vuosikerta
DELBERT McCLINTON TORONZO CANNON JORMA KAUKONEN SAM (THE MAN) TAYLOR DAVIDE FLORENO FIRE BLUES: Tulista bluesia Pensuolta DANI WILDE, VICTORIA SMITH, SAMANTHA FISH: Blues Caravan 2012 Kriitikoiden parhaat 2011!
JW-JONES
197301-12-01 ISSN 0784-7726
Blues'n rootsia Ranskanmaalta, osa 2 / Tyttöjä tyrkyllä, osa 28 / It's a Gas, Gas, Gas! Hubert Sumlin in memoriam / Muddy Lee Makkonen / Stompin' at the Savoy 2012!. N:o 253 (1/2012)
Hinta 6,50
45
Pronssitilan nimittäin lohkoivat keskenään Maisteri T. Hurriganes Live In Hamina 1973 (Love) 3 p. Kotimaisten artistien kategoriassa riitti voittokaksikon takana sananmukaisesti tungosta. 4. The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) 4 p. George Thorogood & the Destroyers 2120 South Michigan Avenue (Capitol/EMI) 4 p. The Beat from Palookaville Numero Uno! (Enviken) 4 p. The Bloodshot Eyes Night Walk Boogie (BSE) 3 p. Phoenix The Hollow Log Of Capt. Ulmer Blues Came Yonder (Hill Country) Tom Waits Bad As Me (Anti) Johnny Winter Roots (Megaforce)
Aarno Alén
The Beat from Palookaville Numero Uno! (Enviken) Ry Cooder Pull Up Some Dust And Sit Down (Nonesuch) The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) Nick Lowe The Old Magic (Proper) Bobby Marchan Get Down With It: The Soul Sides 1963-67 (Kent)
· 1 - 2012
-4-. 4. Samaan lukemaan päätyivät myös Blue North Recordsin joulun alla ilmestynyt kokoelma-cd "Blues Line Finland" sekä suomalaistunut brittimuusikko L.R. Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') 5 p. & Lihan Tie, The Slippers, Vesa Snygg & Satelliitti-yhtye, Helge Tallqvist & Jukka Gustavsson Band sekä Wentus Blues Band, joiden kaikkien saaliiksi kertyi 2 pistemerkintää. Korkeimmat pistelukemat jakanut kärkikolmikko koostui tällä kertaa lauluyhtye The Five Royalesin ja huuliharppuvirtuoosi George Smithin uusintajulkaisuista sekä Pirates-solisti Johnny Spencen Suomessa äänitetystä Goofin'-albumista. Perinteiseen tapaan lehden vakiokriitikot saivat nimetä korkeintaan 20 vuoden 2011 suosikkijulkaisuaan, joiden yhteenlaskettujen pisteiden huippulukemat löydät oheisista Top-listauksista. Richard Wolfe (omakustanne) The Pirates Shakin' With The Devil (Salvo) The Riffing Cowboys Hank 'N' Roll (omakustanne) The Rolling Stones Some Girls (remastered) (AM) Andres Roots Roundabout Leigh's Spider Jam (Roots Art) Jari Rättyä Käärmekeitto (Puuma Records) Seasick Steve You Can't Teach Old Dog New Tricks (Play It Again Sam) Seasick Steve Walkin' Man (Rhino) Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') Helge Tallqvist & Jukka Gustavsson Band Plays Erik Lindström (Rockadillo) Ben Waters Boogie For Stu: A Tribute To Ian Stewart (Eagle) Ronnie Wood Feel Like Playing (Eagle)
Honey Aaltonen
Dave Alvin Eleven Eleven (Yep Roc) Big Joe & The Dynaflows You Can't Keep A Big Man Down (Continental Record Services) Big Pete Choise Cuts (Delta Groove) The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) Mac Curtis The Songs I Wish I Wrote (Bluelight) Rory Gallagher Notes From San Francisco (Capo/Eagle Rock/Sony) Beth Hart & Joe Bonamassa Don't Explain (Provogue) Etta James The Dreamer (Verve) Candye Kane Sister Vagabond (Delta Groove)
Graná Louise Gettin' Kinda Rough! (Delmark) Maria Muldaur Steady Love (Stony Plain) Roomful of Blues Hook, Line And Sinker (Alligator) Eric Sardinas Sticks And Stones (Mascot) Seasick Steve You Can't Teach An Old Dog New Tricks (Play It Again Sam) Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') Demetria Taylor Bad Girl (Delmark) George Thorogood & the Destroyers 2120 South Michigan Avenue (Capitol/EMI) L.C. 1. Johnny Spencen ja helsinkiläisen Doctor's Order -yhtyeen kansainvälisen liigan listajyrä "Hot And Rockin'"olisi luonnollisesti ollut selkeä ykkönen myös tässä rankingissa.
Marko Aho
Terry Anderson & the Olympic Ass Kicking Team More Smooth Jazz & Sweet Jams (Doublenaught) Dwayne Dopsie & Zydeco Hellraisers Get Down (Grounds For Thoughts) Hurriganes Live In Hamina 1973 (Love) L.R. BN-kriitikoiden vuoden 2011
PARHAAT LEVYJULKAISUT!
B
lues Newsin toimitus on käynyt jälleen vaaliuurnilla. The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) 5 p. Kriitikkokohtaiset levyluettelot on esitetty aakkosjärjestyksessä.
TOIM. 1. Jimmie Vaughan Plays More Blues, Ballads & Favorites (Proper/Shout! Factory) 4 p. George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) 5 p. Phoenix levyllään "Hollow Log". 4. 4. 1. PETE HOPPULA Suosituimmat ulkomaiset äänitteet:
1. Yllä mainittujen kintereillä mittauttivat kunnioitettavat kolmen pisteen loppusaldot hollantilainen Pieter "Big Pete" van der Plujim, duoksi lyöttäytyneet Beth Hart & Joe Bonamassa, Albert King, Quintus McCormick Blues Band, Maria Muldaur, Demetria Taylor sekä Seasick Steve, joka kahmi listanoteerauksia peräti kahdelle hiljattain markkinoille ilmaantuneelle julkaisulleen.
Suosituimmat kotimaiset äänitteet:
1
Plus (Bear Family) Quintus McCormick Blues Band Put It On Me! (Delmark) kokoelma Age/Chief Blues Story: Windy City 1960's (Fuel 2000, 2-CD) kokoelma Chicago Blues: A Living History The (R)evolution Continues (Raisin' Music) kokoelma Chicago Downhome Harmonica Vol.1 (Ol Chicago) kokoelma Texas Guitar Killers Vol.1 Houston Homeboys (El Paso) kokoelma Shattered Dreams: Funky Blues 1967-78 (BGP/Ace)
Jimmy Donley In The Key Of Heartbreak (Ace) The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) The 44's feat. & Lihan Tie Turpa Kii Ja Tanssi! (Blue North) Paul Oscher Bet On The Blues (Blues Fidelity) Rod Piazza & the All Mighty Flyers Almighty Dollar (Delta Groove) George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) Demetria Taylor Bad Girl (Delmark) Jimmie Vaughan - Plays More Blues, Ballads & Favorites (Proper/Shout! Factory) Junior Wells' Chicago Blues Band with Buddy Guy Hoodoo Man Blues (remastered & expanded) (Delmark) kokoelma Blues Line Finland (Blue North) kokoelma Chicago Blues: A Living History The (R)evolution Continues (Raisin' Music)
Pokke Korhonen
The Beat from Palookaville Number Uno! (Enviken) The Blasters Live 1986 (Floating World) The Bloodshot Eyes Night Walk Boogie (BSE) Hurriganes Live In Hamina 1973 (Love) Lazy Lester You Better Listen (Bluestown) Ville Leinonen & Niko Ahvonen 2 Leijonaa Rocksteady (Playground M) Ronski Gang The Elevens (Hand Picked) Ian Siegal & the Youngest Sons The Skinny (Nugene) The Slippers Dancin'With A Hurricane! (Bluelight) Vesa Snygg & Satelliitti-yhtye Rock'n'RollHurlumhei! (Trichord-levy) Topi Sorsakoski Tummansininen Sävel (Parlophone) The South Coast Wolves Some Hard Times (omakustanne, 10" LP) Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') George Thorogood & the Destroyers 2120 South Michigan Avenue (Capitol/EMI) Tortilla Flat Have A Good Time With Tortilla Flat (omakustanne, CD-R) Jimmie Vaughan Plays More Blues, Ballads & Favorites (Proper/Shout! Factory)
Pete Hoppula
Dave Alvin Eleven Eleven (Yep Roc) The Beat from Palookaville Numero Uno! (Enviken) Tab Benoit Medicine (Telarc) The Black Keys El Camino (Nonesuch)
-5-
1 - 2012 ·. Kid Ramos Boogie Disease (T's Music Co.) Wanda Jackson The Party Ain't Over (Nonesuch/Third Man) Lazy Lester You Better Listen (Bluestown) Nick Lowe The Old Magic (Proper) Maria Muldaur Steady Love (Stony Plain) Tracy Nelson Victim Of The Blues (Delta Groove) L.R. 3 (Ace) kokoelma Beginners Guide To Rhythm'n'Blues (Nascente) kokoelma Blues Line Finland (Blue North) kokoelma Shattered Dreams: Funky Blues 1967-78 (BGP/Ace)
Harri Haka
Big Pete Choice Cuts (Delta Groove) The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) The Elgins Back To Chicago (Devil's Tale Music) Harmonica Shah Live At The Cove (Electro-Fi) Albert King The Definitive Albert King On Stax (Concord Music/Stax, 2-CD) Magic Sam Blues Band West Side Soul (remastered) (Delmark) Maisteri T. I Wish: The Sun Years... Phoenix The Hollow Log Of Capt. 1 (Daptone) Alison Krauss & Union Station Paper Airplane (Rounder) Billy "Red" Love Gee... Willie Walker Long Time Thing (Haute) The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) Sharon Jones & the Dap-Kings Soul Time! Vol. Richard Wolfe (omakustanne) Johnny Sansone The Lord Is Waiting And The Devil Is Too (ShortStack) Vesa Snygg & Satelliitti-yhtye Rock'n'RollHurlumhei! (Trichord-levy) Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') The Urban Voodoo Machine In Black 'N' Red (Gypsy Hotel) Tom Waits Bad As Me (Anti) Whiteboy James & the Blues Express Extreme Makeover (Rip Cat) Barrence Whitfield & the Savages Savage Kings (Munster)
Eija Jauhiainen
Gregg Allman Low Country Blues (Rounder) Eric Bibb with Staffan Astner Troubadour Live (Telarc) Black Country Communion 2 (Mascot) Joe Bonamassa Dust Bowl (Provogue) Chris Duarte Group Blues In The Afterburner (Provogue) Dana Fuchs Love To Beg (Ruf ) Rory Gallagher Notes From San Francisco (Capo/Eagle Rock/Sony) Albert King The Definitive Albert King On Stax (Concord Music/Stax, 2-CD) Doug MacLeod Brand New Eyes (Fresh! From Reference Recordings) Wentus Blues Band Woodstock (Ruf )
Kari Kempas
Big Pete Choice Cuts (Delta Groove) Toronzo Cannon Leaving Mood (Delmark) The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) Theo Huff Now Is The Time (Blast) Big Llou Johnson They Call Me Big Llou (Goldenvoice Audio) Sharon Lewis & Texas Fire The Real Deal (Delmark) Grana Louise Gettin' Kinda Rough! (Delmark) Louisiana Red & Little Victor's Juke Joint Memphis Mojo (Ruf ) Quintus McCormick Blues Band Put It On Me! (Delmark) Bobby Rush Show You A Good Time (Deep Rush) Carl Sims Hell On My Hands (CDS) Jarekus Singleton Heartfelt (Realdog Music) George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) Studebaker John's Maxwell Street Kings That's What They Do (Delmark) Tré I'm Through With The Blues (Wolf ) Charles Walker Soul Stirring Thing (SPV) kokoelma Ace Story Vol. The Monitors Say You: Motown Anthology 1963-68 (Kent) George Soule Let Me Be A Man (Soulscape) Candi Staton Evidence: The Complete Fame Records Masters (Kent) Nolan Strong & the Diablos For Old Time's Sake : Complete Early Sides (El Toro) Doris Troy I'll Do Anything: The Anthology 1960-96 (Kent) Dinah Washington The Fabulous Miss D (Hip-O Select) kokoelma The Music City Story (Ace, 3-CD) kokoelma Sweet Inspiration: The Songs Of Dan Penn & Spooner Oldham (Ace)
J-P Berg
Little Joe Ayers Backatchya (Devil Down Music) The Bo-Keys Gotta Get Back (Elektraphonic) Charles Bradley No Time For Dreaming (Daptone) Butanes feat
2 (Rhythm & Blues) kokoelma The Mississippi Sheiks Tribute Concert (Black Hen Music, DVD)
Pertti Nurmi
Beautiful Bobby Blackmon Yeah Baby! Chillin' With The Blues (B3) Eugene "Hideaway" Bridges Rock And A Hard Place (Armadillo) Ruth Brown Rock & Roll + Miss Rhythm (Hoodoo) Cash Box Kings I-94 Blues (Blue Bella) C.J. 1, 3 (OKeh) kokoelma Rare Grooves Vol. I Wish: The Sun Years... Plus (Bear Family) Louisiana Red & Little Victor's Juke Joint Memphis Mojo (Ruf ) Quintus McCormick Blues Band Put It On Me! (Delmark) Queen Emily Queen Emily (Malaco, -10) Ruff Kutt Blues Band Mill Block Blues (Katy Mae Productions) George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) Hubert Sumlin Living The Blues (Vestapol, DVD) Demetria Taylor Bad Girl (Delmark) Ted Taylor Keep What You Get (Kent/Ronn) Junior Wells' Chicago Blues Band with Buddy Guy Hoodoo Man Blues (Delmark) Chick Willis Let The Blues Speak For Itself (Benevolent Blues)
Markku Pyykkönen
The Rance Allen Group The Live Experience II (Tyscot, CD + DVD) Tab Benoit Medicine (Telarc) Kim Burrell The Love Album (Shanachie) The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) Andraé Crouch The Journey (Riverphlo Entertainment) Anthony Hamilton Back To Love (RCA) Beth Hart & Joe Bonamassa Don't Explain (Provogue) Sharon Jones & the Dap-Kings Soul Time! Vol. Chenier Can't Sit Down (World Village) Fillmore Slim The Blues Playa's Ball (Mountain Top, 2-CD) Diunna Greenleaf Trying To Hold On (Blue Mercy) Travis Haddix Old Man In Love (Benevolent Blues) Lazy Lester Rides Again (Ace) Billy "Red" Love Gee... 1, 3, 4 (Jackal) kokoelma Mr Hot Shot R&B Review vol. 1 & 2 (Blaze) kokoelma Juke Box Gems Vol. 14 (Official) kokoelma Rare Blues Girls On King Vol. 26 & 36 (Teenie Weenie & Farmer)
Vesa Walamies
Boo Boo Davis Undercover Blues (Black & Tan, -10) Bert Deivert Kid Man Blues (omakustanne) The Delta Flyers Sixteen Bars (Soulbilly) Fats Domino The Imperial Singles, Vol. 36 (Official) kokoelma Rockin' On Acorn/Regent Vol. 1 & 2 (King Novelty) kokoelma Music City Story (Ace) kokoelma OKeh Doo-Wops Vol. & Lihan Tie Turpa Kii Ja Tanssi! (Blue North) Helge Tallqvist & Jukka Gustavsson Band Plays Erik Lindström (Rockadillo) Wentus Blues Band Woodstock (Ruf ) Jerry Williams Alright (Sonet/Universal) Big Daddy Wilson Thumb A Ride (Ruf )
kokoelma The Dore Story vol. 1 (Daptone) The Kilborn Alley Blues Band Four (Blue Bella) Alison Krauss & Union Station Paper Airplane (Rounder) The Steve Miller Band Let Your Hair Down (Roadrunner) Maria Muldaur Steady Love (Stony Plain) Shirley Murdock Live: The Journey (Tyscot, CD + DVD) The North Mississippi All Stars Keys To The Kingdom (Songs Of The South) Lee Perry The Return Of Sound System Scratch (Pressure Sounds) Shawn Pittman Edge Of The World (Delta Groove) Tedeschi Trucks Band Revelator (Sony) Jimmie Vaughan Plays More Blues, Ballads & Favorites (Proper/Shout! Factory) Reverend John Wilkins You Can´t Hurry God (Big Legal Mess/Fat Possum) Carolyn Wonderland Peace Meal (Bismeaux Productions)
Mikke Nöjd
Agents & Vesa Haaja Go Go (Parlophone) The Bloodshot Eyes Night Walk Boogie (BSE) JT Coldfire Crazy Sun & Coldblooded (omakustanne) The Delta Flyers Sixteen Bars (Soulbilly) The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) Hurriganes Live In Hamina 1973 (Love) The Irrationals Hold Your Horses (Konkurssi) Juke Joint Pimps Boogie The Church Down (Voodoo) Albert King The Definitive Albert King On Stax (Concord Music/Stax, 2-CD) Lenny Kravitz Black And White America (Roadrunner)
Juhani Ritvanen
The Five Royales Right Around The Corner (El Toro) Lula Reed The Soulful Side Of... 1 (Ace) + Dore Records Vol. & T-Bones Walking Witness (Sound Of Finland) Hoodoo Sauna Pohjolan Blues (Sauna) 22-Pistepirkko Lime Green DeLorean (Bone Voyage) Albert King - On Stax The Definitive Albert King (Universal/Stax) Maisteri T. (Titanic) Nolan Strong & the Diablos Complete Early Sides (El Toro)
· 1 - 2012
-6-. It Ain't Hard To Tell (8th Train) Louis Prima Jump, Jive An' Wail (Bear Family) George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) Josh Smith I'm Gonna Be Ready (Crosscut) George Thorogood & the Destroyers 2120 South Michigan Avenue (Capitol/EMI) Brad Vickers & his Vestapolitans Traveling Fool (ManHat Tone) kokoelma 100 Chart Busters (Membran) kokoelma Rumba Blues, Vol. Whiteboy James & the Blues Express Extreme Makeover (Rip Cat) Barrence Whitfield & the Savages - Savage Kings (Munster)
Riku Metelinen
Samantha Fish Runaway (Ruf ) Samantha Fish, Cassie Taylor, Dani Wilde Girls With Guitars (Ruf ) Beth Hart & Joe Bonamassa Don't Explain (Provogue) Kelley Hunt Gravity Loves You (88 Records) Becca Langsworth Big Surprise (BL) Omar & the Howlers Essential Collection (Ruf ) Ana Popovic Unconditional (Delta Groove) Kenny Wayne Shepherd How I Go (Roadrunner) Cassie Taylor Blue (Direct Music Distribution) George Thorogood & the Destroyers 2120 South Michigan Avenue (Capitol/EMI) Jimmie Vaughan Plays More Ballads, Blues And Favorites (Proper/Shout! Factory) Suysan Wylde In The Light (Sun, Moon & Stars)
Johnny Pallari No Apologies (CBST) Seasick Steve You Can't Teach Old Dog New Tricks (Play It Again Sam) The Slippers Dancin'With A Hurricane (Bluelight) George Harmonica Smith Teardrops Are Falling (Electro-Fi) Johnny Spence & Doctor's Order Hot And Rockin' (Goofin') Brad Vickers & his Vestapolitans Traveling Fool (ManHat Tone) The Wize Guys Don't Touch My Greasy Hair (El Toro)
Aimo Ollikainen
AWEK It's Rolling (Mosaic Music) The Beat from Palookaville Numero Uno! (Enviken) Eric Bibb with Staffan Astner Trobadour Live (Telarc) The Bloodshot Eyes Night Walk Boogie (BSE) Detroit IV (KC) Rita Engedalen Chapels And Bars (Bluestown) Honey B. 4 (Ace) The Elgins Back To Chicago (Devil's Tale Music) Lightnin' Hopkins Lightnin' Strikes Twice (Koch) Hugh Laurie Let Them Talk (Warners) Jerry Lee Lewis Old Time Religion (Bear Family) Tommie Mansfield Group With Jussi Raittinen (PSO/Rocket) Mikey Jr. 14 (DDWS) kokoelma Flash Records Story (Ace) kokoelma Jiving On Central Avenue Vol. 13 (Official) kokoelma Sneakin' Around (GVC) kokoelma Teen(-)age Dreams Vol
Tämä Blues Caravan voidaan kiteyttää sanoihin Mean Woman Blues. Levy pitää sisällään 10 omaa sävellystä ja kaksi lainakappaletta, jotka on sijoitettu levyn alkuun ja loppuun. Blues Caravan on vieraillut menestyksekkäästi Britanniassa, Yhdysvalloissa ja koko Manner-Euroopassa. Levyn 12 todella tiukkaa kappaletta eivät jätä ketään hyvän kitarabluesin ystävää kylmäksi. Järvenpää, Järvenpää-talo
Victoria Smith
Kolmikon viimeinen, muttei suinkaan vähäpätöisin on Cassie Taylorin korvaava Victoria Smith. Esiintyjäkolmikosta kukin on kirjoittanut kolme kappaletta ja "Get Back" on laadittu yhteisvoimin. Vuoden 2012 Blues Caravanin tähtinä ovat kaksi ehkä tämän hetken kuuminta naismuusikkoa nykyajan blueskuvioissa: englantilainen Dani Wilde sekä amerikkalainen Samantha Fish. Seuraava esitys, Cassie Taylorin funkmaustettu "Satisfy My Soul", nousee yhdeksi suosikeistani. Samantha Fishin Rollareiden "Sticky Fingers"-levyn hengessä kulkeva "Come On Home" nousee kolmanneksi listallani. Vaikkei alkuperäisen kaltaiseen lennokkuuteen ylletäkään, osoittaa kappaleen valinta selvää tyylitietoisuutta, sen sijaan että olisivat poimineet mukaan esim. Nyt kiertue on palannut takaisin Manner-Eurooppaan ja saapuu myös pohjoisen perukoille. Yhdessä he muodostavat todellisen huippurytmiryhmän ässäpari Dani Wilden ja Samantha Fishin taustalle. Musiikinteon hän aloitti Motown Recordsin ja etenkin legendaarisen
-9-
1 - 2012 ·. Funkbluesia soulmausteilla sisältänyt levy oli kymmenen kappaleen täysosuma. Hän oli ensimmäistä kertaa mukana vuoden 2008 "Guitar'd and Feathered" -kiertueella Candye Kanen ja Deborah Colemanin kanssa sekä "Girls with Guitars" -kiertueella. Ne ovat tuoneet esille monia varteenotettavia nuoria muusikoita kuten Sue Foley, Meena ja Oli Brown. Hän on levyttänyt jo kaksi albumia, joista Mike Vernonin tuottama "Shine" oli monien mielestä, allekirjoittanut mukaan lukien, yksi vuoden 2010 parhaita bluesjulkaisuja. Rauma, Kulttuuritalo Poselli 15.3. Hänen viime vuonna ilmestynyt debyyttialbuminsa "Runaway" sai paljon kehuja bluespiireissä, eikä lainkaan aiheetta. BLUES CARAVAN 2012: More Girls with Guitars!
RIKU METELINEN
iimeisen kuuden vuoden aikana, Ruf Records on tarjoillut meille kuultavaksi tuoreita ja lahjakkaita artisteja Blues Caravan -kiertueiden muodossa. Danin soulahtava, Aretha Franklinin tapainen karu ääni yhdistettynä hänen uniikkiin tapaansa soittaa kitaraa tekevät hänestä yhden nykyajan mielenkiintoisimmista artisteista. Kappaleissa 1, 6 sekä 12 vokaaliosuudet jaetaan tasan kolmikon kesken. Lisää informaatiota kaipaaville suosittelen pistäytymistä osoitteessa www.bluescaravan.com.
siitäkin huolimatta, että esittäjinä on kolme naista. "Queen Bee'n" kaltaisen kalutun luun. Yhdeksän oman laulun jatkona oli loistava versio Tom Pettyn kappaleesta "Louisiana Rain". Kappale antaa pienen hengähdystauon, mutta sitten painetaan taas täysillä ja "Get Back" runnotaan läpi sellaisella intensiivisyydellä, että sydämentahdistaja on mennä epäkuntoon. Ellei nyt kyseessä olisi perhelehti, niin sanoisin, että tässä versiossa on munaa,
BLUES CARAVAN 2012 kiertueen aikataulu:
13.3. Tampere, Tampere-talo 16.3. Levyn toinen suosikkiraita on Dani Wilden soolona esittämä folkblues "Reason To Stay". Kolmikko vie ja miehet vikisevät. Monien mielestä kaikkein mielenkiintoisin oli Erja Lyytisen, Ian Parkerin ja Aynsley Listerin vuoden 2005 kiertue. Kappale tarjoaa sellaisen adrenaliiniruiskeen, etten vähään aikaan muista vastaavanlaista kokeneeni. Tässä ei kuvia kumarrella, eikä oikopolkuja käytetä. Tulossa on varmasti vauhdikas ja vakuuttava blues-, boogie-, rock- ja soulkattaus täynnä taatusti säkenöivää naisenergiaa. Cover-parista "Bitch" vie voiton, mutta ei Steve Millerin "Jet Airliner" ole sekään huono veto, päinvastoin. Jokainen luonnollisesti laulaa säveltämänsä materiaalin. Ainakin tämän levyn perusteella uskoisin, että "More Girls with Guitars" tulee tarjoilemaan meille makeaa mahan täydeltä, vakkei Cassie Taylor olekaan nyt matkassa.
Samantha Fish
Kansas Cityn kasvatti Samantha Fish on nuori, dynaaminen muusikko ja nuoresta iästään huolimatta varsin lahjakas laulaja-kitaristi. Erityisesti tällä albumilla viehättää sen täysin anteeksipyytelemätön asenne. Nyt on tiedossa vähintäänkin yhtä tiukka kattaus "More Girls with Guitars", joka on suoraa jatkumoa Dani Wilden, Cassie Taylorin ja Samantha Fishin tähdittämälle viimevuotiselle, molemmin puolin Atlanttia menestyneelle "Girls with Guitars" -turneelle. Victoriaa pidetään yhtenä Britannian parhaista nuorista basisteista. Pitempi artikkeli Dani Wildesta on luettavissa BN:n numerosta 245. Loving Man (4) We Ain't Gonna Get Out Alive (5) Reason To Stay (6) Get Back (7) Come On Home (8) Leaving Chicago (9) Wait A Minute (10) Move On (11) Are You Ready (12) Jet Airliner Blues Caravan 2011 -kiertuetta varten levytetty "Girls With Guitars" on todellinen likainen tusina. Motown-basistin James Jamersonin innoittamana. Levy käynnistyy räjähtäen varsin miehekkäällä luennalla Rollareiden vuoden 1971 julkaisemasta kappaleesta "Bitch". Helsinki, Malmitalo 14.3. Tätä lukiessanne Danilta on ilmestynyt juuri tuore pitkäsoitto "Juice Me Up", johon palaamme myöhemmin. Heidän tukenaan on Englannista kotoisin oleva Victoria Smith.
Ma a Su lisku om us ee sa n!
V
Dani Wilde
Dani on kokenut Blues Caravan -konkari. Eli todella tiukkaa soitantaa on luvassa. Levy on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.
Girls With Guitars (Ruf 1166) -11
(1) Bitch (2) Satisfy My Soul (3) Mr. Hänen tukenaan on useammassakin Blues Caravan -kokoonpanossa mukana ollut luottorumpali Denis Palatin. Musiikkipiireissä varsin kokenut basisti on soittanut lukemattomien bändien (mukaan lukien suosittu punk-porukka Ramonas) kanssa
Noista blues-ukoista Muddy Waters niistä alkuajan systeemeistä aina tonne Electric Mud -sekoiluun, joka itse asiassa on yksi mun suosikkeja vieläkin. Nyt tulee todella outo lista, mutta ei voi mitään: Albert King "I'll Play The Blues For You" Freddie King "Best Of" B.B. Lista on oikeastaan loputon. Ja sitten klassikkokysymys: Mitkä kymmenen levyä ottaisit mukaan autiolle saarelle. Daven luenta on kuitenkin virkistävän erilainen. Erja Lyytinen vierailee kitaristina kahdella raidalla. Emmylou Harris, Marvin Gaye ja The Supremes. Levy on kokonaisuudessaan varsin onnistunut, etenkin jos sen jazz-mausteet eivät häiritse. Tosin olen varma, että mun materiaalivalinnalla kenkää tulee viimeistään ekan viikon puolessa välissä ei olisi eka kerta! (naurua!) Toivottavasti seuraavaa levyä ei kuitenkaan tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin tätä esikoislevyä... Soitto alkaa kello 20:00 ja loppuu kello 22. Joten siitä kytkös ajattelin, että jos se levy tehdään, niin sitten näillä hahmoilla. Ketkä kitaristit ovat vaikuttaneet soittoosi eniten. Ja nyt kun päästiin tähän tilu-hommaan, niin myös Joe Satriani on aina ollut mieleen. Sen teki alunperin tunnetuksi The Chordettes -yhtye, ja myöhemmin sitä ovat versioineet mm. Broadcast-kappaleessa Dave koveroi tavallaan itseään, koska tämä Erjan ja Daven sävellys on julkaistu jo aiemmin Erjan yhtyeen "Grip Of The Blues" -albumilla. Ketkä nuoremman polven kitaristeista ovat mielestäsi tällä hetkellä kiinnostavimmat. Se kestää mainiosti monta kuuntelua torstai-iltaisin ja kaikkina muinakin iltoina.
· 1 - 2012
- 18 -. Eritoten suosikkini on saksalainen Henrik Freischlader, jolla on tajuttoman hyvin hanskassa vanha tekeminen ja raikas uusi moderni meininki; jos tää kaveri olisi briteistä tai jenkeistä, siinä olisivat Bonamassat ja Kenny Wayne Shepherdit helisemässä. Kappale on Daven omasta kynästä ja instrumentaali, kuten levyn kaikki muutkin kappaleet. Levytyssession lopuksi yöllä syntynyt Blues For Miss E on hidasta bluesia parhaimmillaan. Nyt kuullaan hyväntuulinen Chet Atkins -tyylinen tulkinta. Jos en ole Erjan bändin kanssa kiertueella, niin olen tuolla soittamassa triolla, rummuissa Sabit Nasretdin (joka soittaa myös levyllä viimeisellä biisillä) ja Matti Vallius bassossa. Miten he tulivat mukaan kuvioihin. Mun levyllä siis soittaa "Erja Lyytisen bändi": Miri Miettinen rumpuja, Roger Inniss bassoa ja ns. Sillä sitten mentiin. William Clarken kitaristi), Junior Watson, Ronnie Earl, Ry Cooder, Sonny Landreth. Levyllä soittavalla kokoonpanolla tuskin on mitään tulossa. Sain vähän aikaa sitten tarjouksen soittaa Englannissa blues-festivaalilla, mutta kuten aiemmin mainitsin, ei ole sellaista keulahahmon ambitiota. Miri Miettinen rummuissa ja Roger Inniss bassossa rakentavat vankalla ammattiaidollaan kappaleelle New Orleans -henkisen kevyen junglebeat-perustan, johon Daven sooloilu "sopii kuin vankikarkuri korpeen" (sitaatti: Juhani Peltonen). Mutta Suomesta on tulossa myös ihan uusi sukupolvi mielettömiä kitaristeja, jotka eivät ehkä vielä ole kerenneet suuremmin bändeissä pyörimään, mutta tekevät vahvasti tuloa. Who Does The Dishes on Erjan sävellys ja siinä Erja ja Dave keskustelevat kitaroidensa välityksellä tiskivuorosta. Viimeisellä biisillä soittaa rumpuja Sabit Nasretdin, koskettimia Samuli Pänttäjä ja tokavikalla biisillä soittaa bassoa myös Raif Hairulla. Kyllä se on hurja tunne, kun pääsee soittamaan noin taitavien muusikoiden kanssa ja on vaan pakko selvitä; tietää takuuvarmasti, että turpaan tulee, mutta tulkoon! Esittelisitkö BN:n lukijoille yhtyeesi muut jäsenet. Siitä myös tulee levyn nimi. Vaikea edes muistella, kun on niin paljon hyviä. Toisekseen, soittaa pääosin instrumentaaleja blues-festarilla ei kuulosta houkuttelevalta idealta. Liikaa hyviä tähän listattavaksi. Toinen lainakappale on Viktor Youngin 1930-luvulta peräisin oleva tunnelmapala Beautiful Love, joka soi nimensä mukaisesti kauniisti hitaana bluesina. Oli se sitten bluesia tai mitä tahansa. Mielestäni tää Erjan nykyinen kokoonpano on paras ikinä ja tuli sellainen henkinen yhteys heti päivästä yksi. Tietenkin noi Kingit (B.B., Albert ja Freddie), delta-blues ukkeleista Tommy Johnson, Skip James ja Robert Johnson. Mutta on mulla sellainen epävirallinen ja epäsäännöllinen keikka joka tiistai Bar Mendocinossa, Eerikinkadulla Helsingissä. Vaikeaa tällaiselle instrumentaalisysteemille on löytää aidosti kiinnostunutta yleisöä. Mikä levysi kappaleista on oma suosikkisi ja miksi. Oikeastaan suurin osa näistä uusista, nuorista naamoista on musta varsin hyviä: Joe Bonamassa, edesmennyt Sean Costello, Oli Brown ja muut. Daven kitarasooloa täydentää Hammond-soolollaan Harri Taittonen, joka on varsinainen löytö koskettimien taakse. Toivottavasti ei mitään (naurua!). "ulkojäsen" Harri Taittonen hammondia ja Erja vierailee parilla biisillä. otettiin 13 ottoa, ja yleensä se eka oli paras. Pohjimmiltani olen kuitenkin sitä mieltä, että muusikon tehtävä on viihdyttää ja miellyttää sitä yleisöä. Mutta ylipäätään kaikissa jotenkin harmittaa sellainen "bisness"-lähtöisyys, varsinkin näillä Ameriikan ja Brittien ihmeillä. Covereita levyllä on vain kaksi. Toisaalta mulla on aina ollut unelmana päästä kuukausi-pestiin johonkin hotellin aulaan, jossa vedetään standardeja iisillä meiningillä, vähän sellaisella tapetti-meiningillä. Blues- ja jazz-kuvioiden lisäksi Harrilta onnistuvat myös riehakkaat rock'n'roll-pianosoolot, joita hän on väläytellyt Erja Lyytisen bändin vakituisena "ulkojäsenenä" Suomen keikoilla. Muista kuin blues-hahmoista Les Paul, Chet Atkins, Danny Gatton (varsinkin Joey DeFrancescon kanssa tehty "Relentless"-albumi on helvetin hyvää telecaster/hammond -tilua), Kenny Burrell, Pat Metheny, Bill Frisell ja Eric Johnson. Tää on liian blues jazz-levylle ja liian jazz blues-levylle. Heidän kanssaan olen soitellut kaikenlaisissa muissa systeemeissä. Lista on pitkä, mä tykkään niin paljon kaikenlaisesta, ja oikeastaan kaikesta voi aina ammentaa jotain. Valkonaamoista Hollywood Fats, Kid Ramos, Alex Schultz (joka on siis ollut mm. Kukahan lienee tuo salaperäinen Miss E... Daven (samoin kuin Erjankin) blues ei ole "synkkää kuin loka-marraskuun vaihteen teuraskarja" (Juhani Peltonen), vaan soitto säteilee positiivista energiaa. Kappaleen loppu kuulosta siltä, että yhteisymmärrys löytyy ja tiskit hoidetaankin sopuisasti yhdessä. One Thursday Evening on monipuolinen ja nautittava ensilevy. Blues on suurimmalle osalle pelkkä markkina-segmentti, ja haastatteluissa listataan niitä samoja SRV-juttuja. Vielä kun rumpali soittaa ihan beattia, niin ei sovi oikein mihinkään. Kaiken kaikkiaan äänitimme 11 biisiä, joista 9 päätyi levylle. Enemmän kun mentäisiin
musiikin ehdoilla, saataisiin aikaan parempaa musaa versus vaan entistä taitavampia yksilöitä. Suomalaisista Muta Manninen tietenkin, Peter Lerche (jonka tunneilla kävin jonkin aikaa), Pasi Könönen (jonka luona kävin myös tunneilla), Pepe Ahlqvist ja koko Tumbleweed, Esa Kuloniemi, Ville Leppänen, Jouni Kallenautio (jonka kanssa soitin Siberian Blues Huskiesissa)... Mister Sandman on Pat Ballardin sävellys vuodelta 1954. Vaikeaa nostaa mitään yksittäistä. Kyllä siinä tovi saattaa vierähtää! (naurua!)
Onko teitä mahdollista kuulla keikoilla ja mistä keikoista saa tietoa. Ja tietenkin basso-virtuoosi Jan-Olof "Puppe" Strandberg, joka oli lukio-aikoina tosi kovaa kamaa Ameriikan fuusio-meininkiä kotoSuomesta. Sitten Blues For Miss E, joka on enemmän sellainen kaari kuin biisi, jossa onnistuin välttämään sellaista autopilotti-meininkiä. En nauti yhtään keulahahmona olemisesta, ja tällaisella projektilla luulisin olevan vaikeaa tehdä keikkoja. King "Live At Cook County Jail" Kenny Burrell "Midnight Blue" Cassandra Wilson "Thunderbird" James Harman "Extra Napkins" Jimi Hendrix "Band Of Gypsies" Pink Floyd "Wish You Were Here" Eric Johnson "Up Close" Bill Frisell "Ghost Town" Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla ja yhtyeelläsi on. Ehkäpä noi hiturit on eniten mun mieleen: Victor Youngin Beautiful Love, jossa olen tyytyväinen siihen, että siitä ei tullut sellaista perus-jazz-luentaa vanhasta standardista, ja Harrin jazzailut on hyvässä kontrastissa siihen mun bluesimpaan kerrontaan. Ei kelata vaan opittuja liksejä, vaan annetaan tulla mitä on tullakseen. Ollaan hyviä ystäviä myös soittamisen ulkopuolella, ja ajattelin että olisi nastaa saada heidät myös tähän mukaan. Jone's Groove on sitten jatsahtavampi kappale, jonka soolot hoitelevat myös Dave ja Harri. Tästä hörhöily-puolesta ehdottomia suosikkeja ovat Caspar Brötzman, sekä freen ja tiluttelun välissä steppaileva Vernon Reid. Space Boogiessa saamme nauttia Erjan proge-henkisestä slide-kitaroinnista, joka tuo mieleen ainakin minulle Jeff Beckin. Erjalla oli tosiaan elokuussa yksi torstai vapaata keikkojen lomassa ja siinä päätettiin pitää sessio. Näistä saa tiedon jos on mun facebook-kaveri, eli ei oikeastaan mitenkään! (naurua).
DAVIDE FLORENO One Thursday Evening (Bluesland Productions Oy 3BP1101)
(1) Droolin' (2) Jone's Groove (3) Gutbucket (4) Blues For Miss E (5) Mister Sandman (6) Who Does The Dishes (7) Beautiful Love (8) Broadcast (9) Space Boogie (10) Munkka Davide Florenon debyyttilevyn polkaisee käyntiin letkeästi keinuva Droolin'. Jazz-sävyt ovat muutenkin levyllä hyvin edustettuna, mutta sen verran kansantajuisessa muodossa, että se tuskin bluesharrastajia pahemmin häiritsee
Hänen taakseen jäivät niinkin arvostetut kitaristit kuin Hubert Sumlin, Danny Gatton ja Link Wray. Todennäköisin ilmestymisajankohta on 2013. JK: Vai niin, tuo on ihan ymmärrettävää... Kirjoita vaikka että olen bluesmies, joka tekee myös muunlaista musiikkia. Joulukuun alussa laitettiin vielä paremmaksi kitaristilegenda Jorma Kaukosen saapuessa Barry Mitterhoffin kanssa kaupunkiin. Päästyämme sisälle Kaukonen istuu tuoliin. JK: Aivan loistava. RIKU METELINEN
+ "very special guest": Silvennoinen Maijanen Band
W
ashingtonissa v. Teen kuitenkin monenlaista musiikkia, mm. JK: Mikä tuo oikein on, hintalappu?
· 1 - 2012
- 20 -. Soittamassa olen käynyt Hot Tunan kanssa Pori Jazz -festivaaleilla ja akustisesti olen soittanut Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Tämä kiertue alkoi Helsingistä, eilen olimme Vaasassa ja kiertueen päätöskonsertti on täällä. Molemmat soittopaikat olivat aivan upeita, väkeä oli paikalla runsaasti ja tunnelma katossa molempina iltoina. Tähän aikaan vuodesta ulkona on pimeää ja haluan tulla huomatuksi. Pääsemme käytävään, mutta emme seuraavaan huoneeseen. Kaukonen perusti basisti Jack Casadyn kanssa bändin nimeltä Hot Tuna, joka keikkailee ja levyttää edelleen. Aivan lähiaikoina se ei ainakaan ilmesty. RM: Tervetuloa, on mukava saada sinut jälleen Suomeen ja etenkin Turkuun, kun meillä on Logomon uuden konserttisalin avajaiset. Pahoittelen Kaukoselle tapahtunutta ja lupaan toimittaa lehdet ennen keikkaa. Kaukonen ei käytä plektraa vaan soittaa sormin, eli kyse on pikkaustyylistä. (miettii pitkään) uusi levy on suunnitelmissa. RM: Minkälainen vastaanotto on ollut. Hänellä on oma persoonallinen soittotapansa ja häntä pidetään myös yhtenä sorminäppäilytekniikan mestareista. RM: Entä millaisena kitaristina pidät itseäsi. JK: Hot Tunan levy "Steady As She Goes" ilmestyi syksyllä ja se on ensimmäinen levymme kahteenkymmeneen vuoteen. Kävelemme ovelle ja Kaukonen tuskastuu yrittäessään saada ovea auki. RM: Viimeisin soololevysi "River of Time" ilmestyi 2009. Myös Kaukoselle tarkoitetut Blues News -lehdet ovat tällä hetkellä toisella puolen kaupunkia. RM: Vaikka nyt on talvi, niin meillä ei ole lainkaan lunta. Oletko aikeissa levyttää lähitulevaisuudessa. Se on heijastin, jossa on paikallisen apteekin mainos. Kun sinut tunnetaan lumen ja pakkasen ystävänä, niin oletko pettynyt?
"Kirjoita vaikka että olen bluesmies, joka tekee myös muunlaista musiikkia."
JK: En oikeastaan. tuota, kaiken pohjalla on tietenkin blues. Turun Logomossa 2.12.2011
JORMA KAUKONEN
Euroopan v. JK: Kun puhutaan sähkökitaran soitosta, niin maailmalla on varmasti monia teknisesti taitavampia kavereita kuin minä, esimerkiksi Warren Hayes tai Jeff Beck. RM: Todennäköisesti, mutta monet kyllä pitävät myös tekemästäsi musiikista. Kiertueiden välissä hän opettaa soittoa Fur Peace Ranchillaan ja on julkaissut aiheesta myös useita DVD-levyjä. 1940 syntynyt Jorma Kaukonen nousi 1960-luvun jälkipuoliskolla maineeseen psykedeelisen rockin tunnetuimpiin yhtyeisiin kuuluneen Jefferson Airplanen kitaristina ja perustajajäsenenä. Suomessa Jorma Kaukonen on esiintynyt mm. Yllättäen Kaukonen kiinnittää huomion takkini hihassa olevaan heijastimeen. 2011 kulttuuripääkaupungin Turun tähän saakka merkittävin tapaus lienee ollut Tom of Finland -näyttely Logomossa. Mennään tuonne toiseen huoneeseen, niin saadaan olla rauhassa. Pori Jazzeilla vuonna 1992 ja Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003. Kädet hikoilevat ja kiroilen mielessäni, sillä unohdin kameran kotiin ja kysymykset työpaikan pöydälle. Paikalla oleva Eastwayn kaveri saapuu avuksemme ja kertoo ovikoodin olevan sama kaikissa ovissa. En osaa sanoa vielä, onko tulossa sähköinen vai akustinen levy. Kaukosen manageri saapuu avaamaan, vaihdamme pikaiset kuulumiset ja astun sisään. JK: Tämä on minulle aivan liian tekninen laite, tässä on liikaa liikkuvia osia. En pysy enää laskuissa mukana. Kaukosen soitossa on aina ollut läheisesti mukana niin blues kuin myös kantri maustettuna ripauksella rockia, jota hän on levyttänyt Hot Tunan kanssa. Pääsemme helpommin perille, minne sitten olemmekaan menossa. Koska kysymyspaperia ei ole, vedän kysymykset ex-tempore. JK: Niin... JK: Kuinka hei... RM: Oletko laskenut montako kertaa olet Suomessa käynyt. melodisia kappaleita jotka eivät ole bluesia. JK: Kiitoksia, tänne on aina mukava tulla, koska palaute on niin lämmintä. JK: Ei mitenkään. Vuosikymmenen lopulla yhteinen tie alkoi mutkistua eivätkä sisäiset erimielisyydet mahdollistaneet yhteistyön jatkamista. Kolmen keikan minikiertueen päätös oli Kulttuurin ja luovan talouden tapahtumakeskus Logomon uuden musiikkisalin avajaiskonsertti. Hot Tunan viimeisin levy "Steady As She Goes" ilmestyi elokuussa. 60-luvun kukkaisvuosina sallittujen ja kiellettyjen lisäaineiden käyttö meni joskus liiallisuuksiin, myös Jefferson Airplanen kohdalla. Tuota... tämän saa oikein auki. Tottakai lumi ja sen tuoma valoisuus on kivaa, mutta liikkumisen kannalta tämä sää on parempi. Kiinnostuneille tiedoksi, että pidempi juttu Kaukosesta löytyy BN-numerosta 202.
RM: Ei, se ei ole hintalappu eikä myöskään varkaudenestolaite. JK: Olen käynyt useita kertoja. 1970-luvun alussa ristiriidat kasvoivat ylitsepääsemättömiksi ja bändi hajosi jäsenten lähtiessä omille teilleen. Siellä Kaukonen pelaa Angry Birdsiä. Vanessa Kaukonen (Jorman vaimo): Paina siitä kahvan yläpuolella olevasta nappulasta niin ovi aukeaa. RM: Pidätkö itseäsi bluesmuusikkona. Arvostetun Rolling Stone -lehden "100 Greatest Guitarists of All Time" -listalla Kaukonen sijoittui hienosti sijalle 54. Johtuisiko suomensukuisista juuristani. Hän vaikuttaa rennonoloiselta eikä kiertue- tai matkaväsymyksestä näy merkkejä, vaikka takana on matka Vaasasta Turkuun. RM: Tulinko kenties huonoon aikaan. Mitä taas tulee akustiseen kitaraan, niin
Kitarasankaria tapaamassa
Saavun sovittuun aikaan Logomolle ja koputan oveen. Etenkin akustispainotteisessa soolotuotannossaan hän on ollut erittäin perinnetietoinen sekoittaen eri tyylilajeja luoden niistä yhtenäisen kokonaisuuden
Allekirjoittanut kuin myös muut paikalla olleet saivat rahoilleen täyden vastineen, ja tuskin kukaan lähti pettyneenä pois.
Jorma Kaukosen soolotuotanto: Quah (1974) Jorma (1979) Barbeque King (1980) Magic (1985) Too Hot To Handle (1985) Magic Two (1995) The Land Of Heroes (1995) Christmas With Jorma Kaukonen (1995) Too Many Years (1998) Live (2001) Blue Country Heart (2002) Stars In My Crown (2007) River Of Time (2009) Jefferson Airplane: Jefferson Airplane Takes Off (1966) Surrealistic Pillow (1967) After Bathing At Baxter's (1967) Crown Of Creation (1968) Bless Its Pointed Little Head (1969) Volunteers (1969) Bark (1971) Long John Silver (1972) Thirty Seconds Over Winterland (1973) Early Flight (1974) Jefferson Airplane (1989) Hot Tuna: Hot Tuna (1970) First Pull Up, Then Pull Down (1971) Burgers (1972) The Phosphorescent Rat (1973) America's Choice (1975) Yellow Fever (1975) Hoppkorv (1976) Double Dose (1978) Steady As She Goes (2011)
RAM-BAM RECORDS Keikkoja
Diz Watson & Groovy Eyes feat. Down Home Laterna, TAMPERE - La 17.3. Seuraavaksi meille tarjoillaan psykedelialla höystetty ja pidennetty "Parchman Farm", jossa meno yltyy varsin hurjaksi. Poppari, JYVÄSKYLÄ - La 31.3. Encorena kuullaan Kaukosen ensimmäinen akustinen levytys, "Embryonic Journey", joka oli ainakin allekirjoittaneen toivelistalla. Midnight Creepers House band: The Siberian Blues Huskies TREFFIPUB Hiihtomäentie 14 Herttoniemi, Helsinki kello 20 alkaen
- 23 -
1 - 2012 ·. Illan loppupuolella Mitterhoff sanoo, että heillä on vain huonoja ja hyviä uutisia. Hyviä uutisia puolestaan kertoo Kaukonen todetessaan, että mikäli levyn tilaa hänen kotisivujensa kautta niin toimitus tapahtuu ilman postikuluja. Gary Davisia, Roy Book Binderiä. Kappale löytyy Jefferson Airplanen "Surrealistic Pillow" -levyltä. Nyt täytyy murahtaa oikein ääneen. Suomalaisen kappaleen esittämistä varten kitaran on oltava vireessä. Mardi Gras @ Klubi, TAMPERE DJ Frankly Jo' - Pe 17.2. Jeppis Blues, PIETARSAARI - Su 11.3. Storyville, HELSINKI Little Victor & The Down Home Kings www.myspace.com/littlevictor - Pe 9.3. Huurupiilo, TAMPERE Jo' Buddy & Down Home King III www.myspace.com/rambamjoe - Pe 2.3. Setti piti sisällään kappaleita mm. Kaksikko tulkitsee kappaleen kauniisti, eikä se jätä ketään kylmäksi. Mardi Gras @ Suistoklubi, HÄMEENLINNA - La 18.2. Onhan tuo hiukan balsamia haavoihin, mutta kaikesta huolimatta: olisiko seuraavan kerran aiheellista, että kun maailmantähtiä tulee Suomeen, niin aloittaisivat kiertueen vaihteeksi Turusta. On tullut aika soittaa viimeinen esitys, joka on "Nine Pound Hammer". Suistoklubi, HÄMEENLINNA - La 18.2. N9, Eeklo, BELGIA (Trio) Jo' Buddy & the Uplifters (Tommi Laine:bs & Kingfish Willie:dms) - Pe 13.4. "Little Willie" Mehto 30.5. Huonot uutiset ovat se, että ystävämme Helsingissä ovat ostaneet kaikki myynnissä olleet levyt ja heillä ei ole yhtään levyä mukanaan. Aseman Ravintola, PARIKKALA
Lisäinfoa: www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com p. Herrat kiittävät, kumartavat ja poistuvat lavalta, mutta yleisö vaatii lisää. Bar Bulldog, RIIHIMÄKI - Ma-Ti 9.-10.4. Poppari, JYVÄSKYLÄ Gene Taylor Band feat. Ilkka Helander 25.4. Storyville, HELSINKI (klo 20:30-) Jo' Buddy & Kingfish Willie - La 21.4. Jo' Buddy www.gene-taylor.com - Pe 16.3. Storyville, HELSINKI - La 10.3. Tony Uter www.myspace.com/dizwatson - To 16.2. Hän sanoo, että blueskappaleita voi soittaa hiukan epävireiselläkin kitaralla, jos vire on vähän pielessä, se on todennäköisesti ihan okei. Siis sama asiahan tapahtui viime vuonna Duke Robillardin kanssa, Helsingissä oli myyty kaikki ja yhtään levyä ei ollut jäljellä herran saapuessa Turkuun. Tomi Leino 28.3. Kaksi tuntia hurahtaa nopeasti. 050 345 27 68
Blues Angels ry esittää:
MOJO CLUB
29.2. Kaukosen viimeiseltä soololevyltä, Hot Tunaa, Rev. Klubi, TAMPERE - Pe 23.3. Kappaleen ajaksi Kaukonen joutuu laittamaan oikein lasit päähänsä. Salin akustiikka toimi hyvin myös akustisen kokoonpanon kanssa. Mardi Gras @ Malmitalo, HELSINKI (klo 19-21) - Pe 17.2. Selvä Pyy, ÄKÄSLOMPOLO Groovy Eyes www.groovyeyes.com www.myspace.com/rambamgroovy - La 3.3
Nyt ymmärrän, miksi ei. Siinä vaiheessa, vuoden 1953 aikana, "The Man" tuli Samin pysyväksi lisänimeksi. Kun Bullmoose Jacksonin uusi bändi teki myös samoihin aikoihin Samin kanssa levyjään Kingille, ei ole kaukaa haettu veikkaus, että Swingsters oli osa Bullmoosen bändiä ja porukan musiikkikin rhythm and bluesia. The Man on saksofonistien kaikkien aikojen parhaiden nettilistalla nro 49 eli parasta A-luokkaa. Nämä olivatkin ehkä rohkaiseva näyttö MGM:n pomoille linjaukseen, joka sen jälkeen oli vallitsevana Sam The Man Taylorin levytyksissä; tunnelmallista, vanhojen balladien ja standardien uudelleen lämmittämistä, tarvittaessa pikkuärhäkkää saksofonia.
Alan Freed ja Rock`n'Roll! 1954 1958
Väliin tuli Clevelandista tiskijukka Alan Freed, joka aloitti myös New Yorkissa nuorison suosimat konserttisarjat. Ainoa hitaampi oli "Sam's
- 29 -
1 - 2012 ·. Sinkun #11977 toiselle puolelle tuli edellisen session ainoa hyväksytty "Red Sails In The Sunset", mikä oli samaa vanhaa tavaraa vähän repäisevämmässä asussa. Savikiekon #4126 toiselle puolelle tuli Samin sävellys "Bluer Than Blue", jonka hän myöhemmin teki vielä kahdesti uudelleen. Isoissa orkestereissa solistivuoron saaneella oli korkeintaan 20 sekuntia aikaa esittää asiansa, joten ei ole ihme, että kyvyistään vakuuttuneen kaverin teki mieli kokeilla pienempääkin kokoonpanoa, jossa aikaa ja vapauksia oli enemmän. Viimeksi levytetty vanha standardi "Harlem Nocturne" oli ihoa myötäilevä ja meni kansaan kuin veitsi voihin. Callowayn pesti loppui 1952, mutta senkin jälkeen hänen vakiotyönsä liittyi pitkään johonkin orkesteriin fonipulpetin rivimuusikkona.
Omat ja sessiolevytykset 1952 1954
Vuonna 1952 Sam oli saanut kyllikseen kiertämisestä ja päätti pysyä New Yorkin tienoilla. Panama Francisin, Al Searsin ja Haywood Henryn. Millinderin joukkueessa soitti rumpuja Panama Francis, joka oli myöhemmin Samin luottomiehenä mukana rock'n'rollin bigband-kuvioissa. Iso osa hänen elämästään on täysin hämärän peitossa. Viikon aikana "Easter Jubilee" keräsi 97000 kuulijaa. Samin seuraava Abbey-sessio kuukautta myöhemmin oli aivan eri kokoonpanolla, mutta tuloksista ei kelpuutettu silloin mitään levylle.
Vuodesta 1949 lähtien Samin nimi näkyi mitä erilaisimmissa studiokokoonpanoissa ja studioissa eli hänestä oli tulossa sessiomuusikko. Seuraavat pestit Cootie Williamsin ja Lucky Millinderin kanssa käsittivät myös paljon levytyksiä, esim. Muita nimekkäitä sessionimiä olivat mm. JUHA JAAKOLA
Bigband-kasvatusta 19371952
Samuel Leroy Taylor Jr., myöhemmin Sam (The Man) Taylor, syntyi 1916 Tennesseen Lexingtonissa. Seuraava konserttisarja oli jo huhtikuussa, ja nyt valittiin paikaksi edustavampi Brooklynin Paramount-teatteri. 2004 kitaristi Sam Taylorin esittelynsä pahoittelemalla pettymystä, ettei juttu koskenutkaan suurta tenoristia. 38-vuotias Taylor kokosi orkesteriin ikäisiään ja vanhempia luottomuusikoita, mm. Ensimmäinen oli vielä jazzahtava boogie, mutta Rinkey oli täyttä r&b:tä. Hän opiskeli Alabama State Collegessa ja soitti myös paikallisessa orkesterissa. Levytykset kertovat kuitenkin miehestä enemmän. MGM käytti tilaisuutta hyväkseen. Sessiotyössä pitkäaikainen työnantaja oli Sy Oliver, jonka orkesterin riveissä Sam osallistui mm. Ennen pääsiäisen konserttisarjaa studiolla purkitettiin pienemmällä porukalla kahdeksan vauhdikasta kappaletta (neljä The Manin omia melodioita), joissa myös Alan Freed esiintyi välihuutoineen ja lehmänkelloineen. Ella Fitzgeraldin levytyksiin. "Talon bändinä" oli suuri, jopa 18-miehinen Alan Freed Big Band, jonka jäsenten valinnan Freed jätti Sam The Man Taylorille. Pojan ensimmäinen soitin oli klarinetti, joka vaihtui myöhemmin altto- ja lopulta tenorisaksofoniksi. Abbeyn studiolle 5.3.1949 saapunut Sam Taylor and his Orchestra oli septetti, todennäköisesti Bob Merrillin studiobändi, joka purkitti Samin kirjoittamat kappaleet "Pyramid Boogie" ja "Rinkey Dinks" (Abbey 62). Joten nyt sinulla on ainutlaatuinen tilaisuus tutustua saksofonistiin, joka oli niin monessa mukana rhythm and bluesin ja rock'n'rollin kehittyessä New Yorkissa tietysti niissä ahtaissa rajoissa, mitä painettu sana hänestä on kertonut. SAM (THE MAN) TAYLOR
SUURI TUNTEMATON
R&B-fonistit, osa 3
Pete Hoppula aloitti v. BN:ssä ei ole ollut ainoatakaan juttua tai levyarviota, vaan eipä ole ollut juuri muissakaan maailman rootsjulkaisuissa. Louis Armstrong, Ray Charles, Big Maybelle, Hadda Brooks, Ruth Brown ja Big Joe Turner. Ensimmäinen ammattilaiskiinnitys oli Scatman Crothersin bändissä 193738, jonka jälkeen Sunset Royal Orchestran kiinnityksen aikaan hän oli mukana ensimmäisissä levytyssessioissaan 194142. Vuonna 1946 Sam Taylor levytti omalla nimellään Alabama Swingstersien kanssa kaksi levypuolta Queenille/Kingille. Alussa tyyli oli tuhtia r&b:tä standardeissakin, hyvänä esimerkkinä "S'posin"; myös Debussyn "Reverie'n" muunnelma sai todella kyytiä. Vuodesta 1954 Sam The Man oli jonkin aikaa Woody Hermanin levytyksissä.
Oma levytysurakin vakiintui vuodesta 1954, kun The Man teki keväällä levytyssopimuksen MGM -yhtiön kanssa. Sam (The Man) Taylor and his Cat Men levytti kolmessa sessiossa yhteensä 11 kappaletta, joista kahdeksan prässättiin levylle. Lucky Millinderin ja Bullmoose Jacksonin kanssa. Hän vaihtoi foninsa suukappaleen saadakseen aikaan laajemman saundin ja alkoi työskennellä yöklubeissa. Millinderin "How To Do It". Samana vuonna Sam liittyi Cab Callowayn nimekkääseen orkesteriin, mutta levytti silti vielä mm. Jos sattumasarjani ensimmäisistä nimistä (Red Prysock, Arnett Cobb) oli hankala löytää tietoja, Sam The Man Taylor on vielä pari astetta vaikeampi tapaus. Ensimmäinen pidettiin tammikuussa 1955; "The Rock 'n' Roll Jubilee Ball" keräsi kahtena iltana suurelle nyrkkeilyareenalle 15000 ekstaasissa olevaa kuulijaa
Niistä saatiin yksi sinkku, kaksi EP:tä ja kymppituumainen LP # E293, jonka nimeksi tuli "Rock And Roll! Music With The Big Beat". Freedin "rokkikautta" ennen The Man oli jo mukana salanimi Claude Cloudin (aka Leroy Kirklandin bändi) tiukoissa levytyksissä marraskuusta 1954 alkaen. "Around The Horn") ja jopa gospelhenkinen yhteissävellys "Walk With Me". Freedin ja Claude Cloudin levyjen suosio poiki uuden levytyskokoonpanon; Sam The Man Taylor ja urkuri Dick Hyman purkittivat Hymanin rytmiryhmän avustuksella 195657 älppärillisen biisejä, jotka julkaistiin nimellä "Rockin'Sax & Rollin'Organ"(MGM E3553). The Man sai MGM:ltä luvan osallistua muidenkin yhtiöiden äänityksiin, ja niinpä hän oli mukana useimpien pääkaupungin levymerkkien ja r&b -tähtien levytyksissä: LaVern Baker, Big Maybelle, Otis Blackwell, Nappy Brown, Ruth Brown, Margie Day, Varetta Dillard, Big John Greer, Screamin' Jay Hawkins, Ivory Joe Hunter, Ella Johnson, Louis Jordan, Tiny Kennedy, Amos Milburn, Doc Pomus, Bertice Reading, Milt Trenier, Big Joe Turner, Chuck Willis, lauluyhtyeitä jne. Tilaisuus oli kaupallisesti hyödynnetty, ja Look Out ylsi myyntimenestykseksi. Valtikka vaihtui vauhdilla.
Cootie Williamsin orkesteri New Yorkissa v. Väitetään, että Cloudburst oli se juttu, joka teki The Manista Alan Freedin ykkössuosikin ja -tenoristin ja
siten myös rock'n'roll-fonistien ykkösnimen. Konserttisarjojen avulla The Man nousi julkkikseksi, joka oli mukana 1955 mm. Palataan vielä Alan Freediin. Kun siihen lisättiin vuonna 1957 vielä neljä myöhempää kappaletta, syntyi täysi LP #3473. The Manin fonisoolo oli haluttu, lisäarvoa tuova panos levymyyntiä ajatellen. Hän oli omalla bändillään kesällä 1955 viikon kiinnityksellä myös arvostetussa Apollo-teatterissa. Levynimet "Let's Get Cat-Static"(MGM E281) ja "Rock 'N Roll Music Designed For Dancing" (MGM E3466) kertovat jo sisällöstä; tuhtia tavaraa, osin sovitettua, mutta The Manin tenori oli hyvässä vauhdissa ja hän pääsi esiintymään myös laulajana raspikurkkumalliin. Hän oli 18 vuotta The Mania nuorempi ja ilman swing-kauden koirakoulua omaksunut juuri sen musiikkimaun, josta muutkin ikäisensä pitivät. Blues", mutta kaikissa muissa oli menoa, tiukimpina The Manin biisit "Look Out" ja "Oo Wee". Hän solmi bigbändinsä musiikista levytyssopimuksen Coralin kanssa keväällä 1955. radion faniohjelmissa. The Man oli mukana kaikissa konserteissa vuoteen 1959 saakka, joten äänityk-
siä oli runsaasti. Norman Keenan, Sam Taylor, Cootie Williams, Eddie Williams, George Ballard)
· 1 - 2012
- 30 -. "The Beat" toi esille The Manin scat-laulukyvyt. oik. Toisaalta "Moanin'" (ei se Bobby Timmonsin biisi) oli raastava blues, jossa tunnelma nousi The Manin fonin voihkiessa. The Man esiintyi vieläkin bändin keulakuvana ja soitti viimeisen päälle, mutta bigbändiin vähän aikaisemmin liittynyt uusi kaveri taiteilijanimeltään King Curtis hivuttautui jo vuoden 1958 alussa tenoristien ykkösnimeksi. "Cloudburst" ja "High Winds" olivat erittäin nopeita instrumentaalikieputuksia, joissa tenorifoni kiisi pilvissä. The Alan Freed Rock 'n' Roll Big Band teki selvää jälkeä, sillä musiikki oli tarttuvaa ja tenorisoolot purevia. Kolmen levyn musiikkia vuosilta 195758 on vastikään julkaistu CD:llä "A Stompin' Good Time" (ACE 1184). 1943 (vas. loputon lista. No eihän se nyt ollut juuri sitä mitä nimi ennakoi, mutta usean lattarihenkisen kappaleen ohella levylle tuli myös ehtaa r&b:tä (mm. Konsertit ja radiolähetykset käytettiin tehokkaasti hyväksi, ja levyjä syntyi kolmattakymmentä. Tenori oli pääosassa honkkauksineen ja falsetteineen
The Manin soitto oli pääosin harvinaisen sovinnaista ja tasaista, vaikka r&b -vetojakin löytyi. Ensimmäinen oli standardi, toinen osin The Manin kynäilemä keskivauhtinen blues. Viimeisenä äänitettiin sovitus standardista "That's How I Feel About You" ja Dick Hymanin kynäilemä popralli "Pop-pop-de-poppa". Georgie Auld ja Budd Johnson foneihin, Charlie Shavers trumpettiin ja Hank Jones pianoon. Kuoro ja viulut vievät silti tunnelman aika kauaksi r&b -jutuista. "Prelude To Blues" #3573 julkaistiin vuodenvaihteessa 1957/1958 ja oli vähän linjasta poikkeava sikäli, että materiaali oli enemmän blues/jazz-henkistä ja ilman viulutaustoja. Vaikka The Man käytti vanhoja r&b jippoja, falsettia ja pitkää nuottia, suosiota ei enää lätylle tullut.
- 31 -
1 - 2012 ·. Musiikkia voisi kuvata utuiseksi korva suussa -nahisteluksi; The Manin tenoria ei silti kyllästy kuuntelemaan, koska linjat ovat tyylikkäitä ja fonin ääni täydellinen, kuten aina. The Manin studiokeikatkin vähenivät 1950-luvun lopulla, koska King Curtis oli yhä useammin nuorisosuosikkien sessioiden tenoristina. Vuoden 1958 alkupuoliskolla syntyi näin kolme sinkkua, joiden musiikki vaihteli letkeistä standardeista ("Organ Grinder's Swing", "Cherokee") repäisevämpään menoon ("Big Guitar", "Let's Go Dancing", "Man That's Choice"). Deacon oli coveri Big Jay McNeelyn ideasta ja sai arvoisensa honkkaavan tulkinnan. Mitään sessiotietoja ei ole tallessa,
mutta studiossa on ollut säestämässä kitaristilla vahvistettu rytmiryhmä. Levy julkaistiin numerolla 1008; Blue Moon -konserni katsoi sen vuonna 2008 uusinnan arvoiseksi CD:nä Fresh Sound 533.
Aika oli muuttunut; r&r oli kesyyntymässä popahtavaksi ja r&b alkoi käydä vanhanaikaiseksi. Illinois Jacquetia kunnioitti "Flyin' Home", joka oli kuitenkin jazzillisempi kuin esikuva. 6", mutta neljäs jäi julkaisematta. Sam The Man Taylor oli noissa ympyröissä kotonaan ja soitti tyylikkäästi. Välitöinä The Man purkitti lähempänä r&b:tä olevia biisejä pelkkää sinkkuprässäystä varten. Helmikuussa, heti levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, taltioitiin septettikokoonpanolla (baritonissa Haywood Henry) neljä biisiä, joista yhdessä oli mukana lauluryhmä. Blue Mistin suosio aiheutti jatko-osan tekemisen: "More Blue Mist"oli taas kuoron ja viulujen juhlaa; numero 3783 syksyllä 1959. Ensimmäinen hempeän linjan äänite oli vanha tuttu "Bluer Than Blue", joka sai seurakseen 9 uutta äänitettä ja kaksi Cat Menien aikana tehtyä standardisävelmää. Seuraavat, aina vain siirappisemmat hempeilyt tulivat tasaisen tappavaan tahtiin: "Out of This World" #3380 (jouset, harppu ja The Man) lokakuussa 1956 ja "Music For Melancholy Babies" #3482 helmikuussa 1957. Big Guitar #12613 oli jopa myyntimenestys. Ne ilmestyivät sinkkuna #12831, ja se oli siinä. Hyde eli hempeämpi The Man 19551959
MGM oli katsonut yhtiön linjalle sopivimmaksi elokuvasävelmien tapaiset ketään ärsyttämättömät standardit ja balladit, ja niitä Sam The Man Taylor sai oikeasti soitettavakseen. Parasta antia niissä oli vuoden 1962 alussa tehty biisi "Hot Saxes", jossa oli vanhaa taisteluhenkeä kummankin fonistin ladatessa parastaan toisen peittoamiseksi.
Viimeiset honkkaukset 1959 1961
MGM:n levytykset päättyivät syyskuussa 1959 todennäköisesti sopimuksen loppumiseen. Ensimmäinen LP "Blue Mist" oli valmis vuoden 1955 lopussa. Savoy tuli apuun alkuvuodesta 1961. Viisi kappaletta liittyi paikkoihin (Jazz for Commuters) ja viisi kunnianosoituksina tenoristeihin (Salute to the Saxes). Sinkku #1597 sisälsi kappaleet "Deacon's Hop" ja "Deliver Me" ja oli markkinoilla jo maaliskuussa. Cat Men muuttui Orchestraksi jo kesällä 1955. Mr. Se myi hyvin, koska siitä otettiin uusintapainos vielä vuosien päästä. Siksi ikääntyneellä r&b -miehellä ei ollut kuvioissa oikein tilausta. Soittajiksi valittiin kovan luokan jazzareita, mm. MGM:n jazz-osasto Metrojazz päätti 1958 tehdä The Manin kanssa kokeeksi aidon jazzlevyn. Yksi LP-erikoisuuskin mahtui joukkoon. Kyllähän keikkoja vielä oli, mutta tyyli muuttui: Quincy Jones, Esther Phillips, Chubby Jackson, Sy Oliver, Dud Bascomb ja yllätys, yllätys King Curtis! Curtis tiesi, että kylän (toiseksi) paras tenoristi oli juuri ohitettu The Man, joten hän pyysi Samin antamaan omille soololevyilleen tarvittavaa napakkaa taustatukea. Samoihin aikoihin pikkumerkki Big Top äänitti The Manilta kappaleet "Any Time" ja "King Size Blues" #3043. Kolmas, "Midnight Rambler" otettiin myöhemmin kokoomalevylle "Honkers & Screamers, Roots Of Rock 'N' Roll Vol. Niinpä koko vuosi 1960 meni ilman omia levytyksiä
Yhden CD:n (Best of Sam Taylor) olen kuullut, eikä se poikkea vanhoista MGM -tuotannoista. The Manin tenorin ääni oli selkeän puhdas pitkissä ja korkeissa äänissä, kuten myös hiljaisissa ja matalissa tuuttauksissa. Sitten täytyy mennä vinyyli- ja savikiekkopuolelle. Yhtä kovaa tekniikkaa ei hevin löydy r&b -rintaman tenoristeilta; ehkä Jimmy Forrest on samaa kaliiberia. Olen kuullut mm. Vielä 1999, kun Bob Porter kirjoitti Swingsation-CD:lle esittelytekstin, hän kertoi The Manin kuolleen 1980. 4-6, 19992008 - Fancourt, Les ym.: The Blues Discography 19431970, Eyeball Productions, 2007 - Jackson, John: Big Beat Heat, Schirmer Books, 2000 - Jet, vuosikerta 1955 - Lord, Tom: The Jazz Discography, versio 5.0, 2004 - Marion, JC: Always "The Man": Sam Taylor, 2003 (home.earthlink.net/~vltiger/samtheman.html) - The New Grove Dictionary of Jazz, 2. Levymerkkiä Rolyat ei löytynyt mistään levymerkkilistoista, kunnes tuli mieleen, että nimihän on Taylor väärinpäin! Se lienee siis omakustanne. Toisella puolella on "Every 100 Years", lisäkaneettina "Eulogy To Martin Luther King". Ääni oli voimakas ja laaja, ja siinä oli täyteläinen vibraatto vastakohtana suoralle teksasilaisvedolle. Lisäksi mainittujen levyjen kansitekstit ja levyvihot.
Levytyksiä
Verven Swingsation-sarjassa ilmestynyt kooste #314547877-2 on yksi todella harvoista CD:istä Sam The Man Taylorin omasta musiikista, länsimaissa. Summamutikassa hankittu "The Best Of Sam Taylor" (MCA UICY-1550) oli lähinnä hempeää tahmaa. Tallenteita musiikista ei ole osunut eteen, mutta YouTube on väärällään myöhempinä vuosina Japanissa tehtyä tavaraa; hyvin kuorovoittoista tahmeata hempeilymusiikkia, länsimaista ja itämaista ja tietysti joululauluja. Musiikintutkija Jan Evensmo arvostaa paljon The Manin soittotapaa. Vuoteen 1974 päättyvät tiedot hänen levytyksistään. Kolmas vastaan tullut on "Jazz For Commuters & Salute To The Saxes" (Fresh Sound 533), jossa on vuoden 1958 jazzlevy ja bonuksia. Rivimiehenä Alan Freedin bigbändissä CD:llä "A Stompin' Good Time" (ACE 1184). Siitä voi päätellä sinkun valmistuneen Kingin murhavuoden 1968 tienoilla. sisällöstä kaiken: "Misty Mood", "It's A Blue World" ja "Somewhere In The Night". Vuosien 195559 huippuja ovat oman bändin "Look Out", "Let's Ball", "The Boss Is Home" ja "Taylor Made".
Lähteinä
- Billboard, vuosikertoja 19461980; erittäin vähän muusta kuin levyistä, josko niistäkään - Evensmo, Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Sen voi kyllä uskoa, että tolkuton hempeiden balladien soittaminen jousien ja kuoron kanssa kävi työstä ja lopulta kyllästytti. Materiaali oli pääosin vanhaa tuttua balladiosastoa, mutta joukossa oli myös japanilaisia aiheita ja sävelmiä. "The Bad And The Beautiful" tuli ulos numerolla 24 kesällä 1962. Tuskinpa sekään levy sisälsi rhythm and bluesia. Pitkään oli luultu, että hän kuoli 1980, koska se vuosi kummitteli joissakin henkilötiedoissa. Kokoomalevyiltä tihkuneiden arvailujen mukaan hän olisi asunut 1980-luvulla Bahamalla eikä soittanut enää ammattimaisesti. Kokonaan japanilaisten muusikoiden tuella syntyi vuoden 1962 aikana ensimmäinen Japani-henkinen levy "Mist Of Orient", jonka paikallinen MGM:n haara julkaisi numerolla 4066. Hänen luonteva ja rytmiin istuva fraseerauksensa oli luultavasti se syy, mikä teki hänestä 1950-luvulla hyvin paljon käytetyn sessiomuusikon. edition, volume 3, ed. Billboard kertoi vielä 2.8.1980, että hän oli ollut mukana Haagissa North Sea Jazz Festivalilla yhdessä muiden entisten starojen kanssa. Deccalta, en ole iljennyt kuunnella... ainakin lännessä.
parhaalta ajalta. by B. Sen musiikki on vuosilta 195456, joten otos on
· 1 - 2012
- 32 -. 1963 The Man oli kiertueella Japanissa Anita O'Dayn kanssa. Enempää Sam The Man Taylorista ei ole kerrottavaa, sillä jäljet katoavat. Japanilaiset olivat löytäneet hänen hempeät älppärinsä ja tykästyneet musiikkiin, joten kasvavaa suosiota oli yllättäen vastassa Tyynenmeren takana. Billboard kertoi 9.12.1972, että Sam Taylor oli levyttänyt Japanissa levyllisen yhdessä Bulgarian radion ja TV:n lapsikuoron kanssa. Nimet kertovat
The Manin tyyli
Kun vertaan Sam The Man Taylorin soittotapaa aikaisemmin esittelemiini, The Man on suosikkini. Tähän mennessä The Manin Japanissa tehtyjä äänityksiä ja konsertteja sekä vanhojen USAäänitteiden uusintoja on tuotu markkinoille arviolta 30 LP:tä tai CD:tä, kaikkien EP- ja singlejulkaisujen lisäksi. Yllättävä bonus löytyi vielä Claude Cloud -vaiheen lauluosuuksista, joissa The Manin käheä ääni istui mainiosti vauhtikappaleisiin. 6" (Savoy SJL 2234) - singlet MGM 11977, 12218, 12613, 12696, 12729 ja 12831 - single Big Top 3043 - LP "The Bad And The Beautiful" (Moodsville 24) - single Rolyat R-203/204 MGM:n pullamössöä: - LP "Blue Mist" # 3292 - LP "Out Of This World" # 3380 - LP "Music For Melancholy Babies" # 3482 - LP "Prelude To Blues" # 3573 - LP "More Blue Mist" # 3783 - muita vastaavia, mm. Vanha MGM-linja jatkui länsimaissakin. Vaikka Leonard Feather väittikin levyn Jazz for Commuters kansiteksteissä The Manin sanoneen, että hän kyllästyi r&r:n (ja balladien) soittamiseen, musiikista huomaa r&b-linjan olleen hänelle kuitenkin kotoisen. Kylän paras tenoristi, ja viimeiset 10 vuotta täysin unohdettuna... Vuosien 194549 sooloista (jotka hän on onnistunut kuulemaan) Evensmo nostaa parhaimpaan kastiin Cab Callowayn porukassa tehdyt "The Jungle King", "Dawn Time" ja "Rooming House Boogie", vuosilta 195054 parhaat kehut tulevat Annie Laurien, Bertice Readingin ("I'm Alone"!) ja Big Maybellen taustoista sekä Claude Cloudin porukan vedoista "Cloudburst" ja "High Winds". Toinen on "Back Beat" (Mercury 511270-2), mutta musiikki on pitkälti samaa. Vuosina 1962 1964 levytettiin kolme älppärillistä samanlaista, kuoron ja orkesterin avustuksella herkisteltyä kokonaisuutta ikivihreitä ja vastaavia. Pääosa sävelmistä oli balladeja, mutta jazzahtava ote niihin piristi The Manin soittoa, ja levy loppuikin aitoon honkkaukseen. Kernfeld, Grove 2002 - Roth, Paul: Leroy Sam "The Man" Taylor, Jazz Podium 12/1955; harvoja (länsimaisia?) lehtiartikkeleita, ainoastaan sekavasti tehty diskografia ja sekin alkuajalta. Toisen puolen kappale on "The Mas Roylat (!) Nocturne". Vieläpä balladiputken kappaleiden käsittelyssä tuli ajoittain esille vanha r&b -fraseeraus. Varsin erikoinen sinkku tuli vastaan yllättäen. Japanissa on tehty kaikenlaisia koosteita, mutta eihän niiden kielestä ymmärrä mitään. Prestigen Moodsville -alamerkki äänitti helmikuussa 1962 levyllisen elokuvasävelmistä tehtyä kevytjazzia, jossa The Man ja nelimiehinen rytmiryhmä esitti näkemyksensä kahdeksaan naisaiheeseen. Rivimiehenä: - LP "Rock `N Roll Music Designed For Dancing" (MGM E3466) - ja lisäksi se hillitön määrä muiden levytyssessioissa.
Japaniin 1962
Sam The Man Taylor kävi Japanissa vuoden 1962 aikana ainakin kolme kertaa. Siinä mielessä on kohtalon ivaa, että hän joutui elämänsä lopulla soittamaan sitä samaa uudemman kerran vielä japanilaisille. Sosiaaliturvarekisteristä oli löytynyt lopulta oikea päivä 5.10.1990. The Manin rytminen ajoitus oli äärimmäisen tarkka ja vei rytmiä varmasti eteenpäin. nämä: - savikiekko Abbey 62 (löytyy kokooma-CD:ltäkin) - EP "Cat Music"(MGM EPF12, ranskalaisprässäys) - LP "Rock And Roll! Music With The Big Beat", kokonaan Verven CD:llä - LP "Rockin' Sax & Rollin' Organ" (MGM E3553) - LP "Honkers And Shouters, Vol. Seuraavaksi Decca päätti kokeilla Sam Taylorin tenhoa hempeällä balladirintamalla. Levyjen kansitekstien avulla voisi ehkä saada lisävalaistusta The Manin toimintaan 1970- ja -80-luvuilla, mutta resurssit eivät siihen riitä. Niihin tutustuminen on toivotonta, koska japanilevyt maksavat paljon ja levyjen sisällöstä ei ota selvää ilman japanin taitoa. Mahtipontista ja juhlavaa musiikkia, jossa fonilla ei ole kovin merkittävää osuutta
- 33 -
1 - 2012 ·
Aili Ikonen Ebeli Edmar Castaneda Elifantree Espoo Big Band Funky Style Brass Iiro Rantala, Perko & Baldych Jan Garbarek Group feat. ESPoo
Afro-Cuban All Stars Auteur Jazz Avishai Cohen EBB sextet feat. Trilok Gurtu Jo Stance Jukka Eskola Quintet w/ Strings Ketola Rewired Klima Kalima Leffa Goes Live w/ Cantell & Hille Patti Austin Rudresh Mahanthappa Lighthouse Tuomas Wäinölä Band Verneri Pohjola Quartet Värttinä
25 29/4/2012
Kuva / Carol Friedman
www.apriljazz.fi
Liput/ Lippupalvelu 545
· 1 - 2012
- 34 -
YouTubessa on luonnollisesti nykyään paljon (erityisesti uudempaa) kuva- ja äänimateriaalia Sumlinista. Tämän lisäksi tulee valtava määrä vierailuja muiden bluesmuusikoiden levyillä. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Will Romanon kirjoittama amerikkalainen elämäkerta "Incurable
Blues. Hän oli omaperäisen luova kitaristi, mutta suuresta vaikutuksestaan huolimatta hän pysyi kuolemaansa saakka luonteeltaan vaatimattomana.
Requiescas in pace, rest in peace, Hubert!
Blues News kunnioittaa myös muiden lähiaikoina edesmenneiden artistien muistoa:
FRED MILANO (Dion & the Belmonts) (22.8.1939 1.1.2012) JIMMY CASTOR (23.6.1940 16.1.2012) ETTA JAMES (25.1.1938 20.1.2012)
DAVE ALEXANDER a.k.a. Loppujen lopuksi vuoden 1990 vaiheilla Sumlin muutti Willie Bean kanssa kehnosta Chicagosta pohjoiseen Milwaukeen kaupunkiin Wisconsinin osavaltioon. Käsittääkseni viimeiseksi soololevyksi jäi noihin aikoihin julkaistu "About Them Shoes", jossa on liuta vierailijoita kuten Clapton ja Richards. Sumlinin vanhojen levytyksien läpikuuntelu on ollut paljon mieluisampaa ja jäsentyneempää hommaa. Viimeisinä vuosinaan Hubert Sumlin asettui asumaan New Jerseyn osavaltioon, mahdollisesti managerinsa Toni Ann Mamaryn luo. Tämän touhun katkaisi vakava sairastuminen; vuonna 2002 diagnosoitiin keuhkosyöpä, ja toinen keuhko oli poistettava. 1960-luvun puoliväliin sijoittuu Sumlinin toinen syrjähyppy Muddy Watersin bändiin, myös Magic Samin kanssa hän soitteli v. Toisaalta Hubert ei halunnut paistatella keskushahmona valokeilassa. Tunnustuksia ja palkintoja alkoi vihdoinkin sadella, ainakin Rock Walk of Fame 2007 ja Blues Hall of Fame 2008. päivänä New Yorkin Apollo-teatterissa järjestetään muistokonsertti. Jo tuolloin Rolling Stonesin Mick Jagger ja Keith Richards avustivat sankarinsa sairaalalaskuissa. Suuren Suden musiikkitraditiota jatkoi saksofonisti Eddie Shawn johtama Wolf Gang (ei Wolf Pack!), mutta jo vuonna 1980 Sumlin kyllästyi Eddien omavaltaisuuteen yhtyeenjohtajana myös Wolfin jättämä aukko osoittautui yhtyeelle liian suureksi täyttää ja Hubert siirtyi lopultakin soolouralle. Viimeisen neljännesvuosisatansa aikana 19862011 Sumlin ehti levyttää omissa nimissään kymmenisen albumia tai CD:tä, suurimman osan Yhdysvalloissa, mutta kolme Englannissa, Itävallassa ja Argentiinassa. Tätä kirjoittaessani upposin YouTubeen yhtenä iltana tuntikausiksi. Osa materiaalista on sähköistä Chicagoa, osa monipuolisen muusikkouden paljastavaa yksin soitettua introspektiota. yli kolmekymppinen Sumlin vaikuttaa vaatimattomalta ujolta nuorukaiselta, joka uppoutuu musiikin maailmaan, eikä halua tehdä itsestään suurta numeroa. OMAR SHARIFF (10.3.1938 8.1.2012)
JOHNNY OTIS (28.12.1921 17.1.2012) DAVID PEASTON (13.3.1957 1.2.2012)
- 37 -
1 - 2012 ·. Myöhemmistä asuinpaikoistaan huolimatta Hubert Sumlin oli puhetyyliään myöten Etelän miehiä. Sumlinin uraan ja elämään vahvasti vaikuttanut Wolf kuoli tammikuussa 1976, adoptoituaan ensin Sumlinin pojakseen. 2005 konserteissa Suomessa en päässyt lähietäisyydelle). Sieltä käsin keikkailu pitkin Yhdysvaltoja ja muuta maailmaa jatkui 2000-luvun puolelle. Liikuttavaa oli lukea netistä, että kun raha ei riittänyt hautajaisiin, oppipojat Jagger & Richards tulivat apuun! Tämän hetken tietojen mukaan helmikuun 24. Tosin Ranskassa ja Saksassa hän oli ehtinyt levyttää kolmisen pitkäsoittoa ennen tätä askelta. Jotkut ovat kuulevinaan epävarmuutta 1980-luvun levytyksillä, mutta ei kaikkea pidä panna Wolfin puutteen syyksi ensimmäinen vaimo, vaativa Evelyn, sekä viina veivät miestä alas. The Troubles & Triumphs of Blues Legend Hubert Sumlin", josta voi lukea lisää yksityiskohtia Sumlinin vaiheista ennen vuotta 2005 Romanon valikoima diskografia on tosin melko sekavasti hoidettu. Vaimo Willie Bea oli jämpti uskonnollinen Etelän nainen, samaa dynaamista managerin sorttia kuin Wolfin vaimo Lillie Burnett. 1966. Vinyylilevyjen suojapapereista paljastui sormenjälkiä, jotka todistivat minun kuunnelleen levyjä interaktiivisesti eli kitaraa soittaen. Sumlin asui 1980-luvulla osittain Teksasin Austinissa, jossa Clifford Antone ylläpiti Chicagon vanhan koulukunnan mestareiden traditiota omassa Antone´s-klubissaan; siellä oli aina tarjolla keikka ja hyvä huolenpito, joten myös arvostus kasvoi ja itseluottamus palautui. Saman käsityksen Sumlinista mukavana, ystävällisenä ja rauhallisena herrasmiehenä sain kaikilla niillä kerroilla, kun hänet näin lähietäisyydeltä: 1982, 1988 ja 1999 sekä 2000 Chicagossa (vuoden 1981 ja n. Ranskalaiset levytykset jatkuivat vielä 1982, kunnes vuonna 1986 ilmestyi ensimmäinen amerikkalainen albumi "Hubert Sumlin´s Blues Party"; sankari oli jo lähes 55-vuotias! Siihen saakka hän oli joutunut syntymämaassaan enimmäkseen
kärsimään tuntemattomuudesta ja siitä, että hänen tyylinsä ei ollut yhtä ulospäin suuntautunutta kuin joillakin laulavilla Chicagon keskipolven kitaristikollegoilla kuten Buddy Guylla. Sumlin meni toiseen avioliittoonsa Chicagossa 1985, ja elämä alkoi päästä raiteilleen
Esimerkiksi "Don´t Think Twice" ja "Andre Williams"kulkevat niin peijakkaan komeasti. Niin tai näin, Yann Lemin kitarasankaruutta tuskin kukaan levyn päätteeksi kiistää.
myös matkojen varrella mukaan tarttuneet ranskalaiset perinteet ja amerikkalainen blues, joten hän on kiertänyt maailmaa ilmeisen avoimin mielin. Tämän kaltaisille kokonaisuuksille hyvinkin ilmeinen piisivalinta "Hey Joe" tulkitaan ilokseni akustisesti. kysytään Shaggy Dogsin viimevuotisen levyn otsikossa. Itse asiassa pääsyyllinen noihin tohtorivertailuihin taitaa olla kitaristi Jacker. Tämä hyvin pitkälti studiolivenä purkkiin rykäisty, yli seitsemänminuuttinen teos luiskahtaa kuitenkin musiikillisesti enemmän jazzin puolelle. Lapsteel ja funky on heti sellainen yhdistelmä, joka herättää mielenkiinnon. Pitänee jossain vaiheessa, kun on sopivan kiireetön hetki (noinkohan sellaista kohdalle osuu), laittaa luurit päähän ja ottaa tämä tarkempaankin kuunteluun. "Camel Shufflen"poljento puolestaan kuulostaa todellakin siltä kuin kameli tanssisi. Musiikkityylikseen world bluesin ilmoittavalta Slawekilta on levypinoon tullut kotipolttoisia tuliaisia, mutta musiikki toimii kyllä näin epävirallisemmaltakin pohjalta. Lieneekin luontevaa lähteä liikkeelle siitä mihin jäin ja startata tälle toiselle erikoistaipaleelle hieman räväkämmän meiningin turvin. Hän on pätevän kuuloinen harpisti, ja maukasta bluesiakin levylle mahtuu. Kopioitu paperilappu, joka cd-r:n kaveriksi on tällätty, sisältää tietysti vain ranskankielistä tekstiä, eikä siinä ole edes laulujen nimiä nimeksikään. Muilta osin Toussaintin levyllä pysytellään perusasioissa. Tämän kaltaista pontevalla otteella tulkittua bluesia, joka kuitenkaan ei luiskahda yksitotisen jyystön puolelle, kuuntelee mielellään. Jotta nälkä ei pääsisi hellittämään, niin heti sen perään tulee vielä "Burger Blues". Se ei juurikaan allekirjoittanutta innosta paitsi vaihtamaan levyä. Rokkimies on ilmeisesti myös Christophe Marquille. En tiedä kuka heidät päästi valloilleen, mutta hyvä että päästi. Sundy on Saharan tuaregeja ja antaa juuriensa kuulua musiikissaan. Esimerkiksi "Prisoner Of Misery (Halaoui)" on akustisen kitaran ja basson osalta perinteinen bluesshuffle, mutta rumpukomppi onkin sitten silkkaa Afrikkaa. Kitarasoolossa kuitenkin palataan levyn linjaan. MARKO AHO
W
ho let Shaggy Dogs out. Levyltä löytyvät myös lajityypille ominaiset funkimmat palat ja muut, mutta onpa mukana ripaus omaperäisyyden tavoitteluakin. Toisena näytteenä kuultava Marquillen oma laulu "Suzy" on varsin persoonatonta radiorockia. Pikaisella googlettelulla pitkän linjan musikantiksi osoittautuneella Roulettella on hyvin rauhaton ja säntäilevä soittotyyli. Herrat ovat tekaisseet Les Tortilleursin säestämänä tutkailtavakseni levyn nimeltä "Funky Aloo". Tämän lisäksi siinä kuuluu
- 41 -
1 - 2012 ·. Benoit
osoittautuu kelpo solistiksi ja harpistiksi, Tortilloiden soitto svengaa vaivattomasti ja lapsteel tuo oman hämmentävän lisänsä kokonaisuuteen. Niukka kokoonpano käsittää akustista kitaraa laulunsa ohella soittavan
Aavikon laidalla
Amar Sundyn levyn myötä huomaan päätyneeni tällä Ranskan turneella yllättäen aavikon laitaan. Kokonaisuutena tämä on varsin mielenkiintoinen levy. Levy on joka tapauksessa piristävä poikkeus tässä retkeni varrella. Laulu tulkitaan pitkälti alkuperäisen hengessä, mitä nyt kitara tietenkin vinkuu himpun verran reilummin tässä näkemyksessä. Luonnollisesti meitsin suosikiksi nousevat blueseimmat hetket. Hänen soitostaan paistaa Wilkon diggailu läpi melko riskisti. Välillä kuulostaa siltä kuin slidetanko veisi miestä, eikä suinkaan toisin päin. Fats Dominon "Hello Josephinen"ranskannoksella käyntiin lähtevällä levyllä meininki on sopivasti nojallaan New Orleansin suuntaan ja kyllä sitä funkiakin onneksi saadaan. Kun levyn aluksi vielä polkaistaan jonkun sorttinen polttomoottori hörisemään, niin rokkiahan sieltä on tulossa. Slawek tekee keikkaa sekä bändin kanssa että akustisena duona pelkän lyömäsoittajan kanssa. Shaggy Dogsin myötä tämä toinen kierrokseni lähtikin hyvin käyntiin. Laulajana hän ei oikein vakuuta ja osittain siitä syystä yleisilme on koko ajan aavistuksen popahtava.
Vaihtelevaa maastoa
Bluesharpisti Benoit Blue Boy on lyöttäytynyt yhteen lapsteel-kitaristi Freddie Rouletten kanssa. Kansikuvan perusteella levyn otsikko saattaisi viitata vaikka perintö-brylcremiin. Se on omaperäinen, mainio raita, joka yhdistää itämaisia sävyjä bluesiin siinä määrin tehokkaasti, että se saa rullakebabin kummitelemaan mielessä. Tosin "mitäs minä sanoin"-riemu meinaa tyssätä heti alkuunsa, kun toisena tuleva "Un Blues Sur La 12" lyökin homman leppoisaksi swingiksi. Ainoaksi miinukseksi bändin kohdalla nousee ajoittain häiritsevän ylitulkitseva laulu. Ja toden totta; avausraita "Dobro Blues" edustaa perinteistä luukutusbluesia ja voimaboogieta. Tällä kertaa piisi tulkitaan edellistä omaperäisemmin jonkinlaisena lounge-jazzina ja mielestäni homma onnistuu hienosti. Koeta tässä nyt sitten päästä kesäksi bikinikuntoon! Slawek on jo toinen, joka tarjoaa tällä tutkimusretkelläni kokaiinia. Dr Feelgoodilta tulleet vaikutteet nousevat ajoittain pintaan, mutta se ei suinkaan ole ainoa totuus. Tosin sen myötä valitettavasti mennään etäämmälle bluesista. BLUES'N ROOTSIA
RANSKANMAALTA, osa 2
Viime kerralla tutkimusmatkani ranskalaisen juurimusiikin ihmeelliseen maailmaan päätyi kovasti rokkaaviin tunnelmiin. Hän esittäytyy vain kahden piisin voimin, mutta nekin riittävät, kiitos vain. Singlen avauksena kuullaan Calen "Cocaine"ranskaksi. Kunhan vain laulusolisti Red pysyy aisoissa tai välillä melkoiseksi mölinäksi käyvää vokalisointia oppii sietämään, niin homma toimii hienosti. Koska rokki kuitenkin on poikaa, niin jatkanpa vielä yhden levyn verran rankemmissa merkeissä. Yann Lemin huivipäinen poseeraus "Entre Blues Et Granit" -cd:n kannessa asettaa odotukset juuri tuohon suuntaan. "Sadaka"-levyllä kompit rullaavat keinuvasti ja tunnelma on kiireettömän rento. Käväisin pikaisesti taas Googlen puolella ja havaitsin, että levyllä kuullaan ainakin Slawekin useammankin kerran levyttämä "Istanblues". Molemmista variaatioista löytyvät näytteet tältä levyltä ja mielestäni tuo pienimuotoisempi kokonaisuus toimii paremmin.
Vanhassa vara parempi
Ei ole suuren suuri yllätys, kun Jake Calypso and his Red Hot -nimisen ryhmän levyltä "Grandaddy's Grease" löytyy perinnetietoista rockabillyä. Afrikka-teema jatkuu osaltaan Nico Wayne Toussaintin "Southern Wind Blowin" -levyn "MaliMississippi"-raidalla. Shaggy Dogsien musiikissa kuuluu brittiläisen rytmibluusin rokkaava perinne laajemminkin
Erikoisuutena mainittakoon, että nelikon jokainen jäsen on kirjoittanut piisejä, ja laulaa ne myös itse. Vaikka valtaosa materiaalista on uusiotuotantoa, niin pari coveriakin on mukaan mahtunut. Leppeäkomppinen Heartaches Unlimited nojaa vahvasti rautalanka-iskelmäperinteeseen, samaa voisi todeta myös keskitempoilevasta raidasta End Of The World Is Cancelled. Monipuolisuus on valttia ja näihin instruihin kuuluu oleellisesti myös se avaruudellinen aspekti. Vauhti eikun vaan paranee Dusty Sand Saharalla, joka kompituksensa puolesta on likipitäen shuffle. Lisää hyvää tunnelmaa voi poimia vaikka Manx Man Island'lta sekä kivalla melodialla etenevältä Spanish Armada'lta. Kappalevalikoima sisältää "Early In The Morningin" ja "My Father Was A Jockeyn" kaltaisia traditionaaleja ja kovasti samanhenkisiä omia piisejä sulassa sovussa. Eikä se irroittelun fiilis vielä loppunut, dekkari-klassikko Dick Tracy luenta on naseva, kun taas raidalla Moon Child ampaistaan jälleen avaruuteen, tällä kertaa shufflen tahdittamana. Sen sijaan raidalla On A Tropic Night viihdytään nätin melodian kanssa. Levypinon pohjimmaisena on karua down home bluesia ja mikäpä olisi sen parempi päätös tutkimusmatkalleni. Raitaa Black Sand Beach voi puolestaan nimittää rockeriksi, meno on kerrassaan armotonta. Kun perusasiat ja fiilis ovat kohdillaan, niin tämä luomumusisointi kuulostaa yksinkertaisesti vain hyvältä. "Death Race"-cd (GASCD 6) on jakautunut melko tasan omien sävellysten ja lainojen kesken. Kundien omissa biiseissä riittää kyllä kehumisen aiheita. Au revoir!
· 1 - 2012
- 42 -. Mutta mainitaan vaikka raita Roppongi No Ben Chan, joka on asemoitu mediumkompille, ja joka juhlistaa nättiä melodiaa. Ihan tunnetuimpiin teemoihin ei puututa, enkä minä näitä osannut jäljittää. Vaikka seuraavaksi käsillä on melko tuoreen kokoonpanon ensialbumi, niin kyseessä eivät todellakaan ole mitkään untuvikot, vaan miehistölle on kertynyt soittokokemusta jo lukuisista eri bändeistä. Jostakin yhteydestä ovat tuttuja myös nätisti tunnelmoiva The Music Played sekä elävän yleisön edessä taltioitu alakuloilu Viva America. Tulivuori-aiheinen Kilauea Volcano viihtyy vinkeän riffin varassa. Raidan Maroc äänimaailma on hyvällä tavalla "outo" ja se johdattelee ajatuksia jonnekin suurkaupungin keskeytymättömään sykkeeseen. Malted Milkin levy ei missään nimessä ole huono, mutta yksinkertaisuudellaan viehättäneen Jumpin To The Westsiden jälkeen se ei oikein jaksa innostaa. Jake tykkää laulaessaan nikotella ja erityisesti ujahdella vähän liikaa meikäläisen makuun. Mielenkiintoisena lisätietona mainittakoon, että orkesterin nokkamies, kitaristi/laulaja Lonj on myös aiemmin kehumani Jumpin To The Westsiden basisti, varsin pätevä tekijämies siis. Nelimiehinen The Shockwave! on vanhan koulukunnan surf-instrumentalismin puolestapuhuja. Levyltä ei löydy ainuttakaan turhaa raitaa, mutta henkilökohtaiseksi suosikikseni on kohonnut rumpali Bastien Cabezonin laulama, kovasti The Bandin mieleen tuova "I Don´t Know What I Want". Lasse Mårtenssonin NO! taipuu liki twistiksi ja liikkuu vinhasti. Mistäs se Kesäviini tehtiinkään, laina on ehkä hieman kulunut, samoin kuin inkkari-klassikko Apache. IT'S A GAS, GAS, GAS...
Instrumentalismin puolesta!
Goofin' Recordsin instrumentalismin ilosanomaa levittävä Gas-alamerkki on viettänyt pitkähkön hiljaisen kauden. Vahva melodia ja yleinen hyvä fiilinki puskevat väkisin pintaan hienolta A Place In The Sunilta. Näin on saatu päätökseen sukellukseni suinpäin ranskalaisen juurimusiikin maailmaan. Kovinta kiihdyttelyä jos lähdetään hakemaan, niin raidalla Beatnik Time olisi siihen potentiaalia, samoin kuin ryhdikkäällä western-shufflella Zapata, eikä unohtaa sovi länkkärihenkistä raitaa Moon Probe. Hirviö-laulu Monster Beat on erittäin tiukka shuffle ja meri on miltei kiehumispisteessä raidalla Cruel Sea, jonka myötä bändi kirittää maaliin. kiekon nimibiisiksi nimetty avaus pesee eetteristä heti hyvällä sykkeellä ja melankolinen melodiaosuus soi lajityypin perinnettä. Meininki kuulostaa melko lailla studioliveltä ja soundimaailma on hyvin luonnollinen, seassa on hädin tuskin kaikujakaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sitä tarjoaa The Dangermen.
herra Calypson lisäksi vain soolokitaristin ja rumpalin, mutta hyvin rokki rollaa näinkin. Komppi-osasto on suorasuuntauksella sellaisilla tiiviillä latauksilla kuin Strange Things Happened On The Way To Memphis ja Blood On The Beach. Bändi soittaa tyylitietoisesti vanhahtavaa soulia ja bluesia. Hämyproge-kytköksinen Lucifer Sam's Surf (Syd Barret/Pink Floyd) etenee vilkkaasti nelistäen, ja joku kumma dekkari-fiilis tässäkin on mukana. Eipä jaaritella enempää, laitetaan kitarat laulamaan. Laulusoundi kuitenkin eroaa melko riskisti Käteis-Jussista. Hillittömän nopea Under The Water revittelee ja niittaa sekin tehokkaasti mennessään. sekä raidalla Dead Man Talkin', joka ikäänkuin yhdistää avaruusaihiot dekkarimytologiaan ja mikä kaikkein ihmeellisintä, tämä soi myös jotenkin funkysti. Tyylillisesti pysytellään viisikymmenluvulla ja välillä mennään luontevasti Johnny Cashin tahtiinkin. Bassoton Lonj Trio luottaa "Somebody´s In Trouble" -levyllään sopivasti pörisevän kitaran, huuliharpun ja rumpujen voimaan. Reippaasti liikahtelevalla raidalla Snow White Survive kumarretaan jälleen perinteiden suuntaan. Jo jylhällä nimellään vaikuttava Thunder On The Sea osoittautuu hienosti keinuvaksi mediumiksi ja tällä on kiva fiilinki. Tyylinä miehistöllä on surf-rock-instrumentaalit ryyditettynä 60-lukulaisella asenteella. netti, hd, blue-ray.... Rautalangan sekä iskelmän kulminaatiopistettä tavoittelee The Adventurer, biisi on nätti kuin mikä. Mustavalkoisuudesta on nyt edetty monivärisyyteen, vaan mikä olisi seuraava luonteva askel... Materiaali onkin Syl Johnsonilta lainattua "Same Kind Of Thingia" lukuun ottamatta kokonaan bändin omaa. Bändin soulahtava blues nousee konstailemattomuudellaan tutkimusmatkani positiivisimpien etappien joukkoon. Bändin nimikkobiisi Shockwave soi melankoliaa ihan slaavilaisissa mitoissa ja hitaan startin jälkeen päästellään lähinnä keskitempossa. Vaikkei Lonj Trio mitään uutta tarjoakaan, niin maittavaa bluesia nyt kuitenkin. Hommaan ryhtyessäni en tuntenut ainuttakaan näistä nimistä entuudestaan, ja levynippuun mahtuikin monta iloista yllätystä, muutama todella hyvä levy ja olipa seassa toki hieman kökömpääkin tavaraa. Se on ollut kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä, sillä nyt lafka on pukannut markkinoille peräti kolme täyspitkää albumia. Piisejä sovitettaessa on satsattu määrän sijaan laatuun ja lauluihin on jätetty mukavasti ilmaa. Muusta materiaalista erottuu Silenzio selvästi muita hitaampana ja melko tummasävyisenä, ja dekkari-henkeä irtoaa täältäkin. Perinteisiin ratkaisuihin luottaa myös bändi nimeltä Jumpin to the Westside levyllään "No Kidding". Päätösuralla kokeillaan rajoja ja toisilleen aika vieraiden aineosien keskenään sotkemisesta seuraa kerrassaan mainio esitys. Vapaapäivä on tietysti ilonpäivä ja Day Off The Work twistaa aiheeseen passaavan riehakkaasti, villiä rytmiä ja twistin riemua voi bongata lisää sellaisilta nasevilta esityksiltä kuin Forbidden Pleasure ja Greetings From Okinawa. Hollywood Punk on rotevaotteinen shuffle, joka koukuttaa erikoisella skitta-soundillaan, ja meno on äärimmäisen kovaa. Silkkaa groovea ja yleistä kovaa menoa esittelevä Cathy's Theme ansaitsee tulla mainituksi, kun taas "raketti-laulu" Red Rocket ampaisee suoraan kohti galaksin peräseinää. Esim. Farkkuaiheinen Blue Jean No 1 on suora tiukka rokitus ja rivakka esitys on myös Force Of Gravity. Linnunradan rajoja haeskellaan sellaisilla siivuilla kuin erittäin rivakkatempoisella esityksellä Escape To Space, melko erikoisella kompilla varustetulla raidalla Code I.D.O.5.9. Homma hoituu tyylikkäästi voimalla seitsemän miehen; koskettimet ja kolmemiehinen puhallinsektio saavat äänimaiseman kuulostamaan äskeisen niukan ilmaisun jälkeen hyvinkin täydeltä. Biisit eivät ole sieltä tutuimmasta päästä, mutta esikuviin lukeutuu ainakin Ventures. Ja seuraavaa aaltoa odotellessa laitetaan reverbit lujille! Jo yli kymmenen vuotta toiminut ja toisen (?) albuminsa "Meet The Men Of Danger..." (GASCD 7) julkaissut The Dangermen -viisikko lataa klassista surf-instrusoundia lisäten siihen vähän rautalankafiilinkiä. Niin ikään bändi nimeltä Malted Milk luottaa souliin, mutta heidän näkemyksensä on huomattavasti tuotetumpi. Raitaa The Human Jungle voisi kuvata vaikka suurkaupungin urbaaniksi dekkarismiksi ja elokuvista tuttu For A Few Dollars More vie meidät revolverisankarien aikakauteen villiin länteen. Lajityyppisidonnainen on myös Telerompter Blues, jolla pelittää aivan erityisen nätti melodia. Seikkailu on ollut antoisa. MIKKE NÖJD
Porilaisnelikko The Vision siirtyy kakkoslevyllään "Now We Have A Colour Television" (GASCD 5) mustavalko-maailmasta moniväri-ilmaisuun ja väripaletin koko skaala hyödynnetään
Jackie meni v. Ettan pikkumenestykset löytyvät bonus-raitojen puolelta, ja Sonny & Cher -cover (14) sekä kantrisävelmä (20) päätyivät jonnekin sijan 30 kehnommalle
puolelle, enkä totta puhuen välitä, vaikken olisi mokomia koskaan kuullutkaan. Etta kuulemma purki turhautumistaan ja pahaa oloaan paitsi huumeisiin niin myös musiikkinsa... Myös cd:n (4) on vahvarytminen esitys, joka jostain syystä jätettiin aikoinaan hyllylle ja julkistettiin vasta pari vuotta sitten Kentin koosteella. '70. Ehkä Etta-sietokykyni alkaa vedellä viimeisiään, sillä vaikken muista kuulleeni vastaavaa vinyyliä, niin mistään poikkeuksellisesta en tunne jääneeni paitsi, olkoonkin että levyllä soittaa joukko kovan tason muusikoita. Taas kerran osoitus siitä, etteivät musiikilliset ja keräilyarvot korreloi (välttämättä) millään lailla. v. Joskus 60-luvun lopulla Pohjois-Englannin klubeista alkanut northern soul -kuume ei silti ota laantuakseen, eikä laannukaan vielä pitkään aikaan soulistahan ei välttämättä ole edes kyse, vaan himoittuja ovat 60-luvulla purkitetut mahdollisimman harvinaiset (= niin kehnoja levyjä, ettei niitä julkaisuajankohtanaan kukaan ostanut) nopeatempoiset rynkytykset. 4.1. TYTTÖJÄ TYRKYLLÄ, osa 28
JUHANI RITVANEN
Etta James
ETTA JAMES Call My Name (Kent CDKEND 360)
(1) Happiness (2) That's All I Want From You (3) Have Faith In Me (4) I'm So Glad (I Found Love In You) (5) You Are My Sunshine (6) It Must Be Your Love (7) 842-3089 (Call My Name) (8) Don't Pick Me For Your Fool (9) I Prefer You (10) Nobody Loves Me (11) It's All Right (12) Nobody Like You (13) Do Right Woman, Do Right Man (14) I Got You Babe (15) You Took It (16) I Worship The Ground You Walk On (17) I've Gone Too Far (18) You Got It (19) Misty (20) Almost Persuaded (21) Slow And Easy (22) The Soul Of A Man (23) Light My Fire (24) Miss Pitiful Äänitteet vuosilta 196768 Saatiinhan tämäkin lopulta kuultavaksi, mistä ei kiitos mene ainakaan Acelle ja sen edustajille. Varsinaisia sinkkubonuksia on melko vähän. Cd:n on koonnut Ady Croasdell, mikä takaa sen, että alkuun sijoitettu "adrenaliiniannos"vie mielenkiinnon muilta kuin northern soul-fanaatikoilta. Ettan menehtyminen jokunen päivä sitten taannee sen, että lisäjulkaisuja piisaa. Fakta on kumminkin se, ettei Dayn levyistä yksikään myynyt listoille saakka, ja vaikka Davisin sovitukset olivat raudanlujia r&b-kaudella, niin soulin puolella miehen osaamisesta ei 60-luvulta kummempia näyttöjä ole, eikä niitä myöhemmin ehtinyt tullakaan, hänhän kuoli v. Tusinatavaraa, ja vähän ottaa pannuun että Chessin riveissä samanaikaisesti olleet todelliset huippuluokan soul-laulajattaret (Irma Thomas, Laura Lee jne. Kohtaan (10) on säästetty Jackien ensijulkaisu Phelectron 382 vuodelta '65, josta joku kahjo maksoi taannoin kuulemma yli 4000 taalaa. Jackien tuittupäisyys saattoi olla ainakin osasyynä sille, että Ray Dobard
- 43 -
1 - 2012 ·. pikkuhitti (9) ei hetkauta millään lailla. Vuosikymmenen alun r&b ei kelpaa, ei myöskään funk, kaikki siltä väliltä käy, myös silkka pop. jne.) jäivät pahasti Ettan jalkoihin, siitä huolimatta, että tekivät hittejäkin. 196267, * = julkaisematon, " = kakkosotto, % = julkaistu muualla Kovasti olen yrittänyt (= olen haaskannut aikaani), mutten tunnu pääsevän sisälle tähän Jacqueline Mary Baldainin eli Jackie Dayn (s. Northern-väelle tätäkin cd:tä markkinoidaan, ja parasta antia siltä suunnalta on (3), joka muistuttaa rytmiikaltaan etäisesti Ikettes-hittiä "Peaches And Cream", ja tämä ronski ja railakas tömpsötys on itse asiassa liki ainoa Modern-firman 60-luvun menestystuote yhden Ike & Tina -sinkun ohella. Kovin väkinäistä ja ilotonta puurtamista. Jackie ilmeisesti piti itseään bändin tähtenä, ja Jayn mukaan välillä piti jättää muija kotiin, niin ei ainakaan tullut kinaa palkkioiden jakamisesta. Jos ja kun näin käy, niin joku rock-henkisempi suorittakoon kehumisen BN:ssä.
JACKIE DAY Dig It The Most (Kent CDKEND 358)
(1) Before It's Too Late (2) Oh, What Heartaches (3) As Long As I Got My Baby (4) Get To Steppin' % (5) Without A Love (6) If I'd Lose You (7) What Kind Of Man Are You. Ikivihreäväkellys (5) on karmea, ja Impressions-cover (11) turhaakin turhempi. # (20) Without A Love # Äänitteet n. Sittemmin mainittua singleä löytyi Music City -firman jäämistöhuutokaupassa nipullinen, ja vaikka kyseessä on yhä erittäin harvinainen levy, niin ei siitä kukaan moisia summia suostu enää maksamaan, sinkun todellinen kuunteluarvo kun on siedettävän kääntöpuolen (9) ansiosta noin taalan luokkaa. '60 naimisiin Big Jay McNeelyn kanssa, ja jostain kumman syystä Jayn hitit lopahtivat vuoden '59 isoon menestykseen "There's Something On Your Mind". Narkkarien ja diilereiden seura oli hoitoon menoa mukavampaa siitä huolimatta, että nämä pitivät Ettaa lähinnä oivallisena lypsylehmänä. Ikettesiltä muistuu mieleen myös "Fine Fine Fine", sen sijaan suurin hitti "I'm So Thankful" (Modern 1011, sija 12) on painunut minulta ja monilta muiltakin unohduksiin... 8.2.'38, Eudora, Arkansas, k. Ihan kelpo levy kaiketi, ja mainittuja hitaampi. Cd:llä on myös useita ikivihreitä kuten yleisön kosiskeluun passeli "Misty", pop-väännöksiä (23) tai soulklassikon asemassa olevia sävelmiä (2, 13, 16, 22, 24), mutta ne huippuversiot ovat järjestään jonkun muun kuin Ettan esittämiä, ei mahda mitään. Takakannessa kyllä kehutaan kovasti, Jackie oli kuulemma länsirannikon kovimpia soul-laulajattaria ja Maxwell Davisin sovitukset
esimerkillisiä. (8) I Dig It The Most % (9) I Want Your Love (10) Naughty Boy (11) I Can't Wait (12) What's The Cost (13) Free At Last (14) What Happened * (15) Step Aside * (16) Guilty (17) You Are My Sunshine * (18) Don't Fence Me In % (19) What Kind Of Man Are You. 2007, Los Angeles) koko tuotannon sisältävään levyyn. Levyn perustana on Monk Higginsin ja Ralph Bassin tuottama samanniminen lp (Cadet 4055, '67), täydennyksenä sitten tusinan verran Rick Hallin Fame-studioilla äänittämiä raitoja, joista monet on julkistettu vasta 2000-luvun alun cd:levyillä. Lp:n ylivoimaisesti paras raita on synkkätunnelmainen (10), tällaisia olisin kuunnellut lisääkin, mutta esim
Mutta tunnetuin Du-Ettes-levytys lienee northern-piirien suosikki, todella vauhdikas "Please Forgive Me", joka on cd:llä peräti kahdesti. Bootlegejä toki on bootlegattu ennenkin, mutta että kotipolttoisiakin...! Näitä Big Q -romppuja ei ole käytännössä saanut mistään Moonoogianin kuoltua, ja vaikka niillä vikansa onkin, niin enpä panisi pahakseni, vaikka joku yritteliäs bisnesmies prässäisi koko satsin uusiksi näitähän toki voi löytyä netistä ilmaiseksi ladattavana, kuten nykyään melkein mitä vaan, mutta ei ole vastaan toistaiseksi osunut. Muuten meininki on aika rankkaa runnomista, ja esim. "Shindig" sisältää alussa rohkeaa pianoa, kitaraa ja saksofonia, mutta kova meno tyssää kuin taikaiskusta, kun breikin kurnii yksinäinen ja ohut urkusoundi. Tämä Kittens kumminkin levytti lähes läpi 60-luvun Chessille ja ABC:lle, muihin verrattuna soundeiltaan nuhruinen hajasingle ilmestyi numerolla Vic 300 (13, 14). Aika omituisesti nimetty Fantaisions on mukana ainokaisillaan (Satellite 2006, Thomas 308), ja edustaa puhtainta naissoulia. Ainakin kahta solistia käyttänyt yhtye kuulosti välillä hyvinkin räväkältä, ja kun cd on tähdätty lähinnä northern-faneille, on hempeämpi materiaali sysätty sivuraiteelle
ainoat puhtaat slovarit ovat hämyinen (10) ja versio klassikosta (12), jotkut (3) ja (9) erottuvat tyyliltään pehmeämpänä keskivertosoulina. Sooloilusta vastaa siis nainen, ja ällistyttävän samankaltaisilta nämä tyttäret kuulostavat. kummaltakin antiikkifirmalta on mukana neljä raitaa. Mahtoiko kuulua 60-luvullakaan ehkä Du-Ettesia lukuun ottamatta... (10) Undecided You (11) It's Gotta Be Love (12) (I'm Afraid) The Masquerade Is Over (13) Wait A Minute (14) Somebody New (15) Every Beat Of My Heart Du-Ettes (16) Sugar Daddy (17) Mister Steel (18) I'm Yours (19) Move On Down The Line (20) Have You Seen (21) Please Forgive Me (22) Lonely Days (23) That's Where The Action Is Fantaisions (24) Unnecessary Tears (25) G.I. Minulla ei ole oikein kunnon käsitystä siitä paljonko tällaista musiikkia kunnon KUMUa joskus 40-luvulla äänitettiin. valkoiset työväenlaulut kuin tämäntyylinen musta musiikki. Cd on niin selkeästi 60-luvun soulin harrastajalle suunnattu, ettei tämmöistä muille kannata suositellakaan.
My Laughter Came Tears (12) I Still Feel The Same About You (13) Lost In A Fog Over You Ann Nichols & Bluebirds (14) Let Me Know (15) Those Magic Words (16) I Wonder What It Takes To Make Me Happy (17) Out In The Cold Again Bonnie Davis & Piccadilly Pipers (18) I Want My Baby (19) All Of Me (20) When You Come Back To Me (21) Today Is Your Birthday Sugar Tones (22) Your Fool Again (23) The Sun Shines Once Again (24) They Tell Me Helen Foster & Chapters (25) Why Do You Cry Zilla Mays & Boyfriends En ole varma mikä alaotsikkoa "Female-led Vocal Quartets (1946-53)" kantavan todellisen hämäräjulkaisun levymerkki on, mutta cd:llä on joka tapauksessa hieno Sittin' In With -merkin 78-kakulta napattu etiketti, vieläpä dj-copy. Nykyään tätä bootleg-cd:tä myydään tasan yhdellä sloganilla, jonka mukaan näitä levytyksiä et kuule nykyään radiosta. Näiden väliin mahtuu George Leanerin firmoille (One-Derful, Mar-V-Lus, M-Pac) levyttänyt, kirjoitusasultaan vaihteleva duo The Du-Ettes (Mary-Francis Hayes, Barbara Livsey). Tummaääninen mm.
LADIES UP FRONT (SIW 1001)
(1) If I Didn't Have You Celestine Stewart & Charmers (2) Waitin' For The Train To Come In (3) Here Goes A Fool Maggie Hathaway & her Bluesmen (4) Too Late To Be Good Blues (5) Near You Dolores Brown & Auditones (6) I'm Holding Tight To My Love For You (7) Can't Help Lovin' Dat Man (8) A Good Deal (9) I Don't Worry Anymore Helen Stewart & Caldwells (10) Loving Up A Solid Breeze (11) After
Du-Ettes
· 1 - 2012
- 44 -. Eihän tämmöisiä mokia saisi sattua, mutta sattuu vaan, eikä vain bootlegeillä. Eipä sillä, että olisin kieli pitkällä etsiskellytkään, kun onnistuin aika paljon Big Q -tavaraa hankkimaan ainakin jonkinlaisessa muodossa. Muistaakseni tätä kaupiteltiin Sterling-merkin tekeleenä... Välillä vähän viihteellistä, kyllä vaan (ikivihreiksi katsottavia sävelmiä on mukana useampia), mutta aika jänniä soundeja ja hienoa laulantaa. jätti vuonna '62 äänitetyt ikivihreäpöllytykset (17) ja (18) julkaisematta Music Cityllä. Toinenkin slovari joukosta löytyy, sävelmältään vähän jurnuttava (22). Se on kuitenkin varmaa, ettei edes BN:n lukijoista löydy puolta tusinaakaan sellaista, joka edes tietäisi Kittensin (Thelma Mack, Laurel Ross, Bernice Willis) levyttäneen Chessille muutamia singlejä, niin heikosti (= ei ollenkaan) niitä markkinoitiin, ja myynti oli sen mukaista. Eipä (15) todellakaan Gladys Knightin taannoista hittiä jäljittele, mutta oma suosikkini duon tekeleistä on silti sen ensilevyksi osoittautunut hitaampi (18; M-Pac 7203). Levy on koottu kronologiseen järjestykseen, alkuperäiset julkaisunumerot annetaan ja 12 ensimmäistä periytyy 40-luvulta. Soundit ovat Leanerin firmoille tyypillisesti vähän tuhruiset ja tunkkaiset, mutta meno parhaimmillaan mitä melkoisinta. Northern-tyyppisiä raitoja edustavat puhtaimmillaan esim. Sääli vain Documentin kannalta, että DH-materiaali on julkaistu jo monesti uudelleen, ja myös kunnon soundein, ainakin musiikki voittaa rohinan harvinaisuus Documenteilla... Tämmöinenhän kuuluisi periaatteessa Document-firman toimialaan, mutta jostain syystä siellä kiinnostivat ainakin takavuosina enemmän mm. Väliäkö hällä lopulta, ja kiekkohan on kansineen (vihosta ei tietoakaan) kopioitu suoraan George Moonoogianin julkaisulta "Ladies First". Muistuupa mieleen se H-Bomb Fergusonin cd, jolla yksikään raita ei ollut edes vahingossa kappaleluettelon tarjoamassa kohdassa... Firman hirmuisen pitkää katalogia ei enää kukaan jaksa selata, ehkäpä sieltä näitäkin löytyisi, mutta epäilen hyvin välteltiin aikoinaan miespuolisia yhtyeitäkin aina gospelia myöten, vaikka joku Dixie Hummingbirds onkin sittemmin kelpuutettu ohjelmistoon. No, ehkä tämä oli TV-ohjelman vakionumero, ja lavalla tapahtui tällä aikaa jotain, jota ei haluttu häiritä. Cd:n tutulta kuulostava päätöskappale on ihan tyylikäs sweet soul -juttu, tuubissa taas tarjotaan eniten raitaa (24), jolla siis lienee northern-mainetta. Acen lukemattomien mokien joukosta ei viitsi "parasta" edes valita. Mainittakoon, että (7) on kirjattu Dayn ja Maxwell Davisin sävelmäksi, vaikka Ray Charles ja Mary Ann Fisher levyttivät hyvin samankuuloisen laulun liki 10 vuotta aikaisemmin...
CHICAGO GIRLS (CG-57)
(1) Hey Operator Kittens (2) Ain't No More Room (3) How Long (Can I Go On) (4) I've Got To Get Over You (5) I Got To Know Him (6) Shindig (7) Lookie Lookie (8) We Find Him Guilty (9) Is It Over Baby. En minä nyt sitä väitä, että joku The Kittens olisi tehnyt 60-luvun kehnommalla puoliskolla parempia levyjä kuin Etta James, muttei välttämättä toisinkaan päin. Joe We Love You (26) Wait Fantaisions Mitäs minä edellä totesinkaan. Mirriporukoita oli aikoinaan enemmänkin, enkä ole lainkaan varma, onko cd:llä kyse minua eniten kiinnostavasta. Äänitteet ovat vuosilta 196365, ja tuorein single, Monk Higginsin sovittama ja Andre Williamsin tuottama Mar-V-Lus 6003 (15, 16) on lykätty ensimmäiseksi. Tosin hän ei olisi saanut provikoita firmalleen kummastakaan sävelmästä, mutta näissä omaperäisissä esityksissä on hittiainesta cd:n parhaimmistoa, sillä minua kiusaa väkinäisyyden tuntu hitaammilla deepsouliksi luokiteltavilla balladeilla, joita sijoitettiin paitsi Modern-sinkkujen toisille sivuille myös Specialty- ja Paula-levyille. (4) ja (11). "Have You Seen" näyttää siis puuttuvan, harmillista complete-tuotteella
Ray Coniff Orchestra (18) That's It Babette Bain w. Enpä olisi uskonut, että joudun kehumaan Shirley & Lee -hittiä "Feel So Good", mutta kyllä se vaan on huippukamaa, kun rinnalle otetaan Joyce Romeron (16, Essex 406). Mustat artistit ovat vähissä, ja nekin harvat Leslie Uggamsin ja Pearl Baileyn luokkaa. Cathy Ryanin versiota tutusta Nashville-hitistä (5) ei ole edes tunnistaa, ja cd:n muutkin coverit ovat sentään siedettäviä. Henry Glover Orch. (10) No Minors Allowed Ramona Locke (11) Peek-A-Booin' Rosemary June w. 2 olisi myös ilmestynyt. Ei mahda mitään, sellainenkin ihan kelvollisia levyjä tehnyt laulajatar kuin Lillian Briggs on ihan metsässä, ja jos täältä nyt jotain pitäisi kuultavakseen valita, niin ilman yökkäämisreaktiota selviää parhaiten Carol Hughesin ja Tina Robinin kohdalla. En vain ymmärrä ketä voisi kiinnostaa se, muistinko kääntää teeveden kuumenemaan ennen sosiaaliselle mediapöntölle menoa vai en, kun se ei kiinnosta itseänikään...
MY BOY LOLLIPOP (Spin 705)
(1) Rockin'The Rag Gloria Demarco (2) Diddy Boppers Lillian Briggs (3) I Ain't Gonna Mambo Betty Jean Morris (4) I Do Whatta Do The Creel Sisters (5) 24 Hours A Day (365 A Year) Cathy Ryan (6) My Boy Lollypop Barbie Gaye (7) Rock Doc Patti Casey w. Mitähän nämä artistit itse mahtoivat tuumia esityksistään. Jokainen tuubissa pyörähtänyt tietää mainiosti, että sellaista surkeutta ei maailmasta löydykään, etteivätkö siitä jotkut olisi innoissaan. Gart kehuu teksteissään, että YouTubessakin
näistä tykätään kovasti. Earl Sheldon Orch. Sid Bass Orchestra (10) Part Time Gal Shirley Caddell (11) Smooth Operator Dorothy Pay (12) Jack Pot Dolores Fredericks & The Rockin' Horses (13) Rock A Bye Rock Bette Laine (14) Salamander Mamie Van Doren (15) Slow Burn Dottie Ferguson (16) You Love Me (You Love Me Not) Dorisetta Clark (17) Put Your Lips Next To Mine Cathy Johnson w. (5) Stop The Clock Lillyan Garol & The Jan Raye Quarter (6) Cotton Pickin' Kisses Lorrie Raine (7) Please Daddy Angele McNeil (8) That Ain't Right Eileen Rodgers w. Mielestäni hoksasin jossain, että jatkoa tälle hienolle levylle eli Vol. Leonard Leen roolin vetävä Bill Manne on käsittämättömän kehno, ja levymerkkihän muistetaan mm. Eddie Ballantine Orch. Kun nyt paskasta tuli puhe, niin pitäisiköhän minunkin liittyä facebookiin tai ruveta tviittaamaan. (21) Honey Bee Jane Turzy w. Kun en ole puoleen vuoteen nähnyt edes lukea
- 45 -
1 - 2012 ·. Tällaista musiikkia saattaa hetkittäin kuulla 40-ja 50-lukujen jenkkifilmeissä, niissä lähinnä film noiriksi luokitelluissa leffoissa, joissa piipahdettiin syntisissä yökerhoissa. (14) Piddly Patter Patter Helene Dixon w. Säestävät bändit ovat vedossa läpi koko levyn, mutta laulupuolella alkaa raidan (7) jälkeen lässähtää, ja Dolores Fredericksin "Jackpot" ärsyttää joka kuulemalla enemmän. (2) You Can't Fool Me Baby Cindy Mann (3) High Falutin' Honey Cathy Ryan w. (18) Lover Boy Carol Hughes w. sähköpostejani, niin on jäänyt tarkistamatta, kiinnostuneet tutkikoot itse.
I HATE CHERRIES Vol. Pearl taas julistaa, että häneltä kyllä sujuvat mambot, rumbat ja chachachat, mutta semmoinen typeryys kuin rock & roll ei sitten millään. (12) Oop-Shoop Kay Brown w. (16) Feel So Good Joyce Romero (17) I'll Be Gone Lillian Briggs w. Jack Collier Orchestra (8) I Wanna Hug You, Kiss You, Squeeze You Lu Ann Simms (9) Gimmie Rose Marie Rand w. II (Sleazy SRCD 20)
(1) Ice Cream Man Leslie Uggams w. (22) No School Tomorrow Tina Robin Vol. Charles Bud Dant Orch. Espanjalaisfirman (kannen mukaan kotipaikka on Malaga) jatko-osa taas on totaalista skeidaa, ja Galen Gart on kirjoittanut oikein omalla nimellään vihon tekstit kyllä vaan, selvitystä löytyy jokaisesta artistista. (19) I Can't Rock And Roll To Save My Soul Pearl Bailey w. (20) She Boodle Dee, Boodle Dee Lillian Brooks & The Moroccos w. Hitaammat ja rauhallisemmat raidat kuten Dottie Fergusonin ja miesyhtyeen esittämä jonkinlaista fiilistäkin sisältävä (15) kuulostavat yhä paremmilta, kun taas sitä seuraava raita tuntuu Ruth Brownia apinoivine teennäisine growleineen epämukavammalta kuin itse asiassa onkaan. (15) Mama (He Treats Your Daughter Mean) Bette Anne Steele w. On se kiva, että musiikki muotoutuu uudenlaiseksi tähän mennessä suurinta LaBellessä onkin ollut nenä. Cd:n alkupuoli on melkoisen yllättävä, sillä nämähän rokkaavat ihan oikeasti, omaksi suosikikseni on nousemassa (4), ja Lillian Briggskin on taas vauhdissa. Hugo Peretti Orch. Taustan miesyhtyeissä on enemmän vaihtelua, pelkästä hyminästä vahvaan laulantaan. Rene Hall Orchestra (19) A Letter To Johnny Barbie Gaye w. Muusikoina saattoi olla mustia miekkosia, mutta laulajattaret (ehkä jotain Hadda Brooksia lukuun ottamatta) järjestään valkoisia ei sillä, etteikö mustia vokalistejakin olisi filmattu, mutta ne leffat olivat lähinnä komedioita, ja niitähän on ihan turha toivoakaan näkevänsä TV-kanavilta. Eddie Ballantine Orch. klassisen bluesin (Bessie Smith ja kumppanit) perillisiä, eivätkä myöskään ähellä niiden bigbandsolistien tavoin, jotka lähtivät soolouralle tyylien keventyessä. Dick Reynolds Orch. (9) Come On Home, All's Forgiven Janice Harper w. Bailey oli kumminkin kovan luokan ammattilainen, ja pärjää tässä seurassa ihan kelvollisesti. (4) One Little Kiss Addie Lee w. Mehevä slovari "A Letter To Johnny" kelpaisi ihan oikeille teinipop-koosteille. Tätä cd:tä taas kammoksuin etukäteen jo Mamie Van Dorenin takia, mistä tulikin mieleeni että Patti LaBelle on kuulemma laitattanut implantit. Al Sears Orchestra (20) Sin In Satin Betty Clooney w. Rahaa on ilmeisesti jaettu runsaalla kädellä, sillä Gart kehuu näitä nuorison aikoinaan suosimia (??) raitoja, ja tölvii siinä sivussa sitä nykyistä harvalukuista aivottomien puristien joukkoa, joka pitää näitä vesitettyinä ja kuuntelukelvottomina aikuisrokkeina... Kaikesta huolimatta siedettävä cd, mutta ilmankin tulee mainiosti toimeen.
Carol Hughes
Tina Robin
Black & White -merkille levyttänyt Maggie Hathaway erottuu joukosta jotenkuten, ja 50-luvun edetessä soundit kovenivat ja laulajattaret niiden mukana, mutta tällä tuoreimmatkin näytteet ovat suhteellisen "siistejä". (13) Forbidden Fruit Vicki Young w. Saman kysymyksen voisi totta kai esittää nykyäänkin, todetaan vain, että cd:n taustabändit ovat useimmiten ihan tasokkaita, ja ne tuntuvatkin tietävän miltä tämmöisten tulisi kuulostaa. Kumma kyllä laulajattaret eivät ole ns. Mutta vokalistit jäljittelevät ennemmin Doris Dayta kuin Ruth Brownia, ja taustan miesköörit ovat vielä pari luokkaa surkeampia. Olivatko he edes kuulleet alkuperäisiä. Ray Coniff Orch. "My Boy Lollipop" taas oli varsinainen maanvaiva Millien reggae-versiona joskus 60-luvun alkupuolella, muistan inhonneeni levyä sydämeni kyllyydestä. Don Redman Orch. Sid Bass Orch. Miesyhtyeet tuntuvat taustalla myös lähinnä pöljiltä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ray Ellis Orch. 1 oli erinomainen r&b-levy, päätyi vuoden parhaiden listallenikin. Hal Mooney Orch. Bill Haleyn pontevista r&b-suorituksista... Mukaan on livahtanut taas jokunen kiddie sound, karmeimmalta kuulostaa (18), ja Barbie Gayen teinislovari tuntuu tämän perään kuunneltuna vielä hehkeämmältä kuin onkaan. Quincy Jones Orch. Ensin mainittu kuulostaa kovin nuorelta, ja itse asiassa (1) olisi piristänyt kummasti taannoista kammottavan kehnoa Kiddie Sound -sarjaa. Jack Pleis Orchestra (21) Love Guaranteed Addie Lee (22) You Must Come In At The Door Kay Brown (23) Late Date Rosalind Paige (24) Goodie ByeBye Baby Kitty Nation w. Marty Gold Orch. Carl Stevens Orchestra Tämän laatu oli kokolailla selvillä etukäteen, mutta tulipa nyt hommattua, onhan täällä nimikappaleen ohella myös Barbie Gayen toinen näyte, joka osoittautuikin ylivoimaisesti satsin parhaaksi raidaksi. Cd:n lopusta löytyy myös monen vähän eri nimillä levyttämä (22), itselleni on jäänyt mieleen The Sultansin Duke-single "My Love Is So High" ei pärjää Kay Brownsille eikä muillekaan kuulemilleni versioille. Viimemainitun päätösraita on ylivoimaisesti cd:n parasta antia, kunnon teinipoppia. Van Alexander Orch
Ilmeisesti ei ole, mutta paljon yhteistä on, tuloksena Lulaltakin upea levy. Reedin ja Thompsonin yhteistyö jatkui koko vuosikymmenen, ja jatkossakin Thompsonin bändi soitti ainakin yhdellä Reedin kolmesta Argo-singlestä. Tämän julkaisun myötä alkavat Lula Reed -uusinnat olla paketissa, joissain diskografioissa hänelle kreditoitua vuoden '59 julkaisua "Fujiyama Mama" / "Full Moon" (Laurel 1000) kun ei kukaan ole tainnut kuulla.
HOT ROCKIN' GIRLS (Must 15)
(1) Gonna Be Loved Linda & Epics (2) Jim Dandy Sara Lee (3) The Big Bounce Shirley Caddell (4) Starlight Starbright Jackie Johnson (5) Move It On Over Rose Maddox (6) Jeopardy Jean Shepard (7) Buddy Jackie Dee (8) No Part Time Love Beverly Buff (9) Take A Step Fontane Sisters (10) When Boy Kiss Girl Ella Mae Morse (11) Black Cadillac Joyce Green (12) Flipsville Stormy Gayle (13) Dancing With Teardrops Barbara Redd (14) Ballin' Keen Sandy Lee (15) Cool Cool Daddy Lee Jones (16) Having A Ball Freda Boxx (17) Gotta Lot of Rhythm Patsy Cline (18) Rock Your Baby Wanda Jackson (19) Humdinger Little Mary Allen (20) Black & White Thunderbird Delicates (21) Da De Da Sylvia Hogan (22) Oh La Baby Laura Lee Perkins (23) Shake A Leg Margaret Lewis (24) Honey Honey Dottie Jones (25) At the Sock Hop Janet Shay (26) Teenage Rebel Carol Honeycutt (27) Rockin' the Blues Peggi Griffiths (28) Robot Man Jamie Horton (29) Trouble Jackie DeShannon (30) Washboard Sam Judy & Joyce (31) OK Doll It's A Deal Joanne King (32) Little Lovin' Mimi Roman (33) Tennessee Wig Walk Bonnie Lou (34) Little Fool Donna Rae (35) Goodbye Jimmy Goodbye Kathy Linden
Pat Cooley neistä King-firman r&b-hiteistä "Let's Call It A Day" ja "I'll Drown In My Own Tears", jälkimmäisestähän Ray Charles teki myöhemmin jättimenestykseen nousseen version. Oma (ja ilmeisesti jonkun muunkin...) suosikki "Walk On By Me" on sijoitettu levyn avaukseksi vaikka oli itse asiassa Lulan viimeinen single, todella napakka keskitempoinen ja verrattoman tarttuva levy, josta ei vikaa löydy. Titanic-cd, jolla on tekstintapaiset?! No, tämä näyttää ulkonäön perusteella putkahtaneen samasta sylttytehtaasta kuin useimmat muutkin nykyään julkaistavat kuuntelukelpoiset uusinnat, joten mikä ettei onhan niillä yleensä ainakin diskografista tietoutta. (Titanic TR-6501)
(1) Walk On By Me (2) Baby, Baby (Your Love) (3) Anything To Say You're Mine (4) Give Me The Right (5) I Got A Notion (6) Sample Man (7) Come On Home (8) He's My Everything (9) Ain't That Love (10) Caught Me When My Love Was Down (11) Waste No More Tears (12) I'm A Woman (But I Don't Talk Too Much) (13) Lovin' (14) Every Second (15) The Kind Of Baby (16) Call Me Darlin' (17) Puddentane (18) Gabbin' Mouth Blues (19) Just Keep It Up (20) There He Goes (21) Take Your Time (22) Idle Gossip (23) What Makes You So Cold (24) Three Men (25) Trouble In Mind Äänitteet n.v. (9) on selkeää RC:tä (Atlantic 1124), ja provikoita toivottiin... Sääli, sillä cd on täynnä kehnoimmillaankin kohtuullisia esityksiä, sovituksissa ja säestyksessä (mm. PAT COOLEY Cougar (L&L LLR 6691) -10
(1) Cougar (2) Haters (3) Get Out (4) Hungry Woman (5) Hold Still (6) Use Me (7) Be A Man (8) Dance It Down (9) I Can't Stop Loving You (10) Everyday With You Kuvista näkyy, ettei Cooley ihan ns. '75, tuottajana Clarence Carter. eilisen teeren tyttäriä ole, joten puuma-aihe on sikäli ihan passeli. 2008, Detroit) oli harras Jehovan todistaja, eikä myöhemmällä iällä suostunut antamaan minkäänlaisia haastatteluja syntisestä r&b-urastaan, ja kun Ace lähetti hänelle jokunen vuosi sitten muutaman kappaleen Reeduusintajulkaisuaan, tuli satsi avaamattomana takaisin. '71 ihan toista luokkaa, ja on edelleen.
(tiedättehän, se musta huligaani joka pölli Peggy Leen "Feverin"...) ja Mitty Collierin esityksinä tutumpi, paljon levytetty "Let Them Talk". Vaikkei liitto kestänytkään, niin Lula ja hänen pitkäaikainen "ohjaajansa", pianisti ja bändinjohtaja Sonny Thompson eivät olleet päinvastaisista huhuista huolimatta naimisissa. Eihän Raykaan pelkästä ihmisystävyydestä näitä ex-tähtiä suosinut, kyllä esim. Eipä silti, ei tämä mikään yllätys ole. Harold Boggsin opissa "gospelkoulun"läpikäynyt Reed muistetaan ehkä parhaiten Thompsonin bändin solistina 50-luvun alussa synty-
Lula Reed
· 1 - 2012
- 46 -. Olisi mielestäni ansainnut menestystä siinä missä nekin, ehkä enemmänkin... Lula Marietta McClelland, s. Ei tällaista louskutusta jaksa kuunnella sitten millään, ei vaikka seassa on pari hitaampaakin raitaa. Mikäli Soul Discographyyn on luottaminen, niin hänen ensisinglensä ilmestyivät Future Stars -merkillä (# 1008, 1011) v. Tältä ne sitten löytyvät, kuten myös nippu myöhempiä Federal-äänitteitä Reed sukkuloi takaisin vanhalle levymerkilleen 50- ja 60-lukujen vaihteessa, mutta viimeisiksi äänitteiksi jäivät vuosien 196263 Tangerinet. Persoonallisia esityksiä Lulalta, jopa niin persoonallisia, etten pysty sanomaan onko (7) itse asiassa Donnie Elbertin "What Can I Do". '42 naimisiin Melvin Reedin kanssa. "Idle Gossip" on itse asiassa Little Willie Johnin
LULA REED The Soulful Side Of... Hitaampaa raitaa (5) olen kehunut ennenkin, ja (11) muistuttaa kovasti Lulan vanhoja hittejä. 21.6. Hidasta on tahti ollut, sillä Cooley on niiden jälkeen tehnyt vain neljä albumia (Ichiban-lp:n "Double Talk" arvioi Heikki Suosalo BN:ssä 5/87), ja tämä on sitten järjestyksessä viides. 21.3. Prof. Lulan King/Federal -tuotantoa on uusittu melko kattavasti gospeljulkaisuja myöten, mutta nuo Argot ja viisi Ray Charlesin Tangerinemerkille tehtyä pikkulevyä ovat olleet hankalampia tapauksia. Ray Charleshan antoi uuden mahdollisuuden Reedin ohella sellaisille "kyydistä" vähän tipahtaneille artisteille kuin Louis Jordan, Lil Greenwood, Shirley Gunter ja Percy Mayfield, ja viimemainittu jopa menestyi. Ainuttakaan hittiä täältä ei löydy, vaikka slovari (3) herättikin paikallista kiinnostusta New Orleansissa. Onneksi ei sentään yhtään Freddy Kingin kanssa tehtyä duettoa, nehän eivät kaksisia ole, eivätkä tuo ainakaan mitään positiivista lisää kummankaan semmoisenaankin huikeaan artistikuvaan. Sain tämän kaiketi hupaisaksi tarkoitettuna joululahjana, mutta surkuhupaisaksi kääntyi. Tämä on hieno julkaisu, eikä haittaa yhtään vaikka mukana on jokunen aiemminkin uusittu King/ Federal -raita. Reed ei ole taiteilijanimi, vaan Lula meni v. Tällaistako on soulmusiikki nykyään, oikealle levy-yhtiölle tehty. Lula Reed (oik. Tangerinen listauksessa pilkottaa kaikenlaista kiinnostavaa, mutta uusinnat jäänevät bootleggarien hoideltaviksi. aika kovaa kitarointia monin paikoin) ei ole moitittavaa, ja vanhempia äänitteitä joskus vaivannut raskassoutuisuus ja kireyden tuntu puuttuu, tämä keveämpi materiaali tuntuu sopivan Lulan korkealle äänelle mainiosti. Kovin paljon "uutta" tietoa ei siis edes ole. 1926, Minjo Junction tai Port Clinton, Ohio, k. Muutama coverkin on mukana, selkeimpänä Big Maybellen vanha talking blues -hitti (18). Jotenkin tuli mieleen Jean Knight ja "Mr Big Stuff", ja vaikkei sekään varsinainen suosikkini ole, niin kyllä se sentään oli v. Aiemmin Cooley on lainaillut hyvinkin tuttua materiaalia ("Money", "Kansas City"), nyt sävellykset ovat omia paitsi Bill Withers -luomus "Use Me". Cooley on ihan pätevältä kuulostava laulajatar, mutta sovituksista, tuotannosta sekä kaikista instrumenteista paria Mike Hicksin kitaraosuutta lukuun ottamatta vastaa minulle entuudestaan tuntematon superlahjakkuus Frank McKinney. 195663 Mitä ihmettä. Heti perään kuullaan versio Dee Clarkin vauhtirallista
(vcl Mickey Champion) (12) Come Back Baby (alt) Linda Hopkins * (13) Wait And See Beverly Ann Gibson (14) From Someone Who Cares Margie Day (15) Better Ask Somebody Nita Lore (16) No Other But You Beverly Ann Gibson (17) Father Forgive Him Cora Woods (18) I'm Free Bill Doggett Trio (vcl Mildred Anderson) (19) The Love We Shared Beverly Ann Gibson (20) Don't Fall In Love With Me Cora Woods (21) Give Me A Chance Beverly Ann Gibson (22) Stop Knockin' Juanita Nixon Peräti kuusi osaa Official sai kasaan King/Federal/ DeLuxe -firman naisartisteja, ja pois on jätetty hitintekijät kuten Lula Reed ja Annisteen Allen, ja joku Sarah McLawler on myös siirretty urkuineen sinne "no joo"-osastoon. Uusinnan kohteiksi päätyivät ne parhaat raidat. 6 (Official CD 4056)
(1) Mama Needs Your Lovin' Baby Linda Hopkins (2) Where Are You Cora Woods (3) You Ain't No Good Bill Doggett Combo (vcl Mildred Anderson) (4) Tears That Come So Easy Margie Day (5) Call On Me Beverly Ann Gibson (6) Have You Ever Had The Blues Nita Lore (7) That's The Way Love Goes Margie Day (8) Partners For Life Ruth Carroll & The Hamilton Sisters (9) Why Did You Leave Me Alone Carmen Taylor (10) Light Up The Fire Beverly Ann Gibson (11) You're Gonna Suffer, Baby Roy Milton & his Orch. (vcl.Lou Elliott) (9) He's Gone Dorothy Ellis (10) Jump And Shout Erline Harris (11) I Want A Rich Man's Son Marie Henderson (12) Hey Little Boy Marion Abernathy (13) You're Lower Than A Mole Camille Howard (14) Fair Weather Friend Erskine Hawkins Orch. Näillä on raitoja yhteensä 88, joten pikkutarkkaan ruotimiseen eivät rahkeet riitä tilasta puhumattakaan. Fluffy Hunter (22) Rock And Roll Blues Erline "Rock And Roll" Harris
Vol. Fluffyn esitykset ovat muutenkin satsin kärkipäätä, ja hän levytti rauhallisempaakin materiaalia, ilman Powellia. (vcl Helen Young) (12) Love Is A Fortune Jesse Powell Orch. (vcl Lou Elliott) (15) Climb The Wall Fluffy Hunter (16) Drill Daddy Drill Dorothy Ellis (17) Have You Ever Watched Love Die Mabel Scott (18) Junior Blues Marion Abernathy (19) Have You Ever Been Lonely Marie Henderson (20) Blues At First Sight Erline Harris (21) As Long As You're Satisfied Jesse Powell Orch. Siinä tapauksessa ei olisi tarvetta vääntää väkisin...), joka ei kerta kaikkiaan ainakaan minun korvissani järin kiehtovalta kuulosta. Mutta monella raidalla korostuu mustien artistien kurkkuäänen jäljittely (esim. 3 (Official CD 4503)
(1) Slowly Go Out Of Your Mind Dorothy Ellis (2) Key To My Door Marie Henderson (3) No Good Man Of Mine Erline Harris (4) Subway Blues Mabel Scott (5) Stormy Mood Marion Abernathy (6) Losing Your Mind Camille Howard (7) My Natch'l Man Jesse Powell Orch. Mielessä vilahti ajatus levystä, jolle olisi valittu sinkkujen b-kyljet, mutta sehän on mahdotonta, nehän eivät "rokkaa", ja kun valtaosin pyöritään maalaismaisemissa, niin tietenkin nau'utaan oman pikkupossun karkumatkasta sen naapurikuppilan tarjoilijattaren kanssa. Ja kun joltain mimmiltä ja bändiltä luiskahtavat bootsit liejussa siellä sikalan kulmilla, niin sitten ryvetään paskassa sen pari minuuttia, ylös ei päästä. Niitä kyllä on, moni raita kuulostaa tutulta,
RARE BLUES GIRLS ON KING Vol. Vokalistien joukossa on kumminkin monia huippunimiä, ja kyllä he nämäkin raidat hoitelevat ihan kunniakkaasti, jopa Fontane Sisters... Onkohan loppuun säästetty (?) Kathy Lindenin nätti teinihitti puhkisoitetulta singleltä mukamas varoittava esimerkki levyistä, jotka eivät rokkaa. Marie Hendersonin raidat ovat aika jäykkää touhua ja äänentasoltaan selvästi muita kehnompia rohinoita. En ole jaksanut tarkistaa päällekkäisyyksiä. Oudompiakin nimiä löytyy, mutta esim. (vcl Fluffy Hunter) (2)
- 47 -
1 - 2012 ·. Lauluyhtyeistä Four Jacks on eniten esillä, komeimmat taustat se vetäisee basson johdolla Cora Woodsille (4*13), Eunice Davisin omituisen
Vol. w. Nämähän etenevät jonkinmoisessa kronologisessa järjestyksessä, mutta eivät täysin, ja esim. Tuntuu tietysti vähän kohtuuttomalta ruveta urputtamaan juuri tämän levyn kohdalla, kyseessä on sentään yksi lajinsa parhaista, vaikken haluakaan kuulla esim. Eipä sillä, kyllä keskinkertainen King-julkaisu aina kelpaa, muttei näiltä huippuhienoja entuudestaan tuntemattomia r&b-klassikoita löydy. Hah. itse asiassa paremmin kuin Ella Mae Morse seuraavalla raidalla (10). Viimemainitulla kuullaan myös purevaa kitarointia kuten monilla muillakin raidoilla. alimittaista rääkynäcoveria (2) enää koskaan. Taas kerran kuumaa kinkkua sieltä navetan nurkalta. Ei niinkään hänen lauluosuutensa, vaan Doggetin albumeilta kaivetut raidat, joilla mies leikkii uuden lelunsa eli urkujen kanssa, kaikki muu on sivuseikkaa ja katoaa taustalle. Kuuntele itse ja ällistele... Minulle alkaa riittää, sillä vaikka tälläkin on raitoja peräti 35, ja cd on lajissaan varsin tanakkaa meininkiä, niin parhaat palat on uusittu jo ties kuinka usein. fonisti Jesse Powellin bändin ärhäkkä-ääninen solisti Fluffy Hunter uusii pikkutuhman hittinsä (4*1) raidalla (3*7). Se näiltä kumminkin käy selväksi, että kun esim. Little Mary Allen vai onko hän todella tummaihoinen. Fluffy Hunterin, Dorothy Ellisin, Erline Harrisin (taannoisissa Juke Blueseissa on hieno juttu Erlinestä) ja kumppaneiden levytyksistä uusittiin takavuosina levyltä toiselle aina ne samat, niin siihen oli hyvä syy, jonka kyllä taisin ainakin alitajuisesti tietääkin. 5 (Official CD 4505)
(1) Get Your Enjoys Eunice Davis (2) Mistreater Bill Doggett Trio (vcl Mildred Anderson) (3) Mercy Me Lil Greenwood (4) Troubles Of My Own Shirley Haven & The Four Jacks (5) Rocks In Your Head Cora Woods (6) I'm Going To Cry You Right Out Of My Mind Linda Hopkins (7) Twenty-Four Hours A Day Eunice Davis (8) Your Kind Of Woman Bill Doggett Combo (vcl Mildred Anderson) (9) Ooh La La Cora Woods (10) Never Again Lil Greenwood & The Four Jacks (11) I Can't Linda Hopkins (12) Take My Hand Margie Day (13) Flying Home To You Baby Cora Woods (14) My Loving Baby Linda Hopkins (15) One Honest Love Ruth Carroll & The Hamilton Sisters (16) Something Told Me Margie Day (17) So What Carmen Taylor (18) Please Be True Sugar Pie (19) Just In Case You Change Your Mind Cora Woods (20) Dumplin'Dumplin' Margie Day (21) Come Back Baby Linda Hopkins (22) I'll Go Lil Greenwood
Margie Day ja onhan tätä tavaraa uusittu muuallakin. Häneltä kyllä ilmestyi oma cd Classicsilla, mutta oman levyn (tai levyjä) ovat saaneet osakseen myös mm. Silti, alkaa tympiä kun jokaisella uusinnalla on Jackie Deen (= DeShannon) "Buddy" ja Jamie Hortonin "Robot Man", vaikka sinkkujen kääntöpuolilla on monin verroin parempaa kuultavaa. Hyh-hyh eivät urut sovi tämmöiseen musiikkiin ollenkaan. Silti, kyllä nämä kelpo levyjä ovat, ja pienen harkinnan jälkeen lykkäsin ne vuoden parhaiden listallenikin, joka on nykyään vähän sitäsuntätä... Mabel Scott, Marion Abernathy ja Linda Hopkins, tosin Euroopassa Jenkeissä tai missä Officialit tehdäänkään ei mokomia ehkä tunneta. (vcl Fluffy Hunter) (13) Sure Cure For The Blues Cora Williams & The Four Jacks (14) Willow Weep For Me Mabel Scott (15) What Is The Matter With Me Marion Abernathy (16) To Say I Love You Fluffy Hunter (17) I'm Crying Lil Greenwood (18) I Had To Lose You Marie Henderson (19) It's A Low Down Dirty Shame Marion Abernathy (20) No More In Life Bill Doggett Trio (vcl Mildred Anderson) (21) Grandpa Can Boogie Too Lil Greenwood & The Four Jacks (22) I Ain't Coming Back Anymore Cora Williams & The Four Jacks
Mabel Scott
Linda Hopkins
Vol. Olisiko Judy & Joyce -duon (30) eli "Washboard Sam" sitten cd:n bluespala. 4 (Official CD 4504)
(1) The Walkin' Blues (Walk Right In, Walk Right Out) Jesse Powell Orch. Joskus oletukseni menivät myös ihan pieleen, esim. Bändivokalisteista Erskine Harrisin Lou Elliott on oikeastaan ainoa 40-luvun jäänne vähän viihteellisine bigband-levytyksineen (Marion Abernathyn ohella), Helen Young hämyilee Earl Bosticin bändissä, ja pahin pettymys on Bill Doggettin solisti Mildred Anderson. Jaahah. No, nyt kuulostaa jopa "Tennessee Wig Walk" ihan kohtuulliselta, vaikkei edes kelvannut nauhalle viidellä-kuudella ensikohtaamisella...
Spare Time Papa Erline Harris (3) Honey, Honey, Honey Marion Abernathy (4) Must Go Out And Play Dorothy Ellis (5) Disgusted Mabel Scott (6) Feeling Mellow Marie Henderson (7) There's So Much Trouble Fluffy Hunter (8) Monday Morning Blues Lil Greenwood And Little Willie (9) Little John Blues Marion Abernathy (10) Stop Fooling Around Shirley Haven & The Four Jacks (11) Portrait Of A Faded Love Earl Bostic & his Orch. w. Fluffy Hunter (8) Lost Time Erskine Hawkins Orch. Monilta tyttöyhtyekoosteilta tutuksi tullut Delicates-vauhtipala (20) kuulostaa nytkin hyvältä (ei pakkorääkynää!) kuten myös Laura Lee Perkinsin omaperäisesti nimetty (22) muutaman nyt mainitakseni. (8) ei ollutkaan vastaus Little Johnny Taylorille vaan monta luokkaa köykäisempi ralli, ihan eri sävelmä
Myös instru-levy vol.5 on olemassa. Kakkosraidalla päästään käsiksi tyttölevyihin, ja Blossomsien vähän väkinäisestä slovarista lähtien saadaankin sitten täyttä tavaraa, ja soulia kosiskellaan jatkossakin monella raidalla. Vol. Täältä erottuvat myös suosikkini, Cora Woodsin (6*2) ja Hamilton Sistersin single uusittu toki ennenkin. Hänen neljä ensimmäistä sikäläistä levytystään "Mean Red Spider", "Jitterbug Blues", "Hard Day Blues" ja "Burying Ground Blues" ovat sortiltaan aika tavanomaista siloiteltua Bluebird-bluesia. Näistä blueseista edellinen on versio klassisesta "I Be's Troubled" -teemasta, minkä Muddy oli esittänyt Stovallinen plantaasilla Alan Lomaxille jo vuonna -41. Epämääräisen saatavuuden takia en rupea näitä pilkuntarkasti ruotimaan. Voi hyvinkin olla, että nämä ovat ladattavissa ilmaiseksi, jos tietää etsiä ei minullakaan ollut aavistustakaan millaisia herkkuja käsiini lopulta saan, kun nämä hommasin. Dollsin surullinen (13) on jo järeämmin laulettu, mutta eipä ole levyn loppupuolellakaan purnaamisen aihetta, vaikka mukana on pari coveriakin kuten Ivory Joe Hunterin hitti (15) jo vähän soulahtavana tulkintana, ja (17) on hieno naistulkinta Shields-hitistä "You Cheated", joka oli alunperin valkoisen Slades-yhtyeen originaali (BN 1/97)... Ennen kaikkea nämä eivät "rokkaa"yhtään, mistä jo sinänsä suuren suuri plussa. 045 888 4202
Vol. Mutta jostain raidan (7) tienoilta alkaa hienojen levytysten putki, jokaista raitaa pitäisi kehua. Carmen Taylor on pieni pettymys upeiden Atlantic-levyjensä jälkeen, mutta Beverly Ann Gibsonia kuuntelee aina mielellään; sävelmät saisivat vaan olla parempia. 7) Muddy Waters ei noussut maineeseen soittamalla Son Housen ja Robert Johnsonin covereita. Nykyisin nämä molemmat yhtyeet taitavat tuoda monille mieleen nimenomaan 60-luvun, minkä muistot ovat luonnollisella tavalla kultautuneet.
Ensivierailu Suomessa!
GWYN ASHTON & BAND (UK/FIN)
pe 20.4. Jonkin verran maalaisempaa mallia edustaa Chessin veljesten Aristocrat-merkillä ilmestynyt Muddyn ensisingle "Gypsy Woman" / "Little Anna Mae". 28) sai aikaiseksi entisten aikojen muistelemista ja puntaroimista. Nita Love on aivan uusi tuttavuus, eikä mitenkään hätkäytä, mutta satsin päättävä Juanita Nixonin hieno raita on vuodelta '60 ja antaa syytä olettaa, että kovaa materiaalia löytyisi Kingin arkistoista vielä myöhemmiltäkin vuosilta. Tuttua materiaalia on totta kai mukana, ja vähän yllättäen tavanomaisinta tavaraa löytyy Vol. 3 (Jackal 7118)
(1) Dear Don Metronomes (2) How Old Is Old Joyce Kennedy (3) Take A Lesson From The Teacher Whispers (4) Gone Gallahads (5) You're All I Live For Four Vibes (6) Laughing At Me Eddie Holman (7) The Search Is Over Blossoms (8) Bobby Darling Carmen Cole (9) Little Did I Know Lyn Fitzgerald (10) That's Why I Cry Karen Small (11) Everyone Has Someone Linda Perry (12) Farewell Ethics (13) This Is My Story Jewels (14) Funny The Sonics (15) When I Fall In Love Paris Sisters (16) Let's Get Together Again Carol Hughes (17) Departed Maria (18) I Want A Girl Imaginations (19) Just Another Fool Debs (20) Happy New Year Baby Sisters
oskus viisaskin niin sanotusti menee vipuun. Bruce Iglauerin näkemyksen mukaan (BN 252 s. Monitoimimies Honey Aaltosen jo yli puolen vuoden takainen kommentointi (BN 249 s. Listauksissakin on bootlegeille tyypillisiä kirjoitusvirheitä, joita on turha tässä oikoa. Suosikkeja on taas vaikea poimia, mainitaan nyt erikseen vaikka (3), (11), (13) ja varsinkin (16). Kolmekymppinen McKinley Morganfield oli muuttanut Chicagoon 1940-luvun puolivälissä. 3 alkaa hienolla miesyhtyeen slovarilla, ja vastaavaa on muutenkin sijoitettu kärkeen. Tarinan mukaan Muddyn etelän murre ja maanläheinen tulkintatyyli olivat niin outoja Puolasta tulleille Chessin, syntyjään Czyzin, veljeksille, että he eivät aluksi tahtoneet saada hänen laulustaan selvää. paikka avoinna Ennakkovaraukset ja tiedustelut: www.tampereenkitarakoulu.fi tampereenkitarakoulu@elisanet.fi puh. Had A Choice Pearls (7) I Don't Want To Be Loved (Not By Him) Linda & Del Rio's (8) Won't You Tell My Heart Bill Baker & Chestnuts (9) Written In The Stars Sandra & Highlanders (10) Am I Expecting Too Much Debra Lewis (11) The One I Love Colleen Kay & Secrets (12) My Bow To You Little Cebron (13) Why Oh Why Little Alice (14) If You Love Me Little Jan (15) It's Been A Long Long Dotty Clark (16) (A Lonely) Summer Night Cindy Gibson (17) Wrapped Up In A Dream Candelettes (18) Smoke From Your Cigarette Drake Sisters (19) Here Is My Heart "A Debbie" (20) Our Love Candy Lake Clydie King raidan (5*1) taustalla ääntelee 5 Royales, ja Lil Greenwoodin laulukumppanina on etiketteihin päätyneiden Little Willie Littlefieldin ja Four Jacksin ohella myös Lamplighters. Jees! Vihdoinkin levyjä, jollaisten arviointia varten koko sarja aikoinaan perustettiin. 1 (Jackal 7116)
(1) Don't Cry Irma & The Larks (2) If You Love Me The Informers (3) Just A Little Tear Pixies (4) Rebel Sandy & The Cupids (5) I Still Love You Originals (6) Your Eyes Supurbs (7) Why Oh Why Charmettes (8) Don't Say Goodnight Bobbettes (9) Teen Years Priscilla Mitchell (10) I Wait Vicki Spencer (11) He's Gone Pearlettes (12) Someone Like You Audrey Bryant (13) Please Come Home Dolls (14) Play Me A Sad Song Dottie Daniels (15) I Need You So Lois Blaine (16) The Boys In My Life Clydie King (17) You Cheated Beverly Noble (18) Penny Arcade Bobby Lester & Moonglows (19) Aching For You Charmelettes (20) Red Riding Hood Unknown
Vol. 2 sisältää muuten instrumentaaleja, ja jos taso on yhtä kova niin pitäisiköhän sekin tilata.... Hänen ensimmäinen todellinen myyntimenestyksensä oli kuitenkin hieman myöhemmin julkaistu kaksikko "I Can't Be Satisfied" ja "I Feel Like Going Home". Rav. Alaotsikoissa vilahteleekin "rare ballads". Mikä tai kuka lie "A Debbie" (raita 19)??
Turinaa ja tietoa
VESA WALAMIES
J
JUKE BOX GEMS Vol. Annetaan nyt erikoismaininta vaikka sellaisille hehkeille romansseille kuin (9-12), kun ovat sopivasti peräkkäinkin Vicky Spencerin taustalla hämyilee miesyhtye. paikka avoinna to 19.4. 4 (Jackal 7119)
(1) My Tears Start To Fall Cal Raye (2) You May Be Holding My Baby Pussycats (3) You Are Irresistible Medallions (4) Little Things Mean A Lot Gwen Porter (5) Darling Bless You Betty Renne (6) If I
· 1 - 2012
- 48 -. Niinpä Muddy joutui lähettämään vaimonsa varmuuskopion hankintaan. Laterna, Tampere (kitara-workshop + keikka) la 21.4. Pitkähkön tuumailun jälkeen olen päätynyt sellaiseen päätelmään, että varsinkin Beatlesien ja Rolling Stonesien urien alkuaikoina heidän suosijakuntansa olivat kovastikin erilaisia, mutta että sittemmin tilanne on etupäässä nostalgiasyistä olennaisesti tasoittunut. Ainoa koskaan ostamani puhdas instrupitkäsoitto on tähän mennessä Chantaysin "Pipeline"-lp... Jälkimmäinen taas on mukaelma Robert Johnsonin vuoden -36 "Walking Blues'ista", minkä taustalta löytyy Son Housen kaksiosainen "My Black Mama" vuodelta -30. Kahdella viimeisellä levyllä soundit alkavat keventyä, sillä päästään 50-luvun puoliväliin, jopa loppupuolelle. entisen Griffin Brothers -solistin Margie Dayn levytyksistä. Valitettavasti minulla ei ole näiden julkaisuvuosista ja nykyisestä saatavuudesta aavistustakaan, mutta ainakin viime kesänä kaikkia osia löytyi, vaikkei ehkä ihan helpolla. Paris Sistersin kuiskailu (15) erottuu selkeästi tästä joukosta, ja vaikka esim. Tämä käy selväksi mm. Todellisuudessa juuri niin tapahtui. 1:n alkupuolelta. Muddyn toinen Aristocrat-single meni kaupaksi niin hyvin, että hän itsekään ei saanut ostaa siitä paikallisesta radioliikkeestä kuin yhden kappaleen. Tuoreimmalla osalla palataan ns. peruskuvioihin, eivätkä pari ikivihreäpäivitystä (4, 14, soulitettu 17 liekö sama sävelmäkään?) haittaa ollenkaan päinvastoin, etenkin ensimmäinen on hieno slovari. Aika yllättävä valinta päivitykselle on vanha hieno Lillian Leach & The Mellows -balladi (18). Vol. Ja vaikka (5) kuulostaa epäilyttävästi kiddie soundilta, niin kyllä minä tämmöisiä mieluusti kuulisin enemmänkin. Sittemmin on materiaalipulasta johtuen lipsuttu yleensä naisartistien levyjen esittelyyn, vaikka passelimpi otsikko saattaisi olla vaikka "Tantat töpeksivät". Kun he kuitenkin syystä taikka toisesta uskaltautuivat kokeilemaan sen myyvyyttä, yllätys oli mitä melkoisin. Linda Hopkinsin oivalliset raidat olivat kaiketi hänen omalla levyllään, eikä yksi julkaisematon kakkosotto mitään uutta tarjoa. Pois nakkaisin tältä vain Moonglows-raidan (18). Eiväthän nämäkään täydellisiä ole, mukana kun on jokunen miesartistikin, mutta eipä ole heidän levytyksissäänkään purnaamista, ja monet ovat niin korkeaäänisiä, että täydestä menee... Café J&P, Närpiö ke 18.4. (17) ja (20) ovat ehtaa tyttökamaa, niin tätä osaa voisi hyvin suositella orastavan soulin ystävillekin. Clydie King levytti myöhemmin kaikenkarvaista kamaa, mutta varhaisvuosinaan erinomaisia tyttölevyjä, kuten (16) osoittaa
Dixon ja John Godrich eivät ainakaan 60- ja 70-luvuilla välittäneet enemmälti perehtyä Mississippin Sheikkien tuotoksiin, minkä seurauksena teoksen Blues & Gospel Records 190243 kahdessa ensimmäisessä painoksessa yhtyeen levytystiedot ovat kovin likimääräiset ja osaksi selvästi virheelliset. Sen yhteydessä ja osaksi omina arvioinaan esittelin heiltä ja Bo Carterilta toistakymmentä koostetta, joiden antia täydentää Jyväskylän shamaanin Hessu Heinonen kommentaari Carterin kiekosta 'Banana In Your Fruit Basket'. Miltei siltä istumalta päätin kertoa näistä sankareista myös muille täkäläisille sinisten sävelten ystäville. Vanhan bluesin harrastajien suhtautuminen näihin veikkoihin on ollut jokseenkin kaksijakoista. Sheikit levyttivät vuosina 193035 noin 80 musiikkiesitystä, ja kun siihen lisätään Bo Carterin ja Walter Vinsonin omat race recordsit, summa kohoaa kahdensadan paikkeille. Säestäjistä ansaitsevat syvät kumarrukset ja erityiskiitokset koko tilaisuuden pääorganisaattori Steve Dawson ja multi-instrumentalisti Daniel Lapp. Toisaalta taasen eräät tunnetut asiantuntijat kuten äskettäin edesmennyt Stephen Calt, Mamlishmerkin perustaja Don Kent ja aikoinaan vanhoja blues-miehiä säestänyt Mike Stewart laativat jo 70-luvun alkupuolella Sheikeistä erittäin tarkat ja arvostavaiset lp-levyn kansitekstit. Kun sitten pysähdyin ja kuuntelin, koin kutakuinkin samanlaisen elämyksen kuin silloin, kun tutustuin Muddy Watersin ja Sonny Boy kakkosen mestariteoksiin noin vuosikymmen aikaisemmin. Musiikillisten seikkojen ohella tapahtuman valmistelijat ovat kiitettävällä tavalla kiinnittäneet huomiota myös ulkoisiin puitteisiin. Aika usein olivat mukana myös Lonnien veljet Armenter Chatmon, taiteilijanimeltään Bo Carter (1892/931964), ja Sam Chatmon (18971983), jotka molemmat olivat taitavia ki-
taristeja ja vokalisteja. Hänen hillitystä tulkinnastaan ei nimittäin Sheikeille tyypillisiä piirteitä tahdo löytyä hakemallakaan. Hankkeeni sain vain lisää vauhtia siitä, että Blues Newsin silloinen päätoimittaja Juhani Aalto vaikutti täysin tietämättömältä ja jopa jossakin määrin hölmistyneeltä, kun kerroin hänelle uusista ihastuksistani. DVD
TUTKAILUT
sen tyylikkäästi ja esikuviaan kunnioittavasti. Mississippin Sheikeistä on ilmeisesti olemassa vain yksi heikkokuntoinen valokuva, missä Lonnie Chatmonilla on komistuksenaan huopahattu ja Walter Vinsoniksi & Bo Carteriksi arvelluilla miekkosilla on päissänsä lippalakit. Jopa Bob Brozman malttoi silloin pysytellä miltei kokonaan asialinjalla, mikä hänen kohdallaan tarkoittaa ylenmääräisten kitara-akrobatioiden välttämistä. Lappin soitinvalikoimaan kuuluvat ainakin viulu, trumpetti, mandoliini ja tuuba, ja etenkin viulistina hän pääsi moneen otteeseen hämmästyttävän lähelle Lonnie Chatmonin taiturointia. Samantyyppisillä päähineillä varustettuja taiteilijoita oli tuolloin lavalla useammin kappalein. (14) Everyone Sitting On Top Of The World Jotkut tapahtumat ja ajankohdat jäävät muistiin normaalia paljon paremmin. Tuota äänilevyä en ole hankkinut, sillä minulle riittävät hyvin Sheikkien alkuperäisversiot, mutta vuoden 2010 maaliskuussa tallennetun muistelukonsertin osasten seuraileminen osoittautui oikein viihdyttäväksi ja muutoinkin antoisaksi toiminnoksi. Mississippin Sheikkien pääjäsenet olivat viulisti Lonnie Chatmon (noin 18901942/43) ja hänen kasvinkumppaninsa kitaristi-laulaja Walter Vinson (190175). Aikaa myöten kirjoittelin näille palstoille Mississippin Sheikeistä neliosaisen jatkokertomuksen. Ja näyttää noita Mississippin Sheikkien hartaita ihailijoita löytyvän myös Pohjois-Amerikasta vielä näinäkin päivinä, koskapa kanadalaisen Steve Dawsonin johdolla on saatu aikaiseksi ensin heitä kunnioituksella muisteleva cd-levy ja sitten tällainen dvd-tallenne. Kirjan kolmatta painosta en omista, mutta tuskin asiantila on siinäkään enemmälti korjaantunut. Nimensä yhtye oli ottanut joko 20-luvun pop-hitistä "Sheik of Araby" tai mykän filmin kulttihahmon Rudolph Valentinon sheikki-aiheisesta elokuvasta. Vesa Walamies
THE MISSISSIPPI SHEIKS TRIBUTE CONCERT (Black Hen Music BHDVD 66) -10
(1) Introduction (2) Oh Susanna Things About Comin' My Way (3) The Sojourners Sweet Maggie (4) Geoff Muldaur Poor Boy (5) Steve Dawson Gulf Coast Bay (6) Colin James Keep On Trying (7) Bob Brozman Church Bell Blues (8) Van Dyke Parks It's Backfiring Now (9) Robin Holcomb I've Got Blood In My Eyes For You (10) Jim Byrnes Tell Me What The Cats Are Fighting About (11) Alvin Youngblood Hart Livin' In A Strain (12) John Hammond Kind Treatment (13) Dave Alvin & Christy McWilson Who's Been Here. Esimerkiksi muutoin erinomaiset tarkat ja uutterat diskografistit R.M.W. Historiikeista on luettavissa, että Mississippin Sheikit pyrkivät esiintymään voittopuolisesti USA:n etelän valkoisille, koska heidän maksukykynsä oli mustia olennaisesti parempi ja koska heidän juhlansa olivat tummien illanviettoja paljon rauhallisempia. Ainut selvä lipsahdus tai kenties jonkinlainen erikoisuuden tavoittelu on hienovaraista laulelmatyyliä edustavan naispuolisen Robin Holcombin mukaan kutsuminen. Alun alkujaan yhtyeessä soittivat entinen rumpali Gary Smith harppua, Robben Ford kitaraa ja Patrick Ford rumpuja, nuorimman veljen ja yhtyeen tu-
- 49 -
1 - 2012 ·. Silloisista vokalisteista, joista vain Alvin Yongblood Hart ja Sojourners-kolmikko ovat afrikkalais-amerikkalaisia, valtaosa esittäytyy erinomai-
THE FORD BLUES BAND Ohne Filter Musik Pur: The Ford Blues Band In Concert (Recorded in Baden-Baden, Germany, August 8, 1998) (Inak 6534-2) -05
(1) It's Hot (2) Watch Yourself (3) She's Sweet (4) Don't Cry (5) Crazy For My Baby (6) I Smell Trouble (7) Lovin' Cup (8) Bring It To Jerome (9) Cadillac (10) Tell Me Mama Hyvin kaukaisessa, jos ei ihan lapsuudessani niin ainakin nuoruudessani, sain vakavan tartunnan tautiin nimeltä The Charles Ford Band. Vuoden -77 alkupuolella hain Tikkurilan postista USA:sta tulleen lähetyksen, josta löytyivät mm. Ennen maaseudulle muuttamistani asuin 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pari vuotta Vantaalla ja kävin töissä Helsingin keskustassa. Heistä Dawson kunnostautuu muun ohella orkesterinjohtajana, taitavana kitaristina ja myös vokalistina. Mielihyväni oli niin mittava, että sitä voisi pitää yhdelle henkilölle kohtuuttomankin suurena. Toivoa sopii, että tällaisen tribuutin innoittamina myös jotkut nuorenpuoleiset hyvän musiikin ystävät ryhtyvät tutustumaan Mississippin Sheikkien korkealuokkaiseen taiteeseen. Bo Carterin erikoinen piirre taasen oli kaksimielisten ihmissuhdekertomusten laajamittainen viljeleminen, mikä jossakin määrin jätti varjoonsa hänen virtuoosimaisen kitaransoittonsa. On varmaankin paikallaan luoda suppea pikakatsaus noihin juuri mainitsemiini selvityksiin. Kunkin laulun soidessa on muusikoiden taustalle heijastettu kuva vanhan ajan savikiekon keskiötä muistuttavasta luomuksesta, mihin on merkitty paitsi kappaleen ja esittäjät nimet niin myös suurin kirjaimin maininnat perinteisistä levymerkeistä kuten Columbia, Vocalion ja OKeh sekä vielä teksti "Electric". Koko kattauksen ensimmäinen musiikkiesitys ja viimeiseksi sijoitettu suurklassikko ovat tietysti yhden ja saman melodian eri muunnelmia, ja niistä etenkin kaikkien artistien erikseen ja yhdessä julistelema päätöspiisi on tulkinnaltaan mitä puhuttelevin. Lisäsuosituksena viittaan lehtemme tuoreessa juhlanumerossa silmiini osuneeseen mainintaan, minkä mukaan niinkin kovaotteisella kitaristi-laulajalla kuin Rory Gallagherilla oli ohjelmistossaan teos nimeltä "Mississippi Sheiks". Bo Carterin Yazoo-lp:t 'Greatest Hits 1930-40' ja 'Twist It Babe, 1931-40' sekä Mississippin Sheikkien Mamlish-albumi 'Stop and Listen'. Niinpä tämän string bandin ohjelmistossa oli vahvan blues-aineksen seassa myös runsaanpuoleisesti omintakeisia mukaelmia silloisista suosikkilauluista ja aivan tavallisista tanssikappaleista
Muutettuaan Californiaan v. Jokusen maininnan voisi kyllä antaa myös yhtyeen kahdelle ensimmäiselle; Roger Deanille ja Bernie Watsonille. "Alone with Patrick" -linjaa jatkaa tämäkin Saksan Baden-Badenissa v. Mayall oli herätellyt vuosien jälkeen Bluesbreakersin henkiin, ja yhtyeen muodostivat jo 60-luvulla siinä soittaneet kitaristi Mick Taylor, basisti John McVie sekä rumpali Colin Allen. Homma ei suruksemme koskaan toteutunut, sillä yhtye meni ja tekikin klassikoksi kehutun levynsä "The Charles Ford Band" Arhoolielle. 1986 Volker sai hyvää oppia paikallisilta jazz- ja blueskitaristeilta ja tavallaan loi tiedostamattaan sopivan pohjan tulevalle Ford Blues Band -pestilleen siinä määrin hänen soitossaan on yhtäläisyyksiä Robbenin tapaan ilmaista bluesia. 50-luvun alussa Mayall liittyi armeijaan kolmeksi vuodeksi palvellen niin Etelä-Englannissa kuin jonkun aikaa myös Koreassa. valjua! The Dark Side Of Midnight on vähän siinä ja siinä, mutta Taylorin Les Paul soi kyllä mallikasta 60-lukua; helposti tuli mieleen erään suomalaisen Albertin saundit! Bluesbreakers esitti ja levytti aikanaan paljon Chicagon tekijämiesten kuten Otisin, Rushin, Albert ja Freddie Kingin, Sonny Boyn ja Buddy Guyn tutuiksi tekemiä kappaleita. Niinhän sitä sanotaan, että teini-ikäisenä piston sydämeensä saanut muistaa ja tuntee sen lopun ikäänsä; sitä nostalginen Mayall on minulle, vaikka koko ihana Amerikan "aito" blues tuli hyvin pian mukaan kuvioihin. kitaristit Eddie Lang, Lonnie Johnson, Brownie McGhee ja Leadbelly monen muun lisäksi. Andy Justilla on hiukan samanlainen laulutapa kuin Doug Jaylla ja harpistina hän kuuluu "kovaa ja raivokkaasti puhaltavien" kategoriaan. Levyn päättää Little Walterin Tell Me Mama, josta on Andyn johdolla tehty reippaan hengästyttävä versio. Tässä muutama, jotka kannattaa ainakin katsastaa: Luther Tucker & The Ford Blues Band (1995), A Tribute To Paul Butterfield The Ford Blues Band (2001), In Memory Of Michael Bloomfield The Ford Blues Band (2002). Keikalla pääosa kappaleista esitettään kyllä blueshenkisesti, mutta ensimmäisestä It's Hot'sta lähtien nopean rockpohjaisina, ja sellainenhan tuntuu aina vetoavan helposti kuuntelijoihin. Hän jätti muun muassa rumpalin pois ja otti mukaan jazz-vaikutteita sekä -soittajia (Sugarcane Harris, Freddy Robinson, Red Holloway). Parhaiten "wanhaa" Ford Bandia muistuttaa versiointi Crazy For My Baby'sta, mitä eniten edesauttaa Volkerin robbenmainen kitarasaundi. Blue Rock'it -yhtiön sivuilta (www.bluerockit. Pat jäi ainoana ylläpitämään erilaisin kokoonpanoin Ford (Blues) Bandin nimeä sekä oli myös perustamassa Blue Rock'it Recordsia. Albert Ammons, Pete Johnson ja Meade Lux Lewis sekä heidän esittämänsä reipasrytminen boogie woogie saivat 12-vuotiaan pojan innostumaan myös pianistin urasta. Mayallin ansioiksi voinee myös lukea sen, että hän uskalsi ja osasi kehittää musiikkiaan ja yhtyeitään. Sen mitä Muddy Waters -korkeakoulu teki ja merkitsi bluesille Atlantin tuolla puolen, saman teki John Mayallin yliopisto ja sen tuottamat muusikot ja yhtyeet Englannissa ja sitä kautta koko Euroopassa. Taidekoulussa viettämiensä parin vuoden aikana blueskiinnostus suuntautui vielä harpistien, kuten Sonny Terry, Sonny Boy Williamson ja Little Walter suuntaan. Tällä kertaa on vuorossa Buddy Guyn My Time After Awhile ja ihan sitä levyiltä tuttua entistä Mick Tayloria, siis ok-Mayal-bluesia. Toki Andy Just on melkein kuin "perheen"jäsen, onhan hän ollut yli 20 vuotta tiiviisti mukana jakaen yhtyeen kanssa niin keikkalavat kuin monet levytyssessiotkin. DVD
tutkailut
Canned Heatissa, jossa Fito de la Parra oli vuosikausia ainoa perinteiden jatkaja. Robben ajautui sangen nopeasti omille teilleen (sen aikaisesta yhtyeestä tuli Jimmy Witherspoonin taustayhtye) sekä mukaan monenlaiseenkin kokeelliseen soitantaan (mm. Wells, Etta James & Sippie Wallace C.C. Robben jatkoi siis bluesin, jazzin, fuusion ja osin r&b:n parissa, Markin keskittyessä täysivaltaisesti bluesharpun soittamiseen. Rider Blues Jam (6) John Mayall & The Bluesbreakers Room To Move John Mayall syntyi 1933 Manchesterin lähellä pienessä Macclesfieldin kylässä ja kiinnostui musiikista kuunnellessaan isänsä savikiekkoja, joista löytyivät mm. Oli tästä se ilo, että itse olen siitä lähtien seurannut mielenkiinnolla veljesten risteilevää musiikillista taivalta. Buddy Guyn, Ronnie Earlin ja Kim Wilsonin aikaisemmin esittämästä I Smell Trouble'sta on muodostunut myös eräs Ford Blues Bandin vakiokappaleista, solistina asiaankuuluvan hienoa kitarointia esittävä Volker Strifler. Bluesbreakerseissa kitaristeilla on aina ollut merkittävä asema ja pari heistä, Eric Clapton ja Peter Green ovat olleet palvottuja supersankareita, vähän samaan luokkaan kuului aikanaan myös nuori Mick Taylor. Suurin syy tähän oli Briteissä sodan jälkeen vallalla ollut
· 1 - 2012
- 50 -. Mm. Miles Davisin ryhmään). Tämän ansiosta ja tavallaan jatkumona kesällä 1982 kuuluisassa New Jersey's Capitol Teatterissa pidetty konsertti John Mayall's Bluesbreakers with Friends saatiin toteutettua. Mayallin vaikutuksesta syntyneet yhtyeet, kuten Savoy Brown, Blodwyn Pig, Jethro Tull, Ten Years After, Ansley Dunbar, Cream, Chicken Shack ja erityisesti Peter Green's Fleetwood Mac tulivat nekin merkittäviksi. Enemmänkin kouluja sekä basson soittamista opiskellut aito Golden State -basisti Pate ehtii myös louskuttaa kappaleella parin minuutin soolon. Tuntuu vähän siltä, että tässä halutaan ke-
levan harpistin Mark Fordin tarkkaillessa tarkkaavaisesti vierestä. Muistelen Mayallin aikanaan kuulostaneen "hyvältä" harpistilta, vai kultaako aika muistot, sillä kyllä hänen soittonsa oli sittenkin aika hm... Baby, What You Want Me To Do ja Etta James; no jaa. Aika monelle 60-luvun "nuorelle", kuten itselleni, John Mayall oli suurin. Blues ja rock -buumi räjähtivät toden teolla käyntiin, ja Alexis Korner's Blues Incorporated sekä John Mayall's Bluesbreakers tulivat olemaan sen johtavia bändejä. Ja vaikken itse niistä pitänyt, Jenkeissä ne huomioitiin ja niitä arvostettiin. Vuonna 1962 Mayall kuuli ilouutisen; Alexis Korner ja Cyril Davies olivat avanneet Englannin ensimmäisen varsinaisen bluesklubin Lontoon alueella sijaitsevaan Ealingin lähiöön. Omalta kohdaltani voi hyvin sanoa, että tuolloin Mayall oli ainoa syy blues-innostukseeni. 1998 tehty live-dvd, sillä ainoa alkuperäinen jäsen yhtyeessä on juuri rumpali Patrick Ford. Hän keräili samalla levyjä, soitteli itsekseen bluesia ja ihmetteli, kun kukaan muu ei tuntunut siitä välittävän. Strifleria kuullaan vielä mukavarytmisessä kappaleessa Cadillac. Koht'sillään koulun lopetettuaan Pat ja Robben liittyivät Musselwhiten bändiin, jossa vierähti vuosi, kunnes he perustivat kyseisen vahvan kulttimaineen San Franciscon bluespiireissä saavuttaneen The Charles Ford Bandin. An Eye For An Eye oli vähän sellaista vanhaa löysää brittiläistä valkoista runttaamista. Muddy kuuli yhtyettä 70-luvun alussa ja mieltyi erityisesti Robbenin fat-body Gibson L-5:n soittoon niin paljon, että sai Chessin ehdottamaan jopa levyn tekoa kanssaan. Mayall esitti yhtyeensä kanssa neljä kappaletta. (3) Born Under A Bad Sign (4) Call It Stormy Monday (5) John Mayall & The Bluesbreakers with Albert King, Buddy Guy, Jr. Keep on Bluesin' Jari Kolari vahva jazz, dixieland tai Lonnie Donegan -vetoinen skiffle. com) löytyy myös Ford Blues Bandin levyjä. Ensimmäinen niistä, She's Sweet, lähtee harppusoololla liikkeelle, ja jos etenemistä kuvailisi musiikkitermein niin soave (pehmeästi), grave (hyvin hitaasti ja juhlallisesti) ja ihan pianissimoon (hyvin hiljaa) asti, kunnes heittäydytään forten (voimakkaasti) kautta loppuhuipentumaan. Heidelbergissa, siis Saksassa syntynyt Strifler sai monen paikallisen muusikon tapaan ensikosketuksensa bluesiin kuultuaan sitä jenkkien armeijan omissa klubeissa. Hitaita ja hiljaisuuden rajoilla käyviä kappaleita on kaksittain. 50-luvun lopulla Eurooppa, ja erityisesti Englannin musiikkimaailma, oli muuttumassa sähköisten soittimien ja vahvistimien myötä, sekä nuorten astuessa ärhäkästi mukaan kuvioihin kyllästyttyään Tommy Steele -tyylin soft rockiin. Kyllä tämä dvd Ford Blues Bandin esityksestä menee, vaikka alkuperäisiä yhtyejäseniä onkin enää rivissä vain yksi vähän samaan tapaan kuin
JOHN MAYALL & THE BLUESBREAKERS In The Shadow Of Legends (Blues Boulevard CD-250294 / Store For Music DVD-034)
CD/DVD 1: (1) John Mayall & The Bluesbreakers An Eye For An Eye (2) Etta James /Baby, What You Want Me To Do (3) Buddy Guy & Junior Wells Messin' With The Kid (4) Don't Start Me Talkin' (5) John Mayall & The Bluesbreakers My Time After Awhile (6) Sippie Wallace Shorty George CD/DVD 2: (1) John Mayall & The Bluesbreakers The Dark Side Of Midnight (2) Albert King Why Are You So Mean To Me. Yhtyeen kitaristi ja laulaja Volker Strifler sekä basisti Dawayne Pate olivat molemmat itselleni uusia tuttavuuksia, mutta kuten oletettua, niin täysiä ammattimiehiä alallaan. Mayall ja Bluesbreakers oli taustoinut jo 60-luvun alusta lähtien lukemattomia Englannissa vierailleita muusikoita, Hookerista ja Sonny Boysta lähtien, joten muutettuaan pysyvästi Los Angelesin Laurell Canyoniin hän pääsi luontevasti tekemään niin myös siellä
DVD:llä esiintyvinä vierailijoina nähdään Buddy Guy, Koko Taylor, John Hiatt, Peter Wolf, Keb' Mo', Robert Jr. Stormy Mondayssa kuullaan kivaa "kaksintaistelua" Alpun sekä Taylorin välillä ja muutenkin kuusikielisen magiaa on paljon ilmassa. Muddyltahan ei muuta saatavilla olekaan kuin upeita kappaleita ja The Same Thing on eräs hienoimmista, "Must be the same ol' thing, that make a tom cat fight all night". Siihen havahtuu vasta, kun kuulee heidän esittävän tyylitietoisesti näitä covereita. Puolentoista tunnin konsertti oli kokonaisuudessaan varsin bluespitoinen, kiitos sekä vierailijoiden että Bluesbreakersin, joka hoiti hienosti hommansa kotiin. Voiko elävästä henkilöstä sanoa legenda. John Hiatt'n esitys ja upea laulu suovat kunniaa alkuperäiselle esitykselle. Washington DC:n Kennedy Centerissä lokakuussa 1997 esitetty konsertti kunnioittaa hienolla tavalla legendan uraa ja lavalla esiintyvä monenkirjava joukko huippumuusikoita tuo oman Muddy-kunnioituksensa kuuluville niin soitossaan kuin puheissaankin. Astuessaan lavalle Buddy näyttää miten tila ja tilanne otetaan haltuun ja vetää hyytävästi "She's 19 Years Oldin". Seuraavana on vuorossa turhan lyhyt pätkä Big Mama Thorntonista ja George Smithista Muddyn kanssa keikalla joskus 60-luvulla. Isänsä poika Big Bill Morganfieldin kappalevalinta on "Hoochie Coochie Man". C. Sen sijaan cd vaikuttaa jotenkin sekavalta, vaikka se sisältää samat kappaleet ja esiintyjät kuin elävässä kuvassakin. Vierailijoista lähimmäksi Muddya ja miehen uraa on varmasti päässyt seuraavaksi esiintyvä Buddy Guy, joka soitti jo 1963 Muddyn hienolla akustisella Folk Singer -levyllä kitaraa osoittaen epäilijöille taitonsa myös sillä saralla. Mussu on taas täyttä asiaa ja Margolinin slide värisyttävää. Gravenitesin valinta on "Forty Days & Forty Nights", ja kyllä esityksestä kuulee, että kuunneltu on ja hartaasti. Lockwood, Nick Gravenites, Mem Shannon, Phoebe Snow ja Big Bill Morganfield. Goode" Johnnie Johnson, rumpali Steve Holley sekä basisti Paul Ossola. Keep on Bluesin' Jari Kolari
tutkailut
MUDDY WATERS: ALL-STAR TRIBUTE TO A LEGEND (Blues Boulevard CD-250296/ Store For Music DVD-033)
CD: (1) Koko Taylor I'm Ready (2) Long Distance Call (3) Buddy Guy She's 19 Years Old (4) Charlie Musselwhite I Got A Rich Man's Woman (5) Peter Wolf Rollin' & Tumblin' (6) Nick Gravenites Forty Days And Forty Nights (7) Mem Shannon Gypsy Woman (8) John Hiatt The Same Thing (9) Keb' Mo' I Can't Be Satisfied (10) Phoebe Snow Just To Be With You (11) Robert Lockwood Jr. Nuoren polven Mem Shannon tuo sujuvaa kitarointia ja mukavan tumman miehen äänen kappaleeseen "Gypsy Woman", ja kun osaava tausta on mukana
niin kokonaisuuskin on yhtä juhlaa. Miehessä on vähän Lester Butler -kaikuja, ei nyt ehkä ihan niin raivopää, mutta sinne suuntaan. Kappaleet on valittu konsertin nimen "Tribute To A Legend" mukaisesti eli Muddyn laajasta laulukirjasta. Yleisen tavan mukaan lopuksi kärrätään vielä koko ryhmä lavalle ja "Mojotetaan" Big Bill Morganfieldin johdolla. Buddy Guy on eräs parhaista kitaristeista luomaan tunnelmaa, tuskin kuuluvasta hiljaisuudesta ilotulituksen lailla ryöppyävään salamointiin, ja sitä miehen tässäkin esityksessä todella saadaan. Mean Red Spider (10) Nick Gravenites Forty Days & Forty Nights (11) Peter Wolf Rollin' & Tumblin' (12) Koko Taylor Long Distance Call (13) Big Joe Morganfield & Cast Got My Mojo Working (14) Bonus Footage: Muddy Waters Got My Mojo Working (Europe 1968) Yksittäisenä "blues"-muusikkona McKinley Morganfield eli Muddy Waters on merkittävin ja tärkein osanen 40-luvun lopulta lähtien ja 60-luvulla vauhtiin päässeen rock- ja bluesbuumin kehittymisessä, väheksymättä Robert Johnsonia, B.B. Wellsin yksi suurimmista myyntihiteistä Messing With The Kid on juuri sellainen kuin odottaa sopiikin, ja raivopää Guy ei petä, vaan antaa kielten puhua. Musisoinnin aloittaa Chicagon "suuri" mimmi Koko Taylor, jonka ääni oli vielä tuohon aikaan jonkunlaisessa kunnossa. Tilaisuuden isäntänä toimii Billy Dee Williams. Mean Red Spider (12) Big Bill Morganfield Hoochie Coochie Man (13) Big Bill Morganfield Got My Mojo Working (14) Muddy Waters Trouble No More DVD: (1) Koko Taylor I'm Ready (2) Big Bill Morganfield Hoochie Coochie Man (3) Keb' Mo' I Can't Be Satisfied (4) Phoebe Snow Just To Be With You (5) John Hiatt The Same Thing (6) Mem Shannon Gypsy Woman (7) Buddy Guy She's 19 Years Old (8) Charlie Musselwhite I Got A Rich Man's Woman (9) Robert Lockwood Jr. Hienona osoituksena tästä voi mainita vaikka Charlie Musselwhiten esityksen "I Got A Rich Man's Woman", jossa Mussu soittaa blueshuuliharppua tavalla, jota en ole kuullut häneltä vuosiin. Itselleni miellyttävin yllätys oli Charlie Musselwhiten näkyvyys ja esiintyminen. Albert Kingin esittämät kolme kappaletta Why Are You So Mean To Me?, Born Under A Bad Sign ja Call It Stormy Monday ovat kitaran juhlaa. Nick Gravenites, joka sävelsi mm. Yhtye on heti alusta lähtien valmis koitokseen ja Musselwhite tässä, kuten läpi konsertin, upeassa iskussa. DVD
hitellä showta Amerikan yleisölle. Plantaasin maisemiin vuosikymmenten taakse palataan kappaleessa "I Can't Be Satisfied", jonka esittää mies ja kitara eli Keb' Mo' ja hänen Dobronsa. Välikuvissa Keith Richards ja Greg Allman kertovat omia nuoruudenmuisteluitaan, välissä vilahtelee Muddy poikineen ja kuullaan "Long Distance Call", "Walking Thru The Park" ja pätkän verran Rolling Stonesia Newportin ajoilta. Mielestäni 80 vuotta voisi olla ainakin hyväksyttävä ikäraja elävänä legendaksi tulolle. Veljekset kuin veljekset eli Junior Wells ja Buddy Guy lupaavat aina hyvää. Sonny Boy Williamsonin Don't Start Me Talkin'ssa veljekset pääsevät vähän hienostelemaankin, kotikujillaan Chicagossa. Keep on Bluesin' Jari Kolari
FBS:n jäsen: OLETHAN VARMASTI MUISTANUT UUDISTAA BN-TILAUKSESI?
Tarkemmat ohjeet tämän lehden sivulta 3 tai netistä: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm
- 51 -
1 - 2012 ·. "Mean Red Spider" on Muddyn muunnelma Lockwoodin 40-luvun alun kappaleesta "Black Spider Blues", joten vähän kuin omaansa Robert Junior saa esittää ja tyylikkäästi sen tekeekin. Kyseinen yhtye oli kokoonpanoltaan huikaiseva; Muddy Waters, Otis Spann, Paul Oscher, James "Pee Wee" Madison, Sonny Wimberley ja S.P. Kekkerit päättyvät 20-minuuttiseen C. Kaikki esiintyjät ovat osaavia ja ammattitaitoisia, kuullut kappaleet huippuluokkaa ja kappalevalinnatkin ok. Gails Bandin laulaja Peter Wolf esittää vauhdikkaan version kappaleesta "Rollin' And Tumblin'". Esitys ei ole ihan sitä mitä itse odotin, kelvollinen silti. Phoebe Snow ja hieno kappale "Just To Be With You" miten sen nyt kauniisti sanoisi; täysin turha mimmi näihin kekkereihin. Rider -yhteisesitykseen, "ja meillä kaikilla oli niin mukavaa". Paul Butterfieldin ensimmäisellä levyllä olevan "Born In Chicago", kuului Musselwhiten ja Goldbergin kanssa samaan 60-luvun nuorisoryhmään ja on tätä taustaa vasten asiallinen nimi esiintyjälistassa. Dvd on koottu kivaksi kokonaisuudeksi ja etenee luontevan tuntuisesti esiintyjästä toiseen. Historialliset filminpätkät ovat mukavia, vaikka toisaalta suht' tuttuja ja ihan liian lyhyitä välähdyksiä. Olen aina pitänyt Juniorin sielukkaasta laulusta, ja vireessä kuului olevan harppukin. Esiintyjien välille dvd:lle on valittu mukavia filminpätkiä, keikkanäkymiä ja historiaa teemalla plantaasilta Chicagoon. 20-luvulta lähtien esiintynyt ja levyttänyt, reilusti yli kasikymppinen Sippie Wallace on tässä yllättävän hyvässä vedossa; laulu on ok, esiintyminen kuosissaan, ja oli todella hieno veto ottaa myös lady mukaan juhliin. Kingiä, John Lee Hookeria tai vaikkapa Jimmy Reediä. Ja kuin pisteeksi iin päälle dvd:lle on lisätty sama kappale Muddy Waters Blues Bandin esittämänä Euroopassa 1968. House bandin muodostavat Muddyn pitkäaikaiset luottokitaristit Bob Margolin ja Tom Cosgrove, Chicagon nuorisotiimiin 60-luvulla kuulunut urkuri Barry Goldberg, edellisen kanssa samassa ryhmässä vaikuttanut harpisti Charlie Musselwhite, pianisti "Johnny B. Mukava yhteensattuma tässä yhteydessä oli nähdä Suomessakin kesällä 2011 vieraillut Paul Oscher nuorena. Kun on kuunnellut mukana olevien muusikoiden omia levyjä, niin välillä unohtaa, kuinka taitavia he todellakin ovat. J. Muddy piti tiukasti kiinni omista Delta-juuristaan, mutta muovasi, kehitteli ja hioi siitä uuden ja omanlaisensa sähköisen kaupunkisaundin sekä
yhtyekuvan, joihin koko rokin kasvun voi katsoa tukeutuvan. Konsertista välittyy iloinen ja välitön ilmapiiri niin esiintyjien kuin katsojienkin osalta. Leary. Yleisön pyynnöstä Bluesbreakers esittää bonuksena nopeatempoisen ja reippaan Room To Moven, jossa se aikaisemmin hiukan vähättelemäni harppukin saa oikeanlaista sykettä
Noihin miehen aiempiin levyihin verrattuna lauluääni tai -tapa on muuttunut hieman pehmeämmäksi, mikä ei nyt ole niin hyvä juttu. Pienistä moitteista huolimatta tämä albumi on kuitenkin ihan hyvää tasoa. Eugenen tavaramerkit ovat toki tallella: B.B. King ansaitsisi kyllä paremmankin kunnianosoituskappaleen kuin tämä vähän löperö "BB" on. Myös tuotantopuoleen olisi voinut satsata hieman lisää. Kun kappaleet ovat muutenkin hieman pehmosoulbluesia niin olisin kyllä kaivannut enemmän vääntöä ja riuskempia gospelmaneereita, joihin mies tarvittaessa pystyy. Rytmikkäät soulbluesit Rock And A Hard Place (ei se samanniminen Rolling Stones -kappale) ja It's Gotta Be The Last Time ovat myös levyn ehdotonta parhaimmistoa. Tällaisesta nykybluesista puhui Alligatorin Bruce Iglauer edellisissä lehdissä julkaistuissa haastatteluissa. Kautta levyn huomio kiinnittyy hyviin sovituksiin ja erinomaisiin teksteihin soiton ohella. Toronzo Cannon on uusi, nuori nouseva kyky (syntynyt v. Lisäksi levyjä sitoo toisiinsa vahva bluesperinne, jossa kuuluvat myös r'n'b- ja soul-vaikutteet. Jos ekalla levyllä mies oli vielä hoikka nuorukainen, niin tämän uusimman kannessa poseeraa sangen tukevassa kunnossa oleva mies. cross over -potentiaalia omaavaa levyä laajakatseisille nykybluesin kuuntelijoille. Hutton ronskin runttauksen. Harppu esiintyy myös raidalla Open Letter, jossa Toronzo kritisoi Chicagon klubikuvioita pätevällä lyriikalla. Markku Pyykkönen
SHARON LEWIS & TEXAS FIRE The Real Deal (Delmark DE 816)
(1) What's Really Going On. Olen kovasti järkyttynyt, kuinka vähän tätä mustan musiikin yhtä todellista supertähteä ei nykyään arvosteta ei ulkomailla eikä täällä. Vähän kauempaa katsottuna voisi melkein luulla, että Freddie King -vainaako se siinä. 1968) Chicagon kovissa klubiympyröissä.Yhden omakustanteen My Woman vuonna 2006 tehnyt Toronzo on kypsytellyt taitojaan taustamuusikkona mm. Tällä Cannonin uudella levyllä tulevat esiin myös rock- ja funk-taustat. Onneksi ainakin Bridgesin ja James Hunterin kaltaiset artistit pitävät yllä Cooken perintöä. Tälle Delmark-julkaisulle Toronzo on säveltänyt yksin ja yhdessä levysessioissa soittavan komppikitaristin Lawrence Gladneyn kanssa yksitoista albumin kolmestatoista kappaleesta. Albumi ei aivan kanna loppuun asti. Suosittelen tätä myös ns. Bridges on kuitenkin sen tason artisti, joten on aihetta ainakin harkita uuden levyn hankkimista. Soulbiiseistä I Can Never Forget ja Dance With You kuulostavat parhaimmilta. Ne ovat kuin jostain Sam Cooken ja Robert Crayn välimaastolta. Eipä tällä joukolla kai huonoa levyä saisikaan aikaan. South Siden kasvatti tutustui bluesiin Theresa'sklubin kuvioissa, joissa hänen setänsä soitti rumpuja Jr Wellsin ja Buddy Guyn kanssa. Jonkinlaista typistämistä olisi ehkä kannattanut tehdä, ja jokunen kappale (levy on kokonaan täynnä omia biisejä) olisi voinut korvata jollain mojovalla coverilla. Rummuissa on vanha Suomen-kävijä (Albert Collins, Jr Wells ja Buddy Guy), käytetty sessiorumpali Marty Binder. Ehkä sen olisi voinut siirtää levyn viimeiseksi tai lopettaa koko kiekko siihen. Vuonna 1963 syntynyt Eugene omaa kyllä tarvittavaa geeniperintöä, sillä isä on blueskitaristi Hideaway Slim ja äiti sitä samaa Bullockin perhettä, joka on tuonut meille erään Annie Maen, eli Tina Turnerin. Itseäni on aina viehättänyt miehen silloin tällöin käyttämä Sam Cooke'mainen laulutapa. Se on vuorostaan kuin suoraan jostain B.B. Bruce on kirjoittanut levyn takakansitekstin. Jailer (8) Mojo Kings (9) Silver Fox (10) You Can't Take My Life (11) Ain't No Sunshine (12) Don't Play That Song (13) Angel
· 1 - 2012
- 52 -. Hänen soittonsa luo vankan
pohjan ja svengaa loistavasti. Toronzo on vahvaääninen vokalisti sekä monipuolinen kitaristi vaihdellen soundeja ja tyylejä eri kappaleissa. Kaikki eivät ehkä pidä myöskään siitä, miten mies on siirtynyt liiaksi pois perusbluesin parista. Varsinkin hänen kitarointinsa on nyt enemmän vain osa kokonaissoundia kuin keskeinen soitin. Big James & Chicago Playboys -bändissä. Carl vierailee raidoilla 5 ja 11, jotka ovat kitaran juhlaa rankan soiton ansiosta. todettiin, että albumi ei tuo mitään järisyttävän uutta artistikuvaan. Matthew Skollerin huuliharppu pääsee kappaleella hyvin esille. Ei kannattaisi lähteä sille tielle. Muuta vikaa tästä levystä ei sitten löydy. (13) Baby Girl (14) Not Gonna Work Delmarkin tuorein jatkaa Chicagon nuoremman polven blueskykyjen esittelyä. Ensimmäinen levy, "Born To Be Blue" englantilaisella Westsiden Blueside-alamerkillä ilmestyi jo vuonna 1998 ja sen jälkeen miehen kaikki loput albumit (6 kpl) on julkaistu tällä Armadillo-merkillä. Nopeahko How Long on blueseista toimivin. Aloitusnumero tuo mieleen Hound Dog Taylorin ja J.B. Basisti Larry Williams on vaikuttanut mm. King -tyylinen kitarointi ja sielukas lauluääni, jolla pystytään esittämään komeasti niin bluesia, soulbluesia kuin soulia ja jopa kantria. Eugene Bridgesin tyylisiä ja taitoisia kitaristeja kyllä maailmaan mahtuu, muttei helposti hänen tasoistaan laulajaa. Kingin vakiorumpali Caleb Emphrey. Sen sijaan hieman aneemisiin torviriffeihin ja sovituksiin olisin kaivannut terävämpää otetta. CD
TUTKAILUT
TORONZO CANNON Leaving Mood (Delmark DE 817)
(1) She Loved Me (2) Chico's Song (3) Come On (4) Believe (5) Hard Luck (6) Open Letter (To Whom It May Concern) (7) I Can't Take Her Nowhere (8) Leaving Mood (9) She's Too Much (10) You're A Good Woman (11) Earnestine (12) Do I Move You. (2) The Real Deal (3) Do Something For Me (4) Crazy Love (5) Mother Blues (6) Blues Train (7) Please Mr. Seuraava Chico's Song on tribuutti soittokaverille, nuorena nukkuneelle Chico Banksille. Yksitoista biisiä aina siihen kahdenteentoista kantrinumeroon saakka ovat varsin nautittavaa bluesia ja soulia. Aiempia esimerkkejä tästä olivat Quintus McCormickin ja James Kindsin levyt. Kari Kempas
EUGENE HIDEAWAY BRIDGES Rock And A Hard Place (Armadillo 32)
(1) I Can Never Forget (2) Rock And A Hard Place (3) She's Out Of My Life (4) Baby I Like (5) It's Gotta Be The Last Time (6) How Long (7) It Will Not Stop (8) Dance With You (9) I'm Holding You (10) 45 Jump (11) It Had To Be You (12) Long Way From Texas (13) Won't Let Me Go (14) Mom And Daddy's Place (15) BB Tämän kirjoituksen voisi ihan hyvin aloittaa täysin samoin kuin Eugene Hideaway Bridgesin viimekertaisen levyarvion, jossa mm. Tommy McCrackenin, Joanna Connorin ja Ronnie Baker Brooksin bändeissä. CTA:n bussinkuljettajana leipätyötään hoitava Toronzo näkee ammatissaan kaikenlaista ja osaa ottaa näkemästään hyviä, tuoreita ideoita teksteihinsä. Tätä tyyliä
edustaa kappale Long Way From Texas, joka vähän sotkee kokonaisuutta. Toronzo on selvästi nousemassa julkaisunsa ansiosta uudelle tasolle Chicagon klubiympyröistä. Tuo edellinen "Live In San Antonio"oli livetallenne ja nyt on siis palattu normaaliin studioalbumiin. Näitä kaikkia yhdistää pääasiassa artistien kyky tuottaa omaa vahvaa, uutta materiaalia niin vahvoin uusin tekstein kuin sovituksinkin. Vasenkätisesti Gibson Flying V:tä soittava Toronzo on tyylillisesti Albert Kingin, Jimmy Hendrixin ja aikalaistensa Chico Banksin sekä levyllä kahdella kappaleella vierailevan Carl Weathersbyn jalanjäljissä. Kingin tai Little Miltonin ohjelmistosta. Pianisti Roosevelt Purifoy tuo oman värinsä sessioon monipuolisen soittonsa ansiosta vaihdellen pianon ja urkujen välillä esimerkkinä Nina Simonen kappale Do I Move You, jossa hän pääsee loistamaan tyylikkäällä tekniikallaan. B.B. Onneksi levyllä ei kuitenkaan ole halpoja konesoundeja vaan mukana on aitoja soittajia, kuten kosketinsoittaja David Webb, basisti Eric King ja vanha B.B
Vieraat lainakappaleet Sharon on valinnut onnistuneesti, esimerkiksi Wynona Carrin 50-luvun Please Mr. John ja Sir Tom Jones. Deitra Farr) avustuksella. Väliin tuntuu kuin kalkkarot kolisisivat ja gaattorit röyhtäilisivät voodoo-rumpujen säestyksellä Mis-
HUGH LAURIE Let Them Talk (Warner 2564674078)
(1) St. Nuo lisäkappaleet ovat Ray Charlesin Hallelujah, I Love Her So, Ray Pricen kantrihitti Crazy Arms, Jimmie Rodgersin klassikko Waiting For A Train ja livetallenne laulusta You Don't Know My Mind. 2003 ilmestyneen ja Jussi Raittisen vaiheista kertovan kirjan 'Muistan vielä vuonna 56'. Hän on myös käynyt esiintymässä Suomessa Lahdessa ja jopa levyttänyt täällä Bluesministeri Kuloniemen Bluelightilla julkaistulla soololevyllä. Billy Branch tuo huuliharppunsa kahteen kappaleeseen (6 ja 8), jotka ovat nopeita. Ennen tähän levyyn tutustumista en olisi saattanut kuvitella, että niinkin kuluneesta rallista kuin John Henry on vielä mahdollista saada aikaiseksi tuoreen tuntuinen tulkinta. aloituskappaleelta What's Really Going On, jolla hän kritisoi Chicagon blueskuvioita. Kahdella kappaleella (2 ja 4) on neljän hengen torvisektio, joka tuo esityksiin sopivasti lisäväriä. Kyllä tässä melko selkeästi edistetään paholaisen omaa omituista perinnerallatusta, bluesia, kantrilla tai ilman. Vahvaääninen, alkujaan Teksasista kotoisin oleva Sharon on yksi Chicagon lukuisista bluesnaislaulajattarista. Hänhän suostuu oman ilmoituksensa mukaan kuuntelemaan pelkästään alkujaan 78:n kierroksen nopeudella julkaistua musiikkia. Laurie itse laulaa omaperäisellä, hieman narisevalla äänellään aivan kelvollisesti, ja hänen soitannollisia kykyjään tuli jo edellä kehaistua. Aivan yhtä tiukkalinjainen tämä Hugh ei sentään taida olla. Muita musikantteja on mukana runsaanpuoleisesti, torviosuudet on sovittanut itse Allen Toussaint ja vierailevina vokalisteina kunnostautuvat Irma Thomas, Dr. Joe Callicott) (3) Six Cold Feet (Leroy Carr) (4) Buddy Bolden's Blues (Ferdinand "Jelly Roll" Morton) (5) Battle Of Jericho (6) After You've Gone (7) Swanee River (8) The Whale Has Swallowed Me (J.B. Eli kuuntelussa jo tovin kuluneeseen loistavaan blueslättyyn nimeltä "The Skinny". Vesa Walamies PS: Tästä tuotteesta on sittemmin julkaistu neljällä bonus-piisillä ja osin dokumentaarisella dvdkiekolla täydennetty parannettu painos. Siegal on käynyt tekemässä Amerikan mailla taustabändin kanssa, joka koostuu pelkästään perinteisten bluesstarojen nuorimmista pojista. Ja senkin ymmärrän oikein hyvin, että tohtori Housea näyttelevä englantilainen Hugh Laurie ei tämän tähtiroolinsa jälkeen halua enää olla pääosassa missään muussa vastaavanlaisessa yhteydessä. No, joka tapauksessa homma etenee ja kuulija tokenee todella maukkaasti jälleen kerran. Tyylillisesti vaihteleva levy pitää sisällään sydäntäsärkeviä hitaita blueseja ja nopeita, tanssittavia kappaleita. No on siellä lisäksi mukana olleet myös Alvin Youngblood Hart, Duwayne Burnside ja Andre Turner, jotka ovat myös luultavasti joidenkin poikia, mutteivät välttämättä nuorimpia. CD
Laulajatar Sharon Lewisin Delmark-debyytti kantaa nimeä "The Real Deal". Jailer toimii hyvin tänäkin päivänä. Hänen repertuaarinsa on jopa siinä määrin perinteistä, että siitä tuli mieleeni kuvaamataiteilija Robert Crump. Hän on levyttänyt aikaisemmin vuonna 2004 yhden omakustanteen. Kaiken kaikkiaan esillä on niin tasokas ja huolella koostettu kokonaisuus, että sitä sopisi suositella hankittavaksi ilman kuuluisuuteen liittyviä uteliaisuustekijöitäkin. Ja löytyy välistä myös vähän wah-wah-kitaraakin sun muuta efektaattoria, mutta tyylitajulla soppaan lisättyinä. 2000-luvun alun soul, folk- ja väliin poppismaisistakin sävyistä ei ole jäljellä paljoakaan. Jo siis viime keväänä Ian Siegal Brittilästä pukkasi jälleen kerran markkinoille kiekollisen mitä mainiointa perinnesoittoa. Kun tähän lisää vielä Siegalin laulunlahjat, joista ei voi olla muuta mielipuolta kuin että kyllä Ianin pojalta toi jodlaaminen sujuu, niin kasassa on varsin järisyttävä syvän etelän gumbo. Kari Kempas A Change (The Mississippi Sheiks) (15) Let Them Talk (James Booker) Aikaisempia esittäjiä sulkeissa Monien muiden tavoin minäkin olen seuraillut TV:n House-sarjaa, en systemaattisesti, mutta aika usein. Mutta yhtä kaikki, nekin hoituvat puuvillapeltojen ja suistomaiden oikeassa autenttisessa hengessä. Hän nousee tällä askeleen ylöspäin toivottavasti tämän levyn ansiosta näemme hänet myös Euroopassa. Tarinat karmeita sekä raadollisia, soitanto hurjaa ja hikistä. Sharon on säveltänyt levyn kolmestatoista kappaleesta kahdeksan, joissa hän kertoo tarinoita elämästään vahvalla tyylillään. Aika outoa, etten sano. Sharon on myös tuttu Dave Specterin keikoilta sekä Delmarkin live-cd/dvd:ltä, joka äänitettiin Rosa's Loungessa. Tai en ole kyllä asiasta ihan varma. Vai mitä sanotte tällä kertaa levytyksestä, jonka mr. Vähäisen hintaeron vuoksi suosittelen etenkin tuon erikoisversion hankkimista.
tutkailut
IAN SIEGAL AND THE YOUNGEST SONS The Skinny (Nugene NUG 1101)
(1) The Skinny (2) Stud Spider (3) Master Plan (4) Hound Dog In The Manger (5) Picnic Jam (6) Natch'l Low (Coolin'Board) (7) Better Than Myself (8) Devil's In The Details (9) Moonshine Minnie (10) Garry's Nite Out (11) Hopper (Blues For Dennis) Aikani odoteltuani täytyi tämäkin homma hoitaa itse, kun kukaan muukaan ei tarttunut tarjolla olleeseen täkyyn. Longhair) (12) Winin'Boy Blues (Morton, Hot Tuna) (13) They're Red Hot (Robert Johnson) (14) Baby, Please Make
- 53 -
1 - 2012 ·. Varsin perinteisen bluesin linjoilla tässä taas mennään, niin kuin Siegalin pojan viimeaikaisilla levyillä on totuttu kuulemaan. Erityisesti olen viehättynyt sen nokkelasta dialogista ja erinomaisen persoonallisista henkilöhahmoista, joista pääsankarin ärsyttävä originellius on aika ajoin viety jopa normaalien sietorajojen ulkopuolelle. Kappale Angel päättää levyn gospel- ja r'n'b-tunnelmiin Sharonin vahvan laulun sekä kolmen hengen taustakuoron (mm. Vasta äskettäin luin lävitse v. Siinä määrin sarja on kuitenkin alkanut toistaa itseään, että sen päättäminen viimeisimpään kahdeksanteen tuotantokauteen on varsin järkeenkäypä ratkaisu. Jo eräistä Housen jaksoista on käynyt ilmi, että Laurie osaa soittaa ja pitää musiikista. Texas Fire -bändissä on kitaroissa Bruce James ja Dave Specter, bassossa Melvin Smith, rummuissa Tony Dale ja koskettimissa Roosevelt Purifoy. On siellä joukossa mukana muutama vähän modernimpikin veto. Dvd:n osuva otsikko on "A Celebration Of New Orleans Blues", ja sen sisällöstä yli puolet koostuu musiikkiesityksistä. Todellakin The Youngest Sons -yhtyeen jäsenet ovat Garry Burnside (kitara, basso), Robert Kimbrough (kitara), Rodd Bland (rummut) ja Cody Dickinson (rummut, basso, woogie board?). Aikuisen naisen vahvatunnelmainen debyytti Sharonilta. Irma Thomasilta ja Hugh Laurielta sellainen suoritus kuitenkin onnistui. No se kuitenkin sukulaissuhteista ja bäk tö bisnes. Teoksesta jäi päällimmäisenä mieleen, että suositun ja menestyneen artistinkin elämässä ovat miltei jatkuvasti vahvasti esillä toimeentuloon ja keikkailun rasituksiin liittyvät vaikeudet. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että hän on muiden avujensa ohella taitava ja varsinkin vanhanmallisen mustan musiikin salat hallitseva muusikko. Ja niin kuin aina, tämän miehen kohdalla on odotettavissa jotain ihan muuta kuin luulit odottavasi. Mutta homma toimii ja komeasti. Vahvoja lyriikoita löytyy mm. Instrumentaalisooloista vastaavat Branchin ohella Dave Specter hienostuneesti omalla tyylillään ja Purifoy loistaa koskettimillaan useammalla raidalla. James Infirmary (2) You Don't Know My Mind (Virginia Liston, Miss. Siihen hänellä kun olisi olemassa myös taiteelliset resurssit. Sävellykset ovat rankkoja, raakoja ja rupisia. Pidän kuitenkin luultavana, että Bilboardin blues-listan kärjessä keikkunut televisiotohtori Hugh Laurie on viime vuosina ansainnut niin hyvin, että voisi halutessaan helposti ja ongelmitta siirtyä toteuttamaan itseään ensisijaisesti musiikkipuolella. Edellinen näistä on junakomppinen ja jälkimmäinen on tarina bändistä Mojo Kings, jossa myös Sharon esiintyi aikaisemmin. Mitäpä muutakaan voi todeta miehestä, joka soittaa kitarallaan kuin Blind Blake ja pianollaan kuin Professor Longhair ja jonka ohjelmistosta löytyy lukuisia entisten aikojen blues-, r&b-, gospel- ja jazz-suosikkeja. Myös Van Morrisonin Crazy Love on onnistunut, samoin Sam Taylorin Mother Blues on oiva valinta. Lenoir) (9) John Henry (10) Police Dog Blues (Blind Blake) (11) Tipitina (Prof. Pari ripeämpää rallia on myös potkua antamassa ja keitosta maustamassa
Se on meille suloisen rupisen rokkensoulin ystäville silkkaa kirkasta ja helmeilevää kotikäyttöistä kiljua. Niin liiterin kovassa kunnossa Barre & Boys edelleen on. Myös muutama vuosi sitten ilmestynyt, Barren omissa nimissä julkaistu lätty "Raw, Raw, Rough!" oli silkkaa murhaa. Little Ole'Shack on se laulu, josta nappasin sitä Elviksen yhteyttä. Jälleen kerran on siis kasaan pantu helvatin hieno kattaus rokkenrollin, rytmibluesin sekä suolikantrin parhaimpia helmiä. Eikä levy niin sekamelskaa ole kuin tyylilajeista ehkä annoin ymmärtää... Toki siltä löytyy tyylejä moneen lähtöön kuten bluesia, ragtimea, honkytonkia, r&b:tä, New Orleansia sekä rock & rollia, ja esiintyjiäkin laidasta laitaan: Muddy, B.B. Ja tietysti myös soolona. CD
tutkailut
Gary Moore -bluesiksi. Ja lätyn päättävä Bad Girl on aivan järjetön osoitus BW:n taidoista soulin äärellä. Jos niitä yhtäläisyyksiä tuttuihin muusikoihin haluaa etsiä niin Honky Tonk Heaven on sitten hengästyttävän reipasta Jerry Lee Lewistä. Hallekovaa ja kaikki moppaamaan... Keep on Bluesin' Jari Kolari ja täyttä tajunnanräjäyttäjää olisi taaskin tarjolla äänentuoton eri muodoissa. Ja rankalla tarinalla varustettu tietty. King, Louis Jordan, Fats Domino, Jerry Lee Lewis, Elvis jne. Myös You Told A Lie sotkee pasmat kertaheitolla ja pillauttaa itkuun karvaimmankin karjun. Barrence Whitfield & Savages soittaa sinulta suolet solmuun ja tajun taivaalle. Kyllä tätä Atlantin ylittävää yhteistyötä ja avunantoa kuuntelee mieluusti ja taajaan. Meno on totisesti juuri niin järjetöntä kuin vain Barren molemmista naamareista näkyy. Esim. Ja soittokuntana on siis se sama (lähes) legendaarinen The Savages, jonka riveissä Barrence Whitfield uransa 1980-luvulla alkupuolella aloitti. Hold Me Close on sydäntä riivinraudalla raastava soulballadi. Wrightin kataloogista blokattu, kipeän kaunista tilitystä. Se kappale jossa Elvis laulaa, että Joe tekee sitä ja Joe tekee tätä, mutta tämä versio on enemmänkin 40-luvun Louis Jordania. Täytyy vain ihmetellä Barren ja soittokunnan järjetöntä kuntoa. sinkun a-puolellakin julkaistu nekkailustoori Willie Meehan on järisyttävän upea biisi, hurjaa r&b-humppaa parhaimmillaan. Victor elää laulullaan ja siitä osoitus on Out Last Goodbye, jossa voisi olla aineksia vaikka hitaaksi
BARRENCE WHITFIELD AND THE SAVAGES Savage Kings (Munster MR 306)
(1) (Your Love Is Like A) Ramblin'Rose (2) Just Moved In (3) It's Mighty Crazy (4) You Told A Lie (5) Willie Meehan (6) Shot Down (7) Who's Gonna Rock My Baby. Lisää arvostusta on vastaanottanut myös
· 1 - 2012
- 54 -. (8) 64 West Mm232 (9) Hold Me Close (10) Barefoot Susie (11) Stop Trying To Break Me Down (12) Bad Girl + 7" Willie Meehan / Mop Mop (Munster MR 7235) Kun tämäkään kiekko ei näyttänyt ketään muuta beeännäläistä kiinnostavan, niin täytyi jälleen kerran itse henkilökohtaisesti ylentyä Barren ja Villi-ihmisten tuotoksia esittelemään ja ylistämään. Tämä on vähintään samaa tasoa kuin vastikään uudelleen julkaistun BW & Savagesien debyyttikiekon materiaali. Jokainen ralli lätyllä puolustaa paikkaansa ja ovat oikeastaan vuoden tai vuosituhannen biisejä joka ikinen. Ihmettelenkin aivan kauhiasti, jollei BW & S:n musisointi kiinnosta bailukansaa jälleen kerran täällä hämärän rajamaillakin. Kansi kuvaa lätyn sisältöä täydellisesti. Tällä kertaa on kyseessä aivan uutta materiaalia yhden pitkäsoiton (CD/LP) sekä 7-tuumaisen vinyylin verran. Levy nimeltään "Savage Kings" ilmestyi siis jo viime vuoden kevätpuolella
JUMPIN' JACK BENNY I'll Be Alright (Boppin' Records 001)
(1) I Don't Believe (2) Tell Me Please (3) Let Your Love Go (4) I'll Be Alright (5) Mean Woman Blues (6) Find A Fool (7) Big Woman Blues (8) Take Time Out To Hear Me Some Blues (9) Party's On (10) On More Song (Live) (11) You Got Yours I Got Mine (Live) Jumpin'Jack Benny Blues Band on saanut parin viime vuoden aikana mairittelevia lausuntoja keikoistaan ja vauhdikkaista esiintymisistään, ja siihen nähden tämä yhtyeen ensimmäinen levy osuu hyvään saumaan. New Orleans-Fats Dominoa musisoidaan onnistuneesti Subliminal Criminal'ssa. Tämähän on kuin itsensä O.V. Victor on yhdessä tuottaja-basisti Stephen Dees'n kanssa säveltänyt kaikki levyn kappaleet ja ihan hienon kokonaisuuden miehet ovat saaneet aikaan. Pianistissa (Victor Wainwright) ei mitään valittamista, kitaristissa (Greg Gumpel) ei mitään valittamista, aika ajoin esiintyvässä harpistissa (Mark Hodgson) ei mitään valittamista, taustahemmoissa (Stephen Dees ja Brian Kelly) ei mitään valittamista, mutta mutta... Ralli puhaltaa pullanmurut korvista kerralla peräsuolen pohjalle. Ja samaan saumaan ilmestyi yhtiöltä vielä siis sinkulaattorikin, jonka p-puolella on ihan uusi räkäralli Mop Mop joka tosin on ennen julkaisematon demo vuodelta 1985. Eli näin se vaan on. Dixie Highway on pätkä pölyntuntuista maantietä, jossa Gumpel matkaa resonaattorikitaransa ja harpistikaveri Hodgsonin kanssa. Big Dog's Runnin' This Town on kuin jenkkilän versio Tortilla Flatin Rockin' Daddy'sta, lopussa vielä sopivan hauskasti Blues Newsin Bowling Wolf's Teamille omistettu kunnon "howling!". Viimeiseksi levyn ehdottomasti upein kappale, Walk Away My Blues. The WildRoots on yhtye, jonka kokonpano vaihtelee tarpeen mukaan kvartetista septettiin ja yllä olevaa tarjontaa tutkaillen se onkin varsin ymmärrettävää. Ja minkä tsunamin äijät aikaan jälleen kerran saavat. Tämä on sitä rokkenrollia kele-tana-vetti. Ja vielä suklaakuorrutuksen kera. Laahaavan tuskainen, hidas kerrontablues Chicago-pianon ja kitaran saattelemana, mutta säihke tässä on se Victorin laulu killer! Mitä levystä nyt sitten voisi kokonaisuutena sanoa. Minä pärjään tällä lätyllä vaikka seuraavat puoli vuosisataa. Täytyy se kai ihan julkisestikin myöntää, että nykylontoolainen Ian Siegal on yksi tämän päivän bluesin varteenotettavimmista tekijöistä niin oman bändinsä kuin muidenkin muusikoiden keralla. Who's Gonna Rock My Baby. tai Barefoot Susie ovat silkkaa tanssitaitoisten hurmaa. Mutta juuri nyt kannattaa nauttia herraa The Youngest Sons -yhtiöllä varustettuna. Aallot ovat ainakin 60 metriä korkeat. Myös muutama loistava hituri on päätynyt matkaan. Onkin hienoa nähdä ja etenkin kuulla, että Iso B on edelleen elämänsä kunnossa. Don't Doubt It `ce Est Bon' on tutun oloinen kappale, mukava teema, laulu ok ja pianollakin hetkensä, mutta kitara vinkuu jo siinä ja siinä. Samaa komeaa raskasbluesia edustaa myös kiekon avausralli, MC5:n ohjelmistosta nyysitty Ted Taylor -originaali Ramblin' Rose tai hurjaa kirkumista sisältävä perusretkutus Shot Down. Weeds ja nyt mennään vielä kauemmas musiikin aikajanalla, päätyen 20-luvulle Louis Amstrongin seuraan. Pokke Korhonen
sissippin pikimustassa yössä. Ja tarvittaessa syö sielun ja vie mielen, mutta tuo terveyden ja nuoruuden takaisin. Mukana häärivät ainakin orkkiskitaristi Peter Greenberg ja -basisti Phil Lenker sekä uudemman liiton miehet Andy Jody (rummut), Tom Quartulli (foni) ja James Cole (koskettimet). Pokke Korhonen
VICTOR WAINWRIGHT AND THE WILDROOTS Lit Up! (WildRoots CD-2011)
(1) Big Dog's Runnin' This Town (2) Ting Tang Bang (3) Subliminal Criminal (4) Walk Away My Blues (5) Dixie Highway (6) Weeds (7) Little Ole' Shack (8) Lit Up (9) Our Last Goodbye (10) Don't Doubt It `ce est bon' (11) Coin Operated Woman (12) Pile Of Blues (13) Honky Tonk Heaven (14) Let It Be The Same Pianisti, laulaja ja bändiliideri Victor Wainwright on Memphisin poikia ja se kuuluu vahvasti myös hänen musiikistaan läpi koko levyn. Ja erään Suomi-orkesterinkin versioima rouhea roots-rutistus Mighty Crazy saa sekin ansaitsemansa kohtelun. Pile Of Blues, kokonaan akustinen kappale, kitara, harppu ja vispilärummut. Hieno veto ja kokonaisuus yhtyeeltä. Esim. En tiedä miksi, mutta mieleen tuli jotenkin Pepe (Ahlqvist) ja Jarkka (Rissanen) -duo. Ja se ei ole vähän se. Mukaan mahtunut instru 64 West Mm232 on sekin perusrankkaa tavaraa. Kun vielä kiekon kansipahvitkin ovat just eikä melkein, on paketti kasassa. Myös rokkiosasto on hallussa
Soulilla maustetussa Little Miltonin Take Time Out To Hear Me Some Blues'ssa Naranjo loihtii kitarasta hienot saundit ja Benny laulaa kelvollisesti, kuten koko levylläkin mutta taustan rynkyttely ja urkuihin nojailu ovat heikompia osia tässä kappaleessa. Hän olisi voinut laskea varman päälle ja tehdä perusriffiensä varaan lasketun takuumurean welldone-jyrälevyn, mutta sellainen ei onneksi kunnianhimoista Sardinasia kiinnostanut. Vai olisiko ollut toisin päin. Sitä Butterin harppua kuuluu parhaiten Big Woman Blues'lla, johon Naranjo on napannut poikkeuksellisesti sliden käteensä. Jos ei ole, niin ainakin se on hänen kaikkein monipuolisin julkaisunsa. Sardinasin uniikki bluesia ja rockia yhdistelevä
MOUNTAIN MEN Live (Echo Productions ECHO 009)
(1) Fishin' Blues (2) I Make You Lose (3) Blues Before My Time (4) Last Fair Deal Gone Down / When The Saints Go Marching In (5) We Shall Overcome (6) The Time Is Coming (7) My Anger (8) Another Fool (9) She Shines (10) Wish I Was In Heaven Sitting Down (11) Hellhole (12) Georgia On My Mind
- 55 -
1 - 2012 ·. Tätä voi varauksella suositella muillekin kuin Johnny Winterin 70-luvun tuotantoon mieltyneille. Iso hemmo on aloittanut soittajan uransa 1990-luvun alkupuolella. Ragtime-henkinen The Time Is Coming tempaa riehakkuudella taas mukaansa niin rumpalin kuin kapakkaväenkin. Bändi pyysyy uskollisena live-soundilleen ja tuloksena onkin juureva sekoitus keikoilta tuttua energiaa. Gospeliaaninen Wish I Was In Heaven Sitting Down nousee raakuudeltaan toiseen Mathieun tarttuessa sähkökitaraan. Karkkikauppiaan poika, jonka seikan voisi olettaa olevan yksi syy miehen nykyiseen muhkeaan ulkomuotoon. Keep on Bluesin' Jari Kolari
Ranskalaisduo Mountain Men (australialaissyntyinen huuliharpisti Ian "Barefoot Iano" Giddey ja kitaristi-laulaja Mathieu Guillou) ilahduttaa meitä tällä kertaa live-levyllä. Ted Horowitz -nimellä syntynyt muusikko on siis syntyperäisiä Ison Omenan kasvatteja. Jossain Arthur Neilsonin levyn taustajoukoissa muistan Popan kitarointia sentään kuulleeni. Kappale pursuaa sellaista slidekitaroinnin juhlaa, ettei hitaampi meinaa perässä pysyä. Sinistä funkahtavaa rockia edustaa Koko Taylorin Find A Fool. Bändin jäsenet, harpisti Benny Cortez, kitaristi Tony Naranjo, basisti Mike Stover, rumpali Roy Solis ja pianisti Kirk Nelson ovat eri yhteyksissä ja eri kokoonpanoina soittaneet mm. Riku Metelinen
POPA CHUBBY Back To New York City (Provogue PRD 7349 2)
(1) Back To New York City (2) She Loves Everybody But Me (3) Pound Of Flesh (4) Warrior God (5) The Future (6) It's About You (7) A Love That Will Not Die (8) Keep Your Wood Pile Dry (9) Stand Before The Sun (10) She Made Me Beg For It (11) Jesus Joy Of Man Desire Nykiläisen Popa Chubbyn nimi on aina välillä tullut vastaan bluesmarkkinoilla, mutten ole äijään ja musiikkiinsa sen pahemmin aiemmin tutustunut. Afroamerikkalaistyylinen musiikki kuitenkin toimitetaan englanniksi, joten nauttikaamme siitä vajavaista kielitaitoa kiroten. Muutama raita on kuin sekoitus Robert Grayta ja Smokin'Joe Kubekia, kuten levyn nimikappale sekä juuri Kubekin tekemä One More Song, toinen albumin kahdesta live-esityksestä. Ikävä kyllä puheosuus ja olennaisena osana esitykseen liittyvät välispiikit ovat ranskankielisiä, eivätkä näin ollen ranskaa taitamattomalle avaudu laisinkaan. Samaan sijaan ylti yhtye myös vuoden 2008 International Blues Challengessa. Mountain Menin "Live" on mainio osoitus duon toimivuudesta yleisön edessäkin. No sama se. Chung Kingin, Little Miltonin, Bo Diddleyn ja James Cottonin yhtyeissä sekä Gentlemens Blues Clubissa. Onko tämä Sardinasin paras levy. Blues-rockia tarjoilee Ronnie Earlin ja Darrell Nulishin kappale I Don't Believe, joka alkaa Tonyn reippaalla kitara-introlla, Bennyn töräytellessä maltillisemmin vieressä. Säröinen slidekitara soi viiltävästi kuin paholaisen partaveitsi. Jamihenkiselle nelosraidalle mukaan liittyy lennokasta komppiaan sutiva rumpali. Freddy King ja S.R.V ovat miehen suosikkeja ja Steve Rayta voi aistia myös bändikaverin, kitaristi James Archorin kappaleessa Mean Woman Blues. When The Saints Go Marching In villitsee yleisönkin innokkaaseen yhteislaulantaan. Nälkäisenä, itsevarmuutta uhkuen on Sardinas lähtenyt levyä työstämään. Tempon vaihteluita sisältävä I Make You Lose tempaa yleisön täysin mukaansa kohottaen soittajakaksikonkin fiiliksen huippuunsa. Taivaallisen istumapaikan jälkeen onkin sitten vuorossa alakerran osasto helvetin koloineen (11). Little Walter ja Paul Butterfield ovat harpisti Benny Cortezin suurimmat suosikit ja esikuvat, mutta niissä kolmessa kappaleessa, joissa harppu on mukana ei Wallua löytynyt ja Pauliakin vain nimeksi. "I'll Be Alright" on nykysuuntauksen mukaista osaavaa, reipasta, hyvin äänitettyä 2000-luvun kitaravetoista blues-rock-bluesia höystettynä tyylikkäällä, mutta valitettavan niukalla bluesharpulla ja uskon kyllä tämänkin levyn sekä yhtyeen löytävän ostajansa. Tällainen medium rare -julkaisu toimii huomattavasti paremmin. Keikka polkaistaan käyntiin akustisen kitaran ja huuliharpun siivittämällä rivakalla kalastusaiheisella country-bluesilla. Periaatteessa uusi levy ei tarjoa mitään uutta tai mullistavaa, mutta pitkästä aikaa Sardinas kuulostaa vakuuttavalta. She Shines on miehisen miehen karkealla äänellä julistama rakkauden tunnustus naiselleen. Kiekon päättää herkkä tulkinta vanhasta tutusta Georgia On My Mind -klassikosta. Edellinen levy tuntui puusta veistetyltä ja väkisin väännetyltä Elvis-lainoineen, nyt isketään kipinöitä oikein vanhan ajan malliin. Tony "Fingers" Naranjo osoittautuu useammassakin kappaleessa lempinimensä "Fingers"arvoiseksi, sen verran näppärästi mies kitaraansa sormeilee. Ihan pelkkää kaasu pohjassa paahtamista levy ei ole, sillä välillä otetaan tuuman verran kevyemmin. Hyvänä esimerkkinä ovat perusrytmiblues Burnin' Sugar ja countryblues Ratchet Blues. Tunnetasolla heitetään häränpyllyä omalle hölmöydelle naureskelevalla Another Fool -kappaleella. Asia ei ainakaan allekirjoittanutta ole suuremmin haitannut, vaikka Erkki ei olekaan meitä aikaisemmin levyllä muistanut. Sardinasin & Big Motorin magiikan voi kokea myös livenä, sillä he ovat tulossa huhtikuussa Suomeen. B.B. TT Tarkiainen
soundi on jakanut kuulijat aina kahteen leiriin. CD
tutkailut
harpisti Jumpin'Jack Benny kakkossijallaan vuoden 2011 Battle Of The Blues Harps -kisassa. Meno rauhoittuu hippiajoista muistuttavan We Shall Overcome'n myötä. Haikea Blues Before My Time alkaa puheosuudella, joka kirvoittaa yleisön osoittamaan suosiotaan täysin rinnoin. Aloituskappale Cherry Wine menee lämmittelyn piikkiin, mutta kakkosena oleva Road To Ruin räjäyttää pankin. My Anger on nimensä mukaisesti varsin aggressiivistunnepitoinen esitys, etenkin huuliharppu on tunteikas. Juurikaan armoa antamatta Sardinas näyttää kuka on kukkulan kuningas. Ja aika monta enemmän tai vähemmän bluesilla
ERIC SARDINAS AND BIG MOTOR Sticks & Stones (Provogue PRD 7306 2)
(1) Cherry Wine (2) Road To Ruin (3) Full Tilt Mama (4) County Line (5) Through The Thorns (6) Burnin' Sugar (7) Ratchet Blues (8) Behind The 8 (9) Goodness (10) Make It Shine (11) Too Many Ghosts Edellisestä Eric Sardinasin & Big Motor -julkaisusta on vierähtänyt jo muutama vuosi. Levyn tyyleistä löytyy hyvää svengaavaa bluesrockia, funkahtavaa soul-bluesia ja rockia ripauksella funkya
Levyn tyylit vaihtelevat laimennetusta nyky-Bluesbreakerseista kantrirockin kautta varhaiseen ZZ Topiin. The Future on kuin Chris Realta pöllitty aikuispala. Cover-osaston Freddy Kingin Someday After Awhile sekä Robin Trowerin Day Of The Eagle versioidaan alkuperäistä kunnioittaen. "Six String Svengali" on Whittingtonin kolmas omalla nimellään tekemä albumi. Levy päättyy hurjaan AC/ DC-kierrätykseen, jossa RWB näyttää mallia, kuinka homma tänä päivänä hoidetaan. Siitä huolimatta en sitä niin paljoa arvosta, että olisin sen kelpuuttanut vuoden parhaat -listalleni. Ja homeena hillossa on aivan käsittämätön hevimetal-hupaelma nimeltään Warrior God. Riku Metelinen
Vaikka bändi onkin ollut levyillä hyvä, niin kyllä kyseessä on puhtaasti livebändi, joka puskee eteenpäin sellaisella asenteella, että moni pitsinnyplääjä jää väkisinkin jalkoihin. Riku Metelinen
SONNY MACK Going For Gold (Ecko ECD 1135)
(1) Playing Catch Up (2) It's Saturday Night (3) Let Me Change My Mind (4) You Do That To Me (5) Mack The Blues Man (6) Guitar Licker (7) La La La (8) I Forgot To Say I Love You (9) Going For Gold (10) I Only Get Laid When I Get Paid (11) Her Heart Belongs To Only You (12) Bang That Thang (13) Moon Over Memphis (14) Midnight Man Sonny Mack on oikealta nimeltään William Norris, kuusikymppinen kitaristi, syntynyt v. Mitäköhän Popalla on oikein piipussa palanut moista taidekollaasia työstäessään. No, se menneistä ja uutta kiekkoa koneeseen. Eli löytyyhän kiekolta hetkensä, siis ne hyvätkin. Levy on varsin monipuolinen kattaus tyyliin vähän kaikkea tai jokaiselle jotakin. Ehdoton suosikkini on "Groove Medley", jossa bändi kahlaa kymmenessä minuutissa läpi lähes koko rock'n'rollin historian. Minä en vaan kuulu siihen kohderyhmään todellakaan. Mutta päällimmäiseksi jää kyllä sangen ristiriitainen ja epätietoinen fiilis. Ja se on paljon se! No minä en kyllä hevistä ymmärrä hevon skeidaa. Soundit ovat hyvät ja tunnin mittainen livepläjäys antaa kyllä rahoille riittävästi vastinetta. Pokke Korhonen
bluesbreaker of them all". Sen jälkeen säestettävinä on ollut sellaisia nimiä kuin Lee Shot Williams, Arelean Brown, Junior Wells, B.B. The Sons Of Blues -kokoonpanossa ja Little Mack Simmonsin taustalla. Hänestä John Mayall on joskus sanonut: "probably the greatest
· 1 - 2012
- 56 -. Ensimmäinen ammattimainen kiinnitys oli Chicken Heads -hitin aikainen Bobby Rush Band. Ja A Love That Will Not Die on taas varsin komea kitaravetoinen soulblues-hituri, levyn parasta antia ehdottomasti. Ei paha sekään. Pidän levystä, ja se sopiikin autokäyttöön vallan mainiosti. Tsori ja dänks... Hän on 1970-luvun alusta lähtien luonut uraa lukuisten blues- ja soulbluesartistien taustalla. Mutta sen tiedän varmasti, että P. CD
tutkailut
ryyditettyä kiekkoa onkin aikaan saatu. Tämähän olisi itsensä Laardinkin asteikolla huono. King, Koko Taylor, Little Milton jne. Myös Laurie LaCross-Wrightin laulama Man On Fire säväyttää. Studiossa mukana ovat olleet vain basisti Wayne Six sekä rumpali Mike Gage, joka on myös tuottanut levyn. Pound Of Flesh on ihan komeasti kulkevaa, kuulasta bluesrokkia, jossa kuullaan jopa kaunista akustista kitaran näperrystä. 1951 Jacksonissa Mississippissä. Vaikka kappaleet ovatkin ihan okei, niin mitään todellista timanttia ei joukosta löydy. Tuttujen ja turvallisten kappaleiden lisäksi mukaan on päässyt kaksi uutta sävellystä (2 ja 6), jotka tuovat mukavan lisämausteen tälle levylle. Bändin soitossa on aina ollut aimo annos Allman Brothersia ja Johnny Winteriä tällä julkaisulla tuo asia vain korostuu entisestään. Ei julkaisussa mitään vikaa ole sinänsä, mutta jotain tästä puuttuu. Mutta matkaan on mahtunut myös täysin karmeita variaatioita Jenkkilän aor:n pahimmista traditioista. Chubbyllekin löytyy oma kuulijakuntansa, joka fanittaa äijää aivan täysillä. Sorgen! Mutta otetaanpa käsittelyyn se vähemmän pilaantunut osasto Amerikan säilykkeestä. Ei tätä ihan vakavissaan osaa kenelläkään kybällä suositella. Heh huh! Mitäpä tästä oikein sanoisi. Erinomaiselta "Playin' With Fire" -levyltä (BN 235) mukaan mahtuvat vain ykkösnyrkit (1, 4, 5 ja 8). Edellisiltä julkaisuilta tuttu meininki toimii loistavasti elävän yleisön edessä.
BUDDY WHITTINGTON Six String Svengali (HatMan 2028)
(1) Back When the Beano Was Boss (2) Deadwood And Wire (3) My World Revolves Around You (4) Ain't Got The Scratch (5) I Had To Go See Alice (6) Fender Champ (7) Six Strong Romance (8) Texas Trios (9) The Put On Song (10) For Crystal Beach (11) While We're Here Buddy Whittington on Bluesbreakerseissa"Spinning Coin"-levystä asti vaikuttanut kitaristi. Menee mukiin. Tämän seikan näen tietenkin positiivisena asiana. Mihinkään turhiin kappaleiden venytyksiin tai yltiöpäisiin sooloihin RWB ei sorru, vaan homma pysyy tiukasti hanskassa. Kaikki te, joille nykyinen Allman Brothers Band on laihaa kahvia ja joille astetta äreämpi tunnelmointi kolahtaa; tähän bändiin tutustuminen on vaivan arvoista. No vaikkapa, että onpa kerrankin saatu aikaiseksi varsin ja sangen monipuolinen sekä laajaalainen musiikkiäänite. Enkä haluakaan. Jokunen jopa melkein komeakin tekele. Eli selvemmin sanottuna nyt pärähti korville karmivan sekava läjä erinäköistä ja -kuuloista Amerikan iskelmää. Osa ralleista on ihan siedettäviä. Aloitusraita lupaa kyllä hyvää, mutta loppulevy ei lupauksia oikein lunasta. Ehkä sille pahimmalle vihamiehelle kuitenkin. Tuo lause saa varmasti aikaan useita keskusteluja aiheesta, sillä meillä jokaisella on varmasti oma suosikkikitaristimme Bluesbreakersien kitaristien joukosta. William tunnetaan myös nimellä Dead Eye Norris, jota hän käytti mm. Tosin kolikolla on myös kääntöpuolensa. Livenä nuo toimivat vieläkin paremmin. Siis kohteliaasti... Viime vuoden puolella ilmestynyt "Back To New York City" on siis aika mones, mutta tähän mennessä viimeisin miehen hengentuote. Katalogista löytyvät viime vuonna ilmestynyt ja varsin vähälle huomiolle jäänyt "Bag Full Of Blues" ja "nimettömäksi" jäänyt debyyttialbumi vuodelta 2007. Kiekon parissa ei ainakaan ehdi kyllästyä, kun tyylit vaihtuvat kappale toisensa jälkeen. Pesäeroa Bluesbreakerseihin ja edellisen levyn soundimaailmaan tehdään pelkistetyllä kokoonpanolla. Kun Whittingtonin edellinen albumi oli lainamateriaalilla kyllästetty, on uutukaisen materiaali kokonaan omaa tuotantoa. Tiedä sitten, mitä mieltä herra Mayall on asiasta tänä päivänä, kitaran varressa kun on nykyään toinen mies... Olisiko peräti parikymmentä erilaista äänitettä Popa Chubby -nimikkeen alla. Levy ei välttämättä tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä bändin aikaisempiin julkaisuihin verrattuna, mutta tuskin kukaan edes sitä odotti. Jossain vaiheessa
THE RUSTY WRIGHT BAND Live Fire (Sadson Music #)
(1) Pretty Little Lies (2) Alarm Clock Blues (3) Groove Medley (4) Messin Round (5) World Upside Down (6) Man On Fire (7) Someday After Awhile (8) Lost Souls (9) Day Of The Eagle (10) Whole Lotta Rosie Viime vuoden Euroopan ja Amerikan kiertueelta taltioitu live on todellinen medium rare -julkaisu, joka tarjoilee RWB:n elinvoimaisena ja juuri sellaisena kuin bändin voisi kuvitella livenä kuulostavan. William/Sonny muutti lapsena vanhempiensa mukana Chicagoon, ja siellä hän on enimmäkseen vaikuttanutkin
Samin kanssa tehdyllä duetolla. Pari mukavaa keskitempoista tarjoavat myös kelvollista kuunneltavaa. Mr. Etenkin pidempi yli 6-minuuttinen (2) on mainiota, monologeilla terästettyä kokeneen naisen tilitystä. Niiden hetkien ansiosta tämä on ehkä Sheban uran toistaiseksi paras levy. Jodyn yhdestä aiemmasta hitistä. tanssittajia tai ainakin enemmän mielikuvitusta ja kunnianhimoa peliin niiden tekemisessä. Lisää samaa saadaan kappaleilla Bang That Thang ja Midnight Man. Jos ura jatkuu Eckolla, niin toivoisin vähemmän ns. kitaraa ja B3-urkuja. Juhani Laikkoja
- 57 -
1 - 2012 ·. Kitaroinnista mainittakoon vielä, että se on kautta linjan säästeliään mallikasta. Kyllä ne ehkä klubeissa ja tanssipaikoilla toimivat, mutta ovat kotikuuntelussa hieman yksipuisia. Rauhallisesti keinahteleva, mieleenpainuva My Kind Of Man on yksi levyn ehdottomista huippuhetkistä, kuten myös kevyesti keskitempoinen, saksofonilla terästetty Do Me Like You Did Last Night. Levyllä on neljä bluesimpaa esitystä. Tavanomaisempi It's Saturday Night häviää asianmukaisella haikeudella ja katumuksella tulkitulle I Forgot To Say I Love You -kappaleelle. Juhani Laikkoja
MS. Tällaista kuuntelisi auliisti vielä lisää. Sonny on myös itse vastuussa ajoittaisesta tusinajäljestä, onhan hän ollut niitä kaikkia tekemässä. Juhani Laikkoja
SHEBA POTTS-WRIGHT Let Your Mind Go Back (Ecko ECD 1134)
(1) Lay Hands On Me (2) Put Your Hands Up (duet with Mr. Hän on myös kitaristi ja ollut tekemässä yhdeksää cd:n kappaleista. Hän on tehnyt tälle levylle nopeahkon funkyn blueskappaleen Boy Toy, jolla hän myös soittaa huuliharppuaan. Jody ... Tuon albumin nimi viittaa siihen, että Sheba on bluesmiehen, laulaja-harpistin "Dr. Täyteläiset torvet tukevat Sheban erinomaista tulkintaa tällä omakohtaisella vuodatuksella, jonka Sheba on myös tehnyt yhdessä John Wardin kanssa. Tämä on hänen seitsemäs cd:nsä ko. Muita menokappaleita, joskaan ei yhtä mieleenpainuvia, ovat Spare Me ja The Real Deal. Sam) (3) Boy Toy (4) I've Done All I Can Do Now The Rest Is Up To You (5) Let Your Mind Go Back (6) Mr. Täyteläisesti sovitettu, melkoisen menon aikaansaavaYou Bring Out The Best In Me on erinomainen nopeatempoinen esitys. Jäljellä ovat enää cd:n blueseimmat ja tunteikkaimmat esitykset etunenässä I Never Knew Good Love Could Hurt So Bad, mutta yhtä tasokkaita ovat kaunis You Lost A Fortune ja tunnerekisteriä kasvattava Let Me Be The Shoulder. Tämän Sheban kuudennen Ecko-levyn tuotannosta vastaa (jälleen) John Ward. Vähemmän kiihkeässä tempossa mennään kappaleilla La La La, Let Me Change Your Mind ja I Only Get Laid When I Get Paid, joka on näistä kaikin puolin paras. Vuonna 2003 hän palasi takaisin Chicagoon, mutta nykyisin hän on jälleen Memphisissä tähtäimessään sooloura. Feelgood" Pottsin tytär. Jody's Thang Zydeco (11) You Lost A Fortune (12) When Your Give A Damn Just Don't Give A Damn Anymore (radio version) (13) I Did It Ms. Ms. Nopeatempoiset tanssittajat (3, 7, 9) ovat kaikki kohtalaisia, itseäni miellyttää eniten I Just Wanna Love You. Taustalaulussa Joannen apuna ovat Morris J. JODY Ms. Levy alkaa tarttuvalla ja nopeatempoisella tanssittajalla. Kitaroista vastaavat John ja Sonny yhdessä samoin kuin muustakin taustasoitosta (Rhythm Tracks & Sequencing). Miellyttävä tuttavuus tämä Ms. Ihan toimivaa, zydeco taitaa muutenkin nauttia tällä hetkellä kohtalaista suosiota (myös) southern soul -piireissä. Aiemmin mm. CD
tutkailut
(1990-luvulla) hän muutti Memphisiin ja perusti Chester "Memphis Gold" Chandlerin ja Johnny "Mo Blues" Mooren kanssa Mack II Bandin. Boy Toyn jälkeen meno rauhoittuu yhdellä levyn hienoimmista kappaleista I've Done All I Can Do Now The Rest Is Up To You. Williams ja Sam Fallie. Siitä ansaitsee osa-ansion The Acme Horns etunenässä saksofonisti Jim Spake. Jody. Muista hitaammista kappaleista Mr. Kokonaisuutenakin tämä on varsin onnistunut. Ennen tätä julkaisua tunsin Ms. 2009 Ecko-albumillaan "Dirty Woman". Levy alkaa onnistuneesti keskitempoisella menokkaalla Lay Hands On Me. John Ward on myös tuottanut levyn vastaten yksin sen taustoista soittaen mm. Levyn nimiraita ja toistaiseksi suurin menestys Let Your Mind Go Back on vanhakantaisesti steppaileva, runsailla torvilla ja vihellyksillä höystetty tanssittaja. Valtaosa materiaalista on tanssittavaa. Jody's In The House (Ecko ECD 1136)
(1) Ms. Sam, oikealta nimeltään Sam Fallie, on ollut tekemässä molempia kappaleita, ja hän toimii myös taustalaulajana cd:llä yhdessä Sheban ja Eugenia Griffinin kanssa. Levyn on tuottanut John Ward, ja kaikki 14 kappaletta ovat Sonnyn käsialaa, kahdessa niistä hän on saanut kirjoitusapua. Kevyesti kulkeva, keskitempoinen pomppu When Your Give A Damn..., joka on mukana kahtena versiona, on menestynyt varsin hyvin viime aikoina. Molemmat versiot ovat ihan mainioita, mutta eivät yllä levyn parhaiden hetkien tasolle. Jody's Thang Zydeco on oikeasti haitarilla vetäisty zydeco-versiointi Ms. on aidosti koskettava kunnianosoitus edesmenneelle Marvin Seaselle. Useimmat kappaleet ovat ihan hyvämelodisia, mukaansa tempaavia ja tarttuvia. Tälläkin kiekolla hän on ollut tekemässä yhdessä John Wardin kanssa kuutta sen kappaleista. Blackfoot ja David Brinston), joista tuo tarttuva Brinston-levytys Something I Want ilmestyi jo hänen v. Sielukkainta antia tarjoavat kaksi balladia, erityisesti Her Heart Belongs To Only You on varsin vakuuttava, mutta koskettavuudessaan hieno countrysoul Moon Over Memphis ei häviä sille yhtään. Jody You Did Your Job (7) Do Me Like You Did Last Night (8) You Bring Out The Best In Me (9) My Kind Of Man (10) Spare Me (11) The Real Deal (12) Let Your Mind Go Back (crunk mix)
Sheba Potts-Wright on minulle entuudestaan tuttu. Tämä osoittautui ihan kelpo levyksi ja lupaavaksi soolodebyytiksi. Muutenkin Sheban viehkoa, aistillista ääntä on ollut taas pitkästä aikaa mukava kuunnella. Edellisen Keepin' It Real -cd:n arvioi Pertti Nurmi lyhykäisesti viime vuoden kolmosnumerossa (BN 249). Ecko-merkille levyttänyt isä Robert on viime vuosina julkaissut kaksi varsin perinteistä blues-cd:tä Pottstown-merkillä, joista ainakin "Memphis Blues International"-levyä vuodelta 2010 voin omakohtaisesti suositella. I Did It on napakka, mieleen jäävä Jodyaiheinen renkutus, ja tuo Ms. Tämän ensilevyn perusteella hänen musiikkinsa yleisluonnehdinnaksi sopii bluesvaikutteinen Southern Soul Ecko-rasitteella. Taustasoitanta on poikkeuksellisen täyteläistä ja vanhakantaistakin. Levyhyllystäni löytyy tältä vuodesta 2001 lähtien Ecko-merkille levyttäneeltä nuorehkolta laulajattarelta kaksi cd:tä, "I Need A Cowboy To Ride My Pony"vuodelta 2004 sekä edellinen, kolmen vuoden takainen "I'm A Bluesman's Daughter", josta pidin tuoreeltaan kovastikin, mutta joka on nyttemmin unohtunut hyllyyn, kuten niin monelle levylle käy. Meno jatkuu hieman funkimpana Mr. Jody, oikealta nimeltään Joanne Delapaz, on kuulunut vuodesta 2006 lähtien Ecko-merkin artistikaartiin. Jody on pätevä laulaja, joka vastaa ainakin osittain itse esittämästään materiaalista. Jody's In The House (intro) (2) When Your Give A Damn Just Don't Give A Damn Anymore (3) Come A Little Closer (4) Let Me Be The Shoulder (5) Something I Want (duet with David Brinston) (6) Southern Soul Dip (7) Just A Little Bit Won't Get It (8) I Never Knew Good Love Could Hurt So Bad (9) I Just Wanna Love You (10) Ms. Jodyn ainoastaan parilta duetolta (J. Kelvolliset ja osin omaelämänkerralliset shufflet (5) ja (6) ovat muistuttamassa Chicago-menneisyydestä, kun taas syvällisemmät You Do That To Me ja Going For Gold ovat mainioita, intensiivisiä esityksiä. yhtiöllä ja jo toinen vuoden sisällä. Tylsimmästä päästä oleva Southern Soul Dip valittiin ensisingleksi levyltä
Ja lisää nähtävästi tulee niin kauan, kun bändin kitaristin Marko Ahon komerossa on tilaa niitä varastoida. Tämä levy osoittaa, että kyllä tehdään! Vaikka levyn musiikki toimii tyylipuhtaasti countryn ehdoilla ja hyvän sellaisen , ovat sanoitukset monin paikoin suomalaiseen ympäristöön sijoittuvia. Fiksumpaa olisi varmaan ollut säästellä näitäkin kappaleita tulevalle kokopitkälle levylle, mutta eivätpä ole jätkät maanisessa luovuudessaan malttaneet. Jussi Kettu, Kurre Tulikallio sekä Maisteri T. Mitä tuolla Yhdysvaltojen pohjoisimmalla osavaltiolla on tekemistä vanhan ajan veräjähissin kanssa. Sen kautta saatte kuvan siitä, kuinka paljon loistavaa ja omaehtoista musiikkia Suomessa tehdään ilman että siitä televisiossa kuulutettaisiin! Honey Aaltonen
Maaseutumusiikki soikoon! MAASEUTUMUSIIKKIA VOL. Freud, Marx, Engels & Jungista, Jytäjemmareista, ja ovathan mukana aina yhtä lahjakkaat Pulkkisen veljeksetkin Tomi ja Tero, mutta suurin
mainiot levyt ovat tietenkin aina tervetulleita. CD
tutkailut
KOTIMAAN KATSAUS
osa bändeistä oli minulle kuitenkin ennestään joko täysin tuntemattomia tai ainoastaan nimenä tuttuja. Suomenkielen käyttö nähtävästi ehkä vain istuu helpommin countryyn kuin bluesiin, vaikka kyllähän bluesinkin puolella on onnistuttu tekemään kunnioitettavia saavutuksia. Ahon käsialaa oleva Talon Miehen Vapaapäivä tuskailee tähän vuodenaikaan ajankohtaisella aiheella (tätä kirjoittaessa on vielä toivoa, ettei näin käy) siitä, kun taivas lumena maahan putosi ja talon mies haluaisi jatkaa talviunia. Tuorein Jytäjemmari-EP ei petä odotuksia, sillä "maanalaiseen maaseutumusiikkiin"antaumuksella keskittynyt ryhmä on hulluuksissaan saanut taas aikaan mainiota jälkeä. Sehän ei ole ihme, kun jatkuvasti törmää uutisiin äänilevyjen myyntilukujen romahtamisesta. suurta yleisöä on helpompi lähestyä helpommin ymmärrettävillä teksteillä, mutta itse kun kuuntelee yhtä lailla täysin käsittämättömällä kielellä laulettua hawaijilaismusiikkia kuin hyvin sanoitettua suomalaista musiikkia, yrittää keskittyä olennaisimpaan siihen kokonaisuuteen. Ja missä ihmeen navetan takana täällä "tangoprinsessojen luvatussa maassa" ovat piileskelleet niin vaikuttavat laulajattaret kuin Tarya eli Tarja Hautamäki tai The Milking Machinen eli "Milkkareiden" Armi Ilvonen. Tämä traditionaalinen rallatus tuli itselleni tutuksi jo 70-luvun alussa Taj Mahalin esityksenä Fishin' Blues ja pikaisesti myös Vanha isäntä yhtyeen mainiona suomenkielisenä versiona. Kun henkilökohtaisesti lukeudun sekä western swingin kuninkaan Bob Willsin että Suomen tangokuninkaan Olavi Virran intohimoisiin ihailijoihin, tuntui käännös vanhasta Waylon Jenningsin Bob Wills Is Still The King -klassikosta sykähdyttävältä. Gustafssonin Clapton muistuttaa arkiseen sävyyn arkisten askareiden väistämättömyydestä vaikka itse Cläbä olisi tulossa Suomeen keikalle. Epäkuntoisella hissillä kun ei pääse sen enempää ylös kuin ALASKAAN! Niinpä... Yllätyksiäkin oli, sillä enpä tiennyt esim. Tämän kokoelmalevyn kaikkiaan seitsemäätoista esittäjää ei liene mielekästä käydä läpi yksityiskohtaisesti (anteeksi vain, arvoisat taiteilijat), sillä silloin tämä esittely venähtäisi liian pitkäksi. Ehkäpä pelko siitä, että tila Ahon levykomerossa tai Myllykoskelta ilma keuhkoista loppuu, pakottaa julkaisemaan heti uutta materiaalia, kun sitä on vain saatu valmiiksi. Ahon kitarasoolot parissa viimeisessä kappaleessa ovat häkellyttävän tyylikkäitä countrypohjaiselle musiikille tyypillisesti pääosassa ovat kekseliäät sanoitukset. Jos Virta ei ole edelleen kingi Suomessa siinä missä Wills Texasissa, niin kuka sitten. Vuonna 2011 asialla ovat kunnostautuneet mm. Yhtään bändin musiikillista puolta väheksymättä mm. Albumin päättää tyylikkäästi "ainoa englanninkielinen kappale", steelkitarataituri Ilkka Vartiaisen soittama instrumentaali Halfway To Paradise. Jos ei musiikkia ylipäänsä osteta, niin miksi sitten hyvää musiikkia. Markojuhani Rautavaaran tai 80-luvulla Marco and The Missing Partsista tutun Marko Sillanpään päätyneen countryn pariin. Tai ehkäpä se aiheuttaa molemminpuolisen reaktion sillä estradin puolelta ponnistelevalta veteraanilta. Näitä kun ei kuulemma kukaan osta. Perusteellisemmat tiedot löytyvät helposti netin kautta osoitteesta www.maaseutumusiikki.fi. Mistä pirusta tämä yhdistys on ne kaikki löytänyt. ja Lihan tie. Luonnollisesti mukana häärii tuttuja muusikoita mm. Lähes viisiminuuttinen tarina sekä itkettää että naurattaa riippuen siitä, kummalla puolella lavan reunaa kuulija on. Honey Aaltonen
HILLBILLY FLATBOX (Jungle TCB6363CD)
(1) Up 'n At 'em Old Saint Nick (2) Live Fast Die Young (3) Your Line Was Busy (4) Cry, Cry, Cry (5) Broken Heart (6) Crazy Date (7) Maybellene (8) Snaggle Tooth Ann (9) I Just Wanna Make Love To You (10) Rockin' Bones (11) Wagon Wheel (12) Tell Me, Tell Me (13) Mystery Dance (14) Tomorrow Is A Long Time (15) Nine Lives Hillbilly Casino - 1, 4, 7, 10, 13 Flatbroke Trio - 2, 5, 8, 11, 14 Shoebox Revue - 3, 6, 9, 12, 15 Aika ajoin täällä rakkaassa Finlandiassa koetaan sellainenkin ihme, että valtakunnan virallisille albumilistoille pelmahtaa aidosti hyvää musiikkia.
PEKKA MYLLYKOSKI JA JYTÄJEMMARIT Alaska (Suomen maaseutumusiikkiyhdistys SMYCD-08)
(1) Alaska (2) Clapton (3) Vain rokkii (4) Talon miehen vapaapäivä No voi helevetti! Eikö tästä tule loppua koskaan. No selvisihän se. Verrattuna esimerkiksi bluesyhtyeisiimme, tuntuu siltä, että sillä ensimmäisellä kotimaisella kielellä laulavia country-yhtyeitä on moninkertaisesti enemmän. Levyn erikoisimmat esitykset, hieman muusta kokonaisuudesta poikkeavat, lienevät Tekosyyttömien versio vanhasta " Katariina ja Skunkkiniemen Kreivi"-elokuvasta tutusta Leif Wagerin tulkitsemasta Romanssista ja ehkäpä eniten bluesin harrastajien musiikkimakuun uppoava Rautavaaran tulkinta Onkimiehen Blues. Kielihän ei sinällään ole itseisarvo, vaan musiikki kokonaisuutena. Mikäli tunnette vetoa hyvään vanhan ajan countryyn, mehukkaisiin suomenkielisiin sanoituksiin, hienoon musisointiin tai muuten vain hyvään musiikkiin (tai ette muutenkaan halua jäädä valtavirran vietäviksi), niin kuunnelkaa vaikka tämä levy. 1 (Suomen maaseutumusiikkiyhdistys SMYCD-09)
(1) Pekka Myllykoski & Jytäjemmarit Alaska (2) Huojuva lato Virran Ola on vielä kuningas (3) Tarya Jalat alta (4) Tomi Pulkkinen Piru & sen palkeet (5) The Milking Machine Paltaniemen taa (6) Markojuhani Rautavaara & Tekosyyttömät Onkimiehen Blues (7) Hara Laukkanen & Raaka peli Rivitanssi rules (8) Artturi Ketola trio Täysikäsi John (9) Tero Pulkkinen & Tapsa Kojo Lemmenjoen Jeesus (10) Juha ja Jamaha Vaarin saappaat (11) Masa & Ilimarot Lepakot tapulissa (12) Tekosyyttömät Romanssi (13) Marko Sillanpää Isättömät pojat (14) Kevyet mullat Neljä vahvaa tuulta (15) Make Häkkinen & SeRiffi Trubaduuri tanssii (16) Hannu Sainio Irrallaan (17) Ilkka Vartiainen Halfway To Paradise Suomen Maaseutumusiikkiyhdistys tekee kunnioitettavaa työtä suomalaisen ja ennen kaikkea suomenkielisen countrymusiikin (vai pitäisikö jälleen ottaa käyttöön nuo 70-luvulla jalansijaa saaneet "kantri" tai "maaseutu ja läntinen" -nimikkeet?) edistämiseksi. Esimerkiksi Huojuva lato -yhtyeen esitys vetosi aiheellaan välittömästi. Niinpä nämä kauttaaltaan korkeatasoiset esitykset herättivät hämmennystä heti ensi kuulemalla. Tietysti ns. Markku Häkkisen ja hänen pitkän linjan muusikoista koostuvan SeRiffi-kokoonpanonsa esittämä Trubaduuri Tanssii puolestaan kertoo tragikoomisesti vanhan keikkakonkarin arjesta, mikä yleensä on osuvinaan juhlayleisön juhlaan. Aluksi ihmettelin levyn kannen yhteyttä nimikappaleeseen. Myllykoski on pitkästä aikaa kunnostautunut sanoittajana (älä Pekka anna sen kynän kuivua, kun tekstiä näköjään kuitenkin syntyy) kappaleella Vain Rokkii. Ja tehdäänkö sekä sanoituksellisesti että musiikillisesti koko ajan näin pirun hyvää musiikkia, vaikka sen kaupalliset mahdollisuudet ovat rajallistakin rajallisemmat. Jo ties kuinka monta levyä sitten PM&JJ lupasi silloisen julkaisunsa olevan jäähyväislevyn, mutta lisää sen kun pukkaa! No mutta eipä auta valittaa, sillä näin
· 1 - 2012
- 58 -
Primitiivibluesin ystäville se saattaa kuulostaa liian huolitellulta, mutta musiikin keskivertokuuntelijan makuun se on varmasti riittävän rouheaa bluesia. Montonen, täydentävät tarpeen mukaan puhaltajat, trumpetisti Markku Renko, saxofonisti Mikko Suhonen (kyseessä EI ole Tortilla Flat -yhtyeen kitaristi Mikko "Smokey" Suhonen) sekä pasunisti Heikki Tuhkanen. Yhtyeen ensikarjaisuna kuultava, tuhtina uptempo-trashbillynä riuhtova Big Bob Kornegayn Your Line Was Busy assosioituu välittömästi erääseen bändin ilmeisimpään esikuvaan Sin Alleyhyn, eikä esim. This Feels An Awful Lot Like Love on toimiva arkinen countrysävelmä, jolla menoa maustavat upeaääninen, aito amerikkalainen countrytähti Kerri Powers sekä Rustman slidekitaroineen. Karjalaisen mieleen tuovissa tunnelmissa mennään kappaleella This Road We're
- 59 -
1 - 2012 ·. mollisävytteinen Johnny Burnette -laina Crazy Date sekään niin kauaksi tämän etupäässä 90-luvulla suosiota nauttineen belgialaisryhmän vaikutuskentältä etäänny. Tiistai, The Peppermints ja Bananaskin. Old Muddy River on vanhan vakaan kyntöruunan lailla tasaisen vakaasti ja leppoisasti etenevä maaseutuvaikutteinen instru. Progepuolta tuodaan esiin pelkin soittimin toteutetulla Longing-kappaleella. Rohkea mutta ilman sanan sijaa onnistunut kappalevalinta! Kokoelman kiistattomaksi kultakimpaleeksi seuloutuu kuitenkin vasta reilun vuoden ajan aktiivisemmin keikkarintamalla itselleen tilaa raivannut turkulaiscombo Shoebox Revue. "Amerikan kotkista"muistuttaa myöskin Kolima. Sen verran komeasti hänen Stratocasterinsa soi (vaikka takamikki näyttää olevan vaihdettu johonkin humbucker-tyyppiseen mikrofoniin), että luulisi hänen soittoaan kuulleen jossakin tämän bluesfestivaalien ja kitarafriikkien luvatussa maassa vaikka kuinka usein. nashvilleläisorkesteri, jonka kotikulmillaan v. "Hillbilly Flatboxin" kahdesta suomalaisyhtyeestä pidempään kuvioissa vaikuttaneen Flatbroke Trion syksyllä 2011 purkitetut tuotokset petraavat jo huomattavasti levyn kiinnostavuusarvoa. Tyylillisestä erilaisuudestaan huolimatta sangen luontevasti toistensa seuraan sopeutuvat kokoonpanot tarjoilevat levyllä Hillbilly Casinon aikaisemmalta joulu(!)albumilta "Hang Your Stockings And Say Your Prayers" poimittua Brian Setzer'mäistä avausraitaa lukuun ottamatta muualla julkaisematonta materiaalia. Keikkatilanteessa viihdyttävän, mutta ylienergisen koheltamisensa alle myös helposti soitannollista ydinosaamistaan kätkevän Hillbilly Casinon tasapaksuhkojen Johnny Cash-, Chuck Berry- ja Elroy Dietzel/Johnny Dollar/ Ronnie Dawson -coverien seassa kuullaan sentään aivan mukiinmenevä, bändille ominaiseen raivotahtiin läpilaukattu live-luenta Elvis Costellon Mystery Dancesta vuodelta 2009. Montosen blues vetoaa varmasti perusbluesin kuuntelijoiden lisäksi myös esimerkiksi Eric Claptonin, Robert Crayn tai jopa nykyisen Chris Rean ihailijoihin. Kunnioitettava lopputulos, etenkin kun ottaa huomioon, että ihan perusratkaisuihin ei sävellyksissä ole kuitenkaan tyydytty. CD
tutkailut
On. Utuisen herkkää balladiosastoa edustavat myöskin Me And My Broken Heart ja Luke Whittenin käheä-ääninen tulkinta Homebuddy. Sekä hurmaavan että samaan hengenvetoon myös häkellyttävän esiintymis- ja laulutaitoisen vokalistin Elina "Elli" Railamaan ohella kenkälodju-revyytä tähdittävät Flatbroke Triossakin soittavat Ari "Vehnänen" Sjöblom ja kitaristi Henri "Henkka" Pirttimäki sekä rumpali Rami Laine. Rockin puoleltakin esikuvia ja vaikuttajia löytyy. Mikkelistä päin kotoisin oleva Montonen on kaikesta päätellen pitkän linjan muusikoita, johon olisi luullut törmäävän jossain yhteydessä jo aiemmin. Kun vielä mukaan otetaan Katja Bengtssonin ja Tiina Bolzin taustakuoro, on kokonaisuus entistäkin mehevämpi. Bluesin makuisia ovat itämämais-afro sävytteinen Can't You See My Crying ja karu synnin tunnustus Oh! Father I Have Sinned. Kaiken kaikkiaan Luke Whitten alias Timo Rautio on mainio ja merkittävä lisä suomalaisten lauluntekijöiden joukkoon. Bonon ja Edgen hittitehtaalta on vaikutteita tarttunut sävellykseen The World On My Shoulder. Countryvivahteita "Comes And Goes'ilta"löytyy huomattavasti bluessävyjä enemmän. Tämän hienoisen "ylijäämä"-asetelman kanssa kompastelee eniten juuri em. Peruskvartettia, Montonen, basisti ja toinen laulaja Jyrki "Jay" Tulppo, kosketinsoittaja Ari Korpisalo ja rumpali August M. Nykyisin Rautio vaikuttaa myös bändissä nimeltä Beatiful People. Samaan sävyyn laulettuna kulkee Kaija Ristiluoman näppäilemän rennon lupsakan haitarin säestyksellä toteutettu We Are Together Again. Sekaan sopii niin soul- ja funk- kuin rock- ja popvaikutteitakin. TT Tarkiainen
KAPA MONTONEN AND THE BLUESMENT BROTHERS Routes To Roots (Monteesi Production MAMFCDS-005)
Tammikuun toisella viikolla tähän aiheeseen pääsi ottamaan henkilökohtaista perstuntumaa kolmen bändin kokoelma "Hillbilly Flatbox", jonka tilille kirjattiin kuin kirjattiinkin ansiokas listamerkintä 14! Vain viikkoa aiemmin saman tempun oli jo ennättänyt testauttaa omalla, niin ikään Jungle Recordsin toimesta julkaistulla täyspitkällään "Tennessee Stomp" amerikkalaisvieras Hillbilly Casino, joskin tuolloin paljon vaatimattomammalla sijoituksella 43. Montonen ja hänen Bluesment Brothers -yhtyeensä olisi selvästi mitä sopivinta bluesia näihin aikuisen väen kesätapahtumiin. Musiikkityön ohella hän on toimittanut kirjatrilogian "Rokatessa Roiskuu". Eaglesin ja kotoisen J. Shoebox Revue on silti paljon muutakin ja hyvä niin. Kaikki levyn kappaleet ovat yhtyeen omaa tuotantoa. Suurimman osan on tehnyt Montonen itse, mutta useista sanoituksista kuten myös monen kappaleen lauluosuudesta vastaa basisti Jay Tulppo. Levyn aloituskappale avautuu monotonisen hypnoottisesti yhden soinnun ympärille rakentuvaan melodiaan, josta teos kuitenkin paisuu lopun analogisen syntikkasoundin siivittämään universaaliin instrumentaaliosuuteen. 2007 tehdyistä studionauhoista ei juuri yllätysmomenttia tahdo irrota. Kokoonpanoja, joissa hän on ollut mukana, ovat mm. Oma suosikkini taitaa olla kuitenkin kepeästi svengaava jazzblues Let's Give It A Try. Valtaosa bändien kappaleista on myös lainatavaraa. Montosen ja Bluesment Brothersin musiikkia voisi perustellusti kuvailla termillä "mainstreamblues" ja ilman minkäänlaista negatiivista sävyä. Muy bueno! Pete Hoppula (1) Night Time Shuffler (2)You Are The Proof (3) Burning Eyes (4) Trouble Hill Blues (5) My Sun And My Moon (6) Dark Medicine (7) Soulmate (8) Bad One (9) Let's Give It A Try (10)You Could Change The Way (11) Stargazer (12) In My Sweet Dreams Kitaristi ja laulaja Kapa Montonen oli minulle ennestään täysin tuntematon nimi, mutta saatuani arvioitavaksi tämän levyn, täytyy ihmetellä miksi. 90-luvun jälkipuolelta saakka yhtyettään luotsanneen Rami Soinin laulu kannattelee akustiselle hillbilly-kantrille omistautuneen kolmikon musisointia erityisen tyylikkäästi Dylan-balladilla Wagon Wheel. The Man Who Won't Change His Life on hienosti toteutettu rock-balladi, jolle sitä edeltävä lyhyt instrumentaali (3) toimii ikään kuin introna. Särmikkyyttä tuovat mukaan Stevie Ray Vaughan- ja Jimi Hendrix -vivahteet, ja kyllähän siellä taitaa olla viitteitä Peter Greenin väristelystä tai
LUKE WHITTEN Comes And Goes (Stupido TWINCD 120)
(1) Need Somebody (2) This Feels An Awful Lot Like Love (3) Sun Comes Up (4) The Man Who Won't Change His Life (5) Can't You See My Crying (6) Me And My Broken Heart (7) Oh! Father I Have Sinned (8) Old Muddy River (9) This Road We're On (10) Homebuddy (11) Longing (12) The World On My Shoulder (13) Kolima (14) We Are Together Again (15) Religions (They Really Worry Me) Luke Whitten liikkuu aidon uskottavasti amerikkalaisen singer-songwriter-perinteen viitoittamalla tiellä. Selkeimmin viitataan R.E.Min suuntaan päätösraidalla, jonka sanoituksesta vastaa toinen viime vuonna esiin putkahtanut kotimainen lauluntekijä Doc Jerry. Sovituksiin ja äänitykseen on keskitytty huolella, ja lopputulos kuulostaa kansainväliseltä mitä se nyt nykyään sitten enää tarkoittaakaan. Yllättäen nimen takaa paljastuukin oululainen laulaja-lauluntekijä Timo Rautio. Mies on vaikuttanut Pohjois-Suomen musiikkipiireissä jo vuosia. Omaksi suosikikseni bändin repertuaarista tulin valikoineeksi jo ensikuuntelun perusteella vakuuttavaan Etta James -henkeen kiusoittelevasti sähistyn I Just Wanna Make Love To You'n, jonka teho ei ole päässyt juuri laimenemaan edes monien myöhempien soittokertojen jälkeen. Nokkelasti nimetty "Routes To Roots" on kauttaaltaan tyylikkäästi toteutettu moderni kitarapainotteinen blueslevy
Basso myhäilee mukana jossain vasemman olkapään takana, ei heikkoa lenkkiä saa siitäkään. Aivan ensivaikutelma tulee jostain viime vuosituhannen lopun Canned Heatista ja Junior Watsonista, mutta matkan varrella mukaan liittyy vaikka ketä. Holopaisen kitarat soivat tyylikkäästi turhia tiluttelematta. Laulua levyllä on vain joka toisella kappaleella. Soitannollisesti levy on ehdotonta laatutavaraa. Entäpä Ry Cooderista. orkesteri on julkaissut vuosien saatossa jo aiemminkin kohtalaisen nipun. No mutta sehän on hauskaa kyllä minäkin. Tyylillisesti liikutaan näppärästi menneen vuosisadan alkupuolen ragtime- ja piedmontbluesin parissa Blind Boy Fullerin tai Blind Blaken hengessä. Kun keskittyy olennaiseen ja soundit ruuvataan juuri kohdalleen, on lopputulema upea. Nyt arvioitava cd on pitkästä aikaa omakustanne, joita ao. Kelttiläisen kansanlaulun sä-
Carlos Santanan venyttelystäkin. Tuo joidenkin bluesharrastajien jostain syystä vieroksuma soitin tunkee rehevästi mukaan sadan vuoden takaisia New Orleansin syntisiä dixielandsävyjä. Mutta entäs tuo ikiaikainen Suomibluesin sudenkuoppa, vokalisointi. myöhäisherännäinen, ja alkujaan hänen pääsoittimensa oli trumpetti. Laulu toimii kappaleiden ehdoilla, eikä päinvastoin. Kappaleet ovat peräisin meistä monelle tutuista lähteistä, enkä sen vuoksi lähde niitä erikseen ruotimaan. En ollut nähnyt yhtyettä aikoihin "lauteilla" ennen em. (Ai niin, se vaihtoehtoinen vastaus kielteiseen kommenttiin olisi tietenkin: ai jaa, minä kylläkin.) Mikäli pidätte, niin luultavasti ihastuisitte myös Heikki Raineen mainioon "Mystery Train" -albumiin. Levystä huomaa, että bändi on tehnyt runsaasti keikkoja vuosien aikana; studiossa on saatu tallennettua heidän live-energiansa varsin hyvin. Kuitenkin jo kansi antoi syytä toiveikkuuteen. Pahimmat bluesmaneerit on jätetty syrjään ja suoritus on pakoton. Edellisestä levystä on aikaa noin kuusi vuotta, ja sen julkaisi Bluelight Records. Mika Hakala
· 1 - 2012
- 60 -. Raineella ovat tyylit hallussa, mutta koska kitara on oikeastaan vasta hänen "kakkossoittimensa", yllättää kuulijan vähän väliä esiin piipahtava trumpetti. Jopa Puliukko Boogie kulkee toiveikkaan reippaasti. Tästä ei tallenne paljoakaan parane. Loppujen lopuksi levyn erikoisimmat yhdistelmät taitavat olla aloitus- ja päätöskappaleet. Itse olin todistamassa bändin live-kuntoa 24.9.2011 The Blueskorjaamo -tapahtumassa, joka järjestettiin Rytmikorjaamolla Seinäjoella. Mikäli en olisi edelleen jääräpäisesti pitänyt kiinni päätöksestäni olla ottamatta vuoden parhaat -listalle kotimaisia artisteja (ainahan jonkun mainion levyn saattaa kiireessä unohtaa ja sitten vuoden mittaan saa vastailla kysymyksiin "miksei se mun levy ollut sun listalla kun sen ja senkin oli?"), niin eiköhän "Mystery Train" olisi sekaan kuulunut. CD
tutkailut
HEIKKI RAINE Mystery Train (Harmonybrother HBLST00002)
(1) Mystery Train (2) Mr. Kokonaisuus on napakasti näpissä ja toiminta rullaa niin kuin todella kokeneilla soittoniekoilla pitääkin. Heti ensi äänistä käy selväksi pelin henki; nyt ei teutaroida tehdyssä tuskassa ja pyritä uimaan liian kireään soittopukuun. Välillä päädytään jopa Mississippi John Hurtin lempeään äänimaailmaan tai piipahdetaan Rex Allenin ja Merle Travisin Guitar Ragin myötä kunnioittamaan vanhempaa countrymusiikkia. Täytyy myöntää, että he rockasivat yhä edelleen maukkaasti. Niin nytkin, kun sain viime vuoden lopulla käsiini kuopiolaisen The Hoolers -trion 12 biisiä sisältävän koosteen. Meininki on letkeää ja rentoa. Levy- ja keikkatilauksia voi suoritella vaikkapa Hoolersien kotisivujen thehoolers.webs.com kautta. Kuten cd:n otsikkokin lupaa, nyt ollaan livenä saatu purkkiin kymmenen esitystä. Laulut kertovat tuttuun tapaan sydänsuruista ja elämän kommelluksista, silti minkäänlaiseen vaikerointiin sortumatta. Honey Aaltonen
THE HOOLERS (omakustanne)
(1) Pony rider (2) Loves Misery (3) Moonshine Lord (4) Puliukko Boogie (5) Men Get Trouble (6) Silverlight (7) The Hoolers Is Back In Town (8) Rambling On My Mind (9) Train Station Serenade (11) Ever Since I Lost You (12) Hot Little Mama Kotimainen blues-omakustanne on postiluukusta tipahtaessaan aina omiaan herättämään, en nyt sanoisi ennakkoluuloja, mutta tiettyjä aavistuksia kuitenkin. Cd:tä voi tilata bändiltä itseltään osoitteesta www.jakesbluesband.com, ja sen löytää toki myös hyvin varustetuista levykaupoista. Ei yliyrityksiä eikä ylilyöntejä. Kitaran kanssa näkyy poseeraavan Holopaisen Janne ja tuo rumpalihan on Pitkäsen Suhi! Niukka infolipare paljastaa, että vauhdikkaisiin lentäjänlaseihin ja Ramones-paitaan sonnustautunut muskeliveikko on Aki Lötjönen, basisti. Levyn päättävän instrumentaalin In My Sweet Dreams tunnelmasta tulee jollakin tavalla mieleen Albert Järvisen komea Just For You -tulkinta Hurriganesin "10/80" -levyltä, mikä tuskin on kenenkään mielestä huono asia. Raineen lämminhenkisen vähäeleiset ja positiivisen vaatimattomassa hengessä tulkitut lauluesitykset kuulostavat aikuiseen ikään ehtineen miehen kypsyneiltä tulkinnoilta. Voodoosta ja Aamuvuori All Starsista ja Suhi ainakin Ronnies Boogie Brosista, tuli kiire survoa levy koneeseen ja kuulostella, mitä hämäräperäisessä Aki´s Placessa on saatu talteen. Kappaleet 17 ovat kaikki kitaristi-laulaja Holopaisen käsialaa, mikä piti taas tiedoista oikein tarkistaa. Perusbluesista kuljeksitaan hypyttävään jump'n jiveen ja tehdään välillä kiepaus kantrinkin kautta. Kitaristina Raine on kuulemma vasta ns. Mutta jos joku väittää, ettei Raine toden totta tiedä mitä on musiikin kanssa tekemässä, julistan kyllä kovaäänisen, ehkäpä muutamalla painokelvottomalla sanalla tehostetun eriävän mielipiteen. Pääosassa on, kuten aiemmin mainituista vertailukohteista saattoi päätellä, hänen soittamansa akustinen kitara. Tällä kertaa ei löydy moitteen sijaa, sillä savolaiset leukaperät ovat riittävän rennot jäykistyäkseen kireään pakkotunnelmointiin. Crump Don't Like It (3) Farewell My Bluebell / Dominique (4) Guitar Rag (5) Nitpickin' (6) Buddy Bolden's Blues (7) Our Man In Round Rock / Buck Dancer's Choise / Hanging With The Girls I Know (8) Wet Laundry Blues (9) Anne's Song Pidättekö Jorma Kaukosesta, Leo Kottkesta tai John Faheystä. Kyllähän joku Buddy Bolden's Blues" joka taisi olla ensimmäisiä kuulemiani Jelly Roll Mortonin levytyksiä (kiitokset edelleen jazzinkakkaa harrastaneelle koulukaverilleni), osui ja upposi jo tuolloin, mutta sen tenho puree edelleen tälläkin levyllä. Sen vähäisyys ei käsittääkseni ole ennenkään häirinnyt hyvän kitaransoiton ihailijoita. Tyylikästä bluesia tyylikkäästi toteutettuna vetoaa väistämättä yleisöön yli ikä- tai makurajojen. Suosittelen vilpittömästi kokoonpanon tekemisiin tutustumista! Olavi Rytkönen
JAKE'S BLUES BAND Studio Live 2011 (omakustanne)
(1) What's Goin' On (2) Rock'n'Roll Hoochie Koo (3) Change It (4) Greenlight Girl (5) Good Clean Fun (6) All Along The Watchtower (7) High Tide And High Water (8) Pincushion (9) Let MeLove You Baby (10) Messing With The Kid Pitkän linjan konkaribändi on palannut kartalle uuden pikäsoiton myötä. Viehättävän kotipajassa värkätyn oloisen, mutta erittäin tyylikkään kuuloisen levyn musisoinnista vastaa Raine yksinään. Pitkänen pitäytyy lajityypin perusrummuttelussa ja tekee sen konkarin varmuudella aivan kuten kuuluukin. iltaa. Kapa Montosen "Routes To Rootsille"voisi povata menestystä bluesiin viehättyneen yleisön joukossa paitsi oman maamme tapahtumissa, varmasti myös rajojemme ulkopuolella. Levyn ehkäpä komein esitys on silti Heikki Raineen oma sävellys Anne's Song. Useimmille Elvis Presleyn rock-a-billy-levytyksenä tunnettu nimikappale, alkujaan tietysti Junior Parkerin rhythm and blues -klassikko Mystery Train on sovitettu napakaksi countrypicking-instrumentaaliksi, jossa kuitenkin trumpetti yllättää soolollaan. Sen verran tyylitajuista tavaraa ovat, että levyn loppupään viidelle lainabiisille nämä omat kipaleet ovat täysin tasavertaista seuraa. Janne Holopainen tulkitsee biisit letkeän svengaavasti ja juuri siksi onnistuukin oivallisesti. Totean vain, että jos bluesrock on lähellä sydäntäsi ja olet tutustunut tähän orkesteriin aiemmin, niin tämä on tallenne, jota ei kannata jättää väliin. Koskapa Janne on tuttu mies mm. Jos joku tulee väittämään, ettei Heikki Raine ole edellä mainittujen nimimiesten tasoinen virtuoosi, niin ihan vapaasti en jaksa ruveta väittelemään
Bändin hauska nimi kuitenkin menettää näin alisteellisena hieman tehojaan. Tälläkin levyllä esimerkiksi hellyttävä kasvukertomus Nervous Around Pretty Girls ja eräänlainen rakkauslaulu I'm Your Radio edustavat vahvasti tätä toista näkökulmaa. Anderson ei ole koskaan ujostellut popahtavia elementtejä musiikissaan, ja saattaapa hän välillä heittäytyä kovastikin keskitien rokin vietäväksi. Omia Dylan-suosikkejani on mukana kolmin kappalein. CD
vyillä alkava instrumentaali luo mielikuvan oudosta tilanteesta, missä Miles Davis olisi kesken "Scetches Of Spain" -albuminsa äänitysten joutunut samaan studiokoppiin jonkun irlantilaisen kansanmuusikon kanssa. Niistä ensimmäinen on Theessinkin synkkä bluesballadi Hollis Brownista, joka työttymyyden ja rahanpuutteen vuoksi tappoi itsensä ja koko seitsenhenkisen perheensä. Vähääkään liioittelematta, tämä on yksi vuoden 2011 miellyttävimmistä julkaisuista. Toinen puolestaan nostaa mieleen Georgia Satellitesin, jolle Anderson aikoinaan kirjoitti jokusia piisejä. (12) Eve of Destruction (13) You'll Hear Better Songs (Than This) Dublinilainen laulaja/lauluntekijä Eleanor McEvoy on otsikoinut uuden levynsä yksinkertaisesti "Alone'ksi". Muun muassa joitakin vuosia sitten ilmestyneessä elämänkerrassaan hän nimittäin ilmoittaa halunneensa etupäässä vain laulaa ja kertoa tarinoita eikä niinkään toimia minkään laaja-alaisen kapinaliikkeen henkisenä johtajana. Sen jälkeen kierroksia hieman lasketaan, ja kokonaisuutena levy onkin aavistuksen aiempia OAK Team -julkaisuja rauhallisempi. Se sisältää niitä Stones-sävyjäkin, mutta eihän Anderson pelkästään niiden varaan ole heittäytynyt, vaan mukana on muitakin aineksia. Ensin mainittu on tyylillisesti läheistä sukua NRBQ:lle. Joteskii groteskii ei suinkaan ollutkaan esittäjän nimi, vaan levy-yhtiön, kun taas bändin nimi on Panssarijuna (onneksi asia näyttää olevan korjattu entisen päätoimittajamme toimesta Blues Newsin nettisivuille). Näistä kovasti folk- ja countrypainotteisista musikanteista taitavat jonkinmoista kuuluisuutta nauttia vain Chris Smither ja Hans Theesink. Kieltämättä teko on aivan perusteltu, sillä leimallisesti hänen bändinsähän OAK Team on. No, eipä tietenkään ollut itse levykään, joten tilatkaapa ihmeessä Panssarijunan 7" vinyyli jostain mistä niitä saa. Meininki pysyy kuitenkin rosoisen juurevana koko ajan Avausraidan lisäksi rokimpaa osastoa tarjoavat Ridin' Around ja Time For You To Go. Homma polkaistaan käyntiin pörisevien kitaroiden viemänä vinhasti rokkaavalla infoähkykritiikillä Too Much Information. (2) Harbour (3) I'll Be Willing (4) What's Her Name. Ovatpa jotkut tahot pyrkineet hyödyntämään hänen merkkipäiväänsä tuomalla uudelleen julkisuuteen tasan 10 vuoden takaisiakin tribuuttikokoelmia. Kuulemieni huhujen mukaan myös uusi Yayhoos -levy olisi työn alla, joten ehkäpä Anderson pääsee sen tiimoilta rokkaamaan kylliksi. Tapahtumaa on juhlistettu mm. Nöyrimmin anteeksi pyytäen, Honey Aaltonen
ROOTS & ROCK'N'ROLL
YOUNGER THAN THAT NOW! (Fat Cat FAT CD 023)
CD 1: (1) Ian McMillan That Sunday Morning (2) Steve Tilston Love Minus Zero / No Limit (3) Chris & Kellie While Mississippi (4) Clive Gregson Tomorrow Is A Long Time (5) Chris Smither Visions Of Johanna (6) The Burden Of Paradise Spanish Harlem Incident (7) Ewan McLennan Boots Of Spanish Leather (8) Blonde on Bob Love Sick (9) Patsy Matheson One More Cup Of Coffee (10) John Leonard You Ain't Goin' Nowhere (11) Dan Wilde Simple Twist Of Fate (12) Hans Theessink Ballad Of Hollis Brown (13) Rosalie Deighton Ring Them Bells (14) Gurf Morlix With God On Our Side (15) Tony Capstick To Ramona CD 2: (1) Christine Collister Forever Young (2) Dave Burland Girl From The North Country (3) Julie Matthews To Make You Feel My Love (4)
ELEANOR McEVOY Alone (Moscodisc MOSCD 409)
(1) Did I Hurt You. monenlaisilla muistelulevyillä, joiden sarjaan lukeutuu myös tällainen tuoreita versiointeja sisältävä kohtuuhintainen tupla. Nimi tulee siitä, että hän on ollut studi-
TERRY ANDERSON & THE OLYMPIC ASS KICKIN' TEAM More Smooth Jazz & Sweet Sweet Jams (Doublenaught 2011) - 61 -
1 - 2012 ·. Vesa Walamies
tutkailut
(1) Too Much Information (2) Gambled And Lost (3) Enabler (4) Spend The Night (5) Ridin'Around (6) 318 (7) Time For You To Go (8) Nervous Around Pretty Girls (9) I'm Your Radio (10) Not Turning Around (11) Your Sweetness (Is My Weakness) Ilmeisesti Persuksien Potkinnan Olympiajoukkue ei ole saanut tarpeeksi näkyvyyttä/kuuluvuutta, koska bändin nokkamies Terry Anderson on haluttu erikseen nostaa esiin. Kolmas henkilökohtainen ihastukseni on koko kattauksen päättävä muutosten ennustelu, minkä profeetallinen ja raamatun vuorisaarnasta vaikutteita ottanut sanoitus ei ole aikojen kuluessa juurikaan menettänyt tehoaan. Andersonin laulut ovat aina pohjannet vahvasti Stones-NRBQ-Faces-perinteeseen, ja tällä hyväksi havaitulla kaavalla jatketaan edelleen. Tambourine Man (5) Gary Hall I Shall Be Released (6) Ian Bailey Oh Sister (7) Craig & Willoughby I'll Be Your Baby Tonight (8) Blonde on Bob When I Paint My Masterpiece (9) The Shuffle Monsters Corrina Corrina (10) Jez Love Changing Of The Guards (11) Steve Phillips Not Dark Yet (12) Edwina Hayes It Ain't Me Babe (13) Costanza The Man In Me (14) Sarah Dean Man In The Long Black Coat (15) Phil Cerny The Times They Are A-Changin' Alkujaan nimellä Robert Allen Zimmerman varustettu Bob Dylan sai 24.5.-11 täyteen 70 vuottansa. Yksi asia joka erottaa Terry Andersonin monista muista on laulutekstit. Honey Aaltonen Martin Simpson Mr. Marko Aho
Korjauksia!
Viime numerossa jouduin pyytelemään kovasti anteeksi levyarvioni myöhästelyä, mutta tilannehan kävi entistä nolommaksi. Nolo lipsahdus, mutta pakko puolustautua sillä, ettei levyn kansi ollut niitä kaikkein selkeimpiä. Tälläkin kertaa käväistään välillä myös Tom Pettyn tontilla tai ainakin ihan siinä aidan takana kurkkimassa. No ei ainakaan painajainen, sillä kumpainenkin jatkoi kappaletta tyylikkäästi loppuun saakka! Heikki Raine on tehnyt levyn, jota jaksaa kuunnella yhä uudelleen. Keikan jälkeisellä aamupalalla radiotoimittajan puheesta bongatun otsikon mukaista mukavaa jatsia ei nytkään tarjoilla. Hänellä saattaa kovinkin simppeliin ja popahtavaan renkutukseen tulla tavanomaisuudesta poikkeava, jopa sopivasti omituinen teksti. Koosteen avaavaa hieman yli minuutin mittaista puheosuutta lukuun ottamatta kutakuinkin kaikki mukaan valitut otokset ovat sortiltaan aivan kohtalaisen kelvollista musisointia, vaikka joukosta löytyy myös miltei tuntemattomiksi muunnettuja väännöksiä. Vaikka itselläni sen kuuntelu on osunut useimmiten yön tunneille, se toimii varmasti myös aamupäivien rauhoittamiseen. Nykyistä äänensä lähes loppuun kuluttanutta Bob Dylania en enää jaksa enemmälti kuunnella, mutta hänen 60-luvun tuotoksillaan samoin kuin niiden tyylikkäillä uustulkinnoilla on kieltämättä yhä oma melkoinen viehätyksensä. "Käsityöläisyyden" makua korostavat vielä kansikuvat, joissa Raine on nikkaroimassa mystistä puujunaa. Vaikka Olympic Ass Kickin Team jättääkin perseenpotkinnan vähemmälle ja luiskahtaa uudella levyllään astetta popimmaksi, niin silti hommassa on sopivasti särmää edelleen. Oliko tämä taas joku viimeöisistä painajaisistani. (5) You'll Hear Better Songs (Than This) (6) Sophie (7) Just For The Tourists (8) Days Roll By (9) For Avoidance Of Any Doubt (10) Only A Woman's Heart (11) Did You Tell Him. Ja totta kai kitara ja trumpettikin siellä näkyvät. Tarttuvilla kertosäkeillä varustettua, hyväntuulisen rentoa rokkia piisaa sitäkin enemmän. Tekstien mukaan kaikki tämän englantilaista alkuperää olevan produktion voitot menevät suoraan hyväntekeväisyyteen, mikä tieto sai aikaiseksi pikaisen ja selkeän mielleyhtymän sankarin itsensä varhaisiin maailmanparannuksellisiin protestilauluihin. Toiseksi nimeän melodiansa osalta vanhaan irlantilaiseen kansanlauluun perustuvan kertomuksen With God On Our Side. Sen esittäjä Gurf Morlix on mestarinsa viime vuosina harjoittaman menettelyn tavoin hyljännyt alkuperäisessä taltioinnissa olevan maininnan saksalaisten juutalaisvainoista, eikä tästä versiosta löydy myöskään laulun tekstiin jälkikäteen lisättyä Vietnam-osuuttakaan, mutta pituutta siihen on kuitenkin kertynyt reilun kuuden minuutin verran. Niiden seurauksenahan Dylania pidettiin varsinkin 60-luvun puolivälissä yleisesti silloisten uudistusideologioiden esitaistelijana ja suoranaisena henkilöitymänä, mikä tilanteen hän koki perin kiusalliseksi. Eräs levyn kohokohdista on Gambled And Lost. Anderson jaksaa yllättää
Bändi hoitaa tonttinsa tyylillä ja jykevästi, mutta paikoittain jään kaipaamaan sitä Bairdille ominaista notkeutta rokkaukseen. Välillä kuulostaakin siltä, että Baird ja etenkin Ringenberg Lonesome Whistleä tulkitessaan menevät hieman totuttua matalammalla asteikolla. Ainoan poikkeuksen tekee Barry McGuiren tunnetuksi tekemä Eve Of Destruction, joka muuten on yksi albumin upeimpia esityksiä. Hienoa, että tämänkin verran tavaraa jäi jälkipolvien kuunneltaviksi. Albumin punaisina lankoina ovat McEvoyn kevyen sensuelli laulu ja simppeli tunkeilematon soitto. Hän myös päätti panostaa projektiin hieman normaalia enemmän. Baird toimii solistina seitsemässä laulussa ja soittaa sen lisäksi ainakin kitaraa, bassoa ja tamburiinia. Tarkoituksella kuuntelin ensin Derek Sherinianin "pyörremyrskyjä ja tulivuorenpurkauksia" ja heti perään Eleanor McEvoyn "poutapilviä". Levyn sävellykset ovat McEvoyn kirjoittamia. Repertuaarista löytyy niin imelän ihanaa teinipoppia kuin rennon rätväkkää rokkenrolliakin. Muu musisointi hoituu minulle entuudestaan tuntemattomin ontariolaisvoimin. CD
tutkailut
ossa yksin ja soittanut itse kaikki levyllä kuultavat instrumentit. Sen kunniaksi, siis syntymäpäivän, on kerätty kokoon sangen sekalainen joukkio, enemmän tai vähemmän tunnettuja muusikoita, jotka kukin tahollaan versioivat yhden sankarimme kappaleen. Todella erilaisia
SIGGI FASSL'S TRIBUTE TO JERRY LEE LEWIS Jukebox Junky (Wolf 120.287)
(1) Jukebox Junky (2) I Believe In You (3) She Even Woke Me Up To Say Goodbye (4) Sweet Thang (5) It'll Be Me (6) Great Balls Of Fire (7) I Could Never Be Ashamed Of You (8) It Was The Whiskey Talkin' (Not Me) (9) This Must Be The Place (10) Life Has It's Little Ups And Downs (11) Chantilly Lace (12) Rockin' My Life Away (13) There Must Be More To Love Than This (14) I'm On Fire (15) High School Confidental Oikeasti tämä on blues-bändin cd! Kupletin juoni on seuraava: The Mojo Blues Bandin solistin isä täytti 60 vuotta ja bileisiin haluttiin jotain vähän erikoiskattausta, joten blues-yhtye vääntäytyi JLLtribuuttibändiksi. On tullut kuultua joko radiosta tai naapurin tädin mankasta tai sitten ainakin kylän nuorisokerhon kesäkonsertissa on soinut yksi vähän samanlainen ralli. Mainitaan nyt vielä pari country-uraa; raita (7) on hieno ja duetto (4) leppoisasti nätti esitys. Kaltaiseni country-allergikkokin voi digata isosti vaikka raidan (8) honkytonk-fiiliksiä tai aina tyylikkään Charlie Richin country-balladeerausta (10). Hodges kitaroi jokaisella raidalla ja Ambel muutamalla. Hänellä on lajityypin metkut hyvin
hallussa ja Weary Blues From Waitin' ja Cold Cold Heart tarjoavatkin levyn kantreimmat hetket. Jos normi-saunaillan jälkeen tavalliselta tukankuluttajalta aivan sokkona kysyttäisiin, niin ei varmaan yli kymmentä Buddy Holly -hittiä monellakaan tulisi ihan heti mieleen. Eihän se mikään ongelma näille monissa liemissä marinoiduille ketkuille ole. Young nimittäin kokosi tätä varten studiobändin nimeltä The Riffing Cowboys. Ja kuolemastakin on kulunut jo yli viisi vuosikymmentä. Hiukan Joan Baezia yhdistettynä ripauksella Heather Novaa ei ole mikään huono idea. Mutta kun tämän kiekon on kerran läpi pyörittänyt, niin kyllä nuo kaikki 19 klassikkoa ovat ihan tuttua huttua. Ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista, tänäkin päivänä tuoreelta ja modernilta kuulostavaa Amerikan iskelmää. syyskuuta, kuluneeksi peräti 75 vuotta rokkenrollin pioneerin Buddy Hollyn syntymästä. Kaikkiaan "Rave On Buddy Holly" -tribuuttilevylle on saatu haalittua 19 varsin erilaista näkemystä Hollyn tekeleistä. Mikke Nöjd
· 1 - 2012
- 62 -. All Right Kid Rock (16) Heartbeat The Detroit Cobras (17) Peggy Sue Lou Reed (18) Peggy Sue Got Married John Doe (19) Raining In My Heart Graham Nash Taisi tulla tänä syksynä, tarkemmin ottaen 7. Jason pistäytyy luikauttamassa pari rallia pitelemättömään tyyliinsä. I'd Still Want You ja I Just Don't Like This Kind Of Livin' ovat puolestaan päätyneet Joe Blantonin laulettaviksi. Lopputulos on alusta loppuun mukavan leppoisaa kuunneltavaa, jossa ei ärsytetä ketään, eikä rikota rajoja. Jerry Lee on menestynyt sekä rock'n'roll -artistina että countryn tulkkina, ja sama kahden tyylin jako on tälläkin levyllä huomattavissa. Kaunismelodinen Just For The Tourists on pieni, mutta sitäkin kirkkaampi helmi. En minä väitä, että JLL soitettaisiin tässä suohon, mutta onpahan levyllinen komeaa musiikkia, JLLkytköksillä tai ilman. Levyn akustinen äänimaailma on kuin hento tuulenvire kuumana kesäpäivänä. Hän on tehnyt hienoa työtä sovituspuolella luottaen yksinkertaisuuteen ja saaden kokonaisuuden toimimaan niin, että tämän levyn pariin haluaa palata uudestaan ja uudestaan. Vaan kyllä täältä rockaamisen touhuakin irtoaa, nimibiisin ohella vaikka (2) tai monista yhteyksistä tutut raidat (11) ja (12). Muutama styke kyllä aika nopeastikin. (9) Maybe Baby Justin Townes Earle (10) Oh Boy She & Him (11) Changing All Those Changes Nick Lowe (12) Words Of Love Patti Smith (13) True Love Ways My Morning Jacket (14) That'll Be The Day Modest Mouse (15) Well... No se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Levyn monipuolisuus tai sekavuus on sen voima ja heikkous. Riku Metelinen
THE RIFFING COWBOYS Hank'n'Roll A Rock'n'Roll Tribute To Hank Williams (omakustanne)
(1) Honky Tonk Blues (2) The Blues Come Around (3) Weary Blues From Waitin' (4) I'd Still Want You (5) I Can't Get You Off Of My Mind (6) I'm Long Gone Daddy (7) Cold, Cold Heart (8) I Just Don't Like This Kind Of Livin' (9) My Sweet Love Ain't Around (10) Lonesome Whistle (11) Moanin' The Blues (12) You Win Again (13) Hey Good Lookin' Kanadan Ontariosta kotoisin oleva kitaristi Graham Young päätti toteuttaa yllättäen kuolleen ystävänsä haaveen ja levyttää Hank Williamsin tuotantoa rokkiversioina. Mikäli jotain suosikkikappaleita pitää nimetä, niin For Avoidance Of Any Doubt on yksi niistä. Hyväntuulista rokkausta, hyviä piisejä ja meininki kohdallaan, joten kelpaa siitä kuulijankin nauttia! Marko Aho
RAVE ON BUDDY HOLLY (Fantasy FAN-32670-02)
(1) Dearest The Black Keys (2) Every Day Fiona Apple & Jon Brion (3) It's So Easy Paul McCartney (4) Not Fade Away Florence + The Machine (5) (You're So Square) Baby, I Don't Care Cee Lo Green (6) Crying, Waiting, Hoping Karen Elson (7) Rave On Julian Casablancas (8) I'm Gonna Love You Too Jenny O. Bairdin ääneen hieman matalampi sävellaji tuo ripauksen lisärosoa ja Jasonille lähinnä vain malttia tulkintaan. Ja niitähän riittää. Bairdin ja Hodgesin rinnalla The Bluefields -orkesterissakin vaikuttava Blanton on soundiltaan hieman Drerupia rokimpi ja tavanomaisempi, mutta toki kelpo solisti hänkin. Levy puolestaan juontaa alkunsa siitä, kun orkesteri pani merkille kuinka paljon kysyntää on The Killer -materiaalille. Kovasti countrysoundinen, kanadalainen Anders Drerup näyttää aiemmin loistaneen ainakin Gram Parsonsina Grievious Angel -musikaalissa. Jälleen kerran tuli huomattua, kuinka kaunista hiljaisuus on, sillä sitähän tämä levy edustaa Sherinianin levyyn verrattaessa. Mitäköhän äijä olisikaan saanut aikaiseksi, ellei noutaja olisi tullut ennen viimeistä käyttöpäivää. Luonnollisestikaan levyllä ei voi ohittaa keskeisiä JLL-mytologiaan kuuluvia sävellyksiä kuin (5), (6) ja (15). Onkin aivan käsittämätöntä, miten tuo hintelä rillipäinen kundi Texasin Lubbockista ehti tehdä sellaisen määrän hittejä vain muutamassa vuodessa. Kuten arvata saattaa, taipuu Hank Williamsin tuotanto luontevasti rokkimuottiin. Heidän lisäkseen solistin buutseihin astuu pari muutakin kelpoisaa laulajaa. Kaikki laulut on purkitettu Hankin alkuperäisissä sävellajeissa. Hänen melodiset sävelmänsä soljuvat mukavasti eteenpäin. Tällä levyllä McEvoy todistaa, että pienimuotoinen on kaunista. Rokkarin alkuhan oli vain 22-vuotias, kun kuolema hänet korjasi vuonna 1959 lento-onnettomuudessa. En ole sen kummempi JLL-fani, joten en tiedä, mutta veikkaan esikuvan levyttäneen kaikki (ainakin suurimman osan) näistä biiseistä. Ison ja raitakohtaisesti vaihtelevan kokoonpanon kovimmat nimet ovat Warner Hodges, Eric Ambel, Dan Baird ja Jason Ringenberg. Ja soiteltaviksi. Warner Hodges tekee miehen työn täyttäessään kaikki viulujen ja stilikoiden soolopaikat pääosin omalla kitarallaan ja kuulostaa siltä kuin hän myös nauttisi urakastaan. Buddy Holly olikin varmaan aikoinaan huimasti edellä aikojaan
Pokke Korhonen
tutkailut
UUSINTAJULKAISUT BARBARA LYNN A Good Woman The Complete Tribe & Jet Stream Singles 19661979 (Kent CDKEND 362)
(1) I'm A Good Woman (2) Running Back (3) You Left The Water Running (4) Until I'm Free (5) Watch The One (That Brings The Bad News) (6) Club A Go-Go (7) New Kind Of Love (8) I Don't Want A Playboy (9) (Until Then) I'll Suffer (10) Take Your Love And Run (11) You Better Quit It (12) Nice And Easy (13) Movin' On A Groove (14) Disco Music (15) Takin' His Love Away (Ain't Gonna Be Easy) (16) How Do You Think I Can Live With Somebody (17) Take Your Time (18) Give Him His Freedom (19) Sugar Coated Love (20) I Warned You Baby (21) I'm So Lonesome I Could Cry (22) You Finally Got Your Good Thing Back (23) Call My Bluff Baby (24)Then You Can Tell Me Goodbye Etelä-Texasin "Hullu Cajun" Huey P. Se ei tietenkään vähennä hienon laulajattaren arvoa tippaakaan. Vuoden -62 lopussa Roy päätti managerinsa Bill Cookin kanssa hakea uusia haasteita, eikä sopimusta Epicin kanssa uusittu. Uusi yhteistyökumppani oli MGM, joka kutsui tuottajaksi Jerry Leiberin ja Mike Stollerin. Nick Lowen tai Justin Townes Earlen raidoilta. Versio Baby Washingtonin tunnetuksi tekemästä (20):sta ei pärjää alkuperäiselle. No, ehkä mentiin iskelmällisempään suuntaan, sillä McCoyn tarjoamat (13) ja (14) voisivat hyvin olla vaikkapa Elvis Presleyn ohjelmistosta; hyviä lauluja ja napakasti sovitettuja. Vuoden 1964 alussa sovittaja Bert Keys, jolla oli r&b-taustaa, pyydettiin apuun. Aurinkoisen ihanaa ja peruspirteää tyttöenergiaa parhaimmillaan edustaa Jenny O.:oon I'm Gonna Love You Too. Itse asiassa rouva Lynn olisi kyllä ehdottoman kiinnostava nähdä joskus Suomenkin kamaralla, vaikka tämä taitaakin olla turha toivo; lentäminen ei kuulu 69-vuotiaan tähden tapoihin. Parin viihteellisen singlen jälkeen pyydettiin studioon Bert Berns, joka aluksi tuotti jykevän (15). You Left Me The Water Running on kyllä kelpo laulu, mutta jotenkin Barbara ei saa tähänkään Penn-Hall -sävelmään parasta tulkintaa
ladattua. kiekosta erikoisversio, jossa on vielä yksi bonus-raita, nimittäin Pauli McKaameen vaihtoehtoinen veto It's So Easy -rallista. Löytyy aivan pientä minimaalista tulkintaa, kuten The Black Keys'in Dearest tai Modest Mousen That'll Be The Day. B-puolen (19) on saavuttanut mainetta northern-piireissä, mutta kalpenee Lou Johnsonin upealle tulkinnalle. Seuraavan singlen (15) Leiber-Stoller kirjoitti itse. Lauluntekijänä on muuten Earl King, kiistatta yksi lahjakkaimmista artisteista tuolla saralla. Tästä Epicmateriaalista löytyy runsaasti kokoelmia, tuorein Jasmine-merkin 52-urainen singlekooste (JASCD 558). Kun menestys jäi bubbling under -tasolle, kutsui MGM tuottajaksi Danny Davisin. Esimerkiksi northern soul -diskojen suosikki Movin'On A Groove pamahtaa mieltymyssektorin sivurajasta ylitse niin että paukkuu. Samoin toisen vanhan liiton happorokkarin Patti Smithin Words Of Love -tulkinta on syvällisen koskettava. Siinä missä Suffer ei yllätä, niin New Kind Of Love saa tuoreuspisteitä ja kosolti. Levyn avaava I'm A Good Woman nauttii kuulemma jonkinlaista statusta northern soul -harrastajien keskuudessa. Meaux kiikutti keinuvan R&B-balladin You'll Lose A Good Thing'in suorilta käsiltä isomman Jamie-merkin hoteisiin ja tuloksena oli massiivinen hitti. No joo, kyllä tältä kiekolta varmaa jokainen suosikkinsa löytää ja aika moni varmaan myös inhokkinsa. RCA:n ja AGP:n singlet löytyvät mainiolta koosteelta Tore Up (Shout 44). Tämä on ilmeisesti Hamiltonin MGM-jakson paras single. Siitä on arvio BN 233:ssa. Kahteen singleen jäi yhteistyö myös Bernsin kanssa, sillä tuottaja Danny Davis siirtyi RCA:lle ja vei Hamiltonin mennessään. Sitten onneksi jysähtää, sillä tuttuakin tutumpi klassikkoballadi (Until Then) I'll Suffer toimii aina. Ja John Doen Peggy Sue Got Married leijailee ainakin välillä lähes viidennessä ulottuvuudessa. Oikeampi taitaa olla kuitenkin otsikon maininta singleistä, sillä ainakin Edselin vanhassa Crazy Cajun -kokoelmassa on puolenkymmentä kappaletta, joita tältä tai Barbaran Atlantic- ja Jamie-koosteilta ei löydy. Sen tarkemmin discografioiden syövereihin sukeltamatta, todettakoon siis, että tuo vanha CD siis kannattaa edelleen säilyttää, mikäli sen on joskus onnistunut hankkimaan. No onneksi se ei ole mukana tällä varsinaisella CD:llä. Lou Reed vetää taas varsin rankan oloisen ja erilaisen version Peggy Sue'sta. Uudelleenlämmitys Willie Harperin vuoden 1961 levytyksestä on selkeästi ajastaan jäljessä, joten menestystähän tuosta ei vuonna 1967 tullut. Ratkaisua ei ollut vaikea tehdä, sillä neitokaisella oli huomiota herättävä lavasädehdintä, näyttävä vasenkätinen kitaransoittotekniikka ja kyky tehdä omia, hyviä lauluja. Tarkoitus oli pyrkiä pois viihteellisestä tyylistä. Marko Suutarla
Answer Me, My Love (23) Unchained Love (24) She Make Me Wanna Dance (25) You Can Count On Me (26) Sweet Violet (27) A Thousand Tears Ago Roy Hamilton levytti vuosina 195362 Epicille kymmeniä singlejä, joista parhaiten muistetaan kaiketi You'll Never Walk Alone, Ebb Tide, Unchained Melody, Don't Let Go ja You Can Have Her. Barbaran voimallisesta laulusta huolimatta kappale ei kyllä minua sytytä, junnaus mikä junnaus ja koko levyn alkupuoli menee haparoinnin merkeissä. Lipareessa kehaistaan tarjolla olevan ensi kertaa täydellisesti kaikki Meauxin Tribe-, Jet Stream-, Copyright- ja Starflite-merkkien levytykset. Jotenkin tuntuu, että tämä on kuultu jossain lännenelokuvassa. Upea, monimuotoinen popkappale! Näiden huippukappaleiden lomassa ja jälkeen kuullaan muutamia oikein mallikkaitakin esityksiä, kuten Motown-henkisesti sliipattu Take Your Love And Run tai vuoden 1979 southern soul Take Your Love, mutta mukaan mahtuu kyllä paljon vähemmän kiinnostavaakin materiaalia. Aarno Alén
ROY HAMILTON Warm Soul (Poker DECKCD 104)
(1) The Same One (2) It's Too Soon To Know (3) Baby, Don't You Cry (4) Looking Back (5) A Sunday Kind Of Love (6) (I'm Afraid) The Masquerade Is Over (7) Guess Who (8) It's Just A Matter Of Time (9) For Your Precious Love (10) Crying In The Chapel (11) On My Word Of Honor (12) The Glory Of Love (13) You Still Love Him (14) Let Go (15) Midnight Town Daybreak City (16) Intermezzo (17) The Sinner (18) Theme From "The V.I.P.S" (The Willow) (19) The Panic Is On (20) There Is She (21) After He Breaks Your Heart (22)
BOBBY MARCHAN Get Down With It The Soul Sides 196367 (Kent CDKEND 357)
(1) Meet Me In Church (2) Funny Style (3) There's Something About My Baby (4) Just To Hold My Hand (5) Just Be Yourself (6) You Won't Do Right (7) Everything A Poor Man Needs (8) What Can I Do (Pt 1) (9) What Can I Do (Pt 2) (10) Hooked (11) That's The Way It Goes (12) I Gotta Sit Down And Cry (13) Rockin'Pneumonia (14) Half A Mind (15) Shake Your
- 63 -
1 - 2012 ·. Meaux kiinnitti alta parikymppisen, häikäisevästi laulavan Barbara Lynnin talliinsa vuonna 1961. Välistä puuttuvat (osin) Atlanticille 1960-70 -lukujen vaihteessa tehdyt raidat. Vanhojen fanien mieliksi tehtiin puhdas viihdealbumi "Warm Soul" (112) ja muutama elokuvasävelmä (1618). Erinomaista parempi New Orleans -tyyppinen sytkytys istuu täydellisesti Barbaran tulkitsemaksi. CD
näkemyksiä Hollyn hengentuotteista ovat eri yhtiöt ja yksityisyrittäjät saaneet narulle vangittua. Good Thingin sisarkappale levytettiin Barbaran Atlantic-vuosien aikana, mutta julkaistiin singlenä myös Meauxin omalla Jet Streamilla. Mistä tulikin mieleen, että iTunes-kansalle on tarjolla ko. Perinteisempää rootstulkintaa löytyy mm. ei innosta. Barbara julkaisi vähän yli kolmessa vuodessa 15 singleä ja yhden LP:n Jamielle, mutta kun suurempaa jatkomenestystä ei kuitenkaan siunaantunut, tie vei Meauxin pikkumerkeille vuonna 1966.Kentin kooste haravoi nuo "Crazy Cajun" -singlet aina vuoteen 1979 asti. Tuottajapari tunsi nousevan lauluntekijäkyvyn Van McCoyn ja tilasi lauluja häneltä. Tärkein juttu tässä kaikessa on se, että tämän levyn kuuntelun innoittamana tuli taas vaihteeksi kaivettua esiin se vanha pölyttynyt Buddy Hollyn vinyyli-boxi... Until I'm Free, Club A Go-Go..
Tuo balladipuoli on kuitenkin mielestäni parempaa. Tällä kokoelmalla ei ole mukana Corvets-yhtyeen kolmea singleä; niissä kaikissa Conley oli äänessä. Talliin kuului myös etevä lauluntekijä Paul Kelly, joten materiaalia riitti. Marchan vaikutti yhtyeessä, joka toimi Otis Reddingin kiertueilla lämmittelijänä. Ajatuksena oli käyttää samaa reseptiä, joka toimi menestyksellä (ykköshitti!) kesällä -60. Ykköspuolelle pistettiin tanssijytke ja kääntöpuolelle piilotettiin balladi. Tom Dowd oli jonkin aikaa tuottajana, The Soul Clanista (15) tuli hetken piriste, mutta menestyksen hiipuessa Atlantic ei ollut halukas uusimaan sopimusta. Stranger-puolesta voi kuulla jo artistin kyvyt sekä lauluntekijänä että laulajana. klassista musiikkia lähentelevää soittelua. Sain jotenkin tarpeeksi laulajan sweetsoulmusicista ja oblidiobladasta sun muista renkutuksista 60-luvun lopulla. Koosteen avausraita on vaisuhko versio Joe Texin kappaleesta. Silloin Bobby muokkasi Big Jay McNeelyn kappaleen There's Something On Your Mind omaan tyyliinsä. Cameo-sopimuksen jälkeen Marchanin levytykset olivat harvassa. Lievästi huvittuneena panin merkille, että hän oli ilmiselvästi oppinut laulun All By Myself Fats Dominolta, eikä suinkaan sen tekijältä Broonzylta, ja että hänen Ray Charles Medley'nsä on sortiltaan lähinnä kantria. Marchan levytti Dialille viisi singleä, joista osa on tanssirytkyjä ja osa doowoppohjaisia balladeja. Kun edellisellä Volt-numerolla 112 julkaistu Otis Reddingin Pain In My Heart menestyi sitä paremmin, oli Marchanin ura Voltilla ohi. Seuraava työpaikka löytyi Buddy Killenin Dial-merkiltä, jonka tunnetuin artisti oli Joe Tex. Menestystä haettiin sen jälkeen samalla reseptillä. Niillä on kuultavissa ainoastaan hänen lauluaan ja soittoaan, mutta varsinkin soitannollisen moni-ilmeisyyden ansiosta en edes osaa enemmälti kaivata muiden instrumenttien panosta. CD
tutkailut
Tambourine (16) Someone To Take Your Place (17) Sad Sack (18) I Feel It Coming (19) Help Yourself (20) Just A Little Bit (21) Hello Happiness (22) I Just Want What Belongs To Me (23) Too Late For Our Love (24) I've Got A Thing Going On (25) You Better Hold On (26) Gimme Your Love (27) Don't Worry About Tomorrow (28) Get Down With It Kun Bobby Marchan hiukan yllättäen siirtyi Voltille keväällä -63, oli hänellä takanaan jo kymmenen vuotta levybisneksessä. Hyllyyni ei ole sen takia eksynyt ainuttakaan laulajan albumia, ei vinyylinä eikä cd:nä. Otis ehdotti kuulemansa perusteella Stax-pomo Jim Stewartille sopimusta. Marchan on mitä tyypillisin singleartisti. Ensi-singleksi valittiin tulkinta Donnie Elbertin balladista What Can I Do. Erinomainen on myös (18), joka äänitettiin Rick Hallin FAME-studiolla. Hän on tarkoituksella jättänyt pois kaikki hitit ja keskittynyt lähinnä balladimateriaaliin, joka on poimittu sinkkujen b-puolilta ja albumeilta. (16) on tyypillinen SD-sävellys ja siinä Arthur onnistuu tulkinnassaan. Siellä singlen kappaleet äänitettiin uudelleen. Laulajan falsettiääntä kuuntelee mielihyvin pienin erin, mutta runsas tunti oli minullekin liikaa. Marchan levytti ensi singlensä Aladdin-merkille -53, oli mukana laulusolistina Huey "Piano" Smith & The Clowns -yhtyeen kanssa, 50-luvun lopussa sooloartistina Acella ja 60-luvun alussa Bobby Robinsonin Fire-merkillä. Spencer Wiggins ja Solomon Burke. Hän pääsi levyttämään pääasiassa pikkumerkeille singlen silloin tällöin. Kakkossingle oli bluesahtava (4), jossa Marchanin laulun lisäksi kiinnittyy huomio Steve Cropperin kitarankäsittelyyn. Se on sikäli merkittävä levy, että artistin silloinen manageri sai ujutettua sen Otis Reddingille, joka innostui sen perusteella värväämään Conleyn juuri perustetulle Jotis-merkilleen. (17) vielä menettelee, mutta koosteen
JAMES BOOKER King Of The New Orleans Keyboard (JSP 8836)
(1) How Do You Feel (2) Classified (3) One Hell Of A Nerve (4) Blues Rhapsody (5) Rockin' Pneumonia (Huey Smith) (6) Please Send Me Someone To Love (Percy Mayfield) (7) All By Myself (Big Bill Broonzy, Fats Domino) (8) Ain't Nobody's Business (Bessie Smith, Jimmy Witherspoon) (9) Something You Got (Chris Kenner) (10) Harlem In Hamburg (11) Put Out The Light (12) Ray Charles Medley (13) Tipitina
ARTHUR CONLEY I'm Living Good 19641974 (Kent CDKEND 358)
(1) Let's Go Steady (2) Take Me (Just As I Am) (3) Where You Lead Me Harold Holt & his Band (4) There's A Place For Us (5) I'm Gonna Forget About You (6) Love Comes And Goes (7) I'm A Stranger Harold Holt & his Band (8) I'll Let Nothing Separate Us (9) Put Our Love Together (10) Keep On Talking (11) This
· 1 - 2012
- 64 -. Kun James Booker oli tyypiltään miltei suoranainen elävä juke-boxi, hänen tulkinnoistaan on vaikea havaita monille muille mustille artisteille tunnusomaista syvällistä eläytymistä. Toinen Tex-balladi (16) sopii paremmin Bobbylle. Merkki vaihtui tämän jälkeen Atcoksi, mutta studio pysyi samana. En ymmärrä, miksei Rounce kelpuuttanut mukaan ensi singleä (I Can't Stop / In The Same Old Way), vaikka se mielestäni tänne kuuluisi. Tällainen julkaisu on ansiokas paitsi korkean taiteellisen tasonsa, myös monipuolisen sisältönsä myötä. Näistä jälkimmäisistä käy mainioina esimerkkeinä (1, 6, 9). Tämän koosteen laatija Tony Rounce on ilmeisesti maultaan samoilla linjoilla. Syystä tai toisesta Killen liisasi Marchanin v. Itsellensä mieluista hyvää musiikkia on toki ilo seurailla, ja juuri sellaista löytyy tältä koosteelta runsain määrin. -66 Cameolle. Longhair) (14) Junco Partner (James Wayne) (15) Drown In The River (16) Black Night (Charles Brown) (17) Goodnight Sweetheart (18) Lonely Avenue (Ray Charles) (19) Stormy Monday (T-Bone Walker) Aikaisempia esittäjiä sulkeissa Virtuoosimainen kosketinsoittaja James Booker oli syntynyt vuonna 1939 ja kuoli erilaisten huumaavien aineiden pitkäaikaisen käytön raunioittamana vain jonkin verran yli nelikymppisenä v. Tuottajana oli useimmiten Swamp Dogg, jota Arthur ei arvostanut ollenkaan. Otisin kuolema joulukuussa -67 teki ison muutoksen Arthurin elämään. Myös albumien täyteraidoilta löytyy kiinnostavaa kuunneltavaa (10-13). Jotis-merkki jäi kovin lyhytaikaiseksi. -83. Otis lähetti tämän jälkeen Conleyn FAME-studiolle. Marchan liittyi Stax-talliin keväällä -63. Hieman myöhemmin hän ryhtyi työskentelemään myös itsenäisenä artistina, ja nämä Saksassa äänitetyt näytteet ovat peräisin hänen vuoden -77 Euroopankiertueeltaan. Laulujen aiheet eivät kuulemma sopineet hänen arvomaailmaansa. Koosteen nimikappale (28) on ehkä useimmille tuttu Little Richardin hiukan muunneltuna versiona. Homma toimi nytkin kohtuullisesti, mutta ostava yleisö ei löytänyt sitä. Manageri Phil Walden sai neuvoteltua uuden diilin Capricornin kanssa. Mielestäni taso laski jonkin verran, mutta tyyli pysyi samana. Toisaalta tuo laaja-alainen vaihtelevaisuus on myös omanlaisensa heikkous. (2) on veikeä tanssipala, jonka kertosäkeeseen olen mieltynyt. Tältäkin kiekolta on havaittavissa, että James Booker esitti sujuvasti miltei minkälaista musisointia tahansa. Jo nuorena miehenä hän oli kokenut ammattipianisti, joka mm. Dan Penn oli julkaissut valenimellä Lonnie Ray kirjoittamansa kappaleen Take Me. 50-luvulla oli mukana tekemässä etukäteen Fats Dominon levytysten soitto-osuuksia. Hän saattoi hyvinkin olla kotikaupunkinsa teknisesti taitavin pianisti, mutta hänen esityksensä eivät toden totta puhuttele likikään samalla tavalla kuin vaikkapa huomattavasti rajoittuneemman Professor Longhairin kiehtovat kiemuroinnit. Sen sijaan mukaan on päässyt Harold Holtin yhtyeen Ru-Jac-single (3, 7). Vesa Walamies
Love Of Mine (12) Take A Step (13) Otis Sleep On (14) Is That You Love (15) That's How It Feels The Soul Clan (16) God Bless (17) All Day Singing (18) Nobody's Fault But Mine (19) If He Walked Today (20) I'm Living Good (21) Walking On Eggs (22) It's So Nice (When It's Somebody Else's Wife) (23) I Want Your Love (24) Stop Knocking Tunnustan heti aluksi, että en ole kovin suuri Arthur Conley -fani. Jokaisella versiolla on omat ansionsa. Take Men levyttivät myös mm. Aarno Alén
Loberta (Prof. Toki niitä löytyy nauhoilta ja erilaisilta kokoelmilta. Se ei menestynyt, mutta kelpuutettiin Conleyn seuraavaksi singleksi (2) Arthurin itsensä kyhäämän b-puolen (5) kanssa. Sweet Soul Musicin jättimenestys muutti kaiken. Hieno levy, joka sekään ei menestynyt. Roger Millerin kirjoittama (14) on upea esitys, mutta kieltämättä hyvin vanhanaikainen julkaisuaikaan. Siltä kun löytyy paitsi bluesia, r&b:tä ja jazzia, niin myös joitakin hempeitä viihdepalasia ja jopa ns. Yllättäen Marchan sai myös pikkuhitin, kun tanssittava (15) nousi syksyllä -66 listoille. Ace on löytänyt arkistoista neljä julkaisematonta kappaletta, joista soulballadi (23) on selkeästi paras
Nyt Universal-yhtiö
juhlistaa Robert Johnsonin 100-vuotissyntymäpäivää ja 70-vuotispäivää siitä, kun Muddy Waters levytti ensi kerran Stovallin plantaasilla, julkaisemalla 4 CD:n kokoelman omistamiltaan levymerkeiltä, joista tunnetuimpia ovat Decca, Mercury, Motown, Polydor ja Verve. Bluesia oli jo ennen kuin W.C. Vaatimattomasta koostaan ja vähäisestä, 25000 henkilön luokkaa olevasta asukasmäärästään huolimatta sillä on jo pitkään ollut melkoinen maine musiikin ystäväin piireissä. Handy julkaisi vuonna 1912 kappaleen Memphis Blues, joka oli ainakin nimeltään blues. Koosteen tekninen taso on keskinkertainen. Sittemmin tuollainen jaottelu lieveni, ja 60-luvun puolivälin paikkeilla folkiksi hyväksyttiin mm. Tulevan protestoijien ylipapittaren Baezin laulu oli hänelle tyypillisen kaunista ja puhtoista, mutta yllättävän hengellissävyistä. Siellä levyttivät monien esikuvat Muddy Waters, Chuck Berry ja Bo Diddley. maailmansotaa edeltävää (maalais)bluesia. Levy 1 sisältää 2. Viimeisen cd:n esiintyjät ovat Earl Scruggs, Jean Ritchie, John Jacob Niles, Frank Hamilton, Frank Warner, Oscar Brand, Cynthia Gooding ja Ed McCurdy. Jälkikäteen on kiistelty, ja kuten näissä kansiteksteissäkin pohditaan, sitä, toivatko brittiyhtyeet bluesin takaisin USA:an, sen syntysijoille. julistajaan Oscar Brandiin sekä USA:n latinoväestöön kuuluneeseen Cynthia Googindiin, joka toi tapahtumaan tuulahduksen maailman musiikin aarteistosta. Aluksi jako oli sellainen, että Son Housen ja Mississippi John Hurtin kaltaiset akustiset artistit esiintyivät folk-väelle, kun taas esim. Monet kaivettiin unohduksen poteroista ja tuotiin
- 65 -
1 - 2012 ·. Sinisiä säveliä Newportissa on kajahdellut ilmoille vuosien mittaan runsain määrin. puhumattakaan levyn aloittavasta Robert Johnsonin Crossroads Blues -esityksestä, jonka Cream-yhtye esitteli minulle Pässikoskelle aikoinaan. muotoon World Music Festival, sillä nykyisin siellä on kuultavissa miltei mitä tahansa muuta musisointia paitsi klassiseksi kutsutun eurooppalaisen taidemusiikin tulkintoja. Silloin tulimme tietoiseksi ilmiöstä nimeltä blues, jonka meille toi John Mayall ja muut brittiyhtyeet. Mukana on myös sellaisia kappaleita, jotka ovat jääneet elämään nykymusiikin laulukirjaan, kuten Big Joe Williamsin esittämä Baby Please Don't Go tai edellä mainittu Nobody Knows You... Bluesia on tällä osasella mukana vain vajaat kolme minuuttia, millä tarkoitan Sonny Terry -vetoista valitusta My Baby Done Changed The Lock On The Door. Mutta toisin oli silloin v. Suosittu kaksikko Brita ja Eikka (Brita Koivunen ja Eino Virtanen) levytti nimittäin silloin vuorolaulun There's A Hole In My Bucket hämmentävällä ja moniselitteisellä nimellä "Saavissa on reikä". CD
loppu ei juuri innosta. Danella puolestaan oli ohjelmistossaan oikein Dink's Blues, mutta valkoisenmalliseksi kansanrallatukseksi senkin tuomitsen. Tapahtuman taiteellisen johtokunnan muodostivat laulaja-näyttelijä Theodore Bikel, radiotoimittaja Oscar Brand, usein protestihenkisiä sanoituksia suosinut folk-pioneeri Pete Seeger sekä sittemmin Dylanin managerina toiminut yrittäjä Albert Grossman. -74. Samalla se silloin olisi tosin voinut myös tarkistaa nimeään esim. Niukanpuoleinen on toisenkin kiekon arfoamerikkalaistaustainen sisältö. Tämä 100 Years Of The Blues on komea kotelo, jossa on neljä CD:tä ja 126-sivuinen kovakantinen kirja, jossa jokaisesta kappaleesta ja esiintyjästä kerrotaan ainakin sivun verran. -59 ja jatkui yhtäjaksoisesti vuoteen -70 saakka. Laulut ja tarinoinnit kyllä kuuluvat selkeästi, mutta koska erillisiä soitinvahvistimia ei juurikaan ollut käytettävissä, etäällä mikrofoneista sijainneiden instrumenttien äänet ovat jääneet taka-alalle. -59. Tilaisuuden antia myös ääniteltiin ja lienee saatettu julkisuuteen aiemminkin, mutta itse tutustuin siihen vasta tällaisen viime vuonna ilmestyneen kolmois-cd:n myötä. Ensimmäisellä pyörylällä esittelevät taitojansa Pete Seeger, duo Martha Schlamme ja Frank Hamilton, Eric Bibbin vahvaääninen isä Leon sekä irlantilaisten perinnesävelten sankarit Tom Makeem & Pat Clancy. Kaikki Odettan neljä tallennetta ovat nimittäin sortiltaan silkkaa folkia, ja samaan sarjaan kuuluu myös Sonny ja Brownien työlaulu Pick A Bale Of Cotton. Jo silloin v. Ja eipä unohdeta rock'n'rollin kaanoniin ansiostaan tai ansiottaan päässeitä kappaleita; Rocket 88 Jackie Brenston & his Delta Cats ja That's All Right Arthur "Big Boy" Crudup. Muista tämän osuuden taiteilijoista huomioni kiintyi pontevan työväenlaulun Which Side Are You On. -85. 1954 ensimmäiset jazz-festivaalit, jotka viisi vuotta myöhemmin saivat seurakseen samantyyppiset folk-juhlat. Tämän osan bluesillinen aines rajoittuu Seegerin tulkintaan vanhasta rallista Careless Love, mikä sekin voidaan laskea perinteiseksi kansanlauluksi. Jostakin merkillisestä syystä, josta kenties kotimaisen musiikin tuntija Hannu Nyberg voi kertoa lisää, Schlammen ja Hamiltonin ohjelmistoa suomennettiin jo noin 50 vuotta sitten. Näin on siitäkin huolimatta, että kattauksen avaava Odetta Holmes sekä sen päättävät Sonny Terry ja Brownie McGhee tunnetusti olivat tummaihoisia. Muddy Waters ja John Lee Hooker kutsuttiin sähköisine soittajistoineen jazzareiden juhliin. Poikkeuksena ihan nautittava versio Ovations-kappaleesta (20). Oli tultu maalta kaupunkiin, ja varsinkin Chicagoon, missä Chessyhtiö oli merkittävä tekijä. Ehkä eivät tuoneet, mutta kyllä he huomattavasti paransivat mustien bluesmuusikoiden arvostusta ja toivat heille uutta yleisöä. Pidettiinhän siellä niinkin varhain kuin v. -59 kuuluttaja kertoi, että blues yhdistää folkin ja jazzin. Bluesia heistä ei tulkinnut yksikään. Näiden värillisten artistien välillä lavalla käväisivät silloin ainoastaan 18-vuotias Joan Baez, Pete Seegerin velipuolen Miken johtama bluegrasshenkinen string band The New Lost City Ramblers ja sittemmin myös Lightnin' Hopkinsin kanssa levytellyt Barbara Dane. Vesa Walamies
tutkailut
THE NEWPORT FOLK FESTIVAL 1959 (Not Now Music 3-CD 058)
Pienenpuoleinen Newportin saarikaupunki kuuluu Rhode Islandin osavaltioon ja sijaitsee USA:n itärannikolla parisataa kilometriä New Yorkista pohjoiseen. Newport Folk Festival aloitti uuden ja yhä jatkuvan taipaleensa v. Omanlaisina erikoisuuksinaan heihin lukeutuivat myös race recordsien sankarit Sonny Terry ja Brownie McGhee, jotka Leadbellyn ja Josh Whiten tavoin olivat liikuskelleet New Yorkin
100 YEARS OF THE BLUES (Universal 4-CD B005G02RJ6)
Universal Music Group (UMG, aiemmin MCA Music Entertainment) on yksi äänitetuotannon neljästä suuresta yhtiöstä ja sen omistaa ranskalainen Vivendi (entinen Vivendi Universal). Tuon ensimmäisen vaiheen kuuluisin tapahtuma ajoittuu vuoteen -65, jolloin alkuperäisen järjestelytoimikunnan jäsen Pete Seeger yritti väkivalloin katkaista Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen esittäytymisen. Perin vähäinen on siis tämän kokoelman bluesillinen anti, mutta siinäkin suhteessa ajat olivat pikaisesti muuttumassa. Hän muutti ystäviensä luokse Eurooppaan, jossa asui elämänsä viimeiset vuosikymmenet. Levy 2 käsittelee sodan jälkeistä kaupunkibluesia, pääosin 50-luvun ääninäyttein. Muutakin menevämpää R&Brutistusta on tarjolla, kuten Amos Milburn, Dinah Washington, tai Bobby Bland 50-luvun lopulta. On mukana muutama hieman oudompikin, kuten Black Acen Whiskey And Women ja Cliff Carlislen Hobo Blues. Tietenkin tällaisessa kokoelmassa on ajan tunnetuimpia esiintyjiä. Joku voi tosin muistella, että Frankiesta ja Johnnysta kertoilivat aikoinaan Ed McCurdyn tavoin monet John Hurtin tapaiset mustat songsterit, mutta folkiahan sekin laulu pohjimmiltaan on. Ruth Brown teki päätöskappaleesta tiukemman tulkinnan. Aarno Alén folk-piireissä 40-luvun alkupuolelta lähtien. Yhdessä he huolehtivat siitä, että mukana oli vain ja ainoastaan akustisia instrumentteja soittaneita puhdaspiirteisiä kansantaiteilijoita. Eikä tämä aika ollut pelkkää Chicagoa; levyn aloittaa 40-luvun lopun todellinen pop-tähti Louis Jordan & his Tympany Five. Levy 3 tarjonnee meille onnettoman 60-luvun pullamössö-porukalle nostalgiaakin. Kansanomainen lauleskelu ja soittelu käynnistyi Newportissa siis v. Näin tapahtui silloinkin, kun lavalla oli vain itseään kitaralla säestänyt vokalisti, jos hänellä oli edessään vain pelkkä laulumikrofoni. Levyn vanhimmat levytykset ovat vuodelta 1929 (Bessie Smthin Nobody Knows You When You're Down & Out sekä Mississippi John Hurtin Stack O'Lee Blues) ja tuoreimmat vuodelta 1940. Arthur Conley sai tarpeekseen levytysbisneksestä v. Paul Butterfieldin, Howlin' Wolfin ja Junior Wellsin yhtyeiden voimalliset bluesin vääntämiset
Hänen soittotyylinsä aivan kuin lavapreesensinsäkin on siinä määrin huomaamaton, että se jää helposti vahvempien elementtien jalkoihin. Musiikillisesti pysytellään juurevalla maaperällä. & Lihan Tie - Turpa Kii Ja Tanssi! (ks. Se yksinkertaisesti oli parasta viihdettä, mitä nuorena poikana kuvitella saatoin. Lopputulos kuulostaa joka tapauksessa vain ja ainoastaan Rolling Stonesilta. Nyt yleisölle tarjotaan niistä maltillisesti täydennellyt ja kunnolla mutta kuitenkin tietty karkeus säilyttäen miksatut versiot. Eipä ole sitten Stevie Ray Vaughanin poismenon jälkeen tullut vertaistaan, ei minkään väristä. Marko Aho
soittolavoille, kuten levyn aloittava Son House. Vanha vhskopio onkin käytössä melkein puhki kulunut ja tullut sittemmin korvatuksi dvd:llä. Siitä saatettiin syksyllä päivänvaloon
· 1 - 2012
- 66 -. Viimeisimmäksi uusintajulkaisuvuoroon on tullut "Some Girls". Itse levyhän on eräs Rolling Stonesin kovemmin rokkaavia kokonaisuuksia. BN 211) - 15 e 4. Mustat muusikotko ovat siirtyneet rappaamaan muualle ja jättäneet vanhat laastit perinteen vaalimiseen taipuvaisille ja jämähtäneille valkonaamoille. Nyt ilmestynyt, viisi vuotta vanhempi livetaltiointi näyttää bändin vielä muutamaa askelta rehvakkaampana. Bändin muut vaiheet ovat mielessäni vertautuneet tuohon elokuvaan. Aika osuvasti levy ja koko kansio päätetään kappaleeseen Why I Sing The Blues. CD
tutkailut
ennen julkaisemattomilla kappaleilla täydennetty kaksoislevy. Vaikka bändissä oli tuolla kiertueella kaksi todella kovaa kosketinsoittajaa, eli Ianit Stewart ja McLagan, niin Far Away Eyes'in aikana Jagger menee itse soittamaan pianoa. Mutta eihän sitä bluesia olisi oikeastaan tarvinnut herättää 60-luvulla, sillä brittiläisten matkima 50-luvun tyyli oli tavallaan "passee", menneen vuosikymmenen satoa. Blues Power (ks. BN 228) - 15 e 7. Keikalla kuullaan "Some Girlsin" kymmenestä piisistä seitsemän. Voit myös tilata tuotteita suoraan verkkokaupastamme: bluesnews.mycashflow.fi
Some Girls Live In Texas '78 DVD (Eagle Rock EREDV916)
(1) Let It Rock (2) All Down The Line (3) Honky Tonk Woman (4) Starfucker (5) When The Whip Comes Down (6) Beast Of Burden (7) Miss You (8) Imagination (9) Shattered (10) Respectable (11) Far Away Eyes (12) Love In Vain (13) Tumbling Dice (14) Happy (15) Sweet Little Sixteen (16) Brown Sugar (17) Jumpin' Jack Flash "Exilen" uusintapainosta joku aika sitten arvostellessani mainitsin Rolling Stonesin ylitsepursuavasta itsensä tuotteistamisinnosta, joten ei puututa siihen enää tällä kertaa. Ei sovi väheksyä myöskään Bill Wymanin panosta. Blues Line Finland (ks. Eddie Boyd - Mello Hello (ks. Maisteri T. Asiaan on varmasti vaikuttanut tuohon aikaan nousuaan tehnyt punk. Tämä kylkiäisenä ilmestynyt Teksasin live jätti jopa tuon varsinaisen julkaisun varjoonsa siinä määrin hyvää menoa se tarjoaa. Kaikenlainen varman päälle pelaaminen loistaa tyystin poissaolollaan. Keith Richardsin ja Ronnie Woodin yhteissoitto on juuri niin sattumanvaraisen kuuloista kuin sen pitääkin olla. Bändi rokkaa vimmaisesti ja Charlie Watts osoittaa nopeimmissakin piiseissä olevansa oikea mies rumpujakkaralle. Mahtaileva stadionpullistelu oli jo saanut jalkansa pysyvästi oven väliin, mutta ei ollut vielä karsinut rokista riehakkuutta pois. Dvd:ltä löytyy ekstroina Jaggerin tuoreita muisteluita, sekä "Some Girlsin" aikaisia televisiopätkiä muun muuassa Saturday Night Livestä ja ABC:ltä. BN 226) - 10 e 6. Hän ei ole aivan tapahtumien tasalla, mutta pääsee jo laulun loppupuolella kunnolla vauhtiin. Jaggerilta viime vuoden lopulla asiaa tiedusteltaessa hän sanoi, että ainoastaan Jumala sekä tietenkin hän itse tietävät mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka eipä ole toisaalta "Some Girlsissäkään"isommalti torumista. Rolling Stones täyttää tänä vuonna viisikymmentä vuotta. BN 252) - 15 e 9. Noihin aikoihin Palterit olivat (taas kerran) urallaan tienhaarassa. Sen verran lienee kuitenkin pakko aihetta sivuta, että tänä talvena lautapelien ja flippereiden rinnalle ovat tulleet myös Rolling Stones -sukset, it´s only rock and roll, isn´t it. BN 183) - 10 e 3. Gary Primich & Friends - Gary, Indiana (ks. Kummallista kuitenkin, että samalla kovalla tiellä ollaan. Blues News Is Coming (ks. Aikoinaan Rolling Stonesin minulle määritteli "Let´s Spend The Night Together"-konserttielokuva täkäläiseltä nimeltään tuttavallisesti "Legenda jo eläessään". Kuvanneeko bluesin nykytilaa, mutta suurin osa esiintyjistä on valkoisia. BN 221) - 10 e 5. Eivät nämä kaikki brittiläisten tuotokset kovin vakuuttavia ole blueskontentin osalta, mutta silti loivat kitaran ylivallan. Mustalla musiikilla on tapana muuntua, 60-luvun puolessa välissä oli soul-musiikki jo kukkimassa. Ensiksi ilmenee jotain pientä säätöä ja Mick vaihtaa pianoa lennosta. Myös virallisella levyllä soittava Sugar Blue on harppuineen mukana parilla raidalla ja vieraileepa John Fogertykin Tallahassee Lassie'ssa, tosin vain taputtamassa. BN 135) - 5 e 2. Vielä nuorempia kitaran kielen venyttäjiä on tarjolla, kuten Johnny Lang ja naiskitarointia a'la Susan Tedeschi. BN 250) - 18 e Tarkemmat toimintaohjeet osoitteesta www.bluesnews.fi tai sähköpostitse (aarno.alen@saunalahti.fi). Mukana on kosolti countrya, bluesia ja boogieta. BN 252) - 15 e Lisäksi kauttamme on tilattavissa Bloodshot Eyesin cd:tä Night Walk Boogie (ks. Stonesit (Jagger) ovat aina huomioineet kulloinkin vallalla olevat trendit ja häpeilemättä omaksuneet niistä sävyjä omaankin musiikkiinsa. Sitä voi pitää varsin kunnioitettavana ikänä rokkibändille. "Girlsin" ylijäämämateriaali on huomattavasti valmiimpaa tavaraa kuin vaikkapa Exilen jäämistöstä löytyneet nauhat. Onneksi bändi (-yritys?) sentään panostaa yhä musiikkiinkin, vaikka sitten vanhaan sellaiseen. Gyan Dookie & Telecaster Combo 20 Years After (ks. Se taitaakin olla jotakuinkin ainoa laulu, jossa koskettimet kuuluvat kunnolla. Tässä vaiheessa meininki todellakin oli "only rock and roll". Samoihin aikoihin ilmestyi myös livetaltiointi "Some Girls Live In Texas ´78". Hauskana lisänä myös parit Chuck Berryltä lainatut rokit ovat päätyneet mukaan. Hojas Blues Band - Live At Myllyblues (ks. More Living Finnish Blues (ks. Parhaimmillaan kuviot osuvat hyvin yhteen, mutta saattavat ne välillä hieman eksyäkin toisistaan. Mielenkiinnolla odotamme, mitä kaikkea tuleva vuosi tuokaan tullessaan. Tällä levyllä kombinaatio on harvinaisen onnistunut, vaikka bändin omaan soundiin sotketaan sekä diskoa että punkia. Eihän bluesin noin "100-vuotista" historiaa saada sopimaan kunnolla yhteen 4-CD:n boxiin mutta kyllä tämä on suhteellisen laaja-alainen ja viihdyttävä paketti. Peli avataan Let It Rock'illa, joka kuulostaa siltä kuin Jagger olisi herätetty päiväuniltaan suoraan keikalle. Levy 4 tarkastelee bluesin nykyisyyttä, eikä se ainakaan näiden ääninäytteiden valossa ole tasoltaan heikkoa. Aimo Ollikainen
THE ROLLING STONES Some Girls Deluxe Edition (AM/Universal 001623502)
CD1: (1) Miss You (2) When The Whip Comes Down (3) Just My Imagination (Running Away With Me) (4) Some Girls (5) Lies (6) Far Away Eyes (7) Respectable (8) Before They Make Me Run (9) Beast Of Burden (10) Shattered CD2: (1) Claudine, (2) So Young, (3) Do You Think I Really Care, (4) When You're Gone (5) No Spare Parts (6) Don´t Be A Stranger (7) We Had It All (8) Tallahassee Lassie (9) I Love You Too Much (10) Keep Up Blues (11) You Win Again (12) Petrol Blues
OMAA BN-TUOTANTOA!
1. Samaiseen ralliin ilmaantuu myös Doug Kershaw soittamaan viulusoolon, enkä muista vähään aikaan noin karulta soundaavaa viulua kuulleenikaan. Stones näyttää sisällyttäneen myös silloisen uuden levynsä materiaalia runsaasti settiin. Mukana on Englannin alan aatelia, Rory Gallagher ja Blues Band. Ja eikös nämä myöhäänheränneet brittiyhtyeet, kuten Alexis Korner, Kinks, Graham Bond, Cream alkaneet kopioda muinaisaikaisia artisteja, kuten Chuck Berryä, Muddy Watersia ja Slim Harpoa. BN 242) - 15 e 8. No, samaa tekivät valkonaamojen yhtyeet USA:ssakin, kuten tälläkin esiintyvät Grateful Death, Canned Heat ja Paul Butterfield Blues Band. Suurin osa bonuslevyn harvinaisuuksista on aiemmin ilmestynyt bootleg-julkaisuilla. Kun asiaan oikein keskittyy ja kuuntelee, niin bassohan tarjoaa kerrassaan kekseliästä taustatukea eturivin herroille