Blues News 2/2014 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: BOBBY RUSH MATT SCHOFIELD JACKSON SLOAN HENRIK FREISCHLADER THE SOUTH COAST WOLVES R&B-tenoristit, osa 16: LYNN HOPE 12-kielisen kitaran mestareita: BLIND WILLIE McTELL Teinipopin aatelisia: MARK DINNING 197301-14-02 ISSN 0784-7726 Blues News from England / Blueskaupunki Notodden / Klassikoiden lähteillä, osa 41 BN käy keikoilla / BN autiolla saarella / Muddy Lee Makkonen / Levy- ja kirjatutkailut. N:o 266 (2/2014) Hinta 6,80 € 47
Merkittävä rasti on myös soulblues-vokalisti Curtis Salgadon (Roomful of Blues ym.) sekä kitaristilaulaja Monster Mike Welchin bändin yhteinen klubikeikka Helsingin Tavastialla jo aivan tuotapikaa eli 22. 44 Muddy Lee Makkonen ............................................... Tämän numeron artistivieraaksi on kuitenkin valikoitunut brittiläisen jump- ja swing-aallon harjalla 80-luvun alusta lähtien taituroinut Jackson Sloan, joka debytoi Suomessa Sastamalan ”Midsummer Jamboree” -tapahtumassa ensi juhannuksena. 20 The South Coast Wolves ........................................... Mukaan valitaan 4 kokoonpanoa ja esikarsinnan suorittavat EBU:n suomalaiset aktiivijäsenet. rates) vuodelle 2014: - 1/4 sivu mv/väri (1/4 page b/w) 130 eur - 1/2 sivu mv/väri (1/2 page b/w) 230 eur - 1/1 sivu mv/väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu mv/väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Ilmoitusmyynti / Advertising sales: Sakari.Sohlberg@gmail.com + 358 (0)40 589 9146 Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Norman Darwen, Harri Haka, Jarmo Hoppula, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Pokke Korhonen, Leif Laaksonen, Piia Leino, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Hannu Nyberg, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Georg Pieron, Ville Pirinen, Jarkko Ravi, Jussi Ronkainen, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Erkki Sironen, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. Tarkemmin tulevista tapahtumista on luettavissa BN-nettisivujen ”Kaikessa soi blues!” -kuukausitiedotteesta, mutta luonnollisesti aihetta käsitellään säännöllisin väliajoin myös lehdessämme. 16 Matt Schofield ............................................................. 52 Blueskesä savolaisittain ............................................ Vuoden 2014 EBC:t sen sijaan ovat jo tätä luettaessa ratkenneet – toivottavasti etukannen sankarittaremme Ina Forsmanin sekä Helge Tallqvist Bandin kannalta voitokkaissa merkeissä! ”Kaikessa soi blues!” -lehtinen pyrkii myös tiedottamaan, mitä kaikkea maamme levystudioiden ja -yhtiöiden uumenissa on kulloinkin tekeillä. ...ilmoittautumaan mukaan EBC 2015:n Suomen karsintaan, jonka loppukilpailu järjestetään Puistobluesin yhteydessä Järvenpään Ravintola Blackpoolissa 26. 58 Etukansi: Suomen EBC 2014 -edustaja Ina Forsman, Helsinki 2014 © Leif Laaksonen 2 - 2014 •. Tilaukseen sisältyy 6 BN-lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. Huhtikuussa 2014 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 47. Itseäni tähänastisita julkistuksista kutkuttaa eritoten Pori Jazziin saapuva soul-laulajatar Bettye LaVette, samoin muusikko-veteraani Leon Russell tulee varmasti loihtimaan syyskuisella visiitillään ikimuistoisen konsertin Helsingin Savoy-teatterissa. Finlandian roots-äänitemaailmassa tuntuu näemmä menevän lujaa juuri nyt – ja se on tietty hyvä se! Toimittaja Harri Uusitorppa kiteytti uudistunutta Blues Newsia käsitelleen ”Sivusilmin”-kolumninsa Helsingin Sanomissa 26.3. Ja totta kai jännityksellä odotetaan, minkälaisilla herkuilla omia ohjelmistojaan vielä pihtailevat Puistoblues ja Rauma Blues meidät lopulta palkitsevatkaan! Se kuitenkin jo tiedetään, että Puistobluesiin sisältyy European Blues Challengen vuoden 2015 Suomen edustajan karsintakisat. 50 BN lukee kirjallisuutta ............................................... 40 -3- BN autiolla saarella: Riku Metelinen ...................... 24 Blueskaupunki Norjan Notodden ........................... huhtikuuta. kesäkuuta. veitikkamaiseen lupaukseen tutustua lehden riviväleihin jatkossa hieman tarkemmin. Traditionaalisemmalla bluessektorilla Billy Boy Arnoldin ja kumppanien ”Chicago Blues: A Living History” -revyyn toinen Suomen-kierros, nyt Helsingin Kulttuuritalolla 4. 2014: N:o 1/14: vk 09 N:o 3/14: vk 25 N:o 5/14: vk 43 N:o 2/14: vk 17 N:o 4/14: vk 35 N:o 6/14: vk 52 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 3/2014 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 16.5.-14! Vuoden ottaessa jälleen nousukiitoaan kohti suvea eletään myös festariesiintyjäpaljastusten luvattua aikaa. 4 Henrik Freischlader .................................................... Varsinaiset EBC 2015 -kilpailut pidetään Brysselissä, Belgiassa maaliskuussa 2015. 51 BN käy tapahtumissa ................................................ Ilmoitushinnat (ad. kesäkuuta, on sekin ilahduttava lisä ydinkesän muuten ulkoilmavoittoiseen live-tarjontaan. Tarkemmat ohjeet osoitteesta www.bluesnews.fi ja sitovat ilmoittautumiset sähköpostitse FBS ry:n Aimo Ollikaiselle (aimo.o.ollikainen@gmail.com) viimeistään 1.5.2014 mennessä! WWW.BLUESNEWS.FI SISÄLTÖ: Bobby Rush .................................................................... 56 Levytutkailut ................................................................ Painetussa BN:ssä kotimaiset uutuusjulkaisut saavat luonnollisesti sijaa ennen kaikkea ”Levytutkailut”osiossa, joka onkin tässä numerossa poikkeuksellisen laaja. Antoisia lukuhetkiä sekä valon-, ilon- ja musiikintäyteistä kesän odotusta! Pete Hoppula EUROPEAN BLUES CHALLENGE HAASTAA SUOMALAISET BLUESYHTYEET... 47 Sweet Soul Music, osa 3 ............................................ Tähän tarjoamme nyt HS:n kulttuuritoimituksen ohella muillekin BN:n ystäville oivan tilaisuuden, sillä olemme – luettavuuden petraamiseksi – nostaneet tässä numerossa paitsi lehden fonttikokoa, siinä sivussa jonkin verran myös keskustelua herättäneitä rivivälejä! Vakavasti puhuen... vuosikerta / Volume 47 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin vuositilaus 2014: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta vuodeksi 2014 on 40 euroa. 34 R&B-tenoristit, osa 16: Lynn Hope .......................... ensisijainen tavoitteemme on tietenkin, että ulkoasullisten kehitysaskeleiden rinnalla myös Blues Newsin sisällöstä pyritään koostamaan jokaisen numeron kohdalla mahdollisimman kiintoisa ja monipuolinen, siis mitä erilaisempaa käyttöä ja katseita kestävä tieto- ja viihdepaketti – joka toivoaksemme näyttäytyy kuluttajien suuntaan vielä hieman laajempana kokonaisuutena kuin vain ”harrastajien toisilleen tekemänä talkootyön voittona”, vaikka siten edellä mainitussa Hesari-artikkelissa julkaisuamme tällä kertaa vähän hassunkurisesti luonnehdittiinkin. 12 Jackson Sloan .............................................................. 28 Klassikoiden lähteillä, osa 41 .................................. 33 Blind Willie McTell ....................................................... 48 Blues News from England ......................................... 27 Mark Dinning .............................................................. Ennakkoilmoittautuminen bänditaistoon on paraikaa käynnissä – ja projektia koordinoi yhteistyössä Järvenpään Blues-Jazz Diggarit ry:n kanssa perinteiseen tapaansa Finnish Blues Society
– Tapasin Robertin ensimmäisen kerran Arkansasissa vuonna 1954. Hän on ollut edelläkävijä ja luonut omaa soundiaan yhdistäen vaikutteita niin bluesista, soulista, funkista, reggaesta kuin hip-hopistakin. BOBBY RUSH Muusikko ja viihdyttäjä vailla vertaa B obby Rushilla on uraa takanaan lähes 60 vuotta. Tutustuitko Robertiin Chicagossa vai Mississippissä. King, Buddy Guy, Little Richard. Useat näistä kavereista ovat soittaneet legendojen kanssa, mutta harva heistä on itse legenda. On Top, Jewel, Warner Bros., London). Esiinnyit Suomessa Rauma Blues -festivaalilla vuonna 2007. – Niin monet ovat jo poistuneet keskuudestamme parempaan paikkaan: Robert Lockwood Jr, Pinetop Perkins... Hän oli mahtava muusikko. Recordsille (PIR) tehty albumi ”Rush Hour” aukaisi ovia Bobbylle. 16-vuotiaana omaa bändiään johtaneen Rushin soittokavereita ovat olleet mm. Arvostan tätä Luzernin festivaalia, mutta montaakaan legendaa täällä ei ole esiintymässä. Elmore James, Boyd Gilmore, Freddie King, Cash McCall, Luther Allison, Luther ”Guitar Junior” Johnson, Vasti Jackson sekä lukemattomat muut lahjakkuudet, jotka ovat jatkaneet omilla urillaan. Louisianan Homerissa syntyneen pastorin pojan tie vei isältä opitun huuliharpun soiton myötä Chicagon tuulisen kaupungin kautta syvän etelän Chitlin’ Circuitin keikkalavoille ja sieltä ympäri maailman festivaaliareenoita. Se nousi syksyllä 1971 Billboardin r&b-listalle kahdeksaksi viikoksi ja saavutti korkeimmllaan sijan 34. 1967. Se on pitkä aika. KARI KEMPAS Bobby Rush (s. 2000-luvulla Bobby perusti oman Deep Rush Recordsin, jossa hän on saanut toteuttaa vapaasti omia taiteellisia näkemyksiään niin akustisen countrybluesin kuin sähköisen soulbluesin alueella. Kappaleessa Gotta Have Money ABC-merkillä v. 1980- ja 90-luvuilla levy-yhtiöitä olivat LaJam, Malacon alamerkki Waldoxy sekä Ichibanin jakelema Urgent! Records. Olimme ystäviä noin 58 vuotta. Vuonna 1979 Kenny Gamblen ja Leon Huffin avustuksella Philadelphia Int. Julius Louis, iso promoottori järjesti ne syntymäpäivänäni. 1940) on luonut oman jäljittelemättömän tyylinsä yrityksen ja erehdyksen kautta. Show’ni on edelleen samanlainen kuin se oli Chitlin’ -4-. – Kyllä, paikka oli sama kasino Mississippissä. päivä. Vieraita oli paljon, 20 000–30 000, mutta juhlat järjestettiin kunniakseni, eikä minulle ollut mitään tekemistä kutsujen lähettämisen kanssa. Tämän jälkeen levy-yhtiöt ovat vaihtuneet ahkeraan (mm. – Olen yksi harvoista jäljellä olevista viihdyttäjistä, muusikoista, jotka onnistuivat saavuttamaan myös valkoisen yleisön, mutta en koskaan pettänyt mustaa yleisöä. Varhaisin iso hitti Chicken Heads julkaistiin Fantasyyhtiön Galaxy-alamerkillä. • 2 - 2014 Kuulin, että sinulla oli mahtavat syntymäpäiväkemut hiljattain. Onneksi olkoon! – Minulla oli juhlat 9. – Kyllä ja Robert Lockwood oli myös siellä silloin. Bobbyn 80-vuotisjuhlia vietettiin siellä vuonna 2010. Hänen ensimmäinen paikallinen hittinsä oli Sock Boo Ga Loo Checker-merkillä v. Nyt nuorempia muusikoita on nousemassa esille, mutta yksikään ei ole samaa luokkaa. Oliko paikka sama, jossa Bobby ”Blue” Blandin juhlat järjestettiin muutama vuosi sitten. päivänä – syntymäpäiväni on 10. BN haastatteli rehvakkaaseen tyyliinsä sanaillutta artistia Lucerne Blues -tapahtumassa marraskuussa 2013. Ainoastaan jotkut pääsevät tässä kisassa maaliin, useimmat vain lukevat siitä. 1968 oli funk tullut mukaan kuvaan. Bobbyn uraa on siivittänyt myös pääsy mukaan Martin Scorsesen ”The Blues” -sarjaan filmillä ”The Road To Memphis”. Meitä ei ole enää paljon jäljellä minun lisäkseni: Chuck Berry, B.B. Deep Rushilla on tullut ulos kymmenen cd:tä ja kaksi dvd:tä: ”Live At Ground Zero” ja omaelämänkerrallinen ”Standing The Test Of Time”. Se oli hieno tapahtuma, paikalla oli paljon muusikoita. Rushin levytysura alkoi 60-luvulla pienillä chicagolaisyhtiöillä Jerry-O, Palos ja Salem
– Magic Slim on kuollut ja Eddie C. Campbell sai halvauksen viime vuonna. Minä levytän niin kuin minusta tuntuu hyvältä ja toivon, että kaikki pitävät siitä. Menin yläkertaan • 2 - 2014 -6- ja siellä oli ehkä 12 tai 15 naista ja muutama mies. Monet asemassani olevista muusikoista eivät voi levy-yhtiön tai managereiden kontrollin vuoksi puhua rehellisesti siitä, mitä ajattelevat asioista. Vanhoista, ikäpolvesi muusikoista on lehteemme haastateltu mm. ÑURMI & BOBBY RUSH Circuitilla ja juke jointeissa. On hienoa, että olette tavanneet nuo kaikki kaverit ja haastatelleet heitä ennen kuin heistä aika jättää. Asuin Troy Streetillä ja Little Walter asui kulman takana melkein vastapäätä Albany Streetillä. Naiset olivat ehkä 36–39-vuotiaita ja minä olin silloin 22-vuotias ja pidin naisia hieman liian vanhoina itselleni, joten häivyin takaovesta. Se on minun tyylini. Kun menin paikalle, Muddy oli jo mennyt yläkertaan. En juo, enkä ole koskaan tupakoinut. Niin minäkin silloin kun olin nuorempi. Vuonna 1957 otin Eddie Clearwaterin seurassa kolme olutta. Muita paheita minulla on kyllä ollut. Aloitellessani uraani 50-luvulla kävin West Siden klubeissa. Takaovesta pääsin helposti kävellen hänen luoksensa ja kävinkin juttelemassa hänen kanssaan melkein joka päivä. Monet kaltaisistani kavereista ovat muuttaneet esiintymistapaansa ja he sanovat levyttävänsä jotain valkoiselle yleisölle ja jotain mustalle yleisölle. Homesick Jamesia, Honey Boy Edwardsia, Eddie Clearwateria, Eddie C. © Pertti Ñurmi ntuu ”Minä levytän niin kuin minusta tu ävät hyvältä ja toivon, että kaikki pit essiitä. En tiedä, miksi hän kohteli minua kuin poikaansa ja halusi seuraani. 16-vuotiaana kokosin jo ensimmäisen yhtyeeni. Milloin ryhdyit soittamaan. Olen yksi harvoista, joka voi puhua asioista joista puhun. – Muistan kun Muddy Waters kutsui minut 37-vuotissyntymäpäivilleen. Kukaan ei kontrolloi minua. Muut vieraat kertoivat minulle, että Muddy oli kovasti odottanut minua. – Kyllä, minulla on pitkäaikaisia ystäviä Chicagon West Siden klubeista. Varttia vaille kymmenen illalla huomasin, että olin jo myöhässä juhlista. Kunpa naiset nyt juhlissani olisivat 35-vuotiaita! Nuorena sitä tekee typeriä virheitä: Muddy ja Albert King olivat kiinnostuneita minusta, enkä ymmärtänyt hyödyntää sitä silloin aikoinaan. Olen blu mies ja rakastan sitä, mitä teen.” KAVERIKUVASSA ROBERT LOCKWOOD JR, P. Monet muusikoista tuntevat sinut siis jo varhaisista vuosista Chicagossa. Se on minun tyylini. Nuoremmat kaverit pitävät kaikkea itsestään selvyytenä. – Jo varhain. Olen bluesmies ja rakastan sitä, mitä teen. Siihen aikaan kuvioissa pyöri monia muusikoita, kuten esimerkiksi Elmore James ja Freddie King, joka soitti kanssani kitaraa.. Campbellia, Syl Johnsonia, Billy Boy Arnoldia, Magic Slim ja montaa muuta... Ne olivat elämäni ainoat alkoholijuomat
syyskuuta. Yleisö rakasti show’tani. Tein sitä pari kuukautta, kun vihdoin omistaja hoksasi mitä on tekeillä ja tuli luokseni kiroillen, että olen valehdellut hänelle. Joskus kahden aikaan yöllä minua kuulutettiin klubin toimistoon. Käytin vain tilannetta hyväkseni. – Uskon, että toinen syy siihen, ettei Chess tehnyt sopimusta kanssani oli se, että osasin lukea. Hän sanoi, että olin rohkea, kun olin tullut integroimaan hänen klubinsa. Entä Luther Allison. Silloin kuulin Leonardin kuiskaavan veljelleen: ”Emme voi käyttää häntä. Valkoinen bändi oli tarkoitus laittaa pukuhuoneeseen ja meidät komeroon ja komeron oveen ketju ja lukko, jottemme pääsisi sieltä tauolla ulos. Hän kysyi, teenkö hänelle töitä ja kun vastasin kyllä, hän sanoi meidän vielä tienaavan rahaa yhdessä. Myöhemmin Chess on kyllä julkaissut joitain kappaleitani. Mies antoi minulle korttinsa ja sanoi, että voin soittaa hänelle, jos tarvitsen jotain, että olen nyt hänen miehensä. Klubilla esiintyi kaksi bändiä, toinen bändi soitti klo 21–22, toinen klo 22–23 ja niin edelleen vuorotellen eli yhtyeiden esiintymisten välissä oli aina tunti. Trampin. Yksi heistä sanoi kuulleensa, kuinka minua ja bändiäni koskevista pukuhuonejärjestelyistä keskusteltiin. Olin antanut Leonard Chessin ymmärtää, että minulla oli jo sopimus Emmet Ellisin kanssa ja hän luuli, että olen Caponen miehiä. Cobra Records, eikö se ollut Eli Toscanon levy-yhtiö ja eikö hän päätynyt järveen. Saitko vaikutteita esiintymisesi komedialliseen puoleen Redd Foxxilta. Tuo neekeri osaa lu- 2 - 2014 •. Pistin omia rahojani likoon, koska Magic Samilla ei ollut omaa rahaa. – Kyllä, mutta ei minulla mafiayhteyksiä ollut. Kuuntelin juuri Magic Samin viimeistä singleä (I’ll Pay You Back / Sam’s Funck; Bright Star 11-1037/Minit 32070, 1969). En tiedä, miten paljon klubin omistaja maksoi hänelle. Tuotin myös Luther Allisonin ensimmäisen levyn. – Tämä oli siis myös syynä siihen, että kävelin Chessin studiosta ulos mastereiden kanssa ja ilman sopimusta. Tuona päivänä Leonard Chessin pöydällä oli nimittäin tiedote, jossa luki, että ammattiliitot 208 ja 10 yhdistyvät. Magic Sam suostui, vaikka hän tunsikin tulleensa huijatuksi aiemmissa levydiileissä. En ollut perillä Caponen kuvioista Chicagossa eikä nimi ollut tuttu, mutta otin kortin mukaani lähtiessäni asianajajalle, joka hoiti talokauppaamme. Olin laittanut kortin paidan taskuun ja vaimoni oli pessyt sen edellisenä päivänä, mutta kortti löytyi taskusta rypistyneenä ja siinä luki Cesar Capone. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin onnistunut saamaan mastereita Chessiltä. Siellä oli iso kaveri, jolla oli konepistooli kädessään, ja toinen, joka poltti sikaria. Monet muutkin soittivat bändissäni. Minä vain kokosin show’n. Olet siis kehittänyt itse esiintymistapasi. Asianajaja sanoi, että Capone oli maksanut jo puuttuvat 400 dollaria talon hinnasta ja käski minun etsiä itselleni uuden asianajajan. Kun menin ensimmäisen kerran tapaamaan Leonard Chessiä tehdäkseni levyn, kävelin ulos studiosta masterien kanssa. – Olen keksinyt itse koko komediarutiinin. Eikö se ollut sinun ideasi ja sinun tuottamasi. – Kyllä, tuotin sen ja oli minun ideani tehdä se noin. Kun menin klubiin ensimmäisen kerran, ovessa oli kyltti ”No colored people allowed.” Klubia pyörittävällä kaverilla oli liikekumppanina kiinalainen kaveri, jota kutsuttiin nimellä Gunts. Olin nimittäin palkannut Rock Islandiin, Illinoisiin koomikon esiintymään minun ja Ike Turnerin kanssa. Ja minä kun oli luullut, ettei kukaan huomannut. – Kun kerroin tapauksesta vaimolleni, hän sanoi, että voisin pyytää mieheltä 400 dollaria, jotka meiltä puuttuivat asuntomme 1200 dollarin hinnasta. Jatkoin vielä kuukauden ja annoin yleisön huomata, mistä oli kyse. Koomikko peruutti viime hetkellä, mutta lupasin klubin omistajalle, että tuon mukanani vielä paremman koomikon, Mr. – Luther oli noin 20-vuotias, kun hän ryhtyi soittamaan kanssani. – Klubin 20-jäsenisen orkesterin nimi oli The Red Saunders Band ja klubin nimi oli Bourbon Street. Hän ei tiennyt, että Emmet Ellis oli oikea nimeni. Halusitko tehdä Magic Samille palveluksen. Kun koitti ensimmäinen esiintymisiltamme, pukeuduin mukanani tuomaan hienoon pukuun, päällystakkiin ja hattuun ja kiinnitin valeviikset. Vaimoni kysyi, missä saamani käyntikortti oli ja kenelle se kuului. Kävin koe-esiintymässä Guntsille neljän valkoisen muusikon kanssa ja Gunts sanoi, että kuulostin hyvältä ja että minun avullani hän onnistuisi ”integroimaan” klubin. Kun Leonard kyseli veljeltään Phililtä, mistä tieto yhdistymisestä oli tullut, otin tiedotteen käteeni ja luin siitä ääneen, että liitot yhdistyvät 5. En todellakaan tuntenut niitä ihmisiä, joihin Chess luuli minun olevan sidoksissa, mutta sainpa haluamani. Sikaria polttava mies painoi nappia, jolloin toimistoa ja klubia erottava seinä liukui sivuun. Oliko sinulla silloin jo kokemusta tuottajana. Magic Samin ura oli alamäessä, hän ei levyttänyt eikä keikkaillutkaan kovin paljoa, joten ehdotin hänelle, että voisin julkaista hänen levynsä. Olen maalaispoika, enkä tiennyt, mitä hän tarkoitti integraatiolla. – Olen aina ollut stand up -koomikko soittamisen ohessa. MAFIAHOMMIA. Olin esiintynyt Al Caponen veljen, serkun tai jonkun sukulaisen omistamassa klubissa, jossa keikkailivat myös Sammy Davis Jr, Redd Foxx ja Clearwaterkin. Mafiayhteyksiä. – Myöhemmin sain lisää nimeä ja palkkasin Redd Foxxin MC:ksi. Koska bändi istui montussa, yleisö ei ollut nähnyt mustaa muusikkoa, mutta minä nousin seisomaan -7- kitara kädessä. Kerran eräs nainen yleisöstä tuli luokseni ja sanoi pitäneensä minusta enemmän, kun luulin, ettei yleisö tiedä kaksoisroolistani. Menin käymään siinä levy-yhtiössä, ja sanoin, että haluan tuottaa Magic Samin levyn. Palkkasin itseni siihen hommaan. 208 oli valkoisten muusikoiden liitto ja 10 mustien. Soittajat istuivat montussa ja tanssijat olivat lavalla – yksi hyvännäköinen nainen aina 15 minuuttia vuorollaan. Näin paperin ja ajattelin, että tämä on hyvä uutinen muusikoille. Se sai alkunsa siitä, kun tein kahta työtä. Sitten kuulutin Bobby Rushin lavalle, astuin verhon taa ja otin viikset, hatun ja päällystakin pois. Ajattelin jo, että minun pitää soittaa vaimolleni ja kysyä, mitä se sana tarkoittaa. Erään klubin omistaja piti minusta ja sain myöhemmin palkata klubille myös silloin Chicagossa asuneen Sammy Davis Jr:n. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että olin hyvä, ja sain jäädä. Tästä muuten sai alkunsa tapani vaihtaa esityksessä vaatteita. Chess ei uskaltanut julkaista levyäni, koska he luulivat minulla olevan mafiayhteyksiä. – Kyllä, olin joutunut opettelemaan tuottamista, koska minulla ei itselläni ollut tuottajaa. Kaveri oli siis katsellut touhujani koko illan. – Menin töihin torstaina iltayhdeksältä. Ja niin tuotin levyn ja julkaisin sen
LEVYTYKSIÄ JA SOVELTAVAA MATEMATIIKKAA Sinulla on pitkä ura ja olet tehnyt paljon levyjä. Sonny oli naimisissa Lula Reedin kanssa. Murrayn oma ”iso juttu” äänitemarkkinoilla oli nimenomaan Boo-Ga-Loo, josta hän äänitti itse useita erilaisia muunnelmia vuosina 1965–67 sekä pyöritti tuohon aikaan myös samannimistä levymerkkiä. Vivian & Jimmy. Levy-yhtiöillä on materiaalia purkissa ”hyllyllä”. Oliko Sonny Thompson tuottajana. James Brown ja Freddie King levyttivät King Recordsille mahtavaa materiaalia.. Tarinasi ei kuitenkaan ollut mukana Cadillac Records -elokuvassa. Olin liikemies, kun menin tapaamaan Chessiä. Kävin ostamassa viskipullon ja laimensin sen puoliksi vedellä ja täytin toisen pullon samalla tavalla ja veloitin kummastakin. Minultakin on jossain julkaisematonta materiaalia Bo Diddleyn ja Chuck Berryn kanssa ja kaksi kappaletta Howlin’ Wolfin ja Muddy Watersin kanssa. Calvin oli ystäväni ja hänen ansiostaan onnistuin tienaamaan muutaman dollarin. Hän asui aika ajoin Little Walterin kanssa ja arvaa kenen kanssa hän oli muina aikoina... Ajat levybisneksessä taisivat olla muusikolle kovat. Tienasin siten kaksi tai kolme dollaria päivässä. © Jarmo Hoppula – Olen suunnitellut kirjan tekemistä. – Minulle ne ovat nyt vaikeammat, koska olen itsenäinen muusikko ja järjestelen itse aikatauluni. – Ehkä joskus 1961–63. Levytin Chessille Sock Boo Ga Loon. levyni... –PH) Milloin äänitykset on tehty. Hän antoi minulle dollarin ja neljännesdollarin viskipulloa varten. – Elokuva oli hyvä, mutta se ei ollut tosi tarina. RAUMA BLUES 15.7.2006 • 2 - 2014 -8- – Kyllä, pianisti Sonny Thompson. Uusi cd on jo järjestyksessä 25. Näinhän siinä joskus käy. Arvatenkin hän oli jollain lailla vaikuttamassa myös Rushin omatuotantoisen ja Mel Londonin Melva Music -yhtiön kustantaman singlen Sock Boo Ga Loo / Much Too Much taustavoimissa, joka ilmestyi tiettävästi jo ennen Checkeriä pienellä Starville-merkillä. Voi olla, ettet tiennyt, että olen myynyt yhtä paljon levyjä kuin B.B. Se julkaistiin vasta 10 tai 12 vuotta myöhemmin kokoomalevyllä. Mainittakoon vielä, ettei yksikään tunnettu diskografia allekirjoita Rushin roolia sen paremmin Diddleyn, Berryn, Wolfin kuin Muddynkaan Chess-sessioissa, mikä ei tietysti todista sitä, etteikö hän olisi voinut sellaisiin jossain vaiheessa myös osallistua. Jimmy oli bisnesmies ja hän muutti levy-yhtiön nimeksi Vee-Jay Recordsiksi. Kyllä vain, olen tehnyt pitkän uran. Koska minä osasin imitoida häntä, sain soittaa hänen puolestaan. Se ehkä kerrotaan joskus ja sen voisi kertoa minun lisäkseni Bo Diddley ja nyt 83-vuotias Memphisissä asuva lady, joka työskenteli 18-vuotiaana Leonard Chessin sihteerinä. Jerry-O Recordsin omistaneen ja Rush-sinkunkin tuottaneen Jerry J. Kävin myös hänen asioillaan: ostamassa viskiä. Olin sellaisessa asemassa, että tiesin paljon asioista, joista monet muut muusikotkaan eivät tienneet. Olen soittanut kauan huuliharppua, kitaraa ja bassoa. Bracken) vuonna 1952 Garyssä, Indianassa, missä Jimmyllä oli levykauppa. Takanani on paljon tietoa, kuten myös Chuck Berryllä. kea.” Samana päivänä studiossa olivat Muddy Waters, John Lee Hooker, Smokey Hogg, Little Walter ja Pinetop Perkins. – Opin yrityksen ja erehdyksen kautta. Voisit siis vaikka kirjoittaa kirjan noista ajoista. (Todellisuudessa Rush ryhtyi levyttämään vasta lähempänä 60-luvun puoliväliä ja hänen debyyttisinglensä Someday / Let Me Love You ilmestyi chicagolaisella JerryO -merkillä vuonna 1964. Aikamoinen tarina. Sisarukset Calvin ja Vivian Carter olivat alun perin yhtä kuin Vee-Jay Records. Tein omat sopimukseni, joten kuulin paljon sellaista, mitä muusikot eivät itse tavallisesti kuulleet. – Aloitin levyttämisen Chess Recordsin kanssa 1950-luvulla. Ne varmaan julkaistaan kuolemani jälkeen. Sitten Vivian tapasi Jimmyn (James C. Löydät levyjäni melkein mistä tahansa kodista, johon menet. Tuotit levyjä ja tunsit copyright- ja BMIoikeudet. King. Hän oli myös King Recordsin sovittaja. Jokainen Sock Boo Ga Loon kuullut voineekin vetää omat johtopäätöksensä siitä, onko kappale myös levytetty suurinpiirtein ilmestymisvuonnaan 1967 vaiko jo peräti vuosikymmentä aikaisemmin, kuten laulaja itse muistelee... Jimmy Reed oli alkoholisti ja kun hän oli studiossa tekemässä levyä, hän oli välillä siinä kunnossa, ettei pystynyt soittamaan kitaraa eikä huuliharppua. Äänitin sen 50-luvulla ja se julkaistiin 60-luvulla. Mutta yleisö tietää
Teen bluesia rakkaudesta siihen, mutta myös raamatun tutkiminen on minulle tärkeää. Tapasin levy-yhtiön omistajan James Bennettin Jacksonissa, Mississippissä ja tein hänen kanssaan muutaman levyn 80-luvulla, mm. Kingiä. En tehnyt sitä rahan vuoksi. Minulla on yli 200 cd:llä julkaisematonta kappaletta. – Yhtenä levyn tuottajana oli Jimmy Vanleer. En tiedä ymmärtääkö hän edes kuinka paljon se minulle merkitsi, enkä koskaan voi korvata sitä hänelle. Kingin klubilla ilman B.B. Lähdin yhtiöstä, koska Gamble ja Huff luottivat ja uskoivat minuun liikaa. On hienoa, kun joku luottaa niin paljon, että saa vapaat kädet tehdä asioita. Se nosti minut koko maan tietoisuuteen ja avasi ovia. Mikä ongelma sitten olikaan, filmiryhmä tarvitsi lisää materiaalia. Ja yritän miellyttää sitä. Filmiryhmä halusi kuvata B. Opin heiltä luottamaan itsekin itseeni lauluntekijänä. Taloudellinen tilanteenikin koheni: myin itse varmaan 900 000 kopiota autoni takakontista ennen kuin levy oli edes jakelussa. Tapaan ystäviä ja annan haastatteluja, koska ihmiset saavat sitten lukea, mitä kirjoitat ja muodostavat käsityksensä minusta sen pohjalta – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Morgan Freeman kuuli järjestelyistäni, hän oli tyytyväinen. -9- 2 - 2014 •. Käytin 35 000–40 000 dollaria omaa rahaa saadakseni yleisön tulemaan paikalle. En tiedä, mitä filmiä editoidessa tapahtui, ilmeisesti osuuteni pisti liikaakin silmään. Jacksonissa operoineella Retta’s Recordsilla. Minua on yritetty houkutella tänne jo neljä tai viisi vuotta, mutta olen ollut kiireinen muualla. Ilman tällaisia haastatteluja yleisö ei saisi tietää mitä teen, miten aloitin ja mistä tulen. Chicken Heads auttoi sinua aikoinaan eteenpäin Galaxy Recordsilla, eikö totta. – Kyllä, se oli iso levy-yhtiö 70-luvulla. Se oli siis perhejuttu. Halusin vain heidän tapaavan perheeni ja lapsenlapseni, syövän illallisen kanssani ja näkevän mitä teen. Joku keksi sen ”pitkätukkaisen kaverin Mississippissä” ja he soittivat Malaco Recordsille ja sanoivat tarvitsevansa Bobby Rushia kuvauksiin. Miten se syntyi. Minulla oli joitain rahoittajia, mutta he halusivat tehdä nauhoitukset vakiintuneella, – Kyllä, teimme yhdessä melkein kuukauden kiertueen Kanadassa ja muualla vuosi ennen hänen kuolemaansa. Lynn toimii nykyisin saarnaajana, pastorina. – Hyvin, lasken yhdestä yhdeksäänkymmeneenyhdeksään ja aloitan taas alusta. En lähtenyt Chicagosta tehdäkseni asioita oman pääni mukaan Philadelphiassa vaan olin tullut Philadelphiaan työskentelemään Gamblen ja Huffin kanssa ja oppimaan heiltä, jotta pääsisin eteenpäin. Siitä tulee raaempi kuin mistään aikaisemmasta. Miten sinulta sujuu laskeminen ja kirjanpito. Kun verottaja kysyy, montako levyä olen myynyt, vastaan 99 – ja aloitan taas ykkösestä. Olen hyvä liikemies. – Kyllä, mutta kyllä minullakin on pomoja: yleisö. (Malacon sekä sen sisarmerkin Chimneyvillen jälkeen Mitchell julkaisi ennen kuolemaansa v. Hän ja veljeni menivät naimisiin serkusten kanssa. – toim.) tunnustetulla klubilla niin kuin ”The Road To Memphis” oli tehty. Filmiryhmä seurasi minua koko seuraavan viikon. Mutta solmin siellä paljon hyödyllisiä kontakteja heidän kauttaan, opin heiltä paljon ja olen ylpeä siitä ajasta. Halusin tehdä dvd:n, joka olisi aito. Koitan myös pitää huolta siitä, että minulla on aikaa kaltaisillesi kavereille. Kenneth Gamble ja Leon Huff olivat koskaan tapaamistani kavereista kaikkein vaikutusvaltaisimpia. – Olen menossa tammi- tai helmikuussa 2014 studioon tekemään uutta cd:tä. Olet levyttänyt myös Honey Boy Edwardsin kanssa. Olet tehnyt Philadelphia International Recordsille (PIR) yhden vinyylin, eikö niin. En halunnut kuvata B.B. Olet tehnyt myös dvd:si omalle levymerkille. Martin Scorsese teki bluesista seitsenosaisen filmisarjan, jossa olet mukana. 2 (Ronn, 1997) Lovin’ A Big Fat Woman (Waldoxy, 1997) Hoochie Man (Waldoxy, 2000) Undercover Lover (Deep Rush, 2003) Live At Ground Zero Blues Club (Deep Rush CD/DVD, 2003) Folk Funk (Deep Rush, 2004) Night Fishin’ (Deep Rush, 2005) Raw (Deep Rush, 2007) Look At What You Gettin’ (Deep Rush, 2008) Blind Snake (Deep Rush, 2009) Show You A Good Time (Deep Rush, 2011) Down In Louisiana (Deep Rush, 2013) Bobby Rush with Blinddog Smokin’: Decisions (Silver Talon CD/DVD, 2014) KOKOELMAT: Deep South Funk: The Best Of Bobby Rush On Waldoxy (P-Vine, 1988) Instant Replays: The Hits (Ichiban/ Urgent!, 1992) Bobby Rush & Lynn White: Southern Soul (Cannonball, 1998) The Best Of Bobby Rush (LaJam, 1999) Absolutely The Best (Fuel 2000, 2003) Hen Pecked (Malaco/601 Music, 2005) The Essential Recordings, Vol. 1986 musiikkia mm. ALBUMIDISKOGRAFIA: Rush Hour (Philadelphia Int., 1979) Sue (LaJam, 1981) Wearing It Out (LaJam, 1983) Gotta Have Money (LaJam, 1984) What’s Good For The Goose Is Good For The Gander (LaJam, 1985) Man Can Give (LaJam, 1990) I Ain’t Studdin’ For You (Urgent!, 1991) Handy Man (Urgent!, 1992) She’s A Good ’Un (It’s Alright) (Ronn, 1995) One Monkey Don’t Stop No Show (Waldoxy, 1995) It’s Alright, Vol. Minulla oli 7–8 kameraa, joilla kuvasimme haluamistani kuvakulmista. Kappaleet ovat jo kasassa. – Kyllä, olen ollut Sveitsissä kerran aikaisemminkin toisella festivaalilla, joten oli hienoa saada palata tänne ja Luzerniin. – LaJam sai nimensä edesmenneen tyttäreni Valery Le Joycen mukaan. Laitoin paikan kuntoon. Philadelphian jälkeen levytit LaJamille. – Kyllä vain! Chicken Heads oli ensimmäinen kappaleeni, joka löi läpi myös valkoisen yleisön keskuudessa. Teen oman show’ni, soitan huuliharppua ja äänitän helposti kymmenen tai kaksitoista kappaletta. Olet vuonna 1998 julkaistulla ”Southern Soul” -cd:llä Lynn Whiten kanssa. Sinulla on nyt oma levy-yhtiö Deep Rush, olet oma pomosi ja voit tehdä asioita omalla tavallasi, eri lailla kuin muut. Minä halusin tehdä dvd:n jossain aidossa peruspaikassa ja valitsin näyttelijä Morgan Freemanin Ground Zeron Clarksdalessa. Teetkö yhä kiertueita. B. Kerron tarinoita. Dvd oli minulle tärkeä, ja minulle merkitsi paljon, että Morgan tuli paikalle ja osallistui dvd:n tekoon. Suostuin tehtävään sillä ehdolla, että saisin itse päättää kuvauspaikan. Myin sitä varmaan 3 miljoonaa kappaletta singlenä. Rakensin klubiin lavan ja asennutin sinne maton omalla kustannuksellani. – Kyllä vain. 1-2 (Deep Rush, 2006) Southern King Of Blues Funk (Soul Selector, 2013) Onko sinulta tulossa uutta cd:tä. – Kyllä, ja yritän julkaista vielä lisääkin. Minulle ei luvattu siitä suurta korvausta – sain siitä ehkä noin 1000 dollaria. Kenneth Gamble ”Gotta Have Money”. Verottaja pitää minusta. – ”The Road To Memphis” -dvd on toinen tarina. Soititko samoissa paikoissa kuin McKinley Mitchell. Käsitin, että filmistä puuttui 20–30 minuuttia ja että filmiryhmällä oli jotain ongelmia Ike Turnerin kanssa. Materiaalia on paljon. – Kyllä, mutta hän levytti jollekin toiselle Etelän levymerkille. DEEP RUSH Olet myös julkaissut jotain vanhempaa materiaalia omalla levymerkilläsi. Kingin klubilla Memphisissä, mutta minä kutsuin heidät viettämään lauantai-iltaa kanssani Clarksdaleen ja seuraavana päivänä kirkkoon
Studioryhmä on pieni, sillä mukana ovat lisäksi vain rumpali Pete Mendillo, basisti Terry Richardson ja kakkoskitaristi Lou Rodrigues. 12 € Liput 09 310 12000 ja Lippupalvelu. Lavan reunalta nähtynä ja kuultuna siihen tulisi mukaan vielä visuaalinen elementti. 15 € Bluesmies New Yorkista tunnetaan Chicagon West Side tyylin mestarina. John. Ti 22.4. Pääsin netissä kuuntelemaan näytteeksi kappaleen Another Murder In New Orleans. Ke 7.5. 12 € • 2 - 2014 Ala-Malmin tori 1, malmitalo.fi - 10 - Pepe Ahlqvist Elämänmakuista bluesia sydämestä! Yli 40 vuoden legendaarinen ura ja takana on yli 5000 keikkaa. Levyjä ilmestyy keskimäärin yksi per vuosi ja ne ovat suhteellisen tasalaatuisia. Rush on ehdolla myös kahdessa muussa sarjassa, joten eiköhän jonkinlainen pysti irtoa hänelle toukokuun 8. Tämä ei kyllä kuulosta kummaltakaan niistä. Edellinen levy ”Show You A Good Time” oli hyvä (ks. klo 19, alk. BOBBY RUSH Down In Louisiana (Deep Rush #), 2012 (1) Down In Louisiana (2) You Just Like A Dresser (3) I Ain’t The One (4) Tight Money (5) Don’t You Cry (6) Boogie In The Dark (7) Raining In My Heart (8) Rock This House (9) What Is The Blues (10) Bowlegged Woman (11) Swing Low Rush jatkaa samalla tyylillä ja reseptillä, minkä hän on hyväksi havainnut tämän vuosituhannen puolella. Nyt on vain niin, että levy ilmestyy suurin piirtein samoihin aikoihin, kun tämä lehti on painokoneessa. Albumin parhaat palat ovat jo mainittu nimiraita, reggaevaikutteinen I Ain’t The One ja Bowlegged Woman, jonka laulaja levytti ensimmäisen kerran Jewel-merkille yli 40 vuotta sitten. Tämä levy kuunneltuna olohuoneen sohvalta menettelee. Rush ja Dr. Poikkeuksena tehokas nimikappale, joka sen kirjoittajien mukaan voisi olla Redbone-alkuperää. Bobby Radcliff (USA) – laulu, kitara, Jonne Kulluvaara – kitara, Magnus Lanshammar (SWE) – basso ja Mikko Peltola – rummut. 15 € T-Bones Micke Björklöf & Blue Strip After The Flood (USA) Bobby Radcliff New Orleans -henkinen blueskonsertti. Siispä joudumme tyytymään runsaan vuoden takaiseen ”Down In Louisiana” -albumiin, joka on yksi ehdokkaista vuoden Soul Blues Albumiksi Blues Foundationin järjestämässä Blues Music Awards -kisassa. Rush tosin lainaa aika reippaasti pieniä pätkiä sieltä sun täältä ja merkitsee ne omiin nimiinsä. Aarno Alén Honey B & Evolutiivista bluesia. Kerrottakoon kuitenkin, että uutukainen on nimeltään ”Decisions”. To 15.5. klo 19, alk. klo 19, alk. Raining In My Heart -kappaleesta on olemassa ainakin kaksi erilaista bluesklassikkoa. klo 19, alk. Osatuottajana ja -sovittajana studiossa hääri Paul Brown, joka hoitaa asiallisesti myös yhtyeen kosketinosuudet. Pe 9.5. Pepe Ahlqvist – laulu ja kitara. Levyn materiaali on merkitty pääosin Rushin ja studioryhmän nimiin. T ähän kohtaan sopisi mainiosti Bobby Rushin uutuuden esittely. Sillä on mukana Blinddog Smokin’ -ryhmä ja vierailijana Dr. Vaikka hän käytti yhden levynsä nimessä termiä folk funk, niin mielestäni blues funk sopisi paremmin määrittelemään kitaristilaulajan tyyliä. John vakuuttivat, mutta yhtyeen kitaristi ei. päivänä. Rushilla on ikää jo sen verran, että balladeissa hän ei oikein onnistu. Don’t You Cry on valjuhko ja bluesin olemusta selvittävä What Is The Blues on myös vaisu. Juhani Laikkojan arvio BN-numerosta 251) ja tämä jatkaa samalla tasolla. Puhallinosuudet Rush hoitaa huuliharpullaan tuttuun tyyliinsä. Levy on äänitetty Nashvillessa Ocean Soul Studiossa. Myöskään rockaava Rock This House ei vakuuta
E A S T W AY L I V E P R O U D LY P R E S E N T S : Maailmankuulu all-star -esitys Suomeen! CHICAGO BLUES: a Living History e im t r u o f o e t u ib r t t s e The great t o t h e C h ic a g o B l u e s Billy Boy Arnold, John Primer, Billy Branch, Lurrie Bell, Carlos Johnson & Living History Band Ke 4.6.2014 HELSINKI, Kulttuuritalo klo 20.00 (ovet 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 54€/49€ www.chicagobluesalivinghistory.com - 11 - 2 - 2014 •
Hän myös sekoittaa soittamaansa rockbluesiin sopivissa määrin soulia ja funkia luoden siitä mielenkiintoista ja luonnollisesti esittäjänsä näköistä/kuuloista musiikkia. RIKU METELINEN ”Täytyy kokeilla jotain uutta, mutta pysyä kuitenkin rehellisenä itselleen ja seisoa sen takana mitä tekee.” • 2 - 2014 - 12 -. Alun perin hänestä piti tulla rumpali, mutta kun hän kuuli Gary Mooren kitaransoittoa, muuttui mieli kokonaan: hän halusi myös soittaa kitaraa. Vaikka Freischlader pitää tärkeimpinä esikuvinaan Gary Moorea ja Roy Buchanania, niin esikuvistaan sekä monista nykykitaristeista poiketen hän ei soita pelkästään loputtomia ”turhat soinnut pois” -sooloja tai kikkaile kikkailun vuoksi. Hän osaa tarpeen tullen jarrutella, eikä hänelle tuota vaikeuksia soittaa Peter Greenin tavoin melodisia kappaleita suurella tunnelatauksella. H enrik Freischlader on saksalainen itseoppinut multi-instrumentalisti
Studiolevyilleen hän on valinnut vain omia sävellyksiään, mutta keikkasettiin on aina kuulunut sopivassa määrin lainamateriaalia, kuten Jimi Hendrixiä, Peter Greeniä ja joskus jopa Albert Kingiä. Seuraava livejulkaisu oli tupla-cd ”Tour 2010 Live”. Kerrotko hiukan lempisoittimestasi. Omista levyistään hän pitää debyyttialbumiaan ”The Blues” kaikkein rakkaimpana. Viime vuonna häneltä ilmestyi massiivinen neljän cd:n liveboksi ”Live In Concerts” (BN 265). Hän näytti minulle tien bluesiin ja kitaransoittoon sillä seurauksella, että se tuli minun omaksi, aktii- - 13 - viseksi tiekseni. Sitten tuli hetki, jolloin kuulin Gary Mooren soittoa. Aloitin soittamisen jo ennen kuin osasin edes kävellä käyttämällä äitini kattiloita rumpuina. 2 - 2014 •. – Lapsena minulla oli suuri määrä artisteja joista pidin, mutta vuosien saatossa minusta on tullut hyvin valikoiva. Muutamien tahtien jälkeen alan kuulla muiden soittimien ääniä ja sen, miltä kaikki kuulostaa kokonaisuudessaan. Hän versioi lainakappaleet alkuperäisen hengessä lisäten niihin sopivassa määrin mausteita. Allekirjoittaneen mielestä ”House In The Woods” on vähintäänkin yhtä hyvä, ellei peräti tuuman verran parempi levy. Lisäksi on luonnollisesti muutama muukin, jonka sain nuorena ja yksi, jonka bongasin sisustusliikkeen ikkunassa. – Vaikkakin olen pääasiassa kitaristi, niin lempisoittimeni on rummut. Kuinka kiinnostuit musiikista. Fanien keskuudessa ”Still Frame Replay”jaksaa pitää pintansa suosikkilevynä. Kun monet artistit tekevät livelevyjä vasta vuosien ja useiden studiolevyjen jälkeen, Freischlader on poikkeus tähän joukkoon. Kaiken kaikkiaan Gary Moore on ollut suurin vaikuttajani musiikillisesti. Eikä kyseessä ollut enempää tai vähempää kuin kolmoislevy (BN 236). arvio sivulta 59). – Musiikki on ollut aina suurin kiinnostuksenkohteeni. Henrik Freischlader on virkistävä poikkeus bluesrockgenressä. Hän ei kuitenkaan vielä suostu puhumaan tuosta projektista mitään. Suurten levy-yhtiöiden välinpitämättömyyteen tyytymättömänä hän perusti vuonna 2009 Cable Car Recordsin. Kahdeksan vuoden ja yhdeksän oman levyynsä lisäksi hän on tehnyt lukuisia kiertueita sekä vierailuja monien muiden levyillä. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että nimikappaleen vierailevana kitaristina on Joe Bonamassa. Hän on tyylitaitoinen ja perinnetietoinen kitaristi, jolta ei näkemystä puutu. Freischladerilla on kyky löytää kappaleesta se kaikkein olennaisin. Ne ovat lähtökohtani kaikkiin muihin soittimiin, ja on aina lumoavaa aloittaa niillä studiossa. Oikein arvattu: hän oli studiossa. En kestä nähdä huonosti kohdeltuja soittimia ja olen onnistunut pelastamaan muutaman ennen kuin ne on lopullisesti romutettu. Tommy Schnellerin ja Layla Zoen albumeita, joilla hän luonnollisesti myös soittaa. Kun olin jotain 12tai 13-vuotias olin, ja olen muuten edelleen, innokas Michael Jacksonin, Kool & The Gangin sekä Earth Wind & Firen fani. Myös kaikkien soitinten kanssa olin kiinnostunut, minkälainen ääni niistä lähtee. Onko sinulla esikuvia tai vaikuttajia. Vaikka bluesrock on monille punainen vaate, niin suosittelen varauksetta tutustumista Freischladerin musiikkiin. Montako kitaraa sinulla on. Tuollaisella työtahdilla hänestä voitaisiin kenties käyttää sanaa ”työhullu”, tosin kun kysymyksessä on muusikko, niin sanonta ei kuulosta niin pahalta. Okei, kysytään sitten jotain muuta. Freischladerin viimeisin levy on studioalbumi ”Night Train To Budapest” (ks. Vuonna 2006 alkaneen levytysuransa aikana Henrik Freischladerilta on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Haastattelun ajankohdan sopiminen tuotti pienoisia vaikeuksia aikataulullisesti ja muutoksia jouduttiin tekemään muiden kiireiden takia. Kiireet johtuivat tietenkin... Aina kun leikin rakennuspalikoilla tai leluilla, olin vain kiinnostunut siitä äänestä, jonka sain niillä aikaan. Edellä mainittujen lisäksi olen tutustunut moniin hienoihin muusikoihin. – Minulla on viisi kitaraa, joita soitan säännöllisesti. Aivan uusi maailma avautui tuolloin ja aloin soittaa kitaraa. Hän julkaisi vuonna 2008 livealbumin jo kolmantena levynään. Omiensa ohella hän on julkaissut mm
Jokainen on yhtä tärkeä, käyttötarkoituksesta riippuen. Uskoisin että tämä levy poikkeaa hiukan muista julkaisuistani. Kerrotko hiukan siitä. Maailma on mennyt niin monimutkaiseksi. Oli luonnollista lisätä mukaan myös uudempi keikka, jonka nauhoitimme ”House In The Woods” -kiertueelta. Kannattaa pysyä jousta pitää mitään itsestään selvänä.” Ajattelin kyllä pääinstrumenttiasi... – En voi oikeastaan asialle mitään, se on ehkä kaikkein tärkein syy. 47 & Show No. Onko olemassa joku kappale, jonka olisit halunnut säveltää. Hänessä on paljon potentiaalia ja energiaa, joka pitää hänet liikkeessä. – Idea levyyn tuli matkustaessani yöjunalla Budapestiin. Rakastan vain musiikin kirjoittamista. Mutta jokainen levy poikkeaa edeltäjästään. Kannattaa pysyä joustavana eikä pitää mitään itsestään selvänä. Minkä tai mitkä levyt valitsisit autiolle saarelle. Kerrotko jotain hänestä. Olet ollut studiossa myös Layla Zoen kanssa. Monet heistä halusivat DVD:ni cd-versiona. Minusta tuo vain tuntui hyvältä nimeltä levylle. Mikä saa sinut kirjoittamaan musiikkia. – Aika vaikea kysymys, koska niitä on useita. – Se lähti oikeastaan fanieni toivomuksesta. © Georg Pieron Entä sitten tuorein julkaisusi ”Night Train To Budapest”. Yhden päivän retkelle valitsisin nämä; Gary Moore: ”After Hours”, Michael Jackson: ”Off The Wall”, Aretha Franklin: ”Amazing Grace”, Miles Davis: ”Kind Of Blue” ja Victor Villadangos: ”Guitar Music Of Argentina”.. – En tietenkään valitsisi lempilevyjäni, se on ainakin varmaa! Pelastamiseni jälkeen en nimittäin pystyisi enää kuuntelemaan niitä. Henkilökohtaisesti sanoisin, että kiertueilla asiat tulee ottaa sellaisina kuin ne ovat. – Ei sellaista kappaletta ole olemassakaan. Tyytyisin vain kuuntelemaan aaltojen liplatusta. – Hän on kanadalainen laulaja, jonka tapasin eräällä festivaalilla, kun hän oli vailla taustabändiä ja me päätimme auttaa häntä. 27) 4-CD (Cable Car , 2013) isina kuin ”Kiertueilla asiat tulee ottaa sella vana eikä ne ovat. Maantieteellisen sijaintimme ja pitkän välimatkan takia yhteistyö ei ole aina ollut helppoa, mutta monesti se on toiminut hyvin. En ole kateellinen heille, ihailen heitä mieluummin. Oikeastaan on vaikea sanoa, mikä niistä olisi yksi ylitse muiden. Mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut kiertueella. Pidän siitä kaupungista ja sen asukkaista. Sen takia elän ja olen kiitollinen, että voin tehdä niin. ALBUMIDISKOGRAFIA Studiolevyt: The Blues (ZYX Music, 200 6) Get Closer (ZYX Music, 200 7) Recorded By Martin Me inschäfer (Cable Car, 2009) Still Frame Replay (Cable Car, 2011) House In The Woods (Ca ble Car, 2012) Night Train To Budapest (Cable Car, 2013) Live-julkaisut: Live 3-CD (ZYX Music, 200 8) Tour 2010 Live 2-CD (Ca ble Car, 2010) Live In Concerts (Show No. Kappaleet ovat, ainakin enemmän rockorientoituneita ja rakenteeltaan selkeämpiä. Se on... Sinulta ilmestyi viime vuonna neljän CD:n livepaketti. Mitä taas tulee • 2 - 2014 - 14 - kappaleiden kirjoittamiseen, niin sanoisin että se on vaikeampaa kuin ennen. – Ai siis tarkoititkin kitaraa. Merkitykselliset kappaleet kuuluvat aina kappaleen säveltäjälle tai tulkitsijalle. Mukana ei ole niin paljoa jammailua kuin edellisillä levyilläni. Täytyy kokeilla jotain uutta, mutta pysyä kuitenkin rehellisenä itselleen ja seisoa sen takana mitä tekee. kuten jokainen levyni, ajankuva kyseisestä hetkestä. – Olemme tehneet kaksi levyä yhdessä. Hänellä on myös kaunis ääni
- 15 - 2 - 2014 •
- 16 -. Sloanin kotiseuduilla Essexin kreivikunnassa elettiin kuitenkin tässä mielessä genren eturintamassa: Kymmenkunta vuotta varhaisempaa sukupolvea edustaneiden northern soul -intoilijoiden ydinlevinnäisyysalueella monet kahvibaarit sekä hotellit tarjosivat oivan mahdollisuuden nähdä kansallisen tason rock’n’roll- ja r&bbändejä livenä – ja vastaavasti musiikkitoimittaja ja -tuottaja Pete Edenin Record Mart sekä Derek Glenisterin pyörittämä toinen erikoislevyliike Record Museum avasivat teineille helpon tavan ohentaa lompakkojaan äänitehankintojen merkeissä. Pete Edenin sekä Derek Glenisterin putiikeista saattoi ostaa vaikkapa King/Federal- ja Specialty-merkkien klassikkolevyjä. Urasuunnitelma oli silti nuorelle rhythm’n’blues-diggarille melko omaperäinen. 100 Clubilla keikkailleet alkuperäislegendat olleet enää nuorison laajemmin tietämiä saati ihailemia sankarihahmoja. Eurooppa ei ollut vielä kohdannut 90-luvulla ajankohtaistunutta jive-buumia eivätkä Jimmy Witherspoonin, Eddie ”Cleanhead” Vinsonin tai Champion Jack Dupreen tapaiset maata edelleen kiertäneet ja juuri mm. Artisti muistelee BN:lle: – Southend on merenrantakaupunki, jonka asukasrakenteen rungon muodostivat aikoinaan Lontoosta paremman elämän toivossa muuttaneet ihmiset. Minunkin äitini oli kotoisin Lontoon itälaidalta. Siskoni oli rokkari ja hän ujutti myös minut katsomaan bändejä kuten Shakin’ Stevens & The Sunsets, Crazy Cavan’n’the Rhythm Rockers, Flying Saucers sekä Little Tina & The Flight ’56 – ja niin ne komeasti rokkaavat soundit sitten täyttivätkin rannikkoilmastomme. – Meillä oli myös kaksi huipputason levykauppaa. Musiikki oli siellä läsnä kaikkialla – ja sellaiset ikoniset paikat kuten The Kursaal Ballroom ja Queen’s Hotel • 2 - 2014 © Jackson Sloan KERTAHEITOLLA KUULUISUUTEEN. PETE HOPPULA Vanhempiensa levykokoelmien ääreltä itsekin keräilijäksi ja intohimoiseksi 1940- ja 50-lukujen musiikin harrastajaksi kasvanut Jackson Sloan eteni nopeassa tahdissa kotikaupunkinsa, Itä-Englannin Southend-onSean tanssipaikoista Lontoon maineikkaan, osoitteessa 100 Oxford Street toimineen 100 Clubin vakiokasvoksi ja -ääneksi – sekä pian myös erääksi koko edustamansa musiikinlajin puhutuimmaksi uudeksi solistitulokkaaksi. toimivat kaikkien senaikaisten huippubändien esiintymisareenoina. T © Jackson Sloan raditionaalisen rhythm’n’bluesin ja rock’n’rollin saralla puhutaan usein ”parhaiten varjelluista salaisuuksista”. Southendon-Sealla oli tärkeä asema myös pubi-r&b:n ystäville, asuihan Dr Feelgoodin nokkamies Lee Brilleaux samoilla kulmilla – vieläpä tarkasti ottaen aivan Jacksonin naapurustossa. 1980-luvun alkupuolelta lähtien Englannin jump- ja swing-piirien suosiossa ratsastaneeseen, mutta silti ainakin meillä päin vielä toistaiseksi laajemmin tuntemattomaan Jackson Sloaniin tämä määritelmä sopii pelottavan täsmällisesti. Tällä kaikella oli tietenkin oma vaikutuksensa Sloanin vuonna 1982 perustaman Rent Party -nimisen jump-bändin syntyhistoriassa. Lisäksi Southendissa operoi 1970-luvulla The Long Bar -niminen juottola, jota etenkin rokkarit, teddyboyt ja bikerit suosivat
Rent Party oli siis kaiken kaikkiaan hyvissä käsissä. Tämän julkaisun jälkeen Rent Party lähti jälleen turneelle ja esiintyi mm. Näihin aikoihin saimme myös yhteistyökumppaniksi legendaarisen Mike Vernonin, joka tuotti 12-tuumaisen, Fats Wallerin swing-klassikon mukaan nimetyn EPlevyn. New Yorkin Greenwich Villagen suositulle Lone Star -klubille. – Bändimme sai lisäksi kiinnityksen valtakunnalliselle musiikkiagentuurille ja soitimme 250-300 keikkaa vuodessa. Itse taas olin edesauttamassa Chevalier Brothersin debyyttisinglen One More Drink Bartender julkaisemista Waterfront-merkillä – mikä nostikin bändin statusta todella mukavasti. Happy Traumilta, Flaco Jimeneziltä, Mickey Juppilta, Howlin’ Wilf & The Vee-Jaysilta, Wilko Johnsonilta, The Chevalier Brothersilta sekä Eddie & The Hot Rodsilta. OO-BOP-SH'BAM VUOKRABILEET PYSTYYN Southend-on-Sean hotelliravintoloissa aloittanut 8-henkinen Rent Party vannoi Louis Jordanin, Big Joe Turnerin, Nappy Brownin ja kumppanien musiikin nimeen, vaikuttaen siten tyylisuunnan suosion kasvuun saarivaltakunnassa yhdessä samoihin aikoihin perustettujen The Chevalier Brothersin, Sugar Ray’s Flying Fortressin, The Big Town Playboysin, King Pleasure & The Biscuit Boysin sekä Tyrone Hibbs & The Hip Shakersin kanssa. Tuolloin ryhmässä oli mukana myös Suomessakin sittemmin tutuksi tullut huuliharpisti-pianisti ”West” Weston. 6-raitainen LP ”Honk That Saxophone” äänitettiin livenä Camdenin Dublin Castlessa. Teimme myös toisen Mike Vernonin tuottaman pitkäsoiton, mitä ei kuitenkaan koskaan tuotu päivänvaloon. Olimme myös kakkosaktina Albert Kingin ja The Honeydrippersin kiertueilla. Steve rakastaa raakaa Chicago-bluesia – mutta sen keikan jälkeen hän esitti meille pianolla soolona boogie woogieta. Vuoteen 1988 mennessä Rent Party oli hajonnut ja sen jäsenet levittäytyneet kukin omille teilleen. Glastonbury Festivaleilla sekä Yhdysvalloissa Kool Jazz Festivaleilla. Sloan palaa mieluusti vuosissa taaksepäin: – Kaikki sai alkunsa Railway Hotellissa, jossa esiinnyimme jokaisena lauantai-iltana. – Chevalier Brothersiin kuulunut Ray Gelato tuli rock’n’roll-kuvioista. Viimeksi mainitulla oli mukana myös The Big Town Playboys. Meidän kahden myötä tyylilaji sai lisää huomiota ja avasi taas ovia uusille samanhenkisille kokoonpanoille. Esiinnyimme sen johdosta myös televisiossa ja radiossa. Keräsimme ympärillemme mukavan seuraajajoukon, ja samassa paikassa meidät näki myös Waterfront Recordsin vetäjä Dave Hatfield. Steve piti jump-soundista ja samalla hän toi bändiin sekä lisäeloa että laulunkirjoitustaitoa. Vähitellen jump-rytmit vyöryivät myös Atlantin yli, ensin Euroopan vanhalle mantereelle (aina Skandinaviaan saakka) sekä sen jälkeen Yhdysvaltoihin, festarien lisäksi mm. Rent Party julkaisi noin neljän aktiivivuotensa aikana kourallisen vinyylineliviitosia sekä kaksi albumimittaista kiekkoa. – Steve Westoniin törmäsin ensimmäisen kerran Southendin Grand Hotelissa, missä hänen silloinen bändinsä The Crawling Kingsnakes toimi meidän lämppärinämme. Leigh-onSeasta käsin vuosina 1979–89 operoineen paikallisyhtiön n. Rent Party, yhdessä The Chevalier Brothersin kanssa teki suuren vaikutuksen live-ympyröissä. Siltä erää viimeiset ison orkesterin swing-äänityksensä hän työsti Mark ”Snowboy” Cotgroven tuotannossa keväällä 1989, julkaistavaksi japanilaisella P-Vinen Pony Canyon -sisaryhtiöllä (CD ”Old Angel Midnight”) vaatimattomat 16 vuotta myöhemmin. Paitsi että hän oli The Kursaal Flyersin alkuperäinen basisti, Hatfield oli myös kaikenlaisen juurimusiikin suuri ystävä, ja auttoi siten meitäkin melkoisesti. 1985 ilmestynyttä studiopitkäsoittoa ”Sold As Seen” lukuun ottamatta yhtyeen muut levyt olivat essexiläisen Waterfront Recordsin tuotteita. Japanissa RCA Victorilla sekä kreikkalaisella Sakkaris-merkillä v. Päästyään lontoolaisen keikkapromoottorin kirjoille asiat lähtivät luistamaan ja ryhmän keikkakiinnitykset lisääntyivät. Viimeiselle 12-tuumaiselle EP:lleen “Ain’t Misbehavin’” he saivat tuottajakseen Blue Horizon -merkillä maineensa luoneen Mike Vernonin, joka puolestaan äänitti ryhmää vanhalla Fostex-16-raiturillaan pikkukirkon tiloissa Leigh-on-Seassa. Se kuulosti niin hyvältä, että kun alkuperäinen pianistimme jätti Rent Partyn, lähestyin aiheella Steveä. Jackson Sloanille 80-luvun loppu merkitsi asteittaista siirtymistä pois keikka- ja studioelämästä. Promoottori ja levy-yhtiön johto vetivät köyttä toiseen suuntaan ja bändi toiseen – mikä ummehdutti ilmapiiriiä. 50 albuminimikkeen joukossa näyttäytyy jälkikäteen tarkasteltuna myös huomattava määrä sittemmin niin perinteisemmän juurimusiikin kuin pub- ja punkrockinkin klassikoiksi luokiteltavia teoksia mm. – Levytimme pop-tuottaja John Waltersin holhouksessa albumin, joka julkaistiin ensin vain Japanissa. Äänityspuolellakin riitti kuhinaa. Tulimmekin hienosti toimeen. Vuonna 1999 Sloan vieraili - 17 - 2 - 2014 •. Televisio-esiintymisiäkin siunaantui. Kun sitten tapasin Rayn seuraavan kerran, meillä molemmilla oli 40- ja 50-lukujen musiikkia soittavat yhtyeemme. Tutustuin häneen alun alkaen The Dynamite Bandin välityksellä
Cd ”Saturday Clothes” ilmestyi omakustanteena v. Blue Devils). 2006 Sloan yhdisti voimansa Mop Mop -kollektiivin kanssa versioiden tyylikkäästi Bobby Colen jazz swing -kappaletta Perfect Day. Session tuotti lattari-perkussionisti Snowboy – ja olin onnekas saadessani levylle muutenkin niin hienon muusikkokattauksen. Lisäksi ryhmälle kertyi plakkariin festivaalikeikkoja. Kun Rent Partya ei enää ollut, päätin ottaa kokonaan toisen suunnan. Fonisti-laulaja kannusti Sloania kirjoittamaan vaihteeksi omaa musiikkiaan 1950-luvun hengessä. – James Taylor Quartet lainasi meidän puhallinsektiotamme, minkä johdosta kokoonpanosta tuli vain puoliaikainen. Studholmen kokemus bluessoittajana mm. Jive-piirit kasvoivat ja suosittu klubibändi oli omiaan viihdyttämään tanssinjanoista, jälleen jivesta innostunutta brittinuorisoa. Kiekko sai hyvän vastaanoton ja sitä soittivat monet huippu-dj:t ympäri maailmaa. Lowell Fulsonin ja Big Jay McNeelyn taustalla loi pohjan ryhmän soundille, jota ryhdyttiin hahmottelemaan Thornen pyörittämässä Rimshot-vintagestudiossa Kentin maaseudulla. Shakin’ Stevensinkin kanssa aiemmin soittanut Webster Greaves. Myös Ray Gelato vieraili bändin ensimmäisellä studioalbumilla parilla raidalla. Tuttu 100 Club säilyi tukikohtana sekä bändin vuonna 2011 ilmestyneen live-omakustanteen äänityspaikkana. Lisäksi Oo-Bop-Sh’Baminssa on ollut ajan saatossa mukana mm. Myöhemmin myös italoryhmä Mop Mop uudelleenmiksasi muutamia näistä raidoista ja julkaisikin niitä. Big Town Playboys & Paul Lamb & The Kingsnakes) – Richard Studholme (kitara; mm. Päätös ei ollut helppo, mutta laulaja oli jo viimeistellyt muilta tietämättä ensimmäisen sooloalbuminsa sekä koonnut uutta kokoonpanoa peräti kolmen vuoden ajan. Mukaan liittyi myös Gelaton pianistituttava Gunter Kurmeyer (Giants of Jive -yhtyeestä) sekä lukemattomissa sessioissa ja keikkapesteillä ansioitunut säestysryhmä, ”The Rhythmtones”, Peter Pritchard (basso; Oo-Bop-Sh’Bamin lisäksi mm. Toisella DJ-vetoisella projektilla v. Flying Saucers) – Mike Thorne (rummut; mm. Kaakkos-Lontoon Mottinghamissa Nick Taylorin Porcupine-perhestudiossa äänitetyn levyn tuotti Alan Savage. • 2 - 2014 OO-BOP-SH’BAM! Oo-Bop-Sh’Bam -yhtyeen tarina sai alkunsa 2000-luvun puolivälissä Sloanin palattua 25 vuoden tauon jälkeen musiikillisille rikospaikoilleen. Rent Partysta mukaan ilmoittautui myös fonisti John Willmott. Koska olen suuri Beat-runouden fani, valikoin uudeksi tyylikseni jazz-sävytteisen ”loppuyön bluesin” ja astelin kontrabasisti Peter Indin omistamaan Wave-Studioon Lontoossa. Albumin löysi muutamia vuosia myöhemmin myös italialainen DJ ja levynkeräilijä Paolo Scotti, joka esitteli minut muille kotimaansa muusikoille ja tuottajille. © Simon Fowler eni halu”Seuraavallekin tutkimusretkell in, mutta sin ottaa mukaan roots-musiik – enkä tulkita sitä nyt omalla tavallani n tehnyt enää kopioiden toisia, kuten oli aikaisemmin.” hiphop-groovea ja jazz-funkia yhdistelleen LTJ X-Periencen albumilla ”Moon Beat”, vokalisoiden sittemmin monella muullakin kokoelmalla sekä DJ-sinkulla julkaistut raidat Sombre Guitar ja No Rhyme, No Reason. Soolomateriaalin työstäminen oli houkutteleva ajatus, jota Jackson kypsytteli kaverinsa Ray Gelaton kanssa. Syksyllä 2012 Jackson Sloan kuitenkin päätti irtautua porukasta. Tämä oli askel kohti lopun alkua. Paikka sijaitsi Bass Clef -jazzklubin alakerrassa. Jools Holland Bandin miehiä kuten tenoristi Phil Veacock, kontrabasisti Dave Swift sekä baritonifonisti Nick Lunt. Prosessi sai alkunsa, kun kaksikko linnottautui Lontooseen työstämään aihiotaan. Pitkäaikaisista soittajista kontra- ja sähköbasisti Peter Prichard, pianisti James Lunn, kitaristi Mal Barclay sekä tenoristit Alby Green ja John Willmott ovat roikkuneet kelkassa vaihtelevasti lähes alusta pitäen. Pianistiksi löytyi pienen etsinnän jälkeen James Lunn, soolokitaristiksi Paul Garner, kontrabasistiksi Dave Loagnado, tenori- ja baritonifonistiksi Andy Dummett ja tenorifonistiksi mm. Vanhoista Rent Party -miehistä ensimmäisenä vapaaehtoisten riviin asettui rumpali Alan Savage, joka tarttui myös innolla rekrytointitehtäviin. Tämä poiki taas lisää äänityksiä, kuten itsekirjoittamani kappaleen No Rhyme, No Reason. Korvaajakseen hän sai r&b-kentän lau- - 18 - lajatulokkaiden ykköseksi suitsutetun Robert Wrayn, jonka osaamista kuullaan ryhmän vastailmestyneellä kiekolla ”We’re Gonna Ball Tonight”. 2011.
Muina jäseninä mukana olivat kontrabasisti Dave Raven, pianisti Rick Dawson, tenorifonisti Pete Cook sekä baritonifonisti Alex Bland. Äänittäjänä toimi uudistuneen Rhythmtonesin rumpali Paul Richardson. Jackson Sloan): Jackson Sloan: Good Time Jumpin‘ Jazz! (EP) (Waterfront WFS 004) -84 Honey Bee / High Class Woman / Take It Like A Man Old Angel Midnight (LP/CD) (LP: Prima PRIMA 001, UK) -89 (CD: Dejavu DJV 2000015, Italia) -04 (CD: P-Vine/Pony Canyon PCD-22109, Japani) -05 Devil May Care / So Many Times / Old Angel Midnight / One And All Blues / We‘ll Be Together Again / Jack Kerouac Said / Spiderman / Caravan / Bernie‘s Tune / Walk On The Wild Side Mop Mop feat. Useiden miehistönvaihdosten jälkeen viimeinen minun kanssani tehty keikka oli Tan Jazz -festivaaleilla Marokossa. Jackson Sloan: Perfect Day (12" EP) (Deja Vu #) -06 Perfect Day (Gerardo Frisina Remix / Original re-edit / Stefano Sinceri HJ mix / HJ dub) Saturday Clothes (CD) (Shellac 001) -11 Jumping On The Kansas Line / Take A Chance On Me Baby / Don‘t Make Me Love You Again / I‘m No Good Without You / Long As I Have You / Midnight Lover / Saturday Clothes / Saratoga Boogie / ‘Til The River Runs Dry / Love x 2 / Temptation / Lover‘s Call The Shack Sessions (CD) (Shellac 002) -13 Don‘t Run Away From My Love / Can‘t Find A way / My Chance Has Gone / Same Old Suit / Across The Border / I Forgot To remember / Kickin‘ Up The Dust / Big Talk / Small Town Girl / No No Don‘t Do It / Why Don‘t You Let Me Know / Ghost Train Kickin’ Up The Dust / Big Talk CJRO # (7” single) -14 Walk This Mess / I Ain‘t Drunk (7” single) (Waterfront Records WFS 7) -84 Honk That Saxophone (LP) (Waterfront WF022) -85 Big Ten Inch / Honk That Saxophone / Don‘t Waste My Time / It Sure Ain‘t Funny / One Off The Riff / Honey Bee Ain‘t Misbehavin‘ / Somebody Turned The Lights Out (7” single) (Waterfront WFS 26) -86 maukas bluesharppu luo esitykseen viimeisen silauksen. kesäkuuta. Sloanin uutta sooloalbumia ”The Shack Sessions” lähdettiin rakentamaan, otsikkoonsa viitaten, Shack Studioissa, nyt Essexin maaseudulla lähellä Chelmsfordia. Cd:n vahvimmalla rutistuksella, junateemaisella ja -komppisella Ghost Trainilla juuri Westonin DISKOGRAFIA Rent Party (feat. Paikka paikoin taustalla hyödynnetään myös lontoolaista lauluyhtyettä The Metrotonesia (Dave Tonner, Jon Pannaman & Paul Solomons), tuomassa levylle aina tervetullutta doowop-henkeä – sekä huuliharpisti ”West” Westonia. Bändi koostui kahdesta Rent Partyn ex-muusikosta ja ohjelmistokin oli pitkälti samaa lainamateriaalia – Smiley Lewisia, Big Joe Turneria, Jimmy Ligginsia ja sen sellaista. – Oo-Bop-Sh’bamin perustin joitakin vuosia sen jälkeen, kun olin soitellut vain paikallisesti Lontoon seudulla. 36 minuutissa tulee annettua juuri se, mitä viihdyttävältä kuuntelukokemukselta vaaditaankin. Aikuisella, karismaattisella äänellään laulava Sloan ei yritä teeskennellä olevansa negroidimpi kuin onkaan – ja raspisuus kuuluu lauluilla vain silloin kuin se tuntuu luontevalta. 7-tuumaisena singlenäkin ilmestynyt Kickin’ Up The Dust edustaa rokkaavampaa puolta ja kyydityksestä osansa ottaa pedalsteel-kitaristi Vic Collins (The Kursaal Flyers). Duettoparina kappaleella Same Old Suit toimii nykypolven brittiläisten R&B-naisvokalistien laadukkaampaan sarjaan kuuluva Laura B (yhtyeestä Laura B & The Moonlighters). Taustaryhmänä toimii tuolloin kotimainen Hogs of Rhythm. R&B-raidoilla pauhaa mukavalla tavalla myös veteraanimuusikko Graeme Turnerin saksofoni. Britteinsaarten klubeilta kevään ja kesän aikana eurooppalaisille festivaaleille loikkaava Jackson Sloan tekee ensivisiittinsä Suomeen Jungle Recordsin 3-päiväisessä Midsummer Jamboree -tapahtumassa 19. Si Cranstoun (20.6.), tulee ensi mittumaari toden totta soimaan Sastamalan niemissä ja notkelmissa perinteikkään jump-musiikin tahdittamana! – Odotan suurella mielenkiinnolla kesäjamboreeta Suomessa – ja olen varma, että esiintyminen Hogs of Rhythmin kanssa tulee olemaan jotakin erityisen mahtavaa! Festivaalin järjestäjä Marko Hakala julkaisee Jungle-levymerkillään loisteliaita äänitteitä ja todella ymmärtää juurimusiikin päälle, joten on kunnia päästä osaksi tapahtumaa ja saapua esiintymään yleisölle, jonka myös tiedän rakastavan aidosti tämän tyylistä musiikkia. Muusikkoapua ei Sloan ole viimeisimmälläkään tuotoksellaan säästellyt. 12-raitainen albumi ei ole liialla kestolla pilattu. Omat, pääosin tanssirytmiset ja vauhdikkaat originaalikappaleet puolustavat täysin rinnoin asemiaan genren klassikoiden tilalla. Kun samoille festivaaleille on kiinnitetty myös mm. Itse luonnehdin sitä ”Mahtavaksi musiikiksi”. Toivon voivani osoittaa nykypäivän medialle, ettei ole kyse vain retrosta tai haikailusta menneisyyden perään, vaan että laulujen taustalla on persoona, joka on valmistautunut ruokkimaan omaan identiteettiään tällaisella musiikilla. Tekemällä yhä perinteitä kunnioittavaa musiikkia, mutta lisäten siihen oman ääneni. Rennolla tyylillä vanhan boogie woogien, rhythm’n’bluesin, jumpin, bluesin sekä tanakan rock’n’rollin vä- limaastossa sukkuloiva levy näki päivänvalon vuonna 2013 porukan omalla Shellac-merkillä. Jackson Sloan): Oo-Bop-Sh‘Bam (CD) (OoBop) -06 Oo-Bop-Sh‘Out / Well Alright / Rock Rock Rock / Just Love Me Baby / Big Mamou / Be - 19 - 2 - 2014 •. Muut soittajat kai kokivat mustasukkaisuutta siitä, että soitin samanaikaisesti liian monien toisten muusikoiden kanssa, joten kun olin julkaissut Ray Gelaton kanssa sooloalbumini ”Saturday Clothes”, katsoin parhaakseni lähteä lätkimään! – Seuraavallekin tutkimusretkelleni halusin ottaa mukaan roots-musiikin, mutta tulkita sitä nyt omalla tavallani – enkä enää kopioiden toisia, kuten olin tehnyt aikaisemmin. My Guest / Rooming House Boogie / Lilie Mae / Kidney Stew / Let ‘Em Roll For Big Joe / Flip Flop Fly / Wish You Were Mine / Breaking Up The House / I Like To Bop Live At The 100 Club (2-CD) (OoBop) -11 The OoBop-Shout / Well Alright / Good Rockin‘ Tonight / Oh Babe / Just Love Me Baby / Big Mamou / Roomin‘ House Boogie / Lawdy Miss Clawdy / Let ‘Em Roll For Big Joe / Party Girl / Be My Guest / Jump Tonight / Flip, Flop, Fly / I Like To Bop / Everything Gonna Be Alright Tonight / I Can‘t Stop It / Whole Lotta Lovin’ / My Kinda Baby / One Kiss / Oh Belinda / Who’s That Man / Certainly All / He Wants To Rock & Roll / Marjie / Kindey Stew / Lilly Mae / Sh’Boom Sh’Boom / Hound Dog / Shake Rattle & Roll Ain’t Misbehavin’ (12” EP) (Waterfront Records WFT 26/ Rebel RE 0056 [Saksa]) -86 Ain‘t Misbehavin‘ / Barking Jump / Somebody Turned The Light Out / Liquor Store Sold As Seen (LP) (Sakkaris SR 50022, Kreikka/ RCA Victor VIL-28081, Japani) -87 Mister So And So / Night Train / Loving And Proving / Liquor Store / Barking Jump / Ain’t Misbehavin‘ / I Don‘t Mind / Somebody Turned The Lights Out / It Was A Lie / Late Night Boozers Oo-Bop-Sh'Bam (feat. siis sellaiseksi, jonka perinteiden voi ajatella täsmäävään miltei kaikenlaiseen musiikkiin. – Olen aina kirjoittanut omia kappaleitani ja halusin myös jatkaa sillä linjalla
Järjestyksessään viides studiolevy ”Far As I Can See” ilmestyi vuoden alussa. Hän on toinen niistä kahdesta elossa olevasta brittiläisestä blueskitaristista, jotka ovat saaneet täydet neljä tähteä The Penguin Guide To Blues Recordings -kirjassa. Olen rakastanut musiikkia niin kauan kuin vain muistan. Muutaman vuoden tauon jälkeen artistilta on vihdoin julkaistu kauan kaivattu uusi albumi. Näin se on ollut ja. Tosin poikkeuksia kuitenkin löytyy, kuten Julian Sas, tuo Hollannin lahja maailmalle, saksalainen Henrik Freischlader sekä saarivaltakunnasta tuleva Matt Schofield. Jos kysytte, kuka on se toinen, niin Ian Siegal on oikea vastaus. Myös Vintage Guitar on nimennyt hänet sukupolvensa parhaaksi eurooppalaiseksi kitaristiksi. Kun puhutaan nykyisistä nuoremman polven blueskitaristeista niin Schofieldia pidetään yleisesti yhtenä selkeimmistä ja innovatiivisimmista juurimusiikkigenren edustajista. MATT SCHOFIELD © Bohdan Kiszczuk Sukupolvensa paras eurooppalainen blueskitaristi. Hänellä oli suuri vinyylikokoelma, ja meillä oli tuolloin myös vanha kelanauhuri täynnä hienoa musiikkia. Matkallaan eteenpäin hän poimii hedelmiä juurimusiikin runsaslukuisista puista, ottaa niistä vaikutteita käyttäen niitä vain mausteina. Aloitin kitaransoiton soittaakseni bluesia. RIKU METELINEN • 2 - 2014 - 20 - Monet bluesin parissa aloittaneet kitaristit ovat eksyneet aivan vieraille vesille. Schofield on monista lajitovereistaan poiketen pysynyt puhtaasti bluesin kapealla polulla. Kuinka kiinnostuit musiikista. Britannian Blues Awardseissa Schofield palkittiin kolmena vuotena peräkkäin. Mukana oli monia arvostettuja nimiä kuten Eric Clapton ja Peter Green, joten kyseessä on todella iso sulka Matt Schofieldin hattuun. H oney Aaltonen kirjoitti ”Bluesin vuosisata” -sarjassa, että Stevie Ray Vaughan oli viimeinen todellinen kitarasankari. Guitar & Bass Magazine nimesi hänet kymmenen kaikkien aikojen parhaan brittiläisen blueskitaristin joukkoon. Vuosina 2010, 2011 ja 2012 hän voitti parhaan kitaristin palkinnon. Surullista, että tuo lause on aika pitkälti paikkansa pitävä. Schofield on pysynyt uskollisena juurilleen ja faneilleen luoden sellaista musiikkia, mitä häneltä on totuttu kuulemaan. Aynsley Lister on kääntänyt veneensä keulan kohti mainstreamia, Oli Brown on pakannut rinkkansa ja lähtenyt kulkemaan pitkospuita Walter Troutin perässä, ja Joe Bonamassalla on niin monta kattilaa liedellä porisemassa yhtä aikaa, että tuskin hän itsekään aina tietää, mitä on tekemässä. – Kasvoin kuunnellen isäni klassisia blueslevyjä
tulee aina olemaan minun kohdallani. Kysymys on puhtaasti tunteesta. Mutta tosiasiassa aloin valmistella levyäni ennen tuota levytyssopimusta. – Kyseessä oli siis ryhmä kavereita, joiden kanssa olin tehnyt yhteistyötä ennenkin, mutta emme olleet aikaisemmin soittaneet yhdessä. 12-vuotiaana näin videon, jolla B.B., Albert Collins ja Stevie Ray Vaughan jammailevat yhdessä. Onko sinulla joitain esikuvia tai vaikuttajia. Olen asiasta kovin innoissani. Kysymys on puhtaast i tunteesta.” - 21 - 2 - 2014 •. En ollut oikeastaan tietoinen jazzista ennen tuota hetkeä. Kyseessä on varsin rehellinen ja intohimoinen levy. monien muiden ohella olivat hyvin melodisia kitaristeja. Kuinka kuvailisit soundiasi. Jordanin mukanaolon takia halusin erilaisen kokoonpanon verrattuna edellisten levyjeni kosketinsoitinvetoiseen bändiin ja tehdä tästä oman projektinsa. Tunnistan, kun joku minulta vaikutteita saanut kitaristi soittaa tyylilläni. Suunnitelmissa oli saada talteen juuri ne yhdessä soittamisen sekä keskinäisen vuorovaikutuksen ainutlaatuiset hetket ja todelliset esitykset. Se päätös osoittautui oikeaksi, ainakin sen perusteella millaista palautetta olen albumistani saanut. Olet juuri julkaissut uuden levyn, mielestäni parhaan tähän asti, kertoisitko hiukan siitä. Heillä oli oikeasti hauskaa keskenään. Tuolloin, aikana ennen internetiä oli paljon hankalampaa tutustua eri musiikkityyleihin kuin nykyään. Jordanilla on oma bändi, jonka pääasiallinen kitaristi ja laulaja hän on, mutta tunsin hänet alun perin loistavana rumpalina. Sama koskee myös musiikkiani kokonaisuutena. Toivottavasti nauhalle tarttui hiukan maagisempia juttuja kuin pelkkää steriiliä täydellisyyttä. Jossain vaiheessa bluesrock otti vallan ja kitaristit alkoivat vain puskea pentatonisesti kaiken ylitse. Se oli todellinen tähtihetki. sanotaanko neljä tai viisi vuotta kuuntelin ainoastaan vanhoja bluesin mestareita, kuten Freddie Kingiä ja Muddy Watersia, lisäksi kuuntelin hiukan Jimi Hendrixiä, Eric Claptonia ja varhaista ZZ Topia. Todellisuudessa nuoteilla ei ole väliä, kunhan lopputulos vain kuulostaa hyvältä. Hän on Torontosta kotoisin oleva nuori ja hyvin taitava multi-instrumentalisti. Eikä pidä unohtaa länsirannikon bluesmuusikoita. Sanoin hänelle, että meidän on levytettävä jotain yhdessä, ennen kuin hänelle tulisi muita kiireitä. Lisäksi kuuntelin paljon soulia ja New Orleansin funkia, kuten The Metersiä, Neville Brothersia ja Dr Johnia, vain muutamia mainitakseni. Kuninkaat Albert ja B.B. Minulle musiikkini on aina bluesia, mutta kenties hiukan harmonisempaa kuin mitä perinteinen blues on. – Kiitokset kovasti! Kyseessä on ensimmäinen julkaisuni Mascot/Provogue -yhtiölle. Mukana on tietenkin luottohenkilöni Jonny Henderson kosketinsoittimissa. Minusta siinä on kysymys vain kitaransoitosta, ei itse musiikista. Hän luotsasi minut läpi musiikin historian. Siitä kaikki oikeastaan lähti, kun näin ja kuulin millä tavalla he soittivat keskenään ja kuinka ainutlaatuisia kukin heistä oli. Tuolloin tiesin mitä haluan tehdä. Löysin myös paljon muuta, kuten nuo kosketinsoitinvetoiset triot. Luulen, että olin ihastunut musiikin ilmeikkääseen ja henkilökohtaiseen luonteeseen ja siten myös kitaran luonteeseen esitysvälineenä. Löysin Miles Davisin ja erityisesti Oscar Petersonin, josta tuli yksi suosikeistani. Kaikki lähtee minulla temposta – rytmi, fraseeraus ja groove, ja vasta lopuksi tone. Hei, tuohan kuulostaa ihan minulta! Se on todella hieno hetki. Ajattelin, että levytän juuri sitä, mikä minusta tuntuu hyvältä. En oikein osaa kuvailla omaa soundiani. Tuosta olen kanssasi samaa mieltä. Kingin fani, pidin hänen musiikistaan jopa ennen kuin aloitin kitaransoiton. – Sanoisin, että soitan modernia bluesia. Sen sijaan, että olisin pyrkinyt vain soittamaan “paremmin”, olen yrittänyt luoda oman tyylini. Myöhemmin tulivat kitaristit, kuten John Scofield ja Larry Carlton, jotka sekoittavat jazzia ja bluesia keskenään. – Olen ollut nuoresta asti B.B. Sillä saadaan aikaan syvä ja rehellinen yhteys artistin ja kuulijan välille. Tuo ehkä kuvaa soittoani parhaiten. Otin basistiksi mukaan vanhan lontoolaisen ystäväni Carl Stanbridgen. Voit soittaa mitä tahansa ja saada sen kuulostamaan bluesilta, ja tuo on se mihin pyrin ja mitä teen. – Se tulee minulta luonnostaan, millaisia harmonioita soitan sointujen päälle. – Teini-iässä kuulin Robben Fordin musiikkia, minkä kautta sain ensimmäisen kosketukseni jazziin. Halusin myös taltioida © Tony Dixon ”Minulle musiikkini on aina bluesi a, mutta kenties hiukan harmonisempaa kuin mitä perinteinen blues on. – Yritän olla edistyksellinen ja melodinen bluesin soittaja. – Minulle tuli tilaisuus levyttää jotain hyvän ystäväni Jordan Johnin kanssa. Jazzmuusikot tekevät useasti samoin, mutta en todellakaan ole jazz-kitaristi. Olen tehnyt hänen kanssaan töitä alusta lähtien ja hän on olennainen osa sitä, miltä musiikkini kuulostaa. Tuttu juttu, mutta kuitenkin tuoreella otteella. Ensimmäiset... Kysymys on puhtaasti bluesista, mutta hiukan melodisempana kuin mitä kuulijat ovat nykyään tottuneet kuulemaan. Tosin en halua rajoittaa itseäni soittamaan vain tuolla tavalla. – Isäni selitti minulle, että jos pidän Stevie Raystä, minun täytyy kuunnella Albert Kingiä, tai jos pidän Robert Craysta, minun pitää kuunnella vanhaa Buddy Guyta
Ennen studioon menoa harjoittelimme sen verran, että kappaleet tulivat tutuiksi, emme kuitenkaan hieroneet niitä liikaa. Tämä sama päti myös miksaukseen. Yritimme arvioida ja valita versiot omien tuntemustemme mukaan. Konseptina oli taltioida parhaat musiikilliset hetket läpi koko levytysprosessin • 2 - 2014 - 22 - Mukana on myös loistava versio Neville Brothersien kappaleesta Yellow Moon, kuinka valitsit juuri sen kappaleen. Me emme menneet koppeihin soittamaan, mikäli emme halunneet. Olin jo kauan halunnut levyttää kappaleen, mutta olin pelännyt sen laulamista, onhan kyseessä sentään Aaron Neville. Oakville Shuffle kuullostaa siltä kuin Stevie Ray Vaughan soittaisi Booker T.:n kanssa, pyritkö tietoisesti tuohon. Mukana ei ole klikkiraitoja, emme käyttäneet autotunea emmekä rakentaneet kappaleita eri otoista. Asensimme studion laitteiston puhtaasti livetilannetta varten. Vaikka teimmekin myöhemmin päällekkäisäänityksiä, jokaisen kappaleen ydin on peräisin yhteissoitosta studiossa. Työskentelen kovasti laulujen kirjoittamisen kanssa ja yritän laulaa paremmin. Kitaransoitto on sujunut minulta aina helposti, mutta haluan myös, että muut osa-alueet ovat kunnossa. Mukana on aika monta kerralla sisään soitettua taltiointia. Joskus vain istun alas kirjoittamaan ja se on enemmän tahallista, kuten esimerkiksi silloin kun yritän löytää kiinnostavan tavan muokata uudelleen ja harmonisoida hidasta bluesia. En yleensä suunnittele tuollaista, paitsi ehkä Red Dragon -kappaleessa. © Tony Dixon – Hmmm, mielenkiintoista, että sanot noin. Mikä tahansa, siis aivan kaikki. Lauloin lopulliset versiot sellaisen miksauksen päälle, jota olimme työstäneet sinä päivänä. Teittekö jotain eri tavalla verrattuna edellisiin levyihisi. Joskus minulle tulee tarve kirjoittaa. Jordanin ansiosta löysin tavan tehdä siitä riittävän omaperäisen, jotta saisimme sen toimimaan. En ole ajatellut asiaa tuolta kantilta, ehkä siksi että soitin sen Telecaster-tyylisellä kitaralla, joten Stevie Ray ei käynyt mielessäni. Yritän vain kuulostaa itseltäni, mutta on luonnollista että vaikutteet tulevat esille jossain muodossa aina kappaleen sisällöstä riippuen. Jos lopputulos kuulosti hyvältä, annoimme sen olla. – Kaikenlaiset asiat. Olin avoimempi kaiken suhteen ja annoin monesti asioiden mennä vain omalla painollaan. Jokainen toi mukanaan uusia ideoita ja se vapautti minut. © Tony Dixon aina miksaukseen asti. Jos se tuntui hyvältä, sen täytyi olla hyvää. Annoimme äänen vuotaa toistemme mikkeihin. Hän tuntee musiikkini ja soundini paremmin kuin kukaan muu. ”Yellow Moon” oli yksi ensimmäisiä isäni ostamia cd-levyjä 80-luvulla. Olimme valmiita tinkimään äänen laadusta vain saadaksemme aikaan mahdollisimman hyvän version. Yritän luoda sellaista, mikä saa minut innostumaan ja välittää sen tunteen myös kuulijoilleni kaiken itsestäni musikaalisesti sekä saada kitarani soinnin sopimaan kokonaisuuteen. Oli vain neljä kaveria soittamassa samassa huoneessa. Tuo oli ainoa oikea tapa saada taltioitua se voima, dynamiikka ja vuorovaikutus, joka tekee live-esiintymisistä mielenkiintoisen. Soitimme aika pitkälti livenä. – Ainakin taustamuusikot olivat eri kuin edellisellä levyllä. Täydellisyyteen pyrkimisen sijasta halusimme saada talteen todellista tunteiden paloa, astumatta suden kuoppaan. Halusin äänittäjäksi ja aputuottajaksi pitkäaikaisen miksaajani, myös kitarateknikkona ja -rakentajana tunnetun Simon Lawn. Muutoin tietyissä kappaleissa vain tulee enemmän vaikutteita esiin kuin toisissa. Mikä saa sinut kirjoittamaan musiikkia. Tein paljon työtä kappaleiden eteen, mutta en ollut turhan tarkka asioiden suhteen, annoin bändille aika vapaat kädet sovitusten suhteen. Siihen yritin saada aikaan samanlaisen tunnelatauksen kuin illan viimeisessä hitaassa. Olemme myös levyn tuottaneen Daniel Lanoisin suuria faneja. – Kokeilimme myös hiukan toisenlaista levytystapaa. Hain jotain samanlaista kuin mitä Jimi Hendrix soittaessaan bluesslovaria. – Olen aina rakastanut sitä
Aloitusraidan teksti on saanut idean suoraan tiedemies Carl Saganilta. Kun ajatellaan omaa tuotantoasi, mikä on mieluisin kappale soittaa. Tuo on aika vaatimaton kokoelma “ammattilaiselle”, mutta en kerää niitä. Ehkä Vaughan Brothersien levy, koska pidän Jimmie Vaughanista myös! Jimi Hendrixin ”Electric Ladyland”. Kertoisitko hiukan lempisoittimestasi. Alkuperäinen ’61 Stratocasterini oli lähtökohtana Simonin valmistamille replica-kitaroille, joihin on kopioitu ”kuusykkösen” parhaat ominaisuudet. Kuulin hänen monologinsa “Pale Blue Dot”, joka kertoo näkymästä Voyager-avaruusaluksesta – ja tulkinta todella ilmaisi jotain, johon voisin samaistua, ja halusin tehdä siitä laulun. Kaikille omistamilleni kitaroille on oma tarkoituksensa ja näin ollen ne ovat kaikki poikkeuksellisia instrumentteja. B.B. Tosin myös Eric on kirjoittanut hienoja lauluja. Nuorempana pidin Eric Claptonin ”popkauden” musiikista enemmän kuin hänen bluesjulkaisuistaan. Levyllä soitan originaalia ’61 Stratocasteria, kolmea SLV ”61” Stratoa, jotka Simon on valmistanut sekä SLV Telecaster -tyylistä kitaraa. Lista on oikeasti loputon... – Minulla on kahdeksan kitaraa tai oikeastaan niitä on yhdeksän, kun akustinen kitarani lasketaan mukaan. Kuuntelin paljon hänen levyjään “Journeyman” ja “24 Nights”. King: ”Live At The Regal”, Oscar Peterson: ”Night Train”, Donny Hathaway: ”Live” ja hiukan Stevie Ray Vaughania... – Tuota, voisinko ottaa mukaan 160GB iPodini, jossa on musiikikokoelmani. Toisinaan tulee mieleen tarina, joka ei välttämättä ole edes totta, mutta on silti mielenkiintoinen. Aikaisemmin olisin sanonut Eric, mutta viimeisten vuosien aikana olen alkanut arvostaa Jeff Beckin hiljattaisia tekemisiä. Olen kuunnellut häntä lähes päivittäin 12-vuotiaasta lähtien. En tiedä muita ”tieteen innoittamia” blueskappaleita. Eric Clapton, Peter Green vai Jeff Beck. Tässä kappaleessa yleisö saa rahoilleen vastinetta. Arvostan kylläkin hänen kaunista kitaransoittoaan, mutta en koskaan päässyt sisälle hänen musiikkiinsa. ALBUMIDISKOGRAFIA: 2004) The Trio, Live (Nugene, gene, 2005) Live At The Jazz Café (Nu e, 2005) gen (Nu es Siftin’ Thru Ash e, 2007) gen (Nu d un Gro The Ear To e, 2009) gen (Nu s Ace Heads, Tails and e, 2010) gen (Nu e hiv Arc The Live From 1) 201 e, gen Anything But Time (Nu 4) 201 ot, asc (M See Far As I Can 2 - 2014 •. En omista yhtään Peter Greenin levyä. Se on täydellinen ”Matt Schofield” -sävellys, groovesta soinnutuksiin ja sanotuksellisiin teemoihin aina improvisoituun soolo-osuuteen, missä voin antaa kaikkeni joka ilta. – Minulla ei oikeastaan ole lempisoitinta. – Kuten muistat, en koskaan oikein kuunnellut brittibluesia. Mutta vakavasti puhuen minun olisi pakko valita joku Albert - 23 - Kingin levy. © Bohdan Kiszczuk © Bohdan Kiszczuk jotain hyvin henkilökohtaista. Kaikki sävyjen variaatiot läpi koko levyn tulevat vain eri kitaroiden käytöstä tai tavastani soittaa niitä. Mielestäni puhtaasti kitaristin näkökulmasta hän on ylivoimaisesti mielenkiintoinen ja jännittävä muusikko, ja kun tulen itse vanhemmaksi on inspiroivaa nähdä, kuinka hän vielä työstää musiikkiaan pitkän uran jälkeen. Olen innokas tieteen, luonnonhistorian ja filosofian lukija. Edellisen levyni kappale Where Do I Have To Stand on tämän hetken suosikkini. Haluan omistaa vain sellaisia soittimia, joille on käyttöä. Voin hyvillä mielin lähteä kiertueelle niiden kanssa ilman, että minun pitäisi murehtia liikkumista alkuperäisen kitaran kanssa. Mitkä levyt valitsisit autiolle saarelle. Kuinka monta kitaraa omistat. – En ole vielä soittanut uuden levyn kappaleita niin paljoa tietääkseni millaisiksi ne lopulta keikoilla muodostuvat
Puhuttiin paljon, mitä halutaan tehdä ja molemmat olivat myös kuunnelleet paljon uutta musaa ja pikkuhiljaa se raami alkoi asettua kohdalleen. Nissen kanssa alun perin mietittiin, että me ollaan duo ja voidaan heittää ihan mitä halutaan ja kenen kanssa halutaan. BN 190). Tortilla Flatin jätkät on hyviä frendejä jo ikuisuuksien takaa. – Nisse: Meillä juurimusiikin kuuntelu on ollut tosi laajapuolista. Mikäs bändin filosofia tai oikeastaan toi soittopolitiikka oikein on. edesmenneen The Eviltones -yhtiön jäämistöstä (ks. Ja se oli aika yllättävä havainto, että molemmilla oli tullut mukaan vahvasti etelän soul -meininki. Mutta perusasia silti pysyy ja se on ilmeisesti yhä BLUES. Eli täytyihän sitä lähteä ottamaan selvää, mikä on homman nimi ja minkä värinen on susien soundi. – Nisse: Molemmilla on tosi laaja musiikkimaku ja kummallakin on myös semmoisia juttuja, joita toinen ei diggaa. Oliskohan ne olleet Vesan 40-vee synttärit (2010), kun vedettiin ekan kerran julkisesti. Ja kun noita vanhoja yhteisiä juttujakin on katsottu myöhemmin uudestaan, niin niihin on saatu ihan erilaista perspektiiviä. Eli se on sama soitetaanko me bluesia tai mamboa niin me haetaan ne sopivat kaverit siihen messiin.. Kertokaapa BN:n lukijoillekin, mitä kaikkea kummallisuuksia sieltä teidän komeroista oikein löytyy. Ja sitten kun mennään toiselle puolelle niin se ihan veteen piirretty viiva, joka on soulin ja kantrin välillä. Niiden äijien kanssa treenaaminen on todella helppoa, ja osaaminen on myös korkealla tasolla. Siinä vaiheessa meillä oli aika paljon uutta materiaalia kasassa. Niitä sitten ääniteltiin ja mietittiin, mikä hyvää ja mikä huonoa. Todettiin, että meillä on vielä läjä semmoisia biisejä plakkarissa, jotka me halutaan tehdä tavalla tai toisella. Siellä oli muutamia semmoisia ralleja, jotka jäi kaivelemaan puolin ja toisin todella pahasti. – Vesa: Se on blues. Nyt sudet ovat julkaisseet uutta materiaalia Tortilla Flat -yhtyeestä tuttujen Honey Aaltosen, Kari Kempaksen ja Jussi Rantapuron kanssa – ja tuloksena on mitä mainion neljän rallin cd-lätty ”Ways & Chains”. Ja sitten, kun hommaan tuli tauko, niin molemmat jatkoi kaikenlaisen musan kuuntelua tahollaan. – Vesa: Jos muistelee sitä aikaisempaa aikaa, niin mehän oltiin kuunneltu Nissen kanssa kaikki rokkenrollit, Chicago-bluesit ja Texas-bluesit jo siinä vaiheessa. Olette siis aika vakavamielisiä juurimusiikin harrastajia pohjimmiltanne. – Nisse: Joo-o, taisi olla vuosi 2001. Mehän ollaan tultu ulos kaikenlaisista laareista ja kaapeista jo aikoja sitten. BN 249). – Nisse: Homma tosiaan lähti siitä, että meitä oli vain kitaristi ja laulaja. T he South Coast Wolves nimisen perusmusiikkiorkesterin taustalta löytyy tuttuja nimiä mm. Oltiin molemmat oltu väliajalla muissakin bändeissä ja kummallekin oli syntynyt pöytälaatikkoon myös kaikenlaista uutta. Geater Davisia ei voi koskaan sivuuttaa. • 2 - 2014 – Vesa: Sanotaan mieluummin, että ollaan vakavamielisiä musiikin harrastajia. Selvä, milloin oli ekat treenit ja milloin bändi todella muuttui lihaksi. Wrightit, James Carrit ja Sven Zetterbergit olikin molempien listoilla tosi korkealla. – Vesa: On vaan käsittämättömän vaikeeta saada semmoinen kokoonpano aikaiseksi, josta lähtisi uskottava soul-soundi. – Vesa: Me alettiin muistella meidän vanhoja biisejä. Ei olla yhden looran miehiä todellakaan. Keikkaa ollaan tehty monien, hyvien ja tuttujen soittajien kanssa. Se on toinen puoli meikäläistä. Mutta on myös aivan järjetön määrä semmoista yhteistä diggailun kohdetta, josta on hyvä ammentaa. Jotka pitäisi ehdottomasti jonain päivänä tehdä. Ja kun keikalle pitäisi päästä niin kyllä siinä tietysti soittajia tarvitaan. Mulle nää lokeroinnit ei tänä päivänä merkitse yhtään mitään. Kuuntelette siis hyvin laajalla spektrillä musiikkia. – Vesa: Bändin ylläpitäminen vaatii aina työtä ja tuskaa. Ymmärsinkö oikein, että biisejä oli varastossa jo sieltä Eviltones-ajalta asti. – Nisse: Se on kyllä kosminen epäselvyys, sillä tätä juttuahan hinkattiin aika pitkään Vesan kellarissa ihan vaan kahdestaan. Yhtäkkiä nää O.V. Niinpä viime aikoina ollaan pyritty sovittamaan tekemisemme niin, että pystyttäisiin soittamaan Tortilloiden kanssa. – Nisse: Joo, ehdottomasti soulin kuuntelu ja tsekkailu lisääntyi merkittävästi. - 24 - Mutta ymmärsinkö oikein, ettette pysty olemaan niin soul kun haluaisitte. Niin kuin bändeille usein tapahtuu, Eviltoneskin hajosi. Että se tuo myös niitä esille paremmin. – Nisse: On kuitenkin hienoa rykäistä näiden sielukkaiden vetojen ohella myös esim. Nisse Lindström ja Vesa Karppi muodostavat tämän näennäis-duon kiinteän ytimen. Meni muutama vuosi sapatin merkeissä ja kesällä 2007 tai 2008 me lähdettiin Nissen kanssa kimpassa Puistobluesiin ja puhuttiin tärkeät asiat halki. Elmore Jamesia sellaisella ränttätäntällä, että alta pois. Olen ymmärtänyt, että periaatteessa te olette duo, mutta aika usein teillä on mukana erilaisia avustavia voimia. – Vesa: Kontrastia pitää olla. Ja se oli Tortillojen oma idea, että käytetään tätä nimeä The South Coast Wolves with Tortilla Flat Trio. Äijiltä ilmestyi jo runsas pari vuotta sitten debyyttivinyyli ”Some Hard Times”, joka myös Blues Newsissa arvioitiin ja hyväksi havaittiin (ks. POKKE KORHONEN Näissä tunnelmissa taidettiin olla viimeksi noin 10–15 vuotta sitten, joten aika paljon on vettä virrannut Mätäojassa sen jälkeen. Silloin puhuttiin yhtiöstä nimeltä The Eviltones, mutta nyt on systeemit ja nimet vähän toiset. – Vesa: Nimenomaan silloin Eviltonesin hajoamisen vaiheilla meillä oli ajatuksena levynteko ja valmiina oli levyllinen uutta omaa materiaalia. Toiset soul-lokeroon menevät levyt on ihan kantria ja päinvastoin
– Vesa: Ekan levyn kuvio oli semmoinen, että mentiin ihan oikeesti perse edellä puuhun. Se on kaunis ajatus ja toimii tiettyyn rajaan saakka. Jos siirrytään sitten teidän levytettyyn materiaaliin. Teiltähän on vähän aikaa sitten ilmestynyt uusi levy. Elmore Jamesia sellaisella ränttätäntällä, että alta pois. Tää toinen levy ”Ways & ”On kuitenkin hienoa rykäistä näiden sielukkaiden vetojen ohella myös esim. Voi olla, että jonain toisena päivänä tapahtuu jotain ihan muuta. Todettiin Nissen kanssa, että kyllä me tästä levy tehdään ja soiteltiin meidän kavereille Kempakselle, Haapasalon Juusolle ja Slim Salmiselle, että tuutteko vähän jeesaamaan. Se on toinen puoli meikäläistä.” – Nisse Lindström - 25 - 2 - 2014 •. Mä äänitin ekaks kitarasoolot ja niiden päälle sitten ääniteltiin kaikkea muuta. Mutta kun alkaa olla vähän pitempää settiä, joka pitäisi osata soittaa läpi niin pitää olla ihan vakiomiehityksiäkin. Ja lopulta julkaistiin se vinyylinä, koska haluttiin, että mekin ollaan tehty vinyyli. Mutta se ei ole teidän ensimmäinen vaan jotain pari vuotta sitten VESA KARPPI ja NISSE LINDSTRÖM ilmestyi jo vinyyli, jossa oli myös vierailevia tähtiä, mutta ei Tortilla Flatin miehistöä. Ja niin tästä on tullut tämmöinen puolivirallinen vakiokokoonpano
Mitenkä nämä neljä biisiä päätyi levylle. Hyvällä kokoonpanolla ja hyvällä meiningillä. Mutta onko bändillä tulevaisuutta. Ja sitä ilosanomaa halutaan edelleen jakaa. Entäs materiaali. levy tehtyä niin sen pohjalta ponnistetaan. Jos alkaa potuttaa niin me aletaan tehdä jotain muuta. – Nisse: Mulle jäi tämän uuden levyn tekemisestä fiilis, että se oli aika kivuton homma, siitä iso kiitos kuuluu Vesalle, joka toimi äänittäjänä, miksaajana, tuottajana ja vaikka minä. Voi olla, että meitä alkaa kiinnostaa joskus ihan joku muu juttu. Teillä on tosiaan pitkä yhteinen historia taustalla. Jotkut asiat vaan tapahtuu ja toiset ei. – Nisse: Sielukas räime ja jyystö jatkuu. BN kiittää herroja. – Vesa: Joo, jonain päivänä tehdään vielä meidän mielestä täydellinen levy omaa materiaalia semmoisella kokoonpanolla, missä olisi puhaltajat, hammondit ja Earl Palmer soittamassa rumpuja. Sävelletään ja kirjoitetaan sanoja. – Vesa: Historia alkaa vuodesta 1991. Kauniimmin tätä ei voisi enää lopettaa. – Vesa: No totta kai bändillä on tulevaisuutta, mutta se mitä huomenna tapahtuu, sitä ei tiedä varmasti kukaan. – Nisse: Tätä et sit laita lehteen, mutta onhan siitä puhuttu, että kun tehdään pitkäsoitto, niin otettaisiin puhaltajia messiin ainakin jollekin biiseille. Me tehdään asioita just siltä pohjalta, mikä hyvältä tuntuu ja mitä sattuu tapahtumaan. – Vesa: Koko homma on lähtenyt liikkeelle siitä, että me molemmat tehdään biisejä ja sparrataan toisiamme. Bändin pyynnöstä vedetään tähän vielä yks encore. Siitä tuli meidän mielestä ihan julkaisukelpoista tavaraa, niinpä me päätettiin tehdä siitä oikea levy. Pohjien otto oli live-meininkiä, ja sitten vähän hierottiin laulua, kitarasooloja ja harppuja. Keikoilla tavataan.... Mutta ei siitä sen enempää. Nyt kun me ollaan saatu Bändin nimi on The South Coast Wolves. Se on hieno juttu, joka ei kaikkien kanssa onnistu. – Nisse: Niin ja amerikoissahan on nää East Coastit ja West Coastit ja me ollaan se South Coast. Silloin painettiin Spacedoggers -t-paidat ja siitä koko homma lähti liikkeelle ja sillä tiellä ollaan. • 2 - 2014 - 26 - – Vesa: Susi-teemahan on ollut aina jollain tavalla meidän tekemisissä mukana. – Vesa: Hyvä meininki on kaikkein tärkeintä. Ei me mitään viisvuotissuunnitelmaa olla tässä tehty, joka olisi kiveen hakattu tai kirkon kirjoihin kirjoitettu. No niin, nyt on siis käsitelty orkesterin menneisyys ja nykyisyys. Onko sillä mitään etymologiaa vai kuulostaako se vain helvetin hienolta. Alun perin oli tarkoituksena tehdä demo. ”Jonain päivänä tehdään vielä meidän mielestä täydellinen levy omaa materiaalia semmoisella kokoonpanolla, missä olisi puhaltajat, hammondit ja Earl Palmer soittamassa rumpuja.” – Vesa Karppi JUSSI RANTAPURO, VESA KARPPI, HONEY AALTONEN, NISSE LINDSTRÖM ja KARI KEMPAS Chains”on sitten tehty Tortillojen kanssa. Sitten päätettiin ottaa mukaan myös lainabiisejä ja päädyttiin Little Willie Johneihin, jotka on keikoilla toimineet todella hyvin. – Nisse: Meillä on matskua aika paljon, ja niistä valittiin noi kaksi omaa biisiä. Olette soittaneet yhdessä ja erikseenkin aika monta vuotta. – Nisse: Joo, pitkä on ollut tie, mutta matka on vielä kesken. Hyvä rento meininki koko sessioissa
Kuten tunnettua, ao. Kokonaisuuteen lukeutuvassa Notodden Blueseum -bluesmuseossa on puolestaan esillä mittava määrä bluesiin liittyvää esineistöä; kirjallisuutta, filmejä ja äänitallenteita sekä instrumentteja ja muuta soittokalustoa, blueslegendojen vaatteitakaan unohtamatta. Vuonna 1998 Notoddenissa perustettiin Europas Blues Senter, perustajatahoina juurikin Notodden Blues Festival, jonka ohella mukana olivat myös Notoddenin kunta sekä alueen monipuoliseen kehittämiseen tähtäävä Notodden Utvikling AS. Jo toimintansa alkumetreillä Europas Blues Senterin unelmana ja tavoitteena oli rakentaa Notoddeniin bluesin tunnettuutta eri tavoin lisäämään pyrkivä tukikohta, fyysinen paikka, rakennus, johon kerättäisiin idean tavoitteen- asettelun mukaisesti kaikkea mahdollista esineistöä bluesiin liittyen. 45 000 neliömetriä käsittävän komeuden avasi Norjan kulttuuriministeri, jonka jälkeen yleisölle tarjoiltiin hieno kattaus bluesin musiikillisia suloja sekä ulkomaisin että kotimaisin voimin esitettyinä. Löytyypä kokoelmista aito Parcham Farmin vankiasukin. Monet ovat käyneet paikan päällä vuosittain keskikesällä järjestetyillä Notodden Blues Festivaleilla, joka on vuosien kuluessa kasvanut nimekkääksi ja mittavaksi, monipäiväiseksi bluestapahtumaksi. Lukuisten yksityisten lahjoittajien rahallisen panoksen sekä julkisen tahon avustusten turvin toteutettu rakennus pitää sisällään kirjaston, kaksi elokuvasalia, Juke Joint -studion (miksauspöytä Memphisin Stax Studiolta) ja konserttisalin. Erityisen ylpeitä, paitsi laajasta kokoelmasta sinänsä, notoddenilaiset ovat muun muassa B.B. Festival sai alkunsa vuonna 1988, kun toistakymmentä paikallista vapaaehtoista bluesin harrastajaa yhdisti voimansa ja viime kädessä pankkitakuiden turvin kasasi ensimmäisen happeningin kokoon. Tätä intoa ei suinkaan ole ainakaan vähentänyt se, että Notoddenin kaupungin ystävyyskaupunki USA:ssa on mikäs muu kuin mm. E telä-Norjassa Telemarkin läänissä sijaitseva Notodden kilkuttelee paikannimenä varmastikin myönteisellä tavalla monien bluesin ystävien aivosoluja. – Meille suomalaisille blues-roots-harrastajille se tarjoaa puolestaan yhden lisäsyyn matkata musiikkituristina mahdollisesti välillä Norjaankin, vaikkapa tulevana kesänä! Lisätietoja: www.bokogblueshuset.no www.bluessenter.no www.bluesfest.no NOTODDEN BOK & BLUESMUSET - 27 - 2 - 2014 •. Nyt, 15 vuotta myöhemmin tuosta unelmasta on tullut totta; Bok & Blueshusetin avajaisia vietettiin Notoddenin noin 12 500 asukkaan ”blueskaupungissa” kuluvan vuoden tammikuun lopulla. Vuonna 2013 kaupunkinsa 100-vuotisjuhlia viettäneet bluesin sanomaan uskovat notoddenilaiset voivat olla syystäkin ylpeitä tekemisistään; aktiviteettia löytyy arvostettavissa määrin ja Bok & Blueshusetin toteutuminen on hieno saavutus. Senterin perustoiminta-ajatuksena oli lisätä ja kehittää bluesiin liittyviä aktiviteetteja paikkakunnalla. Tiloissa pyöritetään myös musiikkikoulua. kerran. Tämän innoituksen tuloksena syntyneistä Parcham Farm -blueseista saamme nauttia vielä tänäkin päivänä – tosin välttymättä samalla ajatukselta, että tekijänsä tuskin kummemmin nauttivat elämästään lauluja tehdessään... rangaistuslaitos toimi jokseenkin ironisella tavalla myös luovuuden lähteenä muun muassa siellä tuomioitaan kärsineille Bukka Whitelle ja Son Houselle. Delta Blues Museumin kotikaupunki Clarksdale (MS). Takuita ei tarvittu, vaan tapahtumasta sukeutui heti alkujaan varsin suosittu musiikin ystävien keskuudessa. MYÖS SOLOMON BURKEN ”VALTAISTUIN” LÖYTYY BLUESEUMISTA MAIJU LASOLA Notoddenin blueskuume ei ole vuosien kuluessa laskenut, päinvastoin teemaan liittyviä aktiviteetteja on paikkakunnalla pyritty sinnikkäästi kehittämään ja lisäämään. Nykyisin useiden satojen vapaaehtoisten voimin toteutettava, liikevaihdoltaan miljoonaluokan festivaali järjestetään tulevana kesänä heinä-elokuun vaihteessa, nyt jo 27. Kingin ja Buddy Guyn signeeraamista kitaroista, Solomon Burken kultaisesta valtaistuimesta ja Muddy Watersin puuvillanpoimijasäkistä sekä yhdestä ”pyhäinjäännöksestä” eli Watersin mökistä Stovallin plantaasilla peräisin olevasta puupalasta
PEKKA TALVENMÄKI FARMILTA STUDIOON Max Edward Dinning syntyi 17.8.1933 Oklahomassa lähellä Druryn pikkukaupunkia yhdeksänlapsisen farmariperheen kuopuk- THE DINNING SISTERS • 2 - 2014 seksi. Ehkä on liioittelua väittää häntä suureksi taituriksi, mutta on tässä sarjassa esitelty huonompiakin. Kävi kuitenkin niin, että hän pääsi esiintymään veljensä kanssa ja kuinka ollakaan, maineikas taustamies Wesley Rose sattui kuulemaan häntä ja kiinnitti hänet melkein siltä istumalta talliinsa. Molemmat olivat ilmestyessään ns. Sheb Wooley ja Marty Robbins, mutta lähellekään heidän tasoaan ei tuossa vaiheessa ylletty. Niistä yhteyksistä hänellä oli joitakin palkintojakin paikallisista maatalousnäyttelyistä. Kalmanlaulut eli surulliset tyttö- tai poikaystävän kuolemasta kertovat lälläritarinat olivat osa teinipoppia. Maxille ei musiikki ollut erityinen ambition aihe, hänen tarkoituksensa oli jäädä viljelemään tilaa ja keskittyä erityisesti kalkkunankasvatukseen. Mark Dinningin vuoden ‘59 lopussa levyttämä Teen Angel taitaa olla parhaiten koskaan menestynyt teinipopin kuolonlaulu. Tosiasiassa Mark Dinningillä oli nätti ja persoonallinen ääni ja hän teki joitakin upeita levytyksiä, jotka eivät kuitenkaan singleinä saaneet ansaitsemaansa menestystä tai hukkuivat albumien täyteraidoiksi. Tekstit väittävät, ettei 50-luvun lopun tuotoksia kannata verrata valkoisten teinilaulajien levyihin vaan asiaa pitää katsoa kantrin kannalta. Pahimmillaan ne olivat suorastaan naurettavan löperöitä, pahimpana esimerkkinä tulee mieleen Jerry Kellerin vuoden ‘61 vuodatus Be Careful How You Drive Young Joey enkä totta vie kovin korkealle noteeraa myöskään tuttua Laura-juttua. Sävelmiä saatiin Wesley Rosen luottoporukoilta, kuten Boudleaux Bryantilta ja John D. Loudermilkiltä, mikä merkitsi, että taiteilijaetunimen Mark ottaneen Dinningin ensimmäiset singleraidat olivat kilttejä tei-. Jälkimaailma on armotta sijoittanut ne nollaosastoon ja yleensä aiheesta, olivathan ne useimmiten esityksinä latteita koko idean perustuessa sanoitukseen. Mielestäni se sijoittuu lajinsa kehnompaan päähän eikä ymmärrys mitenkään riitä ajatellessani, miten se on voinut olla kaksi viikkoa jenkkilistan ykkösenä ja vielä hupaisempaa, r&b-listan viitosena. Frank Wilsonin Last Kiss keikkuivat peräkkäin jenkkilistojen kärjessä. Parhaat kalmalaulut tehtiinkin mielestäni vasta teinipopin vedellessä viimeisiään eli kesällä ‘64, jolloin Shangri-lasin Leader Of The Pack ja J. Vertailukohteiksi heitetään rohkeasti mm. Lapsuutensa hän vietti Nashvillen liepeillä, mikä selittää musiikilliset juuret ja kiinnostuksen kantriin. Listasijoituksia ei minun tietolähteissäni ole mainittu, mutta HER” NNING BROT MARK, ”THE DI - 28 - ainakin Bob Hopen tähdittämään ”The Paleface”-elokuvaan sävelletty Buttons And Bows oli sisarusten esittämänä kova menestys. hyviä levyjä ja ovat minun korvissani kestäneet hyvin aikojen saatossakin. Plussat antaisin myös Dionin yhteiskunnallistakin sanomaa sisältäneelle vuoden ‘63 balladille Be Careful Of Stones You Throw ja Del Shannonin vanhalle surulliselle Prom-laululle. Perhe oli muutenkin musikaalinen, olivathan hänen sisarensa Jean, Lucille ja Virginia suosittu trio The Dinning Sisters -nimisinä 40-luvulla. Ikävintä on se, että singlen menestys tavallaan varjosti laulajan uraa tyyliin ”no jaa, se oli se Teen Angel -mies, ei kiinnosta”. Enkä minä osaa noita raitoja kantrina kuunnella, vaikka vaikutteita sieltä on väkisinkin mukana, oltiinhan sentään Nashvillessa. Ensimmäinen single ilmestyi vuoden ‘57 alussa ja siitä jatkettiin parin singlen vuositahdilla ilman mainittavaa menestystä: MGM 12447 Shameful Ways A Million Years Ago 12553 When You’re Tired Of Breaking Other Hearts School Fools 12691 Do You Know You Thrill Me 12732 The Blackeyed Gypsy Secretly In Love With You 12775 Cutie Cutie A Life Of Love Alku oli varovainen ja haparoiva
Suomessa Teen Angel taisi saada laajempaa huomiota vasta 70-luvun ”American Graffiti” -filmin yhteydessä, sen jälkimainingeissa syntyi muistaakseni myös Baddingin kotikielinen versio. Perhe oli siis kaiken aikaa tukemassa Markin uraa ja jatkossa entistä merkittävämmin. Tietenkin sitä yritettiin Englannissakin - 29 - markkinoida, mutta vastaanotto sekä radioasemilla että ostajien keskuudessa oli vaisu, korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 37. Artikkelissa tytöstä käytettiin nimeä ”teen angel” ja niin Jeanilla oli sanojensa mukaan sekä tarina että nimike, vain sävelmä puuttui. enkä löytänyt tietoja kilpailevasta brittiversiosta. Huomioarvoisia listasijoituksia Euroopasta ei muutenkaan tullut vastaan, sen sijaan omilla linjoillaan kulkeneesta Australiasta sellainen löytyi, single oli parhaimmillaan peräti listakolmosena. Teen Angel (MGM 3855) A: (1)Teen Angel (2) I’m So Lonesome I Could Cry (3) Blackeyed Gypsy (4) Danny Boy (5) You Thrill Me (6) A Life Of Love B: (1) You Win Again (2) Little Angel (3) I Lost (4) Remember (5) Do You Know (6) I’m Too Young To Die Näyttää siltä, että pääosa materiaalista on levytetty jo 50-luvun puolella. TEEN ANGEL Teen Angel oli sävelmänä keskinkertaisen nynny ja vaikka Mark Dinningin lauluun oli ilmaantunut vankempi ja surullisempi ilme on levystä hankala löytää miljoonahitin aineksia. Näin ainakin Jean Dinning, tuolloin jo aviosukunimeltään Surrey on kertonut. Everlyt voisivat olla hyviä vertailukohtia, mutta kuten todettu, Markin laulu oli vielä arkaa ja ilmeetöntä. Eräässä takavuosien haastattelussa hän muisteli lukeneensa lehdestä traagisesta onnettomuudesta, jossa nuori tyttö jäi junan murskaamaksi lähdettyään etsimään poikaystävältään saamaansa sormusta tasoristeykseen juuttuneesta autosta. Makuasiahan tuo on, mutta silti sanoisin, että se hakkaa mennen tullen Dinning-originaalin. Samat sanat sopivat toimituspäällikön vertailukohdaksi tarjoamaan Bob Lumaniin, joka oli sentään rockabillymies ja ääneltään huomattavasti energisempi kuin Dinning. Ykköshitti vaati jatkokseen albumin, joka julkaistiin niin nopeasti, että edes luonnolliselta tuntunutta seuraavaa singleä ei saatu levylle mukaan. niraitoja. Teen Angel julkaistiin vuoden ‘59 lopussa ja seuraavan vuoden tammikuussa se oli Billboardin listan ykkönen huolimatta siitä, että monet radioasemat kieltäytyivät soittamasta sanomaltaan kammottavaa laulua. LP:n paras anti löytyy kakkospuolelta. Materiaalissa on toki yhtymäkohtia, muuttihan Lumankin Wesley Rosen talliin aivan 60-luvun alussa. Viimeksi mainituissa Dinning onnistui paremmin niin, että jos noista pitäisi jotakin erityisesti kehua niin rakkauslaulu A Life Of Love on ilman muuta minun suosikkini. Teen Angel jäi jenkkien omaksi jutuksi. Käytössäni oleva kokoelma on merkinnyt pe- 2 - 2014 •. Pikku huomiona totean vielä, että Dion & The Belmontsin ensialbumilta löytyy myös Teen Angel -niminen esitys, mutta sillä ei ole mitään tekemistä Mark Dinningin hitin kanssa. Yksittäisistä kokoelmista parhaiten 50-lukua kattaa 90-luvun alussa Saksassa julkaistu 13-raitainen ”I’m Just A Country Boy” (Binge RLP 1012), josta lisää tuonnempana. Uuden ulottuvuuden single saa, kun tietää, että sen tarina perustuu tositapaukseen. En löytänyt tietoja pelkästään 50-lukuun keskittyvästä Dinning-koosteesta. Jean kehitti koko laulun itse, vaikka etikettiin lisättiin keskinäisen sopimuksen perusteella myös hänen aviomiehensä Red Surreyn nimi. Hätäisen tutkinnan perusteella en myöskään löytänyt ainuttakaan ns. Minulla ei ole mahdollisuuksia eikä haluakaan lähteä tonkimaan kaikkien teinipopparien mahdollisia albumisisältöjä, omasta kokemuksestani muistan vain Jimmy Velvetin kolmisen vuotta myöhemmin laulaman albumitäytteen. answer-yritystä, mikä osoittaa, että jenkeillä oli sentään pikkuisen älliä tallella, olihan laulun aihe liian vakava apinoitavaksi. Vaikka levyä voidaan pitää lajinsa klassikkona, jäi se yllättävän yksioikoisesti Mark Dinningin henkilökohtaiseksi bravuuriksi sikäli, että versioita on tehty varsin vähän. Vanhat sinkkuraidat ovat selviä tapauksia, kovin vanhahtavia ja kantrihenkisiä ovat myös standardiversiot A2, A4 ja B1. Erityisdetaljina mainittakoon, että useimmilla 50-luvun raidoista Mark Dinningin levyjen taustoilla ei laulanut Anita Kerr Singers tai vastaava peruskuoro, vaan tyttöryhmänä lauloivat Jean-siskon johtamat enkelit. Pääosa singletuotannosta löytyy nykyään helposti hankittavilta uusinta-cd:iltä. Tyypillistä Wesley Rose-linjaa noudattaen Dinning-sinkkujen toinen puoli nopeahko teiniralli ja toinen kaihoisampi maanläheinen balladi
Kaupallisesti levy ei pärjännyt eikä ihme, koska vaadittavia vahvoja jatkohittejä singlepuolella ei ollut. 13061 All Of This For Sally The Pickup 13091 She’s Changed I Catch Myself Crying 13150 Somebody Catch Me Kissin’ Mary The Twelfth Of Never MGM 12845 Teen Angel (1.) Bye Baby Now 12888 A Star Is Born (68.) You Win Again 12929 Come Back To Me (84.) The Lovin’ Touch 12958 She Cried On My Shoulder The World Is Gettin’ Smaller 12980 Top Forty, News, Weather And Sports (81.) Suddenly 13007 Can’t Forget Another Lonely Girl Sijoitukset ovat poplistoilta, mustalle listalle ei Dinning Teen Angelin viitospaikan jälkeen päässyt. I’m Too Young To Die on Jean-siskon aikaansaannos ja sellaiseksi arvuuttelen myös kaunista I Lost -balladia. Sävelmä sinällään oli mitä tyypillisintä ja hienointa Orbisonia ja Wesley Rosen uskoa asiaan todisti Kris Jensenin vastaava Hickory-versio, joka sekin kalpeni originaalin rinnalla. Little Angel on Hal Winnin sävellys ja Remember Irvin Berlinin perusjuttu. räti kolmelle raidalle tekijäksi unknown. Singlenä sitä ei julkaistu, koska loistavaa materiaaalia oli muutenkin yllin kyllin, sen sijaan sävelmä annettiin Dinningille. JATKOHITIN ETSINTÄÄ Teen Angel oli niin kova ja persoonallinen yhden asian hitti, että suosion jatkaminen ja vakiinnuttaminen oli kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. Oma teoriani on, että hänellä oli huono onni Wesleyn talliin ostetun uuden, vielä paljon lahjakkaamman artistin vallattua ykköspaikan. Aloitetaan singlediskografiasta , viimeinen merkintä on kesältä ‘63: 13024 Lonely Island Turn Me On 13048 In A Matter Of Moments What Will My Mary Say. Oma lukunsa oli Ritchie Rayn pari vuotta myöhemmin julkaistu sähäkämpi ja sanoisinko amatöörimäisempi yritys Imperialilla, hauska levy ja ainakin rumpalilla oli hauskaa. Myös Suddenly ja Another Lonely Girl olivat Orbison & Melson -parin sävelmiä ja kun ei mestarin esitystä ole vertailukohteena, tuntuu kuin Dinning olisi onnistunut entistä paremmin. Muutamat esimerkit osoittivat, että Dinningistä yritettiin jonkinlaista kakkosorbisonia, toisaalta häntä pidettiin aika vahvasti kantrimuotissa – ja vaikka kummallakin taholla syntyi joitakin erinomaisia levyjä niin imago jäi sekavahkoksi eikä toivottua uutta hittiä syntynyt. Everlyt olivat vuonna • 2 - 2014 ´60 jo vähän alamäessä, mutta Roy Orbison oli ottamassa heidän paikkansa. Mark Dinning ei ollut ollenkaan huono laulaja, hänellä oli nätti, surullisen uninen teiniääni, jonka varaan menestystä olisi voitu rakentaa. Suddenly on vahva, joskin hie- - 30 -. listauksesta nousee heti esiin kolme Roy Orbisonin sävelmää, jotka tukevat aikaisemmin esittämääni ajatusta kakkosorbisonista. Myöskään Englannin listoille hän ei toista kertaa yltänyt, sen sijaan omilla linjoillaan kulkeneessa Australiassa hän oli suosittu, Top 40 -katsaus ylti siellä peräti top teniin keväällä ‘61. Kelpo version hän tekikin, mutta hyvästä yrityksestä huolimatta tulos oli vain köyhän miehen Orbison-kopio, kaihoisa ja nätti kuin mikä, ratkaiseva ryhti ja persoonallisuus jäi silti puuttumaan. Come Back To Me My Love on mitä tyypillisin pikkunätti Orbison-ralli, jonka mestari itse oli levyttänyt ”Lonely & Blue” -albumilleen. Tästä aiheesta tehtiin 60-luvun alkupuolen mainingeissa parempiakin lauluja, kuten Message To Martha tai Folk Singer, mutta kuten todettu, Dinningin levy oli sekin hyvä, se ei vain pärjännyt. Oli miten oli, lähinnä kakkospuolen muutamat valopilkut tekevät LP:stä kohtalaisen mukavan, ei siis nimihitin ansiosta vaan paremminkin siitä huolimatta. A Star Is Born ei ollut huono levy, mutta kuten listasijoitus osoittaa, isoksi jatkohitiksi siitä ei ollut. Eo. Siihenkin yritettiin saada jonkinlainen tarina eli se mikä sisältyi otsikkoonkin, jatko nimittäin oli ...and a love has died
Ehkä turhankin tuttuja, koskapa omat suosikkini ovat ne oudoimmat eli viiltävän kaunis kantriballadi Black Is The Colour Of My True Love’s Hair ja japanilainen sayonara-laulu, joka on sikäli aitoa tavaraa, että säveltäjäksi on merkitty Ishida. Kuten sisältö kertoo, laulut ovat balladeja, osa kantrin puolelta napattuja, osa muuten vain kuulakkaita ja haikeita. Top Forty... 60-luvun alun singlelistaus on sen verran pitkä, että voi vain ihmetellä miksei useampia albumeja julkaistu. samoin kuin All Of This For Sally, Turn Me On ja In A Matter Of Moments olivat John D. Häntä pidettiin aika avuttomana lavamiehenä ja mikä vielä pahempaa, hän sortui jo 60-luvulla viinaksiin sen verran pahoin, että lipsui tekemistään sopimuksista. Eiköhän tuossa ollut tärkeimmät. Yllätyksellisyydessään ja ylivuotavassa siisteydessään tätä LP:tä voisi verrata Johnny Nashin 60-luvun albumiin ”Folk Soul”, yhteisiä kappaleitakin on kaksi (Country Boy ja Twelfth Of Never). Muutama single ilmestyi sentään ikään kuin vanhasta muistista tasaisin välein pitkin 60-lukua: Cameo 299 Joey January 313 Should We Do It Call Her Your Sweetheart Hickory 1293 Dial AL 1-4833 I’m Glad We Fell In Love 1368 There Stands A Lady The Last Rose 1404 He Reminds Me Of Me Run Opie Run 2 - 2014 •. - 31 - UNOHDUKSIIN Joissakin lähteissä on todettu, että Mark Dinningin ura olisi katkennut kokonaan MGM-sopimuksen päätyttyä. Sovitukset ovat konstailemattoman yksinkertaisia ja kilttejä, mutta tunnelmaan sopivia ja Dinning lauloi upean pehmeästi, vain pieninä annoksina hän sortui turhaan teatraalisuuteen, mikä oli muuten hänen tyylilleen tunnusomaista. Levyn sävelmät ovat pääosin tuttuja. Häipyminen upoksiin oli siis varsin totaalinen. Mark Dinniningin 60-luvun alun tekemisiin liittyy vielä pienenä kummajaisena vuoden‘60 lopussa julkaistu albumi: Wanderin’ (MGM 3855) A: (1) Feather In The Wind (2) Lost Highway (3) Black Is The Colour Of My True Love’s Hair (4) Flow Gently Sweet Afton (5) The Twelfth Of Never (6) Jamaica Farewell B: (1) I’m Just A Country Boy (2) The Japanese Farewell Song (3) Ramblin Man (4) The Streets Of Laredo (5) Roving Gambler Kummajaiseksi LP:n tekee se, että se ei sisällä ainuttakaan singleltä tuttua raitaa, A5:kin julkaistiin pikkulevynä vasta kolmisen vuotta myöhemmin. Top Forty ja Sally ovat Loudermilkille ominaisia pikkuhauskoja sanaleikkejä, Turn Me On synkähkö huuliharppuvetoinen balladi ja In A Matter Of Moments hempeä teinilaulu. Mahdollisesti syy oli tarvittavan singlehitin puuttuminen, toisaalta Dinningin ura oli muutenkin vaakalaudalla ja lähtö MGM:ltä edessä. Olisikohan Japanese Farewell Song menestynyt Tokion olympialaisten jälkimainingeissa, jos sitä olisi silloin osattu markkinoida. Dinning oli valitettavasti ehtinyt pudota huipulta keskinkertaisuuteen eikä markkinointikaan tainnut olla parasta mahdollista. man tasapaksu balladi, jonka Dinning lauloi moitteitta. Dokumentit kertovat, että sellainen oli suunnitteilla, sarjanumerokin (3985) oli varattu, mutta julkaisematta jäi. Saman kohtalon koki lapsellinen The World Is Getting Smaller, jossa ihmetellään kevein sanakääntein teinipojan rakkauselämän vaikeuksia ja Dinningin laulu oli jos ei sielukkaimmillaan niin ainakin ilmeikkäimmillään. Noilla eväillä olisi pitänyt vuonna ‘61 päästä listoille, mutta ei. Menestys oli ymmärrettävästi heikko uusien suuntausten puristuksessa, mutta ongelmana oli myös miehen epäluotettavuus elävässä ympäristössä. Loudermilkin sävelmiä, kaikki hyvinkin erilaisia. Kantria on kaikissa annos takana, mutta siltäkään kantilta katsoen ei kyseessä ollut hittiaines, enemmänkin nämä vahvistavat sitä käsitystä, että Rosen tallissa ei oikein tiedetty mitä Dinnningille olisi pitänyt tehdä. Bryant-sävelmä Lonely Island on kaihoa täynnä ja Dinningin surullinen laulu keikkuu uskottavuuden rajoilla. Pari suosikkiraitaani otan vielä esiin. Oma suosikkini on jykevä medium Another Lonely Girl, joka on 99-prosenttisesti Orbison-muottiin sovitettu, tiedä vaikka Roy itse olisi soittamassa. Varsinainen kummallisuus on kuitenkin se, että levy on lajissaan tolkuttoman hyvä ja että Dinning lauloi paremmin kuin koskaan uransa aikana
Hyväksi lopuksi todetaan vielä, että Teen Angel ja sen mukana Mark Dinning ovat esiintyneet vielä kuluvallakin vuosikymmenellä monissa www-kirjauksissa, syy lienee kappaleen säveltäjän Jean Dinningin kuolema maaliskuussa 2011.. Sovitukset ja studiotaustat edustavat nekin tasapaksua 80-lukuista ”huoltoasemakasetti”-formaattia. kappaleella ei muita instrumentteja sitten kuullakaan). Teen Angel nousi ”American Graffitin” mukana uuteen suosioon 70-luvulla ainakin sikäli, että se esiintyi kyllästymiseen asti mitä kummallisimpina uusintapainoksina sekä sinkkuna että koosteilla. Bootleghan tuo on, mutta soi hienosti ja asiasta kiinnostuneille tiedoksi, että levystä on tuoreempiakin painoksia, viimeisin havaintojeni mukaan parin vuoden takaa. Solisti suoriutuu tehtävästään rutinoidusti ja teknisessä mielessä aivan kelvollisesti, muttei todellakaan anna irrottelulle sijaa missään kohdin julkaisua. Kaikkien neljän LP:n kuuntelu yhteen putkeen ei ole heikkohermoisten puuhaa. Suomalaisittain ovat näkyvimmin olleet esillä saksalaiset julkaisut. Levylaatikon kansissa tai albumien etiketeissä ei mainita ainuttakaan säestävää muusikkoa nimeltä, ja uskoisin ainakin valtaosan jousistemmoista olevan peräisin syntikasta (vain paketin päättävällä Yesterdaylla jousisektion voisi kuvitella koostuvan oikeista soittimista/soittajista, ko. Teen Angel (Radio Archives RA 436501) (1) Teen Angel (2) Blackeyed Gypsy (3) A Life Of Love (4) Cutie Cutie (5) All Of This Belongs To Sally (6) Come Back To Me My Love (7) Danny Boy (8) Do You Know (9) I Lost (10) I’m So Lonesome I Could Cry (11) I’m Too Young To Die (12) Jamaica Farewell (13) Japanese Farewell Song (14) Little Angel (15) Remember (16) The Lovin’Touch (17) The Streets Of Laredo (18) This World Is Getting Smaller (19) I’m Too Young To Die (20) You Thrill Me (21) You Win Again (22) Another Lonely Girl (23) Lonely Island (24) Suddenly (25) Top Forty, News, Weather And Sport (26) Turn Me On Iloinen sekoitus 50-luvun loppua ja 60-luvun alkua, hyvä kooste silti. On noita silloin tällöin sinkkumyyjien listoilla vilahdellut, mutta eipä totta vie ole käynyt mielessäkään ryhtyä tilailuhommiin. Siis: UUSINTAJULKAISUT Mark Dinningilta on julkaistu myöhempinä vuosikymmeninä muutama pakollinen uusinta, pääpaino on tietenkin 60-luvun alun MGM-vaiheessa. Dinningin jylhähkö lauluääni on yhä tunnistettavissa entisekseen, mutta kautta linjan äänitteitä vaivaa apaattisuus sekä selkeä luomisvietin puute. Sisällysluettelo oli sen oloinen, että en erityisemmin kiinnostunut, mutta aina tarkka toimituspäällikkömme perehtyi asiaan. Hetkittäin joko rytmi- tai soolosoittimena kuullaan lisäksi kitaraa (useimmiten akustista, mm. – PH • 2 - 2014 - 32 - numerolla 3828/55 CD sisältäen molemmat 60-luvut alun albumit sellaisenaan plus kuusi hienoa bonusta singlepuolelta. Aloitetaan vinyyleistä. I’m Just A Country Boy (Binge RLP 1012) A: (1) A Life Of Love (2) I Lost (3) I’m Just A Country Boy 4) Little Angel (5) Lost Highway (6) Ramblin’ Man (7) Teen Angel B: (1)The 12th Of Never (2) The Blackeyed Gypsy (3) The Roving Gambler (4) The Streets Of Laredo (5) Too Young To Die You Thrill Me Vuosi oli ‘92, nykyäänkin kooste näkyy Bingen mainossivuilla, mahtaako olla cd-painos. Sitä ennen hän ehti myös levyttää kokonaisen neljän LP:n paketin mottona suosikkeja vuosikymmenien varrelta, vuosi oli ‘84. Sovituksellisesti raidat ovat toinen toistensa kopioita: piano- tai kitarajohdantoisen introosuuden jälkeen etualalle vyöryy kerta kerran perään kokonaisuuden täydellisesti puurouttava monotoninen ”jousivalli”. Blue Moon, Sentimental Journey, Vaya Con Dios, Georgia On My Mind, In The Chapel In The Moonlight, Honey sekä kohtuullisen hyvin uudelleen lämmitetty Teen Angel, jolla laulaa myös taustakuoro). Kuten näkyy, sisältö on sitä sun tätä, monta mielestäni tärkeää ja hyvää raitaa puuttuu. Tiettävästi hän jatkoi keikkailuaan enemmän tai vähemmän epätasaisesti 80-luvullakin, kunnes kuoli sydänkohtaukseen Jeffersonissa, Missourissa 22.3.1986. Äänen taso vain ei ole ihan kohdallaan, ei ainakaan samaa luokkaa kuin edellä kehutulla Cubilla. ERP 2001-2004) A – ”The 30’s”: (1) The Waltz You Saved For Me (2) Harbor Lights (3) Deep Purple (4) September Song (5) I Only Have Eyes For You B: (1) That’s My Desire (2) Smoke Gets In Your Eyes (3) Blue Moon (4) I’ll Never Smile Again (5) I’ll Be Seeing You C – ”The 40’s”: (1) Love Letters (2) Don’t Get Around Much Anymore (3) The Old Lamplighter (4) Sentimental Journey (5) My Happiness D: (1) Tenderly (2) Mona Lisa (3) Anniversary Waltz (4) There I’ve Said It Again (5) The Nearness Of You E – ”The 50’s”: (1) Autumn Leaves (2) My Heart Cries For You (3) It’s All In The Game (4) Answer Me (5) Somewhere Along The Way F: (1) What A Difference A Day Made (2) Unchained Melody (3) True Love (4) The Hawaiian Wedding Song (5) Vaya Con Dios G – ”The 60’s”: (1) Love Letters In The Sand (2) Georgia On My Mind (3) Teen Angel (4) Strangers In The Night (5) In The Chapel In The Moonlight H: (1) Our Day Will Come (2) Blue Velvet (3) Honey (4) Close To You (They Long To Be) (5) Yesterday Kaikki kappaleet ovat saaneet mitä ilmeisimmin alkunsa samoista ”sessioista”noin vuonna 1984 – ja käsittelyssä tosiaankin ovat 1930–60-lukujen viihteelliset balladihitit. Pääasiallisena säestyspohjana toimii jokaisella raidalla piano/koskettimet ja rytmipuolta tehostavat aika ajoin myös basso ja/tai rummut. Uusintajulkaisijatkaan eivät ole olleet tuosta materiaalista kiinnostuneita. Innokkain uudelleenjulkaisija on Cub, joka aloitti vuonna ‘89 julkaisemalla uusinnan ”Teen Angel” -LP:stä kuudella lisäraidalla höystettynä, numero oli SE 3828! Jatkoa seurasi vuonna ‘96, jolloin ilmestyi edelleen ”Teen Angel” -nimellä ja Sings 40 Years Of Love Songs (4-LP) (Earl Richards Prod. Hän kirjoitti aiheesta niin osuvan saatekirjeen, että katsoin järkeväksi lainata sitä sellaisenaan. United Artists 50169 It’s Such A Pretty World Today Atlanta Georgia Stray 50225 Maggie Hangin’ On 50305 Throw A Little Love My way A Dissatisfied Mind 50540 How Little Men Care Lemon Yellow Outoa tavaraa. ”MGM Singles Collection”-niminen kooste löytyy sekin listauksista, mutta tarkempia detaljeja ei osunut silmään. Katsastetaan sen takia vielä niin ikään 90-luvun puolivälissä julkaistu tuhti kooste, jonka otsikko ei yllätä ketään. Nostalgiakeikoillekin Dinning tietenkin pääsi, mutta aikaisemmin todetuista syistä varsinaista uutta tulemista ei tapahtunut. Tämä jos mikä on lajinsa best of
Se malli, jolla kyseistä rallia on sittemmin vedelty, on kuitenkin suuresti peräisin Leroy Carrin ja Scrapper Blackwellin muotoilusta päivältä 9.9.1930. © University of Chica VESA WALAMIES BIG BILL BROONZY 2 - 2014 •. 1911. vuosisadan alkuaikoina. Kakkossijalle asetan toisen ison pojan, Big Boy Crudupin neljää vuotta myöhäisemmän Rock Me Mama’n. King, jonka 1960-luvun alkupuolen versio oli hänen ensimmäinen Top 40 -hittinsä yleisellä pop-listalla. Aika usein sen tekijäksi on nimetty B.B. Johnsonin salanimeksi, kirjoittama Me And My Gin. Sen kirjasivat nimiinsä 1920-luvulla W.C. Todetaan nyt vielä lopuksi, että vastoin eräiden luuloa iki-ihana (You Got To) Love Her With A Feeling ei missään tapauksessa ole Freddie Kingin sanoitus ja sävellys, koska Hudson Whittaker eli Tampa Red levytti sen jo v. Häneltähän on lähtöisin myös ikiklassikko Black Angel Blues eli Sweet Black Angel. Hämmästykseni oli melkoinen, kun joskus 70-luvun alussa sain kuultavakseni Bessien samannimisen teoksen. Eräs sen varhaisimmista levyttäjistä oli v. Kummankin elämän peruseineksen vaaroista ja riemuista on paitsi riittänyt klassikkolaulujen aiheita, myös vuosikymmeniksi pohdittavaa Blues Newsin valistusvastuunsa tuntevalle toimituskunnalle. Kingin on arveltu tutustuneen lauluun Lil’ Son Jacksonin vuoden -50 levytyksen Rockin’ And Rollin’ avulla, mutta vanhempiakin tallenteita tuosta rallista löytyy. Kysymyksessä on todella vanha luomus, vaikka toisenlaistakin olen nähnyt äskettäin kerrottavan. Väärän nimen otti ensimmäisenä käyttöön todennäköisesti Nina Simone, jonka lp:ltä Animalsit tuon valituksen oppivat. Ja onhan olemassa myös samalla melodialla varustettu Piittaamaton rakkaus, minkä Rauli Somerjoki ensin sanoitti ja sitten levytti v. Klassinen Rock Me Baby on taasen yksi suosituimmista rakkaus- tai oikeammin rakastelu-blueseista. Sitä ovat sittemmin muotoilleet jo 60-luvun alkupuolella Nina Simone, saman vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla brittiyhtye Amen Corner ja myös aivan viime vuosina Andy Fairweather-Low. Ennen John Lee Williamsonia aiheeseen tarttuivat vuonna -35 myös Walter Davis nimellä Sloppy Drunk Again, ja Amos Easton alias Bumble Bee Slim. Hieman myöhemmin sain lukea, että Eric Burdon ja kumppanit olivat napanneet sen itsensä Bessie Smithin ohjelmistosta. Selvää, vai kuinka. Bluesin maailman eräs kaikkein tunnetuimmista juomalauluista on helposti mieleen tarttuva ja ympärikännissä oloa ihasteleva Sloppy Drunk Blues. B luesin levytetty historia tuntee pohjattoman määrän erilaisia joko juomisesta tai rakastamisesta – niistä molemmista tai vaihtoehtoisesti niiden puutteesta kertovia kappaleita. Pianisti-laulaja Curtis Jones levytti jo v. Myöskään kauniinoloisen laulun Make Me A Pallet On The Floor oikeata tekijää ei taida tietää kukaan. Tämän Animals-klassikon taustalla on erään Harry Burken, jota on arveltu pianisti James C. -71. Sittemmin aihetta ovat muotoilleet mitä moninaisimmat vokalistit kuten Louis Armstrong, Lonnie Johnson, Big Joe Turner, Elvis Presley, Fats Domino ja Janis Joplin. -39 teoksensa Roll Me Mama, mutta se on mielestäni eri laulu. Tämä bluesin, jazzin ja folkin esittäjien suosima teos saattaa hyvinkin olla saanut alkunsa jo 1800-luvun puolella, ja ensimmäisen kerran se julkaistiin kirjallisessa muodossa v. Bessien jälkeen sitä ei kuitenkaan ole enemmälti levytelty. -50. Toinen erinomaisen laajalle levinnyt rakkauslaulu on ainakin sata vuotta vanha traditionaali Careless Love (Blues). Havaintojeni mukaan tämän keinuttamiskehottelun alkupisteenä voidaan pitää Big Bill Broonzyn Rockin’ Chair Bluesia vuodelta 1940. Kenties jopa Bessien tulkintaa puhuttelevampi on Lulu Jacksonin maalaismallinen versio vuodelta -28. Chicago-bluesin ystäville se on varmasti parhaiten tuttu Jimmy Rogersin erinomaisen vuoden -54 levytyksen ansiosta, ja jotkut tietänevät myös Sonny Boy ykkösen vuosien -41 ja -47 versioinnit, joista jälkimmäinen on nimeltään Bring Another Half A Pint. Merline Johnson, Tommy McClennan, Brownie McGhee ja Tampa itsekin uudemman kerran v. Handy, Martha Koenig ja Spencer Williams, mutta jazz-bändien on kerrottu soitelleen sitä New Orleansissa jo aivan viime - 33 - go Press Kun aikoinaan tutustuin Animals-yhtyeen vuoden 1966 esitykseen Gin House Blues (Decca-LP:llä ”Animalisms”) ihastuin siihen hetimiten. 1928 Mississippi John Hurt, ja aikojen kuluessa sitä ovat hyödyntäneet lukuisat lauleskelijat Bob Dylania ja Jo Ann Kellyä myöten. Itse tutustuin monen muun tavoin tähän kaihoisaan bluesiin Bessie Smithin vuoden -25 levytyksen välityksellä. Ennen Freddietä aiheeseen tarttuivat mm. Se nimittäin poikkesi melkoisesti tuosta Animalsien laulusta. Ensimmäisenä sen kuitenkin tallennutti jo vuoden -30 maaliskuussa Lucille Bogan -niminen laulajatar. -38. Alkuperäisen Gin House Bluesin ovat tekaisseet Fletcher Henderson ja Henry Troy, joita pitkään luultiin kyseisen Animals/Amen Corner -hitin sanoittajiksi ja säveltäjiksi. Lopulta pääsin selville siitä, että kyse on todellakin kahdesta eri bluesista, joiden molempien alkuperäisversiot ovat peräisin Bessie Smithiltä
STATESBORO-BLUES Statesboro oli nopeasti kasvava rautatiekaupunki. Toisaalta mustan väestön elämän dokumentointi oli puutteellista. Minnie kuoli joulukuun lopulla 1920. Willien äiti Minnie Dorsey syntyi 1887 ja synnytti Willien ilmeisesti 15-vuotiaana. John Robinsonin sirkus-showssa. Lauriella oli ennestään vaimo tai elämänkumppani Lizzie sekä kaksivuotias poika Jake, joita Laurie ei jättänyt. Hän oli kouluttamaton työmies. Blind Willie tunnistetaan myös Allman Brothersin sotaratsuihin kuuluvan Statesboro Bluesin säveltäjänä. Kuolinsyynä oli keskenmenon aiheuttama lapsikuume. Ensin lyhyemmille retkille, sitten pidemmille. Hän oppi varhain käyttämään äänen suuntaa tilan hahmottamiseen. Ilmeisesti toinen silmä havaitsi valon. 13-vuotiaana Willie alkoi karkailla kotoaan. Värilliset saivat lisäansiota ja osaavat arvostustakin, mikä täytti köyhäinapua ja paikkasi matalia palkkoja (Samantyyppistä menettelyä käytettiin kieltolain aikana Suomessa monella paikkakunnalla. Willien perhe muutti Happy Valleyn kautta Jeffersonin kuntaan ja sieltä Willie lähti äidin kanssa Statesboroon vuoden 1910 tietämillä. Olemassa olevan tiedon varassa Willien valkoinen sukuhaara ei ollut plantaasinomistaja vaan köyhähkö pientilallinen. Niinpä Willien lapsuudenystävissä oli useita valkoisia, myös Ellisien Henry-poika. Päivämäärän elämänkerran kirjoittaja Michael Gray on kirjannut blogiinsa huhtikuussa 2013 kun se hänen vuoden 2007 teoksessaan oli vielä enemmän ilmassa. - 34 - Äiti Minnie hankki Willien kanssa lisätienestiä viinan poltolla ja välityksellä. Sukunimi tuli valkoisen su- • 2 - 2014 kuhaaran kautta. JUSSI RONKAINEN SUKU JA ELÄMÄNPIIRIN SYNTY Willie McTellin sukutausta on monipolvinen sekä vaiherikas. Väestö lisääntyi vuoden 1900 asukasmäärästä 1150 vuonna 1920 noin 4000:een. Hänet muistettiin Statesborossa vielä 1970-luvulla. Rabbit Foot Minstrelsin Ma Raineyn ja Georgia Tomin. 1917 Minnie synnytti Willielle velipuolen Robertin eikä äidin aika tainnut riittää esikoiselle, joka alkoi karkailla. Willien syntymävuosi on epäselvä, syntymätodistus on todennäköisesti tuhoutunut arkistoista vuoden 1921 tulipalossa. Willie jäi omilleen eikä murrosikäisenä ottanut vastuuta kolmevuotiaasta. Hän leikki kuten muutkin pojat eikä näön puute juurikaan rajoittanut tekemisiä. Statesborossa Minnie pääsi töihin valkoiseen Ellisin perheeseen piikomaan. Hän oppi neulomaan nappinsa itse ja erotti setelien arvon sormituntumalla, joten nuorukainen kehittyi varsin itsenäiseksi. Statesboron kasvu liittyi ympäristön tupakka- ja puuvillaviljelmien vientiin sekä lisääntyneeseen kauppaan. Hän onnistui pääsemään karnevaaleihin sekä sirkuksiin ja retket venyivät 1–2 kuukauden mittaisiksi. Ohjelmisto vaihteli bluesista ragtimeen ja countryyn, hengellisten laulujen myötä jazzin kautta poppiin. Koputtelemalla ääni kertoi etäisyyden, kuten monen muunkin sokean kohdalla. Värillisten viinanpoltto ja välitys oli yleisesti hyväksytty ja tiedossa. Willie eli vaiheikkaan ja itsenäisen elämän, joka poikkeaa useiden muiden bluesmuusikkojen maallisesta taipaleesta. Willien äidillä oli miesystävä, Laurie Owens v. Lisäksi Willie oppi soittamaan juutalaisharppua sekä huuliharppua. Äiti Minnie soitti hyvin kitaraa ja tiettävästi myös isä sekä eno olivat kitaristeja. Willie oli lahjakas ja kyvykäs sekä halpa palkollinen, mutta palasi pian retkiltään kotiin. Willieltä kävi pyöräily ja tarkka kivittäminen. Hän oli siis tyypillinen songster laajalla ohjelmistolla. Luultavasti Willie syntyi 5.5.1903 tai seuraavana vuonna. Klu Klux Klan oli aktiivinen lynkkauksineen, mutta myös mustissa yhteisöissä väkivalta oli yleistä. Willie oli syntymästään asti sokea. Suku asui McDuffien kunnassa, joka sijaitsee Georgian osavaltion länsiosassa noin puolessa välissä Atlantaa ja Columbiaa Valtatie 20:n varrella. Willie oppi tuntemaan muusikoita ja viihdetaiteilijoita, mm. Väestöä siellä oli hieman vajaa 10 000 vuonna 1900. B lind Willie McTell on hahmona varsin maineikas. Asiakaskunnassa oli paljon valkoisia, myös merkittävässä asemassa olevia. Pohjois-Amerikan itärannikon laajaan Piedmont-bluesin mestarikitaristijoukkoon kuuluva Blind Willie soitti 12-kielistä kitaraa sekä sormin että slideputkilla. Hänen soittotekniikkansa oli loistava, lauluääni tenori ja hieman nasaali. Äidin lisäksi kitaransoittoa Willielle opetti lähellä asunut Stapleton-niminen mies. Murrosiän kynnyksellä n. 1916 tienoilla. Perhe kaiketi eli palvelutyöstä raskaan maatyön sijaan. Viihdyttäjän koulutus alkoi mm. Ellisin perhe oli varakas ja asui ylemmän keskiluokan alueella alakaupungissa. Tiedossa ei ole, johtuiko kuolema puoskarin tekemästä abortista, mutta se on mahdollista. Willie oli tarinoiden mukaan sukkelasanainen, tietävä ja hyvä tarinankertoja. Vuonna 1959 kuollut Willie ei ehtinyt nähdä bluesin nousua ja levytystensä uusintapainosten menekkiä, jotka olivat kulman takana 1960-luvulla. Minnie ja Willie asuivat Ellisien piharakennuksessa, joka rakennettiin heille. Willie oli pidetty yhteisönsä jäsen eikä hänen suhteensa uskontoon ollut ristiriitainen, vaikka esittikin maallista musiikkia. Syntymässään Willie sai nimekseen William Samuel McTier. Isä oli tuolloin jättänyt perheensä. Bob Dylan on tehnyt miehen nimeä kantavan kappaleen, jota hän esittää jatkuvasti. Maaseudun köyhät polttivat ja myivät viinaa ja sitä katsottiin sormien läpi, koska huomattava osa väestöstä oli heidän asiakkaitaan ja samalla kunta säästi avustuksissa). Kuten monen muunkin Yhdysvaltojen värillisen, löytyy Willienkin esiisistä myös valkoista verta. Harvempi kuitenkaan tietää, että Greg Allman lainasi slidevetoisen versionsa Taj Mahalin vuoden 1967 tulkinnasta, jolla kitaraa soittaa Jesse Ed Davis – saati on kuullut orginaalia, joka on huomattavasti sävykkäämpi kuin Elmore Jamesin luomaan tyyliin perustuva Taj Mahalin veto. Isä Ed oli mulatti. Miestapot olivat tavallisia siinä missä perheiden sisäinenkin väkivalta. Perhekokonaisuudet hajosivat usein. Willie pystyi liikkumaan kaupungilla yksin eksymättä ja joutumatta kulkuvälineiden kolhimaksi. Hän oli peluri ja kulkuri. Mustalle väestölle 1800- ja 1900-lukujen taite oli varsin rauhatonta aikaa Yhdysvaltojen eteläosissa. Georgiassa oli kieltolaki 1907 lähtien koko osavaltiossa ja sitä ennen 1885 alkaen oli paikkakuntaisesti mahdollista säätää kieltolaki
SUUREMPIIN YMPYRÖIHIN JA LEVYTTÄMÄÄN Statesborosta Willie muutti 1927 Atlantaan, jonne hän jäi pysyvästi. Hänen tallennetussa tuotannossaan on useita country bluesiksi luettavia esityksiä. Eräs lähiseudun sokea musta tyttö kävi Georgiassa Academy for The Blind -oppilaitoksen ja Willykin pääsi lahjakkuu- tensa ansiosta sinne 1922. velipuolestaan. Willien opinnot Academy for The Blindissa kustansi Simmons-niminen hyväntekijä Statesborosta. Hän maksoi myös Willien silmien tutkimuksen. Hän kantoi pistoolia ja osasi ampua varsin tarkasti äänen perusteella. Hän oli taitava käsistään ja hyvä matematiikassa sekä osasi näytellä. Muillakin valkoisilla oli värillistä palvelusväkeä. 2 - 2014 •. Kouluaikana Willien itsekunnioitus kasvoi ja hänestä tuli määrätietoinen. Siellä hän sai musiikinopetusta. KOULUUN Harva värillinen sai käydä kouluja viime vuosisadan alkupuolella, saati sitten sokea. valkoinen sokea kitaristi Riley Pickett, varhaisen old time countryn taituri. Statesborosta ei kuitenkaan ole löytynyt ketään Simmonsia, joka täsmäisi muihin tietoihin. Taiteilijanimensä Blind Willie hän keksi omatoimisesti. harjoja, savi-, nahka- ja neulontatöitä, joilla hän sai myöhemmin lisäsärvintä pöytäänsä. Koulun loputtua hän tienasi itse eikä kerjäämällä. Kaupungissa oli vahva rotuerottelu 1920-luvulla (ja myöhemminkin). Academy of The Blindissa Willy oppi lukemaan musiikkia ja tutustui eri musiikkityyleihin. Willie pääsi kuitenkin Statesborossa useisiin sokeiden kouluihin ja oppi lukemaan sekä ilmeisesti myös kirjoittamaan. Älykäs, eloisa ja huumorintajuinen nuori sai paljon ystäviä myös valkoisista. Samassa opinahjossa Willietä ennen opiskeli mm. Lähiseudun värillinen väestö oli Willielle tuttua. Willie jatkoi kiertelyään, jolloin hän majoittui usein sukulaistensa luo, mutta asui pääosin Statesborossa. Soittamisen ohella - 35 - Willie oppi tekemään sokeiden usein valmistamia käsitöitä mm
Willie oli sessioon ja sen seurauksiin pettynyt. Kappaleen aloitus myöhästyy hieman tai Willie varastaa pari nuottia. Willien nimi tuli kuitenkin tunnetummaksi. VAPAUTUNEEMPAA ESIINTYMISTÄ COLUMBIALLA Pörssiromahduksen tuonut maailmanlama vuodesta 1929 alkaen vaikutti Willien levytyksiin yllättävän vähän. McTell Got The Blues (Victor 21124), joka julkaistiin maaliskuussa 1928. Lisätienestiä tuli kuitenkin (Alfoncy) Harris & (Bethenea) Harrisin duon taustalla soittamisesta kahdessa sessiossa. Jälkimmäiselle viimeinen Willien sessio tehtiin 1932. Tuloksena oli viisi raitaa, josta yksi oli julkaisematta jäänyt otto Mr McTell Got The Bluesista. Esimerkiksi Statesboro Bluesissa kuuluu Sippie Wallacen Up The Countryn vaikutus, kuten Bessie Smithin Reckless Bluesinkin. Willie kertoi lauluntekemisestään: “Lainaan muilta, mutta sovitan ne omalla tavallani.” Kappaleiden sanoituksissa ja sävellyksien pätkissä on selkeitä lainoja. Viimeksi mainittu kappale on soitettu slidellä hieman tuolloin suosituimman blueslaulajan Blind Lemon Jeffersonin tyyliin. – toim.) Ensilevy ei ollut suuri menestys, mutta myynti oli riittävä, jotta luvattu levytyskynnys ylittyi ja muutkin levy-yhtiöt kiinnostuivat Williestä. ja 29. Purkkiin pantiin Three Women Blues, Dark Night Blues, Statesboro Blues ja Love Talking Blues, joka julkaistiin nimellä Loving Talking Blues. Willie sai sessiosta 200 dollarin palkkion sekä lupauksen rojalteista ja pyynnön tulla uuteen levytyssessioon vuoden kuluttua. (Elämänkerturi Michael Grayn diskografiamerkinnät heittävät monin paikoin muista lähteistä, esim. Pian Atlantaan muutettuaan 24-vuotias Willie pääsi levyttämään Ralph S. He hankkivat Victorola-levysoittimia, joiden kylkiäisinä myytiin Victorin levyjä. Kuusi julkaisematonta raitaa katosivat iäksi. Näistä Death Room Blues ja Weary-Hearted Blues tallennettiin uudelleen 1933. Julkaisukynnyksen ylitti ensimmäisenä savikiekko Stole Rider Blues / Mr. Talvella soittopaikkana oli Florida ja kohderyhmänä varakkaat valkoiset. Muut kappaleet olivat Hard Working Mama, Blue Sea Blues, Mr McTell’s Sorrowful Moan ja South Georgia Bound Blues. Muilta soittaja sai tienestiä. Atlantassa tuoreen katusoittajan yleisö oli värillistä ja valkoista. Sanoitukset toistavat bluesin usein kuultuja ja kiertäviä teemoja naisten menetyksestä ja takaisin valloituksesta. Nytkään Willie ei saanut hittiä, mikä oli pettymys. marraskuuta jälleen Atlantassa Peerin toimesta. Kaikki äänitteet julkaistiin, mutta myynti ei ollut erinomainen. Vielä siellä kuuluu vaudevillen ja hokum jazzin, spirituaalien ja gospelin vahva vaikutus. Peerin toimesta Victorille. 1956 sessiossaan. Hän eli rahataloudessa, kun maaseudun sukulaiset olivat enimmäkseen palanneet Ennen Victorin kolmatta sessiota Willie aloitti yhteistyön Columbian kanssa. Värillisten yhteisössä sosiaalinen nousu näkyi tuolloin heikompiosaisista erottautumisena vähävaraisempien välttelyllä. Alabama Strutissa Willien kitara puhuu, laulaa ja imitoi mitä erilaisimpia asioita. Williehän oli songsteri, jonka ohjelmisto sisälsi materiaalia bluesin lisäksi countrystä old timeen ja reeleihin sekä jigeistä ragtimeen. Hän levytti 1930 ja 1931 Columbialle ja Victorialle. Julkaistuksi tuli vain Drive Away Blues • 2 - 2014 kääntöpuolellaan Love Changing Blues. Tuon näkemyksensä tuotannostaan Willie kertoo Lomaxille Kongressin kirjastolle tehdyssä haastattelussa viimeisessä v. Levytetyn tuotannon näkökulmasta Willien määrittely on asiansa tunteva. Tässä artikkelissa käytetään pääosin Blues & Gospel Records 1902–1943 -teoksen tietoja, jotka ovat melko yhtenevät Stefan Wirzin sivuston tietojen kanssa. lokakuuta. Neljäs ja viides Victor-sessio pidettiin 26. Sessio pidettiin uudessa kotikaupungissa 18. Levysoitinten oheiskauppa oli merkittävin äänitteiden levityskanava. Grayn ja Snapperin ”The Compelete Blues Works Blind Willie McTell” -cdboxin kirjaukset eri levytyksistä ovat toisistaan poikkeavat. Tuloksena oli kuusi peitenimellä Blind Sammy julkaistua raitaa: Atlanta Strut, Travelin’ Blues, Kind Mama, Cigarette Blues, Real Jazz Mama, sekä Come On Around To My House Mama. Hän oppi pian, ”ettei varakas musta anna kolikkoakaan”. - 36 - LAMA. Levymyynti oli Willienkin kohdalla heikkoa, joten hän soitti kadulla ja kiersi rahan perässä. Kappaleina olivat Teasing Brown, Lucaloosa Blue Front Blues, joista jälkimmäistä ei julkaistu sekä This Is Not The Store To Brown Your Bread, jolla Willie soittaa perussointukulkua pariskunnan suunsoiton taustalla. Levystä selviää, että Willien kitaransoitto oli kohdallaan, kuten laulukin. Banjoa noissa soitti William Shorter. Vocalionille Willie levytti 1933 ja Deccalle 1935. Victorille tehtyjen levyjen osalta on hyödynnetty myös internetin tietokantaa Encyclopedic Discography of Victor Recordings. Kitaranaan hän käytti 12-kielistä. Tupakkasesongin aikana Willie soitti eri puolilla Georgiaa ja Carolinaa varsinkin kotiseutunsa tupakkakaupan keskuksessa Statesborossa. Levytysten tuottaja Frank Walker sai Willien ilmeisen vapautuneeksi ja lähemmäksi normaalia repertuaariaan ahtaan blueskaavan ulkopuolelle. Syksyllä 1928 näki päivänvalon samassa tilaisuudessa debyyttijulkaisun kanssa nauhoittu kakkossinkku Writing Paper Blues / Mamma, Tain't Long Fo' Day (Victor 21474). Useisiin sukulaisiinsa nähden Williellä meni hyvin. Mustien ja valkoisten asuma-alueet olivat selkeästi erillään, samoin oli varakkaiden ja köyhien alueiden kohdalla. Talking blues -tyyppinen Travelin’ Blues myi 4 200 kappaletta ja on ilmeisesti Willien aikanaan ostetuin levy. On muistettava, että 1920-luvulla ei ollut mustien radio-ohjelmia tai tv:tä ja valtaosa levyjen ostajista oli mustia naisia. Seurauksena oli parin päivän sessio 30.–31.8.1929. Seuraava Willien levytyssessio pidettiin myös Atlantassa 17.8.1928 Peerin toimesta
Willien vielä Blaken versiota nopeampi luenta on mainio ja pärjää Blakelle mainiosti. Kappaleet julkaistiin nyt uudella taiteilijanimellä Georgia Bill. Tuloksena oli B&O Blues No 2 kahdella otolla, Weary Hearted Blues, Bell Street Lightnin’, Southern Can Mama, Runnin’ Me Crazy ja East St Louis Blues. Low Rider Bluesilla Willien omalla levyllä oli ensi kertaa mukana kanssasoittaja Curley Weaver 6-kielisen kitaransa kera. TELL WILLIE & KATE Mc 2 - 2014 •. Se yltää varhaisempien sooloesitysten tasolle. New Yorkin sessioista kolmas kuuluu Willien tuotannon vahvimpiin kokonaisuuksiin niin tyylikirjon kuin soiton ja laulunkin osalta. elokuuta 1931 Willie levytti neljä kappaletta, joista puolet Columbialle ja puolet Okehille. Willie ja Curley palasivat studioon seuraavana päivänä 19.9. Edellisessä Willien kanssa soittaa Curley, jälkimmäisessä Buddy. Sinällään tuo ei paljoa todista, mutta muutoin tutustuminen on ollut varsin todennäköistä. Sosiaaliset taidot toivat paljon soittokumppaneita eikä Wille pyrkinyt piilottelemaan soittotekniikkansa salaisuuksia vaan jakoi auliisti oppia muille. Blind Loyd, Hicks Brothers (jotka soittivat myös 12-kielisellä kitaralla), mutta eri tyylillä, Curley Weaver, Eugene ”Buddy” Moss sekä Barbeque Bob. Saman kuun 18. Willien lisäksi studiossa oli Curley Weaver. Tuloksena oli Warm It Up To Me / It’s A Good Little Thing, jotka julkaistiin. vaihtotalouteen, koska rahaa ei ollut. Jälkimmäinen on selkeästi tulkinta Blind Blaken Wabash Ragista. Jälkimmäinen on mukaelma Sara Martinin ragtimerallista Down At The Razor Ball. Lamasta selviämistä auttoi varmasti Willien ystävällisyys. Southern Can Is Mine on sanoitukseltaan naisvihaa pullollaan ja Jack Whiten White Stripesin v. Ei silti, etteivätkö myöhäisemmätkin ole kovatasoisia, erityisen loistaviksi ne eivät yllä, erittäin hyviksi kylläkin. päivä. Edellinen poikkeaa huomattavasti 1935 levytetystä versiosta ja Willie soittaa slideä. Rollin’ Mama Blues ja Mama Let Me... Ensimmäisen vaimonsa Katen mukaan Willie tunsi Blind Blaken, jonka laulun That Will Never Happen To Me Willie tallensi viimeisessä sessiossaan. Vähintäänkin kaksimieliset Rollin’ Mama Blues ja Mama Let Me Scoop For You julkaistiin Hot Shot Willien nimellä. Ikuistetuiksi tulivat You Was Born To Die ja Dirty Mistreater. Värillisten asema siis heikkeni suhteessa valkoisiin. Soittokavereiksi on mainittu mm. SOITTOKUMPPANEITA LEVYILLÄKIN 23. Kolmikko soittaa varsin maltillisesti, vain kertosäe on laulettu duona. Lisäksi äänitettiin My Baby’s Gone. Viimeinen New Yorkin levytysrupeama oli 21.9. Willie ja Curley Weaver olivat ystävystyneet ja soittelivat paljon yhdessä, myöhemmin myös levyillä. Lonesome Day Blues ja Searching The Desert For The Blues jäivät julkaisematta. Willien ja Curleyn ystävyys johti asunnon jakamiseen. Pian levytysten jälkeen yhdessä asuivat siis Willie ja Kate McTell sekä Curley Weaver vaimonsa Coran ja tyttärensa Cora Maen kera. Kaikki ovat hyvätasoisia, niin vakavahkot kuin hupailutkin. Willien omat esitykset olivat Stomp Down Rider, Scarey Day Blues, Broken Down Engine Blues ja Southern Can Is Mine. Oman haastattelunsa (1940) mukaan Willie tunsi Blind Willie Johnsonin. Kovat ajat tiukensivat rotuerotteluun perustuvaa Jim Crowe -järjestelmää. Levy myi heikosti, alun toistasataa kappaletta. Tämän jälkeen Willie ei saavuttanut huiminta tasoaan levytyksillä. Klassikoiksi elokuun 1931 session tuotteista näkyvät muodostuneen Broken Down Engine Blues, jonka Willie levytti useita kertoja sekä Stomp Down Rider. He tutustuivat 1930 Columbia-studioilla, mutteivät soittaneet siellä yhdessä. Sessio oli bluespitoinen ja Willien slide on vahva Savannah Mamassa. Southern Can Mama oli versio Southern Can Is Minesta, muttei ole aivan yhtä vimmainen kuin ensimmäinen versio vaan pidättelevämpi. 2008 levytyksen myötä kappale on saanut uuden elämän. päivä Willien ja Curleyn lisäksi studiossa oli myös Buddy Moss. Curley soitti lisäksi mm. Tuloksena oli Love Makin’ Mama Pt 1, Let Me Play With Your Yo-Yo, Death Room Blues, Lord Send Me An Angel ja Snatch That Thing. Ensimmäinen oli 14. Purkkin pantiin salaperäisen Ruby Glaze -nimisen naisen kanssa neljä raitaa. Columbian sessiosta 17.4.1930 julkaistiin jälleen nimellä Blind Sammie Talkin’ To Myself kääntöpuolellaan Razor Ball. Viimeinen sessio Victorille pidettiin Atlantassa 22.2.1932. Kahdeksan päivän päästä purkkiin pantiin vielä Low Rider’s Blues ja Georgia Rag. Molemmat ovat hokum-tyypisiä ralleja, joissa kaksi taituria kutoo komppiin ragtimebluesin kitaraverkon. päivänä olivat vuorossa myös Lord Have Mercy If You Please, Don’t You See How This World Made A Change, Savannah Mama sekä Broke Down Engine No 2, josta on tallella kaksi ottoa (näistä jälkimmäinen julkaistiin 1979). Rubyksi on arveltu Kate McTelliä, mutta varmuutta asiasta ei ole. Samana 18. - 37 - Syyskuussa Willie ja Curley levyttivät New Yorkissa uudelle ARC:n Vocalion-yhtiölle sessioryppään. It’s A Good’lla ilmeisesti Curley soittaa slideä. harpisti Eddie Mappin ja Barbeque Bobin kanssa. Lisäksi tallennettiin vasta 1979 julkaistut It’s Your Time To Worry ja Lay Some Flowers On My Grave. Ruby laulaa Willien taustalla. ovat varsin kaksimielisiä
Hän toimi värillisten keskuudessa yleisen, mutta laittoman numeropelin välittäjänä. Pariskunta järjesti juhlia, joihin sisältyi maksullinen ruoka ja juoma sekä tietysti Willien esiintyminen. Blues & Gospel Recordsin mukaan sessio Piano Redin kanssa oli kesäkuussa ja raitoja oli neljä, Wirzin diskografia taas ilmoittaa, että raitoja oli kuusi. Hänellä oli ongelmaton suhde uskontoon. Willie totesi olevansa etsitty mies. Sessiosta julkaistiin valitut palat LP:llä ”Blind Willie McTell: 1940” ja loput jäivät Kongressin kirjaston säilöön. Kate on antanut vaihtelevia tietoja elämästään Willien kanssa ja monet hänen kertomuksensa ovat ristiriidassa asiakirjafaktojen kanssa. Hän jäi rysänpäältä kiinni ainakin yhden kerran. Kate tanssi ja Willie soitti. Kotona he soittivat levyjä: Bessie Smithiä, Memphis Minnietä, Josh Whitea, Curley Weaveria, Fred McMullenia, Blind Blakea ja Blind Lemon Jeffersonia muun muassa. Willie soitti ja lauloi Lomaxille yli kaksi tuntia ja siitä osa tallennettiin. Sokea Willie pieksi aisanylikulkijan, kertoi Willien sukulaistyttö. Lomax pyysi Willietä levytykseen Kongressin kirjastolle ja Lomaxin yllätykseksi tämä suostui saman tien. Katena tunnettu nainen oli saarnamiehen tytär, mutta elämä Willien kanssa oli enimmäkseen maallista menoa. AVIOERO JA UUSIIN NAIMISIIN Willie erosi Katesta juuri ennen Yhdysvaltojen liittymistä toiseen maailmansotaan joulukuussa 1941. Jälkimmäinen on tarina Willielle tutusta uhkapelurista, jonka poliisi ampui vuonna 1929. Purkitetut kappaleet vaihtelivat kansanlauluista Baby It Must Be Love -tyyppisiin poprallatuksiin sekä Amazing Gracen kaltaiseen gospeliin. Lomax yrittää - 38 - tallentaa, mitä haluaa löytää, ei niinkään sitä, mitä on tarjolla. Musiikin tekemisessä Willie oli yhä aktiivinen. Nyt tallennettiin Ain’t It Grand To Be A Christian, We Got To meet Death One Day kaksi kertaa, Don’t Let Nobody Run You Round, I Got Religion, I’m So Glad, Tricks Ain’t Walkin’ No More, Oh Lawdy Mama, Two Faced Woman, Early Morning Blues, Fried Pie Blues, Dying Gambler, God Don’t Like It, Bell Street Blues, Let Me Play With Yo’Yo-Yo, Lay Some Flowers On My Grave, Ticket Agent Blues, Cold Winter Blues, Your Time To Worry, Death Room Blues, Cooling Board Blues ja Hillbilly Willie’s • 2 - 2014 Blues. Lomaxin asenteellisuus ilmenee hyvin siinä missä Willien väistely, kun häneltä kysytään rotusorrosta ja mustien huonosta kohtelusta. UKKOMIEHEKSI New Yorkista Willie palasi Georgiaan. Vanha murhaballadi Delia sai hienon tulkinnan ja Dying Crapshooter’s Blues ensimmäisen tallennuksensa. Willie kielsi tuntevansa ainuttakaan aiheeseen liittyvää laulua ja totesi valkoisten kohtelevan melko hyvin etelän ihmisiä. Kate muutti Augustaan ja ryhtyi hoitoalalle. Kate teki osuutensa perheen varojen hankinnassa vedonvälityksellä. Äänitykset tehtiin Lomaxin hotellihuoneessa seuraavana päivänä. Decca julkaisi näistä kahdestakymmenestä puolet, viisi 78 kierroksen kiekkoa. Elämänkerturi Grayn mukaan elokuussa 1935 Willie levytti Piano Redin kanssa 12 raitaa, jotka jäivät julkaisematta. Elämä jatkui entisillä raiteillaan, kunnes John Lomax vieraili 1940 Atlantassa. Ertegun vieraili etelässä silloin tällöin ja etsi muusikkoja sekä kiersi soittopaikkoja. Katen mukaan Willie sai kulkea kovissakin paikoissa rauhassa, koska hän oli tunnettu ja kantoi tunnetusti asetta mukanaan. Todennäköisesti tärkeä leipä-. Jälkimmäisellä slide liukui myös Blind Willie Johnsonin Dark Was The Night -teemaan. Tulokseksi tuli mm. Cd ”Compelete Library Of Congress Recordings” ei tiettävästi ole sekään täydellinen. Willie otti Katen mukaan soittomatkoilleen – tai Kate ei enää päästänyt Willietä yksin reissuun. Willie olikin aina huoliteltu. Soiton ohella nuoripari sai lisätuloja Willien polttaman viskin myynnistä. Pian hän löysi vaimon (ellei tämä ollut New Yorkissa mukana Ruby Glazena esiintynyt Ruth Kate Williams?). Tienestiä oli hankittava uusilta alueilta, joten Willie liittyi sokeiden uskonnollisten laulajien esiintyjäryhmään. ATLANTICILLE LEVYTTÄMÄÄN Sodan jälkeen Ahmet Ertegun oli aloitteleva levymoguli, mutta ennen kaikkea musiikkidiggari. Siitä selviää ensikäden tietona paljon Willien elämästä, joskin hän panee myös omiaan. Se olisi haitannut soittamista. ja 25. He olivat mukana kiertävässä medicine showssa pari kesää. Kuten nimistäkin näkyy, tallenteet vaihtelivat gospelista bluesin kautta kaksimielisyyksiin. Useat joukosta olivat naisia. Yksi syistä eroon oli Katen uskottomuus. Boll Weevil. Willie suostui Ertegunin esittämään levytystarjoukseen, muttei halunnut tehdä sitä omiin nimiinsä, joten uusi taiteilijanimi tuli käyttöön: Barrelouse Sammy. Willie löytyi siis jo toisen kerran työpaikaltaan. Willien kyvykkyydestä Kate on kertonut, että hän huolehti itse ulkonäöstään aina parran ja viiksien ajoon sekä puhtaista vaatteista huolehtimiseen. Kate kirjoitti Willien laulujen sanat ylös ja ilmeisesti auttoi samalla muutenkin viisujen värkkäilyssä. huhtikuuta 1935. Levylle Willie pääsi seuraavan kerran Chicagossa 23. Katen kertoman mukaan Willie keikkaili sopimussoittajana 81 Teatterissa ja Curley Weaver oli mukana. Soittokumppaneina oli Curley Weaverin ohella Buddy Moss aina vuoteen 1935 asti, jolloin Buddy tappoi vaimonsa ja joutui vankilaan. Pari sukuloi matkoillaan paljon. Willien ohella Katella oli myös muita miessuhteita. Willie piti viskistä, muttei voinut juoda paljon. 1941 Buddy palasi ehdonalaisessa soittamaan, mutta kumppanit olivat nyt Sonny Terry ja Brownie McGhee. Joissain esiintymisissä Kate toimi tanssijana Willien soittaessa. Kaiken tämän ohessa Willie teki myös kirkkokonsertteja ja soitti uskonnollisissa tilaisuuksissa. Syynä oli kuulemma mastereiden hajoaminen, mutta taustalla voi olla tietysti myös tuotosten taso. Willie löysi uuden vaimon Helen Edwardsin, joka oli varsin vaalea ihonväriltään. Sodan aikaan muusikkojen unionin levytyslakko 1942–44 vaikutti kaikkien sotaa edeltäneiden soittajien leipään. Nämä jäivät Willien viimeisiksi julkaistuiksi kaupallisiksi äänitteiksi. Kate oli mukana levytyksissä, samoin Curley. Mustien keskuudessa housepartyt olivat varsin yleisiä vielä kieltolain ja toisen maailmansodan jälkeenkin. Lomax tallensi samalla myös Willien haastattelun. Lomax näki mustan kitaristilaulajan parkkipaikalla ja kävi kysymässä tunteeko hän Blind Willie McTelliä. Tällä kertaa levy-yhtiönä oli Decca. Liitto Helenin kanssa jatkui Willien kuolemaan 1958 asti. Elokuussa 1949 Atlantan vierailullaan Ertegunin kadunkulmassa huomaama sokea musta 12-kielistä soittanut laulaja vaikutti etäisesti tutulta, joten hän kysyi, sattuisiko tämä tuntemaan Blind Willie McTelliä, johon Willie vastasi olevansa kaivattu mies
Jussi Ronkainen - 39 - 2 - 2014 •. Hän esittää valtavan määrän taustatietoja, jotka antavat lukijalle syvemmän ajankuvan. Nyt se puuttuu, mutta McTellin sukupuu löytyy teoksen alkupuolelta. Jos niin käy ja saan siitä yhtään rahaa, juon vain itseni hengiltä.” Willie lähti levykaupasta eivätkä he tavanneet enää. Paikoin erinomainen kerronta on hetkittäin kadottaa punaisen langan kehyskertomuksen ja ajankuvan taustatietojen viidakkoon. Näin he tutustuivat. Kronologinen diskografia kirjan lopussa olisi ollut hyvä ratkaisu. Rhodes kysyi, kiinnostaisiko Willietä levytys ja vastaus oli kieltävä. Big Bill Broonzy tienasi talkkarin hommissa huomattavasti heikommin. Muutaman päivän kuluttua Willie löysi Rhodesin levykaupan, mutta paikalla oli Rhodesin äiti. Hautakiveen tuli väärä etunimi Eddie, joten oikean löytyminen oli työn takana. Kuukausi hautajaisten jälkeen Willie muutti Plainfieldiin, New Jerseyhyn. Grayn teos käsittää McTellin historian, kulttuuripiirin ja analyysin musiikista. Elämänkerturi Gray selvitti perusteellisesti Willien viimeisetkin vaiheet ja hautakivikin on sittemmin paikannettu. Kolmentoista vuoden tauon päälle Williellä oli vuoden sisään kaksi levytystä. Hän kaatui eikä päässyt ylös. Toisen kohtauksen jälkeen Willie vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli 19.8.1959. Willie ja Curley vastasivat ilmoitukseen ja pääsivät nauhoittamaan yhteensä 25 raitaa, joista 20 oli Willien nimissä. Siitä näkyy, että jäsentelyyn olisi voinut panostaa lisää, koska materiaali on hyvää ja sitä on yllin kyllin. Broken Down Engine, Little Delia, Kill It Kid, The Dying Crapshooter’s Blues, I Got To Cross The River Jordan, You Got To Die ja Ain’t It Grand To Live A Christian saivat uuden luennan. Hänellä oli rohkeutta sekä kykyä huomioida haasteen vaatimukset – ja sukeltaa niiden varassa vieraaseen kulttuuriin. Tämä on toisaalta elämänkerran rikkaus. Jonkin ajan kuluttua eräänä lauantaina he palasivat, mutta Willie oli melko juovuksissa. Curley säesti toki osalla Willietä. Se muotoilee kuvan taidoistaan ja työstään ylpeästä, erittäin lahjakkaasta ammattimuusikosta, joka levytti neljällä vuosikymmenellä. Kun Helen ei ollut enää huolehtimassa Williestä sekä lääkityksestä ja jarruttamassa juomista, hänen terveytensä romahti. Pian Helen sairastui ja kuoli sisäiseen verenvuotoon 1.11.1958. Willie vaikutti pelokkaalta ja äiti soitti poikansa paikalle. Rinnalla Gray kuljettaa omia havaintojaan 2000-luvun Yhdysvalloista ja esittelee McTellistä jääneitä jälkiä kertoen mm. Willien herätessä aamulla, hän totesi yllätyksekseen, että kitara ja rahat olivat tallella. Atlantan kirjasto nauhoitti Willien haastattelun 26.5.1951. Document on julkaissut nämä sessiot perusteellisten kansitekstien kera. Aiemmin levyttämättömiä olivat Pinetop Boogie Woogie, The Razor Ball, Blues Around Midnight, On The Cooling Board, Motherless Children Have A Hard Time, Pearly Gates, Soon This Morning ja Last Dime Blues. Toisaalta tässä on myös kirjan heikkous. Rhodes ystävineen nostivat Willien ylös ja veivät hänet autollaan kotiin. Menetys oli Willielle suuri, koska Cootie oli ollut aina tukemassa häntä. Samalla asiantuntijat voivat havaita, onko Graylla jäänyt jotain huomiotta. haasteteltavien luonteenpiirteitä sekä omia vaikutelmiaan heistä, syömiään aterioita ja omia tunnelmiaan eri kaupungeista ja paikoista. Levytysten osalta esitetystä poikkeavaa informaatiota on olemassa, mutta nämä ovat pieniä epätäsmällisyyksiä, enkä osaa ottaa kantaa kenen tiedot ovat todenperäisimpiä. Hand Me My Travelin’ Shoes: In Search of Blind Willie McTell (Michael Gray, Chicago Review Press, 2007) Brittiläinen pitkän linjan bluesharrastaja Michael Gray otti suururakan ja teki elämäkerran suursuosikistaan Blind Willie McTellistä. Rhodes palasi paikalle muutaman viikon ajan ennen kuin esitteli itsensä Willielle. Samaan aikaan esim. Hän palasi kuitenkin McDuffien kuntaan sukulaisiin ja vietti siellä loppuaikansa. Kun Willie oli kuullut nauhan, hän totesi: ”En halua, että tämä julkaistaan elinaikanani. Willie järjesti sukulaisineen vaatimattomat hautajaiset. Willie sairastui diabetekseen, mutta elämäntyyli pysyi entisellään, joskin ruokavaliotaan hän yritti paikoin korjata. Willie sai pienen sydänkohtauksen keväällä 1959 ja toisen elokuussa. Kohtausten välillä hän parani hieman ja jopa katosi vielä soittoretkilleen. Lisäksi paperikantinen versio on varsin edullinen. Kirjassa on hyvä aakkosellinen hakemisto, mutta sisällysluettelo on kaavamainen. puu uskonnollisissa tilaisuuksissa ei saanut vaarantua lisätienestin hankinnan vuoksi. Mies soitti kolikoista toivekappaleita: My Blue Heaven jäi Rhodesin mieleen. Parivaljakko suuntasi saman tien suuremmitta suunnitelmitta vapaaseen studioon, joka sijaitsi atlantalaisella radioasemalla. Levytetty materiaali oli sekä maallista että uskonnollista. Pieni jäsentymättömyys saattaa haitata pedantimpaa lukijaa, mutta tällä pienellä varauksella kirja on erittäin suositeltava kaikille prewar-bluesista kiinnostuneille. VIELÄ YKSI LEVYTYS ENNEN KUOLEMAA Vaikkei vuosien 1949 ja 1950 levytyksistä tullutkaan kaupallista menestystä, Willie pärjäsi taloudellisesti varsin mukavasti pre war -bluesmuusikoksi – etenkin, kun Helen toimi tuolloin kodinhoitajana. Siellä he näkivät kuu- sissakymmenissä olevan vantteran mustan miehen kantavan suurta 12-kielistä kitaraa. Syyskuussa 1956 Willie oli Rhodesin ja muutaman tämän ystävän kanssa levykaupalla ja Willie totesi yhtä äkkiä: ”Voit panna tuon (nauhurin) päälle ja katsotaan, miltä se kuulostaa. He kävelivät läheiselle Blue Lantern Clubin parkkipaikalle, jossa nuoret parit kuhertelivat vanhempiensa autoissa. Kun Broozyn uusi ura lähti vauhtiin, jatkui Willien elämä entisellä radallaan Atlantassa. Pienillä keinoilla johdonmukaisuus ja selkeys olisivat parantuneet vielä hyvästä erinomaiseksi. Tämä vaikeuttaa paikoin lukemista. Kirja on siis perusteellinen elämänkerta, mutta samalla kertomus bluesartistin elämänkerran rakentamisesta. Sinun on sitten soitettava se minulle.” Willie soitti kappaleita, vastasi kysymyksiin, kertoi elämästään sekä lauluistaan – ja joi pullosta maissiviskiä siinä sivussa. Asuinkumppaniksi hän oli löytänyt uuden ”vaimon” Josien. Paikallisen valkoisen levykauppiaan Ed Rhodesin ystävä vinkkasi mustasta musiikista kiinnostuneelle Edille yllätyksestä. Valtaosa purkitetusta materiaalista oli vanhaa, mutta oli joukossa aiemmin levyttämättömiäkin: Wee Midnight Hours, joka on Leroy Carrin käsialaa, onnistui erittäin hyvin. Sessiosta julkaistiin ennen Willien kuolemaa vain Kill It Kid kääntöpuolellaan Broke Down Engine 78 kierroksen levynä. Hän esittelee, kuinka kävi läpi arkistolähteet, teki haastattelut ja tapasi niihin liittyneet ihmiset sekä vieraili McTellin elämän tapahtumapaikoilla. Lukija näkee sen työn ja vaivan, joka on tällaisen perinpohjaisen tutkimuksen takana. Esitys etenee kronologisesti lähtien liikkeelle McTellin sukujuurista. Grayn dekkarikertomus Blind Willie McTellin elämäntarinan etsinnöistä on kirjoitettu luettavasti ja se imee mukaansa. Willien läheinen eno Cootie kuoli diabeteksen aiheuttaman tulehduksen seurauksena lokakuussa 1958. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli sammunut kaupungille eikä häntä oltu ryöstetty. Haastattelu oli elämänkerturi Graylle merkittävä lähde. Se oli kotiseututiedon tallentamisprojektin osa. Willien viimeinen kaupallinen äänite tehtiin Regalille New Yorkissa toukokuussa 1950. Se oli tuolloin Fats Dominon suuri hitti. Lähdemateriaali on laaja ja kirja on nimensä mukaisesti myös tarina Grayn tekemästä tutkimuksesta
Yhdeksänvuotiaana hän soitti jo tenorisaksofonia ja pääsi jonkin ajan kuluttua koulun orkesteriin. Levytyssopimus • 2 - 2014 allekirjoitettiin maaliskuussa 1950, mutta kuinka ollakaan, Miracle nuupahti ennen bändin ensimmäisenkään levyn julkistusta. Lynn oli kääntynyt 1940-luvun lopulla muslimiksi ja alkoi käyttää esiintyessään turbaania. Koulun päätyttyä hänet hyväksyttiin arvostettuun King Kolaxin orkesteriin, jonka fonisektiossa olivat 1940-luvulla mm. Elokuussa se kiipesi Billboardin R&B:n Juke Box -listalle ja nousi sijalle kahdeksan pariksi viikoksi. Kaksi ensimmäistä valittiin levylle (Premium 851), joka oli myynnissä kesäkuussa. Mikä erikoista, se valtasi popmusiikin puoleltakin sijan 19, joten sen ostajissa oli myös valkoihoisia. Levyn suosiota on selitetty sillä, että Lynn Hope valitsi tietoisesti Earl Bosticin huippusuositun tavan soittaa saksofonia ja otti ohjelmistonsa rungoksi moneen kertaan testattuja amerikkalaisia standardeja, jotka. PREMIUMILLA MAINEESEEN 1950 Kun bändi oli soittamassa Ebony Clubilla Clevelandissa, Miracle -levy-yhtiötä pyörittävä Lee Egalnik kuuli sitä ja päätti ottaa bändin firmansa levyttäjälistalle. Egalnik oli ketterä liikemies ja perusti toukokuussa uuden yhtiön, Premiumin. Standardeissa foni soitti teeman ja sooloili sen jälkeen hillitysti. Hän oli välillä poissa siitä, mutta vuoden 1949 tienoilla Lynn jätti pienentyneen bändin lopullisesti ja pisti pystyyn Cincinnatissa oman combon. JUHA JAAKOLA TENORISTI JO LAPSENA Lynn Hope (jonka elämästä on aika ristiriitaista tietoa) syntyi Alabaman Birminghamissa 1926, mutta perhe muutti seuraavana vuonna Ohion Cincinnatiin. Lynnin orkesteri koostui pääosin sisaruksista; kokoonpano tuli lavalle fetsit päässä ja Lynn timanttikoristeisessa turbaanissa. Bändin musiikki oli tarttuvaa, ja Lynnin esiintymisarsenaaliin kuului baarikävely fonia puhaltaen joko baaritiskillä tai salissa. Wandereria elävöittivät taputukset ja Tenderly oli siistiä tunnelmointia, mutta hitainta Star Dustia piristi honkkaava foni, joka välillä nousi falsettiin. V aikka useimmat rhythm and blues -tenoristit olivat aika omalaatuisia, Lynn Hope oli heistä erikoisin. Muslimiuskoa tunnustivat muutkin soittajat, joten heillä oli päässä punaiset fetsit (Myriamista en ole nähnyt valokuvaa, mutta ei kai hänellä fetsiä ollut). Lynn Hope Quintetissä soitti pianoa sisar Myriam ja rumpuja veli Billy; siihen kuuluivat myös perheen ulkopuoliset kitaristi ja basisti. Sen ensimmäiset levyt oli äänitetty Chicagossa jo maalis-huhtikuussa 1950. Myös Lynn Hope Quintet oli purkittanut kappaleet Song Of The Wanderer, Tenderly, Star Dust ja More Bounce To The Ounce, siis kolme takuuvarmaa standardia ja yhden oman. Levyn kokonaismyynti (siitä tuli vielä Chess-painos) oli arviolta puolesta yhteen miljoonaan kappaleeseen. Bändin suosio kesti 10 vuotta, jonka jälkeen se hävisi kokonaan näkyvistä. Kappaleissa tenorifoni oli pääosassa. Oma blues - 40 - More Bounce oli rajumpaa menoa, ja siinä olen kuulevinani bassosaksofonin mörisevää ääntelyä; mukana oli siis toinenkin puhaltaja. Hänen musiikkinsa oli tavanomainen sekoitus tanssittavia standardeja ja omia r&b-rutistuksia, mutta ne soitti harras muslimi, joka halusi myös esiintyessään näyttää uskonsa. John Coltrane ja Joe Houston
She’s Funny sai nyt uuden tulkinnan ja selvästi Premium-ottoa äreämmän. Se oli minusta paras Aladdinille; standardeja olivat Broken Hearted ja Rose Room, ja omista jutuista valittiin Morocco ja Swing Train. The Way meni lattaripeliksi, mutta Blow Lynn Blow (alkuperäinen nimi Blues For Mary) oli jumpbluesin juhlaa: ylipuhallusta, honkkausta ja juoksutuksia. 3103), jota myytiin jo syyskuussa. Premium meni nimittäin myös nurin vuoden ikäisenä, ja Chess osti pesästä nuo kaksi julkaisematonta ja prässäsi niistä levyn (Chess 1499). Tenderlyn ansiosta bändin kansansuosio nousi ennennäkemättömästi. Hittilevyn matriisit menivät myös kaupaksi, ja niistä tuli uusi painos (Chess 851). Ensimmäinen tuli myyntiin jo maaliskuussa ja toinen kesäkuussa 1952. olivat tarttuvia ja lauluina ulkoa opittuja. Tenderlyn uusversio oli mielenkiintoinen veto, kun piano ja rummut pääsivät Premium-versiota - 41 - enemmän esille. Don’t Worry ja Move lykättiin samaan levyyn (Al. Eleven oli taas kova jumpblues, ja Anna Bacoa kiehuva lattari. Bändin versiosta tuli myös jatsahtava. Se sai Billboardissa erittäin hyvät arviot ja myi hyvin. Kuten aikaisemmin, alussa oli kolme standardia ja viimeinen lienee ollut omatekemä, vaikka levyssä sitä ei kerrota. 3095), joka oli myynnissä jo samassa kuussa. Drifting oli haikeampi lattari. ALADDININ VALOSSA 1951–1957 Huhtikuussa 1951 kvintetti teki uuden levytyssopimuksen losangelesilaisen Aladdinin kanssa (ehkä siksi, että firman nimi viittasi itämaihin). September sai seurakseen vanhemman Anna Bacoan (Al. Taas tehtiin neljä kappaletta, Mona Lisa, Poinciana, She’s Funny That Way ja Bonga Boogie. Vappuna bändi kokoontui Chicagoon levytykseen. 3165) ja Tenderlyn uusversiolle haettiin vanhasta varastosta seuraksi The Way (Al. Maaliskuussa 1952 Aladdinin väki alkoi hinkua uutta myytävää, jota syntyi standardeista Please Mr. 3185). Joten kesäkuussa Lynnin bändi kuskasi taas kamansa New Yorkiin ja purkitti neljä seuraavaa: standardit Don’t Worry ’Bout Me, Tenderly ja September Song sekä oman Move It. Too Young meni haaveilun puolelle. Yllättäen Mona Lisa sai tiukimman käsittelyn, missä teema kiehui fonin honkatessa. Free oli Tiny Grimesin kynäelmä, jota jazzarit paljon soittivat. Ennen levyn suosion räjähtämistä Egalnikin väki kutsui bändin kesäkuussa Chicagoon seuraavaan sessioon. Aladdinin erikoinen valinta oli naittaa Too Young ja edellisen session Free levylle (Al. Hal Singer kertoi, että joillakin tienoilla heidän jälkeensä oli mahdotonta mennä esiintymään, sillä kansa oli hulluna ja liikenne jumissa korttelikaupalla paikan lähistöllä. Sen ansiosta nuoret bebopparit antoivat hänelle haukkumanimen ”No Hope”. 3109). 3155). Boogiessa kitara ja pianokin pääsivät sooloilemaan. 3128) ja loput toiselle levylle (Al. Blue Moonissa oli kaihoa yllin kyllin. Kaikki muokattiin lattarirytmiin. Sun oli silkkaa earlbosticmaista luistelua, mutta Journey meni äreämmin. Elokuussa 1951 levytyspaikaksi vaihtui New York, koska bändi majaili nyt pääasiassa Philadelphiassa. Toisen session kappaleista Poinciana ja She’s Funny prässättiin ensin levy (Premium 861) ja muista heti seuraava (Premium 862). Mr. Don’t Worry oli ensimmäinen levytys, jossa Lynn lauloi suoraan sanoen amatöörimäisesti, mutta esityksessä oli vitsiä mukana. 2 - 2014 •. Hope oli jälleen nautinnollista jumpbluesia, jossa foni kipunoi. Basistina soitti nyt yksi Lynnin veljistä, musliminimeltään Khalid Ali, ja kitaristi oli vaihtunut vibrafonistiin. Clevelandin Ebony Club tykästyi menoon niin, että bändin sopimusta jatkettiin marraskuussa neljä viikkoa lisää. Herkkä September koki kovia, kun tenori purki siihen falsettinsa. Eleven ja She’s Funnyn uustulkinta tulivat seuraavalle levylle (Al. Joka tapauksessa Aladdin jatkoi Lynn Hope Quintetin sessioita maaliskuussa 1953. Hope ja Mr. Sen Billboardin arvio kesäkuussa 1953 ei ollut enää kovin kohottava. Move oli jälleen kiehuva jumpblues, jossa foni repi rajojaan. Aikaisemman session jäännöskappaleet jäivät Premiumilta julkaisematta, mutta levy-yhtiö Chess tuli apuun. Sun ja Sentimental Journey sekä omista Hope Skip And Jump ja Drifting. Sun pääsivät yhteen (Al. Tavan mukaan purkitettiin neljä kappaletta: Free And Easy, The Way You Look Tonight, Blow Lynn Blow ja Blue Moon. 3134). Neljästä levytettävästä kaksi kappaletta oli standardeja (Too Young, She’s Funny That Way) ja kaksi omia (Blues For Anna Bacoa, Eleven Till Two). Blow ja Blue Moon pantiin ensimmäiselle Aladdinille (Al
Kaksi kappaletta saatiin valmiiksi: Temptation ja The Scrunch, standardi ja omatekemä. Broken oli kuitenkin American Songbook -osastoa kaihoisasti ja myyvästi. 3297) ja Blues In F ja Cherry toiselle (Al. Niistä ei enää paljon kuultu. Ne kaikki olivat nyt standardeja: Brazil, Girl Of My Dreams, C Jam Blues ja South Of The Border. Walk meni enemmän sovituksen mukaan ja rauhallisemmin. 3219) ja loput toiselle levylle (Al. Yksi lattari ja joku muu -periaatteella Border ja Girl koottiin samaan levyyn (Al. 3322). Vuosi 1958 oli Lynn Hopelle vaikea. Edellinen oli harvinaisen reipas r&b-rytkytys, jossa tenoristi puhalsi ärhäkämmin kuin Lynn koskaan ennen. All Of Me ja Summertime pantiin yhdelle (Al. KUUTAMOHOMMIA SAVOYLLA 1958. Swing Train lähti vielä parempaan kiitoon, kun siihen liittyivät taputukset, bändin huutelut ja fonin falsetit. Muut prässättiin levylle Aladdin 3208; sen arvio Billboardissa lokakuussa 1953 oli oikein hyvä. Kesällä 1952 hän matkusti Arabiaan, mutta esiintyi sielläkin yökerhoissa. 3229). Syksyllä 1952 hän opiskeli Kairossa ja aikoi ryhtyä papiksi sekä luopua bändistä. Joko soolon soitti McQueen tai Lynn oli saanut ohjeen koventaa tyyliään. 3178), joka tuli ulos huhtikuussa 1953. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta hän piti myöhemmin Philadelphian moskeijassa oppitunteja Koraanista. Riding West oli kantrihenkinen ja Papa Luigi nätti novelty. Morocco oli pirunmoinen esitys tuollaiselta bändiltä, sillä nyt rummut antoivat kunnon taustan fonin revitykselle. Niistä tuli toinen levy (Savoy 1554). Bändi teki 1958 kaksi levytyssessiota Savoylle Lynnin rumpaliveljen Billyn nimissä. Rummut ja kitara olivat nyt raskaina pinnassa, Temptation tehtiin kaiulla haikeana; oma Scrunch oli vielä hitaampi ja kesy tanssibiisi. Lynn Hopen muhamettilaisuus oli niin vakavaa, että hän matkusti useamman kerran Kairoon ja teki myös pyhiinvaellusmatkan Mekkaan. Shanty kuulosti dixieland-jamilta. Nyt soolotenoristi oli niin Lynnin tyyliä kuin olla voi, vaikka kappaleet olivat pitkälle sovitettuja. Miserlou sai nätin itämaisen tulkinnan marimbasaundeineen. Summertime kuulosti kauhuleffan tehosteelta, All Of Me sai Lynnin taas laulamaan bändin hakatessa käsiään ja Cherry kiehui liemissään. Joulukuussa pantiin purkkiin myös neljä kappaletta. Kappaleet tehtiin nyt ajan hengen mukaisesti takapotkulla ja vahvalla bassosaundilla. Helmikuussa 1958 purkitettiin neljä kappaletta, joista Bad Times ja The Deacon’s Walk. Lynn lauloi jälleen Girlin keskiosassa ja hempeili reunoilla. Ellingtonin C Jam Blues piristi lopulta bändin heittämään maittavan takapotkuisen jumptulkinnan. Bändin toinen tenoristi McQueen kertoi myöhemmin olleensa Lynn Hopen kanssa kahdessa levytyksessä, toisen Aladdinille ja toisen Savoylle. Aladdin teki äänitteistä kaksi singleä. pääsivät levylle (Savoy 1539). Se sopi erinomaisesti omiin numeroihin Blues In F ja One More, joissa reippaan rytmin lisäksi foni honkkasi ja heitti falsetin, ja bändi huusi. Niitä ei enää erityisesti mainostettu eikä puffattu ainakaan Billboardissa. Sessiokirjausten mukaan Lynn ja Myriam - 42 - puuttuivat joukosta, mutta paikalla olivat kuitenkin ”Sonny Brockington” ja ”Jerry Garo”, joiden instrumentteja ei kerrottu. Standardi Rose Room pistettiin myös r&braameihin aika kauas Bostic-liu’uttelusta. • 2 - 2014 Musiikki kutsui myös, sillä syyskuussa 1955 Lynnin bändi oli taas New Yorkissa Aladdinin tuplasessiossa purkittamassa seitsemän kappaletta: standardit Cherry, All Of Me, Summertime ja Miserlou, tutun kuuloinen Shanty Town sekä omat Blues In F ja One More Time. Kesällä 1955 hän kävi jälleen siskonsa kanssa Egyptissä jalostamassa uskoaan. Hän joutui kahinoihin poliisin ja oikeu-. Kaksi muuta, heppoiset Little Dogie ja Mesmodia The Stranger jäivät Savoylta julkaisematta, mutta pikkumerkki Sharp teki niistä singlen (Sharp 106) pari vuotta myöhemmin. 3413) jäi marginaaliin. Lokakuussa 1953 bändi teki seuraavat neljä kappaletta. Levy (Al. Brazil ja Border tehtiin tietysti markkinoilla parhaiten myyvinä lattareina. Epäilenpä, että Lynnin sopimusta Aladdinin kanssa oli vielä jäljellä, joten hän joutui osallistumaan sessioihin pimeästi. Marraskuussa 1957 bändi sai uuden tilaisuuden, ja nyt sen vahvistukseksi tulivat Lynnin pasunistiveli Khalil Malik ja toinen tenoristi Albert McQueen. Morocco ja Broken saivat aloittaa levyllä (Al
Lynn oli viihdyttäjä ja onnistui siinä hyvin. Song Of The Wanderer (1950) saa heti huomiota. Stardust (1950) täytyy kuunnella. Taustalla oli studiomuusikoita. Tyyli oli juohevan tanssittava, mikä sopi standardeihin ja miellytti kuulijoita. Hänen kuolinvuodekseen on kuitenkin ilmoitettu 1993. 1959 oli vielä surkeampaa. 1960-luvun loppupuolella Lynn Hopea / Al Hajji Abdullah Rascheedia ei enää nähty kotimoskeijassaan Philadelphiassa, joten jäljet loppuivat lopullisesti. Soittiko hän poppia, jazzia vai parodioita. Lokakuussa veli Billy lähti bändistä. Esitys oli raju, laulaja karjui täysillä ja fonikin painoi falsettiin asti. Sitä en ole päässyt kuulemaan. Jetin mukaan hänet pidätettiin kesällä 1963 Philadelphiassa ja sakotettiin taas huumeiden hallussa pidosta. kappaleissa Shockin’ ja Juicy; Sahara kulki hienosti itämaisittain. den kanssa, kun hotellilasku jäi maksamatta. 11.0, 2010 myweb.clemson.edu/~campber/premium.html 2 - 2014 •. LEVYTYKSET Cd:t ”Blow Lynn Blow” (Acrobat ACMCD 4027) sisältää pääosan Aladdin-kaudesta ja ”Juicy” (Charly 280) kaikki King-äänitteet. Noiden lisäksi tarvitset kolme singleä (Premium 862, Aladdin 3297 ja 3413) lopuille neljälle kappaleelle. Billy Hopen singlejä on kolme (Savoy 1539 ja 1554 sekä Sharp 106). LP:t ”Morocco” (Saxophonograph BP-508) ja ”Lynn Hope And His Tenor-Sax” (Pathé Marconi PM 231) on koottu niin, että lähes kaikki muut Premiumit, Chessit ja Aladdinit löytyvät niiltä. 5-6, 2001-2008 Jetin vuosikerrat 1952–1963 Joel Whitburn’s Top R&B Singles 1942– 1988, Record Research 1988 Lord Tom: The Jazz Discography, vers. OTE HELTIÄÄ 1961–1993 Kingin LP ei korjannut Lynn Hopen elämän kurssia. KINGIN LP 1960 Cincinnatilainen King halusi vielä kokeilla Lynn Hopen vetovoimaa ja järjesti hänelle kaksi sessiota maaliskuussa 1960. Lynn soitti ylhäältä, käytti paljon juoksutuksia ja katkovia ääniä, ja vibraatto oli selkeä. Itämaisvaikutteinen Hijaz-levymerkki äänitti Fats Witherspoonin laulaman Hook, Line And Sinker, jossa säestäjänä oli Lynn Hopen orkesteri. Sama oli jo toistunut ennen neljästi ja tuomioitakin oli kaksi. Musiikintutkija Jan Evensmo on kuunnellut Lynn Hopea ymmällään, koska hän ei tiennyt Lynnistä mitään. Fats Witherspoonin revittely on huippuvaikea löydettävä (Hijaz 3858), vaikka A-puoli on mm. September Song (1952) on unohtumaton, ja Morocco (1953) on hienoa bluesimprovisaatiota. Vain yksi, Full Moon oli Lynnin kynäilyjä, ja muista löytyi vanhoja standardeja (Tenderly taas, Stardust, Body And Soul, Rose Room ym.), pari Tiny Bradshaw-Red Prysock -biisiä ja toinen uusi, Sands Of The Sahara. Levy ”The Maharaja Of The Saxophone”(King LP 717) tuli markkinoille vuoden 1961 alussa. Rummut ja basso olivat tulkinnoissa vahvoja ajan tyyliin, ja Lynn soitti useimmiten vanhasta tyylistään poikkeavan ärhäkkäästi. Lähteinä LYNN HOPEN TYYLI JA MERKITYS Lynn Hopen tenorissa oli alttomainen ääni, mihin esikuva Earl Bostic lienee vaikuttanut. Lynn tuomittiin helmikuussa huumeiden hallussa pidosta ja Sheraton Hotellissa tehdystä petoksesta. Blow Lynn Blow ja Eleven Till Two (1951) ovat täysin lumoavia. - 43 - Billboardin vuosikerrat 1950–1956 Edellä luetellut LP-kannet ja CD-vihot Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. 1950-luvun loppupuolella foniin tuli enemmän äreyttä, ja viimeisellä Hijaz-singlellä meno oli jo r&b:tä parhaimmillaan. Hänet pidätettiin kesäkuussa ja sakotettiin ”säädyttömästä käytöksestä”. Kappaleita ei koskaan julkaistu. Oma panos rhythm and bluesin kehitykseen jäi kuitenkin pieneksi. Spotifyssa ja YouTubessa. Muslimin aikaisempi oikeudenmukaisuus ja rehellisyys alkoivat hiipua. Lynn teki joskus näinä vuosina viimeisen session Aladdinille. Singlen (Hijaz 3858) toisella puolella oli bändin instrumentaali Mary’s Blues, joka oli ehkä Blues For Mary / Blow Lynn Blow. Joskus 1962–1966 Lynn Hope osallistui ehkä viimeiseen levytykseensä. Kappaleita syntyi 13, joista 12 poimittiin LP-levylle. Marraskuussa Billy vei juorulehti Jetin mukaan koko bändin. Se näkyi esim
Minä sain valita ensin, ja otin Isokynä Lindholmin levyn, koska olin nähnyt hänen nimensä jossain mainoksessa. Vapaaehtoisen pakon sanelemana saan sitten itse vastata huutoon. Eräänä päivänä huomasimme, että joku oli tuonut pyöräkellariimme kasan LP-levyn kokoisia keloja. Vaikka alkuvuonna 2013 saavutinkin viidenkymmenen vuoden merkkipaalun, olen Blues Newsin riveissä omasta mielestäni junioritiimiläisiä, ainakin palvelusvuosiin nähden. • 2 - 2014 - 44 -. Minulle kerrottiin, että kela sisälsi nauhaa, josta kasetit valmistetaan. Arvonnassa sain jotain tuntematonta ruotsinkielistä musiikkia. Valintaani olin tyytyväinen, mutta arvonnassa saamani levyyn en. Asuin tuolloin Helsingin Pajamäessä Finnvoxin studion, Finnlevyn levyprässäämön ja kasettivalmistuksen naapurissa. Siihen, kuinka minusta tuli bluesdiggari, ovat syypäinä kaksi henkilöä, Esa Kuloniemi ja Honey Aaltonen. Aarteet jaettiin minun ja kolmen muun kanssa tasan niin, että ensimmäisen levyn sai jokainen valita ja toinen arvottiin. Ässäraidat: Minun Nimi On Nimessun ja Liity Meihin Enkeleihin. Enemmän tai vähemmän aktiivisen kirjoittajan urani aloitin Dr Helanderin levyarviolla vuonna 2006. Blues Newsiä olen lukenut säännöllisesti noin vuodesta 1997 lähtien ja tilaajaksi siirryin pari vuotta myöhemmin. Molempien bändit vaikuttivat tietenkin omalta osaltaan, mutta herrat myös muutoin. Albumeissa ei ollut kansia, vain pelkät sisäpussit. O len ollut yksi niistä, jotka ovat toivoneet sarjaa aution saaren levyistä Blues Newsin sivuille. Pinossa ei ollut kovinkaan tuttuja nimiä Jukka Kuoppamäen lisäksi. Vinyylisoitinta meillä ei tuolloin ollut, joten jouduin roudaamaan Lindholm-LP:n kavereiden suureksi kärsimykseksi heidän luokseen kuuntelua varten. Lindholm on tuosta levystä asti säilynyt suosikkinani. Kenelläkään ei ollut hajua, mitä ne ovat – mutta minulla oli aavistus, mistä ne saattaisivat olla peräisin. Muistelen, että oli kevät 1975. Annoin oven avanneelle miehelle kelan ja kysyin, mikä tämä on ja onko sille mitään käyttöä. Kannoimme kaverini kanssa kaikki kelat miehelle ja vaivanpalkaksi saimme kahdeksan kappaletta LPlevyjä. Tähän päivään mennessä kirjoittamiani levyarvioita ja juttuja on julkaistu yli 250 nimikettä. Koska olin porukan vanhin eikä kukaan muu halunnut (lue: uskaltanut) hommaan ryhtyä niin minut laitettiin asialle Finnlevyyn. Kerroin, että keloja on useampia ja sain pyynnön tuoda ne kaikki. Nappasin yhden kelan mukaani ja menin soittamaan talonmiehen, tai kuka ikinä hän olikaan, ovikelloa. RIKU METELINEN Dave Lindholm: Isokynä Lindholm (Love, 1972) © Satu Metelinen Ensimmäinen LP-levyni. Esa soitti Ulvovat Sudet -radio-ohjelmassa hyviä levyjä ja Honey konsultoi Fennica Recordsissa
Hankin sen kasettina, koska meillä ei vieläkään ollut levysoitinta. Olin päättänyt hankkia Rollareiden levyn. ”Stupidity” on vielä tänä päivänäkin yksi parhaista kuulemistani livealbumeista. Kuitenkin katsoin numeron joka kerta luettelosta, vaikka valintani oli aina selvä. saaneet, siis muuta kuin teetä ja makeisia. Bändin nimeä yritin arvuutella, mutta turhaan. Molemmat ovat soineet vuosien saatossa paljon, tosin ”Stupidity” kaksikosta selvästi useammin. Pirates: Skull Wars (Warner Bros., 1978) Piratesin paluu 70-luvun lopulla poiki kaksi hienoa levyä, ”Out Of Their Skulls” ja ”Skull Wars”. Meillä oli tapana käydä ostamassa viikonlopun ruokaostokset Helsingin Kannelmäen Eka-marketista. Olen kyllä myöhemmin todennut ”Roadrunnerin” olevan kova kiekko. Sen sijaan nuori Ile Kallio oli selkeästi helpompi lähestyä, ja hänen tuohon aikaan käyttämänsä punainen Flying V -kitara oli mielestäni maailman kovin juttu. Sijoitusta varten minulla oli hiukan ”harmaata rahaa”. Vielä tuolloin koulujen syysloma oli tuntematon käsite ja pidin eräänä päivänä omaa lomaa hoitaakseni hiukan asioita. Koska ”20 Super Hitsissä” oli erittäin äklö kansi, päädyin ”Rolled Goldiin”. Siltä istumalta lähdimme kuuntelemaan levyä ja kun Talkin’ Bout You lävähti ilmoille, se oli sitten menoa. Ässäraidat: All In It Together ja Long Journey Home. Eka-marketissa pähkäilin tovin ”Rolled Gold” -tuplan ja Saksan Deccan julkaiseman ”20 Super Hits” -kokoelman välillä. Myöhemmin hankin myös remasteroidun cd:n, vaikkei sille ollut suoranaisesti tarvetta – levyn bonuskappaleetkin minulla oli ennestään. Tiedustelin, mitä kivaa veljekset olivat tuliaisina - 45 - 2 - 2014 •. Sijoitin heti kahteen Dr Feelgood -albumiin, ”Stupidityyn” ja ”Sneakin’Suspicioniin”, joista ensin mainittu oli huomattavasti parempi. Onneksi näin ei käynyt. Rakkaus Piratesin musiikkiin ja etenkin tähän levyyn on säilynyt kaikki nämä vuodet. En sano, että ”Skull Wars” olisi ollut kaksikosta se parempi levy, mutta Espoon kirjastossa ei kuitenkaan ”Out Of Their Skullsia” ollut... Hurriganes: Crazy Days (Love, 1975) Kaikille minun ikäluokkaani kuuluville Hurriganes on varmasti merkannut jotain, positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. ”Crazy Daysistä” lähtien Hurriganes on pysynyt yhtenä suosikkibändeistäni. Paluumatkalla tuuli heilutti levyä melkoisesti, ja pariin otteeseen se jäikin polven ja fillarin tangon väliin – sillä seurauksella, että jouduin paikkaamaan kantta heti kotiin päästyäni! Asia kyllä hiukan harmitti, Dr Feelgood: Stupidity (United Artists, 1976) Mentiin varmaan kevättä 1977 ja notkuimme erään kaverini kanssa Pajamäen urheilukentällä ilman mitään tarkoitustakaan urheilla. Ensimmäisen kesäduunipaikkani ensimmäisen tilin olin päättänyt käyttää viisaasti. Ässäraidat: 88 Dance Halls ja I’m Gonna Roll. Vielä tänä päivänäkin levy kuulostaa yhtä mielenkiintoiselta ja ajattomalta kuin 38 vuotta sitten. En osaa sanoa, oliko syynä Lee Brilleauxin laulu vaiko Wilko Johnsonin kitarointi tai kenties molemmat, mutta heidän musiikissaan oli jotain sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Luettelin varmaan kaikki yhtyeet Mudista Queeniin, mutta ei tärpännyt. Tarkistin, minkä levyn olisin tuolla toisella numerolla saanut ja muistaakseni olisin joutunut kuuntelemaan jotain klassista, mikäli virkailija olisi toiveeni toteuttanut. Rolling Stones: Rolled Gold (Decca, 1975) Rolling Stonesin tuotannosta tässä voisi olla melkein mikä muu levy tahansa, paitsi ”Their Satanic Majesties Request”tai ”Emotional Rescue”. Kaikeksi onneksi he eivät kuitenkaan kertoneet tapaamisestamme muille tai eivät ainakaan opettajille, joten selvisin säikähdyksellä. Ässäraidat: Bad To Me ja 11th Street Boogie. Jossain vaiheessa keskustelu kääntyi Lontooseen, josta kaverini äiti oli viikolla palannut. Olin suht varma, että asiassa käy kylmät kun palaan kouluun. Monien mielestä ”Roadrunner”on juuri ”se”levy, mutta allekirjoittanut oli LP:n ilmestymisen aikoihin sen verran nuori ja musiikilliset intressit olivat aivan toisenlaiset, joten julkaisu jäi vähälle huomiolle. Kävin kuuntelemassa jälkimmäistä kir- jastossa Espoon Leppävaarassa. Levyt maksoivat tuolloin suhteellisen paljon, joten hankinta sai odottaa aikaa parempaa. Loppuvuodesta 1975 julkaistu ”Crazy Days”sen sijaan säväytti suuresti. Lisää bensaa liekkeihin antoi Rock’n’ Roll Band, jonka kasetin hankin. Rock’n’Roll Band: Everybody Needs Dance Music Sometimes (Love, 1975) Rakkaus Lindholmin musiikkiin oli jo tuolloin vahva. Soitin kasetin käytännössä puhki. Hurahdin siihen niin paljon, että uhosin Rock’n’Roll Bandin olevan kovempi kuin Hurriganes, mikä tuohon aikaan oli mielestäni totta. Sääli, että yhtyeen ura jäi vain yhden levyn mittaiseksi. Ässäraidat: She Does It Right ja Stupidity. Levy teki minuun suuren vaikutuksen ja kävin kirjastossa varmaan kerran viikossa kuuntelemassa sen – mahdollisesti useamminkin, koska virkailija muisti aina minut ja levyn. Annoin kerran numeron vahingossa väärin ja virkailija korjasi asian. Lopulta kaverini muisti, että kannessa on joku punainen naama. Innostus Rollareihin alkoi joskus 70-luvun puolivälin paikkeilla runsaan radiosoiton ja tämän kokoelman avustuksella. Syyssateen saattelemana poljin fillarillani kohti Kannelmäkeä, kun eräällä bussipysäkillä huomasin pari luokallani ollutta tyttöä ja he luonnollisesti minut. Tuohon aikaan tilipussit jaettiin käteen ja saatuani omani, suunnistin Sturen levyyn, joka sijaitsi Tennispalatsin päädyssä. Menin asiasta hiukan hämilleni. Bändi kuulosti tuoreelta ja heidän luomansa musiikki todella elinvoimaiselta. Koska rikos on jo vanhentunut, voinen kertoa levyn tarinan nyt. Albert Järvinen tummien lasiensa kanssa näytti Suosikin ja Intron sivuilla suurelta rokkistaralta. Ruokapuoli ei minua kiinnostanut vaan vietin aikani mieluummin marketin levyosastolla. Vuosia myöhemmin, kun olin jo investoinut levysoittimeen, ostin luonnollisesti vinyyliversion. Pitkän miettimisen jälkeen muistin, että kyseessä saattoi olla Dr Feelgoodin livejulkaisu ”Stupidity”, jonka mainoksen olin nähnyt jossain lehdessä. ”Skull Wars” sai siten kelvata. Sain kuulla, että vanhempi veljeksistä oli saanut jonkun levyn
Ajan hengen mukaisesti levy on hyvin hardrock-painotteinen, mutta juuriaan Gallagher ei silti unohda. Ässäraidat: Song Is Over ja Won’t Get Fooled Again. Levy säväytti heti, ja vielä tänä päivänäkin sen kappaleet kuulostavat yhtä mielenkiintoiselta kuin silloin. Lopullinen niitti miksi ihastuin bändin musiikkiin, oli albumi ”Who’s Next”. En tiedä, oliko omistajalle tullut rahapula vai päivittikö kokoelmaansa vain cd-muotoon, mutta joka tapauksessa tein sieltä useita löytöjä. Kiekolla ei ole yhtään huonoa kappaletta ja keskinkertaisiakin vain yksi, George Harrisonin Taxmanin teemaa mukaileva Start!. Paul Weller teki oikean ratkaisun ja hajotti Jamin bändin ollessa huipulla. Myöhemmin olen hankkinut lähes kaikki Rollareiden vinyylit, mukaan lukien sen ”20 Super Hits” -levyn ja kaikki tällä kertaa omalla rahalla. The Who: Who’s Next (Polydor, 1971) Who:n alkupään tuotanto oli tuttua kamaa, koska sitä soitettiin radiossa kiitettävästi. mutta koska musiikki oli hyvää, en murehtinut asiaa sen enempää. Ässäraidat: Set The House Ablaze ja Man In The Corner Shop. Levy sitten räjäytti pankin. Levy oli aivan mielettömän hyvä, etenkin nimikappale. Johnny Winterin ”The Winter Of 88” tai Fabulous Thunderbirdsin ”Powerful Stuff”), on hän tämän LP:n kohdalla malttanut mielensä ja lopputulos on onnistunut. Koska parempaa levyä ei voinut enää tehdä, ei vaihtoehtojakaan ollut. Sekä ostaja että myyjä tuntuivat tyytyväisiltä kauppaan. Jotain tasosta kertoo sekin, että seitsemän kiekon yhdestätoista kappaleesta päätyi tuplakokoelmalle ”Chronicle”. Ässäraidat: Who’ll Stop The Rain ja Travelin’ Band. Siinä ei periaatteessa ollut mitään ihmeellistä, sillä tuohon aikaan se oli jotakuinkin sellainen summa, joka minultakin kului yhdellä levyjenostoreissulla. Näin loistavan albumin jälkeen ei voinut olla muuta suuntaa kuin alaspäin ja bändin seuraavat levyt olivatkin vain korkeintaan keskinkertaisia. Creedence Clearwater Revival: Cosmo’s Factory (Fantasy, 1970) CCR sai aikanaan myös paljon radiosoittoa, etenkin Nuorten Sävellahjassa – ja sitä kautta tutustuin bändiin. Blueslevyjä olin jo ostanut aikaisemminkin, esimerkiksi Bluesbreakersiä, Fabulous Thunderbirdsia, B.B.Kingiä, Howlin’ Wolfia ja Fleetwood Maciä, mutta Albert King oli jotain aivan muuta. Hänen kitaransoittonsa kolahti välittömästi. Bändi oli tuolloin aivan mielettömässä iskussa ja se välittyy albumilta pursuavana energiana. Sillä ei ole yhtään täyteraitaa tai edes keskinkertaista tulkintaa. Ässäraidat: Woman With The Blues ja I Drink Alone. Levyllä rankan kitaroinnin ja syntetisaattoreiden sekoitus oli jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Bändi saavutti tällä äänitteellä musiikillisen huippunsa. The Jam: Sound Affects (Polydor, 1980) Jam tuli luonnollisesti Whon myötävaikutuksella. Ässäraidat: Shadow Play ja Overnight Bag. George Thorogood: Maverick (EMI America, 1985) George Thorogoodiin tutustuin tietenkin Bad To The Bonen välityksellä. Itsekin tunsin tehneeni hyvät kaupat, kun Who:n levy lähti mukaani minimaaliseen (muistaakseni 20 markan) hintaan. Mukaani lähti sellaisia nimiä kuten Muddy Waters, Buddy Guy sekä Jeff Beck. Ostin sen 80-luvun puolivälissä eräänä joulukuisena päivänä jostain divarista, joka sijaitsi Töölössä Mannerheimintien varrella. Bändin ensimmäiset julkaisut eivät suuresti vakuuttaneet. Sain hiukan odotella vuoroani, sillä edellinen asiakas osti 100 markalla levyjä. • 2 - 2014 - 46 -. ”Bad To The Bone” oli hyvä levy, mutta ”Maverick” on loistava. Albert King: Best Of... En lämmennyt Gallagherille edes Provinssirock-keikan jälkeen vaan herätys tapahtui hiukan myöhemmin. Uskoisin, että melkein mikä muu Albert King -julkaisu olisi todennäköisesti tehnyt saman asian. henkilö osti 100 levyä. Valinta olisi voinut olla lähes mikä levy tahansa, mutta tällä kertaa se osui tähän. En noteerannut miestä, vaikka alan lehdet hänestä paljon kirjoittivatkin. Kotona laitoin LP:n soimaan, ja kun Baba O’Rileyn syntetisaattorilla soitettu intro lähti, olin heti myyty mies. Siitäkin huolimatta, että Ramble Tamble voisi olla lyhyempi ja I Heard It Through The Grapevine -kappaleen sinkkuversio on parempi, levyssä ei ole juurikaan huomauttamista. Muilta osin levy on aivan loistava. Heidän tuotannostaan yksi levy on ylitse muiden, ”Cosmo’s Factory”. Tässä kaikki oli kohdallaan, niin soundit kuin tuotanto ja kappaleet. Rory Gallagher: Photo-Finish (Chrysalis, 1978) Rory Gallagher on yksi pitkäaikaisista suosikeistani. "Best Of..." ei jäänyt viimeiseksi King-levykseni vaan vuosien saatossa niitä on kertynyt hyllyyn muutama lisää. Jotain heissä kuitenkin oli, ja kun ”Sound Affects” tuli sopuhinnalla vastaan, ostin sen. Olin nähnyt kappaleen videon jossain tv-ohjelmassa. Bändi veteli todennäköisesti viimeisiään, kun heistä kiinnostuin. Kyseessä on ehdottomasti Thorogoodin paras pitkäsoitto. Päätös oli ymmärrettävä, vaikkakin surullinen. Suosikkikappaleiksi valikoituivat kirjoitushetkellä nämä kaksi ja huomenna valinta osuisi aivan muihin. Etenkin hänen slidekitarointinsa on korvia hivelevän kaunista. Ässäraidat: Midnight Rambler ja Gimme Shelter. Ostin eräältä hyllykirppikseltä, jonne joku oli roudannut massiivisen kasan vinyylilevyjä myyntiin. Vaikka vuosien saatossa hän on tehnyt paljon hyviä levyjä, niin vastaavanlaista täysosumaa hän ei ole saanut aikaiseksi, tosin ”Hard Stuff”on kyllä aika lähellä. Kokonaisuutena ”Photo-Finish”on ehkä kaikista täysipainoisin ja rankin Gallagher-albumi. Vaikka Terry Manning on monesti onnistunut pilaamaan levyjä käsittämättömällä tuotannollaan (mm. Erikoiseksi asian tekee se, että ko. I’ll Play The Blues For You (Ace/Stax UK, 1988) Yksi lukuisista Albert King -kokoelmista. Ässäraidat: I’ll Play The Blues For You ja Crosscut Saw. Who:n paras julkaisu ehdottomasti. Olisi mukava kertoa, että kiinnostuin hänen musiikistaan vuonna 1976, jolloin hän vieraili Ruisrockissa, mutta näin ei käynyt
- 47 - 2 - 2014 •
Philadelphia oli kuitenkin aikajakson suurin voittaja. Paras esimerkki taitaa olla Gladys Knight & The Pips. Onneksi mukana on myös muutamia erikoisuuksia. AARNO ALÉN DENISE LASA LLE 26 Scorching Classics From 1971 (Bear Family BCD 16881 AS) Booth esittelee aluksi muutaman nousevan naiskyvyn. Memphis-soulin uusi kuningas oli Al Green. Ja koosteen upeimman tulkinnan tekee O.V. Bobby Womack, Don Covay ja Syl Johnson saivat kaikki uutta tuulta purjeisiinsa.. Kun Berry Gordyn tarjoama jatkosopimus ei miellyttänyt, löysi yhtye uuden kodin Buddahilta. Vielä Billy Paul täydensi tallin menestyksen Me & Mrs. Ei Motownillakaan mennyt mitenkään huonosti. Myös Thom Bellin yhtyeet The Stylistics ja The Spinners kunnostautuivat. Nyt tarjotaan viiden levyn voimin 121 näytettä vuosilta 1971–75. Billy Preston ei ole suosikkejani. Chicago-soul oli aika paljon Eugene Recordin ja hänen Chi-Lites -yhtyeensä varassa. Gamble-Huff -tallin ykkösnyrkki The O’Jays sai kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen ensimmäisen ykköshittinsä: Back Stabbers oli • 2 - 2014 kesämenestys. Tuskin koosteen toimittajia Dave Boothia ja Bill Dahlia kiinnostaa 70-luvun lopun diskoaika. Jones -kappaleella. Let’s Stay Together oli hänen suurin hittinsä – yhdeksän viikkoa listan kärjessä. Syksyllä Harold Melvin & The Blue Notes teki saman tempun. Myös Four Tops onnistui merkin vaihdossa. Chicago sinnitteli jollain tavalla mukana. Ain’t No Woman on kyllä silkkaa poppia, mutta taidolla tehtyä. If You Don't Know Me By Now -klassikossa lead-ääntä lauloi rumpali Teddy Pendergrass. Heti alkuvuonna Johnnie Taylor käväisi ykköstilalla funkahtavalla Jody’s Got Your Girl And Gone -kappaleella. 23 Scorching Classics From 1973 (Bear Family BCD 16883 AS) - 48 - Moni artisti ja yhtye oli jättänyt Motownin ja menestynyt silti erinomaisesti. B ear Familyn soulmusiikkia esittelevä sarja päättynee tähän. Myös The Independents teki erinomaisia levyjä. Tuon viiden vuoden aikana tapahtui soulrintamalla useita muutoksia. New York oli mustan musiikin keskuksia 60-luvun alussa. Pari vuotta meni opetellessa, kunnes Tired Of Being Alone -kappaleesta tuli ensimmäinen kultalevy. Nyt samaan joukkoon nousi myös The Manhattans. Ison Omenan mainetta puolustivat vain The Main Ingredient -yhtye. Uutena tekijänä nousi mukaan Miami-soul. Big Stuff -hitin. Have You Seen Her ja Oh Girl nostivat yhtyeen maineeseen, joka kesti pitkälle 70-luvulle. Yhtye oli aikaisemmin levyttänyt New Yorkissa Carnival ja DeLuxemerkeillä, mutta siirto isolle Columbialle ja Sigma Sound -studiolle aloitti vuosia kestävän hittiputken. Muscle Shoalsin studiossa äänitettiin keväällä kaikkien tuntema soulklassikko (If Loving You Is Wrong) I Don’t Want To Be Right. Toinen Hi-tallin laulaja Otis Clay joutui tyytymään vaatimattomaan menestykseen, vaikka Trying To Live My Life Without You on kaikin puolin laatutyötä. Funk-osastolla James Brown jatkoi uskomatonta vauhtia: vuoden aikana seitsemän hittiä, joista vain Get On The Good Foot, Part 1 nousi ykköseksi. Jackie Moore oli levyttänyt jo 60-luvulla Shoutille, mutta yhteistyö Dave Crawfordin kanssa Miamin Criteria-studiossa nosti hänet listoille. 60-luvulla aloittaneista mieslaulajista moni koki renessanssin. Malacon studiossa Jean Knight teki Wardell Quezerguen opissa massiiviseen Mr. Se myi kultalevyn verran, vaikka ei koskaan noussut listaykköseksi. Funkin ylipappi oli kuitenkin James Brown, jolla oli vuoden aikana seitsemän listahittiä. Wilson Pickett haki uusia tuulia Philadelphiasta ja onnistui siinä erinomaisesti – ainakin kaupallisesti. Philly-soul jatkoi voittokulkuaan. Jostain syystä Booth on unohtanut, että Marvin Gaye oli vuoden nimi kolmella ykköshitillään. There’s No Me Without You oli avaus. Wright (A Nickel And Nail). Sen kaunis balladi Everybody Plays The Fool valloitti listat kesällä. O’Jays, Spinners, Blue Notes ja Stylistics menestyivät erinomaisesti. Samaten Denise LaSalle aloitti jo 60-luvulla, mutta vasta Trapped By A Thing Called Love oli ensimmäinen listahitti. Ja Gladys Knight oli myös hienosti näkyvillä vuoden aikana. Siksipä hämmästelen hänen alkukesän hittiään (Outa-Space). Dunhill oli aikaisemmin napannut Bobby Blandin leipiinsä ja nyt oli Topsien vuoro. Bill Codayn Get Your Lie Straight oli tyyliltään samanlainen, mutta menestys oli miedompi. Precious, Precious -hitin jälkeen hän oli kuvioissa koko 70-luvun. 25 Scorching Classics From 1972 (Bear Family BCD 16882 AS) 1972 Philly-soul löi läpi laajalla rintamalla. Lopuksi pari erityismainintaa: Detroit Emeralds -yhtyeen Do Me Right kuulostaa paremmalta kuin 40 vuotta sitten. Heti ensimmäisenä vuotena tuli kaksi jättihittiä, Midnight Train To Georgia ja I’ve Got Use My Imagination, ja senkin jälkeen menestys oli taattua. Miami-soulin perinteitä piti yllä Betty Wright (Clean Up Woman). Memphisin Stax koki uuden nousun ja sen jälkeen nopean tuhon. Runsaassa kymmenessä sen merkitys oli vähentynyt oleellisesti. Motownilta lähtenyt Holland-DozierHolland -trio onnistui parhaiten Honey Cone -yhtyeen kanssa, mutta myös The 8th Day ja Chairmen Of The Board toivat rahaa yhtiön kassaan. Siitä jos mistään Luther Ingram muistetaan. Joe Texin tyylinmuutos toi myös tulosta: I Gotcha oli iso menestys heti alkuvuonna. Pääosin mukaan on valittu kunkin vuoden isoja hittejä. Willie Mitchell oli kiinnittänyt laulajan Hi-merkilleen jo 1969. Motown muutti Detroitista länsirannikolle
Näistä esimerkkeinä vaikka Sylvian Pillow Talk ja Barry Whiten I’m Gonna Love You Just A Little More, Baby. Kiinnostukseni ja asiantuntemukseni ei kata enää 70-luvun loppupuoliskoa. 2 - 2014 •. Jotain vuoden tasosta kertoo se, että Dave Booth on valinnut näytteiksi mm. Earth, Wind & Fire (Mighty, Mighty), Kool & The Gang (Hollywood Swinging), B.T Express Do It (’Til You’re Satisfied) ja Ohio Players (Fire) ovat esimerkkejä tämän tyylisuunnan tarjonnan kasvusta. Boothin pari valintaa aiheuttavat ihmetystä. Benny Latimore oli levyttänyt jo 60-luvulla, mutta vasta Glades-merkit tuotteet menivät kaupaksi. Löysin sentään muutaman suositeltavan esityksen. Hang On In There oli hieno alku sille. Yhtye pääsi nauttimaan 70-luvun Philly-boomista (You Little Trustmaker, Ms. seuraavia esityksiä: Labelle (Lady Marmalade), Barbara Mason (Shackin’ Up), Tavares (It Only Takes A Minute) ja Sylvers (Boogie Fever). Vuoden pelastivat kuitenkin muutamat yksittäiset herkkupalat. Keväällä Rockin’ Chair keikkui viikon listan ykköspaikalla. Funk-yhtyeiden suosio oli selvässä kasvussa. kutusoulin tulo. Kool & The Gangin Jungle Boogie olisi ollut mojovampi valinta. Blue Magic oli tyyliltään hyvin samanlainen kuin Stylistics jääden aluksi tämän varjoon. antavat vaisun kuvan vuoden funktarjonnasta. Jostain syystä näytteeksi on valittu 5-minuuttinen albumiversio, vaikka 3-minuuttinen single on tehokkaampi. Albumeilta löytyi vielä syvällisempää aineistoa. Vuosi -74 toi muutoksen. The Tymes oli toiminut Philadelphiassa jo 60-luvun alusta lähtien. päivänä. Bobby Blandin siirto Dunhillille oli myös onnistunut siirto. Perinteisten Philly-yhtyeiden lisäksi The Trammps sai ensimmäisen toptenhittinsä Hold Back The Night. Let’s Straighten It Out on kiistaton deepsoulin klassikko. 24 Scorching Classics From 1975 (Bear Family BCD 16885 AS) Vuoden aikana oli peräti 42 ykköshittiä. Philly-soul oli edelleen vahvoilla. Grace). Tämä tosin koskee vain singlejä. GLADYS KNIGHT & THE PIPS BLUE MAGIC Uutena ilmiönä koettiin ns. 23 Scorching Classics From 1974 (Bear Family BCD 16884 AS) Oman subjektiivisen näkemykseni mukaan 1974 oli viimeinen kunnon soulvuosi. Jos sarja jatkuu, niin luovutan mielelläni arviointitehtävät. Merkkejä huonommasta oli jo näkyvissä (esimerkkinä vaikka Boothin valinta The Jackson Fiven Dancing Machine), mutta vuoden aikana tehtiin kuitenkin vielä monta hienoa soullevyä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että listan kärki - 49 - GWEN McRAE vaihtui melkein viikoittain. Tyyli oli muuttunut pinnalliseksi, suosittiin tanssi- ja funkmateriaalia. Pienelle Roxburymerkille levyttänyt William DeVaughnin Be Thankful For You Got oli vuoden yllätyshitti. Sideshow ja Three Ring Circus nousivat molemmat topteniin. Toinen vuoden Miami-hitti George McCraen Rock Your Baby myi vielä paremmin. Vuoden suurin hitti Isley Brothersien funk Fight The Power, Part 1, joka oli listan kärjessä sentään kolme viikkoa. Gwen McCrae on laulajana vakuuttavampi kuin miehensä George. Latimore oli edelleen vahvassa vedossa (Keep The Home Fire Burning) ja Tyrone Davisin Turning Point on mukava, vaikka ei pärjää alkuaikojen Dakar-äänitteille. & The Sunshine Bandille, mutta antoivat sen lopuksi George McCraen käyttöön. Loppuvuonna hän hätyytteli kärkisijoja kappaleella I Wouldn’t Treat A Dog (The Way You Treated Me). Brittiperäisen Cymanden The Message ja Tower Of Powerin What Is Hip. Johnny Bristolin tie lauluntekijästä ja tuottajasta 70-luvun sooloartistiksi oli pitkä. Ja uskallan reippaasti myöntää, että Van McCoyn The Hustle saa minut aina hyvälle tuulelle. Tämä hypnoottinen kappale nousi listoille lopputalvesta ja nousi ykköspallille kesäkuun 1. Harry Casey ja Richard Finch kirjoittivat tämän tanssikappaleen K.C
Nieminen Jo’ Buddy (One Man Band) - la 12.4. ”Don’t Point Your Finger” dates from 1981 and comes with a red hot live show from the same year as a bonus disc, whilst ”The Third Degree” comes with the version A&M issued in 1982 plus the first version of the album that the band recorded and was rejected as being ”too raw”. Lou Adler – A Musical History * (Ace) various artists ................... Bonds – That’s My Story” written by Gary and Stephen Cooper and published by Wheatley Press here in Britain. Young vocalist Jim Stapley has a new album “Long Time Coming” (Mita CD002; www.mitamedia. Kultainen Kulaus, SEINÄJOKI - to 5.6. Going Back Home (Chess) Cathy Lemons .................................................................................. Harpman Johnny Mars began working on a new album, due for release in Summer 2014. I'd Give You Anything If I Could (Wolf ) Beth Hart & Joe Bonamassa ..................................... Faith & Grace (Cadiz Music) various artists ............................................................... Midnight Hero (Blues Boulevard) Marv Johnson ................................... You Walk Too Much – The Ric & Ron Story, Volume 1 * (Ace) - 50 - Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Lay This Burden Down – The Very Best Of... Black Crow (Squeeze Play) Mary Love .......................................... Live In Amsterdam (Provogue) 2-CD Howlin’ Bill ............................................................................ Juke Joint Chapel (Henrietta) Kim Simmonds & Savoy Brown ........................................................ Rock’n Roll Blues (New West) Ben Granfelt Band ..................................................................................... Among the UK residents touring around the United Kingdom were Brooks Williams and Kat & Co. Wilko Johnson is back in the charts with his most successful recording since 1976, when he was still playing guitar with UK group Dr. The Sky Is Crying (Tuohi/Bluesland Prod.) Mikey Junior ........................................................................... Vastarannan Kiiski, HELSINKI (klo 16) - ma 14.4. Others on tour included Eugene“Hideaway” Bridges, Memo Gonzalez and The Broadcasters, Kent DuChaine, and Eric Bibb. Café Wanha, HELSINKI - la 12.4. Traveling South (Swing Nation) • 2 - 2014 KEITH DUNN The Ruf label’s “Blues Caravan 2014” tour arrived in Britain with the up-and-coming young UK singer and guitarist Laurence Jones leading a line-up of American Albert Castiglia and the Norwegian Christina Skjolberg. Others who appeared were resident in this country: soul veteran Geno Washington, Kat And Co, led by singer Kathleen Pearson, and guitarist Guy Tortora, originally form Phoenix, Arizona. Hale’s Pleasure Railway (Bafe’s Factory) Jeff Strahan .................................................................................. Vastarannan Kiiski, HELSINKI (klo 12-18 w/ DJ Boogie Chiller) - pe 30.5. Both Michael Roach and the Holland based harmonica player Keith Dunn appeared at the Acoustic Blues Weekend in Bromsgrove in the south Midlands at the end of the month; the UK’s own Michael Messer handled slide guitar duties in workshops and performances at this event. Full Time Woman – The Lost Cotillion Album * (Real Gone Music) Norman Watt-Roy ......................................................................... Pääkirjasto Metso, TAMPERE DJ Frankly Jo’ - to 10.4. Solid Ground (Ruf ) The Robert Cray Band ........................................................................... Hogan’s Music Bar, PIETARSAARI - la 26.4. Wayward Son (Squaw Peaks) Jim Suhler ........................................................................................ Storyville, HELSINKI feat. Public Corner, VAASA - la 24.5. There were several interesting new releases from members of the UK blues scene. Those who enjoy the connections between Black American music and the sounds of Jamaica are recommended to check out the two CD set ”Island Presents Lover’s Rock 1976 To 1988” (Island/ Spectrum SPECXX 2106; www.islandrecords.co.uk) which has many reggae styled covers by some of the island’s greatest singers of tracks originally recorded by the likes of Lou Rawls, Marvin Gaye, The Stylistics, The Delfonics, Smokey Robinson and soul man Al Wilson. The Trevor Sewell Band has a new release entitled ”Independence”(War WAR082). Bar 5, YLIVIESKA - pe 2.5. Goin’ To The Delta (Ruf ) Southpaw Steel’n’Twang ..................................... Leader/ guitarist Trevor is being touted as one of the real hopes for UK blues-rock, and this album certainly lives up to the billing. and blues-rocker Popa Chubby. Terry Taylor is the guitarist with Bill Wyman’s Rhythm Kings, several members of whom, – including Bill himself – help him out on his own album “Taylor Made” (Repertoire REPUK 1202; www.repertoirerecords.com). The visit also coincided with the publication of Gary’s absorbing autobiography, “By U.S. He has been diagnosed with pancreatic cancer – which is terminal – and “Going Back Home” (Chess Records), his collaboration with Roger Daltrey of The Who entered the UK charts at number 2 towards the end of March. Ian plays a mixture of his own and borrowed material and the result is an album as fine as anything he has made. Kolme Lyhtyä, LAPPEENRANTA www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. both toured in Britain. The number of touring acts coming over from the USA increased greatly, and included Maria Muldaur, New Orleans bass player and former member of the Meters George Porter Jr. com) which, despite Jim only being in is mid-20s, is an excellent example of UK rock-blues with an early 70s sound. King, Sam Cooke, Ricky Nelson and Bruce Springsteen come into the story of this rock and roll pioneer. Panther Burn (Underworld) Bettye Swann ........................... Ronnie Spector appeared in Britain for the first time in four years in March, presenting her multi-media show entitled ”Beyond The Beehive”. Saimaa Blues, MIKKELI - to 24.4. You Got What It Takes – The Story 1958–61 * (Jasmine) 2-CD Wilko Johnson/Roger Daltrey .......................................................... Birds Above Guitarland (Little Dog) Bobby ”Blue” Bland .......................... Eagerly awaited is the totally solo album from Ian Siegal, “Man & Guitar” (Nugene NUG1401; www.nugenerecords.com) recorded at London’s prestigious Royal Albert Hall by the BBC in 2013. Funky Buddha Fest, Telakka, TAMPERE Jo’ Buddy & Down Home King III - la 19.4. NORMAN DARWEN’s F ebruary was another quiet month blueswise. Feelgood. Corner’s Pub, KOKKOLA - pe 25.4. Singer and guitarist Samantha Fish from Kansas City and Eric Steckel, who started recording in his early teens. Singer Gary “US” Bonds was also in the country, taking part in the celebrations for Albert Lee’s 70th birthday at the beginning of March. The Complete Atlantic Recordings * (Real Gone Music) Irma Thomas ................ As happens most years, March saw the blues year in the Britain begin in earnest. * (Kent) Erja Lyytinen ........................................................ Two Steps From The Blues + 12 Bonus Tracks * (Soul Jam) Albert Castiglia ............................................................................................... The Nick Moss Band ...................................................................... This is a fine set of mostly covers from Terry’s own record collection and includes some lovely blues, rock and roll and soul numbers. The Universal label has issued two albums by Nine Below Zero, the supercharged London band extremely popular around the beginning of the 1980s. RAM-BAM RECORDS keikkoja 2014: - pe 23.5. Time Ain’t Free (Blue Bella) Charlie Musselwhite ................................................................ The UK born Harry Manx, now living in Canada, played several shows where he mixes blues and folk with Indian music. In My Soul (Provogue) Luther Dickinson ........................................................................ People like B.B. Handmade (Turenki) Harmonica Hinds ..................................................... 050 – 345 27 68 Pete Anderson ....................................................................
Ennustaminen on yleensä vaikeaa, niin tässäkin tapauksessa. Sehän oli varsinainen tietopaketti ja ajattelin tuolloin, että kakkososa tulee varmaankin jäämään jonkin verran ohuemmaksi. Diskografia sentään pitää vielä mainita, eihän sitä olekaan kuin 16 sivua, sen on koonnut Raimo Öystilä, ikiaikainen Jussifani. Devil’s Bluesissa irvaillaan suht päin pläsiä tahoille, joiden mielestä Blueskulttuuri voidaan mahdutttaa mökinakan hameen alle. Ricky Bush: The Devil’s Blues (Barking Rain Press, 2013) Kuka voisi olla ensimmäinen epäilty massamurhaajaksi. Devil’s Blues ei ole niin viiluja myöten bluesjuonitettu kuin edeltäjänsä. Sinänsä osa- ja liittovaltionagentuureja voi Itse kirjaan mennäkseni menee ensimmäiseksi sormi suuhun, että mistäköhän aloittaisi. Julkistamistilaisuudessa kuullun perusteella pysyy vielä kauan. Ostin levyn 20–25 vuotta myöhemmin Kilpeläiseltä ja myin viikon päästä Mikalle. Tietenkin huuliharppujen modifioija. Samat sanat pätevät kakkososaan. Mikan, minun ja Jussin välillä on tasan 50 vuotta vanha linkki: Gene Vincentin vieraillessa 1964 Suomessa Jussi pyysi häneltä nimmarin muusikko Pertti Kilpeläisen omistaman ”Crazy Beat” -LP:n takakanteen. Ilmiöhän on yhtä pysyvä kuin henkinen takatukka Honey Aaltosen päässä – vaikka sitä kuinka koetettaisiin keritä niin aina se kasvaa uudelleen ja entistäkin hämyisempänä. Hän antoi sen naapurilleni Kultsille, joka puolestaan lahjoitti sen minulle ja minä Jussille vuonna 2003. vetrein vedoin tyylitellyn arkkityyppisen teksasilaisen punaniskapoliisin, joka paljastuukin syvälliseksi bluesintuntijaksi. Edellisestä dekkarista (ks. Asiaa ja kuvaa on niin paljon, että tätä kirjoittaessani vielä hieman julkistamistilaisuuden ns. jälkimainingeissa on vaikea valita ja deadlinekin painaa päälle. Huuliharpisteilla on tietenkin lähtökohtaisesti enemmän inkkareita kanootissa kuin vaikkapa pianistinhötteröillä, joten Mittyn ongelmanratkaisukyky ei ole ainostaan sidottu vasemman käden kaavamaisten ryöpsäisyjen varaan. Lisäksi sieltä täältä kirjasta löytyy lyhyitä Jussin erikoismuisteluita matkan varrelta liittyen kaikkeen maan ja taivaan väliltä. Maailma pienenee myös joka kerta silloin kun rumpali ja basisti suuntaavat keikan lopuksi suoraan baariin – bändin eturivin jäädessä lavanreunalle innokkaiden asianharrastajien armottomiin kynsiin. Tässä tapauksessa se oli 1963. ”Topi ja sananmuunnokset” on yksi tällainen, siinä kerrotaan muunnosten kehittyneemmästä lajista impressionistiset sananmuunnokset. Pitää kuitenkin huomauttaa, että eräiden historiallisten levytysten kohdalla, kuten Mr. Bush on kuitenkin suolannut tekstiään anekdooteilla, jotka saanevat jäärästyneen lukijan huiskimaan virtuaalirukseja tapetinkulmiin. Entäpä mitä yhteistä on Born Under A Bad Signilla ja - 51 - mainitsee, unohtaen että The Rangersyhtyeeni teki kolmannenkin LP:n nimeltä ”Kodin kynttilät”. Lisäksi kirjassa on kuvat kahdesta suunnittelemastani levykannesta. Hieman Jussi minutkin kyllä ymmärtää, sillä huuliharppujen ”parantajista” tulee mieleen munkinkaavuissaan mumisevat aspergeralkemistit. 60-lukulaisten blueshöppänöiden omistavaa luokkaa ei saanut haastaa. Eräs Jussin hieman unohduksiin jäänyt juttu oli 80-luvulla joulupukkina esiintyminen USA:ta myöten, vielä 2001 hän kävi peräti Dubaissa asti esittelemässä mitä pukin kontista löytyy. Myös kirjoittaja on uusi syystä, ettei Heimo Hatakalla ollut enää työasioiden vuoksi mahdollisuuksia jatkaa. Henkilöhakemistossa on nimiä enemmän kuin pienen pitäjän puhelinluettelossa aikoinaan. Viranomaiset ovat valmiina myrkkyruiskuttamaan Mittyn ”munspeelien” hovikustomoijan taivaallisille harppumarkkinoille. Ei taida todellakaan olla järkeä nostaa esiin mitään yksityiskohtia, voitte uskoa että varmasti 36 vuoden aikana on tapahtunut paljon ja tapahtuu vastakin, Jussilla kun ei ole aikomustakaan pistää kitaraa pussiin niin kauan kun se kädessä pysyy. Bush on liittänyt kirjan oheen myös juutuubisoittolistan, jolloin eri lukujen pänttäämistä voi lantrata kirjailijan valitsemalla musiikilla (esim. Jouni Hyytiäinen 2 - 2014 •. Kustantaja on vaihtunut mikä hieman ihmetyttää koska ykkönen myi nähdäkseni erinomaisesti. Pikantti yksityiskohta on viimeinen listattu levytys, The Esquiresin Mr. Ruotsinkadun Moeller-seura voi huojentuen huokaista – veljekset saavat kirjassa virkkeensä. Kirjoittaja tuntee maisemat, infran ja elävän elämän turinaperinteen ilman googlemapsia ja onlinetettua Texas Folklore Databasea. luvussa 23 The Creeper/James Cotton, luvussa 31 The Creeper Returns/Little Sonny) Lukijalle tulee kirjan eloisassa viiteviidakossa mieleen istuminen oikeiden miesten nuotiopiirissä josta akkariulisijat ja parranhiplaajat on viskattu alligaattorien iltapalaksi. Hannu Nyberg teksasilaisten sammakkoiden kurnutuksella. Kirjan onnistuneeseen rakennemuutokseen on muuten vaikuttanut vanha FBS-aktiivi Matti Laipio ja todettakoon saman tien, että itselläni on teoksen kanssa vain sen verran tekemistä, että sivuilla 106-107 julkaistu kuva on kotitalossani asuneen edesmenneen kuvaajan ottama. Lakkaamatonta larinaa oli Amerikan nettiraitti täynnä 90-luvulla siitä, voiko oikeistolainen mies olla ”oikea bluesfani”. Jussin lisäksi siitä löytyy myös Eero Raittisen tuotanto. Bushin kotikutoinen dekkari läpsii samoille seuduille sijoittuvia ”dekkariteollisuustuotteiden” brändättyjä rusoposkia tylysti molemmille cheekseille. Nimittäin Jussi kertoo olevansa huono nuotinlukija vaikka toista kuvittelisi. Ei olisi kannattanut, nyt sen arvo on varmaankin kymmenkertainen. Janne Salmi: VANHA ROKKISTARA – Jussi Raittisen ja The Boys -yhtyeen tarina 1977–2014 (Karisto, 2014) Kuten muistettaneen niin Jussin muistelmien ensimmäinen osa ”Muistan vielä vuonna 56” ilmestyi yksitoista vuotta sitten. Nimittäin ykkösessä oli sivuja 278, kakkosessa 362! Painoindeksillä ilmaisten 0,810 kg / 1,035 kg eli 28 prosenttia enemmän. Paras alkaa siis alusta ja jo sisällysluettelosta havaitsen, ettei tällä kertaa ole käytetty vanhaa kronologista etenemistä vaan sen ohella väliin on siroteltu erilaisia aihepiirejä valottavia lukuja, esimerkiksi ”Soittajan vaimo ja pojat”. Taisin jo ykkösosan yhteydessä todeta, että harvoin eikä aina silloinkaan saa käteensä niin hyvin ja tarkasti toimitettua elämänkertaa. Tyyppigalleristina Bush esittelee mm. Moton liveversio, jota itse olin julkaisemassa viime vuonna. Tilalle tuli ehdottomasti pätevä mies, Janne Salmi, jonka aikaisemmista kirjallisista ansioista voidaan mainita Teddy & The Tigersin tarina ”Tigers Story”(2012), mikä itse asiassa johti ”Rokkistaran” kirjoittajaksi. Kirjan erinomaisen taiton on tehnyt Mika Liikari, hänkin monelle tuttu rockabillykuvioista. Moto, olisi ollut hyvä mainita myös äänitysvuosi. BN 1/14) River Bottom Bluesista tutun Mitty Andersenin kepeksiä vain kinttukivertimet kuhittelevat hänen etsiessään juhtinnahkaisen henkäys- ja puhkausystävänsä Pete Boldenin kanssa oikeita syyllisiä Teksasia riivaavaan kirkonräjäytyssarjaan. Hieman yllättävä paljastuskin kirjassa on, yhdistelmä Jussi ja nuotti
Sen sijaan kaksi muuta eivät ole koskaan suosikkeihini kuuluneet (sori Paul), ja vaikka kappaleiden tulkinnat olivat hyviä, en vain lämmennyt niille tällä(kään) kertaa. Toinen rappauksia katosta irrottanut esitys oli Rock’n’Roll Hoochie Coo. Voimme hyvällä omalla tunnolla unohtaa erilaisten rocklehtien järjestämät äänestykset kaikkien aikojen kotimaisen rock-kitaristin arvonimestä, sillä minusta tuntui, että kruunaamaton kuningas seisoi lavalla juuri nyt. Hänen sovituksissaan yhdistyivät tarttuvat popmelodiat rhythm and bluesin sykkeeseen. Pientä jännittyneisyyttä tuntui bändissä olevan, mutta se oli odotettavissakin, sillä eiväthän he olleet esiintyneet yleisölle aiemmin. Olimme molemmat sitä mieltä, että Ilen olisi kannattanut pistää rokkibändi pystyyn jo vuosia sitten, ihan vaikka terapiamielessä tai pitämään paikat notkeana. Setti oli kuin joka pojan toivelaulukirjasta. Encoren aloitti bändin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa oma sävellys Shook Up, joka sopi hyvin illan muuhun materiaaliin. Haimme mahdollista vertailukohdetta Ilen isolle bändille ja esille nousivat Blues Brothers Bandin ja Commitmentsien ohella Boycottin torvisektiolla varustettu ensimmäinen kokoonpano, joka kieltämättä oli aika tiukka. Hurriganesit, Beatlesit ja uusi oma sävellys tulevat siinä välissä jossain järjestyksessä. Bändiesittelyn jälkeen tuli illan oudoin valinta, Del Shannonin Runaway. Hurriganeskolmikon yllättävin valinta oli Bourbon Street. Kappaleen sooloissa oli todellista tunteiden paloa ja ne olivat lähes 1:1 Hurriganesin version kanssa, eikä Ile päästänyt niissä itseään helpolla. Viimeisenä soitettu Rockin’ In The Free World rutisti viimeisetkin mehut sekä yleisöstä että bändistä. Parin ”hengähdys”-kappaleen jälkeen meille tarjoiltiin rouhea ZZ Topin hengessä kulkeva Higher Ground. Vaikka ohjelmisto saattoi kenties jonkun mielestä olla tylsä tai mielikuvitukseton, niin mitäs siitä – pääasiahan oli, että bändi todella rokkasi. Nuoremmat muusikot ovat tuoneet bändiin mukanaan paljon virtaa ja antavat sen verran painetta, että maestro joutui ajoittain jopa skarppaamaan oikein tosissaan. Arvuuttelimme valokuvaaja Pasi Rytkösen kanssa, millainen setti olisi ja mikä olisi aloituskappale. En tosin olisi ollut lainkaan pettynyt, jos Mustang Sallykin olisi mukana ollut... Koko illan ajan Ilen olemuksessa näkyi tietty tyytyväisyys omaan tekemiseensä ja kaikesta tuntui, että hän nautti soittamisesta suunnattomasti. Vaikka kappale edusti ZZ Topin ”koneaikakauden”musiikkia oli sovitus toteutettu ”Degüello”-levyn hengessä. • 2 - 2014 - 52 - © Pasi Rytkönen I lmassa oli todellisen suuren juhlan tuntua, kun Ile Kallio teki paluun juurimusiikin pariin legendaarisella Tavastia-klubilla Helsingissä uuden Big Rock Bandinsa kanssa. Hurriganesilta settiin olivat päätyneet Oh Baby Doll, Hot Wheels ja Bourbon Street. Soundit olivat loistavat, volyymikin oli kohdallaan. Kaikeksi onneksi Patrick Eriksson ei edes yrittänyt päästä korkeuksiin ”wah-wah-wah-wah-wonder”-kohdassa vaan antoi yleisön hoitaa laulupuolen. Luulen, että moni paikalla ollut oli samaa mieltä. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Viimein ovet salin puolelle aukesivat ja Koffin mainoskappaleen El Condor Pasan tahdittamana bändi asteli lauteille. Pieleen meni arvaukseni, sillä aloituskappale oli Bob Segerin Old Time Rock’n’Roll. Beatles-trilogiaan kuuluivat Back In The U.S.S.R., Lady Madonna ja Long And Winding Road. Kollegani Honey Aaltosen mielestä versio oli paras mitä aiheesta ikinä koskaan milloinkaan on kuultu. Kärsimätöntä odottelua Tavastian lämpiössä tuntui kestävän loputtomiin. Toisen kappaleen, joka oli ZZ Topin Gimme All Your Lovin’, kohdalla alkoi juna kulkea odotetun mukaisesti. Menoa ja meininkiä riitti loppumetreille asti. Ensin mainittu oli aivan loistava. Kolmantena kuultu uuden sovituksen saanut Beatlesien Come Together karisti viimeisetkin jännityksen muruset pois ja iso vaihde laitettiin silmään. RIKU METELINEN ...BN käy tapahtumissa © Pasi Rytkönen Keikkaa oli puffattu radiossa, bändin Facebook-sivuilla ja puskaradion avulla. Oh Baby Doll tarjoiltiin sellaisella intensiteetillä, jollaista en ollut vähään aikaan kokenut. Hyvin olivat eri mediat toimineet, sillä väkeä oli saapunut paikalle kiitettävästi. Voimakasääninen laulusolisti Patrick Eriksson oli ehdottomasti parhaimmillaan nopeimmissa ja rankemmanpuoleisissa kappaleissa. Hänestä huokui samanlaista tekemisen iloa kuin John Fogertystä aikoinaan, kun hän oli vihdoin päättänyt kiertueelle lähteä. Ainakin jos puhutaan elossa olevista kitaristeista. Yhtyeen musiikillisena arkkitehtina toimivan Panu Syrjäsen torvisektio tarjosi tuhtia tavaraa koko rahan edestä. Kappaleessa oli selkeää ”me näytetään teille” -asennetta. Tällaisen illan jälkeen kukaan ei voinut poistua paikalta pettyneenä.. Kyseessä oli bändin ensimmäinen julkinen esiintyminen ja mikä olisikaan sopinut paikaksi paremmin kuin Tavastia. Toinen kotimainen ja kenties sopivampi vertailukohde olisi kuitenkin 80-luvun lopulla toiminut Albert Järvinen Band, jossa oli basson varressa myös Masa Maijanen. Allekirjoittaneen villi arvaus oli, että Peter Gunn avaa pelin ja Rockin’ In The Free World on viimeinen veto
Muun ajan kunnioitettavan runsaslukuinen pyhäiltayleisö sai nauttia bluesin ja hieman gospelinkin sulosoinnuista, sikäli otsikko ”A Musical Journey with Corey Harris” piti paikkansa. Mm. Polyrytmiaa kuultiin matkan varrella jo Delta-pohjaisissa kappaleissa, mutta huippu saavutettiin Pony Blues -kappaleessa. Monipuolisuutta puolestaan todisti tunnistamaton gospelralli (By And By Gon’ See The King). Edellisenä iltana en päässyt katsastamaan keikkaa Hakaniemen Juttutuvassa, mutta iltayö oli ollut sellainen menestys, että kaikki levyt oli myyty loppuun! Jäljellä oli vain Ali Farka Tourén elämää valottava mielenkiintoinen kirjanen (”Jahtigui. Viime vuonna hän oli kuulemma ollut soolona Imatran Big Band (niinpä niin) -festareilla ja kirjaansa nimmaroidessaan hän kertoi palaavansa kesällä taas tänne – tosin tarkemmin sanoen Ruotsiin, mutta Richmondin näkökulmasta se on näille nurkille. bluesin juurien tonkiminen läntisessä Afrikassa, yhteistyö malilaisen Ali Farka Tourén kanssa ja Martin Scorsesen ohjaaman laajan blues-dokumentaarin ”Feel Like Going Home” kertojana toimiminen ovat kohottaneet antropologian hum. 2002 ”Downhome Sophisticate”-albumilta jo kertaalleen kehumani Keep Your Lamp Trimmed..., v. Vertailu 18 vuoden takaiseen Jyväskylän Blues Live! -debyyttiin ei enää onnistu, kun on tullut ikää muistini painoksi. Asiaan: Malmitalon 65 minuutin intensiivinen konsertti sisälsi enimmäkseen maailmansotien välisen ajan maalaisbluesia, mutta muutama oma maailmanmusiikkiin kallellaan oleva kappale oli vaihtelun vuoksi tasapainottamassa kokonaisuutta. 2013 ”The New Album Fulton Blues” -cd:ltä Skip Jamesin iki-ihana Devil Got My Woman. 1995 ”Between Midnight And Day” -cd:n hypnoottinen Blind Willie Johnsonin gospel Keep Your Lamp Trimmed And Burning, perinteinen Delta-blues 61 Highway ja Pattonin Pony Blues, kaikki peltikitaralla soi- tettuja; toiseksi v. Lynch Blues sekä Sweet Black Angel. kandin ja sen jälkeen New Orleansissa katulaulajana jatkaneen nuorukaisen tällä vuosituhannella kunniatohtoriksi, suurstipendiaatiksi ja arvostetuksi musiikkitietäjäksi. Muuten kappaleiden välissä ei kuultu pitkiä tarinoita, vain lämminhenkistä huumoria ja paikalle vaivautuneen yleisön arvostamista. Gary Davisin / Fred McDowellin muistutus kuolevaisuudesta You Gotta Move; kolmanneksi v. 2005 ”My Daily Bread” -albumin nimikappale sekä toureimmalta (sic!) v. Oliko sattumaa vai tunnistuskyvyttömyyttäni se, että neljältä 2000-luvun levyltä (”Vu-Du Menz”, ”Zion Crossroads”, ”Blu.Black” ja ”Father Sun, Mother Earth”) ei tullut iltaan inspiraatiota – sen voivat päätellä viisaammat sekä ne onnekkaat, jotka olivat muutamilla muilla Suomen keikoilla. 2 - 2014 • ...BN käy tapahtumissa ERKKI SIRONEN. Alkupuolen pidättyneisyys, johon kenties vaikutti nuhan ja yskän lisäksi yllättävän sitkeä hikka, vapautui setin lopulla ylistettävään rohkeuteen heittäytyä tunnelmien vietäväksi. Jälkipuoliskon resonaattorikitaraa artistimme käytti vielä upeammin, esimerkiksi slide viuhui hyvin tarkasti, ehkä jonkun mielestä liiankin tarkasti. © Leif Laaksonen V iihdyttävä alkuilta vierähti tyylikkään ja vähäeleisesti tulkitun perinnemusiikin parissa nopeasti, kun seurailin yhdysvaltalaiseksi poikkeuksellisen kansainvälisen sooloartistin Corey Harrisin keikkaa Malmitalolla Helsingissä. Ensinnäkin v. Pieni intiimi klubi sopii mielestäni parhaiten Harrisin kaltaiselle spirituaaliselle artistille. 2003 maineikkaalta ”Mississippi To Mali” -levyltä koko illan huipentanut värisyttävä Dark Was The Night, Cold Was The Ground -instrumentaali, v. Tämän vuosituhannen studiolevytysten satoa en tunnistanut niinkään paljon: v. Kaksijakoisen setin (alkupuoli akustisella puukitaralla, jälkipuolisko resonaattorikitaralla) alussa ja puolivälin taitekohdassa olin tunnistavinani Harrisin omasta tuotannosta ainakin kappaleet High Fever Blues ja Lynch Blues sekä Edward Snowdenia kommentoineen ajankohtaisen kappaleen Watching You ynnä maailmanmusiikki-instrumentaalin kokonaisuuden päätti peltikitarasta puiseen palattua jazzahtava balladi My Daily Bread, kaikki nämä sinänsä nautittavia esityksiä. 1999 levyltä ”Greens From The Garden” jo mainittu Lynch Blues ja Sweet Black Angel, jonka säveltäjäksi oli ainakin diskografiassa merkitty kätevästi ”Public Domain”eli vapaata riistaa ynnä encorena saatu lahja Diddy Wah Diddy. Radiohaastattelupätkästä muistan silloin alle kolmikymppisen Harrisin innokkuuden: In Juváskula, with maximum respect! Oli mainio kulttuuriteko tuoda Corey Harris minikiertueelle Suomeen. Kitaristina Corey Harris oli konsertin alusta lähtien mestarillinen, ei pelkästään menneiden aikain kopioija (esimerkikiksi Blind Lemon Jeffersonin, joka oli yksi harvoja nimiä, joita Harris illan mittaan mainitsi), vaan joukossa oli alkupuolen puukitaravaiheessa lisämausteina Big Bill Broonzyn ja Lonnie Johnsonin rentoja ja urbaanimpia fraaseja sekä itärannikon - 53 - Virginian Richmondin kepeyttä – siellä alunperin coloradolainen Harris taitaa nykyään majailla. Vaikka Harris ei yllä laulajana aivan Charlie Pattonin eikä Johnny Shinesin tasolle, hänen kohtalaisen hyvä äänensä on vähintään kaksipuolinen: perusbluesin lisäksi irtosi synkkää voihketta ja syvää tunnetta, jota on vaikea sanoin kuvata. Iltaman kaikkiaan 19 esitetystä kappaleesta ainakin yhdeksän sisältyy Harrisin toistaiseksi noin tusinan albumin tuotannon kolmelle ensimmäiselle kiekolle. The Life and Music of Ali Farka Toure”, sine anno), jonka Harris on edesmenneestä mentoristaan ilmeisesti 2013 saanut valmiiksi. Diskografisen otteeni päästän vasta todettuani, että illan annista kokonaista neljä kappaletta on kuultavissa Harrisin tietääkseni ainoalta live-levyltä ”Live At Starr Hill”, joka taltioitiin pahamaineisena vuonna 2001: Pony Blues, Keep Your Lamp... 1997 levyltä ”Fish Ain’t Bitin’” omaa tuotantoa olevan High Fever Bluesin lisäksi Blind Lemon Jeffersonin Jack O'Diamonds ja Rev
Kolin rauhaan muuttanut laulaja on hyvässä vireessä ja luottokitaristi Sami Saarinen esitti telellään ehkä illan rokkaavinta soittoa. Barnshakers oli paikalla myös Marti Bromin säestäjän ominaisuudessa ja oma setti toimi Vesa Haajan, Jussi Huhtakankaan ja kumppanien toimesta kuin rock-ajatus. Nimittäin iltakymmenen jälkeen esiin astui itse Rock-Ola! Freewheelersin kanssa esiintynyt konkari on nähnyt urallaan nousuja ja laskuja ja nyt meininki on vahvaa ja tulkinta toimii. Rock-Olan esitys ansaitsi lauantain yllätyspokaalin ja kovimman rokkisetin diplomin. Mutta mitäs tuosta, lauantaina hotelli oli loppuunmyyty ja työmyyrät Jari ja Saara Lehtomäki, Rokki-Pekka Forsström ja Eki Dahlström saattoivat viskata ylävitoset hotellin tapahtumaorientoituneen henkilökunnan kanssa. Paikallista yleisöä tapahtumaan ei, tarjontaan nähden puoliilmaisista lipunhinnoista huolimatta, meinata saada millään. Nimittäin avausbändiksi buukattu Flying Flick Knives joutui vajaa viikkoa aiemmin liikenneonnettomuuteen, jossa laulusolisti loukkaantui ja keikka jäi tällä kertaa väliin. Lauantai-illan aloittajan osa on monena vuonna ollut soitella vajaalle salille, väen viritellessä läskäreitään sviiteissään. Ladybugin erikoisuus on lauantain livemusa kylpyläosastolla. Konkarien esiintymisestä oli kankeus kaukana ja kansa jorasi jo iltaseitsemältä vallan vimmatusti, jopa lavan puolelle askeliaan venyttäen. Elina ”Elli”Railamaa oli monen mielestä viikonlopun vakuuttavimpia solisteja, mikä on varsin hyvä palaute Marti Brominkin kuuluessa vertailuryhmään. Illan kääntyessä sunnuntaiaamuksi äijät kampesivat vielä kerran kaikki kynnelle kykenevät tanssilattialle. Perjantain vetonaula oli Esa Pulliainen C-Combo vahvistettuna Mr. Ilmi kävi myös japanilaisten rokkivimma ja sikäläisten tapahtumien massiivisuus verrattuna eurooppalaisiin pikkufestareihin. Osalle yleisöstä kontrasti edeltäneeseen Rock-Olan vauhdikkuuteen oli liikaa, ja tanssiaskeleet vaihtuivat tiskilepuutukseen. Etukäteen ajatellen epäkiitollisen paikan orkesteri täytti ja samalla lunasti illan toisen iloisen yllättäjän kortin. Kakkosakti oli varmaakin taatumpaa toimintaa. Ja kylläpä setti kelpasi muillekin, nimittäin orkesteri rokkasi rehevästi ja alan aarteet saivat arvoisensa tulkinnat. Heikkoja lenkkejä viikonloppuun ei mahtunut hakemallakaan ja ainoa peruutuskin paikattiin mallikelpoisesti. 50-luvun rytmibluusaus hyppyhengessä ja mustia juuria kunnioittaen oli äijien tavoite ja nappiinhan se meni. Ladybug osoitti viidennellä kerrallaan vakiinnuttaneensa paikkansa maamme talviajan juurimusatapahtumien kärkikaartissa. • 2 - 2014 - 54 - könen Vielä kerran oli aika kiihdyttää vauhtia ja siihen tehtävään T-Bird Gang oli mitä soveliain. Muiden muassa ganes-versiona tutuksi tullut My Sweet Lily kuultiin. Leppävirran Sokos Hotel Vesileppikseen kerääntyi tänä vuonna ennätysmäärä alan väkeä ja jopa muutama kyläläinenkin uskaltautui tarkistamaan iloisen rokkikansan riemua.. Tutut biisit instrumentaaliversioina latasivat tunnelman huippuunsa. Titteli ”rockabillyn kuningatar” ei Bromia miellyttänyt ja sen hän mieluimmin jätti Wanda Jacksonin haltuun. Nämä miehet ovat rehdin Suomi-rockin legendoja, mutta seuraava esiintyjä sitä vasta olikin. © Olavi Rytkönen L adybug Rock’n’Roll Weekender on varsinainen ilopilkku harmaan keskitalven ankeudessa. Iltapäivän pressitilaisuudessa Marti Brom kertoili kaksipäiselle journalistijoukolle kuulumisiaan ja kehui kuplille pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Barnshakersit. Leppoisan countrybluesin tahtiin oli mukava imaista iltapäivän ensimmäinen ja rupatella kuulumiset porealtaassa. Mr. © Olavi Ryt ROCK-OLA & THE FREE WHEELERS könen Kuten aina Ladybugissa, kahden päivän kattaus oli kasattu maukkaasti ja viimeisen päälle harkitusti. Kun Surujen Kitara starttasi, oli kaikki jälleen kerran hyvin ja soittosali täydempi kuin koskaan. Vähälumisen nykytalven katkaisuun vanha rokki, rockabilly ja hyppyyttävä rhythm & blues on enemmän kuin omiaan. Nyt sitä pelkoa ei ollut, olihan heti startissa tarjolla teddy-veikoille mieluista soitantaa Greased Lightningin tarjoamana. Kuopiolaiset herrasmiehet Puranen ja Holopainen tunnelmoivat akustisesti ja harvinaista bluesmandoliiniakin kuultiin. Sen jälkeen jokunen jaksoi vielä Castro Pubin jatkoillekin. Perjantain todellinen yllättäjä oli pääkaupunkiseudulta saapunut Million Dollar Tones. Solisti Antti Pajula ei seiso mikin takana kuin rautakanki heinäpellolla ruoka-aikaan, vaan ajoittain henkselit saavat venyä melkoisiin venytyksiin. Pikahälytyksellä paikalle kiidätetty iisalmelainen Slapping Handlers oli monelle tuntematon, mutta nuorukaisten tanakka billaus vakuutti. Sana kävi tavallaan myös toteen, sillä lauantain pääesiintyjän setti ei kovin paljoa vimmattua rokkaamista sisältänyt, countryhenkistä tunnelmointia sitäkin enemmän. Breathlessilla. Siitä huolimatta tapahtuman ennätysosanoton takasi väki kauempaa. Breathlessin oli vuorollaan helppo istahtaa pulpettiin ja aloittaa rock’n’rollin jakotyöt. Setissä riitti vauhtia alusta loppuun ja tanssilattialla alkoi oikein kunnon kuhinat. Shoebox Revue oli tällä kertaa se onnekas, joka sai soittovuoron perjantain viimeisenä, Pulliaisten ja Mr.Breathlessin vyörytyksen jäl- ESA PULLIAINEN MILLION DOLLAR TONES © Olavi Ryt ...BN käy tapahtumissa OLAVI RYTKÖNEN keen. Omansa saivat niin suomennettujen rokkien ja originaalien vetojenkin ystävät. Puitteet ovat loistavat kylpylöineen ja tilavine huoneineen, bändikattaus laaja ja tasokas. Vuosien varrella on kuultu paikallista nuorisosurfia, Lester Peabodyä ja Slow Down Trioa – nyt mentiin iisimmin VooDuon seurassa. C-Combon keikoilta oli kantautunut monenlaista palautetta, ja niinpä jännitys tiivistyi kun isäntäkitaristi Esaa odoteltiin työryhmänsä kanssa Rokki-Pekan osaston viimeisen päälle virittämälle lavalle
© Olavi Rytkönen S avonsolmu Winter Bluesia vietettiin 15. Bändin ohjelmisto koostui pääosin omista, ”Bad Connection” -levyltä tutuista kappaleista. Kansaa oli virrannut paikalle siinä määrin, että istumapaikat olivat jo tuossa vaiheessa vähissä. Uutta, verevää ilmettä olivat saaneet Remun ja kumppaneiden klassikot, kuten Say Mama, Hey Bo Diddley ja Oh Baby Doll. Onnistuneen illan takasivat promoottori Ipi Kaipiainen ja tekniikkavastaava Auvo Laaksonen. Upeaa kolmiäänistä mieslaulantaa kuultiin negrospirituaalilla Go Tell Him What You Want. Anssi veteli Gibson SG:stään voimallisia soundeja, jotka toivat mieleen Eric Claptonin, Peter Greenin, Warren Haynesin ja Dave Lindholmin otteet. Blues ja bluesrock soivat sitäkin sinisävyisempänä, ikään kuin luontoäidin tunnelmia myötäillen.. Esiintyjien välillä vallitsi muusikkohuumorin sävyttämä yhteishenki ja yleisö nautti täysin rinnoin kuulemastaan. Suoranaiseen kopiointiin tai jäljittelyyn kitaristilaulaja Harri Saanio, basisti-laulaja Petteri Leinonen ja rumpali Biitti Nieminen eivät sortuneet vaan paneutuivat hartaudella asian ytimeen – rehtiin kitaravetoiseen rock’n’rolliin. Talvisen bluestapahtuman jatkoa ajatellen runsas osanotto oli järjestävälle taholle iloinen uutinen. Texasin öljymiehet esittivät omaakin ”Hustler”-levyltään tuttua materiaalia, oikeaoppisesti esikuvansa hengessä. Salmisen kitarava- BUZZ SECTION © Olavi Rytkönen TT TARKIAINEN linnasta, soittotyylistä ja lavailmeestä johtuen lähimmäksi vertailukohdaksi nousi kuitenkin The Allman Brothers -yhteisön kasvatti Derek Trucks. Slim Tonen ohjelmisto muotoutui Salmisen voimallisesti tulkitsemista juurimusiikin perusteoksista ja Mikko Löytyn hieman rauhallisemmin esittämistä ”Minkäs Sille Voi” -levyn kappaleista. Kaiken päälle Palmu vokalisoi monen heavylaulajankin kateelliseksi tekevällä syvän murisevalla äänellään. Pertti Palmu bassoineen ja kannujen takana häärivä Jarmo Korhonen takasivat paalujunttamaisen vakaan kompin, jonka päälle Archie tyylitteli iskeviä kitarariffejään. Kova meno ja meininki jatkuvat 4.–5.7.2014 Savonsolmu Beach & Blues Partyn merkeissä, josta enemmän toisaalla tässä lehdessä. Slim Tone oli ennakkotietojen valossa illan odotetuin esiintyjä, olihan voimatriossa mukana yksi suomalaisen rytmimusiikin vankimmista rytmiryhmistä, veljespari Mikko ja Sakari Löytty. Blues-Finland.comin Pasi Tuominen sai kunnian julistaa tapahtuman virallisesti avatuksi, jonka jälkeen lavalle rymisteli monista yhteyksistä tutun kitaristi Archie Hämäläisen johdolla Buzz Section. Rytmisen kermakakun kruunasi huuliharpisti Ensio Takamäki, jonka lavaliikehdintä toi mieleen Moog Konttisen ja Veltto Virtasen nuoruusvuosien stageakrobatian. helmikuuta jo kahdeksatta kertaa. ”Pyörremyrsky”ikonostaasiin Texas Oil on mainio lisä. Hotelli Savonsolmun pääravintolan koko seinän mittaisesta ikkunasta avautui maisema, jota vähälumisuuden vuoksi saattoi juuri ja juuri talviseksi kutsua. Tanssilattia oli täynnä ensimmäisistä tahdeista hamaan viimeisen tahdin viimeiseen iskuun saakka. Kaustislaisesta kansanmusiikkiympäristöstä ponnistava kitaristi-laulaja Anssi Salminen edusti nousevaa nuorta muusikkovoimaa ja varsin hyvin ja antaumuksella edustikin. Lainanumeroista mieleen jäävin oli hersyvä tulkinta ZZ Top -klassikosta She Loves My Automobile. - 55 - © Olavi Rytkönen SLIM TONE TEXAS OIL 2 - 2014 • ...BN käy tapahtumissa Karkelot starttasivat aikataulun mukaisesti vartin yli iltakymmenen. Heti alkutahdeista kävi selväksi, että homman nimi oli tanakasti jyrisevä bluesrock. Suomalaisen rockin ikoni Hurriganes on innoittanut suomalaisia soittajia jo neljän vuosikymmenen ajan. Muutaman vuoden suomalaista kitaristilupausta vanhempi Trucks vetää soittotekniikassa vielä pidemmän korren, mutta fiiliksen luomisessa satakymmenen lasissa paahtanut Anssi Salminen onnistui Pieksämäellä täydellisesti. Talvista iltaa Savonsolmussa voi luonnehtia varsin onnistuneeksi. Homma täydentyi Salmisen intouduttua esittämään slidekitarointiaan pöydältä nappaamansa tyhjän oluttuopin avulla. Setti päättyi reilun mittaiseen tulkintaan Little Richard -klassikosta Good Golly Miss Molly, joka huipentui Mikon ja Anssin loikattua soittamaan yleisön sekaan ja ravintolapöydille
OLAVI RYTKÖNEN & TT TARKIAINEN URBAN CITY BLUES FESTIVAL © Leif Laaksonen Kuopio tunnetaan monipuolisena musiikkikaupunkina. Idea uudesta kaupunkifestivaalista kypsyi useammallakin eri taholla samanaikaisesti. Heillä lapset ovat lentäneet pesästä pois ja heillä on jälleen mahdollisuus jatkaa oman yhteisen suosikkimusiikin harrastamista. 25.–26.4. Avausvuonna liikutaan aika lailla bluesin ytimessä, mutta sinisen sävelen äärelle tullaan eri reittejä, linjaa Piiroinen. He matkaavat usein yhdessä eri kaupunkien bluestapahtumiin mielimusiikkiaan diggailemaan, shoppailemaan ja nauttimaan hotelli- ja ravintolapalveluista. Neuvottelut yhteistyökumppaneiden kanssa etenivät nopsasti ja kiinnostus tapahtumaa kohtaan oli heti alussa suurta. Jyväskylässä, Mikkelissä ja jopa Kaavilla on isot tapahtumansa, miksei siis myös Kuopiossa, muistelee Lehtomäki. Urban City Blues Festival alkaa perjantaina 25.4. Yhteistä näille kaikille on, että tapahtumapaikat sijoittuvat vesien äärelle. Leppävirralla hän on organisoinut Ladybug Rock’n’Roll Weekenderiä ja Blues Picniciä, ja yhteistyö Heimot Kohtaavat -festivaalin tuotannossa allekirjoittaneen kanssa kolautti kahden musiikkifanin ideapäät yhteen. ESA KULONIEMI ja AIJ A PUURTINEN • 2 - 2014 TOMÄKI I PIIROINEN ja JARI LEH UCBF-JÄRJESTÄJÄT PAS – Maakunnan ykköskaupungin keväässä oli selkeä juurevan perusmusiikin kokoinen tarve. Olemme toimineet noin vuoden uudenlaisessa kvartettikokoonpanossa. neljällä ravintolakeikalla. Aija Puurtinen on 32 vuotta bassoa laulutehtävien ohessa soitettuaan ulkoistanut bassotontin ja keskittyy nyt pelkästään solistina olemiseen. Pian kävi ilmi, että festivaaleille olisi tulossa soittajia paljon enemmän kuin voitiin mukaan ottaa. Jatkossa emme kaihda sen enempää alt-bluesia kuin bluesrockiakaan, suorasta perusrockista mustalaisjatsiin kulkevalle väylälle mahtuu monenlaista. Me kaikki myös laulamme taustoja. yhtyeistä Mudslide, Blueswire, Gru-V-Tones ja Bettie & Handsome Trio. Myös ravintoloitsijat ja hotellit ovat ymmärtäneet tämän, sillä tarjolla on toimessa oleva, palveluja ja rahaa käyttävä asiakaspooli, joka osaa arvostaa kokonaisvaltaista pakettia. - 56 -. Tämä osoittautui hyväksi periaatteeksi, sillä jokainen paikallisistakin nimistä olisi täyttänyt paikkansa myös pääkonsertissa. Niinpä bluesharrastajat ja -toimijat ovat pääosin varttuneempaa väkeä. Huhtikuun jälkipuolella suorittaa debyyttinsä Urban City Blues Festival Kuopiossa. On selvää että esim. Kings Crownissa musisoi Pepe Ahlqvist, Amarillossa BLUESTAPAHTUMILLE ON YHÄ TILAUSTA Radio Suomen Bluesministeri, Honey B & T-Bonesin perustajajäsen Esa Kuloniemi kommentoi Kuopion uutuusfestivaalia innostuneesti: – Maassamme on yhä tilaa uusille bluestapahtumille. oululaisille tai kuopiolaisille on isompi kynnys lähteä vaikkapa Helsinkiin, jos toisessa vaakakupissa on mahdollisuus nauttia alan musiikkia livenä omassa kotikaupungissaan. Lopullisen sysäyksen suunnitelma sai kun parivaljakko kohtasi uuden ohjelmatoimisto Ritmoksen Pasi Piiroisen ja Ilpo Lahtisen. Tämä on yksi kaikkien aikojen kokoonpanoistamme, joten luvassa on energinen setti sekä vanhaa että uutta Honey B -materiaalia, lupaa T-Bone Ed. Varsinaisen lomakauden suurimmat festivaalit puolestaan järjestetään Kaavilla, Leppävirralla ja Pieksämäellä. – Yhteydenottoja tuli laajalta alueelta, mutta alusta lähtien ideamme on rakentaa tapahtuma tukemaan paikallisia bändejä sekä tarjota yleisölle myös valtakunnan kärkinimiä. © Olavi Rytkönen B lues soi Savon suvessa levittäytyen loppukevään ja kesän aikana pitkin maakuntaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana maahamme on syntynyt myös 50+ avioparien muodostama blues-kuluttajaryhmä. Urban City Blues Festival täydentää nyt sävelspektrin sinisen eri sävyillä. Basistina on Pekka Rajamäki, rummuissa J. Kun tähän lisätään kaupunkien oma diggailijayleisö ja kun intressit kohtaavat syntyy hyviä ja luotettavia paikallistapahtumia, jotka rikastavat koko maan blueskulttuurikirjoa. Samaa viestiä on jo kauan kuulunut alueen musiikinharrastajilta, niin muusikoilta kuin kuulijoiltakin. Salonen ja itse soitan kitaraa. alkaen Kuopiossa soi blues eri muodoissaan, sillä kaupunkifestivaali tarjoaa laajan kattauksen laadukasta roots-musiikkia viidessä eri ravintolassa. – Ohjelmistomme Kuopiossa koostuu sekä akustisesta että sähköisestä materiaalista. Jari Lehtomäki on kokenut tapahtumajärjestäjä ja tuttu muusikko mm. Vaikka blues on periaatteessa ikärajatonta musiikkia, on tietenkin totuus että sitä kuunnellaan usein ravintolamiljöössä. Se on jopa suotavaa, sillä näin on mahdollista synnyttää – ja on jo syntynytkin – tapahtumien ja klubien verkosto, joka edelleen suo bändeille ja artisteille toimintaedellytyksiä
Olavi Rytkönen TÄYSKYMPPI KAAVILLA Kaavi Blues järjestetään tänä vuonna kymmenettä kertaa. Sähköisemmän annin avaa ensilevyllään blueskansaa kohauttanut Ina Forsman & Helge Tallqvist Band. Kaavi Bluesin kattavan ja tasokkaan ohjelmiston takaamiseksi joudumme perinteestä poiketen tällä kertaa turvautumaan yleisön rahalliseen tukeen”, kommentoi festivaalin päävastaava Ville Haatanen tilannetta toivottaen samalla blueskansan sankoin joukoin tervetulleeksi Kaaville. Avausvuoden nimikkoartisti Pepe Ahlqvist esiintyy akustisesti ja ennen iltaa hän ehtii esiintyä Kings Crownissa toisenkin kerran. Savonsolmu Beach & Blues Party on järjestyksessään seitsemästoista. Kaavi Bluesin tilaisuudet ovat pääsymaksuttomia lukuun ottamatta lauantain pääkonserttia (ennakkolippu 10€, portilta 15€) ja jatkojameja (5€). Blues Picnicissä esiintyvät: Howard Glazer & Lazy Moose Blues Band, Robbie Hill & The Blue 62’s ja Jaakko Turunen Blues Band. järjestettävällä bluesiltatorilla Pieksämäen keskustassa, jossa esiintymässä on Pepe Ahlqvist. Lauantaina tapahtuma jatkuu Puikkarissa jo päivällä, jolloin Bluestorilla on alan tarjontaa levyistä soittimiin. Illan avaa bluestaituri Jarkka Rissanen Snacks-bändeineen ja ehkä odotetuin kokoonpano on uudelleen aktivoitunut Honey B & T-Bones. ”Näinä talodellisina aikoina sponsorituki on entistä tiukemmassa. Perjantaina nautitaan sinisävyinen illallinen Savonsolmun pääravintolassa klo 22 alkaen. Perinteeksi muotoutuneet jatkojamit järjestetään hotelli-ravintola Guestiassa, jossa isännöivät savolaista muusiikkokuntaa edustavat Jarkka Rissanen ja Dave Forestfield. LITTLE WILLIE MEHTO Siellä soittavat Muddy Watersin hengessä jo jonkinmoista kulttimainettakin niittänyt duo Ismo Haavisto & Andres Roots vahvistettuna rytmiryhmällä. Seuraavana päivänä on luvassa monikansallista artistikaartia Kaavin torilla klo 18 lähtien. Detroitilainen Howard Glazer on vieraillut Kaavilla viimeisen kymmenen vuoden aikana useaan otteeseen. Villiä menoa on luvassa, kun lavalle hyppää Maya Paakkari Jam Groupin kera, eikä meininki varmaan yhtään laannu Maria Hänninen & Ya-Yan myötä. Avauksen suorittaa klo 15 jo useamman vuoden tapahtuman juontajana toiminut Olavi Rytkönen. Musiikki alkaa soida klo 13 ja sitä - 57 - © Jarmo Hoppula JANE KITTO riittää seuraavaksi tiiviiksi kolmeksi tunniksi. Taatusti musiikillisesti kuuman ja hikisen lauantain päättää Savonsolmun sisätiloissa Full Moon Rock’n’Roll Band. Sinisävyisiä säveliä akustisin soittimin esittävät Sean Taylor ja lähes kotikonnuillaan esiintyvä kuopiolaisduo Sakari Kuosmanen & Upi Heikkinen. Lauantain (7.6.) pääkonsertti sijoittuu Kaavin vierasvenesatamaan. EVÄSRETKI JA RANTAJUHLAT ERJA LYYTINEN Samana päivänä Kaavi Bluesin pääkonsertin kanssa (7.6.) järjestetään Leppävirralla perinteinen Blues Picnic. Kaavin kirjastossa esiintyy nuoremman bluessukupolven edustaja Little Willie Mehto klo 18 alkaen. Torstai-iltana bailataan Music Bar Coronan klubi-illassa. Samat miehet vastaavt musiikillisesta annista sunnuntaina klo 18 järjestettävässä gospel-konsertissa Kaavin kirkossa. Jaakko Turunen Blues Band, Kummisedässä VooDuo ja Big Bad Bears. Illallakin hänet vielä nähdään, nyt kuopiolaisen The Hoolersin vierailijana. Torikonsertissa esiintyvät brittiläinen bluestrubaduuri Sean Taylor, kotimaista shamaanimeininkiä edustava Jari Rättyä Ja Käärmekeitto sekä suomalais-brittiläisjenkkiläinen Robbie Hill & The Blue 62’s. Perjantain iltaklubille tuleva saa varautua lunastamaan viiden euron hintaisen lipun, muutoin Savonsolmu Beach & Blues Partyviikon tapahtumiin on yleisöllä vapaa pääsy. Satunnainen matkailija voi siis aloittaa nautinnollisen bluesdiggailun Leppävirralla ja siirtyä sieltä tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle Kaaville jatkamaan hekumallisia kuunteluhetkiä. Lauantain pääkonsertti mennään naisten komennossa. Illan päättää ylivieskalainen, tuhtia bluesrockia soittava Casey’s Case. Miestä voikin kutsua Kaavi Bluesin epäviralliseksi kummisedäksi. Tapahtumapaikkana on luonnonkaunis Matkailukeskus Unnukan ranta-alue. Heille on kasvomaalausta ja askartelua. Pääkonsertin päättää Perfect Blue Sky, jossa on mukana suoranaisia eläviä legendoja: Janis Jopliniakin säestäneen Big Brother And The Holding Companyn riveissä vaikuttaneet basisti Peter Albin ja rumpali Dave Getz sekä australialaissyntyinen raakaääninen rokkimimmi Jane ”Little Miss Rock’n’Roll” Kitto. Juhlinta alkaa keskiviikkona 2.7. Tällä kertaa säestyksestä vastaa helsinkiläinen Lazy Moose Blues Band. Tarjoilijoina toimivat akustisen alkupalan merkeissä Sasse & Andy Duo, äijämäistä bluesboogie-gumboa keittävä Big Buddy Trio sekä hollantilaista maustetta heittelevä Little Boogie Boy. Viikonlopun tapahtumaympäristönä toimii totuttuun tapaan hotelli-ravintola Savonsolmu rantapuistoineen. Torstaina 4.6. Samassa yhteydessä avataan Kaavi Bluesin historiaa kertaava valokuvanäyttely. Plugi ry:n järjestämillä karkeloilla on huomioitu lapsivieraatkin. Ilta päättyy vauhdikkaasti 1940–50-lukujen jump-rhythm’n’bluesille omistautuneen Mighty Fourin tahdissa. Musiikista vastaa kuopiolainen Papa’s Paradise, jonka riveistä löytyy Clay Bay Wolvesista tuttuja naamoja. Iltapuhteen aloittaa klo 17:15 Woodoo Ann Los Tacosin säestyksellä. Soiton päätyttyä torilla iltakymmeneltä jatkuu juhlinta hotelli-ravintola Guestian tiloissa. Juhlan kunniaksi festivaalin ohjelmisto ulottuu neljälle päivälle. Pääkonsertin päättää juuri mammalomalta palannut Erja Lyytinen bändeineen. Ydinkeskustan ulkopuolellakin tapahtuma näkyy, Petosen Leopardissa esiintyy Dave Forestfield Band. TT Tarkiainen 2 - 2014 •. Koko perheen tapahtumaan on yleisöllä vapaa pääsy
Tätä kirjoitettaessa levyn kaupallisesta menestyksestä ei ole vielä tietoa, mutta arvaus on, että kohdeyleisöään tämäkin albumi miellyttää ja lähelle blueslistan kärkeä mennään ainakin Yhdysvalloissa. Kappaleen sanoituksessa on paljon samaa idealistista henkeä kuin Lennonin Imaginessa. Taustabändi on omaa luokkaansa. Kaksi hyvää kitaristia lisäävät oman mausteensa levyyn, joka kuuluu varmasti tämän vuoden parhaimpiin bluesjulkaisuihin. Levy on selkeästi soul-painotteinen ja kappaleet ovat joko hitaita tai keskitempoisia. Omaksi suosikikseni nousi kaunis ja melodinen What Would You Think, johon teräskielinen kitara antaa sopivasti lisäväriä. Robert Cray Band jatkaa tyylilleen uskollisena valitsemallaan tiellä ja on edelleen hyvässä iskussa. Avustajikseen Cook on kutsunut melkoisen joukon sikäläisiä bluesin taitajia. Cray on tällä kertaa ehkä parhaimmillaan hitaissa balladeissa. Jokainen instrumenttia kokeillut tietää, miten haasteellisia neljäs ja viides asema ovat. Corritore soittaa tällä äänitteellä useimmiten kakkosasemassa, joka on bluesissa tyypillisintä. Fine Yesterday on myös mainio tunnelmapala ja rauhallisessa Hold On’ssa on vivahteikasta jazz-kitaraa. Timo Kauppinen BOB CORRITORE Taboo (Delta Groove Music DGPCD163) (1) Potato Stomp (2) Many A Devil’s Night (3) Ruckus Rhythm (4) Harmonica Watusi (5) Taboo (6) Harp Blast (7) Mr.Tate’s Advice (8) 5th Position Plea (9) Fabuloco (For Kid) (10) Shuff Stuff (11) T-Town Ramble (12) Bob’s Late Hours Bob Corritore on lahjakas huuliharpisti joka ei itse laula, mutta on taustoittanut ja soittanut useissa yhteyksissä legendaaristen bluesartistien kanssa. Kaiken kaikkiaan Al Cook on pyrkinyt saamaan aikaiseksi ”kuvitteellisen matkan seudulle, missä blues sai alkunsa”. Siinä Crayn lauluääni, jota on verrattu O.V. Puhtaimmillaan sitä edustaa Harp Blast. Levy on Crayn seitsemästoista studioalbumi ja se jatkaa samaa hienostunutta soul- ja bluesvaikutteista linjaa, jota häneltä on totuttu odottamaan viime vuosikymmeninä. Kärkiosastoa ovat myös kosketinsoittaja Fred Kaplan, Kedar Roy pystybassoineen sekä rummuissa aina luotettava Richard Innes. Wrightiin, pääsee hyvin oikeuksiinsa ja Crayn kitaransoitto on totuttuun tapaan monipuolista ja taitavaa, niin tässä kappaleessa kuin kautta koko albumin. En itsekään ole varsinainen soul-entusiasti, mutta tätä on kyllä tullut kuunneltua kyllästymättä keskimääräistä enemmin. Kitaraa soittaa enimmäkseen Junior Watson, jonka soolot ja riffit ovat aivan huippuunsa viritettyjä. Gospelsävyinen ja vähän kolkko nimikappale In My Soul on tribuutti Bobby Blandille. Levyn kappaleista suurin osa on Crayn ja yhtyeen jäsenten originaaleja. Niissäkin Bob on kuin kotonaan eikä kuulija välttämättä edes havaitse teknistä hienoutta. Jimmie Vaughan kitaroi kahdella kappaleella niin ikään tunnistettavalla tyylillä. Viimeksi mainittu on eniten esillä. Vaihtelua tuo reipasrytminen instrumentaali Hip Tight Onions, joka on nimeään myöten selvä viittaus Booker T. Kappaleet ovat tällä kertaa enemmän Staxia kuin Chessiä, mikä voi karkottaa bluesja rock-orientoituneita musiikin kuluttajia. Merkittävin lienee toissa vuonna Living Blues -lehden lukijaäänestyksen tulos ”Most Outstanding Musician (Harmonica)”. LEVY THE ROBERT CRAY BAND In My Soul (Provogue 7436) (1) You Move Me (2) Nobody’s Fault But Mine (3) Fine Yesterday (4) Your Good Thing’s About To Come To An End (5) I Guess I’ll Never Know (6) Hold On (7) What Would You Say (8) Hip Tight Onions (9) You’re Everything (10) Deep In My Soul (11) Pillow (bonus) Robert Cray, 60, julkaisi uusimman albuminsa maalis-huhtikuun vaihteessa ja kiertää Yhdysvaltoja ja Englantia yhtyeensä kanssa, joka perustettiin jo noin 40 vuotta sitten. Harri Haka AL COOK Mississippi 1930 (Wolf 120.978) (1) Mississippi 1930 Intro (2) Mississippi Blues Part 1 (3) Race Horse Blues (4) Cannoball Blues (5) Jake Liquor Blues (6) Mississippi Women Blues (7) Mississippi Blues Part 2 (8) Death Bell Blues (9) Hard Delta Blues (10) Magnolia Blues (11) Magnum 45 Blues (12) I’m Wild About You Baby (13) Black Hearted Woman Blues (14) Reckless Woman Blues (15) Southbound Train Blues (16) That’s All Right (Mama) (17) Piney Wood Blues (18) No More Good Water Itävaltalainen Alois Koch, joka jo pitkään on käyttänyt taiteilijanimeä Al Cook, on jälleen sukeltanut perinteikkään bluesin syövereihin. • 2 - 2014 TUTKAILUT Kokonaisuudessaan levy on miellyttävää, musiikillisesti riittävän vaihtelevaa kuunneltavaa, joka tuntuu vain paranevan soittokertojen myötä. Tavoite on saavutettu hyvänlaisesti, ja niin varsinaisia musiikkinäytteitä kuin niiden väliin sijoitet-. Lainakappaleita ei ole kuin kaksi, loput ovat Bobin omia sävellyksiä. Matkan varrella on tullut useita palkintoja ja kunnianosoituksia. Historia ennen tätä levyä pitää sisällään oppivuodet syntymäkaupungissa Chicagossa, muuton Phoenixiin, oman radio-ohjelman ja oman bluesklubin. Hänen oman laulunsa sekä kitaran- ja pianonsoittonsa lisäksi näillä otoksilla on kuultavissa muusikkoja, joiden instrumentit ulottuvat tavanomaisista huuliharpusta, pianosta ja bassosta niitä tällaisissa yhteyksissä selvästi harvinaisempiin viuluun ja tuubaan asti. Helpolla ei löydy sellaista vanhanmallisten sinisävelten uutteraa kuuntelijaa, jolla ei olisi jotain silloin tehtyä Paramount-tallennetta hallussaan. Taboo on monessa mielessä yhdistelmä ja kooste eri tavoista soittaa huuliharppua, tyylisuunnista ja esikuvista. Harpun päätyylisuuntia edustavat sekä kromaattinen että diatoninen. Mutta positiot (tai asemat kuten Jantso Jokelin on sen suomentanut) ovat se huomionarvoisin juttu. Edellisten julkaisujen tapaan jälki on teknisesti laadukasta ja musiikillisesti hiottua. Lisäksi viehkeät Karin Daym ja Katie Kern esittäytyvät Louise Johnsonin tapaisina vokalisteina. Lähes kaikki bluesin peruskaavat tulee läpikäytyä: boogie, shuffle, hidas blues ja rumba.Tämä on monipuolinen ja nykyaikainen harppujulkaisu, jossa useimpia bluesilmansuuntia voi kuulla soitossa ja kuitenkin kaikki kuulostaa aidolta ja alkuperäiseltä Bob Corritorelta. Virikkeenä on nettitietojen mukaan ollut Syyrian sota ja sen jalkoihin jääneet lapset. - 58 - Tyylisuunnista hallitsevin on Chicago. Hänen erityinen innoittajansa on ollut legendaarinen levytysmatka, jonka maineikkaat bluesmiehet Willie Brown, Son House ja Charlie Patton sekä heidän naispuolinen kollegansa Louise Johnson tekivät vuonna 1930 Wisconsinin Graftoniin. & The MG’s -yhtyeeseen. Esikuvista kuuluvin on Little Walter usealla kappaleella ja Jimmy Reedin jalanjälkiä noudattelee Ruckus Rhythm. Vihdoinkin ilmestyi julkaisu, jossa Bob on kiistatta ykkösartisti ja jossa on kanssasoittajina alan parhaita muusikoita. Instrumentaaleista koostuva bluesharppualbumi on haastava projekti, jossa Bob Corritore onnistuu täydellisesti. Aika ilmeinen lainaus on T-Town Ramble, joka on kulultaan Muddy Watersin Sugar Sweet. Lainoja on kolme: Nobody’s Fault But Mine (Otis Redding), Your Good Thing’s About To Come To An End (Mable John, Lou Rawls) ja In My Soul (Bobby Bland)
Avausraidalla The Corner Man Barrence ja 2 - 2014 •. Ainut seikka, mikä ei itseäni erityisemmin miellyttänyt, on Cookin ylettömän karkea ja raa’anoloinen laulutapa. Hän on kitaristi isolla K:lla ja tulkitsija suurella tunteella. Vain kosketinsoittimet on annettu luottohenkilö Moritz Fuhrhopin hoidettavaksi. Tämä uusi levy sisältää Greenbergin ja kumppaneiden kynäilemiä originaaleja, mutta mukaan on kelpuutettu myös joukko Barrencen laajasta levykokoelmasta poimittuja lainakappaleita, kuten Bobby Hebbin Bread, (vuoden 1966 Sunny-megahitin B-puoli), deep-soullaulaja Lee Moseksen I’m Sad About It, Harmonica Fatsin My Baby Didn’t Come Home, Jerry McCainin Turn Your Damper Down ja Frankie Lee Simsin Hey Little Girl. Toki Charlie Patton oli aikoinaan melkoinen karjuja, mutta hänen jäljittelystään en jaksa viehättyä mitenkään pitkiksi ajoiksi. Parissa kohtaa homma tosin tuntuu bändin mielestä menevän hiukan överiksi, ja basisti Theofilos Fotiadis luo katseita Freischladerin suuntaan tyyliin, eiköhän tuo riitä. Barrencen debyyttialbumi näki päivänvalon vuonna 1984 ja sitä on seurannut kymmenkunta levyä, joista useimmat The Savages -yhtyeen kanssa. Lyhyesti sanottuna: ”Night Train To Budapest” on hyvin kotikutoisen kuuloinen levy. Paikallisesta kulttibändistä Barrencen ja The Savagesien maine on levinnyt kiertueiden välityksellä aina Eurooppaan saakka. Vaikka ei kauheasti pitäisi bluesrockista, on tämäkin Henrik Freischladerin levy tutustumisen arvoinen. Kuten jo cd-arviossani mainitsin, pitkien kappaleiden ja minuuttien mittaisten kitarasoolojen kuunteleminen levyltä vaatii hiukan normaalia enemmän voimavaroja, mutta näin kuvallisessa muodossa nautittuna - 59 - tutkailut urakasta selviää kevyesti. Vihko on ilmeisesti tehty vinyylijulkaisua silmälläpitäen ja kutistettuna cd-versioon teksti on niin minimaalisen pientä, että päivänvalossakin tarvitsee suurennuslasia, mikäli teksteistä meinaa selvää saada. Suosio perustuu musiikin ohella vauhdikkaaseen lavashowhun, jonka aikana Barrence aikoinaan mm. Uskon, että pienistä puutteistaan huolimatta Budapestin junassa tulee istuttua useasti, kunnes Freischladeriin seuraava siirto saapuu ihmeteltäväksi. Minua rassaa se, että kun on soolon paikka, niin silloin näytetään rumpalia tai yleisöä, kitaristin sijasta. ”Show No. Pyyhkeitä täytyy antaa vihkosta, johon kappaleiden sanat on laitettu kaikki yhteen pötköön. Minun tuurillani se saapui sopivasti paria päivää myöhemmin. Kenties uransa terävintä luomiskautta elävä kitaristi tietää todennäköisesti mihin suuntaan haluaa musiikkiaan viedä, koska on myös tuottanut levyn itse. Ongelma korostuu siinä, että tällainen kerros kerrokselta rakennettu, päällekkäisäänityksistä koostuva levy ei kovin irtonaiselta tai ilmavalta kuullosta. Freischladerin soitossa ja sooloissa on edelleen sitä samaa ärhäkkyyttä, jota häneltä on totuttu kuulemaan ja jonka ansiosta hänen musiikkiinsa aikoinaan ihastuin. Suosikkikappaleeni ovat The Blues ja Still Frame Replay. Levyn herkempää osastoa edustavat Caroline, Thinking About You ja megajärkäle, kymmenminuuttinen My Woman. Mustan R&B:n ja rock’n’rollin lisäksi diskografiaan sisältyy muutama syrjähyppy countryyn. ”Still Frame Replay” -kiertueelta taltioitu keikka on peräisin pienestä klubista, jossa tunnelma on ollut intiimi, ja bändi kuin myös yleisökin näyttävät viihtyvän. Vesa Walamies HENRIK FREISCHLADER Night Train To Budapest (Cable Car CCR 0311-42) (1) Point Of View (2) Everything Is Gone (3) Caroline (4) A Better Man (5) Thinking About You (6) Down the Road (7) Gimme All You Got (8) If This Ain’t Love (9) My Woman (10) Shame (11) Your Loving Was So Good HENRIK FREISCHLADER Live In Concerts "Show No. Koska deadlinesta on luonnollisesti pidettävä kiinni eikä parin päivän lisäaika olisi kuitenkaan riittänyt, päätin suosiolla siirtää arvion seuraavaan numeroon. Yleiskuvaa ja koko bändiä voisi mielestäni näyttää paljon enemmän. Sävellykset ovat edellisten levyjen tapaan rouheita perus(rock)blues-kappaleita, joiden parasta antia on Gimme All You Got ja If This Ain’t Love -kaksikko. Yleisesti ottaen sovitukset ovat harkitun pienimuotoisia ja soundit ovat kuivat ja karut. Odottelin tämän tuplaDVD:n saapuvan ennen edellisen numeron deadlinea, jotta olisin voinut niputtaa arviot yhteen. 47” on edellisessä numerossa arvioimani ”Live In Concerts” -paketin, tai oikeastaan vain sen ensimmäisen konsertin, kuvallinen osuus. Kuvauksellisesti kaikki on kunnossa ja soundit ovat loistavat, editointi vain jättää hiukan toivomisen varaa. Riku Metelinen BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES Dig Thy Savage Soul (Bloodshot BS 208) (1) The Corner Man (2) My Baby Didn’t Come Home (3) Oscar Levant (4) Bread (5) Hangman’s Token (6) Daddy’s Gone To Bed (7) Blackjack (8) Hey Little Girl (9) I’m Sad About It (10) Show Me Baby (11) Sugar (12) Turn Your Damper Down Onneksi on vielä Barrence Whitfieldin, 58, kaltaisia konkareita, jotka pitävät yllä mustan rock’n’rollin perinteitä. Rankempien kappaleiden vastapainoksi on mukaan valittu toisenlaistakin materiaalia, kuten keskitempoiset Down The Road ja Everything Is Gone. Barrencen taustabändinä on toiminut myös kotimainen Wentus Blues Band, mikä on todettavissa esimerkiksi Wentusten mainiolta ”Family Meeting” -DVD:ltä. Barrence Whitfieldin tie on kulkenut syntymäkaupungista, Floridan Jacksonvillesta, Bostoniin musikologian yliopisto-opintojen pariin ja kaupungin musiikkipiireihin. Sellaiseksi tätä kai voisi kutsua, sillä hän on soittanut lähes kaiken itse. Tosin kun en kieltä ymmärrä, niin... 47" (DVD) (Cable Car CCR 0311-38) DVD 1: (1) The Blues (2) Still Frame Replay (3) Longer Days (4) The Bridge (5) I Loved Another woman (6) Come On My Love (7) What’s My Name (8) Bad Dreams_Wolkenwinde DVD 2: (1) I’d Rather Go Blind (2) I’ve Got It Good (3) Do Did Done (4) The Wrong Way (5) The Memory Of Our Love (6) Breakout (7) Crosstown Traffic (8) Foxy Lady / + bonus: Still Frame Impressions (tour film) Eivät Joe Bonamassa ja Rob Tognoni ole ainoita ahkeria kitaristeja, sillä listaan voidaan lisätä myös Henrik Freischlader. Jopa liki 14-minuuttinen The Memory Of Our Love ei tunnu lainkaan liian pitkältä. Freischlader on leppoisalla tuulella ja jutustelee mukavia. Hänen viime vuonna ilmestynyt 4 cd:n liveboksinsa (ks. DVD:llä nähdään myös puolen tunnin taltiointi ”Still Frame” -kiertueen kulisseista. Myös Breakout toimii kuvallisessa muodossa huomattavasti cd-versiota paremmin. Tosin sekin sujahtelee monesti ruudulla niin nopeasti, että perässä pysyminen on hankalaa. DVD antaa hyvän kuvan siitä, millainen säveltäjä, kitaristi, muusikko ja esiintyjä Henrik Freischlader on. Kieli on tietenkin saksa, mutta onneksi tarjolla on englanninkielinen tekstitys. Muutaman puhtaasti bändilevyn jälkeen Freischlader on tehnyt soolotuotteen. BN 265) oli arviopinossa odottamassa, kun jo uusi studioalbumi ilmestyi iloksemme. konttasi, kieriskeli lattialla ja heitti kuperkeikkoja eteen- ja taaksepäin. levy tuja puheosuuksiakin on kiintoisaa seurailla. Todisteena toimivat I’d Rather Go Blind ja I Loved Another Woman, joissa on molemmissa todellista tunteiden paloa. Barry Whiten a.k.a. Bostonilaisesta levykaupasta alkoi edelleen jatkuva yhteistyö kitaristi Peter Greenbergin (DMZ, The Lyres) kanssa
Siinä sitä haukoin henkeä jokusen tovin. Kauan poriskoon Barrence Whitfieldin ja hänen villi-ihmistensä pata! Timo Kauppinen KING KING Standing In The Shadows (Hatman 2031) (1) More Than I Can Take (2) Taken What’s Mine (3) A Long History Of Love (4) Jealousy (5) What Am I Supposed To Do (6) One More Time Around (7) Can’t Keep From Trying (8) Coming Home (Rest Your Eyes) (9) Heavy Load (10) Let Love In King King keulakuvanaan kitaristi-laulaja Alan Nimmo luottaa vanhan liiton kitaravetoiseen bluessävyiseen hardrockiin. Toinen vierasperäinen sävelmä, Andy Fraserin ja Paul Rodgersin aikanaan Freelle tekemä Heavy Load, toimii huomattavasti paremmin. Ytimen muodostaa Alex Wokenschroll -niminen entinen punk-laulajatar, blueskitaristi Lionel Riss sekä kontrabasson soittoa konservatoriossa opettava Pascal Raphard, eli hyvin sekalainen joukko on kyseessä. Jälleen kerran vertailukohdaksi siis tulee Janis Joplin, mutta Wokenschrollin lauluäänessä on yllättävän paljon samaa, ja sitä hän tietenkin myös yrittää jäljitellä. TT Tarkiainen LAYLA ZOE The Lily (Cable Car CCR-0311 41) (1) Glory, Glory, Hallelujah (2) In Her Mother’s House (3) Green Eyed Lover (4) Gemini Heart (5) Never Met A Man Like You (6) Why You So Afraid (7) Father (8) The Lily (9) I Choose You (10) They Lie (11) Hey, Hey, My, My Kanadalainen voimakasääninen Layla Zoe on yksi mielenkiintoisimpia tämän päivän blueslaulajia. Wokenschroll ja Riss ovat tehtailleet levyn biisit kahta coveria, Comfortably Numb ja Should I Stay Or Should I Go, lukuun ottamatta. Kyseessä siis saattaa olla painovirhe. Levy on huomattavasti bluespitoisempi kuin Henrik Freischladerin omat levyt. King Kingin ”Standing In The Shadows” on kelvollista ja mielekästä ajanvietettä. Bändi on ranskalainen ja perustettu vuonna 2005. Sen Alan ja kumppanit (basisiti Lindsay Coulson, rumpali Wayne Proctor ja kosketinsoittaja Bennett Holland) taitavat mallikkaasti. sanotaanko että ”riittävästi”, sillä aloitusraita on levyn ainoa alle viisiminuuttinen kappale. Ykkös-cd pitää sisällään hyvin erilaisia kappaleita, tylsiä jollotuksia, funkkia, poppia, yhden blueskitarainstrumentaalin ja pari J. Mustaa rock’n’rollia tehdään nykyisin huolestuttavan vähän. Kakkoslevy alkaakin lupaavasti sanoilla ”When I woke up this morning...” ja loppuu slidekitaralla maustettuun Erja Lyytinen -tyyliseen biisiin. Lainakappaleista Frankie Millerin Jealousy on muotoutunut pienimuotoiseksi YouTubehitiksi, vaikka onkin kiekon heikointa antia. Toivottavasti alan uustuotantokin elpyy, jottei tämä universumin ehkä rajuin ja alkuvoimaisin rytmimusiikki näivety kuoliaaksi. He ovat kirjoittaneet lähes kaikki levyn kappaleet, poislukien aloitus- ja lopetuskappaleet. Riku Metelinen ALEXX & THE MOOONSHINERS Mooonset, Mooonrise (Dixiefrog DFGCD8744) villimiehet käyvät päälle rajulla garagerocktykityksellä ja lyövät kuulijan välittömästi kanveesiin. Korviini puski jotain sanoin kuvaamatonta. Muitakin tähän tyylisuuntaan erikoistuneita varmaan on, ja useiden rock-bändien ohjelmistosta löytyy sentään joitakin Little Richardin, Larry Williamsin, Bo Diddleyn ja Bunker Hillin biisejä. Tässä suhteessa ei levy-yhtiölle mikään helppo markkinoitava suurta yleisöä silmällä pitäen. Sama raivokkaasti rokkaava, räkäisellä fonilla ryyditetty meno jatkuu useimmissa levyn kappaleissa. Olemus on pikemminkin pönteröä metsurityyppiä. Kakkonen koostuu edellisten tyylien lisäksi rockabillystä sekä useista Janis Joplinin soundilla lauletuista vähän rankemmista bluesbiiseistä. Tämän albumin laitoin soimaan tietämättä lainkaan mitä tulossa on. Sävellyksissä on Freischladermaiseen tapaan pituutta ei liikaa, mutta... (4) Woofriii (5) I’m Going Fishing (Part 1) (6) Rhum Eau A Cuba (7) I’m Going Fishing (part 2) (8) Comfortably Numb (9) Come On (10) We Float CD 2 – “Loooud disk”: (1) Strange (2) Memories Of A Dark Island (3) Witless (4) Should I Stay Or Should I Go (5) Well Done (6) Emperor’s Boogie (7) Silver Unicorns (8) Alisona (9) L.i.c.t.t.y (10) Faithfull Dream (11) B.I.M.S. Bändin olisi kannattanut laittaa ne yhdelle levylle ja heittää ykköslevyn tekeleet takan sytykkeeksi. Lähinnä kappale muistuttaa Hoochie Choochie Man’ia sekä riffien että sanoituksen osalta – jopa siinä suhteessa, että sitä voisi pitää plagiaattina. Nimmon kitarointikin toimii hienosti muun bändin osaamisellaan sitä oikeaoppisesti korostaen. I’m Sad About It on kiekon ainoa slovari ja siihenkin Barrence saa ladattua vahvaa tunnetta, joka lähentelee Lee Moseksen alkuperäisesityksen tasoa. Lopuksi asia joka ei tämän yhtyeen korviin mene, mutta suomalaiset tekijät ottakaa onkeenne: Kun on keksitty kirjoituskone ja jopa tietokone tekstinkäsittelyineen niin miksi. Nuo viimeksi mainitut ovatkin julkaisun parasta antia. Parhaimmistoon nousevat kaunismelodisen nimikappaleen ohella Gemini Heart sekä levyn toinen lainaesitys Neil Youngin Hey, Hey, My, My. • 2 - 2014 Kilttiin pukeutuva Alan Nimmo ei ole mikään kiiltokuvamainen kansikuvapoika. Mikäli Joe Bonamassan ja Beth Hartin yhteistyö on lähellä sydäntä niin Layla Zoe kolahtaa varmasti. Aluksi huomautus, että yllä olevassa ei ole kirjoitus- eikä painovirheitä minun tai toimituksen osalta vaan noin yhtye ne kirjoittaa. Tuon Pink Floyd -lainan tunnistin vasta kun luin biisilistan levykannesta, akustinen coverointi ei tuo oikeutta originaalille. Kun herra Tradin säveltämä Glory, Glory, Hallelujah alkoi puskea kuulokkeista ulos, meinasin oikein tipahtaa tuolilta. Viimein sydämentahdistin sai rytmin palautumaan normaaliksi ja hengityskin alkoi pikkuhiljaa tasoittua, joten saatoin jatkaa kuuntelua. Tämä on viime vuoden kovimpia alan julkaisuja ja rohkenen suositella sitä lämpimästi mustan rock’n’rollin ja vanhan ”raw and black” -R&B:n nykyisille ja tuleville ystäville. Sanoitukset ovat Laylan kynästä ja sävellyksistä vastaa Henrik. Olin viimeksi kuunnellut hiukan vinyylilevyjä ja volyymit olivat tietysti kohdallaan. Toisen lainan kohdalla ihmetystä herättää, että Should I Stay Or Should I Go’n säveltäjätiedoksi on merkitty The Clash, mutta kyllä se ihan eri biisi on. levy tutkailut naissolistien ystäville. Barrence Whitfieldin ohella mieleen tulee lähinnä ”valkonaamoja”, kuten kotimainen the Lo-Lites, Honeyboy Slim & The Bad Habits Ruotsista, Jim Jones Revue Englannista ja Nick Curran (R.I.P). Joplin -imitaatioita. Sävellyksistä ja sanoituksista vastaa pääosin parivaljakko Nimmo-Coulson varsin vakuuttavasti. Soitinvalikoimaan kuuluu ”normaalien” kitaran, basson, koskettimien, rumpujen, huuliharpun, banjon ja mandoliinin lisäksi sello ja viulu. Miehen lauluääni on kylläkin miehekkään käheä yltäen melodisesti mallikkaisiin ja sielukkaisiin suorituksiin. Levyllä Layla hoitaa laulupuolen ja Moritz Fuhrhop kosketinsoittimet, kaiken muun tekee Henrik Freischlader. Tämä levy on mannaa kovaa ja korkealta laulavien - 60 - CD 1 – “Coool disk”: (1) Not The Best (2) All This To You (3) L.i.t.o.l.m. Vinyylisoitinten omistajille tiedoksi, että tupla-LP:llä on bonuskappaleena maukas liveversio I’d Rather Go Blind -klassikosta. Kuitenkin kakkos-cd:tä miinustaa kappaleiden samankaltaisuus, parhaaksi palaksi nousee Faithfull Dream
-47) toistaiseksi ainoa kirjallinen BN-tuotos, numerossa 1/70 ilmestynyt levyarvio pureutui sangen omintakeisella tyylillä Sonny Boy Williamson II:n tuoreimman Chess-kokoelman sisältöön. Sonny Boyn toinen kappale käsittelee jouluun liittyviä ongelmia. Edellisessä numerossa Harri Haka kirjoitti, ettei ole löytänyt vastausta huuliharpun soittajien miespainotteisuuteen. Tämän kuukauden levyn kappaleita tullaan soittamaan useissa radioohjelmissa. Eija Jauhiainen P.S. Hieman tavanomaista Sonny Boyta, mutta kuuntele kuitenkin sanoja (rautaa etten sanoisi). Bluesrock-tyyli kuuluu olevan vallitsevampi määrittely. Vielä pieni kehitelmä Äijästä: Elmore James ja Sonny Boy olivat keikalla. Elmore kuoli ja Sonny Boy kertoili näitä juttuja, kansa alkoi checkata – ja tulivat siihen tulokseen, että Sonny Boylla on aivan kauhea mielikuvitus. Yhdistyksen tarkoitus on edistää ja tukea bluesmusiikkia Brittein saarilla (UK:ssa). Mutta kisassa on tuomaristo, joka laittaa esiintyjät järjestykseen. Lisää tietoa European Blues Unionista ja kilpailuun osallistuvista esiintyjistä löytyy verkko-osoitteesta www. Man n:o 1: What’s the name of this number. Suomea kisassa edustaa Ina Forsman & Helge Tallqvist Band. Sonny Boy Magnusson Muusikko Sakari ”Sonny Boy Magnusson” Helteen (s. Huuliharpputyöskentely on tietysti aivan omaa luokkaansa; äijähän on kuningas. europeanbluesunion.com. Loppulauseena voisi todeta, että jos tämä levy olisi jäänyt tekemättä, ei maapallon musiikkikulttuuri olisi mitään menettänyt. Wankka fiilis pinnassa koko ajan äijän penkoessa tyttöystävänsä vaatekaappeja ja yrittää löytää joululahjaansa (tietenkin whiskypulloa). 4th EUROPEAN BLUES CHALLENGE (Blues Boulevard 250262) (1) Texas Shuffle – Fenzl Experience (AUT) (2) Doyle The Hunter – Fred & The Healers (BEL) (3) Idemo Doma (Let’s Go Home) – 44 Blues (CRO) (4) Tear Me Down Again – Big Creek Slim (DK) (5) What Have I Done – Ina Forsman & Helge Tallqvist Band (FIN) (6) My Little Pretty – Shake Your Hips (FRA) (7) Komm Herein – Mike Seeber Trio (GER) (8) Sun On My Back – T Rogers (HUN) (9) Goin’Away Baby – Marco Pandolfi (ITA) (10) Long Road – Lavrix Band (LAT) (11) Wheels In Motion – The John F Klaver Band (NL) (12) She Won – Pristine (NOR) (13) Dirty, Lowdown & Bad – The Blues Nation (RO) (14) Smith & Wesson Blues – Bomb Lane Band (RUS) (15) Paraphilic Way Of Love – A Contra Blues (ES) (16) Sugar Mama – The Hightones (SWE) (17) Feels So Good – Bacon Fats (SWI) (18) Desert Inside – Dave Migden & The Twisted Roots (UK) Tässä esittäytyy 18 kilpailijaa 18 Euroopan maasta, jotka osallistuvat Latvian Riikassa järjestettävään neljänteen EBC 2014 -kilpailuun – siis Bluesin Euroviisuihin (11.–12.4.). Kisan järjestäjä European Blues Union (EBU) on vuonna 2010 perustettu voittoa tavoittelematon aatteellinen yhdistys, jonka jäsenistöön kuuluu bluesin ystäviä jo 28 maasta. Äijähän heittää esimerkiksi C-harpulla sävellajit C, D, F, G, H – ja myös mollit perään (yrittäkääpä perässä, niinkuin minäkin olen yritellyt). Olen ollut läsnä kaikissa edellisissä EBCkilpailuissa, joten en pysty näiden näytteiden perusteella sanomaan voittajista mitään. 2 - 2014 •. IBBA eli Independent Blues Broadcasters Association (Britanniassa) on valinnut ”EBC 2014”-cd:n maaliskuun kuukauden levykseen. Kokonaista 12 ottoa ja autenttista huulenheittoa välissä. This Old Life muistutti yllättävästi Help Me’tä, silti ihan OK variatsuuni. ”Idols-tähti”Ina Forsman on yhtyeen laulusolisti, Helge Tallqvist soittaa diatonista ja kromaattista huuliharppua, Jonne Kulluvaara kitaraa, Iiro Kautto kontrabassoa ja Harri Ala-Kojola rumpuja. Silmät vuotivat vettä tekstejä tavatessa (netistä ei niitä löytynyt) – ja voihan noissa biisien nimissä siitä johtuen virheitä olla. Elmo ja Sonny päräyttelivät aivan kauheita naisjuttuja. Esim. In my one room cabin onkin jo kakkossivua. Aimo Ollikainen - 61 - Sonny Boyn viimeksi ilmestynyt LP on ehkä tehty hieman liian vankalta pohjalta, sen sijaan Sonny Boy itse on silkkaa mineraalia. EBU:n tärkein aktiviteetti on tämä European Blues Challenge -kilpailu, joka on vuosi vuodelta kasvattanut suosiotaan ja saavuttanut jo varsin mittavan yleisön. Ensimmäisessä kappaleessa äijä heittää pieniä kielikukkasia, kuten esimerkiksi: She is as cool in the summer as she is in the spring. – Sonny Boy: Little Village, you Mother Fucker, Little Village, you Son of the Bitch. EBU:n päämääränä on kohentaa bluesmusiikin asemaa Euroopassa edistämällä alan artistien liikkuvuutta ja kansainvälistä vaihtoa. Tuohon vaikeaan tehtävään on lupautunut Suomesta Aija Puurtinen. Tekstin laatimisen aikoihin Helle itse oli juuri liittynyt Hojas Blues Bandiin, tätä nykyä maan vanhimpaan yhä esiintyvään bluesyhtyeeseen. Hänellä on kokemusta tuomaroinnista. Nine below zero, and I brought my baby's temperature up to 110°F. Because The Unseen Eye is watching you, Sonny Boy heittelee pienoisia elämänviisauksia. Kisan yhteydessä pidetään EBU:n vuosikokous ja Blues Market -tapahtuma, jossa jäsenet esittelevät toimintaansa ja mainostavat itseään ja tavaraansakin. Mukana on kaksi ensikertalaista, nimittäin Venäjä ja Unkari. Syrjähyppynä mainittakoon, että jos olette tutkiskelleet äijän harpputyöskentelyä, on se aivan virtuoosimaista. IBBAan kuuluu nykyään 28 jäsentä ja sen ovat perustaneet alun perin radiojuontajat Paul Stiles ja Martin Clarke. Suomen Ina Fosrmanin lisäksi vain Norjan Pristine-yhtyeessä on naisvokalisti, joten äijä-meininkiä on tarjolla. Chicago road, äijä örisee; lämmittää vanhan pummin sydäntä. Kyseistä kappaletta ei saa esittää radiossa, mikä johtunee sensuurin ahdasmielisyydestä. tarkoittavat, se ei minulle selvinnyt. Take it easy, but take it. levy tutkailut BN-arkistojen helmiä: SONNY BOY WILLIAMSON Bummer Road (Chess LP-1536) -69 A: (1) She Got Next To Me (2) Santa Claus (3) Little Village B: (1) Lonesome Cabin (2) I Can’t Do Without You (3) Temperature 110 (4) Unseen Eye (5) Keep Your Hands Out Of My Pocket (6) Open Road (7) This Old Life info pitää raapustaa levykansiin suttuisella tussilla ja niin huonolla käsialalla, että siitä on lähes mahdotonta saada selvää. Ja mitä nuo erikoiset nimet L.i.t.o.l.m., L.i.c.t.t.y ja B.I.M.S. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuen totean, että se nyt vain on niin, että kitara ja piano eivät levitä huulipunaa pitkin poskia. On minulla suosikkini, mutta tuomarit ratkaisevat – eikä musiikin arvottaminen ole helppoa – oikeastaan ei erityisen tarpeellistakaan. Voittoisat yhtyeet pääsevät esiintymään Euroopan johtaville festivaaleille ja tapaavat alan toimijoita Euroopasta ja muualtakin maailmasta. Lopuksi puuttuu poliisi asiaan ja niin lojuu äijä bosessa. Lisää tietoa IBBAsta ja sen jäsenten radioasemista ja -ohjelmista löytyy linkistä www.bluesbroadcasters.co.uk. Erittäin miellyttävä 12 sahdin blues, jossa tausta kehittelee hieman tavallisuudesta poikkeavan teeman. Eikä mitä, komeaa kitaran käsittelyä, aika vingutustakin on kuultavissa. Sitten seuraakin kiekon puolipornoilu. Vanha juttu uudelleen lämmitettynä, taas erilainen, mutta kuitenkin tehokas. Omaa sarjaa ei ole kahden illan puitteissa pystytty järjestämään. Too small to be a village and too large to be a town. Kaikki esiintyjät ovat yhtyeitä, vähintään trion kokoisia, duo- tai sooloesiintyjät loistavat poissaolollaan (eivätkä ne ole näissä kisoissa tahtoneet yhtyeille pärjätäkään)
Avauksen Glen Glenn -kierrätys on vallan erinomainen rocker, samoin tiivistahtinen pudottelu (3). s. Toivon, että ”Kerran Vielä, Pojat!” ei enteellisestä nimestään huolimatta jää kuitenkaan poikien viimeiseksi. Tämä albumi on kuitenkin malliesimerkki siitä, että rock & roll ei ole ikä- vaan asennekysymys. Molemmat saavat arvoisensa käsittelyn ja varsinkin You Hurt Me riepoo sielua todella syvältä. Avauslaulussa When It Comes... Pari vetoa on ihan omia, mutta kuulostavat siltä kuin olisivat nähneet päivänvalon joskus kauan sitten ison veden tuolla puolen. Pari lainaa on plokattu Little Willie Johnin kataloogista. Raita (2) on tarttuva, nättikin ja (5):lla kuullaan harmoniaa. Yhtyeensä neljä muuta jäsentä soittelevat koskettimia, huuliharppua, bassoa ja rumpuja. Jälleen kerran asianlaita on nimittäin niin, että tämäkään yhtye ei enemmälti liikuskele bluesin maailmassa. Ei kannata kuitenkaan takertua lillukanvarsiin, sillä aiemmin kuulemattomien raitojen seasta löytyy kyllä herkku jos toinenkin. Toimenpiteen terapeuttinen vaikutus oli pikainen eikä ollenkaan vähäinen. Chuck Berryn Brown Eyed Handsome Man (Harmaa Herrasmies) kulkee vakaasti svengaten ja Billy ”The Kid” Emersonin/Billy - 62 - Rentoa ja letkeää amerikaniskelmää olisi tarjolla Etelärannan Susilta upouudella 4 rallin kiekolla ”Ways & Chains”. Janne Örnberg Huhtikuussa 50 vuotta täyttävä The Boys -yhtye on juhlavuoden kunniaksi, 12 vuoden tauon jälkeen, pyöräyttänyt uuden albumin. Eräillä esityksillä on mukana myös naispuolinen taustalaulaja. Itselleni bändillä on aivan erityinen paikka niin levyhyllyssä kuin sydämessä, sillä juuri Boysien vaikutuksesta aloitin teini-ikäisenä oman tutkimusmatkani roots-musiikin maailmaan. levy tutkailut OMAKUSTANNEKULMAUS JC CROSSFIRE When It Comes To The Blues (1) When It Comes To The Blues (2) Deliza (3) Grand Ole Girl (4) Blues Blues Blues (5) Tell Me Why (6) One More Time (7) American Way (8) Chosen One (9) I Wonder Amerikkalainen laulaja-kitaristi JC Crossfire on keski-ikäinen valkolaismies, joka bändeineen vaikuttaa etupäässä Floridan osavaltion eteläosissa. Mutta hetkinen... Vaikka Espanjan poikien uusi levy aina ilonaihe onkin niin vähän vedätyksen makua tässä on. Kaikki tämän kiekon osaset ovat pääartistin itsensä ja häntä parin palasen työstämisessä avustaneen basisti Tony Calabrian omaa tekoa. Samoin englanniksi tulkittu medium (8) on kaunis. Hetimiten tähän koosteeseen tutustumisen jälkeen panin pyörimään levyllisen 50-luvulla tallennettua Louisianan bluesia. Vesa Walamies (1) One Cup Of Coffee (2) Soy Un Lobo Estepario (3) Al Cristo Perdido (4) Mi Amigo El Chaman (5) Tona (6) Ella Viene Del Espacio Exterior (7) Soy El Hombre De La Guitarra De Ceramica (8) Tu Corazon (9) La Luz Se Calla (10) Con Su Dolor Errante (11) Conmotion(12) Bailando Con Lobos (13) Bloody Mary – Comanche (14) Mentes Planas Loistavat Lobokset ovat täällä taas – ja on aika kohottaa kuononsa kohti täysikuuta ja alkaa ulvoa suden lailla. Rämäpää-ratkaisun lisäksi irtoaa miehiltä herkempääkin ratkaisua. Rautalankasoundi on aina ollut olennainen osa bändin repertoaaria ja tästä mallina mainittakoon Eero Luparin herkullisesti sovittama Kuoppamäen iki-ihana Sininen Ja Valkoinen. Ja jos näin on niin miksi Tallahassee Lassie ei ole mukana, minä kun kovasti haluaisin saada sen kuultavakseni. Näillä eväillä taittuu sielukas blues todella komeasti. Kuten hukat itsekin taustojaan kartoittivat (ks. Raittisen ja Aija Puurtisen duetoima Everly Brothersien Nashville Blues (Nääsville Blues) on harvinaista herkkua, sillä viimeksi naisvahvistusta Boys-levyillä on kuultu 1965. bonusraitoina löytyy vielä kaksi Elviksen laulukirjasta napattua joululauluakin: Raittisen suomentamat Santa Claus Is Back In Town (Pukki Luonas Vierailee) ja Blue Christmas (Ankea Joulu). Tämän seikan takia olin ilahtunut, ettei ”Kerran Vielä, Pojat!”ole mitään nostalgista uudelleenlämmittelyä, mihin siihenkin pitkän muusikon uran luoneella Raittisella olisi ollut oikeus. kehutaan kovasti bluesin syvällistä vaikutusta ja nimetään ihanteiksi bluesmiehet Robert Cray, Buddy Guy ja Keb’ Mo’. Sen sijaan maanisiakin piirteitä omaava vauhtipallero (6) on jo taas sitä ittiään. Biisintekovoimaa parivaljakolta Karppi & Lindström löytyy kiitettävästi ja myös lainalaulut on huolella valittu ja omannäköisiksi soviteltu. Vaan toisin kävi. Joukkio on keikkaillut jonkinmoisella menestyksellä vuodesta -97 saakka. Sen musiikki on lähinnä tavanomaista ja aika lievästi sinisävelistä poprockia. Jos Lobosit ovat aiemmin jääneet kokematta niin tämä on varmasti yhtyeen tasavahvin albumi, soveltuen siten hyvin Barcelonan miesten tuotantoon tutustumiseen. Rullaavat vastustamattoman käsittämättömästi suoraan aivojen mielihyväkeskukseen. Nisse kertoo raidalla. Mikke Nöjd JUSSI & THE BOYS Kerran Vielä, Pojat! (Turenki TURENKICD1420021) (1) Soitan, Että Tuun (2) Mä Siitä Eroon Pääse En (3) Harmaa Herrasmies (4) Sininen Ja Valkoinen (5) Nääsville Blues (6) Tonnin Stiflat (7) Oot Melkein Liikaa (8) Olet Ittes Vaan (9) Sleepwalk (10) Meikäläinen Se Vaan (11) Se Osani On, Olkoon Niin (12) Rockin’ With The Whale (13) Virran Ola On Vielä Kuningas (14) Pukki Luonas Vierailee (15) Ankea Joulu • 2 - 2014 THE SOUTH COAST WOLVES WITH TORTILLA FLAT TRIO Ways & Chains (Galactic GRCDS0214) (1) Take My Love (2) Ways & Chains (3) You Hurt Me (4) Love Navigator LOBOS NEGROS Cuando La Humedad Del Tajo Nos Condiciona KOTIMAAN KATSAUS Lee Rileyn My Gal Is Red Hot (Oot Melkein Liikaa) näyttää, että rockabilly toimii suomeksikin. Huojuvan Ladon Suonna Konosen suomentama, alunperin Waylon Jenningsin, Bob Wills Is Still The King (Virran Ola On Vielä Kuningas) on puolestaan nappivalinta kaihoisaksi päätösraidaksi. Sortiltaan tuo äänite on harpistin heikohkoa osuutta lukuun ottamatta sen verran mallikas, että se antoi aiheen odotella antoisaa kuuntelukokemusta. Sellaisenaan se on varsin luultavasti sarjassaan aivan kelvollista, mutta ei juurikaan viehätä muunlaiseen musisointiin tottuneita. 24-26) , on lätyllä kuultavissa tulos monien vuosien yhteistyöstä ja omistautumisesta perusasioiden opiskeluun. Raidalla (4) puolestaan sorrutaan tarpeettomaan, hengettömään paahtamiseen. Vaiko onko tämä kokoelma, sillä noin puolet raidoista löytyy aiemmilta Lobos-kiekoilta, joita hyllyyn on kertynyt muutama. Kun vielä taustalla vaikuttaa Tortilla Flatin voimakolmikko Aaltonen, Kempas, Rantapuro, on tämän tuotteen perustat valettu teräsbetoniin
Kumpaakin tarjoillaan sopivan pieninä annoksina, ettei allergisia reaktioita pääse syntymään. Allekirjoittaneesta on hienoa, että Granfelt on valinnut jotain genren ulkopuolelta sen sijaan, että olisi versioinut esimerkiksi puhkikalutun Hey Joen tai Mannish Boyn. Ben Granfeltin ensimmäisestä Tavastian keikasta on tullut kuluneeksi 20 vuotta. Granfeltin ja Karhun yhteistyötä pitää päästä näkemään livenä, koska uskon heidän täydentävän ja sparraavan toisiaan. Vaikkei jo soitannollisen ja vokalistisen tasonsa parin vuoden takaisella esikoisalbumillaan ”Rock’n’Roll-Hurlumhei!” todistanut Satelliitti-yhtye juuri irtaudukaan omalta tutulta mukavuusalueeltaan, ei poppoon tekemisistä voi ainakaan tätä levyä kuuntelemalla vielä aistia, otsikostaan huolimatta, aitoa huolta sitä mahdollisesti jonain päivänä uhkaavasta paikoilleen urautumisesta. Gene Vincentin, Fats Dominon ja Carl Perkinsin laululaareista), joilla onnistutaan säilyttämään kiitettävästi englanninkielisten varhaistekeleiden tunnelmat kuitenkaan vesittämättä meininkiä liian orjallisesti alkuperäistä toistavalla ja siten lähinnä kornilta kuulostavalla käännösjäljellä. Tosiasia on, että levy on aika suuresti kallellaan Jimi Hendrixin tapaan tulkita bluesia, mikä ei tietenkään ole huono asia. Sniff! On se kaunista! Ja kun taustaryhmä soi täysin samassa moodissa, on meillä tässä kuuntelussa seuraava varma radiohitti. Tai siis ainakin pitäisi olla. Eihän se toki mikään ihme ole, sillä kuusikossa vaikuttaa pitkän 2 - 2014 •. Vuotta on toki vielä jäljellä, mutta kärkisijoille Del Rays auttamatta kipuaa. Levy on lyhyt, mutta soitot on buenot. Lopetuksena oleva Home Again... - 63 - Erityisvahvuutena bändillä on Salorannan oivaltavat suomennokset (tällä kertaa mm. Omista kappaleista kauniin melodian omaava Faith, Hope & Love ja raskaasti etenevä B.L.U.E.S miellyttävät eniten. Dynamiikka ja sävyt eivät ole jääneet miksauspöydälle. (Goofin’ GRCD 6180) (1) Kun Emäalus Jälleen Laskeutuu (2) Rahat Polttaa Taskussain (3) Toive Ainoain (4) Paperinukke (5) Just Siks’ (6) Valhe Valkoinen (7) Se Osani On, Olkoon Vaan (8) Oon Niin Onnellinen (9) Taikaa (10) Tähtien Syttyessä (11) Et Mua Kiinni Saa (12) Mun Unelmain Olkoot maan humppalavoja rinnat rottingilla rundaavat lukuisat tanssibändit mitä mieltä tahansa, nyt käsittelyssä oleva ”kiertolaisryhmä” (Masa Saloranta: laulu/rytmikitara, Tuomas Metsberg: soolokitara, Juho Hurskainen: foni, Ari Berghäll: kontrabasso, Jupe Litmanen: rummut) lunastaa jo toistamiseen niin odotuksiaan kuin lupauksiaankin suomenkielisen 50- ja 60-lukuisen iskelmäpoljennon sekä ”nostalgia”-rokkenrollin tämänhetkisenä ykkösristeyttäjänä. Kahden kitaran voimin luodaan tyylikkäitä äänimaisemia sortumatta liialliseen maalailuun tai kitaroilla brassailuun. Nasevia lyriikkakukkasia sisältää mm. Pete Hoppula THE DEL RAYS Play Old School Rock’n’Roll! (Goofin’ GRCD 6181) (1) Shiver (2) Money Honey (3) Cut It Out (4) Denise (5) Chills (6) Midnighter (7) Oochie Coochie (8) Warm Your Heart (9) Silvery Moon Stomp (10) You’ll Never Know What You’re Missing (11) Midnight Crying Time (12) Mary Ann (13) Fine Fine Frame (14) Sugaree Olisiko tässä vuoden kotimainen rock’n’rolllevy! Huomatkaa, siis ilman kysymysmerkkiä. Suosittelen... Edellisen kokonaan instrumentaalikiekon jälkeen on mukava pitkästä aikaa saada taas kuulla Granfeltin laulua. Kahden kitaran voimin toteutettuna se kuulostaa kuitenkin hiukan toisenlaiselta. Soitossa kuuluu tietynlainen irtonaisuus ja vapautuneisuus, jonka joku asiaa ymmärtämätön tuottaja olisi todennäköisesti onnistunut pilamaan liiallisella hieromisella, hinkkaamisella ja ylimääräisillä kitararaidoilla. Mutta toisaalta miksi toimivaksi todettua kaavaa pitäisi muuttaa vain muuttamisen ilosta. Parhaiten kaksikon työskentely tulee esiin kappaleella Instrumental Madness. Riku Metelinen VESA SNYGG SEKÄ SATELLIITTI-YHTYE Kiertoradalla... Cover-osastolta löytyvät levyn yllätyksellisimmät kappaleet eli Gerry Raffertyn Baker Street ja Pink Floydiltä blokattu Breathe. levy tutkailut sydäntäsärkevästi naisen petollisuudesta, jälleen kerran. Kaksikosta Baker Street toimii mainiosti ja jopa ilman saksofonia. Olisiko seuraavaksi livejulkaisun paikka. Varsinaiseksi keikkasuosikiksi noussut kappale menee aika samoissa tunnelmissa alkuperäisen kanssa. Kappaleesta jää mielikuva, että jos Eric Clapton ottaisi kappaleen käsittelyyn, tuskin lopputulos olisi kovinkaan erilainen. Haastavassa ja valitettavan usein kliseekarikkoon kaatuvassa suomenkielisessä roots-perheessä ”Kiertoradalla”-kuopus selviää follow up -levyn tulikokeestaan kaikin puolin kunnialla ja onkin siten suositeltavissa joka jampalle tarkempaa tutustumista varten. Mukana ovat uusioversiot Wishbone Ashin levytyksistä Almighty Blues ja Faith, Hope And Love sekä Granfeltin ”Notes From The Road” -albumin avausraita Going Home. Uusien kappaleiden lisäksi hän kierrättää hiukan vanhaa. Breathe on alkuperäisen kaltainen ja sopii hyvin levyn muun materiaalin joukkoon. Uuden bändinsä avustamana Granfelt kulkee eteenpäin kovin tutuin eväin ja yhtymäkohtia muutamaan vanhaan levyn on löydettävissä. Pääosa musiikista on Granfeltin omaa tuotantoa. Levytys on tapahtunut pääasiassa livenä ja päällekkäisäänityksiä on vältelty viimeiseen asti. vinyylisingelläkin julkaistu Chuck Berryn Et Mua Kiinni Saa (You Can’t Catch Me): "Aamuyöllä Tullinpuomiin tankkaamaan, rauhassa kohti Leppäsuota kruisaillaan / Rinnalle lipuu joku lättäpää, nostan käden ja kuittaan – kuin tikku paskaan jää / Pedaali peltiin, silloin mennään lentäen – havahdun ulvontaan sireenien / Vapautan voimat ja näen tutun Hangontien, hyvästi Stadi mä painun matkaan liitäen!" Toisena arvona Saloranta osaa hyödyntää sopivassa suhteessa ja tyylilajillisesti laajalla spektrillä myös vanhempaa suomenkielistä käännösmateriaalia, joita ”Kiertoradalla”levyllä edustavat mm. Levy kuulostaa alusta loppuun todella hienolta. Saukin sanoin herkullisesti swingaava Paperinukke (The Mills Brothersin 30-luvun ikivihreä Paper Doll), Hande Nurmio -klassikko Just Siks' (Just Because), Kärki-Helismaa -originaali Tähtien Syttyessä sekä Jussi Raittisen kynäpuhteena syntynyt Elvis-herkistely Se Osani On, Olkoon Vaan (Anything That’s Part Of You). Blues Newsin viime vuonna ilmestyneessä artikkelissa (BN 259) Granfelt lupaili seuraavan julkaisun olevan melodista bluesia. Pokke Korhonen BEN GRANFELT BAND Handmade (Turenki CD 14200-20) (1) Going Home (2) Turning Point (3) Almighty Blues (4) Get Up And Go! (5) Breathe (6) Faith, Hope & Love (7) Baker Street (8) Musicland (9) Instrumental Madness (10) B.L.U.E.S (11) Home Again... Mausteina ovat ripaus progea ja ropsaus psykedeliaa. Ja niin tunteella, että kainuulaista metsätyömiehen jälkeläistäkin alkaa nolottaa. Alkuperäinen ja etenkin liveversio ovat aina kuuluneet suosikkeihini Granfeltin tuotannossa. on avausraidan instrumentaaliversio, tosin hiukan lyhennettynä. Juhlan kunniaksi häneltä on ilmestynyt uusi levy, ja tätä lukiessanne juhlakiertue on menossa. Kitarat soivat upeasti ja levylle on jätetty tilaa hengittää. Triokokoonpanon sijasta levyllä soittaa nelimiehinen ryhmä, johon kuuluvat basisti John Vihervä, rumpali Kai Jokiaho sekä kitaristi Marko Karhu
Ellen olisi istunut tuolilla, olisin pudonnut perseelleni Hakalehdon kajauttaessa väkevän tulkinnan Joe Texin Cut It Outista. Lähes saman reaktion aiheutti versio Young Jessien Oochie Coochiestakin. Mystinen Panssarijuna on tehnyt jälleen uuden levyn (taas myös vinyylinä!), vaikka edellä mainittu herrasmies olikin sitä mieltä, että levyjä tehdään nykyään liian helposti. Peruskitaran lisäksi hän pääsee pätemään myös dobron ja banjon soittajana. • 2 - 2014 (1) Chicago (2) I’ll Go Steppin (3) It’s Raining (4) Southern Streamline (5) I Don’t Know Where I’m Going (6) Liquor, Beer And Wine (7) Maid Of Constant Sorrow (8) Back To The Country (9) Poor Boy (10) Paradise (11) Promised Land (12) Folsom Prison Blues/Folsom Prison Break “Tuli tämmöinen levy nyt tehtyä – ei siitä niin kummoinen tullut, mutta tehtiin nyt kuitenkin...” Jotenkin tähän tapaan kuulemma jutusteli Jimi Hendrix toisen albuminsa julkistamistilaisuudessa. Panssarijuna on kertonut saaneensa vaikutteensa 20- ja 30-lukujen bluesista ja folkista. Eivät tainneet levy-yhtiössä kommentista tykätä. maltillisesti käynnistyvä, mutta hurjaan lentoon lähtevä instrumentaaliversio ikivihreästä By The Light Of The Silvery Moon (Silvery Moon Stomp). Mainiota doowop-ryhmäähän kuullaan myös suomalaisten bluesin ystävien iloksi keväällä Stompin’ At The Savoy -tapahtumassa. (Toivottavasti ne Fenderitkään eivät jää nurkkaan pölyttymään.) Yllätysveto oli – vaikka Karjaalta käsin toimitaankin – suomalaisen countryn 70-luvun pioneeribändin Country Expressin maineikkaan pedalsteel-kitaristin Göran Grönqvistin uudelleen (?) aktivoituminen Winestonesin riveissä. Honey Aaltonen PANSSARIJUNA Lihaperunasoselaatikkoportaat (LP) (Joteskii Groteskii JOG-13) A: (1) Baby Mä Oon Sun Jackpot (2) Hullu Ja Epänormaali (3) Hottis (4) Noutaja Kävi Kirjahyllyllä (5) Maailman Rikkain Nalle B: (1) Lihaperunasoselaatikkoportaat (2) Konkurssiblues (3) Kummitustalojuttu (4) Päänne Tehty Betonista (5) Honey Baby ”Mitäs helvetin paskaa tämä on”, kysyi muuan yksi maamme pitkäaikaisimmista kevyen musiikin merkkimiehistä kuullessaan Panssarijunan edellistä levyä paikallisessa levykaupassa. Oma suosikkini, kappaleen KC Sound Shop Myynnissä mm. Näin käy varmasti monelle muullekin – ainakin Sinulle, joka levyn kuulet! Honey Aaltonen THE WINESTONES Recycling Bluegrass & Other Related Stuff (Temporary Saints 001) linjan rokkimiehiä, joilla on sekä kokemusta että näkemystä. Periaatteessa akustista yhtyettä: kitara, mandoliini, banjo, huuliharppu, rummut, täydentävät sähkö- ja bassokitara sekä liuta ns. Kuten bändi itse asian esittää, tämä on ”Foot stompin’ music!” Lisätietoja osoitteesta: www.winestones.fi. Soittavat kuulemma nykyään keikoilla nämä kappaleet niin paljon paremmin. Mutta vaikka tämä eniten levytettyjä suomenkielisiä laulutekstejä tehnyt mestari ei heti viehättynytkään Honey Alkaa Mätänemään -kappaleen mieleenpainuvasta meiningistä, myönsi hän kuitenkin, että saahan sitä tällaistakin tehdä. Henkilökohtaisesti taas täytyy olla otettu siitä, että tämä jonkin asteista kulttimainetta nauttiva bändi on valinnut minut eräänlaiseksi ”luottotoimittajakseen” vaatimattomassa blueslehdessämme. Silloin vaikkapa avausraita olisi selvä menestysrallatus ja nimikappale saisi punkbluesmeiningillään varmasti tanssitaidottomatkin liikkumaan. Pianisti Hessu Pirhonen ja saxofonisti Timppa Tarkela ovat niin ikään olleet mukana Silver Bulletsissa, mutta myös jumpblues-orkesteri Dr. Levyn todellinen yllättäjä on kuitenkin bändin grand old man, jo 70-luvulla rock’n’roll-uransa aloittanut Rock-Rastas. Siinä espanjalainen huippuluokan lauluyhtye The Velvet Candles tuo levylle kansainvälisiä sävyjä. Kehitystä tai taantumaa, mutta tällä uudella levyllä vaikutteet kuuluvat selvemmin – suomalaisugrilaisia vaikutteita unohtamatta. Bändin nokkamies, laulusolisti ja rytmikitaristi Eki Hakalehto on ehkä suurelle yleisölle tuntematon nimi, mutta hänkin on vaikuttanut helsinkiläisrokkareiden kulttibändeissä The Silver Bullets, Duke & The Vi-Kings ja doowop-ryhmä Relicsissä. Nyt ei ainakaan ole! Levyn nimestäkin (sehän lystikkäästi viittaa Taj Mahalin klassikkoon ”Recycling Blues And Other Related Stuff”) voi päätellä, ettei Winestones ole mikään tiukkapipoinen bluegrassyhtye, vaan akustisin instrumentein operoiva ryhmä, joka soittelee monenmoista amerikkalaistyyppistä musiikkia. epäsoittimia kuten pyykkilauta, lusikat ja kaljakassi. ”Haistoin Kerran Näätää” -esikoislevyyn verrattuna Jussi Karmalan kappaleet ovat rennompia, svengaavampia ja ennen kaikkea helpommin tavoitettavampia. Snout & his Hogs of Rhythmissä. The Winestones on mitä tervetullein ryhmä jatkamaan sen levittämistä – ja ennen kaikkea - 64 - loistavasti. Jopa Ray Charlesin klassikosta Mary Ann saadaan aikaan poikkeava tulkinta, kun sekaan sotketaan vaikutteita Link Wrayn versiosta. Onneksi en ole bändiä vielä ehtinyt keikalla kuulemaan, sillä ehkä levy sitten olisi pettymys. Soundimaailma on siis hieno, mutta voisi se olla helpomminkin lähestyttävä. Vaikka Del Raysin musiikki onkin levyn otsikon mukaisesti vanhan koulukunnan rokkia, se ei kuitenkaan ole rockabillyä vaan 50- ja 60-lukujen taitteen molemmille puolille yltävää rock’n’rollia ronskilla rhythm and blues -mausteella. instrumentin tunnetuksi tekijöitä Tommie Mansfieldin ja Olli Haaviston ohella – ja vonkuu se stilikka vieläkin! On hienoa, että akustinen musiikki monessa muodossa kiinnostaa edelleen näinä sekametelin aikoina sekä soittajia, ja mikä parasta, myös enenevässä määrin yleisöäkin. Chuck Berryä (11), John Fogertya (4), Rory Gallagheria (5) ja Neil Youngia (8). Pitkän linjan basisti Timo Uimonen muistetaan mm. Riemukas yllätys oli mm. Perinnesävelmiksi merkittyjen kappaleiden lisäksi sekaan mahtuu mm. Duke & The Vi-Kingsissä. Aiemmin ainakin blues- ja rock’n’rollyhtyettä Sugar Daddys vetänyt Winsten osoittautuu myös mainioksi akustisten kielisoittimien taitajaksi. Myös saxofonisti Tarkelan panos yllätti, sillä Johnny & The Hurricanes- ja The Champs -tyyppiset fonirevittelyt iskivät korvaan kuin leka polvilumpioon. Hänhän oli jo aikoinaan merkittävimpiä ko. Niinhän se Winsten sanoikin: ”On bändissä ainakin hyvä laulaja...” Hänen lisäkseen lauluosuuksia jakaa pääosin mandoliinia soittava Henrik Kanerva. Eino Rastas kuunnostautui sittemmin Rhythm Wheel Combon ja Hal Petersin yhtyeiden Scotty Moore- ja Chet Atkins -tyyppisenä kitarapikkailun mestarina, mutta Del Raysissä hän tuo esiin myös rhythm and blues -kitaristin kykynsä. Rouvakin muutti keittiön heti tanssihalliksi (kattoon unohtunut joulupallo toimitti peilipallon virkaa), kun Del Rays lähti soimaan. Ballroomersista sekä Hal Peter’s Trio/His String Dusters -kokoonpanoista ja rumpali Jani Lehtinen on soittanut mm. Vähän samaan tapaan esitteli Jimin kitaristikollega Leif Winsten Winestonesin esikoislevyä. Johnny Cashin Folsom Prisonkin saa uusia ulottuvuuksia levyn päättävän vankilapaon myötä ja jopa Irma Thomasin It’s Raining taipuu mainiosti bluegrass-muottiin, eikä vähiten loistavan laulajattaren Agneta Falckin ansiosta. levy tutkailut Rock’n’Roll on vaarallista musiikkia. Doo-wopinkin pariin Del Rays heittäytyy Warm Your Heartissa. seuraavat CD-levyt: Detroit: Back To The Motor City (2013) 12,50e IV (2011) 12,50e Heritage 1989–2009 (2008, tupla-CD) 15e Antti Karineva & Dave Rios: Blues Union (2012) 8e Kun ostat yhden Detroitin levyn, Detroitin ensimmäinen CD vuodelta 1995 tulee kaupan päälle (niin kauan kuin niitä riittää)! www.kcsoundshop.com kcsoundfinland@kcsoundfinland.com
Riipaisevien balladien vastapainoksi tarjolla on I Wanna Scratch Your Dogin kaltaisia vauhdikkaita pontikkaralleja, joissa vaihtobasso jytkyttää, banjo soi ja paska lentää kuten pitääkin. Leppäsen taustakuorosta vastaa kosketinsoittajanakin vieraileva Jukka Haikonen. kappaleessa on hänen totuutensa. Mutta toisaalta, levyn motto on: ”Jokaisen on käytävä lihaperunasoselaatikkoportaat”. aiheesta löytyy levyn takakannesta. Janne Örnberg SOUTHPAW STEEL’n’ TWANG Hale’s Pleasure Railway (Bafe’s Factory MBA007) (1) Open Field (2) Bayou (3) Secret Sunset (4) Bad Alley (5) Butterscotch (6) Steel ‘n’ Twang (7) Red (8) The Game (9) Dark C (10) Feather Wheather (11) Still Onkos tämä nyt sitä americanaa. Ei vaan, ei tätä ihan niin yksinkertaisesti pysty määrittelemään. Piste! Honey Aaltonen MIGHTY FOUR Take It Easy, Greasy! (Mighty M4CD004) (1) Take It Easy, Greasy (2) Spicy Mama (3) Mumblin’ Baby (4) (Jesus) Help Me To Start My Car Maanmainio jump-blues -yhtye Mighty Four on kymmenvuotista uraansa juhliakseen julkaissut cd-EP:n. Kyllähän se amerikan kana on minulle aina ruokapöydässä maistunut, niin miksei sitten levyltä kuunneltuna. Vaikutteet Skip Jamesista aina Waylon Jenningsiin ovat läsnä, mutta silti bändi on lähtenyt rohkeasti toteuttamaan omaa visiotaan. Myöhemmin herrat onnistuivat paisuttamaan uhkailemalla ja kiristämällä kokoonpanon seitsenhenkiseksi alternative country -ryhmäksi. Muuten instru- - 65 - tutkailut mentaalimusiikkia sisältävällä levyllä pistää kesken kaiken korvaan (ihan positiivisesti) Steel’n’Twang, lähes acappellana toteutettu gospeltyyppinen laulunumero. Vesa Snyggin Satelliitti-yhtye). häröilysoundistaan niin tyhmempikin kuulija ymmärtäisi bändin sanomaa (itse olisin taas kuulovammaisena kaivannut sanaliitettä). Honey Aaltonen KINGS OF MOONSHINE Brutal Display Of Love (LP) (Ei-No Records #) (1) Bad Luck Love (2) Rebel Blood (3) Falling On The Sand (4) Restraining Order (5) Rainbow Hits The Land Fill (6) Devil In A Bottle (7) Bone Town (8) I Wanna Scratch Your Dog (9) Brutal Display Of Love (10) Jail Of Your Arms Tarinan mukaan Kings Of Moonshine on perustettu vaihtoehtona pontikanpoltolle eräänä huhtikuisena aamuna 2010. Coverit, Bobby Charlesin Take It Easy, Greasy ja Rudy Greenin My Mumblin’ Baby ovat myös alkuperäisinä sen verran kovia levytyksiä, että ne vievät kyllä vertailussa pidemmän korren. Sen jäsenet ovat itse ilmeisesti ajatuksissaan samoilla linjoilla ja niinpä äänitykset on taltioitu jälleen studiolivenä. Yhtye on ollut mielestäni aina parhaimmillaan keikalla nautittuna. Jahka bändi sattuu kevään aikana keikalle kotikulmilleni niin aion (tunnelmasta riippuen) huojua tai rähjätä eturivissä. Loput omat, Haran kynäilemät kappaleet ovat yhtyeen linjaan hyvin sopivia, eivätkä häviä lainoille. Mikäli se ei niin tiukasti pitäisi kiinni ns. Siihen ei liene vastaväittämistä. Taisivat Leppänen, hillittömästi svengaava basisti JP Mönkkönen ja rumputaituri Tero Mikkonen päästä kuitenkin yllättämään. levyllä pianisti-laulaja Harri Saanio (Boogie Machine, Barnshakers, Texas Oil etc.) on ottanut pääsääntöisen vetovastuun lauletuista raidoista (1, 2 ja 4). Southpaw Steel’n’Twang (ei niitä helpoimpia nimiä) on tietysti yhden kitaristisuosikkini Ville ”Lefty Willie” Leppäsen uusi (vai uudehko?) trio, jonka musiikissa on elementtejä enemmän kuin kolmimiehiseltä ja paljolti instrumentaalimusiikkia suosivalta ryhmältä voisi odottaa. Uusille korville bändin versiot uppoavat varmasti. Viinamäen laulutulkinnassa on jotain hyvin sielukasta ja hänen kärsimyksensä varsinkin em. Koska olin onnistunut näkemään bändin muutamaan otteeseen Bar Mendocinon klubikeikalla, luulin osaavani odottaa mitä tuleman piti. Leppänen loistaa sekä pedal- että lapsteel-kitaran soittajana, mutta eräänlaista ”kevennystä” tarjoillaan sitten perinteisemmillä Strato- ja Tele-mallisilla sähkökitaroilla. Bändi kun ei varmasti jatkossakaan pyri miellyttämään kaikkia, vaikka sillä on nähtävästi oma vankkumattoman kannattajakuntansa. On selvää, että Panssarijuna tulee edelleenkin jakamaan mielipiteitä. Krapulaa ja toimettomuutta potiessaan yhtyeen laulaja/kitaristi Jarkko Viinamäki ja basisti Niko Aalto päättivät perustaa bändin. Jos lehdessämme tähtiä arvosteltaville levyille jaeltaisiin, niin tälle antaisin neljä tähteä viidestä. Jarkko Ravi 2 - 2014 •. Perään voisi mainita vielä vaikkapa Sonny Landrethin, Lowell Georgen tai Brian Setzerin. Itse bändi kuvailee musiikkiaan jopa progressiiviseksi, mikä tietysti pitää paikkansa sanan varsinaista merkitystä ajatellen. Tästä, pontikkabisneksestä säästyneillä rahoilla tuotetusta, ensialbumista kuulee, ettei ollut lainkaan huono veto siirtyä tislaushommista musiikin pariin. Laulajana Viinamäki on katu-uskottavan rahvaanomainen, esimerkkinä tästä mainittakoon pelkästään Antti Vuorenmaan pedal steelillä säestetty albumin nimibiisi Brutal Display Of Love. Siinä missä Bad Avenue on kuin yhdistelmä bluesia, New Orleansin hautauskulkuemusiikkia ja film noirin ääniraitaa, heittäydytään heti seuraavassa Butterscotchissa pitelemättömään kitarajazzin svengiin. Nykykokoonpanon 2. Southpaw Steel’n’Twang tuo hänet entistäkin selvemmin esiin monipuolisena kitarataiturina. Jatkoa odotetaan – seuraavaksi pitkäsoiton merkeissä. Mielestäni Kings Of Moonshine välttää hienosti tämän kaltaisen musiikin sudenkuopat ja onnistuu luomaan varsin ehyen kokonaisuuden. levy nimestä riippumatta, on pelkällä banjolla säestetty Honey Baby, koskettavan kuuloinen menneen vuosisadan alun henkinen maastapakotragedia. Keikoilla tutuksi tullutta ”helpompaa” ohjelmistoa, western swingiä, bluesia ja rock’n’rollia on jätetty taka-alalle Leppäsen uusien sävellysten tieltä, vaikka toki kyllähän nekin sieltä kuuluvat. Doctor’s Order). ”Hale’s Pleasure Railway” on levy, joka monipuolisen musiikin ystävän kannattaa ja kapeakatseisemmankin on hyvä kuunnella. Itseeni tietenkin vetosi hawaijilaistunnelmia nostattava Secret Sunset. Bändi svengaa, levy saundaa nyt todella hyvältä ja kaksi soololaulajaa tuovat mukanaan mukavaa vaihtelua. Yhtyeen toisena vokalistina toimii kontrabasisti Ari Berghäll (mm. Ryhmää täydentävät kitaristi Arto ”Archie” Hämäläinen ja rumpali Kimmo Oikarinen (mm. Leppänen tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten Micke Björklöf & The Blue Stripin ja Micke, Lefty & Chef -trion kitaristina. Levyn kansiteksteissä maineikas kirjailija ja itsekin kitaraa soittava Kjell Westö heittää Leppäsen soittoa kuvaillessaan mukaan nimiä Chet Atkinsistä Marc Ribotiin ja Danny Gattonista Roy Buchananiin. Kyllä tämän kanan päälle on roiskittu monenlaista mausteista lisuketta. Kuva ko. Kävi nimittäin niin, että poliisit olivat edellisenä yönä puuttuneet sällien bisneksiin takavarikoimalla keittovälineet. Jos jotain parannettavaa haluaa tikulla esiin kaivaa niin ehkä laulupuolella olisi vielä paikka paikoin pientä skarpattavaa ja pianoa nostaisin joissain kohdin enemmän pinnalle. Kitaramusiikin ystäville se on pakollinen
Leffatunnarimainen Meltdown pelaa hurjalla tempolla twistaten kuin peijooni ja lisäten siihen kasakkatyyppisiä elementtejä. Rutinoitunut kitaristi hän vaikuttaa olevan, ja myös Keijon lauleskelu on sarjassaan aivan kohtuullisen oloista. Sen sijaan Atlantic-tuotannon suhteen olen ollut skeptinen. Tämä on alkuvuoden paras uusintajulkaisu. Sen sijaan kakkospuolen balladit ovat jääneet elämään – tälläkin kertaa britti-intoilijoiden vuoksi. Ei ole siksi yllätys, että hän tarttui uudestaan Merle Haggardin lauluun (4). Kaupallisen menestyksen perään Swann lähetettiin Philadelphiaan (urat 8-11). Ehkä GB ei edes halua minkään puulaakin kiinnitystä saadakseen omassa rauhassa kiihdytellä pitkin linnunrataa kauhu-, surf- ja vaikkamitä -vaikutteita viljellen. Singlen kakkospuoli (2) on myös laatutavaraa. Capitol-kaudella Swann levytti paljon countrymateriaalia. Toteutus on sen verran modernia, että laulaja ei tuntenut niitä omikseen, vaikka on puhunut tuottajista pelkästään hyvää. Aloituksena tarjottu single (12, 13) käväisi sentään listan pohjalla. Seuraavan vaiheen toteutukseen osallistui Brad Shapiro tuottajana ja Mike Lewis sovittajana (urat 12-21). En kuuna päivänä voi ymmärtää, kuinka sellainen helmi kuin Either Way You Love Me Or You Leavy Me on voinut jäädä ilman julkaisua. Swannin tulkinta on yksi parhaista. Äänitykset tehtiin Nashvillessä Sound Shop -studiossa. Klassiselta ratkaisulta kuulostavat kitaran ja koskettimien ilu-lilu -juoksutukset ovat jänteikkäitä ja saattavat monenmonta heavy-musikanttia häpeään. I Want Sunday Back Again oli jo jollakin Warnerin sekakokoemalla, mutta kestää toki kuuntelua edelleen. Koosteen raidat (1-7) ovat tältä Muscle Shoals -jaksolta. Erittäin määrätietoista etenemistä sisältävä Guitar Shaman lonksuttaa hyppelevän kompin siivittämänä ja kyllä tästä irtoaa kitara-shamanismia. Kappaleista sinisävelinen Key-Ritty Blues, kantrahtava Dusty Road sekä instrumentaalit Mustang Thang ja Highflyer ovat aivan kuuntelukelpoista aineistoa. Viimeinen Muscle Shoals -äänite (7) on jo heppoisempaa tavaraa. Jos tämän yhtyeen jäsenet haluavat viehättää kaltaisiani vanhan linjan bluesin ystäviä, heidän olisi syytä lisätä reilusti lainamateriaalin osuutta ohjelmistossaan. Kaupallinen menestys ei ollut nytkään toivotun mukaista, mutta laadultaan äänitteet olivat pääosin erinomaisia. Onneksi arkistoista on löydetty julkaisematonta laatumateriaalia. Kaikille muillekin suositellaan. Kaikki ovat Hurtt-Bell -parin kirjoittamia. Kakkospuoli tuo väistämättä mieleen Candi Statonin (tekikö hän saman laulun vähän eri sanoilla?). Onhan sekin mahdollista. Muistan ne vuosien takaiset jutut yhtiön nauhavaraston tulipalosta. Koosteen heikot kohdat sattuvat loppuun. Joku kriitikko tuomitsi jo toisen Motown-lainan This Old Heart Of Mine. Ongelmaksi muodostui kuitenkin kohdallani se, että kaikki muut tallenteet ovat sortiltaan vaikeasti luokiteltavaa ja itselleni vierasta fuusiomusisointia. Pidän luultavana, että sellainen linjanmuutos olisi vaikeuksitta toteutettavissa. FEELGOOD Get Rhythm – The Best Of Of Dr. Ykköspuolen melodinen balladi on upea ja kakkospuolen Phillip Mitchell -sävellys melkein samaa tasoa. Matkimisesta ei kuitenkaan ole puhettakaan, sillä Hornettien kyyti on kylmäpäistä. Ehkäpä Dee Dee Warwickin versio (17):sta on aavistuksen verran parempi, mutta on Swannin tulkinnalla myös arvonsa. Nyt sillä päästiin jopa listoille. Kukaan ei tarkemmin määritellyt, mitä siinä tuhoutui, mutta nyt joka tapauksessa on löytynyt Irma Thomasin ja Bettye Swannin äänitteet. Ryhmä kun tarjoilee toinen toistaan makoisampia työnäytteitä, kuten tämä pikkupyöryläkin. Feelgood 1984 To 1987 (Salvo MDCD38) CD 1: (1) Close But No Cigar (2) So Long (3) You Don’t Love Me (4) Neighbor Neighbor (5) Hit Git And Split (6) I Can’t Be Satisfied (7) Saturday Night Fish Fry (8) It Ain’t Right (9) I. Laajahkossa saatekirjeessään hän kertoo ilahtuvansa kovasti, jos lehtemme arvioitsija löytää hänen ja kumppaneidensa tuotoksesta myönteistä kerrottavaa. Ohut skittasoundi vie Freakout:lla aatoksia itämaiden suuntaan ja villimies-tyyppinen komppi laskettelee kuin hormoonitankkauksesta toennut kameli. Laatu ei vedonnut ostavaan yleisöön. Kun Swannin sopimus Capitolin kanssa päättyi, tarjosi Rick Hall yhteistyötä. Aarno Alén DR. Vesa Walamies • 2 - 2014 kokoelmakin on juuri ilmestynyt, mutta tarkistetaan ensin Swannin levy. Ykköspuolten tanssipalojen kautta haettiin menestystä, mutta se oli minimaalista. Irman OMAKUSTANNEKULMAUS #2 CROSS-TIE BLUES BAND II Lost In A Shuffle Pitkän linjan muusikko Keijo Vainikainen, joka on tilannut Blues Newsiä parin vuosikymmenen verran, on lähettänyt tutkailtavaksi 22 esityksen ja noin 75 minuutin mittaisen demo-cd:n. Runsaan tunnin kestoisella koosteella ei muuten ole montaa heikkoa kohtaa. Swann tekee kappaleesta sen arvon mukaisen tulkinnan. Koosteen avaus on malliesimerkki siitä. Ykköspuoli on herkkä tulkinta. Minkäänlaiseksi bluesiksi en niitä halua kutsua, en edes rockbluesiksi tai bluesrockiksi. Duetot (22, 23) Sam Deesin kanssa eivät toimi, kovin ovat suttuisia. Sen sijaan arkistoista löydetty Motown-laina (6) on melodiana miellyttävän tarttuva. George Jackson on mestari kirjoittamaan kolmen minuutin soulballadeja. Niille, jotka selvisivät ”Apocalypse 2012” -kiekosta on tämä levy selvä hankinta. Biip-biip! Mikke Nöjd - 66 - että laulajattaren viattoman tunteikkaassa Time To Say Goodbye -kappaleen tulkinnassa on sitä jotain. Hellittämättömällä ravirytmillä varustettu Killer Hornet omaa joitakin samoja lähtökohtia kuin ”Kimalaisen lento”. Mutta ne on helppo antaa anteeksi. Jos tyylillistä vertailukohtaa Swannille haetaan, niin se on juuri Staton. Täytyy myöntää, GRANDE BOIS Meltdown (EP) Kovasti ihmettelen sitä, että Grande Bois -yhtyettä ei (vielä) ole kiinnitetty millekään (oikealle) levy-yhtiölle. Debyytti (I’m Just Living A Lie / I Can’t Let You Break My Heart) julkaistiin vielä Fame-merkillä. Yhteistyö Shapiron kanssa katkesi kahteen singleen. levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT BETTYE SWANN The Complete Atlantic Recordings (Real Gone RGM-0213 OPCD-8817) (1) The Victim Of A Foolish Heart (2) Cold Day (In Hell) (3) I’d Rather Go Blind (4) Today I Started Loving You Again (5) Yours Until Tomorrow (6) I’m Not That Easy To Love (7) Till I Get Right (8) The Boy Next Door (9) Kiss My Love Goodbye (10) Time To Say Goodbye (11) When The Game Is Played On You (12) All The Way In Or All The Way Out (13) Doin’ For The One I Love (14) I Feel The Feeling (15) Either You Love Me Or You Leave Me (16) This Old Heart Of Mine (17) Suspicious Minds (18) I Want Sunday Back Again (19) The Jealous Kind (20) Heading In The Right Direction (21) Be Strong Enough To Hold On (22) Storybook Children (23) Just As Sure Bettye Swannin Money- ja Capitol-äänitteet ovat olleet helposti saatavilla. Ilmeisesti kuuntelematta, sillä tämä hidastettu tulkinta on ainutlaatuinen. Tämän jälkeen Hall sai siirrettyä Swannin Atlanticille ja antoi samalla tuottajan vastuun Mickey Buckinsille. Swannin viimeiselle singlelle valittiin kappaleet (20, 21). Bobby Charlesin klassikkoa The Jealous Kind on versioitu ahkerasti
Syyksi koko julkaisuun kun kerrotaan yllättäen löytyneet, hieman ajan hampaissa raspiintuneet Sounds-radioäänitteet ilmeisesti syyskuulta 1963, jolloin ryhmä esiintyi jo maineikkaassa levytyskokoonpanossaan. Feelgoodissa yllättäen perheessään sattuneen traagisen tapahtuman vuoksi. Feelgoodin kitaristin vakanssiin. Brilleaux halusi tehdä kunniaa omille esikuvilleen. TT Tarkiainen SADOIN SÄHKÖKITAROIN EXTRA, Osa 3 (Rautalanka RRSCD 2009) (1) Amorada (2) Trambone (3) Muurari (4) Last Date – The Sounds (1963) (5) Emma – The Rebels (1963) (6) Moonshot – The Anacondas (1964) (7) Sputnik-Polkka (8) Säkkijärven Polkka – Ingar Englund (1959) (9) La Mer D’Hawaii (10) Gallapagos Love – Ray King & His Samoa Kings (1962) (11) Rakastun Kuitenkin – Onni Gideon (1962) (12) Forget The Past (13) MauMau – The Satellites (1964) (14) Sabre Dance – Ginger Ale (1973) (15) Sleepwalk (16) The Knocker’s Theme – The Knockers (1981) (17) Muukalainen El Pasosta – Nummisuutarit (1981) (18) Besame Mucho Twist (19) Black Sand Beach – The Chameleons (1981) (20) Valkovuokot (1988) (21) Wild Horse – The Skylights (1984) (22) Midnight (23) Valkoakaasiat – Änki (1989) (24) Diamonds (25) Teen Scene – Moxie (1991) (26) Butterfly (1990) (27) Spanish Harlem – Atlantis (1993) (28) Guitar Tango (29) Majoneesia – Rautaset Lankaset (1992) (30) The Wind (31) Amapola – The Newhousers (1993) (32) Memphis – The Beatmakers (1965) (33) Vappu-Twist – Heikki Laurila (1964) ”Sadoin Sähkökitaroin” -rautalankasaagan kolmas (ja tekijöidensä mukaan nyt ehdottomasti viimeinen) täydennysponnistus kantaa lupaavaa alaotsaketta ”The Sounds -special”. Gordon Russell joutui jättämään miehistön jäsenyyteensä Dr. Kokolailla samat sanat pätevät myös ahvenanmaalaiseen The Anacondasiin sekä heidän The Spotnicksin - 67 - jalanjäljillä terhakkaasti twistailevaan keikkanauhoitukseensa. Feelgood teki sopimuksen Jake Rivieran johtaman Stiff Recordsin kanssa. Ensimmäinen uudella kokoonpanolla julkaistu pitkäsoitto ”Doctor’s Orders” (1984) oli kohtalaisen hyvä kokonaisuus pitäen sisällään vereviä tulkintoja blues-klassikoista (CD 1: 3, 4, 6). levy Don’t Worry About A Thing (10) She’s In The Middle (11) Dangerous (12) I Love You So You’re Mine (13) You Got My Number (14) Big Enough (15) Don’t Wait Up (16) Get Rhythm (17) Where Is The Next One (18) Play Dirty (19) Grow Too Old (20) Rough Ride (21) I’m A Real Man (22) Come Over Here (23) Take What You Can Get (24) See You Later Alligator CD 2: (1) Dust My Broom (2) Dimples (3) Tore Down (4) Mad Man Blues (5) My Babe (6) Can’t Find The Lady (7) Rock Me Baby (8) Don’t Start Me Talking (9) Hunting Shooting Fishing (10) Break These Chains (11) Heartbeat (12) (I Wanna) Make Love To You (13) Highway 61 (14) Quit While You’re Behind (15) Nothing Like It (16) Spy Vs Spy (17) Hurricane (18) Crack Me Up (19) Lights Of Downtown (20) Don’t Underestimate Your Enemy John ”Gypie” Mayon jätettyä Dr. Lee Brilleauxilla oli edessään jälleen uuden kitarataiturin etsintä. Hawaijikitara-tunnelmissa viihtyy myös studioryhmä The Satellites, jonka rautalankatangoilla vierailevana sooloinstrumentalistina toimii kukapa muukaan kuin Onni Gideon. Kitaristi Henrik Granön poikkeuksellista lahjakkuutta ilmentää heti Jörgen Ingmanilta mallinnettu avausraita Amorada. Feelgoodin tuotannon parhaimmistoon ja ehdottomasti sinällään tutustumisen arvoinen. Sinänsä sääli, Gordonilla olisi ollut vielä paljon annettavaa musiikillisesti. 1962 julkaistut Hawaijikitarakappaleet, kuten myös kotoisen Onni Gideonin heleän kaunis, kuoron tyylikkäästi myötäilemä steel-instrumentaaliversio Elviksen Can’t Help Falling In Lovesta. Kokoelman massiivisesta 33 raidan – äänitysteknisesti paikoittain hyvinkin heikkolaatuisesta – arsenaalista poimittakoon lisäksi random-tärppeinä käsittelypöydälle Ginger Ale -yhtyeen tanakka 70-lukuinen mukaelma Love Sculpturen hitiksi hurjastelemasta Sabre Dancesta, kemiläisen The Skylightsin huolellisesti rautalangaksi räätälöimä trad.-sävelmä Valkovuokot, turkulaisen Atlantiksen omakustanteena julkaisema Ben E. Alkuperäinen rytmikaksikko, John ”Sparko” Sparkes (basso) ja John ”The Big Figure” Martin olivat saaneet tarpeekseen kuluttavasta kiertue-elämästä ja halusivat keskittää voimansa toisenlaisiin intresseihin. Tuon aikakauden bändin pääsin kokemaan henkilökohtaisesti tutkailut livenä ja täytyy sanoa elämyksen olleen henkeäsalpaavan häkellyttävä – nimenomaan positiivisessa mielessä. Kun vuonna 1982 julkaistu kiekko ”Fast Women, Slow Horses”ei menestynyt kummoisesti millään saralla päättivät Brilleaux ja manageri Chris Fenwick ajan olevan kypsä bändin nuorennusleikkaukselle. Stiff julkaisi albumit ”Brilleaux” (1986) ja ”Classic” (1987), joista ensin mainitulta radiohitiksi muodostui tulkinta vanhasta rhythm’n’blues-rynkytyksestä See You Later Alligator. Seuraavana vuonna tehty ”Mad Man Blues”oli kunnianosoitus alkuperäisille bluesmuusikoille. Jonkin verran levytysversiosta poikkeavan Muurarin lisäksi kuullaan vielä Venturesilta sovituksellisesti lainatut vanhat kantrinumerot Trambone (Chet Atkins) ja Last Date (Floyd Cramer). ”Mad Man Blues” kuuluukin Dr. Tuossa vaiheessa sovitut keikat tuli hoitamaan vanha tuttu, John ”Gypie” Mayo. ”Classic”-levyn myötä lanseerattiin eräänlaiseksi tavaramerkiksi muodostuneet mustat puvuntakit ja valkoiset paidat tummine kravatteineen. King -väännös Spanish Harlem sekä ylöjärveläisessä The Arrows -yhtyeessä jo 60-luvun alkuvuosina aloittaneen Ville Uusitalon The Newhousersin The Feenades/Spotnicks -luennat vuodelta -93. Näin Gordon Russellille avautui uusi sauma astua Dr. Uuteen keikkavireeseen sekä omillaan että Rock-Jerryn säestysjoukkona elvytetty pioneeriyhtye on aiheesta spesukkansa ansainnut, vaikka sitten näin odottamattakin. Hieman yli kaksikymppinen Gordon Russell jäi tuossa vaiheessa vielä nuolemaan näppejään kun pestin sai Count Bishopsissa vaikuttanut Johnny ”Guitar” Crippen. Kaiken tähän mennessä julkaistun ja kuullun valossa uskaltanen yhä pysyä kannassani: Monista hyvistä ja silloin tällöin suorastaan erinomaisista yrityksistä huolimatta... Arkistojen pahnanpohjimmaisten seasta on mukaan kaivettu myös The Beatmakersin holtiton tv-jamiversio Lonnie Mack -instrumentaalista Memphis sekä Heikki Laurilan railakas parinkymmenen sekuntin mittainen ”vappukevennys”, joka on sekin syntynyt alunperin tv-ohjelman puitteissa yhdessä Rauno Lehtisen orkesterilaisten kanssa. Vuonna !986 Dr. Omien sanojensa mukaan suurin esikuva on ollut Howlin’ Wolf, jonka tuotannosta levyllä ei ole yhtään kappaletta. Sen sijaan Elmore Jamesin, Freddie Kingin, Sonny Boy Williamson II:n ja John Lee Hookerin tunnetuksi tekemät siivut saivat omin takeiset brilleauxiaaniset tulkintansa. Sounds-teemassa pitäytyy myös mikkeliläinen The Rebels, jonka vuoden 1963 livenäkemys Emmasta on – ollakseen vain yksi monista rautalankaboomin voimakkaimman sateen aikana puhjenneista versoista – itse asiassa hyvinkin laadukas. Johnnyn astuttua remmiin alkoi bändin rivistössä kyteä kapinahenki. Stiff-aikakaudelta on julkaistu mainio kahden cd:n kokoelma ”The Complete Stiff Recordings”(Grand 029, 2005). Feelgoodin kitaristin pestin alkoi Lee Brilleauxin johdolla kuumeinen kuusikielisen taitajan etsintä. – ei ole vieläkään Emman voittanutta! Pete Hoppula Tilaa Blues News! Finnish Blues Societyn jäsenyys sekä kuusi BN-lehteä vuodelle 2014 hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen 2 - 2014 •. Rautalankabuumin taustoja pohjustavat Humppaveikoissakin soittaneen kitaristin Ingmar Englundin Les Paul -henkiset polkkainstrumentaalit vuodelta -59 (joilla voi helposti otaksua olevan omat vaikutuksensa Letkiksen syntytarinaan nelisen vuotta myöhemmin) sekä saksalaisten studiomuusikoiden suomalaissarjassa myyvällä nimellä Ray King & his Samoa Kings v. Uuden rytmiryhmän muodostivat brittiläisessä pubrock-genressä jo jonkin aikaa vaikuttaneet basisti Phil Mitchell ja rumpali Kevin Morris
Hyvän mielen bluesfestivaali Järvenpää 25.–29.6.2014, pääkonsertti 28.6. Lue lisää puistoblues.fi IN THE MOOD S INCE 1978