Blues News 1/2014 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

N:o 265 (1/2014) Hinta 6,80 € 47. 2 Kaikuja kadunkulmista, osa 5: THE TURBANS ! Ä N E S I L L I R Ä V BN NYT 197301-14-01 ISSN 0784-7726 Kriitikoiden parhaat 2013! / Blues News from England / Muddy Lee Makkonen Klassikoiden lähteillä, osa 40: Little Walterin takapirut / Levy- ja kirjatutkailut. vuosikerta TOMMY HUNT JIMMY BURNS GENE BARGE BN haastattelee: MARK HUMMEL BYTHER SMITH DETROIT HUSTLE FUZZ Uusi polvi esittäytyy: PAAVO PESONEN R&B-tenoristit, osa 15: JIMMY FORREST & RUSTY BRYANT Bluesin vuosisata, osa 9: WHITE BOY BLUES, vol
Bluesland Productions Proudly Presents Ina Forsman with Helge Tallqvist Band THE SKY IS CRYING TOUR 2014 25.03 FIN - Kerava, Kerava-sali * 26.03 FIN - Salo, Teatteri Provinssi 27.03 FIN - Rauma, Rauma-sali * 28.03 FIN - Vaasa, Kultturskafferiet Ritz * 29.03 FIN - Turku, Sigyn-sali * 01.04 FIN - Espoo, Sello-sali 27.02.2014, Malmitalo Liput toimituskuluineen 17,50 euroa/kpl. www.lippupalvelu.fi. Lippupalvelun puhelinpalvelu, 0600-10-800 (1,98 €/min+pvm), 0600-10-020 (6,84€/puhelu+pvm) … www.helgetallqvist.com 02.04 FIN - Kouvola, Voikkaa-sali * 03.04 FIN - Jyväskylä, Paviljonki * 04.04 FIN - Kotka, Kyminsuu-sali 05.04 FIN - Lahti, Sibelius-talo 08.04 FIN - Imatra, Karelia-sali * 09.04 FIN - Kuopio, Musiikkikeskus 10.04 FIN - Joensuu, Teatteriravintola * 11.04 FIN - Savonlinna, Savonlinna-sali 12.04 FIN - Mikkeli, Naisvuoritalo * 23.04 FIN - Tammisaari, Karelia-sali * 24.04 FIN - Tampere, Tampere-talo 25.04 FIN - Seinäjoki, Rytmikorjaamo 26.04 FIN - Helsinki, Finlandia-talo * (*) = Lippupalvelu, Liput alkaen 21,50€ 0600 10 800 (1,98€/min+pvm), www.lippupalvelu.fi Lippupiste, liput alkaen 21,50€ 0600 900 900 (1,98 €/min+pvm), www.lippu.fi www.erjalyytinen.com Robbie Hill & Blue 62’s 06.03.2014, Malmitalo Liput toimituskuluineen 17,50 euroa/kpl. Lippupalvelun puhelinpalvelu, 0600-10-800 (1,98 €/min+pvm), 0600-10-020 (6,84€/puhelu+pvm) www.robbiehill.net. www.lippupalvelu.fi
Suomen edustuspassia pitää tänä keväänä hallussaan Ina Forsman & Helge Tall- KUTSU: FINNISH BLUES SOCIETYN SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS Lauantaina 29.3.2014 alkaen klo 17:00 yhdistyksen toimitiloissa osoitteessa Suonionkatu 6 (3. normaalin 68-sivuisen sijaan. 20 Kaikuja kadunkulmista, osa 5: The Turbans......... FBS ry on ensinnäkin kiitoksen velkaa Yhdysvaltain Memphisissä International Blues Challengessa yhdistystämme ansiokkaasti edustaneelle duolle Black River Bluesman & Bad Mood Hudson. Tilaukseen sisältyy 6 BN-lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. BRB-matkan kuulumisia voi lukea Juholan blogista www. Stompinin ajankohta vuodelle 2014 lyötiin lukkoon jo vuosi sitten, viime kevään tapahtuman vielä ollessa käynnissä. 8 Stompin’ at the Savoy 2014 ..................................... vuosikerta / Volume 47 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin vuositilaus 2014: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta vuodeksi 2014 on 40 euroa. huhtikuuta. 70 BN-arkistojen helmiä ................................................. tammikuuta. Linkki tuoreimpaan uutislehdykkään löytyy mm. 52 -3- Juurekasta juurettomuutta: Kantri-Mikko ........... 63 BN lukee kirjallisuutta ............................................... 12 Jimmy Burns ................................................................ 81 In memoriam ............................................................... Yhtäaikaisuuksista huolimatta uskomme Stompinin herättävän jälleen kiinnostusta mm. 53 Paavo Pesonen ............................................................ Toivomme värimaailman monipuolistumisen miellyttävän lukijoidemme silmää ja edesauttavan entisestään mahdollisimman mukavaa lukuelämystä. rates) vuodelle 2014: - 1/4 sivu mv/väri (1/4 page b/w) 130 eur - 1/2 sivu mv/väri (1/2 page b/w) 230 eur - 1/1 sivu mv/väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu mv/väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Ilmoitusmyynti / Advertising sales: Sakari.Sohlberg@gmail.com + 358 (0)40 589 9146 Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Norman Darwen, Seija De Rybel, Harri Haka, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Esa Kuloniemi, Leif Laaksonen, Juhani Laikkoja, Piia Leino, Riku Metelinen, Fabian Munsterhjelm, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Markku Pyykkönen, Jarkko Ravi, Pirjo Salminen, Matti Suuronen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Antero Tirronen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. Stompinin ohjelmasta kokonaisuudessaan löytyy tarkemmin tietoa tästä lehdestä. Finnish Blues Societyn kisapassin sai siis tänä vuonna leimata vaihtoehtobluesia esittävä duo Black River Bluesman & Bad Mood Hudson (Jukka Juhola ja Antti Huttunen), joiden kohtalona oli kuitenkin karsiutua mittelöstä neljännesfinaalien jälkeen. Luettavaa siis riittää ehkä muutamaksikin illaksi... Keväällä kisataan bluesin merkeissä myös Euroopan kunnailla; European Blues Unionin organisoima European Blues Challenge vuosimallia 2014 järjestetään Latvian Riikassa 11.–12. 28 Klassikoiden lähteillä, osa 40: Little Walter........... Tapahtumasta päivitetään tietoa myös Blues Newsin nettisivuille ja FBS/BN:n Facebook-sivuille sekä Facebook-tapahtumasivuille. Valoa kohti ja kevään riemuihin; pysytään kuulolla, pidetään lystiä, käydään keikoilla – ja ollaan edelleen kiltisti! Maiju Lasola WWW.BLUESNEWS.FI SISÄLTÖ: BN-kriitikoiden vuoden parhaat ................................4 Mark Hummel ............................................................... blackriverbluesman.blogspot.fi. 67 Levytutkailut ................................................................ Soolo- ja duosarjassa kärkipaikan nappasi kanadalaisen Calgary Blues Music Associationin kisaaja Tim Williams. Blues-roots-vuosi 2014 on ehtinyt pyörähtää jo varsin mukavasti käyntiin. Muutoin suomalaiskaksikolla riitti rapakon takana tekemistä. Ilmoitushinnat (ad. mielenkiintoisella ja nimekkäällä, osin Suomessa ennennäkemättömällä artistikattauksellaan. Noin kuukauden välein ilmestyvään tiedotteeseen pyritään kokoamaan tietoa blues-roots-maailman uutisista sekä kotimaasta että ulkomailta. 38 Jimmy Forrest & Rusty Bryant................................... 16 Byther Smith ................................................................ Lehden tekemisen ohella suurin FBS:n väen vuotuinen ponnistus eli Stompin’ at the Savoy tekee sekin tuloaan huhtikuussa. esiintymisen ”International Cigar Box Guitar Banditorama” -tapahtumassa Alabaman Huntsvillessä sekä keikkoja Florencessa, Alabamassa ja Tupelossa, Mississippissä. 56 Hustle Fuzz ................................................................... europeanbluesunion.com. 48 Blues News from England ......................................... 62 Detroit .......................................................................... 66 BN käy tapahtumissa ................................................ The Blues Foundationin organisoimaan International Blues Challengeen voivat lähettää edustajansa blues-kattojärjestöön kuuluvat jäsenyhdistykset. huhtikuuta. Vielä muistuttaisin lukijoitamme FBS:n ja Blues Newsin julkaisemasta kuukausittaisesta, lähinnä internetissä saatavilla olevasta uutislehdykästä ”Kaikessa soi blues!”. Väri-ilakoinnista innostuneina ja lehden eräänlaista merkkipaalua juhlistaaksemme päätimme myös pläjäyttää vuoden alkajaisiksi tutustuttavaksenne peräti 84-sivuisen ykkösnumeron, ns. Tilaisuus on vapaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. 59 Muddy Lee Makkonen ............................................... Noin viikon mittainen minirundi Syvässä Etelässä käsitti mm. Lämpimästi tervetuloa! qvist Band, joille FBS ry:n ja Blues Newsin väki toivottaa mukavia kisakokemuksia! Lisätietoa tapahtumasta löytyy EBU:n nettisivuilta www. Valitettavaa toki on, että tapahtuman ajankohdaksi valikoitui sattuman kautta sama viikonvaihde kuin EBC-kisoille, mutta näitä päällekkäisyyksiähän ei aina voi välttää. Viikolle 15 levittäytyvä kaupunkifestarikokonaisuus huipentuu viisituntiseen pääkonserttiin lauantaina 12. 37 Bluesin vuosisata, osa 9: ”White Boy Blues” 2 ...... linja 19), Helsinki. Helmikuussa 2014 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 47. 2014: N:o 1/14: vk 09 N:o 3/14: vk 25 N:o 5/14: vk 43 N:o 2/14: vk 17 N:o 4/14: vk 35 N:o 6/14: vk 52 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 2/2014 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 21.3.-14! Tässä se nyt on! Nimittäin ihka ensimmäinen läpikotaisin värillinen Blues News! Kuten jo aiemmin olemme toimittajakuntaamme informoineet, BN siis siirtyi vuoden 2014 alusta kansainväliseen tyyliin kirjoituspalkkiottomaan aikakauteen, mikä samalla tarkoittaa lukijakunnan bonukseksi koituvaa lehden siirtymistä kokoväripainatukseen. 82 Etukansi: Little Walter © Don Bronstein, Chess-Checker Records/MCA-Universal Music, 1958 1 - 2014 •. Matkan huipennuksena miehet pääsivät vielä tekemään 40-minuuttisen suoran live-shown Memphisin Ditty TV -kanavalla 24. 11 Tommy Hunt ................................................................ 24 Gene Barge ................................................................... Tammikuun lopulla järjestetty kilpailu keräsi yhteen kaikkiaan 255 esiintyjää 16 eri maasta. Bändisarjan voittajaksi nousi mississippiläisen Vicksburg Blues Societyn edustaja Mr. verkkosivujemme bluesnews.fi etusivulta. Sipp
Gar y Primich – Too Much Is Not Enough (Big Guitar, 2012) Kirsi Poutanen – Amália Tribute (Rocket) John Primer & Bob Corrito re – Knockin’ Around These Blues (Delta Groove Music) San Pedro Slim – One Roo m Utilities Paid No Pets (Barroom Blues) Tail Dragger – Stop Lyin ’ (Delmark) Titty Bar Tim Blues Band – Milk Shaka (Blue North ) Trickbag – With Friends Vol. 2: Return Flight Air at obe Afr eri esittäjiä (Analog Africa) • 1 - Harri Haka: Kat Baloun & Tomi Leino Trio – She’s Got It (Home work) Barrelhouse Chuck & Kim Wilson’s Blues All-Stars – Driftin’ From Town To Tow n (Sirens) Rory Block – Avalon: A Trib ute To Mississippi John Hurt (Stony Plain) The Cash Box Kings – Bla ck Toppin’ (Blind Pig) Omar Dykes – Runnin’ Wit h The Wolf (Provogue) Ina Forsman with Helge Tallqvist Band – s/t (Q) Quigue Gomez & Luca Gio rdano – Chicago ”3011 Studios” Sessions (GG) Kat & Co. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2013 PARHAAT! B lues News aktiivitoimittajat ovat antaneet jälleen äänensä mielestään vuoden 2013 parhaille äänitejulkaisuille (CD:t, LP:t tai DVD:t). Äänestyksessä eniten pisteitä keränneiden nimikkeiden yhteenlasketut tulokset (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) löytyvät totuttuun tapaan artikkelin lopusta. – I Kat The Blu es (Tone Trade) The Kokomo Kings – Art ificial Natural (Grime Ton e) Tomi Leino Trio – Get On Down (Homework) Magic Sam – Live At The Avant Garde (Delmark) Omar & The Howlers feat. Kukin avustaja sai mahdollisuuden nimetä korkeintaan 20 suosikkiaan, jotka on esitetty ohessa artisti- ja yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. Gar y Primich – Too Much Is Not Enough (Big Guitar, 2012) John Primer & Bob Corrito re – Knockin' Around The se Blues (Delta Groove Music) Roomful of Blues – 45 Live (Alligator) The Strypes – Snapshot (Virgin EMI) Studebaker John’s Maxw ell Street Kings – Kingsv ille Jukin’ (Delmark) Gene Taylor – Roadhouse Memories (Bluelight) Sven Zetterberg – Mileag e (Borderline, 2012) eri esittäjiä – Remember ing Little Walter (Blind Pig ) J-P Berg: Marko Aho: th) My Blood (Buzz/Blue Nor ki Hellraisers – Whisky In Dave Arcari & The Hellsin ) kus Cro ’ kin Sin – Circus Life (Jer ) Dan Baird & Homemade es Boulevard/Hokahey! p – After The Flood (Blu Stri e Blu & f rklö Bjö Micke ki) siik mu utu iness (Maase Doctor’s Order – Mean Bus To You Hellraisers – Been Good Dwayne Dopsie & Zydeco eans) (The Sound Of New Orl D) Prisoners (EMI 4-CD+DV Dr. Honey Aaltonen: Shemekia Copeland – 33 1/3 (Telarc, 2012) James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator) Guy Davis – Juba Dance (Dixie Frog) Doghouse Dave & His Ma gnatones (Blues Boulev ard) Ronnie Earl & The Broadc asters – Just For Today (Sto ny Plain) Eden & John’s East River Stri ng Band – Take A Look At That Baby (East River) Four Jacks – Deal With It (EllerSoul) Buddy Guy – Rhythm & Blues (RCA/Silvertone 2-L P/2-CD) The Jimi Hendrix Experience – Miami Pop Festival (Experie nce Hendrix/Legacy) Candye Kane featuring Laura Chavez – Coming Out Swingin’ (Vizztone) Hugh Laurie – Didn’t It Rai n (Warner Music) Magic Sam – Live At The Avant Garde (Delmark) Omar & The Howlers feat. 1 (Magic) eri esittäjiä - Remember ing Little Walter (Blind Pig ) eri esittäjiä – The Walter Davis Project (Electro-Fi) -4-. Feelgood – Taking No (Propaganda) ns Tee d lan ste Wa For usic Dave Forestfield – Partym (Flatland) or Do My e tsid A World Ou Fried Okra Band – There’s ) diz (Ca o Kok Wilko Johnson – Live At Down (Homework) Tomi Leino Trio – Get On ng) y Best Of 1995–2002 (Wa Ver The – The Nightporters sic) Mu tas (Ra get Spu Ja ri Tuomari Nurmio – Duma last 1980 (Repertoire) Rockpile – Live At Rockpa t – Three! (Roots Art) Andres Roots Roundabou lään (Puuma) tto – Kuljet Heidän Keskel Jari Rättyä & Käärmekei or) lyd Music (Fiction/Po Seasick Steve – Hubcap Four Reunion 2013, ntic Fra The – o Qu Status (Abbey Road) na Are ley Live At Wemb Memories (Bluelight) use Gene Taylor – Roadho Milk Shaka (Blue North) – d Ban es Blu Tim Titty Bar p Roc) (Ye o odo Ho Tony Joe White – ) t Recordings (Ace/Kent e Who Loves You, The Vol Darrell Banks – I’m The On Soul (Delmark) Lurrie Bell – Blues In My one) Of Love (Dunham/Dapt Charles Bradley – Victim th & Soul) (Tru ) tion Edi e lux Over (De Lee Fields – Let’s Talk It nt) (Ke s ing The Fame Record James Govan – Wanted! sy/Go) nta (Fa ute Min By ute Min The James Hunter Six – t) inst A Stone (Sunday Bes Valerie June – Pushin’ Aga rk) lma (De de Gar nt Ava Magic Sam – Live At The (Timmion) igators – Tortured Soul Nicole Willis & Soul Invest The Bayou (Ace) eri esittäjiä – Bluesin’ By s Funk 3 (Souljazz) ean Orl New – ä täji eri esit To Ghana 1974–83 ways Vol
Gary Pr ssions (GG) im ich Atomic Road Ki ngs – Atomic Ro – Too Much Is Not Enough (Big Guitar, 2012) ad Kings (Rip Ca Studebaker Jo hn's Maxwell St t CD-EP) reet Kings – Ki J.T. 1 (Mag ic) Kriitikoiden vuoden parhaat ! -5- 1 - 2014 •. Pete Hoppula: Lurrie Bell – Blues In My Soul (Delm ark) La La Brooks – All Or Nothing (Norton) The Cash Box Kings – Black Toppin’ (Blind Pig) James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator) Dalindéo – Kallio (KHY Suomen Musi ikki) Ina Forsman with Helge Tallqvist Band – s/t (Q) Nikki Hill – Here’s Nikki Hill (Deep Fryed ) The James Hunter Six – Minute By Minu te (Fantasy/Go) Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) Valerie June – Pushin’ Against A Ston e (Sunday Best) The Kokomo Kings – Artificial Natu ral (Grime Tone) Magic Sam – Live At The Avant Gard e (Delmark) Aaron Neville – My True Story (Blue Note) The Outta Sites – Shake All Night (Spin out) Mavis Staples – One True Vine (Anti ) The Strypes – Snapshot (Virgin EMI) Gene Taylor – Roadhouse Memories (Bluelight) Barrence Whitfield & The Savages – Dig Thy Savage Soul (Bloodshot) eri esittäjiä – I Pity The Fool: The Duke Records Story (One Day Music 3-CD) eri esittäjiä – New Breed Blues With Black Popcorn (Ace/Kent) Eija Jauhiainen: Blu (Warner Bros.) Gary Clark Jr. – Blak And assa – Seesaw (Provogue) Beth Hart & Joe Bonam akustanne) (om ries Sto Tim Lothar – ce (Backbeat) Sau T Sameli Rajala – The ugh (Provogue) Eno Get ’t Can – es The Rid es (Provogue) Blu ’s her Walter Trout – Lut troU Art) rs – Shine Your Light (Re the Bro e Slid The & a Len ue) g (Provog Leslie West – Still Climbin akustanne) in – Break It Up Baby! (om Little Willie & The Night Tra ils (Pike) Dev e Blu ’s Bob Mr – Three Clas Yngström & Big Tex 2) 201 e (Borderline, Sven Zetterberg – Mileag Jari Kolari: Lurrie Bell – Bl ues In My Soul (Delmark) The Cash Box Ki ngs – Black To ppin’ (Blind Pig) James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator Omar Dykes – ) Runnin’ With Th e Wolf (Provogu Quigue Gomez e) & Luca Giorda no – Chicago ”3 Omar & The Howl 011 Studios” Se ers feat. Lauritsen & ngsville Jukin’ Friends – Play (Delmark) By The Rules (H Tomi Leino Trio unters) – Get On Dow n (Homework) Little Mike & Th e To Big Bill Morganfi rnadoes – Forgive Me (ElRob ) eld – Blues With A Mood (Black John Nemeth – Blues Live (N Shack) emeth Music) Little Junior Pa rker – Ride With Me Baby: The (Fantastic Voya Singles 1952–1 ge 2-CD, 2012 961 ) John Primer & Bob Corritore – Kn oc (Delta Groove ki n’ Ar ou nd Th Music) ese Blues Magic Sam – Liv e At The Avant Garde (Delmar eri esittäjiä – Bo k) ogie Chillen (F antastic Voyage eri esittäjiä – Ju 3-CD) st Wailing (Fan tastic Voyage 2eri esittäjiä – Re CD) membering Lit tle Walter (Blin d Pig) Kari Kempas: America (Daptone DVD) Charles Bradley – Soul Of Conquer Root (Delmark) The n Joh – non Toronzo Can , Hot & Blue (Azure Music) Red – rs Chicago Blues All-Sta 2012) Otis Clay – Truth Is (Echo, ubles (Delmark) John & Sylvia Embry – Tro – On The Verge (Severn) ds The Fabulous Thunderbir lscape (Electro-Fi) Harrison Kennedy – Sou plete A Good Thing Better: Com g Denise LaSalle – Makin nd) bou est e/W (Ac 0–76 Westbound Singles 197 vern) re Love In This House (Se Lou Pride – Ain’t No Mo ) ove Gro lta (De ous ger SugarRay Rayford – Dan Boogie (Bear Family) Doctor Ross – Juke Box ille Jukin’ (Delmark) ell Street Kings – Kingsv Studebaker John’s Maxw rk) ’ (Delma Tail Dragger – Stop Lyin ) – Milk Shaka (Blue North Titty Bar Tim Blues Band 1 Volume 2) (Watch Dog) 199 80– (19 s ele Ang Los eri esittäjiä – Blues From Blues (Ace) Richard Stamz Chicago eri esittäjiä – Foxy R&B: Popcorn (Ace/Kent) ck Bla h Wit es Blu ed eri esittäjiä – New Bre ) ing Little Walter (Blind Pig Time) eri esittäjiä – Remember From Memphis (Stomper s lue ’n’B thm Rhy ’ kin 2 (Ace/Kent) e um eri esittäjiä – Roc Vol l, Sou s: Where Country Meets am Dre et Swe – ä täji esit eri Esa Kuloniemi: Lurrie Bell – Blues In My Soul (Delm ark) Micke Björklöf & Blue Strip – After The Flood (Blues Boulevard/Hokahey!) Bombino – Nomad (Nonesuch) The Cash Box Kings – Black Toppin’ (Blind Pig) James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator) Buddy Guy – Rhythm & Blues (RCA/Silve rtone 2-LP/2-CD) Ben Harper with Charlie Musselwhite – Get Up! (Stax) The Holmes Brothers – Brotherhood (Alligator) Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) Valerie June – Pushin’ Against A Ston e (Sunday Best) Albert King – Born Under A Bad Sign (Stax Remasters) The Kokomo Kings – Artificial Natu ral (Grime Tone) Pekko Käppi – Rammat Jumalat (Helm i Levyt) Hugh Laurie – Didn’t It Rain (Warner Music) Magic Sam & Shakey Jake – Live At Sylvio’s (Rock Beat) The North Mississippi All Stars – Worl d Boogie Is Coming (Songs Of The Sout h) Tuomari Nurmio – Dumari Ja Spuget (Ratas Music) Faarao Pirttikangas – Kaatopaikan Kuni ngas (Helmi Levyt) Seasick Steve – Hubcap Music (Ficti on/Polydor) Trickbag – With Friends Vol
ds Frien With – Trickbag z 1960-75 (Artie Music 3-CD) eri esittäjiä – Eteenpäin! – Suomi-Jaz • 1 - 2014 Mikke Nöjd: th) My Blood (Buzz/Blue Nor ki Hellraisers – Whisky In kahey!) /Ho ard Dave Arcari & The Hellsin lev Bou es (Blu p – After The Flood Micke Björklöf & Blue Stri iness (Maaseutumusiikki) Bus an Me – er Ord r’s Docto 1970 t At The Boston Tea Party cer Con In – Fleetwood Mac (Vinyl Lovers 4-LP, 2009) (Sound Of Finland) Francine – Still Burning p Blues (Omakustanne) am Golden Triangle – Sw in Gate) Otis Grand – Blues ’65 (Ma ve You (El Toro) Lea nna Go I’m The Hitones – am) m-B Jo’ Buddy – Inside Out (Ra g Zone (Snowflake) zlin Haz – ori ovu Kot Mad Matt rner Music) (Wa n Rai It Hugh Laurie – Didn’t ) Stones (Omakustanne -12 And nds mo Dia – r Lea Jake ob) (ElR Me oes – Forgive Little Mike & The Tornad ce (Backbeat) T Sameli Rajala – The Sau sic (Fiction/Polydor) Mu p bca Hu – ve Seasick Ste Jukin' (Delmark) Street Kings – Kingsville ell xw Ma Studebaker John’s Memories (Bluelight) Gene Taylor – Roadhouse D) (AS r stle Texas Oil – Hu k The Floor (El Toro) The Wise Guyz – Let’s Roc Markku Pyykkönen: Micke Björklöf & Blue Strip – After The Flood (Blues Boulevard/Hokahey!) The Campbell Brothers – Beyond The 4 Walls (APO) Robben Ford – Bringing It Back Hom e (Provogue/Mascot) Ina Forsman with Helge Tallqvist Band – s/t (Q) Buddy Guy – Rhythm & Blues (RCA/Silve rtone 2-LP/2-CD) Ben Harper with Charlie Musselwhite – Get Up! (Stax) Beth Hart & Joe Bonamassa – Seesaw (Provogue) The Holmes Brothers – Brotherhood (Alligator) Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) Valerie June – Pushin’ Against A Ston e (Sunday Best) Hugh Laurie – Didn’t It Rain (Deluxe Edition) (Warner Music) Tomi Leino Trio – Get On Down (Hom ework) Aaron Neville – My True Story (Blue Note CD + Live DVD) The North Mississippi All Stars – Worl d Boogie Is Coming (Songs Of The Sout h) Robert Randolph & The Family Band – Lickety Split (Blue Note) The Relatives – The Electric World (Yep Roc) Mavis Staples – One True Vine (Anti ) Tedeschi Trucks Band – Made Up Mind (Masterworks) eri esittäjiä – Good God! Apocryphal Hymns (Numero Group) eri esittäjiä – Heard The Angels Sing ing: Electrifying Black Gospel From Nashboro Label 1951–1983 (Tompkin s Square) -6-. Juhani Laikkoja: Blues (Blue Dot) le Band – Soul For Your Frank Bey & Anthony Pau ) one apt m/D nha Of Love (Du Charles Bradley – Victim 2) 201 ho, Otis Clay – Truth Is (Ec Mouth Man (Alligator) ) James Cotton – Cotton Ellis 1963–1972 (Tramp Story Of Jimmy ’Preacher’ The – s Elli l) Jimmy 'Preacher' Sou & th Over (Deluxe Edition) (Tru Lee Fields – Let’s Talk It m-Bam) (Ra t Ou ide Ins Jo’ Buddy – ers) A Bad Sign (Stax Remast Albert King – Born Under ne) tSto (La rles Ray Cha Latimore – Remembers ords Sessions (Fuel) r: The Best Of The USA Rec Willie Mabon – I’m The Fixe n/Universal Japan) tow urn Of The Blues Boss (Mo Amos Milburn – The Ret an) Jap t hou b/S ara (Sc Volume 1 Pharaohs – Awakening ion Of Funk ry Williams: The Resurrect Larry Williams – That Lar ) ove Gro (Real Gone Music/Dusty Blues (Ace) Richard Stamz Chicago eri esittäjiä – Foxy R&B: el) (Fu ry Sto l Sou s eri esittäjiä – USA Record Riku Metelinen: Rory Block – Avalon: A Trib ute To Mississippi John Hurt (Stony Plain) Sean Chambers – The Roc k House Sessions (Blue Heat) Dalindéo – Kallio (KHY Suo men Musiikki) Doghouse Sam & his Ma gnatones – Buddha Blu e (Blues Boulevard) Detroit – Back To The Mo tor City (KC Sound) Sena Ehrhardt – All In (Bli nd Pig) Samantha Fish – Black Win d Howlin’ (Ruf ) The Harpoonist & the Axe Murderer – Checkered Pas t (omakustanne) Dave Lindholm – Ken Elä ä, Ken Näkee, Ken B (TU M) Aynsley Lister – Home (Str aight Talkin’) Monkeyjunk – All Freque ncies (Stony Plain) Kelly Richey – Sweet Spi rit (Sweet Lucy) Texas Oil – Hustler (ASD) George Thorogood & the Destroyers – Live At Mo ntreux (Eagle Blu-ray) Stevie Ray Vaughan – Tex as Flood: 30th Anniversa ry Legacy Edition (Sony 2-C D) Nanette Workman – Jus t Gettin’ Started (Bros) Pertti Nurmi: Lurrie Bell – Blues In My Soul (Delmark) Birdlegg – Birdlegg (Dia ltone) Kenny Burrell – Special Requests (Highnote) Toronzo Cannon – John The Conquer Root (Delma rk) Otis Clay – Truth Is (Echo, 2012) Johnny Copeland – It’s Me : Classic Texas Soul 1965–7 2 (Ace/Kent 2-CD) James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator) Travis Haddix – Ring On Her Finger, Rope Around My Neck (Benevolent Blues) Shawn Holt & The Teardr ops – Daddy Told Me (Bli nd Pig) Albert King – Born Under A Bad Sign (Stax Remast ers) Denise LaSalle – Making A Good Thing Better: Com plete Westbound Singles 197 0–76 (Ace/Westbound) Doug MacLeod – There’s A Time (Reference Record ings) Magic Sam – Live At The Avant Garde (Delmark) Big Bill Morganfield – Blu es With A Mood (Black Shu ck) John Primer & Bob Corrito re – Knockin’ Around The se Blues (Delta Groove Music) Doctor Ross – The Memp his Cuts 1953–1956 (JSP 2-CD) Andy T – Nick Nixon Ban d – Drink Drank Drunk (De lta Groove Music) Tail Dragger – Stop Lyin ’ (Delmark) eri esittäjiä – Bluesin’ By The Bayou (Ace) eri esittäjiä – Rhythm ’n’ Bluesin’ By The Bayou (Ac e) Aimo Ollikainen: ) – Whisky In My Blood (Buzz/Blue North Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers !) ahey /Hok evard Boul s (Blue d Floo Micke Björklöf & Blue Strip – After The Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) Otis Clay – Truth Is (Echo, 2012) (Alligator) James Cotton – Cotton Mouth Man er Clubs (Galley Music, 2012) Si Cranstoun – Dancehalls And Supp Edition) (Truth & Soul) Lee Fields – Let’s Talk It Over (Deluxe (Q) s/t – vist Tallq e Ina Forsman with Helg – Get Up! (Stax) Ben Harper with Charlie Musselwhite Pay (Blues Boulevard) Robbie Hill & The Blue 62’s – Price To ework) (Hom n Tomi Leino Trio – Get On Dow Light (RetroU Art) Your e Shin – ers Broth Slide The & Lena bond Moon (Turenki) Vaga – n kane Kuok Ninni Poijärvi & Mika Road: Live In Germany 2012 (Ruf) The From Royal Southern Brotherhood – Songs Tail Dragger – Stop Lyin’ (Delmark) a (Blue North) Titty Bar Tim Blues Band – Milk Shak ic) (Mag 1 Vol
Buddy Guy – Rhythm & Blues (RCA/Silvertone 2-LP/2-CD) 4 p. Gene Taylor – Roadhouse Memories (Bluelight) 5 p. 3. Studebaker John’s Maxwell Street Kings – Kingsville Jukin’ (Delmark) 3 p. 5. The James Hunter Six – Minute By Minute (Fantasy/Go) 3 p. Titty Bar Tim Blues Band – Milk Shaka (Blue North) 5 p. Lee Fields – Let’s Talk It Over (Deluxe Edition) (Truth & Soul) 3 p. Little Junior Parker – Ride With Me Baby: The Singles 1952–1961 (Fantastic Voyage 2-CD, 2012) 2 p. Micke Björklöf & Blue Strip – After The Flood (Blues Boulevard) 6 p. Faarao Pirttikangas – Kaatopaikan Kuningas (Helmi Levyt) 2 p. Gary Primich – Too Much Is Not Enough (Big Guitar) John Primer & Bob Corritore – Knockin’ Around These Blues (Delta Groove Music) 3 p. James Cotton – Cotton Mouth Man (Alligator) 8 p. The Kokomo Kings – Artificial Natural (Grime Tone) 3 p. Last Bu zz Records 35 Years eri esittäjiä – Story (Last Buzz) Of Piano Blues (W olf ) eri esittäjiä – True Blues (Telarc) eri esittäjiä – Where Southern Soul Be gan 1954-62 (Hist ory Of Soul) Janne Örnberg: Dalindéo – Kallio (KHY Suomen Musi ikki) Faarao Pirttikangas – Kaatopaikan Kuni ngas (Helmi Levyt) The James Hunter Six – Minute By Minu te (Fantasy/Go) Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) The Mutants – Mutacalypso Now!! (Jym p) The Outta Sites – Shake All Night (Spin out) The Quiets – The Many Face of The Quiets (Goofin') Räjäyttäjät – Awopbopaloopop Alop bam RÄJÄ! (Räjä) The Strypes – Snapshot (Virgin EMI) Tuomari Nurmio – Dumari Ja Spuget (Ratas Music) Vuoden 2013 kotimainen julkaisu: 1. Seasick Steve – Hubcap Music (Fiction/Polydor) 3 p. Texas Oil – Hustler (ASD) 2 p. Albert King – Born Under A Bad Sign (Stax Remasters) 3 p. eri esittäjiä – Remembering Little Walter (Blind Pig) 4 p. eri esittäjiä – Foxy R&B: Richard Stamz Chicago Blues (Ace) 2 p. Feelgood – Get Rhythm don (Grand) Dr. Ina Forsman with Helge Tallqvist Band – s/t (Q) 5 p. Little Willie & The Night Train – Break It Up Baby! (omakustanne) 2 p. Tail Dragger – Stop Lyin’ (Delmark) 4 p. Omar & The Howlers feat. Lena & The Slide Brothers – Shine Your Light (RetroU Art) 2 p. Tuomari Nurmio – Dumari Ja Spuget (Ratas Music) 3 p. Aaron Neville – My True Story (Blue Note) 3 p. Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers – Whisky In My Blood (Buzz/Blue North) 4 p. 12. Lurrie Bell – Blues In My Soul (Delmark) 5 p. Dalindéo – Kallio (KHY Suomen Musiikki) 3 p. Doctor’s Order - Mean Business (Maaseutumusiikki) 2 p. 1 (Magic) 3 p. The Cash Box Kings – Black Toppin’ (Blind Pig) 4 p. TT Tarkiainen: Vesa Walamies: th) My Blood (Buzz/Blue Nor ki Hellraisers – Whisky In lsin Hel The & ari Arc e Dav work) Trio – She’s Got It (Home kahey!) Kat Baloun & Tomi Leino od (Blues Boulevard/Ho Flo The er Aft – p Stri e Micke Björklöf & Blu ki) Ja Kohu (Maaseutumusiik Dortmunder – Harmonia D) h The City (EMI 3-CD+DV oug Thr All Dr. 3. Valerie June – Pushin’ Against A Stone (Sunday Best) 4 p. Vuoden 2013 kansainvälinen julkaisu: 1. Dr. Tomi Leino Trio – Get On Down (Homework) 7 p. ! -7- 11 -- 2014 2014 ••. Jo’ Buddy – Inside Out (Ram-Bam) 7 p. 8. Ben Harper with Charlie Musselwhite – Get Up! (Stax) 3 p. Trickbag – With Friends Vol. T Sameli Rajala – The Sauce (Backbeat) 2 p. 4. Feelgood – Live In Lon oners (EMI 4-CD+DVD) Pris No ing Dr. Feelgood – Taking No Prisoners (EMI 4-CD+DVD) 2 p. Feelgood – 987 (Salvo 2-CD) 4–1 198 Of t Bes The : Dr. Kriitikoiden vuoden parhaat Vuoden 2013 uusintajulkaisu: 1. 5. eri esittäjiä – Bluesin’ By The Bayou (Ace) 2 p. Studebaker John’s Maxwell Street Kings – Kingsville Jukin’ (Delmark) 4 p. 6. Hugh Laurie – Didn’t It Rain (Warner Music) 5 p. 2. II (Maaseutumu eri esittäjiä – Maaseutumu James Cotton – Co tton Mouth Man (Al ligator) Dick Farrelly & Ma tt Walklate – Keep It Clean (omakustan Golden Triangle – ne) Swamp Blues (om akustanne) Otis Grand – Blues ’65 (Main Gate) Lloyd Jones – Hig hway Bound (Und erworld) Dave Kelly – We Ha d It All (Hypertensio n) Hugh Laurie – Didn ’t It Rain (Warner Mu sic) Tomi Leino Trio – Get On Down (Hom ework) Muddy Waters – Liv e At Newport 1960 & Sings Big Bill (Ja Little Junior Parke smine) r – Ride With Me Ba by: The Singles 19 (Fantastic Voyage 52–1961 2-CD, 2012) The Platters – The Ballads Of The Pla tters (Bear Family) Thomas Schleiken – Beech Mountain Blues (Blind Lemo Tom Shaka – Delta n) Thunder (Blind Le mon) Titty Bar Tim Blues Band – Milk Shaka (Blue North) Toby Walker – Shak e Shake Mama (LT W) eri esittäjiä – Dawn Of The British Beat Boom (One Day 2-C eri esittäjiä – Don’t D) You Know. Feelgood – Tak Mascot) It Back Home (Provogue/ Robben Ford – Bringing (Q) s/t – d Tallqvist Ban Ina Forsman with Helge P/2-CD) Blues (RCA/Silvertone 2-L Buddy Guy – Rhythm & y) gac (Le els l & Ang Jimi Hendrix – People, Hel Down (Homework) Tomi Leino Trio – Get On (omakustanne) Train – Break It Up Baby! Little Willie & The Night te) Story (Blue No Aaron Neville – My True t – Three! (Roots Art) Andres Roots Roundabou (Delta Groove) is King – Road Dogs Life Smokin’ Joe Kubek & Bno ht) Memories (Bluelig Gene Taylor – Roadhouse ok (Rounder) gbo Son – int ssa Tou n Alle siikki) siikkia Vol. Magic Sam – Live At The Avant Garde (Delmark) 4 p. The Strypes – Snapshot (Virgin EMI) 3 p. eri esittäjiä – New Breed Blues With Black Popcorn (Ace/Kent) 2 p. Otis Clay – Truth Is (Echo) 4 p
Studioalbumien lisäksi hän on taltioinut konsertteja Länsirannikolla, säestänyt Chicagon bluestähtiä kuten Jimmy Rogers, Eddie Taylor ja Luther Tucker sekä järjestänyt ”Blues Harmonica Blowout” -konserttikiertueita. Mischo, Gary Smith, Annie Raines ja Gary Primich. Hän on keikkaillut ja levyttänyt oman Blues Survivors -bändinsä kanssa 1980-luvun taitteesta alkaen. Markin tuottaman ”Remembering Little Walter” -tribuuttilevyn, jossa hän soittaa mm. New Havenissa, Connecticutissa 15.12.1955) on vaikuttanut 1970-luvun alkupuolelta lähtien Kalifornian ja Bay Arean blueskuvioissa. R.J. omalle Rockinitus Recordsille sekä Double Trouble-, Flying Fish-, Tone Cool-, Mountain Top-, Electro-Fi- ja Blind Pig -merkeille. Kitaristeina mukana olivat tuolloin Little Charlie Baty ja Anson Funderburgh. KARI KEMPAS • 1 - 2014 -8-. Niissä on legendojen ohella päässyt esille nyky-harpisteista mm. Charlien Musselwhiten, Billy Boy Arnoldin, James Harmanin ja Sugar Ray Norcian kanssa, odotetaan tänä keväänä voittavan palkintoja ja tuovan lisää meriittejä myös Hummelille itselleen. Brownie McGheen, Charles Brownin, Charlie Musselwhiten sekä lukemattomien kitaristien kuten Rusty Zinnin, Junior Watsonin, Steve Freundin ja Billy Flynnin kanssa. Lisäksi Markilla on ollut tilaisuus soittaa ja levyttää mm. Laulajana, harpistina, säveltäjänä ja bändinjohtajana Hummel on ollut tuomassa West Coast -soundia nykypäivään yhdistäen Chicagon soundeja Länsirannikon swingiin. MARK HUMMEL © Mark Hummel Bluesin työmyyrä M ark Hummel (s. Haastattelu on tehty syksyllä vuonna 2012 Lucernen bluesfestivaalin yhteydessä, jossa Hummel esiintyi osana The Golden State/Lone Star Revueta. Levyjä hän on tehnyt mm. Hummel vieraili Euroopan-debyyttikiertueellaan Suomessa vuonna 1985 ja sen jälkeen hän on käynyt täällä viitisen kertaa
Esimerkiksi silloin kun teen ”Harmonica Blowout” -keikkoja, käytän kitaristi Little Charlie Batya. – Ne ovat olleet erittäin menestyksekkäitä, mutta Euroopassa en ole niitä vielä montaa tehnyt, lukuun ottamatta esiintymistä Notoddenin festivaalilla Norjassa vuonna 2002 ja pientä kiertuetta Saksassa noin viisi vuotta sitten. Rick tuotti ”Feel Like Rockin’” -levyn Flying Fish Recordsille ja Steve Freund tuotti ”Heart Of Chicagon”Tone-Cool Recordsille. – Kyllä – ja yleisö on pitänyt keikoista. – Ensimmäinen oli vuonna 1991. On ollut hienoa soittaa sellaisten kavereiden kanssa, joiden levyjä minulla oli tapana kuunnella nuorena miehenä. – Mountain Top Publishing, joka on osa samannimistä levy-yhtiötä. Toisella kiertueella bassossa oli Mike Judge. Kirjan nimi on ”Big Road Blues, 12 Bars On I-80”. – Ei, sen oppii yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun kävit Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1985, olit juuri julkaissut LP-levyn omalla levymerkilläsi. Minulla on nykyisin useampia erilaisia projekteja ja riittävä verkosto hyviä muusikoita, joista valita. Vaikeinta oli järjestää heille sellaisia keikkoja, joista tuli myös kunnon korvaus. Oliko silloin vaikea päästä soittamaan blueslegendojen kanssa. On olemassa yksi live-cd, jolla soitat Jimmy Rogersin ja Eddie Taylorin kanssa. Se alkoi hyvin pienesti ja paikallisena tapahtumana. Tietääkseni EP on ainoa Tree of Hope -yhtiön julkaisu. Ovatko ne myyneet hyvin. Useita legendaarisia bluesmuusikoita oli vielä silloin 70-luvulla elossa. Nykyisin minulla ei ole vakiokokoonpanoa, mutta sama basisti on mukana useimmilla keikoilla. – Kyllä, aika montakin: Snooky Pryor, James Cotton, Sam Myers, Lazy Lester, Carey Bell, Billy Boy Arnold, Willie Smith ja Johnny Dyer. Kuulinkin siitä. Eikä heidän kanssaan päässyt soittamaan, ellei osannut soittaa hyvin. EP ilmestyi Tree of Hope -levymerkillä ja single Sonny Rhodesin Rhodes Wayllä. – Kyllä, ryhdyin siihen jo varhaisessa vaiheessa joskus 70-luvun puolivälissä tai vähän myöhemmin. Sellaisten kuin Charlie Musselwhite, James Cotton, Lee Oskar ja Magic Dick, joiden musiikkiin tutustumisen aloitin 15- tai 16-vuotiaana. Yleensä tuotan itse levyni. – Kyllä, hän oli mukanani kahdella ensimmäisellä Euroopan kiertueellani. Aloit siis buukata keikkoja itsellesi ja muille artisteille. Se oli kymmenen päivän rundi, jolla mukanani oli huuliharpistit Keith Dunn sekä Doug Jay ja kitarassa Rusty Zinn. Muutin Kalifornian Berkeleyhyn vuonna 1974 ja silloin ryhdyin soittamaan tosissani ja ansaitsemaan elantoani muusikkona. Electro-Fi:lle ajattelin tehdä levyn Little Charlie Batyn ja ehkä Anson Funderburghin kanssa, mutta suunnitelmat ovat vielä avoinna. Minulla on ollut vain kaksi tuottajaa cd:illeni. – Kyllä, aloitin huuliharpun soittamisen vuonna 1970 tai -71 ollessani vielä high schoolissa. En tehnyt sitä omaelämäkerraksi. Rick Estrin oli ensimmäinen pääesiintyjä. Kirjoitin tapahtumista ja tilanteista eri artistien kanssa: tarinoita tien päältä ja hauskoja sattumuksia. – Se on ollut hyvin palkitsevaa. On hyvä, että tarinat saadaan koottua kirjaksi. – Kyllä, tapasin hänet jo vuonna 1975. Johnny Waters oli kitaristi-laulaja, jonka kanssa perustin yhtyeen. Teit yhden EP:n noihin aikoihin, eikö niin. – Kyllä, se oli ensimmäinen Euroopan-kiertueeni. – Tein itse asiassa yhden EP:n ja yhden singlen vuosina 1978 ja 1979. He esiintyivät klubeilla ja festivaaleilla ja pääsin soittamaan monien kanssa. – Kyllä vain, ne olivat minulle jännittäviä aikoja. Siitä olemme tulleet pitkän matkan eteenpäin ja Rick Estrin soittaa edelleen usein kanssamme. – Olen tehnyt neljä cd:tä tähän mennessä ja Blind Pigin julkaisema ”Remembering Little Walter” -tribuutti on viides. June Core oli rummuissa edellisellä kiertueella ja tällä kertaa rummuissa on Wes Starr. Hän sai myöhemmin nimeä basistina Anson Funderburgh & The Rockets -yhtyeessä ja ”Beavis And Butt-Head” -sarjan kirjoittajana. Sain siis harjoitusta orkesterin johtamisesta heti alusta lähtien, mutta oli helpompi myydä bändiä kitaristin nimellä. Käytän sitä edelleen joskus. Rick taitaa olla vanha ystäväsi. – Yli 30 vuotta. -9- 1 - 2014 •. Palasimme sitten vuonna 1986 tai -87 ja sen jälkeen olen kiertänyt Euroopassa joka vuosi tai joka toinen vuosi. Soitin paljon Brownie McGheen ja myös Lowell Fulsonin kanssa samoihin aikoihin kun cd äänitettiin – sekä monien muiden todella legendaaristen bluesmuusikoiden. Ja Little Sonny oli mukanani myös King Biscuit -festivaalilla. Miten ”Blowout”-kiertueet ovat menestyneet. Kuka hoiti teoksen julkaisun. Kitaristina oli ensimmäisellä kerralla Pat Chase ja toisella Anthony Paul. Käytit pitkään The Blues Survivors -nimeä. Kuinka monta ”Blowout”-livelevyä olet julkaissut. – Teos sisältää lähinnä muistelmia, kokemuksiani 1970-luvulta aina nykypäiviin asti. Brownie ja Jimmy Rogers olivat Milloin ryhdyit järjestämään Blowouteja. Hän on myös tuottanut joitain levyjäsi, eikö niin. Sinulla on pitkä ura muusikkona jo 1970-luvulta alkaen. Olet tehnyt paljon levyjä myös eurooppalaisille ja kanadalaisille yhtiöille. – Käytän pääasiassa kanadalaista Electro-Fi -merkkiä sekä kalifornialaista Mountain Topia. Muuten heitä ei keikoille saanut. – Se oli helpompaa kuin moni luulee. Alkuperäinen bändimme nimi oli Mississippi Johnny Waters & The Blues Survivors. Suomen-vierailulla mukanasi oli rumpali June Core. Levyillä on mukana joitain veteraanimuusikoita. Bändin johtamista ei opeteta koulussa. Se on oma merkkini ja julkaisu on ensimmäinen LP:ni. – Hän on tuottanut yhden levyn. Sain juuri valmiiksi kirjan, jossa kerron noista ajoista. – Kyllä, sen nimi on ”Playin’ In Your Town” ja levyyhtiönä toimi Rockinitus Records. Uusin ”Blowout”-levy on tribuutti Little Walterille ja sen julkaisijana toimii Blind Pig Records. Mitä se on merkinnyt sinulle. Riippuu keikasta mitä nimeä käytän. Lisäksi piti tietysti pitää huoli, että kaikki toimi ja heitä kohdeltiin kunnolla. Sinulla on siis ollut tilaisuus soittaa vanhojen idoliesi kanssa. Bändimme toimi noin neljän vuoden ajan ja minä hoidin pääasiassa keikkojen buukkaamisen. Tapahtuiko tuo Suomen-vierailusi ensimmäisellä kiertueellasi Yhdysvaltojen ulkopuolella
Se riippuu mielestäni siitä, kuinka hyvin festivaalia on markkinoitu. Lista on pitkä. Kaikki nämä kappaleet soitan kolmannessa positiossa. Olen siis pääasiassa keikkaillut Länsirannikolla. Onko sinulla suosikkiartisteja jazzin alueella. Minusta on tullut aika hyvä organisaattori ja markkinoija. Kromaattista huuliharppua voi hyvin käyttää jazzahtavammassa tyylissä. Little Charlien kanssa soittaessani se vielä korostuu, koska hän hallitsee jazzin. – Kyllä, mielestäni Länsirannikon tyyli kumpuaa Little Walterin luomasta Chicago-tyylistä sekä jazzahtavista swing-vaikutteista. – Pidän siitä. Levy-yhtiön tyyppi Andrew Galloway on mahtava. Eddie Taylor oli uskomaton ja Luther Tucker oli mahtava kitaristi. – ”Blowout”-kiertueet ovat olleet menestyksekkäitä, mutta festivaalien suosio vaihtelee. Osittain siihen oli syynä se, ettei järkeviä festivaaleja ollut tarjolla. Olen ollut kuusi viikkoa tien päällä, mutten ole kiertänyt niin paljoa Yhdysvalloissa. Nyt kun työskentelen enemmän Little Charlien kanssa, saatan äänittää ne vielä uudestaan. Nykyisin on saatavilla niin paljon enemmän tietoa ja ohjeita kuin aiemmin, esimerkiksi uraa aloittaessani 1970-luvulla. Tällaisia vastaavia numeroita on paljon. Olin hulluna Jimmy Rogersin ääneen ja kitaransoittoon – sekä siihen, että Little Walter soitti suurimmalla osalla hänen vanhoista äänitteistään. Tein tänä vuonna kaksi matkaa maan luoteisosiin, mutten ole ollut kansallisella kiertueella. – Jonkin verran, mutta en ole varma, julkaisenko niitä nyt, koska pelkään että ihmiset luulevat, ettei minulla ole tuoretta materiaalia. Sait siis vaikutteita paitsi Chicagosta niin myös Länsirannikolta ja kehitit niistä oman tyylisi. 1 (Mountain Top Prod., 2004, 2-CD) Blues Harp Meltdown, Vol. – Kyllä, saksofonistit ovat minulle suuri innoituksen lähde, kuten myös pianistit ja huuliharpistit. Luulen, että ihmiset odottavat minulta nyt jotain uutta. Yhtiö on melko tuntematon, mutta se julkaisee hienoja levyjä. Ihan ensimmäinen LP-levyni oli nimittäin Brownie McGheen ja Sonny Terryn. Hän on myös ollut minulle merkittävä tukija. Mark Hummel -albumidiskografia Playin’ In Your Town (Rockinitus, 1985) High Steppin’ (Double Trouble, 1987) Harmonica Party (Double Trouble, 1988) Up & Jumpin’ (Rockinitus, 1989) Sunny Day Blues (Deluxe, 1990) Hard Lovin’ 90s (Double Trouble, 1991) Feel Like Rockin’ (Flying Fish, 1993) Married To The Blues (Flying Fish, 1995) Heart Of Chicago (Tone-Cool, 1996) Low Down To Uptown (Tone-Cool, 1998) Golden State Blues (Electro-Fi, 2002) Blowin’ My Horn (Electro-Fi, 2004) Johnny Dyer with Mark Hummel: Rolling Fork Revisited (Mountain Top Prod., 2004) Blues Harp Meltdown, Vol. Tammikuussa (2012) toteutimme mahtavan, kaksi viikkoa kestäneen ”Blowout”-kiertueen Charlie Musselwhiten, Billy Boy Arnoldin, Sugar Ray Norcian, Curtis Salgadon, Billy Flynnin ja Little Charlien kanssa. Mutta joskus vähän suuremmasta budjetista olisi hyötyä. Olen laatinut juttuja mm. Kuuntelen yhä jatkuvasti näiden artistien musiikkia. Esitämme silloin tällöin Bobby Timmonsin kappaletta Moanin’ ja hyvin usein Bill Jenningsin Glide Onia. – Kyllä, olen julkaissut akustisen ”Black Porch Music” -cd:n, joka on aika onnistunut. – Tänä vuonna (2012) olen tehnyt kolme Euroopanrundia, mutta se vaihtelee vuosittain. Soitan niissä kolmannesta positiosta. Olen mukana tekemässä David Barrettin bluesharmonica.com -sivustoa. Haluan tehdä uuden ”Blowout”-cd:n ja mahdollisesti myös uuden cd:n Little Charlien kanssa. Seuraava kiertue tulee olemaan tribuutti Jimmy Reedille. sa. Curtis ei ole mukana levyllä, koska häntä sitoo sopimus Alligatorin kanssa. bändin johtamisesta ja soiton dynamiikasta, kuuntelusuosituksia ja kaikenlaista muuta. Saatko ideoita soittoosi saksofonisteilta. Omassa tyylissäni on mielestäni yhä enemmän vaikutteita jazzista. Pianisteista pidän kaikista mahdollisista Errol Gardnerista Oscar Petersoniin, Earl ”Fatha”Hinesiin ja Louis Armstrongiin. 2: East Meets West (Mountain Top Prod., 2004, 2-CD) Blues Harp Meltdown, Vol. Sinulta on saatavilla myös akustista musiikkia. Moanin’in esitän kromaattisella huuliharpulla. Onko musiikkisi löytänyt uutta yleisöä. 3: Legends (Mountain Top Prod., 2006, 2-CD) Ain’t Easy No More (Electro-Fi, 2006) Odds & Ends (Rocinitus, 2008) Mark Hummel’s Blues Harmonica Blowouts: Still Here And Gone (Electro-Fi, 2008) Mark Hummel’s Chicago Blues Party: Recorded Live! 1980–1992 (Mountain Top Prod., 2009) Retro-Active (Electro-Fi, 2010) Unplugged – Back Porch Music (Mountain Top Prod., 2011) Blue And Lonesome: Tribute To Little Walter (Rockinitus, 2012) • 1 - 2014 - 10 -. – Siitä on jo jonkin verran aikaa. Toivoisin vain, että heidän mainosbudjettinsa olisi suurempi. Käytän myös paljon diatonista huuliharppua jazzahtavissa kappaleis- Onko sinulla julkaisematonta materiaalia valmiina. Olen käyttänyt apuna monia eri toimistoja – niiden joukossa on hyviä ja huonoja. Kuinka paljon olet keskimäärin vuodesta kiertueilla. Äänitin useita jazz-raitoja pari kolme vuotta sitten, mutta en ole vielä julkaissut niitä. Loistavia levyjä. Osassa on ollut hyvin yleisöä, osassa vähemmän. Ohjelmistossamme on myös Horace Silverin Señor Blues. Kuuntelen jazzia paljon ja opin siitä jatkuvasti. en kave”On ollut hienoa soittaa sellaist inulla oli reiden kanssa, joiden levyjä m iehenä.” tapana kuunnella nuorena m mielestäni varmaan kaikkein jännittävimmät soittokaverit niihin aikoihin. Andrew Galloway on julkaissut Billy Boy Arnoldin kolme viimeisintä albumia ja hänellä on todella hyvä maku musiikin suhteen. – Hyvin monia – kuuntelen Art Pepperiä, Chet Bakeria, Stan Getziä, Charlie Parkeria, Red Hollowayta, Lou Donaldsonia ja Lester Youngia. ”Blowout”-kiertueilla hyödynnän aina viestinnän ammattilaisia ja soittelen itsekin ihmisille, jotta tieto niistä saadaan mahdollisimman laajalle. Kirjoitan sinne säännöllisesti. Olet myös tehnyt opetus-dvd:n huuliharpunsoitosta. Mitä pidät työskentelystä Electro-Fi Recordsin kanssa. – Kyllä, mutta en aina tee niin
Katsomo) puolella käynnistyvän ”Club Del Rayn” isännöinnistä yhdessä lukuisten vierailevien artistien ja yhtyeiden (mm. Lisää artistista sivuilla 14-15. Juttutupa-ravintolassa Stompin’ at the Savoy -tapahtumaan liittyvää Stompin’ @ Ghettobilly -klubia, jossa esiintyvät suomalaiset juurimusiikkiyhtyeet The Shockwave!, The Lo-Lites ja The Firebugs sekä DJ Farmer John. Tommy Hunt (USA) & His New Flamingos (ES) & The Del Rays (FIN) Stompin’-ilta huipentuu meidän oloissamme niin ikään hyvin harvoin elävänä koettuihin doowoptunnelmiin. 59) sekä maineikkaan - 11 - kitaranrakentajan Juha Nuutisen luotsaama kantriblues-henkinen J. Kolme albumia julkaisseen Fried Okran sisällyttäminen Stompin’-ohjelmaan täyttää monilta tahoilta esitetyt yleisötoiveet bändin uusintavierailusta maassamme. Nelihenkisen ryhmän soitinvalikoima ja soittajien ns. Kuvaaineistosta koottuun yli puolituntiseen videoon on mahdollisuus tutustua Savoy-teatterin aulassa läpi tapahtumaviikonlopun sekä pääkonsertin väliajoilla ison salin valkokankaalta käsin. Aamulehden kulttuurisivuja myöten. Vuonna 2007 alkunsa saaneen rhythm’n’blues- ja rock’n’roll-orkesterin riveissä soittavat Eki Hakalehto (laulu/kitara), Eikka Rastas (soolokitara), Timo Tarkela (saksofoni), Hessu Pirhonen (piano), Timo Uimonen (basso) sekä Jani Lehtinen (rummut). Vanha Isäntä, The Boys, Hoedown) sekä mandolinisti Petri Hakalan (mm. Mm. Pittsburghissa, Pennsylvaniassa vuonna 1933 syntynyt Tommy Hunt kuuluu Jimmy Burnsin tavoin roots-musiikin moniottelijoihin, jonka uran kehityskaarelle sisältyy sekä jäsenyyksiä maineikkaissa lauluyhtyeissä että sooloartistina ensin rhythm’n’bluesin ja sitten soulin parissa. 1 - 2014 •. ”Club Del Ray”) -jatkobileineen, sunnuntain päivätapahtuman, workshoppeja sekä valokuvanäyttelyitä ja elokuvaesityksiä. pidettävään peräti viisituntiseen konserttiin, mutta ohjelmaan lukeutuu myös muita tapahtumia eri päivinä ympäri kaupunkia. näyttelyn. – YLE:n Bluesministerinäkin tunnettu toimittaja ja bluesmuusikko Esa Kuloniemi isännöi perjantaiiltana 11.4. – Blueslegenda Champion Jack Dupreen tähdittämän, Tanskassa vuonna 1975 tehdyn kulttielokuvan ”Tunteita ja tilanteita”esitys Rikhardinkadun kirjastossa torstaina 10.4.2014 klo 18:00. Vieraillessaan vuonna 2013 ensi kertaa Suomessa mini-turneella ryhmä herätti taidoillaan ja omintakeisuudellaan ansaittua myönteistä huomiota keikkayleisössä, mutta myös esim. 20-30), jonka lisäksi kuullaan akustispainotteisia musiikkiesityksiä sekä Ravintola Prestossa että Maxwell Street -henkisesti/ pop up -tyyppisesti Savoy-teatterin aulatiloissa. Festivaalin järjestäjää aiempien vuosien tapaan Finnish Blues Society. yläasteikäisille nuorille kohdistetun kutsuvieraskonsertin (pääkaupunkiseudun yläasteet), ns. Valokuvallinen katsaus pureutuu kotimaisen blueselämän vaiheisiin 60-luvulta nykypäivään saakka, painottuen etenkin FBS ry:n sekä Blues Newsin omaan, miltei 50-vuotiseen toimihistoriaan. Lisää Tommy Huntista sivuilla 12-13. klo 18:00. klo 17:30. alkaen. Suomessa vakituisesti asuva mutta nykyisessä kotimaassaan laajojen kansainvälisten kiertueidensa keskellä vain satunnaisesti keikkaileva Bibb (s. Speed Limit, Korkkijalka, Erik Hokkanen & Lumisudet). itse rakennettuja primitiivisiä rootssoittimia sekä näytösluontoisesti opastusta niiden rakentamiseen. Lisäksi yhteistyössä Roihuvuori-seuran kanssa järjestetään Ismo Haaviston ”Blues Guitar Workshop” Roihuvuoressa myöhemmin täsmennettävässä paikassa keskiviikkona 9.4. sausofonin soinneista. moniosaaminen on huomionarvoista; bluesin tiimoilla harvemmin nautitaan esim. – ”Näyttelykuvia blues-Suomesta – Puoli vuosisataa suomalaisen bluesharrastuksen sielunmaisemaa” -valokuvanäyttely on esillä Savoy-teatterin ”nurkan takana” sijaitsevan Rikhardinkadun kirjaston tiloissa 7.4. New Yorkissa 1951) on julkaissut 1970-luvulta jatkuneella urallaan kymmeniä albumeita sekä huomioitu niiden ansiosta myös Grammy-ehdokkuudella. Nuutinen ja Muut Palikat. – Koululaisille suunnattu Stompin’-kutsuvieraskonsertti perjantaina 11.4.2014, Savoy-teatteri: esiintyjinä Eric Bibb & The North Country Far (USA/FIN) sekä Jimmy Burns & The Fried Okra Band (USA/DK). Esillä myös nk. Okra esiintyy Stompinissa paitsi omalla setillään, myös säestäen nimekästä US-artistia, Jimmy Burnsia, jonka kanssa okralaiset ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Ravintola Prestossa nousee lavalle klo 12-16 kaksi festivaalin aikoihin esikoislevynsä julkaisevaa live-orkesteria, groovaavaa ”mod jazzia” esittävä Hustle Fuzz (ks. The Fried Okra Band (DK) Tanskalaisen, sikäläisittäin varsin tunnetun, pääosin omaa omaperäistä tuotantoaan soittavan Fried Okra Bandin musiikki saa vaikutteensa PohjoisMississippin mäkialueen mestareiden raa’asta ja riisutusta äänimaailmasta. ’ -extra! STOMPIN N yt neljättä kertaa Helsingissä järjestettävä Stompin’ at the Savoy tarjoaa aiempaan tapaan laajan musiikkikattauksen juurimusiikin ystäville. Dublinissa, Mississippissä 1943) suorittaa ensivisiittinsä Suomeen Stompin’ at the Savoyn myötä. Kaikkiaan festivaalin live-tilaisuudet tuovat estradille monipuolisesti juurimusiikin eturivin artisteja ja yhtyeitä sekä koti- että ulkomailta. ERIC BIBB & THE NORTH COUNTRY FAR MAIJU LASOLA & PETE HOPPULA STOMPIN’-PÄÄKONSERTIN ARTISTIT Eric Bibb & The North Country Far (USA/FIN) Stompin’ at the Savoyn vuoden 2014 pääkonsertin avaa ainutkertainen mannertenvälisen folkin ja bluesin yhdistelmä, akustinen Eric Bibb & The North Country Far. Taj Mahalin, Odettan ja Mavis Staplesin tapaisten maailmantähtien kanssa työskennellyt Bibb (kitara ja laulu) saa Savoy-teatterissa rinnalleen kotimaisen juuri- ja kansanmusiikin todelliset pitkän linjan osaajat, steel-kitaristi Olli Haaviston (mm. – Fried Okra Bandin (DK) ”Blues Guitar & Harp Workshop” Kirjasto 10:ssä perjantaina 11.4. Näin sekä lauantain konserttivieraat että sunnuntain Maxwell Street Market -tapahtuman kävijät voivat yhdistää ohjelmaansa myös ao. Pääkonsertti: Savoy-teatteri (Kasarmikatu 46-48), lauantai 12.4.-14 klo 17–22 ”Club Del Ray”: Ravintola Presto (Eteläesplanadi 14/Kasarmikatu 46-48), lauantai 12.4.-14 klo 22–02 MUITA STOMPIN’-TAPAHTUMIA – Maxwell Street Market, sunnuntai 13.4.2014 klo 11-17, Savoy-teatteri & Ravintola Katsomo: Vintage-henkisesti myynnissä levyjä, muita musiikkijulkaisuja sekä teemaan liittyvää vaate- ja käyttötavaraa (myyntipöytiä n. Mukana yhteistyössä ovat mm. 30-vuotisjuhliaan viettävä rocka- ja kantribillykokoonpano Hal Peters Trio sekä doowop-kvartetti The Relics) kera. Lauantain pääkonserttia lukuun ottamatta kaikki Stompin’-tapahtumaosiot ovat yleisölle pääsymaksuttomia. Tähtisolistin seuraksi lavalle nouseva The New Flamingos koostuu kehutun espanjalaisen The Velvet Candles -lauluyhtyeen jäsenistä. s. Jimmy Burns (USA) Chicago-bluesin ja -soulin vanhemman polven kärkinimiin lukeutuva Jimmy Burns (s. Ryhmän säestyksestä vastaa pääkaupunkiseudulta tuleva kuusihenkinen The Del Rays, joka huolehtii myös välittömästi Savoy-konsertin jälkeen Ravintola Preston (ent. Ensi kevään festivaalikokonaisuus sisältää mm. Helsingin Kulttuurikeskus, US Embassy Finland, Juurimusiikki ry sekä Studiotec Oy. Stompin’ huipentuu nimensä mukaisesti Savoy-teatterissa lauantaina 12.4. pääkonsertin ”Dance Hall Party” (a.k.a
Tätä nykyä lauluyhtyeen varhaisaikojen vakiovokalisteista on elävien kirjoissa vain kaksi, Terry Johnson ja Tommy Hunt – jotka ovat kuitenkin molemmat yhä aktiivisia myös keikkarintamalla. ’ -extra! STOMPIN 1 950-luvulla huippuhetkensä kokeneiden doowop-ryhmien jäsenrivit harvenevat harvenemistaan, eikä luonnolliselta kadolta ole voinut välttyä myöskään kappaleestaan I Only Have Eyes For You parhaiten muistettava The Flamingos. Tommy – joka sai lempinimensä uusilta chicagolaisilta koulukavereiltaan – pääsi seuraamaan ammattimiesten otteita lähietäisyydeltä, mutta vähäisen ikänsä sekä jonkin ajan päästä edessä olleen Holtin ja Georgiannan eron johdosta Five Blazersin jäseneksi hänestä ei koskaan ollut. Vasta kymmenisen vuotta myöhemmin päiväntuikkeen nähneistä raidoista slovarilla Why Oh Why Huntin tiedetään tarttuvan ensimmäistä kertaa solistin rooliin. Palvelusaika ilmavoimissa päättyi kuitenkin lyhyeen. PETE HOPPULA LAPSUUDEN KAIKUJA Tommy Hunt (oik. Taiteilijanelämä siinti entistä kirkkaampana lähitulevaisuudessa, kun Tommy muutti perheensä matkassa 10-vuotiaana Chicagoon. Isättömässä perheessä äitinsä, ”viihdetanssijaksi” mainitun Georgianna Dericon sekä kolmen päsmäröivän isosiskonsa kurissa varttuneen pojankoltiaisen henkireikä oli musiikki. The Five Blazers -yhtyeessä rumpuja soittanut muusikko, asui itse Tuulisessa kaupungissa, jonne myös muut uusioperheen jäsenet nyt asettautuivat. Vakavammin laulamisesta innostuneita bänditovereita hän ei edes opinahjostaan, yrityksestä huolimatta löytänyt, mutta 17-vuotiaana oli rinnalle sentään ilmaantunut tyttöystävä Loretta – sekä pian myös vastasyntynyt tytär Martha. Tammikuussa 1954 äänitetyt kappaleet That’s My Baby ja Why Oh Why oli tarkoitus julkaista sinkulla Sabre 107, mutta näistä aatoksista luovuttiin. Oikeutta oman musiikkimakunsa pohjalta tulkinneen kalteridirikan mukaan Tommyn kohtalona ei ollut virua nihkeässä tyrmässä vaan loistaa tähtenä maailmalla! Kotiuduttuaan jälleen Chicagoon laulaja kokosi The Five Echoesin uudelleen. Laulamaan hän rohkaistui jo naperona, kun äidin luona poikkesi kyläilemässä Billy Eckstinen tapaisia tähtiä, joille juniorin oli päästävä näyttämään kykyjään. Charles James Wilson) syntyi Pennsylvanian Pittsburghissa 18.6.1933. Lisää uskoa valoi paikallisen radioaseman DJ Mary Dee tarjotessaan Charlesille tilaisuuden koe-esiintymiseen, ilmoittaen pienen suojattinsa myös muutamiin kykyjenetsintäkisoihin. Ommoo lommoo kertyi lopulta peräti 7 kuukautta, kun Hunt jätti palaamatta suorituspaikkaansa. Musiikin kyllästämä polku kuljetti ennen pitkään pinnauksesta syytetyn miehenverson Thornhillin • 1 - 2014 koulukotiin, kun opiskelujen sijaan hänen mielenkiintonsa alkoi painottua liiaksi levykaupoissa ja konserteissa notkumiseen sekä oman lauluäänen harjoittamiseen. Tommyn armeijapakoilun päätti lopulta virkavallan väijytys kodin liepeillä – ja niin häkki heilahti: 5 vuotta ehdotonta ei-niin hyvämaineisessa Leavenworthin rangaistuslaitoksessa Kansasissa. - 12 - Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan alokaskurssin jälkeen Tommy sai bongata itsensä lääkintäapulaisen tehtävistä. Stompin’ at the Savoyhyn huhtikuussa 2014 saapuvaa Tommy Huntia voinee pitää kavereista aikaansaavimpana, koristaahan hänen ansioluetteloaan myös mittava sekä kaupallisestikin verrattain putkeen mennyt sooloura r&b- ja soul-artistina. Mamman kaitsemisjakso tarjosi lopulta myös hyvän sauman laulukvartetin perustamiseen. Koska rahapula ja tekemisen puute vaivasi, keksi Tommy liittyä seuraavana oljenkortenaan ilmavoimiin – olihan odotettavissa, että pätevälle vokalistille olisi ollut tarjolla hommia viihdytysjoukoissa. The Five Echoesin ensilevytyksellä Lonely Mood / Baby, Come Back To Me (Sabre 102) loppuvuonna 1953 Tommy, nyt virallisesti passinsakin mukaan sukunimeltään Hunt, tosin esiintyi vain taustalaulajana, melodramaattisesti voihkineen Walter Spriggs -nimisen kollegan vastatessa balladi-voittoisten kappaleiden soolo-osuuksista. Yhtyeen muilla myöhemmillä levytyksillä hän ei ilmeisesti laula lainkaan.. Tommyn äiti loukkaantui vakavasti autoonnettomuudessa ja hoitotehtäviin määrätty sotilas sai käyttöönsä viikon hoitovapaata. Henkilötodistukseensa hän oli kirjannut nimet Charles James Hunt. Sellikeikkaa ei kuitenkaan ollut kulunut tovia pidempää, kun Tommyn onnistui luikauttaa O’ Holy Night vankilansa joulujuhlassa niin vakuuttavasti, että paikan johtaja päätti armahtaa sankarin siltä istumalta. Georgiannan silloinen miesystävä Paul Holt, mm
Syiden kerrotaan olleen taustoiltaan osaksi uskonnollisia: Tommya ja Nate Nelsonia lukuun ottamatta kaikki muut jäsenet olivat juutalaisia. Scepter- ja Wand-merkkejä edustanut A&R-mies sysäsi ex-Flamingon Florence Greenbergin omistamalle Scepterille. Vähäksi aikaa työttömäksi, mutta silti New Yorkiin asumaan jääneeseen Huntiin sai ensimmäisenä kontaktin Luther Dixon. tenori, Paul Wilson, baritoni, Jake Carey, basso sekä joulukuussa 1956 liittynyt Terry ”Buzzy” Johnson, komppikitara ja 2. Humanilla” nyt joka tapauksessa piisasi, vähitellen New Yorkin ulkopuolellakin. Huhtikuussa 1959 bändi ikuisti itsensä seuraavaan Freed-elokuvaan ”Go Johnny Go”, esittäen kameroiden edessä playbackina sekä raivokkaan tanssiakrobaattishown siivittämänä Endille levyttämänsä uuden nopean version v. Kappaleella, jolla soolovokalistin ja ylikaiutetun taustaköörin osuudet oli nauhoitettu erikseen, tehtiin lauluyhtyehistoriaa isolla H:lla, tilastomielessäkin Billboard Hot100 -sijoituksen #11 veroisesti. Laulajan viimeisellä Sceptersinkkuhitillä I Am A Witness (71.) toimi tuottajana yhtiön tuore musiikillinen johtaja Ed Townsend. 1954 originaalistaan Jump Children. Huntin ja lintukatraan yhteistaival päättyi vuoteen 1961 mennessä. ANTEEKSI, OLEN VAIN IHMINEN... Keikkapalkkioiden 1 - 2014 •. Ylipäätään soppaa väkevöittivät entisestään myös nautinnolliset toilailut: yhtyeen hartaasti odottama v. Samaan aikaan leffateattereissa rullasi ensimmäinen kahdesta Flamingosin tähdittämästä Alan Freed -musiikkirainasta, ”Rock Rock Rock”, jonka kuvaukset (valkokankaalla kuultiin kappale Would I Be Crying) oli nekin tehty hieman ennen Tommyn loikkaamista remmiin. Ensimmäinen kuukauden turnee vuonna 1965 venytettiin lopulta hyvän sukseen myötä kahdeksi – ja vilkas työrupeama vapautti laulajan myös huumeriippuvuudesta hänen palattuaan New Yorkiin. Mahtipontisella balladilla kuultiinkin koko joukkoa - 13 - kaupungin kärkisoittajia ja -vokalisteja Mickey Bakerista, Bernard ”Pretty”Purdieen, The Shirellesiin, The Sweet Inspirationsiin ja Dee Dee Warwickiin. Debyyttisoolosessioiden materiaalista kesällä 1961 leivottu ensisinkku Parade Of Broken Hearts / Human ei herättänyt kohua a-puolellaan ja levy luokiteltiinkin jo menetetyksi tapaukseksi, kunnes tarinan mukaan newyorkilais-dj Jockon soitettua radiossa erehdyksessä ”väärän” puolen Human (r&b #5, Hot100 #48) alkoivat puhelimet käydä kuumina. Zeke Careyn ja Jake Careyn (ei verisukua) v. Synkän kotiinpaluun jälkeen Hunt ilmoitti erostaan. Jerry Leiberin ja Mike Stollerin loppuvuonna 1962 tuottama Burt Bacharach-Hal David -sävelmä I Just Don't Know What To Do With Myself ei vienyt sekään kaveria listoille (toisin kuin Dusty Springfieldin ja Dionne Warwickin joitain vuosia myöhemmin), mutta antoi joka tapauksessa levy-yhtiölle riittävän syyn kappaleen mukaan nimetyn Tommy Hunt -LP:n julkaisemiselle. EUROOPPA TUTUKSI TEATTERILAVOILTA KÄSIN Tommyn 60-luvun puolivälin rutiineihin kuuluivat myös visiitit silloisessa Länsi-Saksassa, Yhdysvaltain puolustusvoimien tukikohdissa joukkoja ilahduttamassa. Myyntimenestys patisti kuitenkin ryhmän tien päälle, joten rahanjakoon liittyvien erimielisyyksien ei sallittu kasvaa kohtuuttomiin mittoihin. Vuosikymmenen ei silti ollut helppoa aikaa. Vuonna 1959 flamingojen askelkuviot natsasivat jälleen kohdilleen. Hänen vanavedessään irtisanoutuivat joukoista myös Terry Johnson ja Nate Nelson. Hittien puutteessa Tommy suostui uudelle Saksan kiertueelle, jonka uusi manageri kuitenkin tyri täydellisesti. Sisäiset riidat vaivasivat muutenkin. Siirto Flamingosin 2. 1960 Hawaijin kiertue tyssäsi lähtötekijöihinsä jo ennen matkaan pääsyä bändin jouduttua huumeratsiaan ja pidätykseen. Seurustelu The Shirellesin Beverly Leen kanssa vaihtui rikkaaseen, New Yorkin seurapiireissä viihtyneeseen ja niitä kaiketi myös viihdyttäneeseen Marie-nimiseen italialaissukuiseen ”perijättäreen”, joka piti siippansa varoissa heikommastakin kaupallisesta menestyksestä huolimatta – valitettavasti myös siinä määrin, että aiemmin päihteetöntä linjaa vetänyt laulaja ajautui pahaan huumausainekoukkuun. Lisäksi Careyt antoivat kenkää silloiselle managerilleen, mikä vaikeutti toimintaa ennen kaikkea Golderin ja End-yhtiön suuntaan. Seuraavaksi levy-yhtiöksi valikoitui George Golderin pyörittämä End Records. Hitintäyteinen vuosi 1956 (I’ll Be Home, A Kiss From Your Lips, The Vow, World I Be Crying jne.) povasi ryhmälle suurta tulevaisuutta, kunnes Zeke Careyn sekä Johnny Carterin inttikomennukset olivat päättää koko menestystarinan. FLAMINGOPARVEN JATKEEKSI Tommyn seuraava steppi uralla eteenpäin tapahtui alkusyksystä 1956, kun armeijaan kutsun saanut The Flamingos -yhtyeen Zeke Carey lähestyi miestä erään Five Echoes -keikan yhteydessä ja pyysi häntä tuuraajakseen parin vuoden ajaksi. Keikkoja ”Mr. Standardi I Only Have Eyes For You päätyi bändin työlistalle levy-yhtiön ukaasista, mutta laulajat saivat vapaat kädet sen sovittamiseen, samoin tuottaja Golder ja studioäänittäjä lopputuloksen muokkaamiseen oman mielensä mukaan. Varmimmat hittikappaleet sai yhä Scepterillä levytettäväkseen merkin kantatähti Chuck Jackson. Kuusihenkinen kokoonpano huolehti osalla keikoista myös itsensä säestyksestä, jolloin Tommy soitti pianoa, Nate rumpuja ja Zeke bassoa. Laulajalla riitti myös naisia. Tanssikoreografiat tuli olla hallussa eikä Tommyn lavakarismaakaan pahalla katsottu. Yhtyeen maineikkaimman kokoonpanon muodostivat kahden Careyn lisäksi Scott McElroy, Johnny Carter, Paul Wilson sekä Nate Nelson. Neljä tasokasta vuosien 1957–58 Decca-sinkkua eivät kuitenkaan tuottaneet edeltäjiensä tapaista tulosta. Superhitin rojalteista bändin statisteiksi jääneet Tommy ja Nate eivät saaneet kuin muodollisen korvauksen. Huntin jatkolevytys The Door Is Open tavoitti vain sijan 92. Hunt oli käynyt äänittämässä salaa ensimmäisen soolosessionsa, eivätkä Zeke ja Jake olleet alkuunkaan mielissään saatuaan tämän selville. Tilapäispaikastaan jo kiitollinen Hunt oli varautunut siirtymään sivuun intistä palanneiden tieltä, mutta saikin yllätyksekseen jäädä flamingotiimiin. Armeijasta palannut Zeke oli taas päsmäröimässä entiseen tapaansa – ja epäilemättä jakoi muhkeimman potin palkkatuloista ”melkein”sukulaisensa Jaken kanssa. tenori) bändi oli neuvotellut uudesta levytysdiilistä Decca-merkin kanssa – mikä kuljetti muusikot keväällä 1957 yhtiön kotikulmille New Yorkiin. tenoriksi sopi myös Five Echoesille, joka sai vastaavasti Huntin paikkaajaksi The Highway QC’sista lainatun, sittemmin sooloartistinakin läjäpäin suosiota haalineen Johnnie Taylorin. 1953 perustama The Flamingos nousi alunperin tähteyteen Checker Recordsin kiinnityksenä. Jo ennen Huntin soluttautumista tilapäisvahvuuteen (mukana lisäksi Nate Nelson, 1. Scepter-sopimus päättyi vuonna 1964
1996 myönnetty The Rhythm And Blues Foundationin Lifetime Achievement -palkinto tai saman ryhmän huomionosoituslistalle tiensä löytäneet jäsenyydet Vocal Group Hall of Famessa (2000), Doo-Wop Hall of Famessa (2001) sekä The Rock and Roll Hall of Famessa (2001). 1978 sekä luottokitaristinsa Kevan Fogartyn avustuksella omakustanne-EP:n ”Yours Tommy”v. Varsinkin nopeatempoisiin tanssikappaleisiin hurahtanut northern soul -harrastajakunta teki tunnetuksi lukemattomia Yhdysvalloissa siihen asti valtavirran julkisuudelta pimennossa pysytelleitä mustia soul/r&b -artisteja ja -kappaleita sekä niiden taustalla operoineita pikkulevymerkkejä, kuten Ric-Tic, Mirwood ja Shout. Suomeenkin hän ennätti ensimmäisen kerran 1990-luvulla Silja Linen ohjelmanumerona – josta hänen esityksensä oli tullut bonganneeksi, itselleenkin suureksi yllätykseksi, myös BN:n ex-päätoimittaja A. Albumeista ensimmäinen, ”Live At The Wigan Casino” taltioitiin elävänä siellä, mistä Tommyn uran kolmas vaihe oli käytännössä startannutkin, kakkoslevy ”A Sign Of The Times” puolestaan rakentui lähinnä aiemmista sinkkujulkaisuista. Norttisoul-piirien ulkopuolella aikakauden vallitsevat pop-musiikilliset trendit sen sijaan eivät olleet yhtä suotuisia Huntin tapaiselle vanhan liiton konkarille. Viimeinen Spark-listahitti One Fine Morning saavutti yhä kelvollisen järjestysnumeron 44 loppuvuonna 1976. Elokuussa 1976 ilmestynyt kakkosjulkaisu Loving On The Losing Side / Sunshine Girl naulasi rankingnumeron vieläkin korkeammalle, peräti pykälälle 28, ja pikkukiekko julkaistiin myös Yhdysvalloissa Private Stock -merkin toimesta. sai nyt taakseen vakituisen keikkabändin. Brittien kasvava ”northern soul” -yhteisö otti maassa jo Human-laululla tietämättään jukebox- ja klubihittinä kulttimainetta nauttineen, r&b:stä vähitellen leimallisemmin soulin ja funkyn pariin siirtyneen solistin omakseen – heti kun vain hoksasivat yhdistää nimen ja naamataulun kappaleen alkuperäisesitykseen. jäätyä maksamatta Huntin oli haihduttava vanhalta mantereelta vähin äänin, hotellilaskuja maksamatta. Uudessa adoptiokotimaassa elettiin kuitenkin muutosten tiellä. 1976 ilmestyneen LP:n verran. 60-luvun loppuun mennessä Huntin takki oli siinä määrin tyhjä, että hän päätti yrittää onneaan valtameren toisella puolen. Viimeisinä varsinaisina soul-äänitteinään hän työsti vielä Spark-tuottajan Barry Kingstonin kanssa tämän omalla RK-merkillä singlen Stop The Bus / Susanna Baby v. Muutto Eurooppaan kesäkuussa 1969 ei sujunut sekään kitkatta. Ilo oli valitettavasti lyhytaikaista, sillä muut neljä vuosien 1967–68 Dynamo-kiekkoa eivät saaneet ostavaa yleisöä millään muotoa liikekannalle. Belgiassa vuosina 1986 ja 1988 syntyneet Trill-yhtiön julkaisut lienevät jo tyylillisesti silkkaa viihdettä. Ollikainen... Helsingin Savoy-teatterissa doowop-musiikkia ei liene koskaan kuultu genren alkuperäisen legendan esittämänä, josko juuri muutenkaan – ja veikkaanpa, että melko harvassa ovat myös olleet northern soulin nimimiesten tähänastiset visiitit näillä kulmilla.. Flamingosin sekä samalla Huntin oman 1960-luvun alun r&b-repertuaarin elvytysoperaatio suoritettiin viimein Espanjassa kesäkuussa 2011, kun sikäläinen ansioitunut lauluyhtye The Velvet Candles kutsui seniorivokalistin joukkojensa täydennykseksi erityistä Flamingos-showta varten Barcelonan lähistöllä järjestetyille Screamin’-festivaaleille. • 1 - 2014 Ensimmäiselle Spark-sinkulleen lokakuussa 1975 Hunt taltioi kaksi lainanumeroa, Roy Hamiltonin Crackin’ Up sekä Harold Melvin & The Blue Notesin Get Out (And Let Me Cry). Yksittäislevytykset Atlanticille ja Capitolille vuosina 1965–66 jäivät nekin marginaaleiksi, sen sijaan vuonna 1967 allekirjoitetun Dynamo-sopimuksen myötä asetelmat näyttivät jo paremmalta, kun heti ensimmäinen sinkkujulkaisu The Biggest Man kaappasi itselleen Billboardin r&b-listasijan 29. Matkatuliaisina hänellä oli mukanaan vuonna 1996 purkitettu omakustanteinen viihdesoul-cd ”Until My Arms Fall Off”, jolla versioiduiksi tulivat uusien sävelmien ohella mm. Diskojen viedessä sijaa entisiltä keikkaklubeilta ja yökerhoilta erääksi keskeisistä hengenpelastajista muodostui KeskiEnglannin rannikkoseudulla toiminut Wigan Casino. Lisäksi eläkevuosien lähestyessä alkoi työstyä elämänkertaromaani ”Only Human – My Soulful Life” (Bankhouse Books, 2008). Estraditaidemaailma vei Tommyn edelleen vuoden 1986 tietämillä Amsterdamiin ja sieltä laajoille kansainvälisille kiertueille. Miehen päätä ei kääntänyt edes The Flamingosille v. Jo pelkästään artistin korkean iän huomioon ottaen huhtikuussa tapahtuvan toisen Flamingos-vierailun ainutkertaisuutta on vaikea pukea sanoiksi. Britit kiittivät ja ostivat levyä valtakunnallisen listasijan 39 arvosta. Lopulta hänelle selvisi, että Patterson olikin siirtänyt konttorinsa Abbey Roadille Lontooseen. Lauluyhtye-comebackille ei sen sijaan aika ollut vielä kypsä – etenkään, kun Tommy tiesi varsin hyvin entisen soitto- ja nykyisen kinastelukumppaninsa Terry Johnsonin kierrättävän samanaikaisesti omaa revival-Flamingosiaan ympäri Amerikkaa. Hunt omaksuikin siten tyylikseen modernin soulin, jota hän, varhaisajoistaan poiketen, ryhtyi myös itse kirjoittamaan. Alkujaan termin sanotaan syntyneen toimittaja Dave Godinin ylläpitämässä Soul City -levyliikkeessä Lontoossa, jossa kaupan omistaja oli merkinnyt asiakaspalveluna tietynlaiset pehmeämpää Motown-henkistä soulia edustaneet myyntituotteet ”northern soul” -tunnisteella. Uuden pikaisen paikanvaihdon jälkeen alkoi viimein tapahtua, Hunt mm. Mies ei kuitenkaan luovuttanut vaan sinnitteli pikkukeikoilla päivä kerrallaan. vanha soolohitti Human sekä esittäjänsä kauan sitten vankilasta vapauttanut jouluvirsi O’ Holy Night. Northern soul -scenen vaikutus on näkynyt osaltaan myös eurooppalaisen disco- sekä eritoten DJ-kulttuurin kehittymisessä aina nykypäiville saakka esiintymisen vuositahdilla, sekä erikoispyynnöstä Velvet Candlesin kanssa The New Flamingos -nimikkeen alla että sooloartistina tulkiten lähinnä myöhempää soul-materiaaliaan. Paikan vetäjien Russ Winstanleyn ja Mike Walkerin avustuksella Tommy solmikin levytyssopimuksen Spark-merkin kanssa. Manchesterin, Staffordshiren ja Lancashiren seutujen Twisted Wheel-, Golden Torch-, Wigan Casino- ja Blackpool Mecca -klubeilla käynnistynyt villitys levisi pian ympäri Isoa-Britanniaa – ja sieltä lopulta kansainväliseksi, yhä hyvissä voimissa olevaksi ilmiöksi sekä ehtymättömäksi uusien northern soul -aiheisten uusintajulkaisujen lähteeksi. Myös managerisotkut jatkuivat – ja kertaalleen Hunt ehdittiin jo julistaa verorästien johdosta henkilökohtaiseen konkurssiinkin. Suomen kamaralla hänet on nähty saman taustaryhmän kanssa edellisen ja virallisesti ainoan kerran Valkeakosken Rock’n’Roll Ball -tapahtumassa maaliskuussa 2012. Ensimmäisen Saksan-kiertueen junaillut australialaismanageri Jeff Patterson oli luvannut auttaa laulajaa keikkojen hankinnassa, mutta Tommy ei löytänyt tätä enää entisestä Frankfurtin osoitteestaan. 1981. Oma jännittävä etappinsa oli myös esiintyminen suositussa ”Top Of The Pops” -ohjelmassa, sillä laulaja ei ollut ennen osallistunut tv-kuvauksiin kuin kertaalleen Dick Clarkin showssa The Flamingosin kanssa. KABAREEN KAUTTA KOHTI NYKYPÄIVÄÄ Vuoteen 1977 mennessä Spark oli suunnannut julkaisulliset ykkösintressinsä soulista punk-rockiin, joten myös Tommy Huntin oli pakattava romppeensa levy-yhtiön pukkarista ja palattava entisiin yökerho- ja kabaree-rutiineihin. Dynaamisen lauluvoimansa ja lavasäteilynsä säilyttänyt 80-vuotias Tommy Hunt asustaa nykyisin Manchesterissä, keikkaillen yhä kymmenisen - 14 - NORTHERN SOUL PÄHKINÄNKUORESSA 60-luvun lopulla Pohjois-Englannissa alkunsa saanut musiikille ja tanssille pyhittäytynyt mod-kulttuurin ilmenemismuoto lanseerattiin nimellä Northern Soul, eräänlaisena sanaleikkinä amerikkalaisesta Southern Soul -musiikinlajista. Sopimukset eräiden maan merkittävimpien levymerkkien Polydorin ja Pyen kanssa poikivat jälleen vain yhdet, hyvin vaisusti myyneet singlet per yhtiö vuosina 1972 ja 1974. Hunt itse muutti vuonna 1997 takaisin Englantiin, elvyttäen siellä northern soul -fanikuntansa kiinnostuksen. Pitkäsoittopuolella levy-yhtiö luotti Huntin myyntivoimaan kahden v. Vastaavasti uudet toimeen tarttuneet keikkamyyjät saivat vietyä artistia varsin erikoisiin maihin esiintymään, kertoman mukaan aina Iranista Islantiin – eikä sankari itse pitänyt vallitsevaa tilannetaan lainkaan hassumpana, säännöllistä työtä kun oli tarjolla yllin kyllin
TOMMY HUNT -DISKOGRAFIA SINGLET: Scepter (US) 1219 Human / The Parade Of Broken Hearts (1961) 1226 The Door Is Open / I’m Wondering (1961) 1231 So Lonely / The Work Song (1962) 1235 Didn’t I Tell You / Poor Millionaire (1962) 1236 And I Never Knew / I Just Don't Know What To Do With Myself (1962) 1252 Do You Really Love Me / Son, My Son (1963) 1261 I Am A Witness / I'm With You (1963) 1275 It’s All A Bad Dream / You Made A Man Out Of Me (1964) Top Rank (UK/Hollanti) HTR-742 Human / The Parade Of Broken Hearts (1961; Hollanti) JAR 605 The Door Is Open / I’m Wondering (1962; UK) Atlantic (US) 2278 I Don’t Want To Lose You / Hold On (1965) Capitol (US) 5621 I’ll Make You Happy / The Clown (1966) Dynamo (US) 101 The Biggest Man / Never Love A Robin (1967) 105 Words Can Never Tell It / How Can I Be Anything (1967) 110 Complete Man / Searchin’For My Love (1967) 113 I Need A Woman Of My Own / Searchin’ For My Baby (Lookin’ Everywhere) (1967) 124 Born Free / Just A Little Taste (Of Your Sweet Lovin’) (1968) Direction (UK) 58-3216 I Need A Woman Of My Own / Searchin’ For My Baby Looking Everywhere (1968) Polydor (UK) 2058 236 Mind, Body And Soul / One More Mountain To Climb (1972) Pye (UK) 7N 45325 Sleep Tight Honey / Time Alone Will Tell (1974) Spark (UK/Italia) 1132 Crackin’ Up / Get Out (1975, UK) 1146 Loving On The Losing Side / Sunshine Girl (1976, UK) 839 Loving On The Losing Side / Sunshine Girl (1976, Italia) 1148 One Fine Morning / Sign On The Dotted Line / Loving You (1976) Blue Jean (Hollanti) BLI 2287 BS Loving On The Losing Side / Sunshine Girl (1976) RCA (Saksa) PPBO-7073 Loving On The Losing Side / Sunshine Girl (1976) Private Stock (US) 45.115 Loving On The Losing Side / Sunshine Girl (1976) RK (UK) 1012 Stop The Bus / Susanna Baby (1978) Trill (Belgia) 1001 Get Away / Only The Strong Survive (1986) 87.1028 Game Player / You Are My World (1988) EP:T You Made A Man Out Of Me (Vogue EPL 8242, 1964, Ranska) You Made A Man Out Of Me / How Young Is Young / The Work Song / It's All A Bad Dream Yours Tommy (SRTS #, 1981, UK) Sweetest Feelings / The Hungry Years / Loving On The Losing Side / Cracking Up ALBUMIT: I Just Don’t Know What To Do With Myself (Scepter LP SRM-506/SPS-506, 1962, US) I Just Don’t Know What To Do With Myself / The Work Song / Parade Of Broken Hearts / You’re So Fine / She’ll Hurt You Too / And I Never Knew / Human / Didn’t I Tell You / The Door Is Open / Poor Millionaire / So Lonely / I’m Wondering Tommy Hunt’s Greatest Hits (Dynamo LP DM 7001/DS 8001, 1968, US) The Biggest Man / Comin’ On Strong / Words Can Never Tell It / Never Love A Robin / How Can I Be Anything (Without You) / All In The Game / I Believe / Human / Born Free / Everybody's Got A Home (But Me) Live At The Wigan Casino (Spark LP SRLP 117, 1976, US) I Can’t Turn You Loose / Get Ready / My Girl / Knock On Wood / Never Can Say Goodbye / Help Me Make It Through The Night / Crackin’ Up / Baby I Need Your Loving A Sign Of The Times (Spark LP SRLP 120, 1976, US) Loving On The Losing Side / Upon My Soul / Get Out / A Miracle Like You / You Got Me Where You Want Me / A Sign Of The Times / Sign On The Dotted Line / Loving You Is / Crackin’ Up / Help Me Make It Thru’ The Night / Sunshine Girl / Never Can Say Goodbye Until My Arms Fall Off (S.D.E.G. CD 1978, 1996, US) Until My Arms Fall Off / I’ll Always be Your Man / Sexually Speaking / Human / Hope That We’ll Be Together Soon (with Antoinette) / Right Mood To Do Wrong / Taking A Chance / Stars Above / Don’t Let This Be Our Last Love Song / O’ Holy Night KOKOELMAT Your Man (Kent LP 059, 1986, UK) Love / She’ll Hurt You Too / Didn’t I Tell You / This And Only This / It’s All A Bad Dream / I Am A Witness / Make The Night A Little Longer / Oh Lord What - 15 - Are You Doing To Me / Human / Your Man / Don’t Make Me Over / The Parade Of Broken Hearts / I Might Like It / You Made A Man Out Of Me / Just A Little Taste Of Your Sweet Lovin’/ Promised Land ”Human” – His Golden Classics (Collectables CD COL-5246, 1991, US) Human / I Am A Witness / Love / She’ll Hurt You Too / Didn’t I Tell You / This And Only This / It’s All A Bad Dream / Make The Night A Little Longer / Oh Lord What Are You Doing To Me / Your Man / Don’t Make Me Over / Promised Land The Biggest Man – Scepter And Dynamo Recordings 1961–67 (Kent CD CDKEND 145, 1997, UK) The Biggest Man / I Just Don’t Know What To Do With Myself / Human / Lover / New Neighbourhood / She’ll Hurt You Too / You Made A Man Out Of Me / I Might Like It / Didn’t I Tell You / Make The Night A Little Longer / This And Only This / Just A Little Taste (Of Your Sweet Lovin’) / Coming On Strong / How Can I Be Anything (Without You) / Everybody’s Got A Home But Me / Words Can Never Tell It / False Alarm / I Am A Witness / Your Man / Don’t Make Me Over / It’s A Bad Dream / Promised Land / Parade Of Broken Hearts / Poor Millionaire / So Lonely / It’s All In The Game / Do You Really Love Me / I’m Wondering / Oh Lord, What Are You Doing To Me The Best Of Tommy Hunt (Collectables CD COL-CD-2927, 2008, US) Human Dixon / The Work Song / I Just Don’t Know What To Do With Myself / You’re So Fine / I Am A Witness / The Door Is Open / Parade Of Broken Hearts / And I Never Knew / You Made A Man Out Of Me / Lover / She’ll Hurt You Too / Poor Millionaire / I’m Wondering / So Lonely / Didn’t I Tell You / The Biggest Man / Do You Really Love Me / New Neighborhood / Make The Night A Little Longer / Don’t Make Me Over / Your Man / False Alarm / This And Only This / Just A Little Taste (Of Your Sweet Lovin’) / Promised Land A Sign Of The Times – Spark Recordings 1975–1976 (Shout! SHOUT 81, 2013, UK) Loving On The Losing Side / Upon My Soul / Get Out / A Miracle Like You / You Got Me Where You Want Me / A Sign Of The Times / Sign On The Dotted Line / Loving You Is / Crackin’ Up / Help Me Make It Thru’The Night / Sunshine Girl / Never Can Say Goodbye / One Fine Morning / I Can’t Turn You Loose / Get Ready / My Girl / Knock On Wood / Never Can Say Goodbye / Help Me Make It Through The Night / Crackin’ Up / Baby I Need Your Loving 1 - 2014 •
Lisäksi Burns kertoo hoilanneensa taustoja mm. 1960 ilmestynyt kappale Two Months Out Of School (Impala EP C-T 4). Musiikki oli silti aina läsnä pojan arjessa, niin radiossa, jukebokseissa kuin omatoimisestikin soitettuna ja laulettuna. Willie Dial) sessiotöihin nimittäin lukeutuivat ainakin Harold ”Thunderbird” Wardin vuoden 1959 r&b-sinkku How Wild Can A Woman Be / I Want You To Come Back Home (Allan 108) sekä tulevan The Buckinghams -laulajan Carl Bonafeden soololaulama, chicagolaisella Impala-merkillä v. ’ -extra! STOMPIN K iitos isoveljensä Eddien, Mississippin Dublinissa 27.2.1943 musiikintäyteisen matkansa käynnistänyt Jimmy Burns ei luultavasti koskaan pääse alleviivaamaan nimeään aikakirjoihin sisarusparvensa legendaarisimpana edustajana. The Serenadesissa ja The Von Gaylesissa laulanut Willie Wright a.k.a. bluesmies Jimmy Lee Robinsonin neliviitosella Times Is Getting Hard / Twist It Baby (Bandera 2510) vuodelta 1962.. PETE HOPPULA GOSPEL- JA DOOWOP-OPPIVUODET 9-lapsisen pesueen nuorimmasta päästä ponnistanut Jimmy (Olin) Burns ei saaanut pitkään lapsuutensa puuvillaplantaaseista blues-laulujen • 1 - 2014 aiheita nikkaroida, kun perhe muutti vuonna 1955 paremman elämän toivossa pohjoiseen, Chicagoon. Yhdelläkään Medallionairesin varsinaisella levytyksellä ei kokoonpanoon v. Näihin aikoihin hänen muusikkotuttavapiirinsä laajeni myös toisella, jo hitusen nimeäkin ainokaisella julkaistulla levytyksellään Magic Moonlight / Teen-Age Caravan (Mercury 71309) kesällä 1958 hankkineella The Medallionaires -lauluyhtyeellä. Chicagossa Burnsien - 16 - asuttamassa rakennuksessa piti sijaansa The Junior Dixieland Singers -nimisen gospelporukan jäsen, jonka johdattamana myös Jimmy päätyi saman ryhmän kelkkaan vuosikymmenen puolivälistä noin vuoteen 1958 saakka. 1959 liittynyt Burns esiinny, mutta parivuotisen doowoppestinsä aikana hän joka tapauksessa pääsi taltioimaan varhaisimmat studioäänitteensä: Tuolloisten Medallionaires-jäsenten (Ernest Montgomery, Ronald Anderson, David Anderson, Charles Lopez sekä Jimmy; ryhmän liiderinä toimi aiemmin mm. Mittavan, ihailtavan monipuolisen sekä mikä tärkeintä, edelleen jatkuvan uran tämä nyt ensi kertaa keväällä 2014 Suomeen saapuva artisti on kuitenkin ennättänyt tehdä
Klubibändikautta kesti kuitenkin vain vuosikymmenen loppuun, jolloin Jimmy luopui kokonaan soittamisesta, siirtyen ensin kirkon tehtäviin ja sitten noin viiden vuoden ajaksi ravintola-alalle yhdessä Dorothy-vaimonsa (1942–2010) kanssa. Wisconsinin ja KeskiLännen maisemissa operoinut kiertueyhtye The Fantastic Epics muuntautui sittemmin funk-ryhmäksi Rasputin Stash, mutta Jimmy Burnsin komennossa kokoonpano sai keikkayhteistyön ohella aikaiseksi myös tyylikkään, myöhemmin northern soul -diggarien kulttiklassikoksi glorifioiman sinkun You’re Gonna Miss Me When I’m Gone / It Used To Be (Tip Top 2013) v. Delmark-sarjan päättäneen, vuonna 2007 sekä cd:nä että dvd:nä julkaistun konserttitallenteen ”Live At B.L.U.E.S.” (DE 789/DVD 1789) jälkeen on markkinoille kulkeutunut myös vuoden 2011 omakustanne ”Stuck In The Middle” (Velrone VR001), jolla laulaja suuntaa kitaristi Dave Herreron tuotannollisella avustuksella vaihteeksi katsettaan kohti soul-vivahteisempia äänisfäärejä. Curtis Mayfieldin kirjoittaman The Impressions -balladin Gypsy Woman laulaja fiilistelee upeasti pelkästään oman sähkökitaransa säestyksellä. Dispo Recordsia pyörittänyt Barry Despenza tuotti ja kirjoitti (yhdessä kitaristi Carl Wolfolkin kanssa) Jimmyn käyttöön vuonna 1971 laulut I Tried / Did It Ever Cross Your Mind (Minit 32085) ja heti sen perään vielä omalle merkilleen raidat Can’t Get Over (Cause I Can’t Get Over You) / Where Does That Leave Me (Dispo 1071). Onni suosi myös Burnsiä, sillä hän puolestaan sai solmittua omat diilinsä ensin Minit Recordsin, sitten hieman pienempien Dispo- ja Erica-merkkien kanssa. 12. Vuonna 2003 ilmestynyttä pitkäsoittoa ”Back To The Delta” (Delmark DE 770) voinee pitää Burnsin blueskauden kärkiteoksena. Oman paikan isännöinti osoittaitui lopulta raa’aksi, vaikkakin palkitsevaksi työksi. Muilla kahdella saman yhtiön laatupikkumustalla (Give Her To Me / Powerful Love, #2012 & I Don't Need (Your Help) / R & B, #2014) Burnsia säestivät hänen itsensä kertoman mukaan studiomuusikot, jotka viimeksi mainitulla julkaisulla esiintyivät nimellä The La-Casics. VIIMEIN BLUESHERÄTYS 70-luvun jälkipuolella Jimmy löysi vanhemman veljensä Eddie ”Guitar” Burnsin (1928–2012) oppeja seuraten myös bluesin. 1966. Vuoden 1972 Erica-julkaisunsa puoliskot (I Love You Girl / I Really Love You, #9002) Jimmy viimeisteli The Lovelites -yhtyettä tuottaneen Clarence Johnsonin, bändissä soittaneen Bill Watkissin sekä edellisten sovittajakaveri Johnny Cameronin avustuksella. Vuonna 1964 oli lopulta vuorossa oma soolosingle Forget It / Through All Your Faults (USA 771), jonka tyylilajiksi oli jalostunut popahtava r&b. huhtikuuta on tämäkin kiusallinen visiittivaje viimein historiaa. Eikä pelkästään lavalle. Säännöllisesti useamman keikan viikkotahdilla kotimaisemissaan esiintyvä nuorekas 7-kymppinen on ollut viime vuosina tuttu näky mm. Kaikki kolme kartuttivat Jimmyn äänitesaldoa yhdellä sinkulla. 80-luvulle tultaessa kokoonpanon nimeksi oli vaihtunut Jimmy Burns Experience ja ryhmän esittämään musiikkiin oli tarttunut uusien soittokavereiden (kitaristi Ron Grey, kosketinsoittaja Richard Trace, basisti Ron Laskit sekä rumpali Ty Hanson) myötä rutkasti lisää volyymiä ja energiaa. Niistä ensimmäisellä, vuoden 2002 ”Snake Eyes” -kiekolla (DG 758) tosin solistivastuussa toimi yhtä kappaletta lukuun ottamatta hänen Eddie-veljensä. - 17 - 1 - 2014 •. Vuoden 1999 kakkosalbumilla ”Night Time Again” (Delmark DE 694) soi yhä särmikäs blues, mutta hieman hajanaista kokonaisuutta väritettiin nyt myös soul-, funk- sekä jopa puhallinvetoisilla r&b-raidoilla. Vuoden 1978 aikoihin perustetussa ”Jimmy Burns Triossa” soittivat keulakuvan rinnalla tämän veli Willie Burns (basso) sekä sisarentyttären (Vera Hillin) poika ja mestarikitaristi Eddie Taylorin lapsipuoli Larry Taylor (Hill) (rummut). Venäjällä, Turkissa sekä muissa Pohjoismaissa, mutta eksoottista Suomea eivät hänen aikaisemmat, etupäässä tanskalaisen Fried Okra Bandin kanssa suorittamansa kiertueet ole koskaan tavoittaneet. Levyn huipennuksena Burns versioi kunnianosoituksena lauluyhtyejuurilleen 40 vuoden takaisen varhaisäänitteensä Two Months Out Of School, vaikka tyylipuhdas a cappella -doowopnumero kulkikin tällä levyllä uudella nimellä 1959 Revisited: A Tribute. Vuonna 1995 Jimmy oli jälleen valmis kytkemään vanhan kitaransa vahvistimeen ja hyppäämään takaisin lavalle. Yleisön sekaan Dirks kiikutti Delmark Recordsin luotsin Bob Koesterin ja peli oli sillä selvä: Ensimmäisellä, vuonna 1996 ilmestyneellä Delmark-pitkäsoitollaan ”Leaving Here Walking” Jimmy käytti taustallaan The Lazy Boysia (huuliharpisti Martin Lang, basisti Sho Komiya ja rumpali Kelly Littleton). Tarunhohtoisimmatkaan hahmot eivät silti pystyneet herättään artistinalussa hinkua ryhtyä itsekin blueslaulajaksi. Esikoisjulkaisu johdatti laulajan parin tulevan vuoden aikana soulin pariin. 60-luvun lopulla Burns luotsasi baariyhtyettä Gas Company, The Fantastic Epicsin edetessä Rasputin Stashinä alati laajempaan tietoisuuteen ja levyttämään Cotillion-firmalle. Perinteisiä vanhan liiton Chicago-soundeja suosivan albumin sisällössä vuorottelivat Burnsin omat, jo 70-luvun aktiivivuosina alkunsa saaneet kappaleet sekä Whiskey Headed Womanin, Catfish Bluesin ja Mean Mistreating Maman tapaiset klassikkolainat. Etenkin jälkimmäinen kappalekaksikko nauttii yhä huimaa suosiota brittiläisen soul-harrastajakaartin keskuudessa sekä herättää graalinmaljamaisia tuntemuksia levynkeräilijöissä – alkuperäisen Erica-painoksen kun huhutaan olevan vain vaivaisen 5 kappaleen laajuinen. Chicagon klubitoiminta oli jälleen vireytymässä ja uuden polven bluestähdet kuten Robert Cray, Lurrie Bell ja Billy Branch tasoittivat panoksellaan otollista maaperää jälleen leiville lyövälle keikkailulle. SOOLONA SOUL-ARTISTIKSI 60-luvun alussa vielä rajojaan hakenut Burns päätyi jopa laulamaan folkia ja calypsoa paikallisiin kuppiloihin, joiden hämärissä hänen onnistui luoda kontakteja myös monien bluesmaailman suurmiesten, kuten Big Joe Williamsin kanssa. 2000-luvulla Jimmy on jatkanut äänitetehtailua kaikkiaan 4 cd:n verran. Chicagolainen harpisti ja radiopersoona Scott Dirks yhytti uuteen vireeseen päässeen Burnsin kitaristi Rockin’ Johnny Burginin ja tämän silloisen bändin, The Lazy Boysin keikalle Smoke Daddy’s -klubille
mukana sy 12.4 NORTH e h T & BB A/FIN) S ERIC BI U ( R Y FA COUNTR T & His N /FIN) U S H E / Y A M S M TO GOS (U N I M A L NEW F SA) U ( S N R U JIMMY B (DK) D N A B KRA FRIED O (ES) S E L D N ET CA V L E V e Th ”Club D Rav. klo restos s 22– a ( The D EL RA ent. 4. klo 11–17: MAXWELL STREET MARKET Vintage-henkinen markkinatapahtuma Savoyn aulatiloissa sekä elävää musiikkia ravintola Katsomossa! 12.–13. Katsom o): YS vie r a i neen! SUNNUNTAI 13.4. ’ N I P TOM S 2014 AT THE .: m m ä s s e e k k . P el Ray” 12. huhtikuuta 2014! Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46-48, Helsinki LIPUT: 35 € | LAPSET (ALLE 15 V.) 15 € | LA KLUBILLE JA SU MAXWELL STREET MARKETILLE VAPAA PÄÄSY! www.savoyteatteri.fi / www.lippupalvelu.fi | Lisätietoja: www.bluesnews.fi/stompin2014.htm
Kingin ja Albert Kingin numeroita. Minulla oli vain rumpali, kitaristi ja basisti. – Tein levytyksiä mm. Muddy Watersin, Howlin’ Wolfin, Otis Rushin, Lightnin’ Hopkinsin ja John Lee Hookerin. Elämän kovuus ja todellisuus tuli tutuksi jo nuorena. Recordsille ja muutaman muun eri merkeille, mm. ”Ryhdyin kirjoittamaan kappaleita ja myös levyttämään 1960-luvun alussa, mutta silloin en vielä soittanut bluesia – tein rock’n’roll-l evyn!” • 1 - 2014 - 20 - Tein myös 70-luvulla yhden singlen C.J. Ensimmäinen kappale, jonka levytin oli Don’t Start Me To Talking. KLUBIELÄMÄSTÄ SOUTH SIDESSA Työskentelit myös Theresa’s Lounge -klubilla. Siitä on jo aikaa, mutta muistan nauttineeni kesästä. Olen häntä vanhempi ja nyt ainoa perheen elossa oleva jäsen. Laulu nimeltä Monticello Lonely on puolestaan omistettu kotikaupungilleni Mississippissä. Kaikki olivat silloin kiireisiä, eikä kukaan ehtinyt harjoittelemaan kappaleita ja äänittämään kanssani. Väkivaltaista latausta tihkuvat sanoitukset tuovat oman vahvan panoksensa hänen tuotantoonsa. – Kyllä, olen ollut Delmarkilla jo pitkään. Viimeksi näin sinun esiintyvän Puistoblues-festivaaleilla Suomessa. Keskustelimme siitä, mitä materiaalia hänen pitäisi äänittää levylle. Monticellossa, Mississippissä 17.4.1933) voi hyvällä syyllä kutsua todelliseksi bluesmieheksi. Bytherin serkku oli kuuluisa bluesmies J.B. Tuohon aikaan ei ollut helppoa saada levyä ulos. Niiden avulla sain paikallisesti nimeä. Se oli kiertuebändi. Se oli albumi, joka avasi minulle ovia. Olin kuitenkin päättänyt pistää muutaman laulun levylle, vaikka basistina on vaikea saada muut muusikot soittamaan siten kuin haluaa. Kitaristi Phil Guy ja monet muutkin muusikot kävivät siellä esiintymässä.. Klubi oli suosittu 1970-luvulla. Hänen hautajaisissaan mietin, että hän saattoi olla oikeassa ja jätin melkein tulematta hänen takiaan. Se tuntui pahalta. – Kyllä, I Don’t Have No Mother, Honey Bee Blues, Don’t Talk So Much, Adressing The Nation With The Blues, I’m Broke ja niin edelleen. En ole törmännyt niihin enää aikoihin. Teit myös yhden levyn Larry Davisin kanssa ranskalaiselle Blue Phoenix -yhtiölle 1980-luvulla. Ne olivat hulluja vuosia. Tein heille pari pitkäsoittoa, ”I’m A Mad Man” sekä ”Housefire”. On mukava nähdä sinut esiintymässä pitkästä aikaa. – Kyllä, Rounderin Bullseye Blues -sisarmerkin. – Keikkailin Theresa’sissa Junior Wellsin kanssa noin 9 ja puoli vuotta – ja Buddy Guyn kanssa myös. Kerroin hänelle, että olen allekirjoittanut sopimuksen festivaalijärjestäjän kanssa ja minun on pakko lähteä, mutta hän toisti pyyntönsä monta kertaa. Olit sentään soittanut monien artistien kanssa siihen mennessä. Olimme hyvin läheisiä. Hän kuoli Mississippissä ja kun palasin sieltä Chicagoon käytyäni häntä katsomassa, sain puhelun, että hän oli menehtynyt. – No, halusin tehdä levyn, enkä saanut ketään mukaan projektiin. Grits Recordsin äänitteitä julkaistiin myös Englannissa, Red Lightnin’ -merkillä. Soittovuodet legendaarisessa Theresa’s Loungessa Junior Wellsin ja kumppaneiden kanssa auttoivat Bytheriä viimein luomaan omaa uraa levyttävänä artistina. Live-dvd ”Blues On The Moon” Delmark-merkillä näyttää Bytherin elävänä South Siden yksityisklubilla. Lenoir ja hän opetti, että blues kertoo aidoista tunteista ja ympärillä tapahtuvista asioista. Helppoa se ei ollut, mutta pikku hiljaa rupesin saamaan keikkoja ja kehitin oman bändini kanssa ohjelmistoa. – Kyllä, se säesti minua ja Larry Davisia. Niinpä minä loppujen lopuksi äänitin levylle omat kappaleeni ja Larry äänitti joitain B.B. Bea & Baby Recordsille. ENSILEVYTYKSISTÄ JA 70-LUVUN LPSESSIOISTA Milloin aloitit oman bändin kokoamisen. – Kyllä. – Taisin olla silloin kiertueella oman yhtyeeni kanssa. B yther Smithiä (s. Olit tehnyt jo 1960-luvulla muutaman singlen. Kokemusta karttui myös laulamisesta gospel-ryhmässä. 1960-luvulla Chicagossa Byther pääsi soittamaan nimimiesten kanssa, mm. Siihen aikaan sinulla oli levytyssopimus Rounder Recordsin kanssa, eikö niin. Pikkuveljeni kuoli muutama viikko sitten ja hän pyysi kuolinvuoteellaan, etten lähtisi tänne. Levyjä on syntynyt tasaisesti vuosien mittaan useille eri yhtiöille. Levyllä tosiaan oli joitain itse kirjoittamiasi kappaleita. Soitin omia kappaleitani ja hän esitti joitain muiden kirjoittamia juttuja, kunnes viimein levy-yhtiön kaveri sanoi, että tehdään tuplasopimus. – Se tapahtui muistaakseni 1970-luvulla, Theresa’sin aikojen jälkeen. Byther Smith on esiintynyt Suomessa Järvenpään Puistobluesissa vuonna 1992, jolloin hänet nähtiin bändeineen samassa konsertissa superkokoonpano Little Villagen (Ry Cooder, John Hiatt, Nick Lowe ja Jim Keltner) kanssa. Sam Lawhorn soitti siellä aina. Olen tehnyt yhtiölle neljä cd:tä ja yhden dvd:n. Ja sen jälkeen ryhdyit levyttämään Delmarkille. – Kyllä, olin kiertueella hänen kanssaan ja minun oli tarkoitus vain auttaa ja säestää häntä studiossa. KARI KEMPAS (Lucerne Blues Festival, marraskuussa 2013) On hienoa tavata sinut täällä Lucernessa. BeBe:lle. Levylle ”Mississippi Kid” (1996) kirjoittamani kappale Cora, You Made A Man Out Of Me on hieno. – Ihme, että yleensä olen täällä Lucernessa. Mikä siihen oli syynä. Hän ei tuntenut lauluja. Oliko hän huolissaan matkustamisen vuoksi. Bytherin blueseista voi aistia raa’an tunteen. Oliko Maurice John Vaughnin yhtye mukana sessioissa. Ensimmäisen LP:ni tein Grits-merkille 1980-luvun alussa ja sen jälkeen monia muita eri yhtiöille
Tein töitä sekä Juniorille että Theresalle ja meillä oli hauskaa. Olin liian kaukana hänen tyylistään ja bluesista. Myöhemmin opin sitten soittamaan kitaraa eri tavoilla. Lenoirista tuli kuuluisa, hänellä oli tapana kotona Mississippissä käydessään järjestää isoja juhlia, mutta niissäkään en koskaan esiintynyt hänen kanssaan. Ennen kuin J.B. Junior Wells oli värikäs persoona. Lenoirin jalanjälkiä, enkä tiennyt bluesin soittamisesta mitään. Hän vei minua eri juottoloihin vain katselemaan, mitä niissä oli meneillään. Kutsuin hänet lavalle eikä hän tullut, joten menin Theresan luo ja pyysin Juniorin keikkapalkkion. Jos minä sanoin, ettei se sovi niin se oli Theresalle ok. Milloin muutit Chicagoon. Sanoin hänelle, ettei minulla ollut 25 senttiä. Soitin kyllä yhden keikan hänen kanssaan. Seuraavana iltana Junior oli taas Theresa’sissa ja hän kysyi minulta, voisiko tulla mukaan soittamaan. Se oli hienoa, töitä riitti vaikka kuudeksi illaksi viikossa, jos halusi. Isänsä maineen ansiosta. – Kyllä, sisäänpääsy oli vain 25 senttiä. Näin kyllä, mitä hän teki kitaran kanssa, mutta en koskaan päässyt siihen sisään. – Kyllä, kun tulin Chicagoon, klubeja oli runsaasti. Asuin silloin serkkuni luona. Jameja kuitenkin oli siihen aikaan paljon, eikö niin. – Kyllä, Elmore Jamesin nimi teki hänestä sen, mikä hän on. Se oli ikimuistoista. Keikkapalkkiot olivat pienet, mutta töistä ei ollut pulaa. Kun käveli katuja pitkin, saattoi nähdä kyltin ”A Band Wanted”. Eräs tunnettu muusikko kysyi silloin aikoinaan, miksen ottaisi taiteilijanimekseni J.B. Theresa’s Loungessa on äänitetty yksi live-levy, jolla soitat Junior Wellsin kanssa. Siihen aikaan oli myös ”Blue Monday” -jamisessioita. Toisin kuin Elmore James Junior. Olet soittanut myös Howlin’ Wolfin kanssa. Toistin haluavani Juniorin keikkaliksan, koska aioin erottaa hänet. Hän ei kehittänyt omaa soundiaan, mutta hänestä tuli kuuluisa isänsä tyylillä. Kiertelin ensin vain eri klubeissa. Lenoir sukua sinulla. Se on hänen juttunsa. J.B. Jos joku halusi soittaa Theresa’silla, Theresa ilmoitti kysyjälle, että tämän pitää tiedustella minulta sopiiko se. © Pertti Ñurmi Sinä sekä lauloit että soitit kitaraa Theresa’sin yhtyeessä. – Se oli vuonna 1957. Menin vain käymään siellä, mutta kun basisti oli jättänyt tulematta paikalle, lupauduin tuuraamaan. teki sopimuksen Chessin kanssa ja hänestä tuli iso nimi 1950- ja 60-luvuilla. Lenoirin soittotekniikasta en tiennyt silloin mitään. Yhtenä iltana tappelimme Juniorin kanssa. Ryhdyitkö silloin heti soittamaan klubeissa. Noina aikoina 1970-luvulla teimme Afrikassa Junior Wellsin ja Buddy Guyn kanssa neljän viikon kiertueenkin. Hänen bändinsä levytti niihin aikoihin Parrotille tai Chancelle, ennen kuin hän teki levyn Chess Recordsille. En ollut vielä silloin kitaristi vaan basisti. – Kyllä Sam Lawhorn, hyvä kitaristi, oli usein juovuksissa ja jouduin joskus paikkaamaan hänen soittoaan. Theresa kysyi kenen palkkion. Saitko Lenoirilta neuvoja ja apua. – Kyllä, olin sen johtaja. Sain kahdesta kuuteen dollaria keikalta. Hän ei koskaan ole ollut kovin ihmeellinen kitaristi. Hän yrittää soittaa samalla tavalla kuin isänsä. – En ihan heti, aloitin oltuani kaupungissa muistaakseni vajaan kuukauden. Chicagossa oli vielä niihin aikoihin paljon soittopaikkoja. Hänhän oli esiintymässä täällä Lucernessa viime vuonna. En oppinut soittamaan kitaraa ennen kuin joskus 22- tai 23-vuotiaana. LUZERN, SVEITSI 2013 – Minä olin vastuussa bändistä, eikä hänellä ollut tekemistä sen kanssa. Junioria, mutta en halunnut tehdä uraa sillä tavalla. – Kyllä, olen tehnyt töitä Howlin’ Wolfin, John Lee Hookerin, Muddy Watersin, Otis Rushin, Jimmy Reedin ja Little Walterin kanssa – kaikkien näiden legendaaristen, kuuluisien muusikoiden kanssa.. Theresalle kuitenkin selvisi silloin, että olin muusikko eikä minun sen jälkeenkään tarvinnut maksaa sisäänpääsymaksua. – Ryhdyin kirjoittamaan kappaleita ja myös levyttämään 1960-luvun alussa, mutta silloin en vielä soittanut bluesia – tein rock’n’roll-levyn! Minulla ei ollut aikomustakaan seurata J.B. Theresa sanoi, että hän todella haluaa nähdä minun yrittävän. Soitin niihin aikoihin bassoa, rumpuja ja huuliharppua. Theresa ei päättänyt kuka bändissä soittaa. – Myös bändejä oli paljon, naapuribaarissakin oli todennäköisesti joku soittamassa. – En. Valkoisia ja mustia soittajia tuli klubille joka päivä yleensä puolen yön aikaan jamien toivossa. Hän ei oikein ikinä oppinut soittamaan kitaraa. Milloin aloit kirjoittaa omia lauluja. - 22 - Mutta opin soittamaan vähän kitaraa – vähän niin kuin Chuck Berryn tyyliin. – Kyllä, hän oli serkkuni. Hän oli eräänä iltana järjestänyt klubille tanssit. Kun istui kapakassa, tuli joku jo kysymään, soitatko täällä vai tuletko soittamaan tuonne. – J.B. Oliko se housebändi. Hänen ei tarvinnut esittää kuin kolme kappaletta sillä keikalla ja se jäi ainoaksi kerraksi, kun olen ollut hänen kanssaan lavalla. – Kyllä vain, jokainen halusi jammailla kanssamme. Kun tulin ensimmäisen kerran Chicagoon, en tiennyt pääsymaksusta ja kävelin vain klubiin sisään. Sanoin, että se sopii, mutta ettei hän saa maksua, ellei tule lavalle kanssani. • 1 - 2014 SUKULAISISTA JA SOITTOKOLLEGOISTA Oliko J.B. Hänelle se sopi. – Hän soittaa paljon South Siden klubeilla. Sanoin, ettei ollut. Hän meni ulos, tuli takaisin sisään ja nosti aseen ohimolleni ja käski minun mennä maksamaan pääsymaksun oven luona olevalle tytölle. Vähän myöhemmin Theresa tuli luokseni ja kysyi, onko minulla kitara mukanani. Oven luona seisoi tyttö, joka huomasi, etten maksanut pääsymaksua ja kävi kertomassa Theresalle. Saitko häneltä vaikutteita siihen, millaisia kappaleita teet
Nyt kysytään vain, minä päivänä äänitetään. Harjoittelemiseen ei tunnu olevan aikaa tai halua – ja en toimi niin. Haluan harjoitella bändin kanssa ennen studioon menoa. Mietin eläkkeelle jäämistä. Ei enää nykyään. Olen väsynyt keikkailuun, enkä enää tiedä onko tämä järkevää. Muiden kanssa soittaminen antoi minulle mahdollisuuden oppia. – Kyllä, se julkaistiin ja tehtiin Kaliforniassa ,olin siellä esiintymässä festivaalilla ja he halusivat tehdä albumin kanssani paikallisten muusikoiden kanssa. BYTHER SMITH – VALIKOITU DISKOGRAFIA Todennäköisesti julkaisematta jääneitä 1960-luvun nauhoitteita: Don’t Start Me To Talking (Apex?, n. Olin yhteistyössä monien muusikoiden kanssa ja se on yksi syy siihen, että minulla oli mahdollisuus ilmaista itseäni ja kehittyä kitaristina siihen mitä nyt olen. Byther Smith:gtr): Dear Lord, Please Hold My Hand / I Will Go All The Way (?, n. Brown May Your Daughter Go Out Tonight. Onko sinulla nyt säännöllisiä keikkoja kotona Chicagossa. Oliko Hubert Sumlin samaan aikaan Howlin’ Wolfin bändissä kuin sinä. – Minulla on yksi keikka tulossa, mutta luulen että jään eläkkeelle heti sen jälkeen. Hänen tyylinsä opettelu oli kuitenkin minulle vaikeaa, koska hän on vasenkätinen. 1981 Grits-äänityksiä) Throw Away The Book (Black & Tan, 2004) Blues On The Moon: Live At The Natural Rhythm Social Club (Delmark CD/DVD, 2008) Got No Place To Go (Fedora, 2008) - 23 - 1 - 2014 •. Onko Fedora Recordsille tekemäsi cd ”Got No Place To Go” viimeisin levysi. Keikkapalkkiot ovat hyviä, mutta olen väsynyt musiikkiin. – Työskentelin hollantilaisen Black & Tanin kanssa ja tein yhden levyn, ”Addressing The Nation With The Blues”, englantilaiselle JSP Recordsille. Soittaminen siinä ohessa oli vain jotain kivaa, mitä kaikki tekivät. Minulla oli työni ja minun piti elättää perheeni ja huolehtia siitä. En koskaan uneksinut päätoimisesta muusikon urasta. – Työskentelin silloin Hubertin paikalla, soitin Wolfin bändissä kitaraa. Hän taisi oikein kiusata minua tahallaan. Hän ei kääntänyt kielten järjestystä kuten monet muut vasenkätiset kitaristit. En kuitenkaan koskaan ole ollut täysipäiväinen muusikko. TUOREIMMISTA KUULUMISISTA Olet julkaissut musiikkia myös eurooppalaisilla levymerkeillä. Teimme show’n ja levyn yhdessä. – Kyllä, soitin hänen kanssaan ja pidin paljon hänen tavastaan soittaa kitaraa. En halua olla kuin B.B. 1965) Singlet: Thank You Mr. Sinulla oli siis päivätyö, josta sain elantosi. Saatan jopa peruuttaa esiintymisen. Wolf oli iskenyt Hubertilta hampaat suusta ja Hubert suositteli minua Wolfille tuuraajakseen. – Työskentelin myös Johnny Taylorin kanssa. 1962) What’s Sweeter Than Sugar Cane. 1963) The Chicago Travelers (feat. – Kyllä, Delmark haluaisi tehdä kanssani levyn, mutten tunne vielä olevani valmis siihen. Katselin häntä ja yritin tehdä kaiken, soinnut ja muut niin kuin hän. Levyllä on kappale nimeltä Red! You Let The Dogs Out, joka kertoo tyttärestäni. 1961) Everytime You Kiss Me (La Salle, n. 1961) The Way You Move Me Baby / What We Going To Do / Hello Mrs. 1983) Albumit: Tell Me How You Like It (Grits, 1983 / Red Lightnin’, 1985) Gritty Soul (Mina, 1985) Housefire (Razor, 1985 / Bullseye Blues, 1991) Blues Knights (Blue Phoenix LP, 1985 / Evidence CD, 1994) Big Shot Smitty (Mina, 1986) Adressing The Nation With The Blues (JSP, 1989) I’m A Mad Man (Bullseye Blues, 1993) Byther Smith & The Night Riders – Mississippi Kid (Delmark, 1996) All Night Long (Delmark, 1997) Smitty’s Blues (Black & Tan, 2001) Hold That Train (Delmark, 2004; sisältää v. 1974) Money Tree / So Unhappy (BeBe 101, 1974) What Have I Done / Sweet Sixteen (BeBe 102, 1974) Tell Me How You Like It / Come On In This House (Grits 4500, n. 1962) Give Me My White Robe, Part 1 / 2 (CJ 659, n. Kiinnostaisiko myös Delmarkia jatkaa yhteistyötä. Kennedy / Champion Girl (Eda 1556, 1962) Push And Pull / I Love My Baby (Cruz 157, n. (Bea & Baby, n. / The Way You Love Me, Baby (?, n. – Kyllä, minun piti käydä töissä joka päivä, mutta soittaminen oli hauskaa. 1962) May-Katherine, Please Don’t Get Mad / I Can’t Go Out, Tonight (Cruise?, n. King – tai hiljattain kuollut Bobby ”Blue”Bland, joka ei koskaan koko elämänsä aikana tehnyt muuta kuin musiikkia. Aikaisemmin studiossa oli 10-15 muusikkoa kyselemässä, mitä voisivat tehdä auttaakseen. Saitko merkittäviä vaikutteita Otis Rushilta
Heinäkuussa Herald ilmoitti sopimuksesta lehdistölle ja kertoi laittaneensa ryhmän välittömästi studioon. Ensimmäisessä Heraldsessiossa äänitettiin neljä kappaletta: Sister Sookey, I’ll Always Watch Over You, Let Me Show You (Around - 24 - My Heart) ja When You Dance. Tarina painottuu vuosiin 1955–57, jolloin The Turbans oli huipulla ja toimi alkuperäisessä kokoonpanossaan. Heidän esikuviinsa kuuluivat The Clovers, Dominoes, Ravens, Drifters, Flamingos, Moonglows ja Spaniels, ja tietenkin he harjoittelivat näiden ryhmien hittejä omaan kadunkulmakonserttiinsa. 1 970-luvun lopulla oli käteeni tarttunut postin tuoma amerikkalaisten levyjen myyntiluettelo, jota aloin lukea huolella – teksti kun oli kirjoitettu hyvin pienellä ja tiiviisti. Vihdoin ja viimein 1960-luvun lopulla The Turbans sai ensimmäisen pitkäsoittonsa, kun Relic Recordsin Eddie Gries, Donn Fileti ja Little Walter DeVenne julkaisivat LP:n ”The Turban’s Greatest Hits” (Herald Records 5009). He asuivat ja kävivät koulua Philadelphian keskustassa Bainbridgen ja South Streetin alueella. ja voi sitä iloa, kun paketti erilaisten kommervenkkien jälkeen saapui Maunulaan! Hieman ihmettelin, ettei BN-hakemistosta löytynyt ainuttakaan merkintää lauluyhtyeestä. Vuonna 1953 kundit olivat jo lukio-opintojensa loppusuoralla ja laulaminen alkoi kiinnostaa enenevässä määrin. Hän tarjoutui yhtyeen manageriksi ja ehdotti, että he ryhtyisivät käyttämään lippiksiä, kuten toinen menestynyt philadelphialaisryhmä Steve Gibson & The Red Caps. Kiekosta on otettu myös uusintapainoksia, joiden lisäksi Relic Records julkaisi 1990-luvulla cd:n, jolla on mukana Heraldin nauha-arkistoon jääneitä lauluja. Kauppalehdissä Al Silver kertoi luottavaisesti Turbansin hittipotentiaalista. Shaw-toimiston artisteihin kuuluivat mm. Mukaan heitettiin hieman spirituaaleja, joita Charlien appi pojille opetti. Kaikilla kappaleilla soolot lauloi Al Banks. Laulusta When You Dance tuli näiden neljän philadelphialaisnuoren tavaramerkki. Loppukeväästä 1955 Gillespie äänitti ryhmälle demon ja lähti New Yorkiin Herald Recordsin Al Silverin ja Jack Angelin pakeille. Tästä syystä valokuvissa päähineissä näkyy eri määrä kiviä. Koristeeksi laitettiin kaksi ”jalokiveä”, jotka tuppasivat hukkumaan. Eipä mennyt aikaakaan, kun kundit kuulivat Herman Gillespie -nimisestä miehestä, joka asui aivan heidän naapurissaan. Mielenkiintoisesti jutussa kerrottiin myös tiskijukille lähetetyistä mainoslevyistä, joille oli laitettu laulu nimeltä Tomorrow – tällaista ei kuitenkaan löydy julkaisemattomienkaan kappaleiden joukosta. Niinpä päätin alkaa jahdata heidän pitkäsoittoaan... Muistikuvia ei ole paljon, minkä takia halusin juuri The Turbansin levyn. Levy oli kunnianosoitus ryhmälle ja se keräsi yhteen Heraldilla ilmestyneiden sinkkujen A- ja B-puolet. Gillespie treenasi eri lauluryhmiä ja olisi siten voinut olla avuksi myös The Turbansille (jolla tosin ei vielä ollut mitään nimeä). Levytyssopimuksen myötä Turbansin ja Gillespien managerointidiili purkautui ja uusi manageri, Allen Best, Shaw Artists Corporationista alkoi hoitaa heidän asioitaan. ANTERO TIRRONEN PHILADELPHIASTA NEW YORKIIN Lauluyhtyeen tarina on hyvin samanlainen monen muun yhtyeen kanssa. Silver olikin vakuuttunut demon kuultuaan ja tarjosi Turbansille levytyssopimusta. Bo Diddley ja Little Richard.. Yhtyeen taidot alkoivat olla melko lailla hioutuneet vuoden 1954 jouluna. Soololaulaja Al Banks antoi komealla falsetollaan ryhmälle tunnusomaisen soundin, joka on tallennettuna Heraldille 1950-luvun puolivälin jälkeen äänitetyillä kappaleilla. Jostain kumman syystä JR ei kuitenkaan niin tehnyt – lukuun ottamatta lehdessä arvostelemiaan kokoelmalevyjä, joilla hän varmaankin käsitteli myös yhtyeen tuotantoa. He nousivat lähes välittömään tähteyteen esiinnyttyään Yhdysvaltojen itärannikon kaupungeissa. Al Banksin suurin ihanne oli Clyde McPhatter ja hän pystyi imitoimaan idoliaan erittäin uskottavasti. Joka tapauksessa The Turbans oli huippuluokan harmoniaryhmä, joka muunsi mamborytmit rock’n’rolliksi. He osallistuivat kykykilpailuun ja esittivät oman versionsa The Driftersin hitistä White Christmas. Tämä vetosi myös kykykilpailun • 1 - 2014 tuomaristoon ja The Turbans nappasi voiton! Kevään 1955 ryhmä jatkoi harjoitteluaan ja esiintymistä erilaisissa tilaisuuksissa. Soololaulaja Al Banks, kakkostenori Matthew Platt, baritoni Charlie Williams ja bassolaulaja Andrew ”Chet” Jones olivat tunteneet toisensa jo pienestä pitäen. Ehkäpä herätyksen oli aiheuttanut noihin aikoihin näkemäni American Hot Wax -elokuva, jossa muun musiikin ohella kuulin ryhmän esittämän kappaleen When You Dance. Idea ei saanut vastakaikua kundien keskuudessa ja Chet Jones oli puuskahtanut, että käyttäisi mieluummin vaikka turbaania kuin lippistä. Kokonaisuudessaan albumi muodostuu kuuntelukokemuksena vauhdikkaaksi ja vaihtelevaksi latinalaispainotteisten rytmien käytön ansiosta. Olin näet melkoisen varma, että Juhani Ritvanen olisi siitä jotakin kirjoittanut. Kaverit etsivät miehen käsiinsä ja Gillespie piti heidän soundistaan. Siinä se, yhtyeen nimeksi päätettiin laittaa The Turbans ja kangaskaupasta ostettiin valkoista puuvillagabardiinia, josta turbaanit valmistettiin
päivänä oli vuorossa Rock’n’Roll Show Detroitissa yhdessä Chuck Berryn ja The Moonglowsin kanssa. Kun Turbansilla oli ensimmäinen kappale listoilla, julkaisi Herald tammikuussa 1956 ryhmän toisen pikkukiekon: Sister Sooky / I’ll Always Watch Over You (Herald 469). Tämä kundi on hurja esiintyjä ja ryhmänsä yhtenäisen taustatuen avulla tämä biisi on vakuuttava haastaja!” Mielestäni Bpuoli on levyn vahvempi raita ja sen olisi odottanut edes kolkuttelevan listasijoitusta, mutta näin ei tapahtunut. Myös Herald ryhtyi mainostamaan aggressiivisesti kappaletta. Myös B-puolta pidettiin erittäin hyvänä. Todellinen jymymenestys oli 23.12.1955 Brooklynin Paramount-teatterin vallannut Doctor Jive’n Joulushow. hieno saksofonisoolo ja kivat rytmivaihdokset harmonioissa. Levy arvosteltiin elokuun puolivälissä ja kumpainenkin puoli sai arvosanan erittäin hyvä. Ryhmälle tämä oli iso asia, koska kyseessä oli bassolaulaja Chet Jonesin oma sävellys. Niistä julkaistiin huhtikuussa Turbansin kolmantena singlenä balladin ja rokkaavan B-puolen yhdistelmä I’m Nobody’s / B-I-N-G-O (Herald 478). Kuun loppupuolella se alkoi jo koputella R&B-listaa. Lyötyään läpi New Yorkissa, kotikaupungissa Philadelphiassa ja Baltimoressa, When You Dance nousi kansalliselle Pop-listalle marraskuussa. Tutuksi esiintymispaikaksi tuli myös Kansas Cityn Orchid Room. Joulukuun 2. Mukana oli tähtiä vilisevä joukko rock’n’rollin ja R&B:n pioneereja: Bill Haley & The Comets, The Platters, Lavern Baker, Shirley & Lee, The Drifters, Joe Turner, Red Prysock, The Five Keys, Bo Diddley ja Roy Hamilton. Sanotaan, että Herald markkinoi B-puolta tiskijukille ja kipaleesta tulikin paikallinen hitti Atlantassa, Clevelandissa, Pittsburghissa, Detroitissa, Bostonissa ja New Orleansissa. Lloyd Pricen ja The Cardinalsin kanssa. Erittäin tasapainoinen levy. Siellä The Turbans jakoi lavan kovan esiintyjäkaartin kanssa: Ruth Brown, The Five Keys, Bo Diddley ja Willis Jackson & his Orchestra. Ainokainen listalle yltänyt kappale When You Dance piti laulajat kuitenkin kiireisinä esiintyjinä ja Heraldin manageriporukka pisti heidän lava- 1 - 2014 •. Billboardin arvostelija oli ihastunut erityisesti A-puoleen, joka sai myös arvosanan erinomainen: ”Soololaulajan tenoriääni erottuu edukseen. Jonkin verran ihmetyttää, ettei kiekon onnistunut edetä listoille, vaikka se nostettiin maaliskuussa viikon ostokseksi ja huhtikuussa alueelliseksi ostovinkiksi ryhmän kotikaupungissa. Kiihkeä kiertue opetti kundeille paljon artistin elämän ankeampaakin puolta ja saivatpa he liukkailla teillä kokea jännityksen hetkiäkin, kun bussi kaatui osuttuaan vuoren seinämään. When You Dance soi tiheään radiossa (se oli esim. Paikallisilla markkinoilla (idässä ja etelässä) se pärjäsi mukavasti. TIEN PÄÄLLÄ JA STUDIOSSA Tammikuun lopussa 1956 ryhmä kiersi Detroitissa Korman Theatre -ketjun teattereissa yhdessä The Moonglowsin ja Heraldin tähtösen, Faye Adamsin kera. Syksyn 1955 aikana tiskijukat alkoivat soittaa yhä enemmän A-puolelle vahattua rumbarytmejä tihkuvaa When You Dancea ja kappale aloitti hitaan mutta varman nousun listoille. Helmikuussa 1956 pidettiin the Turbansin toinen Herald-sessio. soitetuin levy Bostonin WBMS-asemalla) ja kappaleen kansallinen listasijoitus avasi The Turbansille tien suuremmille esiintymisareenoille. Pittsburghista kiivaalle matkalle pitkin itärannikkoa päätyen Washingtoniin 5.2. Parhaat sijoitukset olivat: R&B #12 (oleili listalla 6 viikkoa) ja Pop #33 (n. Sieltä he kiirehtivät mukaan Irvin Feldin ”Super Attractions” -kiertueelle, joka lähti 27.1. Levy-yhtiön markkinamiehet eivät oikein päässeet yhteisymmärrykseen A-puolen kirjoitusasusta ja mainoksissa oli neljänlaista muotoa (Sooki, Sookey, Snooky ja Sooky). I’ll Always Watch Over You -balladilla Al puolestaan yritti imitoida McPhatteria ja kyllähän hänen äänensä lepattaa herkästi ja nousee vaivatta falsettoon. A-puoli oli hitin tyylillä tehty latinorytmejä pullisteleva nasta kipale ja sillä on mm. Mielenkiintoisesti taustaharmonioissa kuullaan toistuvasti doo wop -sanayhdistelmää jo kauan ennen kuin lauluyhtyemusiikkia alettiin kutsua doo wopiksi. Sinkku arvosteltiin helmikuun alussa ja A-puoli sai arvosanan erinomainen. Uusi vuosi 1956 yhtyeeltä vaihtui esiintymisillä pääkaupungissa Washingtonissa yhdessä mm. Clevelandin Circle Theatressa he valtasivat lavan The Sweetheartsin ja Dakota Statonin kera. Nauhalle laitettiin peräti kuusi kappaletta: B-I-N-G-O, I’m Nobody’s, It Was A Night Like This, My Girl Has Gone, Say Girl, ja All Of My Love. Tästäkin kokemuksesta - 25 - huolimatta Shaw Artists buukkasi ryhmää uusille kiertueille ja maaliskuussa 1956 oli vuorossa turnee Roy Gainesin, Guitar Slimin, Margie Dayn ja Lloyd Lambertin kanssa. ja 3. APOLLO JA PARAMOUNT Debyyttisinkulle (Herald 458) valittiin kappaleet When You Dance ja Let Me Show You (Around My Heart). Ensin he esiintyivät Apollo-teatterissa yhdessä The Diablos- ja The Mambo Aces -yhtyeiden kera. Harlemin pyhätön jälkeen kundit jyräsivät Buffalossa, Pittsburghissa ja New Jerseyssä. 5 kk)
Heraldin markkinointimenetelmät eivät tainneet toimia. Matka päättyi Birminghamiin, Alabamaan 6.5.1956. VAUHTI HIIPUU Vuosi 1957 vaihtui eikä ryhmälle ollut sovittuja esiintymisiä. Se jäikin alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi yhteiseksi keikaksi, sillä sen jälkeen Matthew Platt ja Charlie Williams jättivät ryhmän. He eivät käsittäneet, miksi heidän kappaleensa eivät listautuneet, vaikka he olivat kiertäneet esiintymässä ympäri maata ja levyt olivat saaneet mukavasti radiosoittoakin. Syyskuun lopussa Turbans esiintyi erikoisessa yhden päivän show’ssa Pittsburghin Leona teatterissa. Chet Jones hylkäsi porukan. Paketin oli pistänyt pystyyn The Cloversin manageri Lou Krefetz. Tästä huolimatta, Herald oli varannut ryhmälle sessioajan heti vuoden alkuun ja jälleen nauhalle saatiin neljä kappaletta: Lonely, Bye And Bye, Valley Of Love sekä Miss Thing. Sille lankesi • 1 - 2014 sama kohtalo kuin edellisellekin levylle. Nauhalle laitettiin Congratulations, Sockee Soo, Farewell To Arms ja The Wadda-Do. The Clovers, Fats Domino, Ruth Brown, Little Richard, Little Willie John ja The Cadillacs. The Turbans oli omillaan. Esiintymislistalla olivat heidän lisäkseen Lavern Baker, Carl Perkins, Joe Turner ja The Moonglows. - 26 - TOINEN TULEMINEN Soololaulaja Al Banks ja bassolaulaja Chet Jones eivät halunneet vielä iskeä hanskoja tiskiin vaan jatkoivat ja rekrytoivat ryhmään uudet laulajat nimeltä Earl Worsham ja John ”Pancho” Christian. Kiertue oli melkoisen pitkä: se käynnistettiin aprillipäivänä Richmondista, itärannikon kautta koukattiin Kanadaan, missä konsertoitiin Torontossa 10.4., minkä jälkeen edettiin keskilännen kautta Teksasiin ja aina rämeiden läpi New Orleansiin ja countryn mekkaan Nashvilleen. Mutta siitäkin huolimatta levyt eivät tehneet kauppaansa. Siitä eteenpäin Atkinsin koreografiakoulusta tuli rock’n’roll-lauluyhtyeiden laajalti käyttämä opinahjo, sillä sen läpäisseet olivat myös uuden musiikkityylin parhaimmistoa: Frankie Lymon & The Teenagers, The Heartbeats, The Coasters, The Dells, The Five Satins ja monet muut. He esiintyivät kotikaupunkinsa Uptown-teatterissa maaliskuun puolivälissä Bo Diddleyn ja Faye Adamsin kanssa. Mielenkiintoista kuitenkin oli, että kauppalehdet kirjoittivat helmikuussa, että Heraldin jakelija Cosnat Distributors oli saanut käsiinsä kuuman Turbans-kiekon, ja vielä maaliskuussa 1958, että The Turbansin sinkku Congratulations / The Wadda Do myy ihan mukavasti... Elokuussa uusi Turbans-kokoonpano esiintyi Washingtonissa ja loppuvuodesta 1958 julkaistiin heidän ensimmäinen levy Red Top -levymerkillä: I Promise You / Curfew Time. Ei siis ihme, että esiintyjiin kuuluivat mm. Kerrotaan, ettei levy juurikaan edistänyt heidän uraansa vaan katosi lähes jälkiä jättämättä. Sitten loppuvuosi olikin hiljaiseloa ja akkujen lataamista. Niistä Congratulations sai kääntöpuolekseen The Wadda Do, mikä olikin todella vauhdikas kappale. Lokakuussa ryhmä oli taas New Yorkissa Apolloteatterissa ja kuun lopulla matka vei Clevelandin Circle Theatreen. Herald mainosti sinkkua kaksipuolisena hittinä (mihin asemaan se ei todellisuudessa yltänyt) ja laittoi näyttäviä mainoksia kauppalehtiin. Miehet kävivät hiomassa liikkeitään alan ehdottomasti parhaimman ja kokeneimman opettajan luona: Cholly Atkins oli ammattilainen, joka aloitti uransa Apollo-teatterissa treenaamalla Sonny Tilin Orioles-yhtyeen alan ykköseksi. Heinäkuussa ryhmä kiersi keskilänttä Checkerille levyttäneen Sonny Boy Williamsonin orkesterin kanssa ja elokuussa Herald laittoi ulos Turbansin neljännen levyn, It Was A Night Like This / All Of My Love. Turbansin kokoonpano pysyi muuttumattomana, mutta jos he tarvitsivat varalaulajaa, oli Chet Jonesin veli Donald valmiudessa kotipuolessa. Levylle annettiin numero Herald 510 ja samalla se sinetöi ryhmän sopimuksen levymerkillä marraskuussa 1957. Mukana esiintymislistalla olivat Joe Turner, The 5 Satins, Lee Allen, Tiny Topsy, Robert & Johnny sekä The Wanderers. He eivät suinkaan olleet tuntemattomia, Al tunsi heidät jo 50-luvun alkupuolelta, jolloin hän lauloi ryhmänsä kanssa Philadelphian kadunkulmissa. Herald tuntui menettäneen kiinnostuksensa Turbansia kohtaan. Herald antoi Turbansille vielä yhden mahdollisuuden ja järkkäsi bändille heidän viimeisen sessionsa. Levyn vaisun menestyksen jälkeen Herald antoi levytyssopimuksen umpeutua. Taas oli tarjolla komeaa kuultavaa: A-puolella lattarirokkari ja kääntöpuolella kaunis balladi, jolla Al esitteli jälleen hienoa falsettoaan. Ensimmäinen ja viimeinen jätettiin nauha-arkistoon, ja kuun lopulla julkaistiin sinkki Valley Of Love / Bye And Bye (Herald 495). Tiskijukka Tommy Smalls eli Dr Jive oli tykästynyt The Turbansin soundiin ja pyysi ryhmän esiintymään tammikuun 1958 lopussa Apollo teatteriin kokoamaansa show’hun. koreografiansa uusiksi. Huhtikuussa Turbans pääsi mukaan isoja nimiä vilisevälle kiertueelle, joka kantoi mahtipontista nimeä Rhythm And Blues Show 1956. Sen jälkeen vuonna 1955 The Cadillacs näytti muille Atkinsin opeilla, kuinka lava otetaan haltuun
Nimimuutos tuskin liittyi When You Dancen tulevaan menestykseen, sillä siitä ei ollut vielä tullut paikallista hittiä Los Angelesissa. Tarkoitus oli kilpailla pinnalla olevan alkuperäisen Herald-version kanssa, mutta yritys jäi todella yritykseksi (ja vielä huonoksi sellaiseksi). Nyt Chet Jones oli lähtenyt ryhmästä lopullisesti ja hänet oli korvannut Reggie ”Tootie” Price. Areenana toimi jälleen Harlemin helmi eli Apollo ja esiintyjälistalla olivat huippulauluryhmät: The Clovers, Cadillacs, Hollywood Flames, Imperials, Charts ja Kodaks. Se aiheutti sen verran nostalgiahuminaa, että Herald uudelleenjulkaisi alkuperäisen kappaleen helmikuussa 1961. Tammikuussa 1961 julkaistiin toinen ja viimeinen Roulette-sinkku Three Friends / I’m Not Your Fool Anymore. Jotain valonpilkahdusta heidän vaipuvalla urallaan sentään näkyi: keväällä 1960 Art Laboe julkaisi ”Oldies But Goodies” -albumisarjan ja sen toiselle kokoelmalle laitettiin Turbansin ainokainen hitti When You Dance. Seuraavaksi Al Banks vei miehistönsä philadelphialaiselle Parkwaylle. Kesällä 1962 The Turbans hajosi lopullisesti ja sen jäsenet jatkoivat musisointia eri tahoilla. Tämä bändi päätyi kuitenkin muuttamaan nimensä The Sharptonesiksi siirryttyään Post-levymerkille syyskuussa 1955. Harmillisesti Imperialin nauha-arkistoon jäi julkaisematon Donna Kimberley, joka oli Al Banksin tyttärelleen kirjoittama kappale. Washingtonissa. Mitään ihmeellistä menestystä pikkukiekolla ei saavutettu. Levyn kääntöpuolelle laitettiin Earl Worshamin kynäilemä ja sooloilema Golden Rings. Philadelphian porukka ei koskaan esiintynyt länsirannikolla ja onkin selvinnyt, että muutama kuukausi ennen heidän levytysdebyyttiään John Dolphinin Money Recordsille levytti toinen Turbans-lauluyhtye. Toukokuussa julkaistiin viimeinen Turbansin nelivitonen: I Wonder Why / The Damage Is Done. Oldies-ympyröissä hän sai kuulla faneiltaan, että The Turbansin esiintymisiä oli nähty Los Angelesissa. Al Banks lauloi esimerkiksi 70-luvun alussa Charlie Thomasin kasaaman The Driftersin riveissä. Esityksen vetovoimaa osoittanee sen uusi nousu pop-listalle, vaikka sijoitus jäikin vaatimattomaksi (#114). Nyt he olivat siirtyneet Imperial Recordsille, joka laittoi ryhmältä ulos sinkun Six Questions / The Lament Of Silver Gulch. Tätä myös yleisö halusi.. The Turbans jätti hienon jäljen lauluyhtyemusiikin historiaan. Kun Al Banks sai sovittua Roulette Recordsin Morris Levyn kanssa levytyssessiosta vuoden 1960 puolivälissä, liittyi Chet Jones joukkoon. Ryhmä oli kuin noiduttu – menestys pysyi saavuttamattomana haaveena. väliaikaisesti ja Turbans jatkoi esiintymisiä triona, mm. Al ja Earl Worsham tekivät 70-luvun lopulla suunnitelmia vanhan kokoonpanonsa virvoittamisesta, mutta ne kariutuivat lopullisesti, kun Al Banks liittyi taivaan enkelikuoroon vuonna 1978. Philadelphia-soundi korkeine tenoreineen oli lyhytaikainen ilmiö 1950-luvulla, mutta The Turbans virvoitti sen vanhaan loistoonsa aina aika ajoin. Alkuperäisen The Turbansin jäsenistä oli siis jäljellä enää Al Banks ja vuoden 1961 kokoonpanossa oli jo viisi laulajaa. Tiskijukka Hal Jacksonin Oldies Show’n esiintyjiksi Turbans kyllä kelpasi helmikuussa 1962. Näillä kappaleilla soolot laulaa uusin tulokas Sonny Gordon. Chet Jonesin säveltämästä When You Dancesta tehtiin päivitetty versio, josta riisuttiin lattarisävyjä ja lisättiin viuluja. Roulette julkaisi heiltä sinkun Diamond And Peals / Bad Man. Imperial julkaisi heti maaliskuussa toisen sinkun This Is My Story / Clicky Clicky Clack, joilla kumpaisellakin kappaleella Al Banks laulaa soolo-osuudet
Hänen isänsä työskenteli Norfolkissa telakalla kunnostamassa sodan vaurioittamia aluksia. TIUKKAA TYÖNTEKOA 50-luvun alussa Gene Barge palasi Norfolkiin ja liittyi Clint Turnerin bändiin. Isän työtoveri löysi työn alla olleesta laivasta meriveden raiskaaman saksofonin ja toi sen isä-Bargelle sillä mielellä, että jospa sen voisi kunnostaa ja antaa lapsille soittopeliksi. Käsky kävi, kun Chuckin yhtyeen oma fonisti oli saanut potkut. Country oli Bargen omien sanojen mukaan hyvin suosittu Chicagossa, mutta valtakunnallisille listoille se ei yltänyt. Ensimmäisen kerran hän soitti levyllä tiettävästi vuonna ‘53. Musiikki sinällään ei kiinnostanut, haaveena oli arkkitehdin ura ja se mielessään hän kirjoittautui kaksivuotisen armeijapalveluksen suoritettuaan osavaltion collegen Charlestonissa. © Pertti Ñurm i P uistoblues 1988, Big Twistin bändiesittelystä vapaasti suomennettuna: ”Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä tenorisaksofonistimme, mies monien 60-luvun upeimpien hittien ja kuolemattoman soundin takana. Eräänä iltana shown jälkeen Chuck. Hän innostui heti, hylkäsi opintonsa, harjoitteli tiiviisti tutustuen samalla alan mestareihin (erityisesti hän muistaa Count Basien orkesterissa soittaneen Lester Youngin nuoruutensa esikuvana) ja pääsi ennen pitkää fonistiksi Charlestonissa toimineeseen arvostettuun jazz-orkesteriin. Vakituista leipää ahkeratkaan alipalkatut esiintymiset eivät taanneet, joten hän joutui tekemään myös rehellistä päivätyötä toimien usean vuoden ajan englannin kielen ja musiikin opettajana naapurikaupungin high schoolissa. Berge oli noihin aikoihin joutunut esiintymään useankin Atlantic-artistin keikoilla eikä Willis ollut poikkeus. Oltiin vuodessa 1946, jolloin saksofoni sananmukaisesti löytyi ja muutti Genen elämän. James F. Musiikillisena lähtökohtana mainitaan koulun orkesteri, johon jokaisen oppilaan piti tavalla tai toisella osallistua. Niin tehtiin ja tuosta soittimesta Gene sai ensi kosketuksen saksofoniin. Isä oli ostanut Genelle rummut ja yritti pakottaa hänet soittamaan niitä, mutta poika innostui enemmän koulun varastosta löytämästään klarinetista ja siitä se lähti. The Five Keys, The Turbans, Ray Charles, James Brown, Larry Birdsong, Little Richard, The Cadillacs… (”say the name, I was there”). Veikkaanpa, että korkeintaan promille paikalla olleista viidestä tuhannesta mustan musiikin ystävästä tajusi, mistä oli kysymys. Single ei enää ollut hitti ja taisi itse asiassa olla yksi • 1 - 2014 Griffinien viimeisistä levyistä, yhtyehän hajosi jo vuosikymmenen puolivälissä. Näinköhän Barge oli ottamassa itselleen kaikkien - 28 - aikojen ensimmäisen funk-miehen titteliä kymmenen vuotta ennen George Clintonia. Onnellisen sattuman ansiosta Gene Barge pääsi tekemään oman levyn niinkin aikaisin kuin vuonna ‘55. ”Gene” Barge syntyi esikoiseksi yhdeksänlapsiseen perheeseen Norfolkissa Virginiassa syyskuun 9. 50-luvun alun huippuvuosina yhtyeessä soittivat Genen kaverit Virgil Wilson (sax) ja Nabs Shields (rummut). Ja uurastus jatkuu, 87-vuotiaana hän on lukemieni kommenttien mukaan lähes täysillä mukana. Juju oli Bargen soitto, joka oli erilaista, persoonallista, nykivää. Jos olisin tiennyt hänen mukanaolonsa etukäteen, olisin ehkä varustautunut ”Daddy I Love You” -lakanalla, ainakin olisin järjestänyt itselleni tilaisuuden jutustella hänen kanssaan. Curtis oli Phil Chessin ystävä ja lähetti näytteen Chessille, joka julkaisi sen sellaisenaan singlenä: Checker 839 Country Way Down Home Levyssä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, jazzvaikutteista improvisointia. GENE BARGE PUISTOBLUESI SSA 2.7.1988 PEKKA TALVENMÄKI RUMMUT VAI SAKSOFONI. Tämä innostui kuulemastaan niin, että kutsui Genen tekemään demon. Lisäksi hän perusti omaa nimeään kantavan jazz-kvintetin, joka esiintyi säännöllisesti Virginian pikkuklubeilla. Hän oli jazz-yhtyeensä kanssa yökeikalla, kun paikalle sattui Norfolkin radioaseman tiskijukka Bill Curtis. päivänä 1926. Hyvään alkuun oli päästy. Kyseessä oli Griffinien versio Hank Williamsin kantrilaulusta Move It On Over. Oli miten oli, ainakin hän kykeni erottumaan hitusen esikuvistaan ja kilpailijoistaan, joita riitti niin kuin olemme Juha Jaakolan mainiosta juttusarjasta saaneet lukea. Antakaa kunnon aplodit tälle miehelle, Gene Barge eli kuten monet hänet muistavat, Daddy G.” Suosionosoitukset olivat vaisun kohteliaat. Sankari itse on muistellut, että Chess kutsui sitä funkiksi. Rider. Lähtiessäni tekemään tätä juttua oli mielessäni lähinnä Bargen osuus Frank Guidan luomassa Norfolk-soundissa ja 60-luvun lopun soulvaihe Chessin taustajoukoissa, mutta lähteiden tonkiminen paljasti, että miehen vuosikymmenien mittaiseen uurastukseen mahtuu paljon muutakin. Jos Wilsonille sattui kiireitä niin Gene Barge pääsi häntä tuuraamaan, muutaman kerran livekeikoilla ja kerran myös levyllä. Myönnän, että itsellänikin kesti monta sekuntia ennen kuin raksutti, helkutti se on Daddy itse. Norfolkin suurin artistinimi oli kuusi Top 10 -tason r&b-hittiä Dot-merkille levyttänyt The Griffin Brothers, joka koostui kaupungin omista pojista, mitä nyt levyillä käytettiin ulkopuolisia solisteja. Ykköshitti oli kuitenkin jo tulossa, ei sentään omalla levyllä vaan Chuck Willisin kevään ‘57 klassikolla C.C. Bargesta tuli suosittu ja arvostettu taustasoittaja, joka kierteli muutaman vuoden ajan milloin kenenkin kuuluisuuden keikoilla
Gene Barge sai jatkaa omien levyjen tekoa, mutta päätehtävä hänellä oli jatkossa orkesterin musiikillinen johtaminen ja foniosuuksien soittaminen Guidan tuottamilla levyillä. Sinne hän perusti Church Streetille pienen levykaupan, vuosi oli 1953. Useimmissa lähteissä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Guida ja Barge pyysivät Bondsia keksimään sävelmään sanoituksen. Hän sai Ahmet Ertegunin ja Jerry Wexlerin suostumaan siihen, että Bargea voisi ainakin kokeilla – ja kuinka ollakaan, jo toisella yrityksellä syntyi se versio, joka julkaistiin ja kiipesi ykköseksi. Hän ja Bonds olivat enemmän kuin hyvät kaverukset, Bondsin perhe asui nimittäin noihin aikoihin Bargen alivuokralaisena. Hänen johdollaan tehtiin nimittäin energinen partykuvaus A Night With Daddy G, joka julkaistiin Church Street Fiven nimissä ja josta tuli suuri paikallinen menestys. Tunnetuin on tarina siitä, että studio sijaitsi lentokenttäalueella ja paikan laajuus ja tuuliolosuhteet aiheuttivat lopputulokseen vaikuttavaa hämyä ja huojuntaa. Barge itse muistelee, että tilanne oli päinvastainen. Guida oli kyllä ehtinyt houkutella Bargen riveihinsä, mutta alkuperäinen idea oli, että hänestä olisi tullut laulava artisti. Rämäkkä ja legendaarinen levy, josta nyt kun Gene Bargesta puhutaan on syytä muistaa, että hän ei ollut levyllä mukana vaan foniosuuden soitti Earl Swanson. Quarter To Three ja Guidan suurin hitti, ykköseksi asti noussut Jimmy Soulin If You Wanna Be Happy olivat kuitenkin Bargen hoitamia. Pienen alkukankeuden jälkeen saatiin toivottu hitti loppukesällä ‘60, kun Bondsin New Orleans nousi top teniin sekä poplistoilla että mustalla puolella. Barge ja Guida hyväksyivät Bondsin idean levyttää sanoitettu versio nimellä WORKSHOP” TV-OHJELMAN ”FRANKIE'S JAZZ BARGE istumassa (WTOV) PANEELISSA 1958, GENE assa shown reun assa oike lta, mma toisena vase K GUIDA FRAN inut toim tuottajana ja juontajana Quarter To Three, josta kehkeytyi raju hitti ja yksi lajinsa suurimmista klassikoista keväällä ‘61. Se olisi kokonaan oman pitkän tarinansa arvoinen, tässä vain pikakertaus. Nykyinen käsitys on ymmärtääkseni se, että nauhoitukset tehtiin käyttäen kahta erimerkkistä mononauhu- GARY U.S. Guida oli syntyjään New Yorkin poikia, Norfolkiin hän asettui armeijapalveluksen suoritettuaan 50-luvun alussa. Kaikki oli muuten kunnossa, paitsi että Willis ilmoitti haluavansa Bargen levylle ja sehän ei käynyt pomoille ollenkaan, koska käytössä oli soittaja omasta takaa, Sam Taylor. Niissä merkeissä hän ehti aloittaakin, mutta onnekkaat sattumat muuttivat suunnitelmat. Bonds. Willis järjesti Bargen studioon, mutta soittamaan tämä ei päässyt vaan joutui takahuoneeseen murjottamaan. Hän soitti fonipätkät myös jatkosinglellä Betty And Dupree, joka sekin oli kohtalainen menestys. Näin tarinan kertoo Barge itse. Toinen selitys oli mukamas se, että nauhoitukset tehtiin 8-raitaisina ja lopputulos ikään kuin kutistettiin monoksi. Vuoden 1959 alussa hän osti Joseph Roysterin kanssa kiinteistön, johon rakennettiin studio. BONDS - 29 - 1 - 2014 •. pyysi Bargen juttusille ja esitteli laulun, jonka hän oli ajatellut levyttää. Riderin kohdalla. Se oli yksinkertaisesti erittäin sekavaa, askeettista ja alkukantaista, mutta toisaalta riemastuttavan energistä, kapinallista ja omaperäistä mustaa rock & rollia, täydellistä vastakohtaa suurten yhtiöiden sliipatulle teinipopille. KIRKKOKADUN POJAT Gene Bargen suurimmat onnistumiset ja maine perustuvat Frank Guidan neronleimauksina tehtyihin Legrand- ja S.P.Q.R.-merkkien levytyksiin, joihin liitetään määritelmä Norfolk Sound. Soittajat saatiin omasta kaupungista: Saksofonisti Earl Swanson ja rumpali Nabs Shields olivat saaneet oppinsa jo Griffin Brothersin kanssa soittaessaan, muut Guidan studio-orkesterin jäsenet olivat Count Basieltä alkuoppinsa saanut pianisti Willie Burnell, basisti Junior Failey ja vahvan kirkkotaustan omannut trumpetisti Leonard Barks. Kyseessä oli muunnelma Ma Raineyn 20-luvun hitistä See See Rider. Chuck pyysi Bargea soittamaan harjoitusmielessä fonisoolon esitykseen ja kun tulos kelpasi, tehtiin demo, joka toimitettiin Atlanticille. Voi olla tosikin, mutta pikkuisen olen hänen haastatteluissaan ollut havaitsevinani kotiin päin vetoa ja minä itte -henkeä, ehkä niin oli C.C. Kautta vuosien on ihmetelty miten tuo sekava, mutta silti äärimmäisen hallittu ja järkiperäinen/hullu soundi syntyi eikä ihmettelyä ainakaan ole vähentänyt Guidan tapa keksiä sitä koskeviin kysymyksiin mitä hassuimpia vastauksia. Lukemattomien ottojen (yli 20, luku vaihtelee sen mukaan, kuka muistelee) jälkeen Willis oli sitä mieltä, että homma ei toimi. Jälkikäteen on suurin kunnia foniosuuksista annettu hänelle, mutta totuuden nimissä on todettava ettei hän suinkaan soittanut niitä kaikkia vaan lähes vuorotahtiin Earl Swansonin kanssa. Bonds oli kuten kaikki muutkin hyvin innostunut Daddy G -levystä ja sanoi kerran iltatoimien lomassa tehneensä omatoimisesti sanoituksen ja kyseli voisiko sitä käyttää levytyksessä. Siellä oltiin tyytyväisiä ja sovittiin levytyksestä. Joka tapauksessa ”rider”oli 50-luvun lopun tyylikkäimpiä r&b-levyjä ja Bargen osuus siinä täyttä rautaa. Tutkaillaan Bargen omia levytyksiä tuonnempana ja yritetään ottaa vähän kantaa siihen mitä Norfolk Sound oli. Koska kaupungissa oli paljon lahjakkaita soittajia ja innokasta nuorisoa, hän lähti kehittelemään ajatusta omasta levybisneksestä. Ryhmä sai nimen The Church Street Five ja sen tehtävä oli tietenkin soittaa taustoja Guidan holhokkien levyillä, heistä tunnetuimmat olivat Jimmy Soul -taiteilijanimellä esiintynyt James McCleese ja Norfolkin oma poika Gary U.S
Beatlesista tiedetään ainakin, että John Lennon oli kiinnostunut Norfolk Soundista. Dovellsien, Orlonsin, Bobby Rydellin ja ehkä joidenkin muidenkin Cameo-artistien levyillä on tunnelma hieman puuroinen, maanläheinen ja epästeriili, ei niin selkeästi kuin Norfolkissa, mutta kyllä esikuvaa on helppo arvailla. Bondsin sinkkua. Tämä voinee selittää esimerkiksi New Orleansin ja Quarter To Threen korkeita listasijoituksia Englannissa, jälkimmäinenhän oli peräti top ten -hitti. Everybody’s Happyn taustana käytettiin Church Street Fiven samannimistä instrumentaalia, johon Bonds oli tehnyt englanninkieliset lyriikat. Sooloartistiksi hänet siis pestattiin, mutta etiketeissä luki yhtä poikkeusta lukuun ottamatta (Legrand 1006) The Church Street. Saattoi vaikuttaakin, sillä yhtyeen taustamiehistä George Martin oli Frank Guidan ihailija ja ystävä. Bondsilla oli Pohjoismaissa piilosuosiota – silti todennäköisempää kuitenkin on, että äänitysten takapiruna toiminut Brehm tunsi Norfolkin kaverit astetta henkilökohtaisemmin, olihan esim. Bonds joutui suoriutumaan osuudestaan kylpyhuoneen puolella. Gary U.S. Vaikuttiko se jotenkin Beatlesien musiikkiin, sitä en käy arvailemaan. Useampikin Norfolkin miehistä on muistellut, että äänitykset tehtiin ahtaasti, pahimmillaan Gary U.S. Lamberthin englanninkieliset valssiversiot Gary U.S. Tuttu tarina siis, autotalli- tai kellarisoundia tyypillisimmillään. Yksittäisissä levyissä nimenomaan Bargeen liittyen tulee heti mieleen Dovells-yhtyeen isolla hitillään Bristol Stomp huutama tervehdys • 1 - 2014 Daddy G:lle. Shuffle. D.C. My Handsome Samson taas oli Gene Bargen sanoittama teos, mutta tällä kertaa orkesteritaustoista vastasivat Karusell-studion ruotsalaismuusikot itse. Jos vielä mennään minun kannaltani aralle alueelle eli Pässikosken r&b-osastoon niin ensinnäkin rollarit ovat olleet tunnettuja Norfolk-faneja ja varsinkin Mick Jagger Gene Bargen erityisystävä, niin läheinen, että hän ylipuhui Bargen 80-luvun alussa laajalle kiertueelle. Mitä Genen Bargen soittotyyliin tulee niin aika yleisesti on väitetty King Curtisin ottaneen häneltä vaikutteita ja kyllä minunkin korvissani hänen joissakin 50- ja 60-lukujen taitteen levyissään soitto on tavallista katkonaisempaa ja energisempää, jotenkin hengästynyttä, mutta missään tapauksessa tuo huomio ei ole negatiivinen. Bruce Springsteenin taustalla soittaneet fonistit on taatusti ajettu Barge-muotiin, tämän on 60-luvun kellarisoundien suurena ihailijana tunnettu pomo itsekin myöntänyt. ria, joiden nauhat ajettiin päällekkäin. Guida onkin tulkinnut tilanteen yliampuvaan tapaansa väittämällä, että ilman Martinia Beatles olisi jäänyt Hampuriin ja ilman Norfolk Soundia Martinin aivoitukset olisivat jääneet syntymättä. Eri ottoja yhdistämällä syntyi sitten tunnelmaltaan outo duetointi itsensä kanssa. Saman vuoden syyskuussa sekä Guida että Barge kutsuttiin vieläkin pohjoisemmas. Bondsin hiteistä (Quarter To Three Waltz / New Orleans Waltz) suunnattiin Yhdysvaltain markkinoille ja julkaistiin S.P.Q.R.merkillä (45-3301) kesällä ’62. Mitä sitten tuohon lentokenttävitsiin tulee niin todellisuudessa tilanne oli aivan päinvastainen. lokakuussa 1962. kuoro-osuuksille, joissa ei kyse ollut kuorosta vaan Guidalla oli tapana kutsua studioon paikallista nuorisoa hälisemään ja tuon hälinän päällekkäisäänityksistä syntyi osa Norfolk Soundin tunnelmaa ja sen yksi juju oli siinä, että se muistutti vapaamuotoisen jumalanpalveluksen ideaa. Bondsista on Gene Barge muistellut, että vaikka hän oli vain keskinkertainen laulaja niin hänellä oli hämmästyttävä taito laulaa eri otot lähes sataprosenttisen samanlaisina. Martin ja Guida olivat tutustuneet ja ystävystyneet viimeksi mainitun käydessä visiitillä EMI:n studioilla Lontoossa ennen kuin Martin oli ryhtynyt Beatlesin tuottajaksi. Studiovierailulla Tukholmassa kaksikko äänitti ja tuotti Karusellyhtiön hoivissa kourallisen Arne Lamberthin ja LillBabsin (= Barbro Margareta Svensson) vokalisoimia kappaleita yhteistyössä ruotsalaistuottaja Simon Brehmin kanssa. 453313 (Everybody’s Happy (But Me) / My Handsome Samson) ilmestyi n. LEGRAND-LEVYTYKSET Palataanpa faktalinjalle eli Gene Bargen Legrandmerkille tehtyihin levytyksiin. Sama tehtiin ns. On toki mahdollista, että Ruotsissa käyntiin ja levytyksiin on vaikuttanut myös se, että Norfolk-levyjä soitettiin Radio Nordissa ja sen takia esimerkiksi U.S. Omaperäisyys toi jäljittelijöitä. Samoista sessioista syntyi myös Lill-Babsin omaa nimeä kantanut ruotsinkielinen EP (Karusell KSEP 3240), jonka kappaleista Vi Struntar I Klockan pohjautui sekin Church Street Five -instrumentaaliin D.C. Shuffle vielä Babsin version ilmestyessä alkuperäismuodossaan tyystin julkaisematta. Samoin toimittiin myös Lill-Babsin kohdalla, jonka single S.P.Q.R. Tarinan mu- - 30 - kaan hänellä oli kotonaan jukebox, johon hän oli ladannut vanhoja suosikkejaan (siis hyviä levyjä!) ja joukossa oli kaksi Gary U.S. Philadelphiassa toimineen Cameo-firman Norfolk-kopiointi on yleisessä tiedossa
Aikaisemmin ilmoittamani Church Street Fiven kokoonpano on se, jonka Frank Guida mainitsee eräässä kansitekstissä. - 31 - 1 - 2014 •. (21) Tiger Rock (22) Back Slap * (23) Sing A Song Children (24) Take Me To Virginia Beach (* = sisältyy myös vuonna 1996 ilmestyneelle cd:lle ”Daddy ”G” Rides Again!”, Finbarr Int. 2 Monta singleraitaa puuttuu, mutta vastapainona on muutama ”sitä itseään” -esitys, tätä voisi kutsua best of -koosteeksi. Church Street Five viihtyi studiossa ja singleinä julkaistujen raitojen lisäksi nauhalle jäi melkoinen määrä sekalaista materiaalia, jota on tullut esille koosteilla. Muut ovat jos ei ihan pakollisia täytteitä niin vähän vaisumpia kuitenkin. Guida tosiaan värväsi Bargen sekä soittajaksi että laulajaksi, mutta tuo ainoa yritys osoitti, että laulupuoli ei vakuuttanut. Lähimmäs esikuvaansa pääsivät nokkelat vauhtipalat Look Alive ja Hey Now, myös Church Street Walkilla ja Daddy G Rides Again -yritelmillä tunnelma nousee hetkittäin lähelle sitä mikä sen Guida-levytyksessä pitäisi olla. Todellisuudessa tilanne ei ollut ihan noin sataprosenttinen. En viitsinyt lähteä tarkistamaan, mutta tuntuu kuin Soul olisi levyttänyt tämän eri nimellä. 1993 samasta materiaalista koostuvan kokoelman "U.S. 1 A Night With Daddy ”G”, Pt. Hienoja alun perin hyllylle jääneitä esityksiä ovat myös upeasti sunnuntai-iltapäivän tunnelmia kuvaileva Church Street In The Summertime, vahvan kitaran varassa edennyt kantrihenkinen Frankie’s Serenade sekä letkeä, jazzahtava, Night With Daddy G:n melodiaa mukaileva D.C. Instrumentaaleista 1004:n ykköspuoli on aivan omaa luokkaansa, maineensa ansainnut klassikko. Tässä sitten Bargen ja kumppanien singlediskografia aikaväliltä 1961–63: Legrand 1004 A Night With Daddy ”G”, Pt. Sellainen saatiin vasta 80-luvun lopulla, jolloin bostonilaisen radiomiehen Little Walterin (DeVenne) myötävaikutuksella julkaistiin seuraavanlainen LP: Kyseessä on lyömätön tanssihelmi, jämerän poljennon tahdissa etevä kolkko rytky, jolla ei ollut muuta sanomaa kuin Daddy G:n fonin ja potkivan kompin tahdissa hoettu ”monkey monkey”. Lisäksi englantilainen Finnbarr-yhtiö on julkaissut v. Aina välillä sattui poisjääntejä ja sijaisia tarvittiin. Five joko Daddy G -lisukkeella tai ilman. 2 (huom: julkaistu myös kataloginumerolla Frank Guida Productions LEG 1004) 1006 Thinking Of You Autumn Leaves 1010 Everybody’s Happy Fallen Arches 1014 Church Street Walk I’m Gonna Sue 1021 Hey Now Daddy ”G” Rides Again 1026 Sing A Song Children Moonlight In Vermont 1028 Look Alive Ten Two And Four Erikoisin esitys on ilman muuta Autumn Leaves, joka on laulettu. Shuffle (15) Frankie’s Serenade (16) Everybody Do The Ska (17) Daddy G Rides Again (18) Ba-Pa-Da (19) Church Street Battle (20) Monkey U.S.A. (5) D.C. Shuffle (6) Church Street Battle (7) Everybody’s Happy B: (1) Church Street In The Summertime (2) Fallen Arches (3) Everybody Do The Ska (4) Back Slop (5) Frankie’s Serenade (6) Hey Now (7) Nite With Daddy G, Pt. Jos missään levyssä on potkua niin tässä. Ehdoton ykkösraita on syksyllä ’63 levytetty Monkey U.S.A., joka taisi jäädä hyllytavaraksi sen vuoksi, että esitys oli aivan liian älytön Kennedyä surevan kansakunnan pureskeltavaksi. Yhteyden kerrotaan syntyneen siitä, että Guidan studiolla levytettiin huikeaa instrumentaalia ja samalla keskusteltiin Gracesta ja ”olitko kirkossa eilen” -tyyliin edellisen illan jumalanpalveluksesta. Shuffle. 2 * (3) Norfolk Country USA * (4) Fallen Arches (5) I’ll Be Home Next Year * (6) Everybody’s Happy * (7) Ten Two And Four * (8) Church Street Walk (9) Back Slop (10) It’s A Dream Groove (11) When I’m With You (12) Look Alive * (13) Hey Now * (14) D.C. Koska Norfolk Soundin lähes koko tuotanto on sittemmin käännetty CD-kielelle, on luonnollista että myös Church Fiven materiaalista tehtiin täydellinen paketti: A Night With Daddy ”G” (Ace CDCH 742) (1) A Night With Daddy G, Pt. Norfolkin ska-yritelmät olivat kuitenkin vaisuja, mikä hämmästyttää sikäli, että alkukantainen, brutaali ja hyväntuulinen tunnelma oli muuten yhteistä sekä Guidan firmalle että varhaiselle Jamaikalle. Onneksi niitä löytyi pikahälytyksellä omasta kaupungista. 1 * (2) A Night With Daddy G, Pt. Barge oli vähän hämillään Daddy G -lisänimestään, joka viittaa seutukunnan arvostettuun piispaan Daddy Graceen. Alunperin ei Legrandilla julkaistu albumia. Erikoisuutena voisi vielä todeta, että 1026:n a-puoli on aika puhdas ska, laulettu sellainen (Daddy G tuskin oli itse solistina) ja Everybody’s Happy, joka on minun korvissani puhdas Jimmy Soul -levy. Se pitää kaiketi ymmärtää niin, että Karibian soundeista kiinnostunut Frank Guida halusi myös jamaikalaista ideaa calypson rinnalle. FICD 5, jolla on edellisten lisäksi kappale Moonlight In Vermont. Oma lukunsa on Everybody Do The Ska. Bonds Meets Daddy "G" And The Church Street Five", FICD 2.) A Night With Daddy G (Legrand LG 1007) A: (1) Nite With Daddy G, Pt.1 (2) Look Alive (3) BaPa-Da (4) Monkey U.S.A. Ikään kuin hänen kunniakseen päätettiin, että instrumentaali saisi nimen A Night With Daddy G ja siitä Barge sai ilman omaa ansiotaan lempinimensä
Soulkuvio kulki pääosin niin, että Billy Davis oli tuottaja ja Phil Wright sovittaja, mutta kyllä Bargekin noita hommia hoiti, välillä näytti siltä, että hänen osalleen tulivat ne tuotokset, jotka eivät Davisiä ja Wrightia jostakin syystä kiinnostaneet. Kaikissa oli kuitenkin kyse porukasta, jonka runko oli Church Street Five. Vain uskollisimmat jäivät, Gene Barge heidän joukossaan. Brunswickille. Kovin ruusuista ei chi-vaihekaan tainnut olla, peli oli samanlaista kuin Norfolkissa. Kuten todettu, Gene Barge oli yli viiden vuoden ajan mukana lähes kaikessa, mitä Chessin studiolla tuotettiin. Onpahan kuitenkin pienenä täkynä niille, jotka keräävät Beatles-sävelmistä tehtyjä versioita. Käytännössä hän oli mukana lähes kaikessa, mitä talossa seuraavina kuutena vuotena tehtiin. Varsinkin calypso-hulluttelu oli tuomittu epäonnistumaan, vaikka Jimmy Soul oli pari hittiä niissä merkeissä tehnytkin. Chess oli vahva soulmerkki 60-luvun lopuille saakka. Aloitetaan singleistä: - 32 -. Pikku huomiona totean, että Bargen In Crowd on levytetty ennen Ramsey Lewisin hittiversiota ja mielestäni se on parempikin, mutta mitäpä makuasioista. Uteliaisuuksissani kaivoin hyllystäni .1970 YLLÄTYSLÄHTÖ CHESSILLE Checker 1110 Fine Twine The ”In” Crowd 1185 Little Bit Of Soul Quick Getaway 1201 Chippie The Hippie From Mississippi Blowin’ In The Wind Dance With Daddy ”G” (Checker LP-2994) © Billboard Magazine, 22.8 Materiaalin paljous aiheuttaa sen, että paketti tuntuu sekavammalta kuin edellä katsastettu LP. Melko usein hän hoiti itse foniosuuksia levyillä, joskin kirjoissa mainitaan yleensä Chessin ykkösfonistina Bunky Green. Ei kuulosta järin houkuttelevalta, mutta lopputulos on vähintään keskitasoa, rutinoitua ja hetkittäin rennonhauskaa meininkiä. Bargen lähtö oli niin äkkinen, että hän soitti eräänä lauantai-iltana Chicagoon vanhalle tuttavalleen Phil Chessille ja seuraavan viikon alussa hän oli jo Chessin studiolla seuraamassa Fontella Bassin sessiota. Hittiä siitä ei kuitenkaan tullut ja pian kävikin niin, että Ramsey Lewisin jazzahtavampi tyyli syrjäytti ajatukset Bargen instrumentaalien menestyksestä. Ennen kuin takerrutaan Bargen ansioluetteloon Chessin osalta, katsastetaan miehen omat levyt. Voice Your Choice, Monkey Time ja It’s All Over Now ovat tietenkin sävelminä soulpiireissä puhkisoitettuja, mutta Gene Bargen esityksissä on rentoa tyylikkyyttä, instrumentaalisoulia parhaimmillaan. Twine oli muodissa ja Fine Twine onkin vauhdikas ja hyvin soitettu tanssipala. Bargen hommiin kuului hoitaa soittajia paikalle sitä mukaa kuin heitä tarvittiin. Sen verran olin utelias, että katsastin muutaman LP-kannen ja kyllä vain, ”A Letter To Myself” -levyn soittajaluettelossa Barge on mainittu. Little Bit Of Soul on rämäkkä sanaton vastaus Music Explosionin vuoden ’67 jättihittiin ja Chippie Hippie -sanaleikki sujuvampi, Jr Walker -tyyppinen kohellus. Arvatenkin hän oli tajunnut, että Frank Guidan neronhullu linja ei enää johtanut mihinkään. Viimeinen pisara taisi olla se, että Guida monien kaltaistensa levypomojen tavoin fuskasi royalteissa ja muissa palkkioissa. En tiedä, oliko hänellä varsinaista optiota niiden tekemisestä, paremminkin voi olla, että koska tanssisoul oli 60-luvun puolivälissä muodissa niin päätettiin, että hän saa levyttää omissa nimissään muutaman instrumentaalikappaleen. Samalla lähti Billy Davis ja suurin osa tärkeimmistä solisteista ja taustamiehistä. • 1 - 2014 Ensisinkku kuulostaa aika totiselta yritykseltä. Motown ei oikein istunut Chi-muottiin, niin hienoja kuin kappalevalinnat siltä osin ovatkin, henki on kateissa. Bondsin kaverina. Bargen virallinen nimike Chessillä oli A&R-mies. Pakollinen albumi julkaistiin vuonna ’65: A: (1) I Feel Fine (2) Shake (3) Fine Twine (4) The Jerk (5) The Way You Do The Things You Do (6) The ”In” Crowd B: (1) Twine Time (2) Come See About Me (3) Voice Your Choice (4) The Monkey Time (5) It’s All Over Now (6) How Sweet It Is To Be Loved By You Twine Time ja yksitoista coveria. TAUSTATUKENA CHESSIN TYTÖILLE... Niinpä Bargekin joutui tekemään kuutamokeikkoja mm. Muu peruskokoonpano studiossa oli Louis Satterfield (basso), Gerald Sims tai Pete Cosey (kitara), Leonard Caston (piano), Maurice White (rummut). Päinvastoin kuin muilla johtavilla soulmerkeillä, Chessillä ei ollut vakituista torviryhmää. Virallisia listauksia ei ole olemassa, mutta omien sanojensa mukaan Barge oli soittamassa Jackie Wilsonin suurilla hiteillä kuten Higher And Higher sekä Chi-Litesien ensimmäisillä albumeilla. Samoin tanssihitit Twine Time, Shake ja varsinkin Jerk tökkivät, mutta reippaasti plussan puolelle nousevat In Crowd ja kakkospuolen kolmen raidan putki. Nimikkeistä paljastuu uutena tietona, että kaikkea ei suinkaan julkaistu Bargen tai Church Street Fiven nimissä vaan käytössä olivat myös King Coney & The Hot Dogs (raidoilla Ba-Pa-Da ja Ten Two And Four), ”Baby” Earl & The Trini-Dads (Back Slop), Earl Swanson Plus Six (Tiger Rock), South Street Six (Back Slap) ja Bill Deal & The Rondells (Take Me To Virginia Beach). Jälkeenpäin Barge on myöntänyt, ettei hän oikein tullut toimeen Jimmyn kanssa, ainakaan yhteistyö ei ollut niin luontevaa kuin naapurinpoika Gary U.S. Studiossa oli mukavaa, mutta pomot vetivät välistä minkä kerkesivät. Vuonna ’64 Gene Barge hylkäsi kaikki toimensa Norfolkissa. Checker-LP:stä ei ole tietooni tullut yksi yhteen -CD-uusintaa, mutta ei hätää, kaikki ja paljon lisääkin löytyy koosteelta: Dance With Daddy ”G” (See For Miles SEECD 442) -96 (1)-(12): kuin LP:llä (13) Blowin’ In The Wind (14) Green Tambourine (15) Chippie The Hippie From Mississippi (16) Little Bit O’Soul (17) Quick Getaway (18) Little Boy Blue (19) Ain’t Too Proud To Beg Eiköhän tuossa ole kaikki, mitä Gene Barge Chessille levytti. Tärkeintä on, että vinyyliltä puuttuvat singleraidat ovat mukana. I Feel Fine on tylsimpiä Beatles-sävelmiä eikä se oikein toimi tässäkään muuten kuin Gerald Simsin terhakan kitaroinnin osalta. Leonard Chess kuoli vuoden ’69 alussa ja firma myytiin pois. Kummallisin valinta on Lemonpipersien hippilaulu (?) Green Tambourine ja iloisin yllätys versio tempparihitistä Ain’t Too Proud To Beg, joka on ihan eri tasoa kuin LP:n Motown-coverit – ja miksei olisi, onhan sävelmä selvästi funkimpi
Hän sai Bargen sävelmän laulettavakseen ja sai siitä muhkean hitinkin, korkein sijoitus 12. Barge on ottanut kunniaa sävelmän synnystä sikäli, että kun studiotiimi oli pienen Blind Man -hitin jälkeen pohtimassa, mitä seuraavaksi eikä mitään ottanut syntyäkseen niin hän puhalsi porukkaan henkeä hokemalla ”we’re gonna make it, we’re gonna make it” – ja siitä se hänen mukaansa lähti. Tiettävästi hän opasti sekä Andreaa että Jackietä uran alkuvuosina, hän sovitti mm. Milton samoin kuin Fontella Bass tulivat Chessille Oliver Sainin myötävaikutuksella. Lauran viimeinen Chess-single, albumilta lohkaistu Love More Than Pride / Mama’s Got A Good Thing on sekin Barge-tuotantoa. Samana syksynä tehtiin samoin voimin LP ”The New Look”, jonka jälkeen ei juuri mitään tapahtunutkaan, joitakin riitoja, jos en väärin muista. Jackie Ross, Andrea Davis ja Sugar Pie DeSanto olivat Fontella Bassin ohessa Chessin perustyttöjä 60-luvun puolivälissä. Andrea nousi myöhemmin huipulle nimellä Minnie Riperton, mutta niiden juttujen kanssa Bargella ei ollut mitään tekemistä. Barge oli chipuolella sekä tuottajana että sovittajana, minkä lisäksi hänet on merkitty parille raidalle säveltäjäksi. Chessillä oli joukoissaan Soul Stirrerseissä noihin aikoihin laulanut James Phelps, joka halusi soolouralle astuakseen Sam Cookeksi Sam Cooken paikalle. Jatkossa Barge joutui tyytymään Miltonin levyillä enimmäkseen soittohommiin. Toinen huippunimi Laura Lee ei hänkään päässyt paljon Bargen avusta nauttimaan, koska levytti Etta Jamesin tavoin ratkaisevassa vaiheessa Muscle Shoalsissa. Irma Thomas teki kaikki Chess-levynsä Muscle Shoalsissa, ainakaan en löytänyt häneltä mainintaa Chicagosta saatikka Gene Bargen osuudesta. Sain itse teki Chessin studioyhtyeen kanssa muutaman yhteislevytyksen, joiden tuotoksia (Moanin’ The Blues, Midnight Tears, Musette, Monkey Shine, Georgia, Jerk Loose) ei ainakaan Chessin diskografioiden mukaan koskaan julkaistu. Siinä tärkeimmät paitsi, että Barge toimi myös blueslevyillä. Luonnollisesti Bargen saksofoni erottuu edukseen singlen soitannasta. Huikein poikkeus oli blues-LP ”Sings Big Blues”, joka syntyi Miltonin muistelujen mukaan hänen äitinsä pyynnöstä. Hänen keväällä ’65 r&b-listan ykköseksi noussut suurmenestyksensä oli We’re Gonna Make It, jonka etikettiin on merkitty taustanelikko Davis – Smith – Miner – Barge. Bargen nimeä en kuitenkaan hänen levyiltään löytänyt. Syksyn ’65 iso Fontella-hitti Rescue Me kulki sekin vahvasti Bargen merkeissä, siinä oli ensimmäisen kerran taustalla hänen kokoamansa torviryhmä. r&b-listalla. Viimeksi mainituista sekä - 33 - 9.11.1968 Magazine, Chicagossa. Andrea piipahti ennen soololevyjään muutamalla Gems-yhtyeen levyllä, mutta laskujeni mukaan ne tehtiin jo ennen Bargen tuloa taloon. Wang Dang Doodle -hitillä Barge joka tapauksessa oli mukana. 1 - 2014 •. Etta Jamesin suurina vuosina hänen taustallaan toimivat Riley Hampton, Billy Davis ja Phil Wright. Soul Discocraphy -opuksessa ne on mainittu ja siitä löytyy myös Gene Bargen nimi soittajalistasta. Ainoa heitä koskeva merkintä oli Sugar Pien single Lump In My Chest / Mama Didn’t Raise No Fool, jonka taustalla Barge soitti. ...JA POJILLE Chessin 60-luvun miesartistien ehdoton ykkönen sekä Gene Bargen näkökulmasta että yleisemminkin oli Little Milton. © Billboard kaikki sieltä löytyvät Chess-levyt ja poimin niistä mainintoja Bargesta tuottajana, sovittajana tai fonistina. Kun Miltonin hittiputkeen etsittiin 60-luvun puolivälissä sävelmiä, Gene Barge esitteli koukkuisen, Bobby Blandin mediumeista vaikutteita ottaneen rallin Love Is A 5- Letter Word, jonka Milton kuitenkin hylkäsi liian simppelinä. Samassa sessiossa purkitettiin hyllylle jääneet Thank You Love ja Maybe He’s The One. Suurilla tähdillä jos jatketaan, majesteettisten Mitty Collier -levyjen taustatyö tehtiin enimmäkseen Riley Hamptonin johdolla. Fontella-yhteys jatkui vasta 70-luvun alussa, silloin tehtiin albumi ”Free” (Paula 2213), jonka Barge sovitti, vaikkei hänen nimeään itse levyn kannessa mainitakaan. Ainoa löytämäni Barge-maininta liittyy kevään ’67 singleen Like Only Yesterday / Watching And Waiting, jonka Barge sovitti. Ensimmäinen merkintä on Bargen keväällä ’69 tuottama singleraita Miss Pitiful, sitä seurasivat Bargen yhdessä Ralph Bassin kanssa tuottamat LP:t ”Etta James Sings Funk” ja ”Losers Weepers”, jotka levytettiin Kaliforniassa. 70-luvun alun albumi ”Love More Than Pride”(Chess/Janus 50031) oli sikäli erikoinen, että toinen puoli tehtiin Muscle Shoalsissa ja loput ”If Walls Could Talk”- että ”Grits Ain’t Groceries”-albumeille hänet on merkitty sovittajaksi Jälkimmäisen tekoon liittyi muistelojen mukaan kaikenlaisia riitoja ja Barge itse on sitä mieltä, että levy olisi ilman hänen sovitteluaan jäänyt kokonaan tekemättä. Samoihin aikoihin oli Chessille tullut Bobby McClure, joka levytti Fontellan parina hittisinglen Don’t Mess Up A Good Thing / Baby What Do You Want Me To Do, Barge soitti taustalla ja oli omien sanojensa mukaan vahvasti vaikuttamassa siihen, että single ylipäätänsä tehtiin. Phelpsistä ei tullut suurta tähteä, jatkohitiksi kaavailtu yhtä köykäinen La De Da I’m A Fool In Love sekä kolmas yritys, hieman leppoisampi Oh What A Feeling, Bargen sävelmiä nekin, jäivät listojen ulkopuolelle. viimeksi mainitun kiertueohjelmiston, kun Selfish One -hitin imuun oli pakko sellainen tehdä. 60-luvun lopun Milton-levyillä Barge oli melkein vakiovieras sekä singleillä että albumeilla. Hänet mainitaan joidenkin Koko Taylor -levytysten taustalla, mutta tarkempaa listausta en kykene tekemään. Myöskään Denise LaSallen uraan Barge ei vaikuttanut, koska hänen Chess-levynsä tehtiin Billy Emersonin ja Bill Jonesin johdolla Chicagon pikkustudioissa, sen sijaan Jan Bradleyn vuosien 1966–67 kolme singleä olivat ehtaa Chessiä, täydellä studiomiehityksellä niin kuin Bradley itse on muistellut. Soulin kannalta tärkeät vuodet Etta levytti Muscle Shoalsissa ja vasta sieltä palattuaan hän pääsi tai joutui Gene Bargen hoiviin, koska talossa ei enää muita tuottajia ollut. Tämä ei tietenkään kerro kuin osatotuuden, koska varsinkaan soittajia ei noihin aikoihin etiketteihin juurikaan merkitty. Pakollinen jatkosingle, listojen hännille jäänyt You’ll Miss Me oli sekin osa Barge-tarinaa, sävelmä on merkitty hänen nimiinsä. Sen sijaan Gemsin jatkoksi perustetun Starletsin kolmella sinkulla hän oli mukana. Käytössäni olleista listauksista ja haastattelumaininnoista sain hieman lisätietoja, joten tässä epävirallista yhteenvetoa Bargen tekemisistä artistikohtaisesti. Siinä hän soitti foniosuuden balladiraidalla Soul Of A Man. Sitä ennen hän ehti sentään levyttää Chicagossa Bargen sovittaman singlen Stop Giving Your Man Away / You Need Me. Chessin soulporukan vetäjät eivät halunneet ottaa levyä kontolleen ja niin vastuu siirtyi Bargen harteille. Merkintöjen mukaan hän ei itse soittanut levyllä vaan niillä raidoilla, joissa saksofonia käytettiin, homman hoiti John Norment. Barge saapui Chicagoon vuoden ’64 lopulla ja joutui suoraan juuri firmaan kiinnitetyn Fontella Bassin sessioon
Tämä kohta on hitusen epäselvä, yhden kokoelman kannessa väitetään nimittäin säveltäjäksi Robinson itse. 70-luvulle tultaessa pakkolähtö oli hänelläkin edessä, mutta se ei merkinnyt, että hän olisi joutunut kuvioista ulos. Ensin oliBuddy Guy, joka pyysi Bargea taustasoittajakseen heti tämän tultua Chicagoon. Wille Dixonin Barge mainitsee henkilöhohtaisena ystävänään, Muddy Watersin levyillä ”Brass And The Blues” ja ”Electric Mud” Barge oli torvineen mukana, samoin Little Walterin viimeisessä Chess-sessiossa. Samoin Radiants-kohtaan tuli huti, sen sijaan tämän huippuyhtyeen kantavan voimaparin Maurice & Mac kohdalla tärppäsi. Tuolloin Barge oli mukana tekemässä urkuri Brother Jack McDuffin jazz-albumia ”Gin And Orange” (Cadet 831), jolla hän soitti kolmella raidalla. Barge kertoilee muistelmissaan mukavia tarinoita mainituista bluesin suurmiehistä, mutta en kuitenkaan usko, että hänellä olisi ollut kovin suurta merkitystä heidän tekemisissään. Tunnettua on, että Chessin taustamiehet eivät juurikaan vierailleet Etelässä, vaikka lähettivät artistejaan sinne, Bargenkin tapauksessa kyseessä oli varmaankin ainoa käynti. Gene Barge muusikkona (sax/voc), sovittajana (s) tai tuottajana/osa-tuottajana (t), valikoitu albumiluettelo: Fontella Bass: The New Look (Chess, 1966) - sax/s Little Milton: Sings Big Blues (Checker, 1966) - s/t The Soul Stirrers: The Best Of (Checker, 1966) - t Baby Face Willette: Behind The 8-Ball (Argo, 1964) - sax Martha Bass: I’m So Greatful (Checker, 1967) - t Muddy Waters: Brass And The Blues (Chess, 1967) - sax/s/t Fugi: Mary, Don’t Take Me On No Bad Trip (Cadet, 1968) - t Buddy Guy: I Left My Blues In San Francisco (Chess, 1968) - sax/s/t Pigmeat Markham: Tune Me In (Chess, 1968) - s Muddy Waters: Electric Mud (Cadet, 1968) - sax/t Howlin’ Wolf: This Is Howlin’ Wolf's New Album (Cadet, 1969) - sax/t Etta James: Sings Funk (Cadet, 1969) - s/t John Klemmer: Blowin’ Gold (Cadet, 1969) - t Little Milton: Grits Ain’t Groceries (Checker, 1969) - s Brother Jack McDuff: Gin And Orange (Cadet, 1969) - sax Muddy Waters: After The Rain (Cadet, 1969) - t Koko Taylor: Koko Taylor (Chess, 1969) - sax/s Odell Brown: Free Delivery (Cadet, 1970) - sax/t Gene Chandler: The Gene Chandler Situation (Mercury, 1970) - sax (”Am I Blue”) Etta James: Losers Weepers (Cadet, 1970) - s/t John Klemmer: Eruptions (Cadet, 1970) - t Little Milton: If Walls Could Talk (Checker, 1970) - s Bobby Bryant: Swahili Strut (Cadet, 1971) - t Inez Andrews: Lord Don’t Move That Mountain (Song Bird, 1972) - sax/s/t Fontella Bass: Free (Paula, 1972) - s Black Merda: Long Burn The Fire (Chess/Janus, 1972) - s/t Jerry Butler: The Spice Of Life (Mercury, 1972) - sax Tyrone Davis: I Had It All The Time (Dakar, 1972) - s Laura Lee: Love More Than Pride (Chess/Janus, 1972) - s/t The Chi-Lites: A Letter To Myself (Brunswick, 1973) - sax Bo Diddley: The London Bo Diddley Sessions (Chess, 1973) - sax Shel Silverstein: Crouching On The Outside (Janus/Chess/GRT, 1973) - sax Inez Andrews: More Chucrch In The Home (Song Bird, 1974) - s/t Jerry Butler: Sweet Sixteen (Mercury, 1974) - sax Natalie Cole: Inseparable (Capitol, 1975) - t Natalie Cole: Natalie (Capitol, 1976) - s/t Ronnie Dyson: The More You Do It (Columbia, 1976) - s Natalie Cole: Thankful (Capitol, 1977) - sax (”Just Can’t Stay Away”)/t Natalie Cole: Unpredictable (Capitol, 1977) - t Silk: Silk (Prelude, 1977) - s/t Lee Shot Williams: Country Disco (Roots, 1977) - sax Natalie Cole: Natalie Live! (Capitol, 1978) - s/t Charles Jackson: Passionate Breezes (Capitol, 1978) - t Natalie Cole: I Love You So (Capitol, 1979) - s/t Charles Jackson: Gonna Getcha’ Love (Capitol, 1979) - s/t Natalie Cole: Don’t Look Back (Capitol, 1980) - s/t Kitty & The Haywoods: Excuse Me, I’ve Got A Life To Catch (Capitol, 1981) - t Big Twist & The Mellow Fellows: Playing For Keeps (Alligator, 1983) - t Johnny Winter: Guitar Slinger (Alligator, 1984) - sax Inez Andrews: Jehovah Is His Name (Jewel, 1986) - sax/s/t Big Twist & The Mellow Fellows: Live From Chicago! Bigger Than Life!! (Alligator, 1987) - sax/t The Mellow Fellows: Street Party (Alligator, 1990) - sax+voc/t Koko Taylor: Jump For Joy (Alligator, 1990) - sax/s Katie Webster: No Foolin’! (Alligator, 1991) - sax L.V. Taustayhtye on nimetty vaatimattomasti ”his orchestra”, mutta sieltä löytyy kuitenkin monta tiukkaa soittajaa. December Voices (Street Gold, 1995) - sax/s Stormy Weather: Doo Wop & Lollipops (Street Gold, 1996) - s Dave Hole: Ticket To Chicago (Alligator, 1997) - s Mighty Joe Young: Mighty Man (Blind Pig, 1997) - s Syl Johnson: Bridge To A Legacy (Antone’s, 1998) - sax/s Syl Johnson: Talkin’ About Chicago (Delmark, 1999) - sax John Klemmer: Priceless Jazz (GRP, 1999) - t Stormy Weather: Doo Wop Yule Pop (Street Gold, 1999) - s/t Willie Rogers & The Soul Stirrers: Revisited (New Haven, 2001) - s/t Teena Marie: Super Hits (Sony Music, 2002) - s Public Enemy: New Whirl Odor (Slam Jamz, 2005) - sax (”Superman’s Black In The Building”) Otis Clay: Walk A Mile In My Shoes (Echo, 2007) - sax Public Enemy: How You Sell Soul To A Soulless People Who Sold Their Soul??. Phelps oli kotoisin syvästä etelästä, samoin Kip Anderson, joka tuli vuonna ’64 Chicagoon etsimään potkua uralleen. Kovista nimistä Billy Stewart kuittaantuu maininnalla, jonka mukaan Barge soitti foniosuuden raidalla Temptation Bout To Get Me. Barge tuotti ja sovitti parivaljakolle kolme rämäkkää singleä ja lisäksi jos ollaan tarkkoja niin Mauricen jo ennen Muscle Shoals -keikkaa levyttämä soolosingle I’d Rather Do It Myself / Baby Hang On oli sekin Bargen sovittama. Tosiasia kuitenkin on, että sekä alkuperäisellä Gerri-singlellä että hitiksi nousseessa Wand-painoksessa lukee säveltäjänä Wildroot, joka on kuin onkin Gene Bargen opiskeluaikanaan käyttämä nimimerkki. Kovia nimiä, jos Bargen sanomisiin on yhtään luottamista. ja poplistoillakin peräti 96. Päinvastoin, 70-luku oli yllättävänkin aktiivista aikaa. Teksteissä väitetään, että hän olisi ollut mukana joillakin Dells-levyillä, mutta varmaa merkintää ei löydy – eikä voisikaan löytyä, koska Dellsien levyille ei soittajaluetteloita merkitty. Duo teki tunnetusti muutaman singlen Muscle Shoalsissa ja palasi sieltä Chicagoon vuonna ’68. Seuraavana vuonna tehtiin Andersonin arvostetuin single, raastavan sielukas Without A Woman, joka oli sikäli erikoinen, että se levytettiin Muscle Shoalsissa, tuottajiksi merkittiin Rick Hall & Gene Barge. Kääntöpuolessa tärkeintä on nimi, instrumentaalilevytys on omistettu Bargen tyttärelle. Seuraavana kesänä hän levytti Bargen johtamassa sessiossa singlen Here I Am Try Me / I Get Carried Away, joka julkaistiin pienellä Tomorrow-merkillä. Aloitetaan Bargen omasta levystä vuodelta‘72: Paramount 0160 Love Theme From The Godfather Gina Kummisetä-filmistä tuttu rakkauslaulu sai Bargen käsittelyssä persoonallisen, nykivän, uskallanko sanoa funkyn, mutta silti sävelmää kunnioittavan tulkinnan. MONESSA MUKANA 70-LUVULLA Kuten todettu, Gene Barge jäi Chessin romahdettua taloon ja teki mitä tehtävissä oli. Johnson: Unclassified (Ichiban, 1992) - sax Koko Taylor: Force Of Nature (Alligator, 1993) - sax/s Tad Robinson: One To Infinity (Delmark, 1994) - s Inspirational Charm: Praise Him Anyway (ThisIt, 1995) - s/t Jimmy Johnson: I’m A Jockey (Verve/PolyGram, 1995) - s Stormy Weather: Street Carols... Mukana näyttää olleen varsin arvostettu soittajakaarti, mutta en tiedä millainen maine tällä levyllä on jazzarien keskuudessa. (Slam Jamz, 2007) - sax Magic Slim & The Teardrops: Midnight Blues (Blind Pig, 2008) - sax/s Vuonna ’70 Bargella oli tehtynä sävelmä I Got A Problem, mutta kun Chessillä ei ollut enää ketään, joka olisi levyttänyt sen, kappale annettiin pienen Thomas-merkin käyttöön ja Jesse Andersonin esittämänä siitä tuli pieni hitti, korkein sijoitus mustalla puolella 35. Samassa sessiossa levytettiin singleraita A Knife And A Fork b-puolineen. Pikkuhitti poiki jatkoyrityksenä samantapaisen Tyrone Davis -henkisen pompporaidan Help Wanted, levymerkki oli Jewel, mutta menestystä ei tullut, ei myöskään niin ikään Bargen tuottamalle Outta Cyte -merkin singlelle Woman’s Liberation / Ow Wow Man. Siinä tärkeimmät, pienenä yllätyksenä löytyi vielä Bargen nimi säveltäjänä Roscoe Robinsonin hitillä That’s Enough. Loppuja haetaan bluesin puolelta. Todettakoon vielä Jesse Andersonista, että hän ei näitä levyjä tehtäessä ollut enää • 1 - 2014 - 34 -. Nykyään I Got A Problem lienee ainakin suomalaisittain tunnetumpi bluesväen kuin soulharrastajien keskuudessa, koska Buddy Guy teki siitä 90-luvun lopussa version ”Heavy Love” -albumilleen. Suuren osan hienon raidan pisteistä kerääkin mielestäni sovittaja Richard Evans. Jo ennen Godfatheria löytyy havainto aivan vuosikymmenen vaihteesta, tarkkaan ottaen taitaa mennä vuoden‘69 puolelle. Huomion arvoista on, että tämä single oli viimeinen lajissaan, seuraava Bargen ”oma levy” ilmestyi 40 vuotta myöhemmin
Levyn tuottajaksi on nimetty Gene Barge, aputuottajiksi Ogolini ja Tenuto. Big Twist porukoineen oli suosittu keikkaesiintyjä ja Barge torvineen oli kiertueilla mukana sen mitä ehti. Bargen yhteydet Jesse Jacksoniin tulevat ymmärrettävämmiksi, kun muistetaan että Jackson tuki veljiensä Mauricen ja Charlesin sekä Marvin Yancyn 70-luvun alun tekemisiä. Barge ei ollut yhtyeen varsinainen jäsen, mutta oli ahkerasti mukana vierailevana taustamiehenä. Bargen nimeä ei Independetsien levyiltä löydy, ainoana kummajaisena nätti täyteraita I Found My Love On A Rainy Day, jonka säveltäjäksi on merkitty M. Sen kokoonpanosta on edellä mainitun kolmikon ohella selvin tapaus rumpali Wllie Hayes, joka oli mukana jo Mellow Fellowsissa. Filmistä ei tullut menestystä, mutta vuosia myöhemmin Barge oli mukana kahdessa klassikossakin, nimittäin filmeissä ”Fugitive” ja ”Guardian”. Barge, mitä mahtaa tarkoittaa, itse veikkaan puhdasta kirjoitusvirhettä. Vuonna ’99 yhtye teki levyn, jonka läpyskässä ilmoitetaan mainitun soittajanelikon ja vokalisti Ernie Penistonin lisäksi kitaristi David Mick ja basisti Bob Halaj. Luonnollisesti hänellä oli myös selkeä arkituntuma kirkkoon ja sen musiikkiin. Yancy meni Natalien kanssa naimisiin ja vähitellen loppui yhteistyö Charles Jacksonin kanssa. MELLOW FELLOWS JA CHICAGO RHYTHM & BLUES KINGS pyysivät apua Bargelta. Johtohahmot olivat fonisti Terry Ogolini ja trumpetisti Don Tenuto, jotka myös lauloivat soolo-osuuksia silloin, kun niitä tarvittiin – tuskin kuitenkaan kovin usein, koska vakituinen solistikin saatiin hankituksi, nimeltään Ernie Peniston. Myös parista TV-tuotannosta löytyy maininnat, erityisesti Marc Levinin ohjaama kymmenen vuoden takainen ”Martin Scorsese Presents The Blues” -sarjan jakso " Godfathers And Sons " ansaitsee tässä kohdin huomion. Cadetit (The Love Express / You’re Only A Woman ja Swing Too High / Get Loose When You Get Loose) kuuluvat asiayhteyteen sikäli, että ne olivat Bargen sovittamia. ”Gonna Getcha Love” -levyllä Barge oli sovittaja ja - 35 - 80-luvulla Gene Barge oli edelleen ikäisekseen aktiivinen, joskin kirjatut dokumentit näyttävät rajoittuvan filmisuorituksiin ja taustatöihin Big Twistin yhtyeessä, joka totteli nimeä The Mellow Fellows. Chicago Rhythm & Blues Kings esiintyi säännöllisesti läpi 90-luvun. Bargen osalta kyseessä oli mahdollisesti kuutamokeikka, koska single ilmestyi ABC:llä. Maallisella puolella Jacksonin veljekset lauloivat suositussa neljä topten- hittiäkin levyttäneessä Independents-yhtyeessä, jonka levyjä Yancy puolestaan oli tuottamassa. Mellow Fellows levytti hänen muistokseen albumin ”Street Party”, jolla myös Barge oli aktiivisesti mukana. Ensimmäinen yritys oli Andrew Davisin ohjaama nuorten muusikoiden alkuvaikeuksia kuvaava ”Stony Island”, johon tarvittiin musiikin salat tunteva musta isähahmo, rooli joka oli kuin luotu Bargelle. Flying Fish -levyjen tekoon Barge ei osallistunut, sen sijaan molemmat Alligator-kiekot olivat hänen osa-tuottamiaan. Suosittelija on voinut olla Billy Davis tai Little Milton, Barge itse kuitenkin muistelee, että saarnaajapoliitikko Jesse Jackson oli siirron takana. Myös Chessillä hän oli kertomansa mukaan tekemisissä gospelin kanssa joillakin Soul Stirrersien levyillä samoin kuin The Meditation Singersien sessioissa. Laskujeni mukaan Big Twist & The Mellow Fellows levytti neljä albumia, kaksi Flying Fishille (”Big Twist & The Mellow Fellows”, 1980 ja ”One Track Mind”, 1982) ja saman verran Alligatorille (”Playin’ For Keeps”, 1983 ja ”Live From Chicago! Bigger Than Life!”, 1987). 60-luvun lopulla Jesse teki Chessin sisarmerkeille kolme singleä, yhden Argolle nimellä Jessey James ja kaksi Cadetille käyttäen etunimeä Jessie. Edellisellä hänet on merkitty tuottajaksi Yancyn parina, lisäksi LP:ltä löytyy kaksi hänen sävelmäänsä, Ooh Child ja Get On Down. Parin sekavan vuoden jälkeen yhtye järjestäytyi uudelleen ja otti nimekseen Chicago Rhythm & Blues Kings, mahdollisesti siksi että sen jäsenillä ei ollut oikeutta Mellow Fellows -nimikkeeseen. Jälkimmäistä en ole nähnyt, ”Fugitivessä” minulla on hutera ajatus, että Barge ehkä esitti vanginvartijaa, joka kuoli siinä onnettomuustilanteessa, jossa Harrison Ford pääsi karkuun. Näissä merkeissä hän tuli myös Puistobluesiin kesällä ’88. Hänen kommenttinsa Big Twistin hyväntuulisesta, mutta aika yhdentekevästä konsertista osuvat yhteen omien muistikuvieni kanssa. kokematon pojankloppi niin kuin eräissä lähteissä on väitetty. 70-luvun lopun tekemisistä tärkein oli Bargen siirtyminen elokuvapuolelle. Enpä viitsi lähteä tätä hittiä tai Natalien sielukkuutta muutenkaan kommentoimaan, 70-luvun BN-numeroista löytyy muutama Juhani Ritvasen lennokas lyttäys tästä aiheesta. Ilmeisesti Jesse puhui myös Yancyn Staxille ja nimenomaan Gospel Truthille Bargen tuottajapariksi. Gospel Truthilla ei paljon tapahtunut, merkin suurin tähti oli tilastojen mukaan Rance Allen Group, jonka I Got To Be Myself oli hitti soulpuolellakin. Yhteensä Barge on esiintynyt kahdeksassa elokuvassa, joista nuo mainitut kolme lienevät tärkeimmät. Varmaa tietoa Bargen tekemisistä on vuonna ’76 saatu tuottajagrammy Natalien hitistä Sophisticated Lady. Gene Barge tuli tässä kohdin vahvasti kuvioon, hän oli nimittäin tekemässä Jacksonin kahta 70-luvun lopun albumia ”Passionate Breezes” ja ”Gonna Getcha Love”. Hän aloitti levyuransa jo 60-luvun alussa The Sparklers -nimisessä yhtyeessä, joka pääsi levyttämään kaksi singleä (jälkimmäisessä oli muuten vokalistina Cicero Blake, mutta se on ihan oma juttunsa). Hänen sävelmiään ei albumilta löydy, vaan kaikki on merkitty Gavin Christopherin nimiin. Barge tuuttaili taustalla, soolotilaa hän sai parin osion verran. Toinen Bargen osalle osunut hitti oli Inez Andrewsin Lord Don’t Move No Mountain, joka sekin piipahti myös soultilastoissa. Parin hiljaisen vuoden jälkeen Barge siirtyi lyhyeksi aikaa Staxille. Ensimmäinen löytö oli nuori Natalie Cole, jonka uran alkuun he © Peter Amft / Alligator Records BIG TWIST & THE MELLOW FELLOWS, GENE BARGE oikeassa laidassa executive producer. 1 - 2014 •. Bargen tekemiset eivät soulharrastajaa lämmittäneet, koska hänen hoiviinsa annettiin Staxin sivumerkiksi avattu gospelille pyhitetty The Gospel Truth. Tämä kolmikko on vastannut myös sovituksista ja heidät on esitelty myös isossa takakansikuvassa, joten vastuukysymys lienee selvä. Tapani Taka kirjoitti vuoden ’88 Big Twist -osuudesta lyhyen arvion, jossa Bargen nimeä ei mainittu. Viimeiset Independents-levytykset tehtiin keväällä ’74, jolloin Charles Jackson ja Marvin Yancy ryhtyivät puhtaasti tuottajalinjalle. Charles Jacksonin sooloura ei tullut erityinen menestys, viisi singleä julkaistiin, mutta mikään ei noussut listoille. Jos ollaan tarkkoja, niin kyseessä ei tainnut olla miehen ensimmäinen käynti Suomessa. Soittajana häntä kuullaan vain viimeksi mainitulla konserttijulkaisulla. Natalie levytti Capitolille, joka ei vielä tuolloinkaan merkinnyt taustamiesten nimiä luotettavasti kansiin, niinpä ainoa varma tieto on pari Jackson & Yancy. Barge oli kuitenkin vahvasti taustahommissa Natalien kahdella ensimmäisellä LP:llä ”Inseparable”ja ”Natalie”. Yhdistelmä gospel & Barge ei sinällään ollut mitenkään hämmästyttävä, olihan hänellä lapsuudesta asti vankka uskonnollinen vakaumus, hän oli jopa toiminut aktiivijäsenenä Martin Luther Kingin perustamassa kristillisessä säätiössä. Big Twist, oikealta nimeltään Larry Nolan, kuoli vuonna ’90
© Andy Davis Chicago Rhythm & Blues Kings (Blind Pig BPCD 5058). Minun näkökulmastani pääasia levyllä on Gene Barge. Kaiken kaikkiaan sain mielikuvan aika sekavasta, epätasaisesta, mutta onneksi sentään leppoisasta levystä, jossa iloisin yllätys oli Bargen kohtuullisen hyvät lauluosuudet ja pettymys taustojen mitättömyys. Jos hänen esityksestään etsii todellista soulia niin pettyy, ainakaan syvää revitystä ei löydy eikä sitä tietenkään voi 73-vuotiaalta vaatiakaan. Mukana on viisi hänen sävelmäänsä (1, 2, 7, 8, • 1 - 2014 ISÄ JA TYTÄR, GENE JA GINA BARGE 11), joista kaksi ensimmäistä ovat tuttuja vuosikymmenten takaa. Oleellisin sisältyy Karin loppukaneettiin ”Kolmimiehinen torvisektio on tiukka ja bändillä on bailukoneen maine”. Bargen nimi esiintyy myös Otis Clayn kuutisen vuotta sitten ilmestyneen albumin ”Walk A Mile In My Shoes”(Echo 357) avustajaluettelossa – tosin, jos en väärin ymmärtänyt niin hänen osuutensa rajoittui fonistin tehtävään yhdellä ainoalla raidalla. Nämä miehet osaavat hommansa ja Bargen johtamat torvet soivat läpi levyn komeasti.” Ernie Penistonin äänessä on vanhaa chi-perinnettä, mutta varsinainen veto ja ainakin tällaisen materiaalin kyseessä ollessa sielukkuus puuttuu, positiivisimpana poikkeuksena synkkä Poor Man’s Blues, joka on laulunkin puolesta melkein sitä mitä nimi lupaa. Miellyttävistä mutta rutiininomaisista suorituksista jäi erityisen positiivisena mieleen Street Musician -raidan pitkä bridge, jossa soitto on liukuvaa, sanoisinko Junior Walker’maista, kumpikohan fonisteista mahtaa olla kyseessä. Pyytelin Pertti Nurmelta levyä lainaksi kommentointia varten, mutta Pertti päättikin lahjoittaa sen ikiomaksi, mikä osoittaa, ettei kyseessä ole ainakaan hänen kokoelmansa kulmakivi. Näitä syntyy, kun pojilla, tässä tapauksessa papparaisilla on kivaa yhdessä ja sitten ajatellaan, että olisipa mukavaa tehdä vaihteeksi levy. Tarkkaan ottaen pojilla ei ollut omaa showta vaan he esiintyivät Trudy Lynnin taustalla. Kari Kempas oli paikalla, hänen raporttinsa on luettavissa BN:ssä 5/09. Sen verran totista meininki kuitenkin on, että cd on saatu viralliseen jakeluun. Vaikea arvailla, kuinka hyvä laulaja Barge on nuoruudessaan ollut, kohdalleni osuneet myöhempien vuosikymmenien suoritukset eivät ole säälittäviä, mutta parasta niissä on silti se tunne, että onhan se kivaa, että daddy vielä yrittää. Ex-päätoimittaja Sami Ruokangas arvioi levyn BN-numerossa 6/99 ja koki asian minuakin myönteisemmin: ”Kitaran ylivallan aikoina on kiva kuulla bändiä, jossa hyviä sooloja soittavat trumpetti ja fonit. Paino on sanalla HYVIÄ, sillä alalta löytyy tunnetusti monenlaista tuuttaajaa, etenkin swingbuumin lisättyä puhaltimien arvostusta bluesissakin. Ei ole minunkaan. Soittopuolta vahvistaa muutama vanha kaveri ja laulupuolella avustavat niinkin kovat nimet kuin Otis Clay, Willie Rogers ja Independents- ajoilta tuttu Eric Thomas. -raidalla ja synkähköllä ja surullisella katubluesilla Street Musician sekä vetää avausraidan vuorotellen Ernie Penistonin kanssa. Uusimman soolopitkäsoittonsa ”Olio”Barge julkaisi oman Wild Root -levy-yhtiön kautta loppuvuonna 2012. - 36 - Olio (Wild Root #) (1) Reader Woman (2) We’ll Be Friends (3) More Love (4) Shame On You Shame On Me (5) Give Me My Floers Now (6) Sweetness (7) All Or Nothing At All (8) Safe Sax (9) This Is My Love Song For You (10) Them Changes (11) I Can’t Make You Love Me Faktoista todettakoon, että Wild Root on Bargen perheen oma merkki, viittaahan nimikekin Genen nuoruusvuosiin, kuten aikaisemmin That’s Enough -sävelmän yhteydessä todettiin. Mies itse on ollut vähän kiusaantunut joutumisestaan laulajaksi, ikää kun on sen verran, että sanoitukset eivät oikein pysy mielessä. Uudella vuosituhannella Rhythm & Blues Kings on joka tapauksessa pysynyt koossa ja esiintynyt suuria kokonpanomuutoksia kokematta suhteellisen säännöllisesti. Valitettavasti tekstikannesta ei selviä, miten foniosuudet Terry Ogolinin kanssa ovat jakautuneet. Yhdentekevän jammailun tuntua on turhan monella raidalla ja tilanne ei ainakaan parane siitä, että mukaan on roiskittu jazz-henkeä. Levy ei herättänyt erityistä huomiota eikä poikinut menestystä. Sessioihin osallistuneisiin kitaristeihin lukeutuvat ainakin Criss Johnson ja Will Crosby, molemmat ansioituneita soittajia mm. Barge laulaa vokalistiosuudet Love Is... Pääpaino on aika yhdentekevässä urbaanissa bluesissa, jollaista voin kuvitella sietäväni festareilla tai muuten vain lavalla, mutta levyltä kuunneltuna tuo herättää vain kiusaantuneen olon. Tuorein kohdalleni osunut päivitys Gene Bargesta on viime kesältä, sen mukaan hän oli edelleen kunnossa (ainoa erikseen mainittu vaiva on pöhötauti) ja osallistui musiikkitouhuihinkin. Alligator-merkin julkaisuilta. (1) Help Wanted (2) Love Is A Five Letter Word (3) Mo Too-Do-Loo (4) Poor Man’s Blues (5) Creepin Under My Skin (6) Hide & Seek (7) Homecoming (8) Street Musician (9) Girlfriend Woman And Wife (10) Things That Make Me Mad (11) Wallflower Boogie Sekavat on mietteet. En tiedä, tarkoittaako tuo aktiivista soittamista – ainakin hän seuraa asioita Chicagossa huolehtiessaan managerinsa Lafayette Gaitlingin omistaman ThisIt-nimisen gospel-levymerkin presidentin tehtävistä sekä seuratessaan sivusta tyttärensä Gina Bargen oman tuotanto- ja julkaisu-uran kehittymistä. Tärkeimmät kohdalleni osuneet havainnot ovat olleet esiintyminen Little Scottin hautajaisissa vuonna 2003 (Bargen osuus on aivan erityisesti mainittu) sekä laajemminkin huomioitu keikka Chicagon blues festivaaleilla vuonna 2009. Kyseessä ei ole virallinen sessiotuote vaan levy on nähtävästi koottu viime vuosien siellä täällä tehdyistä nauhoituksista. Soitossa ei ole mitään oleellista vikaa, itse asiassa se on hyvinkin positiivista minun blueskorvalleni sikäli, että ei tarvitse kuunnella kitaranvingutusta, vaan terhakat mutta rutiininomaiset torvikuviot ovat pääosassa. Neljä kappaletta (3, 6, 8, 11) ovat instrumentaaleja ja minun näkökulmastani melko turhia. Puhallusvoimaa on puolestaan vahvistamassa Earth, Wind & Fire Hornsin jäseniä.Tunnetuin vieras taitaa kuitenkin olla Buddy Guy, joka on mukana raidalla Shame On You Shame On Me
Sen tekijäksi on enimmäkseen merkitty Willie Dixon, mutta tunnetusti hän vain muunsi vanhan gospelin This Train maalliseen muotoon. Huippuvuosinaan Walter oli niin suosittu, että selkeistä bluesmiehistä hänen edellään keikkui silloin vain B.B. Mutta toki hänkin silloin tällöin käytti hyväksi myös muiden artistien luomuksia. -47. Tuon session toinen tuotos on kitaristi Othum ”Otha” Brownin laulama Ora Nelle Blues, jolla Walter soittaa huuliharppua ja Jimmy Rogers toista kitaraa. S ähköistetyn huuliharpunsoiton suurmestari Marion Walter Jacobs oli syntynyt Louisianassa v. Teknisten ongelmien vuoksi Walter joutui soittamaan kokonaan akustisesti, eikä hän saanut esittää kuin neljä soolonumeroa. Otsassa oli jonkin pahoinpitelyn aiheuttama iso arpi, ja toinen jalka oli oman vahingonlaukauksen jäljiltä laahauskunnossa. Näin on siitäkin huolimatta, että kysymyksessä on alunperin Muddy Watersin silloisen yhtyeen sisäänsoittonumero. Sellaisia ovat etenkin hänen monet taidokkaat instrumentaalinsa. Walterin luomisvoima alkoi osoittaa ehtymisen merkkejä jo 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin hän ryhtyi versioimaan sellaisia tuttuja klassikoita kuin St. -29. Ja tiettävästi keikkojen järjestäjät olivat monesti kovin mielissään, kun harpistista, kitaristista, basistista ja rumpalista koostunut pieni yhtye sai etenkin Walterin vahvojen soundien ansiosta aikaiseksi miltei yhtä täyteläisen äänivallin kuin huomattavasti laajemmat r&b-bändit. Kappale ei ole yleisesti mitenkään erityisen tunnettu, mutta kyseessä on kutakuinkin sama laulu kuin Rogersin nimiin sittemmin kirjattu That’s All Right. King. Satuin näkemään Little Walterin ja kuulemaan hänen musisointiaan vuoden 1967 American Folk Blues Festival -kiertueen Helsingin konsertissa. Jo pikkupoikana soittohommat aloittanut Little Walter saapui Chicagoon 1940-luvun puolivälin paikkeilla ja pääsi ensimmäisen kerran levyttämään v. LITTLE W ALTER © Seija De Rybel Little Walterin ensimmäinen itsenäinen Chesslevytys Juke, alkuperäiseltä nimeltään Your Cat Will Play, singahti v. -48 Moody Jonesin kanssa tekemästään Boogie’sta. Vuosina 1952–59 Little Walterilla oli tasan 10 r&b-hittiä, joista ykköseksi kohosi myös vuoden -55 tallenne My Babe. Taakse jäivät mm. Ennen Chess-aikojaan Walter teki myös joi- JIMMY ROGERS uuritalo, Helsinki 12.10.1967, American Folk Blues Festival, Kultt E, LITTLE WALTER, HOUND PAYN ODIE : n lukie lta pikku-ukot vasemma DOG TAYLOR, DILLARD CRUME WILLIE DIXON - 37 - 1 - 2014 •. -52 Billboard-lehden r&b-tilaston kärkeen ja pysyi siellä peräti kahdeksan viikon verran. Niihin lukeutuvat ainakin T-Bone Walkerin Mean Old World, Washboard Samin Back Door eli Tell Me Mama, Rabon Tarrantin Blues With A Feelin’, Tampa Redin You’re Gonna Miss Me eli Oh Baby ja Doctor Claytonin I Got To Find My Baby. Snooky Pryor väitti aikoinaan, että Walter kopioi Juke’n hänen v. Se on ainoa puhdas harppuinstrumentaali, joka on koskaan komeillut minkään yleisen myyntilistan kärjessä. Siinä määrin maaginen tuo tapahtuma kuitenkin oli, että pienellä muistin virkistämisellä se palautuu yhä kirkkaana mieleen. VESA WALAMIES takin muita levytyksiä, joista vuoden -50 Muskadine on variaatio vanhasta tutusta Sweet Home Chicago -teemasta. Silloin tallentui hänen oma soolonumeronsa I Just Keep Loving Her, joka on rakenteeltaan perinteinen mutta tarkoilta taustoiltaan ainakin minulle epäselvä. Louis Jimmyn Goin’ Down Slow eli I’ve Had My Fun, Jay McShannin ja Walter Brownin Confessin’ The Blues, Big Bill Broonzyn Key To The Highway, Sleepy John Estesin Some Day Baby eli Worried Life Blues ja Big Boy Crudupin Mean Old Frisco. Tuskin kukaan muu muusikko on uudistanut harputtelua bluesin puitteissa yhtä paljon kuin hän, ja myös hänen saavuttamansa kaupallinen menestys oli poikkeuksellisen mittava. Muddy, Jimmy Reed, John Lee Hooker sekä valtakunnallisesti itse asiassa aika vaatimattomasti menestyneet Lightnin’ Hopkins, Howlin’ Wolf ja Sonny Boy Williamson II. Hänen silloinen olemuksensa ei todellakaan ollut mitenkään loistelias. Hänen diskografiastaan löytyvät myös nimikkeet Me And Piney Brown ja Chicken Shack, mutta havaintojeni mukaan ne eivät juurikaan muistuta Joe Turnerin ja Amos Milburnin samoilla nimillä varustettuja levytyksiä. Alkuosiltaan nuo kaksi teosta ovat kieltämättä samantyyppisiä, mutta noin 20 ensimmäisen sekuntin jälkeen niiden tiet kyllä erkanevat olennaisesti toisistaan. Samalta vuodelta on peräisin myös Walterin, Muddyn ja Leroy Fosterin kaksiosainen hoilotus Rollin’ And Tumblin’, minkä varhaisversion Hambone Willie Newbern toi julkisuuteen jo v. 1929 tai -30 ja kuoli katutappelun jälkeen Chicagossa 15.2.1968. Enemmistö Little Walterin jäämistöstä on hänen omia tuotoksiaan
Bluesin vuosisata, osa 8). The Yardbirds, The Animals, The Pretty Things ja lukemattomat muut nuorisoyhtyeet (kts. Walkerin ehdoton ihailija B.B. Eivätpä Kornerit ja Mayallit Englannissa olleet yksin bluesinsa kanssa. Bluesin kannalta ongelmaksi muodostui, ettei sitä niinkään pidetty omana taiteenlajinaan, vaan nuori yleisö sulautti sen vain yhdeksi pop- tai rock-musiikin tyylilajiksi. Länsirannikolla innokkaat savikiekkojen keräilijät,. Eurooppalaisten nuorten soittajien vapaasti amerikkalaisilta esikuviltaan lainaamaa musiikkia alettiin kutsua rhythm and bluesiksi – amerikkalaisten mustan musiikin listojen otsikkoa estottomasti siteeraten. CANNED HEAT - 38 - GODNESS. Myös uudella mantereella oli syntynyt folk-innostuksen vanavedessä intohimoinen, vaikkakin marginaalinen bluesin harrastus. Alkuperäisestä bluesista nuorella yleisöllä oli korkeintaan jonkinlainen romantisoitu kuva puuvillapelloilla ahertavista köyhistä mustista maatyöläisistä tai epämääräistä autenttisuutta musiikista etsivä asenne. • 1 - 2014 On tunnetusti lukuisia bluesin harrastajia jotka pitävät kitaran ylikorostamista bluesin rappion ilmentymänä, mutta suuri yleisö rakastaa nimenomaan noita hurmoksellisia kitarasooloja. Heidän ohellaan nousi kuitenkin tärkeimmäksi vaikuttajaksi samaa ikäpolvea edustanut laulaja, huuliharpisti, urkuri, kitaristi ja ennen kaikkea yhtyejohtaja John Mayall (s.-33), jonka Bluesbreakers-bändistä muodostui eräänlainen englantilaisten muusikoiden ”bluesin korkeakoulu”. Villitys lähti käyntiin The Rolling Stonesin päästyä levyttämään ja tuota pikaa Brittein saaret olivat täynnä toinen toistaan innokkaampia, vaikkei välttämättä aivan virtuoosimaisia rhythm and bluesin soittajia. Rhythm and bluesiksi kelpasi mikä hyvänsä hieman vanhempi USA:n mustan väestön suosima musiikki Muddy Watersin maaseutupohjaisesta Chicago-bluesista Motown-yhtiön hienostuneeseen pop-souliin tai Chuck Berryn rock’n’rollista suosittuihin jazz-kappaleisiin. Tuota pikaa R&B-villitys levisi läpi Euroopan peräti Suomea myöten. E nglantilaisnuorison saatua ns. HONEY AALTONEN Nuorekkaasta R&B-muodista kehkeytyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen ns. blueskärpäsen pureman 1960-luvun alkuvuosina, syntyi uusi musiikkisuuntaus. Kyllähän kitaralla on ollut bluesissa aina tärkeä merkitys. Vaikka jotkut ovat vannoneet kitaradinosaurusten ajan jääneen taakse, tuntuu siltä, että kitaraterrorin vuodet sen kun jatkuvat niin kauan kuin sähköä riittää. Charley Pattonin runnoman slidekitaran mekkala tai Lonnie Johnsonin tyylikäs jazzfraseeraus täydensivät bluesin tulkintaa 1920-luvulta lähtien. Bluesin vuosisata -sarjan aiemmat osat on julkaistu Blues Newsin numeroissa #200, #205, #206, #209, #213, #218, #238 ja #249. Perinnettä jatkoivat niin Otis Rush kuin Magic Samkin, mutta seuraavan vuosikymmenen alussa blueshittejä kitarainstrumentaaleista rupesi tehtailemaan Freddy King. Niinpä kitaran merkitys oli 60-luvulla jo tasavertainen laulun kanssa Buddy Guyn tai Albert Kingin esityksissä. Varsinainen bluesboomi teki tuloaan ja sähkökitarasankareiden dominoima bluesrock odotti jo kulman takana. King nosti sähkökitaran laulun rinnalle lähes yhtä vahvaksi solistiseksi instrumentiksi 50-luvulla. Earl Hookerilla ja Albert Collinsilla kitaransoitto nousi kappaleiden tärkeimmäksi elementiksi (kts Bluesin vuosisata, osa 3). Nuorisolle bluesia edustivat kitarayhtyeet. R&B kun koettiin hieman rankemmaksi, ”miehekkäämmäksi” ja ennen kaikkea epäkaupallisemmaksi vaihtoehdoksi The Beatlesin maailmanlaajuista menestystä saavuttaneelle Mersey-beatille (vaikka itse asiassa Beatlesin vaikutteet olivat hyvinkin syvällä amerikkalaisessa mustassa musiikissa), eikä sen esittämiseen vaadittu välttämättä monimutkaisia sointuja tai lauluharmonioita. Siinä erityisesti kitaristien arvostus kasvoi arvoon arvaamattomaan. vakavampi bluesinnostus, jonka suunnan näyttäjinä olivat jo 50-luvun lopulla olleet Alexis Kornerin (1928–84) ja Cyril Davisin (1932–64) kaltaiset bluesharrastajat. Rolling Stonesin vanavedessä seurasivat mm. Se oli jopa niin suosittu musiikkitermi, että meillä Suomen takametsissä joku kuulemma luuli R&B:n tarkoittavan Rolling Stones & Beatles -musiikkia! Eipä aikaakaan kun myös amerikkalaisnuoret britti-invaasion innostamina kuulivat ensikertaa oman maansa mustaa musiikkia – tosin kuvitellen sitä englantilaisten keksimäksi. Todelliseksi blueskitaratähdeksi ja lukemattomien sähkökitaristien esikuvaksi nousi T-Bone Walker 40-luvulla
Kun ”John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton” nousi yllättäen myyntilistojen kärkipaikoille, lähti bluesin suosio vyörymään pitelemättömästi. Vuonna -69 ilmestyi vielä jäähyväisalbumi ”Goodbye Cream”. Yardbirdsistä hän oli lähtenyt ns. Koska Creamin kolmikkoa pidettiin ylivoimaisina taitureina, venähtivät heidän kappaleidensa konserttiesitykset helposti 10stä minuutista puoleen tuntiin. Vain se superkuuluisuus jäi näiltä maakunnan pojilta uupumaan. Yhtäkkiä Englanti oli tulvillaan pikkuclaptoneita ja bluesia antaumuksella vinguttavia vihaisia nuoria miehiä. kitarakuninkuuskin syntyi juuri siellä. karhumaisesti karjuva ja myös ulkoisesti ko. Soolourallaan hän on rockin, countryn, reggaen ym. voimatrio. Monenlaisten projektien ohessa Bloomfield jatkoi myös sooloartistina. Suunnitelmana oli luoda jotain aivan uutta rockmusiikkia bluesin pohjalta. Vaikka Butterfield oli kiistatta yhtyeen tähti, nousivat valokeilaan ajan hengen mukaisesti kitaristit Bloomfield ja Elvin Bishop (s.-42). Koska Englanti on vanha monarkia, on luontevaa, että ns. Vaikka Creamin levyjä voidaan pitää jopa epätasaisina tai hajanaisina, sisältävät ne roppakaupalla aikansa parasta rockmusiikkia, kuten White Room, Badge, Sunshine Of Your Love, Tales Of Brave Ulusses tai persoonallisia tulkintoja bluesklassikoista, kuten Howlin’Wolfin Spoonfulista tai Robert Johnsonin Crossroadsista. Paul Butterfield – ikään kuin Bloomfieldiä paikatakseen – vahvisti yhtyettään puhaltimilla. Epäkaupalliseksi uskotun julkaisun menestys tuli yllätyksenä niin levy-yhtiö Deccalle kuin levyn esittäjillekin. Kalifornian hippipiireissä bluesille oli kysyntää, sillä edustihan se maanläheistä ”takaisin luontoon” musiikkia. ovet paukkuen - 39 - RORY GALLAGHER bändin siirtyessä ”liian kaupalliseen” musiikkiin ja suunnatonta klubisuosiota nauttineesta Bluesbreakersistä hän ehti lähteä jo ennen levyn ilmestymistä kauppoihin. Alexis Kornerin bändissä ja Graham Bond Organizationissa soittaneiden basisti Jack Brucen (s.1943) ja rumpali Ginger Bakerin (s.1939) kanssa syntyi monien mielestä ensimmäinen bluesrock-yhtye, ensimmäinen superbändi tai ainakin ensimmäinen ns. Vaikka Hendrix ei lyhyen elämänsä aikana ehtinyt julkaista kuin kolme virallista 1 - 2014 •. Siinä missä Taste keikkaili ahkerasti esimerkiksi Hampurin musiikkiluolissa, esiintyi Cream trendikkäästi BBC:n Top Of The Popsin kaltaisissa nuoriso-ohjelmissa. Kun useiden kitaristien palvoma Harvey Mandel (s.-45) liittyi Canned Heatiin vuonna -69, nousi kitaran merkitys bändissä entisestään. Vuonna -66 ilmestynyt ensialbumi ”Fresh Cream” oli tietenkin suurmenestys ja vielä suositummaksi nousi seuraavan vuoden hippikesän tunnelmia kuvastava ”Disraeli Gears”. Toisella levyllään ”East-West” bändi heittäytyi puhtaan bluesin kustannuksella villeihin improvisaatioihin itämaisine skaaloineen. luontokappaletta muistuttava Bob Hite (1945–81) ja hänen ystävänsä, korkealta ulahteleva huuliharpisti ja kitaristi Alan ”Sokea pöllö” Wilson (1943-70) perustivat Los Angelesissa kitaristi Henry Vestinen (1944-97) kanssa bluesyhtye Canned Heatin. Myös Dylanin ”Highway 61” -levyllä mukana olleen urkuri Al Kooperin (s.-44) kanssa syntyi yhteistyötä mm. Woodstockin festivaaleilla ja levytti albumin ”Future Blues” (-70). Lontoon huippumuusikoihin lukeutuneiden, aiemmin mm. Mandel oli aiemmin soittanut mm. Hänen huhuttiin myös olleen ehdolla Rolling Stonesiin 70-luvun puolivälissä Mick Taylorin lähdettyä bändistä. Levyllä oli yksi bändin suurimmista hiteistä Let’s Work Together, vapaamuotoinen mutta rokkaava versio Wilbert Harrisonin Let’s Stick Togetheristä. Creamin ja lyhytikäisen Blind Faithin jälkeen Clapton siirtyi soolouralle lyhytikäisen Layla-hitin tehneen Derek & The Dominos -kokoonpanon myötä. Näistä korkeintaan keskimmäinen pitää paikkaansa, sillä Irlannin Corkysta ponnistava kitaristi Rory Gallagherin Taste-yhtye operoi samoilla linjoilla, mutta oli perustettu jo aiemmin. Se sisälsi aikakautensa autenttista ja kiivainta Chicagobluesia, johon oli tyylipuhtaasti sekoitettu vaikutteita 50-luvun legendoilta Little Walterista Elmore Jamesiin. Väitetään ilmiön lähtölaukaukseksi 60-luvun puolivälin seinäkirjoitusta ”Clapton Is God!”, jolla luonnollisesti viitattiin Yardbirdsissä tunnetuksi tulleen, Bluesbreakersissa palvottun ja Cream-yhtyeessä supertähteyteen nousseen Eric Claptonin kitaransoiton ”jumalallisuuteen”. Paul Butterfield Blues Bandistä kasattu kokoonpano oli herättänyt pahennusta säestämällä sähköisesti ”folkin ylipappia” Bob Dylania (s.-41) Newportin festivaaleilla, sillä Bloomfield oli toiminut kitaristina Dylanin vuoden -65 albumilla ”Highway 61 Revisited”. levyillä ”Super Session”(-68) ja ”The Live Adventures Of Mike Bloomfield And Al Kooper” (-69). Mandelin kanssa Canned Heat esiintyi mm. Myöhemmin Clapton on myöntänyt joskus jopa unohtaneensa kesken soolon, mikä kappale on menossa. Stressi, kiristyneet ihmissuhteet ja liiallinen päihteiden käyttö ajoi Creamin lopettamispäätökseen kolmannen ”Wheels Of Fire”-tuplalevyn jälkeen. Claptonia pidetään yhä yhtenä maailman parhaista kitaristeista, vaikkakin jo Creamin perustamisvuonna hän jäi armottomasti James Marshall ”Jimi” Hendrixin (1942–70) jalkoihin. Pitkät ja kimurantisti rönsyilevät kitarasoolot kuuluivat erityisesti Holding Companyn kitaristin James Gurleyn (1941–2009) tavaramerkkeihin, mutta kyllä Canned Heatissäkin pitkiä improvisaatioita suosittiin. huuliharpisti Charlie Musselwhiten taustalla ja Vestinen palattua Heatiin, Mandel liittyi John Mayallin taustavoimiin. Butterfieldin bändistä Bloomfield erosi jo ”East-Westin” jälkeen perustaakseen uuden ryhmän vanhan ystävän, kitaristi/laulaja Nick Gravenitesin (s.-38) ja Jimi Hendrixin Band Of Gypsys -kokoonpanossa olleen rumpali/laulaja Buddy Milesin (1947-2008) kanssa uuden, jonkinlaista ”fuusiobluesia”esittäneen Electric Flagin, jonka ensialbumi ”A Long Time Comin’” ilmestyi vuonna -68. PAUL BUTTERFIELD BLUES BAND Chicagossa kaksi nuorukaista, laulaja/huuliharpisti Paul Butterfield (1942–87) ja kitaristi Mike Bloomfield (1943–81) taas uskaltautuivat henkensäkin uhalla mustien suosimiin blueskuppiloihin ja imivät kaikki mahdolliset vaikutteet sikäläisiltä alan mestareilta. Mikäli siihen vielä yhdisteltiin sopivasti psykedeelisiä vaikutteita, kuten texasilaissyntyisen laulajattaren Janis Joplinin (1943–70) tähdittämä Big Brother And Holding Company, pääsi sopivilla stimulanteilla bluesin mukana laajempiinkin sfääreihin. ohella levyttänyt edelleen rakastamaansa bluesia. Eric Claptonista tuli palvottu ”kitarajumala”, mikä näkyi myös hänen levottomassa persoonassaan. Sekä Butterfield että Bloomfield kehittyivät loistaviksi bluesin tulkitsijoiksi nuoresta iästään huolimatta ja vuonna -65 Elektra julkaisi levyn ”The Paul Butterfield Blues Band”
Vielä vuosikymmenet hänen kuolemansa jälkeen ja luultavasti niin kauan kun musiikki ihmisiä kiinnostaa, tullaan kaikkia kitaristeja heavy metalista jazziin tavalla tai toisella vertaamaan Jimi Hendrixiin (ks. Kun eräällä keikalla oli käynyt ilmi, ettei Clapton olisi JIMI HENDRIX PETER GREEN, 19 69 • 1 - 2014 - 40 -. Green oli Claptoniin verrattuna sävykkäämpi, jos ei yhtä päällekäyvä, niin vuoronperään sekä tulinen että tunnelmallinen. Green järkytti myös bändin valta-asetelmaa, sillä hän toi Bluesbreakersin ohjelmistoon omiakin sävellyksiään. Bluesin vuosisata, osa 3, BN 206). KER & BRUCE CREAM: CLAPTON, BA albumia (”Are You Experienced” -67, ”Axis: Bold As Love” -67 ja ”Electric Ladyland” -68), ”Band Of Gypsys”-konserttitallenteen v.-70 ja nipun singlejä, voidaan niitä kaikkia pitää millä hyvänsä mittapuulla mestariteoksina. Greenin soitossa oli havaittavissa yhtä hyvin herkkyyttä kuin huumoriakin. Greenin yhteistyö Mayallin kanssa ei kestänyt sen pitempään kuin Claptonillakaan. Nähtävästi luontaisella kitaristivainullaan hän löysi Claptonin tilalle parikymppisen lupaavan Peter Greenin (s.-46), jonka kanssa tehty seuraava levy ”A Hard Road” v. Hänellä ei tuntunut olevan pakonomaista tarvetta osoittaa olevansa kitarasankari, sillä sen herkkäkorvaisemmat kuulivat muutenkin. Mayalilla oli kuitenkin vielä ässä hihassa. Moni pitää ”Hard Roadia” edelleen Mayallin parhaana levynä. CRUSADE Jumalaksi nimetyn Claptonin korvaaminen Mayallin Bluesbreakersissa tuntui jotakuinkin mahdottomalta tehtävältä, mutta Mayallhan se bändin alkuperäinen tähti oli. -67 on vähintäänkin edeltäjänsä veroinen. Jimi Hendrixin vaikutus niin bluesin, rockin, soulin, ylipäänsä kitaransoiton tai jopa lavaesiintymisen kehitykseen oli ennennäkemätön
Kun esimerkiksi walesiläinen Dave Edmunds (s.-44) yritti saada Love Sculpture -yhtyeelleen levytyssopimusta, ilmoitti EMI suoraan, että levyttämään otetaan vain bluesbändejä. Vuonna -71 ilmestyneellä John Mayallin ”Back To The Roots” -levyllä Taylor vieraili STANDING AT THE CROSSROADS Bluesboomin myötä bändejä pulpahti esiin kuin sieniä sateella. Claptonin innoittamana bluesbändien tärkein jäsen tuntui - niin hyvässä kuin pahassakin - olevan se vikkeläsorminen kitaristi, joka soittaa kaikki suohon. Viimeiseksi jäänyt ”Then Play On” alkoi liikkua puhtaasta bluesista kokeellisempaan suuntaan. -45) ja rumpali Mick Fleetwoodin (s. Vuonna -68 Edmunds pääsi kuin pääsikin levylle Love Sculpturensa kanssa albumilla ”Blues Helping”. King. Bändin toinen levy ”O.K. Mayall pääsi jatkamaan ”bluesristiretkeään” aiheen mukaan nimetyllä albumilla ”Crusade”(-87), jonka kannessa bändin jäsenet poseeraavat bluesin puolesta mieltä osoittavia julisteita kantaen. Levyn Freddy King -instrumentaaliksi oli tällä kertaa valittu letkeän ripeä Remington Ride. -48), josta tuli Bluesbreakersin pitkäaikaisin kitaristi 60-luvulla. Tanakkaa bluesrockia tahkoi myös kitaristi Tony S. -68) sekä ”kaupallisemmista”singleistä koostettu ”Pious Bird Of Good Omen” (-69) ovat kaikki klassikoita. Se osasi tehdä bluesia, joka oli paitsi perinteistä, myös poikkeuksellisen persoonallista. Chicken Shackin ensimmäisellä ”40 Blue Fingers” -albumilla (-68) Webb esittelee King-taitojaan peräti neljällä kap- - 41 - paleella (3/1 Freddyn hyväksi). Blue Horizonin v.-70 julkaisema sooloalbumi ”Christine Perfect” ilmestyi vielä tyttönimellä. -44) Groundhogs. Ken” (-69) jatkoi pääosin samoilla linjoilla ja nousi jopa kymmenen parhaan joukkoon Englannin listalla. Sen keulahahmona toimi kitaristi Stan Webb (s.-46). Bluesille oli kysyntää. Kun nuori tulokas oli suoriutunut tehtävästään hienosti, otti Mayall talteen hänen yhteystietonsa. Claptonin tavoin hänenkin suurimpia innoittajiaan olivat sekä Freddy että B.B. Aiemmin Deccalle blueslevyjä tuottanut Mike Vernon oli perustanut oman Blue Horizon -levymerkin, jolle Greenin uusi yhtye kiinnitettiin välittömästi. Vuosikymmenen loppupuolella kolmanneksi kitaristiksi ja säveltäjäksi liittyi nuori Danny Kirwan. Tuo täydellisyys tosin katosi Christinen sukunimestä hänen avioiduttuaan John McVien kanssa ja hänet tultiin tuntemaan nimellä Christine McVie. Kun Claptonin bravuuri Freddy Kingin instrumentaaleista oli ollut Hideaway, ja Greenin The Stumble ja sai Taylor luvan selviytyä Drivin’ Sideawaysistä. Bändin ensimmäiset levyt ”Shake Down” (-68), ”Gettin’ To The Point” (-69) ja ”Blue Matter” (-69) ja sisälsivät pitkälti sovituksia vanhoista blueseista, mutta vuosikymmenen vaihteessa omien sävellysten lisääntyessä suuntautui Savoy Brown yhä enemmän suurempaan yleisöön vetoavaan boogierockiin. Levyistä mainittakoon ainakin ”Imagination Lady” (-71) ja ”Unlucky Boy” (-72). Nyt nuoret blueskitaristit seisoivat levottomassa bluesin ja rockin tienristeyksessä. Chicken Shackin hittisingle syntyi bändin pianistin, sittemmin Fleetwood Maciin liittyneen Christine Perfectin (s. Niiden lisäksi hänen soittoaan kuullaan singleistä kootuilla ”Lookin’ Back” (-69) ja ”Thru The Years” (-71) sekä keikkatallenteilla ”The Diary Of The Band l & ll” (-69). Mick Taylor oli ”Crusaden” lisäksi mukana studioalbumeilla, ”Bare Wires” (-68) ja ”Blues From Laryell Canyon”(-69). Fleetwood Mac oli millä mittapuulla hyvänsä Englannin, ellei koko maailman musiikillisesti tyylikkäin (valkoinen) bluesyhtye. Vuonna -65 Groundhogs säesti itseään John Lee Hookeria tämän Verve Forecastin julkaisemalla ”...And Seven Nights”- ja ”On The Waterfront” -nimillä julkaistulla 1 - 2014 •. -42) nimistä. Vakavista mielenterveydellisistä ongelmista kärsinyt Green erosi yhtyeestä ja vuoden sisällä erosivat samoista syistä myös Spencer ja Kirwan. Mutta vaikka monet kitaranvinguttajat sortuivat päämäärättömään revittelyyn, mahtui joukkoon lukuisia oman tyylinsä taitureita. Vanhoissa bluespiireissä liikkui uskomus, että jos menit keskiyöllä tienristeykseen, saatoit tehdä kaupat itsensä Paholaisen kanssa. Myöhemmin samaa nimeä käyttänyt bändi teki McViestä ja Fleetwoodista miljonäärejä uuden kokoonpanon aikuisrockilla. Mayall epäili aikansa, mutta suostui tarjoukseen. Rolling Stones oli joutunut erottamaan vakavasti huumeongelmaisen perustajäsenensä Brian Jonesin ja tarvitsi kipeästi uutta taitavaa kitaristia. Kun Mayall päätti asettua Yhdysvaltoihin, sai Taylor sopivasti uuden pestin. kitaristina yhdessä Eric Claptonin ja Harvey Manfeklin kanssa. McPheen (s. Wonderful” (molemmat v. Creamin ja Hendrixin näyttämän suunnan myötä blues muuttui vuosikymmenen loppupuolella raskaammaksi ja progressiivisemmaksi blues-rockiksi. Pojan nimi oli Mick Taylor (s. Omaa ”bluesin ristiretkeään” jatkoi myös Peter Green perustamansa uuden yhtyeen Fleetwood Macin kanssa. Niinpä perinteisestä popista ja rock’n’rollista kiinnostunut Edmunds hankki nipun blueslevyjä, otti kitaran kauniiseen käteen ja alkoi opetella Bluesbreakersin kitarakuvioita. Vuosina 1969–76 Mick Taylor nousi maailmanlaajuiseen rocktähteyteen, kunnes sai tarpeekseen Mick Jaggerin ja Keith Richardsin diktatuurista. ehtinyt paikalle, oli yleisön joukosta tullut esittäytymään teini-ikäinen poika. Deramilla oli myös Savoy Brown, Walesissa v. Kun mukaan liittyi vielä hieman sekopäinen ”valkoinen Elmore James”Jeremy Spencer, oli huippukvartetti koossa. -47 syntyneen kitaristi Kim Simmondsin johtama bluesyhtye. Chicken Shack oli Fleetwood Macin lisäksi Mike Vernonin Blue Horizonille kiinnittämä yhtye. Sieluasi vastaan hän antoi korvaukseksi esimerkiksi ilmiömäisen soittotaidon (Robert Johnson: Crossroads Blues). Bändin nimi oli yhdistelmä Greenin arvostamien, Bluesbreakersista hänen kyytiinsä loikanneiden basisti John McVien (s. Vuoden -68 ensilevyllä ”Searching The Surface” oli mukana vielä lainakappaleita Muddy Watersilta, Willie Cobbsilta ja Roscoe Gordonilta, mutta seuraavan vuoden ”Blues Obituarylla” luotettiin omiin, raskaalla kädellä työstettyihin blueseihin. Kappaleiden väleissä kuuluvat höpinät ja kikatukset lienevät sitä brittiläistä huumoria, mutta ymmärrän hyvin, mikäli ne jotakin kuuntelijaa ärsyttävät. Kun Chicken Shackin alkuperäinen kokoonpano hajosi, jatkoi bändi Stan Webbin johdolla reippaasti raskaamman bluesrockin parissa vaihdettuaan levy-yhtiötä Blue Horizonilta Deramille. Hän kertoi osaavansa bändin koko ohjelmiston ja kysyi, voisiko päästä suuren esikuvansa Claptonin tuuraajaksi. -43) tulkitsemasta Etta Jamesin balladista I’d Rather Go Blind vuonna -69. Valitettavasti hänen soolouransa ei lähtenyt yhtä hurjaan nousuun, mutta pysyvä kulttisankari hänestä tuli lukuisien ihailijoidensa keskuudessa. Sen ei tarvinnut flirttailla rock-musiikin kanssa muuten kuin hulvattomalla asenteellaan. Kaksi tyylipuhdasta blueslevyä ”Peter Green’s Fleetwood Mac” ja ”Mr
Varsinainen läpimurto tapahtui tosin vasta seuraavan vuoden Woodstock-festivaaleilla, jonka elokuvatallenteella I’m Going Home venähtää lähes kymmenminuuttiseksi riehaksi siitäkin huolimatta, että tempo on lähes kaksinkertainen edelliseen versioon verrattuna. Niinpä Ten Years Afterin bluestulkinnat sisälsivät pitkiä rönsyileviä jamiosuuksia, joissa koko yhtye, urkuri Chick Churchill (s. Musiikillisesti ”Undead” ei juuri poikennut edeltäjästään, mutta keikkasuosikiksi oli noussut nopea rock’n’roll-kappale I’m Going Home, joka levyllä venyi peräti yli kuusiminuuttiseksi. Yksi vikkeläsormisimmista kitaristeista oli varmasti Alvin Lee (1944–2013), joka perusti Nottinghamissa omalaatuisesti nimetyn Ten Years After -yhtyeensä. -49) kanssa amerikkalaispianisti Champion Jack Dupreen (1909–92) Blue Horizon -levyllä ”When You Feel The Feeling You Was feeling”. HEAVY LOAD Ensimmäisiä merkittäviä bluesrock-yhtyeitä oli nuoren kitaristin Paul Kossoffin (1950-76) ikätovereidensa kanssa v. -49) ja lahjakas 16-vuotias basisti Andy Fraser (s. Bluesista oli tullut 60-luvun lopulla yksi osa rockin valtavirtaa. Vaikka Free miellettiin lavaesiintymisiensä ansiosta rankaksi rockbändiksi, oli suuri osa sen tuotannosta hieman surumielisiä balladeja kuten Be My Friend tai Heavy Load. albumilla. Free ei pyrkinyt alkujaankaan olemaan perinteinen bluesyhtye, vaikka esimerkiksi heidän ensimmäisen levynsä ”Tons Of Sobs”tukevaotteinen tulkinta Albert Kingin The Hunterista on ehkäpä paras – alkuperäisen jälkeen tietenkin – versio aiheesta. -44) ja Alvinin velipoika, rumpali Rick Lee (s. -35) kanssa Englannissa varsinaisen jytäblueslevyn ”Checkin’ It Out”, jonka julkaisi englantilainen Red Lightnin’. -49), basisti Leo Lyons (s. Joka tapauksessa Ten Years Afterin hittilevyjen putki alkoi Deccan ”progressiivisen” alamerkin Deramin julkaisemien albumien ”Stonedhenge” (-68), ”Sssh.”, (-69), ”Cricklewood Green”, jolla oli jättihitti Love Like A Man (-70) ja ”Watt” (-71). Ikänsä vuoksi he harkitsivat bändin nimeksi Heavy Metal Kids (samanniminen bändi vaikutti myöhemmin 70-luvulla). Kun väkevä-ääninen laulaja Paul Rodgers (s. -52) liittyivät mukaan, oli nuorisoyhtye valmis. Bluesin lisäksi mukana oli myös jazziin ja vanhaan rock’n’rolliin viittaavia sävyjä. Fiksusti he kuitenkin valitsivat nimekseen Free ja ensitöikseen kasvattivat mahdollisimman paljon partaa, jotta näyttäisivät vanhemmilta. Ei ollut vakavasti otettavaa bändiä, jonka musiikissa tai vähintään mieltymyksissä ei blues olisi kummitellut.Jopa englantilaisten proge-, hardrock- ja heavy-yhtyeiden pohjana oli TEN YEARS AFTER • 1 - 2014 FREE - 42 -. Rodgers pitikin yhtenä tärkeimmistä esikuvistaan soulblueslaulaja Bobby ”Blue”Blandiä, mitä ei voi olla kuulematta hänen tulkinnoissaan. Sooloura ei käynnistynyt toivotulla tavalla ja Kossoff menehtyi sydänkohtaukseen vain 25-vuotiaana. Lee tuntui jäävän myös niin ko. Vuonna -77 Tony McPhee silloisine Groundhogseineen teki chicagolaisen huuliharpisti/laulaja Billy Boy Arnoldin (s. -68 perustama Free. kappaleen kuin aina vain nopeampaa kitaralurittelua vaativan yleisön vangiksi. Samaiset äänitteet on myöhemmin julkaistu useammallakin eri nimellä ja levymerkillä. Jälkimmäiselle Wand-merkillä julkaistulle versiolle on Groundhogsin säestystä täydennetty myöhemmin puhaltajilla – ja uskokaa tai älkää, ihan onnistuneesti. Siitä huolimatta menestystä seurasi vasta seuraavalla, ”Undead”-livelevyllä v.-68. Ten Years After sai tuota pikaa solmittua sopimuksen Deccan kanssa ja ensimmäinen, nimetön albumi osoitti kuinka kypsästä yhtyeestä oli kysymys. -45) pääsivät esittelemään taitojaan – tietenkin kitaran ollessa aina SE määräävä instrumentti. Varsinainen menestys avautui Freelle, kun kolmannen levyn ”Fire And Water” lopetuskappale All Right Now nousi megalomaaniseksi hitiksi. Tämä olisi ollut varhaisimpia kertoja kun heavy-sana olisi liitetty musiikin raskauteen. Kossoff oli aiemmin samana vuonna toiminut säestystehtävissä rumpali Simon Kirken (s. Varsinaisesta bluesbändistä Ten Years After oli jo muuttunut enemmän rockyhtyeeksi, vaikka Alvin Lee aina keikalla pääsi ne välttämättömät bluesitkin soittamaan. Nimi kuulemma viittaa siihen, että Elvis Presleyn kansainvälisestä läpimurrosta oli vierähtänyt tuolloin iäisyydeltä tuntuneet kymmenen vuotta. Tuo yksinkertaiseen kitarariffiin ja tarttuvaan kertosäkeeseen perustuva renkutus on edelleenkin yksi amerikkalaisten radioasemien soitetuimpia kappaleita. Vaikka Ten Years After oli nimenomaan bluesyhtye, oli Lee mieltynyt jazz- ja rockabillykitaristien näppärään soittotekniikkaan. Lyhyen mutta menestyksekkään uran päätti lopulta Kossoffin kontrolloimaton heroiiniriippuvuus
basisti, kosketinsoittaja ja sovittaja John Paul Jonesin (s. Vielä seuraavilla levyillä jatkettiin raskaalla linjalla, mutta vähitellen Beckin musiikki kääntyi rockin, jazzin ja funkin fuusion suuntaan. Myöhemmin Black Sabbathina tunnettu ryhmä aloitti uransa Earth-nimisenä bluesbändinä. Kun kappaleen nimi oli muutettu Whole Lotta Loveksi ja merkattu omaksi teokseksi, oli ”Led Zeppelin ll” -albumin avausraita valmis bändin siihen saakka suurimmaksi hitiksi. Led Zeppelin jäi bluesrockin suurimmaksi nimeksi, jonka ympärillä pyöri valtava markkinakoneisto. -48) ja rumpali John Bonham (1948–80). -45), Bluesbreakersissa soittanut rumpali Aynsley Dunbar (s. Singlenäkin julkaistu Beck’s Bolero oli pelottavan vaikuttava, mutta uudet tulkinnat vanhoista bluesklassikoista, kuten Howlin’Wolfin Ain’t Superstitous, Buddy Guyn Let Me Love You Baby, Muddy Watersin You Shook Me tai B.B. -47). Kun Jeff Beck (s. Yardbirdsin lopetettua toimintansa, alkoi Pagekin suunnitella uusia kuvioita. Se oli yhtä aikaa kokeellista kuin perinteistä, soittajat olivat kokeneita ja parhaimmillaan virtuooseja ja ennen kaikkea bändin sointi oli raskaampi kuin millään aiemmin kuullulla. Jeff Beck Groupin musiikki avasi kokonaan uusia raiteita bluesille. Jimmy Page oli aiemmin Beckin ja Richie Blackmoren tapaan tienannut leipänsä pääasiassa studiomuusikkona (päinvastoin kuin vaikkapa meillä Suomessa, Englannissa ymmärrettiin jo 60-luvulla, että jos nuorisoyhtyeiden levytyksiä paikkaamaan tarvitaan osaavampia muusikoita, on syytä käyttää saman ikäluokan ja kulttuuritaustan omaavia soittajia) ja uuteen bändiinsä Page sai houkuteltua arvostetun studiomuusikon. Led Zeppelinin suosio paisui äärimmilleen 70-luvulla. Muddy Waters joutui kauas mukavuusalueeltaan, kun hänet usutettiin tekemään psykedeelisillä funksovituksilla albumit ”Electric Mud” ja ”After The Rain”. -44) oli lähtenyt Yardbirdsistä perustaakseen oman yhtyeensä, päätyi jäljelle jäänyt kitarataituri Jimmy Page (s. Musiikilliset vaikutteet olivat pääosin bluesissa, mutta myös folkissa. Kingin Rock Me Baby (nimellä Rock My Plimsoul) saivat raskaudessaan bluesinharrastajat joko kauhistumaan tai innostumaan. Jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli 60-luvun alun R&B-villitykseen. Kuultuaan ”Truthin” Jimmy Pagen oli pakko panna ”paremmaksi”. blues. Muddy Watersin You Shook Men kääntöpuolella oli nopeatempoinen You Need Love, josta Small Faces oli pari vuotta aiemmin tehnyt version. MEANWHILE BACK IN THE STATES Bluesista oli 60-luvun lopulla tullut osa valtavirtaa jopa Amerikassa, vaikka alkuperäisiä bluesmuusikoita se ei juuri auttanut. Birminghamin perifeerisen rupuisasta tehdaskaupungista löytyivät laulaja Robert Plant (s. King sai kunnian toimia Rolling Stonesin lämmittelijänä Euroopan kiertueella v. Erityisesti Bonham teki Pageen vaikutuksen, sillä hän ei ollut kuullut kenenkään takovan rumpuja yhtä raskaasti ja lujaa. Huilisti Ian Andersonin johtama edistyksellinen, omaperäisesti barokkia ja renessanssiajan musiikkia jazziin ja raskaaseen rockiin yhdistellyt Jethro Tull oli alkujaan puhtaasti blues- ja jazzyhtye – erityisesti alkuperäiskitaristi Mick Abrahamsin aikana. -46) ja kitarasta bassoon vaihtanut Ronnie Wood (s. Beckin lisäksi mukana olivat rhythm and blues -laulaja Rod Stewart (s. -70, Junior Wells ja Buddy Guy pääsivät mukaan seuraavana vuonna. Lemon Song myötäilee Howlin’Wolfin Killing Flooria ja Bring It On Home mukailee introssaan suoraan Sonny Boy Williamsonia. Mutta kykeni Zeppelin tekemään hienoa bluesia itsekin; Since I’ve Been Lovin’ You on yksi hienoimmista valkoisten rockmuusikoiden tekemistä blueskappaleista. Eric Clapton, Stevie Winwood, Bill Wyman ja Charlie JEFF BECK - 43 - 1 - 2014 •. Ensilevyllä lyijynraskaita (lyijy=lead, lausutaan led) versioita Muddy Watersin (You Shook Me), Otis Rushin (I Can’t Quit You Baby), Howlin’ Wolfin (How Many More Times/Years, jonka keskellä lainataan Albert Kingin Hunteria) blueseista, mutta myös kokeellisiksi väännettyjä folkJauluja, kuten Joan Baezin levyttämästä Baby, I’m Gonna Leave You ja Jack Holmesin I’m Confused (Dazed And Confused). Bluesbändistä oli tullut hehtaarihalleissa ja stadioneilla esiintyvä supernimi, mutta sitä bluesia bändin fanit tuskin enää juurikaan noteerasivat. Jeff Beck Group oli jo jonkinasteinen sensaatio. B.B. Leadbellyn levyttämä kansansävelmä Gallows Pole ja päätösraidalla Hats Off To (Roy) Harper nostetaan hattua Royn lisäksi useammallekin deltabluesin vanhalle mestarille. Kaikista bändin levyistä tuli menestyksiä – siitäkin huolimatta, että jokaisella niistä oli vahvasti läsnä myös epämuodikas blues. Led Zeppelin muutti tempoa, rytmiä ja soitti sen äärimmäisen raskaasti. -46). Vaikka Zeppelin edusti raskasta rockia, miksikään heavybändiksi se ei koskaan suostunut itseään mieltämään. Jerome Kernin musikaalisävelmä Ol’ Man River, kansanlaulu Greensleeves ja Yardbirdsin pophitti Shape Of Things olivat käyneet läpi melkoisen muodonmuutoksen. Hän perusti Yardbirdsin raunioille uuden yhtyeen, jossa vanhasta oli jäljellä enää manageri Peter Grant. Myös yhden kaikkien aikojen menestyksekkäimmän raskaan rockin yhtyeen Deep Purplen kitaristin Richie Blackmoren ja urkuri Jon Lordin soitossa on vahva bluessävy. Puolittain akustisella ”Led Zeppelin lll” käsittelyyn on otettu mm. Howlin’ Wolf puolestaan lennätettiin Englantiin saakka levyttämään paikallisten rocktähtien kanssa. Pagen itsensä kustantama ja tuottama ensialbumi saatiin aikaan alle 30 tunnissa ja levytyssopimus solmittiin amerikkalaisen Atlanticin kanssa. Nelikosta tuli Led Zeppelin, joka ryhtyi pikaisesti tekemään levyä. -44) pian samaan tulokseen. Ensilevy ”Truth” v.-68 edusti jotain täysin ennenkuulumatonta. Blueslainailut jatkuivat seuraavallakin levyllä
Lonnie Mack saavutti listamenestystä 60-luvun alkupuolella instrumentaaliversiollaan Chuch Berryn kappaleesta Memphis. Yhdistävä tekijä näiden kolmen amerikkalaiskitaristin kohdalla oli se, että kaikki olivat aloittaneet muusikonuransa nuorina virtuooseina jo 1950-luvun lopulla. Esimerkiksi soulsävytteinen balladi Why osoittaa kypsyyttä jota ei parikymppiseltä laulajalta osaisi odottaa. Ronnie Hawkinsia, countrylaulaja Merle Kilgorea ja huhuttiinpa hänen olleen ehdolla jopa Rolling Stonesin kitaristiksi. Winter huomattiin kansainvälisesti. -44 syntynyt, tuore kitarasensaatio Johnny Winter. Uuden vuosituhannen aluksi Mack pääsi ensikertaa isolle levy-yhtiölle, CBS/Sonyn Epic-merkille ja julkaisi ”Roadhouses And Dancehalls” -albumin. Heartbeats-yhtyeensä kanssa hän pääsi Susie-Q -hitistään tunnetun rockabillylegenda Dale Hawkinsin taustalle. -46) perustivat lähes väkivaltaiselta kuulosta-. 60-luvulla hän säesti mm. Bluesmerkki Alligatorille Winter siirtyi v. Radikaalin tempun hän teki hankkimalla tavaramerkikseen muodostuneen Gibson Flying - 44 - V -kitaran, joka ei tuolloin ollut niitä halutuimpia malleja. Juurevan bluesin pariin Winter palasi jälleen 70-luvun lopulla. Ensimmäiset albuminsa Mack teki vasta 70-luvun taitteessa, mutta loppuvuosikymmen oli hiljaisempaa. -44) ja rumpali Carmine Appice (s. -40) perusti akustisen bluesduon Hot Tuna, joka sittemmin ryhtyi jyystämään varsinaista heavybluesia. Seuraavan yhtyeensä, vain kaksi albumia julkaisseen Johnny Winter And myötä siirryttiin bluesista lähemmäs rockia ja erityisesti ”Johnny Winter And Live” uhkuu raakaa voimaa. Hiljaisemman vaiheen jälkeen hän teki Alligatorille 80-luvulla albumit ”When Guitar Plays The Blues”, ”Dancin’ On The Edge” ja ”Hot Wires”. -73 oivallisesti nimetyllä ”Still Alive And Well”, jota seurasivat ”Saints And Sinners” ja ”John Dawson Winter lll” (molemmat -74). -64 lp:llä ”The Wham Of The Memphis Man”. Lonnie Mack (s.-41) ja Roy Buchanan (1939–88) tekivät Winterin JOHNNY & EDGAR WIN TER, RAINBOW CLUB, L.A., 1974 tapaan yhtiölle kumpikin kolme albumia. -46). Näitä Lonnie Mackin Faternity-merkin julkaisemia singlejä julkaistiin v. 60-luvun lopulla tuntui siltä, Toivo Kärjen ikivihreää iskelmää lainatakseni, että kaikessa soi blues! Oli sitten kysymyksessä vaikka kalifornialainen psykedeliapop, niin Grateful Dead syöksyi keikoilla kitaristinsa Jerry Garcian (1943–95) johdolla puolenkin tunnin kestäviin bluesjammailuihin ja Jefferson Airplanen kitaristi Jorma Kaukonen (s. Roy Buchanan sai soitto-opetusta teini-iässä länsirannikon huippukitaristeilta Jimmy Nolenilta, Pete Lewisiltä ja Johnny ”Guitar”Watsonilta. Jimi Hendrix, Ten Years After, Paul Butterfield, Janis Joplin ja Canned Heat. Creamin vanavedessä syntyi blueskitaristi Leslie Westin (s. Tämän nuolen muotoisen Gibsoninsa ja Magnatonevahvistimensa tremolo- ja vibratoefektien persoonallisella yhdistelmällä hän tuli luoneeksi oman, monien kitaristin jäljittelemän soundin. Woodstockissa teki läpimurtonsa myös texasilainen, vaikkakin Mississippin Lealandissa v. Winterin tavoin 60-luvun puolivälissä Alligatorille päätyi kaksi muutakin musikanttia joita luultiin menneiden aikojen kitarasankareiksi. -45) raskasta rockbluesia soittanut Mountain ja progressiivisen Vanilla Fudgen rytmiryhmä, basisti Tim Bogert (s. Vain vähän aiemmin Winter oli tehnyt pienelle austinilaiselle Sonobeat-yhtiölle levyn ”Progressive Blues Experiment”, jonka ansiosta Rolling Stone -musiikkilehti kirjoitti hänestä ylistävän artikkelin. Tuotettuaan Muddy Watersin come back -levyt ”Hard Again”, ”I’m Ready”, “Muddy ‘Mississippi’ Waters Live” ja “I’m A King Bee” teki Winter Muddyn bändin kanssa täysverisen blueslevyn ”Nothing But The Blues” (-77) ja rokkaavista bluesklassikoista kootun ”Red, White And Blue” (-78). Levy sai jatkoa vuotta myöhemmin, jolloin ”Second Winterillä” perustrioa täydensi kosketinsoittaja ja saxofonisti, Johnnyn nuorempi veli Edgar (s. Jopa modernia rockia, jazzia ja latinalaisamerikkalaista rytmimusiikkia fuusioineen Santanan johtajan ja soolokitaristin Carlos Santanankin kitara vinkui bluestunnelmissa. Näyttävän paluun hän teki v. -85, pääsi ura uuteen kukoistukseensa. Vuosikymmenen puolivälin levytyksillään ”That’s What I’m Here For” (-74) ja ”Live Stock”(-75) Buchanan nousi kitaransoiton ihailijoiden sankariksi. -84, joka julkaisi vuoden välein albumit ”Guitar Slinger”, ”Serious Business” ja ”3rd Degree”. Bändi joutui lopettamaan jäsentensä kohtuuttomien huumeongelmien takia, minkä jälkeen Winter hakeutui katkaisuhoitoon. Vaikka olisi ollut kyse The Doorsin taiderockista, The Bandin monipuolisen juurevasta musiikista tai Creedence Clearwater Revivalin maanläheisestä rock’n’rollista, mahtui sekaan aina palanen bluesia. Roy Buchanan kuoli hämärissä olosuhteissa Fairfaxin poliisin putkaan juopumuksesta pidätettynä. Vasta kun pinnalle noussut kitaratähti Stevie Ray Vaughan tuotti Alligatorille come back -levyn ”Strikes Like Lightning” v. Tuota langanlaihaa ”ihmiskitaraksi” tituleerattua albiinoa ja hänen tulipalovauhtia eteneviä soolojaan tultiin hämmästelemään ympäri maailman. Olihan Wolfilla sentään mukanaan luottokitaristinsa Hubert Sumlin. Kuten useat kitaraa soittavat ikätoverinsa, myös Lonnie Mack aloitteli soittamalla rockabillyä ja rhythm and bluesia. Bluesin asema rock-musiikissa tuli selväksi viimeistään Woodstockin jättifestivaaleilla -69, sillä esiintyjäkaartiin kuuluivat mm. Kun CBS Records Winterin maineesta innostuneena julkaisi hänen ns. Vielä 70-luvun alussa Buchanan tunnettiin ammattipiireissä ”maailman parhaana tuntemattomana kitaristina”, mutta saatuaan levytyssopimuksen Polydorin kanssa, tuli maailma tuntemaan hänen raastavan tunteikkaan vingutuksensa ja salamannopeasti ryöpsähtelevät lurituksensa – puhumattakaan hänen Fender Telecasterinsa korvista vaikut karistavan kireän soundinsa. ROY BUCHAN AN • 1 - 2014 © James For tune Watts olivat onneksi läksynsä lukeneet, joten lopputuloksena syntyi mainio ”The London Howlin’ Wolf Sessions”. Seuraavan vuosikymmenen vaihteeseen mennessä ilmestyivät myös ”Second Sight” ja livelevy ”Attack Of The Killer V”. Vaikka Winter on 2000-luvulla sairastellut, lähes sokeutunut ja jotakuinkin liikuntakyvytön, ilmestyi häneltä 2010 uusi bluesiin keskittynyt albumi ”Roots”. ensimmäisen levynsä ”Johnny Winter” v. Sitäkin persoonallisempi instrmentaali oli hurjaa vauhtia kiitävä Wham! Vaikka Mack tuli tutuksi juuri instrumentaaleillaan, oli hän myös sielukas laulaja. -69, järjestyi myös kiinnitys Woodstockin esiintyjäkaartiin
Suurelle yleisölle hän oli ehkä liian blues, bluesyleisölle liian rock ja amerikkalaiselle yleisölle liian eurooppalainen – tunsihan hän sikäläisen musiikkiperinteenkin paremmin kuin amerikkalaiset itse. Niinpä kolmas albumi ”Live In Europe” v. Duane Allmanin ura jäi lopulta valitettavan lyhyeksi, sillä hän menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa v. Mountainin jälkeen Leslie West ja rumpali Corky Laing yhdistivät voimansa Cream-basistin Jack Brucen kanssa bändissä West, Bruce & Laing. Kun Jimi Hendrixiltä kysyttiin, miltä tuntuu olla maailman paras kitaristi, hän naurahti: ”Mistä minä tietäisin. Vuonna -75 1 - 2014 •. Erityisesti slidekitaran soittajana hän oli lyömätön. -47) kanssa perustettu The Allman Brothers Band tuli luomaan uuden tyylisuunnan, ns. Jo vuonna -60 perustetussa rhythm and blues -yhtye Paramountsissa, josta sittemmin muotoutui Procol Harum, kitaraa soittanut Robin Trower (s. -45) ja ”laulaja”Rusty Dayn (1945–82) kanssa villitsemään amerikkalaisnuorisoa. Oivallisen yhteistyökumppanin hän sai basisti James Dewarista, jonka käheä bluesääni toi mieleen Paul Rodgersin. ”At Fillmore Eastin” persoonallinen soitto ja pitkät improvisaatiot tekivät Allmann Brothersista suunnannäyttäjän muille etelän ennakkoluulottomille muusikoille. -69. Martin ja deAth jättivät kokoonpanon, mutta Gallagher jatkoi triolla, jossa deAthin korvasi raskaskätisempi Ted McKenna. southern rockin. Varsinainen, ns. oikea blues alkoi jäädä enää pienen harrastajajoukon musiikiksi. Kaksi ensimmäistä levyä, ”The Allman Brothers Band” (-69) ja ”Idlewild South” (-70) herättivät positiivista huomiota, mutta. Levyllä oli vierailevana muusikkona tuolloin vielä suurelle yleisölle melko tuntematon Duane Allman (1946–71). Irlantilainen ”kansantauti”, alkoholismi, vei hänet maksansiirtoleikkaukseen v. Parhaimmillaan Gallagher oli esiintyessään yleisölle. Allman oli ollut nuoresta iästään huolimatta studiomuusikkona Alabaman Muscle Shoals studiolla 60-luvun lopulla ja hänen soittoaan voi kuulla mm. Seuraavana vuonna syntyi Gallagherin paras kokoonpano, luottobasisti Gerry McAvoy, kosketinsoittaja Lou Martin ja rumpali Rod deAth. Niinpä Trowerin ensimmäinen lp ”Twice Removed Frpm Yesterday” (-73) sai ylistävät arvostelut, ja vaikka blues ei enää ollut muodissa, kelpasi musiikki myös ostavalle yleisölle. DUANE ALLMAN vaa bluesrockia soittaneen Cactuksen kitaristi Jim McCartyn (s. Tällä kvartetilla tehtiin studioalbumit ”Blueprint” (-73), ”Tattoo” (-73), ”Against The Grain” (-75), ”Calling Card” (-76) ja ennen kaikkea kauttaaltaan ylistetty Irlannin kiertueelta tallennettu ”Irish Tour ’74”. Kahden studio- ja yhden livealbumin ansiosta tämä naapurivaltion köyhien poikien bändi huolittiin jopa Englannin suurimmalle rockfestivaalille Isle Of Wightin saarelle v. Tuolloin bändin johtaja sai osakseen ehkä suurimman kunnianosoituksen minkä kitaristi voi saada. -70. Elimistö kuitenkin hylki uutta tulokasta ja yksi suurimmista kitaristeista poistui keskuudestamme. Kysykää Rory Gallagherilta!” Rory Gallagherin (1948–95) ensimmäiset omat levyt eivät vielä herättäneet suurempaa huomiota. Pitkällisen puurtamisen jälkeen irlantilainen Taste oli vihdoinkin päässyt levyttämään v. Pikemminkin päinvastoin, se edusti menneen vuosikymmenen kaikuja. Usein Mountainia herjattiin ”köyhän miehen Creamiksi” tai Cactusta ”Led Zeppelinin junttiversioksi”, johtuen pikemminkin niiden suosiosta kuin musiikillisista puutteista. Creamin hajoamisesta vuotta myöhemmin Eric Clapton teki klassikkoalbumiaan ”Layla”, jolla pääsi loistamaan myös yksi Yhdysvaltojen syvän etelän merkittävimpiä kitaristeja. Seuraavana vuonna ilmestynyt ”Bridge Of Sighs” oli edeltäjäänsäkin täyteläisempi ja monet pitävät sitä Trowerin parhaana saavutuksena. Gallagher oli työnarkomaani, jolla ei liiemmin riittänyt aikaa lomailuun. Yhtään huonoa levyä Rory Gallagher ei jättänyt jälkeensä ja jopa kuoleman jälkeen julkaistut levyt ovat kaikki huippuluokkaa. Sekä Mountainiin, että Cactukseen kriitikot suhtautuivat penseästi, mutta yleisönsuosiosta kumpikin nautti. Jimi Hendrixiltä suurimman innoituksensa saanut Trower halusi enemmän tilaa kitaransoitolleen kuin se Procolissa oli mahdollista ja luontevin kokoonpano silloin on tietysti trio. Nuoremmalle rock-yleisölle blues ei ollut enää mikään muotijuttu. Kuten Tastenkin aikoina, hän yhdisteli niin sähköistä kuin akustistakin bluesia, perinteistä rock’n’rollia, folkia ja jopa jazzia. Veljesten bändi yhdisteli musiikillisia vaikutteitaan, oli sitten kyseessä blues, rock, jazz, country tai soul. Vaikka joku B.B. - 45 - ROBIN TROWER Gallagher oli suvereeni kitarataituri niin sähköisten kuin akustistenkin instrumenttien kanssa. -44) päätti 70-luvun alussa lähteä soolouralle. Tosin poikkeuksiakin oli. -72 herätti levykaupoissakin kiinnostusta. Veljensä Gregin (s. King oli Thrill Is Gonella noussut pop-listoille ja esiintyi niin televisiossa kuin yökerhoissakin ja Muddy Watersin tai John Lee Hookerin kaltaiset nimekkäämmät bluesartistit kiersivät ympäri maailmaa, ei suurempia levy-yhtiöitä enää blues voinut vähempää kiinnostaa. seuraava julkaisu, Fillmore Eastin konsertissa taltioitu tupla-lp räjäytti potin. -43), mutta yhtä kaikkien aikojen vaikuttavimmista bluesrockin kitarataitureista oli mahdoton täysin korvata. Rory Gallagherista ei koskaan tullut sitä supertähteä, minkä hän olisi ansainnut. Hänellä oli kyky tehdä koskettavia mollisävytteisiä kappaleita mutta myös raskasta rokkia. Cactus hajosi v. Robin Trowerin raskas bluesrock kuulosti erehdyttävästi Hendrixin ja Freen ristisiitokselta. Kitaroiden lisäksi hänen soitinarsenaaliinsa kuuluivat mandoliini, huuliharppu ja jopa alttosaxofoni. -95. BACK TO THE ROOTS Rockin valtavirta oli ahmaissut bluesin sisäänsä ja vähitellen näivettänyt sen alkuvoimaa. -71. -72 ja rytmiryhmä lähti Jeff Beckin matkaan lyhytikäiseksi jääneeseen kokoonpanoon Beck, Bogert & Appice. tuon ajan Aretha Franklinin, Wilson Pickettin ja King Curtisin levyillä. Allman Brothers jatkoi soolokitaristinaan toinen huippukitaristi Dickey Betts (s
Vaikka Robin Trower on pitänyt matalaa profiilia, on levyjä tasaiseen tahtiin. Feelgoodin kitaristi Wilko Johnson (s. Bluesin kaupalliseksi pelastajaksi ja kitarakuninkaiden maineen palauttajaksi nousi 80-luvun alussa Stevie Ray Vaughan Texasista. Hän menehtyi keuhkosyöpään v. Geilsin perustama raivopäinen bluesrockyhtye. Feelgood, joka palautti mystisen termin rhythm and blues jälleen musiikinharrastajien sanavarastoon. Uudelleenyhdistyminen tuotti tulosta, sillä uudelleen kootun Piratesin ensimmäinen lp ”Out Of Their Skulls” täytti – ellei jopa ylittänyt – rankan rockin nälkäisen yleisön odotukset jopa punk-rockin läpimurtovuonna -77. Feelgood bändi nappasi myös nimensä. Jo v. Jäähyväisiksi äänitettiin Canvey Islandin Dr. Ilman sen suurempaa kunnianhimoa he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vaikka Wilko Johnsonia ei pidetty minään virtuoosimaisena kitaristina, tuli hänen soitostaan bändin tavaramerkki. Uusimmalle blueslevylleen ”Roots And Branches” vuodelta 2012 Trower on valinnut otsikon mukaisesti nipun vanhoja suosikkikappaleitaan Little Red Roosterista Hound Dogiin ja That’s Allright Mamasta The Thrill Is Goneen. Heidän alkuaikojen esikuvansa oli kuitenkin bostonilainen, blueskitaristi J. -53) ja rumpali John Martin (joka syystä tai toisesta halusi käyttää itsestään vain nimeä The Big Figure) halusivat viihdyttää itseään soittamalla nuoruutensa suosikkimusiikkia. Lee Brilleauxin siunauksella Dr. Mutta kun bändi rupesi paahtamaan suoraviivaista rockiaan, vääntelivät he kasvoilleen vähämielisen näköisiä ilmeitä, ravasivat ympäri pieniä lavanurkkauksia ja näyttivät vähintäänkin vaarallisilta. Feelgood hajosi lopulli- • 1 - 2014 EY THE PIRATES: SPENCE, GREEN & FARL sesti, jatkoi Lee Brilleaux uudella miehistöllä kuolemaansa saakka. Uuden – ja raskaamman version Pirates teki v. J. Dr. Vuotta myöhemmin bändin livelevy ”Stupidity” ponkaisi Englannin listan kärkipäähän, mutta kesken neljännen, ”Sneakin’Suspicion”-levyn tekemisen Wilko Johnsonin ja Feelgoodin välit katkesivat. ZZ Top oli kitaristinsa Billy Gibbonsin johdolla tehnyt bluesrockiaan jo vuosikymmenen verran ennen kuin bändi nousi maailmanlaajuiseen megasuosioon. Dr. Geilsin harpistille Magic Dickille. Tähän ”uustraditionaaliseen”ilmiöön tulemme palaamaan myöhemmin. Feelgood Music Barissa ”Down At The Doctor’s”. -76 konserttialbumin, nimeltään yksinkertaisesti ”LIVE!”. Feelgood alkoi herättää paikallista huomiota poikkeuksellisen hurjalla lavaesiintymisellään. -94. Yksi maineikkaimmista oli Canvey Islandin ikävänoloisesta öljyteollisuuskaupungista tullut Dr. pubrock-ilmiö: tavanomaisen oloiset tyypit soittamassa maanläheistä musiikkia pubien kaljankittaajille. Mukaan lähti Bluesbreakersin kuuluisimmassa kokoonpanossa rumpalina ollut - 46 - Hughie Flint, joka puolestaan houkutteli toiseksi kitaristiksi McGuiness-Flintissä soittaneen Tom McGuinessin. Bändin kolmannelle levylle ”Fullhouse” oli kuitenkin onnistuttu tallentamaan keikkatilanteen hillitön tunnelma, joten samaan tähtäsi myös Nine Below Zero onnistuneesti ensilevyllään ”Live At Marquee”(-80). Kolmen täysipainoisen levyn jälkeen oli välitilinpäätöksen aika. -71 perustetun Dr. Alkujaan Shakin’ All Over -hitistään tunnettu Kidd oli kuollut auto-onnettomuudessa v. Rolling Stonesilta, Animalsilta, Pretty Thingsiltä, Yardbirdsiltä ja tietenkin Johnny Kidd & The Piratesilta opitut rock’n’roll- ja bluesklassikot löysivät tiensä sekalaiseen ohjelmistoon. Vuosien varrella olivat alkuperäiset amerikkalaisartistitkin tulleet tutuiksi bluesharrastuksen myötä. Yllättäen United Artists kiinnostui Feelgoodin epämuodikkaasta musiikista ja ensimmäinen, stereon valtakaudella poikkeuksellisesti monona julkaistu albumi ”Down By The Jetty” ilmestyi keväällä-75 ja Dr. Wilko oli kehittänyt oman omituisen soittotapansa, jossa hän nakutti hypnoottista rytmiä ja napakan yksinkertaista sooloa yhtä aikaa pelkillä, usein verisillä, sormillaan. Elettiin bluesboomin viimehetkiä ja Gibbonsin yhtye onnistui saamaan vuonna -70 levytyssopimuksen amerikkalaisen. Wilko Johnson ei tosin halunnut tyytyä pelkkään lainatavaraan, sillä häneltä syntyi omiakin kappaleita. Vanhoista 60-luvun veteraaneista koottiin myös The Blues Band. Parilla levyllä 80-luvun alussa hän kokeili yhteistyötä Jack Brucen kanssa. Se oli esiintynyt Jimi Hendrixin lämmittelijänä, joka oli puolestaan auliisti jakanut kitaransoittovinkkejä kollegalleen. ”Bluesia punkkareille” oli Nine Below Zero -nimisen yhtyeen lähtökohta. Punk ja uusi aalto toimi vastavetona rockin dinosauruksille, mutta niin toimi blueskin. Noihin aikoihin Gibbons tapasi basisti Dusty Hillin ja rumpali Frank Beardin American Blues -yhtyeestä ja pyysi heitä mukaansa suunnittelemaansa uuteen ja taloudelliseen triokokoonpanoon. Robin Trower julkaisi v. Teini-ikäisinä he olivat kuunnelleet tietenkin Rolling Stonesia ja muita 60-luvun rhythm and blues bändejä. Seuraavien levyjen ”Ready” (-80), ja ”Itchy Feet” (-81) myötä tämä terapiabändi löysi itsensä kiertämässä maailmaa. Johnsonin tilalle tuli John ”Gypie” Mayo (1951–2013), joka hoitikin pestinsä mallikkaasti 80-luvun alkuun. Jotta yhtye saisi soitella ilman vanhojen aikojen tuomia paineita, nimesivät he orkesterin anonyymisti Blues Bandiksi. Feelgood huomasi olevansa pubin nurkkauksen sijaan kiertämässä Eurooppaa. Koko ryhmä näytti nuhjuisissa puvuissaan tavallisilta työväen luokan puurtajilta, jotka olivat töiden jälkeen pubiin poiketessaan vaihtaneet ”jotain vähän siistimpää” ylleen. Yksinäisen tähden osavaltiosta saapuviksi mainostettiin niitäkin amerikkalaisia juurevan musiikin esittäjiä jotka eivät välttämättä olleet koko osavaltiossa käyneetkään. Feelgood kiertää edelleen maailmaa jäljelle jääneellä soittajistolla. Soitannollisesti bändi oli huippuvedossa ja erityisesti huuliharpisti Mark Feltham pärjäsi lähestulkoon J. Vastapainoksi syntyi ns. Joitakin vuosia myöhemmin alettiin kopioida ympäri maailmaa hänen tapaansa piestä kitarasta vihaisia ääniä. Bluesille tuntui edelleen olevan sosiaalinen tilaus. Gibbons oli 60-luvulla soittanut The Movin’Sidewalksissa. Toinen albumi ”Malpractice”, jolla oli myös bändin tunnetuin hitti Back In The Night, ehti kauppoihin vielä ennen joulua. Ainakin Suomessa koettiin 80-luvulla varsinainen texasilaisbändien tulva. -47), laulaja/huuliharpisti/slidekitaristi Lee Brilleaux (1953–94), basisti John B. Kun Dr. Feelgoodin menestys sai seuraajia Englannissa. Mahtipontiseksi käyneen musiikin spektaakkelimaisia konsertteja esittäneet rocktähdet olivat etääntyneet yleisöstään. -80. -66, mutta kolmikko Green, Johnny Spence ja Frank Farley olivat jo 60-luvulla levyttäneet triona yhden singlen ilman Kiddiä. -42) ja John Dummer Blues Bandissä soittanut kitaristi/laulaja Dave Kelly (s. -78 Warner Bothersin julkaisemalle singlelle. -48) päättivät terapiamielessä perustaa ”vanhan ajan” rhythm and blues -yhtyeen. Wilko Johnsonin suurin esikuva oli nuoruudessa ollut Johnny Kidd & The Piratesin kitaristi Mick Green (1944–2010), joka sai Wilkolta saamansa huomion myötä ajatuksen koota vanhat Pirates-soittajat jälleen yhteen. Jos Rory Gallagherin tai Robin Trowerin bluesrock oli osalle yleisöä liian ”vaikeaa”, löytyi bluesille jälleen jalansijaa englantilaisten pubien nurkista. 60-luvulla Manfred Mannin laulusolistina ja huuliharpistina toiminut Paul Jones (s. Sparks (s. Vaikka Green, Spence ja Farley eivät soittaneetkaan Piratesissa alkuperäisen Shakin’ All Overin levytyksessä, pysyi se tietenkin bändin ohjelmistossa. TEXAS FLOOD Englantilaisten pub-bluesbändien lisäksi myös Amerikassa oli blues alkanut kukoistaa alakulttuurina. Stevie Ray Vaughan oli ZZ Topin ohella varmasti texasilaisinta mitä Suomessa osattiin kuvitella ilman countrymusiikkia tai Dallas-televisiosarjaa. Salaisuus ei kuitenkaan pitkään säilynyt ja bändiä alettiin kysellä keikoille toistuvasti. Vitsi säilyi vielä ensimmäisen levyn kotitekoisen näköisessä kannessa ja nimessä ”The Official Bootleg Album” v. Viimeksi mainitun levyttämästä Piano Redin kappaleesta Dr. Geils Band oli yksi 70-luvun alun hurjimpia keikkabändejä, vaikka heidän bluespitoiset levynsä eivät ihmeemmin myyneetkään. ilmestynyt ”For The Earth Below” ei sekään edeltäjistään poikennut, vaikka alkuperäinen rumpali Reg Isidore oli vaihtunut Bill Lordaniin
Nyt hän oli jälleen palaamassa juurilleen bluesin uudistajana. Stevie Ray Vaughan oli viimeinen todellinen kitarasankari. Osa näistä nopeasti tehdyistä demonauhoituksista päätyi lopulta ”Texas Floodille”. elokuuta -90 Stevie oli kiertueella noussut helikopteriin ehtiäkseen seuraavalle keikalle Chicagoon. Ensimmäinen merkittävä kokoonpano oli paikallisten kuuluisuuksien, laulaja Paul Rayn ja kitaristi Denny Freemanin johtama, bluesia sikäläisissä pikkukuppiloissa soittanut The Cobras. Hammondista tuli Stevie Ray Vaughanin vakiotuottaja ja koska hänellä kiistatonta valtaa CBS-yhtiössä, junaili hän Vaughanille kiinnityksen Epic-merkille. Karun oloinen oli sen seuraajakin, pari vuotta myöhemmin julkaistu ”Rio Grande Mud”, jonka kannessa soittajisto kahlaa Rio Grande -joen mutaisessa vedessä. (1910–87) oli pitkän linjan tuottajaguru, aloittanut jo 30-luvulla ihanteensa Bessie Smithin viimeisissä sessioissa. Rockin puolelta Stevieen vetosivat mm. Jo aloituskolmikko Waitin’ For The Bus, Jesus Just Left Chicago ja Beer Drinkers & Hell Raisers on aseista riisuva. Vastaavaa innostusta blueslevyä kohtaan ei ollut nähty vuosikausiin. tulee ja menee, mutta mitään varsinaisesti uutta tai mullistavaa heillä ei ole ollut enää tarjottavanaan. Bluesista tuli hänen menestyksensä myötä taas trendikästä yli maku- tai ikärajojen. Vasta vuonna -90 ilmestynyt ”Recycler” palautti bändin pitkälti rockbluesin pariin, mistä komein osoitus on Gibbonsin My Head’s In Mississippi. normaalia kielijärjestystä käyttävälle soittajalle. Hän ei koskaan saapunut perille, sillä kaikki lentomatkustajat kuolivat helikopterionnettomuudessa. Valitettavasti se kuuluu lopputuloksessa usein negatiivisen epäluontevana. Aina kun kitaraa soittavan isoveli Jimmien silmä vältti, tarttui Stevie tuohon mystiseen taikakaluun, jonka metallisista kielistä sai kauniita ääniä. -54 syntynyt ”pikku Stevie” oli intohimoisen soittamisen tuloksena kehittynyt jo teini-iässä ”isojen poikien” bändeihin kelpaavaksi muusikoksi. © Don Hunstein / Sony Music Archives London-merkin kanssa. Lonnie Mack, surf-kitaran kuningas Dick Dale ja erityisesti Jimi Hendrix. Konserttilevyä ”Live Alive” (-86) paikkailtiin studiossa, sillä Stevie alkoi käydä sairaalloisen vaativaiseksi suoritustensa suhteen. Levyn kruunaa maaninen La Grange. Ensimmäinen, melko askeettiselta rockbluesilta kuulostava levy sai myös askeettisen nimen: ”ZZ Top’s First Album”. Menestyslevyä seurasi ”Fandango”, joka oli äänitetty puoliksi yhtyeen keikoilta, puoliksi studiossa. Vaughanin seuraavat levyt ”Couldn’t Stand The Weather”(-84) ja ”Soul To Soul”(-85) olivat menestyksiä, vaikkakin sisällöltään esikoista hajanaisempia. Seuraavana vuonna ilmestyi Vaughan Brothersin, Stevien ja Jimmyn, ”Family Style”. Levy nosti ZZ Topin superbändien luokkaan, mutta paljon alkuperäisestä viehätyksestä jäi puuttumaan. Se on edelleen yksi ZZ Topin konserttien kohokohtia, eikä Gibbons varmasti kiellä sen velkaa John Lee Hookerin hypnoottisille boogieille. Bowie halusi tanssilevynsä ”Let’s Dance” kevyiden funkrytmien sekaan Albert King -tyylistä kitaraa ja pyysi Stevien studioon. Levyn päättää slidekitaralla ronskisti ruuditettu Tush. Stevie Ray paitsi uudisti blueskitaran soittoa, onnistui myös tavoittamaan suuret yleisöt. Blues oli hautautunut koneiden alle. Blues lienee edelleen hänen kitaransoittonsa tärkein inspiraation lähde. Kun Vaughan pyörtyi kesken keikan valvottuaan vuorokausia piristeiden avulla, hän ymmärsi hakeutua hoitoon. Jazzkitaristeilta hän sai vaikutteita bluestyyliseltä Kenny Burrellilta. Kolmannella albumilla ”Tres Hombres” ZZ Top vihdoinkin näytti mihin se todella pystyi. Browne taas tarjosi bändille mahdollisuu- den demonauhan tekemiseen omassa studiossaan. John Hammond Sr. Suurimpia esikuvia olivat vasenkätiset, kieliään ylösalaisin pitävät Albert King ja Otis Rush, joiden kehittämässä tekniikassa oli haasteita ns. Neljäs studioalbumi ”In Step”(-89) oli jälleen pirteintä soitantaa sitten ”Texas Floodin”. ”Texas Flood” olikin - 47 - THE DOUBLE TROUBLE ’83, vasemmalta: TOMMY SHANNON, STEVIE 1 - 2014 • RAY VAUGHAN, CHRIS LAYTON sekä tuottaja JOHN HAMMOND SR.. Little Stevie Vaughan oli aloittanut kitaransoiton jo varhaisnuoruudessa. Noustuaan yhdeksi suosituimmista keikkabändeistä Texasissa, onnistui Stevie Ray saamaan kiinnityksen eurooppalaiselle maailmanlaajuisesti arvostetulle Montreauxin jazz- ja bluesfestivaaleille. Onko kyseessä Johnny Winterin haastaja, uusi Jimi Hendrix, bluesin pelastaja vai jotain aivan muuta. Konservatiivinen bluesyleisö vieroksui erikoisesti pukeutunutta, tanakkaa äänenvoimakkuutta ja hurjaa kitara-akrobatiaa esittelevää Vaughania, mutta rocktähdet David Bowie ja Jackson Browne kokivat löytäneensä bluesin tulevaisuuden. Stevie Rayn tueksi täydelliseen raittiuteen sitoutui niin koko bändi kuin sen henkilökuntakin. Useimmista aikalaisistaan poiketen, Vaughan oli jo 70-luvulla ihastunut erityisesti bluesiin. Levyn helmiä on ehdottomasti hidas Blue Jean Blues, jossa Gibbonsin kitara tavoittelee Peter Greenin majesteetillisuutta. Dallasissa v. Hysteerisen työtahdin ja holtittoman päihteiden käytön seurauksena bändi oli palaa loppuun. Mutta vaikka Stevie Ray Vaughan on poissa, hänen vaikutuksensa jäi elämään. ”Tres Hombresin” myötä ZZ Topista tuli iso nimi Amerikassa, mutta vanhalla mantereella se jäi harvojen herkuksi. ZZ Topin seuraavista levyistä bluespainotteisin on juureva ”Deguello”(-79), mutta vuonna -83 ilmestynyt ”Eliminator” muutti koko kuvan Texasin ”pienestä suuresta bändistä”. Kappaleet olivat tarttuvia, jopa laskelmoivan kaupallisia, ja taustoissa käytettiin vuosikymmenelle tyypillisiä rytmikoneita. 27. Kun Stevie Ray Vaughanin ”Texas Flood” ilmestyi, alkoi kiihkeä spekulaatio miehen roolista. enemmän kuin vain lupaava debyytti ennestään tuntemattomalta nuorelta kitaristilta, joka tosin kotikulmillaan Texasin Austinissa oli arvostettu muusikko jo vuosia ennen levytyssopimusta CBSn alamerkin Epicin kanssa. Folk-innostuksen alkaessa 60-luvun taitteessa Hammondin löytöihin kuului Bob Dylan ja 70-luvulla Bruce Springsteen. Johnny Winterin triossa 60-luvulla soittaneen basisti Tommy Shannonin liityttyä basistiksi, oli Stevie Ray Vaughan & The Double Trouble valmis mullistamaan musiikkimaailmaa. Sittemmin hän löysi laulajatar Billie Holidayn ja jazzkitaran uudistajan Charlie Christianin. Cobrasin jälkeen Vaughan perusti laulajatar Lou Ann Bartonin kanssa Triple Thread -yhtyeen, josta vähitellen muodostui hänen oma trionsa Stevie Vaughan & The Double Trouble. Mikäli hän jäi kiinni isoveljen tärkeimmän omaisuuden käpälöinnistä, seurasi selkäsauna. Uusia toinen toistaan näppärämpiä kitaristeja, Jeff Healey, Jonny Lang, Kenny Wayne Shepherd, Chris Duarte, Joe Bonamassa ym. Moni pitää sitä vieläkin bändin parhaana saavutuksena ja taitaapa nykyisessäkin keikkaohjelmistossa olla useampi kappale ”Tres Hombresilta” kuin muilta 70-luvun albumeilta
Seuraavassa soolossa oli äreää ja uhkaavaa henkeä, vaikka meno oli verkkaista.. Louisista ja Rusty Bryant Ohion Columbusista. Se oli enemmän bluesia kuin r&b:tä, ja Jimmyn foni soi sovinnaisesti. Ensimmäiseen levytykseen marraskuussa 1951 valittiin luonnollisesti omat Night Train ja Bolo Blues sekä räyhäkkäämmät Swingin’ And Rockin’ ja Coach 13. Jimmy on netin kaikkien aikojen parhaiden saksofonistien listalla sadan joukossa; Rustyn puuttuminen sieltä on listan kokoajille häpeäksi. Kun Duke Ellingtonin orkesteri tarvitsi hyvää tenoristia, Jimmy istui Duken bändin pulpetissa vajaan vuoden 1949–1950. © Gunn Weeden JIMMY FORREST NIGHT TRAIN 1951–1952 Vasemmalta: HA NK MARR (piano), PAUL WEEDEN (ki (tenorifoni) sekä tara), RUSTY BRYA mahd. Ohjelmisto oli tanssittavaa rhythm and bluesia, josta pääosa oli ajan bestsellereiden covereita ja pienempi osa omia, lähinnä Hank Marrin kappaleita. Sinä aikana orkesterilla oli kolme levytyspäivää, jotka osoittivat, että Jimmy ei sopinut kurinalaiseen Ellington-muottiin. Ellingtonin teemat jäivät soimaan alitajunnassa. RUSTYN NUORUUS 1929–1952 Royal Gordan Bryant syntyi 1929 Huntigtonissa, josta perhe muutti Columbusiin. Armeijapalveluksen jälkeen 1949 hän työskenteli vähän aikaa Tiny Grimesin bändissä ja palasi lopulta Columbusiin. Kesällä 1942 hänet kiinnitettiin kuuluisaan Jay McShannin bigbändiin, joka vaihtui pian Andy Kirkin orkesteriin kuudeksi vuodeksi. Foni aloitti ylärekisteristä, mutta putosi pian honkkaamaan ja tuuttaamaan alarekisterin alle tyypilliseen r&b -malliin. syntyi 1920 St. 1950 hän muutti takaisin St. Seuraava Night Train oli saman kaliiberin blues, mutta nyt mukaan tuli höyryveturin jytkettä imitoiva rumpukomppi. Louisiin oman combon vetäjäksi. Rustyn ensimmäinen soitin oli trumpetti ja sen jälkeen alttosaksofoni. Heitä yhdistävinä tekijöinä ovat edellisen sävellys Night Train, rytmisesti taitava soitto ja päätyminen jazzin soittajiksi aivan liian varhain. JUHA JAAKOLA JIMMYN BIGBAND-KOIRAKOULU 1920–1950 James Robert Forrest Jr. Sen mukana hän osallistui 16 levytyssessioon. N yt on vuorossa kova kaksikko Chicagon tuntumasta, Jimmy Forrest Missourin St. ja ennen pitkää vaikutelmat jalostuivat säveliksi. Louisissa. Yötunnelmaa tihkuva Night Train oli Ellingtonin Happy Go Lucky Localin variaatio, ja Bolo Bluesin lähtökohtana oli Carnegie Blues. Ammattilaisura alkoi jo teinipoikana Columbusin Club Regalissa. Hidas Bolo Blues meni purkkiin ensimmäisenä. Tenorisaksofonistina hänet kuitenkin opittiin myöhemmin tuntemaan. Rusty oli tehnyt yhteistyötä pianisti Hank Marrin kanssa jonkin aikaa, kun heidän bändinsä kiinnitettiin Carolyn Clubin talonbändiksi 1952. Jimmy oli ainoa puhaltaja bongorummuilla vahvistetun rytmiryhmän kvintetissä. JIMMY RO NT GERS (rummut) ja JANEY TURNER (la ulu) • 1 - 2014 - 48 - Jimmy Forrest teki levytyssopimuksen chicagolaisen Unitedin kanssa 1951. Äidin orkesteri oli ensimmäinen soittopaikka, ja Jimmyn alttosaksofoni vaihtui myöhemmin tenoriksi
Seuraavan singlen (United 130) A-puolella oli Mrs. Siitä tuli niin suosittu Carolyn Clubin illoissa, että johtajisto päätti nauhoittaa esityksen ja tehdä siitä singlen. Nite Train äänitettiin loppuvuodesta 1952, ja levyn (Carolyn 45-333) B-puoleksi tuli samanlainen coveri Castle Rockista. – Saman hoilauksen ja nimen lainasi seuraavaksi Joe Houston omaan tulevaan hittiinsä. Vanha standardi Begin The Beguine jäi taas varastoon. Unitedin viimeinen äänitys oli syyskuussa 1953, jolloin bändin toinen puhaltaja vaihtui pasunistiksi. Jazz. Bändi lauloi teeman ja yleisö hakkasi käsiään. Keväällä 1952 St. RUSTYN DOT-ÄÄNITTEET COLUMBUSISSA 1952–1953/1954 Tennesseeläisen Dot-levymerkin omistaja Randy Wood kuuli Carolyn Clubin singlen, ihastui tyyliin ja teki levytyssopimuksen klubibändin kanssa 1953. Kaksi muuta äänitystä, Dig Those Feet ja Mister Goodbeat, olivat reteetä menoa jatsahtaen. Rusty Bryant ja Carolyn Clubin kvintetti otti Night Trainin nimikkobiisikseen, mutta pani siihen lisää pökköä pesään. Helmikuussa 1953 Jimmyn bändi purkitti neljä kappaletta, joista ensimmäi- senä oli Mrs. Pitempään jatkunut huumeiden käyttö oli paljastunut. Tunnelma oli katossa. Jones ja B:llä Blue Groove. – Jimmyn bändi soitti taustat niin luontevasti, että todennäköisesti jazz oli bändin normaaliohjelmistossakin vankasti edustettuna. Dotin toinen single oli myös livenauhoitus, ja luultavasti se oli nauhoitettu samaan aikaan Nite Trainin kanssa tai hieman myöhemmin. Nopein oli lattariralli Hey, Mrs. Levy sai runsaasti soittoaikaa radiossa ja myi paikallisesti erittäin hyvin. Tämä suosio ei jäänyt huomaamatta Columbusissakaan. Toiseksi puhaltajaksi tilaisuuteen kutsuttiin Jimmy Forrest bändeineen. Bongoilla oli suuri rooli, ja fonin osuus jäi pienemmäksi. Laulettu ralli meni kansaan, ja levy nousi joulukuussa 1952 Billboardin Juke Box -listan sijalle kolme. Dot teki siitä useita jälkiprässäyksiä, jopa vielä vuonna 1965. Levy myi erittäin hyvin. Big Dip ja hidas My Buddy prässättiin ensimmäiselle singlelle (United 119). Sen myynti ei enää noussut edellisen levyn tasolle. All Nite Long ei ollut koskaan kansallista myyntihuippua, mutta alueellisesti se myi hyvin. Singlelle (United 145) pääsivät Daughter ja Goodbeat. Jones’ Daughter. Jones, jonka bändi letkeästi lauloi. Louisissa huumausaineiden myynnistä syytettynä. Louisin Barrelhouse Club sai vieraakseen Miles Davisin, joka myös oli kotoisin kaupungista. Se oli musiikillisesti täysin sama kappale uusituin sanoin. Niistä neljä oli bluespohjalta ja kolme standardeja. Vanha Song Of The Wanderer taipui myös r&b-tyyliseksi. Kaikki standardien äänitykset jäivät varastoon. Hienosti kulkivat myös keskivauhtinen Big Dip, jossa foni äityi ylipuhallettuna honkkaamaan, ja vähän hitaampi Blue Groove, johon Jimmy puhalsi Plas Johnsonin tavaramerkiksi myöhemmin tulleen ”pink panther –juoksutuksen”. United prässäsi Night Trainin ja Bolon singlelle (United 110), joka nousi maaliskuun alussa 1952 Billboardin listoille, oli seitsemän viikkoa Juke Box -listan ykkösenä, kuusi viikkoa Best Seller -listan ykkönen ja listoilla yhteensä 20 viikkoa. Jones -aiheen jatkoversio Mrs. Marraskuussa Jimmy sai kahden vuoden tuomion, ja linnareissu oli odottamassa. Sen on sanottu olleen 1950-luvun toiseksi paras myyntimenestys Bill Doggettin Honky Tonkin jälkeen r&b:n instrumentaalisarjassa. Champagnessa Rusty käytti samaa tunnelmankohotusta kuin Trainissa: foni ja rummut tykittivät yhdessä nopean juoksutuksen, joka päättyi falsettiin. Joe Ligginsin Pink Champagne sai A-puolen, ja pianisti Hank Marrin Slow Drag tuli B-puolelle (Dot 15164). Bongorumpu aloitti molemmat pianon ja fonin kanssa, mutta tempoon sopivat r&bkuviot olivat haaleita. Toukokuussa 1953 juorulehti Jet kertoi, että Jimmy Forrest oli pidätetty St. Seuraavat sessiot äänitettiin 1953 klubilla joko livenä tai pienen huutosakin kanssa. Nopeahkot Swingin’ And Rockin’ ja Coach 13 olivat jatsillisempia. Nimi tuli kappaleen loppupuolen yleisön hoilauksesta. Bändiä vahvistettiin trumpetilla, ja kaikkiaan seitsemän kappaletta tuli valmiiksi. JIMMYN UNITED-KAUSI 1952–1953 United hyödynsi tietenkin Jimmy Forrestin ykköshitin järjestämällä jo maaliskuussa 1952 uuden levytyssession. Koska hän oli jo kuuluisa trumpetisti, esitys nauhoitettiin. Vain kaksi kappaletta valmistui, hitaahko blues Flight 3-D ja nopeampi Callin’ Dr. - 49 - Milwaukeen alueella se oli maaliskuussa 1954 jymyhitti. Lopetuskappaleessa Oh Lady Be Good hän kuitenkin väläytti r&b-hampaitaan. Porukan omia kynäilyjä olivat Tony Saccon laulama letkeä Merry Go Round, Janie Turnerin laulama pahaenteinen Danger Blues ja instrumentaalit House Rocker ja Blow Rusty 1 - 2014 •. Levy sai Billboardissa hyvät arviot maaliskuussa 1954, mutta suuri yleisö ei enää lämmennyt sille. Unitedilla kehiteltiin jälleen Jimmy Forrest -ansainnan jatkumista. Tempo kaksinkertaistui, kappale aloitettiin kellolla, junanlähettäjän pillillä ja huudolla ”All aboard!”. Kappaleet jäivät varastoon. Drag oli hitaampi, mutta Rustyn foni kirkui siinäkin mallikkaasti. Flight oli selvää r&b:tä ja valittiin singlelle (United 173), mutta Bpuolelle tuli vanhempi tunnelmapala Sophisticated Lady. Ensimmäisellä Dot-levyllä olivat samat kappaleet, mutta Nite Train sai nyt nimen All Nite Long (Dot 15134). Parhaillaan Night Trainin suosiossa paistatteleva r&b-mies sopeutui jazzohjelmistoon kuin kala veteen
Edisonin bändissä Vervelle ja Roulettelle ja Cat Andersonin orkesterin kanssa Mercurylle. Se jäi viimeiseksi r&b-levyksi. Hän levytti mm. © Frank Driggs Blow. 1950 Bändin suosiosta kertoo se, että se valittiin Billboardin vuoden 1954 Disc Jockey -äänestyksen sarjassa R&B Favorites, Instrumental, sijalle 12 tosi kovassa seurassa. Parhaita paloja olivat vanha Bolo Blues ja oikeastaan koko levy ”Out Of The Forrest” (PRLP 7202), Edisonin bändi hajosi 1963. Sen jälkeen hän perusti pasunisti Al Greyn kanssa kvintetin, joka levytti kaksi LP:tä. • 1 - 2014 JIMMY FORREST, ST. ajalta ei löydy mitään mainintoja. Erikoinen materiaali tuotti levylle (Dot 15541) kovavetoiset kappaleet Kitty Hawk Part 2 ja Little Hawk’s Walk. Vasta 1961 oikeus totesi hänet kappaleen tekijäksi, ja Jimmyn tilille tuli kerralla 21000 taalaa. Hänen Don’t Tell Me oli hidas laulelma ilman fonia, mutta levyn (Dot 15476) toisen puolen Foot Stompin’ paahtoi senkin edestä. Omat levytykset alkoivat joulukuussa 1959 Delmarkille, ja tuloksena oli kaksi LP:tä. Carolyn Clubin bändi oli mukana kesällä 1954 kuuden viikon mittaisessa ”Annual Rhythm And Blues Show”:ssa, joka kiersi ympäri Yhdysvaltoja. Sen B-puolelle tuli levyllä (Dot 15376) kirpakka Ridin’ With Rusty, joten levyä myytiin taas melkoisesti. Se tuli markkinoille syksyllä 1956. Vanha standardi Frankie And Johnny sai myös kovan käsitttelyn yleisön kannustaessa. Studio-oloissa pianokin alkoi kuulua kunnolla. Toinen single (Dot 15420) sisälsi kappaleet The Honeydripper ja Moonlight Garden Stomp, joissa oli samaa meininkiä, ja kauppa kävi. Randy Woodin mieltymys Night Trainiin tuotti tulokseksi siitä mamboversion, joka oli kuitenkin kohtuullinen. Samoihin aikoihin lienee syntynyt myös outo single (D&J 1000/1001), jolla esiintyivät Chick Foster ja Jimmy kappaleessa Night Walk (sekavaa menoa) ja lisäksi laulaja Pauline kappaleessa Raindrop Blues (parempi perusblues). RUSTY TURVAA MYÖS JAZZBASILLIIN 1957–1991 Dot halusi tehdä Rusty Bryantin kanssa oikean jazzlevyn elokuussa 1957. Yleisö oli taas hakkaamassa käsiään, ja Rusty antoi rumputykityksellä vauhtia. Viikossa äänitettiin 24 kappaletta, mutta tulos oli easy listening -henkistä kevytjazzia. Coverien lisäksi (Honeydripper, Hot Fudge) tehtiin Marrin sävellyksiä. Huhtikuussa 1968 hän osallistui Dirty Blues Bandin levytykseen Hollywoodissa, mutta foni soitti lähinnä taustoja LP:n ”Stone Dirt” kolmessa kappaleessa. JIMMY VAIHTAA JAZZIIN 1958–1980 Jimmy Forrest liittyi 1958 Harry Edisonin jazzbändiin ja palasi siihen musiikkiin, jolla oli aloittanut. Rusty ja Hank Marr saivat uudet kanssasoittajat. Levylle (Dot 15324) otettiin Back Street ja Record Delivery. Levy ilmestyi postuumisti, sillä Jimmy kuoli äkillisesti maksasairauteen elokuussa 1980. Seuraavan levyn (Dot 15494) coveri Honky Tonk Part 2 oli uskollinen alkuperäiselle kappaleelle, ja toisen puolen Lonely Cryin’ Heart oli siistiä novelty-osastoa. Hank Marr oli vaihtanut muodikkaasti urkuihin, ja Rusty liittyi hänen trioonsa 1960. Jimmyn keikka urkuri Shirley Scottin kanssa jouluna 1978 Grand Rapidsin Alibi Clubilla nauhoitettiin myös, ja siellä ikuistui viimeinen Night Train; sama imu oli tallella tässäkin. Mutta r&b-kausi alkoi olla Jimmyltä päättymässä. Eddie Chambleen hitti Back Street oli yksi, vanha Baby Please Don’t Go toisena sekä blues Record Delivery Blues ja mambo A La Mambo jatkona. Samaan aikaan joku venkoilija kyseenalaisti Jimmyn tekijänoikeudet Night Train -sävellykseen, minkä seurauksena hän ei kuuteen vuoteen saanut siitä rojalteja. Kappaleet olivat tiukkoja, foni painoi falsetista alas pohjalle ja yleisö eli mukana. Seuraavana kesänä hän vaihtoi Prestigelle. Tosin Dot kokosi bändin parhaista raidoista älppärin, jolle annettiin retee nimi ”America’s Greatest Jazz”. Night Flight oli ykköshitin tuhti muunnelma ja Cocktails For Two vanha standardi rytkeellä vedettynä. JIMMYN DOT- JA TRIUMPH-SINGLET 1954–1956 Unitedin jälkeen Jimmy Forrest sai mahdollisuuden tehdä singlen Dotille. Paras oli oma sävellys Suzie. Singlet ilmestyivät eri Dot-sarjoissa 1954 (Dot 1229, Dot 15221). Ne valittiin levylle (Dot 15449). Yksi sessio järjestettiin vielä Columbusissa 1955/1956. Jimmyn kunto koheni niin, että hän oli mukana Count Basien orkesterissa 1972–1977 ja Big Joe Turnerin levytyksissä pari kertaa. Neljä omaa LP:tä syntyi 1960–1961 ja kaksi porukalla tehtyä. Toiseksi tuli hidas standardi Londonderry Air. Heinäkuussa 1954 Jimmy oli vielä mukana Chicagossa Horace Hendersonin orkesterin matineoissa, jotka nauhoitettiin. Joko 1953 tai -54 purkitettiin klubilla taas neljä kappaletta, ja nyt bändiä vahvistettiin baritonifonilla. Levy (Dot 15340) ilmestyi 1954. Tyyli oli tanssittavaa ja rempseää mainstreamia, - 50 - jossa foni ei ujostellut ääntään. Noin 1956 Jimmy purkitti Chicagossa kaksi kappaletta Triumph-merkille (Triumph 607). Bändi oli iso ja tyyli paljon kovempaa kuin Jimmyn aikaisemmissa levyissä. Puhdasta mainstream-jazzia sisältävien levyjen vetävin oli Black Forrest -nimikappale. Sitäkin myytiin hyvin. Luultavasti sen jälkeen hän kävi istumassa kahden vuoden kakkunsa, koska ko. RUSTYN DOT-LEVYTYKSET 1954–1956 Dot vei 1954 Carolyn Club -bändin levytyssessiot New Yorkiin. Combo levytti Kingille joulukuussa 1962 10 kappaletta, joista. Vuonna 1955 pidettiin kaksi levytystä, joissa oli mukana tekemässä debyyttiä Nancy Wilson, myöhemmin ansioitunut jazzlaulajatar. LOUIS, C. Hot Fudge oli tulikuuma tykityksineen ja falsetti-honkkaus -vetoineen. Seuraavassa sessiossa oli mukana lauluyhtye The Evans Sisters, jonka I Need Somebody teki vaatimuksensa selväksi. Jimmy muutti Kaliforniaan ja kärsi vuosikymmenen lopulla kahdesta sydänkohtauksesta
1969 Ritvasen Juhanin levyarviot, BN 59 ja 230 The New Grove Dictionary of Jazz, 2. Jatsahtavan annin paras oli Rustylta Up And Down. Armon saavat osittain Swingin’ And Rockin’ (1951), Blue Groove (1952) ja Mister Goodbeat (1953). Musiikissa oli tunne päällimmäisenä, ja tyypillinen rumpalin kanssa vedetty tykitys vaati ehdotonta rytmin hallintaa. Rusty Bryant soitti kevyemmin ja yleisesti korkeammalta, mutta hän taas oli vauhtiveikko. Vuonna 1967 Sam Rugg halusi tehdä levyn ja palkkasi Rustyn trion apuun. Rustyn viimeinen oma levy koottiin Columbusissa 1980. Bändi soitti jouluna 1963 Columbusin Club 502:ssa, jonka nauhoituksista koottiin livelevy (King LP 899). Hän ei arastellut ääntä, vaikka häntä ei voi miksikään vauhtiveikoksi sanoakaan. Vuoteen 1974 mennessä purkitettiin kuusi LP:tä lisää, niistä kuuluisimpana ”Soul Liberation”. TYYLI JA MERKITYS Jimmy Forrestin fonissa oli paksu ja kuuluva ääni, johon liittyi samanlainen vibraatto. 11.0, 2010 Porter Bob: Jimmy Forrest on record, Jazz Journal Sept. kappaleessa Castle Rock, jonka tyylilaji oli muuttunut jazziksi. Elokuussa 1968 Rustysta tuli Prestigen jazzari. 1960-luvun Dirty Blues Band -raidat ovat cd:llä (BGDOCD 784) ja outo bluessingle on (D&J 1000/1001). ed., vol.1, Grove 2002 - 51 - 1 - 2014 •. Viimeinen Night Train -äänitys 1969 on esim. Musiikki oli järkiperäistä, tyylikästä ja aina rytmikästä. Mainittakoon, että Rusty soitti Bill Mossin soulsinglen Number One instrumentaalipuolella. Rusty otti Night Trainista irti lisää kierroksia ja muokkasi sen kansanvillitsijäksi. 5-6, 2001–2008 Jet-lehden vuosikerrat 1953, 1961 Joel Whitburn’s Top R&B Singles 1942–1988, Record Research 1988 Lord Tom: The Jazz Discography, vers. Jimmyä on luonnehdittu krouvien muusikoksi, koska musiikin perusluonne oli tanssittavuus. Levy ilmestyi ensin Bellin sarjassa 1969 (Bell 826) ja uudelleen numerolla Capsoul 1 (Mossin omakustanne?) 1974. Sen ominaispiirteeksi tuli tahdin lopun korkean nuotin korahtava pudotus. Joskus 1968 Rustyn trio teki oman singlen (Royal/New Frontier 71227), jossa oli kappaleet Watermelon Man Ya All ja By The Time I Get To Phoenix: kaksi pliisua soulahtavaa coveria. Meidän kannaltamme merkittävät r&b-levytykset ovat hänelle liian kaupallisia. Lähteitä Billboardin vuosikerrat 1952–1965 Edellä luetellut cd-vihot ja lp-kannet Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Night Train oli sen ilmentymä, mutta hän ei itse enää pitänyt sitä. Oma LP valmistui helmikuussa 1969 altolla, jonka jälkeen seuraava oli ”Night Train Now” (Prestige 7735). Noutaja saapui maaliskuussa 1991. cd:llä (Prestige PRCD-24168-2). Rusty Bryantin r&b:tä hän ei ole päässyt kuulemaan ollenkaan. Sen Night Train höyrysi mehevästi. Rusty Bryantin cd:t ”1952-1954” (Classics 5182) ja ”America’s Greatest Rock-n-Roll” (Carolyn 101) sisältävät kaiken r&b-ajalta, Hank Marr -ajasta LP:t (King 829 ja 899) ja cd (Charly 271) sekä oudot singlet 1960-luvulta (Rugg-Ed, Royal ja Bell). Kesällä 1963 tehtiin Greasy Spoon, joka myi varsin hyvin. LEVYTYKSIÄ Seuraavassa r&b-ajan tuotteet ja erikoisuudet: Jimmy Forrestin cd ”Night Train” (Delmark DD-435) sisältää kaikki United-äänitteet, jota täydentävät r&b-singlet (Dot 15340 ja Triumph 607). Hän osallistui vielä Jimmy McGriffin sessioon 1986. Viimeinen Night Train -esitys 1978 on LP:llä (Palo Alto Jazz PA-821). Hän soitti Groove Holmesin levyllä mm. Myöhempää kevytjazzia hän kyllä ymmärtää, parhaimpana Suzie (1957). Musiikintutkija Jan Evensmo arvostaa Jimmy Forrestia niin, että on tehnyt hänestä oman soolografian. Sam lauloi kappaleet Sentimental Journey ja It Had To Be You niin amatöörimäisesti, että single (Rugg-Ed 350) aiheuttaa myötähäpeää. syntyi ”Latest Teen Time Dance Steps”(King LP 829); biisejä laidasta laitaan, Rustyn parhaana Let’s Cut One
Midnight Blue (Heartfixer Music) The Fabulous Thunderbirds ................................. Live 1983 With Billy Vera & The Beaters * (FreeWorld) John Hammond .......................................................................................................... The Devil You Know (Alligator) Dr. Midnight Shift: The Festival Records Story * (One Day Music) 2-CD various artists ......... There are many obscurities to be found among the collection’s 84 tracks. Of definite interest to lovers of vintage Caribbean music is ”Island in The Sun – A History Of Caribbean Music” (Sunrise SUNRDD006; www. Blues Shock (Blind Pig) Lillian Briggs ........................................................... The 70s soulman Nolan Porter is one of the guests on “To Find The Spirit” (Turning Point Recording Organisation TPCD007) by UK outfit Stone Foundation (www.stonefoundation.co.uk). One of The Drifters groups – in this case actually known as The Drifters, associated with manager Faye Treadwell who moved to London in the early 70s – closed out the year that marked the sixtieth anniversary of the group's formation with some shows in the north of England as part of their ”Diamond Dynasty” tour. Timeless (Palmetto) Sharon Jones & The Dap-Kings .................... He sings two songs on a very interesting and enjoyable set that draws its inspiration from the 60s and 70s soul sound. This is an excellent overview of the Kurrent state of blues in Britain. Feelgood ................................................. This is a wonderful 51 track various artists double CD collection of music from the 20s onwards, covering many of the region’s English speaking islands, though with the focus chiefly on Trinidad and Jamaica. serpentstail.com) examines those forms of music which have been brought to London and then subtly altered in the UK before influencing the parent forms. com/krossborder-rekords), with the new release ”Krossborder Kompilation Vol. Woman Child (Mack Avenue) Rockpile .......................................................... December 2013 brought its usual quiet end to the blues year in Britain. Come and Get It: The Herald Records Story * (One Day Music) 3-CD various artists ............................... Hamilton Loomis had a short tour of the British Isles, whilst Texas guitarist Buddy Whittington and the always soul-drenched Eugene ”Hideaway” Bridges finished off their tours. Blast Off: The Felsted Records Story * (One Day Music) 2-CD various artists ...................... The Bad And The Best * (Repertoire) Robben Ford .......................................................................... This contains 16 original compositions by 16 acts, all of whom are at least reasonably well-known on the UK blues scene (in Innes Sibun’s case, rather more than ”reasonably well-known”). secretrecordslimited.com). January 2014 brought the usual low-key start to the UK blues year 2014. Live At Rockpalast * (Repertoire) CD+DVD • 1 - 2014 © Movinmusic NORMAN DARWEN’s Blues News from England HAMILTON LOOMIS FVTD185; www.fantasticvoyagemusic.co.uk), a various artists collection of American rhythm and blues material that was popular on the island’s sound systems between 1945 and 1960. A new book entitled ”Sounds Like London – 100 Years Of Black Music In The Capital” by Lloyd Bradley and published by Serpent’s Tail (www. Ways & Chains (omakustanne) CD-EP various artists ................................. Krossborder is the new label associated with the magazine ”Blues Matters!”(www.bluesmatters. A Day In Nashville (Provogue) Lowell Fulson ............................ I Put A Spell On You: The OKeh Story * (One Day Music) 2-CD various artists .................... Soul legend Bobby Womack was, for some reason, on the bill of the “Celtic Connections” festival in Glasgow, Scotland, but no-one complained! Steel guitarist Kent DuChaine was also on tour. Check Out Time: The Crest Records Story * (One Day Music) 2-CD various artists .................. Revelation (Playing In Traffic) Cecile McLorin Salvant ........................................................ Live At Rockpalast * (Repertoire) CD+DVD Tinsley Ellis ....................................................................... Meanwhile, the plush Palace Hotel in Manchester celebrated the end of 2013 and the beginning of 2014 with a show by Richie Sampson’s Drifters on New Year’s Eve. Dizzy Miss Lizzy: The Specialty Story * (One Day Music) 3-CD various artists ............................... An excellently researched and written book, this is a must for those interested in the wider field of Black music. From His Head To His Heart To His Hands * (Sony Music) 4-CD Billy Branch & The Sons Of Blues .................................................. Strange Feeling: The Kapp Records Story * (One Day Music) 2-CD Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 52 -. Far As I Can See (Provogue) The South Coast Wolves with Tortilla Flat ........................ Those who enjoy the sound of Jamaican rhythm & blues should check out the three CD collection “Jump Blues Jamaica Way” (Fantastic Voyage Michael Bloomfield .... 1 – The Best British Blues” (Krossborder KBR20132). Matt Schofield ............................................................................................... So, Lloyd looks at genres such as calypso and steel band music of the 50s, West African music of the 60s, and South African jazz, among many others, coming right up to the present day. Give The People What They Want (Daptone) Los Lonely Boys ..................................................................... Paul Rodgers, the vocalist with late 60s UK blues-rock band Free and 70s rockers Bad Company, has a new CD out of classic soul and blues material recorded in Memphis with some of the veteran musicians who played on the original recordings. Michael Katon, the blues rocker from Hell (that’s in Michigan, by the way) played his first show here for several years – he used to be a regular visitor back in the 90s. Only Young Once: The King Records Story 1962 * (One Day Music) 2-CD various artists ...................... “The Royal Sessions” (429 Records FTN17976) is well worth a listen, especially if your interest lies in the Stax/Hi sound. I Want You To Be My Baby * (Jasmine) Tommy Castro .....................................................................
050 – 345 27 68 Tilaa Blues News! JANNE ÖRNBERG © Santtu Särkäs Yhtyeen laulajan ja biisinikkarin Jarno Lehtosen mukaan viisihenkinen Kantri-Mikko ja Paskavarpaat -kokoonpano vakiintui kevättalvesta 2011 ja toukokuussa oli jo ensimmäinen keikka. Akustiselle keikalle he saattavat ottaa haitarin, ja jos tila on pienempi niin sitten nokkahuilun. Heidän musiikissaan on kuultavissa vaikutteita Freukkareista Suomen Talvisota 1939–1940:n underground-rockiin. Tuli sanomista, ettei vammaisuudesta saa laulaa, mutta tuntui kannustavalta, kun vammaisten piiristä näytettiin peukkua ja kehotettiin tekemään enemmän sellaista.” Instrumentit kappaleisiin bändi sanoo valitsevansa sen mukaan, mitä osaavat soittaa ja mitä keneltäkin löytyy. Lehtonen kertoo jokaisen bändin jäsenen musiikillisen taustan näkyvän soitossa – ”Paha mennä väittämään, että tehtäisiin puhdasta kantria, koska mukaan lipsahtelee milloin mitäkin bluesista gospeliin ja kupletteihin”. Paskavarpaat toivovat, että lopputulemana he kykenisivät herättämään myös keskustelua ja lisäämään suvaitsevaisuutta. Veikko Lavin kappaletta lainaten, ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”, joten ei ketään sovi jättää ulkopuolelle. Hän matkustelee ympäri maailmaa. ”Paskavarpaat voi olla joko kannanotto tai vitsi. Saimaa Blues Festival , MIKKELI - La 26.4. Vasta tarinoiden myötä syntyvät kappaleiden sovitukset, kun he porukalla niitä pohtivat – ensin riimit ja sitten rytmit. Tämä oli lähtöidea kulkurista nimeltä Kantri-Mikko. Itsellemme se nyt vain on bändin nimi siinä kuin muutkin nimet”, tuumailevat musikantit. Sanoituksissa yhtye käsittelee usein yhteiskunnallisia ongelmia, mutta Gösta Sunqvistin tyyliin humoristisesti ja ironisesti, eikä Jaakko Tepon kupletitkaan ole tyylillisesti kaukana. Jo’ Buddy & Down Home King III - La 19.4. Käväisin katsomassa Paskavarpaiden ”Elanto”-debyyttialbumin (ks. Jotkin kappaleet ovat jääneet pitkiksikin ajoiksi telakalle ennen oikean rytmin löytymistä. Punk laukoo huutamalla ja antaa ihmisille mahdollisuuden huutaa mukana pahaa oloaan, mutta ei se pitemmän päälle synnytä keskustelua. Kuka on Kantri-Mikko. Käy läpi valikoimat (www.bluesnews.fi/ lehdet.htm) tai ota suoraan yhteyttä taloudenhoitajaan: aarno.alen@saunalahti.fi KIRJAUUTUUS! Kapinalliset – nuorisoelokuvia 1947–1963 Antero ja Sari Tirronen (Kustannus Ajaton, 2013) Perusteellinen teos ajan ilmiöstä, joka muutti elokuvateollisuutta kaikkialla maailmassa. Tarjous: 23 euroa (+ pm 6 euroa) Tilaukset: kustannus.ajaton@gmail.com 1 - 2014 •. Emme näe siinä mahdollisuutta muutokseen. Viapori Winter Blues, HELSINKI H elsinkiläinen Kantri-Mikko ja Paskavarpaat on jo muutaman vuoden viihdyttänyt erilaisissa tapahtumissa ja kapakoissa, pääasiassa kuitenkin omassa kotikaupungissaan. arvio s. 78) levynjulkaisukeikan Kallion Kustaa Vaasa -ravintolassa marraskuisena lauantai-iltana ja haastattelin bändiä hetken ennen esiintymistä. Paskavarpaiden syntyyn liittyy tarina miehestä, johon eräs yhtyeen jäsenistä oli junassa kerran törmännyt. ”Mies on niin levoton, ettei kykene olemaan yhdessä paikassa pitkään. – ”Kaikesta voi puhua ja kaikelle voi nauraa. Telakka, TAMPERE Jo’ Buddy (One Man Band) - Pe 7.3. - 53 - Finnish Blues Societyn jäsenyys sekä kuusi BN-lehteä vuodelle 2014 on sinun hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/ tilaaminen Puuttuuko vanhoja BN-numeroita. RAM-BAM RECORDS keikkoja 2014: Groovy Eyes - Pe 21.2. Paljon on tullut palautetta, että ettehän te voi tuollaisista laulaa, kun teillä ei ole kokemusta. Usein ihmiset närkästyvät jonkun puolesta. Bar 5, YLIVIESKA www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Rajoja Paskavarpaat kertovat rikkovansa lähinnä siinä, etteivät he seuraa minkään tietyn musiikkityylin polkuja. Yhden kappaleemme päähenkilöllä on down-syndrooma. Pääsääntöisesti Paskavarpaat keikkailevat lähinnä Helsingin alueella, mutta levynjulkaisun myötä he aikoivat lähteä kertomaan Kantri-Mikon tarinoita myös kauemmaksi. Hän on nähnyt ja kuullut paljon ja haluisi, että näitä tarinoita kerrotaan eteenpäin”. Ei jeesustella ja taivastella vaan puhutaan asioista avoimesti. ”Elanto”-levyn kappaleiden synnystä Lehtonen valottaa, että he miettivät hieman erilaisempia hahmoja ja sitä, mitä he saattaisivat tehdä ja ajatella, eikä niin että otetaan se kliseinen kaksilahkeinen viinaa juova heteromies
15 € Corey (USA) Harris Honey B & T-Bones Bändi tarjoilee eloisan cocktailin, jossa jazzilliset ja ajoittain psykedeelisesti etniset ainekset kohtaavat bluesin tositarkoituksella. huilu soi ja tunnelma vie mennessään! ke 19.3. Bogenboom plays Jethro Tull Musiikkia klassikkoalbumeilta Aqualung, Thick as a Brick, Stand Up... su 16.3. klo 19, alk. klo 19, alk. 15 € Dr. ti 22.4. 10 € Ala-Malmin tori 1, malmitalo.fi Liput 09 310 12000 ja Lippupalvelu. Maailmankuulun blueskitaristin musiikissa on vivahteita niin reggaesta, rockista, soulista kuin afrikkalaisesta perinnöstäkin. klo 19, alk. Harris tunnetaan myös Martin Scorsesen The Blues -elokuvasarjasta
Tutustuessani yhä syvemmin akustiseen roots-musiikkiin, kiinnostuin myös muista kielisoittimista ja juurimusiikin muodoista. Motivaationi soolosoittoon on kuitenkin aina ollut suurempi, joten bänditoiminta on jäänyt taka-alalle kerta toisensa jälkeen. – Kitaransoiton aloitin 13-vuotiaana ja alkeiden opettelun jälkeen siirryin suoraan bluesin pariin. Miten kiinnostuit vanhasta blues- ja rootsmusiikista. Tällä hetkellä soittopeleinäni ovat 6- ja 12-kieliset akustiset kitarat, resonaattorikitara, dobro ja 5-kielinen banjo. Jo muutaman kuukauden jälkeen pystyin soittamaan Mississippi John Hurtin Stack O’Leen kaltaisia yksinkertaisia blueskappaleita. – Musiikki on ollut minulle elämäntapa niin kauan kuin muistan. Bluesista tuli nopeasti ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, joten legendaarisimmat kitaristit, harpistit sekä pianistit tulivat minulle tutuiksi jo varhaisessa vaiheessa. Soitan roots -vaikutteista instrumentaalimusiikkia akustisilla kielisoittimilla. – Olen pyrkinyt soitossani aina monipuolisuuteen. Viimeisin näistä oli harrastelijabluesbändi, jonka riveissä soitin toissakeväänä. Oletko soitellut bändeissä ennen nykyistä soolouraasi. – Aloitin akustisen kitaran soiton 17-vuotiaana. Kun alalle ilmaantuu uusi kyky, se on syytä noteerata ilolla. Richard ”Rabbit” Brownin James Alley Blues), vaan keskityn mieluummin soittotyyliäni ratkaisevasti muovanneisiin artisteihin. Seuraavien vuosien ajan syvennyin akustiseen kitaraan, tutustuen laajaan kirjoon erilaisia soittotyylejä, kappaleita ja tekniikoita. Käytännössä tämä on tarkoittanut lukuisien eri bluesartistien soittotyylien ja levytysten perinpohjaista tutkimista sekä erilaisten kappaleiden ja soittotekniikoiden opettelua. Toinen Mississippi John Hurtin ohella tyyliini suuresti vaikuttanut kitaristi on Frank Stokes, jonka avulla löysin soittooni lisää melodisuutta. Aktiivisen musiikin kuuntelun aloitin ala-asteiässä, ja roots-musiikista kiinnostuin noin 11-vuotiaana Muddy Watersin, Elmore Jamesin ja Little Walterin kaltaisten artistien myötä. musiikin sovittamiseen liittyviä perusasioita. Parin viime vuoden aikana olen ryhtynyt kitaran ohella soittamaan myös banjoa ja dobroa. TIMO KAUPPINEN – Olen 23-vuotias itseoppinut muusikko Lahdesta. • 1 - 2014 - 56 - © Fabian Munsterhjelm Voisitko aluksi lyhyesti esitellä itsesi lukijoille. © Fabian Munsterhjelm A kustinen vanha blues on nykyisin harvinaista herkkua, jota kuulee Suomessa turhan harvoin. Tällä hetkellä en soita missään kokoonpanossa. Lahtelainen Paavo Pesonen on kitaransoitossaan ehtinyt jo pitkälle. Verrattuna Hurtiin, Fullerin soitossa kuuluivat selvemmin blues- ja ragtime-vaikutteet. Ketkä vanhemman polven artistit ovat inspiroineet sinua. – Olen keskittynyt täysipainoisesti soolohankkeeseeni viimeiset kuusi vuotta. On pitkälti John Hurtin musiikin ansiota, että ryhdyin soittamaan akustista kitaraa. – Mississippi John Hurtin lisäksi varhaisista esikuvani merkittävimmät ovat Blind Boy Fuller ja Big Bill Broonzy. Vaikutteideni kattava listaaminen ei siis ole mielekästä. Fullerin kappaleet olivat myös rakenteeltaan monipuolisempia ja soinnutukseltaan innovatiivisempia.. Yllätyksekseni totesin dokumentissa soineiden primitiivisten työlaulujen ja minimalistisen country bluesin kuulostavan todella hyvältä. Tätä ennen olin keskittynyt lähinnä sähköiseen bluesiin, joten kokemukseni akustisesta rootsista rajoittuivat lähinnä Robert Johnsoniin. Kokemusta bändisoitosta minulle on kuitenkin kertynyt muutamasta eri kokoonpanosta. Olin hiljattain löytänyt akustisen roots-musiikin, joten siirtyminen sen pariin tuntui luontevalta. Tänä aikana bänditoiminta on osaltani ollut sangen vaihtelevaa. Muutaman seuraavaan vuoden vietin sähkökitaran varressa opetellen bluessoiton perusteita: soolosoittoa, komppaamista, eri kitaristien soittotyylejä, bluesstandardeja ja bändisoittoa. – Minulle kaikkein tärkein bluesartisti lienee Mississippi John Hurt. – Uteliaisuuteni kyseistä genreä kohtaan heräsi enoni VHS-nauhakokoelmasta löytyneen bluesin varhaisemmista muodoista kertoneen dokumentin myötä. Oma soittotyylini rakentuu Hurtin levyiltä oppimaani vaihtobassoja hyödyntävän fingerpicking-tekniikan varaan. Bändisoitto on ollut minulle kuitenkin suureksi hyödyksi, sillä olen oppinut sen myötä paljon mm. Aluksi aktiivisuuteni rajoittui lähinnä akustisen bluesin kuuntelemiseen, ja akustisen kitaran soiton aloitin vasta pari vuotta myöhemmin. Aloitin vanhoilta blueslevyiltä tutun fingerpicking-soittotyylin harjoittelun, ja yllätyksekseni opin perustekniikan todella nopeasti. old-time -musiikki ja havaijilainen slack-key -kitara) kohtaan on kasvanut. Tämän vuoksi en halua eritellä soittooni suuresti vaikuttaneita yksittäisiä blueskappaleita (mm. Muutaman viime vuoden aikana kiinnostukseni myös muita juurimusiikin lajeja (mm. Millainen on musiikillinen taustasi. – Positiivisen kuulokuvan rohkaisemana päädyin hankkimaan lahtelaisesta levydivarista löytämäni Mississippi John Hurtin LP:n, jonka vaikutus jo ensimmäisellä kuuntelukerralla oli mullistava. Hän on myös syvällisesti perehtynyt vanhoihin blues-artisteihin ja heidän soittotekniikkoihinsa, mikä on todettavissa tämänkin haastattelun välityksellä
Akustisella kitaralla on kuitenkin myös rajoitteensa, joten slidesoitossa käytän metallikoppaista yksikartioista resonaattorikitaraa, ja toisinaan tartun 12-kieliseen akustiseen kitaraan. – Kitaraa soitan pääasiassa pohjoisamerikkalaisesta juurimusiikista tutulla fingerpicking-näppäilytekniikalla ja sen erilaisilla rytmillisillä variaatiolla. Kyseisiä instrumentteja siis kuulee keikoillani harvemmin. – Slidekitaristeista arvostustani nauttivat erityisesti Sylvester Weaver ja Tampa Red. Tähän itsekin pyrin. Juuri ohjelmistoni laajuuden vuoksi akustinen kitara on osoittautunut minulle sopivimmaksi työkaluksi. Vapaamuotoisesta ja maalailevasta deltabluesistaan tunnettu Skip James oli musiikilliselta ajattelutavaltaan paljon aikaansa edellä. Millaisia instrumentteja soitat nykyisin. – Sävellystapaani vahvimmin vaikuttaneisiin kitaristeihin kuuluu myös Skip James. Perinteisempää bottleneck-tekniikkaa – Bluesimpaan ilmaisuun olen saanut ideoita Son Housen ja Mississippi Fred McDowellin primitiivisestä, riffipohjaisesta ja rytmillisestä deltabluesista. Koetan Lipscombin esimerkkiä seuraten sisällyttää ohjelmistooni mahdollisimman laajan kattauksen juurimusiikkia. Ensimmäisenä artistina slidekitaraa äänilevyllä soittanut Sylvester muistetaan kenties parhaiten vuonna 1923 levyttämästään kappaleesta Guitar Rag, joka on muodostunut eräänlaiseksi country blues -standardiksi. Erityisen tarkassa kuuntelussa ovat myös olleet Robert Johnsonin sekä hänen vanhan soittopartnerinsa Johnny Shinesin levytykset. Broonzyn merkitys oli suurempi soittotatsini kannalta. - 57 - 1 - 2014 •. Broonzyn tiukasti svengaava, mutta samalla ilmava soittotyyli muodostui minulle ihannekuvaksi, jota tavoittelemalla soittooni ilmestyi aivan uudenlaista dynamiikkaa. Ainutlaatuisen Davisista teki kuitenkin hänen musiikillinen ajattelutapansa, joka on jättänyt suuren vaikutuksen sekä soitto- että sävellystyyliini. Kyseisten kappaleiden harjoitteleminen opetti minulle paljon soinnutuksesta sekä otelaudalla navigoinnista. – Mance Lipscombin tavoin myös Reverend Gary Davis tuli tunnetuksi kirjavasta repertuaaristaan. James rikkoi deltabluesin kaavamaisuutta abstraktimmalla lähestymisellään. Weaverin ja Tampa Redin melodinen lähestymistapa sekä hallittu sliden käyttö ovat näytelleet tärkeää roolia oman tekniikkani löytämisessä. Millaisia soittotekniikoita käytät. – Musiikilliseen ajattelutapaani eniten vaikuttaneet kitaristit lienevät Mance Lipscomb, Reverend Gary Davis sekä Skip James. Tavallinen akustinen kitara soveltuu yllättävän monenlaisen musiikin soittamiseen. – Hyödynnän soitossani myös erilaisia liukukitaratekniikoita. Todellisena slidevirtuoosina tunnettu Tampa Red tuskin kaipaa tarkempaa esittelyä. Taitavimpien pikkaajien käsissä yksi akustinen kitara saattaa kuulostaa kahden tai kolmen kitaristin kokoonpanolta. Sähkökitarat on siis toistaiseksi pantu naftaliiniin. Davis ei lähestynyt kitaraa perinteisestä näkökulmasta, vaan hänen soitossaan kuului vaikutteita niin eri musiikkityyleistä kuin instrumenteistakin. Pääinstrumentikseni on monipuolisuutensa vuoksi valikoitunut akustinen kitara. Kappaleissa saattoi olla useampia erilaisia osia, jotka soitettiin otelaudan eri asemista. Lipscomb oli kitaristi ja songster-perinteen edustaja, jonka ohjelmisto oli laajuudessaan täysin omaa luokkaansa. Fingerpicking- tekniikka on siis eräänlainen sovellutus ragtimepianistien soittotyylistä. Skip Jamesin avulla löysin kipinän avoimiin kitaravirityksiin, joiden merkitys soundilleni on korvaamaton. Bassolinjoja ja näppäilykuviota muuntelemalla voidaan soittaa musiikkia aina bluesista intialaisiin raagoihin. Lipscomb ei jämähtänyt yhteen ainoaan musiikkityyliin, vaan hän soitti materiaalia laidasta laitaan, niin bluesia, spirituaaleja, balladeja kuin erilaista tanssi- ja viihdemusiikkiakin. – Nykyisin soitan ainoastaan perinteisiä akustisia kielisoittimia. Fingerpicking-tekniikan perusajatuksena on rytmikkäiden bassolinjojen sekä erillisen melodian samanaikainen soittaminen. Fullerin kappaleista opin myös tyypillisimmät ragtime- ja bluessointukulut, joiden avulla uusien kappaleiden opetteleminen korvakuulolta helpottui huomattavasti. Muita uniik- keja piirteitä Davisin soitossa olivat kappaleiden rakenteet sekä dynamiikka. Sivuinstrumentteinani soitan 5-kielistä banjoa sekä dobroa, joiden soittoon suhtaudun lähinnä harrastuksena. Davisin soittotyyli onkin kiehtova yhdistelmä blueskitaraa, old-time -banjoa sekä ragtimepianoa
– Sisällytän ohjelmistooni myös omia sävellyksiäni. Ilmiö näkyy myös rootsin puolella. Kyseisten tekniikoiden keskinäiset eroavaisuudet ovat lähinnä virityksissä ja perusnäppäilytekniikassa. Yhteissoittoon on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä esimerkiksi ilman bassolinjojen huolellista synkronointia musiikki muuttuu herkästi kakofoniseksi. On siis mielenkiintoista nähdä, kuinka tällaiseen marginaalimusiikkiin suhtaudutaan. Soittimen korkeatasoisesta käsittelystä pitäisi tinkiä, sillä soitto löystyisi sointukomppaukseksi laulujen aikana. Vanhemman roots-pohjaisen akustisen kitaramusiikin soittaminen Suomessa on nykyisin harvinaista.Miten itse näet tämäntyyppisen musiikin skenen Suomessa. Demo-CD on saanut jo nyt radiosoittoa mm. En liiem- ”Palkitsevaa soolosoitosta tekee sen rehellisyys. Iloiseksi yllätyksekseni demo keräsi runsaasti positiivista palautetta niin kanssamuusikoilta kuin tavallisilta musadiggareiltakin. Epätavallisempiin sovitusratkaisuihini lukeutuu myös boogie woogie -pianistien imitoiminen slidekitaralla. Miksi juuri instrumentaalimusiikki. Ensisijainen musiikillinen kiinnostuksenkohteeni on akustisen kitaran tarjoamien mahdollisuuksien kartoittaminen. Toisinaan sovitan perinteistä materiaalia epätavallisin keinoin. – Ohjelmistoni sisältää laajahkon kattauksen erilaista pohjoisamerikkalaista juurimusiikkia ja sen perustana on kattava valikoima erilaista vanhaa akustista bluesia aina deltasta piedmontiin. Millainen on ohjelmistosi. Tanssimuusikkojen repertuaari koostui lähes poikkeuksetta pelkistä instrumentaalikappaleista, oli kyseessä sitten irlantilainen tanssimusiikki tai Appalakkien stringband -perinne. Käytännössä tämä tarkoittaa erilaisia sovituksellisia tai sävellyksellisiä keinoja: variaatioita, väliosia, poikkeavia virityksiä tai soinnutuksia yms. – Runsaampi tarjonta ei kuitenkaan automaattisesti näy parempana laatuna. Viime aikoina olen sovittanut kitaralle vanhoja Appalakkien alueen banjokappaleita irlantilaisesta kansanmusiikista lainaten. Soittotyylilleni ominaista on myös erilaisten avointen kitara- ja banjoviritysten käyttäminen. Näin ollen esimerkiksi toisen kitaristin ottaminen mukaan esityksiin ei toisi juurikaan merkityksellistä lisäarvoa soittoon. Tosinaan soitan kappaleeni jonkun legendaarisen country blues -kitaristin tyyliä mukaillen. Perinteisistä elementeistä huolimatta pyrin tekemään kappaleista itseni kuuloisia. Yhä aktiivisista kokoonpanoista nostaisin esiin Seppo Sillanpään tyttärineen muodostaman, äärimmäisen korkeatasoisen Band’O:n. Lopputulosta kuvailisin vapaamuotoiseksi kitaramusiikiksi. Harmillisen usein tämä tarkoittaa päämäärätöntä soittelua, jossa akustisten instrumenttien monipuoliset mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Kysyntää siis löytyy, joten kenties kotimaisten tapahtumajär- - 58 - jestäjien olisi hiljalleen aika alkaa panostaa myös akustiseen puoleen. Soolosoittoon liittyy myös toinen puoli: onnistumisen ilo ja rehellinen itsensä kiittäminen. – Akustinen kitara on todella monipuolinen soitin. Useamman pikkaajan kokoonpanot ovat kokemuksesta osoittautuneet haastaviksi. – Laulun yhdistäminen kokonaisuuteen ei automaattisesti tarkoittaisi parempaa lopputulosta. Tyylin muutos edellyttäisi useita itselleni epämieluisia kompromisseja. Banjoa soitan old-time -musiikista tutulla vahvasti rytmillisellä clawhammer-tyylillä. Vahvimmin instrumentaalimusiikki yhdistyy kuitenkin vanhaan tanssimusiikkiin. .blo nen eso paavop. Kitaraprimitivismi ei jostain syystä ole päässyt juurtumaan osaksi suomalaista musiikkikulttuuria. Mikä soolosoitossa kiehtoo. Fingerpicking-tekniikkaa käytettäessä soolosoitto on osoittautunut varsin toimivaksi ratkaisuksi. Yhden pikkaajan voidaan ajatella vastaavan useamman soittajan työpanosta. Toisinaan inspiraation lähteenä toimivat vanhat roots-kappaleet, joiden pohjalta luon omia sävellyksiäni. Omissa sävellyksissäni yhdistelen rohkeammin erilaisia rakenteita, variaatioita sekä perinnemusiikin lajeja. Useat kappaleistani perustuvat joko bluesstandardeihin, perinteisiin teemoihin tai melodioihin. – Omien kokemusteni mukaan kiinnostus sekä akustista että erilaista perinnemusiikkia kohtaan on kasvanut viime vuosien aikana. Akustinen roots-musiikki on Suomessa tällä hetkellä vielä jokseenkin tuore ilmiö, joten aktiivisinta liikehdintä lienee ns. Mikäli lopputulos ei miellytä korvaa, syitä on turha etsiä muualta kuin itsestään. – Pyrin musiikissani autenttisuuteen niin soittotekniikoiden kuin ilmaisunkin suhteen. J. Rajallisten apukeinojen vuoksi dynaamisen, tarkasteltuna instrumentaalimusiikki on aina ollut vahvasti edustettuna juurimusiikissa. Esimerkkejä löytyy runsaasti mm. Laajan äänirekisterinsä, lukuisien viritysmahdollisuuksiensa ja perkussiivisten ominaisuuksiensa vuoksi akustista kitaraa ei ole sidottu joko pelkkään melodia- tai säestyssoittoon. Historiallisesta näkökulmasta • 1 - 2014 min tunne viehtymystä alkuperäisesitysten pilkuntarkkaan kopiointiin. Toisinaan kehittyminen muusikkona saattaa edellyttää perusteellistakin itsetutkistelua. Olen jo jonkin aikaa haaveillut string band -tyylisessä kokoonpanossa soittamisesta, mutta valitettavasti sopivien soittokumppaneiden löytäminen on osoittautunut haastavaksi. Jokaisen uudenlaisen efektin oppimiseksi on tehtävä runsaasti töitä. Karjalaisen ”Amerikansuomalainen trilogia” yhdisteli upealla ja täysin uudenlaisella tavalla suomalaista ja amerikkalaista perinnemusiikkia. ragtime- ja stringband -musiikista. Tämä on sääli, sillä ainakin itse näkisin akustisen skenen mielelläni tasavertaisena osana kotimaista juurimusiikkikenttää. ruohonjuuritasolla. – Laitoin kesän ja alkusyksyn 2013 soitoistani kappaleita demo-CD:lle, joka on tarkoitettu lähinnä promootiotarkoituksiin. sekä tulevaan keikPaavo Pesosen musiikkiin a verkko-osoitteessa katarjontaan voi tutustu gspot.fi. Country blues -levyjä löytää jopa tavaratalojen musiikkiosastoilta, eivätkä Son Housen kaltaiset artistit ole enää pelkkiä kuriositeetteja. käytän pääsääntöisesti bluesin soitossa. – Motivoivaa soolosoitosta tekee myös sen tarjoama haasteellisuus. Oletko harkinnut siirtyä soittamaan myöhemmin duona tai pienellä kokoonpanolla. – Perinteisesti soolosoitossa on varmaan aina kiehtonut se, että muusikko voi tehdä omat musiikilliset ratkaisunsa täysin itsenäisesi. Edustamani tyylisuunnan saralla ei voitane puhua varsinaisesta ylitarjonnasta. Joukkoon mahtuu onneksi myös todellista huippuosaamista. – Instrumentaalimusiikki on tietoinen valinta. Musiikin dynamiikka sekä erilaiset nyanssit syntyvät näppäilytekniikkaa varioimalla. Lapsteelsoitossa hyödynnän erilaisia dobro-, weissenbornja lapslide-tekniikoita. ragtime, spirituaalit, balladit, vanha tanssimusiikki eri muodoissaan sekä old-time -musiikki. Ajattelutapani on saanut tukea myös yleisön taholta. Äänitykset tehtiin luomurootsmeiningillä: soitin kappaleet ns. Instrumentaalimusiikissa kitara pääsee todella elementtiinsä sen sijaan, että se hautautuisi laulun alle. Kotimaista osaamista edustaa myös akustisen bluesin saralla kunnostautunut kuopiolainen VooDuo, joka on jo pitkään soittanut erinomaista ja autenttisen kuuloista country bluesia. Edellä mainitsemieni ominaisuuksien vuoksi instrumenttia ei tulisi valjastaa vain leirinuotiosoittoon. – CD on lähetetty muutamiin valittuihin kotimaisiin levy-yhtiöihin levytysmahdollisuuksien kartoittamiseksi. Todennäköisemmin country bluesia siis kuulee paikallisessa keskiolutravintolassa kuin kotimaisilla bluesfestareilla. Itse uskon vahvasti teräskielisen akustisen kitaran potentiaaliin jopa konserttisoittimena. Myös muunlaiset akustista juurimusiikkia soittavat kokoonpanot kiinnostavat, kunhan tyylinä pysyisi instrumentaalimusiikki. Toisen soittajan panos voisi herkästi jäädä vain huomaamattomaksi komppaukseksi. Mikäli lopputulos ei miellytä korvaa, syitä on turha etsiä muualta kuin itsestään.” kiinnostavan ja samalla koossapysyvän musiikkikappaleen rakentaminen voi toisinaan osoittautua todelliseksi haasteeksi. Akustisen rootsin kentällä taso on sangen vaihteleva. Ilman päällekkäisäänityksiä tai elektronisia kitaraefektejä musiikillisen ilmaisun rikastuttaminen vaatii runsaasti kekseliäisyyttä. Keikoilla saamani palaute on ollut pääosin todella innostunutta. YLE Radio Suomen Bluesministeri-ohjelmassa ja vastaavaa on tiedossa myös muissa medioissa. Mitä kuuluu levytysrintamalle. kerralla purkkiin ilman komppaajia, päällekkäisäänityksiä tai virheiden korjailua. – Palkitsevaa soolosoitosta tekee sen rehellisyys. – Pienkokoonpanolla soittaminen ei ole missään tapauksessa poissuljettu vaihtoehto. – Cover -versioissani saatan hyödyntää kappaleen alkuperäistä rakennetta tai melodiaa, jonka pohjalta lähden uudelleenrakentamaan kappaletta. Bluesin lisäksi repertuaariini kuuluu mm
Koska se on valmis. -lainaa lukuun ottamatta kyllä. Onko jotain tiettyjä artisteja, jotka ovat vaikuttaneet tyyliinne. & The MG’s ja sitten nämä New Yorkin lattariorkesterit. Urkurimme Jussi Reunamäki on hieman vanhempaa ikäpolvea, mutta siellä Porin jazzkuvioissa hänkin tuli tutuksi. – Sieltä Jimmy Smith- ja Kenny Burrell -osastostahan niitä on kaivettu. Kerro alkuun tuoreen ryhmäsi syntyhistoriaa. Missä äänititte levynne. - 59 - 1 - 2014 •. Olen työskennellyt myös liikkuvan kuvan kanssa. Hänen mielestään jazz on musiikinlajina jopa laveampi kuin rock, joten se pitää sisällään muutakin kuin sitä akateemista hipellystä, joka saa ihmiset nyrpistämään nokkaansa. Hammond-pohjaista kovaa groovea ja svengiä, eikä mitään hiplailua. Jazz on kuitenkin rytmimusaa ja äärimmäisen coolia. Dalindéon uusin albumi (”Kallio”) on hyvä osoitus, että tämän kaltaiselle musiikille on kuitenkin tilausta. – Se on jo periaatteessa valmis. Jotain filmin pätkääkin olisi tarkoitus tehdä ainakin yhteen kappaleeseen. – Ei näillä näkymin, Hustle Fuzz soittaa instrumentaaleja. sekä Stompin' at the Savoy -festivaalin Maxwell Street Marketilla Helsingin Savoyteatterissa 13.4. Haastattelemani rumpali/liideri Severi Koivusalon mukaan Hustle Fuzzin agendana olisikin tuoda tämäntyylinen jazz takaisin nuorison tietoisuuteen ja klubeille. Meillä oli sitten viime vuoden alussa keikka Severi Koivusalo Quartetina, jonne Jussi ei päässytkään. Georgie Fame, Jimmy McGriff, Booker T. Mutta silloin Ylläksellä ne palaset oikeastaan loksahti, että tästähän tulee timanttia, kun saadaan vielä urkuri mukaan. Kiitos haastattelusta. – Hustle Fuzzin komppiryhmään kuuluvien Henri Jokisen (kitara) ja Seppo Kylänpään (basso) kanssa tutustuttiin jo Porin Palmgren-konservatoriossa ja soiteltiin erilaisissa jutuissa yhdessä. Toivottavasti levy avaa uusia ovia keikkarintamalla. Tuleeko laulettuja kappaleita. Breathless) 2 Saints Records Studiolla. Varsinainen keikkailu aloitettiin Hustle Fuzzina viime syksynä. Seuraavaksi orkesteri on nähtävissä ainakin Instro A Go Go -klubilla Hel singin Club Libertéssä 15.3. – Yhtä Booker T. Muutama biisi, johon ei olla tyytyväisiä kaipaa vielä hieromista. © Antti Karvinen – Kyllä se soundi oli pyörinyt meillä kaikilla päässä jo aikaisemmin, mutta se Ylläksen keikka oli sellainen, että nyt perustetaan mod jazz -ryhmä, joka saa jengin joraamaan ja viedään se musiikki tavallaan takaisin juurilleen klubeille ja yökerhoihin, missä se 1950- ja 60-lukujen taitteessa toimi nuorison pariutumismusiikkina. Miten päädyitte mod jazziin. – Kiitos, nähdään keikoilla. S yksyllä 2013 perustettu jazzkvintetti Hustle Fuzz ammentaa musiikkiinsa aineksia 1950- ja 60-lukujen taitteen urkuvetoisesta souljazzista ja boogaloosta. Yökerhojazzia on käsittääkseni vaikea myydä keikoille, koska se on rokkareille liian jatsia ja jatsareille liian rokkia. – Sepä se, mutta uskoisin ihmisten löytävän keikoillemme. Siellä oli myös Juho Hurskainen Whistle Baitin kanssa ja me napattiin Juho fonin kanssa paikkaamaan. – Pitäjänmäessä Marko Julkusen (Mr. – Juho me tunnettiin jo entuudestaan, kun tehtiin joskus aiemmin muutamia yhteiskeikkoja Agentsin kanssa Reddington-nimisenä ryhmänä. Myöhemmin 60-luvulla tämä myös mod jazziksi ristitty suuntaus löi läpi varsinkin Lontoon nuorisolle. Hustle Fuzzin levy ilmesty y maaliskuussa 2014. Nyt olette työstäneet esikoisalbumianne. Äänitetty ja masteroitu ja ilmestyy tämän vuoden aikana. JANNE ÖRNBERG Levy tulee käsittääkseni sisältämään pelkästään omaa materiaalianne
Tapani Jalonen tarjoutui sitten bändiin. Tapasin yhtyeen heidän kotistudiollaan pikkujoulubileissä, jossa oli tarjolla pientä purtavaa, hiukan juotavaa ja paljon hyvää musiikkia. Yksi vaihtoehto oli se, että Judo olisi hoitanut kaikki laulut. Alun perin meillä oli ajatuksena julkaista vanhat Detroit-matskut uudestaan. Ensimmäisen kokoonpanon tarina loppui 90-luvun alkupuolella siihen, kun osa bändin jäsenistä valmistui opettajiksi ja he muuttivat eri puolille Suomea. Siitä lähti sitten idea, kun Rolandilla oli biisejä ja tiedossa neljä kundia, jotka olivat soitelleet kimpassa opettajaoppilaitoksella. Sitä musiikkia oli niin paljon, ettei kaikki mahdu yhdelle levylle, ja tuplaa ajatellen sitä oli liian vähän. Tuolla ryhmällä tehtiin jonkun verran keikkoja ja eka single, joka julkaistiin 1990. – RW: Meillä oli halu tehdä jotain uutta musiikkia. Tilanne oli hiukan tukala, kun meillä Rauma bluesin keikka tiedossa, mutta olimme ilman basistia. Se homma pysyi hyvin hanskassa. Molemmat kappaleet löytyvät meidän ”Heritage 1989–2009” -tuplalta. Koska biisejä oli, niin se oli luonnollista laittaa ne mukaan. 90-luvun lopulla Rolandista alkoi tuntua, että hän oli loman tarpeessa ja päätti lähteä bändistä, ei lopullisesti, mutta tauolle ainakin hetkeksi. Me soitettiin yks ilta kimpassa siellä edellisellä studiolla, ihan vaan koemielessä, että toimiiko tämä. Koska kutsuvieraat koostuivat pääosin muusikoista, oli bändi parhaimmillaan isompi kuin paikalla ollut yleisö. – RW: Mä keskustelin Khalidin kanssa hänen motivaatiostaan bändiä kohtaan. Puhallinryhmää vahvistettiin saksofonisti Pekka Välimäellä ja mukaan tuli myös nykyinen kosketinsoittaja Judo Jalava. Tunsin hänet Pasi Raappanan kautta. Päätimme yrittää kokoonpanolla minä, Roland, Tepa, Sasa ja Elmo. Martti sitten muutti pois Turusta ja erosi samalla bändistä. – CK: Ajateltiin, että jos ei ole keikkoja, niin voidaan me ainakin musiikkia tehdä. Heput sanoi, että olisi vähän kiire saada basisti. Vaikka hän oli lahjakas muusikko, niin hän ei oikein tykännyt soittaa bluesia. RIKU METELINEN – CK: Se oli ’89, kun me aloitettiin. Nämä uudet nauhoitukset oli tavallaan päivitys siihen, missä nyt mennään. Peruiko hän kaupat sen takia, kun hänelle selvisi, että minkälaisesta aarteesta oli kysymys. Sieltä olen saanut monenlaisia vaikutteita. Muilla oli haluja jatkaa soittamista ja ratkaisua yritettiin etsiä monelta suunnalta. – RW: Tepa, Christer ja minä soitettiin kolmistaan ne pohjat livenä. – CK: Se oli 2000-luvun loppupuolta, kun me halusimme Rolandin kanssa taas soittaa kimpassa. Tauko kesti lähes kymmenen vuotta. – CK: Se oli tavallaan uusi Detroit ja me äänitettiin studiolla jotain ihan livenä. Thorburnin tilalle tuli pasunisti Jari Hongisto. Olimme soittaneet aikaisemmin Rolandin kanssa vähän rankempaa rhythm and bluesia Hard Road -nimisessä bändissä. Last Night oli muuten eka biisi, mitä ikinä soitettiin. Tässä vaiheessa Detroitista tuli varsin kansainvälinen, kun bändiin liittyivät marokkolainen basisti Khalid Anib ja skotlantilainen trumpetisti William Thorburn. Siitä lähtien olen sitten mukana ollut. Meillä oli kasiraitavehkeet ja jotain tarttui myös nauhalle ja todettiin, että homma toimi. Kertoisitteko uudesta levystänne hiukan. Hän oli kuitenkin niin kiireinen, ettei ehtinyt hoitaa hommaa kunnolla ja kysyimme Judoa takaisin, vaikka hänkin on kovin kiireinen. – CK: Hard Roadin jälkeen oli Heart and Soul, joka toimi yhden keikan verran. – RW: Muutama keikka soitettiin yhdessä ja tehtiin se ”Detroit IV”-levy, joka ilmestyi 2011. He kävivät kaikki Turun laulajat läpi eikä niistä löytynyt sopivaa, joten oli luonnollista laittaa bändi tauolle. Mä kaipasin kuitenkin sitä Hammond-juttua. Kosketinsoittaja Tuomas Seppälä, basisti Mika Suominen, puhallinryhmä Pekka Vaaherkumpu ja Visa Törmälä. T urkulaisella pitkän linjan bändillä Detroitilla on juhlavuosi monestakin syystä. Sitten Judo tuli studioon ja soitti kahdessa päivässä oman osuutensa. Me ollaan niin kauan soitettu yhdessä, että siinä ollut mitään säätämistä. – CK: Ei se siitä ollut kiinni, kyllä tuo asia oli tiedossa alun perin. Pari iltaa me siinä treenattiin ja se keikka meni aika hyvin. – JJ: Siis tuliko ensin se tuplalevy ja sitten tämä ”Detroit IV”. Kolmas syy on se, että heiltä ilmestyi viime syksynä uusi albumi, ”Back To The Motor City”. Ensimmäinen on se, että ryhmällä tuli tämän vuoden alussa täyteen neljännesvuosisata. Runsaan tunnin soittamisen jälkeen päästimme vierailijat ansaitulle tauolle ja siirryimme tarkkaamon puolelle haastattelun pariin. Se löytyi myöhemmin joltain c-kasetilta, josta Sasa onnistui sen pelastamaan. ”Heritage”-tupla ilmestyi 2008, jonka jälkeen Martti Toivari tuli bändiin. – RW: Yksi kitaristeista tosin joutui soittamaan hiukan vähemmän. Ilta alkoi bändin soitolla, jota ryyditti Heikki Hämäläinen harpullaan. – JJ: Vaikka nykyään soittaisi viidessä bändissä, niin silti keikkoja on vähemmän kuin yhdellä bändillä 90-luvulla. Melko nopeasti ne saatiin nippuun. Bändin riveissä on vaikuttanut monia muusikoita, niin kotimaasta kuin maamme rajojen ulkopuoleltakin. Kolme kitaristia kyllä kuulostaa hemmetin vaaralliselta, mutta koska kyseessä on kolme niin erityylistä soittajaa, he eivät tallo toistensa varpaille. Illan edetessä kattausta vahvistettiin myös muiden vierailijoiden voimin, kun Sasa Opacic, Elmo Karjalainen ja Antti Karineva tarttuivat soittimiin. Nykykokoonpanossa soittavat Christer Karjalaisen (CK) ja Roland Wilsonin (RW) lisäksi basisti Teijo Saarinen (TS) ja kosketinsoittaja-laulaja Judo Jalava (JJ). Jos siltä tuntuu, niin tehdään vaikka levylle asti. Muutama paikkaus - 63 - tehtiin jälkeenpäin. Mutta joku syy siihen oli... Myös tämä You Don’t Love Me soitettiin. Meillä oli muuten diili olemassa John Lord -vainaan Hammondeista yhden brittiläisen diilerin kautta, mutta hän sitten perui koko asian... Se ei kuitenkaan olisi ollut toimiva ratkaisu, koska Judon olisi pitänyt esittää Rolandin biisit täysillä – Roland nimittäin lauloi siihen aikaan aika korkealta. Koska ne molemmat ilmestyivät sinä aikana kun mä olin pois bändistä. Lisäksi ohjelmistoon olisi pitänyt valita mukaan jonkun verran instrumentaaleja. Toisena kitaristina oli Kari Salli ja basistina Matti... – RW: Se oikeastaan lähti siitä, että mulla oli semmoinen kutina, että halusin tehdä sellaista musaa, mitä olin kuunnellut nuorena kotikaupungissani Detroitissa. Tuo Leslie-kaappi tuolla nurkassa on hänen. Hän oli Hammond-mies. Pääasiassa esitimme Tapsa Toivosen biisejä. – TS: Mä tulin tuuraamaan Rauman keikalle, oliko se 1994. Toinen on se, että Detroit-rumpalin Christer Karjalaisen KC Sound -studio täytti 20 vuotta. Keskustelun seurauksena sovimme, että tiemme eroavat. Muutaman vuoden kuluttua William Thorburn ja Khalid Anib sitten kyllästyivät ja lähtivät kumpikin bändistä. 1 - 2014 •. Detroit perustettiin 80-luvun loppupuolella bluesbuumin jälkimainingeissa, Suomeen muuttaneen, Detroitissa syntyneen kitaristi-laulajan Roland Wilsonin ja Christer Karjalaisen ideasta. Olin äänittänyt yhden Pasin levyn, jolla Martti soitti. Se oli aika mallikas juttu. Tällä kokoonpanolla tehtiin paljon keikkoja ja Turussa tuli jopa yleisöennätyksiä
Judo oli oikeastaan piste i:n päälle. Vaikka levyllä kaikki kappaleet ovat. Entä miten levyn kappaleet valittiin. Kitaran kielet sanon minä, kyseessä on aivan selvästi salaliitto, he yrittävät tietenkin voidella toimittajaa. Motown oli suuri vaikuttaja ja Stax myös.” – Roland Wilson – TS: Aika pitkälti levy on livenä tehty. Ihmiset käyvät kuitenkin keikoilla ja tykkäävät meidän musiikista. – RW: Coverbiiseistä Ain’t No Sunshine valittiin kauniin melodiansa vuoksi. Laitamme nauhurin kiinni ja siirrymme takaisin studion puolelle nauttimaan musiikista. Judo ja Tepakaan eivät kuulemma tarvitsisi kaikki lippujaan. Tässä vaiheessa oveen koputetaan ja musiikin toivotaan jatkuvan. Your Funeral, My Trial tehtiin kunnianosoituksena Sonny Boy Williamsonille. tai no, voihan sen kirjoittaa vaikka näin, että näitä määrätyntyppisiä heikompilaatuisia kopioita amerikkalaisista shuffle-tyyppisistä rhythm and blues -kappaleista on kuultu liikaa. Roland sanoo taas kaljan pilaavan hänen äänensä, eikä siksi ota mitään ennen keikkaa. Sellaista tunnelmaa me levylle haimme ja mielestäni onnistuimme siinä. Oliko teillä selkeä kuva siitä miltä levy kuulostaa ja muuttuiko se matkan varrella. KEIKALLA 14.12. Se Hammond antoi sen aidon leiman. (– toim. Lisäksi Rolandilla on niin hyvä kitarasoundi, niin mä en halua sitä sotkea. 2013, STREETBAR 95 Talvisen sään saattelemana saavumme Antti Karinevan kanssa paikalle hyvissä ajoin, että saamme hyvät paikat, sillä uskomme Turun Sanomissa olleen jutun toimivan vetonaulana. Sitten oli näitä paikallisia kuten Mitch Ryder & The Detroit Wheels, Stevie Wonder ja radiossa soineet hitit. huom: kappale sai 11 pistettä ja sijoitus oli 22, mikä tiputti Suomen pois seuraavan vuoden Euroviisu-karsinnoista.) - 64 - – CK: Ainakin jos vertaa 90-lukuun. Jotain sellaista, jota kuuntelin silloin nuoruudessani. – CK: Ei niitä kauheasti mietitty. – RW: Se muuttui hiukan. Terveiset Blues Newsin lukijoille: ränttätänttä on tylsää! – RW: Tuota et sitten laita lehteen.. – RW: Levyn aloituskappale My Baby Loves Me, joka sovitettiin uudestaan, on Hard Roadin peruja. – CK: Ei... Pienen odottelun jälkeen Detroitin soittajat saapuvat paikalle. Muutama vanha kappale äänitettiin uudestaan, koska emme olleet aivan tyytyväisiä niihin aikaisempiin versioihin. Motown oli suuri vaikuttaja ja Stax myös, kuten Booker T & The MG’s. Nämä soittolistat on yks juttu, joka tappaa musiikkia. • 1 - 2014 Searchin’ For A Dream levytettiin kolmannen kerran ja tämä versio on ehdottomasti niistä se paras. Ongelma on se, ettei pääse oikein kuuluviin, kun radiot eivät soita juurimusiikkia. Ainakin siinä vaiheessa, kun Judo tuli mukaan, se muuttui paremmaksi. – CK: Mä en olisi edes halunnut kosketinsoittimia mukaan pohjia tehdessä, koska se aiheuttaa ongelmia äänityksessä ja etenkin miksauksessa. – RW: Mä olen jo odottanut 20 vuotta, että tulisi oikein musiikillinen vallankumous ja ihmiset alkaisivat kirjoittaa jälleen biisejä sen sijaan, että tekevät aina uusia versioita vanhoista kappaleista. – RW: Koko juurimusiikkigenre, niin blues kuin kantrikin on kärsinyt viime vuosina. Sanomme käsipäivää ja herrat alkavat jakaa drinkkilippujaan meille. Kari Salli, jonka sävellyksiä on mukana pari, on tehnyt myös yhden euroviisukappaleenkin. – CK: Sitten pieni tietopläjäys. Ensimmäinen setti alkaa tuoreen levyn kappaleilla. – RW: Olemme kuitenkin rhythm’n’blues-bändi, mutta haluttiin lisätä siihen vähän ekstraa. Hänellä oli ainutlaatuinen tapa ilmaista itseään. ”Olemme kuitenkin rhythm’n’blues-bändi, mutta haluttiin lisätä siihen vähän ekstraa. Se loksahti kovasti. Vierailijoita ei paikalle ole tilanpuutteen takia kutsuttu. Jotain sellaista, jota kuuntelin silloin nuoruudessani. Ikävää, että hän on tunnettu kaikkein huonoimmasta kappaleestaan. Toistaiseksi väkeä on paikalla vain kourallinen. Christer perustelee asiaa sillä, että on autolla liikenteessä eikä siksi voi ottaa mitään. Keikkoja on aika vähän, niitä voisi olla enemmän. ”Nelonen” oli ihan hyvä levy, mutta koska miehitys oli vaihtunut ja meillä oli hyviä biisejä, niin oli luonnollista julkaista levy. – CK: Ideana oli myös pyytää meidän ystäviä mukaan levylle. ”Viitosella” oli tarkoitus jatkaa tätä rhythm and blues -perinnettä, mutta oli myös hiukan toisentyyppisiä juttuja ja otettiin ne mukaan. Se oli tämä Bye Bye Baby. Entä minkälaisena näette juurimusiikin tilan nykyään. Koska me Blues Newsissa olemme tunnetusti lahjomatonta väkeä, yritän kieltäytyä kohteliaasti ja työntää drinkkiliput takaisin omistajilleen
Kitaristina Roland Wilson on niitä vanhan liiton miehiä, joille less is more. Vankan melodian omaava kakkosraita hillittömine Hammondeineen puskee vielä vähän lisäkierroksia myllyyn. Useissa kappaleissa ja niiden toteutuksessa on miellyttävää irtonaisuutta ja raikkautta. Hitaampien kappaleiden ajaksi hän vaihtoi ”pystybassoon”, jolloin kappaleet saivat lisää syvyyttä. Tuttujen muusikoiden avustuksella levyä on saatu elävöitettyä sopivasti. Yleisökin alkaa hiukan lämmetä ja jokunen uskalikko nähdään jopa parketilla. Suosikkiraitoja levyllä on useita, kuten aikaisemmin mainitsemani Ain’t No Sunshine ja I Had A Dream. Lyhyesti sanottuna Detroit on hieno tyylien sulatusuuni, jonka levyllä piilee bluesin ohella yhtä lailla rockia, soulia kuin ripaus psykedeliaakin. Mikäli levyn omakseen haluaa, sen voi tilata verkkosivuilta kcsoundshop.com. Syyttäkää vaan nurkkapatriotismista, kotiinpäin vetämisestä tai vaikka Hankey Bannisterista, mutta tosiasia vain on että yksi vuoden 2013 parhaista kotimaisista bluesjulkaisuista on tässä. Varsinaisen kitarasoolon soittaa Elmo Karjalainen, joka kesken soolon vaihtaa sulavasti Eric Claptonin tyylistä Jeff Beckiin, mutta ilman turhia vetkutteluja ja vingutuksia. Täytyy sanoa, että kyseessä on ehkä tiukin avauskaksikko pitkään aikaan. Edelliseen levyyn (ks. Muutamat levyn kappaleista ovat melodioiltaan hyvin tutun kuuloisia, mutta hyvälle musiikille yksinkertaisesti ei voi sanoa ei, muistuttaa se jotakin aikaisemmin julkaistua sitten miten paljon tahansa. Levyn kahdesta coverkappaleesta Your Funeral, My Trial sujuu mallikkaasti, mutta varsinainen jäänsulattaja on Ain’t No Sunshine, jossa bändillä - 65 - on todellinen tunnelataus päällä. kappaleet Help The Poor ja Ain’t No Sunshine. Aikaisemmin julkaistujen kappaleiden uudet versiot puolustavat paikkaansa kunnialla. Bändi tekee toimivia kappaleita, joiden melodisuudessa on voimaa. Asiaa tukee se, kun ensin mainitun ei tarvitse katsella rumpalin suunnalle tietääkseen missä mennään. Toinen setti mennään pitkälti samoissa tunnelmissa kuin ensimmäinenkin. Kakkossetin ehdottomat helmet ovat Robert Johnsonin 32–20 Blues ja encorena soitettu Judon laulama Last Night. Se ainoa poikkeus aikaisempaa on runsas vierailijoiden määrä. Monia nykykitaristeja vaivaava ylenpalttinen tiluttelu ja kitarasooloilla brassailu eivät kuulu hänen tavaramerkkeihinsä. Koska bändi on löytänyt toimivan kaavan, ei siitä ole syytä poiketa liikaa. Vaikka yleisö haluaisi vielä lisää, on kello paljon ja bändin pakko lopettaa. Hän saa riittävästi tilaa urkuineen ja antaa Detroitin musiikille sellaisen mausteen, jota esimerkiksi toisen kitaristin avulla ei saataisi aikaiskeksi. Tämänkaltaisia levyjä rustataan kotistudion rauhoittavassa ilmapiirissä, ilman aikatauluja ja rahanahneita levy-yhtiön äijiä. Erityiskiitokset täytyy antaa miksauksesta, sillä soundit olivat aivan loistavat ja volyymiä oli sopivasti. Vaikka tilanpuutteen takia Leslie-kaappi oli jouduttu jättämään kotiin se ei tunnelmaa latista. Vaikka Freddie Kingin versio on ollut minulla aina sydäntä lähellä, niin tämä on lähes yhtä hyvä. Myös Sasa Opasicin slidekitaroima Give Me Your Heart, Give Me Your Soul erottuu edukseen. DETROIT Back To The Motor City (KC Sound KC011) (1) My Baby Loves Me (2) I Had A Dream (3) Your Funeral, My Trial (4) Lose The Attitude (5) Blues With A Feelin’ (6) Searchin’ For A Dream (7) Twee Diddle Diddle (8) You Left Me Sitting (9) Ain’t No Sunshine (10) Give Me Your Heart, Give Me Your Soul (11) A Piece Of Your Love (12) War On Apathy (13) Get Ready, Rock Steady (14) Coming Of Age (15) Sweet Jane Uuden levynsä yhteydessä Detroit on ottanut lisänimen Rhythm & Blues Band, sillä sellainen bändi se on aina ollut. Erityisen mausteen kappaleeseen tuo Antti Karineva dobroineen. BN 252) verrattuna musiikki ei ole muuttunut radikaalisti. Tarpeen vaatiessa Wilsoniltakin irtoaa hiukan rankempaa kitarointia, mutta mopo ei kertaakaan karkaa käsistä, vaan kaikki toteutetaan mallikkaasti. Joskus jopa tuntuu siltä kuin hän aivan tarkoituksella pitäisi kitaraansa aavistuksen hiljaisella antaen tilaa Judo Jalavan Hammondeille. Hän esiintyy Robert Crayn tavoin lähinnä laulu edellä. Aloituskappaleen keinuva melodia tempaisee kuulijan heti mukaansa ja Timo Mansikka-Aho tukee bändiä puhaltimillaan hienosti. Levyn soundit ja tunnelma ovat hyvin kotoisasti kohdallaan. Tuntuu melkein siltä kuin heillä olisi telepaattinen yhteys toistensa tekemiseen. Rytmiryhmä Tepa Saarinen ja Christer Karjalainen tekevät kellontarkkaa työtä. © Riku Metelinen Roland Wilsonin laulamia, pääsee keikalla myös kosketinsoittaja Judo Jalava ääneen. Kuvaustilanteessakin Tepa ehti poseeraamaan joka kerta. Hän laulaa mm. Kosketinsoittaja Judo Jalava täydentää kolmikon soittoa kosketinsoittimillaan. Riku Metelinen 1 - 2014 •. Levyn kaikki kappaleet laulaa Roland Wilson, mutta toivottavasti tulevilla julkaisuilla myös Judo Jalava pääsee lauluhommiin
isuutta! ll ja ir k e e k lu BN RIVER BOTTOM BLUES Ricky Bush (Barking Rain Press) -12 Jääpiikki nirhaisee huuliharpistin elämän ja uran – se tavallinen tarina, mutta tällä kertaa myös fiktiivinen murhasarja. Mukana tulevalle cd-levylle on tallennettu kirjaa varten sävelletyt 13 kappaletta kahtena versiona – tekijän itsensä malliksi soittamina sekä kitarattomina karaguitarversioina. (sisältää CD-levyn) KUOPIO 25.-26.4. J. Parempi olisi, jos miksauksessa olisi korostettu kitaraa muiden jäädessä taka-alalle. maakuntasarjoista. Viinikainen toimii Sibelius-Akatemiassa sivutoimisena opettajana ja on palkittu mm. Mukana levyllä esiintyvät rumpali Teppo Mäkynen ja urkuri Mikko Helevä, joka soittaa myös basson vasemmalla kädellään. Kuten alussa totesin, tämä musiikinlaji on minulle vieras ja kirja menee vaikeusasteeltaan reilusti yli meikäläisen taitojen, kun A7sus4-Dmaj9G13sus -sointuja vaihdetaan tiheään tahtiin 10. Peruskomppausta ei kuitenkaan aina tehdä kuuden kielen perussoinnuilla, vaan välillä kahdella sointuun kuuluvalla sävelellä, etupäässä terssillä ja septimillä. Pepe Ahlqvist Mighty Four Pe 25.4. Kyseessä on komppaukseen tähtäävä oppikirja ja siksi ihmettelen sitä, että kitara on miksattu aika vaimeaksi. Jokaiseen 13 kappaleeseen sisältyy tarkka sanallinen selitys sekä levyesimerkki, mistä samantyylistä soitantaa löytyy. Maailman tunnetuin Gus on Bruce Willis ja Suomen Kustikisaan löytyy useita taskuliivisiä kilpailjoita myös ns. Blues-klubeja ympäri cityä LIPUT 29,- • 1 - 2014 Katso lisäinfo ja Blues-majoituspaketti www.ritmos.fi Teemu Viinikaista pidetään Suomen parhaana ja maailman 20 parhaimman jazz-kitaristin joukkoon kuuluvana muusikkona, onhan hän tehnyt nimeä myös kansainvälisissä piireissä. Kiusallisena ilmiönä ”Kusteilua” voisi verrata siihen, että Snookerin MM-finaalin ratkaisufreimissä Aimo ”Napster”Ollikainen hyppäisi yleisön joukosta BN:n pressikortti kaulasta viipottaen framille ja upottaisi pitkän pinkin kulmapussiin snookertuomari Michaela Tabbin ponnekkaista estelyistä huolimatta... Hyytiäinen BN:n kitarakirjasto: KOMPPI ELÄÄ! Teemu Viinikainen (Riffi-julkaisut) -13 Hinta: 42,50 e 96 s. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnolla. Mittyn mysteerinratkaisua seuratessa lukijan virtuaalinen Travislippis happihyppelee Itä-Teksasin aakeissa laakeissa ja verrattoman yksityiskohtaisesti kuvatuissa yksinäisen tähden osavaltion bluesbaareissa. nauhan tienoilta neljällä keskimmäisellä kielellä. Rehellisyyden nimissä täytynee tässä vaiheessa todeta, että tämä musiikinlaji jazz, jota julkaisu edustaa, ei kuulu favoriitteihini. Viinikainen soittaa ja on soittanut lukuisissa kokoonpanoissa vuosien varrella. Honey B & T-Bones Jarkka Rissanen & Snacks Hoolers feat. Gus on Harp-L -keskusteluryhmässä joskus 90-luvulla kehittynyt yleisnimitys yleisön joukosta kuuluvalle huuliharpputerrorismille, joka pahimmillaan johtaa kutsumattomiin lavanvaltausyrityksiin. Reagoiva komppaus on taas sitä, mitä nimikin sanoo: kitaristi ottaa huomioon muiden stemmat ja varioi niiden pohjalta. URBAN CITY BLUES FESTIVAL La 26.4. River Bottom Bluesissa on kelpoa mutta hyvin säännösteltyä leechildmaista rymistelyä ja kerrassaan ilkeä veljessarja. Näin tehtäessä sointuvaihdokset saadaan toimimaan minimaallisilla sormien siirroilla (terssi/septimi vaihtuu septimi/terssi, esim. Näitä sointuja ei myöskään ”rämpytetä” neljä kertaa tahtiin vaan harvakseltaan kahdeksasosanuotteina välillä synkopoiden. Tämä uusi julkaisu pureutuu paljolti samoihin asioihin kuin edellinen. Eija Jauhiainen. Bush on kirjoittanut River Bottom Bluesille myös perillisen, joten ”jatkuu ensi numerossa” jos suuret päälliköt ML ja PH suovat... Kirjasta on saatavilla Kindle-editio, joka täten loppulauseena jäärille ilmoitetaan. Juonenkululle voidaan määrätä tauko paikalle, jos kulloisessakin tilanteessa tapahtumaympäristö suo mahdollisuuden helskytellä helistimiä vaikkapa neuroottisella vahvistinputkien vaihtamisella, kitaristeilla jotka eivät osaa säestää harpisteja – puhumattakaan Blueskeikkoja riivaavasta GUS-häiriköinnistä. Kirjan päähenkilö Mitty Andersen on leskimiehistynyt ja Rosebud-kelkkansa hukannut ”Illankajon Sanomien” (siis vakituisesta työstä poispotkittu) toimittajajäärä ja oman-elämänsä-harpunsoittaja. Onko sarjamurhaaja vainonnut blueshuuliharpisteja jo vuosikymmenten ajan. Bush tuntee aiheensa (siis bluesharpismikulttuurin) huikean hyvin; se antaa ilkikuriselle kirjailijalle mahdollisuuden ripotella harppumaaniselle luki- jalle täkyjä, joita lukemisen edistyessä rupeaa jo odottelemaankin. sointukulku E7-A7-D7 d- ja g-kieliltä soitettuna tablat = 6/7-5/6-4/5, vaikka soinnut eivät ole vierekkäisiä). 1975) on aiemmin vuonna 2009 ilmestynyt teos nimeltä ”Rytmi elää”, joka on myös tässä lehdessä esitelty. Sen sijaan jazzkärpäsen purema kitaristi saanee tästä varmaan paljon irti. Levytyksiä on kertynyt kolmisenkymmentä Tapani Kansasta Eero Koivistoiseen, pääpainon ollessa kuitenkin jazzissa. Spoilaaminen on kahdeksas kuolemansynti, joten viittaan vain verhotusti siihen että kirjan pahasta perheestä löytyy suht uskalias Don Robey -muistuma. Viinikaiselta (s. Teksasilainen eläkkeelle jäänyt opettaja ja huuliharppukostaja Richard ”Ricky” Bush on kirjoittanut dekkarin, jonka aihe iskee kepeksille kuin milliejacksonin kourat. Mittymme on kaikkea muuta kuin super- tai naissankari – lyydiat suovat vain myötätuntorutistuksia ja konnat eivät kupsahdu kuin texwillerissä. Teos on jaettu kahteen osaan, peruskomppaukseen ja reagoivaan komppaukseen
Hänen lauluäänensä on korkean nasaali, ja fraseerauksensa välillä ylävireistä, mutta tätähän ei saisi sanoa, kun palvojat loukkaantuvat... Itse kävin katsomassa Stadin ja Mansen huomattavan identtiset keikat. Feelgood, jonka keulakuvana toimi laulaja ja harpisti Lee Brilleaux. Brittiläisen pub rockin hengenheimolaisena noussut ryhmä hoksattiin pian punkliikehdinnän ennakoijaksi ja innoittajaksi, jonka merkitys tosin avautui vielä paljon tärkeämmäksi musiikkikulttuurien yhdistäjäksi ja silloittajaksi: yhtyeen ja Wilkon merkitys on ajan myötä kokenut suurta ja voimistuvaa arvonnousua Soittajana Wilko loksautti leuat auki intensiivisellä tyylillään, Hän hakkasi Telecasteriaan paljain käsin, verta säikkymättä, naputtaen konekivääritahtiin äärimmäisen tiukkaa sointukudosta. Ja kas, tässä yksi osoitus musiikin suuruudesta ja Wilkon reseptin toimivuudesta: bändi otetaan sellaisena kuin se on, sitä rakastetaan sen aidon sisällön ja hyvien puolien takia, eikä miinusmerkkisiä seikkoja ikään kuin huomioida lain. Kielet ja äänet mahtuivat hädin tuskin pakkautumaan tiiviisiin iskuihin, joita hän vielä sävytti nasevilla, inhimillistä suorituskykyä uhmaavilla, persoonallista virtuositeettia huokuvalla riffittelyllä. Tammikuussa hän palasi jäähyväishenkisille Suomen keikoille, ja soitti trioineen loppuunmyydyt keikat Helsingin Tavastialla, Turun Logomossa ja Tampereen Klubilla. Objektiivisesti voisi myös todeta Johnsonin olevan yksi parhaista rock’n’roll- & rhythm’n’bluesbiisien kirjoittajista joita Englannista on koskaan tullut. © Leif Laaksonen W ilko Johnsonilla diagnosoitiin tammikuussa 2013 haimasyöpä. Wilko Johnson antoi uuden merkityksen rockmuusikon pelottavuudelle: häntä oikeasti säikyttiin ja kaihdettiin, eikä tyystin syyttä. 1 - 2014 • ...BN käy tapahtumissa © Leif Laaksonen 014. Elinaikaa ei annettu edes vuoden loppuun. Setin varhaiset Feelgood-klassikot kuuluvat nimenomaan Wilkolle, ja on ollut hienoa elää niiden kanssa samaan aikaan Mitä ihmettä me sitten teemme, kun ei enää ole Wilkoa. Jos musikantti esiteltäisiin television viihdeohjelmassa, pidettäisiin hahmolle nauramista julmana. Samaa ei voi sanoa pitkäaikaisesta basistikumppanista Norman WattRoysta, joka näyttää (nyt tekohampaat saaneelta) irvistelevältä Klonkulta, ja riuhtoo soittimestaan tauotonta boogiekuljetusta ja kuin komppikitaran KLUBI, TAMPERE 18.1.2 KLUBI, TAMPERE 18.1.2014 - 67 - oloisia akordeja, metallisen kylmähköllä ja diskanttisella soundilla. Kitara on useimmiten hänelle ominaisessa epävi- © Marko Aho / Blues-Fin land.com Wilko Johnsonista on tullut yhä rakastetumpi sankari, joka tuntuu saaneen pyhän, kritisoinninkin kieltävän sädekehän: vaikkei keisarilla olisi vaatteita, kieltäydytään asiaa myöntämästä. Raskaasta kemoterapiahoidosta kieltäytynyt muusikko tosin joutui perumaan pari keikkaa, mutta on voinut toistaiseksi hyvin ja sanoo elävänsä elämänsä parasta aikaa. Tunnelmat olivat jo valmiiksi koskettavat ja innostuneet, ja yleisöt silminnähden otettuja kokemastaan. 014 KLUBI, TAMPERE 18.1.2 ARTO PAJUKALLIO kivettyneet kasvot, maaninen ilme, eestaas säntäily kuin milloin tahansa irtoavan ja tuholaisen kimppuumme vapauttavan kierrepiuhan päässä. Toisin kävi. Kun hän on elävä ihminen Wilkon bändissä, häntäkin palvotaan. Wilkon musa on enemmän kuin tärkeätä, se on oleellista, ja olemme kiitollisia joka kerrasta, jona saamme sitä elävänä todistaa. – Maailmaan jää iso korvaamaton aukko. Jos soittotyylistä muodostui tavaramerkki, niin sellaiseksi osoittautui myös tiukasti kaulaan asti napitettuun mustaan asuun sonnustautuneen amfetamiinivetoisen Wilkon speedfreakin olemus, reessä, jossa kädet kuin tahdonvoimalla puristavat kompakteiksi puristuvia sointuja. Nuo peruspiirteet ovat yhä läsnä, mutta tämän päivän Wilko on paljon lempeämpi mies ja artisti. Wilkon bändin nykyinen rumpali Dylan Howe on matalan profiilin perusjamppa, joka tekee työnsä korostamattomin elkein. Lontoolaiskitaristi oli keskeinen kantava voima ja biisinikkari äärimmäisen tiukassa ja energisessä rhythm & blues -yhtyeessä Dr
Setti oli todella hyvä ja sai jatkoa, kun Kouvoston pääesiintyjät Tail Dragger ja Martin Lang liittyivät seuraan. Se sisältää oivaltavia sanoituksia ihmissuhteista. Kouvolalaisia lahjakkuuksia esiintyi molempina päivinä. Timo Heikkilän mukaan ”Ei paljon paremmin olisi voinut mennä. Chicago on musiikkimielessä toinen kotikaupunki tälle kokoonpanolle. Siinä ehti yhdistellä soitinvalikoimaa kitaroiden, huuliharpputelineen ja jalkatamburiinin kesken. Omat sävellykset ovat uskottavia ja vakuuttavia. Legenda eläessään ja pitää tyylikkäästi yllä Wolfin perinnettä. Hänen odotetaan laulavan täsmälleen esikuvansa mukaisesti. Lauantai-illan tunnelma nousi entisestään kun lavalle saatiin Tomi Leino Trio. Setti kesti reilun tunnin, mitä Ismo piti aikalailla optimaalisena. Kouvosto Blues Fest oli varmasti kaikilla mittareilla menestys. Hän ei ole paljoa levyttänyt mutta on parhaita Chicago-tyylisuunnan taitajia. Titty Bar Tim Blues Band oli juuri niin hyvä kuin vuosi sitten julkaistu ”Milk Shaka” -albumi antoi odottaa. Tomi vastaa laulusta, huuliharpusta ja kitarasta, Jaska Prepula bassosta ja kitarasta sekä Mikko Peltola rummuista. Tuttua ja luotettavaa soitantaa, jossa sopiva sekoitus omia ja lainattuja kappaleita. Meno oli alakuloista mutta taidokasta. Eikä ihan tuulesta temmattu ajatus Timiltä, sen verran taitava huuliharpisti, kitaristi ja laulaja hän on. Tämä trio on Suomibluesin kirkkaimpia tähtiä. Kouvolassa nähtiin ja kuultiin hyvää perusriffittelyä ja sen ympärille rakennettuja kikkoja. Timo Heikkilä on arkena menestyvä liikemies mutta muuntautuu käden käänteessä osaavaksi blues-muusikoksi. Perjantai-illan päätti suurta paikalliskannatusta nauttiva rock’n’roll-kokoonpano The Barefoot Brothers. Bändissä soittavat © Matti Suuronen Kouvosto-tapahtuman avasi kiertue-, festari- ja blueskilpailukokemusta omaava Ismo Haavisto yhden miehen bändikonseptillaan. Avainsanoja ovat sävy ja äänenväri. Jututin Martinia eikä hän ollut vaatimaton osaamisestaan: ”Olen tällä hetkellä maailman paras harpisti Kim Wilsonin ohella. Viimeisenä ...BN käy tapahtumissa © Matti Suuronen TAIL DRAGGER MARTIN LANG ja TIMO HEIKKILÄ • 1 - 2014 - 68 - TIMO ”TITTY BAR TIM” HEIKKILÄ lisäksi Mike Kurkinen (kitara), Antti Sunna (koskettimet), Aarni Ruuhimäki (basso) ja Pasi Väkevä (rummut). No saatiinhan sitä. Perinteisille harpisteille soittaminen oli toinen uskonto.” Lang näytti muutaman esimerkin siitä, miltä uskovaisuus kuulostaa käytännössä. Todennäköisesti Kouvostosta tulee perinne, joten katseet kohti ensi vuotta.”. Timo vaihteli kitaran ja harpun välillä, molemmat toimivat hyvin. Ilman sen kummempia seremonioita mentiin suoraan asiaan, Jimmy Rogersin You’re The One. Piristystä tuli kun Timo Heikkilä ja Martin Lang kävivät vuorotellen lisäämässä huuliharppua joukkoon. Tail Dragger on Howlin’ Wolfin oppipoika ja tavallaan roolinsa vanki. Niin hän melkein tekeekin mutta pitää silti persoonallisen tyylinsä. Little Walter oli kaikista paras. Tapahtumapaikka House of Rock oli perjantaina pullollaan väkeä ja lauantaina loppuunmyyty. Kun hän lähti Muddyn kokoonpanosta, James Cottonille kerrottiin, että ainoa tehtävä on kuulostaa mahdollisimman paljon Walterilta. Laulusolisti on mainio Leo Westerlund ja erityismaininnan ansaitsee monipuolinen kosketinsoittaja Kalle Ryökäs, joka hallitsee myös saksofonin ja haitarin. Hienoa jamimeininkiä joka antoi esimakua tulevasta. © Matti Suuronen E nsimmäistä kertaa järjestetty Kouvosto Bluesfest sai Timo Heikkilän (a.k.a. Rain Dogs on kouvolalainen kokoonpano, joka tulkitsee pääasiassa Tom Waitsin kappaleita sekoittaen joukkoon kabareeta ja bluesia. Martin Lang on yksi tarkimmin varjeltuja huuliharpistisalaisuuksia. Titty Bar Tim) mukaan alkunsa päähänpistosta: jos haluat esiintyä bluesfestareilla, järjestä itse sellaiset. Ajankohta kuulosti etukäteen riskiallttiilta, saataisiinko alan harrastajien lisäksi suurta yleisöä liikkeelle. Setin puolivälissä lavalle astelivat tulevan illan päätähdet Tail Dragger (laulu) ja Martin Lang (huuliharppu). Lauantaina jatkettiin paikallisväreissä, kun ensimmäisenä esiintyi kitaraduo Jani Orpana ja Pälä Pälvisalo. HARRI HAKA kuultiin tulevalta albumilta oma sävellys Before You Do Me Wrong
59,50 / 54,50 / 49,50 €, Lippupalvelu www.lifeline.se LA 29.3.2014 SU 30.3.2014 kLO 19 HELSINkI, FINLANDIA-TALO kLO 18 TUrkU, LOGOMO LIpUT pALvELUMAkSUINEEN ALk. 69,50 / 59,50 / 54,50 EUrOA, LIppUpALvELU LIpUT pALvELUMAkSUINEEN ALk. 82,50 € / 72,50 € / 62,50 € Lippupalvelu Liput palvelumaksuineen alk. 54,50 / 49,50 EUrOA, LIppUpISTE LISANILSSON.SE Richard Galliano sextet La 3.5.2014 klo 19.30 Vivaldi Four Seasons & Piazzolla’s Two Ma 28.4.2014 klo 19.30 Finlandia-talo, Helsinki Musiikkitalo, Helsinki Liput palvelumaksuineen alk. Live Nationin kevään huippuiltoja! Kulttistatusta nauttiva Pink Floyd -tribuutti saapuu Suomeen! No 1 Tribute To Pink Floyd. 72,50 / 62,50 € Lippupalvelu patmetheny.com VIP-pakettien myynti ja tiedustelut: - 69 - tai 09 8567 3456 1 - 2014 •. No cover just Tribute FINLANDIA-TALO KE 5.3.2014 KLO 19.30 Liput palvelumaksuineen alk
Miksi harppuharrastajien ja -ammattilaisten porukassa miehet ovat enemmistönä on arvoitus, johon en ole löytänyt vastausta. Ja sen vanhan tarinan, miten kaupungin parhaaksi bluessankariksi oikein tultiinkaan, solistiveteraani kertaa autobiografisesti lopputaipaleen kitarakliimaksilla I Came Up Hard. Ei levyä ilman ”tähtivieraita”, mutta onneksi ”Rhythm & Bluesilla” on sentään maltettu pysyä duettopartnereiden suhteen kohtuudessa. Ihan hyvän nirvanan hän niilläkin saisi aikaiseksi. Siinä missä Messin’ With The Kid on jo menettänyt muutenkin kappalevalintana valtaosan kierrätysarvostaan, on sitä myös sanaleikin varjolla mukaan kitisemään huolittu ikuinen guest-levyjen riesa Kid Rock. Useissa jollei suorastaan kaikissa esityksissä on mukana kaksi kitaraa, slide viuhuu monesti Johnille epätyypillisen voimakkaasti ja paikoitellen on kuultavissa myös feminiinistä taustalaulantaa. Kaikki muut laulut paitsi Johnin taivalta muisteleva ja Roryn itsensä valmistama avausnumero ovat taattua vuosikymmenten takaista Hurt-aarteistoa. kuoron sävyttämä Justifyin’. Jos keikoillaan Guy pitäytyykin enimmäkseen iänikuisissa standardeissaan, ovat hänen levynsä aina arvoituksia artistin aikaisempiin vaiheisiin perusteellisemminkin tutustuneelle harrastajalle. Karjalainen yhtyeineen. Varsinaiseen bluesiin siirrytään kiukkuisella Jimmy Reed -oppikirjan mukaisella runtalla Too Damn Hot – ja samalla takuukompilla jatketaan myöhemminkin, mm. ”Rhythmin”kuljettaa kalkkiviivoille hassu puoliminuuttinen funk-instrumentaali, jonka suorana jatkumona käynnistyy ”Blues”-sessio hurjalla hiphopahtavalla Robert Randolph -tykityksellä Meet Me In Chicago. Tuottaja, itsekin levyllä rumpuja kolisteleva ja valtaosan uusista lauluista yhdessä Guyn kanssa kirjoittanut Tom Hambridge ei ole päästänyt sankariaan ainakaan liian helpolla. Yllättävän hyvin Rory on onnistunut myös Hurttulkinnoissaan, mitkä toden totta eivät ole mitään suoria kopioita. Senioribluesmiehen päihittäjää saa jopa Chicagon kokoisessa ja maineisessa mustan musiikin kehdossa todella etsiä – ja siksi Buddyn uudet julkaisut ovatkin aina yhtä innolla odotettuja ja mielenkiinnolla vastaanotettuja tuotteita. Taustat ovat tyypilliset, molemmat vanhemmat olivat muusikoita ja sitten hurahtaminen bluesiin ja huuliharppuun. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaisen versioinnin takaa löytyisi Mississippi John Hurtin sympaattinen ja ylväs persoona. Eräässä vaiheessa Jukka näppäili hieman akustista kitaraansa ja kuvasi soittoaan Mississippi John Hurt -tyyliseksi. Tupla-LP:nä ja -cd:nä julkaistu ”Rhytm & Blues” ei siten sekään suoranaisesti edusta rhythm’n’bluesia ennalta-arvattavimmassa muodossaan (joka kyllä olisi ollut niin ikään melkoinen yllätys Buddylta) vaan jakautuu otsikkoonsa löyhästi viitaten kahteen levykohtaiseen teemaan, ”Rytmiin” ja ”Bluesiin”. Aija tiesi aivan varmasti, mistä oli kyse, mutta otaksun luonnehdinnan menneen suurim- - 70 - malta osalta katsojia korvien ja ymmärryksen ohitse. LEVY BUDDY GUY Rhythm & Blues (RCA 8888371759 1 [2-LP]/2 [2-CD]) CD 1: (1) Best In Town (2) Justifyin’ (3) I Go By Feel (4) Messin’With The Kid (5) What’s Up With That Woman (6) One Day Away (7) Well I Done Got Over It (8) What You Gonna Do About Me (9) The Devil’s Daughter (10) Whiskey Ghost (11) Rhythm Inner Groove CD 2: (1) Meet Me In Chicago (2) Too Damn Bad (3) Evil Twin (4) I Could Die Happy (5) Never Gonna Change (6) All That Makes Me Happy Is The Blues (7) My Mama Loved Me (8) Blues Don’t Care (9) I Came Up Hard (10) Poison Ivy ”Sinun ei tarvitse ole paras kaupungissa, kunhan olet paras siihen asti kunnes parempi ilmaantuu paikalle”, jakaa herra Guy rehvakkaana elämänviisauksiaan uransa 27. Kuranttia nuorempaa kaartikuntaa edustava Gary Clark Jr. Esikuvat ovat tietenkin arvattavissa. Vesa Walamies KAT BALOUN & TOMI LEINO TRIO She’s Got It (Homework HWR008) (1) Mean Old Man (2) 5-10-15 Hours (3) Keep It To Myself (4) There Is Something On Your Mind (5) Cry For Me Baby (6) It’s So Fine (7) Where Were You (8) Can’t Hold Out Much Longer (9) Somewhere Down The Line (10) Ain’t No Hurry To Go Home (11) Too Late (12) Take Me Back Katherine Baloun kuuluu siihen harvinaiseen naisjoukkoon, joka soittaa pääinstrumenttina blueshuuliharppua. Ykköskiekon ”rytmit” tarkoittavat etupäässä rotevaa bluesrockia, jota Muscle Shoals Hornsin tuella esitetyn avausraidan ohella ilmentää hyvin esim. Kyse ei nimittäin todellisuudessa ole mistään rikkaan maan naisen bluesista, vaan John kertoilee naisesta, joka vakain tuumin lähtee pettämään miestään Richardia. albumin avausraidalla. Kat kuitenkin osoittaa, että kauniimpi sukupuoli pärjää kirkkaasti vertailussa virkaveljiin. Senpä takia on ymmärrettävää, että Robert Johnsonin, Son Housen, Fred McDowellin ja Reverend Gary Davisin jälkeen hän on halunnut tehdä tribuutin myös tälle vähäväkisen Avalonin suurelle pojalle. Hetken mielijohteesta otin internetistä selville ikiihanan Richland Woman Bluesin sanoituksen, mikä toi jälleen kerran esille yhden nimeämisvirheen. Kuultu musiikki ei lähinnä rockpitoisuutensa takia minua enemmälti viehättänyt, mutta pääartistin ja haastattelijana toimineen Aija Puurtisen keskustelua oli kiintoisaa kuunnella. pistäytyy puolestaan kimppalaulamassa pirteän shufflerockin Blues Don’t Care. Jos Aurora Block joskus sattuisi saapumaan ulottuvilleni, hän voisi puolestani pitäytyä pääasiassa herrojen Housen ja Hurtin jäämistöjen muotoiluihin. hiipumatonta bluesuskoa julistavalla Never Gonna Changella. Little Walterin ja muiden suuruuksien levytykset herättivät Katin mielenkiinnon. Oikeampi nimi olisi sen vuoksi Richard’s Woman Blues, minkä käyttöön ottamista tuskin kukaan enää ehdottaa. Näin on siitäkin huolimatta, että Johnin leppoisa esitystyyli pitää sisällänsä vähänlaisesti Roryn suosimia kiihkeänoloisia piirteitä. Mutta Aurora ”Rory” Block on jo pitkään ollut perillä John Hurtin musisoinnista, mihin hän tutustui luonnossa jo vain 14-vuotiaana v. Hitaaseen Chicago-bluesiin Evil Twin pääsee kähisemään omat osuutensa myös Aerosmithin Steven Tyler, ja mukana keekoilevat kaksi muutakin bluesdiggareiksi tunnustautuvaa Aerosmith-uuvattia, Joe Perry ja Brad Whitford. Sen sijaan oikein intressantti idea on ollut passittaa Guyn rinnalle laulamaan kantrimaailman myyntitilastojen ykkösketjulainen Keith Urban, lopputuloksena leppoisaa sunnuntai-iltapäivän eteläistä kantrisoulia raidalla One Day Away. Pete Hoppula RORY BLOCK Avalon: A Tribute To Mississippi John Hurt (Stony Plain SPCD 1369) (1) Everybody Loves John (2) Avalon (3) Candy Man (4) Frankie & Albert (5) Got The Blues Can’t Be Satisfied (6) Louis Collins (7) Richland Woman Blues (8) Spike Driver Blues (9) Stagolee (10) Make Me A Pallet On Your Door (11) Pay Day Viime joulun maissa seurasin televisiosta noin tunnin mittaista ohjelmaa, missä esiintyi J. Guy paitsi soittaa terävästi ja itselleen uskolliseen puskevaan, wah-wahia säästelemättömään tapaansa, myös kuulostaa ikäisekseen (77) varsin nuorekkaalta. Guyn tyylille ominainen hyökkäävä raasto What’s Up With That Woman, hillittyä soulblues-miehen sielukkuutta huokuva The Devil’s Daughter sekä laahaava synkkäsävyinen boogie Whiskey Ghost toimivat komeasti ilman ulkopuolisia tunkeilijoitakin, samoin tuplan ensimmäinen kahdesta rehdistä rhythm’n’blues-luennasta, Guitar Slimin I Done Got Over It – sen toisen ollessa albumin juurevaan jump-boogie woogieen päättävä Willie Mabon -laina Poison Ivy. 1963. Kat Baloun on monipuolinen muusikko, joka harpun soiton lisäksi laulaa hyvin. Vastaavasti kovaa kyytiä • 1 - 2014 TUTKAILUT nykyhetken naisbluesvokalistien kärkeen nousua tekevä Beth Hart sähköistää vahvalla raspaavalla äänellään Unchain My Heart -henkistä mollikappaletta What You Gonna Do About Me. Rankemman kautta on toden totta Buddy saanut oppivelkansa maksaa, mutta nyt – oman osansa myös menestyksestä lunastaneena – sille kaikelle kokemalle voi kuulemma, ainakin mikäli laulun sanoja on uskominen, jo hitusen naurahtaakin. Ilmestyttyään Billboardin pop-albumilistan sijalle 27 kiivennyt ”Rhythm & Blues” on jatkanut viimekesäisestä ilmestymisestä lähtien oleiluaan myös Billboardin blueslistojen topkympissä, hetkittäin kärkipalliltakin kilpatoverien kukkulanvaltausyrityksiä tarkkaillen
Duke Robillardin tuottama ja Lakewest-studiossa äänitetty ”Angels & Clowns” on hänen seitsemäs albuminsa. Ei ole vaikea arvata, että kitarasooloille jää paljon tilaa ja joissain tapauksissa vähempikin olisi riittänyt. Perfect Blues taas yhdistelee ZZ Topin varhaistuotantoa ja nykytuotantoa. Koosteella kuultavat muusikot ovat laulaja-kitaristit Guy Davis, Corey Harris, Alvin Youngblood Hart ja Taj Mahal, harpisti-laulaja Phil Wiggins sekä vokalisti Shemekia Copeland, jotka kaikki esittäytyvät tyylikkäästi ja taidokkaasti. Poikkeuksena tähän on Mark Puzzi, joka Duke Robillardin Suomen-vierailun (2010) lähestyessä minua Robillardin levyllä muisti. Koko kattauksen valtaisa perinnetietoisuus kiteytyy laulun C.C. Siinä missä monet lajikumppanit aikaansaavat vain savua ilman tulta, Mindelisin tuottama liekki palaa kirkkaana ja puhtaana. Riku Metelinen ERI ESITTÄJIÄ True Blues (Telarc 33815) (1) Hoochie Coochie Man (2) Motherless Children Have A Hard Time (3) Everybody Ought To Make A Change (4) Done Changed My Way Of Living (5) Saturday Blues (6) Bring Your Fine Self Home (7) Roberta (8) C.C. Levyn haastavimmat hetket tarjoilee kaksikko Bad Dreams_Wolkenwinde ja Breakout, jotka ovat molemmat yli 20 minuutin pituisia, ja parin muunkin numeron kanssa aikaa vierähtää yli kymmenen minuutin. Levyn aloitusraita on sopivan rouhealla tonella soitettu ja herättää heti mielenkiinnon. Kappalevalikoima on monipuolinen ja koostuu huolellisesti valituista lainoista ja kahdesta omasta sävellyksestä (1 ja 7). Näemmä ja kuulemma sellaista saadaan aikaiseksi siten, että paikalle hankitaan puolisen tusinaa tummaihoista artistia, jotka ryhtyvät esittämään klassisia blues-numeroita tai niiden kaltaisia tuotoksia. Koska en kieltä osaa, niin tuo seikka häiritsee. Loppupuolen avaava instrumentaali Tom Plaisir on varsinainen tunnelataus. Freischlader on aina ollut mieltynyt pitkiin kappaleisiin ja 8 minuutin esityksiä on löytynyt useammaltakin studiolevyltä. Vuodet vierivät eikä mitään merkittävää tapahtunut, kunnes 90-luvun alussa hän julkaisi ensimmäisen levynsä ja alkoi saada soittoaikaa paikallisilla radioasemilla. Uutuus ei poikkea edellisten livelevyjen tunnelmasta – mutta mikäli kitaravetoisesta rockvaikutteisesta bluesista pitää, niin rahoilleen saa vastinetta aivan riittävästi. Pill kohdalla. Keikoilla kappaleet venyvät helposti yli kymmenminuuttisiksi ja joskus jopa vielä pidemmiksi. Pääosa näistä näytteistä vaikuttaa olevan liveäänitteitä, joiden tallennustilaisuudessa olisin minäkin ollut mieluusti mukana. Pill, that’s the way for you Well, that’s all right baby, that’s all right for you (2x) That’s all right baby, any old way you do. Chicago-esikuvat kuuluvat selkeästi läpi useimmilla kappaleilla. Miinuksena oikeastaan vain se, että koska molemmat keikat on taltioitu Saksassa, niin välispiikit ovat luonnollisesti äidinkielellä. Mutta mukavasti joukkoon sopii New Orleansia, soulbluesia ja John Lee Hooker -boogiemeininkiä, vaikkakin viimeksi mainittu on Little Walterin sävellys (12). (2x) When my Blues walks out, my Trouble comes walkin’ in. Pill Blues (9) Prayers And Praises (10) Gallows Pole (11) That’s No Way To Get Along (12) Mailbox Blues (13) Ramblin’ On My Mind Mitäpä on levymerkki Telarcin toimijoiden, joita liitevihkoseen on kirjattu useiden kymmenien henkilöiden verran, mielestä nykyinen todellinen blues. ”Show no: 27” on vuodelta 2012 ja ”House In The Woods” -levyn kiertueelta. ”Live In Concerts” on varsin kunnianhimoinen paketti. Hän soittaa kuten kultaisella 80-luvulla. Sisällissodan riehuessa pahimmillaan Mindelis muutti serkkunsa luokse Kanadaan. Suosikkiraitojani ovat The Blues, Still Frame Replay sekä Foxy Lady. Sittemmin hän on soittanut ja laulanut useissa kokoonpanoissa USA:ssa ja Euroopassa. Sitten kun kyse tulee arviolevyihin ja niiden saamiseen, niin vastaus on aina sama: ”sorry, no can do, please contact your European dealer”. Yleisö tuntuu jälleen viihtyvän mainiosti, ja pelkän levyn kuunteleminen tuo esiin tämän Putte Possu -syndrooman eli ”siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana”. Syystä tai toisesta viehätyin tällä kertaa kaikkein eniten neiti Copelandin suorituksista, kenties siksi, että hän on minulle tästä väestä tuntemattomin. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin myöntävästi. Tämä kuulostaa siltä kuin livelevyn pitääkin kuulostaa. Katin soitto on tyylikästä ja laulu korviahivelevää vaihdellen herkistä balladeista raaempaan shouterosastoon. Hiukan balsamia haavoihin tarjoilee epäilemättä ”Show no: 47:n” sisältävä DVD, jonka suosittelen hankkimaan. Seuraavalla viikolla postiluukusta tipahti lisää levyjä. Tämän Blind Blaken vanhan itsemurhapilleri-bluesin sanoitus, mitä Corey Harris on hieman muotoillut, on korvakuulolta napattuna seuraavanlainen: Early this morning, Blues knocking on my door. On helppoa elää pitkien kappaleiden mukana, jos on paikan päällä, eikä DVD:ltä katsottunakaan homma olisi ylitsepääsemätön tehtävä. Positiivista on se, että kappaleista vain muutama löytyy niiltä edellisiltä konserttitaltioinneilta. Harri Haka NUNO MINDELIS featuring THE DUKE ROBILLARD BAND Angels & Clowns (Shining Stone SSCD004) (1) It’s All About Love (2) It’s Only A Dream (3) Angels & Clowns (4) Miss Louise (5) Hellhound (6) 27th Day (7) Perfect Blues (8) Tom Plaisir (9) (How?) To Make Love Stay (10) Blues In My Cabin (11) Lucky Boy (12) Happy Guy (13) Jazz Breakfast At Lakewest Minulla on muutamia kontakteja tuolla Kanadassa, jotka pitävät huolen siitä, että pysyn kärryillä maan bluestarjonnasta. Ennen kuin edes ehdin vastata sähköpostiin, oli tuo levy jo perillä. Nykyään niin monet livejulkaisut kärsivät ylisteriilistä äänimaailmasta ja kolhosta tunnelmasta, eivätkä pysty välittämään paikan päällä koettua intensiivisyyttä kotistereoihin asti. Vesa Walamies - 71 - Saksan ylpeys Henrik Freischlader on muistanut meitä taas uudella levyllä. Freischladerilta on aikaisemmin ilmestynyt kaksi konserttijulkaisua: ”Live”ja ”Tour 2010 Live”. Viikko levyn saapumisen jälkeen tuli viesti, jossa kerrottiin seuraavan levyn olevan matkalla Suomeen. Nuno Mindelis syntyi Angolassa ja aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana itse rakentamallaan kitaralla. Hey, hey mama, what you want me to do. Tutustuttuaan Tomi Leinoon hän on keikkaillut Suomessakin ja viime vuonna julkaistiin tämä albumi, joka on tallennettu Tomin studiossa. Blues and Trouble are my two best friends. CD:ltä kuunneltuna asia vaatii vain hiukan extravoimavaroja. Kakkosraita mennään samoissa merkeissä edellisen kanssa Robillardin kompatessa todella maukkaasti. (2x) It takes C.C. Neljän CD:n boksissa on paljon sulatettavaa, jota tuskin kovinkaan fani pystyy kuuntelemaan yhdeltä istumalta. Taustatrio hoitaa homman tyylikkäästi ja antaa levylle tarvittavan rytmityksen ja lisäbonuksena kuullaan Tomi Leinon hienot kitarasoolot. Nimikappale on selkeästi sukua Hendrixille ja sen voisi luulla olevan Jimin unohtuneiden äänitteiden arkistosta. Ensimmäiset kaksi levyä eli ”Show no: 47” on vuodelta 2011 ja ”Still Frame Replay” -albumin kiertueelta. Riku Metelinen 1 - 2014 •. Aivan pelkkää kitarakirnuamista tämä ei ole, ja rauhallisempaakin menoa joukossa on, kuten Breaking My Heart Again, I’d Rather Go Blind ja Peter Greenin iki-ihana I Loved Another Woman, joka on ollut mukana molemmilla keikoilla. Komppikitaran varressa on Duke Robillard ja taustalaulussa Sunny Crownover. Ylipäätään musiikki on kuitenkin hyvää ja sitä on riittävästi, sillä jokainen levy on liki tunnin mittainen. Olin siis tietämättäni avannut Pandoran lippaan... Tällä kertaa näin ei ole, sillä ”Live In Concerts” välttää yleisemmät live-levyjen sudenkuopat. Alkusyksystä tuli sähköposti, jossa kyseltiin halukkuudestani arvioida Nuno Mindelisin albumi. Texasbluesia edustava Blues In My Cabin särökitaroineen nousee levyn parhaaksi kappaleeksi. Mutta levy kerrallaan ja sopivasti tauotettuna asia ei tuota suuria ongelmia. Bluesia tämä on, mutta sisältää useampia tyylisuuntia. Kyseessä on massiivinen neljän CD:n ”Live In Concerts”, joka pitää sisällään kaksi keikkaa. Kun lisämausteeksi pannaan jonkin verran folkia ja gospelia, edelle listattu keitos on syntynyt. (2x) Said hello Blues, come to bother you some more. levy tutkailut HENRIK FREISCHLADER Live In Concerts (Cable Car CCR-0311 40) CD 1: (1) Intro (2) The Blues (3) Still Frame Replay (4) Longer Days (5) The Bridge (6) I Loved Another Woman (7) Come On My Love (8) What’s My Name (9) Bad Dreams_Wolkenwinde CD 2: (1) Intro (2) I’d Rather Go Blind (3) I’ve Got It Good (4) Do Did Done (5) The Wrong Way (6) The Memory Of Our Love (7) Breakout (8) Crosstown Traffic (9) Foxy Lady CD 3: (1) Intro (2) 1999 (3) Take The Blame (4) Nowhere To Go (5) I Loved Another Woman (6) Breaking My Heart Again (7) Longer Days (8) The Bridge (9) Two Young Lovers (10) Mo’s Gospel (11) Sisters CD 4: (1) Breakout (2) Hear Your Talking (3) With The Flow (4) House In The Woods (5) Come Together (6) Won’t You Help Me bluesiin ja erityisesti huuliharppuun jo varhaisessa teini-iässä
Cover-osastolta The Staple Singersien I’ll Take You There toimii hyvin. (12) 120 Kg Himmelsk Fröjd Tämä on kyseisen kokoonpanon toinen pitkäsoitto, tosin muiden bändien ja artistien kanssa tehtyjä levyjä muusikoilta löytyy melkoinen joukko. Kirsten esiintyy kitaran kanssa, ilman taustabändiä ja on tinkimättömän persoonallinen itsensä. Orkkiskappaleista Johnny Mastron harpullaan ryydittämä tiukka Right Man on mainitsemisen arvoinen. Mukana on omien sävellysten lisäksi mm. Bob’s Blue Devils” -cd:n arvio löytyy BN-numerosta 259 – ja julkaisu sai huomiota myös bluesin kotimaassa. Vierailevista artisteista kannattaa mainita ainakin kitaristi Rick Holmstrom. Riku Metelinen itse sanoittama ja säveltämä. Teemana on vaikea elämäntilanne, tällä kertaa asunnon löytäminen ja asuminen. Hienoin hetki musiikillisesti koetaan kuitenkin Jefferson Airplanen kappaleessa White Rabbit, joka puhaltimen avustamana nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ei huono levy, mutta ei myöskään herätä intohimoja. levy tutkailut CLAS YNGSTRÖM & BIG TEX THREE Svenneblues (Pike/Soundcarrier GV 131) (1) Bara Faller Omkull (2) Ja’ bord’ Ha Fattat (3) Svenneblues (4) En Vissen Ros (5) Ont I Mej (6) Ondskan (7) Onda Tankar (8) Handen På Hjärtat (9) Himlen Gråter (10) Hur Kul Har Vi Nu. Nimikappale sentään lupaa jotain hyvää ja loppupuoli levystä mennään varsin positiivisissa merkeissä. Kuulijan mielenkiinto herätetään heti alussa, sillä levyn avausraidaksi on laitettu sellainen svengipala, joka vie mennessään. Ensimmäisen nelikon tekemän ”Mr. Kingiltä. Kun tämä viime vuoden lopulla ilmestynyt julkaisu vihdoin minulle saapui, oli se pienoinen yllätys. BN 246) oli vierähtänyt jo muutama vuosi ja uutta levyä olin ehtinyt odotellakin. Kansi tosin olisi vaatinut hiukan miettimistä, jos ei muuta niin ainakin fontti olisi saanut olla luettavampaa. Johnny Dyer, William Clarke ja Rod Piazza. Musiikillisesti sekä äänellisesti hän sijoittuu rajapintaan, jossa Janis • 1 - 2014 Joplin ja Ana Popovic kohtaavat. Edelleen jokainen kappale on Slimin - 72 - KIRSTEN THIEN Solo Live From The Meisenfrei Blues Club (Screen Door SDR 003) (1) ”Good Evening” (2) Hold Onto Me (3) A Woman Knows (4) Thank You For Saying Goodbye (5) You’ve Got Me (7) Wild Women Don’t Have The Blues (8) The Sweet Lost And Found (9) Ain’t That The Truth (10) It Takes A Lot To Laugh, It Takes A Train To Cry (11) Please Drive (12) Leaving Las Vegas (13) Nobody’s Ever Loved Me Like You Do (14) Women Be Wise (15) Fooled Around And Fell In Love (16) I’d Rather Be Blind (17) ”Thank You So Much” (18) Ain’t No Sunshine/The Thrill Is Gone (Medley) (19) ”Thank You And Good Night!”. Kunnon huuliharpisti jäljittelee aluksi esikuviaan, mutta sitten rakentaa oman ja persoonallisen saundin. Soundit ovat sopivan rankat, eikä levyssä nyt suurempia puutteita ole. Kynän jälki on tunnistettava, tarkoituksellisen irvokas. Eija Jauhiainen LISA CEE My Turn (Rip Cat RC1112) (1) What Good Am I (2) Fire In The Sky (3) Lost You (4) Good Bye Baby (5) Fire (6) My Turn (7) I’ll Take You There (8) Right Man (9) Stop Tryin’ (10) Bright Shiny World (11) Cold Hearted Woman (12) Evil Mind (13) White Rabbit (14) Already Free Kaliforniasta kotoisin oleva Lisa Cee on pitkän linjan muusikko, joka on soittanut monien tunnettujen bluesartistien kanssa, kuten Marcia Ball, Kid Ramos, Tinsley Ellis sekä Rod Piazza. Kiekolla kuultava yhtye on mainio. Soundimaailma on kuulas ja tunnelma pelkistetty sekä maanläheinen. Onda Tankar on ilmiselvästi James Lane -klassikko Goin’ Away Baby.Yleisilme on akustinen ja levy on soitettu analogisesti livenä ilman päällekkäisnauhoituksia. Bluesiin on yhdistetty iloista ruotsalaista lauluperinnettä ja bluesterssin käyttö niin laulussa kuin kitaran vinguttaminen sooloissa puuttuu. David Kiefer teki ensimmäisen julkisen keikkansa San Pedrossa, Kaliforniassa vuonna 1991. Nathan James soittaa itse tehtyjä erikoiskitaroita,Troy Sandow bassoa ja Marty Dodson rumpuja. Kakkosraitakin potkii kuin villi hevonen, mutta ikävä kyllä seuraavat urat eivät täysin lunasta aloituskaksikon herättämää kiinnostusta. Levyllinen nainen ja kitara -musiikkia ei tule mullistamaan maailmoja, mutta tarjoaa kelpo kuuntelukokemuksen. Sähköisen studiotuotteen sijasta kyseessä olikin akustinen livelevy. Eikä tuo kansikuvakaan nyt niin myyvä ollut. Kuten sanottu, musiikki on siis akustista – ja koska Jaan Paltmanin harmonikka on levyllä niin suuressa roolissa, suosittelen iloisille ihmisille kuunneltavaksi kesämökin laiturilla saunan jälkeen olutkolpakko kourassa. Sen sijaan edellisen levyn soulahtava A Woman Knows toimii myös akustisena, kuten myös You’ve Got Me. Kristen Thien on Rory Blockin jälkeen kiinnostavin viime aikoina kuulemistani akustisen kitaran voimin esiintyvistä naispuolisista laulaja-lauluntekijöistä. Synkkää ”my baby left me”-osastoa edustaa vain (5) ja (9), muuten tunnelma on riehakkaan puoleinen, vähän niin kuin naurua kyyneleiden läpi, vaikka pahat aatokset mielessä onkin. (11) Va’ Ska Du Ha Mej Till. Kaikista kovimmat järistykset tarjoilee Wild Women Don't Have The Blues, tosin Billy Gibsonin harppua hiukan kyllä kaipaan. Harri Haka SAN PEDRO SLIM One Room Utilities Paid No Pets (Barroom Blues BB2303) Edellisestä Kirsten Thienin albumista ”Delicious”(ks. Toisin kuin ensimäinen, tämä levy pitää sisällään naapurimaamme ensimäisellä ja meidän toisella virallisella kielellä sanoitettuja biisejä joiden teksteistä vastaa Lars Wanfors, myös Svenne Rubin nimellä omia levyjä tehnyt muusikko. ”One Room” on looginen jatko kahdelle aikaisemmalle albumille. (9) A Tune For Earl (Across The Way) (10) ’85 Chrysler Le Baron (11) Pay Or Quit (Letter From The Landlord) (12) Cryin’ Hard Luck San Pedro Slim, oikealta nimeltään David Kiefer on USA:n länsirannikolla vaikuttava laulaja, huuliharpisti ja sarjakuvapiirtäjä. Mutta sitten varsinaiseen asiaan... Kirsten Thien todistaa tällä levyllä, että homma toimii ilman sähköisiä instrumentteja. Tärkeimpiä vaikuttajia olivat mm. Parhaiten mieleen jää hidas Himlen Gråter sekä New Orleans -tyylinen 12/8-tahtinen Handen På Hjärtat, muuten levyä vaivaa kappaleiden samankaltaisuus. Mikäli Rory Block on sydäntä lähellä, kannattaa tähän levyyn tutustua. Hänen levynsä on bluesia, jossa rhythm’n’blues- ja soul-vaikutteet eivät ole vain päälle liimattuja mausteita. Aloitusraita hiukan tökkii ja pidin enemmän kapakkapianon säestämästä studioversiosta. Säveltäjäksi levykansiin on merkitty Trad ja Clas Yngström & Big Tex Tree sen enemmän kappaleita yksilöimättä. Ainoa asia, mikä tässä levyssä nyppii, on se että jokainen intro ja välispiikki on laitettu omaksi pätkäkseen. Asenteessa, soittotaidossa ja lauluäänessä piilee kaikki tarvittava musiikillinen voima. Vaikka pidin hänen edellisestä levystään kovasti, niin tällä kertaa en edes kaipaa taustabändiä tai Hubert Sumlinin tai Arthur Nielsenin kitarointia. Ida Coxia (8), Bob Dylania (10) ja Sheryl Crowta (12). Sen lisäksi hän on piirtänyt kuvia blueslegendoista. Näin suomalaisena mielestäni bluesiin kuuluu itku, valitus ja särökitaran vingutus, ne tältä albumilta puuttuvat. Eikä oppi mennyt hukkaan, tämäkin levy on todiste siitä. Riku Metelinen (1) I Ain’t Never Cheated Nobody (2) Everything’s Past Due (3) The Apartment Song (4) Talkin’ About My Neighbors (5) You’ll Have To Wait (6) Someday I Won’t Care (7) My Baby’s Coming Home (8) Why Is Your Woman Always Drunk. Ennen kuin mennään musiikkiin, todettakoon piirtämisestä, että kaikilla tähänastisilla Slimin kolmella albumilla on ollut kansipainatuksissa piirroksia huono-osaisista ihmisistä. Myös encorena soitettu Ain’t No Sunshine/The Thrill Is Gone on hieno. Huuliharppu ja laulu ovat hyvää West Coastia, avauskappale tosin on saanut vaikutteet B.B. Lisa Cee on miettinyt asioita kertaan ja kenties toiseenkin, kun moisen valinnan on tehnyt ja hyvä niin. Se oli lähtölaukaus bluesiin ja hän kävi kuuntelemassa kaikki mahdolliset länsirannikon silloiset harppusuuruudet oppiakseen lisää
Riku Metelinen HOLLAND K. Akustinen lopetus on tietenkin aloituskappaleen pikkuveli. ”Painting On Silence”on jälleen yksi kitarainstrumentaalilevy. Asiaa pahentaa Jim Suhler, jonka kitara on lähes samoissa säädöissä Thorogoodin kitaran kanssa. Suurin syy on tietysti levyn tyylillinen sekavuus, koska siinä käydään läpi lähes kaikki miehen musiikilliset kiinnostuksen kohteet, joskin taitavasti ja ammattitaidolla esitettyinä. Tuota, sanotaan, että siinä yhdistyvät Jeff Beckin ”Blow By Blow” sekä Hendrixin ”Band Of Gypsies”. Kyllähän mies edelleen kitarasta maittavia ääniä saa aikaan, kuten bluesit Love Liquidation ja Just One Heartache tai jatsahtava Les Paul -tyylinen nimikappale osoittavat. Kokonaisuutena tämä on erittäin mielenkiintoinen keitos. Andres Rootsin musiikki tuo mieleen kesän, kärpäsineen sekä kukkine ja mehiläisineen. Levyn erikoisinta antia on veikeästi tangoa ja bluesshufflea yhdistelevä Miss Carmen James. Tuotteen valmiiksi saattamisessa on ollut vahvasti mukana kolmen ihmisen taustatiimi: äänittäjä-miksaaja-tuottaja Asko-Romé Altsoo, valokuvaaja Leif Laaksonen ja kannen suunnittelusta vastannut Siret Roots. Kyllä Who Do You Love. John Pisano) (8) Round Midnight (feat. TT Tarkiainen ANDREA BALESTRA Painting On Silence (Spleen #) (1) Prelude (Paulo’s Guitar) (2) Come Together (feat. Täytyy olla todellista silmää ja näkemystä tulkinnoille, jotta mielenkiinto säilyy koko levyn ajan. Riku Metelinen THE RELATIVES The Electric Word (Yep Roc 2309) (1) Things Are Changing (2) Let Your Light Shine (3) Speak To Me (What’s Wrong With America?) (4) Bad Trip (5) Trouble In My Way (6) We Need Love (7) Revelations (8) Your Love Is Real (9) It’s Coming Up Again (10) I Will Trust In The Lord Tämä The Relativesin cd tuli tilattua levykaupan välityksellä ennen kuin huomasin, että se olisi ollut saatavilla arviolevynäkin. Steve Trovato) (9) Coda (California Blue) Kaverini pistäytyi tuossa viikolla ja alkoi heti selailla saapuneiden levyjen pinoa, kysäisten ”Mitäs se Kanadan suurlähettiläs on tällä kertaa saanut?” Pinon päällimmäisenä ollut Andrea Balestran levy kiinnitti hänen huomionsa. Kuvaus toimii ja leikkaukset ovat kohdallaan, joten ainoat miinukset tulevat äänenlaadusta ja kappalevalikoiman pienoisesta tylsyydestä. Vaikutteita on imetty alt-bluesrockista (1, 5, 7, 8, 11), countrybluesista (3, 4) ja kitaraswingistä perinteiseen (2, 9) sekä urbaanimpaan (6) malliin. Kolmannella albumillaan Balestra tarjoilee sopivassa määrin kaikkea, mukana on ripaus Jeff Beckiä ja ropsaus Hendrixiä höystettynä jazzilla sekä funkilla. Se on saatavilla DVD/Blue ray- sekä CDversioina, joista arvioitavana on kuvallinen versio. Andrea Balestran tapauksessa näin onneksi on. ”Three!” on bändin kolmas pitkäsoitto. Huomioin miehen todella taitavaksi ja mielenkiintoiseksi Texas jump blues- ja California West Coast -kitaristiksi ja hän muistutti lähinnä Suomessakin vieraillutta Steve Freundia, joten odotukseni levyn suhteen olivat korkealla. Haastattelijan puhelinkin pirahtaa häiritsevästi kesken haastattelun. (3) Help Me (4) Night Time (5) I Drink Alone (6) One Bourbon, One Scotch, One Beer (7) Cocaine Blues (8) Get A Haircut (9) Bad To The Bone (10) Move It On Over (11) Tail Dragger (12) Madison Blues + bonus: haastattelu 40-vuotisen uransa kunniaksi George Thorogood on pukannut markkinoille uuden levyn. Kappaleiden synnyttämisestä vastaa Andres Roots. Periaatteessa tässä ei tarjoilla mitään uutta, sillä mukana on vain viisi kappaletta (1, 3, 7, 11 ja 12), joita ei ole aikaisemmin livejulkaisuilla ollut. Meno on sitä tuttua ja turvallista. Koska yli puolet levyn kappaleista löytyy edellisillä DVD-livejulkaisuilla (”Live In 99” ja ”Anniversary Tour Live”), niin jääköön jokaisen oman harkinnan varaan, tarjoaako tämä tallenne riittävästi vastinetta rahoille. Jokainen kitaramusiikin ystävä varmaan löytää levyltä omat suosikkinsa. Laulua tällä kiekolla ei kuulla lainkaan, solistiset tehtävät hoituvat Andresin ja Martinin kitaroiden voimin. Levyn yleisilme on pirteän positiivinen. Miehen edellisiä julkaisuja ajatellen tämä ”Cobalt” alkoikin samalla mukavalla blueslinjalla, mutta se ilo loppuu kolmanteen kappaleeseen. levy tutkailut Itselleni ”Cobalt” oli iso pettymys, osin turhan optimististen ennakko-odotuksieni takia. Ikävä kyllä se ei ole uutta musiikkia sisältävä studioalbumi, eikä kaikeksi onneksi kokoelma. Smithin musiikkiin hänen 90-luvun lopulla ilmestyneiden levyjen ”Jungle Jane” ja ”Walking Heart Attack” välityksellä. Hutton ja Hound Dog Taylorin viitoittama slidekitarointi on vahvasti esillä. Kakkoskitaraa kappaleessa soittaa kitaravelho Carl Verheyen. Levyn jokainen raita on tunnelmaltaan erilainen ja mukana on lähes kaikkea mitä mainitsemistani aineksista voi vain saada aikaan. Se saa hymyn karehtimaan totisimmillakin kasvoilla. Itse ainakin kuuntelisin mieluiten vaikka koko levyllisen You Get What You Deserven kaltaisia hitaita blueseja, jolla tuottajanakin esiintyvä Anson Funderburgh kitarassa on hieno plussa. Studiossa on häärinyt kolme miestä: Andres Roots (kitara), Martin Eessalu (kitara) ja Raul Terep (rummut). Soitto soi ja karavaani kulkee. jaksaa edelleen miellyttää, Help Me on studioversiota rankempi veto ja Bad To The Bone toimii pidennettynäkin hyvin. Suhler sentään erottuu soolojensa aikana, mutta maestro itse jää ajoittain pahasti muun bändin alle. Talousuutisten ja kaamoksen synkistäminä aikoina Andres Roots Roundaboutin ”Three!” tuo valoa pimeyteen. En sitä sieltä listauksesta 1 - 2014 •. Kolmikko Night Time, I Drink Alone ja megajärkäle One Bourbon, One Scotch, One Beer ovat ihan samassa järjestyksessä kuin edellisilläkin keikkataltioinneilla. Dave Hill) (4) Dark White Skies (feat. Scott Henderson) (6) Cafe Rojo (7) Painting On Silence (feat. Carl Verheyen) (3) Anubis (feat. Mikäli koko kiekollinen loistavaa instrumentaalimusiikkia tuntuu liian raskaalta nautittavaksi, voi tutustumisen Andres Roots Roundaboutin äänimaailmaan tehdä lyhyemmässä muodossa ”Electric Dixielandin” avulla. Etenkin Elmore Jamesin, J.B. Jos etsit mieheltä blueslevyä niin silloin valintasi on ehdottomasti nuo edellä mainitut ”Jungle Jane” tai ”Walking Heart Attack”. Aloituskappale on akustisella kitaralla soitettu herkkä balladi, jonka jälkeen saamme kuulla Jeff Beck -henkisen version Beatlesien Come Togetheristä. Julien Kasper) (5) Bulldozer (feat. Kuten olen joskus kenties saattanut mainitakin, tämän tyylisten levyjen kanssa puutuminen saattaa iskeä hyvinkin nopeasti. - 73 - (1) Rock Party (2) Who Do You Love. Kyseessä on hänen ihka ensimmäiseltä Montreuxin keikaltaan taltioitu livejulkaisu. Kokonaiset kolme minuuttia pitkä (tai siis lyhyt) haastatteluosuus on pelkkää levyn täytettä. SMITH Cobalt (Eller Soul 130801) (1) Love Liquidation (2) You Get What You Deserve (3) Just One Heartache (4) Itch (5) Magic Wand (6) Cobalt (7) Off The Chain (8) Little Bit Of Faith (9) Secret (10) I Don’t Buy That (11) Any Other Way (12) Never Got The Blues (13) End Of The Darkness (14) Olhos Verdes (Green Eyes) Olen itse tutustunut Holland K. Neljäs kun on Little Richard -rokki ja sitten kahlataankin jo miehen musiikillista mieltymyskirjoa läpi, johon kuuluvat r&b, balladit, doo wop ja monen makuiset soulit. Heti alussa huomio kiinnittyy hiukan tunkkaiseen ääneen. Kitaran vaihto parantaa kuitenkin hiukan asiaa. ”Minkälaista musaa tämä on?”, hän kysyi. Jari Kolari GEORGE THOROGOOD & THE DESTROYERS Live At Montreux 2013 (DVD/Blu-ray) (Eagle ERBRD52-10) ANDRES ROOTS ROUNDABOUT Three! (Roots Art 1304) (1) Greengrass Stomp (2) Room Service (3) Link To Elmore (4) High Noon (5) Orient Express (6) Moby Dick (7) Saucer Full Of Cream (8) Three Sticks (9) Wagon Swing (10) Miss Carmen James (11) Onion Boy Electric Dixieland (Roots Art #) (1) Room Service (2) Link To Elmore (3) Three Sticks (4) Wagon Swing Andres Roots Roundaboutin uuden levyn nimi on monimerkityksinen. Kappaleet on kuultu niin moneen kertaan, että tältä levyltä ne olisivat saaneet jäädä pois, koska muutakin materiaalia hänellä olisi ollut riittävästi. Mikäli Jeff Beckin tuotantoa hyllystä löytyy tai olette hiukan jazziin päin kallellaan, niin ”Painting On Silence” on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Thorogood on hyvällä tuulella ja jutustelee mukavia kappaleiden välissä. En tiedä, johtuuko se vain minun laitteistostani vai onko kysymys miksauksesta, mutta tälläkin DVD-julkaisulla Thorogoodin kitara on liian hiljaisella. Kirkkaiden valojen loisteessa aurinkolasien taakse piiloutunut Thorogood näyttää kovin kärsivältä
Grieve antaa soittimelleen todella kyytiä. Mukana on myös paljon tarttuvia sävellyksiä ja hyvää fiilistä tarjoillaan alusta loppuun asti. Neljän kappaleen tuhti paketti on todella raakaa ja alkuvoimasta musiikkia. (3) Taking Time (4) The Bird & The Boy (5) Hey Barber (6) Make My Day (7) Heavy Heart (8) The Hesitant Upon (The Conception of Ronnie ’78) (9) Shaking Goes To Show (10) Bathe With Your Woman (11) That Feeling We Once Had Kanadasta tuntuu tulevan useita erittäin varteenotettavia blues- ja juurimusiikkibändejä sekä artisteja, joista Boogie Patrol on yksi. Tässä on samaa searching for sugarman -ilmiötä jostain ”neverhöörd”-artistista, jonka levystä tuli hitti vain jossain Etelä-Afrikassa ja artisti kaivettiin esiin ja asiasta tehtiin menestysdokkari. Buck soitti singleä eräälle kaverilleen, joka innostui niin paljon että yritti etsiä Rev. levy tutkailut huomannut, kun se oli luokiteltu bluesrockiksi, eikä bändin nimi sanonut silloin yhtikäs mitään. Olihan tällä oma levykauppa – perinteinen Antone’s. Gean West on bändin käheä-ääninen ykkössolisti, joka saa hienosti tukea muilta laulajilta, varsinkin upea falsetti-laulaja Tyron Edwards loistaa saadessaan vähän soolotilaa. Sen verran kovasta levystä on kysymys. Ainoa mitä levy olisi (ehkä) kaivannut, niin ulkopuolisen tuottajan, jonka läsnäololla olisi saatu kenties vielä tiukempi kattaus aikaiseksi. Bändi yhdistelee Fat Possumin hengessä uutta ja vanhaa. Huonoa lenkkiä kiekolta ei löydy. Valitettavasti bändi itse ei säilynyt vaan hajosi, eikä se mitään suurta kohinaa tai parranpäristyksiä ole aiheuttanut sittemmin eikä nyttemmin. Aikaa kuitenkin kului ennen OMAKUSTANNEKULMAUS BOOGIE PATROL I Try And I Try And I Don’t Know What To Do... Bändin musiikista tulee mieleen Manfred Mann, John Mayall ja Pretty Things, sillä Rott’n Dan kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Phil May aikoinaan. Nuoret tykkäsivät ja vanhat jäärät eivät. Mikäli joku kaipaa vaihtelua perinteiseen kaksitoistatahtiseen, niin tässä voisi olla yksi varteenotettava vaihtoehto. Välillä hiljennetään useita erityylisiä kappaleita, jotka kaikki svengaavat hienosti. Yksinäinen sax ei oikein sopeudu joukkoon. Onhan tämä julkaisu bluesrockiakin, mutta ehkä sittenkin osuvammin ilmaistuna psykedelia-gospelfunk. Levyn kaikki esitykset ovat lainatavaraa ja varmasti Blues Newsin lukijoille tuttuja muodossa tai toisessa. Bluesahtavia ovat raidat 7, 8 ja 10. Tällaista kolmen sanan yhdistelmää ei tule vastaan kovin usein. esiintynyt viime aikoina suurilla festareilla kuten Bonnaroo, Austin City Limits ja South By Southwest. Vaikka toteutus on pelkistetty, ei se tarkoita, ettei sisältöä olisi. Levy alkaa varsin rauhallisesti – yhtyeen lauluharmonioita säestää vain taustalla komppaava sähkökitara ja tamburiini kunnes yhtäkkiä puolentoista minuutin perästä pärähtää käyntiin tiukka psydeelinen funk wah wah -kitaroineen ja urkuineen. Mukana ovat vielä uudet jäsenet ex-Black Joe Lewis -rumpali Matt Strmiska ja kitaristi/musikaalinen johtaja Zach Ernst. - 74 - CROSSCUT SAW Shake ’Em On Down (Crosscut Saw #) (1) Snake Drive (2) Shake ’Em On Down (3) Done Changed My Way Of Living (4) The First Time I Met The Blues Brittiläisen Crosscut Sawn neljän biisin debyyttiep on varsin raikas tuulahdus saarivaltakunnan aavistuksen tasapaksuun juurimusiikkigenreen. YouTubesta katsottuna Taylor tyytyy lähinnä komppikitaran soittoon, mutta rytmittelee itse asiassa aika hyvin. Jokaikinen kuuntelukerta saa niin kylmiä väreitä aikaan, että joku herkkähipiäisempi saattaisi vaikka vilustua moisesta. Levy kuulostaa siltä kuin The Temptations ja The Mighty Clouds of Joy kohtaisivat James Brownin ja Jimi Hendrixin. Eija Jauhiainen PAM TAYLOR BAND Hot Mess (Pam Taylor Band #) (1) Smile Again (2) Hot Mess (3) Watcha Doin’ (4) It’s So Easy (5) Not The Only One (6) All The Same To Me (7) Next Time You Think Of Cheating (8) I’d Rather Go Blind (9) I Ain’t The One (10) All I Got Left Etelä-Carolinasta kotoisin oleva Pam Taylor on muusikko kolmannessa polvessa, ukki ja isä ovat samalla alalla. Cd on hyvin tuotettu. Riku Metelinen Sanotaan ettei korppi noki korppia, mutta eipä tämä muiden esitysten osalta kummoinen levy ole. Yhtye on mm. Bändin muodostavat kitaristi-laulaja Alex Eden, harpisti TJ Norton, rumpali Richard Ferdinando sekä basisti James Heggie. Sen sijaan minulle jää päällimmäiseksi tunne, että kovasti yritetään, mutta sitä swengiä ei vaan löydy. Rev. Erityisesti instrumentaalikappaleessa Where’s Ronnie. Tämä varsinainen nimihirviö on heidän kakkosalbuminsa. Bändi on kirjoittanut kaikki levyn 11 kappaletta ja he yhdistävät musiikissaan bluesia ja 60-brittimeininkiä sekoittaen siihen hiukkasen soulia. Hyvänä esimerkkinä What’s Wrong With America, jonka yhtye levytti myös aiemmin. Tai kuinka valkoiset löysivät vanhoja mustia bluesjääriä 60-luvulla suuren blueshuuman aikaan ja raahasivat studioon levyntekoon ja keikoille. Käsittämättömästä nimestään huolimatta julkaisu voitti vuoden blues-albumin pystin Edmontonin Blues Awardseissa vuonna 2012. Osoittautui vielä, että Tommie-veli sekä bändin perkussionisti-laulaja Ernest Tarkington olivat sen verran vetreässä kunnossa, että vuonna 2009 The Relatives päätettiin kasata uudelleen, varsinkin kun keikat alkoivat olla varsinaisia menestyksiä. Bändissä on nelikon lisäksi tenorisaksofoni, jota soittaa isä Mike Taylor – mutta ei koskettimia, mikä saa soundin kuulostamaan raa’alta. 2000-luvulla ex-Fabulous Thunderbirdsin Mike Buckin äiti löysi jostain divarista Relativesin singlen ja kiikutti sen pojalleen kuultavaksi. Kappalevalinnoissa tai toteutuksessa ei moitittavaa ole. Oikeastaan ei enää koskaan. Tyylillisesti levy sisältää etupäässä funktyylistä poppia, kaikki yhtä lukuun ottamatta Taylorin kynästä lähtöisin. Kappaleiden sanoitukset ovat Staple Singersin tapaan hengellisiä sekä yhteiskunnallisia teemoja. Nykyään 77-vuotias dallasilainen gospellaulaja Gean West ja veljensä Tommie perustivat The Relativesin jo vuonna 1970. Levyllä on • 1 - 2014 kuin Dean löytyi sattumalta. Soolot hoitaa Kyle Phillips. Meno on rouheaa alusta loppuun asti. Koko 70-luvun The Relatives oli vain paikallinen ihme, jonka maine kovana lavaesiintyjänä säilyi. Riku Metelinen. Tämä debyyttialbumi on hieno! Viime vuoden parasta satoa. Bändi levytti kolme singleä pikkumerkeille sekä unohduksiin jääneen studiosession. Ainoan poikkeuksen tekee The First Time I Met The Blues, joka soitetaan hiukan perinteisemmällä tavalla. Tuottajana häärää Spoonyhtyeen Jim Eno. Jälleen kerran kuljen omia teitäni, sillä kansainvälisissä arvosteluissa levyä ylistetään. The Plan Was Set Some Time Ago, And We Must Follow Through (Boogie Patrol BP00748) -12 (1) Cool Under Fire (2) Where’s Ronnie. Gean Westin saadakseen tältä luvun julkaista uudelleen näitä yhtyeen singlejä ja kappaleita vinyylille. Arviolevy osoittautuikin vain kannettomaksi promo-versioksi, johon tuskin olisin ennen pitkää tyytynyt. Onkohan levyllä yritetty päästä Guinnesin ennätysten kirjaan vai mistä moinen idea.... Sointi on varsin pelkistetty, sillä kaikki turha on karsiutunut pois. Ennen tätä omaa debyyttilevyä Taylor on ollut tekemisissä sellaisten artistien kuin Los Lobosin, Nick Mossin, Elvin Bishopin ja Deborah Colemanin kanssa. Nimikappale on eniten mieleeni, vaikkakin Samantha Fish on tarjoillut siitä keikoillaan hiukan maukkaamman version. Levykannessa on jonkin verran informaatiota, mutta kun se on kirjoitettu punaisella 05-fontilla mustaa taustaa vasten, ei siitä saa mitään selvää. Kohokohtia levyllä ovat 12/8 -tahdissa etenevä Next Time You Think Of Cheating sekä ainoa coveri, Etta Jamesilta lainattu I’d Rather Go Blind. Levyllä miellyttävät sen armoton groove ja rokkaavuus. Jo silloin he yhdistelivät perinteistä gospelia, soulia ja psykedeliaa varsin onnistuneesti. Aika samanlaista räimettä löytyi noilta muutamilta kuulemiltani yhteen vanhoilta singleiltä, mutta huonommilla soundeilla. Crosscut Saw jyrää hyvällä svengillä. Kosketinsoittaja Sean Grieve taas liu’uttelee hammondillaan kuin Manfred Lubowitz tai John Mayall konsanaan
Mikäli Bonamassasta pitää, niin ainakin yksi neljästä DVD:stä on syytä hyllyyn hankkia. Kaikkein psykedeelisin helmi on Bad Trip. Yhtye on löytänyt Yep Roc -merkiltä hyvän kodin. It’s Coming Up Again on lähimpänä James Brownin tiukkoja funkkeja. San Francisco, Hey Hey My My, ja tällä kertaa mukaan on päässyt George Harrisonin iki-ihana Something. Nostalgista meininkiä lisäarvona 60-luvun hengessä. Valitkoon jokainen mieltymyksensä ja kukkaronsa mukaan, ostaako vain jonkun tietyn levyn vaiko kaikki neljä. Jokainen keikka on taltioitu eri paikassa ja on luonnollisesti tunnelmaltaan sekä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myös sisällöltään erilainen. Vuosikymmenet Morrisin kanssa Euroopassa asuessaan Brooks jatkoi hissukseen myös omaa musiikkiuraansa, mutta soololevytysmahdollisuutta hänelle ei vielä tuolloin suotu. Mikäli kitaravetoinen bluesrockpoljento on lähellä sydäntä, niin on varmasti mukavaa, kun levyjä ilmestyy kiitettävän usein. Kun lähes joka viikko saamme uutisista kuulla luonnonkatastrofeista, antaa Tognoni oman vastineensa aiheesta peräti kahden kappaleen muodossa. Viimeiset neljä kappaletta ovat peräisin Royal Albert Hallista. Tosin hitaammassa levytystahdissa on se hyöty, ettei kuluta itseään eikä kuulijoita loppuun. Niin tässäkin tapauksessa. Levy saapui arvioitavakseni niin ajoissa, että arvio olisi ehtinyt jo vuoden 2013 vitosnumeroon, mutta päätin jättää sen kirjoittamisen tuonnemmaksi. Kuvauksellisesti kaikki on kunnossa, kameraa ei kieputeta ja nopeat leikkauksetkin loistavat poissaolollaan. Vanhan kunnon tyttöyhtyesoundin (levyn Small Facesilta lainatun nimiraidan ohella mm. Kyse ei kuitenkaan ole kyvystä versioida herkkiä kappaleita eikä edes sen puutteesta, sillä oma balladi The Last Kiss tulkitaan kaikkien tieteen tai taiteen sääntöjen mukaisesti. Arvioitavana oleva promokiekko tarjoilee maistiaisia noilta kaikilta illoilta eli käytännössä raapaisemme vain hiukan pintaa. Kaikilla on myös hiukan bonusmateriaalia. 90-luvun lopulla avioeron myötä entinen Crystals-tähti palasi synnyinseuduilleen Manhattanin East Villageen ja perusti pian ympärilleen uuden keikkabändin, jonka kanssa hänen onnistui herättää mm. Tämä siksi, koska kyseessä on tup- - 75 - lalevy ja mukana on näytteet sekä akustisesta että sähköisestä materiaalista. Let Your Light Shine on uusi versio yhtyeen debyyttisinglestä Walking On. Tuskin olisin yöuniani menettänyt, vaikka se olisi jätetty levyltä pois. Aivan alkuperäiseen herkkyyteen Tognoni ei versiossaan yllä, mutta en lähde miinuspisteitäkään jakamaan, vaikka kappaleessa on hiukan liikaa Bonamassaa. Studiossa ei todennäköisesti olla vietetty liikoja aikoja eikä tuhlattu sitä turhaan kikkailuun tai kappaleiden hieromiseen. Pelkästään tämän samplerin perusteella en pysty sanomaan, onko joku DVD parempi kuin toinen. 2000) Spectorin luotto-tuottaja-sovittaja kuitenkin menehtyi. Ehkä olisi kannattanut levyttää uusiksi myös tuo Mike Buckin käsiin päätynyt single Don’t Let Me Fall, mistä The Relativesin uudelleen tuleminen alkoi – on se sen verran hieno gospelsoulballadi. Tognoni on aina valinnut erikoisia lainakappaleita levyilleen. Nykyinen kokoonpano vakiintui viime vuoden puolella. New Yorkin Brooklynin kasvatti (s. Kolmimiehisellä kokoonpanolla pienessä klubissa on varsin tiivis tunnelma. Kokomo Kings on yhtye, jolla on ennen kaikkea hyvä rytmiryhmä. Markku Pyykkönen THE KOKOMO KINGS Artificial Natural (Grime Tone GTR003) (1) Wrong Doing Woman (2) Hook, Line And Sinker (3) She’s So Skinny (She Can Hide Behind A Fishing Line) (4) Girls I’ve Never Kissed (5) Three Or Four Drinks Too Many (6) Artificial Natural (7) I Know Where To Go (8) If You Were Mine (9) Charmageddon (10) Weak Nerves, Dangerous Curves Pohjoismaista bluesia ja roots-musiikkia on pääsääntöisesti ilo kuunnella. Ehdoton suosikkini on tarttuvan rytmin tarjoileva Stolen Heart, jonka pariin huomaan palaavani aina uudestaan ja uudestaan. Esimerkkeinä Mud Morganfield, James Harman, Lazy Lester ja Keith Dunn. Ja skandinaavisissa kuvioissa jäseninä on oltu Instigators-, Paul & The Blue Delivery- ja Peter Nande Band -bändeissä. Ruotsista ovat kotoisin myös rumpali Daniel Winerö ja harpisti/laulaja Harmonica Sam. Samalla julkaistiin vinyylilevy, jossa bonusraitana on Eddie Vinsonin kirjoittama Bonus Pay. 1947) Brooks ennätti Spector-vaiheensa jälkeen mm. levy tutkailut tahtia hitaisiin soulahtaviin balladeihin, kuten sielukas Your Love Is Real. Muistissa ovat mm. Kokomo Kings koostuu muusikoista, jotka ovat soittaneet lukuisissa kokoonpanoissa ja taustoittaneet yhdessä ja erikseen maailman parhaimmistoon kuuluvia artisteja. Willy DeVillen I Broke That Promise, The Bee Geesin To Love Somebody ja Robert Wardin luotsaaman The Ohio Untouchablesin Your Love Is Amazing) sekä kauttaaltaan 1970-luvulta 1 - 2014 •. Tupla tarjoaa luonnollisesti sen kaikkein monipuolisimman kattauksen. Riku Metelinen JOE BONAMASSA Tour De Force – Live In London (DVD) (Provogue PRD74267, sampler) (1) I Know Where I Belong (2) Spanish Boots (3) Story Of A Quarryman (4) You Better Watch Yourself (5) So It’s Like That (6) Lonesome Road Blues (7) Cradle Rock (8) Jockey Full Of Bourbon (9) Driving Towards The Daylight (10) From The Valley (11) Black Lung Heartache (12) Slow Train (13) Dust Bowl Joe Bonamassalta ilmestyy levyjä niin tiheään tahtiin, ettei meinaa perässä pysyä. Nyt kolminaisuuden täydentää lopultakin myös Then He Kissed Me- sekä Da Doo Ron Ron -megahiteistä tunnetun The Crystalsin soololaulaja La La Brooks. Jack Nitzschen kiinnostuksen. Peräkkäin laitetut If The Weather Get’s Ruff sekä Tsunami kertovat karusti asiat niin kuin ne ovat. The Borderlinessa taltioitu osuus on lisänimeltään ”Power Trio Jam”, ja kyseiseltä keikalta on kolme ensimmäistä kappaletta. kääntyä islaminuskoon (jazzmuusikkomiehensä Leo ”Idris Muhammad”Morrisin johdattamana) sekä kailottaa Aquariusta Broadwaylla Hair-musikaalin sankarina. Toivottavasti jatkoa seuraa uuden albumin myötä. Nyt, 50 vuotta ensilevytysten jälkeen, La La Brooks on julkaissut debyyttialbuminsa newyorkilaisella Norton-merkillä. Meno on hyvin suoraviivaista ja soundimaailma on varsin karu ja kuiva. Seuraavalle levylle sitten. Ainoa särö ehtaan kokonaisuuteen on käsittämätön Vegemite. Kyseessä on ”Blues Night” ja taustalla torvisektiolla varustettu bändi. Seuraavat kolme kappaletta ovat peräisin Shepherd’s Bush Empiren keikalta. Nämä ovat makuasioita ja Harmonica Samilla on vankka kannattajakunta, joka on toista mieltä. Kitaristi on palkittu tanskalainen vuoden bluesmuusikko Ronni Busack Boysen. Levyt sisältävät keväällä taltioidut neljä Lontoon keikkaa. Joku toinen saattaisi sanoa, että levy on aavistuksen alituotettu, mutta asia ei allekirjoittanutta kuitenkaan haittaa, sillä herkullista pureksittavaa tässä piisaa koko rahan edestä. Aloituskappaleen riffi tempaisee heti mukaansa – ja juuri kun päästään vauhtiin, alkaa aivan toisen tyylinen väliosa muhevine sooloineen, jonka jälkeen palataan taas takaisin valtatielle. Kovimmille faneille on tarjolla koko setti kitaravahvistimen näköisessä kotelossa, jonka mukana tulee myös t-paita. Ennen lupailtua studiosessiota (v. Bonamassa ei petä tälläkään kertaa vaan tarjoaa parasta vastinetta rahoille. Hammersmith Apollossa ollaan lauteilla viiden miehen voimin, ja homman nimi on ”Rock’n’Roll Night”. Harri Haka ROB TOGNONI Casino Placebo (Blues Boulevard 250355) (1) Don’t Need Lovin’ Tonight (2) Catcher In The Rye (3) Casino Placebo 1 (4) Something (5) If The Weather Get’s Ruff (6) Tsunami (7) Stolen Heart (8) The Last Kiss (9) Casino Placebo 2 (10) Hard Love (11) Relax (12) Vegemite Rob Tognonilta ilmestyi taas uusi levy eikä edellisistä Tognoni-arvioista ole kulunut kuin vain muutama kuukausi. Viime vuoden lopulla häneltä julkaistiin peräti neljä DVD:tä. Riku Metelinen LA LA BROOKS All Or Nothing (Norton CED-390) (1) When My Baby Comes (2) All Or Nothing (3) A Boy Like You (4) Sun Is Shining (5) I Broke That Promise (6) Crazy For You (7) To Love Somebody (8) Your Love Is Amazing (9) What’s Mine Is Yours (10) Two Wrongs (11) Mind Made Up (12) Dear Boy, Love Girl (13) Two Is Company (14) You Gave Me Live Phil Spectorin legendaaristen tyttöyhtyeiden soololaulajista sekä Darlene Love (The Blossoms) että Ronnie Spector (The Ronettes) ovat jatkaneet niin keikkailua kuin levytysaktiviteetteja aina viime vuosiin saakka. uutta tuotantoa olevat hienot melodiset popraidat When My Baby Comes ja A Boy Like You), soulahtavan cover-materiaalin (mm. Kaiken kaikkiaan kyseessä on levy, jolla soitetaan hyvää bluesia, juurimusiikkia ja rock’n’rollia. Keskeinen jäsen on ruotsalainen basisti Magnus Lanshammar, joka on säveltänyt kaikki cd:n kappaleet. Kitarointi on sopivan laadukasta, mutta harppu on hieman ohutta ja laulu ei ihan yllä huipputasolle. Ja kun ruokahalu kasvaa syödessä, tuli sivutuotteena vinyylisingle, jossa on uudelleen miksatut monoversiot kappaleista 6 ja 7
Mainittuja hyviä hetkiä edustaa mm. Vaan villisti lätistää (8):kin, jolta irtoaa korkeat kierrokset, saati sitten (9), joka on fonin kiskoma vinkeä stomper. Touhu kuulostaa kovin akateemiselta eikä pop-soundien viljely ainakaan auta asiaa. Ovatko äijät kesäterässä, ja paljonko tapahtuneeseen on syypäänä tuottaja. Voisi kuvitella, että Ina on tuonut oman panoksensa levyn materiaalin leffojen Cadillac Records (Beyoncé/Etta James) ja Burlesque (Chistina Aquilera). Paketin timmeintä rokitusta irtoaa raidalta (7), jonka eteneminen on hyvinkin ketterää. Isokomppinen (2) soi hitaahkona, mutta raidan kitarointi on tanakkaa. (4), joka naputtelee honky tonk -fiiliksissä kannukset kilisten. Nimeänsä hyvin vastaava (4) on levyn tiukimpia rytkäisyjä. Myös soittotalkoisiin keskeisesti osallistuneen kaksikon monista omista Brooksille kirjoittamista kappaleista ponnahtaa eritoten hollille Verta-Rayn väkevä traditionaalinen r&b-slovari Two Wrongs. Hyvä ja varma suoritushan tämä on, mutta ainekset jopa suoranaiseen killeriin olisivat olleet olemassa. Nimenomaan hyvän solistinsa ansiosta bändi yltää maailmanluokan lopputulokseen. Rockenrollaus-tyyppistä ratkaisua puristuu mehuisasti myös raidoilta (10) ja (12). Paketin hurjimman rockauksen titteliä vaatii osakseen myös (7), täsmälaaki-periaatteella toimiva korkeapaineistettu meno ei selityksiä kaipaa. Bändin passelisti hurtti outo näkökulma rock’n’rollista, voi asettaa jonkun huumorintajun koetukselle, toisia taas naurattaa koko ajan, ja eihän rock’n’rollia ole koskaan tosikoille tarkoitettukaan. Mainio puketsu silkkaa rockailun iloa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Nurmio on itse entisiä Kallion kundeja ja slangi käyttökieli, jota hän on musiikissaan viljellyt jo ensilevytyksistään alkaen. New Yorkin garagerock-piireissä omat päivätyönsä tehneiden Mick Collinsin (Dirtbombs, Gories) sekä Matt Verta-Rayn (mm. Levyä olisi vielä voitu parantaa pienellä lisärosolla sekä laulajan ja bändin piiskaamisella itsensä ylittäviin lisäottoihin. Ainoaksi tyylirikkeeksi muodostuu (10), joka ensin jolkottaa tehokkaasti countryn maisemiin, mutta sitten jostakin suon silmäkkeestä nousee ähkivä, puhkuva monsteri, eikä välikkeen jälkeen enää onnistuta palaamaan alun leppoisiin tunnelmiin. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS TUOMARI NURMIO Dumari Ja Spuget (Ratas Music LP/CD 0513) (1) Spiidi Pirinen (2) Sörkan Satakieli (3) Kilomies (4) Sniidu Friidu (5) Tonnin Stiflat (6) Oi Mutsi Mutsi (7) Skulaa Tai Delaa (8) Bumbumbum (9) Dumari (10) Hei Spuge (11) Siit Mä Diggaan (12) Mä Dallaan Vaan Uusimmalla pitkäsoitollaan Tuomari Nurmio antaa pinnan alle pulahtavan kielikylvyn niin böndeille kuin meille stadilaisillekin, sillä eiväthän kaikki paljasjalkaisetkaan tsennaa slangia, kuten ei jokainen savolainenkaan viennä savvoo. Esimerkkinä levyn aloittava ilmeisesti Christina Aguileran kautta pyöräytetty Etta James -klassikko jättää alkuaikojen Fabulous Thurderbirds -tyylisessä sovituksessaan piirun verran toivomisen varaa toteutettavaksi vieläkin rokimmin. Turhia lässyttelemättä käynnistetään kone ja lasetetaan pitkin kolikkoautorataa, eikä jarrut ole käytössä lainkaan. Toki live-settiä on tähän väliin pukannut. Keilailubiisi (3) esittelee yhtyeen ehkäpä perinteisimmissä rockabilly-kuosissa, mutta vakuuttavaa on eteneminen tässäkin maastossa. Tästä kuin esimerkkinä äärimmäisen voimakas Oi mutsi mutsi, jonka kerrotaan alun perin olleen 17-vuotiaan kuolemaantuomitun tilitys Suomenlinnan vankileirin kurimuksessa surun - 76 - vuonna 1918. Nurmion suussa slangi svengaa eikä ole tippaakaan itsetarkoituksellisen brassailevaa vaan ainoastaan virkistävää. Tuntuu kuin tässä olisi tyydytty tavanomaisiin (= helppoihin) ratkaisuihin, näin lopputulos on kalsean, jopa lattean kuuloinen. Nick Curranin ja Jussi Raulamon tyyliin. Tämän levyn kohdalla kallistun itse ensiksi mainitun puoleen. Puolipakollinen mehikaanisiivu (6) toimii puolestaan komeasti ja tarinahan on raidalla kovin traaginen. Vaikka laulut kertovatkin raadollisia tarinoita Sörkan laitapuolen kulkijoista, niin Nurmiolla on tulkinnoissaan syvää ymmärrystä ja sympatiaa näitä oman elämänsä antisankareita kohtaan. Omintakeisen lisän rockabilly-levylle tuo runsaasti mukana soivat puhaltimet. Tämä levy oli vahvana ja tyylikkäänä kokonaisuutena positiivinen yllätys, vaikka olin käynyt katsomassa etukäteen Youtubesta virallisen videon biisistä What Have I Done sekä erinäisiä hieman vähemmän virallisia yhteisiä keikkatallenteita viime vuoden keikoilta. Myös pianisti-urkuri Mitchell Yoshidan käsialaa oleva lutuinen poppisrokki Two Is Company natsaa hienosti Brooksin hallitun irrottelevan laulutyylin kanssa. Perinteisen mallinen balladi (9) ansaitsee sekin pisteitä. Toki tälläkin levyllä on hetkensä, mutta kunnon kissamaiseen pörhistelyyn tai kynsimispuun raapimiseen ei päästä. Lopuilta raidoilta löytyy esmes pop-billyä (1), yhden riffin rockeria (2), neo-mallista puoliballadia (3), country-kauraa (6), yhden sortin puolistompperia (8) sekä neobillycountrya (11). Määrittely on vaikeaa, ehkä tarpeetontakin, mutta veljesten Wendel Jones (= tyylitaitoinen solisti) ja Quentin Jones (= rankka kitaristi) ympärille muovautunut nelikko vei jalat alta. psykosta ja punk-asenteisesta rockabillystä. Tätä ei uskalla suositella kuin kovimmille yhtyeen faneille. Tai kiekon ainokainen instru (5), jopa neobillyttelee shufflen tahtiin. Tämä on vuoden 2013 ehdoton ykkösalbumi kaikki kategoriat huomioon ottaen (tosin Jo’ Buddyn juhlajulkaisu on allekirjoittaneelta vielä kuulematta). Janne Örnberg INA FORSMAN With Helge Tallqvist Band (Q-Records QCD 1007) (1) Something’s Got A Hold On Me (2) What Have I Done (3) Queen Bee (4) 5-10-15 Hours (5) I’d Rather Go Blind (6) That’s All You Need (7) Got Love If You Want It (8) I Got Trouble (9) He Belongs To Me (10) Number 9 Train (11) Willie And The Hand Jive (12) All I Could Do Was Cry (13) What Have I Done Wrong (14) Every Night About This Time (15) Slow Walk Honky Tonk Laulajatar Forsmania ja huuliharpisti Tallqvistia ei varmasti tarvitse enää lehtemme sivuilla uusina tuttavuuksina esitellä. Bamlatkaamme slangia ylpeydellä, vaikka Rovaniemen Pohjanhovissa tulisikin daijuun. Levy on ensimmäinen pitkäsoitto Dumari ja Spuget -kokoonpanolta, jossa hääräävät Nurmion lisäksi Miikka Paatelainen, Mitja Tuurala ja Markku Hillilä. Tervetuloa takaisin, La La Brooks! Pete Hoppula THE REACH AROUND RODEO CLOWNS Rockabilly Deluxe (Lanark 084) (1) King Of The Slot Car Track (2) Long Gone Daddy (3) Bowling Alley Baby (4) Wild, Crazy And Out Of Control (5) Paranoid Boy (6) I Used To Be The One (7) I Got The Shakes (8) I’m Obsessed (9) It’s Rock & Roll (10) The Light So Bright Philadelphialaiskokoonpanon yhteydessä ollaan puhuttu mm. levy tutkailut tuoksahtavan purkkarock-generaattorin läpi ajettu ”All Or Nothing” on osin riemastuttava ja osin liikuttava julkaisu. Myös muut soittajat ovat pitkän linjan roots-muusikoita ja ainakin vähintään nimet ovat tuttuja useista eri yhteyksistä. Päätöksenä kuullaan vokalistin itsensä kirjoittama, samettisen tremolokitaran siivittämä rakkausballadi. No, keikoilla sitten! Tätä kiekkoa on tullut pyöriteltyä nyt tosi paljon ja omat suosikit tuntuvat vaihtelevan päivittäin. Tässä levyssä itseäni viehättää 1950-luvun ja 1960-luvun alun tyylinen soittotapa ja soundimaailma, jota on sitten päivitetty uusvanhalla vivahteella mm. Hyvin pystykompattu (5) on oudolla tavalla soiva rocker, mikä tietysti passaa palettiin, kun kerran ollaan paranoid boy. Äänimaisemassa on hyödynnetty vaikutteita vanhoista kupleteista, rockabillysta, bluesista ja räpistä. Kappale on kuin kapakan jakkara, joka kestää käyttöä. Brooks ei ehkä ole enää teinivuosiensa kristallinkirkkaassa terässä, mutta toisaalta kaikesta kuulee, ettei hän koskaan ole ollut täysin poissakaan pelistä. Mikke Nöjd THE ROCKATS Rockin’ Together (Lanark 079) • 1 - 2014 (1) The Doubt (2) Rockin’ Together (3) Why Do You Love Me (If I Don’t Treat You Right) (4) The Road To Hell (5) Kitten With A Whip (6) Olde Hickory Road (7) Pink And Black Cadillac (8) Red Headed Rockin’ Gal (9) Sweet Sweet Charlotte (10) Tear The Roof Off (11) Bad Love (12) Reckless Rebel Jo 1970-luvulla käyntiin pärähtänyt rockabillyklassikko on poikennut studiossa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Heavu Trash & Madder Rose) tuotannossa laulajatar pääsee revittelemään tunnistettavana säilyneitä äänihuuliaan sielunsa kyllyydestä, vaikkeivät herrat rehellisyyden nimissä vielä näillä ansioilla aivan Spectoria haastakaan. Kaikki tai ei sitten mitään. Ensikuuntelu oli huikea pettymys
Erityisen hiljaiseksi vetää jylhä The Sacrifice. Tämän levyn jälkeen meillä kaikilla on odotukset korkealla myös seuraavan julkaisun suhteen. Taitavien soittajien käsissä sävelmistä hioutuu todellisia timantteja. RRLLB voisi Kouvolan sijaan olla yhtä hyvin kotoisin Floridan Jacksonvillestä. Vaikka nyt liikutaankin hengellisten sanoitusten äärellä, ei positiivinen kuuntelukokemus edellytä minkäänmoisia uskontunnustuksia. Lämpimästi siis onnea kaikkiin tuleviin koitoksiin! Ja teille kaikille muille hyvän musiikin ystäville: Ostakaa tämä levy ja käykää yhtyeen keikoilla. Olisi suotavaa ja kohtuullista, että joku kansallinen tai kansainvälinen levy-yhtiö ottaisi Rinteen poppoon talliinsa – mikäli soittoniekoilla itsellään ei olisi mitään sitä vastaan. (Oli kyllä näin nelosen ruotsilla aikamoinen tavaaminen kappaleita listatessa, mutta tulipa ensimmäistä kertaa käyttöä myös neitseelliselle å-kirjaimen näppäimelle.) Minun kielikohtalostani kärsivien ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan lyriikoiden ymmärtämisestä. Nostettakoon esiin vielä levyn vanhimmantyylinen blues I Got Trouble, joka on ehkä yllättäen Christina Aquileran oma biisi – sekä levyn viimeinen raita Slow Walk Honky Tonk esimerkkinä hyvästä huuliharppuinstrumentaalista. Mikäli Sakari Kukko lukisi lehteämme, voisin vanhana Piirpaukefanina ehdottaa Riippaa yhtyeen kitaristiksi. Usein kummittelee myös Jimi Hendrixin haamu, sillä paikka paikoin ideat ovat yhtä korkealentoisia. miniLP:tä BM6:n välietapiksi ennen varsinaista albumia, mutta nyt en sano. Levy nimittäin sisältää instrumentaalimusiikkia. (1) Another Lie (2) Swamp Murders (3) Kyllikki Saaren Murha (4) Walking Home Alone (5) Dirtier The Better (6) Halfway To Hell Howlin’ Wolfin nimiin vannova stadilainen blues/ punk -duo Black Magic Six on pyöräyttänyt neljännen albuminsa. Kuten kappaleluettelosta voi päätellä, on ruotsia äidinkielenään puhuva Riippa tehnyt ruotsinkielisen levyn. Teemat nivoutuvat toisiinsa käsittämättömän luontevasti, mutta lopussa yllätetään vielä polkkapätkälläkin. Ilmaiseksi ja helposti ei mikään tule vaan kaikkien palasten on loksahdettava kohdalleen. Erityisesti vinyyliltä nautiskeltuna tunne yhteisen tilan jakamisesta soittajien kanssa on lähes käsinkosketeltavaa luokkaa. Kaikki sävellykset ovat omia, paitsi kaksi tutumpaa kansansävelmää Hårgalåten ja Kling Klang (pahus kun muistaisi, millä nimellä nämä Suomessa tunnetaan). Levyn vahvin yksittäisraita on silti LP-version b-puolen avaava 1 - 2014 •. Vaikka Wentusmiehiä ei ole mukana, pärjää Riippa hyvin omillaankin – tai siis Flying Circus -trion kanssa, jossa bassoa soittaa Jonas Kuhlberg ja rumpuja Timo Tikkamäki. Åkergålen reipas humppa taas vaihtuu puolivälin jälkeen, räväkästä kitara- ja rumpusooloista päästyään, Freddy Kingin suuntaan nojaavaan kitarabluesiin. Kipale on kaiken hehkutuksen ansainnut, sillä näin tiukkaa suomenkielellä esitettyä suobluesia ei joka päivä pääse kuulemaan. pitkäsoitollaan lyyristä kirjoaan hengelliselle sektorille, mutta siirtymä on luonnollisempi kuin nopeasti arvaisikaan – ovathan bluegrassin historialliset kytkökset eteläiseen kantrigospeliin olleet tiiviisti läsnä tässä musiikinlajissa aina aikojen alusta pitäen. Albumilla jälki on tasokasta ja kansainvälistäkin luokkaa. Toinen raita, josta haluaisin sanoa muutaman sanasen on A-puolen ankkurina löytyvä Kyllikki Saaren Murha. Honey Aaltonen NIKO RIIPPA FLYING CIRCUS Ägona (Try Angle TAP 2013-1) BLACK MAGIC SIX Halfway To Hell (Big Money MULA 011) (1) Dadji (2) Hårgalåten (3) KråkdanSe (4) Tresdji (5) Åkergåle (6) Kling Klang (7) Rivalse (8) Tast Trodå (9) NedervetiflickonasUtfärd Niko Riippa lienee tutumpi Wentus Blues Bandin kitaristina kuin sooloartistina. Englanniksi laulavan Jari Rinteen ääntäminen toki voisi olla parempaa, mutta toisaalta se tuo oman pikantin säväyksensä bändin ilmeeseen. Mini-LP:n mainiolla nimikkokappaleella, Halfway To Hell, ei ole mitään tekemistä AC/DC:n kanssa vaan se tuo vaanivassa tunnelmassaan ennemminkin mieleen Tom Waitsin tai Nick Caven huohotusbiisit. Omia henkilökohtaisia suosikkejani ovat kuitenkin Ruth Brownin 5-10-15 Hours (Nick Curran -tyylinen sovitus), Tarheel Slimin Number 9 Train (erityismaininta hyvistä sähköpianoimitaatiokitarasooloista) ja Johnny Otisin tuotannosta tuttu Willie And The Hand Jive. Sanoitukset kertovat arkipäiväisistä asioista sekä pienen ihmisen haaveista. Etenkin Lassi Ukkosen ja Joona Rinteen kitarat puhuvat internationaalista kieltä. Uudet kappaleet (1, 4, 10, 12) nimittäin eivät poikkea levyn kantrigospel-klassikkolainojen täyteisestä rintamasta kuin korkeintaan edukseen. Ensin mainittu valssaa kuin Konsta Jylhä olisi vaihtanut Purppurapelimanniensa rytmiryhmää ja alkanut vuoden -71 Ruisrock-keikalla seonneena soittaa sähkökitaraa. Siitä huolimatta mies pukkaa ulos omiakin levyjä, jotka poikkeavat Wentuksen suoraviivaisesta linjasta. Jari Rinteen tekemät kappaleet ammentavat musiikillisen voimansa monipuolisesti countrystä, bluesista ja rockista, etenkin siitä jenk- - 77 - tutkailut kityylisestä. Perikristillistä jäykistelyä pelkäävienkään ei tarvitse olla huolissaan – kokoonpano esiintyy julkaisulla totutun eläväisenä itsenään. Uutterasti omaa tietään kulkeva ryhmä tekee kaiken itse, levyjen äänittämisestä ja tuottamisesta sekä markkinoinnista lähtien. Niko Riipalla tuntuu hullulta kuulostavia ideoita riittävän, mutta onneksi hän onnistuu ne myös toteuttamaan. levy pohjalta – ja Helgen kautta yhtyeen ohjelmistoon ovat valikoituneet mm. TT Tarkiainen JUSSI SYREN & THE GROUNDBREAKERS There’s No Greater Message (LP/CD) (Snowflake JSGL/JSGCD 23102) (1) Brother Joe The Gospel DJ (2) When God Comes And Gathers His Jewels (3) Echoes From The Burning Bush (4) There’s No Greater Message (5) We Need A Whole Lot Of More Of Jesus (6) Mama Always Had A Song To Sing (7) Vision Of John (8) A Sign Of His Wonderful Grace (9) The Old Rugged Cross (10) There’ll Be No Dying (11) Garden In The Sky Jussi Syrenin Groundbreakers-yhtye laajentaa 9. Samoin raamatulliset teemat ovat toistuneet ”maallistenkin” kantriartistien ja -lauluntekijöiden kuten tällä albumilla Hank Williamsin (tunteikas honkytonk-slovari When God Comes And Gathers His Jewels) tai Wayne Raneyn (reipastahtinen We Need A Whole Lot Of More Of Jesus) tuotannoissa. Ilman Kyllikkiä olisin saattanut ilkeästi sanoa tätä ko. Lyhyt aloitusraita Dadji voisi olla vaikkapa ”Electric Ladylandin”kolmospuolelta. Kuuden kappaleen lyhykäisyydestä johtuen kutsukaamme sitä mini-LP:ksi. Bändi jatkaa aikaisempien levyjensä viitoittamaa polkua ja tämänkin albumin toimivuuden takia voidaan olettaa, että duon tekemä sopimus vanhan vihtahousun kanssa on edelleen voimassa. Bändille terveisiä: Kiitoksia tästä! Käykäähän hakemassa Riikasta EBC-voitto kotiin. Jälkimmäinen taas yhdistelee maukkaasti pohjoismaista kansanmusiikkia deltabluesiin. Magic Samin ja Slim Harpon kappaleet. Taskinen karjuu, ulisee ja soittaa rumia ja rupisia ääniä Japan hakatessa patojaan taustalla kuin demonien riivaama. Biletysbluesista on nyt siirrytty entistäkin kauemmas. Täysin turhaan ei myöskään hehkuta kentuckylainen bluegrass-dj Charlie Hall (WCYO FM) kansisaatetekstissään Syrenin lauluntekijän taitoja. Taiteellinen ja primitiivispsykedeelinen kansi saattaa jäädä helposti huomaamatta, mutta levyä kannattaa kysellä levykaupasta (jos kauppoja vielä on) ihan koekuuntelua varten. Soundipoliittisesti ryhmä ei olisi voinut enää onnistua tätä paremmin reilun puolen vuosisadan takaisten äänimaailmojen tavoittelussaan, kuulostaen kuitenkin yhtälailla nykypäivässä läsnä olevalta. Jarkko Ravi Pahimmille bluesjäärille tämä levy on ehkä liikaa, mutta avarakatseisempi musiikinystävä siitä varmasti innostuu – niin kävi jopa minulle. Levyllä yhdistyvät omituisella tavalla, mutta onnistuneesti kansanmusiikki, blues eri muodoissaan, rock ja jazz, mutta onpa mukana reipasta ska- ja countrypoljentoakin. Tässä konseptissa on jotain niin rienaavan originellia otetta, ettei tästä voi olla pitämättä – ja niitä, jotka eivät pidä niin kehotan ainakin kuuntelemaan. Ja minkälaista, härregud! Riippa ei ole mennyt aidan yli matalimmasta kohtaa. Janne Örnberg ROCKING ROLLING LIVING LOVING BAND ZZR Woman (RRLLB-11) (1) Rock Like Hell (2) Bayou Hoodoo (3) Secret Words (4) Minea (5) Paradise Ride (6) All Down The Line (7) That’s How Love Is (8) Wild Bunch (9) It’s All Right Now (10) The Spy in The House Of Ypur Love (11) Lady Of The Silver Moon (12) I’ll Be Flying (13) Always Tomorrow Jari Rinteen johtama kouvolalainen Rocking Rolling Living Loving Band ansaitsisi työnsankarin mitalin, tai vähintäänkin kunniamaininnan
Jarkko Ravi UUSINTAJULKAISUT TOMMY HUNT A Sign Of The Times (Shout 81) (1) Loving On The Losing Side (2) Upon My Soul (3) Get Out (4) A Miracle Like You (5) You Got Me Where You Want Me (6) A Sign Of The Times (7) Sign On The Dotted Line (8) Loving You Is (9) Crackin’Up (10) Help Me Make It Thru’ The Night (11) Sunshine Girl (12) Never Can Say Goodbye (13) One Fine Morning (14) I Can’t Turn You Loose (15) Get Ready (16) My Girl (17) Knock On Wood (18) Never Can Say Goodbye (19) Help Me Make Thru’ The Night (20) Crackin’ Up (21) Baby I Need Your Loving Tommy Huntin levytysura voidaan jakaa neljään osaan. Staxin pomot ilmeisesti hakivat muutosta, kun Carla passitettiin kesällä -70 Chips Momanin American Studiolle. Nyt kuunneltuna se vaikuttaa hyvin vaisulta. Tämä single lienee Kingmen Combon ensimmäinen cd- • 1 - 2014 muotoinen julkaisu, mutta lisää studioäänityksiä löytyy kyllä yhtyeen kotisivuilta. Tätä Kantri-Mikko ei tee kuitenkaan kantaa ottaen ja osoitellen, vaan sydämellisen humoristisesti ja erilaisia, outojakin, katsontakulmia käyttäen – ja patistaen kuulijansa miettimään, onko kaikki sitä miltä ne näyttää, kun asetutaan tarkkailemaan asioita oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Momanin vaimo. 50-luvun lopulla Hunt toimi Flamingosyhtyeen jäsenenä. Tämän vuoden ehdoton positiivinen yllättäjä juurimusiikin saralla on mielestäni tässä. Aluksi levyt julkaistiin Atlanticmerkillä, mutta vuodesta 1965 lähtien ne tulivat ulos Staxilla. Olihan Gee Whiz toki toptenissä ja B-A-B-Y oli myös hyvä kaupallinen menestys. Rautalanka/surf -tyylinen kitarasoolo ja urkusoolo istuvat tähän versioon mielestäni ihan hyvin. Wigan Casino tunnettiin northern soulin ykköspaikkana. Janne Örnberg THE KINGMEN COMBO (omakustanne, cd-single) (1) The Girl That Radiates That Charm (2) Motorcycle Ride Oulun seudulta ponnistava trio The Kingmen Combo tai sen pitkän linjan soittajat (Harri Nemtsinkoff: laulu ja sähköbasso, Kepa Härkönen: kitarat ja taustalaulu, Ami Suomela: rummut ja taustalaulu) eivät ole allekirjoittaneelle aiemmin tuttuja. Pääpaino kappaleissa on kuitenkin tarinoissa, joissa käsitellään osin hyvin vaikeita asioita, tabuja. Kuunnelkaapa vaikka. Hän esitti viikkosopimuksilla eri klubeilla lähinnä viihdemusiikkia. Hän sai ohjeen muokata Carlan tyyliä pois perinteisestä Memphis-soulista kohti laajempia popmarkkinoita miedoilla countryrocksävyillä. Tästä sinkusta antaisin 2,5 tähteä viidestä, jos lehdessämme arvosteltaville levyille tähtiä jaeltaisiin. Tässä mielessä bändin lähimmäksi vertailukohteeksi nousee ennen kaikkea Gösta Sundqvist -vainaan sanoitukset. Minua vaivaa näillä äänitteillä se, että brittiläisyys nousee pintaan: se kuuluu soitossa ja pari kertaa olin ihmettelemässä, kuuntelenko Tom Jonesin tuotantoa. Spark Records oli haalinut itselleen muutaman northerniin erikoistuneen artistin. Toisen biisin lopussa ovat mukana myös fonistit Olli Tuomainen ja Perttu Pannula, mutta mitään sooloilua ei heiltä ainakaan tällä kerralla kuulla. Menestys oli tasaisen kohtalaista. Huntin menestys sai myös levy-yhtiöt hereille. Pete Hoppula KANTRI-MIKKO & PASKAVARPAAT Elanto (57 Records 57CD1328) (1) Antero Raatteentie – Viimeinen Sotaveteraani (2) Pyörätuolirakastaja (3) Juomalaulu (4) Kouluavustajablues (5) Saippuakauppias (6) Tuutulaulu (7) Gospel (8) Mä Olen Niin Down (9) Vihalaulu (10) Tippuri (11) Balladi Nimestään huolimatta kyseessä ei ole tyylipuhdas suomalainen kantribändi, vaikka Froikkareiden suuntaan monin paikoin kumarretaankin. Reno & Smiley -duon alkuperin bluegrass-gospeliksi muovaamalla Echoes From The Burning Bushilla. Aarno Alén CARLA THOMAS Sweet Sweetheart (Stax CDLUX 012) (1) Country Road (2) I Loved You Like I Love My Very Life (3) I’m Getting Closer To You (4) To Love Somebody (5) Hi De Ho (That Old Sweet Roll) (6) Heaven Help The Non-Believer (7) Heavy Load (8) Sweet Sweetheart (9) I Think I Love You Again (10) Everything Is Beautiful (11) I’m Getting Closer to – version 2 (12) B-A-B-Y (13) Crying All By Myself (14) Love Sure Is Hard Sometimes (15) Just Kiss Your Pillow (16) Try Me (17) Don’t Feel Rained On (18) He Picked Me (19) Good Good Lovin’ – slow version (20) Problems (21) Stop By Here (22) Apple Of My Eye (23) Give It Try Carla Thomas teki äänitteensä koko 60-luvun ajan Staxin studioilla. Lisäksi tarjolla on pari sokerista balladia (4, 8). Edellinen toimi hienosti, jälkimmäinen ei niin hyvin. Hän siirtyi soolouralle 60-luvun alussa ja levytti koko vuosikymmenen New Yorkissa uptown-soulia. Groundbreakersin upeaa stemmalaulua kuullaan oman a cappella -numeron There’ll Be No Dyingin lisäksi mm. Winstanley tunsi Huntin 60-luvun levytykset ja uskalsi niiden perusteella tehdä diilin hänen kanssaan. levy tutkailut uhmaava mollihituri Vision Of John, jonka originaaliversion tulkitsi aikoinaan levylle kappaleen kynäilijä Curly Dan, The Danville Mountain Boys -yhtyeensä kanssa. Kitaristin toinen yhtye Wristshakers tosin saattaa kilisytellä kelloja jo useammallakin lehtemme lukijoista. Kun Huntin ura kotimaassaan tyrehtyi, lähti hän 60-luvun lopussa työn perässä Eurooppaan, ensin Saksaan ja myöhemmin Englantiin. Internet-tietojen perusteella tällä kokoonpanolla on keikkailtu vuodesta 2009 alkaen ja etupäässä tuolla pohjoisemmassa Keski-Suomessa. Ero Huntin upeisiin 60-luvun äänitteisiin on niin huikea, että jätän suositukset sovinnolla väliin. Hiukan alaspäin menevää uraa piristivät duetot Otis Reddingin kanssa 1966–67. Mitään jymyhittejä hänen kohdalleen ei sattunut. Huntille tuo termi northern - 78 - ei kertonut juuri mitään, mutta niin vain hänestä tuli klubin yksi vetonauloista. Julkaisu on todennäköisesti tarkoitettu lähinnä yhtyeen käyntikortiksi sekä keikoilla käyvälle yleisölle muistoksi hauskasta illasta, jollaisena se myös hyvin toimii. Kertakuuntelun jälkeen voin myös todeta, että Motown-rytmi oli ylivoimainen tehtävä taustabändille. Yhtyeen laulajalla on erittäin pehmeän muhkea bassoääni, mutta Arthur Alexanderilta tutun The Girl That Radiates That Charmin laulumelodiaa on paikka paikoin hieman oikaistu. Kaikkein hienointa kuitenkin on, että niihin tarttuu tällaisella intensiteetillä kotimainen ryhmä, jolla todella riittää kapasiteettia saada Viestinsä perille aivan millä puolen valtameriä ja hiippakuntia tahansa. Samaten kappalevalikoima (liuta kuluneita soulstandardeja) ei aiheuta kehuja. Moman oli tuttu henkilö, sillä hän oli tuottajana 60-luvun alussa Staxin studiolla ennen kuin ryhtyi itsenäiseksi yrittäjäksi. Kaikki muuttui, kun Wigan Casino Soul Clubin vetäjä Russ Winstanley houkutteli hänet klubilleen. Muutaman vuoden olemassaolon jälkeen aikaansaatu esikoisalbumi esittelee monipuolisen orkesterin ja vertaisinkin tätä levyä mielelläni Tuomari Nurmion Köyhien Ystävien kanssa tehtyyn Kohdusta Hautaan -albumiin, joka oli niin ikään debyyttipitkäsoitto. Motorcycle Ride on puolestaan kitara- ja pianovetoinen instrumentaali, joka on enemmän kuin vähän velkaa Link Wrayn Rawhidelle. Sparkin omilta kirjoittajilta tuli pari tarttuvaa menopalaa (1, 7). Tätä levyä varten ryhmä on saanut vahvistuksia kosketinsoittaja Pasi Hiltulasta, jonka panos kokonaissoundiin onkin varsin merkittävä. Kantri-Mikolla on tarinoita ja Paskavarpaat toimivat hänen äänitorvenaan. Helpoin tapa päästä alkuun oli levyttää live-albumi Wigan Casinolla (urat 14-21). Debyyttisinglelle valittiin pari northernklassikkoa: Roy Hamiltonin Crackin’ Up ja Blue Notes -yhtyeen Get Out. On hienoa, että bluegrassin ja traditionaalisen kantrin saralla riittää ammennettavaa myös aidosti kunnianhimoisiksi teemalevyiksi saakka. Seuraavalla vuosikymmenellä oli vuorossa northern-vaihe Englannissa. Hieman uudempi arkistolöytö on saksalaisten Hainin veljesten Samuelin ja Thilon 70-luvulta lähtien luotsaaman Sacred Sounds of Grassin levytysrepertuaariin kuulunut A Sign Of His Wonderful Grace. Onneksi Tommy pääsi myös levyttämään studioon ja tulos oli luokkaa parempaa. Äänite on teknisesti heikko. 90-luvulla hän oli vielä mukana Swamp Doggin touhuissa yhden albumin verran. Tommy Hunt sopi hyvin tähän porukkaan. Instrumentaalista osaamista puolestaan ilmentää evankelista George Bennardin 1900-luvun alkupuolella säveltämä hymniklassikko The Old Rugged Cross, jonka definitiivisen bluegrasssovituksen kirjautti nimiinsä vuonna 1952 Ernest Tubb samannimiselle gospel-albumilleen. Nurmion ja Köyhien Ystävien tapaan KantriMikko ja Paskavarpaat yhdistelevät eri juurimusiikin ainesosia: gospelia, kantria, bluesia, rokkia ja jopa swingiä
Carla Thomas ei ole koskaan ollut suosikkejani. Ensin tarjottiin musikaalisävelmää (1) ja toisella kerralla tummasävyistä balladia (11). Hän kirjoitti Irwin Lewinen, Carole Bayerin ja Larry Brownin useimmat suunnittelun albumin materiaalista. Vaikuttava on myös miehen tulkinta Ohio Untouchables -kitaristi Robert Wardin sielukkaasta Strictly Reserved For You -kappaleesta (levyllä nimellä My Love Is Reserved). Osa materiaalista on keskeneräistä demotasoa, mutta muutama ura kannattaa mainita. Kentin viime vuoden puolella ilmestyneellä koosteella saamme kuultavaksi miehen “Here To Stay” -LP:n kahdeksan bonusraidan kera. Myönteisenä seikkana mainittakoon, että kuuntelen mielelläni Steve Cropperin kitaraa ja Isaac Hayesin pianoa. Niitä on puolisen tusinaa. Tähän jälkimmäiseen olen päässyt tutustumaan vasta viime aikoina, koska se oli tavallaan piilossa. Tämä kooste ei pysty muuttamaan mielipidettäni. Kääntöpuoli Thank God on lauluna parempi. Carlan hyvä tulkinta jäi kuitenkin käyttämättä, joten Bell levytti sen itse. Myös tuottajapari Gamble-Huff pääsi esittelemään taitojaan, mutta (15, 16) ovat aika mitättömiä. Niitä näillä urilla oli tarjolla yllin kyllin. Don’t Pay Them No Mind on myös väkevästi tulkittu esitys. Alfie on sävelmä, joten olen karttanut tarkoituksella. On poppia, tyttösoulia, gospelmaisia balladeja ja pari northerniin kallellaan olevaa tanssipalaa. Mielestäni se on tyyliltään monipuolinen. Suhteet ovat toimineet tämänkin jälkeen. Ne oikeastaan kevensivät mukavasti albumia. Staxin tuon ajan huippusäveltäjien työstämästä materiaalista tai laulajan kyvyistä se ei ainakaan voinut olla kiinni. Rounce epäilee, että William Bell kirjoitti Carlalle kappaleen Crying All By Myself. Jerry Rossin ilmavat Philly-palat (3, 4) ovat paikallaan. Muhkeaääninen laulaja pystyykin taipuisalla ja laaja-alaisella rekisterillään puristamaan vakuuttavasti voimaa ja karheutta tulkintoihinsa. Nyt pysähdyin kuitenkin kuuntelemaan Dee Deen tulkintaa. Banks pystyy myös kelpo esityksiin niinkin kaluttujen juttujen, 1 - 2014 •. Koska Townsendin tuottamia uria oli vain muutama, tarvittiin alkuperäisen albumin täytteeksi vanhem- - 79 - DARRELL BANKS I’m The One Who Loves You – The Volt Recordings (Kent CDKEND 402) (1) Just Because Your Love Is Gone (2) Forgive Me (3) Only The Strong Survive (4) Don’t Know What To Do (5) When A Man Loves A Woman (6) We’ll Get Over (7) Beautiful Feeling (8) I Could Never Hate Her (9) Never Alone (10) No One Blinder (11) My Love Is Reserved (12) I’m The One Who Loves You (13) Love Is Not An Easy Thing # (14) Mama Give Me Some Water # (15) Love Why You Have Forsaken Me # (16) My Life Is Incomplete Without You # (17) Just Because Your Love Is Gone (18) Beautiful Feeling (19) No One Blinder (1-11) = LP ”Here To Stay”, (12-19) = bonus-raitoja, # = aiemmin julkaisemattomia demoja Darrell Banksin (s. Koosteen bonusurat (12 - 16) ovat pääosin viihdettä. Banksin tulkinnoissa kuultaa läpi hänen vaikutteensa kovan luokan hard-gospel-laulajilta, kuten Archie Brownleeltä ja Clarence Fountainilta. Mukana on myös neljä demo-äänitettä miehen viimeiseksi jääneeltä sessiolta vuodelta 1969. levy tutkailut paa tavaraa. Debyyttisingle (3, 9) oli tasokas avaus, mutta jostain syystä menestystä ei tullut. Townsend oli löytänyt pari erinomaista laulua ja oli myös rakentanut sovittaja Horace Ottin upean tunnelman. Aarno Alén Toni Wine urakoi lauluntekijänä. Dee Dee palasi Mercurylle vielä keväällä -73. Yllättäen hiukan vaisumpi (2) menestyi jopa listoilla. Neljän kappaleen sessiosta julkaistiin single (15, 16). Vaikka Acen Tony Rounce ihmettelee moista ratkaisua, niin se oli ilmeisesti aivan oikein. Tätä sopii todellakin ihmetellä. Musiikillisia yhtymäkohtia näihin Banksin äänitteisiin löytyy mm. Nathan oli toimittamassa 26-uraista kokoelmaa Hip-O:lle vuonna 2000. Se alkoi vuonna 1966 listoillakin menestyneellä (2 R&B/27 Billboard Hot 100) huippusinglellä Open The Door To Your Heart ja päättyi traagisesti vuonna 1970 ampumistapaukseen, jossa Banks sai surmansa. Olen muutaman kerran kuunnellut läpi nuo raidat enkä olen oikein päässyt niiden sisälle. Kun Roger Armstrong sai 90-luvulla Staxin nauhat tutkittavakseen, sieltä löytyi Carlalta 75 julkaisematonta laulua sekä lisäksi runsaasti vaihtoehtoisia ottoja. (11):n ansiot jo mainittiin. Singlen b-puolelta löytyi kaunis Yours Until Tomorrow, mutta siitäkin kaupallinen hyöty valui muualle. Kovatasoinen albumi ei kuitenkaan aikoinaan suuremmin menestynyt. Koosteen lopun bonusurat ovat pääosin täyttä tavaraa. Kun pahnan pohjimmaisia tongitaan, ei sieltä paljon ilonaiheita löydy. Menestys löytyi kuitenkin Blue Rockin puolelta, kun vuoden vanha äänite I Want To Be With You julkaistiin uudelleen. Esimerkiksi kiekon avaava Just Because Your Love Is Gone on hittipotentiaalia sisältävä, melodialtaan koukuttava esitys, johon Banksin maskuliininen tulkinta on omiaan. Taitaa voittaa isosisko Dionnen version tai ainakin Cilla Blackin originaalin. Neljäs Blue Rock -single (4, 8) oli jakson paras. Aika nättiä musiikkia, mutta niin hengetöntä. David Nathan palannee seuraavan kerran asiaan, kun julkaisemattomat Mercury-äänitteet saadaan käyttöön. 1937) laulajanura kesti vain vajaat neljä vuotta. Albumit koottiin tuohon aikaan singlemateriaalista ja siksipä niillä ei ollut juuri turhia täyteuria. Näistä on jo julkaistu ”Hidden Gems” -kooste ja tässä tulee lisää. Dee Dee kuulemma inhosi laulua ja se taitaa kuulua tulkinnasta: on aika väkinäistä. Ed Townsend oli tuottajana aluksi Blue Rock -vaiheessa ja oli siten luomassa tyyliä. Kun Nathanilla on nyt oma levymerkki, hän pistää vielä paremmaksi. (15) on tarttuva balladi. Foolish Fool nosti Dee Deen taas listoille. Se sopii kuin nakutettu tällaiseen 1960-70-lukujen vaihteen mustaan musiikkiin, jossa Memphis-soulin vaikutteet kohtaavat saumattomasti urbaanimmat pohjoisen soinnit. (12) lainattiin Lorraine Ellisonilta, mutta turhaan tämä upea tulkinta piilotettiin b-puolelle. Onhan tuo ensin mainittu kelpo laulu, mutta se ei sovi Carlalle (mutta varmasti sen kirjoittajalle Carole Kingille paremmin). Tuottajana toimi tuon ajan huippunimi Don Davis, jonka kädenjälki tunnetaan mm. Aikoinaan vierastin kappaleen melkein minuutin mittaista introa, mutta nyt se jo menettelee. Samaa voidaan sanoa No One Blinder- sekä Tyrone Davis -tyylisestä Forgive Me -sävelmistä. Ensi singleksi valittiin Hi De Ho / I Loved You Like I Love My Very Life. Ne ovat molemmat sävelmältään hyviä, mutta toteutus on aika viihteellistä. Mercuryn arkistoista on kaivettu 33 uraa näille koosteille. I’m Gonna Make You Love Me on monille tuttu melodia, mutta useimmat tuntevat sen Motown-hitin perusteella. Rossin kaudella Warwickin levytykset tulivat jonkin verran kepeimmiksi, ainakin sovituksiltaan. Sen tie vei aina topteniin asti. Blue Rock -single 4027 julkaistiin kahdella eri b-puolella. Tämän jälkeen Dee Dee siirrettiin emomerkki Mercurylle ja tuottajaksi palkattiin Jerry Ross. Ykköslevyllä on vuonna -67 julkaistu albumi sellaisenaan (1-10) sekä lisäksi bonuksena lähinnä sinkkujen b-puolia. Johnnie Taylorin, Luther Ingramin ja Tyrone Davisin tuotannosta. Carla teki myös kypsän version Mann-Weill -sävelmästä Good Good Loving. Aarno Alén DEE DEE WARWICK Foolish Fool – Expanded Edition (SoulMusic SMCR 5053) (1) Foolish Fool (2) Alfie (3) When Love Slips Away (4) It’s Not Fair (5) You Taught Me To Love (6) Thank God (7) That’s Not Love (8) Where Is That Rainbow (9) Don’t Pay Them No Mind (10) Don’t You Ever Give Up On Me (11) Thank You Love (12) Next Time (You Fall In Love) (13) Ring Of Bright Water (14) I (Who Have Nothing) (15) All The Love That Went To Waste (16) I Haven’t Got Anything Better To Do Syksyllä -68 Ed Townsend palasi tuottajaksi pariin sessioon. Kepeä Love Sure Is Hard Sometimes jäi positiivisena kokemuksena mieleen. Vaikka sovitus menee ajoittain suttuiseksi, olen mieltynyt sen tunnelmaan ja toteutukseen. Aarno Alén DEE DEE WARWICK I Want To Be With You / I’m Gonna Make You Love Me – Expanded Edition (SoulMusic SMCR 5112) (1) I Want To Be With You (2) We’re Doing Fine (3) Do It With All Your Heart (4) Gotta Get A Hold Of Myself (5) Worth Every Tear I Cry (6) I’m Gonna Make You Love (7) Yours Until Tomorrow (8) Another Lonely Saturday (Baby I’m Yours) (9) Happiness (10) House Of Gold (11) You Don’t Know (What You Do To Me) (12) Lover’s Chant (13) Locked In Your Love (14) We’ve Got Everything Going For Us (15) Girls Need Love (16) I’ll Be Better Off (Without You) (17) Monday, Monday David Nathan haastatteli nuorena toimittajana Dee Dee Warwickia ensimmäisen kerran jo vuonna -65. Koosteen loppuosan on sitten julkaisematonta Memhis-soulia Staxin studiolta. Myös That’s Not Love on sävelmänä hyvä, mutta raskas sovitus vie sen tehoa. Ennen kuolemaansa hän ehti levyttää seitsemän singleä ja kaksi albumia “Darrell Banks Is Here” (Atco) ja “Here To Stay” (Stax/ Volt). Singleä myytiin ilmeisesti niin vähän, että aiottu albumiprojekti ”Sweet Sweetheart” (urat 1-11) pistettiin hyllylle. Monien 1970-luvun Stax-hittien kautta. Nämä 19 biisiä kattavat kaiken tallessa olevan Staxin alaisen Volt-yhtiön levytysmateriaalin
Itse asiassa kun kyse on itävaltalaisten vuosina 1978–98 tekemistä tallennuksista, joilla pianonsoitto on keskeisessä asemassa. Kokoelman seitsemän Elmore-raitaa ovat väkevää tavaraa ja monesti aiemmin julkaistu myös Ace:n itsensä toimesta. Pääsyy Banksin kaupallisen menestymisen puutteeseen oli todennäköisesti vain huono ajoitus ja markkinointi. Esitysten taiteellinen ja tekninen taso ovat kumpikin kauttaaltaan aivan kelvollista luokkaa. Ainakin samaa Bihareiden kultavasikkaa yhä uudelleen lypsämällä kilpailuun voi olla vaikea vastata. Loputkin raidat lienevät suurimmalta osaltaan olleet jo muilla kokoelmilla ja nyt ei lasketa lukuun ykkös-, kakkos- ja tiesmonesko-ottoja, joita sivumennen sanoen tuplalla on häkellyttävät 20 kappaletta. Mutta jos tuo otsikointiin liittyvä kehuskelu jätetään huomioon ottamatta, tällainen sampleri ei erityisiä moitteita kaipaa. Flair muistetaan (jos muistetaan) parhaiten Elmore Jamesin levytyksistä. Ace jatkaa (jo vuosikausia jatkamaansa) Biharien arkiston hyödyntämistä ja aikoo julkaista oman osansa myös yhtiöryppään muilta merkeiltä. Koosteelta löytyvä demo-osasto on varsin valmiin kuuloista ja erottuu muusta vahvemmin orkestoidusta tuotannosta maanläheisemmän tuotantopuolensa ansiosta. Eihän tuo tietenkään musiikkia pahenna, mutta tekee ostopäätöksestä hankalampaa. Marko Suutarla DR. J-P Berg ERI ESITTÄJIÄ The Story Of Piano Blues (Wolf 120.106) (1) Five Long Years (2) Cold Chills (3) Sittin’ On Top Of The World (4) Tommy Dorsey’s Boogie Woogie (5) Come On, Get Your Morning Exercise (6) Everyday I Have The Blues (7) The Cows (8) Blues Won’t Let Me Rest (9) After Hours (10) Good Morning Memphis (11) If You Want To Be My Woman (12) Kansas City (13) Big Legged Woman (14) When My First Wife Left Me (15) Kidney Stew (16) Key To The Highway (17) I Had Lots Of Troubles (18) You Can Go Your Way (19) Call My Job Pinetop Perkins (1, 6, 12, 15), Henry Gray (2, 8, 14), James Crutchfield (3), Boogaloo Ames (4, 9), Jimmy Walker (5, 17), Robert Shaw (7), Mose Vinson (10), Big Joe Duskin (11, 16), Booker T. Saman huomautuksen uudelleen julkaisun uudelleen julkaisusta voi kyllä tehdä monen muunkin artistin kohdalla. FEELGOOD Taking No Prisoners (With Gypie 1977–1981) (EMI/Parlophone 5099901954029) CD 1 – ”Be Seeing You”: (1) Ninety Nine And A Half (Won’t Do) (2) She’s A Wind Up (3) I Thought I Had It Made (4) I Don’t Wanna Know (5) That’s It, I Quit (6) As Long As The Price Is Right (7) Hi-Rise (8) My Buddy Buddy Friends (9) Baby Jane (10) The Blues Had A Baby And They Named It Rock’n’Roll (No 2) (11) Looking Back (12) 60 Minutes Of Your Love / ”Private Practice”: (13) Down At The Doctors (14) Every Kind Of Vice (15) Things Get Better (16) Milk And Alcohol (17) Night Time (18) Let’s Have A Party (19) Take A Tip (20) It Wasn’t Me (21) Greaseball (22) Sugar Shaker (23) As Long As The Price Is Right (second version) (24) Down At The (Other) Doctors (25) Riding On The L & N (demo version) CD 2 – ”Let It Roll”: (1) Java Blue (2) Feels Good (3) Put Him Out Of Your Mind (4) Bend Your Ear (5) Hong Kong Money (6) Keeka Smeeka (7) Shotgun Blues (8) Pretty Face (9) Riding On The L & N (10) Drop Everything And Run / ”A Case Of The Shakes”: (11) Jumping From Love To Love (12) Going Some Place Else (13) Best In The World (14) Punch Drunk (15) King For A Day (16) Violent Love (17) No Mo Do. Biharit nappasivat tuoreeltaan näppeihinsä Trumpetille Dust My Broomhittinsä lanseeranneen Jamesin ja levyttivät miestä ahkerasti heti sopimussotkujen savun hälvettyä. levy tutkailut kuin Jerry Butlerin Only The Strong Survive- ja Percy Sledgen When A Man Loves A Woman -biisien kanssa. Lopulta Banksin kohdalla homma kuihtui nopeasti kasaan noiden edellä mainittujen traagisten tapahtumien johdosta. Tiedossa lienee siis jälleen uudet kokoelmat RPM-, Modern- ja Meteor-materiaalia. Vesa Walamies ERI ESITTÄJIÄ Dust My Rhythm & Blues – The Flair Records R&B Story 1953–55 (Ace CDTOP2 1382) CD 1: (1) Dirty By The Dozen (Sweet Little Woman) – Little Johnny Jones & The Chicago Hound Dogs (2) Early In The Morning – Elmore James (3) She Wants To Rock – The Flairs (4) I Wonder Why – The Royal Hawk (5) Can’t Stop Lovin’ – Elmore James (6) Midnight Hours Journey – Johnny Ace (7) Down At • 1 - 2014 Hayden’s – The Hunters (8) Hello Baby – Big Duke & His Orchestra (9) Send Him Back – Shirley Gunter (10) Route ”90” – Clarence ”Bonton” Garlow (11) Strange Kinda Feeling – Elmore James (12) Pleadin’ Heart – The Whips (13) Found Some Good Lovin’ – Shirley Gunter (14) Gettin’ High – The Flairs (15) Baby Beat It – Big Duke (16) This Time It’s Real – Ricky & Jennell (17) My Mama Told Me – James Reed (18) Beggin’ & Pleadin’ – Big Duke (19) My Close Friend – Saunders King (20) I’ve Got The Feeling – Baby ”Pee Wee” Parham (21) Baby Please – Mat Cockrell (22) Night Howler – Billy Gale (23) Sho’ Nuff I Do – Elmore James (24) You Better Hold Me – James Reed (25) Loosely – Ike Turner CD 2: (1) Chop House – Blinky Allen (2) Let’s Make With Some Love – The Flairs (3) Quit Hangin’Around Me – Saunders King (4) An Angel Cried – Anna Marie & The Stardusters (5) Blue Mambo – Bobby Rey & His Orchestra (6) Oop Shoop – Shirley Gunter & The Queens (7) Love Me, Love Me, Love Me – The Chimes (8) Sputterin’ Blues – Walter Robertson (9) Hard Times – Johnny Fuller (10) The Big Break – Richard Berry (11) Standing At The Crossroads – Elmore James (12) Daddy Daddy – Richard Berry & The Dreamers (13) Cuban Get Away – Ike Turner (14) Dizzy – The Carroll County Boys featuring Pee Wee Crayton (15) Farewell – Bobby Relf & The Laurels (16) Oh! Oh! Get Out Of The Car – Richard Berry (17) She Loves To Dance – The Flairs (18) Stubborn Woman – Mercy Dee (19) Next Time – Richard Berry (20) Oh, Oh, Please – Mercy Dee (21) Ipsy Opsie Ooh – Shirley Gunter & The Flairs (22) Dust My Blues – Elmore James (23) Together – Richard Berry & The Dreamers (24) Have You Ever. Päähuomion varasti memphisiläisfirman Isaac Hayesin klassikoksi nousut ”Hot Buttered Soul”, joka oli tuolloin kipuamassa myyntilistoilla korkealle. Monien muiden laadukkaiden soul-levyjen lisäksi Stax julkaisi samaan aikaan rusaasti omien artistien tallenteita. Ei nimittäin ole ollenkaan varmaa, että blues-väki soitti pianoa ensin puuvillapeltojen liepeillä ja vasta myöhemmin urbaaneissa ympäristöissä. – Mercy Dee (25) Goodbye – Elmore James Hillybilly-merkiksi alun perin ajateltu Flair teki korjausliikkeen pian perustamisensa jälkeen ja solahti siihen markkinasegementtiin, jonka Biharin veljekset Lester, Saul, Joe ja Jules parhaiten osasivat: rhythm and bluesiin. Kokoelma on kuitenkin keskimäärin tasavahva ja jos suuria yllätyksiä ei tarjolla olekaan, niin ei varsinaisia mahalaskujakaan. Saapa nähdä, miten Acen kaltaiset perinteiset laatutoimijat markkinoiden puristuksessa selviävät, nyt kun tarjolla on kasapäin halpamerkkien levy-yhtiökokoelmia. Itselleni kokoelman parhaat uudet löydöt olivat Bobby Reyn orkesterin instrumentaalinen latinoblues Blue Mambo ja downhome-mies Mercy Deen terhakasti hypähtelevä Oh, Oh Baby. Sivuyhtiö ehti toimia kolmisen vuotta ja tuloksena oli varsin arvattava sekoitus länsirannikon mustien musiikkia: sähköistettyjä kaikuja etelän puuvillapelloilta, torvivetoista urbaania sykettä, sentimentaalisia popballadeja, lauluyhtyemusiikkia noveltymausteilla ja niin edelleen. Erityisen puhutteleviksi koin Jimmy Walkerin ja Big Joe Duskinin tunnelmoinnit, ja Detroit Juniorin päätösnumero osoittautui sillä kuultavan Homesick Jamesin napakan kitaroinnin ansiosta suoranaiseksi pohjasokeriksi. Vaan sellaistahan hyvä blues-musiikki tuppaa olemaan. Laury (13, 18), Detroit Junior (19) Komia nimi on tällä kokoelmalla, mutta piano-bluesin historiasta se antaa aika rajallisen kuvauksen. Oma suosikkini näistä taitaa olla rokkaavasti lattarirytmejä nakutteleva Early In The Morning vaikka kyllä Strange Kinda Feelingin ilkeä kitaraintro tehoaa edelleen. Näitä tarinoita tuolta soulin kultaajalta löytyy useitakin. Kokonaan oman julkaisunsa Acen katalogissa ovat saaneet ainakin Saunders King, - 80 - Richard Berry, The Flairs, Shirley Gunter ja Ike Turner. Muiden muassa taiturimainen ja erinomaisen vaikutuksellinen Leroy Carr (1905–35) taisi elellä likipitäen koko ikänsä Nashvillessä ja Indianapoliksessa. Saunders Kingin hienostuneet klubibluesit, Ike Turnerin ilkeästi kirskahtelevat kitarainstrumentaalit ja Clarence Garlowin tehokkaasti rokkaava Route toki toimivat aina ja niiden voimalla jaksaa myös ne muutamat vähemmän innostavat noveltyt ja pari laimeaa popballadia, jotka mukaan on livahtanut. Joku voi toki olla sitäkin mieltä, että nämä esitykset pitävät sisällään ylen määrin perinteisiä ja tuttuja osasia. Tekstiosuudessa puolustellaan tuotteen nimeämistä sillä, että nämä muusikot omalla panoksellaan siirsivät bluesia maaseudulta kaupunkeihin, mitä perustelua pidän jokseenkin ontuvana. Jälkimmäinenkin tosin löytyy JSP:n Frankie Lee Sims & Mercy Dee -tuplalta, joka täytynee vihdoinkin hommata hyllyyn
Kuvallisen annin kruunaa lokakuun 23. King, eräässä Muddy Waters ja eräässä oma suosikkini Howlin’Wolf. Kymmenen minuuttia kovaa työtä ja yleisö on lämmennyt. Hän on kaikille Mayall-faneille (ainakin) tuttu, Breakersin levyttämän piisin All Your Love säveltäjä Otis Rush. (Pelkäänpä asian olevan täsmälleen päinvastoin! Lat. huom.), piano (tietysti Otis Spann. Suurkaupunkien slummien liepeillä alkoi uusi kehitysvaihe bluesin historiassa: City Blues. Muddy Watersin kitarankäsittelyä tarkkaillessani huomasin paljolti samaa tyyliä jota J. Toinenkin tunnelmatilaisuus sattui kohdalleni, kun kävin viime Blues Newsin kansikuvapojan, Wilson Pickettin, konsertissa. Minua onnisti päästä kuulemaan erästä Chicagon bluesin parhaista tulkitsijoista ja edellämainittujen klubien vakioesiintyjää: Muddy Watersia. Eräänä iltana jäi palkkio $ 3:een – tavallisesti tulee sentään enemmän. Todisteeksi Gypien aikaisen bändin toimivuudesta riittänevät virallisesti julkaistujen ”As It Happens”- ja ”On The Job”-live-kiekkojen lisäksi tälle kokoelmalle dokumentoidut keikat Canvey Islandilla ja Hemel Hempsteadissa. Bluesin kanssa kättä löivät soul, rhythm'n'blues ja alkukantainen rock'n'roll. Tuon ajan moderneihin soundeihin pyrkivä Vernon ei saanut vangittua levylle Feelgoodin live-esityksistä tuttua raakaa energiaa. Paikka aivan kuhisee huipputaiteilijoita. Put Him Out Of Your Mind-single jaksoi kuitenkin nousta myyntilistojen häntäpäähän. Jotkut parit tanssivat, miehet päällystakit päällä – takin taskuissa on väkeviä – miltei kaikki blues-klubit omistaa Budweiserkaljayhtiö ja mitään olutta väkevämpää niissä ei tarjoilla, joten lämmikkeet täytyy olla omasta takaa. Lat. Sittemmin Hämeenniemi (s. Luonnollisin yhteistyökumppani oli kuitenkin solisti-harpistikitaristi Lee Brilleaux. Feelgood on aina ollut loistava. Osoitteesta 1422 Pulaski Street löytyy pieni luola nimeltä A. Wilsonin bändi THE MIDNITE MOVERS aloitti instrumentailemalla Pickettin ja muiden soul-kasvojen hittejä. huom.) Suomalaisen bluesinsoittajan silmä kostui, kun katseli kuinka yleisö otti vastaan tämän väkevän musiikin suoraan taitajan kitarasta. Hän on juuri palannut Euroopan-kiertueelta, jonka aikana hänellä oli töitä ja rahaa. - 81 - tutkailut Neljän vuoden periodin aikana tehdyiltä studiokiekoilta löytyy parikymmentä sävelmää, joiden tekemisessä mies on ollut mukana. Ensimmäinen ”kakkoskokoonpanolla” julkaistu pitkäsoitto oli ”Be Seeing You”(1977), joka mielestäni on bändin tähän asti paras tuotos. Tätä käsitystä vahvistavat myös DVD:ltä löytyvät eri TV-ohjelmissa esitetyt studiolive-esitykset. Nyt ei mene yhtä hyvin. Monet alan parhaat taitajat työskentelevät South Side Chicagon pienissä kerhoissa. toiminut sävellyksen dosenttina Sibelius-Akatemiassa sekä levyttänyt 2 albumia perustamansa Nada-yhtyeen kanssa. Joukkio ilmiselvästi nautti yleisön edessä esiintymisestä. Otis ajaa vielä Cadillacia, mutta vaatteet näyttävät jo vanhahkoilta. TT Tarkiainen Paikka, jossa hän soitti oli pieni ja intiimi, niin että bluesille tärkeä tunnelma ja vuorovaikutus esiintyjien ja yleisön välillä pääsee syntymään. huom.) loi mainion City Blues -soundin. BN-arkistojen helmiä: Kun neekeri muutti p o h j o i s e e n t yö n hakuun orjuuden lak attua, otti hän musiikkinsa mukaan. Meno on kokolailla tuimaa ja puukon arpia löytyy miltei joka kasvoista. Seuraavana vuonna ilmestynyt ”Private Practice”oli astetta harkitummin tuotettu kokonaisuus. Lat. Wilkon paikkaajaksi löytyi kuitenkin pesun kestävä britti, John ”Gypie” Mayo. Kirkkaimpana helmenä tuossa joukossa on Nick Lowen kanssa työstetty listajyrä ”Milk And Alcohol”. huom.) ja rummut (luultavasti Francis Clay – eikös harpisti George "Mojo" Buford muuten ollut mukana. Mayo oli aktiivisesti mukana Feelgood-originaalien sävellystyössä omalla kitaristi aikakaudellaan. Kasarisoundein siivitettynä alkoi kaupallinen ja taiteellinen alamäki, joka jatkui Gypien aikakauden viimeiseksi jääneellä studiolevyllä ”A Case Of The Shakes”. Kaupallista menestystäkin poiki levyltä lohkaistujen pikkukiekkojen myötä. Singlenä julkaistut As Long As The Price Is Right ja She's A Windup myivät hyvin. Suurin osa kerhoista on todella pieniä: viitisenkymmentä, korkeintaan sata istumapaikkaa. huom.), basso (kuka lienee ollut, Hämppä. levy Yakamo (18) Love Hound (19) Who’s Winning (20) Coming To You (21) Drives Me Wild (22) Case Of The Shakes (23) Waiting For Saturday Night (24) Eileen CD 3 – ”The Paddocks, Canvey Island 10th June 1977 (Previously Unreleased)”: (1) You’ll Be Mine (2) My Buddy Buddy Friends (3) Looking Back (4) Homework (5) You Upset Me Baby (6) Hey Mama Keep Your Big Mouth Shut (7) Cheque Book (8) Back In The Night (9) Lucky Seven (10) Lights Out (11) Sneakin’ Suspicion (12) Great Balls Of Fire / ”As It Happens Live”: (13) Take A Tip (14) Every Kind Of Vice (15) Down At The Doctors (16) Baby Jane (17) Sugar Shaker (18) Things Get Better (19) She’s A Wind Up (20) Ninety Nine And A Half (Won’t Do) (21) My Buddy Buddy Friends (22) Milk And Alcohol (23) Matchbox (24) As Long As The Price Is Right (25) Night Time CD 4 – ”As It Happens EP”: (1) Riot In Cell Block Number Nine (2) Blues Had A Baby And They Named It Rock’n’Roll (3) Lights Out (4) Great Balls Of Fire / ”The Pavillion Hemel Hempstead Oct 15th 1978”: (5) Looking Back (6) Going Back Home (7) Stupidity (8) I Thought I Had It Made (9) Shotgun Blues (10) Roxette (11) Johnny Be Goode / ”On The Job Live”: (12) Drives Me Wild (13) Java Blue (14) Jumping From Love To Love (15) Pretty Face (16) No Mo Do Yakamo (17) Love Hound (18) Best In The World (19) Who’s Winning (20) Riding On The L & N (21) A Case Of The Shakes (22) Shotgun Blues (23) Goodnight Vienna CD 5 (DVD) – ”BBC Sight And Sound Concert”: (1) Looking Back (2) Stupidity (3) You’ll Be Mine (4) You Upset Me Baby (5) Homework (6) Baby Jane (7) Yhe Blues Had a Baby And They Named It Rock’n’Roll (8) That’s It, I Quit (9) Lucky Seven (10) She’s A Wind Up (11) Lights Out / ”Top Of The Pops”: (12) Lights Out (13) She’s A Wind Up (14) Down At The Doctors (15) Milk And Alcohol (16) Milk And Alcohol / "Promo Videos": (17) She’s A Wind Up (18) Baby Jane (19) Down At The Doctors (20) Milk And Alcohol (21) No Mo Do Yakamo (22) Violent Love / ”Alright Now (Tyne Tees Television)”: (23) Java Blue (24) Pretty Face / ”South Bank Show (London Weekend Television)”: (25) South Bank Show (Interviews with Lee Brilleaux & Big Figure) (26) Interview With Richard Gottehrer (27) Interview With John ”Gypie” Mayo Wilko Johnsonin ilmoitettua jättävänsä Dr. Uudelleen ja uudelleen huomaan huippuesiintyjiä kuunnellessani, että levyt eivät anna kuin kapean kuvan taiteilijan tyylistä verrattuna persoonakohtaiseen kontaktiin luonnossa. Tämän musiikin pääpaikka on ollut ja on vieläkin Chicago – sieltä löytää tänäänkin parhaan City Bluesin. Tuottajana toiminut Nick Lowe onnistui taltioimaan nauhalle Dr. Muddyn vaikutus Jimiin ja muihin pop-bluesin soittajiin on yleisesti tunnettu, mutta jopa Hendrixin omituiset tehosteet ja vinguttelut sekä ulinat tulevat vankasta Chicagon blues-perinteestä. Livenä Dr. Lat. Kannattaakohan koko bluesin soittaminen, kun huiputkin hädintuskin pystyssä pysyvät. Sisällä seisoo pieni mies kitaran kanssa ja laulaa. Kaunis Hey Jude oli illan suosikkilaulu ja se laulettiinkin kolmesti. Sitten tanssi lavalle The Wicked Pickett. Hendrix käyttää. Kokoonpano eli kolme kitaraa (Muddy ja luultavasti Luther "Snake Boy" Johnson ja Sammy Lawhorn. ”Let It Roll” -levyllä tuotannollisen vastuun otti Mike Vernon. Varsinkin illan loppunumeron Got My Mojo Working aikana kansa sekä esiintyjät lämpenivät ja tunnelma kohosi sanoinkuvaamattomaksi. Yleisö todella otti osaa musiikin luomiseen ja kätten taputus, huudot (milloin Muddy niitä halusi) sekä mukana laulaminen sujuivat tapaan, jota Suomessa ei saavuteta Soutustadionin yhteislaulutilaisuuksissakaan. Uuden kitaraniekan myötä bändin musiikillinen ilme muuttui piirun verran pehmeämpään suuntaan. Hän on mm. ”Milk And Alcohol”ylsi aina Top 10-listalle saakka ”Down At The Doctorsin” jäädessä alemmille sijoille. John ”Gypie” Mayo (oik. Ilman levymyyntiä ja muille paikkakunnille tehtyjä konserttimatkoja taitaisivat poikien asiat olla aika huonosti. Toisessa pienessä klubissa soittaa B.B. Lounge. Valkeakoskella 1951) loi uran säveltäjänä ja kirjailijana. Feelgoodin alkoi kovassa nosteessa olevalla bändillä kuumeinen kitaristin etsintä. 1 - 2014 •. Nämä kerhot ja niiden toiminta ovat tuntemattomia ulkopuolisille saati ulkomaalaisille, joten pieni raportti lienee paikallaan. Muddyn taustayhtye oli loistava: Kaikki Chicagon parhaimmistoa. Ehdokaslistoilla vilahti Suomi-äidin helmoissa kasvaneen Albert Järvisenkin nimi (Dave Edmundsilla ja Nick Lowella lienee olleen näppinsä pelissä). & L. Mustang Sally huristeli ympäri salia ja kansa tanssi käytävillä, tuoleilla ja jopa näyttämöllä. Lat. vuonna 2013 keskuudestamme poistuneen Gypien haastattelu. EERO HÄMEENNIEMI (”Stateside”, Blues News #5 = 2/1969) Blues Newsin ensimmäisen ”ulkomaan kirjeenvaihtajan”, Yhdysvalloissa opiskelleen Eero Hämeenniemen ”Stateside”-nimisiä kolumneja ilmestyi vuosien 1968–69 BN-numeroissa #3, #4 ja #5. Yksi seikka näyttää Chicagossa olevan kaikille yhteinen: pieni yleisö ja huono liksa. R.I.P. Feelgoodin uuden musiikillisen ilmeen ja soittamisen ilon autenttisena ja sopivan raakana. Tällä kertaa oli homman nimi SOUL ja sitä saatiinkin niin paljon kuin kukaan pystyi vastaanottamaan. John Phillip Cawthra)
Rusty York (24.5.1935 – 26.1.2014) Bluegrassin, kantrin ja rock’n’rollin välimaastossa 50-luvulta alkaen taituroinut kentuckilainen kitaristi-laulaja. Philip ”Phil” Everly (19.1.1939 – 3.1.2014) Vain muutamia viikkoja ennen 75-vuotispäiväänsä läpi aikuisiän jatkuneen tupakoinnin aiheuttamaan keuhkoahtaumatautiin menehtynyt The Everly Brothers -veljesduon nuorempi osapuoli. Ernest Joseph ”Tabby” Thomas (5.1.1929 – 1.1.2014) Baton Rougessa, Louisianassa artistinuransa lisäksi mm. IN MEMORIAM BN muistaa edesmenneitä musiikkipersoonia Robert ”Chick” Willis (24.9.1934 – 7.12.2013) Vuoden 1972 kaksimielisellä Stoop Down Baby -levytyksellä mainettaan kartuttanut, mutta 50-luvulta aina 2000-luvulle saakka aktiivisesti paljon muutakin levyttänyt blues- ja r&b-laulaja/kitaristi. Eric Allen ”Guitar”Davis (19.3.1972 – 19.12.2013) Autoonsa Chicagon South Sidessa murhattu blueskitaristi ja laulaja, joka tunnettiin paitsi The Troublemakers -yhtyeensä solistina, myös rumpali Bobby “Top Hat” Davisin poikana. Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye | Kiertoradalla www.arialmainos.fi Nauhoituksessa käytetty korkealuokkaista “Jupiter”-laajasaarto äänitystekniikkaa.. The Mighty Hannibal (James Timothy Shaw) (9.8.1939 - 30.1.2014) Vuonna 1958 ensilevytyksensä tehnyt legendaarinen r’n’b- ja soul-vokalistipersoona sekä tuottaja. Ray Price (12.1.1926 – 16.12.2013) Mm. Excello-yhtiölle 60-luvun alkuvuosina levyttänyt swamp blues -artisti. Pete Seeger (3.5.1919 – 27.1.2014) Maineikas newyorkilainen folk-laulaja ja -lauluntekijä, joka saavutti pitkän elämänsä varrella runsaasti huomiota myös poliittisena aktivistina. klubinomistajana ja radioäänenä vaikuttanut sekä esim. Freddie ”Fingers” Lee (Frederick John Cheesman) (24.11.1937 – 13.1.2014) 1960-luvun puolivälin tietämillä soolouransa käynnistänyt brittiläinen rock’n’roll-pianisti ja -laulaja. The Mystics- ja Jay & The Americans -yhtyeissä maineensa luonut amerikkalaislaulaja. kantrihiteistä Release Me, Crazy Arms ja For The Good Times muistettava laulaja- ja lauluntekijälegenda sekä 60-luvulla popularisoituneen ”Nashville Soundin” suunnannäyttäjä. John ”Jay” Traynor (30.3.1943 – 2.1.2014) Mm. Yusef Lateef (William Emanuel Huddleston) (9.10.1920 – 23.12.2013) Vuonna 1957 Savoy-merkillä levytysuransa yhtyeenjohtajana aloittanut jazz-fonisti ja -säveltäjä
April Jazz Areenalla ke 23.4. 33,50 / 41,50 / 149 € Järjestäjä: Espoo Big Band ry apriljazz.fi Larry Goldings/ Peter Bernstein/ Bill Stewart Kolmen huippumuusikon muodostama Hammondtrio on ollut kasassa jo yli 20 vuotta, mutta bändin tie ei ole aiemmin kulkenut Suomen kautta. 22,50 / 27,50 €. Ambrose Akinmusire Bill Stewart Angélique Kidjo Dallapé-orkesteri Cassandra Wilson Ebeli in Concert Espoo Big Band HERD & Aili Ikonen Iiro Rantala Jarmo Saari Republic Jukka Perko K-18 Kari Ikonen Trio Kenny Garrett Larry Goldings Lenni-Kalle Taipale Maria Ylipää & Marzi Nyman Marius Neset Birds Omer Avital Peter Bernstein Robin McKelle & The Flytones Teddy’s WestCoasters Snarky Puppy The Northern Governors The Pedrito Martinez Group Tiempo Habana Timo Lassy Band Robin McKelle & The Flytones Yhtyeen uunituore albumi Heart Of Memphis pursuaa syvää ja karismaattista tunnelmointia soul-, blues- ja motown-vivahtein. Tapiolasalissa pe 25.4. Retro-soulin laulava lähettiläs, Robin McKelle, seuraa uskollisesti Otis Reddingin ja Al Greenin kaltaisten mestareiden jalanjälkiä unohtamatta kuitenkaan omaa, persoonallista ja raikasta otettaan. klo 19 Robin McKelle & The Flytones, Lenni-Kalle Taipale & Jukka Perko: ”Autoilujazzin paluu” Liput ja VIP-paketit toimituskuluineen alk. klo 20 Larry Goldings/Peter Bernstein/Bill Stewart Liput toimituskuluineen alk. Livekonsertin nähneiden hehkutukset kannattaa ottaa tosissaan, jottei eräänä aikamme parhaista Hammond-trioista pidetyn bändin Suomen debyyttikeikka mene sivu suun