Blues News 2/2013 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

N:o 260 (2/2013) Hinta 6,80 ? 46. vuosikerta EARNEST ROY JR. CHIP COVINGTON BILLY BLAND INDIAN Henkilökuvissa: MASA SALORANTA JUSSI SYREN R&B-tenoristit, osa 10: WILD BILL MOORE Klassikoiden lähteillä, osa 39: 1920-LUVUN KAIKUJA Blue North Records esittää: TITTY BAR TIM BLUES BAND DAVE ARCARI & THE HELLSINKI HELLRAISERS LED ZEPPELIN ...ja muita vuoden 1970 sattumuksia ALVIN LEE 1944?2013: Mestarin muisto elää! 197301-13-02 ISSN 0784-7726 EUROPEAN BLUES CHALLENGE 2013 Rollarit levyllä ja lavalla / Kaikuja kadunkulmista, osa 2: Antaa levyjen pyöriä! BN lukee kirjallisuutta / BN käy keikoilla ja festareilla / Blues News from England
rates) vuodelle 2013: - 1/4 sivu mv (1/4 page b/w) 110 eur - 1/4 sivu väri (1/4 page color) 130 eur - 1/2 sivu mv (1/2 page b/w) 190 eur - 1/2 sivu väri (1/2 page color) 230 eur - 1/1 sivu mv (1/1 page b/w) 310 eur - 1/1 sivu väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Ilmoitusmyynti / Advertising sales: Harri Haka harri.haka@gmail.com + 358 (0)500 817214 Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Micke Björklöf, Norman Darwen, Harri Haka, Jouni Hyytiäinen, J.M. 38 BN käy festareilla ........................................................ Recordsin sekä viime aikoina eritoten somerolaisen Trichord-Levyn ymmärtävään tuotantoapuun. Kuten Salorannan haastattelustakin käy ilmi, esim. ja tätä sääntöähän meillä täällä bluesleirissä pääsee poikkeus harvemmin vahvistamaan. Pete Hoppula Sisällysluettelo: Earnest "Guitar" Roy Jr. 50 Levytutkailut ................................................................ 45 Rollarit levyllä ja lavalla ............................................ Näiden herrojen kompromisseista ja laadusta tinkimätöntä matkaa eivät heidän kanssaan yhteistyötä tehneet levy-yhtiöt ole pyrkineet sen enempää riistämään, ohjeistamaan kuin nöyristämäänkään. Ensimmäisen kerran levyttämään 80-luvun alussa valtakunnallisen Finnlevyn alaisuudessa toimineella Hi-Hat-merkillä päässyt Syren esitti Red Hot -yhtyeensä kanssa aikakautensa originelleinta rockabillyä, nuorukaisten itsensä sanelemin ehdoin ja omaa käsialaa olevan musiikkinsa kautta. Sittemmin miehen vahvan mission viitoittamaa taivalta ovat tukeneet täysin palkein kotimaiset riippumattomat yhtiöt Bluelight, Goofin?, Jungle ja Snowflake Records. Tilaukseen sisältyy 6 lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Ilmoitushinnat (ad. Keskitietä arasti tarpoen hän tuskin olisi niin tehnyt. 47 Blues News from England ......................................... 20 R&B-tenoristit, osa 10: Wild Bill Moore ................. 19 Billy Bland ..................................................................... Ja silti, myös Suomessa jaksaa vuodesta toiseen operoida koko joukko enempi-vähempi täyspäiväisiä rootsammattilaisia, joille paitsi työn jälki myös työnteon mielekkyys merkitsee erityisen paljon. 53 Etukansi: Aija Puurtinen (Honey B. 6 Indian . Harvatpa Markun teksteistä aiheidensa puolesta BN:n ydinsisältöön osuivat, mutta siitäkös hän piittasi tuon taivaallista, vaan toteutti itseään juuri niin kuin parhaakseen näki, tehden osuutensa loppujen lopuksi niin oivallisesti, että kaverin kirjallinen perintö säilyy taatusti jokaisen ?bluesjääränkin? mielessä vielä pitkään. 27 Kaikuja kadunkulmista, osa 2 ................................. 30 Muddy Lee Makkonen ............................................... 49 Titty Bar Tim Blues Band & Dave Arcari ................ Toiset lähtevät leikkiin, useimmat kuitenkin luovuttavat jo ennen siihen ryhtymistä: ?Pelkäksi kivaksi viikonloppuharrastukseksihan minä tätä kaavailin alunperinkin?... 42 -3- Savon blueskesä 2013 ............................................... Menestyksekäs luovuus ja itsepäisyys kulkevat usein käsi kädessä . Mutta jos joku musiikki on hirveää niin blues!") ei liene ainoa suomalaisartisti, jonka luovuutta ovat suuremman tuotantokoneiston rattaat pyrkineet säännönmukaisesti kahlitsemaan. 1970 sattumuksia ......... Helsingin seudulla pääsääntöisesti vaikuttanut Parviainen oli ammatiltaan freelancelehtimies, joka laati myös Blues Newsiin vajaat 70 lähinnä elokuvia tai elokuva-soundtrackeja käsitellyttä artikkelia vuosina 1991?04. 39 European Blues Challenge 2013 ............................. .................................................4 Jussi Syren ...................................................................... Nykyisin hänen tekemisissään on kuitenkin aistittavissa jotain vallan muuta kuin pelkkää pyrkimystä kaupalliseen läpimurtoon: rohkenisinko jopa väittää, että lähes samankaltaista hengen paloa, jonka voimalla juurimusiikkialallakin ammatikseen vaikuttavat jaksavat taapertaa eteenpäin. Sweet Home Chicagoa ja Mustang Sallya on mahdollista veivata näillä kulmilla liksaa vastaan bulkkimuusikkonakin, mutta uskallapa lähteä rakentamaan roots-artistin uraasi vain ja ainoastaan oman taiteellisen näkemyksesi varaan. Nykyisin tiukasti jalat maassa ja omin avuin uraansa ylläpitävä, itse musiikkinsa säveltävä, sanoittava ja tuottava Eriksson sai kyllä aikoinaan siivunsa supersuosion hyvistäkin puolista. 7.2.2013). 37 Gary Clark Jr. 48 BN lukee kirjallisuutta ............................................... & T-Bones), EBC 2013 © Pertti Ñurmi Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. Vaan mikäpä Annan on purnatessa. Saloranta puolestaan on tukeutunut mittavalla mutta Syreniä selvästi harvemmin levylle saakka päätyneellä urallaan lähinnä omakustanteisiin tai yhdistyslähtöisiin julkaisuihin, mutta myös Goofin. Tribute To Hurriganes ...................................9 Chip Covington ........................................................... 46 Ajolähtö kotimaan roots-julkaisukevääseen ..... 16 Alvin Lee 1944?2013 ................................................. tekstiä taannoin Hesarin kuukausiliitteessä ladellut Anna Eriksson (jonka lausuntoja olen sivumennen sanoen fanittanut salaa jo vuodesta -05 lähtien, jolloin hän samaisen aviisin Nyt-liitteen haastattelussa tokaisi: ?Kyllä punk menee... On miltei päivänselvää, että niin keikkojen myynti kuin markkinointi- ja julkaisutoimintakin edellyttävät lähes poikkeuksetta kovaa henkilökohtaista satsausta, sillä keltäpä kansalliselta tai peräti multikansalliselta levy-yhtiöltä pieni roots-musikantin reppana nyt mitään huomiota saisi. Tämänkertainen numeromme nostaa esittelyvuoroon heistä kaksi, bluegrassin ja rockabillyn saralla yli 30 vuotta kunnostautuneen Jussi Syrenin sekä vähintään yhtä pitkän ajan rock?n?roll-areenojen moniottelijana temmeltäneen Masa Salorannan. viimeksi mainittu puulaaki luotti suojattinsa suomenkielisen Vesa Snygg -projektin kantavuuteen jopa siinä määrin, että tarjosi tälle levytyssopimusta pelkästään yhden lyhyen puhelinkeskustelun perusteella. Myös FBS ry:n hallinnoima Blue North Records (joka muuten on sekin julkaissut Syrenin ja Groundbreakersin tuotantoa, vuonna -06 ilmestyneellä kokoelmallaan ?Blues News Is Coming?) on halunnut aina kantaa kortensa kekoon, tarjoamalla omissa rajallisissa talous- ja henkilöstöraameissaan vuosittaisen julkaisukanavan edes muutamille persoonallista visiota, kunnianhimoa, taitoa sekä vilpitöntä uskoa tekemisiinsä omaaville akteille, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kovempivolyymisiltä levy-yhtiöiltä tähän saakka noteeraamatta. Huhtikuussa 2013 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin lehti www.bluesnews.fi 46. vuosikerta / Volume 46 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 3/2013 oltava toimituksessa viimeistään 17.5.-13! Blues Newsin vuositilaus 2013: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta 40 euroa. ja ajatelkaa vain mitä ajattelette, ainakin minun on hyvin vaikea kuvitella, että kummallakaan näistä orkestereista, tai ylipäätään kenelläkään kotimaisella tai kotimaiselle levymerkille musiikkiaan tekevällä artistilla, olisi perusteltua aihetta ?annaerikssoneihin?, ainakaan siksi, että heidän luomisvimmaansa oltaisiin jollain tapaa koitettu tyrehdyttää tai edes varovaisesti hillitä äänitysprosessien varrella... Kiistaton oman tiensä kulkija oli myös hiljattain edesmennyt Markku (Olavi) Parviainen (8.4.1959 . Tässä lehdessä avaamme taustoja kevään -13 aikana ilmestyneisiin Titty Bar Tim Blues Bandin sekä Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisersin Blue North -uutukaisiin . Rasti ei ole helppo, ei! Eikä se sitä näemmä ole iskelmämaailman tähdenlennoillekaan, vaikka tyystin eri mittakaavan kohderyhmille työnsä hedelmiä pääsevät suuntaamaankin. Täällä meidän rakkaalla juurimusiikkikentällämme tällaiset ponnistelut ovat toki pikemminkinkin elinehto kuin valintakysymys. 28 Led Zeppelin ja muita v. 12 Masa Saloranta .......................................................... Tavastialla .......................................... 24 Klassikoiden lähteillä: 1920-luvun kaikuja .......... 2013: N:o 1/13: vko 09 N:o 3/13: vko 25 N:o 5/13: vko 43 N:o 2/13: vko 17 N:o 4/13: vko 35 N:o 6/13: vko 51 2 - 2013 ?. Izqueirdo, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Esa Kuloniemi, Gona Lehtinen, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Miikka Porkka, Jukka Rajala, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Erkki Sironen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Paino Oy, Helsinki Kotimaisen pop- ja iskelmäteollisuuden raadollisuudesta sekä formaattiuskovaisuudesta tiukkasanaista, suorastaan ?sepporätymäistä
Kyllä, niitä oli usein. Soitin siellä syntymäpäivänänikin 25. Vuosina 1993?2001 mies soitti Rod Paysleyn gospel-show?ssa, tehden sen jälkeen paluun bluesin pariin ja alkaen esiintyä Sam Carrin rinnalla. Cd on julkaistu ja tammikuussa (2013) teemme uuden. Mille levymerkille? . Häneltä on ilmestynyt kaksi cd:tä omalla Junbug-merkillä: ?Ain?t Goin. Silloin oli myös paljon bluesklubeja, juke jointteja: Smitty?s, Red?s Top, Casablanca ja monta muuta. Siinä kerrottiin juuri muun muassa näistä juhlista ja siitä, kuinka laiton viski virtasi. 25.9.1958) sai oppinsa isältään Earnest Roy Seniorilta kotonaan Clarksdalessa, Mississippissä. Aion tarjota sitä eri levy-yhtiöille. . Isä oli soittanut mm. Kirjoitan parhaillaan uusia, erilaisia kappaleita. Mitä pidit kisasta? . Nyt on valmisteilla uusi levy mm. Levyltä löytyvä kappale Earnest Groove on hänen käsialaansa. Vaikutteeni sain lähinnä isältäni Earnest Roy Seniorilta ja Big Jack Johnsonilta, jotka soittelivat yhdessä kotonani, sekä muilta niihin aikoihin seudulla esiintyneiltä kitaristeilta. Esiintymisaikakin, 20 minuuttia, on melko lyhyt. Mitä sinulle kuuluu sitten viime tapaamisemme? . 2005 ja ?Going Down To Clarksdale. v. Kyllä, he ottivat minut mukaansa keikoilleen klubeihin, vaikka olin vielä alaikäinen. Kingiä. No, se oli hyvä tilaisuus. Oletko huomannut? Sijaitsivatko klubit alueella, jossa asuit? . Olen saanut vaikutteita kaikilta. Tuorein on julkaistu omalla merkilläni. Jos vanhemmat tai heidän ystävänsä olivat mukana, alaikäinenkin pääsi klubeihin. Harrastettiinko siihen aikaan kotibileitä? Earnest Jr:n teinivuosille ajoittuivat myös ensimmäisen oman bändin, bluesia ja jazzia yhdistelleen First Choice?n perustaminen sekä jäsenyys Daytonissa, Ohiossa operoineessa Black Satin Soul -ryhmässä. Vuonna 1989 Jim O?Neal otti hänet Rooster Blues -levymerkilleen ja tuloksena oli single Too Many Women / I Wanna Know What My Little Girl?s Been Doing. Julkaisua edelsi pesti Albert Kingin kiertuebändissä kitaristina. -albumilla soolokitaristina ja rumpalina. v. Toivon, että saamme tilaisuuden tehdä jotain yhdessä. Jo 11-vuotiaana hänet ylennettiin porukan soolokitaristiksi. Big Jack Johnson sekä Ike Turnerin Kings of Rhythm -kokoonpanossa pitkään musisoinut Raymond Hill. EARNEST ?GUITAR. Suurin osa, aloittaessani muusikkona niitä oli nimenomaan Clarksdalen alueella. Minkä tyyppisistä kitaristeista pidät? . Tämä nykyinen on ?laimennettua?. BN otti artistin puhutteluunsa Luzernen bluesfestivaaleilla marraskuussa 2012. . ROY JR. © Pertti Ñurmi Clarksdalen bluestradition jatkaja Milloin aloitit soittamisen? T oisen polven bluesmiehenä Earnest Roy Jr (s. Vuonna 1966. Anson Funderburghin ja Preston Shannonin kanssa. syyskuuta.. Down By That Road By Myself. King, olen parhaimpien joukossa. Olet esiintynyt B.B. 2011. Vuodet Roy Sr:n, Big Jack Johnsonin sekä muiden paikallisten mukana ja opissa auttoivat junioria bluesmiehen tiellä. KARI KEMPAS . Kahdeksanvuotiaana juniori pääsi soittamaan isänsä yhtyeessä Earnest Roy & the Clarksdale Rockers, johon kuuluivat myös mm. King, Freddie King, Albert Collins ja Robert Cray. Isäni ja Big Jack vaikuttivat eniten soittotyyliini. Saitko tilaisuuden soittaa heidän kanssaan klubeissa? . Kuuntelen nykyisin enimmäkseen Albert Collinsia, Phil Upchurchia ja B.B. Kyllä, monta kertaa. Myös John Lee Hookerin tytär Zakiya Hooker haluaa mukaan seuraavalle levylleni. Uudella albumilla on minun ja bändini lisäksi vieraina Anson Funderburgh, Preston Shannon ja Billy Gibson. Opetus alkoi 5-vuotiaana bassolla ja rummuilla. 2 - 2013 Tapasimme viimeksi Memphisissä International Blues Challenge -kilpailussa vuonna 2010. Olen voinut hyvin, luojan kiitos. Siihen aikaan ei ikärajojen kanssa ollut niin tiukkaa kuin nyt. Luitko Living Bluesin jutun minusta ja taustoistani. Kingin klubilla Memphisissä, eikö niin? . Jos opin soittamaan yhtä hyvin kuin B.B. Pidän sellaisista kitaristeista kuin Phil Upchurch, George Benson, B.B. Ehkä JSP Recordsin omistaja John Stedman kiinnostuu. Pidän hänen levy-yhtiöstään, hän tekee paljon työtä sen eteen. -4- . Jatko näyttää siis kaiken kaikkiaan hyvältä Clarksdalen bluessankarille. Lisäksi hän on päässyt tekemään kiertueita Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Ike Turnerin, Jackie Brenstonin, John Lee Hookerin ja monen muun kanssa. Roy levytti myös Earwig-merkille Big Jack Johnsonin ?Oilman?-sessiossa rumpalina sekä Frank Frostin ?Midnight Prowler. Ihmettelen vain, kuinka on mahdollista vertailla keskenään esiintymisiä 18 eri klubissa. Silloin blues oli aitoa
Toisen ihmisen tunteita ei pysty kuvaamaan. . Olin mukana hänen ?Midnight Prowler?-cd:llään, jonka Earwig Records julkaisi. King, olen parhaimpien joukossa.? . Teimme Earwigille myös Big Jack Johnsonin levyn ?Oilman?. Paljonkin, mutta ne eivät ota ohjelmaansa suoraviivaista bluesia. Niissä soi hieman erilainen musiikki. Tein itse asiassa kokonaisen LP:n, mutta Rooster julkaisi vain singlen. © Pirjo Salminen Lucerne Blues Festival, Sveitsi, 2012 Levyn materiaali on siis vielä julkaisematta? . Olin juuri ennen sitä mukana Lonnie Shieldsin Roosterille tekemällä levyllä. Albumi oli hyvä, pienen bluesyleisön tuote kuten levy-yhtiökin. Nyt kun juke jointteja suljetaan, onko Clarksdalen seudulla vielä keikkoja? . Frank Frost oli hyvä huuliharpisti. Luulisin, että hän asuu Jacksonissa, Mississipissä. Milloin ryhdyit tekemään omia levyjä? . Äänitimme nuo kaksi cd:tä samana yönä. Millaista oli tehdä töitä heidän kanssaan? . Kingin klubilla. Matkustatko paljon? B.B. Memphisissä soitan B.B. Royn ura. He olivat mahtavia tyyppejä, bluesmiehiä. Luulen, että hän on myynyt sen connecticutilaiselle Robert Johnsonille. Nuo äänitykset olivat siis ensimmäiset soololevytyksesi? . Menin studioon ja maksoin sen omilla rahoillani. Aivan, se oli silloin Blues Challenge -kilpailun aikaan. Olitko mukana Frank Frostin bändissä isäsi tavoin? . Kyllä vain, opin heiltä ja isältäni. Se oli hienoa. Kyllä, Frank, Big Jack, isäni, Sam Carr ja minä soitimme pitkään yhdessä. Sinä myös levytit Frank Frostin kanssa. . Ranskassa kiersin kuusi viikkoa ja minua haastateltiin ranskalaiseen lehteen. Minulla ei koskaan ollut ongelmia heidän kanssaan, oli sitten kyse esiintymisistä tai levyttämisestä. Kyllä, Jim O?Nealillä on se edelleen. Muistaakseni vuonna 1987. Tietääkseni hän ei ole julkaissut siltä mitään. Rooster Bluesin omistaja Jim O?Neal on viime aikoina ollut sairaana vai onko hän myynyt yhtiön? . Earnest Roy Jr. . Kyllä, viime vuonna keikkailin Saksassa ja Sveitsissä, Zürichissä ja Badenissa. Vanhemmilta tyypeiltä. Jo 14-vuotiaana. Olemme kavereita. Teen omat sanoitukseni omista kokemuksistani. Kyllä, silloin alkoi Earnest ?Guitar. © Pertti Ñurmi Soitit siellä Preston Shannonin kanssa myös vuonna 2010. . Tein singlen Rooster Blues -levyyhtiölle. King?s, Memphis, TN, 2010 -5- 2 - 2013 ?. Oli sääli, ettei firma pysynyt pystyssä pidempään. Vartuin heidän seurassaan ja opin heiltä paljon. Minä haluan soittaa omaa musiikkiani, en muiden. Milloin ryhdyit kirjoittamaan omia kappaleita? ?Jos opin soittamaan yhtä hyvin kuin B.B. nuo kaverit joivat kuin sienet. Opit heiltä myös bändin johtamista? . Opin myös sen, mitä ei kannata tehdä . En kuitenkaan julkaissut äänityksiäni. Soitin sillä kaikkia instrumentteja. Oletko tuntenut Lonnie Shieldsin pitkään? . Hän soitti myös kitaraa ja pianoa. Tiedätkö, että laulaja Dorothy Moore on myös huuliharpisti. Hän taitaa soittaa huuliharppua viimeisimmällä levyllään. Asuuko Dorothy Memphisissä? . Soitan nykyisin enemmän festivaaleilla ja klubeissa, koska jäljellä olevat juke jointit eivät maksa kunnon keikkapalkkioita. Luulen, että ne voisivat maksaa paremminkin, mutta muusikot ovat nykyisin niin nälkäisiä, että tyytyvät vähempään saadakseen töitä. Onko asuinseudullasi kasinoita?
Vuosina 1958 ja 1959 levyjä tuli harvakseltaan, ja 1960-luvulla rockabillyä tehtiin enää tuskin lainkaan. Kultavuodet olivat 1955, 1956 ja 1957, minkä jälkeen tyyli vaipui käytännössä lähes unholaan. Levymme soivat nykyään viikoittain USA:n radioasemilla. at the Savoy -festivaaleilla. Mitkä ovat olleet mielestäsi urasi huippuja? . Esimerkiksi rockabillystä ei 50-luvulla ehtinyt muodostua omaa genreään, koska rock?n?roll muutti tilanteen. Siellä liikutaan paljon festivaalilta toiselle, ja bändit tekevät kesäkaudella helposti 150 keikkaa. Pääsimme muun muassa Tennesseessä ja North Carolinassa paljon isommille areenoille kuin Suomessa koskaan. Esimerkiksi Jimmy Martinin bändissä 50-luvulla mandoliinia soittaneen Earl Taylorin tytär Judy Taylor ei yleensä edes noteeraa muita kuin amerikkalaisia bändejä, mutta me onnistuimme tekemään häneen vaikutuksen. Kontaktien lisääntyminen näin Facebook-aikana tuo hyviä yhteyksiä ja mahdollisuuksia. Tämän hetken tärkein juttu, jota työstätte? . Parin vuoden sisään on tarkoitus tehdä pieni kiertue Yhdysvalloissa ja sitäkin pitää hyvissä ajoin suunnitella. Jussi Syrenin maine jyrkkienkin mielipiteiden miehenä oli mielessäni. Miten bluegrass? . Bluegrass on ihan oma maailmansa ja traditio niin vankka, että uutta verta riittää ja aina ilmestyy kehiin 11-vuotiaita superpikkaajia. Tietysti bluegrass lajityyppinä on muuttumassa, -6- aitoja ja suoraviivaisia bluegrass-yhtyeitä ei ole yhtä paljon kuin ennen, mutta toivottavasti tähän tulee muutos. ja ?If you don?t live it, you don?t play it?. . Maallisemmankin musiikin kuulijat löytävät sanoman musiikista. Ihmiset selvästi puolittain salaa nauttivat gospelista, vaikka eivät uskonnolliseksi tunnustautuisikaan. Kuluvana vuonna tapahtuu paljon. Varmasti jotkut roots-musiikin tyylilajit kärsivät, mutta bluegrass ei. Tyttäreni on laulanut ?From Vyborg To L.A.. Putkonen (kitara ja stemmat), Kari Hella (basso ja stemmat) sekä Nelli Ikola (viulu ja stemmat). Mitä kaikkea on suunnitteilla? . Keikat, levyt ja internet tuovat tunnettuutta. . Poikani on koko ikänsä kuullut tätä musiikkia, joten se tulee häneltä luonnostaan. Gospel-keikoilla käy paljon yleisöä. Yksityistunteja en ole antanut, mutta voihan niitäkin jatkossa harkita, jos innokkaita ja bluegrassin perinteitä arvostavia oppilaita löytyy. Teillä on omintakeinen, perinteeseen ja kovaan ajoon perustuva klangi ja soundi. Suoraan puhuva ja kirjoittava mies ei epäröi tuoda näkemyksiään esiin, oli kyse musiikista tai politiikasta, suomalaisista soittolistaradioista tai yhteisörahoitteisista äänilevyistä. Marko Vanhatalon dobroa kuullaan myös usein ja keikoilla soittaa toisinaan lisäksi Jussin poika Aarne. Viime aikoina olen vetänyt kursseja esimerkiksi kansanopistolla synnyinseudullani Sastamalassa, ja myös Turussa. Omaa jälkikasvuakin on tullut perehdytettyä bluegrassin maailmaan. Stompin. Toin heidät vuonna 2008 Suomeen Ruotsin kiertueelta, homma meni hyvin ja nyt seuraa jatkoa. Ensimmäinen Yhdysvaltain kiertue vuonna 2004 oli hieno kokemus. Odottelemalla ja päätä seinään hakkaamalla asiat eivät etene. Grasstowne-orkesterissa on nuoria soittajia sekä erinomaisen palkittu ja arvostettu mandolinisti/ vokalisti. Groundbreakersien uusin levy, ?The Old Home Place Ain?t The Same Anymore?, arvosteltiin BN:n viime numerossa. Hiljattain yhtye on nähty esiintymässä mm. Kuten Bill Monroe sanoi,?It?s the music that matters. Monroen tyyli ja bluegrass ovat siitä poikkeuksellisia, että ne ovat tavallaan täysin yhden miehen aikaansaannosta. Hän loi ja kehitti tyyliä määrätietoisesti Earl Scruggsin säestyksellä, ja tästä syntyi oma genrensä. . Laajalti maailmallakin kiertäneen bändin maine on Yhdysvalloissa jo vakiintunut, eikä Suomessakaan liene ketään roots-diggaria, joka ei yhtyettä tuntisi. Jokaisella levyllämme on ollut muutama gospel-biisi. Kansallisuus ei kuulu soitossamme läpi ja palaute on ollut todella hyvää. Musiikki ja sanoma yhdessä heijastavat arvomaailmaani ja tekevät ilmaisusta monipuolisempaa. Moni tyyli syntyy yleensä keskeisesti jonkun persoonan ympärille ja kehitystä tapahtuu laajemmalla alueella monien toimesta yhtä aikaa. Grasstowne on Norjan kiertueensa yhteydessä tulossa Suomeen kesä-heinäkuun taitteessa. Mandolinisti Alan Bibey on yksi maailman arvostetuimpia ja muukin bändi on huipputasoa. -levyllä stemmoja kappaleessa The Ghost Of Laura Wilkins. Bluegrass-perinne ja perheissä siirtyvä taito pysyvät tiukasti yhdessä. Jännittyneelle haastattelijalle oven avasi kuitenkin hymyilevä herrasmies, joka toivotti minut ystävällisesti tervetulleeksi. Groundbreakersin tinkimätön liideri osoittautui rennoksi ja asiansa osaavaksi persoonaksi. Merkkejä tästä on jo näkyvissäkin. . 2 - 2013 . Olemme lämppäämässä heitä, ja muitakin kotimaisia bluegrass-yhtyeitä saatetaan kiertueella kuulla. Ohiolainen Jon Mosey kertoili viime kesänä, että perinnemusiikki on hätää kärsimässä USA:ssa ? nuoria on vaikea saada kiinnostumaan, keikat ja paikat vähenevät. Aina löytyy uusia soittajia, jotka ovat Scruggsinsa ja Monroensa opetelleet. Tyylisuunnan alkeet opetellaan ja käydään läpi. Tyylit ja opit siirtyvät, ja genre tavallaan ruokkii itse itseään. . Treenaamme syksyllä ilmestyvän gospel-albumin ohjelmistoa. Kerro sen synnystä?. Sen lisäksi järjestän keikkoja itse, omalla työllä, fanipohjan kautta ja olemalla aktiivinen kentällä. JUSSI SYREN Perinteiden ylläpitäjä H © Pasi Rytkönen armaan talvisena sunnuntaipäivänä olin matkalla Vantaalle tapaamaan Suomen ehkäpä tunnetuinta bluegrass-muusikkoa. Jutustelimme miehen tekemisistä, soittamisesta ja soittotekniikasta sekä hieman tulevasta. GONA LEHTINEN Jussi Syrenin (mandoliini ja laulu) ohella viisijäsenisessä Groundbreakersissa soittavat Tauri Oksala (banjo ja stemmat), J.P. Gettysburgin keikalla oli arviolta 5 000?6 000 ihmistä. Tämähän kuuluu vahvasti myös bluegrassin perinteisiin. Lisäksi järjestelen Grasstownen kiertuetta kesäksi. Genren synty tuli vasta 1970-luvulla. Oletko siirtänyt perinnettä eteenpäin opettamalla, antamalla tunteja tai muilla tavoin? . Takavuosina opetin mandoliinin soittoa ja laulua Suomen bluegrass-yhdistyksen workshopeissa. Tekemisen keskittäminen oikeisiin asioihin tuo parhaan tuloksen. ?The Old Home Place Ain?t The Same Anymore. on saanut runsaasti huomiota. Mies oli yllättynyt siitä, miten karussa pohjolassa pidetään perinteitä yllä ja ollaan hyvin perillä juurista. Työn alla on tietysti tuo gospel-levy. Yhtye kiertää Skandinaviaa kesällä tiiviisti?
Nyttemmin poikani Aarne paikkaa J.P:tä tarvittaessa. . Soitintraditio ei ole niin vanha kuin luulisi: dobrot, bassot ja akustiset kitarat tulivat viulun ja banjon rinnalle myöhemmin. . Meidän mottomme on ?close to the bridge . Jotkut pluggaavat soittimensa mutta sen kyllä kuulee, luonnollinen ilma katoaa ja soundi on muovinen. Minullahan on ollut sama tukkastaili ja laulusoundi 14-vuotiaasta saakka. Siinä ottaa vastuun koko hommasta. Demokratia on usein huono kompromissi bändissä. Vahvuudet täytyy osata hyödyntää. Laulusoundisi on ollut härmäläisessä musiikkimaailmassa poikkeuksellinen aina. Moni ajattelee komppikitaristeista, että siinähän rämpyttävät. . Dynamiikkaa on se, että banjonsoittaja lopettaa soittamisen laulaessaan alastemmaa tai kitaristi soittaa juoksutuksen voimallisesti säkeistön loppuun. . Kymmenen vuotta sitten joutui vielä tappelemaan äänimiesten kanssa näistä, mutta nykyään on koulutettuja, hommansa osaavia kavereita töissä. ?Playin. Ensin vaikkapa mandoliini soittaa takapotkua, ja kun se ottaa soolon, takapotkua voi soittaa banjisti, viulisti tai dobristi. Itse tein rohkean vedon 90-luvun alussa, että minä olen se ukko ja loput seuraa. Bluegrass-perinteeseen kuuluu myös, että on yksi leadman ja sitten rivimiehet. close to the mic?. Akustinen musiikki mielletään usein hillityksi. on top of the beat?, olet siinä biitin päällä ja ajo on siinä. Kertoisitko bändinne eri instrumenttien hallinnasta, niiden suhteesta toisiinsa ja tarvittavasta virtuositeetista. Hyviä bluegrass-komppikitaristeja on harvassa. Aiemmin, jos kitaristimme J.P. Väitän, että sähkösoittimilla on helpompi tehdä dynamiikkaa soittoon, vaikkapa kitaralla ja volumen kanssa pelatessa. © Pasi Rytkönen . Ei siinä hirveästi jarrutella. Bluegrassin isä Bill Monroe on sanonut: ?The hardest thing in bluegrass is to keep away what don?t belong in it?. Tämä on myös meidän ohjenuoramme. Meidän soundimme on syntynyt olosuhteiden pakosta, jatkamme sellaista perinnettä, joka on Amerikasta jo osittain kadonnut. Harjoitteletko paljon ja kuinka huollat ääntäsi? . Sen tilalla oli dobro, jota soitti entinen vaki-Groundbreaker Marko Vanhatalo, joka soittaa levyillä muutamilla raidoilla edelleen. Toisin on vaikka rockabilly-bändissä, missä voidaan perustellusti laittaa akustinen suoraan plugilla pöytään. . ei päässyt keikalle, soitin komppikitaran itse ja jätin mandoliinin pois. Soitamme paljon baareissa, missä liikaa taiteellisuutta ei hyvällä katsota, pitää paahtaa kovalla otteella. Kaikki on kiinni äänenlähteestä: kova äänenlähde ja että osaat käyttää mikrofonia oikein. ?Close to the bridge, close to the mic?-tekniikka. Ollaan lähellä tallaa, jolloin se kyllä kuuluu . jopa niin kovaa, että joskus on pyydetty laittamaan hiljemmalle. Soittihan Kari nauhatonta ennen sitä, ei se paljon siitä poikkea. Syrenin menneisyydestä: Red Hot (EP '81) ja The Lake Country Boys (omakustannesingle '90) 2 - 2013 ?. Jos bluegrass on hillittyä, se ei ole bluegrassia. Kontra on tullut jäädäkseen. Se yleistyi western swing -bändeissäkin vasta hieman myöhemmin. Dynamiikka tulee bändiltä luonnostaan, mutta ei sitä kannata liioitella, ettei mene tekotaiteelliseksi hiplaukseksi. Sanovat jenkeissä, että lau- -7- Palasia J. Kontrabasso tuli kantrimusiikkiin verraten myöhään, vasta 1930-luvulla, ja vuoristoseudulla se oli todella harvinainen. Dynamiikka on tärkeää, mutta miten on tajunnan räjäyttävän voimallisen tavaran esittämisen laita? . 1950?60-luvulla moni amerikkalainen bändi toimi samoin, mutta nyt kun soitetaan pääosin festareilla ja konserttisaleissa, tatsi on osittain kadonnut. Bluegrass ei ole mitään klassista musiikkia. Jokaisella on roolinsa bluegrassissa. Ralph Stanley -tyylistä ilmaisua. Vaikka soittajat hallitsevat instrumenttinsa, ohjaan usein soittoa ehdottamalla vaikkapa positioita, joista joku juttu voisi mennä kitaralla tai viululla. Prosessi helpottuu, kun sovitukset ovat jo valmiina mielessä. Hieman leikkisästi: soita mandoliinia läheltä tallaa, tremoloa niin paljon kuin lähtee ja niin paksulla plektralla kuin pystyt, sillä se soundi syntyy. . Mikrofoni ja soitin -tekniikkaa käytän livenä ja studiossa, on helppo tehdä luonnollista musiikkia. Sen kuulee timingissa ja sillä saavutetaan rytminen kemia
Old Cock, Lappeenranta 3.5. Harmonia on erittäin tärkeä elementti, jonka tärkeys on jopa korostunut nykyään. Nuorena 70-luvulla tuli oltua siinä 50-luvun buumissa mukana. ?Jos bluegrass on hillittyä, se ei ole bluegrassia. Carl Perkins taisi olla suurin vaikuttaja. TBA w/ Grasstowne 5.7. Käykäähän keikoilla aktiivisesti ja nauttikaa hyvästä musiikista! Jussi Syren & The Groundbreakers keikalla: 26.4. Teen nauhoituksia stemmoista ja treenaamme niitä vain stemmoja laulavien kanssa. Amerikan päivät, Helsinki 29.6. Oikeasti en soita nykyään sähkökitaraa ollenkaan, paitsi keikoilla. Ei siinä hirveästi jarrutella. Dynamiikka tulee bändiltä luonnostaan, mutta ei sitä kannata liioitella, ettei mene tekotaiteelliseksi hiplaukseksi.? © Pasi Rytkönen . Itse en ole sen tyyppisestä tyylistä koskaan innostunut, pitäydyn Amerikan meiningissä. Teen keikoilla myös lyhyen Ralph Stanley -imitaation. Mitenkäs stemmalaulu? . Laulan ihan luomuna, sen kummemmin miettimättä. Ravintola Kappeli w/ Grasstowne (USA) 3.7. Jussi Syren lusoundiani ei erota natiivista. Teerijärven country-tapahtumassa 80?90-lukujen taitteessa näki amerikkalaisia esiintyjiä ja tietysti Karjaalla myös. Olet myös muiden tyylien taitaja ja soitat tyylikästä ja taloudellista rockabilly-kitaraa. Mistä vaikutteet ja innoitus? . Grand Ole Oprysta isommin liikkeelle lähtenyt harmonian käyttö ei oikeastaan ole niin vaikeaa kuin voisi luulla. Jos otat kitaran ja soitat G-sävelen, sinulla on siinä jo kolme ääntä helposti löydettävissä, G/D/B. Näin ei soittajien, jotka eivät siinä biisissä laula, aika mene hukkaan. . Por Arthur, Turku 7.6. En harjoittele kovin usein, mutta kun harjoittelen, teen sen sata lasissa. Parasta äänenhuoltoa on tupakoimattomuus, alkoholittomuus ja hyvä yöuni. Oli pakko -8- treenata Red Hotin keikalle, mitä siellä soitetaan. Perinteisen ja suoraviivaisen tyylin pidän sekä kitarassa että maniskassa. Jännä juttu, että otit Stanleyn esille, ihan viime vuosina soundiani on alettu verrata häneen. Bluegrassia olen kuullut radiosta ja levyiltä jo 70-luvulla, mutta ensimmäinen live oli vuonna 1984 Bluegrass Swedes Karjaan Country Cavalcadessa. Oikea käsi on se, mikä töitä tekee. Kiitän roots-musiikin tukemisesta. Kun stemmaa ajattelee uutena biisinä, ennen kuulemattomana melodiana, sehän on sama minkä melodian opettelee. Stemmalaulussa voi asiat tehdä helposti vaikeammaksi kuin ne ovatkaan. . Saarifest, Haapavesi 8.6. Myöhemmin tutustuinkin heihin Ruotsin keikoilla. Suomalaiset rootslaulajat laulavat pääosin formula-englannilla. 15-vuotiasta poikaa voi tuollaisilla villityksillä viedä kuin pässiä narussa. Norris, Karjaa 4.5. Missä kuulit ensi kerran bluegrassia? . Yo-talo, Tampere w/ Grasstowne 6.7. Semifinal, Helsinki w/ Grasstowne 4.7. TBA w/ Grasstowne 7.7. Ruotsalainen, todella tiukka bändi, joka teki vaikutuksen. Kassanbaari, Tikkala Tohmajärvi 27.4. Perinteisessä bluegrass-bändissä pitää olla vähintään trio-laulu, ja esitys voi perustuakin pelkkään lauluun, jolloin se hieman muuttaa esityksen rakennetta. 2 - 2013 . Sittemmin on tullut nähtyä Monroet, Stanleyt, Jim & Jesset ja Martinit. Pyhän Laurin kirkko, Lohja w/ Grasstowne. Country-musiikissa on vähemmän stemmaa kuin bluegrassissa, jossa se on tavallaan jopa kunniaasia. Yritän saada soittoon kunnon ajoa, käytän paljon avoimia kieliä jotka soivat pitkään. En tiluttele eikä minulla ole sellaiseen pohjaakaan, siis mitään progejuuria. Mitä haluaisit sanoa BN:n lukijoille?
A Rockabilly Tribute To Hurriganes. Se Indian osui aika hyvin, kun se on yksi sana. . Makke on bändin pääasiallinen solisti, jonka osalle lankeaa siis Remun kappaleet. Pepe laulaa Cissen kappaleet ja taustalaulu jää sitten Kimmon harteille. Mutta mikä olisi yksinkertainen ja selkeä biisin nimi. Pepe: No joka tapauksessa... Se oikeastaan lähti siitä. Tuomela, kitaristi Petteri ?Pepe. Vielä vuosikymmeniä Hurriganesin hajoamisen jälkeen heidän musiikkinsa on kova sana monille. Liekkiä pidetään yllä useiden kokoelmalevyjen, uusintajulkaisujen ja viime vuoden lopulla ilmestyneen ?Rock And Roll All Night Long . Silloin kun me mietittiin sitä nimeä, niin meillä oli aluksi sellainen bändi kuin Old Time Rock?n?Roll Band, josta tämä koko bändi lähti. Henkalle tuli idea, että Indian, se on moottoripyörä ja kuulostaisi hyvältä. Pepe: Mä voin kertoa oman versioni. Veijo Ullakon erinomaisen version Kauhee rikos (An Awful Crime) Jukka Kuoppamäen suomennoksena tai Coupé de Villen Get Onin (kaksikin versiota). Tämä joutsenolainen Black Devils on hyvä, siinä on ideaa koska Hurriganesista piti tulla Black Devils. Käytetään sitä oikeastaan enää toisen setin alussa. Makke: Mä ajattelin, sitä toista kautta, että kun Ganesin musaa soitetaan, niin nimen pitäisi olla joku Ganesin biisi. Eli tämä nimi oli vähän niinku vahinko. Ilman Hurriganesia usea bändi olisi kenties jäänyt perustamatta ja monesta nykykitaristista olisi saattanut tulla vaikka postinkantaja. Rauhanen. Bändin kaikki jäsenet myös laulavat. Puurila ja basisti Kimmo ?Bb. Ei me silloin edes tajuttu, että Hurriganesilla on sen niminen kappale. . Uusille sukupolville Hurriganesin ilosanomaa kuljettavat myös lukuisat tribuuttibändit kuten Texas Oil (ks. -albumin avulla. Se ei tainnut silloin sopia Remulle. . Ajatuksena oli et jotain vanhaa rockia, Hurriganesia ja vastaavaa. Makke: Ei, ei, se oli viikon varoitusajalla... . Pepe: Sitten tajuttiin sekin, että sitä on hyvä käyttää myös introna, kun se on sitä oijai, oijai...juttua. Kaikkihan muistavat mm. Soitettiin ehkä pari keikkaa tuolla nimellä ja aloimme Henkan kanssa miettiä, että mikä voisi olla hyvä bändin nimi. Kasattiin sitten bändi ja mietittiin, että mitä vedetään. Tapaan kolmikon Oy S/S Borea Ab:n Manööveri-baarissa, jossa herroilla on myöhemmin illalla keikka. Lavan takana Bändin nimen voisi luulla viittaavan istuvaan härkään, suureen päällikköön eli Remuun, mutta näin ei kuitenkaan ole: . Tämä meidän edellinen basisti Henrik Rae oli just päässyt armeijasta ja tuli peruutuskeikka vanhaan Downtowniin loppiaisena. Kun mietittiin muita vaihtoehtoja, niin ne olis ollu niin kliseisiä. Pepe: Soitettiin pitkään nimellä ?Indian plays Hurriganes?, mutta muutettiin se sitten muotoon ?Indian, tribute to Hurriganes?tuon levyn tekemisen jälkeen. Inkkarit vasemmalta lukien: Makke Tuomela, Pepe Puurila ja Kimmo Rauhanen -9- 2 - 2013 ?. BN 257) ja nyt käsittelyssä oleva Indian. © Riku Metelinen RIKU METELINEN Alkuvuonna 2003 perustetun Indianin muodostavat rumpali Markku ?Makke. Hurriganesia on versioitu ahkerasti vuosien varrella. INDIAN * Tribute to Hurriganes * Levyllä, lavalla ja lavan takana H urriganes on yhtye, jonka musiikillinen vaikutus on ollut suuri. Me oltiin soiteltu jotain ihan muuta ja piti saada päivän varoitusajalla bändi kasaan.
Häkkinenkin oli aluks kitaristi ja soitti bassoa kitaristin tavoin. Triossa on yleensä kitaristi, basisti ja rumpali, mutta tässä tapauksessa bändissä onkin kolme kitaristia: . Love Potion No. Yleensä meillä on yks setti ja tänään on kaks settiä, niin siltikään ei - 10 - saada kaikkea mukaan. Nyt meillä olisi mahdollista tehdä kiertue, kun meillä on oma PA-systeemi ja miksaaja, joka. Ei valittu niitä hittejä mukaan. . Pepe: Sähän et ole oikeesti rumpali vaan enempi laulava kitaristi ja soitat myös bassoa. . Remuhan teki sen sille roudarille, että idea oli ikäänkuin sama. Siitä tuli hyvä päätösbiisi levylle, että ihmisille jäisi kuuntelusta hyvä mieli. 9, niin jengi huutaa et soittakaa Hurriganesia. Et ollut soittanut sitä aikaisemmin yhtään. . Siinä mielessä me erotaan Hurriganesista, että me kaikki laulamme. Kimmo: Triossa se näyttää hyvältä... ja se jopa saattaa kuulostaa hyvältä. Pepe: Mä olen alun perin Imatralta ja aloitin soittamisen teini-iässä. -levyltä. Makke: Kimmo jaksaa nykyään esiintyä lavalla ja vaikkei ole oikea basisti, niin verrattuna Henkkaan, joka oli oikea huippumuusikko, Kimmossa on monta hyvää puolta. © Riku Metelin en Hurriganesia soitetaan siis Hurriganesin hengessä, mutta entäpä muu musiikki? Pepe: Mutta toi on just se juttu... Makke: Topi Sorsakoski voisi... Totta kai yritetään tehdä kaikki hyvin, mutta ei aleta plagioimaan mitään, et Järvinen veti noin ja Kallio noin, et vedetään samalla tavalla. Valittiin niitä muita, kun siellä on paljon hyviä. . Me soitettiin sitä vanhan basistin kanssa, mut ei olla vielä ehditty tällä kokoonpanolla treenaaman. Remuhan ei sitä laula, kun ei pystynyt siihen, kun Stanleyn hieno teksti oli ihan oikeaa englantia. ehkä liikaakin. . Hyvää materiaalia on niin paljon, et kaikkea ei voida soittaa. Mä soitan 90% ihan fiiliksellä ja eri tavalla kuin edellisellä kerralla, ja kyllä sen siitä kuulee. Yhtyeen uudella levyllä on kymmenen kappaletta, joiden valintaperusteita muusikot listaavat määrätietoisesti: . Makke: Teknisesti tohon, et meillä on yks biisi ja se on Born To Rock, Remun ?In The Spirit Of Hurriganes. Siltä ajalta Baby Got Your Note on hieno ja sitä ollaan joskus soitettu. Makke: Ongelma on se, kun meillä on kaikki kunnossa, kaikki on valmiina, mutta meillä ei ole kunnon keikkamyyjää. . Mut me ei olla oikeesti keikkamyyjää lähdetty etsimään. Homma muuttui Henkan lähdön jälkeen niin, että mä rupesin laulamaan ne Cissen biisit. Mut Hurriganesilla on paljon hyviä biisejä, jotka ei oo niin tunnettuja. Makke: Kitara on ollut mun ykkösinstrumentti ja aina on joutunut laulamaan joka puolella. Pepe: Niin se lähti siitä, että ei haluttu laittaa mitään ilmoitusta mihinkään, tyyliin ?tarvitaan basisti?. Ei me haluttu ketään muusikkoa, haluttiin enempi tuttu . Mä olen kokeillut vähän kaikkea. . Ei hirveesti ole muita bändejä ollut. Bluesista se kaikki kuitenkin lähti. Muutettuani vuonna 2000 © Riku Metelinen . Olishan Cisse voinut kääntää sen foneettisesti Remua varten, mutta se olis ehkä ollut semmonen viikon työ ja Remu ei olisi silti pysynyt perässä. Kaiken lisäksi se on vaikea ja siinä on kitaristillakin miettimistä, kun siinä on slideä ja muuta. Pepe: Kyllähän sä kuulit siltä levyltä, että me yritetään pitää se Ganes-meininki. Mä olen rakastunut siihen. Ne on niinkuin yks biisi. Kimmo: Mä olen alun perin kitaristi ja soitellut semmoista bluesrockia. Makke: Mulla on ollut sellaiset 10 bändiä ja osa on toiminnassa enemmän ja toiset vähemmän. Yritän tietty kehua itseäni, koska se on aika vaikea rummuttaa ja laulaa samaan aikaan. Onhan se hieno soittaa Ain?t What You Do, Hot Wheels ja muut silleen oikein runtaten. Mutta jos yks biisi pitää valita, niin Baby Got Your Note. Ganesin biiseistä se on yks vaikeimpia. Makke: Meillä oli lista jossa oli meidän lemppareita. Alettiin sitten karsia siitä biisejä pois. Rummut on ollut aina semmoinen intohimo. Se on tosi erilainen kappale ja siinä on tosi vaikea kitarajuttu. Se on semmonen biisi, että sitä vois soittaa vaikka Stray Cats, niin se toimisi. . Kimmo: Se menee tänne bluesimmalle osastolle eli tämä Hear Me Calling, ja niiden omasta tuotannosta se ekan levyn Well, Ooh. © Riku Metelinen . Halusin aina rumpaliksi, mutta sanotaanko, puoliksi leikillään... en vieläkään ole oikea rumpali. Tässä vaiheessa eksymme aiheesta ja alamme keskustella eri rumpaleista ja soittotyyleistä. Vertaamme Remun soittoa oikeisiin rumpaleihin ja Remun tyyliä muiden tyyleihin. Juttua riittäisi varmasti kokonaisen artikkelin verran, joten lienee parasta palata takaisin asiaan... . Tämä on hyvä harrastus menemättä liian totiseksi. Makke: Se kertoo enemmän siitä, että ollaan omistauduttu sille aatteelle ja sille meiningille, kun se on tribute. Makke: Nyt pistit pahan, mutta mä olen sitä ennenkin miettinyt ja miettinyt. Mr X on ylitse muiden. . Se on sen verran erilainen ja mystinen. äijä ja hyvä tyyppi. Totta kai sinne aina jotain tarttuu, mutta se asenne on oleellisin. Kimmo: Niin ja soitan sitä vieläkin sillain kitaratyylillä... Pepe: On meillä yksi ei-Hurriganes-biisi mukana joskus, mut fakta on se, et kun puhutaan Hurriganesista, niin jengi ei ees tiedä niiden biisejä, se on vaan se Roadrunner. Pepe: Me päätettiin heti, et ei tehdä Get Onia tai Roadrunneria. Kun Henkka lähti, se ehdotti meikäläistä seuraajakseen. . 2 - 2013 Turkuun mä tutustuin Makkeen, jonka kanssa ollaan touhuttu. Ei yritetä matkia kuitenkaan. . Pepe: Niin meillähän on nyt juhlavuosi, eli tulee 10 vuotta täyteen. Pepe: Mulla se menee tuonne Kallion aikakaudelle. Kun ajatellaan, että se oli silloin parikymppinen kaveri, niin aika upeesti se soitti jo silloin, vaikka soundit nyt ei aina olleet kohdallaan. Valinta on Mr X. Meidänkin levyllä nämä Helge?s Dream ja muut, niin niitä ei moni yllättävää kyllä tiedä. Pepe: Ainoa ero on oikeastaan se, et Kimmo ei laula. Henkka myös lauloi ja se oli siinä mielessä kuin Häkkinen. On meillä ollut ohjelmamyyjä joskus, mutta ollaan pyöritty lähinnä tässä lähialueilla. tai olisi voinut vetää sen sillai hitaana ja tunnelmallisena, niin se toimisi myös. Keikkoja bändillä on, mutta lisääkin saisi olla: . Kysyttiin Kimmolta, et tuutko bändiin ja alatko soittaan bassoa. Jotain on pakko jättää pois. Tietenkin on näitä pakollisia jotka pitää soittaa aina. Omien suosikkien kohdalla hajontaa löytyy kovasti ja valinnat ovat hyvin yllättäviä: . Joskus, kun ollaan soitettu esim. Joku hittibiisi piti saada mukaan ja valittiin Bourbon Street. Helge?s Dream tuli sen takia, kun se on niin hieno. Omistamme sen kaverillemme, joka kuoli. Pepe: Meidän keikka alkaa Made In Swedenillä, ja oli luonnollista aloittaa myös levy sillä ja laittaa Find A Lady jatkoksi
SVEN ZETTERBERG 16.5. Ilmaiseksi kyllä saisi soittaa, mutta ei me haluta sitä. Pepe: Sillai epävirallisesti tiedoksi, niin ensi kesänä on tulossa Iisalmeen semmonen Hurriganes-festari. Sinne tulee yks bändi Ruotsista ja kolme kotimaista bändiä. Yleisö on korjannut ykkössetin aikana saamansa nestehukan ja parketilla alkaa jo olla tungosta. BIG JOE LOUIS - 11 - 2 - 2013 ?. Monille kipukynnys ottaa tribuuttibändi on aika korkea. Voidaan me soittaa tunti vaikka treenikämpällä ja pitää kivaa siellä. Levyn nimi kuvaa musiikin välittämää tunnelmaa tarkasti. Kaikki pyritään tekemään esikuvien tavoin tajuamatta sitä tosiasiaa, että homma menee metsään kuin mummo syksyisin. Koska kyseessä on tribuutti, niin kappaleet ovat esittäjiensä näköisiä ja alkuperäisen tyylisiä olematta kuitenkaan kopioita. Joskus he jopa onnistuvat vetäisemään maton jalkojen alta (Bye Bye Birdie ja Helge?s Dream). Rakkaus Hurriganesia ja heidän musiikkiaan kohtaan on välitön. Soundimaailma sijoittuu jonnekin ?Roadrunnerin? ja ?Hot Wheelsin?välimaastoon. Meidän ja Flash Rockin?in lisäksi tämä Black Devils. Se ehkä olisi ollut haastattelun aikana mainittu Love Potion No. Ainoa asia, mikä aavistuksen jäi vaivaamaan, oli setin yllätyksettömyys. klo 19 Pieni Sali ?Terveisiä Australiasta ja Amerikasta? NINNI POIJÄRVI JA MIKA KUOKKANEN featuring Olli Haavisto, vieraanaan Tokela La 4.5.2013 klo 11?16 (liput 4 eur) Info: www.levymessut.com Su 5.5.2013 klo 11?16 (liput 2 eur) Info: www.facebook.com/pages/Levykauppa-Iki-pop/108136029270956 Hova, Skola Hova, Ruotsi La?Su 15.?16.6.2013 Info: www.vinylskivan.se/skivmassor.php Tukholma, Solnahallen, Ruotsi (Ankdammsgatan 46) La 28.9.2013 klo 10?16 (liput 50 SEK) Info: www.facebook.com/pages/Recordfairs-Svenska-skivmässor/232332270111737 Lisätietoa Suomessa järjestettävistä levy- ja keräilymessuista: www.record.fi/messut.html levymessut.blogspot.fi 21.4. Me ollaan mietitty sellaisia paikkoja, joissa voisi soittaa PA:lla ja saa jonkinlaisen korvauksen, niin ei niitä kauheasti täällä ole. Herrat poistuvat vähin äänin nurkkapöytään, mutta lupaavat palata hetken kuluttua uudestaan kertomaan kuulumisia. Soittamisen ilo on suuri ja esiintymisen riemu valtava. Kakkosena soitettu Hey Groupie saa jo yleisössäkin liikettä aikaan. Junnaava Elephant?s Boogie ei ole alkuperäisenä kuulunut koskaan suosikkeihini, eikä tämäkään versio saa minua mielipidettäni muuttamaan. Ykkössetin ehdottomat yllätykset olivat Crazy Days ja Bye Bye Birdie, joita en odottanut kuulevani. Loppurutistuksena tulevat Say Mama ja Bad Baby. Hienoa, että mukaan on valittu myös tuollaisia vähemmän tunnettuja kappaleita. Ruotsalaisen bändin nimeä en tiedä. Monia tribuuttibändejä . Kyllä herrojen versio ihan kulkeva on, mutta alkuperäinen on mielestäni niin briljantti, ettei sitä kannattaisi tai tarvitsisi (tarpeeton yliviivataan) kenenkään lähteä versioimaan. Viimeisenä encorena kuultu Hot Wheels puristaa viimeiset mehut sitruunasta. Oh Baby Doll olisi saanut jäädä kokonaan pois. klo 18 Iso Sali ?Hoedown 10-vuotisjuhlakonsertti? Kolme viisasta miestä: TUOMARI NURMIO, MIKKO KUUSTONEN ja JUKKA GUSTAVSON 25.4. Manteli riisipuurosta jäi löytymättä. Te, jotka ette bändin keikoille kerkiä niin levy on saatavilla myös Homebraendverkkokaupasta. Riku Metelinen Tulevia levymessuja Suomessa ja Ruotsissa: Blues Lovers ry tiedottaa: Hyvinkää, Wanha Villatehdas (Kankkurinkatu 4?6) ?Musiikin juurilla. Lopetuskappaleena on tunnelmallinen Helge?s Dream, joka on edelleen yksi myöhempien aikojen suosikeistani. Nyt mennään jo isolla vaihteella. 9 tai sitten Let?s Born To Rock. INDIAN Ten For Hurriganes (Rock?n?Tile) -11 (1) Made In Sweden / Find A Lady (2) Hey Groupie (3) The Phone Rang (4) Bye Bye Birdie (5) Crazy Days (6) Oh Baby Doll (7) Keep On Movin?(8) Looking For The Tsugu (9) Bourbon Street (10) Helge?s Dream (In Memory Of Vesku) Tribuuttibändien kohdalla on usein se ongelma, ettei ole riittävästi perspektiiviä. Herrat ovat oikealla asialla välittäessään Hurriganesin ilosanomaa tuleville jälkipolville. Pari pientä miinusta levystä täytyy antaa. Voin kuvitella, että juuri tältä Ile Kallio olisi halunnut Crazy Daysin kuulostavan. Levyn alkuun sijoitettu Made In Sweden sulautuu Find A Ladyyn. Remu on tulossa sinne, se lupautui jo vuosi sitten asiaan. Sinne tulee myös nämä loput elossa olevat Ganesin jäsenet vahvistettuna Jim Pembrokella. Alkutahdeista lähtien kuulijalle käy selväksi mistä tässä on kyse. Shorai Shorai, I Will Stay, Chinatown... vaivaava pilkulleen 1:1-kopiointi loistaa poissaolollaan. Nää Turun kuppilat on aika äkkiä koluttu. Tässä vaiheessa toisen Hurriganes-tribuuttibändin, Flash Rockin?in, kaverit saapuvat moikkaamaan illan esiintyjää. Bändi soittaa kiihkeästi, mutta ikään kuin tekisi kaikkensa alleviivatakseen, ettei tehdä tästä nyt numeroa. En lähde turhaan vertaamaan Indiania Hurriganesiin tai muihin Hurriganes-tribuuttibändeihin, koska se on turhaa. Hei eivät kopioi Hurriganesia eivätkä matki muita. kulkee messissä. Bändi on kaikkensa antanut ja yleisökin vaikuttaa tyytyväiseltä. Hurriganesin henki on vahva ja totuus on, ettei tällä materiaalilla voi hävitä. JO?BUDDY WITH DOWN HOME KING III 23.5. Merimaa oli sanonut, et jos se toimii, niin viedään se setti syksyllä sit Tavastialle. Lavalla Keikka alkaa odotetusti levyn avausraidalla Made In Sweden/Find A Lady, joka menee niin bändin kuin yleisönkin puolesta lämmittelyn merkeissä. Volyymi on kohdallaan, soundit hyvät ja Manööverin akustiikka toimii hyvin. Indianin kohdalla on tosin, he ymmärtävät mitä tribuutti tarkoittaa ja tuovat mukanaan omaa näkemystään. Bändi kiittää ja poistuu hengähdystauolle. Kakkossettiin on valittu peräti kuusi kappaletta ?Roadrunner?-albumilta. Pelin avaa Ain?t What You Do ja Oowee Oohla -kaksikko. Kyllä herrat hommansa osaavat, ja vaikka en Roadrunneria tai Get Onia oikein jaksa nykyään kuunnella, yleisö ottaa ne vastaan avosylin. Ensin siitä, kun Bourbon Streetissä on pyritty lähelle alkuperäisen henkeä, vaikka se olisi muiden levyn kappaleiden tapaan toteutettuna toiminut huomattavasti paremmin. Tampere-talossa (Yliopistonkatu 55, Tampere) Turku, T-Talo (Vanha Hämeentie 29) 20.4. klo 19 Pieni Sali ?Ruf Records Blues Caravan 2013? JIMMY BOWSKILL, BART WALKER ja JOANNE SHAW TAYLOR Jukka Mäkinen & BluesLovers esittävät: ?Down Home Kivi? Kulttuuriravintola Kiven bluesillat (Keskustori 2, Tampere) 18.4. Kitaransoitosta paistaa läpi kaikista Hurriganes-kitaristeista eniten ehkä Janne Louhivuoren tyyli
Soitimmekin yhdessä ammattimaisesti kaksi vuotta. Milloin aloitit klubin pitämisen? . College-aikoina soitin aika monessa yhtyeessä. Kun sain taloustieteen opintoni päätökseen, sanoin isälleni että ryhdyn muusikoksi bluegrass- . En ymmärtänyt edes ottaa valokuvia klubin keikoista ja nyt harmittaa, että monista tapahtumista ja artisteista on vain muistoja. 2 - 2013 yhtyeessä. Nyt meillä on Facebook, jossa näemme muiden ottamia kuvia, mikä on hyvä juttu. . Vuonna 1978 vanhat collegekaverini soittivat kertoakseen, että Biddy Mulligan?s on myynnissä. Hassuinta oli, että sukuni omisti rakennuksen, jossa klubi toimi. Totta kai, en ole ollenkaan hämmästynyt siitä. Carey Bellillä oli tapana soittaa Five Long Years -kappaletta Suomen keikoillaan. ?Chicago on bluegrassmusiikin Siperia. Kun meillä oli vielä täällä Chicagossa Biddy Mulligan?s -klubi, siellä esiintyi Albert King ja moni muu. Saan vieläkin sähköpostia Suomesta ja se on aina mukavaa. CHIP COVINGTON Suomivävy tuulisesta kaupungista C © Pirjo Salminen hip Covington on pitänyt Biddy Mulligan?s -nimistä bluesklubia Chicagossa 1970- ja -80-luvuilla. Hän on tuonut eri artisteja Suomeen mm. mittaville Talviblues-kiertueille ja bluegrassia Tennesseestä Ruotsinpyhtäälle. Kaveri nimeltä Bob Riedy oli jo sitä ennen järjestänyt klubissa blueskeikkoja. Minä ilmestyin vasta sopimuksentekotilaisuuteen, jolloin isälleni valkeni, että olin yksi neljästä. . Hän antoi minulle levynsä ja signeerasi sen. Eddie tuli katsomaan Carey Bellin ja muiden keikkaa Tavastialle. . Olen huono kirjoittamaan kirjeitä ja pitämään yhteyttä vanhoihin ystäviin. Elän tässä hetkessä. . Chip Covington Milloin aloitit itse soittamisen? . Eräiden kanssa olin paljonkin yhteydessä silloin aikoinaan. Sanoin kavereilleni, ettei isäni ikinä suostuisi siihen, että ryhdyn baarinomistajaksi Chicagossa: se olisi hänen mielestään liian vaarallista. - 12 - Ystäväni sanoivat siihen, ettei isäni tarvitse tietää osuudestani mitään: voisin olla osakas ja hän saisi kuulla tästä vasta kun se olisi jo liian myöhäistä. Me neljä kaverusta saimme homman kasaan. Itse pidän satunnaisesti yhteyttä muutamaan kaveriin, esimerkiksi Pepe Ahlqvistiin. Olen Pepen lapsen kummisetä, vaikkakin huono sellainen. Chicago on bluegrass-musiikin Siperia. Kun sain tietää, että Eddie Boyd asuu siellä, soitin hänelle ja kerroin, että olen Chicagosta ja että aikomukseni on tuoda kotikaupungistani muusikoita keikalle Suomeen. Hän pyysi minut kylään ja muistan, että hän tarjosi minulle kananmunia tabascon kera . Hän taisi julkaista levynkin Rounder Recordsilla. Kun tajusin, että sukuni on lähtöisin Kentuckysta, ymmärsin miksi bluegrass tuntui minusta omalta musiikilta. Konsta Jylhä olisi varmaan idolini, jos olisin asunut Suomessa. . ja sitä oli runsaasti. Bobilla oli tapana ottaa esiintymään eräänlaisia pieniä ?artistipaket-. Kun tajusin, että sukuni on lähtöisin Kentuckysta, ymmärsin miksi bluegrass tuntui minusta omalta musiikilta. Konsta Jylhä olisi varmaan idolini, jos olisin asunut Suomessa.? . Jaakko Lammin. Tapasin 90-luvun alussa paljon erityisiä heppuja Suomessa, mm. Vaimoni kyselee usein, olenko lähettänyt Joelille kortin tai lahjan. Tapasin Chipin taannoin Chicagossa bluegrassbändin keikalla. Chip soitti kokoonpanossa bassoa. KARI KEMPAS Sinulla on ollut kiinteät siteet Suomeen jo kauan, eikö niin? . Hän on myös auttanut Värttinä-yhtyeen maailmalle. Olen huomannut, että suomalaisilla on hieman erilainen tyyli kommunikoida kuin muilla. Kuuluin college-aikoinani bluegrass-yhtyeeseen. Soitin banjoa koko kouluajan vuodesta 1971
Vaikka klubissa soi blues jo 70-luvun alussa ja puolivälissä, kun Bob Riedy alkoi buukata sinne bluesartisteja, se oli silti vielä musiikkityyliltään kirjava. Chicagon Biddy Mulligan?s -klubi (7644 N. On Halsted oli jo olemassa ja Kingston Mines oli aloittelemassa bluesmusiikin saralla. Sitten oli vielä Wise Fools Pub. Ainakin Eddie Clearwater sanoi niin, kun juttelimme hänen Reservation-klubistaan. . Vastasin, ettei hänen tarvitse soittaa Hey Bartender -tyyppistä bilemusiikkia, vaan sitä mitä hän tavallisestikin soittaa. Liiketoiminnan voi myydä luvan voimassaoloaikana, ja luvan voi siirtää, mutta sen uudelta haltijalta vaaditaan sormenjäljet ja huumetestit sekä viiden edeltävän vuoden pankkitiliotteet. Klubimme oli avoinna kuusi kuukautta ja siellä esiintyi muun muassa Grammynkin voittanut Sergio Mendezin mamba-big band, flamenco-tanssijoita sekä brasilialaista musiikkia soittanut orkesteri. Saimme siitä melkein Grammyn. Mielessäni oli jotain West Siden r?n?b:n kaltaista. Vaikka bluegrass oli minun juttuni, ryhdyin hoitamaan Biddy Mulligan?sia. Chicagossa on ravintolaketju nimeltä Boston Blackie?s, ja huomasin, että sen radiomainoksen äänenä on Billy Branch. Bluesmusiikissa raha ei kuitenkaan sanele kaikkea. Oliko North Sidessa silloin paljonkin klubeja? . Olinkin ensimmäinen, joka toi Otis Clayn Chicagon North Siden puolelle. . Vuonna 1982. Kyllä, minulla oli läheiset välit Careyn ja Lurrien kanssa. Kun musiikki alkoi muuttua funkymmaksi, ihmiset alkoivat tanssia. Sheridan Rd) kadun puolelta kuvattuna, alempana soullaulaja Otis Clay sekä kitaristi Criss ?Righteous. Kun minä innostuin klubiin buukkaamistani Professor Longhairista tai Albert Collinsista tai paikallisista muusikoista kuten Hip Linkchainista, huomasin miten erilaiset heidän motiivinsa olivat. . Bob Riedy olisi halunnut rakentaa ohjelmiston oman bändinsä ympärillä varmistaakseen, että hänellä on töitä. Biddyssä rohkaisimme yleisöä myös tanssimaan. Chicagossa verot on maksettava. - 13 - Tunnet varmaan paljon bluesmuusikoita ja olet työskennellyt Lurrie Bellin ja monen muun kanssa, eikö niin? . En kestänyt katsella tiloja suljettuina ja ostin ne. Myin sen Pakistanista lähtöisin oleville kavereille ja klubi pysyi bluesklubina. Ongelmana oli, että show oli aina samanlainen. Sen omistaja löysi yhtenä aamuna töihin mennessään oven lukittuna. Billy Branchin ja Kenny Nealin akustinen levy, jonka he tekivät Alligatorille Ranskassa meni kuitenkin ohitse. . Yritin myydä levyä silloin vuonna -91 muun muassa Delmark Recordsin Bob Koesterille ja Alligatorin 2 - 2013 ?. Remontoin paikan uuteen uskoon ja raavin rahat kokoon avatakseni klubin, mutta en saanut yleisöä liikkeelle. Honey Aaltonen saisi buukattua bändilleen viisi iltaa viikossa, hän tekisi sen varmasti! © Chip Covington teja. Vuodesta -78 aloimme markkinoida sitä puhtaasti bluesklubina. Kingston Mines on vieläkin pystyssä . Esiintyjiksi buukkasin edelleen bluesbändejä, ja esimerkiksi laulaja Cicero Blaken. Ajattelin, että ajat olivat ehkä muuttuneet ja ihmiset arvostaisivat erilaisuutta. Eddie ja Bob Riedy olivat mukana. Opin pikkuhiljaa. Mielestäni listasta puuttuivat ne raamit, juuret, joista musiikki oli lähtöisin. Mainostin klubia paljon mustalle yleisölle suunnatuissa sanomalehdissä kuten Public Defenderissä ja radio-ohjelmissa, esimerkiksi Pervis Spannin All Night Blues Band -show?ssa. Olen sitä mieltä, että pitää esittää sellaista musiikkia, jossa tunne on mukana. Milloin pistit klubin ovet kiinni? . Bändit soittavat sitä, mitä yleisö odottaa kuulevansa ja se on ymmärrettävää, mutta siitä on vain lyhyt matka sielunsa myymiseen. Vielä meihin ei sentään asenneta syntyessämme ihonalaisia radiolähettimiä ja luottokorttitietoja, niin että meidät tunnistettaisiin jo astuessamme kauppaan sisään ja maksu hoituisi suoraan kortilta ilman kassalla käyntiä kävellessämme ulos! . Chicagon viranomaiset ovat hyvin tiukkia asian suhteen, mikä voi johtua kaupungin vanhasta maineesta kieltolain ja mafian villeinä vuosina. Mafia on tietysti olemassa vielä nykyäänkin. Oli mielenkiintoista, että noihin aikoihin monia kiinnostivat rockin juuret ja haluttiin kuulla, mistä Rolling Stones, Beatles tai Eric Clapton olivat saaneet vaikutteita. Ihmiset alkoivat hahmottaa yhteyksiä ja ne olivat meille kiireistä aikaa. Kun sain avaimet, oli Eddie Clearwater soittamassa. Mehän asumme melkein poliisivaltiossa!. Sain kuitenkin kokoon hieman samankaltaista, jotakin mikä muualta puuttui, mutta valkoinen yleisö ei siitä innostunut. Sitä yleisöä kiinnosti rock-kitarointi, raskaan rockin kaltainen musiikki. . vieläköhän Doc johtaa sitä? B.L.U.E.S:in Gilmore ja ne kaverit ovat yhä kuvioissa. Wise Fools joutui sulkemaan, koska se ei maksanut verojaan. Kyllä, ja raha ohjaa kulttuuria. Yritin toteuttaa jotain, jossa on enemmän sielukkuutta . Aloitin klubin palkkaamalla Bob Riedyn ja laajensin sitten ohjelmistoa. Totta kai ymmärsin sen. Jos esim. He laajensivat vähän ja mukaan tuli John Russell, joka sitten myi klubin pois 80-luvun loppupuolella ihmisille, joiden kanssa teen nykyään töitä bluegrassin markkinoinnissa. Kyllä, systeemit ovat muuttuneet. Hänellä oli paljon ongelmia ja hän koki kovia, mutta nyt miehellä menee jo paremmin. Lurriesta on tehty hieno dvd-dokumentti, jota sen tekijät eivät saaneet myytyä millekään kanavalle. Teitte yhdessä levyn Suomessa vuonna 1991, eikö totta? . Laki sanoo, että olemassa olevat luvat ovat voimassa tiettyyn päivään, mutta silti siirtoon pitää saada kaupungin hyväksyntä. Soitin Tyrone Davisille, mutta hän pyysi liian korkeaa palkkiota. Kyllä. En tiennyt mitään bluesista. vähän revue-tyylisesti. Mutta minusta näyttää siltä, että bluesmusiikin juuret ovat kuolemassa. Nuoret mustat kaverit eivät halua soittaa kitaraa. Onneksi joku kuitenkin vielä haluaa: mieleeni tulee ainakin yksi australialainen kaveri ja Jonny Lang. Moni asia on tosiaan muuttunut... . Johnson saman paikan lavalla vuonna 1979. toivat sinne sellaisia artisteja kuin Ohio Players, Tito Puente ja Booker T & MG?s sekä rockbändejä. Loppujen lopuksi paikka sulki ovensa ja jäi tyhjilleen. Nykyisin lupien saaminen taitaa olla vaikeampaa. Kun Little Milton tuli esiintymään, hän kutsui minut yleisön nähtyään keskustelemaan keikkabussiinsa ja ihmetteli, mitä hän voi soittaa valkoiselle opiskelijayleisölle. Meillä oli live-yhtyeitä tiistaisin ja bluesia keskiviikosta sunnuntaihin. Nämä laajensivat klubia lisää ja © Chip Covington . Myöhemmin pyöritin klubia vaimoni Sarin kanssa. Millaisia esiintyjiä buukkasit klubiin? . B.L.U.E.S. toim.). Ostin sittemmin ulos muut kolme osakasta, koska he lähtivät mukaan mielessään vain raha ja naistenmetsästys. Silloin vuonna 1984, kun ostimme klubin takaisin jopa vaimoni Sarin piti käydä poliisiasemalla. Coca Colan ja McDonald?sin mainosrahat vaikuttavat musiikin tuottamiseen ja tekemiseen. Luvan siirtäminen toiselle ei ole enää yhtä helppoa. Ja minusta kuulostaa siltä, että bändit ovat tulleet myös yhä kovaäänisemmiksi. Kenenkään ei pitäisi muuttaa tyyliään, vaan tehdä sitä mitä rakastaa. Minusta on masentavaa, että artistit valitsevat musiikkinsa yleisön ennakko-odotusten mukaisesti, ja täällä Chicagossa musiikista on tullut matkailubisnestä. Sain vahvistettua kaikki jo tehdyt sopimukset. musiikkia, jolla on juurensa. Lurrie taisi käydä hiljattain Suomessakin esiintymässä Lahden bluesfestivaalilla. En halunnut klubiin ainoastaan college-opiskelijoita ja muusikoita, vaan sekalaisemman yleisön niin että jopa Mississippistä tulleet vieraat hämmästyisivät menoa. . Casey sanoi, että klubiin pitää saada myös r?n?b:tä, koska olemme Chicagossa. esimerkiksi Carey Bell, Sam Lay, Johnny Little John . Istuin esimerkiksi alas juttelemaan rumpali Casey Jonesin kanssa ja esittelin hänelle tulossa olevat esiintyjät ja kysyin, mitä listasta vielä uupui ja mitä meidän vielä pitäisi tehdä. Nauhoitimme Kouvolassa akustisen levyn, jolla Carey ja Lurrie esiintyvät yhdessä ja joka julkaistiin Alligator-levymerkillä (?Second Nature?, 2004 . Teen edelleen jonkin verran töitä joidenkin kavereiden kuten Lurrien kanssa
Kerroin heille, että Pepe olisi mukana kiertueella ja he väittivät minun valehtelevan. Kyllä, osa siitä oli minun ansiotani. Menin hänen ohjelmatoimistoonsa ja Rocktopsin väki oli minulle todella tylynä: he eivät suostuneet keskustelemaan kanssani. Kyllä, minulla oli hyviä sponsoreita ja Pepe Ahlqvist oli myös apuna. Kukaan ei oikein ollut siitä kiinnostunut. Se oli harmi, sillä se on hyvä levy. Puistobluesin Jussi Vähämaa oli hieno tyyppi ja toimme myös Puistobluesiin joitakin esiintyjiä. Käynnistimme Ruotsinpyhtään bluegrassfestivaalin ja buukkasin sinne esiintyjiä, mm. Ajattelin soittaa Eddielle tai Magic Slimille ja kertoa, että haluaisin heidän soittavan ystäväni Tommyn kanssa. Kulttuurivaihto on kuitenkin parhaimmillaan kahdensuuntaista. Yritin saada Tommi Vikstenin, loistavan kitaristin, Chicagoon tapaamaan Eddie Clearwateria ja tutustumaan kaupungin kuvioihin. Ihmiset polttivat Marlboroa ja söivät hampurilaisia, jotka maistuivat paskalta, mutta myöhemmin näin McDonald?sin saapuvan maahan ja koko kulttuurin muutoksen. © Pirjo Salminen Bubbly Creek Bluegrass Band ja Chip Covington (vierailevana kontrabasistina) Chicagossa kesäkuussa 2009 Bruce Iglauerille ja kaikki sanoivat, ettei akustinen blues myy. Minun mielestäni on sitä parempi mitä enemmän tarjontaa on, koska niin syntyy uusia musiikin ystäviä. . Tommi Viksten soitti minulle ja kutsui minut tapaamaan yhtyettä. He esittivät vanhaa perinteistä musiikkia . Raha ohjaa kulttuurin tekemistä, mutta en halunnut sen tien olevan yhdensuuntainen. ja lähdin Suomeen. High Risen. Kyllä, ja vuonna 1992 tein kahden kuukauden kiertueen tammi-helmikuussa, kolme keikkaa viikossa Ivalossa ja Rovaniemellä sekä ympäri Suomea. Eikö Koff sponsoroinut kiertueita? . Janne väitti, etten tiedä mitään musiikkibisneksen tekemisestä Suomessa: se on mahdotonta. Ensimmäinen Talviblues järjestettiin vuonna 1991? . Se oli hauskaa. Halusin myös viedä jotakin takaisin mukanani ja jos asiaa ajattelee, ei ennen Värttinää oikein ollut musiikkivientiä. Se alkoi oikeastaan Janne Vikstenin kanssa käydystä keskustelusta. Toimme sinne mahtavia bluegrass-bändejä. . En ymmärtänyt sitä silloin ja sanoin Jannelle, että sitten tuon bluesia Suomeen. On hyvä, että useampi ihminen ottaa riskejä ja tuo esiintyjiä maahan. Elävä musiikki syntyy vuorovaikutuksesta, se ei ole vain soittamista yleisölle. Ilman tilaisuutta soittaa ja esiintyä yleisölle musiikin tekeminen on kuin masturbointia. . Ja tiedät mitä sitten tapahtui! Cd tuli ulos juuri oikeaan saumaan... . En halunnut olla ainoastaan tuomassa jenkkimeininkiä Suomeen. Ryhdyimme järjestämään tapahtumaa talvella, koska Chicagossa ei ollut silloin niin paljon töitä muusikoille ja koska kesällä oli paljon enemmän tapahtumia, kilpailua. Kun tulin Suomeen ensimmäisen kerran, näin Bruce Springsteenin nimen mainosjulisteessa. Se on aitoa musiikkia. 2 - 2013 - 14 - . Tapasin Vikstenin veljekset ja ryhdyin soittamaan suomalaisten kanssa. Se oli minulle kasvattava kokemus ja sitten päädyin tekemisiin Värttinä-yhtyeen kanssa. Se olisi onnistunut, mutta Janne sanoi, ettei Tommi ikinä suostuisi lähtemään Chicagoon. vanhaa musiikkia ja runoja, ja ne kaksi tyttöä olivat niin upeita. Lopulta Alligator julkaisi sen noin 15 vuotta myöhemmin. Milloin ryhdyit promoottoriksi? . Sanoin, että jos cd myy alle 5 000?10 000 kappaletta, olisin hämmästynyt. Risto sanoi, että musiikki on folkia ja että jos cd:tä saadaan kaupaksi yli 1 000 kappaletta, olemme tyytyväisiä. Sanoin, että heidän musiikkinsa on maailmanmusiikkina aivan yhtä pätevää kuin bluegrass tai Konsta Jylhän levyt. Matti Lehtolan kanssa pyöritimme festivaalia yhdeksän vuotta. Olin harmissani Larry Davisin puolesta, kun hänen esiintymisensä Puistobluesissa ei toteutunut. Värttinä nousi. Värttinä teki diilin BMG Recordsin kanssa. Sitä ei tehty paperille vaan suullisena sopimuksena. Tapasin BMG/Sonetin Risto Mattilan, laihan kaverin joka soitti itse rockyhtyeessä, sekä Tommi Vikstenin ja kysyin, mitä Värttinän kanssa tehdään. Se tapahtui oikeastaan Biddy Mulligan?sissa. Hoidin Careyn ja Lurrien buukkauksia jo silloin. Perustin yrityksen nimeltä Fundamental Music, teimme sen avulla buukkauksia bluesfestivaaleille ja lähdimme Eurooppaan. Se antaa yleisölle tilaisuuden kuulla jotain erilaista. Myin baarin ja yrityksen . Samaan aikaan ryhdyimme tekemään buukkauksia bluesartisteille. Toimme Suomeen myös omille keikoille esimerkiksi Magic Slimin ja Roy Hightowerin. Heidän mielestään olin tunkemassa heidän bisnekseensä ja olin heille kuin vihollinen. Hänellä oli hyvä levy Rounder-merkillä ja hänet tunnettiin Texas Flood -kappaleen tekijänä. Hän oli hyvä ystäväni Arkansasista. . Toki klassisen musiikin puolella Suomella on Jean Sibelius
Pidän heistä edelleen ja kunnioitan heitä suuresti. Vasemalla Phil Guy, Junior Wells ja kitaristi Neal Schon (vas.) Biddy Mulligan'sin lavalla vuonna 1980, oikealla samoilla lauteilla vuotta aiemmin itse Covington (oik.) . Chicagon pohjoislaidan uusien bluesklubien nousukaudella 1970-luvulla erääksi seudun tunnetuimmaksi ja suosituimmaksi paikaksi kohosi Covingtonin toistakymmentä vuotta pyörittämä irlantilaistaverna Biddy Mulligan's. . Tein kaksi Talviblues-kiertuetta ja suunnittelin tekeväni kolmannen, jossa olisi ollut mukana zydeco-bändejä sekä ruokatarjoilua ja sen sellaista esimerkiksi Sokos-hotelleissa, mutta Rauma oli minulle liikaa. Niillä on muun muassa Mikko Kuustonen Q.Stone-bändin solistina ja Tommi Viksten. Monilla muusikoilla on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Niitä oli viisi isoa laatikkoa, jotka joku korjasi talteen. The New Riders of the Purple Sage -orkesterin kanssa. © Chip Covington Billboard-lehden pop-listoille. En tiedä, missä kelat ovat. Mutta se on kallista ja lapset opiskelevat. Siihen se käytännössä loppui. Mainitsit tehneesi joitain liveäänityksiä Talviblues-festivaaleilla. . Dix Bruce & the Shangai Rangers -yhtyeeseen, säesti Bill Monroeta sekä jakoi lavoja mm. The Golden Fleas), milloin kiertuemanagerina tai -promoottorina. Vuonna 1988 hän toimi yhtenä perustajatahona Ruotsinpyhtään Bluegrass-festivaaleilla. . Kyllä, voin autella joitakin. The Chicago Bluegrass Band -nimisessä kokoonpanossa. Etupäässä kontrabasistina tunnettu Covington soittaa nykyisin mm. Kuinka sinä siitä tiedät?? Olin paikalla ja tein silloin Carlosin haastattelun Auri Halkomaan 50-vuotispäivillä. . Mr. Superharp Himself!" (AL 4746, 1986; äänitetty 1.?3.2.1986) sekä Big Twist & The Mellow Fellows . Suomessa Covington vieraili tiettävästi ensimmäistä kertaa vuoden 1983 Country Cavalcade -festivaaleilla Karjaalla, tuolloin The Blossom Bandin matkassa. 1970-luvulla hän kuului mm. Chicagon Evanstonin kaupunginosassa varttunut Chip Covington sai ensimmäisen, Sears Silvertone -merkkisen banjonsa 11-vuotiaana v. 1968. 1992 Roosevelt "Booba" Barnes & the Playboys, Billy Branch & the Sons of Blues sekä Eddie Shaw). Kyllä, ensimmäisellä Talviblues-kiertueella oli Tavastialla MTV3:n auto, ja Mauri Kalima äänitti keikan 24-raitaisena. Tarkistin kuitenkin, kuka oli vapaana ja tunsin Carlosin. Suomalaiset eivät varmaan pysty kuvittelemaankaan, kuinka kallista se on: yhdeltä lapselta 30 000 dollaria vuodessa. Joten talous on ollut tiukoilla. Suomalaiselle bluesväelle Covington on jäänyt erityisesti mieleen vuosina 1991?92 järjestetyistä "Talviblues"-kiertueista (v. " Live from Chicago! Bigger Than Life!" (AL 4755, 1987; äänitetty 31.1.?2.2.1987). 2 - 2013 ?. Buddy Guy & Jr. Mahtaisikohan joku olla kiinnostunut tallenteista. Wells, Otis Rush, John Lee Hooker, Professor Longhair, Koko Taylor, Magic Slim, Albert Collins, Otis Clay, Little Milton, Carl Perkins, Sleepy LaBeef, Lowell Fulson, Willie Dixon, Luther Allison, Burning Spear sekä Clarence "Gatemouth" Brown. © Chip Covington . Olisi hauska kuulla ne. Minulla on kolme lasta ja collegemaksut ovat korkeat. Hän onkin oikea persoona! Amerikkalaiset, Chicago-muusikot, pyytävät aikamoisia keikkaliksoja Euroopan keikoistaan. 1991 Carey & Lurrie Bell ja Eddie Clearwater, v. antamassa ääniteknisiä vinkkejä Albert Kingille. - 15 - Yllä valikoima Biddy Mulligan's -konserttitallenteita. Radiolähetyksistä julkaistuja bootleg- ja omakustannelevyjä edustavat Buddy Guyn & Junior Wellsin (13.11.1982), Willie Dixonin (9.9.1984) sekä Mink DeVillen (26.6.1986) tuotteet, astetta kaupallisempaa tuotantoa puolestaan Alligator-merkin LP:t James Cotton & His Big Band . Olin siitä hyvin ylpeä ja kun Värttinä tuli Chicagoon konsertoimaan myytiin Park Westin 7 000 paikkaa loppuun. "Live From Chicago . Covingtonin joko Euroopassa tai kotimaassaan järjestämissä konserteissa ovat esiintyneet mm. Saattaisin löytääkin ne jostain. Yhteyteni Värttinään katkesi sittemmin: en halunnut heidän lähtevän kiertämään rock-managerien ja -ohjelmatoimistojen listoilla. Minulla pitää olla hyvä syy, kun lähden käymään Suomessa. . Nauhat maksoivat minulle 700 dollaria. Taisit junailla Carlos Johnsonin Viron keikan taannoin? . Suomalaisvaimonsa Sarin myötä Covington löysi tulevinakin vuosina itsensä säännöllisesti Pohjoismaista, milloin bluegrassyhtyeiden muusikkona (mm. Pepellä on kopioita osasta ja hän oli laittanut niitä myös YouTubeen. Chip Covingtonin uraa pähkinänkuoressa: Käytkö vielä Suomessa? En, viimeksi taisin vierailla Suomessa vuonna 2004. Toin Ernie Thackerin ja muusikoita Virginiasta esiintymään Ruotsinpyhtäälle ja Yhdysvaltojen lähetystön ihmisille Helsinkiin. Hoidat vielä jonkin verran buukkauksia. © Chip Covington Band The Chicago Bluegrass . Vaimoni on käynyt Suomessa ja minäkin olen ajatellut lähteä Ruotsinpyhtäälle ihan omaksi huvikseni. Saatoin Carlosin itse lennolle, jotta kaikki sujuisi kuten oli sovittu. Huolehditko yhä jonkun bändin tai artistin Suomen keikkojen myyntiä?
Riders, joka esiintyi jopa Finlandia-talossa ?Uudet kyvyt esiin. -konsertissa. Kuulemma toiminut Yleisradion salaisen savusaunan lämmittäjänä jossain Näsijärven rannalla Tampereen lähettyvillä. eli keikkatarjouksien myötä pyritään bändi kuin bändi saamaan toimintakuntoon. ja 4. musiikkiluokat, ja lähes koko 70-luku meni myös lauluharjoituksissa Cantores Minores -kuorossa. Eli kun kaikki kaverit lähti lomapäivinä pelaamaan. Eka maininnanarvoinen bändini teinivuosina oli The C.C. Listalta löytyy mm. Pluto & The Astronauts -bändistähän tuli sittemmin Laika & The Cosmonauts, kun minä ja Mitja Tuurala siitä liuettiin muihin systeemeihin. Kuinka aktiivisia nämä koplat ovat? . Ensimmäinen huomionarvoinen kokoonpano The C.C. Miehellä on kuitenkin entuudestaan pitkä ja kunnioitettava ura juurimusiikin tekemisessä, joka alkoi 70-luvun lopulla. Teendreams-kokoonpano tosta puuttuu, sehän sai aika laajaa huomiota silloin 90-luvun loppupuolella ja tämä Cisse Häkkisen tribuutti-CD-EP soi aika hyvin myös radioissa. . lähestulkoon on pähkinänkuoressa. Nämähän on lähes kaikki kokoonpanot just niin aktiivisia kuin yleisö haluaa... Mutta tosiasiassa eniten omaa aikaani vie tietysti Vesa Snygg -projekti, mutta myös Jet-Line toimii ja keikkailee, samoin Jürgen Offenhauser on - 16 - löytynyt oltuaan muutaman vuoden teillä tietämättömillä. Matti Oilingin (R.I.P.) ja Jussi Raittisen luotsaaman Jump?n?Jive -kokoonpanon myötä sain tutustua myös herroihin nimeltä Juho Hurskainen ja Hillel Tokazier. Siinähän tuo ?ura. Beiget raappahousut ja tummat polvisukat tiettävästi käytetty sytykkeenä oltuaan myös parin vuoden talviseisonnassa tämän piilopirtin pukuhuoneen komerossa. Kallen kanssa keikkailimme usein myös Amazing Duo -nimellä. MASA SALORANTA Rock?n?roll-velmun monet kasvot ja ?kansallisuudet? M atti ?Masa. Kalleen tutustuin tehdessämme taustayhtyettä nousevalle levytähdelle nimeltä Karo, jonka Blue Bayou -hitti soi radioissa tosi paljon aikoinaan. Myöhemmätkin yhtyeet ovat varmasti tuttuja ainakin vihkiytyneemmille musiikinharrastelijoille. Mulla itsellä kiinnostus musaan on lähtenyt jo snadina, kävin Maunulan Kansakoulussa 3. Muu karderoopi on jotenkin päätynyt erääseen yksityiseen kokoelmaan Salon Suomusjärvelle... Miten innostus musiikin tekemiseen sai alkunsa? . Riders syntyi jo teinivuosina. Rhythm Wheel Combo, Riverside Blues Band, Jet-Line, Pluto & The Astronauts ja Jürgen Offenhauser Und Seine Beat Specialt Orkhestra. © Minna Nikander JANNE ÖRNBERG Haluaisitko kommentoida tuota listaa jotenkin? . Meidän maunulalaisten lisäksi bändissä soitti myös Henry Finér, joka oli noihin aikoihin about 12-vuotias, mutta hyvin soitteli jo silloin. The Last-Nite Quintet oli myös loistavista soittajista koottu hieno orkka, mukana esim. Toinen mainittava duo on kitaristi Juha Rislakin kanssa vuonna -92 . Saloranta on ollut viime aikoina esillä suomenkielellä 50-lukuista rock?n?rollia esittävän Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtyeen myötä. Sieltä on ainakin löytynyt ilmeisesti hänelle kuulunut Arvotex-puku, Tiklas-nailonpaita, virastonharmaa Trevira-solmio, sekä Topmanin teräväkärkiset kävelykengät. 2 - 2013 aloitettu Sävelkaksikko Duo-Jet, joka tarvittaessa toimii edelleen, ja tästähän muodostui Iskelmäyhtye Jet-Line rumpali Rudy Ryynäsen astuttua remmiin vuonna 1996. Panu Syrjänen ja Kalle Sinkkonen. Näitten vakikokoonpanojen lisäksi on ollut suuri ilo ja kunnia soittaa mitä erilaisimmissa pienempimuotoisissa projekteissa ja tuuraavana hahmona
päätösraidaksi ikäänkuin dokumentiksi mistä kaikki sai alkunsa. Laulajista tärkein mulle on aina ollut Gene Vincent, mutta hän ei kuitenkaan ole ainoa fanituksen kohde . Yhtye toimi kymmenisen vuotta, ja tämän aikana tutustuin myös pitkäaikaiseen soittajatoveriini ja hyvään ystävääni Juha Rislakkiin. No siitä sit kasvoikin aika valtava. Olet käsittääkseni muuttanut aikoinaan Helsingistä Salon seudulle. Elvis, Eddie Cochran, Johnny Burnette jne... Riders Rhythm Wheel Comb o Metsänen sa Saloranta ja Tim u Karjalainen, Ma v. Mutta itse innostuin kuitenkin niin, että laitoin kokeeksi biisin Laske Kymmeneen (Milk Cow Blues) nettiin kuunneltavaksi ja linkin muistaakseni Roketsuvoorumin keskustelupalstalle. En kuitenkaan tohtinut vielä julkaista tätä omalla nimellä hieman ehkä arkaillenkin yleisön reaktioita. Niinpä tekaisin tämän perinteisen ?humppanimen? ottamalla toisen oman nimeni (Vesa Matti) ja liittämällä sen äitini tyttönimeen (Snygg). Mä lähdin Stadista Saloon, (maalle pakoon pahaa maailmaa) ekan kerran loppukesästä 1987, samoihin aikoihin kun Plutot vaihtui Laikoihin. Paikallinen amerikanautokerho julkaisi yhtyeeltä kaksi vinyylisingleäkin. Paljon positiivista huomiota saaneella ?Rock?n?Roll Hurlumhei. Se oli parhaimmillaan loistovedossa oleva bändi ja keikkoja tehtiin joskus jopa parikymmentä kuukaudessa. Jatkuuko sama hyväksi havaittu meininki? . Se nauhoitettiin perinteitä kunnioittaen äärimmäisen alkeellisesti 8-raitaisella Roland-kovalevytallentimella, johon saa ainoastaan 4 sisäänmenoa kerrallaan. Levyähän tehtiin sitten seuraavat kaksi vuotta mun autotalliin rakennetussa työhuoneessa, joka tuntee nimen ?Jupiter-Kerho?. Jostain syystä samaa ei voi sanoa heidän twist-tyylilajustaan, vaikka kaikessa korniudessaan sekin on silkkaa mahtavuutta. Palaute kuitenkin oli pääsääntöisesti todella positiivista ja kohta huomasin biisillä olleen huima määrä latauksia ja kuunteluita. . Mutta vaikka kyseinen kone on ollut mulla jo kohta kymmenen vuotta, niin vieläkin siinä on paljon ominaisuuksia, joista en tiedä juurikaan mitään. Koko Vesa Snygg -projekti lähti liikkeelle muistaakseni v. Kitaristiystäväni Tuomas Metsberg halusi itse tulla soittamaan tuohon soolokitaraosuudet, ja mähän kun en ole mikään oikea kitaristi niin se sopi vallan mainiosti. Kyllä toi (jazz-)tyyli on jollain asteella täysin mietittyä. -levyn nauhoitukset aivan loppusuoralle, ja se on tehty täysin samoin asetuksin kuin edellinenkin. -levyllä merkille pantavaa oli sanoituksia ja soittoa myöten ns. 2008, kun tein itsekseni kotipajassa näitä ralleja suomen kielellä, vähän niinkuin kokeilumielessä. Puhelinkeskustelussa kerroin idean ja Mala vastasi, ettei varmaan kukaan ole saanut levytyssopimusta niin heppoisin perustein, mutta luottavaisesti ja avarakatseisesti lähti mukaan ideaan. Missä levy äänitettiin? . Yllättävän helposti törmäsin samanhenkisiin soittajakollegoihin silloin, ja The Riverside Blues Band näki päivänvalon (tai yön pimeyden, miten vaan) jo saman vuoden pikkujouluaikaan. Mä opettelen edelleen samojen kivikautisten laitteiden hienouksia. Seuraava pitkäsoitto ilmestyy tänä keväänä Goofin. Olen hieman sitä mieltä, että kun vuosittain päivittää aina uusimmat hienoimmat audiologitit ja pro-hämmentimet viimeistä mallia oleviin tietokoneisiin, niin kukaan ei osaa käyttää niitä koskaan niin hyvin kuin niissä olisi mahdollisuus. 1986 se sitten kuulostikin... Recordsin julkaisemana. Kertoisitko jotain tästä. 1979, vas. Kuinka tämä vaikutti soittamiseen vai löysitkö uudelta kotipaikkakunnalta vaivattomasti samantyylisiä soittajia? . Tuo ?Rock?n?Roll Hurlumhei!?on lainattu suoraan 50-luvulla maatamme kiertäneestä rock-show?sta. Entä miten idea Vesa Snyggistä sekä Satelliitti-yhtyeestä sai alkunsa ja miten haalit soittajat ryhmään? . Nyt on tosiaan saatu uuden, työnimenään ?Nasta laudassa. Eli samaa tuhnuista autotallihifiä tulee olemaan 2 - 2013 ?. onhan hyviä laulajia ollut aina maailma pullollaan. ja tämä kaikki on ilmeisesti täysin harkittua? © Matti Hyyppä Yhtyeet joissa olet soittanut tai soitat edelleen edustavat aika laajaa kattausta, joten osaatko nimetä mitään tiettyjä bändejä tai artisteja esikuviksesi? . Siinä haravoin itse kaikki instrumentit lukuun ottamatta Tuomaksen soolokitararaitaa. Miten julkaisija suomeksi lauletulle rock?n?rolllevylle löytyi? . Nämä Ronnie Kranckit ja Erik Lindströmit pienimmilläkin yhtyeillään teki sitä parhaimmillaan todella onnistuneesti. nämä kaikki tietysti kuuluvat peruspilareihin. 1995 . C.C. Olin jo aikaisemmin puhunut hyvin tuntemani Kopteri-lehden omistajan ja päätoimittajan Malan kanssa projektistani, kun kuulin hänellä olevan myös levymerkki ?Trichord-Levy?. Väliin mahtuu sukelluksia juurimusiikin syviin syövereihin ja on ollut blueskausia, Brian Setzer -diggailua, Hurriganes-vaihdetta ja tietysti kotimaista iskelmäkauden kultaisia hetkiä. Ja aina palataan asian ytimeen ja levylautasella soi Gene Vincent tai Eddie Cochran... . Mä olen jo pidemmän aikaa suomennellut näitä teoksia pyrkien säilyttämään alkuperäisen idean, mutta poistamalla sanoituksista 50-luvulle tyypillisen naiviuden, ja joitakin hahmotelmia esitettiin keikoilla jo Duo-Jetin alkuaikoina. Sävelkaksikko Duo-Jet (Juha Rislakki ja Masa Saloranta) v. Eurooppalainen bigband-twist on kovaa kamaa, samoin havaijialainen rytmimusiikki. Onhan noita, fiilisten mukaan mennään. Ja sitten kun asiasta juttelin Jupe Litmasen, Ari Berghällin ja Juho Hurskaisen kanssa niin kaikki olivat valmiina uuteen erikoisryhmään. Bändi oli syntynyt. Mä olen aina ollut roots-musan suhteen aika kaikkiruokainen, ja nuo kuuntelukiinnostukset ovat vaihtuneet jotenkin sykleittäin vuosien varrella ? tosin perusasiat ovat olleet aina läsnä. ensimmäisen polven suomalainen rock?n?roll, jolloin laulusolistia lukuun ottamatta tekijät koostuivat yleensä harjaantuneista (jazz)muusikoista. No siis kun oli mahdollisuus näitä himassa työstää ja jalostaa pidemmälle, niin tein joitakin mahtiversioita biiseistä soittaen kaikki soittimet itse. Kyseinen Milk Cow Blues jätettiin ?Hurlumhein. Lisäksi levyn nimi luo esteettömän mielleyhtymän 50-luvun suomalaisuuteen... Olen aina diggaillut suomalaisten ja muun mannerEuroopan tapaa sekoittaa bigbandswing tohon rock?n?roll-genreen. Siltähän - 17 - o Helsingin Tavasti a-klubilla v. Markk fudista tai muuta nastaa, mä suuntasin Krunikkaan tai jonnekin leirille harjoittelemaan äänenavausta ja palleankäyttöä ja sen semmosta
Olen kuullut joitakin kelanauha-tallenteita näistä nuoren muusikonalun harjoituksista. Mutta näistä siis lisää joskus tulevaisuudessa. Odotan todella innolla kuulevani joskus lisää Herr Offenhauserin mielenkiintoisista vaiheista. Olen myös kuullut, että olet innokas vanhojen tavaroiden keräilijä. Ainakin laaja Trevirasolmiokokoelmasi on herättänyt niin kateutta, kuin kunnioitusta. niin, Offenhauserien penthouse-huoneisto . © Ari Berghäll jaksanut tehdä iänikuisia laskennon tehtäviä, joista oli saanut ehdot koulustaan. mutta miksei yksi peltinen tuhkakuppi riitä vaan täytyy ostaa kaikki mitä löytyy. Vaikka koko vuodeksi. Mitä muuta keräilet? . Uskomatonta, että tuo (myöhemmin twistiksi ristitty) beat-rytke oli siis oikeasti keksitty jo aikaisella 50-luvulla! (Toimittaja tuijottaa epäuskoisena tuhkakuppia, mutta jää kuitenkin viehättävän tarinan imuun...) Miten Herr Offenhauser sitten eksyi Suomeen? . Äitiä ei juurikaan kotona näkynyt. Mutta oikeasti en itsekään tajua, miksi joitain asioita keräilee aivan järjenvastaisella tavalla. Onneksi vaimo ei lue tätä lehteä, ei kaikkea voi kertoa aina edes hänelle. . Hän vapautui vasta v. Äitinsä oli sairastunut vakavasti keripukkiin ja menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa yleisen saunan pukuhuoneessa ? miesten puolella. . Vesa Snyggiin ei liity mitään niin mytologista kuin Jürgeniin, Snyggihän on täysin fiktiivinen hahmo, jonka nimi on keksitty itse. Jollei asiakkaalla ole (?) Treviraa, voin aina vuokrata tai myydä sellaisen hyvään hintaan. Jossain vaiheessa samat urut soivat myös erään tunnetun tamperelaisyhtyeen Coitus Int.?in levytyksissä ja keikoilla, päätyen lopulta jonkun kiertävän saarnamiehen tueksi tämän valistaessa kansaamme. 2 - 2013 oli läpitalon-mallinen ja työsuhdeasunto Lefimalta . Myös tempo muuttui pikku-Jürgenin käsittelyssä välillä jopa aivan villiin ja eläimelliseen kohkaukseen. Tämä neito nimeltään Marleen päätyi Italiaan ja muutti myöhemmin niemekseen Sophia, ja sukunimekseen Lorrento, Lorenz tai joku vastaava. Jotkut biiseistä tosin ollaan ehditty hioa keikoilla jo näitten vuosien saatossa, mutta mukana on myös aika yllättäviä juttuja, jazzahtavasta svengistä rock?n?rollin rytkeeseen. Mitenkäs sitten tämä Jürgen Offenhauser. Siff-Cola -krääsä on kanssa sellainen intohimon kohde . Isä-Heinz joutui Stasin vangitsemaksi, häneltä kuulemma oli löytynyt salaisia asiapapereita, jotka olivat länsimaisella salakielellä kirjoitettuja. 60-luvun alussa olot kävivät Saksojen erottua jo liian hankalaksi Offenhauserien perheelle. vastapuolen ikkunasta kaikui saksalaisten joukkoosaston sotilasmarssia tiukkana rytmityksenä. . Onneksi tämäkin vääryys selvitettiin, kun syyttömänä vihdoin vapautettu Jürgen sai asian korjattua ja urku toimitettiin oikealle omistajalleen. Paljonko niitä tällä hetkellä onkaan? tämänkin levyn äänimaailma. Niin, meissä jokaisessahan asuu pieni pussihousu... Tämä vinyylisenä äänikirjana julkaistava tuote saattaa ilmestyä lähitulevaisuudessa, ainakin monet kustantajat ovat olleet siitä erittäin kiinnostuneita. . On sitten hommattava niitäkin talliin lojumaan, kun ovat niin hienoja. Äitinsä Sigrid oli pyykkärinä pienessä pesutuvassa naapurikaupungissa, jonne kulki potkulaudallaan päivittäin. 2005. Hän oli jopa lähettänyt Jürgenille Italiasta Welson-merkkiset kino-urut tietäen pikkuvelipuolensa musiikilliset taipumukset. Nämä kuitenkin takavarikoitiin tullissa ja myytiin huutokaupassa Ylöjärvelle. Jürgen yritti opetella isänsä lahjaksi saamalla virvelirummulla (palkinto 30-vuotisesta urasta tehtaalla) noita jenkkien hienoja sävelteoksia, mutta aina jostain takaraivosta rytmiin sekoittui tanakka takatuplapotku ja letkeä shuffle jotenkin samalla suoristui jämäkämmäksi. Myös Jürgenin entinen sisarpuoli oli loikannut jo vuosia aiemmin, mutta hän erehtyi junasta ja lähti väärään suuntaan. Onhan Trevira-solmiot toki hienoja, mutta kun niitä on vaatekaapissa pitkälti toistasataa niin jossain viiraa. Mutta keikoille siis voi ottaa tarvittaessa joka settiin oman Treviran. Mutta ei mulla oikeasti ole paljon mitään, vähän vaan jotain.... Vuonna 1963 sitten Jürgen kiipesi Berliinin muurin ylitse, ja väärennettyään junaliput ja muut asiapaperit hän matkusti Kööpenhaminan kautta Helsinkiin. Näistäkin Lapin ajoista on paljon legendoja kerrottavana, mutta säästetään se omaemänkertakirjaan, joka on jo työn alla. Ehkä mä perustan joskus Siff-Cola Baarin, johon pääsee vain Trevira kaulassa. Hänet kuitenkin pidätettiin aika nopeasti ja vakoojaepäiltynä passitettiin Lappiin sotavangiksi. Mutta siinä Koffille haaste; näinä vintage-buumin nousukautena, lanseeratkaa hyvät markkinointi-ihmiset äkkiä Siff-Cola takaisin kioskeihin! Olemme Satelliittien kanssa valmiita vaikka levyttämään Bossen ja Robertin vuoden 1967 mainosbiisin uusiksi: ?Siff-Colaa käy nyt maistamaan, se nasta juoma on...? . Pärjäsi kuulopuheiden mukaan myös elokuva-alalla aika hyvin. Jürgen on oikeasti olemassa oleva henkilö ja esiintyy omalla nimellään täysin estoitta. . Tai sit joku vanha bensan jakelumittari tai vanha polkupyörä. Pikkupoikana Jürgen kuunteli salaa ikkunastaan, kuinka amerikkalaiset sotilaat, joita palveli tuolloin Saksassa runsaasti, kuuntelivat terasseilla kotimaaastaan tuomaansa viihdemusiikkia; lähinnä swing-pohjaista jazz-ikivihreää Toiselta puolelta taloa . Ja sit tietysti noi kaikki rummut ja muut soittimet, kaikki mitä halvalla saa pitää haalia. Matkaa kertyi noin 70 kilometriä per suunta. Oikeasti nämä paperit olivat Jürgenin muistiinpanoja omakeksimällään nuottikielellä, joiden mukaan hän harjoitteli kappaleita kuten Fly Me To The Moon, Flamingo, The Shadow Of Your Smile, Misty jne. Liittyykö tähänkin nimeen jonkinlainen samantyylinen tarina kuin Vesa Snyggiin? . Ystävääni KopteriMalaa vapaasti lainaten: ?Tavaroiden omistaminen on tärkeämpää kuin niiden tarpeellisuus!. Sophia (tai siis oikeasti Marleen) oli kuullut myös entisen velipuolensa vangitsemisesta Suomessa. Tai joskus vähän kalliimmallakin. Poika oli piilottanut ne salaa isänsä pöytälaatikkoon, kun ei - 18 - . Aivan täysin varmaa tietoa ei ole Jürgenin synnyinvuodesta, mutta joskus sotien jälkeen hän on ensihenkoset vetänyt saksalaisessa tehdaskaupungissa. Hänen isänsä Heinz-Otto Offenhauser työskenteli yli 30-vuotisen uran Lefiman soitintehtaalla rumpuvanerien höyryttäjänä
Vaikka esitys on alkuperäistä lyhyempi, niin pituutta on tässäkin on riittävästi. Tosin kaikki ei ole aivan sitä miltä se näyttää, sillä kappaleen lopussa on minuutin mittaisen tauon jälkeen minuutin kestävä akustinen ?bonusraita?. Uskoisin myös, että Järvisen ensimmäisellä soololevyllä ollut Don?t Be Cruel oli blokattu nimenomaan Leeltä eikä Elvikseltä. Gibson julkaisi vuonna 2005 Custom ?Big Red? Alvin Lee ES-335 -mallin, jonka suunnittelussa Alvin Lee oli aktiivisesti mukana. He tekivät kiertueen Euroopassa ja levyn ?About Time?, joka oli heidän ensimmäinen studiojulkaisunsa 15 vuoteen. Hänen viimeiseksi levykseen jäi elokuussa 2012 julkaistu ?Still On The Road To Freedom?. Olemme päässeet levyn puoliväliin ja koko juurimusiikin kirjo on melkein käyty läpi. Mainion shufflekompin ryydittämä Blues Got Me So Bad nousee yhdeksi suosikeistani. Varsin kantripitoinen levy oli selkeä irtiotto bluesrock-kitarasankarin roolista ja todiste siitä, että hän oli monipuolinen ja tyylitietoinen muusikko. TYA jatkoi kuitenkin uraansa, mutta ilman Leen mukanaoloa. Vaikka Lee tunnettiin yhtenä aikakautensa nopeimmista kitaristeista, hän ei itse pitänyt sellaisista vaan ihaili enemmän Peter Greenin tapaisia tunteella soittavia, ?less is more. Levyn käynnistää tiivistunnelmainen, upeaa kitarointia esittelevä nimiraita. Saattoi jopa olla, että hän jumaloi Chuck Berryä niin paljon, että valitsi soittimekseen Gibsonin ES-335-mallin esikuvansa mukaan. Lee perusti ensimmäisen yhtyeensä The Jaybirdsin vuonna 1962. Alvin Lee kuoli Espanjassa maaliskuun 6. päivänä kuluvaa vuotta. © Peter B. kantrilla ja joskus jopa jazzilla. Vuonna 1988 Ten Years After kasattiin uudestaan ja Alvin Lee saatiin houkuteltua mukaan. ja ?Watt?) sekä eräänlaiseksi joutsenlauluksi jääneen ?Recorded Live. Hän ei jaksanut enää kantaa kitarasankarin haarniskaa, jonka oli saanut Woodstockin keikan yhteydessä. Yhteistyö ei jatkunut kuitenkaan pidemmälle. Bändistä muotoutui muutamien nimen- ja miehistönvaihdosten jälkeen lopulta Ten Years After. -tuplaalbumin. TYA julkaisi nimeään kantavan debyyttialbumin vuonna 1967, mutta bändin varsinainen läpimurto tapahtui Woodstockissa paria vuotta myöhemmin. Hän yksinkertaisesti vain kyllästyi soittamaan loputtomia kitarasooloja illasta toiseen. Alvin Leen ensimmäinen sooloalbumi, Mylon LeFevren kanssa tehty ?On The Road To Freedom?, ilmestyi vuonna 1973. Alvin Leen mielestä keikka oli kuitenkin lopun alku. JJ Cale -tyylinen Back In 69 sisältää tiukkaa kitarointia. Love Like A Man 2 on luonnollisesti uusioversio ?Cricklewood Green. Mestarin muistoa kunnioittaen. - 19 - Alvin Leen viimeiseksi levyksi jäänyt, viime vuoden lopulla ilmestynyt ?Still On The Road To Freedom?on hänen ensimmäinen albuminsa neljään vuoteen. Hän ihaili Scotty Mooren ja Chuck Berryn tapaisia kitaristeja, mutta kuunteli myös bluesia kuten Muddy Watersia ja Big Bill Broonzyä. Alvin Lee tarjoilee meille kaiken rockista bluesiin sekä jazzista funkkiin. Bändi hajosi vuonna 1974. -tyylisiä kitaristeja. TYA toimi aktiivisesti 60-luvun puolivälistä 70-luvun puolelle ja julkaisi uransa aikana muutaman klassikkotasoisen pitkäsoiton (?Cricklewood Green. Monien tuon ajan nuorukaisten tapaan hän kiinnostui musiikista ja kitaransoitosta teini-iässä. Eräs juurimusiikin mestareista on tehnyt monipuolisen, onnistuneen ja tärkeänkin jäähyväislevyn. Riku Metelinen Alvin Lee/Ten Years After -albumit: Ten Years After: s/t (1967) TYA: Undead (1968) TYA: Stonedhenge (1969) TYA: Ssssh (1969) TYA: Cricklewood Green (1970) TYA: Watt (1970) TYA: A Space In Time (1971) TYA: Rock & Roll Music To The World (1972) TYA: Recorded Live (1973) Alvin Lee & Mylon LeFevre: On The Road To Freedom (1973) Alvin Lee: In Flight (1974) TYA: Positive Vibrations (1974) Alvin Lee: Pump Iron! (1975) Alvin Lee: Let It Rock (1978) Alvin Lee: Rocket Fuel (1978) Alvin Lee: Ride On (1979) Alvin Lee: Free Fall (1980) Alvin Lee: RX5 (1981) Alvin Lee: Detroit Diesel (1986) TYA: About Time (1989) Alvin Lee: Zoom (1992) Alvin Lee: Nineteen Ninety-Four (1994) Alvin Lee: In Tennessee (2004) Alvin Lee: Saguitar (2007) Alvin Lee: Still On The Road To Freedom (2012) 2 - 2013 ?. Juuri tätä puolta hän pyrki tuomaan esille soololevyillään. Julkaisuillaan hän yhdisteli surutta esim. Syitä siihen oli monia, mutta yksi tärkeimmistä oli Leen kyllästyminen kiertueisiin. Tavallisesta ES-335 -mallista Big Red poikkesi kolmannen mikrofoninsa osalta. Akustinen Walk On, Walk Tall menee kantriosastolle. Mand ALVIN LEE Still On The Road To Freedom (RM12012) -12 (1) Still On The Road To Freedom (2) Listen To Your Radio Station (3) Midnight Creeper (4) Save My Stuff (5) I?m A Lucky Man (6) Walk On, Walk Tall (7) Blues Got Me So Bad (8) Song Of The Red Rock Mountain (9) Nice & Easy (10) Back In 69 (11) Down Line Rock (12) Rock You (13) Love Like A Man 2 ALVIN LEE 1944?2013 Mestarin muisto elää! RIKU METELINEN B rittiläinen bluesrock-kitaristi Alvin Lee, oikealta nimeltään Graham Alvin Barnes, syntyi Nottinghamissa vuonna 1944. bluesia ja 50-luvun rock?n?rollia maustaen sekoitusta mm. Muusikkona Lee on ollut esikuvana monille nuoremman polven soittajille ja kenties jopa Albert Järviselle, sillä Hurriganesin alkupään ohjelmistoon kuului TYA:n Hear Me Calling. I?m A Lucky Man on raju rockabillypläjäys ja toimisi varmasti hyvin myös jonkun asiansa osaavan billytrion käsittelyssä. Hän menehtyi sairaalassa odottamattomiin komplikaatioihin rutiininomaisen leikkauksen jälkeen. -albumin samannimisestä kappaleesta. He tekivät ennätykselliset 28 Amerikan-turneeta seitsemän vuoden aikana. Hänen mukaansa bändistä oli tullut vain ?liikkuva jukeboksi?. Sitä voi pitää sisarteoksena hänen vuonna 1973 Mylon LeFevren kanssa levyttämälleen pitkäsoitolle ?On The Road To Freedom?. Kokonaisuutena tämä albumi on varsinainen nostalgiatrippi, paluu eiliseen
2 - 2013 - 20 - kun yhdessä ihmettelimme, onko ykkössolisti Billy Bland niin päädyimme toteamukseen, että tutulta kuulostaa. Sekä Gonzalesin diskofiilikirjan että tuoreen Soul Discographyn mukaan Bees levytti Bartholomew?n kanssa muutaman lisäraidankin. BILLY BLAND Rhythm?n?bluesin unohdettu kultakurkku I kääntyminen tuo muassaan aina vaan kummallisempia muistivirheitä. Omat muistikuvani noista singleistä perustuvat siihen, että niitä kuunneltiin Ritvasen vinttikamarissa viime vuosituhannella. Nauhoilleni ei JR ole jostakin syystä noita pistänyt (mielenkiintoista nauhoitettavaa riitti muutenkin yllin kyllin), joten kommentointi jääköön. B-puolen Fat Man on itseironisen hauska, mutta sekavahko rock & roll -pala, joka sopi hyvin siihen iloiseen imagoon, jolla Billyn luullakseni lavoilla toimi, raidan nimi viittasi tietenkin Billyn jo noihin aikoihin pulskaan olemukseen, lihavat on lupsakoita vai miten se taas menikään. Kokoonpanosta ei ole jäänyt muuta tietoa kuin Billyn kanssa solistina vuorotelleen J.D. Kakkososaa ei kuitenkaan tullut ja ilmeisesti Juhani kyllästyi ja kirjoitti tuosta albumista pikaisen arvion eikä palannut asiaan, vaikka Ace 90-luvun alussa julkaisi varsin kattavan CD:n, jolle tämä esittely vahvasti rakentuu. Oma mielenkiintoni Billy Blandiin perustuu siihen, että hän oli Clyde McPhatterin ja Dee Clarkin ohella yksi kolmesta todellisesta kultakurkusta, korkealle sujuvasti yltäneestä tenorista, jollaisten kulta-aika oli 50-luvun lopulla ja aivan 60-luvun alussa, mutta jotka musiikkimaailman myllerrykset upottivat unohduksiin muutamassa vuodessa. Hieno avaus joka tapauksessa.. Sen kyllä muistan, että . Piti lähteä tarkistamaan, mitä Juhani Ritvanen oli Bland-esittelyssään tuosta raidasta kirjoittanut ja kas kummaa, Juhani ei koskaan kirjoittanut Billy Bland -esittelyä. Aikomus hänellä kyllä oli, innoittajana oli Acen pienimuotoinen albumikooste, jolle luvattiin jatkoa. New Orleansin suuriin hahmoihin kuulunut Dave Bartholomew oli käymässä New Yorkissa ja osui paikalle Billyn esiintyessä jollakin kaupungin klubilla. PH). Billy Bland teki tukun loistavia levyjä, mutta enimmäkseen kilpailijoittensa varjossa tai väärään aikaan. Tapaaminen johti sopimukseen. 50-luku ei aiheuttanut suurta rynnistystä, sinkkuja ilmestyi vain neljä, tasaiseen tahtiin single vuodessa: Old Town (1956?59) 1016 Chicken In The Basket The Fat Man 1022 Oh You For Me Chicken Hop 1036 If I Could Be Your Man I Had A Dream 1067 Grandma Gave A Party What?s That Alku oli rämäkkä. Kymmenvuotiaalle keikat Lionel Hamptonin ja Buddy Johsonin orkestereiden solistina olivat elämyksiä, ongelma vain oli se, että Billy suhtautui hommaan hauskana vaihteluna eikä ottanut täydestä saamiaan ohjeita ja vaatimuksia totiseen yritykseen. Onni oli kuitenkin myötä, taas vaikutusvaltaisen taustamiehen muodossa. Tyypillistä aikansa tavaraa, toinen puoli singlestä hidas, toinen nopea, mutta suureen keskitasoiseen massaan lopputulos taisi jäädä. Bernardin nimi. Maallinenkin musiikki kiinnosti, ainakin Billy muistelee hiipineensä salaa paikalliseen tanssihalliin silloin kun esiintymässä oli joku vähänkin nimekkäämpi artisti. Billyn taustalle koottiin lauluyhtye, joka pääsi levyttämään Bartholomew?n bändin kanssa kaksi singleä kesällä ?54: Imperial 5314 Toy Bell Snatching Back 5320 I Want To Be Loved Get Away Baby Yhtyeen nimi oli The Bees (Whitburnin mukaan ilmeisen virheellisesti The 4 Bees). Niistä Sunny Side Of The Street ja Darling Please on julkaistu eräällä Imperialin yhtyekoosteella, julkaisematta ovat jääneet ainakin Baby Blues ja Why Don?t You Do Right -nimiset urat. Musiikista hän kiinnostui pikkupoikana ja vaikka hän ei omissa muisteloissaan mainitse gospel- oppeja, taustaa siltäkin puolelta on varmaankin koettu, muuten en voi ymmärtää hänen sulavaa ja taitavaa äänenkäyttöään. Esittelyn hän joka tapauksessa ansaitsee, vaikka pari vuosikymmentä myöhässäkin. PEKKA TALVENMÄKI Tavanomaiset nuoruuskuviot Billy Bland syntyi 5.4.1940 Wilmingtonissa PohjoisCarolinassa. Kymmenvuotiaana Billy kävi New Yorkissa, jossa promoottori Joe Glaser kuuli sattumalta hänen laulavan ja innostui kuulemastaan niin, että järjesti pojalle muutaman esiintymisen ja kehotti paneutumaan asiaan täydellä panoksella. Chicken In The Basket oli puhtaaseen Bo Diddley - komppiin vetäisty tuhti vauhtipala, jämäkästi sovitettuna ja koska Billy oli luokkaa parempi laulaja kuin Diddley, sanoisin että tämä kananpoikalaulu on parasta, mitä Diddley-rytmillä on koskaan tehty. (Viereisssä etikettikuvassa nähtävä Toy Bell poikkeaa keskikastista ainakin siten, että kyseessä oli mukaelma säveltäjänsä Dave Bartholomew?n omasta vuoden ?52 King-levytyksestä My Ding-A-Ling, josta Chuck Berry rekonstruoi kuulun hittiversionsa tasan 20 vuotta myöhemmin . Pistin kuusta koristellessa . . (Lisäksi eräät uudemmat diskografiat yhdistävät Blandiin myös The Toppers -lauluyhtyeen, jonka vuoden ?54 singlellä Jubilee 5136, Baby Let Me Bang Your Box / You?re Laughing ?Cause I?m Crying hän saattaa olla mukana yhtenä vokalistina... musiikiksi soimaan Billy Blandin parikymmentä vuotta vanhan kokoelman ja koin sitä kuunnellessani ahaa-elämyksenä loistavan raidan, jota en muistanut tai tiennyt olevan olemassakaan. PH) Chicken man, chicken... Bees hajosi Imperial-levytysten jälkeen ja Billy Bland jäi kiertelemään New Yorkin klubeja sooloartistina. Sellaisesta hänet äkkäsi Old Townin pomo Hy Weiss, tuloksena pitkäaikainen ja paljon sinkkuja tuottanut sopimus
Luultavasti Born... oli kuitenkin alkuperäisissä kaavailuissa b-puoli. Pardon Me on nimittäin vauhdikkaampi puoli, popahtava tanssiinkutsu, joka poikkeaa 60-luvun alun peruspopkuviosta ennen kaikkea rämäkän fonisoolon ansiosta. Myös seuraavat singlet olivat erinomaisia. hittiputki: Old Town (1960?61) 1076 Let The Little Girl Dance (11./7.) Sweet Thing 1082 You Were Born To Be Loved (-/94.) Pardon Me 1088 Harmony (-/91.) Make Believe Lover 1093 Everything That Shines Ain?t Gold Keep Talking That Sweet Talk 1098 Steady Kind I Cross My Heart 1105 My Heart?s On Fire (-/90.) Can?t Stop Her From Dancing Let The Little Girl Dance on niitä levyjä, joihin voisi liittää vanhan määreen hitti jo syntyessään. Tarttuva, kepeä, hyväntuulinen pompposävelmä, ammattimainen taustasoitto ja sovitus ja solistin osalta sula, hyväntuulisesti pörpöttävä laulu. Tämä ei enää ollut mustaa rock & rollia, ei edes mustaa poppia, vaan hyvinkin iskelmällinen, valkoiseenkin tajuntaan osuva laulu. Paljonhan noihin muisteloihin liittyy paisuttelua ja kotiin päin vetoja, mutta Let The Little Girl Dancen tapauksessa tarina lienee tosi. Hän oli syksyllä ?59 odottamassa session alkua studiossa, jossa Titus Turner oli levyttämässä Henry Gloverin johdolla. Paikalla oli kovia soittajia, mm. I Had A Dream on kuten nimen perusteella voi arvailla, haikeahko balladintapainen , Billyn oma sävellys, jolla ei mitään tekemistä tunnetumpien kaimasävelmiensä kanssa. Laulusolistina näillä Billy Land -nimisen artistin levykappaleilla toimii kuitenkin vallitsevan ymmärryksen mukaan valkonaama Joe South, jonka julkaisurepertuaariin sisältyi vielä kolmaskin Billy Land -sinkku Scottie 1323, Don?t Let These Words Be True / Love At First Sight, elokuulta 1960. Vuosikymmen oli jo vaihtumassa ja singlen ilmestyessä itse asiassa vaihtunutkin, meno oli siis vaisumpaa ja hillitympää kuin 50-luvun kohelluksissa. - 21 - Jatkoyritys oli hankala niin kuin usein kovan yllätyshitin jälkeen. jäykemmin kuin ensimmäisten sinkkujen puoliskoilla. Mutta Billy Bland oli loistava laulaja, joten 2 - 2013 ?. . Tuottaja Glover nyökytteli ja totesi, että näin on, sävelmä sopii paljon paremmin Billy Blandin äänelle ja tyylille ja niinpä sitten päätettiin, että hän saa myös levyttää sen, mikä päätös toteutettiin saman tien. PH) Lopultakin hitti! Moniin takavuosien koviinkin hitteihin on liittynyt kummallisia sattumuksia ja yllätyksiä. Chicken Hop oli tietenkin jatkoa chicken-avaukseen, hyvä ja tanakka raita sekin, parhaimmillaan jopa vauhdikkaampi ja Sonny Terryn munnari tuo esitykseen pirteän lisämausteen. kitaristi Mickey Baker ja fonisti Buddy Lucas. Siksi hyvää menestystä nimenomaan valkoisella puolella ei kannata ihmetellä. Etenkin If I Could Be Your Man on esitys, jota kunnon kuoro olisi terävöittänyt. Neljäs 50-luvun single oli paluuta vanhaan. What?s That sisälsi muunnelman Diddley-kompista ryöpsähtelevillä väliosilla ryyditettynä ja party-puoli ihan ehtaa mustaa rock & rollia, ainuttakaan tylsää hengähdystaukoa ei tuohon raitaan mahdu. Lienee turha miettiä, miksei Billy hienoista 50-luvun levyistään huolimatta saanut menestystä. Ainoa mitä osaan sanoa, että hallituista laulusuorituksista ja täyspainoista sovituksista huolimatta lopputulos oli liian siisti, ainakin legenda-aseman saavuttaminen jälkimaailman silmissä olisi vaatinut hieman rosoisempaa ja ilkeämpää jälkeä. (Muutamia diskografisteja on päässyt silloin tällöin harhauttamaan myös alkujaan huhtikuussa 1959 singlellä Esco 100 ja sittemmin heinäkuussa Warner Bros. Työn alla oli Gloverin säveltämä kevyt tanssipala Let The Little Girl Dance. Bland kuunteli Turnerin yritystä eikä malttanut pysyä sivussa, vaan kävi selittämässä, että ei se noin mene, annas kun minä näytän. Mustan menomusiikin ystävää muistettiin b-puolella, jonne levytettiin versio Jack Hammerin laulusta Sweet Thing (Sävelmä kuulostaa kovin tutulta, mutta miltään hittilistoilta ei löydy mainintaa. Billy Bland oli niin paljon joustavampi ja ilmaisultaan kepeämpi kuin Titus Turner, että on mahdotonta ajatella viimeksi mainitun pystyneen hittikelpoiseen suoritukseen. Billy lauloi hieman matalammalta ja . pakko se on myöntää . Oh You For Me on kuitenkin mielestäni singlen parempi puoli, tehokkaasti etenevä jump, josta ei puutu muuta kuin räkäinen fonisoolo; sen korvikkeena kuullaan kyllä tukeva kitaraväliosa. 1036 oli molemmilta puoliltaan hitaampi. -sarjanumerolla 5083 toistamiseen julkaistut kappaleet Shimmy Shake ja Four Wheels. Bland pystyi, single nousi r&b-listalla top tenin tuntumaan ja popin puolella vielä paremmin, peräti seitsemänneksi. Siitä alkoi puolitoista vuotta kestänyt ns. Yksi muistelojen aihe on ollut se, että sävelmä on alun perin suunniteltu kokonaan muualle, mutta jostakin syystä se on päätynyt tietylle artistille ja siitä on syntynyt hitti. Tällainen tarina liittyy myös Billy Blandin ainoaan menestyssingleen. Niillä siirryttiin entistä melodisempaan ja siistimpään suuntaan, mikä merkitsi solistinkin osuuden tasoittumista. Listasijoitus ei ollut kehuttava, mutta 1082 oli loistava single. Tietääkö joku, oliko tämä New Yorkin Jack Hammer sama mies, joka tuli pari vuotta myöhemmin Eurooppaan markkinoimaan twistiä, wiggleä ja muita suosikkitansseja?). Born To Be Love on melodinen, siististi käyntiin lähtevä medium, jossa Billy alkuun päästyään osoitti todelliset taitonsa hillityn tyttökuoron tukemana
Hitin imuun järjestyi luonnollisesti kiertueita, mm. laaja etelään suuntautunut turnee. Tie vei Norfolkiin Virginiaan, jossa Billylle oli buukattu esiintyminen isolla klubilla. En tiedä miksi sitä yritettiin vasta keväällä ?61, jolloin Let The Little Girl Dancen imu oli jo menetetty. Oma suosikkini on sujuva iskelmällinen medium I Spend My Life Loving You, jonka sävelmä tuo mieleen vanhan suosikkistandardin When Johnny Comes Marching Home. I Spendin kirjoittajaksi on merkitty Billy itse, sopivia yhtäläisyyksiä on, mutta ei ärsytykseen asti. Billy osoitti taas kerran, että hän oli parhaimmillaan silloin kun sai päteä omalla osaamisellaan eli kun sävelmä oli selkeä niin lopputulos oli hallittu ja kursailematon. Sovituksiin tuli sinnekin lisää viihteellisyyttä ja easy listeningiä sekä soitinvalikoimaan että tyttökuoron kuvioihin. Pikkutarkkaan analyysiin ei liene aihetta, tyydyn siksi vain muutamaan huomioon. Sitä ennen ilmestyi pari Billyn ehdottomiin onnistumisiin lukeutunutta yritystä. sikäli, että kyseessä ei ole renkutus vaan täyttä soulia oleva levy, joka on - 22 -. Hyviä levyjä Billy teki vielä kesän ?61 jälkeenkin, viimeinen Old Town on laskujeni mukaan vuoden ?63 lopulta: Old Town (1961-63) 1109 Uncle Bud Do The Bug With Me . Tuliko selväksi?? Epätoivoista yritystä Otsikko tarkoittaa vain sitä, että menestys oli hylännyt Billy Blandin ainakin jos sitä mitataan listasijoituksilla. Hyvä levy silti ja sinkun laatua vahvisti vielä persoonallinen tarina Bud-enon kaupunkimatkasta. © Ebony Magazine 11/1960 vahvasti velkaa Chicagon perussoulille, eritoten Leanerin veljesten tuotoksille. Kolmas herkkupala on hitusen nopeampi How Many Hearts, jossa kerrankin käytettiin kunnon kuoroa, sekä melkein Speedy Gonzalesiin henkeen vonkunut tyttö (vain falsetti?) että vanhanaikainen bassotölleröinti pitävät tunnelmaa korkealla ja Billy itse innostui maustamaan suoritustaan iloisilla päristyksillä. Nopeassa osastossa kiinnittää ensin huomiota ?crazy dance called the mule. Sen jälkeen häivyt autollesi ja ajat pois kaupungista. Menestykseen olisi vaadittu TV-kanavat ja kunnon payolat ja kun liikkeellä oli tusinoittain twist-kopioita niin miksi joku bug olisi ketään kiinnostanut. Paikalle saavuttuaan Billy meni esittäytymään isännälle. Raita, joka olisi parhaiten sopinut hitin jatkoksi oli niin kuin nimestäkin voi päätellä, Can?t Stop Her From Dancing. Kerrataan tässä tilanteeseen liittynyt tapaus. 2 - 2013 1114 Busy Little Boy All I Want To Do Is Cry 1124 Mama Stole The Chicken I Spend My Life Loving You 1128 Darling Won?t You Think Of Me How Many Hearts 1143 Farmer In The Dell Doing The Mule 1151 Little Boy Blue A Little Touch Of Your Love 1109:n kaupallinen puoli oli Bug-tanssin mainoslaulu, joka on mitä tyypillisin esitys lajissaan, vauhdikas, tomerasti sovitettu ja lupsakasti laulettu. Vika oli vain siinä, että bug samoin kuin koko levy oli 90-prosenttinen kopio twististä. Oma suursuosikkini on jykevä medium Steady Kind, paljon ei jää hidas ja tunnelmallinen slovari Make Believe Lover, sekin yllättäen Jack Hammerin sävelmä. Sävelmä on Sonny Terryn, joten bluesin puolelta voi löytyä esikuva. Billy lauloi tavallista särmikkäämmin ja tunnelman täydensi kulmikkaasti etenevä komppi. Listauksen loppuosaan mahtuu sitä sun tätä, enimmäkseen kelpo esityksiä. Huonoja raitoja ei tuohon kuuden singlen nivaskaan mahdukaan, joten ainakin melodisen musiikin (= early soulin) näkökulmasta voi huoletta väittää, että Billy Bland teki parhaat levynsä vuosina ?60??61. Billy oli kuten listamerkinnät osoittavat, suositumpi valkoisen kuin mustan väestön keskuudessa. En osaa sanoa kuinka hullulta se kuulostaa, että häntä pidettiin turhan yleisesti valkoihoisena, eiköhän hittisingle sentään poikinut muutamia TV-esiintymisiäkin. Sattumasta ei voinut olla kyse, sillä Mitchell tuli mieleen myös Bobby-kaimalta lainatussa Little Boy Bluessa (joka on hieno ja raastava esitys, mutta originaaliin sitä ei kannata lähteä vertaamaan) ja sen b-puolena julkaistulla renkutuksella A Little Touch minä en ainakaan valita. Tanakat torvet, jykevästi keinuen etenevä rytmi ja kaiken kruununa Billyn normaalia alempana kulkeva, paikoin kähisevä laulu, jonka esikuva ei voi olla kukaan muu kuin juuri noihin aikoihin Chicagossa pinnalle päässyt oikean soulin ystävien suursuosikki McKinley Mitchell. Tämä totesi: ?Juttu on niin, että minun klubillani sinä et laula, vaan kun sinun vuorosi tulee niin menet lavalle ja sanot olevasi Blandin autonkuljettaja, pyydät anteeksi ja kerrot Billyn sairastuneen vakavasti. Mitäpä se auttoi, että Billy oli monin verroin parempi ja ilmeikkäämpi laulaja kuin Chubby Checker. Samaa kaliiberia ja samaa tasoa oli All I Want To Do Is Crying, joka ei nimestään huolimatta ole surullinen nyyhkylaulu vaan sujuva medium
Kaikenlaisia sotkuja mahtui jopa listauksiin. elämää ilman mainittavia alkoholi- ja huumeongelmia. Vanhat Ace-paketit on monissa tapauksissa myyty sekä vinyyleinä että CD:inä loppuun eikä uusinnoista ole useimmiten toivoakaan. (Suhteellisen vaikeasti on jäljitettävissä myös v. Billy Blandilta löytyy sarjan levyiltä muutama raita, mutta kuten totesin, lähinnä kakkosottoina. ?Let The Little Girl Dance?-kokoelmaa on helppo suositella, mutta miten lienee sen saatavuuden laita. Of Your Love, joka on mitä tyypillisin chi-nopea. Billy hävisi lukemattomien kohtalotoveriensa tavoin mukamas parempien tulokkaiden ja tyylisuuntien jalkoihin. Viereisen palstan alalaidassa näkyvän Chicken In The Basket -levyn (kääntöpuolellaan edellisen tavoin Old Townilta liisattu Chicken Hop) taasen julkaisi amerikkalainen Tip Top -merkki vuonna ?58. Jos hän on hengissä, hän on nyt vähän yli kahdeksankymppinen, toivottavasti hyvässä kunnossa. Lawrence -singleä ovat nekin merkitty jossakin luettelossa täysin eri artistin (McKinley Mitchellin . Billyn Old Towneja , tämä käsitys on vain vahvistunut. Ei ole vaikea arvata, mitä tapahtui vuoden ?63 jälkeen. Olen aina ollut sitä mieltä, että muutamaa pakollista poikkeusta lukuun ottamatta parhaat levyt on tehty aikahaarukassa ?61??63, oli sitten puhe Motownista, orastavasta soulista tai puhtaasta teinipopista ja nyt kun olen pitkästä aikaa kuunnellut ?työkseni. Lawrence 1005 She?s Already Married My Divorce 1018 I?m Sorry About That Booga-Loo And Silly Dog Chicagossa ollaan, kuten Chessin jakelussa toiminut levymerkki osoittaa. Soul Discography hyväksyy esittäjäksi Billy Blandin, kahdessa muussa löytämässäni Billy Bland -listauksessa singleä ei mainita. Kaksi St. Vielä kun todetaan ns. Musiikkihommat lopetettuaan hän vetäytyi Harlemiin ja perusti sinne ravintolan, joka oli pystyssä vielä parinkymmenen vuoden takaisten kokoelmalevyjen ilmestymisen aikoihin. Kokoelmat Old Town oli niitä firmoja, jotka satsasivat sinkkuihin. LP:n julkaiseminen oli harvinaista eikä Billy Blandiltakaan sellaista julkaistu edes 60-luvun lyhyenä menestyskautena. Niiden tilalle on tärpiksi laitettu muutama kylläkin erinomainen alun perin hyllylle jäänyt raita. Tuulikaupunki eli aikamoisessa epätoivossa noihin aikoihin, kun perinteikäs ja aito linja joutui kamppailemaan Motownin ja muiden kilpailijoiden puristuksessa. hauskoista levyistä vanhan Old Mc Donald -aiheen pohjalta kehitetty Farmer In The Dell sekä mukavasti kailottaen alkava, mutta vähitellen latistuva chicken-kokeilu, on tärkeimmät kerrottu. Chicken-juttu muistuttaa kovasti Olympics-hittejä, taustahoilotus tuo mieleen varsinkin Hully Gullyn ja kun idea sisältyy lauseeseen ?mama stole the chicken and thought it was a duck?, on helppo kuvitella missä mennään. Noita kakkosotoksia oli kuultavissa myös 80-luvun italialaisessa ?Grande Storia Del Rock? -sarjassa, joka venyi muistaakseni yli sataosaiseksi. Valintatalohan niitä taisi meillä myydä muutaman markan kappalehintaan ja itsekin ostelin niitä parinkymmenen levyn verran. 2?. Blues, Chickens, Friends And Relations (Ace CH 222) A: (1) The Fat Man (2) Chicken In The Basket (3) Oh You For Me (4) I Had A Dream (5) If I Could Be Your Man (6) What?s That (7) Grandma Gave A Party B: (1) Uncle Bud (2) Little Boy Blue (3) Chicken Hop (4) My Heart?s On Fire (5) Flo . PH) Eurooppalaisia BB-erikoisuuksia historian varrelta: vasemmalla ranskalainen Ricordi-yhtiön EP vuodelta ?60, keskellä samaa vuosikertaa edustava ruotsalainen verrokki ja oikealla saksalainen vuonna ?77 ilmestynyt Janussinkku. . Kyseessä on melkein ?all the singles collection. (Collectables COL-CD-6066), joka sisältää Ace-levyillä julkaistun materiaalin lisäksi edeltäjiltään puuttumaan jääneen raidan Sweet Thing. brittilistoilla kesällä ?60. 2000 ilmestynyt 25-raitainen Old Town -kooste ?Let The Little Girl Dance: The Very Best Of Billy Bland. PH) nimiin. Kyseistä kiekkoa on näkynyt satunnaisesti myynnissä ainakin ebay.comissa. Pettymys oli raitojen pieni määrä, selitys puolestaan se, että suunnitelmissa oli suunnitelmaksi jäänyt ?Vol. Open The Door (6) Momma Stole The Chicken (7) The Bug Levy oli ilmestyessään kova juttu fanien piirissä, mutta nyt en voi kuin ihmetellä sekavaa kappalevalintaa ja varsinkin ainoan ison hitin puuttumista, olisi Let The Little Girl Dance sentään voinut tuoda muutaman ostajan kiivaimman harrastajapiirin ulkopuoleltakin varsinkin kun single muistettiin kovana hittinä myös Englannissa, parhaimmillaan se kipusi sijalle 15. Omista korvista ei ole tunnistamisapua. Ensiksi mainitun levyn pitäisi olla nauhalla, mutta ei löydy, kirjanpito pettää taas kerran. Olen etsiskellyt eri lähteistä tietoja Billy Blandin nykykunnosta, mutta mitään ei löytynyt, ei siis myöskään kuolinilmoitusta. Toivoa on, sillä tiettävästi hän eli ?terveellistä. Open The Door (13) What?s That (14) Oh You For Me (15) If I Could Be Your Man (16) Everything That Shines Ain?t Gold (17) Make Believe Lover (18) My Heart?s On Fire (19) Steady Kind (20) Uncle Bud (21) Keep Talking That Sweet Talk (22) You Took My Love For Granted (23) Little Boy Blue (24) I Cross My Heart (25) I Spend My Life Loving You (26) All I Want To Do Is Cry (27) How Many Hearts (28) Do The Bug With Me (29) Let The Little Girl Dance Onpa kova kooste. Billyn ankkakotkotus loppuhäivytyksessä on sitä paitsi vastustamattoman hauska. Billy teki siis 60-luvun alkupuolella loistavia levyjä. Ne herättävät heti ajatuksen, että noita pitäisi saada lisää, julkaisemattomia on nimittäin listausten mukaan olemassa vielä kymmenkunta. Turhaa on nimikkohitin tarjoilu kahtena otoksena, joskin päätösraita kuulostaa hetkittäin varsinkin bridge-osiossa jopa paremmalta kuin tuttu singlepainos. Ainoat merkinnät ovat vuosilta ?65??66: St. Sivun 22 ylänurkan Cupol-etiketti kuuluu ehdalle suomalaisvalmisteiselle import-neliviitoselle, sekin vuosimallia ?60. - 23 - 2 - 2013 ?. muttei ihan, sillä jostakin syystä neljän viimeisen Old Townin kahdeksasta raidasta vain kolme on otettu mukaan, pois jätettyjen joukkoon mahtuu muutama helmi. Paikkaukset ilmestyivät vuoden ?91 CD:llä: Let The Little Girl Dance (Ace CDCHD 370) (1) Let The Little Girl Dance (2) Chicken Hop (3) Grandma Gave A Party (4) The Fat Man (5) Pardon Me (6) I Had A Dream (7) Chicken In The Basket (8) You Were Born To Be Loved (9) Harmony (10) Can?t Stop Her From Dancing (11) Momma Stole The Chicken (12) Flo . Kovin harvinainen artisti hän ei kuitenkaan ollut, sillä sinkkuja oli takavuosina runsaasti liikkeellä, lisäksi asemilla puhki soitettua Let The Little Girl Dancea lukuun ottamatta hyväkuntoisina. Kuten todettua, Ace kokosi pieneksi pettymykseksi jääneen albumin, vuosi oli ?87
Bill Moore soitti itse JATP-konsertissa marraskuussa 1945, mutta sitä ei äänitetty. Helen Humes levytti aloittelevalle Philo-merkille elokuussa 1945. Säestäjänä oli Phil Doggettin vetämä bändi, jossa Bill Moore oli tenoristina. Hänestä oli tullut tavoiteltu sessiomuusikko. Helen Humes oli vaihtanut levy-yhtiötä ja levytti kesällä 1946 myös Black & Whitelle. Ehkä valinta nyrkkeilyuran ja muusikkoelämän välillä oli vaikea, koska Bill kokeili myös ammattilaisnyrkkeilyä. Kun Lionel Hampton tarvitsi uutta tenoristia, Bill Moore liittyi orkesteriin. Wynonie Harris -tyylisen laulajan parhaita olivat julkaisematta jääneet Don?t Forget I?m A Married Man ja Boogie Man Blues sekä julkaistu Woman?s Blues. Todennäköisesti hänen ainoa ja vähäinen soolonsa oli obligatona kappaleessa Travelin. Vuonna 1947 tehty We?re Gonna Rock, uudelleen lämmitettynä nimellä Rock And Roll, on kuitenkin jäänyt aikakirjoihin r&b-fonismin kehittäjänä ja yhtenä varhaisista rock and roll -nimisistä kappaleista. Chicagon Garrick Loungessa samaan aikaan Henry Red Allenin ja Ben Websterin kanssa. Sen jälkeen hän istui myös Louis Armstrongin orkesterissa. Levytyslakon vuoksi orkesterit eivät levyttäneet, mutta Armstrongin orkesterin radiolähetyksiä on säilynyt vuodelta 1945. Pieni Decca oli saanut muusikkoliitolta luvan levytyksiin jo keväällä 1944. Hänen säestäjänsä olivat aina huipputasoa, ja nyt Bill Moore oli yhtyeessä ainoana tenoristina. 1937 Michiganin amatöörien keskiraskaan sarjan mestaruuden. Pojan ensimmäinen puhallinsoitin oli alttosaksofoni. Armeijaaikaan hän oli itseoikeutettu bändinjohtaja. Billin omassa instrukappaleessa Boulevard Boogie (Apollo 789) oli boogie-rytkettä ja falsettivetoja. Apollo 789 julkaistiin vasta keväällä 1949 esiintyjänimellä ?Wild. Levy nousi race-listalla kuudenneksi. Session (ja Helen Humesin uran) paras kappale oli Be-BabaLeba, joka saavutti race-listan sijan kolme ennen joulua. Siksi hän sai lisänimensä, joka oli hyvin kuvaava hänen soittotyylilleen 1940-luvun loppupuolella. 1918; Bill oli siis normin mukainen kutsumanimi alusta asti. 2 - 2013 ylärekisterin sooloa, mutta kyllä Naptown Boogie oli saanut aivan yhtä tuntuvan fonisoolon. Los Angelesin r&b-vaikutteita 1944?1947 Todennäköisesti loppuvuodesta 1944 Bill Moore muutti länsirannikolle Los Angelesiin. Lähteet hehkuttavat Bootin?The Boogie -kappaletta ja Billin . USA:ssa oli useampia levyttäviä Bill Mooreja, joten fonisti Billin piti erottua joukosta. Bill Moore esitti Frantic Boogiessa muodikkaat r&b-jipponsa, mitä varten hänet oli varmaan paikalle pyydettykin. Toinen levytys oli viikon kuluttua, ja siinä oli studiobändiin tullut vaihdoksia. Sen parhaimmistoa oli Mad Blues. Helmikuun sessio oli Jack McVean bändissä Black & Whitelle. WILD BILL MOORE Rokin sanansaattaja . Kun varsinainen r&r löi läpi vuonna 1955, Wild Bill oli jo luopumassa ja siirtyi jatsahtavampaan musiikkiin. JUHA JAAKOLA Nyrkkeilijästä fonistiksi 1918?1944 William Melvin Moore syntyi Teksasin Greenvillessä v. Musiikki oli kuitenkin sivuroolissa, kun Bill innostui nyrkkeilystä niin paljon, että voitti v. Basisti Shifty Henry oli mukana, joten Billistä oli nyt tullut studiobändin johtaja. Riemukkaassa rytkytyksessä My Gal?s A Jockey oli elämäniloista meininkiä: Turner hoilasi antaumuksella ja Bill Mooren foni kirkui falsetissa. Bill Mooren tenorissa oli jo kunnolla r&b-asennetta, ylipuhallusta ja falsettia. Armeijan jälkeen hän työskenteli mm. Wild Bill tuli pysyväksi nimitykseksi kuitenkin vasta 1949, sillä vielä vuoden 1948 levyissä saattoi olla pelkkä Bill. Tammikuussa 1946 Bill Moore?s Lucky Seven -yhtye säesti Joe Turneria levytyssessiossa National-merkille. Samanaikaisesti Maxwell Davisin kanssa (BN 255) rhythm and bluesista kiinnostui Bill Moore, joka sai soittotyylinsä vuoksi lisänimen Wild. Hän on taas niitä kavereita, joiden elämästä ei liiemmin tiedetä. R&B-tenoristit, osa 10 S arja seuraa nyt länsirannikon honkkaajien vaiheita Illinois Jacquetin jälkeen. Be-Baba-Leban boogie-lämmitys oli markkinoilla lokakuussa, mutta se ei enää saanut samanlaista suosiota kuin vuotta aikaisemmin. Session paras fonistiosuus oli kappaleessa Be Bop Bounce. Mooren hyvin vauhdissa olleen uran kannalta on outoa, ettei kesästä 1946 kesään 1947 ole tiedossa. Onneksi musiikki tuntui varmemmalta alalta, ja tienestit jäivät paremmin omaan taskuun. Bill Moore vaihtoi foninsa tenorisaksofoniksi ja johti omaa bändiä New Englandin alueella. Olen kertonut siitä viime kerralla (BN 259). Bill Moore. Bill Moore osallistui New Yorkissa Christine Chatmanin bändin sessioon, jossa laulusolistina debytoi Mabel Smith. Kerralla purkitettiin 10 kappaletta, Boulevard Boogie viimeisenä Billin omissa nimissä. Henderson-sarja on komeaa kuultavaa. Kun Jazz At The Philharmonic oli juuri silloin kaupungissa suuri tapaus, Bill sai Illinois Jacquetilta vahvoja vaikutteita omaankin soittoonsa. Blues. Joulukuun alussa 1945 hän oli mukana uuden Apollo-merkin sessiossa Shifty Henryn All Stars -joukkueessa säestämässä laulaja Duke Henderso- - 24 - nia. Bill Mooren soolo oli siinä lyhyt ja minusta tavanomaisempi kuin lähteiden kehujen perusteella voisi olettaa. Syyskuussa Bill Moore oli yhtenä tenoristina Slim Gaillardin levytyssessiossa Kingille
Studiobändissä oli kokeneita jazzmuusikoita, ja ehkä siksi henki oli selvästi jatsahtava, vaikka Wild Bill rutistikin joukkoon honkkinsa. Sitä seurannut tenorisoolo oli brutaalia honkkausta bändin jyskyttäessä mukana. Seuraavana päivänä Bill oli uuden session isäntänä, ja osin Williamsin bändistä koottu Bill Moore And His Band purkitti neljä kappaletta. Levy (Modern 20674) sai kyllä huomiota kesällä 1949, mutta myynti oli vaisumpaa. Lopulta New Yorkissa 1949?1950 We?re Gonna Rock loi todennäköisesti Wild Bill Moorelle riittävästi keikkakysyntää. Lähteet eivät mainitse mitään vuosista 1951?1954. Hän oli jälleen kynäillyt kaikki kappaleet, joista sympaattinen Dynaflow ja Wild Billin laulama Mean Old World pääsivät levylle (Regal 3242). Marraskuun alussa hän oli Melford-merkin sessiossa avustamassa laulaja Burnetta Evansin levytystä. Oma levytysura sai keväällä 1950 uutta potkua, kun hän allekirjoitti sopimuksen Kingin kanssa. BOP 103 käsitti Bill Moore Orchestran kappaleet Wild Bill osat 1 ja 2. Oikeastaan standardin Perdido esityksestä leikatut osat saivat samanlaista moukarointia kuin Illinois Jacquetin Bluesissa kolme vuotta aikaisemmin: ylipuhallusta, honkkia ja falsettia, ja yleisö kannusti huutamalla. Bill olikin konsertissa selvästi Illinois?n korvike. Niistä Bubbles (Savoy 662) nousi hyvin myyntilistoilla, vaikka kiekon varsinainen A-puoli Swingin. tai joku muu. Siellä vaikutti altisti / baritonisti Paul Williams, joka oli jo levyttänyt Savoylle sekstetin mukana ja saanut menestystä kappaleella 35?30. Marraskuussa 1947 Paul Williamsin sekstetti levytti jälleen, ja Bill Moore istui mukana tenoristina. Vain yksi kappale onnistui levylle asti. Se oli todennäköisesti seurausta King Porterin mukana tehdyistä King-sessioista. Ensimmäinen King-levytys oli maaliskuussa 1950. Rumpali Leonard Christian antoi jykevän taustan, jonka päälle Wild Bill ja toinen tenoristi Lefty Edwards latoivat mehevän kakun varsinkin ärhäkässä kappaleessa Battle Ax. Wild Bill Moore vaihtoi taas maisemaa loppuvuodesta 1949 ja muutti New Yorkiin. Levy julkaistiin kesäkuussa 1948 ja nousi heinäkuussa jukebox race -listalla sijalle 14, mutta tipahti sieltä pian. Billboard kertoi 12.11.1949, että hänen orkesterinsa oli siirtynyt Regal-merkin talliin. Mooren. Billboard kertoi 13.12.1947: ?Wild Bill Moore (tunnettu myös nimellä Michigan Moore) on tehnyt levytyssopimuksen Savoy-merkin kanssa?. Joulukuussa Wild Bill Moore Sextette levytti jälleen Savoyn seuraavassa Detroit-sessiossa. Pianistiksi vaihtui T.J. John oli tiukkaa vuoropuhelua tenorin ja baritonin välillä ja Blues Swing täynnä rujoa honkkausta. Session muista kappaleista prässättiin kaksi savikiekkoa, mutta ne menestyivät heikommin. We?re Gonna Rock (joka nimettiin levyn myöhemmissä prässäyksissä We?re Gonna Rock, We?re Gonna Roll) oli Jim Dawsonin mukaan ensimmäinen Billboardin race-listalle noussut hittilevy, joka perustui honkkaavaan tenorisaksofonisooloon. tai ?Wild Bill Moore, Wild Man - 25 - of the Sax and Combo. Neljästä kappaleesta kaksi pääsi levylle. Wild Bill Moore osallistui King Porterin orkesterissa alkuvuoden 1948 JVB-sessioon. Ensimmäinen ja ainoa levytyssessio oli jo lokakuussa. Myöhemmin bändi kävi levyttämässä pienelle Sensation-merkille kaksi jatsahtavaa kappaletta, joista Football Boogie oli honkkia ja Blue Journey kaunis muunnelma standardista (Sensation 17). King Porterin bändi levytti King-session kesäkuussa 1949 Cincinnatissa, ja Wild Bill Moore hankittiin taas bändin täydennykseksi. Levytyksiäkin tehtiin vielä Detroitissa Alben-yhtiölle alkuvuodesta 1949. Koska häneltä ei ollut vielä julkaistu omia levyjä, vuosi on todennäköisesti kulunut keikkaillen. Levy ilmoitti solistiksi ?Wild Bill. Ehkä v. Fowler, boogiewoogie-mies. 8 kappaletta valmistui, ja niistä ensimmäisenä prässättiin levyksi (Savoy 666) We?re Gonna Rock. Tämä legendaksi noussut jumpblues perustui pitkälti bändin huutamaan fraasiin ?We?re gonna rock, we?re gonna roll?, uudelleen ja uudelleen. (Illinois Jacquetin Blues oli osana konsertista tehtyä 10 savikiekon pakettia, eikä siitä tullut siksi listahittiä.) Joulukuussa Wild Bill osallistui myös Paul Williamsin nimissä tehtyyn levytykseen. Sodan jälkeisenä aikana kansa halusi huvitella, ja tuhti r&b oli mannaa tanssijoille. Heinäkuussa 1947 Los Angelesin Elks Auditoriossa järjestettiin jamikonsertti, jossa esiintyi useita kokoonpanoja, yhtenä rytmiryhmä ja kaksi tenoristia, Bill Moore ja Gene Montogomery. Hän kokosi oman bändin, joka oli ?Wild Bill Moore, his Groovy Sax and Orchestra. Kingin tyyli oli vallan toista kuin Regalilla: rytmi oli vahva, kappaleet meneviä ja honkki ja falsetti kuuluivat asiaan. Wild Bill lauloi käheästi Hey-Spo-Dee-O-Deen ja koko bändi hoilasi Neck Bones And Collard Greens -kappaleen. For Pappy oli todella vauhdikasta rhythm and bluesia. Tenori oli hyvin esillä, ja jumpbluesit Russell Street Hustle ja King Porter Special saivat makeat falsettipitoiset tulkinnat. Wild Bill ei enää levyttänyt sen koommin Savoylle, vaikka We?re Gonna Rock oli heinäkuussa 1948 listoilla. 1955 Wild Bill Moore levytti New Yorkissa Old Town 2 - 2013 ?. Yhtiön tapaan septetin jäseniä ja sessiopäivää ei kirjattu ylös. Kaikki neljä prässättiin levyille. Toinen sessio oli elokuussa Detroitissa. Studiobändin nimimiehistöön kuului mm. toisena tenoristina Paul Quinichette. Levyllä BOP 110 oli Wild Bill Mooren Unfinished Bopera, pala toista standardia samoin kohdeltuna. Savoylta Modernille 1947?1948 Jostakin syystä (Savoyn kutsusta?) Bill Moore kypsyi länsirannikon elämään ja muutti syksyn 1947 aikana entiseen asuinkaupunkiinsa Detroitiin. Materiaali oli jatsahtavaa ja baritonivetoista, mutta Hoppin. We?re Gonna Rock sai nyt uuden asun: Rock And Roll oli sanoitettu ja sen lauloi joko Wild Bill itse tai Scatman Crothers. Rytmi oli paksua takapotkua, mutta tenorisoolot olivat aikaisempaa kesymmät. Se herätti kuitenkin Los Angelesissa Modernin taalanhaistelijat, ja Wild Bill kutsuttiin loppuvuodesta takaisin Losiin tekemään samanlaista Modernille. Seuraava yhteinen Williams-sessio oli maaliskuussa 1948, hämmästyttävän pian levytyslakon alkamisesta. Siinä baritoni oli hallitseva ja tenori taustalla. James Poe, joka käytti esiintyjänimeä King Porter, oli mukana Paul Williamsin levytyksissä, mutta levytti myös oman orkesterin kanssa. Neljästä purkitetusta kappaleesta hidas Goon Blues ja nopeampi Burnt Toast valittiin prässättäviksi, mutta nekään eivät enää saaneet isompaa huomiota. Hämärä 1950-luku Nyt jäljet alkavat käydä vähäisiksi. Levyn (Alben 107) äreämpi raita oli Steam Heat, pirtsakka jumpblues, jossa tenoristi ja baritonisti vuorottelivat honkkaillen. osallistumisia levytyksiin. Konsertti äänitettiin, ja tuloksista julkaisi Ralph Bassin luoma BOP!-merkki 17 savikiekkoa
Kernfeld, Grove 2002 Lisäksi mainittujen vinyylien ja cd:iden kansitekstit ja levyvihot, myös ?Honkers & Screamers? (Savoy SJL 2234) ja ?Spider Sent Me. Joulukuun 1958 Jet tiesi hänen asuvan taas Detroitissa ja käyvän töissä Montrealin Montmartressa. (Saxophonograph BP-510).. Ritvasen kynästä. Vuonna 1964 bändi esiintyi New Yorkin Birdlandissa. KM-701 ja 707 sekä Storyville SLP 804, Slim Gaillard -cd ?Shuckin. Bill Moore soitti tenorisaksofonia teksasilaisittain. Levy (Old Town 1035) ei löytänyt enää yleisöä. Billboard mainitsi huhtikuussa 1957, että Wild Bill oli mukana Louis Jordanin uuden show?n avajaisissa Apollossa. Vuoden 1961 Jazzland-äänitykset ovat Milestone-cd:llä ?Bottom Groove. 1994 Dawson Jim +: What Was The First Rock?n?roll Record?, Faber and Faber 1992 Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Paras puhku oli jo poissa, ja yleisvaikutelma oli edellistä ponnettomampi, jatsillisempi. by B. (Motown 064 022-2). BN:n ainoa teksti Wild Bill Mooresta ilmestyi numerossa 215, tietysti edesmenneen J. 2, edit. Sessio tehtiin nimellä Wild Bill, ja joka kappaleeseen oli työnnetty honkkia, jopa session ainoaan valssiin. (MCD-47098-2). Omituinen twist-vinyyli on Popside 501. Muiden kanssa soitetut: Helen Humes esim. vinyylit Whiskey, Women and... And Jivin. (King KCD 6012), Duke Henderson -cd ?Get Your Kicks. Niissä oli rytkettä, honkkia ja falsettia, mutta maailma ympärillä oli jo muuttumassa. Ääni oli raaka ja muistutti suden ulvontaa, vibraatto oli vähäistä (hän soitti harvoin balladeja) ja rekisterin alle ulottuvat honkit olivat tyypillisiä. Hän olisi pärjännyt myös laulajana, koska käheä laulu sopi erinomaisesti r&b:n henkeen. Howard Rye on muotoillut hänen tyylinsä näin: ?hän yhdisti osia monista aikaisemmista suuntauksista yhdeksi tyyliksi, jossa tasapaino tavanomaisen jazzimprovisaation ja rytmillisen kiihottavuuden välillä oli paremmin säilynyt kuin monilla hänen aikalaisillaan?. (Pablo OJCCD-862-2), Jack McVea -cd (Blue Moon BMCD 6032), Paul Williams -cd (Blue Moon BMCD 6020), King Porter -vinyyli ?Special Request? (Official 6056) sekä Marvin Gaye -cd ?What?s Going On. (Delmark DD-668), Joe Turner -cd:t ?1946?1947. 1961 New Yorkissa. Ensimmäisessä tammikuun sessiossa oli säestämässä piano, basso, rummut ja conga. Hän osallistui helmikuussa 1977 Big Joe Turnerin sessioon Pablolle ja latoi vielä kappaleen Shake It And Brake It sooloonsa perinteiseen r&b -malliin honkin ja falsetin. Wild Bill kuoli Los Angelesissa elokuussa 1983. ?Wild. Toisaalta se, josta Evensmo Wild Billiä moittii, on minusta sitä oikeata r&b:tä. Levytyksiä Wild Bill Mooren ?The Complete Recordings 1945? 1955. Siispä niistä liisattiin kahdeksan jatsihölkkää Riversiden alamerkille Popside, joka kokosi 1962 levyn ?Wild Bill?s Twist. 2007 Jet-lehden vuosikerta 1958 Lord Tom: The Jazz Discography, version 11.0, 2010 The New Grove Dictionary of Jazz, 2. Siinä kaikki. Jazzin kutsu 1960-luvulla Wild Bill Moorelle kävi todennäköisesti aivan samoin kuin valtaosalle r&b-ajan tenoristeista: kun r&b menetti asemansa nuorisomusiikkina, entinen jazzorkesterikonkari palasi takaisin jazzin pariin. Prestigen alamerkki Jazzland halusi tehdä kaksi älppäriä Wild Billin kanssa v. Jos hänet katsotaan Illinois Jacquetin ja Big Jay McNeelyn välissä olevaksi tyylinkehittäjäksi, niin Ryen luonnehdinta on helppo ymmärtää. Meidän raamattumme ?The Blues Discography 1943?1970?on luetteloinut kaikki Wild Billin levytykset vuoteen 1955, joten sen tekijät ovat hyväksyneet hänet täysiveriseksi bluesmieheksi. Musiikintutkija Jan Evensmo pitää häntä kaiken kaikkiaan villinä ja avantgardistisena, ja parhaita kuultuja esityksiä ovat Helen Humesin Blue Prelude 1945, Duke Hendersonin Boulevard Boogie 1945, Joe Turnerin Mad Blues 1946, oma Harlem Parade 1947 ja King Porterin Battle Ax(e) 1949. (Popside 501). Esiintyjä oli tietysti ?The Wild Bill Moore Twistet?, ja kappaleiden nimiin oli lisätty ?twist. ed., vol. - JR kuunteli tunteella, ei kirjurina. Lähteinä mm. Big Al Pavlow?s The R&B Book, Music House Publ. Wild Bill Mooren tyyli ja merkitys -merkille kaksi omaa kappaletta, joista toinen oli vanhan Bubbles-biisin mukaelma Big Bubble, toinen The Wild One. Materiaalista pääosa oli Wild Billin omia kynäilyjä, yhtenä vanha r&b-numero Bubbles. Levyarviossa oli Blue Moonin cd:t, joista JR antoi napakan tuomion: ?parempi olisi ollut tiivistää levyjen anti yhteen Best of -koosteeseen?. 4-6, 1999-2008 Fancourt Les +: The Blues Discography 1943-1970, Eyeball Prod. Levy on niin harvinainen, että menekki oli marginaalista. Jazzlandit olivat Wild Billin viimeiset omat levyt. Hän kiersi vielä souljazz-henkisen bändin kanssa ainakin vuoteen 1965. Wild Bill soitti tiukkoja fonitaustoja mm. kappaleessa Mercy Mercy Me. 1970-luvun loppupuolella Wild Bill Moore palasi jälleen takaisin länsirannikolle Los Angelesiin. 1983 Billboardin vuosikerrat 1944-1957 Dawson Jim: Nervous Man Nervous, Big Nickel Publ. Myöhemmin hän muutti todennäköisesti takaisin Detroitiin ja työskenteli siellä sessiomuusikkona. Studiotöissä Detroitissa 1970-luvulla Wild Bill Mooren nimi on yhdistetty Detroitin aikana ainakin seuraaviin esiintyjiin: Smokey Robinson & The Miracles (1960?1972), Houston Person (1973), Funkateers (1976), Howard McGhee sekä Diana Ross & The Supremes. Merkittävin yhteistyökuvio (?) oli Marvin Gaye, jonka Motown-levyllä ?What?s Going On. asian ymmärtämiseksi. Heavy Soul oli niin lähellä r&b-ajan meininkiä kuin noissa oloissa oli mahdollista. Toinen sessio oli heinäkuussa, ja siinä piano oli vaihtunut Johnny Smithin hammondiin. (Classics 1034) ja ?Things I Used To Do. Kuvaavaa on, että vanha Ellington-bravuuri Caravan sai vetävimmän tulkinnan honkkauksien ja falsettien ryydittämänä. Kuinka ollakaan, joku neropatti keksi, että Jazzland-kappaleethan käyvät tempoltaan twistin tanssimiseenkin. on koottu kahdelle Blue Moonin cd:lle (BMCD 6042-43)
Vuoden -24 syyskuussa pidetyssä toisessa sessiossaan hän esitti oman ja sanoitukseltaan siistityn versionsa vanhasta kansanjollotuksesta Salty Dog Blues. Jacksonin levytys ei liene mennyt kaupaksi mitenkään erityisen hyvin, mutta sai jo 20-luvulla useita seurailijoita. Ymmärtämäni mukaan kysymyksessä on slanginimitys ns. Hänen tilalleen maestro Morganfield kutsui Pinetop Perkinsin (1913?2011), joka pysyi mestarinsa matkassa 80-luvun alkupuolelle asti. Tenoristisankari Jack McVealla havaitsin olevan jonkinmoisen, vaikkakin aika lievän, yhteyden Chicago-bluesiin. Tämä ei pidä aivan paikkaansa, sillä Otis erosi Muddyn yhtyeestä vuoden -69 puolivälin paikkeilla ja toimi etupäässä itsenäisenä artistina 24.4.-70 tapahtuneeseen poismenoonsa saakka. Ja se Little Walterin versio, mikä parhaimmillaan ylsi r&b-listan kuutoseksi, on äänitetty vasta 23.7.-53. Vielä muistuttelen, että Sonny Boy kakkosen tunnetuin ja kaupallisesti menestynein teos on tietysti nimeltään Don?t Start Me To Talkin?. Vesa Walamies Vernon Dalhart edessään bluesmuusikolle outo kapistus, nuottiteline... - 27 - 2 - 2013 ?. Heihin lukeutuvat laulajatar Clara Smith, Freddie Keppardin yhtye Jazz Cardinals sekä valkoiset veljesyhtyeet McGhee Brothers ja Allen Brothers, joista viimeksi mainittu levytti laulun vallan kolmesti vuosina 1927, -30 ja -34. Sittemmin suolaisesta koirasta ovat kertoilleet lukemattomat muut taiteilijat Jelly Roll Mortonista, Bo Carterista ja Leadbellystä aina Kingston Trioon, Ricky Nelsoniin, Roger McGuinniin ja Hot Tunaan saakka. Hurtin jalanjäljissä asteli tältä osin aika pikaisesti Memphisin suuri poika Frank Stokes. Sittemmin samaista aihepiiriä ovat enimmäkseen Witherspoonin versiota mukaillen tuoneet esille muiden muassa jazz-ikoni Billie Holiday, New Orleansin pianovirtuoosi James Booker, poprockveteraani Eric Clapton sekä kantrisankarit Hank Williams Jr. Eikä huonosti tainnut mennä kaupaksi Kitty Wellsin nimellä It Wasn?t God Who Made Honky Tonk Angels varustama pikavastauskaan. Sillä tarkoitan laulua, minkä Vernon Dalhart levytti v. Ystäväni Tapani Luotola kiinnitti huomioni siihen, että Sonny Terryn vuoden -52 tallenne Dangerous Woman on rakenteeltaan vaan ei sanoitukseltaan jossakin määrin tuon klassikon kaltainen. Mitäpä tuo salty dog sitten oikein tarkoittaa. Otis Spann -levykatsauksessa mainitaan, että Spann pysyi Muddy Watersin pianistina ennenaikaiseen kuolemaansa saakka. ja Willie Nelson. Eräs kaikkein ensimmäisistä bluesia levyttämään päässeistä miehistä oli banjoa soittanut Papa Charlie Jackson (noin 1890?1938). Acuff ja avustajansa Guy Smith tosin siirsivät tekstityksen vankila- ja lemmenasioista raamattupohjaisille uskonnollisille linjoille. Paluu takaisin maallisten asioiden pariin tapahtui vuonna -52, kun Hank Thompson edelleen tuota yhtä ja samaa sävelmää käyttäen sai äänitteensä The Wild Side Of Life Billboard-lehden kantrilistan ykköseksi peräti viidentoista viikon ajaksi. 1920-LUVUN KAIKUJA Klassikoiden lähteillä, osa 39 J oitakin kuukausia sitten sain käsiini JSP-merkillä julkaistun neljän cd:n mittaisen pakkauksen nimeltään Vaudeville Blues. Laulun nimenä taisi olla silloin yleensä Tain?t Nobody?s Biz-ness If I Do. Vuonna -28 taasen Mississippi John Hurt muunteli Grangerin tuotosta niin paljon, että oikeastaan hänen luomustaan Nobody?s Dirty Business voidaan pitää kutakuinkin omana itsenäisenä teoksenaan. Sen sisältämät ja vuosilta 1919?41 peräisin olevat äänitteet on valittu korostamaan mustien laulajattarien varietee-tulkintojen ja maalaismiesten blues-valitusten monenlaisia yhtymäkohtia, mitkä sinällään eivät tuoneet esille kovinkaan paljon uusia asioita. Mutta joukosta löytyi pari niin kiinnostavaa klassikkoa, että ryhdyin selvittelemään niiden taustoja lisää erilaisten lähdeaineistojen avulla. VESA WALAMIES Jimmy Witherspoonin vuoden -49 suurmenestys Ain?t Nobody?s Business, mikä noihin aikoihin keikkui viikkokaupalla r&b-listan ykkössijalla, ei suinkaan ole hänen oma teoksensa sen enempää kuin kyseisen laulun ensilevytyskään. Sellaisia ovat likipitäen kaikki yleisesti tunnetut perinnetietoiset kantrilaulajat kenties ensimmäistä Hank Williamsia lukuun ottamatta ja bluesin puolelta esim. -24 nimellä The Prisoner?s Song ja mitä myytiin jo 20-luvulla ainakin kaksi miljoonaa kappaletta. Tekijöiksi kirjattiin Dalhart ja Guy Massey, joka oli oppinut sävelmän jonkin aikaa vankilassa istuneelta veljeltään. Hänen yhtyeessään nimittäin toimi rumpalina ja laulajana Rabon Tarrant -niminen henkilö, joka v. panomiehestä tai -naisesta, mikä ilmaus saattaa maailman kansainvälistyessä aikaa myöten levitä tänne Suomeenkin saakka. Kun kantriakin on tullut sivuttua, en malta olla puuttumatta yhteen sen sektorin kaikkein suosituimpaan ja tunnetuimpaan melodiaan. Jo v. -76 sai sen Englannin pop-listan kymmenen parhaan joukkoon. Myös tämän melodian muita levyttäjiä löytyy kasapäin. Mike Bloomfield, jonka joskus 70-luvulla raikkaasti rallattelema The Prisoner?s Song on eräs omista suosikeistani. Bluesia snobbaillen Kuluvan vuoden ykkösnumero toi esille joitakin kommentoinnin aiheita. Tuon JSP-koosteen tekstit kirjoittanut Max Haymes arvelee sen juurien löytyvän jostakin Karibian meren saarialueilta, ja jo vuonna 1919 Bert Williams -niminen artisti sai tallennetuksi orkesterin säestyksellä lausumansa kertomuksen It?s Nobody?s Business But My Own. Kolme vuotta myöhemmin pianisti Porter Grainger muotoili aihetta uudelleen ja varusti sen sävelmällä, minkä levyttivät vuosina 1922?23 ainakin Anna Meyers, Sara Martin, Albert Hunter ja itse Bessie Smith. -29 Carter Family käytti aivan samaa melodiaa kaihoisassa muistelussaan I?m Thinking Tonight Of My Blue Eyes, ja seitsemän vuotta myöhemmin levytetty Roy Acuffin kuuluisa Great Speckled Bird on sekin istutettu samaiseen muottiin. 1947 teki ensimmäisen tunnetun levytyksen laulusta Blues With A Feeling. Mitä luultavimmin kyse on jälleen kerran niin klassisesta ja perinteisestä teoksesta, että sen tarkkaa alkuperää tuskin kukaan pystyy selvittämään. Mutta vangin laulun taival ei suinkaan päättynyt tähän. Elämän villi puoli koki yllättävän ylösnousemuksenkin, kun brittiyhtye Status Quo v
Ilmeisesti se ei kuitenkaan vakuuttanut Kingin tuottajia lisäjulkaisuja silmällä pitäen. Mutta kaverukset eivät lannistuneet. Kaikuja kadunkulmista, osa 2: ANTAA LEVYJEN PYÖRIÄ! L auluyhtyelevyjen valtavasta joukosta löytyy aina vain lisää mielenkiintoisia ?uutuuksia?, jotka ovat kuuntelemisen kannalta mieluisia tapauksia. Sen tarina alkaa vuonna 1956, jolloin soololaulaja Robert Moore keräsi ympärilleen kaverit nimeltä John Moore, Teddy Moore, Kenny Fakler ja Billy Lubek. Ensimmäisen levytyssopimuksensa ryhmä sai King Recordsille vuonna 1958. Heinäkuussa 1956 pojat päättivät lähestyä uutta, kotikulmilleen juuri perustettua levy-yhtiötä nimeltä Tetra Records. Nämä The Neonsin pojat olivat ainakin taitavia laulajia ja he ovat kotoisin Borough Park Sectionista, Brooklynista. Angel Face nousi pienoiseksi hitiksi niin New Yorkissa kuin Philadelphiassakin. Bruce yritti todellakin tehdä kaikkensa The Neonsin levyn eteen. Syyskuussa hän nimittäin neuvotteli Ponds Cosmetic -yhtiön kanssa mainoskampanjasta, jossa yhdistettiin The Neonsin musiikki ja Pondsin ?Angel Face. Olivatpa ne balladeja tai eivät, ne kuitenkin kertovat meille eri aikakausien tyypillisiä piirteitä ja kenties ihanteita. Muistan kuinka arvuuttelin, että mikä ihonväri esittäjillä oli: olivatko he mustia, valkoisia vai peräti molempia. Tähän ihmettelyyn oli aiheelliset perustelut. Se ei tuonut yhtyeelle toivottua tulosta ja The Neonsin levytysura Tetra Recordsilla päättyi erimielisyyksiin Brucen kanssa. Vuonna 1959 Gone Records uudelleenjulkaisi Angel Facen kääntöpuolellaan ennenjulkaisematon Golden Dreams (5090). 2 - 2013 Alkuvuodesta 1957 julkaistiin toinen Tetrasinkku: Road To Romance / My Chickadee (4449). Tällä kertaa Golden Dreamsin kääntöpuolelle oli löytynyt (ehkäpä) Tetra Recordsin nauha-arkistosta ennenjulkaisematon kipale Honey Bunn (1016). Luonnollisesti ryhmä vakuutti Brucet taidoillaan ja heidän ensimmäinen julkaisunsa Angel Face / Kiss Me Quickly (4444) näki päivänvalon heinäkuussa 1956. Nimittäin Bayonnessa, New Jerseyssä vaikutti valkoinen rock?n?rolllauluyhtyebändi. Ensimmäisellä sessiolla äänitettiin useampia kipaleita, joista Temptation ja Pony Tail jäivät nauha-arkistoon. Toisin sanoen, tavanomaisen miespuolisen myyntineuvottelijan asemesta radioasemille ja levyliikkeisiin astui pitkäsäärinen, vaalea mallityttö. Mad At Love / Mister Juke Box (Savoy 1532) Tämän levyn pojat pistävät toimeen sellaisen hurlumhei-ilottelun ettei paremmasta väliä. tenori), Ron Derin (baritoni) ja Norm Isacoff (basso). Tässä artikkelissa on tarjolla löytöjä . Mielestäni kaikella lailla onnistunut levy. Innostuin kiekosta välittömästi, kun kuulin sitä soitettavan. Allekirjoittanut ei tiennyt levyllä laulavista nuorukaisista 70-luvun lopulla yhtään mitään. Alla olevat levyt ovat luonnollisesti harvinaisia . Golden Dreams / Honey Bunn (Vintage 1016) 50-luvun moderni, amerikkalainen lauluyhtyelaulu on hyvin kaunista ja erikoistakin verrattuna esimerkiksi maassamme kuultuun mieskuorolauluun. Yksikään toinen levyyhtiö ei ollut kokeillut vielä tätä markkinointikikkaa. . Maaliskuussa julkaistiin Mad At Love / Mister Juke Box (1532). Harmi vain ettei heistä tultu kuulemaan tämän jälkeen enää mitään. The Temptations . Äänet ovat näet yllättävän omaperäisiä, täyteläisiä ja nuoruuden into tulee loistavasti esille. Heidän taitonsa olivat kehittyneet ilmeisen hyviksi, sillä vielä saman vuoden aikana ryhmä sai solmittua levytyssopimuksen Savoyn kanssa. Tämä totta vie pitää paikkansa ja se kuuluu tältäkin levyltä erinomaisesti. Tässä vaiheessa lienee paikallaan vielä todeta, ettei kyseessä ole se Motown-ryhmä, joka tuli tunnetuksi myöhemmin. Onkin siis paikallaan muistella niitä omilla pienillä tarinoilla. ANTERO TIRRONEN The Neons . Kuunnellessani näitä lauluja - 28 - uudelleen ja uudelleen en voinut olla aivan varma puoleen tai toiseen. Montella oli aiemmin ollut myös Bruce Records -niminen levymerkki, mistä hän oli myynyt osuutensa yhtiökumppanilleen Leo Rogersille. Enpä olisi uskonut, että siinä meni aikaa näinkin kauan. Doo wophan on pääasiassa mustaa musiikkia, mutta siitä tuli erilaista, kun se sekoittui valkonaamojen kortteleihin. Kaikki jäsenet soittivat jotain instrumenttia, niinpä yhtyeessä oli basistin ja rumpalin lisäksi peräti kolme kitaristia. lauluja, joilla on tarina. Sen omisti Alan Freedin tytär Toni yhdessä aviomiehensä Monte Brucen kanssa. ja yhteneväisenä piirteinä voidaan sanoa, etteivät niitä esittäneet yhtyeet tehneet montaakaan levyä. Pojat laulavat niin kauniisti, että onhan siitä helppo innostua. Mutta se on varmaa, että marraskuun lopulla 1956 Bruce laittoi tien päälle enkelikasvoisen levynplukkaajan. Vuosi 1954 on merkitty yhtyeen perustamisajankohdaksi ja sen alkuperäisjäseniksi on ilmoitettu seuraavat heput: Frank Vignari (soololaulaja), Jeff Pearl (1. -niminen tuote. Tiedä sitten tuliko siitä mitään. Kuten tunnettua, Herman Lubinskyn Savoy-merkki julkaisi pääasiassa mustaa gospelia, rhythm and bluesia ja doo woppia, joten mustiahan heidän luuli olevan. Mutta jokin levyn äänimaailmassa kuitenkin potki tätä ajatusta vastaan. Siihen jäikin tämän ryhmän tähdenlento sillä he pistivät pillit pussiin lopullisesti vuonna 1960. Ihmeellistä kyllä, vuonna 1974 Vintage Records laittoi Neonsilta ulos uuden pikkukiekon. Asia jäi tuolloin selvittämättä, mutta oli todennäköistä, että tieto joskus tulisi esille. Mielenkiintoisesti yhtiön toinen julkaisu oli rockabillymies Billy Flaggin Go Cat Go. Levy sai tuon ajan arvostelijalta erittäin hyvä -luonneh-. Pian levymerkille tulon jälkeen julkaistiin sinkku Standing Alone / Roach?s Rock (5118)
Esityksestä näet löytyy enemmän ajalle liittyvää yleispätevää todellisuuspohjaa. Nämä levyt jäivät jostain kumman syystä yhtyeen ainokaisiksi. The Delcos . Alkuvuodesta 1961 julkaistiin pienellä Nat-levymerkillä The Dukaysin ensimmäinen levy The Girl?s A Devil / The Big Lie (4001). dinnan ja kolme tähteä neljästä. Loppuvuodesta 1960 kiekko alkoi levitä laajemmallekin Yhdysvaltoihin ja nousipa se pariksi viikoksi Bubbling Under -listallekin tammikuussa 1961. Amerikanitalialaiset nuorukaiset eivät olleet tyytyväisiä Goldnerin tilittämiin palkkashekkeihin, koska ne ei pitäneet yhtä levymyynnin kanssa. Niinpä porukka purki sopimuksensa ja siirtyi Guaranteed-levymerkille. Niiden avulla hän sai Bill Sheppard -nimisen agentin kiinnostumaan. ja 2. Arabia-laululla, joka muuten on hillityn nokkelaa leikinlaskua, he panevat toimeen aikamoisen hulluttelun. Kansallisella Bubbling Under -listalla levy saavutti sijan 111. Monument vei ryhmän vielä pari kertaa studioon. Saksassa vietetyn alokasajan jälkeen Dixon palasi kotiin ja liittyi uudestaan ryhmän riveihin, tällä kertaa lead-laulajaksi. Paikallinen businessnainen Bernice Williams oli myös innostunut Dixonin ja Dukaysin soundista ja äänitti heiltä muutamia acapella-esityksiä. Sen menestymisestä ei sitten enää puhuttukaan. He ehdottivat, että kappaleen esittäjäksi tulisi Eugene Dixon. The Dreamers -yhtyeen nuoret miehet olivat serkukset Frank Cammara (soolo), Dominic Canzano (baritoni), - 29 - The Dukays 2 - 2013 ?. Dreamersin pojat lauloivat harmoniat täydellisesti ja levy myi hyvin itärannikolla. Sitten tapahtuikin jotain yllättävää. Bob Malara (tenori) ja Luke Beradis (baritoni) sekä heidän ystävänsä John Trancynger (basso). Tietäen hänen myöhemmän menestyksekkään soololaulajan uran on mielestäni oikeutettua odottaa tältäkin levyltä tavallisuudesta poikkeavaa. Aluksi he levyttivät Chandlerin tavoin Vee Jaylla vuosina 1962?1963. Nuoret miehet nimittäin ryhtyivät laulamaan kesken sukulaistensa hääjuhlien ja innostuneesta vastaanotosta johtuen uskaltautuivat lähtemään George Goldnerin toimistolle. Nashvillessä The Delcos äänitti uuden version Arabiasta Monument Recordsille, joka julkaisi levyn Showcase-alamerkillään vuoden 1963 puolella (nro 2501). Hieman myöhemmin Showcase muutettiin nimelle Sound Stage 7 ja The Delcosin sinkku laitettiin ulos myös tällä uudella nimellä varustetulla alamerkillä (2501). Hän päätti kirjoittaa pojille tarttuvan kappaleen, joka äänitettiin paikallisradion studiossa ja laitettiin ulos Hensonin perustamalla Ebony-levymerkillä. Duke Of Earl / Kissin. Single nousi lähes välittömästi paikallisen levymyyntilistan ykköseksi ja huima menestys jatkui myös muissa kaupungeissa: #1 Pittsburghissa, #3 Washington, DC:ssä ja #5 Detroitissa. In The Kitchen (Vee Jay 416) Samalla Nite Owl -sessiolla The Dukays oli äänittänyt kappaleen Duke Of Earl. tenori, baritoni), Glenn Madison (1. tenori) sekä Ralph Woods (baritoni). Niin hänestä tuli Gene Chandler, jonka tavaramerkeiksi muotoutuivat silinterihattu, viitta ja monokkeli. Tästä rohkaistuneena Henson ryhtyi etsimään vakiintuneempaa levymerkkiä, joka voisi promotoida Delcosin poikia suurempaan menestykseen. Ryhmän tie vei Indianasta Tenneseehen. Mukaansa tempaavan laulun Duke Of Earl, hän esitti Sam Katzmanin tuottamassa twistiloitteluelokuvassa Don?t Knock The Twist (1962). The Dukays jatkoi ilman Dixonin panosta. ensimmäinen listautuminen tapahtui vasta tammikuussa 1962. Kipale kipusi peräti kansalliselle listalle ja pysyi siellä kolmen kuukauden ajan. Ensipainokset sinkusta Those Three Little Words / Arabia (Ebony 01 ja 02) myivät hyvin sekä Chicagossa että Garyssä, Indianassa. Levy-yhtiö ei pitänyt siitä lainkaan ja halusi jättää sen nauha-arkistoon. Agentti Sheppard oli toista mieltä ja päätti tarjota kappaletta toiselle paikalliselle levymerkille, Vee-Jay Recordsille. Those Three Little Words / Arabia (Ebony 01/02) The Delcosin pojat näyttävät olevan auttamattoman pistämättömiä velikultia. Menestyksen toivottiin jatkuvan toisen pikkukiekon voimin. 50-luvun lopulla Eugene Dixon kuuli Dukaysin treenaavan ja pyysi lupaa liittyä heidän riveihinsä. Ja tällainen levy tämä mielestäni on. Joka tapauksessa hieman myöhemmin, syyskuussa 1958, laitettiin ulos toinen kiekko I Love You, This I Know / Don?t You Know (1550). On todettava, että The Temptationsin kappaleilla yhdistyvät ihanteellisesti perinteiset lauluharmoniat ja uusi rock?n?roll. Nite Owl / Festival Of Love (Nat 4002) Hyvin mielenkiintoinen levy, jolla Eugene Dixon laulaa tietääkseni ensimmäisiä kertoja lauluyhtyeen kanssa levylle. Asia on niin, että usein parhaiten onnistuvat ne kappaleet, joita ei puristeta liian tosissaan vaan viedään rennolla otteella ikään kuin huomaamatta huikeaan päätökseen. Huumorilevy on tehty aikana jolloin asioita ei katsottu ja kuunneltu liian tosikkomaisesti. Sellaista onkin tarjolla: ensimmäiseksi, joku ei luonnollisesti voisi kuunnella tällaista lainkaan, mutta minulle tällainen kelpaa mainiosti. Sitä paitsi yöllä liitelevistä pöllöistä ei näin menevästi monestikaan laulella. Ja tarkemmin ottaen mukana on myös yksi neitonen nimeltä Shirley Jones. Eräiden tietojen mukaan on mahdollista, että emomerkki Monumentilla laitettiin ulos vielä singlet Just Ask / I Miss You So ja When You Dance / Why Do You Have To Go. Muut ryhmän jäsenet olivat Dixonin lisäksi Ben Broyles (basso), Earl Edwards (baritoni) ja James Lowe (2. Still Miss You So / Just Ask (Sound Stage 7 Records 2515) laitettiin ulos vielä vuoden 1963 puolella. Kadunkulmissa ja kykykilpailuissa laulelemassa käyneen porukan soundi tarttui laulunkirjoittaja Juanita Hensonin korvaan. Vuonna 1962 levy-yhtiö laittoi kummallisesti ulos sinkun Daddy?s Home / The Big Lie (450), jonka esittäjäksi oli laitettu Duke of Earl & group. Tämä tarkoitti tietenkin Chandleria ja The Dukaysia. Vee Jay -levytyssopimus päättyi ja sen jälkeen tuli pari pikkukiekkoa pienellä Jerry-O -levymerkillä. Sitten The Dukays katsoi aikansa menneen ohitse. Ryhmä pisti pillit pussiin vuonna 1965. Gene Chandler omasi erittäin tunneperäisen ja voimakkaan äänen, joten ei ollut mikään ihme, että hänen uransa musiikkimarkkinoilla jatkui vielä pitkään. The Dreamers . Tarina on iloinen ja lauluporukka lahjakkaan taitava. Yhtyeen tarina alkoi 60-luvun alussa, kun vielä lukiossa opiskelevat pojat alkoivat laulaa yhdessä. He olivat kotoisin South Bendistä, Indianasta ja viisikko totteli nimiä Richard Greene (2. Tämä konkretisoituu myöhemmin, kun levyä kuunnellaan. Koeesiintymisessään he lauloivat itse kynäilemänsä kappaleen Nathalie. Siellä julkaistiin vielä vuoden 1960 puolella sinkku Mary Mary / Canadian Sunset (219). Sen matka listalle veikin kauemmin . Goldner tykästyi porukkaan ja kiinnitti heidät tuoreelle alamerkilleen, Goldiscille. Nathalie sijoitettiin levyn a-puolelle ja b-puolelle Arthur ?Artie. The Delcosin pojat eivät rohkaistuneet vaivaisesta menestyksestä ja päättivät jättää musabisneksen. Nathalie / Teenage Vows Of Love (Goldisc 3015) Mikäpä olisi mukavampi tapa päättää artikkeli kuin tämän unelmoivan porukan tarinalla, joka alkoi kuin vahingossa. Kauaa ei Dixon ryhmän kanssa ehtinyt laulella, kun Setä Samuli kutsui hänet armeijaan. tenori). Levyä kuunnellessa toteaa helposti, että teksti ja melodiakin on hauska. The Dukays oli kotoisin Chicagosta ja harjoitteli kotikulmansa parturiliikkeessä. Toiseksi, pojat eivät ole millään tavalla jäykkiä vaan he laulavat hyvin ilmeikkäästi. Siellä julkaistiin vuonna 1961 kiekko Because Of You / Little Girl (1005), joka laitettiin ulos vielä May-levymerkilläkin (133) saman vuoden aikana. Nuorukaiset päättivät lopettaa unelmoinnin, kun uusia levyjä ei enää julkaistu ja laittoivat hanskat naulaan vuonna 1963. The Delcos Gene Chandler (& The Dukays) . Instrumenteilla on mainio tasapaino tälllaiseen musiikkiin. Siellä kappaleesta innostuttiin kovasti, mutta he halusivat markkinoida sitä soololevytyksenä. Tämä oli kova paikka lauluryhmälle, mutta Eugene päätti koettaa onneaan soolona. Minun mielestäni se on vieläkin parempi ellei peräti täydellinen ajan esitys. Ripp kynäili pehmeitä harmonioita pursuvan kappaleen Teenage Vows Of Love. tenori), Otis Smith (basso), Peter Woodard (1. Lokakuussa 1961 julkaistiin Nite Owl / Festival Of Love (4002). Sekään levy ei taannut heille tietä tähtiin, joten porukka vaihtoi vielä Cousins-nimiselle levymerkille. Arabian menestyksen jälkeinen paikallaan junnaaminen oli vienyt laulajilta uskon uuden nousun mahdollisuuteen. The Dukays
ei voinut ?työskennellä. Kaitafilmeillä Led Zeppelin oli hyvin esillä, koska yhtye oli esiintynyt Philadelphian Spectrum-areenassa Summer Music Festivalilla (12.6.1969). John (akustinen setti). Niitä otoksia hän näytti meille opiskelupaikalla. Ei, en minä tangoa hylännyt silloin enkä ole hylkinyt myöhemminkään, vaikka käsi on edelleen jäljeltä valssin. AIMO OLLIKAINEN Bognor Regis ja Bath Toisen kerran törmäsin Led Zeppelin -yhtyeeseen samana kesänä (1970) Englannissa, kun olin kieliharjoittelussa Butlinin loma(keskitys)leirillä Bognor Regis -nimisessä kaupungissa Englannin lounaisrannikolla, Bournemouthin lähellä. Minusta ei tullut pomoa. Leiriltä tehtiin matkoja, ja yhtenä viikonloppuna lähdettiin Bathin kaupunkiin, koska siellä oli kuulemma jotkut festivaalit. Ei niihin silloin oikeasti kiinnittänyt niin suurta huomiota, yhtyeitä tuli ja meni. Sen aikaisia nimiesiintyjiä oli todella paljon, amerikkalaisia tähtiä, mutta silti suurin vetonaula lienee ollut Led Zeppelin. Niinpä tuona helmikuisena päivänä ahtautui Jussin pikkuruiseen Datsun-autoon viisi henkeä (Pirkko, Paula, Aimo, Jussi ja Jussin veli . kuten myös festivaalin tauoilla, ja niitä riitti. Jäi jälleenkuuleminen tapahtumatta; Donovan oli viime elokuussa Turussa Linnanjuhlissa, mutta minä olin Rock-Futiksessa Nuoret toivot Jones, Bonham, Page ja Plant, valmiina hurmaamaan pian myös Suomen ? etenkin pari tulevaa Blues Newsin päätoimittajaa... - 30 -. LED ZEPPELIN ...ja muita vuoden 1970 sattumuksia S attui vuonna 1970 Kekkosen ollessa Suomen maan herrana, että olin Led Zeppelin -yhtyeen Helsingin Kulttuuritalon konsertissa 23.2.1970. Opiskelupaikassani Savonlinnassa asusti Jussi Yli-Vakkuri, joka harrasti musiikin kuuntelua, soitantaa ja kuvaustakin. Lauantaina listalla olivat Maynard Ferguson Big Band, Colosseum, Johnny Winter, Fairport Convention, Keef Hartley Band, Steppenwolf, It?s A Beautiful Day ja Pink Floyd. Sunnuntain esiintyjiä olivat Santana, Flock, Led Zeppelin (pääesiintyjä), Hot Tuna, Country Joe McDonald, Frank Zappa & Mothers of Invention, Canned Heat, John Mayall?s Bluesbreakers kera Peter Greenin, Jefferson Airplane (esiintyminen keskeytyi sateen vuoksi), Byrds (akustinen setti), Moody Blues (ei voinut soittaa sateen vuoksi) sekä Dr. Ja Jimmy Page käytti jousta soittaessaan kitaraa. Eräs niistä oli vain vähän ennen Woodstockia pidetty Atlantic City Pop Festival, jonka esiintyjistä suurin osa sitten suuntasikin myös Woodstockiin. Matkallaan Jussi oli kuvannut esiintyjiä kaitafilmikameralla, ilman ääntä. Tietenkään aikataulu ei pitänyt sunnnuntainakaan. ulkolaisen alaisuudessa. Emme varsinkaan alan toimijoiden hellimää ?kapinaa?. beat-musiikin työntyessä jopa Pässikoskelle, Ylä-Savon raukoille rajoille. Kesällä 1969 hän oli ollut kieliharjoittelussa USA:ssa ja käynyt useissa musiikkitapahtumissa. Emme tienneet tekevämme mitään ?musiikkihistoriaa?. Muistikuvat ovat hiukan hämärät näin vuosien jälkeen. Nykytermein festivaalin kattaus oli . Tunnelma oli ahdas ja tiivis. Aikamoinen suosion nousu vuodessa, edellisenä vuonna samassa paikassa vietetyssä Bath Festival of Blues -tapahtumassa esiintyi myös Led Zeppelin ja muita brittiläisiä alan yhtyeitä, mutta vain 15 000 henkilöä saapui paikalle. Festivaali alkoi keskipäivällä 27. nimet eivät ole muutettuja). Jouduin jopa savolaisen rotuni vuoksi syrjityksi; minut ylennettiin Clearence Counterin (keittiön tiskiosaston lautasten tyhjennys) esimieheksi, mutta yksi alkuasukkaiden heimoon kuuluva teki valituksen . Ei sitä tehty 50-luvulla rokettirollin tullessa tai 60-luvulla ns. Ne olivat kaksipäiväiset juhlat komealta nimeltään: The Bath Festival of Blues and Progressive Music, ja näitä laatuaan ainoita vietettiin 27.?28.6.1970 paikassa nimeltä Royal Bath and West Showground in Shepton Mallet. Paikalla oli muitakin, ainakin 150 000, joidenkin arvioiden mukaan jopa 250 000 henkilöä. 2 - 2013 mahtava, oli Yhdysvaltain länsirannikon yhtyeitä ja brittiläisiä eturiviläisiä. kesäkuuta (lauantaina) ja loppui noin 6:30 maanantaiaamuna kurjissa oloissa. Saavuimme jo perjantaina, jolloin DJ soitteli levyjä . Paikka oli piikkilanka-aidoin eristetty lomakeidas ylpeille englantilaisille, ja jossa ulkomaiden opiskelijat työllistyivät. Porukkaa oli niin paljon, että tiet olivat tukossa, ja niinpä esiintyjät eivät päässeet alueelle. Täytynee muistaa, että Led Zeppelin taitaa olla nykyään tunnetumpi ja jopa suurempi kuin silloin omana aikanaan. Ruumis oli heikko eikä henkikään ollut vahvimpia vastustamaan markkinavoimien hivutusta. Siihenastisen kokemukseni mukaan, yhtye soitti helvetin lujaa. Näitä odotusaikoja täyttämässä oli sunnuntaina Donovan, joka ei ollut paikalla esiintyjänä ollenkaan
Tosin heidän laulussaan Born To Be Wild säe ?heavy metal thunder. Mukaan tulivat Peter Green kitaraan, Aynsley Dunbar rumpuihin (soitti myös Frank Zappan kanssa), Rick Grech bassoon ja veli Rod Mayall urkuihin. John Mayall on jatkanut valitulla tiellään näihin päiviin saakka ja aika usein hän on vieraillut Suomessakin. With Eric Clapton?. Luulen, että minulla on näiltä kaikilta esiintyjiltä hyllyssäni ainakin yksi LP, monelta useitakin. kosketinsoittimet, saksofoni, laulu, Uncle John Turner . Taisin siinä vaiheessa, maanantai-aamun puolella, olla jo niin kohmeessa, etten edes muista kuinka tulin Bathista takaisin Bognor Regisin keskitysleirille. menestyi lupaavasti, ja seuraava LP, alkuvuodesta 1967 ilmestynyt ?Surrealistic Pillow. rummut ja Tommy Shannon . Yhtyeen johtohahmona toimi alusta asti saksalaissyntyinen laulaja-kitaristi John Kay, ja muut jäsenet olivat: Goldy McJohn . Ensimmäinen yritys oli esiintyminen Newport Folk Festivalilla bluesyhtyeen säestyksellä. Bändin tunnetuin kappale on elokuvassa Easy Rider soiva Born To Be Wild, muita ovat muun muassa The Pusher, Magic Carpet Ride ja Rock Me. Steppenwolfia on pidetty yhtenä heavy metal -musiikin uranuurtajista. Vuonna 1969 yhtye oli hyvin esillä, jo elokuvan ?Easy Rider. Esiintyjäkaartiltaan vastaava lienee samana vuonna elokuussa järjestetty Isle of Wight -festivaali, josta on filmi- ja äänimateriaalia saatavana. (1973) vihdoinkin loppuun. (2-CD/ DVD) julkaistiin vuonna 2011. John Mayall . Jefferson Airplanesta tuli Jefferson Starship ja myöhemmin pelkkä Starship. Siltä poimitut singlet Somebody To Love ja White Rabbit muodostuivat jättihiteiksi ja klassikoiksi. Byrdsin katsotaan myös luoneen käsitteen folkrock tai countryrock. (2011) ensimmäinen sitten vuoden 1990. Hajoamisensa jälkeen bändi on tehnyt joitakin reunion-konsertteja. Byrds levytti uransa aikana paljon muidenkin artistien kappaleita. levyjä roskikseen. (1969) jälkeen eikä sen jälkeen äänitetyllä ?Empty Rooms?-albumilla ollut rumpuja käytössä ollenkaan. rummut. The Byrds lienee yksi rockin merkittävimmistä yhtyeistä. Winterin viimeisin albumi ?Roots. De la Parra (rummut). 2 - 2013 ?. ja sitten järkiinnyttyään ostaneen niitä uudelleen, kait CD-versioina. rummut ja myös tällä keikalla Marty Balin . basso ja laulu. It?s A Beautiful Day It?s A Beautiful Day on viulisti David LaFlammen johtama yhtye ja kotoisin San Franciscosta. Vaikka yhtye hajosi jo vuonna 1976, se heräsi koomasta vuonna 2000. basso, Joey Covington . kitara, Sam Lay . laulu, eli melkein Jefferson Airplane. Jefferson Airplane perustettiin vuonna 1965, ja siitä tuli pian suosittu San Franciscon alueella. Ensilevy ?Jefferson Airplane Takes Off. Maestro Paul Butterfield itse ei soittanut Dylanin kanssa. Niinpä Mayall joutui haalimaan kavereitaan apuun, ja saikin. viittaa moottoripyöriin eikä musiikkiin. Steppenwolf oli kanadalais-yhdysvaltalainen vuonna 1967 perustettu rockyhtye, jonka suurin menestyskausi osui 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Bathissa Johnnyn yhtyeessä soittivat Edgar Winter . rummut ja laulu, Larry Byrom . Alkuperäisiä jäsenistä on vielä mukanan viulisti-laulaja David LaFlamme ja rumpali Val Fuentes. Canned Heat Canned Heat on useinkin ollut BN:n palstoilla vuosien saatossa. kitara ja laulu, Jack Cassady . kitara, Gene Parsons . kitara. (1974) ja viimeisin ?River Of Time? (2009). Siinä Clapton esitteli meille aikanaan blueskitaran soittoa, vaikka vuosien saatossa se paljastui kannetuksi vedeksi . Siihen loppui aikanaan minun proge-kauteni, kun vajosin mutaisiin vesiin kera Muddy Watersin (ks. juttu ?BN autiolla saarella. Kitaristi Jorma Kaukonen on esiintynyt ja levyttänyt useita soololevyjä; ensimmäinen ?Quah. ilmestyi syyskuussa 2011. Viimeksi hän esiintyi Suomessa lokakuussa 2012; Turun Logomossa ja Kokkolassa (Scandinavian Blues Party). Bathissa oli viimeinen kokoonpano, jossa samana vuonna (3.9.1970) kuollut Alan ?Blind Owl. kitara sekä Skip Battin . Tambourine Man?ja ?Turn! Turn! Turn!?, sisälsivät useita Bob Dylanin kirjoittamia lauluja. Nuo nimikappaleet olivat pop-listan ykkösiäkin. Byrdsin versio Mr. basso, Michael Bloomfield . kitara, George Biondo . Kaukonen esiintyi Suomessa vuonna 2011. Kävin nauttimassa hänen soitostaan ja laulustaan Helsingin Savoy-teatterissa. The Byrds The Byrds oli vuosina 1964?1973 vaikuttanut yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka musiikilliseen tyyliin sisältyivät folkrock, psykedeelinen rock ja loppuvaiheessa countryrock. Yhtye oli Paul Butterfield Blues Band, ja heillä oli esiintyminen festivaalilla keskiviikkona (25.7.1965). Rovaniemellä. Tarinaa löytyy lehdestä BN 6/2012. Erityisesti kaksi ensimmäistä albumia, ?Mr. Muut jäsenet olivat vokalisti Pattie Santos, vaimo Linda LaFlamme sormioissa, Hal Wagenet kitarassa, Mitchell Holman bassossa ja Val Fuentes rummuissa. Yhtyeen tunnetuin kappale on aina iki-ihana White Bird. Harmi. Ja festivaalien johtohahmoihin kuulunut Alan Lomax oli raivoissaan. Steppenwolf Bathissa törmäsin meillä vielä tuntemattomaan ilmiöön, nimittäin Helvetin Enkeleihin, Hell?s Angels. He olivat tulleet näyttäytymään lavan eteen ja kuulemaan yhtyettä Steppenwolf, joka tavallaan antoi - 31 - nimen ?heavy-musiikille?. Yhtye perustettiin Los Angelesissa vuonna 1964, jolloin siihen kuuluivat Jim McGuinn (myöhemmin tunnettiin nimellä Roger McGuinn), David Crosby, Chris Hillman, Gene Clark ja Michael Clarke. Viimeisin levy ?Live In London. Kuulemma kaoottinen esitys, johon he olivat ehtineet treenata vain kolme laulua. rummut, Clarence White . ja ?King Bee?. Jefferson Airplane ja Hot Tuna Jefferson Airplane esiintyi aika myöhään, kun taas yhtyeen peruspoikien Hot Tuna -viritelmä pääsi esiintymään hyvän sään aikaan aikaisemmin. Wilson (kitara, huuliharppu, laulu) oli mukana. BN-numerosta 4/1992). John Mayall John Mayalilla ei ollut festivaalin aikaan oikeastaan yhtyettä, ei ainakaan ohjelmassa mainittua. Akustinen kokoonpano oli jo hajonnut livelevyn ?Turning Point. Festivaalin viimeinen esiintyjä oli voodoo-kuningas, Doctor John Creaux, tai The Night Tripper, Dr John. Se vaikutti laaja-alaisesti 1960-luvun populaarimusiikkiin ja moniin artisteihin. Molemmilla kappaleilla laulanut Grace Slick jätti varjoonsa Jefferson Airplanen toisen vokalistin, Marty Balinin, joka oli ollut yhtyeessä aiemmin tärkeimmässä roolissa. Bändin nimi juontuu Kaukosen idoleihin lukeutuneesta blueskitaristi Blind Lemon Jeffersonista. mutta makeaksi, ja edelleen nautittavaksi. Johnny Winter Kitaristi Johnny Winter on myös näillä rannoilla usein vieraillut. Hot Tuna on edelleen toiminassa, yhtyeeltä julkaistiin studioalbumi ?Steady As She Goes. Bathin festivaalista on kierrossa bootleg-kuvaa ja -ääntä, mutta kunnollista julkaisua ei liene odotettavissa, kun ei ole tähän mennessä ilmestynyt. Tambourine Man?ista lienee ollut yksi sysäys siihen, että Dylan alkoi vilkuilla sähköisen ilmaisun suuntaan, pois akustinen kitara ja huuliharppu -säestyksestä. kosketinsoittimet, Jerry Edmonton . Canned Heat on yhdysvaltalainen vuonna 1965 Los Angelesissa perustettu, bluesrockpohjaista musiikkia soittava yhtye. Hite (laulu), Henry ?The Sunflower? Vestine (kitara), Antonio de la Barreda (basso) ja Adolpho ?Fito. Blues-uskoon tultuani en hylännyt menneisyyttäni ja heittänyt ?toisuskoisen ajan. (Lisätietoa festivaalista löytyy osoitteesta www.ukrockfestivals. com/bA1.html) Turinaa esiintyjistä Aika monet näistä Bathin festivaaleilla esiintyneistä artisteista ovat vieläkin jollakin tapaa kehissä, jotkut ovat häipyneet historian hämärään. Monista Mayallin pitkäsoitoista useimmiten soittimeen eksyy tuo vuonna 1966 julkaistu ?Blues Breakers . Luulen, että kuuntelen Yes-yhtyeen kolmoislevyn ?Yes Songs. Kyllä siellä ainakin lämpimämpää oli, vaikkei ruoka ollut paljoa parempaa. rummut sekä Elvin Bishop . Vaikka aivan alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Roger McGuinn oli enää Bathissa jäljellä, taitaa tämä kokoonpano olla silti pitkäikäisin. Siinä olivat mukana Roger McGuinn . Olen kyllä kuullut jonkun blues-veljen näin menetelleen . Muut jäsenet olivat Bob ?The Bear. merkitsi lopullista läpimurtoa. Yhtyeen muodostivat Jorma Kaukonen . Bob Dylan kuuli keikan ja pyysi yhtyettä omalle lauantain keikalle säestämään, ja soittajat olivat: Jerome Arnold . kautta; Roger McGuinn levytti soundtrackille nimikappaleen Ballad Of Easy Rider ja yhtye ratsasti elokuvalla julkaisemalla levyn ?Ballad Of Easy Rider?. Dylanin oli palattava vielä lavalle kitaran ja huuliharpun kera, jottei häntä varten tullut yleisö olisi tullut petetyksi. basso. Johnny Winter myös tuotti 70-luvun lopulla Muddy Watersin koko uran parhaiten menestyneet levyt ?Hard Again?, ?I?m Ready
Vuosi 1969 oli Keef Hartleylle hyvä, sillä yhtye esiintyi Woodstockissa ja julkaisi kaksi kelvollista levyäkin, ?Halfbreed. basso, Jose Areas . Sandy Denny oli levyillä päälaulaja, mutta Bathissa hän ei ollut mukana. The Flock Flock oli Chicago-lähtöinen jazzrock-yhtye, joka julkaisi kaksi albumia, ?Flock. Yhtyeen musiikki, varsinkin varhainen tuotanto, on vahvasti latinovaikutteista. Zappa oli omaperäinen persoona, sähkökitaristi, tuottelias lauluntekijä, laulaja ja yhtyeenjohtaja. Minusta hän taiteili samassa sarjassa kuin Spike Jones ja yhtyeensä huumoriorkesteri The City Slickers. Bathissa yhtyeen kokoonpano oli seuraava: Frank Zappa . 2010 ja asia lienee sittemmin sovittu. Tarkistakaa ja tehkää omat tuomionne. Hyde Park Samalla matkalla kävin myös Hyde Parkin kesäkonsertissa, jossa edellisenä vuonna esiintyi Rolling Stones. basso, kitara, laulu, Adolfo ?Fito. Santana oli alusta lähtien hyvin suosittu, neljä ensimmäistä albumia olivat listamenestyksiä: ?Santana. Se perustettiin vuonna 1968 The Yardbirdsin raunioille. Hän oli Suomessa erittäin suosittu, vaikken häntä täällä käynyt katsomassa. kitara, laulu, Jerry Smith . sekä ?The Battle Of North West Six?. - 32 - Led Zeppelin Vaikka festivaaleilla juhlittiin bluesia ja progressiivista rockia, oli pääesiintyjä Led Zeppelin, jossa soittivat Jimmy Page . Saatuaan potkut John Mayallilta (soitti levyillä ?Crusade. 2001 ja uudelleen Ruisrockissa v. saksofonit, Louis Cennamo . Keikka alkoi uudella levyllä kuultavalla kappaleella Immigrant Song. kappaleita ja äänittikin niitä ?Unhalfbricking?-levylle kolme: Percy?s Song, Million Dollar Bash ja If You Gotta Go, Go Now . Ennen kuolemaansa Dixon ja Led Zeppelin pääsivät sopuun tekijänoikeuksista. kitara, John Paul Jones . tenorisaksofoni. Youtubesta löytyy aiheeseen liittyviä videoita, kuten: Led Zeppelin Plagiarisms (1 ja 2). rummut ja Robert Plant . Led Zeppelin lakkasi lentämästä kuin lyijy, kun rumpali John Bonham kuoli (1980). Bändi on edelleen kova sana maailmalla ja netistä löytyy tarkat tiedot heidän tekemisistään. Ja What?s The Ugliest Part Of Your Body oli kappaleen nimi tuolla levyllä ?We?re Only In It For The Money?, jonka kansi muistutti erään tunnetun yhtyeen albumia, ?Sergeant Pepper?s Lonely Heart Club Band?. rummut, Jeff Simmons . ranskankielisellä tekstillä nimellä Si Tu Dois Partir. Mukana olivat myös entiset Turtles-yhtyeen jäsenet Mark Volman . kitara, laulu ja Dave Mattacks . basso, Miller Anderson ? kitara, David Caswell . -albumilla. Se on julkaistu viime syksynä nimellä ?Celebration Day?. Vähän väliä pulpahtaa esiin keskustelua Led Zeppelinin harrastamasta plagioinnista. saksofoni ja Frank Posa . ja ?Liege & Lief?, joista jälkimmäinen lienee yhtyeen arvostetuin levy. Keiteleellä, nykykokoonpanossa oli mukana useita alkuperäisiä jäseniä, Barbara Thompson korvaa miesvainajansa Dick Heckstall Smithin. 1996, Imatra Big Band Festivalilla v. Ettei vaan tullut Mieleen (Fingerpori)? Keef Hartley Band Keith ?Keef. Tässäkin tapauksessa lainaus on tuolla Muddy Watersin vuonna 1963 levyttämän You Need Love -kappaleen tekstipuolella, tosin jo vuonna 1965 The Small Faces -yhtyeen ensimmäisellä albumilla (?Small Faces?) oli samankuuloinen kappale You Need Loving, jonka tekijät ovat Lane ja Marriott, eikä siitä kait kukaan murise. Hän lainaili sanontoja ja ideoita tunnetuista blueskappaleista, vaikkeivat melodiat ole suoria varkauksia. Flock ei saavuttanut kaupallista menestystä kuten Chicago tai Blood, Sweat & Tears, mutta se saavutti mainetta viulun käyttämisestä kokoonpanossa. Santanan suosio alkoi hiipua 1980-luvulta lähtien, mutta sittemmin ura on ollut taas nousussa. Yhtye voisi hyvinkin esiintyä ja kysyntää olisi, mutta tuo 2007-konsertti lienee viimeinen. Näistä tuli varsinaisia radiohittejä tähän päiväänkin; Evil Ways, Black Magic Woman, Oye Como Va. Zappa tykkäsi, että hänen (toinen) vaimonsa Gail Sloatman oli aikoinaan loistava bändäri (groupie) . kitara. Colosseum Colosseum-yhtyeen perustivat syyskuussa 1968 rumpali Jon Hiseman, tenorisaksofonisti Dick Heckstall-Smith ja basisti Tony Reeves, jotka kaikki olivat soittaneet juuri tätä ennen John Mayall?s Bluesbreakersissa ?Bare Wires. congat ja Mike Shrieve . Fairport Convention oli päässyt kuulemaan Bob Dylanin julkaisemattoman albumin ?Basement Tapes. päätähtenä oli Pink Floyd, ja muut esiintyjät olivat Roy Harper, Kevin Ayers sekä Edgar Broughton Band. (1967). Hiukan myöhäisherännäisenä hän haastoi yhtyeen käräjille v. rummut. ja heillä on neljä lasta, joilla on tavanomaiset nimet Moon Unit, Dweezil, Ahmet Emuukha Rodan sekä Diva Muffin. rummut, Rick Canoff . Hyde Parkiin heidät kait ajatti Edgar Broughton Band. vuonna 1969 ja ?Dinosaur Swamps?vuonna 1970. Suurin osa kappaleista Helsingissä ja Bathissa olivat samoja, noilta kahdelta julkaistuilta levyiltä. Suurin murina taitaa syntyä Robert Plantin laiskuudesta lyriikoiden suhteen. Muut yhtyeen jäsenet olivat Fred Glickstein . (#4/69), ?Abraxas. saksofoni, Tom Webb . 2011 Keitele Jazzissa. basso, Dave Greenslade ? kosketinsoittimet ja Dave Clempson -. kitara, laulu, Dave Swarbrick viulu, laulu, Dave Pegg . 2 - 2013 kelttiläisen folkrockin kehittäjänä. kosketinsoittimet. Orkesteri on yhä toiminnassa, tosin ainoa alkuperäinen jäsen on Simon Nicol. Frank Zappa & Mothers of Invention Frank Vincent Zappa (1940?1993) on vieraillut maassamme neljä kertaa, vuosina 1973, 1974, 1976 ja 1988. Vuonna 1969 siltä ilmestyi kaksi menestynyttä albumia ?Unhalfbricking. ja ?Diary Of A Band?) hän perusti oman Keef Hartley Bandin (tai Keef Hartley Big Bandin). 2010. (#1/70), ?Santana III. Alkujaan se oli Edgar Broughton Blues Band, perustettu Warwickin. rummut. Fairport Convention tunnetaan nopeasti muuttuvista kokoonpanoistaan, joten yhtyeen riveissä on vuosien aikana esiintynyt hyvin suuri määrä muusikoita. Zeppelinin taival oli tähän mennessä ollut aika lyhyt. rummut, perkussiot, Mike Carrabello . tamburiini ja laulu sekä Howard Kaylan . kitara, David Brown . Hartley (1944?2011) on se rumpali, joka korvasi Beatleseihin siirtyneen Ringo Starrin Rory Storm & The Hurricanes -yhtyeessä. basso, Ron Karpman . laulu. rummut, Dick Heckstall Smith . En ollut näissä kummassakaan paikalla. Eikä Santana ole vieläkään luopunut soittohommista. Fairport Convention Fairport Convention on vuonna 1967 perustettu brittiläinen yhtye, jota pidetään englantilais- . basso, Simon Nicol . Bathissa ei ollut iso orkesteri, koskapa siinä soittivat: Keef Hartley . laulu ja kitara, Aynsley Dunbar . Jon Hiseman ja Dick Heckstall-Smith olivat jo aikaisemmin soittaneet yhdessä myös Graham Bond Organisation -yhtyeessä. Bathissa Colosseum soitti kokoonpanossa Jon Hiseman . saksofoni ja kosketinsoittimet, George Duke . rummut, laulu ja Harvey Mandel . Olkoon, mutta Dazed And Confused -kappaleen merkitseminen omiin nimiin on selvä varkaus. Tunnetuin kappale on tuo Whole Lotta Love, jonka sävellys- ja sanoitustietoihin on ilmestynyt nimi Willie Dixon. Näin Chris Farlowen Paxin festivaaleilla Unkarissa 2000-luvun alussa ja ainakin silloin mies oli hyvässä kunnossa. Santana Santana on vuonna 1966 perustettu yhdysvaltalainen rockkokoonpano, joka on saanut nimensä meksikolaissyntyisestä laulaja-kitarististaan Carlos Santanasta. trumpetti. Yhtyeen Ruisrock-keikka 1971 on ikuistettu levylle ?Live At The Turku Rock Festival?. basso, Ian Underwood . Heinäkuun 18. Menestystä tukivat myös esiintymiset Woodstockissa ja Bathissa, jolloin yhtye oli vielä matkansa alkutaipaleella, kokoonpanossa: Carlos Santana . trumpetti ja Lyall Jenkins . (#8/72). Siellä soittivat: Richard Thompson . Yhtye on vielä toiminnasa ja mukana on kolme aika alkuperäisiksi luokiteltavaa hemmoa; Larry Taylor . Zappan vastaus on: ?I think it's your MIND?. Chris Farlowe oli laulusolistina jo suosikkilevylläni ?Daughter Of Time?(1970). de la Parra . rummut, Gary Thain . Yhtyeen johtaja oli viulisti Jerry Goodman, joka myöhemmin soitti Mahavishnu Orchestrassa sekä sooloartistina. Saattoi olla, että aikaisemmin olin taipuvainen paheksumaan poikien piittaamattomuutta tekijänoikeuksista, mutta nykyään olen enemmän neutraalissa tilassa, rapatessa roiskuu. Omien sanojensa mukaan heidän oli tarkoitus tehdä kunniaa innoittaneilleen blues-artisteille. (#1/71) ja ?Caravanserai. Yhteinen nimittäjä näille oli Blackhill Enterprises ja Harvest-levymerkki (EMI). Hämärien musitikuvieni mukaan Hyde Parkissa olivat myös Helvetin Enkelit läsnä. Vuonna 1969 yhtye julkaisi kaksi albumia, ytimekkäillä nimillä ?I?ja ?II?, ja kolmas oli tulossa. Suomessa Canned Heat on esiintynyt ensimmäisen Ruisrockin lisäksi muun muassa Rauma Bluesissa v. Vaikka sävelkorvani paleltui jatkosodan perääntymisvaiheessa, voin sanoa, että sen sävelsi Jake Holmes ja levytti albumilleen ?The Above Ground Sound Of Jake Holmes. basso, John Bonham . kitara, laulu. Myös Colosseum vieraili Ruisrockissa, vuonna 1973 ja myöhemmin v. Samalla LP:llä soitti myös Barbara Thompson. laulu
Ranskassa 18.2.2013) oli englantilainen laulaja-lauluntekijä, psykedelian alkuihmisiä ja Soft Machine -yhtyeen perustajajäsen. Martensien) töminään . Hyde Parkissa oli lavalla trio ilman bluesia: Edgar Broughton . skinhead-ryhmä rymisteli tiukassa muodostelmassa henkseleitään paukutellen, kait opastamaan harhautuneita. Kun poislähdön aika koitti, menin Finnairin Lontoon toimistoon kyselemään paluumatkaa. Ei mitään, hyvä levy se on, kuten Trafficinkin . ostin sen uudestaan Suomessa, jo pelkästään tuon vaikuttavan nimikappaleen vuoksi. ?Led Zeppelinin III. Vielä lähtiäisiksi menin Piccadilly Circuksen lähellä olevaan levykauppaan ostamaan Traffic-yhtyeen LP:tä ?John Barleycorn Must Die?. Jimmy Page esiintyi nimellä ?S. Long Tall Sally, Johnny B. Vuonna 1970 ilmestyi yhtyeen parhaiten myynyt LP ?Sing Brother Sing?. setlist: Immigrant Song, Heartbreaker, Dazed And Confused, Bring It On Home, Since I've Beentuo Loving You, Organ Solo / Thank You, The Boy Next Door (That?s The Way), What Is And What Should Never Be, Moby Dick, Rice Pudding Intro / How Many More Times (incl. setlist: We're Gonna Groove, I Can't Quit You Baby, Dazed And Confused, Heartbreaker, White Summer / Black Mountainside, Since I've Been Loving You, Organ solo / Thank You, Moby Dick, How Many More Times (medley incl. raidalla Have A Cigar. Harper on oman tiensä kulkija, mutta uransa varrella hän on tehnyt myös työtä monien merkittävien muusikoiden, esimerkiksi yhtyeiden Led Zeppelin ja Pink Floyd jäsenten sekä muun muassa Kate Bushin ja Paul McCartneyn kanssa. Goode, Rocky Road Blues, Say Mama, That's Alright, etc). © John Baxter Pink Floyd -yhtyeen nimi otettiin Pink Anderson- ja Floyd Council -nimisiltä blues-artisteilta. Yhtyeen perustaja Syd Barret ei ollut enää vuonna 1970 mukana. Rider, "Lemon Song", Be-BopA-Lula), Whole Lotta Love. Led Zeppelin, Bath 28.6.1970 . Vuonna 2012 Roy Harperin 75-vuotisjuhlakonsertissa Jimmy Page oli myös yksi vieraista. julkaista sopimuksen mukaan parikin pitkäsoittoa . laitettiin soololevy Traffic-yhtyeen nimellä. Myöhemmin Pink Floyd nousi maailmanlaajuiseen suosioon albumeilla ?The Dark Side Of The Moon. kaupungissa 1960-luvun loppupuolella. (1973), ?Wish You Were Here. Menin nuorten miesten majoitukseen, YMCA:hen kahdeksan hengen huoneeseen. Sain levypussin kainaloon ja katsoin kadulla sisälle . -levyllä on kappale Hats Off To (Roy) Harper, alkujaan Bukka Whiten esitys. Lisäksi Roy Harper laulaa Pink Floydin levyn ?Wish You Were Here. Palasin kauppaan valittamaan, vaikka olinkin kuullut yhtyettä Bathissa. Oikeastaan ?John Barleycorn Must Die?n. Eläköön Village People! Seuraavana päivänä Finnairin vähämekkoinen virkailija hiukan ihmetteli savolaispojan tomppeliutta, kait piti sitä metsäläisenä nuukuutena . koskettimet, laulu, Roger Waters . Uransa aikana Ayers on työskennellyt lukuisten alan vaikuttajien kanssa (kuten Brian Eno, Syd Barrett, John Cale, Elton John, Mike Oldfield ja Nico). Roy Harper (s. Albumin päättää yhtyeen yhdessä kirjoittama kolmiosainen Alan?s Psychedelic Breakfast. Muita kokoonpanon monessa vaikuttaneita jäseniä olivat Robert Wyatt, Daevid Allen ja Mike Ratledge. Robert Wright) Hyde Parkissa, alemmassa Led Zeppelin Bathin lavalla - 33 - 2 - 2013 ?. Down By The River, The Hunter, Gotta Keep Moving, Boogie Woogie, Honey Bee, Sweet Home Chicago, Need Your Love Tonight, That's Alright, Long Distance Call, Blues, Lemon Song, etc.), Whole Lotta Love, Communication Breakdown, Rock Medley (incl. Myyjä vaihtoi levyn. (1977) ja ?The Wall. laulu, kitara, Steve Broughton . Boogie Chillen / Let That Boy Boogie, Move On Down The Line, Hideaway, Cocaine Blues, C.C. (1979). Niin, ja törmäsin minä toiseenkin nousevaan kulttuuriin, eli skinheadeihin; vietin yöni Hyde Parkissa lehmusten juurella ja heräsin jossakin vaiheessa sotilassaappaiden (tai Dr. Antologialla ?The Harvest Years 1969?1973. Soitto on jämäkkää ja laulu on välistä jossakin örinän sekä oikean laulun välimailla. Flavius Mercurius?. Roger Waters, oik. rummut, Art Grant . basso, laulu ja David Gilmour . ja hiukan rahvaanomaisena, kun tapitin hänen terhakoita esiintyöntyviä... silmäripsiään. Siellä valitettiin, että varattu lento on täynnä ja voisin mennä yöksi hotelliin Finnairin laskuun ja matkustaa seuraavana päivänä. kitara, laulu. Royn levyillä ovat soittaneet mm. rummut, Richard Wright . oli alkujaan määrä olla Stevie Winwoodin soololevy, mutta kun hajonneen Traffic-yhtyeen olisi pitänyt Ylemmässä kuvassa Pink Floyd (vas. k. Levyllä A-puolen nimikappale oli kuusiosainen koko levypuoliskon mittainen kokonaisuus, ja B-puolella Waters, Wright ja Gilmour ovat tehneet omat kappaleensa. Jimmy Page ja David Gilmour. Vuonna 1971 julkaistulla LP:llä ?Stormcock. laulu, basso. Kotona laitoin kiekon soimaan, kannet olivat oikeat, mutta sisällä oli tuo ?Unhalfbricking?. Brittihuumoria oletan. on julkaistu useita kappaleita tuolta Hyde Park -konsertista. 1941) on englantilainen laulaja/ lauluntekijä, jonka musiikki on lähellä folkia ja tekstit usein yhteiskuntakriittisiä. Tämä tarina sai alkunsa, kun presidenttimme Maiju Lasola eräässä pääkirjoituksessaan mainitsi altistumisestaan Led Zeppelin -yhtyeeseen ja sen musiikille... Led Zeppelin, Helsinki 23.2.1970 . Sekä Bathissa että Hyde Parkissa Pink Floyd oli promotoimassa uusinta LP-levyään ?Atom Heart Mother?. Lavalla oli kuoro ja isohko orkesteri. Soittajat olivat Nick Mason . No, soittihan sillä Traffic-miehiä, kuten Chris Wood ja Dave Mason. Hei, eiköhän tämä vuodesta 1970 riitä, varsinkin kun myös tuo vähämuistisuus vaivaa. 16.8.1944 . (1975), ?Animals. Hyvin tuollakin äänellä yleisö saadaan mukaan hoilaamaan. Kevin Ayers (s. siellä oli Fairport Convention -yhtyeen LP ?Unhalfbricking?
Curabitur pharetra sem sed turpis 46 ? Johnny Winter Corey Harris & The Rasta Blues Experience Dirty Harry?s Rock?n Roll Big Band Liput ja info: www.lippupalvelu.fi www.ibbf.fi. Feel the famous Imatra spirit! Imatra Big Band Festival 28.6.?4.7.2013 Sunnuntai 30.6. Perjantai 28.6. Tiistai 2.7. 44 ? Kolmas Nainen Samuli Putro Los Bastardos Finlandeses Mariska ja Pahat Sudet J.Karjalainen Menneisyyden Vangit Keskiviikko 3.7. Lauantai 29.6. Torstai 4.7. Nat Newborn Big Time Spirit of New Orleans feat. Tricia Boutte Dalindeo 39 ? 44 ? Marcia Lisboa Band Afro Cuban All Stars Ondatropica 39 ? 39 ? Cheek Paleface & Räjähtävä Nyrkki Mikko Pettinen & Happy People Maanantai 1.7. 39 ? Q.Stone Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani Jugend Jazz Orchestra NRW Jotain tekstiä jos tarvitsee. Nam luctus egestas purus, ac sodales velit iaculis eget
69 ? k ATSO kOkO OHJELmA PORIJAZZ .FI TH ST 4 8 TH I N T E R N AT I O N A L P O R I J A Z Z F E S J U LY 2 0 1 3 P O IJAZ -T 35I-V A L 1 3 . P U F F / F I N LI P U T E R I kO N S E R T TI PAI k kO I H I N LI P P U PA LV E LU S TA , TO I m IT U S k U LU I N E E N A Lk . N . k ARJAL AIN E N /FI N m A R J O LE I N O N E N H U F F . 2 1 2R - 2013 ?Z.FI. 1 0 . STE VE WINWOOd BO N N I E R AIT T /U k /US RO B E R T cR AY BA N d / U S T H E FA B U L O U S /US THUNdERBIRdS BOB BY WOmAck /US LE E FIE LdS /Uk TH E H E AV Y /US m I cHA E L k IWAN U k A / U k J
A. Easy Livin. Downtime (Blues Boulevard) Harry Manx ............................................................................... Funderburgh ???????????????. Independently Blue (Stony Plain Music) The Cash Box Kings ......................................................................... Roll Away The Blues . Drink Drank Drunk (Delta Groove) Otis Grand ................................................................................................ www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) . An Acoustic Evening At The Vienna Opera House (J&R Adv.) 2-CD/2-LP The Duke Robillard Band .................................................. Blues ?65 (MainGate) Robin Trower ....................................................................................... OMAA BN-TUOTANTOA! Uudet Blue North -albumit nyt saatavilla verkkokaupastamme (bluesnews.mycashflow.fi)! TITTY BAR TIM BLUES BAND: Milk Shaka (BNCD011) DAVE ARCARI & The HELLSINKI HELLRAISERS: Whisky In My Blood (BNLP/ CD012) Lisätietoja: www.bluesnews.fi Altered Five ................................................................. (Blind Pig) Bobby Rush ............................................................................................ Get It! (Landslide) Southern Hospitality ............................................................................................... Om Suite Ohm (Dog My Cat) Bart Walker ........................................................................................................ Black Toppin. Whisky In My Blood (Blue North) LP/CD Kelly Joe Phelps ............................................. Three Free Amigos (Alligator) CD-EP Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers ...... Waiting On Daylight (Ruf ) James Montgomery Band ....................................... Gotta Earn It (Conclave/Cold Wind) Anders Osborne .......................................................................... Sun Blues Box 1950?1958 * (Bear Family) 10-CD Mukana yhteistyössä: Fennica Records . Down In Louisiana (Deep Rush) Ronnie Earl ..................................................................... From Detroit... Minute By Minute (Go/Fantasy) Tyrone Vaughan ........................................................................................ To Delta (VizzTone) various artists ........................................................ (Blind Pig) Robben Ford ................................................................. Nick Nixon Band feat. The Very Best Of * (Nascente) Joe Bonamassa ...... Bringing It Back Home (Provogue) Andy T . Just For Today (Stony Plain Music) Hadden Sayers ......................................................................................... Rolling Soul (Blue Corn Music) Tinsley Ellis ..................................................................................................... 2 - 2013 - 36 -. Roots And Branches (Manhaton) The James Hunter Six .....................................................
- 37 - 2 - 2013 ?
Soitannollisesti ja laulullisesti Clark Jr:n ilmeinen lahjakkuus tuli ehdottomasti esiin. Se kaikki menee apostolille. - 38 -. John Saylesin vuoden 2007 ?Honeydripper?-filmissäkin kaveri näytteli pääosaa ja hänellä on Austinin kaupungissa jopa oma virallinen päivänsä. ?Blak And Blun. Hänen pitkät, polveilevat kitarasoolonsa olivat kaarellisesti kiinnostavia ja väkeviä. Huomionarvoista on sekin, että vaikka Bonnie Raitt hallitsi ?Slipstreamillaan. 360-asteen artisti, jota viedään tällä hetkellä pitkin maailmaa kuin pässiä narussa. © Pasi Rytkönen GARY CLARK JR. Tavastialla 6.3.2013 ESA KULONIEMI T . Niinpä odotukset olivat korkealla kun loppuunmyydyn Tavastian lauteille käveli mustan musiikin messiaaksi julistettu nuorukainen. Warnerilla on kuulemma puhtaista promosyistä suoranaisia paineita tähän. Nythän kaveri on kiinnitetty jo uusintakeikalle tulevan kesän Ruisrockiin, jonne halukkaiden passaa mennä tsekkaamaan, olisiko jotain muutosta tapahtunut. Mutta itse musiikkiin. Nyt keikka ei ajoittaisesta vahvasta jamihenkisyydestään huolimatta oikein lähtenyt kunnolla lentoon. Varsinkin rumpali oli jäykkä jyystäjä, kun Clarkin kaltainen soittaja tarvitsisi taustalleen herkemmin reagoivan lyöjän. Olisi luullut tiukaksi hitsautuneen bändin panevan kaiken peliin. Silti kasipuolen arvoinen show. Valitettavasti taidettiin saada vain apostoli, joka ei ollut nähdyn perusteella kovinkaan innokas showmies. Pikemminkin lavalla hiljentyi eleetön jambandkoulukuntalainen, joka antaa musiikkinsa puhua. Tai ehkä miehen dramaturgiantaju ei ole vielä ihan kehittynyt. Tavastian perusteella bändi oli kuin musta aukko joka imee energiansa Clark-akusta mutta ei anna vastiketta. Toki minunkin mielestäni EP:tä hallinnut sielukas meditatiivisuus olisi moodina riittänyt. Mutta vaikka nyt yksi biisi onkin popahtavaa soulia, toinen reggaeta, kolmas Henkka-vaikutteista grungea, neljäs maalaisbluesia ja viides singersongwriteria niin haittaakse. Kaveri nimittäin suoriutuu kaikesta mallikkaasti pehmeän, missään vaiheessa öykkäröimättömän, äänensä liimaavan ominaisuuden ansiosta. Clark on Warner Music Entertainmentin oma, ns. Vai onko heillä vain kiire rahastaa. Silti ihmetyttää, että eikö jo näillä kilometreillä management tai muu taustataho ole nähnyt asiakseen reagoida tähän. Varsinkin Hendrixin ja grungen henkeen toteutetut säröisemmät jamit ja toisaalta Marvin Gaye- ja Curtis Mayfield -henkisesti lauletut soulahtavammat kappaleet tekivät vaikutuksen. kökötti ykkössijan lisäksi myös kolmosena ?Bright Lights?-EP:llään, joka sekin pyöri kärkikymmenikössä tajuttomat 70 plus viikkoa ja lillunee jollain sijalla vieläkin. Onko ryhmässä liikaa demokratiaa. Gary Clark on ollut lisäksi kärjen tuntumassa myös Billboard 200- ja digitaalialbumien listalla. Kanadan-listasta puhumattakaan. Kyseessä on siis menestyjä, jonka uraa on jo pitkään petattu. on viettänyt 20 viikkoa Billboardin bluesalbumilistan kärkikolmikossa. Kiekko pamahti ilmestyessään suoraan ykköseksi ja on komeillut rock-albumilistallakin kakkosena heti Mumford & Sonsin jälkeen. Sen sijaan tradimmat, muodollisesti pätevät bluespalat olivat sisällöltään illan epäkiinnostavinta antia, kuin pakkkopullaa. Ja mies ansaitsisi paremman taustabändin. jossain vaiheessa blueslistan kakkossijaa, niin Gary Clark Jr. Esiintyjäksi voi joko syntyä tai sitten siihen voi myös kasvaa. tuotantoa on kritisoitu liian monessa lammessa kalastelusta. Austinin klubibändien tapa vain soitella eikä pahemmin spiikkailla saattoi sekin toimia filosofisena rasitteena suoritukselle, josta jäi jotenkin sisäänpäinkääntynyt vaikutelma. Ja Euroopan-rundin viimeinen keikka vielä. Onkohan Gary Clark Jr. 2 - 2013 © Pasi Rytkönen ätä kirjoittaessani Gary Clark Jr:n pitkäsoitto ?Blak And Blu. liian kiltti. Sellaisen, jolla on pitkä Elvin Jones, korvat päässä sekä kyky kommentoida ja syötellä. Kakkoskitaristi sai liikaa soolotilaa suhteessa todelliseen sanottavaansa
-cd:n Ylläs Jazz Bluesissa julkaissut Blue Stone. . Blues ei ole festivaalin ainoa tyylisuunta, koska taloudellisen kannattavuuden saamiseksi ohjelmiston on oltava monipuolinen.? ...BN käy festareilla Hyvän fiiliksen festivaali Tapahtuman väkimäärä on vuosien saatossa vaihdellut. Ylläs Jazz Bluesiin kannattaa tulla hyvän musiikin ja Ylläksen hienojen maisemien takia. Vaikka porukkaa oli liikkeellä ennätysmäärä, niin kaikkiin konserttipaikkoihin olisi kuitenkin vielä mahtunut. Ylläksen kova ohjelmisto, kävelymatkan päässä oleviin ravintoloihin rakennettu festivaali ja verenperintönä saatu tietynlainen lapinhulluus ovat ne asiat, jotka ovat saaneet lähtemään Ylläkselle?, Tero-Jaakko perustelee ja lisää: Pirkon viimeinen työpesti Tämänkertaisessa Ylläs Jazz Bluesissa oli historian havinaa. Ylläs Jazz Bluesissa on joka vuosi tapahtumassa useita kertoja käyneitä. Yksi heistä on bluesiin hurahtanut helsinkiläinen Tero-Jaakko Laatu. & T-Bones, Keystone Cops sekä uuden, ?Into The Yellow Light. Festivaalia kahdeksantoista vuotta organisoineelle Pirkko Hietaniemelle tapahtuman järjestäminen oli työuran viimeinen pesti. ?Tämänvuotisessa tapahtumassa minua eniten miellyttivät Ted Russel Kamp, Olli Haaviston ja Timo Kämäräisen duo, Verneri Pohjolalla vahvistettu Kuru ja Blue Stone.? Lisätietoa Ylläs Jazz Bluesista löytyy festivaalin nettisivuilta www.yllasjazzblues.net. © Jukka Rajala . . järjestetty Ylläs Jazz Blues on monelle festivaalivieraalle perinne, jota ei voi jättää väliin. . ?Ylläs Jazz Blues poikkeaa edukseen muista keikoista, koska täällä ihmiset tulevat oikeasti kuuntelemaan bändiä. ?Tämänvuotiset festivaalit sujuivat oikein hyvin. Lipunmyynti kasvoi viime vuodesta 12 prosenttia. Väki jakautui tasaisesti eri konsertteihin. Tapahtuman järjestäminen on haasteellista jo siitäkin syystä, että meillä ei ole käytettävissämme yhtään 2 000 hengen paikkaa. Muutama festivaali on vuosien saatossa jäänyt väliin, mutta kyllä suurimmassa osassa on tullut käytyä, vaikka suosikkiani Hoedownia ei ole siellä nähtykään. Festariperinne Ylläksellä ei kuitenkaan tule loppumaan, sillä Pirkon seuraajaksi valittu Ilkka Poutanen jatkaa hänen työtään. . © Jukka Rajala YLLÄKSELLÄ SOI JAZZ JA BLUES Ylläs 31.1.?3.2.2013 T ammi-helmikuun vaihteessa, 31.1.?3.2. Ylläs Jazz Bluesissa ei oteta rahaa tyhjästä vaan se on asiakasystävällinen tapahtuma. Majoitusten, ruokailujen ja muiden osalta festivaali-organisaatio toimii loistavasti?, Blue Stonen kitaristi Jyrki Lepistö sanoo. Ylläs Jazz Blueseilla vuosien saatossa usein esiintynyt Äkäslompolo Traditional Band featuring Dave Lindholm on Daven pitkäikäisin yhä esiintyvä kokoonpano . Tällä kertaa väkeä oli järjestäjien arvion mukaan yli 6 000 henkeä. ?Minulla ei ole haikeaa jäädä pois organisaatiosta, sillä jatkossa ehdin itsekin seurata festivaaliohjelmaa entistä paremmin. Helsingistä Kolariin saapuvassa festivaalijunassa matkannut Tero-Jaakko pitää sekä itse tapahtumaa että yöjunana maan halki kulkevaa festarijunaa fiiliksiltään hyvinä: Ylläksellä uuden cd:n julkaissut Blue Stone hiihtokeskus Y1:n lavalla - 39 - 2 - 2013 ?. Ylläs Jazz Bluesin järjestäminen on ollut mukava työ, vaikka välillä on ollut taloudellisesti vaikeitakin aikoja?, Pirkko Hietaniemi toteaa ja lisää: Ville Leppäsen ja Örjan Mäen muodostama duo aloitti lauantain bluestarjonnan Public House Selvä Pyyssä . Eikä ihme, sillä Lapin talvisissa maisemissa ja luonnonläheisissä tunnelmissa tarjoiltu musiikillinen annos poikkeaa monista muista vastaavista festivaaleista. Ravintoloiden, hotellien ja baarien lisäksi bluesia ja muuta juurevaa musiikkia voi kuulla latukahviloissa sekä Helsingistä Kolariin torstai-iltana starttaavassa festarijunassa. JUKKA RAJALA © Jukka Rajala Ylläs Jazz Bluesin esiintyjäkaarti painottuu kotimaisiin kokoonpanoihin, mutta joka vuosi mukana on myös ulkomaalaisia artisteja. Tänä vuonna heitä olivat kalifornialainen laulaja/lauluntekijä Ted Russel ja ruotsalainen kitaristi Örjan Mäki. Suomalaisia blueskokoonpanoja tapahtumassa edustivat muun muassa Dave Lindholmin ja paikallisten muusikoiden muodostama Äkäslompolo Traditional Band, Honey B
Mikäpä oli nautiskellessa livemusasta värilimuja tai mallasta porealtaassa hörppien. Eli Ladybugissa kuultiin siis mojova setti ehtaa rokkipianismia ja jälleen kerran kansa oli tanssitettu uuvuksiin. Lauantaina todellisen yllätyksen tarjoili Leylandia ennen soittanut The Jumpin. Myös Generals ja Toreadors Trio vetivät napakat setit. Yhtyeen rytinämeininki yhdistelee mustan ja valkoisen rokkijyystön parhaat tempot ja pistää aina takuuvarmasti hihat heilumaan. Järjestelyistä niin harvoin kiitosta jaetaan, joten annetaan sen sortin palautetta nyt kun aihetta todella on. Malmitalon ja Storyvillen keikoilla pianistin yhteistyö Eero Vaajoensuun, Jari Lehtomäen ja Jani Ahtiaisen kanssa oli hioutunut saumattomaksi ja saipa Miss Bettie kunnian avata setin kotiyleisön edessä muutamalla kappaleella. Leyland saapui Leppävirralle jo edellispäivänä ja kertoili olevansa melkoisen uupunut pitkän Euroopankiertueensa vaiheista, varsinkin kun etelämpää oli mukaan tarttunut sitkas mahatautikin. Mutta eivät toki huonoja olleet lauantain muutkaan kolme bändiä, vaikka varhaisemmmalla soittoajalla näissä piireissä oma vaikutuksensa onkin. Vaikka Leppävirta ja Sokos Hotel Vesileppis sijaitsevat vilkkaan viitostien varrella, on sijainti silti useimmille maamme roots-musiikin aktiivikuluttajille kaukainen. Siitä huolimatta tämä vanhaan rokkiin, rockabillyyn ja rhythm & bluesiin keskittyvä tapahtuma on kasvattanut suosiotaan mainiona sydäntalven taittajana vuodesta toiseen. Edellä mainitun orkesterin tavoin jo yli 30 vuotta sitten alkunsa saaneen Red Hot -yhtyeen solistina kuultiin Jussi Syreniä . Tämän kirjoittajan yllättäjä-pokaali viikonlopun osalta meni siis Jumppareille. Aikataulu ei muuten koko viikonlopun aikana heittänyt viittä minuuttia enempää, mikä on saavutus sekin. Perjantainakin soitto soi kolmen orkesterin voimin. Kävipä jopa sekin kumma mitä Leyland ei väittämänsä mukaan ollut tehnyt vuosiin: nyt meno yltyi niin rajuksi että koskettimia piti nousta lyömään seisoviltaan. Leyland päätti kaksipäiväisen juhlan livetapahtumat ja nousi pianon ääreen yhden jälkeen varhain sunnuntaiaamuna. LoLites puolestaan nauttii jo jonkunlaisen kulttibändin maineesta. John Howdy & his Fin-a-Billies on aikuisten miesten varsin tuore bändi, joka parissa vuodessa on ottanut tyylilajin haltuun. Ainutlaatuista lauantai-iltapäivän viettoa talven tuiskujen keskellä, väittäisin. Taisipa moni varata huoneen jo nyt ensi vuotta varten, silloin nimittäin tapahtuma on taas päätetty pidettäväksi. © Olavi Rytkönen ...BN käy festareilla OLAVI RYTKÖNEN . Avausaktin kunnia olikin osuva, sillä rumpupatterin takana oli Jari Lehtomäen ja Vesileppiksen kanssa kinkereiden järjestelyvastuuta kantanut Erik Dahlström. Avausiltanakin rima killui korkealla, olivathan lauteilla kirjaimellisesti hikoamassa myös Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye ja Lo-Lites. Jopa taustamusapuoli toimii, tauoilla ja jatkoilla ei tiskijukka huudata Yötä ja Mambaa ja Ressua, vaan kaiuttimista kaikuvat aidot vinyylisoundit ja viidakon villit rytmit. Paralyzers. Jo 1980-luvun alun billyhuumassa keikkaillut kokoonpano tuuttasi verevän setin, joka pisti tanssilattian jo ajoittain tungoksen puolelle. Lauantaina nimittäin Slow Down Trio kera Paulan heitti altaalla rivakan rokkisetin hawaijipaidoissaan. © Olavi Rytkönen LADYBUG ROCK?N?ROLL WEEKENDER Leppävirta 1.-2.2.2013 L adybug Rock?n?Roll Weekender on malliesimerkki musiikkitapahtumasta, jossa eri elementit ovat loksahtaneet loistavasti paikalleen. Masa Salorannan suomeksi rokkaava poppoo toimi taas Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye oli perjantaina kovassa vedossa! Carl Sonny Leyland hymyili leveästi koko esiintymisensä ajan. kuin mikäkin ja ameriikan murretta kuultiin vain kun pikavisiitin jengiin teki Nate Gibson kitaroineen. Tämän ikäistään huomattavasti nuorekkaamman oloisen, todellisen boogiewoogie-gentlemannin menossa uupumusta ei tosin näkynyt kun homma polkaistiin käyntiin. 2 - 2013 - 40 -. Huelyn Duvallia ja Deke Dickersonia tässä vierailijan roolissa seurasi tänä vuonna amerikkalaistunut brittipianisti Carl Sonny Leyland. Suomen kiertueellaan Leylandia säesti Bettie & The Handsome Trio. Kaiken huipuksi Rokki-Pekka oli kaivanut arkistoistaan mukaan kaitafilmejä historian hämäristä ja niinpä roudaustauoilla hyvä jos tiskille malttoi, seikkailivathan valkokankaalla farkkumallit, Robert Gordon, Link Wray ja monet muut tähdet. Miljöö on loistava sekin. Majoitus ja hippamestat ovat samassa talossa eikä pelin henki unohdu edes kylpylän puolella. Ensinnäkin paikka toimii, koska Vesileppiksen väki on ottanut lupsakan rokkikansan omakseen. Kisapaikat on koristeltu teeman mukaisesti, listalla löytyy teemaruokaa ja teemajuomaa, tarjoilijat ovat pukeutuneet fifties-tyyliin ja asenne on ystävällinen ja rento. DJ-hommissa hääri kolmikko DeeDee, Pete H ja varsinkin työmyyrä Rokki-Pekka. ja missä Jussi, siellä roots-osaaminen. Tänä talvena ei edes raaka paukkupakkanen hidastanut rokkausta, vaan 2013 Leppävirralla spittarit vipattivat noin 30 astetta lämpimämmässä säässä kuin vuosi takaperin. Ladybugin missio on antaa esiintymismahdollisuuksia kotimaisille alan orkestereille ja mukana on yleensä vain pari ulkomaan vahvistusta, hekin aina Suomi-säestyksellä
Bändi esitteli etupäässä ensilevyltään tuttua omaa tuotantoaan hieman eri valossa mitä äänitteellä on kuultavissa. avulla kaulassaan roikkuvaan huuliharppuun hönkäillen mies esitteli yleisölle bluesklassikoita pieteetillä ja hallitusti. Villellä oli mukanaan peltikoppainen resonaattorikitara, johon tartuttuaan hän näytti todelliset kyntensä. Päälle päätteeksi Little Willie Mehto vetäisi yleisöä mukaansa onnistuneesti kosiskelleen harppuinstrun, joka ei jättänyt epäselväksi kuka on oleva maamme ykkösharpisti vuonna 2013 ja tulevina vuosina. Saarijärven Karhumäeltä Winter Bluesiin oli rantautunut Big Buddy & The Bearhill Boys. Virtuoosimaisella huuliharppuimprovisaatiolla osuutensa aloittanut Ville otti yleisön heti haltuunsa. Fyysisesti massiivisen olemuksensa lisäksi sekä lauluäänensä että kitarointinsa olivat murskaavalla tavalla tilan täytttäviä. Tästä nautittiin niin tanssilattialla kuin baaritiskinkin ääreessä. TILASITKO JO? Tarkemmat toimintaohjeet BN-lehden kolmossivulta tai verkkoosoitteesta www.bluesnews.fi/ tilaaminen.htm Ylimmässä kuvassa Little Willie Mehto, keskellä Big Buddy & The Bearhill Boys, pohjia pitää The Lumberjacks - 41 - 2 - 2013 ?. Keep on doing good work, guys! en © TT Tarkiain Viimeisenä, mutta ei ollenkaan vähäisimpänä esiintyivät nykypäivän musikaaliset häjyt nimellä Lumberjacks. Lumberjacks on ryhmä, josta tullaan vielä kuulemaan . Eteläpohjalaiseen tyyliin vaatimattomuus oli tästä todella hommansa taitavasta porukasta kaukana. Etenkään kitaristi-laulaja Urmas ?Big Hand. ja nimenomaan positiivisessa mielessä. © TT Tarkiainen Ville ?Little Willie. Pieksämäki 9.2.2013 © TT Tarkiainen SAVONSOLMU WINTER BLUES T ämänkertaiset sydän-Savon talvibluesit tarjosivat Hotelli Savonsolmuun pakkautuneelle yleisölleen sekä pääkaupunkiseutulaista nuoremman polven Mississippi-sävytteistä soolovirtuositeettia, jykevää saarijärveläistä Chicago-tulkintaa että taattua eteläpohjalaista blues-uhoa. TT TARKIAINEN Onnistuneesta Savonsolmu Winter Bluesista on kiittäminen urheasti ja pyyteettä bluesin eteen työtä tekevää parivaljakkoa Ismo ?Ipi. Mehto sai toimia tämän vuotisen Savonsolmu Winter Bluesin ensimmäisenä esiintyjänä. Hemmo ?Big Buddy?Hirvonen ei jättänyt arvailujen varaan mistä hän oli liikanimensä ansainnut. Miikan tulkitsema Freddie King -klassikko ?I?m Tore Down. Chicago-blues aidoimmillaan oli tämän ryhmän hallussa. Yleisilme oli musiikillisesti menevän rosoinen. oli ehdoottomasti illan paras suoritus. Little Williekin piipahti lauteilla soittelemassa Karhumäen poikien kanssa. Illan avaajan rooli ei aina välttämättä ole kaikkein otollisin, mutta se ei Mehton menoa haitannut. Etenkin Auvon työskentely vaikeuksia voittavana äänimiehenä on mainitsemisen arvoinen. Niemi ja basisti -laulaja Miikka ?Chef. Mississippin deltan mutainen vesi todellakin virtaa tämän nuoren bluesmuusikon suonissa. Harri Hunnakko (rummut) ja Otto Kuparinen (basso) siivittivät Karhumäen kuninkaan kitaroineen hurjaan menoon. Kitaravetoista boogieakin Texasin partaveikkojen malliin kuultiin. Kaipiainen ja Auvo Laaksonen. Kivimäki eivät suorituksillaan jättäneet paljon arvailujen varaa. Akustisella kitarallaan itseään säestäen, välillä ?rotanloukun
Ja soittohan heiltä käy. European Blues Challenge (EBC 2013) Perjantaina (8.4.) soittaneet yhtyeet: Voittoisa Veronica Sbergia Italiasta Soul Serenade (Romania) (2. Vuosien soittokokemus (26 v.) kuului soitosssa. Paikka oli Tavastian oloinen, tosin uudempi ja suurempi. laittoivat petroolia liekkeihin hevisti alusta lähtien. The Bluesmopolitans (Itävalta) Itävallan 6-miehinen kokoonpano oli yksi kisan ?isoista yhtyeistä?. sija) Nämä virtuoosit olivat minun ehdokkaani sijoittumistaistossa. Nautittavaa ja taidokasta kuuntelu- ja menomusiikkia. Sinne oli järjestetty kuljetus; perjantaina laivalla kanaalia pitkin ja takaisin bussilla ja lauantaina bussilla edestakaisin. Nother rumpuja. Pianisti Zilinskis oli todella taitava ja ohjelmisto vaihteleva, mutta silti ripaus vokaalitaidetta olisi piristänyt kokonaisuutta. Heavy Petrol & The Greyhounds (Luxemburg) Nämä laulaja-harpisti Mario ?Woody. Toinen toiseksi sijoittunut oli taitava Chino & The Big Bet, jossa Chino Hernán Senra lauloi ja soitti kitaraa, Rod Deville kontrabassoa ja Guillermo ?Giggs. Yleisöä oli molempina päivinä sopivan paljon. Järjestelyt soittopaikalla kuten muuallakin sujuivat moitteettomasti. Hiukan yllättävästikin menestyneessä Soul Serenade -yhtyeessä soittavat lahjakkaat kitaristit Andrei Rotariu ja Andrei Codrut ja laulusolistina on ihastuttava Adelina Chivu. Esitys oli kaikkiaan vaikuttava ja am- . Juureva laulaja Becky Tate taiteili cajonin päällä elegantisti ja kitaristi Trevor Steger säesti taiten ja tunteella. Sunnysiders (Kroatia) Kroatian kvartetti esitti vaikuttavan akustisen setin monin instrumentein. sija) Mukana kisassa oli vain muutama ?iso yhtye?, kuten Belgian 6-miehinen Hideway. Hopeasijan jakoivat Espanjaa uljaasti edustaneet Chino & The Big Bet sekä Romanian Soul Serenade -trio. Puurtinen (laulu, basso) Esa Kuloniemi (kitara, laulu) ja Jaska Lukkarinen (rummut, laulu). Myös Honey B. & T-Bones esiintyi edukseen; Aija mustissaan, tyylikkäänä kuten aina. Sijoittuivat HBTB:n kanssa viidenneksi kisassa. Lauantaina (9.4.) soittaneet yhtyeet: Honey B & T-Bones (Suomi) (5. Chino ja pojat näyttivät osaamisensa koko kirjon: mustalaisjatsista svengaavaan bluesiin. Jaettu toinen sija ei ollut yllätys, onnea. Bonzo Radvanyi & Lubos Bena (Slovakia) Slovakian bluesin veteraanit kitaristi (Bonzo Radvanyi) ja rumpali (Lubos Bena) muodostavat tehokkaan kaksikon, joka tarjosi jämerää räimettä ja ryystöä. Hideaway (Belgia) (5. & T-Bonesimme esiintyi tyylikkäästi, jääden lopulta pisteidenlaskennassa vain rinnanmitalla mitalikolmikosta. Hieman androgyyninen laulaja Thomas Gravogl on taitava kuten koko puhaltimin ryyditetty orkesteri. © Pertti Ñurmi EBC2013 järjestettiin Le Bikini -nimisessä konserttikeskuksessa, joka sijaitsi hiukan keskustan ulkopuolella (Ramonville-Saint-Agne). Se ei kuitenkaan tällä kertaa vienyt kolmen sijoitetun joukkoon, mutta jaettu viides sija ei ole häpeä. HBTB-triossa soittavat Aija ?Honey B. Neljännen tilan EBC:ssä nappasi Sugar Boy & the Sinners (NL) ja toinen viidenneksi tullut yhtye kantaa nimeä Hideaway (BE). Taidokas ja räväkkä duo. Todella suuri kiitos järjestäjille, joita olivat Toulouseso Blues -yhdistys ja France Blues ja tietenkin EBU. Kisan kolme kärkeen sijoittunutta yhtyettä olivat kaikki trio-koonpanoja ja soittotyyliltään sieltä ?hiljaisemmasta. AIMO OLLIKAINEN Tänäkin vuonna Helsingissä oli mitä parhaimmat hiihtokelit, kun lähdimme Ranskan Toulouseen. Siellä järjestettiin bluesin Euroviisut eli kolmas European Blues Challenge (EBC 2013), European Blues Unionin (EBU) kokous sekä Open Market -tapahtuma. 3. Voittajaksi selviytyi italialaisyhtye Veronica & The Red Wine Serenaders. Yhtyeessä soittavat Veronica Sbergia: laulu, ukulele, pyykkilauta, kazoo, Max De Bernardi: National resophonic -kitarat, ukulele, akustinen kitara, ja Alessandra Cecala: laulu, basso. Toiselle sijalle tuli kaksi yhtyettä: Soul Serenade (Romania) ja Chino & The Big Bet (Espanja). Laulaja hemmotteli korvaa tulkinnollaan. Chino & The Big Bet (Espanja, ES) (2. Yhtyeen lopullinen sijoitus oli viides, kaikkiaan kisassa oli mukana 19 yhtyettä 19 maasta (Bulgarian edustaja ei tullut paikalle, ei saanut rahoitusta). sija) Yllättävää oli myös tämän taitavan ja valloittavan trion sijoittuminen toiseksi kakkoseksi. EBC-kisojen ympärillä riitti myös monenlaista muuta oheistoimintaa, kuten European Blues Unionin vuosikokous. 2 - 2013 - 42 Esa Kuloniemi ja Aija Puurtinen. sija) ?Veret seisauttava lopetuskappale I Walk The Line olisi pitänyt riittää voittoon?, sanoi Anders Lillsunde (Jefferson). Ohessa muutamien paikalle eri rooleissa saapuneiden suomalaisvaikuttajien tunnelmia Ranskanmaalta. TOIM. päästä, ei mitään kitaravingutusvoimatrio tyyliä. Kitaristit taitavia ja laulaja Adelina Chivu valloittava ja välitön. Ehkä olisivat saaneet vielä hiukan kypsyä. Babajack (UK) GZT (Latvia) Koko kahden illan kisailun aloitti intsrumentaalimusiikkia soittanut yhtye Latviasta. Tällä kertaa ei Marit Björgen voittanut, vaan voittaja oli Veronica & The Red Wine Serenaders Italiasta. EUROPEAN BLUES CHALLENGE Silminnäkijälausuntoja kolmansista blues-euroviisuista ja EBU:n vuosikokouksesta © Pertti Ñurmi European Blues Challenge (EBC) 2013 kamppailtiin Ranskan Toulousessa 8.-9. maaliskuuta. Brownin ?pojat. Oma Honey B. Laittaa jäykemmänkin jalan vipattamaan
. Loistava yhtye; iso soundi, soittajat taitavia ja torvet hyvin esillä. Saksofonia soittava laulaja Tommy Schneller sopivan äänekäs ja äänellinen. Matti Norlin & Badge (Ruotsi) © Pertti Ñurmi Kitaristi-laulaja Matti Norlin ja rumpali Fredrik Haake ja basisti Gustaf Hielm (Badge) pistivät kisan lopuksi töminäksi. Mekin palasimme kotiin taskut täynnä käyntikortteja sekä yhteydenottopyyntöjä, joiden hoitamiseen eli ns. ?jälkihoitoon. Yleiskoordinaattorina bändien ja kisan välillä toiminut Ruf Recordsin Bianca Dost oli myös varsinainen tehopakkaus sekä ennen kisaa että sen aikana. © Pertti Ñurmi mattitaidolla sekä vuosien kokemuksella läpiviety. Lopetuskappaletta sekä J.B. Sen lisäksi, että suomalaissukuinen slidevisardi Norlin höysti peltikoppaiset ja sähköisesti vahvistetut kitaransa vahvalla säröllä, ammensi trio primitiivibluesiinsa voimaa suoraan löylyosastolta, heavy- ja hard rockin uumenista. Ammattimielessä huomattakoon, että paikalla oli edustava kattaus toimijoita bisneksen eri sektoreilta . Itse kilpailun koin ennen muuta mielenkiintoisena vuosikatselmuksena, näyteikkunana eurooppalaisen bluesin moninaisuuteen. ansaittu. Vanhojen talojen päärakennusmateriaali on ollut vaaleanpunainen tiili ja uudempien rakennusten väritys samaa trendiä. Kun vielä tukenamme oli Suomen edustustoa eli FBS:n porukoista Pertti Nurmi, matkajärjestelyissämme suuresti auttanut Aimo Ollikainen ja Aarno Alén sekä Puistobluesin Miikka Porkka ja edellä mainittu Björklöfin Micke, niin infokatkoja ei tosiaankaan päässyt syntymään. Oli myös kiva kokea katsomossa skandinaavista yhteisöllisyyttä suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten kesken. Kisakaupunkina toiminut Toulouse on mitä viehättävin ja sen lempinimi ?pink city. kaikki toimi erinomaisesti ja yhdistyksen puheenjohtaja Luc oli uskomattoman ehtivä kaveri, joka kuskasi meitäkin omalla autollaan hotellista keskustaan pariinkin otteeseen. Keikkapaikka LeBikini oli toimiva tila. Kyllähän tuomariston (viisi jäsentä) tehtävä on vaikea, laittaa erilaisia kokoonpanoja paremmuusjärjestykseen. Eläväistä ja koppavaa menoa. Hyvää työtä. Chino Hernãn ja The Big Bet -yhtye Espanjasta Ei voi kieltää, ettenkö ollut hiukan pettynyt kuullessani, ettei HBTB ollutkaan kolmen tilaisuudessa palkitun joukossa. ei vuosikymmenestä toiseen kohtaa yhtä totaalista haluttomuutta englannin kielellä kommunikointiin kuin Ranskassa. Tämä aiheutti meille hotellien vastaanotoissa, takseissa ja ravintoloissa monta hilpeää hetkeä, joita kelpaa sitten vanhainkodin kiikkustuolissa muistella. Esa Kuloniemi Soul Serenade -yhtyeen Adelina Chivu - 43 - 2 - 2013 ?. edes Saksassa tai Italiassa . Lenoirin Mojo Boogieta lukuun ottamatta muut olivat omaa tuotantoa. Shaggy Dogs (Ranska) Yhtye soitti tiukkaa kamaa, rytmiryhmä oli kuosissa, siihen päälle vahva laulu ja tämäkkä huuliharppu. Sugar Boy & the Sinners (Alankomaat)(4. jopa Yhdysvalloista saakka. Nytkin esiintyjiä oli parikymppisistä keski-ikäisiin ja sitäkin vanhempiin, mikä osaltaan kertoo jotain bluespohjaisen musiikin ajattomuudesta. Oma suosikkini kisaajista oli Ruotsin edustaja Badge feat. Pätevä kitaristi sekä soitto- ja laulutaitoiset neitokaiset, jotka esiintyivät rennosti ja näyttävästi ?hölskytellen. Vaikuttava show, jossa riitti katsottavaa ja kuunneltavaa. Tommy Schneller Band (Saksa) Yksi ?isoista yhtyeistä. Tarjolla oli sekä museaalista että evolutiivista lähestymistapaa aiheeseen. Havaittavissa ei ollut ikärasismia, minkä koin äärimmäisen posiitiivisena. Matti Norlin, jota voisi luonnehtia määritelmällä ?bluesin ja metallin liitto?. Mukaansa tempaava esitys. Nyt ymmärrän hyvin, kun ikääntyvät urheilijat valittavat, että vanhemmiten palautuminen on hitaampaa. Tämä kisailu kävi voimille, tuli otettua dopingia kisan kuluessa... Aimo Ollikainen Toulouse or not to lose. Onneksi en kuulunut siihen vaan sain nauttia monipuolisista esityksistä, lämpimästä säästä, tapasin vanhoja tuttuja ja monia uusiakin. Läsnä oli toimittajia, tapahtumajärjestäjiä, levy-yhtiöiden edustajia, sekä agentteja jotka olivat tulleet tekemään löytöjä ja etsimään promotoitavaa. Laulaja-harpistin Sugar Boy Vielvoyen johtama yhtye tuli kisassa neljänneksi. Fabian Anderhub (Sveitsi) Quebecista lähtöisin oleva Fabian Anderhub kvartetteineen esitti alusta lähtien jämäkkää kitarabluesia. Veronica & the Red Wine Serenaders (Italia) (1. Jalopuut (jopa palmut) sekä kaupungin läpi virtaavalla Garonnella liikennöivät jokilaivat luovat oman pikantin lisänsä. Kiitos järjestäjille ja ?Suomen delegaatiolle. Missään muussa Euroopan maassa . Hyvinhän tässä kuitenkin kävi, viides tila on tähän mennessä paras suomalaisten sijoitus näissä kisoissa. Esitys oli vaihteleva monin instrumentein ja soundi juontui 20/30-lukujen maailmasta. Yngve & his Boogie Legs (Norja) Norjan edustajat olivat nuoriso-osastoa, mutta silti taitavaa ja omintakeistakin musisointia oli tarjolla. Pojat olivat tänä vuonna Memphisin IBC-kisassa ja pääsivät välieriin asti. Chris Grey & the BlueSpand (Tanska) Tanskan trio soitti kappaleitaan innolla ja taidolla. Laulava kitaristi Chris Grey kavereineen sekoitteli maukkaan blues-sopan. Harpcore (Puola) Todellinen huuliharppukostajien yhtye, kaikkiaan neljä harpistia. seurasta. Ja kiinnostuksen kohteena olivat muutkin kuin vain voittajat. Honey B. kului puolet seuraavasta viikosta. Toistaiseksi painopiste taitaa toki olla myynnillä kuin ostamisella, mutta jos haluaa oppia tuntemaan blues-skenen rakenteita laajemmin ja verkostoi- tua niin kannattaa rekisteröityä European Blues Unionin aktiivijäseneksi. Sitten vaan vuotuista vierailua näihin EBUn kokouksiin ja osallistumista blues-markettiin vaikkapa oman levy-yhtiön tai bändin puitteissa, kuten esimerkiksi Micke Björklöf on tehnyt. Kilpailuspottimme osui arvonnassa lauantaille, joten päätimme lentää paikalle jo perjantaina jolloin saimme mahdollisuuden nähdä myös kyseisen illan kisaajat. Toulousen bluesyhdistys oli tehnyt järjestelyissä hyvää työtä . & T-Bones bluesin Euroviisuissa Toulousen-reissu oli oikein mukava ja avartava kokemus. sija) Nuorempaa soittajapolvea edustava kvartetti soitti omia kappaleitaan vanhaan malliin. sija) Todella hyvä ja näyttävä trio, mutten silti olisi uskonut heidän voittavan tämän kisan. Kyseessä on keskustan ulkopuolella sijaitseva kultttuurikäyttöön suunnattu monitoimitalo, jonka esiintymissali vastaa suunnilleen Tavastian mallia ja kokoluokkaa. PA- ja lavahenkilökunta oli kokenutta ja avuliasta, backline laadukasta tavaraa. tapahtumassa oli tämä 7-miehinen Tommy Schneller Band. Kisaviikonloppuna lämpötila pyöri +20 asteessa, joten mikäs siellä oli fiilistellessä. Fransmanneille tyypillisesti suurimman osan Toulousenkin asukkaista on mahdotonta hyväksyä sitä tosiasiaa, että suurin osa eurooppalaisisista ei puhu ranskaa. avohkoissa hepenissään. Huima matka eurooppalaisen bluesin kokoontumisajoihin
Illan kohokohtana voisin pitää vanhaa kunnon r&b-vetoa Kansas City, jonka kautta saatiin kiertoon myös mm. Betty Everettin Shoop Shoop Song (It?s In Her Kiss) sekä The Shirelles -sovitus Money?sta. Yleisön vaatiessa lisää kuultiin encoreina versiot Fontella Bassin Rescue Me?sta sekä Labellen Lady Marmalade?sta. The Majorettes hoiti upeasti tonttinsa. Seuraavaksi meille kerrottiin keikan alun viivästymisestä, mikä ei ole tällä seudulla millään tapaa poikkeus vaan pikemminkin perinteisiin nojaava asennekysymys. H-hetken koittaessa neljä viehättävän näköistä neitoa kipusi ikkunan eteen kyhätylle lavalle, heittäen kehiin perusklassikko-aineksilla varustetun setin (mm. Izquierdo. Aika vaikea rasti se on tuomaristolle, kun vastakkain on kilpailemassa kaikkea akustisesta duosta lähes ?big band. Tällainen markettihan meillä oli jo Berliinissä, mutta siellä homma oli parine kymmenine näytteilleasettajineen paljon pienimuotoisempaa ja myös järjestelyt yskähtelivät hieman. Miikan pikainen arvio tapahtumasta sekä yhdistyksestä: ?EBC on hyvä juttu Euroopan blues -yhteisölle ja European Blues Unionin (EBU) jäsenille. Seinillä mm. Olen erittäin tyytyväinen kaikkiaan mukavan lämminhenkisen tapahtuman antiin. EBC tarjosi monipuolisen ja hyvätasoisen katsauksen eurooppalaiseen bluestarjontaan. Suomalaisena sai olla erittäin ylpeä meidän edustajan Honey B. Aktiivijäseneksi pääsee mukaan sadan euron vuosimaksulla ja tyypillisesti jäseniä ovat bluesfestivaalit, -levy-yhtiöt, -yhdistykset ja -julkaisut kuten esimerkiksi FBS/ BN ja skandinaavinen kumppanimme Jefferson. General Assemblyssä ei olla mitään kenraaleita vaan siellä koko ajan laajeneva eurooppalainen bluesperhe vaihtaa mielipiteitään lämminhenkisissä tunnelmissa. Parituntisen kokoontumisen järjestelyt sujuivat huomattavasti ammattitaitoisemmin ja jouhevammin kuin vuosi sitten Berliinissä. The Cookiesin Don?t You Say Nothing About My Baby, The Shirellesin Mama Said, Boys ja Love Is The Thing, The Supremesin Where Did Our Love Go sekä The Beatlesin You Can?t Do That). Toisessa osuudessaan tyttökvartetti päätti rykäistä peliin isompaa vaihdetta, ja samassa yleisökin lämpeni ajatukselle ryhtyä joraamaan. Startti hoitui Little Evan Locomotion-hitin turvin, jota seurasivat mm. -kokoonpanoon asti. Mukana oli paljon jo entuudestaan tuttuja sekä paljon uusia tuttavuuksia, artisteja, agentteja, festivaaleja, levy-yhtiöitä, blues-yhdistyksiä jne. Paljon tuli alan toimijoita tavattua viikonlopun aikana ja uusia suhteita luotua. 2 - 2013 toki järjestettiin nytkin. Sanoisin, että suorastaan erinomaisesti, vaikka minulla oli järjestelytoimissa omakin lehmä ojassa. Neljästä tarjolla olleesta ehdokkaasta valittiin uusiksi jäseniksi Espanjan Barcelonan bluesyhteisöä edustava ihastuttava blueslaulajatar Big Mama Montse, Sveitsin Sierre Blues -festivaalin isä Silvio Caldelari, ja saksatar Carolin Wobber. Varsinkin kun sen yhteydessä järjestetään Toulousen kaltainen kaikille avoin Blues Market ?get together happening?, jossa kuka hyvänsä bluesin sanansaattaja, olipa hän sitten muusikko, levy-yhtiön, radioaseman tai median edustaja voi tuoda kaikkien tiedoksi ja näytille omaa sanomaansa. Aktiivijäsenellä on sananvapaus sekä yksi ja yhtäläinen äänioikeus. Sieltä löytyy jokaiselle kukkarolle löytyviä erilaisia jäsenyysvaihtoehtoja. Pertti Nurmi, EBU BN maailmalla: THE MAJORETTES Palco Copas & Café, Sevilla, Espanja 16.2.2013 Päätin tehdä pitkästä aikaa visiitin juurilleni Sevillaan. Paikalle saavuttuani otin yhteyden sikäläiseen DJ Don Dani Doniin, jonka kanssa sain sovitettua lounastapaamisen siesta-ajalle. Trianan puoleisessa kaupunginosassa toisella puolen Guadalquivirin joen tuntumaa oli mies valinnut ruokapaikaksemme kodikkaan lähiöravintolan . yleiskokous (General Assembly) Kirjoittelin viimekin vuonna raporttia BN:n EBCkisakattauksen yhteyteen European Blues Unionin (EBU) komealta kalskahtavaa General Assembly (GA) -nimitystä kantavasta yleiskokouksesta, jollainen . Tyttökatras osasi myös naurattaa välispiikkeineen niin yleisöään kuin itseään. GA:ssa meitä oli paikalla satakunta osallistujaa kattaen varsin perusteellisesti EBU:n reilut 20 jäsenmaata. Asialistalle kuului yhtenä keskeisimpänä asiana kolmen uuden hallituksen (Board) jäsenen valinta. Yksi entisistä hallituksen jäsenistä oli muilta kiireiltään eronnut viime kesänä, ja ihan meidän (siis BN:n lukijoiden) kesken kerrottakoon, että kahta muuta hallitusjäsentä oli kohteliaasti pyydetty luopumaan mandaatistaan heidän sangen vähäpätöisen aktiivisuutensa takia. Tämä GA on EBU:n ylin päättävä elin, jossa jokaisella eurooppalaisen bluesyhteenliittymän ns. Oma Hokahey Music Productions -yritykseni oli esillä omalla ?messuständillä?. huolimatta tällainen kerran vuodessa tapahtuva yhteistapaaminen puolustaa aivan ehdottomasti paikkaansa. Näissä musakilpailuissa on kuitenkin aina kyse makuasioista . roikkui useita saman taiteilijan valokuvateoksia naisen jaloista eri kuvakulmista katsottuna... ja Miikka hoisi tiedotushommaa ansiokkaasti, pikkutuntejakin hyödyntäen. European Blues Unionin 3. Toulousessa meitä taisi olla peräti yli 60 näytteilleasettajaa sekä satoja näyttelyvieraita tutustumassa eurooppalaisen bluesin kirjoon. Tämän vuoden tuomariston maku oli tulosten perusteella enempi akustiseen suuntaan. Pitää vielä erikseen mainita, että erittäin mukavaa porukkaa on eurooppalaisessa blues-yhteisössä. Toulouse Blues Society suoriutui tapahtuman järjestelyistä oikein hyvin ja kaikkiaan tapahtumasta jäi hyvä fiilis. Doni totesi ryhmän olevan piristävä lisä sevillalaisiin musiikkikuvioihin, ja josta minäkin kuulemma saattaisin pitää... Otin siis vinkin haasteena vastaan. Konsertti järjestetiin punertavan kuparisessa Víapol-nimisessä kahvilakeskittymässä. The Marvelettesin ja The Chiffonsin tutut sävelet. Koko tapahtuman aikana on hienoa päästä tuomaan omaa festivaalia esiin ja kertomaan suomalaisesta blueskulttuurista.? Miikan kommenttiin voisi lisätä, että aika monelle oli yllätys kuinka suuri festivaali Puistoblues todella on . Bändi herätti ansaitusti mielenkiintoa yleisössä, vaikkei voittoa nyt tullutkaan ja aikamoinen kuhina kävi orkan ympärillä keikan jälkeen; siinä käyntikortit vaihtoivat omistajaa tiuhaan tahtiin. Tällä kertaa lähdin matkaan musadiggarin ja yrittäjän roolissa. Matkan päätarkoitus omalta kohdalta oli kuitenkin osallistuminen European Blues Unionin vuosikokoukseen sekä sen yhteydessä, aktiivijäsenille järjestettyyn Blues Market -tapahtumaan. Tilaisuuden agenda oli huolellisesti etukäteen funtsittu ja sitä myös noudatettiin eikä siitä luisteltu piiruakaan. Kaikille osallistujille jaettiin paikalle saavuttaessa kokousohjelma samoin kuin yhdistyksen edellisen vuoden tilitapahtumaselvitys ja alkaneen vuoden budjetitiarvio sekä ajantasalla oleva luettelo EBU:n jäsenistöstä, josta on taatusti paljon iloa/hyötyä jäsenistön tulevissa yhteydenpidoissa. Ensi vuonna EBC:n tie vie Latvian Riikaan, eiköhän sinnekin tule lähdettyä! Micke Björklöf Puistobluesin terveiset Puistobluesin puhemies Miikka Porkka oli ensimmäistä kertaa mukana EBC:ssä ja aktiivijäsenenä EBU:n kokouksessa. Koko parituntinen happeninki oli lämminhenkisyydessään ja vuorovaikutteisuudessaan komeinta, mitä minä muistan nähneeni eurooppalaisessa bluesyhteishengen vaalimisessa. Ihastuttavaan Etelä-Ranskan Toulouseen on aina mukava mennä. Show sisälsi paitsi ammattimaisuutta, myös iloisuutta, innostusta ja huumoria. Sehän on Ranskan Ilmatieteen laitoksen kotikaupunki ja ainakin pitempiaikaiset Blues Newsin lukijat muistanevat, että sääasiat(kin) ovat meikäläläiselle se toinen kova juttu... Tapahtuma oli laajentunut paljon viimevuotisesta ja arvioisin, että näytteilleasettajia oli jo kaksinkertainen määrä. & T-Bones -yhtyeen erinomaisesta esiintymisestä...ei kysyttävää! Viimeisenä soitettu I Walk The Line hiljensi salin kertalaakista, loistava versio kyseisestä kappaleesta. Jään odottamaan innolla yhtyeen debyyttialbumia. J.M. EBU-joukkueeseen mahtuu runsaasti lisää porukkaa, joten eiköhän huolehdita, että Riikassa Suomen EBC-skabaajat hehkutetaan yleisön toimesta mitalikolmikkoon. European Blues Unioniin on helppo liittyä netissä www.bluesyou. com -sivuston kautta. Ensi vuonna yhteinen EBU:mme tuo kuitenkin European Blues Challengen paljon lähemmäksi meitä, sillä EBC - 44 - 2014 -tapahtuma tullaan järjestämään Latvian Riikassa huhtikuussa 2014. Palco Café & Copas vaikutti paikkana hyvin ?chick?tyyppiseltä. Aterioinnin lomassa sain myös kuulla myöhemmin pidettävästä live-keikasta, jolla esiintyisi paikallisten nuorten neitojen muodostama The Majorettes, 60-luvun tyyliin esiintyvä lauluyhtye, joilla yhteiseloa oli kertynyt parisen vuotta. mikäs sen mukavampaa kuin viettää keväistä iltapäivää henkevässä ja auringon hyväilemässä ulkoilmassa. ja varsinkin nyt kun bändejä on tyylillisesti laidasta laitaan. Muina jäseninä jatkavat allekirjoittaneen ohella puheenjohtajanamme saksalainen levy-yhtiömoguliThomas Ruf, varapuheenjohtajana päättyneen Toulousen EBC-kattauksen varsinainen kummisetä, ranskalainen Jean Guilermo, belgialainen sihteerimme ja herrasmies sanan varsinaisessa merkityksessä Jorden Wouters, toinen belgialainen ja rahaministerimme Winne Penninckx, Italian eläväinen (ja puhelias) Davide Grandi, Norjan Notodden-festarin keulamies Jostein Forsbeg, iki-ihana espanjatar Roser Infiesta Zumel sekä ranskalainen duracell-puuhari Fred Delforge. Vähän (ellei peräti ruti-) kuiviahan tällaiset sääntömääräsiet yleiskokoukset tuppaavat olemaan, mutta toisaalta kaikista neteistä, chateista, naamakirjoista yms. Viime vuotisen positiivisen kokemuksen perusteella osallistuminen oli ilman muuta selvää, ja verkostoituminen kun on päivän sana niin tässä siihen on erittäin oiva tilaisuus. Tämä on varmasti muutenkin tässä mittakaavassa ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua muihin alan eurooppalaisiin toimijoihin, jos sellaiseen nyt on kiinnostusta. Hokahey Blues Marketissa ja EBU:ssa Takana erittäin mukava matka hyvässä seurassa Ranskan Toulousessa järjestettyyn EBC-tapahtumaan, kiitos vaan kaikille osallisille. Blues-messuilla pääsee tapaamaan Euroopan bluesammattilaisia ja näin myös verkostoitumaan
Torstaina jatketaan Music Bar Coronan klubi-illassa pohjoissavolaisen Shakin' Skeletonsin tahtiin. kitara Ari Berghäll . Stone tekee suven aikana satunnaisia keikkoja suomalaisilla kesäjuhlilla. Maestro kävi vetämäisemässä pari viisua orkesterin omaan setin päätteeksi . rummut ja taustalaulu © Pasi Rytkönen Savolaisen blueskesän starttaa Kaavi Blues. Buddy & Down Home King III - To 28.3. Leppävirralta on Kaaville matkaa tunnin verran, joten innokkaimmat ehtivät sopivasti cruisaillen vierailla molemmilla kekkereillä. suomalaisen FinTones-yhtyeen kanssa. Mighty Four -kokoonpano: Harri Saanio . Näin tämä yhteispeli savolaisittain hoituu! Pieksämäkeläistä bluesjuhlaa Savonsolmu Beach & Blues Partya vietetään perusteellisesti neljän päivän ajan 3. eli samaan aikaan kuin Kaavi Blues. Savossa halutaan omalta osaltaan kunnioittaa perimältään afroamerikkalaisen musiikkilajin olemassaoloa. TT TARKIAINEN jälleen aktiivisena! 1940- ja 1950-lukujen jump-rhythm?n?bluesille omistautunut, pääkaupunkiseudulta tuleva Mighty Four -yhtye viettää kuluvana vuonna jo 10-vuotisjuhlavuottaan! Bändin ?viralliset?synttärit vietetään lokakuussa ja suunnitelmissa on tehdä tapahtuman kunniaksi vinyyli-EP tai sinkku. Mighty Four on julkaissut kymmenen vuoden urallaan 3 sävelkiekkoa omalla Mighty Records -merkillä. Ohjelma on vielä joiltain osin auki, mutta ainakin paikalliset bluesveijarit ovat paikalla. Seuraavan päivän Blues Picnicin päätapahtumassa lavan valtaavat Trickbag feat. Buddy (bs) - Ke 27.3. Perjantai-illan hotelli Savonsolmun Blues Party Klubin esiintyjälista on hulppea: Kapa Montonen & The Bluesment Brothers (Mikkeli), Helge Tallqvist Band feat. ?6.7. kesäkuuta, jolloin Kaavin torilla esiintyvät kuopiolainen alt.blues -ryhmä Hole In The Head, virolais-australialainen Three Leg Dog sekä maanmainio tanskalainen bluestrubaduuri Tim Lothar. Buddy with White Knuckles Trio - Su 28.4. Pääkonsertti pidetään lauantai-iltapäivänä Kaavin venesatamassa. Seuraavina ovat vuorossa chicagolaista bluesperinnettä hienosti jatkava The Hoolers sekä Toijalan ylpeys Jake's Blues Band. Päälle päätteeksi on vielä perinteiset päätösjamit. Leppävirran Blues Picnic järjestetään 7.?8.6. Yhdeksättä kertaa Koillis-Savossa järjestettävän tapahtuman avaussoinnut kuullaan perjantaina 7. kontrabasso ja laulu Kimmo Oikarinen . 050 . Savonsolmu Beach & Blues Party on saanut ilon ja kunnian toimia alkuperäisessä kokoonpanossaan esiintyvän laaturyhmän estradina. Festivaali käynnistyy perjantaina 7. Albertin Kellari, HÄMEENLINNA The Groovy Eyes - Pe 3.5. Viikonlopun juontajana toimii mikkeliläinen Viki Vänttinen. Bluesin merkeissäkin juhlitaan ympäri maata. keikkoja: Jo. Esiintyjinä toimivat saarijärveläinen Big Buddy & The Bearhill Boys, hämäläis-pohjalainen Lazy Moose Blues Band, Tim Lothar, Dave Arcari (UK) & Hellsinki Hellraisers sekä ruotsalainen Trickbag vierailijanaan Tomi Leino. ja kertoman mukaan kansa tykkäsi! Mighty Four myös säestää kesäkuun taitteessa Australialais-artistin Jane Kitton Suomen minirundia. Syksyllä 2012 ryhmä vieraili maineikkaalla Rhythm Riot -kekkereillä Kaakkois-Englannissa. Rhythm Riotissa heidän vieraanaan oli itse legendaarinen Johnny Spence (The Pirates). Paapan Kapakka, TAMPERE - Ke 10.4. Ensi kesäksi henkiin heräävä Q. Bileet alkavat keskiviikkona kaupungin kauppatorilla klo 18-20 järjestettävällä bluesiltatorilla, jossa esiintyy Tomi Leino Trio. Paksu, HELSINKI www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Tervetuloa sankoin joukoin näihin savolaisiin kesäbileisiin! Mahtinelikko RAM-BAM RECORDS . Savonsolmu Beach & Blues Partyn tapahtumat ovat perjantain iltaklubia lukuun ottamatta (pääsymaksu 5?) yleisölle maksuttomia. kesäkuuta kylpylä-hotelli Vesileppiksessä. Kuten listasta näkyy, niin on tänäkin vuonna. Storyville, HELSINKI Wang Dang Dudes with Jo. SAVON BLUESKESÄ Ennakkovaroitus on annettu! S uomessa järjestetään jos jonkinlaista kesäjuhlaa pitkin suvea vähintäänkin joka viikonloppu. Ina Forsman (Helsinki), Bettie & The Handsome Trio (Leppävirta) sekä DJ Nite (Kuopio) bluesvinyylilevyineen. Lauantaina klo 17 alkavan pääkonsertin avaa turkulainen Johnny Pallari & His Rhythm Devils. Viritteillä on noin 3?4 keikkaa ympäri maata. Kitto teki muutama vuosi sitten hyviä arvosteluja saaneen CD:n ?Little Miss Rock & Roll. Tomi Leino, kuopiolainen bluestrio The Hoolers sekä voimallinen kotimainen rootsryhmä Elke Q Stomp. piano ja laulu Arto Hämäläinen . Lauantai-ilta päättyy Savonsolmun pääravintolan päätösklubilla The Hoolersin tahdittamana. Tapahtumapaikkana on Matkailukeskus Unnukan rantapuistikko. Lauantai-iltaa vietetään ravintola Virranpojassa jatkobileiden merkeissä. Kaavi Blues ja Blues Picnic ovat jo vuosien ajan tehneet yhteistyötä esiintyjiä hankkiessaan. Paapan Kapakka, TAMPERE Jo. 345 27 68 - 45 - 2 - 2013 ?
Session loppupuolella pianon ääreen saapui myös Stonesien ulkojäsen Ian Stewart, ja illan mittaan lavalla käväisivät myös paikan vakioartistit Buddy Guy, Junior Wells ja Lefty Dizz. Itse pääsankarilla eli Muddylla oli tuolloin enää puolisentoista vuotta elinaikaa jäljellä, hänhän kuoli 30.4.-83, mutta erinomaisen hyvässä kunnossa hän oli vielä ainakin tuona iltana. Kun viime vuoden loppupuolella sain tiedon jäljempänä selviteltävän tuotteen julkaisemisesta, mieleeni tuli ajatus tarkistaa, millainen oli yhtyeen jäsenten kunto 15 vuotta myöhemmin. Kahdella ensimmäisellä numerolla vokalistina toimiikin Lovie Lee, ja bonus-piisillä You?re Gonna Miss Me When I?m Gone esittelee solistisia kykyjään John Primer. Mutta kaksi muuta kantajäsentä eli Mick Jagger ja Keith Richards samoin kuin joukkion uusi slide-spesialisti Ron Wood olivat näemmä ja kuulemma v. ROLLARIT levyllä ja lavalla K uten jotkut muistanevat, lopetin Rolling Stonesin uran aktiivisen seuraamisen vuonna 1966. päivänä, jolloin pitkällä USA:n kiertueella olleet Stonesit liikuskelivat Chicagon seuduilla. Varsinkin tuon alkupuolen osalta olisin suorittanut karsinnan kovasti toisella tavalla, mutta siitä huolimatta kysymyksessä on etenkin musiikin korkean laadun ansiosta niin katseltavaksi kuin kuunneltavaksi erinomaisesti soveltuva produktio. Noiden vuoden -81 tallenteiden herkistämänä uskaltauduin tutustumaan myös Rolling Stonesien tuoreisiin tunnelmiin. Numeron (6) kohdalla lavalle kutsuttiin ensin Jagger ja hänen jälkeensä Richards & Wood. Laulu kulki vahvasti ja . Niin, ja se kolmas Muddyn bändin omiakin levyjä tehnyt muusikko on tietysti Mojo Buford. Samassa pakkauksessa on mukana myös noin 75 minuutin mittainen cd-levy, mistä on jätetty pois dvd-version n:ot (1), (2), (5), (13) ja (15). Entinen Blues Newsin päätoimittaja Sami Ruokangas kirjoitti - 46 - siitä blogissaan ylistävään sävyyn jo etukäteen, ja sanomalehti Keskisuomalaisen toimittaja Teppo Kulmala kiitteli täysin kritiikittömässä arviossaan TV-esityksen ansioita vuolaasti ja monisanaisesti. Toisenlainenkin näkökulma sallittaneen. Nuoruusaikoinani hankin haltuuni yhtyeen neljä ensimmäistä albumia, joita ajoittain yhä kuuntelen. Eihän Stonesien musiikki silloinkaan ollut mitään suoranaista bluesia tai oikeaoppista r&b:tä, mutta se oli niin persoonallisella otteella ja innostuksella tulkittua brittiläistä rhythm and bluesia, että sen sanoma puhutteli myös täkäläisiä pohjolan poikia. Rolling Stonesien ensimmäisellä varsinaisella hitillä It?s All Over Now on ollut merkittävä vaikutus paitsi Timo Kauppiseen (ks. Toinen lisäesitys on samana vuonna -81 eräältä Rolling Stonesien lavakeikalta talteen napattu ja sinällään aivan laadukas blues-laulu Black Limousine. Mick Jagger ja kumppanit hyväksyivät enempiä vastustelematta tuollaisen käskyn ja taisivat jo silloin osoittaa, mikä heille on musiikin maailmassa tärkeintä.. Niistä toinen oli vuorossa 15.12.12, ja täkäläisessä TV:ssä se näytettiin ensin päivää myöhemmin ja vielä uusintana 26.12. Eräät kommentaattorit ovat olleet Stonesien juhlakiertueesta aivan haltioissaan. Paikalle oli hankittu runsas määrä erilaisia tallennuslaitteita ja jokunen mies niitä käyttämään, ja Englannin pojille seuralaisineen oli varattu istuintilat klubin etuosaan. Muddyn erinomainen yhtye esitti ensin pari lämmittelykappaletta, joiden jälkeen Muddyn johdolla vetäistiin samoin kaksi klassikkopiisiä. Homma kävi sen verran voimille, että jouduin katkaisemaan seurailun puolivälin paikkeilla ja palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Tapahtuma oli varmasti monessakin mielessä varsin ansiokas, jos asioita tarkastellaan pop- ja rockmusiikin ystävän silmin ja korvin. Jonkin verran oli tietysti uurteita tullut kasvoihin, mutta koko tämä kolmikko esittäytyi silloin reippaasti ja likipitäen selvin päin Buddy Guyn omistamassa Checkerboard Loungessa. © Michael Halsband VESA WALAMIES MUDDY WATERS & THE ROLLING STONES Checkerboard Lounge Live, Chicago 1981 (Eagle ER 069, DVD + CD) (1) Sweet Little Angel (2) Flip Flop And Fly (3) Introduction (4) You Don?t Have To Go (5) Country Boy (6) Baby Please Don?t Go (7) Hoochie Coochie Man (8) Long Distance Call (9) Mannish Boy (10) Got My Mojo Working (11) Next Time You See Me (12) One Eyed Woman (13) Baby Please Don?t Go (14) Clouds In My Heart (15) Champagne And Reefer (16) Instrumental Tällainen kohtaaminen, josta aiemmin on ollut liikkeellä epävirallisia ja heikohkolaatuisia tallenteita, oli tietysti ennalta sovittu. Mutta bluesin ja muiden sen kaltaisten perinnesoundien suosijoille sen anti oli aika vähäinen. Ainoa jollakin tavalla blues-pohjainen kappale oli Freddie Kingin Goin? Down, mikä sekin oli muunnettu alkuperäisestä melkoisesti poikkeavaan runnotun rockin muotoon. Ihmeteltävän hyvissä voimissa liki seitsenkymppiset Mick Jagger ja Keith Richards sekä jo 71-vuotias Charlie Watts kyllä olivat, vaikka Richards olikin vanhentunut siinä määrin, että en ollut aluksi tuntea häntä. Muddy Watersin yhtyeellä oli keikka kyseisessä klubissa marraskuun 22. Wattsin rummutuksen koin niin räikeäksi ja meluisaksi, että sen perusteella on vaikea kuvitella hänen olevan lähtöisin jazzin piiristä. Kun Rolling Stonesit olivat kohta 50 vuotta sitten kohoamassa maailmanmaineeseen, heidän silloinen managerinsa Andrew Loog Olgham määräsi kosketinsoittaja Ian Stewartin soittamaan yhtyeen keikoilla verhon takana, koska hänen ulkonäkönsä ei ollut riittävän edustava. Sen edelle menee siinä suhteessa brittiversioista lähinnä vain Animalsien iki-ihana The House Of The Rising Sun. Koska tuo TV-konsertti esitettiin myöhäiseen ajankohtaan, katsoin ja kuuntelin sen tallenteena jälkikäteen. Kaikkein ensimmäisen Vierivän Kiven kohdallahan se ei enää ollut mahdollista, koska Brian Jones oli kuollut jo v. Yhtyehän intoutui 50-vuotisen uransa kunniaksi viisiosaiseen miniturneeseen, minkä kaksi viimeistä konserttia pidettiin USA:n New Jerseyssä. Mutta Jaggerin laulu oli valitettavasti vuosien mittaan muuttunut niin kireäksi rock-raakkumiseksi, että siinä ei ollut enää jälkeäkään hänen uransa alkuaikojen lämmöstä ja sävykkyydestä. BN 4/2012, s. -81 vielä aivan voimallisessa vedossa. Hyvin harvoin tulee vastaan tällaista säestysjoukkiota, jonka jäsenistä peräti kolme on mestarinsa tavoin kykenevä astumaan myös pääartistin rooliin. Buford, kitaristit John Primer ja Rick Kreher sekä basisti Earnest Johnson ja rumpali Ray Allison. Jaggerin osuuden koin lähinnä kuriositeetiksi ja ajoittain jopa kiusallisen huonosti blues-tilaisuuteen soveltuvaksi. Muddyn rinnalla hän oli vielä tuolloinkin aivan selvä oppipoika, josta oikeastaan ei milloinkaan tullut mitään erityisen korkeatasoista bluesin tulkitsijaa. Tuskinpa Mick on sellaisia taitoja koskaan enemmälti tavoitellutkaan, vaikka on silloin tällöin seikkaillut myös bluesin laulelun ja soittelun parissa. Noihin aikoihin Muddylla oli todellakin tukenaan aivan huippuluokan yhtye, minkä muodostivat pianisti Lovie Lee, harpisti George ?Mojo. 60) niin myös oman musiikkimakuni muotoutumiseen. Vierailijoista Richards, Woods ja Stewart soittivat kyllä aivan mallikkaasti, mutta Muddyn kuusijäseninen bändi olisi aivan mainiosti pärjännyt ilman heitä. -69. 2 - 2013 intoutuipa hän eräässä vaiheessa esittämään entisten aikojen mallisen pitkänpuoleisen slide-soolon. Erityisesti kiinnitin huomiota tämän bluesin silloisen vanhan valtiomiehen kauttaaltaan arvokkaaseen ja ajoittain jopa hienovaraiseen esiintymiseen
Tällä kertaa urheasti mustan rhythm?n?bluesin aluevesille kahlaava leidi on saanut duettokumppanikseen levyn äänityspaikan Massachusettsin seudun pätevimmän nykypäivän ?screamerin?, suomalaisillekin monista aiemmista edesottamuksistaan taatusti tutun Barrence Whitfieldin. Tuore kiekko on, lähes itsestään selvyytenä, omistettu edellä sivutulle Stardaylevymerkille, jonka artistien runsaankirjavasta äänitekirjosta on Nate valikoinut 15 mieluisinta esitystä tulkittavakseen. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa vuosina 2009?13 purkitetut Starday-sessiot kristallisoivat hyvin, kuinka määrätietoisesti Gibson on lähtenyt toteuttamaan visiotaan heti alusta pitäen. GRCD 6177) (1) Shadow My Baby (+ T he Hi-Fly Rangers) (2) Hot Time In Nashville (+ Deke Dickerson & Jerry Miller) (3) The Woman I Love (+ The Barnshakers) (4) How Come You Do Me Like You Do (+ Jerry Miller) (5) Sweet Love (+ The Hi-Fly Rangers) (6) I?d Rather Be Forgotten (+ The Grass House Gang feat. Nate ajautui mm. haastattelemaan mm. Miss Saana & The Scudda Hoos (2) Black Cadillac . varustettuun, aina yhtä hyväntuuliseen ja tyylikkäästi pukeutuvaan amerikkalaisherraan. GRSI 223) A: (1) Goof Ball (with Barrence Whitfield) B: (1) Macumba Love DR. Etenkin kiekon käynnistävä, kimppakyydit kertapolkaisulla suuremmalle vaihteelle polkaiseva Misery Train, jossain määrin teksasilaistrio High Noonin paria vuosikymmentä varhaisempaa Stranger Things -kappaletta tunnelmiltaan kosiskeleva hölkkäbilly No Stranger To Me sekä edellisten tavoin kontrabasisti Jake Lähdemäen ruudikkaan junakompin varaan rakentuva levyn nimiraita Another Gear osoittavat, ettei miehen sävelkynästä ole päässyt terä vieläkään tylsymään . SNOUT & HIS HOGS OF RHYTHM (Goofin. 2011 laajaa kiitosta saaneen teksasilais-tenneesseeläisen Starday Recordsin historialle sekä sen artisteille omistetun kirjaprojektinsa ?The Starday Story . kitaristit Deke Dickerson, Jerry Miller, Sean Mencher ja Wyatt Maxwell) eivät saa häirittyä albumin suorastaan yllättävän eheää kokonaisuutta, jolla itse päähenkilö osoittautuu miellyttävän moni-ilmeiseksi, varmaotteiseksi ja venymiskykyiseksi vokalistiksi. Keikkarepertuaariaan ehkä liiaksikin hallitsevasta koheltavasta ?desperate rockabilly?-stailista Gibson tarjoaa kiitollisuudella vastaanotettavia irtiottoja etenkin Deke Dickersonin soolokitaroimilla hulvattomilla hillbilly-humpilla Hot Time In Nashville (Joe & Rose Lee Maphis) ja You All Come (Arlie Duff ), Jerry Millerin vähintään yhtä makoisasti pikkailemalla, alkujaan jo 20-luvulta peräisin olevalla How Come You Do Me?lla sekä bluegrassiksi taivutetuilla oman ?Grass House Gang. GRSI 225) A: (1) Oooh-Wow B: (1) Sad As A Man Can Be ROCKABILLY LADIES NIGHT, VOL. Edes pitkä levytysperiodi tai raidalta toiseen vaihtuvat soittokumppanit (mukana menossa mm. vaikka niitä äänitteitä vuosien varrella tehtailleita yhtyeitä alkaakin kaverille kertyä pian enemmän kuin minkään valtakunnan lain pitäisi edes sallia... Täysin omaan tuotteliaisuuteensa ei Haajankaan tarvitse tällä erää tukeutua, sillä mukaan on luovinut tiensä myös pari kitaristi Kari Kunnaksen teosta, eräs levyn ilmeikkäimmistä rockabilly-tykityksistä Out Of My Mind sekä kaunis päätösslovari You Walk Away. Albumin tasaisen vahvasta cover-patteristosta suotakoon erillismaininnat näpsäkkäästi honkytonkkaaviin uusioraameihin kierrätetylle Adelen James Bond -tunnarille Skyfall, Hank Davisin alkujaan 70-luvun jälkipuoliskolla rustaamalle ja levyttämälle herkälle kantrinumerolle There Is No Right Way sekä niin ikään albumin persoonallisempaa hiturilaitaa edustavalle Jack Scottin vuoden 1959 Billboard Top 10 -hitille Goodbye Baby. Vahva, vaikkakin kieltämättä hitusen yllätyksetön työnäyte yhtyeeltä, jonka ?se juttu. Samalla nuorukainen polkaisi alulle lopulta liki 300-sivuiseksi paisuneen ja ilmestyessään v. Vuonna 2006 ilmestyneen ?Hot Rod To The Moon. Ja voi pojat, onhan sitä! Kolmeen pekkaan autenttista, rummutonta rocka- ja kantribillyä tahkoava Hi-Fly Rangers on ennättänyt vierailla BN:n arviosivuilla aiemminkin. -EP:n seuraksi trio on nyt päivittänyt katalogiinsa ilahduttavan raikkaalta soundaavan, joskin toki pitkälti orkesterin vanhojen kujeiden varaan rakentuvan kakkospitkäsoiton. Vesa Haajan ansiot paitsi multitalenttina laulajana, myös A-luokan lauluntekijänä saavat jälleen lisäpontta albumin kaikkiaan seitsemän solistin kirjoittaman kappaleen mitalla. Link Wrayta ja opinahjon lehtorikuntaan kuuluneen Rex Trailerin mentoroimana hän ryhtyi myös luotsaamaan aiheelle vihkiytynyttä Gashouse Gang -orkesteria. -esikoisen sekä kolmisen vuotta myöhemmin julkaistun ?Oh Baby Don?t Go. Nyt tämä nimeä Nate Gibson totteleva miekkonen on Goofin?-kiinnityksensä myötä nouseva myös maamme äänitekuluttajien korkeampaan tietoisuuteen. Juuriltaan saintlouisilainen Gibson upottautui collegeopiskelujensa siivellä miltei varkain 50-luvun kantrin ja rock?n?rollin ytimeen. -bändin esityksillä. Sean Mencher) (7) Baby?s Gone (+ Jerry Miller) (8) Where There?s A Will (+ The Barnshakers) (9) I Don?t Want A Sweetheart (+ The Hi-Fly Rangers) (10) Daisy May (+ Jerry Miller) (11) I Gotta Know (+ The Grass House Gang feat. Sean Mencher) (12) Jig-Ga-Lee-Ga (+ Wyatt Maxwell) (13) Down In The Holler (+ The Hi-Fly Rangers) (14) Carolina Bound (+ Jerry Miller) (15) Y?all Come (+ Deke Dickerson) (suluissa kappaleilla vierailevat artistit/yhtyeet) HI-FLY RANGERS Another Gear (Goofin. The House That Country Music Built?. Ennen Goofin?-debyyttiään Gibson on julkaissut vain kourallisen omakustaneita sekä ?Shadow My Baby?-nimisen espanjalaisvalmisteisen kiertue-cd:n (yhdessä suomalaisen, tällä uutuus-cd:lläkin Barnshakersin tavoin useammalla raidalla soittavan Hi-Fly Rangersin kanssa). 1 (Bluelight BLR 45104 7) A: (1) Don?t Tell Me Your Troubles . Uhmaavan, pääosin erimallisia foneja kiekolla tuuttaavan Paul Ahlstrandin aikaansaaman jungle exotica -äänivallin - 47 - 2 - 2013 ?. Ensimmäisiin koulutöihin sisältynyt tutkielma oli tehtävä aiheesta, josta hänellä ei ollut juuri mitään aiempaa näppituntumaa: rockabillystä. Miki Lamarr (2) Too Much . GRCD 6178) (1) Misery Train (2) Skyfall (3) Come To Your Daddy (4) Wild Wild Lover (5) There Is No Right Way (6) Don?t You Love Me (7) No Stranger To Me (8) Goodbye Baby (9) Out Of My Mind (10) Where Did You Stay Last Night (11) (I?ve Changed My) Wild Mind (12) Dog-Tired (13) Another Gear (14) Please, Baby, Please (15) You Walk Away MARTÍ BROM (Goofin. Sweet Jeena & Her Sweethearts B: (1) I Did Nothing Wrong . AJOLÄHTÖ KOTIMAAN ROOTSJULKAISUKEVÄÄSEEN 2013 NATE GIBSON & FRIENDS The Starday Sessions (Goofin. kuitenkin löytyy juuri siltä 50-lukuisen juurimusiikin tyylisektorilta, jonka maassamme edelleen vain hyvin harvat ja valitut aidosti handlaavat. Amerikan mantereen sähäkimmän rockabilly- ja honkytonk-kantrikuningattaren kruunua jo pidemmän tovin kutreilleen sovitellut Martí Brom katkaisee muutaman vuoden mittaisen levytystaukonsa napakalla kuvakansisinkulla, jolla ulkoisen habituksen lisäksi laulajatar on tullut hieman uusineeksi myös musiikillista ulosantiaan. Kitty Lee & Mystery Train Viime vuosina blueskemmakoiden ohella myös kotimaisissa rock?n?roll- ja rockabilly-tapahtumissa aikaansa kuluttaneet BN-lukijat eivät varmaankaan ole voineet välttyä törmäämästä huomiota herättävän kookkaalla ?ankanpyrstöllä. Lauluyhtyeen kera iloitteleva Rudy "Tutti" Grayzellin rockabillyralli Jig-Ga-Lee-Ga tiivistää oivallisesti Nate Gibsonin kansiteksteissä välittämän toiveen: ?Toivottavasti levyä on edes puoliksi yhtä hauskaa kuunnella kuin sen tekeminen oli.
Sama rytke jatkuu myös kääntöpuolella Sad As A Man Can Be. Up in Scotland, blues tinged 70?s rockers Little Feat appeared for a single show in Glasgow, and Mud Morganfield appeared at The Fife Jazz Festival on 2nd February and in the university town of St. March 2013 was a quieter than usual month blueswise in the United Kingdom. (Spectrum Music SPECXX2092) and ?Island Records Presents Rock Steady. Up in Scotland, the blues scene was a little busier, with appearances by Beth Hart in Glasgow, and shows by Mud Morganfield. In London, The Jazz Cafe played host to Larry Graham & Graham Central Station near the beginning of the month, and Syleena Johnson towards the end, though neither act appeared anywhere else in the country. Down in Gloucester in the south-east of England at the beginning of March, ?The Acoustic Blues Weekend. ja todellakin nimenomaan vain läsnäolleille; levyä näet ei ole ollut, yllättävää kyllä, sen koommin saatavilla edes promotarkoituksiin. Suunnaton yllätys sen sijaan ei liene se, että ko. kulttuuriteon takana on hääräillyt tuttu puuhamies Mika Myyryläinen, jonka voisi näillä puhein olettaa (tai vähintään toivoa) julkaisevan lähitulevaisuudessa enemmänkin materiaalia nyt käsittelyyn päätyneiltä orkestereilta hurmaavine solistittarineen. Yksi heistä, Miki Lamarr on Bluelight-yhtiö toki jo päästänytkin levyntekopuuhiin, kuten olemme parista edellisestä BN-numerosta voineet Honey Aaltosen sanoin sekä omin silmin lukea. and both are well worth checking out if you like the sounds of the island, and contain many items not often reissued. After being diagnosed with cancer, Ben Curtis realised his dream of making an album of fine UK blues-rock. Kääntöpuoli kiskotaan menemään Willie Mitchellin The 5 Royalesille Memphisissä vuonna 1962 rustaaman tanssi-r&b-klassikon tahdittamana . (Spectrum Music SPECXX2093) contain plenty of American influenced sounds - particularly the latter . It is a fascinating, entertaining and very educational read, and essential for understanding the British blues beyond the big names of the 60s. Dutch bluesrocker Julian Sas did start a short five-date tour at the very end of the month, and Phoenix, Arizona?s singer/guitarist/bandleader, Carvin Jones, a frequent visitor to these shores, also had an eight date visit. Check out?Quit Bitchin?. Snout & his Hogs of Rhythm on operoinut omalla kotoisalla maaperällään jo 80-luvun alkuvuosista lähtien, mutta laatuorkesterin levytystahti ei kieltämättä ole kummoinen ollut. 2001 eikä keikkakiireetkään ole tätä monesta muusta yhteydestä tuttua allstars-koplaa liiaksi rasittaneet. Stompin. goofin. Edellisen uuden julkaisunsa, 8-uraisen cd:n ?Supermurgitoid? helsinkiläiskollektiivi sai aikaiseksi v. Kitaristi Risto Klemolan hämäristä aivosopukoista paperille sekä sieltä edelleen vinyylille vapautetun teinipoppabillyesityksen 100-prosenttinen sisäistäminen saattanee tosin vaatia useamman soittokerran, mutta oma viihdyttävä tenhonsa viettelevästi kujertavan Jeenan sekä tapojensa velvoittamina suorastaan kiusallisen itsevarmoin ottein taiteilevan manselaisyhtyeen esityksestä kyllä välittyy jo lyhyenkin kuuntelusession jälkeen. Suoraviivaisempaan, r&b-poljentoiseen rockabillyyn taas luottaa The Scudda Hoos -yhtyeensä ensimmäisellä julkaisulla Miss Saana, jonka omaa käsialaa olevalla, hitusen ehkä liiankin Imelda May -henkisellä kappaleella kynnetään jälleen Jussi Huhtakankaan makoista soolokitarasarkaa. Melkoisen vaikuttavan paluulevytyksen on saanut aikaiseksi myös jo 80-luvun ensimetreillä Mystery Train -bändin kanssa tiivistä yhteistyötä harjoittanut Kitty Lee. The focus is on older Jamaican music, such as ska, rocksteady, and vintage reggae. There will also be vinyl issues of some previously unissued material. Check out www.bossshots.com for more information. It seems that the days of the popular Easter blues festivals in Britain are gone. He and his band provide excellent electric playing behind the likes of such acclaimed vocalists as Terry Evans and Sweet Pea Atkinson on material from the likes of James Brown, Luther Ingram, Ike & Tina Turner, Rosco Gordon and others. Boss Shots is a new initiative, a website and store from the people behind the revival of the Trojan Records catalogue. all the time!? Eräs kotimaisen jump-rhythm?n?bluesin ykköstykeistä, Dr. Alvin was born in Nottingham in 1944 and was 68 when he died. Dave Shannon, the instigator and long-time producer (beginning in 1986) of BBC Radio?s ?The Paul Jones Show?, the only national blues show in Britain, died of cancer at the age of 66 in early March. . Rasvaiset fonit tuuttaavat sen minkä palkeista lähtee ja laulaja Ari Ahvonen pitää entisestään jykevöityneellä tulkintavoimallaan pienimmätkin palaset tyylitajuisesti kuosissa. at the Savoy 2013 -tapahtumaan Tri NORMAN DARWEN?s Blues News from England F ebruary 2013 was a relatively quiet month for the blues in Britain. ?Island Records Presents Ska. Also by The Blues Band, "Brand Loyalty" (Repertoire REPUK 1151) was the band?s fourth album, also issued in 1982, and it includes one previously unissued track, a cover of Louis Jordan?s Boogie In The Barnyard. So Far?. Andrews the following day. Otis Gibbs, the bluesy singer/songwriter from Wanamaker, Indiana opened a short tour in midFebruary, and Kent DuChaine and his National Steel guitar Leadbessie was all over the United Kingdom. UK residents Guy Tortora and Michael Roach both played gigs around their local areas. German blues-rocker Henrik Freischlader wound up his tour to mark the release of his well-received album "House In The Woods" (Cable Car CCR 0311-39; www.cablecarrecords.de) with gigs in Glasgow and Edinburgh. The Hot 8 Brass Band from New Orleans had an extensive UK tour through February and March, bringing their blend of jazz, funk and hip-hop to venues large and small, and creating a lot of excitement and interest. The double CD "The Blues Band Live . (The New Groove TNWGRV001; www.facebook.com/thenewgroove) by The New Groove for some fine British blues sounds. The veteran and cruelly under-rated Southampton based blues and gospel artist Bob Pearce has now published his autobiography ?Beginning To Beginning: My Story . 2 - 2013 - 48 - Kärsä ja Rytmipossut kuitenkin ennättivät mukaan, julkaisten samalla 2-päiväisen festarikiinnityksensä kuluessa myös käsillä olevan komean pikkumustan. Roy Montrellin That Mellow Saxophone -sinkun kääntöpuoli Oooh-Wow saa bändin käsittelyssä likipitäen alkuperäistään raivoisamman tukkapöllyn. käyntiin saattelema Macumba Love on laadukasta uustuotantoa, sävellys aviomies Bobby Bromin ja lyriikat kokoonpanon basisti Jim Haggertyn kätten jälkeä. ja levyn teemahan on tietysti kuin selvä myyntislogan tuotoksen julkaisseelle suomalaisyhtiölle: ?I?m a goof ball for you baby, goofin. Robert Randolph & The Family Band had a one-off show at central London?s prestigious Ronnie Scott's Club, and slide guitar ace Kelly Joe Phelps continued his extensive tour. The Black Crowes appeared in several of Britain?s larger cities, whilst singer and jug-band veteran Maria Muldaur (who has been emphasising her blues roots in recent years) had gigs in England, Scotland, Wales and Northern Ireland. Alkujaan Billy Gaylesin vokalisoimalla vuoden 1956 Ike Turner & his Kings of Rhythm -sotaratsulla pääsee oivia soolojaan nakuttamaan myös bändin luottokitaristi Jussi Huhtakangas. Nelisen kuukautta ennen Stompinia juhlittiin Helsingin ravintola Kaisaniemessä vuoden vaihtumista peräti neljän naissolistin liidaaman suomalaiskokoonpanon voimin. Samalla pippaloissa jaettiin paikalle saapuneille käpäliin myös kaikkien illan ja yön aikana kuultujen aktien muualla julkaisemattomasta musiikista koostunut vinyyli-EP. On the bill were such veteran Jamaican acts as Owen Grey, B.B. It is available for 12 British pounds including postage from: Bob Pearce, 39 Northolt Gardens, Lordshill, Southampton, SO16 8HA, England. The death in Spain on 6th March of English blues-rock guitarist, leader of Ten Years After, and star of the Woodstock Festival Alvin Lee, following unforeseen complications after routine surgery, came as a great shock. Joyce Greenin iäkäs rock?n?roll-klassikko rutistetaan läpi originaalin jalanjäljissä, mutta sellaisella energialatingilla, että kyllä sillä jo muutaman kaupunkiasunnon sähkösaunat lämmittäisi. Konkareilla on yhä vanha taika tallessa. Pete Hoppula. Eikä Miki tuota pettymystä tälläkään kertaa, Don Gibsonin käsialaa oleva, usein coveroitu Don?t Tell Me Your Troubles kyllä kestää raikkaana naistulkintana vertailua kappaleen aikaisempiin levyttyihin versioihin. Myös Sweet Jeenan ja The Sweetheartsin lievästi kieroon kasvatettuihin rytmi- ja sointukoukeroihin jaksaa aina tarttua mielihyvällä, erityisesti näin pienempinä täsmäannoksina. Lovers of the UK blues sound should certainly check out both of these releases. Guitar ace Paul Rose, originally from the north-east of England, has an excellent soul-flavoured album out entitled "Double Life" (Mita MITACD333; www.mitarecords.com). was a series of workshops hosted by harmonica player Keith Dunn and guitarists Michael Roach and Homesick Mac. The London International Ska Festival took place at the very end of March. Bye Bye Blues" (Repertoire REPUK 1152; www.repertoirerecords. com) by veteran UK outfit The Blues Band contains the energetic original release, recorded in London in late 1982, some bonus material added by Demon when they released the album in 1992, and three previously unissued tracks, including one featuring Alexis Korner. Seaton, Freddie Notes and trombonist Rico Rodriguez. Still on a Jamaican tip, Spectrum Music released two 40 track double various artists CDs, featuring the music of the Island label from the 60s. Since Ten Years After split in 1973, Alvin had enjoyed a reasonably successful solo career, and worked with many of rock?s biggest names, including at times Scotty Moore
Nyt viimeistään tiedetään, kuinka paljon populaa siellä Hendrixin Kultsan keikalla oikeasti oli, missä ja miten Rollarit lopulta Yyterin v. Myös valokuvatodisteita on tarjolla, joskin rajoitetusti. Live In Finlandin sivuilla monet ajan saatossa omaa elämäänsä eläneet urbaanilegendat tulevat joko kumotuiksi tai vahvistetuiksi,ja tähän asti lähinnä suusta suuhun kulkeneet keikkanostalgioinnit siunataan konkreettisilla päivänmäärillä, pitopaikoilla ja settilistoilla. Maantieteellisesti liikutaan ensisijaisesti pääkaupunkiseudulla. brittiläisten 60-luvun blueslehtien lähiluvulle annetaan kohtuuttomasti painoarvoa aikakauden arvojen ja asenteiden analyysissä. Huhtamäen kerrontatyyli on kautta linjan hallittua ja sukkelasanaista. Hän myös sitoo yleistekstit luontevasti yhteen lukemattomien aikalaistodistajien haastattelusitaateilla sekä otteilla eri lehdissä julkaistuista keikkaraporteista. BN:ssä julkaistut avomielisyydessään ansiokkaat Vesa Walamiehen kirjoitukset ovat avanneet 60-lukulaisuuden perinnettä kaltaiselleni historiattomalle kuvainraastajalle huomattavasti paremmin. Nykytutkimuksen usein suureksi saatanaksi nimeämä Alan Lomax näyttäytyy tällä kertaa virkistävän harmaalla alueella. Tekijänoikeuslainsäädännön vuoksi kitaristien kohdalla on nuottiesimerkkejä, jotka hämäävästi muistuttavat jotain tunnettua riffiä, muttei kuitenkaan ole se. eivät isiensä sankariteoista . -65 keikkansa jälkeisen yön viettivät, ketkä todellisuudessa viihtyivät Helsingin Kasarmitorin N(atsa)-klubilla pikkutunneille saakka esim. Problematiikkaa käydään läpi esseessä, jossa laajakaarisesti rymistellen tulkitaan Eric Burdonin identiteettiongelmaisia (tai tietoisesti huomiohuoraavia) haastattelulausuntoja. Kirjan esseiden suurin ongelma on lähdeaineiston ohuus ja riittämättömyys. Kovakantinen Soita rokkikitaraa teos esittelee noin kolmenkymmenen suurimman kitaristin tyylit. Tässä yhteydessä todettakoon myös, että käytännössä kaikki merkittävät blues- ja soul-nimet (pois lukien James Brown, Johnny Winter, John Mayall?s Bluesbreakers ja muutamat muut genreen luokiteltavat britti-bändit sekä ?Soul Time?-konsertissa lokakuussa -67 puolityhjän Kulttuuritalon lavalla mellastaneet Sam & Dave, Arthur Conley, Lee Dorsey ja kumppanit) loistavat kirjassa tarkoituksella poissaolollaan, samoin muutamat sinänsä keikkahistoriamme kannalta merkittävät ja täällä aikoinaan aktiivisesti kiertäneet, mutta muualla maailmassa selvästi tuntemattomammiksi jääneet yhtyeet, kuten The Renegades. Oliver nostaa unohduksen meren syvyyksistä Euroopassa esiintyneitä afrikkalais-amerikkalaisia artisteja (gospelryhmät, vaudevilletähdet, jazz/blues -laulajattaret) . sitä ennen he luulivat olevansa R&B-artisteja. Plussaa on kirjan hinta, alle 10 euroa, tosin sisällöltään samanlaisia kirjoja löytyy markkinoilta kymmeniä. - 49 - Kirja lupaa että ?nyt voit oppia soittamaan kitaraa kuten idolisi etkä edes tarvitse aiempaa kokemusta?. Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella musiikinopettajana hieman epäilen, että näinköhän helppoa se on. Näiden sekä n. Kramer & The Dakotas- ja Cliff Richard & The Shadows -yhtyeiden sekä Gene Vincentin Helsingin esiintymisillä 1963?64. vaan luomalla myyttisen Yhdysvaltojen Etelään sijoitetun ?Negro Worldin?. Ohitan em. Olen mies. Buddy Guy ja B.B. Vastavetona voisin sanoa, että esim. Hänen Eurooppavuosiensa ansiot tulevat ainakin nimetyksi, niiden arvon määritelköön kukin vuosiluokka erikseen. Blues Newsin kauneimpia perintöjä on ns. Northern Soulin pilkkaaminen. Bluesia edustavat Eric Clapton, Jeff Beck, Jimi Hendrix, Steve Ray Vaughan ja Billy Gibbons, eli olisihan noita suuria blueskitaristeja ollut enemmänkin mainittaviksi. ?Suuren yleisön. Esim. BN LUKEE KIRJALLISUUTTA LIVE IN FINLAND . Mikael Huhtamäki (Gummerus, 392 sivua) -13 Live In Finland on yhteen lauseeseen kiteytettynä kaiken odotuksensa arvoinen teos. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955?1979 toim. King ovat julkisesti ihmettelleet, kuinka heitä ruvettiin kutsumaan Euroopassa Bluesmiehiksi . Kirjassa on essee, jonka luettuani rupesin tuota piikittelyä vihdoinkin jollain tasolla ymmärtämään... Jouni Hyytiäinen SOITA ROKKIKITARAA! Opas suurten kitaristien tyyleihin toim. ja miten paljon Suomeen tuiki tuntemattomana vuonna -77 saapuneen Tom Waitsin konserttiliput Tavastialle tuohon maailmanaikaan tarkasti ottaen maksoivatkaan. Pete Hoppula TRANSATLANTIC ROOTS MUSIC Folk, Blues, and National Identies editors: Terry/Wynn (University Press of Mississippi) -12 Foliohatut päähän ja olkinukkeja kaatamaan. Transatlantic Roots Music on tuore esseekokoelma, jossa päivitetään vanhoja väittämiä Atlantin erottamasta tai/ja yhdistämästä musiikkikulttuurista. Tapahtuuko näkökulmariippuvainen vettyminen/ jalostuminen kummalla puolella rantaa ja mistä syistä. Kuten aiemminkin olen näissä yhteyksissä maininnut, minua hieman ärsyttää se, että kaikki käännetään suomeksi, ?power-chord? on pauvverkoord, ei sitä tarvitse voimasoinnuksi vääntää. Eija Jauhiainen 2 - 2013 ?. 30 muun lyhyemmän teema-artikkelin lisäksi kirjan lopussa kootaan vielä yhteen Top 500 -lista oleellisimmista artistivisiiteistä sekä aukeaman verran detaljitietoa ulkomaan tähtien Suomessa taltioiduista tv-tuotannoista . Aloitteleva soittaja kyllä joutuu hämilleen, kun esimerkiksi Jimmy Pagen yhteydessä on lähes Black Dogia muistuttava riffi, joka ei kuitenkaan soitettuna ihan siltä kuulosta. Näin ollen nuottiesimerkit olisivat saaneet olla mukana myös korvin kuultavassa muodossa. Jokaisen kitaristin kohdalla on kuitenkin mainittu kuunteluesimerkkejä, jotka nykyään ovat jokaisen kuultavissa sosiaalisessa mediassa. Kirja on selkeä ja suhteellisen perusteellinen pienestä sivumäärästään huolimatta, slidesoitto tosin puuttuu kokonaan, siitä on vain lyhyt maininta Duane Allmaniin viitaten. esseet tunkemalla ne pyyhähtäen edelliseen virkkeeseen. Arkkitehtuurisista ansioistaan kuningattaren aateloima Paul Oliver muistelee ikämiehen auktoriteetilla mustan musiikin tuloa Eurooppaan. Hänen pappavuosiensa suuri teema on todistella, ettei 60-luvun rootsbuumi ollut mikään yllättävä meteoriteettisade. Jacob Quistgaard ja Nick Freeth (Gummerus; 96 sivua, ei CD-levyä, hinta n. Led Zeppelin -muusikoiden (-70) tai David Bowien (-77) seurassa . 50luku kuitataan käytännössä Paul Ankan v. Bluesin Disneylandissa voi voittaa oman epävarmuutensa ja riittämättömyytensä projisoitumalla mielikuvituksessaan supermaskuliiniseen mustaan mieheen. Myös erikoisviritykset Drop-Deetä lukuun ottamatta puuttuvat. Mukana olisi saanut olla CD-levy, joka on pienoinen puute, tosin sen, kuten aitojen nuottiesimerkkien puute alentaa huomattavasti hintaa. 10 euroa) Vaikka netti on syönyt musiikkikirjamarkkinoita, silti kitaran soittoon liittyviä kirjoja ilmestyy edelleen usean kappaleen vuosivauhtia. jopa ne amerikkalaiset mustat sotilaat, jotka lauleskelivat hänen kotikylänsä raiteilla vuonna 1942. Kokoelmassa on esseitä, joissa koetetaan nykyteorioiden ehdottomuudella analysoida 60-luvun juurimusiikki-innostuksen vaikuttimia. Sodan käyneiden ikäluokkien jälkeläiset etsivät omaa maskuliinisuuttaan . Juostiinko vetten päällä jo ennen kuin merimiehet olivat trokanneet Vee-Jay -sinkkuja Liverpoolin/Hampurin/Rotterdamin satamissa. Osa esseistä on akateemisia pippelimiekkailuja, jota ymmärtääkseen pitäisi olla käkkinyt noin 15 vuotta elämältä piilossa poliittisesti semikorrektissa anglo-amerikkalaisessa tiedekeskustelussa. Kirjassa on perustavaa laatua olevat esittelyt kitaroiden ja vahvistimien anatomiasta, tarvikkeista, nuotin luvusta ja tabulatuureista. ja vaikkei tämäkään otanta vielä kata kuin murto-osan kaikista Suomessa tarkastelujaksolla järjestetyistä keikoista, ollaan kokonaiskuvan hahmottamiseksi jo silti riittävän lähellä sitä, mitä tutkimustyöllä on kaiketi alunperin lähdetty tavoittelemaankin. Vuosikymmenittäin jaksotetuissa luvuissa etenevä teos painottuu luonnollisesti 60-luvun lopun sekä 70-luvun edesottamuksiin. -59 Lintsin vierailun läpikäynnillä ja seuraavan vuosikymmenen alkupuoli Joey Dee & The Starlites-, Billy J. Ja turha kai edes mainita että nämä kaikki noin 30 kitaristia ovat miespuolisia, Maybelle Carter ainakin olisi saanut olla mukana, onhan sanottu että ?ilman Maybelle Carteria Jimi Hendrix olisi soittanut banjoa?. Oliko esim. aikakauden blueshöyrähtäneille Blues voimakas mielenkuva, jolla ei ollut aktuaalista kohtauspistettä muusikoiden elämän(uran) todellisuudessa. Mikael Huhtamäen viisi vuotta ja tuhansia taustatyötunteja vaatinut kirjaprojekti on lajissaan samanaikaisesti sekä ensimmäinen että myös perusteellisin ja faktaperusteisin tietopaketti Suomessa 70-luvun loppuun mennessä koetuista kansainvälisten rockja pop-artistien esiintymisistä. Pelkän yksitoikkoisen keikkaluettelon julkaisemiselle tuskin kaupallista potentiaalia löytyisi, joten Huhtamäki on valinnut järkevästi lähestymistavakseen nostaa tarkemmin esiin vain parikymmentä mielestään historiallisinta ja useimmiten myös eniten ihmisten muistikuvissa totuudesta etääntynyttä konserttihetkeä. vinkkelistä katsottuna voi toimittajan valintoja pitää joka tapauksessa aivan perusteltuina. Tapahtumakohtaisissa kappaleissa kukin keikka kiinnitetään omaan aika- ja paikkaperspektiiviinsä lyhyehkön yleisesittelyn kautta
Näinhän se on, näyttöjä keikkatourneiden varmistamiseksi on hyvä olla olemassa myös äänitte(id)en muodossa. Annetaanpa nyt orkesterin nokkamiehen Titty Bar Timin kertoa omin sanoin ryhmän ensimmäisen pitkäsoiton synnystä: © Timo Heikkilä MAIJU LASOLA . Antti Sunnan pianosta, Pasi Väkevän rummuista ja Aarni Ruuhimäen bassosta. Ensimmäiset äänet saatiin narulle pääsiäisenä ja vappuna 2012. Ryhmän saundikokonaisuus on kehittynyt täyteen muotoonsa edellisten lisäksi. © Timo Heikkilä MAITOPIRTELÖÄ JA WHISKYÄ! Kahden levyjulkaisun verran tehojuomia Blue Northilta F BS:n levymerkki Blue North on alkuvuodesta pitänyt korkeaa profiilia; uutta tuotantoa on tullut ulos peräti kahden pitkäsoiton verran; tammikuussa julkaistu, yhteistyössä Kymen Juurimusiikki ry:n kanssa tuotettu Titty Bar Tim Blues Bandin ?Milk Shaka. Kyseinen levyhän oli meille hieno tilaisuus ensilevytykseen ja hyvä diili muutenkin. Kiitos BN:läisille siitä. levyllä mukana myös yhtyeet SupraFonics ja Tuff Times). Levy on saanut rutkasti myönteistä palautetta, ja voi olettaa, että se on lisännyt myös bändin live-esiintymisten kysyntää. Tatti Toijoselta, joka on kitaristina ja äänimiehenä Barefoot Brothers:in kanssa tehnyt hienoja albumeita soittokämpille rakennetuissa studioissa. . Mieleen jäi myös Tomi Leinon kannustus samoihin aikoihin tyyliin ?teidän on ehdottomasti tehtävä oma albumi?. Mutta kaiken ylimääräisen jännityksen poistaminen oli kuitenkin tärkeää ja järjestely sopi meille hyvin. Musisoinnin taustalta kuitenkin kuulee, että tuore ulostulo ei ole itänyt pelkästään Kouvolan suunnan mullissa, vaan siemeniä on käyty hakemassa myös Chicagon bluespiireistä. (BNCD/LP012). BN uteli molemmilta poppoilta projektien kulusta ja lättyjen mahdollisista synnytystuskista. Titty Bar Tim Blues Band . Sitä ei voitukaan enää uusia, koska se soundi perustuu Maxwellin (Mike Kurkiin) Bassmann -64:n kaiuttimen viime minuutteihin ennen hajoamista. . Mike Kurkiin. Tärkeää oppia tuli mm. Eli tuhlasimme rahamme äänityslaitteisiin ja säästimme taas studiovuokrat ym. . No joo, toi vihreys olisi tietysti voinut johtaa täysin vastakkaiseen päätelmään; oikeaan studioon, äänimieheen, tuottajaan ja mitä näitä on. Keskittymiskyvyn herpaantuminenhan on tietysti vaarana kun mitään aikatauluja eikä budjetteja ole. Varsinaiseen soittamiseen aikaa ei kulu paljoakaan, . Basistimme Aarni on tietsikkamiehiä ja hoiti äänityspuolen kurssitettuaan itseänsä ensin pikaisesti paikallisten tuttujen avustuksella. . Persoonallinen kokoonpano höystää musiikkiaan rehevällä huumorilla, maustaa sitä välillä kantaaottavuudellakin, eikä pelkää myöskään asiaan kuuluvaa, joskus varsin kukkoilevaa bluesroots-asennetta!??Uudella levyllä bändin rouhevaa menoa kuullaan kymmenellä raidalla, jotka kaikki ovat bändin laulaja-kitaristi-harpisti Titty Bar Timin eli Timo Heikkilän käsialaa, lukuun ottamatta yhtä instrumentaalikappaletta, jonka on tehnyt kitaristi ?Maxwell Street. 2 - 2013 - 50 -. Varsinaisen vääpelin puuttuessa oli ensimmäiset päivät vähällä mennä sekoiluksi, eikä niistä tainnut levylle asti yltää kuin Milk Shaka -biisin taustat. äänityksen ja julkaisemisen jälkeen. ?Milk Shaka? Kouvolalaisista muusikoista koostuva, ahkerasti keikkaileva ja uuden levyn myötä radiokanavillakin ilahduttavan usein kuultava Titty Bar Tim Blues Band on luonut musiikillaan uuden tyylisuunnan, Kouvostobluesin, millä nasevalla termillä yhtye luonnehtii tekemisiään. Koska olemme kaikki kohtalaisen vihreitä äänityshommissa, ajateltiin että hommataan tarvittavat releet ja pystytetään studio meikän kotiin, niin saadaan tehdä kaikessa rauhassa ilman suorituspaineita ja taksamittarin naputusta. Pahamaineiset Kouvostoblues-kitaristit istutettuna mikrofonin taltiointietäisyydelle: ylimpänä Titty Bar Tim Heikkilä, alempana Maxwell Street Mike Kurkiin . (BNCD011) ja maaliskuun lopulla julkaistu Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisersin ?Whisky in my Blood. Bändi on aiemmin julkaissut neljä kappaletta vuonna 2011 ilmestyneellä, mairittelevia arvioita saaneella Blue Northin ?Blues Line Finland? -kokoelmalla (BNCD010, ao. Ajatus omasta täysipitkästä levystä alkoi muhia heti ?Blues Line Finlandin
Ja livepätkäthän on livepätkiä. Oikealla tuhokaksikko Kurkiin ja Heikkilä, alla Antti Sunna . Treenasimme syyskesällä 2011 Suomen keikkamatkani yhteydessä ja äänitimme muutaman biisin purkkiin Sonic Pump Studiolla Helsingissä. Kun muutama vuosi sitten visiteerasin ensimmäisillä keikkareissuillani Suomessa, tutustuin samalla täkäläisiin musiikin parissa hommaileviin ihmisiin, mm. Sitten tuli kesä ja muut kiireet itse kullekin, jotenka äänityssessiot jatkuivat loka-/marraskuussa 2012. Biisit ovat syntyneet matkan varrella muutaman viime vuoden aikana, lyriikat muuttuvat aina tilanteen mukaan, joskus tahattomasti joskus ei. Mutta esim. Ja koska Aarnikaan ei ollut koskaan mitään aiemmin äänittänyt, on täysin ymmärrettävää että pään raapimiseen kului paljon aikaa. . Semmottoo tommottoo. Dave Arcari & The Hellsinki Hellraisers . kipaleet Milk Shaka ja Pity The Horse syntyivät paikan päällä än-yy-tee-nyt -pohjalta, eli ?soitetaas jotaan ja meikä laulaa jotaan?. Ameeeriiikan suunnalla se nousi Album of the Week?iksi newyorkilaisella radiokanavalla. ?Whisky in my Blood? Jo pitkään päätoimisena muusikkona häärännyt skotti Dave Arcari on suomalaisille blues-rootsharrastajille tuttu nimi. Kiitokset ansaitsee myös Jani Huusari Madmix-studiolta, joka miksasi ja masteroi levyn. Oman studionsa ohella hän toimii House Of Rockin äänimiehenä ja tietää tismalleen miltä meidän pitää kuulostaa. Siitä ei meille ole muuta kuin hyötyä, tixis. Juuso Haapasaloon. Mutta mitäpä kerrottavaa on itse tekijätaholla eli Dave Arcarilla moisen skottilais-suomalaisproduktion synnystä ja taipaleesta fyysiseen musiikkituotteeseen: soolona soittaisin. kuten Dixiefroginkin mielestä. . Tulos oli mielestäni mainio . Juuson kanssa taas oli soiteltu ja jamiteltu jo monet kerrat, joten basistin rooli mahdollisessa muussa kuin sooloesiintymisessä oli itsestään selvästi korvamerkitty hänelle. Olin pari kertaa tavannut Honeyn, ja Juuso näytti kerran iltaa istuessamme hänen soittoaan + esiintymistään Cat Lee & Co:n youtube-videoilla. Kun Dixiefrog ehdotti albumin (?Nobody?s Fool?, 2012) tekoa, kysyin heti, josko Juuso ja Honey lähtisivät siihen mukaan muutamalle raidalle. Laulut uudestaan päälle ja valmista. © Timo Heikkilä mutta kaikenlaiseen muuhun säätämiseen sitäkin enemmän. Äänitykset sujuivat ilman isompia kommelluksia. Välillä kysyttiin tietty hermoja, mutta koska tunnemme toisemme jo hyvin pitkältä ajalta, varsinaiset tappelut on onneksi hoidettu aika päivää sitten, hope so... . Laulut ja harput ovat levyllä ainoita päälleäänityksiä. Nooh, tiedättehän te... © Timo Heikkilä . Hemmot vastasivat ?fuck, yes?. Meistä kehkeytyi ystäviä, molempien managerivaimot mukaan lukien, ja keikkatourneideni lomassa sekä niiden puitteissakin vietimme paljon aikaa yhdessä. Sanoin heti, että tuon kaltaisen rumpalin kanssa haluaisin tehdä joskus yhteistyötä, jos siis ylipäätään muutoin kuin - 51 - 2 - 2013 ?. mutta mikäköhän on pistänyt poikain suut nyt niin messingille. Eipä siis sinällään ole yllätys, että Arcarin pohjoisen visiitit ovat poikineet myös musiikin luomisen saralla skottilais-suomalaista yhteistyötä; Dave on tuoreella levyllä pannut albumillisen täydeltä hynttyyt yhteen Hellsinki Hellraisersin kanssa. Räyhääjät Hellsingistä -rytmiryhmän soittajat ovat monille BN-lukijoille tuttuja; rumpua ja pesulautaa vatkailee ikinuori Honey Aaltonen, kontran ja sähköbasson varressa kuullaan puolestaan kehäkettu Juuso Haapasaloa. DA & HH -kombinaation uusi, cd:nä, värivinyylinä ja diginä julkaistu lätty sisältää yhteensä 14 raitaa, joista vain yhden kappaleen Dave esittää soolona. Omintakeisen bluestyylinsä ohella Arcari on luonut tälle viidennelle pitkäsoitolleen myös kantrahtavaa ja rockabilly-maisemaan istuvaa musiikkia. Olemme mielestäni todella onnekkaita että BN lähti mukaan. Mies on viime vuosina vieraillut maassamme vuosittain ja näin punkista, rockabillystä ja countrysta vaikutteita saanut ?Delta blues kelttiläisittäin. -performanssinsa sekä livenä että levyillä on kerännyt piiriinsä myös täkäläisiä faneja. Kaikkiaan 13 raidasta 11 on hänen omia uusia sävellyksiään, kolme coverointia taas juontavat juurensa Bukka Whiten ja Robert Johnsonin kappaleisiin. Levy sai heti julkaisuviikollaan maaliskuun lopulla rutkasti mediahuomiota paitsi Euroopassa, myös kaukaisemmilla mantereilla; esim
Minulla oli jo valmiina uutta materiaalia ja aloin työstää sitä myös lisää. Että pikakuvauksena tällainen juttu, about puolentoista vuoden mittainen konkreettinen prosessi on takana ja nyt sitten levy on ulkona . levyn ilmestymistä, ajatus yhteisestä pitkäsoitosta. Kotitekoisen diddley-bow?n (made by Jaakko Ryynänen/Kotikutoiset Soittimet) miksaaminen ei taida sittenkään olla niin helppoa! . 2 - 2013 - 52 -. tai suoraan sanottuna vähän paremmin, kun olin palaamassa Suomeen keikoille taas elokuussa. Tuloksena oli parin päivän kuluessa äänitetyt 15 kappaletta, jotka sitten miksattiin Sonicin Nino Laurenteen kanssa. Lopputuloksesta seurasi aktiivinen kuunteluprosessi + mielipiteidenvaihto Skypen välityksellä, kiitokset vaan tälle sähköiselle aikakaudelle. on muuten hyvää sapuskaa Wotkinsilla (tehtaanmyymälä Sörnäisissä Sonicia vastapäätä, toim. Juuso kaivoi esiin Kuloniemen Esan vinkistä Timmion Cutting Laboratoryn Helsingistä, ja homma oli sitä myöten selvä, kiitokset vaan täältäkin Jukka Sarapäälle erinomaisesta vinyylityöstöstä! McDonald © Margaret . Homma eteni siis ihan mukavasti ja aloimme myös miettiä julkaisumuotoa; olimme sitä mieltä, että nyt tehdään myös vinyyli normi-cd:n lisäksi. Olimme Juuson kanssa molemmat sitä mieltä, että jotain voisi tehdä uudelleen . © Margaret McDo na ld cDonald © Margaret M Työn alla levyn päätösraita Get Outta My Way: vasemmalla Daven seurassa tavanomaistakin määrätietoisenmman oloinen Honey, vaihtamassa parhaillaan kappaleen rumpulajia, oikealla vielä vähän lisää virittelyä... Valikoimme levylle tulevat soitannat ja sen jälkeen tavara lähtikin sitten the Boiler Roomin Collin Jordanille Chicagoon masteroitavaksi. Äänitin vielä kotiin palattuani omassa studiossani yhden soolo-raidan, ja tämä sekä viimeksi Suomessa äänitetyt miksattiin Paul Savagen kanssa Chem19 Studiolla Glasgow?ssa. Skypen voimaa ei voittanut näinä kuukausinakaan mikään, neuvonpitoa käytiin linjalla Skotlanti-Suomi-Skotlanti todella aktiivisesti, ja meilit lentelivät päivittäin. Esiinnyimme Hellraisersien kanssa keväällä 2012 Stompin?at the Savoy -tapahtumassa Helsingissä, ja noihin hektisiin päiviin ympättiin myös studioaikaa Sonic Pumpiin. Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin albumin tekovaiheistahan on julkaistu videopätkä youtubessa, sen löytää hakusanoilla ?The making of Whisky in my Blood?. © Margaret M cDonald . Syksyllä keikkaillessani Saksassa tapasimme siellä Juuson ja Maijun kanssa pikaisesti ja kävimme läpi projektiin liittyviä juttuja, albumeiden kansitaide mukaan lukien. ja, fuck, yhtään ei olla tänä(kään) aikana tapeltu, eikä edes kränäilty, ollaan kai kaikki niin smootheja luonnoiltamme ja pidetty vaan hauskaa! Levyn julkaisemisesta muuten tietysti iso kiitos FBS:lle ja Blue Northille!! . Näin tehtiin, Honey, Juuso ja minä marssimme jälleen Sonic Pumpiin ja vedimme parit raidat uusiksi ja äänitimme lisäksi yhden uudenkin . Juuso tuli vaimonsa kanssa Skotlantiin visiitille jouluksi ja vuodenvaihteeksi 2011?2012, ja silloin yökyöpelisessioissamme virisi, jo ennen em. huom.). Vasemmalla miksaamassa Nino Laurenne: "Fuck, haluuttekste tosiaan bassoa noin paljon ylös?", oikealla kuunnellaan mitä sitä oikein tuli tehtyä, väsyneenä mutta...?
Parhaiten sen kuulee Muddyn ja Dixonin covereissa, joissa molemmissa Bob Margolin ja erityisesti harpisti Steve Guyger ovat tärkeissä rooleissa. . Charlie Musselwhitella on yksinkertaisesti niin hyvä pelisilmä, että hän pystyy huomaamatta tarjoilemaan maalintekopaikkoja muille ja pitäytymään itse tukimiehenä. Marko Aho 2 - 2013 ?. Parasta on tietenkin, että tuo sarja on miehen itsensä luomus: tällaista musiikkia tekee tänä päivänä ainoastaan ja vain James Hunter Six. Marko Suutarla Pojasta polvi paranee, kuten tavataan sanoa. Artistin nimikin on muuntautunut James Hunterista James Hunter Six -kollektiiviksi. Temmot ovat pääasiassa rauhallisia hikisenkiemurtelevissa tanssipaloissakin ja puoliballadeja on paljon mukana. Muddyn Look What You Done, Memphis Slimin Havin?Fun, Dixonin Ooh Wee sekä Malonen I Feel Alright Again. Sovituksellisista lisäkikoista löytyy kaikenlaista pientä mukavaa, kuten Gypsyn tequila-rytmit tai If I Only Knew?n akustinen kitara. Jari Kolari - 53 - BEN HARPER with CHARLIE MUSSELWHITE Get Up! (Stax 0888072338746) (1) Don?t Look Twice (2) I?m In I?m Out And I?m Gone (3) We Can?t End This Way (4) I Don?t Belive A Word You Say (5) You Found Another Lover (6) I Ride At Dawn (7) Blood Side Out (8) Get Up! (9) She Got Kick (10) All That Matters Now Tämän kaltaiset sukupolvien kohtaamiset tuottavat hedelmällisimmillään todella hyvää jälkeä, kun kumpikin osapuoli omaksuu jotain toisen näkemyksestä. (1997) sekä Blind Pigin julkaisemat ?Rising Son. Alan olla jo vakuuttunut siitä, että vika on alkujaankin ollut omissa odotuksissani. näissä bileissä eli Eddie Taylor Jr., jatkaen tyylillä isänsä viitoittamalla linjalla. Sen päälle lävähtää pari todella mainiota ja iskevämpää raitaa. No ei nyt aivan, kun kyseessä on McKinley Morganfield eli Muddy Waters . on mukavasti onnahtavaa gospelhurmosta. Bosco Mannina tunnettu Daptonesmieshän tuotti aikoinaan Amy Winehousen ?Back To Black?-miljoonamenestyksen. eli Mud Morganfield on ääneltään ja esiintymiseltään ilmetty isänsä. Yhdessä soinnussa pitkään junttaavaan kakkoseen Musselwhite intoutuu soittamaan ehkä levyn hienoimman soolonsa ja kolmantena kuultava ?pikavalssi. I Don?t Belive The Word You Say toistaa moneen kertaan kuultua bluesrock-riffiä ja toimii silti/siksi. Levy avataan melkein vaivihkaisesti. James Hunterin kohdalla ?Hard Times. You Found Another Lover tarjoaa herkistelyä sitä kaipaaville ja I Ride At Down maalailee mystistä maisemakuvaa. Niistä mainittakoon Taxim-yhtiölle tehty ?(Tribute To MW) Nineteen Years Old. Harmi kyllä, viulusektiota ei ole tällä kertaa kutsuttu studioon. Levyn suosikiksi nousee sopivan hämärä Look Out, jossa saksofonien säksätys ja kurnuttava urku tiivistää bändille ominaisen laiskantiukan grooven maailmanluokan tavalla; bonuksena vielä klassinen kertosäe laskevine sointukulkuineen. Kaltaiseni kehitysuskova opportunisti jää tällä kertaa kaipaamaan mieheltä isompaa riskinottoa ja uudistamista, mutta olen luultavasti väärässä. Tällä kertaa homma kuitenkin jää aavistuksen puolitiehen. Musselwhite pysyttelee mielestäni liiaksi sivustalla ja keskittyy fillailemaan melko varman päälle. Ikään kuin hän katselisi kentän laidalta telmiviä nuorukaisia ja astuisi vain silloin tällöin itse mukaan ilonpitoon . Big Bill on myös varsin taitava ja persoonallinen kitaristi,sekoitus Sammy Lawhornia, Hubert Sumlinia ja Luther Johnsonia . Harper bändeineen hoitaa homman mukavan irtonaisesti ja piisimateriaali on simppelin toimivaa. (2001) ja ?Blues In The Blood? (2003). LEVY TUTKAILUT THE JAMES HUNTER SIX Minute By Minute (Fantasy/Go FRN-33836-02) BIG BILL MORGANFIELD Blues With A Mood (Black Shack BSR 002) (1) Chicken Switch (2) Minute By Minute (3) Drop On Me (4) Heartbreak (5) One Way Love (6) Goldmine (7) Let The Monkey Ride (8) The Gypsy (9) So They Say (10) Nothin. 1954 syntynyt ?Muddy Jr.. Malone pääsee esille. (1999), ?Ramblin. -studiolevystä on aikaa jo viisi vuotta ja noihin vuosiin on mahtunut juhlavaa kaupallista menestystä, mutta myös henkilökohtainen tragedia Jacqueline-vaimon menehdyttyä syöpään vuonna 2011. on hyvä levy. mukavasanaisella raidalla No Butter For My Grits, jolla myös yhtyeen varsinainen harpisti Richard ?Doc. Tosin joka kerta, kun Musselwhite astuu kentälle, niin tokihan peli vanhojen kuvioiden turvin hienosti kulkee. Vaikka solistien symbioosi ei aivan odotusteni mukaiseksi kehitykään, niin siitä huolimatta ?Get Up!. Morganfield on myös isänsä poika, mutta siinä missä Mud esittää pääosin isänsä kappaleita niin Big Bill omia sävellyksiään ja omalla tyylillään. Levyllä covereita on vain neljä. Mind. silloinkin lähinnä näyttämään pojille mallia. mutta melkoisella taidolla ja tunteella kumpikin hänen muusikkopojistaan soittonsa esittävät. Vanhempi v. suosittelen! Siltäkin osin voi katsoa, että tämä on ?Tribute to Muddy Waters?, sillä pappa-Muddyn syntymästä tuli 4.4.2013 kuluneeksi 100 vuotta. Keep on Bluesin. ja tarvittaessa soi tietysti Muddyn slidekin. Money?s Gettin. Brill ja rumpali Chuck Cotton. Big Billin aikaisempaa levytyssatoa kannattaa myös tsekata. I Wouldn?t Do (11) Look Out (12) If I Only Knew (1) Look What You Done (2) Havin. Levyn päättää letkeä She Got Kick ja hitaan pohdiskeleva All That Matters Now. Loppukaneettina käännettäköön palttoosta vuori näkyviin ja todettakoon, että mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä enemmän siihen tykästyn. Lähimmäksi Jamaikaa päästään reggaekaikuisessa Let The Monkey Ride?ssa. Paketin ykköstykki, miehen ääni, on tallella tai oikeastaan vielä entisestäänkin marinoitunut; ääni kähisee ja kärisee, mutta soi aina tikahtumiseen saakka. Tarkkaan ruotimalla ohjelmistossa voi nähdä jonkinlaista pientä viilausta. Esityksiin tuo luonnollista tukevuutta ja juurevuutta mukaan valitut loistavat muusikot, joilla jokaisella on pitkä, voisi sanoa peräti tohtoritason oppimäärä Muddyn ja Chicago-bluesin parissa. Uutta on ainakin se, että levy on äänitetty jenkeissä tuottajanaan Gabriel Roth. Nimiraidan kivijalkana esimerkiksi on vastustamattoman yksinkertainen, mukaansa imaiseva bassokuvio. (2009) ja tämä viimeisin on tehty miehen omalle Black Shuck -merkille. ?Blues With A Mood. Cheaper (4) Ooh Wee (5) No Butter For My Grits (6) Tight Things (7) Devil At My Door (8) I Feel Alright Again (9) Another Lonely Night (10) Hot Love (11) Son Of The Blues Mitä uutta. Don?t Look Twice starttaa pitkällä hehkutuksella, mutta lähtee kuitenkin käyntiin. Cheaper?in aloittaa toinen ?lapsi. Nimenmuutoksesta huolimatta bändin miehitys on kuitenkin pysynyt samana, eikä tuo Bosco Mannin tuotantokaan maita ole mullistanut: kokonaisuus saundaa hyvinkin tutulta Hunterilta. Kappaleet operoivat totutusti popin, soulin ja rhythm and bluesin kolmiossa, bändi soittaa tiukasti ja hyvällä maulla ja kokonaisuus on sulavan hiottu. Hunterin sormista tihkuva kitarointi on Lowman Paulingin hengessä dynaamista ja kaikkea turhaa krääsää välttävää. Sehän tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuulee vanhan suosikkinsa uudesta kiekosta. Akustisesta ja siitä slide-puolesta levyllä vastaa kuultavasti Colin Linden, vaikkapa esim. ?Born Lover. Fun (3) Money?s Gettin. Laulut on jätetty kohtalaisen karuiksi ja ne rakentuvat pienten, mutta tehokkaiden elementtien varaan. Toivottavasti ostava yleisö löytää uutukaisen samaan tapaan kuin edeltäjänsäkin, sillä James Hunter on edelleen oman sarjansa kunkku. on hieno ja tyylikäs levy Muddyn linjoilla, mutta kuten yllä jo mainitsin niin Big Billin tavalla ja tyylillä esitettynä . Blood Side Out pyrkii sinnikkäästi rokkaamaan, mutta bändi pistää kaikin tavoin hanttiin. Ripeät funkit ovat harvassa, samoin rocksteady/ska -virityksiä ei ole tällä kertaa mukana. Parisen vuotta nuorempi William ?Big Bill. Sama sliden vinguttelu jatkuu seuraavalla, mukavasti latinorumbailevalla Tight Things -kappaleella, johon myös fonisti Jim Horn tuuttaa omat täytteensä. Taustat levyllä hoitavat tutusti ja turvallisesti basisti ?Mookie
Myös levyn häntäpää on silkkaa hengästyttävää rytmin juhlaa, muhevasti mullantuoksuinen (11), vallan pitelemättömäksi yltyvä (12) ja kirikierroksilla maaliin loikkiva jump (13). Otis Grand on kitaristi ja hänen levyllään kuullaan paljon (= paljon) kitaraa. ?On The Jimmy Reed Highway?vuodelta 2007 on loistava levy, jossa vierailevia tähtiä on runsaasti, kuuluvimpina kitaristi Jimmie Vaughan ja laulaja Lou Ann Barton. Tämä kyseinen julkaisu on tallennettu aiemmin, vaikka se ilmestyi vasta viime vuonna. Pari muuta eli Bo Diddley -mallisen Cadillacin ja 50-luvun tapaan rokkaavan kahdeksikon havaitsin aivan kohtalaisen kuuntelukelpoisiksi, mutta koko muun äänitejoukkion tuomitsen epämääräiseksi poprock-sekoitukseksi. Ja tuosta vähemmän laadukkaasta aineistosta kaikki muut paitsi jo nimensäkin mukaisesti psykoottinen päätöspiisi ovat yhtyeen jäsenten omia teoksia. Sen olen kyllä jo pitkään tiennyt, että Blues ?n? Trouble kykenee niin hyviin blues- ja r&b-versiointeihin, että sen voi huoletta kutsua esiintymään mihin tahansa mustan musiikin tilaisuuteen. Williamsin, James Cottonin, A.C. Joskus 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hankin haltuuni tämän skotlantilaistaustaisen brittiyhtyeen kaksi LP-levyä ja taisin esitelläkin ne Blues Newsissä. Tuskin maltan odottaa... Harri Haka QUINTUS McCORMICK Still Called The Blues (Delmark DE 821) (1) I Gotta Go (2) What?s Good For The Goose (3) What Am I Gonna Do. Aivan kaikki kappaleet eivät ole Reedin alkuperäisiä, ml. Eikä laajasta musiikkimausta ja musiikin yliopisto-opinnoistakaan ole ollut haittaa. Yleisesti McCormickin musiikkia voisi kuvailla moderniksi Chicago-bluesiksi, jossa on soulbluesin, soulin, funkin, jazzin ja rock?n?rollin vaikutteita. Tarinat ovat omaperäisiä, omakohtaisia tekstejä eletystä elämästä. TROUBLE Try Anything Twice (Moonbeam Music MBO12) (1) Try Anything Twice (2) Cadillac (3) Money?s Tight (4) Leaving Blues (5) Down ?n. Ehkäpä vielä parempi on erinomaisen tyylikäs fiilistely (8), jonka on tehnyt joku unknown, joka tapauksessa fiftarihenki on . Wolf- ja Bo Diddley -materiaaliaan. Muita mainittavia soittajia ovat kitaristit Derek O?Brien, Gary Clark Jr., basisti Barry Bihm sekä rumpalit Jon Hahn ja Jay Moeller. Tämä on hieno kokonaisuus, jota varmasti osaavat arvostaa yhtä lailla parkkiintuneet Jimmy Reed -fanit kuin astetta modernimmeista blues-kuvioista kiinnostuneet kuuntelijat. Levyn toinen instru (10) on erään sortin joustokomppi-jump ja eteneminen tapahtuu tiiviiseen tahtiin. Mutta ennen lavalle menemistä sitä pitää vaikka keikkapalkkion pienentämisen uhalla kieltää ottamasta ohjelmistoonsa tällä levyllä kuultavan kaltaista uustuotantoa. Vesa Walamies OTIS GRAND Blues ?65 (Main Gate MGRCDA 103) (1) Pretend (2) Who Will The Next Fool Be (3) Bad News Blues On Tv (4) Rumba Conga Twist (5) Do You Remember When (6) I Washed My Hands In Muddy Water (7) Midnight Blues (8) Please Don?t Leave (9) In Your Backyard (10) The Shag Shuffle (11) Warning Blues (12) These Days Are Gone (13) Baby Please Don?t Tease Kevättalvinen päivä tarjosi loskaa ja harmaata taivasta, eikä mieliala ollut mitenkään turhan korkealla. Otis Grandin uutuus-cd päätyi puolivahingossa soittimeen . Soittokokemusta bluesin parissa on kertynyt mm. harpisti Sugar Ray Norcialle sekä nelijäseniselle puhallusosastolle. Dirty (6) Waiting (7) Meandering Man (8) Rock The Joint (9) I?m A King Bee (10) In My World (11) You Can?t Hit A Woman (12) Bye Bye Bird (13) Psychotic Reaction Jotkut asiat tuntuvat tässä alati muuttuvaksi väitetyssä maailmassamme pysyvän suuresti entisen kaltaisina. Mutta siinä mielessä samanlainen, että pohjana ovat Jimmy Reedin esittämät bluesikivihreät ja melkoisessa määrin tämän soittotyyli. Vielä kansitekstejä lainaten: jos tuntuu, että Omarin Jimmy Reed -jutut ovat menneet överiksi, odottakaa vaan kun hän julkaisee Howlin. Näistä otoksista miellyin lähinnä vain erinomaisiin uustulkintoihin klassikoista I?m A King Bee ja Bye Bye Bird. Omar on ehkä omistautunein Reedin uran kunnioittaja kahdella kokonaisella albumilla. (2) on Bobby Rushin suora 12-tahtinen, toimii hyvin ja funkysti. Charlie Richin hieno (2) taipuu sujuvasti blues-kuosiin, ehkä tätä voisi kuvailla sanoin ?B.B. King kohtaa Charlie Richin?. (3) vaikuttaa tutulta:. Ei liikaa kuitenkaan, sillä maestro jakaa auliisti soolotilaa mm. ja aivan kuin aurinko olisi alkanut paistaa, kun avauksen Brenda Lee -hitin rehevän reipas rytmi ja svengi alkoivat hyvin nopeasti nostattaa fiiliksiä. Omarin laulu ja kitarointi on toki Jimmy Reediä rosoisempaa, mutta Gary Primichin akustinen puhaltaminen on aika tyyliuskollista sillä erotuksella, että käsivaralla soittaminen antaa enemmän liikkumavaraa kuin harpputelineessä tapahtuva. Primich tekee tästä levyn isolla L:llä, ottamatta mitään pois Dykesilta. Silkkaa r&b:tä on ainakin hurja instro-ilottelu (4). Kaikki esitetään kuitenkin esikuvan hengessä. Oma sävelmä (5) keinuttaa balladifiiliksellä, edustaen sekin vanhemman koulukunnan r&b-menoa. 2 - 2013 vahva ja soundi tuhti. Oivaa, hidasta blues-fiilistelyä (3) ei millään passaa ohittaa jo pelkän täsmäkitarointinsa ansiosta. Edellisestä ?Put It On Me?-levystä bändi on vaihtunut kosketinsoittaja John Chorneytä lukuun ottamatta. Kolmella kappaleella on mukana myös Roosevelt Purifoy, arvostettu sessiomuusikko. Kappaleilla 3 ja 8 on käytetty kolmen miehen torviryhmää ja muutamalla kappaleella kuullaan jousia. Seuraavassa muutamia hajahuomioita yksittäisistä raidoista: Funky avausnumero käynnistyy kurnuttavalla 70-luvun synasoundilla, tarttuva oma kappale. J.W. Seli-seli, aika ja raha eivät nyt vaan riitä ihan kaikkeen. Jo mainitun yltiöhienon avauksen ohella piisaa keitoksessa herkkuja. Näin ei kuitenkaan ole ja sen on oivaltanut Omar tehdessään tämänkin albumin. ?Too Much Is Not Enough?ei kuitenkaan myöskään kuulu siihen sarjaan, jossa nuoremmat muusikot yrittävät kopioida esikuviaan nuotilleen. - 54 - Jimmy Reed on monen mielestä artisti, joka kuulostaa kappaleesta toiseen samanlaiselta ja sen takia yksitoikkoiselta. Kun lähinnä uteliaisuuttani pyysin arvioitavakseni bändin uuden cd:n, totesin jo ensi pyörittelyllä sen sisältävän hämmästyttävissä määrin aikaisemmin kuullun kaltaista musisointia. Näin on siitäkin huolimatta, että reilun 25 vuoden takaisista alkuperäisjäsenistä on enää jäljellä vain laulaja-huuliharpisti Tim Elliott. Eräät kollegat kuten vaikkapa Pasi Tuominen vaikuttavat pitävän nykyisten artistien omaa sävellys- ja sanoitustuotantoa merkittävänä ansiona. Omat kokemukseni ja näkemykseni ovat kovasti erilaiset. Vieläkin onnistuneempi on samasta osoitteesta blokattu (7), esitys on passelisti dramaattinen. mitä ei tietenkään pidä käsittää niin, että muilla musiikin alueilla oltaisiin jotenkin heikoilla. Ja jotenkin minä päädyin sellaiseen lopputulemaan, että Otis Grand bändeineen (9 ukkoa) on kaikista vahvimmillaan rhythm'n'bluesjohdannaisen musiikin parissa . Viidakko-shufflella (6) meno äityy rupisen rockaavaksi ja huuliharppu saa hillitöntä kyytiä. Tämä on omalla tavallaan erilainen levy kuin suurta julkisuutta saanut aikaisemmin julkaistu, ehkä vieläkin aidompi. B.B. levy tutkailut BLUES ?N. Levyllä on ?featuring?-maininnalla mukana edesmennyt huuliharpisti Gary Primich, joka Omarin kitaran ja laulun ohella tekevät tästä mainiota kuultavaa. Jimmy Reed (1925?1976) ei esittelyjä kaivanne ja hän on yksi blueshistorian coveratuimpia artisteja (mm. Samalla täytyy hieman nolostellen tunnustaa, että Otis Grandillä on ollut turhankin pitkä paussi meikäläisen soittolistalla. Mainio shuffle (9) puolestaan on eräänlainen goodtimes-blues ja meininki on makoisaa täälläkin. Tässäpä mainio kiekko! Mikke Nöjd OMAR & THE HOWLERS featuring GARY PRIMICH Too Much Is Not Enough (Big Guitar BGM 1202) (1) Too Much (2) Gotta Let You Go (3) Honest I Do (4) I Ain?t Got You (5) High And Lonesome (6) Going To New York (7) Roll In Rhumba (8) Take Out Some Insurance (9) I?m Gonna Move To The Outskirts Of Town (10) I?m Gonna Ruin You (11) Shame, Shame, Shame (12) You Don?t Have To Go Tämä on tribuuttialbumi Jimmy Reedille ja levyn kansiteksteissä Omar Kent Dykes toteaa olevansa ensimmäinen myöntämään, että on julkaissut sellaisen jo aiemmin. Dykesin oma sävellys (2). (4) It Won?t Work (5) Still Called The Blues (6) That?s My Baby (7) Everybody Knows About My Good Thing (8) I?m In Love With You Baby (9) Oh! Darling (10) Searching For Your Love (11) Woke Up This Morning (12) Always (13) Old Time Rock And Roll Kolme levyä neljässä vuodessa tehnyt Quintus McCormick eroaa useista muista kollegoistaan tuotteliaana säveltäjänä, tunteikkaana laulajana ja monipuolisena kitaristina. King, Elvis Presley, Eric Clapton, Rolling Stones). Reedin, Lefty Dizzin ja Otis Clayn taustalla
Lemon Pie on rytmisesti vahva, loppua kohden infernaaliseksi paisuva esitys. Otisin ääni on edelleen varsin voimallinen ja ilmaisurikas. Parivaljakon vokalisointia voi ihastella myös Uveen edellisen levyn ?Play Something Pretty? nimikappaleelta (CDS, 2009). Niistä huolimatta cd:llä on runsaasti erinomaisia tulkintoja hienoista kappaleista, joihin haluaa palata yhä uudelleen ja uudelleen. Juhani Laikkoja ROBIN TROWER Roots And Branches (Hatman 2030) (1) Hound Dog (2) The Thrill Is Gone (3) When I Heard Your Name (4) Little Red Rooster (5) I Believe To My Soul (6) Shape Of Things To Come (7) That?s Alright Mama (8) Save Your Love (9) Born Under A Bad Sign (10) Sheltered Moon (11) See My Life Brittikitaristi Robin Trower on tehnyt pitkän uran etenkin raskaamman sävyisen musiikin parissa ja onhan hän vaikuttanut myös legendaarisen Procol Harumin riveissä bändin huippuvuosina. Tuoreimmalla levyllään mies siteeraa tuttuja blues- ja rhythm?n?blues-klassikoita omaan vankkumattomaan tyyliinsä. Hangin. Echo on Otisin oma merkki ja täten hän on tehnyt tahtonsa mukaan, hankkinut mieleisensä soittajat ja muut taustamiehet ja -naiset eikä ole nuukaillut tuotannon kanssa. Tuloksena on vaihteleva levy aiheenaan rakkaus (?Putting love back into the music?, kuten kannessa lukee) moninaisine sävytyksineen. levy Tyrone Davisin Turn Back The Hands Of Time eri nimellä. Oma uusi sovitus kera hyvän kitarasoolon. (6):lla kuullaan kitaraa ilman särkijää. Uvee Hayes) (10) I Keep Trying (Not To Break Down) (11) That?s What You Ought To Do (12) The Only Way Is Up (13) All That?s Missing Is You (epilogue) + bonus track: Messing With My Mind ?Truth Is. on Robin Trowerin kunnianosoitus esikuvilleen ja syvä kumarrus musiikillisten juuriensa suuntaan. Kaikki toinen toistaan hienompia esityksiä täyteläisine sovituksineen ja hyvine sanoituksineen, jotka antavat sopivasti ajattelun aihetta, kuten That?s What You Ought To Do, joka on gospelmaisesti sovitettu painokas puheenvuoro - 55 - tutkailut naisten paremman kohtelun puolesta. Quintus vaihtaa kameleonttimaisesti tyylistä ja soundista toiseen. Edellisellä levyllä omien teosten osuus oli suurempi, joten rima on ilmeisesti noussut. Tuottaja Wagnerin vertaus laulunsa kirjoittavaan, kitaroivaan Johnny Tayloriin ei ole huono. Funky-poljennolla basson ja rumpujen tiukassa otteessa alkava (10) kertoo tarinan keikkamuusikon arjesta, ja tuntuu itse koetulta ja koskettavalta. Quintus tekee levyllä myös versionsa Beatlesin Oh Baby?sta. (Mission Park). Mitään syvällistä ja maailmoja kumartelevaa ajattelua ei Trowerilla ole tarjottavanaan, mukavan kuuloista ja tyylitajuista ajanvietettä kylläkin. TT Tarkiainen TERESA JAMES & THE RHYTHM TRAMPS Come On Home (Jesi-Lu 1008) (1) Come On Home To Me (2) If I Can?t Have You (3) My Baby Knows What I Want (4) Long Way From Texas (5) Forgetting You (6) Still Got The Message (7) She?s Got A Way With Men (8) That?s Just Love (9) Voodoo Doll (10) Carry That Burden (11) I Can Do Better (12) All I Wanna Do Is Dance 2 - 2013 ?. Mississippi Mud kulkee rytmisesti New Orleansin hengessä mukanaan uudemman bluesin airut, laulaja JJ Grey. Mieheltä on kiekolle päätynyt rakastamisen perusteemoista kertova balladi A Woman. Heti perään tulee hidas 6-minuuttinen, country-vaikutteinen mietiskelevä tulkinta hienosta, monimielisestä David Egan-Buddy Flett -sävelmästä Even Now. Uveen suloisen kaunis, herkkä ja lempeä ääni sopii hyvin yhteen Otisin äänen kanssa. Ensimmäisenä mieleen tulee ruma sana, mutta homma vedetäänkin rennosti klassisella r?n?b/doowop -otteella pianoineen ja fonisooloineen, eikä lopulta voi kuin olla tyytyväinen sovitukseen. Seitsemän omaa kappaletta kolmestatoista on hyvä saavutus. Myös huilu taustalla sopii mukaan yllättävän hyvin. Somebody?s Else?s Jeesus kertoo kunkin uskosta omaan itseensä menevän rokkaavasti. Tästä kaikesta on syntynyt erinomainen levy perinteikästä Chicagon hard soulia parhaimmillaan, pituuttakin sillä on 68 minuuttia! Levy alkaa vauhdikkaasti tanakkapotkuisella Love?s After Me?llä. Mutta hyvää kannattaa aina odottaa, varsinkin kun siihen on panostettu näinkin paljon kuin tähän. Erityisen koskettava tulkinta on myös I Keep Trying (Not To Break Down). Torvisovituksen tähän mm. Johnny lauloi rouvalleen bluesia ja nyt on tyttären aika esittää sitä meille. Up (11) I?ll Be Your Baby Tonight Shemekia Copeland on kovaa vauhtia nousemassa bluesladyjen kärkikaartiin. Hänestä on kehkeytymässä isänsä Johnny Copelandin veroinen legenda. I Sing The Blues -kappaleella junnaavan tanakan shufflekompin ja Jon Liebmanin räyhäkän huuliharpun säestämänä Shemekia kertoo, kuinka kotona elettiin täysillä bluesin eri sävyissä. Viitisen vuotta vanha edellinen julkaisu ?Walk A Mile In My Shoes. sekä lisäksi vielä hyvä, energinen esiintyjä, joka kuitenkin odottaa yhä lopullista läpimurtoaan. Kari Kempas SHEMEKIA COPELAND 33 1/3 (Telarc 0888072331990) (1) Lemon Pie (2) Can?t Let Go (3) Ain?t Gonna Be Your Tattoo (4) Somebody Else?s Jesus (5) A Woman (6) I Sing The Blues (7) Mississippi Mud (8) One More Time (9) Ain?t That Good News (10) Hangin. Isäpappa Copelandin sävelaarteistosta on peräisin kitaravetoinen slovari One More Time. Kaltoin kohdellun naisen kohtalosta kertovan, raastavan sielukkaan Ain?t Gonna Be Your Tattoo?n kitaraosuuksista vastaa itse Buddy Guy. Nuoremman polven lauluntekijöistä suurimman urakan on tehnyt parivaljakko John Hahn ja Oliver Wood, joka kitaroinnin lisäksi on myös tuottanut levyn. Little Johnny Taylorin hidas blues (7) vedetään suorana 12-tahtisena, särökitaralla soolossa kikkaillen. Taitavalla kitaristilla on paljon tilaisuuksia esitellä taitojaan, vähempikin riittäisi. Toimii erinomaisesti, levyn parhaita! Myös (5), Johnny Taylorin hitti takavuosilta, on tehokas esitys. Bluesin historian peruspilareihin (2, 4, 9) Trower tarttuu vahvasti rock-pohjalta, eittämättä Robiniin ovat tehneet suuren vaikutuksen The Cream ja Jimi Hendrix. Viime mainitun henki on mukana Shapes Of Things To Come?n kitaralurituksissakin. ?Roots And Branches. -älpeen nimikappaleen ja erityisen huonosta äänentasosta kärsivän Messing With My Mind -bonusraidan mukanaolo samalta levyltä. Up (Chris Long) on rehevä soultulkinta ja Can?t Let Go (Randy Weeks) letkeän mukaansa tempaava ralli. Kovan luokan vanhemman kaartin lauluntekijöistä on siteerattu Sam Cookea railakkaan menevällä versiolla Ain?t That Good News -sävelmällä. Bob Dylanilta on lainattu kuuntelu session päättävä hempeän herkkä I?ll Be Your Baby Tonight. Kokonaisuutena ?33 1/3. Mainio on myös bluesahtava, asianmukaisen sanoituksen omaava hieman kieli poskessa tehty (8), avustamassa tällä kertaa mm. Paul Richmond. Tästä riittää ammennettavaa, kuten cd:n muustakin parhaimmistosta. Jonkinlaisen rungon sille muodostavat parivaljakon Darryl Carter ja Jonah Ellis tekemät upea kappaleet (3, 4, 6, 11, 13). Elvistä siteerataan Treme-henkisesti uudelleen That?s Alright Mama?n verran. Mikäs siinä, hyvinhän tuo tulkinta Joe Southin laulusta mukaan sopii. Esitykset ovat mainioita lisiä kummankin taiteilijakuvaan. Otis on katsonut asialliseksi painattaa edellisen levynsä ?Walk A Mile.... Moitittavaa ei löydy myöskään I Know I?m Over You -esityksestä, joka on livetaltiointi Montereyn blues-festivaalilta. Steal Away To The Hide Away on onnistunut duetto Uvee Hayesin kanssa ja se löytyy jo Uveen vuoden 2011 levyltä ?True Confessions. Sinänsä hyviä esityksiä, mutta turhia tässä yhteydessä. on loistava suoritus, nykybluesin ja naisnäkökulman hieno yhdistelmä. Kyllä Johnny-iskän kelpaa pilven reunalta ylpeänä seurata tyttärensä edesottamuksia. TT Tarkiainen OTIS CLAY Truth Is (Echo ECCD 358) (1) Love?s After Me (2) Even Now (3) I Thought You Knew (4) All That?s Missing Is You (5) Walk A Mile In My Shoes (6) Truth Is (7) I Know I?m Over You (8) Even When I Win (Seems Like I Lose) (9) Steal Away To The Hide Away (feat. Tavanomaisesta linjastaan poiketen Trower vastaa ?Roots And Branches? -kiekon vokaaliosuuksista itse todistaen olevansa pikemminkin tulkitsija kuin laulaja. Perinteiseksi kahdentoista tahdin kitarabluesiksi muokattu avausraita on rennon lupsakka versio Big Mama Thorntonin ja Elviksenkin levyttämästä rallista. Nätti, jazzahtava soul-pala ja omaperäiset lyriikat. Hän on Delmarkin uudemmista nimistä taitavin ja laaja-alaisin . -levyn vuodelta 1998. Tommy Taten levyttämään kappaleeseen on tehnyt Fred ?Honeyboy?Johnson. Tuottajana ja sovittajana kun on tässäkin Tom Tom. on ensimmäinen maallista materiaalia sisältävä studioalbumi Otis Claylta sitten Willie Mitchellin tuottaman ?This Time Around. -nimikappaleen uusiksi tälle julkaisulle. Vaikeammin perusteltavia ovat vuoden 1985 ?The Only Way Is Up. sisälsi pääosin gospelmateriaalia ja vuonna 2007 ilmestyi livealbumi ?Respect Yourself?
Lisäksi kuten nykytyyliin kuuluu, on aiemmin mainittujen soittajien lisäksi mukana joukko vierailevia tähtiä, joista mainittakoon harpisti Mitch Kashmar, pianisti Gene Taylor sekä torvisektio Joe Mc Carthy, Chris Mercer ja Brad Ulrich. Kuuntelukokonaisuutena ?Long Walk Home? kerää pisteet ennen kaikkea alkuperäismateriaalin sekä blueskitaran monen, hyvin valitun tyylisuunnan ansiosta. Harri Haka NERVES & MUSCLES New Mind Revolution (Holdout?n?Bad Blues Job H?N?B 001) (1) 3.95 Euros Blues (2) Black Line (3) Nerves And Muscles (4) Silver Dust Is Fallin. Motown-tyyppisessä retrosoulissa She?s Got A Way With Men ja New Orleans -henkisessä numerossa All I Wanna Do Is Dance. Tämä albumi on hyvin toteutettu kokonaisuus pitkän linjan blues-roots-artistilta, jolla on vakiintunut ystäväjoukko Kaliforniassa. Esitys starttaakin kellopelin säestämänä lastenlauluna yltyen loppua kohden sekakuoron esittämäksi hurmoshenkiseksi gospeliksi.. Kappaleista kymmenen on bandin omia, pääasiassa basisti Terry Wilsonin sävellyksiä. Myös rivakka I Got To Go Blues saa hyvän lisän hänen vikkelästä pikkauksestaan, eikä David Blackmonkaan jää viuluineen yhtään vauhdista. Vierailijakatraasta pitää myynninedistämisen nimessä mainita myös kitarahommiin poikenneet Leavellin nimekkäämmät ystävät Keith Richards ja John Mayer. Se muistuttaa myös Bonnie Raittia, jolta Teresa tuntuu muutenkin saaneen musiikillisia vaikutteita tähän levyyn. Svengaavasta lopputuloksesta kuuleekin, että laulujen parissa on viihdytty. Hän on kotoisin Houstonista, Teksasista, mutta on usean vuoden ajan pitänyt majapaikkanaan Los Angelesia. Aluksi ajatus italoversioidusta Hill County -bluesista ja modernista deltabluesista kuulosti epäilyttävältä. Viisihenkisen Rhythm Tramps -yhtyeensä kanssa hän on keikkaillut ahkerasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Uuden levyn musiikki on sekoitus bluesia, soulia, boogieta ja New Orleans -rytmejä. Ray Charlesilta (5) ja Otis Spannilta (9) lainatut raidat ovat reilun viidenkymmenen vuoden ikäisiä, mutta kaikki muu materiaali on kotoisin vuosien 1929 ja 1936 väliseltä ajanjaksolta. . Jokaisesta levyllä versioitavasta pianistista löytyykin levyn kansista lyhykäinen tietoisku. Marko Aho KEVIN SELFE Long Walk Home (Delta Groove DGPCD 157) (1) Duct Tape On My Soul (2) Mama Didn?t Raise No Fool (3) Moving Day Blues (4) Last Crossroad (5) Dancing Girl (6) Midnight Creeper (7) Walking Funny (8) Too Much Voodoo (9) Second Box On The Left (10) The Blues Is My Ear (11) Put Me Back In Jail Virginiasta syntyisin oleva 39-vuotias kitaristi/ laulaja Kevin Selfe on ollut mukana blueskuvioissa vuodesta 1997 lähtien, siis suhteellisen myöhäisellä iällä verrattuna tyypilliseen muusikkotarinaan. Originaaleista myönteistä huomiota herättää erinomaisen kaunis soulballadi Forgetting You. Kitara on kuitenkin tämän levyn juttu. Nerves & Muscles on totta vieköön hallinnut tuon homman täydellisesti. Frankie And Isabel alkaa pienen pojan kertoessa laulun olevan omistettu hänelle ja sisarelleen. Ei siis mikään kapeaalainen kitaristi. Kuten tämän kaltaiselta levyltä sopii odottaa, niin studiossa on luuhannut myös melkoinen nippu vierailijoita. Heistä uutterin näyttäisi olleen Danny Barnes, joka kitaroi, laulaa ja soittaa myös banjoa sekä tuubaa. Esimerkiksi nimipiisissä Barnesin hallitun vallaton kitarointi kerää pisteet kotiin. Soittotyylien suhteen esikuvia on useita. Eddie Clearwaterin ja Carey Bellin taustalla sekä julkaisi kaksi hyvät arvostelut saanutta albumia. My Salvation (12) Take Me Away (13) Over My Poor Bones (14) Too Late To Shed Tears ?Joskus ideat lauluihin syntyvät erikoisissa tilanteissa ja mitä ihmeellisimmällä tavalla. Laadukasta, monipuolista ja rullaavaa pianismia kuullaan rutkasti ja onpa seassa jonkin verran tietty urkuakin. Leavell versioi viisitoista vuosikymmenten takaista suosikkiaan. Näin ollen myös kuulijan on vallan vaivatonta viihtyä niiden parissa. Leavellin ideana on kuulemma ollut näyttää, miten nämä artistit ovat vaikuttaneet hänen omaan soittotyyliinsä ja tällä tavoin kiittää heitä. He jakavat soolovastuun yhdellä raidalla (9) ja sen lisäksi kumpikin hoitaa omin päin yhden laulun kitarasoolotuksen. Samalla pyritään myös tuomaan jo unohtuneita mestareita nyky-yleisön tietoisuuteen. Levyllä on monia muitakin mielenkiintoisia vierailijoita, kuten parilla raidalla laulava Candi Staton ja Leavellin bändissä jo 1970-luvulla kitaroinut Davis Causey. Hän opiskeli meteorologiaa ja omien sanojensa mukaan opintosuunta ei ollut sellainen, joka olisi vedonnut ylenpalttisesti kauniimpaan sukupuoleen. Tämä itse tuotettu cd on Kevinin ensimmäinen isolla levymerkillä ja kantaa pelkästään hänen nimeään. Teresa Jamesin lauluääni ei ole Tina Turnerin veroinen, mutta on silti varsin hyvä. 2 - 2013 Letkeän perusbändin muodostavat Leavellin kanssa basisti Chris Enghauser ja rumpali Louis Romanos. Bändi soitti mm. Kysyin Keviniltä, millä kitaroilla saundit ovat syntyneet ja hän kertoi käyttäneensä tällä äänitteellä neljää erilaista: Gibson ES-135, Fender Stratocaster, 1965 Silvertone sekä 1934 National Duolian. levy tutkailut Teresa James on veteraaniartisti, joka on julkaissut jo kahdeksan albumia. Kevin päätti jättää säätieteilyn ja omistautua musiikille: ?En valinnut bluesia, blues valitsi minut?. - 56 - Kevin soitti ja levytti useissa kokoonpanoissa, kunnes vuonna 2005 perusti omissa nimissä olevan yhtyeen Kevin Selfe & The Tornadoes, joka keräsi mainetta ja paikallisia palkintoja eri puolilla Yhdysvaltoja. Niinpä noina aikoina jäi naisten lisäksi aikaa perehtyä sinisäveliin ja kitaransoiton opiskeluun. Etta Jamesin If I Can?t Have You esitetään duettona Mike Finniganin kanssa. Teresan Texas-juuret tulevat esiin Tommy Kayn vauhdikkaassa uptempo-bluesrockissa Long Way From Texas. Tornadoesista ovat edelleen mukana basisti Allen Markel ja rumpali Jimi Bott, jonka studiossa albumi on äänitetty. Kevin Selfe on erittäin monipuolinen kitaristi, joka on myöskin säveltänyt kaikki 11 raitaa. Puhaltimia käytetään ilahduttavan runsaasti, mm. Down (5) Ask The Dust (John Fante?s Boogie) (6) Frankie & Isabel (7) New Mind Revolution (8) Sometimes (9) White Flowers On Your Dress (10) Smashed To The Ground (11) Searchin. Materiaalista ei ole myöskään lähdetty vääntämään mahdollisimman autenttisia kopioita. Soitto soi kauttaaltaan pakottoman rennosti ja Leavell osoittautuu myös kelpo laulajaksi. Siitä huolimatta ei sovi unohtaa, että pääroolissa on koko ajan Leavell pianoineen. Levylle ei ole päätynyt loppuun kaluttuja standardeja, vaan suurelta osin vähälle huomiolle jääneitä helmiä. Ne vain täytyy napata oikeaan aikaan?, kirjoittaa italialaisen Il Blues -lehden toimittaja Matteo Bossi ?New Mind Revolution. Down on melodinen bluesrock, joka tunnelmallaan muistuttaa hippiaikakaudesta. Ask The Dust siteeraa jälleen deltabluesia rytmisen junakompin siivittämänä. Kaksi jälkimmäistä edustavat levyn slide-osastoa. Laulajana Kevin on tasaisen varma ja on lukenut bluesin kotiläksyt. Sen myötä hän nostaa hattua bluespianon varhaisille suuruuksille. On viihdyttävää kuunnella, kun yleensä niin hillittynä rivimiehenä näyttäytyvä soittoniekka astuu eturiviin. Heti perään siirrytäänkin pohjoisen Mississippin Hill County -tunnelmiin bändin nimikappaleen myötä. Silver Dust Is Fallin. Muutaman kerran kiekon kuunneltuani olen kuitenkin vakuuttunut homman toimivuudesta. Varsinaista vertailukohtaa vokaaleissa on vaikea löytää. Teresa ja Rytmikulkurit ovat myös vakioesiintyjiä Delbert McClintonin vuositttain järjestämällä Sandy Beaches Blues Cruisella. Timo Kauppinen CHUCK LEAVELL Back To The Woods (CrossCut CCD 11107) (1) No Special Rider (2) Evening Train (3) Wish Me Well (4) Low Down Dirty Dog (5) Losing Hand (6) Naptown Blues (7) Back To The Woods (8) I Got To Go Blues (9) Boots And Shoes (10) Mean Mistreater (11) Southern Casey Jones (12) If You Haven?t Any Hay (13) Memphis Town (14) The Blues Is All Wrong (15) Vicksburg Blues Viime vuosina ja vuosikymmeninä muun muuassa Rolling Stonesin pätkätyöpianistina leivänpäällisiään tienannut Chuck Leavell on julkaissut uuden soololevyn. Asiaan on paneuduttu hartaudella ja rima on asetettu korkealle. Tositapahtumiin perustuva, tämän päivän orjuudesta ja lasten hyväksikäytöstä kertova avausraita on tyylikkäästi toimiva sekoitus Marcus Tondon Chicago-vaikutteista huuliharppua, Max Prandin aikaan saamaa afrikkalaista rytmiikkaa,Tiziano Gallin rouheaa laulua ja säröistä rock-kitarointia. Afrorytmit ryydittävät vielä Angelo ?Leadbelly? Rossin deltabluesmaista esitystä Black Line. Tärkeimpiä ovat kuullun perusteella ainakin T-Bone Walker, Jimmie Vaughan, Magic Sam, Lowell Fulson, Robert Cray ja kaikki kolme Kingiä. -levyn kansiteksteissä. Kertosäkeessä mukana on sielukasääninen Milena Piazzoli. Toinen huippu on rytmiblues I Can Do Better, jossa on paljon samaa kuin Tina Turnerin Nutbush City Limits -kappaleessa
Bonuksena levyltä löytyy mielenkiintoinen Bishopin haastattelu, jossa hän muistelee elämäänsä ja uraansa. Siinä missä dvd:llä Elvin Bishopin musiikki tarjotaan kovin luonnontilaisena, on kokoelmalevyllä tarjolla huomattavasti tuotetumpi näkemys. Bishopin Alligator-kaudesta koottu paketti on toki oivallista ajanvietettä sekin. Take Me Away on silkkaa gospelia. Tiukkaa blueskitarointia sisältävä Over My Poor Bones taas on oikeaoppinen rockballadi 1960-lukulaisessa hengessä. levy tutkailut Levyn nimikappale on tarttuvaan kitarariffiin pohjautuva rokkaava Hill County -tykitys. ei sinne päinkään. Bobby Cochranin ja Ruth Daviesin komppiryhmä pitää biitit iskevän notkeina, kitaristi Bob Welsh, kosketinsoittaja/haitaristi S.E. Tämä entinen Antone?s-merkin artisti on joutunut julkaisemaan omakustanteelta vaikuttavan äänilevyn, jolla kylläkin on mukana lukuisa määrä muita muusikoita aina kolmella piisillä vierailevaa Jimmie Vaughania myöten. ja jatkaa eteenpäin. Suuriksi ilon aiheiksi ovat allekirjoittaneelle tältä tasavahvalta kokoelmalta nousseet mainiot instrumentaalit Devil?s Slide ja Honest I Do, rehvakka Kissing In The Dark sekä hempeä Midnight Hour Blues. etenkin autoillessa. Kokoelman avaava I?m Gone nostaa letkeydessään mieleen Levon Helmin, mutta heti sen jälkeen on rouheampaa bluesia luvassa. Joillekin heistä tällainen kattaus voi olla hyvinkin omiaan, vaan minulle ja kaltaisilleni se ei sitä ole. Vesa Walamies ROSCO LEVEE Final Approach To Home (Red Train Records #) (1) Goldrush (2) Seven Seas My Name (3) All May Change Tonight (4) Never Stops (5) Whatever You Need (6) I Got Soul (7) 97-3 (8) Hey Lady (9) Headlight Burn (10) Old Bessie (11) Ol?Shanky Shake (12) When You?re Gone To Ramble Rosco Levee on Britanniasta, Kentistä kotoisin oleva laulaja-lauluntekijä, jolta on aikaisemmin ilmestynyt yksi ep-levy. Kitarassa on koko ajan tuttu pörisevän säröinen soundi, eikä Bishop laulumiehenäkään mikään varsinainen Caruso ole. Molempien olemuksessa vahvasti aistittavissa oleva elämänmakuinen karheus tuo oman viehätyksensä kokonaisuuteen. Maestron itsensä ohella svengaavasta meiningistä kuuluu kunnia myös bändille. Viimeksi mainitussa Bishop on saatu tuotettua hämmästyttävän sisäsiistiksi. Vaikka tämä pitkän linjan kitarasankari hääräileekin lappuhaalareissa lavalla kuin puolihassu setämies ? sellainen, jonka seurassa lapsetkin pakkopullaisissa sukujuhlissa viihtyvät, niin hänen musiikkinsa on täyttä tavaraa. Red Dog Gibson soi Bishopin käsissä hienosti ja turhia pinnistelemättä. Watermelons (12) Rock My Soul (13) Calling All Cows (14) El Bo (15) Booty Bumpin?(16) Party ?Til The Cows Come Home (17) Little Brown Bird (18) Bishop?s Boogie ELVIN BISHOP She Puts Me In The Mood (Blues Boulevard 250338) (1) I?m Gone (2) Middle Aged Man (3) Long Shadows (4) Home Of The Blues (5) Think (6) Another Mule Kickin. Sitten viime kuuleman hän on laajentanut aiemmin monenlaisten kitaroiden ja mandoliinien tapaisista kielisoittimista sekä koskettimista koostuvaa instrumenttivalikoimaansa huuliharpuilla, joilla niilläkin hän musisoi oikein tyylikkäästi. Valitettavasti vain pelkällä bluesin ja sen sukulaislajien esittämisellä ei Nicholaskaan vaikuta tulevan toimeen. Willis ja pasunisti Ed Earley täydentävät ryhmän oivallisesti. Bändin kaikilla jäsenillä on melkoiset cv:t bluesin alalta, soittokumppaneistaan löytyy todella legendaarisia nimiä ja paljon. Yhdistävä piirre on se, että huolimattoman näköisesti hymyssä suin nyhtämällä ja nyppimällä kitara saadaan puskemaan gruuvia komppia tai iskevää sooloa. Bishopin soitto ja laulu kulkevat nykyään soundillisestikin käsi kädessä. Kappaleissa on runsaasti tarttumapintaa melkein kenelle tahansa roots-diggarille. Levee on itse tuottanut levyn ja lopputulos on varsin elinvoimainen. Sometimes välittää vahvasti countrylta ja gospelilta haiskahtaen vaimonsa menettämisen myötä elämänhalunsa kadottaneen miehen tarinan. Kerronnan puolesta samoilla linjoilla jatketaan seuraavallakin sävelmällä (9), puettuna musiikillisesti raadollisen sielukkaaksi balladiksi. Suosikkejani ovat letkeä 2 - 2013 ?. Ajan takaperoisen kulumisen huomaa korostetun selkeästi siitä, että aikamatkan varrella rummut alkavat läjähdellä kovin isosti ja äänimaisema muutenkin kaikuistuu. Ei auta kuin todeta, että ?soundimaailma muuttuu, Eskoseni. Ainakin itse olen siitä nauttinut kovin. In Your Stall (7) Ace In The Hole (8) Kissing In The Dark (9) Don?t Let The Bossman Get You Down (10) Come On In This House (11) Devil?s Slide (12) She Puts Me In The Mood (13) Midnight Hour Blues (14) Honest I Do (15) Slow Down (live) (16) The Skin They?re In (live) Väittäkää minulle, että blues ei voi olla lupsakkaa ja minä käsken teitä katsomaan Elvin Bishopin tuoreen konserttitaltioinnin. Kappaleissa yhdistyvät Robert Johnson ja Robbie Robertson kuin myös Lynyrd Skynyrd ja John Mellencamp. (10) Stomp (11) Stealin. Nämä levyt kun ovat hyvin pitkälti vinyylinä hyllyssäni, niin ne ovat jääneet viime aikoina vähemmälle kuuntelulle . Toisissa kappaleissa ollaan kuin keväinen varsa laitumella ja toisissa kappaleissa tunnelma taasen on rauhallinen, syksyisen melankolinen. Loppuun tulevat, yhdessä Smokey Smothersin kanssa taltioidut liveraidat toimivat hyvänä siirtymänä tälle vuosituhannelle. Marko Aho JOHNNY NICHOLAS Future Blues (Peoples, ei numeroa) (1) Hey Hey (2) Hell Bent (3) Don?t Say I Never Told You So (4) Hard Time Livin?(5) Roads on Fire (6) Mister Moon (7) Future Blues (8) Graveyard Blues (9) That?s The Price (10) (It?s All Over Now) Baby Blue (11) Pass Your Tender Lips (12) Steadfast Edesmenneen ja varsinkin USA:n Austinissa arvostusta nauttivan kitaristin Stephen Brutonin on kerrottu todenneen, että ?Johnny Nicholas is one of the best bluesmen ever, black or white?. Se yllättää tuoreudellaan sekä monipuolisuudellaan. Levy päättyy Angelo Rossin countrybluesiin Too Late To Shed Tears. Kokonaisuudessaan kuuntelukokemus oli miellyttävällä tavalla järisyttävä. TT Tarkiainen ELVIN BISHOP That?s My Thing (DVD) (Delta Groove DGPDVD 010) (1) That?s My Thing (2) My Dog (3) Gettin. Koko ryhmä näyttää lähteneen liikkeelle sopivan rennolla asenteella, mikä ei suinkaan tarkoita soiton velttoutta tai ponnettomuutta . Hän on säveltänyt levyllisen melodisesti yksinkertaisia mutta mieleenpainuvia kappaleita. Musiikissaan hän sekoittaa vanhan koulukunnan kantria, americanaa ja southern rockia luoden siitä itsensä näköistä musiikkia. Hänen esiintymisensä tuo mieleeni Albert Collinsin, vaikkei heidän soittotyylinsä niin samankaltaisia olekaan. Laulaessaan Cochran nimittäin kuljettaa bändiä pelkällä virvelirummullaan. Keikkasetissä tuoreempi materiaali kulkee rinta rinnan vanhojen suosikkien kanssa ja puolitoistatuntinen kuluu kuin siivillä. Sitä koulukuntaa edustaa nimittäin oivallisesti Middle Aged Man. Levyllä peruutetaan vuodesta 1998 kymmenen vuotta taaksepäin ja loppukirinä loikataan parin livevedon ajaksi vuoteen 2000. Sellaistahan on tietysti Johnnyn versiointi n:on (10) kohdalle asetetusta Dylan-klassikosta, ja samaan sarjaan sijoitan myös monet muut näistä lauluista aina miehen Graveyard Bluesia myöten. Muuta laina-aineistoa kuin nuo jo mainitsemani kaksi teosta ei tämä tuotos pidä sisällänsä. Ymmärtämäni mukaan Blues Newsin lukijakunnasta löytyy lukuisa määrä itseäni laajemman musiikkimaun omaavia henkilöitä. On mukava seurata miten näennäisen vaivattomasti Bishop Gibsoniaan käsittelee. ?Final Approach To Home. Sen osoittaa jo hänen mallikas tulkintansa Willie Brownin kiemuraisesta vuoden 1930 Future Bluesista. Puolitempoisesti svengaavaa bluesia, Bishopin luonnikkaaseen tyyliin esitettynä kokoelmalta löytyy runsaasti ja sen parissahan kelpaa viihtyä. Bishopin musisoinnissa aina mukana kulkenut hyväntuulisuus näyttäisi 50-vuotisen uran aikana vain lisääntyneen. My Groove Back (4) Mellow-D (5) What The Hell Is Going On (6) Arkansas Line (7) Got To Be New Orleans (8) Travelin? Shoes (9) Fishin. Tämän lisäksi Cochran ja Willis ovat soittaneet Bishopin kanssakin jo 1990-luvulta lähtien, joten yhteistyö on luontevaa. Cochran myös käväisee eturivissä laulamassa Gettin? My Groove Back?in ja hänellä toden totta on groove hallussa. Modernia delta-meininkiä esittelevät surumielinen Smashed To The Ground sekä tummanpuhuva synnintunnustus Searching My Salvation. on hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa. Eli tarjolla on svengaavaa juurimusaa laajalla kirjolla. Vaikka lausuma onkin mielestäni melkoisen liioiteltu, tämä v. -48 syntynyt Johnny on aivan kelvollinen valkoinen - 57 - bluesin vääntäjä. Ja nimestään huolimatta kysymyksessä ei todellakaan ole mikään selkeä blues-levy, koska enin osa sen kappaleista on sortiltaan lähinnä jonkinlaista omaleimaista folkrockia
Esimerkiksi Don?t Know You muistuttaa perinteistä Shortnin. Undem koskettimet, Roald Brekke bassottelun ja Atle Strøm rummut. Vankka osaaminen ja innostus oman musiikin tekemiseen kuuluu heti, ja kuin pohjalta paistaa kaiken valloittava traditionaalinen jenkkiperinne, vailla ylimääräistä studiokikkailua. Riku Metelinen ROBERT ?TOP. Zahl hoitaa laulupuolen ja kitarakuviot, Øystein ?Boogieman. Levyn päättävä Rain on gospelmainen, rauhallinen numero, jossa pääosassa ovat piano ja Hammond-urut. Musiikki on sataprosenttisesti laulaja-harpisti-kitaristi Jostein Forsbergin ja kitaristi Morten Omlidin tekemää. Vuonna 2007 ilmestyi debyytti - 58 - ?Rock Back To Bottom. Kun sulkee silmät ja kääntää volyymiä kovemmalle, voi melkein kuvitella olevansa klubikeikalla. levy tutkailut kantrirock Old Bessie, outlaw-kantri When You're Gone To Ramble ja slidekitaroitu 97-3. Mitään negatiivista levyllä ei ole, enkä lähde sitä hakemalla hakemaan. ja kosketinsoittaja?Boogieman? Undemin soolot ovat tyylikkäitä. Liekö perheasiat syynä siihen, että keikkoja ulkomailla on tehty hyvin vähän. Parasta on soiton silottelematon tuoreus. THOMAS The Town Crier (Wild Reels CD2013) (1) Mississippi Quickie (2) Blue Grass (3) The Same Thing Could Happen To You (4) Lazy Little Daisy (5) King Snake Crawl (6) Bad Seed (7) What?s The Matter Ma (8) Sugar Shop (9) Yeehaw Junction (10) I?m A Freight Train (11) Daddy?s Gone (12) The Town Crier (13) It Ain?t Easy Uusi tuttavuus Robert ?Top. Mainio ryhmä silti, vaikkei itseään paljoa mainostakaan. Eric ?Slim. Uusi levy ?Chances Are Slim. . ja 2010 ?Loadstone?, joka nimettiin bluesalbumien sarjassa jopa Pelimannipalkinto-ehdokkaaksi (Norjan Grammy). Tämän viikinkijoukkion musiikki on konstailematonta pubi/garagerokkia, jonka perusta on 12-tahdin blues. Maukasta jatsahtavaa trumpettia kuullaan kappaleella Golden Hands. Kaikki kappaleet on merkitty Little Andrewin nimiin, jotkut riffit ja kertosäkeet ovat tosin tutun tuntuisia. Rosco Levee on juurevan meiningin kanssa elementissään. Torvisektiokin on tarvittaessa mukana. Ja musiikki, se on yhtyeen nimen mukaisesti svengaavaa jump-bluesia, rockabillyä, swing-jazzia ja boogieta Yhdysvaltojen etelä- ja lounaisosista. Heti avausraita That Kind Of Boogie vie mukanaan. Vauhdikasta New Orleans -menoa . Jari Kolari ERIC ?SLIM. Yhtyeeseen kuuluu lisäksi basisti, rumpali ja pianisti. Nimikappale Daddy?O on särökitara-vetoinen rock. ZAHL & THE SOUTH WEST SWINGERS Daddy?O (CCAP 123) -10 (1) That Kind Of Boogie (2) Goin. Tämä on upeiden biisien täyttämä ja huikean dynaaminen albumi, johon ei kyllästy, sillä se jaksaa yllättää vielä useankin kuuntelukerran jälkeen. Make You Happy on levyn yleisestä linjasta poikkeavaa folkrockia, vierailijoina esittäytyvät Kenny Brown (kitara) ja Rita Engedalen (laulu).. Floridan blueskansa saa olla paljosta kiitollinen tälle mm. Duane ja Gregg Allmanin lapsuuden- ja soittokaverille, joka 70/80-lukujen vaikeina bluesvuosina lähes yksin ylläpiti bluesia yhtiönsä avulla. Keep on Bluesin. Tyylillisesti esitykset ovat lähinnä 1950-luvulta. ?Daddy?O. Miehen eli Thomasin laulu on väliin hiukan erikoinen, kuten zydecomaisella The Same Thing Could Happen To You?lla, jolla tuntuu kuin hän purskahtaisi hetkellä millä tahansa itkuun? Levyn parasta tai ainakin omaan makuuni vahvimmin Chicagoa edustava on King Snake Crawl. Siinä seikkaillaan mukavasti akselilla MississippiJohn Lee Hooker-Muddy Waters ja tässä harpistina puhalteleva Mark Hodgsonkin pääsee kuuluvasti näytille. Mukaan on haalittu yhteensä kymmenisen vierailijaa ja eräs heistä on Victor Wainwright, jonka maittavaa pianonsoittoa saadaan kuulla läpi levyn. Sugar Shop edustaa ragtimea ja siinä liikutaan Victorin voimin House Of The Rising Sun -maisemissa. Stephen Kampa on yhtyeen varsinainen harpisti ja yhden hyvän näytön osaamisestaan antaa kappaleessa Yeehaw Junction. Muutamalla kappaleella junaillaan ympäri maalaismaisemia dobron, akustinen kitaran ja harpun voimin (I?m A Freight Train sekä Daddy?s Gone). Kaikkiaan levyllä on mukana neljä eri harpistia ja nimikappaleella The Town Crier vuoron on saanut mies nimeltä Jeffrey Willey. Levy on kunnianosoitus Thomasin vanhemmille sekä edesmenneelle basisti-tuottajalle ja King Snake -levy-yhtiön perustajalle Bob Greenleelle. Thomas on Floridasta kotoisin ja saanut koottua levylleen mukaan mukavan ryhmän kavereitaan. Jos bändille haluaa hakea suomalaista vastinetta, niin ensimmäiseksi mieleen tulevat?Lääkintöhallituksen kauhut?, Doctor?s Order. Levyn lyhyessä introssa kuullaan nopeutuvia sydämenlyöntejä, jotka päättyvät nimiraidan räjähtäessä käyntiin. Bread?ia, ja tarttuva She?s So Fine lainaa koukkunsa Floyd Dixonin Wine, Wine, Wine?sta, jota Wentus Blues Bandkin on onnistuneesti versioinut keikoillaan. Varkaissa on ehkä käyty, mutta hällä väliä, jos se tehdään näin tyylikkäästi, eikä anasteta koko piisiä. Yksi levyn helmistä on reippaasti rokkaava Secret Love , jossa on mausteena reilusti?twangia ja surffia?. Little Andrewilta sujuvat myös kitarasoolot, mistä on todisteena (melko) hidas blues Fighting For A Living. Vaikka bändin repertuaari on peruskauraa, vaihtelua on kappaleissa sen verran runsaasti, ettei kyllästymään pääse. Eskil Aasland (rummut) ja Tony Caddle (basso) tyytyvät tanakkaan säestystyöskentelyyn. Kiekon avausraita on vahvasti testosteronipitoinen, kolmiäänistä mieslaulantaa (basisti ei laula) kertosäkeessään esittelevä tanakka bluesrock-tykitys. kuultuaan tuohon on helppo yhtyä. Niin aidoilta kappaleet kuitenkin kuulostivat, etten asiaa huomannut ennen kuin katsoin levyn esitteestä. Näin esimerkiksi vauhdikkaasti laukkaavilla kappaleilla Hot Lips Loose Hips ja Sweet Toshiko, jotka tuovat mieleen Allen Toussaintin ja Professor Longhairin nopeatempoisimmat luomukset. on jo tulossa ja sitä odotan kyllä mielenkiinnolla. Timo Kauppinen LITTLE ANDREW Bloodrush (Loadstone Music BIGHCD 1205) (1) Intro (2) Bloodrush (3) Your Best Hand (4) I?m Back! (5) Mary Lou (6) Fighting For A Living (7) She?s So Fine (8) Don?t Know You (9) Lucky Man (10) Secret Love (11) Why? Norjalainen kitaristi-laulaja Little Andrew (Andreas Stamnes) tarjoaa levyllään räjähdysvoimaista bluesrokkia. -levyn kappaleet ovat kaikki originaaleja ja Eric Zahlin kynästä, osassa tosin mukana tekijöinä myös yhtyeen muita jäseniä. Kiekon aloittava Hooker-boogie, Mississippi Quickie antaa siihen ensimmäiset nuotitukset. Suurin osa julkaisun varsin laadukkaista kappaleista on yhtyeen laulajakitaristin Thomasin sekä basisti-kitaristin Stephen Deesin yhdessä tai erikseen tekemiä. Levy on sekoitus bluespohjaista Louisianan Swampia ja Mississippin Deltaa eli rennon letkeää rynkytystä, johon kitaran ja harpun vuoropuhelut luovat mukavan äänimaailman. Down South (3) Daddy?O (4) Harper City Diner (5) Hep And Holler (6) Hot Lips Loose Hips (7) Left Right Combinations (8) Golden Hands (9) Sweet Toshiko (10) Rain (That?s Alright) . Vaikuttimikseen nelikko ilmaisee Mississippin alueen perinteisen ja modernin bluesin sekä !950-, 1960- ja 1970 -lukujen rock'n'rollin.Räyhäkkää meininkiä sisältävän ?Sinnersin. The Death Of Robert Johnson kertaa nuorena kuolleen kitaralegendan elämää laulujensa nimien kautta. Mistään keltanokista ei ole kysymys, sillä Little Andrew on soittanut jo 16 vuotta ja yhtyekin on tehnyt kaksi pitkäsoittoa ennen tätä albumia. Eikä basistin ja rumpalinkaan työskentelyssä ole moitteen sijaa. Yhtye on Norjassa ainakin bluespiireissä varsin tunnettu ja kiertänyt ahkerasti klubeja ja festivaaleja. ?Let?s Boogie, let?s rock all night long!. Tällä julkaisulla on mukana muutamalla kappaleella myös harpisti. ?Sinners? on harvakseltaan levyjä julkaisevan bändin neljäs pitkäsoitto. Ja lapikas alkaa väkisin takoa tahtia... Timo Kauppinen SPOONFUL OF BLUES Sinners (Bluestown BTR 1030) (1) Down By The River (2) The Death Of Robert Johnson (3) Make You Happy (4) Back On The Road (5) Throw Me A Line (6) Delta Porch (7) We Were Rocking (8) The Land Where The Blues Began (9) I Heard My Baby (10) Think It Over (11) Can?t Get You Off My Mind (12) A Ton Of Love Nelimiehinen Spoonful Of Blues tulee Norjan ?bluespääkaupungista?, Notoddenista. Eric Zahlin äänessä on sopivasti?soraa. 2 - 2013 Osaavat nuo norjalaiset näköjään muutakin kuin hiihtää! BN:n promolevyjen siivoustalkoista löytyi tämä minulle aiemmin tuntematon yhtye ja sen jo pari vuotta vanha debyyttialbumi, joka osoittautuikin vallan mainioksi. Yhtye on toiminut vuodesta 2006 ja koostuu noin viisikymppisistä ammattimuusikoista
on ehdottomasti eräs vuoden levyistä . Basistin ja rumpalin lisäksi yhdellä tai useammalla raidalla musisoi kaksi eri kosketinsoittajaa (mm. Kappale kulkee totuttuja linjoja Ansonin Alppu King -kitarariffejä myötäillen. She Ain?t Worth A Dime on mukavasti wanhahtava, J.B. Lenoirilta lainatulla teemalla rullaava kappale. Levyllä on parit instrumentaalit, joista nimikappale urkuineen tuo mieleen 60-luvun Staxin sykkeen. Throw Me A Line sekoittaa erikoisella ? mutta toimivalla . Nimisiivua (11) johdatellaan pikkaillen old timey -hengessä ja biisi on niin tarttuva, että nimeän sen levyn hitiksi. Raita (12) poikkeaa muusta kuultavasta tyystin sähköistetyllä soundillaan, hidas blues veivaa soundit säröllä Fat Possumin malliin. Akustisen menon ystäville tämä levy on oiva valinta. Mikke Nöjd CHRIS WATSON BAND Pleasure And Pain (Gator Music BDR1201) (1) Heart On My Sleeve (2) Untrue (3) Pleasure And Pain (4) Heartache (5) Mama Told Me (6) Going Home (7) Happiest Day Of My Life (8) Hard Luck Woman (9) She?s Wild (10) Check It Out (11) Wanted Man (12) Don?t Turn Around Teksasilainen Chris Watson on soittanut ja laulanut koko ikänsä. Levyn tuotanto (C. Watson) ja äänitys (Eric Delegard) on toteutettu ammattimaisesti. Tiedä vaikka Norjan pojat olisivat Ronskia kuunnelleetkin, eihän välimatka Forssan ja Notoddenin välillä ole kuin vähän reilun Ruotsin mittainen. TT Tarkiainen DAVID PHILIPS December Wine (Black & Tan B&T038) (1) A Sailor?s Intro (2) A Sailor?s Song (3) All Is Lost (4) Big Things (5) Waiting On The Rain (6) Ruby (7) Life On The Wing (8) Who?s Gonna Save This Town. Mule (11) Lucky Seven (12) A Hard Act To Follow Stevie Dupree on pitkän linjan laulumies (singersongwriter), jonka musiikissa on vaikutteita Texasista, Memphisistä, New Orleansista ja Chicagosta. Albumeita on julkaistu aiemmin kolme, ja tällä uusimmalla on mukana huomattava joukko apuvoimia. Vähäeleisen mutta vaikuttavan levyn jokaista raitaa ei kannattane erikseen esitellä, jotta lopputulos ei maistu paperille. B.B.-kaikuja tulee kappaleessa Bobcat Woman. Joe Maher The Dynaflows?n rattailla, kitaristi Anson Funderburgh on tuttu yhteistyöstä Sam Myersin ja The Rocketsin kanssa. Edellisten rinnalla levyttänyt ja keikkaillut kosketinsoittaja sekä lahjakas kitaristi Kevin McKendree on viime aikoina viihtynyt myös Brian Setzerin seurassa. Sitä ennen hän vietti vuosia Delbert McClintonin bändin liiderinä, jossa samaan aikaan louskutti myös basisti Steve Mackey. Jari Kolari 2 - 2013 ?. Vaikutteita on saatu kovasti Mississippin Hill County -bluesista, joka lienee Kenny Brownin läsnäolon ansiota. Kingin parissa. The Delta Flyers on duo, jossa Stevie DuPreen aisaparina on kitaristi Travis Stephenson. Monella sitä seuraavalla kappaleella on funk- ja New Orleans -vaikutteita, ja kauttaaltaan sovitukset ja tekninen toteutus ovat kunnossa. . DuPree?s Love Shop (Soulbilly Music Group #) (1) Broke Up (2) First Dance (3) Dr. Liikkeelle lähdetään John Fogerty -henkisellä rokkaavalla swamp-bluesilla Broke Up. Pääosin akustiseen ilmaisuun luottava Philips on tehnyt uuden albuminsa vanhalla neliraita-nauhurilla ja mies soittaa itse kaikki albumilla kuultavat instrumentit. Delta Porch, vierailijoinaan Rita Engedalen ja Eden Brent (piano) on boogiejunttausta Status Quon parhaimpien vuosien tyyliin. We Were Rocking taas on boogiea Texasin tyyliin, kolmantena kitaristina mukana on Kenny Brown. Louisianan rämeiltä ammennetusta voodoostakin saa kuulija nauttia (8, 11, 12). Steve on kuulunut pitkään myös Nashvillen alueen käytetyimpiin studiomuusikoihin. Big Joe on varsin harvinainen ja vieläpä taitavan nautittava laulava-rumpali ja pianisti Kevin McKendree oman alansa huippuja. Levyn kolmesta coverista ensimmäisenä kuullaan Percy Mayfieldin I Don?t Want To Be President. Suomalaisista bändeistä sukulaissieluisuutta löytyy eniten Ronski Gangin suunnalta. Rentous ja tunnepitoisuus kuitenkin loistavat poissaolollaan. TT Tarkiainen STEVIE DUPREE & THE DELTA FLYERS Dr. Kokemuksen kartuttua oli aika koota omia tuotoksia levylle. tavalla discoa, progea ja kovan luokan bluesrockia. Sen sijaan mukavasti nakuttavassa Soulbilly Music?issa Travis Stephensonin kitarasoolo on onnistunut. Taivaalla jyrisee ja salamoi bassoin, rummuin ja uruin, kun yhtye esittää hiukan Howlin. Soolotilaa annetaan kitaran lisäksi saksofonille ja huuliharpulle, mikä on vain plussaa. on Spoonful Of Bluesilta vakuuttava näyttö osaamisestaan. Samaa voi sanoa taustoista vastaavasta muusikkojoukosta. Tie vei esiintymään ympäri Yhdysvaltoja isompien nimien lämppärinä. Silti Anson oli ehdottomasti hän, joka herätti suurimman mielenkiintoni levyä kohtaan. DuPree?s Love Shop (4) St. Nostanpa silti esiin muutaman lempparin kokonaisuudesta: Raita (5) on tunnelmaltaan vahvasti kansanlaulun omainen, rytmillisesti tuettu balladi (7) pelittää väkevillä fiiliksillään. Tämä kuulostaa varsin oivalliselta ratkaisulta, sillä levy soi hyvin intiimisti ja tulee kuulijaansa lähelle, ja koskettavuus olisi saattanut kärsiä bändisoitosta. Musiikissaan Philips sekoittelee bluesia, folkia, kelttiä, kansanmusiikin osasia ja vähän ehkä jatsiakin. Status Quon lisäksi suuria esikuvia ovat eittämättä ZZ Top ja alkuaikojen AC/ DC. Nykyisistä kitaristeista hän kuuluu samaan kastiin Watsonin, Earlin, Ramosin, Batyn ja muutaman muun merkittävimmän valkoisen bluesmuusikon kanssa. Vuotta myöhemmin olikin jo aika perustaa oma bändi. Vaikuttajiksi voinee listata ison joukon kitaristeja aina Stevie Ray Vaughanista Robert Crayn kautta Robben Fordiin. For My Darling -teemaisen Thunder & Lightningin, Ansonin näppäillessä sadepisaroiden ropinaa kitarastaan. Ansonin T-Bone-variointeja kuullaan jatsahtavassa shufflessa Have Ourselves A Time. AnsonMyPants on vuorostaan rokkaavan rullaava boogieblues, alkaen komediamaisesti Big Joen ja viekotteleva-äänisen naiseläjän vuoropuhelulla. Hyvinkin hidasteleva Bad News Baby alkaa kivalla pianointrolla, jatkuen vauhtiin päästyään jälleen Ansonin T-Bonella. ?Deal With It. bluesiksi nimeämään. Marcia Ball), torvisektio Texas Horns, slide-kitaristi ja kaksi naislaulajaa. Levyttämässä on käyty Austinissa. Kaikki albumin kappaleet ovat Stevie DuPreen omia. Toinen, mukavan rullaavasti etenevä Texas Twister muistuttaa aikaista T-Birdsia. Kirkkaimpina helminä joukosta erottuvat Chrisin oma balladi Heartache ja traditionaalisesta gospelista muokattu Going Home. Kappaleista ylitse muiden nousee mielestäni Lucky Seven, joka tuo mieleen Allman Brothersien mainiot klassikot Ramblin. Joskus tulos on vähän liiankin ennaltaarvattava, kuten slidekitarakuviot muuten vetävässä bluesrockissa Ain?t Gonna Be Your Dog. Levyllä miestä kuullaankin ihan kiitettävästi niin erään bravuurinsa T-Bone Walkerin roolissa kuin myös Albert tai B.B. Lähtökohdat ovat siis moninaiset, mutta kokonaisuus toimii, vaikkei kaikkea pystykään puristisesti esim. 26-vuotiaan kitaristi-laulajan tyylisuunnaksi on valikoitunut kotiosavaltionsa perinteeseen nojaava bluesrock. ?Pleasure And Pain. levy Back On The Road on vankan kitaravallin ja tyyliin sopivan vokaloinnin siivittämää seitkytlukulaista hardrockia. suosittelen, eikä vähiten Ansonin takia! Keep on Bluesin. Liekö tämä soulbilly tohtori DuPreen oma innovaatio, kun ei ole aiemmin vastaan tullut. (9) Lonely (10) The Man In The Moon Looks Scared (11) December Wine (12) Link In The Chain (13) Flamingo Minimalismin moniosaaja David Philips osaa tiivistää sanottavastaan oleellisen. Taitaa muusikoiden keskuudessa olla kilpailu sen verran kovaa, ettei tuolta päin Yhdysvaltoja huonoa musiikkia tule lainkaan. Timo Kauppinen - 59 - tutkailut 4 JACKS Deal With It (EllerSoul 121201) (1) Deal With It (2) Have Ourselves A Time (3) I Don?t Want To Be President (4) She Ain?t Worth A Dime (5) Love?s Like That (6) Bobcat Woman (7) Your Turn To Cry (8) Thunder And Lightning (9) Texas Twister (10) AnsonMyPants (11) Bad News Baby (12) Painkiller 4 Jacksin muodostavasta neliköstä kukin on tehnyt pitkän bluesrupeaman omien yhtyeidensä parissa, laulaja-rumpali ?Big. Paul?s Bottoms (5) My Angel Of Mercy (6) Soulbilly Music (7) Ain?t Gonna Be Your Dog (8) It?s My Life (9) The Witness Tree (10) That Ol. Varsinainen muusikon ura alkoi isänsä bluesorkesterissa vuonna 2005. Man ja Jessica. Tämä on hyvin tehtyä ja monipuolista etelän musiikkia, jota kuuntelee kyllä mielellään. Lisäksi tarjoillaan myös afrosävyjä modernin kahlejengin työlaulussa (9). ?Sinners. Hitaalla ja koskettavalla Love?s Like That:lla, kuullaan Ansonia ehkä omimmillaan. pitää sisällään yhdeksän Watsonin säveltämää ja sanoittamaa teosta sekä kolme lainakappaletta (6, 8, 10). Funakahtavalla tyylillä kitaravetoista bluesrockia vääntävä Chris Watson on taitava kitaristi. Lisää hidasta, lähes hartaudella soitettua bluesia seuraa Malonen coverissa Your Turn To Cry
Ja jolleivat ne ole tuttuja, niin suosittelisin kyllä aloittamaan tutustumisen alan suuremmista nimistä, kuten Clifton Chenier, Buckwheat Zydeco ja Steve Riley & The Mamou Playboys. Timo Kauppinen - 60 - KOTIMAAN KATSAUS TITTY BAR TIM BLUES BAND Milk Shaka (Blue North BNCD 011) (1) Milk Shaka (2) Second Hand Snuff (3) High On The Night Train (4) Weed Smokin. Nämähän. ?One, two, tres, quatroooo!. (1996). Sir Douglas Quintetin She?s About A Mover?illa sekä Sam The Sham & the Pharaohsien legendaarisella rytkytyksellä Wooly Bully. Samalta aikakaudelta on peräisin ?Laihan Lissunkin. On jopa pakko myöntää . (1990) ja ?Repeat Offender. Kieltämättä jossain Weed Smokin?Manissä lapsikuoron (?) käyttäminen taustalla saattaa saada nykyisin varpaillaan olevat lastensuojeluviranomaiset nostelemaan epäilevästi kulmakarvojaan. Olkaa varovaisia, pojat! Ilmiantaja saattaa olla jo sähköpostin ääressä. Helposti voisi epäillä, että kyllähän kaiken maailman Titty Bar Timit nyt saavat levyä äänittäessään homman jotenkuten toimimaan, mutta onko bändi nyt oikeasti niin hyvä. Reddick kumppaneineen on osunut suoraan kultasuoneen. Tyylillisesti levyä voisi luonnehtia vaikka Mark Knopflerin, Peter Greenin ja John Hammond nuoremman sekoitukseksi. ohjelmistoon aina kuulunut Rocker, joka päättää live-osuuden. Studiossa äänitetyt bluesstandardit (11-12) kuulostavat hieman jähmeiltä keikkaversioihin verrattuna. -levyltä tuttu herkistely. Kurkiin. Tutuista eväistähän levy on koottu, ja siksi olikin yllättävää, että kaikki kappaleet ovat omaa tuotantoa. Epäilykset kariskoot levyn kolmen viimeisen kappaleen parissa, jotka on taltioitu Kouvolan House Of Rock -klubilla. Madame George on Van Morrisonin ?Astral Weeks. Tuon jälkeen mies on kulkenut omia polkujaan soittaen mieleistään musiikkia, muun muassa bluesia ja bluesrockia. Perinnekappale Jolie Blon?ista on olemassa parempiakin versioita, mutta Mamou Two Step vedetään riemastuttavan vauhdikkaasti. Kaiken kaikkiaan nautittavaa, hyvin tehtyä ja monipuolista juurimusiikkia etelävaltioista. Mutta mikäs Timmyn on murjoa huuliharpullaan, kun taustalla on luotettava aisapari, erinomainen kitaristi ?Maxwell Street Mike. Ikävä kyllä harvoin, aivan liian harvoin hän muistaa minua levyillä. Jos pitäisi suosikkeja nimetä niin pitkällisen harkinnan ja kuuden kuuntelukerran jälkeen voittajakolmikko on selvillä. Sanoitukseltaan hengellinen jämäkkä bluesrock, Walk On Water . Etenkin klubiympäristössä nautittuna miehen musiikki tuntuisi olevan parhaimmillaan. TT Tarkiainen CHRIS BELLEAU Knee Deep In The Blues (Chris Belleau Music #) (1) Let It Go (2) Dance To The Blues With Me (3) Angels In The Swamp (4) Hole In My Heart (5) Jolie Blonde (6) Keep On Trying (7) Knee Deep In The Blues (8) Mamou Two-Step (9) Old Train Blues (10) Rainin. Nyt kuitenkin niin kävi ja Paul Reddickin tuore levy postiluukusta tulla tupsahti. Reddick on siis kanadalainen harpisti-laulaja. En tiennyt hänestä mitään ja ilman suurempia odotuksia tai toivomuksia laitoin levyn soimaan. Heti aloituskappaleen jälkeen oli todettava jälleen kerran, että Kanadassa hommat osataan tehdä: tämä levy on aivan loistava. Enpä silti olisi uskonut äijillä riittävän puhtia pitkäsoittoon saakka, mutta pääsivätpä piru vie yllättämään. ?Wishbone. Omista kappaleista onnistuvat parhaiten Let It Go ja Knee Deep In The Blues. Mitään kovin erikoista niissä ei ole, mutta foni ja piano antavat kappaleille mukavasti lisäväriä. Kosketinsoittaja ja haitarimestari Augie Meyers on mukana neljällä kappaleella, mm. Titty Bar Tim Blues Bandin huuliharppuja kitaravetoinen blues on kallellaan Chicagon suuntaan, mutta Kouvolan sahalta ylijääneistä sahanpuruista siihen on tarttunut myös persoonallista kotimaista karheutta, sellaista aidolta kuulostavaa rosoisuutta, mikä nykyaikana tuntuu olevan suurimmalta osalta musiikin tekijöiltä kadoksissa. No eihän tämän levyn nyt näin hyvältä pitänyt kuulostaa, oli ensimmäinen toteamukseni, vaikka bändiä olinkin tullut kehaisseeksi jo pariin otteeseen lehtemme palstoilla. Van onkin Eric Bellin bändikaveri Themin ajoilta. Ja totta vie, eihän hän väärässä olisi ollutkaan, mutta miljoonien kärpästen tavoin me bluesin kuuntelijat vain pidämme tästä vanhasta skeidasta. Haitari ja pesulauta (rubboard) piristävät puolestaan Slim Harpon Rainin?In My Heart?ia ja Guitar Slimin Things That I Used To Do?ta. vaikka tämä nyt on jo vähän paha paikka . Pääosa lankeaa luonnollisesti Titty Bar Timille alias Timo Heikkilälle, jota myös Timmy The Dogiksi kutsutaan. Timmyllä olevan tekstien kirjoittamisessakin jujua. Reddick tarjoilee viskin karhentamalla äänellä laulettua tunnelmallista modenia harppubluesia. Hyviä kappaleita ovat kaikki järjestään. Akustisena vedetyt Dallas (Johnny Winter) ja irkkuhenkinen Belfast Blues (Eric Bell) toimivat hyvin. Kuudenkymmenenviiden ikävuoden pyykin ylittänyt Eric Bell osoittaa olevansa vieläkin kovassa vedossa. Kolmannen sijan saa Tom Waits -tyylinen ?kehtolaulu. Kingiä, Ike Turneria ja Clarence ?Gatemouth. Tämä viime vuonna julkaistu, Ruotsin keikoilla äänitetty livelevy todistaa kitaravirtuoosin olevan edelleen kovassa iskussa. Bell bändeineen (basisti Tony Wooton ja rumpali Romek Parol) esittää bluesklassikoita (1-3, 7-8) ammattitaitoisesti ja esikuvia kunnioittaen. pitää sen minkä lupaa, levyn hillityssä ja hallitussa soitossa on oma kiistaton ja horjumaton nautintonsa, jonka parissa viihtyy vielä pitkään. Riku Metelinen ERIC BELL Belfast Blues In A Jar (Blues Boulevard 250305) (1) The Stumble (2) Oh Pretty Woman (3) Things I Used To Do (4) Baby Please Don?t Go (5) Madame George (6) Walk On Water (7) Three O?Clock Blues (8) Hold That Plane (9) Whiskey In The Jar (10) The Rocker + bonus tracks: (11) Shake Your Moneymaker (12) Hoochie Coochie Man (13) Dallas (14) Belfast Blues Eric Bell nousi parrasvaloihin Thin Lizzyn alkuperäisenä kitaristina. levy tutkailut PAUL REDDICK Wishbone (TuneCore 2012) (1) Photograph (2) The Other Man (3) Dancing In A Dream (4) Whiskey Is The Life Of A Man (5) The Ballad Of Wishbone (6) Devil?s Load (7) Luna Moth And Butterfly (8) I Ain?t Sentimental (9) Take Me Ruby (10) I Have Lived You Long (11) 1000 Years Kaima tuolta Kanadasta, Richard Flohill, pitää huolen siitä, että pysyn kärryillä siitä, mitä sikäläisessä bluestarjonnassa tapahtuu. Enhän minä voi olla tästä pitämättä. (8) Evil Weed (9) Mike?s Boogie (10) Helsinki Bound Taas tätä samaa vanhaa skeidaa! Epämusikaalista renkutusta! Näinkin tyrmäävästi olisi saattanut aikoinaan eräs ns. parempaan musiikkiin viehättynyt entinen päätoimittajamme kuvailla Titty Bar Tim Blues Bandin levyä. Chris on myös säestänyt monia kuuluisuuksia, kuten B.B. Omien kappaleiden levyttämisen ei pitäisi bluesissa olla mikään välttämätön itseisarvo, mutta on ilahduttavaa huomata sen onnistuvan myös perinteisiä riffejä väännettäessä. Hän ei yritä päivittää menneisyyttä tai tuoda sitä nykyaikaan, hän elää sitä. Bändin vuonna 1972 levyttämä versio irlantilaisesta kansansävelmästä Whiskey In The Jar koki listamenestyksen heti ilmestyttyään. Levy-yhtiön kaupallistamista vastustaakseen Eric erosi Lizzystä kesken kiertueen uudenvuoden aattona 1973. Chris Belleau on kotoisin Baton Rougesta, opiskellut Shreveport Medical Schoolissa ja muuttanut New Orleansiin vuonna 1990. Coverkappaleet ovat tosin ehkä liiankin tuttuja. Baby Please Don?t Go vetäistään kiihkeä rytmisenä headbangerversiona. Zydeco Hounds -yhtyeensä kanssa hän on julkaissut aiemmin kaksi levyä: ?Shake It, Don?t Break It. Bluesin perinteiden mukaisesti välillä mennään hieman ronskimman huumorin puolelle. 1000 Years, joka on täydellinen lopetus tälle loistavalle levylle. Vaikka tunnelma on moderni, niin mihinkään turhaan kikkailuun Reddick ei sorru. Ykköspaikan vie levyn hurjin veto höyryjunan lailla eteenpäin puksuttava Devil?s Load ja hyvänä kakkosena rankkaa harputtelua sisältävä Take Me Ruby. In My Heart (11) She?s About A Mover (12) Things That I Used To Do (13) Wooly Bully Tämän levyn otin arvioitavaksi mainion TV-sarjan Treme innoittamana. 2 - 2013 on artistin omaa materiaalia. Kaikki kappaleet ovat Paul Reddickin kirjoittamia yksin tai yhdessä levyn kitaristien Collin Crippsin ja Kyle Fergusonin kanssa. Hänen musiikkinsa on maanläheistä ja perinnetietoista. Bändi hoitaa homman komeasti kotiin. Whiskey In The Jar on itseoikeutetusti mukana. Man (5) Saw Mill Man (6) Pity The Horse (7) T.K. Brownia. Levyn kappaleista noin puolet on originaaleja, puolet covereita. Hän on multi-instrumentalisti, joka soittaa kitaraa, huuliharppua, pianoa ja haitaria
Muita lainoja on Magic Samilta, Sam Myersilta, Robert Nighthawkilta ja West Westonilta. Oma kuriositeettinsa on Red River Mambo. Edellinen levy keskittyi Tomin huuliharppuun ja mukana oli kaksi raitaa, jossa kitara oli pääroolissa. ja kun puhutaan piisin kulkemisesta, niin Day Job se vasta kulkeekin! Rivakka rokki pääsee jopa monine taukoineen vain vähän reiluun puoleentoista minuuttiin. Monipuolisuutta levyn ilmeeseen tuo kantrihölkkä Third Time Lucky banjoineen sekä rockabillyily Tell Me Baby. BN 5/12), mutta varsinainen huipennus on Timmyn bravuuri Helsinki Bound. Lähes kymmenminuuttiseksi venyvällä bluesilla Mike pääsee näyttämään yli puolet kappaleesta kestävällä kitarasoolollaan, etteivät ideat pääse loppumaan Mike?s Boogienkaan jälkeen. Tätä levyä ei tarvitse kehua sen vuoksi, että se on Blue Northin julkaisu, vaan siksi että se yksinkertaisesti potkaisee persiille. Ne saavat osakseen suoraviivaisen tulkinnan. saa kaikissa mahdollisissa entisissä ja nykyisissä formaateissa kokoelmiinsa. Itse päädyin Spotify-striimaukseen ja tuplavinyyliin, jonka kannet ovat avattavat ja vahvat pahvit grafiikoineen tuovat mieleen 1960- ja 1970-luvun souljulkaisujen jämerän kosketuspinnan. Jorma Riihikoski MIKE WESTHUES Alder Hill (Humble House HUMBLECD49) 2 - 2013 ?. Puhaltimet, jouset ja congat antavat lisäväriä oikeissa kohdissa. Nicole Willis laulaa melko viileästi, eikä hän sorru ylitselyönteihin vaan pysyy melodioiden antamissa raameissa. Blues (14) Get Outta My Way Dave Arcari on vuosien saatossa saavuttanut vankan kannatuksen täkäläisissä rootspiireissä. Hänestä on Suomessa pidetty ja ilmeisen hyvin on Davekin maassamme viihtynyt. Levy on äänitetty Tomin omassa Suprovox -studiossa suorina ottoina ilman jälkikäteiskikkailuja. oli aikanaan kansainvälisenkin mittapuun mukaan yksi vuoden parhaista julkaisuista. Tomi Leinon laulu, kitara ja harppu sekä osaava komppiryhmä tekevät tästä erinomaisen kokonaisuuden. Hopkinsin 50-luvun Heraldsessioiden tyyli on myös kuultavissa, (esimerkiksi - 61 - NICOLE WILLIS & THE SOUL INVESTIGATORS Tortured Soul (Timmion TRLP007/TRCD007/TRMC007) (1) Light Years Ahead (2) Break Free (Shake A Tail Feather) (3) On The East Side (4) Best Days Of Our Lives (5) Time To Get Business Straight (6) Delete My Number (7) I?ll Just Sit And Daydream (8) Tell Me When (We Can Start Our Love Thing Once Again) (9) It?s All Because Of You (10) Now I Can Fly (11) You Got Me Moonwalking Investigators käynnistää uuden albuminsa kuin suoraan Chicagosta 40 vuoden takaa. Jouset ja torvet pumppaavat biittiä ghettocongataustoilla. Tunnelmavalintaa voidaan pitää oikeaan osuneena. Kannattaa tutkia Wikipediasta solisti Nicole Willisin tarkka taustahistoria. Kolmikko saa keskenään mainion meiningin aikaiseksi. Levy on tietenkin yhtä paljon itse bändin paluu kuin solistinkin. Siltä pohjalta ei olekaan suuri ihme, että jo edellisellä levyllään esittäytyi Arcarin suomalaisvalmisteinen rytmiryhmä Hellsinki Hellraisers. Lightnin. Moonwalkingilla puserretaan lopussa urbaanit funkjamitkin katutason hengessä. Se perustuu 1950-60-lukujen vaihteen latinobuumiin, joka villitsi maailmaa ja myös yhdysvaltalaisia bluesmuusikoita. Samaa lajityyppiä edustavat ilokseni myös Rough Justice ja See Me Laughing. Etenkin liveoloissa Arcarin tulkinnan tunneskaala vaihtelee lähinnä vain riehakkaan ja räyhäkkään välimaastossa. Boogie Tätä levyä on odotettu nelisen vuotta. edustaa Suomibluesia parhaimmillaan. Niistä ajoista Leinon maine on lisääntynyt ja tätä kirjoitettaessa hän on pitkällä kiertueella Keski-Euroopassa. Edellisestä albumista on ehkä otettu askel raaempaan ja syvempään suuntaan. Juuri niin kuin kunnon blueslevyn kuuluukin tehdä! Honey Aaltonen DAVE ARCARI & THE HELLSINKI HELLRAISERS Whisky In My Blood (Blue North BNLP/BNCD012) (1) Whisky In My Blood (2) Cherry Wine (3) Tell Me, Baby (4) Travelling Riverside Blues (5) Rough Justice (6) Day Job (7) Still Friends (8) Wherever I Go (9) See Me Laughing (10) Jitterbug Swing (11) Third Time Lucky (12) Heat Is Rising (13) Preachin. Juuso Haapasalo ja Honey Aaltonen pistäytyivät tuolloin muutamalla raidalla komppaamassa, mutta nyt on vuorossa koko pitkäsoitollinen kolmikon musisointia. Olen Arcarin tuotannossa mieltynyt erityisesti siihen remeltävään ja viskintuoksuiseen slidebluesiin, josta paistaa rehellisesti läpi skottilaisuus. Uuden levyn nimiraita tarjoaakin heti kärkeen juuri tätä sopivan savuista ja turpeista menoa, joten lupaavasti homma starttaa. Toivotaan vaan, ettei seuraavaa levyä jouduta odottamaan yhtä pitkään kuin tätä. Harri Haka ovat suorastaan levyn parasta antia. Leino on itse säveltänyt viisi levyn kappaleista. Arcari nimittäin rähjää ja mouruuttaa yksikielistä diddley bowta siinä kovasti tomerin ottein. Dave Arcari & Hellsinki Hellraisers on ilmeisen onnistunut kombinaatio. Toivottavasti heidän yhteistyönsä jatkuu myös tulevaisuudessa. Kokonaisuus säilyy koko ajan mukavan irtonaisena ja notkeana . Merkillepantavaa on, että kun Leino soittaa harppua tai slide-kitaraa, Prepula hoitaa komppikitaraosuudet ja bassoa ei Aces-tyyliin kuulla lainkaan. Elämään kuuluu muutakin kuin pelkkää musiikkia, vaikkapa taideopintoja. Evil Weed ja Mike?s Boogie ilmestyivät vinyylisinglenä jo viime vuoden lopulla (ks. Tomi Leinon ?Dynamite Boogie. Tunnelmallisempaa puolta edustavat nyt banjon säestyksellä tulkittu Still Friends ja resonaattorisäesteinen Wherever I Go, sekä puolitempoinen Cherry Wine. Levyillään hän tohtii vähän enemmänkin laskea kierroksia ja heittäytyä myös hempeämpien rallien vietäväksi . Tomi Leino sävelsi itse tämän instrumentaalin, joka tuo monipuolista näkökulmaa levyn muuhun tarjontaan. levy tutkailut 11 ja 8), vaikka viimeksi mainittu on Juke Boy Bonnerin käsialaa. Nyt asetelma on päinvastainen, harppukappaleita on kaksi ja lopuissa loistaa kitara. Keskiarvona kuulija voi siis molemmista levyistä tutustua maamme parhaan bluesmoniosaajan instrumenttien toimivuuteen. Tomi Leino Triossa soittavat Jaska Prepula (basso ja kitara) sekä Mikko Peltola (rummut). Erityisen mainiosti kulkee pesulaudalla rytmitetty Preachin. Kun näistä kuitenkin hakee vertailukohtaa, tulee avausraidasta mieleen Earl Hooker, jonka kaikuja kuuluu parilla muullakin kappaleella. Jos on pakko nimetä levyn paras kappale, on Out Of Town tyylikkäine harppuosuuksineen suosikkini. ?Get On Down. Heat Is Rising on verkkaisen rouhea blues ja päätökseksi kuultava Get Outta My Way omiaan neljän ruuhkan soundtrackiksi. Peruspilareista ei ole luovuttu ja bändinjohtajan Didierin tuottama sointimaailma rakentuu edelleen hammondeille ja etelän sointeja ruuvaaville kitara-basso -osuuksille. vähän samaan tapaan kuin rumpali-Aaltosen lanteet. Marko Aho TOMI LEINO TRIO Get On Down (Homework HWR007) (1) East Street Shuffle (2) Take Me For A Ride (3) Out Of Town (4) Look Whatcha Done (5) Red River Mambo (6) Crying Won?t Help You (7) Here I Am (8) Life Gave Me A Dirty Deal (9) Little Girl (10) Sleeping In The Ground (11) Lightnin. katkaisee Willisin kahdeksan vuoden hiljaisuuden albumirintamalla. Hellraisersien basso ja virvelirumpu tukevat juuri sopivan niukasti Arcarin soittoa ja erityisesti keikalla touhu käy helposti kovinkin riehakkaaksi. Time To Get Business Straight lähentelee jonkinlaista garagesoulia säroisine kitaroineen ja popmelodiallaan. It?s All Because Of You on eeppistä popsoulia, joka kestää koko yli seitsemän minuutin pituutensa. ?Tortured Soulin. omalla karulla tavallaan tosin. Tämä on raikas tuulahdus erikoismiksausten, päällekkäisäänitysten ja vierailevien artistien yleistyneessä maailmassa. Tyylillisesti Tomi Leino Trio hakee sellaista kokonaisuutta, joka on ainutlaatuista eikä suoranaisesti pidä ketään esikuvanaan. Blues . Tauon aikana tällaisen vanhoista perinteistä ponnistavan retrosoulin markkina-arvo on kohonnut oleellisesti, joten paluu Didierin johtaman Soul Investigatorsin äänenä ja etunaisena on syytä ottaa vastaan käsi lipassa. Kaikki kappaleet on laitettu Willisin ja bändin nimiin. Break Free on mainio tanssikepitys ja heti perään kaivaudutaan taas 60-lukulaiseen southern souliin, joten tunnelmia siis riittää useamman tyylilajin ystäville. Hän on sen mukaan laulanut duettoa Curtis Mayfieldin kanssa ihan levylle asti. Light Years Ahead nostaa hattua Mayfieldin omalle Curtom-levymerkilleen tekemille 1970-luvun alun ensimmäisille sooloalbumeille. ?Tortured Soul. Herkimmillään Arcarin tulkinta nostaa mieleen Bob Dylanin, joten hampaita vihlovan imelyyden vaaraa ei todellakaan ole näköpiirissä. Oman tuotannon sekaan sijoitetut kolme traditionaalista lainaa loksahtavat luontevasti paikoilleen
Vastahan jokunen kuukausi sitten kirjoitin hänen edellisestä levystään ?Routes To Roots?, ja nyt on jo uutta materiaalia tarjolla. Vaikutteita on imetty kitarabluesin juurilta niin Mississippin deltalta, tuulisesta Chicagosta kuin Texasin preerioilta. Jussi säestää lauluaan Texasin puskista ja Louisianan rämeiltä inspiroituneella raa?alla särökitarasoundilla, rytmit hoituvat jalalla poljettavalla drum-stompboxilla. Boogiekitaran sävyttämä Woman painii parisuhteen parissa avausraitaa raadollisemmin. tai ainakin sisäsiististi. Sama meininki on päällä seuraavalla raidalla Lost Beyond A Trace, jota tosin siivittävät basson perinteinen boogiekuvio ja Miken folk-vaikutteinen huuliharppu. Tämä jo osoittaa, että tässä ei ole kyse mistään hienostuneesta nojatuolijazzista vaan meno on kiihkeää kuin 50-luvun savuisessa salakapakassa sydänyöllä. Wes Montgomery -tyylisen kitaroinnin sijaan orkesterin johtaja Valtteri Pöyhösen soitossa twangaa rautalanka kuin Duane Eddyllä tai kotoisammin Esa Pulliaisella konsanaan. Monipuolisesti eri musiikkityylit hallitseva soittoniekka ilahduttaa tällä kertaa kansaa blues-aiheisella mini-cd:llä. Levyn päättää unplugged-henkisesti bluesshuffle I Feel Like Shit. levy tutkailut (1) Cumberland Gold (2) Lost Beyond A Trace (3) Point Of View (4) Cajon Woman (5) Feeling Like Strangers (6) Drive By Massacre (7) Old Willow Pole (8) Fools Romance (9) Skid Row Rodeo (10) Shiver Me Timbers (11) I Feel Like Shit Mike Westhues nukkui ikiuneen pitkällisen sairauden murtamana 17. ?Alder Hill. Kumpikin osoittautuu alueillaan asiansa taitaviksi muusikoksi, mutta vaikka retrokingejä ovatkin, mitään croonereiden kuninkaita heistä ei saa. Kehotus sopinee levyjä ostaville tyylikkyyttä kaipaileville musiikinystäville myös tämän ?Over The Moonin. Vaikka äänenvoimakkuudesta on tingitty, niin ei kunnianhimosta. Miehestä jäi rehti ja tinkimättömän suorasukainen mielikuva. Kaikki levyn kappaleet ovat omaa tuotantoa, eikä sovituksiakaan ole lähdetty tekemään rimaa hipomalla. Edellisestä kokoonpanosta on edelleen mukana toinen laulusolisti ja säveltäjä, (kontra)basisti Jay Tulppo. Levyn nimikappaleella noudatetaan perinteistä bluestematiikkaa korostamalla omaa erinomaisuutta rakastajana. Calen tuotoksia muistuttava Cajon Woman sekä joukko rosoisen herkkiä balladeja (5, 7, 9). Maagista rytmiikkaa pitää sisällään Drive By Massacre, perinteisempää countryrockia tarjoillaan tyylikkäästi svengaavan Fools Romancen muodossa. Arvio oli viime vuoden ensimmäisessä numerossa ja saattoipa (oman epämääräisen ajankäsitykseni tuntien) sekin olla ainakin yhden numeron myöhässä. Vääryyttä vastaan taistellaan Doors-vaikutteisella balladilla, jopa laulussa saavutetaan Jim Morrisonin sävyjä. Hyvää hoitoa tarjoava Good Medicine on banjolla vetäisty countryblues-instrumentaali. Meikäläinen on diggaillut Jussi Hämäläisen tekemisiä jo vuosien ajan sekä livenä että levyltä . Toisaalta, kyllähän näin näppärät kappaleet kestävät ilman mitään - 62 - franksinatrojakin. Wolfie. saattoi kuvitella uppoavan vaikkapa Eric Claptonin tai Robert Crayn ihailijoihin, on Over The Moonilla menty hienostuneempaan suuntaan, äärimmäisen hillittyyn jazzbluesiin. löytää toivottavasti kuulijansa vaikkapa vanhan puheenjohtajamme Aimo Ollikaisen hengenheimolaisista. Lisänyansseja palettiin on haettu herkullisesti Mulatu Astatken ethio-jazzista, Les Baxterin exoticasta, Balkanin niemimaan mustalaisjazzista, ska?sta ja miksei Suomiiskelmän tunnelmistakin. Kyllä jatsi on poikaa. Janne Örnberg THE RETRO KINGS Over The Moon (Retro Kings REKI01) (1) Swing Your Wing (2) Fine Pair (3) Over The Moon (4) I Ain?t Dead Yet (5) Seasons In My Life (6) Bend That Wire (7) Seasons Of Life (8) Cruise Of Love (9) New Day (10) Perfect Day (11) Walk Away (12) Let?s Give It A Try Kitaran tyylitaituri Kapa Montonen tuntuu olevan kovasti työteliäs mies. 2 - 2013 sofoni ja Jose Mäenpään trumpetti, joka cooliudessaan saisi monet cooljazzin taitajatkin hikoilemaan. Vastapainoa kiihkeään sykkeeseen tuo muutamilla raidoilla kuultava Mimosa Palen hypnoottisesti soittama saha. Tyylistä tulee mieleen alkuaikojen George Thorogood & The Destroyers. Wolfie (Rock The Kämppä RTK-003) (1) Lil. Koko paketti on saatu groovaamaan niin huikeasti, että harvoin on meillä kotona kääritty matot rullalle ja alettu joraamaan jazz-levyn tahdissa. Wolfie. materiaali on Mike Westhuesin kynästä lähtöisin. Allekirjoittaneella oli kunnia tavata Mike kesällä 2010 Savonsolmu Beach & Blues Partyn yhteydessä. Jutustelu ulospäin suuntautuneen muusikon kanssa oli helppoa. Onhan mukana uutena versiona jopa edellisen levyn suosikkikappaleekseni nimeämä Let?s Give It A Try. Tätä sarkaa edustavat J.J. Mutta nyt jos koskaan ollaan tiukasti ajan hermolla! Siinä missä Bluesment Brothers tarjosi sähköistä mainstreambluesia, on Montonen heittäytynyt tämän komeasti Retro Kingsiksi nimetyn kokoonpanonsa kanssa nostalgisemmaksi. Hämäläinen on maamme ykköskitaristeja. Kanttaan myöten tyylikäs ?Over The Moon. Point Of View -balladia maustaa Mikko Rintasen loistavat urkusoundit. Melko tasapuolisesti Montonen ja Tulppo nämä vastuulliset tehtävänsä jakavatkin. helmikuuta 2013. -cd tuo muutosta tilanteeseen. TT Tarkiainen GRANDE BOIS Apocalypse 2012 (omakustanne) (1) The Crawler (2) Bottom Of A Wave (3) Human Heart (4) March Of The Undead Army (5) Stalker (6) Surf Party (7) Attack Of The Tentacles (8) Harvester (9) Psycho Loose Verrrta ja väristyksiä, mitään kaihtamaton Grande Bois -orkesteri on täällä taas! Periaatteessa bändin. Wolfie (2) Woman (3) It Ain?t All That Good (4) Wrong Blues (5) Good Medicine Jussi ?Lil. Kun ?Routes To Rootsin. eikä ?Lil. Muutamaa viikkoa aiemmin hän oli ehtinyt viettää 64. Sama heijastuu musiikissaankin, sitäkin on helppo ja miellyttävä kuunnella. Lepää rauhassa Mike, musiikkisi elää. TT Tarkiainen DALINDÈO Kallio (KHY Suomen Musiikki KHYCD51) (1) Ota Linja 8! / Take The Line 8! (2) Karhupuiston Kuningatar / Queen Of Bear Park (3) Pyöräily Hämeentiellä / Biking On Hameentie (4) Ilta Tokoinrannassa / Evening At Tokoi-beach (5) Kurvi-Twist / Kurvi-Twist (6) Jäähyväiset Hesarille / Farewell To Helsinki-street (7) Musta Kissa / The Black Cat (8) Piritori Shuffle / Piritori Shuffle (9) Ammattilaiset / The Professionals (10) Kallion Rytmi / Rhythm Of Kallio (11) Pitkänsillan Parempi Puoli / Better Side Of The Long Bridge (12) Pengerkadulla / On Terrace Street Suomi-jazz muka tylsää ja akateemista hipellystä! Minä taas väitän, että ainoastaan täysi diletantti voisi väittää vastaavaa ainakaan tämän levyn kuultuaan. Dalindèon johdattelemalla Kallio-kierroksella käydään läpi lähes läkähdyttävä annos erilaisia jazzin tyylisuuntia swingistä bebopiin. Vähintään yhtä huikeaa kuultavaa on Pope Puolitaipaleen rouhea tenorisak- . Outlaw-countryn parissa Westhues on omimmillaan. Yhtä lukuun ottamatta (9) ?Alder Hillin. Funksävyinen It Ain?t All That Good puolestaan toteaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää miehen ja naisen välisessä suhteessakaan. Ehdottaisin kuitenkin jättämään analysoinnin ja heittäytymään Kalliokierrokselle Dalindèon mukana. tapauksessa. Honey Aaltonen JUSSI HÄMÄLÄINEN Lil. Vaikutteiden runsaus ei suinkaan tee teoksen kuuntelusta raskasta tai sekavaa, vaan taitavilla sovituksilla on onnistuttu saamaan aikaan ilmavasti svengaava teos, jonka uskoisin kestävän kuuntelua vielä vuosikymmentenkin päästä. Mielestäni on irrelevanttia nostaa jotain tiettyjä kappaleita lyhyeen pika-analyysiin, joten jokainen analysoikoon yksin tai yhdessä ystävien kanssa kappaleiden rakenteita. on jäävä Miken musiikilliseksi testamentiksi. Westhues on aina nojannut tyylitietoisesti amerikkalaiseen singer-songwriter -perinteeseen, niin tällä viimeiseksi jääneellä levylläänkin. Tälläkin kertaa päätin lukeutua heihin. Retro Kingsin voisi kuvitella sopivan niin yökerhoihin kuin yksityisjuhliin, mutta pelkäksi taustamusiikiksi se ei silti jää. Country, blues ja folk soivat sulassa sovussa viime vuodet Espoossa asuneen musiikintekijän sävelmissä. Sanoituksiin on materiaalia karttunut ympäröivästä elämästä ja yhteiskunnasta. Levyn avaava Cumberland Gold soi tummasävyisesti modernin alt-bluesin hengessä. Piti oikein tarkistaa, milloin tuo Montosen The Bluesment Brothersin nimissä julkaistu levy oli esitelty. Järkytyksekseni huomasin, että onhan siitäkin jo yli vuosi aikaa. Wrong Bluesilla mukana on rummut ja basso. syntymäpäiväänsä saaden samoihin aikoihin tuoreen levynsä tekijänkappaleet käsiinsä. Laulupuoli kantaa vähäeleisellä sympaattisuudellaan. Vaikka usein peräänkuulutan bluesin esittämisessä rosoisuutta, voi hyvää musiikkia tehdä siististikin
Uskallatko sinä kuunnella tätä yksin pimeässä? Mikke Nöjd THE TOREADORS TRIO Johnny Can?t Dance (Major Bill MBCD TOR 210) (1)Johnny Can?t Dance (2) Hold On Me (3) I Can Tell (4) Same Old Circles (5) My Babe (6) I Don?t Wanna Know (7) Diddle I (8) Gang Wars (9) Cruisin. Raitaa (7) voisi kutsua dramaattiseksi. Raita (4) sijoittuu kauhukuvastoon, örkit ja mörkit melskaavat mielin määrin, ja taas riffi sahaa loputtomasti. Yhdeksi levyn helmeksi nousee (6), jossa örvellysbileiden soundtrackiksi tarjotaan raakaa, pitelemätöntä surffia. Parasta tilanteessa on tietenkin se, etteivät omat sävellykset suinkaan häviä noille lainakappaleille . Kiihkeärytmisissä mollisointujen dramatisoimissa esityksissä kuulee kaikuja myös vanhasta brittirockista ajalta ennen Beatlesin läpimurtoa, musiikista jonka ikimuistoisimmaksi nimeksi lienee jäänyt Johnny Kidd & The Pirates. Yli puolet kappaleista on bändin omaa tuotantoa, joten Toreadorseja ei voi syyttää vanhoilla standardeilla ratsastavaksi. mutta hauskan . Niinpä pitkän linjan countrymiehistä koostuva Kevyet mullat on päättänyt tehdä omat merkintänsä niin Leskisen kuin vaihtelevaista mainetta nauttineen nuortenlehden ja sen pitkäaikaisimman päätoimittajan Jyrki ?Jyräys?Hämäläisen muistokirjoituksiin. Tätä singleä saa mitä luultavimmin tilattua osoitteesta www.kevyetmullat.com. Honey Aaltonen 2 - 2013 ?. Mainion Silversteinlaulun julkaisi suomeksi Jussi & The Boys vuonna -75 solistinsa Jussi Raittisen omana, niin ikään onnistuneena käännöksenä Kanteen Suosikin. Vuosikymmeniä maamme nuorisokulttuuria muokannut Suosikki lopetti toimintansa viime joulukuussa (myöntäkää pois vanhat bluesjäärät, että Suosikkiakin tuli nuoruudessa selailtua; jos siellä olisi vaikka joku kuva John Mayallista tai Ten Years Afterista). Mainitaan vaikka ikuisesti puhutteleva teema (3, ei Barrett Strongia!), tiivis mättö kohtaa hyvän melodian ja komppi iskee kipunoita. Selityshän nyt on päivänselvä. Tienpäällä-laulu (2) sykettää rankasti, vaikka tässä kisassa se ei nopeimpien esitysten tahtiin yllä. Kun Leskinen oli saanut ensimmäisen (ja monen mielestä parhaan) albuminsa julkaistua loppuvuodesta -73, tarvittiin orastavaa menestystä pönkittämään jonkinlainen hitti. Viidakko-tyyppisellä tomtomilla starttaava (6) fiilistelee erittäin tyylitajuisesti - 63 - tutkailut hieman ehkä Chris Isaakin malliin. Piratesin ohjelmistosta. Francine on kirjaimellisesti liekeissä. Biisi paiskoo miehistön hellittämättömällä temmolla kirkkaasti yli maaliviivan. Vaikka Francine vauhdikkaaseen materiaaliin paljon nojaakin, niin toki kiekolta löytyy myös rauhallisempia hetkiä. Tällaiseksi hän kaavaili Shel Silversteinin tekemää ja Doctor Hook And The Medicine Shown menestyksekkäästi levyttämää rokkilehdistöä irvailevaa countrykappaletta The Cover Of The Rolling Stone. Vastahan se tuli arvioitua, muistelin, mutta huomattuani levyn ilmestyneen jo viime vuoden puolella, iski pelonsekainen epävarmuus: tulikohan sittenkään? Käytyäni läpi edellisvuoden numerot, huomasin jälleen kerran mokanneeni. Raita (3) soi kaihoa kirkonkylän jukeboksista kuin Suomi-filmissä ikään ja biisi on toden totta nätti. I Can Tell on taasen saanut poikkeavan . Merihenkinen (2) pursuilee rock and roll -attitudea, jumpsuttaen hurjilla kierroksilla äärimmäisen pelkistetyn riffin varassa. Aivan oma lukunsa on (5), joka käynnistyy kuin taidemusaesitys, jatkossa marssikomppi johdattelee kuulijan monien vaiheiden läpi maaliin. On The Highway (10) Leave Me Alone (11) Queen Of The Night (12) Rad Gumbo (13) One More Chance ?Raju rockabilly paukkuu?, väitti itse Tapani Kansa joskus vuosikymmeniä sitten. Raidalla (8) tehdään villi matka hämärän rajamaille ja takaisin, teemassa on tummasävyistä rautalankaa, joka mutatioituu metallin jyrinäksi, kunnes muuntuu jälleen uuteen suuntaan. usein jopa päinvastoin. Sen sijaan raidalla (5) on lekamaista herkkyyttä ja täsmälaaki ei jätä selittelyille sijaa. Myös ska-rytmiikalla leikitellään jälleen ja aika vekkuli (7) kiihdyttelee itsensä sitten melkoiseen menoon. Mutta niin kauan kuin siellä Ahon vaatekomerossa tilaa riittää, niin riittää myös näitä toinen toistaan hauskempia levyjä. Juankoskella syntynyttä, sittemmin tamperelaistunutta Juice Leskistä on usein kutsuttu neroksi, eikä tämä vaatimattomuudestaan tunnettu savolaispoika koskaan vastaan väittänytkään. Neroa Juicesta ei kuitenkaan tehnyt kotikaupungin selkään taputtelijoiden lauma. Raita (9) edustaa puolestaan tiukkaasenteista runttua tasan alusta loppuun, sykkeen ollessa hengästyttävä. levy lähtöpisteenä on surf-musiikki, mutta oikeastaan se muodostaa ryhmän touhuille vain rungon, mihin he surutta liimaavat kauhua, psykoa, punkkia, garagea, rock and rollia ja vaikka mitä mieleen juolahtanutta. Tuskinpa hänellä oli (tästäkään) asiasta sen syvällisempää tietoa . Perus-rocker (8) on vankka ja liikkuu hyvätempoisena eetterissä. Medium, ennemmin kuin balladi on (11), omalla karulla tavallaan tämä on vilpitön ja nätti. Mitä sitä kiertelemään: Francine on tehnyt yhden pitkän uransa komeimmista albumeista. Mikke Nöjd KEVYET MULLAT (Suomen Maaseutumusiikkiyhdistys SMYDG-04) (1) Etusivulle Suosikkiin Hellittäisivät nyt vähän tuota julkaisutahtia siellä Suomen Maaseutumusiikkiyhdistyksessä! Eihän tässä vanha mies pysy enää perässä. Lajikirjo on jokseenkin lavea, mutta paketti pysyy kasassa miesten tyylitietouden ja ilmeisten kykyjen ansiosta. Suoraviivalataus (1) käynnistää pelin tykittämällä koko poppoon jonnekin linnunradan laidalle ja touhu on heti melkoisen rujoa. Loppukirin avaava (9) liikkuu jälleen horror-osastolla ja biisissä on varsin vinkeä komppi. Jemmaraidalta putoaa ulkoavaruudellista toimintaa, menon pysytellessä yhä raivokkaana. Aivan kuin kiusallaan miehet näyttävät myös, kuinka perinteinen rautalanka irtoaa. -yhtyeen versiona, vaan singleksi päätyi oma sävellys Marilyn, mikä sitten olikin jo suomirockin historiaa. Hyvin stompuuttelevalla siivulla soi mukana myös foni. Toreadors Trion levyllä paukkuu tosin muukin kuin pelkkä rockabilly. ?Niin se aika rientää, kun on hauskaa?, on vaimolla välillä tapana todeta. Rockabilly on Francinen näkövinkkelistä taakse jäänyttä elämää, mutta mitä tulee kovaääniseen, hurjasti vatkaavaan rock and rolliin, niin täältä pesee ja linkoaa kanssa. Monilta yhtyeen levyiltä on löytynyt päivitys jostain kasari-hitistä, ei kuitenkaan tällä kertaa. Ainoa laina on Ritchie Valensin klassikko (1), joka kyllä potkitaan kunnon lentoon. No, itse olen sitä mieltä, että tuntuu se aika pirun nopeasti hupenevan, oli sitten hauskaa tai ei. Omaksi lempparikseni taitaa kuitenkin nousta villi shuffle (10), tosi killeri, joka svengaa ja toimii, kitarasoolon ollessa suorastaan julma. In Your Sleep (12) Time To Go Still Burning... Bändille epätyypillisen pitkä levytystauko on kasvanut korskeaa satoa ja ryhmä kuuluu olevan erittäin tiukassa tikissä. Käännöshän taipui luontevasti Suomen rokkinälkäistä nuorisoa monin tavoin ruokkineen Suosikki-lehden suuntaan. Samaa voisi todeta hyvän riffin varaan pykätystä (4):sta. ainakaan hän ei ollut voinut kuulla Toreadors Trioa. Bändin nokkamies Tommy Dahlström sitä vastoin oli jo tuolloin 70-luvun lopulla armoton rockabillyn ja rock?n?rollin harrastaja. Kun sekaan heitetään hyvällä maulla vielä hieman countrya ja surf/ rautalanka -kitaraa, ei lopputulosta voi väittää tylsäksi. Asia on toivottavasti vielä korjattavissa, sillä sen tämä julkaisu totta tosiaan ansaitsee! The Toreadors Trio esittää juurevaa rock?n?rollia, jonka kivijalkana jököttävät niin rhythm and blues kuin vanhan ajan rockabillykin. Bluesharrastajan silmään pistänevät covereista ainakin Bo Diddleyn I Can Tell ja Little Walterin My Babe . ska-rytmityksen. ?Johnny Can?t Dance. Siinä beduiinit käyvät sapelitanssiin aavikon laidalla ja välillä pitää tosi kiirettä ehtiä terän alta pois. Hui-hui hurrrjaa touhua. on levy, joka rokkaa. Veikkaanpa, että sen kuultuaan jopa nimikappaleen päähenkilö on oppinut tanssimaan. Honey Aaltonen FRANCINE Still Burning (Sound Of Finland SOFCD 026) (1) Come On Let?s Go (2) Highway (3) Money (4) You (5) Bastards (6) Blue Streak (7) Kill Me (8) Need You So (9) Torremolinos Love (10) Second Time Around (11) Talkin. Etusivulle Suosikkiin ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt Juice Leskinen & Coitus Int. Levyn sinkku-lohkaisu (12) lupasi albumilta paljon, eikä turhaan. Neron hänestä tekivät ne mestarillisesti riimitetyt suomalaisen rockmusiikin klassikot, joita tuntui syntyvän erityisesti uran alkuvuosina 70-luvulla. Mutta miten Juice sitten liittyy Suomen Maaseutumusiikkiyhdistyksen julkaisuun. kumpainenkin tuttuja jo em. Näin tuli todettua nytkin, kun siivosin epämääräisiä cd-nippuja ja vastaan tuli tämä vallan mainio Toreadors Trion levy. Ne, jotka tavallani ovat tykästyneet Francinen mättömeininkiin, voivat vetää lipun salkoon, sillä monia vauhdikkaita rock and roll -numeroita on nyt tyrkyllä. My Babe kulkee Kiddin tavoin tiukalla beatrytmillä, mutta Agentsmaisesti mollissa
Knock-Out Greg & Blue Weather (12) Take It Easy Baby . Robinson Länsinaapurimme Last Buzz -levylabelli, joka on erikoistunut levyttämään bluesin ja rockabillyn ilosanomaa, viettää juhlavuottaan. Sue?s Blues (7) Honest I Do . Loput levyn sävelmistä ovat Willy DeVillen kynästä lähtöisin. levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT DON?T YOU KNOW. Rival Eaters (4) Masken Har Fallit . Mutta sen sijaan Bert Deivertin lupsakkaasti oldtimey-henkinen (5) nostaa keskiarvoa kerrasta. Kolmas on Texas-shuffle Lookie Here ja neljäs Ruby?s Blues, joka tunnustaa loppuosassaan myös Hendrix-vaikutteita. Sue?s Blues -yhtyeen onnistunut Denise Lasalle -kierrätys (6), tai Day Warrenin minimalismin riemuvoittoa todentava (7). Mike on kunnostautunut myös sävellyspuolella, sillä levyn kaikki kappaleet ovat miehen kynäilemiä ja osoittautuivat pääosin varsin sinisävytteisen laadukkaiksi. Mike on kuulunut aikanaan Stray Cats -basisti Lee Rockerin ensembleen, joten monipuolinen r&b on tullut miehelle hyvinkin tutuksi vuosien varrella. Gayle?s Chicken House puolestaan mukavan jatsahtava instrumentaali ja paljon sukua Chicken Shack Boogielle. Kappaleet She?s A Rocker sekä Jimmy, Jimmy edustavat 50-lukua, siis ihan kunnon Jerry Lee Lewis -rokkia, joskin Jerryt vetää näissä vierailevana pianistina toimiva Ike Turner. Sky High (2) Ja E En Mänska . Interstate 40 Rhythm Kings (16) Fools Like We . Ja minkälainen levy se onkaan! Kekseliäs, äärimmäisen laadukkaasti äänitetty, tiukasti soitettu ja sovitettu kokonaisuus, joka on viihtynyt soittimessa kerta toisensa jälkeen. Huomiota herättävin on mariacchi-versio Billy Robertsin klassikosta Hey Joe. 2 - 2013 Modernia rockabillyä paiskotaan nasevasti (20):lla ja pianovetoinen boogiewoogie-tyylinen rock and roll -numero (16) on hyvä duetto naisen ja miehen kesken. Tuosta joukosta kirkkaimmaksi kruunuksi kermakaukn päälle nousee mahtipontinen balladi All In The Name Of Love. Willy DeVille poistui ajasta iäisyyteen neljä vuotta sitten. Jälkeen jäänyt musiikkinsa on hienoa ja kuulemisen arvoista. TT Tarkiainen THE MIKE ELDRED TRIO 61 And 49 (Rip Cat 1113) (1) Don?t Go Down There (2) Jake?s Boogie (3) Louise (4) Mr. Bert Deivert (6) Someone Else Is Stepping In . Tom Brave & The Rattle Snakes (21) House Cleaning Blues . Jump-blues kuuluu olevan vahvasti hallussa myös Lightning Moella ja säestyskokoonpanollaan raidalla (12), jolla huuliharppu juhlii. Totuttuun Last Buzz -tyyliin, erittäin tasokas kooste. Mikke Nöjd WILLY DEVILLE Backstreets Of Desire (Big Beat CDWIKD 303) (1) Empty Heart (2) All In The Name Of Love (3) Lonely Hunter (4) Even While I Sleep (5) Voodoo Charm (6) Come To Poppa (7) Chemical Warfare (8) Hey! Joe (9) I Call Your Name (10) I Can Only Give You Everything (11) Jump City (12) Bamboo Road (13) All In The Name Of Love Willy DeVille tuli tunnetuksi vuosina 1974?1986 toimineen Mink DeVille -yhtyeen johtohahmona. Bändi loi maineensa New Yorkissa legendaarisen CBGB?s-klubin housebandina. Back (12) Lookie Here (13) 61 And 49 - 64 - Mike Eldred on taasen yksi uusi ja tuntematon laulaja-kitaristi suht pitkään muusikkolistaan, mutta nähdyn ja kuullun perusteella suoriutuu tehtävästä hienosti. Souliin jää matkaa vain kissan viiksikarvan verran Marino Wallen esityksellään (13), joka muuten on KnockOut Gregin kynästä lähtöisin. koki päivänvalon alunperin vuonna 1992. Levy on täynnä pieniä popmusiikin mestariteoksia. Freddie Wadling & Straightjacket (3) Ge Mej Ett Svar . Paul & The Bad Keys (20) Rockabilly Queen . (14) 69 Mother?s Place (15) Perdido Street (16) Adam And Eva (17) It Must Be Wonderful (18) The Chicken Twist (19) Why Did We Have To Part (20) Just A Little Bit Of Everything Kylläpä pääsi yllättämään tämä Fats Dominon luottosaksofonistin soololevy. L.C. ?Good Rockin?. Slowman tekee mitä vakuuttavinta hidasta blues-luentaa (17), kun Tehler Blues Band (18) nojaa perusarvoihin modernilla otteella. Interstate 40 Rhythm Kings (15) jumppaa ja jivettää ankarasti, eikä Sam Rocket yhtyeineen suostu T-Bone Walker -kierrätyksellään (10) jäämään menossa tuumaakaan jälkeen. Ei rytmiryhmäkään ihan poikasia musiikkirintamalla ole, sillä basisti John Bazz ja rumpali Jerry Angel ovat molemmat vaikuttaneet aikanaan pitkään Blastersissa, ja Bazz on peräti yksi yhtyeen perustajajäsenistä. Levyn bluesrock-linjaa ajatellen siitä löytyy pari poikkeuksellista kappaletta. Thommy Borssen & Cinna Samuelsson (17) The Silent Years . Ja mainittu Greg myös pohjustaa takuutyylikkäät taustat Sven Zetterbergille, joka raidallaan (14) herkistelee erittäin sielukkaasti. Vierailijat tuovat oman mukavan mausteensa levylle kuin levylle, ja Buster Brownin Fannie Mae -teemaa mukailevassa Louise?ssa tätä maustetta tarjoilee toisena kitaristina länsirannikon hirmu Kid Ramos. Uneliaan keinuvarytminen ja aika kummallinen Mr. Fats Domino taivutetaan osuvaan blues-muottiin hitaalla harpun liidaamalla (19):lla. The Bluebirds (9) Hold Back Your Worries . (7) Coach Train (8) Herb In The Doghouse (9) Tasty (10) Bouncing Ball (11) Herb?s Mood (12) Nat (13) Beatin. Good (6) Jammin. Mutta jo ennen sitä, vuoden 1958 tammikuussa Herb bändeineen äänitti Cosimo Matassan studiolla Mercurylle kokonaisen pitkäsoiton verran kappaleita. Newman (5) She?s A Rocket (6) Ruby?s Blues (7) For A Girl (8) This Old Train (9) Jimmy Jimmy (10) Ms Gayle?s Chicken House (11) I Ain?t Comin. Siinä missä honkerien perus-LP:t koostuvat monesti ikivihreiden instrumentaaliversioista ja. Sam Rocket & His Blues Prisoners (11) Don?t You Know . Jenny Bohman (10) T-Bone Shuffle . Vaan tyylikkäästi hommastaan suoriutuu myös Bluebirdsyhtye, jonka esitys (8) hipoo jo soul-bluesia. 35 Years (Buzz 8052) (1) I Don?t Live Today . Käsillä ei nimittäin ole hyvä levy vaan erinomainen sellainen, ja kaiken lisäksi se koostuu suurelta osaltaan ennen julkaisemattomasta materiaalista. Hardestyn foni tuuttaa lukemattomilla Dominon hiteillä, mutta miehen omissa nimissä ilmestyi aikanaan vain muutama hajasingle 1950?60-lukujen taitteessa. Slowman (18) If You Be My Baby ? Tehler Blues Band (19) Going Home Tomorrow . Lightning Moe & His Peacedisburters (13) 8th Wonder . Myös luottoryhmä Knock-Out Greg & Blue Weather tekee totta kai erittäin tyylikästä jumppia siivullaan (11). Newman tuo mieleen Mark Knopflerin. Miehen muutettua New Orleansiin vuonna 1988 rakkaus perinteeseen vain korostui. Nyttemmin uudelleenjulkaistu ?Backstreets Of Desire. Day Warren (8) Hearts And Souls . Jostain syystä levy jäi julkaisematta ja se näkee vasta nyt, yli 50 vuotta myöhemmin, päivänvalon. Marino Valle & Soulmates (14) I Wont Cry . Tällainen kappale on selvästi trion ominta alaa, ja kun siihen pistetään mukaan mies nimeltä ?The?Scotty Moore niin ei paremmasta väliä. Kaikella on paikkansa, joten kyllä tämäkin levy kotinsa löytää. Keep on Bluesin. . Syvällä Willy DeVillen sielun sopukoissa soi kuitenkin amerikkalainen perinnemusiikki. promo-levyjen biisejä, demoja, sekä kokonaan julkaisematta(kin) jäänyttä musisointia. Alku ei ole kovin lupaava, Hendrix-tribuutti (1) ja sitä seuraavat Swea-rock (vrt Suomi-rock) -esitykset (2, 3 ja 4) eivät juuri innosta. And Blowin. ? Last Buzz Records Co. Jari Kolari HERB HARDESTY & His Band The Domino Effect: Wing And Federal Recordings 1958?61 (Ace CDTOP 1333) (1) Sassy (2) Goldie (3) Rumba Rockin?With Coleman (4) Soft Lights (5) Feelin. Willie Mitchellin ja Earl Randlen tekemä Come To Poppa on vahvasti bluessävyinen, ei vähiten Jimmy Z:n huuliharpun ansiosta. BN onnittelee! Uutuuskokoelmalle on poimittu tuiki harvinaista materiaalia LB-arkistosta, mm. Mink DeVille nostettiin 1970-luvun lopulla ?Isossa Omenassa? jalostuneen musiikillisen uuden aallon keulakuvaksi. Sven Zetterberg Blue Weather (15) At My Front Door . Samaan sarjaan voisi laittaa jo edesmenneen Jenny Bohmanin erittäin tyylikkään vanhahtavan bluesin (9). Astetta modernimpaa bluesia löytyykin sitten runsain mitoin, esim. Toinen niistä on kiekon aloittava spirituaalimainen Don?t Go Down There ja toinen levyn päättävä nimiraita 61 & 49, joka on ehtaa 30-luvun Robert Johnsonia. Mike Eldred on tyylikäs ja sujuvan taitava kitaristi, josta neljä levyn Stevie Ray -orientoitunutta kappaletta antavat hyvän näytön. Dr Zipp (5) Right Key Wrong Keyhole . Back, johon on napattu teema Cold Shot -kappaleesta. Bonusraita peilaa L.C. ?Good Rockin??Robinsonin livefiilareita vuonna -75, ukko broomaa kuin Elmore konsanaan. . Ensimmäinen niistä, Jake?s Boogie, on taattua Stevie Rayta, toinen taas I Ain?t Comin. This Old Train on jonkunlainen gospelin, countryballadin ja latinon sekoitus, Ms
Merkille pantavaa on, että vain muutama raita (2, 8) voisi olla Fats Dominon ohjelmistosta napattu. Murphy, Willie Johnson ja Willie Steele). 1949 ja liittyi Howlin? Wolfin keskilänteen ja Chicagoon suuntautuneelle kiertueelle (yhtyeessä mukana James Cotton, Pat Hare, Matt ?Guitar. Parker perusti v. 1951 yhtyeensä Little Junior?s Blue Flames, jossa soittivat Wolfin ajalta tutut kitaristit Pat Hare ja Matt Murphy, osin myös edellisen veli Floyd Murphy, rumpali L.C. Jari Kolari R&B HIPSHAKERS Vol. El Pauling (5B) Nothing But Good . Billy Gayles (6B) Much Later . singleboxi) (1A) Cozy?s Mambo . At The Bar (14) Sittin. Ensi silmäyksellä ?uutta?tai ?harvinaista?King/Federal -materiaalia ei tällä kertaa ole liiemmin tarjolla. BEAN (Vampisoul 45055, 10 x 7. Freddie King (8B) One Buffalo . Tuskahtelevasta Driving Me Mad?stä täytyy mainita kitaristi Roy Gaines, joka kepittää sellaista sooloa, mitä kuule harvoin edes nykyään. Erottuakseen vanhemmista bluusikoista Herman alkoi kutsua itseään nimellä (Little) Junior ja siitä lähtien olikin tunnettu (Little) Junior Parkerina. Parker jätti KFFA?n v. levy ylitemmolla kaahatuista bluesriffeistä, Hardestyn levy on ilahduttavan tasapainoinen kokonaisuus, jossa keskiössä ovat hyvät, omat kappaleet. Sassy avaa pelin Dave Bartholomewin Monkeyn rytmiikalla ja soitto svengaa vastustamattomalla imulla. (n.1927 tai 1932 . Yksi on trumpetisti ja Duke-yhtiön bändinjohtaja Joe Scott, joka hoiti torvisektiot. Blues (6) Love My Baby (7) Mystery Train (8) Feelin. Baby . toi huomiota Sam Phillipsin suunnalta ja Parker sai sopimuksen miehen Sunyhtiölle, jonka kolme ensimmäistä äänitystä olivat heti kova suksee: Feelin. Rice Milleria tämän kuuluisassa King Biscuit Time Radio Show?ssa,innostui Parker myös hänen tavastaan soittaa. (26) In The Dark (27) Mary Jo (28) Annie Get Your Yo-Yo West Memphisissä syntynyt laulaja, harpisti, muusikko ja säveltäjä Herman Parker Jr. Jo sarjan ykkösosalla esiintyneen lauluyhtyeen The Driversien twisti (4A) on sopivan hikinen puserrus ja toinen lauluyhtyeraita, The Mys- 2 - 2013 ?. Aseman johtaja David Mattis omisti myös Memphisissä sijainneen Duke Recordsin studion ja siitä tulikin merkittävä Parkerin myöhemmän levytysuran kannalta (toisen cd:n kappaleet tehty Dukelle ja säveltäjäksi merkitty yhtiön omistaja Don Robey tai hänen aliaksensa Deadric Malone). Ensimmäinen levy sisältää aikaa ennen Dukea eli yhtiöiltä Kent, Modern, Sun, Ace ja Charly ja kappaleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Parkerin säveltämiä. Junior Parker oli osa Memphisin kuuluisaa The Beale Streeters -yhteisöä, joka taustoi monia alueen muusikoita, kuten B.B. anteeksi, loistava kooste Junior Parkerin musiikista. Bobby King (7B) Don?t Play With Love . Billboardin top10-listoille pääsi viisi ja parikymmentä jopa pop-listojen top-sataan. Parkerin musiikissa ja levytyksissä on hienojen kappaleiden lisäksi muutama merkittävä asia, joka nosti hänen musiikkinsa suurten joukkoon. Kuultuaan paikallista etelän suuruutta, edellisen nimikaimaa ?Sonny Boy Williamson. (16) Love My Baby (17) Backtracking (18) I Wanna Ramble (19) Can You Tell Me, Baby (20) Driving Me Mad (21) There Better Be No Feet (22) I'm Tender (23) Pretty Baby (24) Mother-In-Law Blues (25) That?s My Baby (26) My Dolly Bee (27) Next Time You See Me CD 2 : (1) That?s Alright (2) Pretty Baby (3) Peaches (4) Pretty Little Doll (5) Wondering (6) Sitting And Thinking (7) Barefoot Rock (8) What Did I Do (9) Sometimes (10) Sweet Home Chicago (11) I?m Holding On (12) Five Long Years (13) Blue Letter (14) Stranded (15) Dangerous Woman (16) Belinda Marie (17) You?re On My Mind (18) The Next Time (19) That?s Just Alright (20) I?ll Learn To Love Again (21) Stand By Me (22) I?ll Forget About You (23) Driving Wheel (24) Seven Days (25) How Long Can This Go On. Bad (9) Dirty Friend Blues (10) Can?t Understand (11) Please Baby Blues (12) Sittin?, Drinkin. King, Bobby Bland, Johnny Ace, Rosco Gordon ja Earl Forest. Jackie Brenston (7A) Thanks Mr Postman . Poika oppi nopeasti soittimen salat, ja kun yhtye vieraili seuraavan kerran tämän kotikaupungissa pääsi 16-vuotias Herman jopa King Biscuit Boysien promotilaisuuteen mukaan. Parkeria pyydettiin myös korvaamaan Sonny Boy silloin kun tämä ei muilta keikoilta ja kiireiltään itse ehtinyt radiolähetyksiin. Mel Williams (4A) Dry Bones Twist . And Fightin. Linda Hopkins (2A) Old Faithful And True Love . Williamson, jonka takia hän innostui itsekin harpusta. Esimerkiksi Bobby Kingin hienosti pompahtelevaa vastauslevyä (7A) ei ilman kolminumeroista summaa käsiinsä saa ja Tiny Topsyn upean (10A) maailmanmarkkinahinta on sekin suolaisen kirpeä. Kooste on kuitenkin saatavissa jälleen myös CD-puristeena ja digitaalisen formaatin ystävälle aihe vaatii lähempää tarkastelua. Red Prysock Kerran vuodessa näitä espanjalaisen Vampisoulin tanssilevypaketteja tuntuu putkahtavan ulos ?ja näin pikkurahoilla pelaavan singleharrastajan näkökulmasta katsottuna hyvä niin. Cozy Cole (1B) Mama Needs Your Lovin. Grooven moottorina näissä on rumpali Cornelius ?Tenoo?Coleman ja miehelle on ansaitusti varattu näytön paikka rumbassa (3); nauhalle on tarttunut sellaista rudimenttien ilotulitusta, että leuka loksahtaa ihailusta auki. Ensimmäisellä kuullaan myös komea näyttö Floyd Murphyn kitaristintaidoista, muissa vuoro on Pat Harella. Bean . Juniorin maine kasvoi sen verran, että sai jopa oman radio-shown Forest Cityssä, Arkansas KWEM:lla. Ennemminkin liikutaan rikoselokuvien tunnussävelmät mieleen tuovissa tummemmissa tunnelmissa, hyvänä esimerkkinä pahaenteinen Nat ja sen eri nimellä myöhemmin tehty uusinta Perdido Street. Eugene Church (3A) Send Me A Picture Baby . Jimmy Peterson (9A) I Won?t Have It . Hank Ballard (6A) Take Your Fine Frame Home . Joe Tex (3B) Sixteen Tons . Tiny Topsy (10A) The Jumpin. Samoin hän on tehnyt lukuisia onnistuneita covereita, joista levyllä ovat mukana mm. Pretty Baby, Next Time You See Me, Driving Wheel, That?s Alright, Sweet Home Chicago, The Things That I Used To Do, Mother-In-Law Blues ja Five Long Years. Bill Doggett (5A) Please, Please Be Mine . ja pelkästään jo se riittää pitkälle. Keep on Bluesin. Dranes sekä kykyjenetsijä ja pianisti Ike Turner, jonka suhteilla he pääsivät levyttämään singlen You?re My Angel / Bad Women, Bad Whiskey Modernille. Tupla-cd sisältää miehen kaikki merkittävät kappaleet samoin kuin hänen eri kokoonpanonsa, antaen hyvän läpileikkauksen Memphisin alueen aikansa parhaista muusikoista. Blues, Dirty Friend Blues ja Sittin?, Drinkin? And Thinkin?. JUST A LITTLE BIT OF THE JUMPIN. Earl King (2B) She?s Mine . Good (Billboard #5), Love My Baby ja Elviksen version ansiosta varmaan miehen tunnetuin kappale Mystery Train, johon kitaristi Scotty Moore oli napannut kitarariffit Love My Baby?ltä. 18.11.1971) on eräs suurimmista suosikeistani bluesmuusikoiden listassa Chicagon ulkopuolella. Nuori Herman lauloi paikallisessa kuorossa monen muun koulupojan tavoin ja siinä sivussa kuuli ja innostui Memphisin alueen rikkaasta mustasta musiikista. And Fightin. The Drivers (4B) Hold It . And Thinkin? (13) Sittin. fonistit Alvin Red Tyler ja Clarence Ford) on mukana, eikä saundissakaan paljon eroa ole noihin LP-raitoihin. Maininnan arvoista on jazzpianisti Hank Jonesin vierailu New Yorkissa äänitetyillä Federal/Paoli -sinkuilla ja kitaristi Walter ?Papoose?Nelsonin karhean vakuuttava laulusuoritus parilla raidalla (17, 19). Tässä saksofonilevy, joka ei tasoitusta kaipaa; huippuluokan rhythm & bluesia missä tahansa sarjassa mitattuna. Marko Suutarla LITTLE JUNIOR PARKER Ride With Me Baby: The Singles 1952?61 (Fantastic Voyage FVDD 138) CD 1: (1) You?re My Angel (2) Bad Women, Bad Whiskey (3) Love My Baby [Bobby Bland & Junior Parker] (4) Feelin. Good (5) Fussin. Pääosassa oli kuitenkin tietysti mies itse eli Junior Parker, jonka rauhallinen harpputyöskentely tukee kappaleita, pisteenä iin päälle hänen upea, pehmeä ja tuskaisen hunajainen äänensä. The Mystics (10B) Harem Girl . At The Window (15) Sittin?, Drinkin. Välillä piipahdetaan meluisassa baarissa pitämässä hauskaa (Feelin? Good), ajellaan rauhallisesti kolkuttavalla matkustajajunalla (Coach Train) tai notkutaan yökerhon tiskillä (Soft Lights). Levyn loppuun kootut sinkkuraidat viimeistelevät paketin; samaa miehistöä (esim. Instrupuolelta rumpalilegenda Cozy Colen tuhti mambo (A1) on hyvä löytö rumpusooloineen kaikkineen ja saxofonisti Red Prysockin kevyesti eksoottinen haaremityttö (10B) toimii sekin. Ensimmäinen vaikutin oli John Lee ?Sonny Boy. ?Enkeli. Näillä kahdella viimeisellä sekä niillä kuultavalla Pat Haren kitaroinilla mainitaan olevan merkittävä panos rockabillyn synnylle. Parker on tehnyt liudan loistavia sävellyksiä, jotka ovat päässeet myös listoille hänen tai toisten esittäminä. And Thinkin. 3 . Little Willie John (8A) In The Open . Jos et ole ennestään tutustunut miehen tuotantoon niin sanoisin, että tämä levy on ehdottoman kannatettava ostos . . The King Pins (9B) Just a Little Bit . Levy 1 on painottunut perinteiseen bluesiin ja toisessa tyylit ovat enempi R&B, doowop, soul sekä 60-luvun vaihteen pop, vahvasti Don Robeyn toiminnan tuloksena. ?Ride With Me Baby?on hieno... Hienoa laulua kuullaan läpi - 65 - tutkailut levyn, mutta erityisesti kappaleissa Fussin. Itseäni kiehtovina loistavat kitaristit, joita levylläkin kuullaan liuta (Matt Murphy, Floyd Murphy, Pat Hare, Lefty Bates, Roy Gaines, Clarence Holliman, Wayne Bennett)
Mikäli joukossamme on vielä joku, joka ei ole vinyyliään vielä päivittänyt tuoreempaan, on nyt jo korkea aika tehdä se. Riku Metelinen. Roughest Place In Town) (9) Little Wing / Third Stone From The Sun Yläkerran orkesteriin jo runsaat 20 vuotta sitten siirtyneeltä Stevie Ray Vaughanilta pukkaa vieläkin - 66 - levyjä kerran vuodessa ja kaksi parhaassa. No huh, huh! Kolmikko on keikalla tiukassa vedossa eikä yhtään huonoa vetoa joukossa ole. Tämän James Brownin tekemän balladin esityksestä ilmenee varsin selvästi, kuka oli Leen suurin esikuva. Funk-esityksistä erityismaininnan ansaitsevat Funky Screw js The Bull Is Coming, jotka aikanaan v. -kokoelmalle (BN5/12) . 2. Cd:n sisältöä on Angle . Roughest Place In Town) CD 2: (1) Testify (2) So Excited (3) Voodoo Child (Slight Return) (4) Pride and Joy (5) Texas Flood (6) Love Struck Baby (7) Mary Had A Little Lamb (8) Tin Pan Alley (a.k.a. Kuulematta on ollut myös pitkän uran tehneen Linda Hopkinsin lievästi latinalainen (1B). Ihan hyvä kieputtelu ja mielenkiintoinen torvisovitus . Ykköslevy sisältää debyyttialbumin, jonka ainoa bonuskappale on studiosessioista ylijäänyt Tin Pan Alley. Se oli ilmestymisvuonaan 1983 helpommin lähestyttävä levy myös niille kuulijoille, joille traditionaalisempi blues oli silkkaa myrkkyä. Nyt arvioitavana ?30th Anniversary Legacy Edition. 2. Olihan Lee ehtinyt jo olla puoli vuotta Kool & The Gang -yhtyeen solistinakin sen alkutaipaleella. Mighty Mighty Love ja Take Me Back ovat aikansa nopeatempoista tanssisoulia, joista viimemainittu olisi voitu tehdä Chicagossa. Ennestään tuntemattoman Joel Pattersonin kitaravetoinen novelty (8B) on perustavaraa, eikä sen suurempia tuntemuksia herätä. 1971 tehty Fought For Survival, joka teemoiltaan tuo mieleen jotkut ?My World?-cd:n esitykset. Cd:n musiikissa ei ole suuremmin moittimista, se on varmasti Lee Fieldsin ystäville ja kaltaisilleni juurien tonkijoille mieleen. 1 (8) Everybody Gonna Give Their Thing Away Pt. Tämä uusittiin juuri Acen ?King New Breed R&B Vol. Tässä on alkuvuoden paras uusintajulkaisu. Kappale on hieno esimerkki siitä, kuinka loistava lavaesiintyjä Stevie Ray oli, ja tälläkin julkaisulla hän tarjoilee jälleen täyslaidallisen korvia hivelevää musiikkia. Mukaan laitettu monisivuinen vihko on hieno ja jokunen ennen julkaisematon kuvakin on sivuille löytynyt. Sen sisältö poikkesi viiden raidan verran bonuksiensa osalta tähän Truth & Soul -julkaisuun verrattuna. pieni työtapaturma varmaankin. Eugene Churchin Ace-kokoelma jäi aikoinaan (2005) hankkimatta, joten funky luenta Merle Travisin kaivoslaulusta (3B) pääsi yllättämään; hyvä ?modernisoitu. 1969. 1979. 1973 ollut Leen suurimpia menestyksiä nousematta kuitenkaan millekään listoille. Tämä koskettava balladi on levyn hienoimpia esityksiä ja samaan kastiin on luettava myös You?re My Weakness. levy tutkailut ticsien nimikappale (10A) kieputtelee sekin oivasti lattarirytmiään. Selvistä esikuvista huolimatta Leelle on aina ollut tärkeää oman musiikin tekeminen ja suorastaan omaelämänkerrallinen on Herb Abrahamssonin hoteissa v. 2 - 2013 3:n ohella ilmestynyt mm. Jälkimmäinen ei odotetusti ole se tutumpi valkoinen Hushabye-ryhmä. Mukana on kuitenkin harvemmin kuultua herkkua, kuten So Excited ja Little Wing / Third Stone From The Sun -medley. Hank Ballard ei kuulu omiin suosikkeihin, mutta niin vain on taas sarjassa mukana. Jäihän tästä ensivaikutelman jälkeen käteen kuitenkin yhtä sun toista ennestään outoa materiaalia. Ensisinglen Bewildered tuottaja Kip Anderson soitti sillä pianoa ja urkuja. Love Struck Baby ja Mary Had A Little Lamb kulkevat molemmat hyvin, ja suosikkini Tin Pan Alley jaksaa aina viehättää. Levyn ehdoton jokerikortti on fantastinen Little Wing / Third Stone From The Sun. -albumi oli unohtumaton pelinavaus. Levyllä oli useita huippubiisejä, jotka kestävät hyvin ajan hammasta. Tärkeämpänä on kuitenkin pidettävä miehen nykykuntoa ja uusia levyjä. Uusintajulkaisun toteutuksesta voi kyllä moitteen sanoja jakaa. + bonus tracks: (9) Fought For Survival (10) Funky Screw (11) Take Me Back (12) Cutting Out (On Me) (13) Bewildered (14) The Bull Is Coming (15) You Been Cutting Out (On Me) ?Let?s Talk It Over?oli Lee Fieldsin nyttemmin pitkään jatkuneen uran ensimmäinen pitkäsoitto eli tässä tapauksessa vinyyli-älpeelevy, jonka hän julkaisi omalla Angle 3 -levymerkillään v. Aikaisemmin julkaisematonta materiaalia on markkinoille vuosien saatossa tullut varmaan 10 levyllistä sekä ne neljä studioalbumia bonusraidoin varustettuna. Siihen lisäksi vielä lukuisat enemmän tai vähemmän viralliset kokoelma-albumit sekä DVD-julkaisut. Tässä alkaa jo pikkuisen tuntua siltä, että hänelle käy kuin suurelle esikuvalleen Jimi Hendrixille. Toistaiseksi kaikki julkaistu materiaali on kuitenkin ollut hyvää eikä rahastusmielessä kasattuja levyjä ole kaikeksi onneksi markkinoille laskettu. Nyt arvioitava Stevie Ray Vaughanin loistava ?Texas Flood. sovitus klassikosta, josta huonoa versiota on kyllä paha mennä tekemään. Ei mitään informaatiota, taustoitusta tai vuosilukuja. (10) Lenny (11) Tin Pan Alley (a.k.a. Levyn nimikappale oli v. 30th Anniversary Legacy Edition (Sony Legacy 886978302427) CD 1: (1) Love Struck Baby (2) Pride And Joy (3) Texas Flood (4) Tell Me (5) Testify (6) Rude Mood (7) Mary Had A Little Lamb (8) Dirty Pool (9) I?m Cryin. mitähän ladyn kahdelta muulta Federal-sinkulta löytyisi. Soundit ovat hyvin ajanhengen mukaiset, eikä niissä ole mitään moitittavaa. Aloituksena on tuttuun tapaan pari instrumentaalia, joista ensimmäisen tarkoitus on saada vain paikat notkeaksi ja soundit kohdalleen. Mitään uutta on turha odottaa, setti mukailee pääosin debyyttialbumia ja on siitä syystä aavistuksen yllätyksetön. Earl Connelly Kingin Every Whicha Kinda Way seuraavaan boxiin sitten, jookosta? Marko Suutarla LEE FIELDS Let?s Talk It Over (Deluxe Edition) (Truth & Soul TSO12-CD) (1) Wanna Dance (2) Let?s Talk It Over (3) Mighty Mighty Love (4) Flim Flam (Instrumental) (5) She?s A Lovemaker (6) You?re My Weakness (7) Everybody Gonna Give Their Thing Away Pt. Jatkossa toivoisi silti vielä tiukempaa kampaa, King/Federalin tasalaatuisen kovasta ja häkellyttävän laajasta arkistosta löytyy kyllä yhä harvinaista ammennettavaa, pelkästään vuonna 1960 yhtiö julkaisi häkellyttävästi yli 300 singleä. Vuoden 1999 uusintajulkaisulla olleet kolme livekappaletta (Testify, Mary Had A Little Lamb ja Wham!) loistavat poissaolollaan. Vaikkei tämä(kään) levy tuo hirveästi uutta Stevie Rayn jo aikaisemmin julkaistuun tuotantoon nähden, niin hyvistä asioista on vaikea saada tarpeekseen. Little Willie Johnin, Joe Texin, Freddie Kingin, Earl Kingin ja El Paulingin alias Lowman Paulingin raidoista ei moitittavaa löydy . Eiköhän tuossa ole jo riittävästi syitä hankkia tämä levy hyllyyn. Levy ei ole aiemmin saanut virallista uusintajulkaisua. Vuonna 1997 Saucer Man -merkki (SMD-9701) julkaisi Japanissa vastaavanlaisen koosteen, jossa oli myös 15 kappaletta. tuttua laatutavaraa tietenkin. Cd:llä on lukuisia hienoja funk-esityksiä, joissa tuo JB-vaikute tulee enemmän tai vähemmän ilmi, mutta myös se mitä tapahtui muutenkin tuon ajan mustassa musiikissa. Pääosin arviossa oleva informaatio on peräisin In The Basement -lehdessä no: 59 (syksy 2010) olleesta Lee Fieldsin haastattelusta. Juhani Laikkoja STEVIE RAY VAUGHAN Texas Flood . on varsin hulppea paketti. 1974 löytyivät samalta singleltä. se, että kappaleet (12) ja (15) eivät juuri poikkea toisistaan. Truth & Soul on kaivanut pari mainiota vuosikertavalokuvaa kansiin ja niiden lisäksi saadaan pelkkä kappalelistaus. Sen muodostivat käsillä olevan cd:n 8 ensimmäistä raitaa. Ike Turnerin vokalistien Billy Gaylesin ja Jackie Brenstonin raidat ovat myös iskevän rhythm and bluesin vakiovarustusta. Hieman ihmetyttää mm. sellaisilla merkeillä kuin Bedford, Norfolk Sound, London ja Sound Plus. Tuo alkuperäinen LP toimi välitilinpäätöksenä Leen siihenastiseen levytysuraan, joka oli alkanut jo v. Musiikillinen ilotulitus alkaa So Excited -kappaleen alkutahdeista. Varsin ennakkoluulottomasti SRV päästää vanhan sotaratsun irti ja vetää Hendrix-järkäleen Voodoo Child heti kolmantena kappaleena. Mel Williamsin levyn tähti on hervoton viheltäjävirtuoosi. Koska levy on varmaan kaikille entuudestaan tuttu ja jokaisella on sillä omat suosikkinsa, ei tästä aiheesta sen enempää. Paketin kakkoslevy on taltioitu Philadelphiassa, lokakuussa 1983 vain pari kuukautta ?Texas Flood? -albumin ilmestymisen jälkeen
Päihteetön . La 8.6. Lapsille omaa ohjelmaa Iltajamit ravintola U2. Lisätiedot: www.pihlajamaki.info/blues. klo 14-18 Kiillepuisto, Kiilletie 6 Pihlajamäki, 00710 Helsinki Vapaa pääsy
Katso puistoblues.fi. JÄRVENPÄÄ KATSO ULJAS OHJELMA PUISTOBLUES.FI IN THE MOOD SINCE 1978 * Liput pääkonserttiin 65 euroa myy Järvenpäässä Bluestoimisto, Helsingissä levykauppa Fennica Records (vain käteinen). Menolipusta ja Lippupalvelusta lipun hinta 68,50 euroa sisältää lippukaupan toimituskulut. PÄÄKONSERTTI 29.6. VANHIS GEORGE THOROGOOD & THE DESTROYERS PB13 ROBERT RANDOLPH AND THE FAMILY BAND Q.STONE LIPUT 65 e * KADUN ILMAISKONSERTEISSA MM. NICOLE WILLIS NIEMINEN & LITMANEN HUOJUVA LATO MINÄ JA VILLE AHONEN KLUBIT, KAKARABLUES ETC. 26.-30.6