Blues News 2/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta JOE LOUIS WALKER JULIAN SAS RICK ESTRIN MITCH LADDIE HIPBONE SLIM HAL SINGER BLUESIN JUURILLA AFRIKASSA, osa 2 ELÄVÄÄ MISSISSIPPIN BLUESIA, osa 3 Bring Back Those Doowops, osa 82: THE PLATTERS European Blues Challenge 2012 197301-12-02 ISSN 0784-7726 Bluesin hahmoja levyjen valossa: Blind Blake / Yhä jytisee, osa 20 / Muddy Lee Makkonen Kuusikielisen kuritusta, osa 4 / Motown-kummajaiset, osa 2 / Louisiana Red in memoriam. N:o 254 (2/2012) Hinta 6,50 45
Helander (CD/LP).. Teddy & The Tigers / Master Cuts Suomirockabillyn legendaarisimman kokoonpanon ensimmäinen levy yli 30 vuoteen. Ltd LP / CD / download Miki Lamarr Upeasti laulavan Mikin melodista rock 'n' rollia. Ltd LP / CD / download Tulevia Bluelightin julkaisuja 2012: Robert Hagnäs (CD), Rock-Ola (2CD), Miki Lamarr (CD/LP), Boppin' Pete 3 (CD/LP), The Blue Cats (CD/LP), Dr. Ltd 10" EP / download Erja Lyytinen & Davide Floreno / It's A Blessing Erjan kolmas levy vuodelta 2005 nyt rajoitettuna painoksena myös vinyylinä
Kokonaisuutena erinomaisesti sujuneen Stompin' at the Savoyn osalta voinemme kuitenkin todeta jo tässä vaiheessa miltei sataprosenttisen varmana ilouutisena, että kyseinen viikonlopputapahtuma tullaan järjestämään jälleen keväällä 2013! Myös alussa mainittuun "Näyttelykuvia Blues-Suomesta" -taulusarjaamme tarjoutuu jatkossa vielä monia tutustumismahdollisuuksia niin Suomessa kuin kenties ulkomaillakin. 30 Bluesin hahmoja levyjen valossa: Blind Blake .... vuosikerta / Volume 45 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Executive Editor: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 Toimitussihteeristö / Associate Editors: Pokke Korhonen, Piia Leino, Riku Metelinen, Pertti Ñurmi, Juhani Ritvanen Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 3/2012 oltava toimituksessa viimeistään 18.5.-12! Blues Newsin vuositilaus 2012: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta 38 euroa. 13 Bluesin juurilla Afrikassa, osa 2............................... 48 BN käy festivaaleilla................................................... soulin, bluesin ja jazzin välimaastossa mittavan uran luoneen Herbie Hancockin heinäkuista esiintymistä Helsingin Musiikkitalolla, ZZ Topin ulkoilmaspektaakkelia Helsingin Kaisaniemen puistossa tai Sharon Jonesin & The Dap-Kingsin samoin heinäkuussa vihdoinkin toteutuvaa Tavastian klubikeikkaa. Näistä kieltämättä mukavasti itsetuntoa nostattaneista lähtökohdista on siis kaikin puolin luottavaista ponnistaa eteenpäin. 47 Muddy Lee Makkonen (V. FBS:n tapaisessa, vuodesta toiseen yhtä minimaalisella henkilöstöllä ylläpidettävässä mutta sitäkin enemmän konkretian tasolla tarpovassa talkoo-organisaatiossa ajankäyttöön liittyvät haasteet ovat, valitettavasti, ainaista arkipäivää ja väistämättä silloin tällöin kohdalle sattuvat aikataulujen venymiset on vain pyrittävä ottamaan tavalla tai toisella vastaan. Johnny Spence sekä Andres Roots Roundabout), Järvenpään Puistoblues (John Fogerty, Los Lonely Boys, Eli "Paperboy" Reed ym.), Pieksämäen Savonsolmu Beach & Blues Party (Tim Lothar, Papa George & Alan Glen ym.), Imatra Big Band Festival (Macy Gray ym.), Rauma Blues (Lou Ann Barton, North Mississippi Allstars, Rev. Kaavi Blues ja Leppävirran Blues Picnic (molemmissa esiintyjinä mm. Toivomme kuitenkin, että lehden sisältö osoittautuu lopulta kaiken odotuksen väärtiksi. Hyviä ehdotuksia sopiviksi uusiksi galleriapaikoiksi otetaan siis kiinnostuksella vastaan! Mitä viihdyttävintä vuoden jatkoa BN:n sekä maailman parhaimman musiikin parissa ja vielä lopuksi, rakasta vastaavaa päätoimittajaamme mukaillen, muistakaahan sitten olla kiltisti siellä kevätlaitumilla! Pete Hoppula Huom: Finnish Blues Society ry:n jäsen! Mikäli haluat jatkossa tiedotteita yhdistyksen toiminnasta, julkaisuista, konserteista sekä muista valmisteilla olevista hankkeista myös sähköpostitse, ilmoita email-osoitteesi taloudenhoitajallemme: aarno.alen@saunalahti.fi Tässä numerossa avustivat: Petri Aarnio, Marko Aho, Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Hessu Heinonen, Jarmo Hoppula, J.M. Helsingin Flowfestivaaleilla (The Black Keys, Bobby Womack, Charles Bradley ym.), eikä unohtaa sovi myöskään esim. Myös BN 2/2012 saavuttaa lukijansa hivenen myöhemmin kuin olimme alunperin kaavailleet. John Wilkins ym.), Pori Blues (West Weston ym.) sekä Pori Jazz (Robert Randolph, Jools Holland, Bob Brozman ym.). 18 Bring back those doowops: The Platters............... 20 Keräilijän apuneuvot ................................................. 46 Jukka "Jumi" Pirhonen on poissa ............................ koko tilaajakantaamme (vain noin 5%), olivat äänensä antaneet joka tapauksessa ilahduttavan yksimielisiä arvioinneissaan: BN:n yleisilmeen koki parantuneen aiemmasta peräti 91% vastanneista, loput eivät nähneet tähänastisten muutosten sen kummemmin kohottaneen kuin heikentäneenkään lehden tasoa. 10 Mitch Laddie ............................................................... 49 European Blues Challenge 2012 ............................. Kesä-heinäkuulle Blues- ja juurimusiikin lehti www.bluesnews.fi 45. rates): 1/4 sivu mv (1/4 page b/w) 1/3 sivu mv (1/3 page b/w) 1/2 sivu mv (1/2 page b/w) 1/1 sivu mv (1/1 page b/w) 1/2 sivu väri (1/2 page col) 1/1 sivu väri (1/1 page col) 100 eur 130 eur 180 eur 290 eur 220 eur 350 eur BLUES NEWS ajoittuvan festivaalipiikin hienosäädöt ovat eri tahoilla jo loppusuoralla, ja tätä kirjoittaessa omat kansainvälisiä nimiä kuhisevat ohjelmistonsa ovat julkistaneet mm. Lisäksi kelpo kuultavaa on tarjolla mm. 22 Motown-kummajaiset, osa 2 .................................. Vaikka verkkokyselyn vastausinto jäikin melko alhaiseksi verrattuna esim. 21 Hal Singer .................................................................... 25 Sokea Sitruuna ja Kierosilmä Aprikoosi ............... Tilaukseen sisältyy 6 lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Izquierdo, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Pokke Korhonen, Miranda Lindqvist, Tapani Luotola, Riku Metelinen, Pertti Ñurmi, Hannu Nyberg, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Juhani Ritvanen, Jussi Ronkainen, Olavi Rytkönen, Pirjo Salminen, Jarmo Santavuori, Jukka Siimes, Erkki Sironen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies Etukansi: European Blues Challenge -voittaja Rita Engedalen Berliinissä, Saksassa maaliskuussa 2012 © Roald Jungård Layout: Piia Leino Painopaikka: Lönnberg Paino Oy, Helsinki Sisällysluettelo Joe Louis Walker ...........................................................4 Julian Sas ........................................................................7 Rick Estrin ..................................................................... Erityisen suurella mielihyvällä on BN:n toimitussihteeristön keskuudessa lueskeltu viimeaikaisia lukijapalautteita koskien lehtemme hiljattain jalostunutta ulkonäköä. 36 Kuusikielisen kuritusta, osa 4 .................................. 32 The Fame Studios Story ............................................ 40 BN lukee kirjallisuutta ............................................... 31 Hipbone Slim & The Knee Tremblers ...................... 52 BN käy keikoilla ........................................................... Uudistunutta etukantta koskenut täsmäkysymys tuotti puolestaan tykkäysprosentiksi niin ikään mainion lukeman 88. 38 Yhä jytisee, osa 20 ..................................................... 17 Elävää Mississippin Bluesia, osa 3 .......................... Ilmoitushinnat (ad. Kallio) ...... Rock'n'roll-sektorin todellinen konkarifestivaali, Sastamalan hotelli Ellivuoressa juhannuspyhinä järjestettävä 90. Pääsääntöisesti plussamerkkisten viestien sanomaa ovat vahvistaneet entisestään myös irtonumeromyynnin selkeää kasvua osoittavat tilastotiedot, samoin aiheesta helmi-maaliskuussa järjestetyn nettipohjaisen pikagallupin tulokset. 43 Louisiana Red in memoriam .................................. Pirinen J. Teiltä, hyvät lukijat, toivomme tietenkin yhä uusia kommentteja ja kehittämisehdotuksia, joita voi lähettää vaikkapa tämän sivun vasemmasta laidasta löytyviin päätoimittajan ja/ tai toimituspäällikön sähköpostiosoitteisiin. 56 Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. 15 Savon superviikonloppu........................................... 54 CD-tutkailut ................................................................ Kuten hyvin tiedetään, on loppukevät poikkeuksellisen kiireistä aikaa ylipäätään musiikkialan yhdistyksille ja toimijoille. Huhtikuussa 2012 Blues Newsin kevätnumeron viimeistelysessioista suoriuduttiin tällä kertaa tavanomaistakin hektisimmissä tunnelmissa, kesken samanaikaisesti käynnissä olleiden Stompin' at the Savoy -festivaalin sekä Helsingin Musiikkitalon seinämiä läpi huhtikuun koristaneen bluesvalokuvanäyttelyn valmistelujen. Edelleen 76% vastaajista mielsi BN:n luettavuuden ja selkeyden petraantuneen tehtyjen palstarakenne- ja fonttimuutosten seurauksena. Kiireentäyteinen sesonkikausi on toisin sanoen juurimusiikkiväelle jälleen luvassa ja hyvä niin! FBS:n omiin taannoisiin suurponnistuksiin palataan vielä tarkemmin BN:n kesäkuussa ilmestyvässä numerossa, kuten tottakai myös yhdistyksen tuleviin hankkeisiin. Rock'n'Roll Jamboree sisältää sekin valikoituja herkkuja myös blues- ja rhythm'n'blues-orientoituneille keskikesän juhlijoille (Gizzelle, Space Cadets ym.). 2012: N:o 1/12: vko 08 N:o 3/12: vko 25 N:o 5/12: vko 43 N:o 2/12: vko 18 N:o 4/12: vko 35 N:o 6/12: vko 51 -3- 2 - 2012 ·
Suomessakin yhtye nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1987. Joe Louis on juuri julkaissut Alligator-debyyttinsä Hellfire ja on siis palannut parrasvaloihin. Joe Louis vaikutti pitkään myös paikallisessa gospelyhtyeessä Spiritual Corinthians Gospel Quartetissa. Kyllä, ja hyviä sellaisia. Olen levyttänyt 16-vuotiaasta vuodesta 1966 alkaen, monien muusikoiden kanssa. Kukaan ei voi 20 vuoden kuluttua tietää kaikkea mitä taustalla tapahtui, vain lopputulos jää nähtäville ja kuultaville. 26 vuoden aikana on syntynyt 22 levyä ja tuhansia keikkoja. J. Olen aina sanonut, että jos 20 vuoden kuluttua joku pistää kymmenen blueslevyä soimaan, ihmiset tunnistavat heti niiden joukosta minun levyni. Meillä oli agentti Suomessa, joten soitimme täällä melko usein 1980-luvulla. Malonen, Willie Dixonin, Steve Millerin, Earl Hookerin, Muddy Watersin ja Michael Bloomfieldin sekä paikallisten kykyjen seurassa taidot karttuivat. Tsekkailin instrumentteja samalla tavalla kuin muut tsekkailivat kirjoja kirjastossa. Minä olen oppinut hyväksymään itseni studiossa sellaisena kuin olen. Olet tehnyt enemmän levyjä kuin useimmat bluesmuusikot, melkein yhden vuodessa. Mutta tunteet voivat välittyä ja siitä minä pidän. Hän sai myös oppia niin soiton hienouksista, tarinoiden kerronnasta kuin bluesmiesten elämästä. KARI KEMPAS Onko sinulla aiempia kokemuksia Suomessa esiintymisestä. Minun ei tarvinnut matkia kenenkään kitaransoittoa tai kuulostaa keneltäkään muulta. vuoden -97 Great Guitars -levyllä, jossa hänellä on seuranaan mm. Haluan vain ihmisten kuulevan musiikkiani, tavoittaa ihmiset musiikillani. Serkkuni tienasivat 10 dollaria kukin jokaisesta keikastaan. San Franciscon alueella kasvanut Joe Louis pääsi jo teini-iässä soittamaan monien legendojen kanssa 60-luvun suosituilla klubeilla. Äitini ja isäni ottivat musiikin mukaansa muuttaessaan Arkansasista, Mississippistä. Kaikki neljä serkkuani soittivat jotain instrumenttia, ja minulle tuli tavaksi mennä katsomaan, kun he soittivat. Olin perheen nuorin lapsi ja minulla oli tapana kuunnella kaikenlaista musiikkia. Isälläni oli tapana aina soittaa bluesia ja äitini soitti aina blueslevyjä. Millainen musiikillinen tausta sinulla on. Pidän äänitysprojekteista ja teen levyjä mielelläni. Ja ajattelin, että tästä minä pidän; tällähän ansaitsee rahaa ja saa vielä tyttöjäkin. Se, että pistää oman itsensä ja sielunsa likoon ja tavoittaa sillä jonkun toisen ihmisen, on loppujen lopuksi tärkeintä. Se oli minun oma pikku juttuni. Muun muassa Fillmore West- ja Matrix-klubit toimivat nuoren kyvyn opiskelupaikkoina. En ole soittanut levyn kappaleita pitkään aikaan. Tämä haastattelu tehtiin Rauma Blues -festivaalin lehdistötilaisuuden yhteydessä vuonna 2007. Oma ura käynnistyi vuonna 1986 Hightone-levymerkin Cold Is The Night -levyllä oman Bosstalkersyhtyeen kanssa. Joten yritän pitää pintani, kun on kyse omasta musiikistani. Pohjoismaissa. He treenasivat kellarissa ja ensimmäisen kerran kun menin kuuntelemaan heidän harjoitteluaan, en ollut päästä portaita alas. Bluesin soittaminen sujui luonnostaan. Kuinka päädyit valitsemaan bluesin. Minä en halua olla täydellinen. Olet tehnyt paljon erilaisia levyjä, monenlaisia projekteja? · 2 - 2012 -4- Lucerne Blues Festival 12.11.2011 © Pertti Ñurmi. Bonnie Raitt, Buddy Guy, Taj Mahal, Gatemouth Brown, Otis Rush, Scotty Moore, Robert Junior Lockwood, Matt (Guitar) Murphy, Steve Cropper sekä Ike Turner. Grammy- ja muut palkinnot omista ja yhteislevyistä eri bluesmiesten kanssa ovat nekin nostaneet Joe Louisin arvostusta. Willie Dixon sanoi minulle kerran, että on parempi olla huono versio omasta itsestään kuin hyvä versio jostain muusta ihmisestä. Kokeilin kaikkea mistä vain ääni lähtee; haitaria, viulua, huuliharppua, bassokitaraa ja vähän pianoakin. Luulenpa, että blues valitsi minut. Monet ihmiset tuskailevat pyrkiessään täydellisyyteen. Kun olin 12-vuotias, äitini muutti San Franciscon maineikkaalle Fillmoren alueelle. Ihmiset eivät tiedä, mitä kaikkea toinen joutuu käymään läpi ja kokemaan joskus he eivät tiedä edes miltä toinen näyttää. Se toi mieleen hyviä muistoja ajoilta, jolloin kiersin kolme kertaa vuodessa Skandinaviassa, usein Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Sain juuri valokuvan Suomen keikalta 20 vuoden takaa. Siitä alkoivat kiertueet mm. Sen julkaisemisesta on jo 22 vuotta ja se on varhaisin omissa nimissäni ilmestynyt äänite. Hän on toiminut myös tuottajana lukemattomilla julkaisuilla, mm. Ne olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä, jotka olivat siellä kuuntele- massa 90 prosenttia heistä oli tyttöjä. Legendojen, esimerkiksi John Lee Hookerin, J. Sain juuri tietää vuonna 1967 tekemästäni levystä ja olen utelias kuulemaan, miltä se kuulostaa. Miten se on onnistunut? Olen ajatellut sen niin, että niin kauan kuin elämme maan päällä, haluan jättää itsestäni jälkipolville jotain ainutlaatuista. Kaikki serkkuni asuivat siellä ja tapasin heidät vasta sinne muutettuamme. Monelle muulle ne ovat tuskaa. Soitatko vielä kappaleita aivan ensimmäiseltä levyltäsi. JOE LOUIS WALKER J Bluesin tuottelias kameleontti oe Louis Walker on erilainen bluesmies. Kaikista veljistäni, siskoistani, serkuistani juuri minä ainoana pidin bluesista ja blues piti minusta
Pidän North Mississippi Allstarsista, kaikista Burnsiden pojista sekä Brooksin veljeksistä, Lonnie Brooksin pojista Ronnie ja Wayne Baker Brooksista. Olisi hienoa tehdä levy jazzmuusikoiden ja erityisesti Ernie Wattsin kanssa. Mielestäni liika slidekitaran käyttö vie siitä tehon. Oletko soittanut kappaletta nimeltä Preacher And The President. Pidän Johnny Winterin tyylistä ja se sopii hänelle. Sekoitatko erilaisia musiikkityylejä, gospelia, bluesia ym. Olen esittänyt sen yhden ainoa kerran yksin. Jotkut soulryhmät kuten The Temptations tai The Spinners ovat pohjimmiltaan gospelryhmiä. Minusta on mukava kokeilla erilaisia asioita ja tyylejä. Studiosessiossa mukana olivat samat muusikot, jotka soittavat Aretha Franklinin Respectillä ja Wilson Pickettin Funky Broadwayllä ja monessa sessiossa Duane Allmanin kanssa. David Ruffin oli loistava gospel-laulaja, vaikka hän ei gospelia levyttänytkään. Kappaleissasi on myös gospel- ja soulvaikutteita. Kertoisitko jotakin työstäsi tuottajana. Hän oli hyvin fiksu muusikkojen muusikko kuten meillä on tapana sanoa. Pidän vaihtelusta. Millaisen bändin kanssa viihdyt parhaiten lavalla. Hän keskeytti kerran yhdenkin kappaleen äänittämisen ja sanoi minulle, etten tee mitään niin kuin hän oli pyytänyt. Häntä oli pakko kuunnella todella tarkasti. Hän oli mukana minun levylläni ja minä olin hänen levyllään. Kyllä, pidän gospelmusiikista. Kenestä nuoremman polven bluesmuusikoista pidät. Ne kaverit ovat tehneet yhdessä töitä vuosikausia niin, ettei heidän tarvitse enää edes puhua keskenään. Gospel-musiikin olemus on hyvin antaumuksellinen, esiintyjä omistautuu sille. Millaisesta gospelista pidät. Hän soittaa aina samalla tavalla ja jokaisella kerralla se kolahtaa samalla tavalla. Pidän koko Eddie Taylorin ja koko Bellin perheen muusikoista, Carey Bellin pojista Lurrie ja Steve Bellistä. Hänen soittonsa tuo joskus mieleen Miles Davisin. Yritän pitää ajatukseni kiinni siinä mitä teen. Olen tuottanut useita Otis Grandin Englannissa tekemiä levyjä, ja autoin Kevin Brownin levyllä vähän. Se on ainutlaatuista, koska on erilaista laulaa Jumalalle verrattuna esimerkiksi siihen kun laulaa naiselleen. keskenään. Mitä ajattelet soittaessasi. Olen soittanut duettoja myös huuliharpun kanssa. Toivon, että olisin tavannut Elmore Jamesin. Minä en pysty siihen ja yritän pitäytyä traditionaalimmassa tekniikassa. Minulla on ollut kaksi, kolme puhallinta, kaksi kitaraa, koskettimet, sooloja ja duettoja, esimerkiksi Alvin "Youngblood" Hartin kanssa. Olemme Ernien kanssa vanhoja ystäviä ja pidän hänen tavastaan soittaa saksofonia. Pidän Shemekia Copelandista, vaikka hän ei mikään kitaristi olekaan. Palasin kotiin Yhdysvaltoihin 18 kuukautta sitten ja aloitin taas uran rakentamisen siellä. Jotkut varmaan tietävätkin, että asuin Ranskassa kaksi vuotta, ja siellä piti kiirettä niin uran tekemisessä kuin yhteydenpidossa ja kulttuurivaihdossa algerialaisten, ranskalaisten ja afrikkalaisten muusikoiden kanssa. Se on tylsää. Hän soitti 12-kielistä kitaraa, ragtimeä, polkkaa, mitä tahansa musiikkia. Se on minun tyylini. Kuuntelen Mississippi Fred McDowellia, jonka tunsin ja joka opetti minua, Mike Bloomfieldia, joka myös opetti minua, ja Earl Hookeria, jolta opin paljon. Näitähän on aikamoinen joukko. Pidän kokoonpanoista, joissa on useampi, neljä tai viisi solistia, sekä neljä tai viisi taustalaulajaa niin, että pakkaa voidaan sekoittaa. Trumpetisti Wallace Roneyn näin usein kiertueella McCoy Tynerin ja muiden jazzmuusikoiden kanssa, koska sama toimisto hoiti kiertuebuukkauksemme. Levy on mielestäni aika onnistunut. Juma- lalle laulaminen on mielestäni innoittavaa ja dynaamisempaa. Pidän paikallisista gospelryhmistä, kuten vanhasta bändistäni The Corinthians ja Gospel Hummingbirds. Olen tehnyt levyn nimeltä Pasa Tiempo, joka on vähän jazz-pitoisempi. Joskus esiinnyn yksinkin. Hän oli hyvin vaikuttava. Jotkut soittavat sitä helvetin nopeasti ja ok, jos se toimii. En, se on yksi niistä kappaleista, jotka äänitin Muscle Shoals -studiolla Alabamassa ja joita en ole koskaan soittanut livenä. Yritän muistaa laulujen sanat, sävellajin ja huomioida bändin. Olen valmis kuuntelemaan ehdotuksia, tulivat ne sitten lapsiltani, tuottajalta tai joltain faniltani. Tämä on ensimmäinen pistäytymiseni Eurooppaan sen jälkeen, kun muu- Pressipöydän äärellä Raumalla, monille BN:n lukijoille tuttu valokuva kourassa © Pertti Ñurmi Rauma Blues 14.7.2007 © Pirjo Salminen -5- 2 - 2012 ·. Minulle slidekitara on Elmore James. En halua aina soittaa samoja kappaleita samalla tavalla. Otis Reddingillä oli myös gospelääni. Pidän perinteisestä gospel-laulusta, kvarteteista, Soul Stirrersistä, Highway QC'sista, Mighty Clouds of Joysta. Olet levyttänyt myös James Cottonin kanssa, eikö niin? Olen levyttänyt paljon Cottonin kanssa. Robert Lockwood Jr:n kanssa levyn tekeminen oli erityistä, koska hän oli hyvin tarkka. Saimme Grammy-palkinnon hänen Vervelle tekemästään Deep In The Blues -albumista. Heillä on oma soundinsa ja he ovat loistavia muusikoita. Tein sen, koska eräs tuottaja sanoi voivansa kuvitella minun soittavan jazzahtavampaa bluesia ja lupasin kokeilla sitä. Se onnistui, koska Cotton on elävä tietosanakirja, joka tuntee joka ainoan levytetyn blueskappaleen. Muu musiikki sallii sinun tekevän uraa. Sekoittelen kaikkea keskenään. Minusta on aina tuntunut, että levy on ainutlaatuinen, enkä olisi pystynyt tekemään sellaista ilman studion sessiomuusikoita. Näiden lisäksi olen tuottanut Little Charlie & The Nightcatsin, loistavan kanadalaisen yhtyeen Sidemenin, erään kalifornialaisen yhtyeen sekä yhden hienon huuliharpistin Big Bonesin albumit. Mutta opin paljon Robert Jr:lta, koska hän ei ollut vain bluesmuusikko. Viime aikoina tuottamiseen ei ole oikein ollut aikaa, koska minulla on ollut kiireitä oman urani kanssa. Sen tekeminen oli hauskaa, koska teimme koko pitkäsoiton kolmessa päivässä. Hän tiesi tarkkaan mitä hän halusi, ja jos ei onnistunut soittamaan hänen haluamallaan tavalla, hän kyllä kertoi sen. Slide on ainoa tapa kitaransoittotapa, jonka tarkoitus on kuulostaa ihmisääneltä, sen jatkeelta. Ketkä ovat suosikkejasi slidekitaran soittajista. Kun kuuntelee Muddy Watersin levyjä huomaa, että Muddy vain aloittaa soittamisen ja bändi tulla tupsahtaa mukaan
Muusikoiden ja ihmisten vertailu on vaikeaa. Muddy Waters, Carey Bell ja monet muut tulivat kylään ja soittamaan. Palkitsevinta laulujen tekemisessä on se, että joku tulee sanomaan, että on kokenut juuri samanlaisia tunteita, joita laulussa kuvataan. Mitä mieltä olet eurooppalaisista bluesmuusikoista verrattuina amerikkalaisiin. Kappale ei ole vain satunnaisia sanoja toisensa perään laulettuna niin nopeasti tai niin kovaa kuin mahdollista. Pyrin ilmaisemaan itseäni, kuvaamaan kokemuksiani ja sitä, mitä olen kuullut, jotakin mitä joku on sanonut tai tehnyt taikka asioita, joita olen nähnyt. Kuuntelen musiikkia eri tavalla. Blues on periaatteessa kotoisin Amerikasta, ja monet meistä ovat saaneet oppinsa ensikäden tietona. Haluaisin tehdä töitä nuoremman polven soittajien kanssa. Oletko paljon kiertueilla. Se oli oikeaa toveruutta. vuosi. Opin soittamaan kitaraa Muddy Watersilta, en hänen levyiltään, ja se kuuluu soitossani. Laulussa voi olla joku mieluisa tapahtuma tai jotain, mistä en pitänyt. Olisi mukava myös tehdä jotain Johnny Winterin kanssa. Kaikki, jotka tulivat soittamaan Länsirannikolle, tulivat Michaelin luo. Slideä käytän eri kitaroiden kanssa. Ihan totta keskiviikkona soitimme country & westerniä, torstaina saatoimme soittaa steelkitaraa, maanantaina tai tiistaina slide-kitaraa. Sen kuvaileminen on vaikeaa, mutta voi yrittää antaa siitä jonkinlaisen käsityksen. Tämä on tavoitteeni. Millaisia kitaroita sinulla on. Kun me amerikkalaiset soitamme bluesia, se on väistämättä erilaista. Siinä on joku pointti ja idea. Millaista oli työskennellä Michael Bloomfieldin kanssa. Vaihtaa tarinoita, kirjoittaa sanoituksia ja tehdä kappaleita. Sanon Les Paulia miesten kitaraksi sen painon vuoksi. Kun asuin Michaelin kanssa samassa talossa, oli jokainen päivä omistettu eri tyyppiselle musiikille. Ja olisin halunnut ehtiä työskennellä yhdessä jo edesmenneiden John Lee Hookerin ja Johnny "Guitar" Watsonin rinnalla. Se oli myös loistava tapa oppia. Kaipaan noita aikoja, koska se oli musiikissa elämistä living blues. Parhainta on, kun laulussa on jotain, joka tavoittaa jonkun jossakin ja joku voi sen kautta kokea samanlaisia tunteita kuin itse on kokenut. tin Ranskasta. Näin sen ainakin minun mielestäni pitää olla, ja näin vanhoilla blueslevyillä onkin. Tämä vuosi (2007) on paitsi Rauma Bluesin 28-vuotisjuhlavuosi niin myös tavallaan oman muusikonurani 28. Opin soittamaan slidekitaraa Mississippi Fred McDowellilta, en hänen levyiltään. Olen aina sanonut, ettei Michaeliin voinut suhtautua kevyesti. On kuin menisi syömään jonkun luo ja vertailisi sitten hänen keitoksiaan omiinsa. Minulla on musta Les Paul, jota kutsun pääkitarakseni. Bluesmusiikki kiinnosti mustaa yleisöä nimenomaan sanoitusten, tarinoiden vuoksi. Hän oli amerikka- laisen musiikin jättiläinen, ja hän tiesi paljon amerikkalaisesta musiikista, bluesista, stride pianosta, steel-kitarasta, country & westernistä. Kuvailisitko, miten teet omat kappaleesi. Joe Louis Walker -albumit: Cold Is The Night (Hightone, 1986) The Gift (Hightone, 1988) Blue Soul (Hightone, 1989) Live At Slim's Volume 1 (Hightone, 1991) Live At Slim's Volume 2 (Hightone, 1992) Blues Survivor (Polydor/PolyGram, 1993) J.L.W. Kuka tahansa osaa soittaa Stratocasteria. Sitä on nykyään yhä vähemmän ja vähemmän. Sitähän nuo vanhemman polven muusikot tekivät; he soittivat paljon yhdessä, he soittivat kotibileissä. No, jossain määrin varmaan myös kitaransoitto, vanhat kitarat, vahvistimet ja hienot vaatteet varmaan houkuttivat, mutta pääasiassa kuitenkin kappaleiden lyriikat. Hän oli samanlainen raskaan sarjan persoona kuin Taj Mahal. Kappale ei ole minulle kaksi nopeaa kitarasoolo-osaa ja kaksi muuta osaa, vaan siinä on alku, keskiosa ja loppu. Blues Cruise antaa vähän samaan tapaan mahdollisuuden olla ja soittaa yhdessä viiden, kuuden päivän ajan. Siellä kuulee sellaisten muusikoiden soittavan yhdessä, joita ei tavallisesti näe lavalla samanaikaisesti. Olemme myös mukana Blues Cruise -risteilyillä. (Polydor/PolyGram, 1994) Blues Of The Month Club (Polydor/ PolyGram, 1995) Great Guitars (Polydor/PolyGram, 1997) Preacher And The President (Polydor/ PolyGram, 1998) Silvertone Blues (Polydor/PolyGram, 1999) In The Morning (Telarc, 2002) Pasa Tiempo (Evidence, 2002) Joe Louis Walker & Otis Grand: Guitar Brothers (JSP, 2002) She's My Money Maker (JSP, 2003) Ridin' High Live (Hightone, 2003) New Direction (Provogue, 2004) Playin' Dirty (JSP, 2006) Witness To The Blues (Stony Plain, 2008) Between A Rock And The BLues (Stony Plain, 2009) Live On The Legendary Rhythm & Blues Cruise (Stony Plain, 2010) Hellfire (Alligator, 2012) · 1 - 2012 -6Joe Louis Walker ja Henry Oden Rauma Bluesissa 14.7.2007 © Pirjo Salminen. Meillä kävi myös paljon vieraita. Kappale on kuin pieni kirja. Ne ovat mahtavia. Olemme mukana Montereyn bluesfestivaalilla ja San Franciscon bluesfestivaalilla, joka on Amerikan vanhin, minulla on muutama erikoiskeikka Jimmy McCracklinin ja Sugar Pie Desanton kanssa. Se on hienoa. Onko sellaisia muusikoita, joiden kanssa itse haluaisit vielä joskus tehdä töitä yhdessä. Kannattaa lähteä mukaan, jos siihen vain on tilaisuus. Olen hänen suuri faninsa
Peruste levyttämiseen on hyvin henkilökohtainen, olen aina pitänyt sen riffistä ja soinnuista. Mukana on monia erityylisiä kappaleita. Levy kuvastaa hyvin henkilökohtaista aikaa elämässäni. (nauraa). Tuo on kuultavissa levyltä... Se todella kuvaa aikaa elämässäni, jonka kävin läpi. Monet ihmiset ovat tunnistaneet itsensä sanoituksista ja saaneet voimaa musiikistani. Olin etsimässä lahjaa juurimusiikista pitävälle serkulleni, jonka kriteereinä oli vähemmän Thunderbirdsejä ja enemmän Thorogoodia tai varhaista ZZToppia. Minulla oli paljon ideoita, joista jotkut jäivät ja toiset hylättiin. Levylautasella viihtyivät tuolloin mm. Kaikista suurimmat väristykset nuorukaiselle antoi kuitenkin Rory Gallagher, jonka jälkeen ei ollut epäselvää, mitä hän tulevaisuudessa tekisi. Tuo seikka on suuri kohteliaisuus minulle laulujen kirjoittajana. Voidaan sanoa, että tämä on monipuolisin levyni. Kaikista suurimman vaikutuksen häneen kuitenkin teki Chuck Berryn kitara. Näihin aikoihin, pakkaslukemien hipoessa huippuaan, keskustelimme Julianin kanssa hänen uudesta levystään sekä suhteestaan musiikkiin, kiertue-elämään ja soittamiseen. Musiikki on nyt avoimempaa ja monessa kohtaa ilmavampaa. Olen siitä hyvin ylpeä ja pidän sitä tähänastisista parhaana levynäni. Ymmärrän, pidän itsekin kappaleen riffistä. Seuraavana päivänä levytimme nopeita kappaleita. Päällimmäinen syy oli kuitenkin kappaleen sanoitus. Julian Sas perusti oman bändin ja lopetti koulunkäynnin. Kiitokset sinulle, Rory. Ensimmäinen syy oli se, että keikkoja alkoi olla sen verran paljon, että ne häiritsivät opintoja. Olen aikaisemmin levyttänyt kolme lainakappaletta, ne olivat debyyttialbumillani "Where Will It End!?" 15 vuotta sitten. Levy on enemmän rock kuin edeltäjänsä, mutta blues on läsnä läpi koko julkaisun. 13-vuotiaana Julian kuuli ensi kerran Muddy Watersia ja silloin hänestä tuntui, että tuo on sitä musiikkia, jota hän haluaisi esittää. JULIAN SAS Hollannin lahja bluesmaailmalle Y ksi parhaista nykykitaristeista juurimusiikin saralla on ehdottomasti hollantilainen Julian Sas, jonka musiikkiin tutustuin joskus vuosituhannen taitteessa. Käytin levyn kappaleiden kirjoittamiseen paljon aikaa. Luulen, että tällä kertaa levyn äänimaailma on hiukan aikaisempaa raskaampi, mutta myös avoimempi, olematta silti liian kaupallinen. Kuinka saavutitte ne. "Shadow Play" on aivan veret seisauttava. Kaverit istuvat kotona ja odottavat innokkaina saadakseen kuulla mitä olen saanut aikaan... Minun täytyy sanoa, että yhtenä päivänä keskityimme pelkästään hitaisiin kappaleisiin, vain tunnelman takia. Esimerkiksi "Shadow Play" sekä "Highway 61" levytettiin samana päivänä, jotta saisimme taltioitua kaiken sen energian, intensiivisyyden ja voiman. Tuon prosessin toteutan aina yksin. Honey Aaltosen pienoisesta "painostuksesta" johtuen päädyin Julian Sasin "For The Lost And Found" -levyyn. Olen samaa mieltä kanssasi, uusin levysi on loistava. Olen kuullut muutamien muidenkin työstävän levyjä samalla metodilla. Julian Sasin tuorein albumi "Bound To Roll" ilmestyi helmikuussa. Levyistäsi "Resurrection" ja "A Light In The Dark" ovat olleet aina suosikkejani, kun verrataan näitä uuteen levyysi, niin teitkö tällä kertaa jotain toisella tavalla. Minua usein pyydetään soittamaan Rory Gallagherin materiaalia ja monesti myös teen niin, koska hän on kaikkien aikojen sankarini. Muutamia vuosia myöhemmin Julian monien teini-ikäisten tavoin sai hevikärpäsen pureman. Jotta kaikki toimisi kunnolla, teimme töitä kahden kappaleen päivävauhdilla, jolloin on riittävästi aikaa työstää esitystä, kunnes kaikki ovat lopputulokseen tyytyväisiä. Mi- -7- 2 - 2012 ·. Normaalisti monet kitaristit valitsevat kappaleita riffien mukaan. Meno oli nuoren miehen mielestä varsin hurjaa. Se lävähti heti allekirjoittaneeseen kuin jänis moottoripyöräilijän kypärään, eikä lahjan saajakaan pettynyt ollut. Kyseessä oli Ibanez Les Paul -kopio, jolla alkoi sitten harjoitella soittamista. Uudella levylläsi on paljon erilaisia tyylejä. joten kaikki selviää sieltä. Soitimme jokaisesta kappaleesta pari ottoa ja tietenkin livenä. Mielestäni "Shadow Playssä" on aina olleet hyvät sanat. Sinulta ilmestyi juuri uusi albumi "Bound To Roll", kertoisitko siitä hiukan. Niin, mukana on myös kolme lainakappaletta (naurua). Et kovinkaan usein levytä lainamateriaalia... Kun tunnelma on kohdallaan, minun on helppoa viimeistellä teokseni. RIKU METELINEN © John Hurd Julian Sasin musiikkiharrastus alkoi jo kuuden vuoden ikäisenä hänen nähtyään Toronton rock'n'roll-festivaalilta taltioidun konsertin, jossa mukana olivat mm. Voidaan kai sanoa sen olevan omaelämäkerrallinen kaikin puolin. Miksasimme levyn tällä kertaa hiukan yksikertaisemmin. Motörheadin ja AC/DC:n tapaisten bändien tuotannot. Jerry Lee Lewis ja Chuck Berry. DVD:llä "Live At Cork" Gallagher soittaa siitä todella hurjan version. Noihin aikoihin hän sai ensimmäisen oikean kitaran. Kaikki on hyvin henkilökohtaista. Kuinka päädyit siihen. Levyn tarina löytyy kansilehdestä... Toinen syy oli se, ettei ura historian opettajana tuntunut pidemmän päälle houkuttelevalta. Kitaristina voin soittaa sooloja ja erilaisia kitarakuvioita myöhemmässä vaihees- sa, mutta laulun kirjoittajana jokainen kappale on tärkeä. Tällä kertaa minä valitsin sanoituksen mukaan
Omistatko sinä yhtä monta. Mielestäni hän oli yksi parhaista muiden joukossa, kuten Jimi Hendrix, Jeff Beck jne. Mielestäni Rory Gallagher on yksi parhaista kitaristeista kautta aikain, mitä pidät hänestä. "Million Miles Away" kuului settiimme, kun olimme kiertueella Irlannissa, koska siellä ollessamme kappale heräsi uuteen eloon. Historia... siis kaikkea hyvää musiikkia, jota on mukava soittaa. He saavat minut hämmästymään ilta toisensa jälkeen. ne ovat uskottavia tai oikeastaan ne ovat rehellisiä. Derek Trucks ehdottomasti, sillä hän on mielestäni kaikkein mielenkiintoisin nykykitaristeista. Riippumatta siitä menikö kaikki suunnitelmien mukaan vai ei, hän teki aina parhaansa. Minulla on 39 kitaraa. Livenä soittaminen on se juttu. Minun on hyvin vaikea sanoa... Ilmeisesti pidät liveesiintymisestä. Jos yrittäisin kopioida jotakin niin hukkaisin punaisen langan nopeasti ja lisäisin sinne jotain omaa. Entäpä mikä niistä on lempikitarasi ja miksi. Minulle Rory on kaikista suurin, niin hyvinä kuin myös huonoina iltoina hän antoi aina kaikkensa. Rakastan niitä kaikkia. Tuo samainen tunnetila, joka saa minut tuntemaan, että ymmärrän häntä sydämessäni, musiikillisesti... He ovat todella lahjakkaita muusikoita, ja olisi mukavaa jammailla heidän kanssaan. Toinen mainitsemisen arvoinen kitara on vanha National Duolion vuodelta 1932. Jätä huolesi valtatielle, se on musiikillinen parantuminen (naurua). Mitä teetkin, sinun täytyy olla rehellinen ja soittaa suoraan sielusta. Näin hänet 16-vuotiaana ja hän näytti minulle sen, mitä voisin elämälläni tehdä. Katson myös paljon brittikomediaa kuten Monty Python ja Blackadder. ja tietysti ensimmäinen kitarani; Ibanez Les Paul -kopio vuodelta 1973. Olen myös brittikomedian ystävä, Blackadderboksin olen katsonut useita kertoja. Burnside, Larry Garner, Louisiana Red, muutamia mainitakseni. Gerry McAvoy ja Brendan O'Neill eli Rory Gallagherin rytmiryh- mä, Walter Trout, R.L. Minä soitan myös samalla tavalla ja juuri se tekee minusta Rory-fanin. No nyt pistit aika pahan... En tiedä, minulla on ollut niin monia hienoja kokemuksia. Kuten muistat, minusta piti tulla historian opettaja ja päädyinkin opettamaan bluesia ja boogieta ympäri maailman... Luulen kirjoittaneeni yli 100 laulua vuosien saatossa. Kenen kanssa haluaisit vielä soittaa. Ei oikeastaan. joten minulle Rory on The Man! Onko sinulla suunnitelmissa levyttää tulevaisuudessa lisää Rory Gallagherin materiaalia, kuten esimerkiksi "Million Miles Away" tai "Follow Me". "Moving To Survive" on yksi minun suosikeistani. Dylanin sanoitus kertoo kaiken sen, minkä olet kokenut ja mistä haluat päästä eroon. Minulla on niin paljon hyviä kappaleita. Kappaleesta on kehittynyt livenä 15 minuutin jami. Onko sinulla muista kiinnostuksen kohteita kuin musiikki. Jos nyt pitäisi valita vain yksi, niin ehkä se on "Blues For J". Molemmat ovat aivan loistavia muusikoita, olen todella mielissäni saadessani soittaa heidän kanssaan. "Blues For J" (levyltä "For The Lost And Found"),... Kuuntelen paljon jazzia, kuten John Coltranea ja Gil Evansia. Niistä tulee meidän kuuloisia kappaleita. Se oli fantastisen kuuloista. Noiden lisäksi minulla on Martineja, Guild, Gretsch, Gibsoneita sekä Fendereitä... Kuka on mielenkiintoisin muusikko, jonka kanssa olet soittanut. He ovat kaikki olleet hienoja muusikoita ja ihmisiä. Nuo keikat olivat uskomattomia ja kaikki erilaisia kohokohtia omalla tavallaan. Tavoitteeni on ainoastaan tulla paremmaksi kitaristiksi... Voisin soittaa bluesia, jazzia tai rockia, mennä vain lavalle ja soittaa sitä miettimättä turhia, toimiiko se tai olisiko minusta muusikon uralle. toinen maailmansota, elokuvat, pääosin ranskalaiset ja saksalaiset elokuvat. (naurua). Minulla olisi heiltä paljon opittavaa tullakseni paremmaksi kitaristiksi. Millaista musiikkia kuuntelet nykyään. He eivät soita koskaan samalla tavalla, heidän kanssaan on mielenkiintoista soittaa. (miettii), olkoon se sitten "Blues For J". Sinun pitäisi päästä näkemään meidän harjoituksiamme, joskus tulemme ihan hulluiksi versioidessamme Chuck Berryä, Led Zeppeliniä, Little Featia tai Albert Kingiä... Komppi ja soinnut ovat tietenkin alkuperäiset, mutta sovituksessa etenemme © Ben Kleyn · 2 - 2012 -8-. He kaikki olivat hyvin nuoria, lahjakkaita ja tyyliltään yksilöllisiä. Oli mielenkiintoista nähdä kappaleen nousevan uusiin ulottuvuuksiin... Tuo on totta, heillä kaikilla oli oma tunnistettava tyylinsä. Heidän kertomansa tarinat ovat totta... Sitten Allman Brothers Band & Family. Siis soittaa vain musiikkia tunteella. Mutta palataanpa takaisin aiheeseen, mikäli joskus levytän lisää Roryn kappaleita, niin niiden täytyy sopia kokonaisuuteen. Se on käsintehty Patrick Koopman Stratocaster, jossa on käännetty kaula. niin täytyy sanoa, että rytmiryhmäni eli Rob (Heijne rummut) ja Tenny (Tahamata basso). Pidin "Shadow Playstä" ja siksi levytin sen. Kaikkein mielenkiintoisin muusikko... Pitäydyitkö noiden cover-versioiden kanssa alkuperäisessä sovituksessa. Van Halenin uusi levy on soinut ahkeraan ja Bo Carter & The Mississippi Sheiks sekä Texas Alexander. Kuuntelen paljon syvän etelän delta bluesia, mutta myös paljon muuta erityylistä musiikkia. Kappale kertoo huumeiden käytöstä. Minä en kiellettyjä lisäaineita käytä, mutta kappaleen riffi on sanoinkuvaamattoman hieno. Entä levyn kaksi muuta coveria "Highway 61 Revisited" ja "30 Days In The Hole". Olin Gov't Mulen kanssa keikalla ja he soittivat siitä varsin alkuvoimaisen version. enemmän tunnepohjalta. "30 Days" on sitten kitaristin kappale, jossa kaikki lähtee siitä riffistä. "Highway 61" on luonnollisesti tribuutti Johnny Winterille. Samasta syystä pidän vanhoista delta blues -soittajista. Versiomme on yhdistelmä kahdesta hyvästä, siitä on tullut parin viimeisen viikon aikana suuri yleisön suosikki keikoilla. Se edustaa Irlantia minulle. Olen aina ollut Humble Pie/Steve Marriot -fani. Nautin saadessani olla lavalla vahvistimien kanssa ja soittaa ilman rajoja sekä antaa musiikin viedä. Voisinko valita kolme levyä. Mikä on omasta katalogistasi mieluisin kappale soittaa. Olet kiertueella paljon. Pyrimme kuitenkin kunnioittamaan alkuperäistä. elän sitä varten. Elämä on mielenkiintoista eikö vain.... Jos sinun pitäisi valita levy mukaasi autiolle saarelle, mikä se olisi. Yksi olisi Rory Gallagherin... © Ben Kleyn nusta on tärkeää, että luot oman bluesisi, kirjoitat omista kokemuksistasi. Koopman on hollantilainen customoija ja hyvä ystäväni. Joe Bonamassa sanoi vuonna 2009 omistavansa 123 kitaraa. Tällä kiertueella soitamme paljon uuden levyn materiaalia, ja niistä on tullut todellisia killereitä lavalla. Kyllä, pidän liveesiintymisestä. Hänen tekemänsä kitara soi kauniisti, se on yksinkertaisesti loistava soitin. Henkilökohtaisesti Rory oli minulle se, josta todella innostuin. Minä vain olen tuollainen. En äänitä covereita tyylillä 'levytetään tänään Roryn kappale...' Ei, laululla täytyy olla syvempi merkitys, sen täytyy sopia sille levylle ja siihen hetkeen. (miettii hetken) "Lookin For A Friend" (levyltä "Twilight Skies Of Life"), "Blues For The Lost And Found" (levyltä "For The Lost and Found") ja "Moving To Survive" (levyltä "Resurrection"). Olen sellainen kitaristi, joka ei pysty kopioimaan toisten tekemisiä
Aloituskappaleena on tuttu ja turvallinen perusrunttaus, jollaisia olemme saaneet kuulla Sasilta useita menneiden vuosien aikana. Olen valmis, voitte tiputtaa minut saarelle huomenna! Kiitokset haastattelusta, toivottavasti vastaukset olivat riittävän täysipainoisia. Julian Sasin liekki ei ole vuosien saatossa himmennyt ja kaikki se intensiivisyys, mikä hänellä on debyyttialbumista lähtien ollut, on yhä tallessa. Kappale on Johnny Winterin ohjelmistosta blokattu, kuten hyvin muistamme, ja hänen versiotaan kunnioitetaan sortumatta kuitenkaan turhaan kopiointiin. Tämä levy osoittaa sen, ettei mikään ole vuosien saatossa muuttunut, paitsi ehkä tuuman verran paremmaksi. Sasin kirjoittamista kappaleista välittyy paitsi soitannollinen, myös sävellyksellinen kunnianhimo. Tämä kappale on todiste juuri siitä. Toivottavasti tapaamme pian ja lopuksi vielä terveisiä suomalaisille faneille sinne lumen ja pakkasen keskelle. usein jopa loistaviakin, niin tällä kertaa on rimaa nostettu reilusti ylöspäin. Fleetwood Mac -tyylinen hidas "How Could I've Been So Blind" on sydäntä särkevän kaunis. Huteja ei ole tähän rehtiin ja reiluun levyyn mahtunut. Herra on palannut uuden ja uljaan levyn myötä todistaen, että hän on edelleen se väsymätön boogiejyrä, sinisten sävelien suurlähettiläs, johon olemme tottuneet. Se on harvinainen taito sinänsä. Julian Sas -albumit: Where Will It End!. Ensimmäinen arvaus meni oikein, mutta toisena olisi Allman Brothersin levy. Mikäli avaus ei jollekin vielä kolahda, niin kakkosraita, tiukkaa wah-wah-kitarointia sisältävä "Mercy", tekee sen. Harvinaisempaa herkkua edustaa slidekitaroitu nimikappale, joka on sen verran kovan luokan rutistus, että se saa metrin pätkän ratakiskoakin taipumaan. Se ei alussa minua miellyttänyt, mutta olen alkanut pitää siitä kerta toisensa jälkeen aina vain enemmän. Lisää slideherkkua tarjoilee Dylanin "Highway 61". Sas pystyy puskemaan jään läpi niin halutessaan. Hän kuitenkin tietää myös, että aina niin ei tarvitse tehdä. Versio on alkuperäistä kunnioittava, ja se esitetään vastaavanlaisella intensiteetillä, energialla ja tunteella läpi kuin Gallagher aikoinaan sen soitti. Helppo juttu, se on varmaan "Live At The Fillmore East"! Kyllä ja kolmas valintani olisi Jimi Hendrixin "Band Of Gypsies". Voisin kehua Sasin versiota vaikka auringonnousuun asti, mutta tyydyn vain sanomaan lyhyesti ja ytimekkäästi, että versio on todella loistava. (Dureco/CoraZong, 1996) A Smile To My Soul (Dureco/CoraZong, 1997) Live (Dureco/CoraZong, 1998) For The Lost And Found (CoraZong, 2000) Spirits On The Rise (CoraZong, 2000) Ragin' River (CoraZong, 2002) DeLIVEred (CoraZong 2-CD, 2002) Light In The Dark (CoraZong, 2003) Twilight Skies Of Life (CoraZong, 2005) Dedicat10n (CoraZong 2-DVD + 2-CD, 2005) Resurrection (Provogue, 2007) Wandering Between Worlds (CoraZong, 2009) Bound To Roll (Cavalier, 2012) Bound To Roll (Cavalier CR 255606) (1) Life On The Line (2) Mercy (3) Bound To Roll (4) How Could I've Been So Blind (5) Shadow Play (6) Swamplands (7) 30 Days In The Hole (8) The Blues Won't Stay (9) Tear It Up (10) Burnin' Bridges (11) Ain't Backing Down (12) Highway 61 (13) Life On The Line (Radio Edit) Edellisestä Julian Sasin studiolevystä on vierähtänyt useita vuosia, ja jotkut ehkä uskoivat hänen iskukykynsä heikentyneen ratkaisevasti, vaan toisin kävi. Vaikka hän on aina tehnyt hyviä levyjä, -9- 1 - 2012 · © Ben Kleyn. Toisena on Johnny Winterin "Saints And Sinners"... Annas kun arvaan, "Irish Tour 74".... Joskus myös jää kannattaa sulattaa. Levyn kolmas lainaraita "30 Days" on varsin yllättävä valinta. Levyn ehdoton timantti on Rory Gallagherin kappale "Shadow Play". Mikä sitten tekee tässä levyssä suurimman vaikutuksen. Tietenkin se, että musiikillista intohimoa ei ole peitetty liiallisella tekniikalla tai kikkailulla. Uskoisin niin... Ilman sen suurempia kommervenkkeja se myös ylitetään mallikkaasti
Ja opin edelleen. Sinulla oli siis pitkä ura takanasi San Franciscossa ja Bay-alueella jo ennen Little Charlie & The Nightcats -yhtyeen aikoja. Seuraava haastattelu on tehty Chicago Blues -festivaalien yhteydessä kesällä 2011, hetkeä ennen artistin esiintymistä Alligatorin 40-vuotisjuhlissa. Se tunne iskee kovaa ja monella tavalla, myös vyön alle. · 2 - 2012 - 10 - © Alligator Records. Muistelen, että edellisen kerran tapasimme Suomessa vuonna 1988, kun ensimmäinen levysi All The Way Crazy oli juuri ilmestynyt. Se oli upea reissu. Rick Estrinin omissa kappaleissa on mukana perinne, loistava soittotekniikka sekä usein huumori. Näin myös Little Charlie & The Nightcats -yhtyeen Johnny Marsin kanssa Lontoossa 100 Clubilla vuonna 1989. Klubeja oli silloin paljon ja alueella oli monia mahtavia muusikoita. Siinä Oxford Streetin klubissa. En olekaan käynyt Suomessa tuon jälkeen, ja olisi mukava päästä sinne uudelleen. On hienoa olla täällä. Mikä sai sinut kiinnostumaan bluesmusiikista. Blueshistorian mestareilta oppinsa saanut Rick on myös itse arvostettu alan taitaja. Alun perin San Francisco Bayn alueelta kotoisin oleva bändi on kiertänyt maailmaa Alligator-yhtiön blues- ja rootshyväntuulenlähettiläinä 80-luvun puolivälistä saakka. Kyllä, opin paljon musiikista ja elämästä. STRIN RICK E ... Johnny asui Englannissa siihen aikaan, enkä ollut tavannut häntä vuosiin. Kyllä, aloitin San Franciscossa ja tapasin silloin Johnny Marsin, joka keikkaili niihin aikoihin kaupungissa. Opit varmaan paljon kokemustesi ansiosta. KARI KEMPAS On hienoa tavata sinut täällä Chicagossa. Olemme vanhoja ystäviä ja tutustuimme aikoinaan Länsirannikolla. Sen alueen musiikilla on rikas historia. Minulla oli tilaisuus jammailla ja esiintyä monien hienojen paikallisten ja vierailevien artistien kanssa. ja kattipesueen uudet yöjuoksut Rick Estrin, laulaja, huuliharpisti ja lauluntekijä on vaikuttanut yli 30 vuotta yhtyeessä Little Charlie & The Nightcats, joka esiintyy nykyään nimellä Rick Estrin & The Nightcats. Tunne siitä, että se on aitoa ja todellista
Kitaristi Milton Hopkins ja monet muut soittivat siellä. Olin silloin vain 1718-vuotias. Jos olisin pidempään kotona, tulisin hulluksi. Percy Mayfield on ehkä suosikkini. Travis Phillips oli loistava kitaristi. toim. Silloin en välittänyt, eikä kukaan häirinnyt minua. Hänellä oli tapana kuunnella tarkkaan ihmisiä ja yhtäkkiä hän saattoi sanoa, että tuossa on kappaleen aihe. En olisi silloin uskonut, että teemme joskus levyn. Hänen kanssaan oli erilaista. J. Tiedät paljon bluesista, huuliharpun soitosta ja Chicagosta. Kun kuulet Muddy Watersia, Jimmy Reediä, tiedät heti kenestä on kyse. Olen jo tottunut siihen. Hän rohkaisi minua myös osaltaan kun olin vähän vanhempi, kolmikymppinen ja soitin jo Little Charlien bändissä. Fillmore Slim kuului myös ystäviisi. Samana vuonna tein San Franciscossa J.J. Myöhemmin vanhempana ymmärsin, että hän tiesi mistä hän puhui. Koska uskoin kappaleen sopivan Troycelle, näytin sen myös Percylle ja lauloin sen "a capellana". (Filmore Slimistä on tulossa elokuva "Legend Of Fillmore Slim", pääosassa Snoopy Dog. Tällaisia asioita opin häneltä kappaleiden tekemisestä esimerkin kautta. Hän opetti minulle, miten olla esiintyvä artisti, viihdyttäjä. Mutta minulla ei ollut valmista suunnitelmaa siitä, mitä puhuisin, koska en ole opettaja. Oletko ollut mukana huuliharpistina muiden kuin jo mainitsemiesi muusikoiden levytyssessioissa. En oikeastaan. Mutta tein kappaleita ja sitten menin katsomaan juuri albumin julkaisseiden Troyce Keyn ja J. Hän oli minulle kuin isä. Olen tehnyt levyjä ja keikkakiertueita nyt jo 25 vuoden ajan. Miten idea siitä syntyi. Saan inspiraationi vanhoista levyistä. Pitää tehdä erilaisia kappaleita, jotta homma pysyy mielenkiintoisena. Kyllä, soitin huuliharppua sessioissa ja kirjoitin levylle kansitekstin. Teimme paljon keikkoja ja kiertueita yhdessä. Onko sinulla jotain suosikkikappaleita esimerkiksi 50-luvulta. toim. Ketkä ovat suosikkejasi kappaleiden tekijöinä kautta aikojen. Hän oli toinen "isähahmoni". Kyllä, jotkut sanovat, että klubit olivat silloin pahoja paikkoja, mutta luulenpa, että ne ovat nykyään huumeiden ja jengien vuoksi vaarallisempia. Olet tehnyt myös opetus-dvd:n Rick Estrin Reveals Secrets, Subtleties & Tricks Of The Blues Harmonica. Yritän kuulostaa omalta itseltäni, en keneltäkään muulta niin, että kun kuuntelet minua kerran, tunnistat minut seuraavallakin kerralla. Nyt pärjään hyvin uusien kaverien kanssa ja kitaristi Kid Anderson on loistava. Kävin juuri äsken juttelemassa Jimmy Reedin perheen kanssa Jimmy Reed's Societyn festivaalikojulla. Menin juttelemaan Troycen kanssa, koska minulla oli kappale, jonka ajattelin hänen haluavan levyttää. Voi olla, että teemme vielä joskus live-dvd:n sitä pitää ainakin vähän miettiä. Fillmore Slimiin törmäsin myös jo hyvin varhain. Olin mukana Fillmore Slimin äänitteillä, koska hän on minulle kuin isä ja auttoi minua ja olin muutama vuosi sitten mukana muutamalla kappaleella Kid Ramosin levyllä. Soitit ja ystävystyit myös Rodger Collinsin kanssa Länsirannikolla. Percy alkoi laulaa mukana kertosäkeessä, nauroi sitten ja sanoi, että kappale on hyvä. Soitit ja jammasit South ja West Siden klubeissa varhaisina Chicagon-vuosinasi, eikö niin. Olen edelleen koukussa vanhaan materiaaliin ja tyyleihin, vaikka varmaan nykyäänkin julkaistaan paljon hyvää musiikkia. Little Charlie Batyn jäätyä eläkkeelle kitaristiksi tuli Kid Anderson ja teitte pari vuotta sitten levyn Twisted nimellä Rick Estrin & The Nightcats. Sinulla on ollut oma tyylisi siitä asti kun ryhdyit levyttämään. Olit mukana Fillmore Slimin levyllä muutama vuosi sitten, eikö niin. On paljon loistavia biisintekijöitä, jotka ovat tehneet upeita kappaleita. Sittemmin olet levyttänyt Alligatorille ja kiertänyt ympäri maailmaa keikkailemassa Little Charlie & The Nightcatsin kanssa. Minulle on kunnia, että Bruce Iglauer pyysi meidät soittamaan tänne Chicagon Blues -festi- vaalille Alligatorin 40-vuotisjuhlaan. Kierrätte edelleen ympäri maailmaa, eikö niin. Opin musiikkibisneksestä paljon kuuntelemalla erityisesti Ray Shanklinia ja Cliff Goldsmithiä. Kävin kaikkialla West ja South Sidessa, enkä ollut uhka kenellekään. Kyllä, Rodger oli hieno mies. Sen jälkeen hän oli minulle aina ystävällinen ja rohkaisi minua. Teit Little Charlien kanssa töitä vuosikymmenien ajan. Asuit myös Chicagossa 1960-luvun loppupuolella. Hän ei tarinoinut musiikista vaan elämästä yleensä. Tulin Chicagoon suurin piirtein vuonna 1969 ja soitin monien, esimerkiksi Eddie Taylorin kanssa. huom.) Se oli hyvä aloitus! Se oli upeaa. Kyllä, se oli Rodger Collinsilta saamani rohkaisun ansiota. Hänellä ei ollut minun auttamiseen mitään erityistä syytä, minusta ei ollut hänelle mitään "hyötyä" hän vain halusi olla minulle ystävällinen. Se oli Johnny Littlejohnin ansiota. Miten päädyitte yhdessä studioon. Enimmäkseen olen kuitenkin tehnyt omia juttujani. Olin silloin parikymppinen ja hän kertoi minulle monta hauskaa tarinaa. Hän on mukana muutamalla Clifton Chenierin levyllä, mutta vain harvat tietävät hänet. Malonen keikkaa Eli's Mile High Clubille. Ja Johnny Littlejohnin, Johnny Youngin sekä vähän myös Muddy Watersin kanssa. Hän oli mahtava tyyppi ja aikamoinen persoona. Dvd:lle minulle ei ollut valmiina kuin nimi ja ajatus siitä, että mukana olisi jos mahdollista kauniita naisia. Hänellä oli tapana kirjoittaa asioita muistiin ja sitten hän perfektionistina hioi tekstiä täydellisyyteen asti. Hän oli aikoinaan todellinen lahjakkuus. Kyllä, yli 30 vuotta. Kappaleissasi on mukana huumoria. Ihmiset tuntuvat pitävän dvd:stä. Kävin klubeissa yleensä yksin, koska tunsin oloni silloin turvallisemmaksi ja tunsin paremmin olevani osa tapahtumia. Kyllä. Tapasin Fillmore Slimin samoihin aikoihin ja soitin bändissä Fillmoren ja Travis Phillipsin kanssa. Jotkut jutut jäivät mieleeni ja myöhemmin kirjoitin niistä kappaleen. Hän oli aikoinaan kuuluisa parittaja, varmaan Amerikan maineikkain. Malonen kanssa Galaxy-merkille singlen, jolla on kappale Danger Zone. Johnny oli hieno, vahva tyyppi ja sain häneltä sisäpiirin neuvoja. Travis teki 1970-luvulla alkuperäisen version kappaleesta Eyes Like A Cat, jonka levytimme myöhemmin. Olet tehnyt kappaleen toisesta Johnnystä, kitaristi Johnny Twististä (kappale Cool Johnny Twist levyllä "Nine Lives"). Kyllä vaan, teemme Euroopassa kiertueen Chicago Blues -festivaalin jälkeen ja myöhemmin tänä vuonna (2011) Brasiliassa. En tiedä, onko muita koskaan julkaistu. huom.) Ryhdyit tekemään omia sanoituksia ja kappaleita jo varhaisessa vaiheessa. Hän otti minut mukaansa Galaxy-yhtiöön, jossa vaikutti Ray Shanklin, merkittävä tuottaja ja sovittaja, ja sain kuunnella siellä muusikoiden jutustelua. Tein kaksi singleä samana vuonna kun tulin kaupunkiin, mutta en muista niiden nimiä. Teimme kauan sitten live-levyn Alligatorille. - 11 - 2 - 2012 ·. Jos on oma itsensä, ei voi epäonnistua. Tällä hetkellä ei tapahdu paljoakaan sellaista mikä kiinnostaisi minua. Keikan jälkeen minulla oli tapana lähteä hänen Cadillacinsa kyytiin, kun hän lähti katsastamaan naisiaan. Istuin sitten vain miettimään asioita ja sen jälkeen se syntyi helposti. Olin mukana kahdella tai kolmella kappaleella, mutta en ole kuullut niistä kuin yhden. Alligator on ollut meille hyvä levy-yhtiö ja se on auttanut meitä paljon. Se on siis sinun henkilökohtainen käsityksesi huuliharpun soitosta ja siitä mitä olet urasi aikana oppinut. Vähintään kerran vuodessa. Kun olemme kiertueella, pysähdymme aina soittamaan Buddy Guy's Legends -klubilla. Minulla on yhä vinyylikokoelmani, mutta myös paljon cdlevyjä, joita on helpompi käsitellä. Kuinka usein käyt Chicagossa. Soitin Eddien Taylorin, basisti Big Mojo Elemin, pianisti Detroit Juniorin ja rumpali Sam Layn kanssa ja bändissä oli mukana myös kitaristi Johnny Twist. Silloin ei mustien alueella nähty kovinkaan usein valkoisia naamoja. Hänellä oli tapana käydä hakemassa minut mukaansa kotoani, antaa minulle levyjä kuunneltavaksi ja sain istua kuuntelemassa kavereita, jotka olivat isoja nimiä Oaklandin musiikkikuvioissa noihin aikoihin. Ei, se oli studiobändi ja Johnny soitti siinä. Hän opetti minulle, miten tehdään kappaleita, muokataan niitä ja miten niitä julkaistaan eli myös alan bisnespuolta laajemminkin. Bluesmusiikkia tehneistä pidän Percy Mayfieldistä, Baby Boy Warrenista, Rice Milleristä eli Sonny Boy Williamsonista, Willie Dixonista tietysti sekä Fats Washingtonista, joka teki kappaleita sellaisille muusikoille kuin Lowell Fulson. Pitivät kai hulluna. Hän oli myös mukana levyllä. Olen tehnyt aika hyvin kiertueita ja kirjoitan myös uutta musiikkia seuraavaa cd:tä varten. Tein dvd:n ja sivuprojektina myös cd:n On The Harp Side, jolla on pääasiassa vanhoja blueskappaleita. (Ricky Allenin ainoa singlejulkaisu Offe Reesen omistamalla One Way -levymerkillä, Talk'en About You Baby / No Better Time Than Now, ilmestyi vuoden 1973 tietämillä. Jos Rodger Collins edusti kaikkea hyvää, niin Fillmore Slim näytti minulle nurjan puolen. Percy Mayfield oli myös klubilla, sillä hänkin soitti siellä. Taisit levyttääkin silloin Chicagossa. Yhden tein Ricky Allenin kanssa pienelle levy-yhtiölle One Way Recordsille. Kun Little Charlie kertoi, että hän aikoo lopettaa keikkailun ajattelin, että minun pitää keksiä jotain omissa nimissäni muuten monet luulisivat minunkin lopettaneen. Tapasin paljon mahtavia ihmisiä. Oliko levyllä soittava bändi Johnnyn. Millaista oli soittaa Ricky Allenin kanssa. Se oli pitkä aika. Mikä tarina sen taustalla on
Steve Guyger on käynyt Suomessa esiintymässä monet kerrat. Näin hänet viimeksi kuukausi sitten. Hän on loistava huuliharpisti. Sinä osaat myös hyvin Cottonin syvän vibraattotyylin. Steve teki Suomessa myös levyn. Onko sinulla uuden cd:n lisäksi muuta suunnitteilla. On paljon taitavia soittajia, mutta se olennainen tulee ihmisen sisältä. Joillakin niistä nykyisin soittavista huuliharpisteista, joita kuuntelen mielelläni, on tyylissään jotain samaa kuin edellä mainituilla. James Cotton on yksi vielä elossa olevista legendoista. Tutustuin Cottoniin jo varhaisessa vaiheessa uraani. Deak Harpin soitossa on jotain samanlaista kuin Cottonin tyylissä. Olen varastanut häneltä paljon. Minulla on yhä vanhat suosikkini, joista olen pitänyt koko elämäni ajan: Little Walter, Sonny Boy I ja II, Jimmy Reed ja Big Walter Horton. Voin kyllä arvostaa muunkinlaista soittoa, jossa voi olla enemmän nuotteja, ja uusia, erilaisia, jopa hulluja lähestymistapoja. Olen vain suunnitellut pysyväni mukana kuvioissa ja jatkaa soittamista, ei sen kummempaa. Eddie Clearwater, Lonnie Brooks ja Rick Estrin Chicagossa kesällä 2011 © Kari Kempas · 2 - 2012 - 12 -. Hän kertoi minulle Suomen-keikoistaan ja erinomaisesta muusikosta Tomi Leinosta. Jos menisin nyt klubille, haluaisin kuulla ja nähdä Steve Guygerin, Paul Oscherin ja Chicagossa asuvan Dave Waldmanin. Kyllä, niin osaan. Hän osaa soittaa eri tyyleillä. Saat tästä varmaan käsityksen siitä, millaisesta tyylistä pidän: sellaisesta, joka kuulostaa minusta bluesilta. Little Charlie & The Nightcats -albumit: All The Way Crazy (Alligator, 1987) Disturbing The Peace (Alligator, 1988) The Big Break (Alligator, 1989) Captured Live (Alligator, 1991) Night Vision (Alligator, 1993) Straight Up! (Alligator, 1995) Deluxe Edition (Alligator, 1997, kokoelma) Shadow Of The Blues (Alligator, 1998) That's Big! (Alligator, 2002) Nine Lives (Alligator, 2005) Rick Estrin & The Nightcats -albumit: Twisted (Alligator, 2009) Rick Estrin -dvd:t: Reveals! Secrets, Subtleties & Tricks Of The Blues Harmonica (Coastin' Hank, 2009) Rick Estrin & The Nightcats © Alligator Records Onko sinulla joku erityinen suosikki nykyisten huuliharpistien joukossa. Harva soittaa hänen tyylillään
Jokainen meistä tulee eri suunnasta ja tuomme erilaisen sekä raikkaan tuulahduksen roots-musiikkiin. sä. Kasvoin tuon prosessin aikana ihmisenä paljon. Roots-genressä on nykyään paljon kaltaisiasi lahjakkaita nuoria kitaristeja, kuten Oli Brown ja Stefan Schill. Musiikki on siis pelastanut sinut urheilulta. Vanhempani kuuntelivat musiikkia hyvin laajalla skaalalla. BN 243) on saanut vihdoin odotettua jatkoa "Burning Bridges" -levyn myötä. Olen siis altistunut musiikille hyvin nuorena. Minulla on laaja valikoima vaikutteita, jotka eivät kaikki ole kitaristeja. Mitch ei idoliaan ole koskaan tavannut, koska hän syntyi Vaughanin kuoleman jälkeen, mutta on silti pystynyt omaksumaan esikuvansa soiton varsin mallikkaasti. RIKU METELINEN "Levyn musiikin kirjoittamiseen kului yli vuosi. Kingin, Albert Collinsin, Robert Crayn ja Walter Troutin levyjen välityksellä. Onko sinulla esikuvia. Muita minuun vaikuttaneita muusikkoja ovat James Brown, Stevie Wonder, Michael Jackson, Prince, Funkadelic, Police, Jeff Buckley, Pink Floyd, Yes... Uusi levyni on nimeltään "Burning Bridges". Laddie on saanut Troutilta myös paljon soitannollisia vaikutteita, jotka kuuluvat nykyään hänen omassa tuotannossaan. Minulla oli enemmän sanottavaa tämän albumin kanssa. Pukeuduin kuin cowboy ja minulla oli asuun sopiva akustinen kitara. He edustavat sitä, mitä nuoremman polven juurimuusikot ovat tänä päivänä. Alussa kuuntelin kantria, hiukan vanhempana kiinnostuin urheilusta ja siitä tuli intohimoni. Toivottavasti lopulta löydän oman soundimaailmani. Kuinka tulit kiinnostuneeksi musiikista. Sieltä rakkaus ja pienoinen pakkomielle kitaransoittoon sekä bluesiin tuli, John Lee Hookerin, B.B. 13-vuotiaana tiesin, että haluan olla muusikko. Elämäntapoihini ja asenteisiini tuli muutoksia. Mitä mieltä olet heistä. Kuten mainitsin, hän soitti kotona paljon kitaraa ja soitti myös bändeis- Olet juuri julkaissut toisen albumisi, kertoisitko siitä hiukan. Pikkuhiljaa musiikki alkoi hiipiä takaisin, näyttelin paljon ja tein muutenkin hommia teatterissa. Merkittävimmät kitaristit ovat Jimi Hendrix, Stevie Ray Vaughan, Eric Johnson, Robben Ford, Eric Gales, John Mayer, Walter Trout, Derek Trucks, Brad Paisley sekä Guthrie Govan. Olet siis saanut vaikutteita aika laajalla skaalalla. Kasvoin tuon prosessin aikana ihmisenä paljon. Elämäntapoihini ja asenteisiini tuli muutoksia." Mitch Laddie on kiertänyt mm. Se tuli vaiheittain. Albumilla on tavallaan kaksi puolta: yksi, jossa käytin sallittuja ja kiellettyjä lisäaineita, olin hyvin down and out enkä lainkaan motivoitunut sekä toinen, jossa olin taas täysissä sielun ja ruumin voimissa, löysin rakkauden ja ymmärsin, että lopulta jokainen voi luoda oman onnellisuutensa. Ne kiinnostivat minua suuresti. listaa voisi jatkaa loputtomiin. - 13 - 2 - 2012 · © Mitch Laddie / Mystic Records. Kuinka sitten löysit bluesin. Lapsena minulla oli tapana vierailla useasti isovanhempieni luona, koska vanhempani olivat paljon töissä. MITCH LADDIE Henkistä kypsymistä levynteon sivutuotteena B ritannian koillisosasta kotoisin oleva Mitch Laddie sai nuorena kitarakärpäsen pureman monien muiden tapaan Stevie Ray Vaughanin musiikista. Levyn musiikin kirjoittamiseen kului yli vuosi. Kun verrataan uutukaista debyyttialbumiisi, teitkö jotain toisella tavalla. Luulen, että tällä uudella levyllä on paljon musiikillista kehittyneisyyttä. Olen siirtymässä yksinomaan bluesin soittamisesta vaiheeseen, jossa kaikki vaikutteeni sekoittuvat. Tällä uutuudella on paljon eroavaisuuksia tyylilajeissa, mutta tarkoitukseni oli pitää tietty tunnelma läpi koko levyn. Isäni soitti kitaraa, joten meillä oli kitaroita kotona. Näin voidaan sanoa. Löysin sen isäni kautta. Mitch Laddien erinomainen debyyttialbumi "This Time Around" (ks. Isoisäni kuunteli kantria ja sitä kautta minäkin innostuin siitä. Halusitko aina olla muusikko. Sekä Oli että Stefan ovat kumpikin loistavia muusikoita. Walter Troutin kanssa, joka on puolestaan nimennyt nuorukaisen parhaaksi nykypolven kitaristiksi. Molemmat ovat tuoneet mukaan jotain uutta, mutta kuitenkin toisistaan erilaista. Lisäksi hän kuunteli bluesia
Ensinnäkin krediittien osalta, koska niissä on käytetty tyyliltään lukukelvotonta fonttia ja toiseksi sanoituksissa teksti on aivan liian pientä. OMAA BN-TUOTANTOA! 1. Eric Gales ja Eric Johnson. BN 228) - 15 e 7. Kertoisitko hiukan soittovehkeistäsi. Kappale löytyy molemmilta levyiltäni, tämä uusi "revisited"-sovitus pohjautuu keikoilla soittamaani versioon. Walter on inspiroinut minua niin musiikillisesti kuin myös henkilönä. & Lihan Tie - Turpa Kii Ja Tanssi! (ks. Hojas Blues Band - Live At Myllyblues (ks. (6) Changing Tides & Burning Bridges (7) Gone (8) Gettin' It Right (9) Inner City Blues (10) Give You The World (11) Mr Johnson Revisited "Burning Bridges" on suoraa jatkoa siitä, mihin "This Time Around" meidät jätti. Kitarasooloon Laddie on saanut todellista intensiivisyyttä ja voimaa. Jos ajatellaan omaa musiikkiasi, mikä on mieluisin kappale soittaa. Uusioversio Mr Johnsonista on hitaampi ja tunnelmallisempi kuin debyyttialbumilla. Jos ja kun alun raskaasta juoksuhiekasta on selvitty, niin sää alkaa kirkastua ja keidaskin sieltä saattaa löytyä. Kappale on kasvanut ja kehittynyt alkuajoista sellaiseksi kuin se nykyisellään on. Pidän tästä uudesta versiosta paljon. Walter on hieno muusikko. Jos kysytte, kumpi ompi parempi niin sitä en pysty sanomaan. Heitetäänkö kolikkoa asiasta. BN 242) - 15 e 8. Haluan kirjoittaa musiikkia, johon kuulijat voivat samaistua. Kuka on mielenkiintoisin muusikko, jonka kanssa olet soittanut. Pyyhkeitä täytyy antaa tälläkin kertaa kansilehden ulkoasusta. Ei "Burning Bridges" huono ole, se vain on toisenlainen. BN 221) - 10 e 5. Maisteri T. Keikoilla se saa yleisön mukaan, jokaikisen. Kauniin melodian omaava Would You. Blues News Is Coming (ks. Gyan Dookie & Telecaster Combo 20 Years After (ks. Give You The World on levyn tunnepurkaus, joka versioidaan ilman turhia krumeluureja. Pidin "This Time Around" -levystä enemmän kuin tästä. Käytän pääasiassa Fender-kitaroita ja Marshallvahvistimia. BN 211) - 15 e 4. Voisin jammailla heidän kanssaan loputtomasti. Ehkä ulkopuolisen tuottajan käyttäminen olisi tuonut sen toivotun lopputuloksen, mene ja tiedä. Onko sinulla suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko olemassa ehdottomasti joku, jonka kanssa haluaisit soittaa. Hhhmm... Loppupäästä löytyvätkin sitten levyn todelliset helmet. Levyn toteutus on edeltäjäänsä aavistuksen rosoisempi ja voimakkaampi. "Mr. More Living Finnish Blues (ks. Tällä hetkellä valintani olisi Jimi Hendrixin "Electric Ladyland". Burning Bridges (Mystic MYSCD206) (1) Time Is Running Away (2) Paper In Your Pocket (3) Take A Bite (4) Would You. Tällä hetkellä mieluisin on Gotye, mutta kuuntelen myös muitakin bändejä, kuten Mutemath ja The Black Keys. Voit myös tilata tuotteita suoraan verkkokaupastamme: bluesnews.mycashflow.fi · 2 - 2012 - 14 -. BN 183) - 10 e 3. Johnson", siitä on tullut suosikkini. Aion kiertää maailmaa, tavata mahdollisimman monia ihmisiä ja soittaa musiikkiani heille. Kirjoitin sen kunnianosoituksena Eric Johnsonille ollessani 16-vuotias. Blues Line Finland (ks. Tarjolla on jälleen kitaravetoista, raskaamman puoleista bluesrockia. Minulla on muitakin kitaroita sekä vahvistimia, mutta tuo kaksikko on luottoparini. (5) What Are You Living For. Täytyy sanoa, että Walter Trout. BN 252) - 15 e 9. säväyttää ja akustinen, utuisesti versioitu Changing Tides & Burning Bridges pehmentää hiukan muuten niin raskasta kokonaisuutta. Yhtenäisyyksiä Walter Troutin lisäksi on nuoremman polven Oli Browniin sekä Mike Zitoon. Jos sinun pitäisi valita levy mukaasi autiolle saarelle, mikä se olisi. Pidän kovasti debyyttialbumisi kappaleesta "Rock Me", jossa esiinnytte yhdessä. Hänen suhtautumisensa elämään on auttanut minua suuresti. Olen edelleen kova jalkapallofani, joten katson sitä paljon. Pääasiallinen soittimeni on Eric Johnson Stratocaster ja vahvistimeni on Marshall JVM. Gary Primich & Friends - Gary, Indiana (ks. BN 226) - 10 e 6. Vinyylilevyjen keräily on suurin harrastukseni, vaikkakaan se nyt ei ole niin kauhean kaukana musiikin tekemisestä. BN 252) - 15 e Tarkemmat toimintaohjeet osoitteesta www.bluesnews.fi tai sähköpostitse (aarno.alen@saunalahti.fi). Eddie Boyd - Mello Hello (ks. Blues Power (ks. BN 135) - 5 e 2. Suurimuotoista kitaroiden ilotulitusta Joe Bonamassan tyyliin ei ole tarjolla, eikä myöskään syvän sinisiä sävyjä Josh Smithin tapaan. Vaikka kyseessä on instrumentaali, rakastan sitä. Kuunteletko lainkaan musiikkia nykyään. Onko sinulla muita mielenkiinnon kohteita musiikin lisäksi. Maestron itsensä tuottama levy on tuuman verran kaupallisempi kuin edeltäjänsä, ja tulee vetoamaan kenties laajempaan yleisöön
Toinen suomalaisittain ajateltuna erikoinen tapahtuma sattui, kun olin matkaamassa kävellen tien vartta pitkin jostain pisteestä A pisteeseen B. Mitään varmoja tilastoja tuosta ei kuitenkaan ole, koska liikenteen valvonta on vähäistä. Blueshan on alunperin syntynyt ahdistuksesta. Poliisi valvoo kansalaisten ajotottumuksia afrikkalaiseen tapaan hölläkätisesti, ja monissa Afrikan valtioissa tuo valvova elin on myös lahjottavissa. Bilettämään tottuneeseen suomalaiseen nousuhumalaiseen klubiyleisöön blues- ja rock-musiikki uppoaa kuin häkä. Yllättäen poliisi pysäytti meidät. Suurin huoli konstaapelilla olikin yllättäen minusta. Sekasortoa muistuttavassa liikenteessä on kuitenkin omat sääntönsä, jotka eivät kylläkään heti kättelyssä satunnaiselle matkailijalle avaudu. Vaalean ihonvärini vuoksi hän komensi minut auton koppiin istumaan, etten vain polttaisi itseäni paahtavassa auringon paisteessa. Ehkä namibialaisen juomakulttuurin taustalta löytyy arjen ahdistavuus, mutta blues ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta tunnu paikallisia kiinnostavan. Auton lavalle pakattiin niin soittovehkeet kuin soittajatkin. Siemen on kuitenkin kylvetty, ehkä jonain päivänä bluespohjainenkin musiikki soi Namibiassa. - 15 - 1- Elävää bluesia namibialaisittain © Jukka Siimes © Mika Huupponen. Länsimaisittain ajateltuna afrikkalaisten autoilijoiden käyttäytyminen on lähinnä kaoottista. JS: Kyllä alkoholin käyttö on yleistä Namibiassakin. Jonkin aikaa matkaa tehtyämme automme takapyörä juuttui yllättäen upottavaan saveen. TT: Keniassa alkoholin ja huumeiden käyttö on varsin yleistä. Kaikki lavalla matkustaneet komennettiin työntämään autoa. Kuljettajalle olisi suuri häpeä, mikäli valkoihoinen nähtäisiin työntämässä hänen autoaan. Eräänä helteisen kuumana päivänä olimme jälleen tuolla koostumuksella matkalla esiintymään erääseen paikalliseen tapahtumaan. Musiikin tavoin huomattavaa vaihtelevuutta löytyy esimerkiksi maanosan liikennekulttuurin puolelta. Ohi ajanut Hilux-kuski tiedusteli matkani määränpäätä. Arvion mukaan yli puolet Nairobissa iltakymmeneltä autoilevista on päihteiden vaikutuksen alaisena. Afrikkalaiseen elämäntyyliin työtehtäviensä ohessa pidemmällä aikavälillä tutustunut Jukka Siimes (JS) jatkaa kokemustensa muistelua. Muita bändin jäseniä kehotettiin vahinkojen välttämiseksi nostamaan ruumiinjäsenensä lavan sisäpuolelle. Ajattelin suomalaiseen tapaan nyt tulevan putkaa, linnaa ja vankeutta tai ainakin reippaat sakot. TT TARKIAINEN JS: Teimme namibialaisen bändimme kanssa keikkamatkat etupäässä avolavamallisella Toyota Hiluxilla. Soittovehkeiden kanssa lavalla matkaavat bändimme jäsenet minä mukaan lukien roikottivat käsiään ja jalkojaan lavan ulkopuolella tilan ahtauden vuoksi. Kun se sattui olemaan hänen matkansa varrella, pyysi mies minua hyppäämään kyytiin. Alkuun suomalaispoikaa hieman hirvitti paikallisten tapa useammankin oluen nauttimisen jälkeen hypätä auton rattiin. Tuossa joukossa oli miesten lisäksi naisia, lapsia sekä eräs huomattavan iäkäs nainen. Tarjouduin itsekin työntöavuksi, mutta autoa ajanut mies kielsi minua ehdottomasti niin tekemästä. BLUESIN JUURILLA AFRIKASSA, osa 2 K ulttuurien väliset erot länsimaisten hyvinvointivaltioiden ja Afrikan maiden välillä ovat toisaalta pieniä, toisaalta suuria. Pääsääntöisesti tuo taustamusiikki on reggaepohjaista. Kaikkeen kuitenkin tottuu, maassa maan tavalla. Namibiassa mennään pubiin ja turistaan kanssaihmisten kanssa arkipäiväisistä asioista musiikin soidessa taustalla. Tarjouduin matkustamaan auton lavalla muiden matkalaisten joukossa, mutta minulle ilmoitettiin ratin takaa länsimaalaisen paikan olevan auton hytissä. Artikkelisarjan ensimmäinen osa on luettavissa Blues Newsin numerosta 3/2011
Niistä on koostettu DVD "African Guitar, audio visual field recordings 19661993" (Vestapol 13017), johon bluesin juuria etsivän kannattaa ehdottomasti tutustua. Gerhard Kubik Wienin yliopistossa kulttuuriantropologian professorina toiminut itävaltalainen Gerhard Kubik (s. Gerhard oli viehtynyt amerikkalaiseen jazziin jo 11-vuotiaana. Bluesiin tutustuminen Charlie Pattonin ja kumppaneiden myötä toi soitinvalikoimaan lisäksi kitaran. Gerhard Kubikin ajatuksiin afrikkalaisesta musiikista ja sen vaikutuksesta länsimaiseen musiikkiin voi tutustua kirjoittamansa teoksen "Africa And The Blues"(University Press Of Mississippi) kautta. Toumani Diabaté (12) Diarabi Boubacar Traoré & Ali Farka Touré CD 2: North African, Ethiopian & Touareg Blues: (1) Bemin Sebeb Letlash Mahmoud Ahmed (2) Tènèsh Kèlbè Lay Mulugèn Mèllèssè (3) Gubèlyé (My Gubel) Mulatu Astatqè (4) Selè Gènna Alèmu Aga (5) Sema Tlahoun Gèssèssè (6) Teredtchewalehu Alemayehu Eshete (7) Shegye Shegitu (Blue Nile Mix) Dub Colossus (8) Nnew Malouma (9) Hakmet Lakdar Hasna El Becharia (10) Tenere Wer Tat Zinchegh Terakaft (11) Aicha Tamikrest (12) Tassilé Touareg De Fewet CD 3: West Africa, Central Africa & The Island Nations: (1) Fulani Coochie Man Justin Adams & Juldeh · 2 - 2012 - 16 -. Mosambikin pohjoisosista on lähtöisin satoja vuosia vanha blues-skaaloja myötäilevä viulunsoittoperinne. Ali Farka Touré (2) Kora Cheril Mbaw (3) Fatma Habib Koité (4) Souba Rokia Traoré (5) Mandé Djeliou Djelimady Tounkara (6) Mouso Teke Soma Ye Boubacar Traoré (7) Baro Tama feat. Lauloimme vahvasti mollisävyisen kappaleen hartaan voimallisesti tulkiten. JS: Ei oikeastaan. Kubik on ansiokkaasti onnistunut taltioimaan kuvallisia kenttä-äänityksiä matkoillaan. Hetken aikaa pohdittuamme päädyimme kansansävelmään "Tein Minä Pillin Pajupuusta". Vastasimme esittäneemme jo sen. Tutkimuksissaan Kubik on päätynyt siihen, että afro-amerikkalaisen bluesin juuret löytyvät ennen Beginner's Guide To African Blues (Nascente NSBOX 078) -10 CD 1: Senegalese & Malian Blues: (1) Bérébéré Idrissa Soumaoro feat. Tähän törmäsimme erään toisen suomalaisen kaverin kanssa paikallisessa juhlatilaisuudessa. Havaijilaisesta musiikista tuli suosittua 1940-luvulla eteläisessä Afrikassa, jossa siitä käytettiin nimitystä hauyani. Toisaalta taas reggae kelpaa ainakin radiokanavien soittolistoille löysempitempoisenakin. Tutkimustaan hän teki haastatellen kansanmuusikoita ja tavallisia kansalaisia. Tiesimme jollain lailla tuntemamme nuoren parin viettävän häitään tuona iltana. Viimeisissä orjalaivoissa Yhdysvaltojen eteläisiin osavaltioihin tuodut ihmiset olivat juuri tuolta alueelta. Ehkä bluesinkin suhteen ennakkoluulojen muuria on saatu murrettua, ja jonain päivänä saamme vielä nauttia namibialaisesta mollisävyisestä, kahdentoista tahdin kiertoon perustuvasta afro-amerikkalaissävytteisestä sävelmästä. kaikkea nykyisen Angolan ja Mosambikin alueelta. Nuo tarpeet täyttävä musa oli liian nopeatahtista boogiepohjaisen bluesin soittoon. Yhteisen puhutun kielen puuttumisen vuoksi afrikkalaisiin soittajiin tutustuminen kävi vaivattomimmin musiikin avulla. JS: Namibiassa musiikin mollisävyisyys ymmärretään helposti väärin. Tuo reissu kesti kokonaisuudessaan vuoden. Ensimmäisen matkansa hän teki opiskeluaikanaan liftaamalla halki eteläisen Euroopan ja Lähi-Idän arabivaltioiden päätyen lopulta Ugandaan. Paneutuessaan mouth-bowta soittaneen Eli Owenin soittotyyliin nuotti nuotilta Gerhard havaitsi vahvoja yhtäläisyyksiä angolalaiseen kansanmusiikkiin. TT: Afrikan pohjoisosistahan löytyy bluesvaikutteisen musiikin tekijöitä. Oliko paikallisessa musiikissa puolivuotisen oleskelusi aikana havaittavissa merkkiäkään sinisistä sävyistä. Täytyy kuitenkin mennä reilusti päiväntasaajan pohjoispuolelle ennen kuin mollisävyistä musiikkia enemmälti löytyy. Slidekitaran soittotekniikan juuret löytyvät Afrikan keski-läntisiltä alueilta. Eräs paikallinen pikkutyttö tuli luoksemme pyytäen meitä esittämään jonkin suomalaisen laulun. Esityksen päätyttyä salissa oli aivan hiiren hiljaista, kukaan ei liikahtanutkaan. 10.12.1934) on tehnyt elämäntyönsä afrikkalaisen ja etelä-amerikkalaisen etenkin brasilialaisen kansanmusiikin parissa. Teini-ikäisenä hän opiskeli musiikin perusteita sekä klarinetin ja saksofonin soittoa. Kubik vieraili Afrikassa vuosittain kahdenkymmenenviiden vuoden ajan vuosina 19592003. Illan kuluessa juhlaväelle tuli selväksi, että tulimme Suomesta. Havaijilla tästä kehkeytyi oma, saarelle tunnusomainen musiikkityylinsä pääsoittimena paikallinen kitaran sukuinen soitin, jota soitetaan slidetekniikalla. Kaksitoistatahtinen blues ei duurissa ja kovalla tempollakaan soitettuna riittänyt täyttämään namibialaisten toivetta musiikin tanssittavuudesta. Kaikki on suhteellista. Vietimme tuon mainitsemani kaverin kanssa yhteistä lauantai-iltaa turisten ja olutta naukkaillen. Hiljaisuuden muuttuessa jo lähes piinaavaksi tuli laulua pyytänyt pikkutyttö luoksemme tiedustellen koska aloittaisimme laulun. Soittotyyli levisi orjakaupan ja merimiesten myötä maailmalle. Etenkin mantereen luoteisosassa sijaitsevien Senegalin ja Malin muusikot ovat kunnostautuneet tässä lajissa. Tuolla alueella on valmistettu raffia-palmusta yksi- tai useampikielisiä instrumentteja satojen vuosien ajan. Koska häihin olivat kaikki tervetulleita, ajattelimme poiketa tervehtimässä ja onnittelemassa nuorta paria. Soittimet toimivat keskusteluvälineinä. Manani Keita (8) Sinners Daby Touré & Skip McDonald (9) Boor Yi El Hadj N'diaye (10) Barani Saba Mah Damba Djelimousso (11) Kanou Ballaké Sissoko feat. Kielet soittimiin tehdään palmun suurista lehdistä. Lähtökohtaisesti Gerhard Kubikin tutkimuskohteena oli bluesin ja jazzin juurien etsiminen. Afrikkalainen blues on täysin oma musiikkilajinsa, eikä suoranaisesti kopio afroamerikkalaisesta serkustaan. Sen jälkeiset vierailut olivat lyhyempiä, "vain" viidenkuuden kuukauden mittaisia. Meidät otettiinkin avosylin juhlapaikalla vastaan. Soitinta soitetaan liuttamalla kieltä pitkin joko puupalikkaa tai veistä. Tuohon tyttö totesi: "Ai me kun luulimme, että te vasta rukoilitte!" TT: Aiemmin jo mainitsitkin, kuinka vaikea namibialaisten oli omaksua länsimaista bluesia
Koko paketin päättää upeaäänisen guinealaislaulajattaren, Sia Tolnon after hours -tunnelmainen, jazzahtava versio teoksestaan"La Penqui Choevuh". SAVON SUPERVIIKONLOPPU 8.9.6. Leppävirralla ja Kaavilla mennään vuorovedolla! OLAVI RYTKÖNEN S uperviikonloppu-termin käyttäminen ei liene vallan kohtuutonta liioittelua, sillä kesäkuun toisena viikonloppuna todella tapahtuu niin Leppävirran Blues Picnic -tapahtumassa kuin Kaavi Bluesissakin. Kaikkien aikojen rocktrion eli the Piratesin basistilaulajana tunnettu Spence esiintyy nykyisen vakibändinsä eli kotimaisen pubrockryhmän Doctor's Orderin kanssa. Ali Farka vierailee kitaristina ykköslevyn avaavalla laulaja Idrissa Soumaoron kappaleella sekä kitaristi-laulaja Boubacar Traorén esittämällä päätösraidalla. Puhuva rumpu on pääroolissa kappaleessa"Fatma". Kaavi Blues -festivaali järjestetään kesäkuussa 2012 jo kahdeksannen kerran. Afrikkalaista perinnettä heijastavaa naiskuorolaulua kuullaan kolmella ääninäytteellä (4, 7, 10). Camara (2) Gouma Isnebo & Faadah Kawtal (3) Ye Ye Ye Geoffrey Oryema (4) Zoma Charles Kely (5) Melodi La Mer Menwar (6) Very Ny Bado D'Gary (7) Manssani Ba Cissoko (8) Izimi Pierre Akendengue (9) Inéti Granmoun Lélé (10) Annil Mounira (11) Mona Ki Ngi Xica Bonga (12) La Penqui Choevuh Sia Tolno Nascenten julkaisema kolmen cd:n kokoelma on vaivaton tapa tutustua afrikkalaiseen bluesiin ja moderniin kansanmusiikkiin. Pohjois- ja koillisafrikkalaisia soundeja esittelevän kakkoslevyn kolme ensimmäistä raitaa ovat torvisektioineen vahvasti soul- ja funkvaikutteisia. Alueen merkittävimmät artistit tukevat Senegalista ja Malista. Hippiaikakauden psykedeliasta ammentavat Alèmu Aku (Etiopia) ja Terakraft (Mali). Psykedeelisiä sävyjä sisältävä "Kora" on laulettu kunnianosoitus 21-kieliselle afrikkalaiselle harpulle, lähemmin tuota soitinta esittelevät Ballaké Sissoko ja Toumani Diabaté (11). CD n:o 3 esittelee Afrikan mantereen länsi- ja keskiosien musiikkia höystettynä muutamalla kaakkoisten saarivaltioiden musiikkinäytteellä. Kamerunista 1970-luvulla maailmanmaineeseen nousseen Manu Dibangon musiikillinen vaikutus on selkeästi aistittavissa noiden etiopialaismuusikoiden tekemisissä. Perinteisen countrybluesin suuntaan kallistuvat nopeatempoinen "Hakmet Lakdar" ja steppaamalla rytmitetty "Tassilé". Afropoppia veivataan sävytettynä santanamaisin latinosävyin (2, 3), rapista (4) ja delta-bluesista (8) ammentaen sekä soulbluesia itämaisin maustein (5, 7) musisoiden. Kaavilla perjantain avausklubi Kaavinlinnassa menee kuopiolaisten Faarao Pirttikankaan ja Hoolersin sekä USA:sta tulevan Howard Glazerin seurassa. Blues Picniciä vietetään Unnukan rannassa lauantaina yhdestä neljään, ja lauteilla nähdään paikallinen perinnerockryhmä Gru-V-Tones, Andres Roots Roundabout Virosta mukanaan Steve Lury Englannista sekä jo mainittu alkuperäinen piraatti Johnny Spence tohtoreineen. Osin samojen artistien voimin, mutta ei läheskään yksi yhteen -miehityksillä. Boxi kattaa musiikillisesti käytännöllisesti katsoen koko mantereen EteläAfrikkaa lukuun ottamatta. Levyn avaus on afroversio perinteikkäästä"Hoochie Coochie Man'ista". Kingin gloriaan länsimaissa. Luoteis-Afrikka on mollisävyisen afrikkalaisen bluesin kehto. Nyt jos koskaan voisi olla hyvä syy sukeltaa savolaismaisemaan! Johnny Spence ja Doctor's Order esiintyy kolme kertaa Leppävirta-Kaavi -kiertueellaan © Olavi Rytkönen - 17 - 2 - 2012 ·. Tiedossa on siis kattaus, jollaista ei Kaavilla olla tähän mennessä nähty. Taustalla voi olla afrikkalaisten muusikoiden pyrkimys laajemmille markkinoille. Porukan ehdoton ykkönen on malilainen kitaristi-laulaja Ali Farka Touré, jonka arvostusta kotikonnuillaan voi verrata B.B. Modernimpaa ilmaisua edustavat taidokkaasti soitetut "Shegye Shegitu", "Nnew" ja "Aicha" sekä Tuomari Nurmion Alamaailman Vasaroista muistuttava "Sema". Samaan aikaan toisaalla; osin Blues Picnicin kanssa päälletysten on Kaavi Blues aloitettu kolmelta, ja edellä mainuttuja odotellessa esiintyvät Dave Forestfield ja Bluesberries, kuopiolaisia alan taitajia molemmat. Bluesballadilla "Teredtchewalehu" on mukana harvemmin kuultu vibrafoni, jolla bluesin soittaminenkin tuntuu osaavissa käsissä taittuvan. Länsimaisia vaikutteita pitävät sisällään "Mandé Djeliou" flamenco-kitaroineen, vahvaa laulutulkintaa esittelevä "Boor Yi" ja Dave "Isokynä" Lindholmin mieleen tuova "Mouso Teke Soma Ye". Vierasvenesatamassa pidettävän päätapahtuman lisäksi ohjelmaan kuuluvat perjantain klubi-ilta ja lauantaina pidettävät viralliset jatkot sekä päätösjamit. Angolalainen Bonga tulkitsee kappaleen "Mona Ki Ngi Xica" chansonmaisesti karhealla äänellään, josta moni bluesmieskin olisi ylpeä. Etenkin tuoreimmilla äänityksillä on maailman globalisoitumisen myötä havaittavissa länsimaisen musiikin vaikutteita. Ennen Kaavinlinnan loppurytinää Kaavi Bluesin juhlavuoden kruunaa Andres Roots ja ennen kaikkea Johnny Spence. Daby Tourén ja Skip McDonaldin yhteisesitys on puhtaasti suunnattu länsimarkkinoille. Kovin syvälle juurille "Beginner's Guide To African Blues" ei kuulijaansa vie, tallenteet ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kun Picnic on paketissa, karavaani suuntaa kohti Koillis-Savoa ja Kaavia, missä odottaa seuraava keikka niin Rootsia, Lurya kuin Spenceäkin. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, on luvassa myös laadukasta jamittelua päivän artistien kesken. Paripäiväisen hurjan rypistyksen kruunaa lauantai-iltana Kaavinlinna-loppujamit, joissa esiintyy takuuvarmasti Leppävirran kekkereistä mukaan kiiruhtava Gru-V-Tones. Sitten vierasvenesataman lavalla kuullaan Howard Glazeria kera Sugar Samin ja nilsiäläisen Bendixin. Leppävirrallakin rokataan jo perjantaina, sillä molempien tapahtumien pääesiintyjä Johnny Spence heittää Savon kiertueen ekan vedon kylpylähotelli Vesileppiksessä. Festivaali on tuttuun tapaan kaksipäiväinen ja yleisölle pääsymaksuton. Tällä vastaanotollahan kitaroi tuttuun tyyliin Archie Hämäläinen, bassoa pomputtaa itse kantritohtori Teppo Nättilä ja kannutusosastoa hoitaa Kimmo Oikarinen. Gambialaisen laulajan Juldeh Camaran ja brittidiplomaatti-isän työn vuoksi Egyptissä kasvaneen kitaristi Justin Adamsin yhteistyö toimii varsin uskottavasti. Tällä kolmoskoosteella ovat länsimaisen popmusiikin vaikutteet selkeimmin havaittavissa. Vastapainoksi kuullaan myöskin periafrikkalaista kuorolaulantaa (9, 10)
Kuvallista materiaalia L.C. kappaleissa Don't Leave Me Baby, Anywhere I Go sekä I'm Sorry. Ulmerin ja Little Joe Ayersin kohdalla kyse on artistien studiodebyyteistä. Jutun lopussa mainitsin valmisteilla olevasta studiolevystä Hill Country -yhtiölle. Musiikilliselta tyyliltään mies sijoittuu Lightnin' Hopkinsin, Furry Lewisin ja Junior Kimbroughin välimaastoon. "Memphis Gold" edustaa kaartin nuorinta ja samalla moderneinta osastoa. L.C. Hauskana yksityiskohtana voidaan mainita myös taustalla ajoittain kuuluva linnunlaulu! Välillä taitaa puhelinkin pirahtaa kesken sessioiden. Uutuuslevyllä monen soittimen taitajaa on kuultavissa banjon ja mandoliinin parissa. Pääosin materiaali on omakohtaisiin teksteihin perustuvaa Mississippin meininkiä. Kimbroughin v. Hyvä esimerkki on Hank Williamsin kevyesti rullaava ja maukkaalla slidella höystetty I Saw The Light. Hienoa, että omaleimaista trubaduuria voi kuunnella nyt myös cd:ltäkin. LITTLE JOE AYERS Backatchya (Devil Down CD 005) -11 (1) Don't Leave Me Baby (2) I'm Sorry (3) Anywhere I Go (4) 40 Train (5) Do The Romp (6) Feel Alright (7) Do The Bump (8) Keep Your Hands Off Her (9) Got My Eyes On You (10) Two Trains Running (11) I Asked For Water (12) .44 (13) Made The Boy Love You Little Joe Ayersin (s.1944) debyyttilevy viime vuodelta oli yksi mieluisimmista yllätyksistä perinnebluesin saralla. Kimbroughin omista sävellyksistä saamme kuultavaksi transsibluesit Do The Romp sekä Keep Your Hands Off Her. Mukaan mahtuu niin transsimaista hill country -bluesia, Jimmy Reed -tyylistä sähköistä jukejoint-ilakointia, akustisempaakin bluesmeininkiä sekä myös synkempää tilitystä. 2008 (ks. 13). Kyseessä ovat olleet siis todelliset kenttänauhoitukset. Paluu Mississippiin tapahtui kymmenisen vuotta sitten. Se on levytetty R.L. Leppoisat jutustelut biisien välissä korostavat rentoa tunnelmaa. Ayersilla on pitkä, vuosikymmenien muusikkotausta Junior Kimbroughin Soul Blues Boys -yhtyeessä. Show on kuitenkin täysin Ulmerin! Kiekko esittelee kitaristin rennossa valossa. Kimbroughin kuoleman jälkeen mies on työskennellyt siviilitöissä, mutta pitänyt kuitenkin yllä myös musiikillisia taitojaan. Ulmer Mississippin trubaduuri Pidempi historiikki L.C. 1991 David Palmerin ohjaamassa, bluespiireissä mainetta niittäneessä elokuvassa Deep Blues. BN 233, s. ELÄVÄÄ MISSISSIPPIN BLUESIA, osa 3 arjan edellisissä osissa (BN 220, BN 223) tutkailtiin Mississippi-bluesin nykytilaa artistiesittelyiden, keikkaraporttien sekä levyjulkaisujen myötä. Ulmeria parikymmentä vuotta nuorempi Little Joe Ayers ei todellakaan hänkään ole mikään aloittelija. Burnsiden oppipojan, kitaristi Kenny Brownin kuistilla Mississippissä. Cathead-firman mainiolta dvd:ltä "'M' For Mississippi", jossa vaatimattoman oloinen muusikko likipitäen varastaa koko shown loppuun sijoitetulla hienolla esityksellään. 2008 © J-P Berg · 2 - 2012 - 18 -. Taustatukea antavat rumpalit Wallace Lester ja Jimbo Mathus sekä basisti Justin Showah. Yli 80-vuotias ikinuori takametsien trubaduuri on edelleen uskomattoman virkeässä kunnossa ja tarjoilee maittavan ja monipuolisen annoksen aitoa Mississippin meininkiä! L.C. Persoonallisella otteellaan Ulmer tekee muutamasta lainabiisistä täysin omanlaisensa tulkinnan. Ulmerista löytyy "Elävää Mississippin Bluesia" -sarjastani v. Kitaristina hän pikkailee sormillaan nautinnollisesti ja antaa Little Joe Ayers Hill Country -perinteen jatkaja Seuraavankin artistin cd on hänen ensilevytyksensä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hänen musiikkiinsa kuulunut hypnoottisuus ja synkät sävyt ilmentyvät erinomaisesti mm. Fiiliksen mukaan tapahtuvat sointuvaihdokset, ajoittainen epävireisyys tai puolihuolimattomasti vedetyt esitykset (parhaana esimerkkinä ehkä Get Along Cindy -kohellus) kuuluvat tietysti asiaan ja lisäävät kiekon kiehtovuutta sekä ennalta arvaamattomuutta. J-P BERG S L.C. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen tuo albumi on vihdoin julkaistu. Ayers omaa korkeahkon lauluäänen, joka sopii hyvin hänen esittämäänsä musiikkiin. Eddie Cusicin kiekko taas on uudelleenjulkaisu kitaristin ensilevytyksestä 1990-luvun lopulta. ULMER Blues Come Yonder (Hill Country HC 2116) -11 (1) Left Me Standing Behind) (2) Hard To Get Along (3) Peaches Falling (4) Trouble No More (5) Hams & Peas (6) There Go All My Dough (7) Hip-Shake (8) Roundin' Up Girls All Day (9) Get Along Cindy (10) Blues Come Yonder (11) I Saw The Light (12) Hidden Song Mississippin Stringerissä v. Ulmerista löytyy mm. Levyn spontaanit ja kotikutoiset tunnelmat välittyvät kuulijalle mainiolla tavalla. Tällä kertaa keskitymme vain albumeihin, jotka putkahtivat markkinoille viime vuoden loppupuolella. Muut coverit ovat Muddy Watersilta, Junior Parkerilta, John Lee Hookerilta sekä Howlin' Wolfilta. se, että Ayers muuttaa Hooker-biisin Dimples (nimetty cd:llä Got My Ayes On You) sävellajia kesken kappaleen, koska huomaa sen olevan alkujaan turhan korkea hänen äänelleen. 1928 musiikilliseen perheeseen syntynyt Ulmer on viettänyt melkoista kiertolaisen elämää. Lapsena jo katumuusikkona aloittaneen veteraanin tie on kulkenut ympäri USA:ta. Hän on soittanut bassoa mm. Ayers vetää numerot omalla tyylillään akustisesti, ja ne istuvat saumattomasti kokonaiskuvaan. Artistit ovat ehkä suuremmalle bluesyleisölle hieman vieraita. Kuistinauhoitusten spontaania tunnelmaa kuvaa mm. Tuossa osassa pääosassa olivat Chicagon bluesfestivaaleilla esiintyneet Mississippi-artistit, joista multi-instrumentalisti Ulmer oli yksi mieleen painuvimmista. Välissä ehti jo ilmestyä Italiassa äänitetty live-cd, "Long Ways From Home", samalle merkille. Ulmer Chicagossa v. 1997 HMG/Hightone -kiekolla ja esiintynyt v. Sävelmien välissä Ulmer jutustelee leppoisaan tyyliinsä. Minään suurena laulajana häntä ei kuitenkaan voi pitää, mutta uskottavana bluestulkkina kylläkin. Kiekolla on vahvasti mukana Junior Kimbroughin henki. Vakuuttavalla uutuudellaan hän laulaa vain akustisen kitaran säestyksellä. L.C
Hänen ensimmäinen soittimensa oli yksikielinen diddley bow. Mitään bänditukea ei hänen kokonaisvaltainen soittonsa kaipaa. 1926. Miehellä on vahva ääni ja tarinoita kerrottavaksi. Lisäksi se poikkeaa sähköisenä raitana melkoisesti muuten cd:n puoliakustisesta tunnelmasta. Seuraava levytys oli Jim O'Nealin Stackhouse-merkille. Taiteilijanimi "Memphis Gold" on näiden Washingtonin aikojen peruja. Kevyempiä tunnelmia taas tarjoavat mm. Cusic on kitaristi, jota jaksaa kuunnella! Wolfin uudelleenjulkaisussa on uuden nimen lisäksi uudet kannet. Olen aikoinaan kuullut tuon alkuperäisen "I Want To Boogie" -kiekon, ja muistin sen hyväksi levyksi. Nuorena Chandler tutustui Wilkinsiin ja imi häneltä vaikutteita sekä oppeja omaan soittotyyliinsä. Yksi cd:n vahvimpia raitoja on historiallisiin tapahtumiin linkittyvä John Brown. Washingtonissa asustavan "Goldin" henkinen koti on kuitenkin vahvasti etelässä. Tallenne on nauhoitettu neliraitanauhurilla autenttisissa olosuhteissa Cusicin talossa Lelandissa, Mississippissä. "Prodigal Son" tuo esille miehen gospel-taustaa painokkaasti. Ayersin kiekko on yksi viime vuosien hienoimpia country-blueslevyjä. Hän putosi puusta ja hänen selkänsä vaurioitui vakavasti. Esitys oli vaikuttava ensinnäkin historiallisen taustansa, mutta myös lämpimän fiiliksensä takia. Tämän jälkeen tie vei armeijaan. Hän alkoi myös tuolloin esiintyä akustisena bluesartistina alan festivaaleilla. Little Milton on monissa yhteyksissä korostanut Cusicin merkitystä kitaransoiton opettajanaan. Silti koin lievän yllätyksen palatessani uudelleenjulkaisun myötä tämän tallenteen pariin. Kitaristi Bobby Parkeriin, harpisti Charles Saylesiin ja Deborah Colemaniin, joiden avulla hän pääsi musiikkihommiin ja yleensäkin elämään paremmin kiinni. Tremolokitaroiden ja akustisen huuliharpun säestämä ja Chandlerin väkevästi tulkitsema How You Gonna Play The Blues ottaa kantaa jopa hieman paatoksellisesti siihen, kuinka eräät laulavat bluesia ilman, että ovat omakohtaisesti eläneet sellaista elämää, josta voisivat riittävällä tunteella puhua. Chandler itse hoitaa laulupuolen ja soittaa akustista kitaraa ja bassoa. Albumin nimibiisi taas mukailee Howlin' Wolfin Smokestack Lightning -klassikon teemaa. Chandler toimi mm. Hän soitti mm. Paluu musiikkihommiin tapahtui vuonna 1989 eläkkeelle siirtymisen seurauksena. Colemanin kiertuebändin kitaristina. Chandler toki esiintyi myös aktiivisesti COGIC-tilaisuuksissa asuessaan Memphisissä 1950-luvulta aina 1970-luvun alkuun asti. Tämäkin kiekko tuo muusikon esille vain akustisen kitaran säestämänä. Toivottavasti tämä tallenne tuo miehen nimeä siinä määrin esiin, että saamme vielä kuultavaksemme jotain tuorettakin. Levy tulee taatusti nostamaan miehen profiilia blueskentällä. Myös Big Lucky Carter kuului hänen yhteistyökumppaneihinsa. Back Po'ch Tennessee sekä Ice Cream Blues kulkevat toisen suuren bluesmestarin, John Lee Hookerin jalanjäljissä. Itse näin Cusicin ja hänen oppipoikansa Little Miltonin upean akustisen keikan v. Wilkins oli vakioesiintyjä COGICsunnuntaijumalanpalveluksissa. 2008 Chandler joutui pahaan onnettomuuteen. Washingtonissa hän tutustui mm. Sisävihosta löytyy alkuperäiset tallenteet tehneen Matt Blockin asialliset, mutta lyhyet kuvaukset Cusicin urasta. Kitaristi nimittäin keikkailee yhä edelleenkin. Eddie Cusicin ensilevytys uudelleen parrasvaloihin EDDIE CUSIC Leland Mississippi Blues (Wolf 120.934 CD) (1) Gonna Lose A Good Man (previously unreleased) (2) Worry You Off My Mind (3) Pretty Thing (4) Cut You A Loose (5) Feelin' Good (6) Ludella (7) Big Boss Man (8) Catfish Blues (9) Little Angel Child (10) Reconsider Baby (11) I Walk The Water (12) Stop Argying Me Over (13) Hoochie Coochie Man (14) Good Morning Little Schoolgirl (15) You Don't Have To Go (16) You Don't Love Me Wolf Records tuo kuultavaksemme Eddie Cusicin vuonna 1998 julkaistun debyyttilevyn "I Want To Boogie". Chandler muutti 1990-luvulla Washington DC:n alueelle, jossa hän asui aluksi kodittomana kadulla. Robert "Tim" Wilkins. Seuraavalla vuosikymmenellä kitaristi palasi Memphisiin. Kitaristi suodattaa mm. 2000 Chicagon bluesfestivaalien pikkulavalla. Feelin'Good, Cut You Loose, Hoochie Coochie Man, Reconsider Baby ja You Don't Love Me) oman näköisikseen, maalaisbluesmaisiksi tulkinnoiksi. "Goldin" ensilevytys on vuodelta 1998. Toivottavasti miehen fyysinen paraneminenkin etenee yhä edelleen suotuisasti. MEMPHIS GOLD Pickin' In High Cotton (Stackhouse SRC 1915) -11 (1) How You Gonna Play The Blues (2) Biscuit Boogie (3) Don't Take My Blues Away (4) Back Po'ch Tennes- - 19 - 2 - 2012 ·. Plow My Mule on oikeastaan ainoa innottoman kuuloinen, tasapaksu raita. Eddie Cusic syntyi Mississippissä v. Myös toinen harpisti, Jay Summerour tuo mukavaa lisämaustetta akustisen harppunsa kanssa. see (6) Homeless Blues (7) Mississippi Flatlands (8) John Brown (9) Ice Cream Man (10) Plow My Mule (11) Standing By The Highway Kiekon aloitus antaa jo selkeät viitteet siitä, mitä Chandler haluaa tuoda julki. Tämä funkahtava, gospel-sävyjäkin sisältävä hehkutus on selkeästi ylipitkä ja jää jauhamaan liiaksi paikalleen. Vaikka materiaali on (varsinkin nykylähtökohdista peilaten) tuttuakin tutumpaa klassikkokamaa ja koko kiekko mennään mies ja kitara-periaatteella, niin kyllä tätä ilokseen kuuntelee. legendaarisessa paikallisessa baaribluesbändissä nimeltä Fieldstones. Cusicin tummahko ääni on miellyttävän kuuluinen ja uskottava. Utah Smithin villit musiikilliset seremoniat hänen isänsä seurakunnan jumalanpalveluksissa. hyväntuulinen boogie Biscuit Blues sekä rullaava Mississippi Flatlands. Block oli kuitenkin se henkilö, joka oli tuolloin mukana sessioissa nauhurin kanssa. Eläväisenä esiintyjänä tunnettu Smith tanssitti ja huudatti väkeä tuntikausien ajan. Artistin omaa taiteilijanimeä kantava albumi on Bobby Parkerin tuottama. Pikkumerkin julkaisuna se ei liiemmin pystynyt nostamaan miestä suuremman bluesyleisön tietoisuuteen, ja hän onkin pysynyt pienemmän piirin suosikkina. Muutama valokuvakin olisi Memphis Gold Memphisistä Washingtoniin Varsin jännän taiteilijanimen omaava "Memphis Gold" ei ehkä suoranaisesti ole luettavissa Mississippi-artistiksi. monia tunnettuja sähköisen bluesin klassikkoja (mm. Lisäksi, kun miehen uusin cd edustaa paluuta hänen musiikillisille juurilleen, taiteilijan uutuuskiekon esittelyä tässä sarjassa voidaan pitää oikeutettuna. Chandler tulkitsee hieman rosoisella ja tummalla äänellään sävelmän uskottavasti. levyllä osaavan vaikutelman instrumentin parissa. Kiekon päättävät kaksi rallia edustavat sen huonointa antia. Albumin kaikki sävelmät ovatkin omaa käsialaa. Myöhemmin mies kuitenkin päätyi siviilitöihin elättääkseen perheensä. 1950-luvulla Cusic perusti Memphisissä Rhythm Aces -bändin, jossa vaikutti myös nuori Milton Campbell. Kokonaisuutena tämä julkaisu on siis varsin vahva näyttö"Memphis Goldin"osaamisesta bluesin saralla. Tärkein vaikuttaja Chandlerin kitaransoiton kehittymiselle oli jo 192030-luvuilla bluesartistina levyttänyt ja myöhemmin vielä bluesin pariin paluun tehnyt kitaristi Rev. Apuna hänellä on kirjava joukko muusikoita, joista esiin voi nostaa nostaa vaikka Washington DC:n alueella vaikuttavan kitaristi-harpistin Robert Lighthousen. Artistin uusin on sitten paluu nuoruuden blues-soundeihin. Kiekko sai aikoinaan runsaasti positiivisia arvioita bluesväeltä. Lisäksi hänen tulkinnoistaan löytyy sopivasti karheutta ja elämänmakua. James Son Thomasin kanssa. Alunperin Hightone-merkillä ilmestynyt albumi on vahva näyttö tältä pitkän linjan bluesmieheltä. Tutuksi tulivat myös Rev. Kitaristina mies ei ole mikään virtuoosi, mutta soitto on kokonaisvaltaista, monipuolista sekä myös nyanssirikasta. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt "Gator Gonna Bite You" on taas modernimpaa bluesia. Toivottavasti jatkoa seuraa ja mies saadaan myös sitä kautta isommille bluesareenoille. ollut paikallaan. 8-vuotiaana nuori Chester viihdytti tippipalkalla väkeä soitannollaan ja tanssiesityksillään legendaarisella Beale Streetillä. Ennusteet eivät olleet ruusuisia, mutta mies on toipunut odotettua paremmin, ja pystyy nykyään jo liikkumaan omin jaloin. Hänen isänsä John Chandler toimi kuoronjohtajana ja pianistina perheen perustamassa memphisiläisessä Church Of God In Christ -yhteisössä. Päätösbiisi Standing By The Highway on taas ehkä sopivampi livetilanteeseen. Olisi ollut mukava saada vähän tarkempaa tietoa sessioista, niiden kulusta ja tunnelmista. Memphisissä vuonna 1955 syntynyt Chester Chandler ajautui musiikkikuvioihin hyvin varhaisella iällä. Kokoonpanoon kuuluivat tuolloin rummut ja kaksi kitaraa. Seuraavalla vuosikymmenellä Eddie keikkaili mm. Lisää vahvaa laulutulkintaa tarjoilevat hidas blues Don't Take My Blues Away sekä teksteiltään havahduttava, omakohtainen Homeless Blues
Samalla tuli oiva tilaisuus jatkaa tätä Juhani Ritvasen dominoimaa kirjoitussarjaa kohti hänen jo aikapäiviä sitten tavoitteeksi ilmoittamaansa sadatta osaa. Niin kävi, vaikka JR:n ryhdikkään näkemyksen mukaan Plattersit eivät olleet mikään oikea doowop-yhtye kuin korkeintaan huonosti kaupaksi menneillä ensilevyillään. Muistan yhä, miten kauhistuttavaa oli seurailla esim. Ja voivat oikeassa ympäristössä tuoda vielä jatkossakin. V Heaven On Earth (Fantastic Voyage FVTD 128) -11 CD 1: (1) Only You (2) Bark Battle And Bawl (3) The Great Pretender (4) I'm Just A Dancing Partner (5) The Magic Touch (6) Winner Take All (7) The Glory Of Love (8) Why Should I (9) Bewitched, Bothered And Bewildered (10) Have Mercy (11) At Your Beck And Call (12) My Prayer (13) Heaven On Earth (14) You'll Never Never Know (15) It Isn't Right (16) I Give You My Word (17) Heart Of Stone (18) September In The Rain (19) I'll Get By (20) Take Me In Your Arms (21) In The Still Of The Night (22) You Can Depend On Me (23) I Don't Know Why (24) On My Word Of Honor (25) One In A Million (26) I'm Sorry (27) He's Mine (28) My Dream (29) I Wanna (30) Mean To Me CD 2: (1) No Power On Earth (2) Love, You Funny Thing (3) In The Middle Of Nowhere (4) Time And Tide (5) Darktown Strutters' Ball (6) Oh Promise Me (7) Don't Forget (8) I'm Gonna Sit Right Down And Write Myself A Letter (9) Sweet Sixteen (10) Only Because (11) The Mystery Of You (12) Helpless (13) Indiff'rent (14) Goodnight Sweetheart It's Time To Go (15) My Serenade (16) For The First Time (17) Try A Little Tenderness (18) I'll Take You Home Again Kathleen (19) But Not Like You (20) Don't Blame Me (21) Sleepy Time Gal (22) That Old Feeling (23) Don't Let Go (24) Are You Sincere (25) Twilight Time (26) Out Of My Mind (27) You're Making A Mistake (28) My Old Flame (29) I Wish (30) It's Raining Outside CD 3: (1) Smoke Gets In Your Eyes (2) No Matter What You Are (3) Somebody Loves You (4) Prisoner Of Love (5) Thanks For The Memory (6) I'll Never Smile Again (7) My Blue Heaven (8) Enchanted (9) The Sound And The Fury (10) Remember When (11) Love Of A Lifetime (12) Where (13) Wish It Were Me (14) My Secret (15) What Does It Matter (16) Moonlight On The Colorado (17) On A Slow Boat To China (18) Reflections In The Water (19) Harbor Lights (20) Sleepy Lagoon (21) Ebb Tide (22) Apple Blossom Time (23) Red Sails In The Sunset (24) Sad River (25) To Each His Own (26) Down The River Of Golden Dreams (27) It I Didn't Care (28) True Lover En ole koskaan erityisemmin välittänyt lauluyhtyeiden esittämästä musiikista. Asennoitumisellani on mitä luultavimmin lapsuuteen saakka ulottuvat taustatekijät. laulut The Glory Of Love, ranskalaisen Georges Boulangerin jo 20-luvulla säveltämä My Prayer, Cole Porterin viihteellinen In The Still Of The Night, Shelton Brooksin klassikko Darktown Strutters'Ball, hempeä Try A Little Tenderness, pop-tilastoissa r&b-sarjaa paremmin (1/3) pärjännyt Smoke Gets In Your Eyes, romanttinen On A Slow Boat To China sekä monien tuntemat Harbor Lights ja Red Sails In The Sunset. Isäni oli innokas kuoromies miltei · 2 - 2012 - 20 -. Mieltymykseni on välillä aiheuttanut ongelmia jopa näissä BN-ympyröissä. Noiden aikojen jälkeen minua ei ole helpolla saanut minkäänlaisiin kuoroesityksiin, ei tosin moneen muuhunkaan vastenmieliseksi kokemaani musiikkitilaisuuteen. Yhtyeen ylivoimainen ykköslaulaja oli todella kaunisääninen tenori Tony Williams (192892). Plattersien toinen solisti oli naispuolinen Zola Taylor (19382007), ja muiden kolmen jäsenen roolina oli lähinnä toimia näiden kahden keulahahmon tukijoukkona. Yhtyeen ohjelmisto oli niinkin laaja-alainen, että sieltä löytyvät versiot saksalaisten Fred Markushin ja Fritz Rotterin tangosta Liebe War Es Nie ja peräti eräästä Franz Schubertin serenaadista. Suosionsa suhteen yhtyeen ura oli vahvasti alkuja osaksi myös loppupainotteinen. Porukan loiston päivät alkoivat todellakin 50-luvun puolivälissä ja päättyivät viisi vuotta myöhemmin, jolloin Williams oli lähtenyt omille teilleen ja saanut seuraajakseen Charles "Sonny" Turnerin. -31 syntynyt Herb Reed. Joskus vuosikymmeniä sitten kuuntelin kaikessa rauhassa yhtyeen tunnelmointeja kelanauhalta, kun paikalle tupsahti silloinen FBS-aktivisti Timi Varhama. Innokkeen jäljempänä olevan selvityksen laadintaan antoi äskettäin ilmestynyt kohtuuhintainen ja best of -tyyppinen kolmois-cd, jonka hankkiminen oli omiaan täydentämään ja kohentamaan kuluneiden nauhoitusten antia. Yhtyeen tarina on kerrottu levyarvioiden yhteydessä myös tässä lehdessä jo pariin kertaan aikaisemmin, mutta kerrataan sen pääpiirteet vaikkapa muistin virkistämiseksi. Useiden muiden lauluyhtyeiden tavoin Plattersien ohjelmistossa oli runsain määrin omintakeisia mukaelmia aikaisempien vuosien tunnetuista viihdesävelmistä. Edellisen, Suomessa nimellä Rakkautta ei se ollut(kaan) tunnetun teoksen, Plattersit muunsivat muotoon Take Me In Your Arms, ja jälkimmäinen, kovasti M.A. Täkäläisille musiikin kuuntelijoille Plattersit tulivat varsin tutuiksi seuraavan vuosikymmenen puolivälissä, jolloin yhtye koki erikoisen revival-ilmiön Suomessa. Mutta Plattersien sulosoinneista olen jo pitkään pitänyt. Lyhyehkön turinoinnin jälkeen Timi kysäisi kiusaantuneen oloisena, josko voisin panna soimaan jotain vähemmän ärsyttävää ja järkevämpää musisointia. Amerikkalaisen Platters-yhtyeen loiston päivät osuivat vuosille 195560. Itse en osaa olla yhtä kriittinen. Muutaman kerran minut ja veljeni lähetettiin hänen kanssaan mieskuoron harjoituksiin, jotta äitini sai hyvin ansaitun lepohetken. Joel Whitburnin kirjassa Top Rhythm & Blues Records 194971 esitettyjen laskelmien mukaan Plattersit ovat noiden aikojen r&b-artisteista 28:ksi suosituin, mikä ei ole ollenkaan huono saavutus. Selim Palmgrenin synkän Miilunpolttajan laulun epätoivoista jankkaamista kerran toisensa perään. Kyllähän sitäkin löytyi. Nummisen erikoisesta lied-tyylistä poiketen tunnelmoitu My Serenade merkittiin reippaasti Schubertin ja Buck Ramin yhteisiin nimiin. THE PLATTERS Osa 82 iidestä tummaihoisesta laulajasta koostunut The Platters oli tavattoman suosittu USA:ssa 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. -52, ja heidän ensimmäinen levytyssessionsa pidettiin seuraavan vuoden syyskuussa. Pienensin välittömästi musiikin volyymia, mutta sekään ei hänelle riittänyt. Jos huomioon olisi otettu heidän pop-ansionsa ja ulkomainen myyntinsä, sijoitus olisi ollut todennäköisesti vielä oleellisesti parempi. Plattersien levyjä soitettiin silloin taajaan niin radiossa kuin tanssipaikoillakin, ja kun monet suurten ikäluokkien jäsenet tunsivat hitit Only You, The Great Pretender ja Twilight Time jo kouluajoiltaan, yhtyeen menestys BN-polleissa oli ennalta arvattavissa. Historiikkien mukaan Plattersit perustettiin Los Angelesissa v. Heidän tulkintansa ovat niin hyvää viihde- ja tunnelmamusiikkia, että aivan varmasti monille toivat. Tämä valkoinen musiikkimies toimi yhtyeen tuottajana ja managerina, minkä ohella hän myös osaksi sävelsi ja sanoitti joitakin heidän laulujaan kuten ensihitin Only You sekä iki-ihanan pop- ja r&b-listojen ykkösen Twiligt Time'n. Tällaisiksi kaupallisiksi menestyksiksi olen hyväksynyt sellaiset levytykset, mitkä mahtuivat joko r&b-tilaston 20 parhaan tai pop-sarjan 50 myydyimmän esityksen joukkoon. Taisipa joku r&b-intoilija olla sitäkin mieltä, että Platterseille annetut äänet olisi "epäpuhtauden" vuoksi pitänyt lehtemme äänestyksessä tykkänään hylätä, kuten kävi aikoinaan nurmijärveläisen junttausporukan suosikille Hiski Salomaalle yleisradion järjestämässä samantyyppisessä kilvoittelussa. Toivatko Plattersit parhaimmillaan taivaallisen olotilan maan päälle. Kotimaisen musiikin erityistuntija Hannu Nyberg ei aluksi ollut oikein uskoa todeksi muistikuvaani, minkä mukaan yhtye oli huomattavan suosittu Suomessa nimenomaan 60-luvun puolivälissä, mutta tietolähteitään kaiveltuaan hän myönsi niin tapahtuneen. Näemmä Plattersin alkuaikojen toinen suurmenestys The Great Pretender ja hieman myöhäisempi The Magic Touch ovat vallan kokonaan Buck Ramin tuotantoa. Menestystä alkoi ilmaantua kuitenkin vasta pari vuotta myöhemmin, kun he siirtyivät tunnetulle Mercury-merkille ja saivat vahvaksi taustatekijäkseen Samuel "Buck" Ramin. Sellaisia ovat mm. Sellaisiksi koin etenkin esitykset Mean To Me (I, 30), Don't Let Go (II, 23) ja True Lover (III, 28). Kolmannella niitä on sentään yhteensä kahdeksan. VESA WALAMIES kuolemaansa asti. Yhtye saavutti silloin neljä ykkösijaa sekä r&b- että pop-tilastoissa, minkä lisäksi sillä oli lukuisia muita listahittejä. Tarkkaan kuuntelemalla löysin tästä mittavasta kokoelmasta myös joitakin otoksia, joissa on mukana aivan selkeitä doowop-piirteitä. Näistä kiekoista ensimmäisellä on nimittäin 14 listahittiä ja toisella vain kolme (n:ot 25, 27 ja 29). Nykyisin yhtyeen alkuperäisjäsenistä on elossa vain v
Kreiter suhtautuu esipuheessaan aika pessimistisesti levykeräilyn tulevaisuuteen mm. 668-sivuisen järkäleen perusosan muodostaa tietysti aakkosellinen hakemisto artistin mukaan, mutta tässä on monen sorttista lisuketta. Vähän muuten huvitti, kun kirjan lopun mainossivuilla puffataan "Stompin'"-sarjaa! No, kyllähän niillä välillä päästiin melkein yhtä rotevaan menoon kuin paremmilla gospeleillakin... Tämähän olisi mitä mielenkiintoisinta tutkailtavaa, mutta kätevyyttä rajoittaa melkoisesti se, että moni myöhempi soul-sankari otti käyttöön taiteilijanimen, vaikka oli uransa alkuvaiheessa esiintynyt omillaan. Onhan se ehkä mukavaa tutkia, mitä vähemmän tunnetut veteraanit (Little Willie Littlefield, Jimmy McCracklin, Lowell Fulson ja kumppanit) ovat aikaan saaneet, mutta silti eipä juuri kiinnosta. Suuria ongelmia on myös uusintajulkaisujen kanssa, mukaan on lopulta otettu jenkkipainokset, muista cd:t, joilla raita (yleensä kakkosotto) ilmestyy ensikertaa. Päällekkäisyyksiä on "Blues Discographyn" kanssa väistämättä mm. 1, AF (ISBN 978-0-9866417-0-1) ja Vol.2, GM (ISBN 978-0-9866417-1-8) ovat hirmuisia jötkäleitä, ja koko satsin sivumäärä tulee olemaan lähellä kahtatuhatta. Kunnianhimoisin yritys on kumminkin Bob McGrathin kolmiosainen "Soul Discography", jonka kaikkien osien piti ehdottoman varmasti ilmestyä vuoden 2011 loppuun mennessä. Rompun suojaus on niin vahva, että meikäläisen taidoilla sitä ei kopioida, enkä saa siltä ulos edes printtejä... KERÄILIJÄN APUNEUVOT A ikomukseni oli käsitellä useampikin alan diskografiateos, mutta jäin odottelemaan Soul Discographyn ilmestymistä, ja kun Vol. BN 244), joka sai varsin nopeasti jatkoa opuksesta "Blues Discography Vol. Helpoimmin homma saattaa hoitua Ruotsista, jossa Smokestackin hinta ei ole paha, ja tavaratkin saapuvat naapurimaasta vikkelästi. tässä teoksessa, "Soul Discographysta" puhumattakaan. Eli tämä osasto on hyvin heikoissa kantimissa... 2 tuli markkinoille 15.2.2012, kolmosesta ei ole tietoa... Samaa rataa mennään, mutta kun vielä 70-luvulla julkaistiin jonkin verran oikeita blueslevyjä (mustaa musiikkia mustille ostajille single-muodossa), niin 80-luvulla tarjonta oli jo minimaalista rajoittuen joihinkin etelän pikkumerkkeihin, ja siitä eteenpäin onkin sitten tarjolla pitkäsoittojen kappalelistauksia eli valkoiselle ostajakunnalle suunnattua musiikkia. aika hankala välillä ajoittaa kuulohavainnon perusteella edes 20 vuoden tarkkuudella. Renaldo Jackson (single The Congolese Tip / My Bonnie - MRC 0006, '61) tummaihoinen artisti, kirjaanhan ei esipuheen mukaan valkonaamoja huolita... Täältä ilmeisesti puuttuu iso läjä viimeaikaisia ns. Siispä There's Something On Your Mind -klassikkoa ei ole levytetty lainkaan, mutta tiedämmepä nyt kumminkin, että Gladys Knightin joulualbumilla "A Christmas Celebration" (2006) lauloivat taustoja mm. No, Vol. Varsinkin 60-luvun alkuvuosina on julkaistu hirmuisesti tavaraa, jota ei valitettavasti pääse ikinä kuulemaan. Eli painokset loppuivat alta aikayksikön, selvä todiste siitä, ettei levynkeräily suinkaan ole kuollut harrastus ja myös siitä, etteivät netin tiedot kaikille riitä, mitä en ihmettele ollenkaan. netin mullistettua koko bisneksen, mutta hän ei puutu sanallakaan cd-levyn läpimurtoon. Saapa nähdä tuleeko tälle jatkoa, onhan gospel yhä miljoonabisnestä jenkeissä toisin kuin vaikka vaivaista nappikauppaa olevat soul tai blues. Näitä voi tilata suoraan kustantajalta (www.eyeballproductions.com), hinta on 100104 taalaa, lisäksi tähtitieteelliset postikulut, jopa hitaimmalla tavalla. En tiedä mihin Gonzales on rajan vetänyt, vai onko kyseessä vain henkilökohtainen mieltymys. Tämä noudattelee sisarteoksensa linjoja, mukana on vain afroamerikkalaisia artisteja, ja nyt tajuan jo paremmin, miksi "Blues Discographysta" oli jätetty kaikki henkilötiedot (syntymäajat jne.) pois. Big Jay McNeelyn listaus loppuu blueskirjassa vuoteen '51, soul-opuksesta hän puuttuu kokonaan. Vastaan tulleet levyt (mm. Swing Low Sweet Chariot -versioita riittää. Väkisinkin syntyy myös omalaatuisia tilanteita, esim. En jaksa uskoa että niin pöljästä tuotteesta kummoistakaan keräilyesinettä syntyy, miten syntyisikään, kun jokainen pystyy kotikoneellaan tekemään täydellisen kopion originaalista, jos semmoisen käsiinsä saa. Jeff Kreiterin "Vocal Group Record Guide" on ennättänyt jo yhdeksänteen, 550-sivuiseen painokseensa, ja tämähän on puhdas hintaluettelo, jossa lähinnä doowop-sinkut on listattu levymerkeittäin. Hannu-Pekka Hänninen pistää toki paremmaksi, hän on ainoa tietämäni urheiluselostaja, joka kykenee arvioimaan mäkikisoissa hypyn pituuden 30 metriä pieleen... 2, 19712000". Nähtäväksi jää, millainen lista "väliinputoajista"lopulta syntyykään, mutta "R&B Discography"olisi jo silkkaa hulluutta.... Vol. Bootlegistäkin joutuu pulittamaan 25 dollaria... '92 ilmestyneeseen kirjaan, mutta ilmeisesti melkoinen. Lisänä saadaan vielä singlediskografia levymerkeittäin, samaten lp-diskografia ja lopuksi vielä cd-luettelo, ja ainakin siinä riittää puutteita. 1 lopulta myyntiin tuli, oli pari muuta kadonnut kuin pieru Samaraan, kuten Siperiassa on tapana sanoa. Olisi aika mahdoton urakka jatkaa samaan tapaan esim. Juu, kallein taitaa olla edelleen Five Sharpsin Jubilee-kiekko, singlen (jos semmoinen löytyisi) arvioitu hinta on 20 000 taalaa, savikakun puolet siitä. Jimmy Nelson) ovat lähinnä säälittäviä, ja "suurten"bluesnimien levyjähän myydään nykyään ymppäämällä mukaan joku valkoinen tähtivonguttaja. Lima Moananu ja Myrna Pili. JUHANI RITVANEN Juha Jaakola käsitteli alan perusteoksen "Blues Discography 194370" (ks. Mutta kuolata aina voi... Mutta kopioipa kotonasi lp-levy, single tai savikakku... Diskografiakirjojen ikuinen väliinputoaja. Nyt kun cd on ainakin futuristien mielestä menossa kohti hautaansa, voi vain surkutella niitä, jotka myivät arvovinyylinsä ja vaihtoivat tilalle tylsän ja mitäänsanomattoman cd:n. Aikaväli kattaa periaatteessa vuodet 19601980, mutta niinpä vaan täällä on vuoden '49 ja vuoden 2010 levytyksiä, vähän artistista riippuen diskografioita ei ole haluttu katkaista kummastakaan päästä. Ensimmäinen niistä on artisti-indeksi, josta selviää missä yhtyeessä tai yhteydessä artisti on levyttänyt. Vilkaistaan nyt pikaisesti ne loppuunmyydytkin, ties vaikka jostain putkahtaisi lisää. Mukavahan tällaista on selailla, vaikkei levyjä sen kummemmin keräilisikään. Minulla ei aiemmin ole gospel-kataloogia ollut, joten en osaa sanoa millainen on parannus Cedric Hayesin ja Robert Laughtonin "The Gospel Discography 19431970" (ISBN 0-9686445-8-9) edelliseen, v. On päivänselvää, ettei tämmöinen teos ole ikinä "valmis", virheitä ja puutteita riittää, ja jo se ihmetyttää, mistä McGrath ylipäätään tietää, onko esim. Mukavaa selailtavaa, ja merkeittäin luetteloinnista on oikeasti hyötyäkin. Sitten seuraa lauluindeksi, eli kuka on levyttänyt minkäkin sävelmän arvannette, että esim. Paperisena sivuja olisi liki 2500, itselläni on hankalakäyttöinen romppu (avautuu vain yhdellä Adobe Acrobat -versiolla, joka on cd:llä mukana) ja tavaraahan on mukana hirmuisesti, ei pelkästään doowopia, vaan myös soulia ja jopa poppia. Muutenkin eroavaisuuksia on melkoisesti, kun vertaa uusintajulkaisujen vihkoihin, eikä ihme, levytyksiähän on esim. Big Jay McNeely bändeineen - 21 - 2 - 2012 ·. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. sellaisten artistien kohdalla kuin Bobby Bland, Little Milton ja Little Richard. Fernando Gonzalesin "Disco-File" oli vuosikymmenet doowopharrastajien piplia, ja ainakin minä yllätyin, kun tuli tieto uudesta painoksesta. southern soul -cd:itä, mahdollisesti senkin takia että McGrath pitää niitä omakustanteina miehen suhde niihin ei selviä mistään
Single Mercury 8196 omasi minusta potentiaalia kansansuosioon, mutta aikalaiset eivät sitä tarpeeksi arvostaneet. Singlen 60653 menevämpi puoli oli Miss Me ja levyllä 60669 vanha Easy Street; ei mitään r&b:tä kumpikaan. Bändit vaihtuivat nopeasti, kunnes Jay McShannin orkesteri toi hänet v. Toinen kappale oli Rock Around The Clock, siis vuosia ennen Bill Haleyä; tosi rupinen rytkytys, jossa oli ytyä lujasti Haleyn combon tuotteeseen nähden. Mukana ollut Sam The Man Taylor antoi · 2 - 2012 - 22 -. Kesäkuussa studiobändissä oli Halin lisäksi trumpetisti, Milton Larkins tb, Wynton Kelly p, Franklin Skeete b ja Heyward Jackson dr. Suosion ansiosta Hal Singer Sextette äänestettiin Billboardin Juke Box Operator Pollin sarjassa 'The Year's Top Bands on Race Records' kolmoseksi keväällä 1949. Aloituskappale oli standardi Swanee River, mutta viimeisenä tuli Corn Bread. Isäkin oli muusikko, joten poika sai opetella lapsena soittamaan viulua, joka vaihtui lopulta saksofoniksi. Se vaihtui syksyllä 1947 "Hot Lips" Pagen bändiin. R&B-peli alkaa Vuoden 1948 alkuun julistettu levytyslakko työllisti muusikoita valtavasti joulukuussa 1947, kun kaikki levyfirmat koettivat tehdä äänityksiä varastoon lakonaikaisten levyjen aineistoiksi. Tenoristit Hal Singer ja Tom Archia täydensivät hienosti toisiaan esim. Materiaaliin tuli taas vauhtia Coralin balladeihin verrattuna. Kun levytyssopimus Savoyn kanssa oli loppunut yhteen vuoteen (viimeinen oma Savoy-sessio oli helmikuussa 1949), Hal Singer Orchestra levytti heinäkuussa 1950 yhden sinkullisen Mercurylle laulusolistinaan "Spo-Dee-O-Dee" (Sam Theard). Fonia käsitteli Hal Singer, joka Tom Archian kanssa muodosti pitelemättömän fonikaksikon rhythm and blues -laulajien taustoissa 1940-luvun lopulla. Lyhyitä kiinnityksiä Willie "The Lion" Smithin, Chris Columbus'n ja Earl Bosticin bändeissä seurasi Roy Eldridgen orkesteri, jonka kanssa hän myös levytti v. Siis vuodesta 1949 Hal "Cornbread" Singer oli oman sekstettinsä pomo. Omalla bändillä ja studioissa Seuraavien yhdeksän vuoden ajan Hal Singer Sextette / Orchestra kiersi soittamassa ympäri mannerta teattereissa, klubeissa ja yhden illan keikoilla. Vielä hengissä oleva tenoristi on asunut jo 47 vuotta Ranskassa, joten näkyvyyttä ei ole enää ollut Atlantin takana. JUHA JAAKOLA Isot orkesterit opettavat Harold "Hal" Singer syntyi v. Tammikuussa 1952 kovatasoinen studiobändi levytti taas neljä kappaletta. Esim. Kesäkuussa tehtiin vielä neljä kappaletta Joan Shaw'n taustabändinä, ja Coralin balladiputki päättyi siihen. Halin tenori soi aikaisempaa melodisemmin myös jump-henkisessä kappaleessa Buttermilk And Beans, mutta vanha standardi Blue Velvet osoitti honkkaajalta ennen kuulematonta herkkyyttä. Ennen Cornbread-savikiekon Savoy 671 tuloa markkinoille Hal ansaitsi leipänsä Lucky Millinderin ja Bullmoose Jacksonin orkestereissa ja liittyi keväällä 1949 (Halin muistin mukaan; luultavasti jo kevätkesällä tai viimeistään syksyllä -48) Duke Ellingtonin kiertueorkesteriin. Elokuussa 1952 Hal Singer siirtyi bändeineen jälleen Savoyn listoille. Coralin periaatteena oli näköjään sijoittaa levyn toiselle puolelle hidas standardi ja toiselle vähän ripeämpi tanssibiisi. Omaakin bändiä viriteltiin keväällä 1945, mutta pesti Henry "Red" Allenin joukkueessa oli varmempi työpaikka. Niistä puolet jäi aikoinaan julkaisematta, mutta niitä on tullut kokoomaälppäreillä esille. 1944. Aivot pysyivät sisällä, mutta ääntä lähti kyllä ulos. Kesällä 1951 Hal teki lyhyen levytyssopimuksen Coralin kanssa. Sitä ei ole honkattu yhtä täyteen kuin Corn Breadia, ja kansa osti sitä sijalle 11 r&b-listalla maaliskuussa 1949. Savoy pääsi pannasta jo kesällä 1948, ja Hal Singer sai oman levytyssopimuksen. HAL SINGER B-fonistit R& osa 4 JA CORNBREAD HONKKAAMALLA! K un kuulin Wynonie Harrisin kappaleen Good Rockin'Tonight, laulua enemmän säväytti uhkaava tenorisaksofonisoolo. Jive, jossa tenorikin pääsi esille. Kuinka ollakaan, ensimmäisen oman session tuote nousi lokakuun alussa Billboardin r&b-listan ykköseksi! Kutsumanimi "Cornbread" seurasi Halia siitä lähtien. Hampton University kiinnosti vain vuoden, ja niinpä 19-vuotias Hal otti ensimmäisen pestin alttosaksofonistina paikalliseen "T"Holderin yhtyeeseen. Samassa sessiossa oli paikalla myös Mickey Bakerin bändi, joten Hal oli mukana Bakerin jutuissa ja päinvastoin. Seuraavassa huhtikuun sessiossa oli kaksi laulusolistia materiaalina taas balladit, ja hieman eloa tuli raskaaseen bluesiin King Colemanin kappaleessa Please Dr. Hot Lips Pagen kahdeksanmiehinen bändi kiinnitettiin Mabel Smithin (tuleva Big Maybelle), Marion Abernathyn, Lonnie Johnsonin ja Wynonie Harrisin säestäjiksi Kingin sessioihin. Ha- lin omaa ideointia oleva rujo revitys, honkkauksen juhlaa. Ennen vuoden 1948 loppua oli vielä kaksi Savoysessiota, yhteensä 10 kappaletta. 1919 Oklahoman Tulsassa (mistä syystä Wynonie ja muut kutsuivat häntä "Oklahomaksi"). tammikuussa 1950 esiinnyttiin Oriolesin kanssa Baltimoressa, sitten Johnny Mooren combon kanssa yhden illan keikkasarja pitkin etelävaltioita, keväällä Savoy Cafessa Bostonissa ensimmäisenä värillisenä bändinä. Toinen oli Halin oma sävellys Fine As Wine, nätti jumpblues, jonka hän myös itse lauloi croonerimaisesti. Vuonna 1945 Hal kokeili uudempaa jazzia modernisti Don Byasin sekstetissä ja levyttikin sen sessiossa. Hal on itse kommentoinut pestiä Ellingtonin orkesterissa: "Cornbreadin suosio oli ainoa tapa lopettaa Ellingtonilla; jos ei olisi ollut omaa bändiä, miksi olisin lähtenyt Ellingtonilta jonkun toisen orkesteriin". 1943 Kansas Citystä New Yorkiin. Wynonien tuuttausbiisissä Blow Your Brains Out. Savikiekkojulkaisuista pärjäsi parhaiten toinen ruoka-aihe Beef Stew, joka on myös kirjattu Halin ideaksi. The Frog Hop oli vauhdikas Halin sävellys, jossa foni honkkasi; singlen B-puolelle oli valittu varma standardi Indian Love Call. Lokakuussa äänitettiin neljä kappaletta, kahdessa laulusolisteina Milt Larkins ja X-Rays. Hal Singerin sen ajan omista levytyksistä on koottu cd (arvio BN 1/2004), mutta muuten miehen musiikki ja teot ovat vähemmän tunnettuja
Fonisti, joka osasi soittaa ja oli hankkinut isojen orkestereiden aikakaudella pätevöitymisen myös jazzmusiikkiin, oli hyvä vastapaino yhä vaikeammaksi käyvän modernin jazzin ahdistamille kuulijoille. Samassa sessiossa oli mukana toisena tenoristina Buddy Lucas, jonka laulamat omat kappaleet olivat kitaravetoisia hillbillyralleja. Vuonna 1958 Hal lopetti kiertolaisen elämän ja siirtyi klubimuusikoksi. Niistä Catnip ja Early Hours prässättiin levylle DeLuxe 6114; edellinen oli pirteä r&b-tyylinen jumpblues ja B-puoli tunnelmapala tuntemattoman lauluryhmän kanssa. Movin's Groovin' oli kova rutistus rockhenkeen ja B-puolen Crossroads haikea blues. Samalla kokoonpanolla (ilman The Mania) säestettiin myös King Colemania kahdessa kappaleessa. Materiaali oli vanhanaikaista ja Wynonie lauloi jo vanhana miehenä, joten tulokset eivät vastanneet odotuksia. Purkitetut 12 kappaletta tulivat levyille "High And Wide"(King 633) ja "Big City Dance Party"(King 641). Jazz antaa turvaa R&b:n ja r&r:n väistämättömissä sukupolvimuutoksissa sivuun jääville fonisteille löytyi turvasatama kasvavan jazzin kysynnän avulla. Lucky Millinderin orkesterissa New Yorkin Savoy Ballroomissa v. Esitykset eivät nousseet kovin merkittäviksi, ja Halin tenorikin pysyi ihmeen vaisuna. Four Buddiesin pirteä Ooh Ow! antoi Halin fonille soolo-osuuden, mutta muissa foni oli taustalla. Hot Rod rinnastuu imultaan Red Prysockin Hand Clappin'iin, eikä ole kaukaa haettu ajatus, että siinä pyrittiin samaan tunnelmaan Prysockin hittibiisin kanssa. Session toinen kappale oli Rock And Roll, jonka Hal käheästi lauloi. Chuck Calhounin järjestämässä Atlantic-sessiossa. Lähimpänä r&b-tunnelmia mentiin sävelmässä Big Leg Woman, ainoassa jota Johnson ei ollut itse säveltänyt. Savoy käytti Halia vielä kahdessa sessiossa maaliskuussa 1956 Little Estherin ja Annie Laurien levytysten taustoilla. Summit 4112) kappaleiden joukossa oli easy listening -standardeja, mutta myös uusia melodioita. Kesäkuussa 1955 Hal ja Sam The Man Taylor tapasivat jälleen studiossa Jesse Stonen a.k.a. Levytuottaja Bob Shad perusti vanhaan ryppääseensä uuden Time-merkin 1959, ja sen ensimmäinen sinkku 1001 sisälsi Hal Singerin orkesterin tulkinnat kappaleista Hula Hoop Rock (hulahoop oli vuoden uusia villityksiä) ja Take Half (Take Five oli silloin kuumin jazzbiisi). Levy on aika harvinainen, joten julkisuutta ei paljon enää tullut. Prestige pyysi myös Hal Singeriä osallistumaan sessioonsa, joka sovittiin helmikuulle 1959. Levy keskittyi tietysti Johnsonin perinteiseen bluesiin, eikä fonisti päässyt paljonkaan esiintymään sooloissa. 1953 maaliskuussa oli kaksi Savoy-sessiota lauluyhtye Four Buddiesin ja Dolly Cooperin säestäjinä, ja samalla levytettiin kaksi omaa. Laulajina olivat paluuta yrittävä Wynonie Harris, Little Willie John, Titus Turner, Little Jimmy Scott, Carmen Taylor jne. tukensa sovituskuvioissa. (Bear Familyn Stone-levyn vihossa ei nimetä The Mania varmaksi mukana olijaksi.) Kappaleet olivat Jesse Stonen takuuvarmoja sävellyksiä. Tammikuussa 1957 Hal Singer teki DeLuxen studioilla uuden yrityksen neljällä kappaleella. Hal Singer kutsuttiin paikalle tuomaan esityksiin maagisen kosketuksen Good Rockin'in tapaan. Illinois Jacquet ja Julian Dash, mutta Halin esitystä on r&b-näkökulmasta vaikea ylittää. Hot Rodin olivat tehneet myös mm. Levyn "Blues In The Night" (mm. Single julkaistiin maaliskuussa 1957. Uusinkin Savoy-vaihe loppui tuohon sessioon. Kesäkuusta 1957 lähtien hän osallistui rivimiehenä tai orkesterinsa kanssa useampiin sessioihin. Varsinkin levymerkki Prestige kunnostautui vanhojen sotaratsujen jazztulkintojen julkaisijana 1950-luvun lopulta alkaen. Savoykin oli lokakuussa 1955 kiinnostunut tekemään Halin bändin kanssa kaksi kappaletta. Toinen Prestige-sessio oli toukokuussa 1960, mutta sen tuloksia ei koskaan julkaistu. Viimeiset tehtävät r&b-miehenä Yhdysvalloissa Lonnie Johnson levytti älppärillisen myös Prestigelle keväällä 1960, ja Hal Singer oli mukana sessiossa puhaltajana. Doggettin luottotenoristi Clifford Scott. 1948 © Dave Penny Collection Joe Turnerin kanssa © Arlette & Hal Singer - 23 - 2 - 2012 ·. Räväkimpiä olivat The Blast Off ja nimimelodia, josta tehtiin myös erillinen single. Standardina oli Easy Living singlellä Savoy 890. Hän soitti New Yorkin Metropole Clubissa seuraavat kolme vuotta. Barrington keksi kuitenkin levyttää Hal Singerin ympärille kootun suurehkon bändin kanssa älppärillisen bluesmateriaalia. Vuosi 1954 oli ilman levytyksiä, itse asiassa maaliskuusta 1953 kesäkuuhun 1955 saakka. Vuodelle 1962 ei riittänyt enää sessiokeikkoja. Molemmat olivat Halin sepittämiä rockhenkisiä rypistyksiä. Mukaelma kappaleesta Hot Rod oli rajuinta, mitä Hal Singer oli levyttänyt. Vanha sinisilmä Wynonie Harris kokeili vielä kerran mahdollisuuksiaan 19601961 Rouletten sessioissa. Kvintetissä oli toisena puhaltajana trumpetisti Charlie Shavers. Keväällä 1963 tuottaja W. Hal on selittänyt sitä sillä, että hän kulki bändeineen eri laulajien säestäjänä pitkin ja poikin Amerikkaa, noin 65000-85000 mailia vuosittain. Hal teki kappaleessa Hey Tiger räjähtävän soolon. Night Lifessa oli ehkä myös Halin soolo, mutta muissa kappaleissa sooloilija oli varsin todennäköisesti The Man. Fonisteja oli mukana kolme, mm. Hal Singerin viimeinen r&b-henkinen single tehtiin todennäköisesti 1959 Time-levymerkille. Älppärin "Blue Stompin'"musiikki oli silkkaa mainstream-jazzia, pääosin puhaltajien omia ideoita. Jälkimmäisessä hänen bändinsä, jossa oli mukana Buddy Lucas ts ja Mickey Baker g, purkitti kaksi omaa, Halin sepittämää kappaletta, joista Hound's Tooth / Mr. Mickey Bakerin kitara nousi eniten esille. Bill Doggettin porukkaan hän liittyi kolmessa sessiossa tammikuussa 1959. Hal oli jälleen sepittänyt Home Townin, joka sisälsi letkeää menoa ja vuoropuhelua Kelly Owensin urkujen kanssa. Sarjassa "A Man Gets Many Kinds of Blues" Hal teki repäisevän soolon vanhaan r&b-henkeen. Kingin tallirenkinä Hal Singer oli aloittanut työnsä Kingin sessioissa jo marraskuussa 1955 Earl Kingin säestysjoukoissa. Panama Francisin rumpukompin työntämänä Hal teki niin kiihkeän soolon, että single Savoy 1179 oli hänen kolmas myyntimenestyksensä
Hän on aivan hyvin voinut olla siellä rivimiehenä, kun Clifford Scott hoiti tenorifonin soolo-osuudet. Blackpool, JÄRVENPÄÄ Diggariklubi: N2L duo, Gangster of Love - 25.5. Itse asiassa tyyli on muuttunut ajan mukana aika lailla. Levyllä "Royal Blue" (Black Top 1054) Hal pääsi kunnolla esille kappaleissa That's Hal ja Tater Diggin'. Kuuntelin tarkasti Redin vanhempia laulettuja biisejä ja Arthurin vuoden 1955 laulamista, ja Jarin tulkinta laulajan henkilöstä on ymmärrettävä. Hot Lips Page -aikaan tulkinnat olivat jazzr&b:tä, cornbread-aikaan raakaa honkkausta, Jesse Stone -aikaan rhythm and bluesia parhaimmillaan ja sen jälkeen rock-r&b:tä. Biisivalikoima ja musiikin luonne on yllättävän samanlainen Forum-levymerkin älppärin kanssa, joten kummankin musiikki lienee samalta vuodelta. Dave Penny on luonnehtinut Hal Singerin merkitystä nimeämällä hänet "äärimmäisen tärkeäksi muusikoksi jumpbluesin ja r&b:n kehityksessä ja historiassa". Tuolla Gatewayn älppärillä Red laulaa kuitenkin erittäin vahvasti biisin Love Has Gone, joten kyllä hänelläkin on ollut mahdollisuus Body And Soulin kaltaiseen lataukseen. Vinyyliosastosta löytyy lisää (nämä olen kuullut): - savikiekot Coral 60653 ja 60669 - LP "Blues In The Night" (Summit 4112) - LP "Atlantic Honkers" ((Atl 81666), osa Jesse Stone biiseistä - LP "Honkers & Screamers" (Savoy SJL 2234), aikaa 194849 - LP "Ridin' The Riff" (Charly 1128), Coral-kauden 195152 nopeampia - singlet DeLuxe 6114 ja Time 1001 - rivimiehenä LP Lonnie Johnson: "Blue Lonnie" (Vogue SLDP.873) PS. Hal soitti päähenkilönä olevan fonistin kanssa improvisoidun dueton. Heillä oli samantyyppinen ääni, mutta tietysti Arthurin ääni oli kouliintuneempi, koska hän oli esiintynyt pelkästään laulajana. Epäilin aikaisemmin, että Red ei ollut mukana Roy Miltonin levytyssessiossa kesällä 1952. YouTubessa oleva pätkä Halin 90-vuotispäiväkonsertista v. Tosin hänen roolinsa, jossa hän esitti itseään, on vajaan viiden minuutin pituinen pätkä filmin lopulla. Savoy lienee cd:nä harvinainen ja vinyylinä SJL 1147 ehkä helpompi löydettävä. Euroopan ja Afrikan äänityksistä on olemassa lukuisia cd:itä. Halin ensimmäiset eurooppalaiset levytyssessiot pidettiin keväällä 1966 Polydorille. Tallink Princess, HELSINKI Blues Cruise II: Big Joe Louis (UK), David McLurcan (UK), Nina Van Horn (FRA), Jimmy Lawson, Keystone Cops, Ice Cream 12 Bar Band etc. Pariisilaistuminen Monet värilliset muusikot muuttivat Yhdysvaltojen ahdistavaa ilmapiiriä pakoon Eurooppaan, jossa jazzin kysyntä antoi työtilaisuuksia vapaammassa ympäristössä. 2009 kuvaa sen, että foni pysyi vielä kädessä. Blues Live! ry www.blueslive.net - 19.5. Hän kävi myös USAssa festivaali- ja konserttimatkoilla. Four Buddies -levytykset on koottu cd:lle "Complete On Savoy" (Savoy ZDS4418). Mickey Bakerin, jotka Halin ja muiden paikallisten kanssa levyttivät älppärillisen r&b:hen kallistuvaa mainstreamiä. Ehkä ainoa levytys uudella mantereella tehtiin New Orleansissa toukokuussa 1989 joukkueella, jonka vetäjänä oli pianisti Al Copley ja mukana Halin lisäksi mm. Pääosa kappaleista on hitaita standardeja, joihin kuuluu myös 10 vuotta aikaisemminkin tehty Body And Soul, nyt ilman laulua. Tom Archian musiikki: Alussa mainittu Tom Archia ehti levyttää elämänsä aikana hyvin vähän, mutta hänen jälkensä on levytyksiä suurempi. Voimaa äänessä ainakin riitti. Treffipub, Herttoniemi, HELSINKI Mojo Club: Siberian Blues Huskies, Midnight Creepers - 24.8. Poppari, JYVÄSKYLÄ Springtime Blues: LoudLadies&FatBoogieOrchestra + 1 - 18.8. Jesse Stone -session Hey Tiger saa kehuja, samoin "Blue Stompin'" -session Midnight. Levytyksiä Hal Singerin r&b-kauden parhaat palat ovat cd:illä "Chronological Classics 19481951" (Classics 5073) ja "Rent Party" (Savoy SV-0258). Lähteinä: Billboard-lehden vuosikerrat 19481957 Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Properbox 61 "The Big Horn"esittelee viisi tiukkaa ajalta 194748. Kirja on ollut tarkoitus kääntää englanniksi, mutta asia ei liene edennyt. Samana vuonna ilmestyi myös Halin ja vaimonsa kirjoittama muistelmakirja "Hal Singer Jazz Roads" Pariisissa ranskaksi. Filmi palkittiin Cannesin filmifestivaaleilla. Halin elämäntyöstä on tehty vuonna 1999 myös 58-minuuttinen dokumenttifilmi, joka palkittiin samana vuonna Los Angelesin filmifestivaaleilla. -kaudelta on cd:llä "Shoutin' The Blues" (Blue Boar 1010) ja Jesse Stone -kaudelta "Jesse Stone" (Bear Family 15695). Hal Singerin työtarjoukset olivat vähentyneet 1960-luvun alkuvuosina, ja hän päätti 1965 lähteä katsastamaan Pariisin tilannetta Memphis Slimin kutsusta. Snooks Eaglin ja Duke Robillard. Taustoilta tuttua ääntä ei kylläkään erota. Hal Singerin tyyli ja merkitys Halin soittotyyliä voi luonnehtia maanläheiseksi bluestulkinnaksi, vaikka herkkyyttäkin tarvittaessa löytyy. T-Bone Walkerin, Eddie Cleanhead Vinsonin, Gatemouth Brownin ja Jimmy Witherspoonin levytyksiin Euroopassa ja Afrikassa. Yllättävin on Redin vanha bravuuri Hand Clapping, joka vaikuttaa olevan vuoden 1955 Mercury-äänitys, loppu häivytettynä. Siitä lähtien Hal on asunut Ranskassa. Keikkoja kotimaisemissa, syvässä etelässä ja Moskovassa Ranskassa asui paljon entisiä r&b- ja jazzmuusikoita. Treffipub, Herttoniemi, HELSINKI Mojo Club: Siberian Blues Huskies, Little Willie Mehto - 30.5. Satama, JYVÄSKYLÄ: sisävesiristeily Suomi-laiva Soi! (klo 19-) BluesLovers ry www.blueslovers.org - 25.4. Hal osallistui 1990 elokuvan "Taxi Blues"tekemiseen Moskovassa. Kun kansitekstissä sanotaan Redin olevan 38-vuotias, vuosi on 1964. Buck Clayton oli tuonut Euroopan kiertueelle mm. Hänen elämänsä ja suppea tuotantonsa on kuvattu perusteellisesti Red Saunders Research Foundationin nettisivuilla "The Tom Archia Discography". 4-6, 19992008 Fancourt Les +: The Blues Discography 19431970, Eyeball Productions 2007 Lord Tom: The Jazz Discography, version 11.0, 2010 Penny Dave: Hal Singer Discography 19442002, Blues & Rhythm #208 Penny Dave +: Hal Singer Interview, Blues & Rhythm #208 Singer Arlette et Hal: Hal Singer Jazz Roads, Edition 1, 1990 Tozian Greg: Our Man In Paris, http://zackwoo.com/ gregtozian/?page_id=383 Lisäksi mainittujen levyjen kansitekstit ja levyvihot. BLUESYHDISTYKSET JÄRJESTÄVÄT: Blues Angels ry www.bluesangels.fi - 25.4. Al Copley Hal Singer -cd on "Royal Blue" (Black Top 1054). Vanhempia herkkuja Hot Lips Page Juha Jaakola · 2 - 2012 - 24 -. Useiden jazzlevyjen lisäksi Hal osallistui mm. Blackpool, JÄRVENPÄÄ Diggariklubi: Chantel McGregor (UK) Red Prysock Pieniä lisäyksiä juttuun numerossa #251 Red Prysockin viimeinen LP "For Me And My Baby" (Gateway 3003) löytyi viimein. Prestigen julkaistut on cd:llä "Blue Stompin'" (Prestige 00025218683425). Musiikintutkija Jan Evensmo arvostaa Hal Singer/Tom Archia -sooloja Wynonien taustoissa kappaleella Blow Your Brains Out ja Halin sooloa Good Rockin' Tonight -biisissä. Laterna, TAMPERE Down Home Laterna: Carlos del Junco (CAN) Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry www.puistoblues.fi - 21.4. Heti ensimmäisellä viikolla hän törmäsi kauniiseen nuoreen naiseen Arletteen, josta tuli pian hänen vaimonsa. Lähes 300-sivuisen kirjan anti kieltä taitamattomalle on lista orkestereista, joissa hän on työskennellyt, sekä hienot valokuvasivut. Jari Salo ilmoitti USAssa olevan liikkeellä näkemyksen, että vuoden 1954 Body And Soulin äänityksessä lauluosuuden on tehnytkin Redin isoveli Arthur, vaikka levyllä laulu on kirjattu Redin nimiin. Viimeisenä tulee Long Wind, nopea rytkytys, jossa Red puhaltaa yhtä säveltä niin kauan kuin ilmaa riittää, siis hyvin kauan. Perusbändinä levyllä on urkuvetoinen rytmiryhmä, luultavasti Redin combo siihen aikaan. Vuodesta 1959 tyyli muuttui bluesmiehen mainstream-jazziksi
Raynoma Gordy Singleton (otsikon viereisessä kuvassa Berry Gordyn rinnalla), joka toimi aktiivisesti firman taustalla Rayber Voices -kuorossa. Motownin nousun vahvoina vuosina '62'64 kokeilijoiden määrä väheni, kun pinnalle ponnahtaneisiin tähtiin oli pakko satsata. Etta James oli tähti ja Sherri Taylorista haettiin hänelle vastinetta. Gordyyn hän oli tutustunut The Cute Teens -yhtyeen solistina, mainittu ryhmä oli nimittäin levyttänyt vuonna '58 yhden Gordyn tuottaman singlen. Hyvä levy ei menestynyt ja siksi Linda sai lähteä. MOTOWN-kummajaiset, osa 2 Yhden ja kahden singlen tytöt 0-luvun Motown oli suurten hittien ja suurten tähtien yhtiö. Vähiin jäävät tiedot myös 50-luvulta ja uran alusta. Itse asiassa vuosina '65'68 oli tällä rintamalla lähes kuolleen hiljaista, kunnes vuosikymmenen lopulla tilanne taas vähän vilkastui. Hieno on myös b-puolen hidas, aika tyypillinen Smokey-balladi. Ivan ainoa Motown- single oli: Miracle 02 When I Needed You Continental Strut A-puoli oli Raymonan itsensä sävelmä hempeä, alakuloinen balladi. Viimeksi mainituista valtaosa liittyi instrumentaaliesityksiin, jotka myös r&b-nimikkeiden osalta pudotan paria poikkeusta lukuun ottamatta pois. Kummajaisina oli juhlanumerossa 250 esillä muutama ikään kuin väärään seuraan eksynyt artisti. Vuonna '65 länsirannikon toimipiste suljettiin ja siksi kummajaisten määrä väheni ratkaisevasti. Joka tapauksessa firman ensimmäiseen kolmeen vuoteen mahtuu monta yhden ja kahden singlen ihmettä. Rajaan aiheen laajuuden takia tämän esittelyn yhden tai kahden singlen artisteihin, vaikka nimenomaan kolmeen sinkkuun sinnitelleisiin mahtuisi muutama erittäin mielenkiintoinen nimi. Omat soololevyt jäivät kokeiluiksi, joita ei koskaan julkaistu, sen sijaan Sherri levytti Sammy Wardin kanssa Ettan duettojen (Etta & Harvey) innoittaman singlen: Motown 1004 Oh Lover That's Why I Love You So Much Varsinkin rujo a-puoli tuo vahvasti mieleen Chicagon duetot. vanhalta Relic-koosteelta The Detroit Girl Groups, mikä merkitsee, että levyn taustalta paljastuu tavalla tai toisella vanha velmu ja Berry Gordyn pahin kilpailija Robert West. 6 Little Iva Pikku-Ivalla ei ollut mitään yhteyttä pari vuotta myöhemmin Carole Kingin babysitterina huipulle nousseeseen Little Evaan. Äkkiä se sulkeutuikin, kun ensimmäinen tai toinen kokeilu ei onnistunut, huteihin ei ollut varaa. Artistien iän puolestaan voi hyvin liittää firman logoon "The - 25 - 2 - 2012 ·. Aloitetaan tytöistä ja tyttöyhtyeistä, jatkossa saavat omat osansa pojat sekä poikayhtyeet. Tähtiä toki syntyikin, mutta monet kokeeksi levylle päässeet joutuivat tyytymään korkeintaan kahteen singleen. Myöhemmin hän on ollut sekä levy- että filmihommissa nimellä Lyn Roman ja päätyi kuinkas Linda Griner muuten myös Ian Levinen Motor Citylle 80-luvun lopussa, tärkein levytys oli uusintalonksutus omasta vanhasta Goodbye Cruel Love -levystä. Connie Van Dyke Motownille 60-luvun alussa päässeissä yrittäjissä kiinnittyy huomio ensinnäkin siihen, että porukka oli poikkeuksellisen nuorta. Viimeksi mainitun levymerkin T viittaa sekin Tayloriin, perheyritys siis. Ainoan singlen Too Young To Love / My Heart Went Zing molemmat puolet löytyvät mm. A-puoli on kevyt, popahtava, mutta jämerästi laulettu, juuri huipulle noussut Mary Wells oli selvä esikuva. Jätän tarkoituksella esittelystäni pois 60-luvun alulle tyypilliset gospelartistit ja -yhtyeet sekä lähinnä Workshop-sisarmerkille levyttäneet jazzartistit. Supremesit olivat koulutyttöjä, samoin Marvelettesit, Mary Wells tuli 17-vuotiaana ja edellä käsitelty Linda Griner oli häntäkin nuorempi. Motownin singleboxin tekstit mainitsevat vain yhden Gloreco-merkille tehdyn soolosinglen ja nimen perusteella tytön "own groupin"The Taylor Tones kanssa julkaistun C&T-levytyksen. PEKKA TALVENMÄKI On luonnollista, että Motownin eläessä hapuiluvaihettaan aivan 60-luvun alussa mukaan tuli koko joukko kokeilijoita, jotka enimmäkseen pääsivät levyttämään sopivan tuttavan kautta. 70-lukua en lähtenyt enää penkomaan, olihan firman politiikka muuttunut ja muuttumassa niin, että yhden tai kahden singlen artisteilla ei enää ollut varsinaista merkitystä. Minulla ei ole juurikaan tietoa, mihin hän Motownilta joutui. Iva oli Berry Gordyn tyttöystävänä ja myöhemmin vaimona tunnettu Raymona Liles a.k.a. Naapurin poika tunsi sen ja sen, jonka serkku oli Motownilla ja tie studioon koelevytykseen oli raollaan. Vahinko ettei Sherry saanut levyttää enempää, äänessä oli voimaa ja kiihkeyttä. Ainoa vinkki on muutama Motor Citylle 80-luvun lopussa tehty raita, joista levylle (MOTC 36) kelpasi Weak Hearted, muista kiinnitti huomiota lähinnä uu- Linda Griner Ollaan jo kesässä '62, jolloin 15-vuotias Linda levytti Smokey Robinsonin tuottaman singlen: Motown 1037 Goodbye Cruel Love Envious Smokey oli tavannut Lindan Washingtonissa, missä tyttö oli ollut lämmittäjäartistina Miracles-esiintymisessä. Toinen, harvoin ajateltu erikoisuus oli valkoihoisten artistien hämmästyttävän suuri määrä, mikä tietenkin sopii Gordyn tavoitteisiin päästä valkoisille popmarkkinoille. B-puoli on pureva tanssiinstrumentaali, yksi komeimmista onnistumisista jonkun Funk Brothersia edeltäneen kokoonpanon (Twistin Kings?) suorituksissa. Sherri Taylor Motownilla vilkuiltiin alkuvaiheessa selvästi Chicagon ja eritoten Chessin suuntaan. sinta Supremes-hitistä Love Is Like An Itching In My Heart. Sävelmä on nätti, mutta Raymonan kyvyistä se ei selkeää kuvaa antanut, lopputulos oli liian hento. Poikkeuksen muodosti Los Angelesiin perustettu haaraliike, joka toimi Marc Gordonin, Hal Davisin ja Frank Wilsonin johdolla ainoana tavoitteenaan tuottaa Motownille uusia tähtiä. Ihmeteltävää riittää myös niissä yllättävänkin monissa varjoon jääneissä yrittäjissä, joiden ura Berry Gordyn firmassa ei kestänyt paria singlelevytystä kauempaa. Näin vähenee esiteltävien artistien määrä noin kuuteenkymmeneen. Ei ihme, että Smokey kiinnostui, sillä ainoaksi jäänyt single on erinomainen
50-luvun lopussa hän koki aivoinfarktin, mutta toipui sen verran hyvään kuntoon, että Gordy päästi hänet levyttämään yhden singlen keväällä '63: Gordy 7017 I'm Hooked We're Only Young Once B-puolen tuottaja oli Clarence Paul, mikä pistää arvailemaan sukulaisuutta, mutta näin ei ilmeisesti ollut. B-puoli on parempi, nyt oltiin aika lähellä Brenda Hollowayn tyyliä, vähemmän koukeroista ja paisuttelevaa vain. I'm Hooked oli itsensä Gordyn tekele, kerran käytetty jo Marvelettes-sessiossa, mutta silloin ja Motown-väen tietoisuuteen he päätyivät Los Angelsin konttorin kautta. Sotku johtui tarinan mukaan siitä, että länsirannikolla vaikutti levyttävänä laulajana myös Oma Page, joka sattui olemaan kyseisten duettoraitojen säveltäjän Billy Pagen sisko ja kun toimistotyttö kirjasi nauhat Detroitiin lähetettäviksi, niin hän muitta mutkitta merkitsi Oman sukunimeksi Page. Bunny Paul Bunny ei ollut teinitähti, vaikka nimen perusteella niin voisi kuvitella, vaan yksi niistä yllättävän monista veteraaneista, jotka Gordy päästi 60-luvun alussa merkeilleen. It Hurt Me Too sen sijaan yllättää aggressiivisuudessaan. Jos hän olisi elossa, hän olisi nyt 88-vuotias. Tuo yhdistelmä teki hänestä TV-tähden ja teinimissin 15-vuotiaana, palkintona pienet filmiroolit, malliesiintymisiä ja myös solistin paikka koulutyttöyhtyeessä. Singlestä ei tullut hittiä, mutta se jäi kuitenkin Motownin historiaan, jos ei muuten niin siksi, että taustalla soittivat sekä Stevie Wonder että Marvin Gaye ja kuorossa oli sekä Supremes että Vandellas. 50-luvulla hän jatkoi sekä lavaesiintymisiään että levytyksiään ja nautti tasaista suosiota autokaupungissa, valtakunnallista listamenestystä hän ei kuitenkaan saavuttanut. Bunnyn kerrotaan esiintyneen jo 40-luvulla joissakin Detroitin klubien yhtyeistä ja tehneen ensimmäisen singlensäkin kyseisen vuosikymmenen lopulla. Jatkossa Connie ei juuri levyillä juhlinut, hän oli yksi niistä, jotka eivät päätyneet 80-luvun lopussa Motor Citylle. You Need Me on Brenda Hollowaylle alun perin sävelletty nätti balladi, jossa oli Brendan levyille tyypillinen dramaattinen nousuosa. Muutamaa vuotta myöhemmin totuus alkoi selvitä, kun ainoa kunnon Oma-kuva oli yhdessä paikassa nimikkeellä Heard ja toisessa luki Page. B-puoli on täysin erilainen, positiivinen ja popahtava ja ajankohtaan sopiva, elettiinhän Ruby & Romanticsien Our Day Will Come aikoja. Uransa hän loi lähinnä näyttelijänä kaikenkirjavissa TV-sarjoissa. se jäi albumitäytteeksi. B-puoli on helppotajuisempi ja viihteellisempi, jämäkkää fonisooloa lukuun ottamatta puhdasta valkoista aikuispoppia. Hieno levy, mutta ei tarpeeksi hyvä listoille. Sävelmä tuo mieleen jonkun Vandellas-hitin, ja sovituksessa on selkeät jyskyhahmotelmat, mutta toisaalta tunnelmaa rikkoo levottoman oloinen taustamokellus, kelpaisikohan esimerkiksi Jackie Leen hitti The Duck. sound of young America". Kyseessä oli kuin olikin Oma Heard. Marvelettesien versio oli energinen, joskin heidän vauhtipaloilleen ominaisesti vähän sekava, mutta Playboy-albumilla mitä mainioin raita. Kyllä niitä jatkettiin, syksyllä '64 ja seuraavan vuoden alussa levytettiin Los Angelesissa muutama raita, joissa Marvinin parina lauloi Oma Heard. Kova tyttö lajissaan oli myös Oma Heard, joka oli Hal Davisin ja Marc Gordonin hoiviin tullessaan jo veteraani. Sen levytti alun perin rannallanorkomislevyihin erikoistunut Bobby Breen, mutta koska hänen originaaliaan ei koskaan julkaistu, menee Lewisien versio täydestä. Tuskin olin ainoa, joka ihmetteli miksei duettoja jatkettu ennen kuin syksyllä '65, jolloin Marvinin kaveriksi valittiin Kim Weston. Bunnyn versio on selkeämpi, arvokkaampi, aikuismaisempi ja vähintään yhtä hyvä. Hieno raita. Mahdollista, mutta epätodennäköistä. Oma Heard Kun puhutaan Los Angelesin toimiston löydöistä, tarkoitetaan lähinnä Hollowayn siskoksia, innokkaimmat juurten tonkijat muistavat myös Gloria Jonesin. Motownille hänet toi eräs paikallinen teatterinjohtaja, ja kun hän tuntui sopivan Smokey Robinsonin tyttösoundikuvioon, hän sai levyttää muutaman koeraidan, joista levylle päätyi single: Motown 1041 Oh Freddy It Hurt Me Too Oh Freddy on niin Mary Wellsiä kuin olla voi sekä Smokeyn sävelmän ja sovituksen että Connien kuiskaavankäheän laulun osalta, hieno raita lajissaan. Tiettävästi mainittu single jäi Bunny Paulin viimeiseksi eikä sairaus myöskään sallinut hänen jatkaa lavaesiintymisiään. Singleboxilla korjattiin tapahtuneet virheet ja selvitettiin totuus. Lewisin siskoksista ei tullut Motown-tähtiä, mutta pomo-Gordy oli heistä kiinnostunut siinä määrin, että kutsui heidät Detroitiin levyttämään toisen singlen, jonka hän itse tuotti. Solisti-Oma ei siinä kuulosta järin persoonalliselta, tyypillinen LA:n tyttö, samantapainen kuin vaikkapa Mary Love tai Gloria Jones, laulu on sanoisinko kylmää. Homman totisuutta kuvaa se, että Gordy ei suinkaan käyttänyt alkuperäistä taustaa, vaan sovitti uudelleen, lopputulos oli siltäkin osin ryhdikkäämpi. Heidän musiikkiuransa alkoi opintojen päätyttyä 60-luvun alussa lähinnä jazzin ja aikuisviihteen puolella, poppiin he siirtyivät länteen muutettuaan. Siskokset eivät versiossaan yltäneet Brendan tasolle, mutta ei heidän esityksessään mitään hävettävääkään ollut, varsinkin loppurevitys oli tyylikäs. Motownilla hyväksyttiin levytettäväksi myös muutama siskosten sävelmä, joista mainittakoon Gladys Knightille ja Pipseille annettu Just Walk In My Shoes, Brenda Hollowayn levyttämä tyylikäs Where Were You ja Vandellojen Happiness Is Guaranteed. Lewis Sisters ja Little Lisa Bunny Paul Valkoihoiset Lewisin sisarukset Kay ja Helen olivat kotoisin Detroitin liepeiltä, mutta levylle · 2 - 2012 - 26 -. VIP 25018 He's An Oddball By Some Chance 25024 You Need Me Moonlight On The Beach 25018:n a-puoli on jännittävä sekoitus liukuhihnaa ja länsirannikon tanssimeininkiä. Oman ainoa single julkaistiin kesällä '64: VIP 25008 Lifetime Man Mr. Connie Van Dyke oli nuori ja valkoihoinen. Etenkin a-puoli on merkillinen r&b:n ja popin sekameteli. Ja nätti. Takana oli monivuotinen putki länsirannikon tyttöyhtyeissä, tunnetuimmista nimikkeistä mainittakoon vain Dore-merkille levyttänyt The Darlings ja Dotin The Dynels, lisäksi Oma käväisi myös Ike Turnerin taustajoukoissa ja joidenkin huhujen mukaan jopa Phil Spectorin jossakin sessiossa (Alley Catsien Puddin 'N' Tain tai sitten ei?). Brenda pääsi koettamaan onneaan Mary Wellsin paikkaajana, mutta Oma joutui jäämään länteen. Lonely Heart Tämä ei todellakaan ole tyypillistä Motownin Detroit-liukuhihnaa, vaan rujoa länsirannikon runttausta. Mary Wells jätti pois lähtiessään auki paitsi ykköstytön paikan myös postin Marvin Gayen duettokumppanina. Mainitut raidat jätettiin hyllylle, (ne julkaistiin vasta Marvinin neljän CD:n boxilla 80-luvun lopussa) ja siksi niitä ei osattu kaivata eikä niitä parikymmentä vuotta sitten osattu yhdistää oikeaan Omaan, koska tytön nimeksi ilmoitettiin Oma Page ja varta vasten varoitettiin sotkemasta kahta Omaa toisiinsa. Tykkään silti enemmän viihteellisestä Moonlight-puolesta. Tarina ei kuitenkaan jäänyt tuohon. Tempo on hitusen nopeampi kuin Marvin Gayen originaalilla ja Connien laulu pontevaa, mutta levotonta. Vuonna '64 he levyttivät singlen Aura-merkille, ja kun huhujen mukaan taustalla lauloi Brenda Holloway, niin on helppo ymmärtää miten he päätyivät Marc Gordonin ja Hal Davisin koelauluun
Noiden singlellä julkaistujen raitojen lisäksi on rare-koosteilla esiintynyt ainakin kohellus Choo Choo Train, muilta osin Lisan ura jatkui aika kirjavasti pikkumerkeillä, tuolloin Lisa käytti enimmäkseen oikeaa nimeään Leeza Mille, joka löytyy myös 80-luvun lopun Motorcity-vaiheesta. Nimikappale, vaikka onkin Levinea lähes tyypillisimmillään, on mielestäni harvoja onnistumisia koko firman toiminnassa. Sen sijaan saatiin parit turhat Levine-lonksutukset ja peruscoverit kuten You Can't Hurry Love. Barbara Randolph Barbara oli kaikin puolin merkittävä tyttö Motownin historiassa. Mickey oli noihin aikoihin paljon tekemisissä Martha & The Vandellasin kanssa ja kieltämättä molemmat puolet, etenkin sujuva Keep On Loving You, ovat sellaista materiaalia, jonka voisi hyvin kuvitella Marthan ohjelmistoon. Versiot ovat kovin erilaiset muutenkin kuin lauluosuudeltaan. Kannattaa myös muistaa, että Lewisit esiintyivät sivuosassa Diana Rossin tähdittämässä Billie Holiday -tarinassa Lady Sings The Blues. -puolen kuulin itsekin vasta muutama vuosi sitten Marginalin Rare-paketeilla. 8-vuotiaana Lisa sai esiintyä lasten TV-ohjelmassa, ja sen seurauksena Hal Davis antoi hänen levyttää aika mitättömän pikku rallin Puppet On A String, jolla ei siis ollut mitään tekemistä vähintään yhtä mitättömän Englannin euroviisun kanssa. Kuten veteraanit muistavat, oli Ylen TV 2:lla tapana esittää musiikkitäytteitä taukomusiikkina 60-luvulla. Diana Ross torpedoi tämän suunnitelman, jolloin Barbara jäi firmaan odotta- Connie Haines Olemme jo vuodessa '66, ja kun tukena ei ole singleboxin tekstejä, en osaa sanoa Connien taustoista mitään. Tilanne muuttui Tammi Terrellin sairastumisen myötä. Ainoan singlen olen jostakin saanut nauhoilleni: Motown 1092 What's Easy For Two Is So hard For One Walk In Silence A-puoli on versio Mary Wellsin hienosta hitistä, ei hyvä, jos ei huonokaan. Se jäi vielä mainitsematta, että Lewis Sisters on esiintynyt jopa Suomen TV:ssä. Barbaraa käytettiin muutaman kerran Tammin paikalla yhteisissä Marvin Gaye -tilanteissa, mutta levyjä ei tällä duettokokoonpanolla tehty. Motownin kokoelmillakin Francesin raidat ovat tulleet aniharvoin vastaan, Keep On... Hän sai levyttää kokonaisen albumillisen materiaalia ("Footsteps Following Me", CDMOTC LP 71). Kuten mainittu CD osoitti, studiossa ahkeroitiin, mutta julkaistuksi päätyi vain kaksi singleä: Soul 35038 I Got A Feeling You Got Me Hurtin' All Over 35050 Can I Get A Witness You Got Me Hurtin' All Over I Got A Feeling ja Can I Get A Witness ovat vain covereita Four Topsin ja Marvinin levyistä, tanakoita esityksiä kyllä, mutta Barbaran kankeahko ääni ei niihin oikein taipunut, toisaalta molemmat raidat olivat "vain" vanhaa Motownia ja Barbaran esittäminä pahasti ajastaan jäljessä. Hänet esiteltiin omassa artikkelisssa vuonna 2003, kun julkaisematon Motown-materiaali ilmestyi omana CD:nä The Collection (Spectrum 066 666-2), tässä vain pääasiat lyhyesti. Tyylikäs esitys, jota kuunnellessa tulee mieleen, että Brenda Holloway oli juuri riitaantunut pomon kanssa ja häipynyt, olisikohan Barbarasta peräti kaavailtu sille linjalle jatkajaa. Myöhemmin kun Lewisit tulivat Detroitiin, Berry Gordy näki pikku-Liisan esiintyvän ja järjesti uuden levytysmahdollisuuden, jossa tehtiin Hang On Bill. Kyseessä on mielestäni todella erinomainen aikansa tuote, tyttöliukuhihnaa parhaimmillaan. Tietenkin myös Barbara päätyi Motor Citylle, mutta ei saanutkaan jostakin syystä levyttää Hurtin All Overiaan uusiksi. Innokkaimmissa harrastajapiireissä Frances kyllä muistettiin ja siksi ei ollutkaan yllätys, että Ian Levine oli tavallista hanakampi kiinnittämään hänet Motorcitylle. Barbara tuli Motownille vuonna '67, jolloin Berry Gordy suunnitteli hänestä Florence Ballardin korvaajaa Supremes-yhtyeessä. Sen sijaan Hal Davisin säveltämä Hurtin' All Over on se, mistä Barbara muistetaan, sujuva, alakuloinen medium. Sävelmä on sama, jonka Robert itse oli levyttänyt vuosia aikaisemmin nimellä Hold On Pearl. Motownista muistuttaa Lisan esityksessä lähinnä Supremesien levyiltä tuttu baby baby -hokema. Talvella `66 oli näytillä pieni Motown-pätkä, jossa kahden supertähden (muistaakseni Supremes ja Marvelettes) jatkona oli You Need Me -kappaleen esittänyt Lewis Sisters. Äiti-Kay on muistellut, että hänellä oli tapana ottaa tyttö mukaan mitä erilaisimpiin kissanristiäisiin ja tilaisuuden tullen myös antaa hänelle mahdollisuus laulaa. Lisan versioon tehtiin ihan ehta liukuhihnatausta ja erityisplussat terhakasta kuorosta. Lopputulos ei ollut mairitteleva; kaksi levytettyä raitaa, joista kumpaakaan ei julkaistu. jälkikäteen annettu Fire-puolelle, joka on nykivämpi ja kömpelömpi, mutta hyvää perusmateriaalia sekin. Little Lisa oli Kay Lewisin tytär. Viihteellisempi b-puoli on muistikuvieni mukaan paljon parempi. Frances Nero Harva vanha hyvä Motown-levytys on unohdettu yhtä tehokkaasti upoksiin kuin single: Soul 35020 Fight Fire With Fire Keep On Lovin' Me Sen esittäjästä Frances Nerosta minulla ei ole taustatietoja, hän vain putkahti Motownille vuonna '66 ja sai levytettäväkseen nuo kaksi James Deanin ja Mickey Stevensonin sävelmää. Hittipotentiaalia tässä singlessä piti olla, mutta ei, paremminkin se kehkeytyi vähitellen harvinaisuudeksi. Keep On Loving Me kuulostaa lonksutettuna originaalin rinnalla vaisulta, samoin kaksi muuta tuttua Motown-sävelmää Something You Never Get Used To ja Take Me In Your Arms. maan mahdollisuutta luvattuihin soololevytyksiin. Unohdetun klassikon maine on - 27 - 2 - 2012 ·. Ei muuta paitsi se pakollinen piipahdus Motor Cityllä, kolmesta levytetystä raidasta kannatta noteerata vain Just Walk In My Shoes. Tuottajiksi on merkitty Gordy veljensä Robertin kanssa
Levyjen taustoista on todettava, että Harvey Fuqua oli juuri tullut taloon ja hänen mukanaan Ann Bogan, jolle Harvey etsi paikkaa kasvavassa organisaatiossa. Shirley Walker täsmensi omassa · 2 - 2012 - 28 -. Oliko olemassa suunnitelma tämän yhdistelmän jatkosta, siitä minulla ei ole tietoa. Motown piti Andantesin osuuden ja kyvyt salassa vuosikymmenten ajan, singlestä säästyneet muutamat kopiot olivat suuria keräilyharvinaisuuksia. Lopputulos oli kaikin puolin hauska ja onnistunut, vain listamenestys puuttui. Vuonna '60 Martha lähti yhtyeestä ja oli seuraavana vuonna mukana The Del-Phis -porukassa, jonka solisti oli Gloria Jean Williamson ja muut jäsenet Rosalind Ashford ja Anette Beard, tämä koostumus muistetaan Checkmate-singlestään It Takes Two. Noiden kahden superyhtyeen noustua huipulle Andantesin merkitys kuorona vakiintui ja vuoden '64 jälkeen he olivat mukana lähes kaikessa mitä Hitsvillessä tapahtui. Näin tehtiin ja tulos oli mitä mainioin. Fuquan idea oli, että Andantes saisi levyttää ja että Boganista tulisi sen solisti. Yhtye oli Levinen ensimmäisiä kiinnityksiä ja hyvin nopeasti alkoi brittilehdistä löytyä vastauksia kysymyksiin Andantesien tekemisistä ja merkityksestä. Kyseessä oli The Andantes, jonka solistiksi oli valittu Marvelettesien Gladys Horton. muistetaan erikoisuutena, jossa Gordy ainoan kerran tavoitteli Phil Spectorin soundia. Ei Levinekaan pystynyt tytöistä enää tähtiä tekemään, mutta he saivat sentään levyttää seitsemän raitaa, joista singlelle päätyi vain lonksutus Lightning Never Strikes Twice (MARE 97) Andantes-esittely alkoi vähän väärästä paikasta. Supremes teki oman kepeämmän versionsa helmikuussa '65, mutta vaikka sekin oli ihan kelvollinen, niin sitä ei käytetty edes albumitäytteenä. Pienenä erikoisuutena muistettakoon, että kun Marvelettes hajosi aivan 60-luvun lopussa, niin yhtyeen nimissä julkaistiin vielä yksi LP ("Return Of The Marvelettes"), jolla esiintyi todellisuudessa Nightmarelta tuttu yhdistelmä Ann Bogan & The Andantes. Yksi parhaista seikoista Ian Levinen Motor Cityllä oli se, että hän toi Andantesit esiin. Äänivalli jäi kauas siitä mitä Spector teki, vaikka ihan tuhti ja jäntevä olikin. Louvain Demps, Jackie Hicks ja Marlene Barrow olivat tulleet Motownille jo 60-luvun alussa Richard Wylien mukana, ja heistä tuli nopeasti luotettava kuoro, joskin on paljon esimerkkejä siitäkin, että taustalla lauloivat ne, jotka sattuivat olemaan paikalla, kuten Supremes ja Vandellas. Läpimurto oli tunnetusti alkukesästä levytetty Marvin Gayen Stubborn Kind Of Fellow, johon Martha ystävineen sai pikahäly- The Andantes ja The Darnells Lopuksi muutama maininta Motownin tyttöyhtyeistä. Gordy pisti kuitenkin pelin poikki ja kun Boganille vapautui myöhemmin paikka Marvelettes-yhtyeessä, kaikki olivat tyytyväisiä paitsi ehkä Andantesit itse. Vuonna '62 Del-Phis tuli Motownille, Martha A&R-mies Mickey Stevensonin sihteeriksi ja muut ikään kuin käytettäviksi. Aidointa Spectoria oli itse sävelmä, joka jäljitteli sopivasti Crystalsien syksyn '63 hittiä Then He Kissed Me. Andantes on Barbara Randolphin tavoin esitelty omassa BN-artikkelissa, mutta pakko on päästä muistuttamaan, että keväällä '64 julkaistu VIP 25006 on kova levy, niin kova, että Gordy päätti hyllyttää sen ja pitää Andantesit puhtaana taustakuorona: VIP 25006 (Like A) Nightmare If You Were Mine The Vells Martha Reeves aloittaa Dancing In The Street -kirjassaan maallisen uransa muistelon yhtyeestä The Fasinations, jossa hänen lisäkseen lauloivat Shirley Walker, Fern Bledsoe sekä sisarukset Bernadine ja Joanne Boswell. Too Hurt... Come Home -puoliskoa ei tarvitse tässä yhteydessä vatvoa. Jo puoli vuotta ennen Nightmarea ilmestyi nimittäin single: Gordy 7024 Too Hurt To Cry, Too Much In Love To Say Goodbye / Come Home Esittäjäksi merkittiin The Darnells, jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Kyseessä on nimittäin instrumentaalipohja Holland-Dozierin pari vuotta aikaisemmin tehdystä levytyksestä. lausunnossaan, että jo sitä ennen hän lauloi Marthan kanssa The Sabrettes -nimisessä ryhmässä, liekö tärkeä. Nightmare on vauhdikas Vandellas-henkinen ralli, joka olisi Vandellojen nimissä julkaistuna ollut takuuvarma hitti. Selitys, että studiossa tarvittiin aina joku varmasti paikalle saatava tyttöryhmä on kyllä ymmärrettävä, mutta valitettavasti Andantes ei koskaan päässyt näyttämään oliko se tosiaan Motownin paras tyttöyhtye, niin kuin asiaa romantisoivat mielellään väittävät
Masterpieces Of Modern Soul Volume 3 * (Kent) various artists ......................................................... The Complete Chess Masters 195160 * (Universal) 4-CD Van Hunt ................................. Marthan yhtyeellä ei tuolloin ollut virallista nimeä, koska Del-Phis ei kelvannut Gordylle. Tank Full Of Blues (Blue Horizon) Dr. What You Make Of It (Delta Groove) Paul Kelly ......................................................... Stronger For It (Alligator) Charles McCormick ....... Locked Down (Nonesuch) Ruthie Foster............................................................Let It Burn (Blue Corn) Kirk Franklin ................................................ Songs From The Road (Ruf) CD+DVD Daddy Mack Blues Band ............................ Eniten jäin ihmettelemään, kuka oli Christine Shumaker, joka levytti vuoden '66 huitteilla mainion Holland-Dozier -tarinan Mother You Smother You. Boogie Like You Never Did (Blues Boulevard) various artists .................................... Erityisesti There He Is, joka kuuluu suurimpiin Motownsuosikkeihini, oli Glorian sooloilemana tyylikkäämpi ja selkeämpi kuin Dancing In Street -klassikon b-puolena julkaistu Martha-versio. Bound To Roll (Cavalier) Philip Sauce ................................................................. Trouble Mind * (Rhino) Little Anthony & the Imperials ...... Campbell................................. Hidas Look -puoli on aivan tyypillistä, jousitaustaista vähän laahaavaa 60-luvun lopun Motownia, jossa parasta on solistin selkeä ja kiihkoton laulu. Stepraidalla lauloi lapsellisempi solisti ja muutenkin raita on puuromaisempi ja nykivämpi. on vieno ja kiltti nuoren tytön unelmointi ja Cry Baby pontevampi, mutta sävelmänä yhdentekevämpi, sitä väitetään Caravellesien jättihitin You Don't Have To Be Baby To Cry kopioksi. Voi olla, yhtyeen Motown-vaiheessa oli ainakin kypsäntuntuinen soundi. Old School Rockin' (Delmark) Hubert Sumlin ...........................................................Blues Guitar Boss * (JSP) Rob Tognoni .......................... The Many Moods Of Charlie Mack (Desert Sounds) Mud Morganfield ........................................ Cruisin' For A Bluesin' (Ton Def) Eric Bibb ................................................ Essential Collection * (Ruf) 2-CD Johnny Otis ........... Toiseen painokseen nimi oli vaihtunut muotoon The Vandellas, jota käytettiin myös elokuussa '62 levytetyllä ensimmäisellä Martha & co -singlellä. Ainakin Heat Wave -albumilta löytyvää Just One Look -coveria kuunnellessa tulee pakostakin mieleen, että solisti on joku muu kuin Martha. alussa ja jäi täysin autokaupungin omien tyttöjen varjoon. Absolutely Right * (Kent) James Armstrong ....................................... Maaseutumusiikkia Vol. Pikakurkistus Motorcityn luetteloihin paljasti, että Lollipops eksyi sinnekin, tuloksena vain cover Marvinin ja Tammin pikkuhitistä Two Can Have A Party. The Lollipops Tikkunekkuyhtyeitä on ollut muuallakin kuin Tanskanmaalla, Atlantin takana sekaannukseen asti. Jos näin on, yhtye oli Joanne & The Triangles LA-konttorin holhouksessa laulanut valkoinen Joanne & The Triangles pääsi levylle vuoden '64 Siinä tärkeimmät. King ............... The Dust (Nugene) The Spaniels .................................... Sitä ennen, tarkemmin sanoen I'll Have To Let Him Go -puolen tekoa edeltävänä päivänä levytettiin single: Melody 103 You'll Never Cherish A Love So True There He Is Esittäjäksi merkittiin The Vells, mutta kun Gloria Jean Williamson kieltäytyi Gordyn tarjoamasta sopimuksesta ja jättäytyi pois, otti jäljelle jäänyt trio pikaäänestyksessä itselleen nimen The Vandellas. Live From New York (J&R Adventures) DVD/Blu-ray The Jimmy Bowskill Band ........................................... Breathe Deep (Screaming Lizard) Omar & the Howlers ................................... And Still I Rise (MRI) Eddie Holland ............................................................ VIP-singlestä minulla on vain hutera muistikuva vuosien takaa, Cheatin-puoli oli vankasti laulettu, mutta tasapaksu/jähmeä. Singlejä ilmestyi vain yksi: VIP 25003 After The Showers Came Flowers Don't Be A Cry Baby Levyä tehdessään yhtye oli jo kokenut ja käynyt kokeilemassa onneaan monellakin länsirannikon pikkumerkillä. King King * (Universal) Rita Lovely & the Soultwisters .............................. After... Smash Boom Bang! * (Ace) Joe Louis Walker ................................................................ When The Devil Goes Blind (Nero's Neptune) Bonnie Raitt ........................................................ Further Mellow Cats 'N' Kittens * (Ace) various artists .............................................. Slipstream (Redwing/Proper) The Red Devils .......................................................... Erilaisuutensa takia Triangles-single on virkistävä poikkeus vuoden '64 singleboxilla. Motownille tullessaan jo varsin kokenut, takana oli kuusi singleä kolmella eri merkillä, vanhimmat vuodelta '64. Fast Love (Jupiter) LP/CD Julian Sas .................................................................. Ihan noin en sanoisi, mutta kuvastaa tuokin vertaus missä mentiin. Goodnight Sweetheart * (Jasmine) 2-CD Studebaker John ................................................ Hoods And Shades (Bloodshot) Kipori Woods ........................................................ Eikö sitä todellakaan julkaistu singlenä, mistään diskografiasta en sitä ainakaan löytänyt. Jos joku jäi kaipaamaan Vellsyhteydessä mainittua Saundra Mallettia tai La Brenda Beniä, niin selitys on että heidät esiteltiin aika perusteellisesti taannoin The Elgins -tarinassa. Ensimmäinen uusi vaihtoehto oli The Dominettes, joka esiintyi tiettävästi Saundra Mallettin Camel Walk -singlen ensimmäisessä painoksessa. Hyviä raitoja molemmat. Tears On My Pillow * (Jasmine) 2-CD Erja Lyytinen ................................ Time Makes You Change * (Jasmine) 2-CD Dion ..................................................... Molempien raitojen säveltäjäksi on merkitty Walker, siis kuka. Chasing The Blues (MadeRight) Lazy Lester ................................................. Blues Gone Wild (Red Hot) - 29 - Mukana yhteistyössä: Fennica Records www.fennicakeskus.fi 2 - 2012 · (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Back Number (Ruf) Eugene Hideaway Bridges ................ Pay The Piper (Inside Sounds) Janiva Magness ........................................................ Mod Jazz Forever * (Kent) various artists ....................................................... Martha ei siis ollut solisti vielä Vellsien singlellä, vaan pääosassa oli Gloria ja hyvin olikin. The Big Payback (Blind Pig) Joe Bonamassa ..... tyksen, kun muita taustatyttöjä ei ollut paikalla. 2 * (Ace) Charlie Parr ............................. Hot Runnin' Soul * (Kent) B.B. Big Shoes: Walking And Talking The Blues (Dolly) Ian Siegal ............................................................................ Joitakin yllättäviä kysymysmerkkejä jäi taustatietoja penkoessani. Deeper In The Well (Stony Plain) Big James & the Chicago Playboys ............... Uusintoja ei ole kohdalle osunut, sen sijaan löytyy Marginalin koosteilta kaksi erinomaista Lollipops-raitaa Look What You've Done Boy ja Step Aside Baby, joille en keksi muuta selitystä kuin että ne ovat julkaisematta jäänyttä Motownia. The Essential * (Sony) 2-CD Heritage Blues Orchestra .......................................... 1 (SMY) various artists ..................... The Real Deal (Delmark) Mance Lipscomb .................................................. What Were You Hoping For (Thirty Tigers) Nathan James .................................... You Better Listen (Bluestown) Sharon Lewis ...................................................... Hellfire (Alligator) Andre Williams ............................................... Blues At The Border (Catfood) Ray Bailey ............................................. Ikää ei tytöillä tainnut paljoa olla, tyyli ja volyymi kuulostivat aika lapsellisilta, ainakin oltiin todella kaukana autokaupungin peruslinjasta. Motownille tuon niminen tyttöryhmä ilmaantui aivan 60-luvun lopussa, tuloksena vain yksi single: VIP 25051 Cheating Is Tellin' On You Need Your Love Gonzalesin diskofiiliteos niputtaa lähes kaikki 60-luvun Lollipopsit yhteen. Steamroller (Provogue) Scissormen ...................... Live At The Royal Albert Hall 2011 (Shout! Factory) Little Freddie King .................................. Tietääkö joku? The Apollas ........................................................ Spider Eating Preacher (Delmark) Carolina Chocolate Drops ................................. Son Of The Seventh Son (Severn) Laurie Morvan Band ................................... Yhtyeen runko koostui monien hittienkin taustalaulajana 50-luvulla toimineen Rickie Pagen tyttäristä. Vells levytti mahdollisesti muutakin, mutta täyttä selvyyttä ei saa, koska esityksiä on julkaistu sekä myöhemmillä koosteilla että alkuperäisillä Motown-albumeilla yksituumaisesti Vandellasien nimissä. Toisaalta parissa muussa listauksessa mainitaan vain VIP ja sen jälkeen yhden singlen mittainen siirtyminen Atcolle, joten mene ja tiedä. Muita mieleen tulleita vertailukohtia olivat vaikkapa Bermudas-yhtyeen iki-ihana Donnie, Murmaidsien hempeimmät levytykset tai muutamat varhaiset Spectorit. Leaving Eden (Nonesuch) The Dells ................................ John ............................................................. On With The Show: The Johnny Otis Story Vol. It Moves Me * (Ace) Howlin' Wolf .. Rock And A Hard Place (Armadillo) Eddie C
Nimilainat ovat tuttuja Suomessakin. Charles Isaiah Ross sai yhden tiedon mukaan Doctor-nimensä lääkintämiehen koulutuksestaan armeijassa. Huddie William Ledbetter tunnetaan nimellä Leadbelly. Nuoruusvuosien maine naistenmiehenä toi Theodore Roosevelt Taylorille lempinimen Hound Dog. Nimen Pink Floyd syntyyn tarvittiin tutkija Paul Oliverin levykansitekstejä Blind Boy Fullerin levyn takakannessa. McKinley Morganfield sai lempinimensä Muddy Waters jo lapsena telmiessään lempileikeissään mutaisissa vesissä Rolling Forkissa ja Stovall-Clarksdalessa Mississippissä. Eri hedelmien nimet olivat mustien niminä 18001900-lukujen taitteessa varsin yleisiä ja hieman myöhemmin myös presidenttien sukunimet etuniminä. Pelkästään Harrisin teoksen indeksi nimeää 20 taiteilijaa nimellä Blind-jotakin. SOKEA SITRUUNA JA KIEROSILMÄ APRIKOOSI eli ei nimi bluesmiestä pahenna ohnny Winter arveli joskus vuosikymmeniä sitten, että jokaisessa kunnon bluestaiteilijanimessä pitää olla joku hedelmä, joku ruumiinvamma ja kuolleen presidentin nimi ja että hän taitaa muuttaa nimensä Kierosilmä Aprikoosi Washingtoniksi. Cornelius Greenin blueskansaan taatusti tenhoavan taitelijanimen Lonesome Sundown keksi hänen tuottajansa, kun taiteilija teki ensimmäisen levytyksensä omissa nimissään. Eri versioiden mukaan nimen antoivat joko muut lapset tai hoidosta vastannut isoäiti. Nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana bluesiin vetoa tuntevan taiteilijan on pohdittava, kuinka tiukasti hän haluaa tyylillisesti lokeroitua. Oliver viittasi bluestaiteilijoihin Pink Anderson ja Floyd Council (a.k.a. Kaikki muunnokset kukoistivat rikkaina yhdistelminä varsinkin levytetyn bluesin alkuaikoina, kun taiteilijat kiersivät levytyssopimuksiaan ja levyttivät kilpaileville levymerkeille valenimillä. Vanhan bluesin nimistössä on paljon myös vaikeasti luokiteltavia, muuten vain kiehtovia nimiä. Pentti Varhaman taitelijanimi Baby Boy lienee aika suora laina samantapaiseen sukunimeen. Dr. Yhteenkään kuuroon tai mykkään blueslaulajaan en ole törmännyt, tosin Whispering Smith eli Moses Smith pääsee nimenä aika lähelle. johtui taiteilijan kroonisesta verenpaineongelmasta, mikä pakotti hänet lepäilemään tuon tuostakin. J Kuravettä ja pihvilihaa Pianistien joukossa nuorena kuolleen Clarence Smithin lisämääre Pine Top lienee innoittanut monia muitakin muusikoita. Dipper Boy tai Devil's Daddy-In-Law). Eri sortin "tohtoreita" bluesin historia tuntee kosolti. William Lee Perryman eli Doctor Feelgood innosti nimeä myöten myös myöhempää brittiyhtyettä. Unohtaa ei pidä myöskään lukuisia Slim- ja Fat-johdannaisia. Usein nämä piilomerkitykset ovat samanaikaisestikin käytössä yhtäältä ainakin huumeiden ja päihteiden, toisaalta laillisen ja laittoman seksin maailmoissa. Aaron Thibeaux Walkerin nimeen liittyvä T-Bone voi olla muunnos Thibeaux-äidin lempinimestä T-Bow. Bluesin monista invalideista Joshua Barnes Howell eli Peg Leg Howell menetti toisen jalkansa ammuskelun seurauksena, Big John Thomas Wrencher eli One-Armed John vasemman kätensä auto-onnettomuudessa, mutta se ei estänyt uraa huuliharpistina. Wilkins levytti kappaleen Rolling Stone jo vuonna 1928. Malcolm John Rebennackin taiteilijanimi koko komeudessaan, Doctor John, The Night Tripper, on peräisin kuuluisalta 1800-luvun alun louisianalaiselta voodoon harjoittajalta. Liharuokiin niin ikään viittaavaa artistia Hambone Willie Newberniä Harris ei mainitse lainkaan. Isoja ja pieniä Artistiin jollain tavoin liittyvän paikkakunnan lisäksi tämän fyysisiin ominaisuuksiin kuten kokoon viittaavat määreet toistuvat bluesin taiteilijanimissä usein. Kaikki eivät tosin olleet eri tyyppejä, eivätkä kaikki edes näkövammaisia. Toisen tiedon mukaan nimeen johti lääkärilaukku, jossa tämän yhden miehen orkesterin huuliharput kulkivat. Rolling Stones lainasi nimensä Muddy Watersin tuotannosta, mutta myös Robert Timothy Wilkinsin eli Reverend Wilkinsin varhaistuotanto oli yhtyeelle tuttu, kuten esimerkiksi kappale The Prodigal Son osoittaa. Robert Henry Warren sai lempinimensä Baby Boy jo lapsena vanhemmilta veljiltään. Levytyksistä juontuvat taiteilijanimien osat ovat muutoinkin varsin yleisiä omista hiteistä tai muuten vain ohjelmistoon kuuluneista kappaleista artistien mukaan on tarttunut nimen osia kuten Homesick, Kokomo, Nighthawk, Black Ace, Sunnyland... Parhaat nimet kierrätykseen Niinpä ei olekaan yllätys, että vanhat bluestaiteilijat nimineen ovat olleet melkoinen inspiraation lähde nuoremman polven valkoisille muusikoille. Samalla pitää muistaa, että mustassa slangissa on monia piilomerkityksiä sanoille ja käsitteille, joita suomea äidinkielenään puhuva voi pitää täysin harmittomina. Johnin oppi-isällä Roy Byrdillä oli vielä komeampi taiteilijanimi, Professor Longhair. Sikäli Winter oli väärässä, että Blind Lemon Jefferson ei oikeasti ollut taiteilijanimi. & T-Bones kantaa nimessään jo monia perinteen tasoja. Mutta muutoin Winter viittilöi kiinnostavaan suuntaan, sillä bluesin historiassa taiteilijanimillä on oma, varsin mehukas perinteensä. Eläinmaailmasta mukaan on pesiytynyt niin matelijoita, lintuja, hyönteisiä kuin nisäkkäitäkin. Tämän päivän bluesissa todella omaperäinen taiteilijanimi alkaakin olla jo harvinaisuus. Susia ja tohtoreita Luonnonvoimat, kuten ukkonen ja salamat, toistuvat bluesin taiteilijanimistössä. Liian moni bluesnimi on kuollut väkivaltaisesti. Harris mainitsee 14 eri taiteilijaa Big-määreellä ja peräti 30 määreellä Little. Rikas perinne voi myös rajoittaa. Progebändin nimi syntyi yhdistämällä miesten etunimet. Jefferson Airplane otti nimeensä vauhtia Blind Lemonilta ja Canned Heat koko nimensä Tommy Johnsonin samannimisestä bluesista. Nimi syntyi, kun aiemmat lempinimet Fess ja pitkästä tukasta juontunut Longhair yhdistyivät ja muita muusikoita opettaneen pitkätukan toinen kutsumanimi piteni arvostuksesta kertoen peräti professoriksi. Sokeita ja jalkapuolia Myös vammaisuus, kuten sokeus tai rampuus, tulee tavallisesti esiin. William Thomas Dupreen taitelijanimen Champion Jack on sanottu viittaavan aiempaan nyrkkeilijätaustaan, josta kuitenkaan ei ole löytynyt liiemmälti dokumentteja. Chester Arthur Burnett omaksui nimen Howlin' Wolf eri lähteiden mukaan joko isoisältään, lapsuuden kujeilujen perusteella, tai 1930-luvulla vaikuttaneelta John "Funny Papa" Smithiltä, joka tuolloisen levytyksensä perusteella on tunnettu myös nimellä The Original Howlin'Wolf. TAPANI LUOTOLA Bluesin kultakauden muutamien tunnetuimpien nimien silmäilyssäni pohjana ovat lähinnä käsiin osuneet levykansien tarinat vuosikymmenien varrelta sekä nimien alkuperäisen oikeinkirjoitusasun osalta Sheldon Harrisin vanha massiivinen tietoteos Blues Who's Who. Taitelija itse kertoi bluestutkija Paul Oliverille saaneensa nimensä sisariltaan jo Rolling Forkissa. Tiedot monien nimien taustoista ovat ristiriitaisia ja vaihtelevat lähteestä toiseen, mutta silti voi olla hauskaa tietää jotain bluesin tästäkin puolesta. Värillä oli väliä, varsinkin jos se oli jotain mustasta ja mustista poikkeavaa, kuten Red. Nimen lähteeksi on arveltu niin lapsuuden intohimoa kiipeillä puissa, tukan väriä kuin kallon muotoakin. Osa on tosin samojakin ja myöhemmin näitä veikkoja on tullut vielä kosolti lisää. Honey B. John Adams Estesin lempinimi Sleepy · 2 - 2012 - 30 -. Kyseessä voi olla virheelliseksi vääntynyt muoto oikeasta nimestä tai viittaus joko ison miehen voimiin taikka ampumahaavan arpeen hänen vatsassaan
Tällainen kooste on ansiokas varsinkin siksi, että se pitää sisällään runsaan annoksen enimmäkseen aivan kelvollisilla soundeilla varustettua Blind Blake -musisointia. Tosin edellisestä bluesin hahmon levyillä valottamisesta on aikaa kulunut viitisentoista vuotta. Näemmä olen 80-luvun puolivälissä esitellyt erään hänen Matchbox-lp:nsä, ja se toinen merkintä liittyy näissä ympyröissä vain kertaalleen käväisseen Jorma Siiran kirjoitukseen "Blind Blake Georgian nopein kitara". Samanlainen sinne tänne heittely ei valitettavasti todellakaan ole mitenkään harvinaista, vaan on ollut iät ja ajat käytössä esim. Häntä arvostetaan nimenomaan taitavana ja näppäräsormisena kitaristina, ja tuo häikäisevä tekninen taituruus on korviin tarttuvaa etenkin hänen kitara-instrumentaaleillaan kuten Southern Rag, Guitar Chimes ja Seaboard Stomp. Myös tämän syntymäajan oikeellisuutta sopii kyllä epäillä, koska mitään varmaa dokumenttia tuskin siitäkään on olemassa. Noina vuosina hän oli aluksi pääasiassa jazzin ystävien suosima muusikko, koska valkoisia bluesin harrastajia alkoi ilmaantua mainittavassa mitassa vasta 60-luvun puolella. Tuolla Diddie Wa Diddie'llä, jonka merkitystä aina silloin ja tällöin kysellään, tarkoitetaan tiettävästi paitsi laulun sanoituksesta ilmenevää naisen kehonosaa, myös mystisen Shangri-Lan tapaista onnelaa, minkä on arveltu sijaitsevan jossakin Tiibetin tienoilla. Näinä päivinä Blind Blaken jäämistöön tutustuminen onnistuu vaivattomasti. Vanhaa sanontaa mukaillen Blind Blake levytti kuusi vuotta, vaan ei todellakaan suotta. - 31 - 2 - 2012 · 1. Bluesin hahmoja levyjen valossa, K osa 21: BLIND BLAKE äynnistin tämän kirjoitussarjan vuoden 1977 alussa BN:n numerossa 43, siis niinkin kauan kuin yli 35 vuotta sitten. Aiemmin mainitussa kuolintodistuksessa on merkintä keuhkotuberkuloosista, minkä rappeuttavaa vaikutusta runsas alkoholin käyttäminen aivan varmasti tehosti. brittiläisen Red Lick Recordsin luettelossa vain 14,50 puntaa + postikulut. Numminen. Suppeampaa antia suosiville sopii hankittavaksi vaikka tuo juuri kehaistu Yazoo-pyörylä tai sitten seuraavanlainen, Anttilan tavarataloissakin myyty mid price -tuotos: Southern Rag (Snapper 052) -08 (1) West Coast Blues, take 2 (2) Goodbye Mama Moan (3) Notoriety Woman Blues (4) Georgia Bound (5) Come On Boys Let's Do That Messin'Around (6) Walkin'Across The Country (7) Southern Rag (8) Rumblin' And Ramblin' Boa Constrictor Blues (9) Fightin' The Jug (10) Too Tight Blues, No. Ry Cooder, Jorma Kaukonen ja viime vuonna Hugh Laurie. Jos tuo jälkimmäinen merkintä pitää paikkansa, hän ei laulustaan Georgia Bound ja sikäläisen murteen tapailustaan huolimatta ollut ainakaan mikään syntyperäinen Georgian poika. Toinen heistä on Bahamasaarilla etenkin 50-luvulla vaikuttanut Blake Alphonso Higgs, johon viitataan jopa eräässä Ian Flemingin 60-luvun James Bond -kirjassa, ja merkillistä kyllä italialaistaustaisen jazz-kitaristin Salvatore Massaron (190233) taiteilijanimenä oli paitsi Eddie Lang tai Blind Willie Dunn, niin joskus myös Blind Blake. Siiran artikkeli ilmestyi peräti reilut 40 vuotta sitten numerossa 15 eli 4/71, mutta soveltuu yhä aivan hyvin luettavaksi. Tuona väliaikana hän sai aikaiseksi noin 80 omaa äänitettä, joista valtaosa julkaistiin. En nyt välttämättä tarkoita sitä, että historialliset levytykset tulisi aina sijoittaa itävaltalaisen Documentin usein käyttämään tiukkaan aikajärjestykseen, mutta joku järkevä systeemi niiden uudestaan julkaisemisessa olisi suotavaa olla. Täkäläisen Hojas-yhtyeen live-kiekolta löytyy mielestäni aivan erinomainen Diddie Wa Diddie -variaatio, ja suomenkielisen muunnoksen tästä aiheesta sai aikaiseksi jo vuosia sitten itse M.A. Levyttämään tämä virtuoosi pääsi ensimmäisen kerran v. Mikäli Blind Blake -tutkijoiden päätelmät pitävät paikkansa, hän oli kuollessaan vain noin 38-vuotias. Sitähän ovat vuosien mittaan versioineet mm. Ylivoimaisesti tunnetuin Blaken lauluista on matkamiehestä kertova Police Dog Blues. 1915 ensimmäisen kerran levytetty vaudeville-klassikko He's In The Jailhouse Now. Blakesta on säilynyt vain yksi vuonna -26 otettu valokuva, mikä on julkaistu lukuisissa eri yhteyksissä. Tärkeä virstanpylväs hänen taiteensa dokumentoinnissa osuu vuodelle -84, siis puoli vuosisataa kuoleman jälkeen. -26, ja kun legendaarinen Paramount-firma kuusi vuotta myöhemmin koki vararikon, päättyivät myös Arthur Blaken studiohommat. Lisäksi en ole erityisen ihastunut jälleen kerran vastaan tulleeseen musiikkikappaleiden epämääräiseen sijoitteluun. Laajamittaisten boxien ystäville on tarjolla JSP-merkin viiden cd:n kooste "All The Published Sides". Sen pitäisi kuitenkin olla varmaa, että hänen virallinen nimensä oli Arthur Blake eikä Blind Willie McTellin 50-luvulla muistelema Arthur Phelps. Wilson. Kaikkein varhaisin Blind Blaken oma lp ilmestyi Stefan Wirzin luetteloinnin mukaan jo v. Sen perusteella hänen syntymävuotensa on sijoitettu aikavälille 189597. Oikeastaan vasta sen myötä häneltä tuli markkinoille ensimmäinen kunnollisilla soundeilla varustettu kokoelma, jonka ansiokkaat kanstitekstit ovat viime vuonna kuolleen Steve Caltin ja tunnetun kitaristin Woody Mannin tekoa. Tuotteesta on sittemmin valmistettu hieman tiivistetty cd-painos, mikä on yhä saatavilla. Yazoo-merkin tuotteilla. -56, ja seuraavalla vuosikymmenellä hänen tuotantoaan painatettiin uudestaan etenkin erilaisilla samplereilla runsain määrin. Tämänmoisen dokumentaarisen kokoelman palaset tulisi mielestäni yleensä esittää jossakin loogisessa järjestyksessä ja jättää kuuntelijan mahdollisesti kaipaamat satunnaisotannat muulla tavalla hoidettaviksi. Vain joitakin vuosia sitten löytyneen kuolintodistuksen mukaan eräs Arthur Blake -niminen henkilö on kuollut Wisconsinin osavaltion Milwaukeessa 1.12.1934, ja laajan Blake-diskografian laatinut saksalainen Stefan Wirz on kirjannut hänen syntyneen Virginian Newport Newsissä vuonna 1896. VESA WALAMIES Entisten aikojen taiturimaisesta kitarasankarista Arthur "Blind" Blakesta löytyy BN-indeksistä vain kaksi kirjausta. Hänen kolmatta sektoriaan edustavat muutamat maailmansotien väliselle ajalle tyypilliset kepeät rallatukset kuten Diddie Wa Diddie ja v. Tarkistin pikaisesti, että nimenomaan tällaisen nimikkeen alaisuudessa on lehdessämme aiemmin julkaistu yhteensä tasan 20 taiteilijaesittelyä. Sille on todellakin kerätty kutakuinkin kaikki Blind Blaken omat vanhat levytykset, joita täydentää melkoinen joukko näytteitä hänen yhteistyöstään muiden musikanttien kanssa. Hieman hutaisemalla valmistetulta se tosin vaikuttaa, kun minkäänlaisia diskograafisia tietoja ei ole vaivauduttu liittämään mukaan, ja kun n:on (18) kohdalle asetetun Leavin' Gal Blues'in pääesittäjää laulajar Bertha Hendersonia ei tuotteen teksteissä mainita lainkaan. Nimenä on nykyisin "Best Of Blind Blake" ja tunnuksena Yazoo CD 2058. Silloin ilmestyi nimittäin Yazoo-merkillä erinomainen tupla-albumi "Blind Blake Ragtime Guitar's Foremost Fingerpicker". Virginialainen songster John Jackson (19242002) oli hänkin ihastunut levyiltä kuulemaansa Blaken musiikkiin siinä määrin, että levytti jo 60-luvulla hänen teoksensa Too Tight Rag ja Early Morning Blues, ja onhan noita hänen seurailijoitaan monia muitakin. Hieman yllättäen löysin hänen jäämistöstään myös lukuisia aivan normaaleja bluesnumeroita, jotka puolestaan osoittavat, että hänellä oli kylläkin aivan miellyttävä, muttei mitenkään erityisen vakuuttava lauluääni. Niiden tekemisen lisäksi hän säesti tai muutoin avusti studioissa ainakin sellaisia artisteja kuin Daniel Brown, Gus Cannon, Bertha Henderson, Papa Charlie Jackson, Ma Rainey, Laura Rucker, Elzadie Robinson, Irene Scruggs, Charlie Spand ja Leola B. luonnollisista syistä. Voimien heikkemisestä on havaittavissa oireita jo hänen viimeisessä, vuoden -32 puolivälin paikkeilla tallennetussa äänitteessään Depression's Gone From Me Blues, jolla kuultava soitto ei ole likikään hänen parhaitten päiviensä veroista. 2 (11) Chump Man Blues (12) Guitar Chimes (13) Rope Stretchin' Blues, Part 1 (14) No Dough Blues (15) Diddie Wa Diddie (16) That Lovin' I Crave (17) Skeedle Loo Doo, Part 2 (19) Leavin' Gal Blues (20) Sea Board Stomp (21) Depression Gone From Me Blues (22) Slippery Rag (23) One Time Blues Levyjen kertoman mukaan Blind Blaken ohjelmisto jakautui kolmeen pääosaan. Aikoinaan Blaken arveltiin menehtyneen autoonnettomuudessa tai peräti tulleen murhatuksi, mutta nykyisin vallalla olevan näkemyksen mukaan hän poistui elävien kirjoista ns. Koko satsin hinta on esim. Sarjaa ei siitä huolimatta ole suinkaan unohdettu tai hylätty, vaan lisää jatkoa sille on hyvinkin tiedossa vielä tämän vuoden aikana. Luultavasti Wirzilläkään ei ole asiasta pelkkää arvelua tarkempaa tietoa, vaikka hän on jostakin saanut kaivetuksi esille tuon Virginia-maininnan. Saman aiheen uusi tutkaileminen on kuitenkin tarpeen paitsi noinkin vanhan lehden harvinaisuuden vuoksi, niin myös siksi, että vuosien mittaan myös Blakesta on kertynyt lisää ja aikaisempia tarkempia tietoja. Kun nimittäin Papa Charlie Jackson kysyy eräässä levytyksessä hänen nimeään, kumppani vastaa selkeästi "My name is Arthur Blake." Samalla taiteilijanimellä varustettuja muusikoita löytyy historiikeista pari muutakin
Keikkakysyntää on ollut Ranskassa, Espanjassa, Hollannissa, Saksassa, Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa, Belgiassa, Venäjällä sekä jopa Australiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa saakka. The Milkshakes, Jackie & the Cedrics, Mummies, Finks, Bomboras, Huntingdon Cads sekä Johnny Bartlett ja Holly Golightly. Ei nyt sentään, vaan kyseessä on brittikokoonpano nimeltään Hipbone Slim and the Knee Tremblers. The Pretty Things, Downliners Sect, Wreckless Eric, Mungo Jerry ja Link Wray. Sir Bald on kunnostautunut paitsi kitaristina, myös piisinikkarina ja hänen kynästään on syntynyt jo noin 300 sävellystä, mukaan lukien lähes kaikki Hipbone Slimin ja Kneetremblersien kappaleet. rock'n'rollia, surffia, 60-luvun autotallirokkia, punkkia, skata, rhythm'n'bluesia ja rockabillya. Siis melkoinen monipuolisuusmies, kameleonttien sukua. Yhtyeen maine on kiirinyt myös Englannin ulkopuolelle. Viidakkorytmejä! Onko vanha kunnon Bo Diddley herännyt henkiin. Näihin kuuluvat mm. Laulajana Slim ei todellakaan ole mikään Orbison. Eli levy mukaan, kotiin ja soittimeen. Eli ei mikään tuntematon paikallinen laulu- ja soitinyhtye. Melko outoa joukkoa bluesharrastajalle tai siis ainakin minulle mutta ehkä uudemman brittirockin aluskasvillisuutta tunteville vanhoja tuttuja. Tämä kalju herra on soittanut tai soittaa edelleen ainakin seuraavissa kokoonpanoissa: The Snags, The Nine Ton Peanut Smugglers, Louie & the Louies, Sir Bald & his Wig-Outs ja The Legs. Tarkemmasta syntyhistoriasta ei netistä juuri tietoa löydy. Musiikkityyleiltään nämä yhtyeet edustavat mm. Tämä ei keikoilla todennäköisesti ketään häiritse, mutta tulee kyllä selvästi esiin levyjen eräillä keskitempoisilla kappaleilla. Rumpupatterin takana istuu Bruce 'Bash (tälli, isku)' Brand, jota pidetään yhtenä Britannian parhaista rock'n'roll-rumpaleista. Ajoittain Tälli on tehnyt töitä myös 1960-luvun kulttibändien riveissä. Suomessa yhtye ei ole tiettävästi vielä vieraillut. · 2 - 2012 - 32 - Hipbone Slim, John "Lard" Gibbs & Bruce "Bash" Brand © Voodoo Rhythm Records. Hipbone Slim and the Kneetremblers syntyi 2000-luvun alkuvuosina Lontoossa. Hitaita kappaleita ei yhtyeen ohjelmistosta montaakaan (onneksi) löydy. Läskibassoa Kneetremblerseissä soittaa John 'Lard (laardi, ihra, läski)' Gibbs, jonka menneisyydestä löytyy skottilainen The Kaisers -yhtye. Hipbone Slim -projekti tarjoaa tässä kirjossa lähinnä rock'n'rollia ja rockabillya. Hän on soittanut aiemmin monissa yhtyeissä, kuten The Milkshakes, Headcoats, Holly Golightly ja The Masonics. Shown keskushahmona häärii Sir Bald, jonka rutiineihin kuuluvat baaritiskeillä kävely, pöydille hyppääminen, kuperkeikat ja lattialla piehtarointi soolojen aikana. Yhtye on riehakkaan bilebändin maineessa. Laardin sivuprojekteja ovat myös skottilainen The Wildebeests ja The Masonics. Soolot ovat taattua hienostelematonta rock'n'rollia. TIMO KAUPPINEN L Kalju, Laardi ja Tälli Yhtyeen nokkamies on kitaristi-vokalisti Hipbone Slim, alias Sir 'Bald (kalju)'Diddley, alias Bald Bomber, alias Baldhead Louie, alias Baldie McGhee ja alias The Hairy Leg O '(karvajalka)'. Miehen oikeaa nimeä ei googlaamalla löytynyt ja ikäkin on arvoitus. Eikä tässä vielä kaikki; hän on levyttänyt kitaristina monien muidenkin alan yhtyeiden kanssa, joihin kuuluvat mm. Kitarana hän käyttää mm. Tämähän on kyllä pakko testata. Mikään nuorukainen ei kuitenkaan ole kyseessä vaan kokenut muusikko, jonka bändihistoria on yhtä pitkä kuin taiteilijanimien luettelo. esikuvansa Bo Diddleyn mallin mukaista punaista sikarilaatikkomallia. Kuka, mitä, häh. Monet näistä sävelteoksista ovat surf- tai rock'n'rollinstrumentaaleja, joita hän on julkaissut Sir Bald Diddleyn nimellä omalla Alopecia -levymerkillään. HIPBONE SLIM AND THE KNEE TREMBLERS Bo Diddleyn henki elää evyn kannesta tuijottaa tuimasti turbaanipäinen musta mies ja teksti vieressä julistaa 'The Sheik Said Shake'
Why Ain't Bo On My TV, ihmettelee Slim, ja tavaa kansalaisille jotka eivät Bo'ta vielä tunne varmuuden vuoksi Bo Diddleyn nimen samaan tapaan kuin Bo itse aikanaan tavasi suosikkiautonsa nimen, joka oli tietenkin C.A.D.I.L.L.A.C. Neljä ensimmäistä kiekkoa on julkaissut sveitsiläinen Voodoo Rhythm -merkki, ja ne ovat saatavissa sekä CD:nä että vinyyleinä. Hyi, ettäs kehtaa! Ei vaiskaan, tässähän vain vähän pilaillaan 50-luvun moralististen asenteiden kustannuksella. Slimissä on roimaa apinamiehen voimaa. Sir Baldin taiteilijanimen Hipbone Slim sanotaan olevan peräisin 1960-luvun nuorisojengiltä, mutta onhan siinä kyllä selvä blues-vivahdekin. Hypnoottista rummutusta kuullaan myös Slip Bone Slamissa. Nykyisin aika harvinaista tavaraa, mutta 1960-luvulla tällaisia vale-itämaisia kappaleita teki mm. Ja tietty, levyllä on myös rock'n'rollia kappaleessa Brand New Hat sekä etenkin raivokkaassa King Of The Rocket Man'issä. Pempeleem puolestaan on iloisesti rullaava rockabilly. Ismo Kallio teki siitä oman kotimaisen versionsa nimeltään Arabi Ahab. Yhtiö on erikoistunut vähän erikoisempiin artisteihin. Lieneekö tämä bändin tunnari. Olen joskus 1980-luvulla nähnyt Magic Slimin Chicagon B.L.U.E.S-klubilla, jossa hän aloitti settinsä sanoin "This is blues, call the doctor!" Hipbone Slimin osalta paremmin naulan kantaan osuu "This is rock'n'roll, call the doctor!" kera. Slimin pitkä kokemus eri orkestereista ja musiikkityyleistä näkyy ja se tekee tästä levystä monipuolisen ja nautittavan kokonaisuuden. Helpoin tapa tutustua Hipbone Slimin musiikilliseen seisovaan pöytään on YouTube, josta löytyy parikymmentä suoraan levyiltä poimittua kappaletta. Tämä saksalaiskaksikko soittaa rouheaa alkukantaista bluesia, r&b:tä ja gospelia kitaralla ja rummuilla, vähän samaan tapaan kuin Jo' Buddy & Downhome King III. Fiery Eyes on klassista rockabillyä, jossa läskibasso ja kitarat ovat etualalla. Kaikesta huolimatta varsin kelvollinen ensilevy, jossa soundit ovat kohdallaan, sillä onhan asialla Lontoon hyvämaineinen Toe Rag Studios. Have Knees, Will Tremble (Voodoo Rhythm VR1224 (LP)/ VRCD24) -05 (1) Blind Eye (2) One Way Street (3) Pathfinder (4) Peanuts (5) Joslin' (6) What Do You Look Like (7) Fell Off The Wagon (8) Lonesome And Loathsome (9) Leave Him (10) Not Enough Happens (11) If Only (12) Man With A Plan "Tämä levy on oppitunti jokaiselle teinille ja varoitus jokaiselle vanhemmalle!" Onko Hipbone Slim johdattelemassa nuorisoa pahoille teille; kuuntelemaan villiä ja kiihottavaa rock'n'roll-musiikkia, ryöstelemään pankkeja ja juomaan itsensä räkäkänniin joka päivä. Levyn bluesantia edustaa John Lee Hooker -vaikutteinen puhuttu boogie Dead Man's Shoes. Kaljussa, Laardissa ja Tällissä taitaa olla aimo annos samaa hurttia meininkiä kuin Jerobeam Salakytässä, Kalle Korkkiruuvissa (Uimaseura Hautausmaan Jäykät), Ynjevi Ylähuurteisessa ja Ludwig Löysässä... Bull Moose on levyn bluesmaisin kappale ja siinä on mukana myös foni ja piano. En voi olla muuta kuin samaa mieltä; lisää Bo'ta ja Slimiä kehiin. Lightnin Strikes on r&b-stomper, joka tuo mieleen Slim Harpon ja rämeet. Bruce Brandia pidetään yhtenä saarivaltakunnan parhaista rock'n'roll-rumpaleista, ja levyltä löytyy kyllä tätä näkemystä tukevaa todistusaineistoa. Liekö rumpali Tällin tuliaisia Raymen-kaudeltaan. Blind Eye rokkaa irtonaisesti ja kitarasoundit ovat taattua Slimiä. Ja räväkästipä levy taas alkaakin. Yksi esimerkki on Juke Joint Pimps, jonka uusin levy "The Gospel Pimps Boogie The Church Down" on arvioitu BN:n numerossa 4/2011. Ei huono, mutta omat pisteeni menevät kyllä Jo' Buddylle, jonka originaalit ovat kuin 1950-luvun Mississippin juke jointeista peräisin. Oivallinen lopetus mainiolle levylle. Square Guitar (Dirty Water Records DYWQ1056) -11 (1) Square Guitar (2) Hidin' To Nothing (3) Warpath (4) Bull Moose (5) Birdman (6) Bald Tyre (7) Brand New Hat (8) Snake Dancer (9) Lightnin' Strikes (10) Bottom Of My Heart (11) Half Crazed Daddy (12) One Eyed Monkey (13) Why Ain't Bo On My TV (14) King Of The Rocket Men (15) Hold On Here I Come (16) Nothing Means Nothing No More (17) For You (17) Monkey On My Back Bo Diddley -fiilistelyllä taas aloitetaan laulamalla punaisesta sikarilaatikkokitarasta ja Cadillacista. Ja lantiot liikkeelle ja polvet tutisemaan! The Sheik Said Shake (Voodoo Rhythm VR1251 (LP)/ VRCD51) -08 (1) We All Got Somebody That We Want To Kill (2) I Hear An Echo (3) Bury The Hatchet (4) The Sheik Said Shake (5) Dead Man's Shoes (6) Brand New Head (7) Evil Clutches (8) Diddley Squat (9) Put A Rocket Up It (10) You Get All The Fun (11) Buried Next To You (12) Pempelem (13) My Knees Are Tremblin' (14) One Legged Rock Nimikappale The Sheik Said Shake ratsastaa letkeästi eteenpäin Bo Diddley -kompin varassa ja itämaisilla kitarakuvioilla koristeltuna. Ei pahemmin innosta. Kneetremblersien uusimman levyn "Square Guitar"on aiemmista levyistä poiketen julkaissut Dirty Water Records. Yhtyeen yhden levyn nimi "Have Knees, Will Travel" taas on mitä ilmeisin viittaus the Sonicsien klassikkoon Have Love, Will Travel. Reipasta on meno myös Slimin pudotessa kärryiltä kappaleessa Fell Off The Wagon ja päätöskappaleessa Man With A Plan, jossa uruista tai jostain muusta instrumentista saadaan revittyä ulos melkoista pulputusta. Toinen vaikuttaja on Link Wray, jonka tyyli ja voimasoinnut kuuluvat selvinä bändin instrumentaalikappaleissa. Slimejähän ('hoikka, solakka') bluesmiehistä löytyy vaikka kuinka: on Magic Slim, Guitar Slim, Sunnyland Slim, Memphis Slim, Lightnin' Slim, Slim Harpo, Stockholm Slim jne. Tosin "hoikkuus" on monen Slimin kohdalla suhteellinen käsite. Kolmimiehistä peruskokoonpanoa vahvistaa levyillä eräissä kappaleissa piano, foni ja joskus myös huuliharppu. Kitara hehkuttaa ja rummut villitsevät instrumentaalissa Bald Tyre. Käärmetanssija tuo levylle eksotiikkaa ja apinalauluja on peräti kaksi. Kysymys on jälleen 1950- ja 1960-lukujen tyylitietoisesta ja viattomasta retro-rockista. Huumori ja eksotiikka ovat myös hyvin edustettuina sekä Kneetremblersien musiikissa että sanoituksissa. Kyllä tanner tömisee ja aitaa kaatuu! Slim, Laardi ja uusi basisti-harpisti Gastus Receedus ovat hyvässä vedossa. Tätä vieläkin reippaammin rokkaa rakettiralli Put A Rocket Up It ja yhtä kova on vauhti myös kappaleessa Evil Clutches. Slimin kuvaus yksijalkaisesta rokkaavasta tytöstään on niin raivokasta menoa että se melkein saa muttei aivan Little Richardin, Larry Williamsin, Bunker Hillin, Al Downingin ja Barrence Whitfieldin kalpenemaan. Yhtye on levyttänyt kaikkiaan viisi albumia vuosina 20032011. Big Game Hunter jyrää eteenpäin vastustamattomasti kuin höyryveturi kumean rummutuksen ja matalalla murisevan kitarariffin voimin. Avauskappaleessa Snake Pit mustasukkainen Slim uhkailee tyttöystäväänsä käärmeenpesään sysäämisellä kumisevan rummutuksen ja mielipuolisten huudahdusten - 33 - 2 - 2012 ·. Instrumentaali Bury The Hatchet on tyylipuhdasta Link Wrayta. Samalta lavealta roots-pohjalta kuin blues yhtye tosin ponnistaa, mutta jatko on sitten yhtä arvaamatonta kuin pellehypyissä. Jossain syvässä etelässä taidetaan olla ja tyylilajina on rokkaava swamp. Lisäksi Kneetremblers-kolmikko on ollut mukana tekemässä sveitsiläisen cajun-yhtyeen Mama Rosinin levyä nimeltään "Louisiana Sun" ja julkaissut joitakin kappaleita singlenä. Mielestäni kitarataiteilija Slimin ja yhtyeensä "välityö". edustaa My Knees Are Tremblin'. Bo, Link, et cetera Bo Diddley on vain yksi Kneetremblersien esikuvista, tosin se kaikkein helpoimmin tunnistettava. Mutta sokeri on vielä pohjalla! One Legged Rock on hatunnosto ja kunnianosoitus mustalle rock'n'rollille. Rokkaava lammas, no jaa... Entä blues. Sheikki sheikkaa autiomaassa, luolamies tanssii alkukantaista rokkia, intiaanit ovat sotapolulla, zombiet ja vampyyrit mellastavat öisellä hautausmaalla ja yksisilmäinen apina kiipeilee kookospalmussa. Niistä One Eyed Monkey on se mielenkiintoisempi kevyesti keinahtelevine ska-rytmeineen. Diddleyn merkeissä mennään myös Diddley Squat -kappaleessa ja vihaisessa avausraidassa We All Got Somebody We Want To Kill. John Lee Hooker -vaikutteisia boogieita ja Slim Harpo -vaikutteisia swamp blueseja levyiltä kyllä löytyy, mutta ei perinteistä bluesia, ellei bluesiksi sitten lasketa Bo Diddleyn tai Howlin' Wolfin tyyliin tehtyjä rytmivetoja. Mukava hoilaus on myös Warpath, jossa tyttöystävä on sotapolulla. Ja koko levyllä on pituutta vain vaivaiset 26 minuuttia. I Hear An Echo leikittelee kaiulla ja Batman-riffillä. Bitter'n'Twisted'in erikoisuus on laulu, joka on mäkättävää. Samaa tyyliä Snake Pit (Voodoo Rhythm VR1217 (LP)/ VRCD17) -03 (1) Snake Pit (2) Fiery Eyes (3) Close My Eyes (4) Restin' On My Laurels (5) Ain't Nobody Else (6) Catch Some Rays (7) Big Game Hunter (8) You Done This (9) Get Out Myself (10) When You Do The Things You Do (11) Slip Bone Slam (12) Bitter'n'Twisted Väkevästi alkaa debyyttilevy. Ray Stevens, jonka Ahab The Arab on edelleenkin hupaisaa katsottavaa YouTubessa. Pakollinen Link Wray -instrumentaali Jostlin' on mukana, mutta mitä ihmettä ovat nämä hitaammat melodisuutta tavoittelevat kappaleet kuten Pathfinder, Lonesome And Loathsome ja Leave Him, tai pubihälinällä höystetyt hölkät Peanuts ja What Do You Look Like. Hitaampaa osastoa edustaa Close My Eyes, jonka piristävä yksityiskohta on ajatukset Havaijille vievä kaunis kitarasoolo
30. kesäkuuta JOHN FOGERTY ELI "PAPERBOY" REED LOS LONELY BOYS IN THE mOOD SINCE 1978 HONEY B & T-BONES JÄRVENPÄÄN PUISTOBLUES 27.6.1.7.2012 PÄÄKONSERTTI 30.6.2012 LIPUT mENOLIPPU.fI 63 + TOImITUSKULUT PUISTOBLUES.fI · 2 - 2012 - 34 -
/ 100 eur. Thursday June 21: Relax Trio (Finland) Shoebox Revue (Finland) KVD Deviators (Germany) Feat. 3pv 80 eur. / 55 eur. Koefte De Ville from Mad Sin +1 Friday June 22: Hard Fall Hearts (USA) Hillbilly Moon Explosion (Switzerland) Ezra Lee (Australia) Doug Wilshire (Australia) Belmont Playboys (USA) Gizzelle (USA) Lucky Tubb & Modern Day troubadours (USA) Saturday June 23: Six Gun Republic (USA) Basementones (Finland) Koffin Kats (USA) Jesse Dayton`s Road Kings (USA) Graveyard Johnny`s (UK) Porky`s Hot Rockin` (UK) Space Cadets (UK) Lisätiedot: Jungle Records Puh. 2pv 60 eur. / 75 eur. 010-8351 900 · www.ellvuori.fi - 35 2 - 2012 ·. 0400-128 966 · www.junglerecords.fi HotellI Ellivuori Puh. Kesäkuu 21.-23.2012 · Hotel Ellivuori - Sastamala · Finland Liput: 1pv 35 eur. / 75 eur. / 40 eur
Moore sai myytyä (15):n Chessille ja kesällä -66 levy oli toptenissä. Bill Lowery toi Tamsyhtyeen Atlantasta. Rick Hall antoi paljon studioaikaa kirjoittajille ja sessiosoittajien eri yhtyeille. (11) omasi kaikki hitin ainekset, mutta Buddy Killen piilotti sen jostain syystä singlen b-puolelle. Gilreathin kirjoittama countrymainen (24) jäi vaille julkaisua, mutta Jimmy Hughes teki kappaleesta ison hitin keväällä -67. Tosin Sherrill käytti kappaleesta vain nimen, eikä siten joutunut maksamaan royalteja. Fame-studion äänite (17) oli tärkeä. Se oli ensimmäinen Fame-merkin levy laajemmassa Vee-Jayn jakelussa. kaikki rytmiryhmäkoostumukset käydään läpi) ja Alec Palao on perehtynyt Rick Hallin äänitystekniikkaan eli Muscle Shoals Soundiin. FAME STUDIOS STORY 19611973 F AME-studion juuret ovat aivan 1950-luvun lopulla. Studion tulevaisuus oli taattu. AARNO ALÉN Kentin toimittamassa kolmen cd:n boxissa on tietoa yllin kyllin, joten en rupea niitä toistamaan. Tommy Roen alku-uran äänitteet ovat reipasta poppia (4); myöhemmin hän liukui purkan puolelle. Persuaded June Conquest (13) Too Much The Entertainers (14) Keep On Talking James Barnett (15) Searching For My Love Bobby Moore & The Rhythm Aces (16) Wish You Didn't Have To Go Spooner & The Spoons (17) Let's Do It Over Joe Simon (18) Neighbor, Neighbor Jimmy Hughes (19) Feed The Flame Billy Young (20) I'm Your Puppet James & Bobby Purify (21) I Can't Stop (No, No, No) Arthur Conley (22) Gonna Make You Say Yeah Terry Wooford (23) Two In The Morning Spooner's Crowd (24) Why Not Tonight James Gilreath (25) Land Of 1000 Dances Wilson Pickett Jostain syystä Arthur Alexander teki Fame-studiolla vain yhden session. Richard Williams on kirjoittanut alkusanat, Tony Rounce kertoo hyvin yksityiskohtaisesti studion tarinan (mm. Hall lähetti laulun ystävälleen Billy Sherrillille. Rick Hall on kertonut, että Jimmy Hughesin (6) oli tärkeä etappi. Joe Simon oli levyttänyt jonkin verran länsirannikolla. Killenillä oli mukanaan oma yhtyeensä, joten hän tarvitsi vain Hallin studion ja hänen äänitystaitonsa. Hall yritti myös tanssikappaleille. Vasta duo James & Bobby Purify onnistui menestymään kappaleella. Siinä hän oli myös saanut hiottua studionsa soundin mieleisekseen ja samalla luonut standardin gospelpohjaiselle etelän soulille. Spooner Oldhamin (16) on tuttu laulu, jolla myös Tommy Roe yritti tahollaan. Buddy Killen toi Muscle Shoalsiin myös Joe Texin. Dan Pennin oma (7) on erinomainen laulu; tosin esitys on vanhahtava. Bobby Moore tilasi yhtyeineen studion viikonlopuksi, kun Hall piti vapaata. -63, teki vain yhden session studiolla. June Conquest levytti Dan Pennin countrysävyisen balladin (12), mutta joutui sopimusriitoihin Hallin kanssa ja levy vedettiin jakelusta. Aluksi oli kuvassa paljonkin poppia ja countrya. Yllättäen siitä tuli ykköscountryhitti David Houstonille. Acen tiimi ei ole pyrkinyt laatimaan "best of Fame" -kokoelmaa, vaan he pyrkivät esittelemään studion tuotannon monipuolisesti. Puikoissa oli Jimmy Johnson. Uusi studio rakennettiin vanhaan tupakkavarastoon Muscle Shoalsiin. Vasta 60-luvun lopussa Fame profiloitui selkeästi etelän soulin tyyssijaksi. Olihan Fame liikeyritys, joka vuokrasi tilojaan ja palvelujaan kaikille. Pari räväkkää instrumentaalia (3, 23) täydentää ykköslevyn tarjonnan. Yhtä hyvin ei käynyt Bobby Marchanille. Kun studiossa äänitetty Arthur Alexanderin You Better Move On nousi listoille, palvelujen kysyntä lisääntyi selkeästi. James Gilreath, jonka Little Band Of Gold oli hitti v. Vasta jälkeenpäin northern-intoilijat ovat löytäneet Barbara Perryn (9):n ja James Barnettin (14):n. Conleyn (21) on laulajalle tyypillinen rytypala, kun taas Youngin (19) on herkkä balladi. Koska (1) oli poplistoilla kohtuullinen hitti, oletti Rick Hall yhteistyön jatkuvan. Vaikka (2) on hieno levytys, sen kohtalona oli jäädä singlen b-puoleksi. Otis Reddingin suojatit Arthur Conley ja Billy Young olivat myös Hallin asiakkaina. Kolme nuorukaista Tom Stafford, Billy Sherrill ja Rick Hall rakensivat Staffordin isän omistaman apteekin yläkertaan studion, joka palveli vain paikallisia tarpeita varten. Staffordin lopetettua, ja kun Sherrill siirtyi countrymusiikin pariin Nashvilleen, jäi FAME (Florence Alabama Music Enterprises) ja sen kehittäminen Rick Hallin harteille. Heiltä on valittu näytille toptenhitti (20). Nauha-arkistosta löytyi myös aiemmin julkaisematon (5), jonka Alexander esittää tyylilleen uskollisesti, sympaattisen kömpelösti. Ja lopuksi käydään perin pohjin läpi mukaan valitut 75 kappaletta. Yhtye oli harjoitellut etukäteen session kappaleet ja ne menivät purkkiin parilla otolla. Siinä Simon löysi oman tyylinsä, jolla hän menestyi vuosikausia. (8) oli erittäin merkittävä levy Joe Texin uralla. CD2: (1) You Left The Water Running Otis Redding (2) A Shot Of Rhythm & Blues Clyde McPhatter (3) Slippin' Around With You Art Freeman (4) Without A Woman Kip Anderson (5) Sweet Soul Music Arthur Conley (6) Thread The Needle Clarence & Calvin (7) I Never Loved The Man (The Way I Love You) Aretha Franklin (8) Miss You So Ted Taylor (9) You Put Something On Me Don Covay (10) Tell Mama Etta James (11) Keep Your Cool Terry & The Chain Reaction (12) Cheater Man Irma Thomas (13) Don´t Make Me Hate Loving You Jeanie Greene (14) Everytime Linda Carr (15) I Stayed Away Too Long The Wallace Brothers (16) As Long As I Got You Laura Lee (17) Don't Lose Your Good Thing The Blues Busters (18) Slip Away Clarence Carter (19) Do Right Woman, Do Right Man Otis Clay (20) Once In A While Spencer Wiggins (21) Thief In The Night Ben & Spence (22) Take Me Just As I Am Mitty Collier (23) Why Don't You Try Me Maurice & Mac (24) Search Your Heart George Jackson (25) Ten Miles High David & The Giants THE FAME STUDIOS STORY 1961-1973 Home Of The Muscle Shoals Sound (Kent KENTBOX 12) -11 CD 1: (1) You Better Move On Arthur Alexander (2) Laugh It Off The Tams (3) Night Rumble The Mark 5 (4) Everybody Tommy Roe (5) I Hope They Get Their Eyes Full Arthur Alexander (6) Steal Away Jimmy Hughes (7) Let Them Talk Dan Penn (8) Hold On What You've Got Joe Tex (9) A Man Is A Mean, Mean Thing (10) Fortune Teller The DelRays (11) Funny Style Bobby Marchan (12) Almost · 2 - 2012 - 36 -
(21) on liian läpinäkyvä yritys tehdä Patches uusiksi. Nyt sitä pyörittää Rickin poika Rodney Hall. The Wallace Brothers Moniko BN-lukija vielä muistaa Linda Carrin keikan Helsingin Kulttiksella lokakuussa 1967? - 37 - 2 - 2012 ·. Erinomainen tulkinta, mutta Arethan versio taisi viedä kaupalliset mahdollisuudet. Mitty Collier käväisi Chesssopimuksen loppuaikoina studiolla. (3) on erikoisuus. Studion ja merkin ehdottomat ykkösnimet olivat tuona aikana Clarence Carter ja Candi Staton. Esimerkiksi kitaristeina toimivat mm. CD3: (1) Lady In The Rain Lowell Fulson (2) Hey Jude Wilson Pickett (3) Another Man's Woman, Another Woman's Man Unknown female (4) Snatching It Back Clarence Carter (5) I Got You Babe Etta James (6) Wanted: Lover (No Experience Necessary) James Govan (7) Find 'Em, Fool 'Em And Forget 'Em George Jackson (8) I'm Just A Prisoner (Of Your Good Lovin') Candi Staton (9) Grits And Gravy The Fame Gang (10) One Bad Apple The Osmonds (11) I'd Rather Go Blind Spencer Wiggins (12) Take Me Back Brothers Unlimited (13) Walk A Mile In My Shoes Willie Hightower (14) Patches Clarence Carter (15) Fancy Bobby Gentry (16) Double Lovin' George Jackson (17) Greenwood, Mississippi Little Richard (18) What Color Is Love Roscoe Robinson (19) Bring It On Home To Me Lou Rawls (20) I Can't Let You Break My Heart Bettye Swann (21) Back Road Into Town Willie Hightower (22) The Thank I Get For Loving You (23) Get Involved George Soule (24) Put On Your Shoes And Walk Clarence Carter (25) You Better Move On Travis Wammack Kolmoslevyn materiaali on vuosilta 196973. Busters -skaduo Lloyd Campbell & Phillip James, joka on nyt taas ajankohtainen The Beat From Palookaville -yhtyeen innoittajana, vieraili studiolla Shoutmerkin lähettämänä. Ei nytkään, vaikka (20):n fonisoolo ei istu ollenkaan kappaleeseen. Ehkäpä (9):ssa on kuultavissa ajan ykkösfunkyhtyeen Kool & The Gangin vaikutteita. Hän siirtyi tämän jälkeen Memphisiin Chips Momanin American Studioille. Dan Penn tyrkytti tuloksetta balladiaan (4) Otis Reddingille. Studio toimii edelleen. James Govanin monet asianharrastajat muistavat 80-luvun Charly-albumista, joka oli edukseen balladitarjonnallaan. Bettye Swann ei yleensä tee huonoa levyä. Kesällä -68 Carter löi sitten läpi ryminällä. Moni muukin kävi yrittämässä uran elvytystä Hallin hoivissa. Kun Dan Penn lähti, tilalle tuli lauluntekijäksi George Jackson. Dan Pennin kirjoittama (14) on selkeää motownia. (12) on toki kelpo esitys, mutta jotain siitä silti puuttuu. Kaikkiaan yhtyeen studiolla äänitettyjä levyjä myytiin 14 miljoonaa, näin kerrotaan. Tämä historiallinen levytys käänsi Arethan uran uuteen kaupalliseen ulottuvuuteen laihojen Columbia-vuosien jälkeen. Siksipä on varmasti perusteltua, että heiltä on valittu useimpia näytteitä. Carter levytti tämän hypnoottisen mediumin myöhemmin omissa nimissään. Dan Pennin lähdön myötä toinen tärkeä muutos oli Johnson-Hood-Beckett- Hawkins -rytmiryhmän lähtö; he perustivat oman studion. Jossain välissä hän piipahti myös Muscle Shoalsissa. Otis Clayn ensimmäinen etelän levytys oli (19). Viisi vuotta myöhemmin George Jackson muokkasi laulun naissoullaulajan käyttöön. Osmondsien lisäksi studion asiakkaiksi tulivat mm. Paul Anka, Tom Jones ja Mac Davis. Hall nappasi Spencer Wigginsin Goldwaxilta, mutta ei pystynyt häntä ihmeemmin hyödyntämään. Yksi Fame-merkin ykkösnimiä oli Clarence Carter. Jotenkin tuntuu siltä, että Irma Thomas ei viihtynyt etelän studioissa. Vaikka Whitburnin opus karsinoi Willie Hightowerin blueslaulajaksi, on hän selkeästi soulmies. Nyt mukaan on päässyt kireähkö tulkinta (6), jonka kertosäe kyllä koukuttaa. Näytteeksi on valittu Clarence & Calvin -duoesitys (6), joka vaikuttaa demoäänitykseltä. Kukaan ei muista, kuka tällä äänitteellä on äänessä! Kappalehan tunnetaan parhaiten Candi Statonin versiona. Chess lähetti naisiaan ahkerasti Hallin tuotettavaksi. Hyvin heiltä kävi myös etelän soul. Blues joista vain cover Joe Southin hitistä (13) menestyi. Jackson pahoitti aluksi mielensä, kun Rick Hall ei saanut kaupattua (10):ä Jackson Fivelle. Ronnin Stan Lewis lähetti Ted Taylorin lisäksi Lowell Fulsonin Famen studiolle. Tuloksena oli In A Heavy Bag -albumi, josta on poimittu laulajalle tyypillinen kolmoslevyn avausura. Kirjoittajaksi palkattu George Jackson sai levyttää lukuisten demoäänitteiden (näistä Kent on julkaisemassa usean cd:n sarjaa) lisäksi myös omissa nimissään (7). Hall kun ei mielellään tehnyt sopimusta onnettomuuteen joutuneen Calvin Scottin kanssa. (13) jäi julkaisematta, vaikka sekä Albert Lowen sävellys että Greenen esitys ovat sielukkaita. Onneksi ne on rajattu tämän levyn ulkopuolelle. Paremmin onnistui mielestäni Laura Lee, joka teki useita erinomaisia levytyksiä Hallin kanssa, gospelmainen (16) oli yksi niistä. Ehkä parempi näin, sillä Kip Andersonin tulkinta kappaleesta on kiistaton deepsoulklassikko. Sitä esti nousemasta ykkössijalle samana tammikuun viikolla samassa studiossa äänitetty Aretha Franklinin (7). Otis Reddingin 4-minuuttinen kakkoslevyn aloitus oli kuulemma demoäänitys Arthur Conleyn tulevaa sessiota varten. George Soulen etelän funkin (23) menestys on mysteeri minulle vieläkin. Ainut toptenhitti oli laina Clarence Carterilta (10). -67, oli hän myös Muscle Shoalsin studiossa. Otisin suosituksesta muokattiin Sam Cooken Yeah Man uuteen uskoon. (11) ei ole huono, mutta jotenkin tarpeeton Etta Jamesin version rinnalla. Fame julkaisi häneltä vain kolme singleä, Rick Hall studiossaan Kakkoslevyllä painotus on jo selkeästi soulin puolella. Tätä levytystä ei ole löydetty, ehkä sitä ei äänitetty ollenkaan. Hitti se ei ollut, mutta northernin ystävät ovat löytäneet sen myöhemmin. Kooste alkoi Arthur Alexanderin kappaleella, kuten myös päättyykin; studiokitaristi Travis Wammackin käsissä se on vain muuntunut aivan tunnistamattomaksi. (9) on erinomainen balladi ja sikäli hyvä valinta, että sitä on harvoin kuultu. Etta James vieraili useaan kertaan Famen studiossa. (22) on niin tuttu muista tulkinnoista (Arthur Conley, Solomon Burke), että ei ole ihme, että levyä ei prässätty, vaikka esityksessä ei ole mitään vikaa. (24) tunnetaan ehkä parhaiten Wilson Pickettin ja James Carrin tulkinnoista, mutta on Jacksonin demolla myös arvonsa. Tosin hänellä oli tuottajat mukana. Uusi ryhmä, josta käytettiin nimeä The Fame Gang, ei ollut niin kiinteä kokoonpanoltaan kuin edeltäjänsä. Junior Lowe, Travis Wammack ja Duane Allman. Vielä kannattaa mainita pari erikoisuutta. Oikeasti mukana on vain popviritelmää. Samoihin aikoihin, kun Linda Carr vieraili Suomessa v. The Fame Gang pääsi levyttämään myös omalla nimellään. (17) on myös sikäli merkittävä äänite, että se on viimeinen Dan Penn -sävellys Rick Hallin leivissä. Little Richardin (17) yrittää hyödyntää CCR:n menestystä, kun taas Lou Rawlsin (19) taitaa olla paketin turhin valinta. Jeanie Greene oli yksi studion taustalaulajista. Conleyta onnisti paremmin tammikuussa -67. Roscoe Robinson onnistuu balladissaan (18) kohtuullisesti. Terry Woodfordin yhtyeen Terry & Chain Reactionin (11) on räväkkä revitys, kun taas David & The Giantsin garagerock (25) menee yli ymmärrykseni. Don Covay teki levynsä aluksi New Yorkissa, kunnes sai passituksen Staxin studiolle Memphisiin. Hall lopetti Fame-merkkinsä 1973, mutta jatkoi studion toimintaa. Albumi ei saanut aikanaan juuri huomiota, mutta nyt viedään jo uusintapainoksetkin käsistä. Pettymys haihtui, kun toinen lapsiyhtye The Osmonds sai sillä jättihitin. (18) oli alkujaan b-puoli, mutta deejayt käänsivät soitollaan levyn ympäri. Eipä ollut tiedossani, että Ted Taylorin mainio (8) on Hallin studion tuotteita. Sen kirjoittivat vuonna -64 Dan Penn ja Marlin Greene countryduon esitettäväksi. (5) oli iso hitti
Parasta levyllä on sen rento, jamihenkinen fiilis ja se, että jamittelu ei tällä kertaa tarkoita kaluttujen standardien kierrätystä. Kivaa vaihtelua tuo espanjaksi laulettu r&b-tyylinen numero Tequila Con Limon, modernimpaa blueskaaviota hyödyntää nätti Something's Going Wrong. Äänessä on sen verran röpöä, että Joe Cocker -koulukunnan kannattajat ihastuvat varmasti. Monipuolista, kieltämättä, mutta sekavuuteen asti. MATT SCHOFIELD Anything But Time (Nugene NUG 1102) -11 Englantilaiskitaristi Schofieldiä (synt. Blues-kitaristien nykysuosikki Steve Winwood on päässyt kierrätykseen popahtavalla At The Times We Do Forget -raidalla. Sen sijaan Little Walterin Can't Hold Out Much Longer kaatuu jo laiskaan komppiin. Aikaisempia yhteisprojekteja on ollut kaksi, mutta tämä on niistä kunnianhimoisin. Mainiosti rokkaava It's Hard To Be On The Road liikkuu rempseästi. Jos irtosi hyviä hetkiä, niin kyllä löytyy niitä heikompiakin. KURITUSTA, osa 4 MIKKE NÖJD MIKE SPONZA & EUROPEAN BLUES CONVENTION Continental Shuffle (Sonic Shapes 012) -11 Palstalla ennenkin vieraillut italiaano Mike Sponza on toteuttanut unelmansa vain eurooppalaisin voimin punnerretusta yhteisblues-albumista. Hiturointi-puolelle tähyillään myös, ja esim. Ja vielä mainitaan vahvasti soulahtava ja vaikkapa känny-mainokseen passaava, letkeän nopea Good Connections. Ja miestä on kutsuttu saarivaltakunnan parhaaksi laulajaksi, noinkohan vaan. (Note Records 2023) -11 Viivakoodiyhtye tulee Englannista, ja voitte uskoa, että "barcodea" googlaamalla tuli vastaan monenlaista. Kovin helposti ennakoitava balladi Don't Turn Off The Light ei paljoa osakkeita nosta. Rock-funkyyn Be Good To Yourself tarvittaisiin jotakin Wilson Pickettiä, mutta mistäpä sellainen tähän hätään. Yritystä siis löytyy, mutta toteutus olisi saanut olla tiiviimpi. Matt Schofield Puistobluesissa 2.7.2011 Oman tuotannon esiintymisprosentti on suuri, mutta lainojakin löytyy. Willie Dixonin 7th Son ja Blind Willie McTellin Statesboro Blues pyritään ahtamaan neworleansmaiseen gumbo-muottiin, eikä lopputulos ole kovinkaan onnistunut. Puhaltimia löytyy ja äänekästä kööriä myös. -77) on verrattu sellaisiin nimiin kuin Peter Green ja Eric Clapton. Beauty Queen, Like A Baby tai sitten tähyillään funkkiksen suuntaan, kuten tehdään Here I Am -raidalla. Aisapari Charlie Fabert on iältään kollegaansa nuorempi ja soittaa kitaraa. Miehen levyt ovat saaneet paljonkin suitsutusta osakseen ja palkintokaappiin on kerääntynyt alan pokaaleja. Wrapped Up In Love on lainattu Albert Kingiltä, blues-poweria tässä yritetään... Tämä on yksi levyn kohokohtia, jossa on oivallettu se vaikeasti määriteltävä "jokin". Kakkoskiekolta löytyy lisää osumia, kuten Erjan liidaama Steady Rolling Guy. Rock-blues ei ole Barcodesin linja, potkua haetaan jazzin ja swingin maailmasta. Suuresta osallistujamäärästä johtuen soi seassa aika eksoottisiakin soittimia, kuten viulu ja kellopeli. Tämä trion tuore cd on äänitetty New Orleansissa, ja se yhdistelee rockia, bluesia sekä funkyä. Muuta materiaalia rotevampiotteisempi Add A Little erottuu myös edukseen. Sekavasta paketista ei erota sitä tekijän "omaa" juttua. PAUL COX & CHARLIE FABERT That's What We Were Born For (Note Recors 1024) -11 Laulaja Paul Cox on ehtinyt tehdä yhteistyötä vaikka kenen kanssa, ansioluettelo on suunnilleen brittirockin kuka on kukin -lista. Kovin maanläheistä ei touhu ole, vaan vähän sellaista fiininpää menoa, jota nautittaneen hienojen drinksujen kera, rapaa ja jyystöä kun ei touhusta juurikaan irtoa. Jazzia ja swingiä irtoaa sellaisilta raidoilta kuin Keep Your Distance, Crazy Life, I Don't Worry About A Thing ja Petunia. Nimibiisiksi kivunnut moderni midi-blues hölkkää ihan kivasti ja on aika nättikin. Yhtyeen fuusio-jazz puhkeaa koreimpaan kukkaansa raidoilla Back At The 4 Aces ja Blues For Jody. BIG JOE SHELTON The Older I Get The Better I Was (Alt 45 Records #) -10 Amerikan kansalainen Shelton laulaa sekä soittaa huuliharppua ja kitaraa. Vankka vierailijajoukko soittaa myös monenmoista peliä. Sonny Boy Williamsonin tuttu Checking Up On My Baby on muuttunut melkein reggaeksi. Toisaalta jamihenkisyyteensä tämä myös kaatuu, sillä biisit tuppaavat tarpeettomasti venymään. Soittajia tupla-ceedeellä on parin fudisjoukkueen verran, enkä käy heitä listaamaan. Nimibiisi on vauhtikamaa, nopeaa etenemistä, mutta aika sisällötön omaelämänkerrallinen (?) runttu. THE BARCODES Be Cool, The Very Best Of... Kolmimiehisen bändin jäsenet ovat jo monissa liemissä keitettyjä, ja historiasta nousee esiin nimibändejäkin. Joen ulosanti on eräänlainen Omar Dykesin ja George Thorogoodin risteytymä. Erilaiset kosketinsoittimet ovat levyllä se pääinstrumentti, mutta toki kuullaan myös kitaraa ja huuliharppua. Lopuilta esityksiltä löytyykin vähän joka lähtöön; vinku-pullistelu, hidas blues See Me Through, levottomia funk-räpistelyjä Shipwrecked ja kulmikas One Look. Big Change Is Gonna Come, joka nopeasti taivaltaa rock-maastoon, samaa kaartia edustaa lievästi funkitettu One Night Stand, It's Getting Harder, Burning Love ja I Can't Change. Radio-aallot ja pop-hetteiköt vetävät puoleensa Where Do I Have To Stand- ja Share Our Smile Again -sävellyksiä. Ja vaikka levy toimii hyvin taustamusiikkina jollekin muulle toiminnalle, niin yksityiskohtia katsastettaessa ei homma kaikilta osin enää pelitäkään. Souliin kallellaan olevaa keskitien touhua löytyy setistä runsain mitoin; esim. Tällä hyvinkin voimaperäisellä artistilla ovat · 2 - 2012 - 38 - © Pertti Nurmi KUUSIKIELISEN. Kansirunoelmassa mainitaan BN! Siitä plussaa. Mainitaan nyt kuitenkin sivulauseenomaisesti sinivalkoisia värejä edustava Erja Lyytinen. Toinen osuma on vahvasti SRV:n mieleen tuova boogierypistys Don't Know What I'd Do. Suorastaan manipuloivassa asemassa ovat koskettimet, perinteisiä bluesin tulkintavälineitä edustavat tutut kitara, huuliharppu ja saksofoni. Osumakoriin kelpaa poimia vaikka kohtuuhyvin liikahtava shuffle-boogie Sugar Rush, swingiä ja jumppia kivasti yhdistelevä Continental Shuffle (joka on puketin ainoa instru), lähes roketsukomppiin kiihdyttelevä The Lighthouse Keeper sekä erinomaisen tehokkaasti nitkuttava You. Raastoa ja rankkuutta haetaan, Mean Disposition on aika kökkö esitys. Yllätysmomentin muodosti se, että tämä levy on ennemminkin rock-soulia kuin rock-bluesia. Ajatushan on mitä mainioin, kyllähän täällä vanhalla mantereella tekijöitä piisaa. Delbert McClintonin You Were Never Mine on pudotettu lähes nollatempoon. Hidas bluesballadi Dreaming Of You on paistettu vahvassa Hendrix-marinadissa. Muilta osin liikutaan modernin bluesin kentillä mm. Mainitaan vaikka kummallinen puhelaulettu happo-blues Rather Than Being Free, erikoisella kompilla liikkuva hölkkä Electric Lights, raskas-soutuinen country-roots-sävelmä Who's Gonna Take My Damn Soul sekä lievästi funkitteleva tuhma blues Take It Off Slowly. Ja vaikka pallerolta aika monta osumaa irtoaakin, niin tupla on tarpeeton ratkaisu; kyllä kaikki hyvät hetket olisi saatu yhdelle cd:lle tungettua
Maanläheinen soundi on säröisä ja uhmakas. Ehkäpä levyn kovimmaksi esitykseksi nousee What Else Can It Be -raita, joka pelaa korkeilla panoksilla ja jolle julma slidekitarointi antaa vielä lisäpotkua. Mikäli jollekulle vielä jäi epäselväksi miksi miestä verrattiin mm. Tämä ei ole blueslevy, mutta irtopisteitä pitää antaa siitä, kuinka tiukasti valitusta jytä-linjasta pidetään kiinni sekä siitä, että minkäänmoista keskitien tapailua ei julkaisulta löydy. TOO SLIM & THE TAILDRAGGERS Shiver (Underworld Records UNDOO 18) -11 Ohukainen on seikkaillut lehtemme palstoilla aiemminkin, ja miehen levyt (siis tämä sekä edellinen) ovat keränneet kunniaa erilaisissa vuoden bluesrock-levymittelöissä. Oikeastaan peli on selvä heti lähtölaukauksesta - 39 - 2 - 2012 ·. Ashes To Ashes puolestaan hakee musiikillisia innoitteitaan jostain takahikiän discosta edustaen levyn outoa lintua. Sitten tapahtuu jälleen jotain, aivan kuin levysoittimen neula ajautuisi jälleen oikeaan uraan. Perusbändi on vain kolmijäseninen, nainen basistina, mutta levyllä on sakkia kasapäin, ja puhaltimia on käytetty runsaasti. Hyvällä fiiliksellä pelaavat myös South East Breeze ja Mountain To Climb. Albumin blueseimmat hetket koetaan aivan lopussa: Paksusoundista slidekitaraa ja yleistä hyvää menoa yhdistelevä Broke Down Engine on melkeinpä tänttäränttää. Nimihirviöbiisi Psychoanalyst Voodoo Queen sisältää yllätyksen. Ilo oli ylimmillään, mutta sitten alkoi levyllä merkillinen "säätö-vaihe"; johonkin akustisen kelttifolk-country-blues -osastolle tähtäillään kahden raidan voimin Red Wheel Arrow ja 19 Days. Kokonaisuuden vaisuutta selittänee sekin, että coveroinnin kohteiksi on valikoitunut ylituttuja sävelmiä, kuten vaikkapa Memphis Minnien You Gotta Move, Howlin'Wolfin Meet Me In The Bottom ja erittäin raskassoutuinen Evil, funk-instrumentaalina kierrätetty Slim Harpo -teos Gonna Miss You, Sleepy John Estesin Someday Baby, Muddyn Champagne And Reefer ja pahnanpohjimmaisena Herbie Hancockin funk-rytinä Filthy Animal. Kingin studion suojissa. Sitten tapahtuu outo nitkahdus, perusblues Midnight In Mississippi kaatuu omaan tavanomaisuuteensa ja on poikkeuksellisen yllätyksetön. Reilusta tusinasta biisejä on kaksi omatekemää, eli lähinnä hyppykomppijunttapullaksi osoittautuva Bad Boy ja hidas funk-medium Why. Kieltämättä ryhmän rankka jytä on vaikuttavaa, ja Take A Ride, Linger On The Sweet Time, Salty Dog ja Little Bird muodostavat lajissaan hienon ketjun. Folkahtavimmista esityksistä nousee pintaan näppärämelodinen You Didn't Make Me sekä kaunistunnelmainen Kind Stranger. Bucerius on nätti ja rytmikäs, hidas komea instru, jota ei turhaan ole lähdetty paisuttelemaan. THE JIMMY BOWSKILL BAND Back Number (Ruf 1175) -12 Myös Jimmy Bowskill yhtyeineen on vieraillut palstalla aiemmin. Tiukalla trio-kokoonpanolla on purkitettu melkein tusina uusia biisejä, ja meininki on sen mallista, että vanhan koulukunnan jytä-rockin ystävien luulisi menevän aivan nuudeleiksi. Lainoista voisi osumalaariin nostaa vaikka Jimmie Rogersin I'm Going Away Babyn, Mississipi Fred McDovellin Going Down To The Riverin sekä traditionaaliseksi kreditoidun Shotgun-raidan. alkaen eli justiinsa sitä rockbluesia, mitä tällä palstalla haetaan. Nopeusrajoituksia ei hätyytellä, mutta iskut lähtevät kyllä hartioista asti. Nimibiisi, joka muuten äänestettiin Blues Foundationin toimesta vuoden biisiksi, ottaa askeleita modernismin suuntaan, mutta maanläheisyyttä ei hukata. Tähän tarkoitukseen vanhaa countryä ja old timeytä sekoittava rallatus sopii erinomaisesti. Hacker tekee ihan ok-versioita, ei sen enempää. Kirkkaasti kuritus-osaston parhaimmistoa! MCKNIGHT & BOGDAL Zombie Nation (Desert Highway BBH 0004) -11 Amerikan kansalaiset Elam McKnight (laulu ja kitarat) sekä Bob Bogdal (huuliharppu ja kitarat) ovat kumpainenkin levytelleet aiemmin omissa nimissään. Raskailla kurituslinjoilla jatketaan esim. Karkeasti ottaen voi kortit jakaa pakasta kahteen eri pinoon, rytisevät rock-funk-bluesit ja keskikaistoilla viipyilevät rockis-bluesit. Levyn ainoa hituri Thanks For The Love yrittää olla hurttimaisen sarkastinen, mutta biisi on auttamattomasti liian pitkä ja tapahtumaköyhä. Parasta levyllä on hackerin soittama slide, jota kuullaan yllin kyllin. Soitinarsenaali on minimaalinen; akustinen kitara, paikoin huuliharppu, sekä tamppaus ja luonnollisesti laulu. Raidoilla Working ja As The Tears Go By kuljetaan Jimi Hendrixin jalanjäljissä, ja funkkis-lajiketta kuullaan lisää She Sees Ghosts- ja Shiver-esityksillä. Melodisista biiseistä voi poimia countryblues -vaikutteita ihan yhtä sujuvasti kuin folk- ja kansanlaulu-kytköksiäkin. Akustisen annin kirkkaimmaksi osumaksi nousee Hocus Pocus, jonka down home -henkisyys ei vippaskonsteja kaipaa. RON HACKER AND THE HACKSAWS Filthy Animal (WTB 1001) -11 Aiempien kuulokuvien perusteella on San Fransiscon bluesjäärä Ron Hacker ollut varsinainen voimakitaristi, joka ei paljoa himmaile. Lähinnä "Mannish Boy" -jatkumoon sijoittuva Women And Whiskey edustaa myös raakaa blues-työstöä. Rotevan rapea huuliharppu-boogie Hole In Yo Soul antaa kiekolle todella lentävän lähdön, Teksas-meiningin ystävät innostunevat. Paul Kossofiin, niin ei pitäisi olla enää; tämä voisi aivan hyvin olla se Freeyhtyeen kadonnut albumi vuodelta 1973. Tunnelma on paikoin jopa hauras, ja Philipsin lämmintä lauluääntä kuuntelee ihan mielellään. Hard To Get Along edustaa lähinnä old timey -koulukuntaa, ja näppärä shuffle päättää kiekon hyvillä fiiliksillä. Slideryöpytyksen liidaama tänttäränttäily In Your Corner on jo melkein hyvä kappale, ja Daddies Bones" -raidalla on kiva skittasoundi, joka pyrkii ohjaamaan biisiä pois valtaväyliltä. Kyllä tämä niin paljon herätti kiinnostusta, että mieheltä pitää passelin tilaisuuden tullen tarkistaa joku toinenkin albumi. DAVID PHILIPS The Rooftop Recordings (Black & Tan B&T CD 037) -11 Englantilais-lähtöinen David Philips on äänittänyt toisen albuminsa livenä omassa olohuoneessaan, korkealla Barcelonan kattojen yllä. Raidat Everybody's Got Something ja Inside Of Me edustavat popimpaa osastoa, jälkimmäinen on balladi. Vain minuutin mittainen gospel-messu I Heard Voices yllättää, ja levyn varsinainen osuma on jemmattu vimpaksi raidaksi. Vahvaa itsepohdiskelua sisältävä What Am I. Mainitaan nyt osumiksi vielä kivasti kansanlaulunomaiset rallit Stones Throw ja Raised In The North. Tämä on miesten ensimmäinen yhteinen tuotos, tausta-apua tarjoilevat rumpali Tom Hambridge sekä Kim Morrisonin johtama naiskööri. Brother To A Stone on aika toimivaa perusränttää, mutta todella lofi-äänitys ihan kuin mikrofoni olisi ollut eri huoneessa. Useampi kuuntelukerta paransi levyä, vähän, mutta ensivaikutelman vaisuus ei silti poistunut minnekään. Vertauskohteeksi voisi nimetä vaikka North Mississippi Allstarsit, keitos tarjoillaan kuumana ja esim. Muusta levystä tyystin poikeava Least Of My Worries lienee tarkoitettu musiikilliseksi loppukevennykseksi. Paluu lähtökuosiin tapahtuu kohtuutimmillä sähköväännöllä No Hard Feelings, sen sijaan punk-laulu (?) I Hate You on tylsää ruttaamista. Kierrokset vain petraavat raivotautisella hyppykompituksella Blues Makes Me Happy, eikä hidas blues-stompperi Tom Cat Kitten4 jätä sekään kylmäksi. Stoned Again ratsastaa rajulla riffillä funk-hetteiköissä ja melko jyräävä Can't Dress It Up on funkympaa laitaa sekin. on ehkä yllättävänkin nopeatempoinen, toinen itsensä läpivalaisu When I'm Drunk on sävyltään paljon herkempi. Pakollinen hituri Spirit Of The Town kaatuu tavanomaisuuteensa, sen sijaan hiturina starttaava Seasons Change on hyvinkin tapahtumarikas ja päätyy aika reippaaseen revittelyyn. poikavuodet jääneet jo kauas taakse ja mylpyrä on tallennettu B.B. Tiukka perusrunttaus They Can't Be Satisfied"osoittaa, että pateja on vielä jäljellä. Sin's A Good Man's Brotherin, Sinkin' Downin ja tienpäällälaulun Down The Road voimin. Pojo's Place pumppaa ja pompottaa äärimmäisen hyvävireisenä perusboogiena. Levyn blueseinta antia ovat hidas, tummasävyinen Help Me Forget ja aika nasevasti tamppaava boogie Tied Up, Gagged And Bound. Mikä parasta, miehen kynäilemät yksitoista uutta biisiä poikkeavat vähäeleisyydestään huolimatta toisistaan niin, että unilukkarille ei ole tilausta. Live-äänitys on selvästikin onnistunut ratkaisu tällaisen pienimuotoisen musiikin esille tuomiseen. Yllätysmomentin levyllä muodostikin se, kuinka puolitehoiselta homma vaikuttaa, ihan kuin olisi lähdetty käsijarru päällä kruisailemaan, olkoon vaikka kuinka vanhoille mestareille osoitettu kunnianosoitus. Energiaa, uhmaa ja erinomaista menoa, jota hurja slide vielä ryydittää, tarjotaan nimiraidalla palanpainikkeeksi. Biisi on hilpeää zydecoa ja kierroksia siivussa piisaa yllin kyllin. Levyn alku laittaa bluusserin nyökyttelemään, homma todella toimii
(16) Run Gal Run (17) Ain't Nothing Shaking (18) Hey Miss Harriette Peppy Prince (19) All By Myself Christine Chatman w. Raidalla (23) loistaa taas kitaristi Teddy Bunn. Paremmin autotallistudiossaan lauluyhtyeitä äänitelleenä taustamiehenä tunnettu Austin McCoy vetäisee puolihuolimattomasti Little Willie Littlefieldinkin levyttämän sävelmän "Happy Pay Day", joka tunnetaan parhaiten Ella Mae Morsen "Blacksmith Blues'ina". Danny Barker Sextet (8) I'll Give You Some Tomorrow (9) Sugar Man, Part 1 Peppy Prince & His Sugar Men w/ The Flames (10) Part 2 (11) What She's Got Is Mine Peppy Prince (12) Emaline (13) Rompin' And Stompin' (14) My Gal (15) Wino's Lament Christine Chatman w. Semmoinen duuni olisi mukava, missä pääsee kutittelemaan äitiä sillä aikaa, kun isukki puurtaa kaupungilla perheelle elantoa. Peppy Prince & His Orch. (23) Work Man Work Peppy Prince & His Orch. Ramp Davisin (alias basisti/laulaja George Alexanderin?) (13) julkaistiin Acen vinyylillä 80-luvulla väärällä nimellä "Mary Sue", ei todellakaan mikään yllätys. Pikkubändin fonistina on Roy Browniakin säestänyt huippumies Leroy "Batman" Rankin. Mr. Peppy Prince & His Orch. (25) Mean-Po-Gal Peppy Prince & His Orch. (Acrobat ACMCD 4352) (1) The Honeydripper (live) Joe Liggins & His Honeydrippers (2) Doodle-Do-Da-Deet (3) I Ain't Got Nobody Peppy Prince w. Tuttuja nimiä ovat tietysti myös pianistilaulajatar Hadda Brooks ja shouter Jimmy Witherspoon, ja aina vaan löytyy uusimatonta kamaa, vaikka kaiken piti olla saatavilla jo ajat sitten. Floyd (7) Now You're Down In The Alley Blue Lu Barker w. (24) The Honky Tonky Christine Chatman w. (21) They Were Doing The Mambo Joe Liggins & His Orch. "Little"Willie Jackson (4) You Can Depend On Me (5) It Must Have Been A Dream Peppy Prince's Modern Squires (6) Mr. (26) Jack Pot Äänitteet vuosilta 194557 Jimmy Witherspoon Peppy Prince · 2 - 2012 - 40 -. Suomessa ei vaan ole maito- tai jäämiehille kai koskaan ollut käyttöä, Räikköstä nyt lukuun ottamatta... PEPPY PRINCE Dance Time With... Luke Jonesin bändi solistinaan Red Mack levytti runsaasti, ja uusintoihin on törmäilty siellä sun täällä. Raita (8) todella on instru, asialla Big Joe Turnerin pitkäaikainen pianistikumppani Pete Johnson. Wynonie Harrisiakin aikoinaan säestäneen Johnny Alstonin vauhdikasta raitaa (6) luulin ensin instruksi, mutta sitten ääneen pääsee ruudikas r&b-laulajatar Joanne Demetz. Witherspoonin lattarirytmeillä pelaileva, lievästi kaksimielinen (9) oli kuulemma hänen ensiyrityksensä Biharien leivissä, eikä hääviltä kuulosta. T-Bone Walkerin opetuslapseksi tunnustautuva kitaristilaulaja Goree (Gory) Carter päätyi texasilaisista juuristaan huolimatta myös Biharien Modern-merkille, ja miestä kuuntelee aina mielellään. Pumppu esitti railakkaasti kulkevaa r&b:tä, seassa myös jokunen instru, ja tälläkin cd:llä saadaan yhtyeen taidoista neljä oivallista näytettä. Luke Jones & His Orchestra (8) Sunset Romp P.K. Levy lienee yhä vailla uusintaa ja on kuulematta. Korkeaäänisempi shouter Duke Henderson on saanut esitettäväkseen kaksi standardia, joista hän suoriutuu kyllä kelvollisesti, mutta olisin kaivannut mieheltä tuoreempaa materiaalia. Peppy Prince & His Orch. Tunnetumpi fonisti Big Jim Wynn menetti provikat laulustaan Ee Boba Leba tunnetummille artisteille, kuten Helen Humes ja Lionel Hampton, mutta lataa taas komeaa r&b:tä, kuten yleensä myös Felix Gross, jonka kaksiosainen (12) on vaihteeksi valjuhko hidas blues. Satsin heikompaa antia, enkä minä edes tunnista Spoonia tästä. Pitkän uran (novelty-hittejä vielä 60-luvullakin) tehnyt Effie Smith ansaitsisi hänkin ikioman pitkäsoiton, Herb Fisher oli tuotannossaan ehkä epätasaisempi, mutta (18) on kelpo ryyppylaulu Milburnin hengessä eikä ole moittimista toisessakaan näytteessä, mutta hitti I'm Yours To Keep saattaa hyvinkin olla löperömpi. Peppy Prince & His Orch. Ainoa selkeä novelty on silti Three Bits Of Rhythm -trion vanhahtava hupailu (5), jossa pikkunaskalit tekevät uravalintaa. (20) Who Put Out The Lights Little Willie Jackson w. YHÄ JYTISEE, osa 20 JUHANI RITVANEN FURTHER MELLOW CATS `N' KITTENS (Ace CDCHD 1322) (1) Rompin' The Boogie Luke Jones & His Orch (2) I Was Too Blind To See Ira Amos * (3) Seven Days Gory Carter (4) Happy Pay Day Pt 1 Austin McCoy (5) The Man That Comes To My House Three Bits Of Rhythm (6) Everything Will Be Alright Johnny Alston & His Orch (vocal Jeanne Demetz) (7) Worried Life Blues Red Mack w. Jackson Vs. The Hootie McShann Trio * (24) Don't Want Nobody Else The Herb Fisher Trio (25) Jump Me Some Boogie Luke Jones & His Orchestra Äänitteet vuosilta 194651, * = julkaisematon Tämä on jo viides Biharin veljesten arkistoista kaiveltu 40- ja 50-luvun vaihteen materiaalia sisältävä kooste. Luke Jones & His Orch * (16) Be On Your Merry Way Effie Smith * (17) Forever On My Mind Felix Gross & His Orch * (18) Wine, Wine, Wine The Herb Fisher Trio (19) In The Evening When The Sun Goes Down Duke Henderson (20) Four O'clock In The Morning Gory Carter * (21) Mellow Scat Bebopper Lulu & Her Orch * (22) Blue And Disgusted Ira Amos (23) In The Oven Teddy Bunn w. Eikä ole musiikin tasossakaan kummemmin purnattavaa, vaikkei tällä kertaa varsinaisia huippuraitoja ole mukaan livahtanutkaan. Johnson (9) Motel Jimmy Witherspoon * (10) Trouble In Mind Duke Henderson (11) Cold Blooded Boogie Jim Wynn & His Orch (vocal Snake Sims) (12) Mary You Are Mine Pts 1 & 2 Felix Gross & His Orch (13) Baby Sue (aka Mary Sue) Ramp Davis (14) Why Did You Say We're Through Hadda Brooks & Her Trio * (15) Mean Ole Frisco Red Mack w. Mukana on yhdeksän aiemmin hyllytettyä raitaa (*), joten julkaistavasta aineistosta ei todellakaan ole ollut pulaa. (22) Crawfishin' Clarence "Bon Ton" Garlow & His Orch
Kitaristilaulaja L.C. Aika rujoa meininkiä toki, ja mitäpä muuta esim. Muutaman havaitsee toki selvästi, mutta monista on hankala sanoa, semmoista yleispätevää räimettä koko cd on. Vai kuunteleeko näin epämuodikasta, aikoinaan bluesiksi kutsuttua musiikkia yleensä kukaan? GRANPA'S GULLY ROCK Vol. Green (17) Hello Miss Simms Garland The Great (18) Inside My Heart Little Sonny & His Band (19) Drinking Blues (instrumental) Little L. Clarence Lewisin (6) on kovavauhtista r&b:tä, Billy Blandin noveltyhenkinen kanavarasjuttu taas aika napsah- JUICY HARMONICA Vol. Yleensä cd:n kappaleilla soittaa munnaria sen esittäjäksi merkitty artisti, mutta poikkeuksiakin löytyy: Willie Railbackin rokkaavilla levyillä (RIH 212) harpistia ei tiedetä, kuten ei myöskään Danny Boyn alias Daniel Thomasin väkevällä bluesilla (6; Tifco 824), Little Luther Thomasin raidalla tai Morris Baileyn pikkuyhtyelevytyksillä (Bailey 500), joista kalenterilaulu (liekö pin-up-tyttöjä?) on se letkeämpi. Nashvillessä vaikuttaneen Ted Jarrettin bändin tanssiohjeistus (5) on vihon mukaan rytmiikaltaan jotain strollerin ja tittyshakerin puolivälissä. -singlen 3582 sävelmäkin on hyvä, niin raita (9) on cd:n parhaita ja ainakin tasapainoisimpia hetkiä. Red Mackin ja Chuck Norrisin Mercury -levyillä vuoden '50 tienoilla. Jones Mr. BR:ssä mainita. Lienee selvää, etteivät Big Joe Williams tai Sonny Boy Williams ole niitä "melkein"-kaimojaan, ja edellinen on oikeastaan Big Boy Williams. Hienoin raita on silti hämyisä ja tunteikas slovari (19), olkoonkin, ettei äänentaso ole paras mahdollinen. Raidasta saadaan myös soitettu, yllättävän hilpeä nousuhumalaversio (19). Ja väliäkö esiintyjän ihonvärillä silloin on, kun laulutaidoilla ei pröystäillä, hulppea meno on tärkeämpää. Samaa voi sanoa seuraavasta raidasta, sillä Nellie Rutherfordin (10; Hickory 1172) on mainio kohtalokkaan oloinen keskitemporaita, ja vaikka soundi on hyvinkin tumma, niin enpä menisi Nellien ihonväriä veikkaamaan levymerkki ei mustalla musiikilla juhlinut. Sekä hitaalla ja laulun osalta hyvinkin yritteliäällä valituksella (13; Annie 1967) että rokkaavalla rallilla (14; Duplex 9005) soi taustalla myös saksofoni, mutta nyt ei tuloksena olekaan kakofoniaa, kuten joillain fonia ja harppua yhdistelevillä esityksillä. Aika jykevää meininkiä, etenkin (7), ollakseen 40-luvun tekeleitä. Jatkossa kuullaan vähän viihteellisempää tavaraa, mutta raidalla (9) päästään jo 50-luvulle ja tahti tiivistyy. Calhoun (16) Little School Girl L.C. Jimmy Ligginsin Duplexmerkiltä voi odottaakaan. Boyd (20) Someday You'll Understand King Davis (21) Wine, Women, Whiskey Papa Lightfoot (22) Tell Me Why Morris Bailey & The Thomas Boys (23) Dealing With The Devil James Cotton (24) Polly Put The Kettle On (25) Goin' Down Slow Olisikohan tämä kolmas satsi mehukkaita harppuja paras tähän mennessä, vai johtuuko tunne vain siitä, että mukana on muutama minullekin entuudestaan tuttu raita, kuten Papa Lightfootin raivokkaat remellykset tai Mr Calhounin alias Vince Monroen rennonletkeät rämebluesit Louisianan suistomaiden Zynn-merkiltä. Willie Garland Emanuel tai sinnepäin...) Spark-levyllä (# 121) heittänee alku- ja loppusäkeet kuulun parivaljakon toinen puolisko Mike Stoller, vaikkei tätä häveliäisyyssyistä (?) esim. Fonisti Little Willie Jacksonin röhevä rymistely (20) ja Joe Ligginsin mamboilu (21) vievät soundeja edelleen r&b:n suuntaan. kolme r&b-artistia peräkkäin heti onnistuneen Little Richard -coverin (4) jälkeen. Boyd (4) Retreat Brother Willie Railback (5) Remember Way Back L.C. Vaikka (11) onkin höperön kuuloinen novelty, niin nyt aletaan jo askarrella kunnon r&b:n parissa, ja vokalisti Christine Chatmanin ilmaantuminen kuvioihin tuo hommaan lisää vaihtelua ja ruudikkuutta. Spartans (24) If You Wanna, Baby Jean (25) I Had To Cry Rocking Richard (26) Have No Teardrops Lorence Thompson & The Largos Onhan tämä lopulta sittenkin aika vekkuli cd, vaikka aluksi tuntuikin pettymykseltä monien noveltyrynkytysten takia, joiden vetovoima saattaa lässähtää hyvinkin vikkelästi. 3 (Sundown CD 4003) (1) Waggin' Your Tail King Davis (2) Play Boy Big Boy Williams (3) Drinking Blues (vocal) Little L. Tälle on näköjään koottu BR:n mukaan kaikki, lisänä sitten jokunen raita, jolla Prince oli taustalla mukana, kuten vähän yllättäen Clarence Garlowin raa'an suoraviivainen r&b-rykäisy Crawfishin', joka miehen louisianalaistaustasta huolimatta äänitettiin Los Angelesissa ja julkaistiin Biharien Flair-merkillä; muutenhan Garlow levytteli semmoisissa paikoissa kuin Crowley ja Lake Charles. Princen oma (23) on silkkaa mustaa räjähtävää rock & rollia, valitettavasti miehen viimeiset levvytykset vuodelta '57, eli cd:n päätösraidat, ovat vähän turhan hienostelevaa ja jatsahtavaa instrumusaa, ei mitään menestymisen mahdollisuuksia. siin vaimo saa maksaa vuokran, Boydin pennosille on parempaakin käyttöä; vielä yksi paukku, ja sitten lähdetään muttei kotiin... '61 brittisäestäjien (Alexis Korner, Keith Scott ja Chris Barber) kanssa, mutta helppohan ne on lopusta jättää kuuntelematta. Tämä taisi sitäpaitsi olla Acrobatin viimeisiä julkaisuja, joten ehkä rahalaarien pohja paistoi jo muutenkin. Kappaleluettelosta erottuu myös kalpeanaamoja, kuten Charlie Rich ja muuan terävänenäinen hattupääalbiino, joten alaotsikko "25 Dynamite R&B Tracks" tuntui myös vähän harhaanjohtavalta. Blues Papa Lightfoot (13) I Love You Baby Big Boy Williams (14) Alice Mae Blues Sonny Boy Williams (15) Hello Friends, Hello Pal Mr. Lopun kolme raitaa eivät oikein tunnu sopivan muottiin, ja vihontapaisesta selviää miksi Cotton teki nämä Lontoossa v. Greenin Dot-kakulla 1128 taas puhaltelee Walter Mitchell, ja vähän huvitti, kun (5) kuulosti kovasti "Little School Girl" -väännökseltä, ja mitäs löytyykään sitten kakkaran kääntösivulta (16)...No, parempi että osaa edes yhden laulun kuin ettei ensimmäistäkään... mainio vokalisti Rich erottuu tältä edukseen, ja kun Phillips Int. Calhoun (12) P.L. Washington (4) Lucille Bobby Oliver (5) Let's Twist Slow And Easy Ted Jarrett & Band (6) Can She Give Me Fever Little Junior Lewis (7) Momma Stole The Chicken Billy Bland (8) The Guy You Left Behind Johnny Winter (9) Finally Found Out Charlie Rich (10) Laughing At Me Nellie Rutherford (11) Hey Mrs. Olisiko miekkonen joutunut ulkoruokintaan. 4 (Floridita FRCD09) (1) Mah Mah Limbo Steve Allen (2) Sittin' Here Wond'rin' Baby Dee (3) The Mohawk D.C. Todettakoon myös pienenä kuriositeettina, että Garland The Greatin (oik. Princen studiohommia löytää BR:n hyödyllisestä lisähakemistosta enemmänkin, mies rummutti mm. Levy alkaa vähän oudosti kahdella instrulla, mutta sitten päästäänkin jo Little Boydin ryyppäjäi- - 41 - 2 - 2012 ·. Sääli, että brittien Acrobat ajautui konkurssiin pari vuotta sitten, sillä mikäpä muu firma tämmöisiä levyjä julkaisisi. Lee & The Frank Andrade Five (12) School Days Sonny Holiday (13) Salt Mine The Sevilles (14) Ugly Chile Gay Meadows (15) Cigarette Visions (16) Jackie Please Little Sammy & The Wheeletts (17) Baby, For Your Love The Upfronts (18) That Would Be So Good Preludes (19) Something For You Baby Mary B (20) Sassy Frantic Johnny Rogers (21) Don't Knock It Sinner Strong (22) I'm Not Ashamed King Richard & The Poor Boys (23) Can You Waddle. Niinpä esim. Ja onhan tällä kaksi viehkolla ja omaperäisellä äänellä laulettua Blue Lu Barkerin raitaakin. Green (6) Wild Women Danny Boy & His Blues Guitar (7) Steppin' High Little Luther (8) Tree Top Blues Willie Railback (9) The Mix Up Little Sonny & His Band (10) Calendar Hanging On The Wall Morris Bailey & The Thomas Boys (11) On The Sunny Side Of Love Mr. Vihosta selviää, että mukana on monta muutakin valkoista artistia, joita ei sen kummemmin eritellä, eli oman arvailun varaan jää. Rumpali Preston T "Peppy"Prince bändeineen oli aikoinaan varsin suosittu länsirannikolla, vaikkei levyjä niin hirmuisesti syntynytkään. Vuosina 194550 Prince kuului Joe Ligginsin Honeydrippers-bändin vakiokalustoon, joten ei ihme, että levy alkaa parilla Ligginsin live-instrulla, joita ei varsinaisesti edes julkaistu. Jaahah... No, kenties nämä varsin epämuodikkaat levyt olivat myös nurinmenon syynä, sillä ei tätäkään missään mainostettu, ja tuskin myynti olisi tähtitieteellisiin lukemiin kohonnut, vaikka rahaa olisi käytetty puffaukseen tynnyrikaupalla. Tuttuja nimiäkin on jokunen sekaan livahtanut, mm. Oivallinen raita kumminkin, kuten muutkin cd:n naisesitykset (2), (19) ja (24), joista ainakin kaksi viimemainittua on niin järeää touhua, etteivät valkonaamat tämmöiseen edes kehdanneet sortua
Tarjolla on yllin kyllin purevaa kitaraa ja raakaa laulantaa. Jos BN:n lukijoissa on vielä ns. Kun tynnyrinpohjia kaivellaan, niin yhä useammin tulee vastaan onnettomia töksötyksiä, jotka nuhjaavat eteenpäin kuin se kuuluisa täi tervassa, ja vauhtia ja lennokkuutta on yhä paljon kuin jonkun onnettoman tenunenäreppanan katkokävelyaskelluksessa A-klinikan käytävillä. Tekstit toki puuttuvat, mutta kuvitusta vihossa sentään on. Billy Bland televalta Old Town -sinkulta, minullakin on ollut käpälissä parempikuntoinen. Aika tuimaa ja tulista kitaraa kumminkin levyllä kuullaan, eikä määrässä tingitty. Kovatasoinen julkaisu, ja soittoaikaakin on niin nihkeästi, ettei kyllästyminen yllätä etenkään, kun pisin raita on kestoltaan 4'03". WILD AND FRANTIC AGAIN (Official OFF CD 5008) (1) You Gotta Be Loose Wailin' Bill Dell &The Bachelors (2) Cool It Flash Terry (3) At The Party Ike Perry & The Lyrics (4) Bye Bye Baby Buccaneers (5) I Thought I Told You Not To Tell Them Marie Knight (6) All Around The World Bobby Oliver (7) Chicken, Baby, Chicken Tony Harris (8) Open The Door Little Booker (vocal Joe Tex) (9) Papa Lou And Gran Little Victor (10) World's Unknown Harley Davis (11) Lolo Baby Medallions (12) What You Told Me Billy Duke & The Dukes (13) She's A Fat Girl Rock-A-Bouts (14) Lookout Rockin' Bradley (15) I'm Gonna Catch You (Cutting Out On Me) Curtis Carrington (16) Rock And Roll Baby Mercy Baby (17) No Kissin' At The Hop Phil Flowers (18) Bow-Legged Annie The Deltones feat. Levyllä on joka tapauksessa muutama raita, joka menisi täydesti soul-levynäkin, paras esimerkki lienee tyttökuoroineen (11; King 5743), miksei myös keskitempoinen (14; King 5813) tai muita selvästi tuoreemmalta soinnahtava päätösraita. Ei ikinä noilla soundeilla... Mainittakoon nyt erikseen esim. Niitä varten pitäisi oikeastaan perustaa uusi musiikin lajiluokka, kökk&roll, mutta kyllähän surkeita levytyksiä löytyy kaikista muistakin musiikin lokeroista. Kitara- ja bassolaulajavetoinen Lester Sillin ja Lee Hazelwoodin tuottama tarttuva paapattelu (20; Cindy 3010) olisi voinut menestyäkin. Good Rockin' Sammy T löytyy kuin löytyykin BR:stä, kun aikansa hakee, ja jos tylysti jyräävä (22; Junior 500) olisi heivattu, niin kumma olisi. The Gypsy (19) Wayward Girl Willie Bailey (20) Oh Yeah Dean & Jean (21) I've Got My Eyes On The World Charles Walker (22) Good Rockin' Mama Good Rockin' Sammy T (23) Fancy Free Little Jimmie Merritt (24) Try Your Love Johnnie Cook (25) Strollie Bun GUITAR CRUSHER Blast From The Past (Gaztelupeko Hotsak #) (1) I Got To Know (2) Cuddle Up (3) I Once Loved You Baby (4) Itch With Me (5) The Monkey (6) I Feel The Pain (7) Since My Baby Hit The Number (8) Hambone Blues (9) I'll Catch Your Tears (10) Going Down Slow (11) Better Days Ahead (12) I Can't Help It (13) Weak For Your Love (14) Why Oh Why (15) What About Me · 2 - 2012 - 42 -. Minusta selkeäsävelmäinen (17; Lummtone 108) kuulosti ensin pahasta flunssasta kärsivältä rutiköyhän miehen Del Shannonilta, mutta sitten tältä alkoikin erottua samantyylisiä soundeja kuin Nolan Strongin ja Diablosin autotalliäänityksiltä. Eikä tämä ole Billyn parhaitakaan, ei läheskään. Hieno, haikeatunnelmainen levytys, ja Upfrontseissahan lauloi myös nuori Barry White. Seassa on myös pari ajalle ('63'63) ominaista tanssirytkyttelyä, joista Itch With Me ja The Monkey ilmestyivät perättäisillä Bethlehem-sinkuilla niinpä niin, kun apinoita kutittaa, niin pakko on rapsuttaa. The Blonde Bomber (26) Bip Bop Bip Pretty Boy (27) Jealous Of You Baby Gus Jenkins (28) Frieda, Frieda Valiants Tätä en kyllä olisi uskonut näkeväni niin hirmuisen pitkä aika on vierähtänyt edellisestä osasta ettei mentäisi edelliselle vuosituhannelle.... Nyt sen sijaan tuntuu, että yli puolet kappaleista on uusittu aiemminkin, luultavasti enemmänkin, mutta eivät ole jääneet millään lailla mieleen. Mutta vielä enemmän minua vakuuttavat miehen erittäin vahvat lauluosuudet, silloin kun hän niitä täysillä pääsee käyttämään. Sonny Holidayn (12; Constellation 106) on hyvinkin omaperäinen versio Chuck Berryn sävelmästä, voisikohan tätä nylkähtävää ja vauhdiltaan puoliin pudotettua rallia kutsua esi-funkiksi. bluesmusiikin harrastajia, niin tätä voisi kokeilla, vaikkei "Going Down Slow" niin innostaisikaan ja St. r&b-balladiksi luokiteltava vahvasti laulettu (6; Bethlehem 3034), mieskuoro taustalla, ja Guitar Crusher vetäisee loppuun falsetitkin. Louis Jimmyn originaali riittää. Menestys ei kuitenkaan tainnut päätä huimata, sillä vasta neljän vuoden tauon jälkeen putkahti markkinoille single komeasti Columbialla ja hännänhuippuna Jimmy Spruillin bändin kanssa v. Näillä Crusher ei ymmärrettävästi kitaroinut, johtihan pumppua Spruill... upeita teinipop-juttuja ja lopulta silkkaa viihdettä. Mutta myöhempiä levyjä ei ole kirjaan huolittu, nähtäväksi jää ovatko BN:ssäkin esitellyn miehen muut tekemiset sitten Soul Discographyn viimeisessä osassa. 4 markkinoille, kai tämä nyt on viime vuoden julkaisu, vaikka takakannessa lukeekin copyright 1995. Takuuvarmasti musta levytys, jonka takapiruina häärivät mestarismiehet Dee Clark ja Gene Chandler. Kovasti 60-luvun alulta kuulostaa myös esim. Simppelin rallin kitaroinnista vastaa Al Casey. Hittipotentiaaliakin tällä on. Sen mukaan miehen ensilevy (T&S 102, raidat 1 &2) ilmestyi vuonna '62, ja samana vuonna purkitettua tavaraa hyllytettiin isohko nivaska. Louisianassa vaikuttaneen pianistilaulaja Little Victorin (sukunimeltään Walker) (9; Richland 23), joka todella kulkee komeasti, vaikkei solisti järin mustalta kuulostakaan (tai juuri siksi...) sekä taustakuorosta huolimatta järeästi rompottava (11; Singular 1002, '57), ja esittäjä on takuuvarmasti joku muu Medallions kuin se länsirannikolla vaikuttanut Vernon Greenen johtama tunnettu doowop-porukka. Sama mies kumminkin koko ajan, ja cd:n päätöskappalehan on erinomainen Riku-henkinen vauhtipala. Olen itsekin melkein mennyt lankaan, ja varmaan vielä menenkin... Eli vähän jälkijunassa puksutellaan, ei mahda mitään. Niin, Little Richard -kopioita tarjotaan edelleen, ja ihan kelpo tavaraahan tämä on. No, ainahan voi tuumailla, kuka levyttää Tony Harrisin tuttuakin tutumman viisun "Kana, Vauva, Kana" suomeksi, sitä kuulua asennetta vain peliin. Mutta silti tuntuu, että on jämähdetty sinne 90-luvulle, jolloin tämmöinen olisi ollut todella kova juttu. King ja sen alamerkki Bethlehem julkaisivat kuitenkin peräti neljä sinkkua ('62-'63), joten kysyntää taisi olla. Tummaa soundia edustaa myös Jackie Wilsonin ihailija Little Sammy keskitempoisella raidalla (16; Rip-Cor 6001) ja varmasti myös King Richard yhtyeineen orastavaa soulia edustava vauhtipala sinkulta Apollo 1201 lienee 60-luvun alusta, vaikka jotain väliltä '53'55 on myös ehdotettu. Kai se on lopulta uskottava, että Valiantskuvistakin erottuva hyvin vaaleaihoiselta näyttävä Billy Storm on kumminkin tummaihoinen (vai???), vaikka levytteli soolona mm. '68 purkitetut raidat (7) ja (8), jotka päätyivät britti-Blue Horizon -levylle BH 57-3149. Eihän tässä muuta vikaa ole kuin entuudestaan tutun materiaalin runsaus. Nykyäänhän harrastetaan sellaistakin huijausta että 10-20 vuoden ikäisiä levyjä prässätään lisää ja kaupitellaan uutuuksina tästä mitään pukahtamatta. Lähimmäs bluesia päätyy tietysti Mercy Baby Ace-kiekollaan (16; Ace 528), mutta tämäkin on totta kai uusittu ties kuinka monesti, kuten Ace-matskun parhaimmisto muutenkin, esimerkkinä vaikka Joe Texin nuoruuden innolla vetäisemä Riku-kloonaus (8). Vaikea kuvitella, että näin rankkaa rutistusta syntyisi ilman nuorena käytyä gospelkoulua, mutta mistäpä tuon tietää. Vankka lopetus aika sekalaiselle, mutta hyvinkin kuuntelukelpoiselle kokoelmalle. Marie Knight Hankalasti hankittavana pidetyn levyn bootlegpainoksella ei teksteillä juhlita, joten tiedonmuruset taiteilijanimeä Guitar Crusher käyttäneen kitaristilaulajan Sidney Selbyn tekemisistä jäävät minun kohdallani pelkästään BR-teoksen varaan. Cd päättyy Sam Phillipsin tuottamalta vuoden '63 Dotin live-lp:ltä noukittuun raitaan, joka on vahvasti velkaa sekä 5 Royalesille että James Brownin Famous Flamesille. Mutta niin vain putkahti vol. Official pitää yleensä minkä lupaa, eikä näiden äänentasossakaan moitittavaa ainakaan minun standardeillani löydy. Eipä tällä varsinaisia mokiakaan erotu, vaikka kaikki raidat eivät rullaakaan yhtä sulavan vaivattomasti kuin vaikka Marie Knightin (5; Baton 253)
Ja nyt sitten vihdoin ilmestyi odotettu kirja. Oikein tikulla lukien yritin luonteeni mukaisesti löytää virheitä, mutta vesiperä tuli. Nimittäin kirjassani on samoja kuvia, peräti kannessa, ja kerron niiden olevan vuodelta 1960. Silloin ei vielä puhuttu alakulttuureista, mutta sitä se todellisuudessa oli. Ansaitun osansa saavat mm. Näitä rockpaikallishistorioita on aiemmin tehty ainakin Hämeenlinnasta, Jyväskylästä ja Salosta, kaikki erinomaisia. Itseäni eniten hätkähdyttänyt kuva oli Matti ja Teppo vuonna 1966 paikallisessa folkkerhossa, ihan meinasi tulla mieleen Jukka ja Pekka Loukiala! Entä tekstisisältö sitten. Kirjan erinomaisen hyväksi lopuksi on vielä oma lukunsa kaupungin suuresta originellista kitaristista, Tommie Mansfieldistä. Vielä 50-luvun loppupuolelle rock oli Suomessa varsin harvinaista herkkua. Eli sitten tuli rautalanka, beat, folk/hootenanny ja ties mitä hippiaatetta, psykedeliaa, jimihendrixiä sekä undergroundia. Pääosassa on kuitenkin rockin ja muiden nuorison suosimien musiikkisuuntauksien paikallisen historian tarkka selvittäminen. Heti uskon, kun näen jotain faktaa, nimittäin "Föribeatin" mukaan ensimmäiset turkulaiset yhtyeet syntyivät "vasta" loppuvuonna 1961, mitä ei ole syytä epäillä. Tiukkaa faktaa alusta loppuun ja mikä huomionarvoista ei pelkkää rockia, vaan kaikki nuorisokulttuurin ilmiöt toimivat viitekehyksinä tuoden ei-paikkakuntalaisille(kin) lukijoille ikään kuin sisäpiirin tietoa paikallisesta menosta ja meiningistä. Ja millainen kirja! Sivuja on 270 täynnänsä upeita ynnä harvinaisia kuvia, kyllä kelpaa kehua. Asetan kirjan hyllyyni kunniapaikalle. Tarkkaan katsoen huomaa kuitenkin, että rokkarit ovat lavalla hihat käärittyinä ja yleisö istuu kesävaatteissa eli kuvien on pakko olla jo kesältä 1960. Se muuten valittiin vuoden 2007 kotimaiseksi musikaaliksi. "Föribeatin"mukaan ne ovat vuosimallia 1961, ja todella voisivat ollakin, Siimeksen porukka kun esiintyi paikkakunnalla 5.3.-61. Suurimpaan maineeseen Siimeksen tallista nousi Pekka Loukiala, joka v. Vaikka vanhana stadilaisena rockhistorioitsijana kiukuttaakin, niin on pakko reilusti myöntää, että lähes millä tahansa kriteerillä mitaten Turku oli ainakin varhaisen rock and rollin suhteen pari tahtia Helsinkiä edellä. Turussa ei kauan ihmetelty, vaan toimeen tarttui rivakasti managerikonkari Helge Siimes, joka keräsi talliinsa käytännössä kaikki merkittävät turkulaisrokkarit ja, ennen kaikkea, järjesti heille keikkoja. Okei, potut pottuina (vitsi, vitsi); "Föribeatissa" on tasan yksi mainittava virhe, se koskee sivuilla 47 ja 54-56 Taalintehtaalla otettuja livekuvia. Lisäksi ulkomaisia vierailijoita kävi kaupungissa runsain mitoin, ja heidän tekemisiään selvitellään tarkkaan. Nyt minun täytyy innostukseltani hieman rauhoittua ja todeta, että tämän jälkeen tapahtui Turussa sen verran paljon, ettei taida olla järkeä sitä tässä sen tarkemmin setviä. Nimittäin heti vuoden 1962 alussa Suomen valloittanut twist, siitä ei Turun osalta kerrota mitään. Ansaitusti mies on päässyt kirjan kanteen. Hieman ihmetyttää, ettei teokselle ole löytynyt "oikeaa" kustantajaa, sen se olisi ilman muuta ansainnut. Minulla oli aikoinaan suuri ilo ja kunnia tavata mies kerran, se tapaus ei unohdu koskaan. Vasta marraskuussa 1959 alkoi Suomessa todella tapahtua kun Kaj Järnström eli Rock-Jerry voitti ensimmäisen virallisen rock-kuninkaan tittelin ja rock alkoi saada hänen ansiostaan medianäkyvyyttä televisiota myöten. Tosin twistin ohella voi pienenä puutteena pitää, ettei elokuvaa "Taape tähtenä" (-62) mainita tekstissä, vaikka cd:llä onkin filmistä poimittu Loukialan ja Raittisen veljesten, Tuulan ja Paulan sekä Rock-Tommyn esittämä mainio "Twist, twist all we gotta like". Todettakoon nyt kuitenkin, että yksi villitys on syystä tai toisesta jätetty kokonaan pois. Mitenköhän lienee, kun siinä kerrotaan siellä jo syksyllä 1960 perustetun täydelliset varusteet bassokitaroineen kaikkineen omistanut The Jessers, joka teki ensimmäisen oikean keikkansa tasan vuotta aiemmin kuin Suomen "virallisesti"ensimmäinen alan yhtye The Strangers. Sopivasti samaan saumaan osui myös alkava rautalankabändi-innostus eli ainakin livenä musiikkia löytyi hetikohta. Oletettavasti kävi kuitenkin niin, että kun tanssia opetettiin vuoden 1962 alussa television Nuorten Tanssihetkessä, niin siitä se lähti Turussakin, kuten muuallakin television silloisella näkyvyysalueella. Tällä oli ratkaiseva vaikutus jopa itseeni, mutta sehän ei liity mitenkään Turkuun. Seuraavana vuonna julkaistiin BN:ssäkin arvosteltu "Föribeat"-cd ja 20078 Turun Kaupunginteatteri esitti samannimisen musikaalin. Vai mitä on sanottava esimerkiksi siitä, että vuonna 1956 Suomen ensimmäinen rock-. Lisäksi on ollut konserttia, seminaaria ja ties mitä. Helsingin Haka-kerhossa oli tosin hyvät mahdollisuudet kuulla suht´ vakituisesti rockia, mutta Haka-kerho ei ollut koko Helsinki, Suomesta nyt puhumattakaan. Antero Laiho Iiro Andersson FÖRIBEAT Turkulaisen rockin arkeologiaa 195669 (Föribeat Kustannus 2012) HANNU NYBERG (tosin pikemminkin "rock"-)konsertti järjestettiin Turussa sillä seuraamuksella, että sitä seuranneen mellakoinnin vuoksi rock and roll kiellettiin saman tien kaupungissa. Voittaja oli oikeasti nimeltään Tommi, mutta käyttämänsä väärä etunimi hämäsi minut. Sen sijaan "Föribeatissa" paljastetaan yksi minun kirjassani ollut virhe; edellä mainittu Rock-Tommy Lindström ei olekaan sama mies, joka voitti 1982 Apu-lehden Iskelmähaavi-kilpailun. upolaiset ja paskasakki sekä muut huomattavimmat nuorisoryhmittymät, tai no jaa, seurakuntanuoria ei sentään ole otettu mukaan. Mutta että hitaat manselaiset olisivat olleet noin paljon edellä, vaikuttaa kyllä ufojutulta, eihän kaupungissa ollut edes yhtäkään mainittavaa rock-laulajaa paitsi ehkä Kari Kuuva, hänkin vasta 1962. Antero Laiholla on muuten itselläänkin ollut niissä oma roolinsa muusikkona, mikä ei varmastikaan ole ollut kirjan kannalta huono asia. Vaan ei vieläkään selvinnyt, esiintyikö The Rolling Stones Yyterin keikan jälkeen Turussa yksityispippaloissa vuonna 1965, kuten kaupunkilegenda tietää kertoa. 1961 valittiin seuraavaksi rock-kuninkaaksi Timo Jämsenin nenän edestä. Vuonna 2006 Antero kirjoitti YLE:n turkulaistoimittaja Iiro Anderssonin innostamana aiheesta peräti 12-osaisen radio-ohjelman, mikä kuultiin Turun Radiossa. Lopputulema: "Föribeat" on lajityyppinsä esimerkillinen edustaja, jota on koottu pitkään, hartaasti ja rakkaudella, arkistojen kaivelu ja yli sadan henkilön haastatus eivät ole menneet hukkaan. Mainittakoon, että kirjan mainion taiton eli graafisen suunnittelun on tehnyt Ensio Härmälä alias RockEnska, jolla on nykyisin alan yritys. A Ylemmässä kuvassa turkulaiset vauhdissa Taalintehtaalla 1960, vasemmalta Jukka Loukiala, Pertti Wigren, Rock-Tommy ja Rapi Tuominen; alla manageri Siimeksen lähinnä Ahvenanmaalle suuntautuneen kesäkiertueen juliste vuodelta 1961 - 43 - 2 - 2012 · ...BN lukee kirjallisuutta ntero Laiho on todella pitkän linjan turkurockin historian kaivelija, nimittäin itsekin hyödynsin omassa kirjassani "Rockista rautalankaan" (-84) hänen yhdessä Seppo Hyvösen kanssa Turun Sanomiin v. 1981 kirjoittamia, paria aiheeseen liittyvää artikkelia, mistä kiitos näin jälkikäteen. Lisäksi Tampereelta löytyy rautalankahistoriikki
1903. Samalla hänen tulonsa paranivat huomattavasti vuokraviljelijän ja palkollisen 28 dollarin kuukausitasosta. Hoskins nauhoitti ensitapaamisen, joka on hiljattain julkaistu cd-muodossa nimellä "Discovery". Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan Gertrudista ja nai toisen vaimonsa Jessien. Suuri lama tappoi monin osin levymyynnin ja Columbia ajoi omistamansa OKehin alas nostaakseen sen toimintaan vielä 1940-luvulla. mäkisyydellään ja siitä johtuen erilaisella maanviljelyksellä. Ystävien lainainstrumenteilla vuonna 1963 Newportin festivaalissa soittanut John sai järjestäjiltä lahjaksi vapaavalintaisen kitaran. Se kartoittaa John Hurtin taustat sukulaissuhteineen ja asuinseutuineen, kulloisenkin elämänpiirin sekä ajan ilmiöt siinä missä musiikilliset vaikutteet ja useat mestarin oppilaat. Se on toki erinomainen sormipikkauskitara. 2000-lukua lähestyttäessä väestön määrä on laskenut. Hurtin v. New Yorkin tuomisina Johnilla oli hänen normaalituloihinsa nähden huomattavat 240 dollaria. Hän valitsi Guildin F-30-mallin, joka ei ole erityisen kallis. Soittokokemus Johnilla karttui esiintymällä paikallisissa kokoontumisissa sekä lähikaupan edustalla. Lisäsärpimeksi John harrasti metsästystä ja oli mitä ilmeisimmin osallinen paikallisessa kotipolttoisen välityksessä. Hämmästyttävän hyvin soitto kulki. Kitara toimi vahvemmin voimakkaampien tunteiden välittäjänä. Avalon oli sen keskus ja siellä asukkaita oli jokunen sata viime vuosisadalla. Gertrudin kanssa Johnilla oli kaksi lasta, poika ja tyttö. Tutkimus on laaja. 1927 siihen oikeuttaneen kilpailun. Hoskins keksi etsiä kartalta Avalon-nimisiä paikkoja Johnin levyttämän Avalon Bluesin perusteella. Tämänkin jälkeen Johnin kitarat olivat lahjoja, ja saipa hän kaksi nimenomaan hänelle valmistettua soitinta. Sormitekniikka teki hänen soitostaan monipuolista ja melodista. John harjoitteli muilta salaa Henryn instrumentilla jääden tietenkin kiinni, jonka jälkeen äiti osti pojalleen käytetyn kitaran 1.50 dollarin hintaan. Vanhojen 78" levyjen kerääjät kiinnostuivat nyt myös Hurtista. Hoskins taas oli levoton sielu ja erittäin päihdemyönteinen. 1928, mutta uudelleen löytämisen jälkeen John Hurt levytti laadukasta materiaalia runsaasti. Tätä seurasi kutsu lisälevytyssessioon New Yorkiin joulukuussa. Levytyskorvaus oli kertaluontoinen 20 dollaria julkaistusta laulusta. Koti-ikävä toi Johnin perheineen takaisin Mis- · 2 - 2012 - 44 -. Hänen oli myöhemminkin helppo luoda kontakti myös suureen yleisöön. Hänen tyyliinsä vaikutti paljon varhainen ragtime ja blues sekä ajan iskelmät, joista osaa oli saatavilla painettuina vihkosina jo ennen äänilevyjen yleistymistä. Seurauksena oli helmikuussa 1928 John Hurtin ensimmäiset levytykset, jotka tehtiin Memphisissä. Kitaran kera kiertäneistä ja mustien kanssa veljeilevistä valkoisista eivät rotuerottelun kannattajat pitäneet. Carroll County Blues -kappaleen voitettuaan v. 1928 sessioissa tallennetuista 20 levytyksestä julkaistiin 12. 1952 julkaistu The Anthology of American Folk Music, joka sisältää Mississippi John Hurtin Frankie- ja Spike Driver Blues -kappaleet. Uusi koti löytyi Hoskinsin ja monen muun folk-liikkeen ydinhenkilön asemapaikasta Washington D.C.:stä lokakuussa 1963. Nuori bluesfani ja -muusikko Tom Hoskins löysi Mississippi John Hurtin Avalonista. Etelän rotuerottelu oli silti selkeä; John Hurt kävi mustien koulun, jossa oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Se tallennettiin ja julkaistiin, mikä johti myöhemmin myös Johnin uudelleenlöytöön. Siinäkin mielessä John oli songster, jonka repertuaari käsitti bluesin lisäksi iskelmiä, countrya, uskonnollisia lauluja, mutta myös lastenlauluja sekä muita elämänmatkan varrelta tarttuneita viisuja. Huomionarvoista on, ettei roturaja ollut aivan yhtä tiukka kuin deltan alueella. Hänen lauluäänensä oli syvä sekä lämpimän toteava ja pienillä nyansseilla pelaava. Sittemmin yleisö laajeni varsinkin yliopistokonserttien myötä. Yhteissoitto-oppia kertyi myös paikallisten valkoisten muusikoiden kanssa. Kansalaisoikeustaistelu ja rotuerottelu näkyivät etelässä vahvasti 1960-luvun puolivälissä, ja sen kokivat myös Johnia kyydinneet ja tavanneet valkoiset. Paikallinen valkoinen viulisti Wille Narmour ja kitaristi Shell Smith levyttivät OKehille mm. Lähteinä on käytetty haastattelujen ohella laajaa arkistotyötä sekä kirjeenvaihtoa. Erityisesti nuori John piti countryn varhaisen supertähden Jimmie Rodgersin tuotannosta. Kansalaisoikeus- ja folk-liikkeet levisivät 1950-luvun Yhdysvalloissa laajalle, osin tiukassa yhteydessä tosiinsa. Mississippi John Hurtin löydöstä muodostui sensaatio. Nuori John sai äidiltään kitaran 9-vuotiaana v. Tuo melodisuus, jossa kitara saattoi soittaa osan laulumelodiaa samanaikaisen peukalon pomppivan bassokulun kanssa, muodostui Johnin tunnusmerkiksi. John kehittyi nopeasti soittajana. Fangnimellä itsekin esiintynyt Hoskins lainasi Johnille ...BN lukee kirjallisuutta Gibson J-45 -kitaraansa. Johnin soittotekniikka muodostui vahvasti synkopoidusta, peukalon matalilla kielillä soittamista komppikuvioista sekä etu- ja keskisormen ylemmillä kielillä samaan aikaan soittamista melodioista. Luottamus Hoskinsiin oli kasvanut tutustumisen sekä järjestettyjen kiertueiden ansiosta, vaikka John piti aluksi Hoskinsia poliisina tai FBI:n agenttina, joita kiersi kansalaisoikeustaistelun aikoina etelässä mustan väestön keskuudessa. Folk-liikkeen yksi kulmakivistä oli Harry Smithin kokoama, v. 2011 elämänkerran John Hurtista. Melodian soitolla John saattoi peittää laulunsa kaksimielisyydet sanoituksista esitystilanteen mukaan tai vain korostaa kappaleen tunnelmaa. Enemmistö uran loppupuolen laadukkaista levytyksistä oli konserttitaltiointeja. JUSSI RONKAINEN Pitkän tutkimustyön tuloksena britti Philip R. Tutkimuksen julkaisi Mississippin yliopistopaino, mikä on tunnustus brittitutkijalle. Hermostunut John sai ensimmäisenä äänityspäivänä pahan niskasäryn, ja kova koti-ikävä kulminoitui kappaleen Avalon Blues kirjoittamiseen. Ratcliffe julkaisi v. Kitara oli Johnille enemmän soittoväline kuin statussymboli, vaikka hän ymmärsi hyvän kitaran päälle. Näistä pääelantonsa hankki myös John Hurt yhtenä sekatyöntekijöistä ja vuokraviljelijöistä. Tuolloin tallennettiin kaksitoista kappaletta. Palattuaan Avaloniin John jatkoi entistä elämäänsä. Memphisissä tallennettiin kahdeksan raitaa, joista Frankie / Nobody's Dirty Business myi mukavasti. Muuttunut elämäntilanne johti muuttoon. Jessien kanssa hän sai yhden tyttären. Mississippi-nimitys lisättiin Johnin nimeen levyjen myynnin edistämiseksi. ELÄMÄKERTA MISSISSIPPI JOHN HURTISTA M ississippi John Hurt (18921966) oli yksi keskeisistä ja suosituimmista 1950- ja 1960-luvun akustisen bluesaallon songstereista. Johnin julkaistut levyt jäivät vähäiselle levitykselle ja pieniin painoksiin. Elämänkerran lähteissä huolella hyödynnetty laatikko sisälsi alkuperäisen nauhan Hoskinsin ja John Hurtin ensitapaamisesta sekä laajan kirjeenvaihdon. Ratcliffe kuvaa perusteellisesti Hoskinsin toiminnan sekä siitä myöhemmin esitetyt tarinat. Hieman ennen poismenoaan Hoskins antoi siskolleen Suzannelle laatikon, jota kutsui "Rosettan kivekseen". Lisäksi Big Leg Blues säilyi testiprässinä ja on julkaistu sittemmin Yazoon toimesta. John oli varsin pidetty yhteisössään, eikä hänellä ollut useiden vanhan polven bluesmuusikkojen kaltaista ristiriitaista suhtautumista uskontoon. Elämä kulki vanhoilla raiteillaan, soiton ollessa sivuhuvi ja leivän lisä erilaisten maa- ja väliaikaistöiden tuodessa toimeentulon. Hoskinsin löydön seurauksena hänen elämänsä sitoutui tekijänoikeussopimuksen, kiertueiden järjestäjän ja jaettujen kokemusten vuoksi Mississippi John Hurtin perheeseen aina Hoskinsin kuolemaan 2002 asti. Johnilla ei ollut tuolloin omaa soitinta. Ystävällisenä, kärsivällisenä ja seurallisena henkilönä John niitti paljon suosiota ja sai aluksi folk- sekä coffee house -piireistä paljon ystäviä sekä ihailijoita. Kitaroiden puute ja niiden hankinta kertoo paljon Johnin luonteesta. Hurtin perhe asui tuolloin Carsonin perheen luona, jonka nuorukainen Henry soitti kitaraa. Hänen soittonsa oli enemmän kallellaan itärannikon piedmont-kitarakoulukuntaan kuin deltan vahvaan poljentoon. Folk-buumin yhteydessä uudelleen löydetyistä old time country- ja bluesartisteista useat alkoivat esiintyä uudelleen tai laajensivat yleisöään valkoisiin folk- ja kansalaisoikeusliikkeen kannattajiin. Levytyksen yhteydessä levytyspäällikkö Tommy Rockwell kysyi, oliko alueella muita hyviä soittajia ja Narmour suositteli John Hurtia, joka oli tuurannut ajoittain Smithiä Narmourin säestäjänä. Deltan alueesta seutu poikkesi mm. Alueen musta väestö eli pääosin vuokraviljelijöinä sekä muuna maatalouden aputyövoimana. Hän pääsi esiintymään ja harrastusluoteinen kitaransoitto kehittyi ammattiesiintymisen myötä jatkuvasti. John Hurt eli lähes koko elämänsä Mississippin osavaltion Carrollin piirikunnan koilliskulmassa Avalonissa, jonka alueella eli pieni muutaman tuhannen ihmisen yhteisö. Varhain hankittu läheinen yleisökontakti vaikutti ilmeisesti Johnin lämpimän huumorin kyllästämiin lauluihin sekä itse esiintymiseen. Merkittävä osa hänen tuotannostaan tallennettiin jo v
Syventäen näkökulmaansa entisestään, antaa kirja oikeutetusti tilaa myös kevyen musiikin "peruspilareille" laulukuoroille, puhallinorkestereille sekä tulevaisuuden tanssimuusikoiden ja musiikintekijöiden kannalta erityisen tärkeälle instanssille, jo vuonna 1945 toimintansa aloittaneelle Imatran musiikkikoululle. - 45 - 2 - 2012 · ...BN lukee kirjallisuutta sissippin Grenadaan v. Kirjan liitteet sisältävät mm. Heidän välilleen oli muodostunut molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuva ystävyys. Avalonin kodista on tehty Mississippi John Hurtin museo, jossa maestron muistolle pidetään 12 kertaa tähän mennessä juhlitut vuotuiset festivaalit. marraskuuta ja siihen päätyi Mississippi John Hurtin elämä. Sen artistikaarti ulottuu Beckistä Steve & Justin Earlen kautta Ben Harperiin ja John Hiattiin. Perusteellisena tutkijana Radcliffe käy läpi myös Johnin perinnönjaon sekä toimet hänen muistonsa ylläpitämiseksi. Äärihuolellisesta työjäljestä ja pedantista tarkastelutavasta käy vääjäämättä ilmi tekijän intohimoinen ja syvästi kunnioittava asenne asuinseutunsa musiikillista traditiota kohtaan. Kävi kuitenkin niin, että hänen kiertue-esiintymisiään ja levytyksiään junailleet Tom Hoskins ja Dick Waterman riitautuivat maaliskuussa 1966 ja Hoskins lopetti toiminnan osaltaan. 1970-luvulta taasen mainittakoon vaikkapa varhaisempaa rock'n'rolliakin ohjelmistossaan pitänyt Pop Group/Tipi & the Teenagers, vuosina 197682 keikkaillut rock- ja r&b-bändi Shake, soulia ja rhythm'n'bluesia solistinsa Ismo "Asseri" Monton komennossa esittänyt Wiemäri Band, kitaristi Pekka Longan yhtyeet Rox ja Well sekä viimeksi mainituista vuosikymmenen puolivälissä jalostautunut Ismo Monto Blues Band, jolle oli jo hetken ajan tarjoutumassa myös levytysmahdollisuus Finnish Blues Societyn toimesta mutta joka joutui lopulta luovuttamaan studiopaikkansa toiselle maakunnista ponnistaneelle lupaavalle bluestulokkaalle, lahtelaiselle Chicago Overcoatille... Lukukokemuksena Tikkasen hengentuote tarjoaa annoskaupalla kiinnostavaa ahmittavaa myös blues- ja juurimusiikin tiedonnälkään. Sadoista ja taas sadoista yhtye- ja artistinimistä sekä heidän läpiluotaavista biografioistaan pala palalta rakentuva kirja huipentaa tutkimusmatkansa myös BN-näkökulmasta katsottuna osuvasti Tikkasen omiin orkestereihin, etenkin laajalti ympäri maata kiertäneeseen r&bbändiin Sinner's Soul sekä sen riveistä valtakunnan ykkössaksofonististiksi viime vuosina kohonneeseen, niin ikään imatralaislähtöiseen ja kirjailijan itsensä tavoin myös tämän lehden sivuilla vähän väliä esiintyvään Juho Hurskaiseen. 1954 kolmas sija Helsingissä järjestetyissä tanssiyhtyeitten SM-kilpailussa, kautta aikojen ensimmäisenä maakunnista tulleena orkesterina. Merkittävin soittotekniikan levittäjä taitaa olla Johnin oppilaanakin ollut Stefan Grossman, jonka julkaisemassa "Masters Of Country blues" -sarjassa läpikäydään Johnin kitarointityylit seikkaperäisesti. 1948 käynnistyvä teos ulottaa tarkastelujaksonsa edellisvuosituhannen loppuun saakka. Levyistä ei välttämättä selviä, mistä sessiosta sisältö on peräisin. 74-vuotias John oli elokuussa 1966 metsällä ystäviensä kanssa. Versiot Mississippi John Hurtin tuotannosta ovat erittäin lukuisia. Läpi elämänsä jatkuneet raskaat fyysiset työt ja elämäntavat jättivät jälkensä. Tuo tupla-cd arvioitiin BN:n numerossa 1/96. Uusi sydänkohtaus tapahtui 2. kappalerakenteista ja Hannu Heavy Tikkanen IMATRAN KEVYEN MUSIIKIN HISTORIA 194899 (Heavy Tikkanen/Saima Print 2011) PETE HOPPULA lues Newsinkin toimitusjoukoissa aika ajoin viihtyvän pitkän linjan musiikkivaikuttajan Hannu Tikkasen uutuusteos on mitä luultavimmin väärin mahdollinen valinta tällaisen "tynkäesittelyn" kohteeksi. Filmattua materiaalia on varsin vähän ja laadukkainta on Pete Seegerin Rainbow Guest -ohjelman pätkä, joka löytyy YouTubestakin. Washingtonin mustien kortteleiden elämä ei Johnin ja Jessien mielestä sopinut heidän huollettavina olleille lapsenlapsilleen. Waterman jatkoi esiintymisten järjestämistä ja Johnille selvisi yhä paremmin palkkioidensa todellinen suuruus. Kirjan diskografia-osassa on luetteloitu levyt, joilla Hurtin tuotantoa löytyy, mutta aikaan sidottu sessiotarina tallennettuine kappaleineen on poimittava tekstistä, eikä tämän rinnalla Stefan Wirzin nettiin kokoama (www.wirz.de) diskografia auta enempää. Jos jotain puutteita kirjasta on haettava, jää Mississippi John Hurtin musiikillista perintöä soittajanakin kunnioittavan Radcliffen analyysi soitosta ja esim. Ja niin edespäin. Hänet laskettiin lepoon perhehautaan Avaloniin, jossa Johnin hautakivi on yhä nähtävillä. Johnin arvostus ja suosio ovat kasvaneet jatkuvasti. Aivan vähäpätöisestä bändistä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä sen onnistui saavuttaa v. Ikävän laadusta kertoo sekin, että John pyysi raskaan kahden käden kirveensä lähetettäväksi Washingtoniin helpottamaan kaipuuta kotiseudulle. Grenadasta John kävi esiintymässä hyvin palkattuna myös kauempana, pääosin valkoiselle yleisölle, kuten Washingtonistakin aiemmin. Pienen viipaleen suosion laajuudesta sekä syvyydestä saa lukuisista John Hurtin muistoksi tehdyistä lauluista sekä v. Kuolemansa jälkeen Mississippi John Hurtin tuotantoa on julkaistu uudelleen studio- sekä konserttitaltiointeina. Imatran ensimmäiset rautalankabändit, syystalvella 1962 debyyttikeikkansa heittänyt The Wilds ja noin vuotta myöhemmin toden teolla aktivoitunut The Shambles sekä monet, monet muut kiehtovat ensiaallon nuorisoyhtyeet, kuten Henry & The Footmen, The Fegies, The Faidows, Fire Fidows, The Bad Boys, The Ladybirds, Hot Lovers, The Black Angels, Lower B Cloud jne. Kirja julkaistiin vuonna 2006, joten se on varsin ajantasainen.. "Heavyn" käsialaa ja tuotantoa oleva, Imatran seudun rikasta kevyen musiikin perintöä todella perusteellisesti kartoittava yli 400-sivuinen opus nimittäin on sekä sisällöltään että ulkoisilta puitteiltaan kiistaton kulttuuriteko, josta riittäisi, umpikarjalalaiseen tyyliin, likimain loputtomasti tarinoitavaa. Imatran kauppalan perustamishetkestä v. Teoksessa on myös aakkosellinen hakemisto, joka helpottaa kirjan käyttöä mukavasti. 1965 lopulla. Hoskins oli se ihminen, joka oli käyttänyt henkilökohtaista aikaansa ja varojaan Mississippi John Hurtin uudelleen löytämiseen ja uran edistämiseen. 1960-luvun puolelta käsitellyiksi tulevat mm. Perinteisen henkilö- ja yhtyehistoriikin lisäksi Tikkanen luo katseensa paitsi Imatran viihde-elämän vaiheisiin, myös alueen yleiseen paikallishistoriaan eri vuosikymmenten varrella. sopimuksia sekä diskografian. Vaikka Hoskins oli pimittänyt tuloja Johnilta ja hän tiesi tämän, oli Hoskinsin asema Mississippi John Hurtin luottohenkilönä korvaamaton. Tuolla retkellä hän sai sydänkohtauksen, josta ei enää täysin toipunut. BN suosittelee! kappaleiden alkuperästä ohuehkoksi. Kirjan 1940- ja 50-lukuihin keskittyvältä jaksolta BN-lukijan huomio kiinnittynee arvatenkin kitaristiorkesterinjohtaja Lasse Suomisen vuosina 195356 johtamaan kokoonpanoon Blues (kuvassa oikealla), jonka nimen tosin kerrotaan juontaneen juurensa Suomen sinitaivaaseen, ei niinkään valtameren takaisisiin musiikkihullutuksiin. Tämän John ymmärsi ja siksi hän arvosti Hoskinsia. Radcliffen kirja kertoo kaiken edellä mainitun sekä runsaasti kiinnostavia ja viihdyttäviä tarinoita Mississippi John Hurtista 240:llä tekstisivullaan. 2001 julkaistun kunnianosoituslevyn "Tribute To Music Of Mississippi John Hurt"soittajakaartista. Grenadassa Johnia kävi tervehtimässä uusia ihailijoita, osasta tuli hänen ystäviään ja yhteys sukulaisiin sekä vanhoihin tuttaviin elpyi. Aiemmin julkaisematonta materiaalia on julkaistu postuumisti. Aika ajoin Bluesin keikkasolistina nähtiin myös tuohon maailmanaikaan "Lola"-nimellä esiintynyt tuleva Euroviisu-edustajamme Laila Halme. Paikallisesti hän jatkoi soittamistaan yhteisönsä tapahtumissa ja kokoontumisissa sekä lähipiirille. Kuva vaatimattomasta ja ystävällisestä, paljon pidetystä, varsin vastuullisesta perhemiehestä piirtyy tarkasti siinä missä Johnin ymmärrys elämän pienille nautinnoille; hän tupakoi lähes läpi elämänsä ja nautti lukuisista hetkistä hyvän seuran ja alkoholin kera. Toisaalta, jos Hurtin soittotyylistä on kiinnostunut, tarjoavat John Millerin ja Tom Feldmannin erinomaiset DVD:t tähän hyvän tien. Hänen soittotyyliään ovat lainanneet lukuisat muusikot. Kuollessaan Mississippi John Hurt oli esiintyjäuransa huipulla. Levytystietojen alkuperäongelmaan löytyy ratkaisu Blues Discography 194370:n sivuilta 247249, joilta kronologinen levytysluettelo löytyy
Sattuneista syistä en ole kuulunut hänen innokkaiden ihailijoidensa joukkoon kuin aivan lyhyen ajan verran. Sitä voi verrata vaikkapa legendaarisen Lonnie Johnsonin vastaavaan karriääriin, mikä kesti "vain" aikavälin 192567. Toinen kohtaaminen tapahtui kymmenisen vuotta sitten. Mutta kuten vanha viisaus toteaa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Whitney Houston (9.8.1963 11.2.2012) Billy Strange (29.9.1930 22.2.2012) Jimmy Ellis (The Trammps) (15.11.1937 8.3.2012) Buddy "Bugs" Henderson (20.10.1943 8.3.2012) © Jarmo Santavuori Big Walter Price (2.8.1914 8.3.2012) · 2 - 2012 - 46 -. Chicagoon hän saapui parikymppisenä, ja viimeiset 30 vuottaan hän asui Saksassa. Se alkoi jo v. Voimallinen käännekohta suhtautumisessani Louisiana Rediin tapahtui niinkin myöhään kuin vuonna 2010. In memoriam: VESA WALAMIES LOUISIANA RED 19322012 BN kunnioittaa edesmenneitä: yllä on pikaista tämä nykyajan tiedonvälitys. Ja onhan tuo 59 vuottakin noissa hommissa todella harvinaisen pitkä rupeama. Sain silloin käsiini hänen Ruf-merkillä ilmestyneen kiekkonsa Back To The Black Bayou, K mikä osoittautui todelliseksi huipputuotteeksi. Ensimmäinen niistä osui vuodelle -81, jolloin seurailin Redin yliinnokkuuden vaivaamaa maalaishenkistä osuutta AFBF:n Helsingin-konsertissa. Kerrataan vielä tiiviissä muodossa hänen henkilötietojaan. -52 nimellä Rocky Fuller, ja vielä noin vuosi sitten markkinoille tuli hänen viimeisin cd:nsä Memphis Mojo. Alkuunsa sekään ei minua erityisemmin puhutellut, vaan pikemminkin lievästi kiusaannuin hänen äänitteidensä liialliseksi kokemastani epäitsenäisyydestä. Eikä siitä kulunut kuin reilun viikon verran, kun hänen muistokirjoituksensa oli luettavissa Helsingin Sanomista. Sitä kuunnellessani totesin, että hänhän on kutakuinkin viimeinen 1950-luvulla kulta-aikaansa eläneen ja puoliurbaaniksi mainitun Chicago-bluesin tyylipuhdas ja hyvävoimainen edustaja. Ei sitäkään tilaisuutta voi moittia anniltaan mitenkään huonoksi, mutta kaiketi pitkän kiertueen aiheuttamien rasitusten vuoksi tuo joukkio tuskin oli silloin likikään vetreimmillään. Esimerkiksi hänen omiin nimiinsä merkityttämä pikkuhittinsä Red's New Dream on aika vähäisesti verhottu mukaelma Big Bill Broonzyn tunnetusta klassikosta Just A Dream. Jotkut vanhoiksi eläneet veteraanit kuten Henry Townsend (19092006) saattavat ylittää Redin saavutukset levytysuran pituudessa, mutta tuskin äänitteiden määrässä. Vuosien mittaan olen tietysti tutustunut jossakin määrin Louisiana Redin erinomaisen laajaan levytystuotantoon. tunnetun folk-laulajan Odettan kanssa, ja lapsia hänelle siunaantui ainakin kaksi. Joidenkin taiteilijoiden todelliset ansiot voivat valjeta heidän seurailijoilleen vasta vuosien tutustumisen jälkeen, niin kuin itselleni kävi Louisiana Redin kohdalla. Iverson Minter oli syntynyt 23.3.1932 Alabaman Bessemerissä, ja hänen jo nuorena saamansa taiteilijanimi viittaa sekä erääseen ruokakastikkeeseen että ihon punakkuuteen. Louisiana Redin studiotaival on todella huikaiseva hakien laajuudessaan ja pituudessaan vertaistaan. Silloin Red lauloi ja soitti Pepe Ahlqvistilla vahvistetun Wentus Blues Bandin säestyksellä eräässä Jyväskylän ravintolassa. Pidän tuota julkaisua niin suuressa arvossa, että sitä parempaa 2000-luvun koostetta en hetimiten pysty edes nimeämään. Louisiana Red kuoli Saksan Hannoverissa 25.2.2012, ja jo seuraavana päivänä suruuutinen osui silmiini Blues Newsin internet-sivuilta. Näin ja kuulin häntä luonnossa kahdesti, mutta kumpikaan noista kerroista ei esitellyt häntä parhaimmillaan. Naimisissa hän oli vähintään kolmesti, mm
Hum.kandin paperit tulivat aikanaan. Muistini mukaan ohjelmistoon kuului ainakin Lightnin' Slimin, Jimmy Reedin ja Hound Dog Taylorin numeroita. Niinpä Jyväskylässä alkoi käydä vuosittain ruotsalaisartisteja: Rolf Wikström's Hjärtslag, Totta's Blues Band, Blue Tones, The Nightcats, Sven Zetterberg & The Chicago Express... Erityisen kiinnostunut hän oli Jouni Leinon ja Jaska Heinosen tekemisistä. päivä oli kylmä pakkaspäivä. Yllättävä tieto pysäytti, ja mieleen alkoi tulvia monenlaisia muistoja. Ruotsin vuosina harrastuksiin tuli myös pyöräily. Jukka Pirhonen oli syntynyt 17.10.1949 Kotkassa. Viimeisinä vuosinaan säntillinen ja erittäin pidetty Pirhonen toimi myös esimiestehtävissä. Tukholmasta tuli suruviesti. Huhtikuun 21. Soittohommiakin viriteltiin, kun senhetkisistä yhtyeistä sivuun jääneet kaverukset perustivat Garbage Bandin. Hän kävi kuuntelemassa keikkoja ja suositteli meille hyväksi havaitsemiaan yhtyeitä. päivänä järjestettiin Jyväskylän Popparissa muistokonsertti, jossa Jumia olivat muistelemassa mm. Päällimmäiseksi nousi eloisa kuva nasevia kommentteja laukovasta ystävästä, jonka puherytmiin toi mukavan lisän Kymenlaakson murre. Heinosen Jaska muistelee, että Jumi hankki Suomesta vaikeasti saatavia levyjä Tukholman erikoisliikkeistä. Harrastuksiin kuului yliopiston kameraseuran toiminta. Jukka Pirhosen siunaustilaisuus pidettiin Tukholman suomalaisessa kirkossa maaliskuun 8. Jukka Pirhonen, festivaalimme hovikuvaaja, oli poistunut Blues Live -aktiivien joukosta lopullisesti. Ruotsissa Jumi seuraili sikäläisiä blueskuvioita ja hänestä tulikin yhdistyksemme Tukholman kirjeenvaihtaja. 1980-luvun alussa, aivan Blues Live! -yhdistyksen alkutaipaleella polkumme kohtasivat. Iltapäivä oli tummenemassa, kun puhelin soi. Niin vuodet vierivät ja Jumi oli joka syksy odotettu kutsuvieras Blues Live! -festivaaleille tarinoimaan, kuvaamaan ja soittelemaankin. Soittelimme niitä vuosien mittaan tutuiksi tulleita kappaleita Shake The Boogie, Driftin' Blues, Sloppy Drunk, You Don't Have To Go... H Erotessamme lupailimme pitää yhteyksiä. Viime syksynä mies oli mukana festivaalimme kaikissa tilaisuuksissa ja kuvasi aktiivisesti artisteja entiseen tapaansa. Tietysti mies seuraili myös Suomen blueselämää. Kynttilä paloi kirjoituspöydälläni. Jumin ehdoton suosikkikappale oli Give Me Back My Wig. Jumi oli kokoonpanon basisti. Lähimmät ystävät tiesivät toki Jukan terveysongelmista ja muutama vuosi sitten tehdystä sydänoperaatiosta. Jukka tuli toimintaan mukaan ja toimi tilintarkastajana, tehtävään kokemusta oli jo kameraseurasta. Jumi kirjoitti blueslehti Jeffersoniin Jouni Leino Storyn ja oli hommailemassa keikkaa Blues Guys -yhtyeelle Stockholm Blues Societyn tapahtumaan vuonna 1994. päivänä. Lista olisi pitkä. Miesten kesken tahtoo vain olla niin, että harvoin sitä pirautellaan ihan ilman aikojaan, aina pitäisi olla "kunnon" asiaa. Opiskelut toivat nuoren miehen Jyväskylän yliopistoon 1971 lukemaan matemaattisia aineita, kemiaa ja kansantaloustiedettä. Pitkäaikaista ystävää viimeiselle matkalle saattelemassa oli meitä Suomesta lisäkseni Sari Autio ja Erkki Sironen. Sainpa päätösjameissa houkuteltua Jumin tarttumaan bassokitaran varteen. JUKKA "JUMI" PIRHONEN ON POISSA HESSU HEINONEN elmikuun 1. Jaska Heinonen ja Jouni Leino sekä tietysti koko liuta paikallisia soittajia. "Little" Eddie King (Milton) (21.4.1938 14.3.2012) Earl Scruggs (6.1.1924 28.3.2012) Jerry "Boogie" McCain (18.6.1930 28.3.2012) - 47 2 - 2012 · Jukka "Jumi" Pirhonen © Hessu Heinonen. Jumin suurimmat suosikit olivat Svenne ja Roffe. Sen jälkeen kaikki näytti kuitenkin menevän parempaan suuntaan. Kesätyöt veivät Kotkan pojan Tukholmaan ASAB:lle hommiin ja siitä tuli vähitellen vakinainen työpaikka. Kun "Jätebändin" kitaristi ja vokalisti Pökö Jäppinen luopui laulu-urastaan, minut värvättiin mukaan. Joulukortit lähetettiin tavalliseen tapaan, mutta puhelut jäivät. Valokuvia 30 vuoden ajalta on kertynyt runsaasti ja osa on julkaistu Blues News -lehden palstoillakin vuosien varrella. Artistikuvista on tarkoitus koota näyttely Blues Live! 2012 -festivaalin yhteyteen
· 2 - 2012 - 48 -
Viime vuonna kansaa kaatoi aito fiftiesrokkari Huelyn Duvall, nyt asialla oli 1968 syntynyt retrokitaristi Deke Dickerson. Järjestäjäkolmio Plugi ry., Talsti Records ja kylpylähotelli Vesileppis on linjansa valinnut, ja se näkyi positiivisella tavalla tapahtuman yleisilmeessä. Illan tyylikkäimpiin kitaristeihin kuulunut Lester Peabody alias Jussi Huhtakangas, Whistle Bait -basisti Lasse Sirkko ja rumpali Chris "Sugarball" Sprague järjestivät viikonlopun kovimman livevedon, jossa itse tähtikin sai heilua hiki otsalla pärjätäkseen kavereilleen. Vaikka 20th Flight Rockers pisti vielä karvan verran paremmaksi, taisi avausillan mieleenpainuvin akti olla sittenkin Miss LouLou D'vilin burleskiesitykset. Perjantaina lauteilla mellasti neljä kokoonpanoa ja lauantaina nuorisoorkesteri Dexter plus viisi ei-nuorisobändiä. Tosin kun vielä paikalla on iso joukko ystäviä, joita harvoin näkee, oli ryhmää melko tavalla vielä huoneissa pohjustamassa Mystery Trainin startatessa puoli kahdeksan maissa. Paras esimerkki tästä on lauantaiiltapäivän erikoisuus, livemusaa uima-altaalla. Tässä vaiheessa läskärit vipattivat jo parketillakin, ja pienen tauon jälkeen Rockin' Paradox osoitti, ettei sen kova maine ole tuulesta temmattu. Bettie and the Handsome Trion soittaessa tilanne koheni koko ajan. Sisemmän Suomen lavoilla vielä hivenen outo show sai monelta pojalta ainakin silmän toljottamaan ja sormet kankeiksi, kun kohdalla oleva artisti silmää iskien haki apua sukkanauhan irroitukseen. Ekan biisin lätkähtäessä käyntiin oli narikassa vasta muutama takki ja hotellin aula oli puolillaan majoittuvaa ja soittimia kanniskelevaa alan väkeä. Numerolla kaksi perjantaina musisoi varsinainen rockabillyagenttien poppoo Cast Iron Arms eli C.I.A. Kun vihoviimeinen rokki oli ladattu, oli kansaa kaatunut jo paljon ja jäljellä olevat hoippuivat hymy huulilla nukku-Matin pakeille. Viitostien varressa on päätetty yhdistellä luovalla tavalla viihtymiseen vaikuttavia elementtejä. Noin, sillä Saara vaikuttaa nykyään opiskelujensa myötä Saksassa. Perjantain suhteen ilmassa oli jännitystä enemmän kuin tarpeeksi, sillä kiristyvä pakkanen ja huonoksi vääntynyt ajokeli hidastivat niin henkilöautoilua kuin lentämistäkin. Taustalleen Dickerson oli saanut kovatasoisen porukan, jolta homma taittui kuin ajatus. Molemmat olivat loistavia valintoja, sillä Dr. Kun fonistit kurvailivat tanssikansan seassa, oli ilmassa suuren rytmijuhlan tuntua! Boppin' Pete & his Trio puolestaan oli monen suosikki koko viikonlopulta. Goodin laulaja-rumpalina. 50-60 -lukujen tyyliin kasatun setin skaala ulottuu kantrista rockabillyn ja varhaisen rockin kautta surfmusiikkiin. Lopulta kaikki hyvin, illan päätteeksi kaikki soittivat aikataulun mukaisesti. Illan avanneen Tail Shakersin osa tosin oli tavallistakin epäkiitollisempi. Ladybug Rock'n'Roll Weekender todellakin on rocktapahtuma, toisin kuin niin valitettavan monet samalla etuliitteellä operoivat pop-, iskelmä- ja metallitapahtumat. Lopulta kaikki suuntasivat sankan savupilven keskellä kuka Turkuun, kuka Helsinkiin tai Kajaaniin ja ties minne todennäköisesti palatakseen kaikki vuoden kuluttua takaisin. Deke Dickerson vastasi Ladybugin vauhdikkaimmasta showsta © Olavi Rytkönen Pääsoitannot olivat vanhaan tapaan alakerran ravintolan suuressa salissa. Hienoa oli yhteishenkikin, sillä sunnuntain vastaisena yönä pakkanen kävi liki 40 asteessa ja niinpä näky olikin vinkeä, kun käynnistyspiuhoja ja hinausköysiä kiikuteltiin autosta autoon. Sitten oli naisia lavalla sukkanauhoineen ja biisi seurasi toistaan vaikka henkilökunta alkoi jo vedellä kämmensyrjällä kurkkujensa poikki. Meininki oli iloista rytinää, omaa materiaalia, klassikkoja ja jopa Hurriganesia. Lauantain ja koko tapahtuman pääesiintyjä oli viimevuotiseen tapaan USA:sta. LADYBUG ROCK´N´ROLL WEEKENDER, Leppävirta 3.4.2. adybug on onnistunut muutamassa vuodessa luomaan oman persoonallisen tyylinsä. Snout & his Hogs of Rhythm jyski menemään kuin nitrolla ladattu pikajuna. Kun Miss Bettie alias Saara Lehtomäki pääsi ääneen, oli kotikentän kannustus kovaa. Persoonallisesta laulusoundista vastasi Mikko Rintasaari, joka monelle BN:n lukijalle saattaa olla tuttu nimi jo muinaisen legendaarisen Jolly B. Hänen tyylikkäät soolonsa sävyttivät billy-surffailua erinomaisen maukkaasti. Mukana oli runsaasti genren klassikoita, ja Dickersonin omatkin biisit istuivat iltaan kokonaisuutta vähääkään rikkomatta. Rumpali roikkui kahden avustajan kannattamana pää alaspäin ja veti "chuckaberryä" tauotta. Yliajalle meni, mutta menköön. Kuopion ja Varkauden välimaastossa vietettiin taas viikonloppu vanhan rokin ja sille lähisukua olevien rootstyylien parissa. Harmi sinänsä, sillä toiseen settiin mukaan tullut Kitty Lee upeine äänineen meni nyt puoliksi hukkaan, väen vasta hiippaillessa saliin. Jo kuudetta kertaa maassamme vieraillut Dickerson pääsi lavalle vasta kun kello löi jo toista tuntia sunnuntain puolella, mutta se ei näkynyt ainakaan bändin otteissa minkäänlaisena uuvahtaneisuutena, päinvastoin. Isä-Jarin ollessa sylikkäin pystybasson kanssa ja tapahtuman äänivastaavan Jere Venäläisen kilkutellessa koskettimia, oli bändin leppävirtalaisprosentti noin puolet. Kun kansa oli jo ihan valmista viimeiseen encoreen, vaihdettiin soittimia. Roni Leppä kumppaneineen veti mallikkaan setin tyylipuhdasta 50´s -kamaa, joka olisi takuulla purrut myöhemminkin illalla. Kun on pikkutunneille jorannut avausiltana, aamulla syönyt maittavan aamupalan ja hieman torkahtanut vielä, mikä olisikaan hauskempaa kuin korkata seuraava päivä uima-altaalla ja kuunnella laidalla tyylittelevää Lester Peabody Comboa! OLAVI RYTKÖNEN L Eero Vaajoensuu sooloili Handsome Trion riveissä sähäkän tyylikkäästi © Olavi Rytkönen petiä, vaikka hurjimmat hetket olivat vasta edessä. Pääkaupungin osuudesta orkesterissa vastasivat jo edellisessä bändissä kannuttanut Jani Ahtiainen ja eräs maamme "suuria salaisuuksia" kitarismin saralla, Eero Vaajoensuu. Pete Näsman ja kumppanit niittasivat sellaisen setin, että uupuneimpia alkoi horjua kohti - 49 - 2 - 2012 · ...BN käy festivaaleilla. Näin oli ilta täydessä vauhdissa, mutta matkaa pääesiintyjään vielä kaksi kokoonpanoa. Dickerson on erittäin taitava ja tyylitajuinen kitaristi, jonka soitannossa riittää seurattavaa. Lauantain esityksiä siis kelpasi käydä seuraamaan kylpylän, allaskonsertin ja ruokalepojen jälkeen
San Franciscossa asuessaan (v. SAVONSOLMU WINTER BLUES 11.2.2012 alven taittumista kevääksi juhlittiin Pieksämäellä helmikuussa perinteisen Savonsolmu Winter Bluesin merkeissä. Keikan aluksi vedettiin versiot Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin alunperin levyttämistä kappaleista Watch Out ja Rollin'Man. Myös Jaska Prepula ja Mikko Peltola hoitivat osuutensa todella tyylitajuisesti. Katkos tuohon konseptiin tuli Tap Jelly Blues Bandin "telakoitumisen" vuoksi. Mies on kerta kaikkisen loistava ja tyylikkään nyanssitajuinen kitaristi. Kitaristeina toimineet Pepe Ahlqvist ja JP Sivonen heittivät soolojaan vuorotellen. Suvantokohtia rajumman menon lomaan tarjoilivat hitaat bluesit Pahaa unta ja Köyhän miehen blues, joissa Jussi Kettu tykitti tunteenpaloa hehkuvia kitarasoolojaan varsin messevästi. James -vaikutteinen ralli. Pepe Ahlqvist Vuonna 2001 julkaistun "Tap Jelly Blues Band feat. Tomi Leinon osaamista ja tyylitajua on tullut moneen kertaan hehkutettua, eikä ylisanoja tälläkään kertaa kannata säästellä. Soitto kulki vanhaan malliin, aivan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Solistien taustalla kivenkovasta ja jämäkästä Kat Baloun w/ Tomi Leino Trio Winter Bluesin pääesiintyjäksi oli buukattu Kat Baloun. Tunnelmat vaihtuivat kitarapohjaisesta ränttätänttä-rhythm'n'bluesista perinteisen Chicago-bluesin kautta soulahtavampien sinisävyjen pariin. JP tulkitsi omat kappaleensa My Blues ja Like A King tyylilleen uskollisesti, satakymmenprosenttisesti suoritukseen paneutuen. Niistä ajoista saakka nykyisin Berliinissä asuva Kat Baloun on elättänyt itsensä bluesmuusikkona. Ketun vahva slidekitarointi ja suomenkieliset bluestulkinnat aikaansaivat hyväksyvää hyminää asiantuntevan yleisön joukossa. TT TARKIAINEN T Jussi Kettu Band Vähäeleisen tyylikkäästi lavalle saapunut kitaristilaulaja Jussi Kettu bändeineen tuuditti porukan illan tunnelmaan ajoittain rajustikin rockaavalla esityksellään. TJBB:n uudelleen aktivoitumisen myötä heräsi molemminpuolinen kiinnostus yhteiskeikkojen tekoon. Aimo askel perinteisen Chicago-bluesin suuntaan loikattiin Jussin tarttuessa avoimeen vireeseen viritettyyn kitaraansa ja slideputkeen. Katherine Elise Baloun (s. Lapsena pianoa ja viulua soittiminaan kokeillut Katherine tarttui huuliharppuun 13-vuotiaana. Pepe Ahlqvist" -levyn myötä alkoi bändin ja Pepen välinen monivuotinen yhteistyö keikkarintamalla. Viimeisimmällä levyllään, "Yliannos Bluesia", Jussi todistaa bluesin taittuvan suomen kielelläkin varsin mainiosti. Hetken lämmittelyn ja soundien testailun jälkeen polkaistiin käyntiin topakka tulkinta bluesklassikosta Tore Down. Alussa innostus olikin suuri päätyen myöhemmin työn ja muun puuhastelun ohella satunnaiseksi soitteluksi. Setin aikana Kat Baloun ja Tomi Leino Trio esitteli laaja-alaista osaamistaan. Vuosien erillään kulkemisen jälkeen tuo toteutui tämänvuotisessa Winter Bluesissa. Muddy Watersillekin tehtiin kunniaa Jos et mitään omista -suomennoksella originaalista You Can't Lose What You Ain't Never Had sekä vahvasti Rollin'And Tumblin'- vaikutteisella Sheikkaan ja sheikkaan" -esityksellä. Äänentoistosta vastannut Auvo Laaksonen oli jälleen kerran mies paikallaan. Hetken kuluttua Kat sai seurakseen Tomi Leino Trion: Tomi Leino (kitara), Jaska Prepula (basso) ja Mikko Peltola (rummut). Heti alkuun heitettiin isolle vaihteelle rajusti rokaten. Pitkän pakkasjakson päättyminen juuri ennen tapahtumaa olikin saanut kansan liikkeelle sankoin joukoin. Tähän valttikorttiin luotettiin tälläkin kertaa ohjelmiston pohjautuessa pitkälti juuri tuon viimeisimmän levyn kappalevalikoimaan. Pääsolistina toimineen Pepen ohjelmisto oli kunnianosoitus Chicago-bluesille. Jussi Kettu Bandin rytmiryhmä ansaitsee kiitoksen mainiosta työskentelystä. Tästä on hyvä siirtyä odottelemaan kesää ja Savonsolmu Beach & Blues Partyn 15-vuotisbileitä. ...BN käy festivaaleilla Pepe Ahlqvist & Tap Jelly Blues Band © TT Tarkiainen · 2 - 2012 - 50 -. Promoottori Ipi Kaipiaisen tekemä työ tuli huomioitua lavalta käsin Pepe Ahlqvistin toimesta pariinkin otteeseen. Yleisön jutustelu katkesi oitis ja päät kääntyivät esiintymislavan suuntaan kun rouva selvitteli kurkkuaan ja testasi harppusoundiaan. Promoottori Ipi Kaipiaisen salintäyteiselle yleisölle lausumien tervetuliaissanojen jälkeen vuorossa oli illan ensimmäinen esiintyjä. 27.6.1956, El Paso, Texas, USA) kasvoi musikaalisessa perheessä. Mee takasin sun skutsiis oli velkaa Hound Dog Taylorille ja etenkin herran tulkinnalle aiheesta Gonna Send You Back To Georgia. Viimeisenä numerona kuultiin tanakka tulkinta Esa Kaartamon kynäilemästä Pepen takavuosien listahitistä Back To The River. Tap Jelly Blues Band feat. Ahlqvist tyytyi säestämään laulumikkiin soittamallaan huuliharpulla. 1991) Kat ajautui muusikkopiireihin, jossa häntä rohkaistiin harkitsemaan harpun soittoa ja laulamista vakavasti elämäntapana. Savonsolmu Winter Blues 2012 -tapahtumasta jäi mukava jälkimaku. Prepula tuntuu nykyisin olevan mukana kaikkialla missä jotain bluesin nimissä tapahtuu. Ammattimaisen osaamisensa Kat Baloun toi esiin jo lyhyessä soundcheckissä ja äänenavauksessa ennen varsinaista esitystä. Yliannos bluesia ja Willie Dixon -käännös Sama syy (The Same Thing) jäivät parhaiten mieleen menopaloista. Don't You Lie To Me, The Sky Is Crying ja muut standardit soivat mallikkaasti. Pepe luovutti välillä pääsolistin tehtävät Sivoselle. Petri Loikalan bassottelu oli vahvasti Ketun soolosuorituksia tukevaa ja Honey Aaltonen työskenteli kannujensa takana tuttuun, rennon lennokkaaseen tyyliinsä. Tomi Leino, Mikko Peltola ja Kat Baloun © TT Tarkiainen kompista vastasivat basisti Ipi Kaipiainen ja rumpali Juha Korhonen. Elmoren ohjelmistosta tuttu menopala I Can't Hold Out taittui suomeksi nimellä En pidättää voi. JP Sivosen tyylikkäästä slidekitaroinnistakin saimme nauttia näiden esitysten aikana. Ulos ainut tie oli myöskin vahvasti Mr. Kat antoikin suosiolla Tomille runsaasti soolotilaa. Suurimmat vaikuttajat miehen slidesoittotyyliin ovat olleet Hound Dog Taylor ja Elmore James
Nummista ei lavalla nykyään turhan usein näe, eikä etenkään blueskeikalla. BN:n edustajakin ennätti paikalle perjantaina ja lauantaina, eikä yhdistetty lautta- ja patikointimatka ollut turha kumpanakaan iltana. Sen jälkeen lautalle lampsi kuulemaansa enemmän kuin tyytyväinen yleisö, ja samalle lautalle ehtivät artistitkin. Itse hän ainakin väitti edellisestä varsinaisesta bluessetistä olevan nelisenkymmentä vuotta, ja silloin säestämässä oli aivan muuta väkeä kuin nyt. Munsonsin setti toimii aina, ja Tommi Vikstenin ja Tokelan parityöskentelystä ei enää heikkoa kohtaa löydä hakemallakaan. Jos jossain Sväng on keikalla lähelläkään, menkää kuulolle ja ällistykää. Siinä se yksi toive ja keikoilla nähdään taas. Perjantaina tapahtui siirto suurempaan Tenalji von Fersenin saliin, jolloin väkeä mahtui paikalle jo reilusti enemmän. Suomi-bluesin vanhemman valtiomiehen setti jakautui kitaroiden myötä kahteen osaan. M.A. Vuodet kuluvat, mutta vanha mestari pitää pintansa. Perjantai-iltana kuultiin toistakin kokoonpanoa, sillä illan avasi hulvaton huuliharppukvartetti Sväng. Vaikka Elmore Jamesin luutariffi saikin illan riehakkaimmat taputukset ja hihkunnat, tuntui Limppusen suomenkielinen puoli tällä kertaa toimivammalta. Kun bassohuuliharppu murisee, niin omakin rintalasta melkein resonoi! Lauantain avaus oli takuuvarma valinta. Aikaisemmin en tähän nelikkoon ollut törmännyt, joten yllätys oli melkoinen ja ehdottoman positiivinen. Noh, levystä on kolme vuotta, tehkääpä toinenkin. Rough Boy, Crazy Arms, I Feel Like Steppin´ Out, Drinkin' All My Troubles Away ja ne muut tutut kipaleet joillakin harvinaisemmilla höystettynä kertaakaan ei näihin äijiin ole pettyä tarvinnut, eikä niin käynyt nytkään. Valitettavasti aikataulut vetivät allekirjoittaneen mantereelle hivenen kesken iltaa ja lautta starttasi ennen Blue Piano Bandia. & T-Bones. kuuluu sarjaan ikinuoret legendat, ja jos ei hienoista askeleen lyhentymistä lasketa, oli hillittömyyksien mestarin syke entisellään. Viapori Blues oli absoluuttisen hieno tilaisuus kerrankin kuunnella musiikkiin keskittyen ja kuunnellen näitä lauluja, jotka monelle merkitsevät todella paljon. Päätösvalta ei kuitenkaan vielä laskenut Nummista takahuoneeseen, vaan encorena oli vielä jäljellä mikäs muukaan kuin Kekkonen-Rock. Kakkosena tuli lavalle "vanhempi ja viisaampi" (Munsonsien kuvaus) Dave Lindholm kahden kitaran kanssa. Vallan tavattomasti Nummisen arsenaaliin ei bluesia kuulu, joten molliblues Mies ja nainen kun tuli käsiteltyä, oli aika pureutua myös undergroundiin. Perjantain kattaus oli varsin kiinnostava, sillä M.A. Hot Dog Man ja Mojo Boogie), ja näissä erityisesti Lukkarinen pääsi väläyttelemään osaamistaan. Useasti miehet keikalla todistaneena vain setti alkaa olla aika tuttu. Niissäkin konkarikitaristin alan taidot tulivat selkeästi esille. Siitä huolimatta tapahtumasta jäi vallan postiivinen yleisfiilis. Bändi soitti setin aluksi muutaman biisin (mm. Mikä huvittavinta, moni kielletty kappale sai soida ruotsiksi tai vaikka esperantoksi, mutta suomeksi ei. Illan teeman mukaisesti startattiin Didi-WahDidin erikoisversiolla ja jatkettiin Slim Harpon I´m A King Beellä, joka Nummisen suomennoksena on tietenkin Well, Olen King Bee. Ei, vaikka tietoa tuli naisen sukupuolisuuden huomioon ottamisesta nuoren aviomiehen kannalta, ja laulettiinpa julki sekin, että "presidentti on siitin". Keskiviikon ja torstain keikat olivat Jääkellarin pienemmissä tiloissa, ja näin ollen Cristal & Esa Kuloniemi sekä Tuomari Nurmio saivat molemmat esiintyä loppuunmyydyissä tilaisuuksissa. Tällä kertaa Nummisen tukena oli Suomi-bluesin ykkösryhmää, sillä mukana menossa oli festivaalin taiteellisen johtajan Aija Puurtisen, bluesministeri Esa Kuloniemen ja jazztaituri Jaska Lukkarisen Honey B. Nyt onneksi eletään M.A. kertoi hauskan tarinan biisiensä kohtaloista Ylen kanavilla 40 vuotta sitten. M.A. Nummisen katseessa on yhä vanhan underground-miehen vimmaa © Olavi Rytkönen - 51 - 2 - 2012 · ...BN käy festivaaleilla. VIAPORI WINTER BLUES 7.11.3. OLAVI RYTKÖNEN väljempiä aikoja, eikä poliisia tarvinnut pikaveneellä Suomenlinnaan hälyttää. King Been aikana Esakin pääsi täyteen vauhtiinsa ja vetäisi yhden illan komeista sooloistaan. Nummisessa, Davessa, Tokelassa, Vikstenissä, Aijassa kuin Esassakin ajan tahko tuntuu jyrsivän harvinaisen tehottomasti. Irwiniltä ja Junnu Vainiolta kiellettiin yksittäisiä kappaleita sieltä täältä, mutta Nummiselta meni hyllytykseen kokonaisia albumeita. Vanha leipomo Tenalji von Fersen on akustiikaltaan mainio, tilava ja tunnelmallinen rakennus, aikataulut pitivät ja palvelu pelasi. Eipä ole Jaska mikään normilatoja alallaan, ei. Itse asiassa Viapori Winter Blues oli tällä kertaa suorastaan ladattu varsinaisilla kestotuotteilla, sillä niin M.A. Oma osuutensa Daven setissä oli dobrolla soitettu bluesosuus, jossa kuultiin tuttuakin tutummat luennat Dust My Broom, Rollin´ Stone ja Rollin' And Tumblin'. Luuttumallilla esitettiin rakastettuja klassikoita tyyliin Sitähän se kaikki on, Petin pienen linnun, Iloiset sillat, Tupakka, viina ja villit naiset, Joo, joo mä rakastan sua, Puhtaat laivat, Jatsikansa tulee ja varsinaisen keikan päättänyt, aina koskettava Pieni ja hento ote. Aplodit olivat riehakkaat, kun illan erikoisvieras hipsi lauteille. Svängin settiin ei bluesia sisältynyt, mutta monta muuta tyylilajia tuli käsiteltyä Chopinista perinteiseen etelä-pohjalaiseen polkkaan. Erikoispinnat herkulliselle gulassille ja tyylikkäälle ohjelmistolle (sunnuntaina taituroi mestariurkuri Kalevi Kiviniemi vielä kirkkokonsertinkin). Dave Lindholm ja illan suomenkielinen osuus © Olavi Rytkönen S uomenlinnassa järjestettiin jo seitsemättä kertaa konserttisarja, joka monimusiikillisesta sisällöstään huolimatta kantaa nimeä Viapori Winter Blues
Kisan voittaja oli Rita Engedalen ja Backbone -yhtye Norjasta. Ainakin visuaalisesti nautittavaa. Ei ollut tämäkään huono valinta. Hyvä esiintyjä, tyylisuunnasta huolimatta soitanta nyansikasta ja laulu vivahteikasta. Punaisessa puvussaan kekkuloiva Ismo oli vakuuttava, ja yhtye soitti antaumuksella. Konserttitapahtumassa esiintyi 19 yhtyettä 19 maasta, kolme enemmän kuin viime vuonna. Kait tästä pitää vetää leikillistä johtopäätöstä; viime vuonna sanottiin Micken & co:n kohdalla, ettei täällä pärjää "rockabillyllä"ja tänä vuonna, ettei täällä "shufflella" Perjantaina (16.3) soittaneet yhtyeet Ismo Haavisto Band (FI) Punapukuinen paholainen yhtyeineen aloitti koko souvin komealla esityksellä. AIMO OLLIKAINEN & PERTTI ÑURMI (kuvat ja EBU-osuus tekstistä) EBU:n hallituksen jäsen Pertti Nurmi oli toinen FBS/ BN:n edustajista. Klaver Band (NL) Hollannin John F. Soittajat sanoivat olevansa jo matkaan tyytyväisiä "ollaan täällä lomalla"... Lauantaina (17.3.) soittaneet yhtyeet Vasko The Patch (BG) Bulgarian Vasko The Patch on kvartetti, jonka laulaja-harpisti laittoi todella menemään, yksin ja soheltavan kitaristin kanssa. ...BN käy festivaaleilla Kotimaamme ylpeydet, Ismo Haavisto Band Pronssimitalisti Ben Poole · 2 - 2012 - 52 -. Kyllä me olimme hiukan pettyneitä kun yhtye ei sijoittunut. Kun soittopaikkana oli sama sali kuin viime vuonna, vanhasta tehdaskompleksista kulttuurikeitaaksi muutettu tiilitalorykelmä, oli tälläkin kertaa rasittavaa seisoa peräti viisi tuntia soitantaa kuunnellen jo kävelystä riutuneilla jaloilla salissa ei ole juurikaan istumapaikkoja. The Downstrokes (HR) Kroatian Downstrokes -yhtye esiintyi kahden kitaran duona, laulajana Mladen Rakas. Lightnin' Guy & The Mighty Gators (BE) Belgian Lightnin' Guy todella uurasti lavalla, maanitellen jotten sanoisi yleisöä nuoleskellen, tosin ammattitaitoisesti. Berliinissä oli melkein kesä, eipä viluttanut. Ei pahaa sanottavaa valinnasta, hän oli suosikkini jo promo-CD:n perusteella. Niin sitä pitää. H 2. Schneider osallistui kappaleellaan Medicate My Blues Away Itävallan Euroviisu-karsintaan. Roland Tchakounte (FR) Ranskan edustaja, Kamerunissa syntynyt Roland Tchakounté oli kisan ainoa musta esiintyjä ja hän johdatti meitä upeasti bluesin afrikkalaisille juurille. European Blues Unionin (EBU) toinen yleiskokous, General Assembly, sekä toinen EBU:n järjestämä blueskilpailu, European Blues Challenge (EBC). Soittojärjestys ei ollut paras mahdollinen, koska he olivat karkeloissa ensimmäisinä lavalla perjantaina klo 20. Siinä meillä takametsistä karanneilla on vielä paljon oppimista, kun vertaa muutamien touhuiluun. Melko mukavaa ja letkeää menoa. Slavek Wierzcholski i Nocna Zmiana Bluesa (PL) Puolalaisen Slavek Wierzcholskin sekstetti laittoi lavalla haisemaan. Matkassa oli myös ensimmäiseen EBC-kisaan osallistunut Micke Björklöf, nyt EBU:n aktiivijäsenenä. Ei kylläkään päässyt Bakuun edustamaan, joten tuli siis Berliiniin. Viimeinen, The Crawl, oli ainoa laina, muut olivat Ismo Haaviston sävellyksiä. Mutta ei auttanut, kaikki palkintopalleille sijoittuneet esiintyjät tulivat seuraavan illan eli lauantain sessiosta. Klaver on laulaja ja kitaristi tuhdisti soittavassa yhtyeessä. No joo, taidan kuulua Rita Engedalenin fanikerhoon entuudestaankin, laitoin hänen viimeisimmän CD:nsä "vuoden parhaat"-listalleni. Toiseksi valittiin kitaristi-laulaja Norbert Schneider Itävallasta. Paljon on myös esiintyjistä kiinni, kuinka he tuovat itseään esille. Paikalla oli kaikkiaan jopa kymmenkunta suomalaista kannustamassa kotimaan kisaajia muutamia EBC-veteraanejakin, joita tapasimme samoissa karkeloissa vuosi sitten. pärjää (tosin viime vuoden voittaja Howlin' Bill kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan). Ohjelmisto koostui edesmenneen Croatian Blues Forcesin perustajan, Drazen Buhin kappaleista. Ismon ja Jonnin kitarataistelu oli koko rupeaman komeimpia hetkiä. Vaikka EBC on kilpailu, on se samalla konserttimainen esiintymistilaisuus yhtyeille, paikalla oleville lehdistön edustajille, festivaalijärjestäjille ja promoottoreille. Marco Marchi & The Mojo Workers (CH) Sveitsin edustaja Marco Marchi & Mojo Workers oli kokoonpanoltaan epätavallinen kvartetti. Norbert on osaava kitaristi, hyvä laulaja ja rakensi esiintymisensä taitavasti. Suomea edusti Ismo Haavisto Band, jossa soittivat laulaja, harpisti ja kitaristi Ismo Haavisto, kitaristi Jonni Seppälä, basisti Ville Vallila ja rumpali Mikko Järvinen. Siellä järjestettiin 16.17.3. Kolmanneksi tuli vinkukitaratyylin edustaja, UK:n nuori Ben Poole. John F. Chehols (LV) Latvian Chehols-kvartetissa on läskibasisti ja vintage-kitaristi, rumpali ja laulaja-harpisti, jotka tarjoilivat meille hyvin vaihtelevaa rock/bluesia ja rockabillyä, tosin aika kovaäänisesti. 2. EUROPEAN BLUES CHALLENGE & EBU:N VUOSIKOKOUS 2012 elsingissä oli hiihtokeli, joten toppatakki jäi päälle, kun lähdimme eurooppalaisen blueskansan kokoontumiseen. Hammond-urut toivat maukasta lisäväriä tukevaan sointiin. Lubos Beña (SK) Slovakian edustaja Lubos Beña on duo tai miksei yhden miehen yhtye, jossa hän laulaa, soittaa kitaraa ja rumpuja, ja häntä komppaa huuliharpisti. European Blues Challenge EBC järjestettiin jälleen Berliinin Prenzlauer Berg -alueen historiallisessa Kulturbrauerei-kulttuurikeskuksessa. Koko yhtye oli iskussa. No, eipä taida moinen mielistely koskaan irrota pontikkapojilta. Siinä oli kitara, tuuba, harmonikka ja lyömäsoittimet, soitanta tarjosi illan iloisen yllätyksen. Sankka fanijoukko ainakin oli haltioissaan. Meno oli näyttävää ja menevää viuluin ja pesulaudoin ryyditettyä kohellusta
Yhtyeen loistava kitaristi Frederik Tygesen on vasta 16 vuotias ja mikä ote esiintymiseen. Muut hallituksen jäsenet ovat Jean Guilermo (Ranska), Jorden Wouters (Belgia), Davide Grandi (italia), Ferdinando Vighi (Italia), Jostein Forsbeg (Norja), Roser Infiesta Zumel (Espanja), Horst Fischer (Saksa), Detlev Hoegen (Saksa) ja FBS/BN:n Pertti Ñurmi. Slidin' Slim (SE) Ruotsin laulava kitaristi Slidin' Slim duetoi huuliharppu-taiteilijan kanssa, aluksi hätäisen tuntuisesti, mutta meno seestyi. Uudeksi jäseneksi valittiin ranskalainen Fred Delforge. Meno yltyi paikoin psykedeeliseen proge-bluesiin. Blues Mob (GE) Georgian T. Mingo & the Blues Intruders (ES) Espanjan laulava huuliharpisti Mingo yhtyeensä kanssa esitti taidokkaasti ja perinnetietoisesti jämäkkää ja nautittavaa perusbluesia. Yleiskokouksessa oli niin lämminhenkinen ja yhteiseen hiileen puhaltava ilmapiiri, että eurooppalaisen bluesperheen tulevaisuus näyttää todella lupaavalta. European Blues Unionin yleiskokous EBC-kilpailun yhteydessä järjestettiin lauantaina ennen iltakisoja European Blues Unionin toinen yleiskokous, ns. Sitten katsottiin Jean Guilermon koostama video edellisestä EBC-kisasta sekä keskusteltiin EBU:n tulevaisuuden suunnitelmista ja ensi vuoden EBC-kisojen järjestelykuvoista. Menkäämme sinne vielä sankemmalla joukolla kuin tänä vuonna. Etelä-Espanjan Sevillasta tuleva Mingo & the Blues Intruders kanadalaista bluestoimijaa esitteli aktiviteettejaan. Michael van Merwyk (DE) Saksan kolossaalinen Michael van Merwyk, niin kooltaan, ääneltään kuin soittotaidoltaankin tarjosi tömäkkää bluesia sekä sähkökitaralla että lap steel -kitaralla. Norbert Schneider (AT) Itävallan komea laulava kitaristi Norbert Schneider oli rakentanut esityksensä taitavasti. Oli hienoa tuoda kokouksen muille osallistujille ilmi, miten EBUun kuuluvien suomalaisten bluesdiggareiden ja -ystävien määrä on noussut 400 %:lla, joka lienee enemmän kuin missään muussa Euroopan maassa. Järjestelyt ja yhtyeiden vaihdot sujuivat uskomattoman sutjakkaasti. Joukkoon mahtuu toki runsaasti lisää porukkaa, joten eiköhän väritetä Euroopan blues-kartta Suomen värein samalla kun hoidetaan kotiin lätkän maailmanmestaruus toisena vuonna perätysten. Yhtyeen tultua lavalle jo My Hill Country Blues -kappale vakuutti yleisön siitä, että Kuningatar oli saapunut. Ihmettelin tuomariston päätöstä, mutta kai hekin joutuivat antautumaan nuoren ammattilaisen edessä. Ja tuomaristo oli samaa mieltä. yhden hallituksesta (Board) eronneen jäsenen korvaaminen. Naislaulaja toi sointiin mukavan lisän. The Blues Express (DK) Tanskan edustaja The Blues Express -yhtye oli yksi suosikeistani. Esitys alkoi Ritan gospel-henkisellä soololla. Aktiivijäsenten (Active Members) rekisteröitymisen jälkeen siirryttiin kokouksen asialistalle. "Open Market" -tapahtumassa, jossa parikymmentä eurooppalaista, amerikkalaista ja Liity sinäkin European Blues Unioniin osoitteessa www.bluesyou.com: - Blues-fani (EBU fan) 20 - Blues-ystävä (EBU Friend) 50 - Aktiivijäsen, pieni yhteisö (Active member, small business/association) 100 - Aktiivijäsen, iso yhteisö (Active member, large business/association) 200 Kisan hyvä kakkonen, Norbert Schneider - 53 - 2 - 2012 · ...BN käy festivaaleilla. Oli upeaa kuulla, kuinka eri maat ja eri maiden bluesorganisaatiot suorastaan kamppailevat paikasta auringossa järjestää näitä mittelöitä. Tämä lämmin ilmapiiri jatkui yleiskokouksen jälkeen pidetyssä parituntisessa ns. EBC-voittaja Rita Engedalen ja Backbone-kitaristi Morten Omlid Dago Red (IT) Italian taitava Dago Red -yhtye tarjoili vanhoja rallejakin uusissa kuoseissa. Hieman kuivakkaiden sääntömääräisten asioiden käsittelyn jälkeen kokouksessa keskusteltiin EBU:n internet-sivuston uudistamisesta ja sen toteuttamiseksi perustettiin työryhmä. Puheenjohtajana toimi unionin presidentti, saksalainen Thomas Ruf. Meidän kahden yllekirjoittaneen lisäksi EBUun kuuluu nyt neljä muuta suomalaista Aktiivijäsentä sekä kolme ns. Otetta oli myös viehkolla laulusolistilla Anette Dyrlundilla, myös pikkuruisen mekkonsa alaspäin kiskomisessa. Blues Mob lopetti koko EBC-kisan saatanalliseen rytistykseen, tarjoillen sitä itseään eli räimettä ja ryystöä (R&R). Hienoa. Rita Engedalen & Backbone (NO) Norjan Rita Engedalen ja yhtyeensä Backbone ansaitsi voittonsa. Kilpailun tauottua, olimme kuulleet 19 eurooppalaista blues-esitystä ja täytyy sanoa, että taso on korkea. General Assembly. Ensimmäisen vuoden taloudesta teki selvää rahastonhoitaja, belgialainen Winne Penninckx. ystävä/fani-jäsentä. Kolmas EBC kisataan kenties muualla kuin Berliinissä, Ranskan Toulouse on vahva ehdokas. Joo, laulua me vain höristeltiin. Yllättävän vireen soitanta sai harpun vaihduttua saksofoniin. Sitten basisti ja rumpali hiipivät lavalle ja lopulta Norbert vaihtoi sähkökitaraan ja lopetti esiintymisensä jyystöön. Haluttaisiinko esimerkiksi järjestää kimppamatka ensi vuoden EBC-kisoihin, jos paikka olisi niinkin houkutteleva kuin upea Toulousen kaupunki ranskalaisine herkkuviineineen ja -ruokineen...? 2. Kuten jo todettiin, tällä hetkellä yksi varteenotettavimmista tulevista kisaisännistä on Etelä-Ranskassa sijaitseva Toulousen kaupunki, jossa tapahtuman järjestelyvastuun ottaisi kontolleen vireä Toulouse Blues Society. Asialistalla oli mm. Kokoukseen osallistui satakunta delegaattia kaikista jäsenmaista. Hän aloitti akustisesti, esitellen kitaristin taitojaan ja sulavaa laulantaansa. Saapas nähdä. Ben Poole (UK) On tätä vinkukitaraa kuultu, mutta kun tämä Ben Poole vaan on hyvä, nuori, komea, taitava esiintyjä, kelpo laulaja ja hyvä kitaristi. Vielä kun kaikki voisivat nauttia istualtaan tästä menosta. T
Nyt tilanne oli toinen, kun Erja Lyytinen esiintyi bändinsä kanssa Kuopion Musiikkikeskuksen 1070-paikkaisessa salissa, joka oli noin puolillaan yleisöä. Listaan voi lisätä myös parikymmentä jazz-artistia, esim. Taisi niiden lisäksi käytössä olla myös Stratocaster. Laulun päätteeksi Louise suorastaan raahasi perässään velmuilevaa Juhoa lavan taka-alalle yleisön naurahtaessa hienoisen kaksimieliselle sketsille. Rumpali Miri Miettisen cv:n kai jokainen Suomen musiikkielämää seurannut tuntee, alkaen Broadcast ja Gringos Locos -päivistä Ben Granfeltin bändiin. Vastoin odotuksiani Louisen hiljattain ilmestyneeltä "Looking For Mr God" -albumilta esitettiin vain kaksi raitaa, nimikkokappale ja I'll Get By. Tässä biisissä, samoin kuin monissa muissa, bändin dynamiikka toimi hienosti. Konsertin jälkeen lapset ja nuoret vanhempineen hakivatkin Erjalta nimikirjoituksia ja kyselivät hänen urastaan. Lisäksi Inniss on itsekin levyttänyt laulajana ja säveltäjänä, sekä soittaa Davide Florenon uudella CD:llä. Suomen kiertueen jälkeen on vuorossa Ruotsi, myöhemmin keväällä Keski-Eurooppa sekä Kanada. Lopuksi täytyy todeta, ettei Kuopion musiikkikeskuksessa sen 25-vuotisen historian aikana ole koskaan ollut sellaista menoa ja meininkiä kuin nyt ja tuskin tulee olemaan ennen Erjan seuraavaa vierailua. ...BN käy keikoilla · 2 - 2012 - 54 -. Kuopiossa kuulimme lisäksi kolme ennen julkaisematonta ja levyiltä puuttuvaa kappaletta , Change Of Season (D. Erja käytti etupäässä neljää kitaraa, punainen G&L avoin C-, sininen G&L Telecaster avoimeen G:n viritettynä, hopeanharmaa Bigsby-vibralla varustettu G&L normivireessä ja Henkka Salon Erjalle rakentama custom made -sähködobro avoimessa G:ssä. Olen aina harmitellut sitä seikkaa, että kunnon musiikkia esitetään paikoissa, joihin alle 18-vuotiailta on pääsy evätty. LOUISE HOFFSTEN & Wentus Blues Band Helsingin Savoyteatterissa 4.2. MIRANDA LINDQVIST astikään uuden levyn julkaisseen Louise Hoffstenin pikavierailu Suomessa oli samalla viimeinen mahdollisuus nähdä Wentus Blues Band livenä ennen pitkää taukoa vuosiin. Tuon kyseisen kappaleen kohdalla Erja lähtee usein soittaen ravintolayleisön sekaan kävelemään nyt luulin, että hän pysyy lavalla, mutta erehdyin. Tietenkin myös vanhoja ja uusia CD- ja DVD-levyjä ostettiin. Aiempiin konsertteihin verrattuna Louise soitti mielestäni tällä kertaa enemmän huuliharppua, varsinkin I Just Want To Make Love To You -duetossa Juho Kinaretin kanssa. Hyvä että nyt saimme siitä dokumentin. sellaisten tunnettujen artistien kuin The Platters, Elkie Brooks, Chaka Khan, Mick Taylor ja Joanne Shaw-Taylor kanssa. Yleisön joukossa biisi vaihtui välillä hurmoshenkiseksi gospel-klassikoksi When The Saints Go Marchin' In. Tullessaan Louise Hoffsten tokaisi hyväntuulisesti suomeksi "Tervetuloa!" Yleisö arvosti elettä ja osoitti suosiotaan. Tuttuun tapaansa Wentuksen jäsenet Juho Kinaret (laulu), Niko Riippa sekä Kim Vikman (kitarat), Robban Hagnäs (basso) ja Mikael Axelqvist (rummut) tarjosivat hyvää musiikkia viihteellisin maustein. Konsertin jälkeen kuopiolainen yleisö taputti seisaaltaan ja bändi esitti vielä kaksi encorea sekä extraencorena Elmore James -tyylisen klassikon Dust My Broom. Ensimmäisen kerran näin Erjan esiintyvän Kuopion Musiikkikeskuksen pienessä, matalassa ja ahtaassa Jazz-klubissa kymmenisen vuotta sitten. Bändin Helsingin konsertista taltioitu uusi CD sisältää 13 ja DVD 15 biisiä. Kitaristi Davide Floreno on niin ikään pitkän linjan muusikko (mm. Nyt Erjan maine riitti siihen, että keikalle tarvittiin talon suuri konserttisali. Vaikka olinkin toivonut lähempää tuttavuutta Louisen uuteen materiaaliin, oli konsertti kaiken kaikkiaan mukava kokemus. ERJA LYYTINEN Songs From The Road Kuopion Musiikkikeskus 15.2. EIJA JAUHIAINEN rja Lyytisen 16 paikkakunnalle suuntaunut kiertue saapui Kuopioon helmikuun puolessa välissä. Hänen bassokuvionsa tuovat uutta vanhoihin biiseihin. Ilokseni sain havaita, että yleisön nuorimmat olivat alakouluikäisiä. Aina kun Erja esiintyy Kuopiossa, siinä on jotain nostalgiaa mukana. Hän on ollut Juho Kinaret ja Louise Hoffsten © Miranda Lindqvist E V mukana myös Blues Caravan -kiertueilla, josta Erja on hänet bändiinsä napannut. Not A Good Girl esitettiin pitkien soolojen kera, välillä mentiin Hideawayn ja Black Magic Womanin sävelin. Tälläkin kertaa Erja spiikeissään kertoi, että juuri tässä samassa rakennuksessa hän opiskeli musiikkia ja asioita, joita meille esitti. Floreno/E. Erjan nykyistä yhtyettä, noin vuoden verran toiminutta kokoonpanoa Davide Floreno, Roger Inniss ja Miri Miettinen voitanee hyvällä syyllä pitää superbändinä. Soolot olivat Kuopion konsertissa pidemmät ja Davide Floreno sai myös paljon sooloilutilaa. Lainamateriaalista mieleeni jäi erityisesti Junior Wellsin Come On In This House, jossa soi korvia hiveleviä kitarasooloja. Erjan lauluääni on parantunut jatkuvasti vuosien myötä. Konsertin käsikirjoitus seurasi aika tarkoin Helsingin konserttia, konsertin alku muistutti hieman Dire Straitsin Money For Nothing -biisin alkua. Mielestäni, ja monien muidenkin mielestä, Erja on aina ollut livenä parempi kuin levyillään, nimenomaan pitkät jamitukset ja kitaroiden vuoropuhelu on sitä mitä keikoilla kuullaan. Uutta entiseen soitantaan verrattuna on koko bändin paikoittainen stemmalaulu. Lyytinen), At Least We Still Fight (E.Lyytinen/A. Kappaleet olivat suurimmaksi osaksi Woodstock-levyltä, kuten esimerkiksi Facebook Blues ja Wind In My Hair. Inniss'in basson soundi on erittäin pehmyt ja täyttävä. Myös soittimen hieman suurempi koko ja kaulan leveys vaikuttavat ääneen, mutta suurin merkitys on kuitenkin soittajan sormilla. Englantilainen basisti Roger Inniss on soittanut mm. Darby) ja Things About Coming My Way (Hudson Whittaker). Syy pehmeään soundiin piilee siinä, että hänelle käsityönä tehdyn basson viritys on B-E-A-D-G-C, eli neljä keskimmäistä kieltä ovat normaalin basson kielet, lisänä matala B (H) ja yläpäässä korkea C. Lisäksi kertosäkeistössä yleisöä yllytettiin liittymään Howlin'Wolf -tyyliseen susikuoroon. Siberian Blues Huskies). Klubi sijaitsee rakennuksen kellarissa ja toimii päivisin ruokalana. (Toinen tapa 6-kielisen basson viritykseen on sama kuin kitaran, mutta oktaavia alempi). En tiedä mitä tämän saman lehden levyarviosivuilla aiheesta todetaan, mutta Can't Fall In Love muistuttaa aika paljon edesmennyttä Whitney Houstonia. Alan Barnes, Art Themen ja Mari Wilson. Inniss'in 6-kielinen basso herätti katsomossa kiinnostusta ja niinpä konsertin jälkeen osa yleisöä esitti siitä taiteilijalle kysymyksiä
Kerrassaan mainio ilta! T Jokaisen kitaristin nuottihyllyyn kuuluu teos "Skaaloja Sähkökitaralle erilaisin sormituksin" ...BN käy keikoilla Brian Kramer Malmitalolla, taustalla luimuilee Tomi Leino © Miranda Lindqvist Musiikkikaupoista tai suoraan kustantajalta ilman postikuluja. Kakkos-setti alkoi puoli yhden maissa hilpeästi irlantilaishenkisellä laulelmalla Long Way To Tipperary, koska oli St. Sisään tullessaan Jussi lupasi hauskan illan ja piti lupauksensa, myös muiden puolesta, sillä kaikki muusikot hehkuivat hyvää henkeä ja huumoria, ei vähiten roteva ulkomaan vieras velmuine välispiikkeineen ja pyöreine tanssiaskelineen (vm. Curley Mae Rock, tuttuun tyyliin (ks. Peltolakin viihtyi pitäessään rytmit kasassa. vauhdikas Chicken Shack Boogie, piristävän kulmikas C.C. Kaksi reilun tunnin mittaista settiä tarjosivat boogie woogieta, rhythm & bluesia, bluesia ja paljon muutakin, illan mittaan aina vain enemmän Louisianaan kallellaan. Intiimiyttä lisäsi myös se, että Kramer jutusteli kokemuksistaan bluesin parissa kappaleiden välissä. posti@ediside.fi - 55 - 2 - 2012 ·. Brian Kramer kiinnostui bluesista jo teini-iässä hengaillessaan klubeilla. Eikä ihme, kun esityksessä oli sellaisia klassikoita kuten esimerkiksi Muddy Watersin I Can't Be Satisfied, Robert Johnsonin Stop Breaking Down, Willie Dixonin Hoochie Coochie Man ja Muddyn kestohitti Got My Mojo Working, jossa yleisö liittyi mukaan kertosäkeistössä. Kappaleiden nimien lukeminen saattaa antaa vaikutelman standardeista, mutta kun asialla on monitaitoinen ja juurimusiikin monet lajit nuorta rumpalia myöten sisäistänyt porukka, sai oikein nautittavan annoksen musiikkia laidasta laitaan. Kokonaiskatsauksena ohjelmisto oli siis enimmäkseen 50- ja 60-lukujen rhythm & bluesia (laajassa merkityksessä), tulkittuna "con mucho gusto." Hyvän keikan jälkeinen euforia jatkui jutellessa mutkattomien muusikkojen ja hyvien ystävien parissa. Raulamon ja Haapalan soittaessa kakkos-setissä vähän aikaa kahdestaan); myös Jussi ja Robban pitivät tunnelman leppoisana (louisianalaisittain) vitseillään. Ennen lyhyttä keikka-arviota haluan mainita, etten ollut aiemmin kuullut Tayloria livenä. Sähköinen kosketinsoitin seurasi maestron aivoituksia barrelhousen mukaan enimmäkseen rotevasti, kenties vähemmän lyyrisesti, mutta tekniikkaa, nopeita ryöppyjä ja tyylitajua löytyi ylitsevuotavasti. Tomi Leino taisi sinä iltana olla eri lailla elementissään, sillä hänen harppusoolonsa toivat todella tyylikkään lisäsäväyksen. Ensimmäisen setin suosikkini Hoodoo Man Blues ei ollut Taylorin sanojen mukaan hänen ominta alaansa, mutta silti saatiin kakkos-setissä kuulla Chicagoa pari kappaletta lisää. Ovh 24 euroa. Ilta kunnioitti mielestäni esimerkillisesti bluesin mestareita. K Settien välisellä tauolla mainitsin joviaalille Taylorille kuulemastani Professor Longhair -muistumasta ja esitin toiveen saada kuulla kokonaisen kappaleen samaa toive toteutui kaksinkertaisesti. Paalanenkaan ei jäänyt omassa osiossaan jälkeen, sen verran antaumuksella kumartui bassonsa ylle. Tykästyin miehen sympaattiseen lauluääneen ja ennen kaikkea vaikutuin kitaransoittotaidoista. Helsingin Malmitalossa Krameria säestivät konkarit Tomi Leino huuliharpussa, Eero Paalanen läskibassossa ja Mikko Peltola rummuissa. GENE TAYLOR BAND Jyväskylässä 17.3.2012 ERKKI SIRONEN otoisan intiimiin Poppariin Jyväskylän Kauppakadun pohjoispäässä pistäytyi äskettäin kalifornialainen kosketinsoittaja-laulaja Gene Taylor säestäjinään kolmikko Jussi "Jo' Buddy" Raulamo (kitarat, laulu, viheltäminen) ja Tyko Haapala (rummut) Pirkanmaalta sekä Robban Hagnäs (sähköbasso ja laulu) Kokkolasta. viime syksyn arvio Blues Live!:stä BN-numerosta 251). Sittemmin Kramer on tehnyt yhteistyötä Wellsin lisäksi monien muiden suurnimien kanssa, kuten mm. Jossain välissä soi Pinetop's Boogie Woogie, mutta ainakin toinen hyvin ansaituista encore-kappaleista oli Jimmy Reedin Baby What (Do) You Want Me To Do, sekin tavallaan Chicagoa. Paikalle oli saapunut sopivasti noin sata kuulijaa, joten tanssitilaakin jäi niille, jotka lajia harrastavat. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä setissä kuultiin säestäjien aloituskappaleen jälkeen mm. Rider, rokkaava Shake, Rattle & Roll, kaihoisa Rainin' In My Heart, chicagolainen lataus Hoodoo Man Blues sekä funky Mustang Sally. Patrick's Day (asiaa mainostavia hattuja oli osalla yleisöä) ja koska Taylor väitti olevansa osin irlantilaista syntyperää. Kramerin esiintymisestä huomasi kiistatta, että hän on saanut oppinsa suoraan bluesin lähteistä, koska musiikki kumpusi sielusta aidolla tunteella. Harvalla nykypäivän bluesmuusikoista on tällaiset meriitit, joten oli yksinkertaisesti pakko kuulla miestä livenä, kun tilaisuus siihen tarjoutui. Etenkin Junior Wells kiinnitti häneen huomiota ja opetti miten soittaa bluesia sydämestä. Konsertti oli melkein loppuunmyyty, mutta se ei lainkaan haitannut rentoa tunnelmaa. Lauluääni oli mainio, paikoin erinomainen, omasta mielestäni erityisesti balladeissa ja New Orleans -kappaleissa. BRIAN KRAMER ja kunnianosoitus Muddy Watersille Malmitalossa 12.1. MIRANDA LINDQVIST ämä ruotsalaistunut amerikkalaissyntyinen kitaristi on tunnetumpi naapurimaassa, joten lyhyt esittely lienee paikallaan. Encorena esitettiin Watersin Garbage Man. Loppupuolella Raulamo ja Haapala soittivat kahdestaan, kuultiin mm. Tämän jälkeen tuli ainakin neljän kappaleen kliimaksi New Orleansia; jykevän rullaava Lawdy Miss Clawdy, viiltävän sähkökitaran siivittämä Things That I Used To Do, kupliva Mardi Gras In New Orleans Raulamon vihellysosineen sekä mutkikas Junco Partner, jonka rytmikuviota Taylor pohjusti vokaalisesti rumpalille pari sekuntia ennen alkua! Muutenkin meno oli rentoa, sillä lavan lähelle kuulin usein vain vihjeen sävellajista ja rytmityypistä tyyliin "y'know the funky Fats Domino thing!" Tauolla sovitun mukaisesti Robban lauloi kappaleen Hi-Heel Sneakers, sitten Raulamo tarttui poikkeuksellisesti slideen verhotussa versiossa kappaleesta Nine Below Zero. Larry Johnson, Sven Zetterberg, Eric Bibb, Bob Brozman, Mick Taylor ja Jimmy Dawkins
Ujo, parturina työskennellyt Omar tykästyi teininä rapiin ja hiphopiin, mutta syttyi bluesiin ja opetteli alusta alkaen miten bluesia lauletaan ja huuliharppua soitetaan. Hidas blues What's In Worth tarjoaa lisää vinkuvaa kitaraa. Sävelmä ja toteutus tarjoaa tällä kertaa onneksi riittävästi tilaa miehen hienolle laulutulkinnalle. Hieman hajanaisen ja sekavan vaikutelman levy kuitenkin jättää. Levyn johtava teema on naiset blues-maailmassa maailman sivu. Tuoreella cd:llä haetaan mitä ilmeisimmin murtautumista laajemman kuuntelijakunnan tietoisuuteen. Mikään erottuva tai ylivoimainen harpisti Coleman ei ole. Nuo ajoittaiset cd:llä esiintyneet Hendrix-vaikutteet jättivät vähän hölmistyneen tunteen. Kyllä minä tykkään näistä Naisista Bluesissa. Lähimpänä roots-osastoa ollaan blues-shufflella I'm On To You sekä liki rockabillyksi kääntyvällä mainiolla Hank Snow -coverilla I'm Movin' On. Hendrix-vaikutteet ovat mitä selkeimmät. Taustatukea tähänkin antaa legendaarinen The Jordanaires. 2006 kuolleen Jessie Mae Hemphillin, ja sen seurauksena hänen kappaleensa Lord Help The Poor And Needy on tällä levyllä, väkevänä esityksenä. Rita tapasi v. Turmäävän alun jälkeen saamme kuultavaksemme varsin monipuolisen kattauksen musiikkia. Myös lievästi funkahtava, keskitempoinen Don't Cry esittelee miehen kohdalla vuosikymmenien ajan tutuksi tullutta siulukasta ja modernia bluestunnelmointia. Näitä ovat Little Walter, Junior Wells ja monet muut mestarit. Colemanin laulu on hienoa, joskaan ei poikkeuksellisen omaleimaista. Levy sisältää viisi lainakappaletta ja kahdeksan Colemanin omaa sävellystä. Kaksi on perinteistä Tradin kynästä lähtenyttä (9 ja Bonus), ja Amazing Grace taas on englantilaisen papin John Newtonin virsi. Aimo Ollikainen OMAR COLEMAN West Side Wiggle (Honeybee Entertainment HB3304) (1) You Got A Hold On Me (2) She's Too Fast For Me (3) Ah'w Baby (4) I Know You Been Cheating (5) Scratch My Back (6) I'm A Good Provider (7) (I Am) Tryin' To Do Right (8) West Side Wiggle (9) Mojo Hand (10) Sit Down Girl (11) It Hurts Me Too (12) Giardinara Blues (13) Crazy Mixed Up World Omar Coleman on harvinaisuus bluesmaailmassa. Hän puhaltaa tyylipuhtaasti pääasiassa laulumikin kautta. Buddy Guyn, George Thorogoodin ja Susan Tedeschin tuoreimmilla albumeilla. Jo ensimmäiset sävelet osoittavat pääsuunnan. Eivätkä ne häpeä yhtään tässä seurassa; They're Still Passing Through kuljettaa meitä ilmeisen pyhään paikkaan Clarksdaleen ja siellä crossroadsiin. Tietenkin tässä ollaan kannetun veden äärellä, mutta ei se haittaa, kun vettä kannetaan näin kunniakkaasti. Nämä muusikot eivät lähde mukaan mihin tahansa projektiin. Molemmat ovat pärjänneet hyvin omillaankin ja ovat esiintyneet yhdessä jo 9 vuotta. Vai mitä muuta voisi sanoa kokoonpanosta Billy Flynn (kitara), Bob Stroger (basso) ja Kenny Smith (rummut). Rita Engedalen on säveltänyt kolme (2, 3, 12) kappaletta. Useimmat levyllä olevat kappaleet ovat naisten säveltämiä. Laulajana hän on erinomainen ja kuuluu sen puolen kärkikaartiin. Huuliharpun käsittely on sekin laadukasta ja noudattelee esikuvien oppeja. Sister Rosetta Tharpen gospeleita on kaksikin; This Train ja Can't No Grave Hold My Body Down. Tuottajana kiekolla on toiminut Tom Hambridgen, jonka kädenjälkeä on kuultavissa mm. En tiedä näiden blues-naisten uskonnollisesta vakaumuksesta, mutta mielellään ja taidolla, niin Rita omillaan kuin duokin tällä levyllä esittää useita hengellisiä esityksiä. Walkerin äänen voi todeta vuosien varrella muuttuneen astetta tummemmaksi ja säröisemmäksi. Kitaristina toivoisin hänen yhä edelleenkin luottavan omaan tyyliinsä ja soundiinsa. Nyt he ovat tehneet yhteisen levyn. miehen uran alkuaikojen Hightone-kiekkoihin on melkoinen. Niin, ja sitten kysellään Janis Joplinin sanoin (4) viinan juonnin hyvistä vaikutuksista ja todetaan, että väliaikaista tuo on. Tämä tarkoittaa käytännössä askelta kohti mainstreamia, rockahtavia sävyjä ja tuhtia yleissoundia. Walkerin kitara mouruaa ja vinkuu siihen malliin, että itselläni on vaikeuksia tunnistaa, soittaako instrumenttia Vernon Reid vai Joe Louis Walker. CD TUTKAILUT JOE LOUIS WALKER Hellfire (Alligator ALCD 4945) (1) Hellfire (2) I Won't Do That (3) Ride All Night (4) I'm On To You (5) What's It Worth (6) Soldier For Jesus (7) I Know Why (8) Too Drunk To Drive Drunk (9) Black Girls (10) Don't Cry (11) Movin' On Joe Louis Walker on pysynyt levytysrintamalla tuotteliaana artistina. Soldier For Jesus vedetään liki yhteislaulumeiningillä. Näin ollen tätä ei missään nimessä voi pitää miehen tuotannon taiteellisena kärkipäänä kiekolta löytyvistä hyvistä hetkistä huolimatta. Rita Engedalen voitti EBC 2012 -kisan Berliinissä yksin, ja varmasti olisi voittanut myös Margitin kanssa. Levyn aloittava kappale on Memphis Minnien Minnie's Lonesome Song, komea aloitus akustisesti soitettuna. Hän on kiertänyt Yhdysvaltoja ja muuta maailmaa muun muassa John Primerin kanssa. Miksi yli 60-vuotiaan ikinuoren ja aina tyylikkään JLW:n pitää tällaiseen turvautua. Levyllä soittava peruskokoonpano on Rita Engedalen Backbone, jossa soittavat Morten Omlid kitaroissa, Eskil Aasland rummuissa ja perkussioissa sekä Jens Haugen bassossa. Hienoa, · 2 - 2012 - 56 -. Flynnin slide- ja peruskitaraosuudet ovat hienoja samoin kuin rytmiryhmän työskentely. Todennäköisesti Ida Coxin säveltämän, nimeltään masentavan Knows You When You're Down And Out (6) Rita ja Margit esittävät lohduttavasti pelkällä kitarasäestyksellä. Ero soittotyylissä esim. Mukana on myös muutamia vieraita, kuten Raya Bielenberg, Dana Fuchs ja Danielle Schnebelen. J-P Berg WOMEN IN BLUES RITA ENGEDALEN & MARGIT BAKKEN Broken Soul Blues (Bluestown BTR 1028) (1) Minnie's Lonesome Song (2) They're Still Passing Through (3) Come Home (4) What Good Can Drinking Do (5) Another Empty Kitchen (6) Nobody Knows You When You're Down And Out (7) This Train (8) Can't No Grave Hold My Body Down (9) Get Right Church (10) Libba (11) Lord Help The Poor And Needy (12) The Right To Say No (13) Amazing Grace; Bonus: Jesus Lifted Me Women in Blues tai Damer i blues on yhteisnimi kahdelle Norjan johtavalle blues-naiselle, Rita Engedalenille ja Margit Bakkenille. Innovatiivinen kitaristi sekä sielukas tulkitsija on säilynyt myös oman suurennuslasini alla reilun parinkymmenen vuoden ajan. Muita muusikoita ovat Runar Boysen, Espen Liland, Rune Endal ja Knut Nyheim. Gospeliakin on perinteiseen tapaan mukana. Niinpä hänen siirtymisensä taas kerran uudelle levymerkille herätti kiinnostukseni. Tulkinta on hieno ja edustaa albumin parhaita hetkiä! Samaan kategoriaan kuuluu soulahtava I Know Why. Toki mies tuntuu hallitsevan myös tämän puolen (ja onhan hänellä myös kosketuspintaa noihin kuvioihin teinivuosiltaan San Franciscosta). Walkerin tyylikäs slidekitarointi ja antaumuksellinen vokalisointi nostaa huomattavasti esityksen profiilia. Tässä tavoitellaan liian monia asioita samalla kertaa. Taustamuusikot ovat alan parhaimmistoa. Hieman samaan osastoon vajoaa myös suoraviivainen rokettirolli Too Drunk To Drive Drunk. Pääosin hän edustaa levyn nimikappaleen mukaisesti West Siden tyylisuuntaa, mutta funkia on tässäkin jostain syystä mukana. We Gonna Ride sekä Black Girls on suurta yleisöä kosiskelevaa, hyvin esitettyä amerikkalaista keskitien valtavirtarockia. Nyt yli kolmekymppinen Coleman kuuluu Chicagon parhaimpiin bluestähtiin. Tällä raidalla kuullaan myös The Jordanaires -kvartettia. Kiekon kahdestatoista kappaleesta seitsemän on miehen omaa käsialaa
2 (3) Spider Jam (4) Comin' Home (5) Roundabout (6) Lightnin' On Horizon (7) Horse Feathers (8) Concrete Factory Blues (9) Legacy Blues Andres Roots on pitkän linjan eestiläinen bluesmuusikko. 1973) on vaikuttanut The Blue Stuff -nimisessä bändissä sekä julkaissut sen kanssa neljä levyä. Tämä kolmas soolotuotos, "Mandolin Blues", on nimenomaan mandoliinille omistettu, ja sitä Muoio soittaakin jokaisella raidalla. Toisaalta taas voisi luulla, että ajallisesti nämä kappaleet olisi sävelletty sata vuotta sitten tai että ne olisivat kansansävelmiä. Laulusuorituksista vastaava L.R. Kuten ihan ministeri-taholta 6.3.2012 todettiin, "bluesartistin ei nykypäivänä tarvitse olla Yhdysvaltalais-peräinen". Bluesosastolla Comin'Home edustaa psykedeelistä näkökantaa ja Lightnin'On Horizon silkkaa countrybluesia. Aloituksena kuullaan Joe Turnerin viehkeä Sweet Sue, josta Bill Haley Cometseineen täräytti mutkattoman versionsa kuten myös sekä doowop-yhtye The Crowns että Edgar Blanchard. CD tutkailut että taas kerran nuori sukupolvi osoittaa bluesin olevan elossa ja voimissaan! Harri Haka Away (12) Sweet Little Woman (13) Homeward Blues (14) Slidin' Grass Kun panin levyn soimaan, suu vääntyi väkisin hymyyn, niin hyväntuulinen ja rento meininki tällä levyllä vallitsee. Jälkimmäisessä soittaa bändin japanilais-saksofonivahvistus Takao Inoue, ja kappale on aiemmin julkaistu miehen toisen yhtyeen Pachuco José y Los Diamantesin cd:llä "Vamos A Bailar". Louis Jordanin paremmin tunnettu kappale (2) esitetään espanjaksi ja vieläpä hillittömällä fiiliksellä. Eija Jauhiainen ANDRES ROOTS ROUNDABOUT Leigh's Spider Jam (Roots Art RAR1102) (1) Folk Club Blues (2) Mean Old Town No. TT Tarkiainen LOS RHYTHM ROCKETS We Like To Boogie (omakustanne) (1) Sweet Sue (2) Caldonia (3) Gills Boogie (4) Dance Floor Boogie (5) All Night Long (6 ) You Better Believe It (7) Fool Jive (8) We Like To Boogie (9) I Believe (10) Takos Rock (11) Lincoln Continental (12) Blue Balls (13) Till We Meet Again Vuosituhannen vaihteessa L.A.:n rootspiireihin alkoi ilmestyä yksi toisensa jälkeen mitä erikoisempia chicanobändejä; toiset sekoittivat vanhaan perusrhythm'n'bluesiin ja rock'n'rolliin texmex-sävyjä, toi- set kopioivat juttunsa melko suoraan 50´s-tyylistä tai lämmittelivät Meksikossa jo 50/60-luvuilla työstettyä soundia. Tyyli kaartaa kauas 40's/50's -aikoihin. 3, 7, 10) ja dixielandiin (9 ja13). Tämä on siis Muoion soololevy, mutta käytännössä taustalla soittavat muusikot muodostavat tuon aiemmin mainitun Blue Stuff -yhtyeen naispuolisia laulajia lukuun ottamatta. Tyylilajeja taas löytyy Carter Familyn tuotantoa muistuttavasta surumielisestä valssista (5) kantrin ja bluegrassin kautta perusbluesiin (esim. "Leigh's Spider Jam"on osoitus Andres Rootsin syvästä rakkaudesta bluesia kohtaan. Tosin muutamalla raidalla valitetaan perinteisen bluesin tapaan, mutta sehän kuuluu asiaan. Muoio on myös säveltänyt kaikki amerikkalaista rootsia muistuttavat kappaleet itse tai jonkun levyllä soittavan/laulavan kanssa yhdessä. Levyn kappaleista kaksi (1, 9) on äänitetty livenä tallinnalaisella Rockstar's-klubilla 17.11.2010, iltana, jona Andres Roots Roundabout sai alkunsa. Tuoreen levyn kaikki kappaleet ovat Andresin käsialaa. Matkallaan bluesin ihmeellisessä maailmassa Roots on haalinut mukaansa samoin ajattelevia ystäviä, joista on muotoutunut löyhäksi kollektiiviksikin mainittu Roundabout. Lisäksi kappaleiden perään olisi toki voinut liittää alkuperäisesittäjien nimet ja sen, mitkä kappaleista kuuluvat bändin omaan tuotantoon. Jazzahtavasti svengaavalla Spider Jam'illa huomion vie Ahti Bachblumin maukkaasti käpälöimä Hammond B3 -urku. Miehen otteet herättivät huomiota jo Bullfrog Brownin riveissä. Horse Feathers on kaksintaistelu Andresin dobron ja Martin Eessalun banjon välillä. Rummutkin ovat mukana vain muutamilla raidoilla. Suomesta on vierailijaksi tällä kertaa saatu brittisyntyinen Leighton "L.R." Phoenix, joka Andresin tavoin kuuluu modernia delta-bluesia edustavaan koulukuntaan. Bändin nimikkoinstrulla huomio kiinnittyy Indrek Tiiselin huuliharppuun. Leightonin esityksistä Mean Old Town No.2 on rokkaavin tuoden vahvasti mieleen 1960-luvun lopun Rolling Stonesin. Maininnan arvoista on myös, että kappaleessa (11) laulajan ääni muistuttaa erehdyttävästi Tortilla Flat -yhtyeen solistin ja BN:n sivuilta tutun kasvon Kari Kempaksen lauluääntä (!). Izquierdo LINO MUOIO Mandolin Blues (Cheyenne CYR039) (1) Girl From Arkansas (2) Bound To See My Babe (3) Master Cheater Man (4) Memphis Blues (5) Picture Of You (6) Swing Thing (7) Harmony H35 (8) That Old Time Blues (9) Louise (10) Miss Swmiss (11) Take Me DWAYNE DOPSIE & THE ZYDECO HELLRAISERS Get Down! (Grounds For Thought #) -11 (1) Better Go Get It (2) Mom And Pop (3) Got My Mind Gone/I Wish You Was Mine (4) It's Been Such - 57 - 2 - 2012 ·. Tämän jälkeen covereiden ja omien kappaleiden hahmottaminen menee aika pitkälle arvailuksi, enkä keksi joukosta kuin sen, että (6) on alunperin Paul Gaytenin vuonna '56 Chess Recordsille äänittämä kappale, ja että (10) on omaa materiaalia. vuoden 2010 Screamin'kekkereissä Barcelonan kupeessa sijaitsevassa Pinedassa. Yhtenäisyyttä kuitenkin tuo kaikissa kappaleissa esiintyvä mandoliini ja sähköisten soitinten puute. Melko hyvän käsityksen kaikesta tästä saa katsomalla v. Hävettävää ei ole muussa kuin cd:n kuvituspuolessa; kansi on tökerön huono luonnos raketista taivaalla. Phoenix pistää tässä kolleegiossa parastaan peliin. Syksyllä 2008 hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä "Blues On Me". Andresin slidekitaran soittoa esittelevä Concrete Factory Blues on sinisävyisen sähköinen perinteikkääseen Chicagon tyyliin. Soitto soi verkkaisen anteliaasti ja kukin musikantti hallitsee tonttinsa. Mandoliinia, kitaraa, lap steel -kitaraa, ukulelea ja banjoa soittava Lino Muoio (s. Kappaleista osa (4, 6, 11 ja 14) on instrumentaaleja, loput mies- tai naissolistin laulamia. J.M. Amerikkalaiseksi tätä Italiassa tehtyä levyä kuitenkin luulisi, ellei lukisi levyn etikettikirjasesta asian oikeaa laitaa. Vaikutteistaan ja nimestään huolimatta cd:n musiikki on laulettu pääosin englanniksi. Live-esitykset vedetään jamihenkisinä instrumentaaleina, kuten kolme studiotuotostakin. 2007 julkaistua "Rebel Beat" -dokumentti-dvd:tä. Loput seitsemän raitaa on tallennettu tartolaisessa White Room -studiossa. Levy on läpeensä kivaa kuunneltavaa, täytebiisejä ei ole. Vähemmälle huomiolle jäänyt Gilbert Rodríguezin vetämä Los Rhythm Rockets on ennättänyt käydä Euroopassakin, mm. CD:n kappaleet ovat hyvinkin erilaisia ja erilaisilla kokoonpanoilla tuotettuja, mutta silti ilme on yhtenäinen. Toivon mukaan kuulemme uudestaan näistä kavereista. Yhtye ilmoittaa esikuvikseen latinomusiikin iso-isän Lalo Guerreron, kuubalaisen Los Llopis -orkesterin sekä Bill Haley & his Cometsin. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluvat Jorge Patino (laulu, rytmikitara), David Patino (rummut, taustalaulu), Hector Patino (trumpetti), Takao Inoue (saksofoni), Moises Melchor (kontrabasso) ja Gilbert Rodriguez (soolokitara, laulu). Yhteinen piirre kaikilla näillä bändeillä oli se, että ne olivat peräisin itäisestä Los Angelsista ja halusivat vaalia meksikolaisia perinteitä
Esimerkiksi Country Girlin lyriikka koostuu hyvin pitkälti klassisten Hot Tamale Babyn ja All Night Longin riveistä, mutta herramunjee minkä menon bändi saa siinäkin aikaiseksi! Kansien tekijät eivät ole olleet kovinkaan tarkkoina. Monestihan pesulautaa kuulee rapsuteltavan lähinnä vain "viran puolesta", koska se kuuluu musiikkityyliin, mutta McDonaldille lauta on vertailukohta. Hän seurailee ja myötäilee Dopsien haitaria monipuolisen maukkaasti. He seuraavat kohteliaan keskittyneesti orkesterin souvaamista ja tätä kautta esitykseen tulee väistämättä rutiinin tuntua. CD tutkailut ihan oikea instrumentti. Miehen itsensä piirtämä upea kansitaide antaa olettaa, että kyseessä ovat mitä ilmeisemmin jakautuneen persoonan eri ilmenemismuodot. Bändi on soinniltaan eheämpi ja hurjassa vedossa. Vielä dvd:n kuvauksen aikoihin rumpalina toiminut Calvin Sam jättäytyi komppipuolella suosiolla McDonaldin varjoon. Nykyisin rumpujakkaralla urakoiva Kevin Minor on astetta erottuvampi soittaja ja tuo täten lisäsykettä kokonaisuuteen. Siinä määrin rivakka ote McDonaldilla lautailuun on, että jos jossain vaiheessa musiikkibisnes alkaa tympiä, niin hän voisi tehdä helpot rahat jonkin suurtalouskeittiön urakkapalkkaisena porkkanaraastevastaavana. Vuoden välein soitetuilla Suomen keikoilla oli eri soittajat, ja tällä samoihin aikoihin kuvatulla tallenteella näyttää miehistössä olevan taas uusi puhaltaja. Bändin riemastuttavan omaperäinen ote perinteitä kumartavaan musiikkiin on saanut ainakin allekirjoittaneen innostumaan. Bontempin laatikot, matkalaulut ja pullot svengaavat vastustamattomasti pohjia myöten ja maallistavat alkuperäisen jatsahtavan rockabillyn heinänhajuiseksi lonksutukseksi. Bändi soittaa tiukasti ja kurinalaisesti. Olohuoneen nurkassa äänitetty taideteos jättää väistämättä varjoonsa B-siivun doowop-pastissin, eikä se haittaa, sillä yksipuoleinenkin kuuntelu on energiaa lataava kokemus. Toteemimainen basisti Dion Pierre toimii bändin kivijalkana. Dwayne Dopsie & The Zydeco Hellraisers on vastikään saanut valmiiksi myös uuden studiolevyn, jota lupaillaan ilmestyväksi lähikuukausina. Myös Dopsie intoutuu välillä omille poluilleen ja soittelee niin Auld Lang Synea kuin I Shot The Sheriffiä välipaloiksi. EP:n mittaisella pikkukiekolla ollaan liikkeellä mörköjen ja noitien seurassa suupieli hyväntahtoisesti virneessä. Sinällään simppeleihin ralleihin on ripoteltu runsaasti taukoja ja muita koukkuja, jotka maustavat sahausta. Molemmat julkaisut alkavat samalla kappaleella, mutta dvd:n kanteen sen nimi on mennyt vähän sinne päin. Asiaa ei myöskään auta se, että samassa postipaketissa saapui vertailukohdaksi raivoisa "Get Down!". Myös muut lai- Dwayne Dopsie, Imatra Big Band Festival 2.7.2009 © Jarmo Hoppula · 2 - 2012 - 58 -. Yhden soittimen jäätyä pois kitaristi Shelton Sonnier saa ansaitsemaansa lisätilaa ja osaa sen taiten käyttääkin. Shag Drag pörähtää etteeriin tärähtäneesti, tässähän kiskotaan merimetsoa (?!) kaksin käsin eli puetaan Thrasmenin Surfin' Bird uusiin sulkavaatteisiin. Myös kitarakompit ovat aiempaa vahvemmin esillä. Näin mojovasti svengaavan basson varassa kelpaa muun ryhmän riehua ja retuuttaa. Dvd osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. "Get Downilla" operoiva saksofoniton kokoonpano toimii todella hyvin. Nelikon tutuin on tietenkin Gene Vincentin Race With The Devil, joka on vastoin kaikkia ennakko-oletuksia hypnoottisen toimiva versio. Hämärästi muistan kuitenkin törmänneeni kyseiseen ralliin joskus aiemminkin. Keikkatilanteessa Alex McDonaldin pesulaudan käsittely varastaa Dopsien ryntäilevän haitaroinnin ohella päähuomion. Ulkomuodoltaan ja toteutukseltaan kotipolttoisen oloinen dvd on taltioitu pari vuotta sitten Belgian Peerissä ja "Get Down" -tuplaälppäri puolestaan viime vuoden huhtikuussa Ohiossa. "Shag Dragin"listauksessa krediittejä on jaettu Marcelin laulun ja kitaroiden lisäksi Stoopid Baboon ykköselle (feikkibasso) ja kakkoselle (käsivatkain ja laatikot) sekä herralle "Idiot"(puhelimellasoitto). Sonnierin sooloissa poiketaan tämän tästä tiluttelun puolelle, mutta valmiiksi rauhattomaan kokonaisuuteen se sopii mainiosti. "Get Downin"myötä bändin nykykuntoon tutustuttuani uskaltaisin laittaa sen jo etukäteen tämän vuoden "kriitikoiden valinnat" -listalleni! Marko Aho VINYYLISINKKU SOIKOON! MARCEL BONTEMPI Shag Drag (Witchcraft International WCI 103) -11 (A) Shag Drag (B) Oh My Girl MARCEL BONTEMPI Old Mad Witch (Witchcraft International WCI 107) -11 (A1) Old Mad Witch (A2) Train Of Sin (B1) Race With The Devil (B2) Train To Satanville Tässäpä riemastuttava pikkukiekkokaksikko! Levyjen päähenkilö Marcel Bontempi tuntuu olevan melkoinen monitaituri ja tee-se-itse-mies korkeimpaan potenssiin. Dvd:ssäkään ei ole mitään varsinaista vikaa, vaan sen suurin miinus on järjettömän kova A Long Time (5) You Got Me Running (6) Ay Wai Ma Maw (7) Hey Rosalee / Everyday (8) Country Girl (9) Never Want To Come Back Home (10) I've Been Good To You (11) My Name Is Hurricane DWAYNE DOPSIE & THE ZYDECO HELLRAISERS Peer, Belgium (Live DVD) (omakustanne) -11 (1) Get It While It's Good (2) Where'd My Baby (3) Hey Rosalee (4) If You're Gonna Leave Me (5) It's Been Such A Long Time (6) Let's Go Dancin' (7) Got My Mind Gone (8) Instrumental Dwayne Dopsie & The Zydeco Hellraisers on pariin kertaan käväissyt Suomessakin näyttämässä miten sitä zydecoa oikein soitetaan. Belgialainen festarikansa ei näytä isommalti ilonpitoon riehaantuvan. Kieltämättä statistin asemaan ajautuvat fonistit ovat pysyneet kehnosti Zydeco Hellraisersien kelkassa. Hitaampia hetkiä ei settiin ole juurikaan mahtunut, vaan homma hoidetaan rokkiasenteella. Kaksikko piiskaa toinen toistaan hurjempaan laukkaan ja moniin lauluihin tulee pesulautasoolokin. Asiaan tuo oman sävynsä sekin, että näiden kahden keikan välillä on saksofonisti jäänyt matkasta ja rumpalikin vaihtunut. Myös You Got Me Running näyttäisi älppärillä luiskahtaneen Dopsien omiin nimiin. Ohiolaisessa "Grounds For Thought" -kahvilassa bändi kuulostaa nimittäin olleen suorastaan liekeissä. Tärkeintä on kuitenkin se, että molemmat paketit sisältävät aimo annoksen kelpo zydecoa joka muuten on sitä aitoa ja alkuperäistä hauskanpitomusiikkia. Dopsien ryhmä lataa kyllä täyslaidallisen tömäkkää zydecoa tulemaan ja yrittää Kool And The Gang -lainallakin yleisöä herättää, mutta meininki jää aavistuksen vaisuksi. Odotukset olivat korkealla, kun hain nämä kaksi kohtalaisen tuoretta livetaltiointia postista. Lauluntekijänä Dopsie ei ole mikään varsinainen runoniekka
Kappaleen svengi on suorastaan hillitön, ja kappale vie mennessään jo alkutahdeista lähtien. BN 239). CD:n sisällöstä olisin jättänyt pois kappaleet No Place Like Home ja Crossroads ja korvannut ne nyt poisjääneillä esityksillä. Tässä tapauksessa sekin olisi saattanut olla parempi vaihtoehto. Kyllä tämä toimii. Sen alkuperäisversio löytyy v. Pepen vahvat ja sielukkaat tulkinnat innostavat nuoria soittajia pistämään parastaan. BIANCA MORALES & PEPE AHLQVIST (Beem BMPCD11001) (1) Everyday I Have The Blues (2) Shot From The Saddle (3) Oh, What A Woman! (4) The Chicken (5) Turvatkaamme Yhdessä Huominen (6) Judge (7) After You've Gone (8) Come On Home (9) Vi Litar På Framtiden (10) Evil Ways (11) Para Los Rumbreros (12) Let's Have A Natural Ball Porvoonseudun Musiikkiopiston puhallinosasto aloitti Sipoon toimipisteessä syksyllä 2004 soitinryhmäopetuksen ja orkesterin, jonka kehityksen kannalta merkittävä tapahtuma oli "Villieläinräppi"-konsertti (2008). Pepe Ahlqvistille Jokipuiston orkesteri tuli tutuksi lasten kaveripiirin kautta. Kaikkien näiden kehujen jälkeen herää tietenkin kysymys, eikö tässä ole mitään huonoa. CD tutkailut nakappaleet hiihtävät tulikivenkatkuisen hillybillyn höyryissä ja ovat kaikki ensiluokkaisia valintoja. Skinny Girl tarjoillaan pidennyttynä versiona ja When The Saints Go Marchin' In -väliosalla varustettuna. Grip Of The Blues oli levyllä turhan raskassointinen, ja pääsee vasta nyt oikeuksiinsa. Sarjassa on aikaisemmin julkaistu vastaavanlaiset paketit Jeff Healeyltä ja Luther Allisonilta. Mikäli joku tykkää hyvästä harppubluesista ja etenkin naisharpisteista, niin The Stacy Jones Band kannattaa ehdottomasti tsekata. Joel Ahlqvistin lukuisat kitarasoolot ovat myös herkullista kuultavaa. - 59 - 2 - 2012 ·. Steamy Windows lähtee lentoon studioversiota huomattavasti rennommin. Mutta kun vauhtiin päästään, niin menoa ja meininkiä piisaa. Kiitokset Ruf Recordsille hienosta julkaisusta ja toivottavasti saamme jatkossakin vastaavanlaista herkkua nautittavaksemme. Jossain vaiheessa levyt muuttuivat kotitekoisiksi kopioiksi, joiden kansitaide seurasi mukana usein vaihtelevan tasoisina paperitulosteina. Pari action-kohtaa jää huomaamatta, mutta siitäkään ei jaksa sen enempää valittaa. DVD on hyvin toteutettu, ohjaus/leikkaus on suoritettu maltilla, juuri tällaisia vanhan liiton henkilöitä silmällä pitäen. Kameraa ei kieputeta DIGISINKKU SOIKOON! THE STACY JONES BAND $14 Dollars In The Bank (Critical Sun #) Muistan ajan, jolloin arviolevyt olivat fyysisiä levyjä, sellaisia, joita saattoi kaupasta ostaa. The Stacy Jones Bandin kohdalla asia on viety äärimmäisyyksiin, sillä single tulla tupsahti sähköpostissa. Muddy Waters sanoi aikanaan Eric Claptonille, että bluesmies ei mene lavalle koskaan t-paidassa ja farkuissa. Erjaa kuvataan luonnollisesti paljon, mutta bändin jäsenetkin saavat oman osansa. Kappaleen aikana Erja lähtee pois lavalta ja kulkee niin kauas kuin langaton antaa myöten. No, eräs ulkomusiikillinen seikka pistää hiukan silmään. Marko Suutarla KOTIMAAN KATSAUS ERJA LYYTINEN Songs From The Road (Ruf 1179) CD+DVD (1) The Road Leading Home (2) Voracious Love (3) Don't Let A Good Woman Down (4) Crowes At Your Door * (5) Mississippi Callin' * (6) Everything's Fine (7) Grip Of The Blues (8) Can't Fall In Love (9) Not A Good Girl (10) Steamy Windows (11) No Place Like Home (12) Crossroads (13) Skinny Girl (14) Oil And Water (15) Soul Of A Man (* vain DVD:llä) Jo useamman vuoden ajan olen Erjalta livelevyä kaivannut, ja vihdoin odotukseni palkitaan. Etenkin rytmiryhmä Moriz von Kraemer (basso) ja Leo Luoto (rummut) tekee vakuuttavaa työtä. Riku Metelinen JOKIPUISTON ORKESTERI feat. Kuvallisessa muodossa homma toimii, mutta levyltä kuunneltuna on pakko painaa kelausnappulaa. Old Man Witch on komedia-artisti Brother Dave Gardnerin pahaenteinen saaga, Train To Satanville Gin Gilleten kummitusgospel ja Train Of Sin Bill Haleyn miehen marginaaliin jäänyttä 60-luvun tuotantoa. Digitaalisen musiikin yleistyessä alkoi sähköpostiin tippua linkkejä, joista sai ladata musiikin sekä kansitaiteen. Kyse on Erjan asusteista. Versio pursuaa rouhevaa kitarointia, karhean sielukasta laulua sekä puhtaita riffejä höystettynä tanakalla kompilla ja nuorekkaalla energialla. Onnistunut esitys johti konserttimatkaan Pori Jazz Kids Festivalille. Paketin ehdoton ässäpari on kuitenkin Mississippi Callin' ja Oil And Water. The Strange Tones (ks. Lisäksi kuullaan toimivat versiot Memphis-soulin edustajasta Come On Home" ja Albert Kingin menopalasta Let's Have A Natural Ball. Vaikka bändi irrottelee, niin yleisö istuu kuin ekaluokkalaiset koulubussissa maanantaiaamuna. Healeyn ja Allisonin levyistä poiketen Lyytisen keikka on taltioitu juuri tätä julkaisua varten. Nuorva). Viime vuoden lopulla Savoy-teatterissa heitetyn keikan sisällöstä suurin osa, peräti kahdeksan sävellystä, on parin vuoden takaiselta "Voracious Love" -kiekolta. Solistivieraaksi tuohon tapahtumaan saatiin Bianca Morales, joka tällä levyllä tulkitsee kaksi popkappaletta (5, 9). Mahtavatko vain jännittää kameroiden läsnäoloa vai mistä lienee kyse.... Tosin mukana on myös hiukan harvinaisempaakin herkkua, kuten Erjan debyyttialbumilta "Attention!" peräisin oleva Not A Good Girl. Levyn avaa Pepe Ahlqvistin vanha tuttu keikkabravuuri Everyday I Have The Blues, jota seuraavat funkahtava bluesklassikko Shot From The Saddle ja Oh, What A Woman (P. Stacy Jonesin Bonnie Raitt -tyylinen laulu kuulostaa hyvältä ja harpistinakin hän on ihan okei. Löytty T. Marcelin myllyssä kappaleet saavat osakseen yhtenäisen käsittelyn, ja se käsittely on hirtehisen hauska ja luova yhtä aikaa. Tuttuun Crossroadsiin haetaan uutta särmää hiukan tavallisuudesta poikkeavalla sovituksella. Tässä on sellaista tunteiden paloa, jollaista ei ole vähään aikaan kuultu. Joka tapauksessa 14 Dollars In The Bank on Paul deLayn kirjoittama kappale. Yhden kappaleen perusteella on vaikea antaa lopullista tuomiota ennen perusteellisia jatkotutkimuksia. 1998 julkaistulta "Nice & Strong"-albumilta, ja kappaleen on levyttänyt myös mm. RUF Recordsin "Songs From The Road"-sarjassa julkaistu tupla pitää tuttuun tapaan sisällään kotikäyttöön soveltuvan DVD:n sekä matkakäyttöön soveltuvan CD-levyn. Viestinä oli, että kyseessä on erittäin rajoitettu painos vain faneja silmällä pitäen, fyysistä levyä et tule saamaan, älä edes pyydä. Yhteistyö nuorten soittajien ja konkariosaston edustajan välillä alkoi"Jokipuistoblues"-konsertissa (2010). Riku Metelinen ja MTV-sukupolven kahden sekunnin leikkaukset loistavat poissaolollaan. Nykyisin Pepen jälkikasvuakin on mukana soittokunnan riveissä. Eläköön kaikki oman elämänsä sankarit, tässähän pitänee seuraavaksi tarkistaa miehen Montesas-rokkiyhtyeen tuotokset ja pikavauhdilla. Sitä tulevaa pitkäsoittoa odotellessa laitetaan $14 In The Bank soimaan (ainakin) vielä kerran. Erjalta olen nähnyt muutamia hurjempiakin keikkoja, joissa yleisö suorastaan riehaantuu. Ahlqvist M. Aloituksena oleva The Road Leading Home on parin minuutin mittainen intro, jonka tarpeellisuudesta CD:llä en ole aivan varma
Soitto kulkee "Life Bucketilla" kansainvälisellä mittapuulla mitattuna ammattimaisen rennosti. Erityisesti Olli Rautiaisen haitari jo muutenkin hienoilla raidoilla Danse Macabre ja Fragile Heart ryydittävät menoa tyylikkäästi. Puente). Tuon sisäisen rauhan etsinnän tuloksena alkoi puoli vuosikymmentä sitten syntyä sävellyksiä ja sanoituksia, joiden esittämiseksi syntyi Doc Jerry. Ja löytyyhän sieltä levyn reunalta sitä itseään, hidasta ja synkkää, mutta niin kipeän kaunista bluesia, nimeltään Blues. Payback kertoo parisuhteen muodostamisen ja ylläpitämisen vaikeuksista arkisen realistisesti, lennokkaan countryhölkkäkompin siivittämänä. Myös muinainen energinen keikka Kontu-festareilla on jäänyt mieleen. Point Of No Return on suomalaiseen agraariväestöön hyvin uppoava, laadukkaasti ja hyvällä maulla tehty popsävelmä. Levyn kohokohtia ovat aiemmin ilmestyneellä promosinkullakin esitellyt kappaleet. Se ensimmäinenhän "Hair Of The Dog" julkaistiin jo aikoja sitten vuonna 2007. Ja jossain taustalla se J. Doc Jerry ammentaa musiikkiinsa hyvällä maulla elementtejä rock'n'rollista, countrysta ja bluesista. Morrison vaan edelleen kummittelee. Näiden neljän alkuperäissoittajan lisäksi nykyään täysivaltaisena Electric Monkin jäsenenä toimii myös Ville Nissinen, jonka repertuaariin kuuluvat trumpetti ja mandoliini. "Hanging Loose" on todella hieno, omaperäinen ja monipuolinen paketti tämän päivän parasta suomalaista rokkenrollia lukuisilla musiikillisilla mausteilla varustettuna. "Pyrin omalla esimerkilläni kannustamaan meitä hiljalleen pönäköityviä ja jäkälöityviä keski-ikäisiä miehiä tekemään hyviä ratkaisuja elämässämme sekä säilyttämään luottamuksen tulevaisuuteen", selvittää Laitila perusteita tekemisilleen. Periferian toimintaperiaatteet ovat luovuus, luotettavuus, jaettu tyytyväisyys ja vastuullisuus. Balkan-vaikutteisen renkutuksen The Key tai pianovetoisen boogie-woogien Ship Of Fools, selviää, mikä musiikillinen aarrearkku on Electric Monkin taholta viihteen markkinoilla tarjolla. Tarkemmin biisilistaa tutkailtuani havaitsin muutamia muitakin uusintoja bändin vanhoilta omakustanteilta. Myös levyn nimibiisin rajun rankka revitys tai hyväntuulinen rallatus Better Ways toimivat omilla ansioillaan mainiosti ja kuvaavat orkesterin monipuolista linjaa sekä osaamista hienosti. Tämä oman kuvauksensa mukaisesti "The Helsinki's hairiest rock'n'roll group" julkaisi jo viime syksynä toisen virallisen pitkäsoittonsa nimeltään "Hanging Loose". CD tutkailut Omillaankin orkesteri pärjää loistavasti. Pokke Korhonen DOC JERRY Life Bucket (Periferia Sound PERCD001) (1) Coq Au Vin (2) Rub My Spot (3) Lateral Thigh Trainer (4) Point Of No Return (5) Kickboxing Sue (6) Redwood Pollen (7) Payback (8) Sound Solitude (9) Waste Bucket (10) Religions (11) Angel Blue (12) It's Ok Doc Jerry on yhtä kuin Risto Laitila. "Jokipuiston Orkesteri featuring Bianca Morales & Pepe Ahlqvist" todistaa, ettei eläköityvien UMO:laisten eikä muidenkaan big band jazzin ystävien tarvitse olla huolissaan, tulevaisuus on turvattu! TT Tarkiainen ELECTRIC MONK Hanging Loose (Puuma PUUCD 06) -11 (1) Hanging Loose (2) Better Way (3) Dead Hours (4) Ship Of Fools (5) Danse Macabre (6) The Key (7) Fragile Heart (8) Little Less Blue (9) Gnome (10) Rebound (11) Tango Desperada (12) Blues Muutaman vuoden tauon jälkeen on taas ilo törmätä suomalaiseen omaperäiseen rock-orkesteriin Electric Monkiin. Jaco Pastoriuksenkin ohjelmistosta tuttu The Chicken kulkee funkahtavasti Jonne Granqvistin miellyttävän saksofonisoolon siivittämänä. Lisäksi levyllä on vieraillut muutama muukin soittoniekka maustamassa monipuolista ja herkullista keittoa yhä maistuvammaksi. Varsinkin jälkimmäinen valssi on hieno osoitus orkesterin osaamisesta ja tyylitajusta. Debyytti-cd:n jälkeen orkesteri on jatkanut keikkailua ja oman musiikkinsa luontia ilmeisen rauhassa. Latinorytmejä aistitaan kappaleilla Evil Ways (S. Sen ja pari demoa aikoinani esittelin BN:ssäkin ja mielenkiintoiseksi sekä persoonalliseksi yhtiön tuotannon tuolloin havaitsin. Suosittelen kylmästi... Laulujen aiheet löytyvät arkisesta maalaismiljööstä kaikkine lieveilmiöineen, rakkauden raadollisuudesta, eläinten hoidosta ja lasten kasvatuksesta. Maukas yksityiskohta tällä raidalla on Johanna Valkeisen tyylitajuisesti näppäilemä haitari. Ja tuloksena useamman vuoden työstöstä on tämä uusi komea kiekko, jonka jokainen raita on orkesterin omaa tuotantoa. Soittopuolella Saikkosen saksofonisoolo nousee korkeimmaksi kruunuksi. Helvatun hienoa kuulla, että Electric Monkin jätkät ovat jatkaneet taivaltaan aivan ikiomalla tyylikkäällä ja persoonallisella linjallaan. Bluesimmalta instrumentaalipohjalta ponnistaa The Judge, kun taas Heini Toivasen mainiosti vokaloima After You've Gone on viihdyttävää ja tanssittavaa big band jazzia. Mutta myös kitaristi Lauri Vähänissin, laulaja Topias Jerkun ja rumpali Aleksi Torvelan nimet löytyvät muutamista säveltäjäkrediiteistä. Sanoituksessa pohditaan ihmisen ahneutta luontoa ja toisiaan kohtaan varsin maanläheisesti. Samantien julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan sijalle 15 ponkaissutta "Master Cuts"-levyä voitaneen kutsua työvoitoksi, jonka hedelmistä studioiden uumenissa vuodenvaihteen 201112 · 2 - 2012 - 60 -. Sairaan komea veto totta tosiaan. TT Tarkiainen TEDDY & THE TIGERS Master Cuts (Bluelight BLR 33160 1 [LP]/2 [CD]) (1) Number One (single version) (2) I Got A Rocket In My Pocket (3) Hey Pretty Baby (4) Broken Heart (5) Gotta Lotta That (6) Turn Away From Me (7) Tiger Boogie (8) Didn't Start Livin' (9) Crazy Sherwood Shake (10) Heartbreak Radio (11) Sweet Little Rock And Roller (12) It'll Be Me (13) Number One Vaikka Teddy & the Tigers antoikin odotuttaa tuoreinta studiopitkäsoittoaan kokonaiset 32 vuotta, näyttäisi ilmeisen pysyväisluontoista sukseeta alan harrastajakunnan keskuudessa nauttiva keravalaisryhmä jatkavan muilta osin hyvinkin tarkalleen siitä, mihin se rock'n'rollia janoavat ystävänsä aikoinaan jätti. Etenkin Juha Aunolan kitarointi ja Mikko Saikkosen saksofoni ponnistavat esiin vahvasta rytmipohjasta. Rajunpuoleinen Tango Desperada onkin tuttu luukutus vanhoilta demoilta. Kun soppaan lisää vielä mm. Ja pitäähän levyltä myös tangoa löytyä. Periferia Sound on maaliskuussa 2011 Kinnulan kuntaan, pohjoiseen Keski-Suomeen perustettu levy-yhtiö, joka pohjaa toimintansa vahvaan myynti- ja jakeluorganisaation. Ja hyvä niin, sillä kyllä sellaiset hienot rallit, kuten Dead Hours, Gnome ja Rebound ansaitsevat virallisemmankin julkaisun. Hänet tunnetaan suuren yleisön keskuudessa paremmin "Akuutti"-tvohjelman asiantuntijalääkärinä. Henry) ja Para Los Rumbreros (T. Ajattomien sävellysten ja elämän kokemusta pursuavien sanoitusten siivittämä kokonaisuus on selkeästi suunnattu aikuisyleisölle. Yleismaailmallisesti pohdiskellaan tv:n ostoskanavien markkinahömppää sekä sotimista uskontoon vedoten. Pitkä ura lääkärinä on auttanut Ristoa ymmärtämään kuinka tärkeä hyvän elämän perusta on oman sisäisen maailman tunteminen. Päävastuun sävellys- ja sanoitustyöstä kantaa yhtiön basisti Ilkka Elo. Kunnioitettavaa on, että levy-yhtiö lahjoittaa osan levymyynnistä saamistaan tuotoista World Vision -kummijärjestön toiminnan tukemiseen. Yhtiön taustalta löytyvät Laitilan lisäksi Perägrammari-studiota isännöivä, muusikkonakin tunnettu Harri Pekkarinen, niin ikään soittajataustan omaava Juha Aunola, markkinoinnista vastaava Mikko Klemola ja monille muusikoille Dex-Viihteen keikkamyyjänä tutuksi tullut Kirsi "Kikka" Myllynen
Ja kehitys on ollut huimaa! Tämän duon debyytti-levy nimeltään Syrjäkyliä julkaistiin v. Kevyt rumpu-basso takaa peruskeinunnan, joka maustetaan torvilla ja perkussioilla. Traditioita väännetään, käännetään ja uusinnetaan. Ketä häiritsee, ketä ei, mutta solisti kuulostaa paikotellen ihan Setzeriltä. Albumin "virallisena" Summers-coverina kuullaan toinen mainio vanhemman rock'n'roll-koulukunnan rutistus Gotta Lotta That. Sinkkulohkaisuna jo aiemmin julkisuuteen onnistuneesti vuotaneen Number Onen ohella uutuusäänitteen raidoista etenkin Broken Heart on saanut osakseen myös juurimusiikkiartisteille harvemmin suotavaa valtakunnallista radiosoittoa. Kansanmusiikkia ja bluesia on ryyditetty pohjalais-murteella, joka antaa kuultaville esityksille pikantin mausteen. Petri Aarnio ROOTS & ROCK'N'ROLL BELMONT PLAYBOYS Complicated Life (Jungle TCB 6262 CD) (1) Bad Man (2) Complicated Life (3) Grovin'Up Gearhead (4) Hey Senorita (5) Vincent Black Shadow (6) Monkey Business (7) The Hammer (8) Rockin' Is My Business (9) Crazy Arms (10) Rider (11) Northbound Train (12) You Got A Lot Of Nerve (13) Mama Tried (14) Burnin' Rubber (15) Hey Senorita #2 Belmontin pojilla on takanaan pitkä historia, jo parin vuosikymmenen mittainen. Kohta vuosi sitten tehty Silkkii-hitti uppoaa uuteen ma- - 61 - 2 - 2012 ·. Hakalan vanha bändikollega Rock-Ola tarjoaa puolestaan oivaa tausta- ja duettolaulutukea Dorsey Burnetten historian hämärissä Ricky Nelsonille kirjoittamalla Hey Pretty Baby'lla, hienokseltaan täyteraidan asemaan jäävällä Chuck Berry -jammailulla Sweet Little Rock And Roller sekä mm. Ehkä syynä on levyä vaivaava linjattomuus tai häiritsevästi läpi paistava Brian Setzer-Stray Cats -touhu. Huonoa biisiä ei ole ensimmäistäkään; biisien filosofinen ulottuvuus on asia erikseen. Yhtään vähäpätöisempää jälkeä ei saa aikaiseksi myöskään levyn varsinaisen vierailijaryhmän keulilla musisoiva veteraanipuhaltaja Pentti Lahti maukkaine foniosuuksineen Jimmy Lloydin vauhtipalalla I Got A Rocket In My Pocket sekä jo tätä nykyä "Keravan uudeksi kansanlauluksi" tituleeratulla ja albumin kappaleista ainoalla Hakalan omiin nimiin kreditoidulla Crazy Sherwood Shakella. Duo esiintyy tällä tallenteella ilmavasti ja hieman kieli poskessa, minkä johdosta ainakin allekirjoittanut tulee jokaisella kuuntelulla iloiselle tuulelle. Kaiken kaikkiaan onnistunut "väliintulo" kulttiyhtyeeltä, joka ei loppujen lopuksi niin pitkään ole poissa kuvioista ollutkaan. Vaikuttavimmillaan 2010-luvun Teddy & the Tigers kuitenkin esittäytyy ehkä jopa hieman yllättäen Hakalan Lonestars/ Falcons -aikakautta vahvasti heijastelevalla Mac Curtis -raidalla Turn Away From Me, samoin melko suoraan solistin 80-lukuisen Bad Sign -bändin äänimaisemiin kurkistavalla Billy Burnette -numerolla Didn't Start Livin'. seuraavista soittopeleistä; haitari, mandoliini, banjo, tamburiini ja rumpukone. Sangen rotevaa kuultavaa on myös The Ventures/Link Wray -sävyjä sekoitteleva surfinstrumentaali Tiger Boogie, jonka nuottitaiteilusta ottaa vastuun levyn tuottajanakin timanttista jälkeä aikaansaanut Olli Haavisto. CD tutkailut tiiviisti viettäneen tiikeripataljoonan on nyt syytä sekä nauttia että hieman rehennelläkin. Tuotannollisesti levy välttää kappaleiden täyteensovittamisen hiuksen hienosti. Mistään pelleilystä tai kenenkään matkimisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan nyt tehdään ihan omaa juttua. Myös soittimiin on satsattu vai mitä sanotte mm. Levyjäkin on tehty, tämän ollessa heidän kuudes julkaisunsa. Mika Hakala teriaaliin nätisti. Pirulainen-nimisestä, muutaman demon ja yhden ep:n tehneestä poppoosta kaikki alkoi. Roy Orbisonin hitin arvoisesti aiemmin levyttämällä, pirteisiin western swing -kuosiin puetulla Frankie Miller -kappaleella Heartbreak Radio. Samasta puusta on erittäin makea levy. Tom Waitsmäisestä kolinasta on tultu kansanmusiikin ja bluesin symbioosiin. Päivitetty luenta puolustaa silti komeasti paikkaansa, ei vähiten sekä originaalin Tigers-hengen soittoonsa tyylikkäästi sulauttaneen että sitä myös maltillisesti modernisoineen yhtyeen täydennysjäsenen, parin vuoden ajan kokoonpanon pääsääntöisenä soolokitaristina vaikuttaneen Ykä "George Plummer" Putkisen ansiosta. Viimeksi mainittu muistuttaa toki läheisesti Tigersienkin kertaalleen levyttämää Gene Summers -bravuuria Alabama Shake, mutta kyllähän sitä musiikkimaailmassa ollaan ennenkin kaverin laarilta hyväksi todettuja aineksia lainailtu. Suosittelen jokaiselle. Osansa saavat myös oma jälkikasvu, jonka kasvattamisvastuusta on tällä hetkellä luovuttu ketsupin ja leivän pöytään tuomiseksi. Lyyrinen estetiikka on hyvin Jamaikan sisäistämää; Jukka Poika leikittelee kliseisillä ja omakohtaisilla ilmaisuilla taiten. Ensimmäisen kerran Teddy ja kumppanit opettivat tämän mollisointuisen The Moonlighters -klassikon suomalaiselle rockabilly-nuorisolle jo vuoden 1979 LP:llään "Tiger Tracks". Kylmästä lämpimään -levyn eroteemat ovat nyt muuntuneet kolmekymppisen miehen vapauden huumaksi; vastakkaisella sukupuolelle flirtataan ja samalla vannotaan oman vapauden nimiin. Näistä teemoista johtuen pidän levyn kokonaismessagea hivenen tympeänä; teemat rinnastuvat iltapäivälehtien lööppijulkisuuteen, jossa lyödään yksilöllisen vapauden ja helppouden rumpua; Jukka Poika tekee saman taitavana lyyrikkona tietysti fiksummin, mutta asia ei sinällään muutu. Jukka Poika ja tuottaja Bommitommi leikittelevät erilaisilla populaarimusiikin kliseillä, joka on jamaikalaisen musiikin ydintä. Peli on selvä jo ilman nokituksiakin, raidalla (1) vaelletaan jykevästi kohti neobillyn suuntaa ja JUKKA POIKA Samasta Puusta (KHY Suomen Musiikki 042) (1) Liian paljon hyvää (2) Älä tyri nyt (3) Silkkii (4) Potentiaali (5) Siideripissis (6) Mun skidit (7) Kuin sä helttaat (8) Viestii (9) Jyrkänteet (10) Rautapaita gong fu (11) Valon valtameri (12) Riippuvuus Tällä levyllä Sound Explosion Band lunastaa lopullisesti paikkansa Suomen ykkösrytmiryhmänä soiden sävyisästi, tarkasti ja erittäin paineettomasti. Täällä ne kaikki siis nyt taas ovat Raittisen Jussin jo 35 vuotta sitten Suosikki-lehden artikkeliinsa kirjoittamia totuuksia siteeraten sekä Raapiva Svengi, Sherwood Shake että Teddy and the Tigers! Pete Hoppula VITI SILOONEN Perintö (Puuhellan Levyt) -11 (1) Kloppien Rakkauresta (2) Talavet, kesät (3) Kuussaarenmaalta Kärmesnevalle (4) Yli isoon veren (5) Perintö (6) Sisäsivu (7) Pasilansilta (8) Tanssijan suku (9) Ja se puhuu (10) Mandoliinin mittainen mies Kymmenen vuoden taival on taivallettu kimpassa ja tähän levyyn on päädytty. "Samasta puusta" -levyn suuruudesta huolimatta siitä levyltä puuttuu minulle Jukka Pojan lyriikkojen lähelle tuleva henkilökohtaisuuden taso ja siksi se jää viikon kuuntelemisen perusteella hivenen etäiseksi vaikkakin on joka kuuntelukerran jälkeen alkanut lämmitä mukavasti. Myös exän (?) harjoittama käärmeily saa palautetta. 2009. Arviointikohteen kohdalla on vaikea heittää mitään nimiä vertailukohteeksi, pystyn vain laittamaan loppuun duon osoitteen, josta jokainen kiinnostunut voi tutustua tähän oivaan kaksikkoon: www.myspace.com/vitisiloonen. Kokonaisuutena levy jatkaa Jukka Pojan omakohtaisilla linjoilla. Rockabilly-kvartetilla on kyllä perusasiat hallussa, mutta jotenkin vaan levy ei syty palamaan suurella liekillä
"Jay" Millerin alaisuudessa Excello-merkille. Mitäpä tässä kiertelemään, hieno levy. Tällä kattauksella pääsee todella hienosti alkuun James "Slim Harpo" Mooren suo-bluesin harrastamiseen. Jo avausraidasta lähtien levyltä pursuaa artistin läsnäolo ja kappaleet, se intensiivisyys, jolla ne tarjoillaan. Lainamateriaaliksi on valikoitunut ikivihreä (9) ja levyn parhaimpiin yltävä country-kytköksinen (13), joka pelittää hienolla asenteellaan. Pakettiin on kuitenkin pistetty erittäin monipuolinen kattaus rock and rollia ja sen sisar- ja velipuoliksi luokiteltavia esityksiä. Sen sijaan (8) ei ole se Treniers-biisi, vaan tiukalle kursittu rock'n'roll-veto. Moderni klassikko lienee osuva määre täysillä päästelevälle raidalle (16), hauskasti nitkuttava shuffle (18) on riemukasta kuultavaa ja sykettä löytyy myös raidalta (19). Vuonna 1957 äänilevylaulajan uran aloittanut Slim levytti lähinnä J.D. Myös jo miehen tuotantoon aikaisemmin tutustuneille tarjoaa kiekko kelpo kertauksen. Hittiporukka Fatboy tietysti liikkuu neobillyn kärkiosastossa raidallaan (3), moderni on otanta myös rujolla hyppykompittelulla (7), levyn kenties huikein esitys (10) lataa, eikä meinaa. Mainita pitää myös paketin päättävä, nätti ja erinomaisen hyvin liikahtava (21). Niin biisit kuin tarinatkin ovat rautaa. Kanteen on listattu jokaisen aktin kotimaa, ja onko tosiaan niin, että Suomi on artistimaana ohitettu ihan tykkänään. Raitaa (2) voisi kuvailla perinteiseksi billyksi samoin kuin raivokasta esitystä (4) tai hyvin pörrääviä raitoja (15) ja (20). Levyn tunnelma on käsin kosketeltava. Ja komeita kuviakin on vihkossa läjäpäin. CD tutkailut nimibiisi (2) rökittelee samoilla linjoilla. Riku Metelinen HULTSFREED HAYRIDE 10 Years Of Wild Savage Rock'n'Roll (Bear Family BCD 17041 AH) (1) Pipeliners Surf Riot (2) The Flying Phantom & His Flaming Stars Love Is Cruel (3) Fatboy This Tear Will Never Leave My Eye (4) The Domestic Bumblebees Ain't It A Shame (5) Lil' Linn & The Lookout Boys All I See Is You (6) Danny & The Cappers You Better Believe It (7) Omar Romero I'm Gone (8) The Barbwires La Caja Del Muerto (9) The Bonneville Barons Framily Tree Rag (10) The Dragtones Insane (11) Los Plantronicks Bobby Peru (12) Billie & The Kids Them There Eyes (13) Five Finger Discount Gotta Gimme What'cha Got (14) The Camtwisters Racing Down The Road (15) Lil' Camille & The Rattletones Let Me Know (16) The Ceazars Heartache Overload (17) Pat McGinnis & His Three Stars Preview Of The Blues (18) Carl & The Rhythm All Stars Gotta Go (19) Spo-Dee-O-Dee Hey Little Baby Doll (20) Cherry Tess & Her Rhythm Sparks Rock-A-Chicka (21) The Mobsmen Tandelborstel Twist Naapurimaassamme Ruotsissa järjestettävät rock and roll -karkelot "Hultsfreed Hayride" juhlistavat saavuttamaansa kymmenen vuoden ikää. Gratulis! Tapahtuman lauteille on vuosien kuluessa noussut melkoinen liuta sikäläisiä musikantteja, ja lisäksi esiintyjiä on hankittu pitkin poikin Eurooppaa ja aina Yhdysvaltoja myöten. Eipä ole vieras alue myöskään western swing, sen elinvoimaa todistavat sellaiset esitykset kuin (5) huh, mikä komppi ja (9) sekä (17), jotka ovat temmoltaan hieman hillitympiä. Don't Start Cryin' Now) (25) Cigarettes (26) Buzz Me Babe (27) I'm A King Bee (28) You Ain't Never Had To Cry (29) I Got Love If You Want It (30) Wondering And Worryin' (31) Rainin' In My Heart Saksan karhukoplan, Bear Familyn, "Rocks"-sarjaan kuuluu myös Slim Harpolle omistettu hieno digipacmuotoinen cd-lätty. Kappaleissa on paljon muutakin kuin pintaa, ja ne erottuvat riittävästi omiksi vahvoiksi teoksikseen. Debyyttialbumi "Every Beat Of My Heart" ilmestyi vuosituhannen alussa, joten kovin ahkeraksi levyttäjäksi häntä ei voida kutsua. Sen verran tasalaatuisen hyviä ovat kaikki sävellykset, etten osaa edes suosikkikappalettani nimetä. Punk kohtaa rockabillyn varsin onnistuneesti raidalla (13) ja raa'an tyylinen on myöskin (14). Vaikka hyvää jaksaa ja kannattaa odottaa, niin toivoa vain sopii, että Amyn seuraava levy ilmestyy vielä tällä presidenttikaudella. Mukana on hyvin erityylisiä kappaleita, eikä kyllästymään pääse. Instru-raita (7) on kova ja napakka rocker, toinen laulamaton esitys (10) puolestaan ammentaa rautalankojen suunnasta. Esim surf-musiikki on hyvin esillä ja tulipalotempoinen (1) avaa erän, jatkossa (8):lla on lisätty espanjalaistyylisiä osasia ja edelleen raitaa (11) voisi luonnehtia vaikka ravikomppiflamenkoksi. Yhtään hutia ei ole joukkoon eksynyt. Wally on avustanut myös avauskaksikon kirjoittamisessa. Paljon hyvää, mutta vipumomentti ei sinkauta tätä "isojen levyjen" sarjaan. Mikke Nöjd UUSINTAJULKAISUT SLIM HARPO Slim Rocks (Bear Family BCD 17129 AR) -11 (1) Wild About My Baby (2) I Got Love If You Want It (3) I'm A King Bee (4) You'll Be Sorry One Day (5) That Ain't Your Business (6) Buzz Me Babe (7) My Little Queen Bee (Got A Brand New King) (8) I'm Waiting On You Baby (9) Something Inside Me (10) Bobby-Sox Baby (11) I Need Money (Keep Your Alibis) (12) Yeah Yeah Baby (13) Shake Your Hips (14) Harpo's Blues (15) Don't Start Cryin' Now (16) Boogie Chillun (17) Baby, Scratch My Back (18) Buzzin' (instrumental) (19) Hey Little Lee (20) The Music's Hot (21) Wondering And Worryin' (22) Late Last Night (23) That's Alright (a.k.a. Amy Hart on yksi niistä harvoista, jotka ovat tuoneet bluesiin sitä kaivattua lisämaustetta. Näitä tuotoksia myös kuuntelussa oleva lätty pitää sisällään. Raita (3) lukeutuu levyn nopeimpiin esityksiin, ja tämä hieno biisi todella liikkuu. Täysipäiväiseksi muusikoksi äijä ei kai koskaan ruvennut, vaan teki siinä sivussa aina myös oikeita töitä. Kuunnelkaa levy, niin ymmärrätte kyllä asian. Mikke Nöjd kaikki Ana Popovic -tyyliset piikkikorkokaunottaret edes hetkeksi ja laittakaa Amy Hartin levy soimaan, niin takaan, ettette tule pettymään. You'll Be Sorry One Day) (24) That's Alright Baby (a.k.a. Melankoliaa ja western-balladin osasia lahjakkaasti sekoitteleva (5) on noussut suosikikseni levyllä. Rajaseutu-tematiikkaa viljellään (4):lla ja sama aihio on päätynyt myös uusiokäsittelyyn (15). Unohtakaa nuo · 2 - 2012 - 62 -. Vintage-soundeja suositaan myös tiukalla jumpituksella (6) ja kaikille tutulla teeman kierrätyksellä (12). Levyn Amy on tuottanut yhdessä aviomiehensä Wally Hoffmannin kanssa. Slim Harpo on vaikuttanut mo- AMY HART Congratulations (Painted Rock #) -11 (1) Congratulations (2) Get Ready (3) Put Me Back (4) Even Country Gets The Blues (5) Get The Girls Dancing (6) When Love Comes To Call (7) Rich Ass Daddy (8) Be That Way (9) Ribcage (10) I Got A Friend Roots-genressä naisartisteja on riittävästi, ja monet heistä ovat periaatteessa ihan kuunneltavia, mutta harvassa ovat ne, jotka oikeasti saavat suden ulvomaan kuuta. Ehkäpä (11) voittaa, kun puhutaan levyn nopeimmasta siivusta, meno on todella kovaa, kelpo vastusta sille tarjoaa autoiluaiheinen, revittelevä (14). Chicagossa syntyneen Amy Hartin uutukainen on hänen toinen albuminsa. Jimmy Reedin henki on vahvasti mukana tänttäränttäilyllä (6). Rockabillystä ja rock and rollista puhuttaessa on niitäkin esillä runsain mitoin. Amy Hart kulkee tämänhetkisessä musiikillisessa maastossa täysin omia latujaan. Paketti pitää sisällään 31 raitaa sekä 32-sivuisen kirjasen. Raidalla (12) kohtaavat billy ja blues ja nätisti kohtaavatkin
Jon Lucien julkaisi kolme albumia RCA-merkillä, ja sen jälkeen kaksi Columbialla, joista toinen on Song For My Lady ja tämä Premonition (julkaistu 1976) on nyt uudelleen julkaistuna saatavilla. Balladipuoli I Tried löytyy muilta kokoelmilta. Tätä samaa rokkaavaa sarjaa Saksan karhukoplalta on tullut aika monelta muultakin isommalta tai pienemmältä tähtöseltä. Aarno Alén JON LUCIEN Premonition (BBR CDBBR 0080) (1) Hello Like Before (2) If I Could (3) Spring's Arrival (4) Mi Vida (5) Laura (6) Gaku (7) You Been Away Too Long (8) And It All Goes Round And Round (9) Child Of Love (10) Child Of Love (alt. George Jacksonin (9) on toki kelvollinen, samoin kuin Phillip Mitchellin kirjoittama (10), mutta parhaiten Smith onnistuu parissa Tim Drummondin countryballadeissa (11, 15). Cape tekee ansiokasta työtä etelän soulin uusintajulkaisumarkkinoilla. Smith kirjoitti sen itse, ja tulkitsee balladin raastavasti. Kun he vielä tutustuivat Dewer Vandiveriin, jolla oli pikku studio Quad City Sound Muscle Shoalsissa, avasi se mahdollisuudet uusiin levytyksiin. Mutta kertaus on oivaa lääkettä ylimielisyyteen. Näistä ensimmäisellä oli mukana harmonisoimassa Jeff Cooper, mutta John R:n suosituksesta Smith jatkoi tämän jälkeen yksin. Canned Heat, Them, Pretty Things ja Rolling Stones. version) Jon Lucien (8.1.194218.8.2007), syntyjään Lucien Harrigan on kotoisin Brittiläisten Neitsytsaarten Tortola-saarelta, mutta varttui Saint Thomasissa Yhdysvaltain Neitsytsaarilla ja muutti 1961 New Yorkiin. Menevien rokkivetojen lisäksi Slim hallitsi myös balladi-puolen, josta hienoimpana esimerkkinä on sairaan komea ikiklassikko Rainin' In My Heart. Laura on se Johnny Mercerin monesti esitetty luomus. Kakkospuolen Vietnam-laulu ei ole oikeastaan yhtään heikompi. itsestään selvien tapausten osastolla. take) (19) Full Time Fool (alt. Muuta pahaa sanottavaa tästä hienosta koosteesta loistavalta artistilta ei ole kuin se, että miksi helvatussa noin monesta rallista on mukana useampi versio. No tutkimattomia ovat tuottajien tajunnat. Nämä kaikki ja paljon muuta löytyy siis uudelta Slim Harpo -kokoelmalta. Hail! Hail! Rock'n'Roll!!! Pokke Korhonen jatkoivat yhteistyötä. Eli kyllä tällä pääsee hyvin alkuun Chuck Berry -harrastuksessa. Goode (14) Around & Around (15) Beautiful Delilah (16) Carol (17) Memphis, Tennessee (18) Sweet Little Rock And Roller (19) Run Rudolph Run (20) Little Queenie (21) Almost Grown (22) Back In The U.S.A. Bear Familyn läjä on kuitenkin ammattitaidolla kasattu, ja pitää sisällään Berryn ensimmäisen Chesskauden kaikki oleelliset levytykset ja muutaman vähän ehkä vähemmänkin mielenkiintoisen vedon. CD tutkailut neenkin valkonaamaan aikoinaan, ja hänen rallejaan ovat kierrättäneet mm. Siihen palaamme ehkä seuraavassa numerossa. Oikeastaan käykin todella kateeksi kaikkia niitä, jotka voivat ensi kertaa tutustua alkuperäiseen oikeaan rokkenrolliin ja Chuck Berryyn tällaisen kokoelman kautta. Biisejä yhteensä 32 kappaletta ja 52-sivun edestä tarinaa ovat Bear Familyn äijät kasaan laittaneet. Kun John Richbourg kuuli singlen, hän oli valmis yhteistyöhön. Eli onhan äijältä todellakin cd-aikakaudella aika monta kaikenkarvaista kokoelmaa jo julkaistu. Mutta nyt on siis käsittelyssä itsensä Chucka Berry. Levyn loppuun sijoitetut vaihtoehtoiset versiot ovat mielestäni turhia; julkaistut otot ovat parempia. Lisäksi mukana on läjä mitä mainioimpia kuvia sekä tarkat levytystiedot cd:n biiseistä. Joka tapauksessa sopivan soista rokkia sekä bluesia olisi tarjolla yhdeltä alansa mestareista Slim Harpolta uudella kiekolla nimeltä "Rocks". Kaunis baritoni soi, taustat ovat täyteläisiä. Kun tämän setin kerran läpi kahlasin, häpesin laiminlyöntejäni ns. Pokke Korhonen CHUCK BERRY Chuck Rocks (Bear Family BCD 17139 AR) -11 (1) Maybellene (2) Thirty Days (To Come Back Home) (3) You Can't Catch Me (4) No Money Down (5) Brown Eyed Handsome Man (6) Roll Over Beethoven (7) Too Much Monkey Business (8) School Day (Ring! Ring! Goes The Bell) (9) Rock And Roll Music (10) Oh Baby Doll (11) Sweet Little Sixteen (12) Reelin' And Rocking (13) Johnny B. No oma vika, kun tein sen jo hamalla 1970-luvulla "Motorvatin'"-vinyylin välityksellä. sellaisia hittejä kuin I'm A King Bee, Shake Your Hips ja Baby, Scratch My Back. Ja niinhän siinä oli allekirjoittaneellekin käynyt, että aivan liian harvoin nykypäivinä tulee näitä suuria klassikoita kuunnelleeksi. Yhtyeen hajottua Smith ja Jeff Cooper Jon Lucien - 63 - 2 - 2012 ·. Tämä takasi laajemman jakelun valtakunnallisesti. Käsittääkseni ihan erillisiäkin biisejä äijältä olisi löytynyt moisen kiekollisen verran. Vandiverin arkistoista on löytynyt paljon julkaisematonta materiaalia (9 -15). Tähän hyvän mahdollisuuden tuo nyt tämä uusi, ties kuinka mones, Chuck Berry -kokoelma "Rocks". Joku ehkä muistaa, että Charles Smithin singlet julkaistiin Charlyn "Testifyin'"-kokoelmalla 80-luvulla. Ensi-single julkaistiin vain paikallisella pikkumerkillä. Se oli kuitenkin teknisesti heikkotasoinen, joten tämä uusi Soulscape-kooste on enemmän kuin tervetullut. (7) on funkyritelmä, joka kuulostaa korvissani väkinäiseltä. Singlen kääntöpuoli (8) on taas hyvä perusballadi. Lohduton (3) on tunnelmaltaan herkempi, kun taas (5):n jykevässä tulkinnassa tulee esiin Smithin gospeltausta. Levyn aloittava Hello Like Before on Bill Withersin laulukirjasta. Merkiltä ei tule montaa julkaisua vuodessa, mutta ne muutamat ovat poikkeuksetta hyvin toimitettuja varustettuina monipuolisilla oheisteksteillä. Ja lätty yksinkertaisesti nimeltään "Rocks". Charles Smith kuului Entertainersyhtyeeseen, joka pääsi levyttämään Rick Hallin studiolle yhden session. Kun aikoinaan tuli veivattua ns. Bernard CHARLES SMITH Ashes To Ashes (Soulscape SSCD 7029) -11 (1) My Great Loss (Ashes To Ashes) (2) Glad To Be Home (3) I'm Useless (4) Pull Me Put Of The Water (5) Why Can't I Cry (6) It's Getting Harder To Get By (7) Full Time Fool (8) I Want To Love You (9) Stand Up And Take It Like A Man (10) The Only Time You Say You Love (11) Two Pillows (12) How Many Times (13) Answer My Prayer (14) Walk Slow (15) Love's Old Triangle (16) Reach That Mountain (17) Why Can't I Cry (alt. Ja mikäs noita oli soitellessa, kun tämän, jo vuonna 1970 vain 45-vuotiaana kuolleen, rillipään repertuaarista löytyi mm. Kyllä jokaisen oikeaoppisen musiikin harrastajan vähintään kerran kuussa tulisi muistaa perusasiat ja kuunnella parit Berryt aina välillä. Lisäksi mukana seuraavassa kirjasessa valotetaan sankarimme valtaannousun vaiheita hyvinkin seikkaperäisesti. take) (18) It's Getting To Get By (alt. Richbourgin Seventy 7-merkillä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä. Ja miehen nimi on siis Chuck Berry. Tuoreella Fame Studios Storylla on mukaan valittu rytypuoli Too Much. Ensi-singleä (1, 2) voidaan perustellusti pitää deepsoulklassikkona. (23) Betty Jean (24) Let It Rock (25) Bye Bye Johnny (26) Jaguar And Thunderbird (27) Go-Go-Go (28) Nadine (Is It You?) (29) You Never Can Tell (30) Promised Land (31) No Particular Place To Go (32) Dear Dad No johan on pläjäys! Tässä olisi tarjolla varsinainen rautaisannos rokkenrollin yhdeltä suurimmista ja ensimmäisistä staroista. On ymmärrettävää, että niiden taso on jonkin verran heikompaa. Soulscapen seuraava julkaisu näyttää olevan kooste Willie Hobbsin äänitteistä. take) Soulscapen Garry J. Tyyli on sama kuin aikaisemmillakin levyillä, kaunista "Musta Sinatramaista" laulua. Hall liisasi singlen Chessille. Chessin punaisen boxin kaikki 9 cd:tä etu- sekä takaperin, luuli kai jo Berrynsä kuunnelleen
Ja taas hänen loistavia levyjään, kuten tämä hyvillä kansiteksteillä, julkaistaan uudestaan. Ykköslevyllä ollaan esikoisalbumin "See The Light" tunnelmissa ja Montrealin Jazz Festivaalilla. Tämä levy nousee ehdottomaksi suosikikseni paketissa. Herää siis kysymys, onko tässä kyseessä vuoden kulttuuriteko vai häpeämätöntä haudanryöstöä. Äskettäin meilläkin vieraillutta joulupukkia houkutellaan jäämään hieman pidemmäksi aikaa jazzahtavalla sävelmällä Stay A Little Longer, Santa, joka on peräisin Alligator-kokoelmalta "Genuine Houserockin' Christmas" (AL 9202). Toinen hieno veto on George Harrisonin iki-ihana While My Guitar Gently Weeps. Levyn avaava"Turn The Heat Up"-levyn nimikappale kertoo oitis mikä on pelin henki. (13) Stay A Little Longer, Santa (14) All About You (15) Salt In My Wounds (16) Your Mama's Talking Shemekia Copeland on kulkenut maallista taivaltaan kolmekymmentäkaksi vuotta. Vaikka suuria yllätyksiä ei tarjoillakaan, nousee Full Circle setin ehdottomaksi kohokohdaksi. Tosiasia vain on, että Healeyn blues-pohjaisella, soolokitaravetoisella tyylillä on aina oma yleisönsä ja hän on kokoelmansa ansainnut. Beat Up Guitar on akustista bluesia parhaimmillaan kitaristi Jimmy Vivinon toimiessa solistin ainoana säestäjänä. Bändi on jo hitsautunut yhteen ja toimii kuin junan vessa. Gallen Open Air -festivaalille, joka tarjoillaan meille myös kuvallisessa muodossa. Samasta syystä on monien ovien avautuminen musabusineksessa ollut normaalia helpompaa. Asian eri puolia voi jokainen pohtia mallaspirtelöiden nauttimisen lomassa, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. Aimo Ollikainen THE JEFF HEALEY BAND Full Circle: The Live Anthology (Eagle EAGBX472, 3-CD + DVD) -11 CD 1: (1)The Better It Gets (2) I'm Tore Down (3) My Little Girl (4) Blue Jean Blues (5) Confidence Man (6) I Need To Be Loved (7) When The Night Comes Falling From The Sky (8) Angel Eyes (9) Roadhouse Blues (10) Hide Away (11) That's What They Say CD 2/ DVD: (1) My Little Girl (2) Blue Jean Blues (3) I Think I Love You Too Much (4) How Long Can A Man Be Strong (5) I Can't Get My Hands On You (6) Full Circle (7) Angel Eyes (8) Guitar Solo (9) See The Light (10) While My Guitar Gently Weeps CD 3: (1) I Got A Line On You (2) Stop Breakin' Down Blues (3) As The Years Go Passing By (4) Yer Blues (5) Stuck In The Middle With You (6) Evil (Is Going On) (7) Angel (8) See The Light Mikään ei myy levyjä niin hyvin kuin artistin kuolema, kuuluu vanha viidakon sanonta levybisneksessä. Tietenkin tämän levyn teon aikoihin alkoi huumeriippuvuus olla vallitsevaa. 1" (2 CD & DVD) ja "Songs From The Road" (CD & DVD). Soulista, funkista ja bluesista mausteita ammentavan maukkaan keitoksen kruunaa Shemekian voimallisen muheva lauluääni. Muusikkovalinnoissaan Shemekia Copeland on onnistunut erinomaisesti. Myös levyn toinen järkäle, liki 13-minuuttinen Roadhouse Blues bassosooloineen ja yleisönlaulatuksineen menee hyvän yön tuolle puolelle. Ei ole laulutaidosta kiinni, eikä oikeastaan sävelmistäkään, että Jon Lucien ei saanut suurempaa kaupallista menestystä. John (2, 4, 7, 8), Chuck Leavell (12,14) ja Felix Cavliere (14). Shemekian Copelandin "Deluxe Edition", kuten Alligatorin kokoelmasarjan levyt yleensäkin, on mainio kokonaisuus. Mikäli neiti Copelandin tuotoksiin ei ole aiemmin tutustunut, on tästä hyvä aloittaa. Perimästään johtuen Shemekia Copelandin musiikilliseksi tyylisuunnaksi on valikoitunut bluespohjainen sielukas tulkinta. Albert Kingin ohjelmistosta tuttu As The Years Go Passing By kuuluu niihin kappaleisiin, joita nyt ei välttämättä tarvitsisi versioida, mutta muuten homma toimii. Keikalla kappaleet varmaan toimivat, mutta levyllä niitä ei monta kertaa vuodessa jaksa kuunnella. Niin, ja nykyinen arvostus juontuu Britannian acid-jazz -piireistä, he ovat nostaneet Jon Lucienin kulttiasemaan. Paketti tarjoilee eri vuosilta kolme keikkaa, joista käy esille Jeff Healeyn musiikillinen kehitys, alkuaikojen nuoresta ja nälkäisestä nuorukaisesta myöhempien aikojen rutinoituneeseen kehäkettuun. Riku Metelinen OMAR & THE HOWLERS Essential Collection (Ruf RUF 1174, 2-CD) -11 CD1, "Best of": (1) Magic Man (2) East Side Blues (3) Border Girl (4) Hard Times In The Land Of Plenty (5) Bad Seed (6) Wall Of Pride (7) Mississippi Hoo Doo Man (8) Big Chief Pontiac (9) Tears Like Rain (10) Monkey Land (11) Snake Oil Doctor (12) Muddy Springs Road (13) Boogie Man (14) You Made Me Laugh (15) Jimmy Reed Highway CD 2, "Omar's picks": (1) I Want You (2) Snake Rhythm Rock (3) Burn It To The Ground (4) Got My Heart Set On You (5) Work Song (6) Alligator Wine SHEMEKIA COPELAND Deluxe Edition (Alligator ALCD 5614) · 2 - 2012 - 64 -. Aloi- tuksena on jami The Better It Gets, joka toimii jonkinlaisena lämmittelynä. Muutama kappale on mukana useampaan kertaan; See The Light löytyy luonnollisesti (tai ikävä kyllä) jokaiselta levyltä ja Angel Eyes sekä Blue Jean Blues kahdesti, mutta mitäs pienistä. TT Tarkiainen Ighner on säveltänyt kaksi kappaletta (7 ja 8), mutta muut ovatkin sitten Jon Lucienin omia sävellyksiä. Vuonna 2008 hiippakuntaa vaihtaneelta Jeff Healeyltä (ks. Samoilla linjoilla kulkevat Wild, Wild Woman ja Love Scene, joista jälkimmäisellä Shemekia päästää laululliset voimavaransa vapaasti loistamaan. "Deluxe Edition"on kokoelma Shemekian neljältä Alligator Recordsille tekemältä levyltä ("Turn The Heat Up" (AL 4857), "Wicked" (AL 4875), "Talking To Strangers" (AL 4887) ja "The Soul Truth" (AL 4905)). Tarjolla on yli neljä tuntia sähköistä kitarabluesia. Huumeista hän pääsi eroon ja levytti paljonkin, viimeisen levynsä vuonna 1999. Palataanpa sitten takaisin alun kysymyksiin. Levyn päättää räyhäkkä rocktulkinta Your Mama's Talking. Kolmas CD on Toronton Hard Rock Cafesta vuodelta 1995. Tuottajina "Deluxe Editionin"musiikkinäytteillä ovat toimineet Dr. Kakkosena tuleva Freddie Kingin I'm Tore Down potkaisee ison vaihteen päälle ja meno alkaa. Kuten hyvin muistamme, herralta on kuoleman jälkeisiä julkaisuja tullut aikaisemminkin, "Legacy Vol. Tuhman tytön pyynnön joulupukille (13) on tuottanut John Hahn yksin. Koska kyseessä on festarikeikka, on kappalevalikoima universaali, ja siitä johtuen setti on aavistuksen yllätyksetön. Soundimaailma on aavistuksen ohut, mutta se tuskin menoa haittaa. Eikä elämästä puuttunut muutakaan draamaa; tytär kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1996. BN 231) pukkasi viime syksynä markkinoille hulppea kolmen CD:n ja yhden DVD:n livepaketti. ZZ Topin iki-ihana yli 10-minuuttinen Blue Jean Blues ei tunnu loppuvan ikinä. See The Light -kappaletta lukuun ottamatta koko keikka on lainamateriaalia, ja joukosta löytyy niin Hendrixiä (7), Beatlesiä (4) kuin Robert Johnsoniakin (2). Kuolleita kohtia kokoelmalta ei löydy. Shemekian ura alkoi kuusitoistavuotiaana isänsä Johnny "Texas Twister" Copelandin bändin taustalaulajana ja kakkossolistina. Balladiosastoa edustavat hitaat triolibluesit Don't Whisper ja Salt In My Wounds sekä sanoituksensa puolesta allekirjoittanutta henkilökohtaisesti koskettanut Ghetto Child. Tuosta vakaasta linjasta poikkeaa perijenkkiläiseen tyyliin vankasti rokkaava It's 2 A.M., jolla vierailijana kunnostautuu Sugar Blue huuliharppuineen. Keikka sijoittuu "Cover To Cover"-kiekon aikoihin ja suurin osa kappaleista on juuri tuolta levyltä. Onko tämä historiallinen julkaisu vai raakaa rahastusta. Tämä julkaisu puolustaa paikkaansa kovimpien fanien keskuudessa siinä missä nuo aikaisemminkin julkaistut levyt. CD tutkailut (1) Turn The Heat Up (2) Livin' On Love (3) Ghetto Child (4) When A Woman's Had Enough (5) It's 2 A.M. Vaikka pelkällä lainamateriaalilla mennäänkin, niin miksikään sillisalaatiksi meno ei muutu missään vaiheessa. Levyn kappaleista peräti 7 on debyytiltä peräisin. Kaikki ykköslevyllä annetut lupaukset lunastetaan ja haasteisiin vastataan. Nuoresta iästään huolimatta neitokainen on ehtinyt vaikuttaa musiikin parissa jo pitkään. (6) Better Not Touch (7) Don't Whisper (8) Sholanda's (9) Wild, Wild Woman (10) Beat Up Guitar (11) Love Scene (12) Who Stole My Radio. Bändi on ollut tuohon aikaan varsin raakile, mutta rivien välistä on luettavissa tai tässä tapauksessa kuultavissa että you ain't seen nothing yet! Kakkoslevyllä mennään vuoteen 1991 ja St. Tunnetuimpia nimiä soittajien joukossa ovat kitaristi Steve Cropper (6, 12, 14) sekä kosketinsoittajat Dr. John (2, 4, 7, 8), Steve Cropper (6, 12, 14) sekä kollegio Bruce Iglauer, Jimmy Vivino ja John Hahn (1, 3, 5, 9, 10, 11, 15, 16)
Miehen edellinen "kokoelmalevy", kymmenen vuotta sitten ilmestynyt "Big Delta", sisälsi pääosin tuttuja kappaleita uusina versioina. Hardrock Gunter) (21) The Name Game Shirley Ellis (22) Monkey Jive Sheb Wooley (23) Everybody Eats When They Come To My House Cab Calloway (24) Bread And Butter The Newbeats JIMMY DONLEY In The Key Of Heartbreak The Complete Tear Drop Singles And More (Ace CDTOP2 1324) -11 CD 1: (1) A Woman's Gotta Have Her Way (2) Please Mr. Ykköslevy keskittyy Omarin uudempaan tuotantoon, edustettuna on myös "Big Delta" kolmen kappaleen voimin (5, 6 ja 10), mutta materiaalia on myös vuonna -91 julkaistulta "Live At Paradiso" -albumilta. Kumpikin levy puolustaa paikkaansa erityyppisen sisältönsä ansiosta. Ensi kertaa julkaistuista demoista suurimman vaikutuksen tekee Our Last Goodbye, Hank Williamsin mieleen tuova koruton kantriballadi. Esimerkiksi levyn aloittava parivaljakko on täydellinen singlelohkaisu, A Woman vastustamattomasti sytkyttävänä vauhtikieputteluna ja Sandman arkkityyppisenä suoballadina. Levyn kovan ytimen muodostavat Huey "Crazy Cajun" Meauxin Tear Drop -merkin singlet. Jos oli The Shape You Left Me In itselleni vuoden 2010 uudelleenjulkaisu, niin tänä vuonna on kyllä "In The Key To Heartbreak" tehnyt vahvan kiinnityksen samaan arvonimeen. Tuplan ensimmäinen levy sisältää kansan suosikkeja ja kakkoslevylle Omar on valinnut mielikappaleitaan. Ykköslevy käynnistyy Bo Diddley -kompin saattelemana maagisella Magic Man -vedolla ja päättyy Jimmie Vaughanin kanssa tehdyn "On The Jimmy Reed Highway" -kiekon tunnelmiin. Nämä raidat ovat järjestään swamp popin mestariteoksia, sydäntä raastavalla äänellä tulkittuja lauluja rakkauden iloista ja jättämisen tuskasta aiheista, joista Donleylla totisesti oli omakohtaista kokemusta. Kakkoslevy on Omarin valintoja, ja hyvin hän on valinnutkin. Kappaleita löytyy "Courts Of Lulu" (7 ja 8) "World Wide Open" (4 ja 13) ja "Swingland" (5, 6 ja 9) -levyiltä. Siinä missä vuosien 195760 äänitteet olivat hifimäisen hienoa Owen Bradleyn studion Nashville-soundia, näillä vuosien 196263 äänitteillä mennään rosoisemmin ja rytmillisesti vapaammin Louisianan malliin. Sandman (3) Honey Stop Twistin' (4) Hello Remember Me (5) Santa, Don't Pass Me By! (6) Think - 65 - 2 - 2012 ·. Tässähän tämä nyt sitten on, nopeammin kuin arvasinkaan ja kaiken lisäksi tuplakokoon paisuneena. CD (7) Do It For Daddy (8) I'm Wild About You (9) That's Your Daddy Yaddy Yo (10) Stone Cold Blues (11) Girl's Got Rhythm (12) Life Without You (13) World Of Trouble (14) Sugar Ditch (15) Built For Comfort Omar "Kent" Dykes on kaveri, joka ei kuulemma kokoelmalevyistä tykkää. Tällä kertaa mies on ilmeisesti saatu ylipuhuttua kokoelmalevyn julkaisulle lupauksella valita mukaan omia suosikkejaan. Tämän levyn ja Bear Familyn kun hommaa, niin Donleyn tuotanto on jotakuinkin hallussa, ainoastaan Johnny Vincentin Ace:lle purkitetut neljä raitaa ovat vielä hajallaan vanhoilla kokoelmilla. Riku Metelinen tutkailut It Over (7) Forever Lillie Mae (8) Baby, Heaven Sent Me You (9) Loving Cajun Style (10) You're Why I'm So Lonely (11) Let Me Told You (12) Just A Game (13) I Really Got The Blues (14) Forget The Past (15) I'm Lonesome Without The Blues (16) I'm To Blame (17) Love Bug (18) Strange, Strange Feeling (19) My Forbidden Love (20) Santa's Alley (inst.) (21) I'm Lonesome Without The Blues (22) I'm To Blame (23) Love Bug (24) Baby, Ain't That Love (25) I Still Care (26) Two Sides To The Story Of Love CD 2: (1) Message To Huey / A Woman's Gotta Have Her Way (2) Please Mr Sandman (3) Honey Stop Twistin' (4) Santa! Don't Pass Me By (5) Think It Over (6) Forever Lillie Mae (7) Loving Cajun Style (8) Let Me Told You (9) Just A Game (10) I Really Got The Blues (11) What A Price (12) Stop The Clock (13) Spare Me The Details (14) Mathilda (15) Rockin' Bicycle (16) If That's The Way You Want It (17) Little Cajun (18) The Domino Twist (19) Rose Mary (20) It's You I'm Missing (21) Our Last Goodbye (22) Don't Fall In Love (23) Don't You Know I Love You (24) I Need You (25) I Still Care (26) If I Knew You Didn't Know Better (27) Two Sides To The Story Of Love (28) Baby, Ain't That Love (29) It's Time To Say Goodbye (30) I'll Keep On Movin' Joskus onnistaa; Jimmy Donleyn Decca-raidat koonneen Bear Family -cd:n "The Shape You Left Me In" yhteydessä (ks. Valtakunnallista suosiota ei lohjennut, mutta paikallisesti Donleyn singlet pyörivät jukebokseissa ja pyörivät kuulemma edelleenkin. Loppupään singlet ovat Donleyn itsemurhan jälkeen overdubattuja ja julkaistuja raitoja. Itse olisin kaivannut mukaan erinomaisen "Southern Style" -levyn helmiä Full Moon On Main Street ja Ton of Blues, vaikka tylsän Monkey Landin tai Stone Cold Bluesin sijasta. Tietynlaisesta autenttisuudesta huolimatta raitojen kiinnostavuus on kertaluonteista; esitykset todistavat miehen musikaalisuudesta, mutta eivät korvaa bändiversioita. Paketti sisältää laajan läpileikkauksen Omarin urasta, tosin neljä ensimmäistä julkaisua loistavat syystä tai toisesta poissaolollaan. Kysymykseen kumpi levyistä on sitten se parempi, on vaikea vastata. BN 2/10) loitsusin ilmoille toiveen Edselin vanhan "Born To Be Loser" -levyn uudelleen julkaisusta. Nuo levyt kokoelmastani puuttuvat, joten kyllä tässä Omaria täytyy kiittää. Alkupään sessiossa studiobändinä toimi Joe Barryn taustabändi The Vikings nokkanaan nuori Mac Rebennack alias Dr. Viimeinen kolmannes on sitten demoja lauluista, joita Meaux ei tohtinut tai ehtinyt julkaista. Elävää musiikkia on mukana "Bamboozled"-levyltä (2), mutta "Live At The Opera House"-albumia ei kukaan ole muistanut. Kaipaamaan jään myös "Muddy Springs Road" -levyn Midnight Ramblin' Man -kappaletta, jolla muuten Gary Primich puhkuu harppua. "Live At The Opera House"-levyltä olisi ollut kiva saada edes yksi kappale mukaan, vaikka tuon Mississippi Hoo Doo Manin tilalle. Marko Suutarla ROCK YOUR BABY 24 Red Hot Rompers For Children Of All Ages (Ace CDCHD 1316) (1) Barnyard Boogie Louis Jordan (2) The Boo Boo Song King Coleman (3) Monkey Monkey (You Do It Like This) Wayne Cochran (4) Jolly Green Giant The Kingsmen (5) Nasty Dan Johnny Cash (6.) The Animal Song King Perry (7) Olive Oyl The Mixtures (8) Foolish Frog Blind Blake & The Royal Victoria Hotel Calypsos (9) Tarzan Sonny Day & The Rare Breed (10) The Mummy Bob McFadden & Dor (11) Knock Knock (You Can't Come In) The Carlisles (12) Oh That's Good, No That's Bad Sam The Sham & The Pharoahs (13) The Greasy Chicken Andre Williams (14) Scrooey Mooey The Peels (15) Mexi Love Song Rochee & The Sarnos (16) Ain't Got No Home Clarence "Frogman" Henry (17) Jump Rope Boogie Cliffie Stone (18) I Couldn't Spell !!*@! Wayne Carson (19) Naughty Little Flea Lord Flea & his Calypsonians (20) Boppin' To Grandfather's Clock Sidney Jo Lewis (a.k.a. John, ja Donley on kuin kotonaan bändin rytmiikan kanssa. Tuttuja ovat kannessa poseeraavalle Fats Dominolle kynäillyt laulut Rockin´ Bicycle, Stop The Clock, Domino Twist, yksinkertaisen tarttuvia rallatuksia kaikki. Mukana on sellaisia helmiä, kuten Work Song, Got My Heart Set On You ja Girl's Got Rhythm. Kun ykkösen boogierytke alkaa kyllästyttää, on aika vaihtaa levyä. Nuo kappaleet (1, 3, 4 ja 7) edustavat levyn vanhinta materiaalia. Nämä eivät tavoita Macin bändin irtonaisuutta, mutta ovat kuitenkin ihan täyttä tavaraa. Toisen kolmasosan tuplasta täyttää sinkkujen demot ja overdubbauksista riisutut versiot. Kokoelmalevyjen kohdalla ollaan sisällöstä aina niin monta mieltä kuin on miestäkin. 30 kappaleen tuhti paketti antaa varsin hyvän kuvan Omarista kitaristina, säveltäjänä ja tulkitsijana. Onpa mukaan päässyt sellainenkin vähemmän tunnettu kappale kuin Magic Slimin ja Nalle Sorensenin kanssa levytetty erinomainen akustinen blues Built For Comfort. Mukana on myös hiukan harvinaisempaa materiaalia. Tosin siltä ei jostain kumman syystä ole yhtään Jimmy Reedin kappaletta valittu. Mutta nuo ovat niitä makuasioita ja tuplan ainoa miinus (ja se on kyllä todella pitkä miinus) tulee siitä, että kansilehdykässä on käytetty (jälleen kerran) liian pientä fonttia. Konsepti ei ole lainkaan hassumpi, ja toivoisin jatkossa muiltakin bändeiltä vastaavanlaisia julkaisuja. Näistä on kuultuna Remember Me ja Forbidden Love, molemmat torvirikasta Cosimo-soundia ja olennaisesti erilaisia kuin tämän levyn uudelleen levytetyt versiot (4,19). Ykköslevyn 15 kappaletta ovat sitä tuttua Omaria eli rouheaa perusrutistusta. Englannin Acella lienee oikeudet Vincentin arkistoihin, joten olisikohan pian aika saada kootusti yhdellä levyllä nämä viimeisetkin(?) puuttuvat Donley-raidat
1994. 050 345 27 68 · 2 - 2012 - 66 -. Lapsenmielisille. Westsidelle vuosituhannen vaihteessa tehdyt kaivaukset Kinglevy-yhtiön tuotannosta olivat mainioita rytylevyjä. Storyville, HELSINKI Jo' Buddy & the Uplifters (Tommi Laine:bs & Kingfish Willie:dms) - Pe 13.7. Garage-osaston hölmöilyt, hassusti nimetyt boogaloo-instrut, pikkunäppärät kantritarinoinnit ja tekohauskat jive-jäykistelyt seuraavat toisiaan. Pistäkääpä ennakkokuunnellen vaikka Shep Wooleyn Monkey Jive ja tehkää ostamattomuuspäätöksenne ihan itse teitä on varoitettu! Marko Suutarla DUANE EDDY Rocks (Bear Family BCD 17249 AR) (1) Rebel Rouser (2) Up And Down (3) Cannonball (4) Mason Dixon Lion (5) Moovin'n'Groovin' (6) The Walker (7) Ramrod (8) Hard Times (9) Yep! (10) Tiger Love And Tyrnip Greens (11) Forty Miles Of Hard Road (12) Rebel Walk (13) Some Kind-a Earthquake (14) Three -30 Blues (15) The Lonely One (16) Stalkin' (17) Bonnie Come Back (18) Runaway Pony (19) Shazam! (20) Connie (21) Theme From Dixie (22) The Avenger (23) Drivin'Home (24) Sweet Cindy (25) My Blue Heaven (26) Night Train To Memphis (27) Fuzz (28) Kommotion (29) Detour (30) Peter Gunn (31) Because They're Young (32) Pepe Vuonna 1938 syntynyt Duane Eddy popularisoi ns. Duane Eddy on lukemattomien amatöörikitaristien idoli ja ammattilaisosastolla riittää ihailijoita vaikka kuinka. Bobby McFaddenin "hauskan"muumiolaulun (10) kuuntelu vaatii jo masokistin luonnetta. Krediittien perusteella oli tuottajana toiminut Lee Hazlewood ahkera kynäniekka ja ainakin osatekijänä useammalla esityksellä. Jo' Buddy www.gene-taylor.com - Pe 25.5. Kukonhiekka, SAARIJÄRVI - La 26.5. Mikke Nöjd MITÄ IHMETTÄ! EI KAI VAIN BNTILAUKSESI OLE YHÄ UUSIMATTA. Miniklassikon arvoiset rock and roll -kappaleet Blue Moon Baby ja Beyond A Shadow Of A Doubt purkittanut Sonny Day ei nouse Tarzanin kanssa lähellekään samaa tasoa. Kenellehän tätä sopisi suositella. Lapsille. Eddyn levyillä oli mukana paljon porukkaa, lauluyhtyeitä, köörejä, jopa jousia. Storyville, HELSINKI Jo' Buddy (One Man Band) - La 9.5. Vaikka Duane Eddyllä tunnistettava twangsoundi onkin, ja mies käyttää sitä runsaasti, niin yksipuolisuudesta ei kokoelmaa todellakaan voi syyttää. Eddy muuten palasi yllättäen tuohon Gunn-teemaan vuonna -86 kokeellisen brittipopbändin The Art Of Noicen kera ja heidän suorituksensa palkittiin Grammyllä. Brittiläinen televisiokasvo ja tiskijukka Mark Lamarr on ollut levymannekiinina ennenkin. Tapper's Inn, SAUVO Groovy Eyes www.groovyeyes.com - Pe 18.5. Duane osoittautuu myös blues-kitaristiksi ja raidalla (8) esittäytyy erinomainen bluesahtava rocker, aivan puhtaaksi bluesiksi muovautuvat (14) sekä muhkeasti soiva (16). Baltic Jazz, TAALINTEHDAS - To 27.7. Ja tarpeen niin vaatiessa kääntyi vaikka Fats Dominon hitti (25) sulavasti twangy-asuun. Blues Newsin seniilille setämiesosastolle. Käteis-Jussin Nasty Dan on myös takuuvarmaa puhelaulua, mutta levyn paras uusi tuttavuus on Blind Blake. Rock & Roll Hall of Fameen hän pääsi jäseneksi v. Kihveli Soikoon!, HANKASALMI - La 14.7. Omituisuuksien ystävälle saattaisi kenties kelvata Rochee & The Sarnosin viidakkorytminen lällättely (15) tai vanhan weirdohairdo Wayne Cochranin väkinäinen apinalaulu (3). Rauma Blues, RAUMA - La 21.7. Maineesta kertonee sekin, että Duane sai ensimmäisenä oman nimikko-kitaransa. Nyt teemana on sitten ollut jollakin tapaa lapselliset laulelmat ja jälki on sen mukaista. Yli kolmekymmentä kitarainstrumentaalia on kertanielaisuna aika tukeva pala, mutta jaettuna vaikka kahteen osaan on esitysten seurailu silkka nautinto. Puutori Blues, TURKU Gene Taylor Band feat. Levy alkaa ensiluokkaisesti Louis Jordanin lastentarhahitillä, mutta valitettavasti Barnyard Boogie ei kerro koko totuutta. Acen kokoelma "Ace Is Wild"Amerikan kaimayhtiön tuotannosta ja joululevy "Rhythm & Blues Christmas" olivat hyviä niin ikään. Yleensä luotettava Sham The Sam voisi avautua englannin kielen taitureille, vetelä vaihtobassopomputtelu ei tosin houkuttele asiaa tarkemmin tutkimaan. Merkillepantavaa on myös se, kuinka paljon maestro antaa soolo- ja soittotilaa fonistille ja kuinka se tuuttaakaan muodostaen oivan vastapainon kitarasoundeille. Mies tehtaili 50-luvun ehtoopuolella instrumentaalihittejä läjäpäin, tunnetuimpina (1), (11), (31) sekä Mancinin tv-sarjaa varten säveltämä (30), joka edel- leen on rock and roll -yhtyeiden vakikauraa. Klubi, TAMPERE - La 9.6. Jos nyt kuitenkin johdannossa sivuttujen klassikoiden lisäksi mainitsisi muutaman minua erityisesti viehättäneen raidan. Sinänsä yritystä on ollut monipuoliseen kattaukseen, mutta kun ei innosta, niin ei. Pori Jazz, PORI - La 28.7. (2), (3), (4), (9), (10), (13), (19) ja vaikka (21) sekä (22) ja vielä (29) tarjotaan temmoltaan rauhaisampia esityksiä, kuten sävyillään loistava hieno hidas shuffle (6), tummasävyisesti rytmikäs medium (12), huikaisevan nätti (15), rytmikkäästi keinutteleva (20), alakuloa viljelevä (23), junakomppiin sidottu (26), ehkä vähän viihteellinen (28), joka petraa raidan edetessä, sekä reipas ja hyväntuulinen (32). Siinä tapauksessa toimi nopeasti! Tarkemmat ohjeet tämän lehden sivulta 3 tai internet-osoitteesta: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm RAM-BAM RECORDS Keikkoja Jo' Buddy & Down Home King III www.myspace.com/rambamjoe - Pe 1.6. Ilmiselvästi tuo calypso-osasto pitäisi ottaa kokonaisuudessaan lähempään tutkiskeluun, tuossa kohdin itselläni on rommikolan kokoinen aukko sivistyksessä. Sulatto Festival, KARKKILA DJ Frankly Jo' - La 5.5. Funky Kingston Club, Mustalahti, TAMPERE Hoodoo Revue www.hoodookustannus.com/ revue.html - Pe 6.7. Levyn ilonaiheet on nopeasti lueteltu, ja tähän joukkoon karauttavat lähinnä vanhat puhkitutut sotaratsut Andre Williams (13), Clarence "Frogman" Henry (16), Shirley Ellis (21) ja Cab Calloway (23). CD tutkailut Johan on lapsellinen levy ja ilmeisen tarkoituksella. Levyltä löytyy runsain mitoin riehakasta instrumentaali-rock and rollia, joiden villiä rytmiä vahvistetaan erilaisin hihkaisuin, sekä rytmiä korostavin kättentaputuksin. Pakettia tuskin kannattaa käydä tiheällä kammalla läpi, sillä materiaali lienee useimmille suhteellisen tuttua. Mainioiden twangäily-numeroiden ohella mm. Keitele Jazz, ÄÄNEKOSKI Lisäinfoa: www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Port Arthur, TURKU - La 7.7. Blake ei ole se tuttu bluesartisti, vaan bahamalainen kaimansa, jonka sammakkolaulu (8) on lempeän miellyttävä tuttavuus. "twang"-soundin, ja mies saavutti kitarasankarin aseman jo kauan ennen kuin koko termiä oli kunnolla edes olemassa. Juttutupa, HELSINKI (klo 20) - Su 5.8. Juttutupa, HELSINKI (klo 22) - Pe 17.8
JOHNNY WINTER AT LOGOMO PE 5.10. AND GANGSTER OF LOVE NITE TIME JUMPERS MIREL WAGNER HUIMA LUMOUS GUITAR ORCH. klo 20, ovet klo 19 LIPUT 45 LIPUT + lippupisteen toimituskulut PAIKKA MAJOITUS YHTEISTYÖ LISÄTIEDOT Köydenpunojankatu 14 Tapahtuman nro R-kioskeilla: 102077 TURKU www.logomo.fi www.radissonblu.fi - 67 - TURKU www.f-musiikki.fi 1 - 2012 · Katso myös facebook-sivut! www.bluesalive.fi