N:o 247
(= 1 - 2011) Hinta 6,50
Kriitikoiden parhaat albumit 2010
Hollywood Blue Flames Freddie King Texas Flyer Berliinin Blues-skene Oscar Coleman Zorbas Blues Classics IV Tyttöjä tyrkyllä Merkillistä meininkiä
197301-11-01 ISSN 0784-7726
Tällä sekä takasisäsivulla on esillä kuvallista antia viime marraskuun huikean hienoilta järjestyksessään 16. Enemmittä puheitta paras. Ensi vuonna uusiksi...
Nathan & The Zydeco Cha Chas
29.4.COURTNEY PINE
28.4. TIMO LASSY
Billy Gibson Harmonica Hinds. Lou Pride
INTERNATIONAL JAZZ FESTIVAL.APRIL 27TH-MAY1ST 2011
Pertti Ñurmi Blues Photography
Sveitsin Luzernissa vuosittain marraskuussa järjestettäviä bluesfestareita pidetään yleisesti ja ilmeisen oikeutetusti Euroopan parhaana bluesmassatapahtumana. festareilta
Fred Kaplan: 1980-luvulla levy-yhtiöt tekivät sopimuksia muusikoiden kanssa, joita ne sitten markkinoivat bluesmuusikoina, kun nämä tosiasiassa soittivat ihan jotain muuta. Jossain vaiheessa minäkin tapasin Kirkin ja myöhemmin myös Junior Watson tapasi hänet. Blues opitaan siis eri tavalla: pitää kuunnella, huomioida, ja yrittää luoda kuulemansa pohjalta. Blues on itse asiassa häivytetty olemattomiin. En tarkoita, että vaihtoehtoina olisi vain joko menneisyyden unohtaminen tai tarkka pitäytyminen perinteissä, vaan sitä, että perinnettä jatketaan eteenpäin ja kukin kantaa oman kortensa kekoon niin yksilöinä kuin yhtyeenä. Eihän hyvä jalkapalloilijakaan välttämättä ole hyvä uimari. puuttuu elementtejä, jotka ovat aina olleet osa bluesin kokonaisuutta. Olen vastannut tähän, että ihmiset pitävät klassisesta musiikistakin, joka on satoja vuosia vanhaa. Levy-yhtiöt pitivät 1930-luvun lopulta alkaen bluesartisteja musiikkibisneksen lapsipuolina, ja blues on aina joutunut kaivamaan itsensä ylös poterosta. Mutta kun valkoinen muusikko opettelee soittamaan bluesia, hänen osaamistaan epäillään, eikä häntä arvosteta. Sitä voi opiskella. Kaksinaismoralismia. Sen soittamiseen on oltava lahja. Jos pyydät countrymuusikkoa soittamaan bluesia, ei siihen monikaan pysty. Tunnen vastuuta siitä, että tulevat sukupolvet muistavat ja ymmärtävät sen kielen. Al Blake: No, ensin käskin hänen kuunnella kaikenlaista musiikkia ja sen jälkeen muutama oppitunti riitti. Bluesia ei kirjoitettu nuottivihkoihin, se on ihmisten sydämissä. Fred Kaplan: Ennen oltiin myös sitä mieltä,
Al Blake (kuva: Pirjo Salminen) että pitää olla musta ymmärtääkseen ja luodakseen bluesia. Fred Kaplan: Kyllä, levy-yhtiömme oli nimeltään Blue Collar. Levy tuotti rahaa, jos tuotti. Sen jälkeen siirryitte Delta Groove -levyyhtiölle. Klassinen musiikki on kirjoitettu nuottivihkoon ja se on säilynyt niissä. En antanut lapselleni kahvia, koska hän olisi pitänyt sitä pahanmakuisena. Al Blake: Niinpä, bluesilla on aina ollut leima, aina. Hän on mahtava. Dollarivetoinen ajattelu on vallannut myös levybisneksen. Opetitko häntä myös. Aiemminkin oli huonoja levy-yhtiöitä, mutta musiikin ei mielestäni tarvitse olla kuin pikaruokaa, koko ajan muutoksessa. Junior Watson: Tapasin Kirkin ensimmäistä kertaa kirkossa. 20-vuotiaat kaverit eivät tunne perinteisen bluesin esittäjiä, he tuntevat vain sen musiikin mitä bluesina markkinoidaan ja pitävät sitä bluesina. Al Blake: Kun on nuori, ei maku ole vielä kovin kehittynyt. Kirk oli vielä hyvin nuori, vähän päälle parikymppinen, ja Al alkoi suositella hänelle kaikenlaista musiikkia kuunneltavaksi. Harvoin kuulee sanottavan, että musiikkia ja bluesin kieltä voi tutkia ja opiskella, mutta tärkeintä on, että omaa ainutlaatuisen bluesin soittamisen taidon. Tilanne ei ole täysin toivoton, mutta se muistuttaa häviämässä olevien kielien tilannetta: Blues on kuin vanha kieli, jonka puhumisen taidon ihmiset unohtavat. Te täällä Suomessa, ette ole edes Amerikasta, mutta te puhutte englantia. Nämä muusikot tekivät nerokasta musiikkia, mutta eivät ansainneet sillä elantoaan. Soitin eräänä päivänä Kim Wilsonille kertoakseni
Junior Watson, Al Blake ja Kenny Huff (kuva: Pirjo Salminen)
· 1 - 2011
- 10 -. Näin ei ole, vaan blues on ainutlaatuista, erilaista. 1920- ja 30-lukuja ehkä lukuun ottamatta blues ei koskaan ollut suosittua. Toki siitä on apua, jos on mahdollisuus olla sen alkulähteillä. Hän löysi Kirk Fletcherin jostakin Los Angelesista ja otti Kirkin siipiensä suojaan. Teimme kolme levyä, yhden Kimille, yhden Alille ja yhden minulle. Bluesissa on samalla lailla katkeransuloinen maku. Levy-yhtiö ei ole enää toiminnassa, mutta joitakin levyistä saa vielä Amazonista. Kaksi sataa vuotta myöhemmin ihmiset lukevat nuotteja ja tavallaan säveltäjän ajatuksia. Jazzissa on uusia tyylejä. Näin käy myös bluesille, se on surullista. Richard soitti kaikilla kolmella levyllä ja sessioissa olivat mukana myös Junior Watson, Larry Taylor ja Kid Ramos. Kaikkiaan ohjasin häntä parin vuoden ajan. Bluesin kanssa on sama juttu bluesin "kieltä" on mahdollista tutkia ja opiskella kuin mitä tahansa vierasta kieltä. Fred Kaplan: Kyllä, päätyimme Randy Chortkoffin yhtiöön. Älä kuse kintuilleni ja tule väittämään, että ulkona sataa! Levy-yhtiöt myyvät levyjä tehdäkseen rahaa. Raha ja taide ovat vain valitettavasti harvoin erotettavissa toisistaan. Sinulla ja Alilla oli levy-yhtiö Kim Wilsonin kanssa ja teitte soololevyjä 90-luvulla, eikö niin. Charlie Pattonista kertovassa kirjassa William Spier kertoo, kuinka kokonaan valkoisten omistamien levyyhtiöiden omistajat lähettivät hänet etsimään ja äänittämään bluesmuusikoita, mutta kuinka nämä kuitenkin pitivät bluesartisteja lapsipuolen asemassa, alimmalla tasolla. Miten sitä sitten voi kutsua bluesiksi?! Junior Watson: Pitää vielä sanoa, että silloin kun kävin ensimmäisiä kertoja Ruotsissa, Suomessa, Hollannissa ja Norjassa, ei täällä ollut bluesmuusikoita, mutta nyt on jokaisessa maassa, esimerkiksi Jussi, Jo Buddy, täällä Suomessa. Bluesmuusikoita levytettäessä ei ajateltu rahaa. Al Blake: Kapitalistisessa maailmassa lopulta vain raha ratkaisee. Vuotta myöhemmin Kirk tutustui jo kuvioihin, hänestä tuli hyvä, ja loppu on historiaa. Tarkoitukseni ei ole haukkua uusia muusikoita, koska jokainen tekee osuutensa musiikin eteen, mutta levyyhtiöiden pitäisi mielestäni kantaa vastuunsa siitä, mitä bluesille on tapahtunut viimeisten 25 vuoden aikana. Kun Berry Gordy levytti Motownin artisteja, hänellä oli tarkka korva pop-musiikille ja kyky tehdä hittilevyjä ja rahaa. Itse asiassa jossakin siinä välissä Al Blake löysi Kirk Fletcherin, mitä monetkaan eivät tiedä. Nykyisin ongelma on vain se, ettei ihmisillä ole tilaisuutta tottua siihen, niin että he oppisivat pitämään siitä. Ei tarvitse olla kotoisin Meksikosta, oppiakseen espanjaa. On mielenkiintoista, että sama mikä tapahtui bluesille, tapahtui jazzille. Minun jälkeeni Junior opetti häntä ja sitten hän pääsikin pian Kim Wilsonin bändiin. Nyt hän juo kahvia joka päivä. Perinne siirtyy sillä tavoin sukupolvelta toiselle. Ihmisten mielestä musiikki on musiikkia ja muusikoiden pitäisi pystyä soittamaan mitä tahansa. Jazz sai alkunsa eräänlaisena bluesina ja swinginä, ja nykyisin on jazzmuusikoita, joilla ei ole käsitystäkään siitä, miten bluesia tai swingiä soitetaan, mutta he kutsuvat esittämäänsä musiikkia jazziksi. Sitä soittaneet muusikot eivät aina osanneet edes lukea ja kirjoittaa kuin oman nimensä. Maassamme on afroamerikkalaisia, jotka ovat tulleet Eurooppaan opiskelemaan oopperaa, joka on osa teidän kulttuurianne, ei meidän. Joistakin heistä on tullut suuria tähtiä, eikä kukaan sano heille, että he eivät voi esittää valkoisten musiikkia. Fred Kaplan: Monet ovat sanoneet minulle,
että musiikkini on kovin vanhanaikaista
AB: Tuolla jälkimmäisellä kerralla en enää ollut Blues Shackseissä. ES: Onko niin, että jazzilla menee Berliinissä paremmin kuin bluesilla. Uusiin tulokkaisiin tutustuu nopeasti, jammailemaan pääsee melko helposti. Näiden lisäksi Christian Rannenberg on Saksassa korkeassa kurssissa, sillä hän on mm. Ei sitä kuolleeksi voi väittää, kuten muutama vuosi sitten joku väitti. AB: On se siinä laitakaupungin reunoilla. ES: Ja hyvä tunnelma, saksofonistit nousivat pöydälle tööttäämään silloin syyskuussa ... AB: Ei oikeastaan, vaikka on joitakin hyviä jazzklubeja. AB: Aivan oikein. ES: Blues Shacks oli Jyväskylässä joskus 2005 ja toisen kerran Suomessa syyskuussa 2008, Blues Newsin 40-vuotisjuhlissa... Espanjasta tullut nuori bändi Los Reyes del Ko, fantastisia muusikoita, he ovat suosittuja ja monipuolisia. Ja Saksassa on olemassa monia esiintymispaikkoja, osa pieniä. Se on kyllä aika vähän näin isossa kaupungissa. Halusin päästä eteenpäin vuonna 2006, jolloin oli tullut jo 17 vuotta täyteen Blues Shackseissä. Näiden klubien jälkeen on mainittava pikku kapakoita (kleine Kneipen), esim. Saksassa on valtava määrä yhtyeitä. Oikeastaan ystäväni Peter Behne, joka esiintyy täällä Yorckschlösschenissä tänään Boogie Radio Bandissä hän oli silloin laulava rumpali, joka halusi keskittyä laulamiseen, joten hän kysyi, kiinnostaisiko minua lyömäsoittajan paikka. AB: Aivan, vapaa meininki. AB: Kyllä, mutta se on pitkälle jazziin keskittynyt. Tuo bändi nimeltä Blues Guys oli ensimmäinen. Ystäväni, kitaristi Jan Hirte on vetänyt harvakseltaan radio-ohjelmaa, radioasema on pieni, kerran kuussa pari tuntia. AB: Ei oikeastaan.Vaikka kaupunki on suuri, blues-skenen näkee yhdellä katseella. Se on erittäin mukava klubi, ja niillä nurkilla pidetään loppukesäisin varsin iso festivaali, useita konsertteja. Onko radio- tai televisio-ohjelmia, festivaaleja tms.. Se on kyllä outoa, että Berliinin kokoisessa kaupungissa ei ole puhdasta bluesfestivaalia, vain Köpenickin Blues & Jazz -festari. ES: Hän siis kutsui sinut Boogie Radioon. esiintynyt monien afroamerikkalaisten mestarien kanssa. Kyllä blues täällä elossa on. Esim. Se on hieno ja siisti klubi, siellä musiikkia voi nauttia sellaisenaan; tämä Yorckschlösschen on siihen verrattuna kapakka, tosin tavallista isompi sellainen.
AB: Täällä on paljon lahjakkaita nuoria muusikoita, jotka jatkavat bluesin perinnettä. Saatoin muutttaa Berliiniin heti, koska minulla ei ollut vaimoa eikä lapsia.
Berliinin blues-skene 2006-2010
ES: Onko kuluneina viitenä vuonna ollut nähtävissä muutosta Berliinin blueselämässä. (klubin omistaja keskeyttää haastattelun, koska ennen keikkaa täytyy sopia joistain asioista).
Tino Gonzales tunnelmoi Badenscher Hofissa Latimoren hengessä 12.11.2010 lehteä: löytyi Blues News (saksaksi), joka kertoo lähinnä valkoisen rockbluesin uutisia. maaliskuuta järjestettävää European Blues Challenge (EBC) -kisaa, jossa Suomea edustavat Micke & Lefty feat. ES: Muun rytmimusiikin osalta taitaa olla parempi tarjonta. ES: Miltä Berliinin bluesin tulevaisuus näyttää?
- 15 -
1 - 2011 ·. Sandmann Kreuzbergissä, erityisesti sen maanantaijamit. Eikä tietenkään pidä unohtaa 18.-19. Mutta on vielä kolmas iso paikka, Quasimodo. Toiseksi tärkeimpänä klubina pidän Ratskeller Köpenickiä, se on tosin reilun puolen tunnin matkan päässä, mutta sielläkin on säännöllisesti bluesia. jaa, Osnabrückissä oli Tino Gonzales & The Bluescasters sekä Blues Company. ES: Marraskuun alussa oli jazzfestari, mutta ainakaan tänä vuonna siellä ei ollut bluesia! AB: Se on puhdas jazzfestari. ES: Mitkä ovat Berliinin tärkeimpiä bluesklubeja tätä nykyä. AB: Hyvin pienimuotoista. Chef.
Loppuhuomioita
Homonyymeja Suomen suuntaan on Saksassa ainakin kaksin kappalein. Täällä voi nähdä kaikkea Lady Gagasta funkiin ynnä muuhun... Onko Köpenickin raatihuone Berliinin puolella. ES: Siellä kävin elokuussa 2008, mm. ES: Kuuluuko Badenscher Hof näihin. Toiseen törmäsin jo syyskuussa etsiessäni lehtikaupassa blues-
Bluesin saama tuki ja tulevaisuudennnäkymät
ES: Mitä tukimuotoja bluesilla on (ollut) täällä Berliinissä viime vuosina. Tosin onhan joka vuosi saksalais-amerikkalainen Folk Festival, jossa silloin tällöin on satunnainen bluesbändi mukana, kesäaikaan. Muutoin ollaan klubien omistajien varassa. Myös ruoka oli loistavaa, isot annokset täällä Saksassa. AB: Ensimmäisenä on tämä Yorckschlösschen, luullakseni Berliinin vanhin jazz- ja bluesklubi, useina päivinä viikossa elävää musiikkia, keskiviikosta sunnuntaihin, myös ruokaa ja juomia saatavana. Minä itse en koe saavani mitään tukea kaupungin tai muun ison organisaation taholta. AB: Aivan. Louisiana Red esiintyi
- 21 -
1 - 2011 ·
- 25 -
1 - 2011 ·
Niin nytkin teksti kertoo, että taiteilijanimi Terrell oli Berry Gordyn keksintö ihan vain siltä pohjalta, että se kuulosti hyvältä. on Carolin varhaistöiden parhaita. Puolikkaan hän sentään sai, mutta jälkijunassa, The Early Show julkaistiin nimittäin vasta, kun Tammi oli jo tähti Motownilla, toinen puoli täytettiin Chuck Jacksonin raidoilla. Motownilla oli suuria suunnitelmia Tammin varalle ja ne perustuivat paitsi hänen ääneensä, myös kasvoihin ja imagoon. Parhaimmillaan yritys oli jykevällä I Can`t Hold It In Any More -balladilla, jossa on jykevä Bernmäinen tausta, introsta tulee mieleen niinkin kova levy kuin Garnet Mimmsin Cry Baby...Tosissaan Tammikin lauloi, mutta verrattuna vaikkapa Betty Harrisin
· 1 - 2011
- 26 -. Tuloksena oli muutama tyttömäisen viaton early soullevytys, levyn 1 raidat 1-7. Tammi Terrell jäi Motownin historiaan Marvinin kanssa laulamiensa herkkien rakkausduettojen kautta. Varmaa on, että Terrell oli Berry Gordyn hyvä kaveri, mitä kuvaa mm. Isä Montgomery kävi hakemassa Tammin kotiin kesken kiertueen, mutta ura jatkui. Osittain tämä mielikuva luotiin valokuvauksellisin keinoin, mutta yhtä kaikki, olin lukioikäisenä sitä mieltä, että Tammi oli maailman kaunein tyttö. se, että hänen Jean-sisarensa valittiin Supremesien solistiksi Diana Rossin paikalle sen jälkeen, kun oli ilmennyt ettei Tammi sairautensa vuoksi enää tähän suunnitelmaan sopinut. Vahinko vain, että niitä levytettiin niin vähän, että häneltä ei julkaistu omaa albumia. Näin ainakin Marvin väitti, ystäviä oltiin, mutta yhteisen peiton alle ei menty. 70-luvun alun soul-lehdissä asiasta kirjoitettiin suurin piirtein totuutena ja todettiin, että sukunimi Terrell (Tammin tyttönimihän oli Montgomery) tuli sitä kautta. Toinen tuleva huippu Carole King oli hänkin jo kuvioissa, monen muunkin tähden levyttämä Make
The Night... Hieno single, varsinkin surullinen I Cried on laulullisestikin vakuuttava ja sielukas suoritus nuorelta Tammilta. Murheet alkoivat jo Tammin ollessa 11-vuotias, jolloin hän joutui kotimatkallaan poikajoukon pahoinpitelemäksi. Muistutus ulkonäöstä ei ole pelkkä vitsi. 60-luvulta muistetaan erityisesti Tammin rankka romassi David Ruffinin kanssa. Ylipäätänsä Tammin Scepterit olivat pienestä raakilemaisuudesta huolimatta hienoja tyttölevyjä. Aletaanpa kuitenkin alusta. Ne olivat 60-luvun lopussa valtavia hittejä ja niiden merkitys firmalle oli suuri siksi, että muuten elettiin Holland-Dozierliukuhihnan ja tulevaisuudessa häämöttävien progressiivisempien hittien välistä kuollutta vaihetta. Tammin tarina oli surullinen muutenkin kuin kuoleman osalta. Whitburnin kirjoissakin avioliitto kirjataan tosiasiana. Kenties vähiten tunnettu vaihe oli vuosien `63-64 kieppeillä Checker, jolle Tammi sai levyttää viisi raitaa (ykköslevy 10- 14) itsensä Bert Bernsin tuottamana. Onneton (?) sattuma esti Tammin nousun tähdeksi Scepterillä. Tammin ura jatkui mainitulla surullisen kuuluisalla kiinnityksellä James Brown Revueen, joka levypuolella poiki yhden Try Me- merkillä julkaistun single (raidat 8 ja 9 ykköslevyllä). Suureksi kysymysmerkiksi mahtuu vielä 60-luvun puolivälin myrskyisä ja lyhytikäinen avioliitto mestarinyrkkeilijä Ernie Terrellin kanssa. Kyllä hänen viattomia tytönkasvojaan vielä päälle painavassa eläkeiässäkin mielellään katselee, eikä minua tippaakaan häiritse, että Tammin alakroppa ei täyttänyt missikriteerejä niin kuin ilkeilijät ovat jälkikäteen muistuttaneet. Sisarmerkki Wandille ei ollut asiaa, siellähän jylläsi Maxine Brown, joten niin vain kävi, että Dionne sai Tammin paikan ja loppu on siltä osin historiaa. Kieltämättä esitykset olivat tavallaan raakileita, mutta lähinnä siksi, että sävelmät olivat pikkuisen tönkköjä. Ainoa positiivinen suhde oli se platoninen rakkaus, joka hänen ja Marvin Gayen välillä vallitsi. Tammy Montgomery kiinnitettiin itärannikon nousevalle soulmerkille Scepterille jo vuonna `61 Luther Dixonin toimesta. Hänen miessuhteensa olivat totaalinen katastrofi. Berns oli noihin aikoihin yksi deep soulin tärkeimmistä tekijöistä ja hienoja levyjä hän Tamminkin kanssa teki, vaikkei Tammia parhaalla tahdollakaan voi väittää deeptytöksi. Burt Bachrach oli vasta nousemassa vuosikymmenen alun tärkeimmäksi säveltäjäksi, mutta merkit olivat näkyvissä hienolla Sinner`s Devotion- balladilla. Ensimmäisenä tulee joillekin mieleen, että häntä on pidetty 60-luvun soulin näteimpänä tyttönä. Monissa muisteloissa on kirjoitettu, miten David
oli varsinainen mätämuna mieheksi ja mukiloi ja ylenkatsoi tyttöystävänään pitämäänsä Tammia jatkuvasti. Pekka Talvenmäki, Juhani Ritvanen, Aarno Alén
Tyttöjä tyrkyllä
Osa 26
TAMMI TERRELL Come On And See Me/The Complete Solo Collection (Hip-O Select B0014792- 02)
Levy 1 (1) If You See Bill (2) It`s Mine (3) Voice Of Experience (4) I Wancha To Be Sure (5) Sinner`s Devotion (6) Make The Night Just A Little Longer (7) Big John (8) I Cried (9) If You Don`t Think (10) If I Would Marry You (11) This Time Tomorrow (12) I`ve Got Nothing To Say But Goodbye (13) I Can`t Hold It In Any More (14) If I Would Marry You (15) I Can`t Believe You Love Me (16) That`s What Boys Are Made For (17) Come On And See Me (18) What A Good Man He Is (19) Tears At The End Of A Love Affair (20) This Old Heart Of Mine (21) He`s The One I Love (22) Can`t Stop Now (23) Just Too Much To Hope For (24) Hold Me Oh My Darling (25) I Can`t Go On Without You (26) Baby Don`tcha Worry (27) There Are Things Levy 2 (1) Ain`t No Mountain High Enough (2) All I Do Is Think About You (3) Slow Down (4) I Gotta Find A Way (5) Oh How I`d Miss You (6) Lone Lonely Town (7) You Ain`t Livin Till You`re Lovin (8) Give In You Just Can`t Win (9) When Love Comes Knocking At My Heart (10) Memory Chest (11) That`s How It Is (12) More More More (13) Two Can Have A Party (14) My Heart (15) Don`t Let Me Lonely (16) Kissing In The Shadows (17) Beware Of A Stranger (18) It`s Been A Long Time Happening (19) Almost Like Being In Love (20) Stage Dialog (21) I Can`t Believe You Love Me (22) What A Difference A Day Makes/ Running Out Of Fools/ Tell Me The Thruth/ Baby Love (23) Come On And See Me Äänitteet vuosilta 1961-66.
Vuonna `70 24-vuotiaana kuollut Tammi Terrell on yksi soulin ja varsinkin Motownin historian mielenkiintoisimmista naislaulajista. 60-luvun alussa Tammi liittyi James Brownin kiertueeseen, mutta tarinan mukaan turnee loppui siihen, että Jaskalla oli mielessä muutakin kuin laulaminen ja levytykset. Burt Bacharach tutustui Dionne Warwickiin eräässä Drifters-sessiossa ja tajusi heti, että siinäpä lahjakkuus. Oliko sitä vai ei. Scepterit on julkaistu vuosien varrella satunnaisesti, nyt ne kuullaan lopultakin samalla CD:llä ja hyvä niin. Vain Motown vaikenee, on aina vaiennut
Lähinnä mieleen jäi paljastus siitä, kenen ansiosta Tammi päätyi Motownille. Siinä missä poikapuolella oli huipulla joukoittain omaperäisiä, lahjakkaita ja vauhdikkaita ryhmiä, jäi tyttöporukoista jotenkin puiseva yleiskuva. Jostakin syystä tässä kohdin unohtuu aina The Ikettes, joka sekin teki ensimmäisen listalevynsä jo vuonna `62, mutta isot hitit Peaches `n` Cream ja I`m So Thankful ovat vuodelta `65, ja jatkoa seurasi vielä mojovan In The Midnight Hour -version verran seuraavana vuonna. Tammi sai paikan, mutta se ei enää ole tämän levyn aihe. Vakavia nostalgisia come back-yrityksiä ei ole tiedossa. Voi vain arvailla olisiko Berry Gordyn into riittänyt hänen suhteensa (tosin pomolla muhi tarinoiden mukaan ajatus Tammista tulevaisuuden Supremes-solistina), hittejä tarvittiin, ja niiltä osin nuo kolme pikkumenestystä olivat laiha näyttö. Totinen Motownkeräilijä löytää tietenkin yksittäisiä ilonaiheita, mutta niin kuin aina näissä tapauksissa, kyse on esityksistä, jotka on alun perin raakattu. Illan päätähti oli Miracles ja paikalla oli muitakin Motown-artisteja, Tammin taustalla avustaneesta yhtyeestä teksti
käyttää arvauksia Spinners tai Originals. Tekstivihko on asiallinen, mutta ei paljasta suuria uutisia. Siinä sivussa hän levytti jonkin verran soolomateriaalia, jonka tasosta 60-luvun soulharrastajien mielipiteet jakautuvat yllättävän jyrkästi. Onnistumisen ratkaisikin yleensä se, miten onnistunut sävelmä oli. Tyttöryhmien vahvat vuodet alkoivat vasta vuosikymmenen
THE ROYALETTES It`s Gonna Take A Miracle/The Complete MGM Recordings (RPM Retro 879)
(1) It`s Gonna Take A Miracle (2) Poor Boy (3) Watch What Happens (4)You Bring Me Down (5) Yes I`m Ready (6) Don`t You Cry (7) I Want To Meet Him (8) Out Of Sight Out Of Mind (9) How Can You Face Me (10) Only When You`re Lonely (11) He`s Gone (12) Never Again (13) Baby Are You Puttin Me On (14) Love Without An End (15) Getting Through To Me (16) It`s A Big Mistake (17) Don`t Throw Me Away (18) Lonely Girl (19) I Don`t Want To Be The One (20) Shangri- La (21) It`s Better Not To Know (22) Think Before You Act (23) Let Me Know When It`s Over (24) Forever More (25) The Rest Of My Life (26) I Can`t Stop Running Away (27) An Affair To Remember (28) When Summer`s Gone (29) He Is My Man (30) Take My Love Äänitteet vuosilta 196466
Tyttöyhtyeet olivat vannoutuneimmallekin harrastajalle 60-luvun soulin vaikeimmin pureksittava osa. MGM:n jälkeen ilmestyi vielä Roulettella nätti River Of Tears sekä 70-luvun alussa kaksi Anita Rossin soolosingleä, siinä kaikki. Joidenkin mielestä sen tyyli oli kuivahko ja solisti Anita Rossin ääni nihkeä ja turhan nasaali, mutta se menee makuasioiden puolelle. CD kattaa nimensä mukaisesti vain
MGM-vaiheet. Tammi levytti Harvey Fuquan johdolla, ja vaikka lopputulos oli tasaisen luotettavaa niin Tammi jäi kakkoskastiin. Kakkoslevy tuskin kiinnostaa muita kuin aiheeseen vihkiytyneitä. Tyylikäs on todellakin paras sana Roylatettesia kuvaamaan. Parhaimmillaan tulos oli loistava. Huonoa oli, parhaiten menestyivät nimittäin Patti LaBellen Bluebelles ja toisaalta The Toys, joista jälkimmäistä ei yleensä piireissä edes hyväksytä soulyhtyeeksi. Se, että materiaalia on noinkin paljon todistaa mielestäni edellä todettua Gordyn vakavaa suhtautumista Tammiin. Tyydyn vain toteamaan suosikeikseni tyypillistäkin tyypillisemmän liukuhihnalaulun When Love Comes Knockin At My Heart ja pikkunätin Smokey Robinson -raidan My Heart. Komealta kalskahtava nimi Royalettes tuli paikallisesta Royal Theaterista, jossa Comma usein esiintyi. Tuottaja Teddy Randazzo haki tyttöjen levyille samanlaista pelkistettyä ja niukkaa, sanotaan nyt sitten rumasti vaikka kuivakasta tunnelmaa kuin huipulle nostamiensa Little Anthony & Imperialsien 60-luvun puolivälin soulhiteissä oli. Singlenä julkaistiin Tammin sooloesitys, mutta duetto oli selvästi parempi ja hauskempi. Ennen ja jälkeen MGM-kautta tehtyjä levytyksiä tietenkin vähän kaipaa, mutta onneksi niitä on ollut tarjolla muilla koosteilla. Singlepuolella hän pääsi listoille vain kolme kertaa, eikä silloinkaan lähelle kärkeä. Blossoms, Bobbettes, jopa Shirelles, mutta huonommin tuloksin. Kävi kuitenkin niin, että Mickey Stevenson riitaantui pomon kanssa, lähti talosta ja vei vaimonsa Kim Westonin mukanaan. Tyttö tuli 60-luvun puolivälissä Glovertones-nimisen gospelyhtyeen mukana Englantiin ja jäi sinne saavuttaen arvostetun aseman taustalaulajana. Erityisesti iloitsen siitä, kun Elegant Sound-LP soi hieman epäonnistuneen stereoinnin takia ainakin minun soittimessani vaisuhkosti, niin nyt saadaan sekin parantuneilla soundeilla.
MADELINE BELL Madeline Bell (RPM Retro 878)
(1) If You Didn`t Hear Me The First Time (2) Sweet Lovin (3) You Walked Away (4) World (5) Make It With You (6) Get Off Your Back- Sides (7) Houses (8) Ordinary People (9) Mind Your Business (10) Blues (11) You`re The Fool (12) Love Ain`t Love
Madeline Bellin ura oli hyvinkin kaksijakoinen. Harvinaisuuspisteet ovat tietenkin tässä tapauksessa tärkeät. Hyvä ja tasainen LP, jolta kuitenkin puuttui se ratkaiseva jokin. vastaaviin Berns-tuotoksiin lopputulos oli hitusen väkinäinen, Tammin jyty ei vain ihan riittänyt. High School -vaiheessa nuo kolme tyttöä päättivät muodostaa oman yhtyeen, johon neljänneksi jäseneksi hyväksyttiin koulukaveri Terry Jones. Yhtyeessä esiintyivät isä ja äiti Ross, yksi onkkeli ja kaksi poikaa, mutta myös tyttäret Sheila ja Anita sekä heidän serkkunsa Veronica Brown. Sen jälkeen MGM jostakin syystä lopetti yhteistyön Teddy Randazzon kanssa. Tytöt harjoittelivat enimmäkseen tunnetumpien artistien hittejä, erityiseksi suosikiksi he valitsivat Chantelsien komean balladin He`s Gone, jota jäljittelemällä he voittivat ensimmäiset talent-kisansa, ja jonka he myöhemmin myös levyttivät. Tämän vaiheen toinen mielenkiintoinen taustahahmo oli nykyäänkin kiistelty Jimmy Radcliff, jonka sävelmiä mahtui mukaan kolme ja joka lauloi Tammin kanssa duettona If I Would Marry You`n toisen version (raita 14). Muutama raita olisi hyvinkin puolustanut paikkaansa esimerkiksi albumilla, mutta turha noita on sen enempää hehkuttaa. Tällaisenaankin Complete MGM on toki upea levy, jos vain tyttösoul kiinnostaa riittävästi. Uusi tuottaja oli Bill Medley, jonka johdolla tehtiin kaksi singleä (28-30). Kiminkään sooloura ei ollut häikäisevä, mutta hän oli tehnyt hyviä duettoja Marvin Gayen kanssa ja sille paikalle tarvittiin jatkaja. Raitojen taso on toinen juttu. Yhteenvetona on pakko todeta, että ykköslevy on erinomainen, mielenkiintoinen ja niin kuin otsikko lupaa, complete. Ykköslevyn loppu on omistettu Motownille sisältäen kaiken julkaistun single- ja LP-aineiston. Näin siitäkin huolimatta, että sekään ei päässyt listoille kuin kahdesti (CD:n raidat 1 ja 7). Itse olen sitä mieltä, että hän oli parhaimmillaan ihan kelpo soultyttö, tosin myönnän, että Dusty Sprigfield -vaikutteet olivat liian ilmeiset. Olen tähän asti kuunnellut Royalettesia vain albumipuolisko kerrallaan, nyt koko CD:llinen on kieltämättä hieman liikaa, vaikka taso säilyikin kaiken aikaa varman laadukkaana. Toisaalta, koska sama tunnelma ja tyyli toistui levy levyn perään, niin eihän siitä loputtomiin voi innostua. Tammi ei levyttänyt sen jälkeen ainuttakaan soololevyä. Motown oli tietenkin oma lukunsa, mutta muualla oli nihkeää.
lopussa ja 70-luvun diskohuumassa. Kyseinen LP, nimeltään Irresistible, oli mielestäni hyvä osoitus siitä, että Gordy suhtautui Tammiin tosissaan etsiessään paikkaajaa Mary Wellsin lähtiessään jättämälle pahalle aukolle. Tyttöyhtyeille on jo 50-luvulta alkaen ollut tyypillistä, että ne ovat olleet joko sisarus- tai serkuspohjaisia. Royalettesien jälkimmäinen LP Elegant Sound (CD raidat 13-27) ilmestyi syksyllä `66. Detroit-illassa oli paikalla Berry Gordy, joka ryntäsi oitis tarjoamaan tytölle sopimusta.
Rupesin oikein miettimään, saiko yksikään 60-luvun puolivälin tyttöyhtye tililleen edes kolmea hittiä. Todella arvostetuista yhtyeistä oli tosiaan pulaa, ei siis ihme, että kun minulta kysytään mikä oli 60-luvun puolivälin tärkein soultyttöyhtye, niin vastaukseni on The Royalettes. Kolmea ensimmäistä singleä (kaksi Chancellorilla ja yksi Warnerilla) ei siis kuulla, mikä on kieltämättä vahinko, sillä niissä olisi nätisti havaittavissa soundin kehittyminen arasta tyttömäisyydestä kypsäksi ja tyylikkääksi naisellisuudeksi. Tällä paketilla se ja kolme aikaisemmin julkaisematonta muodostavat ehdottoman helmiosion. Erikoisuuksien ystäville voidaan vielä poimia Kissing In The Shadows, jossa Johnny Bristol vieraili Tammin duettoparina. Sellainen oli myös Baltimoressa Marylandissa 60-luvun alussa perustettu Royalettes, joka syntyi Ross-nimisen perheen Dot Dash & Comma -yhtyeen juurista. Kun tähän lisätään se, että hänen levyjensä taustat olivat englantilaisittain tyypillisen kulmikkaat
- 27 -
1 - 2011 ·. Bluebelles oli sikäli tyypillinen alansa edustaja, että se jylläsi 60-luvun alun eväin, samaa yrittivät mm. Tarkkaan ottaen Checker julkaisi vain yhden singlen, joka sekään ei ole ollut kokoelmien vakiopaloja. Levyn 2 alku (18 raitaa) sisältää alun perin julkaisematta jäänyttä Motownmateriaalia, josta osa on vuosien varrella kuultu jo rare-cellarful tms koosteilla. Kyseessä oli yllätys yllätys Jerry Butler, jonka minikiertueelle Tammi osallistui vuonna `64. Nautinto olisi varmaan suurempi kuvan kera, pelkältä ääneltään livet ovat minulle lähes aina pakkopullaa. Vuonna `67 sattuma puuttui taas Tammin uraan. Kakkoslevyn loppu sisältää harvinaista live-materiaalia, nauhoitettu Detroitissa syyskuussa `66
· 1 - 2011
- 30 -
Kunnes William Walker vuonna1835 liitti sanat New Britannia nimiseen traditionaaliseen lauluun, joka saattaa olla alkujaan skottilainen balladi. Monet olivat aika kuluneitakin
ikivihreitä, kuten Caravan, Tea For Two tai Tico Tico, mutta kai jo tuttuudessaan seurattavia ja vertautuvia muihin moniin versioihin. Eihän nämä enää ole poikia, minun lailla heidän pitäisi kuulua joutoukkoihin, eläkeläisten sakkiin, mutta ei, täällä he ovat Savoy-teatterin lavalla levittämässä gospel-sanomaa tai minuakin viihdyttämässä. Se perustettiin jo vuonna 1939, kun sen perustajajäsenet kävivät samaa näkövammaisten koulua Alabaman osavaltion Talladegassa (Alabama Institute for the Negro Blind). Kolme laulajaa ja rumpali McKinnie ovat sokeita, muut soittajat ovat näkeviä, mustissa laseissaan.
Yhtye on tuonut gospelia suuren yleisön tietoisuuteen paitsi puhtaassa muodossaan myös hieman popularisoituna, kuten albumilla "Duets" (2009), jolla kuullaan sellaisia duettovieraita kuten Solomon Burke, Charlie Musselwhite ja Bonnie Raitt. Muitakin uudehkoja perinteisiä hengellisiä lauluja konsertissa kuultiin, kuten Uncloudy Day, Down By The Riverside ja Way Down In The Hole. Mikä lie viimeinen myyntipäivä. Muut The Blind Boys of Alabaman kokoonpanon jäsenet ovat Bishop Billy Bowers (laulu), Ben Moore (laulu), Eric McKinnie (rummut, laulu), Joey Williams (kitara, laulu) ja Tracy Pierce (basso, laulu) sekä Peter Levin (koskettimet). En sattunut tuohon tilaisuuteen, mutta nyt olin Malmitalolla, enkä todellakaan pettynyt. Iältään "pojat" ovat kolmenkympin huitteilla, eli sopivassa iässä tällaista jäärien musiikkia esittämään. Kyllä tämä kuitenkin viihteestä kävi, ja leipäpappi on minusta kuitenkin parempi kuin hurmoksellinen "ilmestys".
Aimo Ollikainen (teksti) Pertti Ñurmi (valokuvaus)
The Modern Sounds
C
Malmitalo 25.1.
hicagolainen The Modern Sounds on yhtye, joka soittaa epämodernia musiikkia pääosin menneisyydestä. Mikäli muistan oikein konsertti alkoi Randy Travisin kappaleilla Up Above My Head, ja Toots Hibbertin Perfect Peace. Oli (Western) Swingiä, sitä vanhaa R&B:tä, Bluesia ja kaikkialta välimaastoista ja lajeja sotkien - rockaten ja svengaten kuten kuulluilla kappaleilla Stomp Stomp, Bacon Fat, Alabama Shake tai vaikka All By Myself. The Blind Boys of Alabama
Savoy-teatteri 21.1.
Jimmy Carter, Ben Moore, Bishop Billy Powers ja rumpali Erick McKinnie
T
he Blind Boys of Alabama on jo ikiaikainen gospel-kokoonpano. Yhtyeen johtaja Jimmy Carter mainitsi välijutuissaan miltä levyltä kukin kappale oli ja kehoitti yleisöä ostamaan, jotta he saavat ruokaa. Alkujaan Amazing Grace on englantilaisen John Newtonin (17251807) runo, jossa ei liene ollut säveltäkään. Ylimääräisenä kuultiin lopuksi Stevie Wonderin Higher Ground. Tuo gospellauluja eri sävelellä esittäminen on mahdollista, koska sanat ovat usein samassa mitassa (8.6.8.6 - kahdeksan tavua, kuusi tavua jne). Tänään perustajajäsenistä on mukana vielä yksi: pääsolisti ja souvarimies Jimmy Carter. Yhtye oli hiljattain soittamassa Virgin Oilissa (6.11.2010), ja tuolta keikalta on Pete Hoppulan laaja juttu lehdessä (BN6/10). The Blind Boys of Alabama on käynyt ennenkin Suomessa, vaikkakin minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän saarnaansa kuulin. Ja saarnajamaiseen menoon Jimmy Carter välistä antautuikin, vaikka kuljetut kilometrit tuntuivat äänessä ja liikkeessäkin. Pertti Ñurmi), kontrabasistilaulaja Beau Sample ja rumpali-laulaja Alex Hill. Soitetut kappaleet olivat enimmäkseen lainatavaraa, mutta omintakeisesti esitettynä. Niinpä Amazing Grace julkaistiin "virsikirjoissa" nuotinnettuna ja sovitettuna kuoroillekin, ja
siitä tuli jo 1900-luvun alussa yleinen laulu kirkkoihin, sekä valkoisten että mustien. Mitäs nämä pojat sitten lauloivat. Jos et ollut paikalla heidän konsertissaan, samaa menoa voi kokea heidän vuonna 2009 ilmestyneeltä tupla-albumilta Hold It Fellas / Stomp Stomp (Ventrella).
Aimo Ollikainen
- 31 -
1 - 2011 ·. Kaikki ovat soittimissaan virtuooseja, yhteislaulanta oli sutjakkaa, laulu soolonakin nautittavaa, vaikkei kukaan heistä yksinään ole aivan mestariluokkaa. Olenko jo niin tökeröitynyt, että minuakin vanhempien pitäisi minua viihdyttää. Runo rantautui Amerikan uskovaisten käyttöön ja sitä esitettiin ajan tavan mukaan useallakin sävelmällä. Ja soittivat he kovasti meitä viihdyttäen, vaikkei kitaristi Joel Patterson väännellytkään naamaansa eläytyäkseen, kaikki näytti niin helpolta, ja kaikki ovat osaavia souvarimiehiä. Yhtyeessähän soittavat kitaristi-laulaja Joel Patterson, (kuva vas. En minä ainakaan tuosta sanomasta perusta en usko, että joku ammoin kuollut juutalainen haluasi pelastaa minut savolaisen joutoukon. Tuota suurta amerikkalaista laulukirjaa selailtiin monen roots-lajin alta. Tervettä ajattelua. Ei meno ollut pojilla enää niin fanaattisen ekstaattista (väärät pillerit?) kuin olisi vanhan ajan herätyskokouksessa voinut olettaa. Halleluja. Ja tietenkin kuultiin
ehkä tunnetuin alan kappale Amazing Grace, tällä kertaa House of the Rising Sun sävelmällä