Lopulta uusi levy "If You Should Ever Fall On Hard Times" oli kuitenkin valmis syksyllä 2008. Esille nousevat varsinkin myrskyä sivuava sairaan komea latinopop "El HuracanY Pin Pon", politiikan kiemuroita irvaileva
kevyt torvisoittorokki "Back In The Limelight" sekä levyn nimiralli "If You Should Ever Fall On Hard Times", joka on hieno kevyen ilmavasti kulkeva rock-iskelmä. Ja joku sivistyneempi niitä luultavasti enemmän ymmärtää ja diggaileekin. Varsin kunnioitettava suoritus. Myös rankempisaundinen "Morgan City" täryjyrää korvakäytävissä mukavasti. Onneksi levyllä on taas yksi lähes kuningashitti, latinorypistys "Un Avion", joka lievistä jatsivaikutteista tai juuri niiden vuoksi on helevatan mielenkiintoinen ja komea rallatus. Eikä sinne ihan pian päästykään. Kyllä nää jätkät hommansa hoitavat. Oikeestaan jokainen levyn raita puolustaa paikkaansa ja toimii. Myös muita lähes loistavia ralleja on mahtunut mukaan, kuten kaunis hituri "Abandonado" tai kansanlaulunomainen "Machete Y Maiz". Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ja seitsemän levyn verran on The Iguanas tehnyt ja tarjoillut omaa monipuolista, tyylikästä ja intohimoista näkemystään afrolatinoamerikkalaisesta musiikista. Ja koko ajanjakson on orkesteri toiminut lähes samalla miehityksellä. Homma näytti toimivan paremmin uudella tuhatluvulla ja myös studiolevyllä bändi kuulosti selvästi tiukemmalta taas. Niin hittejä kuin hutejakin on uraan mahtunut melkoisesti. Nyt on tarjolla taas todella hienoja melodioita sekä koukullisia rytmejä. Ja niitä aivan käsittämättömän loistavia tapporallejakin on aika monta. Uutisista... Jätkistä puheen ollen tällä viimeisellä levyllä on miehistö muuttunut näköjään nelikoksi. Ainoastaan parit jatsimmat rallit ("Pelican Bay", "The Fall") riipivät hieman meikeläisen kuuloa, mutta kyllä nekin siellä mukana sovinnolla soivat. Lisäksi soitto, sovitus, esillepano ja intohimo ovat taattua Iguanas-laatua. No takaisin Louisianaan ei ollut menemistä. Ikävä kyllä on messiin livennyt muutama sangen keskinkertainenkin hengentuote, pahimpana niistä ehkä levyn aloittava lähes ällöttävä lällätys "Yesterday". Ja kyllä tätä kiekkoa kannattikin odottaa. Mutta harvemmin sitä tulee ajatelleeksi, miten hirmumyrskyt vaikuttavat populaarimusiikkiin ja sitä esittäviin yhtyeisiin. Soiton yksityiskohdat ovat aina olleet yhtiöllä hallussa. Onneksi kuitenkin niitä hittejäkin on osunut kohdalle riittävän useasti. Myös uusia biisejä alkoi syntyä ja uutta levyäkin alettiin pikkuhiljaa valmistella. Ja tietysti lauletaan sekä spanskaa että engelskaa. Koskettavan komea on myös levyn lähes nimibiisi "9 Volt Heart". Tarkempaa tietoa miehen nykyisistä tekemisistä ei ole.
Jälkipuheet
Joo, tällainen oli tarinamme tällä kertaa. Monipuolisuus on myös tallella ja jos mahdollista vielä vain laajemmalla rintamalla. Kun Katrina-myrsky iski New Orleansiin elokuussa 2005, oli Iguanas juuri palaamassa kotiin keikkareissulta Bostonin lentokentällä. Vuonna 2003 Iguanas pääsi Yep Roc levyyhtiön leipiin ja saman tien julkaistiin yhtiön viides studiolevy "Plastic Silver 9-Volt Heart". Samoin on angloamerikkalaisemman tulkinnan kanssa. Osittain lätyllä on kuultavissa kärsitty aika myrskyn jälkeen, mutta kyllä pääpaino kuitenkin on yleisimmissä, varsin vaihtelevissa aiheissa, kuten Iguanaksen kohdalla on aina ollut. Selkeästi parasta Iguanasta olisi tarjolla sitten kahden ensimmäisen levyn. Ja vähitellen elämä jatkui kotikonnuillakin. Kaiken tämän kruunaa nippu loistavia biisejä. Joka tapauksessa "Plastic Silver 9-Volt Heart" oli selvä kohennus yhtiön linjassa edelliseen studiokiekkoon verrattuna.
The Iguanas 2008: Garrison, Hodges, Cabral ja Coman.
Myrskyn jälkeen
If You Should Ever Fall On Hard Times (Yep Roc Records) 2008
(1) If You Should Ever Fall On Hard Times (2) Malas Vibras (3) Her Red Fishnets (4) El Huracan y Pin Pon (5) Okemah (6) The Beep (7) Back In The Limelight (8) Dancing For Dollars Again (9) Celos Con Mezcal (10) Sour Grapes (11) Pelican Bay (12) The Fall (13) Morgan City (14) Warm Sun Viisi vuotta sitten kesti edellisestä Iguanaslevystä, mutta siihen on ilmeisen hyvä syy. Fonisti Derek Huston ei ole ollut mukana ainakaan levytyskokoonpanossa. Syy, jonka jokainen meistä on nähnyt ja kuullut... Ja vaikka kuten Iguanas eräällä biisillään toteaakin "Ignorance Is Bliss" eli tietämättömyys on autuutta, niin kyllä mä silti oon tyytyväinen siihen yli 15 vuotta sitten tehtyyn valintaan mennä katsomaan sitä tuntematonta New Orleans -bändiä epämääräiselle jazz-klubille New Yorkin kaupungissa. Myös soittokunta oli pysynyt tasan samana ja Coman & Hodges & Carbal vastasivat pääosin orkesterin materiaalista. Mukaan mahtuu sekä enemmän että vähemmän hienoja lauluja. Remontoinnin sekä vakuutusneuvotteluiden ja muun byrokratian pyörittämisen ohella bändi alkoi jälleen treenata ja keikkailla. Vaikka autuuteni ehkä menetin, niin jotakin kai tilalle sainkin...
Sivu 21
1 - 2009 ·. Lisäksi monta muuta tyylikästä, riehakasta, koskettavaa tai kaunista meksiko-latino -rallia levyltä löytyy. Oikea ääni on oikeassa paikassa. Toivotaan, että sedät jaksavat heilua, säveltää ja soittaa vielä pitkään tulevaisuudessakin. Sama epätasaisuus kuitenkin jatkuu kuin aikaisemminkin. Sitä tehtiin pitkään, hartaasti ja useissa eri paikoissa. Hienoja vetoja kuullaan lähes joka tyyliin ja makuun. Kiirettä ei kuitenkaan pidetty. Kymmenen kuukauden Austinin evakkoretken jälkeen bändiläiset pääsivät lopulta takaisin tuhoutuneeseen kotikaupunkiinsa. Löytyy niin lattari-rokkenrollia, perinteistä texmex-conjuntoa, conga-jatsia, funky-soulia kuin R&B-iskelmääkin. Tarjolla onkin mitä komein nykyaikainen perinnemusiikkituote
Pauli: Samoin mulle, kaikkihan tykkää ruukkumusiikista (siteeraa sohvapöydällä lojuvaa Memphis Jug Bandin kansitekstiä): "Everybody loves jug music!". Pauli & Ville: Ei muita yhteisiä, mutta omilla tahoillamme kylläkin. Veljekset muttei kuitenkaan kuin ilvekset; Muddyn ja Ornetten persoonallisuudet poikkeavat toisistaan aika paljonkin. Ostelin kaikenlaisia blueskokoelmia ja tutustuin niiden kautta tähän tavaraan. Jo sitä ennen Ville oli lähettänyt töitään nähtäväksi Suureen Kurpitsaan. Ville: Mulla on "Kelmeä kaupunki" EteläSaimaassa ja Helsingin Sanomien "Dystopia 2000", joka pesti on tosin justiinsa loppumassa. Vuonna 2002 siirryimme Soundiin Rumban omistajanvaihdoksen myötä.
Henkilöt vasemmalta oikealle: Pauli Kallio, Ornette Birks Makkonen, Ville Pirinen Ensimmäinen albumi julkaistiin vuonna 1995 ja albumeita on tullut tasaiseen tahtiin, tämä uusin on järjestyksessä kahdeksas. Musikaalisten sarjakuvien lisäksi musiikki on vahvasti mukana muussakin tekemisissänne, Paulihan on ollut tunnettu DJ Tampereella jo
· 1 - 2009
Sivu 22. Lisäksi teen aika paljon kuvituksia lehtiin ja kirjoihin. Teillä on muitakin sarjakuvia kuin Makkosten veljekset. Esitimme asian Blues Newsille ja vastaus oli myönteinen. Mä luulen, että monellakin meidän ikäpolvessa eli 35-45 -vuotiaissa tuo on tuttu tie alan musiikkiin. Mun nuoruudessa (joka on hieman kauempana kuin Villellä) se mitä vastustettiin oli proge, ja siihen punk ja uusi aalto tarjosi väylän. No, nyt kolmevitosena havahduttiin justiinsa kavereiden kanssa siihen, että itse vedetään treeneissä "dänkä-dänkä" ja ollaan onnellisia siitä... Pauli: Tällä hetkellä mulla on Christer Nuutisen kanssa "Kramppeja ja nyrjähdyksiä" Suomen Kuvalehdessä, Jii Roikosen kanssa "FC Palloseura" Futarissa, Jukka Tilsan kanssa "Sekametsä" Hesarissa ja Kati Kovácsin kanssa "Onnen Lahjat" Kumppanit-lehdessä. Miehillä on yhteinen äiti vaiko isä. Muddyn isästä emme ole saaneet mitään selville. Ornetessa on jatsin monitulkintaisuutta. Kun Muddyn tähänastiset seikkailut on nyt koottu yksiin kansiin osaksi uusinta Ornette Birks Makkonen -albumia, on hyvä syy haastatella miehiä hahmon takana eli käsikirjoittaja Pauli Kalliota ja piirtäjä Ville Piristä.
Mistä poiki ajatus tehdä sarjakuva Muddy Lee Makkosesta, tuosta kaikkien tuntemasta bluesmiehestä. Miehillä on tosiaan yhteinen äiti, jazzpianisti ja -laulaja Ingrid. Pauli ja Ville: Kyllä vaan. Siis ominaisuuksia, joita itsessä toivoisi joskus ilmenevän enemmän... Olette bluesdiggareita. Yhteistyö käynnistyi aika pian sen jälkeen ja Ornette alkoi ilmestyä Rumbassa vuonna 1993. Aika nopeasti sitten löysin mustan rytmimusiikin. Mutta kyllä tuosta soul-ja bluesosastosta tulisi myös pitkä luettelo: John Lee Hooker, Howling Wolf, Professor Longhair, Dr. Maanläheinen tyyppi ja mutkaton eikä missään tapauksessa neuroottinen, vaan itsevarma selviytyjä. Muddy on ajelehtija ja kiertäjä, joka selittää sen, että miehestä ei ole aiemmissa Orneten jaksoissa kuultu mitään. Puhumattakaan sitten soulista, funkista tai jatsista. Muddyssa puolestaan on vastavuoroisesti kosolti bluesin suoruutta. Ornette Birks Makkosen vaiheita on taltioitu sarjakuviksi jo hetken aikaa. John, Erykah Badu, Billie Holiday, James Brown, Roy Brown, Amy Winehouse, Jon Spencer, Aretha Franklin, Ronald Shannon-Jackson, Reggie Workman, Bootsy Collins, Ertegunin veljekset, Buddy Bolden, Jerry Wexler, Isaac Hayes, Barry White, George Clinton, Marc Ribot jne jne. Pauli: Tapasimme Pirisen Villen kanssa vuonna 1993 Kemin sarjakuvapäivillä. Suuri Kurpitsa on sarjakuvien julkaisuyhtiö, jonka ainut vakituinen työntekijä olen mä. En mä edelleenkään niin kauheasti "perusbluesista" (mitä se sitten tarkoittaakaan) tykkää, eniten kolahtaa tollainen rytmirikas New Orleans -meininki, klassinen rhythm&blues, vanha kantriblues jne. Muddy Leen aihepiirihän ei ole uusi teille, vaan blues- ja soulmiehet ovat noissa Ornettenkin albumeissa aina olleet hyvin esillä. Neuroottinen intellektuelli, pohjimmiltaan kuitenkin myönteinen tyyppi. Ornette ja Muddy Lee ovat sukulaisia kuten yhteinen sukunimikin kertoo. Ville: Mun nuoruudessa (vajaat parikymmentä vuotta sitten) Kiteellä musahommat alkoivat siitä, että vastustettiin niitä meidän kylän ponnaripäisiä "isoja poikia", jotka jyystivät bluesia "dänkä-dänkä" -tyyliin. Edelleen toi vanha kantriblues on lähellä sydäntä. Kuvaa suoraan meidän omia kiinnostuksen kohteita. (hehe)! Punk edusti silloin sitä vastavoimaa, mutta varsinainen "herääminen" bluesiin tapahtui, kun kuulin noita ikivanhoja kantribluesukkoja, just tätä kamaa (stereoista soi parhaillaan Missisippi John Hurt) ja havaitsin, että nuo kaverit eivät todellakaan vetäneet mitään blueskaavaa, vaan ihan kaikkea muuta kuin kaavaa... Pauli ja Ville: Ensimmäisessä jaksossahan paljastetaan, että Muddy on Ornetten isovelipuoli. Marko Suutarla (teksti), Ville Pirinen (kuvat)
Sarjakuvan kokoinen groove
Muddy Lee Makkosen albumoidut seikkailut
N
elisenkymmentä vuotta Blues News pärjäsi ilman omaa sarjakuvaa, mutta juhlavuonna BN:n sivuille ilmestyi uusi tuttavuus, myyttinen maankiertäjä ja suvereeni bluesmies Muddy Lee Makkonen. Ornetten isä Roosevelt Makkonen on sotilasuralla, hän tosin on häipynyt aika lailla kuvioista näissä uusimmissa sarjoissa. Nämä ovat säännöllisesti ilmestyvät, muitakin on sitten myös. Ornettehan on DJ ja amätöörivetopasunisti, joka herkästi innostuu asioista, mutta jolla on toisaalta taipumusta ajoittain myös pessimismiin. Pauli & Ville: Suurin joukko taitaa olla noita jatsimiehiä, joista suuruudet on käyty jotakuinkin kaikki läpi. Pauli ja Ville: Oikeastaan idea lähti meidän puolelta, sillä meistä tuntui, että meillä olisi potkua ja energiaa tehdä toistakin musiikkisarjakuvaa Ornette Birks Makkosen lisäksi