MISCHO & FRANCK GOLDWASSER FRANCK GOLDWASSER THE SLEEPWELLERS THE SLEEPWELLERS BN tutkii ja analysoi: BN tutkii ja analysoi: RAMONA KING RAMONA KING KITARAN JA BLUESIN SUHTEESTA KITARAN JA BLUESIN SUHTEESTA BLUESIA UUDESTAVUODESTA JOULUUN BLUESIA UUDESTAVUODESTA JOULUUN Aaltonen Aaltonen 1960–2022 1960–2022 Honey Honey. MISCHO & R.J. vuosikerta BN haastattelee: BN haastattelee: R.J. Does London give a damn, osa 3 / Klassikoiden lähteillä / Kannat kattoon! Does London give a damn, osa 3 / Klassikoiden lähteillä / Kannat kattoon! Divarien helmiä Divarien helmiä / BN käy tapahtumissa / BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut / BN käy tapahtumissa / BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut N:o 318 (6/2022) Hinta 7,50 € 55. vuosikerta N:o 318 (6/2022) Hinta 7,50 € 55
Olen nyös asunut Kalifornian pohjoisosissa, San Francisco Bayn alueella ja nyt EteläKaliforniassa. Niitä on todella hauska tehdä. Keikkailun laajennuttua muuallekin jammailukavereiksi löytyivät myös mm. Hän sopi loistavasti Mudin säestäjäksi. Mojo ja Sonny olivat itse asiassa samassa bändissä siihen aikaan. Miten viikonlopun keikat Vaasassa ja Raumalla sujuivat. 4 Blues News 6/2022 KARI KEMPAS R .J. Sen jälkeen R.J. Hän esiintyi silloin Muddy Watersin vanhan bändin kanssa säestäen Mud Morganfieldiä, joka silloin vielä kutsui itseään Muddy Waters Junioriksi. Tein CrossCutille viisi CD:tä. – Huuliharpistille nuo ”Harmonica Blowout” -keikat ovat parhaita mitä voi olla. Moni vanhempi muusikko piti kuitenkin Minnea. Pidän siitä, että olen riippumaton. – Olen asunut noin 10 vuotta Arkansasissa ja muuttanut Arkansasin ja Kalifornian välillä. Hän otti minut siipiensä suojaan ollessani vielä kovin nuori. Sitten tein ensimmäisen levyni yhdessä Percy Strotherin ja Kid Morganin kanssa. – Kyllä, aloitin siellä ja esiinnyin monen Mississippistä siirtyneen muusikon kanssa. Lisäksi Mischo on mukana Mark Hummelin organisoimilla ”Blues Harp Meltdown”ja ”East Meets West: Blues Harp Meltdown, Vol. Sen nimi oli ”Ready To Go!”. R.J. – Tapasin siellä Lynwood Slimin, kun olin 17-vuotias ja hän esitteli minut noille kavereille. Mischo on matkannut pitkän tien bluesin alalla. Hän näki 16-vuotiaana Muddy Waters Blues Bandin esiintymisen kotikaupungissaan Minneapolisissa ja tavoite oli selvä: hänestä tulee bluesmuusikko, laulaja ja huuliharpisti. Aloitit urasi Minneapolisissa ja pääsit kai jo siellä soittamaan monien blueslegendojen kanssa. Olet osallistunut myös Mark Hummelin organisoimiin ”Blues Harp Meltdown” -livelevytyksiin ja kiertueille. Myöhemmin hän pääsi soittamaan kasvuseutunsa omien bluesnimien kuten Mojo Bufordin, pianisti Lazy Bill Lucasin ja kitaristi Percy Strotherin kanssa ja oppimaan näiltä. – Oikein hyvin. – Kyllä, totta puhuen minulla ei ole vakiobändiä tai kokoonpanoa. Vaasan Halloween Blues -festivaali oli todella hieno. Levyn ansiosta sain tavallaan kansallista ja kansainvälistäkin huomiota. ”King Of A Mighty Good Time” -kiekko, joka sinulla näyttää käsissäsi olevan, julkaistiin Challis-merkillä vuonna 2008. Muusikoiden yhteishaastattelun pitopaikassa Helsingin Malmitalolla 7.11.2022 kuulimme Mischon omien sekä useiden Little Walter -lainanumeroiden ohella Rodger Collinsin kappaleen Foxy Girls In Oakland, jota voi pitää kunnianosoituksena Länsirannikolle. Hän tiesi, mitä oli tekemässä silloinkin kun ei tiennyt tietävänsä. Siellä on mukava ilmasto, vaikka vesitilanne onkin huono. Se oli live-CD Saksan Bremenhall-festivaalilta ja nimeltään ”Rough ’n’ Tough”. Nykyiseen asuinkaupunkiinsa Venturaan hän muutti kahdeksan vuotta sitten. Wisconsinin osavaltiossa 1960 syntynyt R.J. Tällä kiertueella on vielä jäljellä viisi keikkaa. Heitä asui silloin aikoinaan Minneapolisissa useita. Amerikkalaisen mittapuun mukaan kaupunki on melko lähellä Chicagoa, mutta ajomatkaa sinne kyllä kertyy aika paljon. Sittemmin olet asunut muuallakin Yhdysvalloissa. – Mojo oli valtavan hieno ihminen ja hyvin aliarvostettu huuliharpisti. On helpompi matkustaa yksin, eikä minulla ole velvollisuutta huolehtia säännöllisestä palkanmaksusta muille. on vaikuttanut Kaliforniassa 1990-luvun loppupuolelta alkaen. Esiinnyin myös Sonny Rodgersin kanssa, toki monien muidenkin. Magic Slim, Jimmy Rogers ja Luther Allison. En itse päättänyt levyn nimeä. Kun olin parikymppinen, soitin jo itsekin klubeissa Mojo Bufordin kanssa. Yhden kiertupolista parempana paikkana asua ja esiintyä, kun he saapuivat sinne 1960ja 1970-luvuilla Chicagosta. Keikkailun Euroopassa hän aloitti 1990-luvulla ja levytyksiä on syntynyt saksalaiselle CrossCut-merkille, Mountain Top Productionsille sekä muutamille muille pienemmille paikallisille levy-yhtiöille. Noista ajoista lähtien olet levyttänyt ja kiertänytkin monien hienojen muusikoiden kanssa. Meillä oli kahden huuliharpun show. Pääsin hänen kanssaan paikkoihin ja kävimme katsomassa muiden bluesartistien keikkoja Twin Citiesin eli Minneapolis-Saint Paul -metropolialueella. R.J. Milloin ryhdyit tekemään levyjä Crosscut Recordsille. – Vuodesta 1996 lähtien. Hänen soittonsa ei ollut huomiota herättävää tai aggressiivista vaan tyylikästä. piti huolta, että näki kaikki alueella keikkailevat bluesmiehet. Leino Bandin kanssa, mutta ranskalaislähtöiselle Goldwasserille marraskuinen visiitti oli ensimmäinen. MISCHO & FRANCK GOLDWASSER Länsirannikon miehet Suomessa Länsirannikon miehet Suomessa Näin Mojo Bufordin yhden ainoan kerran vuonna 2005 Chicago Blues -festivaalilla. Ensimmäisen kerran kai vuonna 2010, joten siitä on jo 12 vuotta. Studioyhteistyötä hän on tehnyt monien tunnettujen nimien kanssa, esimerkiksi Rusty Zinnin, Steve Freundin, Junior Watsonin, Fillmore Slimin, Jeremiah Johnsonin, Kid Andersenin ja John ”Juke” Loganin. Täällä on mahtavaa esiintyä. 2” -livelevyillä, joilla kuullaan vierailijana myös kitaristi-laulaja Franck ”Paris Slim” Goldwasseria. Mischo on kiertänyt Suomessa useasti T. Se ei oikein sovi persoonaani, en pidä itseäni rough enkä tough, mutta ehkä musiikkini oli. Olen ollut mukana kahdella kiertueella ja lisäksi hiljattain Bayn alueella järjestetyillä keikoilla. Se oli painosmäärältään rajoitettu, eikä sitä enää taida saada mistään. – Olen kiertänyt Suomessa jo muistaakseni neljä kertaa
Malone pianossa ja laulussa. Olet levyttänyt aiemmin myös Franck Goldwasserin kanssa mm. Johnny Burginhan tuli silloin paikkaamaan. – Franck on ollut mukana ainakin kahdella tai kolmella levylläni. – Totta, 13 kappaletta CD:tä varten on jo valmiina. Niistä ei muusikko kostu oikein mitään. Fedora-merkin talon bändissä seurasivat levyt ja Euroopan kiertueet – Lisäksi minulla on loistavaa livemateriaalia Fox-teatterista Kid Andersenin, June Coren ja Bill Stuven kanssa. CrossCutille. Seuraavalla ”Bleedin’ Heart” -levyllä (1996) olivat mukana Joe Louis Walker ja Sonny Rhodes. Kuulin, että teit täällä Suomessa pari päivää sitten uuden CD:n. Neljä vuotta myöhemmin julkaistiin albumi ”Blues For Esther”. Olin sairaana ja olin varma, että se oli COVID-19. Se on joka tapauksessa viimeisin. PARIS SLIM Pariisissa 6.1.1960 syntynyt Franck Goldwasser innostui nuorena Hound Dog Taylor & The Houserockersin levyistä, ja kun kaupunkiin saapui vuonna 1980 esiintymään San Francisco Blues Festival -paketti, oli Franck myyty. Viimeisimmän CD:n ”Going Back To Paris” on julkaissut Mountain Top -levymerkki ja se sisältää materiaalia vuosilta 1998–99.. Oaklandin Eli’s Mile High -klubilla Franck pääsi talon bändiin ja sai paikan omistajalta Troyce Keyltä lempinimen Paris Slim. – Johnny on loistava. Se oli ”Chicago Blues Package” -turnee Mark Hummelin kanssa. Emme ole kuunnelleet kaikkia, mutta toivon, että meillä on tarpeeksi materiaalia albumia varten. Mark on mahtava organisoija. Oletko tehnyt sessioita muiden artistien kanssa. Kolme vuotta kului Jimmy McCracklinin bändissä, ja muita Länsirannikon soittokavereita olivat mm. Kiertuesuunnitelma oli yksi parhaimmistani – totta kai. Se on aina riskipeliä, tiedäthän. Vuonna 1982 hän muutti Oaklandiin Sonnyn vakuutettua, että hän auttaa nuoren muusikon alkuun bluesammattilaisuuden tiellä. PARIS SLIM FRANCK GOLDWASSER A.K.A. Clay Hammondin ja Jimmy Dawkinsin kanssa. 6 Blues News 6/2022 een tein Magic Dickin ja Watermelon Slimin kanssa ja viime vuonna, kun koronapandemia salli oli hauska tehdä kahden viikon kiertue Länsirannikolla. Candye Kanen ja Mojo Bufordin. Mikä on viimeisin julkaistu pitkäsoittosi. Lowell Fulson, Percy Mayfield, ja Charlie Musselwhite. Mukana olivat myös Oscar Wilson, Deitra Farr, Billy Boy Arnold ja John Primer. Phillip Walker kitarassa ja J.J. Sen toisella puolella oli Franckin versio Lowell Fulsonin kappaleesta Guitar Shuffle ja toisella Sonny Rhodesin usein esittämä Junior Parkerin Stranded. Se on hullua. Oli harmi, että viime vuoden marraskuun kiertueesi Suomessa peruuntui. Franck keräsi oppia ja kokemusta soittaessaan lukemattomien muusikoiden kanssa. Vuonna 2020 julkaistiin tupla-CD ”Sweet Little Black Spider” SlimByrdmerkillä. Useat vanhoista bluesin mestareista ovat jo poissa, ja nyt me olemme sitä vanhempaa muusikkopolvea. – ”I Hope You Are Satisfiedin” kappaleet olen valinnut viimeisten viiden levyni kappaleiden eri otoista. Hän pääsi seuraamaan levyn tekoa ja ystävystyi bluesartisti Sonny Rhodesin kanssa. Silloin tapasimme ensimmäisen kerran kasvokkain. Sitä varten ei siis tarvinnut tehdä äänityksiä studiossa. Testi oli kuitenkin negatiivinen, mutta en saanut lupaa lentää. – Viimeisin on kokoomalevy nimeltä ”I Hope You Are Satisfied”. Nyt yritän saada Kid Andersenin miksaamaan sen. Vuonna 1985 Franck julkaisi ensilevytyksensä, singlen Backtrack-merkille. FRANCK GOLDWASSER A.K.A. Hän oli parikymmentä minuuttia puhelinsoiton jälkeen lentokoneessa. Yksikään CD ei tullut perille tänne Suomeen, joten en voi keikoilla myydä niitä, mutta musiikkiani löytyy YouTubesta – ilmaiseksi. aan vuonna 1997. Se on YouTuben ja Spotifyn huono puoli. Byrd Hale äänitti sen salaa pienellä laitteellaan. Olen mukana monella levyllä, mm. – Monien, mutta en nyt pysty luettelemaan kaikkia. Se todella rokkaa. Olen tuntenut hänet pitkään. Olen ensin kolme vuotta sitten sairastanut syövän ja sitten jouduin peruuttamaan koko kiertueen. Kuulin hänestä kun muutin Kalifornimm. Olin sitten tekemässä levyä Mountain Topille ja koska Franck on myös erinomainen kirjoittaja, häntä pyydettiin haastattelemaan minua julkaisun kansitekstejä varten. Franck on myös mukana jokaisella The Mannish Boysin Delta Groove -merkillä julkaistulla albumilla ja hän kierteli usein Kid Ramosin ja Kirk Fletcherin kanssa vuorotellen. Seuraava oma levy ”Bluju” julkaistiin Delta Groove/CrossCut -merkillä vuonna 2002 ja sillä olivat mukana mm
Viikottaisilla treeneillä saimme setit tiukoiksi ja uudet kappaleet sisäänajetuksi. Chicago Overcoatista ja Hojas-bändistä – Suomiblueslegendoja. Tortilla Flatin lisäksi soitimme yhdessä Down Home Boysissa akustisesti vanhaa bluesia ja countrybluesia. Käsittääkseni hänellä oli jossain vaiheessa työn alla myös kirja bluesin historiasta sekä bändihistoriikki Bustersista ja 70-luvun koulubändeistä Norssissa. Jameissa oli myös kokeneempia muusikoita mm. Setissä taisi olla Paul Butterfieldin ja Junior Wellsin biisejä. Sam The Man Järvisen lisäksi bassonvarressa on nähty J. Sitten tuli yo-kirjoitukset ja sitä seurannut varusmiespalvelus. Treenattiin ja Tortilla Flat teki keikkoja tasaiseen tahtiin myös pääkaupungin ulkopuolella, mm. Silloin kun tutustuttiin, Honey oli Kelan arkistossa duunissa, mutta musiikkiharrastuksen, levykeräilyn ja -diggailun yltyessä oli jotenkin luonnollista, että hän siirtyi myyjäksi levykauppaan, ensin harjoittelemaan Black and Whiteen Hakaniemessä ja sitten Fennicaan Kalevankadulle Erkka Kettusen leipiin. Honey löysi shufflekompin backbeatin rinnalle, kun ryhdyttiin funtsimaan, miten saamme erilaiset biisit toimimaan. Kari Kempas. Omia soololevyjä Honey julkaisi – vinyyleinä tietysti – 45ja 60-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi. Honeyn syntymäpäiväjuhlat olivat odotettuja ja ikimuistoisia tapahtumia. Honeylla oli kiinnostusta eri musiikinlajeja kohtaan ja hänestä kehittyi nopeasti monenlaisen musiikin erikoistietäjä ja asiantuntija. Jamien jälkeen sovittiin, että jatketaan syksyllä, kun inttikuviot on ohi. Honey ryhtyi tekemään omia biisejäkin, joita sitten sovitettiin bändille sopiviksi. Vuosien varrella Fennicasta tulikin erittäin suosittu rootsja bluesmusiikin erikoisliike. Shufflesta tuli myöhemmin Honeyn tavaramerkki. Lämmittelykeikkojakin oli muutamia, mm. Levytyksiä Tortilla Flat on eri kokoonpanoillaan tehnyt eri levymerkeille, mm. Honeyllä oli samoihin aikoihin 1978–79 Mikko ”Smokey” Suhosen ja muiden kanssa jo Tortilla Flat Blues Band. Olin jammannut luokkakaverieni kitaristi Jukka ”Ice Cream” Anttilan ja basisti Jari Seppälän sekä kitaristi Jouko Kopomaan kanssa Moonshine Blues Bandin nimellä. Nieminen, Käpy Parviainen, Pete Loikala, Vesa Karppi ja Juha Rantapuro. Sitten tavattiin musiikin merkeissä ensimmäisillä Puistoblues-festivaaleilla Järvenpäässä vuonna 1978 ja 1979 sekä Elmupolin klubissa, jossa esiintyi Chicago Overcoat. Ben Pennasen Knox-ohjelmatoimisto hoiti bändille keikkoja 1990-luvulla Lappia myöten. Me herätimme huomiota ainakin volyymilla – Honeyhan oli tuohon aikaan jo rutinoitunut rockrumpali ja tatsi oli hänellä keskimääräistä kovempi. Syksyllä treenattiin Roihuvuoressa ja mukaan tulivat Smokey Suhonen ja Sami Järvinen. Bändi pysyi kuosissa ja Honeyn fysiikka tikissä rumpujen takana. Goofinille, Blue Northille ja Bluelightille. Sovittiin kuitenkin, että treenataan pikku setti Honeyn ja Moonshine Blues Bandin kanssa ja mennään Puistobluesiin Diggareiden bileisiin Hummerin jameihin vuonna 1980. Hän soitti ja treenasi Rita Hayworth -nimisessä koulubändissä Norssissa. Vuosien varrella kokoonpanot, lähinnä basistit vaihtuivat. Maaseudun pienemmillä paikkakunnilla Tortilla Flat ei aina saanut lämpimintä vastaanottoa, kun tultiin kuulemma stadista sinne diivailemaan havaijipaidoissamme. Niiden lisäksi 50-vuotisjuhlaCD:lle ”Honey Aaltonen: Ultimate Party Record” päätyi hänen eri kokoonpanojensa tuotoksia. Musiikkitietämystään Honey jakoi myös radioaalloilla. Honey aloitti kirjoittamisen Blues Newsja Rytmi-lehtiin sekä kirjaston omaan Aksentti-lehteen tehden levyarvosteluja ja artikkeleita. Hurriganesin ja vanhan rock’n’rollin diggaajana Honeyn tietämys oli laaja, mistä myöhemmin oli hyötyä Hurriganesista ja Cisse Häkkisestä kertovien kirjojen teossa. Blues News 6/2022 11 Bluesia, rhythm’n’bluesia ja rock’n’rollia Tutustuin Honey Aaltoseen jo kouluvuosina. Yksi niistä keikoista taisi jäädä yhdeksi viimeisimmistä yhdessä soittamistamme. Juteltiin musiikista ja löydettiin paljon yhteisiä bluessuosikkeja ja -bändejä. Trion kitaristina oli Kari ”Playboy” Johanson ja Honey soitti rumpujen sijaan pesulautaa, joskus sormet verillä, kuten Lahden Torvi-ravintolan keikalla. Nuorisobändikisoissa Tortilla Flat voitti oman skabansa ja pääsi viiden muun bändin kanssa Kulttuuritalolle esiintymään. Radio Cityssä hänelle oli bluesohjelma monen vuoden ajan ja Roll FM:ssä hän vieraili useita kertoja. Jään kaipaamaan ystävääni. Lisäksi Tortilla Flatissa ovat soittaneet Big Bertha ja Slim Galkin. Olimme soittokavereita ja ystäviä yli 40 vuotta. Samaa täsmällisyyttä hän noudatti biisien teossa: tarina, muoto ja rakenne olivat valmiina ja niitä sitten hiottiin bändin kanssa lopulliseen muotoon. Myöhemmin Tortilla Flat yhdisti triona voimansa vielä Southcoast Wolvesin Vesa Karpin ja Nils Lindströmin kanssa ja yhteistyö poiki EP-levyn sekä muutaman keikankin. Blues Live! -festivaalilla Jyväskylässä vuonna 1981. Pave’s Mistakes -bändille. Myöhemmin treenattiin Herttoniemen Kettukerholla ja soitettiin heidän tilaisuuksissaan. Kirjoja varten Honey teki paljon taustatyötä ja hänelle oli tärkeää saada faktat oikein
NÄKIKÖ MINISTERI ELVIKSEN. Kun ESS raportoi jonkinlaisesta taustahaukahtelustakin Koivusen taustalla, niin eiköhän Lahden konserttisalissa ole liikuttu ainakin ohuesti ”hassujen lauluyhtyeiden” maailmassa Ko Ko Mon soidessa. Täytyy tunnustaa, että taisi oma jalkanikin hiukan taputtaa kuullessani tätä amerikkalaisen nuorison pikkujumalaa. Elvis esitti ”Rockin” todella hyvin, sehän rakentuu rytmiin eikä siinä ole minkäänlaista melodiaa. Miten tämän mallintöistä laulajattareksi hypänneen neidin tarina liittyy suomalaiseen musiikkimaailmaan. Mukavinta olisi luonnollisesti julistaa, että esikuva esitykseen tuli suoraan Combo-merkin pyörittäjän Jake Porterin kellaristudiosta Los Angelesin Wattsista, mutta saattaa olla, että Perry Comon, The Crew-Cutsin tai Dooley Sistersin valkopesty versio oli sittenkin se, joka oli osunut Koivusen, Hämeen ja kumppanien korviin. Fontanan säestämänä rock’n’rollin todellisena pyörremyrskynä. Blues News 6/2022 23 leesta 1955. Comon savikakkua kappaleesta (HMV 227) oli nimittäin myynnissä Westerlundin levybaarissa Helsingin Pohjois-Espa 27:ssä jo kesällä 1955. Douglas löydettiin tänne Pariisista, ja hänen edeltäjänsä oli Laila Kinnunen, joka vaihtoi maisemaa vauhdilla Ruotsiin. Douglasin elämästä löytyy yllättävän paljon jälkiä 1950-luvulta, sillä afroamerikkalaisia menestyjiä, yrittäjiä ja julkimoita seurannut Jet-lehti raportoi hänen elämästään aina silloin tällöin. Lahjomattomien Elvis-saittien mukaan laulaja nimittäin esiintyi Washingtonissa 1950-luvulla vain kerran, maaliskuussa 1956, jolloin hän vieraili piskuisella höyrylaivalla S.S. Ainakin näiden nimimiesten kanssa kuvankauniin Taffy Douglasin raportoitiin laulaneen rapakon takana ennen muuttoaan etsimään leveämpää leipää Euroopasta. Uskotaan kuitenkin, ettei Simonen sekoittanut paikkaa eikä artistia, sillä sen verran tarkka hänen raporttinsa Elviksen keikalta on. Palstanpitäjää kiinnostaa luonnollisesti, milloin ja missä Simonen näki Presleyn, mutta sen selvittämisessä tulikin mutkia matkaan. NÄKIKÖ MINISTERI ELVIKSEN. Vielä huimempaa olisi, jos joku olisi päässyt näkemään Elvarin parhaimmillaan, Scotty Mooren, Bill Blackin ja D.J. marraskuuta 1956 Ilta-Sanomat oli ottanut kiertokyselyynsä yhdeksi vastaajaksi vuonna 1913 syntyneen valtiovarainministeri Aarre Simosen, joka vastasi lehden kysymykseen kirjaimellisesti näin: – Jouduin sattumalta Washingtonissa Elvis Presleyn konserttiin. Vähissä ovat Elvis Aaron Presleyn tavanneet suomalaiset tai suomalaisjuuriset – Jyrki Hämäläinen, Alpo Suhonen ja Maila ”Vampira” Nurmi tulevat ensin mieleen. He nuortuivat parisenkymmentä vuotta iskiessään vimmatusti tahtia ja huutaessaan suosiota Elvisille. Seuraavana nousevana ilmiönä 10. TYÖLAULUJA, GOSPELIA JA BLUESIA TYÖLAULUJA, GOSPELIA JA BLUESIA Tiny Bradshaw, Sammy Price, Duke Ellington. Jetin kannessa Douglas oli tammikuussa 1959 ammattia vaihtaneena, Eurooppaa kiertelevänä jatsilaulajana. Hänen kerrotaan muun muassa saaneen Egyptin-vierailullaan avioliittotarjouksen Kuwaitin emiraatilta. Douglasin seikkailuista suomalaisilla lavoilla ei ole juttuja, mutta monesta muusta on. Kun Simonen vieraili kauppavaltuuskuntansa kanssa Yhdysvallois. Douglasin kerrottiin levyttäneen myös kappaleet Day By Day ja Hey Daddy-O. Onhan nuori väki altis massapsykoosille, ja suorastaan uskonnollisen hurmion kaltainen tunnelma pääsi vallalle Presleyn konsertissa. Mount Vernonilla promotoidessaan ensimmäistä albumiaan ja heti perään WMAL-televisiokanavan suorassa lähetyksessä. Nyt on todisteita – tai ainakin väite – tästäkin, sillä esitellessään rock’n’rollia uutena sa tammi-helmikuussa 1956, en saa ministerin muitakaan käyntikohteita, San Franciscoa, Houstonia, Los Angelesia ja New Yorkia sopimaan Elviksen keikkakalenteriin. Siten, että hän toimi Olli Hämeen orkesterin laulusolistina heinäkuusta syyskuun loppuun vuonna 1959. Ihmeellistä kyllä oli konsertissa vanhempia naishenkilöitäkin. – Näkemäni perusteella muuten päättelisin että ”Rock’n Roll” -kuume on melkoinen penikkatauti
Laulullisesti mentiin Cleon komennossa, Ramonan tähtihetki osui loppufeidauksen lausuntaosuuteen Cleon hymistelyn taustalla. Sivistyksessäni oli aukko, olin nimittäin kuvitellut, että Ramonan terhakka single You Say Pretty Words olisi ollut isokin menestys, mutta kun ei niin ei. Cleo ja Ramona levyttivät yhden singlen. Arvaukseni on, että Ramona oli noin 16-vuotias liittyessään The Fairlanes -nimiseen yhtyeeseen, jonka muut jäsenet olivat veli Cleo, Elzie Walker ja Lawrence Thibeaux. Ramonan levyt olivat liian kepeitä souliksi ja hänenlaisistaan teinitytöistä vain harvat, onnekkaimmat ja persoonallisimmat pystyivät menestymään. ORIENTAL GARDEN ORIENTAL GARDEN Fairlanesin tarina jäi yhden singlen mittaiseksi. Levymerkki oli Richard Vaughnin yritysryppääseen kuulunut Arvee, jonka tunnetuin ja käytännössä ainoa menestynyt artisti oli pöllyttäjäyhtye The Olympics. Sikäli erehdyksen voi ymmärtää, että Clydie ja Ramona levyttivät eräässä vaiheessa saman tuottajan (Jerry Riopellen) hoivissa. Mukava kokoelma mutta ainakin soulin ystävän mielessä parhaat letter-laulut tehtiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin (Ben E. Ramona Kingin tapauksessa haukkasin kuitenkin tyhjää, diskografiatiedot löytyvät, mutta henkilökohtaisiin numeroihin en päässyt käsiksi. Cleo oli väritön ja voimaton laulaja, siksi singleä ei hyvällä tahdollakaan kannata kehua muuten kuin erikoisuutena. Ramonan toinen yleisessä tietoudessa oleva levy It’s In His Kiss jäi niin pahoin samaan aikaan julkaistun Betty Everettin huippuhitiksi kohonneen version varjoon, ettei kyennyt nousemaan listoille. Toisaalta Billboardin r&b-lista oli pois käytöstä, joten mittaria menestykselle ei saatu sitäkään kautta. Kingin Seven Letters, Kip Andersonin Letter From My Darling, Gladys Knightin Letter Full Of Tears, Lucille Starrin Sit Down And Write A Letter To Me...). Ramona ja Cleo lähtivät etsimään onneaan duettoparina. Kirjeet olivat 60-luvun alun teinimaailmassa suosittu aihe, onhan niistä koottu oma ”Doo Wop Love Letters” -niminen CD’kin. Mikään niistä ei noussut erityiseen maineeseen ja diskografiset tiedot RAMONA KING Hittilistoja vältellyt laatulaulajatar Hittilistoja vältellyt laatulaulajatar näyttävät olevan eri lähteissä tavallistakin perusteellisemmin sekaisin. Musiikillisesti tilanne on helpointa ymmärtää niin, että elettiin nousevan soulin aikaa. Perheestä on tunnetuin fakta alusta asti tukena ollut veli Cleo, joka on toisaalta aiheuttanut sekä nettikommenteissa että levyläpysköissä esiintyneen harhan, että tunnettu soulartisti Clydie King olisi ollut jotakin sukua Ramonalle. Soulmate on terhakampi. Ramona oli Fairlanes-yhtyeen solisti Continental-merkin singlellä. King, missä C. ”. Continental 1001 Writing This Letter Playboy Singlen parempi puolisko on ilman muuta kuulakas teiniballadi Writing This Letter, joka Ramonan arasta solistisuorituksesta huolimatta käy tyypillisestä aikansa kaiholevystä. Varmaa on vain, että kakkosetunimi oli Ruth ja että hän on syntynyt San Fransiscossa, aikaa voi arvuutella sen perusteella, että hän kuulosti ensilevyllään vuonna ‘61 nuorekkaalta teinitytöltä. Playboy on hyväntuulinen puolinopea ilman erityisansioita. Cleo ymmärsi jättäytyä säveltäjätehtäviin. Positiivinen mielikuva iskee heti pitkästä orientaalisesta introsta ja Ramonan kaiutettu laulu täydentää tunnelman. Syy oli ehkä se, että single ilmestyi pahimman britti-invaasion aikoihin keväällä ‘64 eikä mahtunut HOT 100 -listalle. Ramonan sooloura lähti käyntiin Lee Hazlewoodin Eden-merkillä, tuottajana toimi Hazlewoodin tuolloinen työtoveri Jack Nitzsche. Blues News 6/2022 25 PEKKA TALVENMÄKI M iten on mahdollista, että Ramona Kingin tasoinen tyttöartisti ei saavuttanut urallaan ainoatakaan listasijoitusta?” Noin ihmetteli tuntematon nettikirjoittaja ja jäädessäni asiaa miettimään päädyin pohtimaan samaa. Levy on saanut paljon positiivisia kommentteja alan harrastajien teksteissä, melkeinpä voitaisiin puhua pikkuklassikosta, vaikkei siitä hittiä tullutkaan eikä siitä ole tehty ainoatakaan lainaversiota, ellei sellaiseksi lasketa The Bostels -nimisen teiniyhtyeen vuonna ‘66 levyttämää laulua Oriental Goddess, joka sovitukseltaan ja sävelmältään on ainakin minun korvissani puhdas cover, tunnelma vain ei kohoa läheskään samalle tasolle. Arvee 5041 Dream On Soulmate Dream On on kiltti teiniduetto, esikuva voisi löytyä vaikkapa Phil Spectorin ensimmäisistä levyistä tai Fleetwoods-yhtyeen hiteistä. Eden 3 Oriental Garden Soul-Mate 5 What About You Mind Reader 6 Ballyhoo I Wanna Dance Oriental Garden on mitä viehkein teinilevy. Parasta on varsinkin Soulmate-puolella hyvin soitettu tausta ja eritoten tunnelmaa pinnalla pitävä kitarointi. Virhe johtunee monien Ramona-levyjen säveltäjätiedoissa esiintyvästä merkinnästä C. siis todellisuudessa tarkoittaa Cleo-veljeä. Walker muistetaan, jos muistetaan The Arcades -yhtyeestä, joka levytti vuonna ‘66 Triad-merkille land of 1000 dances -sarjaan kuuluvan holtittoman tanssiesittelyn Soul P.W. Fairlane oli Fordin vuonna ‘55 aloittama seitsemän sukupolven mittainen perheautoilun perusmerkki, jonka suosiosta kertoo se, että löysin pikaetsinnällä seitsemän Fairlanesnimistä lauluyhtyettä. THE FAIRLANES THE FAIRLANES Lähes kaikki tarpeellinen nippelitieto musiikin saralla on nykyään helposti löydettävissä, kun vain jaksaa naputella nettisivustoja. Cleo hallitsi nytkin tunnelmaa, Ramona oli voimakkaimmin esillä päästessään kajauttamaan pari kertaa ”Oh yeah yeah” kesken suvantovaiheiden
WB-vaihe osui brittiyhtyeiden ja Motownin hallitsemiin vuosiin, niinpä diskografia sisältää vain neljä singleä. ”Kunnia” Ramona Kingin levyistä on annettu Jerry Riopellelle, mutta ymmärtääkseni 5452 Run Johnny Run It Couldn’t Happen To A Nicer Guy 5602 Make The Night A Little Longer Hey Everybody It’s In His Kiss oli ponteva versio Merry Claytonin vuoden ‘63 kesäkuussa levyttämästä Rudy Clarkin säveltämästä tyttölevystä. Saracenolla oli yhteyksiä länsirannikon vaikuttajiin ja pitkälti hänen ansiostaan Ramona pääsi siirtymään Warner Brosille. Hän tuotti vuonna ‘58 Era-merkille levyttäneen pikkutyttöyhtyeen The Dimples singlen Toy Telephone / Gimme Jimmy. 70-luvun puolivälissä sävelmä nousi brittien top. ”Teen Age Dreams” -sarjan osan 18 teksti toteaa, että kolmen version paremmuus on puhdas makuasia. ja Cashboxin r&b-listan ykköseksi. Mielestäni kaikki ovat erinomaisia, mutta koska Betty Everett on soultyttölistani ehdottomia kärkinimiä niin tottahan minun on hänelle pisteeni annettava. Aretha Franklin levytti Shoop Shoop Songin vuoden ‘64 lopussa LP:lle ”Running Out Of Fools” ja esitti muistaakseni laulun myös Suomen TV:ssä nähdyssä filminpätkässä (Shindig?), hieno versio sekin. IT’S IN HIS KISS IT’S IN HIS KISS Jerry Riopelle oli nuori 60-luvun alkupuolen tyttömusiikissa vaikuttanut tuottaja/säveltäjä, joka jäi valitettavan pahoin alan kuuluisimpien hahmojen varjoon. Hänet tunnetaan lähinnä Phil Spector -henkisistä levyistään, joista osan hän pääsi tekemään itse mestarin holhouksessa. Epäonneakin oli matkassa, Bonnien Home Of The Brave jäi pahasti Jody Millerin hitiksi nousseen helppotajuisemman version varjoon. Kolmas Eden-single oli edeltäjiinsä verrattuna turha yritys tanssipuolelle. Sama epäonni vaivasi myös Riopellen ensimmäistä diskografioihin merkittyä tuotetta, Ramona Kingin vuoden ‘63 lopussa ilmestynyttä It’s In His Kiss -versiota. I Wanna Dance näyttää olleen alkuperäinen a-puoli ja kieltämättä siinä onkin enemmän imua, mutta jostakin syystä Ballyhoo on kerännyt suuremman huomion, ainakin se esiintyy useammin alan rare-kokoelmilla. Ramonan singlen parempi puoli on Mind Reader, energinen vähän nykien etenevä tyypillinen Nitzschesovitus. Näihin esityksiin pääsee parhaiten tutustumaan monilla Wall Of Sound -harvinaisuuksia sisältävillä kokoelmilla; harvinaisuuksia siksi, ettei Riopelle-levyistä yksikään noussut listoille edes kuumimpina Spector-vuosina. Hyvä sävelmä houkutteli välittömästi versioiden tekoon. 5416 It’s In His Kiss It Couldn’t Happen To A Nicer Guy 5432 You Say Pretty Words Blue Roses What About You on reipas teinityttölaulu, josta Ramonan levytyksen jälkeen tehtiin kaksikin coveria, esittäjinään Cannon Sisters ja Charlotte O’Hara. Warner Bros. Hieno esitys, sen mahdollisuudet huipulle vei Betty Everettin viikkoa myöhemmin julkaistu versio, jolle annettiin väärinkäsitysten välttämiseksi nimeksi The Shoop Shoop Song, Betty nousi Beatlesien puristuksessa HOT 100:n sijalle 6. Näitä ilmestyi 60-luvun alkupuolella pilvin pimein ja pontevuudestaan huolimatta esitys ei kyennyt riittävästi erottumaan suuresta massasta. Hänen omin alueensa oli surf-henkinen instrumentaalimusiikki, tunnetuimmat holhokit olivat The Mar-kets (Surfer’s Stomp ja Balboa Blue) ja The Routers, jossa hän itsekin soitti, ei kuitenkaan enää yhtyeen tunnetuimmalla raidalla Let’s Go, jonka suomalaisharrastajatkin muistavat, jos ei muuten niin tanskalaisen Sir Henry & His Butlersin coverina. Ballyhoo käy läpi lähes kaikki mieleen tulevat suosikkitanssit ja vauhtia riittää, mutta tuolla reseptillä on tehty paljon parempiakin levyjä. Riopellen ja Saracenon tuottaman Ramonan coverin sovitti Ray Pohlman, lopputulos oli kaikin puolin terhakka, ei niinkään spectormaisen täyteläinen, paremminkin vähän nykivä Bob Crewen esikuvan mukainen. Vertailut noiden kolmen version välillä ratkeavat sen mukaan kuka vertailee. Hitin ainekset olivat siis olemassa, mutta koska Billboardin r&b-lista ehti pahimmiten lomalle, on menestystä hankala arvioida. Harmi sinänsä, sillä hänen ehkäpä tunnetuimmat tuotoksensa Bonnie & The Treasures -yhtyeen Home Of The Brave ja April Stevensin ja Nino Tempon vahvasti Righteous Brothers -vaikutteinen All Strung Out olivat upeita levyjä. 26 Blues News 6/2022 hän oli vuonna ‘63 vielä pelkkä oppipoika Joe Saracenon vanavedessä. Saraceno ei hänkään ollut veteraani, mutta oli jo kaksikymppisenä päässyt haistelemaan länsirannikon popin ilmapiiriä. Tuottaja oli Bobby Darin, sovittaja Jack Nitzsche ja asiaan kuuluvan taustakuoroosuuden hoiti The Blossoms. En ole ainoa, joka on ihmetellyt, miksi originaali ei menestynyt, sillä se tehtiin vankoin taustavoimin. Niin toki on, sitä vain jäin ihmettelemään, että Cannon-siskojen versio on yllättävän tehokas ja moderni, taustassa on hitunen Spector-vallia ja laulupuoli on kuin ShangriLasia parhaimmillaan ja kuitenkin levytys on etiketin mukaan vuodelta ‘62. Lisää verrattavaa löytyy myöhemmiltä vuosilta
Mielestäni parhaan version teki The Cookies, etiketissä tosin luki The Palisades, joka oli yksi yhtyeen neljästä salanimestä. Super Chicken on tuoreempi, voi hyvinkin olla 70-luvulta, siihen viittaa tanssinimike, sekava funkahtava toteutus ja se, että levy löytyy ”Golden State Funk” -nimiseltä CD:ltä. vasta vuonna ‘68. Shirelles teki originaalin ja sen vuoksi sävelmä muistetaan parista poikacoverista huolimatta tyttöklassikkona. Kaiken kaikkiaan nettilistaus tarjoaa kolmisenkymmentä eri puolilla maailmaa levytettyä versiota, niiden joukossa myös neljä suomalaista, esittäjinään Cisse Häkkinen, The Clifters, Sonja Lumme ja The Teendreams (joista viimeksi mainitussa rumpalina toimi Honey Aaltonen). Yhdestäkään raidasta ei löydy positiiviseen suuntaan eroavaa persoonallisuutta, hyvällä tahdolla voin plussat antaa b-puoleksi jääneelle nätisti alkavalle rakkausballadille It’s You That I Want, joka Popsiken mainoksessa määritellään sanoin ”rare northern sweet funk”. Elokuvaversioista todettakoon vielä, että Merry Clayton lauloi Shoop Shoop Songin vuosia myöhemmin filmissä Maid To Order samoin kuin Ashford & Simpson -laulun I Can Still Shine. Nettiin on hyllyiltä kaivettu esitykset Chico’s Girl ja Super Chicken. Se onkin noista flippisivuista paras. Vuonna ‘65 levytetty neljäs WB merkitsi muutosta sikäli, että sovitusvastuun otti H.B. Vanhan Philately-lehden Jerry Riopelle -esittelyssä arvailtiin jopa, josko b-puolet tehtiin Spector-esikuvan innoittamana tarkoituksellisen huonoiksi, ettei vietäisi a-puolilta huomiota. Amy 989 Stay Away From The Fire What Have I Got To Cry About Vir-Cap 1085 Too Much Of Nothing Everybody Knows Action 1053 Everybody Knows It’s You That I Want WB-vaiheessa Ramona levytti muiden sävelmiä, soulvuosina palattiin vanhaan Cleo & Ramona -yhdistelmään. Hyvä levy, mutta liian ronski, listoille päästäkseen tyttölaulun piti olla kiltti ja säyseä kaihoilu tai oman kullan ylistys, You Say Pretty Words sen sijaan hyökkäsi tyyliin ”puhu mitä puhut, minulle kelpaa vain sormus”. Täkynä tarjotaan vertailukohdaksi neljä tunnetuinta It’s In His Kiss -versiota.. It’s In His Kiss oli sen verran vahva sävelmä, että brititkin sen huomasivat. You Say Pretty Words oli periaatteessa samanlainen energinen tyttölevy kuin edeltäjänsä, ehkä jopa hieman nykivämpi ja aggressiivisempi, mutta hitiksi ei siitäkään ollut. Virallisia 60-luvun lopun soulsinglejä julkaistiin kolme. Sessioista julkaistiin ”Dreams All Come True” -niminen albumi, josta kuusi vuotta sitten ilmestyi CD-uusinta. Kohokohdittomia sävelmiä, nihkeitä sovituksia ja laulusta oli tyttömäisyys hävinnyt. Sitä ihmettelen, miksi Ramonan levytys ylipäätänsä tehtiin, olihan sävelmä 60-luvun puolivälissä jo lähes puhki käytetty. A Few Years Later -nimikkeen tulkinnasta väännetään netissä kielitieteilijätason keskustelua, lisäksi viitataan suosittuun amerikkalaiseen romaanisarjaan ja korealaisen Jaehyon filmimusiikkiin, mutta tuskin Ramonan pikkunätillä levyllä on niiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Muistaakseni kappale soi radio Luxemburgissa nimenomaan Ramonan versiona, vaikkei se listoille noussutkaan. Tuottaja oli John Manship, jonka tekemiset eivät soulin harrastajia ole juuri säväyttäneet. Blues News 6/2022 27 teniin Linda Lewisin kevyempänä diskoversiona ja yllätti vielä listojen kärkipaikalla Cherin The Mermaids -elokuvassa esittämänä reippaana tulkintana kolmisenkymmentä vuotta sitten. Fairlanes ei ole mukana, Cleo & Ramonasta vain Dream On -puoli, muuten uran jatko on mukavasti 20 raidan verran esillä. Barnum ja se tarkoitti selkeää siirtymistä soulin suuntaan. B-puolen Hey Everybody on kiinnostavampi vankkojen Motownista muistuttavien jyskyvaikutteiden takia. Ei henkilötietoja, biografioita eikä kattavaa muistelukokoelmaa. I Choose You on hyvää tyypillistä 70-luvun puolivälin perussoulia, mutta sitähän mahtui kolmetoista tusinaan, joten en kehu enempää. Viimeinen diskografioihin merkitty Ramonan single on vuodelta ‘75: Soul Set 104 I Choose You A Few Years Later Soul Set oli käsittääkseni Bay-Tonen alamerkki, levy on siis San Franciscossa tehty, tuottajaksi on merkitty John Manship. Ahkerat coverporukat The Searchers ja The Hollies levyttivät It’s In His Kissin tuoreeltaan keväällä ‘64, nykyiset brittinostalgikot kiistelevät netissä siitä, kumpi noista lepsuista versioista on vähemmän lepsu. Betty Everettin vuoro tuli myöhemmin, jostakin syystä hän nousi parhaimmillaan sijalle 34. Puhdas tyttösävelmä ei oikein luontunut poikayhtyeille, mutta eipä Sandie Shaw’n yritys ollut yhtään parempi eikä edes suuri suosikkini Helen Shapiro erityisesti onnistunut. Carole Kingin ja Gerry Goffinin säveltämä soulin perusjuttuihin kuulunut Make The Night A Little Longer eroaa vanhemmista versioista (Shirelles, Dionne Warwick, Tammi Terrell, Palisades, Chuck Jackson, Tommy Hunt, Jill Jackson...) sekä sovituksena että laulusuorituksena, erinomainen, esikuviinsa verrattuna sielukas esitys. Run Johnny Run hätkähdyttää Jackie DeShannonin When You Walk In The Room -hitistä kopioidulla introllaan ja jatkaa Shangri-Lasien linjoilla tytön vaatiessa Johnnya lähtemään muualle parempaa elämää etsimään. Erinomainen tyttölevy, mielestäni Ramonan uran paras suoritus. Cleo ja Ramona ehtivät 60-luvun lopussa säveltää muillekin. Ainoa poikkeus on vuonna 2017 julkaistu, nykyään jo harvinaisuudeksi vajonnut bootleg ”It’s In His Kiss And More” (Cat King Cole 1036). Tämän vaikutelman herättävät myös Ramonan levyt. Edellinen lienee WB-jäämistöä, ainakin siinä on eksoottista Shangri-Las -tunnelmaa. Siihen nähden, että Ramonan ura oli niinkin pitkä kuin oli, on hänet noteerattu harvinaisen heikosti. Samoihin aikoihin Ramona ja Cleo toimivat taustalaulajina, kun Voices Of Victory -nimisestä gospelkuorosta löydetty Jeanette Jones yritti siirtyä maalliselle soolouralle Leo Kulkan pienellä Golden Soul -merkillä. SOUL-YRITELMIÄ SOUL-YRITELMIÄ Viimeiset havainnot Ramona Kingistä liittyvät 60-luvun jälkipuolen yrityksiin pyristellä mukana soulkuvioissa. Sugarpie DeSanto levytti vuonna ‘68 laulun (That) Lovin’ Touch, jonka toiseksi säveltäjäksi Ramona on merkitty. Jostakin syystä kahteen kertaan käytetty It Couldn’t Happen To A Nicer Guy ja väkinäinen yksinäisen tytön Blue Roses -pehmoilu ovat vaisuja esityksiä
Kitaratehdas, joka kykeni tuottamaan vaikkapa useita tuhansia instrumentteja vuodessa, saattoi myydä niitä muutaman päivän palkkaa vastaavalla summalla. Kitaran rakenteeseen liittyvien uudistusten ohella tärkeitä olivat myös edistysaskeleet, joita saavutettiin teräslangan valmistuksessa. Paikallinen väestö tutustutettiin instrumenttiin kouluissa, joita fransiskaanit perustivat eri puolille espanjankielistä Amerikkaa. Richard Warren Sears perusti Chicagossa vuonna 1892 aiemman kumppaninsa Alvah Curtis Roebuckin kanssa postimyyntiyhtiön, joka kauppasi kelloja ja koruja. Eräs tällaisista instrumenteista oli diddley bow, yksikielinen soitin tai monokordi, joka osaltaan vaikutti blues-soundin muotoutumiseen. Diddley bow koostuu yksittäisestä, esimerkiksi paalaukseen tai luudan sitomiseen käytetystä rautalangasta, joka viritetään kahden lautaan isketyn naulan tai siihen kierretyn ruuvin väliin. 1800-luvun alkupuolella pienet kitarapajat kykenivät tuottamaan ehkäpä pari-kolmekymmentä kitaraa vuodessa, ja niiden hinta vastasi keskivertotyöntekijän kuukauden palkkaa. Mullistus kitaroiden teollisissa tuotantomenetelmissä merkitsi, että edullisia ja tasalaatuisia instrumentteja saatettiin myydä kaupunkien ja suurten kylien musiikkiliikkeiden lisäksi myös maaseudun sekatavarakaupoissa ja huonekaluliikkeissä. Hinnat olivat neuvoteltavissa ja saattoivat vaihdella. 1800-luvun lopulla perustetut suuremmat tuotantolaitokset tehostivat huomattavasti valmistusprosessia ja alensivat samalla merkittävästi kitaroiden hintaa. Suurimpaan osaan Yhdysvaltoja kitarat kulkeutuivat Pohjoisen ja Keskilännen valmistajien, maahantuojien ja myöhemmin tehtaiden kautta. Syvän etelän afroamerikkalaisissa yhteisöissä diddley bow oli lasten ja aloittelijoiden instrumentti, jonka avulla monet myöhemmät bluesmuusikot ottivat ensiaskeleitaan kitaransoiton parissa. Liikkeet eivät toimineet itsepalveluperiaatteella, joten mustat asiakkaat joutuivat pyytämään liikkeenomistajalta tai myyjältä tavaroita, joiden maksu tapahtui usein luotolla. SEARS & ROEBUCK JA KITAROIDEN SEARS & ROEBUCK JA KITAROIDEN POSTIMYYNTI POSTIMYYNTI Sisällissodan ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen etelävaltioissa oli 1870-luvulta lähtien aina 1960-luvun puoliväliin saakka voimassa rotuerottelua ylläpitäneitä Jim Crow -lakeja. Kielen kulkiessa lasipullon tai peltitölkin yli pullo tai tölkki toimii sekä tallana että kaikupohjana. Syvän etelän osavaltioista blueshistorioissa erityisen merkityksellisenä mainitaan usein Mississippi ja varsinkin sen luoteisosan Deltan alue, jolla vaikuttivat esimerkiksi Charley Pattonin, Son Housen ja Robert Johnsonin kaltaiset country bluesin voimahahmot. Martinin (1796–1873) ja Orville Gibsonin (1856–1918) kaltaiset ensimmäisen ja toisen polven eurooppalaisemigrantti-kitaranrakentajat ryhtyivät testaamaan erilaisia teknisiä innovaatioita, jotka lopulta johtivat 1900-luvun alkupuolella vakiintuneisiin teräskielisiin akustisen kitaran malleihin. Tuotettu ääni ja soittamiseen käytetty tekniikka muistuttavat slide-kitaran soittamista yhdellä kielellä. Sosiaalisesti ankarissa sekä taloudellisesti ja materiaalisesti niukoissa maatalousympäristöissä afroamerikkalaisten yhteisöjen edustajat osoittivat huomattavaa kekseliäisyyttä rakentaessaan jokapäiväisistä tarve-esineistä erilaisia musiikillisia instrumentteja. Seuraavana vuonna he nimesivät yhtiön Sears, Roebuck & Co:ksi, ja ryhtyivät samalla laajenMoses Williams ja diddley bow (1978). Joka tapauksessa 1700-luvun aikana kitarasta alkoi muodostua suosittu instrumentti Pohjois-Amerikan varakkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä. Tämän epäoikeudenmukaisen asetelman muutti perusteellisesti ja radikaalisti Sears & Roebuck -yhtiön postimyyntiluettelo, joka toi edulliset kitarat kaikkien ulottuville ihonväristä, sosiaalisesta asemasta tai asuinpaikasta riippumatta. Kyseiset lait olivat osa järjestelmällistä rotusyrjintää, jolla rajoitettiin mustan väestön jokapäiväistä elämää. Orjuuden lakkauttaminen toi uusia vapauksia, vaikka loikin samalla myös uudenlaisia uhkia sekä lisäsi raa’an väkivallan riskiä. Liikkeillä oli monopoli ja ne olivat usein vuokraisäntien omistuksessa, mikä entisestään vahvisti mustien vuokraviljelijöiden ja heidän valkoisten isäntiensä välistä hierarkiaa. Kitaroita alkoi ilmestyä Etelävaltioihin Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) jälkeen, kun pohjoisen unionin sotilaat jättivät niitä jälkeensä. Varsinainen kitara saapui Atlantin yli Uuden Maailman puolelle espanjalaisten konkistadoreiden mukana 1500-luvulla. Teollisesti valmistetun edullisemman kitarankaan hankkiminen ei siten ollut mustille asiakkaille helppoa. Niiden seurauksena 1890-lukuun mennessä kitaroihin oli saatavilla edullisia teräskieliä, joiden suolikieliä karkeampi ja kovaäänisempi sointi vaikutti bluesille ominaisen äänimaailman kehittymiseen ja vakiintumiseen. Sisällissodan jälkeiseen kitaroiden yleistymiseen Etelävaltioiden afroamerikkalaisen väestön keskuudessa vaikuttivat useat erilaiset tekijät. Vielä suurimman osan 1800-luvusta kitarat olivat syvän etelän afroamerikkalaisen väestönosan kannalta ulottumattomissa. KITARAN HISTORIAA YHDYSVALTAIN KITARAN HISTORIAA YHDYSVALTAIN ETELÄSSÄ ETELÄSSÄ Bluesin synty ajoitetaan yleisesti 1900-luvun alkuun sekä paikallistetaan tavallisesti Yhdysvaltain Etelävaltioihin, erityisesti syvään etelään. Yksinkertaista soitinta soitetaan näppäilemällä kieltä ja täten aikaansaatua sävelkorkeutta vaihdellaan liikuttamalla metallista tai lasista esinettä kieltä pitkin. Kontrolloivan ja alistavan väkivallan äärimmäisenä muotona olivat lynkkaukset. Mustilla ei käytännössä ollut minkäänlaista mahdollisuutta hakea oikeutta mielivaltaisen väkivallan kohteeksi jouduttuaan, koska myös poliisi ja oikeuslaitos olivat valkoisten hallitsemia. Kitaroita ja painettuja soitto-oppaita oli helposti saatavilla useissa kaupungeissa, ja esimerkiksi Benjamin Franklinin (1706–1790) mainitaan olleen innokas kitaran soittaja. Lakien noudattamista valvottiin väkivallalla ja sen jatkuvalla uhalla. Vaikka teollisesti tuotettujen kitaroiden hinnat olivatkin verrattain alhaisia ja tältä osin ainakin periaatteessa paremmin mustien vuokraviljelijöiden ja työläisten ulottuvilla, syvän etelän maaseudun liikkeissä heitä vastassa oli kuitenkin lukuisia rakenteelliseen rasismiin, ankaraan rotuerotteluun sekä valkoiseen vallankäyttöön liittyviä esteitä. Käytännössä kaupanpitäjä päätti siitä, oliko asiakas luoton arvoinen ja oliko tämä henkilö, joka ansaitsi saada haltuunsa tietynlaisia tai tietyn laatuisia tuotteita, esimerkiksi sellaisia, joita valkoisilla perheillä oli kotonaan. Kitara puolestaan oli kallis ja yläluokkainen salonki-instrumentti. Kotitekoinen banjo oli suhteellisen vaivattomasti ja edullisesti kyhättävissä niukoissakin olosuhteissa. F. Joissain spekulaatioissa on pohdittu, että kitara olisi saattanut kulkeutua Etelävaltioiden lounaisosiin Meksikon ja mahdollisesti Meksikonlahden rantamilla sijaitsevan New Orleansin kautta. 1800-luvun aikana C. Toiminnassa hyödynnettiin esimerkiksi taskuveitsiä, sikarija kenkälaatikoita, ruukkuja, luudanvarsia sekä pesusoikkoja. Kitaran soinnilliset ominaisuudet ja pehmeästi kiemurteleva, polveileva sekä rytmisesti joustava laulu, jollaista voi kuulla juuri peltohoilotuksissa, työlauluissa ja muissa bluesin varhaisissa esiasteissa, muodostavat – kuten joissain yhteyksissä on varsin osuvasti todettu – ”taivaassa solmitun liiton”. 1800-luvulla rakennettu rautatiejärjestelmä helpotti kitaroiden kuljetusta tehtailta etäisempiin vähittäismyyntiliikkeisiin maaseudulle, jossa suurin osa mustasta väestöstä edelleen asui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Paikallisissa kaupoissa Etelän mustat joutuivat alistumaan pakotettuun kunnioitukseen valkoisia asiakkaita kohtaan, joita palveltiin aina ensin. Niiden noudattamatta jättäminen saattoi vaarantaa elämän perusedellytykset, kuten työpaikan, kodin tai jopa hengen. Blues News 6/2022 29 näisen peltohoilotuksen tyyppisestä säestyksettömästä melismaattisesta laulusta voi kuunnella vaikkapa Walter Jacksonin esittämää ja Alan Lomaxin loppuvuodesta 1947 Parchman Farmilla tallentamaa kappaletta Tangle Eye Blues, jonka jälkimmäinen nimesi esittäjänsä lempinimen mukaan. Mustat asiakkaat altistuivat siten aina kaupassa asioidessaan mielivaltaiselle valkoisen vallan käytölle
Kuvailtu perinteinen akustinen soittotekniikka on luonnollisesti sovellettavissa myös sähkökitaroiden soittamiseen. Näin saadaan lisätyksi kappaleiden mielenkiintoa ja synnytettyä vähemmän ennakoitavalta sekä astetta hienostuneemmalta kuulostavaa musiikkia. Teknisemmin painottuneita tekijöitä ovat kitaroiden teolliset tuotantomenetelmät, rautatieja postilaitosten kehittyminen, teräslangan ja -kielten valmistukseen liittyneet edistysaskeleet sekä uudet tekniset ratkaisut kitaroiden rakenteessa. Jotkut ovat käyttäneet soittaessaan ainoastaan peukaloa ja etusormea tai vain peukaloa ja kahta muuta sormea. Bassolinja muodostaa koko country blues -kitaroinnin tärkeimmän teknisen ja rytmisen perustan, joka pitää kaiken muun koossa. Toisia saadaan aikaiseksi siirtämällä vasemman käden yksittäistä sormea toiseen kohtaan otelaudalla. Variaatiota tuovat erilaiset nousevat ja laskevat bassokulut. Peukalon bassokielten näppäilyt ajoitetaan näihin jalan iskuihin, ja molemmat yhdessä vastaavat mukaansatempaavan bluesin perusgrooven luomisesta. Kolmea ohuinta diskanttikieltä, joilla melodiset elementit soitetaan, näppäillään puolestaan etusormella, keskisormella ja nimettömällä. Tämä tapahtuu lähtökohtaisesti siten, että kukin sormi soittaa omaa kieltään. Jos bassolinja alkaa horjua, niin kaikki muukin sortuu varsin nopeasti. Kun soittaja vielä itse laulaa tämän monimuotoisen instrumentaalisen musiikin päälle, alkaa kitaran ja bluesin toisiinsa sielukkaasti punova täydellinen paketti olla kasassa. Historiallisia tekijöitä ovat myös sisällissodan vaikutukset Etelävaltioihin jääneiden instrumenttien, orjuuden lakkauttamisen ja jälleenrakennuskauden muodossa. Jotkut melodianuotit lukeutuvat jo valmiiksi vasemman käden sointuotteen sisältämiin nuotteihin. Samalla oli myös laskettu vankka ja monisyinen perusta sille kitaran ja bluesin erityissuhteelle, jonka ihmettelystä lähdimme alussa liikkeelle.. Soittaja toimii tällöin monipuolisena yhden henkilön orkesterina. Lisämoninaisuutta asetelmaan tuovia teknisiä vaihtoehtoja ovat myös paljain sormin soittaminen, peukaloja sormiplektrat, eri materiaaleista valmistetut slide-putket, vaihtoehtoiset ja avoimiin sointuihin perustuvat kielten viritykset sekä resonaattorikitarat. Lopputuloksena kuvatuista tekniikan osatekijöistä on, että yksittäinen soolokitaristi kykenee soittamaan soinnut, bassolinjat ja melodiat yhtenäisenä kokonaisuutena, joka muodostaa rikkaan musiikillisen country blues -tyyppisen tekstuurin. Vaimentamalla bassokielten ääntä oikean käden kämmenellä saadaan aikaiseksi enemmän pystybassoa muistuttava ääni, joka samalla myös tehokkaasti korostaa soinnillista eroa matalampien bassoja korkeampien melodianuottien välillä. Synkopaatio tarkoittaa, että musiikin rytmiikassa painotetaan tarkoituksellisesti epätavanomaisia ja perusbeatistä poikkeavia iskuja. Tällä aikaansaadaan vakautta oikeaan käteen, jossa soittotekninen painopiste ja aktiviteetti pitkälti sijaitsee. Tällä tavoin on mahdollista soittaa synkopoituja rytmejä ja aikaansaada kiinnostavaa musiikillista rakennetta. Heikki Hilamaan ja Seppo Varjuksen mainiossa vuonna 2012 julkaistussa teoksessa Ennen Elvistä: Jazz, blues ja country 1900–1956 todetaan, että ”ragtime”-nimen alkuperälle on useita selityksiä. Historiallisiin tekijöihin lukeutuvat espanjalaistyyppisen kitaran kulkeutuminen Yhdysvaltain alueelle sekä kitaroita valmistaneiden ja maahantuoneiden eurooppalaisemigranttien toiminta. Blues News 6/2022 31 muotoutumiseen vaikutti keskeisellä tavalla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa (n. Se tarjoaa myös kuulijalle kehikon, johon kaikki soitetut melodianuotit sijoittuvat. Vakaan musiikillisen sykkeen ylläpitämiseksi soolokitaristi juurruttaa itsensä tamppaamalla jalallaan säännöllisiä iskuja lattiaan tai maahan. Tähän vaikutelmaan pohjautuu myös legendaarinen tarina, jonka mukaan kuullessaan Robert Johnsonia ensimmäisen kerran levyltä Keith Richards totesi jotakin tyyliin ”Hän on aika hyvä, mutta kuka tuo toinen kaveri mahtaa olla?”. Kuten edellä todettu, vasemman käden sointuotteet tukevat oikean käden työskentelyä, ja melodianuotteja on tällöin mahdollista soittaa erilaisin tavoin. Ilmauksilla viitataan musiikin synkopoituun sykkeeseen. Vasemman käden sointuotteet tukevat oikean käden työskentelyä, jossa peukalo näppäilee kolmea paksuinta bassokieltä. Akustisen kitaran ja ihmisäänen luontainen yhteensopivuus muodostaa fysikaalisen perustan erityissuhteen rakentumiselle. Yhden mukaan nimi tuli ragista, rääsystä, eli nenäliinasta, jota heilutettiin tanssin alkamisen merkiksi. Synkopoidun ragtime-rytmin lisäksi varhaisen akustisella kitaralla soitetun bluesin rikkaaseen musiikilliseen tekstuuriin vaikuttivat myös muut soittotekniset seikat. Bassolinjan lisäksi toinen keskeinen soittotekninen elementti rakentuu melodisista osatekijöistä, jotka soitetaan bassolinjan päälle. Yhteistä näille kaikille erilaisille variaatioille on, että rakenteellisesta rikkaudestaan johtuen soitto saattaa kuulostaa siltä kuin mukana olisi kaksi tai joskus jopa kolme eri kitaristia. LOPUKSI LOPUKSI Aiemmin tarkastelemiemme näkökohtien pohjalta voimme perustellusti todeta, että kitaran ja bluesin läheinen yhteys rakentuu usean erilaisen tekijän varaan. Edellä on kuvattu fingerstyle country blues -soittotekniikkaa standardisoidussa muodossa, josta löytyy monenlaisia variaatioita. Edullisten ja tasalaatuisten instrumenttien päätyminen niillä vaikuttavaa syvän etelän kitarabluesia luoneen mustan väestön ulottuville mahdollistui vallinneita valtarakenteita horjuttaneen postimyyntijärjestelmän myötä. Tyylilajin musiikillisiin ominaisuuksiin kytkeytyvän näkemyksen mukaan kyse on ”ragged timesta” tai ”ragged rhythmistä”. Tällaisella fingerstyle -tekniikalla soitettaessa kitaristin oikean käden peukalo omaksui pianistin vasemman käden roolin, kun taas kitaristin oikean käden muut sormet jäljittelivät pianistin oikean käden toimintaa. Fingerstyle -bluesia soitettaessa oikean käden pikkusormi ankkuroidaan usein kevyesti kitaran kanteen. Jalka hoitaa rumpalin roolia ja oikean käden peukalo puolestaan basistin tonttia. Toinen on monotoninen steady bass -tyyli, jossa peukalo näppäilee toistuvasti samaa kieltä. Kun blueslaulun säestämiseen erinomaisesti soveltuvia ja vaivattomasti liikuteltavia instrumentteja vielä opittiin soittamaan monimuotoisella ja rikkaalla fingerstyle-tekniikalla, oli akustisen country blues -artistin arkkityyppi valmis. Näiden muodostaman rytmisektion varassa operoivat oikean käden muut sormet huolehtivat tahoillaan rytmija soolokitaristien tehtävistä. Ensimmäinen on vaihtobasso, jossa peukalo näppäilee vuorotellen kahta eri bassokieltä. Kolmannet puolestaan voidaan tuottaa nostamalla sormi kokonaan ylös otelaudalta ja soittamalla kitaran vapaata kieltä. 1890–1920) suosittu ragtime -pianotyyli, jota kitaristit pyrkivät omalla instrumentillaan jäljittelemään. Standardiviritetyssä kitarassa, jossa kielet paksuimmasta ja matalimmasta ohuimpaan ja korkeimpaan on viritetty nuotteihin E-A-D-G-B-E, etusormi vastaa G-kielestä, keskisormi B-kielestä ja nimetön korkeasta E-kielestä. Teknisenä haasteena melodisten elementtien soittamisessa on saada nämä kolme muuta sormea toimimaan itsenäisesti ja riippumattomasti peukalon rytmistä. Aikaansaatu rikas musiikillinen rakenne perustuu pohjimmiltaan bassokuvioon ja sen päälle soitettuun melodiaan. Fingerstyle country bluesissa kitaralla tuotetut soinnut, bassolinjat ja melodiset elementit punoutuvat saumattomasti yhteen. Rytmikkään bassolinjan tuottamiseksi on olemassa kaksi erityyppistä perusratkaisua
Aivan agraarimmat bluesit esimerkiksi James Waynesin tapaan olivat kadonneet myyntilistojen kärjestä vuodessa, mutta niiden vastineeksi kaksi kuolematonta, B.B. Billboard teki välillä kyselykierroksia myös jukeboksioperaattorien keskuudessa, ja näiden vastaukset olivat yleensä kuin yhdestä puusta: eniten kilisevää koneisiin toivat nämä suositut lauluyhtyeet. huhtikuuta: ”Rokkaava, kättentaputuksista potkua saava raita, joka lauletaan väkevästi. Makoisa juttu, joka on sovitettukin sopivan dramaattisesti.” 2. Loppuliu’ussa itkukikkailu lisää kiinnostusta raitaan entisestään.” Cash Box 17. 32 Blues News 6/2022 RHYTHM AND BLUESIN VUOSI 1952 Kenkää kellon ympäri Kenkää kellon ympäri PETRI LAHTI T asan vuosi sitten ilmestynyt ”näitä R&B-levyjä ostajat rakastivat 70 vuotta sitten” saa nyt jatkoa. Olen poiminut jälleen omien näkemysteni perään lainauksia Yhdysvaltain musiikkilehtien arvioista. huhtikuuta: ”Price hoitaa homman solistina tehokkaasti tässä etelän bluesissa, eivätkä taustamuusikot horju omissa hommissaan.” Cash Box 28. 3.. Johnnie Rayn ja Sunny Galen esittämät jättihitit olivat hyviä esimerkkejä siitä, että jos sävellys oli hieno ja tulkinnassa edes vähän särmää, kakkukauppa kävi myös mustissa kaupunginosissa. maaliskuuta: ”Rehevä jumpkappale, jolla Ruth Brown antaa tulla oikein kunnolla. toukokuuta: ”Dolphins, Hollywoodin isoin levyliike, tilasi levyä lisää kolme kertaa kolmessa päivässä, kun kysyntä oli niin kovaa.” RUTH BROWN 5-10-15 Hours (Atlantic 962) Tätä ylistin jo huippusäveltäjä Rudy Toombsista (BN 1/2018) kertovassa henkilöjutussa. Myös kahden suuren lauluyhtyeen, The Cloversin ja Billy Wardin johtaman The Dominoesin, taistelu jatkui rinta rinnan. Koska Billboardista R&B-levyjen arviot löytyivät monesti vasta kantrija folk-julkaisujen perästä, olen ottanut välillä mukaan myös mustaan musiikkiin rohkeammin suhtautuneen Cash Boxin kriitikoiden näkemyksiä. King ja Little Walter, nousivat ensi kertaa parrasvaloihin. Billboard 26. Kun kuppilayrittäjiltä kysyttiin, miltä suunnalta odoteltiin seuraavaa baarikärpästen taskut tyhjentävää hittiä, vastaus oli silloinkin sama: hytkyjytkyä odoteltiin joko Cloversilta tai Dominoesilta. LLOYD PRICE Lawdy, Miss Clawdy (Specialty 428) Pakko myöntää, etten olisi voinut kuvitella Pricen esityksen olleen koko vuoden vetävin julkaisu. Vaikka näiden porukoiden levyt olivat useimmiten varsin raisuja, välillä myös vaaleanviihteellisempi musiikki kiinnosti tummien suosimissa levypisteissä. Vaan mitäs sitä ihmettelemään sen 1. Clyde McPhatter malttaa pitää tunteet kurissa ensimmäisen säkeistön, mutta sen jälkeen hänen huikea laulusuorituksensa muuttuu puoli-improvisoiduksi melismoineen. Ruth Brownin käheänkiihkeä laulu, pianisti Van Wallsin iskevät välisoitot, tenori Willis Jacksonin tehotuuttaukset ja ”tulkaa tömistämään” -tyyppinen iskevä kertosäe – kyllä on upea platta! Cash Box 15. Billboard 26. Fats Dominolle alun pianotripleteistä ja Earl Palmerille tutun vetävän biitin luomisesta lisäkehut. Kun taustalla sikakuoro rohisee niin kuin pitää ja tenorin tuuttaamaa pitkää sooloa värittävät villit ”yeah”-huudot, ei ihme että tätä Billy Wardin ja Rose Marksin sävellystä pidetään oikean ja aidon R&B:n prototyyppinä. Näin voisi vetää kasaan mustan musiikin vuoden 1952 Billboardin tuoreeltaan kokoamien myyntitilastojen perusteella. Rennosti hyllyvää New Orleansin äänimaailmaa, tuttuja kaikuja länsirannikon bluesista, idän urbaania lauluyhtyeharmoniaa, Ruth Brownia, hienosti siellä täällä laulettuja balladeita, junasoundia sekä etelän rehevänhorjuvaa rytmibluesia. Nyt ollaan vuodessa 1952, ja lista perustuu taas Billboardin vuoden suosituimpiin julkaisuihin, jotka lehti oli pannut nippuun vuoden viimeisessä numerossaan. kesäkuuta: ”Levyn reipas kysyntä on yllättänyt Specialtynkin.” THE DOMINOES Have Mercy Baby (Federal 12068) On botnea ja pintaa kerrassaan. enempää: tämä on sekoitus nasevaa jump bluesia, New Orleansin punapapuja riisillä, pelin menettämistä mimmin kanssa, ja koko gumbo kruunataan näppärällä katukielisellä fraasilla
Saksofoni myötäilee upean empaattisesti Acea, muuten kappaleen taustat ovat puolihälyiset. Sen jälkeen ääneen pääsee King, jonka laulusuoritus on yhtä kiihkeä. Liidiä laulava loistaa, taustakuoro on hengessä mukana.” THE CLOVERS Ting A Ling (Atlantic 969) Tämä on Cloversia aivan parhaimmillaan. maaliskuuta: ”Huumoria lyriikoissa, tarttuvuutta rytmiikassa, jykevyyttä esityksessä. toukokuuta: ”Juna kolistelee kiskoilla vähän siellä sun täällä. heinäkuuta: ”Korvaa miellyttävä, pirteätempoinen novelty, jossa Clovers on täydessä hekumassa. Cash Box 26. Vankkaa täytemateriaalia.” JIMMY FORREST Night Train (United 110) Lokomotiivi paahtaa yön pimeydessä tasavauhtia, mutta makuuvaunuissa riittää vipinää kopisteluista ja kolisteluista päätellen. King päätti juuri 33 päivää kestäneen kiertueen.” LITTLE WALTER Juke (Checker 758) Huima bluesvuosi jatkuu seuraavalla klassikolla. Cash Box 22. huhtikuuta: ”Terhakka esitys laulajalta ja soittajilta. Ei ihme, että tämä jätetyn balladi osui ja upposi. elokuu: ”Iskee kuin salama: Little Walterilta asiallista harputtelua vauhdikkaaseen kappaleeseen, The Night Cats tukee taustalla.” Cash Box 2. Tässä on jotain siirappistakin, mutta ei silti liian tahmeaa. Huippulevy, josta Hadda Brooks, Dinah Washington ja Marie Adams levyttivät kilpailevat versiot pikavauhtia. Chessiltä ilmestyi Slow Caboose, Savoylta Night Crawler ja Unitedilta nyt Night Train – kaikissa sama raiteiden kolke joka tuntuu nyt myyvän.” JOHNNY ACE My Song (Duke 102) Acen ääni on taipuisa, läsnä oleva, pehmeä mutta karhea, lähtökohdaltaan baritoni mutta äänialaltaan laaja. Cash Box 21. Esityksessä ei ole kiire, ja tunnelma on suorastaan käsin kosketeltava, kun laulaja valittaa miten yksi minttusuklaa muutti kaiken elämässä, kun hän sai kimppuunsa vihaisen isäukon kähmittyään pikkuhönössä tämän tytärtä saattimatkan päätteeksi. Heitetään nyt tammilaudalle muutama lisänappula, mikä tekee tästä omasta mielestäni aivan käsittämättömän esityksen: imu, ote, meno. 6. kesäkuuta: ”Ace painelee pehmeästi ja korvaa miellyttäen läpi tämän hiturin.” THE CLOVERS One Mint Julep (Atlantic 963) Lisää Rudy Toombsin kaupunkielämän konnankoukuista kertovaa lyriikkaa, jonka alla on vetävää rytmiikkaa Atlanticin tämän ajan tyyliin. Vaikka James Brownin vauhtiesitys voi olla se suositumpi yölinja, kyllä tässä esityksessä on suorastaan mannerta halkovaa tunnelmaa. elokuuta: ”Kappaleessa on paljon sitä, mikä vetää nyt rytmibluesin markkinoilla.” 4. KING 3 O’Clock Blues (RPM 339) Heti alkutahdit iskevät sydänalaan, sillä esitys alkaa suorastaan kipinöivällä kitaroinnilla. ”Buddy” Baileyn intensiivinen laulu, takova piano, räkäinen saksofoni, keskivauhtinen tempo, sopivasti haukahteleva taustakuoro – täydellistä! Billboard 5. Blues News 6/2022 33 FATS DOMINO Goin’ Home (Imperial 5180) Goin’ Home oli alkujaan Reeling And Rockingin B-puoleksi tarkoitettu, mutta toisin kävi: turhautuneelta ja epätoivoiselta kuulostava Fats Domino, esityksen alistunut tunnelma ja niiden vastakohdaksi suorastaan päälle käyvä saksofonisoolo sekä kirskuva kitarointi tekevät tästä aivan upean New Orleansin bluesin. Billboard 30. Tästä on taidettu sanoa jo kaikki tarvittava. toukokuuta: ”Three O’Clock Blues on yhä valtakunnan myydyimpiä blueslevyjä. 8.. Tämä on sitä bluesia eikä mitään muuta – ja Kingin läpimurtolevy! Cash Box 17. Forrestin tenori on äänitetty aivan pintaan, ja sen ääni on suorastaan pureva. Tämäkin puoli saattaa käydä kaupaksi.” B.B. 10. 9. Atlantic mainosti alussa isommin kakun toista puolta Wonder Where My Baby’s Gone, mutta tämä kiimaisen nuoruuden ylistys on vielä purevampi. Hienon esityksen kruunaavat jossain taustalla apeasti keinuvat torvet. 5. Billboardin kasaamalla soitetuimpien jukeboksikappaleiden listalla Juke komeili ykkösenä, joten sahanpurussa ja mallashuuruissa Little Walterin ikuistus puri vielä levykauppojakin paremmin. Cashbox 3. 7
Billboard 22. Homma sätkii eteenpäin rumpalin sutien tahtiin, ja kitaristi sekä tenoristi heittelevät soppaan omia mausteitaan. huhtikuuta: ”Liikuttava ja vilpitön tulkinta nuorelta laulajattarelta, jota orkesteri komppaa suorastaan maukkaasti.” 11. 13. Säestyskin priimaa.” ROSCOE GORDON Booted (Chess 1487 / RPM 344) Kun tässä vasta toivutaan edellisestä Gordonhitistä, lautasella pyörii jos mahdollista vielä suurpiirteisemmin ja laahaavammin kasattu levytys. Huima levytys tämäkin, ja Biharien sekoilun takia Chessin ja RPM:n julkaisut ovat eri levytyksiä, mutta asia tulee kyllä kerrasta selväksi kummankin merkin kakkaralla. Rohkaisuryyppyä jos toista tarvitaankin, sillä mikäli saan Gordonin aika löyhästi lauletuista lyriikoista selvää, niin hän rasvaa pistooliaan ja teroittaa veistään. Ainesta hyviin myyntija soittolukuihin.” FOUR BLAZES Mary Jo (United 114) Jännittävää musiikkia, täytyy sanoa. heinäkuuta: ”Hidas blues, jossa on yksinkertaisen purevat sanat hyvin esitettyinä.” Cash Box 26. Homma horjuu mutta pysyy kasassa – varsinkin kun torvipatteri antaa mukavaa taustatukea kuuma pottu suussa fraseeraavalle Gordonille. joulukuuta 1951: ”Levylle on vangittu oivallisesti kotibailujen sekavasti soljuva tunnelma, johon Gordon pauhaa myrskyn merkkinä päälle.” EDDIE BOYD Five Long Years (J.O.B. 34 Blues News 6/2022 ROSCOE GORDON No More Doggin’ (RPM 350) Lisää maanläheistä ja kuvia kumartamatonta musiikkia. En yhtään ihmettele, miksi Gordon oli aikoinaan kovassa huudossa Jamaikalla – tästä ei ole kuin pieni hyppy ska-musiikkiin, ja tuotannon tasokin on RPM-kakkaralla kuin saarella ennen vanhaan. Tämä ei ole KUMUa, antakaapa chicagolaiselle Four Blazesille sauma. Kissalauta naukuu taustalla mukavasti ja urkuharmooni luo viipyilevää tunnelmaa. ”Kenkää” alkaa varsinaisella kavionkuvalla persuksille, eikä sikakuoron ja sen jälkeen ääneen pääsevän solistin synneistä ole epäilystä: nyt ei haise vanha viina vaan vasta tislattu. elokuuta: ”Väkevää laulua ja runsaasti tunnetta. 12. Tähtäimessä on ukkeli, joka vei Gordonilta juuri akan. 15. Ei kyllä parasta Kingiä tämän päivän näkökulmasta, mutta aikalaisia tämä tuumailu puhutti. heinäkuuta: ”Maanläheinen tulkinta Eddie Boydilta hitaaseen bluesiin.” EDNA MCGRIFF Heavenly Father (Jubilee 5073) Huh, kyllä on upeaa laulamista Edna McGriffiltä. Billboard 26. Kitaraa ei kuulla, sillä soolo-osuuskin mennään torvien säestämänä. Billboard 15. KING You Know I Love You (RPM 363) You Know I Love You oli alkujaan ehkäpä You Didn’t Want Me’n B-puoli, mutta ota näistä Biharien julkaisuista nyt selvää. kesäkuuta: ”Four Blazes ratsastaa hyvällä riffillä, kun liidi keskittyy kertomaan Mary Jon tarinaa. Ehdoton helmi on keskelle pitkää soolo-osuutta prujattu väliosa, jossa koko kopla tuntuu paiskovan soittimiaan. Paljon rytmibluesia, hyppysellinen bluesia, vähän jatsia, ripaus noveltyakin. Vaikka liikkeellä on lauluyhtye, tämä on ennen kaikkea käheä-äänisen Tommy Bradenin näytös. 14. Sitä tarina ei kerro, miten kostoretki päättyi, mutta jos Gordonin osumatarkkuus on ollut yhtä heikko kuin pianon koskettimien ääressä, niin kenkä saattoi jäädä hiertämään pitemmäksikin aikaa. Billboard 26. maaliskuuta: ”Gordonilta vankka luenta, orkka takoo taustalla yhtä armottomasti.” Cash Box 22. Tunnelma on harras, kun laulaja anelee että rakkaansa pysyisi hengissä siellä jossakin, Korean rintamalla varmaan. Billboard 7. 16.. maaliskuuta: ”Jukeboksit rokkaavat ja kolikot kilisevät, kun Gordon ottaa homman haltuun tässä keskivauhtisessa boogiessa.” B.B. Taustaväki tuntee bluesin salat, makoisalle pianolle kehut. Sävy Boydin äänessä on lyöty ja kitkerä, eikä tuima säestys saa tunnelmaa piristymään. 1007) Vantaalaisessa turpeessa viimeistä untaan nukkuva Eddie Boyd ei peittele, että nyt ottaa kupoliin: palkinnoksi raadannasta terästehtaassa ja joka liksan kiikuttamisesta kotiin on käynyt näin. Joka tapauksessa hittisivu on huojuva ja tunteellinen balladi, jossa on vähän klubibluesinkin mietteliästä tunnelmaa. En osaa sanoa, mikä on esityksen status tänä päivänä maailmalla, mutta kyllä tämän pitäisi olla klassikko. Billboard 23. Kappale on perusblues, mutta siinä on oikeat elementit oikeassa paikassa
Säestys on varsin siistiä, Miltonin laulaminen samoin. Cash Box 22. 22. helmikuuta: ”Milton räjäytti pankin ensin Apollo-teatterissa, ja nyt myydään ei oota Washingtonin Howard-teatterin lippuluukulla.” SONNY THOMPSON I’ll Drown In My Tears (King 4527) Kiekolla on aika antiikkinen tunnelma. kesäkuuta: ”Totinen tilitys jota värittävät aidot taustaäänet ja laulajan uskottava tulkinta.” EARL BOSTIC Flamingo (King 4475) Jo edellisvuonna ilmestynyt ja sarjan edellisjaksossa (BN 6/2021) hehkutettu terävä instrumentaaliesitys pääsi kunnolla vauhtiin vasta 1952. Kappaleen ensi esitys meni Ruth Caseyn nimiin, mutta hitiksi balladin ikuisti Ray Four Ladsin tuella. Cry kävi R&B-listallakin ykkösenä. Cash Box 2. Kun puhelin vihdoin pirisee, Floyd Dixon tuskailee liian pitkään jatkunutta yksin eloaan ja anelee mimmiään palaamaan. 20. Mukana on hipsterihommaa, viihdeviitteitä, noveltyniistoa – ja lopussa ääneen pääsee vaaleahipiäinen, jotenkin lakonisesti mutta tyttömäisellä äänellä laulava Blossom Dearie. Nyt herutetaan lempeä enemmän sielun kuin ruumiin tasolla. maaliskuuta: ”Ray on tuonut vanhat Frank Sinatran ajat mieleen. Billboard 28. Dixonin ja perustrion esitys on varsin hillittyä länsirannikon bluesia, mutta levyssä on silti selvää eloa. Cash Box 16. 18. Blues News 6/2022 35 Cash Box 8. Väliin tuleva saksofonisoolo on sopivan turski, eikä kappale ehdi pitkästyttää vaikka mittaa on yli kolme minuuttia. maaliskuuta: ”Nimen perusteella voisi luulla, että laulu on uskonnollista materiaalia, mutta balladin edetessä tarina saa ihan eri käänteen.” FLOYD DIXON Call Operator 210 (Aladdin 3135) Odottavan aika on pitkä. Henry 17. Vaikka tulkinta on kokonaisuutena aika hillitty, Miltonin äänessä on vivahteita eikä tämä ole missään nimessä tylsä esitys. Esitys on nykyään klassikko, mutta täytyy sanoa että oma Prestige-sinkkuni komealla punaisella vinyylillä pysyy kyllä tiukasti hyllyssä tämän soittokerran jälkeen. Cash Box 22. 23.. Tunnelma linjalla on suorastaan seisahtanut, eikä ilmassa ole varsinaista optimismia paremmista ajoista, vaikka sentraalisantra asettelisi plugeja koloon jos toiseen. Koska muuten kuuntelit viimeksi Cry’n. huhtikuuta: ”King Pleasuren poikkeuksellinen laulusuoritus on tämän levyn juttu: nopea laulaminen hitaaseen sävellykseen.” THE CLOVERS Middle Of The Night (Atlantic 963) One Mint Julepin kääntöpuolella on jätetty leikit sikseen. Aladdin tarjosi myyntiin aluksi kääntöpuolen Wine, Wine, Wine -raitaa. Lippujonot hänen konsertteihinsa kiertävät kaikki kahdeksan korttelia.” KING PLEASURE Moody’s Mood For Love (Prestige 924) Jatsia laululla, niin kai tämän voisi määritellä, mutta aika erikoisesti esitettynä. Cash Box 26. helmikuuta: ”Luulisi Flamingon menestyksen piristävän autokolarin takia sairaalaan joutunutta muusikkoa.” JOHNNIE RAY Cry (Okeh 6840) Ilmestyi marraskuussa 1951, ja miljoonan myydyn levyn raja meni rikki jo tammikuussa 1952. 21. Ja jos Okeh-esitys kuulostaa liian naavaiselta, niin aina voi hypätä 1960-luvulle, jolloin Gene McDaniels, Brenda Lee, Paul Anka ja muut elvyttivät sävellystä. Bosticin joutuminen pahaan kolariin keikkamatkalla Georgiassa ja viisi kuukautta kestänyt toipuminen siitä edisti epäilemättä kappaleen suosiota. Kun pitää ennakkoluulot kurissa, on todettava että onhan tämä aivan upea liekitys. Lula Reed laulaa todella korkealta mutta ei sentään kiekuen, laulajaa myötäilevät kitara ja torvi tuovat balladille sentään vähän särmää. maaliskuuta: ”Harmoniaa riittää tässäkin, niin kuin kakun toisella puolella, ja lopputulos miellyttää korvaa.” ROY MILTON Best Wishes (Specialty 414) Kitkerä bluesballadi tämäkin. Suurin yllätys tulee soolo-osuudessa, kun Solid Sendersin kitaristi Junior Rogers taikoo soittimestaan varsin rajuja ääniä ennen kuin sävyltään lämpimämpi saksofoni hyppää jatkoksi. 19
tammikuuta: ”Uusi sirkuttaja lyö lujaa läpi. Pitkä, melkein minuutin kestävä torvisoolo huipentaa tämän kaoottisen mutta hienon menopalan. Cash Box 19. Cash Box 12. Herättää tunteita.” VARETTA DILLARD Easy, Easy Baby (Savoy 847) Varetta Dillardilla on kisa käynnissä Ruth Brownia vastaan tuttuja loppukiekaisuita myöten. toukokuuta: ”Vikkelää, rytmistä laulantaa, jossa ei totisesti säästellä. huhtikuuta: ”Yhtye otti Apolloteatterin täysin haltuun viime viikolla, mutta järjestäjät sähläsivät ja pudottivat esiripun liian nopeasti esityksen jälkeen. huhtikuuta: ”Milton malttaa olla hätäilemättä. 27. Cash Box 5. Villi torvi kruunaa kaiken.” THE CLOVERS Fool, Fool, Fool (Atlantic 944) Hölmön homma oli esillä jo vuoden 1951 listalla, joten kerrataan lyhyesti. 25. 30.. Tämä on hillittyä, hallittua, tyylikästäkin hidasta bluesia, joka on toiminut aikanaan levyillä ja klubeissa, mutta kaipaisi nykypäivän vinkkelistä ripauksen rosoa lisää. Cash Box 12. – alkuperäisessä artikkelitekstissä Lulu] Reed artikuloi huolellisesti tämän hitaan bluesin, jota yhtye tukee vankasti.” SUNNY GALE Wheel Of Fortune (Derby 787) Komean kohtalokas balladi on tuttu vaikka kenen esittämänä: Kay Starr sai Galen versiota kopioimalla ykköshitin poppipuolelle. 36 Blues News 6/2022 Gloverin sävellys on klassikko, jota levytetään yhä ahkerasti, mutta Ray Charlesin versio taitaa olla nykyään kappaleen perusteos. Hieno melodia, upea laulaja. The Cardinalsin ja Dinah Washingtonin tulkinnat nousivat R&B-listalle, ja kappale muistetaan myös Robert Gordonin ”Rock Billy Boogie” -albumilta. 26. Suurta eroa laulamisen taidossa kaksikolla ei ole – ehkä Brownin äänessä on pisara enemmän pyöreyttä ja persoonallisuutta. Billboard 26. Kyllä pääesiintyjä ansaitsee aina kunnon aplodit.” 24. huhtikuuta: ”Kahteen ja puoleen minuuttiin on ahdettu kaikki oleellinen. Mainiota laulamista, kättentaputuksia, haukahtelua. Soitto taustalla on silkkaa bluesia. Clyde McPhatter luonnollisesti dominoi, mutta taustalta pääsee ääneen nyt muitakin dominoita. Myös Eddie Wilcoxin orkesterin yllättävät välisoitot estävät kuulijaa nukahtamasta. Saletti hitti.” RUTH BROWN Daddy, Daddy (Atlantic 973) Kun kello oli käynyt aikansa 5-10-15 Hoursin osalta, Atlantic painoi lisää hönkää ja löi elokuussa markkinoille tämän puolietelämaalaisesti sätkivän Rudy Toombsin keskitempoisen laulun. 28. Kuulija on myyty jo ensi sekuntien aikana: keinuva biitti, soljuva kuoro, räkäinen torvi ja sitten liidi John ”Buddy” Bailey venyttämässä äänihuuliaan. 29. Billboard 30. elokuuta: ”5-10-15 Hours -laulajatar tulkitsee tarkasti mutta lämmöllä kappaleen, joka kuppaa kolikot taskusta.” ROY MILTON So Tired (Specialty 429) Pitkää introa seuraa Roy Miltonin ilmeikkäästi esittämä julistus siitä, että mitta yksinäisyyttä alkaa olla pian täynnä. Sävellyksessä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa, ja säestyskin on tuttua jumpahtavaa bluesia, joten kappaleen juju taitaa olla siinä, kun Adams uhoaa nuohoavansa läpi niin laatukuin lavapaikat räkälöitäkään pelkäämättä itsensäviihdyttäjiä etsiessään. Cash Box 24. Levy on sopivan poikkeava kilpailijoista.” MARIE ADAMS I’m Gonna Play The Honky Tonks (Peacock 1583) Marie Adams päästelee koko keuhkojen kyllyydestään, että tälle tytölle riitti, kun kotioloissa on turhan hiljaista. Kappalekin on tutusta muotista, sillä Savoyn viininpunakultaisessa etiketissä komeilee Rudy Toombsin nimi. Billboard 26. huhtikuuta: ”Vahvaääninen Adams antaa tulla hitaassa bluesissa, ja Bill Harveyn orkesteri hoitaa loput.” THE DOMINOES That’s What You’re Doing To Me (Federal 12059) Taas jyristellään kuin kiskoilla, ja avoimesti kirkkosaleissa opituin keinoin. Ruth Brown on liikkeellä nyt varsinaisena vonkanaisena, ja touhu on sen verran viriiliä, että kappale on kutitellut sopivasti niin mieskuin naispuolisen ostajakunnan vatsanpohjaa. huom. huhtikuuta: ”Kujertava laulusolisti Lula [toim. Gale laulaa aika vanhahtavasti, mutta sirkeästi
mustana tiistaina (Black Tuesday) 29.10.1929 New Yorkin osakekurssit kokivat valtaisan putoamisen. Tämän musikantin, joka laulamisen ohella soitti yleensä sliden avustuksella polviensa päälle poikittain asetettua kitaraa, persoona toi mieleeni kaksi monesti keskenään sotkettua Sonny Boy Williamsonia. He said you have to move, if you can’t pay. They’re going to tear my house down, ooh that crew from the W.P.A. The real estate people, they all done got so. If that mean working too, have to work for the W.P.A. Ensimmäinen niistä on 3.9.1936 levytetty kaihoisa ja tarttuvamelodinen We Gonna Move To The Outskirts Of Town. Kaikkein voimallisinta sen toiminta oli vuosina 1935–38, ja esimerkiksi v. And then he turned, and he walked slowly away. I heard a mighty rumbling, and the bricks come tumbling down on my head. Se ei aluksi mennyt kaupaksi mitenkään poikkeuksellisen hyvin, mutta kun laulaja-saksofonisti Louis Jordan muunsi sen v. Kaikkein tunnetuin töiden edistämisvirastoa käsittelevä laulu on eittämättä Casey Bill Weldonin 12.2.36 levyttämä ja myös Big Bill Broonzyn hieman myöhemmin äänityttämä klassinen W.P.A. But I soon found out, that that wouldn’t do. -35 ja lopetettiin kokonaan vasta v. So I have to try, find me some other place to stay. Alkoi ennen kokematon pulakausi, mitä kutsuttiin nimellä The Great Depression. 1934 kuollut Will Weldon, joka mm. Well well the landlord come this morning, and he knocked on my door. Nathan Hammond kuoli Kansas Cityssä 28.9.1972. So I know, have to walk the streets night and day. Itse tutustuin laulun ensimmäiseen versioon vuoden 1970 paikkeilla Paul Oliverin kokoaman mainion tupla-LP:n ”The Story Of The Blues” välityksellä. Blues vaikuttaa menneen huonoista ajoista huolimatta aivan kohtuullisen hyvin kaupaksi, koska noin puolitoista vuotta sen levyttämisen jälkeen oli tallennusvuorossa Casey Bill’s New W.P.A. Eräs sen keskeisiä osia oli The Works Progress Ad-ministration eli WPA, suomeksi töiden edistämisvirasto. Well well I went out next morning, I put a lock on my door. -42 muotoon I’m Gonna Leave Enimmän osan 1920-luvusta vallinnut suotuisa nousukausi katkesi järkyttävällä tavalla vuoden -29 syksyllä etenkin siksi, että ns. I thought I would move, but I have no place to go. -33 alkanut toteuttaa taloudellista ohjelmaa, mitä kutsuttiin nimellä The New Deal, uusi sopimus. That housewrecking crew’s coming, from the W.P.A. They was tearing my house down on me, ooh that crew from that W.P.A.. -35 ja päättyi reilut kolme vuotta myöhemmin, ja hänen diskografiastaan löytyy jonkin verran yli 60 nimiartistina tehtyä levytystä. Noin vuosi hänen menehtymisensä jälkeen Chicagoon ilmaantui muusikko, joka käytti nimeä Casey Bill Weldon ja joka bluesin esittämisen ohella soitti ja lauloi myös sellaisissa svengaavia soundeja suosineissa kokoonpanoissa kuin Casey Bill Weldon and his Brown Bombers, Arnett Nelson & His Hot Four ja Washboard Rhythm Kings. -38 se työllisti yhteensä noin kolme miljoonaa miestä ja naista. Suomea piinasi 1930-luvun alkuvuosina niin suuri työttömyys, että sitä helpottamaan valtio aloitti hätäaputöiksi kutsutut toimenpiteet. Presidentti Franklin D. USA:n etelävaltioissa vaikutti noin vuonna 1905 syntynyt ja jo v. Well well a notion struck me, I’ll try to stay a day or two. Early next morning, while I was laying in my bed. So a notion struck me, I better be on my way. soitti Memphis Jug Bandissa ja joka v. So when I got back home, they was tacking a notice on the door. So I had to start ducking and dodging, and be on my way. This house is condemned, and you can’t live there no more. Viimeisimpien selvitysten mukaan kyseisen Casey Billin oikea nimi oli Nathan Hammond ja hän oli syntynyt Kansas Cityn lähettyvillä 2.2.1901. Casey Billistä julkaistiin kuva Chicago Defender -nimisessä lehdessä vuoden 1941 tammikuussa (ks. Tämän suuren laman vaikutukset alkoivat merkittävästi vähetä 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja päättyivät lopullisesti vasta joulukuussa 1941, kun Japanin Pearl Harboriin tekemän hyökkäyksen jälkeen USA liittyi toisen maailmansotaan. -45 pidetyssä levytyssessiossa. Blues, minkä synkänoloinen sanoitus on seuraavanlainen: Everybody’s working in this town, and it’s worrying me night and day. -43. kuva yllä) ja hänen on arveltu säestäneen laulajapianisti Cecil Gantia eräässä Los Angelesissa v. They don’t rent, to no relief clients no more. Sen vaikutukset olivat miltei maailmanlaajuiset, ja mm. Hänen varsinainen levytysuransa alkoi v. 38 Blues News 6/2022 CASEY BILL WELDON Klassikoiden lähteillä, osa 75 Klassikoiden lähteillä, osa 75 Alkuperäinen W.P.A. -35 levyttämä Let’s Have A New Deal. WPA perustettiin v. Roosevelt oli v. Well well went to the relief station, and I didn’t have a cent. Tämän sankarin ohjelmistosta löytyy kaksi todellista suurklassikkoa. -27 levytti pääartistina kaksi maalaismallista teosta. Because that wrecking crew’s coming, ooh from that W.P.A. He asked me, if I was going to pay my rent no more. If that’s the only way you stand, you don’t have to pay no rent. Luonnollisesti The New Deal on saanut osallensa erilaisia lauluja, joista eräs on bluesmies Carl Martinin v
Vesa Walamies Ps. Vauhdikkaasti vetäisty The Big Boat ja teemaltaan tutunoloinen Back Door Blues muodostavat omalla tavallaan erikoisen kaksikon. Ja kun Weldon toimi klarinetisti Arnett Nelsonin kuuman nelikon solistina, ilmoille saattoi kajahtaa Joe McCoyn johtaman Harlem Hamfats -bändin suosikkinumero Oh! Red. 2002 ilmestynyt tupla-CD ”Casey Bill Weldon – The Blues, Slide Guitar Swing 1927–38”, millä on mukana myös useita swing-numeroita. Louis Jordan sai myös tämän laulun hittilistan kolmoseksi vuonna -45 ja muita sen hyödyntäjiä olivat ikäjärjestyksessä luetellen mm. Vuosien mittaan tästä valituksesta on tallennettu suuri määrä erilaisia versioita, joiden tekijöinä ovat olleet niinkin erilaiset artistit kuin The Allman Brothers Band, Count Basien orkesteri, Big Bill Broonzy, Ray Charles, The Everly Brothers, Buddy Guy, Albert ja B.B. Vuosien mittaan Casey Bill Weldonin levytystuotannosta on koottu reilut toistakymmentä erilaista albumia. Useimmat niistä antavat kuitenkin liian suppean, pääasiassa bluesiin painottuneen kuvan hänen jäämistöstään. Ja se Muddyn ja Otis Spannin vuoden 1958 Manchesterin esittäytyminen tapahtui tarkasti ottaen lokakuun 26. Paras tietämäni Weldon-kooste on ranskalaisella Frémeaux & Associates -merkillä v. Toki myös Casey Bill Weldonin ohjelmistoon kuului lainakappaleita. Ne molemmat on nimittäin kirjattu Robert Brownin eli Washboard Samin nimiin, vaikka itse asiassa Sam levytti ne hieman Weldonia myöhemmin. King, Muddy Waters, Willie Nelson, Jimmy Reed, Rod Stewart, Mel Tormé ja Jimmy Witherspoon. Tarkistin YouTuben avulla, että juuri mainittu James Brown on todellakin se kuuluisa entisten aikojen kumijalkainen r&bja soul-suuruus. John, Clarence ”Gatemouth” Brown, Little Milton, B.B. päivänä.. Blues News 6/2022 39 You On The Outskirts Of Town, uusi variaatio kohosi Billboardin tuoreella Harlem Hit Parade -listalla peräti kolmoseksi saakka. Lopuksi kirjaan vielä pari täydennystä ja täsmennystä. Jokin aika sitten kävi ilmi, että Ann Colen ja Muddy Watersin bravuurinumero Got My Mojo Working on itse asiassa melodiansa suhteen aika selvä kopio orkesterinjohtaja Jay McShannin ja laulajatar Priscilla Bowmanin vuoden -55 ykköshitistä Hands Off. Toinen Weldonin laajasti tunnettu ja paljon levytetty teos on parisuhdeongelmista kertova Somebody Changed The Lock On My Door, minkä senkin varhaisin versio on peräisin vuodelta -36. seuraavat: Washboard Sam, Sonny Boy I, Wynonie Harris, Sonny Terry, James Brown, Dr. Niistä edellistä on esittänyt myös Jinx-yhtyeen riveissä Ismo Haavisto, ja jälkimmäisestä Little Walter käytti nimeä Tell Me Mama. Sellaisia ovat muiden muassa Weldonin kanssa kohtalaisen paljon yhteistyötä tehneen Broonzyn tunnuslaulu Big Bill Blues sekä Leroy Carrin vuoden -34 tuotos I Believe I’ll Make A Change. King, Big Jon Atkinson & Bob Corritore sekä vielä tänä vuonna Taj Mahal & Ry Cooder
Laulun ehti levyttää ensimmäisenä Johnny Cash (1984), ja myös Bob Dylan on tulkinnut sen albumillaan ”Knocked Out Loaded” (1986). LASKIAINEN JA PÄÄSIÄINEN LASKIAINEN JA PÄÄSIÄINEN Laskiainen on pääsiäistä edeltävän paaston aloitusjuhla. Tarjolla on kotipolttoista pontikkaa, joka on turhankin väkevää. B.B. Kampanja muistopäivän saamiseksi käynnistyi heti vuonna 1968 tapahtuneen Kingin murhan jälkeen. Aamulla ginit ovat lopussa ja kertojalla on pakottava tarve hakea lisää juotavaa. Kingin kappaleessa Bringing In A Brand New Year (2001) ollaan hyväntuulisina juhlimassa ja karkottamassa elämästä ”bluesia”. 40 Blues News 6/2022 TIMO KAUPPINEN U usi vuosi toivotetaan tervetulleeksi juhlien. UUSIVUOSI UUSIVUOSI Vuodenvaihde on ilon ja toiveikkuuden aikaa. Leikkimielinen uuden vuoden lupauskin on tehty, eikä se ole mikä tahansa pikkujuttu, vaan avaruusmatka vaikkapa Marsiin! Kappale on alun perin Charles Brownin ja vuodelta 1961. Stevie Wonder teki kampanjan tueksi laulun Happy Birthday (1980), jossa hän kummeksuu sitä, ettei Kingillä ole omaa juhlapäivää. Se ajoittuu helmikuulle tai maaliskuun alkuun riippuen pääsiäisen ajankohdasta. Tulevana vuonna luvataan olla kiltimpiä eikä loukata toista. helmikuuta marttyyri Pyhän Valentinuksen kunniaksi. Blues ei ole tyypillistä karnevaalimusiikkia, joka on yleensä rytmikästä ja menevää. Joulu-aiheista bluesia ja muuta juurevaa musiikkia on levytetty selvästi enemmin kuin mitään muuta juhlaa varten. YSTÄVÄNPÄIVÄ YSTÄVÄNPÄIVÄ Ystävänpäivää (Valentine’s Day) vietetään 14. Alun perin kristillisestä juhlapäivästä on tullut varsin kaupallinen kortteineen ja lahjoineen. Otis Redding ja Carla Thomas tekevät yhteisen uuden vuoden lupauksen kappaleessa New Year’s Resolution (1968). Myös pääsiäistä, vappua, juhannusta ja itsenäisyyspäivää vietetään totutuin menoin. Suomessa ystävänpäivää on vietetty 1980-luvulta alkaen. Blind Lemon Jeffersonin kertoja viettää aattoiltaa naisensa kanssa vuoteessa lepäillen ja giniä naukkaillen kappaleessa Happy New Year Blues (1928). New Orleansin karnevaaleista käytetään laskiaistiistaihin viittaavaa ranskankielistä nimitystä Mardi Gras (rasvatiistai). Keskiyöllä pilli viheltää uuden vuoden alkamisen merkiksi. Monissa katolisissa maissa laskiaisen aikoihin vietetään karnevaaleja (carne vale, jäähyväiset lihalle). Yhdysvalloissa se on ollut kansallinen pyhäpäivä vuodesta 1986 alkaen. Silloin syödään runsaasti ja juhlitaan iloisesti. Kris Kristoffersonin laulu They Killed Him (1986) on kunnianosoitus Martin Luther Kingille ja eräille muille aatteensa takia kuolleille (Gandhi, Jeesus, Kennedy). Päivään liittyviä blues-kappaleita en lyriikkahauissa löytänyt. Tom Waits tosin on bluestunnelmissa kappaleessaan Blue Valentines (1978), jossa minäkertoja saa muinoin tuntemaltaan naiselta yllättäen ystävänpäiväkortin. Yksi juhla on kuitenkin ylitse muiden. MARTIN LUTHER KINGIN PÄIVÄ MARTIN LUTHER KINGIN PÄIVÄ Martin Luther Kingin syntymäpäivää (15.1) juhlitaan yli sadassa maassa. Kun sitä ottaa pari huikkaa, niin on kertojan mukaan humalassa koko vuoden! Lightnin’ Hopkins toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta biisissä Happy New Year (1953). Ja tästä lupauksesta päätetään pitää tiukasti kiinni. Se herättää katkeransuloisia muistoja, jotka on pakko huuhtoa mielestä runsaalla määrällä viskiä. Kuusi miljoonaa nimeä kerättiin vetoomukseen ja mm. Raketit räiskyvät, juomia nautitaan, hyvää vuotta toivotellaan, ja lupauksiakin tehdään. Eikös olekin hienoa! Ilon päivä! Ei haittaa vaikka minähenkilö viettääkin juhlaa vielä toistaiseksi ilman seuraa. UUDESTAVUODESTA JOULUUN Juhlapäivät roots-musiikin sanoituksissa Juhlapäivät roots-musiikin sanoituksissa Gonna be a great big parade I got my resolution made Gonna ride above the stars We might even take a trip to Mars I just never understood How a man who died for good Could not have a day that would Be set aside for his recognition /.../ And we all know everything That he stood for time will bring For in peace our hearts will sing Thanks to Martin Luther King Down in New Orleans Where the blues was born It takes a cool cat To blow a horn On LaSalle and Rampart Street The combo's there with a mambo beat. Bluesin kotimaassa Yhdysvalloissa on joitain suomalaisille oudompiakin juhlapäiviä kuten Martin Luther Kingin päivä ja Kiitospäivä (Thanksgiving). Sitä vietetään vuosittain tammikuun kolmantena maanantaina (15.–21.1). He pahoittelevat puolin ja toisin kuluneen vuoden ikäviä tekojaan ja sanomisiaan. Tunnetuimpiin karnevaalien bilekappaleisiin kuuluu The Hawkettsin Mardi Gras Mambo (1954), jossa mamborytmit ovat vallanneet New Orleansin vanhan kaupungin kadut. Joulu on mennyt ja uusi vuosi on nyt
Aiemmin päivästä käytettiin nimitystä Decoration Day. Hänen ensilevytyksensä oli 78 kierroksen asetaatti My Happiness (1953), joka oli tarkoitettu lahjaksi äidille. Kappale on louisianalaista haitarija pyykkilauta-vetoista zydecoa. Minähenkilö ihailee naistaan, jolla on pääsiäisparaatissa kutreillaan röyhelökoristeinen hilkka (bonnet). Tarinan mukaan se päätyi kuitenkin eräälle Elviksen ystävälle, koska Presleyn perheellä ei ollut tuolloin levysoitinta. Blues News 6/2022 41 Ray Charles laulaa kappaleessa Mother (2002) oodin edesmenneelle äidille, jonka rakkauden muisto elää ikuisesti kertojan sydämessä. John Lee Hookerin Decoration Day (1950) poikkeaa edellisestä musiikillisesti ja sanoitukseltaan. Havainnollinen esimerkki on Blind Willie Johnsonin perinnekappaleeseen Motherless Children perustuva gospel-blues Mother’s Children Have A Hard Time (1927). Hän voisi kirjoittaa tästä hienosta päähineestä jopa sonetin: ”I could write a sonnet about your Easter bonnet”. Fats Dominon tulkinta Irving Berlinin musikaalisävelmästä Easter Parade (1933) on puolestaan vähemmän harras pääsiäiskappale. Oma äiti lienee ollut Elviksen mielessä myös hänen levyttäessään äidin jo kuoltua kappaleen Mama Liked The Roses (1970). Jeesus on ”pedannut” myös kertojan kuolinvuoteen. Viattomuus katoaa sodassa ja syyllisyyskin tuppaa hiipumaan ajan saatossa: “It’s a rich man’s war but the poor will pay / Since the logic never comes to mind / Innocence is lost and guilt will fade in time.”. Eric Burdonin Memorial Day (2013) on sodanvastainen laulu. Sen sijaan syyskuun ensimmäisenä maanantaina on kansalaisilla vapaapäivä (Labor Day). Mikään blues ei saa tuntemaan samoin kuin äidin menettäminen: “There’s ain’t no blues to have been written / That could make me feel this way / I lost the one that was there for me all my life.” Ja voi harmi, paljon hyvää palautetta jäi äidille antamatta ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Charley Patton, Josh White, Bob Dylan ja Led Zeppelin. Kappaleen ovat tulkinneet myös mm. Muutama muunlainen kappale sentään löytyi, kuten AC/DC:n Stormy May Day (2008, rockia), Elvis Perkinsin May Day! (2007, poppia) ja Black-Eyed Peasin Labor Day (It’s A Holiday) (2003, räppiä). Se on eräänlainen kesän päätösjuhla, jolloin järjestetään paraateja ja grillaillaan. Kuoleva toteaa että jokaisen on joskus kuoltava. Oman versionsa kappaleesta ovat levyttäneet myös mm. Vuonna 2015 levy huutokaupattiin 300 000 dollarilla. John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin Decoration Bluesin (1938) minähenkilö koristelee kukkasin rakkaan naisensa haudan jokaisena Muistopäivänä. Harmi vaan, että hänen itsensä on mentävä töihin pääsiäismaanantaina, vaikka se on pyhäpäivä. Vuonna 1889 toukokuun ensimmäinen valittiin Pariisissa myös kansainväliseksi työläisten päiväksi. Hakusanoilla Walburgis Night (Vappu), May Day ja Labor Day en löytynyt netistä bluesia. ”And I think of the things that I didn’t get a chance to say.” Elvis oli poikkeuksellisen syvästi kiintynyt äitiinsä Gladysiin. Nobody on earth can take a mother’s place when mother is dead, Lord /.../ A wife or a husband may be good to you, But, better than nothing has proved untrue /.../ Some people say that sister will do, But, as soon as she’s married, she turn her back on you /.../ Father will do the best he can, So many things a father can’t understand Nobody treats you like mother will Lord, I had a woman She was nice lovin’ in every way Lord, but she died and left me I have the blues on every Decoration Day (2x) Lord, I hate to see her leave me Because these are the last words my baby had to say She told me to bring her some flowers On every Decoration Day (2x) B.B. Tämä tosiasia ei suo lohtua surevalle, joka painaa päänsä alas eikä voi olla itkemättä. Äitien suuri merkitys lapsille tunnustetaan monissa sanoituksissa. MUISTOPÄIVÄ MUISTOPÄIVÄ Suomessa Kaatuneitten muistopäivää vietetään toukokuun kolmantena sunnuntaina. Guitar Shorty -taiteilijanimeä käytti myös hiljakkoin menehtynyt blueskitaristi David William Kearney (1934–2022). Pääsiäinen on joulun ohella ristikunnan suurin juhla. Siinä keskustellaan rakkaan ihmisen kuolinvuoteella. Elviksen ensihittikin oli mahdollisesti äitiin viittaava Arthur ”Big Boy” Crudupin That’s Alright Mama (1954). Bob Dylanin kappaleessa Just Like Tom Thumb’s Blues (1965) kertoja viettää pääsiäistä Juarezissa Meksikossa, jossa hän näkee köyhyyttä, sairautta, epätoivoa, välinpitämättömyyttä ja huumeisiin liittyvää kurjuutta. Pääsiäisbluesit ovat kuitenkin yllättävän harvinaisia. Äitiä ei lapsille voi korvata lasten isä, äidin sisko eikä kukaan muukaan. Blind Willie Johnsonin In My Time Of Dying (Jesus Make Up My Dying Bed) (1927) kuvaa Jeesuksen kärsimyksiä pitkäperjantaina. Pääsiäinen ei ole näissä esityksissä pääaiheena, vaan tapahtumat vain sattuvat sijoittumaan pääsiäisen aikaan. Kyseessä lienee kertojan vaimo tai rakastettu, joka saattaa myös olla äiti. Gordon Lightfoot, Nina Simone, Neil Young ja Townes Van Zandt. Suomessa äitejä muistetaan toukokuun toisena sunnuntaina. ÄITIENPÄIVÄ ÄITIENPÄIVÄ Äitienpäivää vietetään eri maissa yleisimmin maaliskuussa tai toukokuussa. VAPPU JA TYÖN PÄIVÄ VAPPU JA TYÖN PÄIVÄ Vappua vietetään Pohjoismaissa ja monissa Keski-Euroopan maissa toukokuun ensimmäisenä päivänä. Muistopäivänä on hyvä muistaa, että sodan suurimpia hyötyjiä ovat rikkaat ja suurimpia kärsijöitä köyhät. Jimmy (James) Cotton ja Howlin’ Wolf. Yhdysvalloissa vastaavaa sodissa kaatuneiden muistopäivää (Memorial Day) vietetään toukokuun viimeisenä maanantaina, ja se on virallinen vapaapäivä. Mielenosoitukset ja poliittiset puheet ovat kuitenkin harvinaisia. Riehakas juhlinta alkaa usein jo aattona. Yhdysvalloissa ensimmäistä äitienpäivää vietettiin 1900-luvun alussa Länsi-Virginiassa. Vuonna 1955 Elvis lahjoitti äidilleen vaaleanpunaisen Cadillac Fleetwoodin. Gospel-musiikista löytyy raamatullisiin tapahtumiin viittaavia pääsiäiskappaleita. Tämän laulun ovat tulkinneet myös mm. King ilmaisee äidinrakkauden ainutlaatuisuuden selkeästi jo erään kappaleensa nimessä: Nobody Loves Me But My Mother (1971). Pohjoiscarolinalaisen piedmont-kitaristi Guitar Shortyn (John Henry Fortescue, 1923–1976) Easter Bluesissa (1973) pääsiäinen on tulossa, ja kertoja toivoo, että kaikilla olisi silloin hauskaa. John Delafossen ja The Eunice Playboysin biisin Mother’s Day Blues (1983) kertoja vakuuttaa “beibilleen” rakastavansa tätä ja olevansa aina tämän tukena. Äitienpäivä on lämminhenkinen päivä, jolloin osoitetaan rakkautta ja arvostusta hyville äideille, ja ei-niin hyville äideillekin. Yhdysvaloissa ja Kanadassa vappua ei juuri juhlita. May Day on ikivanha eurooppalainen kesän alkamisjuhla, joskin täällä Pohjoisessa juhlitaan kyllä vielä kevättä
folkhenkisen skottilaulaja-lauluntekijä Gerry Raffertyn (1947–2011) kappaleeseen Moonlight And Gold (1988): ”Moonlight and gold / Midsummer magic when the night turns to day / And songbirds greet the dawn.” Kesäyökappaleiden klassikko on George Gershwinin ”Porgy And Bess” -oopperaan säveltämä Summertime (1934), josta on tehty lukuisia versioita. Ranskassa olen ollut kerran juhannusta viettämässä Baskimaassa Saint Jean de Luzissa, jossa poltettiin kokon sijaan koivu vanhan kaupungin keskusaukiolla. Usein sitä määrittää asukkaiden suvun alkuperämaa. Kappaleen sanoituksessa nuoren miehen kesänviettoa häiritsee kesätyöpaikan pomo, joka pakottaa iltatöihin estäen treffit tyttöystävän kanssa. On ilotulituksia, paraateja, markkinoita, perhepiknikkejä, grillaamista, konsertteja, baseball-pelejä, poliittisia puheita ja muita seremonioita. Fourth Of July -nimisissä kappaleissa ovat tarinoita tai muistoja kertoneet mm. Tämän unenomaisen elektro-pop -kappaleen tekijä on itävaltalainen Klaus Waldeck ja naislaulaja niin ikään itävaltalainen ZeeBee. Sillä erolla, että kaveri aikoo mennä Ruisrokkiin kuuntelemaan ”Pressaa” (Tasavallan Presidentti -progeyhtyettä). Juhannuksen ja kesäyön tunnelmaa on muunlaisessa musiikissa kosolti tarjolla. Itsenäisyyttä ja amerikkalaista elämänmuotoa juhlitaan monin tavoin. maailman pelastajana molemmissa maailmansodissa. 1776 itsenäisyysjulistuksen, joka vapautti 13 siirtokuntaa Britannian monarkian alaisuudesta tehden niistä itsenäisiä osavaltioita. Juhannusta vietetään vaihtelevin rituaalein useissa muissakin Euroopan maissa, joissa se usein liitetään muinaisuskontojen ohella Johannes Kastajaan. Dave Alvin (1986), Aimee Mann (1993) ja James Taylor (2002). Aino Vennan suomenkielinen Kesäyö (2014) kuuluu mielestäni tulkintojen parhaimmistoon. 42 Blues News 6/2022 JUHANNUS JUHANNUS Juhannusta vietetään valon ja keskikesän juhlana kesäpäivän seisauksen (summer solstice) tienoilla. Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut alkujaan pakanallinen juhla. Niin, ja M.A. kantritähti Toby Keith, jonka tuore Happy Birthday America (2021) kuvailee Yhdysvaltoja mm. Eddie Cochranin Summertime Blues (1958) ei ole sekään bluesia. Sanoitus on Saukin (Sauvo Puhtila). Ilta-Sanomat (25.6.2016) kuvaa artikkelissaan juhannuksen viettoa. Kesäyö tuoksun tuhlaten antaa Ruusun lehteen kastehelmiään luo Varjo utuinen öisen linnun pois kantaa Jo vaieten tuuli laulun tuo On aamuun aikaa, käy tanssi varjojen hiljaa Kunnes heräämään aamu kukkaset saa On vielä aikaa Lammen kuultavaan pintaan yön kesäisen toiveet heijastaa Jos tuo tulkinta miellyttää, niin kannattaa tutustua myös sellaisiin kappaleisiin kuin Laura Sippolan Kesäyö (2010) ja Anki Lindqvistin Ne kesäyöt (1965). Hänen mukaansa Ranska olisi nyt osa Saksaa ilman Yhdysvaltoja. Itsenäistymisestä siinäkin oli. Se on täysin vapaa musiikillisista ja sanoituksellisista ansioista. Lupaavan niminen Midsummer Night Blues (2007) on erikoinen remix, jossa ainakin osaksi pohjana on ollut tunnettu jazz-standardi Summertime. Päivää vietetään sen muistoksi, että kongressi ratifioi 4.7. Päivä on tuolloin pisimmillään ja pohjoisessa voidaan nauttia yöttömästä yöstä. Itsenäisyyspäivän kunniaksi on levytetty kohtalainen määrä lauluja. Keithin onnentoivotuksiin omalle kotimaalleen liittyy myös ihmetys siitä, etteivät kaikki sen kansalaiset suhtaudu kunnioittavasti Yhdysvaltoihin: ”But sometimes I wonder why / Seems like everybody’s pissin’ / On the red, white and blue / Happy birthday America / Whatever’s left of you.” Monet itsenäisyyspäivälaulut ovat yksilökohtaisia. Kuuntelin YouTubesta kesäyö-aiheista musiikkia ja huomioni kiinnittyi mm. Tosin nytkin blueskappaleet näyttävät loistavan poissaolollaan. Laila Kinnunen. Tämä radiossa aikoinaan soittokiellossa ollut teos sisältää lähinnä humalaisen miesjoukon örinää epämääräisen pianon pimputuksen säestyksellä. päivänä (Fourth of July). Alkuperäisessä sanoituksessa hän aikoo vain ottaa kahden viikon loman. Numminenhan on levyttänyt tämän aiheen kannalta täysosumakappaleen nimeltään Juhannusblues (1967). Bruce Springsteenin Independence Day (1980) on henkilökohtaiselta vaikuttava kertomus siitä, kuinka ”pomo” lähti kodistaan ja jätti taakseen traumaattisen isäsuhteensa. ITSENÄISYYSPÄIVÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄ Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää (Independence Day) juhlitaan keskellä kesää, heinäkuun neljäntenä Itsenäisyyspäivän isänmaallista ja konservatiivista musiikkiantia edustaa mm. Yhdysvalloissa juhannuksen vieton tavat riippuvat siitä, millaisiin perinteisiin kunkin alueen asukkaat ovat mieltyneet. Afroamerikkalaiseen perinteeseen juhannus ei näytä mitenkään vahvasti kuuluvan, päätellen siitä, etten juhannusaiheisia blueseja juurikaan löytänyt. Kappaleen on levyttänyt myös mm. Kokkojen poltto on yleistä Pohjoismaissa ja muissakin maissa. Vanhemmatkaan eivät salli autonsa käyttöä, jollei poika ansaitse bensarahoja itse: ”There ain’t no cure for the summertime blues.” Jussi & The Boys -yhtyeen Kesäduuniblues (1973) seuraa varsin uskollisesti alkuperäissanoitusta
Blueskin iskee sanoituksessa kuin raesade (”Blues fallin’ down like hail”). Mies kaipaa kuollutta vaimoaan, joka aina valmisti kiitospäivän aterian. Tilanne on todella karu, jos joulunakin joutuu elämään kuolemanpelossa ja pakenemaan jotain epämääräistä, aavemaista uhkaa. / Anything you want, we got it right here in the U.S.A.” John Lee Hookerin kappaleessa Get Back Home In The U.S.A. Robert Johnsonin Hellhound On My Trail (1937) ei ehkä ole varsinainen joululaulu, mutta Johnson vihjaa siinä jouluun (”If today was Christmas Eve and tomorrow was Christmas day”). Brittiläisen The Kinks -yhtyeen ex-laulajakitaristi Ray Daviesin Thanksgiving Day (2005) on kertomus kolmen ihmisen kiitospäivästä. Kiitospäivänä on tapana, että lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kokoontuvat osoittamaan kiitollisuuttaan ja muistelemaan hyviä asioita yhteiselle päivälliselle, jonka pääruokalajina on kalkkuna. Naiselle luvataan kaikkea mitä tämä vain toivoo, jos nainen ottaa kertojan takaisin luokseen. Köyhä ”ikäneito” kaipaa rajua rakastajaa pimeässä asunnossaan. (1969) ollaan vastaavassa tilanteessa rullaamassa kotimaan lentokentän kiitorataa pitkin ja iloitaan siitä, että kohta tavataan taas oma riemuitseva kulta: ”I know my baby, she gonna jump and shout.” HALLOWEEN JA PYHÄINPÄIVÄ HALLOWEEN JA PYHÄINPÄIVÄ Pyhäinpäivää (All Saints’ Day, All Hallows’ Day) vietetään pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivänä loka-marraskuun vaihteessa Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa. (1984) puolestaan kuvaa kertojan tuntoja hänen palatessaan Vietnamin sodasta takaisin töihin kotipaikkakuntansa öljynjalostamolle. JOULU JOULU Joulu on monien suosikkijuhla, mikä näkyy myös musiikkitarjonnassa. Halloween ei näytä blues/roots -artisteja juurikaan inspiroineen lauluntekoon. Yksinäinen rekkakuski istuu baarissa tienvarren levähdyspaikalla murehtien elämässään tekemiä virheitä. Se kertoo amerikkalaisesta unelmasta, maahanmuuttajien kovasta työstä maan rakentamisessa ja heidän kohtaamistaan vaikeuksista. Hän on kaukana ystävistään ja päättää lähteä bussilla kohti kotikaupunkiaan huolimatta pitkästä matkasta. The Eagles -yhtyeen ex-laulaja-rumpali Don Henleyn My Thanksgiving (2000) nostaa esiin perheen, ystävät, mielekkään työn, terveyden ja muut hyvät asiat, jotka tuottavat monille meistä iloa ja tyytyväisyyttä. Naisseuran puute harmittaa, eikä hän voi tehdä muuta kuin katsella ikkunasta lumihiutaleiden hiljaista leijumista maata kohti. Sen uskottiin olevan merkki jumalan armosta. Naiselle olisi tarjolla nyt ihan ikioma, lähes aito joulupukki, vain sillä erotuksella, että pukin viikset eivät ole valkoiset. Sonny Boy Williamson I toivoo jouluaamuna, että joulupukki toisi hänen naiselleen oikein paljon lahjo. Halloweenin aikoihin voi tunnelmaan halutessaan tietysti virittäytyä kuuntelemalla voodoo-, hoodoo-, devilja ghost-aiheisia, tai muita ”pelottavia” juurimusiikkikappaleita. Vanhimmissa joulublueseissa ollaan usein synkissä tunnelmissa. Monet kiitospäiväkappaleet ovat uskonnollisia kiitosvirsiä. Lisäksi haaviin tarttui joitakin pop/rock -kappaleita, joista tässä paremman puutteessa pari esimerkkiä. Vanhan kelttiläisen mytologian mukaan vainajahenkien uskottiin liikkuvan maan päällä pyhäinpäivän ”aattona”, joka tunnetaan nimellä Halloween (All Hallows Eve). Sen vietto lapsiystävällisine perinteineen (trick or treat, karkki vai kepponen, ym.) on kaupallistunut. Yhdysvalloissa halloweenin sanotaan olevan joulun jälkeen suosituin juhlapäivä. Emme useinkaan osaa arvostaa niitä riittävästi. Blues News 6/2022 43 kysymys. Muunlaista halloween-musiikkia on levytetty paljon ja moneen musiikkimakuun. Kertoja on kohdellut naista kaltoin ja tullut jätetyksi. On mm. Ikkunasta hän havaitsee ilokseen, että heidän kaukana asuvat lapsensa saapuvat kiitospäivän viettoon. Huomattavasti iloisemman kotiinpaluulaulun on tehnyt Chuck Berry, jonka biisin Back In The USA (1959) minähenkilö saapuu lentokoneella kotimaahansa kaivaten pilvenpiirtäjiä, pikateitä, kahviloita, hampurilaisia ja kaikkia muita mukavia asioita: ”Yes I’m so glad I’m livin’ in the U.S.A. Juhlan juuret ovat 1620-luvulla. Esimerkiksi sellaisia kuin Screamin’ Jay Hawkinsin I Put A Spell On You (1959). KIITOSPÄIVÄ KIITOSPÄIVÄ Kiitospäivää (Thanksgiving) vietetään Yhdysvalloissa marraskuun neljäntenä torstaina. Blind Blaken Lonesome Christmas Bluesissa (1929) kertoja vietti edellisen joulun vankilassa, ja makaa nyt yksin sairaana vuoteessaan. Kertoja joutuu olemaan jatkuvasti liikekannalla, koska tuntee että ”hiiden hurtta” on hänen kannoillaan. Valtakunnallisesti kiitospäivää alettiin juhlia vuonna 1789. Blind Lemon Jeffersonin Christmas Eve Bluesissa (1928) ollaan katumapäällä jouluaattona. Sodanvastainen Born In The U.S.A. Jokaisesta päivästä on syytä olla kiitollinen. Tarjolla on runsaasti niin vanhaa kuin uuttakin bluesia, eikä tarvinnut tätäkään artikkelia varten kaapia tynnyrinpohjia, kuten niin monen muun juhlapäivän kohdalla. Joululevyjä julkaistaan paljon ja niitä löytyy joka makuun. Springsteen on kuvannut tunteitaan maataan kohtaan useassa laulussaan. Kaikki kaipaavat läheistensä seuraa kiitospäivänä. Vähän yllättäen en löytänyt hauissa ainuttakaan kiitospäivään liittyvää bluesia. Englantilaiset uudisasukkaat osoittivat tuolloin kiitollisuuttaan juhlimalla Massachusettsissa ensimmäisen sadonkorjuun onnistumista. Myös Halloween Blues -niminen kappale löytyy, mutta se on lähinnä rockia. punkkia (Dead Kennedys, Siouxie and The Banshees), poppia (Kirsty MacColl, Dave Matthews Band), folkkia (Sandy Denny), heviä (Alice Cooper, Ministry), kantria (The Coffinshakers) ja vähän taiteellisempaakin (Lou Reed, Florence and The Machine). Hänen kappaleensa American Land (2006) perustuu Pete Seegerin vuoden 1956 levytykseen He Lies In The American Land. Esittäjä on skottiyhtye The Fratellis (2013) ja sen sanoituksessa kertoja lupaa ostaa mielitietylleen kaikkea, mitä tämä vain haluaa välttääkseen halloween-bluesin. Laulun kertoja tuntee kiitollisuutta jokaista ihmistä kohtaan, joka on auttanut häntä elämässä, ja vieläpä niitäkin kohtaan, jotka ovat särkeneet hänen sydämensä
Ja päinvastoin, joulu ilman läheistä ihmistä on surullinen joulu. Sanoituksessa joulupukki tuli savupiipun kautta yöllä ja jätti paljon lahjoja kertojalle ja hänen nätille naiselleen. Eivätkä ne lahjat lopulta niin tärkeitä taida joulussa olla. Jimmy Witherspoon luultavasti tietää syyn siihen, miksi Sonny Boyn toiveet tuskin toteutuvat. Laulun minähenkilökin hymyilee, mutta tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vuodattaa sisimmässään surun kyyneliä. Saint Nick came down the chimney about half past three Left all these pretty presents that you see before me Merry Christmas, pretty baby, you sure been good to me Well, I haven’t had a drink this morning But I’m all lit up like a Christmas tree joka opastaa pukin pikavauhtia oikeaan osoitteeseen ja toimittaa perille niin pikkutytön toivoman vauvanuken kuin pikkupojan toivoman sähkökitarankin. Keith Richards vuonna 1978. Pedro’s Heavy Gentlemen, Charles Brown ja The Brian Setzer Orchestra. Charles Brownin toinen suuri jouluhitti Please Come Home For Christmas (1960) on tunnelmallinen balladi, jossa joulukellojen soidessa, joululaulujen kaikuessa ja kynttilöiden palaessa kertoja toivoo Run Run Rudolph, Santa’s gotta make it to town Santa’s in a hurry, tell him he can take the freeway down Then away went Rudolph, reelin’ like a merry-go-round Chuck Berryllä on muitakin omia joululauluja kuten hidas Spending Christmas (1964), jossa kertoja toivoisi voivansa viettää tunnelmallista joulua rakkaidensa seurassa. Yksi tunnetuimmista jouluisista rock’n’rolleista on varmaankin Chuck Berryn Run, Rudolph Run (1958), jossa tuo Rudolph on tietenkin se tuttu joulupukin poro Petteri Punakuono. King ja Bruce Springsteen. King on tulkinnut tämän biisin joulualbumillaan ”A Christmas Celebration Of Hope” (2001), jonka raidoista muut ovat lainakappaleita lukuun ottamatta Kingin säveltämää instrumentaalia Christmas Love. Hän yrittää lainata rahaa tuloksetta, eikä panttilainaamostakaan heru taalaakaan, koska hänellä ei ole mitään arvotavaraa pantattavaksi. Haaveeksi taitaa jäädä. Siispä pyhämekko päälle, hattu päähän, ja mukaan ilonpitoon, beibi. Ihmiset laulavat joululauluja ja tuijottavat ”porojen täyttämää tähtitaivasta”. Tämän Berryn Little Queenia muistuttavan kappaleen ovat levyttäneet monet muutkin, mm. Rudoph on huippuluokan poro, ja biisissä Christmas Morning Blues (1938). Little Johnny Taylor, Fats Domino, B.B. Hän istuu yksin ja yrittää saada naisen takaisin varsin omintakeisella tavalla, juopottelemalla! ”I’m sitting here drinking, trying to drink my baby back.” Joillakin sen sijaan menee jouluna oikein hyvin. 44 Blues News 6/2022 hartaasti, että rakas tulisi kotiin viimeistään uudenvuoden yönä: ”Please come home for Christmas / If not for Christmas / Then by New Year’s Night.” Versioita tästä kappaleesta on levytetty noin 200, artisteina mm. King ja Johnny Winter. Freddie Kingin Christmas Tears (1961) on hidas blues, jossa joulukyyneliä aiheutuu siitä, ettei rakkaasta naisesta ole kuulunut vuosikausiin mitään. Voisikohan Santa Claus ainakin yrittää toteuttaa nämä toiveet. Tässä niistä pari esimerkkiä. Eric Clapton on tehnyt kappaleesta hyvän version joululevylleen ”Happy Xmas” (2018). Lightnin’ Hopkinsin laajasta tuotannosta löytyy myös iloisia joulublueseja, kuten Merry Christmas (1953). Pianisti-laulaja Charles Brownin Merry Christmas Baby (1947) oli hitti ilmestyessään ja siitä on tullut joulun kestosuosikki, jonka ovat tulkinneet mm. Eipä siis ole tiedossa joulukalkkunaa, lahjoja joulusukkaan, eikä edes joulukuusta nurkkaan: ”No chicken, no turkey, yes, no cranberries for me / Yes, there will be no stockings / Not even christmas tree / I hate to see christmas come around / Cause it always brings me down.” John Lee Hookerin Blues For Christmasin (1949) kertojalla on joulublues. Kappaleen ovat versioineet monet, mm. Ja kohta on blues karkotettu mielestä. Se on kehotus joulupukille suunnistaa suoraan slummiin ja täyttää jokainen löytämänsä joulusukka täyteen lahjoja. B.B. Jos joku lukija kaipaa rokimpaa joulumusiikkia, niin sitä löytyy esimerkiksi ”Rock’n’roll Christmas” -kokoelmalta tai muilta vastaavilta tuotteilta. Kappaleessa How I Hate To See Xmas Come Around (1948) kertoja on allapäin, koska hänellä on rahaa vain 15 centtiä. Ilon aiheena on kotiin joulupäivänä palaava nainen. Mabel Scottin R&B-hitin Boogie Woogie Santa Clausin (1948) joulupukilla ei ole mitään säkissään, mutta hänellä on verraton rytmijalka. Toivomuslistalla on radio, sähkökäyttöinen tuuletin, takki ja turkiskauluri. James Brown muistaa ghettojen vähäosaisia lapsia kappaleessa Santa Claus Go Straight To The Ghetto (1968). Myös karheampia ja kantaa ottavampia joululauluja on tarjolla. Clarence Carterin kappaleen Back Door Santa (1968) kertoja sanoo olevansa takaoven pukki, joka tekee pienet tytöt onnellisiksi vierailuillaan pikkutunneilla, kun talon pojat ovat poissa. Kertoja ripustaa joulusukan paikalleen ja ostaa siihen jotain mieluista lahjaksi. Rahaa ei ole taskussa kolikkoakaan ja nainen on tipotiessään. Toisin kuin vanha perusjoulupukki, joka käy vain kerran vuodessa, tämä ”backdoor manin” punanuttuinen versio tulee lahjoineen paikalle usein ja heti kun naisen kutsu käy. Tunnelmakuva. Elvis Presley, Chuck Berry, Otis Redding, B.B. Suomessa harvemmin soitettu mutta maailmalla hyvinkin suosittu Fairytale Of New York (1987) on Kirsty MacCollin ja The Pogues -yhtyeen Shane McGowanin karu tarina siirtolaispariskunnasta, jonka haaveet paremmasta elämästä vaihtuivat pettymyksiin ja alkoholismiin. Tämä omituinen pukki asuu erakkona vuorella eikä käy koskaan parturissa, mutta saa koko porukan rokkaamaan. Yhdessäolo oman rakkaan kanssa on usein parasta joulussa. Nyt hän ei voi muuta kuin lähettää heille joulun toivotuksensa tähtitaivaan kautta
Maailman eniten myyty single lienee Bing Crosbyn White Christmas (1942), joka. Sen ovat tulkinneet mm. Näiden klassikoiden tai muun mieluisan joulumusiikin kera on hyvä suunnistaa muutaman varsin hämmentävän vuoden jälkeen kohti rauhallisempaa ja onnellisempaa uutta vuotta. M.A. Elviksen ”Christmas Album” (1957) on maailman eniten myyty joululevy. Siitä on tehty lukemattomia versioita. Otis Redding, Elvis, Etta James, Fats Domino ja Diana Ross. Tulkitsijoina mm. Blues News 6/2022 45 jouluaatosta juoppoputkassa on luultavasti peräisin 1940-luvulta. Juice Leskisen Sika (1980) puolestaan kuvailee joulunajan mässäilyä ja siihen liittyvää sikojen massateurastusta. Vaikka pikkulintujen ansapyynti on nykyisin laitonta, pyydystetään Helsingin Sanomien artikkelin (16.10.2022) mukaan Välimeren maissa edelleen vuosittain arviolta 25 miljoonaa lintua salaa mm. Elvis, Ella Fitzgerald, The Temptations, Jimi Hendrix, Johnny Cash, Emmylou Harris, Carpenters, Eric Clapton ja Charlie Musselwhite. Suomeksi kappaleen on versioinut vuonna 2017 Lauri Ankerman ja Satu Lankinen nimellä Kallion joulusatu. ”Ihminen on sitä mitä syö, sika.” Monilla perinteisillä joululauluilla on laaja kuulijakuntansa. Liiallinen alkoholin käyttö ei kuulu jouluun. erilaisia versioita, joista jokainen voi poimia suosikkinsa. John Lennonin ja Yoko Onon Happy Xmas (War Is Over) (1972) toivottaa kaikille ihmisille hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta ilman pelkoa: (Vietnamin) sota on ohi ja lopettakaamme kaikki muukin sotiminen. Perinteisten joululaulujen suurimpiin klassikoihin kuuluu myös itävaltalaisen Franz Gruberin vuonna 1818 säveltämä tunnelmallinen Stille Nacht, heilige Nacht (Silent Night, Jouluyö, juhlayö). verkoilla ja liimatikuilla. Sanoma on sama kuin Jean Sibeliuksen säveltämässä ja Zacharias Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa, jossa ei etsitä valtaa eikä loistoa, vaan toivotaan rauhaa päälle maan. Sen ehkä tunnetuimman kappaleen Blue Christmas sävelsivät Billy Hayes ja Jay Johnson, ja sen levytti ensimmäisenä Dove O’Dell (1948). Kriittisiä joulunäkemyksiä voi esittää myös huumorilla höystettynä. Nummisen Joulupukki puree ja lyö (1971) on tarina kännipukista, joka riehuu ja pilaa totaalisesti perheen jouluilon. Etelä-Euroopassa käytettiin aikoinaan yleisesti sokaistuja lintuja, joiden laululla houkuteltiin muuttolintuja linnustajien verkkoihin tapettaviksi ja syötäviksi. Sylvian joululaulu (1853) perustuu Topeliuksen Italian matkaan ja runoon Sylvias hälsning från Sicilien. Tämä toive on ajankohtainen vieläkin. Elävät houkutuslinnut ovat tosin nykyisin korvautuneet kaiuttimesta tulevalla linnunlaululla. Topeliuksella on toinenkin kantaaottava sanoitus. Elviksen ohella kantritähti Ernest Tubb on tehnyt siitä suositun version. Eniten salapyyntiä on Egyptissä ja Italiassa. Niistä on levytetty valtavasti on Irving Berlinin sävellys. Laulun mystinen häkissä sirkuttava lintu on mustapääkerttu (Sylvia atricapilla)
Old Moss Back tunnetaan tietenkin keskiuusimaalaisen rockabillyn miniklassikkona, mutta kyllä alkuperäisessäkin on potkua. Sain Jim Oertlingin platan haltuuni, kun kaupassa vieraillut nuoruudenkaverini löysi hiljattain vanhat sinkkunsa kellarista ja pisti ne ystävällisesti jakoon. Levymerkkikin on sama, rytmiblues ja gospel olivat toisiaan: lyriikat uusiksi (pyhiinvaeltaja lemmensoturiksi), soitteluun ripaus nuorta rytmiä (esimerkiksi King Curtis puhaltamaan räkäinen saksofonisoolo) ja mikin ääreen laulajatähtemme (nyt laulavien Paul Fosterin tai Jimmy Outlerin sijaan) niin a vot – olisi syntynyt komea RCA-single. taan suurten tulkitsijoiden saappaisiin, mutta äänen vibraatto on liikaa ainakin minulle. Vaan hällä väliä, kun näpeissä on sielua sopivasti käristävä SAR 108. Les Baxter tunnetaan tätä nykyä suurin piirtein koko genren isähahmona, mutta hänen maineensa ei ole siitä huolimatta ihan tahraton. B-puolen viihteellisellä raidalla Freeman yrittää puolesJIM OERTLING AND THE BAYOU BOYS JIM OERTLING AND THE BAYOU BOYS Old Moss Back / A Wilde Rose (Dee-Jay Jamboree 45-107) Kari Heimosen divarissa Järvenpäässä myytiin näitä saksalaisia Dee-Jay Jamboreen singlejä ihan 1980-luvun alussa. SOUL STIRRERS SOUL STIRRERS I’m A Pilgrim / Jesus Be A Fence Around Me (SAR 108) Jäkestä Losiin. Nämäkin levytykset ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten lähellä DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 66 Sinkkulaarien unohtuneita aarteita, osa 66. LES BAXTER LES BAXTER Tropicana / Julie (Capitol F2568) Ripaus eksotiikkaa. En jaksaisi kuunnella näitä albumikaupalla, mutta singlellinen on juuri passeli aikamatka tropiikin kuumankosteaan yöhön. Ojaan mentiin kuin Markku Alen Lancia Deltalla Jyväskylän suurajoissa 1986. Jos ja kun tämä vedenalainen väsytystaisto kääntyy maanpäällisen jalallisen olennon voitoksi, Oertling ilmoittaa vain vilkaisevansa kalaa ja viskaavansa sen sitten takaisin jonkkaan. Aika rajua, mutta niinhän nämä takametsien tai tässä tapauksessa kai sivurämeiden sankarien levyt välillä olivat (katso myös kohta Andy Starr). Käärmekeittoa Baxterille yritti syöttää kuulu orkesterinjohtaja Nelson Riddle, joka väitti ettei tämä osannut johtaa soittajia saati lukea nuotteja – kappaleiden säveltämisestä puhumattakaan. Hieno levy! BOBBY FREEMAN BOBBY FREEMAN I Need Someone / First Day Of Spring (Josie 45-879) Tähän saakka itselleni on riittänyt Bobby Freemanin tuotannosta kuolematon Do You Want To Dance, eksotiikkaa tihkuva Sinbad, rokkaava (I Do The) Shimmy Shimmy sekä pulputtava C’Mon And Swim. RAMSEY LEWIS RAMSEY LEWIS Soul Man / Struttin’ Lightly (Cadet 5583) Viime numerossa ihmeteltiin Ray Bryantin Ode To Billie Joe -instrua ja nyt jatketaan soul jazz -osaston perkuuta alan toisella huippunimellä Ramsey Lewisillä. Se siitä siis – palataan Freemanin taiteen pariin, jos vastaan tulee joskus äijän Fever keväältä 1964. Siitä on harva saanut aikaiseksi hudin. En ollut ikinä perehtynyt kappaleen ajatukseen sen tarkemmin, mutta tässähän on kyseessä varsinaisesta ihmisen ja luonnon välisestä mittelöstä, kun laulaja uhoaa narraavansa todellisen jättiläisabborran paikallisesta virrasta. Sam Cookea ei kuulla tällä Soul Stirrersin vuoden 1960 julkaisulla, mutta taustoilla hän on vahvasti mukana: SAR oli hänen osaomistamansa levymerkki, B-puoli on syntynyt hänen kynästään ja Cooke on häärännyt myös kappaleiden tuottajana liikekumppaninsa J.W. On totuus mikä tahansa, Tropicana on joka tapauksessa vireää Baxteria: huimia orkesterijuoksutuksia, yllättäviä tempovaihteluita ja kaikenlaista mukavaa kilkutusta jossain taka-alalla. En tiedä, onko penseyteeni vaikuttanut Juhani Ritvasen älppäriarvio jostain 40 vuoden takaa, jossa hän ei juuri kehuskellut Freemanin tulkitsijan kykyjä, mutta kun nyt tuli vastaan muutamalla eurolla tämä äijän viimeinen Josie-julkaisu keväältä 1960, ajattelin antaa artistille lisäsauman hurmata. Ostin ainakin yhden, Clyde Owens And His Tunestersin Right And Readyn, vaikka lootassa saattoi olla sillä vierailukerralla kovempiakin esityksiä joista en tiennyt autuaasti mitään – vaikkapa Nat Couty And His Bravesin tikkaava Woodpecker Rock sekä tämä nyt käsillä oleva kiekko. Miten kävi. Alexanderin kanssa. Kaksikko oli riitaantunut joihinkin Nat ”King” Colen Capitol-levytyksiin liittyen. 46 Blues News 6/2022 PETRI LAHTI D ivarilaareilla narraillaan tällä kertaa lammen isointa ahventa, ihaillaan hintalaadultaan upeaa Cadet-singleä, selvitellään väkivaltaiseksi muuttunutta tenurallia Okinawassa ja mietitään, miten monella tavalla rahoistaan kiinni pitäneen altistin nimen voi sanoa pieleen. A-puolen teinikappaleella Freeman on Dee Clarkin, Donnie Elbertin ja kumppanien jalanjäljissä, enkä nyt julista esitystä ihan toivottomaksi, mutta jokin tietty persoonallisuus ja ote hänen äänestään uupuu
Frankin salaisuus kaatoihin: 1) Vain kertatällit per kimma, jotta lempi pysyy kehollisella tasolla eikä sen kummempia siteitä synny 2) Älä päädy koskaan mimmin petiin, ellet halua nikkeliä kaaliin paikalle ilmestyneeltä kundifrendiltä 3) Älä utele vastapuolen sormuksesta tai miksi sormessa on vaaleampaa ihoa, vaan toimi. Vaikka mukana taitaa olla Cleveland Eaton pystybassoineenkin, raidalla ei totisesti hissutella. Pettiford kyllästyi silloin kitaristinsa Clifton ”Skeeter” Bestin häiriköintiin koneessa ja vaati tätä olemaan hiljempaa. Hän taisi olla aikamoinen elämän vonkamies studioiden ulkopuolellakin, sillä Kicks-lehden haastattelussa (#7) hän jakeli muistaakseni lukijoille iskuohjeitaan. Basisti Oscar Pettiford pääsi oikein lehden kanteen helmikuussa 1952, kun hän sai potkut johtamastaan yhtyeestä kesken Aasian-kiertueen ja karkotettiin samassa yhteydessä Japanista. Koukku pamahti yllättyneen Pettifordin silmään, minkä jälkeen kumpikin matkustaja poistettiin koneesta. JIMMY CLEVELAND AND HIS ALL STARS JIMMY CLEVELAND AND HIS ALL STARS Count ’Em / You Don’t Know What Love Is (EmArcy EP-1-6534) Jenkkiläisessä jatsijulkaisussa Downbeatissa ei paljon tummia naamoja näkynyt 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla ”Satchmoa” ja muutamaa muuta turvallisen tuttua esiintyjää lukuun ottamatta, mutta ”hep catien” sähläilyt tien päällä kyllä kiinnostivat. Tälläkin kiekolla soittava pianisti Horace Silver esiteltiin joskus ”Whore Ass Silberinä”, Bobby Hutcherson sai seremoniamestarilta tupakansavut silmilleen kriittisellä hetkellä ja Dave Brubeckin porukan kohtalo oli joka kerta sama, kun Paul Desmond kieltäytyi itsepintaisesti maksamasta Marquettelle. Mukana on myös paikan lyhytkasvuinen juontaja Pee-Wee Marquette (kansikuvassa keskellä), joka kuuluttaa kimeällä äänellään yhtyeen lavalle: ”Ladies and gentlemen, as you know, we have something special down here at Birdland this evening.” Erikoislaatuinen oli myös Marquette, jota moni muusikko kutsui selän takana kuusikirjaimisella rumalla sanalla. Näillä prinsiipeillä Starr rehvastelee jutussa tutustuneensa läheisesti arviolta 5000 naiseen solistiuransa aikana. Andy Starrin MGM-seiska Rockin’, Rollin’ Stone / I Wanna Go South oli autiosaaren platoissani ja lähtisi mukaan tänäkin päivänä, jos elämä palmun alla kutsuisi. Muut muusikot esiteltiin asiallisesti, mutta kun tuli Desmondin vuoro, Marquette asetti kätensä suun eteen ja kuiskasi kuuluvasti muiden jäsenten suuntaan, että mikäs tämän tuntemattoman alttosaksofonistin nimi olikaan. Lewisillä oli näpeissään taito soitella norsunluulla sielukkaasti ilman turhia kikkailuja. Tämä on kappaleen nimestä huolimatta mukavan rentoa musiikkia, jossa jaellaan sooloja eri instrumenttien soittajille. Jos voitelurahaa ei kuulunut, vastuu oli kuulijoilla mitä Marquette mikkiinsä lausahteli. Tälle kiekolle päätyneistä ikuistuksista mieleen on jäänyt erityisesti Give Me A Woman, jossa Starr suorastaan kiehuu naisseuraa kaivatessaan – pitkää, pätkää, bulia, snadia. Kovaa peliä Birdlandissa, eikö?. THE STRIKES, FRANK STARR, THE STRIKES, FRANK STARR, ANDY STARR ANDY STARR Boppin’ with Andy Starr: Rockin’ / I Love You Baby / Old Deacon Jones / She’s A Goin’ Jessie / Round And Round / Give Me A Woman (Hot 103) Älä kysy mikä tämä on, outo belgialainen bootleg-EP 1970tai 1980-luvulta, mutta mikäs siinä, kun musiikki on tutun sykkivää. Lukua laskettiin myös Quincy Jonesin sävellyksellä Count ’Em, jota Pettiford ja kumppanit työstivät pasunisti Jimmy Clevelandin yhtyeessä 1955. Kun vuodessa on tunnetusti 365 päivää ja Starr levytteli vuodesta 1955 vajaan vuosikymmenen, niin hurja on ollut tahti tällä boppaajalla. Siksi hänen levyjään, pieniä ja isoja, saa divareista yleensä todella halvalla. Homma lipesi käsistä, kun sekstetin lento Okinawasta oli lähdössä seuraavaan keikkamaahan Filippiineille. Muistelijoiden mukaan hänet tunnettiin 1950-luvun jatsaripiireissä nimittäin pahemman luokan kiristäjänä. Pee-Ween bravuuri oli vaatia tippiä siitä, että hän esittelee muusikon Birdlandin saliyleisölle oikein. Blues News 6/2022 47 Chessin alamerkki Cadet. ART BLAKEY QUINTET ART BLAKEY QUINTET A Night at Birdland, vol. Sitten alkoi tapahtua: Best kyllä vaikeni, mutta vain sen verran että sai pistetyksi luuvitosen laulamaan. Löysin nimittäin hiljattain tämän upean Blue Noten pikkualbumin, jossa Art Blakey soittelee kvintetteineen kuulussa Birdlandissa osoitteessa 1678 Broadway, New York. Sen jälkeen pätkä esitteli Desmondin viileästi Bud Esmondina tai jotain sinne päin. Ja loppuun vielä paras juttu: Lewis on levyttänyt paljon, eikä hänen julkaisujaan juuri arvosteta, koska ne uppoavat eri tyylien väliin. 2: Wee-Dot, Mayreh, A Night In Tunisia (Blue Note 5038) Kun tällä divarikierroksella mennään näköjään varsinaista sekahakua, heitetään joukkoon poikkeuksellisesti yksi kymppituumainen. Hän totesi Downbeatissa karkotuksensa jälkeen kuivasti, ettei lähde näiden aasialaista tenurallia pyörittäneiden kaverien kanssa enää mihinkään. Jep, näin se oli. Kun virkailijat olivat aikansa tutkineet tapausta, Best lähetettiin muiden soittorosvojen perään Manilaan ja Pettiford passitettiin kotimaahansa. Hyvä esimerkki on tämä tulkinta Sam & Daven loppukesän 1967 jättihitistä: sopivan jykevä kolmeminuuttinen soulia ja jatsia. Hetki vain, kaivetaan lehti esille... Tämäkin maksoi puoli-ilmaisesti 1,88 euroa. Siksi hänen levynsä olivat harvoin tylsiä
Enpä ole varma, onko Johnny Preston esiintynyt BN:n maineikkaassa ”Teinipopin aatelisia” -sarjassa. Opuksen ensimmäinen kappale (Born in Chicago) hahmottelee Etelän Mississippin ja BILLY BOY BILLY BOY ARNOLD with ARNOLD with KIM FIELD KIM FIELD The Blues Dream of Billy Boy Arnold (The University of Chicago Press, sarjassa Chicago visions and revisions, 2021, 13 + 287 s.) Pitkästä aikaa on ilmestynyt Chicagon sodanjälkeistä bluesia ja laajemminkin bluesia käsittelevä teos, joka kiehtoo minua poikkeuksellisen monipuolisella otteellaan, nimittäin Chicagon musiikkielämää 1940-luvulta 2020-luvulle bluesin pääkaupungin sisäpiiriläisen ja hyvämuistisen muusikkoveteraanin näkökulmasta! Apuna Billy Boy Arnoldilla (1935–) on nuoremman polven huuliharpisti-tietokirjailija Kim Field, ja kirjan lopussa kiitoksen sanat kohdistuvat erityisimmin Mark Hummeliin ja Dick Shurmaniin. Samassa jutussa arvostelija totesi tosiaan Johnny Burnetten näyttävän Little Boy Sad -singlen kannessa ”mammanpojalta”. Suomessa Westerlund sai sinkulan julki vasta keväällä siitä päätellen että Harry Aaltonen suolasi kiekon IS:ssä kesäkuussa 1961. Kuten etiketistä näkyy, Preston kykeni kokeilemaan rahkeitaan monenlaiseen ja monien erilaisten esittäjien kappalematerialiin, tässäkin Little Willie Johniin ja Thurston Harrisiin. Tämä kela sai marinoitua Peacockin nauhavarastossa yli kolme vuotta ennen julkaisuaan, sillä ”Pikku-Riku” pisti kappaleet pakettiin Johnny Otisin yhtyeen säestämänä loppuvuodesta 1953, mutta Don Robey iski levyn markkinoille taalat silmissään keväällä 1957. Billy Boyn rehellisyyttä korostavia alkusanoja seuraa Kim Fieldin puolisen tusinan sivun taustoitus Billy Boy Arnoldin visiosta ja tekijyydestä bluesin saralla. Tästä eteenpäin kirjan sisältö muuntuu yhä kiinnostavammaksi sarjaksi muistoja, anekdootteja ja soittokavereiden kelpoiset kolme karttaa takavuosien Chicagobluesin maamerkeistä, etupäässä klubeista. Hänen mukaansa vastaavaa oli kuultu ”kyllästymiseen saakka”. Toinen kappale (Sonny Boy Williamson) kertoo elävästi Billy Boyn palavasta halusta löytää sankarinsa Sonny Boy Williamsonin asuinpaikka. Sonny Boyn kuolema 1.6.1948 oli ilmiselvästi kova isku muusikon alulle, mutta myöhempinä vuosina Sonny Boyn soittokaverit ja seuraava polvi opastivat eteenpäin. Bluebird-bluesista siirryttiin kohti raaemman sähköisen bluesin syövereitä, karkeasti sanoen siirtymä vaikkapa Tampa Redistä Muddy Watersiin. Valokuvia on tusinoittain, mutta vaikka olen harrastanut bluesia kohta 50 vuotta, melkein puolet olivat minulle ennen näkemättömiä. LWJ-versio nousi heti alkuvuodesta sijalle 73, ja viimeiseksi listavierailuksi jäi Free Me loppuvuodesta (#97). Parempi tästä lainakaksikosta on Leave My Kitten Alone, josta Preston saa taipuisalla mutta vahvalla äänellään sopivasti irti. Muddy Watersin kuuluisa yhtye jäi taakse, kun Walter pääsi maineen huipulle. Kim Field näki Billy Boyn keikan ensimmäisen kerran kotipuolessaan Yhdysvaltain länsirannikolla v. Pian sen jälkeen hän lensi Chicagoon ja yhteensä 60 tunnin haastattelunauhoista saatiin hyvä pohja kirjan sisällöksi. Kolmas kappale (Billy Boy) on osin omakuva ja osin fokuksessa on 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun bluestyylien murros, jossa ns. Tietoa on ripoteltu Chicagon topografiasta ja afroamerikkalaisen väestönosan kulttuurihistoriasta erityisesti musiikkielämän kannalta. Hän oli kotoisin Teksasin Gulf Coastilta, alueelta, jossa riitti alan muusikoita, tummia ja vaaleita, ja tämä kuului selvästi myös Prestonin esittämisessä. Falsettikin irtoaa kevyesti taustakuoron maukumisen seasta. Ensitapaamisesta 15-vuotiaan ja 20-vuotiaan harpistin välillä päästään vähitellen läheisempään toveruuteen. Jos ei, aihetta olisi ollut, kyllä siellä on ollut rahvaanomaisempia tulkitsijoita kuin Preston (1939–2011). Teos sisältää varsin perusteellisen Billy Boy Arnold -diskografian, monipuolisen kattavan (mutta hieman epätäydellisen) hakemiston ja malli. Juke-niminen kappale tuo esiin Little Walter Jacobsin suurimman huuliharppuhitin ja hänen ylivertaisen luovan muusikkoutensa, joka oli taustalla. Paikan löydyttyä periksiantamattoman kyselykampanjan jälkeen lukija pääsee nauttimaan 12-vuotiaan intoilijan yksityiskohtaisista muistoista sankarinsa oppitunneista blueshuuliharpun alalla ja juttutuokioista myös muusikon vaimon Lacey Belle Williamsonin kanssa. Kappaleet ovat rytmibluesia, jossa Penniman on vielä kahden vaiheilla: Billy Wrightilta ja kumppaneilta otetut vaikutteet kuuluvat, mutta hetkittäin tavoitellaan jo sitä alkuräjähdystä, jolla artisti muutti maailman Specialtylla. Listoilla Prestonin laulamiset olivat tässä vaiheessa, 1961, pian laulettu. Jaa, mitä olen silmäillyt entisen nekkaajan Liberty-kauden promokuvia, niin kyllä paksun pakkelin alta näkyy tuulenhalkaisija, johon on pamahtanut sepänsällin spesiaali aika taajaan! LITTLE RICHARD LITTLE RICHARD Maybe I’m Right / I Love My Baby (Peacock 5-1673) Pannaan kierros pakettiin väkevällä levyllä. 48 Blues News 6/2022 BN lukee kirjallisuutta: BN lukee kirjallisuutta: Uskottavaa blues-muistelua Uskottavaa blues-muistelua Chicagon eroja kertomalla suuresta muuttoliikkeestä viime vuosisadan alussa, Chicagon mustien kaupunginosien erilaisesta profiilista ja lapsuudenmuistoja ennen varsinaista bluesille antautumista 1940-luvun lopulla. JOHNNY PRESTON JOHNNY PRESTON Leave My Kitten Alone / Do What You Did (Mercury 71761) Palautetaan kierrosnopeus tutusti neljävitoselle, ja siirrytään samalla koto-Suomessa painettuun pikkulevyyn. Kolme vuotta myöhemmin oli toinen tapaaminen Billyn kanssa samoilla seuduilla, ja jo silloin Kim ehdotti Billyn muistelmien toimittamista. Chicago-bluesin synnystä rock’n’rollin kautta valkoisten (artistien) saapumiseen klubeille ja rockyhtyeiden suodattama blues 1960-luvulta lähtien sekä mustan bluesin esittäminen nykyään etupäässä valkoiselle yleisölle. Teoksen rakenne on enimmäkseen kronologinen, mutta loppua kohden käydään rohkeasti käsiksi kysymykseen bluesin arvostamisesta ja tulevaisuudesta monelta kantilta. I Love My Babystä löytyy mukava yksityiskohta: Kun kappale kääntyy loppuliukuun ja Richard paasaa ”bye bye baby, so long, baby i’m gone” -fraasia, niin tässähän on selvästi ollut alkusoitto järisyttävälle Hey-HeyHey-Heylle rumpubreikkiä myöten. 2015 ja he juttelivat yhteisestä esikuvastaan John Lee Williamsonista eli Sonny Boy I:stä
Esa Kuloniemi, 272 s.) Tämä vuosi on jo esitellyt minulle mukavaa retromuisteloa Nääsvillen rockhistoriaa Nääsvillen rockhistoriaa Brittikonkarin kirjallinen testamentti Brittikonkarin kirjallinen testamentti. Erilaisia keikkakokemuksia Tampereen seudulta ja vähän muualtakin on poimittu mukaan. Siellä kuulin jo Velton ja Moogin Wolfgang-yhtyettä, myös armeijasta palannut Rale Koivisto viritteli uudestaan Matthewsyhtyettään. Myös Moogin ja Velton merkitys saa osansa. Suomeen ulottuneella 2010-luvun puolivälin kiertueella ”Chicago Blues: A Living History” näin vihdoin Billy Boyn ensimmäistä kertaa: Helsingin Kulttuuritalolla tarinoi sympaattinen bluesin vanhempi valtiomies ja esitti mm. Keikkapaikat, kiertueet monien bluesjättiläisten kanssa ja koetut seikkailut vievät mennessään, niin että on vaikea keskeyttää kirjan lukemista. Onneksi tätä jälkipolvea on syntynyt kiitettävästi ja varmaan tässä on maan perusteellinen peruspläjäys heille. Sivun 190 seutuvilla piipahdetaan esittelemään myös Chicagon jazz-maailmaa. Luoto, Aki (2015) Punkkarin Tampere: paikallisuus punkkareiden muistelukerronnassa.Karisaari, Juho (2017) Jorma Riihikoski JIM PEMBROKE, JIM PEMBROKE, RICK CHAFEN RICK CHAFEN Just my situation – Muistelmat (Like, 2022, suom. Blues News 6/2022 49 Korkki ei anna haastateltaviensa kertoa paljonkaan tamperelaisen punkin vaiheista, vaikka sillä oli kasarilla vahva edustus tällä seudulla. Itse musiikkiin ei mennä sen syvemmin sisälle, mikä sopii kirjan luonteeseen esitellä Manserockia ilmiönä ihmisten ja heidän muistojensa avulla. Toiseksi viimeinen kappale (All Around The World) kertoo vihdoin Yhdysvaltain ulkopuolelle levinneestä bluesvillityksestä, ensin Billy Boyn näkulmasta tärkeällä Yardbirds-yhtyeen tekemällä kahdellä Vee Jay -coversinglellä 1960-luvun alun Englannissa. Kirjaan on kuitenkin poimittu myös muita lähteitä ja niihin on asianmukaiseti viitattu. 45 vuotta baanalla lienee kuitenkin riittävästi sisukkaasti manserockin perinnön ylläpitämistä – ja Jari Korkin kauan odotettu kronikka aiheesta on sopiva tarina jälkipolville jätettäväksi. Juke-kappale kokoaa monen tunnetun Chicago-harpistin esittelyt eri painotuksin. Tämä mainio kirja huipentuu lopuksi (My Blues Dream) pohdiskeluihin bluesin vaihtelevasta arvostuksesta ja perinteisen bluesin vähättelystä. Monien pienempien tekijöiden jälkeen arvotetaan pääjehut Muddy, Cotton, Spann, Wolf sekä Jamesit Elmore & Homesick heille kuuluviin sfääreihin. Myös Alwari Tuohitorvet, Tabula Rasat ja Juicet tuli nähtyä Rockadillon järjestämissä konserteissa Tampereen Tekun auditoriossa muiden nimibändien ohella. Tätä kirjoittaessa lööpit raikuvat Paten päättävän Popedan päivät. Tarinoiden huojuvuudesta kertoo se, että oma nimenikin mainitaan eräässä luvussa. luonnehdintoja. Seitsemäs kappale (The Blues Breaks Out) piirtää tiiviisti rock’n’rollin aiheuttaman muutoksen Chicagossa. Viides kappale kertoo enimmäkseen Bo Diddleyn tarinan alun ja Billy Boyn osuuden siihen, että Chess-levy-yhtiö innostui satsaamaan Ellas McDanielin uraan niin vahvasti. Lehtonen, Jenna (2015) Juice Leskisen poliittinen toimijuus 1980-luvun Suomessa esteettisen politiikan näkökulmasta. Keväästä 1975 eteenpäin Billy Boy on esiintynyt useita kertoja Englannissa ja manner-Euroopassa sekä muualla Yhdysvaltain ulkopuolella. Blues News tietysti mainitaan Waldemar Wallenius -osuuden sisällä. Tarina on sitäkin arvokkaampi, että se on nyt luettavissa Billy Boyn tavallista luotettavammasta näkökulmasta. Hänkin kuoli John Lee Williamsonin tapaan nuorena katuväkivallan uhrina. Kirjan selailuarvoa nostaa edelleen se, että loppuun on liitetty henkilöhakemisto – jokaiselle henkilömaininnalle. Tämä onkin ehkä sitä tarinaa, jota on kaivattu saada esille. Bluestyylejä koskeva tärkeä väittämä on South Siden ja West Siden musiikin samanlaisuudesta, sillä ainakin 1970-luvulta lähtien leviteltiin käsitystä, jonka mukaan blues olisi noilla alueilla ollut kovin erilaista. parivaljakko perusti osin mustista ja valkoisista koostuvan yhtyeen. Kappaleen loppupuolella kerrotaan vielä Little Walterin riipaiseva alamäki. Toisaalta aiheelle löytyvät kyllä omatkin historiikkinsa. Taannoisen Cool-merkin singlen (17-vuotiaana keväällä 1953) jälkeen Billy Boyn kakkossessio aktiivisena keväänä 1955 oli jo vahvempi esitys – Billy Boy kyllä myöntää olleensa edelleenkin vielä epäkypsä artistina – sai jatkokseen vielä kolme sessiota doo wop-musiikista tunnetulla Vee Jay -merkillä vuoteen 1957 asti. Sillä panoksella rakennettiin se stadionluokan suosio, mitä yhtyeiden fanit ovat sitten kasvattaneet jälkipolviinsakin. Jari Korkki on Tampereen yliopiston kasvatteja samoin kuin osa tarinan kertojistakin. Juuri Virtanen oli se Manserockbändi, joka oli tärkeä punkin edelläkävijä arvaamattomine lava-akteineen ja energisine asenteineen. oppi-isänsä John Lee Williamsonin kappaleita; samalla hävisi harmini siitä, että en ollut löytänyt mestaria 1980-luvun alun tutkiusmatkoillani Chicagossa. Teosta tulee luettua pitkälle omasta perspektiivistäni: vietinhän koko 1970-luvun Tampereen lähikunnassa innokkaana rockin kuluttajana ja maailmankuvani muodostui aika lailla samoista sokkeleista, joita tämän kirjan tarinoissa kertaillaan. Vaikka näistä sessioista ei tullut artistille rahaa, ne olivat tärkeä alku tunnetuksi tulemiselle. James Cotton) alkoi 1970-luvulla pukeutua huolettomasti farkkuihin valkoisen (hippi) yleisön mieliksi, ja kaupungin pohjoislaidalle syntyi valkoisen väen suosimia paikkoja, joissa myös musta blues silloin tällöin soi. Ne olivat sikäläisiä pikku hittejä, joista Billy Boy ei tuolloin tiennyt mitään, mutta on nykyään niistä selvästi ylpeä. Silloin tuli oltua myös sisäpiireissä punkin alkuhetkillä ja tämä antaa minulle muutamassa kohdassa kriittisemmänkin näkökulman aiheeseen. Kaiken kaikkiaan Korkki on lähtenyt haastattelupöytiin melko ohkaisella kysymyspatteristolla. Työ jäi Korkille, kun Waldemar ja kumppanit eivät uskaltaneet/kerinneet hommaan lähteä. Bluesin arvostusta hän toivoo, sillä afroamerikkalainen kulttuuri antoi maailmalle lahjaksin bluesin ja soulin. Korkki on koonnut tämän kirjasen haastattelemalla osaa avainpelureista ja sitten haravoinut ajatuksista sopivia kokonaisuuksia kronologisesti, journalistin ammattitaidolla kyhättyjen otsikoiden alle. Kirjassa on myös hyvin annettu Rale Koiviston tuoda esiin persoonaansa preManserockissa ja Hair-musikaalissa. Niitä tosin voi kaivaa tarvittaessa esiin netistä, suosittelen esimerkiksi Arnold Witgensteinin vuoden 1985 esseetä Art Pate sekä Tampereen yliopiston sivuilta ladattavissa olevia graduja, kuten: Maankuulu manserock: Vuonna 85 -elokuvan arvostelut tamperelaisen ilmiön määrittelijöinä. Klubielämän havainnollisen kuvauksen jälkeen tuodaan esiin useita South Siden ja West Siden klubeja esiintyjineen. On hyvä muistaa, että Manserockin aseman sementoivat 1980-luvulla Juice, Popeda ja Eppu Normaali raskaalla työllä ja taakan kannolla läpi koko Suomen. Näissä karkeloissa syntyi palava halu pureutua kaikenlaiseen musiikkiin, mutta vasta punk naulasi todellisen kiihkon vuosina 1976–1980. Vähitellen klubien yleisössä nähtiin valkoisia ja muusikoita alkoi nousta lavalle (mm. Mike Bloomfield ja Paul Butterfield). Billy Boy Arnold esiintyi harvoin, koska hänellä oli tuolloin työpaikkoja musiikin ulkopuolelta. Laajaan kattaukseen on luettu levykaupat, musaklubit, anniskeluravintolat, radiokanavat ja musiikkilehdet toimittajineen. Osa mustista muusikoista (mm. Erkki Sironen JARI KORKKI JARI KORKKI Manserock jäi soimaan (Docendo, 2022, 272 s.) Jääkö Manserock soimaan. Hän haluaa välittää tarinaa ”innocent bystanderina”, mikä pistää mietityttämään, kuinka kertomuksia on validoitu. Billy Boy ei pidä siitä, että bluesin ääressä kohkataan egoa nostattamassa, ilman että soitetaan oman tunteen mukaisesti, oli tyyli sitten mitä tahansa. Satunnaisten buuausten jälkeen musta yleisö oppi vähitellen hyväksymään nämä valkoihoiset jammailijat, ja em. Joka tapauksessa Korkin teksti toimii jouhevasti ja asia etenee mukavien muistikuvien kannattamana. Kirjan sivuilta tulee toistuvasti esiin se arvostava suhtautuminen kollegoihin, joka vaikuttaa kuuluvan Billy Boyn hienoihin luonteenpiirteisiin. Omaa maailmaani rikastuttivat tuolloin I-klubi, Yo-talo, Tullikamarin klubi sekä illat Laternassa ja Tillikassa. Hän on ymmärtänyt pitää homman “keep it simple, stupid” -akselilla. Itse asiassa aloitin elävän rockmusiikin kuuntelemisen maaliskuussa 1971 Tampereen yliopiston juhlasalissa, jossa Tapio Korjus järjesti rock-konsertin. Seuraa kirjan ylivoimaisesti pisin kappale (Bluesman), joka sisältää monien värikkäiden tarinoiden ohella itsereflektiota omasta tulokkuudesta ja keskeneräisyydestä. Suurin osa jutuista on tuttuja musalehtien sivuilta ja aiemmista muisteloista Suomi-rockin historiankirjoista. Itse jäin kaipaamaan hieman syvempää analyysiä ja enemmän vaikkapa lähteitä Manserockista laadittuihin aikalaiskirjoituksiin
Kirjassa tulee esille se dualismi, joka oli Jimin ja Otto Donnerin välillä heti Blues Sectionin ensimmäisistä äänityksistä lähtien. Ainakin minulle Pembroken musiikki on tullut tutuksi jo debyyttisooloalbumista ja sitä myötä myös koko Wigwam-tuotanto. Vaikkei Havian selvitystyön lähtökohtana suoranaisesti olekaan mersey-pumppujen tunnettuus 1960-luvun Suomessa, kotimaiseen pop-historiaan liittyvät painotukset ovat silti aistittavissa kuhunkin kokoonpanoon käytetyissä tekstimäärissä. Kiinnostavinta on Jimin oma teksti, jossa hän kertoo kappaleidensa luomisprosesseista ja jakaa pikkumuistoja bändissä soittamisen dynamiikasta. Kirja antaa kuvan Jimistä hahmona, joka ei toimi kovinkaan praktionaalisesti, mutta tulosta silti syntyi dokumentoimalla kaiken aikaa ryöppyäviä ideoita erilaisille lippusille ja lappusille. Sisällöllisesti on tarjolla perusvarmaa ja sujuvaa joskaan ei poikkeuksellisen lennokasta tietokirjatekstiä, Mersey-liigan kakkoskentällisiä Mersey-liigan kakkoskentällisiä. Kolmas miniteema on shakin peluun vapauttama vaikutus kiertueilla ja bändin jäsenten kesken. Trilogia täydentyy tällä Jim Pembroken (1946–2021) biografialla. Merkillepantavaa on, että jo kirjan alaotsikossa tekijä viestittää tulevansa ohittamaan tarkastelussaan sen kaikkein ilmeisimmän genren edustajan ja keskittyvän nyt ”Beatlesin aikalaisiin”. Jimin historia on hyvin tallennettu Wigwam-opukseen (2018 tuli jopa uudistettu painos) sekä Svartin erilaisten uusintajulkaisujen esseelehtisiin Blues Sectionin ensialbumista lähtien. Kertomus on myös saanut vitaalin jatko-osan uusien Wigwam-levyjen sekä menestyksekkään 50-vuotisjuhlakiertueen myötä. Asuinseuduillaan arvostettujen mutta Pohjoismaissa etäisemmiksi jääneiden The Fourmostin, The Big Threen, The Merseybeatsin/Merseysin, The Mojosin ja The Undertakersin tapaisten ryhmien edesottamukset saadaan kirjassa kahlattua läpi alta kymmenen sivun annoksina. Lisäksi erilaisia Wigwam-tribuutteja on nähty keikoilla viime vuosina Jukka Gustavsonin ja Rekku Rechartin luotsaamina. Donnerhan antoi ns. Syytä näet olisi kyllä ollut: pelkästään vuonna 1963 Englannin sinkkulistan kärkipallilla viihtyi vuorollaan aina jokin liverpoolilainen kitarabändi yhteensä huikean 34 viikon ajan (niistä 18 merkittiin The Beatlesille, 11 Gerry & The Pacemakersille, 3 Billy J. Toinen kertomaton tarina on Jimin ura ja kokemukset Wigwamin jälkeisessä ajassa varmistamassa ja viimeistelemässä menestystä Hurriganesille, Kojolle (kaikki kappaleet Kojon kahdelle menestyslevylle ”So Mean” ja ”Lucky Street”) sekä Riki Sorsalle (esim. Niistähän sitten tehtiin iso määrä musiikkia myös muille levytettäväksi. Veikkaanpa, että tämän kirjan lukijakunnalla on siis jo syventävät opinnot aiheesta suoritettuna. Miltei sama meno jatkui myös vuonna 1964. Itse näin sitten Wigut pariinkin otteeseen Tampereen Tekulla ja Jim Pembroken jopa kerran hänen säestäessään Heinäsirkkaa tamperelaisessa yökerhossa kasarilla. Avarakätisemmin sanottavaa, reilusti yli 50 sivun verran riittää ”Liverpoolin toiseksi suosituimmasta bändistä” The Searchersista, samoin Billy J. Ja tietysti se keikka Provinssirokissa 1991. Ylöjärvellä pohdittiin tuolloin musamiesten arvioita ja ”Fairyport” ja ”Being” olivat ahkerasti käpistelyn kohteina. Havian ilmaisua leimaa monilla tavoin omakohtaisuus. Ehkä BN:n lukijoiden kannalta uutta on värikäs kuvaus nuoruudesta taidekouluaikoina, Carnaby Steetin ja Sohon bluesklubien maailmasta vuosien 1963–64 taitekohdassa. avoimella sekillä Jimille mahdollisuuden tehdä levyjä ja Love Recordsin julkaisemat kolme soololevyä muodostavat kuitenkin sen ylittämättömän trilogian hänen tuotannossaan. Kramer & The Dakotasille ja 2 The Searchersille). Kramer & The Dakotasilta peräisin olleet Laila Kinnusen Älä kiusaa tee (Lennon-McCartney -sävelmä Bad To Me) ja Eero, Jussi & The Boysin Salaisuuteni (Do You Want To Know A Secret). Mielenkiintoisena knoppina voinee pitää myös havainnonjyvästä siitä, ettei brittiläisten jalkapallon ystävien omimana kannatushoilotuksena globaalisti tunnettua 1940-luvun musikaalisävelmää You’ll Never Walk Alone ole suomeksi viralliselle levylle kertaakaan tehty. Kramer & The Dakotasista ja Gerry & The Pacemakersista. Muutenkin tuntuu, että nuoruuden muistot tuodaan esiin monien kappaleiden sanoituksissa ja sointukuviossa. Donnerille studio oli instrumentti ja hän kannusti Jimiä kirjoittamaan kappaleet levylle. Isoa osaa tekstiä leimaa Jimin kiitollisuus siitä, kuinka Suomeen saapunut brittinuori temmattiin heti mukaan viihdekoneistoon. Kirja on rakennettu Jimin tekemästä kirjoitusaihiosta – lisättynä Jarkko Jokelaisen käsialaa olevalla epilogilla viimeisestä vuosikymmenestä, jossa puhuvat tytär Emma ja luottomuusikko Jukka Orma. Mersey-joen suistoseudut nostattivat paljolti onnekkaidenkin sattumien kautta hetkellisesti pinnalle suuren parven jättisukseen saavuttaneita kokoonpanoja ja niiden tähtisolisteja, joista valovoimaisimmat vetosivat silloin tällöin jopa vaativaan yhdysvaltalaiseen makuun. Lisää kotimaista aspektia sisältöön tuovat erityisesti yhteenvedot Iskelmäja Suosikki-lehdissä julkaistuista Liverpoollevyjen arvosteluista vuosilta 1963–1967 sekä analyysi kotimaisten artistien versioimista merseybeat-kappaleista, parhaiten aikaa kestävimpinä esimerkkeinään Gerry & The Pacemakersiltä lainattuina numeroina lahtelaisen The Loaferis & Ronny -kokoonpanon yllätysvalinta Se jokin sinulla on (You’ve Got What I Like) ja Johnny Liebkindin Ei se kesää tee (It’s Gonna Be Alright) sekä Billy J. Tämä yhteys säilyi viimeiseen saakka, Jimin Kansas City -vuosiin ja Donnerin kuolemaan asti. Kaikki edellä mainitut myös vierailivat esiintymässä Suomessa vuosina 1964–65 – lukuun ottamatta ensi kerran vasta 1992 näille kulmille kerinnyttä Gerry Marsdenin johtamaa Pacemakersia, joka kyllä sekin tunnettiin laajasti levyjensä välityksellä. Havia, joka 1950-luvun alun lapsena on myös kerännyt huomattavan määrän henkilökohtaista tartuntapintaa käsittelemäänsä teemaan. ”Changing Tunes” -albumi), unohtamatta euroviisuedustusnumeroita. HAVIA JARI P. !970-luvun lopussa taas tuli uralle haasteita, kun rockissa palattiin takaisin punkin juurisyihin. Suomessa ”vara-Beatleseille” oli ymmärrettävästi jatkuvaa tilausta, aitoa asiaa kun ei koskaan saatu maahan näytille. Pekka Pöyryä Jim ei pystynyt päihittämään tällä saralla. Tämä prosessi ja sen kulku kerrotaan tarkasti. Samalla tavoin hän lukeutuu otsakkeen alle itsekin: 11-vuotiaana 1964 ensimmäisen Beatlessinkkunsa hankkinut Havia selvittää rimaa hipoen tiensä merseybeatin kultakauden kasvattien joukkoon, vaikka hän toki tunnustaa löytäneensä varsinaisen kutsumuksensa musiikinlajiin konserttien ja levynkeräilyn kautta vasta 1970-luvulle siirryttäessä. Jorma Riihikoski JARI P. Tässä muistelmakirja, joka kerrankin keskittyy itse musiikin juuriin ja luomiseen. HAVIA Liverpoolista kajahtaa merseybeat (Tallinnakustannus Oy, 2022, 336 s.) Niinpä tietysti, aivan kuin täkäläisestä musiikkitietokirjallisuudesta olisi jotain olennaista vielä puuttunutkin! Mikäli ehtymättömäksi luonnonvaraksi havaitut Beatleshistoriikit jätetään pois laskuista, ei Liverpoolin, tuon brittiläisen populaarihistoriankerronnan kannalta lähtökohtaisesti mehukkaimman maantieteellisen kolkan runsaankirjavasta yhtyekannasta ole aiemmin laadittu ainuttakaan omaa opustaan suomeksi. Kirjan väittämästä poiketen Gerry & The Pacemakersin versio kappaleesta tosin kyllä prässättiin vuonna 1964 myös suomalaisvalmisteiselle Columbia DYC -sarjan singlelle, joita ilmestyi vuosina 1963–66 kaikkiaan 9, ei 7 kuten teoksessa summataan. Asiasisällisesti edellä kuvatun tietoaukon onnistuu nyt täyttämään aihepiirin vannoutunut ystävä, harrastaja ja tutkija, etenkin Viroaiheisten historiateosten parissa entuudestaan ansioitunut Jari P. Ei lainkaan hassummin talouttaan ja sitä kautta myös kulttuurielämäänsä sodan jäljiltä vasta elvyttäneelle, vaikeiden aikojen kolhimalle satamaja teollisuuskaupungille, joka opittiin näinä aikoina tuntemaan eräänä maailman tärkeimpänä musiikillisena hotspottina jopa täällä kaukana pohjolassa. Kirjan kannen kuva Jimistä istumassa keskituhdolla veneessä vertautuu tarinaan, jossa tavallaan kertoja vain kulkee eteenpäin virran viemänä erilaisissa karikoissa ja kuohuissa. Tuntuvan 30-sivuisen katsauksensa saa osakseen myös The Swinging Blue Jeans. Tämä elämäkerta täydentää useilta osin aiempia dokumentteja ja ääniraidaksi voi vaikka tapetoida muutaman vuoden takaisia Svartin ”Wigwam 50 vuotta” -juhlajulkaisuja. Olihan tuo vuosi 1967 (Blues Section) ja 1970-luvun alku (Wigwam) populaarikulttuurissa suuren muutoksen aikaa. 50 Blues News 6/2022 kirjoissa Bändilaboratorio ja Manserock. 1960-luvun keikkaselvityksissään kirjoittaja tukeutuu loogisin perustein lähinnä Mikael Huhtamäen essentiaalisen ”Live In Finland” -teoksen huomioihin. Se toki saattaa antaa lukijalle paikoin liiaksikin fanittavan ja kritiikittömän vaikutelman, mutta toisaalta myös tuo sinne tänne ripoteltujen muistovälähdysten tukemana sympaattista pienimittakaavaisuutta sinänsä taivaita syleilevään aiheeseen. Pembroke ja Donner olivat aivan eri lähtökohdista lähteneitä musiikin tekijöitä, mutta yhteistyössä oli luottamusta ja magiikkaa. Kaikkea sitä klikkausuutiskerrontaa olisi varmasti ollut värikkäiltä Stadin vuosilta melkoisesti tarjolla, ainakin toiset yli 200 sivua sitä haluaville, mutta onneksi tämän territorion synnit päähenkilö on jättänyt viisaasti muiden tehtäväksi
Erityisen paljon Babitzin-Salakka -duo sai silti aikaiseksi juurimusiikkiväen silmissä. Pienkustantamojulkaisun ollessa kyseessä on lisäksi täysin järkeenkäypää, ettei merseybeat-maailmaa tässä tapauksessa lähestytä kuvitusmateriaali edellä. Siitä vain perässä tekemään, tytöt ja pojat! Pete Hoppula. Hän toki antaa viitetarinan rullata eteenpäin historiavetoisella peruspainollaan, mutta upottaa vaivihkaa sen sekaan myös hienotunteisia mutta rivien välissä paikoin viiltäviäkin analyysejä, jotka viimeistään paljastavat hänen korttinsa rivitoimittajaa kouliutuneempana asianharrastajana. Ei käy kiistäminen, etteikö ”Hetki lyö” olisi nimenomaan kirja musiikinystäville. Kirkan toimintamaailmaa leimannut vahva tahtotila olla juuttumatta artistina itseään toistavaan luuppiin tuovat luonnostaan uusia kerrostumia myös kirjan teemalliseen kulkuun ja onnistuvat personoimaan laulajaa uudella tavalla, oikeastaan tarvitsematta antaa postuumia puheenvuoroa pääsankarille itselleen juuri lainkaan. Kenties elämäkerran sijaan ”Muskaa” tulisikin kutsua historiikiksi, sillä myös Miettinen on ahnehtinut tarinankerronnan käytännössä itselleen ja antaa Babitzinien sekä Muskan pitkäaikaisen elämänkumppanin Hannu ”KalaHande” Salakan jakaa mietteitään pelkästään valikoitujen sitaattien kautta. Petri Lahden oman vahvan musiikillisen ymmärryksen ja tietotaidon turvin lukijalle piirtyy täsmällinen kuva häkellyttävästä lahjakkuudesta, joka mielessään tiesi jo nuorena mitä halusi, mutta oli silti kotikasvatukseltaan ja luonteeltaan ”liian kiltti” kapinoidakseen etenkään 1960ja 1970-luvuilla tuotantoyhtiöiden saneluja päätösvaltaa vastaan ja luottaakseen tältä osin puhtaasti omaan intuitioonsa. Hänen lapsuusaikansa ohitetaan sangen sujuvasti, tosin opuksen varsinaiseksi alkuhetkeksi asetetun vuoden 1963 koittaessa Kirka oli yhä keskenkasvuinen Maunulan kolli, joka isoveljensä Sammyn (Aleksandr Babitzin) perässä vasta unelmoi bändin solistiksi pääsemisestä. Muskan kipuiltua aluksi aikansa 1971 ilmestyneen ensisinkkuhitin Kirjoita postikorttiin jatkomenestyksen perässä ja julkaistuaan sitten historiallisen ”Muska”debyyttialbuminsa Krokotiili-rockeineen Lovella vuonna 1973, hän ohjautui laulajanurallaan ennalta määrittelemättömään on/off -tilaan, joka on aina näille päiville saakka tavannut aktivoitua yhtä nopeasti kuin taas vaietakin pitkiksi ajoiksi. Silkasta tieteellisestä tutkielmasta ei siten ole kyse, vaan ennen kaikkea niin sivistäväksi kuin viihdyttäväksikin tarkoitetusta hyvän mielen kääröstä, joka jaksaa lievästä hiomattomuudestaan huolimatta pitää lukijaansa otteessaan. Paikoittain kerrontaa on myös haluttu ilmeisen tarkoituksellisesti elävöittää vaihtamalla osassa luvuista aikamuotoa tietokirjalle ominaisesta imperfektistä proosallisempaan preesensiin. Sammyn ennenaikaisen kuoleman mukanaan tuoma dramatiikka, Euroviisu-edesottamukset, loputon suosionjahtaus hitteine ja huteineen sekä vaiheittaiset onnistumiset ja pettymykset eri levy-yhtiöiden kirjoilla jäsentävät Kirkan profiilia enimmäkseen aikaisemmasta kirjallisuudesta ja lehtiartikkeleista tuttuja polkuja tallaten, mutta tyystin omalla klangillaan. Toisen maanläheisemmän puolen ulkomailla huomattavan osan ajastaan viettäneestä Muskasta ja Hannusta taas tuo tekstiin heidän liikuttavan ”turistimaiset” kuvauksensa maailmalla näkemistään huippuartistien konserteista. Tekstiä värittävät sadat erisnimet, jotka kirjoittaja mitä luultavimmin olettaa lukijansakin tunnistavan entuudestaan. Mutta verrattoman paljon on kaksikko ehtinyt itsekin touhuta. Pääosin yhtyeiden mukaan mietitty otsikkorakenne sekä lukujen sisällä tiukasti säilyvä kronologisuus tuottavat kerrontaan jonkin verran tautologiaa, mutta sitä kirjailija ei edes yritä kiistää. 1952) kanssa toteuttamaan samanaikaisesti osittain Lahden työlle rinnasteisen elämäkertateoksen. Hän onnistuu samanaikaisesti sekä uppoutumaan kaulaansa myöten detaljeihin että silti säilyttämään jonkinlaisen yleisymmärrettävän käsittelytason, jonka suodattamiseen voisi olettaa maallikollakin riittävän kärsivällisyyttä. Artistien maahantuontifirmat Muzaka ja Rodeo sekä päivänpolttavinta Teksasin bluesia kotimaan markkinoille 1980-luvulla välittänyt oma BRBlevyfirma jäivät rootspiireissä elämään jopa Muskan levytysuraa vahvempana instituutiona, sen kiteyttää osaltaan myös kirjan lopussa oleva mykistävä luettelo Suomeen varsin lyhyellä ajanjaksolla kärrätyistä esiintyjistä: John Lee Hooker, Albert King, Otis Rush, Albert Collins, Lowell Fulson, Lonnie Mack, The Paladins, The Blasters, The Ventures, Wilson Pickett... Kaikki haaveet toteutuivat pikakelauksella The Creaturesin, Dannyn D-tuotannon, The Islandersin sekä ensimmäisten 1967 syntyneiden ja räjähdysmäiseen läpimurtoon johtaneiden levytysten myötä. Vankalla ammattitoimittajan ja tietokirjailijan taustallaan Lahti myös rohkenee kertoa hengentuotteensa sivuilla omia mielipiteitään. Sitä vastoin mitä erilaisimmille liiketoiminnallisille aluevaltauksille alttiin KalaHanden rinnalla laulajattarelle on sattunut ja tapahtunut senkin edestä, esimerkiksi sinänsä tuottoisat tekstiilibisnesvuodet Los Angelesissa 1980ja 1990-lukujen taitteessa johdattivat pariskunnan kertomansa mukaan välillä aidosti hengenvaarallisiin tilanteisiin paikallisten hämäräliigojen keskuudessa. Toisaalta, Lahti tekee henkilönostonsa niin kavalan luontevasti, ettei hetkittäisiä kartalta putoamisia välttämättä tule aina edes huomanneeksi. Yllättävän säästeliäästi omia muistojaan ja tuntojaan tekstimuodossa paljastava Muska tulee näin ollen tarjonneeksi jopa odottamattoman paljon palstatilaa puolisolleen, jonka joskus hieman suodattamattomiltakin vaikuttavat avautumiset ovat kieltämättä teoksen kutkuttavinta antia. Eikä hänen pidäkään”, alkaa Petri Lahden toimittama ”Hetki lyö”, joka ajaa esimerkillisesti tehtävänsä myös laulajan 2000-luvun vaiheet päivittävänä biografiana. Blues News 6/2022 51 jossa ajoittain toistuvat lyöntivirheet sekä kielelliset kömpelyydet olisivat varmasti olleet pienellä lisäajankäytöllä eliminoitavissa kustannustoimituksellisesti ehjempään asuun. Tekstiä viimeistellessään Lahti vaikuttaa prujanneen kurinalaisesti kaiken saatavilla olevan lähdemateriaalin, tarkentaen faktapohjaisuutta vielä noin 30 aikalaistodistajan haastatteluista kerryttämillään napakoilla sitaateilla. pikkuveli Ykä (Georgij) Babitzin, tuottajat Matti Laipio, Måns Groundstroem ja Chrisse Johansson sekä artistija muusikkokollegat Markku Aro, Leif Kiviharju, Kalle Lae, Timo Lindström ja Seppo ”Paroni” Paakkunainen. Selkeä ansio on myös se, ettei Havia katkaise bändien vaihekuvauksia hohdokkaimpien 1960-luvun vuosien jälkeen vaan jatkaa sekä orkestereiden että niiden ydinjäsenten tekemisten puintia samalla intensiivisyydellä aina nykyhetkeen saakka. Valittua esitystapaa ei kai voi kuitenkaan pitää vielä riittävänä puolustuksena sille, että samoja asioita saatetaan nyt toistaa lähes yhteneväisin sanamuodoin hurjimmillaan jopa vierekkäisillä sivuilla. On melkoinen sattuma, että myös kokenut helsinkiläinen tietokirjailija Sauli Miettinen on päätynyt yhdessä Marija ”Muska” Babitzinin (s. Sen jälkeen kohteella itsellään oli silti vielä sana jos toinenkin sanottavanaan levyttävänä ja esiintyvänä taiteilijana. Laajan osansa tekstistä saa myös Babitzinien sukuhistoria 1800-luvun Venäjältä alkaen. Ennen kaikkea teos kuitenkin syventyy erityisellä pedanttiudella Kirkan musiikkiin, tarjoten nykypäivänä jo sangen poikkeuslaatuisen, skandaalinhakuisista lööppiotsikoista vapaan kirjallisen kurkistuksen kaikkien tunteman Babitzineista piisaa kirjoitettavaa Babitzineista piisaa kirjoitettavaa julkkispersoonan todelliseen sisimpään: alati luomishalunsa säilyttäneenä intohimoisena musiikintekijänä. Vaikka käsillä on ehdottomasti kirja otsikkohenkilöstään Muskasta, se ei voi välttyä käsittelemästä huomattavissa määrin myös hänen sisarustensa vaiheita. Kovakantisten muodossa klaanin edustajista on ennen kuluvaa vuotta saatu ammentaa tietoutta ainoastaan Kirill Babitzinista (1950–2007), jonka yhdessä Raila Kinnusen kanssa kirjoittama omaelämäkerta ”Enimmäkseen Kirkasta” ilmestyi 1999. ”Kirka ei unohdu. Omaleimaiset kielikuvat sekä kauttaaltaan rento kirjoitusasu onnistuvat myös pidättelemään mallikkaasti tukehtumisen tunnetta vuolaan tietomäärän puristuksessa. Pete Hoppula PETRI LAHTI PETRI LAHTI Kirka – Hetki lyö (Readme.fi, 2022, 344 s.) SAULI SAULI MIETTINEN MIETTINEN Muska (Like, 2022, 375 s.) Laulava Babitzinin perhe on säilyttänyt erityispaikkansa kotimaisessa pop-yhteisössä uriaan yhä jatkavien Muskan, Ykän ja Annan voimin. Kirka joka tapauksessa sai kokea urallaan monet juuri hänen itsensä näköiset taiteelliset merkkihetket, joissa vähintään sivuroolissa näyttäytyi usein hänen elämänkestoinen rakkaussuhteensa afroamerikkalaiseen musiikkin, etenkin souliin ja rhythm’n’bluesiin. Pelkkää diskografista infotykitystä kirja ei ole, vaan valtaosa Kirkan taipaleesta kartoitetaan tavanomaisen historiatekstin turvin. Täsmälausuntojaan antavat mm
Gus. helmikuuta 1971 tekemältä äänitteeltä voi todella aistia illan tunnelman, eikä juurikaan jää ihmettelemään, miksi Wigwam oli niin ylistetty. Se olisi ollut yksi levyn parhaista kappaleista. Suuri mysteeri sen sijaan on, miksi Pembroken Nothing Shows ei koskaan päätynyt ”Fairyportille”. Natsan keikka esittelee siltä näytteitä parin kappaleen verran. Joidenkin epäiltiin jopa asuvan siellä, koska olivat paikalla joka ilta – keikkaillat pois lukien. Kun katsastin sitten tämän ”De Luxe Edition” sisältöä päätin, että sehän on pakko saada hyllyyn. Alku menee tuttuun ja turvalliseen tapaan. ”Live At Natsa” tarjoaa oivallisen aikahypyn siihen, mitä maamme rock-musiikissa tehtiin vuonna 1970-luvun alussa. Tulevan ”Fairyport”-albumin nimiraita ei ollut mukana em. Mutta nyt ei ole kyse perinteisestä intiaaniasumuksesta, vaan siitä, että tänä loppuvuonna meitä Wigwam-yhtyeen diggareita on hemmoteltu (ja lompakkoa kuritettu) melkoisella kasalla harvinaisia julkaisuja. Onneksi sisältö on ennestään tullut tutuksi. Kakkospuoli oli Gustavsonin melko vaikeaselkoista musiikkia, kolmas sekalainen kooste Pembroken ns. Koska ohjelmistossa oli myös lainakappaleita, on tälläkin mukana versio The Bandin klassikosta King Harvest (Has Surely Come). Mutta nyt tarjoutuu tilaisuus myös lopullisesta levyversiosta poikkeavan keikkaversion kuulemiseen. Wigwam oli tehnyt kaksi ylistettyä albumia, ”Hard’n Horny” ja ”Tombstone Valentine”, joten kolmatta odoteltiin kiivaasti. Seitsemänminuuttinen Losing Hold räjäyttää levyn käyntiin ja Pembroken herkkä Lost Without A Trace toimii sille hienona vastakohtana. Ja kuinka hienosti! Olisinpa syntynyt seitsemän vuotta aikaisemmin... Ensimmäinen levypuoli vielä kuulosti ymmärrettävältä, mutta loput kolme vaikeasti sulateltavilta. Jos musiikki oli vähänkin monimutkaista, ei maakunnissa liikaa STYDI WIGWAM-PLÄJÄYS! Wigwam-uusintajulkaisut lähitarkastelussa Wigwam-uusintajulkaisut lähitarkastelussa joka koskaan merkittiin kolmikon tekemäksi. Ensin ihmettelin, kuinka lyhyehköstä tuplalevystä on saatu jopa neljän vinyylin (julkaistu myös tupla-CD:nä) paketti, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa ehkä jopa paremmin kuin alkuperäinen albumi. Viimeisen puolen täytti improvisoitu jamisessio Jukka Tolosen kanssa livenä Hämikseltä, joka suunnilleen noihin aikoihin muutti nimensä Tavastia Klubiksi. Nyt Natsan keikka on ensi kertaa myös vinyylimuodossa – ja ennen kaikkea yhdellä ennenjulkaisemattomalla kappaleella täydennettynä. Tuotakaan levyä tuskin enää on myynnissä. Kokoonpano oli tuolloin vakiintunut kvartetiksi Jim Pembroke (laulu ja piano), Jukka Gustavson (laulu ja urut), Pekka Pohjola (basso) ja Ronnie Österberg (rummut). ”Fresh Garbagella”, jota voisi ihmetellä. nyrjähtäneen huumorin sävyttämiä lauluja ja Pohjolan omalaatuisia sävellyksiä. Olin käynyt viikkorahoillani ostamassa sen Aleksin Elannon levyosastolta, mutta sitä kuunnellessa tunsin oloni jotenkin hämmentyneeksi. Raskaasti päällekäyvän bassoja urku -aloituksen päälle käy Österberg, enkä taaskaan jää ihmettelemään, miksi pidän häntä maailman parhaana rumpalina. Levyn viidestä (riittävän pitkästä kappaleesta) ilmestyi neljä jo yli 20 vuotta sitten Siboneyn Wigwam-harvinaisuuksia sisältäneellä kokoelmalla ”Fresh Garbage”. Tulevalta ”Fairyport”-levyltä kuullaan sen avaus Losing Hold, monimuotoisuudessaan häkellyttävä ns. No onhan ikääntymisessä ainakin yksi hyvä puoli: musiikkia oppii kuuntelemaan laaja-alaisemmin. Kappalejärjestystä muuttamalla siitä olisi ehkä saanut helpomman. Losing Hold on erinomainen tietysti myös studiolevytyksenä, mutta tämän kaltaista potkua ei maamme äänittämöissä saatu taltioitua. Tämä onkin ainoa kappale, WIGWAM WIGWAM Live At Natsa (Ainoa!) Tätä tekstiä laatiessa joutui ottamaan vähän varaslähdön, sillä levy ilmestyy vasta tammikuussa 2023. Syy lienee se, että Gustavsonin sävellys oli liian pitkä mukaan mahdutettavaksi. Tältä Yleisradion 10. Julkaisuhan on massiivisen mahtipontinen, mutta ei syyttä. Edelliseltä levyltä ”Tombstone Valentine” kuullaan Pembroken Captain Supernatural, mutta levyversiota huomattavasti tuhdimpana tulkintana. jytäkappale (tuollaista termiä joskus käytettiin), jossa yhdistyvät Gustavsonin ja Pohjolan iskevimmät säveltäjän lahjat Pembroken lyriikkaan. keikkoja riittänyt, joten kotikenttäetuna kannatti soittaa siellä missä musiikin harrastajat olivat. WIGWAM WIGWAM Fairyport (De Luxe Edition) (Svart SRE657LP) Häpeäkseni on tunnustettava, ettei ”Fairyport” kuulunut ihan suosikkilevyihini teini-iässä. Natsa (tuolloin virallisesti N-Clubi) Kasarminkadulla oli helsinkiläismuusikoiden suosima keikkaja tapaamispaikka. 60 Blues News 6/2022 HONEY AALTONEN P arempi viettää talvi wigwamissa kuin taivasalla, sanoisi varmaan vanha intiaanikin. Kahden vinyylin albumi tuntui raskaalta ja sekavalta. Tämähän tuo ”Fairyportille” ihan uuden ulottuvuuden bändin sen aikaisista tekemisistä. Ennen Tavastian valtaan nousua, se tarjosi bändeille myös ehkä eniten esiintymismahdollisuuksia. Kun tätä vuorta ryhtyy purkamaan, on se ehkä loogista aloittaa kronologisesti. Esitys on jylhyydessään lähes pelottava
Goldwasserilta on ilmestynyt aikaisemmin muun muassa levyt ”Bluju” (2003), ”Frank Goldwasser With The Alastair Greene Band” (2006) sekä ranskalaisen bluesin isähahmon, harpisti Benoit Blue Boyn (s. Mutta sitten muuttui tahti lauteilla ja loppu onkin ehtaa Muddya. Tai ainakin oli siihen asti, kunnes kitaristi-laulajasta julkaistiin (maineeltaan) kokoonsa nähden iso 6-sivuinen artikkeli maailman parhaan blueslehden, Living Bluesin vuoden 2022 ykkösnumerossa. Vahvasti Muddyn tyylisiä kappaleita ovat tietysti miehen oma You Can’t Lose What You Ain’t Never Had sekä Studebaker Johnin Son Of The Seventh Son ja Corritoren Go Ahead And Blame Me. Tästä saisi moni muukin yhtye ottaa mallia. Sayen lauluääni on aika väritön ja lakoninen eikä hän ole soittajanakaan mikään virtuoosi. Blues-mittapuulla arvioituna levyn kiinnostavimmat kappaleet ovat avausraita Milford Blues sekä nimikappale World Of Trouble. marraskuuta 2022 ilmestynyt remasteroitu kokoelma ”Portrait” on siitä oiva osoitus. Jari Kolari. Esityksistä kaksi on aikaisemmin julkaisemattomia, edellä mainittu Praise Him sekä John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin Good Morning Little School Girl. Kingin eikä sen Big Joe Turneria varten valmistaneen A. Ja miksi ihmeessä koko satsin nimeksi on pantu ”Back To The Future” eli paluu tulevaisuuteen, mikä ainakin omat ajatukseni vei 1980-luvun puolivälin menestyksekkääseen ja pari jatko-osaakin saaneeseen nuorisoelokuvaan. Mikään uusi tulokas hän ei ole, koska jo 1980-luvulla hän soitti useita vuosia isänsä L.V. Koko tästä kattauksesta saa aika helposti sellaisen käsityksen, että kyse on ns. Jari Kolari JOEY J. Käyntikortti-CD:n musiikillinen anti on sen verran rajallinen, ettei hänestä voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. 62 Blues News 6/2022 LEVY TUTKAILUT allstars-yhtye, mutta julkaistu Continental Blue Heaven -yhtiön toimesta 2020. Mud Morganfield hoitaa tunnetun tyylikkäästi laulupuolen, tukenaan huipputason bluusikot: kitaristeina Rick Kreher (Muddyn viimeinen kitaristi) ja ”extraordinary talented” Billy Flynn, bassossa E.G. Vesa Walamies FRANCK FRANCK GOLDWASSER GOLDWASSER Can’t Raise Me! (Continental Blue Heaven CBHCD 2020) Niin oudolta kuin se kuulostaakin niin Pariisissa 1960 syntyneeltä Franck Goldwasserilta eli Paris Slimiltä ei löydy yhtään aikaisempaa arvostelua lehdestämme. Tre’n oma tuotanto taasen ei ainakaan näiden näytteiden perusteella vaikuta kovin tasokkaalta. Kappaleellaan Dumb And Dangerousissa Franck on saanut rinnalleen slidea soittavan Henry Cooperin. Nugetren eli Ahmed Ertegunin nimiin. 1950-luvun Chicagon hidasta tyyliä edustaa Phillip Walkerille tehty kunnioitus Bad News This Morning, jossa voi kuulla jopa Robert Nighthawkin vaikutteita. Esimerkiksi Memphis Slimistä käytetään edelleen väärää nimeä Peter Chatman ja hempeily Sweet Sixteen on epätarkasti kirjattu B.B. Levyn viidestä coverista parasta antia ovat Johnny Guitar Watsonin Sweet Lovin’ Mama, T-Bone Walkerin Tell Me What’s The Reason sekä Lowell Fulsonin kaunis Black Nights, johon Goldwasser ja pianisti Gene Taylor luovat mukavan 1940-lukuisen tunnelman. Tämän pyörylän sisältö on äänitetty Ranskan Lyonissa jo vuoden 2006 joulukuussa, ja hänen mukanaan studiossa olivat silloin paikallisia voimia edustaneet Fred Brousse (kitara ja huuliharppu), Luc Blackstone (basso) ja Cedrick San Juan (rummut). 1946) kanssa tehty kummajainen ”Papa fais pas ça” (2013), joka nimensä mukaisesti tarjoilee bluesia ranskaksi. Healthissa myös Barrelhouse Chuckin piano on merkittävässä roolissa ja toisessa kuuluu lisäksi mukavasti Sammy Lawhornin kaikuja. Tuollaista vaikutelmaa on omiaan lisäämään huolimaton tuotantotapa. Brownin sävellys Short Dress Woman, jossa ”pojan” esitys on, jos edes mahdollista, enemmän isänsä tyylinen kuin Muddyn oma aikoinaan (Chess-LP:ltä ”Folk Singer”). Stumptown Blues on mukava jumpsutusblues, johon rytmin luo jälleen GoldwasserTaylor -duo, unohtamatta toki todellisia rytmipoikia eli basisti Bart Kampia ja rumpali Boyd Smallia. Tietynlainen sympaattisuus hänen musiikistaan kuitenkin huokuu. tynnyrin pohjien kaapimisesta. Good Morning Little School Girlissä liikutaan ajassa aina 1940-luvulle asti, mikä on huomioitu tyylikkäästi myös äänityksessä ja soitinvalikoimassa. Levy on kuin hyppäys kauas 1950-luvulle, kun muutamat esitykset muistuttavat niin häkellyttävästi Muddya, että tietämättä luulisi ”isäpapan” esiintyvän. Banksin (1932–2011) yhtyeessä ja koska aiemmin häneltä on ilmestynyt ainakin kolme CD:tä. Goldwasserin tyyli on vankasti kallellaan West Coastin suuntaan, josta parasta antia kuullaan kappaleilla Chicago Blues Festival ja Sleep With Me Baby. Bluesmusiikin parhaat tuotokset ovat tunnetusti sortiltaan ajattomia ja monia kuuntelukertoja kestäviä teoksia, mutta uudet versiot sellaisista ”sotaratsuista” kuin Everyday I Have The Blues, Dust My Broom ja Sweet Home Chicago eivät kauniisti sanoen ole enää erityisen tarpeellisia. Pari nippelitietoa, joilla on hyvin vähän, jos yhtään tekemistä tämän levyn kanssa: Ensimmäinen maailmansota eli The Great War päättyi 11.11.1918 ja Howard Carter löysi Tutankhamonin haudan päivälleen tasan sata vuotta ennen ”Portraitin” julkaisuhetkeä 1922. McDaniel (kitaristi Floyd McDanielin poika), rummuissa Kenny “Beedy Eyes” Smith (Muddyn ex-rumpali Willie Smithin poika), pianossa Barrelhouse Chuck (Sunnylandin, Perkinsin, Montgomeryn oppipoika) – unohtamatta pitkän linjan harpisteja Harmonica Hindsia ja Bob Corritorea. Levyn 14 kappaleesta Mud on säveltänyt peräti kahdeksan. Samaan kategoriaan mennee myös Franckin yhdessä vierailevan kitaristin Monti Amundsonin kanssa esittämä Baby I Ain’t From Texas. Levyn yleisvaikutelma on levollinen songster-ilmapiiri, sanansaattajanaan mies ja akustinen kitara. Tämä miehen uusin, 11. TRE’ & THE TRE’ & THE BLUE KNIGHTS BLUE KNIGHTS Back To The Future (Wolf 120.842) Itävaltalaisen Wolflevymerkin tuoreen julkaisun pääartisti on tummaihoinen ja energisen oloinen laulaja-kitaristi, joka käyttää pelkästään taiteilijanimeä Tre’. Saye on todennäköisesti minun lisäkseni kaikille muillekin ennestään tuntematon artisti. Esimerkeistä käyvät Health ja Love To Flirt, joissa molemmissa kuullaan Harmonica Hindsin tukevaa harppua. Levy on loistava näyte siitä, miten tyylikkäästi Mud ja yhtye kunnioittavat niin Muddy Watersin kuin Chicago-bluesin suuruudenajan perinteitä. SAYE World Of Trouble (omakustanne) Reilun varttitunnin kestävällä 5-raitaisella mini-CD:llä esiintyvä Joye J. Kyllä levyn aloittava ja varsin raivokkaasti esitetty Jimmy McCracklinin Can't Raise Me on myös aivan kelpo veto, Bobby Rushin Chicken Heads sen sijaan ei niinkään. Lisäksi sulkeisiin merkityissä kappaleiden pituuksissa on paikoitellen havaittavissa melkoista heittoa. Loppunelikko on peräisin Tre’ltä itseltään, ja parissa niissä on yllättäen havaittavissa jonkin verran maalaismaisia piirteitä. Ensi kesänä pyöreät 30 vuotta täyttävä Saye on 1990-luvun alussa Liberiasta jenkkimaahan saapuneiden emigranttien (ehkä pakolaisten) jälkeläinen, mutta Joey-nuorukainen itse on siis syntyjään amerikkalainen. Levy on toki äänitetty jo 2011 Hollannissa tukenaan eurooppalais-amerikkalainen MUD MUD MORGANFIELD MORGANFIELD Portrait (Delmark DE 876) Muddy Watersin vanhin jälkeläinen Mud Morganfield on todella ”isänsä” poika, mitä tulee hänen esittämäänsä musiikkiin. Levyn aloituskappale, nykysoulgospel Praise Him pelästytti, eihän vaan, ei kai, tätäkö se on. Korjataan asia nyt tällä ”uutuudella”, jonka Goldwasser on omistanut hyvälle ystävälleen Phillip Walkerille (19372010). Mainittava on vielä suosikkifonistini J.T. SAYE JOEY J. Kuultavia musiikkikappaleita on kaikkiaan 13, ja niistä peräti yhdeksän on muiden artistien tunnetuksi tekemiä klassikoita. Myös Mud tuntee omat juurensa hyvin ja se kuuluu myös hänen omissa sävellyksissään, jotka eivät kalpene yhtään toisten rinnalla
Tällä levyllä harppua yhdistetään bluegrassiin. Chilessä syntynyt mutta jo nuoruudessa Missouriin muuttanut Nico Wernekinck (s. Kyllä, luitte aivan oikein, ei bluesiin vaan bluegrassiin ja americanaan. No huh, huh... Up On My Baby tuo omissa korvissani myös vahvoja mielleyhtymiä Duportalin suuntaan, vaikka harpulla tässä onkin kuuluvan iso rooli. Amazing Grace on mielestäni sen verran loppuun kaluttu luu, että sen mukana oloa ei voi missään muodossa perustella. Jari Kolari kansanomaisesti kurttu kuuluu myös Oscherin soitinvalikoimaan ja sitä kuullaan Mississippi John Hurtin balladimaisessa Louis Collinsissa. Mukana kappaleella on myös Pinetop Perkins ja Willie Smith. The Blues Swingers on, ei mikään super mutta silti aivan mielenkiintoinen uusi tuttavuus näille markkinoille, joten seurataan mitä tuleman pitää. Hitaasti käynnistyvä, hiukan reggae-kompin alle piilotettu Polly Harrisin vokalisoima Like A Little Bird on kuin lastenlaulu. John Lee eli Sonny Boy Williamson I on Oscherin suurimpia suosikkeja ja tämän Sloppy Drunk esitetään kappaleen alkuperäistä henkeä kunnioittaen Paulin kitaran ja harpun säestyksellä. Levyn aloittava Muddyn itkettävän kaunis Iodine In My Coffee, on siitä ensimmäinen malli, kuinka vahva soundi racked-harpulla saadaan aikaan osaavissa käsissä, hoitamalla myös Muddyn slidekitarat siinä sivussa. Reedin suuntaan lähinnä miehen tutun harppusoundin mukaisesti enempi tai vähempi viestivät kappaleet Cruel Girl sekä Don’t Grow Large. Valssiksi kääntynyt The Wreck Of The Edmund Fitzgerald slidekitaroineen on aika jännä yhdistelmä. Mean Machine alkaa Thorogood-rytmillä mutta muuttuu äkkiä ihan kelpo Chicagoksi, jonka seassa olin kuulevinani jopa Cottoniakin. Artisti mainitsee myös Snooks Eaglinin sekä yllättäen William Clarken olleen itselleen tärkeitä muusikoita. Suosikkini on levyn rankin ja bluespitoisin raita, murealla äänellä tulkittu Devils Bride. Toinen junateemainen kappale ja malliesimerkki miehen One Man Band -esityksistä on Joe Turnerin B&O Blues, jossa kiinnitin huomion, miten taitavasti Oscher pystyy soittamaan Little Walteria telineen kautta. Blues News 6/2022 63 NICO NICO WERNEKINCK WERNEKINCK Meet Nico & The Blues Swingers (Altarocka) Kauas on pitkä matka ja paljon kauemmaksi ei Suomesta pääse kuin Chilen Santiagoon. Haitari, hanuri eli levy tutkailut. Tätä kirjoitettaessa hän on laajalla turneella Ranskassa ja Belgiassa. Jari Kolari MIKE STEVENS MIKE STEVENS Breathe In The World Breathe Out Music (Stony Plain SPCD 1452) Kenties tämä levy olisi pitänyt antaa jonkun sellaisen henkilön arvioitavaksi, joka ymmärtää jotain huuliharpun perään. Riku Metelinen Joye J. Siitä on kärsinyt niin rikas, köyhä, duunari kuin muusikkokin. Esimerkiksi Jimmy Reedilla oli iso osuus yhtyeen soundiin. Olisi ollut mukava kuulla, millaista jälkeä kaksikko olisi aikaansaanut versioidessaan tämän yhdessä. Pertti Nurmi PAUL OSCHER PAUL OSCHER Rough Stuff (Coolstreme) Jo kolmas vuosi menossa koronan kurimuksessa, eikä loppua näy. 1930-luvun maalaismusaa edustaa Liza Jane sekä triolla Pinetop, Smith ja Oscher instrumentaalina esitetty traditionaalinen John Henry. Watermelon Pie rullaa varsin mukavasti ja Kevin Britt heittää maukkaita riffinpoikasia. Hän päätti alkaa kitaristiksi ja kuten itse sanoo ”I’m not talented”, mutta kova duuni auttoi. Minulle tämä on kieltämättä hiukan hankala julkaisu. Itse sanoisin, että ”Must” alan miehille. Viime vuonna suru-uutisiin saatiin lisätä meille niin rakas ja läheinen harpisti Paul Oscher, hänen menehtyessään koronan jälkitauteihin vain muutamaa viikkoa 74-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Little Frog on vauhdikas shuffle, josta tulee mieleen ranskalaisen Nico Duportalin swengijengi taannoin Helsingin Stompin’-tapahtumassa. Rauhallisella Raising Children Bluesilla kitara kelaa kolmea säveltä, rumpali vispilöi rytmiä, piano hapuilee jazzin ja bluesin välimaastossa ja harppu tekee omia koukeroitansa sekaan. Sen mantereen blues on meille pohjolan pojille aika vierasta, mutta kyllä sieltäkin laadukkaita ”sinisävelien” soittajia löytyy, kuten argentiinalainen Adrian Flores Blues Band, Brasiliasta kotoisin olevat The Headcutters ja Igor Prado sekä Chilestä kyseinen Nico & The Blues Swingers. Kappale sopisi mainiosti tulevalle Billy Gibbons -kiekolle, joko ZZ Topin kanssa tai ilman. 1972) kiinnostui bluesista kuultuaan kerran itselleen peräti outoa musiikkia radiosta, kappale oli Muddyn Mannish Boy. Vaikka takakannessa on vauhdissa oleva (blues)harpisti, niin bluesista tämä on yhtä kaukana kuin Mikkeli Mississippistä. Oscher on lisäksi erinomainen Spann-pianisti ja Big Joe Turnerin Wee Wee Baby esitetään duona rumpali Smithin kanssa, vokalistina toimii Smith. The Blues Swingers on perustettu 2008 ja yhtyeen musiikillinen linja ulottuu 1940-luvulta 1960-luvun puoliväliin, pääpainon ollessa ”The classic 50s Chicago Blues”. DownTrack on hyvin jazzy juttelublues, kertoen ammattimaisesta Three-Card Monte -pelaajasta, Oscherin kilkuttaessa näppäimiä ja Smithin sutiessa sekä vispilöidessä. Roy Acuffin klassikko Wabash Cannonball matkaa nimellä Cannonball Rock tukevasti raiteilla Paulin murisevan harpun, fonistivierailija Bridgesin sekä tuntemattoman basistin ja vispilämiehen seurassa. Orange Blossom Special lienee saanut vaikutteita Danny Gattonin versiosta, sillä sen verran vauhdilla tässä mennään. Hänen kanssaan samaan reviiriin ja ikäluokkaan istuu esimerkkinä jo pari tyylikästä pitkäsoittoakin tehnyt kitaristilaulaja Jontavious Willis, jonka näin ja todistin erinomaiseksi artistiksi hiljattain Tanskan Blues Heavenja Tsekinmaan Blues Alive -festareilla. hänen viettämästään ajasta Muddyn kanssa. Kitaristeista kaverit Charlie Baty ja Doug Deming saavat erityiskiitokset opastaessaan nuorta Nicoa. Hänen tavoin myös Saye yrittää kovasti tehdä itseään tunnetuksi. Loppuun vielä nettilinkki, jossa on miehestä lisätietoja sekä musiikkinäytteitä: www.jjsayemusic.com. Oscherhan oli ensimmäinen valkoinen harpisti soittaessaan Muddyn yhtyeessä ja erikoiseksi ajan teki myös se, että hän asui Muddyn kellarissa, jakaen tilan Otis Spannin kanssa. Debra Lou taas on aika kuultavasti Lightnin’ Hopkins -kitarointia tuettuna rack-harpulla. Trouble lähtee Slim Harpomaisen laahaavasti liikkeelle, muuttuen toki nopeasti laajemminin suistoalueen soitteluksi. Saye on jälleen mainio todiste siitä, että bluesin pariin johkaantuu yhä edelleen uusia, nuoria artisteja. Stick With It on swamppibluesia skitan huidellessa väliin Meksikon suunnalla, urkujen poljennosta en niinkään pitänyt. Se sisältää 13 kappaletta, joista seitsemällä Oscher esiintyy yksinään, kuudella hänellä on tukenaan Waters-ajan yhtyekavereista rumpali Willie ”Big Eyes” Smith, parilla pianisti Pinetop Perkins ja yhdellä fonisti Willie Bridges. Rumpali Ramosin mukavan kolisteleva tyyli pitää kappaleen Strange Things Happen otteessaan, johon harppu, urku ja kitara lisäävät vuorotellen säveliään. En ihan tuollaista osannut odottaa, en ainakaan kannen perusteella. Working The Doorin muusikot itse kertovat laulun lyriikoissa olevan sekä Motown boogieta että western swingiä, ja varsin sujuvan swengaavaa menoa kappale onkin. Tämä järjestely edesauttoi myös sitä, että multi-instrumentalisti (bluesharppu, kitara, piano, haitari), säveltäjä ja tarinankertoja Oscher sai suoraa soitto-oppia ”talon mestareilta”. On tässä kaikennäköisiä levyjä vuosien saatossa tullut kuunneltua, mutta tämä on kieltämättä yksi kaikkein erikoisimmista. Toinen Hurt-raita on näppäilytekniikalla esitetty normicountryblues Make Me A Pallet. Kuten levyltä saamme kuulla niin kyllä harjoittelu teki tehtävänsä ja Nicosta tuli blueskitaristi. Bluesiin erikoistunut North Juke Promotions oli buukannut Paul Oscherin Karkkilassa 2011 pidettyyn Sulatto-festivaaliin ja minulla oli kunnia noutaa mies Seutulasta sekä samalla kuulla mukavia juttuja mm. Automatkalla Paul mainitsi, että oli viime aikoina panostanut myös ”one-man band” -soittamiseen ja siksi kehitteli itselleen harppuun sopivan pidikkeen (”racked harp”). Nyt on allekirjoittanut puristettu nurkkaan ja oikein kunnolla onkin. Nicon lisäksi yhtyeeseen kuuluvat harpisti Cristian Inostroza, basisti Oliver Bustamante, rumpali Raul Ramos sekä kosketinsoittaja Edgardo Parraguez. Bluegrassja americanasävyjä pursuava Ida Red sopisi sellaisenaan vaikka Hoedownin ohjelmistoon. Hieno levy saa arvoisensa päätöksen Leroy Carrin Blues Before Sunrise -kappaleen myötä ja on helppo yhtyä lehdissä olleisiin arvosteluihin: ”Strongly recommended”. Brooklyn Slim (Oscherin käyttämä nimi New Yorkissa esiintyessään) äänitti tämän pitkään ”out-of-print” olleen, kokonaan akustisen levyn NewYorkissa 1992
-viisua. high societylle, meno on hienostelevaa, snobistista suorastaan. Miehen valtteja ovat leppoisuus ja vahva melodisuus. Kingin 1950-luvun tyylillä – ja kyllä Kingiin harppukin hienosti sopii, kuten tässä saamme kuulla. Päätösura How Much Can I Pay You. Jotain tekijän asenteesta kertonee sekin, että albumi kantaa nimeä ”I’m Just Getting Started” – ja tämä on jo 11:sta täyspitkä mieheltä. Samoja määreitä voisi käyttää hitaasta bluesista Trying Not To Let Darkness In, biisissä ei tapahdu mitään liikaa, vaan juuri sopivasti. Toinen puolikas tusinasta on laveasti ilmaistuna jumpia – west coast bluesja swingtyylisuunnan esityksiä. Laitetaanpa samaan nippuun toinenkin Kolassa-levy, kun sellainen kerran on tyrkyllä. Sleepy John Estesin alun perin kirjoittama ja mm. Vahva ja notkea esitys. Lopputulos kuulostaa kivalta korvaan. Down home -henkinen Are You Ready järjestää yllätyksen ja alkaa kasvamaan gospelin suuntaan. Perus-Chicagon suuntaan viittaa myös Garyn oma Harmonica Boogie. Vierailijoita on mukana aika liuta, mainitaan heistä vaikkapa Doug MacLeod, Bobby Rush ja Watermelon Slim. Peter Kovtrobis toimii kitaristina, Lefteris Katsas basistina ja Eleni Fisaki rumpalina. Eräästä ensimmäiseksi ”rock’n’rolliksi” tituleeratusta kappaleesta, Louis Jordanin Caldoniasta ryhmä veivaa mukavan vaudikkaan boogie woogie -rallin. Näin siis tälläkin kertaa, nelikko on ollut mukana edustamassa kotimaataan Kreikkaa. Siitä johtuen harva meistä on miestä tavannut ”on stage”. Akustinen touhu tuntuu sopivan Kolassalle kuin hanska käteen ja sessioita värittää hyväntuulinen leppoisuus korostaen soittamisen riemua. Kiekon eka biisi on myös selkeästi levyn paras: I Don’t Need No Money ui eetteriin esikuvinaan r&b:n leidit ja mikstuurassa sotketaan sopivassa määrin jatsillista iskelmää, rockabillyä sekä rautalankasoundeja. Garyn harpistin taidot ovat toki kantautuneet kauas yli rajojen, tänne Pohjolan perukoillekin asti ja ovat paljolti tai oikeastaan täysin Paul Butterfieldin ensimmäisen levyn ansiota, kuten myös tulevilla kavereillaan Ford Bros., joiden kanssa hän oli perustamassa The Charles Ford Bandiä 1970-luvun vaihteessa. ”Uncle Mick” -albumilla Kolassa tekee paluuta omille akustisille juurilleen ja perussoitinten kitara+basso+rummut lisäksi matkassa kuullaan mm. Coveri-osioon on tehty mielenkiintoisia valintoja, kuten John Prinen iätön ja ajaton Daddy’s Little Pumpkin, joka sekoittelee tradia ja countrya keskenään. Tämän debyytin jälkeen on ryhmä julkituonut jo ainakin yhden uuden levyn. Uutuuskiekon kappaleista viisi on Chicagon lainoja (Little Walterin You're So Fine, Who ja Sad Hours, Sonny Boy Williamson II:n Don't Start Me Talkin' ja Willie Dixonin I'm Ready), joista Who ja I'm Ready saavat persoonallisen käsittelyn yhtyeen toimesta. John Hiatt -kynäelmä Real Man tavoittelee shuffleensa rokkaavia kierroksia, mutta biisi on tylsä, selkeä täyteraita. ”Hello cat I just got back, I’m looking for that place they call the Chicken Shack” eli Amos Milburnin hulvattoman hauska Chicken Shack Boogie on varmasti mieleen myös BN:n torviosastolle! Levyn päättävä Blind Lemon Jeffersonin Bad Luck esitetään nautittavasti B.B. Vauhtia irtoaa lisää Bigger Dreamsilta, joka esittäytyy tiukkatempoisena stomperina. Kepeästi poppaava jatsishuffle Tell Me Lover peilaa kaikuja uusvanhasta nyky-r&b:stä. 64 Blues News 6/2022 levy tutkailut THE LAZYTRAINS THE LAZYTRAINS (omakustanne) Nykyään tuntuu, että lähes jokaisen levyarvion yhteyteen pitää näppäillä maininta, että tämä pumppu on osallistunut European Bues Challengeen, ”blues-Euroviisuihin”. Osasia on poimittu monista juurimusiikin alalajeista. Selkeää riman nostoa on kuultavissa näppärällä shufflella Will You Be. Varmaan toiveajattelua saada Gary Smith Suomeen keikalle, mutta onneksi meillä on sentään ne hänen muutamat aikaisemmat levynsä sekä eritoten tämä uusin, josta saamme huomata miehen olevan edelleen hyvässä iskussa. Materiaali on äänitetty Jay Medurin omistamassa Poor House Bistrossa reilu vuosi sitten tukenaan lisäksi kitaristi Gary Weller ja rumpali Jimmy Mulleniux. Jostakin on londattu kovin tutulta kuulostava riffi viemään Liaria eteenpäin ja tämän voisi helposti ajatella jonkun Saden esitykseksi. Mikke Nöjd GARY SMITH AND GARY SMITH AND THE HOUSETHE HOUSEROCKERS ROCKERS Live At The Poor House Bistro (FDR-001) San Josen suunnalla vaikuttanut harpistivirtuoosi Gary Smith on aito Kalifornian poika, jopa siinä määrin, ettei pahemmin ole matkustellut osavaltion ulkopuolelle. Mickin aiemmasta toiminnasta viehättyneet poimivat varmasti tämänkin julkaisun mielellään haltuun, esittäytyyhän hänen blues-osaamisensa jälleen useasta eri vinkkelistä. Bonusosion kaksi liveraitaa ovat ”rankka” poppis-rock Ain’t This Kind Of Woman ja pitkä happorock I Feel Blue, joka luo muistumia Janis Joplinista. Marinadista lähtee lopullisesti maku, kun Give Me Wingsillä koitetaan singer-songwriter -tyyppistä ratkaisua. pianoa, huuliharppua ja viulua. Hidas bluesballadi What Can I Do, jossa on mausteena ripaus soulia, alleviivaa Kolassan vahvuuksia, raidalla soi veikeästi vikkelä kitara. Biisi on jotenkin karu ja pelkistetty ja sillä on mainio rytmikuvio pohjalla. Take Me Away ei tarjoa mitään yllätysmomenttia, mutta medium on yksinkertaisesti nätti. Yhtye on muovannut yhdessä varsin omaperäisen soundin, bluesia tämä ei sinällään ole, eikä ainakaan rockbluesia. Minulle tuntemattoman Steve Oasekin laatima Alibis And Lies on mainio medium, jossa kuullaan vähän jatsin svengiäkin. Eikä peruskaurassa mitään hävettävää ole. Lähes 30 vuoden jälkeen Gary ja alkuperäiset jäsenet Frank DeRose, Sid Morris ja Jack Sanford päättivät palauttaa Houserockersit takaisin keikkarintamalle lämmitellen aluksi paluuta muutamilla ”Reunion Party” -keikoilla, josta tämä levy on eräs sen jälkimainingin tuotos. Soulia ja bluesia sekoitellaan onnistuneesti hienolla That Kind Of Manilla, raidan wah-wah -kitara loihii vähäsen retrofiilistä mukaan. Materiaaliin tarvittaisiin kunnolla räkää ja isolla kauhalla annosteltuna. Maria Ioannidovilla on vahva persoonallinen ääni, jota hän myös uskaltaa käyttää. Jotenkin alkaa tuntua, että touhu on suunnattu ns. Taj Mahalin kierrättämä Leavin’ Trunk on tämän levyn pakollinen poikkeama funkyyn, vaikka hyvin olisi pärjätty ilmankin. Aluksi puhalletaan pölyt nuottiviivastolta ja keritään kehiin vauhdikas shuffle I’m Just Getting Started, joka rokkiremellyksen sijaan ammentaa lupsakkuudesta. Edelleen akustisuus tuo esiin Kolassan tarinankertojan kykyjä, usein vähän humoristiset tekstit pääsevät näin paremmin oikeuksiinsa. Jäntevällä rytmiikalla ja eräänlaisella kävelykompilla etenevä Hardhearted Woman luottaa vahvaan tunnelmaan ja tummiin sävyihin. Samoilla määreillä voi kuvata myöskin Who’s Gonna Love You Tonight. Garyn vetämät ”weekly blues nights” -jamit synnyttivät myös ns. kurvaa pelottavasti kohti keskikaistaa, mutta shufflerockin pelastaa Kolassan oma persoona. Hank Williamsin I’m So Lonesome I Could Cry on aikojen saatossa saatu kuulla vaikka minkämoisena vetona.. Illan viimeisenä valssina menee Earl Kingin makeileva Lonely Nights ja jumppina puolestaan Floyd Dixonin keinuva When I Get Lucky. Jari Kolari MICK KOLASSA MICK KOLASSA I’m Just Getting Started! (Endless Blues MMK07) They Call Me Uncle Mick! (Endless Blues MMKO8) Veijari nimeltä Mick Kolassa on seikkaillut BN:n sivuilla ennenkin. Kolassa ei ole niitä muusikoita, jotka ämyririvin edessä vetävät voimasointuja siihen malliin, että ne resonoivat naapuriosavaltiossa asti. 1980-luvun alussa Garysta tuli pari vuotta aikaisemmin perustetun The Houserockersin nokkamies ja yhtyeestä kehittyikin nopeasti eräs Bay Arean merkittävimmistä blueskokoonpanoista. South Bay -bluesyhteisön, jossa erityisesti aloittelevat bluesyhtyeet saivat sävelensä kuuluville. Levy on hyvä lisä Gary Smithin kolmen aikaisemmin ilmestyneen julkaisun listaan, joista BN:ssä on arvioitu vain yksi: ”It Takes Three”
Leppoisa esitys, sävellys vain on liian kulunut ja kulutettu. Ensin mainittua edustaa Willie Buckin That Ain’t Enough ja jälkimmäistä Johnny Rawlsin The World’s In A Bad Situation, joka on sanomaltaan kantaaottava. Mutta onko kakunpala ollut sittenkin liian suuri haukattavaksi. Vaikka blues tuppaa jäämään vähemmistöön, niin sitäkin sorttia löytyy. Hieman teatraalisesti nuorekkuutta todisteleva bluesrockhytkytys tarjoillaan puhaltimien säestyksellä. Sen sijaan My Pencil Won’t Write Me No More stompperoi pontevasti. Lopuksi Mick Kolassa nostaa The Cheese Songilla puheeksi varmasti monia pohdituttaneen asian: Miksi juustoista on tehty niin vähän lauluja. Biisi sinällään on näppärää old timey -osastoa. Diunna Greeleaf esittää nimikappaleen, joka on oikeastaan rock’n’rollia. Varsinkin viimeksi mainitun, American Idol -kisoissakin mukana olleen pian kuusikymppisen popjazz-laulajattaren suoritustasoon vanhan tervaskannon läsnäolo äänittämössä on selvästi vaikuttanut positiivisesti. Nyt onkin valinnan paikka, haluaako kokea Kolassansa akustisesti vaiko sähköisesti... Voiko seniorikaartin artisti edelleen todeta levynsä syntyneen hänen omilla ehdoillaan. Toinen naislaulaja on Francine Reed, joka esittää vauhdikkaan Corritoren kirjoittaman kappaleen I Don’t Need Your Permission. Hänen oma sävellyksensä on bluespitoinen shuffle Sunny Day Friends. Sanoisin molempi parempi. Eritoten sitä pitävät kuosissa peruskokoonpanon voimin esitetyt kappaleet, kuten dynaaminen rock-irrottelu Backdoor Scratchin’, laahaavan pianosovituksen saava Rabbit Blood sekä akustisena soolobluesina käynnistyvä mutta sähköiseksi Crossroads-sävyiseksi Cream-jyystöksi tempautuva ja tuttua voodoo-tematiikkaa ”black cat boneineen” ja ”mojo handeineen” sanoituksissaan kierrättävä Well Enough Alone. Muita laulajia ovat Alabama Mike neljällä numerolla, Sugaray Rayford ja Oscar Wilson. Poikkeuksellista aikaisempiin levyjulkaisuihin verrattuna on, että tallennusajankohdat ovat melko tuoreita, vuosilta 2018–22. Levytysstudiona toimi arizonalainen Tempest Recording ja ideana on ollut saada aikaan livetunnelma, missä onkin onnistuttu. Tämä on albumi kaikille bluesin ja huuliharpun ystäville. Läheskään kaikkia muusikoita ei tässä mahdu listaamaan. Kakkoskitarassa on lähes kaikilla raidoilla Rob McNelley. Akustisen sliden liidaama (MacLeod taas!) Wasted Youth on vahvaa hidasta bluesia. Lainoja edustavat B.B. Joni Mitchellin kukkaisklassikko Woodstock taipuu talking bluesiksi ja MacLeodin soitto on silkkaa sliden juhlaa. Neljän vuoden studiotauon Buddy Guy katkaisee peräti 16 raidan laajuiseksi pullistuneella albumilla, jonka vinyylipainos on itse asiassa tuplalevy. Eikä Buddy toki olisi Buddy ilman buddyjaan. Selvästi tuntuvamman bluesfiilispiikin sitä vastoin pistää kuulijaan ilman liikoja konstailuja The World Needs Love, jolla Buddyn äänenkin annetaan jo häivähdyksen verran väristä ja kuulostaa ikäiseltään. Jimi Primetime Smith on kitarassa useimmilla levyn kappaleilla ja vokaaleissa kahdella. Sarkastinen kuvaelma vähemmän toimivasta parisuhteesta, My Woman She’s So Mean ontuu hieman. Pete Hoppula Toimituspäällikön poiminta:. Kappale on myös levyn ainoa solistin itsensä kirjoittama numero, muiden ollessa etupäässä Tom Hambridgen käsialaa. Ikiaikainen jatsi kutsuu kulkijaa kadun aurinkoiselle puolelle Sunny Side Of The Streetillä. Mikke Nöjd BOB BOB CORRITORE & CORRITORE & FRIENDS FRIENDS You Shocked Me (VizzTone SWMAF 21) Bob Corritoren levyjulkaisujen lukumäärässä en enää pysy laskuissa. Levyn otsikoksi valittu omaa elettyä taivalta romantisoiva ja Damn Right, I’ve Got The Blues -hittiä siteeraava hidas popblues Blues Don’t Lie jatkaa kliseiden salonkikelpoista viljelyä, mutta astetta valjumman jälkimaun kera. Mainittakoon vielä basisti Bob Stroger, pianisti Fred Kaplan ja rumpali Wes Starr. Guyn monisyisyys soittajana ja eri tyylien välittäjänä on leimannut hänen tekosiaan iät ajat, eikä uutuuslevy tässä suhteessa tee poikkeusta. Bill Perryn Back To The Crossroads vie tyylillisesti Louisianaan, vaikka sanoitus viittaa Robert Johnson -mytologiaan. Väen vähentyessä ympäriltä Buddysta leivottiin lopulta legenda, jollainen hänen musiikillisilta ansioiltaan olisi kuulunut olla jo kauan aiemmin. Levyn avaa John Primerin Hiding Place, joka on konstailematon Chicago blues -tyylinen shuffle, jossa Corritoren harppu istuu hienosti yhteen Primerin laulun ja kitaroinnin kanssa. Kaikkineen tämä on yhtä bluesin juhlaa, jossa artistit ja alagenret vaihtelevat Mississippistä soulbluesiin. Kingin Sweet Thing, The Beatlesin ”Let It Be” -LP:ltä napattu I’ve Got A Feeling sekä levyn päättäväksi akustiseksi soolobluesiksi dekonstruoitu Slim Harpon King Bee. Tunnettuja kitaristeja ovat myös Bob Margolin ja Kid Ramos. Luulenpa, että huuliharppumestari ei itsekään muista ulkoa, kuinka monen ystävän taustoittajana hän on vuosien varrella toiminut. Harkituista duettosuorituksista vastaa nyt rypäs kovatasoisia kollegoita, sävellyksenä hapuilevamman bluesslovarin We Go Back laulettavakseen saavasta Mavis Staplesista rankemmin puntteja tutisuttavalle Hendrix-hakuiselle Symptoms Of Lovelle osallistuvaan Elvis Costelloon, Follow The Money -rhythm’n’bluesilla letkeilevään James Tayloriin, itselleen ominaisen funkbluesin What’s Wrong With That veljellisesti Guyn kanssa vokalisoivaan Bobby Rushiin sekä juurevalla House Party -shufflella rokkaavaan tennesseeläiseen Wendy Moteniin. Ei, pala on ollut juuri oikean kokoinen, ja kyllä, albumi vastaa yhä Guylle tyypillisiä standardeja. Harri Haka levy tutkailut BUDDY GUY BUDDY GUY The Blues Don’t Lie (Silvertone 19658-73152-1 [2-LP]/2 [CD]) Buddy Guyn tapaus on monelta kantilta katsottuna kiintoisa. Taidot toimivat kaikilla tyylisuunnilla hienosti ja hän keskittyy diatoniseen harppuun. Vakuuttavasti liikkuvat yhä vanhan herran näpitkin kitaran otelaudalla. Vähän jatsihakuinen shuffle Used To Be kiteyttää soittamisen ilon ja osaamisen näppärästi. Varsinaiseen blues-mainstreamiin hänet korottivat 1990-luvulla ilmestyneet, Billboard-listoille sekä usein myös Grammy-palkitsemistilaisuuksiin kutsun varmistaneet pitkäsoitot. Buddy on kuitenkin ollut nikkaroimassa omin kätösin useita blueskitaroinnin kehitysportaita traditionaalisesta Chicagosoundista häpeilemättömään rock-vingutukseen, joten keitäpä me olemme hänelle enää tässä vaiheessa lokeroita määrittelemään. Chicago-bluesin rivimies ja eräänlainen kakkosportaan työmyyrä paiski vuosikaudet hommia itseään sädehtivimpien alan suuruuksien kanssa, mutta oma jo 1950-luvulla käynnistynyt levytysura takkuili välillä pahastikin, paperilla hyviltä näyttäneistä sopimuksista huolimatta. Blues News 6/2022 65 Bluessävyinen versio maalaa alakuloa ja väkevä esitys on suorastaan hypnoottinen. Tuottajana annetaan odotetusti luottoa ennenkin samoissa tehtävissä onnistuneelle rumpaliystävälle Tom Hambridgelle. Eniten energiaa on ladattu levyn ärhäkkääseen funk-starttiin I Let My Guitar Do The Talking. Täyteraitoja sen enempää kuin vain periaatteesta studioon haalittuja nimivieraitakaan ei julkaisulla ole mukana. Paikoittainen studiojamihenkisyys sekä todellisten sovituksellisten neronleimausten vähäisyys saattavat hivenen tylsyttää parasta terää levyn kuuntelukokemukselta, mutta kaiken kaikkiaan Guy ja kumppanit ovat saaneet aikaan ihailtavan ehjän albumikokonaisuuden. Ja paino sanalla taustoittaja, sillä hän on tiimipelaaja, joka antaa muille tilaa ottaa paikka valokeilassa, vaikka on joka kerta olennainen osa kokonaisuutta. Bob Corritore soittaa tietenkin huuliharppua jokaisella levyn raidalla. Kierrosennätyksiä ei levyllä rikota, mutta terhakka boogie woogie -poljento kuljettaa leikkisää Bless This Heartia. Nyt hän on 86-vuotiaana sukupolvensa viimeisiä ”jaloillaan seisovia”, ja kuten ensi-iltansa 2021 saanut, ilahduttavasti jopa Yleisradion ohjelmistoonsa kelpuuttama amerikkalaisdokumentti ”The Blues Chase The Blues Away” taannoin osoitti, ei veteraanin pääkopassakaan vielä suurempia iän mukanaan tuomia kupruja esiinny. Kaikelle on kristallinkirkas tarkoituksensa. Tiiviin komppiryhmän täydentävät vuorovedoin esiintyvät basistit Michael Rhodes ja Glenn Worf sekä kosketinsoittajat Reese Wynans ja Kevin McKendree. Naisenergiaa on myös hienosti mukana
Gabba Gabba Hey on ilmeinen tribuutti Ramonesille, mutta Ramojen vauhtiin Maitopojat eivät yllä ja hyvä niin, sillä yksi turboahdettu rokkibändi on aivan riittävästi. Erityisesti tykkään tavasta toteuttaa kappaleet niin, että soolon soittaa joku muu kuin sävellyksen kirjoittaja. Itse kuuluin pitkään niihin, joiden mielestä elämää ei ollut Wilkon lähdön jälkeen. Jo siitäkin syystä, että rumpusetin takana istuu entinen Piratesheppu Mike Roberts ja bassosta löytyy Lloyd Green, joka, kuten tiedämme, on Mick Greenin jälkeläinen. Lähtökohdat ovat siis kunnossa. Moottorin murinaa sisältävä Drivin’ It räjäyttää pankin heti ja vakuuttavaa on jatkokin. Lockdown etenee korona-ajan tunnelmissa, kun ei pääse keikoille, ei ole mitään tekemistä, lunta sataa hiljalleen, aika mataa verkalleen, ajatukset kiertävät rataa yksinäisyydestä yksinäisyyteen. Fabulous voisi olla Dave Edmundsin kirjoittama kappale Feelgoodeille. Kitarasoolossa on ehkä liikaa kaikkea ja Ritchie Blackmore olisi hoitanut/hoitaisi homman paljon paremmin. More Or Less DDK sisältää erinomaista Allman Brothers -tyylistä tuplakitarointia, Nieminen hoitaa Dicky Bettsin osan ja Nikku Duane Allmanin tapaan slideosuudet. Mikäli pubrock, Power Pop, Sleepwellers, Faces, Ducks Deluxe ja vastaavat kolahtavat, niin The Milk Men on bändi, johon kannattaa tutustua. Go Go Baby voisi olla myöhempien aikojen Feelgood-raitoja, mutta selkeitä yhtymäkohtia löydän myös Paul Wellerin Jam-aikaisiin tuotoksiin. Monesti tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja ollaan viittä vaille tulossa mökkihöperöksi, mutta onneksi tilanne on parempi nyt. Kappaleiden nimissä on vastaavanlaista sanaleikkiä kuin esikoisalbumillakin. Siinä missä Noel Gallagher lainasi, kopioi ja varasti hymyssä suin, Milkmenin herrat kirjoittavat selkeästi itsensä näköisiä kappaleita. Suosikkikappaleeni on Sing The Blues, joka nimensä mukaisesti on bluesia ja voisi olla vaikka ”Then Play On” -levyn aikaista Fleetwood Macia. Paljon on siis tehty Bluesland-leirissä asioita oikein, mistä kiistattomia dokumentteja ovat myös Lyytisen tämän tästä vastaanottamat kansainväliset tunnustukset niin palkintojen ja palkinto-ehdokkuuksien kuin voitokkaiden yleisötai lukijaäänestystenkin merkeissä. ”Spin The Bottle” on bändin neljäs täyspitkä. Artistin tyylillinen siirtymä metallielementtien sävyttämään, epäilemättä tarkoitushakuisen teatraaliseen pop-luokkaan löytävät lyyrisessä mielessä blueskappaleita luontaisemman tilansa varsinkin koulukiusaamiseen kantaa ottavalla Last Girlillä, goottihengessä pahaenteisesti tuomionpäivästä varoittelevalla Run Awaylla sekä jossain määrin esimerkiksi Beth Hartin ulottuvaista tulkintatapaa henkivällä musikaalivaikutteisella Love Bites -teoksella. Riku Metelinen TUOMARI TUOMARI NURMIO (ALIAS NURMIO (ALIAS JUDGE BONE) & JUDGE BONE) & KNUCKLEBONE KNUCKLEBONE OSCAR OSCAR Believe It Or Not (Stupido TWINLP262/ TWINCD262) Paul Anka -lainalla käynnistyvä levy ei voi olla läpeensä pahojen ihmisten tekosia. Esikuvat on kuunneltu ja vaikutteita otettu, mutta kopioinnista ei ole tietoakaan. Taustajoukoissa ovat samat soittajat kuin viimeksikin: Topi Kurki rummuissa, Jari Heino bassossa, levy tutkailut Jari “Heinä” Nieminen kitarassa ja uutena soittajana mukaan liittynyt Timo Pratskin kosketinsoittimissa. Vaikka materiaali on julkaistu Jarmo Nikun nimellä, tämä kuulostaa ihan bändilevyltä. Kaksikon lisäksi bändissä soittavat entinen Mustangs-kitaristi Adam Norsworthy sekä vokalisti Jamie Smy. Uutukaisella he ovat luoneet nahkansa ja löytäneet oman tyylinsä. Hänen musiikissaan siniset juuret tietenkin kuuluvat yhä häivähdyksinä, mm. Nikun ja Niemisen kaksistaan soittama uusioluenta Faroutin ainoaksi jääneen albumin kappaleesta Walrus Jump (1979 Rev.) helkkyvine kitaroineen, mandoliineineen ja dobroineen on erittäin onnistunut. Riku Metelinen maan viralliseen fyysisten levyjen Top3:een pitää yhä historiallisena saavutuksena. Muutaman minuutin mittaisia melodisia, kulkevia ja hienoja kappaleita aivan kaikki. Pete Hoppula JARMO NIKKU JARMO NIKKU Landmarks (Emsalö Music EMCD036) Jarmo Nikun kakkossooloalbumi on jatkoa parin vuoden takaiselle “Line By Linelle”. Helkkyvien akustisten kitaroiden siivittämä Jackets Off sisältää myös Allman Brothers -tyylistä sähkökitaralurittelua. Syntiinlankeemuksen tieltä pysyttelevät siten – joskin kulkureitin laitoja hieman kolistellen – loitolla myös New Orleansin rhythm’n’bluesrytmiikkaan puetun Adam And Even eli Pirkko Mannolan Mistä rakkaus alkoi -rallatuksen kääntäneet Hannu ”Judge Bone” Nurmio ja KOTIMAAN KATSAUS ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN Waiting For The Daylight (Tuohi/Bluesland Prod. Statistiikan kannalta vastaavaa temppua eivät muut selkeästi blues-otsakkeen alle sijoittuvat suomalaissolistit tai -yhtyeet ole onnistuneet tekemään, pois lukien toki Daven, Jiin ja Tuomarin tapaiset crossover-hahmot – eikä se heillekään enää niin helppoa taida olla. Rainbow-vaikutteita pursuava Highway Woman tiukkoine urkusooloineen on levyn heviannos. Adelaide menee selkeästi Rod Stewart/Faces -osastolle. Dr Feelgood toimikoon aasinsiltana The Milk Meniin, joka asettuu sopivasti Pirates-Feelgood-InmatesNine Below Zero -akselille. Kaikki saksaa koulussa lukeneet tietävät, että saksan kielessä v äännetään f. Pratskin sekä Nieminen ovat säveltäneet musiikkia ja sooloaikaakin molemmille irtoaa. Han The Jammer puolestaan viittaa Jan Hammeriin. Onko sitten Erjan musiikki enää sovitettavissa suoranaisesti blueskarsinaansa, on aivan eri mittaluokan kysymys – ja kenties asetannaltaan jo tarpeetonkin. Kaikki ovat varmasti saaneet sanoa sanansa myös sovituksiin. Teille kaikille, joiden mielestä progesävelmät ovat pelkkiä loputtoman pitkiä hengettömiä jameja, niin tällä kertaa on toisin. THC016/THC-016LP) Vaikka digiyhteiskunta onkin monien mielestä jo ajanut ohi ja yli vanhojen kunnon albumilista-aikojen, voi Erja Lyytisen uusimman pitkäsoiton nousua. 66 Blues News 6/2022 THE MILK MEN THE MILK MEN Spin The Bottle (MMR0922) Dr Feelgood oli todella kova bändi aikoinaan. Sittemmin olen löysännyt vyötäni ja oppinut ymmärtämään myös bändin myöhempien aikojen levyjä, mutta Brillon poismenon jälkeisille kokoonpanoille tai levyille en ole aikaani viitsinyt tuhlata. Kun Vesa Aaltonen Prog Bandin levy oli Pisan tornin lailla kallellaan mainstreamiin, niin sitä on tämäkin levy. Levyn rankin kappale New Ford on vanha kunnon nihkeä räkä. Hieno levy kaikin puolin, jonka ainoa miinus tulee siitä, että tämä on CD, mutta siitä tuskin kannattaa yöuniaan menettää. Jos ja kun kiertueelle lähtevät ja lainamateriaalia tarvitaan niin Allman Brothersin Jessica on aina toimiva vaihtoehto. Lauluntekijän oikeudellaan ja taidoillaan Lyytinen on todennäköisesti saanut juuri nyt aikaiseksi uransa ryhdikkäimmän ja samalla rohkeimman äänitejulkaisun, jossa hän muistaa antaa sijaa myös tarinankerronnalle sekä onnistuu näyttäytymään kaiken massiivisen jäähalliluokan soundivyöyryksen keskellä myös intiiminä ihmisolentona, jonka lyriikoihin pukema henkilökohtainen sanoma koskettaa. Esimerkiksi F & L on viittaus tätä lukiessanne F1-uransa lopettaneeseen nelinkertaiseen maailmanmestariin Sebastian Vetteliin. heti levyn tummailmeisen avausraidan Bad Seed muutaman sekunnin mittaisella akustisella slidekitaraintrolla, modernina bluesrockina mahtipontisin slidepensselinvedoin maalailevalla Diamonds On The Roadilla, You Talk Dirtyn vahvan itsenäisen naisen julistuksessa sekä omalla etäisellä tavallaan myös rockballadimaisesti utuilevalla kaipuun täyteisellä nimikappaleella Waiting For The Daylight. Lyytinen ja hänen jo pitkään vakituisessa muodostelmassaan operoinut, myös edellisellä studiojulkaisulla ”Another World” (2019) esiintynyt keikkakokoonpanonsa (Harri Taittonen uruissa, Tatu Back bassossa ja Iiro Laitinen rummuissa) on päässyt jälleen näyttämään kaapin paikan väkivahvalla albumilla, joka väistämättä povaa valoisaa huomista ja vielä kauaskatseisempaa tulevaisuutta ryhmän seuraavillekin siirroille
Pete Hoppula ELLI MAPLE & ELLI MAPLE & ISMO LAAKSO ISMO LAAKSO VOODOO VOODOO EXPLOSION EXPLOSION (Plastic Passion PVC116) Juurimusiikillisilla viheriöillä ennen kaikkea turkulaisen Shoebox Revuen solistina kiitosta kerännyt Elli Maple (Elina Railamaa) tunnetaan vahvaääni. Traditionaalisemmasta laulukirjasta ovat peräisin mm. Uutuuslevyn julkaisun myötä lanseeraamansa ”Ei järjellä, vaan fiiliksellä – ei rahasta vaan rakkaudesta asiaan” -moton viitoittamana tätä saagaa on näemmä ollut luontevaa lähteä jatkamaan Rystysluu-Oskarin hullun arvaamattomassa ja pohjattoman luovassa seurassa. Kitaristi-laulaja sekä puhallinsoittaja Kalle Lae on todellinen pitkän linjan muusikko, joka tarttui kitaraan tosissaan jo 1950-luvun puolella. Blues News 6/2022 67 levy tutkailut Oskari ”Knucklebone Oscar” Martimo väkevine taustayhtyeineen (kosketinsoittaja Risto Kumpulainen, basisti Mikko Murtomaa, rumpali Janne Mathlin ja fonisti-huilisti-klarinetisti Johannes Salomaa) sekä The Holy Rock Voices Choir -kööreineen. Good Morning Little Schoolgirl on tietysti maineikas bluesklassikko, minkä ensimmäisenä levytti v. Levyä sitoo maagisella tavalla yhteen sen musiikista huokuva sisäinen rauha. -76, ja tämä tuore CD on vasta hänen toinen julkaisunsa. Sitäkin bluesbändin jäsenet ovat eittämättä saaneet 40 aktiivivuotenaan aika ajoin myös henkilökohtaisesti kokea. Esimerkiksi Jukka Tolosen ylivoimaisesti eniten toistettu ja aika harvojen tietämä soitto-osuus on Rauli Somerjoen Paratiisin pitkänpuoleinen kitarasoolo. Huomionvarastajana paikkaansa sitä vastoin puolustaa kiekon päätösmessu, joka suoritetaan kirnuamalla polla punaisena Tom Waits -lainaa Down In The Hole. Kaksikko Blues In Orbit ja Caravan kuului aikoinaan Duke Ellingtonin jazz-orkesterin vakio-ohjelmistoon, ja julistusta I Don’t Need No Doctor veteli aikoinaan hyvällä menestyksellä Ray Charles. sellaisissa bändeissä kuin Islanders, Jussi & The Boys ja Hojas. Kansankuntamme karismaattisimpiin laulaja-lauluntekijähahmoihin lukeutuva Hande Nurmio on levyttänyt englanninkielistä musiikkia eräänlaisen alter egonsa Judge Bonen takaa jo vuodesta 2008 lähtien. Dannyn ja Armin 70-luvun lopun hitti Tahdon olla sulle hellä on monille tuttu, mutta vasta äsken huomasin, että sen poikkeuksellisen tehokkaan intron soitti levylle Kalle Lae. Levyn räiskyvimmän ja aivan kuin omalle trademark-tyylilleen puolivarkain hattua nostavan reverbin täyteisen soolon hän soittaa välittömästi kiekon avauksena kuultavalle Full Bottlelle. rehvakkaasti rokattu kvartettigospel-standardi Two Wings sekä hyvinkin tuomarimaisen mollisointukasteen saanut americana-folkbluestulkinta Wayfaring Strangerista. Tällainen jazzahtava musisointi ei välttämättä ole bluesin ystävien varsinaista ydinaluetta, mutta kieltämättä hyvin tehdyllä musiikilla on aina oma arvonsa, oli se sitten sortiltaan miltei millaista tahansa. Melkoista instrumentaalista luotisadetta tosin saa väistellä myös Soul Buttonin kuusiminuuttisessa progressiivirytäkässä, jolla yllättäen slidekitaroikin vakiotrion kanssa kimpassa Blues Bizarre -yhtyeen Marko Karppi. Äänimaailmallisesti ryhmä täydentää ”Time Was” -kiekollaan jalostunutta suuntaa, mutta samalla tavallaan palaten yli 10 vuotta ajassa taaksepäin ”Walking Witness”ja ”Alien Blues” -levyjensä tunnelmiin. Lähes kaikki esitykset ovat sekä sävellyksinä että lyriikoiltaan Aija Puurtisen käsialaa, Esa Kuloniemi on saanut nimensä sanoituskrediitteihin ainoastaan pölyttäjähyönteisten ekosysteemille tärkeästä roolista ZZ Top -hengessä paasaavalla Bee Bee Pollinator -raidalla ja Emma Rautio psykedeelisen funkysti ravistelevalla Shake The Dust From Your Feetillä, joka puolestaan halunnee ohjeistaa meitä kuulijoita jättämään osaamisemme vähättelijät omaan arvoonsa. Sanomaltaan orkesteri haluaa nyt myös ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ja ympäristöllisiin teemoihin jopa aiempaa herkemmin. Rootsestetiikasta artisti ei ole oikeastaan irtaantunut millään kielellä esiintyessään, mutta vähiten peittävästi hän on tuonut blues-, country-, rockabilly-, soulja gospel-elementtejä esiin juuri edellä mainituilla äänitteillään. Lähtökohtaisesti kierroksia nostatetaan nyt ennen kaikkea tankillisella gospel-polttoainetta, mutta hengellisestä levystä ei kuitenkaan ole termin perinteisemmässä tarkoituksessa kyse. Veikkaan, että vanha vihtahousu saadaan näin spiidipäisen saarnan myötä pysymään jatkossakin piilossa kuumottavan kuoppansa pohjalla. Erityisen raikas ratkaisu on myös ollut levyttää suomalaisvoimin chicagolaisen gospel-laulajalauluntekijän Charles Jenkinsin johtaman Fellowship Chicago -kuoron menestyksekkäältä vuoden 2015 albumilta ”Any Given Sunday” peräisin oleva sukkelatahtinen gospelhetkutus War. 1” Hoedown-yhtyeen kanssa (vaan minne mahtoi jäädä osa 2?). Tämä korostuu etenkin muhkealla baritonikitaralla ja sähkösitarilla introtulla Freaking Outilla sekä elokuvallisella Sunrisella, jotka leijailevat toisiinsa nojautuvana jatkumona levollisen T-Bones’maisessa usvapilvessään. Levyllä on luonnollisesti pääosassa Kalle Lae, mutta vahvalla panoksella on mukana myös sovittajana ja trumpetistina toimineen Markku Rengon johtama yli kymmenjäseninen ammattitaitoinen orkesteri. Vesa Walamies HONEY B & HONEY B & T-BONES T-BONES Buzzing, Vol. Louis Armstrong ja Brook Benton), jonka Robert MacGimsey ideoi 1930-luvulla Vanhan testamentin Danielien profeettakirjasta. Vuosien mittaan hän on soittanut mm. Ainoa uutta tuotantoa edustava esitys on Nurmion kynäilemä aromikas blues I Was A Fool, jonka tapaisia teoksia olisi levylle kernaasti suonut muutaman lisääkin, vaikkapa korvaamaan muutamia, Ray Charlesin I Believe To My Soulin tapaisia, sinänsä tyylikkäästi tulkittuja mutta silti vaikutuskertoimeltaan selvästi lepsummiksi jääviä covereita. Vekkuli päähänpisto on ollut sijoittaa levylle peräkkäin Shadrack-kokoonpanon alkujaan 1975 tekemä soulblues The Battle Is Over sekä hienona groovaavana rhythm’n’blues-juoksutuksena versioitu Shadrack-niminen ikivihreä (mm. -37 Sonny Boy Williamson n:o 1. Bone-Knucklebone -yhteistyö sai alkunsa jo 2018 vinyylisellä ”Judge Meets The King” -EP:llä. Tämä uutuus on nimensä mukaisesti aika vahvasti blues-tunnelmainen, vaikka sen aineisto on enimmältä osin peräisin aivan muualta kuin bluesin maailmasta. Horace Silverin teos Señor Blues edustaa lähinnä 50-luvun latinokulttuuria ja Besamo Mucho on myös Suomessa tunnettu iskelmällinen lattariklassikko. Saamieni tietojen mukaan tämän koosteen yhtyeen nimessä oleva sana ”bluezz” viittaa sekä bluesiin että jazziin. Sitä ennen Amerikan-serkuillekin ymmärrettävää tuotantoa on kertynyt 1980-luvun alusta laskien myös Judge Bean & The Jury-, Meatballsja Barnhill Boys -nimikkeillä. Siinä missä Puurtinen kuljettaa vokalistina yhtyettä itsevarman tiedostavassa flowssa kohti uutta odotuksen täyteistä auringonousua, myös Kuloniemi tarjoilee kappaleille erityisen vaikuttavaa, omassa zen’mäisessä raukeudessaan lepäävää kitaraterapiaa, jota basisti Pekka Rajamäki ja rumpali Mooses Kuloniemi vahvassa yhteisymmärryksessä hienosti tukevat. Hänen ensimmäinen LP:nsä ”Omin päin” ilmestyi v. Siihen taitaa viitata jo rinkulan nimikin: Nurmio ei tunnustaudu kirkollisen Sanan vaalijaksi, mutta hänen mukaansa spirituaalista musiikkia voi siitä huolimatta sekä tehdä että kuunnella, uskoi sitten Raamatun tarinoihin tai ei. Kolme sen hengästyttävistä raidoista, perinteikäs kirkkojulistus John The Revelator, useimmiten Golden Gate Quartetin alkuperäisveisuksi mainittu tuimailmeinen God Almighty’s Gonna Cut You Down sekä Link Wrayn 1970-luvun alun kulttiklassikko Fire And Brimstone kokevat toisen ylösnousemuksensa albumiformaatin turvin. Mutta kyllä Esalta yhä sujuvat kovapanosammunnatkin. Hyvässä muistissa on lisäksi kehuttu vuoden 2015 pitkäsoitto ”Tales Of Judge Bone, Vol. Pete Hoppula KALLE LAE & KALLE LAE & ORCHESTRA ORCHESTRA OF BLUEZZ OF BLUEZZ Deep In The Blues (omakustanne) Joidenkin muusikoiden kaikkein tunnetuimmat tallennukset ovat sellaisia, mitkä eivät ole heille lainkaan tyypillisiä. Ne samoin kuin enemmistö levyn muista esityksistä ovat ikuistuneet Tomi Leinon Suprovox-studioilla Karkkilassa, loput Sipoon E-Studioilla sekä Helsingin Ambiencessa. 2 (Emsalö Music/ Kennostot-22-2) Juhlalevyprojektinsa toisella kahdeksan raidan laajuisella minialbumikokonaisuudella Honey B & T-Bones tarraa edellisen nostalgia-tripin jatkeeksi kunnon puristusotteella kiinni nykyhetkestä, mutta sille itselleen ominaisin voimakeinoin
Covidtauti sekoitti pakkaa täälläkin ja albumin julkaisi eri vaiheiden jälkeen uusi kotimainen Moondog Music -labeli. Viimeistään se kristallisoituu edesmenneen bassomaestro Cisse Häkkisen ”Happy Rock And Roll” -slogania kierrättämällä. syyskuuta 1991 Yleisradion suoraan kansalliseen SF-Live -livelähetykseen yhdessä jo kokeneemman autenttisen countrybillytyylin edustajan Hal Peters Trion rinnalle. Mello Kings -doowoppumpun Part Of A Foolista tarjotaan ravikompitettuna kunnolla rokkaava kierrätys. Mikke Nöjd FRANCINE FRANCINE Rumble At Club 16 – Radiomafia Live 1991 (Bluelight BLR 332272) Hyvässä nousukiidossa ollut neobillyyhtye Francine oli selvästi herättänyt kiinnostusta myös valtakunnallisella tasolla sen tullessa kiinnitetyksi 6. Tästä mainiona esimerkkinä levyn pomppukompilla avaava Lucky You, joka kulkee suorastaan villinä ja nostaa heti kuulijan pulssia. Kannen viittaukset Thunderbird-bassoon sekä Ludwig -rumpuihin antavat osviittaa, mikä tälle kaikelle on joskus aikoinaan ollut liikkeelle paneva voima. Juomalasien kilinän ja ambient-verhoiltujen äänitehosteiden keskeltä alkaa heti kiekon aluksi kuulua kummia. Ilmeisen hyvin, sillä materiaali nähtiin taannoin aiheelliseksi julkaista ensin suoratoistopalveluissa ja nyt viiden vuoden odotuksen jälkeen peräti vinyylisenä LP-painoksena. Magic Samin tunnetuksi tekemästä Easy Babysta, Charlie Richin kirjoittamasta ja mm. ”Let’s Happy Rock And Roll” alleviivaa soittamisen ja rokkaamisen ajatonta riemua ja rattoa. Hurjakyytinen suoravetostompperi How Can I Get On Top kerää kierroksia ja räpyttää rehvakkaasti. Vaan hyvässä terässä on miehistön omatkin sävelkynät olleet. Nuoruuden intoa uhkunut kolmikko esittää eetterikeikallaan lähestulkoon pelkästään omia häkellyttävän tehokkaita kappaleitaan – joita lainoina täydentävät vain encorevaiheessa kuullut Bruce Springsteenin I’m On Fire (jonka bändi myös levytti esikoisalbumilleen) sekä kimaran loppuun ilmeisen spontaanisti Elvis-tyyliin riuhtaistu That’s All Right (jonka taas olivat sattumalta päätyneet esittämään samana päivänä myös Hal Peters -kollegat oman osuutensa huipennukseksi). Esikuvat ovat siis selvillä ja ne tunnustetaan. Billy Boy Arnoldin I Wish You Would taittuu sekin piano-laulu -kokoonpanon käyttöön, eikä ihme: Ismo Laakson pitkäikäinen ADyhtye on pitänyt blues-evergreeniä ohjelmistossaan ja ennättänyt myös purkittaa sen omanlaisenaan elektroversiona niin ikään Elli Maplen vokalistisella avustuksella 2020-luvun alussa. Päätösnumero I Want You Back laukkaa villillä kompilla maaliin ja en nyt heti osaa nimetä originaalia. Instru-shuffle Tres Paradoxalez liikkuu lujaa ja vie kuulijansa rajaseudun maisemiin. Sitä samaa juhlistaa tämä parilla vuodella myöhääntynyt albumi, joka liputtaa myös kitaristi Harri Urjalan 60-vuotismerkkipaalua. Vastaavasti myös neloskappale Alley Of Sorrow on jätetty pois. Omalta totta kai edelleen. Little Esther Phillipsin ja Jerry Lee Lewiksen popularisoimasta No Headstone On My Gravesta tai Jolie Hollandin vuoden 2004 versiota hienokseltaan muistuttavasta vanhasta trad.bluesista Old Fashioned Morphine. Mutta mistä hiivatista oikein oli kyse – ja miten parivaljakko vaativasta, kieltämättä jo lähtökohdiltaan hieman vinksahtaneelta haiskahtavasta urakastaan selvisi. Keikan avauksena toiminut I’ll Be There puuttuu levyltä, jonka avaakin illan kakkosnumero, Hearthill’maisesti swingbillaileva ja mainiosti Mika Jokisen käheälle lauluäänelle sopiva Let It Burn. Levyjä trio oli tehnyt vuodesta 1990 lähtien porilaiselle, nykyisin Jungle Records -nimeä tottelevalle My Way -yhtiölle ja ovella kolkutteli myös viittä vaille allekirjoitusvalmiudessa ollut uusi sopimus Pokon tallissa. Countrynestori Hank Williamsin Fool About You napsahtaa Paradoxien käsittelyssä rempseän rock and rollin osastolle. Sack Of Love on silkkaa old school -rockabillyä, raita on turvoksissa hyvää fiilistä ja kunnon lentoa. Eräs niistä oli hänen syksyllä 2017 yhdessä Ismo Laakson, teatterija musiikkielämässä 1980-luvulta lähtien luovineen taiteilijapersoonan kanssa ideoimansa huima liveperformanssi Turun Alvar-baarissa, jossa laulaja ja pianisti tarjoilivat kahdestaan vaikuttavan otannan bluesja rhythm’n’blues-klassikoita läsnä olleelle klubiyleisölle. Toinen herkistely You Don’t Care About Me on vielä mojovampi osuma, biisi on kaunis kuin mikä ja rautalanka sekä iskelmä soivat soljuvasti rinnakkain. Covereita on settiin poimittu yllättäviltäkin tahoilta, ja näin esim. Tyylikässävelisestä Long Neck Goosista voi poimia niin halutessaan, vaikka vähän iskelmää, ja rautalankaa sitten taas enemmän. Jäljet johtavat suoraan ja mutkittelematta sylttytehtaalle Happy Rock And Roll -rallin soidessa, kunnon runttua ja hyvää meininkiä startista maaliin saakka. 68 Blues News 6/2022 levy tutkailut senä ja erityislaatuisella esiintymiskapasiteetilla varustettuna artistina, jonka työkenttään on kuulunut myös musikaalitoimeksiantoja sekä muita vapaamuotoisempia estradivirityksiä. Käynnistysvaikeuksia, teknisiä ongelmia vaiko vain soittajien itsekriittisyyttä, mene ja tiedä. Aivan koko settiä Bluelight-uusinnalle ei ole kuitenkaan jostain syystä mahtunut. Rockin’ Paradoxien uutuusalbumi ansaitsee itsestään selvästi paikkansa Vuoden parhaat -listalta, ja muutenkin on todettava, että kotimainen rock and roll on ollut kovassa tikissä vuonna 2022. Rockabillyvelmu Ray Campi saa osakseen kolmen biisin tribuutin, näistä Sweet Woman Blues on paitsi nätti, myös hyvin herkästi korvaan tarttuva. Piakkoin ilmaantuva älppäri tulee olemaan uuden puulaakin ensimmäinen vinyylipitkäsoitto. Can’t Hear My Brain rytistää vielä lujempaa ja julman riffin varaan ripustautuneena se on varsinainen täsmärokki. Kurre Avaron (rummut) ja Mikki Niinivaaran (basso) sekä edellä mainitun Uljalan levytystauko on kestänyt yli kymmenen vuotta ja nyt piiitkä odotus palkitaan ruhtinaallisesti. Radiotallenteen aikoihin ryhmä toimi kolmihenkisessä kontrabasisti Pete Salomaan, kitaristi-laulaja Mika Jokisen ja rumpali Tuomas ”Tumppi/Tude” Usvaalan muodostamassa miehityksessä – samalla, joka opittiin hieman myöhemmin yhdistämään myös suomenkieliseen Pääesiintyjät-seurueeseen. Rip rap studioon, Voodoo Explosion – rootsseurakunnan aiempi mojoannos alkaa jo olla puolessa vuosikymmenessä loppuun kaluttu! Pete Hoppula ROCKIN’ ROCKIN’ PARADOX PARADOX Let’s Happy Rock And Roll (Moondog Music MOONCD2201) Olen vähän jälkijunassa, kun onnittelen Paradoxeja heidän kaksikymppistensä johdosta. Jo Ann Campbellin terävä rokkikuritus I Changed My Mind Jack, Nick Curranin asianmukaisen rapainen Player sekä Ruth Brownin jumpkiivastelu (Mama) He Treats Your Daughter Mean kuuluvat setin ennalta-arvattavimpiin, Shoebox Revuen repertuaarin lähituntumasta löytyneisiin ”helppoihin” valintoihin, mutta mitäpä sanotte siitä, että duo puristaa voimallisesti kaiutetussa David Lynch -myyttimaailmassaan julmettuja versioita myös mm. Levy ei kuitenkaan sisällä pelkkää kaahausta, vaan hengähdyspaikkojakin on. Oikein mainio oivallus on ollut uudistaa mukaan I Can’t Stand The Nights Alone mystisen rockabillylaulajattaren Kitty Leen ainokaiselta singleltä, joka julkaistiin Rebelin toimesta 1981. Väliin ilmestyy TV-persoona Sampo Marjomaa kieroutuneine, niin ikään englanniksi lausuttuine välispiikkeineen. Tapahtumapaikaksi oli valikoitunut lahtelaiskokoonpanon kotikaupungissa osoitteessa Hämeenkatu 16 sijainnut Club 16. Osaksi aikaa lauteille istahtaa mukaan myös huuliharpisti Heikki Hämäläinen, jonka soitosta irtoavat rapeat lisälöylyt juoksuaskellukseen piiskatulle Jimmy Rogers -bravuurille Walking By Myself, Howlin’ Wolfin Evil-hurjastelulle sekä Koko Taylorin versiota seurailevalle I’m A Womanille (joka tosin on merkitty LPkansissa hieman virheellisesti samannimiseksi Leiber-Stoller -sävellykseksi, vaikka Taylorin levytyksen tapauksessa esikuvana taisikin toimia Bo Diddleyn vuoden 1955 I’m A Man -näkemys Muddy Watersin kuulusta Mannish Boy -teemasta). Toki näistä tukeista on veistetty rock & rollia monesti aiemminkin, mutta nyt jätetään murheet narikkaan ja annetaan palaa. Laakson käsialaa oleva käynnistyskappale Viivi kantaa yhä alkuperäistä Tuula Amberlan vuoden 1987 levytykseltä tuttua nimeään, mutta Maplen suussa se on muuntunut viiskytlukuiseksi r&b:ksi ja englannin kielelle. Nämä kaksi viimeksi mainittua ovat CD:n bonusraitoja, jotka jäivät kannuun edellisen albumin äänitysten yhteydessä 2010. Paradoxien toiminnalle ominaista on aina ollut myös vahva melodisuus, tämä pätee myös silloin, kun kyseessä ovat hurjapäiset vauhtipalat. Jytinä yltyy julmaksi Lost & Foundilla, jota iso kitarariffi käskyttää
Mitä vielä onkaan edessä. Tuntuu kuin biisissä olisi vähän doo wopia lisämausteena. Kupletin juoni alkaa hahmottua – ainakin tavallaan: Leppänen näet ei taida olla aikeissakaan pitäytyä levyllään missään tietyssä genressä vaan on tarkoituksella valinnut kiertolaisen taktiikan, reissaamalla kappaleelta toiselle mitä erilaisimpia juurimusiikin tyylilajeja keskenään sekoitellen. Ja pitää jo startissa sanoa, että miehet ovat keittäneet kasaan varsin maistuvaisen ja rokkaavaisen keitoksen. BopCatsien toiminnalle on aina ollut ominaista vauhti, eikä tempoissa säästellä tälläkään kertaa. Mikke Nöjd VILLE LEPPÄNEN VILLE LEPPÄNEN & KÄYTETYT & KÄYTETYT MIEHET MIEHET Mekastustie (Emsalö Music EMCD038) Ville Leppänen (Keystone Cops, Lena & The Slide Brothers, Micke & Lefty, Micke Björklöf & BlueStrip jne.) ei kohtuuttoman usein uutta soolomateriaalia levytä, mutta kun hän niin tekee, tapahtuu asioita isolla A:lla. Jussi Syren piipahtaa Groundbreakerseineen bluegrassnumerolla Ihmisyyden lailla. Tekijäkavereista on moneksi. Käytettyjen miesten kenties liian vähälle huomiolle jäänyt edellisjulkaisu ”Pikainen tusina” (2020) on nyt saanut seuraajakseen kiinnostavan ja sanalla sanoen useamman pureskelukierroksen vaativan teoskokonaisuuden, joka ansaitsee kaiken medianäkyvyytensä ja -kuuluvuutensa siinä missä esimerkiksi tyylikirjoltaan tietynlainen hengenheimolaisensa, albumilistakärjessä keväällä 2022 pidemmän tovin notkunut J. Näistä nasevan pontevan Goin’ Wildin levytti Ron Isle Roulette-sinkulalle. Vanhalle bilikalle poljetaan kunnon vauhdit, kun Old Chevy starttaa, tien päällä ollaan ja billyrockerilla juhlii tiukkasoundinen kitara. Jos nyt joku nopeusennätys vielä jäi rikkomatta, niin se menee auttamatta puhki Bop Cat Bopilla, joka on leimallisen hyväntuulinen esitys. Seuraavaksi auto vaihtuu Cadillaciin ja jos mahdollista, Rumblin’ Caddyllä meno petraa aina vaan, vauhtisiivu on oikea melodiaryöpsähdys. Fairlane Rock vie Sun-yhtiön tuotosten pariin ja orggiksen mallasi Hank Thompson. Karjalaiseksi voisi muuntautua edes suosittua ”Tehdään biisi niin kuin...” -tubeblogiaan pyörittävä nuorisolahjakkuus Heikki Ranta. Enimmäkseen livepoiminnat näyttävät olevan peräisin Francinen kahdelta vuoden 1990 My Way -LP:ltä (”Fireltä” popahtavat Little Girl Of Mine ja Sweet Lovin’, ”Hard Enoughilta” Pete Gagen bändille sanoittama huikea Rumble On The Bayou, jumpvaihteella irrotteleva Before I Say Hello sekä kututeemaiset Good Love ja Red Hot Love). Musiikillisesta moniulotteisuudestaan ison siivun mestaripelimanni vuolee lautaselle heti useampaan rakenteelliseen osaan jakautuvalla instrumentaaliavauksella Nousukiito. Tusinan oman sävellyksen rinnalle on poimittu kaksi coveria. Ja kuten otsikko kuuluu, silloin ilman muuta mekastetaan – nyt siis hänen urallaan kolmannen kerran kotimaan kielellä. Hyväfiiliksinen biisi piiskataan kunnon lentoon. Mikäpä siinä, pitää muistaa myös turvavyö. Sitten kiinni itse albumiin, jonka ensirykäisy So Bad jyystää koruttoman tylynä Amerikan. Setin kovimman menopalan tittelistä käydään kova taisto, se voisi olla vaikka raivoisa Only Wanna Bop, tai hervottomasti viidakkobiitin tahtiin heiluttava Comin’ Up, joka on släppäyksen juhlaa. Pete Hoppula RELAXTRIO RELAXTRIO Payback Time (Jungle TCB9191LP/CD) Tätä kirjoittaessa juuri Warner/Mökkitie -yhtiöiden kanssa sooloartistina levytyssopimuksen signeeranneen RelaxTrion solistin ja kontrabasistin Linda Teräsen määrätietoista artistista kasvua on ollut ilo seurata. Säästöliekkisen alun jälkeen tempo tuntuu nousevan kappale kappaleelta, kunnes sokka tempaistaan lopullisesti irti ja viimeisetkin jännityksen rippeet vaikuttavat soittajilta katoavan. Kiinni unelmiin runoilee hieman Anssi Kelamaisesti, mutta vieden äänimaisemallisen tarkkailupisteen Veera Railion viulun, Raimo Korhosen trumpetin ja Iiro Kauton kontrabasson myötävaikutuksella kenties jonnekin cumbian syntyseuduille. (Talsti Ee-Dee EDCD 2224) Iso kone kehrää kuin tyytyväinen kissa konepellin alla ja BopCatsin kollit (Kai Uusitalo, Ari Eerola ja Aki Savolainen) kutsuvat meitä kruisingille. Pian sessioiden jälkeen tosin rumpali Vilho Voutilainen on ilmoittanut vetäytyvänsä bändistä, tehden siten tilaa Teräsen ja kitaristi Oskari Niemisen seurassa jatkossa kapuloivalle Eetu Ritakorvelle. Julkaisun kanteen kirjatusta yhtyenimestä ja osaavasta säestysryhmästä huolimatta kyse on leimallisesti ”Käytetyn miehen” soolotyöstä, sillä Leppänen on multi-instrumentalistina ja lauluntekijänä vastannut huomattavilta osin itse albumillaan kuultavasta musiikista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on levy turvoksissa saakka, mutta löytyy miehistöstä se herkempikin puoli. Leppänen ei vaikeroi, purnaa tai kieri itsesäälissä – vaikka toki joskus mieskin voi näyttää haikeutensa ja uppoutua syviin mietteisiinsä. Mukana on myös bändin debyyttiEP:llä julkaistu Stray Catsin Rock This Townia jäljittelevä Shake My Bones. Telen takamikissä on rock’n’rollin sydän -revittelyä äimistellessä on todettava, ettei tämän enempää J. Jos jokin hänen tuotantoaan silti yhdistää, se on esitysten lämminhenkisyys. Karjalaisen ”Soulavaris”-kiekkokin. Stop-go -mallinen rockabilly toimii kitkatta ja etsii ohituskaistaa. Yksi levyn makoisimmista oivalluksista on myös teinihenkinen poppisbilly Sweet Love. Syntymäpäivä herkistelee country soul -sävyisenä balladina, melodisen folk-popin kaavoja puolestaan sovitetaan Sanoja, sanoja -pohdinnalle. Shake Alone pelaa perusbillynä ja hyvin terhakkaasti pelaakin. Jatkuvat käännökset alkavat jo vähitellen pökerryttää, eikä levyllä olla vielä kuin hitusen yli puolivälin krouvissa. Pete Hoppula THE BOPCATS THE BOPCATS Cruisin’ With... Menopeli vaihtuu toiseen mutta vauhti sen kuin petraa tiukalla jumpsterivatkauksella Dodge. Levyn vimmaisen mutta samalla musikaalisesti kunnianhimoisen sisällön kiteyttää Red Hot Love, joka viskelee polttavia rakkauden säikeitä kuin Melrose ikään, vaikka säädylliset editoijat ovatkin sensuroineet esityksen alusta pois bändin suorasanaisen juonnon siitä mistä tutusta aktista kappale oikein kertookaan. Klassisen jousikvintetin rinnalleen saava Lämpöä ja energiaa kuljettaa kuulijan seuraavaksi äänilevyristeilyn kaukaisimmalle ulapalle, 1960ja 1970-lukujen barokkivaikutteisen taidepopin pyörteissä soutaen ja huovaten. Sad Baby -fiilistely omaa selkeää hittipotentiaalia. Viihteellistä hieman Aki Sirkesalo -soundin sukuista Suomi-soulia tuo keitokseen Vakuumipakattua elämää, kuitenkin vain vaihtuakseen lennosta Vapaitako ollaan -kappaleen keskitielle johdattelevaksi popiksi sekä Koskenlaskijalla vielä juurevaksi rockabillyhölkäksi Scotty Moore -henkisine pikkauskitaroineen, jolla luulen kuulevani elämäni ensimmäisen kerran Iiro Kauton soittavan viimeisen päälle autenttisen oloista Bill Black -släppibassoa. Vasta tekeillä olleelta Poko-kiekolta ”A Piece Of Noise” kuullaan lisäksi avausraidan ohella apeasävyiset Wild Winds Are Blowin’ ja I Promise sekä Stray Cats -henkisesti kukkoileva Money Talks. Rautalanka-soundi kohtaa väkevästi iskelmän ja tummat alakulosävyt luovat vahvan tunnelman. Nyt kyllä pitää sompailla yksi rundi vielä, on matkamusat niin kohdillaan. Kotimaista rock and roll -sceneä vuosikaudet rikastuttanut ja riemastuttanut Bopcats-kolmikko on täällä taas. Louisianalaista bailuvaihdetta ylläpitävät funksoul-biitit keinuttavat puhallinsektion tukemana Lehdenheittäjää, slaavilaisella extrakierteellä viritetyn ska’n tahtiin taas muistellaan rakasta menetettyä mööpeliä raidalla Vanha sohva takas. Se pitää kuitenkin oikein erikseen mainita, että kundit eivät kärsi vauhtisokeudesta, vaan villeimmänkin rokkauksen tiimellyksessä ovat melodiat kunniassa. Ja BopCatsien cruisin’-menolle ei loppua näy. Niin tekee myös Lefty, mutta positiivisesta yleisvireestään hän ei tingi. Neljännellä Jungle-merkin pitkäsoitollaan vuosikymmenet yhdessä modernia rockabillymaailmaa valloittanut raumalaiskokoonpano on kuitenkin yhä liikkeellä vahvana pyhänä kolminaisuutena. Mainitusta kierrosten nostosta ja melodisuuden yhdistämisestä käy hyvänä esimerkkinä suorastaan vallattomasti kirmaava Crazy Little Love. Omaan sävelja sanoitustuotantoonsa vankoin perustein luottava Ville Leppänen jaksaa yllättää. Ryhmän kaikilla jäsenillä on ollut keskeinen roolinsa levynteossa ja heistä jokainen on myös osallistunut demokraattisesti kauttaaltaan oman materiaalinsa kirjoittamiseen ja sovittamiseen. Fairlanehan oli eräs Cadillac-malli, eikös vaan ollutkin. Blues News 6/2022 69 levy tutkailut tallessa olevalta c-kasetiltani en suurempia moitteita uupuvista radiotallenteista silti rekisteröi. Kaihoisa Lonely Cat luo vahvaa emootiota sekin, ja melodia, se on hieno
Säikyttelyteema syvenee miltei psychobillyksi mm. Kohtalokasta Beggar’s Bluesia sävyttävät nimensä viitoittamana myös sinisemmät sävelkulut – vaikkei Duke Ellingtonin samannimisen 1920-luvun lopun swing-instrumentaaliklassikon tunnelmiin sentään aivan heittäydytäkään. Kaiken keskiössä on edelleen baritosaksofonia puhkuva Jari Pulsa, pystybassoa paukuttaa Hannu Raudaskoski joka muuten on ihan se alkuperäinen Jarring-basisti, rumpali Henri Hagman puolestaan on Pulsan monivuotinen soittokaveri ja hänet tunnetaan myös taidemaalarina. Asiansa tiiviisti esittäminen on jalo taito, eikä määrä missään nimessä korvaa laatua. Laulussakin on tavoiteltu samantyylistä rouheutta. Pelin avauksena toimii veret seisauttava instrumentaali Hey Fazzo, joka aavemaisen saksofonin ja Ile Kallio -tyylisen kitaran yhdistelmänä nousee suosikkiraidakseni. Laulaja ei kuitenkaan ole yhden tien kulkija. Äänimaisema on sykkivä ja hieman pelonsekaisia tunteita herättävä. Kahden aiemman CD:n soittoaika ei päätä huimannut, eikä kyllä huimaa tämän uutuudenkaan. Nimiraita on maukkaalla kitarasoololla varustettu Hurriganes-raita, silkkaa Jack Danielsilla terästettyä ”Crazy Days” -materiaalia. Haajan oman käden tuotoksia on seuloutunut mukaan yhden erityisen onnistuneen tyylittelyn verran. Johnny Sea’n (a.k.a. 2010-luvun varrella kokoonpano ei nimittäin huomannut vapauttaa markkinoille uutta musiikkia kuin kahden Goofin’-merkin vinyyliseiskan verran, sen jälkeen ei enää mitään. Vappuna 1992 ensimmäistä kertaa liveyleisön edessä näyttäytyneen The Barnshakers -yhtyeen jäsenet solistinsa Vesa Haajan johdolla malttoivat ylläpitää kiitettävän vilkasta levyjulkaisutahtia vielä 2000-luvun alkupuolelle saakka, mutta liekö askel jo alkanut painaa entisillä nuorukaisilla. Jatsiyhtye Jarring riutui lukemattomien muiden tavoin Coronan kurimuksessa, kun keikat hupenivat. Nostalgisen lämpimiä mielleyhtymiä herättää myös tyyliltään Little Mary Mixupin tapaiset 1990-luvun alkupuolen yhtyeet ajatuksiin palauttava Self-Control Wanted sekä levyn minuutissa ja 48 sekunnissa päättävä aivot narikkaan -paahtorokkaus Secret, josta on vääjäämättä tunnistettavissa tiettyä lähisukuisuutta Nick Curranin brutaaliudessaan aikakirjoihin jäävän AC/DC-klassikkoversioinnin Rocker kanssa. Johnny Seay) vuonna 1964 ensi kertaa levyttämä tittelinumero Standing Room Only versioidaan rutinoidusti Johnny Cash -hengessä, olihan alkuperäistulkkikin saanut mainetta nimenomaan Käteisjussin ”soundalikena” – suomalaiset ovat tosin vierittäneet ilmaisullista tavoitevuosikertaansa selvästi pidemmälle 1950-luvun puolelle. Rumpu. Siten myös raidoilla kuultava soittajisto hieman vaihtelee esitysten välillä: soolokitaristeina vuorottelevat alkuperäiskepittäjä Juha Heinonen, hänen nykyinen korvaajansa Eki Sutela sekä Australian vakiovahvistus Martin Cilia, jonka Hank Marvin -tribuuttina soiva kuulas Marvin Bay on myös valtuutettu kiekon nimirooliin. Pientä hienosäätöä aina kannattaa tehdä ja tällä kertaa lisämausteesta vastaa Markku Salmisen soittama saksofoni. Riku Metelinen JARRING JARRING X-Smooder (Jarrulevyt JAR-006) Jarring on kuollut, eläköön Jarring! Okei-okei, täsmennetään vähän. No, hyvä on, ehkä pikemminkin kyse on ollut siitä, etteivät monella päällekkäisellä soittorintamalla ahkeroivat ladonvatkaajat vain ole löytäneet riittävästi yhteisiä hetkiä viimeistelläkseen levytyksiä niitä janoavan roots-kansan ulottuville. You’re Not Alonella ja Mental Songilla, tarkistaen kulkusuuntaa kohti melankolisia metallipopahtavia sielunmaisemia ennen kaikkea ahnaasti sykkivällä Freakshowlla, josta uskaltaakin povata kiekon radiosoitettavinta raitaa. Pete Hoppula PEKKA PEKKA TIILIKAINEN & TIILIKAINEN & BEATMAKERS BEATMAKERS At Marvin Bay (Triola JLCD72) Ehkei tällä matikkapäällä kannata enää edes yrittää ynnätä, kuinka mones albumijulkaisu kiihkotahdilla musiikkia äänilevyille työstävän Pekka Tiilikainen & Beatmakersin uusin ruotsalaismerkin tuote mahtaa jo olla. Vaikka bändin pojat tulevat mitä todennäköisimmin antamaan ikuisen porttikiellon keikoilleen, niin sanon tämän silti: kappale on liian lyhyt! Kyllä tätä herkkua olisi kuunnellut mieluusti ainakin minuutin verran lisää. Sille on niputettu 14 kappaleen verran laulusolistitonta materiaalia bändin aikaisemmilta vuosien 2017–22 levyiltä. Instrumentaalijatsiyhtye Jarringilta on totuttu saamaan musaa harvoin, mutta kun sitä tulee, niin se on poikkeuksellisen hyvää ja maistuvaa. Tenkka poo -vaiheen kautta touhu starttasi uudelleen ja aiemmin viisijäseninen pumppu kutistui kolmijäseniseksi. Jännäsävyinen esitys herättää odotuksia, mutta loppulauselmaksi tulee, että pitäkää touhu simppelinä. Studiokiireiseltä kokoonpanolta on joka tapauksessa vuoden 2022 kuluessa jo ilmestynyt kaksi 10-tuumaista EP-levyä sekä Hurriganesille kunniaa tekevä CD-single Ganes, minkä lisäksi seurue on vieraillut muutaman näytteen mitalla taannoisilla englantilaisilla ja ruotsalaisilla kitarayhtyekokoelmilla. Lisäksi useampi bändin jäsenistä vaihtoi asuinpaikkakuntaa. Suurena kahvin ystävänä tiedän, mikä on Moccamaster, tällä kertaa keitetään pikakahvia, koska soittoaikaa kertyy vain reilu minuutti. Gibbonsin soolotuotannon jalanjäljissä. Saksofonilla ryyditetty shuffle Blues Is The Mother slidekitaroineen kulkee vahvasti Billy F. Sävellykset ovat omia ja edellislevyn tapaan kitaristilaulaja Sami Tammiojan kynästä lähtöisin. 70 Blues News 6/2022 levy tutkailut mallin neobillynä. Niinpä tilanne on suorastaan kutkuttava, kun pääsemme mystisen X-Smooderin kyytiin. Osaltaan kantriin nojaa myös rekkakuskigenren suurhahmoihin lukeutuneen Dave Dudleyn vuoden 1959 rockabillahtava varhaisteos Where There’s A Will (There’s A Way) sekä kappalenelikon entuudestaan vähiten vieras nimike, rockabillyraivolla härkää sarvista rutistava Johnny Hortonin Got The Bull By The Horn. Nyt vuorossa on neljän biisin EP CD-muodossa. Tämä on silkkaa mustavalkoleffan äänikuvitusta. Tulkintavarojensa ulottuvuudesta hän viestii toden teolla levyn kiistattomalla irtiottonumerolla, tyylikkäänä akustisena folkbluesina matelevalla, kenties jossain määrin Imelda Mayn nykytuotannosta vaikutteita hakeneella Closed Locked Doorsilla, jonka pysäyttävimmän wow-tunteen taitaa kuitenkin lopulta tuottaa mukaan esityksen soolosuvantoon varoittamatta liittyvä Luukas Methuenin trumpetti. Basson kävellessä törmäämme mystiseen Pantofoniin, foni tuuttaa ronskin räkäisesti ja intoutuu lopulta kunnon rökitykseen. Jarring elää, eläköön Jarring! Mikke Nöjd THE BARNSHAKERS THE BARNSHAKERS Standing Room Only (Goofin’ GREP 242) Vasta tuokio sittenhän he pumppunsa perustivat, ei siitä mitenkään voi olla kulunut kolmeakymmentä vuotta! Näin kuitenkin kalenterimerkinnät vahvistavat. Edellisen levyn sessioista julkaisematta jäänyt rullaava roketti These Forever Changes on löytänyt tiensä tälle levylle ja hyvä niin, sillä tämä menopala on julkaisunsa ansainnut. Pete Hoppula TRES PISTOLEROS TRES PISTOLEROS You Feel Lucky (omakustanne) Turkulainen Tres Pistoleros on julkaissut toisen levynsä. Mukana ovat samat kokkausaineet kuin edelliselläkin julkaisulla, mutta miksi toimivaa reseptiä pitäisi edes mennä muuttamaan. Päivän päälle tuoretta materiaalia eivät myöskään tämän vinyylija CD-painoksena ilmestyneen juhla-EP:n raidat ole, sillä ryhmä on käynyt naruttamassa esityksensä Tomi Leinon Suprovoxanalogistudiolla jo alkuvuodesta 2020. Kooste on itse asiassa uutukainenkin. Yhtyeellä on myös aina ollut taito esittää jatsimusiikkia, joka ruokkii mielikuvitusta ja mielikuvia syntyykin taas ihan kirikiri-tahtia. Kitarasoolossa on runsaasti asennetta. Groovebasson ylpeästi liidaama biisi svengaa tiukasti ja foni soi suorastaan rehevästi. Otsikon lupailemasta takaisinmaksuajan koittamisesta sanaileva Don’t Stop ottaa vielä yhden askeleen päin hardrockimpaa ilmaisua, mutta Teräsen itsevarmalle äänelle tämäkin määränpää sopii hyvin – ja jopa luontevammin kuin esimerkiksi slidekitaran myötä pienen sivuloikan sinisävelisempään suuntaan tekevällä Voodoolla
CAMPBELL CAMPBELL Baddest Cat On The Block (JSP JSP3021) Vuonna 1984 syksyllä Eddie C. Campbell jatkoikin soittamista huuliharpulla – aina vuonna 2018 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Kuultavan aineiston pääosa on peräisin kahdesta vuonna 1964 pidetystä konsertista, joista ensimmäisellä häntä myötäilivät englantilaisen jazzmuusikon Humphrey Lytteltonin yhtyeen basisti ja rumpali sekä toisella tutut soittokaverit Matt Murphy ja Billy UUSINTAJULKAISUT. Euroopan-kiertueella saatu sydänkohtaus ja halvaus tosin hiljensivät häntä kitaristina. Seuraavat kolme kappaletta ovat Eddien omaa tuotantoa myöhemmiltä albumeilta. Oma sävellys I’m In Love With You Baby tuo esiin Eddien kyvyt niin laulajana kuin kitaristinakin. Kaiken kaikkiaan onnistunut tuote JSP:ltä ja Chicagon West Siden vähemmän tunnetulta nimeltä. Lisäksi kappaleet ovat saaneet alkuperäisen pituutensa ja niistä yksi, Can’t Sit Down on löytynyt arkistoista mukaan. Hän myös versioi uusiksi kolme kappaletta ”King Of The Jungle” -levyltään, edellä mainittu Nineteen Years Old on niistä yksi. Levyn loppuun on saatu livemateriaalia vuoden 1992 Tamines Blues -festivaalilta neljän näytteen verran. Bändi soittaa kappaleen Chicago-humppana, jossa pianolle annetaan soolotilaa. Elliott taas on soittanut Johnny Marsin yhtyeessä. Pete Hoppula Stepney. Muuten kappale on Eddien oma, James Brown -painotuksin. Lowellin sessiossa oli lisäksi mukana saksofonisti John Altman ja Eddie soittaa näillä kappaleilla komppikitaraa. Cha Cha In Blues alkaa kuin klassiset Jodie Williams/Otis Rush -kitarariffit ja etenee shufflena: klassista West Side -kitaraa bändin intoutuessa mukaan. Hyvä versio kuullaan myös You Worry Me’stä. Blues News 6/2022 71 levy tutkailut jakkaralla notkeita keskinäisiä vaihtoliikkeitä suorittavat puolestaan Mikko Lund ja J-P Harju, kaiken aikaa läsnä sessioissa ovat sen sijaan viihtyneet rytmikitaraa soittava Pekka Tiilikainen ja basisti Jori Venemies. Tuolloin BTW-studiolla toimi bändinä Hammy Howell pianossa, Wayne Elliott bassossa ja John Dummer rummuissa. West Side -tyylisen kitaransoiton (mm. Mukana kuullaan myös täydennysmiehen tehtävissä pedal-steeliä soittavaa Onni Lemistä sekä urkureina muutamilla tallenteilla Hannu Könöstä ja Janne Saksaa. Asiantilan syinä olivat luultavasti ainakin hänen etäisenoloinen persoonansa, ylenmääräinen levyttämisensä sekä mahdollisesti myös kansantaiteilijan identiteettiin huonosti soveltuva varakkuutensa. Ei helppo pala englantilaisille, jotka kuitenkin suoriutuvat tehtävästään hyvin. Percy Mayfieldin We Both Must Cry, joka tällä levyllä on saanut nimen Tears Are For Losers, on loistava valinta lauluntekijän hienoista lyriikoista ja kertoo menetetystä rakkaudesta. Hän esiintyi myös Puistobluesissa hollantilaisen Tip On In -yhtyeen kanssa vuonna 1985. Hammy pääsee tässäkin loistamaan pianoosuudessa. Look What You Done vedetään Magic Samin luentaa mukaillen nopeammassa tahtilajissa. Hän pitää erinomaisena asiana sitä, että Memphis Slimin maineen palauttaminen ja taiteen uudelleen arviointi ovat vihdoinkin tapahtumassa. Basso ja pianosoolo tekevät tästä levyn funkeimman raidan. Nyt JSP on ottanut 38 vuotta vanhat nauhat uudelleenmasteroitaviksi ja tämän päivän tekniikalla herättänyt ne toistamiseen eloon. Eddie on bluesfiiliksissä lavalla esittäen myös alkujaan vuonna 1977 levytetyn King Of The Junglen. Tämän mestarismiehen runsaasta äänitetuotannosta huolimatta tällainen hyvätasoinen live-tuotos on tervetullut julkaisu. Phil Upchurchin hitti svengaa alkuperäistä nopeammassa tempossa hurjasti. Toisin sanoen tuoreimmat tallenteet ovat ensimmäisinä ja vanhimmat viimeisinä. Kari Kempas RORY GALLAGHER RORY GALLAGHER Deuce (50th Anniversary Edition) (Polydor 4554204) Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun syyskuun alussa päivänvalon näki Rory Gallagherin nimettömän debyyttialbumin juhlajulkaisu. Kotiin palattuaan Eddie levytti Blind Pig-, Roosterja Delmark-merkeille. Olen samaa mieltä. Howell ja Dummer olivat musisoineet aiemmin yhdessä mm. Etenkin eurooppalaisen blues-harrastuksen alkuaikoina 1960-luvulla ja hieman myöhemminkin eräät kriitikot suhtautuivat Memphis Slimiin jokseenkin nuivasti. Ikonisen levyn ilmestymisestä tuli syksyllä kuluneeksi 50 vuotta ja sitä juhlistamaan julkaistiin hulppea uusintapainos. Johnnie Taylorin Stax-pala Cheaper To Keep Her oli pikkuhitti 1970-luvulla. Tässä ja muissa esityksissä Hammy Howell vuoropuhelee pianolla Eddien kitaran kanssa saaden mukavasti soolotilaa. Vesa Walamies EDDIE C. Eddie esiintyi useiden yhtyeiden kanssa eri puolilla Eurooppaa vuosina 1984–92 ennen paluutaan Chicagoon. Chatmanin alias Memphis Slimin (1915–88) elämä oli hyvällä mallilla. Hän oli pari vuotta aikaisemmin muuttanut pysyvästi Pariisiin, ollut mukana kahdella ensimmäisellä AFBFkiertueella sekä tehnyt suuren määrän erilaisia levytyksiä. Magic Sam) Eddie hallitsee loistavasti. Tuotteen ytimekkäät ja samalla kaiken olennaisen kertovat liitetekstit on laatinut Blues & Rhythm -lehden toimittaja Ray Templeton. Nopeimman uusintakierroksen saa kontolleen hiljattaiselta ”Rolling The Stones” -EP:ltä seulan läpäissyt Rollari-balladi Angie. Kaunissävelisesti levyn käynnistävän Juha Heinosen kirjoittaman Twistin’ Aroundin sekä saman kitaristin käsialaa olevan The Shadows -sävyisen western-teemaisen Dakota Roadin ohella CD:n pettämättömimpiä täkyjä ovat sen kaksi tunnelmoivaa Hurriganes/Remu -instrumentaalicoveria, Helge’s Dream ja Stardust, joista jälkimmäinen julkaistiin aiemmin bändin vuoden 2019 albumilla ”Salaperäinen” suomenkielisellä nimellä Tähtisumu, kuten aikoinaan originaalitulkkinsa ”Viittä vaille kaks” -LP:lläkin. Mukana on yhteensä 17 äänitettä, mitkä jostakin kummasta syystä on asetettu käänteiseen ikäjärjestykseen. Neljän CD:n paketista löytyy remasteroidun ja remixin läpikäyneen albumin lisäksi 29 ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista MEMPHIS SLIM MEMPHIS SLIM Live 1964 (RnB RANDB 070) Vuonna 1964 John L. Kaksi edellä mainittua ovatkin ehkä olleet liikaa bluespuristeille 1980-luvulla, eikä levy näin ollen saanut ansaitsemaansa huomiota. Ajankuvana ne puoltavat paikkaansa. Sellaiseksi on myös hämmästyttävän pakottomasti lutviutunut Matchbox-kitaristi Steve Bloomfieldin yltiöherkistelevä Just Parted vuoden 2021 pitkäsoitolta ”Ainutlaatuinen” – sekä totta vie myös levyn lähestulkoon tarpeettoman koulukirjamaisissa piikkilankatunnelmissa konserttitallenteena summaava iän-ikuinen Johnny Guitar. Sen kirjoittaja Mac Rice on tehnyt paljon oivaltavia sanoituksia. Nyt uudelleenjulkaisulla ja paremmilla soundeilla varustettuna voidaan todeta Eddien olleen ajassa kiinni ja ehkä jopa sitä edellä. Ja jos keikkarintamalla oli joskus pieniä taukoja, elatuksesta pitivät huolen hänen nimiinsä merkityn suurklassikon Everyday I Have The Blues mittavat tekijänoikeustulot. Campbell ajautui Lontooseen jengirikollisuuden ja virkavallan ajamana, löytäen tiensä JSPlevy-yhtiön John Stedmanin luokse. Yhden päivän sessioissa syntyi kaksi äänitystä: Lowell Fulsonin ”Think Twice Before You Speak” ja Eddie C. Levy alkaa hienolla versiolla Albert Kingin kappaleesta Hey Baby (Don’t Throw Your Love On Me Too Strong). EDDIE C. Magic Sam -tribuutti All Your Love / Easy Baby Medley aloittaa ja Eddie on kotonaan oppi-isänsä materiaalin kanssa. Early In The Morning ei muistuta Louis Jordanin teosta kuin paikoin lyriikoissa. Kappale n:o 15 on alun perin esitetty eräässä ranskalaisessa TV-ohjelmassa ja kaksi viimeistä palasta edustavat vuosien 1962–63 AFBF-tuotantoa. Muddy Watersin Nineteen Years Old puolestaan mukailee alkuperäistä versiota, mutta on sovitettu uusiksi. Näin kirjoitin about vuosi sitten ja samanlaisissa tunnelmissa ollaan tälläkin kertaa, kun Gallagherin kakkosalbumi “Deuce” on saanut oman 50-vuotisjuhlaboksinsa. Campbellin ”Baddest Cat On The Block”. Vuoden 2019 sessioiden peruja on jälleen Comanche, joka on lännenmaille ohjaavasta nimestään ja marssikompistaan huolimatta Jukka Salmisen laatima perin suomalaissävyinen rautalankaeepos. Eddie C. The Darts -yhtyeessä sekä lukuisissa sessioissa ja bändeissä
Ainoa poikkeus on Out Of My Mind, josta tietääkseni ei löydy versioita miltään viralliselta Gallagher-livekiekolta tai -DVD:ltä. Ellei aika vain olisi loppunut kesken. Ajanpuutteen takia en lähde asiaa kuitenkaan tarkistamaan. Junior Wellsiltä sekä Ike Turnerilta. Kun Rory Gallagherin esikoisen juhlaboksi oli rahanarvoinen juttu, niin tällä kertaa en ole aivan varma asiasta. Vuoden 1998 CD-uusintapainokselta löytyvä Persuasion on jostain syystä jätetty joukosta pois. Mukana on myös hulppea 64-sivuinen kirja, joka pitää sisällään ennenjulkaisemattomia valokuvia sessioista ja esipuheen on kirjoittanut Johnny Marr. Tähän materiaaliin tosin päästiin ottamaan käytännön tuntumaa vasta 1970-luvun uusintajulkaisujen kautta. Jos ei ole aivan hardcorefani, niin tupla-CD:llä tai kolmen LP:n paketilla pärjää aivan mainiosti. Nuoren soittajan keskeisenä motivaattorina toimi T-Bone Walker, jonka villeistä esiintymisrituaaleista oli helppo imeä mallia. Monille oli varmaan yllätys, kun kakkosalbumi ilmestyi loppuvuonna 1971 ja vain puoli vuotta esikoisen julkaisun jälkeen. Ainoaksi ongelmaksi muodostuu se, että molemmissa taltioinnissa on melkein samat kappaleet. Liki sadan euron arvoinen paketti on kallis, joten suosittelen harkitsemaan mihin rahansa käyttää. Paketin mielenkiintoisinta antia on Whole Lot Of People, josta melkein kokonaisen bändiversion lisäksi kuulemme akustiset vedot niin 6kuin 12-kielisen kitaran kanssa. Kitara kuulostaa paremmalta, basso on mukavan pehmeä ja rummut sopivan napakat. Muutama raita on julkaistu jo aiemmin, ainakin “Blues”-kokoelmalla. (Jasmine JASMCD 3219) Vuosi 1962 oli käänteentekevä ”eräälle historian epäonnekkaimmalle bluesmiehelle”, vaikka hän itse sitä tuskin ennättikään touhun tiimellyksessä täysin tiedostaa. Ennen kuolemaansa hänen onnistui vielä haalia syksyllä 1969 itselleen myös koko joukko eurooppalaisia faneja osallistumalla silloiselle American Folk Blues Festival -turneelle. Vaikka pitkät sairaalajaksot keskeyttivät alinomaa ammatinharjoittamisen, ei Hooker lääkärin kehotuksista huolimatta silti ollut valmis luopumaan sen enempää keikkailusta kuin levyttämisestäkään. Neljännelle levylle on laitettu elävää musiikkia seitsemän kappaleen verran Radio Bremenin studiossa taltioituna ja kuusi liveraitaa ”BBC In Concert – Live At The Paris Theatre” -konsertista. Paljolti samanhenkisen rungon päälle rakentui myös leidilauluyhtye The Earlettesin vokaaliosuudet tuekseen saanut That Man vuodelta 1962. Tarjonta laajeni nyt trendien sanelemana myös villisti rokkaaviin, paikoin jopa country & western -johdatteisiin irrotteluihin, kuten Mickey Bakerin tekniikkaa mukaillut Gallopping Horses A Lazy Mule sekä Hookerin slidekitaran ja A.C. Käytännön oppia Earl sai varsinkin slideässä Robert Nighthawkilta ja oman ikäpolvensa keikkaseuraa mm. Mikäli katsoo tarvitsevansa puuttuvan BBC-konsertin, sen voi hankkia erikseen, tosin sen saa vain vinyylinä. Niistä eritoten kiihkeä versio Paul Williamsin The Huckebuckista jätti poispyyhkimättömän jälkensä kitarabluesin historiaan. Kaiken kaikkiaan laulajana aran oloinen mutta vastaavasti kitaratekniikkaansa vuosi vuodelta yhä itsevarmempaan suuntaan vienyt sekä myös jazzja lattarityylit repertuaariinsa ketterästi lisännyt Hooker levytti poikkeuksellisen paljon instrumentaaleja. Earl Hookerin esimerkki antoi inspiraatiota lukemattomille myöhemmille muusikoille, mutta oli varsin selvää, että hänkin olisi ennen pitkää noussut lahjojensa ansiosta suurten bluesmestarien aateliin. Myös vuoden 1959 äänitykset Chicagon C.J.-yhtiölle sekä splittilevy Bobby Saxtonin kanssa (Trying To Make A Living / Dynamite) vuodelta 1960 sivuutetaan – siirtymällä suoraan alkukesällä 1960 käynnistyneeseen ja 1962 keväällä huipentuneeseen intensiiviperiodiin, joka tuotti huiman valikoiman aikakauden hoteinta Chicago-bluesia Mel Londonin vetämille Chief-, Mel-Lonja Age-brändeille. Urkuri Johnny ”Big Moose” Walkerin avustuksella toukokuussa 1961 purkitettu tuima Blue Guitar oli sekin yksi Hookerin usein levyttämistä tavaramerkkiteemoista, joka toimi lisäksi pohjanauhana Muddy Watersin Chess-levytykselle You Shook Me. Riku Metelinen EARL HOOKER EARL HOOKER Ride Hooker Ride: The Electrifying Blues Guitar Of... Molemmilta löytyy yksi vaihtoehtoinen versio albumin kappaleista ja Radio Bremenin sessio. Kesällä 1953 hän oli kulkeutunut Memphisiin, missä Sunin studioilla mm. Taustalla soittivat samat herrat kuin debyyttialbumillakin eli basisti Gerry McAvoy ja rumpali Wilgar Campbell. Sen pidemmälle aikajanalla ei Jasmine tällä erää uskaltaudukaan. Hirveästi versiot eivät julkaistuista eroa, mutta muutama poikkeus kuitenkin löytyy, kuten vaikka hieno akustinen luenta Should’ve Learnt My Lesson -sävelmästä. Lähellä Clarksdalea Mississippissä 1930 syntynyt Hooker oli kulkeutunut varhain Chicagoon, mistä käsin hän loi valtaosan urastaan. Meno on todella hurjaa, herrat ovat hyvässä vedossa eikä soundeissakaan ole moittimista. Näitä kappaleita täydentää vielä otanta muita aikoinaan sinkuilla julkaisemattomia studionauhoja samoista lähteistä, mutta varsinaisesti CD ei tarjoa kuultaville ainuttakaan täysin ennenkuulematonta arkistotimanttia. Paluun levyttämään hän suoritti instrumentaalisinkulla Frog Hop / Guitar Rumba (Argo) vuonna 1957 – ikävä kyllä nämäkään tallenteet eivät ole Jasminelle kelvanneet. Kysymys kuuluukin, paljonko nämä antavat lisäarvoa paketille tai tuovat esille jotain uutta Gallagherista liveesiintyjänä. Vaikka levy on hyvä edelleen, ei se aikoinaan listojen kärkisijoja hätistellyt ja pääsi Britanniassa vain vaivoin Top 40 -listalle. Terveysmurheet kuitenkin jatkoivat kapuloiden nakkelua kitaraneron rattaisiin. Etenkin kun kaikki paketin hankkivat todennäköisesti omistavat myös muun Gallagher-tuotannon DVD-julkaisut mukaan lukien. Oliskohan se vain unohtunut. Kaikista kappaleista taitaa löytyä useampikin livetaltiointi. Mel Londonin kukoistuskausi päättyi vuoteen 1964 mennessä, jolloin hänen sessiohenkilöstöönsä kuulunut Hooker ajautui hetkellisesti tyhjän päälle. Ensimmäinen CD pitää sisällään originaalialbumin. Mielenkiintoiset ovat myös Gallagherin kotiäänitykset kappaleista Don’t Know Where I’m Going, Maybe I Will sekä Should’ve Learnt My Lesson. pianisti Pinetop Perkinsin ja rumpali Willie Nixin tuella ikuistuikin kymmenkunta vaikuttavaa rhythm’n’bluesja jump-tyylistä, etupäässä laulusolistitonta äänitettä. Earlin eloa ja musiikintekoa sen sijaan jatkui vielä kahdeksan vuoden ajan. Reedin soittaman tenorisaksofonin välinen ilotulitus Universal Rock. Laadukasta, paikoin funkja soul-sävyjäkin pintaansa saanutta tuotantoa syntyi ennen vuosikymmenen vaihdetta kiivaalla tahdilla sekä Arhoolielle, Ike Turnerin myötävaikutuksella Blue Thumb Recordsille että ABC-yhtiön BluesWay-sisarmerkille. Sitä vastoin kattauksen alkuun on varattu Nighthawkin ja toisen Chicagon kantajäärän Tampa Redin ohjelmistosta tuttu slideslovari Sweet Angel sekä eräänlaiset standardiraamit bluesinstrumentaaleille asettanut On The Hook, jotka julkaistiin Henry Stonen omistamalla floridalaisella Rockin’-yhtiöllä 1953. Kahdella seuraavalla levyllä on vaihtoehtoisia versioita, jotka on laitettu samaan järjestykseen kuin albumillakin. Mitään hifiä nuo eivät luonnollisesti ole, mutta kuuluvat ehdottomasti mukaan. Tuberkuloosiin vain 40 vuoden iässä huhtikuussa 1970 menehtynyt ja sairauksien kanssa läpi aikuisikänsä tuskaillut kitaristi oli tuolloin Chess-yhtiön kirjoilla esitellyt laajemmalle yleisölle Blue Guitarja Tanya-instrumentaalien myötä persoonallisen, sittemmin 1970-luvulla kulttimaineeseen kasvaneen slidetyylinsä, jonka jalostamista hän jatkoi viimeiseen asti. Esimerkiksi sinkkunumerolla Chief 7020 (vahingossa Elmore Jamesin nimissä) julkaistu Earl Hookerin ja Junior Wellsin kesken vuoropuheleva Calling All Blues lukeutuu instrumentaalisen bluesin juhlavimpiin 2,5-minuuttisiin hetkiin. 72 Blues News 6/2022 levy tutkailut versiota levyn kappaleista, kolme kotiäänitystä sekä livetallenteita. Onneksi Wisconsinissa toiminut Cuca Records tarjosi kiertueilla itseään elättäneelle soittoniekalle tilapäiskodin ja mahdollisti myös harvinaisen albumin ”The Genius Of Earl Hooker” tekemisen 1968. Sitten kuitenkin seurasi useamman vuoden hiljaisuus, jolloin kitaristi mitä ilmeisimmin keskittyi parantelemaan puhjennutta tuberkuloosiaan. Hienoa työtä on jälleen tehty ja tutut kappaleet heräävät uuteen eloon kohennettuina versioina. Tangerine-studiossa äänityspöydän takana istui Robin Sylvester Rory Gallagherin toimiessa tuottajana. Ensilevytykset syntyivät King-merkillä vuodenvaihteessa 1952–53, mutta Earl Hooker Trion nimissä julkaistut instrumentaalit Race Track ja Blue Guitar Blues eivät sisälly tälle kokoelmalle. Etenkin juuri heille uudella lisämääreellä ”The great” siunatulla Earl Hookerilla olisi ollut vielä hitonlaisesti annettavaa. Pete Hoppula. Koska vaihtoehtoiset otot ovat suht samanlaisia julkaistujen kanssa, herää kysymys niiden tärkeydestä ja vaatii aika paljon, jos meinaa esimerkiksi kuunnella kaikki viisi versiota Maybe I Will -kappaleesta peräkkäin
James Harmanin yhtyettä opittiin pian pitämään eräänlaisena bluesin korkeakouluna, sillä vaikkapa Muddyn tapaan hänkin haki erityisesti kitaristeja, jotka sopivat aina kunkin kappaleen tyyliin. Eddie Floydin ja Mack Ricen tunnetuksi tehnyt lauluyhtye The Falcons. Virallisen levytysuran ensiaikaansaannoksina pidetyillä RPM-raidoilla It’s Time (For Lovin’ To Be Done) ja That’s All Right duetoi mukana jo tunnistettavaan tapaansa John Lee Hooker, joka vuorostaan otti omille 1950-luvun alun Detroit-äänitteilleen mukaan myös Eddien. Tämä kyseinen levy on live-äänitys yhtyeen Belgian keikalta 1992. Sen jälkeen mies kuitenkin hävisi tykkänään kuvioista, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Ainoan ilmestyneen singlen puoliskoista mustan rock’n’rollin kokoelmille usein päätyvä Train Done Gone tukeutui jäntevään junakomppiin sekä urbaaneista syntysijoistaan huolimatta välittömästi sieraimiin tunkeutuvaan maalais-aromiin, eikä esityksen säestysryhmästä liene kellään varmuutta. Pete Hoppula JAMES HARMAN JAMES HARMAN BAND BAND Sparks Flying: Live In 1992 (JSP JSP3023) ”Alabama, Alabama”, lauloi aikanaan J.B. Mukana ovat kitaristi Joel Foy, basisti Jeff Turmes sekä rumpali Estin Cook. Kaupungin oma pieni bluessilmäterä, Devora Brownin indieyhtiö Fortune Records soi uudelle suojatilleen soolomahdollisuuden vuonna 1959: single I Must Have Done Somebody Wrong / I Need You Baby esitteli nyt itsevarmassa shouter-hengessä julistaneen, hieman Clarence ”Gatemouth” Brownin tapaan sähköistä West Coast -aksenttia kitarastaan piiskanneen ja kaikkea muuta kuin ”pienen” Eddie Kirklandin. Bändi on loistavassa vedossa, kappaleet muodostavat mukavan sekoituksen nopeaa, hidasta, vauhdikasta ja tyylikästä bluesia, Harmanin omia teoksia höystettynä muutamilla lainoilla. Sama aikahaarukka määrittelee myös public domain -rajoja kiltisti kunnioittaen tämän jotakuinkin täydelliseksi tarkoitetun koosteen ”The Blues Manin” tuotannosta vuosilta 1950–1961. Kappalekavalkadin ensiminuutit kuluvat sangen raadollisen, hitaana shufflena tamppaavan kantribluesin parissa. John Lee’stä poiketen, Eddie ei kuitenkaan Billboardin r&b-listoja koskaan hätyytellyt, tosin kovin hiljaisia olivat kaupallisen suosion kannalta ykköshitin I’m In The Mood (1951) ja I Love You Honey -pikkumenestyksen (1958) väliin jääneet vuodet myös Hookerin huushollissa. Tämän vaiheen musiikkia päätyi julkiseen jakeluun neljän savikiekon edestä RPM-, Modernja King-merkeillä 1952–53. Blues News 6/2022 73 levy tutkailut EDDIE KIRKLAND EDDIE KIRKLAND Bluesin’ In Detroit 1950–1961 (Jasmine JASMCD 3189) Jamaikan Kingstonissa 1923 syntyneen ja sieltä New Orleansin kautta Alabamaan polven korkuisena muuttaneen Eddie Kirklandin viittoi muusikon tielle etelän yletön musiikkitarjonta. Enemmän palstatilaa ja huomiota saivat aikanaan Montgomeryn ja Birminghamin vastaavanlaiset selkkaukset, mutta Anniston oli niistä vakavin. Harman oli tutustunut Canned Heatin kundeihin Floridassa ja erään surkean keikkaviikon jälkeen Hite oli sanonut hänelle: ”Mitä sä täällä lorvit, lähde Kaliforniaan, sieltä löytyy duunia”. 1940-luvun lopulla kaveriseuraan liittyi jo rutkasti enemmän nimeä Boogie Chillen’ -läpimurrollaan saanut John Lee Hooker ja kaksikon yhteistyö (Kirklandin osalta lähinnä kiertuemanagerin ja kakkoskitaristin roolissa) jatkui satunnaiseen tahtiin aina 1960-luvun alkupuolelle. Tätä puolta Jasmine-CD esittelee kaikkiaan kahdeksan Hookerin laulaman näytteen verran (Checker-, Modern-, Chartja Deluxemerkkien julkaisuilta). Haastavaksi seurattavaksi tiedetyn Hookerin rinnalla Kirkland todistaa tilanneherkkyytensä mm. Vuoden 1960 tietämillä syntyneet LuPinemerkin sessiot poimivat talteen entistäkin rujompaa studiojälkeä. Perheen muutto Floridan Panama Cityyn oli nuorelle Jamesille hänen tulevaa muusikonuraansa ajatellen käänteentekevä hetki, kun hän sai keploteltua itsensä mustien yökerhoon kuuntelemaan Little Junior Parkeria, todeten kaverilleen: ”This is for me!” Heti seuraavalla viikolla koettu Bobby Blue Blandin keikka vahvisti sitten lopullisesti päätöksen tulevasta tiestä. Tavoilleen uskollisesti erityisen ansiokkailla kansiteksteillä ja varsinkaan -tiedoilla ei sitä vastoin tämäkään kokoelma valitettavasti pääse yllättämään. Levytykset sekä keikat toistensa perään pitivät häntä aktiivisena aina helmikuussa 2011 sattuneeseen auto-onnettomuuteen ja siitä seuranneeseen kuolemaan saakka. Ensimmäiset keikkansa Harman ja Icehouse Blues Band soittivat jo kuukauden päästä – ja se mikä ei Chicagossa ollut onnistunut, onnistui täällä hänen päästessään soittamaan Big Joe Turnerin, John Lee Hookerin, T-Bone Walkerin, Lowell Fulsonin, Kingien ja jopa Muddyn kanssa. Paljon huumaavaa musiikkia jäi siis Robert Westin luotsaamalta detroitilaisfirmalta operointiaikanaan reserviin, kuten gospel-hurmoksinen You Know I Love You sekä Chicago-kierteellä bluesia raastava Blood On Your Hands. Päivät Fordin moottoritehtaalla ja yöt kapakkakeikoilla muodostuivat hänen arkirutiineikseen. 1930ja 1940-lukujen kisällijakson kuitenkin katkaisi komennus toiseen maailmansotaan, jonka jälkeen nuori artisti oli valmis yrittämään uudelleen Detroitista käsin. Hyökkääjät puhkoivat bussin renkaat ja siten estivät sen etenemisen, sekä heittivät sinne palopommeja, yrittäen polttaa sisällä olleet matkustajat. Kuuluisimpia ja/tai pitkäikäisimpiä soittokavereita ovat olleet Hollywood Fats, Kid Ramos, Junior Watson, Gene Taylor, Richard Innes, Stephen Hodges ja Jeff Turmes. Heatin innoittamana James pakkasikin harppunsa ja muutti Kaliforniaan. Kappale liittyy kiinteästi Alabaman Annistoniin, ei kuitenkaan James Gary Harmanin (1946–2021) syntymäkaupunkina, vaan Civil Rights Movement -tapahtumien äitienpäivänä 1961, kun bussilastillinen kansalaisoikeuksien puolustajia joutui hyökkäyksen kohteeksi. Kokonaisuutena levy on eräs parhaista keikkatallenteista, mitä muistan kuulleeni. Sen sijaan on tiedossa, että neliviitosen kääntösivun suoraviivaisemmin r&b-rokkaavalla I Tried’illa (sekä yhtäaikaisesti sen kanssa siinneillä muilla äänitteillä) möykkäsi solistin taustalla mm. Mietinkin hetken, kenen soittoa hänen tekniikkansa muistuttaa. jykevällä I Got Eyes For You -boogiella (1952) sekä maanista tuplalaulua sisältävällä hituribluesilla Lookin’ For A Woman (1954). Lenoir. Toisella kymmenellä James soitteli jo alustavasti niin kitaraa, urkuja kuin rumpujakin, laulaen lisäksi kirkkokuorossa ”mustaa musiikkia”. Samaan aikaan isän huuliharputkin alkoivat kiinnostaa. Kaikki nämä kappaleet on toki sittemmin julkaistu siellä täällä, mutta nähtävästi Jasmine on onnistunut ensimmäistä kertaa puristamaan aivan koko olemassa olevan LuPinearsenaalin yksien CD-kansien väliin. Nuoren Jamesin kiinnostus musiikkia kohtaan alkoi jo neljän vanhana, kun äiti istutti pojan pianojakkaralle. Joviaalina ja duunariosaston miehenä hän istui jouhevasti West Coastin bluesmiljööseen ja paikalliset harpistit, kuten William Clarke, Kim Wilson, Rod Piazza ja Mitch Kashmar ottivat uuden tulokkaan lämpimästi vastaan. Vain paikalle tulleen Highway Patrol -miehen nopea reagointi ja varoituslaukaukset saivat ”valkokaapuiset” pakenemaan. Vielä tässä vaiheessa kulttuurielämältään kukoistanut Detroit tarjosi silti kanavia pärjätä muusikkona vähintään paikallisesti. Vuonna 1962 Eddie Kirklandin suunta johti kohti New Yorkia levyttämään mm. William Clarken levyiltä. Vuosikymmenen loppuun saavuttaessa hänen soundinsa oli kirjaimellisesti kaupunkilaistunut. Foy osoittautui olevan juuri sitä, mitä Harman kitaristeiltaan edellytti, eli taitoa, omaperäisyyttä ja ”soulia”. Peter Lowryn (1941–2022) Trix-yhtiön julkaisut 1970-luvun alussa palauttivat Kirklandin uudemman kerran bluesväen tietoisuuteen, eikä väsymätön muusikko enää tämän jälkeen erkaantunut soittajan polultaan. Joel Foy kävi myös Suomessa Harmanin kanssa tämän levyn äänityksen aikoihin 1990-luvun alussa ja muistin hänet mm. Tru-Soundja Prestige-yhtiöiden piikkiin lisää valiomusiikkia, jotka viimeistään sinetöivät hänen maineensa yhtenä aikakautensa ravisuttavimpana blueskarjuna. Johtotehtävät Otis Reddingin orkesterissa raottivat vielä yhtä reittiä kuuluisuuteen sooloartistina Staxin Volt-sivumerkillä 1963, mutta automekaanikon hommat toivat silti edelleen kotiin säännöllisemmän tulon. Harman sai nimeä itselleen ja tuli tunnetuksi erityisesti muistien mestoissa: ”That boy who sings like a man!” Eräs yhtyeistä oli The Icehouse Blues Band, joka myös poiki miehelle 1964 ensimmäisen levysopimuksen Atlantaan. ”Little Eddie” Kirkland vatkaa armottomasti särisevää sähkökitaraansa ja häntä vaimeasti taustalla säestää useimmiten vain rumpali Ray Brown. Siitä alkoi muutaman vuoden kiertolaiselämä New Orleansin, New Yorkin ja Chicagon suunnalla, mutta kuten Harman myöhemmin totesi, omaa mestaa ei silti vielä löytynyt: New Orleans oli liian väkivaltainen ja ”liikaa Proud Marya”, Chicagoon hän ”ei mahtunut”, sillä siellä oli jo Paul Butterfield ja Charlie Musselwhite sekä Muddy ja Wolf, New York puolestaan oli ”liian kylmä paikka Etelän pojalle”. Mieleen tulivat niin Alex Schultz, Charlie Baty,
Tämäkin rantakokoelma on täynnä kappaleita, jotka tulevat kaikista mahdollisista vintagetyylisuunnista. Pete Hoppula levy tutkailut. Harvemmin tällaisissa yhteyksissä esiin pääseviin nostoihin lukeutuvat mm. Kansisivut ovat täynnä mielenkiintoista faktaa ja aina paljastuu pikkudetaljeja ja yhteyksiä, jotka jaksavat hämmentää. En väsy ihmettelemään mm. Seuraavana kutsuvuorossa oli uusi nuorisotähti Robbie Robertson, josta tuli samalla ensimmäinenä kanadalainen Hawks-kiinnitys. Vasta esityksen noustessa kesällä 1959 Billboardissa sijalle 45, alettiin asiaan vaatia Chicagon suunnalta oikaisua. Rajan toisella puolella määrätietoiselle, liikeja markkinointitoiminnan perusteet hyvin hallinneelle muusikolle ei uudessa asuinmaassa ollut juuri varteenotettavia kilpailijoita. Tämän jälkeen tekijätiedot kyllä pääosin noudattivat copyright-säännösten pykäliä, mutta seuraavaa listanoteeraustaan Yhdysvalloissa Ronnie sai vastavuoroisesti odotella kokonaisen vuosikymmenen ajan. Viimeisen parrasvalonsa hän sai The Bandistä kertovassa dokumentissa ”Once Were Brothers: Robbie Robertson and The Band” (2019). Kanadan Torontoon syvästä etelästä kotiutuneelle rokkarille tulevaisuus näyttäytyi silti elannon hankinnan kannalta suotuisana. Hawkinsin Roulette-kausi katkesi vuoteen 1964 mennessä, mutta siiviltään isoa lintua ei saatu sittenkään. Muistelen haikeudella Hannu Nybergin tekemiä hienoja Suomi-rockja rautalanka-sarjoja. Olen oppinut rakastamaan näitä eklektisen temaattisia kokoelmia, joilla tuntuu olevan nyt Euroopassa kulta-aika, kun pari isoa koneistoa rakentaa niitä melko pienelle kansanosalle. Elmoren tuttu Stranger Blues taas on kivaa rynkytystä Jeff Turmesin vaihtaessa bassonsa slideen. Suurin osa on melko rarea ja pitävät siksi mielenkiintoa yllä. Mikäköhän muuten mahtaa olla CD vs vinyyli -asetelma ilmastonmuutosväittelyissä. Paljon oli aina pelissä myös Hawkinsin tiukkakuntoisessa taustayhtyeessä The Hawksissa. Link Wraykin saa kirskuttaa kieliä uransa alkuajoilta. Samaa rytmiikkaa edustaa myös Sparks. Siitä vastasi kukapa muukaan kuin Danny & The Islanders East Virginia -esikoissinglensä kääntöpuolella vuonna 1964. Joskus toivoisi, että Suomessakin kuratoitaisiin vielä kunnon historiallisia kokoelmia faktaa jakaen, mutta ne liian pienet kielialueet ja surkastuvat markkinat. Hänen vanavedessään liittyi yhtyesoundia entisestään tukevoittamaan toinen sittemmin soolouraa kokeillut kitaristi-laulaja, Louisianasta kotoisin ollut Fred Carter Jr. länsinaapurin ylpeyden Jerry Williamsin & The Violentsin onnistunut Forty Days (1963), ranskalaisen The Moody Stonesin äidinkielellään esittämä Baby Jean (1965), eteläisestä Michiganista tulleen The Hesitationsin raisusti autotallirokkaava Wild Little Willie (1965) sekä kyllä – levyn historiallisesti huipentava ainoa 1960-luvulla tehty lainatulkinta Ronnie Hawkinsin ja Robbie Robertsonin kirjoittamasta Hey Boba Lousta. Hawkins ja Roulette olivat siinä mielessä oiva yhteenliittymä, että molemmat osasivat myös velmuilla tekijänoikeusasioiden kanssa. Kuten miehen edellisen albumin ”Liquor Parking” arvostelussa kirjoitin, niin sama pätee edelleen: ”James Harman ja Guys ovat tehneet hienon ja tyylikkään levyn – suosittelen lämpimästi kaikille alan harrastajille tutustumaan siihen ja sitä kautta myös sen edustamaan musiikkiin!” That’s The Blues! Jari Kolari eri esittäjiä eri esittäjiä DESTINATION BEACH – 30 Summer Tunes To Dance In The Sand (Bear Family BCD17674) Jälleen tuli kesä keskelle pimeyttä Karhu-perheen kanssa ja jatkoosa aiemmin arvioinnissa olleelle ”Good Old Summer Time” -koosteelle . San-Ho-Zay saa tässä vaikuttavan veivauksen Foyn käsissä. Eräs loistava näyte siitä on hidas Three-Way Party, jonka pariminuuttisessa soolossa soi koko West Coastin kirjo. Lähinnä vanhojen meriittiensä sekä karismaattisen, sanavalmiin olemuksensa ansiosta velmu rock’n’roll-veteraani säilyi median kiinnostuksen kohteena hamaan loppuun saakka. suosiollinen jakso Atlanticin Cotillion-merkin palveluksessa 1960ja 1970-lukujen vaihteessa. Laulaja-harpisti osasi myös tehdä hauskoja kappaleita ja herskyvän vauhdikas ”rumba” Is It Yes Or Is It No on eräs niistä. (Bear Family BAF14027, 10”) Rock’n’roll-kosmos menetti toukokuussa 2022 yhden jäljittelemättömimmistä kansallisaarteistaan Ronnie Hawkinsin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 87-vuotiaana. Tosin täytyy myös arvostaa kasarin kansitekstimiehiä, jotka ennen verkossa olevia tietolähteitä pysyttelivät faktoissa ja turhaa tietoa ei printattu uusintajulkaisujen kansiin, ellei sitä saatu ilmoille haastattelujen kautta. Cherry Redin ja Bear Familyn työntekijöiden pieteetillä toteuttamia kokonaisuuksia: hienot masteroinnit ja aivan käsittämättömän muhkeat kansivihkot. All I Want To Do’lla harppu haukahtelee ihan kuin oppiisällään Sonny Boy Williamson II:lla aikanaan ja yhtye keinuu mukana – jälleen kerran tukevaa näyttöä myös Jamesin harpistintaidoista. Jos taas on olemassa perus-Harmania niin keikan päättävä ränttämäinen I’ve Got News menisi siihen kategoriaan. 74 Blues News 6/2022 Ronnie Earl ja peräti Buddy Guy, mutta kaiketi tyyli onkin yksinkertaisesti Joel Foyta. Jorma Riihikoski RONNIE HAWKINS RONNIE HAWKINS & THE HAWKS & THE HAWKS Red Hot Rockin’ With... Hänen ja Levon Helmin seuraksi 1960-luvun alussa tiimiin liittyivät vielä loput tulevat The Band -soittajat Richard Manuel, Rick Danko ja Garth Hudson. Pakkohan näitä vielä suhteellisen edullisia muovilätysköjä on hankkia ja antaa vinyylifriikkien käpistellä pahvikansia ja pvc-kiekkoja. Ja kaikkiahan kiinnostaa tieto, että Summertime Bluesia tapaileva Bobby Vee sai paikata Buddy Hollya keikalla, johon lentokone ei sitten koskaan saapunut iltana, jolloin rock’n’roll kuoli. Bear Familyn vinyylijulkaisua täydentää koosteen kiinnostavin osio, 32-raitainen bonusCD, jolle on koottu vinyylille sisältyvien tusinan Hawks-kappaleen ohella samoista esityksistä valikoima erimaalaisia 1950ja 1960-lukujen covertai alkuperäisversioita. Kahden sinkkuhitin jälkeen kokoonpano kuitenkin muuttui. Chuck Berryn Thirty Daysistä muovattu Forty Days sai Ronnien singlen ensipainoksella kirjoittajikseen nimet Ronnie Hawkins – Jacqueline Magill (Rouletten omistajan Morris Levyn pseudonyymi). Freddie King on tunnettu instrumentaaleistaan ja ne ovatkin jokaiselle blueskitaristille ”pakollista” oppimateriaalia. No, ainakin se on selvää, että pahiten vaikuttaa ilmastonmuutokseen striimaus, koska pilvipalveluiden serverivarastot kuluttavat merkittävästi energiaa ja vaativat voimakasta jäähdyttämistä. Melko paljon on mukana myös lauluyhtyetavaraa ja totta kai rentoa surfkitaraa sekä Frankie Avalonin bikinipoppia santaisin varpain. Hawkins ei kuitenkaan sellaiseen yltänyt. Bear Familyn 10-tuumainen kooste keskittyy yhtiön äänitteisiin keväästä loppuvuoteen 1959 – sekä niitä edeltäneeseen, kanadalaisen Quality Recordsin julkaisemaan ja Torontossa kesällä 1958 taltioituun Hey! Bo Diddley -debyyttilevytykseen. Myös New Yorkissa operoinut Roulette Records oli hänelle vakaa ja avomielinen turvasatama musiikin julkaisijana. Ura ja julkkisasema Kanadassa sekä toistuvat näyttäytymiset sikäläisillä kantrilistoilla olivat riittävästi Hawkinsille, tosin välille mahtui myös mm. Yllättäen sekaan pärähtää jopa vuoden 1960 Jamaikan ska-poljentoa (Owen Grayn On The Beach), jossa ylistetään Clement ”Coxsone” Doddin rantasound-systemiä, kuulemma ensimmäistä kertaa Jamaikalla. Toisaalta CD:t eivät ole kansineen kierrätyskelpoisia. Sen alkuperäisen levyttäneen variaation jäsenet tulivat Ronnien lailla Arkansasista: kitaristi Jimmy Ray Paulman, pianisti Willard ”Pop” Jones sekä persoonallisen soittotyylin tee-se-itse -metodein omaksunut rumpali-ihme Levon Helm, joka oli aloittaessaan vasta 15-vuotias. Mistä tätä triviatietoa saadaan kaivettua esille. Lopulta hän ei onnistunut kirjauttamaan tililleen edes Jerry Lee Lewistai Carl Perkins -vainaiden tavoin todella järkälemäisiä kertaonnistumisia, vaikka levytysura pitkään jatkuikin. Basistia ei (ensimmäistä Quality-sessiota lukuun ottamatta) kuulunut studiossa tai keikoilla teutaroineeseen haukkaperheeseen poikkeuksellisesti lainkaan. Sama rikos toistui silti myös vielä paremmin listoilla paria kuukautta myöhemmin pärjänneellä (#26) versiolla Young Jessien r&bnumerosta Mary Lou. Ryhmään pestattiin nyt myös basisti, itsekin solistina levyttänyt arkansasilainen Jimmy Evans. Arkansasissa syntynyt laulaja varttui nopeasti, ryhtyi soittamaan bändissä 17-vuotiaana, pyöritti jo alaikäisenä omia paikallisia pikkuklubejaan, hoiti kunnialla armeijavelvoitteensa – ja sai tämän jälkeen sekä taitojensa että ulkonäkönsä turvin käsiinsä avaimet nousta seuraavaksi Elvikseksi Elviksen paikalle. Mikä voisi olla antoisampaa kuin lähteä sohvan nurkassa näille aikamatkoille, vihkoset käsissä ja lukulasit nenällä. Myös nyt löytyy tietoa esimerkiksi Waikiki Beach -kappaleen esittäjän Paul Peekin urasta Gene Vincentin taustalaulajana clapper boys -ryhmässä ja siitä edelleen sooloartistina