Blues News 1/2016 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

BAILEY TIMI YURO R&B-tenoristit, osa 27: MORRIS LANE & JOHNNY SPARROW Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 32: LITTLE JOHNNY JONES. Otis Clay 1942–2016 / Kriitikoiden parhaat 2015! / Muddy Lee Makkonen Divarien helmiä / BN käy tapahtumissa / Stompin’ 2016 / Levytutkailut 197301-16-01 ISSN 0784-7726 N:o 277 (1/2016) Hinta 6,80 € 49. vuosikerta BN haastattelee: ROBERT CRAY BILLY BOY ARNOLD BEN GRANFELT BN esittelee: LENA & THE SLIDE BROTHERS THE EXCITEMENTS Henkilökuvia diskografioiden takaa: J.R
12 s. 44 s. 8 s. 24 © Ra nel Ca br er a © Pa si Ry tk ön en © Je ff Ka tz © Al lig at or Re co rd s © Be n Gr an fe lt. s. 36 s. 18 s. 22 s. 44 s. 10 s. 8 s. 18 s. 10 s. 36 s. 22 s. 24 s. 12 2 Blues News 1/2016 s
Tänä keväänä kuudetta kertaa järjestettävän Stompinin suunnittelu ja valmistelu käynnistyi heti viime vuoden Stompinin jälkeen, pyrkimyksenä mahdollisuuksien mukaan entisestään laajentaa ja monipuolistaa tarjontaa. Musiikista kaavaillaan jo ’rutiininomaista lääkitysmuotoa’ esimerkiksi aivovammapotilaiden hoitoon ja kuntoutukseen. – Vaikka jo 32 kertaa järjestetyn IBC:n finaaleiden osallistujasaati voittajalistat ovat vuodesta toiseen olleet varsin pohjoisamerikkalais-painotteisia, on semifinaalija finaaliasteilla ollut viime vuosina havaittavissa hienoista ”avautumista” sekä eurooppalaiseen että muiden maanosien suuntaan. Tai tarkemmin ajatellen; en minä, eikä varmaan moni muukaan tämän lehden lukijoista mitään nimenomaista reseptiä moiseen päivittäiseen itsestäänselvään toimintaan tarvitse! Pidetään siis (musiikillisestikin) lystiä edelleen, näkemisiin keikoilla turuilla ja toreilla – ja viimeistään Stompinissa, eikös joo! Maiju Lasola SISÄLTÖ: Yhdistyksen ”läävä”-toimistolla käyntiosoitteessa Suonionkatu 6, 00530 Helsinki lauantaina 19.3. 46 BN käy tapahtumissa ............................................... USAn Memphisissä International Blues Challenge -kilpailuun tammikuun lopulla FBSn edustajana osallistunut White Knuckles Trio soitti itsensä komeasti alkukarsinnoista semifinaaleihin noin parinsadan kanssakisaajan keskuudesta. Entisen Toscanan suurherttuakunnan upeissa maisemissa tällä kertaa kisattava EBC järjestetään tänä vuonna jo kuudetta kertaa, osallistujat edustavat yhteensä 20 eri Euroopan maata. 66 Etukansi: Lena Lindroos & Matti Kettunen (Lena & The Slide Brothers) © Leif Laaksonen BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 49. Tervetuloa! Finnish Blues Societyn SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN KEVÄTKOKOUS. viikon jokaisena päivänä. 8 Lena & The Slide Brothers ........................................ 52 Levytutkailut ............................................................... Ilmoitushinnat vuodelle 2016: 1/4 sivu 130 eur 1/2 sivu 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi 350 eur 1/1 sivu, takakansi 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, J-P Berg, Ivan Chulkov, Ben Granfelt, Harri Haka, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Satu Jäske, Kari Kempas, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Jari Kolari, Leif Laaksonen, Petri Lahti, Juhani Laikkoja, Kai Leivo, Anders Lillsunde, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Teppo Nättilä, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Jorma Riihikoski, Jussi Ronkainen, Kari Rosenberg, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu 2016: N:o 1/16: vk 08 N:o 2/16: vk 16 N:o 3/16: vk 24 N:o 4/16: vk 34 N:o 5/16: vk 42 N:o 6/16: vk 51 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 2/16 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 18.3.2016! WWW.BLUESNEWS.FI Laskiaissunnuntaina, helmikuussa 2016 Roots-blues-vuosi 2016 on rullannut jo jonkin viikon ja jälkeä historiankirjoihinkin dokumentoitavaksi on jo syntynyt. htm että tapahtuman Facebook-sivuille www.facebook.com/StompinHelsinki. Ja kyllä, tiedossa on roots-musiikillista iloittelua eri muodoissaan ympäri Helsinkiä ko. 48 By The Bayou -levykatsaus #2 ................................ Sparrow ... Festariviikko ajoittuu siis jälleen huhtikuulle, tarkka ajankohta on 11.–17.4. 14 Billy Boy Arnold .......................................................... 24 R&B-tenoristit #27: Frank Molley & J. Musiikki tepsii tunnetusti vähintään vitamiiniporetabletin tai Buranan kaltaisesti myös arkipäivien jaksamisessa. IBC-katselmuksen (kuten järjestäjätaho siis edelleen tätä tapahtumaa mieluusti nimittää) finaaleihin ei paikkaa loistavasta suorituksesta huolimatta irronnut, voiton bändisarjassa vei The Delgado Brothers (Ventura County Blues Society, CA, USA) ja solo-sarjassa Ben Hunter & Joe Seamons (Washington Blues Society, USA). – Mieluusti vastaanottaisinkin lääkäriltä reseptin ’pari-kolme-neljä tuntia musiikkia maun mukaan päivittäin’... Ohjelmistoa ja tarkempia tietoja eri tapahtumaosioista päivitetään sekä BN:n nettisivuille www.bluesnews.fi/stompin2016. IBC:ssa kisattiin myös Best Self-Produced cd -sarjassa, jonka voitti Rob Lumbardin albumi ”Blues In A Bottle” (Central Iowa Blues Society, USA). Blues News 1/2016 3 BN-kriitikoiden parhaat 2015! ...................................4 Robert Cray ................................................................... Bailey ..................................................................... Kuten ehkä (jo) tunnettua, lehden tekemisen ohella FBSn suurimpiin vuotuisiin ponnistuksiin lukeutuu huhtikuisen Stompin’-festarin toteuttaminen. 12 BN ennakoi: Stompin’ 2016 ..................................... 65 BN-arkistojen helmiä: Otis Clay (1942–2016) .... Ohjelmasta – ja pääkonsertin ulkomaisista laatuesiintyjistä – on lisää juttua tämän lehden sisäsivuilla. 18 Ben Granfelt ................................................................ Kilpailujen järjestäminen musiikin saralla on sinällään toki ehkä vähintäänkin kornia, mutta näissä tapahtumissa kyse onkin lopulta kaikesta muusta kuin kilpailemisesta; bluesinkin tonteilla monessa mielessä erittäin tärkeästä yhteisen asian jakamisesta, suomalaisen erinomaisen osaamisen viennistä, verkostoitumisesta, näkyvyydestä jne.! – Maailmalle verkostoitumaan ja näkymään lähtee myös Lena & The Slide Brothers huhtikuun alussa. 22 Timi Yuro ...................................................................... 54 Muddy Lee Makkonen .............................................. 36 Blues hahmoja #32: Little Johnny Jones .............. 10 The Excitements ......................................................... klo 17 alkaen. Jäljempää käsillä olevasta lehdestä selviää, mitä kilpailuedustajallemme, yhdelle maamme osaavimmista bluesroots-yhtyeistä EBC-kevään korvalla kuuluu. Stompinin ohjelma on pääpiirteissään julkistettu, mutta joitain osatapahtumia on vielä lisäksi kehitteillä. Tiensä vie Suomen edustajana European Blues Challengeen, Italian Torrita di Sienaan 8.–9.4. Aiemminkin Blues Newsissa sekä pääkirjoitusettä artikkelitasolla esillä olleesta aiheesta eli musiikin henkisistä ja fyysisistä positiivisista terveysvaikutuksista on saatu jälleen lukea monista eri aikakausja sanomalehdistä kuluvan talven aikana; monipuolisten myönteisten vaikutusten kirjo on entisestään yllättänyt mm. 44 Divarien helmiä #26 ................................................. Viime mainitussa cd-levysarjassahan FBSn edustajana oli tänä vuonna koskettavia tunnelmia ja tasokasta soitantaa sisältävä Jay Kay & Blues Gangin albumi ”From The Shadows”. 32 J.R. aivotutkijoita. Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. vuosikerta Ilmestyy 6 kertaa vuodessa Julkaisija Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti, verkkosivut Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja BN:n tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Blues News -lehden vuositilaus on 40 euroa
Kaikkiaan noteeratuiksi tulivat huimat 183 julkaisua. Tuttujen sääntöjen mukaan jokaiselle lehden vakiokriitikoista annettiin mahdollisuus nimetä äänestykseen korkeintaan 20 suosikkiaan, jotka on esitetty ohessa artistija yhtyekohtaisessa aakkosjärjestyksessä. (Bear Family 5-CD) Tampa Red – Unsung Guitar Hero (Ace 2-CD) Nicole Willis & The Soul Investigators – Happiness In Every Style (Timmion) 4 Blues News 1/2016. (Revox) Webb Wilder – Mississippi Moderne (Landslide) Wentus Blues Band & Dick Heckstall-Smith – Man Of Stone (Ramasound) White Knuckles Trio – Got It Bad (Turenki) Barrence Whitfield & The Savages – Under The Savage Sky (Bloodshot) Harri Haka: Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Bonita & The Blues Shacks – s/t (CrossCut) Rockin’ Johnny Burgin – Greetings From Greaseland California (WestTone) The Cash Box Kings – Holding Court (Blind Pig) Henry Gray & Bob Corritore – Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) James Harman – Bonetime (Electro-Fi) Jay Kay & Blues Gang – From The Shadows (Blues Angels) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Freddie King – Going Down At Onkel Po’s (Rockbeat) Erja Lyytinen – Live In London (Tuohi) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) Pinetop Perkins & Jimmy Rogers – Genuine Blues Legends (Elrob) Igor Prado Band – Way Down South (Delta Groove) The Rolling Stones – Previously Unreleased (Coda) Gary Smith / David Barrett / Aki Kumar – It Takes Three (Greaseland) Helge Tallqvist – In Footsteps (Q) Trickbag – Candyville (Magic) Junior Wells – The Blues Is Alright (Rockbeat) Carolyn Wonderland – Live Texas Trio (Bismeaux) J-P Berg: Omar Coleman – Born & Raised (Delmark) Shemekia Copeland – Outskirts Of Love (Alligator) Jon Cleary – GoGo Juice (FHQ) The Robert Cray Band – 4 Nights Of 40 Years Live (Provogue) Billy Gibbons & The BFG’s – Perfectamundo (Concord) James Harman – Bonetime (Electro-Fi) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Syl Johnson – Complete Twinight 45’s (Numero 2-LP) Lightnin’ Slim – I’m A Rolling Stone: Louisiana Swamp Blues, The Singles As & Bs 1954–1962 (Jasmine 2-CD) Saun & Starr – Look Closer (Daptone) Slim Harpo – Buzzin’ The Blues: The Complete... (Revox) Mavis Staples – Your Good Fortune (Anti) Pops Staples – Don’t Lose This (Anti) Steve Walwyn – Instinct To Survive (Baby Grand) Leo Bud Welch – I Don’t Prefer No Blues (Big Legal Mess) Marko Aho: Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Delta Moon – Low Down (Jumping Jack) Steve Earle & The Dukes – Terraplane (New West) Pete Gage – Left Over Blues (omakustanne) Billy Gibbons & The BFG’s – Perfectamundo (Concord) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Maisteri T. Honey Aaltonen: Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) Rory Block – Hard Luck Child (Stony Plain) Shemekia Copeland – Outskirts Of Love (Alligator) The Robert Cray Band – 4 Days Of 40 Years Live (Provogue Guy Davis Kokomo Kidd (M.C.) Ronnie Earl & The Broadcasters – Father’s Day (Stony Plain) Dom Flemons – The American Songster (Fat Possum/Music Maker) Rhiannon Giddens – Tomorrow Is My Turn (Nonesuch) Henry Gray & Bob Corritore – Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Jimi Hendrix Experience – Live At Atlanta Pop Festival (Sony Legacy) Bettye LaVette – Worthy (Cherry Red) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) Duke Robillard – The Acoustic Blues And Roots Of… (DixieFrog) The Sonics – This Is... – Voodoo-mies (Blue North) Willie Nelson & Merle Haggard – Django And Jimmie (Sony Music) Omar & The Howlers – Kitchen Sink (Big Guitar Music) Keith Richards – Crosseyed Heart (Mindless) Andres Roots & Raul Terep Winter Is Coming (Roots Art EP-CD) Tom Russell – Rose Of Roscrae (Frontera) Jari Rättyä & Käärmekeitto – Muistan Kerran Baabelissa (Puuma) Seasick Steve – Sonic Soul Surfer (There's A Dead Skunk) The Sonics – This Is... Eniten pisteitä keränneet levyt (kategorioissa paras kansainvälinen julkaisu, paras kotimainen julkaisu sekä paras uusintajulkaisu) löytyvät katselmuksen lopusta sivulta 7. BN-KRIITIKOIDEN VUODEN 2015 PARHAAT! B lues News -toimittajakunnan makujen mukaiset vuoden parhaimmat musiikkijulkaisut (CD:t, LP:t, EP:t, singlet tai DVD:t) on saatu jälleen kartoitettua
(Revox) Vintage Trouble – 1 Hopeful Rd. Hutto – Bluesmaster (JSP) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Jay Kay & Blues Gang – From The Shadows (Blues Angels) Martin Lang – Chicago Blues Sessions (Random Chance) Bettye LaVette – Worthy (Cherry Red) Billy Price & Otis Clay – This Time For Real (Vizztone) Tad Robinson – Day Into Night (Severn) Garnett Mimms – Lookin’ For You (Ace) Mr. (Revox) The 24th Street Wailers – Where Evil Grows (LMB) The White Knuckles Trio – Got It Bad (Turenki) Barrence Whitfield & The Savages – Under The Savage Sky (Bloodshot) Jari Kolari: Al Blake – Blues According To Blake... (Blue Note) Barrence Whitfield & The Savages – Under The Savage Sky (Bloodshot) 5. A Road Less Traveled (Soul Sanctuary, -13) Rockin’ Johnny Burgin – Greetings From Greaseland (omakustanne) Toronzo Cannon – John The Conquer Root (Delmark, -13) Pee Wee Crayton – Texas Blues Jumpin' In Los Angeles (Ace) Gary Smith / David Barrett / Aki Kumar – It Takes Three (Greaseland) Jay Gordon & Blues Venom – Woodchoppers Ball (omakustanne) Henry Gray & Bob Corritore – Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Mike Henderson Band – If You Think It’s Hot Here... (EllerSoul) Little Willie John – Let’s Rock While The Rockin’s Good (El Toro R&B) Freddie King – Going Down At Onkel Po’s (Rockbeat) Knickerbocker All-Stars – Go Back Home To The Blues (JPS) Jim Liban & Joel Paterson Trio – I Say What I Mean (Ventrella) The Lucky Losers – A Winning Hand (West Tone) Lynwood Slim – Hard To Kill (Ripcat) RJ Mischo – Everything I Need (RJ/omakustanne) Johnny Tanner (with Jr. Watson & Rusty Zinn) – Juke Joint Rambler (omak.) Hans Theessink & Terry Evans – True & Blue, Live (Blue Groove) Junior Wells – The Blues Is Alright (Rockbeat) Zora Young & Little Mike & The Tornadoes – Friday Night (Elrob) Eija Jauhiainen: Joe Bonamassa – Radio City Music Hall (Provogue CD+DVD/2-LP) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silverstone) Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – Songs Our Mama Taught Us (Wideline) Ismo Haavisto – Mean Blue Train (Lake Water) Beth Hart – Better Than Home (Provogue) Sonny Landreth – Bound By The Blues (Provogue) Lighthouse – Lighthouse (Moody Marracas) Erja Lyytinen – Live In London (Tuohi) Liz Mandeville – Heart’O’Chicago (Blue Kitty, -14) Robban – Broken Hearted Again (Ramasound) Dani Wilde – Songs About You (Bri-Tone) Carolyn Wonderland – Live Texas Trio (Bismeaux) Kari Kempas: Shaun Booker & Sean Carney – Blue Plate Special (Nite Owl) Rockin’ Johnny Burgin – Greetings From Greaseland California (WestTone) The Cash Box Kings – Holding Court (Blind Pig) Omar Coleman – Born & Raised (Delmark) Heather Crosse – Groovin’ At The Crosse Roads (Ruf) Sam Dees – It’s Over (Kent) Ronnie Earl & The Broadcasters – Father’s Day (Stony Plain) Chris Foreman – Now Is The time (Sirens) J.B. Sipp – The Mississippi Blues Child (Malaco) Helge Tallqvist – In Footsteps (Q) Junior Wells – Cut That Out (Soul Jam) Barrence Whitfield & The Savages – Under The Savage Sky (Bloodshot) Timo Kauppinen: Alabama Shakes – Sound & Color (Rough Trade) Eric Bibb & Jean Jacques Milteau – Lead Belly’s Gold (Dixiefrog) Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) The Cash Box Kings – Holding Court (Blind Pig) Shemekia Copeland – Outskirts Of Love (Alligator) The Fanatic IV – Go Where The Action Is! (El Toro EP) Billy Gibbons & The BFG’s – Perfectamundo (Concord) Rhiannon Giddens – Tomorrow Is My Turn (Nonesuch) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) James Harman – Bonetime (Electro-Fi) Pekko Käppi & K:H:H:L – Sanguis Meus, Mama! (GAEA) Sonny Landreth – Bound By The Blues (Provogue) The Lo-Lites – Can’t Saddle Me! (B-Top) Erja Lyytinen – Live In London (Tuohi) JD McPherson – Let The Good Times Roll (Rounder) Songhoy Blues – Music In Exile (Transgressive) The Sonics – This Is... – Voodoo-mies (Blue North) Jai Malano – Rocket Girl (Rhythm Bomb) JD McPherson – Let The Good Times Roll (Rounder) Eero Raittinen & The White Knuckles Trio – Live At Suisto (Turenki) The Sonics – This Is... Blues News 1/2016 5 Pete Hoppula: Johnny Adams – I Won’t Cry: The Complete Ric & Ron Singles 1959–1964 (Ace) Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) The Bellfuries – Workingman’s Bellfuries (HiStyle) Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Leon Bridges – Coming Home (Columbia) Jimmy Burns – It Ain’t Right (Delmark) Nico Duportal & The Rhythm Dudes – Guitar Player (Rhythm Bomb) The Fanatic IV – Go Where The Action Is! (El Toro EP) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Nikki Hill – Heavy Hearts, Hard Fists (Deep Dryed) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Tom Jones – Long Lost Suitcase (Virgin) Maisteri T
1 (Provogue LP) Rob Tognoni – Birra For Lira (Blues Boulevard) Walter Trout – Battle Scars (Provogue CD/2-LP) Dale Watson – Call Me Insane (Ameripolitan) 6 Blues News 1/2016 Maiju Lasola: Alabama Shakes – Sound & Color (Rough Trade) Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Steve Earle & The Dukes – Terraplane (New West) The Fanatic IV – Go Where The Action Is! (El Toro) Fried Okra Band – Back Into The River (Target) Jay Kay & Blues Gang – From The Shadows (Blues Angels) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) JD McPherson – Let The Good Times Roll (Rounder) Maisteri T. – Voodoo-mies (Blue North) Tuomari Nurmio & Hoedown – Tales Of Judge Bone, Vol. B.B. – Voodoo-mies (Blue North) Seasick Steve – Sonic Soul Surfer (There’s A Dead Skunk) Southpaw Steel’n’Twang – Stat(u)e Of Mind (Bafe’s Factory) Texas Oil – Rocket Fuel (Goofin’) The White Knuckles Trio – Got It Bad (Turenki). Sipp – The Mississippi Blues Child (Malaco) Muddy Waters Blues Band feat. King – Here’s One You Didn’t Know About (Ace) Little Freddie King – Messin’ Around Tha Living Room (Madewright) Leadbelly – The Smithsonian Folkways Collection (Smithsonian Folkways 5-CD) J.B. 1 (Sony) Eero Raittinen & The White Knuckles Trio – Live At Suisto (Turenki) Tommy Schneller – Cream Of The Crop (Cable Car) Texas Oil – Rocket Fuel (Goofin’) The White Knuckles Trio – Got It Bad (Turenki) Kai Leivo: Alborosie & King Jammy – Dub Of Thrones (VP) Blues Karloff – Light And Shade (Blues Boulevard) Blues Overdrive – Clich! (Gateway) Omar Coleman – Born & Raised (Delmark) Scott Ellison – Elevator Man (Red Parlor) Fried Okra Band – Back Into The River (Target) Stacy Jones – Whiskey, Wine, And Water (omakustanne) The Levitators – Blue Skies (Massive, -14) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) Troy Redfern Band – Backdoor Hoodoo (Blues Boulevard) Tapper Zukie – Man Ah Warrior (Jamaican Recordings) Teppo Nättilä: Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) Asleep at the Wheel + guests – Still The King (Bismeaux) Joe Bonamassa – Muddy Wolf At Red Rocks (Provogue 2-CD/3-LP/2-DVD) Joe Bonamassa – Radio City Music Hall (Provogue CD+DVD/2-LP) Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – Songs Our Mama Taught Us (Wideline) Billy Gibbons & The BFG’s – Perfectamundo (Concord) The Government – World In A Grain Of Sand (GVT) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Warren Haynes – Ashes & Dust (Provogue CD/2-LP) Tom Jones – Long Lost Suitcase (Virgin) Little Richard – Directly From My Heart: The Best Of The Specialty & Vee-Jay Years (Specialty 3-CD) JD McPherson – Let The Good Times Roll (Rounder) Mr. Pertti Nurmi: James Armstrong – Guitar Angels (Catfood) Eugene Hideaway Bridges – Hold On A Little Bit Longer (Armadillo) Daddy Mack Blues Band – A Bluesman Looks At Seventy (Inside Sounds) Henry Gray & Bob Corritore – Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Zac Harmon – Right Man, Right Now (Blind Pig) Harmonica Shah – If You Live To Get Old, You Will Understand (Electro-Fi) J.B. 1 (Sony) Juhani Laikkoja: Vee Allen – Bluesin’ In The Big Easy (Leland) Bey Paule Band – Not Goin’ Away (Blue Dot) Omar Coleman – Born & Raised (Delmark) Sam Cooke (+ eri esittäjiä) – The Songwriter (Not Now Music 2-CD) Al Hudson & The Soul Partners – The Atco Years (Expansion) Sharon Jones & The Dap-Kings – It’s A Holiday Soul Party (Daptone) Bettye LaVette – Worthy (Cherry Red) The Notations – Still Here 1967–1973 (Numero) Saun & Starr – Look Closer (Daptone) Mavis Staples – Your Good Fortune (Anti CD-EP) Henry Townsend – Original St. Lenoir – I Wanna Play A Little While: The Complete Singles Collection 1950–1960 (Jasmine 2-CD) Russell Malone – Love Looks Good On You (HighNote) Mr. Breathless & Esa Pulliainen C-Combo – Keep On Rockin’ (Turenki) Willie Nelson & Merle Haggard – Django And Jimmie (Sony Music) Carl Perkins & Friends – Blue Suede Shoes: A Rockabilly Session (Snapper CD+DVD/2x10” LP) Rock Candy Funk Party – Groove Is King (Provogue CD/2-LP) Kenny Wayne Shepherd Band – A Little Something From The Road, Vol. Louis Blues Live (Wolf) Universal Togetherness Band – s/t (Numero) Wee Willie Walker – If Nothing Ever Changes (Little Village Foundation) Charles Wilson – Sweet & Sour Blues (Blues Critic) eri esittäjiä – Best Of Revelation Records 1959–1962 (Narro Way) Mikke Nöjd: Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Ron Cartel – Don’t Make The Monkey Drunk (Blues Boulevard, -14) The Robert Cray Band – 4 Nights Of 40 Years Live (Provogue) Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – Songs Our Mama Taught Us (Wideline) Pete Gage – Left Over Blues (omakustanne) Josh Hoyer & The Shadowboxers – s/t (omakustanne) Hurriganes – Long Play Collection (Love/Universal 6-LP) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Jolly Roger – Third Strike (omakustanne) JP & His Damehunters – Low Road (omakustanne) Ile Kallio Big Rock Band – Shook Up! (Epic) Linda Gail Lewis – Gas Station Flowers (Rauchos) Lightboxer Breakwater (Texicali) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) Melrose – Got It Made (Fullsteam) The Northern Governors – All Rise (Texicali) Tuomari Nurmio & Hoedown – Tales Of Judge Bone, Vol. Hutto – Chicago Slide, Final Shows 1982 (Rockbeat 2-CD, -14) Albert King – Live At The Fabulous Forum 1972 (Rockbeat) B.B. King – Live At Ebbets Field 1973 (Klondike) Jackie Payne – I Saw The Blues (Blue Dot) John Primer & Special Friends – Muddy Waters 100 (Raisin’ Music) Otis Rush – Double Trouble, Live Cambridge 1973 (Rockbeat) eri esittäjiä – Deep South Piano: The Music Of Little Brother Montgomery, His Family, Friends And Peers (Agram Blues 2-CD) Riku Metelinen: Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) Joe Bonamassa – Muddy Wolf At Red Rocks (Provogue 2-CD/3-LP/2-DVD) Joe Bonamassa – Radio City Music Hall (Provogue CD+DVD/2-LP) Ben Granfelt Band – 20th Anniversary Tour (Sprucefield 2-CD+DVD) Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information (Rockadillo, -14) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Highway – My Buddy Buddy Friends (Backbeat) Joensuu Riihimäki – Greetings From The Edge Of The World (Running Moose) Maisteri T
(Ace) Dr. Eero Raittinen & The White Knuckles Trio – Live At Suisto (Turenki) 3 p. 11. John Scofield – Sco-Mule (Provogue) JJ Grey & Mofro – Ol’ Glory (Provogue) Dr. Henry Gray & Bob Corritore – Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) 3 p. Bettye LaVette – Worthy (Cherry Red) 3 p. Sipp – The Mississippi Blues Child (Malaco) 2 p. Erja Lyytinen – Live In London (Tuohi) 4 p. Billy Gibbons & The BFG’s – Perfectamundo (Concord) 4 p. Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) 9 p. Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) 9 p. Rhiannon Giddens – Tomorrow Is My Turn (Nonesuch) 2 p. The White Knuckles Trio – Got It Bad (Turenki) 4 p. Joe Bonamassa – Radio City Music Hall (Provogue CD+DVD/2-LP) 3 p The Cash Box Kings – Holding Court (Blind Pig) 3 p. Pete Gage – Left Over Blues (omakustanne) 2 p. 4. 2. Maisteri T. The Fanatic IV – Go Where The Action Is! (El Toro EP) 3 p. Tom Jones – Long Lost Suitcase (Virgin) 2 p. Steve Earle & The Dukes – Terraplane (New West) 2 p. Willie Nelson & Merle Haggard – Django And Jimmie (Sony Music) 2 p Saun & Starr – Look Closer (Daptone) 2 p. JD McPherson – Let The Good Times Roll (Rounder) 4 p. Seasick Steve – Sonic Soul Surfer (There’s A Dead Skunk) 2 p. Mr. Dr. Ile Kallio Big Rock Band – Shook Up! (Epic) 2 p. Gary Smith / David Barrett / Aki Kumar – It Takes Three (Greaseland) 2 p. Rockin’ Johnny Burgin – Greetings From Greaseland California (WestTone) 2 p. 15. Helander – Country Boy (Bluelight) 2 p. Mavis Staples – Your Good Fortune (Anti CD-EP) 2 p. Texas Oil – Rocket Fuel (Goofin’) 2 p. Fried Okra Band – Back Into The River (Target) 2 p. Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – Songs Our Mama Taught Us (Wideline) 4 p. The Sonics – This Is... TT Tarkiainen: Big Buddy Playing with Friends – Bad Luck Hoodoo (omakustanne) Bluesberries – Juke Joint Blues (omakustanne) Jo’ Buddy – Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Robben Ford – Into The Sun (Provogue) Dave Forestfield & Jarkka Rissanen – Songs Our Mama Taught Us (Wideline) Gov’t Mule feat. Micke Bjorklof & Blue Strip – Ain’t Bad Yet (Hokahey!) 7 p. King – Live & Well (Bear Family LP) John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) Dave Peabody – Right Now Blues (Blind Lemon) Eero Raittinen & The White Knuckles Trio – Live At Suisto (Turenki) Shoutin’ Red – Introducing... Sonny Landreth – Bound By The Blues (Provogue) 3 p. Helander – Country Boy (Bluelight) B.B. Shemekia Copeland – Outskirts Of Love (Alligator) 3 p. 3. Joe Bonamassa – Muddy Wolf At Red Rocks (Provogue 2-CD/3-LP/2-DVD) 2 p. Alabama Shakes – Sound & Color (Rough Trade) 2 p. 1 (Sony) 3 p. Vuoden 2015 kansainvälinen julkaisu: 1. Ronnie Earl & The Broadcasters – Father’s Day (Stony Plain) 2 p. Omar Coleman – Born & Raised (Delmark) 4 p. Tuomari Nurmio & Hoedown – Tales Of Judge Bone, Vol. 7. Carolyn Wonderland – Live Texas Trio (Bismeaux) 2 p. 1 (Sony) Rob Tognoni – The Lost Album (Blues Boulevard) Vesa Walamies: Birdlegg – Extra Mayo (Rymdklang) Bert Deivert – Blood In My Eyes For You (Rootsy) Empire Roots Band – Music From The Film Harlem Street Singer (Acoustic Sessions) Buddy Guy – Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) Buddy Guy & Junior Wells – Pure Raw Blues (Not Now Music, -14) Wynonie Harris – Don’t You Want To Rock. Barrence Whitfield & The Savages – Under The Savage Sky (Bloodshot) 4 p. (Revox) 4 p. Blues News 1/2016 7 Vuoden 2015 kotimainen julkaisu: 1. James Harman – Bonetime (Electro-Fi) 3 p. 3. Helander – Country Boy (Bluelight) Ile Kallio Big Rock Band – Shook Up! (Epic) Sonny Landreth – Bound By The Blues (Provogue) Erja Lyytinen – Live In London (Tuohi) Maisteri T. 2. 8. (Rootsy) eri esittäjiä – Classic Blues From Bluesville (Not Now Music, -14) eri esittäjiä – Johnny Jones: Doin’ The Best I Can (JSP) eri esittäjiä – The Chief Blues Story (One Day, -14) Vuoden 2015 uusintajulkaisu: 1. 7. – Voodoo-mies (Blue North) Tuomari Nurmio & Hoedown – Tales Of Judge Bone, Vol. John Mayall’s Bluesbreakers – Live In 1967 (Forty Below) 5 p. – Voodoo-mies (Blue North) 5 p. Helge Tallqvist – In Footsteps (Q) 2 p. Dave Alvin & Phil Alvin – Lost Time (Yep Roc) 5 p. Jay Kay & Blues Gang – From The Shadows (Blues Angels) 3 p
8 Blues News 1/2016 ”Jokainen tuleva sukupolvi etääntyy bluesin juurilta yhä kauemmas, koska muusikot saavat ympäriltään kaikenlaisia vaikutteita musiikkiinsa. Curtis esitteli meille eri artisteja ja levyjä, joihin emme olleet aiemmin tutustuneet, ja minä taas hänelle. Vaihdoitteko musiikillisia ideoita. – Olimme suuria Muddy Waters -faneja. – Kyllä, kuuntelimme musiikkia yhdessä ja juttelimme siitä. Hänen kokoelmansa oli mahtava. – Curtis on loistava. Blues on kuitenkin yhä mukana.”. Taitava laulaja, kitaristi ja lauluntekijä on käynyt Suomessa kymmenisen kertaa – Järvenpään Puistobluesissakin neljästi, vuosina 1986, 1991, 2005 ja 2015. Yhtyeesi on juuri viettänyt 40-vuotisjuhlaa. – Meillä ei ole tällä hetkellä sellaisia suunnitelmia. Kun muutin Eugeneen, Oregoniin Richard Cousinsin kanssa, Curtis oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, jonka siellä tapasin. – Kyllä, olemme juhlineet sitä keikkaillen. Meillä oli hauskaa yhdessä. Steve tuotti myös levyt ”Take Your Shoes Off” (1999) ja ”Shoulda Been Home” (2001). Kingin ja Mighty Sam McClainin. Olemme voineet tehdä työtä ja nauttia sen tekemisestä. Viihdymme kiertueilla ja olemme onnellisia siitä, että olemme saaneet olla alalla näin pitkään. Meillä oli tapana viettää aikaa yhdessä ja kävimme kuuntelemassa Curtisin levyjä. Aika kuluu ja olemme menettäneet monia huippuja – viimeisimpinä nyt mm. ROBERT CRAY Neljä vuosikymmentä tien päällä KARI KEMPAS R obert Cray on juhlistanut 40 vuotta jatkunutta uraansa konsertti-cd/dvd:llä sekä kiertueella. Oliko levyllä tuottaja. Joissain niistä soittaa myös bändin aiempia kokoonpanoja. Teimme joukon yhteisesiintymisiä Cray Bandin ja The Nighthawksin kanssa, ja meillä oli myös sekakokoonpano, jota kutsuimme nimellä The Crayhawks. Mukana on vanhempaa materiaalia ja dvd:llekin sisältyy muutamia vanhempia pätkiä vuosien varrelta. Siinä olivat mukana Curtis, Richard Cousins sekä David Olson, joka soitti Curtisin kanssa siihen aikaan. Suosikkeja olivat myös Howlin’ Wolf, Albert Collins, John Lee Hooker, Otis Rush, Freddie King, Albert King sekä tietysti B.B. Julkaisimme juhlan kunniaksi myös levyn ”4 Nights Of 40 Years Live”. Levylläkin kuullaan erikoisvieraita. – Itse asiassa se oli jo hänen kolmantensa. Viimeisin studio-cd:si ”In My Soul” oli myös Steve Jordanin tuottama. Viimeisimmän visiitin yhteydessä myös Blues Newsille tarjoutui muutaman mutkan kautta tilaisuus pieneen juttutuokioon Robertin kanssa ennen hänen keikkaansa. King. Lisäksi mukana on epämuodollisempaa jutustelua sekä menneiden muistelua, vähän taustatietoa. Kuuntelimme Otis Spannia, Little Walteria, Sonny Boy Williamsonia, James Brownia, Bobby ”Blue” Blandia ja monenlaista muutakin musiikkia, myös Jimi Hendrixiä ja Howard Tatea. Onko teillä ollut eritysjärjestelyjä sen kunniaksi. Curtis Salgado, joka on myös esiintynyt Puistobluesissa muutama vuosi sitten, kertoi taannoin bändienne aiemmista yhteisistä vaiheista ja vaikutteista. Sitten saimme tilaisuuden soittaa ja jammata yhdessä. Steven kanssa on mahtavaa työskennellä, hänellä on ideoita. – Kyllä, muutamia, kuten Kim Wilson ja Lee Oskar, sekä puhallinsektiota, johon kuuluvat Steve Madaio, Trevor Lawrence ja Tom Scott. – Kyllä, tuottajana toimi Steve Jordan, joka oli hyvin aktiivisesti mukana levyn teossa. Se on live-cd ja -dvd neljältä keikalta Etelä-Kaliforniassa joulukuussa 2014. Ketkä olivat omia suosikkejasi. Loistavia muusikoita oli paljon. Moni nimiartisti esiintyi vielä noihin aikoihin. B.B. Hänellä oli silloin The Nighthawks -niminen bändi – ei siis se sama kuin itärannikon tunnetumpi The Nighthawks. Oletteko jo suunnitelleet seuraavaa albumia
Nyt sen vihdoin löysin. Jokainen tuleva sukupolvi etääntyy bluesin juurilta yhä kauemmas, koska muusikot saavat ympäriltään kaikenlaisia vaikutteita musiikkiinsa. Niitä teemme edelleen, vaikka levy-yhtiöt haluavat yhä musiikin singleinä myydäkseen ne helpommin. – Löysin juuri ”The Cool Sound Of Albert Collins” -levyn, jonka kannessa on drinkkilasi. Loistavia artisteja keikkailee edelleen, kuten esimerkiksi Clarence Carter ja Syl Johnson. On tavallaan palattu siihen, kun aikoinaan ostettiin single, jossa oli kappale tai pari. Mitä mieltä olet musiikin lataamisesta. Totta kai he pitävät Muddy Watersista ja Howlin’ Wolfista, mutta tyyli on erilainen. Bändilläni oli sopimus Hightonen kanssa, kun teimme ”Showdown”levyä. On helppo tuudittautua siihen uskoon, että heihin törmää pian taas seuraavalla festivaalilla, mutta kannattaa käyttää tilaisuudet hyväksi ja käydä katsomassa ja kuuntelemassa heitä aina kun mahdollista. Bändin muusikot asuvat eri puolilla maailmaa, joten on vaikea saada heidät paikalle yhtä tai kahta keikkaa varten, joten teemme kiertueita. Tänä vuonna (2015) teemme Eurooppaan kaksi matkaa. Se on fantastista. Kosketinsoittajamme Dover Weinberg on kuulunut bändiin hieman yli vuoden verran. Nykyisen kokoonpanosi jäsenistä Richard Cousins oli mukanasi Puistobluesissa jo vuosina 1986 ja 1991. ”Showdown” on varmaan edelleen yksi Alligatorin suurimmista menestyksistä. Mitä mieltä olet näistä yhtiöistä. Olen siitä kiitollinen. – Kyllä, hän soitti tässä välissä Etta Jamesin ja muiden kanssa. Ei sillä tavalla synny kokonaiselämystä. – Ei, ei kovinkaan paljoa. Tein kyllä sessiomuusikkona yhden raidan Katie Websterin levylle ja ehkä jotain muutakin – Eric Claptonin ”Journeymanille”, ja tietysti Albert Collinsin ja Johnny Copelandin ”Showdown”-LP:lle. – Musiikin lataaminen on minulle hieman vierasta, koska olen vanhaa koulukuntaa. Singlet olivat iso juttu jonkin aikaa, sitten tulivat albumit, kokonaiset setit. Toista John Lee Hookeria, Muddy Watersia tai B.B. Paljon sellaista vanhaa materiaalia, jota ei edes uskonut olevan olemassa. Muistelisin, että Curtis Salgadolla oli tuo levy aikoinaan ja olen aina halunnut sen. Myös YouTubesta löytää paljon mielenkiintoista musiikkia. Kingin harteilla. – En, viimeksi esiinnyin festivaalilla pari vuotta sitten New Yorkissa. Yrittikö Alligator Records tehdä sopimuksen kanssasi menestyksekkään ”Showdown”levyn jälkeen. Teimme siinä ohessa myös omia keikkoja. – Monet vanhat bluesin mestarit ovat kuolleet, ja nuoria on nousemassa, mutta nykyisin tyyli on enemmänkin rockbluesia. – Mascot/Provogue on vanhan koulukunnan levy-yhtiö, joka välittää ja huolehtii tuotannosta ja markkinoinnista. Blues News 1/2016 9. Vuonna 1977 matkustimme Vancouverista Brittiläiseen Kolumbiaan ja San Franciscon bluesfestivaalille. Se oli hauskaa, koska myös B.B. Siellä on melkein mitä tahansa kuvitella voi. – Kyllä, rumpalimme Les Falconer on ollut bändissä nyt pari vuotta. Olemme edelleen keräilijöitä. Se oli mahtavaa. – Ei oikeastaan. Sanoit olevasi levykeräilijä. Saan vinkkejä päivän uutistapahtumista, ihmissuhteista ja kulloisistakin tunnelmista – elämästäni yleensä. – Niin ajat muuttuvat. Millaisia löytöjä olet tehnyt. Mitä mieltä olet bluesin nykytilasta. Myymme myös runsaasti cd:eitä, mikä on hienoa. Muut soittajat ovat kuitenkin nyt uusia. Yritimme päästä Alligatorille jo ennen Hightonelle tekemäämme ”Bad Influencea”, mutta silloin meidät torjuttiin. Blues on kuitenkin yhä mukana. – Vinyylilevyt ovat palaamassa. Olette tehneet levyjä myös Mercury Recordsille ja Mascot/Provoguelle. On levyjä, joita on omistanut joskus vuosia sitten ja joista on luopunut jostain syystä, ja on mahtavaa löytää niitä uudelleen. Laitamme paketin kasaan, kuten ennen vanhaan, ja valitsemme sen järjestyksen, jossa haluamme sen soitettavan. Onko sinulla live-tallenteita noilta ajoilta. King oli mukana ja saimme tilaisuuden viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Olen iloinen vinyylin paluusta. Soitamme kaikkialla Kaliforniassa. Silloin ”The Bad Influencen” aikaan mukana olivat Richard, David Olson sekä Warren Rand alttosaksofonissa ja Mike Vannice koskettimissa ja tenorisaksofonissa. Kuviot siellä ovat erilaiset kuin Chicagossa. Koko elämäntyyli on erilainen. Onko tapasi tehdä kappaleita muuttunut vuosien mittaan. Pohjoismaissa en ole käynyt kovin usein. Mitä mieltä olet levymyynnin tilasta. Se on juuri tältä festivaalilta. Onko sinulla vakituista keikkapaikkaa kotona Kaliforniassa. Jaoimme saman pukuhuoneen ja sain paljon hyviä muistoja. Jokaisella on oma tyylinsä tehdä sitä ja jokainen on arvioitava omien ansioidensa perusteella. Oma levymme oli jo siinä vaiheessa julkaistu ja pääsimme jälleen esiintymään San Francisco Blues Festivaleille. – En, se oli ensimmäinen levytykseni. Ja tekee hyviä levyjä. Kingiä ei tule. Siellä on myös joitain haastattelujani sekä livepätkiä. Myyn aika paljon levyjäni vinyyleinä ja ostan niitä usein itsekin. Nykyisin levyjä menee hyvin kaupaksi myös kiertueilla. – Ei, se tapahtui myöhemmin, kun työskentelin Phonogramilla. – Ei ole. Eroja on siinä, mistä ideat niihin tulevat, mutta itse kappaleiden tekeminen ei ole muuttunut. On hienoa, että hän on taas mukana bändissä. Sehän julkaistiin uudelleen nimellä ”Truckin’ With Albert Collins”. Hän oli mukana yhtyeessä aiemmin 70-luvulla, ja minulla on noilta ajoilta vanhoja valokuvia, joissa minä, Richard ja Dover olemme korkeapohjaisissa kengissä ja nahkatakeissa. Sanotaan, että cd:llä menee huonommin ja vinyylit palaavat takaisin. Myit ehkä itsekin vinyylilevyjäsi, kun cd tuli, ja nyt haluat ostaa niitä takaisin. – Minulla oli tilaisuus tavata aika monta näistä huippunimistä ja myös soittaa heidän kanssaan. Sen sijaan jotain materiaalia löytyy vuodelta 1982. – Kyllä, käyn siellä itsekin ja etsin vanhaa bluesia ja jazzia. Hän soitti pitkään Keb’ Mo’n kanssa. Olitko tehnyt levytyksiä jo ennen Tomatolevymerkillä julkaistua ”Who’s Been Talkin’” -albumia. Richard Cousins asuu Zürichissä ja kosketinsoittaja Portlandin ulkopuolella Oregonissa. – Kierrämme kaikkialla USA:ssa ja Kanadassa ja käymme Euroopassa. Dover oli bändissä silloin kun säestimme Albert Collinsia hänen Länsirannikon kiertueillaan puolentoista vuoden ajan. Oletko ollut viime vuosina mukana Eric Claptonin Crossroads-festivaalilla. Näin teemme edelleen ja sitten joku lataa kappaleen ja ehkä myöhemmin toisen – irrottaa ne kokonaisuudesta. Se oli niihin aikoihin vielä pieni yhtiö, mutta kasvoi siitä. Facebook-sivullani on valokuva, jossa käteni on B.B
Kevään kohokohtiin tapahtumarintamalla lukeutuu eittämättä myös huhtikuinen European Blues Challenge, jonne yhtye selvitti tiensä voitettuaan Finnish Blues Society ry:n ja Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry:n (Puistoblues) yhteistyössä järjestämän Suomen karsinnan kesällä 2015. Tallinna, Chicago 1933 8.–9.4. Lenan ja Matin kertoman mukaan levyllä on konsepti ”tiestä” ja ihmisistä, joita he ovat sen varrella tavanneet, tai olisivat voineet tavata. Lena & The Slide Brothersin syntymävuosi oli 2009 ja taival käynnistyi levytysstudiolla. Hamina, Mosna Blues (duo) 16.9. Neljäs jäsen oli laulava rumpali Marika Höst, Lenan sisko. Toistaiseksi bluesvoittoisimmalle kiekolle on kuulemma ripoteltu musiikillisina viitteinä kunnianosoituksia bändiin vaikuttaneista artisteista, kuten... Miksausvaihe on meneillään ja albumi julkaistaan RetroU Art -merkillä kevään 2016 aikana – sekä 8.4. Sitä oli tarjolla myös seuraavalla levyllä ”Shine Your Light” (2013), joka julkistiin Suomen lisäksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Ajan myötä he ovat ajautuneet juurimusiikin ja bluesin suuntaan. Torrita di Sienassa (Italiassa) EBC 2016:n yhteydessä että 16.4. Toimintansa aikana Lena & The Slide Brothers on esiintynyt klubikeikkojen lisäksi useilla kotimaisilla musiikkifestivaaleilla, eikä esiintymistahti tule jatkossa ainakaan hidastumaan. Matti on yhtyeen pääsäveltäjä ja sanoituksia he rustaavat Lenan kanssa yhdessä. Molemmat ovat ammattimuusikoita ja soiton opettajia. Matti ja Lena kertovat tekevänsä usein kotistudiossaan demoja, jotka he sitten esittelevät muille muusikoille treeneissä. Siellä hiotaan lopputuloksen kannalta tärkeät sovitukset koko yhtyeen voimin. Ne on syytä tarkistaa sitten aikanaan, jahka levy ilmestyy. Helsinki, Vuotalo (+ vierailijoita) 22.4. Helsinki, Juttutupa 21.4. Uuden yhtyeen syntymä alkoi soittokavereiden etsinnällä, eivätkä valikoituneet aivan ensikertalaisia olleet: kitaravirtuoosi Ville Leppänen ja rumpali-velho Juha Litmanen. Torrita di Siena, Italy, EBC 16.4. Yhtyeen peruskokoonpano on edellä mainittu kvartetti, mutta tarpeen mukaan liikkeelle saadaan myös akustinen duo tai sähköinen trio. Lena on hyökkäävä kaunisääninen päälaulaja ja pojat auttavat takakentältä harmonisesti. Blues News kävi selvittämässä, mikä tämä konkarimuusikoista koostuva orkesteri on oikein miehiään – ja varsinkin naisiaan! Pakkanen, siitä suomalaiset tykkäävät – vaikkei sitä oikein huomannutkaan nököttäessäni Kehä-ykkösellä ruuhkan tapaisessa ja matkatessani Espoon Leppävaaraan tapaamaan Lena & The Slide Brothers -yhtyeen voimakaksikkoa Lena Lindroosia ja Matti Kettusta. Tulevaisuudessa tiedossa on vielä muutamia erikoisvierain ryyditettyjä konserttisaliesiintymisiäkin. Myös uusi levy ”The Road” on ehditty äänittää. Alkujaan yhtyeen tyyli oli enemmän akustisvoittoista, mutta kapakkaympäristössä sähköinen soitanta oli hiukan kuuluvampaa ja yleisön sananvapauden ylittävää. Helsinki, Malmitalo (+ vierailijoita) © R a m i B a ki eh. huhtikuuta 2016 pidettävien European Blues Challenge 2016 -kilpailujen Suomen edustajana on pääkaupunkiseutulainen Lena & The Slide Brothers. Hänen tilalleen tuli Ykä Putkinen, laulutaitoinen kitarataituri. Lena opettaa laulua ja bassoa ja Matti kitaraa sekä bändisoittoa musiikkiopistoissa. Hiljattain yhtyeen kokoonpanossa tapahtui ensimmäinen muutos, kun Ville ”Lefty” Leppänen joutui muiden kiireidensä vuoksi lopettamaan Lena & Slide Brothersissa. Lindroosin ja Kettusen ensimmäinen yhteinen bluesyhtye oli Masi Sallinen Quartet. 10 Blues News 1/2016 LENA & THE SLIDE BROTHERS Uusiutuneella kokoonpanolla Eurooppaa kaatamaan! AIMO OLLIKAINEN I talian Toscanassa 8.–9. Masi Sallinen Quartet julkaisi kaksi levyä, ”Strange Brew” ja ”Yeah Yeah Yeah”. no eipä kerrotakaan. Kummatkin ovat aloittaneet soittamisen nuorena, Matti 10-vuotiaana ja Lena 14-vuotiaana. Espoo, Cafe Zoceria 18.3. Debyyttilevy ”Turn It On” operoi laaja-alaisesti rootsmusiikin kimpussa ja julkaistiin vuonna 2010. Helsingin Juttutuvassa. Oman tuotannon lisänä kuullaan keikoilla versioita tarkoin valituista lainakappaleista. Hämeenlinna, Albertin kellari 14.5. Levyltä on tarkoitus julkaista aluksi single sekä video kappaleesta The Road You’re On. Bändin nimen mukaisesti Lena & The Slide Brothersin konseptiin kuuluu kahden slidekitaran elämöinti sekä jo aikaisemmilla levyillä kuultu stemmalaulu. Tallinna, Scotland Yard 19.3. Ensimmäinen yhteinen julkinen esiintyminen tapahtui Helsingin Kantis-klubilla samana vuonna. Ensimmäinen keikkakin Ykän kanssa on jo soitettu. Blues News toivottaa ryhmälle onnea matkaan! Lena & The Slide Brothers keikoilla: 11.3. Molemmat myös lauloivat kokoonpanossa, vaikkakin pääsolistina toimi Masi Sallinen. Pitkäsoitolla on 11 omaa kappaletta, joista seitsemällä toista kitaraa soittaa väistynyt kitaristi Ville Leppänen ja neljällä ”tulokas” Ykä Putkinen
Koruttomuuden taakse kätkeytyy aarre, jota ei hyvän musiikin ystävän kannata jättää löytämättä.” (Honey Aaltonen, BN 4/2010) Levyistä sanottua: Masi Sallinen Quartet: Yeah, Yeah, Yeah (Rubato RCD-030, 2004) ”Kasassa on kaikki laadun ainekset. Hyvät kappaleet ammattitaidolla ja omalla pirteällä soundilla soitettuna ja laulettuna.” (Sami Ruokangas, BN 4/2004) Masi Sallinen Quartet: Strange Brew (Root Music CD001, 2000) ”Jokaisen bändin jäsenen laulutaito on tärkeä vahvuus ja maulla sovitetut stemmat tukevat hyvin Masin vokalisointia. Blues News 1/2016 11 Lena & The Slide Brothers: Shine Your Light (RetroU Art RETROCD0113, 2013) ”Levyn materiaali on kokonaisuudessaan Lindroosin ja Kettusen kirjoittamaa ja siinä määrin oivallista, että eipä tähän täytteeksi mitään covereita kaipaisikaan. Vaikka yhtye on periaatteessa sähkökvartetti, ovat akustiset soittimet olennainen osa bändin soittoa. Kakkoslevyllään Lena & The Slide Brothers osoittaa olevansa bändi, joka pystyy tutuista aineksista rakentamaan omanlaisensa kokonaisuuden.” (Marko Aho, BN 4/2013) Lena & The Slide Brothers: Turn It On (Backbeat BBCD014, 2010) ”Lena & The Slide Brothersin musiikki on juurevaa rockia, josta nykyisin on tapana käyttää muodikkaita rootstai americana-määritteitä. Tuntuu taas juhlavalta kuunnella kotimaista blueslevyä, jolle ei todellakaan tarvitse antaa etumatkaa suomalaisuudesta.” (Sami Ruokangas, BN 1/2001) MATTI KETTUNEN, LENA LINDROOS, YKÄ PUTKINEN, JUPE LITMANEN. Bändin monipuolisessa kattauksessa kuuluu juurevia sävyjä niin bluesista, rokista kuin countrystakin
sellaiset lähinnä hardcore-keräilijäpiirien nimeltä tunnistamat r&bja soul-erikoisuudet kuten Little Gigin Take The Bitter With The Sweet, J.J. Rytmikitaristi Adrià Gualin ja basisti Daniel Seguran ympärille aikoinaan ketjuuntunutta tyylitietoista konklaavia piiskaa eteenpäin energisyydessään vertaistaan hakeva, Mosambikin pääkaupungista Maputosta lähtöisin oleva mutta valtaosan elämästään Espanjassa viettänyt laulajatar Koko-Jean Davis, jonka keskeisiin tyylillisiin esikuviin lukeutuvat mm. Monet albumin teoksista olivat barcelonalaista Pennimanyhtiötä pyörittäneen Enric Bosserin käsialaa. Vokalistin henkilökohtainen suhde laulujen kirjoittamiseen onkin voimistumassa päivä päivältä ja hänen tuotantoaan lienee odotettavissa kasvavassa määrin myös yhtyeen tuleville julkaisuille. Vanhemman liiton soulille, rhythm’n’bluesille sekä mustalle rock’n’rollille omistautunut ja etenkin Northern Soul -harrastajien keskuudessa jo vakiintunutta suosiota nauttiva 7-henkinen revue-kattaus on vihdoin tekemässä tuloaan myös Pohjoismaihin. Silloisessa levytysmiehityksessä oli vielä mukana kaikkiaan kolme pianistiakin, Lluis Coloma, Marc Tena sekä kantaorkesterilainen Victor Puertas. 12 Blues News 1/2016 THE EXCITEMENTS Rytmin ja sielukkuuden ytimessä PETE HOPPULA B arcelonalainen The Excitements on valloittanut eurooppalaisia festivaalija klubilavoja yksi toisensa perään 2010-luvun alusta lähtien. Kitaristi Gualin piikkiin menevät funkahtava soulblues That's What You Got, tunteikas northern-vaikerrus I’ve Bet And I’ve Lost Again sekä The Mar-Keys -tyylinen mairea go go -instrumentaali The Hammer. Perinteinen ”neiti-ihminen maskuliinisessa työympäristössä” -asetelma on toki käynyt tutuksi myös Davisille, mutta voimakastahtoinen daami näkee silti itsensä vähintään tasavertaisena osana ryhmäänsä. Muutamia covereita lukeutuu joka tapauksessa myös ”Sometimes...”-kiekolle. Vuoden 2011 ryhmässä soolokitaristina toimi Pere Puertas, pianistina Victor Puertas, baritonifonistina Nicolás ”Nico” Rodriguez-Jáuregui (Hanzon), alttofonistina Marc Lloret sekä rumpalina Xavi Ayala. Vuosien saatossa entisestään itsevarmistunut soulmiesten katras muodostaakin kantavat hartiat, joiden varaan esilläoloa rakastava naissolisti voi luottavaisin mielin keikoilla heittäytyä. Nykyisin The Excitementsin soolokitaristina vaikuttaa nuoremman polven espanjalaisbluesrock-ryhmästä Àlex Zayas Band laajempaan julkisuuteen kohonnut Albert Greenlight, rumpuja soittaa Jose Luis Garrido, baritonisaksofonia yhä Rodriguez Jauregui ja tenorisaksofonia Jordi Blanch. Billy Prestonin kynästä syntynyt The Raeletts -revittely Keep It To Yourself käynnistää kemut jykevästi, vaikka jälleen sangen kurinalainen sovitus jäljitteleekin vuoden 1970 esikuvaansa aina bassojuoksuja myöten. Vastuunsa levyn sisällöntuotannossa kantoivat myös Adrià Gual sekä Koko-Jean itse. Barnesin Won't You Let Me Know, Jimmy Dee & his Universalsin If It Wasn’t For Pride ja Nelson Sandersin Love Is Here To Stay. Espanjan soulja r&b-aktiivien suosima DJ-klubi saattoi tuolloin yhteen joukon laatumuusikoita, jotka kaikki huomasivat jakavansa saman rakkauden entisaikojen soundia ja tyylikirjoa kohtaan. Edellä mainittuja perustajajäseniä lukuun ottamatta The Excitementsin rivit ovat hieman rakoilleet sen taipaleen varrella. Levyn kolme muuta kierrätystä, Mighty Hannibalin groovaava Fishing Pole, Johnny Saylesin Tell Me Where I Stand sekä Eddie Bo’n I Found Myself A Man (I Found A Little Girl) ovat niin ikään kaikki luontaisia tanssiparkettien täyttäjiä. Alkuperäisestä musiikillisesta sanomastaan kokoonpano ei ole kuitenkaan halunnut tinkiä. Koko-Jean puolestaan vastaa joraussoul-raidasta Keep Your Hands Off. Laulajana Davis ei ehkä ylitä oppi-isiään mutta täyttää paikkansa kunniakkaasti ytimekkään combonsa keulassa. Demokraattisuus ilmenee mm. nuori Tina Turner, Etta James sekä Sugar Pie DeSanto. Vuoden 2013 kakkospitkäsoitollaan ”Sometimes Too Much Ain’t Enough” (Penniman PENNLP/CD-004) ryhmästä oli jo kehittynyt merkittävästi omavaraisempi. Juuri ne ovat lopulta viimeistelleet soittokunnasta lajityypissään varsin omaleimaisen kokonaisuuden, jota ei ole alkuunkaan oikeudenmukaista puhutella vain yhtenä monista retrosoulkentän replica-akteista. Vuonna 2013 puhaltajat olivat yhä samat mutta soolokitaraan oli nyt tarttunut Lalo López ja rumpalin paikalle istutettu Alfonso Luna. Vaikkei vahvasti lainavoittoinen esittelyalbumi juurikaan irtaudu alkuperäisversioidensa sovituksista tai tahtilajeista, syöksyy The Excitements silti pelotta sekä kautta linjan kiitettävin arvosanoin pääasiassa miesartistien alkujaan esittämien numeroiden kimppuun. © R a n -e l C a b re ra. bändin rutiineissa koota yhteistuumin ohjelmistonsa. Kaikki sai alkunsa The Boiler R&B Clubilla Barcelonassa keväällä 2010. Persoonallisilla cover-valinnoillaan seurue herätti huomiota etenkin vuoden 2011 debyyttialbumillaan ”The Excitements” (Penniman PENNLP/PENNCD-003). Mukaan levylle olivat löytäneet tiensä mm. Opiskeluaikoina myös Yhdysvalloissa (Iowan Fairfieldissa) asunut Davis linjaa The Excitementsin nimenomaan amerikkalaiselle 60-luvun r&bja soul-traditiolle kumartavana kokoonpanona, vaikkei kiistäkään, etteivätkö myös Afrikasta ja Euroopasta kyytiin imeytyneet piilovaikutteet välittyisi bändin tekemisten taustalta. Debyyttikeikkansa Suomessa orkesteri suorittaa Stompin’-festivaalien pääkonsertissa Helsingin Kulttuuriareena Gloriassa 16. Omaa laulajanuraansa Koko-Jean ehti pohjustaa jo vuosia ennen Excitementsin syntyä, mutta vain harrastuksekseen. Enric Bosserin aikaansaannoksina kuullaan Ike & Tina -pastissi Ha, Ha, Ha, 60-lukuista gospel-paatosta baritonikitaroineen ja uhmakkaine saksofonivyöryineen tavoitteleva keskitempoinen Don't You Dare Tell Her, Etta James -fiboja välittävä vanhakantaisempi r&b-revittely I Believe You sekä setin päätöksenä soiva nimiraita – Solomon Burken Everybody Needs Somebody To Love -standardia henkivä sanaleikki. huhtikuuta
Bändejä, keikkapaikkoja, tapahtumia ja levy-yhtiöitä kun maassa todella piisaa. Kolmannen albuminsa soul-komppania viimeistelee vuoden 2016 puolella. Ensisijaisesti ilonpitoon tarkoitetut vauhtinumerot sekä sielukkaat voimaballadit takaavat yhtyeelle riittävän avaran mutta samalla kontrolloitavissa olevan temmellyskentän. The Excitements näkee aktiivisuuden vahvuudeksi sekä itselleen että kollegoilleen alaa yhdistävänä ja voimistavana tekijänä, mutta samalla puitteet ovat myös omiaan lisäämään kilpailua genren sisällä. Tätä kaikkea on tarjolla myös Helsingissä huhtikuussa, kun bändi saapuu uransa ensimmäistä kertaa Pohjoismaihin esiintymään. Myös visuaalisesti viimeiseen asti harkittu lavapreesens koreografioineen ja yhtenäisine esiintymistamineineen on The Excitementsin ideologiassa ensiarvoista. Aivan varmasti yli genrenrajojen ulottuvaa suosiota on ollut osaltaan kartuttamassa myös amerikkalaistuottaja Mike Mariconda. Belgiassa, Luxemburgissa, Sveitsissä, Saksassa, Italiassa, Hollannissa, Ranskassa, Englannissa sekä Kroatiassa – ja helmikuussa 2016 Koko-Jean kiertää itsekseen Brasiliaa sikäläisen blueskomeetan Igor Pradon sekä arvostetun itävaltalaisen kosketinsoittajan Raphael Wressnigin muodostaman tähtikentällisen kanssa. Toistaiseksi yhtyeellä on kuitenkin riittänyt kysyntää, eikä pelkästään kotimaassaan. Ansiokkaasti myös planeetan kaukaisimmat kolkat tavoittaneet Penniman Recordsin julkaisut ovat nekin olleet keskeisessä roolissa The Excitements -tietoisuuden Telluksen laajuisessa levitystyössä. Viime vuonna The Excitements keikkaili tasaisella viikkotahdilla Espanjan ohella mm. Sitä ennen on kuitenkin lupa odottaa vielä kevään aikana markkinoille ilmestyvää EP-levyä. Tulevaisuuden suhteen Davis vaikuttaakin luottavaiselta, eikä suotta – ainakaan keikkabuukkauksien puutteeseen kun tämä kokoonpano ei taida aivan lähivuosina päästä tottumaan.. Fanikuntaansa ja tunnettuuttaan alati kasvattava yhtye on selvästi oikealla polulla. Tämä muutoin lähinnä garage-rockiin erikoistunut sekä 80ja 90-luvuilla The Raunch Handsja Devil Dogs -nimisissä yhtyeissä laulaja-kitaristina vaikuttanut kaveri on työskennellyt taustapiruna kaikilla tähänastisilla The Excitements -äänitteillä – myös kourallisella vinyylisinkkuja, joista osa sisältää pitkäsoitoilla julkaisemattomiakin raitoja. Omaa tuotantoaan The Excitements luonnehtii rhythm’n’souliksi, jonka vapaamääritteisen sateenvarjon alla se napostelee 60-luvun alkupuolelle painottuvaa mustaa rytmimusiikkisylttyään kaukalon kaikilta laidoilta. Blues News 1/2016 13 Espanja on toiminut jo useamman vuosikymmenen ajan eräänä tärkeimpänä eurooppalaisten juurimusiikkiaaltojen suunnannäyttäjänä. Myös Davisin itseensä kohdistunut julkisuusnoste on suorastaan yllättänyt luonteeltaan vaatimattoman oloisen mutta saavutuksistaan aidosti ylpeän artistin
Sitä edeltänyt levy ”There’s A Time” huomioitiin toukokuussa 2014 Blues Foundationin Blues Music Award -palkinnolla kategoriassa ”vuoden akustinen albumi”, MacLeodin itsensä vastaanottaessa samalla BMA:n ”vuoden akustisena artistina”. Esiintyjinä/vetäjinä Antti Vuorenmaa & Pauli Halme PERJANTAI 15.4. and it goes exactly like this!”. Esiintyjänä Jussi Syren & The Groundbreakers TORSTAI 14.4. The Excitements on saavuttanut suurta suosiota etenkin Eteläja Keski-Euroopan Northern Soul -vetoisilla klubeilla räjähtävän live-shownsa johdosta. © Pe rt ti N u rm i © Pe rt ti N u rm i DOUG MACLEOD TORONZO CANNON STOMPIN’-HOTELLITARJOUS: Pääkonserttipaikan läheisyydessä sijaitseva Hotelli Rivoli Jardin (Kasarmikatu 40) tarjoaa Stompin’-festivaalivieraille yöpymistä 16.–17.4. * Kulttuuriareena Gloria, Helsinki (Pieni Roobertinkatu 12), pääkonsertti klo 19:00–02:00 (showtime klo 20:00–); Ennakkoliput 23€ (FBS ry:n jäsenille) / 25€ (ei jäsenet) + toimituskulut Tiketistä (www. Helsingin Kulttuurikeskus, Yhdysvaltain suurlähetystö, Juurimusiikki ry, Hotelli Rivoli Jardin sekä Soundtools. Tapahtumakokonaisuuteen lukeutuu myös eri puolilla Helsinkiä järjestettäviä muita konsertteja, workshoppeja, paneelikeskustelua sekä valokuvanäyttely. Esiintyjänä/vetäjänä Ilkka ”Dr” Helander KESKIVIIKKO 13.4. * Kallion kirkko, konsertti, klo 19:30. Festivaalin järjestää aiempien vuosien tapaan Finnish Blues Society. Blues Music Magazine) vakiokolumnistina. Festivaalin pääkonsertti järjestetään edellisvuoden tapaan Kulttuuriareena Gloriassa lauantaina 16. Kaikkiaan festivaalin live-esitykset tuovat estradille monipuolisesti juurimusiikin eturivin esiintyjiä sekä kotiettä ulkomailta. Keskustelun vetäjänä Olavi Rytkönen. * Kutsukonsertti yläasteikäisille helsinkiläisnuorille, Kulttuurikeskus Gloria, klo 13:00–14:00 * Stompin’-iltaklubi, Storyville, klo 20:30–03:00 Liput 10€ (vain ovelta; K18) Pietarin Spektaakkeli Million Dollar Tones Boogie Machine + DJ:t High Q & Butcher Pete LAUANTAI 16.4. * Kustaankartanon palvelukeskus klo 13:00– 14:00, konsertti palvelukeskuksen asiakkaille ja asukkaille. * Rikhardinkadun kirjasto klo 18:00-20:00, kotimaisten musiikkikirjailijoiden, -kustantajien ja -kääntäjien paneelikeskustelu Tietokirjallisuuden nykyja tulevaisuudennäkymiä juurimusiikkiharrastajan näkökulmasta. Mukana yhteistyössä ovat mm. Stompin’-esiintymisensä aikoihin yhtyeeltä on ilmestymässä EP-levy, jota seuraa ryhmän kolmas pitkäsoitto syksyn 2016 kuluessa. Esiintyjänä Maisteri T. hinnat eivät sisällä tapahtumalippuja.. – toronzocannon.com THE EXCITEMENTS (ES) Barcelonasta ensimmäistä kertaa Suomeen ja Pohjoismaihin saapuva The Excitements on jatkanut nousujohteista uraansa vuodesta 2010 lähtien. * Silly-Stompin’ roots’n’blues-jamit + levyraati (paikka & house band julkistetaan lähiaikoina) Stompin’-ohjelma täydentyy kevään kuluessa! Lisätietoja osoitteista www.bluesnews.fi/stompin2016.htm ja www.facebook.com/StompinHelsinki. Uuden vuosituhannen alussa kitaristi-laulaja rohkaistui lopulta perustamaan oman yhtyeensä The Cannonball Express, mikä johdatti hänet ensin yhden omakustannealbumin (”My Woman”, 2007) sekä sen jälkeen kahdenkorkealle arvostetun Delmark-levyn (”Leaving Mood”, 2011 ja ”John The Conqueror Root”, 2013) julkaisuun. – theexcitementsband.com DOUG MACLEOD (USA) Maailman pidetyimpiin ja palkituimpiin nykypäivän blueslaulaja-lauluntekijöihin ja resonaattorikitaran mestareihin lukeutuva Doug MacLeod muistetaan hyvin myös suomalaisissa bluesharrastajapiireissä, onhan tämä alkujaan George ”Harmonica” Smithin yhtyeen pitkäaikaisena kitaristina julkisuuteen noussut karismaattinen artisti vieraillut maassamme 2000-luvun varrella useita kertoja, monesti juuri Finnish Blues Societyn kutsumana. – www.doug-macleod.com J o kuudetta kertaa järjestettävä Stompin’ tarjoaa jälleen laajan kattauksen juurimusiikin ystäville. STOMPIN’-PÄÄKONSERTIN ESIINTYJÄT TORONZO CANNON (USA) Kitarabluesin voimallisinta nykypäivän antia Chicagossa edustava Toronzo Cannon (s. Ike & Tina Turner Revuen, Sugar Pie DeSanton, Etta Jamesin ja varhaisen James Brownin tuotannot keskeisiksi vaikuttimikseen luettelevan rhythm’n’bluesja soul-ryhmän valovoimaisena keulakuvana toimii Mosambikista lähtöisin oleva naissolisti Koko-Jean Davis. * Ravintola Rytmi, workshop klo 18:00–20:00. Tuoreen Alligator-merkin sopimuksen sekä helmikuussa 2016 ilmestyneen uutuuslevyn ”The Chicago Way” myötä muusikkolahjakkuus on vihdoin saavuttamassa ansaitun asemansa täyspäiväisenä blues-ammattilaisena Yhdysvaltain kilpailun täyteisillämusiikkimarkkinoilla. (1 yö) seuraavin alennushinnoin: 1hh (standard) 90€ / 2hh (standard) 100€ – Huom: Tarjoushinnat ainoastaan suoraan hotellista varattaessa nrosta +358 9 681 500 tai rivoli.jardin@rivoli.fi, VARAUSKOODI: FBS. Mm. Lisäksi ”Dubb” on kunnostautunut viime aikoina lukuisten opetus-DVD-levyjen tekijänä sekä amerikkalaisen Blues Revue -lehden (nyk. huhtikuuta. Suurin osa Stompin’-festivaaliin sisältyvistä tapahtumaosioista on yleisölle pääsymaksuttomia. tiketti.fi), liput ovelta 29 € (K18) Toronzo Cannon Band (USA) Doug MacLeod (USA) The Excitements (ES) + DJ:t Butcher Pete & High Q SUNNUNTAI 17.4. Pitkään Chicagon West Sidessa bussinkuljettajana työskennellyt Cannon aloitti aktiivisen soittouransa synnyinkaupunkinsa klubeilla 80-luvulla. 1968) ammentaa musiikillisen inspiraationsa Luther Allisonin, Albert Collinsin, Hound Dog Taylorin ja Buddy Guyn tapaisilta Windy Cityn legendoilta, mutta lisäten artisti-portfolioonsa omaleimaisena, paljolti henkilökohtaisesta eletystä elämästään ammentavana lauluntekijänä myös roiman annoksen syvintä itseään. * Kirjasto 10, workshop klo 17:30–19:00. TIISTAI 12.4. Suomeen Toronzo Cannon saapuu nyt debyyttikeikalleen,mukanaan vakioyhtyeensä jäsenet Ronnie Hicks (koskettimet), David Forte (basso) ja Chris Alexander (rummut). 14 Blues News 1/2016 STOMPIN’ 2016 Täysi viikko juurimusiikin ilosanomaa! STOMPIN’ 2016 -VIIKON OHJELMA MAANANTAI 11.4. Em. Stompin’-festivaalin pääkonsertin avaajan roolissa Doug MacLeod esiintyy akustisena sooloartistina, arvatenkin esitellen improvisoivalle tyylilleen ominaiseen tapaan useamman illan kappaleen tutuin sanoin ”... Etenkin mukaansatempaavana tarinaniskijänä personoituneen MacLeodin viimeisin albumijulkaisu vuodelta 2015 kantaa nimeä ”Exactly Like This” (Reference Recordings)
Finnish Blues Society. S tompin’ S tompin’ 2016 2016 THE EXCITEMENTS (ES) TORONZO CANNON (USA) PÄÄKONSERTTI 16.4.-16 klo 19–02 Kulttuuriareena Gloria, Helsinki DOUG MACLEOD (USA) Ennakkoliput 25 € (+ pm) (ovelta 29 €) Järj
Suomessa Arnold on vieraillut kolme kertaa. Totta kai ryhmässä voi tapahtua muutoksia ja tiet voivat viedä eri suuntiin – koskaan ei voi tietää. Onko teillä suunnitelmia kolmatta julkaisua varten. John Primer, Lurrie Bell ja Carlos Johnson sekä ollut mukana kahdella "Living History” -cd:llä. Oliko se alun perin traditionaalinen kappale?. Kiersin lisäksi Saksassa ja Ranskassa. – Luulen, että Larry Skollerilla on jotain mielessä, mutten ole varma. Hän on kiertänyt ”Chicago Blues – A Living History” -paketissa seuranaan mm. Kerro kappaleestasi Dirty Mother Fucker. Olin aiemmin tehnyt kanadalaiselle Electro-Fi -merkille tribuuttilevyn Sonny Boy Williamsonille ja Big Bill Broonzylle. Millaista on esiintyä Suomessa ja Pohjoismaissa. 18 Blues News 1/2016 BILLY BOY ARNOLD Chicago-bluesin vanhempi herrasmies KARI KEMPAS, HARRI HAKA & PIRJO SALMINEN B illy Boy Arnold on seurannut Chicago-bluesin kehitystä 40-luvulta, pikkupojasta lähtien. Hän on laulanut ja soittanut lukemattomien nimimiesten kanssa. Billy Boy Arnold on tehnyt tribuuttilevyjä mm. Kuullessani Broonzyn levyjä radiosta halusin soittaa hänen musiikkiaan. Olet käynyt Suomessa Puistoblues-festivaalilla 2007 Jody Williamsin ja Billy Flynnin kanssa sekä kahdesti osana ”Chicago Blues – A Living History” -kiertuetta Imatra Big Band Festivaleilla 2009 ja Helsingin Kulttuuritalolla 2014. – Minusta se on hienoa, ihan niin kuin missä tahansa muuallakin. Kun yleisö arvostaa sitä mitä teen, se on minusta mahtavaa. Tässä haastattelussa Billy Boy kertoo urastaan, esikuvistaan sekä bluesin historiasta. Se saa aikaan hyvän olon siitä, että on saanut jotain aikaan. – Kyllä, tuottaja Larry Skoller aloitti kiertueet vuonna 2009. Olet siis kuulunut Living History -ryhmään jo useamman vuoden ajan. Hän inspiroi minua. Esityksemme sisältää katsauksen bluesmusiikkiin 40-luvulta 70-luvulle. Myöhemmin 60-luvulla omat LP-levytykset Prestige Recordsille, 70-luvulla Voguelle ja Red Linelle sekä myöhemmin Alligator-, Stony Plainja Electro-Fi-yhtiöille toivat kiertueiden ohella lisää mainetta. Voi tuoda ilmi taitonsa ja nähdä ihmisten nauttivan siitä. Ryhmämme on mahtava ja tämä viimeisinkin rundi on ollut jälleen hieno. Nyt tämä ainakin kannattaa. Jatkuuko ”Chicago Blues – A Living Historyn” tarina vielä tulevaisuudessa. Big Bill Broonzy on ollut idolini siitä lähtien kun olin nuori. Yleisölle esiintyessä on mahdollisuus ilmaista itseään, ja tunteitaan ja siitä oppii. Pidän yleisölle esiintymisestä riippumatta paikasta – Suomessa, Saksassa, Kaliforniassa, Mississippissä. Hänen viimeisin levytyksensä on vuodelta 2014: Duke Robillardin tuottama ”The Blues Soul Of Billy Boy Arnold” ilmestyi Stony Plain -merkillä. – No, jatkamme niin kauan kuin Larry Skoller tuottaa ja äänittää meitä, ja hoitaa promootion. – Kyllä, kiersin silloin paljonkin Englannissa ja levytin myös. Teit kiertueita Englannissa jo 70-luvulla. Hänen uransa alkoi Bo Diddleyn yhtyeessä 50-luvulla ja sitä seurasivat omat levytykset VeeJay-merkille, joista osa myös nousi listoille. John Lee ”Sonny Boy” Williamsonille, Big Bill Broonzylle ja Little Walterille
Blues News 1/2016 19 – Kyllä, kuulin kappaleen ensimmäisen kerran Bo Diddleyn esittämänä, toisen kerran pianisti Little Johnny Jonesin. Minä lisäsin kappaleeseen omia sanoja runosta, jonka oli kuullut: ”Deep in the jungle around the coconut grove.” Tapasit Bo Diddleyn uudelleen 90-luvulla, eikö niin. Suosituin on I Wish You Would. Kappaleen Bad Luck Blues tein kanadalaiselle Stony Plain Recordsille. Ansiot olivat pieniä, mutta he olivat aitoja blueslaulajia. Ja sitten tilanne muuttui. Hän oli yksi hienoimmista kavereista, jonka olen koskaan tavannut, niin muusikkona kuin ihmisenä. Hänellä oli tapana soittaa sitä Elmore Jamesin kanssa. Enpä tiedä. He menivät levykauppoihin ja löysivät artisteja kuten esimerkiksi B.B. – No, väitetään bluesin olevan kuolemassa. Jos ajatellaan vaikka klassista musiikkia, se on satoja vuosia vanhaa. Yleisö oli pääsääntöisesti afroamerikkalaista aina 60-luvun puoliväliin asti, vuosikymmenen lopulle tai 70-luvun alkuun asti. He ajattelevat John Lee Hookeria, Muddy Watersia, B.B. Mitä mieltä olet bluesin tulevaisuudesta. USA:ssa on nykyisin satoja huuliharpisteja – valkoisia, latinalaisamerikkalaisia, japanilaisia ja muita. Tarkoitan tietysti Sonny Boy Williamsonia numero © Pi rj o Sa lm in en. King oli. Se on vaikeaa ja sitä arvostetaan – samalla tavalla kuin ihmiset arvostavat Beethovenia, Charlie Parkeria, he arvostavat Muddy Watersia, Sonny Boy Williamsonia ja Big Bill Broonzya. USA:ssa myös, koska monet ymmärtävät bluesmusiikin arvon. Kun ihmiset kuulivat heidän musiikkiaan, he ihmettelivät mistä se tulee. Mikä on oma suosikkisi levyttämistäsi kappaleista. Kappale on siis vanha ja kiertänyt jo pitkään muusikolta toiselle. Se on taidemuoto. En usko, että mikään musiikki kuolee. Kaikki aiemmin mainitsemani muusikot olivat tähtiä mustalle yleisölle, koska muilla ei ollut tilaisuutta kuulla heitä ja heidän musiikkiaan. Bo Diddley antoi minulle ensimmäisen tilaisuuden laulaa kadunkulmassa yleisön edessä. Blues elää yhä eri kansallisuuksien keskuudessa eri puolilla maailmaa. Samalla lailla Jody Williams sai häneltä tilaisuutensa ja moni muu muusikko. – Kyllä, festivaaleja ja tilaisuuksia esittää bluesia on enemmän kuin ennen. – No, bluesartistit alkoivat esiintyä collegeyleisöille ja kuvioihin tuli Dick Watermanin tapaisia ihmisiä manageroimaan ja markkinoimaan valkoiselle yleisölle sellaisia muusikoita kuten esimerkiksi Muddy Waters ja Junior Wells. – Oli kolme tai neljä artistia, jotka saivat muutoksen aikaan: Fats Domino, Bo Diddley, Chuck Berry ja Little Richard. Sitä ennen suurin osa valkoisista amerikkalaisista ei tiennyt kuka Muddy Waters tai B.B. Ympäri maailman on paljon nousevia, uusia muusikoita, jotka soittavat ja haluavat soittaa bluesia, vaikka nuoret afroamerikkalaiset muusikot eivät enää ole siitä kiinnostuneita. Heidän levynsä saivat laajaa tunnustusta USA:ssa ja kaikkialla maailmassa. Mutta jos bluesia ei soita sydämestä, ei sitä kannata soittaa ollenkaan. Kun minä ja suurin osa kavereistani aikoinaan aloitimme soittamisen, emme tehneet sitä rahan vuoksi. Kingiä ja Buddy Guyta sekä näiden ansaitsemia miljoonia. Minä pidän Wandering Eye’sta, jonka olen levyttänyt Alligator Recordsille, sekä muutamasta muustakin sille levyttämästäni kappaleesta kuten Man Of Considerable Taste ja Mama’s Bitter Seed. – Sitä on vaikea sanoa. Kun me soitimme mustalle yleisölle, ei siitä rahaa tullut – ei edes suurille tähdille kuten Big Bill Broonzylle, Tampa Redille tai Sonny Boy Williamsonille. Hyvä musiikki ei koskaan kuole. He olivat artisteja ja he antoivat maailmalle jotain, mikä muistetaan ja josta pidetään kiinni. – Useimmat nuoret afroamerikkalaiset muusikot ryhtyvät soittamaan bluesia, koska luulevat sen tuovan hyvät ansiot, eikä musiikki tule sydämestä. Afroamerikkalaisia muusikoita, jotka soittaisivat bluesia ja olisivat siitä kiinnostuneita, on vaikeampi löytää. Kingin, Elmore Jamesin, Howlin’ Wolfin ja Sonny Boy Williamsonin. Rotusyrjinnän vuoksi valkoinen yleisö ei tiennyt bluesista. He kirjoittivat omaa materiaaliaan ja soittivat sitä sydämestään. – Kyllä, hän oli hyvä ihminen ja kaipaan häntä. Nykyisin eri puolilla maailmaa on enemmän festivaaleja, joilla esiintyä. Siksi heistä ja heidän musiikistaan pidettiin
Siellä Sonny Boy sitten menehtyi. Yleisö olisi tyytyväinen jo siitä, että näkisi hänet. Ironista kyllä, nykyään instrumentteja on taas vain kaksi ja sellaisten muusikoiden kuin B.B. Sonny Boy oli yhden oton muusikko. – Sunnyland Slimillä oli 29. Olin 12-vuotias enkä voinut lähteä klubeille katsomaan häntä, joten minulla oli tapana soittaa niihin ja kuunnella musiikkia puhelimen kautta. Tarkoituksena ei ehkä ollut tappaa häntä, mutta niin kävi. Hän levytti ja esiintyi klubeilla Sonny Boyn kanssa. Minä en tekisi niin, haluan tunnustusta omalla nimelläni. – Sonny Boylla oli sellainen maine, että juovuksissa olleessaan hän riiteli muiden muusikoiden kanssa, alkoholi ei sopinut hänelle. Jimmy Rogers oli nimittäin ollut paikalla sinä iltana. Monet muusikot olivat silti tyytyväisiä, koska he ajattelivat, että kun Sonny Boy oli poissa kuvioista, heilläkin nyt voisi olla mahdollisuus nousta Chicagobluesin kärkinimiksi. Vaimo soitti poliisit, jotka veivät Sonny Boyn Michael Reesen sairaalaan. Se oli hienoa. Sonny Boyn vaatteet olivat likaiset aivan kuin hän olisi ollut tappelussa. Olet tehnyt tribuutti-cd:n myös Little Walterille. Voitin enemmän rahaa kuin koskaan ennen. John Lee ”Sonny Boy” Williamson olisi nyt jo yli 100-vuotias. Hänestä todella pidettiin. – Kyllä, he olivat kateellisia hänelle, sillä Sonny Boy oli parempi kuin kukaan muu. Studiossa Lester Melrosella oli tapana laittaa Sonny Boy tekemään pari kolme kappaletta lisää, sillä aikaa kun muut muusikot vielä viimeistelivät aiempaa esitystä. Eräänkin kerran Sonny Boyn ollessa sairas oli klubin omistaja pyytänyt, että hänen bändinsä tulisi silti soittamaan ja että solisti vain istuisi lavalla. – Häntä ei ryöstetty, se oli vain huhu. Ja sinä iltana hän oli juonut aika paljon ja voittanut paljon rahaa. Nyt kuulin vasta pari vuotta sitten Paul Oscherilta, Muddy Waters Bandin huuliharpistilta, että Jimmy Rogers oli se, joka oli Sonny Boyta lyönyt. Kerroit muutama vuosi sitten Jeffersonlehden haastattelussa John Lee Williamsonin kuolemasta. Toinen Sonny Boy Williamson, Rice Miller, oli loistava artisti, hyvä huuliharpisti ja laulaja ja hän teki hyviä levyjä , mutta hän oli huijari ottaessaan jonkun toisen nimen saadakseen mainetta. Sonny Boy alkoi käyttää mikrofonia 40-luvulla. Sonny Boyn vaimo kertoi, että kun hän tuli avaamaan ovea, Sonny Boy oli sanonut: ”He saivat minut. Sessiokitaristi Willie Lacey, joka äänitti Sonny Boyn kanssa, sanoi että Sonny Boy oli tosiaan paras. Luoja, minä kuolen.” Sonny Boy oli hyvä peluri, mutta sinä iltana häneltä ei voittorahoja löytynyt ja hänen kellonsa oli poissa. – Hänellä oli mikrofoni klubeilla, ja hän oli ensimmäinen bluesmuusikko, joka käytti vahvistinta Chicagossa. 20 Blues News 1/2016 yksi, eli John Lee Williamsonia, alkuperäistä Sonny Boyta. Soundi kuulosti vahvalta silläkin lailla. Muusikot olivat kateellisia ja he halusivat Sonny Boyn pois tieltään. Minä en arvosta häntä kovin korkealle, koska hän otti toisen artistin nimen ja maineen. Ympäri maailman on paljon nousevia, uusia muusikoita, jotka soittavat ja haluavat soittaa bluesia, vaikka nuoret afroamerikkalaiset muusikot eivät enää ole siitä kiinnostuneita.”. mitä sinä iltana oli tapahtunut: joku oli lyönyt Sonny Boyta vasaralla päähän niin että hän sai kallonmurtuman. Mielestäni Jimmy oli aika hyvä laulaja ja kitaristi, mutta hänellä ei ollut lahjakkuutta. © Pe rt ti Ñ u rm i ”Hyvä musiikki ei koskaan kuole. Kingin käsissä kitarasta tuli numero yksi. – Kyllä, Blind Pig Recordsille, ja sain siitä kaksi palkintoa. Homesick James kertoi Big Bill Broonzyn kerran rikkoneen kitaran hänen päähänsä. Niinpä häntä lyötiin vasaralla ja hänet nujerrettiin. Pat Day, joka hoiti James Cottonin buukkauksia, kertoi Jimmy Rogersin kertoneen hänelle sen illan tapahtumista ja vannottaneen, ettei Pat juoruisi niistä eteenpäin kenellekään ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. He soittivat yhdessä monta vuotta ja myöhemmin mukaan tuli Lonnie Johnson. Paikalla oli paljon ihmisiä eikä Jimmy Rogers ollut ainoa muusikko siellä. Isäni serkun omistamassa klubissa järjestettiin bändikilpailuja. Kun Sonny Boy levytti Good Morning Little School Girl’in vuonna 1937, huuliharpusta tuli bluesin kolmas sooloinstrumentti. Ja tottahan minä tiedän, että Eddie Boyd muutti sittemmin Helsinkiin ja meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Toimittaisiko ryöstäjä uhrinsa tämän kotiovelle ja soittaisi ovikelloa. Minulla oli tapana soittaa Little Walterin kappaleita jo silloin, kun hän oli vielä elossa. Koska Sonny Boy ei vuotanut verta, eikä hänellä ollut haavoja, hänen vaimonsa ajatteli, että hän oli vain juonut liikaa. Hän oli nopea kuin kissa ja kaikki tiesivät, etteivät pärjäisi hänelle mies miestä vastaan. Pianisteista puheen ollen: Tunsitko Eddie Boydin. Sonny Boylla oli tapana soittaa Georgia-nimisellä klubilla, josta hän kävi tauon aikana toisella klubilla, ja ihmiset seurasivat häntä. Sonny Boy oli heittänyt 3-4 peliä noppaa ja Jimmyn mukaan paikan johtaja sekä neljä tai viisi kaveria oli hyökännyt Sonny Boyn päälle ja kantanut tämän ulos. Little Walterin käsissä huuliharppu oli numero kaksi. En tiedä, ketkä kaikki olivat läsnä, mutta jokainen Chicagon soittaja tiesi, Johtuiko tapahtuma muiden muusikoiden Sonny Boyta kohtaan tuntemasta kateudesta. Sonny Boy voitti aina viskipullon. Viimeisen kerran kun näin hänet, hän oli nousemassa taksiin vahvistin mukanaan mennäkseen keikalle. Kun kävin Sonny Boyn kotona, hänellä oli siellä vahvistin ja mikrofoni. Palkintona oli pullo viskiä. – Uskon, että Jimmy Rogersilla oli sormensa pelissä tapahtumissa. Bluesissa oli vain kaksi sooloinstrumenttia, piano ja kitara, siihen asti kun huuliharppu tuli kuvaan mukaan – sen jälkeen kun Sonny Boy ja Little Walter tekivät hittinsä ja nostivat huuliharpun kartalle. Vaimon mukaan hänen rahansa ryöstäjiä oli täytynyt olla enemmän kuin yksi, koska Sonny Boy olisi pystynyt pitämään puoliaan yhtä tai kahta päälle kävijää vastaan. – Kyllä, hän on yksi suosikeistani. kadun ja Prairien kulmilla paikka, johon muusikoilla oli tapana kokoontua klubien sulkemisajan jälkeen juomaan ja pelaamaan, ja Sonny Boy oli ollut siellä. Hän oli minunkin sankari. Hänen vaimonsa kertoi minulle vain kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen, että tarina ryöstöstä jääpiikillä ei pitänyt paikkaansa. Hän oli vain 34-vuotias, hänen levynsä olivat hyvin suosittuja ja yleisö ihaili häntä. Hän oli ystävällinen
Hokahey! Productions Proudly Presents 25YEARS 1991-2016 TOUR 2016 Ain’t Bad Yet 12.2 LAPUA, TEATTERI HIOMO 13.2 RAAHE, RAAHESALI 11.3 ÄÄNEKOSKI, PAINOTALO 12.3 RAUMA, POSELLI 18.3 YLIVIESKA, AKUSTIIKKA 19.3 PIETARSAARI, JEPPIS BLUES FESTIVAL 23.3 VAASA, RITZ 24.3 OULU, TEATTERI RIO 25.3 KEMI, ANKKURI 26.3 ROVANIEMI, WILJAMI 27.3 YLLÄS, SELVÄ PYY 13.4 ESPOO, SELLOSALI 14.4 TAMMISAARI, KARELIA 15.4 LOHJA, LAURENTIUS-SALI 16.4 LAHTI, KALEVI AHO -SALI 17.4 SEINÄJOKI, KAUPUNGINTEATTERI 20.4 TURKU, DOMINO 21.4 JÄRVENPÄÄ, JÄRVENPÄÄ-TALO 22.4 KOKKOLA, SNELLMAN-SALI 23.4 KIURUVESI, KIURUSALI 28.4 KOUVOLA, KUUSANKOSKITALO, VOIKKAA SALI 29.4 HÄMEENLINNA, SUISTOKLUBI Distributed by m i c k e b j o r k l o f. c o m / m i c k e b j o r k l o f Micke_ad_A4.indd 1 03/02/16 12:03. c o m / b l u e s t r i p t w i t t e r . c o m f a c e b o o k
”Andy Powell tässä terve...” Mä ajattelen, että niin varmaan ja suljen puhelimen. Mä kasasin sen jälkeen uuden bändin, johon tulivat rumpali Kai Jokiaho, basisti Joni Vihervä ja kitaristi Marko Karhu. – Mä päädyin muuten Wishbone Ashiin sattumien kautta. – Laurencen Puistoblues-keikka oli niin kova kokemus, että hän halusi tulla soittamaan tänne uudestaan. Tiedän, että hän tulee löytämään paikkansa musiikillisessa mielessä. haastattelu numerosta 1/2013). Sen jälkeen ollaan juteltu kitaroista ja vahvistimista FB:n kautta. Se on Benin syytä, ne sanoo, kokonaan Benin syytä. Mä järkkäsin heille keikan Tavastialle ja silloinen kitaristi Mark Birch oli sen oloinen, ettei häntä oikein soittohommat kiinnosta. – Muistan yhden tapauksen Wishbone Ashin kanssa Walthamstowssa, se oli varmaan meidän ekan rundin kolmas tai neljäs keikka. Mä mietin sitä hetken ja sanoin: okei, mä tuun. Mä luulen, että he saivat paljon uutta intoa, kun mä tulin bändiin. Kun saan soittaa nuoren, lupaavan kitaristin kanssa niin uskon saavani siitä lisää boostia. Kitaristi kertaa nyt viimeaikaisia kuulumisiaan sekä keikkaettä ääniterintamalla: – ”Melodic Relief” ilmestyi 2012 ja mä kasasin bändin, koska piti vaan päästä soittamaan. BN tapasi Ben Granfeltin edellisen kerran kolmisen vuotta sitten (ks. mutta mitä ihmettä kätkeytyy tuon numerosarjan taakse. Mulle tuli idea, että julkaisen ne viisi levyä uudestaan boksina, johon liitetään VHS-nauha, Shepherd’s Bushissa kuvattu keikka. Pyysin mukaan kavereita, jotka tunsin hyviksi soittajiksi. Mä tulin lavalta hiukan muiden jälkeen takahuoneeseen ja ne seisoo siinä ringissä ja katsoo meikäläistä. Mä en ole tehnyt koskaan toisen tuottajan kanssa hommia, kaikissa mun levyissä lukee ”produced by who ever takes the blame” eli tarkoittaa meikäläistä. Sillä kokoonpanolla tehtiin ”Handmade”-levy sekä syksyllä ilmestynyt 20-vuotisjuhlalive – Mun vanhaa tuotantoa, kuten ”Radio Friendly” ja ”E.G.O”, kysellään koko ajan, mutta eihän niitä saa mistään. Olin heidän lämppärinään 30th Anniversary -keikalla. Numerot ovat tietenkin virstanpylväitä Ben Granfeltin uralla: 50 vuotta ikää, joista 40 vuotta kitaransoittoa, 30 vuotta bändihommia ja 20 vuotta soolouraa. mitä hittoa mä olen nyt tehnyt, saanko mä nyt kenkää. LAURENCE JONES Yhteys Laurence Jonesiin syntyi parikymppisen kitaristi-laulajan bändissä jo pidempään rumpuja soittaneen Miri Miettisen kautta. Kysyin, jos tällainen vaihtokauppa kiinnostaa: ”Tuu sä tänne, niin mä tuun sinne?” Mä ajattelin, että kahta kitaristia, joilla on sama komppiryhmä, on helppo myydä. Luulen, että se on jotain kuumehouruja ja jatkan lukemista. Laurence on nuori ja energinen kitaristi, monien mielestä ehkä liiankin energinen. Hänellä on hyvä lavakarisma. Loppupeleissä viiden cd:n boksi olisi tullut aika kalliiksi tehdä ja markkinoida, joten päätin kasata niistä kahden cd:n kokoelman, johon liitetään se Shepherd’s Bushin live. Seuraavana päivänä mä makaan sohvalla ja luen sitä kirjaa kauheessa kuumeessa. Silloin tajusin, että mä olin heittänyt luurit Andylle! Hän kysyi, että haluanko mä tulla bändiin. Mä soitan 45 minuuttia, Laurence vetää tunnin ja lopuksi on jamit. Mä olin että... Me tehdään neljän keikan kiertue Suomessa, jonka jälkeen lähdemme Englantiin. LAURENCE JONES & ROGER INNISS, TAUSTALLA MIRI MIETTINEN. Kysymys olikin siitä, kun olin soittanut niin hurjasti ja se energia oli tarttunut muihin, ja he olivat innostuneet niin kovin, että heille oli tullut hiki lavalla ja “vaatteet olivat menneet pilalle”. Kun muistelen omaa nuoruuttani, tuollaista se vissiin oli, en mä tehnyt muuta kun soitin kitaraa ja treenasin karatea. Mä lupasin toimia kitarateknikkona ja hoidin sen keikan. mä haluaisin siihen jotain... Miri oli soittanut hänelle mun musaa ja kehunut mua kitaristina. Mä uskon, että se tulee olemaan pelottava ja silmiä avaava kokemus. Hetken päästä puhelin soi uudestaan, ”Andy tässä taas, se katkesi äsken”. – Seuraava julkaisuni tulee olemaan soololevy ja Okko Laru haluaa tuottaa sen. Miri tulee rumpuihin ja Joni bassoon ja lisäksi kenties jotain vierailevia muusikoita kosketinsoittimiin ja kitaraan. Mä olisin halunnut jatkaa tällä kokoonpanolla pidempäänkin, mutta Iggy muutti takaisin Kroatiaan ja nuo muutkin olivat niin kiireisiä, että se homma jäi siihen. Miri pyysi mua tutustumaan Laurencen uuteen levyyn. Ideointivaiheessa olevan albumin sisältö kiinnostanee jälleen myös bluesin sekä etenkin bluesrockin ystäviä. Levystä tehdään hiukan bluesahtavampi mutta melodinen sellainen. Andy Powellilla oli sillä rundilla sellainen tosi nuori kundi kitarateknikkona ja hän vain katosi jonnekin. sanotaan Gary Moorea, ja tarkoitan sitä musaa, mitä hän teki Ginger Bakerin ja Jack Brucen kanssa. Siitä tulee melodista bluesia tyyliin... Energisyys ei toki ole vieras käsite Granfeltille itselleenkään, jota ovat kansainvälisillä areenoilla työllistäneet myös keikat brittiläisen veteraaniyhtyeen, 70-luvun alussa rockmaailman tietoisuuteen nousseen Wishbone Ashin riveissä. Tapasin hänet marraskuussa, kun olin Wishbone Ashin vierailijana. Maaliskuussa hän tekee pienoiskiertueen Laurence Jonesin kanssa, ensin Suomessa ja sitten Englannissa. Tätä kokoelmalevyä lähden promoamaan triokokoonpanolla, jossa soittavat meikäläisen lisäksi rumpali Miri Miettinen ja basisti Joni Vihervä. Miri tosin jää pois Laurencen bändistä, mutta se ei haittaa, koska uusi rumpali Phil Wilson on ok kundi. 22 Blues News 1/2016 BEN GRANFELT & LAURENCE JONES Yhteiskiertueelle! RIKU METELINEN 5 0-40-30-20... Monet sitä ovat kysyneet ja nyt on sen aika. TULEVAISUUS Kiertueen jälkeen Granfeltilla on suunnitelmissa uuden pitkäsoiton teko. Twist Twist Erkinharju oli rummuissa, Iggy Kosanovic laulussa ja kitarassa sekä Jari Heino bassossa. Mä huomasin, että niiden levyjen oikeudet on Universalilla ja mun pitää lisensioida ne, mutta onneksi siellä oltiin myötämielisiä asiaa kohtaan. Jatkoilla Andy antoi mulle Wishbone Ash -historiikin. Granfelt ja Miettinen ovat puolestaan kulkeneet yhteistä taivalta Ben Granfelt Bandin merkeissä jo vuodesta 1993 lähtien. – Englantilainen 23-vuotias Laurence Jones oli vuosina 2014 ja 2015 Englannin ”Young talent of the year” ja palkittiin European Blues Awards 2015 -tapahtumassa “parhaana eurooppalaisena kitaristina”. Mulla oli silloin hirveä flunssa, mutta menin heidän kanssaan illalla jammailemaan johonkin klubille. Puhelin soi..
Battle Scars (Provogue) 11. Maisteri T. Dave Alvin & Phil Alvin .........................................................................................................Lost Time (Yep Roc) 7. Blues News 1/2016 23 1. Voodoo-mies (Blue North) 9. Live At Suisto (Turenki) 15. 1 (Sony) 2. Okko sanoi, että tarinat on tärkeitä, niihin pitää keskittyä. THE Robert Cray BAND ................................................................. Buddy Guy ........................................................................................... Järvenpää, Blackpool Niin kauan kun bluesissa on melodiaa niin se kiinnostaa mua. Country Boy (Bluelight) 13. Bettye LaVette .................................................................................................................. Mä haluan vetää pohjat livenä. John Mayall ............................................................................................ Bound By The Blues (Mascot) 14. In Footsteps (Q-Records) 8. Eero Raittinen & White Knuckles Trio ........................................................... Method To Madness (Alligator) 18. Studiossa mä en halua istua yhtään pidempään kuin mitä on pakko. Live In London (Tuohi) 19. Worthy (Cherry Red) 16. Turku, Gong 25.3. Tuomari Nurmio & Hoedown .............................................................. Erja Lyytinen ................................................................................................................... Tommy Castro & The Painkillers ..................................................... Walter Trout ............................................................................................................ Helsinki, On The Rocks 24.3. Mä uskon siihen, että kun on hyvät soittajat, jotka mun mielestä mulla on, ja me treenataan se matsku sellaiseksi, että tiedetään miten se menee, mutta annetaan sille kuitenkin mahdollisuus elää vähän. Jo’ Buddy .................................................................................................. Find A Way To Care (Forty Below) Fennica Records Hämeentie 21, Helsinki Ben Granfelt & Laurence Jones kiertueella Suomessa: 24.3. Shemekia Copeland ....................................................................................... Jos jälkeenpäin halutaan lisätä komppikitaraa, soolonpätkiä tai kiippareita niin se on okei. Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) 10. John Mayall’s Bluesbreakers .......................................................................... Laulut täytyy tietysti laulaa erikseen, mutta se perusfiilis lähtee siitä, että soitetaan kimpassa. Dr Helander ................................................................................................................ Ronnie Earl & The Broadcasters ................................................................... 4 Nights Of 40 Years Live (Provogue) 20. Outskirts Of Love (Alligator) 5. Sonny Landreth ............................................................................................... White Knuckles Trio ......................................................................................................... Into The Sun (Provogue) 17. .................................................................................................................. © To n y Jo e G a rd n er © C h ri st ia n To lle LAURENCE JONES & ROGER INNISS, TAUSTALLA MIRI MIETTINEN BEN GRANFELT. Robben Ford ............................................................................................................... Silloin se kuulostaa oikein tehdyltä. Got It Bad (Turenki) 12. Live IN 1967 (Forty Below) 3. Tales Of Judge Bone, Vol. Born To Play Guitar (RCA/Silvertone) 4. Äänekoski, Painotalo 26.3. Father's Day (Stony Plain) 6. Helge Tallqvist .........................................................................................................
Tilanne parani, kun high schooliin siirtynyt Timi tuli auttamaan tarjoilussa. Italialaiseen mentaliteettiin sekoittui mustia vaikutteita, koska perheen lapsenvahdilla oli tapana viedä pikku-Timi läheisen baptistikirkon sunnuntaijumalanpalvelukseen. Eritoten Atlantin takana häntä on pidetty poptai jopa viihdeartistina, viimeksi mainittuun liittyy lähinnä albumien standardivoittoiset sisällöt ja ahkerat esiintymiset hienon valkoisen yleisön lavoilla. Timin lapsuudesta kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hänellä oli tapana ajella polkupyörällä lähikaduilla, samalla hän lauloi ja jo tuolloin naapurit tajusivat, että tuosta tytöstä voi vielä tulla jotakin. Tarina kertoo, ettei hän myöskään perinyt antamistaan tunneista täyttä hintaa, jossakin vaiheessa hänen opetuksensa oli Timin perheelle täysin ilmaista. Vahvasti katolinen isä ei tuota touhua aina hyvällä katsonut, mutta kiistatta se jätti jälkensä Timin tuleviin tekemisiin. Los Angelesin nuorilla musiikinharrastajilla oli tunnetusti tapana kierrellä kaupungin klubeilla esiintymässä enemmän tai vähemmän tosissaan. Toinen oli nimeltään ”Soul!” ja sen takia kysäisin ohimennen ”onko Timi varsinaisesti soulartisti?” Juhani vastasi terävästi: ”Soulia tai ei, mutta on hän joka tapauksessa kaikkien aikojen paras valkoihoinen naislaulaja”. Myös Yuron tuotanto on suurimmaksi osaksi julkaistu uudelleen, mielenkiintoisia harvinaisuuksiakin on kaivettu esiin sekä virallisten julkaisijoiden että hänen nimeään kantavan yhdistyksen toimesta. Historiikkien mukaan ensimmäiset näytteet Timin laulusta on tallennettu kotivälinein jo Chicago-kaudella, mutta suuren yleisön kuultavaksi niitä ei koskaan saatu. Tämä oli yksi niistä projekteista, jotka kuuluivat luonnostaan Juhanin tehtäväksi, mutta tunnetuista syistä työ jäi häneltä tekemättä. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, vaikka soulin kanssa onkin välillä ollut niin ja näin. Suruviesti herätti BN:nkin piirissä ajatuksen perinpohjaisesta esittelystä. Jatkossa pistettiin vielä paremmaksi. Siellä Timi tutustui gospeliin ja muuhunkin mustaan perinnemusiikkiin. Esimerkiksi In The Basement -lehti vastasi kymmenisen vuotta sitten kysymykseen ”Can white artist sing soul?” lauseella ”No need to go any further than Timi Yuro.” Timi kuoli maaliskuussa 2004 ja varsinkin sen jälkeen hänestä on kirjoitettu laajasti. Hänellä oli tapana laulaa kippoja kanniskellessaan ja pian ravintola tunnettiin paikkana, jossa oli ”se laulava tarjoilijatar”. Goodman oli niin ihastunut nuoren Timin kykyihin, että halusi lähettää hänet Italiaan saamaan parasta mahdollista oopperaoppia. Alvoturno sai tunnustusta hyvästä ruoasta, mutta menestyi aluksi nihkeästi. Tuossa näytteessä Timin ääni oli vielä tyttömäisen korkea ja viaton, eikä siinä ole tulevasta karismaattisesta syvyydestä tietoakaan. LAHJAKAS PIKKUTYTTÖ Timi Yuro, oikealta nimeltään Rosemary Timotea Aurro, syntyi Chicagon italialaiskorttelissa elokuun 4. Timin vaatimuksesta rakennettiin pieni lava, johon asiakkailla ja ehkä muillakin ohikulkijoilla oli mahdollisuus tulla esiintymään. Perhe pyöritti italialaishenkistä ravintolaa ja oli musikaalisesti aktiivinen. 24 Blues News 1/2016 TIMI YURO Kaikkien aikojen valkoihoinen laulajatar. Äidin vaatimuksesta Timi jatkoi klassisen musiikin opiskeluaan Lillian Goodman -nimisen opettajan johdolla. PEKKA TALVENMÄKI E nsimmäisenä opiskeluvuotenani keväällä ’68 osuin Juhani Ritvasen kanssa tyypillisellä levyjenetsintäkierroksella Westerlundin halpojen albumien tiskille, ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi kaksi Timi Yuron LP:tä. Sen sijaan tuoreella muistelukokoelmalla on julkaistu Lillian Goodmanin kanssa vuonna ’56 nauhoitettu With All My Heart, jonka Timi lauloi opettajansa pianon säestyksellä. päivänä 1940. Toisaalta varsinkin Timin äiti Edith halusi huomattuaan tyttärensä lahjakkuuden antaa hänelle mahdollisuuden ammattimaiseen musiikkikoulutukseen ja määräsi hänet käymään oopperalaulutunneilla. Timin ollessa 12-vuotias Aurron perhe muutti isän sairauden takia Los Angelesiin jatkaen elämäänsä entisellä pohjalla Hollywoodiin perustetun italialaisravintolan Alvoturno merkeissä. Yhtyeen lempilaulu oli Little Darling, johon Pickett keksi eräänä iltana myöhemmiltä Monster Mash. Englannin soulpiireissä häntä on arvostettu enemmän. Timi itse oli lavan ahkerin käyttäjä, hänen musiikkinsa ei suinkaan ollut oopperaa vaan ajan iskelmiä. Ensimmäisenä Alvoturnon lavalta ponnisti huipulle Bobby ”Boris” Pickett, joka kävi toisinaan silloisen The Cordials -nimisen yhtyeensä kanssa nauttimassa spagettia ja esittämässä sen lomassa a cappellana sekä doo wop -hittejä että ikivihreitä
Probyna sittemmin itsensä läpi lyönyt James Marcus Miller. Bennett kysyi tytön asiaa ja saatuaan vastauksen ”haluan laulaa” tokaisi, että laula pois. Tästä on kuultavissa merkkejä jo vuonna ’59 nauhoitetussa Drive-In Moviessa, viehkeä esitys. Tiettävästi hän lauloi noihin aikoihin vain demoja. Tämä tapahtui jo vuonna ’59, joskaan pariin vuoteen ei tapahtunut mitään, koska Libertyn päättäjät eivät tienneet, mitä tytölle olisi pitänyt tehdä. Totta, mutta vain osittain, ja esimerkiksi Timi Yuron tapauksessa todellinen opittu taito oli parhaimmillaan positiivinen lisuke. Drive-In Movie on noista näytteistä totisin ja paras. Hurt aiheutti ilmestyessään melkoisen hämmästelyn. Cashboxissa oltiin paremmin tilanteen tasalla, siellä Hurt oli mustallakin puolella top 10 -hitti. Viimeksi mainittu on eräässä haastattelussa kertonut olleensa oikein töissäkin Aurron perheen ravintolassa ja tutustuneensa siellä Lillian Goodmaniin, jonka avulla hän pääsi aloittamaan uraansa Liberty-merkille. Libertylle päätyi myös Timi Yuro, vieläpä ennen Probya. Yksi ja toinen mustan musiikin huippunimistä antoi asiaa kysyttäessä lausuntoja, joiden mukaan levyn esittäjä ei voinut olla valkoihoinen. LOPULTAKIN LEVYLLE Timi Yuro sai tilaisuutensa Libertyllä vuonna ’61. Mielenkiintoista on huomata kahden valtalehden erilainen suhtautuminen. Samoihin aikoihin Del Shannonin Runaway oli parhaimmillaan r&b-puolella kolmosena ja Johnny Tillotsonin It Keeps Right On A-Hurtin’ top kympissä. Timi esitti kylmiltään kelpo pätkän Roy Hamiltonin 50-luvun puolivälin paatoksellista balladihittiä Hurt. Alvoturnossa kävi paitsi aloittelevia laulajia myös oikeita kuuluisuuksia (huhujen mukaan itse Frank Sinatra) ja kykyjen etsijöitä. Myös jatkossa Timin singleraidat olivat enimmäkseen viihteellisiä, dramaattisesti ja suurella tunteella laulettuja balladeja. Niistä on julki tullut kolme näytettä: Drive-In Movie, The First Hurt ja Bye Bye Little Boy. Ainoan kuulemani oikean levytyksen teki Patti Page, mutta sekin taisi jäädä albumitäytteeksi. Nätissä sävelmässä olisi ollut hitin ainesta, mutta eipä sitä mistään listoilta löydy. Kolmantena päivänä hän odotti nurkan takana, kunnes sihteeri lähti vessaan ja marssi ilman lupaa Bennettin huoneeseen. Alvoturnon lavalla ovat myöhemmistä suuruuksista käväisseet tiettävästi myös Johnny Rivers ja P.J. Levystä tuli suuri menestys loppukesällä ’61. Omien muistelojensa mukaan hän kävi kahtena päivänä turhaan norkoilemassa päällikkö Al Bennettin toimistolla, mutta sihteeri ei päästänyt häntä sisään. Blues News 1/2016 25 -jutuistaan tutun riemastuttavan välirepliikin. Kaksi jälkimmäistä ovat raakileita, simppelin kitaran säestyksellä purkitetussa First Hurtissa on kuitenkin selkeästi kuultavissa äänen madaltuminen ja ilmaisuun tullut kohtalokas soulin tunne. Liberty-vaihe päättyi vuoden ’63 lopussa, tässä singlelitaniaa, sijoitukset muodossa r&b/pop: Liberty 55343 Hurt (22./4.) I Apologize (-/72.) 55375 Smile (-/42.) She Really Loves You (-/93.) 55400 A Mother’s Love I Believe 55410 Let Me Call You Sweetheart (-/66.) Satan Never Sleeps 55432 Count Everything I Know (I Love You) 55469 What’s A Matter Baby (16./12.) Thirteenth Hour 55519 The Love Of A Boy (-/44.) I Ain’t Gonna Cry No More 55552 Insult To Injury (-/81.) Just About The Time 55587 Make The World Go Away (-/24.) Look Down 55634 Gotta Travel On (-/64.) Down In The Valley 55665 Permanently Lonely Call Me 55701 Should I Ever Love Again A Legend In My Time 55747 I’m Movin’ On (Part I) I’m Movin’ On (Part II). Vähitellen linja muuttui, kun hän sai levytettäväkseen hyvin tuotettuja, melodisia, iskelmällisiä mediumeja. Viimeksi mainittuihin lukeutui omasta Confidential-hitistään tunnettu Sonny Knight, joka ihastui Timin syvään ja persoonalliseen ääneen ja vei hänet Libertylle. Billboardin HOT 100 -listalla Hurt nousi top teniin, mutta r&b-listalla levy jäi top 20:n ulkopuolelle. Bennett vaikuttui saman tien, kutsui paikalle Libertyn sovittajaneroihin lukeutuneen Clyde Otisin, jonka johdolla Hurt levytettiin vielä samana päivänä, samoin kuin toinen dramaattinen klassikko, Bing Crosbyn ohjelmistoon jo 30-luvulla kuulunut I Apologize. Soulin kannalta ei klassinen koulutus yleensä ollut plussa, se kun merkitsi aidon asian kannattajien mielestä oikean tunnelman vesittymistä. Se kuulosti niin hyvältä, että sen pohjalta kehitettiin tuleva ykköshitti
Kaikissa niissä on hyvät ja huonot puolensa. Outoa kyllä, levy ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta Englannissa eikä Timi myöhemminkään ollut saarivaltakunnassa koskaan listoilla. Toisen singlen Smile-puolen tulkinnassa ei ole mitään vikaa, valitettavasti vain huomattavasti parempi b-puolen balladi She Really Loves You jäi sen varjoon, vaikka listojen hännille nousikin. Bacharach sävelsi noihin aikoihin Timille toisenkin laulun, mutta tämä kieltäytyi levyttämästä sitä. Kyseessä oli What The World Needs Now, josta Jackie deShannon teki oman hittiversionsa vuosia myöhemmin. Jos Timin tuotannosta haluaa löytää tyypillisen soul-esityksen tunnusmerkkejä, niin tässä niitä on. Varsinkin A Mother’s Love on kova levy lajissaan, Timin syvän sielukas tunnelmointi ja Rayn hitusen teennäinen honotus muodostavat lievästi sanottuna persoonallisen yhdistelmän. Clyde Otisin sävelmä poikkesi entisestä linjasta, se oli tarttuva ja vauhdikas ja vaikka kappaletta ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua souliksi, oli Timin esitys taas vankkumaton. 26 Blues News 1/2016 Nimikkeet puhuvat puolestaan. Harmi sinänsä, että What’s A Matter Baby ei saanut kaltaistaan popmaisempaa jatkoa, lähimmäs pääsi komea medium Insult To Injury. The Love Of A Boy on Burt Bacharachin ja Hal Davidin kirjoittama nätti laulu, joka Timin upeasta suorituksesta huolimatta taidetaan tuntea paremmin Dionne Warwickin coverina. 60-luvun What’s...-covereista on parhaiten jäänyt mieleen Del Shannonin rujo live-esitys LP:llä ”Live In England”, muitakin toki tehtiin. Loppukesällä ’62 levytetty What’s A Matter Baby (Is It Hurting You) on Hurtin ohella Timi Yuron tunnetuin levy. Kantrin puolelta sen sijaan löytyi sopivaa materiaalia, kokeiluihin vaikutti varmasti myös Ray Charlesin menestys niissä merkeissä. LIBERTY-VAIHEEN ALBUMIT Timi Yuron asemaa Libertyllä kuvaa se, että hän sai levyttää kahdessa ja puolessa vuodessa peräti viisi ”paremman väen” albumia. Syyksi kieltäytymiseen on Timi itse kertonut, että hän ei koskaan levyttänyt sävelmää, jota hän ei kokenut itselleen sopivaksi ja What... Hyvää on se, että levyiltä löytyy loistavia yksittäisiä raitoja, joita ei koskaan julkaistu singleinä, heikkoutena puolestaan viihteellisimpien raitojen sovit. oli tällainen tapaus. 55400 oli päällikkö Al Bennettin vaatimuksesta laulettu duetto, jossa Timin parina esiintyi Johnnie Ray
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Timi olisi hoitanut omia osuuksiaan järkähtämättömän varmasti. Pääasiallinen syy oli se, ettei firmassa tajuttu, minkälaista musiikkia hänen olisi pitänyt levyttää. Minä en keksi mitään pahaa sanottavaa Kuusiston esityksestä, päinvastoin mieleen tulee nostalgisia muistoja äitini ja muiden kylän naisten lähes ekstaattisista huokauksista, kun levy soi Lauantain Toivotuissa. Laulullisesti esikuvan vaikutus kuuluu parhaiten päätöskappaleessa, muuten Timi tulkitsee omaan tyyliinsä kantrikappaleita. Make The World Go Away (Liberty LRP 3319) A: (1) Leaving On Your Mind (2) She’s Got You (3) I’d Fight The World (4) Gotta Travel On (5) I Just Got Back From There (6) I’m Moving On B: (1) Make The World Go Away (2) Permanently Lonely (3) Ashamed (4) I Walk The Line (5) Are You Sure (6) A Legend In My Time Kuten aikaisemmin totesin, taisi Ray Charles olla jonkinlainen innoittaja Timin siirtyessä kokeilemaan kantria. Dinah Washington oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin, joten merkillä oli tilaa todelliselle naisosaajalle. Mercury 72316 If (I’m Afraid) The Masquarade Is Over 72355 I Got It Bad And That Ain’t Good Johnny 72391 You Can Have Him (-/96.) Could This Be Magic 72431 Can’t Stop Running Away Get Out Of My Life. LP on vuodelta ’62, jolloin sana soul tarkoitti ”vain” sielukasta tulkintaa, ei tulevaa musiikkigenreä. Heikkoja raitoja ei löydy, joten ansaitusti esikoisalbumia pidetään Timin uran parhaana. Blues News 1/2016 27 taminen yliviihteellisiksi. POPIN VARJOSSA MERCURYLLA Timi Yuro päätti lähteä Libertyltä vuoden ’63 lopussa. Hänen uransa oli 60-luvun alkaessa pohjalukemissa ja hänellä oli tapana käydä Alvoturno-ravintolassa norkomassa aterioita pienten esiintymisten korvikkeena. Lisäksi Lesley Goren huipulle nostanut Quincy Jones oli halukas tulemaan myös Timin taustavoimaksi. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana Timi levytti yhdeksän singleä, jotka Quincy Jones tuotti yhdessä Bobby Scottin kanssa. Hänen oma taustansa ja halunsa oli viihteellinen ja dramaattinen, kun taas uudet tuottajat ja sovittajat, joita hänelle tarjottiin, olivat iskelmällisen linjan miehiä. Edellä kehumani She Really Loves You on ylivoimaisesti paras raita. Moittia ei voi kappalevalintojakaan. Soul! (Liberty LRP 3212) A: (1) Be Anything But Be Mine (2) A Lovely Way To Spend An Evening (3) If I Had You (4) There Goes My Heart (5) Stardust (6) You Belong To My Heart B: (1) If I Didn’t Care (2) Then I’ll Be Tired Of You (3) Nothing In The World (4) Don’t Take Your Love From Me (5) Once In A While (6) Somewhere Along The Way Komea nimi ei ollenkaan vastaa sitä käsitystä, joka kaupallisen soul-musiikin harrastajilla asiasta on. What’s A Matter Baby (Liberty LRP 3263) A: (1) What’s A Matter Baby (2) It’s Too Soon To Know (3) I Waited Too Long (4) Fever (5) Guess Who (6) Hallelujah I Love Him So B: (1) If You Gotta Make A Fool Of Somebody (2) For Your Love (3) Should I Ever Love Again (4) Only Love Me (5) That’s Right Walk On By (6) The Right Time Singlehitti ja siirtyminen popahtavampaan suuntaan näkyy ja kuuluu. Tässä pikakatsaukset noihin viiteen albumiin. Liberty oli Timin uran kulta-aikaa ja sen tuotoksista on olemassa kymmenittäin erilaisia koosteita. Erityisesti kiinnostaa suomalaisesta näkökulmasta Just Say I Love Him, vanha italialaissävelmä, joka meillä tunnetaan Mauno Kuusiston ykköshittinä Kertokaa se hänelle. Materiaali on pääosin tuttua ja Timin laulu tasavahvaa, mutta yllätyksetöntä. Sisällysluettelo paljastaa, että kyseessä on hyvin tehty viihde, kokonaisuutena kyseessä taitaa olla Timin Liberty-albumeista tylsin. Mamma-Yuro ystävystyi Nelsonin kanssa ja sen tuloksena Nelson tarjosi Timille levytettäväksi kahta sävelmäänsä Are You Sure ja Permanently Lonely, joista jälkimmäinen on ilman muuta albumin helmiä. Lähes samaa tasoa oli nopeampitempoinen, mutta silti vaikuttava I Won’t Cry Anymore, kolmantena ilonaiheena on pikkunätti, kujeilevan jousitaustan varaan rakentuva You’ll Never Know. Timi Yuron dramaattinen, puhdas, ei missään vaiheessa yliampuva tulkinta on kuitenkin jotakin ihan muuta, käsittämättömän loistokas esitys. Hurt (Liberty LRP 3208) A: (1) For You (2) Cry (3) You’ll Never Know (4) Trying (5) Hurt (6) I Won’t Cry Anymore B: (1) A Little Bird Told Me (2) I Should Care (3) Just Say I Love Him (4) And That Reminds Me (5) I’m Confessin (6) I Apologise LP julkaistiin nopeasti singlehitin imuun, mutta hosumisesta ei ollut kyse, sekä laulullisesti että sovitusten osalta levy on täyspainoinen. Palataan niihin lyhyesti tarinan lopussa. Musiikillisesti tämä oli jatketta edelliselle. Oikean soulin ystävällekin on tarjolla parit mehukkaat coverit B-puolen alussa. Popin puolelta löytyy Neil Sedakalta lainattu I Waited Too Long . Niin on myös surullinen She’s Got You eikä moittia sovi myöskään listoille kiivennyttä tulkintaa Hank Cochranin nyyhkylaulusta Make The World Go Away, josta Eddy Arnold teki ison hitin vasta pari vuotta myöhemmin. Yuron perheen ykkössuosikki kantririntamalla oli Willie Nelson. Timi kävi Englannissa laajalla kiertueella Mercury-tähtien Lesley Goren ja Brook Bentonin kanssa ja ystävystyi heidän kanssaan. Poikkeuksen tarjoaa loppuun kalutun Feverin huipennus, jossa Timi intoutuu tulkitsemaan kuumeen nousua ihan numeroiden valossa päätyen lukemaan 105, joka fysiikan tunnilla opitun kaavan mukaan laskettuna tekee Celsiuksina 40,8. Let Me Call You Sweetheart (Liberty LRP 3234) A: (1) My Prayer (2) All My Love Belongs To You (3) Hold Me (4) I Cry Myself To Sleep (5) Smile (6) She Really Loves You B: (1) Exactly Like You (2) Let Me Call You Sweetheart (3) Put Them Aside (4) The Wall (5) Don’t Blame Me (6) Satan Never Sleeps Tahti oli kova, jo kolmas albumi vajaan vuoden sisään. Ennakkoluuloistani ja muutamasta väljähtäneen oloisesta raidasta huolimatta ”Make The World Go Away” on erinomainen albumi. Näistä lähtökohdista Timi siirtyi Mercurylle. Positiivinen yllätys on myös tyylikäs balladi Only Love Me, joka ei ole se Steve Lawrencen ykköshittijuttu, vaan komea rakkauslaulu, jonka Timi itse on säveltänyt yhdessä Tommy Huntin kanssa. Ensimmäinen single ilmestyi pahimpaan mahdolliseen rakoseen Beatleshysterian puhkeamisen aikoihin
Niinpä keväällä ’65 levytetty Teardrops Till Dawn on hieno vanhanaikainen poplevy, joka olisi ansainnut menestystä, ajoitus vain oli pari vuotta myöhässä. Monet alan kirjoittajat näyttävät olevan sitä mieltä, että ensimmäiset Mercuryt olivat Timin parhaat levytykset kautta aikojen ja Timi itsekin muistelee niitä huippuina. Verrattuna ensimmäisiin yrityksiin linja keveni vähitellen iskelmällisempään suuntaan. Hittiä siitä ehkä toivottiin, ainakin Something... Dusty pyörii mielessä myös. If oli juuri sellainen massiivisen dramaattinen balladi kuin Timi oli toivonut. Myös Wrong on sitä itseään, kaiken lisäksi Timin oma sävellys. Levytys on nimittäin tehty Wessexin studiolla Lontoossa brittiviihteen merkkimiehiin lukeutuneen Les Reedin johdolla. Samoista sessioista on itse asiassa peräisin koko LP. Mukana on eo. Singlejulkaisut jäivät kahteen, molemmat vuodelta ’68: Liberty 56049 Something Bad On My Mind Wrong 56061 Interlude Must Have Been Out Of My Mind Vaisua tilastollisesti, mutta tason laskusta ei kannata puhua. Seuraavat singleraidat jatkoivat samaa linjaa. Noin todettiin Timi Yuron muistokirjoituksessa In The Basement -lehden numerossa 34 keväällä 2004. TAKAISIN LIBERTYLLE Timin Mercury-kausi ei sujunut toivotulla tavalla. Hän oli edelleen vahva tähti viihdelavoilla, mutta jos levyillä oli tarkoitus päästä lähemmäs ajan virtauksia, niin huonosti oli mennyt. Demoa esiteltiin tiettävästi soulfirmoille, mutta lopulta se päätyi vanhan ystävän, Liberty-pomo Al Bennettin kuultavaksi. Loistava levy, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia noiden aikojen kuvioissa. Kumpikaan ei ole läheskään samaa tasoa kuin mainitun vuoden parhaat San Remo -sävelmät. 28 Blues News 1/2016 72478 Big Mistake Teardrops Till Dawn 72515 Once A Day Pretend 72601 Don’t Keep Me Lonely Too Long You Took My Happy Away 72628 Turn The World Around The Other Way Just A Ribbon 72674 Cuttin’ In Why Not Now Musiikillisesti Mercury-vaihe alkoi komeasti. Vuonna ’67 hän jätti yhtiön ja lähti laajalle Aasian-turneelle, josta aikakirjoihin on jäänyt lähinnä filmitähden rooli komediassa ”Life Of A Sailor”. Noilta ajoilta on plussalle jäänyt myös kaunis albumilta poimittu täyteraita, tyypillisen vahvasti laulettu medium It’ll Never Be Over For Me, joka julkaistiin singlenä Englannissa. valittiin myös albumin nimikkeeksi. Something Bad On My Mind (Liberty LST 7594) A: (1) Something Bad On My Mind (2) I Must Have Been Out Of My Mind (3) I’ll Never Fall In Love Again (4) It’ll Never Be Over For Me (5) Interlude (6) Hey Boy B: (1) Wrong (2) You Know You Don’t want Me (3) When He Wants A Woman (4) As Long As There Is You (5) When You Were Mine (6) I Can’t Believe I’m Losing You Ei ihme, että Dusty Springfield tuli mieleen A4-raitaa kuunnellessa. Jatkossa palattiin viimeisten Libertyjen linjoille eli kantrin pariin, Turn The World Around ja Once A Day ovat siitä esimerkkejä. singlelitanian loppupää, vain Once In A Day jostakin syystä puuttuu. Yksi poikkeus löytyy. Huikeasti laulettuja, yliviihteellisiksi sovitettuja balladeja, joissa Timi näytti osaamisensa ja nousi kirkkaasti poptyttötason yläpuolelle. Hänelle äänite kelpasi. Bennett tarjosi sopimusta ja lupasi Timille taustatueksi sovittaja Belford Hendricksin. Paremmin en osaa esitystä kehua kuin toteamalla, että se kuuluu mielestäni lajinsa ehdottomaan eliittiin Peggy Leen Johnny Guitarin ja Vera Lynnin It Hurts To Say Goodbyen rinnalle. Kotiin palattuaan hän teki entisen koulutoverinsa, The Teddy Bears -yhtyeestä tutun Marshall Leibin kanssa demon Staple Singersin ja Sweet Inspirationsin levyiltä tutusta soulsävelmästä Why Am I Treated So Bad. Ihan noin en sanoisi, taiteellisesti ne ehkä olivat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta silti oman ääneni antaisin 60-luvun alun Libertyjen parhaimmistolle. ”Amazing” on loistava tasavahva, joidenkin mielestä tasapaksu ja yksitoikkoinen viihdealbumi, jonka sisällöstä erottuvat edukseen edellä kehutut Johnny ja If. Vanhoilla eväillä kuitenkin jatkettiin, ei siis ihme, ettei Timi nytkään pystynyt tavoittamaan takavuosien menestystään. Mercury-LP julkaistiin täydennettynä vuonna 2005 nimellä ”Amazing – The Mercury Years” (Spectrum 982-596-5). Taustalla velloo nimittäin komea spectoriaaninen valli, jollainen ei enää noihin aikoihin ollut muodissa. Totta, Timi oli loistava lavadiiva ja sen takia onkin ymmärrettävää, että monet hänen tukijoistaan halusivat hänen tekevän uraa nimenomaan sillä puolella levymyynnin kustannuksellakin. Lisäksi on tarjolla kaksi italiankielistä esitystä, E Poi Verra’ L’Autumno ja Ti Credo, jotka Timi esitti San Remon festivaaleilla vuonna ’65. Yksittäisiä singleraitoja paremman kuvan Timin osaamisesta antaa vuonna ’64 julkaistu albumi: The Amazing Timi Yuro (Mercury 60963) A: (1) The Masquerade Is Over (2) All I Need Is You (3) I Love My Man (4) I Didn’t Know What Time It Was (5) I Got It Bad (6) If B: (1) Maybe You’ll Be There (2) I Can Dream Can’t I. Se on singlen b-puoleksi jäänyt Scottin veljesten säveltämä Johnny, viipyilevästi tulkittu dramaattinen kaipauslaulu tyyliin ”oh how I loved Johnny but he never knew”. Varsinkin samannimisestä elokuvasta napattu Interlude on viihdettä parhaimmillaan, nätti sävelmä ja täyspainoinen laulusuoritus. 54049:n a-puolessa ei siinäkään ole moittimista. (3) Johnny (4) There Must Be A Way (5) My Foolish Heart (6) I’m Still Around ”The Amazing album will give you an idea of what she could do in a big concert hall”. Tyylikäs tulkinta, joka tuo mieleen jotkut Dusty Springfieldin noiden aikojen balladit. Viihderaidoille ominainen vibratointi ja ylidramaattisuus unohdettiin ja korvattiin yksinkertaisemmalla, silti tunteikkaalla tulkinnalla, jota tuki pelkistetty tausta. Viimeisellä Mercury-singlellään Timi pääsi lähemmäs yleisesti hyväksyttyjä soul-normeja kuin koskaan. You Can Have Her/Him ei ole koskaan kuulunut suosikkisävelmiini, siksi on melkein epäreilua, että Timi sai siitä ainoan Mercuryhittinsä, tosin äärimmäisen pienen sellaisen. Cuttin’ In kuuluukin pitkän hyvien Timi Yuro -levyjen listan kärkipäähän, samoin singlen b-puolelle jäänyt kevyesti meksikolaisvaikutteinen Why Not Now
Perinteistä jenkkisoulia edustaa vain Hey Boy, joka on muunnelma Freddie Scottin vuoden ’63 hitistä Hey Girl. Itse paketista ei sinällään ole paljon kertomista. HILJAINEN 70-LUKU Timi meni naimisiin vuonna ’69 ja muutti miehensä uhkapelipäällikkö Robert Selnickin mukana Las Vegasiin. Jos en väärin ymmärtänyt, levytys tehtiin jonkun keikkapyrähdyksen yhteydessä etelässä, tuottajaksi on merkitty Willie Mitchell. Toinen 70-luvun single ilmestyi vuonna ’75: Playboy 6050 Southern Lady Loving You Is All I Ever Had Southern Lady oli listausten mukaan a-puoli, mutta eipä ole kummoinen, vaisua kantria, ei KIHLAPARI TOUKOKUULTA 1966: TIMI YURO & LOU CHRISTIE. Molemmat puolet ovat täyttä soulia, sovitukseltaan hieman viihteellisemmät kuin originaalit. Nothing... Huomionarvoista on tietenkin, että mukana on paljon soulin puolelta napattua materiaalia alan suuria klassikoita myöten, valitettavasti vain livetilanne ei antanut selvää käsitystä Timin osaamisesta sillä rintamalla. Hieno, hetkittäin yliampuva cover, mutta ei pysty kilpailemaan esikuvansa kanssa. Tilanne oli ja on epäselvä. Hyvin Timi piti yleisöä hyppysissään, mutta paljon on mukana konserteille tyypillistä ekstrajutustelua ja kuhertelua. Blues News 1/2016 29 raskaasti sovitetussa, mutta siististi lauletussa päätösballadissa. Englantilainen sävelmä on myös pikkutyttömäinen When He Wants A Woman, jonka alkuperää en tunnista, ainoan kohdalleni osuneen vertailukohdan on laulanut brittityttö Carol Deene. Ihan Toussaint McCallin upean alkuperäisklassikon tasolle ei päästy, mutta hienosti Timi tuon surullisen nyyhkylaulun joka tapauksessa tulkitsi. Vuodelta ’69 on kyllä numerolla LST 7627 varaus levylle ”Live At PJ’s”, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Menetettyään kaksi ensimmäistä vauvaansa Timi jättäytyi kokonaan kotiäidin rooliin, esikoinen perheeseen syntyi vuonna ’71. Nauhoitus tuli kokonaisuudessaan julki vasta vuonna 2000, kun Englannissa julkaistiin seuraavanlainen cd: Live At PJ’s (RPM B00004202G) (1) Coming Home Baby (2) A Place In The Sun (3) For Once In My Life & Stand By Your Man (4) Make The World Go Away (5) I’ve Been Loving You Too Long & When Something Is Wrong With My Baby (6) Timi Talks (7) Bang Bang (8) Hurt (9) What’s A Matter Baby & Why Am I Treated So Bad (10) Timi Talks (11) A Place In The Sun (12) Yesterday & I Believe (13) A Place In The Sun (14) For Once In My Life & Stand By Your Man (15) I’ve Been Loving You Too Long Nähtävästi cd ei mene yksiin sen rakennelman kanssa, joka alun perin oli tarkoitus julkaista vinyylialbumina, siitä kertoo samojen raitojen esiintyminen useina tallenteina. Muitakin brittiajatuksia heräsi. on ilman muuta parempi puoli. Omien sanojensa mukaan Timillä oli usean viikon sopimus Los Angelesin PJ’s-kerholla. LST 7594 jäi Timin viimeiseksi viralliseksi LP:ksi amerikkalaisilla markkinoilla. Jonakin iltana hänen tietämättään nauhoitettiin illan show mahdollista levyä varten. Perhesuunnittelu alkoi saman tien, mutta epäonni oli matkassa. Ensinnäkin I’ll Never Fall In Love Again on kuin onkin versio Tom Jonesin hitistä. Käytännössä Timi oli usean vuoden ajan lähes täysin lauluhommien ulkopuolella, poikkeuksena muutamat nostalgiahenkiset pikkukeikat sekä pienenä yllätyksenä ilmestynyt soulsingle Frequency 101 When Something Is Wrong With My Baby Nothing Takes The Place Of You Singlen tarkkaa levytysaikaa en löytänyt, en edes luotettavaa tietoa vuodesta
Muuten oli todella hiljaista. Hänen tyttärensä lauloi kotiseurakunnan kuorossa ja kun erääseen esiintymiseen tarvittiin aikuisavustajia, tyttö pyysi äitiään mukaan. Timin äänestä oli ymmärrettävästi kadonnut vanhojen aikojen. Huono juttu, sillä Timi itse ei tietenkään kostunut niiden tuotosta mitään. Playboyt levytettiin Memphisissä ja samasta sessiosta on peräisin kolme muutakin laulua, Only A Daydream, Two Different Worlds ja Wings Of Inspiration. All Alone Am I (Dureco 77011) A: (1) Little Things Mean A Lot (2) You’ve Lost That Loving Feeling (3) Let Me Go Lover (4) It’s Only Make Believe (5) Cry (6) I’m Sorry (7) Only Love Can Break A Heart (8) Hurt B: (1) Smoke Gets In Your Eyes (2) I Can’t Stop Loving You (3) All Alone Am I (4) It Hurts To Be In Love (5) It Must Be Him (6) Tears On My Pillow (7) Only You (8) Thank You For Calling I’m Yours (Arcade 92) A: (1) What A Difference A Day Makes (2) I Love How You Love Me (3) Somewhere Over The Rainbow (4) Into Each Life A Little Rain Must Fall (5) You Always Hurt The One You Love (6) Tenderly (7) Who’s Sorry Now (8) I’m Yours B: (1) My Special Angel (2) Walk Away (3) I’ll Be Seeing You (4) Can’t Help Loving That Man (5) Misty (6) You’ll Never Walk Alone (7) But I Do (8) Are You Lonesome Tonight For Sentimental Reasons (Arcade 113) A(1) For Sentimental Reasons (2) All Alone Am I (3) I’m Yours (4) What A Difference A Day Makes (5) Crying In The Chapel (6) Walk Away (7) You’ve Lost That Loving Feeling B(1) Hurt (2) With A Song In My Heart (3) You’ll Never Walk Alone (4) All In The Game (5) You Always Hurt The One You Love (6) Are You Lonesome Tonight (7) My Special Angel Timi Yuro Today (Ariola 205006) A: (1) You (2) Touch Me (3) Opportunity To Cry (4) There’s A Way (5) Will You Remember Me (6) If You Don’t Know Me By Now (7) Permanently Lonely B: (1) On The Road Again (2) My Own Peculiar Way (3) You Took My Happy Away (4) Crazy (5) I Never Cared For You (6) Did I Ever Love You (7) Crossing Speech Turhauttavan oloiset sisällöt, mutta ne kertovat tyhjentävästi mistä oli kyse. 30 Blues News 1/2016 lähelläkään samaa tasoa kuin Timin 60-luvun kantrilevytykset. Niitä ei julkaistu Atlantin takana, mutta Timin omien sanojen mukaan ne ilmestyivät laittomasti Hollannissa seuraavana vuonna. Parit koeluontoiset demot Timi vielä teki, niistä enemmän tarinan lopussa. B-puolen balladi oli Timin oma sävellys ja lopputulos oli popahtavampi ja selkeämpi, ei mikään huippuesitys sekään. Jenkeissä nauhoitetut hyllylle jääneet raidat julkaistiin Hollannissa pikavauhdilla albumina. Kaiken kaikkiaan Timiltä julkaistiin kahdessa vuodessa käsittämättömät neljä albumia Hollannin markkinoilla. Jo Playboy-singlellä oli havaittavissa vahvan äänen latistumista, lopullisesti vaikeuksien syy varmistui vuonna ’78, kun Timillä todettiin kurkkusyöpä. Sen jälkeen Timi nauhoitti uusia lauluja Atlantin takana ja palasi taas Hollantiin uutta TV-keikkaa varten ja niin edelleen. Timi päätti lähteä kokeilemaan ja tajusi, että laulamisen suhteen oli sittenkin toivoa. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta levyttää vanhoja suosikkeja ja pienen empimisen jälkeen hän suostui. 70-luvulla Timin nimeä pitivät esillä monet uusintakokoelmat, jotka sisälsivät edellisen vuosikymmenen alun hittimateriaalia. KÄSITTÄMÄTÖN SUOSIO HOLLANNISSA Onnekas sattuma toi Timin takaisin musiikin pariin syöpäleikkauksen jälkeen. Timi tuli vuonna ’81 Hollannin TV:n järjestämään vuotuiseen suureen konserttiin ja esitti siinä kolme laulua. Hänet leikattiin New Yorkissa ja sen jälkeen hän vietti muutaman kuukauden pakkolevossa, jonka aikana puhuminen oli kielletty laulamisesta puhumattakaan. Vanha hitti Hurt oli konserttimenestys ja sen seurauksena sävelmän uusi singleversio nousi Hollannin listojen viitossijalle. Nashvillessä tehty albumi näytti jäävän hyllylle, kunnes Euroopassa alkoi tapahtua
En yritäkään luetteloida kaikkia, tässä vain katsaus niihin, joista minulla on jonkinlainen omakohtainen kokemus. Levy etenee aikajärjestyksessä, alussa on siis neljä 50-luvun kokeilua. Hollantilaisvaiheen levyt eivät ole suomalaisesta näkökulmasta erityisen merkittäviä, mutta huomattiin toki meilläkin sen verran, että Anttilassa oli myynnissä tähän vaiheeseen keskittynyt Legends-sarjan kooste, numero LECD 066. Cd-koosteista paras on mielestäni neljä vuotta sitten julkaistu ”Complete Liberty Singles” (Real Gone Music RGM-0066). Hänen coverinsa kuluneista perushiteistä kuulostavat lähes poikkeuksetta väsyneiltä. Raidat 21-23 ovat 70-luvun lopusta. Covereista kiinnostavin on Until You Were Gone, jonka soulväki oppi tuntemaan Betty Everettin ja Garnet Mimmsin esityksinä jo vuonna ’63. SURULLISET LOPPUVAIHEET Menestys Hollannissa jäi Timi Yuron viimeiseksi musiikilliseksi aktiivisuudenosoitukseksi. Jatkossa hänen elämänsä oli pelkkää synkkenevää sairaskertomusta, joka johti myös puhekyvyn menetykseen, hengittämiseenkin tarvittiin lopulta putkiviritys. Myös levyn avausraita on duetto. Tärkeintä levyssä taitaa olla sen erikoisuus, musiikillisesti en parempaa sanaa keksi kuin lattea. Sunset ja UA olivat myynnissä Suomessakin, samoin ”Hurt”-niminen Sunset-kooste, joka havaintojeni mukaan oli sisällöltään sama kuin London-”Hurt”. Words on viimeisen vaiheen levytys vuodelta ’82. Davidin hitti, josta Timi halusi välttämättä tehdä oman versionsa.. Libertyn huippuvaiheesta ei ole enää löytynyt tallenteita, raidoilla 5-14 siirrytään suoraan 60-luvun loppuun. Sävelmistö oli pääosin Willien ohjelmistosta, isäntä soitti kitaraa muutamalla raidalla ja lauloi Timin kanssa duettona raidat There’s A Way ja Did I Ever Love You. Parhaan annin tarjoavat kokoelmat, joita on vuosien varrella kertynyt tolkuton määrä. 2000-luvulla myös RPM on ollut vahvasti esillä ja julkaissut kolme hyvää kokoelmaa, ”The Lost Voice Of Soul” (RPM 117), ”The Voice That Got Away” (RPM 167) ja ”What’s A Matter Baby” (RPM 276). Vanhempia hyviä paketteja ovat 90-luvulla julkaistut ”18 Heartbreaking Songs” (Intermusic) ja ”Hurt! The Best Of Liberty” (EMI) sekä Marginalin ”Ultimate Compilation”. Suuria väläyksiä eivät levyt sisällä, omina suosikkeinani poimin nätin All Alone Am I -version sekä pikkusievät I Love How You Love ja My Special Angel. Paitsi parhaista levyistään Timi sai uransa aikana paljon tunnustusta lavaesiintyjänä. Hänen syöpänsä uusiutui entistä rajumpana ja lopetti lauluhaaveet kokonaan. You lisättiin albumille, koska sille ei löydetty sopivaa markkinakanavaa Hollannissa. Willie Nelson oli, kuten aikaisemmin todettiin vakiovieras Yuron perheen ravintolassa 50-luvun lopussa ja Timin Edith-äidin erityissuosikki. Ensin kolme tunnetuinta vinyyliä: Hurt (London, 1961) Timi Yuro (Sunset, 1966) The Very Best (UA, 1975) ”Hurt” oli brittiläinen vastine amerikkalaisille kaimalleen, sisällöt eivät mene ihan yksiin. Niistä kävi selkeästi ilmi lämmin ja teeskentelemätön tunnelma ja ystävällinen kontakti yleisöön. Luonnollisesti myös henkinen voima katosi. Neljäs maininnan arvoinen vinyylikooste voisi olla monilta myyntilistoilta löytyvä ”The Timi Yuro Album”, joka sisältää seitsemän hyvää 60-luvun alun raitaa ja viisi näytettä ”Live At PJ’s” -levyltä. Kyseessä on Tunisiassa syntyneen, mutta Ranskassa uransa tehneen F.R. Sovitukseltaan Timin esitys on löysempi eikä laulupuolikaan esikuvilleen pärjää, hyvä täyteraita kuitenkin, samoin kuin Clyde McPhatterin Decca-LP:ltä lainattu I’ll Belong To You. Siinä Timin kaverina lauloi hänen Hollannissa asunut ystävänsä Elliott Hinden. Nimikappale on levyn parhaimmistoa, 60-luvun alun sävelmä, jonka Timi olisi halunnut levyttää jo varhaisena Liberty-kautenaan. Kahden viikon aikana isäntä itse oli vain hetkittäin täydessä tämmingissä, valtaosan kappaleista Timi nauhoittikin Willien Bobbie-sisaren kanssa. Englantilaiset innostuivat asiaan vasta 90-luvun lopussa, jolloin Castle julkaisi vastaavan cd:n nimellä ”Timi Yuro Sings Willie Nelson”. I’m A Star Now: Rarities 1956–1982 (RPM RETRO 955) (1) With All My Heart (2) Drive-In Movie (3) The First Hurt (4) Bye Bye Little Boy (5) This Is My Song (6) Love Is Beautiful Thing (7) You’ve Got Your Troubles (8) Gone (9) You’re Gonna Smile (10) Why Am I Treated So Bad (11) I’ll Belong To You (12) Daddy (13) Until You Were Gone (14) I’m A Star Now (15) To Love Somebody (16) Feeling Alright (17) But I Do (18) It’s Only A Daydream (19) Two Different Worlds (20) Wings Of Inspiration (21) Ain’t Gonna Kiss Ya (22) Let’s Write A Love Song (23) Our Love (24) Words (25) Gone Koska sisältö koostuu alun perin hyllytetystä materiaalista ja aikahaarukka on iso, kyseessä ei voi olla mestariteos, muutamia mielenkiintoisia raitoja mukaan kyllä mahtuu. Tilanteen huomioon ottaen on kuulijan kuitenkin pakko tuntea tiettyä sympatiaa näitä esityksiä kohtaan ja mikä ettei, kyllä Timin tyylitaju oli tallella. Alkuperäisalbumi ei Hollannin ulkopuolella juuri huomiota herättänyt. ISO PINO MUISTELUKOOSTEITA Timi teki urallaan toistakymmentä albumia, mutta vaikka ne lähinnä 60-luvun osalta olivat laadukkaita lajissaan, niin en uskalla niitä erityisemmin suositella, debyytti ja MercuryLP ovat poikkeuksia. Otetaan lopuksi pikakäsittelyyn ihkauusi cd, joka sisältää aikaisemmin julkaisematonta materiaalia Timin uran varrelta. Löysin netistä koko joukon livetallenteita sekä 60-luvulta että Hollanti-vaiheesta. Timi kuoli uuvuttavan taistelun jälkeen Las Vegasissa maaliskuun 30. Ain’t Gonna Kiss Ya on yllättävä diskojumputus, kaksi muuta vanhahtavia perusballadeja. Blues News 1/2016 31 voima ja persoonallisuus. ”Today” on nelikossa aivan oma lukunsa. Kertomansa mukaan hän jäi kiitollisuuden velkaan Yuron perheelle ja vuonna ’82 hän halusi maksaa kutsumalla Timin ranchilleen levytyssessioon. päivänä 2004. Lisäksi englantilainen Jasmine-merkki toi vuonna 2013 markkinoille tupla-cd:n ”I’m So Hurt – Her First Four Albums And More”
Noista tehty savikiekko (Savoy 646) tuli markkinoille huhtikuussa 1947. Nimellä Be-Bop Boys tehty sessio oli tietysti silkkaa bebop-jazzia. At Symphony Sid’s meni enemmän swingin keinunnalla. R&B-tenoristit osa 27 R&B-tenoristit osa 27 MORRIS LANE ENNEN HAMPTONIA Mitään ei ole tiedossa Morris Lanen kehitysvuosista. Neljästä kappaleesta Turntable ja Sell Out menivät reippaamman jumpjazzin merkeissä, kun taas standardit September Song ja Summertime kulkivat herkemmin, vaikkakin tenorifonin paksu ääni antoi niille jämäkkyyttä. 1944 Morris soitti Walter Fullerin orkesterissa ja osallistui luultavasti Miss Rhapsodyn levytykseen Savoylle. Tällä kerralla siitä joukosta esitellään Morris Lane ja Johnny Sparrow, molemmat yhtä aikaa Hamptonin fonipulpetissa jatkamassa Illinois Jacquetin ja Arnett Cobbin perintöä kesästä 1947 lähtien. Niihin aikoihin hän teki ensimmäiset levytyksensä myös Continentalmerkille. Hän syntyi ehkä 1910-luvun loppuosalla, sillä 1940 hän oli jo saanut kiinnityksen King Perryn bändiin tenorisaksofonistiksi. Sessiobändissä oli nyt kolme puhaltajaa, joten sävyjä irtosi paremmin. Rytmiryhmän avustamana hän purkitti neljä kappaletta, joissa bebopia oli enää ohuesti mukana. MORRIS LANE. Ovelasti nimetty Down The Lane oli lähinnä R&B:tä, ja samanmoinen puolinopea Between 3 & 4 A.M. Kesällä 1946 Morris Lane oli Hot Lips Pagen bändin mukana. Kolmas kappale Blowin’ For Kicks esitteli porukan nopeussoittotaitoja ja oli tyyliltään eniten jazzia. Morris otti käyttöön R&B-tenoristien sormituksia, ja sooloja koristivat kireät falsetit ja matalat korahdukset. Tammikuussa 1947 Savoy järjesti Morris Lanelle oman levytyksen. Vaikka Morris ei ollut antaumuksellinen beboppari, tyyli luonnistui häneltäkin kovassa seurassa. Se oli ehkä meriittinä, kun hän pääsi nimekkääseen Gil Fullerin Modernistien levytyssessioon Savoylle syksyllä 1946. Morris Lane soitti keväällä 1947 Mercer Ellingtonin orkesterissa ja osallistui sen Sunrise-äänityksiin. Between 3 & 4 oli kuitenkin niin paha kappaleen nimenä, että nimeksi vaihdettiin heti Luke The Spook. Sekin pääsi myöhemmin levylle (Savoy XP8089), mutta neljäs jäi julkaisematta. 32 Blues News 1/2016 MORRIS LANE & JOHNNY SPARROW Hamptonin opissa JUHA JAAKOLA L ionel Hamptonin orkesteri oli niitä sulatusuuneja, joissa R&Bfonismi kehittyi ja jotka kypsyttivät pienempien rhythm and blues -combojen tenorisaksofonisteja koko 40-luvun. Morrisia kuvailtiin etiketissä ”Morris Lane: Tenor Saxsation”
Hyvää jälkeä hän teki silti esimerkiksi kappaleissa Cherokee ja Re-Bop’s Turning Blue. Tavara oli taas samaa standardia kuin Coralilla, mutta Blues In The Night pistettiin vähän äkäisempään pakettiin. Loput olisivat jääneet ehkä julkaisematta, ellei Bill Doggettin huikea menestys Honky Tonkilla olisi herättänyt Coralin väkeä huomaamaan, että ”meillähän on varastossa myös Doggettia”. Sinä aikana Morris Lane oli hankkinut niin paljon näkyvyyttä Be-Bop Boysja omilla Savoy-kiekoillaan, että hän pani pystyyn oman bändin. It Ain’t Necessarily So, Stairway To The Stars jne. Levykauppias Bobby Robinson perusti 1951 Robinlevymerkin (myöhemmin Red Robin), jonka ensimmäisen singlen purkitti marraskuussa Morris Lanen bändi. Morrisin fonissa oli R&B-henki loppukorahduksineen. Todennäköisesti vuoden 1949 alkupuolella (levytys on myös epäilty tehdyn jo 1947) bändi purkitti jälleen neljä kappaletta. HAMPTONIN JA EARL HINESIN JOUKOISSA Morris Lane liittyi Lionel Hamptonin orkesteriin kesän alussa 1947 täyttämään Arnett Cobbin (ks. BALLADILINJALLA Jos vuosi 1951 oli Morris Lanelle erittäin hyvä, 1952 aloitti alamäen. Balladissa You Go To My Head bändin baritonifonisti sai vähän eloa aikaan. Äänityksiä tehtiin myös rumpali Curley Hamnerin nimiin, ja sen Spooky Boogie meni äreämmin. Molemmat olivat Decca-äänitteitä marraskuulta 1947, ja perusjazziahan niissä väännettiin Hampton-jumpilla höystettynä. Samoihin aikoihin artikkeli kertoi, että Lenoxin parhaiten myytyjä levyjä olivat Eddie Davisin ja Morris Lanen kiekot. Hampton arvosti selvästi Morrisia, kuten jossakin haastattelussa kävi ilmi, mutta Morris ei ollut samanlainen ”Villimies Texasista” kuin Arnett. Toiset kaksi prässättiin Lenox-alamerkin nimiin (Lenox 503), ja levy pääsi Billboardin arvosteluun joulukuussa. kappaleista tehty single (Coral 60853) oli valmis lokakuussa 1952. masentaisivat kenet tahansa, eikä Doggettin urkupumppaus parantanut asiaa. Niiden myynti ei mennyt varmaankaan putkeen, koska Savoyn levytykset päättyivät siihen. Ensimmäinen single 33. Syksymmällä tehtiin toinen sessio. MORRIS LANE OMILLAAN Levytyslakko katkaisi puuhat vuoden 1948 alusta pikkufirmoilla puoleksi vuodeksi ja suurten toimijoiden studioissa lähes koko vuodeksi. Em. Morris teki levytyssopimuksen Coralin kanssa ja aloitti maaliskuussa. Tarjottu musiikki oli kuitenkin pelkkää standardiballadia ja -noveltya. BN #252) jättämän aukon foniosastossa, eikä ihan pienestä paikkauksesta ollut kysymys. Coral 61739 ilmestyi siksi vasta marraskuussa 1956 ja jäi Morris Lanen viimeiseksi singleksi. Tyyli oli jumpjazzia kuten ennenkin; vain Harlem Bop meni selvästi jazzin puolelle. Maaliskuussa 1951 Morris Lanelle järjestyi oma levytys Apollon studiolla. Ghost Town oli hidas kummitusnovelty. Morris yritti löytää siitäkin jotakin kerrottavaa, mutta sovituksiin ei sopinut R&B-ilme. Sen koosta tai vaiheista ei ole tietoja, mutta jo kesäkuun lopussa 1948 bändi (tai studiobändi) pääsi tekemään lisää levytyksiä Savoylle. Morris’ Lane ja Summertime tulivat ensin levylle (Savoy 673) ja pian balladit uudella levyllä (Savoy 677). Studiobändiin saatiin urkuriksi itse Bill Doggett, jonka lisäksi siinä oli tasokas rytmiryhmä. Continental/Lenox -merkki halusi vielä jatkaa äänitteiden tekemistä, sillä Morrisin levyillä oli ollut mukavasti kysyntää vuoden 1948 lopulla. Coralin jälkeen pienenpieni Scooter-merkki tarjosi myös studioaikaa. Bändi oli hyvä, sillä rumpalikin sai sytkettä aikaan. Keväällä 1950 Morris Lane osallstui trumpetisti Roy Eldridgen vetämään MGMsessioon, josta ei julkaistu mitään. Vauhtia riitti, sillä After Hours Bounce, Big Trees ja Harlem Bop olivat nopeita ja Gone keskivauhtinen. Bob Tilley kehuu niitä kyllä estottomasti artikkelissaan (The forgotten ones: Morris Lane) hänen parhaimmikseen. Apollo katsoi parhaiksi B.O. Morrisin fonissa oli meno päällä, ääni oli vahva ja runsas, ja innostuipa Morris laulamaankin Big Treesissä. Kolmesta julkaistusta kappaleesta kaksi oli standardiballadeja ja vain yksi originaali. Levyt (Coral 60681 ja 60801) tulivat ulos huhtikuussa ja heinäkuussa 1952. Kaikki ilmestyivät myöhemmin EP:llä. Joulukuussa 1947 Morris Lane kävi todennäköisesti pikaisesti Earl Hinesin orkesterissa, koska hän on ollut mukana orkesterin levytyksissä Sunrise-merkille. After Hours ja Big Trees pääsivät levylle (Lenox L526), joka arvioitiin Billboardissa huhtikuussa 1949 keskinkertaiseksi. Bändissä oli taas kolme puhaltajaa ja rytmiryhmä. Plentyn ja Blue Jeansin, joiden levy (Apollo 808) tuli markkinoille toukokuussa 1951. Gitchie oli tutun oloinen laulettu inkkarinovelty, mutta muut tehtiin jumpbluesin ehdoilla. Edellisen vuoden sessioon verrattuna materiaali meni kesymmäksi. Tyyli oli hartaan puoleista alarekisterin tuhinaa, jossa harvat juoksutukset yllättivät. Morris soitti vahvasti ilman korinoita ja falsetteja. Omistajan mukaan nimetty Bobby’s Boogie kulki mainiosti kaikkien R&B-sääntöjen mukaan, ja rummut antoivat tanakan pohjan. Tyylikkäästi nimetty Morris’ Lane olisi muuten ollut aitoa jumptavaraa, mutta vetelä rumpali jätti muut muusikot oman onnensa nojaan. Musiikki oli muusikoista päätellen mainstream-jazzia. Plenty, Gitchie Gitchie-Goomba, Joe’s Beat ja Blue Jeans. Gone ja Harlem Bop julkaistiin vasta 50-luvulla LP-levyllä ”Jazz, Bebop, Blues” (Plymouth P-12-113), joka ei anna esittäjistä mitään tietoja. Summertimea en ole kuullut, mutta tuskin se poikkesi merkittävästi edellisen vuoden Continental-äänityksestä. Siitä tehtiin myöhemmin myös Rainbow-painos. Levy oli tietysti Robin 101. Se ei enää miellyttänyt arvioijia yhtä paljon. Uskomattoman rytmiryhmän kärkenä oli rumpali Art Blakey. Morrisin parhaan session kappaleet olivat Return Of B.O. Levyjä ei kuitenkaan heti julkaistu, sillä Turntable ja September Song (Continental 6074) arvioitiin Billboardissa vasta elokuussa 1948, ja levy oli sen mukaan erittäin hyvä
JOHNNY SPARROW. Sen taustalle valittiin standardi Always reippaan nopeana sovituksena, vaan levy (# 292) ei enää jaksanut kiinnostaa. Maaliskuussa 1950 tehtiin kolmessa sessiossa kymmenen kappaletta, joista neljä julkaistiin. Singlen (Melford 253) Billboard-arviossa syyskuussa 1949 Saratoga Rock oli parempi: ”tenoristi puhaltaa kuin tähti”. 2 poikkesi vain hiukan vanhasta hitistä, kun taas Boudoir Boogie svengasi mahtavasti. Toisen levyn (National 9114) Word From Deacon Bird oli keskivauhtinen jump ja Who Owns The Joint laulettu novelty. Maineen ansiosta Johnny Sparrow sai levytyssopimuksen National-merkin kanssa. Sparrow ilmestyi parrasvaloihin 1944 liityttyään Los Angelesissa Jay McShannin orkesteriin tenorisaksofonistiksi. Elokuussa 1953 Morris osallistui taas Earl Hinesin King-sessioon orkesterin jäsenenä. Myöhemmin häntä mainostettiin nimellä ”The Mad Sax Man”. Seuraavaan sessioon tuli mukaan huilu, pasuuna ja baritonifoni, ja bändi laajeni orkesteriksi. Huhtikuussa 1952 alkoi levytyssarja, jossa vuoden aikana purkitettiin ainakin 16 kappaletta. Tyyli oli tuttu: balladeja, vanhan lämmityksiä ja jotakin uutta. Levyä (# 305) sai ostaa jo kesällä 1953. Se tuli ulos lokakuussa mutta ei mennyt kaupaksi odotetulla tavalla, joten sessioiden loput tuotteet jäivät hyllyyn. Viimeisessä Gotham-levytyksessä 1953 tehtiin kolme standardia ja repäisevä Jump Steady, missä taas boogiekuvio hallitsi ja koko bändi kiehui. Sen mukana hän oli useissa levytyksissä ennen liittymistään kesällä 1947 Lionel Hamptonin orkesteriin Morris Lanen rinnalle. Saman session toinen levy (Melford 254) sisälsi haikean bluesin Blue Sparrow ja nopean rytkytyksen Drumming Up The Works, joka vaikutti Saratoga Rockin variaatiolta. Syyskuussa tuli ulos Gotham 284, jonka Sparrow’s Flight No. Toisen puolen Keyhole Special oli äreämpi, mutta mitään uutta siinä ei syntynyt. Baltimoressa hän sai lisänimen ”Mad Sax”. Se ei tuonut enää hittiä, mutta edellisen levyn maine nosti Johnnyn televisiokeikoille ja valtakunnallisille kiertueille. La Cucaracha ja My Buddy noudattivat lattari-balladi -linjaa, jossa fonisti yritti hoitaa vakavasti ammattiaan. Sparrow’s Flight (kuinkas muuten) oli keskivauhtinen nätti kappale, joka sai parikseen nopean ja komean Saratoga Rockin, tenorifonin räimettä parhaasta päästä. Sparrow syntyi Grenadalla Itä-Intian saarilla 1919. Se meni kuitenkin kansaan, sillä se myi paikallisesti hienosti heinäkuussa. Se julkaistiin toukokuussa, ja Billboardin arvion mukaan Deacon Bird oli parempi, ”ensiluokkaista fonityötä”. Ensimmäisen levyn (# 282) Sparrow In The Barrel oli tehty jo Nationalille ja levytettiin nyt uudelleen: nopeahko jumpblues. Toisen levyn (# 9121) Michael’s Cycle kulki kuin hirvi, mutta Serenade To Twins hiipui haaveilevaksi balladiksi. Hän viihtyi Hamptonilla Morrisia pidempään vuoden 1949 loppupuolelle. Levy myi hintelästi. Hänenkään kehitysvaiheistaan ei ole tietoja. Red Label -merkin singlen # 36 A-puolella on Guess Who?, Saratoga Rockin soulrytminen versio, ja B-puolella tietenkin Sparrow’s Flight samanlaisena vispauksena, jota kitaristi terrorisoi ansiokkaasti. Orkesteri hajosi pian, ja Johnny siirtyi loppuvuodesta 1945 Louis Armstrongin joukkueeseen. Levy (X 0103) tuli markkinoille helmikuussa 1955 sen enempää jälkiä jättämättä, vaikka mm. 34 Blues News 1/2016 tuli ulos jo jouluksi 1952 ja toinen heti sen jälkeen (# 301 ja 302) taiteilijanimellä ”Morris Lane and his Magic Saxophone”. Musiikkikirjoittajilta on jäänyt huomaamatta Johnny Sparrow’n viimeinen single, joka on musiikista päätellen tehty 60-luvun puolen välin paikkeilla. Huilu oli paljon esillä, eikä musiikkikaan muistuttanut rhythm and bluesia. 2 oli taas paikallinen suosikki, ja Philadelphian ykkösbändiksi nousi Bows And Arrows. Varsinkin Space Ship osoitti vanhaa blueshenkeäkin olevan tallella. JOHNNY SPARROW'N MATKA HAMPTONILLE John P. Se ei kuitenkaan kelvannut julkaistavaksi ennen kuin 80-luvun LP-ajalla. GOTHAM JA MUUT Johnny Sparrow muutti 1951 Philadelphiaan. Vuonna 1952 Morris Lane osallistui myös tenoristi-laulaja Charlie Singletonin sekä pianistien Paul Gaytenin ja Mary Lou Williamsin sessioihin. Mutta kun kolmanteen sessioon jätettiin muut puhaltimet pois ja lisättiin vibrafoni, syntyi Paradise Rock, tanakka jumpboogie. Levy nousi Billboardissa R&B Juke Box -sarjan sijalle 12 tammikuussa 1950. No. Kantapaikaksi tuli Club 421, ja pian Johnny teki levytyssopimuksen paikallisen Gothammerkin kanssa. Hinesin soittokunta siirtyi sitten San Franciscoon Club Hangoverin vakio-orkesteriksi, ja Morris Lane oli mukana useita vuosia. – Johnny Sparrow kuoli huhtikuussa 1990 Baltimoressa. Vaikka levymyynti ei enää onnistunut, klubikeikkoja oli hyvin tarjolla. Standardiosastosta vastasi When Your Lover Has Gone, joka oli sinänsä siisti mutta ovelasti sovitettu. THE MAD SAX MAN Pistettyään pystyyn 1949 oman bändin ”Johnny Sparrow And His Bows And Arrows” hän pääsi levyttämään New Yorkissa pienelle Melford-merkille ja teki heti hitin. Outoa kyllä, mutta R&R -ajan jo koitettua 1955 RCA Victor tarjosi jälleen tilaisuuden tehdä Sparrow’s Flight uusiksi, nyt nimellä Sparrow’s Nest. Scooter jatkoi vielä vuoden 1953 puolella Morris Lanen levytyksiä vanhalla sapluunalla. Hän kuoli 1967. Alan Freed yritti sitä puffata
Musiikintutkija Jan Evensmo sanoo Morris Lanen Savoy-levytyksen 1947 innostamana, että Morris on aikakauden villeimpiä tenorifonin soittajia. Lähes kaikki Johnny Sparrow’lta on cd:llä ”1949–1955” (Classics 5163). Myöhemmistä kehuja saavat When Your Lover Has Gone, Boudoir Boogie ja Paradise Rock (1952) sekä koko viimeinen Gotham-sessio (1953). Continental/Lenoxin kappaleita on lisää LP:illä ”Kickin’ And Wailin'” (Continental CLP-16001) ja ”Jazz, Bebop, Blues” (Plymouth P-12-113) ilman varmuutta, kuka milläkin soittaa. Kaksi Apolloa löytyy vielä cd:ltä ”Honkers & Bar Walkers, Vol. 6022) tarjoaa puolestaan kaksi Coralia. Johnny Sparrow soitti paljon alarekisterissä, ja fonin ääni oli hyvin tumma. Hän käytti R&B-jippoja uransa alussa, mutta soitti sittemmin tavanomaisemmin. 35 MORRIS LANEN JA JOHNNY SPARROW’N TYYLI JA MERKITYS Morris Lanen fonissa oli erikoisen vahva ääni, ja jazztausta paistoi selvästi hänen sooloistaan. Properin boxissa ”The Big Horn; The History Of The Honkin’ & Screamin’ Saxophone” esiteltiin heti Arnett Cobbin jälkeen Morris Lane yhtenä tyylin peruspilareista. Eder Bruce: Johnny Sparrow, Allmusicin nettisivuilla Marion JC: http://home.earthlink.net/ v1tiger/jsparrow.html Penny Dave: tekstit Acrobatin ja Classicsin kansivihoissa Tilley Bob: The forgotten ones – Morris Lane, Jazz Journal International June 1999 Blues News 1/2016. ”Jazz, Bebop, Blues” YouTubesta. Officialin LP ”Tenor Saxsation” (Off. Soitto ja improvisointi oli erittäin svengaavaa, mikä sopi täydellisesti rhythm and blues -kappaleisiin. Pahoja haukkuja ei tule myöhemmistäkään, paitsi joihinkin balladeihin. Sparrow’n cd löytyy myös Spotifysta ja paljon muuta molemmilta, mm. Viimeinen single Red Label 36 puuttuu. 2” (Delmark DD-452). Johnny Sparrow’ta ei tuotu esille, vaikka hän on mielestäni huomattavasti merkittävämpi ja aidompi honkkaaja kuin Morris. Siinä oli myös sopivasti karkeutta. LEVYTYKSIÄ Morris Lanen päälevytykset ovat cd:llä ”Tenor Saxman” (Acrobat ACMCD 4201). Molemmat kuuluvat kuitenkin tyylin unohduksiin vajonneisiin osaajiin. Hamptonin Re-Bop’s Turning Blue 1947 saa kehut tyylistä ja tekniikasta. Johnny Sparrow yllättää Evensmon levyjen Melford 253 ja National 9121 (1949) korkealuokkaisilla esityksillä. Loput ovat alkuperäisillä singleillä Coral 61379 ja Scooter 305. Morris lauloi todennäköisesti parilla kappaleella äänellä, joka oli vaatimattoman arkinen. Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi..
Noin väitti luotettavan oloinen netistä löytämäni Cadillacs-historiikki, mutta annas olla, heti seuraavassa esittelyssä on valokuva noilta ajoilta ja siinä pällistelevät J.R.:n ja Bobby Spencerin kavereina William Lindsay ja Waldo Campen. Sen henkilöhistoria on laaja ja sekava, yhteensä sen riveissä ehti laulaa laskujeni mukaan yli 20 miestä. Samoihin aikoihin vuonna ‘56 J.R.Bailey pääsi Cadillacseihin, kun alkuperäisjäsen Lavern Drake erosi. oli seitsemän pojan katraassa nuorimmainen. jäi jämäryhmään Lavern Draken kanssa, tuolloin mukaan tuli myös J.R.:n vanha kaveri Bobby Spencer ja neljäntenä jäsenenä Roland Martinez. BN #81). Oman laulu-uran kulmakiviksi jäi ansiokas poukkoilu yhtyeestä toiseen, viisi r&b-listan pikkuhittiä ja kaksi 70-luvulla levytettyä albumia. Tässä yhteydessä yritetään tarkastella yhtyettä vain J.R. Baileyn ensilevy. Hän ei laulanut missään ns. Todennäköisin syy virheisiin oli se, että James Ralphilla oli tolkuton määrä kaimoja ja väärät ajat on huolimattomasti napattu erään täyskaiman henkilötiedoista. Millään Cricketsien levyllä hän ei tiettävästi ollut mukana. Yhtye muodostettiin lyhyen ajan sisällä kahteenkin kertaan uudelleen. Joka tapauksessa porukka otti. Seuraava askel The Crickets oli yksi New Yorkin tunnetuimmista yhtyeistä ja sen solisti Grover ”Dean” Barlow yksi kovimmista tenorisolisteista. Tärkein syy sen hajoamiseen oli Freddy Barksdalen siirtyminen The Solitaires -yhtyeeseen. A-puolella on hempeäksi tarkoitettu, mutta kylmänoloinen balladi ja b-puolella vauhtipala. Juhani Ritvanen esitteli tämän vuoden ‘51 paikkeilla perustetun ryhmän seikkaperäisesti ”Bring Back Those Doo Wops” -artikkelissaan 80-luvun alussa (ks. Lapsuusvaiheista, gospeleista tms. Freddy Barksdale ja J.R. Juhani Ritvanen ei mielellään kirjoittanut porukoista, joissa henkilöiden vatvominen oli isompi juttu kuin itse musiikki, siksi Cadillacs ei koskaan päätynyt ”Bring Back Those Doo Wops” -sarjaan; toinen syy taisi olla se, että Cadillacs ei muistaakseni kuulunut Juhanin suurimpiin suosikkeihin. Juhanin artikkelissa mainittiin, että J.R. Nekin selittäisivät hyvin tapahtumien aikataulua, mutta nykytiedon mukaan Bailey syntyi 17.6.1937 Baltimoressa ja kuoli 6.9.1985 New Yorkissa. Jo seuraavana vuonna Speedo siirtyi jatkamaan nimellä Earl Carroll & The Original Cadillacs, kun taas J.R. Solisti Smith ei vakuuta. Koska joissakin näkemissäni arvailuissa viitataan vuonna ‘43 perustettuun ja seuraavina vuosina Sonora-merkille levyttäneeseen Velvetonesiin, on tietenkin mahdollista, että Baileyn yhtye oli joku sen elvytysyritys. Ehkä liiankin monessa; sille ei kerta kaikkiaan voi mitään, että hänen tekemisistään jäi hieman sekava kuva. 36 Blues News 1/2016 J.R. Dean Barlow‘n soolouran voidaan katsoa alkaneen vuoden ‘55 alussa, jolloin Crickets III hajosi. tunnetussa Velvetonesissa, vaan totuus piilee lauseessa ”sang with a non-recording group The Velvetones”. New Yorkers 5 oli lyhytikäinen yritys. Ihmeellisen useissa muisteloissa esiintyy syntymävuosi 1932 ja kuolinvuosi 1980. Joel Whitburnin listakirja heittää varmana tietona ”with The Cadillacs 1956–72”, tuona aikana ja jo sitä ennen ehti tapahtua niin paljon asioita, että tämän esittelyn painopiste siirtyi väkisin alun perin suunnittelemistani 70-luvun soolovuosista yhtyeisiin. Crickets pääsi levyttämään Joe Davisin johdolla MGM:lle ja Jay-Deelle vuonna ‘53, mutta mahdollisesti solistinsa Barlow‘n aseman ylikorostumisen takia se hajosi vielä samana vuonna. Luetteloiden mukaan New Yorkers 5 levytti Danicelle kolmannenkin, To Be -nimisen raidan, jota ei julkaistu. Baileyn kannalta. ei löytynyt muuta erityistä mainittavaa kuin että J.R. Bailey siirtyivät silloin muodostamaan The New Yorkers 5 -nimistä ryhmää, jonka solistina oli Rocky Smith ja muina viitosina Johnny Darren ja Shelly Dupont. Yhtyeen suuri tähti oli solisti Earl ”Speedo” Carroll, jonka egosta jatkuvat vaihdokset ja muut sotkut ymmärrettävästi aiheutuivat. Baileyn ensimmäinen yhtye oli The Velvetones. Baileyn uran alkuvuosiin mahtuu monenlaisia väärinselityksiä. Bailey lauloi kakkoskoostumuksessa Freddy Barksdalen ja Bobby Spencerin kanssa. Ainoa järkevältä tuntuva ajankohta on noin vuosi 1952 – ainakin, jos luotetaan syntymävuoteen ‘37. Aloitetaan tarinan purku yhtyeistä, joissa niissäkin on epäselvyyksiä. J.R. Jotenkin tuo kolmosvaihtoehto tuntuu sopivan aikatauluihin paremmin, mutta sikäli asialla ei Baileyn kannalta ollut merkitystä, että päinvastoin kuin yleensä on kirjoiteltu, hän ei missään vaiheessa ollut yhtyeen varsinainen jäsen, roikkui kyllä mukana harjoituksissa ja mahdollisesti tuuraajana lavoillakin. Voi olla, todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin Crickets kolmonen, joka ehti olla kasassa runsaan vuoden ja pääsi jopa levyttämään yhden Barlow‘n sooloileman singlen. Myös The Velvetones -vaiheesta asti J.R.:n kaverina kulkenut Bobby Spencer oli kuviossa mukana, ehkä tuuraajana tai ”ulkojäsenenä”, vakituisemmin hän lauloi tuossa vaiheessa The Hummers -nimisessä ryhmässä. Muina jäseninä ovat olleet hänen velipuolensa Freddy Barksdale ja kaverinsa Bobby Spencer ja Dave McPhatter. Muutaman arvostetun hittisävelmän hän ehti tehdä, mutta ne hän antoi muiden artistien levytettäväksi. Syntymäja kuolinvuodetkin ovat monessa kirjoituksessa epäselviä. Vuonna ‘53 Carnations-nimisenä perustettu Cadillacs oli yksi New Yorkin menestyneimmistä ja pitkäikäisimmistä yhtyeistä. THE CADILLACS... Barksdale ja Spencer olivat mukana, neljäntenä lenkkinä kakkosvaiheesta ainoana mukana pysynyt William Lindsay. VELVETONES, CRICKETS, NEW YORKERS 5... BAILEY Doowopja soul-työn sankari PEKKA TALVENMÄKI 8 0-luvun puolivälissä 48-vuotiaana kuollut, New Yorkissa vaikuttanut James Ralph Bailey oli soulin monipuolisuusmies, joka ehti olla yli 30-vuotisen uransa aikana monessa mukana. Danice 801 Gloria My Darling Cha Cha Baby Kyseessä on mitä tyypillisin 50-luvun New Yorkin doo wop -single. New Yorkers 5 levytti mainitun vuoden lopussa singlen, joka jos edellä kerrottu pitää paikkansa oli J.R
En ole tietoinen vuoden ‘58 neljän Cadillacs-singlen työjaosta. Turnpike ei esiinny Cadillacs-tarinoissa, joten oletan, että se oli instrumentaali. Bailey joka tapauksessa lähti parin vuoden vapaalle, jonka aikaisista tapahtumista lisää tuonnempana. Brewster tunnetaan yhtyepiireissä The Hollywood Flamesin entisenä jäsenenä. Teddy siirtyi, kuten kaikki nykysoulin ystävät muistavat, solistiksi lempinimensä levyttäen nimikkeellä Speedo & The Pearls. Tilanne muuttui taas seuraavana vuonna, kun Earl Carrollin yhtye hajosi ja hän yritti palata Four Cadillacsiin. Spencer ja Bailey eivät päästäneet häntä pomottamaan, mikä näkyi siinä, että nimi oli yksinkertaisesti The Cadillacs ja myös siinä, että Carroll ei saanut laulaa aivan kaikkia sooloja. Sitä väitettiin eräässä historiikissa Earl Carrollin yhtyeeksi, mutta miten lie, Bobby Ray oli oikeasti Bobby Spencer ja yhtyeessä lauloi J.R.:n velipuoli Freddy Barksdale, miksei siis myös J.R. Baileyn esittelyissä korostetaan erityisesti singleä Peek-A-Boo / Oh Oh Lolita (846), jonka a-puoli oli listahitti. Kokoonpano oli sinällään mielenkiintoinen, sillä vanhasta tai tosi vanhasta kaartista olivat mukana J.R., Bobby Spencer ja jo Carnationsia perustamassa ollut Bobby Phillips, neljäs jäsen oli Chartskonkari Leroy Binns, minkä lisäksi itse Teddy Pendergrassin kerrotaan toimineen porukan rumpalina. Tuo erityismaininta voi tarkoittaa, että Bailey oli solisti, mutta korvakuulemalta en uskalla asiaa vahvistaa. Samaan aikaan oli kuviota sekoittamassa Bobby Ray & The Cadillacs, joka levytti vuonna ‘63 yhden singlen Capitolille. Vuonna ‘59 hän lähti omille teilleen ja otti käyttöön THE CADILLACS ELOKUVASSA ”GO, JOHNNY GO!”. Bobby Spencer on merkitty siirtyneeksi ainakin väliaikaisesti Pearlsiin, mikä merkinnee, että hänen ja Baileyn johdolla esiintynyt Cadillacs hajosi. Viimeistään vuonna ‘63 Bailey palasi muodostamaan Bobby Spencerin kanssa seuraavaa Cadillacs-yritelmää, jonka muina jäseninä mainitaan Ray Brewster ja jo 50-luvulta tuttu Roland Martinez. Caddies oli sama kuin Baileyn ja Spencerin johtama Cadillacs, Powell puolestaan arvostettu r&b-fonisti, joka oli soittanut monilla aikaisemmilla Cadillacs-levyillä. Vuosien ‘63–’64 levytykset olivat tavallaan viimeisiä epätoivoisia yrityksiä, mutta Cadillacs-tarina ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti ohi. Ain’t You Gonna oli kömpelösti laulettu medium, jossa Powellin osuus rajoittui bridgesoittoon. Vuonna ‘70 yhtye koottiin nostalgia-hengessä kerran viel’. Vuonna ‘64 nimikkeellä Ray Brewster & The Cadillacs julkaistiin Arctic-merkillä single Fool / The Right Kind Of Loving (101), minkä jälkeen yhtye nähtävästi taas hajosi eikä J.R.:stä löydy merkintöjä ennen kuin hän pääsi soolouralle pari vuotta myöhemmin. Kuten todettu, tämä ryhmä kierteli lähinnä vanhoja muistelemassa, mutta juuri kun olin väittämässä, ettei se koskaan levyttänyt, löysin seuraavan singlen: Polydor 14031 Deep In The Heart Of Ghetto, Pt I Deep In The Heart Of Ghetto, Pt II Esittäjäksi on merkitty The Original Cadillacs, mikä viittaa mahdollisesti siihen, että kilpailijakaimoja oli liikkeellä. Bailey laskujeni mukaan oli mukana. Pääpaino tässä vaiheessa oli Coasters-henkinen ilonpito, ei siis ihme, että Carroll siirtyi vuonna ‘60 kokonaan Coastersin jäseneksi. 50-luvun lopun Cadillacs-aiheista on vielä mainittava elokuvat ”Mister Rock & Roll” ja ”Go Johnny Go”, joissa molemmissa J.R. Earl Carroll oli joka tapauksessa Cadillacsien tähti 50-luvun lopussakin. Loppu häämöttää. Blues News 1/2016 37 monessa mukana, ettei hänen tekemisistään saa mitään selkoa. itse, joka oli noihin aikoihin niin nimen The Four Cadillacs, jolla nimellä löytyy listauksista kesäkuussa ‘57 julkaistu single My Girl Friend / Broken Heart (Josie 820), tarkemmin sanoen ensipainos, myöhemmin etuliite Four jätettiin pois. Bailey ja uskoakseni hän myös lauloi soolon. Säveltäjäksi ja kakkostuottajaksi on merkitty J.R. Kuten nimestä voi arvailla, kyseessä oli vahvalle funkpohjalle tehty yhteiskunnallinen julistus, joka hukkui monien kaltaistensa massaan. Toinen varma havainto on numerolla 834 julkaistu Ain’t You Gonna / Turnpike, joka julkaistiin nimellä Jesse Powell & The Caddies. Asemaansa korostaakseen hän oli ominut originallisukkeen niille levyille, jotka hän teki ilman Baileyn ja Spencerin yhtyettä
Tuottaja Phil Spector vaati taustalle miesyhtyettä, jota hän oli käyttänyt jo muutamaa viikkoa aikaisemmin tehdessään Gene Pitneyn singleä Every Breath I Take. Fakta vain on se, että keväällä ‘61 yhtye oli mainittua Curtis Leen hittiä tehtäessä koolla ja sen kokoonpano oli J.R. Keväällä ‘61 levytettiin Curtis Leen hittiä Pretty Little Angel Eyes. J.R. J.R.:n osalta kiinnostaa kaksi tai tarkemmin ottaen kolme singleä: Seven Arts 708 L-O-V-E Hearbreaking World 709 Nag Copy Cat 720 Come On What’d I Say Nag oli jopa listahitti, korkein sijoitus Billboardin HOT 100:ssa oli 25. Craftysin ja Halosin pikkutarkka suhde jää epäselväksi, en nimittäin ole nähnyt edellä mainitusta missään minkäänlaista kokoonpanolistaa. Jo ennen edellä mainittuja kahta singleä hän nimittäin levytti raidat Every Day Is Like A Year ja She’s My Girl, jotka on myöhemmillä rare-koosteilla listattu nimellä Eugene Pitt & The Group, mutta alkuperäisellä Belltone-singlellä pelkästään Eugenen soololevynä. Ei myöskään singlellä 720. ei ainakaan tuossa kuviossa ollut enää mukana, vaan hän siirtyi soolouralle, tällä kertaa lopullisesti. Mort Craft halusi julkaista sen saman tien, mutta kun Nag näytti herättävän positiivista huomiota, hän ei halunnut kahta Halos-singleä samaan aikaan markkinoille ja siksi 708 julkaistiin käyttäen The Craftys -nimeä. Kuten edellä todettiin, J.R. Teddyn kerrotaan vieneen parit vanhat Cadillacit mukanaan taustalaulajiksi, mutta vahvistusta nimistä puhumattakaan en löytänyt. vaan Arthur Crier parin kaverinsa kanssa. 38 Blues News 1/2016 riikissaan, että Crier perusti Halos-yhtyeen viimeistään vuoden ‘61 alussa. Yhtyehommat joka tapauksessa jatkuivat. oli 60-luvun alussa pari vuotta poissa aktiivisesta Cadillacskuviosta. Myös Rainia edeltänyt Lily Marlene oli levytys, jossa entiset Halos-miehet olivat mukana, tällä kertaa ei kuitenkaan J.R. Jos taas Al Clevelandin nimi kuulostaa tutulta, niin ei ihme, hän kunnostautui myöhemmin Motownilla lähinnä Miracles-yhtyeen taustalla. Tilanne oli nimittäin se, että syksyllä ‘62 Jive Fivella oli takanaan menestyksekäs vaihe, tuoreimpana hittinä sijalle 27. Copy Cat oli sekin hauska ja letkeä esitys, mutta sillä ei J.R. Niinpä Arthur Crier on ollut mukana aikaisemmin mainitulla Speedo & The Pearls -singlellä, tarkkaan ottaen teksteissä käytetään mainintaa Arthur Crier (of The Halos fame), jonka arvaan tarkoittavan, että Halos ei ollut vielä perustettu. Samalla näyttää hajonneen viimeinen Cadillacs-yritelmä. on parissa näkemässäni tapauksessa eksynyt. Näin Rain saatiin tehdyksi. Alun perin Halosin baritonijäsen oli Carl Spencer, mutta hän jäi kohtsiltään pois ja Cleveland tuli hänen tilalleen. THE HALOS JA THE JIVE FIVE... Bailey jäi siis Halosin ulkopuolelle jo syksyllä ‘61, tiettävästi syy oli se, että hän ei halunnut lähteä laajaksi aiotulle kiertueelle. heinäkuussa ‘61. On luonnollista olettaa, että The Group oli käytännössä The Halos, Harold Melvinin Bluenotes-yhtyeeseen vuonna ‘72. Varmana tietona Halos-juurista mainitaan, että Crier esiintyi vuonna ‘60 vanhan kaverinsa Carl Spencerin (Bobby Spencerin veli) kanssa duona nimellä The Pre-Historics, pääasiassa kiertueilla, mutta yksi singlekin (Alley-Oop) löytyy. Sen sijaan J.R. oli mukana singlellä 708, joka on tehty päiväysten mukaan samassa sessiossa kuin Nag. Taustapojatkin loivat hauskan drip drop -tunnelman, mutta ansioistaan huolimatta levy taisi olla liian vanhanaikainen noustakseen listoille. Virhe numero yksi liittyy ymmärtääkseni ajatukseen, että Craftys ja Halos olisi ollut tasan sama asia. Hieno levy se olikin, yksi solisti Eugene Pittin komeimmista suorituksista. Jive Five -vaiheiden epäselvyydet johtuivat nähdäkseni lähes kokonaan Eugene Pittin aseman korostumisesta ja mahdollisesta pyrkimyksestä soolouralle. Kun sille etsittiin jatkoa, alkoi yhtyeessä esiintyä joko sisäistä arvostusta tai rahanjakoa tai molempia koskevaa kapinahenkeä, joka aiheutti sen, että kun vuoden ‘63 alussa lähdettiin tekemään balladia Rain, niin pari jäsentä jätti tulematta paikalle. Samana vuonna Crier ehti olla mukana ties kuinka monen levyn taustajoukoissa ja päätyi Spencerin kanssa myös Morty Craftin hommiin. Arthur Crier ja Carl Spencer joka tapauksessa olivat Morty Craftin tuttuja entuudestaan ja kun Halosin esitykset edellä kehutuilla hiteillä olivat kiistattomia onnistumisia, Craft päätti teettää yhtyeellä omiakin levyjä. Tarkkaan ottaen hän ei koskaan ollut tuon suositun porukan virallinen jäsen, mutta oli mukana taustalaulajana muutamalla raidalla. Hän jättäytyi kesken kaiken pois ja tilalle tuli Phil Johnson, joka esiintyy kaikissa näkemissäni Halos-kuvissa. J.R./The Halos -yhteys jatkui uusissa kuvioissa myöhemmin. Bailey, Arthur Crier, Harold Johnson ja Al Cleveland. Virallisesti J.R. Kirjassa ”Collectin’ Phil Spector” todetaan yksinkertaisesti, että Spector itse käytti tuosta yhtyeestä nimeä The Halos. Heidän tilalleen palkattiin sijaiset, joista yksi oli J.R Bailey ja muut vanha kaveri Bobby Phillips sekä Buddy Brooks. Vuonna 2004 kuollut Crier oli yksi 50-luvun arvostetuimmista bassolaulajista ja hänen yhtyehistoriansa on vielä monisäikeisempi kuin J.R. Tuohon vaiheeseen liittyy eri teksteissä paljon epäselvyyksiä ja pari suoranaista virhettä. Kyseessä oli hauska, Coasters-henkinen novelty-levy, jonka pääosassa tohvelisankarina lauloi Arthur Crier. Perustiko Crier Halosin vai ei, jää tässä selvittämättä. ollut tiettävästi mukana. Ja mutaahan riittää, koska New Yorkin yhtyepiireissä kaikki olivat kaikkien kavereita. Baileyn, joten sitä ei ole mahdollista tonkia mutia myöten. New Yorkissa vaikuttanut tuottaja/ orkesterinjohtaja Morty Craft oli perustanut vuonna ‘59 taustakuvioita varten nimeään kantaneen The Craftys -yhtyeen, Kun töitä näytti riittävän ja Craft halusi teettää yhtyeelle omiakin levyjä, tilanne muuttui ja perustettiin uusi yhtye, The Halos. Arthur Crier jatkoi ja parit seuraavat singlet, yksi Craftys-nimellä tehty levytys ja Craftin Warwick-merkillä julkaistu albumi on listattu Crierin porukan nimiin. Toisaalta doo wop -musiikin ykköstuntija Marv Goldberg ilmoittaa Arthur Crier -histoTHE HALOS ’61 Kuvan kokoonpano vasemmasta ylälaidasta lukien: Phil Johnson, Harold Johnson, Al Cleveland & Arthur Crier. Kokonaisuuden kannalta ratkaisevan pienen lisukkeen muodosti ”vaimon” nalkutus, jonka hoiti ansiokkaasti J.R.. Sitä ennen kerrataan muutama sana yhtyeestä The Jive Five, jonka jäsenluetteloihin J.R. J.R.-biografian kannalta on ratkaisevaa, että hän on mitä ilmeisimmin ollut noissa Spector-jutuissa mukana. noussut These Golden Rings. Taas pieni ympyrä sulkeutuu, Harold Johnson oli Cricketsien alkuperäisjäsen ja Crierin kaveri jo 50-luvun alkupuolelta
Vaikka Halos ja Jive Five olivat tiedossani, tuntui tuo ylisanailulta, mutta eikö mitä, kaivelu tuotti kunnioitettavan määrän sessioita ja hittejä, joissa J.R. Hän levytti uransa upeimman levyn I’m A Happy Man sekä täyteraidat Kiss Kiss Kiss, Never Met A Girl ja Hang On The Corner, joiden taustalla lauloi Rain-singleltä tuttu kolmikko J.R. Seuraavana vuonna julkaistiin kaksi Shirley & Lee -singleä (Keep The Magic Working / Behind The Make Up, 7 Arts 711 ja Well-A Well-A / Our Kids, Warwick 664), joissa Halos on merkitty taustayhtyeeksi, mutta kokoonpanoa ei mainita. kavereineen oli mukana toukokuussa ‘62 tilaisuudessa, jossa Hunt levytti singlen Scepter 1236 puoliskot I Just Don’t Know What To Do With Myself ja And I Never Knew, tuottajina toimivat Leiber ja Stoller. Tuolloin Eugene Pitt palasi pienen tauon jälkeen studioon, ilmeisenä tarkoituksena pistää suunnitteilla ollut sooloura lopullisesti käyntiin soulin merkeissä. Lähes kaikki asiaan liittyvä taustalaulanta oli tavalla tai toisella Halos-yhtyeen peruja. Yhteydet Halos-kumppaneihin olivat jo olemassa, If I Had Known -puolen säveltäjiksi on nimittäin merkitty kolmikko. Siksi myös Tommy Hunt on hiukan epävarma. Selvältä näyttää vain, että J.R. JA VAIKKA MITÄ! Etsiskellessäni materiaalia tähän tarinaan törmäsin useamman kerran väitteeseen, jonka mukaan J.R. Esimerkiksi Ben E. Jos haluttaisiin olla varmoja, tarvittaisiin tarkka nimilistaus. Viimeksi mainitun iso hitti Don’t Play That Song liitetään joissakin listauksissa J.R.:n ansioluetteloon, mutta ainakaan Soul Discograhy ei tätä vahvista. Kiinnostavimmat nimet early soulin puolelta ovat tässä yhteydessä Tommy Hunt ja Ben E. Promo on seuraavalta vuodelta ja julkaistu etunimellä James. Kääntöpuoli on yhdentekevä nopeahko, Motownin ystäville todettakoon, että kyseessä ei ole se tuttu Detroit-sävelmä. ... King. Edellä kirjatussa yhtyehistoriikissa on J.R.:n kohdalla aukkoja, joista osaa on yritetty selittää soolouran alulla ja tarkistukset osoittavat, että siitä todella oli kyse. Myös jatkohitillä Under The Moon Of Love Halos mesosi taustalla, samoin monilla myöhemmillä Spectorin tai parivaljakon Leiber & Stoller tuottamilla levyillä. lauloi aika arasti, onneksi taustakuoro pelastaa tunnelmaa. todellakaan ollut kaikessa mukana. jäi roikkumaan porukkaan, jonka kokoonpano vaihteli eri sessioissa, mutta jonka keskeisimmät laulajat olivat hänen lisäkseen Spencerin veljekset Carl ja Bobby, Bobby Phillips, Buddy Brooks ja Gary Morrison. Myös singlen b-puolena julkaistulla slovarilla Gee I Wish You Were Here The Halos oli vahvasti mukana, kyseessä oli nimittäin puhdas doo wop -balladi, jossa solisti Lee jäi armotta taustalaulajien varjoon. Sen sijaan hänen nimensä esiintyy muodossa Ralph Bailey kahdeksalla Claus Ogermanin sovittamalla raidalla, jotka julkaistiin albumilla ”Songs For Soulful Lovers”. Morty Craftin talli ei ollut New Yorkin suurimpia. Oma sooloura ja Cadillacs-comebackit vähensivät J.R. Numeroiden perusteella singlet on tehty pian sen jälkeen, kun J.R. oli lähtenyt. Joillakin uusintapainoksilla yhtyeen nimi oli esillä jopa etiketissä. Mukana oli tietenkin Halos-kavereita, tällä kertaa myös Arthur Crier. Koko ajan on kuitenkin syytä muistaa, että listattuna on kaiken järjen mukaan Halosin tekemisiä eikä J.R. Blues News 1/2016 39 vaikkei sitä missään erityisesti mainitakaan. Baileyyn yleisesti liitetty selvitys. oli mukana. Baileyn on väitetty olleen 60-luvun alussa taustalla, on vaikuttava. Artisteista osa on popin puolelta (Bobby Vinton, Brian Hyland, Gene Pitney, Barry Mann, Dion, Connie Francis...), mutta myös varhaisia souljuttuja ja muuta mustaa musaa mahtuu mukaan. Baileyn apulaulajatöitä, vähistä havainnoista lisää tuonnempana. Palataan vielä Curtis Leen kesähittiin Pretty Little Angel Eyes. Bailey, Bobby Phillips ja Buddy Brooks. Lähtiessään J.R. Constantly on vanhahtava, jähmeähkö doo wop -balladi, jonka J.R. Homma alkoi jo 50ja 60-lukujen taitteessa: Wynne 103 Constantly Let Your Conscience Be Your Guide Promo 5311 If I Had Known Ain’t That A Reason Edellinen on julkaistu etunimellä Jimmy vuonna ‘59. Jos Barry Mann -vihje on tosi niin kyseessä ei voi olla mikään muu kuin kesän ‘61 pompottelu Who Put The Bomp. Erityismaininnan ansaitsee 50-luvun suurten menestystensä jälkeen New Yorkiin siirtynyt duo Shirley & Lee. Muutakin voisi Benin listoista löytyä etenkin Leiberin ja Stollerin tuottamien levytysten osalta, mutta kuten sanottu, varmoja nimitietoja ei löytynyt. Voi vain arvailla miksi loistava I’m A Happy Man jätettiin julkaisematta, asiaan palattiin vasta syksyllä ‘65, jolloin single ja samanniminen LP julkaistiin hyvällä menestyksellä ja silloin Jive Fiven kokoonpano oli ratkaisevasti muuttunut. Valtaosa jäi sitä paitsi tunnistamatta, koska niissä ei laulajien nimiä yksilöity vaan listaus kuitattiin sanalla the choir. Listaus niistä hiteistä, joilla J.R. Ajankohta viittaa siihen, että basso-osuuden olisi hoitanut itse Arthur Crier, mutta en löytänyt sataprosenttista varmistusta. King, Tommy Hunt, Little Eva ja The Coasters on mainittu, mutta sessiomerkinnöissä on puutteita. Connie Francisin kohdalla helpoin arvaus on kevään ‘62 top ten -hitti Second Hand Love, jonka tuotti Phil Spector. Vuoden ‘60 sessioissa taustalta ei ilmoiteta laulajien nimiä; jos siellä jotakin oli niin arvattavasti The Craftys. Bailey oli yksi 60-luvun alun eniten käytetyistä miespuolisista taustalaulajista. He levyttivät vuosina ‘60–’61 tukun sinkkuja sekä ”Let The Good Times Roll” -nimisen albumin Craftin omistamalle Warwick-merkille, ja heidän tekemisensä selittävät edellä ihmeteltyä Craftys/Halos -kuviota kaikkein parhaiten. SOOLOURAN ALKU ”Turned solo in 1968” on J.R. Jive Five/Halos -yhteys jatkui vielä vuonna ‘64. Pielessähän se on, sillä vaikka hän tuolloin sai ensimmäisen soolohittinsä, niin asiat olivat alkaneet pyöriä jo vuosia aikaisemmin
Yllättävin havainto on muutama vuosi sitten julkaistu (vai uudelleen julkaistu?) EP ”Sweet Soul From Jimmy Bailey” (CBS 6041), joka sisältää kahden ensimmäisen singlen puoliskot. Kuinka vain, kyseessä oli valtaisa menestys, sijoitukset r&b/pop -muodossa olivat 2./3. Säveltäjä ja tuottaja oli nimittäin entinen Robins/Coasters -baritoni Billy Guy, johon J.R. Paremmin kehityksentapainen ilmeni nopeammissa raidoissa. Seuraava iso tauko osui 60-luvun puoliväliin ja silloin oltiin tosimielellä. Too Late on pikkunätti surullinen balladi, mutta auttamattoman persoonaton. Kappale julkaistiin uudelleen GuyJim-merkillä, jonka Jim eli toinen omistaja oli Jimmy Bailey. Balladeista parhaat ovat Love Changes Everyone ja If Goodbye Means Gone, joissa lauluun oli tullut jo hitunen rohkeutta ja ilmettä. levytti kolme singleä ja sai, kuten aikaisemmin jo todettiin, ensimmäisen r&b-hittinsä. Keep On Running puolestaan on kuin onkin se Jackie Edwardsin laulu, josta Spencer Davis Group teki suuren hitin. Every Time ja I Miss Her ovat nättejä balladeja, mutta Baileyn laulu oli edelleen aika väritöntä ja sovitukset vanhahtavan kankeita, Memphisin ja Detroitin soulille ominainen dynamiikka ja tuoreus puuttui. PIENIÄ MENESTYKSIÄ 70-LUVULLA 70-luku alkoi J.R.:n osalta hyvissä merkeissä. Vuonna ‘72 hän sai nimittäin kontolleen kaksi suurta sävellyshittiä. Esittäjäksi merkittiin yhtye The New Way, jolle on annettu erilaisia selityksiä, on esimerkiksi arvailtu, että kyseessä olisi ollut suosittu duo Eddie & Ernie. Niiden joukossa oli single Verve 10485, jonka a-puolella oli hänen oma sävelmänsä I’m Sorry ‘Bout That. J.R.:n Columbiat eivät pystyneet erottumaan 60-luvun puolivälin suuresta soulmassasta eikä niitä vahvasta levymerkistä huolimatta ole juuri jälkeenpäin muisteltu. Haiskahtaa tosiaan lapsukselta; ehkä opuksen koonnut Bob McGrath oli If You Gotta Make A Fool Of Somebody -hitin levyttäneen James Rayn ihailija. Love Won’t Wear Off oli Mala-singleen verrattuna tuoreempi ja sulavampi ja siksi listapaikkansa ansainnut. J.R.:n laulusta puuttuu kuitenkin tarvittava terävä, ytimiin käyvä särmä. Levymerkki oli Columbia, tuottaja oli Lor Crane ja sovittaja Horace Ott, solistin etunimenä käytettiin muotoa Jimmy. Taustajousissa ja kovaäänisessä kuorossa oli jo merkkejä tulevasta, miksei myös J.R.:n uskaliaammassa laulussa, mutta ei hänestä tämän perusteella vielä ollut suureksi soulsankariksi. Ben E. Clark sovitti molemmat puolet ja osallistui Baileyn kaverina myös sävellystyöhön. Nopeammalla b-puolella hänen kömpelyytensä tuli vielä selvemmin esiin. Tom Wilsonin johdolla luotu tunnelma on parhaimmillaan asiaan kuuluvan repivä ja aggressiivinen. Guy oli pitämässä sapattiaikaa Coasters-hommista vuonna ‘67 ja teki muutaman soololevyn. Mala 1201 Too Late Hold Back The Dawn Calla 158 Love Won’t Wear Off (49.) Love Won’t Wear Off (instr.) Virgo 101 We Need Love V For Victory Theme Mala-single merkitsi yhteistyön alkamista Rudy Clarkin kanssa. Huvittavin on Soul Discographyyn lipsahtanut James Ray. Olen edellä käyttänyt esittelykohteestamme etunimimuotoa J.R. Merkillisen vaikeaa näyttää oikeiden nimien löytäminen olleen vielä 60-luvun lopussakin, sillä vaikka J.R.-yhdistelmän on tiedetty tulevan nimestä James Ralph, niin alan tietolähteistä löytyy kaikenlaisia arvauksia. Aloitetaan singlepuolelta, sijoitukset mustalta listalta: Toy 3801 Too Far Gone To Turn Around Love Love Love (31.) 3805 After Hours (29.) Heaven On Earth MAM 3635 Not Too Long Ago I’ll Always Be Your Lover. Toinen onnistuminen tuli, kun Donny Hathaway levytti J.R.:n säveltämän ja alun perin levyttämän balladin Love Love Love, listasijoitukset olivat 16./44. lauloi. Columbia 43260 Stop Wait A Minute Every Time 43340 Happy Train I Miss Her 43408 Hush If Goodbye Means Gone 43530 Keep On Running Pains Of Love 43602 Love Changes Everyone Happy Train Havaintojeni mukaan Baileyn Columbiat noudattivat 60-luvun puolivälin peruskaavaa; toinen puoli on kaihoisa ja jäykän surullinen, toinen taas keinohauska rytkyn tapainen. ei vieläkään vakuuttanut solistina, johtuneeko siitä, että hänen äänensä oli rosoisen ilmeetön, houkuttelevat erityispiirteet puuttuvat. Baileyn muodostama parivaljakko. Totuus kuitenkin on, että New Way oli Billy Guyn ja J.R. Itse asiassa tuo yhdistelmä otettiin käyttöön vasta vuonna ‘68, sitä ennen, etenkin yhtyeistä puhuttaessa etunimeksi on systemaattisesti kirjattu Jimmy. Baileyn versio ei ole rytmiltään niin tehokas kuin Davis Groupin eikä toisaalta laulultaan niin herkkä kuin Edwardsin oma tulkinta, noiden kahden välimaastoon se jotenkin sijoittuu, suurin heikkous on nuhruisen oloinen sovitus. Mielenkiintoisin pointti löytyykin singlen taustajoukoista. Edellinen ei ole se Billy Joe Royalin ja myöhemmin Deep Purplen hitiksi laulama sävelmä vaan ihan kelvollista runttusoulia, jonka ovat kirjoittaneet Nick Ashford ja Valerie Simpson. Eivät ne edukseen 60-luvun puolivälin vauhtisoulista erotu, mutta on niissä tiettyä hyväntuulista rentoutta, varsinkin Happy Trainissa. Singlen numero oli 587 ja sen b-puolelta löytyy iloittelu Lookin’ Like A Nut Nut, jolla siis myös J.R. B-puoli on jähmeä, turhan täyteen sovitettu medium, jota kuunnellessa jäin miettimään lähinnä sitä, kuka oli J.R.:n esikuva. oli tutustunut 60-luvun alussa. Tähän on liitetty määre Northernklassikko ja tällä kertaa oikeutetusti, hyvä levy lajissaan. Whitburnin heitto ”wrote Everybody Plays The Fool for Main Incredient” oli puolitotuus, sävelmä tehtiin yhteistyössä Rudy Clarkin kanssa. Richard Teen sovittama We Need Love on tyypillinen aikansa protestilaulu, jonka sanoituksessa käydään läpi ne tavalliset eli sota, lapset ja black power. Ei selvinnyt, kankeahkoja baritoneja oli 60-luvun lopussa tusinoittain. 60-luvun lopulla J.R. King teki laulusta uuden ja mielestäni paremman version kolmisen vuotta myöhemmin ”I Had A Love” -albumilleen. J.R. 40 Blues News 1/2016 Crier, Johnson & Spencer, luultavasti mainitut kaverit lauloivat myös taustakuorossa. Tässä välissä J.R.:n omakin levytysura nousi aivan uudelle tasolle. Hush ja Keep On Running ovat tuttuja nimikkeitä
J.R.:n lauluun tuli kokonaan uudenlainen ilmeikkyys ja uskallus, niinpä rohkenen väittää, että hänen singlensä edustivat täysin vertailukelpoista 70-luvun alun soulia. Kilpailu oli kovaa ja listasijoitukset jäivät turhan heikoiksi, kaivattu suuri hitti jäi tekemättä. hoiti. J.R. ”Soul music doesn’t come any better than on this album”, kirjoitti eräs innostunut nettikeskustelija. Tämä on tietenkin saivartelua, J.R.:n koko 70-luvun alun tuotanto oli tasavahvaa ja valinnat sen takia makujuttuja. B-puolelta niitä toki löytyy, You Pass My Love... Vuosien kuluessa on sitten omastakin hyllystä löytynyt yllätyksiä, jotka osoittivat vihjeen olleen oikean, sihti ei vain ollut kohdallaan. Hän oli tekstien mukaan säveltänyt vaikka kelle, mutta kaiken mahdollisen materiaalin läpikäynti tuotti sillä hetkellä lähes nollatuloksen. Kaksi viimeksi mainittua olivat mukana tekemässä myös vuonna ‘74 ilmestynyttä singleä, jonka sovittajaksi on merkitty Robert Banks, hänkin tuttu muutamalta aikaisemmalta raidalta. J.R.:n singlet huomattiin myös Atlantin itäpuolella. Yksi syy on se, että suurin osa hänen kirjoittamistaan kappaleista on levytetty 70-luvulla ja oma mielenkiintoni keskittyy 60-lukuun. Erityisesti jousisovitukset ja taustakuorot ovat niin hallitsevat, että tätä on pakko verrata lähinnä 70-luvun alun lukemattomiin yhtyealbumeihin – ja niiden joukossa kyse on vankasta keskitasosta, ellei paremmastakin. Siksi jäin kappalevalinnan osalta ihmettelemään, miksi hyvät singleraidat I Can’t See Me Without You ja Too Far Gone To Turn Around on jätetty pois. Samoina aikoina eli noin vuosina ‘66–’68 ovat Baileyn kynästä lähteneet seuraavat: Blues News 1/2016. Omalla kohdallani asia jäi erityisesti harmittamaan, kun kirjoitin muutama vuosi sitten tarinaa Big Dee Irwinistä. Toisaalta miksei albumin mielestäni parhaita raitoja She Called Me ja All Strung Out Over You valittu singleille. Monesti tuo hittejä tarkoittaa yhtä albumitäytteeksi jäänyttä kappaletta tai peräti unissued-raitaa, josta varmaa tietoa ei tunnu löytyvän millään. Idea oli selvästi se, että J.R. Bailey, Ken Williams & Mel Kent. Edellinen vuodatus on tavallaan etukäteen tehty anteeksipyyntö sille, etten pysty laatimaan tarkkaa luetteloa J.R. 41 3639 Everything I Want I See In You (90.) I Can’t See Me Without You J.R. oli tarkkaan kuunnellut uuden vuosikymmenen uusia tuulia – modernisoitu lopputulos tuo herkimmillään mieleen muutamat Marvin Gayen sovitusväläykset tai Philly-levyjen koukerot, vahvimmat kohdat puolestaan Chi-Lites -yhtyeen ja sen kilpailijat, mihin varmaankin vaikutti The Main Indegrient -hitti. on nätti, ehkä liioilla jousilla vesitetty balladi. Jos vaihdetaan sana ”parempaa” sanaksi ”tyypillisempää” niin ollaan lähempänä totuutta. Entertainer oli mielestäni merkki siitä, että J.R. tuotti koko nivaskan yhdessä Ken Williamsin, Mel Kentin ja Jerome Gasperin kanssa, sovittajina avustivat mm. Just Me ‘N’You (MAM 9) A: (1) After Hours (2) Heaven On Earth (3) Just Me ‘N’You (4) She Called Me (5) Cute As A Button B: (1) Love Love Love (2) I’ll Always Be Your Lover (3) All Strung Out Over You (4) Not Too Long Ago (5) Everything I Want I See In You Kyseessä ei ollut yhtenäinen albumi vaan yksittäisten singleraitojen varaan rakennettu paketti. Listalle vieneitä ansioita en yritäkään ymmärtää. Jostakin syystä listoille nousi heikompi 3 x Love -puoli. SÄVELTÄJÄNÄ JA TAUSTALAULAJANA Juurten tonkijaa eniten ärsyttävät kommentit liittyvät albumikansissa tai elämäkerroissa esiintyviin roiskaisuihin, joissa kehutaan pääasian ulkopuolelle jääneitä joskus epäoleellisiakin tekemisiä. Mihin hävisi edellisten levytysten tyyli ja rauhallisuus. Baileystä säveltäjänä. I’m Still In Love With You ei ole Al Greenen tuttu rakkauslaulu vaan vastenmielinen diskoläiskyttely, täysin sopimaton J.R.:n vanhentuneelle äänelle. Tom Jonesin ja Engelbert Humperdinckin pitkäaikaiselle taustavaikuttajalle Gordon Millsille. oli menettämässä todellisuuden tajunsa. RCA:n a-puoli on lattea balladi. Siksi en ihmettele, että häneltä ilmestyi sen jälkeen enää kolme singleä: RCA 10799 The Eyes Don’t Know The Feeling Super Star TK Disco 104 My Home My Home Spring 3038 I’m Still In Love With You I’m Still In Love With You (instr.) My Home ei tarkkaan ottaen ollut J.R.:n levy, vaan Big Apple Brassin nimiin merkitty New Yorkille omistettu harmiton ylistyslaulu, jonka laulupuolen J.R. Bert De Coteaux ja vanha tuttu Horace Ott. Midland International 10305 The Entertainer (77.) You Pass My Love Like A Moving Train Entertainer ei ole se vanha hyvä Tony Clarken hitiksi laulama sävelmä vaan Scott Joplinin samannimisestä aiheesta väännetty ihka uusi lonksutus, jossa ei ainakaan näin vuosikymmenien jälkeen kuultuna ole mitään tolkkua, sekavaa kohellusta alusta loppuun. Aikaisemmin jäi mainitsematta, että monet Baileyn Columbia-raidat olivat hänen omia sävellyksiään. Vaikka tuottaja/sovittajapuoli oli J.R.:n 70-luvun alun levyillä kirjava, löytyy lähes kaikesta tekemisestä nimikolmikko J.R. Sieltä päästään liikkeelle. MAMit julkaistiin Londonin jakelussa ja sitä kautta saatiin kokoon myös J.R.:n ensimmäinen albumi, jonka julkaisemisesta annetaan levykannessa kiitos mm. Paras esimerkki on mielestäni jousivetoinen balladi Too Far Gone To Turn Around, joka menee täydestä Philly-soulina. Yleisilme on vahvasti balladivoittoinen ja raskas. Pahimpia ovat mielestäni maininnat siitä, miten esittelykohteemme on säveltänyt hittejä sille ja sille tai esiintynyt sen ja sen levyillä
Mitä mies teki viitenä viimeisenä elinvuotenaan. Yhtye oli tuolloin hajoamisen partaalla, mutta singlet olivat hyviä ja tosimielellä tehtyjä, sovittajana oli Bert deCoteaux. Jäin joka tapauksessa ihmettelemään, miksei nimikappaletta julkaistu singlenä puhumattakaan, että siitä olisi tullut hitti. Samoja tuntemuksia herätti toinen puhdas viihdepala Stella By Starlight. Levymerkki oli Zanzee ja levyt You Can’t Do That To Me / You Better Know It (101) ja You’ll Be Back / Funky Tambourine (106). Levyissä on samaa tunnelmaa, joten minun ei tarvitse vaikutelmiani isommin hävetä. Säveltämisen ohella J.R. LOVE & CONVERSATION J.R. Tyydyn siksi J.R.:n uran loppuvaiheista kolmeen varmaan havaintoon. Lenny venytti 70-luvun alun pikkuhittiversiossaan Breaking Upin viihdesouliksi ja J.R. oli taustalla, kun Donny teki yhteisalbumiaan Roberta Flackin kanssa, mutta sitä en tiedä, oliko hän mukana itse albumin raidoilla, tavaraahan purkitettiin runsaasti yli tarpeen. ”Love & Conversationiin” sopii jo ”Just Me ‘N’You” -albumin yhteydessä käyttämäni määre: tyypillinen aikansa edustaja. Olikohan J.R. 42 Blues News 1/2016. Ärsyttävimmät poikkeukset ovat kakkospuolen Live Love And Play ja That’s Love, jotka ovat sekavia, nykiviä ja mitäänsanomattomia, melkein nopeita esityksiä. Jottei totuus unohtuisi, on plussan puolelle nostettava selkeä ja melodialtaan nätti nimisävelmä, tyypillinen noiden aikojen nykysoulballadi, ilman muuta se on edellä kehumieni kahden standardin ohella levyn kohokohta. The Reflections: Gift Wrap My Love She’s My Summer Breeze Revelation: Sweet Talk And Melodies Tom Jones: La La Muutakin pitäisi löytyä, esimerkiksi Arthur Prysock, Three Degrees, Esther Phillips, Tina Turner, täydentäkää jos tuntuu tarpeelliselta. King: I Swear By The Stars Above The Sweet Inspirations: Am I Ever Gonna See My Baby Again The Platters: Sweet Sweet Lovin’ Chuck Wood: Soul Shing-A-Ling Seven Days Too Long 70-luvulta tyydyn aikaisemmin mainittujen hittien lisäksi ottamaan pois ns. Kokonaisuus on tasaisen viihteellinen, paikoitellen ylisovitettu. Valitettavasti en osaa vastata, vaihtoehtoina kävi mielessä vain joko hiljainen, yleisen tietouden ulkopuolelle jäänyt toiminta taustavaikuttajana tai elämisen laatua heikentänyt ja poismenoon johtanut vakava sairaus. 60-luvun alusta on poimittu kaksi teinisävelmää, Neil Sedakan A2 ja Jimmy Charlesin A Million To One. Esiintyminen apujoukoissa joillakin yksittäisillä albumeilla on sekin hankala löydettävä, jos ei tiedä tarkkaan mitä etsiä. Sen verran jäin ajatuksiani ihmettelemään, että oli pakko kaivaa Lurtun albumi ”This Close To You” lautaselle. Joudun paremman puutteessa päättämään tämän tarinan pikaisella katsauksella J.R.:n toiseen albumiin, joka ilmestyi vuonna ‘77. Hyvin alkaa myös The Coming Of Your Love, mutta kun se etenkin taustakuoron osalta latistuu lapselliseksi lallatukseksi niin innostus lopsahtaa pikku hiljaa. Ensinnäkin hänen nimensä esiintyy Aretha Franklinin ”Young Gifted And Black” -albumin avustajaluettelossa, tarkemmin sanoen raidalla Holy Moses. Outoa kieltämättä, mutta en löytänyt mistään lähteestä tietoa J.R.:n kuolinsyystä. Ben E. venytti lisää, lopputulos oli nihkeä. on ollut joissakin projekteissa myös tuottajana, ainakin eo. A Taste Of Honey venytettiin vahvalla orkesterisoinnilla kuusiminuuttiseksi, mutta vaikka yleensä karsastan noita ylipitkiksi sovitettuja juttuja, niin tällä kertaa lopputulos ei ärsytä, raidan keskelle puristettu kaksiminuuttinen soittelu kuulostaa suorastaan mukavalta. on merkitty tuottajatiimin jäseneksi yhtyeen kolmella ensimmäisellä hyvin menestyneellä singlellä, niiden joukossa oli top ten -hitti Three Steps From True Love, ne muut olivat Love On Delivery ja Day After Day. Päällimmäinen mielikuva on, että esikuvana oli juuri huipulle noussut Luther, samanlaista taitavasti tehtyä, mutta tasapaksua ja laahaavaa viihdesoulia. syksyllä ‘76. Viimeinen single (Spring) on levytetty 70ja 80-lukujen taitteessa ja julkaistu vuonna ‘82. J.R. Reflections on ollut laajempi suuren porukan projekti, J.R. Lisäksi J.R.:n nimi mainitaan Donnyn vuonna ‘71 levyttämällä nimettömällä soololevyllä sekä laulajana että jonkun kilkuttimen soittajana. Bailey kuoli, kuten esittelyni alussa yritin todistella, syyskuussa ‘85. Tuottajamerkintä löytyy myös kahdesta C & The Shells -yhtyeen singlestä 70-luvun alusta. Donny Hathaway on toinen helppo vihje. J.R.:n säveltämä Gift Wrap My Love oli sekin listalevy, parhaimmillaan sijalla 66. Kolmas vinkki liittyy Don Kirshnerin, Jeff Barryn ja Jimmy Radcliffin holhouksessa esiintyneeseen, minulle täysin tuntemattomaan The Globetrotters -yhtyeeseen, jonka ainoalla albumilla J.R. listauksen Revelation-singleltä löytyy J.R.-merkintä. Omiin sympatiapisteisiini vaikuttaa ilman muuta tieto J.R.:n monivaiheisesta urasta yhtyeiden parissa. tavallista innokkaampi Lenny Welch -fani, koska aloitti albuminsa kahdella Lennyn levyiltä tutulla raidalla. Niin myös A Million To One, joka oli lattea jo teinihittinä vuonna ‘60 (kova hitti se silloin olikin, parhaimmillaan listavitonen) eikä J.R.:n aikuisversio tunnelmaa parantanut. oli mukana ainakin sen verran, että hän lauloi sooloa singlenäkin julkaistulla raidalla Rainy Day Bells. Love & Conversation (United Artists (UA-LA815-G) A: (1) A Taste Of Honey (2) Breaking Up Is Hard To Do (3) The Coming Of Your Love (4) Love And Conversation B: (1) Alone In The Morning (2) Stella By Starlight (3) Live Love And Play (4) A Million To One (5) That’s Love Levyn taustalla vaikuttivat Buddy Scott, Larry Maxwell ja Phil Medley, joten tosimielellä oltiin liikkeellä. varmat eli ne, mitkä levykansista löysin: Main Ingredient: Thanks For The Laughs A Broken Heart Don’t Really Break Let Me Prove My Love To You Spoiled Ben E. King: Spoiled Ace Spectrum: Sweet Music Soft Lights And You I Can’t Keep Holding On Clarence Carter: Put On Your Shoes And Walk Isaac Hayes & Millie Jackson: Sweet Music... Sikäli on pakko ottaa heti takaisin, että ei Luther vielä noihin aikoihin suuri tähti ollut, suuruuden ajat tulivat vasta Vandross-nimen mukana 80-luvun alussa
Kun yhteistyö Big Maceon kanssa katkesi, Tampa Redin pianisteina soittelivat aluksi Blind John Davis ja Bob Call. Muista ykkönen on muunnos vanhasta Dirty Dozen -rallatuksesta ja kuutonen on melodiselta rakenteeltaan melkoisesti klassikon Sittin’ On Top Of The World kaltainen. Sen ohella hän poltti runsaasti tupakkaa, mikä arvattavasti koitui hänenkin kohtalokseen. Työtovereiden ja muiden aikalaisten kertomuksista sekä joistakin valokuvista on käynyt varsin selväksi, että Little Johnny Jones oli kova viinamäen mies. Laulajana ja laulujen laatijana Bluebirdbluesin suuriin tähtiin lukeutunut Tampa Red oli olennaisesti Pikku-Jussia kyvykkäämpi. Oli niin tai näin, John McPherson oli syntynyt Mississippin osavaltiossa vuoden 1924 syksyllä, todennäköisesti 10.10. Sinällään Johnny sopi Merriweatherin seuraajaksi aivan erinomaisesti. Johnny Jones ei nimittäin menehtynyt keuhkokuumeeseen, kuten aiemmin on dokumentoitu, vaan viimeisimmän tiedon mukaan keuhkosyöpään. Olennainen osa Little Johnny Jonesin musiikillisesta jäämistöstä löytyy viime vuoden loppupuolella ilmestyneeltä uutuudelta “Johnny Jones – Doin’ The Best I Can“ (JSP 4245). eli täkäläisenä Aleksis Kiven päivänä. Kellyn arvion mukaan kyseinen, mm. 1924–30, k. Heidän äitinsä Mary ja Josephine kun olivat keskenään sisaruksia. Monien muiden tavoin myös tämä Johnny muutti toisen maailmansodan jälkeen Chicagoon, jonne hän saapui v. Sen jälkeen hän esiintyi paitsi itsekseen niin muiden muassa basisti Willie Dixonin ja harpisti Billy Boy Arnoldin kanssa. Otis Spannin kasvatti-isä oli tietysti nimeltään Frank Spann eikä mikään Ford. Jäljempänä selviteltävän tuplaalbumin tekstiosuudessa Neil Slaven arvelee, että myös Leroy “Baby Face“ Foster (1923–58) oli Jonesin täysserkku, mutta mitään lisäselvityksiä hän ei lausumansa tueksi esitä. Kuunneltuaan sitä jonkin aikaa hän odotti, kunnes vanhempansa olivat poistuneet paikalta. Ja hän on sentään sikäläisen Blues Bandin pitkäaikainen jäsen. Johnny esitti silloin kaksi omaa lauluaan nimiltään Big Town Play Boy ja Shelby County Blues. Silloin kun Johnny Jones toimi pääartistina tai. 1970) olivat varmuudella serkuksia. Jäljelle jäävää kolmikkoa numeroiltaan (1-3) tuskin kuuntelen jatkossa monia kertoja. Hän kun oli omaksunut ison miehen soittotyylin niin hyvin, että bluesharrastukseni alkuaikoina luulin Maceon säestäneen Rediä myös 50-luvun puolella. Sen jälkeen hän pani levyn uudelleen soittimeen, yhdisti kitaransa vahvistimeen ja ryhtyi soittamaan Elmoren yhtyeen mukana. Vaikka tuote onkin merkitty yhden artistin nimiin, kysymyksessä on selkeästi V.A.-tyyppinen kokoelma: CD 1: (1) Sweet Little Woman (2) I May Be Wrong (3) Wait Baby (4) Hoy, Hoy (5) Chicago Blues (6) Doin’ The Best I Can (7) Come On If You’re Coming (8) Please Try To See It My Way (9) One Sunday Morning (10) Just Tell Me Baby (11) Do You Remember (12) Big City Blues (13) It’s Too Late Now (14) I’ll Find My Way (15) Midnight Boogie (16) I Miss My Lovin’ Blues (17) Since My Baby’s Been Gone (18) She’s A Cool Operator (19) Look A-There, Look A-There (20) True Love (21) All Mixed Up Over You (22) So Much Trouble (23) Ti-Ri-Lee (23) Oke-She-Moke-She-Pop (25) TV Mama Little Johnny Jones (1-6), Tampa Red (8-9, 13-22), Big Maceo (9-12), Joe Turner (23-25) Eräiden muiden muusikkojen tavoin myös Johnny Jones teki parhaat solistiset levytyksensä jo ensimmäisessä omassa sessiossaan. -49 korvaamaan Tampa Redin yhtyeessä Big Maceon, joka halvauksen takia oli soittokyvytön. Esimerkiksi Howlin’ Wolf nimesi kitaristinsa Hubert Sumlinin pojakseen ja Muddy Waters kutsui pianistiaan Otis Spannia veljekseen,, vaikka kyseiset herrat eivät ainakaan tiettävästi olleet mitään sukua toisilleen. Niihin aikoihin elettiin vuotta 1949, jolloin Jonesin kanssa käväisivät Chessin veljesten studiossa kitaristit Muddy Waters ja Baby Face Foster sekä Elgin Edmondiksi arveltu rumpali. Niistä oikeastaan vain viitoseksi asetettu Chicago Blues on taiteellisesti kiistatta ansiokas. Otis Spann (s. Ikää hänelle kertyi kuolinpäivään 19.11.1964 mennessä vain 40 vuoden verran. Nyt mukana olevat Johnny Jonesin kuusi äänitettä eivät ole laadultaan erityisen hyviä. Nuo Johnnyn mainiot tulkinnat löytyvät kyllä Youtubesta, mutta eivät valitettavasti tältä koosteelta. Elmoresta itsestään, saksofonisti J.T. Viimeisen sessionsa Elmoren riveissä hän soitti vuoden -60 huhtikuussa. Redin ja osaksi myös Maceon kanssa yhteistyö jatkui vuoteen -53 saakka, minkä jälkeen hän siirtyi seitsemäksi vuodeksi Elmore Jamesin bändin vakiojäseneksi. Tulkoon samalla korjattua Big Maceon esittelyn yhteyteen lipsahtanut kirjoitusvirheeni. Soiteltuaan jonkin aikaa Baby Face Fosterin kanssa hän pääsi v. Itse asiassa ne antavat vaikutelman jonkinlaisista pikaisista koelevytyksistä, joilla testattiin hänen esitystensä sittemmin heikoksi osoittautunutta myyntikapasiteettia. Jonkin verran levytyksiä Jones sai aikaiseksi myös vuosina 1963–64. Eräät amerikkalaiset bluesmiehet ovat kutsuneet toisiaan sukulaisikseen, vaikka sukulaisuus olisikin ollut lähinnä henkistä laatua. 1946. Brownista ja pianisti Little Johnny Jonesista koostunut kokoonpano saattaa hyvinkin olla paras bändi, minkä kanssa hän on musisoinut. Niistä edellisestä tuli hieman myöhemmin Eddie Taylorin tuttu vakionumero. Jonesiksi hän muuttui sen jälkeen, kun äitinsä Mary oli 30-luvulla avioitunut George Jonesin kanssa. 44 Blues News 1/2016 LITTLE JOHNNY JONES Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 32 VESA WALAMIES E nglantilainen Dave Kelly on muistellut, kuinka hän joskus 60-luvun alkupuolella oli saanut haltuunsa Elmore Jamesin Crown-LP:n. Se tosiasia käy selville aika pikaisesti, kun kuuntelee peräjälkeen heidän esityksiään. Diskografioiden mukaan Johnny Jones oli hänen yhtyeensä vakiojäsen vuosina 1949–52 ja tilapäisavustaja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Mutta Johnny Jonesin kohdalla näin ei ollut asianlaita, sillä hän ja em
Brownin tuuttailun jalkoihin. Miten se voisi sellainen ollakaan, kun pääosissa ovat Elmore Jamesin karjunta ja kovaääninen kitarointi, J.T. Uudet Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T. Vielä kiinnitän huomion siihen, että aiemman käsityksen vastaisesti Junior Wellsin vuoden -53 levytyksillä kuultava liukukitaristi onkin tiettävästi Louis Myers eikä Elmore James. LITTLE JOHNNY JONES, OTIS SPANN & GEORGE ”MOJO” BUFORD LITTLE JOHNNY JONES & VAIMO LETHA. Vielä heikompi oli Johnnyn tilanne silloin, kun hän ja Elmore vuoden -53 lokakuussa levyttivät Joe Turnerin neljällä torvimiehellä varustetun yhtyeen kanssa. Brownin omintakeinen ja Juhani Ritvasen määkimiseksi kutsuma saksofonin soittelu sekä toisaalta myös Junior Wellsin laulu huuliharppuja kitarapainotteisen soiton keralla. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) BN:N VERKKOKAUPASTA! BN:N VERKKOKAUPASTA! bluesnews.mycashflow.fi bluesnews.mycashflow.fi vokalistin tehtäviä hoitaneen Big Maceon tukijana, hänen soittonsa oli hyvin etualalla. saakka vain www.junglerecords.fi Hotellivaraukset : 020-123 4636 TAI vaakuna.hameenlinna@sokoshotels.fi VARAUSKOODI: Rokkibileet Kakkoskiekolla Little Johnny Jonesin panos ei ole erityisen olennainen. Brown (5-8), Junior Wells (18-23) DJ HANK Liput: 30,/ Ennakkoon 15.2. Tampa Redin bändissä piano oli kitaran jälkeen vielä selkeä kakkossoitin, mutta Elmoren yhtyeessä Jonesin kilkuttelu tahtoi jäädä slidekitaran viuhinan ja J.T. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on omalla tavallaan kiintoisa ja ansiokas kokonaisuus, mikä soveltuu hyvin bluesin ystävien hankittavaksi, jollei sen sisältö ole entuudestaan liian tuttua. : ”VOODOO-MIES” (BNCD 013) TITTY BAR TIM BLUES BAND : ”FLATHEAD WOMAN” (BNCD 014) Uudet Blue Northin julkaisut saatavilla! MAISTERI T. CD 2: (1) Baby What’s Wrong (2) I Believe (3) Sinful Woman (4) I Held My Baby Last Night (5) Round House Boogie (6) Kickin’ The Blues Around (7) Saxony Boogie (8) Dumb Woman Blues (9) Early In The Morning (10) Hawaiian Boogie (11) Can’t Stop Lovin’ (12) Make A Little Love (13) Make My Dreams Come True (14) Strange Kinda Feelin’ (15) Dark And Dreary (16) Sho’ Nuff I Do (17) 1839 Blues (18) Cut That Out (19) Ways Like An Angel (20) Hoodoo Man (21) Tomorrow Night (22) Eagle Rock (23) Junior’s Wail (24) The Twelve Years Old Boy (25) Coming Home (26) It Hurts Me Too (27) Knocking At Your Door (28) Elmore’s Contribution To Jazz Elmore James (1-4, 9-17, 24-28), J.T. Ihan laadukkaita ja varsinkin Elmoren taidetta hyvin kuvaavia luomuksia nämäkin toki suurelta osin ovat, mutta Johnny Jonesin pianismia niillä on välillä jopa vaikea erottaa muusta musisoinnista
Nyt kädessä on hyvien, kevyiden rock’n’roll-biisien single, josta puuttuu se viimeinen silaus – persoona mikrofonin takaa. Siihen päälle vielä hienosti äänitetyt tom tom -rummut. John Brovenin Louisianakirjan mukaan Slimin soundi oli selkeimmin kohdallaan tämän singlen julkaisuajankohdan (1962) aikoihin. LASSE MÅRTENSON Afrikan Valssi / Yes Indeed! (RCA FAS 678) Kirjoittajalegenda Juhani Ritvasen inhokkeihin kuulunut hep cat, Suomen Ray Charles, ”tärkeää on vain purjehdus” Lasse Mårtenson iskee kiinni tällä uransa alkupään sinkulalla (1962) kanadalaisen Galt MacDermotin sävellykseen, joka nousi tunnetuksi alttosaksofonisti Cannonball Adderleyn esittämänä instruna. Kaivoin tämän hiljattain tikkurilalaisen divarin laarista ja pettymys oli armoton kotiin päästyäni. LIGHTNIN’ HOPKINS Flash Lightnin’ / Gonna Change My Ways (Herald H-547) Porvoossa on riittänyt kulkijoita, itään tai länteen, mutta se jäänee selvittämättä, mitä reittiä vuonna 1960 newyorkilaisen Heraldin julkaisema seiska on päätynyt paikalliseen divariin. Milloin muuten kuuntelit viimeksi Mercy Deetä. Minä pidän! B-puolen ikivihreä on tylsä ”Säde-Kallenkin” versiona. Tämä Hubert Leen blankkoetikettinen neljävitonen kaivettiin muutama kuukausi reissun jälkeen pahvilaatikosta, jonka Kaski oli lähettänyt Karibialta Lapinlahdenkadulla sijaitsevaan Black Star -liikkeeseensä. Valitettavasti vain Blackwell ei ollut kaksinen laulaja. Kuunnellaan sitten toisen puolen instrumentaalia. Heinäsirkat sirittävät, alligaattorit louskuttavat leukojaan ja härkäsammakot kurnuttavat, kun Slim, Lazy Lester ja rumpali pudottelevat yksinkertaisen luotettavaa ja kikkailematonta rämebluesiaan etelän mustalle väelle. Kyllä, tämä on The Turbansin woppabiisin rocksteady-versio! Kääntöpuolella kuullaan etikettitekstistä huolimatta sama esitys kuin a-puolellakin. Sinkut olivat pölyisiä, hiekkaisia ja jamaikalaistyyliin valmiiksi kieroja, mutta täyttä tavaraa. Tämä on Suomi-painos, ja käsittämätön sekoitus twistiä ja scat-laulua. (Liberty 55563) Original is beautiful, toistelevat entisöijät. Jack Nitzsche on arrannut sävellyksensä niin kuin 1963 vain osattiin, suorastaan täyteläisesti äänivalleineen. Silti kääntöpuolelta löytyy vielä parempaa: bluesia rytmillä, kättentaputuksin, pianolla, torvilla maustettuna. Hitin huippubiisistä teki brittikvartetti The Searchers. Hyviä löytöjä tehtiin muun muassa Coxsone Doddin äidin puodista. Mårtensonista fraaseineen, urkuineen ja kappalevalintoineen joko tykkää tai ei. Sanat viidakkobiisiin prujattiin epäilemättä jonkun eurooppalaiscoverin innoittamana, ainakin Richard Anthonyllä oli Ranskassa oma (mainio) laulettu versio ulkona jo 1961. Muiden puuhien ohella hän tyhjensi Kingstonin sekatavarakauppoja. EDNA GALLMON COOKE Stop Gambler / The Hammer Rings (Nashboro 45-705). Kaupungin mustan musiikin mahtimiehiin lukeutunut Harvey Fuqua pisti tämän ulos nimikkomerkillään syksyllä 1961. Sieltä se löytyi lattian rajasta puoliksi levinneestä pahvilaatikosta b-puolellaan tahra, joka ei lähde millään irti: on kokeiltu astianpesuainetta, stidiä ja liimaa. Vaihdan tämän päittäin vaikkapa Onni Gideonin Saintsiin, löytyykö halukkaita. Say on vaikuttanut ainakin Hollannissa. Rumpali paukuttaa junakomppia ja Anita Kerr Singersin virkasisaret hoilaavat mukana. Urbaania, mutta maanläheistä musiikkia. Pikagooglaus 45catiin paljastaa, että biisit sovittanut J. Joskus 80-luvun lopussa Kaski matkusti Jamaikalle. A-puoli on se, mistä platta kai muistetaan, Burnsiin on iskenyt armoton blues juuri ennen auringonnousua. Malin lupasi kääntelevänsä seiskatuumaisia lukijoiden iloksi vuoteen 2050, jolloin ”kolmesta levysoittimesta viimeinenkin neula on kulunut loppuun”. 46 Blues News 1/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 26 PETRI LAHTI M ikäs hyvän idean tappaisi! Blues Newsin numerossa 161 (5/96) vanha kunnon T.J. ”Piikkimatolla” on USA:n länsirannikolla vaikuttaneen säveltäjä-laulaja Jackie DeShannonin orkkisesitys. Kipakkaa kitarointia päälle. LIGHTNIN’ SLIM Mind Your Own Business / You’re Old Enough To Understand (Excello 452215) Kun saa näppeihinsä Excellon singlen, tietää mitä saa. 00033) Tero Kaski, alias Daddy T-Roy, toi tunnetusti reggaen Suomeen. HUBERT LEE When You Dance / Lee & The New Establishment: Dancing Version (Bongo Man B.M. B-puolella on pantu selvästikin uusiksi Mercy Deen One Room Country Shack. OTIS BLACKWELL What A Coincidence / Turtle Dove (Atlantic 45-1178) On se helppoa kun sen osaa, nimittäin tarttuvien kappaleiden rustaamisen. Legendaarisella New Yorkin kynämiehellä Otis Blackwellillä (1932–2002) näitä täysosumia riitti Feveristä Breathlessin kautta Return To Senderiin. Hieno biisi silti, ja kerännyt aiheesta yrittäjiä! EDDIE BURNS Orange Driver / Hard Hearted Woman (Harvey HA-111) Detroitin bluesia. Levytys haisee Euroopassa tehdyltä. Siellä touhuaa se Teukka Salama, josta 60-luvun valkoiset folk-puristit eivät halunneet tietää mitään: paahtamassa sähkökitaralla lähestulkoon lennokasta nuorisomusiikkia, vaikka äijä kävi levytysvuonna 1954 jo viidettäkymmenettä. DONNA HIGHTOWER When The Saints Go Marchin’ In / My Bonnie Lies Over The Ocean (Decca 45-F 44395) Pitkän uran tehnyt Donna Hightower oli esillä BN:ssä hiljattain. Näistäkin kappaleista olisi riittänyt vielä enemmän iloa esimerkiksi Elvikselle, Charlie Gracielle tai eri lauluyhtyeille. Harmi vain, etten ole koskaan innostunut kylmän koleasta DeShannonin äänestä. Kun Malinin lupauksesta on kulunut pian pari vuosikymmentä niin ei vaaraa, etteikö näissä sinkkubileissä selvittäisi sinne vuosisadan puoliväliin: erilaisia divareita ja levykauppoja piisaa yhä, siihen päälle kirpputorit ja verkon huutokaupat – siellä ne pikkumustat odottavat löytäjiään ja soittajiaan! JACKIE DESHANNON Needles And Pins / Did He Call Today, Mama. Flash Lightnin’ tunnettiin alkujaan nimellä Lightnin’s Special
Start All Over vuodelta 1957 on lakonista rockabillyä hienon kitarasaundin saattelemana. A-puolella on kasattu novelty The Robinsin, Richard Berryn ja muiden länsirannikon yleismiesten hengessä. Lyhytikäisellä Spark-merkillään parivaljakko sai ulos 22 seiskaa, ja tämä vuoden 1954 kiekko ei ole niistä yleisempiä. Tästä singlestä piti kaivaa jo kuvetta, mutta Bert Bernsin ja Garry Shermanin tuotos on aivan huipputavaraa, ja samalla paras versio Andre Williamsin ja Clarence Paulin kappaleesta. Kaksikon kohtaaminen Nashvillessä päätyi luotiin Emersonin päähän ja kuolemaan. Tämä kiekko pantiin ulos etelässä 60-luvun alussa. Ota näistä selvää, hyvä levy joka tapauksessa ja hengeltään sitä osastoa, että toimisi vielä paremmin seiskakasina. LEE EMERSON Start All Over / Do You Think (Columbia 4-40985) Huh huh, rockin’ country style -osastoon on kuulunut aina cowboy-romantiikka kuudestilaukeavineen, mutta kyllähän kantriartistina, biisinkirjoittajana ja managerina touhunneen Lee Emersonin tarina päättyi surullisesti. Tähän täyden kympin levyyn on hyvä lopettaa sinkkusafari tällä kertaa.. BIG BOY GROVES I Gotta New Car / Midnight Special (Spark 114) Kaksikon Leiber-Stoller seikkailut länsirannikon rhythm & blues -kuvioissa 50-luvun ensimmäisellä puoliskolla ovat aivan käsittämättömiä. Edna Gallmon Cooken (1918–67) kyydissä pääsee saman tien pois mieron tieltä. Cookesta on vaikea löytää tietoa, vaikka hän levytti paljon pitkällä urallaan. Entä musiikki. Kahdesta upeasta kappaleesta vielä parempi on kaupungin mölyistä kertova A Quiet Place, joka on innostanut hyvät biisit aina haistaneet jamaikalaisetkin lukemattomiin tulkintoihin Johnny Dollar -teemalla. Ehdottoman kaupunkilaista, sielukkaasti laulettua, populaaristi tuotettua upeaa soulmusiikkia akustisine kitaroineen, marakasseineen ja patarumpuineen. Suoraan sanottuna ei yllättäisi, vaikka äänessä rahattomana osamaksuautoilijana olisi Berry, sillä Midnight Specialin sjungaa joku pehmeämpiäänisempi kaveri. GARNET MIMMS One Girl / A Quiet Place (UA 715) Kyllä maailma on välillä reilu paikka: näin hienoja levyjä saa yhden maitokahvin hinnalla. Paljon mutta pääosin hyvää persoonallisella äänellään levyttänyt Little Esther Phillips kaipailee ukkoaan takaisin, pistää postiin tukun tämän hiussuortuvia, vitosen setelin päälle, ja tämä Hanna, ”mojo worker”, loihtii loitsunsa jossain Louisianassa siihen pisteeseen, että onni palaa taloon. Upealla äänellään hän lähestyy kuulijaa intiimillä mutta läpitunkevalla tavalla, yllyttää päästämään irti korttipakasta, kuuntelemaan pitkin Jerusalemia kaikuvaa murheen vasaran pauketta – väkevää niin kuin gospel parhaimmillaan! Ja erittäin mustaa musiikkia, kuten tässäkin lehdessä on monesti muistutettu. LITTLE ESTHER PHILLIPS Mojo Hannah / No Headstone On My Grave (Atlantic 45-2229) Vanha levyniilon prinsiippi: kun biisin nimessä on Cadillac, voodoo tai mojo, pettyy harvoin. Sadler selvisi tapauksesta lopulta rangaistuksetta, kun hänen todettiin suojelleen itseään Emersonin hyökkäykseltä. Verkosta löytyneiden vanhojen lehtiartikkelien mukaan Emerson oli suuttunut vuonna 1978 yltiömilitarisesta The Ballad Of The Green Berets -hitistä muistetulle Vietnam-veteraani Barry Sadlerille, joka oli napannut viisikymppisen managerin naisystävän. Blues News 1/2016 47 Oletko kyllästynyt päivänperhoihin, lipsuuko synnin puolelle, ovatko elämän valttikortit hukassa. Jerry Ragovoyt ja kumppanit osasivat hommansa New Yorkin studioissa ennen 60-luvun puoliväliä täydellisesti. Jalkoihin jää tällä kertaa ensiesityskin, Henry Lumpkin Motownilla 1962. Sadler menehtyi hänkin lopulta luotiin ryöstöyrityksessä Guatemalassa 80-luvun lopussa
Kun blues toimii laumanjohtajana, on tekijöiden hyvä yhdistyä ja antaa oma panoksensa bluesin näkyvyyden kasvattamiseen. FBA 2016 – YHTEISÖLLISYYDEN ILOA Mutta niin, jos puhutaan vähän myös tämän vuoden pippaloiden tapahtumista. Kynnys uuden kokemiseen pysyy pienenä, ja lisää musiikillisia elämyksiä saa ostettua myyntipöydältä kotiin vietäväksi. Kun tarjolla on näin paljon bändejä yhden illan aikana, on tapahtumaan hyvä muutenkin suhtautua kuin buffet-pöytään ja napsia ne eniten kiinnostavat antimet stressaamatta turhaan kaikkialle ehtimisestä. Vuoden artistiksi valittiin Erja Lyytinen, tulokkaaksi White Knuckles Trio, kappaleeksi Micke Bjorklof & Blue Strip – Last Train To Memphis ja elämäntyöpalkinnon pokkasi itselleen Bluesministerimme Esa Kuloniemi. Talkoohenki oli voimakas gaalan toisenakin tapahtumavuotena osoittaen, ettei blues ole pelkästään yksinäisten susien hommaa. kaikki palkitut), Helge Tallqvist & Emilia Sisco, Wentus Blues Band, Doctor’s Order sekä Moontones. Väkitiheyden, lautasten kallistuskulman, maan painovoiman sekä pitsapohjien ja lautasten pinnan heikon kitkan väliset synergiat johtivat siihen, että Micke ja tarjoilija pääsivät taiteilemaan kunnon sketsityyliin. Family, Titty Bar Tim Blues Band, Micke, Lefty & Chef, Robbie Hill, Ina Forsman, Finnish Blues Awards All Stars vierailijoineen (mm. Seitsemän aikaan väkeä oli jo sen verran, että pieni ja sokkeloinen alalavan puoli oli kiitettävästi täynnä. En aio kirjoittaa perinteisiä keikkaraportteja, sillä Finnish Blues Awards on mielestäni enemmän kuin vain kokoelma keikkoja – se on yhteishenkeä ja bluesiin uppoamista. Tänä vuonna suomibluesia tuotiin näkyville myös erikoisvieraaksi kutsutulle European Blues Unionin puheenjohtajalle Thomas Rufille. Koko juttuhan on toteutettu bluesmuusikoiden ja alan toimijoiden yhteisprojektina tapahtuman järjestämisestä äänestykseen. Bändien tauoilla eetterin täytti musiikilla vielä DJ Butcher Pete, eli toimituspäällikkömme Pete Hoppula, iltaa juonsivat lavalta toiselle säntäilleet velikullat Lauri Ankerman & Olavi Rytkönen ja tapahtuman palkinnot olivat Jasmin Designin Mirka Loukimon käsialaa. FBA täyttää tarkoituksensa myös muilta aspekteiltaan. Utelias bluesväki katseli alakertaan pystytettyä Pasi Rytkösen valokuvanäyttelyä, jonka kuvat oli otettu viime vuoden juhlagaalan esiintyjistä, ja kuvat nähtiin alkujaan viime kevään Stompin’ 2015 -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä ”Bluesin sielunmaisemaa” -valokuvanäyttelyssä. – Palkintoja ja bluesin juhlaa Finnish Blues Awards -palkintogaala pidettiin lauantaina 16.1.2016, enkä olisi ollenkaan ihmetellyt jos huulet sinertäen kohti Virgin Oilia kulkiessani olisi vastaan löntystellyt tämän vuoden tapahtumalogossakin komeillut hirvi, sen verran arktinen tunnelma ulkona oli. Oli mukava pohdiskella kaiken nivoutumista yhteen samalla kun hilasin itseäni lähemmäs alalavaa ja tämän vuoden ensimmäisiä esiintyjiä. 48 Blues News 1/2016 FINNISH BLUES AWARDS 2016 Virgin Oil Co., Helsinki 16.1. Sisätiloissa taas ei tarvinnut hytistä kylmästä, sillä meno oli viime vuoden neitsytmatkaakin reippaampaa. Monipuolisen valikoiman ansiosta tällaiseen tapahtumaan on kätevä tuoda mukaan myös vähemmän bluesista tietäviä ystäviä saamaan valtava, mutta tarpeeksi pieniin annoksiin pakattu altistus sinisävyille. Pitsat pysyivät lautasilla ja saavuttivat lopulta nälkäiset odottajansa koskemattomina, mutta hienon koreografian kokeneina. Toimintaa, musiikkia sekä bluesin perimmäistä sanomaariittäisi moneksikin päiväksi, nyt sen kaiken sai kokea kahdeksaan tuntiin tiivistettynä. Yhteisöllisyydeltä ja bluesväen hyvää tekevältä vaikutukselta ei voinut muutenkaan välttyä, sillä alakerran tiiviissä tunnelmassa pääsi myös Micke Björklöf ottamaan osaa iloon auttamalla ohitseen parin pitsalautasen kera kulkenutta tarjoilijaa. Shaken, not stirred. Finnish Blues Awards lienee jo nyt toisen toteutuskertansa jälkeen itsestäänselvästi kotimaisen bluesskenen merkittävimpiä tapahtumia, eikä syyttä. Ja mikäs siinä, lopputuloksenahan on lisää saalista – eli yleisöä – jokaiselle, oli esiintyjän alagenre mikä tahansa. Tuo takasi sen, että pääsylippu oli käytännössä puoli-ilmainen. Palkintojenjakotilaisuuden lisäksi tarjolla oli yli kymmenen bändiä, eli kymmeniä esiintyjiä kahdella lavalla yhdessä illassa. Esiintyjinä olivat muun muassa Petri Matero Group, Lazy Moose, Lumberjacks, Honey B. Alalavan alue on tosiaan ahdas jo alusta saakka, mutta se puolustaa siltikin paikkaansa © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e FBA-PALKITUT ESA KULONIEMI, ERJA LYYTINEN JA WHITE KNUCKLES TRION OSKARI MARTIMO TITTY BAR TIM BLUES BAND
Jos kerran sekä kiinnostunutta yleisöä että kortensa kekoon kantavia artisteja ja muita alan touhuajia löytyy näin paljon, niin asiat ovat erittäin hyvällä tolalla. Tai ehkäpä kaikkensa antaneet artistitkin tyytyivät painumaan suoraan pehkuihin pitkän illan jälkeen. Yksittäisten 3-4 hengen bluestonttupartioiden raportoidaan harrastaneen blues-kuorolauluavielä niinkin myöhään kuin neljän ja viiden aikaan sunnuntaiaamuna Kamppi-Töölö -akselilla. Olivat nuo legendat totta tai eivät, ilta oli onnistunut ja Finnish Blues Awards 2016 jätti jälkeensä uskon bluesin hyvästä tulevaisuudesta. Satu Jäske © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e © Sa tu Jä sk e MICKE, LEFTY & CHEF FBA ALL STARSIN LENA LINDROOS INA FORSMAN HONEY B. Loppuilta tapahtui sitten pelkästään yläkerrassa. Tänä vuonna lavojen esiintymiset eivät myöskään menneet päällekkäin, vaan tapahtuivat vuorotellen antaen katsojille teoreettisen mahdollisuuden kokea kaikki tarjottu jos vain alkuillan jaksoi kulkea lavojen väliä. Musiikki kuuluu ongelmitta myös vähän sivummalle, jos ei itseään halua sinne kuumimpaan tungokseen survoa. Musisointi alkoi groovaavalla bluesrockilla alalavan Petri Matero Groupin ja ylälavan Lazy Moosen toimesta, ja illan ohjelmarakenne oli muutenkin toimiva. Kokemani viisituntinen oli omaan pirtaani vallan sopiva, vaikka olisi toki ollut erinomaista voida kokea vielä All Stars -vedon lopulla pikaisesti lavalla käynyt White Knuckles Trio sekä Helge Tallqvist & Emilia Sisco-, Wentus Blues Band-, Doctor’s Orderja Moontonessetit. Family laittaen yleisön sukat rullalle monipuolisella biisivalikoimallaan kirkollisista tunnelmista juke joint -hytkeeseen. FAMILY JUONTAJAT ANKERMAN & RYTKÖNEN. Blues News 1/2016 49 tapahtumassa, sillä intiiminä esiintymislavana se antaa pienemmille komboille hyvän ympäristön. Sitä hyvää mieltä kun varmasti tulee myös siitä, että palkittavat on valittu alan tekijöiden keskinäisellä äänestyksellä. Myös esiintyjät olivat mitä ilmeisimmin tyytyväisiä iltaan, sillä asioista tavallisesti perillä olevat tahot kertoivat, että kun illan loppua vääjäämättä viestittäneet viisarit sekä tarjoomuksiltaan autiomaata muistuttavaksi muuttunut backstage herättivät tarpeen suorittaa kansainvaellus toisaalle, hajaantuivat bluesmuusikoiden pikkujouluryhmät jatkoille ympäri kaupunkia hyvässä sovussa ja hilpeinä. Muutamasta lievästä huuliharpun suuhunjäätymistapauksestakin huhuttiin. Esimerkiksi Esa Kuloniemi sanoi kiitospuheessaan: ”Totta kai lämmittää, kun 34 vuotta kestänyt urani bluesmuusikkona sekä Yleisradion bluestoimittajana ja siten myös Suomi-bluesin puolestapuhujana huomataan. Perhetrion rumpalina oli illan takuuvarmasti nuorin esiintyjä, 14-vuotias Mooses Kuloniemi messevine jazz-tatseineen. Titty Bar Tim Blues Bandin kohdalla tuli tosin toivottua, että setti olisi tarjottu alakerran sijaan yläkerran väljemmissä vesissä. Vastikään uuden levyn ulos takoneet miehet nimittäin jyrisyttivät niin hienon keikan, että välillä tuli pohdittua josko alalavan ympärillä kiertävät puurakenteet murentuisivat pelkästä musiikin voimasta. Pikkulinnut kertoivat loppuillankin sujuneen hienosti aamukolmeen saakka, vaikka väki alkoikin vähetä jo melko varhain. Myöhemmin yläkerran lavalle toivat puhdasta iloista hassuttelua Micke, Lefty & Chef tuolille hyppien ja yleisön kanssa nauraen. Erityisen paljon merkitsee se, että palkinnon saajaksi minut äänestivät nimenomaan kollegani, suomalaiset bluesmuusikot.” YÖTÄ – JA SEURAAVAN AAMUN HERÄÄMISTÄ KOHTI Itse päädyin siirtymään kotia kohti jo puoliltaöin palkintojenjaon ja Finnish Blues Awards All Stars -esiintymisen jälkeen, sillä vaarana olisi muuten ollut kurpitsaksi muuttuminen. Lavalla nähtiin leveitä hymyjä myös palkintojenjaon aikana, muistuttaen taas kaiken pohjalla olevasta talkootyöstä ja hyvästä yhteishengestä. Yläkerran lavalla oli tilaa rellestää ja tunnelmoida, jonka käyttikin taiten hyväkseen Honey B
”Hienot festivaalit, vaikka ajankohta on haasteellinen. 50 Blues News 1/2016 Kuuden numeron kausitilaus 40 euroa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Lisätietoja taloudenhoitajalta: aarno.alen@saunalahti.fi Tilaa Blues News vuodeksi 2016! KOUVOSTO BLUESFEST House of Rock, Kouvola 8.–9.1.2016 Kouvosto Bluesfest avasi kolmannen kerran peräkkäin Suomen bluesvuoden. Seuraavana vuorossa oli Rolling Men, joka on selvästi kallellaan bluesiin. Näissä juhlissa odotin eniten Oscar Wilsonin ensiesiintymistä Suomessa. Harri Haka © Iv a n C h u lk ov © Iv an Ch ul ko v BILLY FLYNN OSCAR WILSON. Kiitokset kuuluvat loistaville artisteille, mahtavalle yleisölle ja hienosti toimineille keikkapaikoille. Konsepti on säilynyt hyvin pitkälle entisen kaltaisena, bluesia ja läheisiä tyylilajeja, vetonauloina Chicagon parhaimmistoa. Lisäksi hän on soittanut yhdessä lukuisten blueslegendojen kanssa, kuten mm. Muut jäsenet ovat Maxwell Street Mike (kitara), Andy Sunna (koskettimet), Aarni Ruuhimäki (basso) ja Pasi Väkevä (rummut). Takaisin House of Rockiin, jossa nähtiin lauantaina kolme kotimaista kokoonpanoa. Mr Catfish -yhtye on pääosin Kouvolasta ja tarjosi yleisölle sitä, mitä etukäteistiedoissa luvattiin: Teksasta, Teksasta ja siihen päälle vielä pikkiriikkisen Teksasta. Hippies’ Playground ja Titty Twist. Samassa tilaisuudessa kuultiin myös Kimmo Wilson Duoa, jossa kitaraa soitttaa alun perin Petroskoista kotoisin oleva Konstantin Kovalev ja lauluosuudet hoitaa Leif Eklund. Se ei ottanut silti mitään pois kokonaisuudelta, jossa kuultiin Muddy Watersin, B.B. Kappaleet vaihtelivat hienosta Earl Hooker -tyylisestä slide-kitaroinnista puhtaaseen rautalankaan. Lauantain päivätapahtumassa esiintyi Jani O’s Blues, joka on Jani Orpanan ja Pälä Pälvisalon muodostama duo. TBTBB:n oma setti oli samalla uuden levyn ”Flathead Woman” julkaisukeikka. Billy Boy Arnoldin, Willie ”Big Eyes” Smithin, Snooky Pryorin ja Buddy Guyn. Billy Flynn kitaroineen teki vastavierailun Oscarin hienossa setissä. Miellyttävä kokonaisuus, jossa Kapa Montosen kitara ja Make Järvisen huuliharppu toimivat hyvin keskenään. Erikoisvieraina lavalla nähtiin harpisti Kari ”Good Rocking” Kempas ja rumpali Köpi Toivanen. Uutuudelta kuultiin mm. Timo Heikkilä vaikuttaa tyytyväiseltä. Billyn setistä jäi parhaiten mieleen Elmore James -tribuuttiputki, jossa kuultiin esikuvan tunnetuimpia hittejä. Tarkoitus on jatkaa Kouvosto Bluesfestin perinnettä”. Seitsenmiehinen ja kolmesta kitaristista koostuva bändi oli hyvä startti Kouvostolle. Ulkoisilta mitoiltaan jättiläismäinen (yli 190 cm ja reilusti yli satakiloinen) laulaja omistaa myös mahtavan äänen. Laulaja/kitaristi/huuliharpisti Timo Heikkilä on Kouvosto Bluesfestin pääjärjestäjä. Houseband jatkoi lavalla illan päätähden Billy Flynnin taustoittajana. Illan avasi Terminal Cowboys, joka on kotipaikkakunnallaan Kouvolassa erittäin suosittu. Hän on ollut alalla pitkään jo ennen Kingsiä, mutta kuuluu Chicagon aliarvostetuimpiin blueslaulajiin. Bändi esitti taidokkaasti 50-luvun rock’n’rollia, kantria ja ennen muuta rockabillya. Tapahtuman avasi perjantaina kouvolalainen Barefoot Brothers. Osassa näistä lauluosuuksia hoiti tulevaa iltaa ennakoiden Oscar Wilson. Tämä vuonna 1956 syntynyt chicagolaiskitaristi on tehnyt mittavan soolouran. Yhtye on ollut koossa jo 80-luvulta alkaen ja sen musiikkia voisi parhaiten luonnehtia hippibluesiksi. Energistä ja vahvasti Fabulous Thunderbirds -vaikutteista meininkiä. Yhteensä viisi kokoonpanoa edusti pitkäaikaista lähiosaamista. Tämä kokoonpano edustaa kotimaisen bluesin kärkipäätä. Kouvosto onnistui tänäkin vuonna tarjoamaan runsaslukuiselle yleisölle mainion kattauksen bluesja rootsmusiikkia. Molemmat toivat mukavan lisämausteen tähän settiin. Inspiroivia esikuvia ovat selvästi Grateful Dead, Rolling Stones ja Free. Tällä kertaa kuultiin pääosin tuttuja standardeja, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon lyhyen valmistautumisajan suomalaisbändin kanssa. Sitä toivoo varmasti myös tyytyväinen yleisö. Kouvolassa hän todisti jälleen kerran hallitsevansa soittimen varsin monipuolisesti. He esittivät old school bluesia perinteitä kunnioittaen, mutta persoonallisella otteella. Kingin ja monen muun klassikoita. ”Mr 43rd Street” tunnetaan ehkä parhaiten Cash Box Kingsin laulusolistina ja johtohahmona. Päätapahtumapaikkana oli House of Rock ja lauantain päiväsessiot pidettiin Pub 23 -nimisessä paikassa. Titty Bar Tim Blues Band toimi festivaalin isäntäbändinä. Tänä vuonna oli kiinnitetty artistivalinnoissa erityishuomiota paikallisuuteen eli Kouvolan omiin poikiin
Arto Pajukallio © Ka ri Ro se nb er g. Sen merkeissä hän teki myös viimeisimmän Suomen-kiertueensa, korostetun vähäeleisinä ja varovaisinakin säestäjinään rumpali Johan Ölander ja kontrabassoa myös jousella soittanut Vesa Saloranta. Kerrassaan vaikuttavasti Campilongon soitto pursuaakin teknisen taituruuden ja sävykkään sointipaletin värittämää luovuutta. Malmitalolla ei tietenkään laulettu lain, eikä tarvinnutkaan. Campilongon musiikki rakentuu nimenomaan kitarapohjaisesti (kukaan ei näitä kappaleita säveltäisi pianolla!), ja nojaa eklektisessä tyylikirjossaan musiikkiperinteeseen jota voi kutsua korostetun periamerikkalaiseksi. Harjoittelumahdollisuuksien niukkuus eli yhteissoiton tuoreus voidaan nähdä miten halutaan: tokihan haastavammin sovitettu ja timmiksi treenattu esitys hämmästyttäisi vielä enemmän, mutta Campilongo nimenomaan nauttii trioissaan “yksin“ soittavan muusikon taiteellisesta vapaudesta. Ja jos bluesin yhteydessä halutaan puhua sielukkaiden tunteiden välittämisestä, niin esimerkiksi Roy Buchananille kunniaa tekevät, teknisesti henkeäsalpaavat venytykset kaulan ulkopuolelta laulavat universaalein sanoin joita ymmärtää yli kaikkien kielirajojen – ja nimenomaan bluesisti. Viistoimpienkin melodioiden ja kitaran rajoitteita uhmaavien äänimaisemien taustalla soi koko ajan bluesin perusfraseologian loppumattoman rikas varioiminen. JIM CAMPILONGO Malmitalo, Helsinki 3.12.2015 Newyorkilaiskitaristi Jim Campilongo tavoittaa suurimmat yleisönsä työskennellessään nimiartistien palkkalistoilla, mutta hänen omin työsarkansa on Telecaster-kitaran sointimahdollisuuksia hämmästyttäviin ulottuvuuksiin räjäyttävä oma instrumentaalimusiikki. Se ei kuulosta afroamerikkalaisen kansanmuusikon perinnemusiikilta, mutta samasta lähteestä soitto pulppuaa. Kaikki coverit taitavat silti löytyä miehen omilta levyiltä, aina Barney Kessel -jazzin uusiin sfääreihin vievästä Cry Me A River -tulkinnasta umpikantrillisen Lefty Frizzellin kierrättelyyn (tunsikohan meistä kukaan Mom And Dad's Waltzin sanoja, jotka kuulijan pitäisi kaivaa omista muisteistaan, kuten Campilongo itse asian mieltää?). Kitarakorosteinen instrumentaalimusiikki edustaa marginaalia marginaalien joukossa, mutta Jim Campilongon kaltaiset nöyrästi ja kunnianhimoisesti taiteeseensa paneutuneet huippumuusikot kykenevät tuottamaan ilmeisen loputtomasti soittoa joka pilkkaa kaikkia sen nilkkaan ajateltuja rajoitteita. Campilongon albumeilla tavataan kuulla välitäkyinä nimekkäidenkin ystävien tulkitsemia “oikeita“ laulupaloja
Lisäksi hämäräperäisen Eddie Williamsin pitäisi esittää ”Mad Dogs” -platalla kappaleensa Nothin’ Shakin’, mutta sen tilalla kuullaankin – toivoakseni inhimillisen erheen johdosta – Guitar Juniorin klassikko Roll, Roll, Roll – vähän tarkkaavaisuutta nyt siellä, Ace sekä etenkin projektin pääjehu Ian Saddler! Yhdeksi Louisianan kulmien suosituimmaksi keikkayhtyeeksi ja ajan myötä myös Excello-merkin luottoaktiksi kasvanut Guitar Gable & The Musical Kings antoi äänitteillään paljon tilaa vokalistilleen, aiemmin hetken ajan Lloyd Pricen bändissäkin vaikuttaneelle Bernard ”King Karl” Jolivettelle. Viimeksi mainitun saldoksi itse asiassa muodostuukin neljä, sillä useimmiten Excello-levytykseensä It’s Your Voodoo Working yhdistettävän Charles ”Mad Dog” Sheffieldin nimiin (ja vieläpä häpeällisesti ennenjulkaisemattomaksi) merkitty Pretty Little Dolly on oikeasti Garlow’n tulkitsema ja jo 80-luvulla Charlyn Goldbandkokoelmalla ilmestynyt vaihtoehtoinen otto hänen omasta kappaleestaan – samoin kuin Sheffieldin työnä nyt esitelty Give It Up on todellisuudessa artistikollega Vince Monroen Excello-sinkkukylki vuodelta 1956! Muutoin kokoelman arkistopainotteisesta sisällöstä vain kolme vuosien 1957–59 Rockin’ Sidney -raitaa (Make Me Understand, Rocky ja She’s My Morning Coffee) näkivät päivänvalon jo tekoaikoinaan. Shulerin tallissa kohelsi myös samannimisen swamp pop -artistin raspikurkkuinen villikkokaima Jerry Morris, jonka vuoden 1956 rock’n’roll-pöllytykset Cool Down Baby ja Clema ovat silkkaa Little Richard -apinointia. ...By The Bayou! LEVYKIERROS SUISTOMAAN KAUTTA! ... Pientä sukseeta pääsi nauttimaan myös ”Rompin’”-cd:n teksasilaisvieras Oscar ”TV Slim” Wills, jonka monesti versioimasta bravuurista Flat Foot Sam kuullaan JD Millerin äänittämäksi merkitty villisti rokkaava vaihtoehtokierrätys. 1959 sinkulta. Viimeksi mainitun selkein läheltä piti -tilanne listasuosion suhteen koettiin 1964 Josie-yhtiön julkaistua hänen lupaavan versionsa vanhasta kansansuosikista Crying In The Chapel – joskin vain osuakseen pian vastatusten, sangen kohtalokkain seurauksin, hieman myöhemmin ilmestyneen Elviksen näkemyksen kanssa.... Toisella julkaisemattomalla vuoden 1956 paikkeilla äänitetyllä teoksellaan Hard Working Girlfriend Monroe vaihtaa tahtilajin likimain rockabillyksi. Hienostelemattomaksi zydecoksi pistävät Eddie Shulerin löydöt Thaddeus Declouet, hämäräperäinen C.J. Kokoelman tunnetuimmista artisteista puolensa pitävät kukin kolmen näytteen voimin Jake Graffagninon Carlsekä Floyd Souleaun Jinja Fame-merkkien tuotantoaan esittelevä Sidney ”Rockin’ Sidney” Simien sekä Goldband-artistit Charles ”Blue Charlie” Morris alias Left Hand Charlie ja Clarence ”Bon Ton Roula” Garlow. Enimmäkseen juuri JD Miller -tuotoksista koostuvan ”Mad Dogs...” -cd:n eksoottisimpia poimintoja taas ovat Clarence Garlow’n kirjoittamaa r&bnumeroa I Called You Up Baby hieman nuotin vierestä v. Erityisen säälittömästi rytmibluesiaan vatkaa kokkeliksi jo edellä sivuttu Mississippin kulttihahmo Vince Monroe alias Polka Dot Slim, joka levytti nyt kuultavan rokkaavan Hey Mattien uudelleen 50-luvun lopulla artistinimellä Mr Calhoun. Levyn ainoista naispuolisista edustajista, vain etunimillään r&b-huutaja-tyyliin paahtavista Elizabethista ja Flo’sta eivät koosteen laatijat ole näemmä löytäneet tiedonmurustakaan. Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Rompin’ & Stompin’ (Ace CDCHD 1388) Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Mad Dogs, Sweet Daddies & Pretty Babies (Ace CDCHD 1422) Etupäässä etelälouisianalaisjäärien JD Millerin, Eddie Shulerin ja Sam Montelin studiosessioista rakennetuissa ja valtaosin paikallistason musikanttien aikoinaan julkaisematta jääneissä yrityksissä pitäytyvät jatko-cd:t avaa kolmikymppisenä JD Millerin studiokonkarina Crowleyssä nuorisohitin jahtiin passitettu Tabby Thomas, joka ennenjulkaisemattomina vetoina kuullaan terhakka versio Bobby Charlesin Teenagers’ista sekä omaa tuotantoa oleva rempseä r&b-hölkkä Teenage Queen. 1954 lasketteleva Garlowin yhtyeen naissolisti Anna Mae Rogers, Clifton Chenierin bändin fonistina aloittanut ja sittemmin muutaman Zynnja Excello-instrumentaalisinkun julkaissut Lionel Torrence sekä Rockin’ Sidneyn setä Frank Simien, jonka hapuileva pianovetoinen rokkailu Don’t Let Me Down on peräisin Floyd Soileaun Rod-merkin v. ”Mad Dogsin” mainioimpiin raitoihin puolestaan lukeutuu Gablen vokalisoima rujo omakerrallinen bluesraita Long Way From Home: ”en ole fiksu kaupunkilaispoika mutta kukana kotoa silti – ja kiltisti ollaan, joten älä huoli beibi”. eli pikakatsaus Ace Recordsin “By The Bayou” -kokoelmasarjaan, osa 2 Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou (Ace CDCHD 1363) BN-toimittajan keskimääräistä kirjoitusvauhtia huomattavasti nopeampaa tahtia lisääntyvän ”By The Bayou” -saagan ensimmäisen mustalle rhythm’n’bluesille omistetun osan tutkaili BN:ssä jo kertaalleen Timo Kauppinen kaukaisessa numerossa #261. 52 Blues News 1/2016. JD:n suojatteja oli myös Clifton Chenierin bändin matkassa studioille ilmestynyt Travis ”Wonder Boy” Phillips, joka päästettiin rokkaamaan narulle (kurttumestarin lepuuttaessa ääntään) omat numeronsa She’s Got Eyes Like A Cat, She Went Thataway (molemmat cd:llä CDCHD 1388) ja You Know Yeah (CDCHD 1422). Sarjan blues-osallakin ”Bluesin’ By The Bayou” (CDCHD1403) esiintyvä Jimmy Dotson yhdistettäneen tavallisemmin soittokaverikseen väitettyyn Silas Hoganiin, mutta muutaman erinomaisen Louisiana-bluesia ja -rock’n’rollia sisältäneen singlen hän joka tapauksessa pääsi itsekin 50ja 60-lukujen taitteessa näpertämään. ”Mad Dogs” -osalla Tabbyn (joka sivumennen sanoen on laulaja-näyttelijä Chris Thomas Kingin isä) käsittelyyn päätyy Lightnin’ Slimin Rooster Bluesia sävelkulultaan tapaileva I’d Love To Tell. Kansallista tähteä ei Kunkku-Kallestakaan koskaan tullut, vaikka hän osoittaakin näillä molemmilla levyillä venymiskykyään niin rhythm’n’bluesin kuin swamp bluesin taitaneena vokalistina. Tältä osin tyydyttäköön siis kertaamaan, että eteläisen Louisianan maantieteellinen sijainti edesauttoi melkoisesti sikäläisen, lähtökohdiltaan New Orleans -pohjaisen ja piano/fonivetoisen r&b:n sulautumista Teksasin tyyleihin ja toisaalta zydecoon, bluesiin ja swamp popiin. Muihin ”Rompin’ & Stompin’” -kattauksen vieraampiin Miller-tallenteisiin lukeutuvat Little Richardin tapaiseksi balladitulkiksi osoittautuva Johnny Sonnier, mustaa rock’n’rollia jälleen PikkuRikun hengessä ärhentelevä Chuck Martin, Fats Dominon bändiin kuulunut sokea New Orleansin kitaristi-laulaja Billy Tate, vanhan liiton shouter-maneereita hyödyntävä laulajafonisti Otis Smith sekä parhaiten v. 1961 Papa Lou And Gran -rypistyksestään muistettava Little Victor Phillips, jonka julkaisematon 50-luvun puolivälin raakilehituri You Done Me Wrong koittaa parhaansa mukaan ristisiittää Lloyd Pricen Lawdy Miss Clawdya ja Professor Longhairin Tipitinaa toisiinsa. Thierry sekä Clifton Chenierin setä Morris ”Big” Chenier. Flyrightin kautta voimistivat jälkijättöistä suosiotaan myös sellaiset näillekin koosteille ymmärrettävistä syistä päätyneet Excellonimet kuten Leroy Washington, Lazy Lester ja Carol Fran. Vuoden 1960 Rocko-julkaisu I Need Your Love on lousianalaisen kitaristilaulajan svengaavasta tyylistä mitä mainioin työnäyte. Hätäisen oloinen Kansas City -muunnelma California Blues ja komea Jimmy Reed -tyylinen What You Wanna Do For It eivät kuitenkaan kelvanneet julkaistavaksi yhtiölle, vaan tulivat laajemmin tutuiksi vasta 80-luvulla Flyrightmerkin uusintajulkaisuantologioiden myötä. Hieman laajempaa mainetta pääsi sen sijaan Excellolla nauttimaan kitaristi-laulaja Lonesome Sundown alias Cornelius Green
”By The Bayou” -sarjan aikaisemmilta osilta tuttujen nimien joukosta on doowopseulan läpäissyt mm. Vastaavanlaista tutun nelisointukierron pohjalla laahaavaa jälkeä sai aikaiseksi Jin Recordsilla 1960 ilmestyneellä Help Me’llä Bunkiesta, Louisianasta tullut The Del-Chords. Baton Rougessa majaansa pitäneelle Sam Montalbanon Montel-yhtiölle levytti 50-luvun lopulla myös Lester Robertson, eräs niistä laulajista, jotka hoksasivat napata talteen uskoon hurahtaneen Little Richardin heitteille jättämän kovatasoisen The Upsetters -taustabändin. peräti kolmen esityksen mitalla kelkkaan kelpuutettu Sonny Martin (mies versioi taustaköörin kera yllättäen jopa rockabillyartisti Johnny Janon kappaleen Some Other Time), Charles Morris, edellä mainittu syntyperäinen crowleylaislaulaja Henry Clement, Goldbandille ja omalle Tic Toc -merkilleen levyttänyt Sticks Herman (Guidry) sekä sarjan vakioäänet Tabby Thomas ja Katie Webster. Viimeiseen saakka 97-vuotiaaksi keikkailleen entisen Peacock-merkin sankarin Pricen v. JD Millerin studiosatoa edusti myös The Raves, jonka kertakokeilu äänitemaailmassa kattoi perinteistä stemmalaulupohjaista r&b-soundia kierrättäneen singlen Tell Me One More Time / Billy The Kid piskuisella Swade-merkillä 1959. Kovin laajaa bändivalikoimaa ei Saddlerkaan ole saanut haalituksi. Saman sinkun kääntöpuolella I Want You To Love Me (CDCHD 1422) roolit vaihtuvat ja Ashton saa klaarata laulupuolen soolona, Katien keskittyessä tuhdin blues-shufflekappaleen piano-osuuksiin. osalle. Teknisesti edellä mainittuja hienostuneempaan, barbershop-sävyjäkin viljelleeseen tyyliin luottanut The Hi-Fi’s pisti levynsä vauhtipuolella My Dear lähestulkoon kantri-rockabillyksi – ja oletettavasti yhtyeen tuotokset oli myös äänitetty Nashvillessä. 1952 sinkkuhommat käynnistänyt sekä aina 2000-luvulle asti musisointia jatkanut James ”Sugar Boy” Crawford. Varsinaisia ”doowop”-köörejä on matkassa ainoastaan kourallinen, levyn muutoin koostuessa yksittäisartistien harmoniataustaisista numeroista. Nauhalaatikkomeressä kahlannut Ian Saddler on tullut kuitenkin tutkimuksiensa aikana törmänneeksi myös moniin lauluyhtyeesityksiin, jollaisia harvemmin edes yhdistetään seudulle tyypilliseen 50ja 60-lukujen musiikkiperimään. 9 raitaa 28:sta on listattu ennenjulkaisemattomiksi ja lopuista 4 on sisältynyt erinäisille 80-luvun kokoelmille. Ottamatta enempää kantaa siihen, kuinka suuri osuus levyjen sisällöstä todellisuudessa on täysin aiemmin julkaisematonta (ilmeisesti ei likikään niin suuri kuin kansitekstit antavat ymmärtää), jää levytysaikoinaan singleillä ilmestyneiden kappaleiden osuudeksi ”Rompin’ & Stompin’illa” 5 raitaa 28:sta, kun taas ”Mad Dogsilla” ”oikeita” vuosien 1954–62 sinkku-uria on mukana peräti 11. Valitettavasti pikkumustan etikettiin oli lipsahtanut heidän Henry Clementin kanssa käyttämänsä yhtyenimi Little Clem & The Dew Drops, jota Miller koitti paikata liimaamalla levyihin esittäjätietojen päälle The Gaynotes -tarroja. Pete Hoppula Blues News 1/2016 53. 1958 Goldband-sessioiden alt.-otto San Antone on jälleen yksi laimea muunnelma Kansas City -teemasta, Websterin Kry-merkin klassinen aikaansaannos samalta vuodelta, Baby, Baby (CDCHD 1388) taas poikkeuksellisen tuima strolliduetto paikallisen Goldband-artistin Ashton Savoyn (a.k.a. Suurimman Billboard-hittinsä Mathildan erääksi swamp pop -aallon tunnushymniksi vuonna 1958 nostanut kokoonpano käsittelee tällä kokoelmalla hellävaraisin ottein genren toista suurteosta – Kuppikakkujen ytimekäs näkemys Jivin’ Genen Breaking Up Is Hard To Do’sta ilmestyi Lyric-singlellä vuonna 1962, jolloin swamp pop oli jo vähitellen vaipumassa laajempana trendivillityksenä taantuman puolelle. Jin-omistaja Floyd Soileau tiedosti ryhmän taidot mutta myös kaupalliset haasteet – eivätkä hänen yrityksensä liisata yhtyeen äänitteitä osavaltion ulkopuolisille levymerkeille lopulta tuottaneetkaan tulosta. Hop Wilsonin kaverina Houstonissa tiukkaa bändiä luotsannut rumpali-laulaja Ivory Lee päättää ”Rompin’”-lätyn räjähtävään rokkipaahtoon I’m A Country Boy. Tietynlaisena itsestäänselvyytenä loppusilauksen annokselle tarjoilee vokalistifonistien Huey ”Cookie” Thierryn ja Shelton Dunawayn luotsaama Cookie & The Cupcakes. Jälkimmäisellä cd:llä kuullaan myös hyvä New Orleans -väritteinen r&b-duetto Hey Mr Love Websterin ja mysteeriartisti Bobby Jayn kesken, jolla ei tunnu olevan kytköksiä kehenkään muuhun samannimiseen Etelän laulajaan. Rhythm’n’Bluesin’ By The Bayou: Vocal Groups (Ace CDCHD 1448) Etelä-Louisianan valkoisia rokkareita esitelleenä katalogina käynnistynyt ”By The Bayou” -putki on levittäytynyt lähinnä JD Miller -aarteistojen penkomisen myötä yhä enemmän rhythm’n’bluesin ja bluesin pariin. Yhtään suuremmaksi kansansuosikiksi ei kasvanut myöskään Montel Recordsilla yhden neliviitosen 1959 julkaissut The Hi-Fi’s, joka päätyi Baton Rougen yhtiölle nashvilleläisen managerinsa Bill ”The Horseman” Allenin painostuksesta. The Dixie Cupsin myöhemmin nimellä Iko Iko maailmanhitiksi nostaman kappaleen alkumuoto vuodelta 1954, Jock-A-Mo – samaan tuttuun mardi gras -karnevaaliteemaan palaa vielä CDCHD 1422:lla Lester Robertson itsensä nimiin kirjauttaman rehvakkaan Pretty Woman (Take It Home To Grandma) -rallin myötä, josta on tyrkyllä sekä julkaisematon vaihtoehto-otto että Montel-sinkulle 1958 päätynyt versio. kelpo Fats Domino -henkinen rallatus Schooldays Schooldays hyllytettiin, sen sijaan Cosimo Matassan studiossa syntyneen terävän lauluyhtye-vetoisen My Girl Across The Townin Montel näki aiheelliseksi prässätä vinyylimarkkinoille pariinkin eri otteeseen. Kiekon käyntiin polkaiseva Feelin’ Right Saturday Night rullaa vielä ennalta-arvatun noveltymaisissa tunnelmissa Huey Smith & The Clownsin tapaan, mutta nelifemman kääntösivun balladilla Oh Baby ollaan on jo selvästi kallistumassa kohti perinteisempää doowop-ilmaisua. 1959 ilmestynyt tanssiralli Round And Round esitteleekin itsevarman, pop-kentille valmiin artistin, jonka siihenastiseen meriittilistaan lukeutui jo mm. JD Millerin pyrkimykset myydä suosikkikokoonpanoaan Excellolle jäivät kuitenkin The Del-Chordsin tapaan laimeiksi, joten hän julkaisi The Gaynotesin singlen Plea Of Love / Waiting In The Chapel omalla Zynn-merkillään 1958. Virhettä ei koskaan lähdetty korjaamaan uusintapainoksella, sillä ensiprässin myyntiluvut jäivät tässäkin tapauksessa kokolailla olemattomiksi. Montelilla v. Kvartettikimaran tyylipuhtain sekä kenties samalla osaavin wopparyhmä oli batonrougelainen The Gaynotes, joka muistetaan myös studioyhteistyöstään tälläkin cd:llä mukana olevan Henry Clementin kanssa. Cosimo Matassan studioilla äänityspuuhissa kesällä 1958 käväissyt The Velvetiers sai aikaiseksi yhden singlen neworleansilaisella Ric Recordsilla. Ashton Conroyn) kanssa. Koska myöskään bändin ainokainen Jinsinkku ei kelvannut paikallisille kuluttajille, ei Del-Chords koskaan saanut uutta sessiokutsua Soileaulta. Tätä materiaalia on nyt koottu sarjan tuoreimmalle 12. Sanomattakin lienee silti selvää, että itse musiikki sekä äänitysten taso ovat myös näillä paketeilla yhä silkkaa priimaa. Eddie Shulerin ja tämän Lake Charlesin Goldband-studioiden kautta kiersivät vastaavasti Etelän retkillään teksasilaiset Big Walter Price, Katie Webster sekä Ivory Lee Jackson. Mm. Suhteellisen laajan levytysputken sai aikaiseksi myös New Orleansista tullut ja siellä lauluyhtyeessä The Sha-Weez v. The Gaynotesin muista tallenteista kuullaan heleä slovari Married Too Soon sekä The Diamondsin The Stroll -hittiä imitoiva tanssiyritelmä The Snake
Kolmas levy on yleensä se, jolla artisti tai bändi todistaa kykynsä. Nainen tekee uusimmalla albumillaan paluun Alligator-levymerkille. Päähineen kanssa taitaa myös tämä herra Davis usein esitellä musiikillisia taitojaan. Mitään erityisen laajoja kehuja ei heistä kumpikaan ole tälle harpisti-laulajalle suonut, vaikka hänen luomuksistaan onkin löytynyt myös tunnustuksen arvoisia piirteitä. Jokseenkin tasapaksun ja raskaasti eteenpäin jyräävän levyn parhaimmat hetket tarjoilee lopetuskolmikko Can’t Get Enough, Set It Free sekä Stop Moving The House. Lisäapua perusbändille muutamilla kappaleilla vierailevat kitaristit sekä parilla biisillä puhallinosuuksista vastaava Matt Glassmeyer. Jotain pientä koukkua, bluesinjyvästä olisin kaivannut. Tyylillisesti cd:llä liikutaan monipuolisesti roots-musiikin kentällä. Tuollainen tuotantotapa oli jonkinmoisessa käytössä jo aivan bluesin historian varhaisvuosina, jolloin jotkut pelimannit esittivät erilaisissa illanistujaisissa pitkiä ja monipolvisia musiikillisia tarinoita. Oliver Woodin tuottama ”Outskirts Of Love” saattaa hyvinkin olla laulajan paras levytys tähän mennessä. Copeland tekee Z.Z Top -klassikosta omanlaisensa tulkinnan, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on erittäin väkevä. Raskaan ja painostavan alun jälkeen pienen valonpilkahduksen tuo melodinen Don’t Look Back, jolla vierailijana on Sandi Thom. Teoriassa hajanaiselta vaikuttavat vaikutteet sulautuvat kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi. Albumilta löytyy rockahtavamman materiaalin ja maalaisbluesin lisäksi niin gospel-tyylistä kuin akustisempaakin folk-henkistä kamaa. Samoin tyyli ja ilmaisu ovat koko ajan vankistuneet. Toisin sanottuna ulkopuolista tuottajaa, joka olisi ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt tehdä eli napsaista albumilta tylsimmät raidat pois ja pyytää tilalle jotain aivan muuta. Mistään erityisen merkittävästä bluesproduktiosta ei nyt todellakaan ole kyse, mutta kyllähän sinisiin säveliin tottunut seurailee näitäkin tuotoksia kotioloissa suuremmitta vaivoitta. Jopa country-sävyjä on tarjolla. Taas kerran jälki on riittävän omaperäistä, eikä kiusallista vertailua alkuperäisiin esityksiin tarvitse tehdä. Ehkä syynä on se, että monet levyn kappaleista kuulostavat samanlaisilta toisiinsa nähden. Noista ajoista Copelandin nousu isänsä varjosta itsenäiseksi ja luovaksi artistiksi on ollut huomattavaa. Ja mikä parasta, nainen saattaa olla vasta lähestymässä parasta luomisvaihettaan. Edelliskiekolla bluesia oli sopivasti mausteena, mutta nyt se loistaa poissaolollaan. Sain tallennettua ikimuistoisen kuvan, jossa naiset poseerasivat yhdessä hymysuin kameralle. Kaksi niistä on esitellyt Mikke Nöjd ja kuusi Pertti Nurmi. Kiekolla kuultavat, välillä aika rankatkin tarinat saavat rutkasti uskottavuutta Copelandin syvälle pureutuvien tulkintojen ansiosta. Vuosien saatossa Johnny Copelandin tyttären ura on edennyt tasaisen varmasti. Kommentaattorin vaihtumisesta huolimatta on syytä jo aivan alkajaisiksi korostaa, että Boo Boon omintakeinen musiikki ei ole viime aikoina muuttunut oikeastaan miksikään. Nykyisellään häntä voidaankin pitää jo tiennäyttäjänä monille muille. 54 Blues News 1/2016 LEVY TUTKAILUT SHEMEKIA COPELAND Outskirts Of Love (Alligator ALCD 4966) Shemekia Copeland voidaan hyvällä syyllä lukea nykybluesin kärkisolistien kastiin. Tätä edesauttavat bändin rosoinen ja riisuttu äänimaailma, laadukkaat sävellykset sekä erityisesti artistin vahvat tulkinnat. Samanlaista perinnettä edusti aikoinaan myös kuuluisa Lightning Hopkins. Hernekeittoa ei kannata tarjoilla ilman sattumia, ja tällä levyllä niitä on liian vähän. Jotenkin tuntuu, että Laurence on saanut hiukan liikaa vaikutteita Albert Castiglialta ”Blues Caravan 2014” -kiertueella. Tästä pyörylästä ja sen eräistä edeltäjistä olen saanut sellaisen vaikutelman, että Davisin sekä hänen kitaristista ja rumpalista koostuvan pienen säestysryhmänsä levytystyyli on vankka ja vakiintunut. Vesa Walamies LAURENCE JONES What’s It Gonna Be (Ruf 1216) Maaliskuussa Suomeen saapuvan Laurence Jonesin uutuus-cd on ilmestynyt markkinoille sopivasti ennen hänen kiertuettaan. Laurence Jonesin ja Roger Innissin tuotanto on raskas ja monet kappaleet polkevat vain paikallaan. Cd:n huippuhetkiin eittämättä myös kuuluu rankan tarinan sisältämä Crossbone Beach, jossa Robert Randolphin lap-steel ja Copelandin voimaa pursuava ääni luovat hyytävän tehokkaan yhdistelmän. Gibbons kitaroi omalla kappaleellaan Jesus Just Left Chicago. Porukka tuntuu menevän ilman mitään suuria ennakkovalmisteluja studioon, missä Boo Boon johdolla vetäistään reilut 10 vahvasti improvisoidun oloista musiikkinumeroa. tämä uutuusjulkaisu. Tämä julkaisu ei lunasta kakkosalbumin lupauksia, se on enemmän rock kuin blues tai edes bluesrock. Alkuperäisten biisien lisäksi Shemekia versioi hienosti myös isänsä Devil’s Child -kappaletta. Tosin vain hetkeksi, sillä kolme seuraavaa kappaletta eivät iske suoraan sydämeen. J-P Berg BOO BOO DAVIS Oldskool (Black & Tan 042) Vuonna 1943 syntyneeltä James ”Boo Boo” Davisilta on vuosien mittaan arvioitu Blues Newsissä kaikkiaan kuusi cd-levyä. Erään arvelun mukaan hänellä oli usein hattu päässään sisätiloissakin siksi, että sieltä oli hyvä vetäistä uusia kertomuksia. Ja jossakin hämyisessä blues-klubissa asiantila voi olla niiden vaikuttavuuden suhteen kovasti toisenlainen. Pienen yhtyeen tyylitajuinen tuki antaa myös osuvasti tilaa naisen uskottaville tulkinnoille. Vierailevat artistit antavat cd:llä vahvan panoksen lopputulokseen. Riku Metelinen JOHN MAYALL Find A Way To Care (Forty Below FBR 011) JOHN-F. Myös Albert King, Jesse Winchester ja John Fogerty saavat osansa. Oliver Woodin johtama bändi (Wood, Jano Rix ja Lex Price) komppaavat artistia juurevalla ja sopivan karhealla tyylillä. Se on sääli, sillä kevyemmällä tatsilla ja vähemmän jyräävillä sovituksilla olisi saanut varmasti mielenkiintoisemman kokonaisuuden aikaiseksi. Lisäksi hänellä on kyky käyttää sitä erittäin nyanssirikkaasti. Paikalla oli myös jo edesmennyt blueslady Bonnie Lee. Albumin loppuessa sitä ei tee mieli laittaa toista kertaa pyörimään. Niistä sitten valmistetaan noin 50 minuutin mittainen kooste, mikä työnnetään pikaisesti markkinoille. KLAVER BAND The Edge (omakustanne) -14. Alvin Youngblood Hart soittaa ja duetoi tyylikkäästi kodittoman elämästä kertovassa akustisessa bluesissa Cartboard Box. Copeland omaa persoonallisen ja voimakkaan äänen, jossa on runsaasti blues/gospelvivahdetta. Billy F. Tapasin Shemekia Copelandin Chicagossa viisitoista vuotta sitten Jazz Mart Recods Shopissa. Siitä osoituksena esim
Albumi sisältää Daptone-julkaisuilla tutuiksi tulleet peruselementit: originellit sävelmät, retrohenkisen soundimaailman, ilmavat sovitukset, kiinnostavan rytmillisen taustan sekä laadukkaat solistit. Toisaalta voiko sitä edes vaatia, kun takana on kymmenittäin melko loistavia levyjä. Mietin mitä hän ajattelee siitä, että oma kappale vielä tänä päivänä tupsahtaa esille eri tekijöiden nimissä. Tämä levy, joka on nyt korkealla Etelävaltioiden listoilla, muistuttaa paljon 60ja 70-lukua sekoittelemalla eri bluespohjaisia tyylejä. Anders Lillsunde SAUN & STARR Look Closer (Daptone DAP-035) Sandra Williams ja Starr Duncan Lowe muodostavat lukemattomilla Daptone-sessioilla esiintyneen The Dapettes -taustalauluduon. tulkinta Robert Johnsonin klassikosta 32-20 Blues, joka ei sekään kovin onnistunut ole – ainakin mikäli muistaa, miten esim. Perusbändi on trio, minkä lisäksi löytyy viisi vierailijaa. Tanssikappale Slow Motion kertoo selvästi seksiaktista, vaikkakin Sam laulaa tanssilattiasta. Sam on siis laulaja, mutta myös erinomainen tekstintekijä. Hitaassa bluesissa What Kind Of This Sam laulaa suhteesta, joka... Muina lainanumeroina kuullaan mm. Naislaulajista kun on kyse, niin vertailua Sharon Jonesiin on vaikea väistää. At The Stop kertoo vuorostaan ryyppyreissusta. ”it feels like Hell in a combat zone, then it feels like Heaven when she make me moan”. Mother In Law Blues ja I Feel So Bad. Siinä oli sitä jotain. Jo heti kiekon ensisävelistä selviää, että Saun ja Starr ovat erittäin päteviä ja sielukkaita vokalisteja. Ei tosiaankaan Mayallin tuotannossa mitään erityisen merkittävää, mutta kyllä tätä kelpaa ihan mielikseen kuunnella. Omien sävellysten lisäksi on otettu muutamia covereita, mm. Hän on siis yksi yhtiön luotettavimmista artisteista – ja hänen julkaisunsa myyvät. Kaikki tehdään ”in house”, teksteistä ja sävelistä aina miksaukseen asti. Seuraavalla vuosikymmenellä he esiintyivät yhdessä silloin vielä tuntemattoman Sharon Jonesin kanssa paikallisissa ympyröissä. Blues News 1/2016 55 John Mayall... Niin kuin elämä ei olisi tarpeeksi sekavaa muutenkin. Rooster Rooster Guinea Guinea kertoo naimisissa olevasta O.B.:stä, joka on sählännyt kunnolla olemalla rakastajattarensa sisaren kanssa. Musiikillisia yhtymäkohtia on kieltämättä runsaasti. BUCHANA Mississippi Folks (Ecko ECD 1163) Ennen tätä levyä O.B. Ei kai tarvitse sen kummemmin esitellä: vaikuttanut jollain tasolla lähes kaikkiin valkoisiin bluesmuusikoihin (näin erityisesti 60ja 70-luvuilla), onnistunut haalimaan yhtyeisiinsä aina huippuluokan instrumentin käsittelijöitä. Anders Lillsunde G.J.S. Suurin yllätys on The Cooliest, jossa kovien karibialaisten rytmien kautta opetetaan tanssiaskeleet uuteen The Cooliest -tanssiin. Bändin työskentely on todella ensiluokkaista! Yhtyeen luomaan aina hieman funkahtavaan otteeseen on kenen tahansa laulajan helppo astua. Vaikka jutut ovat ihmissuhteiden varjopuolista, kyllä ne silti välittävät hilpeän tunnelman. Tyyli on melodista ja rentoa 60-luvun soulia, johon Dap-Kingsyhtyeen olennaiseen pureutuva rytmillinen ilme istuu saumattomasti. ”Find A Way To Care” on Mayallin uusin studiolevy, eikä sisällä mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää. Mayallin lisäksi bändiin kuuluvat kitaristi Rocky Athas, basisti Greg Rzab ja rumpali Jay Davenport. on julkaissut 12 cd:tä Eckolle. Silti sanoisin, että voi rahansa huonomminkin sijoittaa. Myöhemmin Jonesin vakiinnutettua asemansa Saun ja Starr ovat toimineet artistin kiertueilla ja levytyksillä taustalaulajina. Hänellä kun on tämän päivän johtava southern soul -artisteja välittävä ohjelmatoimisto. Vaikka alku on moderni, tekstit edustavat perinteistä southern soulia laulettuna bluesfraseerauksella. Levy edustaa southern soulin uusia tuulia, jotka johtuvat nuorempien kykyjen tulosta tuotantopuolelle. Sitä seuraa R&B-tyylinen Tasty Girl, jonka jälkeen kuullaan Tip It Up, karibialaisvaikutteinen tanssinumero. Tässä on selvää sukulaisuutta Lou Began biisiin Mambo no 5. Mukana on bluesia, vähän soulia ja osittain jazz-vivahteita. Kitaristi, vokalisti ja opettaja John F. Esitys on raju ja mukaansatempaava biisi Mississippin hyvistä puolista ja miksi sinne pitäisi muuttaa. Gentry on tuottamisen lisäksi levyn basisti ja Jones kitaristi. Vaikka koko trio levykannen mukaan on biisien takana, epäilen, että lyriikka on Samin käsialaa. keikalle, on hyvä tietää, että on soitettava Otisin veljelle Rodgers Reddingille. Vielä enemmän sekaannusta saadaan seuraavassa bluesissa You Don’t Want A Good Man, jossa O.B.:n tyttöystävällä on suhde kaveriin, joka O.B.n mielestä on paskiainen. Vanhan tivolisyntetisaattorin äänimaailma saa väistyä ja musiikin sävy on lähempänä hiphopia ja modernia R&B:tä. Mieleen palautuu lähinnä uusiseelantilainen Chants R&B, joka teki vuonna 1966 sinkun Mayallin biisistä I’m Your Witchdoctor – mikä ei kylläkään alkuperäisen tasolle kohonnut. Hän varoittaa häntä tästä miehestä ja kehuu samalla omia hyviä puoliaan toivoen, ettei tyttö jättäisi häntä. Duon esityksiiin tuo omalaimaisuutta melodinen ja laadukas biisimateriaali sekä ajoittaiset esiin pompahtavat 60-luvun pop-soul -vaikutteet. Albumi alkaa kuitenkin puhtaalla 70-luvun funkilla, kappaleella Ghetto Funk. Neljäs raita Mississippi Folks on itse asiassa Floyd Harberlinin Mississippi Man. Kesken kaiken rävähtää lyhyt kitarasoolo, joka saa minut kiihdyksissä tipahtamaan tuoliltani. Muistan nuoruudestani, miten veljeni osti levysoittimen ja ensimmäinen hankinta muutamien sinkkujen lisäksi oli John Mayallin albumi ”Bare Wires”, joka vuosien saatossa soitettiin lähes puhki. Roll It Roll It -tanssi on ollut hirmuinen southern soul -hitti vuonna 2015 ja sopivasti joulumarkkinoille ilmestyi kokonainen cd. Ehkä välillä aletaan kyllästyä laahaaviin tanssikappaleisiin ja suuntaus on taas kohti up tempoa, zydecoa on usein käytetty tähän tarkoitukseen. Hyvä versio, mutta muuten Klaverin julkaisu on melkoista musiikin kirjon vaihtelua. Nämäkin edellä mainitut nimet olivat vielä reilu levy tutkailut. Tuon LP:n kokoonpanosta kehkeytyi Colosseumin ydin ja juuri Colosseumin tuotantoa olen pitänyt edelleen eräänä varteenotettavana valintanani autiosaarelle. Eckon nykypäivän tuotanto on laadukasta ja tämä levy on siiitä hyvä esimerkki. Ei taida olla toista musiikkilajia, jossa tekstit ovat yhtä surrealistisia kuin parhaissa southern soul -biiseissä. Muut artistit/yhtyeet ovat versioineet Mayallin musiikkia jopa yllättävän vähän. on lyhenne nimistä Tony Gentry, Nil Jones ja Sam Fallie (Mr Sam). New Yorkin Bronxissa varttuneen parivaljakon ystävyys on peruja jo 80-luvulta. Klaver, joka kotimaassaan Hollannissa on myös voittanut useampia meriittejä ja osallistunut yhtyeineen sekä IBCettä EBC-kisoihin, ei tästä levystään aivan täysiä pisteitä saa. Oman positiivisen mausteensa keitokseen antavat myös duon lauluharmoniat. Kai Leivo O.B. Töiden määrän tasaisesti lisääntyessä ja 2014 julkaistun ensisinglen hyvän myynnin siivittämänä duon oli aika astua omilleen pitkäsoiton myötä. Jos jollakulla nyt on aikomuksena tämän arvostelun perusteella bookata O.B. Klaver kuitenkin esittää viimeisimmällä omakustanne-cd:llään ”The Edge” coverin Mayallin sävellyksestä Maydell, joka on alkujaan peräisin vuonna 1992 äänitetyltä ja Mayallin viime vuosikymmenten albumeista menestyneimmältä levyltä ”Wake Up Call”. Roll It Roll It (Ecko ECD 1163) G.J.S. Hyvin tuotettu levy, joka on sopivaa kokeiltavaa ennakkoluulottomalle blueskuulijalle. jazzrock-yhtye Back Doorin Colin Hodgkinson esitti kappaleen pelkän sähköbasson säestyksellä. Daptone on taas onnistunut tuomaan päteviä ”uusia” artisteja Charles Bradleyn, Naomi Sheltonin ja Sharon Jonesin rinnalle
Modern Soundsin Joel Paterson kitaroineen. Duo oli jo loppuvuodesta 2015 ensimmäisellä Euroopan kiertueellaan. Levyn kannessa lukee ”Unique Industrial Doom Blues From Sweden”. 56 Blues News 1/2016 levy tutkailut vuosikymmen sitten suuremmalle yleisölle liki tuntemattomia. Äänimaailma on mahtava, enkä tänä päivänä löydä mitään vastaavaa tai esikuvaa tälle. Bluesin alkuperäisillä kehittäjillä oli vastakkainen näkemys. Siksi mustalla Amerikalla on ollut niin paljon sallivampi ote kuin valkoisen bluesin soittajilla ja sen yleisöllä. Toivottavasti veljesten 30 vuoden ”kylmä sota” on saatu lopulta päätökseen. Bändi on nimittäin ruotsalainen. Soundi on silti entistäkin tiukempi. Kappaleiden sanoitukset pyörivät akselilla rakkaus – juhliminen, joskin rivakka Knockin’ The Dust Off The Rust Belt Tonight sisältää jo nimessä viittauksen Keskilännen teollisuuden romahdukseen – ja keskitempoinen Cairo, Illinois tuo Pokeyn kotiseuturakkauden jälleen julki. Nyt vuosia taustajoukoissa marinoituneet Shaun & Starr ovat valmiita nousemaan tuolle samalle tasolle. Kysymyksessä on kaksi erilaista suhtautumistapaa. Kitaraja puhallinsoolot ja sovitukset ovat tyylikkäitä sekä kekseliäitä. Nimiraidalla ja parilla muulla apuna on ollut Jimmy Sutton tai joku muu levyn soittajista. & T-Bonesista, joka on sekin noussut boksista ja käyttää bluesia omiin tarkoituksiinsa. Bändi tekee kansainvälisiä kiertueita ja toimii suuren heavymetalyhtye Ghostin lämppärinä. Sillä keskityttiin blueslegenda Big Bill Broonzyn tuotantoon, sillä tästä aiheesta ei kuulemma koskaan tullut riitaa. Samoissa tunnelmissa ja lähes samalla soittajistolla jatkaa myös tämä ”Lost Time”. Pokeyn ja hänen yhtyeensä jatkuva kiertäminen kuuluu soitossa – kappaleita on ajettu sisään keikoilla. Kuppikunnan ulkopuolella sitä arvostetaan bluesina ja todellisena uudisaskeleena ja bändi on saamassa oikean kultti-statuksen rockja indierockpiireissä. Itse en oikein osaa sanoa, miksi tätä kutsuisin: Heavymetallia syntetisaattoreilla ja bluesvaikutteinen vokalisti synkin tekstein. Kun nämä 70-luvulla The Blasters -yhtyeen perustaneet veljekset runsas vuosi sitten piipahtivat Suomessa, oli Savoy-teatterin keikka mielestäni parasta mitä sinä vuonna oli kuultu (eikä niiltä, jotka paikalla olivat ole toistaiseksi yhtään poikkeavaa mielipidettä tullut vastaan). Siinä ei lue ”Gary Moore ja Albert King Influenced Blues Recorded in the Sun Studio”. Tämä levy edustaa bluesin perusmuotoa muusikon musiikkina ja ilmaisukeinona sekä artistin dynamiikan välineenä. Actin’ Foolin komppi kulkee lähes rockabillynä, mutta sovitus paaluttaa kappaleen 30ja 40-lukujen esi-rock and rollin kategoriaan. Bluesissa musiikki on kohta 40 vuoden ajan yhdenmukaistanut muusikot toimimaan tiettyjen rajojen ja sääntöjen mukaan, jotka määrittelevät, mitä voit ilmaista ja mitä et. Jussi Ronkainen DAVE ALVIN & PHIL ALVIN Lost Time (Yep Roc YEP-2447 [LP/CD]) Tuossa viime vuoden parhaita miettiessäni (siinä sitä pohtimista riittikin) huomasin järkytyksekseni, että vuoden parasta (Rhiannon Giddensin ja Dom Flemonsin ohella) levyä ei ole lehdessämme noteerattu lainkaan. Häpeä myöntää, että Savoyssa tunsin lähes sekunnin ajan myötähäpeää hänen aloittaessaan James Brownin klassikon Please, Please, Please – eihän tästä voi kukaan. Se on johtanut staattiseen näkemykseen. Pokeyn yhtye on sama kuin edellisellä pitkäsoitolla, mutta vierailijoina levyllä on Suttonin lisäksi Yhdysvaltojen Keskilännen perinnesoittajien kermaa, mm. Artistit loivat säännöt, mikä johti siihen, että niin erilaiset artistit kuin Miles Davis, Albert Ayler, B.B. Tuolloin oli juuri ilmestynyt riitaisten veljesten välejä korjaava levy, Grammy-ehdokkaaksikin yltänyt ”Common Ground”. Siitä vaietaan, sitä ei noteerata. Kreivi Draculalta näyttävällä matemaattisella lahjakkuudella Philillä oli aikoinaan tapana tiivistellä veljensä sävellyksiä iskevämmiksi. Se kertoo kaiken. Phil Alvin oli jo kolme vuosikymmentä sitten enemmän kuin vaikuttava laulaja, mutta iän myötä tulkinta on vain vahvistunut – jos ei sanaa sielukkuus olisi käytetty nykypäivänä puhki, sitä voisi käyttää nimenomaan Phil Alvinin kohdalla. Tämä levy svengaa – suosittelen. Levyn tuottajana toimi retromusiikin tuottajana ja studiovelhona tunnettu ja erityisesti basistina laakereita niittänyt Jimmy Sutton. Toinen on Tampa Redin ja Chicago Fiven 1936 tallentama biletysbiisi All Night Long, jonka sovituksestakin Pokey on hieman velkaa esikuvalleen, hokumja bluebird bluesin avainhahmolle Hudson Whittakerille alias Tampa Redille. Kyseessähän on tietenkin mainion – ei kun loistavan veljesparin, Dave ja Phil Alvinin toinen levy ”Lost Time”. Ainoa samanhenkinen sukulaisuus löytyy Honey B. Valtaosa kappaleista on jälleen Pokeyn omaa käsialaa. Tämä on merkki kasvavasta suosiosta ja luotosta artistina. Ja mikä sitten erottaa tämän bluesin tavanomaisesta bluespiirin bluesista. Musiikki sai sopeutua artistin pyrkimyksiin. Jos astuu blueskenttään, tietää mikä on homman nimi. J-P Berg DEAD SOUL The Sheltering Sky (Razzia Notes 99861 32) Joskus täytyy esittää itselleen kysymys, kuka tässä on vankina. Suttonin tuotanto kuluu LaFargen levyllä aiempaakin eheämpänä kokonaissoundina. Tony Martinin 1936 elokuvassa "Sing Sing Sing" esittämä ja Walter Bullockin ja Richard Whitingin tekemä When Did You Leave Heaven on taipunut alkuperäistä svengaavammaksi ja laulultaan luontevammaksi kuin melodramaattinen originaali. Savoyssa niin tunnelma kuin kokoonpanokin oli sähköisempi kuin levyllä ja mukaan mahtui paljon muutakin kuin Broonzya, yhteisiä bluessuosikkeja kun Alvineilla tuntuu riittävän. Mukana vaihtelua luomassa ovat lattarirytminen Goodbye Barcelona ja kitaralla sormipikattu countryblues Far Away, jolla ensimmäisen säkeistön jälkeen aloittava enkelikuoro muuttaa kappaleen luonnetta mukavasti. King, Count Basie ja Muddy Waters saattoivat määritellä musiikkinsa bluesiksi. Vaikka ”Lost Time” sisältää pelkästään lainakappaleita, se ei pudota sitä viime vuoden parhaan blueslevyn ehdokkuudesta. Dead Soul on periaatteessa vain kaksi henkilöä, tuottaja ja synttiohjelmoija Niels Nilsen ja vanha countrybluesartisti Anders Landelius, nimimerkki Slidin’ Slim, joka on myös esiintynyt European Blues Challengessa. Yksi todellisia suosikkejani ja vapauttava tekijä nykybluesin ahtaudesta. 2010-luvun Pink Floyd. Anders Lillsunde POKEY LAFARGE Something In The Water (Rounder 11661-37081-01 [LP]/ 11661-36919-02 [CD]) Tuoreimman pitkäsoittonsa Pokey LaFarge teki Rounderille, joka on edellisen julkaissutta Third Man Recordsia askeleen suurempi ja vakiintuneempi riippumaton yhtiö. Pokeyn laulu on asettunut luontevaksi croonervaikutteineen. Nyttemmin näkemykset lienevät lähentyneet. Ainakaan Alvineilla ei tunnu olleen eripuraa kappalevalinnoista. Pokeyn soundi jatkaa aiempien levyjen myötä kehittynyttä hokum bluesin, western swingin sekä varhaisen jazzin ja iskelmän fuusiota. Onko muusikko musiikin vanki vai musiikki muusikon vanki. Lainakappaleita on muutama. Jatkoa myös levytysuralle on helppo ennustaa tämän onnistuneen debyyttialbumin ja sen saaman positiivisen vastaanoton myötä. Tyylitietoiset Alvinit eivät tietenkään sorru vanhojen suosikkiensa plagiointiin vaan tekevät joka kappaleesta itsensä kuuloisia. Nimikappaleessa on häivähdys edellisen levyn ”hitistä” Central Timesta, joskin sanoitus syyttää käytetyn kielikuvan mukaisesti sekopäiseen naiseen rakastumisesta ”jotakin vedessä”. Ja nyt jysähtää kunnolla: Dead Soulin musiikkia ei ruotsalaisen blueskuppikunnan mukaan pidetä bluesina. Kuka laatii säännöt. Hurjan rock’n’roll-koviksen näköisen Daven sisällä kun oli runopoika ja rönsyileväisempään ilmaisuun taipuva säveltäjä
sovituksia. Anders Lillsunde LESLIE WEST Soundcheck (Provogue PRD464) Edellinen Westin järjestyksessään viidestoista soololevy sisälsi paljolti uutta ja omaa materiaalia. Sen takeena kunnostautuu mainio rytmikaksikko Bergman-Merritt. Merkki sai alkunsa, kun Bill jätti Eckon. Kyllähän joku Willie Dixonin säveltämä ja 50-luvulla Otis Rushin levyttämä Sit Down Baby tuntui aluksi toivottomalta idealta veljesparin ”epälaulajan” esitettäväksi, mutta persoonallisella sovituksella ja matalasti myhäilevällä laululla se saa aivan uuden piirteen. Sen jälkeen tietooni on tullut, että raidan soittaa Rev Jones kuusikielisellä bassolla. Myös vierailevien muusikoiden joukkio on nimekäs: Randy Brecker (trumpetti), James Campagnola (saksofoni), Ada Rovatti (saksofoni), Renato Neto (koskettimet), Daniel Sadownick (perkussiot), Fred Knon (koskettimet), Zia (vocals). Raidalla on vierailijana Peter Frampton, rumpuja ei ole laisinkaan. Loput ovat sitten lainatavaraa ja osittain loppuunkulutettuja, esim. Eija Jauhiainen. Tämä on silkkaa funkparty-nautintoa. PS: Joku aika sitten arvioin Westin edellisen levyn ja kirjoitin, että se päättyy Les Paul -tyylisesti esitettyyn Over The Rainbow -biisiin. Kitarat soivat tarvittavan säröisinä, kikkaillen sopivasti. Albumista ”Anytime Man” (2004) seuranneen suuren läpimurron jälkeen on ilmestynyt vain yksi levy (2009) ennen tätä. Häntä kunnioitetaan paitsi peräti neljällä kappaleella (Cherry Red Blues, Hide And Seek, Wee Baby Blues, Feelin’ Happy), myös takakannen valokuvalla, missä Turner poseeraa teini-ikäisten (mutta tyylikkäästi pukeutuneiden) veljesten kanssa 70-luvun alkupuolella. Hallussani olevalla promolevyllä ei ole mitään muuta infoa kuin biisien nimet, mutta luullakseni yhdestätoista kappaleesta vain kolme on uusia ja Westin omia. Osa levyn raidoista on yli kymmenen vuoden takaa, osa uudempia, joten pienoinen sekavuus ja epäyhtenäisyys vaivaa. Terryn ympärillä on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa hiljaista. Nyt mennään kuitenkin Huddie ”Leadbelly” Ledbetterin tahdin mukaan, mikä ei juurikaan muistuta em. Tunnin mittaisella äänitteellä on raitoja peräti kuusitoista. Mukana on myös Goin’ Down, joka alkaa New Orleans -tyylisellä pianointrolla, mutta jatkuu sitten hyvin hardrock-tunnelmissa eikä juuri poikkea aiemmista levytyksistä (esim. Onhan tämä virtuoosimainen taidonnäyte, mutta ei istu kokonaisuuteen, eikä virtuoosisuus paljastu ilman näköyhteyttä. Tämä ei suinkaan ole sitä konevoimalla tehtyä jytkytystä vaan aitojen soittajien soittamaa kunnon vanhan ajan funkia. Alkukuulemalta levy kuulosti sietämättömältä, mutta useamman kerran jälkeen totesin, että tylsiä vetoja on vain yksi tai kaksi. Hitaat soulbluesballadit ovat Terryn erikoislajia ja levyn 10 biisistä 6 on balladeja ja loput tanssikappaleita. Kyllähän tätä kuuntelee, kun skippaa ne muutamat raidat yli. Sekä sähköisen että akustisen kitaran soittajana hän onnistuu tyylikkäästi yhdistelemään bluesin eri aikakausien vaikutteita ja teemoja toisiinsa. Musiikki levyllä on pääosin instrumentaalista. Groove on kaiken perusta. Kyseessä on satoja kertoja levytetty Beatlesin Eleanor Rigby, jonka basisti Rev Jones soittaa kuusikielisellä bassolla. Alvinien monien suosikkien kärkeen kuuluu ehdottomasti yksi bluesshoutereiden huipuista, Big Joe Turner (1911–85). Kunnioituksensa saavat pianistilegendat Leroy Carr (Papa’s On The Housetop) ja Thomas A. Rumpukomppi toimii ilman sen kummempia kikkailuja ja peukkubasso paukkuu tunkematta liikaa läpi. Stand By Me, joka on tässä unpluggedversio. Billy Gibbons (ZZ Top) on kakku koristuksia myöten valmis. ”Georgia Tom” Dorsey (If You See My Savior). Oma lukunsa on Alvinien viehtymys ennen sotia tehtyihin blueseihin. Tällä uudella julkaisulla hän on palannut vanhan leipälajinsa pariin eli etupäässä coveroimaan muiden tuotoksia rankalla kädellä. Laulajana Dave Alvin on myös löytänyt äänensä. En tiedä, kuinka hän bassonsa virittää, mahdollisesti kitaran tavoin, mutta oktaavia ylemmäs. Levyn välityksellä kuulostaa siltä kuin siinä olisi baritonikitara ja basso sekä kaksi soittajaa. Honey Aaltonen ROCK CANDY FUNK PARTY Groove Is King (Provogue PRD469) Sekä esittäjän että levyn nimi ovat varsin tyhjentävä kuvaus tämän cd:n sisällöstä. Se toinen hieman epäonnistunut esitys on levyn päättävä Spoonful, jolla entinen ja nyt jo edesmennyt bändikaveri Jack Bruce (West, Bruce & Laing) laulaa ja soittaa bassoa – epäonnistunut siksi, että se vanha Creamin esitys on parempi. Hyvä esimerkki tämän päivän mustasta bluesista, jonka uskoisin miellyttävän myös valkoista soulja soulblueskuuntelijaa. Samaiseen velmuilevaan sävyyn sujuu myös Blind Boy Fullerin Rattlesnakin’ Daddy. Alvinien ”Lost Time” sisältää monipuolista ja nautittavaa bluesia, jonka toivoisi kelpaavan niillekin, jotka eivät ole varsinaisia bluesfaneja. Samoin kuin suomalaiskaimansa Lindholm, hän silti tuskin kitarakuninkaan kruunua kaipailee. Anna itse oli Lasallen kiertuemanagerina monta vuotta. Funkadamus a.k.a. Johnny Winter). Hän soittaa tyylillä! Mikäli vielä nykyään etsitään Stevie Ray Vaughanin jälkeistä blueskitarasankaria, on nuoremmassa polvessa mielestäni vain yksi vaihtoehto – Dave Alvin (ikä 60 vuotta). Taukoja välissä ei ole, tai ainakaan niitä ei huomaa. Phil Alvin kuuluu huuliharpistien huippuluokkaan, joka ei briljeeraa ”oikeaoppisella kalustolla” tai hae ”oikeaoppista soundia”. Tällä porukallahan homma ei voi muuta kuin toimia täysillä! Kun vielä partymasteriksi/speakeriksi on hommattu itse Mr. Yhtiön suurin tähti on Karen Wolfe, Denice Lasallen entinen kuorolaulaja. Sitten haukkujen jälkeen kiitoksiin: Kyllähän nuo biisit suurimmaksi osaksi heavysovituksina toimivat ja komeasti jyrähtävät. Ne, jotka muistavat huuliharpun olleen vain jonkinlainen mauste Blastersin levyillä, voivat hypätä ajassa eteenpäin. Jopa yleensä liikaa äänessä oleva Bonamassa pysyy tässä jengissä aisoissa. Herkän ja huomioon ottavan tuotannon sekä monen live-instrumentin ansiosta Terry, ilmeikkäällä tenorilaulutyylillään, osoittautuu melkeinpä vanhanaikaiseksi soullaulajaksi, mutta uudistuneessa muodossa. Coverbiiseistä kaksi on lainattu naisilta, Tracy Chapmanin Give Me One Reason sekä kantrikitaristi-laulaja Gretchen Wilsonin kahdentoista vuoden takaisen levyn nimibiisi Here For The Party. Esikuvansa kanssa Phil Alvin pääsee samalle maaliviivalle. Joka tapauksessa soundi on niin diskanttinen ja terävä, että se kuulostaa erehdyttävästi kitaralta. Pitkälti vanhan veteraanin Big Joen avulla Blasters pääsikin uransa alkuun 70-luvulla. Perusbändin muodostavat: Joe Bonamassa (kitara), Ron DeJesus (kitara), Mike Merritt (basso) ja Tal Bergman (rummut) – kokeneita ammattimiehiä kaikki tyynni. Yllätysveto oli myös The House Of Rising Sun, Bob Dylanin ja The Animalsin tunnetuksi tekemä kansansävelmä. Toinen gospelhenkinen ja myös onnistunut esitys on People Get Ready, joka vuorostaan vedetään heavyhengessä. Balladit ovat kaikki yhtä hyviä, ehkä kuitenkin huippuna You’re Just Standing In A Good Man’s Way sekä minimalistinen uusi levytys vanhasta menestyskappaleesta Anytime. Nyt Anna on koonnut joukkoon vielä muutamia muita artisteja, ja Terry Wright on yksi heistä. Replay it! TT Tarkiainen TERRY WRIGHT You’re Standing In A Good Man’s Way (Coday TWAC 302) Anna Coday, ruohonjuuritason soulmiehen Bill Codayn leski, johtaa nykyään Coday Recordsia. Rauhallisempaa osastoa edustaa hitaassa tempossa ja mollissa soitettu vanha ”virsi” You Are My Sunshine, joka siis on alunperin nopeahko duuribiisi ja jota minun ikäluokkani lauloi jo kansakoulussa (”Mä päivänsäteen, näin kerran pienen...”). Blues News 1/2016 57 levy tutkailut selvitä! Toisin kävi! Levyltä kuunneltunakaan tunne ei latistu
Tämä uusi albumi on melkein millä asteikolla tahansa luokiteltava vähintään hyväksi, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen jopa erinomaiseksi tuotokseksi. Vastaavaan ”nimilainaan” turvautui tietysti myös pari vuotta Heatia vanhempi Rolling Stones, omiessaan nimensä Muddyn samannimisestä kappalesta. Aikaisemmilta levyiltä tuttuun tapaansa hän ei harrasta monimutkaista tiluttelua, mutta revittelee muutamaankin. Ajanjakson 1967–70 välillä vaikuttanut miehitys Bob ”The Bear” Hite, Alan ”Blind Owl” Wilson, Henry ”Sunflower” Vestine, Larry ”The Mole” Taylor sekä Adolfo ”Fito” de la Parra ja Vestinen myöhemmin korvannut Harvey ”The Snake” Mandel on niistä eittämättä ”kuuluisin”. Basisti Henning Hauerken on myös kuulunut pitkään kokoonpanoon. Rumpalin palli on ollut tuulisin, nyt kapuloita heiluttaa Andre Werkmeister. Mussun muistoja tuo myös Harvey Mandelin paranemisen kunniaksi esitetty sykähdyttävä Cristo Redentor, jossa Davella on suuri rooli. Bändi aloitti puristisella 50ja 60-lukujen blueskonseptilla ja liukui sitten pikkuhiljaa soulin suuntaan palatakseen hiljalleen tyylilajien puoliväliin. Vaikka en näe kovinkaan todennäköisenä, että alkaisin fanittaa ketään em. Aika ajoin mukaan on eksynyt vieraileva artisti, muiden muassa Tad Robinson vuonna 1998. Onhan se uskottava, kun omassa biisissä julistetaan I’m A Bluesman. Siitä pitävät huolen Rob Tognoni ja Joe Bonamassa, jotka julkaisevat kiitettävään tahtiin levyjä. Esikuvia ovat varmaankin Aretha Franklin, Koko Taylor ja Ruth Brown. Nyt on vuorossa eteläafrikkalainen laulaja Bonita Niessen. BONITA & THE BLUES SHACKS Bonita & The Blues Shacks (CrossCut CCD 11110) Saksalainen B.B. Aloituskappaleen lupaukset lunastetaan ja levy tarjoilee hyviä hetkiä jatkossakin, kuten nimikappale Hello Me sekä instrumentaali 2:00 A.M. Avausraita Lost Our Blues In The City Of Rome potkaisee levyn rullaavasti käyntiin. Korjatkaa talteen mikäli kohdalle osuu. Edellisen, hiukan välityöksi laskettavan vanhan materiaalin uusintajulkaisun jälkeen albumillinen uusia kappaleita on tervetullut. Mike Zito, Savoy Brown, Royal Southern Brotherhood, Luther Allison, Jeff Healey, Spin Doctors, Jack Bruce & Robin Trower, Coco Montoya, Thorbjørn Risager & The Black Tornado ja meidän Erja Lyytinenkin. Yhtyeen kaikki jäsenet toimivat vaihtelevasti myös solisteina, joskin loistavaksi harpistiksi osoittautunut Dale Spalding hoitaa suurimman osan laulusuorituksista. Solisti Alfie Falckenbach, joka on myös tuottanut levyn, ei enää yritä liikoja vaan suoriutuu osuuksistaan aivan mallikelpoisesti. Tällä levyllä ja samalla koko 50 v.-kiertueella musisoivat melkein perustajajäsenet rumpali Fito De La Parra (-67) ja basisti-kitaristi Larry Taylor (-67) sekä harpisti Dale Spalding ja Harvey Mandelin tuuraajaksi pyydetty kiraristi John Paulus. Hienoa ja monipuolista kuuntelunautintoa. Näin levyn hienoudet olisi saatu paremmin esille. Heat’lla on vuosien saatossa ollut yli 40 eri kokoonpanoa (osin kierrätettynä samoja muusikoita). Vanhojen ryhmään voi hyvin laskea myös John Mayallin, joskin mies edustaa Bluesbreakers-yhtyettään ainoana perustajajäsenenä. Bluesdiggarin suosikkeja ovat Bad News sekä Be Cool, jossa on hieno huuliharppumeno. Yhtye otti nimensä, kuten tunnettua, Tommy Johnsonin 1928 tehdystä Canned Heat Bluesista. Tognoni on usein tehnyt varsin maukkaita versioita lainamateriaalista. Herrojen soittotaito ja näkemys on debyytin jälkeen lisääntynyt huimasti. Kenties ulkopuolisen äänittäjän, puolueettoman makutuomarin tai peräti tuottajan läsnäoloa. Bonita saa tällä levyllä pääroolin, mutta veljekset pitävät paketin kasassa. Hänellä on kyky säveltää monesti korkeatasoisia ja tarttuvia kappaleita. Näin paljolti olikin. Lähes samaa voi sanoa hiukan nuoremmasta Fleetwood Macista. Menetykseksi voi laskea kosketinsoittaja Dennis Koeckstadtin, jonka saappaisiin Fabian Fritz ei aivan yllä. Harri Haka BLUES KARLOFF Light And Shade (Blues Boulevard 250380) Tässäpä hyvä levy! Kun BN-numerossa 1/2015 arvioin Blues Karloffin ensimmäistä cd:tä, luulin kyseessä olevan suhteellisen nuoria kavereita, jotka esittävät 60-luvulta alkaneen brittiläisen bluesboomin innoittamia, pääosin omia tulkintoja vanhoista klassikoista. Nykypäivän konserteissa falsettoa yrittää esittää Fito, mutta ikä on jo valitettavasti tehnyt tehtävänsä. Instrumentaaleista levyllä kuullaan ensimmäisenä rauhallisen rytmikäs Nighthawk, Daven Spaldingin harpun ja tekijänsä Larry Taylorin kitaran vetäminä. Hän on pohjimmiltaan soul-laulajatar, joka taipuu tarvittaessa bluesinkin puolelle. Kolmestatoista kappaleesta viisi on omasta takaa. Tognonin soittopuoli pelittää, joskaan ei häikäise. Kai Leivo ROB TOGNONI Birra For Lira (Blues Boulevard 250376) Monesti olen heittänyt vitsinä, että jos hurahdan Neil Youngin, Bob Dylanin tai Frank Zappan musiikkiin niin se tarkoittaa muuttoa isompaan asuntoon. Savonsolmu Beach & Blues Partyn pääesiintyjänä vieraillut Tognoni vakuuttaa heti uuden julkaisunsa alkutahdeillaan, että hyvä terä ei ole ainakaan vielä tylsynyt. 58 Blues News 1/2016 levy tutkailut otteeseen maukkaasti. pari Willie Dixonin sävellystä, Jimmy Reedin tuotantoakin löytyy ja onpa mukana myös Rollareiden Looking Tired. Rockabilly-versiointia kuullaan kappaleessa This Little Girl’s Gone Rockin’. Shacksien kanssa Bonita on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla. Tällä kertaa sitä edustaa bonuksena tuleva hieno liveversio vanhasta sotaratsusta Roadhouse Blues. Turn The Lamps Down Low on Michaelin ja Bonitan svengaava duetto, jossa kitara ja huuliharppu nousevat merkittävään rooliin. Riku Metelinen CANNED HEAT Songs From The Road (Ruf 1218, CD+DVD) Puoli vuosisataa rokin historiaa, sitähän vuonna 1965 perustettu Canned Heat on. Jumpia, swingiä, doowopia ja soulia sisältävä paketti on mukavaa kuunneltavaa. Jälkimmäisen tilannetta vauhdittavat lisäksi hänen moninaisten projektiensa julkaisut. & The Blues Shacks on ollut aktiivinen levyttävä ja keikkaileva kokoonpano yli 20 vuoden ajan. Levyn vihkosessa olevat kuvat yhtyeen jäsenistä paljastavat, että kyseessä ei ole mikään nuorten yrittäjien bändi vaan keski-iäksi voisi arvioida 50 v. kolmikosta, alkaa suurempaan asuntoon muuttaminen tuntua päivä päivältä todennäköisemmältä. Lisäksi ensilevyllä oli jonkin verran aistittavissa yliyrittämistä ennen kaikkea lauluosuuksissa. Tuttuun ja turvalliseen tapaan työstää musiikkia on helppo nojata, mutta tuotantopuoleen olisin toivonut hiukan enemmän satsausta. Coverit eivät ole aivan kuluneimmasta päästä: mukana on mm. Tämä Rufin ”Songs From The Road” -sarjaan kuuluva 14 audiokappaleen ja 16 dvd-kappaleen julkaisu nauhoitettiin 16.3.2015 Saksan Bonnissa Harmonie Clubilla Heatin 50-vuotis juhlakiertuetta varten. Paras kaikista on kuitenkin I’m Lonesome, joka summaa levyn sanoman. Heatin uusimpia lauluja, hassuniminen Oaxaca tuo varmasti tarkoituksellisesti mieleen Meksikon sekä Daven harputtelun kautta Charlie Musselwhiten. Erityisesti kitaristit kunnostautuvat edukseen soittamalla tyylikkäitä sooloja muutamilla esityksillä peräkkäin. Aina kun kuulee kappaleita On The Road Again ja Going Up The Country esitettävän niin automaattisesti odottaa kuulevansa Alan Wilsonin falsettolaulun. Kerrassaan upea levy. Monilta osin levy on tuttu ja turvallinen olematta kuitenkaan sitä samaa vanhaa tavaraa. Punaisena lankana on koko ajan ollut Arltin veljesten Michael (huuliharppu ja laulu) ja Andreas (kitara) saumaton yhteistyö. Sarjasta löytyy myös mm
Saapa nähdä, kuka täkäläinen musiikkitapahtumien järjestäjä ymmärtää ensimmäisenä tuoda tällaisen nousevan tähden Suomen kamaralle. Fito pääsee myös varoittamaan levyllä huumeiden pahuudesta: ”This is a true story about Annie” ja Taylor kertoo, miten Ampfetamine Annien oikein kävi. Samaan rytmiin kuuluu lisäksi konsertin ja levyn päättävä yhtyeen toinen uusi kappale, Euro Boogie, jossa kukin yhtyeen jäsenistä tavan mukaan pääsee esittämään omat soolonsa. Materiaalin levyllensä hän on koostanut countryja deltabluesin aarteistosta, kierrättäen alan keskeisimpien tekijänimien sävellyksiä, omia biisejä ei matkassa ole. Nyt Johnin pitkät soolotkin ansaitsevat huomionsa. Konsertin täysverinen ja bluesein esitys taasen on Walter Hortonin Have A Good Time (ei audiona), Daven loistaessa jälleen harpistina ja Taylorin tyylitellessä Chicago-komppia. Heiltä on aikaisemmin ilmestynyt bändin nimeä kantanut esikoisalbumi sekä viime keväänä julkaistu neljän kappaleen liveäänite ”Love Vol. Jari Kolari SHOUTIN’ RED Introducing: Shoutin’ Red (Rootsy 117) Jälleen on Ruotsinmaalta ponnahtanut esille tasokas ja tietäväinen uusi roots-artisti. Tämä on yksi alkuvuoden parhaista julkaisuista. Mikke Nöjd SIMO Let Love Show The Way (Provogue PRD476) Mitä tulee mieleen sanasta Simo. Tuon seikan toteamiseen riittää jo se, että vertaa hänen yksin tulkitsemaansa Kansas Joe & Memphis Minnie -klassikkoa When The Levee Breaks alkuperäisversioon, mikä on kahden artistin panoksen ansiosta oleellisesti ruotsalaisneitosen äänitettä onnistuneempi tallenne. Nyt kyseessä oleva Simo on laulaja-kitaristi JD Simon, rumpali Adam Abrashoffin ja basisti Elas Shaphiron muodostava trio. Ja jos naisihmisellä on niinkin viehättävä etunimi kuin Felicia, sitä voisi aivan hyvin käyttää myös muusikon tehtävissä. Toisaalta, jakamalla setin kahteen osaan tuntuu kokonaisuus vahvistuvan. Akustiseen äänimaailmaan nojaava kiekko on kyllä komeaa kuultavaa ja Browne osoittautuu oikeinkin näppäräsormiseksi kitaristiksi, lisäksi mies puhaltaa huuliharppua pariin otteeseen. Varsinkin perinteisten ratkaisujen ystävät viihtyvät kyllä tämän parissa. Tämä Felicia ei nimittäin ollenkaan huuda vaan laulaa heleällä äänellään oikein kauniisti, eikä hän ole millään tavalla punainen kuin vain silloin, kun sattuu jostakin syystä punastumaan. Jälkimmäiseen taiteilijattareen hänen yhdistää ohjelmistokin, missä on perinteisten blues-numeroiden lisäksi mukana joitakin folklauluja. Levyltä kuuluu vapautunut bändisoitto. Levyn tyylikkäin kappale omasta mielestäni on Amos Milburnin ihana Chicken Shack Boogie. Pienoinen Cream-kakku tarjoillaan levyn loppupuolen kappaleiden Let Love Show The Way ja Ain’t Doin’ Nothin’ muodossa, jotka on jostain kumman syystä merkattu bonusraidoiksi. Useimmille kenties Simo Salminen, joillekin ehkä Lapin maakunnassa sijaitseva Simon kunta. Kolmikkko tunnustaa vaikutteensa, mutta heidän tekemisistään löytyy rutkasti omaa näkemystä asiaan. Vihkossa lähetetään terkkuja kitarafriikeille, että minkämoista soitinta milläkin raidalla kuullaan ja missä vireessä. Monilta osin löydän yhtymäkohtia Creamiin, niin kannen kuin musiikinkin osalta. Niitä edustavat esimerkiksi Mamie Smithin ensinnä levyttämä ja kaikkein. Vokalistina Felicia toi mieleeni paitsi samantyyppisen äänen omanneen Lottie Kimbroughin, joka pääsi levyttämään jonkin verran muinaisella 20-luvulla, niin myös nuoren Joan Baezin. Jännite ei tahdo riittää koko sitä aikaa, jonka levy vaatii soidakseen läpi. Seuraavat järistykset tarjoilee Varhaisen Red Hot Chili Peppersin ja Jimi Hendrixin sekoitukselta kuullostava I Lied. Kysymyksessä on tällä kertaa taiteilijanimeä Shoutin’ Red käyttävä nuori kitaristi-laulaja Felicia Jangard Nielsen. Tutuimpia entisajan Heat-boogieita edustavat Future Blues (Johnin rokkaavasta kitaroinnista tulee kummallisesti Albert Järvinen mieleen) sekä Rollin’ & Tumblin’. Kolmikko saa kappaleesta yllättävän paljon irti ja kysymys herää, saadaanko jatkossakin yhtä tiukkaa tavaraa. Blues News 1/2016 59 levy tutkailut varhaisimmaksi blues-hitiksi kohonnut Crazy Blues sekä vaikkapa Mississippi John Hurtilta opittu Frankie And Albert ja Blind Willie McTellin tunnetuin luomus Statesboro Blues. Kenties sellaisen yhteistyön hedelmiä on kuultavissa hänen seuraavalla kiekollaan. Siitäkin huolimatta, että Felicia on erinomainen laulaja ja pystyvä kitaristi, hänen olisi suotavaa jatkossa esiintyä ja levyttää myös muiden muusikoiden keralla. Enemmistö hänen repertuaaristaan koostuu kuitenkin 20ja 30-lukujen mainioista blues-teoksista. Sanotaan kuitenkin, että viimeisellä arviokuuntelulla miellyttivät hyväpoljentoinen Fred McDowell -sävelmä I Heard Somebody Call, samoin Johnny Shinesin humoristinen Living In The Whitehouse, tuhdin riffin varassa etenevä toinen Dowell-sävelmä Write Me A Few Lines, Blind Lemon Jeffersonin vahva Easy Rider Blues sekä vielä Eric Bibbin kanssa duetoitu Choose Your Seat And Sit Down. Psykedeliaa pursuavan kannen sisältä löytyy psykedeliaa henkivä levy, jonka aloitusraidaksi on valittu rankka versio Elmore Jamesin Stranger’s Bluesista. Lisää Hendrix-vaikutteita saamme kuulla kappaleessa Long May You Sail, jota on ryyditetty ylämaan mausteilla. Riku Metelinen THE BLUES OVERDRIVE Clinch! (Gateway TBO-030515) Onko Tanskasta tulossa Pohjoismaiden johtava bluesmaa. ”Let Love Show The Way” on heidän ensimmäinen isolla levy-yhtiöllä julkaistu levynsä. Youtuben avulla sain selville, että silloin tällöin hän musisoi myös erilaisten muusikkoryhmien kanssa. Vanhan liiton psykedeliarock ei ole välttämättä helppo polku nykybändille, koska onnistuakseen pitää saada aikaan jotakin hienoa. Ja nimenomaan maa, missä bluestulkinnat eivät jää pelkkien coverversioiden tasolle vanhojen mestarien laajasta tuotannosta. Levyn erikoisimmat ja samalla oudoimmat kappaleet ovat dobrolla soitettu Today I’m Here ja akustinen Please Be With Me. Sinällään tuollainen kutsumanimi on mielestäni varsin epäonnistunut. ”Songs From The Road” ja erityisesti dvd:n konserttiosuus on varsin onnistunut kompakti paketti ja katsomisen arvoinen ”leffa” – tuoden varmasti hyvin ansaittua kunnioitusta Canned Heatille. Vesa Walamies MICHAEL JEROME BROWNE Sliding Delta (Borealis BCD 233) Kanadan kansalainen MJ Browne on pitkän linjan blues-friikki ja musikantti. 1”. JD Simo tarjoilee mainioita kitaramelodioita, bändi on napakka ja soundimaailma on tukevasti kohdallaan. Blues Overdriven aloituskappale Pistol Blues tuo heti mieleen BN:ssäkin esitellyn Fried Okra Bandin, mikä puolestaan palauttaa mieliin 60ja 70-lukujen molemmin puolin Charles Wrightin johdolla toimineen soul/funk-yhtye The Watts 103rd Street Rhythm Bandin, jonka Wanhan kaartin säveltämä mukavasti boogittava So Sad omaa kivan kiertävän teeman Daven vetämänä, kunnes kappaleen puolivälissä Paulus innostuu jatsaamaan omiaan. Kynnyskysymykseksi nousee se, että kun tällaista pienimuotoista akustista tulkintaa tehdään niin toimintasektori jää hyvin kapoiseksi. Tämän levyn perusteella on turha nimetä heitä uudeksi Creamiksi tai edes köyhän miehen sellaiseksi, kenties ehkä päivitetyksi versioksi korkeintaan. Oikeasti tällaista materiaalia on hyvin vaikea asetella paremmuusjärjestykseen. Molemmat JD Simo soittaa yksin. Koska on kysymys triosta, homma täytyy pitää mahdollisimman skarppina, sillä se luo perustan myös musiikin toimivuudelle
Austinissa kokonaisuudessaan työstetyllä albumilla kuullaan tärkeässä roolissa myös sessioiden kitaristeja Laura Chavezia ja Derek O’Brienia. swing-jatsahtavana slovarina yhden yön jutun tyypillistä juonenkaarta dramatisoiva Bubbly Kisses sekä eroaiheinen popahtava soul-numero Pretty Messed Up. Amerikkalaistuotannolle odotettavissakin ollutta Stax-henkistä retrosoul-kaapua puetaan Forsmanin ylle levyn sinkkuraidalla No Room For Love. Halusi tai ei, vokalististen vaikutteidensa osalta myöskään Forsman ei valitettavasti voi välttyä rinnastuksilta Amy Winehousen ja Duffyn tapaisiin brittikollegoihinsa, siinä määrin ilmeisiä laulajan suosimat äänenväreet hetkittäin ovat. Nyt julkaistu cd koostuu instrumentaaleista ja on vahva näyttö Helgen taidoista. Monella tapaa riskejä kaihtamaton esitys on myös levyn päättävä huikea cover-luenta Nina Simonen I Want A Little Sugar In My Bowl’sta. Yksittäisotantana sovituksessa ei ole nytkään moitteen sijaa, mutta onneksi cd:llä on soundillisesti laajaalaisempaakin tarjottavaa. Blues Overdriven kokoonpanoon kuuluu kitaristi/solisti Martin Olsen, kitaristi Andreas Andersen, basisti Thomas Birck ja rummuissa ja perkussioissa Lars Heiberg. Näin käy mm. Ehkä nämä tanskalaisyhtyeet edustavat 2000-luvun bluesmeininkiä aidoimmillaan olematta vähääkään pelkkiä isompien bluesnimien jäljittelijöitä. Vuoronsa saavat mm. Harri Haka THE LEVITATORS Blue Skies (Massive MASSCD-3) -14 INA FORSMAN Ina Forsman (Ruf 1223) En ole tullut tarkistaneeksi, mutta sikäli kun suomenkieliseen Wikipediaan sattuisi sisältymään adjektiivi päämäärätietoinen, olisi sitä ilmentävän valokuvan syytä esittää Ina Forsmania. Ei ollenkaan huono, itse asiassa tämän päivän parhaimmistoa! Kai Leivo stars-studioyhtye. Forsman on onnistunut korostamaan tulkinnassaan lauluteknisiä vahvuuksiaan mutta osoittaen samalla uskollisuutta Tykon erinomaisen originaaliversion ominaisimmille piirteille. Silti vaikutteet ovat tallella. Moniin kappaleisiin on tarjonnut osaamistaan Tomi Leino säveltäjänä ja sovittajana. Esim. Tässä yhdistetään Little Walterin (Quarter To Twelve tai Blue Midnight) ja Smithin hitaan bluesin juttua. syntikkaefektien ja värisevän baritonikitaran voimin käynnistyvä Devil May Dance Tonight kyydittää kuulijan vanhan vihtahousun tanssipartnerina ja elokuva-soundtrackmaisissa tunnelmissa jonnekin aivan toisaalle. Parin edellisen vuoden aikana tämä poikkeuksellisen lahjakas ja uralleen linjakkaita suuntaviivoja omatoimisesti piirrellyt nuori vokalisti on näet noussut erääksi koko roots-musiikkiteollisuuden valovoimaisimmista uusista tähdistä, jolla toden totta on nyt kaikki kansainväliseen menestykseen tarvittavat aseet kättensä ulottuvilla. Ruf-yhtiölle luonteenomaisen modernimman mollivoittoisen bluesrockin kintereille tähtää vuorostaan hauras Don’t Hurt Me Now, joskin heti sitä seuraavalla, käskevällä Talk To Me’llä ratti on käännetty tyylillisesti jälleen kohti blueshistorian menneitä vuosikymmeniä – levyn ainoana ja itseoikeutettuna suomalaisvieraana kappaleen harppuosuudet soittaa kukapa muukaan kuin Helge Tallqvist. Tätä nykyä 21-vuotias talentti on kuitenkin paitsi allekirjoittanut artistisopimuksen saksalaisen Ruf Recordsin kanssa (sisältäen oman soolotuotannon ohella keikkailua Blues Caravan 2016 -pakettiturneen jäsenenä ympäri Eurooppaa), myös siirtynyt esittämään ja levyttämään omia kappaleitaan. Pelkästään instrumentaaleja sisältävä bluesharppulevy on haaste, jota Bob Corritorekin on kokeillut – ja yhtä lailla Helge Tallqvist onnistuu tällä hienolla levytyksellään. Tällä esityksellä ryhmä painottaa voimakkaalla mutta ymmärtäväisellä tyylillä sekä N.O.-sävytteistä pianoa (Nick Connolly) että puhaltimia (The Texas Horns), mutta taipuu levyn edetessä vaikka mihin. Tuosta on menty vielä askel eteenpäin ja luotu täysin omilla ehdoilla oleva kokonaisuus. Kunniakkaasti tilanteen tasalla on myös jo 80-luvun alusta lähtien käytännössä kaikkien kanssa työskennelleen fonistin Mark ”Kaz” Kazanoffin koostama teksasilainen allKOTIMAAN KATSAUS. Alkujaan vuodelta 1967 peräisin oleva slovari on kunnianosoitus 1920ja 30-lukujen kaksimieliselle blueslaulutraditiolle sekä ennen kaikkea samannimisen klassikon aikoinaan tehneelle Bessie Smithille. Parisuhteen päättymistä sivuavat lyriikoissaan myös soul-balladi Now You Want Me Back sekä luonteeltaan sovittelevaisempi valssitahtinen Before You Go Home. Idols-julkisuutta seurannut blues-alokaskausi Helge Tallqvistin ja tämän yhtyeen isällisessä huomassa sujui Forsmanilta vielä etupäässä lupauksia herätelleenä coverlaulajana. Ihailtavan vahva laulumateria onkin ensimmäinen seikka, johon cd ”Ina Forsman” antaa kiinnittää itsessään huomiota. Kaiken kaikkiaan ”In Footsteps” on harpun juhlaa. Muutamaan otteeseen ne myös hieman kuormittavat lopputulosta. Suurin osa levyn materiaalista kulkee Smithin kromaattisella esikuvalla. reggae-rytmisellä Farewell’illa. Kaikki albumin kymmenen kappaletta kestävät erinomaisesti tarkempaakin kuuntelua. Aivan kaikkia Ruf-debyytin tekstejä Ina ei sentään ole loihtinut, levyn avauksena kuultava Hanging Loose kun on Tyko Haapalan osittaista käsialaa. Mieleenpainuvin esitys on Little Walter -vaikutteinen Baby Don’t Go Yet, joka on sekoitus kolmannen position kromaattisella ja kakkosposition diatonisella harpulla soitettuka tyylejä. 60 Blues News 1/2016 levy tutkailut samannimisellä debyytialbumilla vuodelta -68 oli biisi nimeltä Fried Okra. Muutenkin leyllä on sopivassa määrin vaihtelua kokonaisuuden pysyessä hienosti tasapainossa. Duke Robillard vierailee kahdella kappaleella ja Joel Paterson soittaa steelkitaraa yhdellä raidalla. Tallqvistin uran merkittävin vaikuttaja on ollut George Smith, jolle hän teki kansainvälisestikin mainetta saaneen tribuuttilevyn. Tekninen erikoisuus on kromaattisesti ykköspositiosta soitettu Left My Heart In San Francisco. Jatko taittuu Inan omien, ilmeisen henkilökohtaisten ja kypsällä otteella roiseihinkin aiheisiin tarttuvien hengentuotteiden äärellä. Kappale Rolling Thunder käy hyvin malliesimerkistä, miten perinteiseen blueskaavaan ahdettu nopeatempoinen numero saadaan kulkemaan hyvin. Oman hiphopahtavan alkuperäisversionsa Down Home King III:na ja räppäripiireissä Tykopaattina tunnettu Haapala levytti vuotta aiemmin Helge Tallqvistin kanssa. Yhtäläisyyksiä Fried Okra Bandiin löytyy enemmänkin, mutta kyllä Blues Overdrive enimmäkseen kulkee omillaan. Komppi ja soinnutus säilyvät samana läpi kappaleen, mutta huuliharpun sävy eri positioista johtuen muuttuu pitkin biisiä. Pete Hoppula HELGE TALLQVIST In Footsteps (Q-Records QCD 1009) Helge Tallqvist on kokemuksellaan ja soitto-osaamisellaan varmasti Suomen ykkösblueshuuliharpisti, etenkin kun Pepe Ahlqvist lopetti harpun soiton ja keskittyi kitarointiin. Niin Smithin kuin Simonenkin henget voivat yhä levätä rauhallisin mielin – vastustamattomasti kujerteleva Forsman suoriutuu tiukasta testistään tavalla, jollaista meidän oloissamme ei olla miesmuistiin kuultu. Taustoittajina levyllä ovat edellä mainittujen lisäksi Tomi Leino kitarassa ja bluesgenressä harvinainen sellisti, Magdalena Valkeus. Kansiteksteissä Helge toteaa, että tämä ei ole tribuutti numero kaksi. Nimiraita ja oma sävellys on hieno shuffle, jossa Jonne Kulluvaaran kitara, Mikko Peltolan rummut ja Lars Näsmanin pystybasso vievät kappaleen maaliin
Mutta on sitä kansanmusiikkiakin, kuten ronskisti polkeva Nälkämaa tai levyn nimisävelmäksi yltänyt alakuloisen kaunis Valo viipyä voi. Sutelan tausta musiikinopettajana kuuluu sävellysten ja sanoitusten tasapainoisuutena ja säröttömyytenä. Muutamia soulklassikoita on versioitu mukaan, mm. Kaikki toimii Nicolen ajattomista tulkinnoista Investigatorsin vankkumattomaan näkemykseen ja soundiin. Ainakin minä hankin tällaisia äänitteitä ja käyn klubeilla kuuntelemassa elävää laulua ja soittoa. Paulin tyyli on puhdasta ja sormipikkaustekniikka kohdillaan: sormia on käytössä perinteisen Travis-pickingin kahden sormen sijasta tar. Blues News 1/2016 61 levy tutkailut Suomireggae on tänään suhteellisen suosittua, eikä Jukka Poika suinkaan ole ainoa artisti alalla, vaikka ehkä onkin eniten julkisuutta saanut. Itse materiaalia tarkasteltaessa ei esim. Tukekaa Suomireggaeta ja hankkikaa tämä levy. Jos Paulin bändituotoksillaan soittama Telecaster on osoittanut hänen plektrasoittotaitonsa huikeaksi, todistaa ”This Time It’s Personal” saman sormipikkauksen suhteen. Bananamanin ”Showers Of Blessing” -levyn vuodelta 1991, johon kokoonpano – silloin nimellä Massive Crew – oli tehnyt taustat, tuottajana toimiessa edesmennyt Tero Kaski. Nicole on nyt entistä vakuuttavampi materiaalissaan, ehkä tässäkin on mukana iän tuomaa viisautta ja varmuutta. Dusty Springfieldin hitti Son Of A Preacher Man, ja onpa mukana myös Rosco Gordonin No More Doggin’ – mikä on ilahduttavaa, sillä Gordonin vaikutus reggaen varhaisvaiheiden kehitykseen on kiistaton. Sovitukset ja kappaleiden kevytrakenteinen soitanto tuovat minulle mieleen erään suomenkielisen soulahtavan popin unohdetuista klassikoista, Kososen ”Huminaa”-albumin vuodelta 1995. Myös pienemmissä julkaisulafkoissa ja artisteissa on valtavaa potentiaalia tehdä ja tuoda vanhakantaista musiikin luomisen ajattelua esille, kuten näiden kahden naislaulajan albumit todistavat. Kaikki ”Blue Skiesin” kappaleet ovat eijamaikalaista alkuperää, mutta toteutettu reggaeperinteen hengessä. Jorma Riihikoski PAULI HALME This Time It’s Personal (Hilland HRLP-1) -14 Pauli Halme on niittänyt huomiota erinomaisena countrykitaristina ja lempimusiikkinsa lipunkantajana. Sisältö koostuu covereista, joiden eteen on nähty vaivaa. Muistan mm. Sutelan musiikissa on aikuisen naisen viisautta ja melkoinen ripaus myös herkkyyttä, jostain Maaritin ja nuoremman polven Yonan välimaastosta. Aivan tuntematon tapaus Levitators ei ole. Ikävän sata nimeä ja Kalla). Ei bluesia, mutta ehtaa kotimaista luomurootsia rehevimmillään. LP:n kappaleet ovat Paulin omaa käsialaa, mutta vaikutteet kuuluvat selvästi. Nämä tiedot kuvaavat hyvin sielukasta äänimaisemaa. Tiedän että mm Ranskassa ja Saksassa taso on vahva, afrikkalaisesta reggaesta nyt puhumattakaan. Myös Spotify tarjoaa samankaltaisiksi artisteiksi juuri DapTonen artisteja. Tämä yhtyeen kolmas Massive-merkillä julkaistu albumi on tasoltaan yllättävän kovaa luokkaa, ollen kansainvälisestikin arvioituna aivan parhaasta päästä. Minä viehätyin jo ensijulkaisun myötä yhtyeen suorastaan kissanpoikamaiseen leikillisyyteen, jolla he sekoittelevat erilaisia musiikillisia ainesosia iloisesti ja ennakkoluulottomasti keskenään. Mikke Nöjd KATJA SUTELA Vie Mut Takaisin (Cattrack CATT-002CD) NICOLE WILLIS & THE SOUL INVESTIGATORS Happiness In Every Style (Timmion TRCD-12001) Katja Sutela on lähtöisin oululaisen Cattrack Recordsin tallista. Nimikappale, Irving Berlinin Blue Skies henkii sellaista ajattomuutta, jota näillä leveysasteilla harvoin tapaa. Katja Sutela on itse todennut materiaalistaan: ”Yleensä biisinteko lähtee fiilistelystä kotiflyygelin äärellä. Asumme maalla, joten ympärillä avautuu inspiroiva luonto ja hiljaisuus.” Katjan lempiartisti on Erykah Badu. Reilut 30 vuotta kuvioissa mukana ollut Levitators julkaisi "juhlavuotensa" kunniaksi tämän levyn jo vuonna 2014, mutta sain sen käsiini vasta äskettäin, joten muutama sana lienee paikallaan. Yhtyelevyjen jatkoksi Pauli julkaisi tämän akustisen soololevyn jo 2014. Joskus toivoisi, että näillä näytöillä tämä musiikki soisi joka grammarissa, mutta toisaalta kysyntää ja arvostusta riittää long tail -mallin mukaisesti eri puolilla globaalia maailmaa pienemmissä piireissä ja erissä. Tapio on Katjan kanssa vaikuttanut jo pitkään PohjoisSuomen sofistikoituneen soulpopin syövereissä. Jos edellinen albumi ”Tortured Soul” oli huippuluokkaa niin nyt paahdetaan vielä paremmaksi. Pauli käyttää teemojen välisissä siirtymissä usein nopeita ja runsaita juoksutuksia. Nyt ollaan ihan ykkösapajilla siellä samalla suurella funkyn ja soulin maneesilla, jossa DapTone-levymerkkikin loistaa. Reggae ei tosiaan ole enää pitkään aikaan ollut jamaikalaisten yksityisomistuksessa vaan sitä soitetaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa. Pisteet myös Cattrackin julkaisujen graafiselle suunnittelulle ja sisällölle. iskelmällisyyskään ole ryhmälle vieras elementti (mm. Osittain kappaleet vaipuvat hienoviritteisyydessään taustamusiikiksi, mutta Twiikin älykäs tuotanto ja soiton funky ote heilauttavat kokonaisuuden riman yli. Kai Leivo PIRULAINEN Valo Viipyä Voi (PIR 15, omakustanne) Pirulaisen parin vuoden takainen debyyttialbumi ”Hurja hehku” valikoitui peräti Vuoden kansanmusiikki -albumiksi. Nicole Willis jatkaa vakuuttavaa työtään Timmion Recordsilla Soul Investigatorsien kanssa. Niistä tulee helposti mieleen Tommy Emmanuelin rönsyilevä soitto perusteeman ympärillä sekä teemaan liittyvissä improvisaatioissa. Yhtye on kuitenkin hedelmällisimmillään lähtiessään luovan hulluuden poluille, kuten eteläpohjalaista shamanismia ja Tom Waits -tyyppistä ilmaisua yhdistelevällä kappaleella Levolle laske. Kappaleet ovat kaikki Sutelan omaa käsialaa vaihdellen muutamasta tanssittavammasta raidasta omintakeiseen saunan terassilla viriteltävään kitarabossanovaan. Välillä on myös tehty pari albumia synteettisempää klubimusiikkia aviomiehen Jimi Tenorin kanssa nimellä Cola & Jimmu. Supisuomalaista mielenmaisemaa kuvaa myös Sataa kaatamalla tai kierrosluvuiltaan rock-henkinen Kivireki. Hauska, suorastaan hersyvä on puolestaan Lauantaitanssit, jonka eläväisen tekstin pystyy aivan näkemään kuvina silmiensä edessä. Tuotantokoneistot rouskuttavat musiikkituotteita uudella bisneslogiikalla, mutta ehkä meillä vähemmistöihin jääneillä kuuntelija-kuluttajilla eri musiikkigenreissä on vielä mahdollisuuksia pitää uusia julkaisuja esillä niin keikoilla, verkkopalveluissa kuin kivijalkalevykaupoissakin. Outo lumo on myös synkällä Hiipii hulluus -raidalla, samoin kuin kalmankatkuisella Velipojalla. Lopputuloksesta kuultaa yli 10 vuoden kehityskaari. Levitators on kuusihenkinen bändi ja levyllä kuullaan kolmea vierailijaa, joista Päivi Lahti ansaitsee erikoismaininnan. Tämänkin punaisen vinyylin mukana tuli cdbonuksena Twiikin remixi Sutelan edellisestä albumista. Myös Jerry Reedin vaikutus on läsnä muillakin kuin ilmeisimmin juuri hänelle osoitetulla Reed On! -vedolla, jolla kuuluu Reedin taipumus funkahtaviin rytmeihin sekä bluessävyihin. Siinä missä edeltäjä oli kansanmusiikkia rock-maustein niin nyt painopiste on selvästi edennyt rockiin, joskin runsain kansanmusiikillisin vivahtein höystettynä. Merkittävimmäksi sormipikkauksen esikuvakseen Pauli on maininnut Chet Atkinsin ja se kuuluu läpi levyn. Levyn on tuottanut toinen Cattrackilainen, Twiik eli Tapio Wiik
Groundbreakersin teknisesti huipputasoisessa ja kitkatta rullaavassa tuotannossa tämä riski on tietenkin mitä ilmeisin. Edellisestä vuoden 2013 Groundbreakersjulkaisusta ”There’s No Greater Message” gospel-muistumia tarjoaa uskon parantavasta voimasta vivahteikkaana stemmalauluna julistava He Reaches For Me, jolla pääsolistin virkaa hoitaa erehdyttävästi isältään kuulostava Jussin poika Aarne Syren-Lonnberg. ”Low Road” on mainio paketti monipuolista billy-osaamista. Jos etsit soittolistallesi vauhdikasta tavaraa niin useasta yhteydestä tuttu Boogie Woogie Country Girl släppää mennessään spittarit oikeaan asentoon, eli kannat kattoon. Huumesekoilut ajoivat hänet kuitenkin ulos musiikkikuvioista 80-luvun alkuvuosiksi. Teksteissä korostuvasta omakohtaisuudesta ja kirjoitettujen rivien väleissä piilevistä syvällisemmistä mietteistä rakentuu myös suora yhteys laulajan entisestään väkevöityneeseen tulkintatapaan. Putkonen ja basisti Kari Hella) tuntuvat olevan viimeistään nyt, kymmenennellä pitkäsoitollaan sataprosenttisen sinut missionsa kanssa: ohikiitäviä trendejä tulee ja menee ja taatusti nykypäivän liukuhihnamusiikkiteollisuudessa voisi helpommallakin sekä katu-uskottavuutensa että liksansa ansaita – mutta eräällä Euroopan arvostetuimmalla ja tuotteliaimmalla bluegrass-kokoonpanolla on silti täysi oikeus, levynsä teemaraitaan Bluegrass Singer viitaten, tuntea ylpeyttä itsestään ja aikaansaannoksistaan. toimintavuotta juhliva laulaja-mandolinisti Jussi Syren on nähnyt ja kokenut muusikontaipaleellaan asioita, joista epäilemättä riittää lauluja kerrottavaksi. Samalle osastolle tähtää melankolinen Kiss My Baby Goodbye. Tumppi Varosen johtamassa Problemsyhtyeessä ja vetää nykyisin omaa nimeään kantavaa bändiä. Kitaristi-laulaja Piesnackin lisäksi bändissä soittavat kitaristi Robert Willadsen, basisti Jukka Jylli ja rumpali Allu Torvela. Ei kiekko pelkkää rockabillyn rytkettä kuitenkaan ole, sillä nimibiisiksi valikoitunut Mac Curtisin Low Road liikkuu alakuloisissa tunnelmissa. Kun äänilevyjen kuuntelusta puhutaan, myönnän oman kärsimättömyyteni lyriikoiden suhteen – musiikin rytmi, sävelet sekä itse soitannolliset elementit kun varastavat usein ja vieläpä hävyttömän helposti sanoituksilta huomion ja kaappaavat mukanaan. Jussi Ronkainen JUSSI SYREN & THE GROUNDBREAKERS Bluegrass Singer (Home Of Bluegrass HOBG-003) Groundbreakers-yhtyeensä 20. Syrenin ensimmäisen kokonaan omaa tuotantoa olevan Groundbreakers-albumin ikuisesta rakkaudesta sanaileva päätöslaulu ’Til The Hearse Comes Rolling Round The Bend kiteyttää persoonallisella tavallaan levyn eräänlaisen kantavan teesin: oli sitten kyse tärkeistä ihmissuhteista tai vaikkapa musiikin tekemisestä, jotkut asiat on tarkoitettu pysyviksi, aina siihen saakka kunnes se ruumisvankkuri lopulta korjaa meistä viimeisenkin talteen. Kiirettä pitää myös hulvattomalla vankilapakoa havainnollistavalla Convict On The Runilla sekä jo cd:tä edeltäneelle sinkkulohkaisulle sisältyneellä The Banjo Songilla, jolla demonstroidaan useiden bluegrassbanjomestareiden tyylejä Earl Scruggsista Ralph Stanleyhyn. Countrypikkausperinteen hallinta näkyy jo mainittujen esikuvien lisäksi kappaleiden rakenteissa sekä melodiakuluissa, mistä oiva esimerkki on Fiddler On The Loose, jossa on kaikuja countryn viuluinstrumentaaleista sekä niiden kitaraversioista ilmeisesti Doc Watsonin luoman tradition mukaan. Myös loppusuora päästellään urku auki ja pidäkkeettä, Someone’s On The Loosen viekoittelevaa rokitusta on vaikea vastustaa. Jos nopeissa kappaleissa mitataan soittajan ketteryyttä ja kuulijan huomio kiinnittyy sävelryöppyyn sekä tekniikkaan, on hitaamman kitarainstrumentaalin melodian ja soiton jännitteen luominen koko esityksen kaareen usein nopeampitempoisia vetoja vaikeampaa. Neljän kappaleen cd-EP ”Twisty Road” pitää sisällään hienoisen punkahtavalla otteella veivattua hardrockia. Huumorista kertonee päätöskappaleen Too Much Information nimi sekä sisältö. Mikke Nöjd STEFAN PIESNACK BAND Twisty Road (Puuma PUUCD 033) Stefan Piesnack tuli suurelle yleisölle tutuksi Pelle Miljoonan 1980-kokoonpanon kitaristina. Junalaulu Here Comes The Train kulkee vimmalla ja voimalla, eikä junan kulkua stoppaa mikään. Levyn muihin vieraisiin lukeutuvat useammalla raidalla kertakaikkisen upeita dobro-sävelkulkuja viljelevä Ville Leppänen sekä jo muutamalla aikaisemmallakin Groundbreakers-kiekolla ansioitunut viulisti Nelli Ikola-Heiska. Ymmärrettävästi levyn painos on kovin rajallinen, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa heti släppäillä levyhandeliin. Levyn ylläriksi voisi nimetä 80-luvulla miljoonahitiksi nousseen Karma Chameleonin siirtämistä rockabilly-muottiin – veto toimii ja on hauska oivallus tekijöiltään. 1956 esittämä The Auctioneer, positiivista elämänasennetta suorastaan tyrkyttävä kertomus kotitilallaan maan parhaaksi huutokauppakeisariksi treenaavasta arkansasilaisjepestä, jollainen tarinan sankarista kaiketi lopulta tuleekin. Toiminta on vankalla pohjalla myös tykittävällä Teenage Ballilla. Tunnelmat ja nopeus vaihtelevat kipakkatahtisista viulutunnelmista keskitempoisten kautta seesteiseen Little Good Luck Charmiin. Tyrmäävää soitannollista osaamista edustaa myös levyn ainoa varsinainen instrumentaali, vuoristolaissävytteinen Kelkyä Mandolin, jonka mollisoinnutuksista on aistittavissa kytköksiä suomalaiseenkin pelimanniperinteeseen. Syrenin sanoituksiin kannattaa silti keskittyä. Sittemmin Stefan on vieraillut mm. Pete Hoppula JP & HIS DAMEHUNTERS Low Road (omakustanne) Seinäjokelainen allstars-kokoonpano päätti pistää levylle tukun biisejä, jotka ovat seuranneet miehistöä jo pitkään. Tattoo Girl on vankkaan kitara ja basso -riffiin pohjautuvaa bluesrockia, johon on huuliharppukin saatu mukaan, Thirsty. Tätä korostavat etenkin levyn rauhallisemmat ja kaihoisammat esitykset, kuten Daddy Doesn’t Live Here Anymore sekä Path Of Broken Dreams – miksei myös ”Little” David Wilkinsin käsialaa oleva ja parhaiten Brenda Leen v. Jo sitä ennen mies oli tunnettu Helsingin punk-piireissä. Syren ja Groundbreakers (nykyisessä koostumuksessaan banjisti Tauri Oksala, kitaristi J.P. Solistin itsensä käsialaa olevan kymmenen uuden kappaleen, Kari Kuuvan alkujaan 70-luvun kynnyksellä Jarno Sarjaselle kirjoittaman sydämellisen Pienen pojan haaveet -käännöksen (My Dreams Of Yesterday) sekä kahden amerikkalaislähtöisen coverin muodostama albumi on silti jopa hämmästyttävän vahva elinvoimaisuuden osoitus Suomen oloissa kuitenkin yhä vain marginaalisessa markkinaraossa sinnittelevältä orkesterilta. 1966 hittinä tunnettu Coming On Strong: herkkä tunneluotaus lohduttomuuden voimistumisesta eron jälkeisessä arjen yksinäisyydessä on kääntynyt alkuperäisestä Nashville-tuotantokoneiston läpi ajetusta popkantrisovituksesta luontevasti bluegrassiksi. Ja hyvä olikin, sillä bändin meno on kovaa ja hyvät fiilikset tarttuvaisia. Pelle Miljoonasta erkaannuttuaan Piesnack oli perustamassa legendaarista Hanoi Rocksia. Pauli onnistuu erinomaisesti tässäkin niin säveltäjänä kuin soittajana. 62 Blues News 1/2016 levy tutkailut vittaessa vaikka koko käden viisikon verran. Kaikkea muuta kuin surumielinen on levyn vanhin lainanumero, Leroy Van Dyken alunperin v. Syrenin musikaalisesta jälkikasvusta myös tytär Veera pääsee näyttämään laululahjojaan My Dreams Of Yesterdayn harmoniaosuuksissa. Avausraita My Rock’n’Roll ja My Bike edustavat kitaravetoista peruskamaa jenkkiläistä kasarisoundia mukaillen, etenkin rumpumiksauksessa. Tämä on kerrassaan mainio paketti, jota suosittelen kaikille instrumentaalimusiikin ystäville ja erityisesti sormipikkauksesta kiinnostuneille
Klassinen Piedmont blues oli lähinnä mustien kitaristi-laulajien musiikkia, jossa on paljon vaikutteita ragtimesta, mutta myös gospelista, folkista ja songster-musiikista. King -äänitteiden lisäksi. Saksalainen Onkel Pö oli Eppendorfissa sijainnut jazzklubi, jossa nämä tallennukset tehtiin 70-luvulla. Itseäni ilahduttaa, että mukaan on mahdutettu bluesviisastelijoiden inhokit ja omat kestosuosikkini Sweet Home Chicago sekä Stormy Monday, jonka kesto on kokonaiset 14 minuuttia. Tämä livetupla antaa vielä lisänäkökulmaa mestarin taitoihin. Uutta tuotantoa ei ollut kovin paljon B.B. Otollisin kuulijakunta tälle musalle löytynee testosteronin katkuisilta prätkätalleilta. King oli uransa aikana hieno voimakasääninen laulaja, mutta ennen kaikkea loistava kitaristi. Ykköslevyllä (vuodet 1958–59) on mielenkiintoisia rock’n’roll (vai ovatko nuo rockabillyä?) -esityksiä. Harri Haka eri esittäjiä THE ROUGH GUIDE TO EAST COAST BLUES (World Music Network RGNET1335CD) Maailmanmusiikkiin erikoistunut World Music Network on julkaissut eri musiikkityylejä esittelevää ”Rough Guide” -sarjaansa jo vuodesta 1994 alkaen. Muita hienoja esityksiä ovat hidas Have You Ever Loved A Woman ja tavaramerkki Kings Thing. Saman tyylilajin edustajia olivat myös Don Cole ja The Barker Brothers. Piedmont bluesin traditio kuuluu edelleen sellaisten kitaristien soitossa kuin Jorma Kaukonen, Ry Cooder, Keb’ Mo’, Stefan Grossman, Guy Davis ja Eric Bibb. Kakkoslevy keskittyy ajanjaksoon 1960–62. Bobby Blandin Love You Baby on Modern-äänite vuodelta -52. Pari vuotta meni ilman suurempaa menestystä, kunnes keväällä -60 jysähti oikein kunnolla: Sweet Sixteen nousi mustan listan kakkoseksi. TT Tarkiainen Kokoelman kappaleet ovat remasteroituja ja vuosilta 1926–41. Kaikki muu julkaistu materiaali on Modernilta. Tony Allen yhtyeineen levytti oikein albumin Crown-merkille, josta on poimittu pari singleä (Dreaming ja If Love Was Money). Teknisesti Piedmont bluesin soitto on vaativaa, koska bassot ja melodia näppäillään yleensä samanaikaisesti ja tempo on nopeampi kuin esimerkiksi Delta bluesissa. Ensimmäinen Kent-hitti oli hempeä popballadi Please Accept My Love. Yllättäen se ei menestynyt. King. Tuoreita äänitteitä olivat ainakin kolme twist-aiheista laulua, joita esittivät Joe Houston, Teddy Reynolds ja Little Joe Hinton. Jimmy Nelsonin mainio Unlock The Lock ei taatusti ole 60-luvulta ja tuskinpa Jimmy Witherspoon palasi tuolloin Biharien leipiin, vaan kelpo tulkinta Your Cheating Heart on kymmenen vuoden takaa Modernnauhoista. Osa artisteista jatkoi uudella merkillä, jotkut hyvin lyhyen jakson, jotkut pidempään kuten B.B. Tyypillinen RG-levy sisältää valikoiman eri artistien kappaleita ja 12-sivuisen esitelehtisen. Aarno Alén FREDDIE KING Going Down At Onkel Po’s (Rockbeat ROC-3315) Näitä huippubluesartistien liveäänityksiä ilmaantuu säännöllisesti ja vaihtelevalla äänenlaadulla. Blues News 1/2016 63 levy tutkailut Man’s Blues taas raskaalla otteella vedetty hidas trioliblues. Meneillään oli hänen funkkautensa, joka kuuluu levyllä selvästi. Freddie Kingiä on tarjolla lukuisilla levyillä, parhaat ja täydellisimmät kokoelmat löytyvät bokseina. Esimerkiksi Ian McKenzien Acoustic Blues Club on viikottainen tunnin mittainen äänite, joka sisältää vanhaa ja uutta akustista bluesia. Kingiltä on koosteella kymmenkunta näytettä, jotka useat ovat (Acen harrastaman käytännön mukaan) vaihtoehtoisia ottoja. UUSINTAJULKAISUT. Walker levytti eläessään vain kaksi kappaletta, joista tältä levyltä löytyy South Carolina Rag. Tiettävästi nuo levyt eivät silloin myyneet kovin hyvin, mutta Devil Doll, South’s Gonna Rise Again ja Red Hot Rockin’ Blues ovat nykyään arvostettuja alan piireissä. Suomessa erityisesti kitaristi Paavo Pesonen on kiertänyt soittamassa ja esittelemässä tämäntyyppistä musiikkia (haastattelu BN 1/2014, luettavissa myös Pesosen nettisivustolla). Sarjaan on luvassa jatkoa. Ja täydellistä FK-kokoelmaa tavoittelevalle pakollinen hankinta. Sitä voi kuunnella levytysten ja suoratoiston ohella myös nettiradioiden podcasteista. Varsinaisen sarjan rinnalla julkaistaan vaatimattomampaa ”Legends”sarjaa, johon tämäkin levy kuuluu. King aloitti väkevästi vääntämällä Roy Hawkinsin klassikon muotoon Why Do Everything Happen To Me. Biharit eivät kuitenkaan luopuneet musiikkibisneksestä vaan jatkoivat heti seuraavan vuoden alkupuolella Kent-merkillä, jonka he olivat ostaneet Lee Silveriltä. Etta lähti Harvey Fuquan suosituksesta Chessille. Timo Kauppinen eri esittäjiä UNLOCK THE LOCK, VOLUME 1: The Kent Records Story 1958–1962 (Ace CDTOP2 1449, 2-CD) Biharin perhe ajoi RPMja Modern-merkkinsä alas vuoden 1957 lopussa. Kaiken kaikkiaan tässä on Freddie King -julkaisu, joka ei ehkä kuulu aivan terävimpään kärkeen, mutta on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Tässä olisi kaivannut niitä legendaarisia instrumentaaleja näinkin pitkään sessioon. Kolmesta Piedmont-kitaristista on olemassa myös erilliset ”Legends”-sarjan levyt (Blind Blake, Blind Boy Fuller ja Barbecue Bob). Levyllä esiintyvästä 24 artistista tunnetuimpia ovat Blind Blake, Blind Willie McTell, Blind Boy Fuller, Reverend Gary Davis, Josh White, Sonny Terry ja Brownie McGhee. Eräät taas ovat lähes tuntemattomia kuten Willie Walker, jota Josh White piti parhaimpana kaikista näkemistään kitaristeista. Molemmat menestyivät myöhemmin paljon paremmin tuottajina. Erityismaininta kansitaiteesta pitää antaa William Stoutille, joka on tunnettu useasta persoonallisesti piirretystä albumikannesta. Siksipä kokoelmalle on poimittu näytteitä aina 50-luvun alusta lähtien. Sama teksti löytyy World Music Networkin nettisivustolta, jolta saa hyvän tuntuman myös levyn sisältöön kuuntelemalla kappaleista yli minuutin pituiset näytteet. Sentään Hideaway on johdantona kappaleeseen Mojo Boogie, joka jatkuu mainiona jaminumerona. Teksasilainen Freddie oli kuuluisista Kingeistä nuorin ja myös soittotyyliltään ehkä nuorekkain. Kaikki huomionarvoiset artistit eivät ole mukana vaan levyltä puuttuvat esimerkiksi naiskitaristit Elizabeth Cotten ja Etta Baker. Etta James levytti Kentille vain yhden singlen, josta nyt kuullaan Baby, Baby Every Night. Ink Spots keulahahmonaan Charlie Owens teki viihteellisen (mutta myös viihdyttävän) tulkinnan vanhasta standardista Diane. Hal Davis (Without You) ja Bobby Sanders (Maybe I’m Wrong) ovat tyyliltään early soulia. Lee Denson levytti sekä omalla nimellään että peitenimellä Jesse James. Jälkimmäiseltä kannattaa mainita myös kunnon rytyura Get In The Car. Vanha kitaravetoinen Piedmont blues on paitsi aitoa ja elämänmakuista, myös vaihtelevaa ja siten varmasti monen bluesin ystävän korvaa miellyttävää musiikkia. Alue tunnetaan myös nimellä Piedmont (= vuoren juurella, ranskaksi) ja sen tärkeimmät osavaltiot ovat Virginia, Pohjoisja EteläCarolina ja Georgia. Esitelehtisen sijaan tekstiä on vain noin sivun verran levyn pahvikannessa. Siinä käsitellään merkin soulvuosia aina 70-luvun alkuun. Sitä ennen he ehtivät levyttää Betty & Dupree -nimellä singlen If It Ain’t The One Thing. Tällä Freddie Kingin tupla-cd:llä soundit ovat kohdallaan ja kuultavana on yli 152 minuuttia musiikkia. Koossa on kuusi muusikkoa, osaavaa porukkaa, ei mitään moitittavaa. East Coast viittaa tässä yhteydessä Yhdysvaltojen itärannikon tasankoalueeseen, joka sijaitsee Appalakkien vuoriston itäisimmän vuorijonon (Blue Ridge Mountains) ja Atlantin välissä
Tekisi itse asiassa mieli lähteä kesäkuun alussa Calellan kaupunkiin näille festareille. Paino on ehkä hieman enemmän rhythm’n’bluesmenojalalla kuin rock’n’rollissa ja rockabillyssä. Flygarilla pääsee lähelle Barcelonaan halpayhtiöiden siivillä. Itse cd:lle on koottu Screamin’-festareilla soittavien dj:en valikoimia kappaleita. Nähtävästi tätä herkkua on sitten tarjolla festareilla pikkutunneilla rantabulevardien baareissa ja muissa oheistapahtumissa. Kirjoitushommista vastasivat lähinnä Neil Goldberg ja Gilbert Slavin. Myös tämä levy on hyvässä maineessa. Myös kakkossingen b-puoli (Someone Who Cares) menettelee. Halpahintainen cd on suositeltava hankinta kotoisten kesämökkibileiden viihdykkeeksi ja pienet jivet sitten väliin tämän tahtiin rantahietikolla. Aina ei voi kuitenkaan onnistua: tämä olisi saanut jäädä edelleen arkistojen kätköön. ”Dusty In Memphis” on klassikko, joka on saanut useita uusintajulkaisuja sekä vinyyliettä cd-aikana. Asiaan vaikutti varmaankin myös se, että Dusty oli neuvottelemassa managerinsa kanssa sopimusta ABC-Dunhillin kanssa. Valinta ei näin jälkikäteen ajatellen ollut huono, kun muistetaan millaista materiaalia Barry loi 60-luvulla. Valitettavasti levyn kohokohdat jäävät aika vähiin, kun Magic Slimin pikkubroidi, Nick Holt, ei todellakaan hetkauta laulajana eikä juuri liioin bändin rumpali Earl Howell’kaan. Espanjassa tuntuu kanssa olleen vahva fiftarivaihde päällänsä jo 70-luvun lopusta lähtien. Paikalla odottaa kaksi konserttihallia ja kolme kilometria Beachiä. Vaikka Barry vastasi tuotannosta, hän ehti kirjoittamaan tälle albumiprojektille vain paria laulua. Real Gone on tehnyt viime vuosina hienoa työtä uusintajulkaisujen kanssa. Esiintyjät genren huippuluokkaa, tsekatkaa täältä: www.screaminfestival.com, josta löytyy myös lisäohjeet buukkauksiin. Heidän kontollaan on cd:n loput kahdeksan kappaletta. Kakkoslevy ”From Dusty With Love” levytettiin Philadelphiassa Gamble-Huffin huomassa. Kehitys lienee ollut samankaltaista kuin täällä Suomessakin. Sen kunnian sai kuitenkin tylsähkö Haunted, jonka b-puolelta löytyy parempi vaihtoehto: viileän tyylikäs balladi Nothing Is Forever. Nyt on cd:n sarjanumeron perusteella menossa peräti osa numero 87, vaikkei levykansissa sitä suorasanaisesti kerrotakaan. Kolmannelle albumille kävi huonommin. 64 Blues News 1/2016 eri esittäjiä IT’S A SCREAM!!! (El Toro 1070) Tammikuun talvipakkasilla on valaisevaa pohtia kesäisiä päiviä ja aurinkorantoja. Aarno Alén Huom: Lisää levyarvioita löytyy BN:n verkkosivuilta osoitteesta www.bluesnews.fi/arkisto.htm. Rytinää riittää retrohengessä Bullmoose Jacksonista Ronnie Hawkinsiin ja välillä koukataan vaikka Esther Phillpsin pakeille. Yhdelle niistä, vuoden 1992 vierailulle oli mukaan värvätty korskeaääninen shouter-laulajatar Bonnie Lee, joka on eittämättä tämän albumin pelastus. Jopa Biipparin Rock Me Baby ja Jimmy Reedin Baby What You Want Me To Do toimivat mamman käsittelyssä ihmeteltävän hyvin, eikä vertaus Koko Tayloriin ole mielestäni aiheeton. Huhhuh. Joka tapauksessa mukana pyörii sekä vanhoja legendoja että nuoria nälkäisiä artisteja. Kyseessä on siellä järjestettävien Screamin’-festivaalien markkinointiin tehty kooste. Ensi kesän tapahtuma on numero 18 – vuosien jatkumossa, johon lukeutuu myös useiden suomalaisyhtyeiden esiintymisiä. Olisivatpa antaneet Primerin laulaa edes pari kappaletta. Albumin aloitus I’ll Be Faithful on niin tarttuva melodialtaan, että sitä olisi pitänyt kokeilla singlenä. Bonnie avaa pellit julistamalla heti kättelyssä räväkän tunnusvärssynsä I’m Good, ja samaa eteenpäin puskevan höyryjunan jyskytystä edustavat kaikki hänen viisi tulkintaansa. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Pori, Rauma, Lahti, Tampere, Kuopio, Savonlinna ja Oulu, sillä niistä kaikista löytyy rantaviivaa ja sopivia baareja. El Toro -levylafka on mukana järjestämässä ja julkaisee myös laadukasta tuotantoa roots/rock’n’roll -osastolta. Pertti Nurmi DUSTY SPRINGFIELD Faithful (Real Gone RGM-0352) Dusty Springfield teki Atlanticille kaikkiaan kolme albumia. Tämä tyylilajihan on saanut kehittyä hermeneuttisesti mukavasti omassa piirissään ilman degeneroitumisen ja kapitalisoitumisen uhkaa. Vuonna 2016 festivaaleille on kutsuttu helsinkiläinen Molly Moonstone. Tässä taitaa olla albumin suurin ongelma, sillä materiaali on kovin keskinkertaista. Levylle annettiin nimi ”Faithful”, mutta levyltä lohkaistut singlet myivät niin heikosti, että Atlantic päätti jättää valmiin albumin hyllylle. Kesäkuussa sitten ovat takanapäin tipattomuudet ja vegaanihaasteet ja toiminta voi alkaa kesäfestareilla. Mutta mutta, ilman Bonnie Leeta tämä olisi täysin turha tuotos. Vuosikymmenten saatossa on kehittynyt vahva soittajaja harrastajaskene. Tällainen hieno kokoelma oli tipahtanut Espanjan suunnasta arvioitavaksi. Siitä huolimatta olen kutakuinkin varma, että palaamme vielä useamman uudemman kerran ”Chicago Blues Session”-sarjan pariin. Sen sijaan kitaristi John Primer oli jo tuolloin, parikymmentä vuotta sitten sen verran huimassa vedossa, ettei hänen kehittymisensä yhdeksi Chicagon tämän päivän kuumimmista kitaristeista ole mikään ihme. Poimin levyltä vain muutaman onnistumisen. Esimerkiksi Holtin tulkinta McKinley Mitchellin soul-klassikosta The Town I Live In on suorastaan järkyttävän epäpuhdasta tuskanvääntöä. Kun levyllä on vielä pari turhaa lainaa (Make It With You, You’ve Got A Friend), ei ole oikeastaan ihme, että albumi hyllytettiin. Festaripassin koko viikolle saa 80 eurolla ja hotellit ovat siedettävästi hinnoiteltuja. Sitä ei nimittäin julkaistu aikanaan ollenkaan. Perinteitä siis löytyy samalla tavalla kuin täältä Härmästakin. Jorma Riihikoski eri esittäjiä CLASSIC CHICAGO BLUES – Live & Unreleased (Wolf CD 120.835) Olemme jälleen vaihteeksi mieliaiheeni eli össiläisen Wolf-levy-yhtiön ”Chicago Blues Session” -ikuisuusprojektin parissa. Ja jos ei yksi levyllinen riitä niin El Torolta voi tilata koosteet viideltä aikaisemmaltakin festarivuodelta. Kolmoslevyn tuottajaksi valittiin Jeff Barry, joka ehkä parhaiten muistetaan yhteistyöstä Ellie Greenwichin kanssa. Levyn yhteinen nimittäjä on edesmenneen Magic Slimin jossain yhteyksissä maailman parhaaksi tituleerattu bändi, ja nämä ”live”raidat on tallennettu joukkueen erinäisillä Itävallan 90-luvun kiertueilla. Olisi muuten mukava, jos joku rantabulevardin omaava suomalainenkin kaupunki levy tutkailut haluaisi profiloitua kulttuurin tarjoajana, järkkäämällä tai tukemalla jotain samanlaista isompaa tapahtumaa kesäksi. Jotenkin haettu muutos perinteisempään rocktyyliin ei onnistunut. Hyvä näin
Jossakin välissä tuli joka tapauksessa esiin Wilson Pickettin nimi, pidettiinhän Otista 60-luvulla jonkinlaisena kakkoswilsonina. Keskustelu ei suinkaan ollut niin järjestelmällistä kuin tätä lukiessa voisi luulla. Tarkoituksena oli kysyä myös sitä, oliko Otis milloinkaan samaan aikaan Wilsonin kanssa Rick Hallin Muscle Shoals -studiossa (esimerkiksi Wilsonin Mini Skirt Minnie ja Otisin She’s About A Mover ovat tunnelmiltaan niin samanlaiset, että ne voisivat olla vaikkapa saman päivätyön tulosta) ja oppiko hän muuten tuntemaan Wilsonia ihmisenä. Otisin mukaan One-derfulilla kyllä huomattiin Wilsonin tavaton suosio 60-luvun puolivälissä, joten Otisin levyille eivät wilsonmaiset ähkäisyt tulleet vahingossa. Kysymykseen Otisin suhteesta Tyrone Davisiin hän kertoi tavanneensa laulajaan vuonna ’62 ja että suhde säilyi kiinteänä usean vuoden ajan, koska molemmat tavallaan tekivät siirtymistä soulmusiikin pariin Harold Burragen suojeluksessa. Juttu lipsahti kuitenkin Rick Halliin, jota Otis piti hyvin selkeänä, tehokkaana ja määrätietoisena tuottajana. Nyt selvisi lopullisesti, että ne olivat soulia, 60-luvun alun popsoulia ja Otis oli hämmästynyt halustamme päästä joskus kuulemaan noita tuotteita. Samoin Garnet Mimmsin mukanaolo oli Otisille vieras, mutta hän vahvisti BN:ssäkin taannoin esitetyt arviot, että Garnet oli ilmeisesti ryhmässä 50-luvun jälkipuolella kun se piti keskuspaikkanaan Philadelphiaa. Niinpä Otis ei nytkään pystynyt muistamaan, mistä oli peräisin hänen omalta One-derful-albumiltaan löytyvä lohduttoman kaunis sävelmä Nothing To Look Forward To. Burrageakin suurempi isähahmo tuntuu Otisille olleen One-Derfulin toinen perustaja ja tosiasiallinen johtaja George Leaner, joka oli ”viisas ja oikeudenmukainen mies” ja jolle Chessin veljeksienkin olisi pitänyt olla kiitollisia monesta yhtiönsä tähtihetkestä. Levythän koottiin George Leanerin varastoista ja siinä vaiheessa, kun arkistoja kaiveltiin löydettiin suorituksia, joita kukaan paikallaolija ei ollenkaan muistanut, ja joista ei sitten uskallettu laittaa näkyviin säveltäjätietojakaan. 70-luvun lopussa japanilaisten toimesta julkaistuihin One-derful-albumeihin Otis tuntui suhtautuvan lähinnä huvittuneesti. Kysyttäessä Mitchellin viimeisistä vuosista Otis osasi sanoa vain sen, että Mitchell tuli 80-luvun alussa takaisin Chicagoon ja että hän oli ilmeisesti hyvin sairas jo tuolloin. Muutenkin Otis oli ilmeisestä väsymyksestään huolimatta kohtelias ja ymmärtäväinen. Otis kertoi olleensa Nightingalesissa vain lyhyen ajan vuoden ’64 paikkeilla. Kun Mitchellin japanilaisen albumin kansitekstejä yritettiin suomentaa 80-luvun alussa, saatiin ilmeisesti käännösvirheenä sellainen tieto, että myös Mitchell olisi ollut Struckin veli, mutta nyt Otis vahvisti, että Mitchell ei tosiaankaan ollut sukua Struckille ja Edwardille. Diskografioissa nuo nauhoitukset on merkitty sekä soulettä gospeltöiksi. ONE-DERFUL! Suuri osa puolituntisestamme kului Otisin ensimmäisen levymerkin One-Derfulin aikoja muistellessa. Mitchell ei siis ollut vankilassa 60-luvun loppuvuosina eikä myöskään ollut vakavasti sairaana vaan oli ja esiintyi lähinnä Chicagossa, mistä hän sitten 70-luvun alussa siirtyi Etelään King Edwardin yhtyeeseen. Luntista huolimatta kysymykset ja vastaukset pomppivat aiheesta toiseen ilman sen kummempaa logiikkaa. One-Derfulista Otis toesi, 66 Blues News 1/2016 että se oli hieno pieni yhtiö, mutta jotta se olisi voinut menestyä kaupallisesti, sitä olisi pitänyt hoitaa nykyaikaisemmin ja jyrkemmin. Otisin kertoman mukaan Mitchell oli erittäin suosittu esiintyjä läpi 60-luvun, myös sen jälkeen kun One-Derful -levytykset lopetettiin. Rick oli hyvin keskeisesti mukana, keskeytti session hyvinkin herkästi sanoakseen mielipiteensä, mutta koska hän tiesi mitä tahtoi niin hänen kanssaan © Pe rt ti Ñ ur m i PUISTOBLUES 1990 OTIS CLAY IN MEMORIAM 1942–2016. Eräissä blueslehdissä olleeseen vertailuun One-Derfulin ja Motownin välillä Otis ei ottanut kantaa, koska ei omien sanojensa mukaan tiennyt, millainen mies Berry Gordy on ollut ja miten Motownilla on asioita hoidettu. George Leaner kohteli artistejaan kiltisi ikäänkuin he olisivat olleet hänen omia lapsiaan ja pyrki tarkasti välttämään kriisitilanteet alaistensa kanssa. (Viimeksi mainittu ehkä viittasi Gordyn ja eräiden muiden menestysmiesten tapaan potkia artisti pellolle, jos hittiä ei alkanut kuulua.) Otis antoi parit vastaukset myös McKinley Mitchelliä (BN 2/88) koskeviin epäselvyyksiin. 60-LUVUN ALKU Kyselimme aluksi 60-luvun alusta, The Sensational Nightingales -yhtyeestä ja siitä, oliko Otis missään tekemisissä yhtyeen legendaarisen solistin Julius Cheeksin kanssa, ja tiesikö hän mitään Garnet Mimmsin mukanaolosta yhtyeessä. Otis otti kohteliaasti vastaan hänelle lahjoittamamme BN-näytenumerot ja ilahtui nähdessään pari hänelle uutta valokuvaa kesän ’86 Chicagon bluesjuhlista, joissa Pertti Nurmi tunnetusti oli paikalla. Seuraavaksi oli esillä Otisin 60-luvun alussa tekemät koenauhoitukset, joiden taustamiehenä hääri Columbian Robert Lee. BN-arkistojen helmiä: 1990 1990 OTIS CLAYN JUTTUSILLA BN:n iskuryhmä (Aimo Ollikainen, Juhani Laikkoja, Heikki Suosalo ja Pekka Talvenmäki) sai mahdollisuuden puolen tunnin juttuhetkeen Puistobluesin huippuesiintyjän kanssa tämän esiintymisen jälkeen. Vaikutteista suuntaan tai toiseen on turha puhua, koska Harold oli se, jonka opastuksella asioita opittiin. Tuolloin Cheeks oli jo perustanut oman Sensational Nights -ryhmänsä, joten Otis ei ollut hänen kanssaan yhteydessä. Otis ei kuitenkaan tavannut Mitchelliä enää tämän viimeisen Chicago-kauden aikana. WILSON PICKETTIN VARJO. Otis tuntui vieläkin muistelevan vuoden ’66 lopussa kuollutta Burragea erityisellä lämmöllä, ja kun kysyimme, pitääkö hän Burragen laulua Got To Find A Way ohjelmistonsa avausnumerona nimenomaan Burragen muistoksi, saimme myöntävän vastauksen. Edward on kuten BN:ssäkin on joskus selvitetty chicagolaisen soulbluesmiehen Nolan Struckin veli. Tilaisuudessa juteltiin niitä näitä, seuraavassa eräänlainen yhteenveto. Hän itse ei tuntunut antavan niille kovin suurta arvoa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun olimme jo ylittäneet meille luvatun ajan ja kun Otisia tultiin hakemaan hän oli sitä mieltä, että nämä ovat mukavia kavereita ja ettei kesken juttutuokion minnekään lähdetä
Vuonna 1965 laulaja kuitenkin siirtyi maallisen r&bja soul-musiikin pariin ja pääsi soul-sinkkuraitojen That’s How It Is (When You’re In Love), A Lasting Love ja She’s About A Mover myötä listasuosion makuun ensin chicagolaisella One-derful!-yhtiöllä ja sitten Atlanticin omistamalla Cotillion-merkillä. Suomalaisissakin soulpiireissä keskustelua herättäneen kysymyksen Otisin Waylo-albumin ”Watch Me Now” tuotantotavasta (lähinnä konetaustoista) Otis tavallaan väisti, mutta se ainakin tuli selväksi, että hänen Waylolta lähtönsä ei johtunut tyytymättömuudestä kyseoseen albumiin. Otis oikaisi väärät käsitykset siitä, että hän tutustui Syl Johnsoniin vasta 60-luvun lopussa. Oheinen, laulajan ainoan Suomen-käynnin yhteydessä Järvenpäässä 30.6.1990 järjestyneestä haastattelutilanteesta BN-numeroon 4/1990 laadittu referaattikin huokuu suoranaista ylpeyttä reportteriryhmän päästyä rupattelemaan naamatusten pitkän linjan soulblues-legendan kanssa. Hän oli tuntenut Sylin jo vuosien ajan. Mary Wilson & The Supremes, Big Joe Williams, Wilson Pickett, Eddie C. Otis kertoo olleensa hyvin utelias ja jännittynyt Muscle Shoalsiin lähdöstään, olihan kyseessä yksi 60-luvun lopun legendaarisista soul-talleista eikä hän nyt vaikuttanut enää katkeralta sen takia, että hänen asioitaan olisi hoidettu huonosti, niin kuin joissakin takavuosien haastatteluissa on annettu ymmärtää. O.V. Kunnon soul-albumista ei lupausta saatu, ei tosin kieltoakaan. Saman tien Otis kertoi, että päinvastaisista huhuista huolimatta James Carr on nykyään elossa ja jopa kohtalaisen hyvässä kunnossa. Otis luovutti ystävällisesti arvioitavaksemme tuoreen Echo-merkillä julkaistun gospel-kokoelman ja kertoi, että mahdollisesti sille tehdään Echolla jatkoakin. Kaiken kaikkiaan BN-toimittajien omakohtaiset kansainvälisten nimien haastattelut olivat sangen harvinaista herkkua lehden sivuilla aina 90-luvulle saakka. Kiertueja studiotyöskentelyä Clay jatkoi aina 2010-luvulle saakka, julkaisten soulja gospel-voittoista materiaalia kaikkiaan parinkymmenen albuminimikkeen verran mm. Jesse Fortune -niminen kaveri on ainoa, joka on Otisin lisäksi siellä levyttänyt. Viimeisen kansallisen r&b-singlehittinsä hän sai 1977 floridalaisen Kayvette Recordsin artistina kappaleella All Because Of Your Love. Hänen viimeiseksi soololevykseen jäi v. Otis kertoi tutustuneensa O.V.:hen 50-luvun lopun gospel-aikoina, myöhemmin tuttavuus lujittui ystävyyssuhteeksi yhteisten Hi-reissujen aikana. Otisin mielestä O.V. Mustan musiikin sankareista oli helppo työskennellä. Ehkä on parempikin niin, se nimittäin oli keskeneräinen. Otis ei myöskään vahvistanut käsitystä, että nimenomaan Syl olisi vienyt Otisin Willie Mitchellin Hi-merkille – se kylläkin varmistui, että Syl soitti kitaraa eräillä Otisin 60-luvun lopun balladeilla. Pitkien turneiden välissä hän tekee levyhommia jos kerkiää. Saman vuoden syksyllä lähti Japaniin toinen ryhmä, jossa James Carr oli tähtenä, mutta lääkeyliannostuksen takia Jamesin kiertue meni pommiin niin, että hän ei pahimmillaan edes tiennyt missä oltiin. Willie Mitchelliltä, jonka Hi-tallissa Otis levytti usean vuoden ajan 70-luvulla, tuli esiin samantapaisia asioita kuin Rick Hallista, ts. Veroasioissa on stokuja, jotka Otisin arvion mukaan johtanevat konkurssiin lähitulevaisuudessa. Otis itse ja Lynn White ovat jättäneet Waylon. Hän on pitänyt Blues News 1/2016 67 © Pe rt ti Ñ ur m i LUCERNE BLUES FESTIVAL 2011. King (BN 4/1972) sekä The Drifters (BN 2/1976), ja 80-luvultakin taltioitui aikakirjoihin ainoastaan kymmenkunta tähtihaastattelua (mm. Pekka Talvenmäki Sydänkohtaukseen 8.1.2016 menehtynyt Otis Clay (73) on kuulunut BN-toimittajakunnan jakamattoman ihailun kohteisiin aivan lehden historian alkuajoista lähtien. Otisin lavalla esittämän vahvan O.V. Asia on niin sanotusti auki osittain myös Willie Mitchellin epäselvän Waylo-tilanteen takia. Wright -hitin A Nickel And A Nail innoittamana kyselimme, millaisena Otis muisti O.V.:n, ts. Tässä kohdin Otisin arvio poikkeaa siis jonkin verran siitä, mitä esim. BN 2/2013), minkä jälkeen ilmestyivät vielä duettokiekot Johnny Rawlsin (”Soul Brothers”, 2014) sekä Billy Pricen (”This Time For Real”, 2015) kanssa. Noissa sotkuissa on myös syy siihen, että mm. Echon studiota Otis sanoi käyttävänsä vain omiin tarkoituksiinsa. Sen sijaan Mitchellin nykyisen Waylo-merkin taloudelliset vaikeudet olivat jonkinlainen uutinen. sellainen kireä ja jyrkä luonne kuin joissakin muisteloissa on esitetty. Toisen ja samalla viimeisen BN-haastattelunsa Otis Clay antoi Kari Kempakselle Chicago Blues -festivaaleilla Yhdysvalloissa kesällä 2007 (ks. BN 2/2008). Joka tapauksessa Otis uskoi käyvänsä uuden levyn kimppuun kunhan selviää laajoilta reissuiltaan kotiin Chicagoon. Alkuperäistilauksen mukaan O.V.:n piti olla pääsolisti, mutta koska O.V.:n terveys ei ollut enää kovin vahva niin Otis peri tavallaan hänen paikkansa ensimmäisellä reissulla keväällä ’78. oli parhaimmillaan aikamoinen velikulta, joka vahingoitti itseään mutta ei ystäviään. itsellään 70-luvun puolivälissä hankkimansa Echo-studion niin että hän ei ole riippuvainen Willie Mitchellin tai muiden suunnitelmista. Olisi sisältänyt bluesvoittoista materiaalia. Campbell, Buddy Guy, Margie Evans ja Eddie Boyd). johdatti keskustelun 70-luvun lopun legendaarisiin Japanin-kiertueisiin. Waylo-, Bullseye Blues-, Blind Pigja Echomerkeillä. Teenie Hodges tai Roosevelt Jamisen ovat haastatteluissaan todenneet. Meille jopa luvattiin Fortuneltakin näyte, mutta se jäi saamatta. Blues Newsin ”piinapenkkiin” päätyivät 70-luvulla vain B.B. WILLIE MITCHELL & CO. hän oli ja on hyvin järjestelmällinen, selväpiirteinen ja hallitseva tuottaja, jonka johdolla on helppo levyttää. oliko O.V. Otis kertoi, että aiheen Kaukoidän reissuihin antoivat japanilaiset itse, ts. 1972 suurimpiin kaupallisiin menestyksiinsä lukeutuneen numeron Trying To Live My Life Without You. Otis muisti O.V.:n erityisen syvällisenä ja lahjakkaana artistina, jolla oli taito tulla toimeen aivan outojenkin soittajien kanssa. 2013 ilmestynyt ”Truth Is” (ks. Tarkkaan ottaen kyseessä olivat Cotillionilla julkaistut Pouring Water On A Drowning Man ja Hard Working Woman. ECHO JA NYKYPÄIVÄ Tällä hetkellä Otisin suurin aktiivisuus suuntautuu kiertueisiin. 70-luvulla Clay siirtyi Memphisissä operoineen Hi Recordsin kirjoille levyttäen v. Mitchellin talli kutsuttiin Japaniin. Hi-vaiheesta ei muuten tullut esiin mitään olennaista uutta. Mississippin Waxhaw’ssa 1942 syntynyt Clay päätyi Chicagoon 50-luvun jälkipuolella ja vakiinnutti seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa paikkansa kaupungin johtavissa gospelkvarteteissa
Early Bird -erikoisennakot Tiketistä alk. 58,00 Puistobluesin pääkonsertin Early Bird -erikoisennakot ovat myynnissä. KARJALAINEN PEPE AHLQVIST H.A.R.P. Ulkomaiset tähtiartistit julkaistaan kevättalven aikana. 58,50 Lisätiedot www.puistoblues.fi J. 58,00 | Lippupisteestä alk. Early Bird -lippuja myydään rajoitetusti helmikuun loppuun. Bluesnews-tammikuu.indd 4 28/01/16 08:42. BLUESPIKNIK 2.7.2016 EARLY BIRD -ERIKOISENNAKOT ALK