Blues News 1/2015 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: STUDEBAKER JOHN JUKKA GUSTAVSON TAP JELLY BLUES BAND TURN ON Henkilökuvia diskografioiden takaa: LULU R&B-tenoristit, osa 21: BUDDY LUCAS Bluesin hahmoja levytysten valossa, osa 28: LEROY CARR Kaikuja kadunkulmista, osa 8: TROY KEYES & THE HIGH KEYS JOHNNY SANSONE JOHNNY SANSONE. BN käy tapahtumissa / Hound Dogin tarina / Muddy Lee Makkonen BN-kriitikoiden parhaat ’14 / Seitsemän tuuman taivas! / Levytutkailut 197301-15-01 ISSN 0784-7726 N:o 271 (1/2015) Hinta 6,80 € 48
42 s. 36 s. 32 s. 26 s. 32 s. 8 s. 18 s. 36 s. 2 • 1 2015 AIHEIN A MUUN MU AS SA: AIHEIN A MUUN MU AS SA: s. 8 s. 18 s. 22 s. 26 s. 42 s. 22 s. 50. 12 s. 12 s. 50 s
Kaikkea mukavaa on siis edelleen tiedossa juurimusiikin ystäville, kyllä kelpaa lasketella kevääseen! Yksi mukava ilmiö tässä FBS-/BNpuuhailussa on ollut se, että saa tavata lukijoita kasvokkain ja vaihtaa kuulumisia sekä aatoksia erilaisissa tapahtumissa eri puolilla Suomea. Rosen BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. Itse uskon juhlien konkretisoituvan, onhan BN pitänyt viime vuosina päänsä tarmokkaasti pinnalla em. 32 BN-arkistojen helmiä: John Mayall ....................... Kisaosallistujat olivat kuitenkin painottuneesti Yhdysvalloista, mikä näkyi myös lopputuloksissa: bändikisan voiton vei Eddie Cotton (Vicksburg Blues Society, USA), solo/duo -sarjan taas Randy McQuay (Cape Fear Blues Society, USA) ja ”Best 1 2015 • 3 KUTSU: FINNISH BLUES SOCIETYN SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS: Lauantaina 28.3.2015 alkaen klo 17:00 yhdistyksen toimitiloissa osoitteessa Suonionkatu 6 (3. – IBC:n tapahtumista ja tunnelmista saamme lukea tarkemmin kakkosnumerosta, johon Memphisin kävijämme ovat lupautuneet kirjoittamaan kokemuksistaan. Massiiviseen katselmukseen (kuten järjestäjätaho mieluiten tapahtumaa nimittää) osallistui parisen sataa aktia ympäri maailman. Rakas aviisimme käynnistää näin järjestyksessä peräti 48. vuosikertansa. Pääkonsertissa (liput myynnissä Tiketissä) esiintyy neljä pääosin Suomessa ennennäkemätöntä artistia, mukaan lukien tämän lehden kansikuvapoikamme Johnny Sansone! Ohjelmasta ja pääkonsertin esiintyjistä löytyy juttua jäljempänä tässä numerossa. rates) vuodelle 2015: 1/4 sivu (1/4 page) 130 eur 1/2 sivu (1/2 page) 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi (1/1 page, except the back cover) 350 eur 1/1 sivu, takakansi (1/1 page, the back cover) 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, Harri Haka, Timo Happonen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Esa Kuloniemi, Juhani Laikkoja, Kai Leivo, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Hannu Nyberg, Teppo Nättilä, Mikke Nöjd, Arto Pajukallio, Marko Peltonen, Ville Pirinen, Jarkko Ravi, Joseph A. 17 Jukka Gustavson ....................................................... 52 Stompin’ 2015 ............................................................ – Aika näyttää; viime vuosien kuluessa olemme kuitenkin nähneet viikatemiehen kulkevan myös aikakauslehtipellossa, todistaneet lukuisten musiikkilehtien loppua. 54 Levytutkailut ............................................................... 2015: N:o 1/15: vk 09 N:o 2/15: vk 17 N:o 3/15: vk 25 N:o 4/15: vk 35 N:o 5/15: vk 43 N:o 6/15: vk 52 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 2/15 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 20.3.2015! 48. 36 BN:n lukijaja toimittajapalsta............................... ajoittuvan SillyStompinin house-bändeineen ja jameineen. huhtikuuta. Stompin’ 2015 -tapahtuman kokonaisuus käsittää kolme juurimusiikkiworkshopia ja erilaisia eri päiville ajoittuvia musiikkitapahtumia, laajan eri valokuvaajien otoksista koostuvan valokuvanäyttelyn, pääkonsertin lauantaina 11.4. 18 Tap Jelly Blues Band .................................................. Kiitokset siis lukijoille, tilaajille ja irtonumeroiden ostajille, jotka BN:n elämän jatkumisen ovat mahdollistaneet sekä tekevät lehden tekemisestä mielekästä. Aikakauslehti-muotoisille julkaisuille povataan tässä jaottelussa sen sijaan edelleen valoisaa tulevaisuutta. FBS:n edustajana Memphisissä International Blues Challenge -kilpailuun tammikuun lopulla osallistunut Honey B. 26 Troy Keyes & The High Keys ..................................... linja 19), Helsinki. sekä rennon, sunnuntai-iltapäivään 12.4. 42 Leroy Carr: Bluesin hahmoja levyjen valossa ..... 4 Johnny Sansone ...........................................................8 Studebaker John ........................................................ Printtimedian maailmanlopun ennustusten yhteydessä jotkut erottelevat tuon synkän näkymän koskevan lähinnä sanomalehtipaperisia lehtiä. FBS toivottaa menestystä Suomiedustajallemme, Micke Bjorklof & Blue Stripille! EBC-kokemuksistakin saamme toivottavasti lukea tarkemmin seuraavasta numerosta. vuosikerta / Volume 48 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti / Managing Editor, advertising sales: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden vuositilaus on 40 euroa. 50 BN käy tapahtumissa ............................................... Oma BN:mme on maailmanlaajuisestikin tarkasteltuna yksi pisimpään yhtäjaksoisesti ilmestyneistä musiikkilehdistä. Rosen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Antero Tirronen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki WWW.BLUESNEWS.FI self-produced cd” -sarjan puolestaan ”Cryin’ Mercy” – Altered Five Blues Band (Grafton Blues Association, USA). Tätä taustaa vasten on syytä toivoa, että saamme vain kolmen vuoden päästä juhlia Blues Newsin 50-vuotissynttäreitä. 20 Turn On ........................................................................ kehityksen vastavirrassa uidessaan. Viime mainittuun sarjaanhan osallistui FBS:n edustajana myös Lazy Moosen hieno debyyttialbumi ”When Trouble Was Born”. Ilmoitushinnat (ad. Maaliskuun puolivälissä jännitetään ja tsempataan taas; Brysselissä järjestetään viidennet European Blues Challenge -kisat, joissa musisoi yhteensä 20 aktia Euroopan eri maista. Voimme olla varsin iloisia lehden pitkästä iästä sinällään, mutta erityisesti näinä nettiaikoina, jolloin printtimedialle on yleisesti povattu kuolemaa ja kadotusta. Jatkakaamme kaikki siis samaan malliin, kohti 50-vuotisetappia, eikös joo! Roots-blues-vuosi on jo pyörähtänyt vauhdikkaasti käyntiin. levymessuilla, keikoilla, konserteissa ja festareilla, myös vaikkapa Stompin’-tonteilla huhtikuussa! Helmikuussa 2014 Talven selkä on taittunut ja tähän liittyy myös se, että pidät käsissäsi vuoden 2015 ensimmäistä Blues News -numeroa. Lämpimästi tervetuloa! Maiju Lasola. Kuten tunnettua (!?), FBS:n koitoksiin lukeutuu paitsi BN:n tekeminen, myös vuotuisen Stompin’-festivaalin järjestäminen. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. 35 R&B-fonistit #21: Buddy Lucas ................................ Tapaamisiin siis jälleen esim. & TBones ansaitsee lämpimät kiitokset ansiokkaista esiintymisistään Beale Streetillä. 55 Etukansi: Johnny Sansone © Joseph A. 12 Muddy Lee Makkonen .............................................. Printtimusiikkilehtien kuolonkorinoita kuuluu siellä täällä parhaillaankin. Kiitokset on yhtälailla syytä osoittaa BN:n toimittajille, jotka jaksavat vapaaehtoisesti lehtemme eteen pakertaa ja uhrata vapaa-aikaansa. 51 Seitsemän tuuman taivas! ...................................... SISÄLTÖ: BN-kriitikoiden vuoden 2014 parhaat! .................. Allekirjoittanut onkin yhä enenevissä määrin saanut vastaanottaa lukuisia kommentteja sekä ihmettelyä koskien BN:n porskuttelua pää pystyssä eteenpäin tässä ’mediakriisissä’. 41 Hound Dogin tarina .................................................. Tänä keväänä järjestyksessä viides Stompin’ valtaa Helsingin pääsiäisen jälkeisellä viikolla 7.–12. 22 Lulun soul-vuodet ..................................................... FBS:n näkökulmasta IBC oli tänä vuonna myös sikäli erityinen, että FBS:n/BN:n pitkäaikaisiin toimijoihin lukeutuva Pertti Nurmi pokkasi Memphisissä ansaitusti itselleen Keeping The Blues Alive Awardin ”Art & Photography” -sarjassa
1951–1967 (RockBeat 5-CD) Hustle Fuzz – Hustle Time (Goofin’) Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) The Planet Rockers – Return Of... 4 • 1 2014 BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2014 PARHAAT! Blues Newsin toimittajakunnan perinteinen vuoden parhaimpien äänitejulkaisujen (CD:t, LP:t tai DVD:t) äänestys on jälleen suoritettu. 1-3 (VLMedia) eri esittäjiä – The Ric & Ron Story, Volume 1-2 (Ace). 6-9 (Ace) eri esittäjiä – Kannat Kattoon 1954–1961, Vol. Äänestyksessä eniten pisteitä keränneet levyt (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) löytyvät artikkelin viimeiseltä sivulta. (Goofin’) Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) Sugar Ray & The Bluetones – Living Tear To Tear (Severn) Nick Waterhouse – Holly (Innovative Leisure) Junior Wells – Southside Blues Jam (Delmark, cd-uudelleenjulkaisu) Barrence Whitfield & The Savages – Dig Thy Savage Soul (Bloodshot) eri esittäjiä – ...By The Bayou, Vol. (Witchcraft-International) Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye – Kiertoradalla... Kukin aktiiviavustaja sai mahdollisuuden nimetä korkeintaan 20 suosikkiaan, jotka on esitetty ohessa artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. Live! (Alligator) Mark Hummel – The Hustle Is Really On (Electro-Fi) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) Aki Kumar – Don’t Hold Back (Greaseland) Lynwood Slim – Hard To Kill (Rip Cat) Magic Slim & The Teardrops – Pure Magic (Wolf) Liz Mandeville – Heart ’O’ Chicago (Blue Kitty) The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) RJ Mischo – Everything I Need (omakustanne) Mississippi Heat – Warning Shot (Delmark) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Rod Piazza & The Mighty Flyers – Emergency Situation (Blind Pig) John Primer & The Teardrops – You Can Make It If You Try, Live (Wolf) Johnny Winter – Step Back (Megaforce) eri esittäjiä – The Walter Davis Project (Electro-Fi) Pete Hoppula: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Missy Andersen – In The Moment (Main Squeeze) Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) Marcia Ball – The Tattooed Lady And The Alligator Man (Alligator) Pee Wee Crayton – Texas Blues Jumpin’ In Los Angeles (Ace) Doghouse Sam & his Magnatones – Knock Knock (Blues Boulevard) The ”5” Royales – Soul & Swagger: The Complete... Weiss – Red Beans & Weiss (Anti) Johnny Winter – Step Back (Megaforce) Aarno Alén: The Contours & Dennis Edwards – Just A Little Misunderstanding (Kent) The Falcons – The Definitive Falcons Collection (History Of Soul) Lee Fields – Emma Jean (Truth & Soul) Ruthie Foster – Promise Of A Brand New Day (Blue Corn) Candi Staton – Life Happens (Becarah) Bettye Swann – The Complete Atlantic Recordings (Real Gone) eri esittäjiä – Deep Soul Moments (Outta Sight) eri esittäjiä – Soul On The West Coast (History Of Soul) eri esittäjiä – Soul From New York City (History Of Soul) eri esittäjiä – Chicago Soul: Early Years (History Of Soul) Harri Haka: Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) B.B. Live! (Alligator) Ruthie Foster – Promise Of A Brand New Day (Blue Corn Music) Rory Gallagher – Irish Tour ’74 (Capo/Sony Music 7-CD+DVD) Shawn Holt & The Teardrops – Daddy Told Me (Blind Pig) Johnny Legend – I Itch! (Bluelight) The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) RJ Mischo – Everything I Need (omakustanne) Mississippi Heat – Warning Shot (Delmark) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Nighthawks – 444 (EllerSoul) Candi Staton – Life Happens (Becarah) Sugar Ray & The Bluetones – Living Tear To Tear (Severn) Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) Chuck E. & The Blues Shacks – Businessmen (CrossCut) Rory Block – Hard Luck Child: A Tribute To Skip James (Stony Plain) Billy Branch & The Sons Of Blues – Blues Shock (Blind Pig) Bob Corritore – Taboo (Delta Groove) Rick Estrin & The Nightcats – You Asked For It... Honey Aaltonen: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Andy T / Nick Nixon Band – Livin’ It Up (Delta Groove) Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) Marcia Ball – The Tattooed Lady And The Alligator Man (Alligator) Ronnie Earl – Good News (Stony Plain) Rick Estrin & The Nightcats – You Asked For It..
John – Ske-Dat-De-Dat: The Spirit Of Satch (Concord) Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information (Rockadillo) The Holmes Brothers – Brotherhood (Alligator) Nathan James – Hear Me Calling / Natural Born That Way (Sacred Cat) The Kokomo Kings – Artificial Natural (Grime Tone, -13) The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Charlie Musselwhite – Juke Joint Chapel (omakustanne, -13) Pelkkä Pirttinen – En tunne sua pimeässä / Kuolema tulee (omak.single, -13) Thornbjörn Risager & The Black Tornado – Too Many Roads (Ruf) Matt Schofield – Far As I Can See (Mascot/Provogue) Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) Sugar Ray & The Bluetones – Living Tear To Tear (Severn) Walter Trout – The Blues Came Callin’ (Provogue). Live! (Alligator) Eddie Giles – Southern Soul Brother (Kent) Jim Liban with Joel Patterson Trio – I Say What I Mean (Ventrella) RJ Mischo – Everything I Need (omakustanne) John Németh – Memphis Grease (Blue Corn Music) Terrie Odabi – Evolution Of The Blues (Soul & Blues Pub.) Bobby Reynolds – Ready For The World (omakustanne) Bobby Rush with Blinddog Smokin’ – Decisions (Silver Talon) Preston Shannon – Dust My Broom (Continental) Jarekus Singleton – Refuse To Lose (Alligator) Dave Specter – Message In Blue (Delmark) Junior Wells – Southside Blues Jam (Delmark, cd-uudelleenjulkaisu ) Willie West – Lost Soul (Timmion) eri esittäjiä – Chills & Fever (Jasmine) eri esittäjiä – Hard To Explain: More Shattered Dreams (Ace/BGP) Timo Kauppinen: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Selwyn Birchwood – Don’t Call No Ambulance (Alligator) Joe Bonamassa – Different Shades Of Blue (Provogue) Eric Clapton & Friends – The Breeze: An Appreciation To JJ Cale (Surfdog) Gary Clark Jr – Live (Warner Bros.) Leonard Cohen – Popular Problems (Columbia) Robert Cray Band – In My Soul (Provogue) Doghouse Sam & his Magnatones – Knock Knock (Blues Boulevard) Beth Hart with Joe Bonamassa – Live In Amsterdam (Provogue) Jittery Jack – Gonna Have A Time With Jittery Jack (Annabelle) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) JW Jones – Belmont Boulevard (Blind Pig) Erja Lyytinen – The Sky Is Crying (Tuohi) Janiva Magness – Original (Fathead) Imelda May – Tribal (Decca) Pietarin Spektaakkeli – Rakkauteen (Roihis Musica) Duke Robillard – Calling All Blues (Stony Plain) Brian Setzer’s Rockabilly Riot! – All Original (Surfdog) Kenny Wayne Shepherd – Goin’ Home (Provogue) Nick Waterhouse – Holly (Innovative Leisure) Esa Kuloniemi: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) Eric Bibb – Blues People (Stony Plain) The Black Keys – Turn Blue (Nonesuch) Gary Clark Jr – Live (Warner Bros.) Boo Boo Davis – What Kind Of Shit Is This. 5 Kriitikoiden vuoden parhaat ! Kriitikoiden vuoden parhaat ! 1 2015 • Jari Kolari: Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) Al Blake – Blues According To Blake (Soul Sanctuary, -13) Bob Corritore – Taboo (Delta Groove) Mark Hummel – The Hustle Is Really On (Electro-Fi) The Knickerbocker All Stars – Open Mic At The Knick (JP Cadillac) Little Mike & The Tornadoes – All The Right Moves (Elrob) The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) RJ Mischo – Everything I Need (omakustanne) Mississippi Heat – Warning Shot (Delmark) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) The Nighthawks – 444 (Ellersoul) Rod Piazza & The Mighty Flyers – Emergency Situation (Blind Pig) John Primer & The Teardrops – You Can Make It If You Try, Live (Wolf) Raoul & The Big Time – Hollywood Blvd (Big Time) Eija Jauhiainen: Joe Bonamassa – Different Shades Of Blue (Provogue) Erja Lyytinen – The Sky Is Crying (Tuohi) Bernie Marsden – Shine (Provogue) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) No Sinner – Boo Hoo Hoo (Provogue) Matt Schofield – Far As I Can See (Mascot/Provogue) Brian Setzer’s Rockabilly Riot! – All Original (Surfdog) Kenny Wayne Shepherd – Goin’ Home (Provogue) Walter Trout – The Blues Came Callin’ (Provogue) Jon Zeeman – Down On My Luck (Membrane) Kari Kempas: Linsey Alexander – Come Back Baby (Delmark) Billy Branch & The Sons Of Blues – Blues Shock (Blind Pig) Brian Carpy – Rockin’ Bollocks (Bamboo Worldwide) Otis Clay & Johnny Rawls – Soul Brothers (Catfood) Johnny Drummer – Bad Attitude (Earwig, -13) Rick Estrin & The Nightcats – You Asked For It... (Black & Tan) Dr
11 (453 Music EP) Dave Specter – Message In Blue (Delmark) Candi Staton – Life Happens (Becarah) JJ Thames – Tell You What I Know (DeChamp) Willie West – Lost Soul (Timmion) The Windy City Four – The Windy City Four (Yawl‘s) eri esittäjiä – South Side Story, Vol. Wells – Play The Blues / The Deluxe Edition (Friday Music) Travis Haddix – Love Coupons (Benevolent Blues) Lightnin’ Hopkins – Free Form Paterns (Charly 2-CD) Keb’ Mo’ – Bluesamericana (Kind Of Blue Music) Albert King – Live In The ’70s (Rock Beat) Freddie King – Live & Loud 1968 (Rock Beat) Larry Lampkin – The Blues Is Real (Kaint Kwit) Barbara Lynn – Complete Atlantic Recordings (Rhino/Real Gone Music) Mr. 6 • 1 2014 Pertti Nurmi: Linsey Alexander – Come Back Baby (Delmark) Chuck Berry – Rock And Roll Music, Any Old Way You Choose It (Bear Family 16-CD) Billy Branch & The Sons Of Blues – Blues Shock (Blind Pig) Otis Clay & Johnny Rawls – Soul Brothers (Catfood) Bob Corritore – Taboo (Delta Groove) Eddie Cotton – Here I Come (DeChamp) Pee Wee Crayton – Texas Blues Jumpin’ In Los Angeles (Ace) Johnny Drummer – Bad Attitude (Earwig, -13) Buddy Guy & Jr. 1-3 (VLMedia) eri esittäjiä – The Last Shout! Twilight Of Blues Shouters (Fantastic Voyage 3-CD) Maiju Lasola: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Devon Allman – Ragged & Dirty (Ruf) Boo Boo Davis – What Kind Of Shit Is This (Black & Tan) Rory Gallagher – Irish Tour ‘74 (Capo/Sony Music 7-CD + DVD) Hustle Fuzz – Hustle Time (Goofin’) Nathan James – Hear Me Calling (Sacret Cat) Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Saltwater Jinx – Saltwater Jinx (Puuma) Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) Terry Hanck Band & friends – Gotta Bring It On Home To You (Delta Groove) The Del Rays – Play Old School Rock’n’Roll (Goofin’) Thorbjörn Risager & The Black Tornado – Too Many Roads (Ruf) Trick Bag – Shake Your Bags (Trichord-Levy) Willie West – Lost Soul (Timmion) Teppo Nättilä: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Chuck Berry – Rock And Roll Music, Any Old Way You Choose It (Bear Family 16-CD) The Balham Alligators – Bayou-Degradable (Proper) Joe Bonamassa – Different Shades Of Blue (Provogue) Joe Bonamassa – Tour De Force (Provogue 4 x 2-CD/2-3-LP) Jeff Bridges & The Abiders – Live (Ramp) Rory Gallagher – Irish Tour ’74 (Capo/Sony Music 7-CD+DVD) Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information (Rockadillo) The Hellraisers – Lost And Found, Rare & Rediscovered Recordings (Neu Piste) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) Mickey Jupp – Kiss Me Quick, Squeeze Me Slow (Repertoire 3-CD+DVD) Jerry Lee Lewis – Rock & Roll Time (Vanguard) Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) Janne Louhivuori – Electric Guitar (Texicalli) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Willie Nelson – Band Of Brothers (Sony Music) Billy Joe Shaver – Long In The Tooth (Lightning Red) Skinny Molly – Here For A Good Time (Moss Rose) Marty Stuart & his Fabulous Superlatives – Saturday Night/Sunday Morning (Superlatone) Walter Trout – The Blues Came Callin’ (Provogue). Sipp, The Mississippi Blues Child – It’s My Guitar (Baby Boy, -13) Lucky Peterson – The Son Of A Bluesman (Jazz Village) Bobby Rush with Blinddog Smokin’ – Decisions (Silver Talon) Jarekus Singleton – Refuse To Lose (Alligator) Riku Metelinen: Rory Block – Hard Luck Child: A Tribute To Skip James (Stony Plain) Ben Granfelt Band – Handmade (Turenki) Buddy Guy – Rhythm & Blues (RCA 2-LP/2-CD, -13) Doghouse Sam & his Magnatones – Knock Knock (Blues Boulevard) Fabulous Thunderbirds – On The Verge (Severn, -13) Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information (Rockadillo) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) Ninni Poijärvi – Tie (Turenki) Original Hardway – How To Play The Blues (Fifty Fifty) Private Practice – Plays Dr Feelgood (omakustanne) Brian Setzer’s Rockabilly Riot! – All Original (Surfdog) Still Blues – Snake Soup (Traphill) Trick Bag – Shake Your Bags (Trichord-Levy) Turn On – Diamond In The Rough (omakustanne) Juhani Laikkoja: Grady Champion – Bootleg Whiskey (Malaco) Pee Wee Crayton – Texas Blues Jumpin‘ In Los Angeles (Ace) Johnny Drummer – Bad Attitude (Earwig, -13) Lee Fields – Emma Jean (Truth & Soul) Uvee Hayes – In The Mood (Mission Park) Sharon Jones & The Dap-Kings – Give The People What They Want (Daptone) Louisiana Red – Lowdown Back Porch Blues (Roulette/Warner Japan) Bobby Rush with Blinddog Smokin’ – Decisions (Silver Talon) Bobby Rush – Upstairs At United, Vol. 23 (Numbero) Mikke Nöjd: Birdlegg – Birdlegg (Dialtone, -13) Bob Corritore – Taboo (Delta Groove) The Del Rays – Play Old School Rock‘n‘Roll (Goofin’) Howlin’ Bill – Hungry (Blues Boulevard) Hustle Fuzz – Hustle Time (Goofin’) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) John Lindberg Trio – Dig It! (Enviken) Mississippi Heat – Warning Shot (Delmark) Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops (Severn) John Primer & The Teardrops – You Can Make It If You Try, Live (Wolf) Rebound – Tiger & Ravens (Turenki) Restless – Seconds Out (Bluelight) Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) The Sultans – More Houserockin’ And Other Boogies (Ektro) T-Bear & The Dukes – Ice Machine (omakustanne) Trick Bag – Shake Your Bags (Trichord-Levy) Big Joe Turner – Live 1983 (Floating World) eri esittäjiä – Kannat Kattoon 1954–1961, Vol
Vuoden 2014 uusintajulkaisu: 1. Rick Estrin & The Nightcats – You Asked For It... 4. Mark Hummel – The Hustle Is Really On (Electro Fi) 3 p. Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) 6 p. Junior Wells – Southside Blues Jam (Delmark) 3 p. Candi Staton – Life Happens (Becarah) 3 p. TT Tarkiainen: Niko Ahvonen – Pohjoinen Soul (Turenki) Robben Ford – A Day In Nashville (Provogue) Fred & The Healers – Hammerbeatmatic (Blues Boulevard) Mark Hummel – The Hustle Is Really On (Electro Fi) Wilko Johnson / Roger Daltrey – Going Back Home (Chess) Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) Little Boogie Boy Blues Band – It’s All In The Blues (Happy Clam) Erja Lyytinen – The Sky Is Crying (Tuohi) Andres Roots & Raul Terep – Trad.alt.blues (Roots Art) Rob Tognoni – The Lost Album (Blues Boulevard) Mirel Wagner – When The Cellar Children See The Light Of Day (Kioski) ZZ Top – Live At Montreaux 2013 (Eagle Vision DVD) Vesa Walamies: Dave & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) Rory Block – Avalon Blues (Stony Plain, -13) Peter Funk – Slidewalk (Blind Lemon) Ismo Haavisto – Mean Blue Train (Lake Water) Corey Harris – Fulton Blues (Blues Boulevard) Howlin’ Bill – Hungry (Blues Boulevard) The Knickerbocker All Stars – Open Mic At The Knick (JP Cadillac) Louisiana Red – The Sky Is Crying (Wolf) John Primer & The Teardrops – You Can Make It If You Try, Live (Wolf) Paavo Pesonen – Long Ways From Home (omakustanne) John Primer – You Can Make It If You Try (Wolf) Trickbag – With Friends, Vol. Joe Bonamassa – Different Shades Of Blue (Provogue) 3 p. 2. Bobby Rush with Blinddog Smokin’ – Decisions (Silver Talon) 3 p. Doghouse Sam & his Magnatones – Knock Knock (Blues Boulevard) 3 p. Lazy Moose – When Trouble Was Born (omakustanne) 5 p. Rory Gallagher – Irish Tour ’74 (Capo/Sony Music 7-CD+DVD) 3 p. Trick Bag – Shake Your Bags (Trichord-Levy) 3 p. Vuoden 2014 kansainvälinen julkaisu: 1. 4. Big Joe Turner – Live 1983 (Floating World) 2 p. Hustle Fuzz – Hustle Time (Goofin’) 3 p. 2. Dave Alvin & Phil Alvin – Common Ground (Yep Roc) 7 p. 1 (Magic, -13) Big Joe Turner – Live 1983 (Floating World) Eddie ”Cleanhead” Vinson – The Original Cleanhead (Ace) Junior Wells – Southside Blues Jam (Delmark, cd-uudelleenjulkaisu) Weeds – Picking Weeds (omakustanne) Reverend Robert Wilkins – Prodigal Son (Bear Family) eri esittäjiä – Definitive Detroit Blues (Not Now Music, -13) eri esittäjiä – Okeh Blues Story (One Day, -13) eri esittäjiä – Super Black Blues (Ace) 1 2015 •. (Bear Family 16-CD) 2 p. Johnny Drummer – Bad Attitude (Earwig, -13) 3 p. 3. Mud Morganfield & Kim Wilson – For Pops: A Tribute To Muddy Waters (Severn) 9 p. John Primer & The Teardrops – You Can Make It If You Try, Live (Wolf) 4 p. Erja Lyytinen – The Sky Is Crying (Tuohi) 3 p. 6. Billy Boy Arnold – The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain) 5 p. Walter Trout – The Blues Came Callin’ (Provogue) 3 p. Billy Branch & The Sons Of Blues – Blues Shock (Blind Pig) 3 p. The Mannish Boys – Wrapped Up And Ready (Delta Groove) 5 p. Bob Corritore – Taboo (Delta Groove) 4 p. Kriitikoiden vuoden parhaat ! Kriitikoiden vuoden parhaat ! Vuoden 2014 kotimainen julkaisu: 1. 11. Brian Setzer’s Rockabilly Riot! – All Original (Surfdog) 3 p. Johnny Spence & Doctor’s Order – Kickstart Your Mojo (Goofin’) 5 p. Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information (Rockadillo) 3 p. Sugar Ray & The Bluetones – Living Tear To Tear (Severn) 3 p. The Del Rays – Play Old School Rock’n’Roll (Goofin’) 2 p. Mississippi Heat – Warning Shot (Delmark) 4 p. eri esittäjiä – Kannat Kattoon 1954–1961, Vol. Pee Wee Crayton – Texas Blues Jumpin‘ In Los Angeles (Ace) 3 p. RJ Mischo – Everything I Need (omakustanne) 4 p. Chuck Berry – Rock And Roll Music... 1-3 (VLMedia) 2 p. Willie West – Lost Soul (Timmion) 3 p. Live! (Alligator) 3 p. 7
Vaikkei pitkän uran luonut jyhkeä-ääninen laulaja ja multi-instrumentalisti aivan paljasjalkaisia seutulaisia olekaan, on hän kuitenkin asustellut New Orleansin kulmakunnilla vakituisesti jo 90-luvun alusta lähtien ja auttanut myös osaltaan mm. Joitakin kertoja näin isäni myös pianon äärellä. Vuoden 1945 jälkeen hän jäi joksikin aikaa Englantiin ja kuului muusikkoporukkaan, joka säesti sen hetken isoja tähtiä heidän konsertoidessaan maassa. Sivummalta vanhemman väen touhuja ihaillen seuranneeseen nuorempaan Sansoneen iski pirullinen purema. Kotiuduttuaan armeijasta hän kouluttautui opettajaksi mutta jatkoi yhä keikkailua viikonloppuyhtyeissä. Johnin kanssa. Chenierin ja Tab Benoitin tapaisten kaupungin nykypolven artistien nousua yhä laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen. ISÄN SIUNAUKSELLA MUUSIKOKSI Musiikkipöpön nuoreen Johnny Sansoneen tartutti hänen oma isänsä. Sota-aikana haavoittunut ja sitä kautta komennuksen armeijan viihdytysjoukkoihin saanut Al ”Wire Arm” Sansone piti soittoharrastustaan yllä myös siviilissä sekä oli mukana järkkäilemässä railakkaita uima-allasbileitä, joissa esiintyi usein erilaisia yhtyeitä. Tab Benoitin, Cyril Nevillen sekä Dr. Tuolloin isäni oli päättänyt, että hänen rakkautensa musiikkiin on sellainen asia, jonka tulee myös jatkua suvussa. Nykypäivän keikkojen vakiokalustoon kuuluvan haitarin Sansone liitti soitinrepertuaariinsa joulun alla 1987, kuultuaan Clifton Chenierin edesmenneen ja vannotettuaan itsensä huolehtimaan osaltaan siitä, ettei zydecoperinne vain pääse kuolemaan alan suurimman sankarin mukana. – Isäni soitti saksofonia, klarinettia ja muitakin instrumentteja – enkä tarkkaan ottaen edes tiedä mitä kaikkia, sillä hän menehtyi aivan liian nuorena. Saksofonin lisäksi Johnny treenasi kitaran ja huuliharpun soittoa. Hänhän mm. soitti Dave Brubeckin kanssa Yhdysvaltain armeijan tukikohdissa toisen maailmansodan aikana esiintyneessä The Wolf Pack -kokoonpanossa. Oman läpimurtoalbuminsa ”Crescent City Moon” vuonna 1996 julkaissut voodoo-bluesin suurlähettiläs on huomioitu viime vuosina etenkin lauluntekijänä sekä jäsenyydestään New Orleansin ”super-yhtyeessä” Voice Of The Wetlands All-Stars yhdessä mm. Viimeksi mainitusta tulikin 13 ikävuoteen mennessä hänen ykkösinstrumenttinsa. Niinpä sitten aloitin alttofonin puhaltamisen 8-vuotiaana. – Luulenpa, että jokainen muusikko haluaa joskus levitellä siipiään ja katsoa, onko hänen mahdollista irtautua maasta jonkin uuden © J ohnn y S ansone ”Luulenpa, että jokainen muusikko haluaa joskus levitellä siipiään ja katsoa, onko hänen mahdollista irtautua maasta jonkin uuden soittimen turvin.”. Anders Osbornen, Kenny Nealin, C.J. 8 • 1 2015 JOHNNY SANSONE JOHNNY SANSONE PETE HOPPULA New Jerseyn Orangessa vuonna 1958 syntyneen Johnny Sansonen musiikkia leimaa poikkeuksellisen vahva louisianalainen kierre
Austiniin, Bostoniin sekä Pohjois-Carolinan Chapel Hilliin. Chenier oli suuri vaikutin minulle silloin alkuvaiheissa. Tämä tapahtui alkuperäisjäsenten, laulaja Darrell Nulischin ja huuliharpisti Jerry Portnoyn eron jälkeen sekä jonkin aikaa ennen Ronnien päätöstä ryhtyä esittämään pelkästään instrumentaaleja ilman laulusolistia. 80-luvun lopulla hän liittyi puoleksi vuodeksi LP:lläänkin vierailleen Ronnie Earlin luotsaamaan Broadcasters-ryhmään. Kerroin hänelle viimeisen kerran nähdessämme, kuinka tärkeää se oli ollut minulle. Minä vietin nuoruuteni seikkaillen ympäri maata, asustellen siellä missä vain oli jotain hommia tarjolla ja siirtyen sitten seuraavaan paikkaan. Suunnannäyttäjinä toimivat myös isän levyhyllystä löytyneet swing-savikiekot. Jotta voisit ymmärtää sitä, sinun täytyy elää niin itse. James Cottonilta, Junior Wellsiltä, George ”Harmonica” Smithiltä ja monilta muilta. Olin hyvin onnekas päästessäni mukaan kuvioihin silloin, kun oli vielä mahdollista tutustua sellaisiin tyyppeihin. Kaikki alkuperäisen Blues Partyn kaverit soittavat edelleen, esim. kitaristi Ivan Appelrouth on tehnyt viime aikoina muutamia hienoja levyjä ja rumpali Willie Harper on yhä bluesharpistien keskuudessa kentän kysytyimpiä shuffle-rumpaleita. Ronnie oli niin innostunut kertoessaan olevansa menossa Austiniin tekemään yhteiskeikkoja Vaughanin kanssa. – Myöhemmin pääsin esiintymään Ronnien lämppärinä sekä soittamaan hänen bändinsä kanssa. Silloin tartuin haitariin enkä aikonut enää päästää siitä irti. Good Thing”. Jotkut ihmiset kuluttavat kaiken aikansa pyrkiessään olemaan hyviä yhdessä asiassa. Laitettuaan levyn pyörimään, hän pystyi nyt itsekin musisoimaan äänitteen päälle. Jumpin’ Johnny & the Blues Party -yhtyeen (Ivan Appelrouth: kitara, John Sheppard: basso, Willie Harper: rummut) debyyttialbumi ”Where Y’at?” ilmestyi 1988 ensin artistin omalla ShortStack-merkillä ja sitten uusintapainoksena Bob Greenleen operoimalla floridalaisella King Snake Recordsilla. 1 2015 • 9 soittimen turvin. Mikä saa minut tuntemaan niin. Broadcasters-vaiheen jälkeen Sansonen kodiksi vakiintui vuonna 1990 New Orleans. Tuottajana, basistina sekä baritonisaksofonistina toimineen Bob Greenleen Floridan studiossa pidetyissä sessioissa Chicagoja Louisiana-bluesin yhtälöä olivat tällä kertaa rakentamassa toistakymmentä alan ammattilaista, kuten kitaristit Kenny Neal, Ernie Lancaster ja Foghat-yhtyeen Bryan Bassett, kosketinsoittajat Lucky Peterson ja Rev. Tutustuin tuolloin myös Ronnie Earliin. Monessa mukana ollut isä pyöritti päivätöidensä ohessa myös jonkinlaista jukebox-vuokratoimintaa – ja yksi korjaamista odottaneista aparaateista päätyi säilöön Sansoneiden kellariin. Myös soittopuuhat muuttuivat entistä vakavammiksi. Kesti koko päivän päästä osoittamaan kunniaa kuninkaalle. – Ryhdyin soittamaan bändeissä jo high school -vuosina mutta collegeen siirryttyäni löysin kavereita, jotka itseni tavoin pitivät kaikenlaisesta musiikista – ja myös keräilivät levyjä. Minä todella halusin olla kitaristi ensimmäisissä bändeissäni, mutta ainahan sieltä löytyi joku itseäni parempi – ja minä taas olin lahjakkaampi harpistina. – Olen aina antanut musiikin johdattaa minua ja olen koittanut ymmärtää, mikä tekee siitä niin hienoa. Osallistuimme tuolloin monille pakettiturneille saman ohjelmatoimiston alaisuudessa olleiden Chicagoblues-legendojen kanssa. Niihin aikoihin perustin ensimmäiset omat yhtyeeni. Myöhemmin muutin katsontatapaani eri instrumentteja kohtaan: ei ole niin olennaista, miten soitat vaan se, mitä sinulla on sanottavanasi. Hauska juttu, että hän oli paljon nuorempi silloin kuin minä olen nyt. Howlin’ Wolfilta, Little Walterilta ja Freddy Kingiltä), koostui kakkosjulkaisu lähes yksinomaan Sansonen itse rustaamista kappaleista. Tapasimme siis ensimmäisen kerran ja ystävystyimme samantien. Kävin Cliftonin kotikulmilla Opelousasissa, Louisianassa, minne kaikki maailman haitaristilegendat olivat kokoontuneet. New Orleansissa Sansone ryhtyi vuorostaan yhteistyöhön mm. Billy C. Sain Ronnien myös vierailemaan ensimmäisellä soololevylläni. Näin ollen ryhdyin harjoittelemaan haitarin kanssa pian Clifton Chenierin kuoleman jälkeen. Olin kauhuissani, kunnes näin hänen hymyilevän ja tajusin sen olevan vain osa showta. Hänen poikansa CJ on myös läheinen ystäväni ja olimme syntyneetkin vuoden samana päivänä. URA URKENEE Collegeopintojen myötä Sansone muutti Coloradoon vuonna 1975 sekä edelleen mm. Kuvittelin, että hän oli huutamassa suoraan minulle ja ettei paikalla edes ollut muuta yleisöä. Säestimme klubeilla ja festivaaleilla mm. Sain vastaavanlaista suunnistusapua myös mm. Muistan ajatelleeni sitä voimaa ja jännitettä – sekä lopulta helpotusta miettiessäni, että tuota samaa minäkin haluan jonain päivänä tehdä. Pian hän sai tilaisuuden esiintyä myös oikeiden legendojen kanssa. Tätä ennen olin jo työskennellyt yhdessä mm. fonistien Joe Cabralin. Olin mennyt katsomaan Roomful of Bluesia heidän kitaristinsa Duke Robillardin takia, mutta keikalla tajusin Ronnien korvanneen hänet. Täysipainoisen kiertue-elämän aloitin heti päästyäni collegesta. Muistan Earlin vouhkanneen jostain uskomattomasta teksasilaisesta kitaristista ja hän antoi minulle kasettikopion kaverin live-äänitteestä. Se oli nuori Stevie Ray. Kun esikoista sävyttivät vielä monet covervalinnat (mm. John Lee Hookerin kanssa, kun avasimme hänelle kiertuekeikkoja oman bändini voimin. Muistan nähneeni Howlin’ Wolfin, kun olin 14-vuotias ja hän säikäytti kurat housuuni. Pian sen jälkeen yhtyeeni hajosi ja vastaanotin itse kutsun saapua Bostoniin ja liittyä The Broadcastersiin. Bluesiin teini-ikäisen Sansonen puolestaan tutustutti aikoinaan Jimmy Reedin kasiraitanauha. Kokoonpano ei ehtinyt tehdä levytyksiä, mutta Johnny sai arvokasta kokemusta päästessään Earlin omien keikkojen lisäksi myös komppaamaan lukuisia bluesmaailman suuruuksia. Tuolloin ilmestyi myös uudelleenjärjestäytyneen Blues Partyn toinen King Snake -pitkäsoitto, Ichiban-yhtiön jakelema ”Mr. Wirtz sekä haitaristina ja vierailevana laulajana toiminut C.J. – Pääsin soittamaan 13-vuotiaana huuliharppua Honeyboy Edwardsin rinnalla eräillä folk-festivaaleilla. Johnnyllä ei ollut vahvistinta eikä oikeaa mikrofonia, mutta hän leikkasi juken neulapään piuhat irti ja kytki järjestelmään pienen mikin kasettinauhurista. Chenier. Jimmy Rogersia, Robert Jr Lockwoodia, Pinetop Perkinsiä, Snooky Pryoria, James Cottonia ja Hubert Sumlinia, joskus heitä kaikkia samaan aikaan
Silloin kun lähdet menemään väärään suuntaan, sinulla on edes turvaverkko. Viimeiset kolme omaa albumiani ovat olleet ystäväni Anders Osbornen tuottamia, ja hän on niitä harvoja ihmisiä, joihin tunnen voivani todella luottaa. 2004. 1989 perustetussa The Iguanasissa. Mike Zito, Susan Cowsill, Jane Bunnett, Sonny Rhodes, Ernie Vincent ja Cyril Neville). Myimme kiekkoja suoraan esiintymislavalta ja muistan hyvin, kun raahasin niitä isoja LP-laatikoita ympäriinsä, keikalle ja sen jälkeen takaisin hotellille. Matkan varrelle on mahtunut myös monia muita sessioita eri artistien kanssa (mm. Benoitin, Charlie Musselwhiten, Sue Foleyn, Kenny Nealin ja Steve Jamesin kanssa. 10 • 1 2015 ja Derek Hustonin sekä haitaristi-kitaristi Rod Hodgesin kanssa, jotka olivat kaikki mukana v. Olin tutustunut heppuun, joka tuotti Blues Partyn esikoislevyn ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Vastaavasti kiekon nimiraidan Offbeat palkitsi vuoden kappaleena, solistin itsensä vuoden parhaana harpistina ja hänen kokoonpanonsa vuoden bändinä. 1987 perustettu, viime aikoina suosikkisarja Tremen välityksellä taas uutta medianäkyvyyttä saanut rootsryhmä The Subdudes. Tajusin kyllä, että tarvittiin jakeluyhtiö. Toinen varsinainen ShortStack-julkaisu ”Crescent City Moon” oli kansallinen menestys, joka voitti myös paikallisia palkintoja – mikä sitten herätti myös Rounder-yhtiön kiinnostuksen. nimettiin neworleansilaisen Offbeatlehden äänestyksessä vuoden parhaaksi julkaisuksi. Levyllä on kymmenen uutta kappaletta ja mukana on myös tribuuttilaulu Lightnin’ Bug Rhodesille, joka on kirjoitettu 23 vuotta sitten. v. Rosen ”Kirjoitan lauluja usealla eri tavalla. Sansonen kanssa he työstivät soolopitkäsoiton ”Crescent City Moon”. Puolet esityksistä on akustisia ja muutenkin olen palannut enemmän tarinankerrontatyyliin. Tunsin Bob Greenleen Kingsnake-studiosta, jossa olin tehnyt aiemmin töitä, joten sovimme jakeludiilistä. rakennustyömailla. Yhä pystyssä oleva chicanorock-vaikutteinen bändi julkaisi 2014 viimeisimmän albuminsa ”Juarez”. Niinpä päätin keskittyä jatkossa vain omien äänitteideni tuottamiseen. Kiertuebändini (John Fohl: kitara, Jeffery Bridges: basso, Rob Lee: rummut) soittaa sillä. – ShortStack Records syntyi haaveestani tuottaa ja julkaista jonain päivänä tuntemattomien bluesmiesten levyjä. Vuonna 1996 ilmestynyt levy koostui yhtä coveria (vierailevan slidekitaristin Sonny Landrethin tähdittämä Ted Hawkinsin Sweet Baby) lukuun ottamatta laulajan omista kappaleista. Vuonna 2002 hän osallistui Grammy-ehdokkuudella huomioidun kokoelmalevyn ”Preachin’ The Blues – Tribute To Mississippi Fred McDowell” (Telarc) muusikkokaartiin yhdessä mm. Kirjoitimme siis laulut ja äänitimme ne, ja sitten hän katosi omille teilleen. Sopimus Rounder-Bullseye Bluesin kanssa kuitenkin avasi kaivattuja ansaintakanavia. Tein kyllä useita muitakin levytyksiä ShortStackillä mm. Pidin siitä miehestä ja tiesin saavani homman toimimaan. Suoalueiden mestarikitaristeista Sonny Landrethin ohella Sansonen ystäviin lukeutui Tab Benoit, jonka albumeilla ”Swampland Jam” (1997) ja ”Nightrain To Nashville” (2008) hän vieraili. Luther ”Guitar Junior” Johnsonin ja Clarence ”Gatemouth” Brownin yhtyeistä tuttu urkuri Krown myös muodosti Sansonen ja kitaristi John Fohlin kanssa trion Sansone-Krown & Fohl, jonka samanniminen albumi ilmestyi ShortStackilla v. Kaveri ei ollut kuin 50-vuotias kuollessaan epäselvissä olosuhteissa (Rockinghamissa, Pohjois-Carolinassa 1990 – toim.) ennen kuin saimme mitään julkaistuksi. Minusta on vain parempi keskittyä kirjoittamiseen, laulamiseen ja soittamiseen sen sijaan että ajattelisin levytystä muullakin tavoin. ”Crescent City Moon” näki ensin päivänvalon uudelleen elvytetyllä ShortStackillä, jolla Sansonen oli alunperin tarkoitus harjoittaa levymogulitoimintaa astetta systemaattisemminkin. Juuri tätähän me olimme toivoneet tapahtuvan Lightnin’ Buginkin tapauksessa. Viimeistelimme juuri neljännen yhteisen pitkäsoittomme ja se tullaan julkaisemaan alkukevään aikana. Uudelleenjulkaistun “Crescent City Moonin” jälkeen syntyi entistä laajemmalla skaalalla Louisianan seudun zydeco-, swamp popja bluesrock-kirjoa esiintuonut “Watermelon Patch” (1999), jolla Sansonea oli jälleen tukemassa liuta nimekkäitä vierailijoita Jon Clearysta Joe Krowniin. En tiedä tarkkaan, kuinka paljon levyjä lopulta myytiin, sillä emme saaneet niistä koskaan mitään rahaa ja elääksemme meidän piti soittaa ja tehdä kiertueita. jo vuonna 1960 mustaa rock’n’rollia levyttämään päässyt The Blonde Bomber alias Little Red Walter – toim.). Albumista kehkeytyi välitön kriitikkomenestys ja se mm. Elämää ei siltikään rahoitettu aina pelkällä musiikilla, joten Johnnyn täytyi ahertaa aika ajoin mm. Hän lupasi huolehtia rahoituksesta jos minä hoitaisin kaiken muun. © J oseph A. Sansonen kollegoilleen tarjoama tuki ja sitä kautta hänen nauttimansa muusikkoystävien arvostus oli laajaa. 90-luvulla hänen avustaan pääsivät nuoremmista neworleansilaiskokoonpanoista osallisiksi myös mm. Ensimmäinen projektimme oli tyyppi nimeltä Walter ”Lightnin’ Bug” Rhodes (a.k.a. Olimme jo buukanneet hänet New Orleans Jazz & Heritage -festivaaleille sekä konsertoimaan New Yorkin Lincoln Centeriin, mutta hänen oli vain jatkettava matkaansa. – En tiennyt musiikkibisneksestä mitään, kun teimme ensimmäistä Blues Party -levyä. Joskus vain tykkään istua alas kitaran sekä viinipullon kanssa ja annan niiden sitten puhua minulle.”. uskomattoman harpistin Greg Izorin sekä Benny Maygardenin – toisen suosikki-harpistilaulajani kanssa
Säestyksestä vastaavat rumpali Stanton Moore, tuottaja Anders Osborne kitarassa ja taustalaulussa/perkussioissa sekä Elaine Foster taustalaulussa. (ShortStack/King Snake, -88) Jumpin’ Johnny Sansone & The Blues Party: Mr. Se oli aikaa, jota kukaan neworleansilainen ei unohda. On kyllä tullut hurjat määrät uusia ravintoloita ja baareja, samoin bändejä – ja niitä ilmestyy jatkuvasti lisää. Ihmiset vain siivoilivat paikkojaan, neuvottelivat vakuutusyhtiöiden kanssa sekä yrittivät olla itkemättä. Kirjoittelimme lauluja siitä, mitä voisi tapahtua, jos valtava myrsky iskisi Louisianan rannikolle. – ”Once It Gets Started” oli tietynlainen jatkoosa ”The Lord Is Waiting” -sessioille. Seuraan ihmisten juttelua tai valitusta ja joskus kuuntelen jotakuta surullisella tai tunteellisella päällä olevaa – ja luon sitten mielikuvani siitä, miltä heistä mahtaa juuri sillä hetkellä tuntua, mikä sai sen aikaan ja kuinka asiat voisi korjata. Toistaiseksi laajinta suitsutusta miehen soolotuotoksista on kuitenkin saanut vuoden 2011 ”The Lord Is Waiting And The Devil Is Too”. Yhä vahvasti omakustannemaailmassa viihtyvä artisti äänitti toistaiseksi tuoreimman studiolevynsä “Once It Gets Started“ Dockside-studiossa Mauricessa, Louisianassa huhtikuussa 2013. Lauluntekijänä hänen metodinsa ovat varsin perinteisiä. – New Orleans Jazz Festivalin ohjelmalehtisessä ennustettiin kerran, että renessanssi on tulossa. Valitettavasti tämä on nyt alkanut muuttua meilläkin. Sansone itse keskittyi laulamisen sekä omien kappaleidensa tulkitsemisen ohella nyt ennen kaikkea huuliharpun soittoon. Minulla kävi tuuri ja sain sähkön takaisin asuntooni. Sitten seuraa tärkeä ja aikaavievin muokkausvaihe, jolloin käännän tapahtumat sellaisiksi, että ne sopivat itselleni. Saimme silti nauhalle juuri sen, minkä halusimmekin: aidosti orgaanisen ja emotionaalisen dokumentin niistä tuntemuksista, joita kävimme siihen aikaan läpi. Niin monet ihmiset menettivät kaiken ja jotkut henkensäkin. Jokainen piti kynsin hampain omistaan kiinni – ja kun kaikki kuitenkin halusivat esiintyä, myös palkkiot laskivat. – Odotan todella, että saan tuoda yhtyeeni ja musiikkini myös Suomeen. – “Poor Man’s Paradise“ äänitettiin olohuoneessani, sillä siihen aikaan Katrinan jälkeen yksikään studio ei ollut New Orleansissa auki. Suurkiitokset siis tästä mahdollisuudesta! ALBUMIDISKOGRAFIA Jumpin’ Johnny & The Blues Party: Where Y’at. 11 vuoden jälkeen soitamme sekä republikaanien että demokraattien tilaisuuksissa, meillä on ollut useita loppuunmyytyjä kiertueita, olemme tehneet kaksi cd:tä ja viime vuonna soitimme Jazz & Heritage -festivaalien historian suurimmalle yleisölle juuri ennen Bruce Springsteeniä. – Kirjoitan lauluja usealla eri tavalla. Anders halusi kuitenkin lisätä soundimaailmaan basson, joten Robert Mercurio, Stanton Mooren kaveri yhtyeestä The Galactic tuli mukaan. Tämä oli ennen Tremeä ja muita trendikuvioita. Good Thing (King Snake, -90) Crescent City Moon (ShortStack, -96/ Bullseye Blues, -97) Watermelon Patch (Bullseye Blues, -99) Sansone, Krown & Fohl (ShortStack, -02) Poor Man’s Paradise (ShortStack, -07) The Lord Is Waiting And The Devil Is Too (ShortStack, -11) Live At Jazz Fest 2011 (Munck Music, -11) Live At Jazz Fest 2012 (Home Grown, -12) Once It Gets Started (ShortStack, -13) © J oseph A. NEW ORLEANS, VIELÄKIN MUUSIKOIDEN LINTUKOTO. Levy on yhä yksi omista suosikeistani. KUN SE SITTEN ALKAA... Jokainen toivomistamme lähti mukaan hankkeeseen. Parasta tietenkin olisi saada uusia kutsuja palata maahan ja tehdä tämä kaikki taas pian uudelleen. Hän naulasikin sen kuin Chessillä vuonna 1952! Suomeen ensi kertaa huhtikuussa 2015 saapuva Johnny Sansone vaikuttaa vilpittömästi innostuneelta päästessään viimein matkustamaan kauas pohjoiseen. Ryhmä perustettiin ennen Katrinaa. Sanoisin, että vahvuus tämän bändin takana ja viesti mitä olemme välittäneet on ollut itselleni musiikillisena kokemuksena voimakkain mahdollinen. Entistä sävykkäimpiin, paikoin miltei Tom Waitsmäisiin songwriter-tunnelmiin uppoutuva Sansone laulaa upeasti ja soittaa paljon sekä diatonista että kromaattista harppua. Tallensimme musiikin livenä ja ilman kuulokkeita 150-vuotiaassa sypressipuisessa talossani, ja koska jouduimme pitämään asunnon ranskalaisia parvekkeita avoinna, pihalta kuuluneet koiran haukunnat, remonttimiesten naulapyssyn paukkeet ja roskaautojen kolinat hankaloittivat äänitysten tekoa. Vuoden 2007 omakustanne, New Orleansin elämänmenolle omistettu akustinen “Poor Man’s Paradise“ syntyi kokonaisuudessaan Sansonen olohuoneessa. Lisäksi tilaisuudessa hyödynnettiin äänitysten aikaan 88-vuotiasta 88 koskettimen mestaria Henry Grayta sekä vastapainona nuorempaa verta edustanutta laulajatarta Maggie Koerneria. Useita Blues Music Award -ehdokkuuksia kerännyt levy poiki Sansonelle BMA-palkinnon albumin nimiraidan tullessa valituksi vuoden 2012 parhaaksi blueskappaleeksi. – Minua lykästi päästessäni Wetlands AllStarsiin. 1 2015 • 11 Itse jatkoin Rounderin listoilla vielä yhden albumin, ”Watermelon Patchin” ajan. Toivon kohtaavani yhtä paljon musiikinystäviä ja muusikoita kuin olen sielläpäin kiertäneiltä ystäviltäni kuullut. Joskus kertomukset ovat todellisia ja tulevat elämänkokemuksista. Julkiset tunnustukset ovatkin vain raapaisuja hänen vaikuttavasta cv:stään. Muistan kun asuin Austinissa, Teksasissa, miten vaikeaa oli löytää keikkapaikkoja. Lauloin kappaleen Back To You Howlin’ Wolf -tyylillä ja kun tajusin lopputuloksesta muodostuneen niin retroa, keksin pyytää vanhaa soittokaveriani Henry Grayta hoitamaan raidalle piano-osuudet. Jakelimme tallennetta ensin hyväntekeväisyyskiertueilla, mutta sittemmin siitä tehtiin myös myyntituote. Uskon, että hyvän lauluntekijän on aina syytä pitää korvansa auki. Tuottajana jälleen kunnostautunut Anders Osborne soitti levyllä kitaraa rytmiryhmän Robert Mercurio-Stanton Moore huolehtiessa muusta säestyksestä. Rosen. Tämän jälkeen kirjaan asiat muistiin ja rakennan tarinan. New Orleans sen sijaan on ollut aina musiikkiystävällinen kaupunki ja enemmistö muusikoista on ollut valmis auttamaan toisia soittomahdollisuuksien etsijöitä. Verot ovat tuplaantuneet ellei jopa triplaantuneet ja vuokrat niiden mukana. Me saimme osuutemme vaikeuksista ”kaupungissa, joka jätettiin oman onnensa nojaan”. Haluan myös tutustua uusiin ystäviin ja nauttia itsekin hyvästä musiikista sekä paikallisesta kulttuurista. Anders otti tuottajan roolin ja aloitimme työt soittamalla läpi kaikki maisemissa olleet tutut muusikot. Joskus vain tykkään istua alas kitaran sekä viinipullon kanssa ja annan niiden sitten puhua minulle. Säännöllisesti Offbeat-lehden sekä Big Easy Awardsien suosikkiäänestyksissä menestyvän Sansonen keikkamaine tunnetaan paitsi New Orleansissa, myös Euroopan suurilla lavoilla. Olin kirjoittanut nipun lauluja ja tarkoituksemme oli vain hengailla porukalla takapihallani. Nyt taaksepäin katsoessa tuntuu, että ihmisiä yhä muistutetaan siitä ”jättämis”-vaiheesta, koska heitä kohdellaan vieläkin huonosti. Mies on myös mukana kaupungin superorkesterissa “The Voice of The Wetlands All-Stars”. Levymme ilmestyi ja muutamaa kuukautta myöhemmin seurasi hurrikaani, joten meistä tuli eräänlaisia kosteikkoseutujen lähettiläitä, Tab Benoit, Cyril Neville, Dr John, George Porter Jr, Big Chief Monk Boudreaux, Waylon Thibodeaux, Johnny Vidacovich, Anders Osborne ja minä. Meillä oli kynttilät, grillitulet, lämmintä olutta ja viiniä. Kun tarkastelee mitä tahansa seutua 25 vuoden ajan, näkee monen asian muuttuvan
Auttelin työkeikoilla vanhempia putkimiehiä, jotka tekivät varsinaisen työn, mm. Se sopi hänelle. Hutton kilpasoitto pienessä klubissa. – Oli siis puhdas sattuma, että olin paikalla. Pikkupoikana nähdyt katusoitot jättivät nuoreen sieluun lähtemättömän jäljen. Isäni soitti huuliharppua yhtyeessä, joka esitti vanhoja italialaisia lauluja ja suositun The Harmonicatsin hittejä. George Recordsin monilla julkaisuilla. Se oli ruskea Fender Concert, ja silloin varmaan aika uusi, vain muutaman vuoden vanhempi kuin minä itse. 1990-luvulla hän oli käytetty studiomuusikko kitaristina ja huuliharpistina St. Little Walterkaan ei koskaan soittanut kappaletta samalla tavalla.”. Pidin todella paljon Wrencherin triosta, jossa oli vain huuliharppu, kitara ja perusosa rummuista – ja kaikki soittivat saman vahvistimen kautta. Hollantilaiselle Double Trouble -yhtiölle tehdyt äänitteet käynnistivät myös keikkailun Euroopassa. Studebaker John kiersi syksyllä 2014 maassamme kouvolalaisen Titty Bar Tim Blues Bandin kanssa ja esiintyi myös yksinään. Meillä oli nimittäin perheyritys, putkifirma, jossa silloin tällöin auttelin, ja saimme hälytyksen Maxwell Streetillä olevaan asuntoon. Lisäksi hän on tehnyt musiikkia omalle levymerkilleen sekä Blind Pig-, Evidenceja Delmark Recordsille. Isäni orkesteri soitteli vain omaksi ilokseen itselleen. Siihen asti olin vain leikkinyt huuliharpulla, mutta kun kuulin yksikätisen John Wrencherin soittavan, se kuulosti hienolta. Silloin kuulin ensimmäisen kerran bluesia. kantamalla ämpäreitä ja työkaluja. Kun olin hakemassa heille voileipiä kuuluisasta Little Delistä, näin ensimmäisen kerran Big John Wrencherin soittavan. Mutta rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että hän opetti minua. Se tapahtui joskus vuonna ’62 tai ’63. Olin toki kuullut, että Maxwell Streetin kirpputorilla kävi sunnuntaisin niin paljon ihmisiä kuljeskelemassa ja ostoksilla, että siellä oli tungosta. Kuten The Harmonicats -yhtyeessäkin yksi soitti bassohuuliharppua ja yksi kromaattista harppua. Soolokeikoillani yritän saada aikaan samantyylisen tunnelman ja soundin. Sitä ei saa takaisin ja kopiointi ei kannata. – Ostin Maxwell Streetiltä itsellenikin vahvistimen. Tuotteliaana säveltäjänä ja perinnetietoisena soittajana, tuottajana sekä varmana keikkajyränä John on ollut myös kysytty esiintyjä eri puolilla maailmaa. – Sitten satuin kerran Maxwell Streetille sunnuntaina. Uransa rumpalina ja huuliharpistina aloittaneen Johnin käännekohta oli nähdä Hound Dog Taylorin ja J.B. Kun isäni oli töissä, minä otin hänen harppunsa ja soittelin vähän. Parhaimmillaan kolmituntisen show’n nähneet olivat hyvin vaikuttuneita. John on ollut omatoiminen muusikko ja lähtökohtanaan esikuviensa opit hän on vienyt blueskaupungin traditioita nykypäivään kehittäen oman tyylinsä. Myöhemmin kuulin, että muusikoilla oli tapana lauantaiyön keikan jälkeen torkahtaa muutama tunti autoissaan ja sen jälkeen ryhtyä aamulla soittamaan ka”Niin paljon kun pidänkin 50-luvun tyylistä, emme elä enää sitä vuosikymmentä. Artisti muistelee: – Aloitin huuliharpun soittamisen 1960-luvulla vain puhaltelemalla sitä huvikseni kotona. Jäin kiinni eikä isäni ollut hyvillään. Haastattelussa Chicagossa viime kesänä huumorintajuinen John kertoi urastaan ja anekdootteja matkan varrelta. Levyttämisen hän aloitti pienmerkillä 1970-luvulla. 12 • 1 2015 STUDEBAKER JOHN STUDEBAKER JOHN KARI KEMPAS Chicagossa vuonna 1952 syntynyt John Grimaldi on saanut oppinsa ja inspiraationsa Maxwell Streetin muusikoilta. NUORUUS MAXWELL STREETILLÄ Studebaker Johnin ura muusikkona sai alkunsa teini-iässä, kohtalon saattelemana
Minun olisi pitänyt tehdä albumi itse ja julkaista se joskus myöhemmin. Ajan myötä kiinnostuin yhä enemmän huuliharpun soittamisesta ja ryhdyin myös laulamaan. Little Walterkaan ei koskaan soittanut kappaletta samalla tavalla. Kun kuuntelee esimerkiksi Juken eri ottoja, huomaa, että jokainen on erilainen. – Ensimmäisissä omissa bändeissäni soitin rumpuja. Hän ei ollut teknisesti mikään ihmeellinen huuliharpisti, mutta hän ei tarvinnutkaan kuin kolme-neljä nuottia. En koskaan nähnyt Robert Nighthawkin esiintyvän Maxwell Streetillä, vaikka tiesin, että hän soitti siellä. Butterfieldin soundista puuttuu jazzahtava elemetti, swing, mikä erottaa hänet Little Walterista. J.B. Olisipa se pysynyt kasassa pidempään, mutta bändin pitäminen koossa on kovaa työtä. Huuliharpun soitossa tärkeintä on soundi, ei se kuinka nopeasti pystyy soittamaan, eikä se kuinka monta Big Walterin riffiä osaa. © Kari K empas. Howlin’ Wolfilla oli yksi parhaista kuulemistani soundeista. Minä tein töitä soundini ja tekniikkani kanssa ollakseni erilainen, ja otan kohteliaisuutena sen, että tyylini tunnistetaan. John palasi Maxwell Streetille 70-luvulla, kun ikää oli karttunut muutama vuosi lisää. Sitä ei saa takaisin ja kopiointi ei kannata. Hutton jammaavan yhdessä, ryhdyin sitten soittamaan myös slidekitaraa. Levy-yhtiön kaveri lupasi tarkistaa, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Kouluaikoina esitimme vähän r’n’b:tä ja vähän bluesia, mutta enimmäkseen rokkia. Hutto & The Houserockers oli mahtava. 1 2015 • 13 dulla tippien toivossa. Nighthawk oli uskomaton kitaristi: hän osasi soittaa slideä normaalivirityksellä toisin kuin Muddy Waters noihin aikoihin. Joskus kadulla tienasi tipeillä enemmän kuin mitä klubit maksoivat keikkapalkkioita. Siihen juuri olen pyrkinyt. Butterfieldilla oli oma soundinsa. Hän toi kuitenkin huuliharpun rock’n’rolliin ja hänen soittotyylinsä oli raaempi ja kovempi. Yhtyeen jäsenet Brewer Phillips ja Ted Harvey olivat silloin vielä elossa ja juuri he saivat minut aloittamaan kitaransoiton. Niin paljon kun pidänkin 50-luvun tyylistä, emme elä enää sitä vuosikymmentä. – Nähtyäni Hound Dog Taylorin ja J.B. Ihan ensimmäinen bändini soitti instrumentaaleja, The Ventures -yhtyeen tyyliin. Mutta sitä ei tule ajatelleeksi, että aika voi loppua kesken. Kysyin kerran eräältä levy-yhtiöltä, olisiko minun mahdollista tehdä levy The Houserockersin kanssa. – Kun aloitin huuliharpun soiton, minulla oli tapana kopioida James Cottonia, Little ja Big Walteria, Junior Wellsiä ja Paul Butterfieldia. – Näin The Houserockersin esiintyvän Cub Kodan kanssa B.L.U.E.S-klubilla Chicagossa. Sitten yhdistin sen kaiken ja lisäsin oman panokseni siihen, ja niin syntyi oma tyylini
Me kaikki vanhenemme. Se esitettiin paikallisella kaapelikanavalla Channel 26. Doc suostui ja saimmekin kiinnityksen neljäksi viikoksi. Cub Kodalla ei ollut oikeanlaista raakoihin biiseihin sopivaa ääntä, mutta hän oli osaava kitaristi. Burnside, jota Fred opetti soittamaan. Mielestäni hänen laulujensa sanat istuivat kappaleisiin täydellisesti. Ted Harvey on vielä elossa, mutta hänellä on kai samanlaisia terveysongelmia kuin Otis Rushilla, eikä hän soita enää. Tämä tapahtui 1960-luvun loppupuolella, kun itse olin vielä lapsi. Se ei ole sitä 12-tahdin bluesia, jota valkoiset bändit yleensä soittavat. Monet nykykitaristit eivät pysty soittamaan kuin soolokitaraa, koska he eivät osaa soittaa sointuja. Jos liitto toimii, kappale on hyvä. – Kun sitten ryhdyin tekemään omia kappaleita, muutin ohjelmistoani asteittain lisäämällä niitä siihen. Minulla oli tapana mennä katsomaan huuliharpistien keikkoja: Big Walter Hortonia, James Cottonia ja Junior Wellsiä. Kukaan ei pyytänyt, joten siirryin pääasiassa omaan materiaaliini. Lincoln Avenuella Kingston Minesissa, joka ei silloin vielä ollut bluesklubi. Kävin mm. Kuulin siellä enemmän Mississippin bluesia, jossa soittajat käyttivät yhtä ainoaa sointua ja tekivät siitä kappaleita. Lopulta sanoin, etten enää esitä muiden lauluja ellei niitä erikseen pyydetä. Niinpä päätin ryhtyä tekemään omia kappaleita. Kerran näin Big Joen ja Hound Dog Taylorin samalla keikalla. Hän aloitti Little Walterin bändissä tienaten sillä ”pähkinöitä”. Pian paikka oli maanantaisin tupaten täynnä ja Chicago Tribune kirjoitti, että Kingston Mines oli paras paikka viettää maanantai-iltaa. LAULUNTEKIJÄKSI – Minä väsyin jonkin ajan päästä soittamaan samoja bluesstandardeja, jotka soivat kaikissa klubeissa. Kerran kun soitimme eräässä klubissa, sisään käveli Louis Myers. Kanava esitti myös mustaa versiota American Bandstand -ohjelmasta nimellä ”Big Bill Hill’s Show”. Tavallisesti hyvä säestäjä ei osaa olla hyvä solisti. – Lisäksi olen soittanut monien muusikoiden kanssa, muun muassa Paul Butterfieldin. – Kysymys on ennen kaikkea lyriikoiden ja musiikin yhteensovittamisesta. Hän oli aika hurja kaveri. Olin kyllä pettynyt heidän ensimmäiseen yhteiseen levyynsä, mutta pidin live-LP:stä paljonkin. On kummallista, ettei kukaan muu muista tätä show’ta. – Tutustuttuani ensin Hound Dog Taylorin ja J.B. Little Walter soitti kuin jazzmuusikot, kuin puhaltajat, ja hän kuulosti täysin erilaiselta Muddy Watersin säestäjänä. Oli hänen kohtalonsa jäädä ihmisten muistiin Little Walterin kitaristina. Vanhat bluesmuusikot olivat itseoppineita ja he soittivat suoraan sydämestä. Howlin’ Wolfkin sai vaikutteita Charley Pattonilta. Vanhat bluesmuusikot osasivat.. – Tämä oli aikaa, jolloin Chicagoon tultiin kaikkialta USAsta ja ulkomailtakin. Ymmärrän kyllä tavallaan Louisin asennetta, vaikka Moose vain pilaili. Claptonin suuruuskaan ei johtunut hänen kitaransoitostaan vaan kappaleista, joita hän kirjoitti. Käsittelen niitä omasta näkökulmastani. Elettiin siis aikaa, jolloin blues oli kukoistuksessaan 1970-luvun alussa ja Checkerboard-klubin ja Theresa’s Loungen maanantaijamit olivat suosittuja. He esiintyivät yleensä vain rumpalin kanssa ja musiikki syntyi itsestään. Törmäsin monta kertaa myös Big Joe Williamsiin, joka on delta blues -suosikkini. Hutton musiikkiin, kuuntelin myös muita slidekitaristeja, Elmore Jamesia ja Mississippi Fred McDowellia, joka kuulosti mielestäni akustiselta Hound Dog Taylorilta, samanlaiselta mutta erilaiselta. Jonkun instrumentin tekninen taitaminen on tietysti hienoa, mutta yksinään se ei merkitse mitään. Näin myös kerran Little Walterin tv-ohjelmassa nimeltä ”Night of Blues with Little Walter”. Maxwell Streetillä musiikki ei ollut pelkkää 1,4,5-sointukulkua, 12 tahdin bluesia. Buddy Guy oli tutustunut Eric Claptoniin ja The Rolling Stonesin kavereihin ja muihin merkittäviin rockmuusikoihin ja nämä kävivät sen vuoksi Chicagossa. Minä soitin kitaraa ja huuliharppua. Buddy Guy soitti tietysti omassa klubissaan, mutta jotkut rockmuusikot tulivat Kingston Minesiin katsomaan ja hengailemaan. Little Walter soitti big band -swingiä kolmimiehisellä bändillä. Kannattaa kuunnella Mississippi-bluesia esimerkiksi Robert Johnsonin, Son Housen, Skip Jamesin, Charlie Pattonin ja Bukka Whiten levyiltä. Louis halusi myös soittaa huuliharppua, koska Little Walterin kuoleman jälkeen hänen tasoisiaan harpisteja ei ollut montaa. Se on hyvän sanoituksen ja musiikin liitto. Olen tavannut Mike Bloomfieldin ja Charlie Musselwhiten. Hyvä kappale on hyvä kappale. Fred McDowellin naapuri oli R.L. Rayllä oli aikoinaan hitti nimeltä The Prayer. Esimerkiksi Fred McDowell pystyi hyppäämään ja kiihdyttämään tempoa kappaleessa imitoidessaan junaa slidellä. Big Joella oli 9-kielinen kitara, joka kuulosti mandoliinilta, ja hänellä oli myös uskomattomia tarinoita. – Esitin aluksi vain standardikappaleita – niitä 20 tai 30 kappaletta, joita kaikki silloin soittivat ja soittavat yhä edelleen. Esimerkiksi Big John Wrencherin levyillä suurin osa kappaleista on yhden soinnun kappaleita. Juttelin kerran omistaja Doc Pellegrinon kanssa ja sanoin, että hänen pitäisi kokeilla järjestää maanantaisin bluesjameja ”open mike” -iltojen sijaan, jotka saattoivat olla aivan kamalia ja joissa kävi vain vähän väkeä. Siihen aikaan se oli jotain erilaista, eivätkä big bändit pärjänneet sille. Jouduin toteamaan, että minun on annettava itselleni aikaa, ja päätin pysytellä toistaiseksi 1,4,5-sointukulussa, koska opittavaa oli paljon. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että lavalle nousi nuoria, valkoisia muusikoita, jotka pyrkivät kuulostamaan Little Walterilta. 14 • 1 2015 Keikka oli aika hyvä ja ajoittain bändi kuulosti lähes siltä kuin vanhoina aikoina. – Soitin usein myös Big Moose Walterin kanssa. Hän ei oikeastaan ollut solisti. Little Walter soitti siinä neljä tai viisi kappaletta. Muilta tulleiden vaikutteiden voi antaa näkyä omissa teoksissani ja saatan soittaa osia muiden kappaleista – siinä ei ole mitään väärää. Big Moose sanoi hänelle, että tämän on syytä varoa minua. – Minulle blues, rock’n’roll ja rockabilly ovat sama asia, nopeampaa tai hitaampaa. Siinä taidot tulevat todella esille: on erittäin vaikeaa soittaa vain yhdellä soinnulla. Vanhat bluesmiehet vaihtoivat sointua kappaleen lyriikoiden mukaan. Näin Charlien keikan Chicagon Old Townin Peanut Barrelissa 60-luvulla, kun olin vielä nuori. Hän ei niinkään pelännyt oman päänsä puolesta vaan enemmänkin lompakkonsa. CHICAGON KLUBEILLA – Ensimmäisen blueskeikkani soitin West Sidessa 1970-luvun alkupuolella laulaja-rumpali Ray Scottin kanssa. Louis oli hapan, koska hän näki monen valkoisen huuliharpistin kuten Paul Butterfieldin ja Charlie Musselwhiten nousevan pinnalle. Bisnes on kovaa ja Louis oli kateellinen valkoisille harpisteille, jotka menestyivät ja hän ei
Minusta analoginen nauha on parempi kuin digitaalinen ääni. Auto-tunella voi saada kenet vaan laulamaan puhtaasti. – St. George Paulus oli noiden bändien suuri fani ja hän oli käynyt Englannissa juttelemassa bändien jäsenille ja he halusivat tulla tekemään blueslevyn Chicagoon. LEVYTYSURA ALKAA – Ensimmäiset äänitykseni levyä varten tehtiin vuonna 1977, mutta ne julkaistiin 1978, LP:ssä lukee tosin 1979. 1 2015 • 15 MIETTEITÄ NYKYMUSIIKISTA – Nykyään Chicagossa soitetaan paljon soulbluesia, r’n’b:tä, funkia ja rockbluesia, eivätkä monet muusikot tunne bluesin historiaa. Vanhat blueslevyt voidaan käsitellä niin, että monoäänityksestä saadaan ehkä 40 raitaa tai muuten parempi miksaus. – Kun sitten suunnittelin seuraavan levyn tekemistä, kyselin eri tahoilta olisiko joku halukas julkaisemaan sen. Tein sopimuksen pienen Eatonissa, Illinoisissa toimineen levy-yhtiön kanssa. Pauluksella oli visio ja hän oikeasti piti musiikista. Se oli vasta aloittamassa toimintaansa ja bändini oli merkin ensimmäinen kiinnitys. – Se oli hauskaa aikaa ja nautin siitä. George Records oli yhden miehen operaatio, joten se oli aika rankkaa työtä. Se on lähempänä sitä, mitä korvamme kuulevat. Bändin englantilaisilla oli omat tapansa. 1990. Yhtiö myös buukkasi minulle keikkoja Euroopassa levymyynnin edistämiseksi. Hän oli kylmäpäinen kaveri, mutta hänellä oli sydän paikallaan. – Tein aika paljon sessioita vanhojen bluesartistien kuten esimerkiksi Little Mack Simmonsin, Big Mojo Elemin ja Tail Draggerin kanssa. Olin kitaran kanssa vielä epävarma enkä halunnut tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, ja siksi sitä soittaa levyllä toinen kaveri. ”Straight No Chaser” julkaistiin vinyylinä ja soitin sillä vain huuliharppua, en lainkaan slidekitaraa, vaikka kirjoitin kappaleet slidekitaran kanssa. Rehellisesti sanoen en pidä nykyisestä musiikista. Tai ääntä voi muokata miten tahansa: Beyoncekin saadaan kuulostamaan mieheltä. Olin aluksi heidän kanssaan studiossa, ja sitten kun The Pretty Things-Yardbirds lähti kiertueelle keikkailemaan, minusta tuli bändin jäsen. Mutta jos huuliharppu kelpasi Little Walterille ja Sonny Boylle, se kelpaa minulle myös. Väitin, että kappale ja levy syntyy soitosta ja sanoituksista, ei virheistä, eikä niitä pysty toistamaan. Sovin heidän kanssaan, että teen vielä toisenkin kiertueen sekä uuden levyn. Joskus 30 tai 50 vuoden kuluttua kukaan ei ehkä enää osaa edes soittaa mitään instrumenttia. Jos äänitteet olisi aikoinaan tehty moniraitaisina, mokat olisi varmasti korjattu. Digitaalisessa äänentoistossa on taajuuksia, joita korvamme ei edes kuule. Eurooppalainen Double Trouble/ Parsifal Records julkaisi sen myöhemmin cd:nä. George Records oli silloin mielenkiintoinen levymerkki. Teimme yhdessä kolme levyä, joista vain kaksi on julkaistu. Kolmas oli mielestäni paras ja se on julkaisematta. Olen edelleen sitä mieltä, että magneettisen äänipään sen ohi soljuvalta nauhalta tuottamat ääniaallot ovat parhaat. Meillä oli kerran aikamoinen riita studiossa, kun jäljittelimme vanhoja blues-kappaleita. Vanhat bluesmuusikot osasivat.”. Ihmiset tekevät nykyisin musiikkia tietokoneilla ja niillä voi tehdä mitä tahansa. – Seuraavan levyni ”Rockin’ The Blues” julkaisin vasta vuonna 1985, kun olin perustanut oman levymerkin. Richard oli samaa mieltä ja lopulta englantilaisetkin myöntyivät kantaamme ja levystä tuli kohtalainen. Mutta ehkä se on minun ongelmani. Ensimmäisellä levyllä oli pelkkiä blues-klassikoita. Minun lisäkseni mukana oli vielä toinen amerikkalainen – basisti Richard Hite. Minulla meni hetken päästä hermot, kun englantilaiset kopioivat virheetkin levyltä. – Nykypäivän huuliharpistit tuunaavat harppujaan. Se oli ”Born To Win” (1991). Kuuntelimme vanhoja levyjä ja opettelimme, kuinka joku kappale pitäisi soittaa. St. En pidä rumpukoneista, syntetisaattoreista tai sekvenssereistä. Bändissä oli Phil May, Jim McCarthy sekä Dick Taylor, joka oli alkuperäinen The Rolling Stones -yhtyeen jäsen. Mielestäni se on kyseenalaista toimintaa. ST. GEORGE Yhteistyöhön chicagolaistuottaja George Pauluksen (1948–2014) kanssa Studebaker ryhtyi vuosien 1989 ja 1990 paikkeilla. Sitä pyöritti neljä veljestä, jotka eivät sitten lopulta olleet yhtä mieltä mistään asiasta. Jotkut kappaleet ovat hyviä, mutta useimmat kuulostavat minusta samanlaisilta. Huuliharppu muuttuu silloin ihan toiseksi instrumentiksi, eroa on kuin kitaralla ja slidekitaralla. Double Troublen omistaja ilmoitti olevansa kiinnostunut ja julkaisikin albumin ”Nothing But Fun” v. Bluesin nykytila lannisti hänet ja viime vuosina hän keskittyi rockiin ja rockabillyyn. Sitten olin mukana The Pretty Things-Yardbirds -sessioissa. Jos istuu studiossa koko päivän kuuntelemassa digitaalista ääntä, korvat soivat. Toiselle © Kari K empas ”Monet nykykitaristit eivät pysty soittamaan kuin soolokitaraa, koska he eivät osaa soittaa sointuja. Sain levyni julkaistua, mutta yhtiö lopetti muutama kuukausi sen jälkeen. Siksi se minun mielestäni kuulostaa korville liian kovalta
Se on luovaa. BLIND PIG Vanhalla mantereella suosittujen Double Trouble -julkaisujensa jälkeen ja osittain samanaikaisesti St. Viimeisin levynikin on äänitetty käyttäen kahta nauhakonetta, kuten tehtiin vanhoina aikoina, mutta kuitenkin digitaalisesti. 16 • 1 2015 ja kolmannelle albumille autoin säveltämään muutaman kappaleen ja tein myös sovituksia, joista en saanut tunnustusta. Mutta muut halusivat. Steve on tarkkaillut vanhan koulukunnan rumpaleita: Fred Below’ta, Ted Harveytä ja Odie Paynea. – Kun aika tuli, en kuitenkaan halunnut tehdä uutta kolmen levyn sopimusta Blind Pig Recordsin kanssa. Silloin kiersin paljon ja keikkailin monilla festivaaleilla Yhdysvalloissa. Ymmärrän kyllä: kela nauhaa maksaa noin 500 dollaria. Steve tekee rummuilla erikoisia, erilaisia juttuja samaan tapaan kuin vanhan polven rumpalit, ja siinä on ero. Se on menestynyt noista kolmesta ehkä parhaiten, ainakin levyn kappaleita on käytetty elokuvien soundtrackeillä ja tv:ssä. Se on hauska levy, jossa on paljon boogie-tyyppistä materiaalia. Yritin saada Johnny B. Tutustuimme St. – Aion yrittää mahdotonta: Koitan äänittää musiikkiani nauhalle ja julkaista soololevyllä ne kappaleet, joihin olen tyytyväinen. KEIKKAKIIREITÄ JA JATKOSUUNNITELMIA The Maxwell Street Kings -bändin jäsenenä Studebaker esittää vanhempaa bluesia. Seuraava pitkäsoittoni oli ”Tremoluxe”, johon olin tyytyväinen. Pidin Evidencen kaverista, mutta ikävä kyllä pian sen jälkeen kun levyni julkaistiin tapahtui 9/11 ja bluesbisneskin lähti alamäkeen. Olen tehnyt äänityksiä erilaisten nauhureiden kanssa yrittäen tavoittaa edes osan siitä. Hän on soittanut myös Muddy Watersin kanssa. Minulla oli kolmen albumin sopimus Blind Pigin kanssa ja viimeinen niistä oli ”Time Will Tell”. Kolme tuoreinta levyään Delmark-merkille tehneellä Studebakerilla on jo suunnitelmat valmiina tulevaisuutta ajatellen. ÄÄNITYSTEKNIIKOIDEN EROISTA Monenlaisissa studioissa työskennelleellä Studebakerilla on vahva näkemyksensä siitä, miten laadukas blueslevy tulisi oikeaoppisesti tehdä. Levy on edelleenkin yksi suosikeistani ja Pauluksen Barrelhouse-merkki julkaisi sen vuonna 1969. Mieluiten olisin tehnyt sopimuksen Alligator Recordsin kanssa, mutta siellä olisin saanut tehdä oman levyn vasta myöhemmin osallistuttuani ensin ”Chicago Blues Today” -levytyksiin. Sitä tyyliä ei enää näe. Delmark Recordsilla olisi paljon nauhureita, mutta sielläkin äänitetään mieluummin kustannussyistä digitaalisesti. The Maxwell Street Kingsin soundi on mahtava ja Rick Kreher on loistava kitaristi. Alkuperäisen idean mukaan bändin ensimmäisellä levyllä ei ollut lainkaan basistia. Hän äänitti sen Dick Shurmanin kanssa jossain kellarissa pienellä nauhurilla tavoitellen Big Johnin alkuperäistä Maxwell Street -soundia. Bob Halaj on tasaisen hyvä basisti, mutta bändin soundi syntyy minun ja Steve Cushingin soitosta. Muut tuovat siihen oman osuutensa, mikä tekee soundista kokonaisen. George -aikoina, kun teimme yhdessä Delta Slimin levyn, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Haluaisin itse asiassa äänittää nauhalle, mutta kustannukset ovat korkeat eikä kukaan halua sitä tehdä. – Ensimmäinen levyni Blind Pigille oli ”Too Tough”, jonka itse tuotin. Olen aiemminkin tehnyt soololevyn tällä tavoin. ALBUMIDISKOGRAFIA Straight No Chaser (Retread, 1979) * Rockin’ The Blues (Avanti Ltd., 1985/Double Trouble, 1992) * Nothin’ But Fun (Double Trouble, 1990) * Born To Win (Double Trouble, 1991) * Too Tough (Blind Pig, 1994) * Outside Lookin’ In (Blind Pig, 1995; = Nothin’ But Fun) * Tremoluxe (Blind Pig, 1996) * Time Will Tell (Blind Pig, 1997) * Howl With Me Wolf (Evidence, 2001) * Between Life & Death (Avanti, 2004) ** Self-Made Man (Avanti, 2006) * Waiting On The Sun (Avanti, 2008) ** Promise Of Love (Avanti, 2008) ** That’s The Way You Do (Delmark, 2010) *** Old School Rockin’ (Delmark, 2012) ** Kingsville Jukin’ (Delmark, 2013) *** * = Studebaker John & The Hawks ** = Studebaker John *** = Studebaker John’s Maxwell Street Kings. Se siirrettiin digitaaliseen muotoon cd:llä julkaistavaksi, mutta siinä on paljon päälleäänityksiä. Sanoin, että teen sopimuksen vain yhdestä levystä kerrallaan, mikä taas ei miellyttänyt Blind Pigin väkeä. Olemme keikkailleet vain silloin tällöin, sillä rumpali Steve Cushing muutti Michiganiin. En halunnut odottaa ja niin minusta tuli Blind Pigin artisti. Double Troublen aikoihin olin kuitenkin tehnyt Euroopassa kolme tai neljä kiertuetta vuodessa. On vaikea löytää jostain sellainen äänitystila, jossa on hyvä soundi ja jossa tuntisin oloni mukavaksi – sellaisia ei ole Chicagossa montaa. – Mielestäni hyvä yhdistelmä syntyy, kun äänitys tapahtuu digitaalisesti ja sitten materiaali siirretään nauhalle. – Blind Pig osti myös oikeudet levyyni ”Nothing But Fun” ja julkaisi sen uudelleen nimellä ”Outside Lookin’ In” jättäen pois neljä kappaletta, mikä mielestäni oli typerää, sillä minusta ne olivat hyviä. Tunsin hänet lähinnä bluesradio-dj:nä ”Blues Before Sunrise” -ohjelmasta, mutta pidin hänestä rumpalina. George Recordsin aikoihin on aika vaikea saada aikaan nykyisin. He olisivat voineet tehdä sen vanhalla tavalla. Gaydenin ja Casey Jonesin kiertueelle kanssani, mutta he eivät uskaltaneet lentää. Lopputulos oli, että he editoivat sen uusiksi, mikä ei ollut minun mieleeni. Oma bändini The Hawks soittaa tyyliltään rokkaavampaa musiikkia ja The Maxwell Street Kings bluesia. He kokivat kai basson puuttumisen jotenkin rajoittavaksi. Se ei ole yhtä hyvä tapa, ja eron voi kuulla. – George Pauluksella ei ollut omaa studiota, joten käytimme muiden tiloja. Tällä kertaa ajatuksena on pyrkiä mahdollisemman aitoon live-äänitykseen ilman ylenpalttisia päällekkäisottoja. The Hawksin ohjelmistossa on myös boogie-materiaalia ja triolle sovitettuja omia kappaleitani, mutta soitan niitä myös muiden bändien kanssa, koska yritän samalla myydä uutta levyäni. George Records -kauden aikana Studebaker siirtyi seuraavaksi Blind Pig Recordsille. – Pärjäsin hyvin Euroopassa ja halusin yrittää pinnalle myös Yhdysvalloissa. He jättivät kappaleeseen kaksi säkeistöä ja häivyttivät lopun. Mutta en halua kuitenkaan tehdä live-levyä. Se olisi vienyt ajastani niin suuren osan; kolmen ensimmäisen tekemiseen meni kymmenen vuotta. Minä halusin siihen vain kaksi kitaristia, koska mielestäni bassoa ei tarvittu. Esiinnyin New Yorkissa kaksi viikkoa iskun jälkeen ja paikka oli kuin aavekaupunki. Olen tyytyväinen tuloksiin, mutta se maksaa paljon. – Ensimmäiset äänitykset tein nauhalle tai kaksiraitaiselle, ja nykyään kaikki äänittävät digitaalisesti. Julkaistuista kiekoista toinen on suosikkini ja sillä on mukana jokaisen bändin muusikon panos. Levy-yhtiön väki sanoi olevansa tyytyväisiä tulokseen, mutta he halusivat vielä hieman miksata sitä. Ihmiset eivät käyneet ulkona. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli Big John Wrencherin ”Maxwell Street Alley Blues”. Nykyisin on digitaalisen äänenkin käsittelyyn hyviä keinoja, mutta ne ovat kalliita. – Samanlaista soundia kuin aikoinaan St. Totta kai siitä jää jotain jäljelle, koska äänitys on tehty digitaalisesti, mutta ei läheskään niin paljon kuin silloin, jos sekä äänitys että miksaus tehdään digitaalisesti. Sillä saadaan poistettua osa soundin kovuudesta. Euroopassa sen sijaan en esiintynyt enää kovin usein. He viivyttelivät päätöstään ja muutin Evidence Recordsille. Hänen tyylinsä on yksinkertainen ja juuri oikea. Ne olivat kovia aikoja kaikille. Se ei ollut Blind Pigille mieleen, mutta heillä oli oma tilaisuutensa, eivätkä he käyttäneet sitä. Minusta se on oikea tapa tehdä levy. – Soitan bändissä kitaraa ja huuliharppua yhtä aikaa. – Keikkailen silloin tällöin myös yksin ja joskus keikkapaikat järjestävät taustabändin
BN 252) ja useat Hoedownin kanssa soitetut keikat. 18 • 1 2015 JUKKA GUSTAVSON Juurimusiikin monitoimimies JUKKA GUSTAVSON Juurimusiikin monitoimimies RIKU METELINEN Jukka Gustavsonin viimeaikainen aktivoituminen musiikin parissa tuottaa ilahduttavia tuloksia, joista hyvänä esimerkkinä vaikka Helge Tallqvistin kanssa tehty levy (ks. Gustavsonista on turha puhua vain progemuusikkona, sillä hän on yksi maamme monipuolisimmista muusikoista, jota kuultiin aikoinaan monilla Love Records -artistien levyillä musiikkityyliin katsomatta. Pitkän uransa aikana hän on soittanut lähes kaikkien kanssa. Yhteistyökumppanien lista on pitkä ja siltä löytyy sellaisia nimiä kuten Maarit Hurmerinta, Albert Järvinen, Jussi Raittinen, Remu Aaltonen ja SF-Blues. Suomiprogen pioneerina pidetty Gustavson tunnetaan erityisesti kosketinsoittajana ja säveltäjänä, vanhempi sukupolvi kenties muistaa hänet parhaiten Wigwam-yhtyeen aikaisesta tuotannostaan. Nykyään taiteilijaeläkettä nauttiva Gustavson on British Standardin vakiojäsen. Bänditouhujen ohella hän on ehtinyt myös levyttää omaa materiaalia – viimeksi Hoedownin avustamana. © O lli-P ek ka O rp o
British Standardin kanssa soitetaan paljon Peter Greeniä. Ei ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin musiikin tekeminen. Spencer Davis Groupin “Autumn ‘66”, jossa on paljon hienoja kappaleita, kuten Nobody Knows You When You're Down And Out ja Dust My Blues sekä erityisesti On The Green Light. SUURIN RAKKAUS OLI STEVIE WINWOOD – Stevie Winwood oli oikeastaan lopullinen sysäys, miksi aloin soittaa tosissani. Tavallaan ammattimuusikon ura alkoi jo lukion ekasta vuodesta lähtien. Hänen kontrapunktiset polyfoniansa ovat nerokkaita. Aloituskappaleemme oli usein Stop Messin’ Around, jota seurasi Traficin Pearly Queen. UUSI LEVY – Olen vieraillut monilla Hoedownin keikoilla, joissa olemme soitelleet omia coversuosikkikappaleitamme. Se Kulttuuritalon keikka talvella ’67 oli loistava. TOJ Limitedin kanssa oli muutama hyvä keikka Hesassa, ja sitten tuli tämä Roosters. – Eräs suuri innoittajani jo lapsena oli Johan Sebastian Bach. AMMATTIMUUSIKON URA – En ajatellut musiikkia duunina. John Mayallin levy, jolla Clapton soitti oli mielettömän kova. Georgia On My Mind säväytti. Mietin sitten, että olisiko jotain muutakin. Sen prima vistan kohdalla löin hanskat tiskiin, kun en pystynyt kunnolla nuoteista soittamaan. Hänelle eivät oikein sopineet ne lisäaineet. 70-luvulla tuli todettua, että soittamisella ei elä ja sen takia otin päivätyön, jotta pysyisimme leivän syrjässä. Hän on minulle ykkönen. Toinen suuri keikkakokemus oli Paul Butterfield Blues Band, 60-luvun lopulla myöskin. Jos saadaan apurahaa niin he voisivat tulla soittamaan levylleni. Mielestäni Bachissa oli jotain kosmista ja hienoa. Tein paljon vapaaehtoistyötä ja joskus sain jonkun apurahan, että pystyin tekemään studiossa nauhamusiikin niihin. Tein siitä demon © O lli-P ek ka O rp o. John Mayallin keikat oli hienoja ja Fleetwood Mac myös. Silloin kiinnitin huomiota siihen, kuinka Tolonen soitti hyvin kirwanmaisesti. – Pyrin aikoinaan Sibelius-Akatemiaan, mutta se tyssäsi siihen, kun en osannut lukea nuotteja sujuvasti. porvoolaiset Gullichsenin veljekset Eero ja Risto, joilla oli myöhemmin Doctor’s Special -niminen bluesbändi Turussa, tutustuttivat minut bluesiin, Howlin Wolfiin, Muddy Watersiin, Ray Charlesiin ja John Lee Hookeriin sekä jazz-urkuri Jimmy Smithiin. Soitamme sitä myös British Standardin kanssa nykyään. Kaivoin pöytälaatikosta ”parhaat” kappaleet työpöydälle ja ehdotin heille, että jos tehtäisiin levyllinen ihan originaalimatskua. Meillä oli Roostersin eka Ruotsin kiertue tulossa, tarvitsin viikon loman ja kävin rehtorilta kysymässä lupaa ja sain sen. Vakavaa rytmimusiikkia soittavien muusikoiden keikat vähenivät paljon. Heillä oli silloin kitaristina parikymppinen Buzzy Feiten, joka soitti uskomattoman hienosti. Before The Beginning, Rollin’ Man, Albatross... Hän soitti myös Mayallia ”Crusade”levyltä, jolla oli kitaristina Mick Taylor. Koulussa kuri oli aika tiukka ja hän sanoi, ettei toista kertaa tule. Meillä oli TOJ Limitedin keikka joskus Natsalla syksyllä ’67, Tolonen ja Virtasen Häkä olivat samalla keikalla. Pari vuotta myöhemmin mm. Mulla syntyi joitakin kappaleita, kuten reeliteema Love Peace Field Reel, joka oli mielestäni Hoedownille sopiva. 80-luku oli vaikeaa aikaa, kun tuli tämä uusi aalto ja muut. Ylen kokeilustudiossa sain tehdä pari juttua pariin teokseen. Jukka Tolonen muuten kuunteli Fleetwood Mac -kitaristeista erityisesti Danny Kirwania. 1 2015 • 19 ...ALUSSA OLI BEATLES – Innostus musiikkin alkoi vuonna 1963, kun tuli She Loves You, All My Loving ja Twist And Shout. Winwoodin jazzillinen pianonsoitto oli silloin aivan käsittämätöntä, että jos joskus pystyisin soittamaan samalla tavalla kuin hän. Brittiblues tuli tietysti kuvioihin, koulukaverit kuuntelivat Bluebreakerseja ja muita. Pyrin myös yliopistoon kieliä lukemaan, mutta en pääsyt sinnekään. Ne kolme kappaletta, jotka olin opetellut, menivät mielestäni aika hyvin. Mulle tuli sellainen idea laajemmasta yhteistyöstä. Vaimoni Leenan kanssa teimme tanssiteoksia yhdessä, mutta niissä ei ollut usein budjettia musiikille. Vanhempi väki taas ihmetteli, kun yleensä sen ikäiset kuuntelevat hiukan kevyempää kamaa, esimerkiksi Mozartia. Siihen aikaan Bluesbreakerseilta tuli useampikin hyvä levy peräkkäin. Vanhemmat tukivat sentään asiaa ja kirjoittivat poissaolovihkoon jonkun syyn, kun ei voinut laittaa todellista syytä. ”Mountain Information” -levyllä on yksi kappale joka on tavallaan omistettu Bachille – A Small Brook Has Grown, jonka alkuperäinen nimi oli Ein kleines Bächlein ist gross gewachsen. Meillä ei ollut levysoitinta, joten kaverit nauhoittivat niitä levyjä minulle. Monesti Wigwamin keikkamatkoilla, kun pysähdyttiin kahville, laitettiin jukeboxista soimaan Oh Well ja Albatross. Sääli, ettei Peter Green ole nykyään kovin hyvässä soittokunnossa... Ohjelmistossa on mm
Mä hiukan jarruttelin, kun ei ollut apuraha-anomuksista vielä päätöksiä. Amerikassa Stevie Ray Vaughan oli myös aika radikaali oman tiensä kulkija. Maijasen Pave oli muuten British Standardin vieraana syksyllä Porvoossa. B3 oli aivan liian kallis, ei sellaiseen ollut varaa. Silvennoisen Heikin kanssa olisi kiva päästä soittamaan heidän Blue Monday -klubilleen, joka on Tampereen Yo-talolla. Soitin vain pianot siellä Hollolan Petrax-studiossa. PROGEBLUES – KÄSITTEENÄ – En tiedä, kuinka bluespiireissä on yleensä esillä tämä progeblues. Brittiläinen bluesstandardi oli sellaista uuden etsimistä, uuden luomista vanhaa unohtamatta. Pitkiä päiviä ne olivat, mutta lopputulokseen olen tyytyväinen. Mielestäni blueskategoriassa hyvän levyn ei tarvitse pitää tiukasti kiinni siitä 12-tahtisesta. Paven soolosetin jälkeen soitimme Creamia, jotain Järvisen ekalta soololevyltä, Royalsilta High ja Fever sellaisena jazz-versiona. Meillä oli kolmas päivä varattuna, mutta sitä ei onneksi tarvittu. Ajattelin, että paljon sooloja pitää olla, koska Hoedownissa on niin paljon hienoja solisteja. Mulla on nyt myös kevyempi urku, Studio Logic Numa Organ, italialainen soitin, joka on näistä kokeilemistani tietokoneuruista miellyttävin. Tämä on minun toivesoittimeni, ja aina kun on roudausmotivaatiota tai maksukykyä niin Hammond otetaan keikalle. Muusikoiden kannalta on aika paha tilanne, kun on sopimukset ja pitää tehdä levy, vaikka ei olisi valmista sanottavaa. Aikaisemmin mulla oli Lowry-urut, joissa oli hiukan Hammondin tyylinen soundi. Minun osuuteni täytyi kuitenkin tehdä eri osissa, kun en pysty soittamaan ja laulamaan samaan aikaan riittävän laadukkaasti. Allman Brothers Band, heiltä Jessica on kiva esimerkki progebluesista. Onko se vain minun keksimäni juttu?. Sain sitten sopivan summan rahaa ja siitä se projekti lähti käyntiin. Peter Greeniä ja vaikka hänen kappalettaan Albatross. Jack Bruce sopii hyvin siihen genreen ja Stevie Winwood. Sen sähköpianosoundeista tykkään, mutta urkusoundit siinä on mielestäni aika kolkot. Ilta oli loistava. Tarkoitan progebluesilla lähinnä sitä, että uudistetaan vanhaa. Ei mulla olisi ollut varaa ostaa edes tätä, mutta sain vuonna ’99 kohdeapurahan Hammondin ostamiseen. Silloin tuli idea, että kun Heikki on kova Clapton-fani ja Mä olen Winwood-fani niin voitaisiin tehdä yhteinen projekti. Olisi myös kiva soittaa esim. Trafficilta esim. Kaksi päivää siihen Hollolassa meni. Halvempi Hammond, Spinet, ei mielestäni ollut niin houkutteleva, että olisin vaihtanut Lowryt siihen. SANANEN SOITTOVEHKEISTÄ – Mulla on viimeiset 15 vuotta ollut aidot Hammondit, A 100 -malli, johon kuuluu sellainen hieno puinen Leslie-kaappi. SUOSIKKIKAPPALEET OMASSA TUOTANNOSSA – ”Kadonnut Häviämättömiin” -levyllä sellainen kappale kuin Rakkautta Rakasta ja toinen on Alla Tähden Alakulon, jonka teksti kuvaa © R iku Met elinen. – Mahdollisimman monipuolinen levy oli suunnitelmissa. Sitten löytyy Nord Stage 88, joka on ruotsalainen soitin. Olimme siellä Raittisen Eeron kanssa viime syksynä heidän housebändinsä vieraina. Siellä voi hyvin olla mukana vaikutteita esim. 20 • 1 2015 toissa kesänä ja Hoedownin kaverit olivat suht innoissaan asiasta. Se piti toteuttaa alun perin Pohjolan Pekan kanssa, mutta hän jättäytyi projektista aika pian pois ja homma jäi kokonaan meikäläisen harteille. Ne ensimmäiset olivat aivan loistavia, mutta loppuvaiheen levyt eivät olleet yhtä innovatiivisia. Kun ajattelee esim. Royals jäi, mutta toivottavasti saamme Paven vieraaksi British Standardin keikoille tulevaisuudessakin. HUHUN MUKAN GUSTAVSONIA PYYDETTIIN ROYALSIIN MUKAAN – Kyllä se on totta. Esim. Urut, laulu, stemmat ja kitaroita äänitettiin sitten jälkeenpäin. The Band alkoi toistaa itseään siinä vaiheessa, kun levyjä alkoi ilmestyä liian usein. Kuloniemen Esan ja Puurtisen Aijan kanssa. Päätettiin tehdä rootsmusaa erittäin laajalla skaalalla. Ajateltiin, että tehdään mahdollisimman pitkälle studiolive, jota täydennetään tarpeen mukaan. funkista, soulista ja rytmibluesista, että siitä tulee riittävän mielenkiintoinen. Monta hyvää ideaa tuli matkan varrella mukaan. – Lopputulosta ajatellen oli hyväksi, kun prosessi venyi. Asiasta neuvoteltiin, mutta mulla alkoi silloin se suuri sävellyshaaste oopperaan. Sen sävellysprojektin takia en olisi pystynyt lähtemään kiertueelle tai tekemään levyä. Toivon, että kaikkien nykyisten yhteistyökumppaneiden kanssa saisi työskennellä vielä pitkään. Proge on myös osa perinnemusiikkia. Pitää teemailta eli soitettaisiin pelkästään Claptonin ja Winwoodin musaa. SOITTOKUMPPANEISTA – On paljon hyviä suomalaisia rootsmuusikoita, joiden kanssa olisi kiva soittaa. Sovitukset syntyivät aika pitkälti työvaiheessa. Kokeellisuus ja uusien soundien etsiminen on positiivista. Ei ajateltu sitä, onko siellä radiosoittokappaleita. Sillä pärjää, jos ei voi Hammondeilla soittaa. Paper Sun, Pearly Queen ja Coloured Rain edustavat juuri tarkoittamaani kokeellista tyylisuuntaa, perinteitä kuitenkaan unohtamatta. Tosin liika perfektionismi on sekin pahasta, jos hierotaan ja hierotaan ja lisätään tavaraa, sekin voi kääntyä itseään vastaan
Hoedownin osuus on lopputuloksen kannalta ollut erittäin tärkeä, jopa siinä määrin, että he ovat saaneet nimensä levyn kanteen. Kun hän haastattelussa toivoi yhteistyön nykyisten soittokumppanien kanssa jatkuvan niin samaa toivon minäkin. Ensin mainitussa esiin tulevat Gustavsonin ilmiömäinen urkutyöskentely sekä kotimaan kenties svengaavimman bändin soitto. Riku Metelinen © P er tti Ñurmi ”Blueskategoriassa hyvän levyn ei tarvitse pitää tiukasti kiinni siitä 12-tahtisesta. Siltä löytyy useita erilaisia tasoja ja jokainen kuuntelukerta tuo mukanaan jotain uutta. LEVYJÄ AUTIOLLE SAARELLE – Levyjä on niin paljon, ettei pysty ihan yhtäkkiä sanomaan. Kiinteään kokonaisuuteen ovat keskeisesti vaikuttaneet myös Gustavsonin ja Hoedownin yhteiset keikat ja maestron vierailut useissa kokoonpanoissa. JUKKA GUSTAVSON & HOEDOWN Mountain Information (Rockadillo ZENCD 2158) -14 ”Mountain Information” on musiikillinen matka halki vuosikymmenten. Kokonaisuutta ajatellen levyltä löytyy selkeitä yhtymäkohtia The Bandin ja Little Featin ohella myös Ray Manzarekin ja Roy Rogersin parin vuoden takaiseen ”Translucent Blues” -julkaisuun. Mielestäni mun edellinen julkaisuni ”Root & Stalk & Flower Music” on paras levyni. Tällä uusimmalla levyllä I Need You Need Love Supreme, Mountain Information sekä Our Father’s Land. Varmaan nuo aikaisemmin mainitsemani sekä Procol Harumin levyt, joissa Matthew Fisher oli mukana. Pepper” ja ”Abbey Road”. Beatlesin ”Sgt. Monipuolisuudessaan albumi tarjoaa aivan varmasti jokaiselle jotakin. Vankka jazzja bluestausta kuuluu miehen tekemisissä ja monipuolisuudessaan levy on vertaansa vailla. Saisimmekohan jatkossa kuulla vaikka The Bandin musiikkia ja ihan elävän yleisön edessä taltioituna. Minusta on mahtavaa, että maamme johtavimpiin urkureihin lukeutuva Gustavson on näin kovassa vedossa ja tehnyt yhden viime vuoden parhaista rootsjulkaisuista. 1 2015 • 21 minun elämääni. ”Mountain Informationia” voidaan pitää yhtä paljon bändikuin soololevynä, pääosassa ovat kuitenkin Gustavsonin kosketinsoittimet ja sielukas laulu. Ensikuuntelulla se tuskin aukeaa kenellekään, mutta kun antaa ajan kulua ja laittaa levyn soimaan uudestaan kerran ja toisen, niin lopulta lumivyöry pääsee irti ja vie kuulijan mennessään. Jälkimmäisessä sekoittuvat Little Featin letkeä svengi sekä The Bandin rootsgroove. Weather Report ja vaikka ”Heavy Weather” tai ”Mister Gone”. Valloittamiseen tarvitaan useampi kuuntelukerta, kuten monien klassikoiksi muodostuneiden levyjen kanssa on käynyt. Nimikappaleessa huomaan selviä yhtäläisyyksiä Jack Brucen tuotantoon. Mainitsemisen arvoisia kappaleita ovat myös I Need You Need Love Supreme, jossa Ninni Poijärvi duetoi kauniisti maestron kanssa, ja Esa Kaartamon laulama veret seisauttava Howlin’ Wolf & The Blind Tigers. Joka tapauksessa samanlaista teatraalista mahtipontisuutta olen havaitsevinani kuin monissa Jack Brucen sävellyksissä on. Onhan noita... Jokainen muusikko soittaa hienosti, niin yksin kuin yhdessäkin. funkista, soulista ja rytmibluesista, että siitä tulee riittävän mielenkiintoinen.”. Edellä mainitun ohella suosikkejani ovat Blueswalk sekä Love Peace Field Reel, jossa jokaisella soittajalla on oma soolo-osuutensa. Se on kuin vuori, joka odottaa valloittajaansa. Siellä voi hyvin olla mukana vaikutteita esim. Siellä on sellainen hidas blues This Elegy Will Always Be, jonka sävelsin meidän kuolleelle Kiddy-kissalle. Vaikkei maestro tiedosta saaneensa Jack Brucelta vaikutteita niin Creamia hän myöntää kuunnelleensa
– Augustibluus Viron Haapsalussa vuonna 2001 oli hieno keikka. Mukaan lupautuivat rumpali Jani Kinnunen ja basisti Markku Lyyra. Blues Band siinä piti olla. Soittaminen on ammatti, monet sortuvat viettämään taiteilijaelämää sen nimissä. He kunnioittavat ja arvostavat mielipiteitäni, summaa Sivonen ajatuksiaan synttäreiden alla. – Olen iloinen siitä, että viime vuosien tärkein yhteistyökumppani tuottaja-muusikko Anssi Huotari pääsee mukaan synttärijameihin. – Tap Jellyn riveissä on vuosien saatossa vieraillut kymmeniä soittajia. – Keikkamarkkinat ovat viime vuosina hiljentyneet. Bändi heräteltiin uudelleen henkiin vuonna 2010 bluesbändille haasteelliseen työtilanteeseen. Eesti Televisioon nauhoitti esityksen. Olen luonteeltani misantrooppi enkä siedä minkäänlaista epäsovinnaista käytöstä tai muiden ihmisten aliarviointia seurassani. Vuodesta 1996 basson varressa keikkunut Ipi Kaipiainen alkaa kuitenkin olla jo vakiokalustoa. Oltiin siellä Ahlqvistin Pepen kanssa. © A nne -Mari K or venr anta. Kuluvan vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskon JP Sivonen keskittyi sooloprojektiinsa. Idea 20-vuotissynttäribileistä alkoi itää Sivosen ja Kaipiaisen ajatuksissa kesällä 2014. Nimi piti kyllä keksiä saman tien. – Pitkäaikaisin soittokumppani Ahlqvistin Pepe on lupautunut tulemaan Poleeniin. Touhuaminen hänen kanssaan alkoi jo vuonna 2001 ”Tap Jelly Blues Band feat. Alkuaikoina yleisimmät syyt bändin jättämiseen olivat opiskelut, perheen perustaminen ja työkuviot. Pepe Ahlqvist” -levyn myötä. Anssi ja rumpaliveljensä Olli ovat olleet luotettavia kuin peruskallio. Sivosen tinkimätön asenne soittamiseen, musiikin tekemiseen ja elämään yleensäkin ei aina miellytä kaikkia. Wart Hogin riveissä vanhan liiton bluespohjaista hardrockia soittaneen ja aktiivisesti oman materiaalin tekoon osallistuneen JP Sivosen ajatuksissa alkoi itää idea viedä musiikkia bluesimpaan suuntaan. Etenkin esiintymiset Suomen rajojen ulkopuolella ovat jääneet mieleen. 22 • 1 2015 Jamimeininkiä ja hallittua kaaosta Jamimeininkiä ja hallittua kaaosta Tanakan bluesrockin tietä pari vuosikymmentä kulkenut Tap Jelly Blues Band sai alkunsa vuonna 1994. Tunnelma oli korkealla niin lavalla kuin lavan edustallakin. Joltinenkin joukko soittajia on kirmannut rahan perässä humpan harmaalle tielle. Kymmenen-viisitoista vuotta sitten kunnon keikkoja ja kiertueitakin oli huomattavasti enemmän kuin nyt. Pari päivää ennen bileitä antautuivat pääasiallisen vastuun tapahtuman järjestämisestä kantaneet kitaristi-laulaja JP Sivonen ja basisti Ipi Kaipiainen haastateltaviksi. Paikat ovat vähentyneet ja markkinat ovat yksipuolistuneet. Haaveena oli saada lavalle tapjellyläisiä jokaiselta vuosikymmeneltä. – Huhu bluesbändin perustamisesta levisi ja ensimmäinen keikkapyyntö tuli ennen kuin ehdimme kunnolla miettiä ohjelmistoakaan. Olin silloisen basistin luona käymässä ja nappasin sanakirjan hyllystä. Soitossa tulee olla kiukkua ja adrenaliinin purkauksia ilman ulkoisia kommervenkkejä, määrittelee Sivonen elämäntapaansa. Vuosien saatossa JP ja Ipi ovat kokeneet soittorintamalla kaikenlaista. Siitä lähtien ollaan keikkailtu Pepen kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti. Periaatteeni on, että sopimuksista ja aikatauluista pidetään kiinni. Keikkajärjestäjältä saimme muutaman viikon lisäaikaa treenaukseen. Mieluisinta on muistella mukavia kokemuksia. Osittain tästä syystä kappaleistani on tullut vahvasti asenteellisia, uusia on vaikea tehdä ketään uhkailematta. Enemmän on merkitystä miltä näytät, kuinka osaat ratsastaa vanhalla maineella ja oletko valmis asettumaan alttiiksi markkinamiesten pelleilylle. Soittajat JP Sivosen rinnalla ovat vuosien saatossa vaihtuneet välillä tiuhaankin tahtiin. Pienemmät ravintolat taas ottavat mieluummin esiintymään oman kylän harrastesoittajapojat pizzaja kaljapaikalla kuin itsensä soittamisella elättävät ja työhönsä paneutuneet ammatilaiset, siunailee JP Sivonen. – Musiikki on nykyisin pelkkä sivutuote. Ensimmäinen kaksiosainen sana, joka kuulosti hyvältä oli Tap Jelly, muistelee JP Sivonen Tap Jelly Blues Bandin syntyhistoriaa. Lavalla vieraili bändissä vuosien saatossa soittaneita muusikoita ja yhteistyökumppaneita. Nykyisin voi sanoa, että teemme keikkoja valikoidusti suhtautuen soittamiseen ammattina. Yhteistyökumppaneita vuosien varrelta on niin ikään kutsuttu bileisiin. Yleisöäkin oli kertynyt mukavasti juhlimaan ”vanhusta”, osaltaan tähän vaikutti samassa yhteydessä pidetyt ”Kartsan Kiertäjät”-facebookryhmän pikkujoulut. Kun sopimukset liksoja myöten ovat kohdallaan polkaistaan bändi liikkeelle, lisää Ipi Kaipiainen. MUISTOJEN TIELLÄ Tap Jelly Blues Bandin aktiivisin aika sijoittuu 1990-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosiin. Jälkeenpäin käytiin TT TARKIAINEN Tap Jelly Blues Band juhli kaksikymmenvuotista olemassa oloaan Pieksämäellä kulttuurikeskus Poleenissa 20.12.2014. Esiintymään otetaan mieluummin joku Idolstai Big Brother -pelle kuin rehtiä bluesrockia soittava ryhmä
1 2015 • 23 pari-kolme kertaa Viru-hotellissa soittamassa. Talviseen yöhön poistui hanan täydeltä blueshyytelöä nauttinut kiitollinen fanijoukkio. Siellähän se pyöri live-aktimme Haapsalussa vielä silloinkin. Oli tunne, että on saanut jotain aikaiseksi, kertaa JP muistojaan. Pitkäaikainen yhteistyökumppani Pepe Ahlqvist (huuliharppu, kitara, laulu) kunnioitti niin ikään juhlaa läsnäolollaan. RENTOA JAMIMEININKIÄ Tap Jelly Blues Bandin synttäribileet käynnistyivät Ipi Kaipiaisen lyhyiden tervetuliaistoivotusten jälkeen räyhäkällä versiolla rock’n’roll-klassikosta Bony Moronie. Syvältä rhythm’n’blueskellarin kätköistä esiin pengotut Tampa Redin Don’t You Lie Me ja Fats Dominon Sick And Tired saivat aikaan sankan tungoksen tanssilattialla. Ilta huipentui jamihenkisesti pitkiin versioihin kappaleista Rock Me Baby ja Sweet Home Chicago/Pieksämäki. Legendaarinen keikkaklassikko (The Ballad Of) Davy Crockett on vuosien aikana muokkaantunut niin tapjellymäiseksi, ettei sitä voi alkuperäiseen enää verrata. Suomalaismuusikoita todellakin arvostettiin siellä. Tunnelma oli rento ja yleisö viihtyi hyvin hamaan loppuun saakka. Suvantovaiheen sähköisen meiningin sekaan kattoivat akustisella setillään JP Sivonen sekä Huotarin veljekset Anssi (haitari) ja Olli (djempe-rumpu). Peter Greenin sävellaarista oli lainattu letkeästi kulkeneet Stop Messin' Around ja Watch Out. Kaiken kaikkiaan Tap Jelly Blues Bandin synttärikeikka oli onnistunut. Näistä tunnelmista olikin hyvä siirtyä itse bileisiin. Olo oli kuin rock-tähdellä konsanaan, jatkaa Ipi muistelemista. – Minikiertueesta Venäjällä vuonna 2010 jäi hyvät muistot. Basistin tonttia Kaipaisen ohessa hoisi ansiokkaasti Klaus Nyqvist. Perusryhmän lisäksi lavalla hääri koko illan uutterasti ja tyylikkäästi musisoinut Anssi Huotari (kitara). Lavalla oli itseoikeutetusti bändin nykykokoonpano JP Sivonen (kitara, laulu), Ipi Kaipiainen (basso) ja Juha Korhonen (rummut). Korhosen lisäksi lavalla vierailivat Olli Huotari, Markku Heikkilä ja Esa Heiskanen. Homma todellakin toimi, vaikka lähtiessä hieman arvelutti. Rauhallisempaa osastoa tarjosivat hitaat triolibluesit As Years Go Passing By ja Pepen vokalisoima Stormy Monday Blues. Aika ajoin värikkään vivahteikas meno lavalla kolmen kitaristin voimin ja rumpaleiden vaihtuessa muistutti southern rock -henkisestä musiikillisesta veljeydestä. Onnittelut Tap Jelly Blues Band! © JJ Karjalainen IPI KAIPIAINEN & JP SIVONEN ”Soitossa tulee olla kiukkua ja adrenaliinin purkauksia ilman ulkoisia kommervenkkejä.” – JP Sivonen. Tuoreempaa bluesnäkemystä sisälsivät Sivosen ”Bluegasm”-soololevyltä tutut Oh Sweet Finland (What Is Wrong In This World), Like A King, Nobody Loves Me (Like I Do) ja No Good Luck. Unpluggedhenkinen Hangover Blues täydentyi Pepe Ahlqvistin huuliharpulla. Yleisöä paikalle oli kertynyt reilut parisataa henkeä. Pääosin JP Sivosen kynästä lähtöisin olevaa omaa materiaalia tulkittiin kattavasti halki vuosikymmenten. Bändissä aikanaan vaikuttaneita rumpaleita oli paikalle saapunut neljä. Vanhinta valikoimaa edustivat My Baby Betrayed Me, My Blues ja Hangover Blues. Kuultiinpa yllättäen Beatlescoverkin (Hide Your Love Away)
Aikaisempia bändejä on nämä Mojo Hoop sekä J. – HS: Oikeasti tilanne on puhtaasti taloudellinen, sillä näin saadaan jaettua hiukan kustannuksia. Pelkkä triomeininki ei riitä. Asiaa auttoi myös se, että meillä oli levyllinen materiaalia olemassa. – JS: Edustamme bluesin ns. – JM: Meniskö Jussi, Make ja Mara hetkeksi kahville niin me hoidetaan tää haastatteluosuus pois alta... Jarpan ja Maran tunsin ennestään, Jukka löytyi yhden kaverin kautta. Vanhan asemarakennuksen oloisesta puutalosta kuuluu musiikkia ja luulen saapuneeni oikeaan paikkaan. Ryhmän esikoisalbumi ”Diamond In The Rough” ilmestyi viime syksynä. uutta aaltoa. 24 • 1 2015 TURN ON TURN ON RIKU METELINEN Turn Onin historia juontaa juurensa vuoden 2013 kevääseen, jolloin ryhmä samanhenkisiä pitkän linjan muusikoita päätti perustaa rhythm & blues -tyylisen bändin. Todettiin, että homma toimii. – JM: Meinaatko, ettei seuraava levy ole ”Turn On Goes Chicago Blues” (lisää naurua)... – HS: On sitä tullut soitettua kaikenlaista vuosien varrella Black Sabbathista lähtien. Elvis on mun suurin suosikkini. – JM: Mulla se lähti lähinnä tuosta 70-luvun garagerockista ja blues on tietenkin lähellä sydäntä. – HS: Alussa oli suunnitelmissa ottaa levylle pari lainakappaletta mukaan, mutta ne tippui aika nopeasti pois. Ei aina tarvitse olla kitarasoolo. Setissä on nykyään varmaan puolet omia ja puolet lainoja. Koputan oveen ja Jukka Salmi saapuu avaamaan. – HS: Tää bändi lähti oikeastaan siitä, kun mulle oli kertynyt pöytälaatikkoon muutamia biisejä, joita piti päästä esittämään. Kaikki kitaravetoinen retrokama on mun mieleeni. – JM: Ei ole pelkkää 12-tahtista. Pääosassa oli nämä omat biisit, joita haluttiin soittaa. Seuraava levy on sitten sitä kolmen soinnun musaa (naurua). – JS: Ei pyörää kannata keksiä uudestaan, mutta renkaat kannattaa vaihtaa aika ajoin. – JM: Me kaikki muut tunnettiin toisemme entuudestaan, oltiin soiteltu joskus jotain. Yhtyeeseen kuuluvat laulaja Jukka Salmi (JS), kitaristi Hemppa Sihvonen (HS), basisti Jarppa Mäkinen (JM), rumpali Mara Paavilainen, kosketinsoittaja Jussi Heiskanen ja fonisti Make Salminen. Mukaan mahtuu kaikkea Elviksestä garagerockiin: – JS: Mulla on aika laaja skaala, olen esittänyt ihan kaikkea tanssimusiikista lähtien. Musiikilliset taustat ovat kaikilla erilaiset. – JS: Ei ole, kun ne on mun biisejä... © R iku Met elinen. – HS: Me kaikki pidetään aika samanlaisesta musiikista, ja sen takia kaikki onkin lähtenyt niin kivuttomasti liikkeelle. Kuten kuuluu, tuossa seinän takana tehdään ”kirkonpolttamismusiikkia” ja tuon toisen seinän takana on joku punkbändi. – JM: Musiikillisesti yritetään tehdä tätä hommaa hiukan modernimmalla otteella. Ensin oli brittiblues, valkoiset bluesmiehet ja sitten tuli nää vanhat mustat muusikot. – JS: Iso bändi meillä oli suunnitelmissa. & Slow Motion, jossa Jarppa ja Jussi olivat mukana. Lopputulos on mielestäni aika monipuolinen. Jukka tuli muista kuvioista tähän mukaan. Jäsenet sanovat, että kyseessä on vähän kuin kotiinpaluu, sillä nyt he ovat päässeet tekemään sellaista musiikkia, jota ovat aina halunneetkin. – JS: Tervetuloa matalaan majaamme. – JM: Levyllä on myös rytmisoittimia mukana. Me yritetään sitten pärjätä tässä kaiken tuon keskellä. Bändin synty juontaa juurensa kappaleisiin joille kaivattiin esittäjä. Seinän takaa kuuluu hiukan toisenlaista musiikkia. Rytmibluesista on lähdetty ja siihen on palattu. Debyyttialbumiin herrat ovat tyytyväisiä: – JM: Tää tehtiin Hempan kotistudiolla ja se oli suht kivuton projekti. – HS: Meillä oli biisit valmiina ja osa niistä oli aika vanhojakin. – JS: Tehtiin sellaiset esidemot niistä biiseistä. Syysmyrsky on pahimmillaan joulukuun alussa, kun saavun tapaamaan bändiä heidän treenikämpälleen. Kuten monella muullakin, niin Fleetwood Macistä lähti bluesjuttu. Yhtenä iltana keväällä 2013 oltiin meillä ja Jukka lauloi muutaman biisin – ja siitä se lähti. – HS: Oli aika selkeä kuva, millainen siitä tulee. – HS: Meillä ei ollut mitään esikuvia bändin suhteen. Siirrymme pieneen soittimien täyttämään huoneeseen, jossa bändi hioo uusia biisejään. Pääset nyt todistamaan timantin hiontaa, sillä me treenataan uusia biisejä. Asiaa auttoi se, kun oli hyvät demot tehtynä. – HS: Kun meillä on iso bändi, niin saadaan vähän vaihtelua, kun voi välillä olla fonisoolo tai kosketinsoitinsoolo. – JM: Se mun sävellys on aika vanha sekin – JS: Mä kirjoitin oman kappaleeni bändin alkuvaiheiden aikana. Levyn tekeminenkin oli helppo aloittaa siitä
– JS: Jos ei ollut muuta niin lähdetään pizzalle. – JS: Meidän kokoonpano on sen verran iso, että ihan joka pizzerian nurkkaan emme mahdu. Lisäksi sitten kotimaiset kuten festarit, kuten Puistoblues. – JM: Mitään suosikkikappaleita levyllä ei ole. 1 2015 • 25 Levyn nimikin syntyi jo ajat sitten. – HS: Seuraava levy tehdään sitten studiossa. Olemme myös menossa Romaniaan, Europa Blues 2015 -festivaalille. Hämeenlinnassa soitetaan myös. – HS: Apollo Theatre, New York. Unelmien keikasta kysyttäessä kolmikon mielipiteet hajoavat: – JS: Beale Street, Memphisissä. – JM: Keväällä on kolmen kuukauden sisään tulossa vissiin kahdeksan keikkaa. Helpotti kyllä, kun oli kunnolliset demot pohjalla. – JM: B.B. King’s Blues Café. – JS: Mä lauloin omat osuuteni päivässä. TURN ON vasemmalta lukien: SALMI, PAAVILAINEN, MÄKINEN, SALMINEN, SIHVONEN, HEISKANEN ”Ei pyörää kannata keksiä uudestaan, mutta renkaat kannattaa vaihtaa aika ajoin.” – Jukka Salmi. – JM: Oli siinä vissiin pari biisiä, jotka hiukan muuttui matkalla. Puutoribluesin kanssa ollaan neuvoteltu ja todennäköisesti olemme siellä mukana. Tehtiin sillai 3-4 biisiä/päivä taustojen osalta. Tulevaisuuden osalta katseet ovat jo kakkosalbumissa: – JM: Saattaa olla, että jo ensi syksynä alamme nauhoittamaan uutta levyä. – HS: Mutta monesti meillä on ollut aika hyviä paikkoja, kun aina ollaan saatu tulla uudestaan. – JM: Keikkoja on ollut, mutta tälle musalle sopivia paikkoja on aika vähän. – JS: Ei oikein pysty sanomaan. Sovituksellisesti ne muuttuivat, tempot ja tyyli myös. Paljon soitettiin soittimia livenä, ei ollut mitään pro tools -meininkiä. – JS: Paljon ollaan treenattu uusia biisejä. – JS: Keikkatilanne on aika hyvä. Maaliskuussa soitamme Logomossa Sven Zetterbergin lämppärinä. Kaikki ovat niin hyviä, vaikea nostaa mitään ylitse muiden. – HS: Mun suosikkeja ovat Like A Wind ja Drifting. – HS: Julkaisuajankohtaa ei osaa sanoa, mutta katsellaan. Keikoista puhuttaessa tulevalle vuodelle on jotain tulossa ihan ulkomaita myöten
Jatkossa tilanne eli melkein levy levyltä, kun Luvvers ei päässyt enää kaikkeen mukaan. Originaalin kuulin vasta pari vuotta myöhemmin, mutta taisin olla ns. Ensimmäinen levytyssessio Lontoossa oli maaliskuussa ’64, tuloksena Shout, joka julkaistiin niin kuin pitikin nimellä Lulu & The Luvvers (tosin yhtyeen nimi kirjoitettiin esikoissinkulla yhdellä veellä, siis The Luvers, kuten myös kaikilla Yhdysvalloissa ilmestyneillä äänitteillä). Mielenkiintoa lisäsi tytön ensimmäinen albumi, joka sisälsi monta soul-coveria. Myönnän kyllä, ettei Lulun ”laulu” ole varsinaisesti mistään kotoisin Isley Brotherseihin verrattuna. Hän latasi esityksensä hirvittävällä tyttömäisellä vimmalla. Gordon houkutteli sisarensa Glasgowiin tutustumaan Glen Eaglesiin, minkä seurauksena Masseysta tuli yhtyeen manageri. herkässä iässä, koska Lulun versio pysyi ja on pysynyt läpi vuosikymmenien suosikkinani. Sen jälkeen ainoa soulin näkökulmasta mielenkiintoinen vaihe oli kahden albumin mittainen kokeilu Atlantin takana. Hän vei porukan Lontooseen ja järjesti sille sopimuksen Deccalle. Siitä tuli tiiviin radiosoiton myötä hitti ja niissä merkeissä minäkin siihen ihastuin. 26 • 1 2015 LULUN PARHAAT VUODET LULUN PARHAAT VUODET PEKKA TALVENMÄKI Lulun energinen Shout-esitys oli mielestäni yksi englantilaisen popin ilonaiheista vuonna ’64. Ensimmäinen musiikillinen näyttö oli voitto kykyjenetsintäkisassa Blackpoolissa, tuolloin tyttö oli vasta 5-vuotias. LULU & THE LUVVERS Lulun vaiheet on tyypilliseen englantilaiseen tapaan dokumentoitu niin tarkkaan, etten pysty esittämään mitään uutta. Laulupuolta ei voi kovin taiteelliseksi tai edes taitavaksi kehua, koska Lulu runttasi jutun läpi rumasti sanottuna rääkymällä, mutta tuottajien kunniaksi on todettava, että esitys pysyi ryhdikkäästi kasassa. Singlen 12128 vahvempi puoli on vauhdikas Satisfied, jossa oli jytyä, mutta kun esitys perustui pelkästään Shoutin luomiin mielikuviin, ei se enää tehonnut. Sitä paitsi se julkaistiin liian myöhään; en todellakaan ymmärrä, miksei sitä voitu julkaista heti Shoutin. Näkemäni TV-pätkä vain vahvisti käsityksiäni, Lulun Shout oli kova levy. Vuonna ’67 Lulu vaihtoi levy-yhtiötä ja vajosi eurovisiotasolle. Hän haaveili kampaajan urasta, mutta musiikki vei voiton. Forget Me Baby oli a-puoleen rinnalla mitätön esitys. En tiedä, oliko hän kuullut Isley Brothersin originaalin vai tutustunut sävelmään brittiyhtyeiden keikoilla, veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tarkkaan ottaen Luvversin nimi mainitaan vain kahdella singlellä, joista jälkimmäinen julkaistiin keväällä ’65: Decca F 11884 Shout Forget Me Baby F 12128 Satisfied Surprise Surprise Shout levytettiin ymmärtääkseni Lulun omasta pyynnöstä. Samalla vaihdettiin nimi muotoon Lulu & The Luvvers. Vaikka Lulu ei parhaimmillaankaan pystynyt kipuamaan listasijoituksissa brittilaulajattarien kaartin vankimpaan kärkeen, soitettiin hänen levyjään Radio Luxemburgissa niin ahkerasti, että hän oli muutaman vuoden ajan suosikkini – oikeastaan ainoa, joka kykeni jotenkin haastamaan Dusty Springfieldin. Sen omisti Tony Gordon, jonka sisar Marian Massey toimi noihin aikoihin Lontoossa musiikin taustavaikuttajana. Solisti-Marien taustalla soittivat basisti Tony Tirney, kitaristit Ross Nelson, Jim Dewar ja Alec Bell, fonisti Jimmy Smith ja rumpali David Miller. 50-luvun lopussa hän esiintyi silloin tällöin erään kotikaupunkinsa yhtyeen solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin kun keikat lisääntyivät, yhtyeellä oli nimikin, The Glen Eagles. Glen Eaglesien kantapaikka oli klubi nimeltä Le Phonographe. Tässä kuitenkin pikainen kertaus: Juhlalliselta nimeltään Lulu on Marie McDonald McLoughlin Lawrie, syntynyt Skotlannissa Lennoxtownissa Glasgown lähellä 3.12.1948 nelilapsisen perheen esikoiseksi
1 2015 • 27 imuun, johon tarkoitukseen se kesällä ’64 levytettiin. Samaan. Buumin aloitti vanha rouva Shirley Bassey, jonka I Who Have Nothing -cover kipusi top teniin loppuvuodesta ’63. Surprise Surprise puolestaan oli Rollareilta lainattu surkea räpistys. Varmaa tietoa on, että yhtye oli mukana, kun Lulu esiintyi ”Gonks Go To Beat” -nimisessä Warner-filmissä, noista yhteyksistä on olemassa Mike Leanderin säveltämät ja tuottamat esitykset Choc Ice ja The Only One. SOULIA HAKEMASSA. Noista yhteyksistä lienee peräisin hassunkurinen Lulu-kuva, jossa hän esiintyi pinkissä juhlakoltussa (vai onko se sittenkin pyjama) ja myssyssä. Tytöille etsittiin melodisia sävelmiä amerikkalaisen soulin puolelta. Selitys löytyy brittien listakirjoja tutkimalla. Edellinen on tyypillistä 60-luvun yksitoikkoista englantilaista kitarapoppia, jossa Lulun laulu on jotakin hoilotuksen ja rääkymisen välillä. Varma havainto Luvversien osalta on myös vuoden ’65 alussa julkaistu hyväntekeväisyyskooste ”14 New Recordings (The Lord’s Taverners Charity Album)”, jolla Lulu & The Luvvers esiintyi tunnettujen Decca-artistien (Tom Jones, Rollarit...) jatkona yhden raidan verran. Single julkaistiin myös Jenkeissä syksyllä ’64, levymerkki oli Parrot, mutta Atlantin takana puhalsivat uudet tuulet ja korkeimmaksi sijoitukseksi jäi muhkea 94. Shout oli siis kova brittihitti, 13 viikkoa listoilla ja korkein sijoitus 7. Ihmettelin edellä Deccan politiikkaa, kun Satisfied jätettiin julkaisematta kesällä ’64. Kuulematta on eikä ihme, sillä mainittu LP on pienen painoksensa takia ollut jo vuosia harvinainen keräilykohde ainakin vinyylinä. Edelleen Dusty Springfieldin Tommy Hunt -laina I Just Don’t Know What To Do With Myself oli kevään suuria suosikkeja, korkein sijoitus 3. Luvversien osuus Lulun taustalla tytön ensimmäisenä levytysvuonna on tosiaan vähän sekava. Kyseessä oli versio Doris Troyn jättihitistä Just One Look. Pari kuukautta myöhemmin jysäytti Cilla Black ykköshitin Dionne Warwickilta pöllityllä Anyone Who Had A Heart -versiollaan. The Only One puolestaan on pehmeämpi, sävelmä on nätti, mutta vohkittu suoraan jostakin 60-luvun alun jenkkihitistä ja sekavia mielikuvia lisää se, että Lulun laulu tuo hetkittäin mieleen Maxine Brownin, suositus vai ei
28 • 1 2015 lähtöön ehti vielä Sandie Shaw ykköshitillään Always Something There To Remind Me. oli lähes vitsi. Tony Hatchin Call Me ja Les Reedin lallattelu Leave A Little Love ovat mitä tyypillisintä 60-luvun brittihömppää. Berns tuotti enemmänkin materiaalia. Kääntöpuolella hän oli kaihoisimmallaan, ja vaikka soulista on turha puhua niin siltäkin kannalta esitys on Lulun parhaiden vuosien parhaimmistoa. Ei saanut Lulukaan kaivattua isoa hittiä, nykivä sävelmä ei sittenkään ollut sitä mitä haettiin ainakaan jos verrataan edellä mainittuihin klassikoihin. 12254 oli pirteä poikkeus singlediskografiassa. Lulu teki nytkin melko onnistuneen version, mutta vain viikon kestänyt visiitti listojen sijalla 50. Try To Understand on hyväntuulista, näppärästi sovitettua pikkupoppia ja Lulu lauloi sen ilman turhaa rääkymistä ja pumppaamista. Kingin Stand By Me:n jatkohitiksi aikanaan kaavailtu Here Comes The Night, josta ei koskaan tullut sellaista hittiä kuin hieno sävelmä ja raavas tulkinta olisivat ansainneet. SOMETHING TO SHOUT ABOUT Vaikka Lulu äänestettiin jossakin brittiäänestyksessä vuoden ’64 lupaavimmaksi tulokkaaksi niin pakko on todeta, että uran alkuvuodet olivat pienoinen pettymys ja ettei hän lähimainkaan pystynyt uhkaamaan 60-luvun puolivälin suosituimpien brittityttöjen asemaa. Decca F 11965 I Can’t Hear You No More I Am In Love F 12017 Here Comes The Night (50.) That’s Really Some Good F 12169 Leave A Little Love (8.) He Don’t Want Your Love Anymore F 12214 Try To Understand (25.) Not In This Whole World F 12254 Tell Me Like It Is Stop Fooling Around F 12326 Call Me After You F 12491 What A Wonderful Feeling Tossin’ And Turnin’ Hyppäys soul-yrityksistä puhtaaseen poppiin oli melkoinen. Deccalla ei ilmeisesti oikein tiedetty, mitä hänen suhteensa olisi pitänyt tehdä. Kaikki neljä suosikkityttöä levyttivät eri merkeille ja koska Deccalla oli tyttö omasta takaa, nimittäin Lulu, niin tottahan hänellekin lähdettiin etsimään paikkaa soulikkaalta linjalta. Lulun Motown-covereista tekisi mieleni sanoa, että ne olivat tyypillisiä englantilaisia lajinsa yrityksiä. Something To Shout About (Decca LK 4719) -65 A (1) You Touch Me Baby (2) You’ll Never Leave Her (3) I’ll Come Running Over (4) Not In This Whole World (5) She Will Break Your Heart (6) Can I Get A Witness (7) Tell Me Like It Is (8) Shout B (1) Try To Understand (2) Night Time Is The Right Time (3) Choc Ice (4) So In Love (5) The Only One (6) Dream Lover (7) He’s Sure The Boy I Love (8) Leave A Little Love Täyteraidoissa tarjoiltiin vähän jokaiselle jotakin. Tietenkin Lulu levytti myös Motownia. Soulia kuitenkin tosissaan haettiin. Parrotilta löytyy myös Lulun cover monien huippuartistien levyttämässtä Carolyn Vargan säveltämästä nätistä balladista When He Touches Me, jota ei Englannissa noteerattu mitenkään. Eipä siitä isoa hittiä tullut, Bettyn korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 66. Motownia levytettiin. Deepin mahtimiehiin kuulunut Bert Berns vieraili Englannissa marraskuussa ’64 ja hänet houkuteltiin tuottamaan Lulun seuraava single. LP:lle kelpasi vain jumputus Can I Get A Witness. Kirjojen mukaan se ei päässyt 60-luvulla Englannissa listoille ollenkaan. Sävelmäksi valittiin Ben E. Huomion ansaitsevat raidat I’ll Come Running Over ja You’ll Never Leave Her, jotka kuitenkin julkaistiin singlenä vain USA:ssa, Englannissa ne jäivät albumitäytteiksi. Lulun esitys on sanoisinko hapuileva ja samaa on sanottava Spector-yrityksestä He’s Sure The Boy I Love, joka on ikään kuin juosten kustu, aivan liian hätäinen ja tempoltaan poukkoileva, originaalin jykevyydestä ei ole tietoakaan. B-puolen viihdestandardit eivät kiinnosta. Laskujeni mukaan single on vuodelta ’67, jolloin Lulu oli jo vaihtanut levymerkkiä ja saavuttanut To Sir With Love -pehmoilullaan ykkössijan Atlantin takana. Heat Wave ja What’s Easy For Two Is So Hard For One löytyvät nekin hänen diskografioistaan, mutta tietääkseni ne on julkaistu vain ”Lulu”-nimisellä EP:llä, jonka muut raidat olivat turhahko Little Eva -lainaus Trouble With Boys ja positiivinen sielukas yllätys Nothing Left To Do But Cry. Lulun versio sinällään oli ihan kelvollinen, oliko soulia tarpeeksi, on sitten kokonaan toinen juttu. Sitäkin jäin ihmettelemään, eikö Call Me mukamas ollut hitti, sitähän soitettiin kyllästymiseen asti Lulun ja monen muun versiona Suomenkin radioasemilla. Sitä osoittaa sekin, että häneltä julkaistiin vain yksi albumi, ajankohta oli syyskuu ’65. popin puolella. Satisfied jätettiin julkaisematta ja sen tilalle valittiin Gerry Goffinin ja Carole Kingin I Can’t Hear You No More, joka oli Betty Everettin laulamana juuri aloittanut nousunsa jenkkilistoilla. Soulia edustaa She Will Break Your Heart, jossa parasta on tyttönäkökulma, yleensähän tämä Curtis Mayfieldin ja Jerry Butlerin klassikko on ollut esillä vain miehisin voimin. Jenkeissä jylläsi Chris Montez, kuka teki originaalin. When He Touches Me oli yritys hyödyntää uutta suosiota, hassuinta oli että singlen kääntöpuolella oli vanha Shout, joka ylsi melkein syksyn ’64 listalukemiin, korkein sijoitus oli 96. Aika kuvaavaa, että jälkimmäinen oli peräti top ten -hitti ja singlen parempi ja sielukkaampi puolisko jäi täysin upoksiin. Tässä kohdin lienee paikallaan katsoa, miltä Lulun Decca-diskografia näyttää, vuosihaarukka on 1964–66. Varmin onnistuminen on Dream Lover, josta ei ole huonoa versiota tehtykään
Täyteraidoista tunnetuimmat lienevät avausrymistely sekä Mr. Tosissaan levyä on tehty. Alkuperäinen vinyylialbumi jäi varsin vähälle huomiolle, mahdettiinko sitä tuoda Suomeen ollenkaan. Musiikkipuoleen Lulu on jälkeenpäin kertonut olleensa pettynyt, hän kun oli kuvitellut saavansa levyttää johtavien soul-henkisten amerikkalaisten säveltäjien musiikkia. Luin kyllä brittilehdistä Lulun haastatteluja, joissa hän ilmoitti ilonsa siitä, että hänet oli lähetetty kaikkein pyhimpään eli Muscle Shoalsiin. Mukaan mahtui monta kakkosluokan brittityttöä, mutta Lulu ei. Hän pääsi yhteisymmärrykseen Atlanticin pomojen kanssa ja lähti ilmeisesti Dusty Springfieldin esikuvan innoittamana etsimään kunnon soundeja USAn soulstudioista. New Routes (Atco SD 33-310) -70 A (1) Marley Purt Drive (2) In The Morning (3) People In Love (4) After All (5) Feelin’ Alright B (1) Dirty Old Man (2) Oh Me Oh My (3) Is That You Love (4) Mr. Jos tältä alueelta on pakko mainita säännön vahvistavia poikkeuksia niin minun mielestäni ne voisivat olla Julie Grantin näpsäkkä The One Who Really Loves You ja – yllätys yllätys – Petula Clarkin Reach Out I’ll Be There, joka tosin onnistui siksi, että se maltettiin toteuttaa aika epämotownmaisesti upean sävelmän ehdoilla. Iso juttu oli se, että Lulu kyllästyi omien sanojensa mukaan sekä tekemään brittipoppia että hakemaan jenkkimenestystä viihdeartistina. Dusty Springfield oli itseoikeutetusti mukana, samoin brittitytöistä Kiki Dee, Lulu sen sijaan ei. Dusty Springfieldiä pidettiin yleisesti Motownin Englannin-lähettiläänä, mutta ankarasti arvioiden yhdessäkään hänen covereistaan ei ole oikea latinki. 1 2015 • 29 60-luvun alkuvuosina Englannissa yllättävän paljon, mutta autokaupungin tunnelmaa ei tavoitettu. Yrittäessäni nyt kuunnella ”New Routesia” uusin ja tarkkaavaisemmin korvin en kokenut mitään uutta. Hän oli tyytyväinen sessioon ja kokonaisuuden soul-pitoisuuteen. Levy on tunnelmiltaan mukava, mutta soulina en sitä pidä. Ykkönen sai jatkokseen muutaman Epic-merkillä julkaistun pikkuhitin, joista ei tässä sen enempää. Cd-paikkaus tapahtui 80-luvun lopussa, jolloin levy julkaistiin neljällä bonuksella (tärkeimpänä Here Comes The Night) täydennettynä numerolla Deram 820 618-2. Country, pop, rock ja soul alkoivat noihin aikoihin olla jo aika pahasti sekaisin. Iso hitti Bojanglesista tuli 70-luvun alussa Nitty Gitty Dirt Bandin esityksenä ja siinähän mainitut elementit olivat entistä enemmän lurpallaan. Sävelmiä on poimittu niin Gibbin veljesten omilta levyiltä kuin maineikkailta jenkkikynäilijöiltä, mutta valitettavasti vain Eddie Hintonin kaksi raitaa (People In Love ja Where’s Eddie) vastaavat sitä mielikuvaa, joka minulla on soul-sävelmästä. Samalla hän läsähti pirteästä teinilaulajasta pilipalipoppariksi, jonka urasta en 60-luvun lopulta löydä mitään hyvää tai mielenkiintoista. Rhythm (3) To The Other Woman (4) Hum A Song (5) Sweet Memories (6) Saved. Atlanticin johtokolmikko Jerry Wexler, Arif Mardin ja Tom Dowdia oli Muscle Shoalsissa valvomassa työtä ja soittajina oli maineikas miehistö, kitaristeina Jimmy Johnson, Cornell Dupree, Duane Alman ja Eddie Hinton, koskettimissa Barry Beckett, basistina David Hood ja rumpalina Roger Hawkins. Hän kieltäytyi jatkamasta sopimustaan manageri Mickie Mostin kanssa, koska oli kiinnostunut mustasta musiikista ja halusi levyttää soulia. Keväällä ’69 Lulu avioitui veli-Mauricen kanssa ja tuore aviomies oli luonnollisesti vahvana takapiruna Amerikan projekteissa, samoin kuin veljeksistä Robin. Bojangles (5) Where’s Eddie (6) Sweep Around Your Own Back Yard ”New Routes” meni ilmestyessään minulta ohi. Taustoissa ei tietenkään mitään vikaa olekaan, mutta materiaalissa ja ennen kaikkea Lulun paikoin aggressiivisessa ja rääkyvässä tulkinnassa on. Syksyllä ’67 Lulu viipyi nimittäin viisi viikkoa jenkkilistojen ykkösenä To Sir With Love elokuvan tunnusmelodialla eikä siinä kaikki, hänellä oli merkittävä osa myös itse filmissä. Bojangles. Bojangles tuli sekin talon sisältä, säveltäjä ja alkuperäislevyttäjä Jerry Jeff Walker oli nimittäin päässyt Atco-singlellään poplistojen häntäpäähän kesällä ’68. Lisää ihmeteltävää tarjosi tyttöyhtyelehti That Will Never Happen Again, joka esitteli kolmosnumerossaan kesällä ’84 tärkeimpiä popin ja soulin ”blondeja”, joitakin diskografioiden tarkkuudella. Siitä tulikin mieleeni, että soulin peruslehtiin takavuosina kuulunut kanadalainen Soul Survivor julkaisi vuonna ’88 listauksen merkittävistä blue eyed soul -artisteista. VIIHTEELLE JA ATLANTIN TAAKSE Syksyllä ’66 Lulu siirtyi Deccalta Columbialle. Melody Fair (Atco 33-3330) -70 A (1) Good Day Sunshine (2) After The Feeling Is Gone (3) I Don’t Care Anymore (4) Please Stay (5) Melody Fair (6) Take Good Care Of Yourself B (1) Vine Street (2) Move To Mr. Kaupallisesti siirto kaiketi hyödytti, koska hän ehti levyttää parissa vuodessa Englannin listoille neljä top ten -hittiä, huippunaan kevään ’69 höpöhöpöeuroviisu Boom BangA-Bang. Teemakin nousi kärkeen tavallaan sattumalta, alun perin se julkaistiin vain b-puolena. Siltä kannalta nuo kaksi ovat LP:n parhaat raidat, Lulukin ymmärtää niissä pysyä tunnelman vaatimissa rajoissa. Lulun versio oli hyvä ja rauhallinen, mutta mihin kategoriaan se pitäisi luokitella, onkin toinen juttu. Harvinaiseksi sekin on käynyt, mutta ei hätää, RPM julkaisi viitisen vuotta sitten paketin nimellä ”Shout! – Complete Decca Recordings”, joka on tasan sitä mitä nimi lupaa. Edellinen on ymmärtääkseni alun perin Bee Geesien täyteraita, listoille sen lauloi 70-luvun alussa Jose Feliciano, jonka esitys hakkaakin Lulun mennen tullen. Levyn sain käsiini vasta vuosia myöhemmin (viidellä markalla Lauran kukkakaupasta Vääksyssä) ja vaikka sen yleisilme oli ensimmäisillä kuuntelukerroilla mukavan rento ja leppoisa, niin souliksi en osannut tulosta noteerata enkä osaa vieläkään. Innostajina olivat Gibbin veljekset. Bee Gees levytti jenkeissä Atcolle, jolla myös Lulun kaksi albumia julkaistiin. Osittain nämä menestykset jäivät sen varjoon mitä tapahtui Atlantin takana
Levy 2 sisältää kahdeksan marraskuussa ’71 nauhoitettua raitaa, jotka jäivät alun perin raakileiksi, mutta jotka on tätä julkaisua varten miksattu kuntoon. Listauksista löytyy erikoisimpana italiankielinen esitys Povera Me (= Oh Me Oh My) sekä parit saksankieliset singlet, joista ensimmäinen on jo vuodelta ’66. Toinen listahitti Hum A Song on poppimainen lallatus, joka tuo ärsyttävästi mieleen Jackie deShannonin hitin Put ALittle Love In Your Heart. Loput raidat, varsinkin A1 ja B1 ovat yhdentekevää sitä sun tätä -osastoa. Albumilla se ei erotu edukseen, mutta niin vain siitä tuli singlenä Lulun ainoa merkittävä Atco-hitti. Löytyy levyltä neljäskin mustalta puolelta lainattu cover, nimittäin LaVern Bakerin vuoden ´61 menestys Saved, mutta se oli liian kova pala ja kuulostaa sovitukseltaan turhan sekavalta ja laulun osalta hosuvalta. Oh Me Oh My näyttää käväisseen sijalla 47. ”New Routes” kipusi albumilistalla sijalle 88, ”Melody Fair” jäi Top 100:n ulkopuolelle. Aretha Franklin levytti laulusta oman versionsa 70-luvun alussa, taisi jäädä singlen b-puoleksi jos en väärin muista. Väliäkö tuolla, tässä tiedot sellaisena kuin ne esiintyvät uutuudella. Kovin hyvin ei mennyt myöskään singlepuolella, vaikka lista on hämmästyttävän pitkä: Atco 6722 Oh Me Oh My (22.) Sweep Around Your Own Back Door 6749 Hum A Song (From Your Heart) (54.) Where’s Eddie 6761 After The Feeling Is Gone Good Day Sunshine 6774 Melody Fair To The Other Woman 6819 Goodbye My Love Goodbye Everybody’s Got To Clap 6885 It Takes A Real Man You Ain’t Wrong You Just Ain’t Right Oh Me Oh My on niin kuin nimestäkin voi päätellä, pikkukiva medium. Lulun toinen jenkkialbumi levytettiin Miamissa Criterian studiossa keväällä ’70. vuoden ’69 lopussa. Arvostettuja soulcovereita on kolme, Drifterseiltä lainattu Please Stay ja tuolloin tuoreet Swamp Doggin naisnäkökulmalaulut To The Other Woman ja I Don’t Care Anymore, jotka alun perin lauloi Doris Duke, edellinenhän oli jopa top tentason hitti mustalla puolella. Vähitellen levytystahtiaan hiljentänyt kansansuosikki on pysynyt aktiivisesti esillä lukemattomien tv-esiintymistensä myötä ja julkaissut tiettävästi viimeisimmän singlensä, elokuvan Oy Vey! My Son Is Gay!! teemakappaleen The Word Is Love (Kobalt Music) vuonna 2010. Tukena oli iso liuta laulajia Sweet Inspirationsin johdolla. Vuosikymmenen vaihde vierähti niin ikään hyville sijoille kivunneilla levytyksillä (Hurt Me So Bad #42, Better Get Ready #59, Where The Poor Boys Dance #24). Kaiken kaikkiaan ”Melody Fair” oli materiaaliltaan ja Lulun laulun osalta parempi kuin ”New Routes”, mutta kuten todettu, soundi on kireämpi. Tuottajina hääri sama Atlanticin kolmikko kuin ensilevyllä. Lisäksi kakkoslevyllä on muutama albumeilta puuttuva singleraita, parit kakkosotot ja päätöksenä italiankielinen Oh Me Oh My. oli pakko levyttää myös vierailla kielillä. Levy jäi julkaisematta, mutta kyllä töitä tehtiin Criteria-studiolla. 2002. Todetaan saman tien, että Lulu levytti Dustyn ja muiden kilpailijoidensa tavoin myös versioita manner-Euroopan markkinoille. Soundi oli hitusen kireämpi ja hosuvampi niin kuin yleensäkin Miamia ja Muscle Shoalsia vertailtaessa. Tosissaan oltiin edelleen, sillä taustalle ladattiin vahva Memphis Horns -ryhmä ja rytmipuolelle Dixie Flyers, jossa soittivat Charlie Freeman (g), Jim Dickinson (pno & g), Mike Utley (org), Tommy McClure (b) ja Sammy Creason (dr). Bondsin hienoimmista sävelmistä ja Lulukin onnistui tekemään siitä siistin tulkinnan, jota voi huoletta kutsua souliksi. Siinä tärkeimmät. Noin kahdestakymmenestä pitkäsoitosta tuorein Englannin listat tavoittanut on ”A Little Soul In Your Heart” (Mercury) vuodelta 2005 (#29). Lulun soulyritelmät Atlantin takana eivät saavuttaneet läheskään toivottua arvostusta ja menestystä varsinkaan, jos vertailukohtana on Dusty Springfield. The Atco Sessions (Real Gone Music RGM-0268) CD 1: albumit ”New Routes” ja ”Melody Fair” sellaisenaan CD 2: (1) Bury Me Down By The River (2) Got To Believe In Love (3)Jokers Wild (4) Come Down In Time (5) Everybody’s Got To Clap (6) Back Home (7) Things Are Getting Better (8) Love Song (9) Goodbye My Love Goodbye (10) It Takes A Real Man (11) You Ain’t Wrong You Just Ain’t Right (12) Even If I Could Change (13) Hum A Song (14) I Don’t Care Anymore (15) Got To Believe In Love (16) Povera Me Vuoden ’71 lopulla huhuttiin, että Lululla oli työn alla kolmas Atco-albumi, sille löytyi alustava nimikin, ”The Most Of Lulu”. Soulin kannalta levyn anti on lähes olematon, jäämistöraidat ovat nimittäin lähinnä Bee Gees/Elton John LULU & JERRY WEXLER (ATLANTIC REC.). Rakenteeltaan ”Melody Fair” oli soulvoittoisempi kuin ”New Routes”. Vuonna 1994 laulajatarta siunattiin kahdella Top50:een nousseella menestyslaululla (Goodbye Baby & Amen #40, Every Woman Knows #44). Lulun jenkkilevytykset eivät herättäneet Englannissa ostajien kiinnostusta. Toistaiseksi viimeisen mutta sitäkin enemmän myyneen UK-sinkkuhittinsä (#4) We’ve Got Tonight Lulu teki irlantilaisesta Boyzone-poikabändistä julkisuuteen ponnahtaneen Ronan Keatingin kanssa v. 30 • 1 2015 Tehtyään paluun Englannin hittilistoille (#11) kappaleen Independence myötä vuonna 1993 Lulu nosti kaikki neljä seuraavaa tulevan samannimisen albuminsa sinkkulohkaisua (Bobby Womack -duetto I’m Back For More (#27), Let Me Wake Up In Your Arms (#51), How ’Bout Us (#46) sekä kruununa Take That -poikabändin kanssa esitetty listaykkönen Relight My Fire). Terry Woodfordin ja George Soulin säveltämä After The Feeling Is Gone ei kelpaa souliksi, vaikka nätti onkin, paremminkin se kuulostaa tyypilliseltä ylisovitetulta englantilaiselta tyttöballadilta. I Don’t Care Anymore on mielestäni yksi Swamp Doggin ja hänen apurinsa Gary U.S. "ATCO SESSIONS" -CD Atco-levytysten julkaiseminen cd-muodossa on itse asiassa jo vanha juttu, vuodelta 2007. Olin siinä käsityksessä, että kyseessä oli silloin englantilainen yritys, mutta ehkä olin väärässä, koska nyt kun halusin tarkistuksia varten päästä levyyn käsiksi, Fennican paketissa tulikin ihka tuore jenkkiversio. LP:t sentään julkaistiin siellä, samoin pari singleä, jotka menestyivät heikosti. Nättejä, mutta aika voimattomia esityksiä ovat myös Take Good Care Of Yourself, Gibbin veljesten laatima nimisävelmä sekä kantrivoittoinen Sweet Memories. Hittilistoilla kuudella vuosikymmenellä Kaikkiaan Lulu on saalistanut vuosina 1964–2002 28 Englannin Top100-sinkkuhittiä ja 10 USA:n Billboard Hot100ja 5 ”bubbling under” -sinkkuhittiä. Vauhtiin nämä kokeilut pääsivät tietenkin siksi, että euroviisuvoittaja Boom-Bang..
John Mayall: A Special Life 9. NIITÄ NÄITÄ Lulu erosi Maurice Gibbistä vuonna ’73 ja palasi Englantiin. Boomerang (Jazzhaus) Ian Siegal ................................................................................. Silloin Bond-tunnarit pärjäsivät myyntilistoillakin, mutta Lulu ei tilastoihin yltänyt. Singleraidoista kiinnostavin on Goodbye My Love Goodbye, jonka esikuva oli Searchersien topten-hitti keväältä ’65. Lou Ann Barton: The Best 5. Lulun kanssa laulettu single oli I’m Back For More (Dome 1002), b-puolella Womackin yksin laulama I’m Walking Away. 1 2015 • 31 Bernard Allison Group ................................................................ (Stony Plain) Sean Costello .............................................................. Worthy (Cherry Red) Lightnin’ Slim .....................................................I’m A Rolling Stone * (Jasmine) 2-CD Magic Slim .......................................................................................... Erja Lyytinen: The Sky Is Crying 20. RJ Mischo: Evereything I Need 14. Sugar Ray And The Bluetones: Living Tear To Tear 6. Billboardin Hot 100:ssa laululla I Could Never Miss You, Englannissa korkein sijoitus oli 62. Wilko Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home 3. Olen kuullut singlestä vain sekavahkon klubimiksauksen enkä siitä saanut selvää Lulun panoksesta, aika tasapainoiselta pariskunta kuitenkin kuulosti. Tekstiläpyskän kirjoittanut Richie Unterberger on turhan innostunut kehumaan Lulua soul-artistina, vaikka myöntääkin, että jos Dustyn jenkkilevytykset olivat soulia niin Lulu teki vain popsoulia. Aluksi hän tosin pääsi brittien top kymppiin David Bowien laululla The Man Who Shot The World. Silloin Bobby Womack levytti Englannissa kaksi albumia ja viisi duettosingleä, joista ensimmäisellä hänen parinaan oli Mica Paris ja seuraavilla Lulu, Sofie ja Lala Brooks ja Jeanie Tracy. Poor Boy (M.C.) Eric Sardinas & Big Motor ........................................................ 80-luvun alussa Lulu on päässyt sijalle 18. Faktojen osalta teksti on kunnossa, suurin miinus siitä, että sessioiden mielestäni soulikkaimman esityksen People In Love alkuperä jää kertomatta, Lou Johnson oli sentään levyttänyt originaalin jo puolitoista vuotta ennen Lulua. Kenny Wayne Shepherd: Going Home 4. Billy Branch: Blues Shock 12. Picnic Sessions (Nugene) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) Myynnissä mm. Decca julkaisi samaan aikaan vuoden ’64 oton nimellä Shout1 eikä Guinness lainkaan erottele kummalle singlelle sijoitukset laskettiin. Bond-leffaan The Man With The Golden Gun hän pääsi rääkymään tunnarin, mutta 70-luvulla sekä leffat että musiikit olivat vajonneet tusinatasolle. Mud Morganfield & Kim Wilson Band: For Pops 15. Single taisi olla Englannissa pieni hittikin.. Coco Montoya: Songs From The Road 17. In The Mix (Jazzhaus) Billy Boy Arnold ................................................................. Luotan enemmän edelliseen vaihtoehtoon, ainakin Guinnessin listakirja käyttää nimikettä ”newly recorded”. Matt Scofield: Far As I Can See 11. Toisin oli ainakin teemapuolella 60-luvulla You Only Live Twicen ja From Russia With Loven aikoihin. Sen jälkeen on tapahtunut vain kaksi soulin harrastajaa kiinnostanutta juttua. Ina Forsman With Helge Tallqvist Band 18. Gary Clark Jr.: Live 7. Dave Alvin & Phil Alvin: Common Ground 2. Ronnie Earl: Good News 16. Pure Magic * (Wolf) Tommy Malone .......................................................................................... In The Magic Shop * (VizzTone) Smokin’ Joe Kubek & Bnois King ........................ Fat Man’s Shine Parlor (Blind Pig) Bettye LaVette ................................................................................. Johnny Spence & Doctor’s Order: Kickstart Your Mojo 8. Mannish Boys: Wrapped Up And Ready 19. The Blues Soul Of... Turha sanoakin, että uusi versio ei minun mielestäni ollut läheskään yhtä energinen kuin alkuperäinen. Jätetään väliin esiintymiset erinäisissä musikaaleissa ja muutamat epäonnistuneet albumit ja hypätään 90-luvulle. seuraavat CD-levyt: Detroit: Back To The Motor City (2013) 12,50e IV (2011) 12,50e Heritage 1989–2009 (2008, 2-CD) nyt 10e Antti Karineva & Dave Rios: Blues Union (2012) 10e Max Load (Vaakku & kumppanit): Prima (2014) 15e Toimitukset Suomessa nyt postivapaasti! www.kcsoundshop.com kcsoundfinland@kcsoundfinland.com KC SOUND SHOP FENNICA RECORDSIN VUODEN 2014 MYYDYIMMÄT BLUESLEVYT: 1. Robert Cray Band: In My Soul 13. Johnny Winter: Step Back 10. Vuonna ’86 vanha kunnon Shout nousi taas brittien kärkikymmenikköön. Kuvioissa hän on kaiken aikaa ollut, mutta suuria menestyksiä ei ole kohdalle osunut. Tarkkaan ottaen en tiedä, levyttikö Lulu Shoutin uudelleen vai oliko kyseessä vain vanhan otoksen uusi miksaus. Bob Corritore: Taboo -juttuja
Velours levytti Jerry Winstonin pienelle mutta pippuriselle Onyx-merkille, jonka Winston vähän hämärästi myi MGM:lle juuri niihin aikoihin, kun Keyes liittyi yhtyeeseen. Sinällään Peak-singlessä ei ollut mitään erikoista, vähän hapuilevaa, mutta kieltämättä varsinkin Missing You -puolen osalta sympaattista aikansa doo wopia. Ensimmäisenä aktiivisena tietona mainitaan The Starlites -niminen ryhmä. Se, että hänet ylipäätänsä hyväksyttiin mukaan, johtui toisaalta siitä, että hän oli hyvä lisäys yhtyeen muutenkin vahvaan tenoriosastoon ja myös siitä, että hän oli lukemieni arvioiden mukaan loistava lavaesiintyjä, oppia hän oli saanut itsensä Fred Astairen steppikoulusta. Yllättävin esitys oli kuitenkin demo High Keys -yhtyeen coverista Que Sera Sera, joka oli pieni hitti loppukesällä ’63. Tässä yhteydessä kiinnostaa seuraava single: Cub 9014 Crazy Love I’ll Never Smile Again Keyes lauloi soolon b-puolen vanhalla standardilla, joka oli ollut suosittu jo parikymmentä vuotta aikaisemmin Tommy Dorseyn ja Ink Spotsien tulkintoina. Nauhoiltani löysin Ritvasen tekemän nuhruiseksi käyneen nauhoituksen, jonka perusteella en uskalla arvailla olisiko Keyes ollut peräti solisti. Erityisesti muistan pätkät sellaisista suosikeista kuin Orlonsien Don’t Hang Up, Spector-tallin Not Too Young To Get Married tai Angelsien Wow Wow Wee. Hauska levy, jonka viihdyttävyyttä minun korvissani lisää yhtyeen taustamörinä, mutta hauskuus tuskin oli tekijöiden tarkoitus, itse sävelmähän on mitä alakuloisin.. Kymmenvuotiaana hän muutti perheensä mukana Brooklyniin New Yorkiin ja sai siellä tyypillisen tumman pojan musiikkikoulutuksen, johon liittyi sekä kirkkogospel että kiertelyt kadunkulmayhtyeiden hännillä. Koko tarina on luettavissa JR:n Bring Back Those Doowops -sarjan osassa 49 (BN 6/85). Saattoi hyvinkin olla, koska levyn floppaamisen jälkeen yhtye tavallaan hajosi, koottiin kylläkin myöhemmin uudelleen ja pääsi jopa levyttämään nimellä Eddie & The Starlites. Seuraava askelma Troy Keyesin tarinassa oli huomattavasti Starlitesia merkittävämpi. Hän pääsi nimittäin kesällä ’58 The Velours -yhtyeeseen, joka oli yksi Brooklynin tärkeimmistä porukoista. Selvää on, että kuultuani High Keys -esityksen ensin JR.n nauhoilta ja myöhemmin oikealta singleltä siitä tuli suuri suosikkini. Itse yhtye sen enempää kuin sen johtohahmo Troy Keyes eivät koskaan nousseet suureen suosioon, mutta ansainnevat muutaman levytetyn singlen pohjalta pikaisen BN-esittelyn. Vuonna ’56 perustetun yhtyeen kokoonpano vaihteli kaiken aikaa, niinpä Troy Keyes oli mukana vain noin puolen vuoden ja tasan yhden singlen ajan. Brooklynin Starlites oli koossa noin kolmen vuoden ajan 50-luvun puolivälin jälkeen ja jätti jälkeensä vain yhden vuonna ’57 tehdyn singlen, joka vanhaa sanontaa käyttääkseni ”went nowhere”. Sitä ei pidä sekoittaa lukuisiin kaimoihin tai melkeinkaimoihin. Peak 5000 Missing You Give Me A Kiss En löytänyt tietoja Troy Keyesin roolista Starlitesissa, mutta ymmärtääkseni hän oli levyllä mukana. Yleiskuva Velours-versiossa on jotenkin sekava, parasta on pehmeä kitarointi ja Keyesin epätoivoinen yritys kuulostaa Platters-Williamsilta. DOO WOP -VUODET Troy Keyes syntyi suomalaisittain historiallisena päivänä 13.3.1940 Pantecossa North Carolinassa. 32 • 1 2015 TROY KEYES & THE HIGH KEYS TROY KEYES & THE HIGH KEYS PEKKA TALVENMÄKI Yksi iloisimmasta Juhani Ritvaseen ja yhteiseen harrastukseemme liittyvistä muistoista on se, miten JR innostui oppikoulun alaluokilla ollessamme joskus esittämään pieniä ”demoja” suosikkilevyistä
Ykkössolistinsa mukaan ryhmä sai ensin omahyväisen nimen The High Keyes, joka heti ensimmäisen singlen ilmestyttyä sai muodon The High Keys. Vanhan Hitchcock-leffan klassikkosävelmä sai Troy Keyesin ja kumppanien päivityksessä aikamoisen pöllytyksen sekä omituisen nykivän sovituksen että solistin rujon laulun osalta. Bob Crewen ja Charlie Calellon johdolla järjestettiin vuonna ’63 kaksi sessiota, joiden pohjalta julkaistiin kolme singleä, ainoa sijoitus on Billboardin poplistalta: Atco 6268 Que Sera, Sera (47.) Daddy Ooh Long Legs 6276 Pistol Packin Mama You’re My Girl 6290 Don’t Leave Me Now One Horse Town 6268 on listakirjoissa merkitty nimikkeelle High Keys, mutta singlellä on ainakin minun kappaleessani alkuperäinen e mukana. He saivat täydennyksekseen Calvin. P.J.Probyn versio, joka löytyy ”I Am P.J. Laulaja on joka tapauksessa ilmiselvästi Troy. Musiikki Fazerin halpojen sinkkujen laatikosta on vuosikymmeniä sitten tarttunut matkaani toinenkin kopio, ymmärtääkseni hollantilaisen Jassy Amo & The Fire Devilsin kömpelömpi, mutta tiukasti High Keysiä jäljittelevä esitys. Vaikeasti kuvailtava suoritus ja myös aika hankala tajuttavaksi, jos mielikuva laulusta on kokonaan Doris Dayn tulkinnan varassa. Pientä heittoa tuossa voi olla, ainakin ensimmäinen single ilmestyi vasta kesällä ’62: Atco 6227 The World Without You Darling Je Vous Aime Beaucoup Singlen kummallisuus on se, että esittäjäksi on merkitty Mitchell Keyes. Singlessä on merkintä Anna Sosenko Production by Bob Crewe, mainitut nimet löytyvät myös a-puolen mediumin säveltäjinä. Bob Crewe oli noihin aikoihin nousemassa todelliselle huipulle Four Seasonsin ensimmäisen ykköshitin (Sherry) myötä ja mahdollisesti hänen oivalluksestaan myös Troy Keyesin äänen varaan lähdettiin rakentamaan rohkeaa yhtyesoundia. Vuoden ’63 lopussa ilmestynyt Pistol Packin Mama oli laulullisesti samanhenkinen esitys kuin Que Sera Sera. Puuttuvat Searching, The Velvet Hammer, Last Call, Lonely Girls Lonely Boys ja Kind Of Girl eivät ole missään muodossa, eivät edes bootleg-kokoelmilla tulleet tietooni. Seuraavat kuukaudet Troy Keyes vaikutti ns. Mainio levy lajissaan. Jatkuvat kokoonpanomuutokset olivat yleensä merkki sisäisen sovun rakoilemisesta, Veloursien tapauksessa ehkä ykkössolisti Jerome Ramosin kukkoilusta; tämä oli vain umpimähkäinen arvaus. Troyn laulussa oli aikaisemmin mainitut Platters/Tony Williams -tunnelmat, mutta sopivasti kevennettynä. Nimitiedoista on varmin muutaman kuukauden käväisyt The Rays -yhtyeen keikoilla. Keyesin ystäväpiiriin kuului Jimmy Williams -niminen nuori laulaja, joka tuli mukaan, muiksi jäseniksi värvättiin Bobby Haggard ja Cliff Rice. Kyseessä on surullinen siirtymäkauden laulu, pohjimmiltaan kevyesti sovitettua pomppopoppia, jonka loppunousun ”can’t make it without you I´m so lonely” -huokailussa oli jo selvät early soulin tunnusmerkit. Syytä en tiedä, JR:n jutussaan käyttämän sanonnan mukaan hän kyllästyi. Listausten mukaan High Keys levytti kahdessa sessiossaan 11 raitaa, joista siis kuusi julkaistiin singleillä. B-puolelta löytyy Nat King Colen 50-luvun puolivälin pophitti iloisehkosti sovitettuna ja laulettuna. Erityisesti Que-tavun raaka venytys pitkäksi jollotukseksi on levyn ”se jokin”. Troy Keyes joutui sotapalvelukseen vuoden ’64 keväällä, jolloin High Keys käytännössä hajosi. Singlen 6268 kääntöpuoli ei kalpene yhtään Que Seran rinnalla. Kolmas single julkaistiin vain, koska materiaali oli sopivasti tallessa. Se sai peräänsä jopa jäljittelijöitä. Näin päästiin jo vuoteen ’60, jolloin Keyes pääsi levyttämään Atcolle. Jos näin oli, niin syy saattoi olla se, että Velours ei ylipäätänsäkään menestynyt MGM:llä ja sen alamerkillä Cubilla toivotulla tavalla. Kyseessä on yksi aikansa hersyvimmistä tanssilevyistä, watusia ja wobblea vauhdikkaasti laulettuna ja kruununa jämpti fonisoolo. kiertävänä tuuraajana esiintyen siellä missä aukkojen paikkaajia tarvittiin. QUE SERA SERA Keyesin sopimuksen Atcolle aikaansai vahvassa nousussa ollut taustamies Bob Crewe. Edellä mainitun vuosiluvun ’60 nappasin eräästä nettiesittelystä. B-puolelle unohtui sävelmänä kaunis ja kuoron osalta siisti, mutta Keyesin selvästi överiksi laulama balladi. Bob Crewe ja Charlie Calello olivat ylityöllistettyjä muiden projektien kanssa, joten heilläkään ei ollut haluja jatkaa. Palattuaan sotahommista Troy Keyes otti yhteyttä vanhaan kaveriinsa Jimmy Williamsiin ja he päättivät yrittää High Keysin elvyttämistä. Troy Keyes kohteli Bing Crosbyn vanhaa hittiä aika tylysti ja laukausefektit, luotien ujellukset ja kiljuva kuoro pitivät huolen siitä, että rujo/riehakas ovat ainoat sopivat adjektiivit lopputulosta kuvaamaan, siis mahdollisimman epäsopivaa musiikkia Kennedyn kuolemaa sureville amerikkalaisille. Ajallisesti tämä oli viimeisiä tanssilevyjen huippuhetkiä ennen lopullista romahdusta. 1 2015 • 33 Troy Keyes lähti Veloursista vuoden ’59 alussa. Mutta yhtä kaikki, rohkea ja upea esitys. Proby” -albumilta, oli melko suora lainaus, laiskavauhtisempi ja helppotajuisempi vain
”Progressiivinen” taustakurluttelu vielä menettelee, mutta Keyesin osuus on ponneton, hätäinen ja epäsuhteessa painavaksi tarkoitettuun sanomaan. 90-luvun jälkipuolelta löytyi tieto, jonka mukaan hän on palannut lavoille, mitä sitten tarkoittaneekin. Kolmas ABC on jäänyt väliin. 80-luvun alussa hänen nimensä saattoi löytää Peabo Brysonin albumien taustakuorolistauksista. Pahimmillaan hän kuulostaa köyhän miehen Edwin Starrilta. 70-luvun lopussa Keyesin väitetään olleen mukana, kun Crests-yhtyettä yritettiin koota nostalgiamielessä uudelleen henkiin. No Sad Songs ei ole se tuttu Oscar Toneyn tai Joe Simonin laulama sävelmä vaan iloista sekavahkoa jatkoa Love Explosionille. Sitä vaan en ymmärrä, miksi tätä esitystä on joissakin teksteissä kehuttu northern-helmenä, siltä kantilta se on ilman muuta liian persoonaton. Soulia se kuitenkin kiistatta oli, sillä Keyes revitti ihan tosissaan ja kuoro ja sekavahko torvivoittoinen tausta tuki parhaansa mukaan. LOVE EXPLOSION Troy Keyes ei antanut periksi vaan lähti soolouralle tavoitteenaan saada osansa kaupallisen soulin kakusta. VMP 109 If I Had My Way If I Had My Way (instr.) Chumley 90007 See No Evil You Rescued Me If I Had My Way oli taas kerran yritys päästä ajan hermolle. Voisin kuvitella, että lopputulos oli vähemmän sulavaa, mutta turha tuota on enempää arvailla. Sanoitus oli Keyesin oma ja sisälsi tuolloiseen tyyliin vetoomuksen lasten, rakkauden ja veljeyden puolesta ja sohaisi hitusen myös Vietnamia (”And so many young men wouldn’t have to go so far away to die, die, die”). Williamsin (Jimmyn veli?) ja Bubbles Mooren. Seuraavalla singlellä oli sama tilalle. Pitäisikö uskoa niitä, jotka väittävät sen olevan laulullisesti Troy Keyesin uran parhaimmistoa. Keyes sai kuin saikin blackpuolella tavoittelemansa pikku hitin mainitun vuoden lopussa levyttämällään kappaleella Love Explosion. Chumley on kuulematta. 70-luvulla Troy Keyes levytti vain kaksi singleä, edellinen on vuodelta ’71 ja jälkimmäinen on kolme vuotta tuoreempi. Bpuolen on säveltänyt Jimmy Norman, joka ei tietääkseni koskaan levyttänyt tätä lauluaan itse. Koko Verve-materiaali on jäänyt minulta kuulematta, mutta lukemieni arvioiden mukaan niihin haettiin, niin kuin ymmärrettävää on, latausta soulin hengessä. 34 • 1 2015 soulin harrastajien mielestä menestyivät aika heppoisin eväin. Vuonna ’67 ilmestyi hirvittävä määrä kaikenkarvaisia soulin tai rakkauden tai niiden yhdistelmien ilosanomaa julistaneita levyjä, jotka kunnon. Sen niin kuin muutkin ABC:t sovitti Richard Tee ja tuotti jo viimeiseltä High Keys -singleltä tuttu George Kerr. Eipä se suurta soulia ollut, levoton, hetkittäin ylisovitettu medium. Itselleni jäi sellainen mielikuva, että hän ei missään tapauksessa kuulunut soulmiesten eliittiin vaan oli parhaimmillaan uransa alkuvaiheessa kuulostaessaan Tony Williamsilta ja tietenkin High Keysin Atco-sinkuilla, joilla hän uskalsi poiketa valtavirtauksista. Singlen olen kyllä nähnyt, mutta kiinnostus ei ole riittänyt ehkä siksi, että kyseessä on Norma Jenkinsin kanssa laulettu duetto. ABC 11027 Love Explosion(s) (92.) I’m Crying Inside 11060 No Sad Songs You Told Your Story (Now Let Me Tell Mine) 11116 A Good Love Gone Bad I Can Wait My Turn Kuten nimikkeestä voi arvata, oli I’m Crying Inside 11027:n hitaampi puoli ja myös parempi, vaikkei sitäkään varsinaiseksi deepiksi voi väittää. Myöhemmistä vaiheista on hyvin vähän kerrottavaa. Menestystä ei tullut ja sen takia koko elvytysyritys lopahti siihen. Uusi ryhmä pääsi levyttämään keväällä ’66 singlen, jonka tuotti George Kerr: Verve 10423 Living A Lie Let’s Take A Chance Lisäksi jäi hyllytavaraksi esitykset Welcome Home Sugar Baby ja Buzzy. Julistus ei kuulosta erityisen vakuuttavalta. Tarina lähenee loppuaan
1 2015 • 35 BN-arkistojen helmiä: JOHN MAYALLIN SANOMAA (30.5.1969) MP: Mitä mieltä olet siitä, että musiikista puhutaan sosiologisessa mielessä. Tosin sanoen se on siis ajan kuva. 1971 1971. tv-juontajana (Yle TV2:n ”Iltatähti”), tuottajana sekä lehtitoimittajana muistettava Matti Poijärvi oli pop-musiikillisista velvoitteistaan huolimatta pesunkestävä jazzdiggari, joka seurasi ilmeisellä mielenkiinnolla myös bluesmaailman edesottamuksia. taidemusiikille. Tämä antaa musiikille arvoa – tekee sen vaivan arvoiseksi – silloin tuntee luovansa. JM: En todellakaan tunne tätä alaa. Se on minulle niin kaukaista, koska se ei liity minun omaan alaani. On muun muassa väitetty, että Beatlesit olivat juuri lippasin, jonka vaikutuksesta englantilainen nuoriso muuttui konservatiivisesta ainakin joissakin suhteissa maailman radikaalisimmaksi. Bluesin on muututtava kaiken aikaa – on oltava nykyhetkessä. JM: On oltava rehellinen. Olen radikaali etenkin mitä tulee musiikkiin, ja jos huomaan, että jokin menee pieleen musiikin suhteen, on minulla silloin varsin vahvoja mielipiteitä ja tunteita. Silloin myös työskentelen tämän asian korjaamiseksi, koska se on minulle arvokasta. ei nyt sentään sanota niin. Jos nyt soitetaan jotain sata vuotta sitten sävellettyä, tämä ei ole yhtä arvokasta, koska se ei heijasta nykypäivää. JM: En ole siinä asemassa, että voisin verrata omaa musiikkiani mihinkään. MP: Mikä on tärkeintä soitettaessa. No... Arvo riippuu mielestäni juuri tästä kyvystä. Matti Poijärvi Mm. Bessie Smith oli aikansa edustaja. En tosin tunne tilannetta Suomessa. JM: En usko, että se on lainkaan arvokasta. Niin lehden silloisesta kuin myöhempienkin aikojen toimitustyylistä jossain määrin poikenneen artikkelin kohteena oli jutunteon aikoihin (= puolisentoista vuotta ennen ilmestymistään) toistamiseen Suomessa esiintynyt 35-vuotias brittibluestähti John Mayall, jonka on määrä saapua maahan seuraavan, ties kuinka monennen kerran syyskuussa 2015. Jotkut piirteet elävästä esiintymisestä voisivat olla siellä hyödyksi, mutta koko live-homma on liiaksi onnen kauppaa. Kun ajatellaan tulevaa aikaa, saattaa nykyinen musiikki kertoa yhtä paljon kuin kirjat tekevät. Joskus tästä saa palkitsevan kokemuksen, kun tuntee soittavansa hyvin ja musiikki kommunikoi yleisön kanssa. Mutta yhteiskunnallisten asioiden ollessa kysymyksessä pitäisin edellytyksenä hyvää tiedollista pohjaa ennen kuin menen sanomaan mitään mielipiteitä. Tästä syystä jazzmuusikot usein ryhtyvät soittamaan rockia. Useimmat nykyiset neekerilaulajat eivät sano mitään mistään, vaan laulavat samoja kappaleita kuin vuosikymmeniä sitten, tilanteista, jotka sattuivat heille itselleen silloin – se on täyttä puppua nyt. Onko se arvokkaampaa. Televisiossa mm. Uskon, että musiikin todellinen arvo on aatteiden heijastamisessa. MP: Mitäs tuumaat siitä, että lähes kaikki valtion tuki menee esimerkiksi Suomessa klassiselle eli nk. Yritys tuoda myös Blues Newsin sivuille syvällisempää, yhteiskunnallisen näkökulman kautta musiikkia pohdiskelevaa journalisimia oli hyvä, mutta vain joitakin satunnaisia verrokkitekstejä lukuun ottamatta tämän henkinen kirjoitusmalli ei lehdessä silti koskaan yleistynyt. En tunne kovinkaan hyvin nykyistä taidemusiikkia, mutta mielestäni se on arvokasta, koska se on nykymusiikkia. MP: Voisitko verrata omaa musiikkiasi vanhaan, esim. JM: Studio on todellakin parempi. Ei aina voi soittaa hyvin. Bessie Smithin bluesiin. Kuinka yleisö voi saada kontaktin heihin, kun se ei ole koskaan käynyt läpi tätä aikaa. Elävä esitys on hetkellinen, sillä se on tarkoitettu paikalla olevalle yleisölle. Frank Zappaa ja Alice Cooperia jututtamaan päässeen Poijärven ainoa Blues News -haastattelu julkaistiin numerossa 1/1971. En edes lue lehtiä. MP: Teetkö levysi mieluummin studiossa kuin live-äänityksinä. Edelleen viestinnän ja kaupan ammattilaisena vaikuttava sekä etenkin kansainvälisissä yhteistyöhankkeissa kunnostautunut Poijärvi toimi myös Pori Jazzin toimitusjohtajana vuosina 1977–79. JM: Uskon, että näin tapahtuu kaikkialla. Ehkä arvostan senaikaisista blueslaulajista eniten niitä, jotka lauloivat ilman sovituksia ja valmiita kappaleita – se oli blues-musiikkia. Et ehkä ole oikeassa vireessä tai ehkä akustiikka aiheuttaa sinulle turhautuman, joka estää sinua pääsemästä parhaimpaasi, mutta sinun on yritettävä soittaa ja luoda. MP: Onko klassinen musiikki sitten parempaa kuin jazz tai blues. Vaikka improvisointi saattaa olla tuolloin parhaimmillaan, on erittäin mielenkiintoista puuhata jonkin sävellyksen parissa studio-oloissa
”Muusikkojen muusikko”, josta tiedetään kuitenkin kovin vähän. Materiaali oli yhtä tuhtia, Soppin’ Molasses, Whoppin’ (oikeasti Whoopin’) Blues ja Pea Lily. Jerry Blaine oli ostanut rhythm and bluesiin erikoistuneen Jubilee-levymerkin itselleen 1947. Vähitellen Buddy pääsi myös levytyssessioihin taustamuusikoksi. Kaksi ensimmäistä valittiin levylle (Jubilee 5058), joka tuli kauppoihin jo kesällä 1951.. Näin musiikki alkoi todella kiinnostaa, ja Buddy päätti tehdä siitä itselleen ammatin. Nopeampi Soppin’ ja rauhallisempi Whoopin’ olivat jumpblueseja, joihin rumpali teki kunnon takapotkupohjan ja Buddy lauloi jätkämiehen otteella. Ensimmäisessä omassa levytyksessä studiossa oli tuhti bändi, ”Buddy Lucas All Stars”, jossa oli kaksi tenorifonia, baritonifoni, piano, basso ja rummut. Hetken kuluttua Buddy Lucas oli valmis aloittamaan Stamfordin klubeilla, kuppiloissa ja paikallisissa pirskeissä. R&B-tenoristit osa 21 R&B-tenoristit osa 21 ELÄMÄN HÄMÄRÄ ALKUPUOLISKO Alonzo Westbrook (Buddy) Lucas syntyi 1914 Alabaman Rockvillessä ja muutti perheen mukana kolmivuotiaana New Yorkin lähelle Connecticutin Stamfordiin. Hän teki Buddy Lucasin kanssa levytyssopimuksen kesällä 1951, ja sen jälkeen Buddyn bändistä tuli Jubileen talonbändi pariksi vuodeksi. NEW YORK JA JUBILEE 1940-luvun lopulla jo 35-vuotias Buddy Lucas tuli New Yorkiin työnhakumielessä. Buddyn foni soi sovinnaisesti. Hän soitti tarvittaessa r&b:tä Wynonie Harrisin sessioissa ja toisaalta free jazzia Albert Aylerin joukoissa. Vanha tuttu rumpali Herman Bradley auttoi häntä saamaan ensimmäisiä keikkoja. Hänen kutsumanimensä oli ”The Hawk”, koska hän yritti kuulostaa idoliltaan Coleman Hawkinsilta. Buddy sai agentikseen Jimmy Evansin, joka auttoi bändin kokoamisessa ja kiinnitti bändin Alan Freedin vetämään varttitunnin radio-ohjelmaan. Sen avulla bändi alkoi saada mainetta. 36 • 1 2015 BUDDY LUCAS BUDDY LUCAS JUHA JAAKOLA Nyt kerron sarjan nykyään aliarvostetuimmasta miehestä, joka aloitti jo ennen jazzin swing -aikaa, tuli tyhjästä New Yorkiin keski-ikäisenä ja loi nopeasti uran, jossa kokeiltiin lähes kaikkea: altto-, tenorija baritonisaksofoni, huilu, huuliharppu, munniharppu, laulaja, säveltäjä, sovittaja, bändinjohtaja. Pea Lilyssä oli pohjana Louis Jordanin Caldonia, mutta sanat olivat uudet. Ensimmäinen merkintä on lokakuulta 1950, jolloin Buddy soitti Wynonie Harrisin King-sessiossa, tosin alttosaksofonia. Perhe ei liene harrastanut musiikkia, koska naapuri huomasi toisellakymmenellä olevan Buddyn roikkuvan ihailemassa nuorten puhallinorkesteria ja antoi tälle klarinetin, jotta poika saattoi liittyä bändiin. Sarjan hengen mukaisesti tässä jutussa on pääpaino Buddyn tenorifonin soitossa. Herman Bradley oli session rumpalina, joten hän ehkä auttoi Buddyn mukaan. Sama toistui helmikuussa 1951, joten Buddy oli todistanut osaavansa homman. Seuraavan 10 vuoden ajalta ei ole kerrottavaa, joten Buddyn elämä lienee ollut keikkamuusikon arkea. Lokakuussa 1939 hän työskenteli Wagon Wheel -klubilla pienessä Vistan kaupungissa Stamfordista pohjoiseen. 19-vuotiaana hän osti tenorisaksofonin ja sai herra Jonesilta soittotunteja
16-vuotias Edna McGriff oli tullut myös Jubileen katraaseen kesällä 1951. Nyt tyyli muuttui Jubileeajoista, sillä steel-kitara oli poissa ja sen korvasi Buddyn soittama huuliharppu. RCA VICTOR JA GROOVE 1953–1954 Kesällä 1953 Buddy Lucas vaihtoi levyfirmaa ja sopi RCA Victorin kanssa välittömästä aloituksesta. Ensimmäinen levy (Groove 0003) koottiin niin, että Buddyn bändi säesti Almeta Stewartia kappaleessa My Pinch Hitter ja Buddy lauloi I Got Drunk. Vuoden 1954 alusta RCA muodosti mm. Niistä Orioles menestyi parhaiten, mutta sen levyt eivät noina vuosina nousseet hittilistojen kymmenen joukkoon. Studiobändi oli saanut tuottaja Ozzie Cadenan mukaan nimen The O.C. Sad Headia. Vanhoista balladien äänityksistä koottiin vielä 1954 EP-levy ”Buddy Lucas Plays Tenor”, jossa oli mukana kaksi aikaisemmin julkaisematonta nyyhkettä, Because ja Memories. Buddy lauloi ja vähän viritteli huuliharppua, mutta foni oli hiljaa. Vuodenvaihteen tietämillä hän teki oman levytyksen kirjoittamistaan kantrirenkutuksista Ho Didy Ho ja Oh Mary Ann. Ainakin kaksi jumpkappaletta jäi vielä hyllylle. Ensimmäisen levyn jälkeen Jerry Blaine ehkä huomasi, että Buddyn Band Of Tomorrow sopisi laulajattaren säestäjäksi. Billboard antoi uutukaisesta paremman luokan arvion. Ensimmäinen huuliharppukappale oli tuo Greedy Pig, paljon maalaisbluesin vaikutteinen biisi, jossa Buddy lauloi härskillä tyylillään, mutta tenorifoni vain röhki taustalla. Single (Savoy 1180) tuli kauppoihin helmikuussa 1956. Sekin oli markkinoilla jo maaliskuussa 1954. Ne koottiin levyksi (Jubilee 5073) ja olivat markkinoilla helmikuussa 1952. Undecided pantiin kovaan pakettiin, sillä foni veti rhythm and bluesin peruslinjan mukaista pitkää nuottia honkkauksen kanssa. Se säesti Jubileen talonbändinä aika joukon talon laulajia: Dolly Dawn, Little Sylvia, Billy Paul, Sonny Til ja lauluyhtyeet The Enchanters, The Marylanders ja The Orioles. Seuraavat levyt purkitettiin vasta 1958. R&B:hen suuntautuneen Groove-alamerkin, jolle Buddy Lucaskin siirtyi. Niistä prässättiin heti levy (Jubilee 5070), joka oli levityksessä joulukuun lopussa 1951. Kansa tykkäsi siitä myös, ja huhtikuussa Diane otti Billboardin Juke Box R&B-listan kakkossijan. Levyä mainostettiin lujasti ja se myi pitkään. Toinen Victor-levy I Know What I’m Doin’ / Let’s Get The Party (RCA 47-5508) julkaistiin popularisarjassa marraskuussa. Sen arvio Billboardissa keväällä piti Drunkia parempana. Bändi levytti helmikuussa 1958 neljä Cadenan kappaletta. Kolmannella levyllä (Groove 0030) Almeta ei ollut enää mukana, vaan High Low Jack oli Buddyn reteesti laulama ralli ja No Dice instrumentaali; molempien fonisoolossa oli Al Searsin tyylinen raaka ääni. Joka tapauksessa jo tammikuussa 1955 hän soitti Larry Darnellin sessiossa ja syyskuussa Hal Singerin kaverina. Tuossa Diane-sessiossa tehtiin Ednan laulama ja säveltämä balladi Heavenly Father ja blues I Love You, jonka kynäilijöissä olivat Edna ja Buddy. Mutta samanaikaisesti listalla oli toinenkin Buddy Lucas -levy. 1 2015 • 37 Seuraava sessio pidettiin syksyllä. Toisella singlellä (Groove 0006) Almeta lauloi I Need Help ja Buddy vastasi tylysti No Help. All Stars, ja siinä oli Buddyn tenorifonin lisäksi rytmiryhmä. Hän oli ollut jo helmikuun sessiossa mukana isossa orkesterissa, joka säesti Mr. SAVOY 1955–1958 Milloin Buddy Lucas vaihtoi Savoylle, siitä ei ole tallessa kirjauksia. Oma äänitys tuotti neljä kappaletta, joten ensimmäinen single It Rains / Greedy Pig (RCA 47-5396) saatiin markkinoille jo heinäkuun lopussa. Musiikki ei haarukoinut tulevaisuuteen, vaan vanhoista swingkauden hiteistä tehtiin uustulkintoja. Bändissä oli kaksi tenorifonia ja baritoni, joten se oli jälleen kunnon R&B-joukkue. Everybody Stroll ja Stone Down (Savoy 1533) olivat jump-kappaleita, EDNA McGRIFF. Ednan Heavenly Father nousi Billboardin listoille nopeasti, oli parhaimmillaan huhtikuussa Juke Box R&B-listan viides ja toukokuussa Best Selling R&B-listan neljäs. Buddy oli uusinut bändinsä niin, että tenorifoni oli ainoa puhallin ja sivustatukea antoivat urut ja steel-kitara. Helmikuussa 1953 tuli viimeinen single Laura / Organ Grinder’s Swing (Jubilee 5111); bändi oli sama mutta nimeltään Buddy Lucas Orchestra. Se oli nimeltään The Band Of Tomorrow, eikä se tosiaan ollut tyypillinen R&B-bändi, sillä steel-kitara oli kuuluvasti etualalla kantrimusiikin tapaan. Edellinen oli tunteellinen ja bändi soitti hiljaa; blues sai enemmän sykettä, tukevan rumputaustan ja kunnon fonisoolon. Edna McGriff ei ollut ainoa Band Of Tomorrow’n laulajatar. Buddy Lucas levytti Jubileelle 1952 vielä kolme singleä Band Of Tomorrow’n kanssa, joista onnistui Billboardin arvioissa parhaiten You Belong To Me / Big Bertha (Jubilee 5094). Buddy lauloi säveltämässään I Know’ssa, mutta nopea Party oli kokonaan tenorifonin juhlaa. Siitä alkoi Ednan ja Buddyn yhteistyö, jota kesti 1950-luvun loppupuolelle, mutta vastaavaa menestyslevyä ei enää syntynyt. – Yleensä Grooveajalla Buddyn foni soi ylipuhallettuna, mutta varsinaista R&B-jippoilua soitossa ei ollut. Hän sai aisaparikseen Almeta Stewartin, vahvaäänisen naisshouterin. Herkkä Diane sai kaihoisan tulkinnan, jossa urut olivat fonin parina. Ideana oli yhdistää vanha balladi ja B-puolen repäisevämpi R&B-juttu
Arthur Shimkin sai jollakin konstilla houkuteltua Buddy Lucasin – ja Edna McGriffin – porukkaansa coveritalkoisiin. BELL JA UNIVERSE 1956–1957 Vuonna 1952 perustettu Bell Records teki musiikkia miljoonille: hittimelodioista tehtiin uusversioita, joita myytiin erittäin halvalla, kaikkialla. Jimmy Carrollin orkesterin solistina hän veivasi Sil Austinin Slow Walkin soolon. Tehtailu alkoi 1956, joten Buddy lauloi Elviksen tyylillä Hound Dogin, Fats Dominon tyylillä Blueberry Hillin jne. Hot Chalypso ja Ophelia! kulkivat taas lattarirytmeissä; Chalypsossa lauloi joku muu kuin Buddy. Stardust sai tosi tylyn tulkinnan, ja. Tällä kertaa Buddy lauloi harvinaisen siististi, mutta foni ei soinut. Billy Blandin ja Eddie Carsonin levytyksissä. Bell-helmistä koottiin 1957 Espanjassa EP-levy, jolla oli kaksi Buddyn laulua. Foni soi niissäkin mehevästi. Samana vuonna hän säesti Savoyn lisäksi mm. Buddy lauloi 1956–1957 kahdeksalla Bellsinglellä (Bell 20:llä esittäjien nimet olivat väärillä puolilla). Sitä saattoi tehdä vain rahan vuoksi, joten tarjous oli varmasti hyvä. 38 • 1 2015 joihin Buddy latasi kerta kaikkiaan komeat fonisoolot. He lauloivat duettona Buddyn kappaleet No Change ja Ah-Ah-Ah (Savoy 1543). Koska kyse oli nimenomaan kopiosta, laulun nyanssit olivat juuri alkuperäisen mukaiset ja orkestraatio noudatti myös esikuvaa. Se oli meriittinä, kun Buddy hyväksyttiin säveltäjien liittoon. – Eturivin nettidiskografia väittää Buddyn laulaneen myös Bell 143:lla, mutta sillä hääräsi Bobby Lucas. Instrumentaalihittejäkin kopioitiin. Buddyn bändi, nimeltään Studio ”B” Seven, soitti Doggett-hitin Honky Tonk, johon Buddy teki Clifford Scottin soolon melkein sellaisenaan. Buddy toimi Savoyn studioilla melko vakituisena sessiomuusikkona, joten vuosien aikana hän ehti säestää ainakin näitä: Big Mike, The Debutantes, Big Maybelle, Annie Laurie, Wilbert Harrison, The Cubs, The Three Playmates, John Bennings, Frankie & The Echoes, Jimmy Price ja (Little) Jimmy Scott. Huhtikuussa 1958 Buddy ja Edna McGriff tekivät viimeisen yhteisen levyn. Vuoden 1957 aikana Buddy teki kertakeikan myös pienen Luniverse-merkin studioon ja lauloi kaksi kappaletta, vanhan standardin Stardust ja oman viritelmän Bo-Lee (Luniverse 104). The Drifters levytti 1955 Buddy Lucasin heille säveltämän ja sanoittaman kappaleen Steamboat, joka nousi Billboardin Juke Box R&B -listan viitoseksi
Foni soi Bo-Leessa änkyttämällä; Stardustin soolonpätkä oli hillitty. Billboardin arvio kesäkuussa 1960 piti Beguinea huonompana, kunnes elokuun uusi arvio korjasi sen arvostusta kuten pitikin. Buddy Lucas”. Stroll oli vähän hitaampi kuin vanhemmat, mutta tenorifoni oli ärhäkkänä. Vuonna 1961 Buddy teki Pioneer-merkille session, josta saatiin kaksi singleä. Siihen tulivat edelliset Hoppin’ Bop ja Gee Gee Walk sekä Lucasin ja Goldnerin kirjoittamat Gone Stroll ja Charlypso End. Bändissä oli mukana pasuuna/trumpetti, joka vinkui sivustatukena ja sai myös sooloosuuden. Ja minkälainen oli Today’s 3002. Merkin omistaja Maurice Wolsky pyysi Buddyn bändiä tekemään setin kunnon rock’n’rollia, eikä sitä kauan nuhjattu. Toisen singlen (Gone 5025) kappaleet olivat samaa maata. Little Anthony & The Imperialsia ja The Gay Knightsia. Ensimmäinen (Pioneer 71850) sisälsi typerän lauluja puhenoveltyn Get Away Fly ilman fonisooloa sekä Buddyn oman Money, Money, Money, jossa Buddy purki suhdettaan rahaan ja vetäisi siistin fonisoolon hengästyttävän rytmin päälle. Single arvioitiin Billboardissa kesäkuussa 1962: ”maltillista myyntiä”. Se tuli markkinoille ennen joulua 1957 ja arvioitiin Billboardissa hyväksi, ”good blowing”. KEIKKAHYPPELYÄ 1959–1966 Joe Carltonin Carlton-merkki aloitti 1957, ja keväällä 1959 Buddy Lucas teki sen studiossa kappaleet Beulah ja Crazy Baby. Levy (Carlton 506) jäi ilman suosiota. Vanha tuttu Beguine muuttui tässä käsittelyssä aika härskiksi kosintamenoksi, sillä fonin rupinen ääni oli vastakohta siistille melodialle. Toinen single (VIM 505) prässättiin coverista Night Train ja standardista Begin The Beguine. Hoppin’ Bop ja The Gee Gee Walk olivat kumpikin nopeahkoja repäisyjä, joista Bop sisälsi enemmän tenorija baritonifonin skaalailua; Walkissa kitara tuli runsaasti esille, mutta Buddyn soolo oli edellistä parempi. Baby oli hitaampi, urkurin ja hihkuvan naisavustajan kanssa tehty juttu, johon laulun väliin syntyi nätti fonisoolokin. Ensimmäinen oma älpee oli halpismerkin Today’s Records sarjassa 1956 ilmestynyt ”Shake Rock Rattle And Roll” (Today’s 3002), jossa esiintyi ”Buddy Lucas and orchestra featuring Big Luke on tenor sax”. Edellisessä renkutuksessa Buddy lauloi, mutta foni ei soinut lainkaan. Iloisesti kilkutteleva novelty I Want To Know oli yksitotisempi, mutta tuli siihenkin hyvä soolo; Billboard antoi sille erikoismeriitit. Buddyn tenori vääntelehti kuin horkassa. Samana vuonna Gonen sisarmerkki End julkaisi LP-levyn ”Having A Ball”, jolle valittiin ”7-11”. Samoja äänityksiä joutui myös toisen halpiksen Gatewayn eepeille ja älpeelle, esittäjänä ”Lindsey Powers”. George Kellyn sessiossa hän soitti huuliharppua. 1 2015 • 39 Bo-Leen lopussakin oli halloweenin makua. Buddylta se oli jälleen vahva näyttö tyylikkäästä sooloilusta. Kappaleiden Rockin’ With The Duke ja The Kents Rock kirjoittajana oli mm. Brownie McGhee, Jeanne Garry, Little Willie John, The Limelighters, The Teenagers ja The Chantels tenorifonilla. Levy (VIM 502) pääsi kauppoihin lokakuussa 1959. Joskus noina aikoina (1957/8?) tehtiin minimerkille Tetra haamusingle (Tetra 4451), jolla soitti ”Good Buddy and his Rockin’ Band”. Tämä levy ei enää herättänyt samanlaista huomiota kuin edellinen. Sessiobändi, nimeltään Gone All Stars, oli yhden – kahden fonistin, kitaran, pianon, basson ja rumpujen combo, jossa Buddyn tenori ja kitara olivat pääosassa. Goldner kirjoitti kappaleet ja sovitti ensin levytetyn Perez Pradon Mambo nro 5:n. Kun se pantiin samalle levylle (Gone 5016) letkeämmän Down Younder Rockin kanssa, kattaus oli valmis. Charlypso meni lattaritahdissa, eikä senkään fonisoolo hävennyt aikaisempia. Etiketissä huomioitiin Buddyn osuus: ”feat. Toisella (Pioneer S1760) oli Buddyn säveltämät ja laulamat kappaleet Packin My Grip ja True Love Will Come Home; reipas ralli lyhyellä fonisoololla ja kantrihenkinen kitarabiisi. Mambon rytmissä se ei enää ollut, vaan kunnon takapotku hallitsi. Jazzmerkki Prestige innostui myös Buddyn musiikista, ehkä tuottajaksi tulleen tutun Ozzie Cadenan vinkistä. Sen myynti oli itärannikolla kovaa, ja Best Selling pop -listalla se oli maaliskuun alussa 1958 sijalla 30. Laulua ei tarvittu, ja jälki oli suurenmoista. Blueskaavaa oli jyrsitty monella tapaa, ja 18 biisin joukkoon mahtui pari ylinopeaa ja pari oikeaa bluesia sekä mamboblues. Fonin ja rytmiryhmän repertuaari käsitti 18 rajusti kolattua kappaletta, joiden hakkaavaa rytmiä tehosti kitaran ja pianon rytmitys kuten Red Prysockilla 1956. Deacon John, Buddyn sävelmä, keinui letkeästi ronskin fonisoolon kannattelemana ilman laulua, eikä kitaraosuuskaan menoa haitannut. Goldner kokosi myös EP-levyn ”Dancin: Bandstand” (Gone GEP 1, levyssä EP-101). Lucas; levy on kirjattu Buddy Lucasin nimiin. Julkaisematta jäi tammikuussa 1957 Ramasessiossa äänitetty Gone All Starsin Joy Train, letkeä junatunnelma, missä oli mukana myös vibrafoni. Sadan joukkoon se mahtui vielä huhtikuun lopulla. Levy oli valmiina elokuussa 1961. Kappaleet olivat tenorifonivetoista ränttätänttää, jolla Buddyn foni soi niin komeasti kuin tuolloin oli tapana. Train tehtiin reippaaseen rytmiin ja popahtavasti. GONE 1957–1958 George Goldnerin Gone aloitti 1957, ja Buddy Lucas ehti levyttää sillekin kaksi singleä ja EP:n, levytystensä parhaat palat. Maalisja huhtikuussa 1962 äänitettiin 10 kappaletta, bändinä Buddyn foni ja huuliharppu ynnä rytmiryhmä. Buddylla oli 1956–57 Savoyn sessioiden lisäksi muitakin säestystöitä, mm. Vuoden 1958 aikana Buddylla oli vientiä, sillä Savoyn ja Gonen lisäksi hän kävi säestämässä myös mm. Nopea Stampede antoi koko bändille soolotilan, ja olihan siellä osaava porukka vauhdissa. Mutta silti Buddy löysi joka kappaleeseen kunnon soolon, ja nyt foni käytti falsettiakin. Se sai nyt nimen ”7-11”. Etiketissä sukunimi oli Lucus; sen korvaukseksi lisäepiteetiksi tuli Big, ”Big Buddy Lucus”. Paremmin onnistuivat VIM-merkin levytykset
Count Basie, Jimmy Witherspoon ja Jimi Hendrix huuliharpulla. Sessiokeikkojakin oli vielä fonilla Larry Lucien kanssa ja huuliharpulla Roy Buchananin ja Harlem Underground Bandin levytyksissä. LOPPUVUODET 1967–1983 Buddy Lucasin omat levytykset loppunevat Mohawk-merkille tehtyyn singleen (Mohawk 716), joka ilmestyi ehkä 1970-luvun alussa. Pikkumerkki Caprice pääsi myös Buddyjaolle, kun jouluksi 1962 ilmestyi I Can’t Go ja So Happy (Caprice 120), molemmat Buddyn säveltämiä ja laulamia ralleja, joissa oli enemmän huuliharppua kuin fonia. Joulukuussa 1982 hän joutui lopettamaan soittamisen kokonaan, ja loppu tuli keväällä 1983. Herkin Try A Little Tenderness sai röyhkeän fonitulkinnan, mutta olihan levyn nimikin ”Honkin’ Sax” (Camden CAS-2146). King Curtis ja Aretha Franklin. Ison orkesterin kanssa pantiin yhdeksän hittiä ja yksi Buddyn sävelmä purkkiin tasaisella tanssibiitillä. Ne ainoat cd:t ovat ”Hoppin’ Bop” (Redita-138, myös LP), sekalainen 32/33 kappaleen kokoelma vuodesta 1956 alkaen, niistä kolme ennen julkaisematonta, ja ”Shake Rock Rattle And Roll” (Today’s 3002 , myös LP), raakaa rock’n’rollia vuodelta 1956. Muiden sessioissa riitti vielä kiertämistä: mm. Loput ovat vain alkuperäisillä hankalasti löydettävillä savikiekoilla, singleillä, eepeillä ja älppäreillä. Buddy oli antanut vaimolleen ohjeen hävittää kaikki hänen jälkeen jääneet paperinsa, ja näin tapahtui. 1960 (Warner LP WS 1404); kuuntele Jackrabbit! Muita autettuja olivat mm. Kuulemistaan harvoista levytyksistä hän pitää Jubileeäänityksiä 1952 jazzelementtejä sisältävänä ja pätevänä soittona. 1976 Buddyn diabetes paheni niin, että hän muutti takaisin Stamfordiin ja alkoi esiintyä vanhan kaverinsa Herman Bradleyn triossa. Se valmistui kesäkuussa 1967. Hänen musiikistaan tehdyt cd:t ovat vaatimattomia, lähinnä bootlegejä. Kokoomalevyillä häneen törmää, mutta kokonaiskuvan saaminen on suuren vaivan takana. En ole ennen kirjoittanut niin aliarvostetusta tenoristista kuin Buddy Lucas nykyään on. Dave ”Baby” Cortezin äänitys 1959 tuotti huippuhitin The Happy Organ (Billboard #5), jossa Buddyn foni pysytteli taustalla. Pete Hoppulan nettisivustolla WangDangDula on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu diskografia, tähän mennessä paras. Joitakin Jubilee-juttuja ja mm. BUDDY LUCASIN TYYLI JA MERKITYS Buddy oli showmies, mikä näkyi laulutavassa. LEVYTYKSIÄ Kuten kerroin, Buddyn musiikki on täysin hajallaan. © J et Magazine , 1964. 1960-luvun loppupuolella Buddy alkoi soittaa TVja radiomainoksissa ja vuodesta 1972 alkaen parin vuoden ajan Broadwaylla musikaalin ”Purlie” taustabändissä. rockabilly.nl/references/messages/buddy_lucas.htm, Hoppula, Pete: Buddy Lucas -diskografia http://www.wangdangdula.com/buddylucas.htm, Simonds, Roy: teksti ”Hoppin’ Bop” -cd:n vihossa. Bill Doggettin bändissä hän tanssitti 3046 ihmistä v. julkaisematon Joy Train on tullut Sequelin ja Westsiden kokoelmilla ”Saxophony” (NEM CD 748) ja ”Titanic” (WESM 539). Yllättävän paljon on nykyisin kuitenkin YouTubessa. Ne käyvät ilmi edellä olevasta tekstistä. Huuliharppukokoelmassa vuodelta 1966 (UAS 6482) ”Big Buddy Lucas And The Wigglers” sulloi yhteen älpeehen vaaditut 50 minuutin mittaista pätkää. Minusta Buddyn levytykset 1950-luvun loppuosalla (Gone, Savoy, VIM) olivat parhaimmillaan. Soolot olivat asiallisia, eikä R&B:n suosimia yhdennuotin tuuttauksia tai asteikon ylityksiä kovinkaan usein tullut. Muissakin koosteissa voi joku orpo kappale olla. Buddy ei mokannut tässäkään, vaikka ankealta vaikutti. Kuten edellä olevasta näkyy, Buddyn vaikutus 1950-luvun ja vieläpä 1960-luvun R&B:hen oli hämmästyttävän laaja. Buddy lauloi biisinsä ilman foniosuuksia. Ärhäkkä foni ja pari huuliharppukatkelmaa teki tunnelman. 40 • 1 2015 sekä lauluyhtye The Shouters, johon kuuluivat Dionne ja Dee Dee Warwick. Buddya tarvittiin myös muualla. Musiikintutkija Jan Evensmo tuntee Buddya huonosti, mikä ei ole ihme. Pretty Purdie, Big Joe Turner, Eddie Vinson, Big Mama Thornton, George Benson, Maynard Parker ja Reuben Wilson tenorifonilla ja esim. Kaksi singleä koottiin parhaista (Tru-Sound 416 ja 420). 1980 hänen toinen keuhkonsa poistettiin syövän vuoksi, eikä tenorifonin soitto enää käynyt. Kyky tehdä tarttuvia melodioita tuntui myös soolojen rakenteessa. Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi tärkeitä olivat: Gruber, Paul ja Marv Goldberg: Today’s Records, sähköpostit 8.12.2014, de Heer, Dick: Buddy Lucas http://www. Tenorisaksofonia hän soitti kuitenkin vakavissaan vanhan jazzmiehen otteella. LP-TUOTANTOA 1966–1967 United Artists julkaisi sarjaa ”50 Fabulous Favorites”, eri soittimilla tehtyjä hittikimarakoosteita. Danny Taylor, Dion (The Wanderer), LaVern Baker, Solomon Burke, Mary Ann Fisher, Charlie Singleton, Clark Terry, Don Covay, Floyd Morris, Illinois Jacquet, Nina Simone tenorifonilla ja huuliharpulla esim. Menikö siinä myös valokuvat, koska hänestä on erittäin vähän kuvia olemassa. Tarkoitus oli tehdä älpeellinen standardien ja hittien modernisointeja. Älpeen otsikko ”Rock & Roll, Down Home Turn Around” (Tru-Sound 15011) kertoo levyn sisällöstä: kaksi standardia ja loput jumpkappaleita tai twistejä. Annie Laurien Stop Don’t Go ja Rockin’ And Rollin’ Again (1956) sisältävät karheaa ja selvästi keskimääräistä parempaa R&B:tä. Jokapaikan höylä joutui myös uudelleen RCA:n hommiin. Fonissa oli paksu ja kantava ääni, jota ylipuhallus korosti. Toinen pieni merkki Lawn julkaisi 1964 singlen (Lawn 227) kappaleista Bump Te Bump ja La-Ja-Ma-Doodle: laulua ja huuliharppua, ei fonia. Big Maybellen Candyssa ja Ring Dang Dillyssa (1956) on vahvaa ja tehokasta honkkausta
-yhtyeen johtaja valinnut taiteilijanimensä USA:n mustien kansanomaisen kielenkäytön mukaan. 57) Arto Pajukallio oli löytänyt siitä runsaasti moittimisen aihetta. Mutta mieluummin toki hymyilisin Lahden bluesin voimasoinnille! Honey Aaltonen BN:N LUKIJAJA TOIMITTAJAPALSTA Lähetä tälle palstalle suunnattua lukijaja toimituspalautetta sähköpostiosoitteeseen bluesnews@saunalahti.fi VIELÄ JUICESTA HIEMAN Suomalaisen sanataiteen suurmestarista Juice Leskisestä kertova kirja Risainen elämä ilmestyi viime vuoden syksyllä. Otaksun Arton kritiikin johtuneen ainakin osaksi siitä, että teos kertoo Juhani Juice Leskisestä etenkin ihmisenä ja ilmiönä, ei niinkään muusikkona, lyyrikkona ja kirjailijana. Hyytiäisen epämääräinen viittaus johonkin ”Rubettes-kauteen” sen sijaan taitaa liittyä pikemminkin hänen omaan lapsuuteensa. Siellä kun juice tarkoittaa muun ohella siemennestettä. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa kirjaa ei ihmeemmin kehuttu, ja teoksen Blues Newsissä arvioinut (BN 6/2014 s. Asia jäi tietenkin vaivaamaan harvoja tuhoutumattomia aivosolujani, joten kärsin pari unetonta yötä. Sitä parempiin suomalaisiin blues-teksteihin en ole koskaan tutustunut. Nilsiäläisen Antti Heikkisen tiheätekstinen ja miltei 500-sivuinen teos kohosi pikaisesti melkoiseksi myyntimenestykseksi, ja viime vuoden loppuun mennessä se oli mennyt kaupaksi jo yli 40 000 kappaleen verran. Kysymyksessä ei siten ole mikään tavanomainen fanilta faneille -ylistely, mutta päähenkilöönsä kirja suhtautuu kaikesta rehellisyydestään ja kriittisyydestään huolimatta tavattomalla lämmöllä ja jopa suoranaisella rakkaudella. Valitettavasti en noina vuosina päässyt Charliesia keikalla näkemään, mutta mielelläni olisin käynyt. Unohtaa ei myöskään tule Hojasyhtyeen legendaarista ”Sekatyömies”-albumia, minkä suomenkieliset sanat ovat kokonaan Juicelta peräisin. Pete Hoppula LONDON& LAHTI-BLUESPOWER! Kiitokset täsmennyksestä Dana Gillespie -arviooni (BN 6/2014). No, taisivathan nuo jonkun vuoden vanhemmat tyypit olla vähän karumman näköisiäkin. Monenlaiset olivat siis Juankosken suuren pojan taiteelliset ansiot, eivätkä niitä vähennä tai miksikään muuta hänen itse valitsemansa risaiset elämänvaiheet. Sen muistan kuitenkin varmasti, että hieman elitistiseltä vaikuttavassa paikassa ei olutta tarjoiltu, ehkä koska samana päivänä Lontoosta hankkimistani puvusta ja kengistä huolimatta huomasin solmion puuttuvan kaulastani. Ainoastaan musikanttien työrauhaa kunnioittaakseni en mennyt tekemään lähempää tuttavuutta. Tähän kysymykseen ei löydy vastausta Heikkisen kirjasta. Kiitokset myös ystävälleni Jouni Hyytiäiselle muistamisestaan Lahden bluessoittajistoa käsitelleessä artikkelissaan. Mistä tuli vielä mieleen, liekö taannoinen Coitus Int. Dover Street Wine Baria). 35 vuotta suosittuna ruokailuja illanviettopaikkana sekä Dana Gillespien ohella lukuisten muiden juurimusiikkiartistien ja -yhtyeiden keikkaklubina tunnettu ravintola on valitettavasti sulkenut ovensa heinäkuussa 2014 omistajansa menehtymisen myötä. Kuulemani mukaan Hojasit lähettivät Leskiselle kasetillisen blues-klassikoita, joiden sujuvat käännökset varsin pian olivat yhtyeen käytössä. Dover Street Restaurant & Jazz Bar -nimi ei kuitenkaan ollut ainakaan paikallisen Time Out -lehden menopalstalla, vaan yökerhonomaisesta ravintolasta käytettiin nimeä Dover Street Wine Bar. Vaikka Pepe ja kumppanit olivat hieman pelottavan näköisiä, en kuitenkaan sen vuoksi heitä kartellut. Olen samaa mieltä Arton kanssa siitä, että Juicesta ja bluesista voisi siitäkin kirjoittaa laveahkon esseen. Nimeäni saa toki vapaasti käyttää hyvän asian puolesta, mutta totuudessa pitäisi myös pysyä. Dana Gillespien “Cat‘s Meow“ -albumin arviossa sivulla 72 taasen mainitaan lontoolaisklubi Downing Street Wine Bar, jolla kuitenkin todennäköisesti tarkoitettiin (kiitos huomiosta Ari Koskelalle Lahteen!) Mayfairin alueella operoinutta Dover Street Restaurant & Jazz BN täydentää ja kommentoi! Baria (a.k.a. Sivuilla 44–45 kerrotaan Donna Hightowerin esiintyneen Ranskassa heinäkuussa 1960 mm. Ensimmäiset näkemäni Lahden suunnalta tulleet bluesmuusikot taisivat olla vasta Chicago Overcoatin soittajat 70-luvun puolivälin jälkeen. Charles Mingus Sextet, Bud Powell sekä Sister Rosetta Tharpe. Aluksi tosin olin varma, että baari jossa Gillespien Lontoossa näin oli Downing Streetillä – kysäisin jopa silloiselta seuralaiseltani, joka oli valmis olemaan samaa mieltä. Havaintojeni mukaan jotkut kriitikot ovat pitäneet siitä kovastikin, toiset taasen ovat suhtautuneet siihen verrattain penseästi. Rubettes oli ”tyttöjen musaa”, mitä ei tietenkään kukaan pojista kuunnellut – saati sitten tanssinut! Kieltämättä tänä päivänä jos Sugar Baby Love kajahtaa radiosta ilmoille, voin häpeilemättä myöntää hymyileväni hyväntahtoisesti kyseiselle iskusävelmälle. Blues News -numeroa 6/2014 koskevat oikaisut liittyvät tällä kertaa etupäässä maantieteellisiin epätarkkuuksiin. Muistan toki The Rubettesin ensimmäisen hitin Sugar Baby Love (v.-74), mutta tuolloin kaveripiirissäni kuunneltiin Hurriganesia – Led Zeppelinistä, Deep Purplesta ja Jethro Tullista toivuttuamme, Jimi Hendrix-, Fleetwood Macja Cream-myöhäisherätyksen kolkutellessa ovella. Kyseinen teos on muun ohella myös sanoitukseltaan oikein hupaisa kertoessaan mm. Lopulta päädyin tulokseen, että nimimuistini käydessä aina vain hatarammaksi, olin varmaankin muistanut taas väärin. poliiseista, jotka arvelevat soittajien syyllistyneen hasiksen juomiseen. Hänhän osasi joukkioineen mestarillisesti myös bluesin vääntämisen taidon, kuten vaikkapa miehen vakio-ohjelmistoon kuuluneesta laulusta Pilvee Pilvee käy hyvin ilmi. Ehkä Time Out käytti lyhennettä. Rohkenen kuitenkin esittää toisenlaisen näkemyksen, kun Artokin lopetti selvityksensä sanoihin ”Nyt se Juicesta puhuminen vasta alkakoon.” Näkemykseni mukaan kysymyksessä on nimittäin aivan erinomainen kirja, mikä todellakin tuo Juicen persoonasta esille kutakuinkin kaiken kertomisen arvoisen. Nähtävästi The Charliesin levyarviosta johtuen Hyytiäinen oli ottanut minut hampaisiinsa. Lisäksi korjattakoon, että sivuilla 83–84 Nummiranta & Takahahmot -yhtyeen levyarviossa kokoonpanon solistin Antti Nummirannan nimi oli uudelleenristitty erheellisesti kahteen otteeseen Nurmirannaksi. Vesa Walamies 1 2015 • 41. Antibes Jazz(6.7.) ja Juan-les-Pins Jazz Festivaleilla (12.7.), mutta tarkasti ottaenhan kyseessä oli tietenkin yksi ja sama reilun viikon (6.-14.7.) kestänyt tapahtuma, jonka muita tähtiesiintyjiä olivat mm
Hound Dogin sanat sekä kappaleen ärhentelevä esitystyyli soljuivat kuin luonnostaan ennen varsinaista vokalistinuraansa komediennenakin keikkailleen Big Maman huulille. Saatuaan ensikosketuksen Thorntonin lempinimensä mukaiseen olemukseen olikin kaksikko mielestään valmis kirjoittamaan tälle ”paatuneimman, suolaisimman ja kiukkuisimman näköiselle mimmille” sopivan hitin. 42 • 1 2015 YOU AIN’T NOTHIN’ BUT... Räjähdysherkässä ääniteteollisuudessa ei ollut aikaa haaskattavaksi – ja niinpä Thornton kutsuttiin levytystöihin Los Angelesin Radio Recorders -studioille heti seuraavana päivänä 13.8.1952. Leiber astuikin rohkeasti framille ja esitti tulkintansa siitä, miltä hän halusi laulunsa kuulostavan. elokuuta 19-vuotiaat valkoiset lauluntekijälupaukset Jerry Leiberin (1933–2011) ja Mike Stollerin (1933–) luokseen tapaamaan uutta suojattiaan Willie Mae ”Big Mama” Thorntonia. Simppeleillä mutta silti huolella teroitetuilla lyriikoilla varustettu kappale vaikuttaa ensialkuun perusrakenteeltaankin varsin tavanomaiselta 12-tahtiselta shuffle-bluesilta, mutta tarkempi tutkiskelu paljastaa sen lopulta poikkeavan monella tapaa sekä edeltäjistään että jälkeläisistään. Toistasataakiloista, miesten vaatteisiin mielellään pukeutunutta ja omanlaisellaan hersyvällä huumorintajulla varustettua sanavalmista naisolentoa nimiteltiin viihdeympyröissä mm. Keskivertoa määrätietoisempaa inhoa itsekästä ukonretaletta kohtaan korostetaan rakkikoira-ilmaisulla, joka puree kohteeseensa feministisestä vinkkelistä esitettynä selvästi myöhempiä maskuliiniversioita terävämmin. Studiopäivän harjoitus-osuudessa Jerry Leiber kertoi havainneensa Thorntonin olevan laulajana pikemminkin maalaileva blues-crooneri kuin ärjy R&B-huutaja. Leiberin aivoituksena syntyikin mustaa slangia hyödyntänyt monologi vahvasta naisesta, joka saa tarpeekseen vieraissa juoksevasta, mutta silti ovensa takana alati nuuskimassa viihtyvästä mieskokelaastaan ja nakkaa tämän pihalle loisimasta nurkistaan. PETE HOPPULA Willie ”Big Mama” Thorntonin kesällä 1952 levyttämä Hound Dog mielletään perustellusta syystä erääksi käänteentekevimmistä klassikoista koko rhythm’n’bluesja rock’n’roll-äänitehistoriassa. Entistä tarkkasihtisemmän objektiivin kautta projisoituna Hound Dogin ympärille tuntuu rakentuvan aivan oma miniatyyritodellisuutensa, joka heijastelee yhä laajemmin aikakauden musiikkihistoriallista kehyskertomusta molemmin puolin valkoisen ja mustan kulttuurin raja-aitaa. Apuun hälytetty Otis oli vakuuttunut nuorista säveltäjä-sanoittajista, jotka olivat jo nostaneet Charles Brownin saman vuoden keväällä R&Blistoille slovaribluesilla Hard Times (Billboard #7). Mielenkiintoisen lisävivahteen eeppiseen kasvutarinaan tuovat myös kappaleesta tehdyt sadat vastauslevyt, mukaelmat ja cover-tulkinnat, joita maailmalla ilmestyy edelleen jatkuvalla syötöllä – ja jotka taas ovat olleet omiaan aiheuttamaan mitä värikkäimpiä tekijänoikeuskiistoja jo vuosikymmenten ajan. Saatuaan nuottipaperinsa riittävään ojennukseen painelivat kaverit samantien Otisin pakeille. lady-karhuksi, jota itse pahaluontoinen Robeykin vähän pelkäsi, eikä Leiberillä ja Stollerilla ollut vaikeuksia päättää, minkä suunnan uusi laulu tulisi ottamaan. Alabaman Aritonissa 1926 syntynyt ja 40-luvun alusta saakka esiintynyt Thornton oli kiinnitetty Don Robeyn Peacock-levymerkille jo reilua vuotta aiemmin, mutta naisen kolme edeltänyttä sinkkua eivät olleet juuri menestyneet. Thornton itse taas kertoi myöhemmin antaneensa äänitykseen oman BIG MAMA THORNTON. Jerry Leiber on jälkeenpäin paljastanut tavoitelleensa Hound Dogissa 1930–40-luvuilla suosittujen, Mother Fyerin tapaisten pikkutuhmien rienaus-bluesien henkeä, kertoen tiukkoja asioita – sanomatta niitä kuitenkaan kirjaimellisesti ääneen. Iso nainen osasi tottakai myös räyhätä mikrofonin varressa (Big Maman oman tulkinnan mukaan sellaista mikkiä ei ollutkaan, josta lähtisi häntä itseään kovempi ääni) – kunhan vain sai siihen hieman apupotkua. Lyriikoiden osalta varttitunnissa kokoon parsittu Hound Dog ei ollut vielä itsessään maailmoja mullistava tekele, mutta Mike Stollerin vähintään yhtä nopeasti sanojen rinnalle muovaama sävelrakenne paljasti tekstin itse asiassa paitsi nokkelaksi, myös esitysteknisesti sangen haastavaksi. Alunperin suorasukaisesta naisnäkökulmasta esitetty mielipiteenosoitus kelvotonta gigolopuolisoa kohtaan käänsi luonteensa Elviksen jättihittinä 1956 lapsenomaiseksi nalkutuslauluksi, jonka fokuksessa toimikin nyt pikkuasioista itkevä ja omia ansioitaan liioitteleva ”entinen kaveri”, joka esityksen ydinvirkkeessä ”you ain’t never caught a rabbit...” vaikuttaa vielä muuntuvan oikeasti koiraksi... YOU AIN’T NOTHIN’ BUT... KOIRANELÄMÄ ALKAA Hound Dogin varhaisimmat haukahdukset kuultiin Yhdysvaltain länsirannikolla loppukesällä 1952, kun R&B-orkesterijohtaja Johnny Otis kutsui 12. Suomessakaan Hound Dogia ei ohitettu pelkkänä triviaalina ”Amerikan-iskelmänä” vaan siihen on totuttu törmäämään aina uudelleen ja uudelleen 50-luvun puolivälistä lähtien
Myöhemmin Thornton lämmitteli Hound Dogin uudelleen (lukuisten livetallenteiden ohella) studioversioina Buddy Guyn, Eddie Boydin ja kumppaneiden tähdittämän American Folk Blues Festival -kiertuetiimin kanssa Lontoossa 1965 (LP:lle ”In Europe”, Arhoolie F 1028) sekä oman silloisen keikkabändin säestyksellä L.A.:ssa 1969 (singlelle Mercury 72981 ja LP:lle ”Stronger Than Dirt”, Mercury SR 61225). Vuoden 1953 suuryllättäjä taantui pian vain yhdeksi R&B-työläiseksi tuhansien muiden kilpailijoiden joukossa. Otis itse vakuutti syyttömyyttään pistäen tapahtuneen Don Robeyn ja tämän kustannusfirman Lion’s Musicin erheeksi. Peacock-diilin päätyttyä 1957 ainoastaan satunnaiset onnistumisen hetket muistuttivat häntä enää jatkomenestyksen teoreettisesta mahdollisuudesta. Vastaavasti Billboardin listaamissa ”vuoden 1953 R&B-menestyjissä” levy kiinnitettiin sijalle 3. levytyksillä I Smell A Rat (Peacock 1632, 1953), Just A Dog (Barking Up A Wrong Tree) (Peacock 1681, 1957) ja Tom Cat (Soto Play SO-0039, 1964), kuitenkin kaupallisesti vaatimattomin tuloksin. Haastettuaan Robeyn tilille he vastaanottivatkin 1200 dollarin ennakkoshekin, joka ei kuitenkaan ollut lunastuskelpoinen. Hound Dog muodostui Big Maman suurimmaksi sekä käytännössä ainoaksi listahitiksi. Leiber ja Stoller puolestaan, viimeisimmistä kokemuksistaan viisastuneina perustivat oman levymerkin Spark Recordsin sekä sen taustalle oman kustannusfirman, Quintet Musicin. Omat hajumerkkinsä studiotuotokseen jätti epäilemättä myös Johnny Otis – ja vaikkei Leiberin ja Stollerin ansioita olekaan tässä yhteydessä tarkoitus tai tarpeen kyseenalaistaa, oli Hound Dogista joka tapauksessa kuultavissa myös samankaltaisuuksia huomattavasti varhaisempaa perua oleviin blueslevytyksiin. 1 2015 • 43 pikantin lisänsä venyttelemällä joitakin säkeitä kiusallaan kolmannentoista tahdin puolelle, painottamalla ”koulukirjaopin” vastaisesti tiettyjä keskenään aivan eri kohtiin laulua osuvia sanoja, lisäilemällä sekaan improvisoitua huuto/vastaus -”blues talkia” etenkin kappaleen minuutin mittaisen kitarasoolon päälle sekä pistämällä vielä taustabändinkin ulvomaan koirien lailla esityksen lopussa. ”Villi ja kiehtova rumba-blues” nousi Billboardin R&B-rankingin Top100:aan 14 viikoksi, joista seitsemän vierähti sarjan ykköspallilla. Asiaa päädyttiin kuitenkin lopulta puimaan raastuvassa saakka, kun hurjia määriä kaupaksi käyneestä kiekosta ei kertynyt Leiberille ja Stollerille heidän oman näkemyksensä mukaan juuri lanttiakaan. Ulkoisestikin varjoksi entisestä suuruudestaan kuihtunut Big Mama Thornton menehtyi taloushuolien, sairauksien ja alkoholismin kasaaman taakan alle Los Angelesissa 1984.. Trio-kokoonpanon luoma musiikki oli kuitenkin yhä silkkaa rhythm’n’bluesia, jonka täyteläistä sykettä eivät lisäinstrumentit olisi voineet enempää petrata. Ainokaishittinsä tematiikkaa hän hyödynsi lisäksi mm. Toisaalta, Black Rat Swingistä kyllä paistaa vääjäämättä läpi myös muutamien muiden blues-standardien kuten Diggin’ My Potatoesin ja Number 9 Trainin sittemmin hyödyntämiä teeman palasia. Hound Dogista tarttui nauhalle kaksi ottoa, joista jälkimmäinen päätyi helmikuussa 1953 ilmestyneelle singlelle Peacock 1612 (kääntöpuolenaan Night Mare). maaliskuuta sinkkua mainostettiin ensi kertaa Billboardissa ja viikkoa myöhemmin seurasivat saman lehden jakamat positiiviset arviot. 1956 tapahtumien myötä, mutta Big Maman uskotaan joutuneen tyytymään senkin jälkeen halpamaiseen 500 taalan kertakorvaukseen kaikkiaan 500 000...750 000 kopion edestä myyneestä menestyslevystään. ”He antoivat minulle sanat, mutta minä käänsin sen ylösalaisin ja tein siitä omanlaiseni”, uhosi laulajatar jälkeenpäin. Oikeus asettui vihdoin lauluntekijöiden puolelle ja parivaljakko sai täysimittaiset korvauksensa v. Myös Cash Box Magazine hehkutti ”valtakunnan parhaiten myyvää blues-levyä” huhtikuun lopun numerossaan ja tuli myöhemmin nimeämään Hound Dogin ”vuoden parhaaksi R&B-kappaleeksi”. Peacock Recordsille Hound Dog takasi paikan vakiintuneena indie-yhtiönä entisestään kiivastuneemmilla musiikkimarkkinoilla. Leiberin ja Stollerin suureksi harmiksi julkaistulla Peacock-kiekolla (kuten myös miltei kaikilla seuraavien parin vuoden aikana ilmestyneillä uusilla cover-versioilla) myös Johnny Otis sai heidän lisäkseen tekijäkrediitit Hound Dogista. Leiber ja Stoller ovat pitäneet Hound Dog -sessiota ensimmäisenä itsenäisenä tuotantosaavutuksenaan, miehethän kaiketi pääsivät itse veivaamaan namiskojen asentoja tarkkaamolasin tuolla puolen Johnny Otisin soittaessa Leiberin toiveesta kappaleella rumpuja kitaristi Pete Lewisin ja basisti Albert Winstonin kanssa (yhtyesalanimellä Kansas City Bill & Orchestra). Thorntonin roteva habitus ja aseista riisuva tulkintatapa taas ankkuroivat esitykseen sellaista avointa domina-seksuaalisuutta, joka sai kovaan kielenkäyttöön tottuneessa R&B-kentässäkin kuulijoiden korvaparat punottamaan. Eräs sellainen oli Vesa Walamiehen BN:ssä 1/1990 artikkelissaan ”Blues-klassikoiden lähteillä: Elvis Presleyn takapirut” esille nostama Black Rat Swing vuodelta 1941, jonka tekijät, aviopari Ernest Lawlars (alias Little Son Joe) ja Memphis Minnie (McCoy) ansaitsisivat hekin osan Hound Dogin rojalteista laulujen osittain yhtenevän rakenteen, aiheen ja tulkintatavan perusteella. Aikalaisiinsa nähden tallenteen erikoisuutta lisäsi sekä puhaltimien että pianon puuttuminen soitinarsenaalista, joita kyllä kuultiin muilla seitsemällä samana päivänä ikuistetulla numerolla. 7
Aivan kuten termi koira luo meissä ihmisissä vaihtelevia mielleyhtymiä verenhimoisesta pedosta uskolliseen seurapiirihauvaan tai Big Mama Thorntonin räiskyvä persoona tarkastelijasta riippuen mitä ristiriitaisimpia luonnekuvauksia, oli myös Hound Dog todellakin paljon enemmän kuin ”vain” laulu. Speedja Excello-merkeille levyttänyt hillbilly-laulaja Jackson Cleveland alias Jack Toombs purkitti Hound Doginsa Nashvillessä, mutta sen julkaisi newyorkilainen Herald Records (#6000), joka tuli 50-luvulla tunnetuksi etenkin doowop-julkaisuistaan. Tällä harvinaisen onnistuneella esityksellä rytmi oli jälleen palautettu hitusen lähemmäs Thorntonin sovitusta ja solisti itse emännöi itsevarmasti omaa reviiriään terävällä, peittelemättömän nuorella äänellään. 1990 myös Rolling Stone -lehti, joka rankkasi Hound Dogin sijalle 36 ”50 merkittävimmän 50-luvun kappaleen joukossa”. Loppuvuonna 1953 aiheeseen tarrasi Cleve Jackson & His Hound Dogs. Smithin BETSY GAY. Myös Toombsin Herald-sessioissa soitti mustia muusikoita. Asialla oli Billy Starr, jonka riivattu downhome-tulkinta (Imperial 8186, esitelty Billboardissa niin ikään 4.4.1953) oli edelliseen nähden tyystin eri planeetalta. Tästä on pitkälti kiittäminen kappaleen uusintaversioita, joita alkoi tihkua markkinoille välittömästi Thornton-levyn jälkeen. Siltä osin Billboard-kriitikko taisikin osua arviossaan naulan kantaan. James W.H. (Intro 45-6071). Samaan onnittelukerhoon liittyi v. Paitsi että Hound Dog toimi tärkeänä evoluutiosteppinä rhythm’n’bluesin, kantrin ja pian koko Telluksen sekoittaneen rock’n’rollinvaasion välillä, se oli myös malliesimerkki niin naisja mieskäsitteiden laajentumisesta kuin rotumuurien ylittämisestä äänitteiden välityksellä jo paria vuotta ennen kuin desegregaatioaatteet ja kansalaisoikeusliike saivat toden teolla juonen päästä kiinni myös Yhdysvaltain Syvässä Etelässä. Esther kyllä sähisee oman osuutensa (etenkin Thorntonille hävityt fyysiset mitat ja vähäisemmän iän suhteuttaen) oikein ruudikkaasti, mutta Otisin trion luomaan maagiseen grooveen eivät King/Federal -sessiosoittajat kyenneet. Jack Turner & his Granger County Gangin Billboardissa 4.4.1953 lanseerattu Hound Dog (RCA 20-5267/47-5267) tarpoi niistä uskollisimmin hillbillyja western swing -linjoilla. Kolmannen näkemyksen tarjosi Tommy Duncan & The Miller Bros. Todettakoon myös, että sattumalta kaikista tässä artikkelissa mainituista vaihtoehdoista juuri Jack Turnerin Hound Dog on omaksuttu häkellyttävän hyvin myös Helsingin trenditietoisimman hipster-nuorison keskuudessa, onhan kappale kuulunut (savikiekolta soitettuna!) Sampsa Vilhusen ja Vesa Yli-Pelkosen suositun Big Shake -tanssiklubin vakiorepertuaariin jo vuosien ajan... Raspisella nasaaliäänellä ärjyvä Starr menisi kuvattoman näytteen perusteella miltei nuoresta mustasta laulajasta eikä keskitempoista rockabilly-draivia lähestyvä sovituskaan juuri jätä sijaa löysäilyille. 44 • 1 2015 Alkuperäisen Hound Dogin merkitys rock’n’rollin synnylle on noteerattu niin Rock and Roll Hall of Famen kuin Grammy Hall of Famenkin kunnianosoituksilla, mutta vasta esittäjänsä poismenon jälkeen. Seuraavan – nyt vaihteeksi naisellisen tulokulman kappaleeseen antoi Hollywoodin lapsinäyttelijänä kunnostautunut Betsy Gay (Intro 45-6070). Hound Dog -nimisiä levytyksiä tunnettiin entuudestaan muitakin, mm. Blues-tyylinen piano ja tiukkaswinginen rumpupatteristo olivat nekin hyvin kartalla, Jacksonin oma nynnerömäinen vokalisointi sitävastoin ei. 24.2.1954 asteli voitonjakorinkiin vielä aikakauden erään tunnetuimman rumpalisankarin johtama The Cozy Cole All Stars, jonka MGM:n sarjanumerolla 11794 julkaistu ripeähkö jazz-instrumentaali Hound Dog Special ei sekään muistuttanut edes etäästi Thorntonin kappaletta. Samanaikaisesti laitettiin haisemaan myös Los Angelesissa. Yksi varhaisimmista yrittäjistä oli myöskin Johnny Otisin löytöihin lukeutunut terhakka R&B-laulajatar Little Esther Phillips, jonka luenta tallennettiin vain parisen viikkoa Big Maman Peacock-sinkun ilmestymisen jälkeen 11.3.1953. huhtikuuta julkaistussa esittelytekstissä levytys ei lehden mukaan tavoittanut alkuperäisesityksen jännitteisyyttä. Hyppelehtivä R&B-latinorytmi oli siirtynyt sinkulle Thorntonilta oivallisessa, joskin hieman pehmustetummassa olomuodossa, mutta esitystä hallinnoineet steelja lankkukitarasoolot sekä Turnerin croonaava laulutyyli olivat niin vitivalkoista perua kuin olla ja voi. Tennesseeläinen, sittemmin mm. Kaikkiaan kuusi uutta lainalevytystä ilmestyi kuukauden sisällä edellisestä, jokainen Leiber-Stoller-Otis -tekijäkrediiteillä varustettuna. Mustan ja valkoisen musiikin harmaa vyöhyke muodostui ennen kaikkea juuri Hound Dogin rakkaaksi temmellysalustaksi, josta se pitikin tiukasti tassuillaan kiinni useiden vuosien ajan. Ilmava basso-rumpupohja tekee musiikista taas kerran silkkaa rockabillyä eikä tätä mielikuvaa pysty murskaamaan sen enempää ristiriitaisuuksia peliin parhaansa mukaan viskova kantriviulu kuin tanakkaa boogie woogieta rinnalla lasketteleva pianokaan. Se oli ensimmäisiä selkeitä levyn muotoon formuloituja viestejä väistämättä edessä olleesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Folklaulajan ja valkokangastähden roolien välillä tasapainoillut Burl Ives levytti hänkin trad.-sävelmäksi merkityn ja joulukuussa 1953 julkaistun Hound Dogin Deccalle (#9-28935), juna-aiheinen oldtime-rallatus ei tosin omannut ainuttakaan yhteistä nuottia Leiberin ja Stollerin teoksen kanssa. RAKKIKOIRA RIIDANKYLVÄJÄNÄ Musiikinystävien, muusikoiden, tutkijoiden ja tukijoiden ohella Hound Dog on jaksanut riemastuttaa myös pataljoonallista lakimiehiä, jotka ovat taistelleet asiakkaidensa puolesta tekijänoikeuksien ja rojaltimaksujen perään yli 60 vuoden ajan. Pian apajille iskivät myös valkoiset kantrimaakarit. 11. Federal-äänite (#12126) sai Billboardissa laimeahkon vastaanoton. Hound Dogin poikkeuksellista suosiota kuvastaakin jopa myyntilukuja selkeämmin toistakymmentä coveria, jotka siitä kiirehdittiin tekemään jo ennen Elviksen kesällä 1956 pankin pirstaleiksi räjäyttänyttä tulkintaa. Nyt oltiin yhtä kaukana niin bluesista, rockabillystä kuin hillbillystäkin – Duncanin leppoisa shuffle kuljettaa teemaa vaihteeksi lähemmäs jatsahtavaa kantri-swingiä. Lyriikoissa Starr siteeraa Turnerin tavoin lähes suoraan Thorntonversiota, kääntäen kuitenkin kolmannen säkeistön virkkeen "'Cause you ain’t looking for a woman, all you lookin' for is a home" miehisempään asuun "'Cause you ain't looking for me, mama, all you wanna is a hound dog". Noin viikkoa myöhemmin ilmoittautui taistoon myös jäljitelmähitteihin erikoistunut Intro-yhtiö, jonka kolmen singlen Hound Dog -sarjatulen avasi honkytonk-laulaja Eddie Hazelwood (Intro 45-6069) puhtaasti kantriswingiksi mukautetulla versiollaan. Lattaritempoinen näkemys lainasi kaikista siihenastisista versioista eniten Pete Lewisin spontaaneita, holtittomuuuden rajoilla häilyneitä kitarasooloja
Phillipsin ja Thomasin kohtaama haastevyyhti ei säikäyttänyt blues-shouteri Roy Brownia, jonka 18.3.-53 nauhoittama Mr. levyttämä (You Ain’t Nothin’ But A Female) Hound Dog (King 45-1212; Louis Innisin, Lois Mannin eli King Recordsin omistaman Syd Nathanin sekä Johnny Otisin nimissä), blueskitaristi John Brimin maaliskuussa julkaisema upea Little Walterin harpun liidaama hölkkäblues Rattlesnake (Checker 769) tai Geechie Howardin (a.k.a Fred ”Daddy Cleanhead” Higginsin) ja taustalla musisoineen Chuck Higgins & His Mellotones -yhtyeen härskinpuoleinen Real Gone Hound Dog (Combo 25; C. Kissansihinöillä ja naukumisilla sekä blues-monitoimimies Joe Hill Louisin Pete Lewis’maisilla kitararyöpytyksillä ladattu esitys upposi maskuliisisena vedoksena kuin veitsi flooraan Rufusin ironisoidessa: ”Well…You ain’t nothin’ but a bear cat, scratchin’ at my door, You can purr, pretty kitty, but I ain’t gonna rub you no more.” Maaliskuun lopulla ilmestyneeseen levytykseen uskoivat myös kuluttajat. Korvausvaateet ulotettiin kaikkiin markkinoilla viliseviin Hound Dog -mukaelmiin ja Chess alistuikin syytöksiin poistamalla John Brim -sinkun kauppojen hyllyiltä. 1952 filmistä ”Toughest Man In Arizona” (RCA Victor 204941). 1 2015 • 45 säveltämänä ja Vaughn Monroen orkesterin esittämänä elokuvateemana v. Hound Dog -helvetti tuntui päässeen valloilleen – ja tekijänoikeuksien varsinaiset haltijat, eritoten vanha jäärä Robey, kiemurtelivat kiukunpuuskissaan. Vuoden 1953 aikana syntyi ainakin kuusi suoraa ”vastauslevyä”, joista ensimmäisen rykäisi ilmoille vain pari viikkoa originaaliversion julkaisun jälkeen Memphisin tiskijukka ja kansanviihdyttäjä Rufus Thomas, Sun-studioilla 706 Union Avenuella levyttämällään, Sam Phillipsin itsensä sanoittamalla kappaleella Bear Cat. Higginsin ja Jake Porterin alias V. 1967 levyttämä teinipopahtava rocksteadyralli Hound Dog. Samalla ensimmäinen lakijuttu oli taputtelua vaille valmis, kun kappaleen omiin nimiinsä härskisti merkkauttanut Phillips hävisi oikeudenkäynnin Don Robeyta ja Peacockia vastaan ja oli lähellä viedä sen myötä koko uuden yhtiönsä konkurssiin. Cincinnatilaisen King Records -pomon perusRUFUS THOMAS & ELVIS. Kaiketi aivan toisin perustein omaksuivat omat liikanimensä myös kuulu newyorkilais-DJ George ”Hound Dog” Lorenz (jo v. Listoille tämä tekele ei Royta vienyt, eivätkä sinne päässeet myöskään laulaja Charlie Goren ja kitaristi Louis Innisin 22.3. Tutun tarinan mukaan viisinumeroiselle laskulleen Phillips sai kompensaatiota vasta reilua kahta vuotta myöhemmin hänen vastaanotettuaan RCA:lta 35 000 taalan arvoisen ostotarjouksen suosikkipojastaan Elviksestä. Myös Sam Phillips osoitti yhteistyöhalukkuutta, muttei silti suostunut hankkimaan Bear Catille Peacockin edellyttämää käyttölisenssiä, joten tilanne ajautui lopulta oikeuden päätöksellä kesällä 1953 siihen, että Sunin oli hyvitettävä Peacockille 2 prosenttia plagiaattinsa myyntituloista sekä maksettava tapauksen oikeuskulut. Hound Dog ei innostanut ainoastaan kopioimaan vaan myös parodioimaan. Heinäkuussa 1953 nimittäin Lion Musicin väki oli itse tuomarin kuulusteltavana Syd Nathanin väitettyä omanneensa 50 prosentin osuuden Hound Dogin poikimiin tuloihin. Hound Dog’s In Town (King 45-4627) julkaistiin yhdenmukaisista lyriikoista ja melodiasta huolimatta Brownin tekijäkrediitein. Roy Brownin Herra Hound Dog sen sijaan jatkoi vielä tovin aikaa ruokotonta kaupunkilaiselämäänsä. 1958 tietämillä). 1951) sekä BN-lukijoiden taatusti hyvin tuntema kitaristi-laulaja Theodore ”Hound Dog” Taylor (Chicagossa v. Havenin nimissä). 1957 folkblueslaulajatar Odetta. Suorittamalla pikaisen syrjäloikan seuraavalle vuosikymmenelle voinee tässä kohdin vielä todeta, että täysin oma kappaleensa vaikkakin teemaltaan hyvin paljon samanhenkinen oli myös jamaikalaisten Diane Lawrencen ja Marcia Griffithsin v. Toisen traditionaalisemman Hound Dogin esitti levylleen ”Sings Ballads And Blues” (Tradition TLP 1010) v. Billboardin ”markkinoiden nopeimmaksi vastauslevyksi” nimeämä Bear Cat muodostui Thomasin ja Sun-yhtiön debyyttihitiksi, saavuttaen R&B-listan sijan 3. Lisämääritteen ”The Answer To Hound Dog” siipeensä saanut kiekko (Sun 181) ei kuitenkaan ollut pelkkä vitsi vaan sitä itseään – vulgaaria eteläistä rhythm’n’bluesia
Elviksen ja kumppaneiden näkemys noudatteli varsin kurinalaisesti Bellboysin käsikirjoitusta, joskin laulajan kyllä uskotaan olleen tietoinen niin alkuperäisestä Hound Dogista, Rufus Thomasin Bear Catista kuin Tommy Duncanin versiosta, jonka pohjalta hän tiettävästi oppi kappaleen alun alkaen laulamaankin. Sitävastoin tennesseeläinen, Trumpetmerkilläkin vaikuttanut Jesse ”Big Tiny” Kennedy käväisi toukokuussa vaarallisen likellä Hound Dogia itserustaamallaan roisilla R&B-strollerilla Country Boy (Groove 4G-0106). Aivan loppuvuonna 1953 pääsivät muotivillitykselle irvailemaan myös kantrikoomikot Homer & Jethro lisätessään maagiset sanat Patti Page -hupailuunsa (How Much Is) That Hound Dog In The Window (RCA Victor 47-5280). Entistä nopeammassa tahtilajissa esitetty mutta muutoin Teen-sovitusta myötäillyt versio kuitenkin julkaistiin vasta vuoden 1957 puolella, johon mennessä Las Vegasin ja Philadelphian ulkopuolisessa maailmassa oli jo ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Ennen kaikkea suoraviivainen rock’n’roll-sovitus antoi tilaa tarttuvalle kolmen tahdin rumba-bassokitarariffille, joka oli jo muusikkopiireissä tuttua kauraa etenkin New Orleansin suunnalla (mm. Käynnissä ollut juristisota tuntui nyt huolettavan aidosti myös muiden levymerkkien laulunikkareita, jotka eivät voineet pitää näppejään irti tuoreesta hitistä, mutta kokivat silti turvallisemmaksi lavastaa tulevat sävelvarkautensa kokonaan uusilla lyriikoilla. Rytmiikaltaan Bellboysin kevään 1955 versio huokui hengenheimolaisuutta Frank Motleyn porukan nopeatempoiselle big band -luennalle. Selkkauksen lopputulemana Hound Dogin oikeudet kyllä säilyivät Lion-yhtiöllä, mutta sen tekijöiksi kelpuutettiin tästä eteenpäin vain Leiber ja Stoller. Elviksen debyyttikeikkaputki Vegasissa kesti viikon ajan huhtikuun jälkipuolella 1956. USA:ssa hittitilastot eivät noteeranneet Giddy-Upiakaan, mutta pitkälle 60-luvulle saakka aktiivisena pysytelleelle Bellboysille riitti sentään keikkoja eritoten Vegasissa, missä heitä pääsi mitä ilmeisimmin näkemään tositoimissa myös muuan herra Presley. 46 • 1 2015 teet liittyivät Valjo Musiciin, erääseen hänen kustannusyhtiöistään, jolla puolestaan oli yhä voimassa oleva sopimus kolmanneksen Hound Dogin tekijänoikeuksista omistaneen Johnny Otisin kanssa. Kun Elvis seuraavan kerran huipensi Scotty Mooren, Bill Blackin ja D.J. Yltiökonservatiivisessa Amerikassa jopa näin kankea kiertoilmaus naisesta ”rakkikoirana” aiheutti yhä sydämentykytystä: oltiinko sovinnaisuuden rajat vieläkin ylitetty. Fontanan kanssa Memphisin Ellis Auditoriumin konserttinsa 15.5.1956, oli päätöshurvitteluksi valittu mikäpä muukaan kuin Hound Dog. Vastapalvelukseksi hän toivoi pääsyä lämmittelijäksi Presleyn seuraavalle laajemmalle kiertueelle – mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Maaliskuun lopulla 1953 ilmestyi niin ikään päivänselvästi samaa sävelkulkua kierrättänyt Smiley Lewisin shuffle-boogie Play Girl (Imperial 45-5234), jonka sanoitusvastuu myönnettiin levyetiketissä tällä kertaa Dave Bartholomewille. Bill Haley kesällä 1954 taltioidulla Shake Rattle & Rollilla sekä hieman myöhemmin mm. Jäniksen jahtaamisesta kömpelösti sanaileva laulu vaikuttikin kertovan nyt oikeasti koirasta, eikä ollut enää tuon taivaallista merkitystä, puhuttiinko siinä nartuista vaiko uroksista. Philadelphiassa, Pennsylvaniassa Teenlevymerkin osaomistaja Bernie Lowe kekkasi myös kappaleen ja pyysi tuolloin mukavassa nousujohteisessa etenkin Lou Priman ja The Treniersin kustannuksella ratsastanutta Las Vegas -viihdyttäjää Freddie Belliä (Ferdinando Dominick Bello, 1931–2008) muokkaamaan blueskappaleen sanat uusiksi Bellboys-bändilleen. Sen sijaan Bell päätyi itse päivittämään Hound Dogin vinyylille vastasolmitun Mercury-diilinsä myötä toukokuussa 1956. FREDDIE BELLIN JA ELVIKSEN VUORO Vuosi 1955 jatkui Hound Dogin kannalta yhä suopeissa ja vauhdikkaissa merkeissä. Esimerkiksi kalifornialaisen Bob Geddinsin Big Town -merkki tuotti vuoden 1953 aikana kisaan mukaan Jimmy Wilsonin rumbabluesin Call Me A Hound Dog (Big Town 103) sekä ”tuplatrumpetinsoitollaan” julkisuutta saavuttaneen Frank Motleyn ja hänen Motley Crew (!) -yhtyeensä solistin Curley Bridgesin maanisen jump-rock’n’roll -hurjastelun New Hound Dog (Big Town 116). levyttämällään kappaleella Two Hound Dogs (Decca 29552), mutta nyt ei esitystä voinut syyttää lainaksi muutoin kuin aiheensa perusteella. Kaupungin hotellilavoilla vuodesta 1952 lähtien säännöllisesti työskennellyt Bellboys oli vielä tuohon aikaan Elvaria kovemmassa huudossa ollut Vegas-akti, jonka komediarutiinit jättivät jälkensä myös omana vapaailtanaan kollegoidensa edesottamuksia seuraamaan saapuneeseen Tupelon poikaan. Henkeä lämmitti ensin Bill Haley & His Comets 10.5. Vaikka Bellboysin levytys tunnettiin hyvin Philadelphian seudulla, se ei löytänyt valtakunnallisia ostajamassoja – ei edes sen jälkeen, kun ryhmä oli hankkinut tililleen lisämeriittejä ”Rock Around The Clock” -elokuvanäyttäytymisen myötä tammikuussa 1956 sekä viemällä filmillä esittämänsä Giddy Up A Ding Dongin Englannin listaneloseksi saman vuoden syksyllä. Dave Bartholomewin ansiosta), ja jota oli valkoisten rokkareiden keskuudessa lainaillut mm. Eddie Cochran Twenty Flight Rockilla (1957) ja Eddie Fontaine One And Onlylla (1957). Kansainvälisiin parrasvaloihin kertomuksemme hauveli tepasteli siis tiukasti Elviksen. Myöskään alkuperäistekstin laatineen Leiberin mielestä muokatuissa lyriikoissa ei ollut järjen häivääkään, mutta osasi kuitenkin ajan myötä antaa arvoa tekijäkrediittien säilyttämiselle lakisääteisessä Leiber-Stoller -muodossaan. Bell oli myös luovuttanut manageri Tom Parkerille Teen-sinkkunsa, suositellen Elvistä levyttämään numeron oman sovituksensa mukaan. Parivaljakko rokkaili kolmisen vuotta myöhemminkin saman aiheen parissa, ja nyt vieläpä päivitetyn parjauksen Houn' Dawg (RCA Victor 20-6706) maalitauluna olleen Elviksen yhtiötovereina. Robey ei silti painanut päätään pensaaseen vaan heitti King-merkille vastahaasteen koskien sekä Roy Brownin että Little Estherin levytyksiä. Tietynlaisesta sukulaisuussuhteesta voinee puhua myös Titus Turnerin New Yorkissa helmikuussa 1953 äänittämän lattarivaikutteisen mollibluesin (Goin’ Down To) Big Mary’s (OKeh 4-6961) kohdalla. Karsittuaan versiostaan viimeisetkin rodulliset ja seksistiset viittaukset ei tulos olisi voinut olla enempää kornimpi. ”Ulko-oven edessä hengailustakin” oli tullut vain ”kaiken aikaa itkemistä”. Sama perinne jatkui läpi 50-luvun keikkavuosien sekä useaan otteeseen tulevillakin vuosikymmenillä
Merkille pantavaa Berle-taltioinnissa oli myös studio-ohjaajan ratkaisu zoomata tv-kamera numeron soolokohdassa ei vispaamiseensa täysillä keskittyneeseen Elvariin vaan kitaristi Scotty Mooreen, joka ei myöhemmissä Hound Dog -televisioinneissa vastaavaa ruutunäkyvyyttä enää saanut. Scotty Mooren kaksi henkeäsalpaavaa, The Jordanairesin taustahyminällä sekä D.J. Tarkasti ottaen tulevissa valtakunnallisissa lähetyksissä, joissa Elvis Hound Dogin livenä esitti, ei kitarasooloille suotu lainkaan tilaa, vaan laulu huitaistiin tästä lähtien maaliin noin minuutin mittaisena lyhennelmänä. Globaalisti kaikkiaan 10 miljoonan myyntiyksikön rajan saavuttanut supermenestyjä pisti kassakoneen kilkattamaan sellaisella tahdilla ettei Tin Pan Alley -kaksikkokaan enää jaksanut kyseenalaistaa tapahtunutta. Elviksen Hound Dogin ensimmäinen sinkkupainos vapautettiin markkinoille 13.7., joskin tässä vaiheessa se sai vielä luvan toimia Don’t Be Cruelin b-puolena. Eräänä aamuna Leiberin kerrotaan tavanneen kaverinsa muuten normaaliin tapaan mutta nyt totuttua salaperäisempänä: ”Meillä on kuule tuore hitti.” Stollerin ihmetellessä mikä, oli vastaus vanha Thornton-levy, mutta uutena versiona, Elvis Presleyn tekemänä. 1992, joka sinnitteli listakärjessä peräti 13 viikkoa), kunnes laulajan oma Love Me Tender syrjäytti sen viimein kärkipallilta. Molemmat kappaleet paisuivat jättihiteiksi, mutta niiden tarkistetun keskinäisen arvojärjestyksen paljasti neliviitosen uusintaprässi, jolla Hound Dogia korostettiin nyt myös kuvakannessa isommalla fontilla. tuplaten vastaavaan tapaan sanat Hound Dog-Hound Dog jokaisen säkeen lopussa) sekä ennen kaikkea hidastaessaan esityksen loppupuolella kappaleen tempon härskiksi blues-tamppaukseksi, eroottisuudessaan vähintään yhtä tärisyttävä kokemus niin yhdysvaltalaisille teinitytöille kuin niille lukemattomille miehenaluille, jotka saattoivat vain haaveilla samankaltaisesta vaikutuksesta vastakkaiseen sukupuoleen. Mooren kakkossoolon vinksahtaneen sisääntulon on myös arvuuteltu syntyneen huolimattomasta työjäljestä RCA:n leikkauspöydällä, mutta niin tai näin, 24-vuotias kitaristi teki joka tapauksessa näpeillään rock’n’rollin historiaa, ei tosin ensimmäistä eikä todellakaan viimeistä kertaa. Fontanan painokkailla rumpufilleillä vuorattua sooloa tuntuvat menevän ”hyvällä tavalla hieman pieleen”, ja kitaristi onkin vinoillut, ettei ole oikein itsekään osannut sen koommin toistaa nauhalle ikuistettuja aikaansaannoksiaan. 1 2015 • 47 talutusnuorassa – oikeastaan jo ennen levytystä, järjestyksessään toisen Milton Berle Show -esiintymisen 5.6.1956 yhteydessä. Levy näyttäytyi yhtäaikaisesti sekä pop-, R&Bettä kantrisarjan listaykkösenä, joista Hot100:ssa kaikkiaan 11 viikkoa (ennätys, jota ei rikottu ennen pop-R&B-yhtye Boyz II Menin End Of The Roadia v. Tuottajaksi oli nimetty Steve Sholes, joskin päätirehtöörin roolin omi lopulta perfektionisminnälällä kyllästetty Elvis, joka pakotti muusikkokaverinsa levyttämään kappaleesta kaikkiaan 31 yritystä ennen tyydyttävän tuloksen löytymistä (otto 28:n kohdalta). Valkoinen mies, joka oli myllännyt vuosina 1954–55 populaarimusiikkikentän ylösalaisin vuolemalla Arthur Crudupin That’s All Rightin, Arthur Gunterin Baby Let’s Play Housen, Roy Brownin/Wynonie Harrisin Good Rockin’ Tonightin, Junior Parkerin Mystery Trainin tai Kokomo Arnoldin Milk Cow Bluesin tapaisista ”rotulevyistä” uutta ja kiehtovaa rockabillyä, oli ”ainoastaan” pyöräyttänyt vanhan riettaan blueslaulun omalle mukavuusalueelleen istuvaksi salonkikelpoiseksi rock’n’rolliksi, jota pikkutenavatkin saattoivat pian hyvillä mielin kimittää vanhemmilleen. Vaivaantuneen oloisen frakkipukuisen Presleyn performanssi Sherman-nimiselle, edellistäkin kiusaantuneemmalta näyttäneelle silinterihattuiselle basset-koiralle tuntui varmasti tähdestä itsestäänkin tapahtumahetkellä vain pöljältä show-bisneksen edellyttämältä pikkuepisodilta, mutta jälkeenpäin muisteltuaan hän ei juuri tätä nöyryyttävämpää tilannetta tullut uransa aikana kokemaan. Vaikka Stoller kavahtikin Elviksen käyttämiä Freddy Bellin lapsekkaita lyriikoita, raha oli se mikä ratkaisi. Peacock Records teki sekin kaikkensa hyötyäkseen massasuosiosta ja julkaisi 18.8. Thorntonin alkuperäisversion (vanhalla sarjanumerolla) uuden kääntöpuolen Rock-ABye Baby kera. Samaan mietelmään oli vuoden kuluessa päätynyt myös Freddie Bell, jonka mielestä. Lukuisista uusinnoista huolimatta ei ollut sanan sijaa, etteikö Elvis ollut studiossa huippuiskussa. Puhutuin Elviksen vuoden 1956 töllötinkeikoista oli kuitenkin Steve Allen Show 1. Elviksen käsittelyssä jo singlen ensijulkaisu myi Yhdysvalloissa 4 miljoonaa kopiota ja Billboard listasi kappaleen vuoden 1956 toiseksi suurimmaksi hitiksi. Äänityspäivän muista tuotoksista Hound Dog -sinkun toiselle kyljelle päätynyt Don’t Be Cruel vaati sekin 28 ottoa, balladi Anyway You Want Me ”vain” 12. Ansaitusti Hound Dog kuultiin myös Elviksen ensimmäisen RCA-kokoelman ”Golden Records” (1958) avausraitana. Alkuperäisen kaksinaismerkityksen murskasi viimeistään hieman toisella kymmennellä ollut polvenkorkuinen Brenda Lee lasketellessaan kappaletta tv:n Ozark Jubilee -ohjelmassa v. 1957 koiraruokamainoslavasteiden edessä. Jos Big Mama Thorntonin tulkinnasta oli tihkunut gramofonitorven läpi roisihkoa sänkykamaritunnelmaa, oli parikymppinen memphisläinen – versioidessaan kappaletta yhä leimallisen Freddy Bell & The Bellboys -tyylisesti (mm. Ironiset kommentit muuttivat kuitenkin nopeasti sävyään. Räjähdysmäisestä menestyksestä huolimatta Hound Dogin sovitukselliset ansiot eivät kuitenkaan olleet Elvis-mittakaavassa niin mullistavia. heinäkuuta. ”Siis Elvis kenen?”, oli Stoller ihmetellyt. Hound Dog (RCA Victor 47-6604) levytettiin RCA:n New Yorkin studiossa heti seuraavana aamuna Steve Allen -nauhoitusten perään 2. Mukana sessioissa oli turvallinen remmi – Moore, Black, Fontana sekä lauluyhtye The Jordanaires. Suoraa tv-lähetystä seuranneen yön aikana lehdistössä ”Elvis The Pelvikseksi” uudelleenristityn solistin lanteiden vatkaus oli ollut jotakin sellaista, mihin amerikkalaisnuoriso ei ollut osannut varautua. Siltikin, Hound Dogin yllätysmomentti ei piillyt laulusuorituksessa vaan, jälleen kerran, kappaleen kitaraosuuksissa. Liika alkoi olla liikaa jo Elviksellekin, jonka on kirjattu tokaisseen Hound Dogin ”olleen lapsellisin numero, jota hän oli ikinä joutunut laulamaan ja uskoi sen myyvän korkeintaan tusinan verran kotiväkensa naapurustossa”. Hound Dogin suosion hämmästelijöiden joukkoon liittyivät myös Jerry Leiber ja Mike Stoller. heinäkuuta
Lähiaikoina kappaleen ovat levyttäneet mm. 1969 albumilleen ”Currency”. RAKKIKOIRA SUOMESSA Eurooppaan Hound Dog rantautui reilua vuotta Yhdysvaltain ensi-iltaansa myöhemmin, kun Ruotsin Karusell prässäsi levystä oman 78 kierroksen kakkunsa Hound Dog / Mischievous Boogie (#K 66) kesäkuussa 1954. Australialaisryhmä The Easybeats coveroi kappaleen Parlophonemerkin pitkäsoitolleen ”Volume 3” vuonna 1966 ja brittiläinen psych pop -porukka Plastic Penny räjähtävänä Cream-tyylisenä bluesrock-slovarina v. Elvikselle huomattavasti Steve Allen -kokemuksia luonnollisempia työkomennuksia puolestaan tarjosivat molemmat Ed Sullivan Show -esiintymiset 9.9. 70-luvulla kappaleen pusersi Pohjoismaissa vahalle vielä ainakin konkarirokkari Jan Rohde (1978) ja USA:n funksoul-kentällä mm. Vaikka suo on upottanut kokelaidensa alla jo pitkään, on kappale silti päätynyt levytettäväksi vuosikymmenten saatossa satoja, ellei tuhansia kertoja. fonisti Buddy Lucas (Bell, 1956), sessiomuusikot Jack Pleis ja Owen Bradley (instrumentaalialbumille ”Bandstand Hop”, Decca, 1958), doowopja R&B-vokalisti Jim Breedlove (cover-hiteistä koostuneelle LP:lle ”Sings Rock’n’Roll Hits”, RCA Camden, 1958) tai vahvemmin huumorilla aiheeseen suhtautuneet Mickey Katz & His Orchestra (You’re A Doity Dog (Hound Dog), Capitol, 1957) sekä The Mummy -hitistään useimmiten muistettava koomikko ja ääninäyttelijä Bob McFadden (LP:lle ”Songs Our Mummy Taught Us”, Brunswick, 1959). 1969 Stax-LP:lle ”King, Does The King’s Things”). Gene Vincentiltä (Alan Freed’s Camel Rock & Roll Dance Party, CBS Radio, noin heinä-elokuussa 1956), Warren Smithiltä (Big D Jamboree, KRLD-TV, Dallas, TX, alkusyksyllä 1956) sekä Johnny Burnette Triolta (Ted Mack’s National Amateur Hour Finals, ABC-TV, 9.9.1956). Hound Dogin detaljit olivat kopioituneet virheellisesti kääntöpuolelta Mischievous Boogie, joka ilmestyi kotimaassaan alkujaan vuoden 1950 Peacock-savikiekolla #1567. 1971 soolo-LP:n aikaa kestävintä antia on juurikin akustisella kitaralla sekä roimalla swamp rock -asenteella luriteltu Hound Dog. 2013 albumilleen ”Roots & Branches”). Eivätkä Hound Dogin miehisetkään näkökulmat 80-luvulle hyytyneet. Big Time Sarah (1982), Koko Taylor (1993), Liz Mandeville-Greeson (1996), Macy Gray (2004) sekä australialaisleidi Karise Eden (2012). Vuosikymmenen taatusti laajalevikkisimmän Hound Dogin luikautti silti ilmoille Sha Na Na, esiintyessään ”Grease”-elokuvassa (1978) sekä rainan soundtrackilla. Oman uusintansa sai aikaiseksi v. Vaateilla ei kuitenkaan ollut pohjaa, sillä Bell oli omatoimisesti tyrkyttänyt Hound Dogiaan Elvikselle, eikä hän ollut itsekään huomannut pyytää lupaa Leiberiltä ja Stollerilta editointioperaatioonsa. Itsenäisemmissä sfääreissä puolestaan viihtyi Etta James, jonka juurevana shufflebluesina pehmeästi rullaava Hound Dog sisältyi hänen v. Monikymmenmiljoonaista yleisöä tervehti nyt vastaanottimien välityksellä rento, energiaa ja hyväntuulisuutta uhkunut Elvis, joka avasi syyskuun lähetyksessä Hound Doginsa sanoin: ”As a great philosophy once said… You ain’t nothing but...!” Suuren filosofin nimi saattoi yhä jäädä katsojille arvoitukseksi, sen sijaan viisauden sanansaattajan henkilöllisyydestä ei ollut enää yhdelläkään amerikkalaisella epätietoisuutta. Rock-Raggen (1958), Finn (Dueholm) & His Rock Ramblersin (1958), The Cyclonesin (1963), Jerry Williams & The Violentsin (1963) sekä The Tagesin (1965) levytysohjelmistoihin. 48 • 1 2015 osa miljoonahitin tekijänoikeustuloista olisi kuulunut hänellekin – olihan Bell joka tapauksessa syypää kappaleen sanoitusten muuttamiseen, vaikkei saanutkaan siitä nimeään levyjen etiketteihin. Sitä statusta ei Elvikseltä päässyt kähveltämään enää kukaan tulevista Hound Dogilla onnea kalasteilleista artisteista, joihin lukeutuivat 50-luvun puolella mm. Meidän finskien oli sitä vastoin odotettava hitusen pidempi tovi, ennen kuin Karusellin Helsingin jaosto (Scandia-Musiikki) viimein uskaltautui julkaisemaan Elvis-hitin siivittämänä suomalaisen Big Mama Thornton -savikiekon (#15040) vuonna 1956. Bill Haleyn, The Plattersin, La Vern Bakerin ja Big Joe Turnerin kanssa. 60-luvulla Hound Dog tuntui taipuvan ketterimmin souliksi ja gogo-grooveksi (esim. 2000 albumilleen “Matriarch Of The Blues”. ja 29.10.1956. Keikoilla Hound Dogia totta kai tahkottiin nyt jokaikisen rokkarin toimesta. Instrumentaaleina koirasankarimme tuntemuksia ovat tulkinneet levylle mm. Vogue-merkki puolestaan julkaisi omat savikiekkopainoksensa samoin kappalevalinnoin sekä Englannissa (#V 2284) että Ranskassa (#V 3328) joulukuun 1954 tietämillä. Uusien covereiden ja muunnelmien loputon virta alkoi vähitellen turruttaa Hound Dogin vetovoimaa. Tämän tästä tarttui Hound Dogia kaulapannasta myös Jerry Lee Lewis, jonka vuosien 1958 ja 1960 Sun-versioita ei kuitenkaan kelpuutettu yhtiön aikalaisjulkaisuille – sääli etenkin viimeksi mainitun kohdalla, Killerillä nimittäin tuntui olevan tammikuussa 1960 melkoinen draivi päällä, minkä lisäksi hän myös käytti tässä esityksessään poikkeuksellisesti Big Mama Thorntonin alkuperäislyriikoita. -83), The Ventures (1981) sekä hiljattain Suomessa käväissyt James Burton, jonka omaa nimeä kantaneen v. James Taylor (soul-bluesahtavana sovituksena v. Blues-kentällä Houndia ovat edelleen ulkoiluttaneet mm. 1964 myös Scotty Moore, jonka sooloalbumilla ”The Guitar That Changed The World” (Epic) hän suoriutui lopulta vanhoista askelkuvioistaan varsin mallikkkaasti The Jordanairesin, D.J. Niin ikään Euroopassa tavattoman suosittu coveroinnin kohde kelpasi länsinaapurissamme mm. Ruby Andrews (1971). Huomion arvoista on, että kaikkien eurooppalaiseditioiden etiketteihin oli kirjattu molemmille puolille säestysryhmäksi Joe Scott & his Orchestra sekä kummankin laulun ainoaksi tekijäksi Robey. Konserttioloissa hurtta-evankeliumin levittämistä jatkoivat käytännössä kaikki kynnelle kyenneet rymyäjät Jimi Hendrixistä Led Zeppeliniin, John Lennoniin, Frank Zappaan ja Status Quoon. Earl Palmer (1961), Link Wray (~1963, julk. Ainaisen eikä yleensä aiheettomankaan vinoilun kohteeksi joutunut Pat Boone levytti hänkin Hound Dogista mitä puistattavimman barokki-swingrock-luennan vuoden 1963 Elvari-teema-albumilleen ”Pat Sings Guess Who?”. Pikemminkin Bell sai olla kiitollinen vältyttyään itse copyright-syytteiltä. 1965 Delmark-LP:lle ”Hoodoo Man Blues” ja Albert King v. 2008 albumilleen ”Covers”) sekä Robin Trower (hitaana harppupitoisena bluesina v. Omaa uraansa hän pääsi edistämään tammikuussa 1957 Australian kiertueella yhdessä mm. Betty Everett, Conway Twitty, The Everly Brothers, Little Richard, Duffy’s Nucleus, Chuck Jackson ja Jeanette Williams) mutta pariin otteeseen myös bluesiksi (Junior Wells & Buddy Guy v. Fontanan sekä nashvilleläismuusikoiden avustuksella. Jälkipolville on tallenteita säilynyt mm. Hannu Nyberg uumoili BN-numerossa 4/1993 (”Divarien helmiä,. Eddy Clearwater (1986) ja Eric Clapton (1989) sekä Big Mama Thorntonin alkuperäisversion hengessä mm
Kaleniuksen jälkeen saatiinkin odotella kolmisen vuotta, kunnes ensimmäinen varsinainen julkaistu Suomi-valmisteinen Hound Dog saatiin aikaiseksi – ja sittenkin vain kotimaisen levy-yhtiön ja studioväen toimesta, kun ruotsalainen The Adventurers levytti rautalanka-twistaavan, paljolti The Cyclonesin näkemystä muistuttaneen instrumentaalinsa täyteraidaksi pitkäsoitolle ”Jan Rohde & The Adventurers” (Sonet SLP 1000) vuonna 1963. Pariin kertaan kitaraorkestereiden SM-kisoihinkin voittoisasti osallistunut jyväskyläläisyhtye sai ainoalle levytykselleen ”tähtisolistiksi” helsinkiläisen Benny Hermanssonin, joka oli vaikuttanut pääkaupunkiseudun viihde-elämässä jo vuosikymmenen alkupuolelta lähtien. Vanha ajokoira taitaa siis yhä nuuskia ulko-oviemme liepeillä – eikä sen vainu näytä sittenkään kadottaneen tehoaan näiden 63 elinvuotensa aikana. Voi vain arvailla, mistä lähtien suomalaiset artistit ovat Hound Dogia keikoilla esittäneet. 2011 edesmenneeltä Pauliltakaan. Sleepy Sleepersin (”Sings Elvis”, AMT, 1989, suomeksi nimellä Koira), oululaisen Lost Ridersin (”Most Lost”, Top, 1993), Suomessa vaikuttaneen japanilaisen Shinohara Toshitaken (”Koivu”, Laika, 1996), haminalaisen Osters-yhtyeen (”Burning Speakers”, RockOsters, 1996) sekä Elvis-imitaattori Aaronin (Pohjankoski) (”Live! Hammerin’ At K-Square”, Anssi Växby/Paarma, 1998) levyille. Fontanan kanssa vuonna 2000. Helsinkiläisryhmä ei tosin ikinä levyttänyt nimikkokappalettaan, sillä sen ainokaiselle keväällä 1965 ilmestyneellle Safir-sinkulle sisältyivät esitykset You Better Be Allright / I Need Someone. Toisaalta, eihän se koiranvuosissa tee kuin vasta vaatimattomat 9.... osalle (VLMedia VLCD-1374). Elävänä!” uudelleenjulkaistu hellyttävä kohellus saattoi olla etäällä soitannollisesta täydellisyydestä, mutta yhtä kaikki, kyseessä oli ainakin rehellisesti itsensä kuuloinen hengentuote, jota ei suoralta kädeltä uskalla rinnastaa mihinkään edellä listattuun versioon. Asialla oli Jorma Kalenius Rock Devils -yhtyeineen. Chubby Checkerin itse asiassa aivan mukiinmenevästä twist-väännöksestä (LP:ltä ”For Twisters Only”, Parkway, 1961) tai kenties The Surfariksen kesäisemmästä sahauksesta (LP:ltä ”Fun City, U.S.A.”, Decca, 1964). Seinäjokelaisen Tangoja viihdemusiikin edistämisyhdistyksen arkistoista on nimittäin taannoin löytynyt asiakirja, jossa mainitaan itsensä kuningas Olavi Virran saaneen maksun kappaleiden Tutti Frutti, Hound Dog ja Rock’n’Roll Blues (!) purkittamisesta. Niin on kuitenkin mitä ilmeisimmin tapahtunut pian Karusell-savikiekon ilmestymisen jälkeen – tosin ihmekö tuo, olihan myös Elviksen versio jo siihen aikaan saatavilla ja yleisen käsityksen mukaan pienehkö myyntimenestyskin eritoten Helsingin maisemissa. Varsinaisia tallenteita ei ole tähän päivään mennessä löytynyt eikä mystisen dokumentin vuosilukukaan ole vielä selvillä. Parhaimmat veikkaukset joka tapauksessa viittaavat noin vuoteen 1957 sekä mahdollisesti samoihin Virran Triola-sessioihin, jotka äänitettiin ruotsalaisen Karusell-pomon ja basisti-orkesterinjohtajan Simon Brehmin yhtyeen Tukholmassa työstämien taustanauhojen päälle. 60-luvun osalta lienee paikallaan mainita myös seitinohuena anekdoottina entisen The Avengers -solistin Harry Saaven sekä kitaristi Arto Lönnforsin ja muutaman muun vuoteen 1965 mennessä toimintansa lopettaneen The Scaffolds -yhtyeen jäsenen muodostama Harry & The Hound Dogs. 1 2015 • 49 osa 11”) kääntöpuolen vaihdoksen syyksi levy-yhtiöväen halua miellyttää juuri läpilyöneen rock’n’rollin vielä harvalukuisia ystäviä (alkuperäinen flippikylki Night Mare oli hidas blues kun taas Mischievous Boogie torvivetoinen nopea R&B), mutta eihän niitä rokin ystäviä täällä Pohjois-Euroopassa kai liiemmin v. Rock! Vol. Hoedown The Band’mäisellä tulkinnallaan (”Black & White”, Humble House, 2008) sekä Jorma Kääriäinen & Agents (”Agents Is... 70-luvulla Hound Dogiin sen sijaan syventyivät julkaisutarkoituksissa ainakin Ernos (”Lekaa Otsaan”, Fazer Finnlevy, 1970), Tapani Kansa (”Tapani Kansa Konserttilavalla”, CBS, 1979) sekä Jari Lampinen, jonka suomeksi kääntämällä Rakkikoiralla (”Rock & Roll Juhlaa 4”, Love, 1974 ja single Love LRS 2042) kitaraa revitteli itse Albert Järvinen. Ruisrockissa 1970 ja kokoonpanon Hound Dog on nyttemmin kuultavissa Ylen ”Elävä arkisto” -nettisivuilla. Edellä mainittuihinhan lukeutui mm. Olavin pojan Pauli Virran Seinäjoelle 2000-luvun alussa (siellä järjestettyä ”Olavi Virta – Tangon ja Viihteen Hovi” -näyttelyä varten) toimittama paperinpalanen on kuitenkin jäänyt toistaiseksi ainoaksi viitetodisteeksi, Ola-oikeudet omistavalla Warnerilla ollaan asian suhteen yhtä epätietoisia eikä taustoja voi enää udella v. (Triola T 4308), jonka siis lauloi Ruotsissa samanaikaisesti ja mitä luultavimmin identtisiä orkesteritaustoja hyödyntäen levylle Karusell K 194 herra nimeltä Chris Lennert (Min Blåaste Blues). Olan tyylikäs suomenkielinen versio Melvin Endsleyn Singin’ The Bluesista nimellä Miks Tämän Mulle Teit. Andre Williamsin, Screamin’ Jay Hawkinsin ja Jody Reynoldsin tuotannoista lainatun) näytteen edestä. 1”, EMI, 2001 ja ”Pop Show”, EMI, 2004), joista viimeksi mainitut tallensivat kappaleen myös tv-produktioonsa ”Laulava Sydän” yhdessä Scotty Mooren ja D.J. kokoelmilla ”Elvis Suomessa”, ”Nights Of The Sixties” ja ”Yy, Kaa, Koo... Aihe oli ilmeisen polttava myös 80ja 90-luvuilla, jolloin se päätyi mm. Lisäksi Spotifyssa kotimaista Hound Dog -sielunmaisemaa täydentävät helsinkiläisduo Mudville 56 fiilistelevällä släppibassojazz-versiollaan sekä taitelijanimike Ismo Laakso Psychoboogie Explosion, jonka suhteellisen hämmentävää vuoden 2012 piano-laulu-rummut -demomateriaalia on päätynyt striimauspalveluun kaikkiaan parinkymmenen (mm. Mm. Varhaisin tällä hetkellä tiedossa oleva kotimainen Hound Dog -levytys syntyi 2.4.1960 lakka-pikalevylle Helsingin Mechelininkadulla sijainneessa Äänitoisto Oy:n studiossa. Valitettavasti Hound Dogia tai mitään muutakaan ei päässyt levyttämään myöskään Bluesministeri Esa Kuloniemen ensimmäinen oikea bändi The Hound Dogs, kaukaa Etelä-Savosta – 70-luvun varhaisemmalta puoliskolta... Mene ja tiedä... Hannu Nybergin ”Mä Tahdon Rokata” -kokoelmalla (Clean 10 HNLP) alkujaan julkaistu nuoruudenuhmakas ja mitä luultavimmin Elvis-versiota esikuvanaan pitänyt äänite sisältyy myös taannoiselle ”Kannat Kattoon” -cd-sarjan 2. 1954 ollut, jos kohta tungokseen asti vielä paria vuotta myöhemminkään... Adventurersin tapaan twistinuskonsa tuli tunnustaneeksi Hound Dogin sävelin myös B.J. Vielä 2000-luvullakin koiruuksien äärelle ovat palanneet esim. Tarkasti ottaen Hound Dog on saatettu jopa levyttää härmäläisvoimin noihin aikoihin. Ehkäpä taustalta voi nuuskia vaikutteita esim. Benny & The Steeples vuoden 1965 sinkullaan Fontana TF 269 750. Turkulaisen boheemikitarasankarin ympärille kasattu Tommie Mansfield Group tuli taltioiduksi solistinsa Jussi Raittisen kera mm
Niistä jälkimmäinen How Long, How Long Blues saavutti nopeasti suuren suosion, ja sittemmin se on kohonnut erinomaisen klassiseen asemaan niin bluesin kuin jazzinkin saroilla. Hän käväisi myös silloin joitakin kertoja erilaisissa äänittämöissä, ja häntä olisi saattanut odottaa hyvinkin menestyksekäs tulevaisuus folkja blues-areenoiden maineikkaana sankarina. Carrin ja Blackwellin viimeinen yhteinen levytys on ensiksi mainitun kohtaloa ennakoiva Six Cold Feet In The Ground. 1899, ja kuoli alkoholismin aiheuttamaan munuaistulehdukseen 29.4.1935. Kysymyksessä ei ole tuon perinteisen teeman aivan kaikkein varhaisin tallenne, mutta juuri se loi pohjan Kokomo Arnoldin, Robert Johnsonin ja monien muiden versioinneille. Pianoa hän oli opetellut soittamaan jo pikkupoikana, ja kun hän löysi kumppanikseen kiivasluonteiseksi kuvatun kitaristi Francis ”Scrapper” Blackwellin (1903–62), laulujen laatiminen ja niiden julkistaminen saattoi alkaa toden teolla. Muita kaksikon menestyskappaleita olivat mm. maineikas vankilavalitus Prison Bound Blues, tunnetun tosiasian toteava You Got To Reap What You Sow sekä varsinkin iki-ihanat iltaja yötunnelmissa liikkuvat (In The Evening) When The Sun Goes Down, Midnight Hour Blues, Blues Before Sunrise ja Hurry Down Sunshine. Noiden ajankohtien välisenä aikana hän paitsi perusti perheen noin 20-vuotiaana ja toimi USA:n kieltolain alkuvaiheissa ammattimaisena pontikankeittäjänä niin myös jätti jälkeensä yli 180 tallenteen mittaisen musiikillisen aarteiston. Paikoitellen hänen musisoinnissaan on kuultavissa myös lievästi iskelmällisiä piirteitä, mutta nimenomaan bluesia hän kuitenkin yleensä esitti, ja vielä hyvää sellaista. (6) Papa’s Got Your Water On (7) Baby Don’t You Love Me No More. Osaksi Cherokee-taustaiseksi kerrottu Scrapper Blackwell sai hänkin tehdä maailmansotien välisenä aikana reilut 30 omaa levytystä. Leroyn muista seurailijoista on syytä erikseen mainita niinkin erityylinen artisti kuin Elmore James, jonka ohjelmistoon kuuluivat vahvasti sähköistetyt muunnelmat klassikoista Blues Before Sunrise ja Mean Mistreater Mama. 50 • 1 2015 LEROY CARR LEROY CARR VESA WALAMIES Vanhojen kirjoitusten päivitykset jatkuvat. Se tapahtui kuitenkin niinkin kauan sitten kuin vuoden 1971 lopussa ilmestyneessä numerossa 15, minkä huomioon ottaen tällainen uusi ”valottaminen” on mielestäni varsin tarpeellista. (8) Low Down Dirty Blues (9) How Long, How Long Blues (10) Tennessee Blues (11) Papa Wants A Cookie (12) When The Sun Goes Down (13) You Got To Reap What You Sow (14) Midnight Hour Blues (15) Rocks In My Bed (16) Sloppy Drunk Blues (17) Prison Cell Blues (18) Four Day Rider (19) Hustler’s Blues (20) Six Cold Feet On The Ground Kun Leroy Carr v. Leroy Carr on todellakin esitelty Blues Newsissä jo kerran aikaisemmin. Ja kun legendaarinen Robert Johnson v.-37 muotoili äänittäjille lauluaan Love In Vain, joku saattoi löytää sen taustalta Carrin luomuksen When The Sun Goes Down sävelkulun. Vuoden -28 kesäkuussa Carr ja Blackwell levyttivät kotikaupungissaan Indianan Indianapolisissa kaksi kaunista blues-laulua. BLACKWELL & CARR. Hänen edeltäjänsä olivat olleet suurelta osin karkeaa esitystapaa käyttäneitä maalaismiehiä, kun taas Leroyn laulu ja soitto olivat lähtökohdiltaan selvästi kaupunkilaisia. Leroy Carrin albumeita on jo pitkään ollut yleisesti saatavilla, ja joitakin niistä on arvioitu myös BN:ssä. Leroy Carria voidaankin hyvin perustein pitää vuosina 1935–45 kukoistaneen Bluebird-bluesin edeltäjänä ja esikuvana. Koosteen tekninen taso on aivan kohtuullista luokkaa, enkä käy moittimaan sen sisältöäkään. Leroy levytti joitakin kertoja myös ilman kumppaniaan, mutta ehdottomasti parhaiten hän onnistui silloin, kun taustalla soi Scrapperin yksittäisten sävelten näppäilyä suosinut kitarointi. Blackwell kaivettiin valkoisen väen toimesta uudelleen esille 1950-luvun loppupuolella. Onhan kysymyksessä eräs bluesin historian todellisista merkkihahmoista, jonka vaikutus on havaittavissa myös näinä päivinä yhden jos toisenkin artistin ohjelmistoissa Lyhyestä elämästään huolimatta Leroy Carr ehti saada melkoisesti aikaiseksi. Carrin kuoleman jälkeen seuraajia ilmaantui nopeasti. Niistä merkittävin on vuoden -28 satoa edustava Kokomo Blues, josta sittemmin muotoutui maailmankuulu Sweet Home Chicago. Sittemmin hänen melodinen ja kiihkoton taiturointinsa sai jatkajakseen kokonaisen tyylisuuntauksen, kun Bluebirdmerkin voimahahmo Lester Melrose ryhtyi suosimaan samanlaisia soundeja. Tietysti olisin itse valinnut mukaan otettavan aineiston hieman toisin, mutta kysehän on siltä osin lähinnä henkilökohtaisista makuasioista. Nykypäivinä hänen keskeiseen tuotantoonsa on mahdollista tutustua kohtuullisin kustannuksin hankkimalla seuraavanlainen kooste: LEROY CARR Prison Bound Blues (Snapper 012) -04 (1) Naptown Blues (2) Prison Bound Blues (3) Box Car Blues (4) Blues Before Sunrise (5) Christmas In Jail Ain’t It A Pain. Hän oli syntynyt vuoden 1905 paikkeilla, erään tiedon mukaan niinkin varhain kuin v. Valitettavasti vain Francis Blackwell joutui vuoden -62 lokakuussa kapakkatappeluun ja kuoli ammuskelun jälkeen. Kollega Amos Easton, joka yleensä käytti taiteilijanimeä Bumble Bee Slim, oli jonkin aikaa myös Leroy Carr’s Buddy, ja edesmenneen mestarin kaveriksi ilmoittautui myös hieman lyhyempää nimikettä Leroy’s Buddy hyödyntänyt Bill Gaither. Lisäksi he muokkasivat v. -30 Lucille Boganin ensinnä tallennuttamasta Sloppy Drunk Bluesista vauhdikkaan ja lukuisten muiden tulkintojen malliksi kelvanneen version, ja muutoinkin tämän kaksikon jäämistö on monessa suhteessa tutustumisen arvoinen. Tällainen kattaus tuo hyvin esille Carrin ja häntä jokaisella esityksellä myötäilevän Blackwellin musiikin olennaiset piirteet. -28 saapui USA:n levymarkkinoille, hän toi miespuoliseen bluesiin uudenlaisen lähestymistavan
Kitaristina hän muistuttaa esikuvaansa Magic Samia ja myös Buddy Guyta, jonka lavapresenssin on omaksunut, tahallaan tai tahattomasti: hienoja kitaralikkejä ja tunnepitoista laulua. Chicagolainen Gerry Hundt on moniinstrumentalisti, jonka mielisoitin on mandoliini. Itse pidän hänen tavastaan käyttää voimakasta lauluaan pehmeän säästeliäästi, johon esim. Sitä hän soitti antaumuksella Johnny Youngin jalanjäljissä. Sopivia kappaleitahan löytyy pilvin pimein ja mielestäni esim. Ina ei turhanpäiten ylirevittele vaan osaa pitää laulun hienovaraisesti juuri siinä rajoilla. Otis Rushin kanssa. Tapahtuman päätteeksi yleisö sai vielä kuulla vahvat encoret Cell Phone Man Helsingin Storyville-ravintolassa on järjestetty jo useampana vuotena erityisiä Storyville Bluesfest -viikonlopputapahtumia. Samasta kaupungista kotoisin oleva blueslegenda Willie Buck (s. tammikuuta Museokadun tutun kellarilavan valtasivat mainio brittiläinen rhythm’n’blues-kokoonpano The Fallen Heroes, Erja Lyytinen sekä tällä kertaa BN-toimituksen erityistähtäimeen osunut Ina Forsman & Helge Tallqvist Band, jonka keikka olikin mieleenpainuvan hieno – tulvillaan sinisiä säveliä sekä sielukasta tunnelmointia koko yhtyeen tarjoamana. Helge Tallqvist Bandin muodostavat ryhmä vanhemman polven suomalaiseen blueskermaan kuuluvia muusikoita (Helge Tallqvist, huuliharppu, Jonne Kulluvaara, kitara, Iiro Kautto, basso sekä Harri Ala-Kojola, rummut) ja tätä nelikkoa täydentää solistina sensuellin lumoava, nuorempaa sukupolvea edustava Ina Forsman. Toinen ilta huipentui sekin upeasti, kun chicagolaisvieraiden Willie Buckin, Rockin’ Johnnyn, Gerry Hundtin ja Lester Jordanin rinnalla musisoi osin harppunsa kera myös tapahtuman isä Titty Bar Tim ja Johnny Burginin kanssa laadukkaista kitarasooloista kilpaili Maxwell Street Mike. Kouvosto perustuu tarkkoihin esiintymisaikatauluihin joka ei ole kuitenkaan ristiriidassa jamimeininkiin, mikä teki esimerkiksi perjantai-illasta antoisan. Lavalla oleva kokoonpano saattoi kutsua mukaan haluamansa artistin minkä lisäksi soittajat siirtyivät itselleen harvinaisempaan instrumenttiin. kappaleiden Have You Ever Loved A Woman, I Wish You Would sekä Queen Bee myötä. Harri Haka. 1937) oli myös yleisön mieleen. Magic Samin, Little Miltonin ja vaikka Junior Wellsin & Buddy Guyn sielukkaat bluesit hienosti sopivat. Toisen osuuden vauhdikkaat kappaleet 5-10-15 Hours ja Something’s Got A Hold On Me saivat lavan edustan täyttymään hetkessä tanssivista pareista ja 50-luvun lauluyhtyekamaa edustava Down In Mexico (The Coasters) jatkoi siitä hiukan hempeämmällä poljennolla. Itse matkasin Storyyn kuulemaan ja kuuntelemaan erityisesti Helgen ja Jonnen soittamista, mutta silti illan yllätyksestä vastasi ehdottomasti Christina Aguileran I Got Trouble, jonka Ina veti yhtyeineen todella upean aidosti aivan Muddyn 50-luvun kulta-ajan merkeissä. Kouvosto Bluesfest oli tänä vuonna odotettuakin parempi. Rockin’ Johnny Burgin oli kolmas tuulisen kaupungin kiinnitys. Yhtyeen tyylitietoisuus tulee hyvin myös ilmi sen jäsenten tavasta ja taidosta tulkita numeroitaan ja siinähän Helge sekä Jonne ovat omimmillaan, Iiron ja Harrin pitäessä taustat hienosti hanskassa. Suuri osa omasta setistä koostui huuliharppuräkin kanssa soitetusta kitarasta ja mandoliinista sekä bassosta. Illan päätähti oli joka tapauksessa Ina Forsman. Ilta käsitti yhtyeen osalta kaksi settiä, joista ensimmäinen painottui perinteisen ja Chicago-pohjaisen bluesin tyyleihin, joista saimme nauttia mm. Hyvä lähtökohta Kouvostolle. Vierailevia tähtiä oli useampia täydentämässä kokonaisuutta. Jimmy Rogersin laajasta valikoimasta One Kiss olisi hyvinkin sopiva Inan äänelle sekä bandin hienostelulle. Hän on todellinen vanhan koulun laulaja, joka ohjelmistossaan kertasi useita hienoja klassikkokappaleita. Pääesiintyjät edustivat alansa huippua josta suuri ansio kuuluu pääjärjestäjälle Timo Heikkilälle, joka tunnetaan paremmin aliaksella Titty Bar Tim. Yhtyeen repertuaari on kiva sekoitus sodanjälkeistä bluesia, R&B:tä, 50-luvun lauluyhtyeitä sekä Beyoncen ja Aguileran kaltaisten poppareiden kappaleita, joilla on kevyesti täytettävissä laajemmatkin estradit ja festivaalit. 1 2015 • 51 KOUVOSTO BLUESFEST KOUVOSTO BLUESFEST Toista kertaa järjestetty kaksipäiväinen Kouvosto Bluesfest avasi tämän vuoden merkittävien alan tapahtumien tarjonnan. Täytyy kyllä antaa isot krediitit myös popparitähti Aguileralle hänen tyylitietoisen luonteikkaasta omasta versiostaan. Jari Kolari NAISENERGIAA STORYVILLESSÄ! NAISENERGIAA STORYVILLESSÄ! ROCKIN’ JOHNNY, GERRY HUNDT, TITTY BAR TIM, WILLIE BUCK & MIKE KURKIIN © P er tti Ñurmi INA FORSMAN © Jari K olari ja Found My Baby Gone. Henkilökohtaisilla suhteillaan ja USA:n tuntemuksellaan hän onnistui toistamiseen loihtimaan erityisen hienon rosterin esiintyjiä, joihin kuului kotimaan parhaimmistoa ja pohjoisamerikkalaisia osaajia. Bluesin lisäksi Hundt kävi läpi monta genreä mukaan lukien country & western. Punaisen langan ohjelmaan muodosti Titty Bar Tim Blues Band, jonka kokoonpano on Timo Heikkilä (laulu, kitara, huuliharppu), Maxwell Street Mike aka Mike Kurkiin (kitara), Andy Sunna (koskettimet), Aarni Ruuhimäki (basso) ja Pasi Väkevä (rummut). Lisäksi pitää mainita loistava rumpali Lester Jordan, joka on soittanut mm. Festari on lyhyestä historiastaan huolimatta siinä mielessä kunnioitettava, että ohjelmasisältö oli sitä mitä luvattiin eli bluesia. Viimeksi mainitut päättivät hienosti ensimmäisen illan akustisella down home-setillään. Willie on sitä harvinaista elossa olevaa koulukuntaa, jolle on tullut tutuiksi sekä etelävaltioiden Chitlin’ Circuit että Chicagon Maxwell Street. Festivaaliyleisöä viihdyttivät lukuisat muut esiintyjät: Eddie & The Blue Tunes, Still Blues, The Wolf Pack ja Down Home Boys, jossa esiintyivät Good Rockin’ Kempas (laulu ja huuliharppu), Playboy Johansson (kitara) ja Honey Aaltonen (lyömäsoittimet). 9.–10
Laulajan jota en perusteettoman rojalismin kyseenalaistajana suostu kutsumaan miksikään kuninkaaksi – kuolemasta on 37 vuotta ja syntymäpäivästä täyttyi tammikuussa 80 vuotta. Presleyn pitkäaikaisten luottomuusikoiden ympärille kasattu, eri solisteilla voimistettu TCB Band toi nähtäväksi ja kuultavaksi kaksi kolmesta odotetusta 75-vuotisasta soittajalegendasta. Marko Suutarla T T SYNDICATE Abu Dhabi Twist / Sloppy Drunk (Migraine 45-018) -14 T T Syndicate jatkaa pienten kiekkojen viitoittamalla tiellä: albumiformaatin sijaan portugalilaiselta puhallinorkesterilta ilmestyy kolmas sinkku kahden vuoden sisään. Dennis Jale täytti tonttinsa perusjamppana, ei sen enempää. Kuulemma Neil Diamondin levyä tekemässä ollut rumpali Ronnie Tutt ei ehtinyt Helsinkiin asti, mikä ei itse soittoja kuitenkaan pysäyttänyt. Tosin koko keikan vetäneen kiertuerumpalin joistain käänteistä oli lukevinaan sovituksellista epävarmuutta. Torrolta olisi löytynyt kyllä persoonallisempaakin tavaraa kääntöpuolelle, kuten esim. Loputtoman pitkään eivät Burton, Hardin ja Tutt jatka. Vokalisti Pedro Sierra ja torviryhmä kilpailevat rinta kaarella ilmoille puhkuttujen boforeiden määrästä. Black Hearts Club on sinänsä tehokas roketti, mutta ei mitenkään erityisen erottuva ratkaisu. 52 • 1 2015 PIKE CAVALERO My MIsery / Black Hearts Club (Migraine 45-017) -14 Tämän singlen molemmat puolet löytyvät eteläespanjalaisen Pike Cavaleron tyylikkäältä kymppituumaiselta ”Torro”. Ykköspuolen exotica-instru voisi olla napattu suoraan ”Las Vegas Grind” -levysarjasta, kappaleen tukevassa groovessa syntisten strippiluolien twistiin sekoittuu aimo annos itämaisen suitsukkeen huumaavaa aromia. Ohjelmiston ei anneta paljoa elää, ja Suomessa varmaankin kuultaisiin kaikkien ”pakollisten” gospelien asemasta niitä rokkeja ja toisaalta balladejakin, joita show'hun olisi voitu nostaa. Tämän ajatukseni ehätin kysyttäessä esittää eräälle laulajaystävälleni, joka oitis ilmoitti tuumaavansa juuri päinvastoin: nimenomaan The Imperials -kolmikon perusetevä työskentely ja hengelliset biisit edustivat sellaista Suomessa harvoin kuultua musiikkiperintöä, josta hän oli mielissään. Ja mikä ettei, sillä uusi seiskatuumainen on hyvä kokonaisuus. Hardinin ikääntyminen näkyi päälle ja ilmeni myös soitannollisena jäykkyytenä. Nopeasti arvioiden ryhmän paras sinkku tähän mennessä ja kun soundit ovat tuhdit ja isku on syvä, niin kyllä tätä kehtaa suositella tanssittavan rhythm and bluesin ystäville. Sen verran Pike kyllä vakuuttaa, että lienee pakko katsastaa myös miehen tuloillaan oleva espanjankielinen seiskatuumainen. Kyseinen kiekko on varsin suositeltava, mikäli autenttisilla soundeilla tallennettu viisikymmenlukulainen rock and roll osuu makuvalikoimaan. Vetreämmässä soittokunnossa pudotteli – onneksi! – kitaristi James Burton, joka varmaan oli koko illan odotetuin nimi. Kunniaa tehden oli hänen suuntaansa kuitenkin hyvä nyökätä. Moinen historia ei enää taida toistua. Totta tuokin, ja hyvä vain jos gospeleille löytyy arvostajansa! Muutenhan Elvistä tributoivat laulajat otetaan ikään kuin niinä ”välttämättöminä korvikkeina” hänelle jota kuninkaana palvotaan. Kääntöpuolen juopotteluviisu ei ole tuttu Jimmie Rodgers-hölkkä vaan itse kynäilty Georgia Slop -tyyppinen julistus, jossa pyöritään tanssilattialla pisarankaan läikkymättä lasista. Pianisti Glen D. Ketkä kaikki kiertueporukassa Elvistä sitten laulavatkaan, sillä ei tainnut olla ennakkoon sen suurempaa merkitystä. Yleisö vaikuttui varsin tyytyväiseltä saamaansa, eli toisintoon Elviksen Las Vegas -esitysten musiikillisesta ja tyylillisestä kattauksesta. härkätaisteluteemainen versio Roscoe Gordonilta napatusta nimisävelmästä. Marko Suutarla BOB TAYLOR & THE COUNTS: Don’t Be Unfair / BOBBY FULLER: Say Honey (Norton 45-884) -14 LONG JOHN HUNTER El Paso Rock / Ride With Me Baby (Norton 45-885) -14 BOBBY TAYLOR & THE COUNTS: Taylor’s Rock / Thunder (Norton 45-886) -14 DON ORR & THE ORIGINAL ROCKETS: Sarah Jane / SONNY WALLACE: Black Cadillac (Norton 45-887) -14 CHUCK SLEDGE: White Heat / STEVE COOPER & THE AVANTIS: Sky Diver (Norton 45-888) -14 SEITSEMÄN TUUMAN TAIVAS! Elviksen aktiiviura kesti hieman toistakymmentä vuotta, ja Suomesta sitä päästiin seuraamaan vain verrattain kaukaa. Mestarillisesti ei hänenkään enää tarvitse soittaa, mutta lukuisat soolopaikat hoidettiin aina asiallisesti ja nimikkoTelecasterillaan speelanneen pioneerin TCB BAND The Circuksessa! TCB BAND The Circuksessa! tunnusmerkillinen tyyli ja sointi tuottivat iloa kautta linjan. Parempia Elvis-tulkkeja toki löytyy, ja illan lopuksi lavalle kutsuttu Jorma Kääriäinen kieltämättä näytti TCB-läisten stylistiä karkuun juosseelta provinssin jullilta, mutta Elvis-laulajana Jörkka käänsi kotiedun puolelleen ja näytti miten kukko pissii kun on ääntä ja sielua jota ei esityksellinen pakkopaita kurista. Epäilemättä erilaiset Elvis-proggikset tulevat olemaan kysyttyjä vielä ties kuinka pitkään, mutta veikkaanpa yhden aikakauden sulkeutuvan tämän keikan myötä. Mutta saimmepa kuulla livenä myös Dale Hawkinsin Suzie Q:n ja sen maagisen pioneeririffin, jonka Burton loi ja levytti 17-vuotiaana ihmepoikana. Viime vuosina on pohjoisen näillekin perukoille osunut erilaisia Elvis-tribuutteja, joista huomionarvoisimpina erottuvat muutamat legendaariset huippunimet. My Misery on yksinkertaisen tehokas Promised Land -muottiin istutettu melodinen keskitempoinen ralli, jossa reseptiä ryydittää sopivasti kertosäkeen taustaharmoniat. Arto Pajukallio © Mark o P elt onen JORMA KÄÄRIÄINEN & JAMES BURTON
Kääntöpuolella Bobby Taylorin töräyttämä Don’t Be Unfair römeltää rokkia sen verran pontevasti, että tämä sinkku ponnistaa sarjan keskivaiheille. Tällä kertaa Norton on pakannut komeisiin ruskeisiin Yucca-pusseihin viiden sinkun sarjan, joista yksi on juurikin Hunterin rouhea texasinstrumentaali El Paso Rock. Yhtään liikaa hehkuttamatta vuoden tärisyttävimpiä nelifemmoja! Pete Hoppula BOZART & THE WOLF GANG Too Much Funky (Part 1–2) (Timmion/Boz-Art 001) -14 Timmion Recordsin totutun ennakkoluuloton julkaisukoneisto ottaa tällä kertaa haltuun melkoisen fuusiojärkäleen. Uskomattomimmilleen Coleman (jonka luurankokaappi kätkee sisälleen myös mm. huraa ja hatunnosto! Pete Hoppula. Hyvä sinkkukaksikko, tämän perusteella uutta albumia saattaa odotella luottavaisin mielin. Kauniin kastanjanruskea 1950-lukulainen Vee-Jayetiketti sisältää puolestaan versiot Billy Boy Arnoldin vuoden 1955 hypnoottisesta bluesloitsusta I Wish You Would sekä Jimmy Hughesin vuoden 1964 soublueshitistä Steal Away (#17 U.S Pop). Duportal on siis kaikesta päätellen muistanut huolehtia kitara-kotiläksyistäänkin ja nyt kannetaan siitä hedelmää. Marko Suutarla NICO DUPORTAL & HIS RHYTHM DUDES When I’m Gone / Real Good Lovin’ Tonight / Polish Woman / Much Later (Rhythm Bomb RBR-33-4) -14 Vuoden 2013 viidennessä BN:ssä ”taivaspalstalla” debytoinut ja tulevan kevään aikana Suomeenkin viimein saapuva ranskalaiskuusikko Nico Duportal & His Rhythm Dudes on tehnyt määrätietoista nousua autenttisen rokkaavan rhythm’n’bluesin ykkösrintamaan. Arnoldin yhden soinnun mantra sen sijaan ujeltaa vallan komeasti aristokraattisen originaalin varjosta huolimatta, epäkeskorummuissa on juuri oikeanlaista kierrettä. Bossy kuulostaa piirun verran modernimmalta kuin edeltäjänsä, tuplatempoisen juke joint -bluesin räminään on risteytetty pari unssia indierockia äijäkuoroineen ja kielisoitinten ylä-äänien kihinä peilaa epäilyttävästi elektronisen musiikin äänimaailmaa. Mielenkiintoista nähdä mitä kappale kielii albumista kokonaisuudessaan. Äänenkäytöltään Duportal on Nick Curran’maisen dynaaminen, englannin fraseerauksen huolella omaksunut shouter, jonka luonnollisen karheassa laulusoundissa on samaan hengenvetoon myös omanlaistaan eurooppalaista särmää. Soitto on rehvakkaan irtonaista ja kuumaa kuin vastavahattu vinyyli vain olla voi. Vokalisti säväyttää hyvässä valossa myös Jackie Brenston -coverilla Much Later – ja vibrakampi raikaa tulisesti Ike Turnerin muistolle. Pahaenteisyydessään vertaistaan hakevasta funkbassorumpubiitti -kombinaatiosta, yläpilvissä kieppuvasta huiluprogeilusta sekä aina yhtä pettämättömästä wahwah-kitaroinnista rakentuva 2-osainen instrumentaali on sellaista hc-soulia ettei levyn nimikään oikein vielä paljasta sen sisällöstä täyttä totuutta. Mutta sitä tämä vain on, hyytävintä Syvän Etelän groovepoljentaa sitten 60/70-lukujen vaihteen. Yhteistä näille levytyksille on niiden totaalinen hienostelemattomuus. Bossy-single on maistiainen helmikuussa ilmestyvältä ”Let The Good Times Roll” -albumilta ja kaikeksi onneksi debyytin hyvät ainesosat ovat edelleen tallella. Nick Lowen Romesta McPherson vetäisee kauniin minimalistisen, earlysoul-tyyppisen tulkinnan. Yhtiö on sittemmin julkaissut useampiakin kokoelmia vuosina 1958–1964 El Pasossa toimineelta pikkumerkiltä. Marko Suutarla JD McPHERSON Bossy / Rome Wasn’t Built In A Day (Rounder #) -14 I Wish You Would / Steal Away (Vee-Jay VJR-36236-01) -14 JD McPhersonin ”Signs & Signifiers” oli vuoden 2010 kovin rhythm & blues -kiekko yhdessä Nick Curranin ”Reform School Girl” -levyn kanssa; siinä missä Curranin testamentti räjähti silmille panssarinyrkin voimalla, McPhersonin levy toimi hienovaraisemmin, upeiden soundien, tiukan yhteissoiton ja hyvien laulujen kautta. Jälkimmäisestä en ole ikinä saanut oikein makua, enkä tästäkään, melko perinteisestä versiosta oikein innostu. Musiikkia on meluisaa ja suoraviivaista, juke jointin hälyn läpi leikkaavaa. Bostonin maisemissa vuosikymmenten ajan vaikuttanut ex-pitkätukkahiippari on nimittäin luonut nahkansa totaalisesti – ja herranpieksut millä tavalla! Vakuuttavasti McPherson/Curran -tyyliin raivottua valkoista mutta vimpan päälle mustien miesten oppikirjoista treenattua rytmibluesia sekä räkäisellä fonilla käristettyä garage-neobillyä junttaava viisikko ilmoittaa kotipesäkseen New Yorkin – ja on ilmeisesti aikeissa levyttää tulevan älppärinsä niin ikään hienostelemattomasta tuotantojäljestään kuululle hollywoodilaiselle Wild-puulaakille. Mikäli tämän salaperäisen susijengin takana todella piilottelevat eräät tutunpuoleiset helsinkiläisveijarit (kuten vahvasti epäilen) niin... Yhtyeen pitelemätön ja teknisestikin taiturimainen 50-lukuinen swengi pakottaa kuulijansa – toki hyväntahtoisesti – milloin New Orleansin ranskalaiskortteleihin, milloin Los Angelesin urbaaneihin tanssiluoliin, milloin Mississippin varren rapaisiin jukejoint-jameihin. Jos Hunterin sinkun laskee omaan bluessarjaansa, niin kasan kärkeen kiilaa tasapainoinen rock and roll -kaksikko, Don Orrin kepeästi Bo Diddley-komppia varioiva Sarah Jane ja Sonny Wallacen tahkea rockabillyshuffle Black Cadillac. Huippuraita, joka tuo välillä mieleen James Hunterin akustiset tunnelmoinnit. Paljon mieluummin kuuntelee vitossinkun White Heatia ja Sky Diveria lätisevine kaikuineen, vaikka eivät nekään totuuden nimessä nyt surfin ykkösketjuun rynnistä. 1 2015 • 53 Norton julkaisi 15 vuotta sitten pitkäsoiton verran Long John Hunterin vanhoja Yuccaäänitteitä ja oli tällä tavoin vakiinnuttamassa rajaseudun kitarasankarin paluuta parrasvaloihin. Bobby Fullerin vuoden 1961 Say Honeyssa on jo tuttua hollymaista popin ja rock’n’rollin sekoitusta, mutta vielä vailla miehen myöhempien klassikkojen varmuutta ja kiteytynyttä kirkkautta. Muilla sinkuilla mennäänkin sitten rock and rollin, popin ja kitarainstrumentaalien kolmiyhteydessä. Osan karheudesta voi laskea suoraan alkeellisten äänitysolosuhteiden piikkiin, mutta kyllä rajan pinnan holtiton yöelämä kuuluu myöskin läpi. Bobby Taylorin oman sinkun äänitteet ovat sarjan ainoita aikanaan sinkuille päätyneitä äänitteitä, muissa on käytetty purkkiin jääneitä versioita. Pete Hoppula SEAN COLEMAN & THE QUASARS I’m A Man / Count On Me / Ruckus Juice (Nebula 001) -14 Mikäli varhaisemmat kosketuksesi Sean Colemaniin liittyvät hänen singer-songwriterja räminärock-bändiaikoihinsa, tämä uudenkarhea seiskatuuma saattaa tulla jonkinasteisena shokkina. Mustan rock’n’rollin ja jumpin perimmäisyyksien äärellä operoivista uusista kappaleista ryhmä vie rouheutensa äärimmilleen rumbabluesilla Polish Woman. Sinkkukaksikon loput raidat ovat lohkaisuja McPhersonin digimuodossa julkaistulta ”The Warm Covers” -EP:ltä. metallin, hip-hopin, jazzin, kantrin ja jopa klassisen musiikin verhoamia jäännöksiä) venyy soul-lauluyhtyelinjoille tähtäävällä ja voimallisesti etenkin Nolan Strongin Fortune-merkin tuotannon mieleen tuovalla puolislovarilla Count On Me. Ei siis mitään suuren yleisön tavaraa, mutta Nortoninsa opiskelleet tietävät mitä odottaa. Pakko on todeta, että surfaalto teki kyllä hyvää kitarainstrumentaaleille, sen verran puuduttavaa kompin sahaamista sekä Taylor’s Rock ja Thunder ovat
klo 13:30 Jarmo Julkusen ukuleleja kielisoitinworkshop Rav. Suositusta Treme-tv-sarjastakin tuttu karismaattinen artisti yhdistelee musiikissaan Louisianan seudun blues-, creoleja swamp pop -traditiota niin perinteisempään Chicago-bluesiin, americanaan kuin modernimpaan bluesrockiinkin. ympäri Helsinkiä. Kulttuuriareena Glorian keikka on samalla amerikkalais-suomalaisen yhteenliittymän vastikään ilmestyneen esikoisalbumin ”Lost Soul” sekä sen ohella päivänvalon nähneen kahden uuden Timmion-vinyylisinglen julkaisukeikka. klo 21:00 Stompin’ at GhettoBlues: Doctor Minister Moses Juttutupa 11.4. klo 18:00–19:00 Becky Taten ja Trevor Stegerin blues-workshop Kirjasto10 10.4. Johnny Sansone (USA) Ensimmäistä kertaa Suomeen oman vakiotrionsa kanssa saapuva Johnny Sansone on juurimusiikin moniottelija, jonka 70-luvulla käynnistynyt artistinura käsittää mm. Ryhmältä on juuri ilmestynyt tuore vinyyli-EP ”When I’m Gone” (Rhythm Bomb). 54 • 1 2015 STOMPIN’ 2015 STOMPIN’ 2015 PETE HOPPULA Jo viidettä kertaa järjestettävä Stompin’ tarjoaa jälleen laajan musiikkikattauksen juurimusiikin ystäville. Vuosien saatossa musiikkielämässä tiiviisti mukana pysytellyt mutta keikkailuaan jonkin verran harventanut West muutti New Orleansista 2005 hurrikaani Katrinan jälkiaalloissa maanosan pohjoislaitamille Minneapolisiin. Lauantain pääkonserttia lukuun ottamatta kaikki Stompin’-tapahtumaosiot ovat yleisölle pääsymaksuttomia. Huipputason laulajan ja lauluntekijän parhaiten maailmalla tunnettu levytys sooloartistina syntyi vuonna 1970. STOMPIN’-PÄÄKONSERTIN ESIINTYJÄT BabaJack (UK) Pariskunta Becky Tate (cajon, afrikkalaisrumpu, laulu) ja Trevor Steger (kitarat, huuliharppu, laulu) muodostavat Englannin Midlandsin seudulta, Worcestershiresta saapuvan BabaJackin ytimen. Trevor Steger tunnetaan myös etevänä soitinrakentajana, jonka tavaramerkkejä ovat erityiset itsetehdyt ”winebox”-kitarat. Tasaisen nousujohteisesti mainettaan yhtälailla Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin festivaalikentillä 2000-luvun jälkipuolelta lähtien kasvattanut kokoonpano kumartaa esikuvinaan mm. jäsenyyden kitaristi Ronnie Earlin maineikkaassa Broadcasters-kokoonpanossa, oman Jumpin’ Johnny & The Blues Party -yhtyeen luotsaamista, kymmenkunta sooloalbumia. Stompin’-pääkonsertin avaajana BabaJack on todellakin yhtye paikallaan – onhan sen musiikissa nimenomaan termillä ”stomp” oma kirjaimellinen merkityksensä! Willie West (USA) & The High Society Brothers (FIN) Stompinin New Orleans -teemaputken käynnistää musiikkikaupungin todellinen legenda, jo 50-luvulla rock’n’rollja r&b-laulajana uransa aloittanut, 60ja 70-luvuilla souliin ja funkiin repertuaariaan laajentanut sekä yhä tänäkin päivänä loppuunmyydyissä konserttisaleissa ja klubeilla soulblues-aktina esiintyvä Willie West, joka jatkaa nyt yhteistyötään helsinkiläisen Timmion-levymerkin luottomuusikoista koostuvan The High Society Brothersin kanssa. British Blues Awardin vuosina 2012 ja 2013 voittanut yhtye on myös edustanut maataan vuoden 2013 European Blues Challenge -finaalissa. Kattava Stompin’ 2015 -ohjelmisto: www.bluesnews.fi/stompin2015.htm www.facebook.com/ev ents/1540780026191825 Ennakkoliput: http://www.tiketti.fi NICO DUPORTAL Muita Stompin’ 2015 -tapahtumia: Lena & The Slide Brothers Kustaankartanon palvelukeskus 7.4. Tapahtumakokonaisuuteen lukeutuu myös muita konsertteja, workshoppeja sekä näyttelyitä pääsiäisen jälkeisellä viikolla 7.–12.4. sellaisia menneiden vuosikymmenten sankareita kuten Lloyd Price, Doc Starkes & The Nightriders, Tiny Grimes, Ike Turner, Roy Gaines, Pee Wee Crayton, Jimmy Liggins ja Roy Brown. Westin varsinaisen aktiivisen levytysuran olivat jo tätä ennen sinetöineet 70-luvun puolivälissä tehdyt laadukkaat, mutta lopulta valitettavan vähälle huomiolle jääneet julkaisut Warner Bros. Nico Duportal & His Rhythm Dudes (FRA) Stompin’-pääkonsertin huipentava laulajakitaristi Nico Duportalin johtama ranskalaiskuusikko pohjaa riehakkaan yhtyesoundinsa autenttiselle 40ja 50-lukujen jumprhythm’n’bluesille sekä mustalle rock’n’rollille. Allen Toussaintin tuottamalla, sittemmin erityisesti Englannin northern soul -piirien omakseen ottamalla Fairchildilla häntä säesti aikansa tarunhohtoisin neworleansilaisorkesteri The Meters. Juttutupa 12.4. Edellisen, järjestyksessään kolmannen pitkäsoittonsa ”Real Rockin’ Papa” (Crazy Times) Duportal julkaisi rytmitajuisten jäbiensä kanssa vuonna 2013. Innostuneen vastaanoton siivittämät keikat Helsingissä ja Tampereella syyskuussa 2014 saavat siis pian Stompinissa odotetun revanssinsa. -merkillä. Festivaalin pääkonsertti järjestetään Kulttuuriareena Gloriassa lauantaina 11. Lopulliseen läpimurtoon saakka eivät artistin siivet kuitenkaan vielä tuolloin kantaneet. Kahdeksan vuotta myöhemmin West sai itse suuren näytön paikkansa liityttyään Metersin kiertuekokoonpanon uudeksi ykkössolistiksi Art ja Cyril Nevillen tilalle. huhtikuuta. Myös Duportalin ja kumppanien maantieteellinen painopiste viihtyy leimallisesti New Orleansin maisemissa. klo 12:00–18:00 BABAJACK BN ennakoi! BN ennakoi!. Kunnioitettavan omannäköistä musiikillista linjaansa toteuttavan BabaJackin originelli bluesnäkemys on jatkumo, jossa sekoittuvat delta bluesin satavuotiset perinteet Son Housesta ja Charley Pattonista Taj Mahaliin ja Kelly Joe Phelpsiin, transsinomaisia afrikkalaisrytmejä korostava, hetkittäin jopa punk-uhmaa huokuva kelttiblues sekä maalailevat folk-sävyt. Paitsi arvostettuna blueshuuliharpistina ja vahvana laulajana, New Jerseysssä 1958 syntynyt mutta New Orleansissa 90-luvun alusta lähtien vaikuttanut Sansone tunnetaan myös taiturimaisena kitaran-, saksofoninja haitarinsoittajana. BabaJack on julkaissut puolen toimintavuosikymmenensä aikana neljä albumia, joista viimeisin ”Running Man” (Running Rooster Records) nosti heidät lopullisesti maailmanmittakaavan artistikartalle. Aika ajoin nelihenkisenäkin esiintyvä yhtye saapuu ensimmäiselle Suomen keikalleen alkuperäisessä akustisessa duo-koostumuksessaan. Johnny Sansonen toistaiseksi uusin levy ”Once It Gets Started” (ShortStack) ilmestyi vuonna 2013. Rytmi 7.4.2015 klo 18:00–20:00 Jantso Jokelinin huuliharppuworkshop Kulttuurikeskus Caisa 8.4. Taiteilijakaksikko myös vastaa orkesterinsa laulujen kirjoittamisesta. klo 17:00–18:30 Stompin’ at GhettoBilly: Rockin’ 8-Balls, The Moontones Juttutupa 10.4. klo 21:00 Silly-Stompin’: Tina Bednoff & The Cocktailers etc. Louisianan syke kuitenkin kuuluu yhä voimakkaana uutta nuoruuttaan suomalaiskollegoidensa rinnalla elävän artistin nykypäivän tekemisissä. Festivaalin järjestää aiempien vuosien tapaan Finnish Blues Society. Vuodesta 2009 lähtien studioäänitteitä tiimityönä julkaisseet West ja High Society Brothers ovat tavanneet toisensa samalla lavalla vain muutamia kertoja aiemmin
Toisen teksasilaiskonkarin, Red Youngin urkujen tukemalla Hot Springsillä käyskennellään hitusen vehreämmissä americana-maastoissa, The Squeeze Is On puolestaan mukautuu zydecoksi Terrance Simienin haitarin ja stemmalaulannan myötä. Litteroimalla levyiltä kuulemiaan kappaleita Rorysta tuli akustisen blueskitaran osaaja, joka sai maailmanlaajuista mainetta. Juttutupa 12.4. klo 18:00–19:00 Becky Taten ja Trevor Stegerin blues-workshop Kirjasto10 10.4. klo 21:00 Stompin’ at GhettoBlues: Doctor Minister Moses Juttutupa 11.4. Ja tottahan toki mukana on yksi periamerikkalainen moraalisaarnakin, Human Kindness – lajityypilleen ominainen maailmanparannusballadi, jolla kanssaeläjien yhdenvertaisuudesta muistuttavat myös pääarkkitehdin rinnalla veisaavat teksasilaisdaamit Shelley King ja Carolyn Wonderland sekä Amy (Levonin tytär) Helm. Tunnetuimpiin versiointeihin kuuluu Creamin I’m So Glad. Perusteluita tähän on useita. Nehemiah James on itse sävelletty elämänkertatarina. Siihen Rorylla on kaikki edellytykset. Block on voittanut uransa aikana viisi W.C. Nuorekas kuusvitonen Marcia Ball tekee selväksi, että sanoittajana ja tarinaniskijänä hänellä riittää yhä roppakaupalla julkaisun väärtiä asiaa, eivätkä vuosirenkaat ole tehneet hallaa hänen vahvalle laulusoundillensakaan. Bändi oli virallisesti telakalla vuosina 2004–2013. James kuoli syöpään vuonna 1969 Philadelphiassa. Artistina Ball ei ole vieläkään tohtinut astua oman ydinmukavuusalueensa ulkopuolelle – mutta käyttämänsä tilan hän kyllä kieltämättä onnistuu jakamaan esimerkillisesti myös kuulijoidensa kanssa. Näin monen tribuutin jälkeen voisi toivoa levyä, joka sisältää uusia ja alkuperäisiä kappaleita. Uutta virtaa koneeseensa hän sai 2000-luvun alussa siirryttyään levyttämään Alligatorille. klo 17:00–18:30 Stompin’ at GhettoBilly: Rockin’ 8-Balls, The Moontones Juttutupa 10.4. r&b-shufflella Get You A Woman. Lisäksi hän onnistuu vangitsemaan esikuviensa musiikin tunnelman samalla kun tekee yksittäisistä kappaleista itsensä näköisiä. Gospel-vaikutteet olivat Skip Jamesin tuotannossa merkittäviä ja niin myöskin tällä levyllä. Professor Longhairin ja James Bookerin tapaisten N.O.-musikanttien pianismiperinne soi niin ikään maukkaasti mm. Tälle levylle Rory on valinnut omia suosikkejaan, jotka ovat avauskappaletta lukuun ottamatta Skip Jamesin kynästä. Hän ehti tavata osan tärkeistä vaikuttajistaan ja soittaa näiden kanssa. Ensinnäkin Rory on kitaristi ja laulaja, joka on sisäistänyt ennen toista maailmansotaa syntyneen kitarabluesin olennaisimman ytimen. Rory Block syntyi New Yorkissa 1949 ja kiinnostui teini-ikäisenä delta-bluesista, mikä oli epätavallista aloittelevalle naiskitaristille. Rytmi 7.4.2015 klo 18:00–20:00 Jantso Jokelinin huuliharppuworkshop Kulttuurikeskus Caisa 8.4. Myös sinisilmäsoul-herkistelyjä Just Keep Holding On ja The Last To Know sekä levyn ainoaa lainanumeroa, swamp pop -sävytteisesti tulkittua Hank Ballard -slovaria He’s The One vahvistavat saksofonit, joiden soittajina levyllä kuullaan vakiotenoristi Thad Scottin lisäksi vierailevaa sankaria Mark ”Kaz” Kazanoffia. Kiertueja taitelijaelämän arjesta eloisasti sanaileva avausja nimiraita on puhallinkuorrutteisine boogie woogie -pianoineen heti taattua Marciaa. Suoraviivaisempaa barrelhouse-tyyliä taasen edustavat Trouble In Mind -klassikon sävelkulkua hyödyntävä Lazy Blues sekä Delbert McClintonin huuliharpulla sokeroitu Can’t Blame Nobody But Myself. Harri Haka MARCIA BALL The Tattooed Lady And The Alligator Man (Alligator ALCD 4964) -14 Tätä nykyä uusia studiolevyjä tasaisin kolmen vuoden periodein työstävä sekä niiden lomassa tasokasta, tälläkin hengentuotteella kuultavaa vakioyhtyettään synnyinja kasvuseutujensa Teksasin ja Louisianan ohella myös kansainvälisillä festivaalikentillä kierrättävä Marcia Ball on melkoinen ikiliikkuja omassa sarjassaan. Muita Stompin’ 2015 -tapahtumia: Lena & The Slide Brothers Kustaankartanon palvelukeskus 7.4. 1978 Capitol-albumistaan ”Circuit Queen” lähtien rakentanut pianisti-laulaja-lauluntekijä lennätti itsensä toden teolla roots-tähtitaivaalle Rounder-merkin artistina 80ja 90-luvuilla. Fred & The Healers on vieraillut kaikilla merkittävillä keski eurooppalaisilla bluesfestivaaleilla. Pari sanaa Blockin mentorista Skip Jamesista. Toiseksi hän on teknisesti osaava akustisen kitaran käsittelijä ja miellyttävä-ääninen laulaja. Useammalla esityksellä, kuten second line -rytmien keinuttelemalla Like There’s No Tomorrow’lla, on soitinkatalogissa tarjolla myös trumpettia ja pasuunaa. Alan palkintojakin on kaappiin kolahtanut jo useita. Handy -palkintoa ja lukuisia muita kunnianosoituksia. Kuten edelliskiekoillaankin, Ballin hihasta paljastuvat ässäkortit ovat yhä hänen taiturimainen pianonsoittonsa sekä valtaosin omasta kynästä lähtöisin olevat kappaleet, jotka kahlaavat taiten läpi koko eteläisten osavaltioiden juurimusiikkikirjon rhythm’n’bluesin, rock’n’rollin ja blue eyed soulin kautta aina tex-mexiin ja zydecoon saakka. Oikealta nimeltään Nehemiah Curtis James syntyi Bentoniassa Mississippissä 1902. Yleissävy cd:llä on sanoituksia myöten synkänpuoleinen, kuten esikuvan tuotanto ja elämänasenne olivat. Pete Hoppula FRED & THE HEALERS Hammerbeatmatic (Blues Boulevard 250359) -14 Belgialainen Fred & The Healers lataa täysilaidallisen tanakkaa bluesrockia. Fred Lani (kitara, laulu), Cedric Cornez (basso) ja Nicolas Sand (rummut) ovat soittaneet yhdessä teini-ikäisistä lähtien. klo 21:00 Silly-Stompin’: Tina Bednoff & The Cocktailers etc. Ennen Rory Blockia, Skip Jamesia on kierrätetty useiden bluesja rockartistien toimesta. 1 2015 • 55 LEVY TUTKAILUT RORY BLOCK Hard Luck Child (Stony Plain SPCD 1373) -14 Tribuuttijulkaisuista voi olla monta mieltä. klo 13:30 Jarmo Julkusen ukuleleja kielisoitinworkshop Rav. 60-luvun jälkipuolella kuvioihin ilmaantunut ja soolouraansa v. klo 12:00–18:00. Muuten Rory Block on kitaransa ja laulunsa kanssa ainoa tulkitsija tällä hienolla kunnianosoituksella yhdelle viime vuosisadan merkittävistä blueshahmoista. ”The Tattooed Lady And The Alligator Man” on Ballin 8. Vuonna 1967 ilmesyi esikoislevy ”How To Play Blues Guitar” yhteistyössä Stefan Grossmanin kanssa. Parilla kappaleella on taustakuoro joka täydentää tätä osa-aluetta. Ennen tätä Skip Jamesille omistettua albumia on julkaistu tribuutit Robert Johnsonille, Son Houselle, Mississippi Fred McDowellille, Reverend Gary Davisille ja Mississippi John Hurtille. Hän oppi kitaransoiton nuorena ja kehitti tumman, omaviritteisen soittotyylin ja laulu kulki erikoisena falsettina, jotka molemmat poikkesivat valtavirrasta sekä 30-luvun bluesin populaarikaudella että 60-luvun tyylilajin uudelleenlöytämiskulttiaikoina. Rory Blockin kuudesta sellaisesta on vaikea ajatella muuta kuin että ne ovat hyviä. julkaisu chicagolaisyhtiön kirjoilla ja samalla luonteva jatke hänen parille aikaisemmalle tuotokselleen, myös BN:ssä kehutulle ”Peace, Love & BBQ:lle” (2008) sekä Grammy-ehdokkaaksi kivunneelle ”Roadside Attractions’lle” (2011)
Bensapumpun sijasta siinä kerrotaan kaltoin kohdellusta Glazerista, tosin hänen viestinsä ei tunnu erityisen uskottavalta. Päällekkäisäänityksiä on ilmiselvästi harjoitettu, koska monilla kappaleilla kuullaan samanaikaisesti useampaa kitaraa, vaikka Glazer on levyn ainoa kitaristi. Tarkemmin ottaen levyjen musiikki on purkitettu Dearbornissa, konkurssikaupunki Detroitin lounaisessa kylkiäistaajamassa, ikään kuin paikallisella Vantaalla. Levyt ovat piirun verran kelvollisempia kuin odotin (tai pelkäsin) ja kuulostavat perin valkoiselta bluusilta. Hänen laulamisensa on nimittäin melkoisen lakonista mörököllimäistä julistusta. Kappaleita vanhaan vinyylimittaan veistetyillä levyillä on vain 9 kummallakin. TT Tarkiainen HOWARD GLAZER Stepchild Of The Blues (Lazy Brothers 13001) -13 Looking In The Mirror (Lazy Brothers 13002) -14 Tunnustan ottaneeni Howard Glazerin toissa vuonna julkaistun ”Stepchild”-cd:n arvioitavaksi puhtaasti sen kahdella kappaleella vierailevan ja Glazerin tavoin Detroitissa vaikuttavan harpisti Harmonica Shah’n takia. Jos Pristinen musiikkia pitäisi luonnehtia, sanoisin sen olevan psykedelialla maustettua bluesrockia tai oikeastaan... Molempien albumien säestysbändi on sama, ja kaikki kappaleet ovat Glazerin käsialaa. Raskaan puoleinen avausraita Doyle The Hunter jyrähtää ilmoille ukkospilven lailla mukaillen kitarasoolossaan Jimi Hendrixin All Along The Watchtowerin sävyjä. Pertti Nurmi PRISTINE Detoxing (Blues News BNR 003) -11 No Regret (PRISCD1001, omakustanne) -13 European Blues Challenge -kilpailussa toisen sijan napannut norjalainen Pristine lähetti tuliaisina Blues Newsiin kaksi levyä, jotka ystävällisesti laitettiin allekirjoittaneen arviopinoon. Sähkökitaroinnin välipaloina veivataan siellä täällä akustista peltiresonaattoriluuttua. En siitä innostunut levy tutkailut. Detroit sinällään antoi minulle siellä viime kesänä viikon verran majailtuani itsestään paljon surkusympaattisemman vaikutelman kuin millaisena hyljeksittävänä slummikaupunkina sitä tänä päivänä yleisesti pidetään. Glazerin vuolaana soljuva kitaran soitto tuo monin paikoin mieleeni hiljattain edesmenneen Johnny Winterin. Debyyttialbumin aloitusraidan intro tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, eikä yli yhdeksän minuutin mittainen järkäle tunnu käynnistyvän lainkaan. ”Looking In The Mirror” -uutuus tuli sitten kaupan päälle vähän kuin palan painikkeeksi. ”Hammerbeatmatic”-levyn tekemistä on tukenut eurooppalaisen bluesin puolesta puhuva Europian Blues Union, mikä merkille pantakoon. 56 • 1 2015 Homman toimivuudesta ja yhteissoiton kulkevuudesta voi kuitenkin aistia soitannollista aktiivisuutta olleen myös noina vuosina. Akustisia sävyjä sisältävä A Man For A Day on rockpoppia paljastaen Fred & The Healersin monipuolisuuden. Vaan sitähän ne ovatkin. ehkä tämä on progebluesia. Edellä mainittujen lisäksi on tarjolla rytmikkäisiin riffeihin pohjautuvaa iloittelua (Roots And Roses, Like A Leaf, Remedy, Scratch My Back), tiukkaa boogiejunttausta (Lovers Boogie, AVD, The River Bed, The Best Thing) sekä Hill County vaikutteista modernia delta-bluesia (Burning, Another Place). Rawlsin kappalevalinnat olivat hiukan pielessä. Bändin keulakuva on punahiuksinen Heidi Solheim, joka on kirjoittanut molempien levyjen materiaalin. Jatkossa toivon, että Solheim kirjoittaisi lyhyempiä kappaleita, jolloin niitä voisi laittaa levylle useammankin. Wright -tribuuttialbumin. Riku Metelinen OTIS CLAY & JOHNNY RAWLS Soul Brothers (Catfood CFR-021) -14 Johnny Rawls esiintyi Deitra Farrin kanssa April Jazzissa keväällä -98. Ne toistivat itseään ja tuotanto oli jotenkin tasapaksua. Howard Glazer on nimenomaisesti kitaristi, mitä hän selvästi haluaa todistaa myös levykansikuorrutuksellaan. Ongelmaksi muodostuvat keskenään samankaltaiset, pitkät kappaleet, jotka käyvät kuitenkin jo alkumetreillä pitkäveteisiksi. Muistaakseni Deitra oli lavalla se parempi osapuoli. Toissa vuonna Rawls teki kehutun O.V. Ainoa poikkeus on debyyttialbumilta löytyvä kierrätysversio Allman Brothersin Whipping Post -sävellyksestä. Varhaisemmalla albumilla he ovat mukana vain muutamalla kappaleella, kun taas tuoreemmalla ”Mirror”.levyllä heillä on selvästi isompi rooli. Ensimmäinen versio on rockimpi, mutta Bjørn Bergen dobrollaan ryydittämä versio on kaksikosta se mieleisempi. Seassa on muutamia suoranaisia poppirenkutuksia kuten Somewhere ykköslevyllä ja Wondering Trails jälkimmäisellä. Enimmäkseen liikutaan kuitenkin bluessfääreissä, joiden lyriikat kylläkin ovat usein luvalla sanoen kovin klisheisiä, kuten ”woke up this morning, feeling bad”, ”beibi jättää” sekä tutunoloinen viinatematiikkaa. Tämän jälkeen hankin muutaman Rawlsin albumin, kunnes viitisen vuotta sitten sain tarpeekseni. Mieluisimmat raidat ovat hurja Tell Me ja Beyond Retreat. Breaking Bad on ehdoton suosikkiraitani ja hidas The Last Day puolustaa paikkaansa, mutta uusiokäytössä oleva Whipping Post on kaukana Allman Brothersin lennokkuudesta eikä siitä tyylipisteitä jaeta. Laulupuolen kevennykseksi on cd:illä mukana hymistelemässä tyttöparivaljakko Maggie McGabe ja Stephanie Johnson. Samassa hengessä kulkee hieman myöhemmin Dreams. Siellä sijaitsee muuten myös laadukas levykauppa Dearborn Music, mikä sallittakoon mainita sopivasti asiayhteyteen ujutettuna pienenä aasinsiltana ja matkailuvalistuksena. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että pituutta esityksissä löytyy. One Good Reason on kahteen kertaan. Slidea ja sähköefektejä Glazer käyttää runsaahkosti, mutta kaikenvoipa vonku ei onneksi ole hänen itsetarkoituksena. He tuovat ilman muuta musiikin ilmeeseen lisäväritystä, joskaan eivät mitään ihmeemmin säväyttäviä lisäväristyksiä. Glazerin ja Shah’n toinen yhteissoitto, Hurtful Feeling on ”Stephild”-albumin päättävä kuusiminuuttinen hidas sähköslideveto. Kakkoslevyllä ollaan astuttu askel eteenpäin ja lopputulos on kieltämättä esikoisalbumia kypsempi. Mikäli Layla Zoe ja Henrik Freischladertai Beth Hart ja Joe Bonamassa -kaksikkojen musiikki on sydäntä lähellä niin silloin voisi olla paikallaan tutustua myös Pristinen musiikkiin. Näin esimerkiksi hänen ja Harmonica Shah’n yhteisellä Gas Pump Bluesilla, jolla lukuisia mainioita cd:itä ElectroFi -merkillä julkaissut Shah repäisee mainion rupisen parin säkeen mittaisen harppusoolon
Albumin 12 kappaleesta ainoa tuttu on See You Later Alligator. Sääli sinänsä, sillä se olisi antanut levylle sen kaipaamani lisämausteen. Alunperin Blues Karloffin perustivat kitaristi Fonzie Verdickt ja rumpali Georges Milikan. Neljäntoista kappaleen kattaus on läpileikkaus Johnsonin urasta. Stevie Ray Vaughan ja Billy Gibbons. Käytännössä siis vähemmälläkin säröllä pärjää eikä sitä aina tarvitse soittaa niin raskaalla otteella... Eric Johnsonin faneille tämä on ehdoton musthankinta. TT Tarkiainen LISA BIALES Belle Of The Blues (Big Song Music BSM 2-2013) -14 Tämä levyn kohdalla Lisa Biales on tavallaan palannut juurilleen suuren rakkautensa pariin ja aikaan, jolloin hän lauloi jazz-standardeja vanhempiensa dixieland-bändissä. Aarno Alén MICK CLARKE Crazy Blues (Rockfold RF015) -14 Yksi mielenkiintoisimmista kitaristeista tällä hetkellä, Mick Clarke, on muistanut meitä taas uudella julkaisullaan. Tämän levyn haluan unohtaa. Mies on ollut uransa aikana lukuisia kertoja myös Grammy-ehdokkaana instrumentaalisarjassa. Tässä tapauksessa on todettava, että ”vanha kehno” on jälleen kerran parempi kuin pussillinen uusia. BN 263), joka nyt on kohdannut voittajansa, sillä ”Crazy Blues” on puhdas slidekitaralevy. Jos levyltä pitäisi mainita joku kappale, joka saa suurimmat järistykset aikaan niin se on ehdottomasti Graveyard Dead Blues. Biales laulaa tapansa mukaan hienosti. Eniten harmittaa Otis Clayn puolesta. Nyt Rawls on saanut kumppanikseen Otis Clayn. Kitaristin uran alkuaikojen suurimpia vaikuttajia olivat Chet Atkins, Wes Montgomery, Django Reinhardt ja Eric Clapton. Noihin aikoihin Johnson oli kohuttu kitaristi Jenkkilässä. Omista kappaleista kannattaa mainita Poor Little Rich Girl ja Waiting For Dreams, mutta eivät nekään mitään mestariteoksia ole. Neighbor Neighbor kulkee hyvin, mutta mielestäni jää hieman Graham Bondin näkemyksestä jälkeen. Lainoista What Becomes Of The Brokenhearted ja Turn Back The Hands Of Time toimivat, mutta eivät tietenkään yllä alkuperäisten tasolle. Juhannuksena 2014 julkaistu ”Europe Live” on nimensä mukaisesti äänitetty miehen vuotta aikaisemmalla vanhan mantereen kiertueella. Vaikka Blues Karloffin albumi on tasoltaan hyvä, on myönnettävä esitettävän materiaalin olevan paikoin liiankin tuttua, joskin omaa ilmettä on saatu mukaan lähes kaikkiin kuuteentoista raitaan, joista Boom Boom, Train Kept-A-Rollin’, Crossroad Blues ja vaikkapa The Hunter toimivat erinomaisesti. Muut sävellykset todennäköisesti ovat Clarken omia, tosin varmuutta asialle ei ole, koska netti-ennakkokuuntelulinkin mukana ei tullut levystä tarkempia tietoja. Tämä on edelleen sitä samaa pöperöä, jonka takia hylkäsin aikaisemmin Rawlsin. Viulumainen kitarasoundi aiheutti aikanaan kuohuntaa kitaristipiireissä. Tässä tapauksessa erityisesti belgialaiseen Blues Karloff -yhtyeeseen, jonka jonka nyt käsiteltävänä oleva debyyttilevy ”Ready For Judgement Day” ilmestyi markkinoille viime vuonna. Paul Hornsbyn ja EG Kightin tuottaman levyn kappaleista peräti seitsemän on hänen kynästään lähtöisin. Nuoremman polven kitaristien olisi hyvä kuunnella tämä levy, eli kuinka homma hoidetaan tyylillä. ”Cliffs Of Dover” tuotti Grammy-palkinnon vuonna 1992. Clarken edellinen albumi oli aivan fantastinen ”Ramdango” (ks. Hänet on valittu viisi kertaa Guitar Player -lehden äänestyksessä parhaaksi kitaristiksi. Pat Bergersonin harpullaan ryydittämä nimikappale avaa varsin vakuuttavasti pelin. Oikein jouduin tarkasti kuuntelemaan, koska Otis on äänessä. Siis edellytykset hyvälle levylle ainakin ovat olemassa, sillä Clay on edelleen loistavassa kunnossa. ”Belle Of The Blues” on saanut paljon kehuja ja minunkin mielestäni kyseessä on mainio kattaus vanhaa tunnelmaa nykypäivän taidoilla toteutettuna. Soitto kulkee teknisesti hyvin ja Ericin laulukin on kelvollista kuunneltavaa, lopputuloksena tälle kitaravirtuoosille ominaista rockia ja jazzia fuusioivaa musaa. Jotenkin hänen laulunsa on tiputettu samalle tasolle. Teiniikäisenä Afrikassa vietetty ajanjakso on sekin jättänyt jälkensä Ericin soittotyyliin. Lisa Biales on luonnollisesti ollut mukana kirjoittamassa lauluja ja lainamateriaalia on otettu Bessie Smithiltä (Black & White Blues) sekä Memphis Minnieltä (In My Girlish Days). 1 2015 • 57 eikä kai kukaan muukaan BN-kriitikko, koska arviota lehdessä ei näkynyt. Joudun jälleen kerran toteamaan, että less is more. Nykyisin se kuulostaa jokseenkin vanhahtavalle. Rock Me Baby -versiointi puolestaan levy tutkailut. Kakkosraita Sad Sad Sunday saa vauhtinsa Randall Brablettin Hammondista. elokuuta 60 vuotta täyttänyt Eric Johnson on musikaalisen teksasilaisperheen kasvatti. He ovat kirjoittaneet puolet albumin materiaalista. Riku Metelinen ERIC JOHNSON Europe Live (Provogue PRD 7440 2) -14 17. Pistin levyn jo kierrätykseen. Muut soittajat vaihtuivat tiuhaan kunnes mukaan saatiin toiseen kitaraan Paul ”Shorty” Van Kamp, basisti Frans Ruzicka ja laulusolistiksi Alfie Falckenbach, joka on myös tuottanut yhtyeen levyn. Tukijoiden joukosta löytyivät mm. Parin kuuntelukerran jälkeen mittani tuli täyteen. Monien nykykitaristien tekemisiä seuranneena voi monesti todeta, ettei monellakaan ole enää mitään annettavaa kenellekään. Jälki on jälleen kerran komeaa eikä suvantokohtia ole. Suosikkikappaleitani ovat erittäin rankka Smoked Ham Blues sekä maukkaat instrumentaalit Mr W’s Holiday ja Lovin’ Heart. Musiikkimaana – noin yleisesti ottaen – Belgia ei sano minulle juuri mitään, mieleen tulee lähinnä free jazzin alalla kunnostautunut pianisti Fred van Hove ja ehkä muutama muu nimi ennen Blues Karloffin tuloa. Levyn kymmenen kappaletta on tuottanut Rawlsin kanssa basisti Bob Trenchard. Riku Metelinen BLUES KARLOFF Ready For Judgement Day (Blues Boulevard 250365) -14 1960-luvulla alkanut brittiläinen bluesbuumi vaikuttaa vielä tänäänkin innostavasti moniin aloitteleviin kokoonpanoihin. Hänen soittoaan olisin kuunnellut mieluusti useammallakin raidalla, mutta Hammond B3:n anti jää vain parin esityksen mittaiseksi. Meille keskivertokuluttajille ”Europe Live” ei tarjoa mitään uutta auringon alla
Itsellä on ehkä se ongelma, että kun tällaista musiikkia on kuunnellut kohta neljäkymmentä vuotta niin nykyisin bändiltä kuin bändiltä odottaa jotain todella spesiaalia. Rexin Jeepster, jossa on basistin piilosoolot sekä biisin Lover Not A Fighter huuliharppusoolo. Riku Metelinen ABSOLUTION Dusty Road (Blues Boulevard 25036) -14. Musiikillisesti levy tarjoilee meille klassisia 60-luvun Memphisin musiikkityylejä, kuten soul, R&B sekä gospel. 58 • 1 2015 levy tutkailut on heikommasta päästä; muistiini on jäänyt Blue Cheer -yhtyeen versio, missä biisille tehtiin oikeutta. Basile on kirjoittanut kaikki levyn 14 kappaletta, joista jokainen on esitelty kansilehdykässä kuin single kansikuvaa myöten. Levy kuulosti jotenkin kovin kovin vaisulta ensimmäisellä soittokerralla ja kyselin levyn päätyttyä vakavasti itseltäni, haluanko tätä edes toiste kuulla. Buskin kitara erottuu soundiltaan ympäristöään modernimpana ja rokimpana. Kyllä tällä luulisi kuitenkin keikkoja irtoavan, mikä varmasti tärkeintä onkin. Koko kattaus tarjoillaan turhia hienostelematta. Tekstiin on jätetty vain nimirivi, jonka laulaa nainen nimeltä Elly. 2007 Washingtoniin hän alkoi etsiä sopivia muusikoita tähän perinteisellä otteella soittavaan rockabilly-yhtyeeseen. Jokaisesta kappaleesta kerrotaan pieni tarina ja mukana ovat myös tekstit. Tämä on soulbluesia parhaimmillaan. Ei tämä silti ole huono bändi, eikä huono levy, materiaali ei vain uponnut tällä kertaa otolliseen maaperään. Jos kappaletta etäännyttää liiaksi totutusta, niin älähdyksiä kuuluu sieltä täältä, tai ainakin pitää löytää juuri oikea suunta jonne lähtee laulua muiluttamaan. Yhtäläisyyksiä löytyy Basilen edelliseen ”At Home Next Door” -kiekkoon, mutta miksi toimivaa kaavaa pitäisi muuttaa. Bändin jäsenet ovat enemmän ja vielä enemmän pitkän linjan rootsmuusikoita, joista basisti on jopa basson soiton opettaja (lisätietoja mm. Soundit ovat huippuluokkaa ja levyn hillitön svengi on mukaansatempaava. Traditionaalien versioinnissa piilee omat sudenkuoppansa. Itseäni viehättävät eniten ryhmän bluesein raita It's Love, Baby (24 Hours A Day), T. Robillard heittää maukkaan soolon, jota Bruce Bears tukee uruillaan. Viiden vuoden takaisen ”Muddy Days” -pitkäsoiton myötä innostuin Daniel Eriksenistä. Hän on pätevä laulaja ja kitaristi, jonka rento tyyli kumartaa perinteille, mutta onnistuu samaan aikaan välttämään nykyisyydelle pyllistämisen. Mikäli Yardbirds, Savoy Brown, Jeff Beck Group yms. Sitä tällä levyllä ei ole kuitenkaan antaa. Hän soittaa soolon Blind Lemonin klassikossa See That My Grave Is Kept Clean, jossa samainen Elly toimii toisena laulusolistina. Onko Eriksen vieraillut Suomessa. Seuraavalla kerralla tämä kuitenkin tuntui jo paljon paremmalta, levyn saundit ovat vain minun makuuni turhan modernin kliiniset. Sitä kuunnellessa nousee väistämättä mieleen parikin kysymystä. Siinä ei kuitenkaan taida olla kylliksi tekstiä levyarvion tarpeiksi, joten lienee paikallaan kertoa hieman lisää. Studiossa on pistäytynyt myös Vidar Busk. Session loppumetreillä on tainnut jäädä studion ovi raolleen, kun kokoonpano kasvaa enemmänkin. Kai Leivo DANIEL ERIKSEN Moonshine Hymns (Psydeco PSYREC114) -14 Alaotsikko ”Old school delta style gospel boogie” kuvaa hyvin tätä levyä. Eriksen selviytyy urakasta hyvin omaan tyyliinsä luottaen. Eriksen on kekseliäs mutta tyylitajuinen muusikko ja ”Moonshine Hymns” on oivallinen levy. Marko Aho FOUR STAR COMBO Wait A Minute Baby! (Man-O-Man! MOM 1001) -14 Four Star Combon perustajan Ron Scottin muuttaessa v. Originaaliraitoja tehtäessä ei ole kaihdettu perinteitä ja moneen kertaan versioidut klassikotkin löytävät hieman uutta päällepantavaa. Useimmista lauluista löytyy useampiakin ylittämättömiä versioita jo entuudestaan. Jos ei, niin miksi ei ja jos on, niin miksenkös minä häntä onnistunut näkemään. Soittopelivaihtelut monipuolistavat maisemia mukavasti. Toisaalta ei vanhojen mestarien kopiointikaan juuri mielenkiintoa ruoki. Mikäli Duke Robillardin viimeaikaiset julkaisut hyllystä löytyvät niin ”Woke Up In Memphis” kannattaa ottaa kuunteluun. Ainoa omaa alkuperää oleva esitys Mean Ol’ Woman Blues ei ole ollenkaan heikko suoritus. Päätöksenä kuultava Nobody’s Fault But Mine on puolestaan levyn ainoa bassollinen raita. Aloitusraita Yesterday You Left avaa pelin rennon oloisesti. Mukana on myös Sista Monica Parker, joka duetoi kappaleella Make A Little Heaven. Seuraavalle levylle toivoisi enemmänkin omia kappaleita. yhtyeen Facebook-sivuilta). Gospelpala Jesus Met A Woman At The Well marssittaa studioon kolme puhaltajaa ja pari taustalaulajaa. Jarkko Ravi AL BASILE Woke Up In Memphis (Sweetspot SST9482) -14 Omalle Sweetspot-levymerkilleen levyttävä Al Basile on cornettia soittava laulaja-lauluntekijä, joka on julkaissut järjestyksessään kymmenennen pitkäsoittonsa. brittibluesnimet soivat kotonasi usein, kehotan hankkimaan tämän Blues Karloffin ensilevyn kokoelmaasi. Pääroolia näyttelevät resonaattorikitarat akustisesti ja Vingtor-vahvistimen läpi ajettuna. Taustalla soittaa Robillardin vanha bändi Roomful of Blues torviryhmällä vahvistettuna. Kaikki kappaleet puolustavat paikkaansa ja suosikkiraitoja on vaikea, ellei lähes mahdoton nimetä. Eriksenin viisi omaa laulua saavat nyt seurakseen kahdeksan uudelleen sovitettua traditionaalia. Pariin otteeseen Eriksen vaihtaa syliinsä isokoppaisen Silvertonen ja avausraidalla kuullaan kolmekielistä sikarilaatikkoa. Uusi ja vanha nivoutuvat toistensa lomaan ja materiaali tulee hyvin toimeen keskenään. Levyn on tuottanut, kuten Basilen edellisetkin äänitteet, hänen pitkäaikainen ystävänsä Duke Robillard, joka vastaa myös albumin kitaraosuuksista. Erikseniä kuullaan ”Moonshine Hymnsillä” rumpali Stig Sjostromin tai oman stomp boksinsa tahdittamana. Versio koukuttaa ja useammankin kuuntelukerran jälkeen huomaan välillä odottavani niitä puuttuvia rivejä. Näin hyvien muusikoiden avustuksella aikaansaadaan vain loistavaa jälkeä. Esimerkiksi John The Revelator tulkitaan nyt lähes instrumentaalina
Rytmiryhmä, rumpali Scott Schroedl ja basisti Mark Solveson luovat vahvan pohjan kokoonpanon keulakuvan Jeff ”JT” Taylorin voimakkaalle äänelle. vuosisadan bluesia. Counterfeit Lover, I Got You ja Who’s You Lover. Herkempää balladiosastoa levyltä löytyy parin muunkin näytteen verran. Isäpapalta omaksuttua rouheasti rockaavaa menoa sitäkin enemmän. Got A Hold On Me on varsinainen ilotulitus ja lopetusraitana oleva akustinen Lovers Holiday on piristävä poikkeus. Boogiepoljentoinen What A Little Love Can Do riehaannuttaa jopa hypähtelemään illan päätteeksi. Timo Happonen. GT’s Boos Bandin levyn on äänittänyt ja miksannut omilla julkaisuillaan mainetta saanut Lewis Hamilton. ”Dusty Road” on yhtyeen kolmas albumi, aikaisempia ovat ”Issues” (2012) ja ”Live From The Front” (2013) – en ole kuullut, vaikka pientä kiinnostusta niiden hankkimiseen kieltämättä on. 1 2015 • 59 levy tutkailut GT’s BOOS BAND Steak House (omakustanne) -13 Nämä kaksi cd:tä niputin yhteen, koska ne ovat sisällöltään hyvin samankaltaisia, lähinnä bluesvetoisia tuotoksia hieman rokahtavin sävyin. TT Tarkiainen ALTERED FIVE BLUES BAND Cryin’ Mercy (OmniVibe DVR-0001) -14 Blues Foundationin International Blues Challenge -kilpailun vuoden 2014 parhaana omakustanteena palkittu ”Cryin’ Mercy” on vuonna 2002 perustetun Altered Five Blues Bandin järjestyksessä kolmas levy. Dave Fields on juuri tuon viivan päällä. Lähtökohtaisesti kaverilla on siis isot saappaat täytettävänä. I’m In Deep, Here’s Your Hat, What’s Your Hurry ovat reippaita bluesralleja Find My Wings sekä Move House ovat perinteisistä elementeistä rakennettuja mutta erittäin toimivia slovareita. Levyn rimanalitus on käsittämätön soulfunkhölkkä Let’s Go Downtown, jota en kertaakaan jaksanut kuunnella loppuun asti. Levyn teossa on ollut mukana iso liuta nimekkäitä countrymuusikoita, jotka ovat tulleet poitsulle tutuiksi näiden työskenneltyä isäpapan kanssa. Ei tämä ollenkaan huono cd ole, mutta tuskin erehdyn väittäessäni GT’s Boos Bandin olevan eniten edukseen ”kapakkabändinä” tunnelman luojana. Levyn on tuottanut ja miksannut Grammypalkittu Tom Hambridge, joka on saanut aikaan erittäin poikkeuksellisen avoimen ja selkeän äänimaailman. Sopiva huipennus lähinnä Jenkkilän markkinoille suunnatulle musiikkituotteelle. Kokoonpano on Greg Taylor laulussa, John Boos kitarassa, David ”Aky” Atkinson bassossa ja Stephen Coetzee rumpalina. Avausraita Demon Woman on ottanut kappaleista eniten soulja rock-vaikutteita ja poikkeaa hieman muusta levystä. Uusi levy on taas hieno todiste siitä, kuinka Dave Fields on löytänyt paikkansa 12-tahtista 1:1-versioivien vanhan liiton kitaristien ja väkipakolla bluesia uudistavien bluesrockkitaristien välimaastossa. Erikoisin veto kiekolla on Just Dropped In, modernia rautalankapoppia kotoisten Varjokuvan, Mikko Mäkeläisen ja Kalle Kaiharin tyyliin. Levyllä on 11 kappaletta, joista yhdeksän on Fieldsin kynästä lähtöisin. ”Cryin’ Mercy” on uuden OmniVibe-yhtiön ensimmäinen julkaisu. Ja olisi vielä jotenkin poimittava helmet erikseen. todistavat, että bändiltä taipuu myös rock. Tämän päivän pulmana tuntuu olevan, että hyväkään ei vielä riitä ostamisen syyksi, kun tarjontaa on koko ajan enemmän kuin ehtii kuunnella. Clay suoriutuu tehtävästä varsin kelvollisesti. Delbertin viime vuosien aisapari Gary Nicholson on ollut avuliaana aatuna mukana sävellystyössä nuoremman McClintonin vastatessa pääosin sanoituksista. Monesti bluesin ja bluesrockin erottaa veteen piirretty viiva. Nimensäkin puolesta hilpeämpää linjaa edustaa Beer Joint, joka soveltuu vaikkapa työviikon jälkeisen perjantai-illan nojatuoli-istunnon viihdykkeeksi. Ja mikäs siinä, ei tämä helmikuussa 2014 äänitetty levy mitenkään kelvoton ole, mutta jotain puuttuu mikä sykähdyttäisi ja tekisi siitä erinomaisen. BN 262) meidät jätti. Menoa ryyditetään Vladimir Birskyn uruilla. Silti kehoitan ainakin koekuuntelemaan näitä julkaisuja mikäli jossain osuu kohdalle. Hyvään perussointiin tuovat oman lisämausteensa kosketinsoittaja Ray Tevichin Hammond ja kitaristi Jeff Schroedlin kepeä soitanta. Lang ja Fawcett vastaavat kaikista kappaleista ja takakannen mukaan levy on 21. Kai Leivo DAVE FIELDS All In (FMI #) -14 Dave Fieldsin viimeisin, järjestyksessään neljäs albumi jatkaa samaa tasalaatuista linjaa, johon ”Detonator” (ks. Isä-Delbertin kynästä lähtöisin oleva Victim Of Life’s Circumstances erottuu joukosta räväkkänä countryrockina, johon zydeco-haitari ja mainio viulusoolo luovat oikeaoppista ”Bob’s Country Bunker” -meininkiä. Lisäksi muutamilla raidoilla vierailijana toimii harpisti Jim Harcus. Kenties monien mielestä edellä mainittujen ottaminen käsittelyyn ei ole se paras mahdollinen idea, mutta Fields todistaa, että kun asiat tehdään oikein, saadaan noinkin loppuun kalutuista luista vielä kunnon keiton ainekset aikaiseksi. Rankka Changes In My Life antaa hyvän kuvan levystä ja Fieldsin taidoista kitaristina sekä laulujen kirjoittajana. Absolutionin puolestaan muodostavat Joe Fawcett (kitara, laulu), Ben Gardner (basso) ja Doug Lang (rummut, perkussiot). Lisäksi Nicholson on toiminut levyn tuottajana. Levyn avausraita Wildflowers on melodisen hempeä moderni countryluritus. Riku Metelinen CLAY McCLINTON Bitin’ At The Bit (Clayster Music #) -14 Clay McClinton on legendaarisen teksasilaisen laulumaakarin Delbert McClintonin poika. Alakuloinen Bound For Glory päättää kuuntelunautinnon paateettisen patrioottisiin tunnelmiin. Tätä pientä kauneusvirhettä lukuun ottamatta levy on mannaa hyvän kitaramusiikin ystäville. Kvintetin kotipaikka, Milwaukee, ei lukeudu perinteisimpään blues-alueeseen, mutta sijainti Chicagon välittömässä läheisyydessä kuuluu selvästi tämän albumin soinnissa. Altered Five Blues Band on kovassa nosteessa ison veden takana ja ”Cryin’ Mercy” on ehdottomasti kuulemisen arvoinen levy. Pääasiassa kiekko sisältää edellä mainitun kappaleen tapaista reipasta menoa ja rankkaa rutistusta, mutta aivan kaikki raidat eivät sitä ole. Kierrätysmateriaalia edustavat hulppea liverykäisy Led Zeppelinin vahtikoirasta Black Dog ja energisesti versioitu vanha sotaratsu Crossroads. Mikäli ”Detonation” on hyllyyn päätynyt, niin ”All In” kuuluu ehdottomasti sen kaveriksi
Lisäksi löytyy jousisoittimia (Warren Hood, viulu ja Danny Thompson, kontrabasso), slidekitaraa (Andre Moran) ja torvisektiota (Tim Smart, Pablo Mendelssohn ja Michael Buckley). Varmasti jotakin Hound Dog Taylorin tai R.L. Kaikki teokset ovat hänen omaa tuotantoaan. Kyllähän ”täällä stadissa” aina kuulee herjan heittoa tuon historiallisen ja kauniin kaupungin asukkaista, mutta tässä tapauksessa moiseen ei ole aihetta! Turn On on (no on on) ammattitaitoisen pätevä yhtye, jonka muusikot ovat ahkeroineet musiikin parissa kukin tahoillaan pitkän linjan mukaan, mutta palanneet retkiltään jälleen bluesin pariin. Tällainen soulbluesin ja bluesrockin synteesi kun yleistyi jo nuoruudessamme 1980-luvulla, eikä sen jälkeen niin suuria mullistuksia liene tehtykään. Menoa ryyditetään puhallinryhmän Ian HendricksonSmith, Freddie Hendrix ja David Luther voimin. ”Ei mikään 18-vuotias teinityttö tule katsomaan vanhoja äijiä”, bändin laulusolisti Jukka Salmi lohkaisee Turkulaisen haastattelussa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei musiikki olisi biletyskelpoista. Mukana siis ei ole voimasointuja ja särökitaraakin vain nimeksi.Suurimmat järistykset saavat aikaan instrumentaali Baby, I Love You sekä Greyhound Station, joka pyyhkii lattiaa vuonna 2005 julkaistulla studioversiolla mennen tullen. Paikoitellen Salmen laulu tuo mieleen Nastolan bluesylpeyden Pepe Ahlqvistin, mutta usein myös Salmen esikuvat Tom Jonesin tai Elvis Presleyn. Sean Taylor jatkaa ansiokkaasti Chris Rean ja Mark Knopflerin viitoittamaa tietä. Toivottavasti ne löytävät kuulijansa keikoilla vielä nytkin ns. Näinhän asia todellakin KOTIMAAN KATSAUS Hallman. Pääosassa on blues, mutta myös edellisiltä levyiltä tuttuja jazz-elementtejä on mukana sopivassa määrin. Levyn hieman dramaattista yleisilmettä keventävätkin (lähes) kitaraistrumentaalit, Under The Cajun Moon, jolla rokataan rempseästi Louisianan malliin ja lattarisävyinen levyn päättävä nimikappale Diamonds In The Rough. Yhdellä kappaleella on mukana äänittäjä Teuvo Lampinen tuubineen, ja paikoitellen äänessä on Ismo Haavisto One Man Band. Taylorin lähestymistapa musiikkiin on kuitenkin maanläheisempi. 60 • 1 2015 levy tutkailut CHRIS BERGSON BAND Live At Jazz Standard (2Shirts CD1005) -14 Edellisestä Chris Bergson -levystä (ks. ”Ismo on aina hyvä”, kuului ytimekäs vastaus. Omien kappaleiden lisäksi on mukana muutama lainakappale kuten Corinna, Baby I Love You sekä Tennessee Williamsin tekstiin sävelletty Heavenly Grass. ”Chase The Night” pitää sisällään ainoastaan miehen originaalisävelmiä. Tätä levyä voi lämpimästi suositella kotikuunteluun, autoretkelle ja illanistujaisten ratoksi. Jonkinlaisesta ”aikuisbluesista” kun tässä tapauksessa on kyse. Hän on paitsi tehnyt lähes kaikki levyn kappaleet, myös tyylilleen uskollinen kitaristi. Kuulijasta riippuen Sihvosen kitaransoitosta saattavat tulla mieleen vaikkapa Eric Claptonin, Peter Greenin tai Carlos Santanan tapaiset kitarasankarit. Viime vuoden loppupuolella tuntui siltä, että heavybluesrockkitarakiintiö tuli täyteen ja siksi tällainen perinteeseen nojaava levy kuulostaa tässä tilanteessa aivan mielettömän hyvältä. Mainio laulajatar Stephanie Daulong ryydittää eteerisellä suorituksellaan meininkiä yhdellä raidalla. Koillissavolaista kansaa trubaduuri ilahdutti omien tekeleidensä lisäksi mainioilla tulkinnoilla rockin klassikoista (Rolling Stonesin Jumpin’ Jack Flash ja Ritchie Havensin Freedom). ”Fall Changes” -levyllä ollut Dylanin When I Paint My Masterpice olisi saanut mukana olla, vaikka tylsän Corinnan sijasta. Tyylitajua tältä mieheltä ei puutu. Turkulainen-lehden otsikossa hehkutettiin, että ”Turn On päätti uusia bluesin olemuksen”. Kysäisin kerran eräältä bluesin asiantuntijalta, millainen oli ollut minulta väliin jäänyt Haaviston keikka. Homma hoidetaan varman päälle ja tutun kaavan mukaan. Turn Onin voimahahmo lienee kuitenkin kitaristi Hemppa Sihvonen. Mistään näin traagisesta ihmeestä ei toki ole kyse. TT Tarkiainen. aikuisten kuulijoiden keskuudessa. BN 250) on vierähtänyt jo tovi, ja oli aikakin saada uutta musiikkia kuunneltavaksi. Soundit ovat moitteettomat, Bergson soittaa todella maukkaasti ja vieraileva solisti Ellis Hooks on myös parhaimmillaan. Studiolevyn sijasta saamme 2013 Jazz Standard -klubilla taltioidun livepläjäyksen. Mies ja kitara -pohjalta ei tätä levyä ole tehty, taustalla soittaa joukkio muusikkoystäviä. Kun otetaan huomioon kaksi vahvasti Ismo-painotteista Bottlenecks-kiekkoa, kysymyksessä on hänen jo kuudes blues-cd:nsä. Minä en, eikä häpeile Turn Onkaan. Burnsiden fania saattaa ärsyttää Sihvosen täsmäsoitto, mutta Turn Onin bluesissa mies on paikallaan. Osittain tuottajan valitseman soundipolitiikan pohjalta vahvimmaksi vertailukohdaksi nousee Irlannin ylpeys U2. 15 kappaleen setti on erittäin tiukka. Pääosin kitaristi Hemppa Sihvosen säveltämissä ja sanoittamissa kappaleissa olisi ollut hittiainesta ennen nykyisen hutturadion aikakautta. Enimmällä osalla näistä esityksistä häntä säestävät basisti Ville Vallila ja perkussionisti Mikko Järvinen. Mikäli joku häpeää 80-lukuista bluesmakuaan, niin hävetköön. Turn On tekee joka tapauksessa musiikkinsa itse ja pätevästi tekeekin. Mieleen jäävät soimaan levyn nimikappale Chase The Night, vahvasti tulkittu London, Seanin bluesharputtelua esittelevä Love Bleeds ja countryhenkinen Save Me. Kun Salmi alkaa laulaa, voi hyvin kuvitella tanssilattialla norkoilevien puumanaisten kisailevan tämän ”nuoren pitkätukan” huomiosta. Kyllähän joku The Dark Side Of My Soul on ihan 70-luvun Elvis-kamaa. Riku Metelinen SEAN TAYLOR Chase The Night (STCD 6, omakustanne) -13 Viime kesänä Kaavi Bluesissa yleisöä ihastuttanut kitaristi-laulaja Sean Taylor on nuoremman polven brittiläinen singer-songwriter. Silloin sentään tapahtui jotain – ja eiköhän jotain tapahdu edelleenkin, joten: TURN ON! Honey Aaltonen ISMO HAAVISTO Mean Blue Train (Lake Water LWR 01) -14 Lahden suuri poika Ismo Haavisto on jälleen saanut aikaiseksi uuden albumin. Perinteisen bändin osuudet hoitaa yksi mies, tuottajanakin häärinyt Mark TURN ON Diamond In The Rough (HIS-001, omakustanne) -14 Maamme entisestä pääkaupungista, Turusta, tuleva Turn On oli minulle totaalisen tuntematon yhtye entuudestaan, mutta arviolevynsä he olivat toimittaneet ihan henkilökohtaisesti
Legendan mukaan bluesmiehen hautakivessä lukee ”I Did Not Woke Up This Morning”. Jatkossa toivoisin hänen kuitenkin – vaikkapa vaihtelun vuoksi sisällyttävän levyilleen myös joitakin lainakappaleita. Ryhmällä on tuoreita ideoita, hyviä omia biisejä ja soitto on tanakoitunut. Levyä kuunnellessa yhtymäkohtia löytyy sellaisiin nimiin kuten Allman Brothers, Lynyrd Skynyrd, Royal Southern Brotherhood ja Gov’t Mule. Muut saavat sen haltuunsa kohtuullista korvausta vastaan. TT Tarkiainen RELAXTRIO Stop This Madness (Jungle TCB-7474 CD) -14 Toisen albuminsa julkaissut RelaxTrio on edennyt esikoisestaan aimo harppauksin. Barnfellowin ääniala on kapea. rockbluesin ystäville aika vierasta musisointia. Minulle ja kaltaisilleni ne kyllä hyvin kelpaavat. Soundimaailma ja soittotaito kera asianmukaisen aiheeseen paneutumisen ovat kohdallaan. Ismon sävellysja sanoitustuotanto on erinomaisen tasokasta ja poikkeuksellisen omaperäistä. Vanhaa tupakkamainosta lainatakseni: ”Miehet sen tietävät!” – ja nämä miehet todellakin tietävät mitä tekevät. Sitähän tämä onkin – totta vieköön. Tiedoston suuren koon takia se toimitetaan vain sähköpostin liitetiedostona. RelaxTrio vatkaa rockabillyään jo niin kipakkaan malliin, että on jännä nähdä (ja kuulla) minne se vielä eteneekään. Kuinka tällä erotutaan valtaisasta massasta onkin sitten oma temppunsa. Vesa Walamies GANGSTER OF LOVE Dancin’ With The Devil (Go On Publishing GOPCD 113) -14 Kansainvälistä menestystäkin niittänyt turkulainen Gangster Of Love on kitaristi-laulaja Hank Barnfellowin johtama dynaaminen kvartetti. Persoonallisuutta kehiin! TT Tarkiainen FAARAO & KAKSPÄINEN NARTTU Kukaan Ei Korvaa Äitiä (Helmilevyt HELMI074) Olen hämmentynyt, en tiedä mennäänkö tässä tarkoituksella kieli poskella kuuntelumukavuuden rajoille vai sisältääkö tämä jotain eksistentiaalista ja hullua neroutta. 0400 129 934 / vesa.walamies@luukku.com BN-indeksi 1-270. Vahvasti soitettu avausraita Blackstone tuo mieleen alkuaikojen ZZ Topin. Bluesin ja southern rockin lisäksi nelikko ammentaa musiikkilaariinsa aineksia rockabillystä, rock’n’rollista, countrysta ja jazzahtavasta boogie woogiesta. Entisenä lahtelaisena panin vielä merkille Ismon kotiseuturakkauden. Sanoitukset kertovat arkirealistisesti tien päällä kulkemisesta ja naisista, joiden kanssa yöllisestä pelehtimisestä saattaa seuraavana päivänä seurauksena olla pussit silmien alla. Niitähän hänellä on ohjelmistossaan runsain määrin. Basisti Dan Rönnbacka, kitaristi Jaakko Kinnari ja toinen kosketinvelho Jari Ravaska ovat kotimaista lähtöperää. Päätöksen Smoke starttaa maalailevasti miltei nollatempossa, mutta tanakoituu matkallaan. Jo kannessa varoitetaan, että sisältö saattaa järlevy tutkailut on. Rootsmusiikin eri tyyleistä ammentava bändi soittaa pääosin omaa tuotantoaan rouhean miehekkäästi vailla minkäänlaista uskottavuusongelmaa. Joukossa on toki myös useita sähköisesti soitettuja esityksiä, mutta arvelen juuri noiden country blues -palasten olevan esim. Alkuperäisjäsen, rumpali David Cross on lähtöisin Floridasta, jossa toinen perustajajäsen JayJay Asikainen asuu nykyisinkin. Luonnollisesti suosittelen myös tämän tuotteen hankkimista laadukkaan kotimaisen blues-musiikin ystäville. Hakemisto on ilmainen kaikille BN:n vakituisille avustajille. Nykyinen indeksi kattaa lehden numerot 1-270, ja siinä on yli 20 000 hakusanaa. Levyn sisällöstä melkoinen osa on vanhanmallista maalaisbluesia, ja perinteisiä tunnelmia korostavat runsaat akustiset kitaraja banjo-osuudet. Hänen laulujensa aihepiiri on varsin moninainen, mistä kertovat jo niiden nimet kuten Phone Sex Blues, Voodoo Queen, It’s Forbidden To Love You ja Robert Johnson’s Grave. puh. Hey Jerry peilautuu country-sävyihin ja toinen esitys, joka taivaltaa preerian reunaa on Texas Way. Ihan kaikille tällainen kooste ei kuitenkaan ole omiaan. Maksu sovitaan jokaisen indeksiä haluavan kanssa erikseen. Janis Joplinin ohjelmistosta poimittu Mercedes Benz kulkee sovituksellisesti melko etäällä Joplinin näkemyksestä. Soittoniekkojen aiempi bändikavalkaadi on varsin laaja, Remu & The Hurriganesista ja Paul Roberts Bandista Dannyn sekä Paula Koivuniemen kautta Problemsiin ja Daltonsiin. 1 2015 • 61 CROSSFYRE Iron Horse (Rebel Breed RBL003) -14 ”Iron Horse on moderni southern bluesrock -albumi”, tykittää Crossfyre saatekirjeessään. New Day sijoittuu puoliballadiksi, joskin kappale kiihdyttää menonsa välillä hyvinkin rivakaksi. Gangster of Love ei kuitenkaan samannimisellä kappaleellaan teutaroi viikatemiehen kanssa vaan toteaa ettei koko yön ajettuaan aamulla tarvitse herätä. Siinä eivät sinänsä mukiin menevät versiot klassikoista (Jumpin’ Jack Flash ja All Along The Watchtower) auta. Bändi on varsin monikansallinen. Eräs kuultavista lauluista on oikein nimeltään My Home Town, ja levymerkki Lake Water viittaa tietysti sikäläiseen Vesijärveen. Korkeat melodian kulut muuttuvat maskuliinisen käheiksi, juuri tyylilajiin sopiviksi tulkinnoiksi. Yleisilmeeltään ”Iron Horse” on hyvin jenkkiläinen. Linda Teränen paukuttaa pystybassoa ja laulaa, Oskari Nieminen hoitelee kitaristin postia ja laulaa myös, Vilho Voutilainen puolestaan jytistää rumpukioskia. Michael ”Starbuck” Majalahti taas omaa kanadalaista verta suonissaan. Kitarat murisevat sopivasti toisiaan tukien komppiryhmän jytistessä tasaisen vakaasti kuin teksasilainen öljypumppaamo. Kosketinsoittaja Magnus Ljunqvistin sukujuuret johtavat Ruotsiin. Varsinaisen mitalisarjan muodostavat Melbourne Or Hell, kiivaasti tykittävä rocker, jossa billy kohtaa irkku-mentaliteettia, hektiseen tempoon niitattu Helpful Hand sekä persoonallisesti boogieta ja iskelmää keskenään sekoitteleva Furious Love, jolta ei tältäkään menoa ja meininkiä puutu. Mikke Nöjd Blues News -hakemistoa on jatkuvasti pidetty ajan tasalla. Moderniotteisen ja rokkaavan nimibiisin Stop This Madness ohella kiekon selkäranka rakentuu Dance With Me’n, Stray Catsin tassunjälkiä seurailevan I Drive My 55’n tai melankolisesti mutta vankasti etenevän Too Laten tapaisten reippaiden rokkinumeroiden, varaan
Kaikki kipaleet ovat sen verran perustavista aineksista nikkaroituja kantriralleja, että on helppo kuvitella kuulleensa ne aiemmin ties kenen amerikan taitajan esittämänä. Alkujärkytyksestä selvittyäni on pakko tunnustaa, että tässä on kyseessä melko korkeaoktaaninen sekoitus suomalaista ja yhdysvaltalaista musiikkiperinnettä. Lisäksi hän biisiniekan arkkuaan avattuaan on kynäillyt kuusi levyn kymmenestä kappaleesta. Sen ainekset ja käsiala tulevat enemmänkin 50-luvulta kuin tuolta jo viitatulta 70-luvulta. Sekaan mahtuu siis countrya (Johnny Cashin Cry Cry Cry) kuin trad.-bluesiakin (Rollin’ And Tumblin’), mutta Winestones yllättää nuorekkuudellaan esittelemällä paikallisen rap-artistin Azianin tuella ”uuden GrassHop/ HipGrass-tyylin”. Livenä yhtyettä kannattaa ihastella Storyvillessa, jossa se esiintyy sen verran vakituisesti, että pitkämatkalaisenkin sopii yrittää sovitella matkojaan. Jailer. Kahden laulusolistin käyttö avaa mitä tärkeimmän sointispektrin. Jo avauskappale, Janis Joplinin Mercedes Benz tempaisee mukaansa, vaikka moni voisi kuvitella siihen jo kyllästyneensä. Luxury Linerin tyyli edustaa ilman eksaktia aikaa ja paikkaa hahmottuvaa, kantrin sydänmaiden pikku metropolien honky tonkeihin sijoittuvaa osin Bakersville-viitteistä, osin Lee & Co -vetoista peruskantria. Kyllä, sisältö oli järkyttävää ja tätä ei todellakaan pitäisi kenenkään kuunnella yksin. Bändi kun oli kuulemma keikoilla jo levyn ilmestyessä huomattavasti kovemmassa iskussa. Tässä yksi vuosituhannen kotimaisista kantrialbumeista! Arto Pajukallio THE WINESTONES Live In South Africa (Temporary Saints Recordings 007) -14 ”Kantri tuli Karjaalta, mutta tulee sieltä bluussiakin”, voisi suomenkielinen rahvaanomaisesti todeta, mutta sikäläiset toki ilmaisisivat asian tyylikkäämmin – aivan kuten tekevät tällä levylläkin. Pääsyyllisenä on pippurinen laulajatar Agneta Falck, bändin mainiota säestystä väheksymättä. Jottei levy olisi jäänyt liian lyhyeksi, lisäsi Winstones loppuun pari kotimaassa tehtyä äänitettä. Naisäänenä laulaa perhepiiriin lähes rengastettu Emmi(lou?) Koskinen, joka keikoilla taitaa myös Emmylou-tulkinnat, mutta albumilla hänen solistinen roolinsa jätetään sovinnolla hieman Lemströmin varjoon. No ei ole onnistunut tähän mennessä, mutta onneksi tuli edes tämä live-levy. Tuhniaisessa musta paholainen hihkuu ja rautakiskot salamoi ja Jeesuksen veressä itse Jeesus on tosiuskovaisten laivan peräsimessä. Vaikka minusta tuon “puhelaulun” ystävää tuskin koskaan tulee (parhaat rapparit taisivat olla Louis Jordan 40-luvulla ja Bo Diddley 50-luvulla), saattaa se rap näköjään joskus kuulostaa tehokeinona tehokkaaltakin. Kun Winestones joidenkin kummallisten sattumien vuoksi päätyi esiintymään EteläAfrikkaan paikallisille musiikkifestivaaleille, päättivät he myös taltioida esityksiään. Koska itse pidin levystä kovasti, jäin mielenkiinnolla odottamaan bändin näkemistä keikalla. JP Lemströmillä on soinnikas ja isällisen rauhallinen, hyvällä ja kantrilla tavalla amerikkalaisoloinen ääni. Karjaalta kotoisin oleva Winestones tuli lyhyesti esiteltyä viime vuonna heidän ensilevynsä ”Recyckling Bluegrass & Other Releated Stuff” arvion yhteydessä. Kun isä ja poika Metsberg tarjoavat Telecaster-pikkauksen ruudikasta juhlaa niin pyhänä henkenä kolminaisuuden täydentää stilikkamestari Olli Haavisto. no, äänityksen laadusta en osaa sanoa, onko se hyvä vai huono, sillä soundit ovat suoraan sanoen pelottavan rupisia ja ilmeisen itsetarkoituksellisen tukkoisia. Winestonesin musiikki on juureva sekoitus bluesia, countrya, rockia ja jazzia. Seitsenhenkisessä orkassa musisoivat rumpali Petteri Määttäsen ja basisti Lasse Sirkon lisäksi Metsbergien perhepoppoo, eli maamme ensimmäisenä todellisena Albert Lee -pikkaajana briljeerannut isäpappa Jari, Luxareita liidaava kitaristipoikansa Tuomas ja tietenkin tämän sisar Saara, jonka pianismi viettää levyllä villiä juhlaa vaikka laulajan roolinsa jäikin nyt taustalaulajan tehtäviin. Mutta mikä tärkeintä, kaksikon äänet soivat hienosti yhteen, mitä todistaa levyn tunnetuin lainakipale, yhdessä duetoitu I Still Miss Someone. Janne Örnberg LUXURY LINER Introduction (Turenki TURENKICD-14200-30) -14 Luxury Liner on tyylipuhtaasti umpikantribändi par excellence. Myös ehkä kaikkien aikojen suursuosikissani, Bessie Smithin traagisessa bluesissa Nobody Knows You When You’re Down And Out Falckin sielukas tulkinta on vaikuttava, vaikka roteva tempo ensin säikähdytti. Nimi viittaa paitsi Emmylou Harrisiin ja tämän listaykkösalbumiin vuodelta 1977, myös – jopa Gram Parsonsin nimibiisin ohitse – koko Emmyloun tuonaikaiseen genreen ja stailiin, kuten Albert Leen koulukunnan ja opetuslapsien soittoon. Tällaisessa paradoksaalissa vastakkainasettelussa ja mehevän dekadenssissa herjaavuudessa on levyn suurin viehätys. 62 • 1 2015 kyttää, eikä tätä pitäisi kuunnella yksin. Äänityksen laatu... Jos mitään uutta he eivät pyri esittämäänkään, esittävät he rakastamastaan musiikista vaikuttavia tulkintoja. Akustisin instrumentein (sähköinen kosketinsoitin annettakoon anteeksi käytännön syistä) operoiva Winstones saa puhallettua puhtia läpikuluneiksikin luultuihin kappaleisiin, oli sitten kyse Hank Williamsista (Your Cheatin’ Heart, Cold Cold Heart) tai Louis Armstrongin tunnetuksi tekemästä renkutuksesta You Rascal You (yhdistettynä Chuck Berryn Thirty Daysiin). Kyllähän hänen jo noin viidellesadalle albumille taltioitu soittonsa istuu mihin halutaan, mutta itselleni on kyllä oleellista päästä kuulemaan Oltsaa vanhakantaisen puhdaspiirteisen kantrin taitajana. Tuomaksen tuottama albumi on tehty pienesti ja palasista, mutta ensi kerralla päästäneen toivottavasti työskentelemään isommin ja yhtenäisemmin. Omissa korvissani kuulin, simppelisti triona esiintyvän, Faaraon ja Kakspäisen Nartun rosoisessa musiikissa yhtymäkohtia Missisippi-joen suistoalueen perinteiseen bluesiin siinä kuin körttiläisten herätysliikkeiden tulikivenkatkuisiin kokouksiin ja Karjalan laulumaiden runolaulantaan. Mutta silti, olen koukussa. Tuolloin bändin kielisoitintaituri Leif Winsten valitteli, että äänitykset oli tehty liian hätäisesti. Uhreiksi joutuvat John Fogertyn A Hundred And Nine In Shade ja Wynona Carrin Please Mr. Sippie Wallacen feministinen blues Woman Be Wise 20-luvulta olisi sinällään ollut jo komea päätös levylle, mutta pitihän meille levy tutkailut. Laulut kertovat yksinkertaisista tunteista ja ajatuksista lyhkäisin fraasein, kuten muoto edellyttää, mutta soittajat panevat soolokapulan kiertämään sitäkin kitkankäryisempänä kääreenä
Acen arkistoistahan sellaisia kyllä löytyy. Heitä isommilta staroilta kuten Albert Kingiltä kuullaan huikean funkysvengaava, reilu viisiminuuttinen instrumentaali Cold Sweat (1969), sekä Lowell Fulsomilta hänen vähälle huomiolle jääneeltä ”Lovemaker”-LP:ltä (1977) sen rytmikäs nimikappale, jolla tarinan ”rakkaudenjakaja” on myös ”sydämensärkijä” ja ”rahanottaja”. Sledgen tyyliin sopi country niin hyvin, että hän levytti myöhemmin albumillisen Nashvillemateriaalia. Siitä huolimatta jaksan aika-ajoin ihmetellä firman julkaisupolitiikan ja julkaisujen aivoituksia. Näitä raitoja tulee ilmeisen taatusti tippumaan vielä lisää ulos Acelta. BN:n arviopalstan tila ei anna myöden käydä läpi tällaisten koosteiden koko sisältöä ja hienouksia. Supremes teki kuitenkin oikein albumin, josta näyte It Makes No Difference Now on poimittu. Mielenkiintoiseksi asian tekee, ettei kyseistä albumia ole tiettävästi koskaan edes julkaistu. Laihanohueksi sisällölliseksi viitekehykseksi voisi ehkä ottaa cd:n toiseksi alaotsikoksi valittu ”Funky Blues” -määrittely. Motownilla harvoin koskettiin countrymateriaaliin. Joissakin tapauksissa on jääty aika lähelle alkuperäislevytyksen tunnelmaa, kun taas toiset tulkinnat ovat niin kaukana countryjuurista, että tunnistaminen on vaikeaa. 1 2015 • 63 HARD TO EXPLAIN More Shattered Dreams Funky Blues 1968–1984 (Ace/BGP CDBGPD 285) -14 Artistit: Freddy Robinson, Artie White, Larry Davis, Finis Tasby, Obrey Wilson, Ray Agee, Memphis Soul, Lowell Fulsom, Albert King, Smokey Wilson, Ice Water Slim, Big Daddy Rucker, Adolph Jacobs, Jimmy McCracklin, Earl Wright, Tommy Youngblood, Shakey Jake Harris, Jimmy Robins Brittiläisen Ace-yhtiön vankkumatonta arvoa ja arvostusta ei käy kieltäminen. Margie Josephin vaisu Dolly Parton -laina Touch Your Woman ei juuri innosta. Wilsonin ja F. Lähtökohtana on countrysävelmä, josta on muokattu soultulkinta. Cd:n kansilipareessa on lisäksi uhrattu kokonainen aukeama juttua tälle Obreylle, jolla ei sinällään ole levyn tematiikan – mustan bluesin suosion näivettymisen – kanssa mitään tekemistä. Smokey Wilson ja juuri vasta edesmennyt upea vokalisti Finis Tasby ovat ainoat artistit, joilta on cd:llä kaksi raitaa. Ex-Coaster Cornell Gunter ei ole mikään kultakurkku, mutta hänen ja yhtyeensä Wishful Thinking -tulkinnassa on tiettyä charmia. Smith, Little Milton, Willie Clayton, Isley Brothers (äänitteet vuosilta 1962–76) Sarjan kolmososa jatkaa samalla tyylillä. Mainittujen S. siksi, että se on kansivihkossa kirjattu poimitun miehen 70-luvun lopun Blues Town -LP:ltä. Nytkin hänen tulkintansa Tammy Wynetten hitistä Till I Get It Right on koosteen parhaimmistoa. COLD COLD HEART – Where Country Meets, Vol. Lenoirin Mojo Boogien tahdissa. Pertti Nurmi UUSINTAJULKAISUT äijille vielä tarjota rämistelyä J.B. Esther Phillips teki countrya jo 60-luvun alussa, joten hänen vuosikymmenen lopun kypsä tulkintansa Too Late To Worry Too Late To Cry ei yllätä. Tämä kooste ei aivan yllä edeltäjiensä tasolle, mutta on silti mielenkiintoinen. Mahtaako siis kyseessä ole eri otto – kovin samoilta ne minun korvissani kuulostavat. Levylle on päädytty valitsemaan näennäisesti ilman mitään yhtenäistä punaista lankaa 20 satunnaista pääasiassa pari-kolmeminuuttista äänitettä lähes yhtä monelta artistilta. Aarno Alén levy tutkailut Levyllä kerrotaan olevan kaksi – tai ehkä kolme – julkaisematonta raitaa. Samaten onnistuu erinomaisesti Little Johnny Taylor (Big Blue Diamonds). Albumin päättää Isleyveljesten 7-minuuttinen tunnelmointi The Most Beautiful Girl, josta countryvaikutteita on vaikea löytää. Popahtava tulkinta toimii tyylillisesti Johnny Bristolin ja Al Wilsonin reviirillä. Toinen julkaisemattomaksi kirjattu raita onkin sitten (minulle) kertaluokkaa kovempi juttu. Toteutukset ovat tietenkin hyvin erilaisia. Tasbyn ohella levyllä on liuta bluesin ja soulbluesin linkittäneitä suosikkiartistejani, Artie ”Blues Boy” White, Larry Davis ja Ray Agee, jotka eivät koskaan nousseet bluesin kirkkaimpiin parrasvaloihin. Sen sijaan hämmästelen Solomon Burken (Beautiful Beautiful Brown Eyes) ja Arthur Alexanderin (I Hang My Head And Cry) vaisuja esityksiä. Todetaan siksi vain loppuun, että pitäisin selvästi arvokkaampana albumia, jossa parinkymmenen artistin hajakappaleiden sijasta olisi koottuna vaikkapa 10 solistia edustettuna valikoitujen sinkkujensa molemmilla levypuolilla. Allekirjoitan sen hetkeäkään epäröimättä. Bettye Swann harvoin tuottaa pettymyksen. Johnny Adamsin viimeinen Ron-äänite Hank Williamsin klassikosta Cold Cold Heart sen sijaan tulee harvemmin vastaan, mutta onpahan komea tulkinta. tai, eller skit – tsekkaa saman tien molemmat! Honey Aaltonen. Obrey Wilson on soul-laulaja, josta en ole koskaan edes kuullut – häneltä on julkaisematon kappale Getting Down With You. Temppareiden esitys Little Green Apples on itse asiassa Paul Williamsin soolo, jonka ääntä on aina ilo kuunnella. George Benson (My Woman’s Good To Me) on yksi kokoelman yllätyksistä. Percy Sledgen koosteen avaus True Love Travels On A Gravel Road on hyvä esimerkki onnistuneesta countryvalinnasta. Laura Leen väkevä deepvuodatus Dan Pennin kappaleesta Another Man’s Woman Another Woman’s Man jäi yllättäen vain albumiuraksi. Tällaisilla julkaisemattomilla siivuillahan Ace pyrkii usein ilmeisen tietoisesti koukuttamaan keräilijöitä, joilla on jo ennestään kutakuinkin kaikki hanskoissaan. Tasbyn rytmikkäästi polveileva Walk On on kovasti mielenkiintoinen kappale mm. Bobby Blandin väkevä tulkinta Charlie Rich -kappaleesta Who Will The Next Fool Be on usein kuultu, mutta se on ajaton. Mikäli et ole vielä Winestonesiin törmännyt (et ole Karjaalta tai Etelä-Afrikasta), kannattaa tsekata jompikumpi näistä mainioista levyistä... Tässä yksi esimerkki, josta ehkäpä kuvainnollisena osoituksena albumin otsikko ”Hard To Explain”. Ihan viehkeä tulkinta, jossa trion kaikki jäsenet ovat vuorollaan äänessä. 3 (Kent CDKEND 422) -14 Artistit: Percy Sledge, Margie Joseph, George Benson, Solomon Burke, Clarence ”Frogman” Henry, Temptations, Bo Kirkland & Ruth Davis, Little Johnny Taylor, Arthur Alexander, Cornell Gunter, Supremes, Mirettes, Bobby Bland, Laura Lee, Johnny Adams, Bettye Swann, Ralph Jackson, Brook Benton, Ona Watson, Esther Phillips, O.C. Tämä on nyt jo toinen Acen ”Shattered Dream” -osa (siksi lisämääre ”More”) siivittämässä murenevia unelmia ja ajatusten siltaa 60-luvun loppupuolen bluesin suosion ja julkaisutoiminnan hiipumiselle. Losiksessa vuosikaudet maineikasta Pioneer Clubia isännöinyt blueskitaristi/laulaja Smokey Wilsonin hauskasti rytmikitaralla wahwah-pedaloitu raita I Want You vuodelta 1978 löytyy tosin hänen Big Town -albumiltaan ”Smokey Wilson Sings The Blues”. Levyfirma on vuosikymmenten saatossa tehnyt luultavasti arvokkaampaa vanhojen blues-, R&Bja souläänitearkistojen perkaamista ja uudelleenjulkaisemista kuin kaikki muut levy-yhtiöt yhteensä. Saatuani tämän alkukiukutteluni pois mielestäni on pakko myöntää, että kuulemme tässä joukon loistavia näytteitä länsirannikon bluesia, R&B:tä ja hieman souliakin ajalta, jolloin mustan bluesmusiikin kaamos oli siis jo vahvasti päällä
Jos olet valmis 67 minuutille pääasiassa hersyvää, vuolasta, svengaavan rytmikästä pikku kokoonpanolla esitettyä pianon kilkatusta niin tästä sitä pesee kaikkien boogiepianstien äidiltä. Viitisen vuotta myöhemmin Bob Koester päätti tuottaa uuden Wells-levyn, mutta tällä kertaa hieman toisenlaisissa tunnelmissa. Tämä tarkoitti käytännössä kuoliniskua Contours-yhtyeelle maaliskuussa -68. Jälkimmäisten kiinnostavinta osastoa edustavat Blues For Mayor Daley ja Got To Play The Blues, joissa molemmissa Junior kertoo silloin ajankohtaisista asioista ja muistelee itselleen läheisiä kollegoja.. Nyt näistä klassikoista taipuvat mm. Tosin sen bonus-paloista Warmin’ Up on nimensä mukaisesti lyhyt soittoharjoitelma, I Could Have Had Religion on aiemmin julkaistusta otoksesta vähänlaisesti poikkeava vaihtoehtoinen tallenne ja Lexington Movies pitää sisällänsä vain pelkkää jutustelua. Aikaisempia Brooks-arvioita löytyy Juhanin BN-CV:stä kokonaista viisi, niistä viimeinen vuodelta 2007 (BN #225). Kuultavissa ei siten toden totta ole mitään Hound Dog Taylorin tai Magic Slimin tulkintojen kaltaisia revityksiä vaan niitä olennaisesti rauhallisempaa ja hienostuneempaa musisointia. Gordon on mukana ainoastaan tekstiltään hiukan arveluttavalla kukkarolaululla First I Look At The Purse. Tyyliltään se on aika lähellä Temppareita. Tämän jälkeen laulusolisteina toimivat pätkäpesteinä ensin Joe Stubbs ja sen jälkeen Dennis Edwards. Stubbs on äänessä levyn nimikappaleessa, joka nousi listoille kesällä -66. Tästä osoituksena on näitä Ace-koostejulkaisuja kertynyt jo puolisen tusinaa. Dennis Edwards tuli mukaan aivan loppuvuodesta -66. Olin iloisesti yllättynyt kokoelman tasosta. Nämä uusiotallenteet ovat teknisesti käsittämättömän laadukkaita ottaen huomioon niiden liki 70 vuoden iän. Tämä kooste keskittyy uran jälkimmäiseen osaan. Pertti Nurmi levy tutkailut THE CONTOURS & DENNIS EDWARDS Just A Little Misunderstanding (Kent CDTOP 419) -14 Contours-yhtyeen 8-vuotinen Motown-taipale voidaan helposti jakaa kahteen osaan: Billy Gordonin kanssa ja ilman. Modern-levyfirmamoguli Jules Bihari levytti Hadda Brooksia 1940-luvun puolivälistä eteenpäin ilmeisen tolkuttomasti. Heistä kunnostautuvat etenkin Guy, joka Eddie ”Guitar Slim” Jonesin teoksella Trouble Don’t Last intoutuu laulamaankin, ja erinomaisen tyylikkäästi myötäilevä Spann, jolla tuolloin oli elinaikaa jäljellä vain noin kolmen kuukauden verran. Energisen nuorten miesten bluesin sijasta hän kehotti muusikoitaan tuomaan esille rankkaa viikonloppua seuranneen maanantai-illan leppoisenoloisia tunnelmia. Girl Come On In, I’m Here Now That You Need Me ja Keep On Tryin‘ ovat ehkä kolme parasta. Ainoastaan Schubert’s Serenade In Boogie taitaa koota taakseen big band -jatsikokoonpanon. Sitä on turha nyt odottaa, sillä albumin Bully Wully Boogie -kakkosraitaa lukuun ottamatta kaikki muut 23 esitystä ovat instrumentaaleja. Gordon oli yhtyeen johtohahmo aina vuoteen 1965, jolloin hän joutui jättämään ryhmän henkilökohtaisten sekoilujen takia. Single Gordy 7059 on oma suosikkini. Tältä kokoelmalta löytyy nimittäin albumillinen julkaisematonta materiaalia, joista osa on laatutavaraa, osa albumintäytettä. Sen sijaan julkaisemattomista löysin pari kohtuullisen hyvin onnistunutta tulkintaa: A Weak Spot In My Heart ja I Grow Deeper In Love Everyday. Milloinka olette lukeneet tästä lehdestä kappaleiden säveltäjälistauksista Ludvig Van Beethovenin, Franz Schubertin, Antonin Dvorakin, Artur Rubinsteinin, Franz Listin, Edvard Greigin tai Frederic Chopinin nimiä. Hyvä levy se kuitenkin on, ja tämä cd-painos on vielä jonkin verran edeltäjäänsä antoisampi. Varsinaiset lisäkappaleet ovat siten vain It’s Too Late Brother, Love My Baby, Rock Me (Baby) ja Got To Play The Blues, joiden yhteinen kestoaika on noin 24 minuutin luokkaa. Esityksistä löytyy niin tuttujen laulujen uusia muotoiluja kuin omatekoisiakin luomuksia. A-puoli It’s So Hard Being A Loser menestyi kuitenkin vain kohtalaisesti. Levyn arvoa nostaa erinomainen b-sivu Your Love Grows More Precious Everyday. Vaikka mukana on myös tyypillistä Motownin tusinatavaraa, niin vastapainoksi 26 uran joukosta löytyy monta useamman kuuntelun kestävää laulua. Juhani totesi arvioissaan Brooksin olleen myös erinomainen, persoonallinen laulaja. Nimenomaisesti boogie woogie -pianistina kunnostautuneen Brooksin huomattavan varhainen ja Modernmerkin ilmeisen ihkaensimmäinen vuonna 1948 julkaistu pitkäsoittoalbumi on siirretty tälle levylle seuranaan 18 muuta lähes poikkeuksetta cd:llä ennenjulkaisematonta raitaa. Aarno Alén JUNIOR WELLS Southside Blues Jam (Delmark 628) -70/-14 Tämän albumin vinyyliversio on todellakin ilmestynyt jo 45 vuotta sitten, mutta merkillistä kyllä sitä ei ole koskaan esitelty Blues Newsissä. Koosteen pääartistin Amos Wells Blackmoren eli Junior Wellsin (1934–98) ensimmäinen Delmark-kiekko ”Hoodoo Man Blues” julkaistiin 1960-luvun puolivälissä, ja se saattaa hyvinkin olla kaikkein varhaisin pelkästään LP-markkinoille suunnattu blues-produktio. Gordonin aikana Contoursien tyyli oli persoonallista tanssipohjaista koheltamista, kun taas sen jälkeen se asetettiin tavanomaiseen Motown-muottiin. Kun David Ruffin lähti soolouralle, pyydettiin Dennis Edwards hänen korvaajakseen Temppareihin. Taitaviksi ja ymmärtäväisiksi kanssasoittajiksi studioon oli kutsuttu kitaristit Buddy Guy ja Louis Myers, pianisti Otis Spann, basisti Earnest Johnson ja rumpali Fred Below. Kun Stubbsia pyydettiin mukaan Originalsyhtyeen kokoonpanoon, hän tietenkin suostui pyyntöön. Väittäisin, ettette milloinkaan. 64 • 1 2015 HADDA BROOKS Queen Of The Boogie And More (Ace CDTOP 1405) -14 Jos Juhani Ritvanen olisi saanut olla seurassamme, olisi tämä pianisti Hadda Brooksin cd mitä ilmeisimmin päätynyt hänen aina niin ihastuttavan – joskus ja joitain myös vihastuttavan – analyyttisen ihmettelyn kohteeksi. Miracles-laina Determination ei oikein luonnistunut. On arveltu, että Motownin suunnitelmissa oli Dennis Edwardsin sooloura. Levyn ensimmäinen ja ainoa kitarasoolo kuullaan cd:n toiseksi viimeisellä Moonglow-raidalla. Schubertin serenadit, Beethovenin minuetit, Rubinsteinin melodiat ja Lizstin unkarilaisrapsodiat eri sävellajien miltei yksinomaan trio-koonpanolla esitetyiksi boogieiksi
Tommy DeViton roolia näyttelevä Vincent Piazza oikeastaan varastaa pääosan Frankie Vallin roolin vetävältä John Lloyd Youngilta. Usein menestysmusikaalista tehdään myös elokuva. Elokuva on aikamoinen pettymys. Tämä sarjan kolmososa on aavistuksen verran heikompi kuin edeltäjänsä, mutta on toki kuuntelemisen arvoinen. Se on oikeastaan Jerry Ragovoyn tuotantoa; Bernsin osuus rajoittui kappaleen kirjoittamiseen. Laulusolistin nimi oli nyt lyhyemmässä muodossa Frankie Valli. Bernsin kuolema katkaisi näiden merkkien kehitystyön. Nuorukaiset Francis Castellucio ja Tommy DeVito ovat parturiharjoittelijoina ja tekevät siinä ohessa palveluksia myös paikalliselle mafiapomolle. Shoutilla julkaistiin soulia (Freddie Scott, Donald Height, Roy C), Bangilla poppia (Van Morrison, McCoys). Yksi esimerkki on Wilson Pickett. Se onkin Them-yhtyeen tunnetuksi tekemä Here Comes The Night uudella sanoituksella. Berns tuotti hänelle kolme laulua, joista nyt kuullaan Cissy Houstonin kanssa duetoitu Teardrops Will Fall. Elokuvien lopputekstien aikana kuullaan lopultakin sitä aitoa 4 Seasons -laulua. Berns nosti Isleyn veljekset kuuluisuuteen, mutta sen kaikkien tunteman hitin jälkeen menestys karttoi heitä. Aarno Alén levy tutkailut DVD-KATSAUS CLINT EASTWOOD Jersey Boys (Warner Bros 1000477592) -14 Bob Gaudion tuottama musikaali Jersey Boys pyöri vuosia Broadwaylla ja voitti myös useita pystejä. Yhtyeen kokoonpano ja nimet vaihtuivat, kunnes nimellä Four Lovers saatiin levytyssopimus ja ensimmäinen hitti You’re The Apple of My Eye. Acen tiimi on haarukoinut tuolta ajalta 26 näytettä, joista varhaisin on aina luotettavan Hoagy Landsin (I’m Gonna) Cry Some Tears ja tuorein juuri ennen Bernsin kuolemaa äänitetty Erma Franklinin Open Up Your Soul. Ainakin elokuvassa Tommy DeVito näyttelee yhtyeen johtajaa, joka holtittomalla rahankäytöllään ja käytöksellään aiheutti yhtyeen hajoamisen. Tosin countryballadi Beautiful Brown Eyes on sieltä vaisummasta päästä. Eipä tuo näyte You Better Come Home kovin ilmeellinen olekaan. Välirikko Jerry Wexlerin kanssa johti omien levymerkkien perustamiseen. Aarno Alén Tilaa Blues News! Kuusi numeroa vuodelle 2015 hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm. Ainoa balladivalinta on Garnet Mimmsin One Girl. Elokuvassa ei käytetä alkuperäisiä 4 Seasons -äänitteitä vaan kaikki laulut ovat uutta tuotantoa. Berns pääsi tuottamaan Baby Washingtonia täsmälleen yhden kerran. He perustivat yhtyeen The Variatones, joka keikkaili ahkerasti. Exciters-yhtyeen There They Go vaikuttaa kovin tutulta melodialta. Mutta ei Berns onnistunut kaupallisesti kaikkien kanssa. Oikeastaan näemme vain mukavan hilpeät pippalot kadulla, jossa lauletaan ja tanssitaan yhtyeen myöhäishitti December, 1963 (Oh What Night). Lisämateriaalia ei ole paljon tarjolla. Tässä vaiheessa yhtyeeseen olivat liittyneet bassolaulaja Nick Massi ja lauluntekijä Bob Gaudio. There He Is on kelpo esitys. Frankie Valli suostui itse maksamaan DeViton toilailut niin velkojille kuin verottajalle. Näissä minua häiritsee esiintyjän teennäinen falsetti, joka on aika kaukana Frankie Vallin äänenkäytöstä. Koska kyseessä on draamaelokuva, henkilösuhteet nousevat tärkeään osaan. Vesa Walamies HANG ON SLOOPY The Bert Berns Story, Volume 3 (Ace CDCHD 1418) -14 Bert Berns ehti toimia tuottajana vajaat kymmenen vuotta. Viimeisestä sessiosta on valittu harvemmin kuultu Aretha. Aluksi keikoilla oli tärkeää saada tyttöseuraa, muu ei ollut niin tärkeää. Solomon Burke menestyi Bernsin ohjauksessa mainiosti. Yhtye kokoontui vielä vuonna -90 esiintymään Rock & Roll Hall Of Fame -juhlassa. Se kuitenkin piilotettiin singlen b-puoliksi. Menestys tuli mukaan, kun yhtye sai laulunikkariksi Bob Gaudion ja tuottajaksi Bob Crewen. Elokuva kertoo 4 Seasons -yhtyeen tarinan. Hiukan yllättävää, että ohjaustyö annettiin Clint Eastwoodille. Toinen kestomenestyjä oli The Drifters, joka kolmen vuoden aikana takoi useita hittejä. Tämä on aivan mukava loppu elokuvalle. Vaikka Eastwood on onnistunut muutamissa ohjaustöissään erinomaisesti, tähän tuotantoon olisi pitänyt valita 84-vuotiaan veteraanin sijasta joku toinen. Lopullinen nimi 4 Seasons keksittiin elokuvan mukaan mainosneontaulusta. 1 2015 • 65 Sopivassa mielentilassa tällaisen pakkauksen anti on bluesin ystävälle oikein omiaan. Tällä kertaa materiaali keskittyy nopeatempoisiin kappaleisiin. Niin nytkin. Se alkaa Bellevillen kaupungissa New Jerseyssä vuonna -51. Esikoisohjaus Play Misty For Me sivusi musiikkia, mutta muuten hän on pysynyt länkkäreissä ja poliisielokuvissa. Tämä erinomainen esitys on tyyliltään New Yorkin uptownsoulia. Eastwood kertoo yhtyeen tarinan ammattitaidolla, mutta ei erityisen hohdokkaasti. He olivat ajautumassa rikolliselle tielle, mutta musiikki pelasti heidät. Menestys oli kuitenkin nurkan takana, sillä Pickett aloitti hittiputkensa Staxin studiolla Steve Cropperin avulla
66 • 1 2015
ENNAKKOLIPUT NYT MYYNNISSÄ: TIKETTI & VIRGIN OIL CO. TOIMITUSKULUT). SHOWTIME KLO 20:00. 1 2015 • 67 21.3 .2 15 Hel sink i o f inl anD VIr gin O il C o . WWW.F ACEBOOK.COM/FINNISHBLUESAWARDS WWW.VIRGINOIL.FI ROBBIE HILL HUFF & PUFF ERJA LYYTINEN HONEY B & T-BONES LENA & THE SLIDE BROTHERS MICKE BJÖRKLÖF & BLUESTRIP LITTLE WILLIE & NIGHT TRAIN JO´BUDDY & DOWN HOME KING III HELGE TALLQVIST & INA FORSMAN COMBO WHITE KNUCKLES TRIO Featuring on Main Stage & on Second Stage Hosted by Lauri "Arno" Ankerman & Olavi Rytkönen. K-18. LIPUT 20€ (SIS
SILTÄ KUULOSTAA Katso ohjelma apriljazz.fi ESPOO 21.-26.4.2015 Järjestäjä Espoo Big Band ry RUTHIE FOSTER PE 24.4. SELLOSALI Grammy© Nominee Best Blues Album 2009, 2012, 2014 Blues Music Awards Traditional Blues Female Artist of The Year 2011, 2012, 2013 Austin Music Awards “Best Female Vocalist” 2007, 2008, 2013