkaisematonta raitaa, niistä suurin osa Atlantic-äänityksiä. Muutaman lisäraidankin Hall Lomalle levytti, mutta ne julkaistiin vasta tuoreella muistelukoosteella. Monet samantyyppiset laulut nousivat listoilla korkealle eikä minun järkeni riitä ymmärtämään miksi. Yksi syy muutokseen saattoi olla se, että hänen tuottajakseen tuli vuonna ‘66 taannoin BN:ssäkin esitelty Skate Now -mies Lou Courtney. 36 Blues News 6/2021 Brook Benton oli ehtinyt levyttää. Hyvin tuon kaiholaulun esitti nopeutetussa versiossaan myös Carl Hall. MUISTELUKOKOELMA MUISTELUKOKOELMA Howard Tate sai oman Atlantic-albumin, Carl Hall ei. Erityistä moitittavaa en noista keksi varsinkaan laulupuolen osalta, ne olivat vain persoonattomia 60-luvun puolivälin runsaan tanssisoultarjonnan seassa. Tosiasia kuitenkin on, että kun Ragovoy vei Hallin Lomamerkille vuonna ‘67, niin tuloksena oli vain kaksi listojen ulkopuolelle jäänyttä singleä. oli tyypillinen raskas Ragovoy-balladi, perusjuttu tosiaan, koska sävelmää käytettiin vähän myöhemmin myös Lorraine Ellisonin ja Howard Taten albumitäytteinä. Noin väitettiin eräässä nettikommentissa ja miksi ei, kyllä tekijät olivat huomanneet mihin päin soul oli menossa. Liikkeelle lähdetään vankan kitararevityksen turvin ja muutenkin meno on jämäkkää, solisti vain ei oikein taipunut noin moderniin menoon. JERRY RAGOVOYN HOIVIIN JERRY RAGOVOYN HOIVIIN Esipuheessa kehumani You Don’t Know Nothing About Love on Carl Hallin tunnetuin soul-levytys ja koska sen tuotti Jerry Ragovoy, syntyy helposti sellainen mielikuva, että tuo raskaan soulin mestari oli muutenkin Hallin tärkein taustavaikuttaja. Atlantic 2850 Need Somebody To Love Change With The Seasons A-puoli on kuin onkin versio Jefferson Airplanen hitistä, jonka nimen alkuun on sijoitettu sana need. Broadway-musikaalin Inner City esiintyjiä 1973, edessä vasemmalta oikealle: Carl Hall, Delores Hall ja Larry Marshall, takarivissä Joy Garrett, Linda Hopkins, Florence Tarlow, Paulette Ellen Jones, Allan Nicholls ja Fluffer Hirsch © Be rt An dr ew s. Muilta osin Carl Hallin Mercury-singlet olivat yllättävän vauhdikkaita, paikoitellen puuroisia puolirytkyjä
Soul Discographyn merkinnöissä on Belgiassa painettu single Village 83161, jonka a-puolella on Mercury-kauden Summertime. Hair filmattiin vuonna ‘79. Martru 711 I Just Love Makin‘ Love Vuosi oli ‘87 ja Hall on merkitty tuottajaksi. Parasta antia on raskaanoloinen Dance Dance Dance, joka ei siis ole tanssirytky niin kuin nimestä voisi päätellä. Ensimmäisen tilaisuuden tarjosi jo vuonna ‘72 Linda Hopkinsin ja Delores Hallin tähdittämä Inner City, joka pyöri Broadwaylla vain kolmen kuukauden ajan ja josta New York Timesin kriitikko Walter Kerr totesi, että ainoa muistamisen arvoinen asia oli Hopkinsin laulama Deep In The Night. Time Is On My Side tarjoaa erilaisia näkemyksiä, mutta ei suuria elämyksiä, funkahtavaksi sovitettu raita 13 erottuu hitusen edukseen. Carl Hall kuoli New Yorkissa syyskuussa ‘99. Edellä todettujen musikaalitehtävien jälkeen ei ole löytynyt mainittavaa kerrottavaa. Carl Hall on projektista tehdyllä levyllä äänessä vain kaksi kertaa, ensin tyttötähtien kaverina alkuhömpötyksessä Fee Fi Fo Fum ja toisaalta pariminuuttisessa Street Sermon -pätkässä, jossa hän ei laulanut vaan niin kuin nimikin sanoo saarnasi. Tällaisena paketti on vain pieni kurkistus pikkujättiläisen tekemisiin. Carl Hall ei ollut mukana alusta asti, vaan sai kutsun vuonna ‘77. Muitakin tuttuja listauksesta löytyy, kuten Johnny Maestro ja Del Satins -yhtyeestä tuttu Fred Ferrara ja tietenkin isompiin rooleihin valitut Melba Moore ja Ronnie Dyson. Tuossa vaiheessa hänellä oli vain sivurooli, mutta kun Broadwaylle palattiin 80-luvun puolivälissä, hänestä tehtiin variksenpelätin ja hän sai kehuja lauluistaan If You Believe ja Y’all I Get. Vanhan Ozard Of Wiz -musikaalin modernisoitu versio The Wiz palasi Stephanie Millsin tähdittämänä Broadwaylle vuonna ‘75 ja menestyi niin hyvin, että esityskertoja kertyi useita satoja. Luultavasti noista Wiz-vaiheista alkanut ystävyys johti myöhemmin siihen, että Carl Hallin nimi on ollut sovituspuolen merkinnöissä joissakin Millsin levytyksissä, ainakin LP:llä Latin Lover. Blues News 6/2021 37 You Don’t Know Nothing About Love – The Loma/Atlantic Sessions (Omnivore OVCD-133) (1) You Don’t Know Nothing About Love (2) Mean It Baby (3) Just Like I Told You (4) He’ll Never Love You (5) It Was You That I Needed (6) The Dum Busted (7) I Don’t Wanna Be Your Used To Be (8) Dance Dance Dance (9) What Kind Of Fool Am I (10) Sometimes I Do (11) The Long And Winding Road (12) It’s Been Such A Long Way Home (13) Time Is On My Side (14) Need Somebody To Love (15) Change With The Seasons (16) Just Like I Told You take 7 (17) It Was You That I Needed take 12 (18) The Dum Busted (19) Time Is On My Side (takes 1 & 2) Alkuun sijoitetusta Loma-materiaalista erottuvat avausraidan lisäksi edukseen siistit perusballadit 4 ja 5. Yksi levy sentään tuli vastaan. Kakkospuolella on rytmiikaltaan 60-luvun alun ska’ta muistuttava instrumentaalisahaus, jolle on annettu nimi Coctiez.. Carl Hallilla oli pieni rooli, niin pieni ettei häntä mainita esimerkiksi soundtrackin luettelossa, koska hänellä ei ollut lauluosuuksia. Toisin olisi, jos mukana olisi Mercury-vaiheen raidat. Täydellisessä avustajakatalogissa hänet mainitaan nimikkeellä ”Colored Spade”. Radio mix, Stardom groove dub ja Fierce dub. Maxi tarjoaa neljä eri näkemystä: Club mix. Jatkossa hänen osallistumisensa rajoittuivat Broadway-musikaalien puolelle. Kokeilin uteliaisuuksissani Stardom groove dubbia ja lopetin puolentoista minuutin jälkeen kyllästyneenä konemaiseen kilkutukseen ilman toivoakaan, että Hall alkaisi laulaa. On selvää, että koska kyseessä on enimmäkseen hyllytetty aineisto niin levy ei voi olla maailman tärkein. Michael Jacksonin ja Diana Rossin suosion varaan tehdyn suositun Wiz-elokuvan kanssa Carl Hallilla ei ollut mitään tekemistä. Todella masentava viimeinen silaus loistavaäänisen artistin uralle, Toinenkin kummajainen löytyy listauksista, käsittääkseni 80-luvulta sekin. INNER CITY, WIZ JA HAIR INNER CITY, WIZ JA HAIR Carl Hall poistui soulkuvioista viimeisten Jerry Ragovoyn kanssa tekemiensä yritysten jälkeen. Koska en asiasta mitään ymmärrä, lainaan Discocsin ilmoituksesta, että genre oli ”electronic” ja style ”house/disco”. Atlantic-osio on aika sekava
No, minä äänitin singlet nauhoilleni ja palautin levyt, jonka jälkeen Juhani myi ne asianharrastajille, jotka useimmat olivat BN:n lukijoita. Tässä John Tannerin taipuisa tenori on elementissään. Nolan Strong taisi olla tyylin edelläkävijöitä. Tämä pitää kaivaa kuunteluun silloin tällöin. Antti Einiö luovutti hänelle palkinnoksi Sharpin kannettavan levysoittimen. Hän tarvitsi unta urheilullisten harrasteiden jälkeen. Courage To Love – The ”5” Royales (Apollo 441, 1952) Yhtye haki vielä tyyliään gospel-vaiheen jälkeen. Mutta onpahan eläimellistä menoa!. Lovers Never Say Goodbye – The Flamingos (End 1035, 1959) Täydellinen doowopballadi, Oli hienoa kuulla se Tommy Huntin ja taustayhtyeen tulkintana Savoyssa keväällä 2014. Seuraava nauhurini oli puukuorinen Tandberg! Lukiokaverini Juhani Ritvanen ja Pekka Talvenmäki lopullisesti ohjasivat minut mustan rytmiporukan poluille. Penttilän sähkötarvikeliikkeestä kansakoulun vierestä löytyi pari singleä; Chubby Checkerin Let’s Limbo Some More ja Elvis Presleyn Devil In Disguise. Tämän levyn etiketissä lukee kyllä The Tick Tocks, mutta Bobby on kuitenkin pääosassa. Kivijalkakaupoissa ja levymessuilla voin piipahtaa, mutta muuten keskityn omaan levyhyllyni sisältöön ennen kuin pistän sen myyntiin. Lista päivittyi jonkin verran sitä kirjoittaessa. The Wind – The Diablos (Fortune 511, 1954) Olen jossain määrin falsettilaulun ystävä. Gospel-juuret kuuluvat mukavasti. Kelanauhoille tallensin pitkään (nyt nauhuri on sisustuselementti). If You See The Tears In My Eyes – The Delta Rhythm Boys (Atlantic 900, 1950) En ole erityisemmin yhtyeen ihailija, mutta kun kuulin tämän kappaleen Bear Familyn erinomaisessa ”Street Corner Symphonies” -sarjassa, olin myyty mies. Samalla totean, että nämä ovat viimeiset tekstini lehdelle. Brexit, kohonneet postituskulut ja ennen kaikkea yleinen mielenkiinnon ehtyminen ovat tehneet tehtävänsä. Lowman Paulingin yleensä kehuttua kitaraa ei juuri kuulla. Yleensä häntä ei tunnisteta, vaikka käytäntö on jo perinne. Onhan niitä hoidettu yli 30 vuotta. Pitihän siihen hankkia myös levyjä. Markku ei oikein tykännyt mahdollisuudesta. This Is The Life – Bobby Marchan (Fire 1014, 1959) Tapanani on kiusoitella ystäväpiiriäni soittamalla loppukesän musavisassa Marchania. Pikkuveljeni Markku voitti Nuorten tanssihetkessä limbomestaruuden. Tilanne kärjistyi kerran niin, että veljeni hajotti Philips-kelanauhurini monolla. Sehän laajensi tarjontaa oleellisesti. Oheinen lista on kronologinen singlen aikakauden kahdelta vuosikymmeneltä. Mikä yhdistelmä: June Bateman mikrofonin takana ja Jimmy Spruill kitarassa! Heart Trouble – Billy Lewis (Fire 1925, 1960) Laulajasta ei ole paljon tietoa: ainoa levytys Bobby Robinsonin merkille. 38 Blues News 6/2021 Maalaistalon poikana varhaisempia musiikkimuistoja tarjosi tuvan seinällä ollut radio, josta kuunneltiin ainakin Lauantain toivottuja. Kun saimme oman radion vinttikamariin, niin pimenevinä iltoina tulivat kuuluviin Radio Luxemburgin ja merirosvokanavien taajuudet. Believe Me Darling – June Bateman (Fury 1030, 1960) Tarmo Talvio Kakskerrasta nauhoitti tämän kelanauhallani 60-luvun lopulla. En mitenkään pysty laittamaan suosikkejani numerolliseen paremmuusjärjestykseen. Sen loppuosassa taisi tulla joku hyväkin levy, esim. Ihmeellistä, että pienessä Fortunen autotallistudiossa saatiin luoduksi näin omaperäinen tunnelma levylle. Myöhemmin kuunneltiin Kaleidoskooppia ja Kahdeksan kärjessä -ohjelmaa. Muistan 80-luvun ajat, jolloin tuli soitto Kiljavan kiven kupeesta: ”Täällä olisi taas laatikko singlejä, kiinnostaako?”. Nat King Colen Ramblin’ Rose. En ole varsinaisesti levyjen keräilijä, vaikka niitä on kertynyt vuosien mittaan jonkin verran. Let The Wind Blow – Johnny Adams (Ric 966, 1960) Kun Ace toimitti täydellisen koosteen Adamsin alkupään tuotannosta, niin tästä kehkeytyi oma suosikkini. Yhdistys voisi aikanaan vapauttaa minut myös rahastonhoitajan tehtävistä
(Native Girl) The Elephant Walk – Donald & The Delighters (Cortland 109, 1962) Mystistä tulkintaa viidakosta Chicagon kadunkulmiin. En voi olla ihailematta Chessin studion tuottajien, sovittajien ja soittajien yhteistyötä. (Kyllä vain! – toim.pääll.) Any Other Way – Jackie Shane (Sue 776, 1963) Tässä tapauksessa voidaan varmuudella todeta, että alkuperäinen ei ole paras. Don’t – Marva Josie (United Artists 888, 1965) Muutama vuosi sitten tilasin läjän northernkokoelmia. Tämä harvemmin kuultu singlen b-puoli on ollut kuitenkin pitkään suosikkini. I Worship The Ground You Walk On – Walter Rhodes (Mascot 129, 1962) Rhodes muistetaan kahdesta soulklassikosta, joilla on aikaeroa melkein 10 vuotta. Bless Our Love – Gene Chandler (Constellation 136, 1964) Curtis Mayfield avusti usein Chandleria. William Bellin tulkinta kalpenee tämän rinnalla. Tams-yhtyeen tulkinta on ehkä tunnetumpi, mutta vaakakuppini kallistui Hughesin versioon omaperäisen taustalaulun ansiosta. Tuottajana hääri Bert Berns. Tässä kuitenkin apua on saatu Billy Butlerilta (sävellys), Johnny Patelta (sovitus) ja Bill Sheppardilta (tuotanto). I Don’t Want To Go On Without You – The Drifters (Atlantic 2237, 1964) Kuinka on mahdollista, että Atlantic piilotti singlen b-puolelle näin tasokkaita esityksiä. Wilson Pickett teki tämän myöhemmin soolona Atlanticille, mutta Lu Pine -versio on se oikea! Didn’t I Tell You – Tommy Hunt (Scepter 1235, 1962) Oli ilo ja kunnia kuulla ja nähdä Tommy Hunt Savoyssa 12.4.2014. Please Little Angel – Doris Troy (Atlantic 2222, 1964) Troy muistetaan usein paremmin brittiyhteyksistään, vaikka teki muutaman erinomaisen singlen Atlanticille. I Found A Love – The Falcons (Lu Pine 1033, 1962) Ihmeellinen yhdistelmä gospelia, doowoppia ja early soulia. Myöhemmin on selvinnyt, että Firen pomo Bobby Robinson halusi pönkittää suojattinsa Johnny Aceyn uraa nimen vaihdolla. Bert Bernsin laatutuotantoa, taas kerran! Ain’t Nothing You Can Do – Bobby Bland (Duke 375, 1964) Blandin tuotannosta löytyy valittavaa, siksipä suosikki voi vaihtua uusintakuuntelun jälkeen. She’ll Be Gone – Betty O’Brian (Liberty 55365, 1961) Tämä löytyi joltakin länsirannikon kokoelmalta ja on sen jälkeen ollut ahkerassa YouTubekuuntelussani. Sad Feeling – Cicero Blake (Renee 109, 1964) Chicagon musiikkimaailma oli 60-luvulla murrostilassa. Innostus on ehkä hiukan laantunut, mutta tähän kappaleeseen palaan usein.. Taso laski, kun Berry Gordy kiinnitti ryhmän Soul-merkilleen. One Step Ahead – Aretha Franklin (Columbia 43241, 1964) Olen aikaisemminkin toitotellut, että Aretha teki parhaat levynsä Columbialle. My Tears Are Dry – Hoagy Lands (MGM 13041, 1961) Yksi early soulin mestariteoksia. Can’t Stop Moving – Johnny Chef (Fire 1036, 1961) Listani näyttää vahvasti balladivoittoiselta, pistetäänpä siksi pökköä pesään ja kunnolla! Aluksi diskografioissa tämä merkittiin Chefin ainoaksi levyksi. Anyone But You – Ruth Brown (Atlantic 2104, 1961) Brownin Atlantic-kauden komea päätös. All In My Mind – Maxine Brown (Nomar 103, 1961) Olisihan Brownin tuotannosta muitakin vaihtoehtoja, mutta tämä on niin helppo valinta. Moonlightelokuvan soundtrackilta moni muukin toivottavasti löysi tämän. You Might As Well Forget Him – Jimmy Hughes (Fame 1002, 1963) Enpä olisi uskonut, että listalleni tulee Tommy Roen kirjoittama kappale. Tärkeä tuottaja ja sovittaja Joe Scott on saanut nimensä kirjoittajakredit-tietoihin, vaikka Robey piilottautui usein yksin Deadric Malone -nimen taakse. Valintani on se varhaisempi, koska se on parempi. Formaatti taitaa olla minulle mieleinen: tarttuva sävelmä, hyvä naislaulaja ja mieskuoro takana. Pushin’ A Good Thing Too Far – Barbara Lewis (Atlantic 2255, 1964) Tässäkin ratkaisi valinnan hyvä taustalaulu (The Dells), mutta ei Barbara Lewisin tulkinnassakaan mitään vikaa ole! Selfish One – Jackie Ross (Chess 1903, 1964) Valintani keikkui Mitty Collierin ja Jackie Rossin välillä päättyen Rossin voittoon. Toimituspäällikkö voi tarkistaa kokoelmastaan, mitä ensimmäisen painoksen etiketissä luki: Oliko siinä Donald Jenkins & The Daylighters. Either Way I Lose – Gladys Knight & The Pips (Maxx 331, 1964) Van McCoy ehti kirjoittaa yhtyeelle kolme Maxxklassikkoa, joista valitsin tämän. Blues oli menossa alas ja soul ylös. Monilla pikkumerkeillä tehtiin laatutavaraa, jolla ei ollut mahdollisuutta menestyä pienten markkinointibudjettien vuoksi. You Know It Ain’t Right – Joe Hinton (Back Beat 537, 1963) Ystäväni Juhani Ritvanen vakuutti useaan otteeseen tämän kappaleen erinomaisuudesta eikä turhaan. Kunpa Jerry Wexler ja kumppanit olisivat tajunneet jatkaa Brownin sopimusta ja kulkea eteenpäin early soulin polulla. Let Her Love Me – Otis Leavill (Blue Rock 4002, 1964) Edellinen kommentti sopii myös tähän. Blues News 6/2021 39 Grow Closer Together – The Impressions (ABC-Paramount 1028, 1961) Curtis Mayfield kirjoitti monta mestariteosta. Minua ei tippaakaan haittaa esitetyt Sam Cooke -vaikutteet
I’ll Run Your Hurt Away – Ruby Johnson (Volt 133, 1966) Isaac Hayes ja David Porter olivat luovimillaan 1960-luvun puolen välin jälkeen. On mielestäni parannettu painos My Girlistä. Motownilla tarttuvien introjen luominen oli pientä taidetta. Alussa on äänessä basso Barksdale, sitten tenori Carter ja vasta 2 minuutin kohdalla tulee mukaan baritoni Marvin Junior. A Lasting Love – Otis Clay (One-Derful 4850, 1967) Clayn Hi-kausi on aika puuduttava, mutta sitä edeltävältä vaiheelta, jolloin hän levytti Leanerin merkeille, löytyy useita hyviä vaihtoehtoja. God Is Love – Marvin Gaye (Tamla 54021, 1971) Valintani on nimenomaan varhaisempi versio, joka kaivettiin esiin What’s Going On -singlen b-puolelle, kun tuoreempi versio ei ollut vielä valmis. Show Me How – The Emotions (Volt 4066, 1970) Yhtyeen alkupään Volt-singleissä on monta suosikkiani, Columbia-äänitteet eivät minua innosta. Since I Lost My Baby – The Temptations (Gordy 7043, 1965) Motownin ykkösyhtyeellä oli useita vaihtoehtoja leadääneksi: Paul Williams, Eddie Kendricks ja David Ruffin, joka on keulilla tässä esityksessä. Oma Dells-suosikkini jo 50 vuotta. Taas yksi singlen b-puoli. Take Me Back I’m Sorry – Ray Pollard (United Artists 856, 1965) Olisin hyvin voinut valita tähän Kenny Carterin, mutta mahtipontisten balladilaulajien edustajaksi tulikin Pollard. Ooo Baby Baby – The Miracles (Tamla 54113, 1965) Smokey Robinsonin lauluarkusta löytyisi monta suosikkia, mutta periaatteella yksi levy/artisti on mentävä. Snake In The Grass – Don Covay (Atlantic 2565, 1968) Olen luopunut toivosta saada hyllyyni täydellisen Atlantic-ajan kokoelman Covaylta. Ja levyn outro on upea. Duken kylmänkalsea ääni soveltuu erinomaisesti lauluun ja sen aiheeseen. Samalla voidaan todeta, että singlen valtakausi oli ohi: 70-luvulla albumi oli formaatti, johon keskityttiin. It’s Starting To Get To Me Now – Irma Thomas (Imperial 66120, 1965) Kuuntelin alkusyksystä Irman alkupään tuotannon taas kerran ja suosikkini vaihtui. Tell It Like It Is – Aaron Neville (Par-Lo 101, 1966) Yksi listani tärkeimmistä levyistä. Kun sitten sain 2000-luvun alussa RPM-koosteen kuunteluun, niin olen ahkerasti korjannut puutetta. Kappale näyttää olevan Van McCoyn sävellys. Kirjoitin tohkeissani Iskelmä-lehteen hakien samanmielisiä. O-O, I Love You – The Dells (Cadet 5574. Ilman häntä tämä olisi ehkä jäänyt paitsioon. En ymmärrä, miksi häntä hehkutetaan northern-piireissä. Ei kai tämä ole northernia. 1966) Yhtyeen ensivierailu Chessille 60-luvun alussa oli epäonninen, mutta kun Bobby Miller tuli tuottajaksi ja Charles Stepney sovittajaksi, tulos oli ihan toisenlaista. Too Hurt To Cry – Candi Staton (Fame 1478, 1971) Famen studiossa tehtiin 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa järjestään hyviä levyjä. Wedding Bell Blues – The 5th Dimension (Soul City 779, 1969) Pitäähän listauksessa olla yksi blueslevy! Marilyn McCoon äänessä on sitä jotain! There’ll Come A Time – Betty Everett (Uni 55100, 1969) Tässä esityksessä pisteet menevät Bettylle kuin myös laulun kirjoittaneelle Eugene Recordille. Yhtye osoittaa monipuolisuuttaan. Seuraavalla kuuntelukerralla I’ll Try Something New taitaa mennä ohi! Ask The Lonely – The Four Tops (Motown 1073, 1965) Kolmas Motownin perusyhtyeistä. Tämäkin taitaa olla b-puoli. Kappas vain, tämä on jo kolmas Hayes-Porter -tuotanto listallani. Right On The Tip Of My Tongue – Brenda & The Tabulations (Top & Bottom 407, 1971) Ennen kuin Van McCoy panosti omaan soolouraansa, hän avusti menestyksellä Brenda Paytonin yhtyettä, joka oli tässä vaiheessa kutistunut tyttötrioksi. Silloin syntyi paljon laatutavaraa! I’m A Big Girl Now – Mabel John (Stax 225, 1966) Ja heti perään toinen! Without A Woman – Kip Anderson (Checker 1145, 1966) Huomasin, että listauksestani löytyy deepsolia aika vähän. En rupea korjailemaan tilannetta. Clarence Carterikin olisi myös ansainnut maininnan, mutta tyydytään tähän Candin sielukkaaseen tulkintaan. I Don’t Care Anymore – Doris Duke (Canyon 28, 1970) Swamp Dogg oli laulajana aika rasittava, mutta tuottajana erinomainen. Kuitenkin vasta YouTube-kuuntelussa löysin tämän helmen. Iskelmä-lehden lukijapalsta numerossa 4/1967. Ketju Thomas – McCoy – Sherman – Ragovoy on toimiva yhdistelmä! This Love (That I’m Giving You) – Joy-Tones (Coed 600, 1965) Tästä kiitokset Urjalan tyttöyhtyeintoilijalle. 40 Blues News 6/2021 Nobody But My Baby – Ruby & The Romantics (Kapp 702, 1965) Olen myöhäisherännäinen Ruby Nashin ja yhtyeen suhteen. Tämä on hiukan erilainen kuin ne suurimmat hitit. The Bells – The Originals (Soul 35069, 1969) Tuottaja Marvin Gayen lauluyhtyejuuret kuuluvat tässä upeasti. Sad Sad Story – The Ethics (Vent 1004, 1967) Hyllyssäni on vuosia ollut Ethics-kokoelma
Kun tuli äänestyksen aika sunnuntain finaalissa, raati ei kuitenkaan syttynyt Napolissa syntyneen kitaristin Toto Savion sävellykselle. Siellä touhu oli niin villiä, että esimerkiksi Durium-yhtiö pisti markkinoille kilpailevat, etukäteen äänitetyt esitykset sekä Little Tonylta että Zelinottilta. Sitä määrää nollia, mitä Durium keräsi liirapottiinsa ei ole helppo arvioida, mutta arviot Little Tonyn hitin myyntimääristä ovat tänä päivänä reipasta miljoonaluokkaa. Kiviharju muistaa elävästi, miten haluttomasti yhtye alkoi työstää biisiä Puu-Pasilan treenikämpällään. Sen kisan vei sanmarinolaisrokkari satanolla. Zelinotti oli hänkin levytellyt jo useamman vuoden ensi hittinsä, Del Shannonilta lainatun Chiederon (Little Town Flirt) jälkeen. 42 Blues News 6/2021 PETRI LAHTI M eni hermot on niitä kappaleita, jota ei helpolla unohda. Kolmipäiväisen tapahtuman ensimmäinen uutispommi putosi jo lauantaina: finaalista kappaleella Ciao Amore Ciao pudonnut Luigi Tenco löydettiin hotellihuoneestaan kuolleena. The Firstin johtohahmo Leif ”Lefa” Kiviharju ei muista, oliko Italiassa käynyt Jaakko Borg vai joku muu, mutta tuliaisina Rivieralta saatiin joka tapauksessa nauha, jossa Cuore Matto oli esityksenä festivaalilavalta. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna 1967 rantakaupungin kasinoon oli kokoontunut suuren musiikkimaan kerma valitsemaan, kenen merkittävän säveltäjän laulu kruunataan sinä vuonna laulujuhlien parhaaksi. Tämä käsittämätön tragedia jätti syvän haavan italialaisiin ja sen yksityiskohtia käsitellään maassa edelleen vähän Tulilahden tai Bodomjärven murhenäytelmien tapaan. Suomessa se siivitti The Firstin villiin keikkakesään. Säveltäjän siksi, että San Remon musiikkijuhlat olivat nimekkäistä paikallisista ja vielä nimekkäämmistä vierailevista esiintyjistä huolimatta ennen kaikkea laulujuhlat. Sävellys ei ollut erityisen rokahtava, ja laulupuoli hoidettiin siansaksana, kun Little Tonyn (tai Zelinottin) laulamista Sinänsä hyvin sinkun teemaan osuva Tytin kuva (Ville Vallaton) ei taida olla 1960-luvulta, koska kirjoittaja muistelee liimanneensa tällaisia 1970-luvulla.. Peli ei ollut kuitenkaan vielä pelattu: Kun laulukilpailu oli ohi, siirryttiin mittaamaan kansan makua levyliikkeiden tiskeille. Pelkän ensimmäisen neljän viikon aikana levy myi Italiassa puoli miljoonaa kappaletta. Tenco oli ensi tietojen mukaan ampunut luodin ohimoonsa ja jättänyt viestin, jossa hän kertoi uhranneensa viisi vuotta elämästään Italian kansalle ja saaneensa vastineeksi vain kylmää kättä. Muun muassa Italian oma Renegades, brittibändi The Rokes päätyi kuudenneksi Bisogna Saper Perdere -kappaleella yhdessä Lucio Dallan kanssa, ja Claudio Villan sekä Iva Zanicchin esittämä voittajasävelmä Non Pensare a me keräsi ääniä kuusinkertaisen määrän Cuore Mattoon verrattuna. Kiinnostavaa vuoden 1967 hittibiisin osalta on se, että se puhutteli kuulijoita melkein kaikkialla muualla paitsi englanninkielisissä maissa. ”Hullu sydän” jäi kisassa lopulta kymmenenneksi, ja sen edelle kiilasi erikuuloista kappaletta erinäköisine esittäjineen. Ennen kuin siirrytään Finnvoxin studioon Helsingin Pitäjänmäessä alkukesästä 1967, vieraillaan Italian Rivieralla San Remossa, joka tunnetaan laulu-, rallija pyöräilykilpailuistaan. Kun Firstille etsittiin samaan aikaan levytettävää yhtyeen toiselle singlelle, Finnlevyltä ilmoitettiin, että tässä olisi sopivan kuuloinen kappale. Yhtenä kisan kiinnostavimmista esityksistä pidettiin Little Tonyn ja Mario Zelinottin esittämää Cuore Mattoa, jonka muista poikkeava intro ja vireä yleistunnelma kiehtoivat musiikin rakastajia. Hänen levyttämänsä Cuore Matto nousi nopeasti Italian myyntilistan kärkeen, jätti taakseen muut San Remon kilpailukappaleet ja päätyi lopulta koko vuoden kolmanneksi myydyimmäksi singleksi saapasmaassa. Dionne Warwickin, Gene Pitneyn, Sonny & Cherin ja muiden lavalla käyneiden vieraiden seassa San Remossa oli vuonna 1967 myös suomalaisia. Sen osakkeita ei heikentänyt sekään, että Little Tony tunnettiin yhtenä saapasmaan ensimmäisistä rokkareista, jolla oli vielä vanhemmitenkin varastossaan Elvikseltä lainattua eleja esiintymiskieltä. Hänet löysi sieltä ranskalais-italialainen laulajatar Dalida, joka esitti Tencon ohella sävellyksen ja jonka kanssa tällä oli suhde. Sillä haluttiin varmistaa, että sävellyksen kaikki vivahteet pääsevät esiin, eikä yksittäisen artistin mahdollinen kompurointi pilaisi yhdenkään kappaleen mahdollisuuksia menestyä. Jokaisen kisaan osallistuvan kappaleen esitti kaksi eri esiintyjää omalla tyylillään ja omine sovituksineen
Niitä riittää. Kun pullo Koskenkorvaa oli vihdoin Vainion edessä ja muutama hätäinen hörppy polttamassa vatsan pohjaa, alkoi tapahtua. Soitto alkoi Virkkalassa klo 18 ja päättyi kello 03.00 alkavaan aamuhuutoon Vääksyn kanavalla. On tulkintoja Kanadassa, Unkarissa, Romaniassa, Tshekkoslovakiassa, Kreikassa, Ranskassa, Alankomaissa – niin paljon, että hermot menisi niitä kuunnellessa. Blues News 6/2021 43 sanoista ei ymmärretty mitään. Finnlevyn tuotantopäällikön Toivo ”Topi” Kärjen vastaus Firstin levytysehdotuksiin oli Kiviharjun mukaan aina sama: ”Ei suomalaiset tuollaista kuuntele.” The First promokuvassa Kulttuuritalolla 1967. Kiviharju kertoo, että yhtyeen jäsenet saivat rapakon takana vierailleelta kaveriltaan The Knickerbockersin sinkun Lies (Challenge 59321), joka otettiin enemmän kuin Beatlesilta kuulostaneelta kappaleena nopeasti ohjelmistoon. Firstilla oli kuitenkin ongelma: toinen kappaleista, Yksin vain, saatiin tehtyä, koska se oli rytmikitaristi Arto ”Ave” Lönnforsin sävellys ja tuttu kaikille, mutta Cuore Mattosta puuttuivat yhä sanat. Niitä rustaamaan piti tulla Juha ”Junnu” Vainio, joka oli kuitenkin myöhässä. Siihen aikaan singlet levytettiin studiossa aamupäivisin. Koska Firstin soolokitaristi Mårten ”Mosse” Enqvist oli 21-vuotias ja viinakortin haltija, hän lähti Haagan pitkäripaiseen, tai handeliin niin kuin Alkoa slangiksi kutsuttiin, yhdessä rumpali Seppo ”Suntsi” Järvisen kanssa. Ruutupaperille ilmestyivät pikatahtiin sanat, jossa kuvailtiin pinna kireällä olevan kaverin tuskailua, kun loiventavia ei ollut luvassa lemmessä eikä liemessä. Kun tuli aika levyttää suomalaisnäkemys Cuore Mattosta, aamupäivä Pitäjänmäellä kului pohjia tehdessä. Italiassa nahistellaan joka tapauksessa edelleen, oliko Zelinottin tulkinta sittenkin parempi. Jälkimmäiseen Jussi Raittinen oli tehnyt suomalaiset sanat bändin jäsenten omasta pussista kaivamalla 50 markan korvauksella. LIES / BAD BOY LIES / BAD BOY Kun Lefa Kiviharju muistelee, mitä kappaleita The First yritti tarjota Finnlevylle levytysmateriaalikseen, paljastuu että tyrkyllä oli single, joka olisi ainakin biisivalintojen osalta jäänyt suomalaisen beatin historiaan. Keikkaa riitti niin paljon, että esityksiä oli parhaimmillaan seitsemän juhannusaattona 1967. Pannaan loppuun vielä tiukka tietokilpailukysymys, jonka osaajalle voisi lahjoittaa vaikkapa kyydin Markku Alenin ohjaamassa keskimoottorisessa Lancia Stratosissa San Remoa ympäröivillä serpentiiniteillä: Jos mahdollista, mikä suomeksi esitetty Toto Savion kappale on vielä tunnetumpi kuin Meni hermot. Entä muut esitykset. Zelinotti hoiti homman myös turkiksi ja saksaksi, ja espanjalainen beat-yhtye Los Catinos kotimaassaan, josta kappale levisi Etelä-Amerikkaan. Kun sanaseppo vihdoin ilmestyi paikalle kalvakan oloisena ja silmät punoittaen, studiolla tajuttiin heti, mistä kenkä puristaa: tarvittiin nuottiöljyä. Aarno Raninen oli hoitanut kappaleen piano-osuuden jo ennen sitä, Rauno Lehtinen tuotti. Kiviharju muistaa yhä elävästi, miten krapulainen Vainio pyöri Finnvoxin studiolla sijainneen vanhanaikaisen, isokokoisen kahviautomaatin luona ja sadatteli, että ”nyt menee hermot” ellei First-kaksikko saavu pian ”alkutroppinsa” kanssa. Savion nykypäivänä ilmeisen harvinaiselle singlelle päätynyt ensi esitys on terhakka tiukkoine kitarasooloineen ja tahtia hakkaavine tamburiineineen, mutta samalla jotenkin mamas&papasmainen naiskuoroineen. Kun hän hyräilee sen melodiaa, kappale selviää Larry Williamsin räväkäksi Bad Boyksi (Specialty 658). Kiviharju on varma tuhansien soittokertojen jälkeen siitä, että salaisuus on Vainion mieleenjäävässä sanoituksessa ja bassokuviossa, eikä taida olla väärässä. Little Tonyn uskotaan vieneen potin asteen rokahtavammalla sovituksella, mutta Zelinottin käheällä äänellä esittämällä, täyteliäästi sovitetulla ja yllättävissä paikoissa ääneen nousevan kuoron tähdittämällä tulkinnalla on omat ystävänsä. ”Now junior, behave yourself!”. Se on luonnollisesti säveltäjä Toto Savion, joka pyöritti The Shamrocks -yhtyettä 1960-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Olisi mukava kuulla näkemyksiä kappaleesta muiltakin esittäjiltä maailmalla, mutta se taitaa jäädä haaveeksi. Sen jälkeen mentiin saman tien äänitystiloihin, jossa lauluosuus vedettiin nauhalle suoraan Vainion raapustuksista. Lisäksi First tarjosi levytettäväksi Everly Brothersilta lainattua versiota upeasta ranskalaissävellyksestä Let It Be Me (Cadence 1376) sekä Cliff Richardin pirteästä In The Countrystä (Columbia DB 8094). Sekin löydettiin San Remon laulujuhlista, mutta vuosi oli 1981. Vastaus kuuluu Aikuinen nainen (Paula Koivuniemi). Vain englanninkielisissä maissa oli hiljaista, vaikka jossain vaiheessa kevättä 1967 Little Tony levytti Milanossa myös vientiversion tulevan avioparin Tony Hatchin ja Jackie Trentin avustuksella. Long Is The Lonely Night -nimen saanut kappale ei väräyttänyt mittareita Britanniassa Durium-julkaisuna. Siinä sivussa Meni hermot ei ollut pudota millään radion soitetuimmista. Nyt kun kappaleen ensi esityksestä on pian 55 vuotta, on hyvä miettiä mihin ”Hullun sydämen” suosio perustuu. Sitten on jäljellä enää kappaleen ensimmäinen ja alkuperäinen esitys. Iloa toi sentään keikkaohjelmistoon kuuluneesta My Generationista napattu ronski bassottelu, joka sopi kappaleeseen hyvin. Syntyi hitti, joka siivitti Firstin vuoteen, jota Kiviharju kutsuu näin jälkikäteen ”fanaattiseksi”. Lisäksi Kiviharju muistelee tarjottavien osalta Firstin ohjelmistossa ollutta noveltybiisiä, jossa sanat kuuluivat mm
Näillä albumeilla Minnesotan mies palasi uransa alkutaipaleella hänen musiikkinsa suuresti vaikuttaneiden esiintyjien musiikin pariin ja sai vanhojen laulujen kautta jälleen otteen elinvoimaisen musiikin esittämisestä ja synnyttämisestä. PALUU JUURILLE PALUU JUURILLE ”Under The Red Skyn” ”epäonnistuttua” Dylan ”tajusi”, että päästäkseen eteenpäin hänen oli matkustettava ajassa taaksepäin omille juurilleen. Samalla molemmat pitkäsoitot toimivat kunnianosoituksina Dylanin omille esikuville ja hänen ihailemilleen tarinoille. 44 Blues News 6/2021 KAI ENGREN J uhlahistoriikin toistaiseksi viimeisessä osassa käsitellään Bob Dylanin pitkän uran tuoreimmat saavutukset kuluvan vuosituhannen varrella, esitellään kirjoittajan omat suosikkikappaleet artistin mittavasta levytystuotannosta sekä luodaan yleiskatsaus muusikkojärkäleestä ajan saatossa laadittuun tietoja muistelmakirjallisuuteen. Kyseinen kiekko ja sitä seurannut, Dylanin itsensä tuottama ”World Gone Wrong”, kuuluvat artistin uran kannalta hänen tärkeimpiin levytyksiinsä. Paluu perusasioiden pariin kannatti, sillä ”Good As I Been To You” oli erinomainen albumi, niin kappalevalinnoiltaan kuin tulkinnoiltaankin. ”Bootleg Seriesin” ”Tell Tale Signs” -boxilta löytyvät kyseisten sessioiden näytteet Duncan And Bradystä ja Miss The Mississippi And You:sta osoittavat kuitenkin selkeästi, että nauhoille tallentui jo tuolloin tosi laadukasta materiaalia. Bromberg-sessioiden jälkeen Dylan suuntasi uudelleen studioon Debbie Goldin toimiessa tuottajana. Dylan ja Bromberg tavoittelivat Son Housen tuotannon tunnelmia, mutta lopputulos ei tyydyttänyt mestarin itselleen asettamaa vaatimustasoa ja äänitetyt kappaleet jäivät julkaisematta. Syntyi albumi ”Good As I Been To You”, jolla Dylan pokkasi komeasti ihailemilleen folkja oldtime-standardeille pelkän akustisen kitaransa tuella. Tällä kertaa lähdettiin hakemaan Charley Pattonin ja Robert Johnsonin tuotantojen tunnelmia ja Bromberg-töistä poiketen Dylan piti aikaansaanoksista. Afroamerikkalaisten tekemä musiikki oli hyvin. Hän pakkautui studioon David Brombergin kanssa työstämään uutta albumia, joka sisältäisi versioita Dylanin vanhoista suosikkikappaleista. Kuten jo ”The Basement Tapesin” ja ”John Wesley Hardinin” aikoihin, Dylan palasi vanhojen esikuviensa tuotosten pariin ja löysi uudelleen ne musiikin keskisimmät elementit, jotka olivat aikanaan sytyttäneet hänen sisälleen ikiaikaisen rakkaudenroihun kaikenlaista amerikkalaista juurimusiikkia kohtaan
”World Gone Wrongin” viimeinen raita The Lone Ranger on poimittu Doc Watsonin äänitteeltä, mikä on sikäli hienoa, että erinomaisena kitaristina tunnettu pohjoiscarolinalainen oli koko uransa ajan toiminut Dylanin tapaisena roots-muusikkona taltioimalla äänitteilleen vuoristolaisballadien, bluesin, hillbillyn ja irlantilaisesta viuluperinteestä valikoitujen klassikoiden rinnalle myös Moody Riverin kaltaisia “viihdeja popstandardeja” – sekä jopa kepeästi svengaavaa rockabillyä. Albumien tasosta kertoo jotain sekin, että Blood In My Eyesin ja Delian voi vaivatta sisällyttää mille tahansa Dylanin ”Best Of” -kokoelmalle tarvitsematta paljoakaan pelätä vastaväitteisiä parranpärinöitä. Dylan istui koko Rikun osuuden ajan lavan toisella sivustalla diggailemassa näkemäänsä. Vuosikymmenen lopun siintäessä horisontissa Dylan sai sydänalueen tulehdustilan, joka oli viedä hänen henkensä. ”Good As I Been To You” ja ”World Gone Wrong” kuuluvat jokaisen Dylan-friikin ohella myös kaikkien roots-musiikkifanien levyhyllyihin, ja jälkimmäisen levyn soisi löytyvän myös pieteetillä kootuista blueslevykokoelmista. Suomessakin hän vieraili kahteen otteeseen, ensin Turun Ruisrockissa ja 90-luvun puolivälissä Pori Jazzeilla. Ikääntymistä ja kuolemaa käsitelleet kappaleet saivat kriitikot. Vuosikymmenen lopulla ilmestyi pelkästä originaalimateriaalista koostunut ”Time Out Of Mind” -albumi, jonka oli tuottanut kukapas muu kuin Daniel Lanois. Samoin kuin Harry Smithin maineikas ”Anthology Of American Folk Music” esittelee kaikenlaisia 20ja 30-luvuilla äänitettyjä juurimusiikkimuotoja folk-musiikkina, myös Dylan esittää omilla albumeillaan amerikkalaiset juurimusiikkimuodot yhtenä isona, joskin hyvin monimuotoisena kokonaisuutena, ilman turhanpäiväisiä genre-kategoriointeja. Hänen piti alun perin esiintyä sooloartistina, tulkiten ”Good As I Been To You’lta” ja ”World Gone Wrongilta” tuttua tai vastaavaa materiaalia, mutta MTV:n pyynnöstä tv-keikka toteutettiin lopulta bändin tuella monia Dylanin tunnetuimpia lauluja sisältäneen setin voimin. Miehen laulu oli vakuuttavaa ja hänen kitaranpikkaustaitonsa oli kohonnut uudelle tasolle. Mitään uutta ja mullistavaa ei kummallakaan keikalla kuultu. UUSI TULEMINEN VANHUUDEN PORTEILLA UUSI TULEMINEN VANHUUDEN PORTEILLA Koko 90-luvun ajan Dylan jatkoi live-areenoiden kiertämistä ”Never Ending Tourilla” yli sadan keikan vuosivauhdilla. Molemmet keikat olivat sinällään hyviä, mutta ne vahvistivat väittämän siitä, että Dylan on parhaimmillaan omissa yksittäisissä konserteissaan, oman fanijoukkonsa edessä. Gary Davisin Cocaine Bluesista tarjoilevat uskottavaa blues-tulkintaa. 90-luvun alkuvuosina MTV ideoi sarjan nimekkäiden artistien akustisista keikoista kanavallaan. ”World Gone Wrong” -sessioista poimittu näkemys Robert Johnsonin 32 – 20 Bluesista ja vuoden -91 live-versio Rev. Vanha materiaali oli kuitenkin sovitettu uuteen uskoon ja esimerkiksi Times They Are A-Changingilla homma toimi hyvin. ”MTV Unplugged” kuuluukin Dylanin onnistuneisiin live-taltiointeihin, ja katastrofaalisiin ”Real Live”ja ”Dylan & The Dead” -kiekkoihin verrattaessa levyä voidaan pitää jopa super-onnistumisena. Levyt osoittivat selkeästi, että Dylanille tärkeintä musiikkiesityksissä ovat niiden sisältämät tarinat, kuuluivatpa ne folk-, blues-, country-, old time-, string bandtai vaikkapa jug band -kategorioihin. Pori Jazzista onkin parhaiten jäänyt mieleen Dylanin pikkupoikamainen innostus hänen päästyään lämppäröimään omaa suurta idoliaan Little Richardia. Willie Brownin Ragged And Dirty, oletettavasti Blind Blakelta omittu I Can’t Quit You Baby, mitä moninaisimpien artistien esittämä Step It Up And Go, Lonnie Johnsonin Tomorrow Night, Mississippi John Hurtin Frankie And Albert ja etenkin Missisippi Sheikseiltä napatut Sitting On Top Of The World, World Gone Wrong ja Blood In My Eyes sekä Blind Willie McTellin ohjelmistosta löytyneet klassiset Cut Down Engine ja Delia saivat Dylanilta kunnioittavat tulkinnat osakseen. Blues News 6/2021 45 keskeisessä roolissa näiden kahden levyn materiaaleissa. Dylan oli itsestään selvä valinta ”Unplugged”-tähtivieraaksi. ”Tell Tale Signs” -boxilta on löydettävissä vielä lisää Bobbyn blues-tulkintoja. Pienen lepotauon jälkeen hän palasi lääkärien kielloista piittaamatta keikka-areenoille ja esiintyi ensitöikseen horjuvanoloisena, kalpeana ja kovin poissaolevana konserttia läsnäolollaan kunnioittaneelle Paaville Bolognassa, Italiassa
”Time Out Of Mindin” taso painoi kriitikot polvilleen. Dylan oli uutta levyään varten tutkinut ja tonkinut ”tuntemattomasta” menneisyydestä virikkeitä kyetäkseen synnyttämään jotain uutta ja uniikkia kuultavaa uuden vuosituhannen odotuksia vastaavin keinoin. ”Love And Theft” -otsikko oli napattu Eric Lottsin kirjasta Love And Theft: Blackface Minstrelsy And The American Working Class. Dylan on pöllinyt riimejä koko old time -musiikkikentän kattavasta materiaalista ja näin tehdessään hän on onnistunut luomaan albumin, joka on toiminut esikuvallisena alkusysäyksenä kaikille hänen myöhemmille albumeilleen. Vakavista teemoistaan huolimatta levyllä ei liikuta millään luovuttamismentaliteetilla, vaan kuten maailman hienoimpiin vanhenemisen kuvauksiin lukeutuvalla Not Dark Yetillä osuvasti todetaan:”It’s not dark yet, though it’s getting there”. Niin tai näin, levy oli hieno. Burnsiden, Mavis Staplesin, Alvin ”Youngblood” Hartin ja The Holmes Brothersin kaltaisia mustan juurimusiikkiperinteen taitajia, jotka esittivät omia valintojaan Dylanin klassisesta katalogista. Tai itse asiassa ei pelkästään hieno, vaan jo syntyessään klassikko. Minstrel-kiertueilla erinäiset juurimusiikkimuodot ristetyivät hyvin toimivaksi ”sekametelisopaksi” ja tätä samaa formaattia käyttää hyväkseen myös Dylan, joka on risteyttänyt ”Love And Theftin” materiaalilla kaikki aiemmat vaikutteensa omannäköiseksi ja hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Natin tuotantoahan Dylan oli versioinut keikoillaankin. Aaron Neville ja Rance Allen taasen nostavat huikeine lauluäänineen Saving Gracen ja When He Returnsin taivaallisiin sfääreihin. Vuosien vierimistä persoonallisella lämmöllä ja ymmärryksellä kuvaileva Not Dark Yet, tuskaista bluestunnelmaa tihkuva Cold Irons Bound, Dylaniin parhaimpiin gospel-tekstityksiin kuuluva Tryin' To Get To Heaven sekä tarinarakenteellisesti kekseliäs Highlands eivät jää piiruakaan jälkeen Dylanin 60ja 70-lukujen klassisimmistakaan biiseistä. Erityisen hienon version Dylan tarjoilee Po’ Boystä, jota ovat Dylanin ihaileman Bukka Whiten ohella käsitelleet mitä moninaisimmat blues-artistit. Cold Irons Boundilla Dylan napsaisi itselleen Grammyn ja vastaanotti sen jakotilaisuudessa poikansa Jakobin rinnalla. Burnsiden Everything Is Brokenia ja Mavis Staplesin You Gotta Serve Somebodya. Jakob taas sai oman Grammynsä Wallflowers-bändinsä kera. Clarence Ashleyn Coo Coo Birdin melodiaa on käytetty High Waterin pohjana mallikkaasti, kun taas Lonesome Day Blues pohjautuu Muddy Watersin klassikkoon. ”Time Out Of Mind” korkeatasoisine biiseineen toimi alkusoittona Dylanin paluulle mammuttiartistien raskaimpaan sarjaan uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja vaikka yhteistyö Daniel Lanoisn kanssa toimi huomattavasti heidän ensimmäistä sessiotaan paremmin, kahden vahvan ihmisen kohtaaminen ei tälläkään kertaa sujunut täysin ilman kinasteluja. ”Love And Theftiksi” nimetty levy oli loistava ja se toimi alkusoittona kaikille tuleville originaalimateriaalia sisältäneille Dylan-albumeille. Heti alkajaisiksi julkaistiin kokoelma ”Gotta Serve Somebody – The Gospel Songs Of Bob Dylan” (COL 511126 2), jolla maineikkaat gospel-artistit tulkitsevat Slow Train Comingin ja Savedin tapaisia biisejä suurella tunteella. Dylanin ensimmäinen 2000-luvun studio-albumi ilmestyi 2001. Teos käsittelee mustiksi värjättyine kasvoineen esiintyneiden valkoihoisten kuin myös valkonaamaisiksi honkeiksi maalattujen afroamerikkalaisten perinnettä amerikkalaisilla minstrelja medicine show -kiertueilla. Sevillan kitarafestivaaleilla hän soitti Richard Thompsonin akustisen kitaran tukemana Answer Me My Loven – minkä lisäksi Rambling Rose on päätynyt hänen keikkasettiinsä ainakin kerran. Fairfield Fourin Are You Ready ja Chicago Mass Choirin Pressing On saavat uudenlaista voimaa accapellana toteutetuista kuorolauluversioista. TÄYDESSÄ ISKUSSA UUDELLE TÄYDESSÄ ISKUSSA UUDELLE VUOSITUHANNELLE VUOSITUHANNELLE Uusi vuosituhat alkoi Dylan-fanien kannalta ryminällä. Bob Dylan: Kävimme Lanoisin kanssa kinastelua parkkipaikalla. Levyn onnistuneimpina raitoina voidaan pitää R.L. Arviot olivat kauttaaltaan ylistäviä. Dylan on napsinut riimejä monista eri Po’ Boy -näkemyksistä, lisäillyt joukkoon omia samanhenkisiä riimejään ja loppuloksena kuullaan. Luulisin tietäväni seksistä jotain itsekin, enkä tarttunut ideaan. Levyn viimeisellä biisillä Dylan ja Mavis Staples esittävät hauskan dueton Gonna Change My Way Of Thinkingistä. 46 Blues News 6/2021 kirjoittamaan ”kuoleman kosketuksen heijastuneen Dylanin lauluihin”, mutta tosiasiassa materiaali oli äänitetty jo ennen Dylanin sydänsairautta. Greil Marcusin Näkymättömäksi Tasavallaksi kutsuman menneen ja mystisen maailman tunnelmia Dylan oli tavoitellut jo ”Basement Tapesilla” ja 2000-luvulla hän on jatkanut samojen maisemien kaapimista vieläkin laajemman musiikillisen kirjon kera, sisällyttäen levyilleen kantrin, gospelin ja bluesin rinnalle enenevissä määrin myös rockabillyä ja jopa Nat ”King” Colen tuotannosta tuttuja tunnelmia. Hän yritti vakuuttaa minut siitä, että laulun pitää sisältää seksiä, seksiä ja vielä enemmän seksiä. Levy myös myi hyvin, sillä se kipusi topteniin molemmin puolin Atlanttia. Valkonaamoista levyllä musisoivat John Hammond Jr sekä The Band viimeiseksi levytyksekseen jääneellä One Too Many Morningilla. Kyseisissä performansseissa mustaksi maalatut valkoiset esittivät mustien puuvillapelloilta kuuluneita hoilotuksia ja valkonaamoiksi värjätyt afroamerikkalaiset hillbillyjen vuoristolaismusiikkia antaumuksella, usein myös huumorilla höystettynä. Hauskan lähinnä siksi, että Mavisin sisääntulo sessioon ovenkoputuksineen tuo vääjäämättä mieleen Jimmie Rodgersin ja The Carter Familyn yhteiset sessiot 1930-luvun vaihteesta. (Mojo syyskuu 2006) Vuonna 1999 ilmestyi pääasiassa mustien soulja bluesmuusikoiden esityksistä koottu Dylantribuutti ”Tangled Up In Blues”. Polyrytmiikalla on paikkansa, mutta arvostin liian paljon luomieni lyriikoiden tarkoitusperiä haudatakseni ne jonkun turhanpäiväiseksi kokemani rumputeorian alle. Hän piti minua eksentrikkona, kun en suostunut hänen pyyntöönsä tehdä Mississippi-kappaleesta yhtä hänen swamppaavista New Orleans -spesiaaleistaan. Sillä esiintyi Taj Mahalin, R.L
Hänet pelasti tuolloin Lonnie Johnsonin jo 60-luvun alussa Dylanille neuvomat soitto-ohjeet – mutta mitä ne olivat, jätän jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi tästä mainiosta kirjasta, joka on edelleen saatavilla myös suomekielisenä käännöksenä. 7; The Soundtrack”, joka nimensä mukaisesti tarjoaa äänellistä lisäväriä mainion kuvatallenteen tueksi. Hän lauloi mitä hän tunsi ja siinä kaikki. Se ei sisällä yhtään ”Time Out Of Mindin” klassisimpien mestariteosten veroista raitaa, mutta toisaalta se on edeltäjäänsä tasapainoisempi ja ehjempi kokonaisuus. ”World Gone Wrongin” kansiteksteistä tutulla kerrontatyylillä Dylan tarinoi kiinnostavalla tavalla uransa kannalta tärkeistä ajanjaksoista Greenwich Villagen vuosista ”Oh Mercyn” riitaisiin sessioihin. Tarjolla on myös elävää kuvaa Newportin äänekkäältä keikalta, jolla Mike Bloomfield revittelee kitaraansa kovalla volyymilla. 1” -kirjan välityksellä. Hän oli paljon onnellisempi, kun studiossa ei ollut niin paljon väkeä. Jos et ollut paikalla studiossa, saatat kuvitella, että hänen laulunsa ei ollut kohdillaan, mutta studiossa ei ollut huumeita eikä alkoholia, vain kahvia. Jos parhaita biisejä on pakko albumilta irrottaa niin ainakin Dylanin 2000-luvun tuotannon onnistuneimpiin yksittäiskappaleisiin lukeutuva Mississippi, joka siis vihdoin löysi tiensä levylle asti, sekä Charley Pattonille omistettu High Water deltabluesmaisine tunnelmineen pitää erikseen mainita. Bändin soitto levyllä on niin hyvää, että se jättää ajoittain varjoonsa jopa Dylanin tekstit, jotka nekin ovat albumilla parasta tasoa. Uran käänteet nuoruusvuosilta 60-luvun puolivälin moottoripyöräonnettomuuteen kattava, toteutukselliseti laadukas dokkari tarjoaa näännyttävän määrän tietoa Dylanin varhaisvaiheista The Bandin kanssa tehtyihin keikkataltiointeihin. Tuplacd:n täkyinä ovat 50-luvun lopulla taltioidut kotiäänitteet ja Ramblin’ Jack Elliottin kanssa kimpassa soitettu alkuperäisversio Mr Tambourine Manista. Kirja on tulvillaan hienoja pikkuanekdootteja Jim Dickinsonin, Marianne Faithfullin, Denzel Washintonin ja Sam Phillipsin kaltaisista taiteilijoista, joita Dylan diggailee. Kirjan kiintoisimpaan antiin lukeutuu kuvaus Dylanin 80-luvun kaoottisista vuosista, jolloin hän kadotti tuntuman omaan vanhaan tuotantoonsa ja musiikkiin ylipäätään. Augie Myers: ”Time Out Of Mindista” poiketen ”Love And Theft” -sessioissa studiossa vallitsi hyväntuulinen ilmapiiri. Soitannosta huolehti ensimmäisen kerran hänen silloinen kiertuekokoonpanonsa: Tony Garnier, basso, George Receli, rummut, Donnie Herron, steel-kitara, Stu Kimball, kitara ja Denny Freeman, kitara. Blues News 6/2021 47 esitys, joka nojaa vahvasti perinteisiin, mutta on samanaikaisesti myös ”moderni”. Ei ollut mitään turhia hälinöitä, vaan joka aamu aloitettiin ”Ok, ruvetaanpa hommiin” -mentaliteetilla. Scorsesen elokuvallisen dokumentin rinnalla julkaistiin ”The Bootleg Series, Vol. Levy oli suoraa jatkoa ”Love And Theftille”, joskin uutukainen sisälsi vieläkin bluesimpaa ilotulitusta kuin edeltäjänsä. Uusi Dylan-albumi ilmestyi vuonna 2006. Hommat sujuivat rauhallisesti, koska hän sai tehdä hommat haluamallaan tavalla helpommin ja nopeammin. Nimekseen se oli saanut ”Modern Times”. ”Love And Theft” -albumi on yleissoundiltaan hyvin blues ja levyn muddymaisimmista biiseistä on muokkautunut ajan saatossa livebraavuureita. Niistä sessioista ajettiin kotiin hymynkare kasvoilla. Dylanin mielialaan vaikutti varmaan myös uusi tuottaja Jack Frost, eli Bob Dylan itse, yhdessä monista aliasrooleistaan. Dylan kertoi tuonaikaisissa haastatteluissa, että hänestä suorastaan tulvi uusia kappaleita ja hänellä oli jopa vaikea pysyä mukana muusan paiskoessa hänen päänuppiinsa biisi-idean toisensa jälkeen. Jotkut niistä, kuten Summer Days ja High Water iskivät minuun niin syvälle, että osasin ne ulkoa yhden kuuntelukerran jälkeen. Dylanin avautuminen sai jatkoa vuonna 2005 Martin Scorsesen ”No Direction Home” -dokumentin myötä. Levyltä ei löydy ainoatakaan puuduttavaa esitystä. ”Modern Timesin” kappaleet © D av e G ah r. (Mojo September 006) AVAUTUMISEN AIKAKAUSI AVAUTUMISEN AIKAKAUSI ”Love And Theftin” materiaali antoi kosolti vinkkejä Dylanin diggaamista artisteista, mutta vielä suorasukaisemmin hän toi esiin musiikillisia taustojaan 2004 julkaistun ”Chronicles, Vol. Laulut olivat hyviä
Rakastan sitä tosiasiaa, että niin monet tykkäävät levystä. Laulussa mainitaan Alicia Keysin nimi ja vastavuoroisesti Alicia levytti Dylanin Pressing Onista superhyvän version, joten pitänee olettaa näiden kahden eri sukupolven edustajan arvostavan toisiaan. Jack White: ”Modern Times” on loistava. Vastaavaa ei tapahdu enää usein nykypäivinä. Asiasta olivat mielissään myös Dylania ihailleet ja häneltä vaikutteita napanneet roots-rokkarit. Denny Freeman: Olen soittanut lukemattomien kuuluisien artistien kanssa heidän levyillään ja keikoillaan, mutta urani suurin kohokohta on ehdottomasti Dylanin kokoonpanoon kuuluminen, vaikka pesti jäikin lyhyeksi. Dylanin kunnioittava luenta Miss The Mississipi And You:sta tuo kylmänväreet selkään ja ”Under The Red Sky” -albumin kappaleiden live-otokset osoittavat, etteivät biisit ehkä sittenkään olleet niin huonoja, mitä virallisella albumilla tarjottiin kuultavaksemme. Freemania tilanne harmitti, mutta hän peitti pettymyksensä ja tekaisi korkeatasoisen instrumentaalisen soololevyn ”Diggin’ On Dylan”. Olisin halunnut soittaa hänen kanssaan pitempäänkin, mutta ei minulle jäänyt mitään hampaankoloon. Dylan on uusia tuulia haisteleva artisti, jonka sisäinen palo pakottaa häntä menemään aina eteenpäin. (Uncut 115, joulukuu 2006) ”ModernTimes” -kokoonpanon kanssa tien päälle rahtautunut Dylan konsertoi ryhmineen myös Helsingin Hartwall Areenassa ja meno oli melkoinen. Soitto ja sovitukset ovat monipuolisia ja antavat hienon kuvan Freemanin kekseliäisyydestä ja erilaisten soittotyylien teknisestä hallinnasta. Boxi sisältää julkaisemattomia biisejä, harvinaisia soundtrack-raitoja, live-tallenteita ja muutaman todellisen timantin. Keikka oli lähes loppuunmyyty ja mikä hienointa, lavan edusta oli täyttynyt uusista, nuorista Dylan-diggareista, jotka olivat löytäneet hänen musiikkinsa vasta uusimpien albumien välityksellä. Kun ostin sen ja kuuntelin ensimmäisen kerran, tuumailin itsekseni: ”Wow!” On ihan älyttömän hienoa, että ihmiset sekoavat vielä tänäkin päivänä tällaisesta rhythm & blues -levystä. 8: TELL TALE SIGNS ”Modern Timesin” jälkeen ilmestyi ”Bootleg Series” -sarjan kahdeksas osa ”Tell Tale Signs”. Se sisälsi materiaalia vuosilta 1989–2006. ”Modern Timesin” loistokkuus huomattiin myös ostavan yleisön keskuudessa: Albumi nosti Dylanin USA:n myyntilistojen ykköspallille 30 vuoden tauon jälkeen. (Denny Freeman: Kalliohovi Rauma 2012) BOOTLEG SERIES, VOL. 8: TELL TALE SIGNS BOOTLEG SERIES, VOL. Kärsijän rooliin joutui Denny Freeman, joka korvattiin uudella kitaristilla. 48 Blues News 6/2021 ovatkin kaikki hyviä, mutta jos niistä täytyy erikseen kohottaa etusijalle parhaimpia väläyksiä, niin itse nostasin esille persoonallisesta näkökulmasta aihetta lähestyneen Working Man Blues N:o 2:n, mystisestä puutarhasta kertovan apokalyptisen Ain’t Talkingin, jopa bluesiksi rivot sanat sisältävän Rollin’ And Thumblin’in sekä levyn jonkinmoiseksi tunnuslauluksi ajan myötä kohonneen Thunder On The Mountainin. Kolmen cd:n paketti tarjoaa hyvän kuvan siitä, kuinka erinomaista kamaa Dylan myös kyseisinä vuosina pystyi synnyttämään, albumien taso on ällistyttävänkin huikeaa luokkaa. ”Tell Tale Signs” on. On hieno havaita, että ihmiset vielä nykyisinkin haluavat kuulla realistista ja aitoa kamaa. Dylan itse totesi tuolloisen bändinsä jokaisen jäsenen kykenevän vastaamaan mihin soitannolliseen haasteeseen tahansa hänen tarvitsematta pelätä, etteivätkö bändiläiset toimisi aina biisien ehdoilla, tulkisivatpa he biisejä miten vain. Oli hienoa, että sain edes hetken olla mukana luomassa amerikkalaista musiikkihistoriaa hänen rinnallaan. Samaan hengenvetoon hän totesi enteellisesti silloisen bändinsä olevan mittavan uransa paras – ja kuten niin usein aiemmin, Dylan vihasi tilannetta ja hän hajotti kokoonpanon. Erittäin hyväntuulinen Dylan soitti ehkä jopa parhaimman Suomen keikkansa ja yhtyeen instrumentaaliosuuksien pääpaino lepäsi muddywatersmaisissa bluessoundeissa. Arvostin Dylanissa erityisesti sitä, että hän otti henkilökohtaisesti yhteyttä, kun keikka tai levytyssessio kutsui. ”Tell Tale Signsin” suurin täky on ”Time Out Of Mindilta” ylijäänyt The Girl From The Red River Shore, joka on yksi Dylanin pitkän uran hohdokkaimmista aikaansaannoksista ja must jokaisen kunnon Dylan-fanin kokoelmissa. Erityisen ansiokkaassa roolissa huseeerasi kaikkein austinilaisten kitaristien oppi-isä Denny Freeman idearikkaine sointuryppäineen ja räväköine soundimaisemineen
Nuoren huuhaa-tarinoita viljelleen mustan pikku-Dylanin osuus on hauska ja Richard Geren näyttelemä, Dylanin alitajuisessa näkymättömässä tasavallassa tallusteleva hoboilija osoittaa tekijöiden perehtyneen aiheeseen perinpohjaisesti. Nimensä mukaisesti joka jakso käsitteli yhtä teemaa, jonka puitteissa Dylan esitteli aiheeseen sopivia vanhoja suosikkejaan. ”Together Through Lifen” kepittäjänä taituroi Heartbreakers-kitaristi Mike Campbell ja hän musisoi mestarin elkein kautta albumin. ”Meksikolaisimmat” raidat tuovat mieleen Ry Cooderin 70-luvun äänitteet. RADIO THEME TIME HOUR WITH YOUR RADIO THEME TIME HOUR WITH YOUR HOST BOB DYLAN HOST BOB DYLAN Vuonna 2006 Dylan teki uuden aluevaltauksen radio-dj:nä. Nykyisinhän esitys löytyy myös ”Basement Tapes Complete” -boxilta. Seuraavana ilmestynyt ”Tempest” olikin sitten tyystin toista maata. ”Together Through Lifellä” kuulta. Artistin uraa viiden eri näyttelijän voimin esitellyt surrealistinen näkemys Dylanista tarjoili omintakeisen annoksen Dylan-historiaa todellisten ja hänen aivosopukoistaan siinneiden fiktiivisten hahmojen välityksellä. TEMPEST TEMPEST ”Together Through Lifen” jälkeen ilmestyi Dylanin joulu-albumi ”Christmas In The Heart”, joka sisälsi hyväntuulisia esityksiä Dylanin lapsena rakastamista joululauluista. Blues ja kantri ovat päässeet ääneen suht tasavahvasti, kuten myös soul ja vanhempi gospel. Kyseessä on ainoa otto, joka tästä eriskummallisen imun omaavasta maagisesta laulusta on tehty. Leffan lopuksi kuullaan ja nähdään kuvatallenne Dylanista ja The Bandistä soittamassa I’m Not There -kappaletta Big Pinkissä. Ilmestyessään ”I’m Not There” -soundtrackillä sitä ei ollut muualla saatavilla. Albumi oli paluuta ”Time Out Of Mindin” Deltalta ja Chicagon jukejointeista omaksuttua rytinäbluesiaan selkein soundein, uutuus teki komeasti kunniaa Bob Willsin ja Muddy Watersin kaltaisille esikuville, jotka olivat aikanaan luoneet maineensa Texasin ja Chicagon juottoloissa. Albumi ei sisältänyt mitään yllättävää, muttei ollut varsinainen pettymyskään, mikäli siihen suhtautui vain pelkkänä joululaululevynä. Ostava yleisö kuitenkin tykästyi lättyyn ja se nousi albumilistojen kärkeen niin USA:ssa kuin Britanniassakin. Lopputuloksena kuullaan hyvin perinnetietoista mutta samalla uutta ja elinvoimaista musiikkia, joka ei suostu kategorisoitumaan muuksi kuin Bob Dylan -musiikiksi. Eniten levyn instrumentaatiosta esiin nousee kuitenkin David Hidalgon kurittama kurttu, joka luo levylle aidon oloisen texmextunnelman. Kun ”Modern Timesilla” soittanut bändi melskasi westernswingaavaa honkytonkeiluaan ja Mississippin va bändi taasen operoi Teksasin ja Meksikon raja-alueiden tienvarsikuppiloissa räpeltävien c-luokan bändien suttuisin soundein, jos toki yhtyeen teknillinen taso on sitä luokkaa, että edellä mainituissa paikoissa soittaneet musikantit eivät osanneet moisista taidoista edes uneksia. Radio Theme Time Hourin sadan jakson kappalekattausta selaillessa on helppo todeta, että tälle miehelle kaikki kaikessa on hyvä biisi, sillä mitä genreä se mahdollisesti edustaa, ei ole suurtakaan merkitystä Dylanin makumaailmassa. ”Together Through Lifen” bonus-cd:ltä köytyy näyte Dylanin viihdyttävästä turinoinnista Theme Time Hourin juontajana sarjan Naapurit-jakson puitteissa. Blues News 6/2021 49 ainoa paikka, mistä kyseisen klassikkoteoksen voi löytää. Sarjan ihkaensimmäisenä esityksenä kuultiin Muddy Watersin Blow Wind Blow ja Muddyn musiikille on riittänyt tilaa ohjelmassa myöhemminkin. Delta bluesin ja old timen isot ja obskuurimmatkin nimet ovat olleet erityisen hyvin esillä ohjelmistossa, kuten myös Sunja Chess-levymerkeille levyttäneiden artistien tuotannot. Netissä alkoi pyöriä XM Satellite Radio Show, jonka Dylan risti uudelleen muotoon Theme Time Radio Hour With Your Host Bob Dylan. Dylan totesi Rolling Stone -lehden haastattelussa osuvasti: ”Minua voi tuskin kukaan syyttää ainakaan turhantarkaksi ”rajapoliisiksi”, mitä tulee musiikin kuunteluun.” Proggista kuulemaan päässeet ovat voineet todeta Dylanin olleen erinomainen dj, tietoviisas ja hauska viihdyttäjä nuoruudenidolinsa Wolfman Jackin malliin. Se toi jatkoa sarjaan epäonnistuneet Dylan-leffat. Vuonna 2007 ilmestynyt ”I’m Not There” oli toista maata. Hän esiintyi todella monipuolisena dj:nä, jonka maku kattoi lähes kaikenlaiset musiikkimuodot. TOGETHER THROUGH LIFE TOGETHER THROUGH LIFE Vuonna 2009 ilmestynyt albumi ”Together Through Life” erosi soundimaisemiltaan täydelliseti ”Modern Timesista”. Tavallaanhan Dylan toimii sanoin kuin Ry Cooder ottaessaan vaikutteita texmexin ohella koko amerikkalaisesta juurimusiikkikirjosta, mutta siinä kun Cooder tuo vanhat kappaleet nykyaikaan lähes sellaisinaan vain nykyaikaistetuin soundein ja tuotantokeinoin, Dylan sotkee kyseiset vaikutteet keskenään ja luo niistä gumbomaisen mikstuuran, joka sisältää amerikkalaiset musiikkimuodot yhdessä ja samassa paketissa. Perinteisen rootsin ohella Dylan on soittanut paljon reggaeta ja sitä edeltäneitä jamaikalaisia musiikkimuotoja, mutta myös jazzia, punkkia ja jopa silkkaa viihdettä White Stripesistä Patti Pageen ja Kraftwerkiin. Tekstillisesti ”Together Through Lifen” kappaleet ova takuuvarmaa Dylania, mutta edellisjulkaisun parhaimpien biisien tasolle ei niistä yksikään yllä. I’M NOT THERE I’M NOT THERE Dylan esiintyi vuonna 2006 elokuvassa ”Masked And Anonymous” Jack Faten roolissa
Dylanhan oli yrittänyt äänittää jo ”Knocked Out Loaded” -sessioissa omanlaistaan versiota Sinatran Come Rain Or Come Shinesta, muttei uransa tuolloisessa aallonpohjassa saanut hommaa toimimaan haluamallaan tavalla. Myös multi-instrumentalisti Dave Hidalgo oli mukana messissä. Tin Angel niiaa Long Lankinin ja Matty Grovesin kaltaislle murhaballadeille, joissa rakkaus roihuaa, mutta tarinan päätteksi on tarjolla vain tragediia, verta ja kuolemaa. ”Frank Sinatran musiikki on aina ollut läsnä musiikissani ainakin alitajuisesti, vaikkei sitä välttämättä olekaan huomannut”, totesi mies Rolling Stone -lehden haastattelussa. Yhteenniputettuna näistä kolmesta albumista voi todeta niiden sisältävän kauttaaltaan komeaa, pikkunyansseja pullollaan olevaa soitantaa. Kun todetaan vielä se, että ”Tempest”-biisien live-bravuuriksi on kohonnut mainion riffin omaava Pay In Blood, voidaan sanoa albumin kuuluvan Dylanin onnistuneisiin 2000-luvun albumeihin. ”Tempestin” lempeähenkinen avausraita Duquesne Whistle tarjoili albumista varsin vääränlaisen kuvan, sillä levyn loppua kohden tunnelmat muuttuvat totaalisesti. Dylan osallistui myös Sinatran hautajaisiin. Teemaa käsitellään kattavasti mitä moninaisimmista näkökulmista maukkaita yksityiskohtia vilisevin anekdootein. Erityisesti Charlie Sextonin hillittyä akustisen kitaran käyttöä ja Tony Garnierin kaikenlaisiin tunnelmiin sopivia bassomaisemia kuuntelee mielikseen.. 50 Blues News 6/2021 ja ”Love And Theftin” tunnelmiin, mutta oli edeltäjiään selvästi synkempi kokonaisuus. Sen tietää vain Dylan itse. Albumin nimikappale Tempest on Dylanin kuvaus Titanicin uppoamisesta ja se jatkaa mallikkaasti 1930-luvun lopun klassisten Titanic-tarinoiden ja Harry Chapinin Dance Band On The Titanic -teoksen tuottamaa laulujen sarjaa. ”Shadows In The Night” oli helppo sulattaa jo kauan ajatuksissa kuultaneena kunnianosoituksena suurelle solistille, mutta kun levyä seurasi vielä toinen samaa matskua sisältänyt albumi ”Fallen Angels” ja täysin turha kolmen cd:n kattava ”Triplicate”, kovaksikeitetyimmänkin Dylan-diggarin sietokyky alkoi rakoilla. ”Tempestillä” soittanut kokoonpano oli lähes sama kuin ”Modern Timesilla”, ainoastaan Denny Freeman oli korvattu jo ”Love And Theftillä” kitaroineella Charlie Sextonilla. Tästä kolmiodraamasta ei löydy voittajia, vaan kaikki kokevat karun kohtalon kappaleen loppumetreillä. Oliko syynä uusia lauluja tuottavien lauluvirtojen tyrehtyminen, vai vain selkeä halu tehdä kunniaa artistille, jota Dylan oli koko elämänsä ajan diggaillut. Dylan pyrki laulamaan laulut niin hyvin kuin whiskyn kurittamalla äänellään kykeni ja mielestäni levy tarjoaa ihan kivaa kuultavaa, joskaan Willie Nelsonin tasoiseksi viihdealan tulkitsijaksi hän ei kykene kohoamaan. Dylanin tiedetään tutustuneen aiheeseen pilkuntarkasti Ala-Manhattanin Titanic-museossa ja jälki on sen mukaista. Kun Dylan laulaa Lennonin selkäänampumisesta, kannattaa panna merkille se, että hän kertoo ampumisesta monikossa, ei pelkästään Mark Chapmanin yksittäisenä päähänpistona. Lisäksi Dylan oli mukana Sinatran 80-vuotispippaloissa ja hän esitti Frankin toivekappaleena Restless Farewellin todella sykähdyttävällä tavalla. Kuoleman, Jumalan, seksin ja moraalin ympärille rakennettujen tarinoiden keskeisin teema on kuolema ja viimeisissä laulussa se niittää satoa tosi rankalla kädellä. OL’ BLUE EYE OL’ BLUE EYE ”Tempestin” jälkeen Dylanin musiikissa tapahtui täydellinen muutos hänen keskittyessään jatkossa vain Frank Sinatran tuotannon tulkitsemiseen. Kun ensimmäinen Sinatra-tribuutti ”Shadows In The NIght” ilmestyi, ei ollut suurikaan yllätys, että minnesotalainen esitti suuren sankarinsa materiaalia hyvin kunnioittavalla, alkuperäisille sovitusratkaisuille uskollisella tavalla. Levyn päättävä Roll On John on kunnianosoitus John Lennonille
Goodbye Jimmy Reed on kaunis kunnianosoitus 60-luvun menetyksekkäimmälle bluesmuusikolle. Nämä kolme kuvaa tarjoilevat täydellisen vision albumin sisällöstä. Jodlaava Jarrumies poseeraakin levyn sisäkannen kuvassa Carter Familyn rinnalla kantrin ensimmäisten ”superstarojen” historiallisessa yhteiskuvassa. Minulla on ollut onni tutustua Kennedyn tapahtumapaikkaan perusteellisesti Homer Hendersonin asiantuntevalla opastuksella ja olen valmis allekirjoittamaan Homerin, ja ilmeisesti myös Dylanin, väitteen siitä, että mikäli Lee Harvey Kennedyn aikanaan ampui, hän ei taatusti toiminut yksin. Bändistä erikseen on syytä nostaa basisti Tony Garnier, Dylanin oma Sancho Panza, joka on pitänyt päällikönsä keikkojen rytmisen selkärangan pystyssä yli 30 vuoden ajan. Etukannessa bailailee kolme afroamerikkalaista tanssijaa paikallisen jukejointin lattialla ja albumin takakannesta katsojaa tiirailee John F. Mikäli ymärsin Dylanin tekstityksen oikein, hänkin kuuluu siihen suureen joukkoon ihmisiä, joiden mielestä Lee Harvey Oswald ei välttämättä ollut Dallasin marraskuisen Elm Street -tapahtuman ainoa ampuja, jos oli ampuja ollenkaan. Tietyillä albumin biiseillä Minnesotan nariseva koukkunokka näet tulkitsee tarinoitaan Sinatralle tunnusomaisella puhelaulufraseerauksella. Levyn muita blueseja ovat False Prophet ja kuivan kitkerää näkkärisoundista kitaraa sisältävä Cross The Rubicon. Niiden lisäksi boxilta löytyy kaksois-cd, johon on niputettu ”Greatest Hits”-, ”More Greatest Hits”-, ja ”Biograph”-albumien muilta levyiltä puuttuvat raidat, sekä George Jackson -sinkun akustinen b-puoli. Kokonaisuudessaan ”My Rough And Rowdy Ways” yhdistelee kaikki Dylanin vaikutteet yksiin kansiin ja tekee sen erinomaisin tuloksin. Esitys on toteutettu Reedile tyypillisin soittometodein. Garnier on soittajana lahjakas, ilmavan westerswingailun kuningas, joka ei tee koskaan itsestään suurta numeroa. Täytyy toivoa, että Dylan-faneille on tulevaisuudessa tarjolla lisää ”Rough And Rowdy Waysin” tasoisia yllätyksiä. Blues News 6/2021 51 Dylan on vieraillut Sinatra-kautensa aikana Suomessa kahdesti ja vaikka hän on maailman areenoilla esittänyt aina silloin tällöin muutamia versioita Ol’ Blue Eyesin tutuksi tekemistä kappaleista, täällä niitä ei ole konserteissa kuultu. Osbornen kunnianosoitus onkin kautta aikain paras Dylanin tuotantoon pohjautunut tribuuttialbumi. ”Rough And Rowdy Waysin” sisältö osoittaa myös sen, että Dylanin Sinatra-levyillä saattoi olla fanituksen ohella myös taiteellinen tarkoitus. Kappale suorastaan tulvii Dylanin ihailemien muusikoiden ja kirjailijoiden nimiä, ja tekstin imu on niin voimakas, että siihen on pakko syventyä tosissaan. Dylanin Sinatra-kauden aikana julkaistiin myös pari tribuutti-levyä, jotka kannattaa mainita. Aikanaan Asleep At The Wheelissä western swingiä paiskoneen basistin rooli Dylanin alati muotoaan muuttavassa kokoonpano-armadassa on kasvanut arvoon arvaamattomaan, sillä nykyisin hän toimii myös bändin selkeänä johtohahmona ollen yhtyeen ainoa jäsen, jonka kanssa Dylan puheen välityksellä kommunikoi. Mikäli levy kuitenkin jää miehen viimeiseksi työksi, hän kykenee sen välityksellä jättämään itsestään kuvan edelleen iskussa olevana ja idearikkaana amerikkalaisen musiikkikentän kokonaisvaltaisena tuntijana ja tulkitsijana.. Myös bluesilla on tärkeä rooli albumin tarjonnassa. Instrumentaaliselta toteutukseltaan Murder Most Foul tuo mieleen Van Morrisonin ”Astral Weeks”ja ”No Guru, No Method” -albumien eteeriset maisemat ja tunnelmaltaan biisi toimii todella hyvin. Kennedyn hahmo tv-ruuduista tutulla tyyneydellä. Ovatpahan asiat miten tahansa, Murder Most Foul on hieno, joskin surullinen laulu traagisesta aiheesta omaperäisin sanakääntein tulkittuna. Garnierin merkitys Dylanin nykymusiikin toteutuksessa nousi framille myös Hartwall Areenalla, kun Dylan tulkitsi Don't Think Twice It’s Alrightin itsesoittamiensa pianon ja huuliharpun tukemana: ainoana säestävänä soittimena lavalla soi Tony Garnierin sellonjousella sahaama kontrabasso, jonka soundimaisema nosti kyseisen esityksen koko illan ehdottomaksi kliimaksiksi. Dylanin taustakokoonpano on vuosien varrella vakiintunut, jos toki 2010-luvun puolivälissä kitaraa soittanut Dean Parks oli jätetty miehistön ulkopuolelle. MY ROUGH AND ROWDY WAYS MY ROUGH AND ROWDY WAYS Dylanin 2020-luvun ensimmäinen albumi oli napannut nimensä Jimmie Rodgersin ”My Rough And Rowdy Ways” -LP:stä. Levy oli vuoden albumi-sarjan Grammy-ehdokkaana blues-kategoriassa ja näin tehdessään se tavallaan sulki Dylanin pitkän uran aikaisen ympyrän, blues-levynähän hänen ihkaensimmäistä albumiaankin on totuttu pitämään. CBS julkaisi ”Tempestin” jälkeen ”The Complete Dylan Album Collectionin”, joka sisälsi kokoelmalevyjä ja ”Bootleg Series” -sarjan albumeita lukuun ottamatta kaikki virallisesti julkaistut Dylan-pitkäsoitot. Julkaisu sisältää valtavan määrän amerikkalaisen rockin, folkin, kantrin, gospelin ja bluesin historiaa, joskaan sekään ei ole aivan täydellinen paketti muutamien sinkkuraitojen loistaessa poissaolollaan. Vanmorrisonmaisissa maisemissa liikuskellaan myös Walt Whitmania suruttomasti lainaavalla I Contain Multitudesilla ja levyn päättävällä Key Westillä, hienoja tunnelmapaloja kumpainenkin. Sinatramainen laulutyyli tulee paikoittain esille esimerkiksi levyn kauniilla rakkauslaululla I’ve Made Up My Mind To Give Myself To You sekä Black Riderillä, joka on tulkinnaltaan silkkaa Sinatraa. Bettye Lavetten hieno ”Things Have Changed” on näistä tunnetumpi Grammyehdokkuuksineen, mutta minun makumaailmassani Joan Osbornen ”Songs Of Bob Dylan” on vieläkin parempi lätty: siltä ei löydy ainoatakaan huonoa raitaa ja loppuunkalutuimpiin klassikoihinkin on saatu synnytetyksi tuoretta tulkintaa. Hartwall Areenalla maestroa säestänyt Sexton-Herron-Garnier-Recile -kvartetti on oppinut vuosien varrella vastaamaan kaikkiin mestarinsa tarjoamiin musiikillisiin haasteisiin ja soitto on soljunut alati svengaavana ja idearikkaana kappaleiden tarpeet huomioiden. Pori Jazzin keikka painottui hieman yllättäenkin ”Love And Theftin” materiaaliin, kun taas Hartwall Areenalla kuultiin vanhojen klassikoiden rinnalla näytteitä kaikilta 2000-luvun originaalimateriaalia sisältäneiltä pitkäsoitoilta. Koko toisen cd:n täyttävä Murder Most Foul on saanut vaikutteita Dylanin diggaaman Charlie Poolen presidentti William McKinleyn kuolemaa peilailleesta White House Bluesista, jos toki Dylan on kuljettanut oman presidentinmurhatarinansa täysin uudenlaisiin sfääreihin
”Time Out Of Mind” Uuden tulemisen ensimmäinen näytös. Dylanin kunnianosoitus urbaanin bluesin valtateille. ”John Wesley Harding” Tiiviin tekstityksen taideteos. Mystisyydestään huolimatta tarina on vangitseva ja maaginen. Vanhenemista ja kuoleman kohtaamista positiivisesti käsitellyt ”taideteos”.. Turhan ajankohtainen edelleen. Can You Please Crawl Out Your Window Turhaan Like A Rolling Stonen ja Positively 4th Streetin jalkoihin jäänyt sinkkuraita. ”Every Grain Of Sand on yksi parhaista ja helpoimmin syntyneistä lauluistani. Kirjoitin sen 12 sekunnissa, siltä minusta ainakin tuntui”, on Dylan muistellut. Keskustelin biisistä aikanaan Martha Scanlanin kanssa pienessä sivumyötäisessä pitkät tovit ja lopputulemana päätimme yksissä tuumin, ettei siitä ota selvää vihtahäntäkään. Kappale nousi suuresti siivilleen keikoilla Scarlet Riveran viulun voimin. Tom Thumb’s on laulu, johon on helppo samaistua, vaikken siirtynytkään viinistä vahvempien aineiden pariin ja vaikkei turvasatamani sijaitsekaan New Yorkissa, vaan jossain Kortela–Unaja -akselin välimaastossa. Isis ”Desire”-albumin tappajaraita, jonka imu on hirmuinen. Tarinan sankari kokee ulkopuolisuuden Juarezissa, mutta vastaavia tuntemuksia voi kokea missä päin maailmaa tahansa esimerkiksi erinäisten uskonlahkojen, huppupääjärjestöjen ja kaveripiirien toiminnan takia. ”Blood On The Tracks” Täydellinen albumi tämäkin. Loistava avausraita, loistava päätösraita ja niiden välillä seitsemän yhtä hyvää raitaa. Subterranean Homesick Blues Minun Dylan-hulluuteni alkoi tästä ja Maggie’s Farm -kappaleesta. 52 Blues News 6/2021 AUTIOSAAREN DYLANIT AUTIOSAAREN DYLANIT Top 10 -biisit: Top 10 -biisit: Every Grain Of Sand Täydellinen teksti ja yksi Dylanin kauneimmista sävelmistä Bobbyn ja Clydie Kingin täydellisesti tulkitsemana. Tryin’ To Get To Heaven Dylan on tehnyt useitakin kappaleita, joissa Taivaan ovea lähestytään koputtelumielessä. The Man In The Long Black Coat Dylanin ja Lanoisin yhteistyön täydellisin hedelmä. Don’t Follow Leaders on toiminut elämänohjeenani biisin ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Love Minus Zero / No Limit Dylanin kaunein rakkauslaulu. Kypsiä kuvauksia rikkoutuneesta rakkaudesta monelta eri kantilta katsottuna. The Girl From The Red River Shore Dylanin hienoin eeppinen tarina. ”Kunnianosoitus” vanhoille balladeille ja Hank Williamsin alter egon Luke The Drifterin moralisoiville tarinoille. Se vain annettiin minulle jostain. Masters Of War Dylanin rankin kantaaottava laulu. Top 5 -albumit: Top 5 -albumit: ”Highway 61 Revisited” Täydellinen albumi. Tämä on kyseisistä biiseistä paras. Just Like Tom Thumb’s Blues Täydellinen ulkopuolisuuden kuvaus. Myös Joan Osborne ja Lucinda Williams ovat tulkinneet laulun hienosti. Biisin musiikillisessa toteutuksessa on tavoitettu täydellisesti sen alueen tunnelma, jonne kuvitteellinen Texasin tyttö laulussa on visioitu. ”Desire” Viulusoundin dominoima mestariteos sisältää muutaman flamenco-rokkaavan timantin. Lehmänkellon kolistelu kuulostaa hienolta. Swamppaava tunnelma tuo mieleen Dr Johnin
Teksteistä löydettävissa beat-kijailijoiden vaikutusta . Down The Highway on kirja, joka kannattaisi ehdottomasti kääntää suomeksi, se näet sisältää kaiken oleellisen tiedon, jota tavallisen musiikinkuluttajan tulee Dylanista tietää. 1 Dylanin omia muistikuvia vuosien varrelta. Heylinin kirjoilla on kuitenkin kiistattomat ansionsa. Hän ei ole 30-vuotisen yhteistaipaleemme aikana pettänyt luottamustani kertaakaan”, mietti Minnesotan mies itsekseen. Kirjan kansikuva on ”Freewheelin’”-albumin kannesta tuttu Jones Streetillä napattu yhteisotos rakastuneesta pariskunnasta talvisessa NewYorkissa. Heylin on kirjoittanut toistakymentä kirjaa Dylanista ja ne sisältävät uskomattoman määrän kiinnostavaa luettavaa. Helppolukuinen ja hyvin kirjoitettu opus, joka on säilyttänyt tenhonsa vuosien varrella. Hän tavoitteli Mr Frankin tapaisia puhtaita korkean äänialan nuotteja Don’t Think Twicen prameilemattoman riisutussa sovituksessa, ja vaikkei hän aina tavoiteyrityksissään onnistunutkaan, pääosin homma saatiin toimimaan hänen haluamallaan tavalla. Shelton ei ollut kuulunut Dylanin ”sisäpiiriläisiin” enää 60-luvun jälkeen ja ilmeisesti nimenomaan siksi kirja on jäänyt auttamattoman vajavaiseksi 70-lukua ja 80-luvun alkua käsittelevissä osuuksissaan. ”Charlie taasen toimii lavalla kuin oma poikani pyrkiessään pitämään minut heikkoina hetkinä hereillä napakoine välilikkeineen. Nämä kaksi vanhaa sotaratsua uusittuine sovituksineen olivat kuitenkin erikoistapauksia ohjelmistossa, muuten liikuskeltiin tuttujen ja turvallisten sointimaisemien siimeksessä. Hänellä oli kuitenkin hyvät muistot Helsingin kalseahkon areenan eräästä keikasta, jolla joukko nuoria naisia oli rynnistänyt järjestysmiesten vastustuksesta huolimatta aivan lavan viereen kannustamaan idoliaan antamaan yleisölle kaikkensa. Erityisellä tarkkuudella isäntäänsä seuraavan uskollisen Tonyn bassokuvioiden toimivuutta mestarin taustalla ei voinut kuin ihastella, mies tuntui pystyvän lukemaan pomonsa aivoituksia kuin avointa kirjaa. sekä tutkinut ja tarkistanut kertomansa asiat satoja kertoja. Nuorten naisten innoittamana Minnesotan mies sisällyttikin kyseisen illan ohjelmistoon totuttua suuremman määrän uusimman albuminsa materiaalia. Hän pystyy taikomaan soittimistaan kappaleiden vaatimat värisävyt, joiden avulla tarinat kykenevät nousemaan lopulliseen loistoonsa. Clinton Heylin: Behind The Shades Clinton Heylin kuuluu Dylan-tutkijoihin, jotka ovat tietävinään kaiken hänen tekemisistään ja hänen teostensa sisällöistä. ”Tony, tuo artistin oma Sancho Panza meksikolaisen maantieroiston näköisine olemuksineen, tietää täysin mitä häneltä keikoilla odotan. Erityisesti rokkaavammat ja bluesimmat biisit toimivat hyvin hänen erinomaisen bändinsä ansiosta, olivathan hänen taustajoukkonsa vuosien myötä oppineet tajuamaan lähes taianomaisesti mestarinsa soitannolliset metkut ja hänen alati vaihtuvat mielenmaisemansa. Mittavan taustatyönsä ansiosta hän pystyy tarjoamaan kirjansa sivuilla ällistyttävät määrät faktatietoa, josta muu Dylan-kirjoittajakunta on ollut täysin tietämätön. Must kaikille Dylan-diggareille. Hänen komppauksensa pystyy seurailemaan minun taustoittajille heittämiä virikkeitä ihailtavalla ymmärryksellä. Behind The Shades on lukemistani Heylin-teoksista ehdottomasti paras. Mieleen olivat jääneet myös nuorten naisten houkuttelevat huulet, jotka tapailivat hänen uusimpien laulujensa sanoja samaan aikaan, kun hän itse suolsi niitä ulos suustaan edessäolevaan mikrofoniin. Nyt 2010-luvun lähestyessä loppuaan Minnesotan mies ei kyennyt enää tarjoamaan koko keikan kattavaa laadullisesti loistokasta esitystä, mutta hetkittäisiin herkkuhetkiin hän yhä kykeni, ja parhaimmillaan hän oli tyytyväinen suurimpaan osaan keikkojensa esityksistä. Suze käsittelee suhdettaan Dylaniin avoimesti, ilman minkäänlaista sensaatiohakuisuutta. ”Danny on joukkiomme monipuolisin soittajalahjakkuus. Suze Rotolo: A Freewheelin’ Time Villagen aikaisen sydänkäpysen mainiot muistelmat Dylanin kanssa vietetyistä 60-luvun alun vuosista, mutta myös Suzen myöhemmästä elämästä esimerkiksi Castron Kuubassa. George on jäänyt kavereista minulle etäisimmäksi, mutta hänen taustabiittiensä tasoon olen aina voinut luottaa ja hänen yhteentoimivuutensa Tonyn kanssa tukevimpien komppien luomisessa lähentelee taidetta. KEIKALLA KESKIYÖN AURINGON MAASSA KEIKALLA KESKIYÖN AURINGON MAASSA Hartwall Areena, kesäkuu 2019, ennen keikkaa Minnesotan elävä ikoni istui Hartwall Areenan backstagella mietiskellen aiempia vierailujaan kyseisessä paikassa. Hienosti kirjoitettu teos sisältää paljon pikkusirumaisia faktoja, jotka valottavat hyvin Dylanin taiteilijakuvaa ja jopa hänen luonnettaan. Blues News 6/2021 53 DYLAN-KIRJALLISUUTTA DYLAN-KIRJALLISUUTTA Anthony Scaduto: Bob Dylan Bobbyn 60-luvun vaiheita ansiokkaasti käsitellyt teos. Charlie ei koskaan tee itsestään numeroa, vaan palvelee aina laulun sanomaa ja tunnelmaa”, jatkoi Minnesotan mies mietiskelyään. Howard Souness: Down The Highway – The Life Of Bob Dylan Tänä vuonna päivitetty Down The Highway on minun makumaailmassani paras Dylanista kirjoitettu historiikki. Maineikkaan kriitikon teos oli ja on edelleen tärkeä, mutta totuuden nimissä on todettava myös se, että kirja oli jo ilmestyessään tiedoiltaan vanhentunut. Kiertueella uuden sovituksen saanut sammaloitumattomasta kivestä kertova laulu oli iän ja keikkakilometrien myötä saanut osakseen hitaasti eteenpäin jolkuttelevan sovituksen ja vaikka ”kivenmurikan” pyöriminen oli oleellisesti laantunut, täysin paikalleen se ei ollut vielä jysähtänyt kertaakaan kiertueen aikana. Bob Dylan: Tarantula Dylanin mainettaan parempi esikoisteos. Robert Shelton: Bob Dylanin musiikki ja elämä Tämä 80-luvulla ilmestynyt teos on toistaiseksi ainoa suomeksi käännetty Dylanin ”elämäkerta”. Bob Dylan: Chronicles Vol. Himofanit ovat sitten asia erikseen. Hän oli silmin nähden liikuttunut siitä, että nämä nuoret naiset osasivat laulaa nimenomaan hänen uusimpia laulujaan, eikä vain niitä ikivanhoja tarinoita, joita hänen vanhempi fani-joukkonsa saapui vuosi toisensa jälkeen pääasiassa kuuntelemaan. Vaativatpa kappaleet haloonhakkuuta tai kepeämpää svengiä, Georgeen BN-novelli BN-novelli. Souness on haastatellut satoja Dylanin kanssa tekemisissä olleita ihmisiä, muusikoita, perheenjäseniä, taiteilijoita, naisystäviä jne. Mieleen tulevat myös hänen 60-luvun alun albumeitten takakansista löytyneet ”toisenlaiset laulut”. Hän muisti rakennuksen hyvin, joskaan hän ei muistanut sitä, kuinka monta kertaa hän oli bändeineen esiintynyt kyseisellä estradilla. Heylinin tapa käsitellä Dylanin tuotantoa tyyliin, jossa hän korottaa itsensä ”aina oikeassa olevaksi Dylan-tulkitsijaksi”, on kuitenkin ajoittain jopa vastenmielistä luettavaa. Sam Shepard: Rolling Thunder Logbook Näyttelijä-käsikirjoittaja-muusikko Sam Shepardin omaperäinen dokumetti ”Rolling Thunder” -kiertueelta
Minun bändini on niin hyvä, että se pystyy nostamaan meidät kuiville niinäkin iltoina, jolloin olen itse heikommassa vireessä. ”Kun irlantilaiset emigrantit yhdistelivät kauniit laulumelodiansa ja viuluvetoiset jigit ja reelinsä Pohjois-Amerikan etelävaltioista kantautuviin rytmeihin, he tulivat muuranneeksi kantrimusiikin peruskiven, jonka varaan kantrin ohella rakennettiin myöhemmin koko pohjois-amerikkalainen kevyempi musiikki. Hartwall Areena, kesäkuu 2019, keikan jälkeen Keikka meni hyvin ja Minnesotan mies oli mielissään onnistumisestaan Don't ThinkTwicen korkeiden nuottien tavoittelussa. Kuten itse aikanani olin värkännyt oman tarinani yhdistelemällä paria Englannin ja Skotlannin rajamaille sijoitunutta balladia, ja värkännyt niistä USA:n pohjoisosiin sijoittuneen rakkaudentunnustuksen, Jii oli sijoittanut oman käänöksensä Suomen Lappiin parhaita folk-traditioita noudattaen. Kahdesta suomalaiskaveruksesta mielenkiintoisemmaksi Minnesotan mies koki lopulta Lännen-Jukan, joka tonki ja tutki amerikan-suomalaista perinnemusiikkia ja yhdisteli siihen vaikutteita bluesja kantrimusiikista. Keikan jälkeen bäkkärillä Minnesotan mies vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa , hän alkoi pohtia tarkemmin maata, jossa hän parhaillaan vieraili ja sitä, mitä hän kyseisestä alueesta ja sen ihmisistä tiesi. Bändi oli soittanut koko keikan ajan tiukasti kuin juuri rasvattu reisi ja yleisö oli reaktioista päätellen vaikuttanut tyytyväiseltä kuulemaansa. Irlantilaisten tyrkyttäessä omaa musiikkiaan kaikkien kuultavaksi koko USA:n alueella, suomalaiset ikään kuin häpesivät omia juuriaan ja halusivat rypeä omissa perinneympyröissään. Oli aika viettää yö Helsingin lempeässä illassa ennen siirtymistä seuraaville konserttiareenoille. Oli aika nousta lavalle jälleen kerran. ”Mikä hienointa, tämä samainen Lännen-Jukka oli J. Jiin sanoituksen esittää levyllä minulle tuntematon suomalaisyhtye erinomaisin tuloksin, joten pitänee tutustua suomalaisiin musiikintekijöihin tarkemminkin, kunhan aika vain siihen riittäisi”, päätti Minnesotan mies pitkäksi venyneen pohdiskelusessionsa ja tallustellessaan bändiläistensä rinnalla kohti Hartwall Areenan ulko-ovea sekä pikkuhiljaa himmenevää keskikesän päivää. Hän oli jäämässä jo omien ajatustensa vangiksi, kun Hartwall Areenan ämyreistä kantautui backstagelle kuulutus. Esitänpä lavalla kantria, bluesia, rockia tai vaikkapa schlagereita, bändini pystyy aina luomaan taustalle haluamani kaltaiset soittomaisemat, vaikkemme olisi treenanneet kyseisiä biisejä entuudestaan ollenkaan. Hänen oli tunnustettava itselleen, että tiesi turkasen vähän Suomi-nimisestä maailmankolkasta. Minnesotan mies lopetti mietteensä ja nyökkäsi soittajiensa suuntaan. Minnesotan miestä miellytti suomalaisen äänitteillä erityisesti se, että tämä oli kääntänyt suomeksi Dock Boggsin ja Mississippi John Hurtin klassiset laulut, joita hän oli itsekin aina ihaillut. Olen sen velkaa myös soittajilleni, sillä minun messissäni he saavat perheillensä elannon, jonka suuruus on pitkälti kiinni minun keikkakalenterini pituudesta”, jatkoi Minnesotan mies pohdiskeluaan. Minnesotan mies tykkäsi näiden herrojen jutuista suunnattomasti. Ihmisinä suomalais-emigrantit olivat hiljaisia, mielellään omissa oloissa hääräileviä erakoita, jotka innostuivat puhumaan ja tappelemaan vain kännipäissään. Pidän tien päällä olemisesta ja koska keikkailu on työ, jonka osaan, aion kiertää esiintymisareenoilla niin kauan kuin pystyn. ”Onpa käsittämättömän karseaa kuultavaa”, hän oli tuolloin miettinyt itsekseen. Hän jätti kuitenkin mainitsematta sen, että oli vieraillut Echon kanssa suomalaisissa ”haaleissa” ja kuullut niissä soitettavan marssisykkeistä polkkapoljentoa, josta ei löytynyt svengiä edes hitusen vertaa . Karjalainen -nimisenä jatkanut oldtimelle ominaisia perinteitä myös minun tuotantoni puitteissa, siirtämällä pohjoisen tyttöä kasitelleen lauluni Lappiin, saamelaisten maalle. Minnesotan mies oli aikanaan jopa nolostunut kertoessan Jukalle ja Kaapolle, ettei tietänyt suomalaisten emigranttien musiikillisesta tarjonnasta mitään kerrottavaksi kelpaavaa. ”Ladies and gentleman. Hänellähän oli itselläänkin ollut tapana jo nuoresta pitäen tulittaa tiskiin totta ja tarua risteyttäviä aikuisten satuja mitä moninaisimpien alter egojen voimin. Suomalaiset sen sijaan tuntuivat käpertyvän omien traditioidensa pariin esittämällä polkkia ja valsseja, joilla ei tuntunut olevan minkäänlaista yhtymäkohtaa muuhun Amerikassa esitettyyn musiikkin. Hänen vanhat ”matkakumppaninsa”, alter ego-nimen takana toiminut LännenJukka ja Kortelan Kaapo olivat jo 60-luvulla udelleet hänen tietämystään suomalais-emigranttien musiikista Minnesotassa, olihan hän kotoisin alueelta, joka suorastaan vilisi suomalaisia paikannimiä ja suomalaisen nimen omaavia ihmisiä. Miksiköhän he tekivät niin?”, mietti Minnesotan mies asiaa vielä vanhoilla päivilläänkin. Echo kutsui tällaisia suomalaisia papupatapulputtajiksi. Wild Bill. Minnesotan mies oli onnellinen, että hänen heimostaan, tuosta maailmanlaajuisesta unelmienjakojoukosta, riitti jäseniä kaukaiseen pohjolaan asti, ja ennen kaikkea hän oli onnellinen siitä, että tuo porukka halusi edelleen tulla kokemaan yhteisiä unelmia hänen kanssaan vielä elämäntaipaleensa loppumetreilläkin. Erityisesti hän piti Kaapon ja Jukan faktaa ja fiktiota sekoittavasta kerrontatavasta , jonka puitteissa oli mahdollista muodostaa mitä uskomattomampia tarinoita. Bändini tärkein voimavara löytyy kuitenkin koko nelikon monipuolisesta joustavuudesta ja heidän laaja-alaisesta musiikintuntemuksestaan. Eräät heistä olivat soittaneet hänen rinnallaankin hänen alkuaikojen bändiviritelmisssään Hibbingissä ja omasihan hänen nuoruudenaikainen tyttöystävänsä Echokin suomalaiset sukujuuret. 54 Blues News 6/2021 saattaa aina luottaa. Please welcome on stage the CBS-Sony recording artist”, jonka jälkeen kuulutetut sanat hukkuivat yleisön pauhuun. Mutta oli myös Jukan ja Kaapon kaltaisia puheautomaatteja, jotka suolsivat suustaan tarinan toisensa jälkeen hengästyttävällä tempolla. ”No nyt näihin biiseihin on saatu synnytettyä oikeanlainen svengi, jota minunkaltaiseni vanhan musan ystäväkin kuuntelee mielikseen”, muisti Minnesotan mies ajatelleensa kuultuaan kyseiset esitykset ensimmäisen kerran. New Orleansin salakavalat secondline-karikot ovat hänelle jopa itsestäänselvyyksiä
Vaikka tämäntyyppinen materiaali on ehdottomasti parhaimmillaan sinkuilta soitettuna, The Jestersin albumi kestää koko varttimailin eikä ole ansainnut paluuta unholaan. Nyt albumia yrittää nostaa unohduksen yöstä rapakontakainen Sundazed-levyyhtiö, joka julkaisi kiekon sinisellä vinyylillä edellisen Record Store Dayn kunniaksi. Sitten katse joulukuuseen ja raaseri millilleen lähtöviivalle. Kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja, vaikka erinäköisiä huuteluita sekä hälyja ajoääniä on raidoilla paljon. painos Audio Fidelity DFM 3037/DFS 7037, 1964) The Breeze And I / Raunchy / No Name Dragster / Strange Man / High Voltage / Yang Bu / The Thing / Hollywood Sound // The Jester / Suspense Run / The Cossack / Masatlan / Honky Tonk / Chihuahua / Tamale Wagon Kumit kuumaksi. Tähän pakokaasun, jarruvarjojen ja noutajaa uhmaavien hurjapäiden maailmaan upposi 16-vuotiaan Jim Messinan johtama The Jesters, joka sai hämmästyttävästi tehdä kokonaisen pitkäsoiton Audio Fidelity -merkille ilman suuria näyttöjä syksyllä 1964. Tempo on armoton, kun narrit antavat kyytiä Mustangille, Corvettelle ja muille menopeleille. UNOHDETUT ALBUMIT UNOHDETUT ALBUMIT LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 22 LP-aarteita vuosikymmenten takaa, osa 22 JIM MESSINA & HIS JESTERS JIM MESSINA & HIS JESTERS The Dragsters (Wah Wah Record Sounds WLP 005, julk. Kesäkin on pian tulossa!. The Cossack jättää tsaarin kuriirin syöttämään heiniä oriilleen. Missään ei ainakaan viitata siihen, että Wrecking Crew tai joku muu ammattimiesten lössi olisi hoitanut taustat raidoille. Myös yhtyeen kiihkeä nimikkokappale The Jester kuuluu albumin kohokohtiin. Täällä painetaan onneksi pakosarjat hehkuen ja nitro käryten. Aaltojen kohinan sijaan studioketut ovat tehtailleet kappaleiden alkuun ja loppuun pakoääniä kunnon Vtyyliin ja ryydittäneet Messinan johtaman kitarapartion jyristelyä myös yleisön äänillä ovaaliradoilta. Mikä oli hetki sitten surfia, on nyt hot rodia. A-Rab on Messinan eksotiikkaviritys, mutta ei säväytä yhtä paljon kuin kaksi muuta. Blues News 6/2021 55 PETRI LAHTI K alifornialaiset rasvanäpit levyttivät vuonna 1964 pitkäsoiton, joka ei ole paistatellut surfja hot rod -musiikin kuolemattomien esitysten joukossa, vaikka aihetta voisi olla. Alkujaan pitkäsoitolla oli mukana 14 kappaletta, mutta täydennykset ovat täyttä asiaa, sillä ne ovat The Jestersin saman vuoden sinkuilta Featureja Ultimamerkeillä. Ykkösraidaksi isketty ikivihreä The Breeze And I kaahataan vielä kohtuutempolla, mutta tutun Raunchyn jälkeen tämä on yhtä kumin ulvontaa: useat kappaleet ovat kestoltaan vain reilut puolitoista minuuttia, rumpali Larry Dundieff on enemmän kuin sähäkällä päällä ja studion laitteista on löydetty juuri oikea määrä kaikua kattaukseen. Sitä en tiedä, minne Wah Wah -painokselle kaivettu Hollywood Sound -kappale on kadonnut Sundazedin laajennetusta versiosta, sillä kuolemattomasta Comin’ Home Babysta inspiraationsa keränneille biiseille on aina tilansa ja paikkansa. Niistä Panther Pounce keväältä 1964 on selvästi Strange Man nopeampana esityksenä. Nykytyyliin Sundazed on lisännyt lisämateriaalia monokiekolle. Konsepti on tuttu Dick Dalen, The Surfarisin ja kumppanien levyiltä. Se tätä nuorekasta, vauhdikasta ja vastustamattomasti eteenpäin kiitävää albumia kuunnellessa mietityttää, miten autohulluista teinipojista koostunut suora kutonen on saanut näin täyteläisen, tiiviin ja tykin äänimaailman aikaiseksi. Renkaat valittavat niiden pureutuessa bitumiin, keula pyrkii kohti taivasta ja suorat putket rohisevat, kun kiihdytysauto katoaa hetkessä maisemaan. Jim Messinan pitkälle uralle teema-albumi kiihdytysautoilusta oli lupaava alku. Keltainen, seuraava, kolmas, kytkin irti, vihreä ja menoksi. Musiikillisesti Jestersin fokus on enemmän ruutulipulla kuin mitä sitä ennen tapahtuu: energia korvaa tarttuvat melodiat. On totuus mikä tahansa, ykköskitaraa dickdalemaisen lyhyin nuotein soittavan ja useimmat kappaleet säveltäneen Messinan muusikontaitoja ei voi epäillä: hän jatkoi narreista Buffalo Springfieldiin, perusti Pocon ja jatkoi siitä kevytrockin pariairokaksikkoon Messina and Logginsiin. Ilmestyessään levy jäi huomioitta. 2002; alkuper. Sudittelusta erottuvat erityisesti Strange Man, jossa on nimensä mukaisesti oudosti kulmien alta pälyilevää film noir -henkeä, oikosulun rajoilla käyvä High Voltage, orientin tunnelmaa tarjoava Yang Bu ja hermostuneella kaasuttelulla alkava Suspense Run. Kun vuodet ovat vierineet, ”The Dragsters” on ollut kiivaimpien asiainharrastajien ja tahmanäppisimpien levykeräilijöiden tiedossa, mutta vältellyt kunnon uusintajulkaisuja. Itse musiikissa ei ole suurta eroa. Oma kopioni on barcelonalaisen Wah Wah -levykaupan repropainos vuosien takaa – enpä ole varma, onko Messina saanut rahansa tästä, vaikka lisenssimerkinnät ovat esillä takakannessa
Tällä kokoonpanolla tehtiin jo samana vuonna neljä äänitettä, mitkä julkaistiin v. Tekemäni juttu ilmestyi paitsi tuossa laajalevikkisessä sanomalehdessä niin myös Blues Newsin numerossa 17 eli 2/1972, ja se on varmuudella ensimmäinen tästä mestarimuusikosta missään julkaistu kirjoitus. 1975 vokalisti ja harpisti Pertti ”Pepe” Ahlqvist, kitaristi Jaakko ”Jaska” Heinonen, basisti Risto Pesonen ja rumpali Pertti ”Roope” Rossi. 1997 ilmestyneen Bluelightcd:n teksteissä kerrotaan kyseisen lähes kuuden minuutin mittaisen äänitteen olevan peräisin vuoden -70 syksyltä. Chicago-malliselle sähköistetylle bluesille omistautuneen yhtyeen Chicago Overcoat perustivat v. Hieman myöhemmin yhtyeeseen liittyivät toinen kitaristi Timo Kakko ja pianisti Lasse Maatala. Tallenteista Mean Old Rider ja Why Should Care ovat laulettuja, kun taas Mumbles ja Overcoat Shuffle ovat instrumentaaleja. Ne kaikki ovat tämän nelikon ja heitä yhdellä kappaleella sanoituksen osalta avustaneen Jorma Kempaksen omaa tuotantoa. En ollut uskoa tuota lausumaa, mutta havaitsin sen täydeksi todeksi, kun vuoden -70 lopussa kuulin Pekka Gronowin toimittamassa Bluesin Maailmasta -radio-ohjelmassa Fire Bluesin esittämän kappaleen Lonely Stranger. Tuossa mittavassa historiikissa ollaan myös sitä mieltä, että Poutiaisen veljesten Jarmon ja Joukon ynnä muiden perustama Fire Blues (Band) oli Suomen ensimmäinen varsinainen bluesbändi. 56 Blues News 6/2021 CHICAGO OVERCOAT CHICAGO OVERCOAT Klassikoiden lähteillä, osa 71 Klassikoiden lähteillä, osa 71 Tapasin Pentti ”Baby Boy” Varhaman vuoden 1969 lopputai vuoden -70 alkupuolella. Samanlainen merkintä on myös omissa vanhoissa muistiinpanoissani. Niin saattoi hyvinkin olla, mutta Nastolan poikien kanssa samana vuonna 1968 aloitti bluesin vääntämisen myös helsinkiläisten Sakari ”Magnus” Helteen ja Pekka ”Albert” Järvisen kokoama Harp. Samassa yhteydessä sain livenä kuulla joitakin akustisia soittonäytteitä ja havaitsin nuoren miehen taitojen entisestään lisääntyneen. Haastattelin Ahlqvistia vuoden -72 keväällä, kun Timi Varhama tarvitsi tuuraajaa Etelä-Suomen Sanomien Viikon Pop -palstan hoitamisessa. Nimihän on amerikkalainen slangi-ilmaisu ja tarkoittaa ruumisarkkua. Keskustelumme aikana hän kertoi, että Lahden seudulla vaikuttaa Pertti Ahlqvist -niminen erinomainen huuliharpisti, joka on iältään vain 13-vuotias. -76 Finnish Blues Societyn toimesta. Kuuden miehen voimin tehtiin Love © Ju ha ni Va in io © Ju ha ni Va in io. Kirjassa on ilmeisesti siltä osin jonkinlainen epätarkka kirjaus, koska jo v. Kyseinen tallenne on todellakin tehty vuoden -70 puolella eikä seuraavan vuoden helmikuussa, kuten tuoreessa Nastolan bluespojat -teoksessa useaan otteeseen mainitaan
1947 Jack McVean orkesterin rumpali Rabon Tarrant. Koosteen kaikkein vaikuttavin esitys on mielestäni Ahlqvistin, Heinosen, Kakon, Pesosen, Rossin ja heidän ystävänsä, nykyisin kirjailijana tunnetun Jukka Mallisen yhdessä muotoilema ja reilusti yli 12 minuutin mittainen jäähyväisluonteinen huipputuotos Nothing Left Blues, mikä on liveäänite Porin vuoden 1978 jazzjuhlilta ja mikä päätyi levylle sieltä MTV:n säilytystilojen kautta. Smithin teokseksi, ja sen tietojen selvittäminen edellytti keskustelua itsensä Pepe Ahlqvistin kanssa. Little Walterin puhuttelevan bluesin Mean Old World taustalta taasen löytyy T-Bone Walkerin luomus vuodelta 1942. Lockwood on kuitenkin väittänyt tuota Rogersin klassikkoa omaksi teoksekseen, ja varhaisimman levytyksen siitä teki Othum ”Otha” Brown v. Entä mikäpä on oma näkemykseni Chicago Overcoatista. Hän kertoi, että kyseinen musiikkikappale löytyi John Lee Hookerin LP:ltä ”Urban Blues” ja että yhtyeen jäsenet katsoivat hyväksi muokata sen Rock Me Baby’ä muistuttavaksi hitaaksi bluesiksi. 1937, mutta kysymyksessä on eri teos. Chicago Overcoatin aktiivinen vaihe kesti ajanjakson 1975–80 eli vain noin viiden vuoden verran. 2002 hautakivikuvalla varustettu cd, mille sijoitettiin esikoissession Mean Old Rider, kuusi Love Records -äänitettä, kaksi MTV:n arkistoista löytynyttä tallennetta, yksi Pity The Fools -otos vuodelta -81 sekä neljä vuosien 1983–84 näytettä The Pepe Ahlqvist Blues Bandilta. Tämän kiekon Overcoat-osuus käsittää tuon ”Rider’in” lisäksi versiot sellaisista klassikoista kuin Little Walterin My Babe & Fast Boogie, Muddyn Gone Down To Main Street, James Cottonin How Long Can A Fool Go Wrong, George Smithin Juicy Harmonica, Luther Allisonin Bad News Is Comin’ ja That’s All Right, mikä on yleensä merkitty Jimmy Rogersin nimiin. nistuin kuulemaan ja näkemään porukan lavalla kahdesti, v. Robert Jr. Blues News 6/2021 57 Recordsille aineistoa, mistä julkaistiin vuosina 1978 ja 1979 LP:t ”Chicago Overcoat” ja ”Eyesight To The Blind”. Se selviää Blues Newsin numerossa 166 (4/97) julkaistusta arviosta, minkä sisältö hieman lyhennettynä on seuraavanlainen: ”Chicago Overcoatin noin tunnin mittainen osuus oli kauttaaltaan ammattitaitoista työtä, vaikka yhtyeen jäsenistä taitaakin vain Pepe Ahlqvist olla päätoiminen muusikko. Kolme esitystä on lähtöisin Muddy Watersilta, kaksi Sonny Boy kakkoselta ja yksi Jimmy Rogersilta. Jaska Heinosen sooloilema I Wonder Why on kieltämättä instrumentaaliversio B.B. Kingin vuoden 1961 tai 1962 levytyksestä, mutta sen edeltäjä on Mel Londonin säveltämä ja sanoittama sekä Lillian Offittin laulama Will My Man Come Home Tonight, mikä on äänitetty v. Monille tuttu Blues With A Feelin’ on tietysti parhaiten tunnettu Little Walterin bravuurinumerona, mutta sen alkuperäisversion levytti itse asiassa jo v. Sittemminhän samaa teemaa ovat hyödyntäneet muiden muassa Freddy King (1969) ja Otis Rush (1976). Sillä ei kuitenkaan ole varsinaista tekemistä nyt kysymyksessä olevan Overcoat-tallenteen kanssa. Jälkimmäisen LP:n Little Walter -osuus on kuuden laulun mittainen. 1947 nimellä Ora Nelle Blues. Big Bill Broonzy kyllä levytti samalla nimellä varustetun laulun jo v. Kaiketi lopullisena sinettinä bändin uralle julkaistiin v. Koko Chicago Overcoatin julkaistu tuotanto löytyy nykyisin helpohkosti cd:eiltä ”Mean Old Rider”, ”Eyesight To The Blind” ja ”Nothing Left... 1996–97 yhtye teki vielä joitakin revival-keikkoja. Etualalla oli luonnollisesti itse maestro, lyhyen tukkamallin ja mustien lasien myötä Suomen Rod Piazzaa muistuttavaksi muuntunut Pepe, mutta huomattavan paljon pääsi sooloilemaan myös Pohjolan Fenton Robinson, kitaristi/laulaja Jaska Heinonen. Sattumoisin huomasin, että myös Sonny Boy II:lla oli ohjelmistossaan I Wonder Why -niminen musiikkikappale, minkä hän levytti jo v. -97 Järvenpään Puistobluesissa. -80 Kuopiossa ja v. 1960 ja millä kuultava soolokitaristi on Earl Hooker. But The Blues”. -56. Heidän settinsä alkoi miltei minuutilleen aikataulun mukaisesti, kaikkien soitinten ja laulun keskinäinen balanssi oli tunnustuksen arvoinen ja itse musiikki oli niin hyvää valkoista bluesia, että parempaan on todella vaikea yltää. Varsin kuuntelukelpoisia yhtyeen aikaansaannokset ovat myös nykyisinä aikoina. Muista palasista kaksi oli opittu Howlin’ Wolfilta, yksi Jimmy Rogersilta ja samoin yksi Freddy Kingiltä. Overcoat-perinteen mukaisesti kaikki heidän piisinsä olivat luonnollisesti muilta omaksuttuja, mutta erinomaisen taidokkaiden ja tyylitajuisten tulkintojen ansiosta niitä seuraili oikein mielellään. Reilut viisitoista vuotta hajoamisensa jälkeen eli v. Vesa Walamies Albumin kakkosraita I’m Standing In Line on merkitty A. Ensimmäisen LP:n kaikkiaan 12 raidasta peräti kahdeksan on peräisin Little Walterin jäämistöstä. Yleisesti ottaen näiden kiekkojen musiikkikappaleiden tekijänimet ovat hyvin ja huolella kirjattuja, mutta niiden ilmestymisen jälkeen etenkin Internetistä on löytynyt eräitä tarkentavia ja täydentäviä lisätietoja. Valitettavasti heille sallittiin vain yhden encoren esittäminen...”. Itse on© Ti m o Ko iv is to
Ei ihme. The Beatles arvosti myös Phillipsiä, ja ilmeisesti tunne. Myös joku outo puhallin kutoo omaa kuviotaan äänimatossa. Hallyday ei ole koskaan lukeutunut gallialaisiin tulkitsijasuosikkeihini, laulamisensa kun on aika karheaa karjumista, mutta ilmeisesti karismaa oli sitäkin enemmän. Kääntöpuolella touhu vain paranee: käyrätorven käyntiin potkaisema Day Tripper on täyttä nancysinatraa. Tämä Beatlestyylittely oli Phillipsin uran toista vaihetta, kun hän oli pitkän hiljaiselon jälkeen taas esillä. -henkeen. 60.085) Baby Let’s Play House toimi tunnetusti inspiraationa ”Rubber Soulille” päätyneelle Run For Your Lovelle, ja tässä vaiheessa, 12 vuotta Arthur Gunterin alkuperäisestä Excellolevytyksestä, kappaleen inkarnaatio oli palannut rapakon yli Frank Sinatran tyttären levytettäväksi. ESTHER PHILLIPS ESTHER PHILLIPS And I Love Him / Shangri-La (Atlantic 45-2281) (Little) Esther Phillipsin (1935–1984) urassa, JOHNNY HALLYDAY JOHNNY HALLYDAY 14 eme Serie: Excuse-Moi Partenaire / Tu N’As Rien De Tout Ca / Quand Je L’Ai Vue Devant Moi / J’Abandonne Mes Amours (Philips 434.830 BE) Täytyy sanoa, että Philipsillä valittiin aika laajalla pensselillä levytettävää ”Ranskan Dannylle” näihin aikoihin. Paul McCartney on todennut vanhoilla päivillään, että Phillipsin tulkinta on hänen lempiesityksensä kuulemistaan Beatles-covereista. EP:n biitletrippi huipentuu luonnollisesti maailman biitleimpään biisiin, The Knickerbockersin ”Nuggets”-klassikkoon Liesiin, joka on sovitettu These Boots... oli molemminpuolista, sillä artisti vieraili varta vasten Granada TV:n 16.12.1965 televisioimassa ”The Music Of Lennon & McCartney” -ohjelmassa, jossa kuultiin tämä sävelmä hänen esittämänään. Pistäkääpä tämä hieno ranskalais-EP hakuseen, mikäli pidätte Beatlesista ja Nancy Sinatrasta. Vaikka touhu on täyttä nuorisomusiikkia, sovittaja esittelee muutamia yllätyskikkoja Hallydayn taustalla: ellen nyt ihan väärin kuule, taustalla Beatles-raidalla paukkuvat bongorummut. Tällä vuoden 1964 alkupäivinä ilmestyneellä, Hallydayn järjestyksessä 14:nnellä EP:llä on nimittäin lainaa Johnny ”Guitar” Watsonilta, Elvikseltä, The Beau K’silta sekä The Beatlesilta. Wellsin taustalla on aikamoinen määrä soittimia, torvea jousta kilkutinta, mutta onneksi ne eivät hautaa hänen ääntä Disquise, jonka täyteläisen vauhdikas esitys todistaa, miten hyvin fransmannit hallitsivat nämä hommat. NANCY SINATRA NANCY SINATRA These Boots Are Made For Walkin’ / Run For Your Love / Day Tripper / Lies (Reprise RVEP. Näistä liverpoolilaista valmistetta on I Saw Her Standing There, joka saa aika kovaa kyytiä B-puolen ensimmäisellä raidalla. Olen jopa miettinyt pitkäsoiton esittelyä ”Unohdetuissa albumeissa”, mutta mennään nyt ensin tällä 20th Century Fox -sinkulalla, koska se osui näppeihin aiheeseen sopivasti. Itse en suhtaudu näihin laatuartistien syrjähyppyihin yhtä kriittisesti kuin JR aikoinaan, vaikka ideat lainatuotantoihin tulivat varmasti useammin levy-yhtiöiltä kuin laulajilta itseltään. EP:n huippuesitys on A2:n Devil In tuotannossa ja elämässä olisi kyllä aineksia pitkäksikin artistiesittelyksi tässä lehdessä. MARY WELLS MARY WELLS Please Please Me / I Should Have Known Better (20th Century Fox 619) Juhani Ritvasen aikoinaan kirjoittamassa Mary Wells -artikkelissa (BN 2/80) taisi olla mukana maailman lyhyin albumiarvio, kun puheeksi tuli ”Mary Wells Sings Love Songs To Beatles”. Huimaa, eikö. Tässä natsaa kaikki: upea sävellys, laulajan persoonallinen esitystapa ja Atlanticin tyylikäs tuotanto. Ei ihme, että ostajat innostuivat ja nostivat tämän R&B-listalla sijalle 11. Musiikissa hän pääsi rytmibluesista diskoon, tyylissä lapsitähdestä karheaan leidiluukkiin ja pukukopissa jatkuviin ongelmiin tajunnan räjäyttävien aineiden kanssa. Väkevä torvipartio antaa tukea laulajalle, ja lyriikoissa vaaditaan luonnollisesti kundifrendin päätä vadille, mikäli yössä lipsahtaa. Mukavaa on se, että Nancy Sinatran tämän ajan levyt ovat laadukkaita topakoine agenttisoundeineen. Ihan joka kirpparilla tätä ei taida tulla vastaan, omani löytyi muistaakseni Marokon Casablancasta saakka. Suomalaissinkkujen etiketeistäkin tuttu genre, musiikin alalaji, on merkitty sekin aika persoonallisesti levyyn: surf. Eihän näissä ole sitä, mikä teki Mary Wellsin Motown-levyistä kuolemattomia, hehkeää esittämistä, ilmavaa tuotantoa ja upean tarttuvia kappaleita, mutta on tässäkin omalla tavallaan imua. 58 Blues News 6/2021 DIVARIEN HELMIÄ! DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 60 teita, osa 60 PETRI LAHTI M opit kouraan, te kaikki Beatlesia inhoavat lukijat, nyt luututaan divarien nurkat oikein kunnolla Fab Four -nimisellä lian räjäyttävällä aineella
Niin kuin joskus aiemminkin on muistuteltu, nämä espanjalaisporukat saivat tehdä levyilleen päästä varpaisiin nuorisomusiikkia, vaikka muuten Francon yhden mielipiteen valtiossa ei pidetty ikkunoita auki maailmalle. Siitä saa nauttia erityisesti Please Please Men vetoavassa ”come on” -kutsussa, joka osuu kyllä suoraan sydänalaan meille kaikille Wellsin ihailijoille. Ja taustakuoro on enemmän kuin vetävä: yritin etsiskellä, olisiko taustalla vaikkapa Darlene Love ja kumppanit, mutta löytämättä jäi. Jatsiväki suolasi tämän loppuvuoden 1964 julkaisun luonnollisesti aivan pystyyn: liian kaupallinen. Coganin luottopianisti Stan Foster on nimittäin sovittanut kappaleesta mahtipontisen balladin, joka raisun alkusoiton jälkeen hiljenee melkein sukkasillaan eteneväksi, ennen kuin loppua kohden käyrätorvet ja muut pääsevät Coganin taustalla taas ääneen. ALMA COGAN ALMA COGAN Eight Days A Week / Help! (Columbia 45-DYC 2159) Alma-täti Eight Days A Weekin kimpussa – eipä kuulosta varsinaiselta työmiehen lauantailta! Vaan kun liikkeellä ovat viihteen osaajat, sitten tehdään laadukasta viihdettä. Kaksi muuta lainaa ovat Game Of Love ja Do-Wah-Diddy. Se ei innosta yhtään niin paljon kuin Näin kestä en (joka taas on huoltoasemakasettien erikoismiehen Jarmo Jylhän Eight Days A Week -käännös vuoden 1974 Hitvox-julkaisulla).. Itse en olisi niin jyrkkä: ei tämä nyt ”First Lady of Jazzin” unohtumattomiin kuulu, mutta on kuriositeettina kiinnostava. Barcelonalaiselta Los Mustangilta julkaistiin vuodesta 1962 lähtien useampi EP vuodessa. LOS MUSTANG LOS MUSTANG Chao, Chao / El Juego del Amor / Nadie Respondio / Do Wah Diddy Diddy (La Voz de su Amo 7EPL 14.150) Pitkästä aikaa espanjalaista beatia helmissä. Blues News 6/2021 59 ELLA FITZGERALD ELLA FITZGERALD Ringo Beat / I’m Fallin’ In Love (Verve 58 123) Saatiin suuri Ella tännekin mukaan! Laulun lahjakkuutena hänellä ei ollut mitään ongelmaa kokeilla kynsiään tällaiseen nuorekkaampaan teemaan, vaikka toki Richard Starkeyn kehuttuaan Fitzgerald muistuttaa lyriikoissa, että on sitä nähty ennenkin kaikenlaista, esimerkiksi Gene Krupa paukuttamassa Paramount-teatterissa Benny Goodmanin orkesterissa. EP:n nelikosta ainoastaan Chao, Chaon taustalle on otettu lisävoimia mukaan. Ringo Beat ei ollut Ellan ainoa hyppy ajan ääniin, diskografiastaan löytyy vaikka mitä (muun muassa mainio Get Ready), ja sinkun kääntöpuolellakin mennään lujaa: menopala olisi voinut olla monen 30 vuotta nuoremman artistin tykistössä. Kyllä musiikista on moneksi, jos vertaa miten vaikka Cogan ja Ganes kohtelivat tätä! Kääntöpuolella touhu on huomattavasti mahtipontisempaa, sillä Help! on sovitettu ikään kuin Royal Albert Hallissa koruja helisyttävää yleisöä ajatellen. Kun kyse on Petula Clarkin Downtownista, taustakuoro sopii sinne hyvin. Sikäläiseen tyyliin kappaleet olivat suurimmaksi osaksi lainatavaraa rapakon takaa, Britanniasta tai Italiasta. Tämän vuoden 1965 jatketun soiton Beatles-laina on Nadie Respondio eli No Reply, joka painetaan vetävästi läpi. alleen. Kehuja ei tullut muillakaan rintamilla – Fitzgerald valitteli myöhemmin Downbeatin haastattelussa kylmää kättä, mitä tiskijukat tarjosivat levylle
BOB KUBAN AND THE IN-MEN BOB KUBAN AND THE IN-MEN Drive My Car / The Pretzel (Musicland U.S.A. Los Renon versio on suorastaan hehkeä, laulajan äänessä on upeaa kaihoa tarttuvan melodian päällä. Melodiasta oli siis moniin, ja joku Wilsonin leskistä on muistellut, että Beatlesin albumiraidan tuomat royaltytulot peittosivat koko Broadwaylta aiemmin saadun potin. duo oli Clarendonista, ja markkinoilla näkyi muun muassa Kingstoniansia, Manchestersia, Jamaicansia ja vähän kauempaa haettuna The Ethiopiansiakin. Sen pohjalta on tehty 1960-luvulta tähän päivään satoja kappaleita reggaen eri alatyylejä, eikä rytmin viimeistä tahtia ole taidettu lyödä vieläkään. Pinnalle se nousi vuoden 1957 ”The Music Man” -musikaalinäytelmässä, jonka jälkeen sävellys päätyi esimerkiksi Sonny Rollinsin, Nana Mouskourin ja Chet Atkinsin levytettäväksi. 20,007) ”Baby, you can drive my car / Yes I’m gonna be a star / Baby, you can drive my car / And maybe I’ll love you.” Siinä on pätkä, joka olisi riittänyt nostamaan monen runolaulajan tähtiin jo sellaisenaan. Vaikka näissä on aina jäykkään pohjolaan verrattuna jotenkin leikkisä ote, laulupuolella Clarendoniansin kaksikko Peter Austin ja Ernest Wilson ei pelleile, vaan touhussa on hyvinkin vakava sävy. Tämän maan pohjoisosissa toimineen beat-yhtyeen vuoden 1965 versio Till There Was You -kappaleesta on vedetty viileästi Lennon-McCartneyn nimiin, vaikka musiikillinen moniosaaja Meredith Wilson sävelsi sen jo vuonna 1950. St. Sitä en tiedä, onko LennonMcCartneyn kustannusyhtiö Northern Songs (tai sittemmin Michael Jacksonin kuolinpesä) kyselleet oikeuksiensa perään missään vaiheessa. Kerrataan tähän loppuun vielä The In-Menin ykköslaulajan Walter Scottin kolkko tarina, kun Kubanin poppoon asioihin tuskin enää palataan tässä lehdessä. Levytykseen kivijalkaa haettiin erityisesti Otis Reddingin Respectin äänimaailmasta. Tämäkin on selvästi lainaa, sillä etiketissä kerrotaan että Y Es Por Tin säveltäjä on Edwards ja kappale alkujaan Waiting Here For You. Niin kuin cover-valinta vihjaa, tämä on levytetty arviolta 1960-luvun puolivälin jälkeen ja sätkii tasaisen keinuvalla ska-pohjalla. Tämä löytyy kiekon kääntöpuolelta, joka tempoilee ja tunnelmoi kuin A-puoli. Tarinoiden mukaan Lennon ja McCartney repivät idean sanoitukseen vanhan bluesin maailmasta, jossa ykkönen oli silmässä T-Fordin vaihteiston lisäksi välillä myös makuuhuoneen puolella. LOS RENO LOS RENO Siempre Te Amare / Y Es Por Ti (Peerless 55013) Meksikolaista rocanrolia tai yeyeä esittelisin mieluusti vaikka joka helmissä, mutta valitettavan harvassa ovat alan löydöt näillä leveysasteilla. THE CLARENDONIANS THE CLARENDONIANS You Won’t See Me / (blank) (Coxsone) Otetaan toinen jamaikalainen kuoriaisjuttu heti perään, kun The Clarendoniansin You Won’t See Me -sinkula osui silmiin. Kun alkuperäisesitys löi tyhjää useasta pohdintayrityksestä huolimatta, aloin nähdä oikein vaivaa löytääkseni sen. Kaksikon matkassa kulki myös alle 10-vuotias tuleva tähti Freddie McGregor, mutta hän tuskin on mukana vielä tällä kiekolla. Kun molemmat kommentit Jerry & Johnnyn esitykseen YouTubessa ovat espanjaksi, tätä muistellaan selvästi suuremmalla lämmöllä rajan eteläpuolella kuin jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin synnyinkaupungissa Meridianissa. Raidalla riittää sielua. Kiekko kävi kääntymässä Billboardin listan hännilläkin, mutta rumpuja yhtyeessä soittaneen Kubanin kahdeksanmiehisen bändin vauhtia se ei enää kiihdyttänyt. Vuoden 1968 alkuperäispainoksella kunnia meni Mittoon piikkiin. Laulajien tarkoista syntymäajoista ei ole tietoa, mutta Wilsonin on arvioitu olleen 13-14-vuotias tämän levytyksen aikoihin. 60 Blues News 6/2021 SOUND DEMENSION SOUND DEMENSION Darker Shade Of Black / Darker Shade Version (Studio One) Norjanpuu ei taida olla suosituimpia sisustuspaneeleita tätä nykyä, mutta Jamaikalla se kelpaa. Onneksi on discogsit, 45catit ja muut: kipale löytyi lopulta Jerry & Johnnyn vuoden 1964 sinkun B-puolelta piskuisella Sleepermerkillä, joka toimi Mississippin Meridianissa. Jamaikalla oli tapana nimetä lauluyhtyeitä niiden kotipaikkakunnan mukaan. Scott katosi 1983, ja hänet löydettiin kuolleena yli kolme vuotta myöhemmin. Kyse on luonnollisesti Norwegian Woodista, josta muokattiin Brentford Roadin studiolla Darker Shade Of Black -niminen rytmi. Meillä oli The Islanders Lauttasaaressa, The Cavern Boys Espoossa, The Korso Five Helsingin maalaiskunnassa ja jossain keikkailmoituksessa vilahti myös Sawolax’ Cello LSD Limited, mutta nyt taidetaan olla jo niin huuruisessa osastossa, että eiköhän siirrytä selloa soittavista savolaisista Monterreyn kuumille kaduille. Karibialla todellinen Beatles-ikivihreä on siis joku muu kuin Yesterday tai Michelle. Mr. Louisin viranomaiset selvittivät nopeasti sen jälkeen, että tämän kohtaloksi oli koitunut pettäjä: Scottin vaimo oli päättänyt hankkiutua vanhasta äijästään eroon rakastajansa avulla, ja surmattu laulajaparka oli upotettu takapihan sadevesikerääjään. Sisäpiiriläiset ovat yrittäneet päivittää näkemystään urkujen lisäksi torvilla, jotka sopivat keitokseen aika mukavasti. Alkuperäisesitys rytmistä on joka tapauksesta komea: Jackie Mittoo taitaa luritella uruilla melodiaa, bongojen kulmikas pauke sopii taustalle ja kitaran toistama monotoninen, keinuva soundi on suorastaan hypnoottinen. Tässä vaiheessa, kesällä 1966, oltiin taas jenkkilän musiikkimaassa, jossa kappale oli päätynyt The Cheater -hitistään tunnetun Bob Kubanin levytettäväksi. Lisää mannaa. Studio One, Clement Dodd, on toki pyyhkinyt päällimmäiset epäilyt kappaleen alkuperästä merkitsemällä itsensä säveltäjäksi tälle uusintapainokselle
Harri Haka RHIANNON RHIANNON GIDDENS with GIDDENS with Francesco Turrisi Francesco Turrisi They’re Calling Me Home (Nonesuch 075597915709) No nyt alkavat olla vitsit vähissä. Ne ovat varsinainen supertripla. Entä Foleyn omat sävellykset sitten. Sovituksellisesti Messin’ With The Kid -melodiaa lainaava When The Cat’s Gone The Mice Play on veret seisauttavan kova veto. SUE FOLEY SUE FOLEY Pinky’s Blues (Stony Plain SPCD1430) Tänä vuonna on ilmestynyt paljon erinomaisia blueslevyjä, eikä julkaisutahti tuntunut hiipuvan edes vuoden viimeisellä kolmanneksella, kun markkinoille putkahti varsinainen pläjäys naisenergiaa eli Samantha Fishin, Sue Foleyn sekä Joanne Shaw Taylorin odotetut julkaisut. Tämä ei ole pelkästään Sue Foleyn paras levy, tämä on vuoden levy! Teille, jotka ette asiaa tienneet, niin Pinky on Sue Foley signature pink paisley Fender Telecaster. ”Tempting Fate” on albumi, jonka musiikillista tyyliä on vaikea lokeroida mihinkään kategoriaan. Minulla on sellainen mielikuva, että Southern Men on alun perin ollut Southern Woman. Foley soittaa kitaraa enemmän kuin aikaisemmilla julkaisuillaan ja hän soittaa myös monipuolisemmin. Menin sisään ja näin artistin, josta en ollut aiemmin kuullut. Tämä on Tommy Castron 16. Sen nimi on ”Alternative Country”. Carolynin juuret ovat Texasissa ja niinpä hänen kitarointiaan verrataan usein Stevie Ray Vaughaniin. Studiossa on ollut rento tunnelma ja se totisesti myös välittyy kuulijalle. Yleensä Foley on ollut omavarainen levyttämiensä kappaleiden suhteen, mutta tällä kertaa omat sävellykset ovat vähemmistössä. Ja päätteeksi akustinen versio delta-hengessä, pelkällä laululla ja slide-kitaralla. Ei siinä, että Rhiannon Giddensin levyt mitään huumorilevyjä olisivat koskaan olleetkaan, mutta nyt ylistävät termit alkavat olla jo laarin pohjalta kaivetut. Tuottajana on tunnettu Tom Hambridge, joka on säveltänyt suurimman osan kappaleista Tommyn kanssa ja toimii myös yhtyeen rumpalina. Aivan pelkkää telecastertykitystä levy ei ole, sillä mukaan on mahtunut sentään yksi hempeämpikin raita, Think It Over, jossa pääosaa esittää Flaniginin soittama Hammond. Paluuta alkuperäiseen Tommy Castro -menoon edustavat aiemmin mainitun lisäksi blueskappaleet I Got Burned ja Blues Prisoner. Nyt hän jatkaa soolouraansa, joka sekään ei ole ollut aivan vaatimaton. Itse käyttäisin termejä roots tai Americana. albumi, jonka nimi sai minut ostamaan sen. Avausja päätöskappaleet ovat erilaisia versiointeja numerosta Somewhere. Angela Strehlin debyyttijulkaisulta ”Blonde & Blue” on löytynyt kaksi sävelmää, Two Bit Texas Town ja Say It’s Not So. Kolmen originaalin lisäksi levyllä on 9 kierrätysraitaa, joita hän on valinnut lempiartistiensa tuotannosta. Avaus Fragile Peace And Certain War on tuttuakin tutumpaa Carolynia. Kitarassa on riittävästi tartuntapintaa ja tone on kohdallaan. Lähdetäänpä siis kuuntelemaan hiljattain julkaistua levyä. Molemmissa on totta toinen puoli, mutta toinen on, että Carolynilla on omanlainen äänimaailmansa. Zydecon kanssa flirttaillaan kappaleella Honey Bee, jossa haitaria soittaa Jan Flemming. Yksittäisillä kappaleilla on Flemmingin lisäksi useita vierailevia artisteja, joista mainittakoon Texas-legendat kitaristi Dave Alvin, pianisti Marcia Ball ja lap steel -kitaristi Cindy Cashdollar. Ihailtava on myös hänen tinkimätön asenteensa musiikin suhteen. Sen jälkeen Castro on flirttaillut bluesrockin ja soulin kanssa. Sanoitukset kuljettavat tarinaa eteen päin. Viimeisin saavutus oli toimia kolme vuotta brittiblueslegenda John Mayallin kaikkien aikojen ensimmäisenä naiskitaristina. Crack In The Wall on jo puhdasta country & westernia. Giddensiä ei kiinnosta kompromissien tekeminen musiikkinsa myymiseksi keskivertoTOMMY CASTRO A Bluesman Came To Town – A Blues Odyssey (Alligator ALCD 5006) Kävelin San Franciscossa arki-iltana 1990-luvun puolivälissä etsien sopivaa ruokapaikkaa, kun satuin kuulemaan kadulle hienoa blueskitarointia ja -laulua Saloon-nimisestä baarista. Tarttuvan melodian omaava Dallas Man on levyn menopala. Mayall-yhteistyön jälkeen odotukset olivat korkealla, että nyt Texas-blues saa uuden kitaraikonin vaikkapa Freddie Kingin ja Albert Collinsin jalanjäljissä. Sinänsä nämä genret ovat läheistä sukua toisilleen. Harri Haka CAROLYN CAROLYN WONDERLAND WONDERLAND Tempting Fate (Alligator ALCD 5007) Carolyn Wonderland on tehnyt pitkän uran bluesin ja siihen läheisesti liittyvien, osittain omaperäisten tyylilajien parissa. Ensin kuullaan sähköinen versio, jossa on vierailijana huuliharpisti Jimmy Hall. Nimikappale on mielenkiintoinen instrumentaali, jossa Foley tarjoilee parasta osaamistaan. Joka tapauksessa hypnoottisen rytmin ja energistä revittelyä sisältävä versio on erinomainen. Väliin kuullaan John Mayallin säveltämä ja alun perin esittämä The Laws Must Change, nyt bluesrockiksi versioituna. Kitaransoittoja laulutaito sekä ohjelmiston monipuolisuus vievät tätä monipuolista taituria eteenpäin ja toivon mukaan asteen tai pari parhaiten osaamaansa bluesosastoon. Delta-vaikutteista kappaletta hallitsevat hieno lap steel ja hyvä laulu. Tämä ei kuitenkaan ole mikään rockooppera vaan jokainen esitys toimii musiikillisesti omilla ehdoillaan. Kyseessä on konseptilevy, joka kertoo tarinaa köyhästä maalaispojasta, joka kuultuaan bluesartistia päättää ryhtyä sellaiseksi. Tommy Castro bändeineen kolahti heti mahtavine kitarasooloineen ja sielukkaine lauluineen. Peruskokoonpano levyllä on Carolynin (laulu, soolokitara, lap steel ja viheltäminen) lisäksi Bobby Perkins (basso) ja pitkäaikainen luottorumpali Kevin Lance. Näiden väliin mahtuu gospelia (toisena laulajana Terrie Odabi), soulia Sam Cooken ja Otis Reddingin tyylisesti sekä Chuck Berry -imitaatio. Kun on kehunut Giddensin kaikki aiemmat julkaisut, on vaikea löytää mitään uutta ja ennen kaikkea vakuuttavaa sanottavaa. Otetaan niistä omalta osaltani ensimmäiseksi arviointiin pinon päällimmäinen eli ”Pinky’s Blues”. Soittokavereina ovat rumpali Chris ”Whipper” Layton ja basisti Jon Penner. Blues News 6/2021 61 LEVY TUTKAILUT Olivathan häntä edeltäneet muiden muassa Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor ja lukuisat muut. Laulullisena vertailukohtana mainitaan usein Janis Joplin. Odotin vanhaa kunnon meininkiä, jota ei ollut tarjolla kuin paikoitellen, mutta yllätyin silti positiivisesti. Heiltä oli juuri ilmestynyt esikoisalbumi ”No Foolin’”, joka on edelleen yksi parhaista modernin bluesin mestariteoksista. Foley on tehnyt vuosien saatossa monia hyviä kappaleita, kuten New Used Car, Truckin’ Little Woman, This Time ja Get Yourself Together, mutta nyt hän on säveltänyt hienoimmat laulunsa ikinä. Tällä levyllä käydään läpi useampia blues-, r&bja roots-genrejä. Riku Metelinen. Sessioissa on pistäytynyt myös Jimmie Vaughan kitaroineen ja tuottajan pallilla istunut Mike Flanigin on siirtynyt Hammond B3n taakse kahden raidan ajaksi. Ensimainittu on ihan okei, mutta tiukkaa kitarointia sisältävä jälkimmäinen on mielestäni parempi. Ehkä osuvin oli listalla, jossa levy pääsi USA:ssa ykkössijalle. Bluesmeininki jatkuu parilla seuraavalla esityksellä ja muuttuu rockin suuntaan. Tästä hyvä osoitus on albumi ”Gratitude”, jossa Tommy kiittää ja kumartaa häntä inspiroineille blueslegendoille. Jos haluaisin kuitata koko esittelyn yhdellä sanalla, olisi se loistava! Rhiannon Giddens on yksi tämän päivän hienoimmista laulajista, arvioi häntä sitten teknisen taituruuden tai sydämeen käyvän tulkinnan mukaan. Pohjana on kuitenkin ollut aina blues. Energisesti tulkittu shufflekomppinen, hiukan Dust My Broomin melodiaa mukaileva Hurricane Girl on varsinaista kitaran ilotulitusta. Sitten siirrytään kantrin ja bluesin hybridigenreen. Kaikki levyn kappaleet ovat loistavia, kuten esimerkiksi vanha sotaratsu Okie Dokie Stomp, joka piiskataan sellaiseen laukkaan, että kyseessä on todennäköisesti hurjin kuulemani versio aiheesta
Ennakkoluuloisuus taitaa edelleen olla pahin synti musiikin kuulijoilla. Muutama amerikkalainen oli hyvinkin tuttu. ”They’re Calling Me Home” on toteutettu pääosin duona paria vierailijaa lukuun ottamatta. Tämän teeman pohjaltahan itse Charley Patton teki oman versionsa vuonna ’34. Nyt mennään ehkä vielä syvempään kappaleen juurille. Olisiko jopa vuoden kiinnostavin julkaisu. Pelkkien vanhojen mestareiden sävellyksiä ei levy sisällä, sillä mukana on myös uudempaa tuotantoa. PG Petriccan tuorein julkaisu ”Bad Days” on kypsän aikuisen miehen vuodatusta. Bonamassan ja Shaw Taylorin duetto on Little Villagen ainoaksi pitkäsoitoksi jääneeltä albumilta löydetty Don’t Go Away Mad. Kingiltä. Kiekon äänitykset, miksaus ja masterointi on tehty Pierluigin toimesta hänen kotistudiossaan. Bonamassa on myös soittanut komppikitarat ja Shaw Taylorille on jäänyt vain soolokitaristin rooli. traditionaalisia, eli kansan suusta suuhun eteenpäin kulkeneita sävelmiä niin Amerikasta kuin Euroopastakin. Nailonkielistä kitaraa soittava Niwel Tsumbu ja Emer Mayock irlantilaisella huilullaan (”irkkupilli”) koristelevat osaa kappaleista. Josh Smithin kirjoittama runsaan minuutin mittainen Scraps Vignette on vain pienoinen välipala, johon olisi voinut laittaa toisen mokoman pituutta. Ensimmäinen singlejulkaisu, Little Miltoniolta blokattu, torvilla ryyditetty ja Bonamassa-tyylisellä kitarasoololla viimeistelty If That Ain’t A Reason, oli todella tiukkaa tavaraa ja sen perusteella tulevalta levyltä sopi odottaa hyvää. Vaikutteita on imetty bluesin lisäksi gospelista ja countrysta. Älkää minulta tulko tivaamaan mitä ne jälkimmäiset ovat, mutta hyvältä kuulostavat! Mistään sähköisestä rockbluesista ei siis todellakaan ole kyse. Bonamassa kertoo toimineensa lähinnä musiikillisena mentorina tai kapellimestarina ja tuotantopuoli on jätetty Smithin harteille. Siihen kuuluvat viulu, alttoviulu, banjo (niin nauhaton minstrelbanjo kuin sellobanjokin – ota näistä selvää) ja mystinen octave violin. Mikään varsinainen blues-levy tämä ei ole, eikä tarjoa ”kivaa tanssibluesia” bilekansalle. TT Tarkiainen levy tutkailut. Katsokaa itse jostain netistä, jos jää mietityttämään. Samalle linjalle on lähtenyt myös Joanne Shaw Taylor. Mies vastaa sävellysten ja sanoitusten lisäksi lähes kaikista instrumentaatioista, apunaan vain basisti Roughmax Pieri bassossa kolmella raidalla. Fabulous Thunderbirdsin ohjelmistosta on mukaan valittu peräti kaksi sävellystä, Two Time My Lovin’ sekä Three Time Loser. Lisäksi soittimiin kuuluvat edelleen perinteisten pianohaitarin ja kehärummun lisäksi chitarra battende, tantan, tombak ja calabash. Tokihan kaikkea musiikkia saa, voi, tai ehkä pitääkin tanssia, sehän on tanssijasta kiinni. Ensimmäinen on varsin energinen, mutta jälkimmäinen jää polkemaan paikallaan, eikä lähde odotettuun nousukiitoon. Sen sijaan ihmettelin päätösraitaa Amazing Grace. Nyt toiveeni vihdoin toteutui, sillä mukana on torvisektio. Kitarasoolossa on vääntöä kuin Shelby Mustangissa. Levyn rankin veto on Otis Rushin iki-ihana Keep On Lovin’ Me. Honey Aaltonen JOANNE SHAW JOANNE SHAW TAYLOR TAYLOR The Blues Album (KTBA 92092) Kun pandemia on lamaannuttanut musiikkibisneksen lähes kokonaan, ainakin keikkojen osalta, niin luulisi, ettei muusikoilla ole mitään muuta tekemistä kuin soittaa ja kirjoittaa uusia lauluja. Jo edellisellä mentiin syvemmälle maailmanmusiikin juurille, unohtamatta tietenkään afroamerikkalaisia juuria 1900-luvun varhaisilta vuosilta. Lauluosuuksien ohella myös kitarasoolot on jaettu. Vaikka mukana on tuttuja sävellyksiä, niin kaikeksi onneksi ne eivät kuulu niiden kaikkein useimmin versioitujen kappaleiden joukkoon. Bonamassa on karsinut Hendrixit Shaw Taylorin soitosta ja tilalle on tullut aimo annos Chicagoa (tarkoitan tietenkin kaupunkia, en yhtyettä). Puhki rallatettu kristillinen hymni, joka parhaimmillaan on koskettava, mutta kauheimmillaan ällöttävän imelä. Karhean miehekkään lauluäänen omaava Petricca tuo paikka paikoin vahvasti mieleen Tom Waitsin ja Leonard Cohenin tulkinnat. Albert Kingin, Peter Greenin, Little Richardin ja Magic Samin sävelarkistosta. Tämä on Giddensin toinen levy multiinstrumentalisti Francesco Turrisin kanssa. 62 Blues News 6/2021 yleisölle. Vuoden parhaat -listaukseenihan tämä ehdottomasti päätyy. Suurin osa on ns. Hyvältä kuulostaa myös levyn äänitys. Riku Metelinen PG PETRICCA PG PETRICCA Bad Days (omakustanne) Italialainen kitaristi-laulaja Pierluigi ”PG” Petrucci tuli tunnetuksi 2000-luvulla yhdessä Marco Tinarin kanssa muodostamastaan Papaleg Acoustic Duo -kokoonpanosta. Itse melodian kauneus vain korostuu, koska tekstiä ei ole. Rikoskumppaneina, siis musiikillisina sellaisina, toimivat Josh Smith sekä Joe Bonamassa, jonka uudella Keeping The Blues Alive -levymerkillä albumi on julkaistu. O Death sai toki jo levykantta katsomalla väristyksiä aikaan. Ihan ”jokapojan” (tai tytön) musiikkiahan Rhiannon Giddens ei esitä, mutta suosittelen kaikille vähänkin avarakatseisemmille musiikin kuuntelijoille. Mystistä tunnelmaa korostaa myös Mayockin soittama mystinen uilleann pipes. Skaala tuntuu laajentuneen edelleen. Artisti kuulostaa nyt enemmän itseltään kuin koskaan aikaisemmin, niin laulullisesti kuin soitannollisestikin. Esimerkiksi Fleewood Macin Stop Messin’ Round soitetaan sellaisella asenteella, jollaiseen ei ihan kuka tahansa kuusikielisen omistaja pysty. I Shall Not Be Moved on tuttu niin monen sukupolven artistin esittämänä, että ei kai sitä yksi lisää tee sen huonommaksi. Yleisilmeeltään yhdeksän originaalia sisältävä levy on seesteisen rauhallinen vankka näyttö PG Petriccan monipuolisesta musiikillisesta osaamisesta. Jo parin kuuntelukerran jälkeen olen varma siitä, että ”Blues Album” lunastaa kaikki sille asettamani odotukset monin verroin. Kun kuulin The BBC Big Bandin kanssa A Swinging Christmas -ohjelmassa taltioidun 12”-levyn Feels Like Home toivoin, että Shaw Taylor tekisi lisää samantyylistä musiikkia. Blues on tunnetila ja sitä Joanne Shaw Taylor tässä onnistuneesti tarjoilee. Se on tehty Irlannin Dublinissa, studiossa jossa todella on osattu tallentaa akustisia soittimia. Vuonna 2014 sooluralle siirtynyt Petricca esiintyi yksin Savonsolmun Winter Blues Partyssa vuosimallia 2017. Giddensin ja Turrisin soitinarsenaali on edelleen epätavanomainen. Kappale sopii Shaw Taylorin käheälle äänelle ja on sellainen tunnelataus, että sukat kääntyvät jaloissa väärinpäin ja sydämentahdistaja meinaa mennä epätahtiin. Ensimmäisenä vuoron saa Bonamassa, joka heittää Mark Knopfler -tyylisen soolon Shaw Taylorin tarjotessa heti perään perinteisemmän bluessoolon. Suomalaiselle bluesväelle duo tuli tutuksi esiinnyttyään Savonsolmu Winter Blues Partyssa vuonna 2008 ja Kaavi Bluesissa seuraavana vuonna. Hän tekee vain sellaista musiikkia, jonka kokee tekemisen arvoiseksi. Pakoon ei pääse. Suurin osa kappaleista oli minun vaatimattomalla musiikkitietämykselläni tuntemattomia. Versio on todella hulvaton ja pyyhkii lattiaa alkuperäisellä mennen tullen. Levyltä kuunneltuna (ainakin vinyyliltä) kuulostaa siltä, että musikantit musisoisivat olohuoneessa. Yksi suosikeistani on todella intensiivinen tulkinta Albert Kingin Can’t You See What You Are Doing To Me’stä, jonka kitarasooloon on otettu vaikutteita myös B.B. Kitaran ja vahvistimen välistä on poistettu turhat härpäkkeet ja aikaisemmilla levyillä allekirjoittanutta vaivannut särökitaroilla kuorrutettu rockbluesähky loistaa poissaolollaan. Näin ei kuitenkaan taida olla, sillä monilla koronajulkaisuilla, kuten esimerkiksi Mikko Löytyn, Sean Chambersin, Sue Foleyn tai The Reverend Shawn Amosin levyillä on käytetty pääasiassa kierrätysmateriaalia. Senkään nimeä en jaksa selvittää. Mielestäni piano on miksattu liian pintaan, kitarasoolo on jotenkin omituisen kuuloinen ja lopputulos jää vaisuksi. Eikä varsinkaan tämä. Kyseessä on vanha kielisoitin, jonka ääni on jossakin alttoviulun ja sellon välimaastossa. Nyt ei kuitenkaan hymistellä uskonnollisella sanomalla, sillä Giddens laulaa sen ilman sanoja. Kolmikon kasaama loistava 11 kappaleen paketti sisältää musiikkia mm. Lisämausteet tarjoilee Reese Wynans, joka tekee hienoa jälkeä kosketinsoitinten kanssa. Sen tuotantoa on julkaistu kahden cd:n verran (”Railroad Blues”, 2007 ja ”Back To Mississippi”, 2009). Kaikki kappaleet eivät ole varsinaista bluesia, mutta pitääkö kaiken olla shufflekompilla soitettua 12-tahtista
Levyn loppupuolelle on onneksi laitettu kolme ”normaalimpaa” raitaa, jotka ovat levyn parasta antia. Olemme siis saaneet kokea tältäkin osin nautinnollista ”Pukki Partya” jo muutaman vuoden ajan. Häntä on verrattu mm Tina Turneriin. Myös balladien kimpussa hän tekee hyvää jälkeä. ”Otis Spann Is The Blues” -levyltä tutun melankolinen My Daily Wish ja tyyliin sopivat Treat Me Right sekä Muddy-Walter -hengessä esitetty iloisen rullaava boogie Mean, Mean Man täydentävät listaa. Mikäli näin on, niin silloin tuottajan valinta on ymmärrettävissä, muuten en asiaa voi mitenkään käsittää. Tialla on kiva lämpöinen lauluääni, eikä hän sorru ylilyönteihin. Like A Classic on perus-Fish-standardi, jollaisia löytyi hänen debyyttialbumiltaan. Bay Arean lemmikillä (synt Richmond , CA) Tia Carrollilla on noin kolmen vuosikymmenen ura takanaan ja hän on tehnyt laajasti yhteistyötä lukijoiden hyvin tunteman Igor Pradon kanssa. Jälkimmäisen alussa tulee mieleen Lana Del Rey, jota seuraa Black Sabbath. Oppia ja kontaktejakin tuli roppakaupalla, kun pääsivät soittamaan paikallisten kanssa. Nyt siihen ryhmään voi hyvin lisätä Norfolkin kreivikunnassa, Norwichissa 1968 syntyneen Roger C. Joopas-joo, onkohan rinnastuksen tehnyt henkilö tarkoittanut upeita Ike & Tina -levyjä, vaiko sitä vetelää miljoonahöttöä, jota Tina myöhemmin teki kasapäin. Mikke Nöjd SAMANTHA FISH SAMANTHA FISH Faster (Rounder 1166101455) Tämänkertaisen nais(blues)kitaristien arviopinononi kolmas ja viimeinen on Samantha Fishin seitsemäs albumi. Biisi on mediumtempoinen r&b-pala, jossa modernismi ja perinteikkyys lyövät oivallisesti ja luontevalla tavalla kättä keskenään (yläfemmat). Shaggyn, Lady Gagan ja Nicole Scherzingerin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja Martin Kierszenbaum, joka myös soittaa levyllä useita instrumentteja ja on ollut kirjoittamassa valtaosaa sen sävellyksistä. Mukana on myös parin sävelen verran Sonny Boy ”Rice Milleria” sekä muutama kappale West Coastin tyylikkyyttä. Blues News 6/2021 63 TIA CARROLL TIA CARROLL You Gotta Have It (Little Village LVF 1038) Tartuin tähän minulle aiemmin tuntemattoman artistin arviolevyyn Pete Hoppulan suosituksesta. WADE & BALTA BORDOY BALTA BORDOY The Schoolhouse Sessions (Steeplejack 021) Bluespiireissä olemme jo pitkään ihmetelleet, miksei Englannin niin vahvasta ja laajasta populaarija erityisesti rytmimuusikoiden joukosta ole tullut ”oikeita” bluesharpisteja, siis Chicago tyylin puhaltajia, joihin en laske esimerkiksi Cyril Davisia tai John Mayallia. Päätösraidan Why Am I Treated So Bad myötä tyhjenee gospelpajatso kerrasta, hienosta klassikosta upea kierrätys, joka tällä kertaa painottaa enemmän bluesimmillisempiä elementtejään. So-Called Lover on mainio perusroketti, joka kiidättää kuulijan kohti horisonttia. Erittäin vahva albumi, jonka koettuani tohdin ennustaa, että Tiasta taatusti kuullaan vielä. Mieleen tulevat harpistit Paul Lamb, West Weston, George Sueref ja Lee Sankey. Esimerkiksi Imaginary War tai Forever Together ovat niin poppia, että voisivat olla kenen tahansa Lil Miss Beyoncé Careyn levyltä. Ensimmäinen kilinöineen kolinoineen ja rytmikoneineen menee hyvän yön tuolle puolen. Muutoinkin tuotanto ja soitto-osiot ovat vankoissa käpälissä, kun mukana häärää Kid Andersenin ja Jim Pughin kaltaisia luottonimiä ja työpajana on toiminut Greaseland. Otis Spannin vaikutteilla on iso rooli levyllä, suurelta osin Marion Waden ansiosta, sillä hän on eräs niistä harvoista pianisteista, Honey Piazzan lisäksi, joiden soitto on ”lähes” Spanniä! Muun muassa It Must Have Been The Devilillä Marionin ohella kappaleeseen tuo sopivasti upeaa B.B. He ovat äänittäneet yhteisen albuminkin ja Igorin kitarointia kuullaan myös nyt yhdellä biisillä. All The Words on puolestaan kauniin melodian omaava balladi, jossa tunnelataus on käsin kosketeltava. Aiemmille julkaisuille ominainen juurimusiikki on heitetty takavasemmalle ja tilalle on tullut modernia r&b:tä, konetaustoja sekä muuta merkillistä. Muutaman oman duoja bandikokeilun jälkeen muusikko muutti Saksaan, jossa hän perusti blues-, boogieja r&b-yhtyeen Excuse Me Blues yhdessä pianistivaimonsa Marionin kanssa. Fish on lähtenyt purjehtimaan kohti vieraita vesiä ilman navigaattoria ja eksynyt reitiltä ja pahasti. Esityksessä on sykettä ja tunnelmaa. Riku Metelinen ROGER C. Tosiasiassa vastaavanlaisia artisteja mahtuu 12 tusinaan ja siitä joukosta on vaikea erottua, vaikka omistaakin viininpunaisen Gibson Firebird -kitaran. Peten sanoin, tää on kunnon kamaa. Aivan käsittämätön yhdistelmä, joka vain paranee loppua kohden kun Antero Mertarannan nopeudella räppäävä Tech N9ne (lausutaan ”Tech Nine”) laittaa lusikkansa soppaan. Tämä pitkäsoitto jatkaa samalla linjalla tukenaan vierailevana kitaristina mielenkiintoinen espanjalainen taituri Balta Bordoy. WADE & ROGER C. Puhuin johdannossa myös bluesista ja sitä tarjoilee isolla kädellä sekä voimalla Our Last Time. Tuore levy ei ole mitään tuttua ja turvallista vaan irtiotto kaikesta vanhasta. Eipä tarvitse edellisen siellä sivuraiteella yksin kykkiä, kun se jo saa kaverikseen toisen biletyksen Ready To Love Again, joka taitaa olla tempossaan vieläkin vikkelämpi. Niistä Even When I’m Not Alone on varsin pelkistetty vahvafiiliksinen soulballadi. Waden. Ei kai Fishin tarkoitus tulevaisuudessa ole ryhtyä keskitien popartistiksi. I Need Someone on silkkaa tenhoavaa vanhan liiton soulia. Albumin pääteema on ihanan vahvasti South Side Chicagon hämyiset kapakat, juuri ne, joissa aikanaan mm. Vanhasta ilmoituksesta näin Tia Carrollin vierailleen Eestissä 2017, kenties joku valveutunut BN:läinen oli mestoilla. Äänityspöydän takana on ollut mm. Menoa ja vauhtia piisaa kyllä, eikä biisikään mikään kökkö ole, mutta jotenkin tämä eksyy vähän sivuraiteelle albumin kokonaisuutta ajatellen. Muddy, Walter, Rogers ja Spann bluesia soittivat. King -tyylistä kitarointia Baltalta (King soitti alkuperäisellä vuoden 1954 versiolla). Siinä erityisesti T-Man Michalken Lockwoodlevy tutkailut. Waden nykyään jo 25-vuotinen ura sai alkunsa hänen soittaessaan eri yhtyeiden kanssa Norwichin kuppiloissa, tyylinään lähinnä ”traditional blues”. Pariskuntaa kiinnosti laajemminkin bluesin historia, tyylit, bisnes, joten he päättivät lähteä ”opintomatkalle” musiikkinsa alkulähteille Jenkkeihin tutkimaan bluesin nykytilaa. Pari ensimmäistä digijulkaisua tai siis niiden yleisöttömät liveversiot YouTubessa mielestäni toimivat hyvin. Palattuaan reissultaan Roger perusti ensimmäisen varteenotettavan bluesyhtyeensä Little Roger & The Houserockers, jolta ilmestyneitä levyjä kannattaa myös ehdottomasti tsekata. Odotukset olivat korkealla, mutta maaliin asti ei päästä. Samaan voinee hyvin lisätä myös esityksen Things Have Changed, joka on Spannin oppi-isän Big Maceon säveltämän Worried Life Bluesin klooni. Täydellinen lopetuskappale levylle. Move On pujahtaa puolestaan funkkiksen puolelle, mikäs siinä, hyvinhän tämä vatkaa, mutta jää kyllä vähän täytesiivun asemaan. Tia osoittautuu välittömästi upeaksi ja moni-ilmeiseksi laulajaksi, olkoon tyylinä blues, soul, gospel, tahi r&b, niin kaikki hoituu mallikkaasti himaan. Albumin syvimmät suvantokohdat ovat Hypnotic ja Loud. Ettei tässä vain olisi käynyt samalla tavalla, kuin Dr Feelgoodin See You Later Alligator -versiolla, jolla Brillo hoiti laulupuolen, Gordon Russel heitti kitarasoolon ja kaiken muun teki tuottaja Dave Edmunds. Ettei tämä nyt lipeäisi pelkäksi kehumiseksi, niin Don’t Put Your Hands On Me on kai luonnehdittava bileraidaksi. Lisää samanhenkistä tyylittelyä irtoaa komealta Leaving Again -siivulta, joka muuten on Tian itsensä kirjoittama. Kitarasoolon alkaessa bändi suorastaan rysähtää katon läpi studioon. Levy ei ehtinyt soittimessa montaa hetkeä vanheta, kun olin jo aivan koukussa avausraidan Ain’t Nobody Worryingin hypnoottiseen bassokuvioon. Slovariosioon putoaa edelleen Never Let Me Go, joka herkistelee aivan ajattomassa r&b-miljöössä ja foni tuuttaa hienon tunnelmaa tiivistävän soolon. Onko Kierszenbaum soittanut pohjat, jonka jälkeen Fish on lisännyt oman osuutensa. Ensin luovitaan kuin lastu laineilla ja hetken päästä puretaan kerrostaloa muurinmurtajalla. Ja tottahan Pete tiesi mistä puhui. Mama Told Me puikahtaa blues-lokeroon sekin ja perustyypillisyydestään huolimatta on jälki paitsi komeaa, myös vaikuttavaa
Leave This House on vanha kunnon nihkeä räkä, joka sisältää lennokasta kitarointia. Svengissä pesee myös komealla mediumilla Birds On My Family Tree, joka ei sinällään sisällä mitään yllätyksellistä, kunhan vaan toimii komeasti. Kaikille tyylikkäästi esitetystä piano-kitaraharppuvetoisesta Chicago-, West Coastja jump-bluesista pitäville annan vahvan suosituksen levyn hankinnalle. Eikä vauhtimomenttia jää uupumaan What In The Worldilkään, jossa päällimmäisenä elementtinä toimii hyväntuulisuus. En lähde arpomaan kumpi tulkinta on parempi, sillä pidän molemmista paljon. Pitkästä urastaan huolimatta herra on saanut aika vähän palstatilaa lehtemme sivuilla. Mikke Nöjd AL BASILE AL BASILE B’s Testimony (Sweetspot 9941) Edellisen, pienellä kokoonpanolla levytetyn albumin ”Last Hand” (ks. Otis Rushin parhaimmistoon kuuluva It Takes Time on monien mielestä coveroitu jo tarpeeksi. Riku Metelinen BRAD VICKERS & BRAD VICKERS & HIS VESTAPOLIHIS VESTAPOLITANS TANS The Music Gets Us Thru (Man Hat Tone 2010) Aina kun saan uuden Brad Vickers -levyn haltuuni, teen voltin silkasta riemastuksesta. Eikä pettymystä ole luvassa tälläkään kertaa. Tai nyt pitäisi varmaankin puhua normaalikokoonpanosta, sillä mukana on seitsemänmiehinen bändi. Mielenkiintoista on, että myös Colin James on Joanne Shaw Taylorin tavoin tarttunut Albert Kingin Can’t You See What You Are Doing To Me -sävelmään. Veikeää ja vinkeää menoa voisi kutsua vaikka oldtimey rock and rolliksi, en parempaa termiä keksinyt, ja siivun kruunaa hilpeä klarinettisoolo. Please Don’t Say taas on tyylipuhdas r&b-mallinen puolihituri, jonka kruunaa maukas saksofonisoolo. Colin James on valinnut nipun hienoja kappaleita, jotka hän on versioinut lämmöllä ja tunteella. Sovitus on saattanut saada vaikutteita Steve Earlen versiosta, joskin Jamesin luenta on nopeampi. Tony Joe Whiten kirjoittama dobrolla ryyditetty As The Crow Flies on saanut reippaan energisellä kitarasoololla varustetun sovituksen. En ole tehnyt mitään tilastollismatemaattista vertailua, mutta tällä uutuudella on blues poikkeuksellisen isossa roolissa, ainakin covereiden suhteen. Aiheeseen perehtyneet sen sijaan osaavat ennakoida ryhmän musiikillisen ennakoimattomuuden. Mitä muuta tähän voisi sanoa kuin että tässä on yksi vuoden parhaista julkaisuista ja ehdottomasti Colin Jamesin paras albumi. Muutamat kappaleet osoittavat lisäksi hienosti, mitä yhtyesoitto soolojen lomassa voi olla parhaimmillaan. Little Walterin Hate To See You Go on sitä itseään, rumpujen kolistelua ja kahden kitaran vastailua toisilleen, Waden puhaltaessa hyvinkin tutunomaista Walteria sekaan. Tästä ovat osoituksina etenkin Walterin Blue Midnight sekä George Smithin Telephone Blues -teeman vastine Jemina. James laulaa kappaleen todella hienosti. BN #205) jälkeen Al Basile on tehnyt musiikkia isomman bändin kanssa. Margey on muuten ainakin osatekijänä levyn neljällä kappaleella. Brad Vickers on kerrassaan mainio laulaja, mutta samanarvoista solistin pestiä hoitaa bassoakin paukuttava Margey Peters, jolla on niin persoonallinen ääni, että se erottuu vaikka isommasta joukosta. Sen sijaan Tampa Redin originaali I’ll Never Let You Go on sovitettu hyvinkin yllätyksellisesti. Olin aluksi samaa mieltä, mutta kuunneltuani kappaleen jouduin kääntämään takkini, sillä rankan bluesharpun ja torvien tukemana versio puolustaa paikkaansa kunnialla. Samaa Walter-Lockwood -linjaa edustaa myös Take A Change. Margeyn esityksistä omaperäisin on hieman bluesia muistuttava hituri Grab My Car Keys, jolla hän muuten soittaa bassoa slidellä (slide bass). Hauska avausralli Dumb Like A Fox menee jälleen old timey -rockeroinnin piikkiin. Solistina Wade on mukavan tunteikas ja monipuolisena harpistina myös kromaattinen mouruaa vahvasti. Pari vuotta takaperin ilmestynyt ”Miles To Go” oli varsin vahva näyte Jamesin taidoista, mutta syksyllä ilmestynyt digijulkaisu Down On The Bottom, Bob Dylanin arkistojen aarteita levyttäneen New Basement Tapesin ”Lost In The River” -albumilta poimittu sävelmä oli aivan jäätävän hyvä veto. 64 Blues News 6/2021 kitarointi ja Marionin Spann-herkkyys ovat herkkua korville. Jimmy Rogers on eräs Baltan suosikkikitaristeista ja Willie Dixon -tyylinen kappale Little Baby sekä miehen oma Act Like You Love Me osoittavat, miten hyvin hän on sisäistänyt tämän soittotyylin. Jos jollekulle lukijoista on Brad Vickers & Vestapolitans vielä outo nimi, niin suosittelen pikaista tutustumista. Edes Robillardin kitaransoittoa ei kaipaa, sillä monista yhteyksistä tuttu Kid Andersen hoitaa hommansa ensiluokkaisesti. Lenoir -kierrätyksessä When I’m Drinking. Basile on luonnollisesti säveltänyt kaikki laulut ja toiminut levyn tuottajana. Kaikki mikä svengaa, sopii Vickersin ja Vestapolitansin pirtaan paremmin kuin hyvin. Tässä tehdään selkeää crossoveria, sillä sävellys on kanadalaisen folk-rock/alternative-countrybändin Blackie & The Rodeo Kingsin ohjelmistosta. Vaikka monesti itse tuotetut julkaisut eivät onnistu parhaalla mahdollisella tavalla, ei Basile sorru sudenkuoppiin. Kokonaisuus on yhtä tasalaatuinen kuin Duke Robillardin tuottamissa albumeissa, kuten esimerkiksi ”B’s Hot House” ja ”Me & The Originator”. Nimibiisi The Music Gets Us Thru toimii ajatuksena monellakin tasolla, tämä vilkasliikkeinen siivu tapahtuu kuitenkin tien päällä -fiiliksissä. Helkkyvien kitaroiden sävyttämä, kauniin melodian omaava Heaven Knows Your Name on levyn melodisinta antia. Colin Lindenin ”Raised By Wolves” -levyltä löydetty Raising River tulkitaan alkuperäisen hengessä. Mielestäni monet hänen levyistään ovat olleet ihan laadukkaita, mutta syyttä suotta eli aivan aiheetta olen niitä arvioimatta jättänyt. Mikäli en ihan väärin muista, hän on uransa aikana ehtinyt julkaista varmaan 20 albumia. Myös vierailevan kitaristi Balta Bordoyn tuotantoon kannattaa tutustua lähemmin. Jari Kolari COLIN JAMES COLIN JAMES Open Road (Stony Plain SPLP/SPCD 1434) Kanadalainen Colin James on miehen ikään ehtinyt blueskitaristi, joka on tehnyt levyjä 80-luvun lopulta lähtien. Tämä on varsinainen ”Greatest Hits” -tuote. Näitä ovat Sonny Boyn Stop Right Nowsekä ehdottomasti levyn kirkkaimmin loistava West Coast -timantti Baby What's Wrong. I’ll Be Sittin’, I’ll Be Rockin’ vastaa huonosti nimeään, koska meno nyt vaan on niin rapeaa ettei kukaan jouda istuskelemaan. Down On The Bottomin lisäksi levyltä löytyy toinen Dylan-raita, slidekitaroitu It Takes A Lot To Laugh, It Takes A Train To Cry. Hyvinä esimerkkeinä vaikka levy tutkailut. Olen esitellyt useamman hänen albuminsa BN:ssä, mutta siltikin miehen ja yhtyeen monipuolisuus pääsevät yllättämään. Siltä istumalta otin yhteyttä Collin Jamesin taustajoukkoihin ja tiedustelin tulevan levyn ilmestymisajankohtaa, joka olikin sopivasti lehden ilmestymisaikataulua ajatellen marraskuun alussa. Now It’s Time For Me To Sing The Blues puolestaan esittelee vaikuttavasti Margeyn taitoja ajattoman balladin parissa. Yksi Stevie Ray Vaughanin lempikappaleistani Change It on sekin kokenut päivityksen ja versio on vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen, ellei peräti tuuman verran parempi. Jimmy Reed on päivänselvästi ja luontevasti ryhmän esikuvia, niinpä Take It Slow svengaa ja keinuu leppoisan jäntevästi. Vaikka olen aina liputtanut Rory Gallagherin version puolesta, niin James saa aikaan niin vakuuttavaa jälkeä, että valtakunnassa kuningas on vaihtunut. Margeyn itsensä kirjoittama Big Wind huokuu westernja gypsyjazz -sekoitusta ja lopputulos kuulostaa kivasti ikivanhalta iskelmältä. Samaten vauhtia ja kierroksia piisaa mukavan karheassa J.B. Olipa kyseessä rock and roll, swing-jazz tai vaikkapa blues, niin kaikki hoidetaan samanlaisella antaumuksella ja pieteetillä. Olen seurannut hänen tekemisiään joskus aktiivisemmin ja joskus taas vähemmän aktiivisesti. Jos tämän pumpun toimintaa koittaisi jotenkin analysoida, niin voisi sanoa: on vain yksi sääntö, sääntöjä ei ole. Viimeisenä oleva There’s A Fire tarjoilee tiukkaa kitarointia ja James sukeltaa syvemmälle sinisten sävelien syvyyksiin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvää blueslevyä ei tietenkään tehdä pelkästään hyvillä sävellyksillä, myös soiton täytyy kulkea
Levyn vaikuttavin sävellys on shuffle-tyylinen I Oughta Be Your Monkey, jossa Basile tarjoilee tuhtia sooloilua Andersenin kompatessa menoa. Normaalisti kauttaaltaan Jussin omista kappaleista koostuville Raulamojulkaisuille poikkeukselliseen tapaan Nieminen on saanut edellisen lisäksi kunnian laatia myös albumin 6-minuutisen päätösjazz-maalailun Driftin’ At Midnight, jolla trion seuraan liittyy vielä fonisti Juho Hurskainen. Näyttämisen halua hänellä ei ole, hän antaa musiikin viedä mukanaan. Soitannollisesti äärimmäisen määrätietoisten ja ”normaalioloissa” itsenäiseen soundiinsa luottavien muusikoiden muodostama kokoonpano ilmaisee itseään niin ehjänä ja samalla raikkaana bändikokonaisuutena, että melkein rohkenisi ajatella, että kitaristi Raulamo ja rumpali Tyko ”Down Home King III” Haapala ovatkin liittyneet osaksi Niemisen urkuja, eikä sittenkään päinvastoin. Sinänsä urkuri Sami Niemisen läsnäolo ei kuitenkaan ole jättiuutinen, onhan kolmikko tehnyt yhteisiä keikkoja satunnaiseen tahtiin jo vuosien ajan. Tällä kiekollaan Ben Granfelt tasoittaa pelin ja taitaa myös Hurriganes astua samoille lukemille loppuvuoden julkaisujensa kanssa. Kiitokset ansaitsevat myös liveäänestä ja äänityksestä vastannut Tuomas Aukio sekä levyn miksannut Magnus Axberg, jotka ovat tehneet loistavaa jälkeä. Tuttujen kappaleiden lisäksi mukana on myös harvemmin kuultua herkkua, jota edustaa ”Kaleidoscope”levyltä löytyvä Soul Searching. Tämä on sitä musiikkia, jota tulee kuunnella silloin, kun ei halua kuulla yhtään ”rummunlyöntiä” tai ylimääräistä nuottia. Toinen ikisuosikkini on Going Home ja tämä taitaa olla jo neljäs livetulkinta aiheesta, mutta siitäkään huolimatta en olisi sitä pois jättänyt. Noin pienen tyylirikkeen takia ei kuitenkaan kannata miinuspisteitä antaa. Varsinaista kitaran sekä kosketinsoitinten ilotulitusta tarjoileva lavabravuuri Almighty Blues on ihan extra terrestrial. Wayward Child on mielestäni parempi kuin ”My Soul To You – Live” -levyn versio. NIEMINEN FEAT. Levy on sitä tuttua ja turvallista Granfeltia ilman suurempia yllätyksiä, ellei sellaiseksi lasketa välispiikkejä, jotka ovat toisella kotimaisella tai siis Granfeltin äidinkielellä. Kotimaisten konserttialbumien ykköspaikkaa lienee hallinnut Dave Lindholm usean vuoden ajan. Bändi ei kuulemma harjoitellut ennen keikkaa ja se kuuluu soitossa positiivisesti. Improvisaatiota ja kitarasooloja on kiitettävästi, mutta Granfelt ei missään vaiheessa sorru loputtomaan tilutteluun, ylilyönteihin saati brassailuun. Riku Metelinen High antaa levyn ensimmäisen keulapaikan ”Kanttori” Niemiselle. Päällekkäisyyksiä aiempien livealbumien kanssa luonnollisesti löytyy, mutta asia ei tietenkään haittaa, sillä versiot ovat erilaisia ja tällä kertaa Granfeltia säestää kosketinsoittimilla varustettu kolmimiehinen yhtye. Vaikkei Jo’ olekaan nyt ominut kirjoitusvastuuta täysin itselleen, suoranaisten covereiden levyttämiseen hän ei ole livennyt. Kanttorin koskettimien bassopainikkeet viettelevät kuulijaa erityisen lennokkaasti jorauskutsulla C’mon! Y’all! C’mon!, jolla acid jazz -mausteet tuntuvat tarttuneen lähivuosina paljon Lontoon maisemissa aikaansa viettäneen Raulamon tyylilliseen eväslaukkuun. Kosketinsoittajaa ei Granfeltin bändissä ole ollut sitten 2009 julkaistun ”Kaleidoscopen”. Mårtenson ei paljoa sooloaikaa saa, vaan hänen osakseen jää lähinnä värittää sävellyksiä, suoriutuen tehtävästään kiitettävin arvosanoin. Raulamon henkilökohtainen instrumentaalinen panos on niin ikään vahva. Kiekon muista laulua sisältämättömistä raidoista soul-sävyinen Willie’s Shrimp Soup assosioituu Storyville-ravintolan ruokalistalta keikkakomennuksella lautaselle valikoituneeseen, kertoman mukaan erinomaiseen katkarapukeittoon, Rock-A-Bossa taas viestittää jo nimellään kuumentavansa lattarir&b-rytmeineen tanssiparketin jos toisenkin. Ainoastaan basisti on eri, sillä Joni Vihervän sijasta mukana on luottobasisti Masa Maijanen. Helsingin Vuotalossa 2019 taltioitu keikka oli Granfeltin vuoden viimeinen esiintyminen ja siitä koostettu tuore levy on Granfeltin ensimmäinen tuplavinyyli. Vaikuttava esisoulahtava slovari At All tuo sekin hyvin esiin Raulamon kiistattomat äänenkäytölliset taidot, jotka saattavat joskus unohtua hänen tavaramerkkimäisten laulumaneeriensa alle. Paikkauksia ei ole studiossa tehty ja hyvä niin, sillä eihän sellaisia edes saa tehdä. I Got A Right To Be Lonesome -kappaleessa Basile soittaa hienon soolon ja ehtii juuri pois alta, kun Andersen saapuu kitaroineen paikalle. Kokoonpano onkin lähes sama kuin tuolla kiekolla, rummuissa Miri Miettinen, kosketinsoittimissa Kasper ”Lassen poika” Mårtenson. Blues News 6/2021 65 levy tutkailut maukasta irrottelua sisältävät Don’t Kid Yourself, Baby ja If All It Took Was Wishing. Puhallinsovituksiin olisi voinut hiukan hienosäätöä tehdä, sillä ne ovat varsin samankaltaisia kautta linjan. Odotetumpaa Jo’ Buddy -tuotantoperhettä edustaa muun muassa Louisiana-väritteinen rentoilu So Glad, jolla solisti myös laulaa maukkaita stemmoja kilpaa itsensä kanssa. BN #297) ja tämän välissä on ilmestynyt vain yksi studiolevy ”True Colours” (ks. NIEMINEN Soul ’N’ Roll Jubilee (Ram-Bam RAM 010) Jussi Raulamon seitsemäs Jo’ Buddy -nimikkeen alla purkitettu ja kaikkiaan kymmenes hänen Ram-Bam-merkkinsä kautta ilmestynyt albumijulkaisu onnistuu tuomaan jälleen yhden uuden ulottuvuuden arvostetun artistipersoonan levytuotantoon. Soundit ovat loistavat, ja niin bändi kuin paikalla ollut yleisökin on vedossa. Jussin uusintasuoritus vuosimallia 2021 tulvii yhä sellaista nuoruuden intoa, että se saa epäilemään joko omaa laskutaitoa tai sitten solistin hyödyntämää repeämää aikajatkumossa: voiko edelliskerrasta todella olla jo yli 30 vuotta. Pete Hoppula BEN GRANFELT Because We Can! (A1 #) On nerokasta julkaista livelevy näinä aikoina, kun kaikilla on hirveä vaje elävästä musiikista. Asiaa toki edesauttaa myös kappaleella vieraileva Lauri Vartola trumpetteineen. Levyn ehdoton suola on juuri Andersenin osuus. Hyvänä esimerkkinä vaikka My Soul To You, jonka kaunista melodiaa kosketinsoittimet kannattelevat. Levyn parasta sooloilua sisältävä raita on I’m Bad That Way. It’s Your Painissä sooloaikaa saavat Andersen, Basile ja Bruce Bears, joka soittaa Hammondeillaan komean loppusoolon. Esitysten ensisijaisena tallennuspaikkana on toiminut joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta Tomi Leinon Suprovox-luottostudio Karkkilassa. Hätäisesti analysoimalla urkurin lisääminen totuttuun duo-muodostelmaan on tietenkin jo sellaisenaan näkyvä muutos entiseen. Vaikkei Mårtensonin instrumenttia aina edes huomaa, niin niiden puuttumisen varmasti huomaisi. Mitään yllätyksellistä ja uutta puolta ”B’s Testimony” ei Al Basilesta esittele, mutta hienoja kappaleita, pienimuotoisia tarinoita ihmissuhteista se kuitenkin tarjoaa. Vannoutuneimpia fanejaan hän ei tosin pääse täysin puskan takaa yllättämään, mutta varmaa on, ettei luomisvoimaisuuden synonyymiksi tunnustettu rootstaituri tyydy nytkään vain toistamaan itseään. Vaikka kappalejärjestys KOTIMAAN KATSAUS JO’ BUDDY & DOWN JO’ BUDDY & DOWN HOME KING III HOME KING III FEAT. Balanssi on kohdallaan eikä yleisöääniä ole pyritty eliminoimaan. Vanhan One O’Clock Humph -bändikaverin Petri Pylväsen kanssa kirjoitettu You Better Be G-O-O-D rullaa vastustamattomasti Scratch My Back -komppisena etelän soulblues-groovena. Edellisen Granfelt-liven ”My Soul To You-Live” (ks. Because We Can improvisointeineen ja avaruussoundeineen on varsin hillitön veto. Granfelt on toiminut levyn tuottajana ja kukapa muu kuin hän ymmärtäisi paremmin, miltä haluaa kuulostaa. Jimmy Smithin hengessä urkujen dominoimana ikuistettu instrumentaali Preachin’. Yksi ikisuosikeistani, aina yhtä koskettava Faith, Hope & Love on saanut uutta puhtia kosketinsoittimien ja pidennetyn kitarasoolon ansiosta. BN #306). Myös levyn musiikki on syntynyt huomattavan pitkän, lähes puolen vuosikymmenen mittaiseksi venähtäneen rupeaman varrella. One Day At A Time on tarina avioeron partaalla olevasta pariskunnasta ja duettoparina kappaleessa on Bill Howl-NMadd Perryn tytär Shy Perry. Mitenkään Robillardia väheksymättä, niin sanottava on, että näin mallikkaasti hän ei olisi pystynyt kitaraosuuksia soittamaan. Pidennetty versio Derek & The Dominoes -lainoineen on mainio. Pylvänen on vastannut myös hyväntuulisen Ain’t Gonna Hurry My Timen osasanoittamisesta ja -sävellyksestä, tämän kappaleenhan Humph levytti iso-orkesterisena sovituksenaan heti taipaleensa alkupuolella 1990-luvun alussa
Sanat kuitenkin kertovat Remun näkemästä unesta, jossa edesmennyt soittokaveri Cisse Häkkinen tuli koputtamaan ovelle varhaisaamuna. DAVE LINDHOLM DAVE LINDHOLM LIGHTS LIGHTS Honolulu + 1 Hour (Emsalö Music EMCD020) Poikkeusolot ovat saaneet normaalistikin tuotteliaan Dave Lindholmin villiintymään. Joko vinyylinä tai CD-versiona, jonka hankkivat saavat bonusraitana Power Of Passion -kappaleen. Eikä meitä vanhemmista, Remu mukaan lukien. Olisiko ollut huono idea laittaa molemmat ulos samaan aikaan. Remu on siis oikeasti tehnyt jotain uutta jonkun omituisen nimisen ja kuulemma oululaisen bändin solistina. I Can’t Get The Feeling oli monen teini-ikäisen mielestä melkein progea, jopa lähes jazzia. Hommansa taitava rumpali Juha Seilonen aloittaa kappaleen ripeällä tempolla, eikä se siitä hidastu, mutta Hurriganesin vuoden ’73 levytyksen aggressiivisuuteen ei edes tähdätä – pikemminkin notkeaan svengiin. Ile Kallion hyökkäävä kitarakuvio on ollut aina kappaleen peruskallio. Toivottavasti Remu yltää vielä samaan nykyisen keikkabändinsä kanssa. Rollin’ Gypsy rollaa nimensä mukaisesti ja taas vähän funkysti. Kappaleen sekamelskainen lopetus tulee vielä kirsikkana kakun päälle. Ymmärrän molempia. Piti siis ottaa levy tarkempaan syyniin. Hän pyysi: ”Älkää unohtako minua”. Lisää kauhukuvitelmia oli luvassa. Se alkaa Howlin’ Wolf -tyyppisellä karulla riffillä ja etenee minimaalisilla soinnunvaihdoksilla, mikä tuo paikoitellen mieleen John Lee Hookerin maanisen boogien. It Ain’t What You Do on niin palanut aivoihini alkuperäisenä ”Roadrunner”-albumin versiona, että monet myöhemmät – esitti ne kuka tahansa – herättävät kauhunsekaisia tunnelmia. Oh Baby Doll jo vähän pelotti. Jos minulta kysytään, niin kyseessä on Granfeltin paras livelevy. Mutta mistä oli kyse. Aluksi minulla oli kuunneltavana vain poltettu kopio ilman kansia, joten bändi jatkoi arvoituksena. Niinpä olin muidenkin Hurriganeskappaleiden suhteen varauksellinen. Pahimmat örinät loistivat poissaolollaan. ”Honolulu + 1 Hour” on Dave Lindholm Lightsin kakkosalbumi ja samalla myös toinen täyspitkä tämän vuoden aikana. Honey Aaltonen P.S. Aloituskappale You’ve Been Knockin’ (Song For Cisse) on aavemainen, mutta jylhä. Onko kyseessä jonkinlainen pila. No vanhana nihilistinä piti kaivaa pari kauneusvirhettäkin. Välillä laulussa oli jopa nuoruusaikojen notkeutta. Huomasin, että minähän olen tavannut basistin. Kyllähän ohutta yläpilveä oli toki ilmassa, mutta nyt saapuvat raskaammat pilvilaatat maan ylle! Kappale on viety äärimmilleen siitä, mihin tuolloin vasta tähdättiin. No se on jokaisen henkilökohtainen makuasia. Bändin omat kappaleet ovat vähemmistönä, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Voisi sopia johonkin Tarantinon elokuvaan. Totesin sitten myös muun bändin olevan päteviä soittomiehiä. Kunnon progepläjäys vetää hymyn suupieleen – oli sitten pilveä tai ei. Se on vankasti bluesiin nojautuva rokkibändi, jolla on selvä näkemys siitä, mitä he haluavat tehdä. Ensimmäiseksi kiinnitin huomioni monipuoliseen ja tyylitietoiseen kitaristiin. Tiesin miehen siis alan harrastajaksi. Remu suorastaan ylittää itsensä. Heikkisen kitara-aloitus lähtee pitkälti Muddyn hengessä, mutta jatko räyhää Dr. Sain sitten jopa vinyylin arviokappaleeksi (kiitokset levy-yhtiö Ainoalle ja Jari Haleniukselle). Midnight And Mosquitos oli yllätys. Levyn lopussa palataan taas Hurriganesiin. Kitaristi oli aikoinaan oululaisessa Ramblers-yhtyeessä vaikuttanut Jarmo ”Jamppa” Heikkinen. Vanha viisaushan sanoo, että jos joku ei ole rikki, niin turha sitä on korjata. Eipä ihme, että kitaristi kuulosti hyvältä. Antaisi kundien hoitaa musiikkipuolen ja tyytyisi itse vain laulamaan. Ramblers oli 70-luvun lopussa mainio rytmiblues-bändi, jota kovasti diggasin. Esikoinen teki jo selväksi, että herrat ovat valinneet oman tiensä, piittaamattomia rockin kliseisimmistä väännöistä ja riippumattomia siitä, mitä muut tekevät. Kappaleen sanat olivat Laukan tekemät Remun kertoman perusteella. Keep On Knockin’ on ns. Petri Laukka toimitti minulle aikoinaan väitöskirjansa luettavaksi. En ymmärrä, miksi kappaleita pitää ehdoin tahdoin muuttaa, jos siihen ei ole mitään syytä. Vaikka julkaisu löytyy suoratoistopalveluista, kannattaa suunnistaa lähimpään kivijalkakauppaan ostamaan fyysinen tuote. Tämä luonnollisesti jakaa mielipiteet kahtia. Sitähän on joutunut miettimään jo vuosikymmenet Remun levytyksiä seuratessa. Mutta versiot poikkeavat reippaasti noista aiemmista. Erikoinen mutta lyhyt intro London Texas Talk Radio avaa It Ain’t What You Do’n ja saa sen kuulostamaan ZZ Topilta. Mutta Remu laulamassa bluesia tuli odottamatta kuin nyrkki silmään. Kun monet muusikot ovat korona-aikana tyytyneet vain kiillottamaan soittimiaan, hän on säveltänyt uusia lauluja ja käynyt bändeineen levyttämässä ne. “Honolulu + 1 Hour” on saatavana CDja vinyyliversioina, tosin jälkimmäistä joutuu odottamaan ensi vuoden puolelle. Rollin’ And Tumblin’ on bluesklassikko, jonka monet tuntevat Muddy Watersin bravuurina, vaikka kappalettahan ovat lukuisat artistit esittäneet kai noin vuosisadan ajan. Well, Ooh oli niin kova vuonna ’73, että mietitytti, mitä nyt on saatu aikaan. Vasta kun laulu alkaa, pääsee jyvälle mistä kappaleesta on kyse. Metsään ei mennä nytkään, vaikkakin toteutus on kevyempi. Ehkäpä näistä omista sävellyksistä suurin suosikkini on kuitenkin Jungle Rules And Criminal Style. Itse sanoisin, ettei nyt ainakaan se sitä ensin mainittua ole. Hurriganes-klassikoiden uusintamuokkauksiin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti. Ikävää, kun kamerat eivät paikalla olleet, sillä mielellään tätä olisi kuvallisessakin muodossa katsonut. Myöhemmin se julkaistiin kovakantisena kirjana ”Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa”. Ja vaikka lukemattomissa levykansissa on Rollin’ And Tumblin’ nimetty McKinley Morganfieldin (Muddy Waters) säveltämäksi, levytti sen ensimmäisenä Hambone Willie Newbern vuonna ’29, Muddy vasta vuonna ’50. Jotkut ovat olleet ihan kiinnostavia, monet taas hirvittävät. Levyn ensi kertaa nähdessäni en olisi uskonut sanovani, että tämähän on hyvä! Suoraan sanottuna erinomainen, jos nyt yritän vältellä ylisanoja. helppo nakki: lujaa ja nopeeta! Mutta siihen ei sorruta. Oh Baby Dollin tekijätiedoista on unohtunut sanoittaja Richard Stanley. Bändin debyyttikiekko ilmestyi vapuksi ja jatkoa pukkasi kesällä seiskatuumaisen muodossa. Pakko myöntää, että kun ne alkuperäiset versiot ovat sydämeen poltetut, joutuu miettimään, että mitä tässä on ollut tekeillä. Levyn huipentuma on vuonna ’75 ilmestyneen ”Crazy Days” albumin kummallisin raita. Myyjän vakuutteluista huolimatta jätin ostamatta. 66 Blues News 6/2021 levy tutkailut on eri LPja CD-versioissa, niin kokonaisuus on toteutettu oikein ja livetunnelma välittyy molemmissa 100-prosenttisesti. Erityisesti hämmästyin sitä, että Remu kuulosti siltä, että oli ottanut lauluvastuunsa ihan tosissaan. Eipä kai kukaan meidän sukupolvestamme Cisseä ole voinutkaan unohtaa. Feelgoodin tyyliin. Uutukaisella he eivät ole takkiaan kääntäneet, vaan matka jatkuu. Idea on ihan mainio, vaikka sitä Remun alkuperäistä laulua kaipaisinkin mutinan sijaan. Vasta kun vastaan tuli kokopitkä albumi, otin asian vakavammin. Remu-uskovaiset luonnollisesti ottavat kaiken Hurriganesiin liittyvän avosylin vastaan, mutta tiukkapipoisemmat Hurriganesdiggarit uusia versioita usein vierastavat. Kappaleen johtoteemana oli Albert Järvisen tarttuva kitarariffi. Tässähän alkaa olla jo samanlaista meininkiä, kuin Bluesoundsilla aikoinaan: jos he eivät olleet keikalla, he olivat studiossa. Akustisen kitaran vetämä country, joka olisi voinut olla vaikkapa Rolling Stonesin 70-luvun levyillä. Heikkilän soittama huuliharppu tuo siihen lisää blues-sävyjä, joista Järvinen olisi ehkä ilahtunut. Onko tämä paskaa vai pakeliittia. Riku Metelinen REMU & SKUUGI REMU & SKUUGI DARLINGS DARLINGS RocKing All Life Long (Ainoa! AOPLP/ AOPCD 2129) Mikä helvetti tämä nyt on, pääsi jopa vanhan veteraanin suusta, kun näki vinyylisinglen levykaupassa. No uutta ja uutta, voisi tietenkin todeta, sillä yli puolet on tuttua tavaraa Hurriganesin levyiltä. Remusta huolimatta Skuugi Darlings ei ole siis Hurriganes – eikä edes yritä olla. Mutta nyt kaiuttimista kuuluu Albert Kingin hengessä soitettu keskitempoinen, vähän funkahtava blues. Hurjasta julkaisutahdista huolimatta Bluesounds julkaisi vain hyviä levyjä
Tarkoituksellista tai ei, mutta väliosassa Big Pjotr kuulostaa Jim Morrisonilta – vai olisiko sittenkin Jimppa pistäytynyt studiossa sillä aikaa, kun herrat ovat olleet kahvikupin äärellä. Gin Mill Trio on nimittäin ollut suosikkini suomalaisista bluesbändeistä jo pitkän tovin. Kitarasoolon alussa Albert Järvisen henki on vahva ja loppuosassa soitetaan Ile Kallio -tyylisesti. Kauniin melodian omaava Sunday Flower Sounds on levyn sävelmistä se kaikkein mieluisin. Esimerkiksi tarttuvan riffin sisältävä Outlaw Mother-In-Law on hyvä esimerkki tästä. ”Tsugu Way” -kiekolta peräisin oleva Baby Got Your Note on saanut uutta ilmettä mukana olevilla kosketinsoittimilla. Tosin kun maksaa itse kaikki kustannukset, niin ymmärrän hyvin miksi levy julkaistiin CD-muodossa. Blues News 6/2021 67 levy tutkailut hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin esikoisellakin. Kyseessä on siis parasta kapakkabluesia 1940-luvun puolesta välistä seuraavan vuosikymmenen puoliväliin. Letkeä jump blues on muuttunut Count Bishops -henkiseksi timanttiseksi pubrocksovitukseksi. En sano, että rytmibluesbändin soitto pitäisi aina olla räkäistä ränttätänttää, mutta kyllä se vaan yllättävän paljon auttaa. Woman, jonka Texas Oil on myös hiljattain levyttänyt, on sanoinkuvaamattoman rankka. Ellen tietäisi kappaleen Who’s Gonna Drive alkuperää, niin olisin voinut vannoa sen olevan joko Mick Greenin tai Wilko Johnsonin kynästä. Joku vanha ja viisas on joskus sanonut, että hyvää debyyttijulkaisua seurannut kakkosalbumi menee samassa imussa tasokkuudesta riippumatta ja vasta kolmannella katsotaan, mihin bändistä oikeasti on. Tarkasti tilanteen tasalla on myös huolitellusti läpi levyn musisoiva kitaristi Mikko Kettunen, joka on lisäksi vastannut yhdessä Tikan kanssa enemmistöstä kuultavien kappaleiden säveltämisestä. Trick Bagin aikaisemmat albumit tarjoilivat paljon mieluisia kuunteluhetkiä, mutta entä tämä sitten. Muutamissa kappaleissa kitaristit tarjoilevat napakoita soolonpoikasia ja joissain hiukan pidempiäkin sooloja. Näillä mennään kohti tulevia kevään keikkoja. BN #292) on jokunen vuosi vierähtänyt. Vastaavanlaisissa tunnelmissa mennään myös Don’t Turn Around -sävellyksessä, jossa mielestäni Ganes-vaikutteet suorastaan hyppäävät esiin. Akustinen kitara on miksattu hiukan liian alas, enkä jaksa innostua Prime Crime -kappaleesta. En nyt kuitenkaan peräänkuuluta atomivoimaloita saati pelottele atomisodalla. teollistuvissa kaupungeissa, joihin muutti runsaasti mustaa väestöä syvästä etelästä paremman toimeentulon toivossa. Raskaimman vastuun kantaa laulaja ja pientä cocktail-rumpusettiä soittava Petteri Karkkila, mutta Karkkilan leveillä harteilla ei moinen haaste nähtävästi paina. Kun bändin aiemmilla levyillä oli selkeitä Pirates-Dr Feelgood -vaikutteita, niin löytyy niitä tältäkin levyltä. Nostalgisesta – jopa konservatiivisesta – musiikistaan huolimatta Gin Mill Trio ei sorru jämähtämään menneisiin aikoihin, vaan tuo. Näin dramaattisen aloituksen jälkeen on tunnustettava, että ei tämä levyarvostelu ihan puolueeton ole. Hurriganes on aina ajankohtainen, ja meille Ganes-musiikin kanssa kasvaneille on hienoa, että bändin musiikillista sanomaa jaetaan jälkipolville. Hänen karheaa lauluaan olen ihaillut jo kauan Tough Times -yhtyeen ajoilta, eikä tuo rytmivastuukaan tunnu miestä liiemmin haittaavan. Materiaali on tasalaatuista, eikä suurempia irtiottoja oteta suuntaan tai toiseen. Levyllä on kymmenen Lindholm-originaalisävellystä, joukossa myös kesäsingle Woodman Dance /Gramophon. Sinisiä sävyjä olisi saanut olla muuallakin kuin vain kannessa ja pariin kappaleeseen olisin kaivannut hiukan enemmän tartuntapintaa. Mutta kun The Gin Mill Trion atomiblues iskee, tekee se laakista selvää jälkeä! Kontrabasisti Mika Liikari on tunnetusti marinoitu monissa liemissä... Pienen painoksen RSD-julkaisuna se todennäköisesti on jo keräilyharvinaisuus. Kakkosraidalla Puolakka vaihtaa soittimensa huiluksi, kun Haudassa taistelun heivaa musiikin painopisteen entistä psykedeelisemmille leveleille. anteeksi yhtyeissä monenlaisen roots-musiikin parissa. Mene ja tiedä... Trion musiikki nojaa vahvasti aikakauteen, jolloin pikkuyhtyeet urbanisoivat bluesia suurissa kaupungeissa, New Orleansissa, Memphisissä, Houstonissa, Los Angelesissa, Detroitissa, Chicagossa, New Yorkissa ym. Tosiasia vain on, että mihin se tiikeri juovistaan pääsisi. Texas Oilin debyyttialbumilleen versioima I Ain’t Got You on löytänyt tiensä myös Trick Bagin levylle. Sittemmin on tullut avaruusaikaa, ydinaikaa, digiaikaa ja ties mitä. Eero ”Earl” Vaajoensuu on kuulunut suomalaisten blueskitaristien aateliin jo vuosikymmenet muutenkin kuin vain taiteilijanimensä puolesta. Toisaalta, englanniksi esitettynä vaikkapa tulinen Sääriesi risti ja Chuck Berrylle lyyristä kunniaa tekevä K-juna (kuuma kyyti) menisivät vaivatta nykypäivän modernista kalpeanaamabluesista siinä missä Tommy Castrot, Kenny Wayne Shepherdit ja Bonamassatkin. Kuten me kaikki tämäntyylisen musiikin ystävät tiedämme, on vinyyli tällaiselle musiikille ainoa oikea julkaisuformaatti. Varsinainen ässäraita on jätetty levyn viimeiseksi, Doorsin L.A. Riku Metelinen SYDÄNYÖN RYTMI SYDÄNYÖN RYTMI Erämaa (SYDÄRICD005) Keravalta kajahtaa! Toisella cd:llään Sydänyön Rytmi, solistinsa ja pääsääntöisen sanoittajansa Jari Tikan komennossa jo vuodesta 2004 operoinut suomenkielistä bluesrockia esittävä viisihenkinen yhtye tietää, miten albumi tulee polkaista käyntiin niin että nivusissa tuntuu: energiaa säästelemätön Rakkaudet tiet siivittää ajatukset sumeilematta 1960ja 1970-lukujen vaihteen Cream-henkisiin tunnelmiin, Pasi Puolakan vahvan huuliharpun väkevöittämänä. Toisaalta miksi takkia pitäisi ryhtyä kääntämään, kun on löytänyt toimivan konseptin. Mistään kopioinnista ei ole kyse, toisaalta pyörää ei ole yritetty keksiä uudelleen, muttei se ole tarpeenkaan. Sydänyön Rytmi ei kuitenkaan ole yksinomaan blueskokoonpano. Futuristisia avaruussoundeja pursuava One Is A Robot, jonka innoittajana on todennäköisesti ollut Jean-Michelle Jarren Oxygene Part IV eli tuttavallisemmin Hittimittarin tunnari, joka ainakin eräällä striimikeikalla kuului bändin ohjelmistoon. Asia tietysti miellyttää niitä, jotka eivät vinyylisoitinta omista tai eivät ehtineet sinkkua ajoissa hankkia. Woodman Dance sai ansaitsemansa kehut pari numeroa takaperin ja sen kääntöpuoli Gramophone on retrosoundeineen vallan mainio. Omat sävellykset ovat Roy Fish Loikalan kynästä, tosin kaikki eivät ole ihan orkkiskamaa, sillä Ain’t That Thing Too Cool For You sai ensilevytyksensä Bloodshot Eyesin samannimisellä levyllä. Sen repertuaarissa vilahtavat vaikutteiden antajina yhtä lailla esimerkiksi Kolmannen Naisen sekä etenkin tunnetasolla jopa Juice Leskisen tapaiset Suomirokin peruspukarit. Pientä kiilaamistakin on havaittavissa, mutta mihinkään kaksintaisteluun ei kuitenkaan lähdetä. Riku Metelinen THE GIN THE GIN MILL TRIO MILL TRIO Atomic Blues Hits (Goofin’ GRLP 61227/GRCD 6197) Atomiaika ei ole ohi! Ei, vaikka siitähän on puhuttu jo 1940-luvulta lähtien. Useilla kappaleilla ääneen pääsevä huilu onkin yksi ”Erämaan” selkeimmistä ja samalla omaleimaisimmista – sekä ihme kyllä sangen luontevalta kuulostavista musiikillisista tarttumapinnoista, orkesterin kaiken kaikkiaan itsevarman bändisoiton sekä Tikan sallituissa rajoissa machoilevan laulutyöskentelyn ohella. Hienosäätöä saa ja tietysti kannattaa tehdä. Nyt mukaan on tullut melodisia sävyjä, joista olen positiivisesti yllättynyt. Edellä mainittujen sävellysten lisäksi pari muutakin kappaletta erottuu joukosta. Texas Oilin Hurriganes-tyyliseen tulkintaan verrattuna nyt mennään enempi Doctors Orderin hengessä. Jottei tämä olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin muutamasta asiasta pitää pyyhkeitä antaa. Pete Hoppula TRICK BAG TRICK BAG Fistful Of Rocks (Hurricane BAGCD00002) Kotimainen Trick Bag on pukannut kolmannen julkaisunsa, jota olin jo tässä odotellutkin, sillä bändin edellisestä julkaisusta ”We Want More” (ks. Juankosken sankarin haamun voisi mieltää kummittelemaan myös pitkäsoiton suorasukaisimman bluesruntan Herrain perseet taustalle. Samaa edellislevyiltä tuttua Berry-Stones-Inmates -akselille sijoittuvaa ränttätänttää on edelleen tarjolla, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että he menisivät yli siitä, mistä aita on kaatunut
Niinpä se on omiaan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, oli sitten kyseessä festivaali tai joku pikkukuppila. Yritin löytää sille sopivan kotimaisen käännöksen, mikä ei suomalaisten ja amerikkalaisten kulttuurierojen vuoksi ollut helppoa. Hyvin pysyy bändillä tyylitaju koossa. Levyn yllätyksestä vastaa akustisilla kitaroilla ja bandoneónilla säestetty Chris Rea -tyylinen tunnepala C’est La Vie. Vastaukset voi lähettää postikortilla lehtemme toimitukseen. Jonkun epävireisen soraäänen olisi voinut tunkea mukaan. Sanotaan sitten vaikka näin: Gin Mill on myöhään pikkutunneille auki oleva kapakka tai räkälä (amerikaksi ”a run-down night club”), johon musikantit ovat päätyneet keikalle soittamaan runsaasti erilaisia päihteitä nauttineelle kuulijakunnalle. Hyvänä esimerkkinä vaikka wah-wahilla ryyditetty Ain’t No Excuse, joka voisi aivan hyvin olla Henkan julkaisematta jäänyt raita. Tämä kappale on ehkä suosikkini koko levyllä! Ai niin, tämänhän piti olla kritiikkiä. Levyn parhaat sävellykset mielestäni ovat Slim On Ice ja Quarter Past Four. Onhan sentään kappaleen lopetus sopivan epämääräinen. Gin Mill Trio tarjoaa bluesia kaikille hyvän musiikin (tai sen kunnon skeidan) ystäville, nauttii sitten musiikista kuunnellessa, tanssiessa tai vaikkapa ryypätessä. Vaikka hän ei bändiä edes tuntenut ennen studioon tuloaan, soitti hän osuutensa kuulemma yhdellä otolla. Saman vuosikymmenen puolelta on myös Lonnie Johnsonin Winnie The Wailer, jolla vierailee trumpetisti Timo Mansikka-aho. Mukana on toki myös rock’n’rollin kehitykseen vahvasti vaikuttaneiden musikanttien kappaleita, Arthur ”Big Boy” Crudupilta, Rufus Thomasilta ja Bo Diddleyltä. BN #295), eikä siinä ole kahta sanaa kumpi on parempi levy, ja kyllä se on ”Bone Deep”. Melko harvat – väittäisin – on Suomessa esittänyt Big Bill Broonzyn, Lightning Slimin, Robert Nighththawkin tai Big Three Trion bluesia. Toisaalta Vaajoensuu on ujuttanut mukaan sellaisia kitarajuoksutuksia, joihin itse Pappa Hopkins ei olisi kyennyt. Tom Pettyn Running Down A Dream -kappaleesta intron sekä riffin adoptoinut Gots To Pay kulkee pohjoistuulen lailla ja kitarasoolossa Puhakka näyttää, kuka on kulmakunnan kovin kuusikielisen omistaja. Bluesiakin levyltä löytyy ja Blues Done Left Me’llä kolmen kuninkaan henki on kuultavissa. Vaajoensuu totesi jo ennen levyn ilmestymistä, että siitä tuli liian hyvä, eli ei vastaa todellisuutta. Heitä avustavat parilla raidalla kitaroiva Tapio Ylinen sekä Tatu Kantomaa, jonka soittimena on bandoneón. Mielestäni hän ei edes tarvitse vierailevia solisteja, koska osaa laulaa – eikä englannin ääntämisessäkään ole moittimista. Levyn kansi saattaa herättää mielikuvia retro-henkisestä rockabilly-yhtyeestä, mutta ainoa yhtymäkohta rock’n’rolliin on ryhmän rempseä asenne. Mainio esimerkki on myös levyn ns. CD:n sisäkansi taas sisältää tyylikkään kuvakollaasin bändin keikoilta ja raflaavat kansitekstit. 68 Blues News 6/2021 tämän kiehtovan musiikin tuoreesti nykypäivään. Taustalla on keikoiltakin tuttu ryhmä Mikko Löytty, Jartsa Karvonen ja Harri Raudaskoski. Vika ei ole soitossa (kitarasoundi murjoo kyllä rapeasti) eikä äänityksessä, mutta ehkäpä studiossa on oltu silti turhan varovaisia, tunnelman sijaan on panostettu liikaa hyvään soittoon. Parempaan en pystynyt. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta edellä mainituilta – mutta edesmenneiltä, suuresti kunnioittamiltani blueslegendoilta. Roll And Tumble’lla Raudaskoski saa soolokitaristin vuoron Puhakan ryydittäessä menoa dobrollaan, joka tosin on miksattu hiukan liian alas. Espanjalaisen levy-yhtiön sekä jälleen käytössä olleen Suprovox-studion osalta taustakoneisto onkin säilynyt uutuulevy tutkailut. Ehkäpä soittajien promillet eivät olleet riittävät. Sehän on silloin 2000-lukua. Moni saattaa ihmetellä trion nimeä. Pikanttia revittelyä sisältävä Darkest Night voisi olla vaikka Dave Lindholmin kynästä lähtenyt, sillä selkeitä yhtymäkohtia Lights-kokoonpanon tuotantoon löytyy runsaasti. Mutta turha Puhakan on ääneen sanoa, että blues olisi hänet jättänyt, koska se ei ole totta, blues istuu hänessä tiukasti ja todennäköisesti vielä pitkään. Hendrixinsä Puhakka on kuunnellut ja tällä levyllä vaikutteet tulevat kaikista parhaiten esille. Levy on äänitetty lähes 100% livenä (jokunen taustalaulu on hoilotettu päälle), mutta koska se on tehty Tomi Leinon mainiossa analogisessa studiossa, on lopputulos keikkoihin verrattuna kuitenkin puhtoisempi. Tätä sääntöähän olen noudattanut ihan tasapuolisuuden vuoksi maamme muusikoita kohtaan, mutta ainahan sääntöjä voi rikkoa. Pienimuotoisen kokoonpanon soitto pysyy ärhäkkyydestään huolimatta äänenvoimakkuudeltaan maltillisena. Tämän kaltaista bluesia ei ole kovin moni uskaltautunut edes yrittämään maassamme, tai onko edes kovin monessa muussakaan maassa. Ainakin minun korvissani tämä on vuoden nautittavin kotimainen blueslevy. Muistaa sopii, että molemmissa bändeissä basistintehtävissä on sama mies. Edellisten levyjen tapaan Slim Butler on luonnollisesti kirjoittanut kaikki kappaleet ja vastaa myös tuotantopuolesta. Kyseessä on alun perin saksalainen harmonikansukuinen soitin, joka kulkeutui siirtolaisten mukana Atlantin toiselle puolelle ja joka on tullut tunnetuksi argentiinalaisen tangon tärkeimpänä soittimena. Uusi Slim Butler -albumi vaikuttaa hyvältä – ja kaivoin verrokiksi kiekon ”Big Freeze” (ks. Riku Metelinen THE HIPTHE HIPSHOOTERS SHOOTERS The Wrong Man (Sleazy SR10-31) Runsas vuosi sitten reippaan lähtöpaukun äänitetuotannolliselle laukalleen Sleazy Recordsin julkaiseman EP-levyn myötä saanut The HipShooters vahvistaa studiopätevyyttään entisestään kahdeksan kappaleen laajuisella kymppituumaisella albumilla. Gin Mill Trion kohdalla voisin tehdä kerrankin poikkeuksen pyhästä säännöstäni: ”ei kotimaisia esittäjiä vuoden parhaat -listalle”. Jälkimmäinen sisältää kaksi bonuskappaletta, Tommy Johnsonin Maggie Campbell Blues (Robert Nighthawkin 50-luvun versiota myötäillen) ja Willie Dixonin johtaman Big Three Trion I Feel Like Steppin’ Out. Ne eivät siis vinyyliharrastajaa hetkauta, sillä singlehän on jo tullut ostettua – tai sitten se on vielä ostoslistan kärkipäässä. Boogie Like Lightnin’ saattaa kärsiä vähän ”liian hyvästä” soitosta. Kotioloissakin sitä voi tietenkin tanssia, mutta itse olen tyytynyt kuuntelemaan – ja tietenkin lasi kädessä! Kuluttajavalistuksena kerrottakoon, että ”Atomic Blues Hits” on julkaistu sekä komean näköisenä vinyylinä, kuin myös lähes yhtä komeana CD:nä. SLIM BUTLER SLIM BUTLER Bone Deep (Slimcuts 1004) Neljännellä levyllään lappilaisen bluesin lähettiläs Jarmo ”Slim Butler” Puhakka on astunut seitsemän peninkulman saappain koilliseen. Enemmän ”vanhaa kunnon skeidaa” olisi tehnyt terää. No myönnetään, että keikkojen perusteella levy kuulosti vähän siistiltä. Nämä on kuitenkin julkaistu jo viime vuonna 7” vinyylinä. Honey Aaltonen P.S. Ainakaan itselleni ei tule mieleen ketään, joka olisi näillä leveysasteilla Gaillardia levyttänyt. Kaikkein kuluneimpiin standardeihin ei kuitenkaan ole haluttu sortua. Ensimmäisessä hulvattoman viidakkokompin säestämässä instrumentaalisävelmässä Puhakka ja Raudaskoski intoutuvat todelliseen kitarakirnuamiseen, joka terävöityy kirkastetussa tisleessä volttiluvultaan tynnyrivahvuiseksi. Moiset vierailut ”väärillä vuosikymmenillä” eivät kuitenkaan haittaa, sillä kaikki kappaleet istuvat kokonaisuuteen. Jälkimmäinen on miellyttävän melodian omaava, Mark Knopflerilta kuulostava sävelmä, joka huokuu pienen kivijalkapubin tiistai-illan pikkutuntien tunnelmaa. Pari syrjähyppyä levyltä löytyy, sillä Jimmy Ricksin Daddy Rolling Stone on vuodelta ’62 ja roima harppaus taaksepäin otetaan Leroy Carrin Papa’s On The House Topilla vuodelta ’30. Voi sen tietenkin niinkin ilmaista, vaikken tuota menisi ihan allekirjoittamaan. Onhan mukana yksi täysin ”harhaoppinen” esitys, eli yhtyeen oma sävellys Wasted Days. Koska olen lukenut keskikoulun lukusuunnitelmaa ja boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten (lyhyt oppimäärä) tuli vasta hiukan myöhemmin, en osaa sanoa, onko kappale tangoa vai valssia tai jotain ihan muuta. Mutta se, että joku rohkenee astua vanhan suosikkini Lightnin’ Hopkinsin tontille, saa ihon kananlihalle, vaikkakin hyväksyvän nyökkäyksen myötä. nimikappale, Slim Gaillardin Atomic Cocktail. Parilla edellisellä albumilla lauluosuuksien vetovastuut oli jaettu Andrew Blackin ja Tad Robinsonin kesken, mutta nyt ääneen pääsee maestro itse. Kuulin, että niin bändi kuin levy-yhtiökin halusi tiukkaa arvostelua – ehkäpä uskottavuuden säilymiseksi
Yhdistävänä tekijänä vaikuttaisi olevan, että jos lonkalta-ampujat eivät välttämättä aina pesekään käsittelyynsä nappaamia alkuperäisversioita, niin he ainakin tekevät niihin kaikkiin itsepäisillä tulkinnoillaan selkeän pesäeron. Huolella valmistellut, erilaisiin lokaatioihin sijoitetut filmatisoinnit omaperäisesti sovitetuista akustisista covernumeroista keräsivät suosiota – ja saman tekivät pandemian puhjettua myös heidän niin kutsutut SohvaLivensä, puolituntiset streamlähetykset, joissa kaksikko kutsui sosiaalisen median kotisohvalleen lämminhenkisiä pikkukeikkoja seuraamaan. Pyörät rullasivat, mutta tyystin omaan tahtiinsa, joskus myös ennalta-arvaamattomiin suuntiinsa. Vastaavasti Esa Elorannan Heartaches In Hurtville saa vakuuttumaan, että Pasin lauluosuuteen tavoitellun Rollarimaisen karheuden kannalta juuri passeli ajankohta painaa digitallentimen record-näppäintä tosiaan oli kiireetön kotipäivä, maestron itsensä toipuessa samanaikaisesti ääni maassa kiitettävästä kankkusestaan. Kitaravoittoisesti bluesrock-sävyisenä tulkitaan Get Rite Church ja Wayfaring Stranger. Esimerkiksi Jean Ramsayn käsialaa olevan From Paris To Pardon -balladin taustakertomuksen koskettavuus välittyy myös The Lovematchesin riisutussa tulkinnassa. Esikoisalbumin kymmeneen kappalevalintaan liittyy kaikkiin arvatenkin myös oma tarinansa. Tämä itsessään ei toki vielä ollut maailmoja mullistava suunnitelma. Pelkästään Pekka Laineen käsialaa olleesta debyytti-EP:stä poiketen tälle levylle sisältyy ainoastaan 3 yhtyeen omaa, joskin yhä Laineen nimiin merkittyä esitystä. Monroen itsensä kynäilemällä Dark As The Nightilla ei ole silläkään minkään asteen viitteitä maniskoihin tai banjoihin, vaan The Hip-Shooters on kääntänyt teoksen pikemminkin Sun Recordsin 1950-luvun puolivälin malliin, samaan tapaan kuin vaikkapa Ernie Chaffinin, Jack Earlsin tai Slim Rhodesin tapaiset kantrista uuden nuorisovillityksen, rockabillyn pariin siirtyneet etelän pioneerit olisivat hyvinkin saattaneet omia vastaavia sovituksiaan tuohon maailmanaikaan rakennella. Kaksi ennenkuulematonta raitaa jatkavat bändille ominaisella, neorockabillystä ja beat-iskelmästä fuusioidulla linjallaan, mutta kappaleina aikaisempiin digipoimintoihin nähden ehkä silti yhtä kaliiperia vaisummin asein. Heti parisuhteensa alkajaisiksi kaksi intohimoista juurimusiikin ystävää saivat kuningasajatuksen: he päättivät alkaa esiintymään yhdessä. TT Tarkiainen NINE LIVES NINE LIVES Tribute To Rock’n’Roll (Bluelight BLR 45164 6, 10” EP) Oltuaan jo jonkin aikaa saatavilla erinäisillä bittijulkaisualustoilla, on kemiläisen rockabillyviisikon uutta materiaalia vihdoin ilmestynyt myös fyysisen kymppituumaisen EP-levyn muodossa. Instrumentaalina vedetty Joshua yhdistelee veikeällä tavalla jazzelementtejä ja rautalankaa. Ne avataan levyn kansiteksteissä. Paljolti Uiton toisen bändin Rockin’ 8-Ballsin äänenkäytöllistä dramaturgiaa toisintava raivokas nimikappale The Wrong Man, Benny Joy’maisesti r&b-hengessä tömistävä Money Green sekä päätösrietastelu Hesitation Blues ilmentävät kaikki astetta levottomampaa rockabilly-mentaalimaisemaa, jonka uskottavaan julkituontiin orkesterilaisilla vaikuttavat diagnoosit hyvin riittävän. Äänitys, editointi ja miksaus ovat Hemmon itsensä käsialaa. Soitannollisesti kaiken keskiössä pysyttelevät totta kai puoliakustisesti musiikkiaan tekevät Sanna (laulu, harmonikka, koskettimet) ja Pasi (laulu, kitarat, basso), vierailevia instrumentalisteja hyödynnetään harkitusti niiden vaatimissa saumoissa. Samassa menevässä hengessä kulkevat useimmat raidat “Spiritualsilla“. Sangen kauas bluegrass-juuristaan ovat versoneet myös kiekon kaksi Bill Monroe -lainaa. Pykälän rivakammassa boogietempossa jatkaa Go Saints Go a.k.a. Äänityksiä alkoi ikuistua siellä täällä, niin studioissa kuin kotioloissakin. Kovaa puhetta mutta niin ovat teotkin. Levyn takakanteen painettujen iskulauseiden mukaan kun The Hip-Shooters on mitä oivallisin esimerkki siitä, miten ”vanhasta soundista on jälleen tullut ’uutta soundia’ – ja sen vaikutusta ei voi nykypäivän pop-kenttäkään enää täysin vältellä”. Sovitukset on tehty harkiten ja hyvällä maulla. Pete Hoppula THE LOVETHE LOVEMATCHES MATCHES Rescue Songs (Emsalö Music EMCD019) Kuinka tähtien asennot voivatkin joskus ohjautua oikeille kohdilleen niin peijoonin luontevasti. Blues News 6/2021 69 levy tutkailut della aikaisemmissa peruskantimissaan. Korona tuli, meni – ja tuli taas uudelleen, mutta nettikansan jo hurmanneita ”Lovtsareita” ei ollut syytä päästää rajoitusten purunkaan siivellä karkuteille. Herkän rauhallisen hetken tarjoaa People Get Ready. When The Saints Go Marching In. Näitä ”pelastamiaan” löytöjä The Lovematches -nimen saanut duo ryhtyi videoimaan kappale kerrallaan. Nyt mies esittää ristimänimellään traditionaalisia negrospirituaaleja muusikkoystäviensä kera. Asiat kuitenkin etenivät. Tuottajan ja miksaajan tehtäviin tarttui Topi Suuronen, Emsalö Musicin Topi Salmi puolestaan ilmoittautui siltä istumalta tulille laitetun levyn julkaisijaksi. Selkeitä bändiesityksiä on mukana ainoastaan muutama, jo aiemmin digisinglenä julkaistu kaihoisa Del Amitri -laina Driving With The Brakes On, Esa Elorannan kirjoittama, levyn vallitsevaa surumielistä ilmapiiriä pirteydellään leikkaava folk-vivahteinen Time And Love sekä Ben ja Ellen Harperilta lainattu kuulas joulunajan hymni Walk With Me Into This Heavyhearted World. Hemmo Hirvonen tuli jo Big Buddyna tunnetuksi perinteet tuntevana bluestulkitsijana ja entusiastina. Apuun saapuivat Topit. Loput raidoista on kaivettu kiertoon originaalisinkuilta. Pete Hoppula HEMMO HEMMO HIRVONEN HIRVONEN BROTHERHOOD BROTHERHOOD Spirituals (omakustanne) Saarijärveläinen Hemmo Hirvonen on käyttänyt aiemmin taiteilijanimeä Big Buddy. Perin tavanomainen rockabillyjuoksutus Dig Your Style ei tahdo millään saada tuulta purjeensa alle, ei vähiten kliseisten lyriikoiden. Valmis ”Rescue Songs” onkin säväyttävää kuultavaa. Edellä mainitun johtamassa Bluegrass Boysissa musisoineen Clyde Moodyn 1940-luvun alussa kirjoittama Six White Horses tarjotaan tällä kertaa muutoin tummasävyisenä kantribillynä, mutta Junior Parker -vaikutteisia boogienuotteja kappaleen kertosäkeisiin nakellen. Upeääninen Heidi Luck pääsee sielukkaalla tulkinnallaan esiin kappaleella Go Tell It To The Mountain. Lauluvalintojen aiheita he hakivat ensin toistensa levykokoelmien kätköistä, mutta pian innoitteita alkoi kulkeutua vastaan mitä odottamattomammista paikoista ja yhteyksistä. ”Spirituals” esittelee vanhat tutut negrospirituaalit uudenlaisina, tämän päivän henkeen muokattuina versioina. Näin ollen esimerkiksi Jesse Stevensin 1950-lukuinen Mama Mama saa osakseen ronskisti sykkivän hölkkäblues-arrin, Jimmy Donleyn aikoinaan swamp-poppaama laahustelu My Forbidden Love on muuntautunut Gene Vincent & His Blue Caps ’56 -ilmapiiriä tapailevaksi puoliswingiksi ja 1920-luvulla syntyneestä My Bucket’s Got A Hole In It -klassikosta ryhmä on suoltanut rennon oloisen Susie Q -tyylisen päivityksen. Laulaja-rytmikitaristi Kekka Uiton, kitaristi Pekka Laineen, kontrabasisti Markku Salmen ja rumpali Masa Salorannan miehittämä kokoonpano nauttii selvästi Sleazyllä luottamusta. Kiekon avaa akustisesta versiosta boogiepoljentoiseksi muuntautuva Amazing Grace. Toisaalta vaikkapa Sannan värisyttävän upeasti soololaulama ja Maria Hännisen viulullaan koristelema Havana Black -slovari Sense Of Love jättäisi lähtemättömän vaikutuksen kehen tahansa ilman elämää suurempia pohjustuksiakin. Mukaan liittyivät sopiviksi katsomiinsa rooleihin myös suuri joukko tarinan pääosahenkilöiden Sanna Björkmanin ja Pasi Rytkösen muusikkoystäviä vuosikymmenten varrelta, Esa Eloranta, Jean Ramsay, Tero Pulkkinen, Maria Hänninen, Kyösti Kurikka, Arto Pajukallio sekä monet muut. Neljästä esityksestä kaksi, rock’n’roll-nimikkeistöä referoiva vauhtipala Tribute To Rock’n’Roll sekä Dave Lindholmin tuotannosta englanniksi käännetty Let The Guitar Swing Down Low (eli Annan kitaran laulaa vaan) esiteltiinkin BN:ssä taannoin, onnistuneiksi todeten. Sama koskee myös yhtyeen musiikillista visiota, joka on edelleen pyhitetty autenttiselle, harkitusti bluestuulahduksin hienosäädetylle 1950-luvun rockabillylle. Kitaristi-laulaja Hirvosen ohella ”veljeskuntaan” kuuluvat Turo Jakonen (rummut), Ippe Liedes (basso), Jouni Porkka (urut, piano) ja Heidi Luck (laulu)
Suosikkiesitykseni kuten Laundromat, Just The Smile ja Sinner Boy kuulostavat upeilta, mutta en muistanut, kuinka hienoja sävellyksiä mm. Vuosina 1952–64 hänen taitojaan pantiin talteen singlemarkkinoita varten, kun taas v. Muistoja ovat kirjoittaneet velipoika Dónal Gallagher ja Gerry McAvoy. Äänitteiden selvä enemmistö on 1960-luvun alkupuolelta, sillä vain Race Track ja Frog Hop ovat peräisin edelliseltä vuosi-kymmeneltä. I Fall Apart on yksi parhaista versioista, mitä aiheesta olen kuullut. Millään hiljaisella hetkellä ei näitä sankareita sentään taidettu silloin kunnioittaa. Niinpä tapahtuman yhteydessä tuotiin julki yhteinen mielipaha Earl Hookerin (s. Kokoonpano levytysessioissa oli basisti Gerry McAvoy, rumpali Wilgar Campbel ja tietenkin Rory Gallagher, joka kitaran sekä laulun lisäksi soitti alttosaksofonia, mandoliinia ja huuliharppua. Reed. Ensimmäinen on taltioitu BBC:n studiossa ja luonnollisesti ilman yleisöä. Ensimmäinen levy pitää sisällään alkuperäisen albumin, joka on Abbey Road -studiossa uudelleen miksattu ja masteroitu, jolloin äänestä on saatu täyteläisempi ja kirkkaampi. Hän oli nimittäin aivan mestarillinen kitaristi, mutta aika onneton vokalisti. Varsinaisina vokalisteina esittäytyvät tässä yhteydessä sellaiset artistit kuin Ricky Allen, Jackie Brenston, Harold Tidwell, Lillian Offitt, Junior Wells ja etenkin Aaron Corthen eli A.C. Hands Up versioidaan todella energisesti ja soolonsa aikana Gallagher astuu hetkiseksi Hendrixin tontille. Kun tieto julkaisusta sen eri versioina kesähelteiden keskellä saapui, alkoi budjetin laatiminen ja pähkäily siitä, minkä niistä tulisin hankkimaan. Hieman yksinkertaistaen Earl Hookerin levytysura jakaantui kahteen osan. Mukavaa kuunneltavaa on myös neljä Tangerine Studiossa taltioitua raitaa I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, Gypsy Woman sekä It Takes Time, joista kaksi viimeistä päätyivät debyyttialbumin 2000-luvun CDuusintapainoksille. Neljäs CD pitää sisällään kaksi John Peelin ohjelmaa, “Sounds Of The Seventies” ja "John Peel Sunday Concert”. Kaikki kappaleet aukeavat uudella tavalla ja olisi mielenkiintoista kuulla tämä LP-versiona, jotta sitä voisi verrata alkuperäiseen levyyn. Versiot poikkeavat jossain määrin toisistaan, sillä kaikki esitykset ovat pidempiä ja elävän yleisön edessä soittaminen nostaa kaiken potenssiin kaksi. Monista kappaleista on useita ottoja ja pisimmän korren vie Hands Up, josta mukana on kuusi ”eri versiota”. Siksi miltei puolet tämän 30 esityksen mittaisen pyörylän sisällöstä on instrumentaaleja, ja Earlin lauluääntä kuullaan vain yhdellä musiikkikappaleella, silläkin ainoastaan Earlettes-yhtyeen keralla. Ennen julkaisemattomista kappaleista mielenkiintoisimmat lienevät Hendrix-henkinen instrumentaali Advision Jam sekä vasta 1975 julkaistulle “Against The Grain” -albumille päätynyt At The Bottom, josta on mukana peräti neljä eri ottoa. Soundit ovat ajan hengen mukaiset, eikä niitä ole onnistuttu pilaamaan masteroinnin aikana. 1970) poismenoista, mistä menettelystä myös kerrottiin Blues Newsissä julkaistussa kokousselvityksessä. Arvasitte aivan oikein, kaupasta mukaan lähti se kaikista hulppein, 4 CD-levyä ja yhden DVD:n sisältävä painos. Kymmenen minuutin rajaa hätyyttelevä In Your Town jamiosuuksineen ja slideiloittuleineen on varsin hurja. Kappaleista ainoastaan For The Last Time ja It Takes Time ovat aiemmin julkaistuja ja löytyvät ”BBC Sessions” -tuplalta, muut kaksi ovat ennen julkaisemattomia. Soundit ovat todella loistavat, ja vanhaan rahisevaan vinyyliin verrattuna tämä kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi aivan eri levy. Shuffletyylinen Laundromat on myös hyvä. Nimetön ei ole koskaan kuulunut allekirjoittaneen Top 3 Gallagher -julkaisuihin, mutta olisiko viimeistään nyt aika päivittää tuo lista. Kuvanlaatu on aavistuksen UUSINTAJULKAISUT EARL HOOKER EARL HOOKER Rockin’ Wild: 1952–63 Recordings (Soul Jam 806178) Finnish Blues Societyn lopullinen perustava kokous, missä mm. Pete Hoppula Sitä vain yhä ihmettelen, miksi kaikissa lukemissani Earl Hookerin diskografioissa, kuten tämän koosteen liitelehtisessä, on maininta Junior Wellsin mukanaolosta sinällään erinomaisella instrumentaalilla Universal Rock. On totta, että erilaisten vaihtoehtoisten ottojen kuunteleminen on tarkoitettu vain (meille) hard core -faneille, sillä niin paljoa ne eivät julkaistuista versioista eroa, että keskivertokuuntelija löytäisi vastinetta rahoilleen. Kolmikkoa avustaa Atomic Roosterista tuttu Vincent Crane, joka soittaa pianoa Wave Myself Goodbyeja I’m Not Surprised -kappaleilla. Just A Smile tarjoilee herkemmän puolen Gallagherista ennen loppuhuipennusta. Itse olen eniten mieltynyt hänen myöhäistuotantoonsa, mutta kyllä miehen soitannollinen virtueesiteetti käy hyvin selville myös näistä hänen aikaisemmista pienimuotoisista suorituksistaan. 1929 tai -30, k. 1965–69 hänen äänitteensä suuntautuivat selkeästi albumeiden ostajille. Vuonna 1995 vain 47-vuotiaana joukostamme poistunut Gallagher oli monien mielestä maailman paras kitaristi tai ainakin yksi parhaista. Kahdelle seuraavalle levylle on kaivettu sessionauhoista vaihtoehtoisia ja ennen julkaisemattomia variaatioita. Lindholm-lainaa lukuun ottamatta kaikki pikkukiekon sävellykset ovat kitaristi Jarno Tiihosen rautalangalla nippuun punottua käsialaa. DVD:ltä löytyy Gallagherin ihka ensimmäinen esiintyminen. Wave Myself Goodbyen Gallagher tulkitsee yksin kitaralla ja versio on mielestäni tunnelmaltaan intiimimpi kuin se levylle päätynyt tai kumpikaan Advision Studiossa taltioiduista vaihtoehtoisista otoista. Levytyshetkellä Gallagher oli vasta runsas parikymppinen nuorukainen, mutta hänen lahjakkuutensa niin kitaristina kuin laulujen kirjoittajana oli huomattava. Juhlapainos on saatavissa useissa eri formaateissa, joista jokainen löytää mieltymyksiinsä ja kukkarollensa sopivan vaihtoehdon. Vesa Walamies RORY RORY GALLAGHER GALLAGHER Rory Gallagher – 50th Anniversary Edition (UMC 3544312) Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun syyskuun alussa päivänvalon näki vuoden, tai pitäisikö sanoa peräti vuosikymmenen uusintajulkaisu. Melodisemman sointurakenteen varaan perustettu One Day kompastelee hieman samankaltaisissa kritiikeissä, mutta tiettyä sympaattisuutta ja koskettavuuttakin laulun Nick Lowe -henkisessä asussa kieltämättä on. Ehkä jotain olisi voinut poiskin jättää, sillä sävellyksen runsaan minuutin mittainen take 5 sekä It’s Youja Can’t Believe It’s True -sävelmien keskenjääneet versiot ovat käytännössä aivan turhia. Kun Earl Hookerista keskustellaan, yksimielisyys vallitsee kahdesta keskeisestä seikasta. It Takes Time bassoja rumpusooloineen on yksi parhaista kappaleesta tehdyistä versioista. Tuotantopuolella keskeisessä roolissa on ahkeroinut jälleen Jesse Dayton, bändin luottoulkojäsen kaukaa Teksasista saakka. Jimi Hendrix, Jimmy Page, Joe Bonamassa ja monet muut kuusikielisen mestarit ympäri maailman ovat nimenneet Ballyshannonin pojan suosikikseen. 1970) ja Otis Spannin (s. Tarkoitan tietenkin Rory Gallagherin ikonista debyyttialbumia, jonka ilmestymisestä tuli syksyllä kuluneeksi 50 vuotta. Jotakin näytettä hänen musiikistaan suosittelen jokaiselle sellaiselle hyvän bluesin ja r&b:n ystävälle, joka ei ole siihen vielä tutustunut.. Niihin aikoihin meidän nuorten miesten ja naisten suhtautuminen bluesiin ja sen esittäjiin oli kieltämättä erinomaisen ihannoivaa ja jopa ylenpalttisen romanttista. Sunday Concertin kuudesta kappaleesta kolme on samoja kuin Seventies-ohjelmassa kuultiin. noin 1924, k. Tuo 50-minuuttinen setti ja sen yhteydessä tehty haastattelu taltioitiin Pariisissa La Taverne De L’Olympiassa “Pop Deux” -ohjelmaa varten. Ihmetyttää, ettei näitä ole julkaistu aikaisemmin. Tosiasiahan oli, että Gallagher oli varsinainen peto lavalla. Sillä kun ei ole kuultavissa sen enempää Juniorin kuin kenenkään muunkaan harpistin soittelua. Hands Up tai For The Last Time ovat. lehtileikkeitä, käsinkirjoitettuja kappaleiden sanoituksia, harvinaisia ja ennennäkemättömiä Barrie Wentzellin ottamia valokuvia sekä hienon julisteen. LP-levyn kokoisessa paketissa mukana tulee musiikin lisäksi paljon kaikkea kivaa: 32-sivuinen kirja, joka sisältää mm. No, parempi myöhään... vahvistettiin yhdistyksen ensimmäiset viralliset säännöt ja valittiin sen varhaisin täysilukuinen hallitus, pidettiin Helsingin Kulttuuritalossa 24.5.1970. 70 Blues News 6/2021 levy tutkailut sa johdosta. Laundromat on nopeampi ja pidennetyn kitarasoolon ansiosta “Sounds Of The Seventies” -taltiointia mieluisampi. Tunnelma on hyvä, joskaan ei aivan keikkatilanteen veroinen
Valitettavasti nyt esiteltävä levy on sarjan ainoa bluesjulkaisu. tai kaikki esityksethän konsertissa kuulostavat upeilta, joten parempi sanoa tyylikkäintä Wolfia edustavat James Odenin Going Down Slow sekä miehen oma Smokestack Lightning. Tarjolla on tuttuun tapaan aimo kattaus eri versioita sekä CD:llä että vinyylillä: yhden levyn perusversio, Deluxe-tupla, jossa kakkoslevy julkaisemattomia biisejä sekä formaatista riippuen neljän tai viiden levyn reippaasti ylihintainen ”Super Deluxe” -laatikko. Seuraavilla kolmella on vuorossa solistina eräs Chicagon pianistisuuruuksista, Sunnyland Slim sekä numerot Be My Baby, Devil Is A Busy Man ja Everytime I Get To Drinking. Laillinen länsi-ihannointi eli ”jazz-konsertit” olivat alkaneet Krakowassa 1954. Slim johdattaa kappaleensa tutun hienovaraisella soitollaan vahvasti läpi ja Sumlinin omaperäinen soitto täydentää nautinnon. ”Polish Radio Jazz Archives” -sarjaan kuuluu kaikkiaan 33 äänitettä, ja kaikki näiltä festivaaleilta peräisin olevat tallenteet ovat huippuluokkaa. Valitettavasti sitä voitiin esittää vain privaatisti suljettujen ovien takana ja ko. ”Renkutuskappaleet”, siis positiivisessa mielessä ovat niitä, joita 60-luvun bluesbuumin innoittamina pohjolan pojatkin ränttäsivät menemään. Jari Kolari THE ROLLING THE ROLLING STONES STONES Tattoo You 40th Anniversary Reissue (Polydor/Rolling Stones 383 494-1 [CD]/383 494-5 [LP]/ 383 553-3 [5-LP]) Sitä ollaan taas tutun kysymyksen äärellä: kuinka monta kertaa ihmisen pitää ostaa sama levy. Puolassa kuultu ja soitettu jazz oli hyvin vanhakantaista. Bluestapahtumat lisääntyivät 50-luvulla, kun Josh White, Big Bill Broonzy, Muddy Waters vierailivat Englannissa 1958. Blues News 6/2021 71 levy tutkailut pehmeä, mutta siihen tottuu suht nopeasti, tosin suurelta näytöltä katsottuna asia saattaa hiukan haitata. Ei ja on. Vaikka Gallagher-tuotantoa hyllystä löytyisi, niin juhlapainoksen hankkimista voin suositella lämpimästi, sillä päällekkäisyyksiä “Blues”kokoelman kanssa ei ole. Ohjelman ansiosta sen pitkäaikainen juontaja Willis Conoverista tuli uuden puolalaisen jazzin herättäjä – messias. AFBF:n lännen puolen konserteista on olemassa paljon tallenteita, mutta sitä vastoin idempää ”vielä” varsin vähän. Vanhoja keikka-, konserttija festivaaliäänitteitä on alkanut ilmaantua viime vuosina ilahduttavissa määrin, jopa varsinaisia harvinaisuuksia, kuten BN:ssä 5/2021 arvioitu ”vuosituhannen helmi” ”Muddy Waters – Live In Los Angeles 1954”. Onko tässä julkaisussa siis järjen häivää. Kappaleethan ovat niin perusChicagoa kuin vain voi olla. Pitkällisen pohdinnan seurauksena DVD:n mukanaolo sai vaakakupin kääntymän super deluxe -paketin puoleen. Rolling Stones tuntuu viime vuosina kunnostautuneen tämän dilemman suhteen. Vainottu jazz kiinnosti erityisesti. Sitten vielä päälle eri värisiä ja läpinäkyviä vinyyleitä, kuvalevyä, jopa c-kasettia. Kaikista vaihtoehdoista päädyin järkevästi tuplavinyyliin. Seuraavaksi on luvassa kahdeksan kappaleen edestä ulvovaa hurmosta Wolfin karismaattisen laulun sekä ainutlaatuisen harpunsoiton siivittämänä. CD-levyillä on enemmän materiaalia eikä tarvitse vartin välein olla kääntämässä puolta ja vaihtamassa levyä, mikä arviointihetkellä on mielestäni rasittavaa. Triplavinyylin tai tupla-CD:n hankkimalla saa hyvän käsityksen Rory Gallagherin musiikista. Musiikkiosuus alkaa kahdella rauhallisella gospel-tyylisellä kappaleella Weak Brain And A Narrow Mind ja God's Gift To Man, joissa harvinaisesti Dixon komppaa itseään akustisella kitaralla. Levy alkaa Willie Dixonin alkuintrolla, jossa toteaa: The Blues Is Here To Stay, avaten näin samalla Puolan ”blues-aikakauteen”. Sodan jälkeen Puolan nuoriso alkoi liikehtiä levottomasti ja vähät välitti ”Moskovan” linjasta tai politiikasta. Merkittävin festivaali oli silti 1962–1972 sekä 1980–1985 Euroopan suurkaupungeissa kiertänyt American Folk Blues Festival, joka teki jopa muutamia irtovierailuja myös ”rautaesiripun taakse”. Sitä olivat muovanneet Jelly Roll Mortonin sekä W.C. Edellisten kanssa samaan kastiin voidaan laskea myös kappale, jonka Wolf esittelee sanoin ”We have a special number going out now”, eli Dixonin uusimpaan tuotantoon kuulunut Spoonful. Siksi tämä Wolfin ”Big City Blues” samoin kuin esimerkiksi Muddy Watersin vastaavat ”Warsaw Sessions 1–2” -levyt tuovat mahtavan lisän. Krakova-festivaalin jälkeen seurasi Sopotin musiikkifestivaalien synty 1956 sekä heti kohta tämä kyseinen, yhä edelleenkin toiminnassa oleva Jazz Jamboree. Edellinen ”Tattoo Youhan” ilmestyi viime vuonna. Hintaa kuudennen levyn laittaminen pakettiin olisi varmasti nostanut, entä moniko olisi loppupeleissä sitä edes kuunnellut. Tein viime syksynä Blues Newsiin kattavan katsauksen koko puolinopeusmasteroidusta setistä, havaiten silloisen ”Tattoo Youn” hyväksi. Siinä on mukana vielä vuoden 1982 Wembleyn live (hämäävästi nimeltään ”Still Life”) ja kirjanen. Seitsemän kappaleen paketin mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti Muddy Watersin The Same Thing. Näin toimii markkinatalous. Konsertissa mallina toimivat Howlin’ For My Darling sekä Killing Floor, jotka taputuksista päätellen olivat yleisölle mieleen. Neljäsosanopeusmasteroitu. Silloin puolinopeusmasteroituna vinyylinä, nyt tarjolla on jälleen uusi masterointi. Asiaa on varmasti mietitty, sillä debyyttialbumin 50 vee -julkaisu todennäköisesti oli olemassa, ainakin ideana jos ei muuten. Puolan avautuessa yhä enemmän em. Kun uusia ostajia ei fyysisille levyille tule, myydään keräilijöille ja vanhoille faneille saman tuotteen eri versioita senkin edestä. Tunnetuin esiintyvä yhtye oli Melomani, jonka jäsenet olivat kuuluisan Lodzin Film Schoolin (tunnettu myös nimellä Polish School) opiskelijoita. Amazon Music)! tiedottaa: tiedottaa:. Megaboksi on jokaisen tosifanin pakkohankinta ja muut tuskin rahojaan järkäleeseen sijoittavat, sillä yli 100 euron hintaisena se on kieltämättä arvokas. Ykköslevyyn eli siihen varsinaiRYTMI URBANO RYTMI URBANO Uutuussinglet Corazon Roto (2021) ja Corazon Roto (Broken-Hearted) kuultavissa nyt suoratoistopalveluissa (mm. Lähikuvaa on vähintäänkin riittävästi, tosin kuka on innostunut Gerry McAvoyn takapuolesta, Wilgar Campbelin nenästä tai Gallagherin niskasta, en minä ainakaan. Stalinin hallitsemilla alueilla ”Suuren isänmaan sodan” jälkeen, kuten tuolla idänsuunnalla erästä pientä konfliktia kutsutaan, oli kaikkinainen lännen ihannointi ankarasti, jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä. Esitykset on myös mahdollista jakaa instrumentaalisesti kolmeen osaan: yksi on pianovetoinen, toista hallitsee kitara Hubert Sumlinin voimin ja kolmatta tietysti huuliharppu Howlin’ Wolfin toimesta. Vinyyliversio sopisi tällaiselle vanhan liiton miehelle hyvin ja harkinnassa se oli. Riku Metelinen BIG CITY BLUES & BIG CITY BLUES & HOWLIN’ WOLF HOWLIN’ WOLF In Warsaw (Polskie Radio PRCD 1871) Hiukan historiaa ja taustatietoa, miten tämä ihanuus syntyi. Äänessä ei ole moittimista eikä herrojen soitossa, mutta kuvauksesta ja editoinnista pitää antaa hiukan pyyhkeitä, sillä kamera on usein takavasemmalla ja uutta teknologiaa sisältävät kuvakikkailut olisi saanut unohtaa. On tietysti makuasia, olisiko myös alkuperäinen levy pitänyt olla mukana koskemattomana. Tosin hyvä oli se alkuperäinen vuoden 1981 julkaisukin. Sallittua oli lähinnä pelata shakkia, samoin korkeakulttuuri eli klassinen musiikki, kansanmusiikki, teatteri ja (propaganda)elokuvien tekeminen oli sallittua. Parasta... Levy on äänitetty Varsovan kansallisessa filharmonikkojen kotinaan pitämässä konserttisalissa lokakuussa 1964 kansainvälisten ”Jazz Jamboree ’64” -kekkereiden yhteydessä. Vaikka versiot (2) Elmoren Dust My Broomista ovat ihan ok ja kuuluvat tavallaan Wolfin kanssa samaan tyylikirjoon, niin eivät ne silti mielestäni täysin sovi miehelle. Mikäli päätyy ostamaan kumman hyvänsä ja vinyylisoitin kotoa löytyy, niin kannattaa ostaa myös “John Peel Sunday Concert”, koska sitä kumpikaan versio ei sisällä. tilaisuuksia alettiinkin kutsua ”katakombi parties” -nimellä'. Mikäli kukkaro olisi myötä antanut, niin olisin tietysti ostanut molemmat, mutta kaikkea ei voi saada. Itse kiinnitin levyllä alusta lähtien huomiota rumpali Clifton Jamesin irtonaiseen ”kolisteluun”, joka on yksi aina niin iso ja tärkeä osa bluesyhtyeen tasapainossa. Niistä kehittyi eräs sekä vanhimmista että isoimmista festivaaleista Euroopassa. Handyn kappaleet, ja sehän oli muuhun Eurooppaan verrattuna ”muinaisjäännöstä”, kuuluen myös paikallisten muusikoiden soitossa. Voice of American lähetykset, joita päästiin kuuntelemaan sopivasti viritetyillä venäläisillä radioilla, oli tärkein lähde uusimpaan läntisen maailman jazziin ja swingiin
Samaan aikaan tiukka ja rento. Paitsi että itseni tuntien jupisen muutaman viikon tuota ylihintaista Deluxe-lootaa ja sitten ostan sen. Mieleen palautuu, kuinka hieno bändi Rolling Stones parhaimmilaan olikaan. Myös laulusoundia on aavistuksen särötetty, jotta ilmaisuun on saatu sitäkin kautta mukavasti vähän lisää mutaa. Mick Jagger onnistuu tässä hämmästyttävän hyvin. Bonuslevyllä ei ole Brown Sugarin kaltaista ylivertaista klassikkoa, mutta ei toisaalta myöskään yhtään Back To Zeroa. Yksi hauska piirre tässä julkaisussa kyllä on. Raita kuuluu levyn railakkaimpiin rypistyksiin. Tämän julkaisun sisältämän materiaalin myötä on kuitenkin helppo todeta, että erilaisin biisivalinnoin ja tuotantometodein toteutettuina edellä mainituilla albumeillakin olisi ollut kiistattomat mahdollisuudet kohota klassikkokategoriaan. Bonnie Raittin levyttämästä Let’s Keep It Between Usista ja Ry Cooderin versioimasta Need A Womanista kuullaan erilaiset versiot kuin ”Bootleg Series Vol. Paljon coveroitu Junior Parker -klassikko Mystery Train vetäistään jonkinlaisena Parkerin originaalin ja Elviksen version välimuotona. Sir Jagger käytti koronavuotensa hyödyllisesti ja viimeisteli raakileet Ronnie Woodin kera valmiiksi. Rolling Stones on yrittänyt päkertää uutta studiolevyä nyt yli kymmenen vuotta ja valmista ei tunnu tulevan. Bo Diddley -kompilla toteutettua ja hurjasti svengaavaa Price Of Love -originaalia ei pidä sotkea samannimiseen Everly Brothers -klassikkoon. B.B. ”Infidels”-sessioiden mahtiraidasta Blind Willien McTell kuullaan Mick Taylorin maukkaan sliden ryydittämä versio, jolla Dylanin vokalisointi on tunteikkaimmillaan. Se on tuttua 80-luvun alun keikka-Stonesia: heput ovat juoneet ennen keikkaa aivan liikaa mustaa kahvia ja biisit runnotaan hurjilla tempoilla Mickin juostessa sanat läpi. Ja hyvää työtä ovat herrat tehneet. Tuntuu tuhlaukselta, että ”Lost & Found” on laitettu vain ”Tattoo Youn” kylkiäiseksi. Näistä yhdeksästä biisistä vanha Dobie Gray -klassikko Drift Away on ainoa, joka tehtiin ”It's Only Rock’n’Roll” -levyn sessioissa loppuun asti, muut jäivät aikoinaan puolitiehen ja demolaulun varaan. Foorumeilta olen lukenut, että viimevuotinen puolinopeusmasteroitu LP kuulostaa paremmalta. Versio Jimmy Reedin Shame, Shame, Shamesta hakkaa mennen tullen ”Blue & Lonesomen” jäykähköt bluespastissit. Bluesia ja r&b:tä boxilta löytyy runsaasti. Niinkin hyvin, että levyn heikoin lenkki laulullisesti on juurikin tuo alkuperäisen laulun sisältävä Drift Away (joka muuten mielestäni pyörii väärällä nopeudella. Biisi on oiva esimerkki joka rumpalille: näin saadaan rokkiin mukaan myös se roll. CD:lle on vinyyli-ihmisten kiusaksi tosin laitettu Slavesta mahtava kuusi ja puoliminuuttinen jamiversio. Ja tätä sarkaa riittää, sillä viime vuonna bootlegmarkkinoille putkahti 50 biisin setti puolivalmiita Stones-biisejä. Oikeasta kaiuttimesta tulee pelkkää Keithiä, vasemmasta pelkkää Ronnieta. Jimmie Reedin Baby What You Want Me To Do sisältää makoisaa eroottista latausta, eikä vähiten Clydien kuherteluun kutsuvien kiekaisujen ansiosta.. Jaggerin laulu siis toimii. Reilun kymmenen vuoden takaisen ”Exile On Main St Deluxen” aikaan bonusbiisien uudelleentyöstö oli vielä vähän hakusessa, vanha soitto ja uusi laulu eivät yhtyneet ihan saumattomasti. Miltään aiemmalta julkaisulta en ole kuullut näin selvästi, mitä mikin kitara milloinkin tekee. Tämä on nyt viides ”Tattoo Youni”. Levyllä on mukana kaikki elementit, joita kunnon Rollari-albumilta voi odottaakin: hyvä slovari, muutamat napakat kolmisointurokit, vähän soulia, pakollinen reggae ja jämäkkä bluespala. Ja se on mielenkiintoista kuunneltavaa, sillä Stonesin kitarakaksikon punonta on kaukana perinteisestä komppi/soolo -työnjaosta. Levyn päättävä Start Me Upin ska-versio tuo mukavasti kesää keskelle pimeää marraskuuta. Tällä kertaa Mick malttaa ottaa rennommin ja muistaa laulavansa maailman parhaassa rock’n’roll-yhtyeessä. Nämäkin raidat ovat vahvasti kallellaan bluesin suuntaan. Sieltä saa viimeisteltyä vielä monta levyllistä oikein kelvollista Stonesia. Tämän käsiteltävänä olevan boxin taasen sain käsiini juuri ennen BN:n Dylan-stoorini kolmos-osan deadlinea, joten en ehtinyt käsitellä mahtipakettia kyseisessä osassa, vaikka se materiaalinsa puolesta olisi sinne kuulunutkin. ”Tattoo Youlla” tämä resepti onnistui erinomaisesti ja niin tälläkin kertaa. Erityisesti huomio kiinnittyy Charlie Wattsiin, joka nostaa vähän keskinkertaisemmankin biisin, kuten Living In The Heart Of Loven svengaamaan tavalla, jonka vain Charlie osasi. Lopuksi vielä takaisin tuohon alkukysymykseen. Sittemmin punainen lanka on löytynyt ja nyt homma toimii erittäin mallikkaasti. Vain Keithin laulama soolonumero ”Lost & Foundilta” puuttuu. Vinyylillä biisi on pari minuuttia lyhyempi. Kuinka moni laulaja pystyy kuulostamaan lähes kasikymppisenä samalta kuin alle kolmekymppisenä. Mick haluaisi bändin olevan moderni ja ajan hermolla, Keith taas vierastaa kaikkea uutta. No, sehän on elämänsä iskussa. ”Springtime In New York” on yllätysten boxi, sisältäähän se materiaalia ”Shot Of Loven”, ”Infidelsin” ja ”Empire Burlesquen” kaltaisilta albumeilta, joista ainuttakaan ei pidetä minään mestariteoksena. Esimerkiksi tätä kirjoittaessani hän on jo aloittanut vuoteen 2024 asti ulottuvan maailmankiertueen, jonka ensimmäiset esitykset ovat keränneet kosolti suitsutusta. 1999. Mites muu bändi. Temptationsin tunnetuksi tekemällä I Wish It Would Rainilla kuullaan laulaja-Dylania vakuuttavimmillaan. Dylan itsehän on kuvaillut Clydie Kingiä uransa ehdottomasti parhaaksi duo-partneriksi ja sielunsiskoksi, ja näitä esityksiä kuunnellessa on helppo yhtyä miehen mielipiteeseen. Joulu on jo lähellä. Fever taasen kumartaa huomattavasti enemmän Little Willie Johnin originaalille kuin vaikkapa Peggy Leen menestysversiolle. ”Lost & Found” on kerrassaan mainio levy. Mukaan on mahdutettu kosolti Dylanin ja Clydie Kingin makoisa duettoja, joista erikseen kannattanee mainita Heart Of Mine -sinkun bpuolella julkaistu, lähes rukouksenomaisesti esitetty Let It Be Me sekä Dionin aikoinaan hitiksi nostama ja esimerkiksi Marvin Gayen levyttämä Abraham, Martin & John, jonka Dylan ja King tulkitsevat pelkän pianon säestyksellä. Se tässä kiinnostaa. Tämän olisi voinut hyvin julkaista ihan omilla jaloillaan seisovana uutena Rolling Stones -levynä. ”Springtime”-boxi laadukkaine lauluineen sisältää näet niin loistavaa kamaa, että nimeän sen jopa koko ”Bootleg Series” -sarjan suurimmaksi positiiviseksi ylllätykseksi. Olen edelleen sitä mieltä, että Dylan oli laulajana parhaimmillaan gospel-kaudellaan ja tämä kattaus vain vahvistaa uskomustani. ”Lost & Found: Rarities” on koottu samalla sapluunalla kuin emolevynsäkin: 70-luvulla hyllylle jääneitä biisjä on putsattu, äänitetty niihin uudet lauluraidat sekä lisätty vähän kitaroita ja muuta pikku hilpettä. Niinpä studiomateriaalin työstö tuntuu olevan pelkkää egojen törmäilyä ja umpikujaa. 1–3:lla”. Jos hyllystä löytyy aiemmin ilmestynyt Leeds -82tai varsinkin Hampton -81 -live, niin ilman tätä tulee hyvin toimeen. Kyseisen rundin alkuperäinen ”Still Life” -plattakin saattaa riittää onnellisen kodin perustarpeiksi. Luulisi riittävän. ”Super Deluxe” -boksin Wembley-liven kuuntelin Spotifysta. 72 Blues News 6/2021 levy tutkailut seen ”Tattoo Youhun” en ole koskenutkaan, siitä löytyy jo tarpeeksi versioita. Kitarat on panoroitu miksauksessa ihan äärilaitoihin. 16, 1980–1985 (Columbia-Legacy 19439865802, 2-CD) Dylanin uralla on tapahtunut viimeisen vuoden aikaan asioita sellaisella vauhdilla, että mukana ei tahdo millään pysyä. Pasi Rytkönen BOB DYLAN BOB DYLAN Springtime In New York: The Bootleg Series Vol. Erityisen hienoa ylijäämateriaalia on tarjolla ”Shot Of Loven” sessioista, joista noukitut näytteet täyttävät boxin kaksi enimmäistä CD:tä. Myöhempien aikojen Jaggerilla on ollut paha taipumus ylilausua sanat, korostaa jokaisen sanan jokaista kirjainta kuin olisi tekemässä Linguaphonen kielikurssia rokkilevyn sijaan. Hänen oma luentansa Fur Slippers -originaalista on taas levyn puhtain blues-raita. No parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Parempi tämä on kuin vaikkapa ”A Bigger Bang” tai ”Bridges To Babylon”. Vanhalla kansanballadilla Mary Of The Wild Moor Dylanin duokumppanina huseeraa Regina McCreary ja hän myös säestää esitystä autoharpulla. Kuinka monta. Kinghän levytti biisin huomattavasti hitaampana sovituksena v. Tämä tieto riittää minulle. Mutta se kakkoslevy. Jaggerin ääni ei ole noin matala). Tämä vanhojen biisien viimeistely tuntuukin olevan bändille oikein passeli kompromissi: Mick pääsee kirjoittamaan uusia sanoja ja äänittämään uusia lauluraitoja eli periaatteessa tekemään uusia biisejä, ja Keith on nämä biisit jo aikoinaan äänityttänyt sekä näin ollen hyväksynyt. Tai siis oli silloin 70-luvulla, kun biisien pohjat on äänitetty. Mies laulaa kautta koko paketin vakuuttavasti, olivatpa kyseessä gospelit, kantrit, r&b:t tai vaikkapa putipuhtoiset bluesit
Laulajan äreänkireä ääni leikkaa yleisön huudon ja musiikin volyymi nousee. Tässä vaiheessa Hakala ei ollut valmistautunut lainkaan omien kappaleidensa levyttämiseen, vaan keskittyi yksinomaan covereihin. Itse kiemurtelen ja puikkelehdin etukulmaan. Laadukkaan pitkäsoiton kantrimmasta materiaalista erottui ja erottuu yhä tänä päivänä edukseen myös kuuma swamprock Alligator Purse, samoin kiekon päätösnumero Born To Ramble, joka harhauttavasta nimestään poiketen tunnelmoi Hakalan ja kumppaneiden käsittelyssä saksofonisooloiltuna viihteellisenä slovarina. ”Empire Burlesque” -sessioista poimitun materiaalin hohdokkain raita on New Danville Girl, ”Knock Out Loadedilla” julkaistun Brownsville Girlin riisuttu esimuoto, joka juurevuudessaan on ehkä jopa tunnetumpaa versiotaan maukkaampi teos. Niilläkin kuullaan Clydie Kingin maukasta taustavokalisointia. Osaan myös tanssitaustani vuoksi viestiä kehollani varmuutta – minua ei tönimällä lannisteta sivummalle. Kuluneet ja kuluttaneet vuodet Teddy & The Tigersin rockabillyidolista kulmakuntien kovimman r&b-bändin Bad Signin nokkamieheksi olivat paitsi koulineet, myös kypsyttäneet. Teen raskasta fyysistä työtä, joten olen vahvempi miltä näytän. Kai Engren AIKKA HAKALA & AIKKA HAKALA & BANDITS BANDITS True Stories – Mostly (Bluelight BLR 3341 1 [LP]/BLR 33215 2 [2-CD]) Vuonna 1997 Aikka Hakala oli musiikintekijänä tietyllä tapaa elämänsä vedossa. Se ärsyttää, mutta toisaalta heidän vanavedessään voi heikompikin selviytyä hyvälle aloituspaikalle. pidetyn konsertin lisäksi yhtye esiintyi Tampereella 7.12., Turussa 8.12. Tungeksivan ihmismassan läpi muutama iso kaveri raivaa itselleen tietä eturiviin. Väki velloo levottomasti, mutta tunnelma on odottava, eikä vihamielinen. Sekä yhden LP:n laajuisena vinyylisenä prässinä että laajennettuna tupla-cd:nä ilmestynyt uusintapainos on nyt ansaitusti tuonut nämä huipputeokset jälleen kaikkien korville. Suuri musta kaiutinkaappi murisee edessäni. ”Springtime In New Yorkin” viimeisenä raitana kuullaan huuliharppuintrolla alkava Dark Eyes, joka on aivan yhtä hyvä kuin ”Empire Burlesquen” klassikkoversiokin. Hakala oli aina hallinnut englanninkielisten laulujen tekemisen, mutta uran varrella vankistunut suhde amerikkalaiseen kantrija southern rockiin ojensi hänelle aivan uudenlaiset avaimet sanaisen sävelarkkunsa hyödyntämiseen. Runsaasti laulajan omaa materiaalia sisältänyt sooloalbumi ”True Stories – Mostly” sai ilmestyessään osakseen positiivisen vastaanoton, syystäkin. Ne hän kuitenkin toteutti omalla harjaantuneella tyylillään. Demomaisesta olomuodostaan huolimatta näitä Aikan soolotöitä voi myös vilpittömin mielin kehua musiikillisesti päivänvalon kestäviksi. Mick Taylorin kitara saa kerrankin myllertää ja mellastaa koko voimallaan. Tähän päästäkseen jotkut juoksevat maratonin, toiset käyvät ripillä tai kävelevät pyhiinvaelluksen El Rocioon. Paikalla ei ole yksin montaa naista, vaan testosteroni hallitsee tilaa. Sellaisiksi voidaan kait lukea esim. A.L. Mieleni ei ole iloinen vaikka minua on ilahdutettu, vaan olen ainoastaan puhdas. Onnistumisia on siten tarjolla kasapäin. Blues News 6/2021 73 levy tutkailut Muutama yllärikin on otettu mukaan. Jerry Jeff Walkerin levyttämä Won’t You Give Me One More Chance sekä Guy Clarkin Like A Coat From The Cold. Samalla varmistan katseellani tyhjän kolon johon sen voi laittaa talteen. Aivan uudet omat tekstit tuntuivat pistävän vielä paremmaksi: puolison kaksinaamaisuudesta kertova mollisoinnutettu kantrinumero You Made The Song saattaa hyvinkin olla yksi vaikuttavimmista kotimaista alkuperää olevista tämän genren sanoituksista ikinä. ja Helsingissä 10.12.. Äkkiä nousen itsekin lattiasta. Neil Diamondin Sweet Caroline ja kantriklassikko Green Green Grass Of Home, jotka vedetään suurella tunteella alkuperäisversioille uskollisin sovituksin. Keravalla 1991 taltioiduista 14 kantripitoisesta esityksestä muutamat ilmestyivät kyllä jo aikaisemmin ”Bluelight Rockabillies” -kokoelmasarjalla, mutta täydessä laajuudessaan tarjoiltuna nämä akustiset ”mies, kitara ja huuliharppu” -sessiot ovat poikkeuksellisen koskettavaa kertomaa. Minä käyn Dr. Testaan vielä tömistämällä kenkieni pitävyyttä ja mukavuutta – kengät ovat kirpparilöytö ja muistuttavat nyrkkeilijän nilkkatossuja. Varsinkin meitä edessä olevia yhdistää tieto tulevasta. Licence To Kill on peräisin Dick Cavett -showsta. Kun esimerkiksi jo Bad Signin kanssa aiemmin levytetyt Be Seeing You ja hitaaksi swingiksi muuntautunut Mistreated soivat tasokkaan Bandits-nimellä siunatun studiokokoonpanon (kitaristit Raisi Heikkinen ja Jape Sainio, basisti Mikko Sillfors ja rumpali Santtu Vihunen kera Dallas Waynen, Olli Haaviston ja Pentti Lahden tapaisten vierailijoiden) matkassa tuoreina, Aikan vanhempaan tuotantoon nähden tyystin toisella tapaa juurevina sovituksina, ne eivät vaikuttaneet häviävän piiruakaan samalla julkaisulla versioiduille David Allan Coen Son Of The Southin tai Waylon Jenningsin Good Hearted Womanin kaltaisille outlaw-klassikoille. Vaikka raidat on purkitettu selvästi ennen Bandits-aikoja, tyylillisesti ne syventävät juuri ”True Stories – Mostly” -albumilla nahkansa luoneesta konkarimuusikosta ja hänen musiikkimaustaan sekä keikkaohjelmistostaan muodostuvaa kokonaiskuvaa. Asetun vakaasti kevyeen haaraasentoon ja katson vielä lavalle. Aika asettaa tuoppi kajarin taakse. Aikkaa omalla uudella kotikentällään peilaavat hienosti myös Charlie Danielsin ironinen 1970-luvun hitti Long Haired Country Boy sekä riipaiseva Hank Williams -tulkinta Rambling Man. Tanssin pienessä tilassa pienin vahvoin liikkein. Ainoastaan levyn kansitekstien suppeus – tai pikemminkin (kappaletietoja lukuun ottamatta) niiden täydellinen puuttuminen jättävät vuoden kotimaisen uusintajulkaisun ilman muutoin ansaittua täyttä viittä arvostelutähteään. This Was My Love on poimittu Frank Sinatran ohjelmistosta. Niihin lukeutuvat esimerkiksi Ian Tysonin apeasävyinen folkkantriballadi Four Strong Winds, Daniel Mooren old-time-henkinen Cross The Borderline, tyylikkäästi mallinnettu Neil Young -originaali Comes A Time, Lee Claytonin alkujaan kirjoittama ja mm. Biisillä maestroa säestää kutakuinkin tuntematon punk-bändi. Biisi päättääkin arvoisellaan tavalla tämän komean paketin, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan Dylan-friikin levykokoelmaan. Feelgoodissa. Levittelen itselleni reviiriä, liikahtelen isoin kaarin juoma kädessäni. Tunnen oloni keveäksi koko kehollani. Myönnetään, Hakalan hiljattainen poismeno ei voi olla vaikuttamatta niihin tunnetiloihin, joita julkaisulle sisältyvän, riisutuista trubaduuristudioäänityksistä koostuvan bonus-cd:n soittaminen juuri tällä hetkellä aiheuttaa. Tunnen sieltä tulevan paineen kehossani värinänä rintakehässä. Boxin live-annin parhaimmistoon kuuluu Dylanin kiertueella kirjoittama Enough Is Enough, joka on taltioitu Irlannissa ja se sisältää rujointa bluesrock-runttausta, mitä Dylan on keikoillaan tarjoillut. Laulajan mielessä taatusti vielä häilyneisiin rockabillynuoruuden urotekoihin palataan konkreettisesti vain Tear It Upin sekä Blue Moon Of Kentuckyn myötä, niistäkin jälkimmäisen Hakala versioi persoonalliseen tapaan folk-sovitteisena. Ratsastan musiikilla kuin merilintu tuulella kunnes laskeudun varmoin liikkein lattialle, siihen spottiin joka on tukikohtani tänä iltana. Tunnen lähes joka biisin, jotka bändi puskee ikään kuin päin tyrskyjä. ”Mun juttu...” ”Mun juttu...” BN-lukijat kirjoittavat kipinöinneistään BN-lukijat kirjoittavat kipinöinneistään juurimusiikkiharrastuksen parissa juurimusiikkiharrastuksen parissa Englantilainen Dr. Vartaloni jatkaa tanssia heittäytymällä päin desibelejä rintakehä edellä, käsivarret siipinä ja nautinnollinen ponnistelu katseessani. Sääli ettei mukaan ole otettu myös samassa proggiksessa vetäistyä versiota Sonny Boy Williamsonin Don’t Start Me Talkingista, joka paiskottiin yleisön silmille garage-rockina. Pete Hoppula TUOPIN PAIKKA Odotus ja jännitys höyryävät ilmassa. Lähtölaukaus bändin yhteisiskulla – kitaristi jatkaa lähettämällä yleisöön staccaton kuin luotisuihkun. Dylan tulkitsee biisin enteellisesti kauneimmalla äänellään melodiaa hyväillen. Kapakan valot lämmittävät tietäni taksitolpalle ja bändi-illan muisto sydäntäni. Ihoni kihelmöi. Feelgood saapui Suomeen toiselle kiertueelleen joulukuussa 1976, jolloin muistelun kohteena olleen Jyväskylän juhlasalissa 9.12. Astun yöhön onnellisena ja sytytän tupakan. Lihakseni eivät ole rasittuneet vaikka niitä on rasitettu
Solistinsa ja kirjoittajansa emotionaalisen laulutulkinnan sekä kappaleen melodiaa täyteläisesti korostaneen huuliharpun hallitsema americanaballadi on nyt istutettu Pääesiintyjien ohjelmistoon hienokseltaan rockabillyhakuisempana mutta ihailtavalla tavalla alkuperäisen henkensä säilyttäneenä suomenkielisenä luentana. pianisti Pekka Gröhn, huuliharpisti Ensio Takamäki ja saksofonisti Juho Hurskainen) päälle on tuotu sekä laulaja-lauluntekijä Phil Carrin englanniksi sanoittama versio että vertailun vuoksi myös päivitetty kotimainen uusintaotto. Tällä härkälaumalla takapotkua siis riittää – ja rockin ohella myös sitä kaivattua rollia. Ei siis ole syytä pitää tätä ilosanomaa vakan alla myöskään Herran vuonna 2021, vaan ottaa pari saman levyn kappaletta rohkeasti digitaaliselle kakkoskierrokselle. 74 Blues News 6/2021 levy tutkailut Dig it! Dig it! ole sitten 1990-lukuisen r&b-ryhmän One Mint Julepin jälkeen juuri muita elon merkkejä saatukaan. Pääesiintyjien alkuvuonna 2022 julkaistavalle seuraavalle pitkäsoitollekin sisältyvään versioon on tuntunut tarttuvan jotakin poikkeuksellista syvyyttä, joka saa karskimmallakin kuulijalla palan nousemaan kurkkuun. Karismaattisen Kiviharjun tapa tunnelmoida sävykästä kappaletta yhtä ilmeikkäästi kummallakin esityskielellä on kertakaikkisen ihailtavaa. Reippaasti yli kolmenkymmenen lepovuoden jälkeen comebackin tekevä Backkick, alkujaan Espoon Karakalliosta, raapii tästä kuluneesta klasarista kiiltävää pintaa uudelleen esiin freesin rehvakkaalla näkemyksellään, jolla kappaleelle ominaisia kitaraosuuksia on ilmeisen tahallisesti vieritetty kohti Gordonin Speddingiä edeltäneen vakiosoittokumppanin Link Wrayn tyyliä. Bluelight-yhteistyön käynnistävä Liskojen yö sulauttaa totutun kaiutettua melankoliaäänimaisemaa kappaleen muutoin kantrirokahtavaan yleissoundiin sekä viinan kiroista muistutteleviin renttuviisauksiin. Tuolloin Jussi Syrenin juuri ilmestynyt pitkäsoitto ”Bluegrass Christmas” sai BN-toimituskuntamme kukaties (joulu)kriittisimmältä kynäniekalta Honey Aaltoselta osakseen harvinaisen kehuvaa palautetta. Toista kuusikielistä käsittelevää Petteri Littua on kuultu viime vuosina eritoten The Moontones -kokoonpanossa, basisti Tomi Valasvuota taas muun muassa The Toreadorsissa. JUSSI SYREN AND JUSSI SYREN AND THE GROUNDBREAKERS THE GROUNDBREAKERS Christmas Has Come / White Christmas (Bluelight BLR451718) Hiljennytäänpä hetkeksi muistelemaan joulukuuta 2020. Tervetulleen paluun laulumikin taakse puolestaan suorittaa vakuuttavaääninen Juho Uusihakala, jonka bändiaktiivisuudesta ei BN syynää vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN syynää vinyylisinkkuja ja EP-levyjä. Pete Hoppula BN diggailee digitaalisia sinkkuja BN diggailee digitaalisia sinkkuja PÄÄESIINTYJÄT PÄÄESIINTYJÄT Kun nähdään taas (Bluelight BLR451678) Bad Sign -yhtyeen rakastetuimpiin levytyksiin lukeutuva Be Seeing You oli kitaristi-laulaja Aikka Hakalan johtaman kokoonpanon neljännen albumin ”Sleep Walk” kiistaton kohokohta. Jo tämän kokoonpanon matkassa hän päätyi ajoittain kokeilemaan myös kotimaan kielistä materiaalia. Tämän tarinan ja kerrontatavan olisi Topikin varmasti sydänverellään allekirjoittanut. Kokenut muusikkokunta ei ole muutenkaan liikkeellä sattumanvaraisin askelin. Rumpali Jupe Litmasen vanavedessä on pitkällä periodilla pitänyt musiikkiharrastettaan yllä myös edellä mainitun Sultans of Jungle -kitaristikollega Kola Pietiläinen. THE BACKKICK THE BACKKICK The Worrying Kind (Bluelight BLR451698) Tommy Sandsin monesti coveroitu ja sitäkin useamman keikkayhtyeen ohjelmistossa ilta toisensa perään hyödynnetty The Worrying Kind muistetaan eittämättä parhaiten Robert Gordonin ja tätä kitarallaan säestäneen Chris Speddingin 1980-luvun alun versiointina. KALLE KAAJA KALLE KAAJA Liskojen yö (Bluelight BLR451688) Rautalankakitaroihin tukeutuvan iskelmällisen ilmaisun on joskus sanottu olevan kaikkein suomalaisin tapa tehdä meikäläistä tämän päivän kevyttä musiikkia. Sama jippo voi tosin tuottaa hitin veroisia osumia yhtä lailla juurevammallakin saralla. Toimittajamuusikoiden Arto Pajukallion ja Suonna Konosen vastine aiheeseen ei ainakaan sorru pelkkään itkun vääntämiseen, vaan lupsakan lapsekas Shel Silverstein-Kinky Friedman -koulukunnan kantrijolkotus on päättänyt vasten odotuksia napatakin itse ilkikurisella tavallaan niskalenkin viimeaikaisista vastoinkäymisistä. BN:ssä aikaisemminkin kehuttu Pylkkäsen käsialaa oleva bluesin, jazziskelmän ja lattarin kombinaatio Cora?on Roto on saanut tällä kertaa osakseen kaksi uutta ”restauroitua” vedosta, joissa alkuperäisten säestystaustojen (instrumentalisteina kunnostautuvat mm. Leimallisemmin amerikkalaista bluegrass-traditiota sekä kenties myös jossain määrin eurooppalaisempaa kansanperinnettä seuraaville musiikillisille poluille on sen vastineeksi sovitettu Pekka Simojoen ikivihertävä Tulkoon joulu, johon Margaret Vainio on laatinut englanninkieliset lyriikat. Sen tiedostaa myös Laihialta lähtöisin oleva Kalle Kaaja (s. Sanoma hupailun takana taitaa silti pohjimmiltaan olla se sama haudanvakava epäsuhta, jonka johdosta kenkä on niin monella muusikolla puristanut jo reilun puolentoista vuoden ajan, eikä tilanne turhan valoisalta näytä vielä tänäkään päivänä: ”Aivan mahtavaa, päästä teille tänään soittamaan!” En kai vain aisti kuulemassani sarkasmia. Huhtikuussa 2021 kuolleen Hakalan elämäntarinaa liikuttavasti seurailevan uusiosanoituksen Kun nähdään taas on laatinut Vesa Haaja, joka näin tehtyään osoittaa selvästi omaavansa myös itse erityisläheisen suhteen juuri tähän lauluun. Myös nykyisessä soolotuotannossaan Kaajan särmikkäästä vokalismista välittyvät yhä sangen sorsakoskimaiset sävyt, mutta itseään korostamattomin, luontevin elkein. Vuoden takaisen albumin avausraitana toiminut harras Christmas Has Come sopiikin hämmästyttävän tahdikkaasti myös kaltaiseni kiukuttelijan virtuaalisinkkuhyllyyn – minun, jolle ainoaksi edes jossain määrin siedettäväksi joululevyksi on tuntunut kuluneiden vuosikymmenten aikana hyvin riittäneen se tuttu ja turvallinen Spector-kokoelma. RYTMI URBANO RYTMI URBANO Cora?on Roto / Corazon Roto (Broken-Hearted) (omakustanne) 8-henkinen Rytmi Urbano on palannut julkaisukantaan solistinsa Merikukka Kiviharjun ja kitaristinsa Markku Pylkkäsen johdolla. Jos kohta White Christmasin jokainen versio vanhan Bingin sekä viimeistään nuoren herra Presleyn ajoista lähtien on tuntunut enemmän kuin vaivaannuttavalta, jaksaa Syrenin vilpitön, turhia konstailematon lähestymistapa kannatella tätäkin standardia uskottavasti aina loppusoinnuille saakka. Vieläkin sakeammille vesille Kaajaa kuljettivat tulevaisuuden kannalta hyviksi vedoiksi osoittautuneet seikkailut Seinäjoen Tangomarkkinoiden laulukilpailuissa, jotka johdattivat hänet seuraavaksi Topi Sorsakoskelta eräänlaiseksi perinnöksi jääneen Kulkukoirat-orkesterin uudeksi keulahahmoksi. Tanssilavojen petollinen vetovoima nappasi laulajan sittemmin kyytiinsä Caravan-yhtyeen myötä. KONONEN JA PAJUKALLIO KONONEN JA PAJUKALLIO Aivan mahtavaa (Bluelight BLR451728) Kuinkahan monta erilaista laulua pandemiasta vielä ehditäänkään rustata, ennen kuin seuraava vastaavanlainen vitsaus ilmaantuu antamaan uutta tukkapöllyä kauttaaltaan kuritetulle kulttuuriväellemme. 1974), jonka nousu roots-areenoille tapahtui The Wagtails -nimisen rockabillybändin riveissä 1990-luvun jälkipuolella
Erityisen pistävät urkusoundit yhdistettynä garagerock-numeron simppelinä pysyttelevään sointukiertoon sekä Siiran kimakkaan laulujänteiden käyttöön pyöristävät odotetun debyyttiseiskan onnistumisprosentin tasakymppiin. Niin myös Captain Supernatural, mutta nyt onkin kyseessä YLEn nauhoittama keikkatallenne Natsalta helmikuulta ’71. Instrumentaali Pistolero Stomp toimii aperitiivina ja saa mielenkiinnon heräämään. Kappaleessa myös taustalaulaja Lotta Lindén pääsee mukavasti esille. No eihän tässä mitään järkeä ole, mutta onko nykymaailmassa missään muussakaan. Tarpeetonta kai erikseen hehkuttaa, että esitysten kestot jäävät kummallakin levykyljellä, kuten pitää, reippaasti alle kolmen minuutin. Sääli, ettei se mukaan mahtunut, mutta toivottavasti löytää jatkossa tiensä tuleville julkaisuille. Kitaristikin oli niiden välissä vaihtunut. Onhan sekin jonkinlainen syy singlen hankintaan. Napakalla bassoriffillä starttaava fuzz-vahvisteinen There Comes The Pain taas revittelee The Mike Bell Cartelin tyylillisen vaakakupin toisessa päädyssä. Erityisesti Hurriganesin pikkukiekko oli tarpeeton ostos, sillä itsellänikin on molemmista kappaleista useat julkaisut niin single-, lpkuin cd-muodossa. Sinällään hassu paketti, että kansikuva oli vuodelta ’73, ensimmäinen kappale ’74 ja seuraava ’75. Tukholmalaisen indielevy-yhtiön uhkarohkea satsaus laulaja-kitaristi Miikka Siiran liidaamaan uuteen helsinkiläisryhmään kantaa siten saman tien juuri sopivan hapokasta hedelmää. Riku Metelinen P.S. The Mutants) muodostama pitkän ja leveän linjan kulkija Black Magic Six on piiskannut itsensä Kari Degermanin äänittämänä aikaisempaakin pirullisempaan menoon. Suomalaisorkesterin tulevalta pitkäsoitolta uskaltaa odottaa paljon, sillä samaan haastavaan aiheeseen tarttunut Hal Peters ryhmineen on tuskin koskaan kuulostanut tätä paremmalta – ja aggressiivisemmalta. Kalle-sedän tuimimpiin 1960-luvun levytyksiin kuuluva Big Bad Blues syntyi alkujaan Englannissa The Nashville Teens -yhtyeen avustuksella 1964. Blues News 6/2021 75 levy tutkailut HURRIGANES HURRIGANES Blue Suede Shoes / My Only One (Lipposen Levy Ja Kasetti LIPPOSINGLE 001) WIGWAM WIGWAM Wishful Thinker / Captain Supernatural (Lipposen Levy Ja Kasetti LIPPOSINGLE 008) Järkee vai ei. YouTubesta löytyvä bändin neljäs levyttämä kappale These Forever Changes on erinomainen sekin. Voisihan tämä olla kunnianosoitus tänä vuonna menehtyneelle mestarille, Jim Pembrokelle, joka on sekä säveltänyt että sanoittanut kummatkin kappaleet. Black Goatin raahautuvasti hiipivää tarinaa lähdetään aluksi kertomaan nuoren Robert Plantin kaltaisin vokaalisin tehokeinoin, kunnes askellus vaihtuukin silkaksi punk-raivoksi. Harvemmin esikoislevy on näin valmis ja tuore kokonaisuus. Vaikka esikuvat on havaittavissa, niin yksikään osa-alue ei nouse liikaa esiin ja bändi kuulostaa selkeästi itseltään. Eli Sleepy Sleepersin sanoin: ”Järkee vai ei?” Vastaus lienee jokaisen omakohtainen. A-puoliskon toisessa kappaleessa Simple Life tuntuu siltä, että musiikilliset palaset ovat löytäneet oikeisiin uomiin vänkäämättä. Tres Pistoleros on kypsä hedelmä, ja kunhan sen kappaleita päästään kunnolla esittämään elävälle yleisölle, on näköpiirissä vain avoimia ovia. Molemmat olivat alkujaan bändin toisella albumilla ”Tombstone Valentine”, joka on yksi Wigwam-suosikeistani – ja Wishful Thinker yksi suosikeistani ko. Ile Kallion kaudelta My Only One oli bändin ehkä suurin megamenestys. Ensimmäinen kitarasoolo kuulostaa jossain määrin Albert Järviseltä ja jälkimmäinen slidekitaroineen Joe Walshilta. Pete Hoppula BLACK MAGIC SIX BLACK MAGIC SIX Black Goat / Forsaken Land (Axis Of Evil BM6-666) Duobluesin pakanallisempaa kotimaista laitaa edustava kitaristi-laulaja Jukka Taskisen ja rumpali Jarno Pusin alias Japa Motherfuckerin/Lew Stifferin/Don Hesuksen (mm. Captain Supernaturalin live-versio kun on vielä albumiversiota rankempi. Melkoista säikyttelyn makua on aistittavissa myös kääntöpuolen hardrokahtavalla boogiekolistelulla Forsaken Land. Honey Aaltonen TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS Pistolero Stomp / Simple Life / Cursed And Damned (omakustanne) Tässä se nyt on, Tres Pistolerosin tuore seiskatuumainen. Pete Hoppula HAL PETERS AND HIS TRIO HAL PETERS AND HIS TRIO Big Bad Blues / Waitin’ In School / This Train (Bluelight BLR 45170 7) Big bad korona! Miltei kaiken muun vielä sulattaisi, mutta riivattu kulkutauti on tainnut mennä hidastamaan myös maamme arvostetuimpiin ja samalla iäkkäimpiin kuuluvan kantri-rockabillybändin uutuusalbumin ”Takes On Carl Perkins” ilmestymistä. Muutamaa vuotta aiemmin levytetyt mutta tuolloin julkaisematta jääneet, niin ikään kovatasoiset versiot Ricky Nelsonin tunnetuksi tekemästä Waitin’ In Schoolista sekä Dale Hawkinsin tapaan louisianalaisen swamp-kasteen saaneesta gospel-standardista This Train sinetöivät pienipainoksisen neliviitosen yhdeksi vuoden merkkijulkaisuksi juuri tässä formaatissa ja lajityypissä. Kun bändiä syksyllä haastattelin, oli todennäköistä, ettei levy ehtisi painosta enää tämän vuoden puolella, mutta onneksi toisin kuitenkin kävi. levyltä. Jos pitäisi valita yksi single Wigwamilta ”autiolle saarelle”, se voisi hyvinkin olla tämä. Tämä singlehän tuli aikoinaan cd:nä promootiotarkoitukseen, kun Siboney julkaisi bändin Love Records -tuotannon uudelleenmasteroituna vuosituhannen alussa. THE MIKE BELL CARTEL THE MIKE BELL CARTEL Wait! / There Comes The Pain (Beluga 113) 12-kielisen sähkökitaran mukaansatempaavassa riffisyleilyssä sekä viimeisen päälle 1960-lukuisissa mod-henkisissä lauluharmonioissa lilluva Wait! tarraa kiinni sellaiseen musiikilliseen soppaan, jollaista ei näin tyylipuhtaana ole Suomessa – jos kohta muuallakaan Skandinaviassa – enää aikoihin tarjoiltu. Heillä tuntuu olevan oikeasti mukavaa tehdessään musiikkia ja selkeä näkemys siitä, millaisin eväin bändin kannattaa 7 tuuman taivas! 7 tuuman taivas! BN syynää vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN syynää vinyylisinkkuja ja EP-levyjä musiikillisia juuriaan ruokkia. Itse tosin olen aina pitänyt suomalaiskantta tyylikkäämpänä. Vuosien aikana autoissa istutut keikkamatkat ja treenikämpällä vietetyt tunnit, niin yhdessä kuin erikseenkin, kuuluvat kolmikon yhteissoitossa. Wigwamin singlen julkaisuun en myöskään keksi muita syitä, kuin että hienosti ja tyylikkäästi toimitettu single. Blue Suede Shoes on hurja rokkiveto edelleen, jossa Albert Järvinen pääsee loistamaan kahdella soolollaan. Pete Hoppula. Nyt tämäkin on sitten saatavana hienosti toteutettuna vinyylisinglenä. Se julkaistiin harvinaisuuksia pullollaan olevalla kahden cd:n kokoelmalla ”Fresh Garbage” vuonna 2000, mutta on nyt sitten ensi kertaa vinyylinä. Nyt tästä rock’n’roll-legendalle omistetusta materiaalista on sentään saatu lohduksi markkinoille tyylikäs vinyylinen ennakkosingle. Selkeitä Rolling Stones -vaikutteita kuulen monessa kohtaa, eikä vähinten Ron Wood -tyylisessä kitarasoolossa. Ostin silti nämäkin 7” vinyylit, kun ovathan ne niin söpöjä eikä musiikissakaan ole valittamista. Kääntöpuolen Cursed And Damned on hiukan Lynyrd Skynyrdin suuntaan kallellaan, mutta ei missään mielessä liikaa. Sinkulla on yksi instrumentaali ja kaksi muuta laulettua, jotka ovat kitaristi-laulaja Sami Tammiojan kirjoittamia. Olin ottanut maistiaiset Spotifyn kautta ennen levyn julkaisua, joten tiesin mitä tulossa on. Tuotantopuolesta vastaa bändi yhdessä Hemppa Sihvosen kanssa, joka muistetaan myös Turn On -rivistöstä. Mutta onhan se silloin jonkinasteinen läpileikkaus. Bonuksena on mukailtu kansikuva ”Tombstone Valentinen” erittäin harvinaisesta amerikkalaispainoksesta. Sävellykset eivät ole pelkästään hyviä vaan myös pidemmän päälle riittävän mielenkiintoisia
Nupit kaakkoon! Vuoden 2021 julkaisut Digisingle / 7” single Digisingle / 7” single LP Digisingle Digisingle Digisingle Digisingle / CD-single Digisingle Digisingle / CD-single Digialbumi / CD / LP Digisingle Digi-EP / CD-EP / 10” EP 2 CD / LP Tulossa talvella ja keväällä 2022 CD/LP/DIGI: Pääesiintyjät, Hal Peters and His Trio, Million Dollar Tones www.facebook.com/bluelightrecords Digisingle Digisingle / CD-single Digisingle Digisingle Digisingle Blues News 15.11.2021.indd 1 15.11.2021 11.44 21001 PAL:VKO 2021-14 197301-2101 21002 PAL:VKO 2021-22 197301-2102 21003 PAL:VKO 2021-32 197301-2103 21004 PAL:VKO 2021-40 197301-2104 21005 PAL:VKO 2021-49 197301-2105 21006 PAL:VKO 2022-06 197301-2106 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 1 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 6 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 5 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 4 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 3 6 4 1 4 8 8 1 9 7 3 1 2 1 2