Blues News 2/2015 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: ERJA LYYTINEN AIJA PUURTINEN WHITE KNUCKLES TRIO COSMO JONES BEAT MACHINE NINNI POIJÄRVI & MIKA KUOKKANEN Henkilökuvia diskografioiden takaa: MITCH RYDER R&B-tenoristit, osa 22: SIL AUSTIN Bluesin hahmoja levytysten valossa, osa 29: BLUESVILLEN SANKARIT Teinipopin aatelinen muistoissamme: CURTIS LEE BILL SIMS BILL SIMS. BN käy tapahtumissa / BN lukee sarjakuvia / Muddy Lee Makkonen IBCja EBC 2015 -yhtyekilpailut / 7 tuuman taivas! / Levytutkailut 197301-15-02 ISSN 0784-7726 N:o 272 (2/2015) Hinta 6,80 € 48
22 s. 22 s. 4 s. 28 s. 16 s. 12 s. 2 • 2 2015 BN 2/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 2/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 12 s. 28. 20 s. 14 s. 14 s. 8 s. 20 s. 8 s. 16 s. 4 s
Fyysisiin tuotteisiin luottavien harrastajien keskuudessa vinyylidiggareiden suhteellinen osuus kun on yhä merkittävän suuri – ja alati kasvamassa. Siinä missä perinteiset musiikkidiilerit ovat kilpaa tuskailleet digi-haasteitaan, ovat yksityisistä keräilijöistä koostuvat yhteisöt osanneet hyödyntää bitti-avaruuden mahdollisuuksia käytännössä siitä lähtien kuin koko verkkojättiläinen on ollut jossakin muodossa olemassa. 14 Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen .......................... 46 BN käy tapahtumissa ............................................... bluesnews.fi/autiosaari_petehoppula.htm! Pete Hoppula. Erilaiset ”levytysten valossa” -teemoitetut historiikit ja henkilökuvat sekä kaiken kaikkiaan tekstien diskografiaperusteinen lähestymistapa ovat taatusti tuttua kauraa jokaiselle säännöllisemmin lehteä seuraavalle. 42 European Blues Challenge 2015 ............................ vuosikerta / Volume 48 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti / Managing Editor, advertising sales: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin tilaus: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 BN-lehden vuositilaus on 40 euroa. 39 Bluesin hahmoja #29: Bluesvillen sankarit .......... 12 White Knuckles Trio ................................................... BN-pääkirjoituksissakin välillä sivuamani levykauppojen joukkokato sekä äänitemyynnin laskusuhdanne ovat vakavia asioita, mutta tarkemmin ajateltuna tilanne itselleni rakkaalla keräilyja 2nd hand -sektorilla ei taida ollakaan aivan niin synkkä kuin uustuotantoon keskittyneillä markkinoilla. 48 BN-arkistojen helmiä ................................................ Ja kauppa käy. 40 Memphis – Mississippin helmi ................................ Tilaukseen sisältyy 6 numeron sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. EBay ja muut globaalit online-myyntisivustot yhdistettynä Youtuben tapaisiin suoratoisto-aarreaittoihin sekä discogs.com -tyylisiin levytysdatapankkeihin muodostavat kertakaikkisen tappavan kombinaation, jota ilman ei nykypäivänä voisi enää edes kuvitella ryhtyvänsä vinyylinhankintapuuhiin. 36 Muddy Lee Makkonen .............................................. 52 Levytutkailut ............................................................... 57 Etukansi: Bill Sims, Järvenpää 2014 © Pertti Ñurmi BLUES NEWS Bluesja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. Tämänhetkisessä tiedonja materianrunsauden viidakossa todellisten ”diskofilistien” hamstrausharrastuksessa piisaa kuitenkin yhä vanhaa kunnon vaaran ja seikkailun tuntua. Monarkiasta voidaan puhua myös sikäli, että yhä edelleen vain harvat ja valitut esimerkiksi juuri levymessuasiakkaista jaksavat kohdistaa aitoa mielenkiintoaan ”pikkumustiin” – selvästi hanakammin he vaikuttaisivat ohjautuvan tusinalle tuumamitallle optimoitujen albumilaarien hipelöintietäisyydelle... Myös Suomessa alan kokoontumisia järjestetään sesonkikausina useita kertoja kuussa, mm. Levydivarien uskoisi hyötyvän myös vallitsevasta vintage”villityksestä”, ovathan niin kuvakannelliset vinyylilätyt kuin niiden erilaiset iäkkäät soittopelitkin muiden plus-ominaisuuksiensa ohella myös esteettisiä kodin kaunistuksia. 16 Cosmo Jones Beat Machine .................................... 4 Erja Lyytinen ..................................................................8 Aija Puurtinen ja Rytmiraide Allstars .................... Ilmoitushinnat (ad. Nimittäin, jos vinyyli-LP onkin nostanut viime vuosina jopa valtatrendinä päätään, ei buumi ole vielä likimainkaan tavoittanut keräilijäpiirien mielestäni ehdotonta kuninkuusformaattia, 7-tuumaisia singleja EPlevyjä. 28 Curtis Lee ..................................................................... Eräs keräilyvietin näkyvimmistä ilmentymistä ovat levymessut. rates) vuodelle 2015: 1/4 sivu (1/4 page) 130 eur 1/2 sivu (1/2 page) 230 eur 1/1 sivu, muut paitsi takakansi (1/1 page, except the back cover) 350 eur 1/1 sivu, takakansi (1/1 page, the back cover) 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, Davide Floreno, Harri Haka, Timo Happonen, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Teemu Keskinen, Jari Kolari, Esa Kuloniemi, Jarkko Kumpulainen, Kai Leivo, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Jarkko Ravi, Jorma Riihikoski, Jussi Ronkainen, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Pirjo Salminen, Juha Seila, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki WWW.BLUESNEWS.FI 2 2015 • 3 Huhtikuussa 2015 Satuinpa tässä pitkänperjantain aamuna Hesaria lukiessani iskemään unenrähmäiset silmäni harvinaisen houkuttelevasti otsikoituun pikku-uutiseen: ”Helpotusta vinyylinhimoon”! Hienoisena pettymyksenä tiedemaailma ei tosin ollutkaan lanseerannut uutta hoitokeinoa tai vasta-aineseerumia meille addikteille vaan ennemmin päinvastoin: artikkelin aiheena olikin uuden käytettyihin levyihin erikoistuneen kivijalkaliikkeen Fresh Carbage Recordsin avaaminen Helsingin Pohjois-Sörnäisiin 4. Vaan mikä oikein lopulta ajaa ihmisraukan tällaiseen – ja vielä ylläpitämään moista hulluutta läpi elämänmitan. SISÄLTÖ: Bill Sims .......................................................................... 32 BN lukee sarjakuvia: Love In Vain .......................... Eritoten Keski-Euroopassa valtaisia ihmisja myyjämassoja liikuttelevaa messukulttuuria seuraamalla voi hyvin aistia, kuinka laajasta epidemiasta on kyse. Blues Newsiin aika ajoin palautettavaksi toivottu 90-lukuinen ”BN autiolla saarella” -artikkelisarja pohjautui sekin etupäässä lehtemme keräilijäpersoonien sinkkukokoelmista poimittuihin suosikkikappaleisiin. Suomalaiseen musiikin harrastukseen sekä varsinkin BN-sielunmaisemaan fanaattisluontoinen levynkeräily on liittynyt aina kiinteänä palasena. Oma jännittävä oheisilmiönsä on levykaupanteon siirtyminen internetiin. huhtikuuta. 52 Seitsemän tuuman taivas! ...................................... Herran vuonna 2015 lienee vihdoin aika tarttua pelottavaa härkää omin lapasin sarvista ja paljastaa vaatimaton Autiosaarilistani... Sitä ennen sain minäkin, 80-luvulta aina seuraavan vuosikymmenen lopulle saakka, kamppailla aivan riittämiin mitä sekavimpien postimyyntilistojen, pikkupräntillä painettujen sanomalehti-ilmoitusten sekä kirjekuoriin piilotettujen setelinippujen kanssa, ja odotella sitten usein jopa kuukausia levypakettia saapuvaksi, pystymättä koskaan olemaan täysin varma siitä, missä kunnossa arvokuljetus viimein kotiutuisi, tai edes sitä, mitä tilattu pahvikääre tarkasti ottaen edes sisältäisi. 2015: N:o 1/15: vk 09 N:o 2/15: vk 17 N:o 3/15: vk 25 N:o 4/15: vk 35 N:o 5/15: vk 43 N:o 6/15: vk 52 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BNnumeroon 3/15 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 15.5.2015! 48. niin, netissäpä tietenkin: www. nyt huhtikuussa Hämeenlinnassa, Porvoossa, Turussa ja Helsingissä – toukokuussa ovat vuorossa ainakin Hyvinkää sekä Lempäälän Ideapark. 22 R&B-fonistit #22: Sil Austin ...................................... 20 Mitch Ryder & The Detroit Wheels ........................
Hän kysyi, olisinko kiinnostunut, ja Junior Mack ja tyttäreni Chaney Sims innostuivat myös ideasta. – BS: Olin soittanut monissa eri bändeissä jo pitkään, kun tuottajamme ja managerimme Larry Skoller etsi bändiä, joka pystyisi esittämään koko illan bluesia; kaikenlaista bluesia, akustista, sähköistä, cover-kappaleita. Yhtyeen johtohahmon Bill Simsin omat juuret juontavat vanhempiensa maatilalta Georgiasta. Me halusimme ottaa ohjelmistoon juuri sellaista materiaalia, jota ei enää muuten kuule. Warner Brothers julkaisi Bill Simsin esikoissooloalbumin vuonna 1999. Tämän jälkeen oli vuorossa The Four Mints, joka esitti doowopia ja r’n’b:tä. Järvenpään pressin yhteydessä Sims kertoi olleensa ensimmäistä kertaa Suomessa vuosituhannen vaihteessa, jolloin hän tutustui muusikko Matti ”Masi” Salliseen ja tämän vaimoon. 4 • 2 2015 BILL SIMS BILL SIMS Bill Sims Jr. Tuskin koskaan törmää sellaisten muusikoiden kuin Mississippi John Hurtin tai Blind Lemon Jeffersonin musiikkiin. Gladys Knight & The Pipsin ja Earth, Wind & Firen tapaisten nimibändien kanssa. Sitä seurasivat musiikkiopinnot yliopistossa, jolloin hän pääsi säestämään monia vierailevia bluesja soul-artisteja, muun muassa Muddy Watersia, Howlin’ Wolfia, Freddy Kingiä, The O’Jaysia ja Jerry Butleria. Pastori-isä muutti perheineen Marionin kaupunkiin Ohioon, missä Bill sai varsinaisen kosketuksen gospeliin ja bluesiin, aloittaen pianon soiton neljävuotiaana. (BS) ja Chaney Sims (CS) valaisivat Heritage Blues Orchestran syntyhistoriaa ja filosofiaa. Heritage Blues Orchestran muutkaan jäsenet eivät olleet Suomessa ensimmäistä kertaa, esimerkiksi kitaristi Junior Mack esiintyi vuosina 2003 ja 2004 Jämsän JämSession-festivaaleilla.. 14 vuoden iässä hän esiintyi jo rhythm & blues -orkesteri Jacksonian Bluesin riveissä. Aikoinaan oli tapana esiintyä parhaasSuomessa Järvenpään Puistobluesissa 2014 sekä Rauma Bluesissa 2013 vieraillut Heritage Blues Orchestra kunnioittaa afroamerikkalaista perintöään esittämällä musiikkia peltolauluista gospelin kautta bluesiin tämän päivän yleisölle. KARI KEMPAS © P er tti Ñurmi BILL SIMS BN-haastattelijan piinapenkissä Puistoblues-festivaalin pääkonsertin lehdistötilaisuudessa kesällä 2014 mukana oli myös tytär Chaney Sims ja keikan jälkeen sain tilaisuuden jutella vielä kahden kesken Bill Simsin kanssa. Siitä bändin nimi ”Heritage” – soitamme perinteistä, vanhaa bluesia. Vuonna 1976 hän perusti avant garde -jazzia esittäneen The Lamoriansin ja vuonna 1988 oman blueskokoonpanonsa Bill Sims & The Cold Blooded Blues Band. – BS: Nykyisin ihmiset kuulevat radiosta vain yhtä ja samaa bluesia, samoja kappaleita yhä uudelleen. Heritage Blues Orchestran cd ”And Still I Rise” julkaistiin vuonna 2011 ja se sai seuraavana vuonna Grammyehdokkuuden. Samoihin aikoihin tuli levitykseen myös hänen elämästään kertonut 5-osainen dokumenttisarja ”An American Love Story”. Bill sai kiertää bändin matkassa ympäri maata ja esiintyä samoilla keikoilla mm. Chaney muuten tekee omat esiintymisasunsa. Myöhemmin Bill kiersi Sallisen kanssa Suomea paljonkin, aina Lappia myöten. Me myös pukeudumme keikoilla tyylin mukaisesti ja esiinnymme istuen. Bill on esiintynyt myös elokuvien ”Cadillac Records” ja ”American Gangster” soundtrackeillä
Kingin M.X. Robert kutsui usein © P er tti Ñurmi © P er tti Ñurmi BILL SIMS, CHANEY SIMS & JUNIOR MACK JÄRVENPÄÄSSÄ 2014. – BS: Puhallinsovituksemme tekee kaveri, jonka tausta on aivan erilainen kuin minulla. – BS: Kappaleet ovat samoja, vanhoja kappaleita, mutta lisäämme niihin jotain uutta. Ohjelmistossamme on siis paljon kappaleita, joissa emme käytä lainkaan soittimia, vain omaa ääntämme ja kehoamme. Opiskelin silloin musiikkia Ohio State Universityssä ja keikkailin hänen pianistinaan. Kennyllä on pitkä ura. Monet radio-DJ:t soittivat levyä siitä yksinkertaisesta syystä, että he pitivät siitä. Levy-yhtiö Raisin’ Records järjesti myös albuminne jakelun. – BS: Kyllä, olen kasvanut 60-luvulla, jolloin blues koki jonkinlaisen uuden nousun, ja koska minulla oli auto, ajoimme usein Chicagoon kuuntelemaan musiikkia. Palaamme tässäkin siihen, mistä kaikki alkoi. – BS: Tapasin Raisin’ Musicin Larry Skollerin hänen veljensä Matt Skollerin kautta. Esitämme suurimmaksi osaksi vanhoja lauluja, mutta kehittelemme parhaillaan myös uusia. Haluamme samalla nostaa musiikin ja perinteiden arvostusta. Levyllänne ”And Still I Rise” on paljon traditionaalisia kappaleita. Radio -asemalta piti siitä paljon ja soitti sitä yhä uudelleen. monien malilaisten muusikoiden kuten Boubacar Traoren ja Samba Tourén kanssa. Olen soittanut paljon Mattin kanssa. Musiikissamme yhdistyy eurooppalainen, amerikkalainen ja afrikkalainen kulttuuri. Larry tuntee kaikki, koska hän on asunut Chicagossa ja koska hän on itsekin hyvä kitaristi. Huuliharpistimme Vincent Bucher on Pariisista ja hän soittaa myös mm. Matt on tuottaja, huuliharpisti ja laulaja Chicagosta. Hän on myös yhteytemme rumpali Kenny Smithiin, Willie Smithin poikaan. – Hard Times sai paljon radiosoittoa, erityisesti Bill Wax B.B. Kappaleen Hard Times sovitus on minun: pehmensimme sitä vähän ja laitoimme sekaan Miles Davisin In A Silent Way’tä. Tällä kertaa yhteistyö on vapaaehtoista. Hän sovittaa puhaltimet tavalla, joka poikkeaa standardisovituksesta – vähän The Memphis Hornsin tapaan, kuin R.L. Hän on yksi syy menestykseemme ja levyn Grammy-ehdokkuuteen. Burnside yhdistettynä Memphis Hornsiin. Hänellä on herkkä korva ja hän kuulee asioita, joita muut sovittajat eivät ehkä kuule. Asuessani Clevelandissa, Ohiossa tapasin Robert Jr Lockwoodin, jolla oli tapana ajaa kuuden tunnin matka avolava-autollaan 200 dollarin Clevelandin keikan vuoksi. Veli Larry Skoller, meni naimisiin ranskalaisen naisen kanssa ja on asunut Cognacissa jo 12 vuotta. Larry on järjestänyt Euroopassa ”Chicago Blues – A Living History” -kiertueita ja viimeisen parin kolmen vuoden aikana hän on tuottanut kolme tai neljä levyä. Jokaisesta numerosta, oli se uusi tai vanha, yleisö kuulee kuitenkin uuden sovituksen ja tulkinnan, jossa kerromme tarinan omalla tavallamme. Olet ehtinyt varmaan tavata aika monta vanhaa blueslegendaa. – CS: Musiikkimme ei ole pelkästään akustista, laulua ja harmonioita – gospelista juontavaa lauluperinnettä vaan se on myös työlauluja, joissa palaamme todella kauas bluesmusiikin juurille ja niihin aikoihin, jolloin ihmisääni ja rytmi olivat instrumentteja kun muita ei ollut. Puhallinmuusikkomme ovat kotoisin Ranskasta ja heidän musiikillinen taustansa on aivan erilainen. Bruno Wilhelm on mahtava sovittaja. Hän on istunut Muddy Watersin polvella. Se kuuluu hänen bluestraditioonsa. En voisi nousta esiintymislavalle farkuissa. 2 2015 • 5 sa puvussa, ihan kuin sunnuntaisin kirkkoon mennessä. Käytämme myös hattuja, mikä kuuluu sekin traditioon
Kaikilla on kokemusta. Sitten aloin taas harjoitella pikkuhiljaa uudelleen ja kaikki on sujunut hyvin. Opiskeluaikoinani soitin paljon avant gardea ja jazziakin. Olin nähnyt bändejä, joissa oli basso mukana eikä se minusta kuulostanut ihan oikealta. – BS: Lisäksi meillä on kaikilla omat projektimme. Teemme töitä jopa ranskalaisen sinfoniaorkesterin kanssa.”. Big Bill Broonzy on yksi vahvimmin laulutyyliini ja kitaransoittooni vaikuttaneista muusikoista. Hän johtaa edelleen gospelkuoroa New Jerseyssä ja tekee paljon töitä Dixie Hummingbirdsin, Fairfield Fourin ja muiden gospelkvartettien kanssa. Chaney tunsi jo kappaleet kuultuaan niitä jatkuvasti kotona ja nyt hän on alkanut ottaa enemmän päävokalistin roolia. – BS: Kun Chaney varttui, hän alkoi tulla mukaan keikoilleni, vaikka ei tuolloin haaveillutkaan kokopäivätoimisesta muusikon urasta. Hän oli mestarikitaristi ja Eddie Boyd oli myös suurenmoinen. – BS: Meillä on edelleen Heritage Blues Orchestran sisällä eri projekteja: minä ja Chaney esiinnymme myös duona, Junior Mack, Chaney ja minä esiinnymme triona ja sitten meillä on kvartetti ja kvintetti. On mahtavaa tehdä töitä tällaisten muusikoiden kanssa, jotka hallitsevat erilaisia tyylejä. Vasta viisi tai kuusi vuotta sitten hän sanoi minulle haluavansa yrittää muusikkona tosissaan, ja ryhdyimme tekemään keikkoja duona. Teen Emmylou Harrisin kanssa dueton, jolla on mukana myös John Scofield ja tulossa on myös duetto Joan Osbornen kanssa. Keneltä olet aikoinaan saanut vaikutteita. Pianolla hän opetti minua soittamaan boogiewoogieta. – Olin itse mukana bändissä, joka soitti sähköistä bluesia, mutta minä halusin sen kuulostavan Maxwell Streetin bluesilta, Robert Nighthawkin tyyliin – ei bassoa, vain kaksi kitaraa ja rummut. Hän oli silloin kuusissakymmenissä ja loistava pianisti. On hienoa, kun voi tehdä monia erilaisia asioita. – Muddy Watersin näin ensimmäisen kerran esiintyvän vuonna 1971, ja olen soittanut pianoa bändin kanssa – Willie Smithin ja muiden. Sitten kuvioihin tuli tämä Heritage Blues Orchestra ja tässä me nyt olemme. Olen miettinyt, että 5-10 vuoden sisällä julkaisen viiden albumin PUISTOBLUES 2014 © P er tti Ñurmi ”Kokeilemme kaikenlaista, mutta emme ole kokeellinen yhtye. – Junior Mackilla,yhtyeemme toisella kitaristi-laulajalla on myös pitkä ura ja hän on soittanut monien kanssa. Orkesterin muusikot ovat niin taitavia, että voimme tarttua minkälaisiin ehdotuksiin tahansa, joita joku meistä pöytään tuo. Chaney syntyi 1980 ja hoidin häntä. Kuuntelin kaikenlaista musiikkia. Äänitin juuri 12 Bob Dylanin kappaletta. Jaimoe on The Allman Brothersin rumpali ja Junior on myös Derek Trucksin hyvä ystävä. Myöhemmin hän hidastui. Suunnitelmissa on saada kaikki nämä valmiiksi vuoden sisällä. Koska Eddie asui Suomessa, Yhdysvalloissa häntä ei tunnettu kovinkaan hyvin. 6 • 2 2015 vierailijoita esiintymään ja sain tilaisuuden soittaa Howlin’ Wolfin, Mighty Joe Youngin ja Hound Dog Taylorin kanssa. Minä teen myös soolokeikkoja ja levyjä. Sain koottua ajatukseni musiikista. Tauko teki minulle vain hyvää, se teki minusta paremman soittajan. – Vaikka isäni oli pappi, hän ei pakottanut minua laulamaan pelkästään spirituaaleja. Pinetop Perkins kutsui minut mukaan. – BS: Jossain Clevelandin ja San Franciscon välillä kiersin paljon, ja sitten lopetin soittamisen vuosien 1979 ja 1989 välillä. Jonkin ajan kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, että avant garde -musiikilla haluttiin vain hämätä yleisöä, ja minusta oli tärkeämpää päästä vuorovaikutukseen, kommunikoida yleisön kanssa. Miksipä ei, kun on tuollainen ääni. Lisäksi aion tehdä pianolevyn studiobändin säestyksellä. Junior Mack soittaa lisäksi Jaimoen jazzbändissä. Milloin muutit New Yorkiin. Hänellä oli neljä vuotta New Yorkissa Columbian yliopiston radiossa oma gospelohjelma, joten hän tietää paljon siitä musiikinlajista. – BS: Minusta tuli newyorkilainen jo 60-luvulla. – BS: Monelta taholta Big Bill Broonzysta John Coltraneen, McCoy Tyneriin, Otis Spanniin ja loistavaan Eddie Boydiin. Hän soitti nuorena kaikenlaista musiikkia ja hän näytti minulle ensimmäiset soinnut kitaralla. Asuin välillä San Franciscossa muutaman vuoden musiikin vuoksi, mutta vaimoni ja tyttäreni kanssa muutimme pysyvästi New Yorkiin vuonna 1976. Basso rajoittaa tietyntyyliseen ilmaisuun ja ilman sitä voi soittaa vapaammin
Teemme töitä jopa ranskalaisen sinfoniaorkesterin kanssa. – CS: Minulle on kunnia saada esiintyä näiden kavereiden kanssa, isäni Bill Simsin ja kaikkien näiden muidenkin loistavien muusikoiden. Olen valinnut muutaman kappaleen, jonka haluaisin levyttää kuten St. Onko Heritage Blues Orchestralta tulossa uutta levyä. James Infirmaryn. Äänitimme jo muutamaan kappaleeseen pianon ja laulun, mutta aika loppui kesken. Soitan joillakin raidoilla banjoa ja joillakin urkuja sekä muita instrumentteja. Saitko ”An American Love Story” -dokumentin johdosta tunnustusta. 2 2015 • 7 © P er tti Ñurmi setin. – BS: Kirjoitan koko ajan uusia kappaleita ja minulla olisi muitakin levyjä jo äänitettynä, julkaisemista vaille valmiita, mutta levybisneksen ongelmien vuoksi joudun odottamaan parempia aikoja. – BS: Rakastan Heritage Blues Orchestraa ja sen mahdollisuuksia. Siitä oli kaksi eri versiota. – CS: Oikeastaan olemme puhuneet siitä juuri. ”And Still I Rise:lla” on kappaleita, joita itse halusimme kuulla. JUTTUTUPA, HELSINKI 2006 © P er tti Ñurmi © M ichael W eintr ob ”Kokeilemme kaikenlaista, mutta emme ole kokeellinen yhtye. Käymme myös kouluissa puhumassa bluesin juurista ja perinteistä sekä konsertoimassa. Juuri tästä syystä tämä yhtye on niin loistava. – BS: En varsinaisesti, sain sen avulla muutaman haastattelun. Dokumenttia esitettiin eri puolilla maailmaa. Se oli meille tärkeä julkaisu ja pyrimme jatkossakin olemaan sille uskollisia ja kertomaan lisää tarinoita toisella levyllä. Kaikki on nyt netissä. Sony Records lopetti ja Tower Records sulki ovensa New Yorkissa. Työstämme parhaillaan uusia kappaleita. Rytmi on tärkeä ja pysymme uskollisena bluesille. Euroopassa ART-televisiokanava esitti sitä ja Yhdysvalloissa sitä käytettiin kouluissa kulttuurin opetuksessa. Ja itse asiassa olen Suomessa sen ansiosta: dokumentti ja artikkeli Guitar Player -lehdessä auttoivat. Levymerkillä ei ole väliä, jos joku niistä tarttuu tarjoukseen. Pienet independent-levymerkit ovat yksi mahdollisuus. Lisäksi luennoimme opettajille Lincoln Centerissä ja vastailemme heidän kysymyksiinsä. Teemme töitä jopa ranskalaisen sinfoniaorkesterin kanssa.”. He vievät sitten viestiä eteenpäin kouluihinsa. Kokeilemme kaikenlaista, mutta emme ole kokeellinen yhtye. Dylan-materiaaliani olen tarjonnut useammallakin yhtiölle
Samojen soittajien kanssa toiminta on tuttua ja he osaavat lukea kehon kieltäni. Soittoasennon muutokset jo kertovat mihin suuntaan ollaan musiikissa menossa. Son Housen ”Delta Blues And Spirituals” (1970). Toisaalta olisi taloudellisesti järkevää, etenkin kauas matkustaessa kun joka maassa olisi paikallisista soittajista kasattu ryhmä. Ajankäyttö täytyy miettiä tarkemmin. Erja Lyytisen kevätkiertuekaravaani kulki kattavasti halki Suomen, Tammisaaresta Rovaniemelle ja Raumalta Imatralle. Tähän saakka Erja on tehnyt kiertueita, joiden taustalla on ollut uutuusjulkaisu. Nekin ovat jo kolmekymmentä vuotta vanhoja! Tämän päivän näkökulmasta hyvinkin vintagea. Vuonna 2015 esiintymiseen on tullut entisestään lisää rouheaa rentoutta. Kontakti yleisöön on ollut hyvä. – Lavasoundia on muutettu hankkimalla kalustoa menneiltä vuosikymmeniltä. Vuosikymmenien aikana monet musiiki-ilmiöt nähnyt klubi oli lakkauttamisuhan alla, mutta onneksi pitkän linjan brittimuusikot Keith Richards etunenässään päättivät auttaa perinteikkään paikan jaloilleen. Tällä kiertueella mukana ovat uudet miehet Juha Verona (basso) ja Markku Reinikainen (rummut). Tykkään esiintymisestä ja lavalla olen edelleenkin kaikkensa antava bluesmimmi. Arvostettu Blues Matters! -lehti valitsi minut viime vuoden toiseksi parhaaksi artistiksi ja ”The Sky Is Crying:in” kolmanneksi parhaaksi levyksi kansainvälisessä kategoriassa. Yleisöä on ollut pienimmilläkin paikkakunnilla kiitettävästi, jotkut konsertit ovat olleet jopa loppuunmyytyjä. Se on palkitsevaa ja antaa vastapainoa raskaalle kiertue-elämälle. On todella hienoa, että olemme saaneet tehdä taltioinnin Englannin maaperällä institutionaalisessa ympäristössä. Jokaisella on omat soolo-osuutensa. Kesällä on luvassa festariesiintymisiä ainakin Englannissa (Linton, Durham ja Cleethorpes). – Roger ja Miri ovat kiinni omissa projekteissaan, kumpikin Briteissä tällä haavaa, joten turvauduimme Juhan ja Markun apuun tällä kertaa. Lavan ulkopuolella ulkoisesti hentoinen, mutta sisäisesti vahva bluesmama. Juha Verona on satunnaisesti tehnyt keikkoja kanssani parin vuoden ajan, joten oli tuttu mies jo entuudestaan. Samoja ihmisiä on ollut läsnä useammalla keikalla. Minusta tuli kaksospoikien äiti. Daviden kanssa käytämme vanhoja Fender Twin Reverb -vahvistimia 1970-luvulta. Vuosien saatossa bändissäni on ollut useita eri soittajia, joten tänä päivänä alkaa jo melko tarkkaan tietää, minkä tyyppinen muusikko on hakusessa. Keikkoihin tulisi positiivisella tavalla erilaista jännitettä. Rundaamisen kannalta uudet soittajat ovat positiivinen asia, on uudenlaista näkemystä ja ennen kaikkea vitsit ovat uusia. Toisena kitaristina jatkaa tuttuun tapaan Davide Floreno. Aikamoinen vuosi on edessä!. Viime vuosina Erjan komppiryhmänä on totuttu näkemään basisti Roger Inniss ja rumpalina Miri Miettinen. – Kaiken kaikkiaan kokemusta on tullut lisää. Perinnetietoisuus ja vanhojen arvojen kunnioitus miksattuna modernimpaan näkemykseen ovat vahvasti läsnä Lyytisen musiikissa. Jokaisella oli taatusti mahdollisuus päästä nauttimaan Erjan ja bändin musiikillisesta annista. – Keikkarintamalla vuosi 2015 näyttää hyvältä. Reilu vuosi sitten tapahtui suuri mullistus elämässäni. Esimerkiksi tällä kiertueella instrumentaalivuoropuhelut Markun kanssa ovat olleet piristävä kokemus. Pohjavire on kuitenkin alati voimakkaasti sinisävyinen. Lokakuussa kierretään kolme viikkoa Englannissa ja marraskuussa on vuorossa Saksan kiertue. Vanhemmuus on pistänyt prioriteetit uuteen uskoon. Kiertueen puolivälin etappi sattui Pieksämäelle, jossa haastattelu tehtiin. Maaliskuussa päivänvalon nähnyt live-äänite toimii todisteena artistin nykyisestä kovasta lavakunnosta. Arvostan todella suuresti noita saavutuksia. Erja Lyytisen valloittava, iloisen positiivinen persoona on kaukana bluesmiesten perinteisestä synkkämielisestä habituksesta. Tämän vuotisen kevätkiertueen tukena ei ole uutta levyä vaan liikkeelle on lähdetty eri näkökulmasta. Kiertue on mennyt todella hyvin. Improvisaatiollekin on annettu tilaa setissä. Muutos Erjan lavailmeessä oli silmin nähden havaittavissa jo edellisellä ”The Sky Is Crying” -kiertueella. URALLA ETEENPÄIN Erja Lyytisen tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu keikkoja ja kiertueita meillä sekä maailmalla. Kaiketi olen ensimmäinen Briteissä tehdyn live-dvd:n julkaiseva suomalainen artisti, ainakin bluesgenressä. Kitaravalikoimaani olen uusinut 1980-lukulaiseksi. Kevätkiertueen jälkeen tehtiin maaliskuun lopulla GTR-kiertue yhdessä Jartse Tuomisen ja Ben Granfeltin kanssa. Olen kiitollinen englantilaisilta saamastani hyvästä vastaanotosta aina siellä vieraillessani. Tällä kokoonpanolla meillä on ollut hemmetin kivaa niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. – Cd:nä ja dvd:nä vastikään julkaistu ”Live In London” on taltioitu Lontoossa legendaarisella 100 Clubilla. Syyskuussa tehdään yhdessä Aija Puurtisen ja Maria Hännisen kanssa muutama konsertti Riku Niemi Orchestran solisteina teemalla ”Ladyt Laulavat Bluesia”. – Pysyvässä kokoonpanossa on hyvät ja huonot puolensa. – Ohjelmisto on kasattu vanhaa ja uutta sekoittaen. Reinikaisen Markku sen sijaan ei ole aiemmin soittanut kanssani. Päämäärä musiikin tekemisessäkin on selkiytynyt. 8 • 2 2015 ERJA LYYTINEN ERJA LYYTINEN TT TARKIAINEN Bluesiin ja bluesin soittoon voi suhtautua monin eri tavoin. Bluesäänityksiä 100 Clubilla on tehty aiemminkin, mm. Mukana on myös uutta, ennen kuulematonta materiaalia. Fanien toiveetkin on otettu huomioon vanhempia kappaleita valittaessa
Lavan ulkopuolella ulkoisesti hentoinen, mutta sisäisesti vahva bluesmama.”. Bluesväki on sen verran perinteitä kunnioittavaa, että levyjen tekeminen ei ihan hevin tällä saralla lopu. On hienoa olla kaikessa tässä mukana! LAVALLA Konsertti alkoi Erjan slidekitaraintron siivittämällä muhevalla versiolla Willie Dixonin Spoonful-klassikosta. Bändin päivitetty lava© T imo Happ onen ”Lavalla olen edelleenkin kaikkensa antava bluesmimmi. Kovasti southern rock -vaikutteisia olivat ennen kuulematonta tuotantoa olevat Awakenings ja Stolen Heart. Bändi säesti solistia simppelin tanakasti syvälle alkukantaisen bluesin maailmaan sukeltaen. Vanhaa ja uutta omaa tuotantoa kuullaan setissä limittäin. Suhtautumistaan musiikkiin ja omiin tekemisiinsä Erja selvitti kappaleella Why A Woman Plays A Blues. 10 • 2 2015 Lopuksi vielä Erjan terveiset faneille, blueskansalle ja Blues Newsin lukijoille: – Bluespiireissä on tällä hetkellä hyvä pöhinä päällä ja blues on musiikkityylinä kovassa nosteessa Suomessa ja Euroopassa. Olen ilahtunut etenkin vinyylilevyjen paluusta markkinoille. Mississippi Callin’ soi vahvana bluesrockina, yli kymmenen vuoden takainen sävellys You Make Me So Sad hienona balladina ja LyytinenFloreno -yhteistyön hedelmä Change Of Season muuten vaan mukavasti. Levyjä sekä lehtiä tehdään ja niitä ostetaan. Alalla on vankkoja toimijoita kuten Finnish Blues Society, European Blues Union ja uutena mukaan tullut Finnish Blues Awards -palkintogaala, jotka tuovat tyylisuuntaa vahvasti esille
Kuultiinhan sitä perinteistä bluesiakin. Alkukeikkaa vaivasi bändin hienoinen varovaisuus. Juha Veronan bassosoolo oli jo totuttuun tapaan tyylikäs, sisältäen tällä kertaa Jaco Pastoriukselta ja Stanley Clarkelta ammennettuja kuvioita. Onneksi orkesteri lämpeni ensimmäisen setin aikana ja toisessa meno oli jo niin vakuuttavaa, että toivottavasti pääsen kuulemaan tätä bändiä uudestaan kilometrien hieman kerryttyä. Onhan tämän tason artisti parhaimmillaan juuri livenä. Elmore Jamesin kavalkadista oli napattu Hand In Hand ja Erjan lähimmilleen omistama The Sky Is Crying. Erja’s Contribution To Jazz sai kitaristi-laulajan ponnahtamaan yleisön sekaan kiertelemään salia. Lavan ulkopuolella ulkoisesti hentoinen, mutta sisäisesti vahva bluesmama.”. Soolotilaa saatuaan taustamiehistö täytti paikkansa. Kaikille teille, jotka tällä kertaa bändin vierailun missasitte: uudistunut juurevampi Erja on todellinen ”The Queen Of The Slide Guitar”, jota kaikkien on syytä käydä kuulemassa. Tältä kiekolta kuultiin konsertin aikana useita kappaleita, mutta ohjelmistoon sisältyi myös täysin uutta tuotantoa. Koetun perusteella kovalla työllä hankittu kansainvälinen menestys on Erja Lyytiselle ansaittua. Konsertista jäi täyteläinen jälkimaku ja hyvä mieli. Järvenpää (7.2.2015) oli konserttisarjan viides. Ahkera keikkailu ulkomailla on selvästi jättänyt jälkensä esiintymiseen. Oil And Water herätti Lyytisen ja Reinikaisen mielenkiintoiseen instrumentaaliseen vuoropuheluun. Seuraava hämmästelyn aihe on uudistunut kokoonpano, entuudestaan tutun kitaristin Davide Florenon ohella tuoreina kasvoina ovat nyt mukana basisti Juha Verona sekä rumpali Markku Reinikainen. Konsertin loppupuoli vietettiin jamimeiningin parissa. ”The Queen Of The Slide Guitar” -turnee vieraili 24 paikkakunnalla Rovaniemeltä etelään. Davide Florenon soolot pursuivat Chicago-bluesille ominaisia elementtejä ja tuplakitaroinnit solistin kanssa olivat allmanbrothersmaisen täyteläisiä. Erja on esiintyjä, josta huokuu sitä paljon mainostettua naisenergiaa eikä sitä tarvitse The Queen Of The Slide Guitar erikseen taikatempuilla korostaa. Lähestyminen oli jotenkin rennompaa ja se toi musiikin sekä Erjan soittotaidot aiempaa paremmin esille. Näin pitkä kiertue on myös melkoinen suoritus nuorten kaksospoikien äidiltä. Ehkä eniten huomio kiinnittyi siihen, että kaikkea oli muutettu pykälän verran yksinkertaisempaan suuntaan. Kuolleita kohtia ei ollut. Timo Happonen soundi sopi näihin erinomaisen hyvin. Vihoviimeisenä kuultiin melodisia slidekitarafraaseja Elmore Jamesille omistetulla sävelmällä The King Of The Slide Guitar. Mitä jäi mieleen. Saliin saapuessa ensimmäinen hämmästelyn aihe oli bändin muuttunut setup, rummut vasemmalla, kitarat keskellä ja basso oikealla. Toivotaan vielä runsaasti menestyksekkäitä vuosia valitsemallaan uralla! © T imo Happ onen © T imo Happ onen ”Lavalla olen edelleenkin kaikkensa antava bluesmimmi. Yleisradion Bluesministeri-ohjelman kuuntelijat äänestivät Erjan levyn ”The Sky Is Crying” viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi blues-albumiksi. Reinikainen oli mies paikallaan, soittipa sitten sooloja tai bändin mukana. Hienoa huomata, että merkittävää kansainvälistä uraa luoneelle tähdelle kotimaan keikkailu on vielä tärkeä osa päivärutiinia. When The Saints Go Marching In ja yleisön karjahtelemaan innostanut Tequila oli sisällytetty instrumentaaliesityksen sekaan. Keikan aloitus oli melko koruton, tällä kiertueella yleisölle ei jaeta 3D-laseja, joilla valoshow muuttuu kolmiulotteiseksi elämykseksi, ei hienoja alati vaihtuvia taustakuvia, ei mitään muutakaan turhaa. 2 2015 • 11 Erja teki helmi-maaliskuussa varsin kattavan Suomen-kiertueen. Kitarat soivat selkeästi, basso murisi asianmukaisesti ja Markku Reinikaisen rumputyöskentely oli ihailtavan tanakkaa
12 • 2 2015 AIJA PUURTINEN JA RYTMIRAIDE ALLSTARS AIJA PUURTINEN JA RYTMIRAIDE ALLSTARS
Sävellysten osalta otettiin yhteyttä Aija Puurtiseen ja Esa Kuloniemeen. Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on tärkeä aihe jo pelkästään siitäkin syystä, että se on koskettanut ja koskettaa yhä satojatuhansia, ellei peräti paria miljoonaa suomalaista. maaliskuuta 2015 ja jatkokonsertteja tehdään Aijan mukaan kysynnän perusteella. Jos joku tarina tai tekstin svengi kolahtaa niin se saa minulta myös soivan muodon. Mooses Kuloniemi soittaa rumpuja Ilkka Helanderin laulamissa kappaleissa ja Eero Grundström polkee harmonia vimmatusti parissa kipaleessa. Bobby Aron materiaalista. Kymmenen vuoden päästä sitä puhuu enää vain kourallinen ihmisiä. seuraavaa: ”Kaipuun teemat olivat ehkä liiankin paljon läsnä tämän siirtolaisuusprojektin ensimmäisissä sanoituksissa, joita postittelin Esalle ja Aijalle vuoden 2011 syksyllä. Sen käyttöön on antanut eväät Pertti Virtarannan pitkään työstämä Amerikansuomen sanakirja (Siirtolaisuusinstituutti, 1992), jonka lause-esimerkeistä huomattava osa on etelä-pohjanmaan murteella. Saimme Perttu Hemmingiltä nipun tekstejä, joista suurin sävellysvastuu lopulta jäi minulle. Levynjulkaisukeikka oli 26. Kyse ei ole arkistomateriaalin versioinnista vaan kaikki kappaleet ovat uusia. ”Brooklynin Satu” koostuu monipuolisesta musiikista ja mielenkiintoisista tarinoista. Ote onneksi keveni siinä vaiheessa, kun amerikansuomi eli finglish päätettiin – säveltäjien aloitteesta – ottaa projektin toiseksi sanoituskieleksi. SANOITUKSISTA Kurikkalainen Perttu Hemminki kirjoitti teoksen sanat tutkittuaan aihetta ensin reilun vuoden ajan niin Suomessa kuin matkustellen ympäri Yhdysvaltoja siirtolaisten tarinoita keräämässä. © P asi R ytk önen. Perttu Hemmingin teksteistä houkuu huolellinen tutkimus ja kenttätyö – ja koko hanketta voi hyvällä syyllä pitää myös kulttuuritekona, joka tallentaa katoavaa amerikansuomalaista kieltä ja kansanperinnettä. Karjalaisen ”Lännen-Jukka” -levyt, joillekin ehkä myös Bobby Aron laulut. Esimerkiksi Bobby Aron maanmainiot kappaleet – niin amerikansuomalaisia kuin ovatkin – eivät kuulu finglishin piiriin. 2 2015 • 13 TIMO KAUPPINEN Amerikansuomalainen musiikki tuo useimmille mieleen Hiski Salomaan rallit ja J. PohjoisAmerikassa on myös muutama hyvääkin parempi ystävä.” Samassa tiedotteessa Hemminki valottaa myös perusteita, miksi osa teksteistä päätettiin esittää finglishiksi: ”Syitä oli useita, mutta ensi sijassa siksi, että kieli on kuolemassa pikajunavauhdilla. Inspiroidun aika nopeasti teksteistä. Kyseinen painotus johtuu siitä, että ”amerikankuume” oli erityisesti Pohjanmaalle ominainen ilmiö. Susanna Lukkarinen myötäilee upeasti lauluosuuksiani ja Eero Grundström soittaa todella aistikkaasti. ENSIESITYS RYTMIRAIDE-FESTIVAALILLA ”Brooklynin Satu” sai alkunsa 2010-luvun alussa Kurikassa. Muutamassa kappaleessa on mukana amerikkalainen Steve James (National-resonaattorikitara, mandoliini). – En ole säveltänyt tämäntyyppistä musiikkia, mutta toki kuunnellut paljon. Teoksen toisena sanoittajana on toiminut niin ikään kurikkalainen tohtori ja muusikko ”Dr.” Helander. Levy sisältää myös englanninkielisiä kappaleita, joista huomio kiinnittyy esimerkiksi Aijan laulamaan tunnelmalliseen, hienon sähkökitarakitarasäestyksen sisältävään hitaaseen valssiin 1000 Miles To Go. Festivaalilla Aijan ja Esan säveltämät kappaleet esitti yhtye Rytmiraide Allstars. Suomenkielisillä lyriikoilla alkava levy liikkuu fingelskan kautta englanninkieleen. Ne ovat englantia suomalaisilla lainasanoilla, kun taas finglish on suomea englannista lainatuilla ja muokatuilla sanoilla.” SÄVELLYKSISTÄ Uudenlaisen musiikin säveltämisessä on omat haasteensa, mutta Aija ja Esa selvisivät alan ammattilaisina haasteista mallikkaasti ja lopputulos on onnistunut. Kaksipa poikaa Ohiosta on hieno veto Esalta. Mukana ideoimassa oli myös paikallinen muusikko-toimittaja Perttu Hemminki. Ja ehkä myös siksi, että täällä kotimaassa amerikansuomea ei juurikaan kuule, edes äänilevyltä. Finnvox-studioilla Helsingissä lokakuussa 2014 nauhoitetun albumin on julkaissut Turenki Records. Sanoitusten suhteen Aija viittaa Perttu Hemminkiin, joka kertoo levyn kansivihkosessa mm. Kantaesityskonsertissa olivat mukana Esa Kuloniemi (laulu, kitara, mandoliini), Jaska Lukkarinen (rummut), Susanna Lukkarinen (haitari, piano, laulu), Ilkka Helander (kitara, laulu) ja minä (laulu, basso, urkuharmoni). – Mielestäni levyn nimikappale Brooklynin satu on onnistunut tunnelmaltaan, haikeaa ja samalla toiveikasta. Tämän tallenteen amerikansuomi on aksentiltaan eteläpohjalaista. Lähes jokaisella on Amerikan mailla sukulaisia, vähintäänkin pikkuserkkuja. Eerolla on pari huuliharppusooloakin levyllä ja nämä kuullaan myös livekeikalla. Aija ja Esa vastaavat sävellyksistä ja sanoitukset on tehnyt pääosin Perttu Hemminki. – ”Brooklynin Satu” on tilausteos, joka sai alkunsa jo vuonna 2011. ”Brooklynin Sadun” materiaali on monipuolista – siltä löytyy bluesia, folkia, jazzia ja jopa yksi jenkka. BN haastatteli Aija Puurtista, joka antoi lisätietoja levystä ja sen taustoista. Esa Kuloniemen äidin eno Felix Lukkarila lähti maailmalle Lappajärveltä ja päätyi Kanadan Sudburyyn. Bluesmuusikkoina tutut Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi soittokumppaneineen julkaisivat maaliskuussa ehkä monen yllätykseksi levyn, joka sisältää amerikansuomalaista musiikkia. Tekstit valottavat Pohjanmaalta lähteneiden siirtolaisten tarinaa 1600-luvulta aina nykyhetkeen saakka. Kantaesitys tästä ”Brooklynin Satu” -materiaalista oli kesällä 2012 Rytmiraide-festivaalilla. Tuolloin Kurikan asemalla järjestettävän rytmimusiikkiin keskittyvän Rytmiraide-festivaalin ydinryhmään kuuluva junailija Jussi-Pekka Hakola sai idean tuottaa musiikillisen tarinan Pohjanmaalta Amerikkaan lähteneiden siirtolaisten tarinoista. Itselläni on äidin puolen sukulaisia muun muassa Ontarion Thunder Bayssa ja Brittiläisen Kolumbian Vancouverissa. Teimme Esan kanssa Ylelle kantanauhan joskus 90-luvun alussa mm. – Rytmiraide Allstars on kasattu nimenomaan juuri tätä hanketta varten. – Rytmiraide Allstars -kokoonpanoa laajennettin levytyssessiota varten muutamalla ekstramuusikolla. Friskohon Hampolttihin on hilpeä kihlajaisparin tarina ja tämän kappaleen sävelsin vasta syksyllä 2014 levyä varten. Niinpä koko amerikansuomen käsite on yhä monelle epäselvä
Äänitysten aikana nauhalle taltioitui sekä © Juha S eila. Oskarin mieltymys mm. White Knuckles Trion pianisti, Risto ”Hillside” Kumpulainen, on niin ikään monessa sopassa liotettu pitkän linjan muusikko. B.B Kingiin ja r&b:iin sekä Riston soittotyylin barrelhouseja New Orleans -vaikutteet sotkevat soppaan oman mausteensa. – Ensinnäkin gospel on hyvin mukanaan vievää musiikkia ja toisekseen, musiikissa on menty siihen, että Jeesuksen tilalle on laitettu ”baby”. Gospel oli alkuperäinen idea ja sitä jatkossa ehkä enemmänkin. Kivaa voi olla, mutta samalla pitää muistaa katua, Jukka selittää hienoinen pilke silmässään. Hänellä oli kuitenkin ollut jo pidempään polte palata juurilleen mustaan bluesiin ja rock’n’rolliin ja perustaa orkesteri, jossa hän voisi keskittyä pelkästään kitaransoittoon. Itse olen sellainen AD/HD -viuhtoja, Risto tarkka ja pitää meitä pystyssä ja Jukka kuivakka mustan huumorin mies, Oskari kuvailee miesten luonteita. Jukka Whiten (mm. Mistään uskonnollisesta hapatuksesta tai julistuksesta tässä ei kuitenkaan ole kyse vaan tasapainosta. Euroopan valloitukseen ja huomauttavat, että yksi keikka Berliinissä ja kaksi Eestissä eivät heistä, rehellisyyden nimissä, täytä minkään valloituksen puitteita. JEESUS BABYN RINNALLE Koska gospel-musiikki oli yksi lähtökohta White Knuckles Trion syntyyn niin päädymme keskustelemaan väkisinkin siitä miten se sopii useiden paholaisen käyttämistä välikappaleista, kuten mm. Alusta asti oli selvää, että Jukasta tulisi yhtyeen laulaja, ja myös rumpali. Jollain keikalla joku tuli kysymään, että miksi sinä siitä Jumalasta laulat. VÄÄNTÖÄ TYYLISTÄ Bändillä on alusta asti ollut hakua ja vääntöä soitettavasta materiaalista ja tyylistä. Itse asiassa rumpalina hän kertoo teininä aloittaneensakin soittamisen, joten siirtyminen kitarasta kannujen taakse toimisi piristävänä vaihteluna. Pian miehet huomasivat, alun perin sivuprojektiksi tarkoitetun, bändin tuntuvan niin rentouttavalta ja mukavalta, että se alkoi viedä aikaa yhä enemmän ja enemmän. Kaikki kolme kehuvat Leinon taitoja äänittäjänä ja hänen tietämystään vanhoista äänityslaitteista ja tekniikasta. Jukka kertoo diggailevansa monenlaistakin musiikkia, mutta lisää asian muuttuvan, jos kyseessä on kappale, joka hänen itsensä pitäisi laulaa. Juuri ilmestyneelle ”Got It Bad” -albumille he kertovat yrittäneensä taltioida esiintymisiensä energisyyttä ja soiton eri nyansseja perinnetietoisesti ilman mitään studiojekkuja ja kikkailuja. Hobo Junction) kanssa Martimolla oli ollut jo aiemmin joitain yhteisiä musiikkiprojekteja ja miehet päätyivät keskustelemaan, että olisi hauska tehdä myös jotain gospel-juttua. Yhtyeen kitaristi, Oskari Martimo kertoo, että kokoonpano syntyi täsmäiskuna ”Art Goes Kapakka” -ravintolatapahtumaan ja keikan oli tarkoitus olla ainoa laatuaan. – Ollaan niin erilaisia tyyppejä, että se näkyy kyllä soitossa – varsinkin livenä. Valloituksia tai ei niin bändin energiset keikat on laitettu merkille laajasti suomalaisessa bluesja rockscenessä. Erilaisista musiikillisista vaikutteista mutta myös erilaisista luonteista on kehittynyt aivan omanlainen sekoitus. Miehet suhtautuvat kuitenkin vielä vaatimattomasti ja naureskellen ns. ”moonshinesta” kertovien rienaavien kappaleiden joukkoon. FOCUS ON TRIO Levyä äänitettiin syksyllä Tomi Leinon studiossa analogisilla laitteilla, vanhan navetan vintillä Karkkilassa. 14 • 2 2015 WHITE KNUCKLES TRIO WHITE KNUCKLES TRIO JANNE ÖRNBERG White Knuckles Trio on vuonna 2011 perustettu helsinkiläinen kokoonpano, joka on ehtinyt keikkailla jo ulkomaillakin – yksi rundi Saksassa ja Virossa puolenkymmentä kertaa. Vastasin, että eiköhän sitä rietastelua ole ollut jo ihan tarpeeksi tälläkin keikalla. Hän onkin mieltynyt laulajana askeettisempaan, hieman Jimmy Reedja Chicago-blues -tyyliseen presentaatioon. Niin vapaa-ajan vietossa kuin elämässä yleensä pitää olla tasapaino. Me haluttiin tuoda Jeesus takaisin ja tasa-arvoiseen asemaan ”babyn” rinnalle. Martimo tunnetaan parhaiten tietenkin sekopäisenä Knucklebone Oscarina, joka on ryhmänsä kanssa herättänyt eri estradeilla niin pahennusta kuin palvontaa
Hänen mukaansa bassosoundi on pelkästään pianon raskaasti jytisevää alarekisteriä. © Juha S eila ”Itse olen sellainen AD/HD -viuhtoja, Risto tarkka ja pitää meitä pystyssä ja Jukka kuivakka mustan huumorin mies.” – Oskari Martimo. Eeron kanssa äänitettiin ja miksattiin Johnny Winter / Rick Derringer -laina Rock’n’Roll Hoochie Koo. – Kyllähän niissä on sellaisia makuasioita, että esimerkiksi kitaristin mielestä jokin kitarasoolo ei onnistunut ja taas minun mielestä se on hyvinkin onnistunut juuri sellaisenaan, Jukka valottaa makuasioiden vaikutusta kappaleiden valintaan levylle. Linjan levyjulkkarikeikalle, Oskari kertoo. trio ilman “tilpehööriä”. Livenä vedettäessä ei olla jätetty muille tilaa niin ei ne lisäsoittimet levyllekään sopineet, saati tuoneet mitään substanssia siihen lisää. Joitain kappaleita Oskarin mukaan olisi jälkeenpäin pohdittuna voinut vetää paremminkin. Jossain vaiheessa kokeiltiin lisäillä sinne jotain, mutta huomattiin niiden vain huonontavan kokonaisuutta. Studiossa White Knuckles Trion metodina oli, että jokaisen kappaleen kohdalla siirryttiin eteenpäin jo parin oton jälkeen. Eero Raittista, jonka kanssa White Knuckles Trio on ehtinyt tehdä useita yhteiskeikkoja. Joidenkin, kuten Boulevard Of Broken Dreamsin kohdalla, sopivuutta kokonaisuuteen harkittiin aivan loppumetreille. Ei sinänsä, että jutut olisivat olleet huonoja missään nimessä, päinvastoin, mutta nyt on ”focus on the trio”! Juho sekä Eero tulevat vierailemaan 8. huhtikuuta 6. 2 2015 • 15 omia että tarkasti valittuja lainoja kolmisenkymmentä kappaletta, joista suurinta osaa oli hiottu jo keikoilla. Äänitysten loputtua kolmikko valitsi mielestään onnistuneimmista tallenteista selkeän kokonaisuuden, jotta levyllä olisi järkevässä balanssissa hitaita ja nopeita kappaleita. Kolmikko nyökkäilee analyysilleni ja kertomansa mukaan, juuri tällaisia tuntemuksia he toivovatkin levyn kuuntelijoissa herättävän. – Myös saksofonisti Juho Hurskainen ja huuliharpisti West Weston vetivät kumpainenkin juttuja päälle pariin biisiin. Risto kertoo, että minun lisäkseni monet muutkin ovat menneet lankaan, kun ovat kysyneet, kuka levyllä soittaa bassoa. Levyltä huokuu eräänlainen vanha äänilevymeininki, jolloin kappaleet oli rajattu tietyn pituisiksi ilman monen kierron kitarasooloja tai jamitteluosuuksia. – Se tenho ja ne eri nyanssit mitkä vanhemmasta kamasta huokuu, ollaan yritetty tislata mukaan, eikä kukkoilla millään vahvistintehoilla. Alun perin levylle kaavailtiin vierailijaksi mm. – Ei mitään bassoa. Voisikin luonnehtia, että White Knuckles Trion kohdalla juuri triona soittamisen rajoitteet on onnistuttu muuttamaan vahvuudeksi. Lopulta kuitenkin päädyttiin “barebones”-ilmaisuun... Mitään kappaleista ei ole tehty paloissa ja tarkoituksena on ollut, että levyltä pystyisi aistimaan sen, että kaikki on tehty yhdessä ja samaan aikaan – taustalaulua lukuun ottamatta edes bassoa ei ole lisätty jälkeenpäin. Mahtavinta olisi, jos onnistuttiin ponnisteluissamme ja saatiin se kuulumaan meidän levyllä, Jukka toteaa lakoniseen tyyliinsä haastattelun päätteeksi
puhelinluettelon. Ihan kaikkea ei voi muistaa. Jackson Browne on yksi mun suurimmista idoleistani, ja Tom Waits. Myöhemmin olen aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan rajoittavia sääntöjä ja tehnyt omia juttujani omalla tavallani. Sitten tuli tämä singer-songwriter -musa: Neil Young, Dylan. Mikan myötä hurahdin tosissani roots-musiikkiin vuosituhannen vaihteessa. Päädymme pohtimaan, kuinka musiikin kuuntelu autiolla saarella oikein onnistuisi. ja Freddie. Chuck Berry, Little Richard ja Rollarit, Cream... Karjalainen on ollut suosikkina siitä lähtien kun hän on musiikkia tehnyt. Olisiko se matkalevysoitin, patterimankka, iPod... Viisi vuotta vanhempi isoveljeni oli fanaattinen Elvis-fani ja hankki lähes kaikki mahdolliset Elvis-levyt. Myös Gillian Welch kolahti kovasti, hän esiintyi jossain gaala-illassa ja sen jälkeen täytyi välittömästi ottaa selvää kenestä on kysymys ja hankkia lähes kaikki hänen levynsä. Mutta 2000-luvun musiikki ei juurikaan kiinnosta, kun puhutaan siitä musiikista, joka päätyy listoille. Mikan kautta tutustuin Julie & Buddy Milleriin. – Mika: Kiinnostuin musiikista nelivuotiaana, kun sain ekan kitarani. Heidän levyttämänsä kappaleet ovat pienimuotoisia sekä hyvin perinnetietoisia. Vasta parikymppisenä aloin opiskella musiikkia aktiivisemmin, kun halusin lisää tietoa. Vielä kun hän palaisi siihen, että joku tekisi hänelle biisit. Paul Rogers on ehdottomasti mainittava, koska hän on mielestäni paras valkoinen roots-laulaja. Karjalaisen levy... Englanninkielinen musa on kuitenkin mulle ollut aina se ykkösjuttu. Alison Krauss on mielestäni nykyään ehkä jopa vähän liian siistiä. Kun vertaa nykymusaa siihen, kuinka mielenkiintoisia kappaleita oli listoilla aikoinaan, tulee jotenkin niin surullinen olo. Viimeisimmillä albumillaan he ovat löytäneet omimman ilmaisumuotonsa, jossa folkin, bluesin ja kantrin maustama musiikki nivoutuu luontevasti toimivaksi ja henkistä vahvuutta kieliväksi kokonaisuudeksi. Lista olisi seuraava Carole King: ”Tapestry”, Jackson Browne: ”Running On Empty” ja joku J. Rockabillyosasto, Emmylou Harris, Julie & Buddy Miller, The Band sekä Little Feat. 16 • 2 2015 NINNI POIJÄRVI JA MIKA KUOKKANEN NINNI POIJÄRVI JA MIKA KUOKKANEN RIKU METELINEN Hoedownista sekä lukuisten artistien levyiltä ja keikoilta tuttu kaksikko Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen esittävät mielestäni maamme sävykkäintä ja lämminhenkisintä roots-musiikkia. Ympyrä tavallaan sulkeutuu, kun tänä vuonna tulee Hoedownin ja Tuomari Nurmion kimppalevy. Vaikka vanhemmat edustivat klassista musiikkia niin kevyt musiikki tuli aika pian rinnalle. Opettelin itse soittamaan, omilla virityksillä. Mitä isoveljeni teki ensin niin mä tein perässä. Ehkä Muddy Waters on bluespuolella kaikkein suurin. Totta kai sieltä tulee huippulaulunkirjoittajia kuten Joshua James, joka oli mukanamme Ylläs Jazz & Blues -festivaalilla. Kaikki on mennyt... Soulpuolelta Sam & Dave, Otis Redding. Kun pääsin noista opinahjoista niin silloin vasta omat siivet alkoivat kantaa. NYKYMUSIIKIN TILA JA RADIOSOITTO – Ninni: Me emme ole kumpikaan oikein perillä nykymusiikista. MUUTAMA SANA MUSIIKILLISISTA TAUSTOISTA – Ninni: Mä olen kasvanut muusikkoperheessä. Lastenlauluja en kuunnellut enkä niitä edes tunne. Yksi nimi mun pitää vielä mainita, Carole King, hänestä olen pitänyt aina. – Ninni: Nyt mä tiedän, mä haluan heittää, vaikka et kysynyt niin jos olisin autiolla saarella ja olisi laitteisto jolla musiikkia kuunnella. Merkittävää roolia ovat näytelleet myös musiikkiluokat, musiikkilukio ja Sibelius-Akatemia. Eli © P asi R ytk önen. Alison Kraussia olin kuunnellut jo aiemminkin. Kuten arvata saattaa, yksi elämäni kohokohdista oli kun sain soittaa Lännen Jukan bändissä. Kun on koko pienen ikänsä kuullut ja soittanut musiikkia niin alusta alkaen se on ollut lähestulkoon itsestäänselvyys. Kaikki hänen bändinsä eivät ole olleet niin hyviä. Sanotaan, että jokainen juttu on vienyt eteenpäin seuraavaan asiaan. Cale pitää tietysti mainita! – Mika: Väkisinkin unohtuu paljon nimiä, mutta toisaalta on hyvä, että eri haastatteluissa on eri nimet. Se lähti heti Elviksellä, sitten tuli Beatles, Rollarit ja muut. Se olisi toimiva juttu, koska hän on niin hyvässä laulukunnossa. Isäni oli taksikuski ja siellä aseman jukeboksissa kuuntelin sitä. ESIKUVIA JA VAIKUTTEITA – Ninni: Isoveljeni musiikkimaku vaikutti hiukan myös yhden suurimman esikuvani löytämiseen: J. Mainitaan myös tämä Kingien kolmikko: Albert, B.B. Se oli ehkä vähän sellainen leikkikitara, mutta innostuin kovasti rockja rytmimusasta. Vahva musiikin ympäröimä lapsuus ja nuoruus antoivat siihen hyvän perustan. Kenties se onnistuisi satelliittien välityksellä. – Ninni: J.J. Niistä on saanut lisäavaimia musiikin tekemiseen. – Mika: Käytännössä kaikki roots-musa meni läpi. Aika vaikea sanoa, mistä musiikillinen ura on varsinaisesti alkanut. Pärjäisin näillä jonkun aikaa. – Mika: Vaikka kuuntelin lähes pelkästään englanninkielistä musiikkia niin muutamia suomenkielisiä juttuja tuli kuunneltua silloin 70-luvun lopulla, kuten Tuomari Nurmion Valo yössä. Arvostan häntä kovasti, mutta pidän enemmän rosoisemmasta bluegrassista, johon on jäänyt hiukan tarttumapintaa. Aikuisiällä tulivat nämä amerikkalaiset rootsartistit, jotka viitoittivat tietä musiikillisesti. sanotaan vaikka ”Villejä Lupiineja”. Hän pystyy laulamaan vaikka... tasapäistyvään, sanotaanko kauhean tylsästi tuotettuun musiikkiin. – Ninni: Haluaisin lisätä myös Elviksen merkityksen. Ei oikeastaan ollut muita malleja
– Ninni: Olen erityisen tyytyväinen siihen, kun hyppäsin tuntemattomaan ja tein sellaisia isoja jousikudelmia pariin kappaleeseen. Surullista se on, ettei elävän kuuloinen musiikki pääse radioon. Nyt sisäistin yksinkertaisen ajattelutavan myös pianolle. Tekstit teimme yhdessä kirjailija Inka Nousiaisen kanssa. Mulla valmistui laulu nimeltä Laivoja, se oli sellainen pysäyttävä hetki. Karjalaiselta tuli Takiainen -kappale. Olisi toivottavaa, jos artistista pitää, niin ostaisi myös sen fyysisen levyn. Tällaisia radioita on onneksi vielä jokunen joissa toimittajat saavat itse laatia soittolistansa, kuten vaikkapa Radio Helsinki. Se on tosi kummallista ja kyse on sentään radiosta, joka toimii veronmaksajien rahoilla. Spotifyn soitosta mitään. Pitää olla se intohimo ja rakkaus siihen tekemiseen. Netin kautta voi löytää kenet vaan, mutta siinä on se vaara, että tulee ähky, kun tarjontaa on niin valtavasti. Tiesin, ettei voi liikaa mennä muuttamaan tyyliä, eikä halujakaan ole, sillä olen niin vihkiytynyt tähän rootsin tulkitsemiseen, se on mulle se kaikkein rakkain juttu. SYKSYLLLÄ ILMESTYI ”TIE” – Ninni: Siinä oli seitsemän vuoden tauko edellisestä levystä. – Mika: Nuo paikalliset toimitukset eivät saa soittaa paikallista tai mieleistään musiikkia. Toteamme kaikki kuuluvamme siihen sukupolveen, joille musiikki ei ole bittivirtaa vaan haluamme omistaa konkreettisen tuotteen. Menen ehkä hiukan poliittiseksi, mutta mielestäni esimerkiksi Radio Suomi voisi tuoda edelleenkin monipuolisesti mielenkiintoisia artisteja esille. Mika on tehnyt osan kappaleista ja J. – Ninni: Levy muotoutui hiukan prosessin aikana. – Ninni: Spotify on loistava väylä löytää hyvää musiikkia. Aikaisemmin oman kömpelön kitaransoittotaitoni takia kappaleista tuli sopivan yksinkertaisia. Olen aina tarkkaan miettinyt sitä punaista lankaa ja kokonaispakettia, ihan kansitaidetta myöten. Mutta nyt pitää muistaa, että jos sitä kuuntelee paljon niin artisti ei saa sieltä juuri mitään. Rohkenin soittaa myös piano-osuuksia ja lauloin samanaikaisesti. ”Tietä” tehtiin aika pitkään ja hartaasti. Silloin mä tiesin, minkä tyyppinen levy on tulossa ja minkä tyylisiä kappaleita sille tulee. Pitää olla tosi aktiivinen löytääkseen sieltä jotain mielenkiintoista. Olen siihen erittäin tyytyväinen ja mielestäni se on paras tähänastisista. – Mika: Se on sellainen valtava kauppahalli, jossa ihmiset harhailee, ja jos kukaan ei ole tuonut artistia esille niin vaikea sieltä on mitään löytää. En anna sen häiritä asiaa, jos ei sen takia tule radiosoittoa niin ei sitten. Uusina elementteinä soitin pianoosuuksia aika paljon ja tein myös enemmän sävellyksiä pianolle. – Ninni: On hyvä levittää sanomaa nuorille, jotka diggaavat jotain artistia. – Ninni: Kaipaisin sellaista, että nykynuorisollakin olisi mahdollisuus löytää jotain mielenkiintoista. Nuo on tosi tärkeitä asioita ja tavallaan koskettaa meidän uraakin. – Mika: Nykypäivänä monille artisteille riittää, että levyllä on pari kolme hittibiisiä. Näin myös tällä kertaa. Tätä tyylisuuntaa saattaa tulla seuraavalle levylle enemmänkin. 18 • 2 2015 sitä rosoisuutta ja tartuntapintaa ei valtavirtamusiikissa ole. Yksi henkilö on vastuussa noista asioista. Mika ottaa esiin AutoTunen käytön, joka tuntuu maailmalla olevan enemmän sääntö kuin poikkeus radiosoittoon päätyvien kappaleiden kohdalla ja Ninni komppaa asiaa. En ollut aikaisemmin sellaisia tehnyt. Teimme yhteistyötä myös edellisillä levyilläni. – Ninni: Suomessa ollaan valitettavasti menossa aivan samaan suuntaan. – Mika: Se on sellaista tehotuotettua musiikkia ja kaikille tarjotaan sitä samaa, ja sitten sanotaan, että tuollaista ihmiset haluavat kuunnella. Se oli toimivin yhdistelmä ja sillä saatiin livemäinen soundi. Soitin myös alttoviulua. Mä olen kasvanut siihen, että kokonaisuus on yhtä tärkeä kuin yksittäinen biisi. Lopputulos on sopivasti vähän erilainen kuin ”Virta”, mutta jatkumoakin on. Olen sittemmin myös uskaltanut esittää niitä kappaleita pianolla keikoillani, mitä en olisi kuvitellut ennen tätä levyä tekeväni. Toinen oli Kyyhky ja toinen on Joenmorsian. Niiden pitää kysyä lupa saada soittaa jotain. LEVYN SAAMASTA HUOMIOSTA – Ninni: Mä olen sanonut kaikille, että arvio on sen yksittäisen henkilön senhetkinen mielipide. Monet nuoret eivät välttämättä tahallaan halua, ettei artisti saa tuloja, mutta he eivät vain tiedä asiasta, ettei artisti saa esim. Onhan Radio Suomella vielä onneksi nämä erikoisohjelmat, mutta valitettavasti meidän suomalaisten verovaroin maksetussa radioasemassa mennään enemmän ja enemmän formaattiradion suuntaan. Maakuntatoimitusten pitäisi ehdottomasti saada pitää paremmin langat omissa käsissään, tuoda paikallisväriä musiikkiinsa ja muutenkin heillä pitäisi edelleen olla oikeus itse päättää ohjelman sisällöstä. Monesti vain ei ole muuta tarjolla. Se jatkaa edellisten levyjeni herkkää akustista meininkiä. Mä olen ihan lapsellisen innostunut ”Tiestä”, jaksoin silloin © P asi R ytk önen. Kaupallisia asemia kun on jo ihan riittämiin. Tosin sekin on vähän muuttunut parhaista vuosistaan. Se on tekemistäni lauluista merkittävin. Jukka Gustavsonia lainatakseni, jos ei itse tykkää siitä mitä tekee, ei kannata tehdä musiikkia ollenkaan. Mahtavaa, että on tullut jotain kehitystä tämän ikäisenä. Edellisille levyille tein niitä kitaralla ja nyt niistä tuli sävyltään erilaisia
Pelle Miljoona, PK Keränen ja monet muut. Levyn synty oli onnellinen sattuma monellakin tapaa. Ei hirveästi mainosteta kuka tulee tai onko meillä teemailta. Kun Jukka ehdotti tätä yhteistyötä niin ei ollut epäilystäkään, mitä siihen vastataan. Lainakappaleita ei näillä kahdella levyllä mukana ole. Emme ole pelkästään valinneet niitä kaikkein tunnetuimpia kappaleita vaan soittaneet myös hiukan tuntemattomampaa materiaalia. Se olisi ollut kenties kornia, jos neljäskin olisi alkanut v:llä. – Ninni: Heti Amerikan reissun jälkeen aloimme tehdä Tuomari Nurmion kanssa levyä. Kun itsekin kuuntelee musiikkia niin kaikki on kiinni siitä moodista, mikä sillä hetkellä on. ALBUMIDISKOGRAFIA Ninni Poijärvi: Viideltä (2002) Vapaapäivä (2005) Virta (2007) Tie (2014) Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen: Powderburn (2011) Vagabond Moon (2013) Kkane (Mika Kuokkanen): Kkane (2003) From The Westwing (2008) Hoedown: Hoedown (2007) Honky Tonk Merry-Go-Round (2008, w/ Tokela) Black And White (2010) Mountain Information (2014, w/ Jukka Gustavson). Tämä saattaa jopa olla ihan realistinen haave, koska meillä on yhteisiä ystäviä. Se tuntui välillä siltä, että katoaako taika jos menen muuttamaan, mutta näin ei käynyt. – Ninni: Tuli mieleen, että me olemme pitäneet aika monien omien esikuviemme teema-iltoja Hoedown-klubilla. Hän ei tee koskaan itsestään numeroa, mutta on hyvin ehdoton, mitä musiikin tekemisen tulee. SOITTOKUMPPANIT – Mika: Olemme 13 vuoden aikana soittaneet tosi monien huippuartistien ja muusikoiden kanssa. Kaikki sävellykset on mun ja tekstit on Terry McArthurin. Virta on ehkä itselleni levyn tärkein kappale. Sessio taltioitiin ja huomattiin, että tässähän on lähes valmis levy. Annoin häpeilemättä tulla kuinka onnellinen siitä olin. Haastava projekti se oli, kun joissain sävellyksissä oli jopa 7 osaa. Se on tärkeintä, että saa tehdä sitä musiikkia mitä haluaa. mahdollisista edellisistä levyistä. Heti sen jälkeen lähdimme Mikan kanssa Amerikkaan tekemään seuraavaa yhteistä levyä. 2 2015 • 19 syksyllä tohista siitä tosi pitkään. – Mika: Jukka on niin kovatasoinen muusikko, että hänet voisi laittaa ihan mihin tahansa maailman huippubändiin. Jos tulee poikkeuksellisen paljon hyvää kritiikkiä usealta eri taholta, voi ajatella, että aika iso osa tykkää levystä. Meidät kutsuttiin jammailemaan Amy Helmin ja Justin Guipin kanssa, joka on myös Levon Helmin bändistä. Parhaat ulkomaiset artistikokemukset, jotka ovat oikeastaan tulleet vähän sattumien kautta, ovat Martha Scanlan, Dirk Powell ja Joshua James. – Ninni: Dave Lindholm oli yksi ensimmäisistä vieraista Hoedown-klubilla ja haluaisimme hänet uudestaan soittamaan kanssamme. Olen(ko) siis tehnyt kotiläksyni oikein.... Vaikka musiikkia diggaisi, ei kannata tehdä yhteistyötä, jos kemiat eivät toimi. Näillä saatesanoilla jäämme odottamaan arviota levystämme, niin että onnea matkaan. Tehtiin siitä sellainen levy kuin Jukka halusi eli Jukan ja meidän näköinen. – Ninni: Ihmisillä saa olla omia mielipiteitä, mutta on hyvä, jos on jotain perspektiiviä asiaan. Artisteja joiden kanssa olisi luultavasti kiva päästä soittamaan ovat mielettömän lahjakas Darrell Scott ja toinen on Tim O’Brien. ”hankalien tapausten” kanssa ei soiteta. Että tehdään kotiläksyt kunnolla ja on myös jotain tietoa esim. – Ninni: Levyjä tehdään ja uskotaan omaan tekemiseemme. Täytyy nostaa hattua Hoedownilaisille, koska kaikki paneutuivat asiaan täysillä. Olisi hienoa, jos saisimme levyjä julkaistua Amerikassa. – Mika: Kaikki, mitä olemme tehneet, ovat olleet hienoja juttuja. Clawhammer-banjon mestari Dirk Powell nauhoitti oman osuutensa kotona Louisianassa. Päätin nyt katkaista v-alkuisten sarjan, koska levyllä ei ollut edes v-alkuista kappaletta. On ollut hienoa perehtyä kunnolla heidän tuotantoonsa. Mä miellän nämä suomenkieliset levyt ihan omana maailmana versus näihin meidän englanninkielisiin. – Mika: Kaikki lähti oikeastaan meidän yhteisestä ”Powderburn”-levystä. Työmäärältään viime vuosi on varmaan ollut elämäni hurjin vuosi. Mietimme sellaisia biisejä, joita olisi mukava soittaa kimpassa. – Mika: Uuden tekeillä olevan julkaisun konsepti on sama kuin tällä meidän toisella, ”Vagabond Moonilla”, jonka teimme suureksi osaksi Australiassa. Olli Haavisto soittaa pedal steeliä. – Ninni: Jukka Gustavsonin kanssa oli myös hienoa tehdä levy. En haluaisi lähteä kenenkään kanssa sille tielle, että yhteistyöstä jäisi niin huono fiilis, ettei pystyisi kuuntelemaan enää hänen musiikkiaan. Hän on paremmassa kunnossa kuin monet muut vanhan liiton isot nimet. TULEVAISUUS – Ninni: Mä täytin syksyllä 40. Ne haluavat kuulla sen lopullisen tuotteen, ne innostuivat kovasti jo niistä raakaversioista. Jonkin verran olisi tarkoitus tehdä kimppakeikkoja Larryn ja Justinin kanssa. Suomessa olemme jatkaneet äänityksiä. Miksei myös Julie & Buddy Miller. Me emme halua, että kukaan tulee jonkun tietyn nimen takia ja odottaisi, että soittaisimme vain hänen materiaaliaan. – Ninni: ”Vagabond Moon” on minusta huippulevy ja tuleva on vähintään yhtä kova. – Mika: Kun keikkoja siellä tullaan tekemään niin olisi nastaa, jos myös levymme saataisiin julkaistua. Viime syksyn äänitysreissulla kävimme New Yorkissa tapaamassa levy-yhtiöitä ja siellä oltiin kiinnostuneita kuten myös Australiassa. Julie ei kuulemamme mukaan juurikaan matkusta, mutta jos heihin Amerikassa törmäisi niin voisi joskus päästä jammailemaan. – Ninni: ”Vapaapäivän” kohdalla en vielä tajunnut asiaa, mutta ”Virran” kohdalla se oli tietoista. Mitään ihmeitä ei odoteta, mutta hyvältä vaikuttaa. – Mika: Levon Helmiä unohtamatta. Ja joskus on ollut tosi mukavaa soittaa ihan ilman vierailijaa. Ei ole tärkeää, vaikka saisi täydet pisteet, jos arviossa ei ole sisältöä. – Ninni: Pääsimme onneksi vielä useampaan kertaan soittamaan hänen kanssaan, sitä ei unohda koskaan. ”Vagabond Moon” on sitten v-alkuinen aivan eri syistä. Se tehtiin aikoinaan Levon Helmin studiolla. Olin ihan epäsuomalaisen ylpeä omasta levystäni. – Mika: Nämä vierailijat tulevat klubille aika lyhyellä, jopa päivän varoitusajalla. Kun ”Tie” valmistui ja saatiin julkaistua, meillä oli yhdistetty levynjulkaisuja juhlakonsertti. Kuitenkin lähtökohta on aina se, että vaikka olisi kuinka kova stara tahansa niin ns. Kotimaisista mielenkiintoisista nimistä, joiden kanssa emme ole soittaneet voisi Kauko Röyhkällä olla paljon annettavaa. Joshua James kävi Suomen reissullaan laulamassa yhdelle biisille ja hänen kitaristinsa Evan Coulombe soitti kitaraa. Larry Campbell soittaa levyllä kitaroita sekä muita kielisoittimia, Justin rumpuja. Se on ollut kuin jonkinlainen syventymiskurssi tälle musiikin tietämykselle ja diggailulle. Olen muuten kerran saanut soittaa heidän kanssaan. – Mika: Lisäksi oli tämä Jukka Gustavsonin kanssa tehty ”Mountain Information”. Kun mainitsen heidän v-alkuisista levyistään Ninni huudahtaa olevani ensimmäinen, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota. Toivotaan parasta, kun vastaanotto oli niin positiivinen. Eli viime vuosi on ollut varsin hektistä menoa. – Mika: Arviossa on tärkeintä se sisältö. Ei aina tiedetä itsekään, kuka tulee soittamaan. Ensi viikolla olemme menossa studioon tekemään päällekkäisäänityksiä ja teemme kenties muutaman biisin lisää. Mennään levy kerrallaan ja tehdään sitä mikä tuntuu hyvältä. Äänitimme nyt tälle tulevalle viiden päivän aikana seitsemän kappaletta Justinin uudella kotistudiolla. Kunhan saadaan albumi ensin valmiiksi ja miksattua niin otetaan sitten uusi kierros levy-yhtiössä
– Varmaankin tärkein syy oman musiikinteon aloittamiselle oli se suunnaton vapaus, jonka se tarjosi ja jonka puitteissa pystyi itseään ilmaisemaan. Meristic Fire on eräänlainen rakkaudentunnustus. Tenttaan Pirttikankaalta, miksi Cosmojen tauko venyi niin pitkäksi. Musiikissa rajojen testailu ja uusien omituistenkin kombinaatioiden toisiinsa yhdisteleminen toimi vastapainona koulun puuduttavuudelle ja valmiiksi tarjotuille ratkaisuille. – Big Daddy Rides Again on psykedeelinen seikkailu, jossa päähenkilö käy läpi joko hermoromahduksen tai juoppohulluuden ja lopussa samaistuu uusiseelantilaiseen jumaluuteen. Kun bluesista yleisesti puhutaan niin itse automaattisesti assosioin sen ennen maailmansotia olleeseen aikakauteen, tiettyyn ”kulta-aikaan”, jolloin bluesia taltioitiin ensi kerran äänilevylle. – Siitä uupui tyystin laulut, kun pohjaa alettiin äänittää. Kaikki kappaleista eivät kuitenkaan syntyneet ilman synnytystuskia. Vastaus on, että muut projektit veivät mennessään. kaksi pitkäsoittoa Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset -kokoonpanon kanssa ja yhden Faarao & Kakspäinen Narttu -triolla. 60-luvun britti-invaasiokokoonpanot. Hän ei näe Cosmo Jones Beat Machinea bluesbändinä vaan rokkijytäpumppuna, joka tosin putosi jo nuorena afroamerikkalaisen rytmimusiikin taikapataan. Esimerkiksi When You Wish Upon A Deathstar oli hankala tapaus hahmottaa. Vedimme ne läpi silkasta soittamisen riemusta ja lopputulos kuulosti riittävän hyvälle ja meille itsellemme. Lisäksi he ovat tehneet ”oikeita” töitä ja viettäneet laatuaikaa perheittensä parissa. Kysyessäni levyn kappaleiden synnystä ja aiheista, Pirttikangas kertoo, että alussa on yleensä riffi, jonka joko hän, Marko tai Pentti tuo kehiin. Catfish Noodling on Yhdysvaltojen etelävaltioissa suosittu kalastusmuoto, jossa monneja narrataan paljain käsin. Ei me funtsittu lainkaan, että onko se tyylitöntä tai linjakasta pistää kyseisiä kappaleita omiemme sekaan. Sen ympärille aletaan rakentaa muita osia ja miettiä melodiaa, jos sellaista ylipäätään tarvitaan. – Captain Beefheart & Magic Band on minulle henkilökohtaisesti kovempi ja innovatiivisempi tapaus kuin esim. When You Wish Upon A Deathstar kertoo elämäänsä tyytymättömästä tyypistä. Hän on bändin edellisen levyn, ”Belzeboogien” jälkeen tehnyt mm. Frankensteinin hirviö, joka heräteltiin henkiin. Sessioista jäi yli myös muitakin Beefheart-lainoja ja yksi Frankie Lee Sims -cover. Kappale vaati useamman läpimenon ja lopulta se jouduttiin osittain kursimaan kasaan leikkauspöydällä. Back To Templessa luetellaan lyyrisesti erinäisiä rakkauden aktiasentoja ja alkemian avulla muutetaan aine toiseksi. © T eem u K esk inen ”Musiikissa rajojen testailu ja uusien omituistenkin kombinaatioiden toisiinsa yhdisteleminen toimi vastapainona koulun puuduttavuudelle ja valmiiksi tarjotuille ratkaisuille.” – Pekka ”Faarao” Pirttikangas. Julkaisuvalmiina on myös Ilpo Väisäsen ja Tomi Kososen kanssa väännetty metelipläjäys, joka kulkee nimellä Fistpost. Yhtyeen laulaja ja kitaristi, Pekka Pirttikangas ei varsinaisesti jännittänyt yleisön vastaanottoa, mutta kertoo olleensa iloisesti yllättynyt, kun uuden albumin, ”Skunkadelicatessin” julkaisukiertueen keikoilla on riittänyt onnellisia naamoja ja tanssilattialla tohinaa. Toki retrojuttujakin voi tehdä tyylillä, mutta itseäni ei moinen ole ikinä jaksanut sytyttää. Pirttikankaalle moinen lokerointi on suhteellisen vierasta eikä kovinkaan relevanttia. 20 • 2 2015 COSMO JONES BEAT MACHINE COSMO JONES BEAT MACHINE JANNE ÖRNBERG Yleisö ei ole unohtanut kuopiolaista Cosmo Jones Beat Machinea liki kahdeksan vuotta venähtäneestä tauosta huolimatta. Lisäksi hän on tietenkin keikkaillut ko. kokoonpanoilla ja soolona. Olimme aiemmin kokeilleet soittaa sitä suorana funkkina, mutta Pentti keksi kääntää kompin eräänlaiseksi mamboksi. Cosmojen viisussa monni toimii eräänlaisena oppaana alisiin maailmoihin ja neuvonantajana. Humongous Shoes on koominen seikkailukertomus kohtaamisesta jetin kanssa. Mutta yhtälailla he ovat imeneet vaikutteita Radiopuhelimilta, The Stoogesilta, Chop Sueylta ja Hasil Adkinsilta. AJATUKSIA LAATIKON ULKOPUOLELLA Ajaudumme keskusteluun erilaisista musiikkigenreistä. That’s it. Omien originaalien kappaleiden lisäksi levyltä löytyvät myös kaksi Captain Beefheartin eli Don Van Vlietin kappaletta, jotka ovat jo tuttuja Cosmojen live-repertuaarista: Obeah Man ja Smitsonian Institute Blues. Muista Cosmojen jäsenistä Pirttikangas kertoo, että Pentti Dassum (basso) on ollut aktiivinen noisen parissa Umpio-projektillaan ja Marko Lukkarinen (kitara) ja JP Hautalampi (rummut) ovat olleet työllistettyjä psykokantria soittavan Country Darkin riveissä. Pirttikankaan mielestä Captain Beefheartin kappaleita on hauska soittaa, sillä ne harvoin noudattavat ”mama heartbeatia”, eli tahtilajit ovat usein jotain muuta kuin 4/4. Tekstit syntyvät lähes aina viimeisenä ja niille lähtökohtana voi olla oikeastaan mikä vain luontodokumentista huonoon sisäpiirin vitsiin. SKUNKADELICATESSIN ALKEMIA ”Skunkadelicatess” on saanut tähän mennessä vain hyviä ja jopa ylistäviä arvioita (Blues Newsin näkemykset voitte lukea viereiseltä sivulta). Hänestä mikään ei synny tyhjästä vaan musiikkityylit ovat kautta aikain ruokkineet toisiaan ja kehittyneet samanaikaisesti tahoillaan
Faaraona viime vuosina tutuksi tulleen Pekka Pirttikankaan liidaama bändi lumoaa kuulijansa koko levyn puolituntisen keston ajaksi. Originaalikappaleiden kanssa em. Janne Örnberg ”Musiikissa rajojen testailu ja uusien omituistenkin kombinaatioiden toisiinsa yhdisteleminen toimi vastapainona koulun puuduttavuudelle ja valmiiksi tarjotuille ratkaisuille.” – Pekka ”Faarao” Pirttikangas Vasemmalta: PEKKA PIRTTIKANGAS, JP HAUTALAMPI, PENTTI DASSUM, MARKO LUKKARINEN, TEEMU MÄENPÄÄ. Yhtymäkohdista ja vaikutteista huolimatta Cosmot eivät silti ole lähteneet retroiluun vaan he ovat valmistaneet oman aromikkaan sopan, jonka nauttiminen saa haluamaan santsilautasta saman tien. Paksusti afroamerikkalaisella rytmimusiikilla öljytty Cosmojen kone tarjoaa vertailukohdiksi omille kappaleilleen kaksi Captain Beefheart -lainaa, Obeah Manin ja Smithsonian Institute Bluesin sekä yhden traditionaalisen delta bluesin, lukemattomia kertoja versioidun Crawling King Snaken. ”Skunkadelicatess” viljelee samantapaista nyrjähtänyttä äänimaisemaa kuin Tom Waits ja vimmaisuudessaan se tuo mieleen Hasil Adkinsin kotiäänitteet silloin joskus. 2 2015 • 21 COSMO JONES BEAT MACHINE Skunkadelicatess (Karkia Mistika KARMA-056) Pitkältä tuotantotauolta palaavan kuopiolaisen Cosmo Jones Beat Machinen levy on täynnä rouheaa, likaista ja aivan vastustamatonta punkfunkbluespoljentoa. lainat muodostavat vinkeän ja psykedeelisen seikkailukertomuksen, joka sijoittuu jonnekin Amerikan etelävaltioiden soille, sinne voodoo-kultin ja syvänjoen maisemiin. Hengähdystaukoja ei anneta, eikä niitä kaivata – sen verran hillitöntä meno on
Vuonna ’64 vain yksi rockiksi luokiteltava jenkkiyhtyelevy pääsi Billboardin HOT20:een ja sekin oli rajatapaus, Premiersien Farmer John. Williamin rooli yhtyeessä on kirjattu eri lähteissä vähän eri tavoin, todennäköisesti hän toimi ykkössolistina. Lapsuutensa musiikkivaikutteet hän sai pääosin isältään, joka oli ammattimuusikko. & The Mysterians, Paul Revere & The Raiders, Sam The Sham & The Pharaohs, Shadows Of The Knight, Sir Douglas Quintet, Swingin’ Medallions sekä Mitch Ryder & The Detroit Wheels. Tuo on ylisanailua enkä myöskään täysin hyväksy Ryderin nimitystä blue eyed soulin huipuksi, linjanveto soulin ja rockin välillä on enemmän rockin puolella. Tässä listaus noilta vuosilta niistä tapauksista, jotka ainakin itse luokittelen rockiksi ja jotka ovat selvinneet Top 20 -listalle: Beau Brummels, Blues Magoos, Buckinghams, Castaways, Count Five, Critters, Gentrys, Cyrkle, Bobby Fuller Four, Knickerbockers, Outsiders, . Seuraavana vuonna alkoi elpyminen ja vuonna ’66 listoilla oli jo enemmän amerikkalaista kuin englantilaista rockia. 22 • 2 2015 MITCH RYDER & THE DETROIT WHEELS MITCH RYDER & THE DETROIT WHEELS Parhaan ja toisaalta sekavimman kuvan 60-luvulla suurimman suosionsa saavuttaneen Mitch Ryderin tyylistä saa hänen tunnetuimman albuminsa ”Take A Ride” esittelystä. Village oli noihin aikoihin yksi Detroitin tärkeimmistä paikoista. KELLAREISTA LAVOILLE Mitch Ryder, porvarilliselta nimeltään William S. Yhtyeen nimeen sisältyy selkeä kunnianosoitus autokaupungin soundille, mikä näkyy myös siinä, että Ryder levytti sekä hiteiksi että albumitäytteiksi monta Motownin klassikkoa ja lisäksi muutakin 60-luvun soulin perusmateriaalia. Style: Rock & Roll, Garage Rock, Blues Rock, Soul, Electric Blues, Rhythm & Blues, Classic Rock. Levise Jr, syntyi 26.2.1945 Detroitissa. Kauneimmin asian ilmaisi eräs levykansirunoilija väittämällä Mitch Ryderia sillan rakentajaksi Motownin ja valkoisen rockin välille. Genre: Blues, Funk/Soul, Rock. Em. Oli miten oli, Mitch Ryder teki parhaimmillaan erittäin energistä rockia sekä Detroit Wheelsin kanssa että myöhemmin itsenäisenä solistina. Pikainen Whitburnin listakirjan selaus toi esiin kolmisenkymmentä listoille päässyttä jenkkirockyhtyettä vuosilta ’65–’66. On selvää, että yksipuolisen britti-informaation sokaisemassa Suomessakaan ei noita yhtyeitä kovin hyvin tunnettu, ei siis myöskään esittelykohdettamme. Ota siitä sitten selvää. Koulupoikana hän perusti ensimmäisen yhtyeensä (tai oli ainakin jäsenenä) The Tempest, joka sai satunnaisia keikkoja Village-nimiselle klubille. Siellä kävi monenkirjavaa nuorta väkeä, mikä tärkeintä, paljon mustaa perusporukkaa, joka johdatti Williamin soulin juurille. yhtyeistä vain muutama noteerattiin Euroopassa. Niiden levyjä en muista juuri Radio Luxemburgissa soitetun ja listoille Englannissa selvisivät vain Critters (Younger Girl, korkein sijoitus 38.), Mysterians (96 Tears, 37.), Pharaohs (Wooly Bully, 11.) ja Sir Douglas Quintet (She’s About A Mover,13.). PEKKA TALVENMÄKI ”MITCH RYDER SHOW”, NEW YORK 1966. Mukana on muutama tulkinnanvarainen levytys, jotka Whitburn kuittaa merkinnällä pop/rock. Nuorten yrittäjien esikuvina oli jopa joitakin nousevan Motownin tähtiä, nimeltä on mainittu etenkin Amerikkalainen rock ja varsinkin yhtyerock eli tunnetusti 60-luvun puolivälissä britti-invaasion aiheuttaman lamaannuksen aikaa
Bob Price vei nimittäin John Badanjekin autotallissa tehdyn demonauhan New Yorkiin Four Seasonsin ja monen muun huippuartistin pomona tunnetun Bob Crewen kuultavaksi. Pienenä ongelmana oli se, että Peps esiintyi pääasiassa mustalle yleisölle, jonka edessä Billy Lee ei tuntenut oloaan aina kotoisaksi. 2 2015 • 23 Marv Johnson. Jenny Take A Ride oli jäntevä sekoitus Chuck Willisin C.C. Myös solistin nimi vaihdettiin, Billy Leestä tuli Mitch Ryder, joka löytyi puhelinluettelosta arpomalla. Village-klubi oli toki vielä tärkeä esiintymispaikka ja siellä Billy Lee tapasi vuoden ’64 alussa valkoisen yhtyeen, jossa soittivat basisti Earl Elliot, rumpali John Badanjek sekä kitaristit Jim McCarty ja Joe Kubert, heistä viimeksi mainittu oli Billy Leen tuttu jo Tempest-ajoilta. Detroit Wheelsin juju olikin tarkassa, dynaamisen yksioikoisessa taustapaukuttelussa, jonka ”MITCH RYDER SHOW”, CLEVELAND, OHIO 1967. Latteaa – sen parempaa sanaa en keksi Detroit Wheelsien avausta kuvaamaan. Rideria ja Pikku-Rikun Jennyä. Luonnollisesti kasvanut suosio herätti myös ajatuksen levyttämään pääsystä. Sellaisia tehtiin ahkeran harjoittelun ohessa kaiken aikaa ja niiden kautta urkeni myös tie ylöspäin. Tätä voisi kutsua balladiksi, nätti melodia ja kuulakas yleistunnelma. TAKE A RIDE Mitch Ryder & The Detroit Wheels nousi pienen alkutakeltelun jälkeen lajinsa kärkiporukaksi. Jerry Osbornen Rockin Records viittaa tässä yhteydessä myös nimeen Billy Lee & The Rugbeaters mainitsematta tarkempia detaljeja. Voi vain kuvitella millaisella tarmolla tätä on lavoilla esitetty ja vauhti saatiin kiitettävästi siirretyksi levylle. Detroit oli muodissa ja kunnianosoituksena autokaupungille otettiin nimi The Detroit Wheels. Sen seurauksena järjestyi ensin iso, hyvin onnistunut keikka New Yorkiin ja pian myös levytyssopimus Crewen New Voice -merkille. Jos laulupuoli toimisi paremmin, tätä voisi kutsua souliksi. Yhteistyö kesti reilun vuoden. Lisäksi Nathaniel Mayer ja Gino Washington olivat klubin vakioväkeä, mikä takasi sen, että nuori William oppi kunnioittamaan aitoa, rämäkkää, nuhruisen energistä kellarisoundia. 806 paljasti MitchRyderin porukan todellisen luonteen ja vei sen siihen maailmaan, jota se ymmärtääkseni lavoilla esitti, raakojen, energisten covereiden pariin. Levytyksiä varten tarvittiin vielä uusi nimi, koska länsirannikolla oli top ten -tasolle yltänyt yhtye The Rivieras (hitti California Sun). Manageriksi löytyi yksi Detroitin johtavista radiojuontajista, Bob Price. Hän pääsi jopa levyttämään yhden sekavahkoksi väitetyn singlen. Yhteisymmärrys syntyi hetkessä ja niin Billy Lee siirtyi uusien tuttavuuksiensa solistiksi ja yhtye sai nimen Billy Lee & The Rivieras. Niten Rock On -kirja ilmoittaa kaikkien (virheellisesti myös Billy Leen) syntymävuodeksi ’47 tai ’48. Carrie 1515 That’s The Way It’s Gonna Be Fool For You Tarkempia tietoja singlestä minulla ei ole, mutta r&b:ksi se on teksteissä luokiteltu ja meno oli ilmeisen ”mustaa”, koska Carrie oli gospeliin profiloitunut merkki ja koska Billy Lee siirtyi saman tien entistä soulhenkisempään suuntaan ryhtyessään solistiksi mustaan, The Peps -nimiseen yhtyeeseen. Mieleen tulee lähinnä Ben E. Rivieras-showta on kuvailtu erittäin rämäkäksi ja pikkuhiljaa yhtye kohosi lämppäristä pääesiintyjien joukkoon. Mitch Ryder ei ollut kultakurkku, hänen ”laulunsa” on parhaimmillaan räkäistä karkeaa huutoa. Noin vuonna ’62 tapahtui ratkaiseva positiivinen käänne, kun William otti itselleen taiteilijanimen Billy Lee. Ensimmäinen varma havainto on single Hyland 3016 You Know Won’t You Dance With Me Molemmat puolet on merkitty Billy Leen ja hänen kavereittensa nimiin. Tässä läpimurtovaiheen singlet: New Voice 801 I Need Help! (Help Me) I Hope 806 Jenny Take A Ride (10.) Baby Jane (Mo-Mo Jane) 808 Little Latin Lupe Lu (17.) I Hope 811 Break Out (62.) I Need Help 814 Takin’ All I Can Get (100.) You Get Your Kicks I Need Help osoitti, ettei Bob Crewe vielä tiennyt, mitä uudelle yhtyeelle olisi pitänyt tehdä. autotallikokeilu. King, jolle Bob Crewe tuotti 60-luvun lopussa samanhenkistä materiaalia. Nuorista pojankolleista oli kyse, sillä Norm N. B-puoli, sekin Crewen sävelmä, on parempi. Sävelmä on superparin Crewe & Gaudio, mutta se volyymi ja energia, joka vielä noihin aikoihin löytyi Four Seasonsin levyiltä puuttuu. Hänen johdollaan järjestyi keikkoja ensin kaupungin pohjoisosan pikkuklubeille ja maineen kasvaessa isommille lavoille, joilla Rivieras pääsi lämmittämään suuria tähtiä, parhaimmillaan Motownin artisteja. Ilmeisesti kyseessä oli raakile, mahdollisesti jopa ns
Tämä avausalbumi on ilman muuta se, jonka perusteella Mitch Ryder sai niinkin vahvan maineen soulmiehenä kuin sai. Nimet puhuvat puolestaan, myös A3, joka itse asiassa oli versio Bobby Bland -hitistä Turn On Your Lovelight. Breakout...!!! (New Voice 2002) A (1) Walking The Dog (2) I Had It Made (3) In The Midnight Hour (4) Ooh Poo Pa Do (5) I Like It Like That (6) Little Latin Lupe Lu B (1) Devil With The Blue Dress On /(2) Shakin’ With Linda (3) Stubborn Kind Of Fellow (4) You Get Your Kicks (5) I Need Help (6) Breakout Soulin merkeissä mentiin edelleen. Rikulta lainattiin Good Golly Miss Molly ja sen kanssa vuorottelemaan aika yllättävä valinta, Shorty Longin Devil With The Blue Dress On. Take A Ride (New Voice 2000) A (1) Shake A Tail Feather (2) Come See About Me (3) Let Your Lovelight Shine (4) Just A Little Bit (5) I Hope (6) Jenny Take A Ride B (1) Please Please Please (2) I’ll Go Crazy (3) I Got You (4) Sticks And Stones (5) Bring It On Home To Me (6) Baby Jane Kuten listaus osoittaa, Mitch Ryder kumppaneineen lähti liikkeelle erittäin soulpitoisen musiikin voimin. poikkeaa energialtaan selkeästi jäntevästä mutta silti vähän uneliaasta originaalista, hyvän pöllytyksen sai myös Miss Molly. Varsinkin Devil... Kesällä ’66 yhtye kuitenkin sai mahdollisuuden palata omimpaan osaamiseensa ja teki mojovan hitin yhdistämällä kaksi vanhaa klassikkoa. Mustalle listalle Ryder ja Wheels eivät kelvanneet koskaan. puolestaan on Marvelettesin syksyn ’64 hitti. Tässä jatkoa vuoden ’66 singlediskografiaan. Hitti B1 oli omassa luokassaan, mutta onnistumisia on muitakin. Seuraavalla, vuoden ’67 alussa julkaistulla singlellä Too Many Fish In The Sea & Three Little Fishes palattiin vanhaan kaavaan. Kaikki sijoitukset ovat, kuten aikaisemminkin, poplistoilta. Ilmeisesti musiikki soi tällä levyllä suurin piirtein sellaisena kuin yhtyeen noiden aikojen konserteissa, enemmän tai vähemmän villiintyneen yleisön luoma tunnelman lisä vain puuttuu. Break Out ja Takin’ All I Can Get olivat selkeästi Bob Crewe -materiaalia, sekavampia ja sanoisinko mystisempiä. Itse kallistun niukasti Jenny Take A Riden kannalle, mutta lähellä tasapeliä ollaan. On täysin mahdollista, että osa raidoista on aikaisemmin mainittuja kellaridemoja, joita ei ole yritettykään täydentää. New Voice 817 Devil With The Blue Dress On & Good Golly Miss Molly (4.) I Had It Made 820 Sock It To MeBaby! (6.) I Never Had It Better 822 Too Many Fish In The Sean & Three Little Fishes (24.) One Grain Of Sand 828 Come See About Me A Face In The Crowd Singlet ja LP kulkivat hieman erilaisella aikataululla. Ryder kumppaneineen teki siitäkin vauhdikkaan, joskin yksitotisen version, joka on mielestäni jopa parempi kuin ”veljesten” esitys, mutta mitäs makuasioista. Kappalevalinta ei oikein toiminut, yhdistelmästä tuli jotenkin kömpelö. Edeltäjäänsä verrattuna jälki oli parempaa, taustat huolellisemmin soitetut ja laulussakin oli tapahtunut edistystä. Versioista omaa luokkaansa on Five Du-Tonesilta lainattu rymistely Shake A Tail Feather, josta en muista koskaan huonoa coveria kuulleenikaan. Taas ihmetyttää miksei Bob Crewe malttanut pysyä sivussa, sävelmä oli nimittäin hänen. Varsinkin jälkikäteen on helppo naureskella näille covereille ja niiden sisältämälle ”soulille”. Mahdollisesti tuo ilkikurinen laulu oli alun perin tarkoitettu singlen a-puoleksi, kunnes Jenny Take A Ride otti oman paikkansa. On makuasia, onko lopputulos Detroit Wheelsien paras levytys. Erityisesti 60-luvun alun jutuissa Shakin’ With. Aikamoisia klassikoita mahtui yhtyeen ohjelmistoon. Teknisestikin otokset olivat hiomattomia, osittain melkein ala-arvoisia. Myös seuraava single, Sock It To Me – Baby oli menestys, mutta vaikka siinäkin oli vauhtia ja menemisen halua, ei tulos ollut läheskään edeltäjänsä tasoa. Jälkimmäisen alkuperää en tunnista, Too Many... Baby Jane oli samaa maata. A-puolen loppuun sijoitettu hitti erottuu nuhruisesta massasta ja on oman lajinsa helmi. Single jäi kuitenkin Detroit Wheelsien viimeiseksi kunnon hitiksi. Jenny Take A Ride oli ensimmäinen piikki Detroit Wheelsin diskografiassa, mutta jatkossakaan ei ollut valittamista. Kakkosalbumi nimettiin nimittäin vanhasta muistista. 24 • 2 2015 ydin oli John Badanjekin vahva bassorumpu sekä terävät hyppäykset kappaleesta toiseen juuri kun tunnelma on muutenkin huipussaan. BREAKOUT Bob Crewesta taisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä Detroit Wheelsien huippuvuosina. Menestys oli silti hyvä. Little Latin Lupe Lu ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, ei edes Righteous Brothersien originaalina. Kesällä ’67 Bob Crewe päätti pistää kuvioita uusiksi ja käytännössä sotki koko yhtyeen historian. John Badanjekin vahvasta rumpalityöstä ja yhtyeen ulkopuolelta lainatun Barry Goldbergin uruista rakentui iskevä intro, johon sitten liittyi varsinaisten sävelmien vuorottelu. Ryder oli runttaaja eikä hänen versioissaan todellakaan ollut sitä mitä noihin aikoihin oikealta kunnon soulilta edellytettiin. Jenny Take A Ride oli noussut listoille ja albumi oli pakko saada markkinoille halvalla ja nopeasti. Taustoilta löytyi turhanaikaista kitarointia, kurluttelua ja jopa torvia, mutta lopputulos oli väkinäinen ja menestys sen mukainen. Levyllä Ryder kumppaneineen päästää täysillä, voi vain kuvitella millainen tunnelma oli lavalla
Havaintojeni mukaan myös englantilaiset cd-painokset ovat olemassa, levymerkki näyttää olevan GFS. Todetaan sentään, että ”All MR Hits!” pääsi vielä listoille, korkein sijoitus 37. Tätä yllättävää virhettä ei korjattu edes myöhempien vuosikymmenten koosteilla, eräässäkin tekstissä painvastoin erityisesti kehutaan Ryderin kykyjä pehmeän N.O.-grooven tulkitsijana. Hyvän maun rajoilla mentiin, mutta ainakin sopivassa mielentilassa kuunneltuna. Kaikki Detroit Wheelsin kolme New Voice -albumia julkaistiin 90-luvulla cd:nä Sundazed-merkillä, joka oli tunnetusti aika pihi lisäraitojen suhteen. Seuraavassa Crewen tuottamien Ryderin soolosinkkujen diskografia vuosilta ’67–’69. Varsinaiset soulpalat A1 ja A3 ovat vaisumpia ja pahimmin kontrolli petti Motown-materiaalin parissa. tilastossa. New Voicen ja päämerkki Dynovoicen julkaisut ilmestyivät sekalaisessa järjestyksessä. Mainittakoon vielä, että Ryder itse on korostanut, että koko sooloidea oli nimenomaan Bob Crewen keksintö ja että latistaminen soulin ja rockin linjoilta nynnyartistiksi oli kaikinpuolinen pettymys. Pienenä häiritsevänä detaljina huomasin, että I Like It Like That on merkitty Chris Kennerin sävelmäksi. Sekaan mahtui myös uusia singleraitoja. tammikuussa ’68. Sen jälkeen julkaistiin kolme turhan tuntuista albumia: ”All Mitch Ryder Hits!”, ”All The Heavy Hits Of Mitch Ryder” ja ”Mitch Ryder Sings The Hits”, joista siis yhtyeen nimi jätettiin kylmästi pois, vaikka ne sisälsivät myös sen nimissä alun perin julkaistua sinkuilta ja albumeiltakin tuttua materiaalia. Suurin toivein (?) aloitettu sooloura ei jatkossakaan sisältänyt suuria menestyksiä ja sen terävin vaihe loppui reilun vuoden yrityksen jälkeen. Oli miten oli, ”Breakout!!!” oli paljon parempi kuin ”Take A Ride”, mielestäni se on Detroit Wheelsien paras albumi. Sock It To Me – Babyssä ei vain ollut läheskään sellaista vauhtia kuin edeltäjissään. Se ei ollut hippi-ideologian klassikkolevy, mutta onnistui sentään saalistamaan kohtuullisen sijoituksen Billboardin HOT 100:ssa heinäkuussa ’67. Listaukset jätän tilan säästämiseksi pois. Walk On By vähän hätkähdyttää. Jos haluat yhden kattavan Detroit Wheels -koosteen, suosittelen vuonna ’90 julkaistua pakettia: The Best Of Mitch Ryder & The Detroit Wheels (EMI CDP 7 93633 2) (1) Jenny Take A Ride! (2) Little Latin Lupe Lu (3) Shakin’ With Linda (4) I Like It Like That (5) I Had It Made (6) Break Out (7) Shake A Tail Feather (8) Just A Little Bit (9) Takin All I Can Get (10) You Get Your Kicks (11) Sticks And Stones (12) Baby Jane (13) Joy (14) Devil With The Blue Dress On & Good Golly Miss Molly (15) Sock It To Me – Baby! (16) Too Many Fish In The Sea & Three Little Fishes (17) I’d Rather Go To Jail (18) Ooh Papa Doo (19) I Hope (20) I Never Had It Better WHAT NOW MY LOVE Kuten todettiin, Bob Crewe lähti ajamaan Mitch Ryderia sooloartistiksi vuonna ’67. Sen takakansikuvasta selvisi kokoonpanomuutos, basisti Earl Elliotin paikan oli ottanut James McCallister. Mikään noista kolmesta koosteesta ei tunnu kovin tärkeältä, ei ainakaan alkuperäisiin ”oikeisiin” albumeihin verrattuna. Psykedelia ja hippikesä olivat pinnalla ja se näkyi ja kuului myös Ryderin soololevyillä, ei vähiten ensimmäisen singlen toivoa tihkuvalla, mutta sekavalla Joy-puolella. Kolmas LP ilmestyi kovalla kiireellä ison hitin imuun. Erityisesti Isley Brotherseilta lainattu Linda-rymistely etenee komeasti ja armottoman vauhdikkaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole tuttu New Orleans -klassikko vaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt Motown-kaima, jonka vei listoille Miracles. Ensialbumin Come See About Me oli aika suttuinen eivätkä tämän levyn yritykset Stubborn Kind Of Fellow ja I Like It Like That nekään pure, Motownia ei kerta kaikkiaan osattu tehdä muualla kuin Motownilla. Samalla hänen tyyliään pehmennettiin ja hänestä yritettiin tehdä laulaja. Vuonna ’67 Bob Crewe lähti suunnittelemaan Ryderille soolouraa. Niinpä nuo cd:t sisältävät kukin vain yhden bonuksen eikä sekään ollut erikoinen harvinaisuus vaan singlen b-puoli tai muu täytepala, ”Break Outilla” edellä toteamani Any Day Now. Myös tilastojen valossa se oli tärkein, se nousi Billboardin LP-listalla parhaimmillaan sijalle 23. Tulos ei vakuuta, vielä vaisummalta kuulosti lauluosuudeltaan saman kategorian Any Day Now, joka onneksi jätettiin albumeilta kokonaan pois. vuoden ’67 alussa. New Voice 824 Joy (41.) I’d Rather Go To Jail 826 You Are My Sunshine (88.) Wild Child 830 Ruby Baby You Get Your Kicks Dynovoice 901 What Now My Love (30.) Blessing In Disguise 905 Personality & Chantilly Lace (87.) I Make A Fool Of Myself 916 The Lights Of Night I Need Loving You 934 Baby I Need Your Loving & Theme For Mitch Ring Your Bell You Are My Sunshine ja Ruby Baby olivat pehmeään Joy-hittiin verrattuna riehakkaita. Kovin mielenkiinnottomalta ja vaisulta kuulostaa koko LP ainakin soulin näkökulmasta. Liekö osoitus menossa olleesta imagon muutoksesta, kun Ryderista lähdettiin tekemään balladilaulajaa. Varsinkin Driftersin ja Dionin hitteinä tutun Ruby Babyn Ryder runttasi lähes tunnistamattomaksi. 2 2015 • 25 Linda, Ooh Poo Pah Do ja tietenkin ykkösalbumilta myöhästynyt Little Latin Lupe Lu ovat terhakkaa meininkiä ja tämäntyyppisessä materiaalissa ei solisti Ryderin yliaggressiivisuus ja yksipuolisuus pahemmin häiritse. Sock It To Me! (New Voice 2003) A (1) Sock It To MeBaby (2) I Can’t Hide It (3) Takin All I Can Get (4) Slow Fizz (5) Walk On By B (1) I Never Had It Better (2) Shakedown (3) A Face In The Crowd (4) I’d Rather Go To Jail (5) Wild Child Kaksi ensimmäistä albumia rakentuivat yhden kovan singlehitin varaan, niin kolmaskin, joka vanhasta muistista nousi hitin ansiosta sijalle 34
vuonna ’66). Kansitekstit hehkuttavat surutta sekä Bob Crewen että laulajan lahjakkuutta ja neroutta. Suurin pettymys oli Baby I Need Your Loving. Epäselväksi jää miten tosissaan albumia tehtiin. Vaikka What Now My Love oli 60-luvulla Euroopassa arvostettu klassikko sekä Gilbert Becaudin originaalina että Shirley Basseyn listihittinä ja vaikka siitä tehtiin lukemattomia versioita jenkkimarkkinoilla niin ei se koskaan ollut Atlantin takana suuren luokan tapaus. Yllättävän korkealle kipusi myös Mitch Ryder ja uskallan väittää, että ansaitusti, sillä hänen hidasteleva, psykedeeliseksi sovitettu versionsa oli riittävän erilainen ollakseen hyvä. klassikoiden varaan rakennettuun b-sivuun. Oman ilmeen löytäminen Motown-klassikoihin ei paria poikkeusta lukuun ottamatta ollut helppoa huippuvuosina eikä se toiminut nytkään, kun sävelmä valittiin sieltä hempeämmästä päästä. Steve Cropper itse toimi tuottajana ja taustasoittajina oli koko tuttu porukka: Duck Dunn, Al Jackson Jr., Booker T. Miehen laulajakyvyistä se ei anna oikeastaan minkäänlaista kuvaa, mutta erityisesti joidenkin sovituskikkailujen ansiosta levyssä on jäntevyyttä ja persoonallisuutta, Ryderin soolovaiheen paras suoritus ilman muuta. Plussat antaisin myös päätösyritelmälle, vaikkei Sam Cooken originaalin tasolle päästykään, ei edes lähelle. Tyhjää kuitenkin haukattiin. ja Steve itse. DETROIT – MEMPHIS EXPERIMENT Mitch Ryder jaksoi reilun vuoden kulkea Bob Crewen talutusnuorassa ja esiintyä tämän järjestämillä kiertueilla esittämässä musiikkia, josta ei ollut tippaakaan kiinnostunut. Paikaksi mainitaan Mira Sound -studio ja sovittajaksi palkattiin lajinsa kova nimi Hutch Davie. The Detroit – Memphis Experiment (Dot DLP 25963) A (1) Liberty (2) Eenie Meenie Minie Moe (3) Boredom (4) Push Around (5) Sugar Bee (6) I Get Hot B (1) I Believe (2) Direct Me (3) Long Long Time (4) Raise Your Hand (5) Wear And Tear On My Heart (6) Meat Itse olen pettynyt siihen, että mukana on vain kaksi soul-standardia. Parit sävelmät ovat Cropperin ja Ryderin yhteisiä, muuten koko materiaali on Cropperin ja hänen taustajoukkojensa. Sessio järjestettiin Staxin studiolla kesällä ’69. B-puoli onkin 934-singlen mielenkiintoisempi osio, jos ei muuten niin siksi, että sen väitetään joutuneen joillakin asemilla soittokieltoon ronskin sanoituksen takia. Hyvin se olisi mukaan mahtunut ja kohentanut levyn tasoa. Taustat ovat sitä mihin oli vuosien ajan Staxilla totuttu.. 26 • 2 2015 esitys on hauska. Kansitekstien mukaan Cropper oli innostunut ehdotuksesta, koska ”Mitch has always been one of my favorite artists and the fact that we would be working together was a thrill for me”. Tuttuihin rokkeihin sotketaan nytkin pieniä annoksia medleypaloja ja tulos on tuttua Detroit Wheels -vaiheesta. Suurin yllätys on vuoden ’63 kovan tyttöyhtyehitin Sally Go Round The Roses muokkaaminen aivan uuteen muottiin. Sekin kävi mielessäni, että katseet oli suunnattu Eurooppaan ja havaittu Scott Walkerin loistavasti alkanut sooloura. Ansioita on, mutta keskikertainen on ainoa järkevä sana kuvaamaan lopputulosta. Pakollinen sooloalbumi julkaistiin syksyllä ’67: What Now My Love (Dynovoice DY 31901) A (1) Let It Be Me (2) I Make A Fool Of Myself (3) Born To Lose (4) If You Go Away (5) What Now My Love B (1) Whole Lotta Shaking Going On (2) Sally Go Round The Roses (3) Brown Eyed Handsome Man (4) I Need Lovin You (5) That’s It I Quit Singlehitti Joy jätettiin jostakin syystä LP:ltä pois. Otis-kuninkaan Direct Me ja Eddie Floydin Raise Your Hand ovat originaaleina laatutavaraa ja varsin perinteisen taustan tahdissa Ryder selvitti ne ilman yllätyksiä mukavasti. Raita alkaa hämyisesti, kunnes solisti hyökkää opettamaan tyyliin ”jukulauta, ettekö te tytöt ole vieläkään oppineet mitään”, pyörittää hetken vanhaa teemaa ja yllättää heittämällä sekaan kelpo pätkän Mustang Sallya. Molemmissa on hyvät hetkensä. Mutta mutta... Kiva raita. Kakkospuoli taitaa sittenkin olla lähempänä Mitch Ryderin todellista minää. Turha tätä on etsiä maailman pakollisten albumien listoilta. Neljävitosia julkaistiin albumin tiimoilta vain yksi, raidat A5 ja B1 ilmestyivät numerolla Dot 17290. What Now My Love tuli jo kehutuksi. Joidenkin mielestä sekin on liian positiivinen. En ylipäätänsäkään ymmärrä tätä kappalevalintaa ja varsinkaan sen julkaisua singlenä, koska Johnny Rivers oli juuri vuotta aikaisemmin pehmentänyt upean Four Tops -sävelmän komeaksi pophitiksi. Eräs kansiteksti väittää, ettei kyseessä ollut ollenkaan oikea albumi vaan vain joukko Detroit Wheels -vaiheessa pohjustettuja raitoja, jotka Hutch Davie täydensi ja modernisoi. Parhaiten tällä sävelmällä pärjäsivät Sonny & Cher (sija 14. Tärkeimpänä motiivina Crewella oli Ryderin muistelon mukaan se, että tähtäimessä olivat suuret viihdemaailman estradit, joihin Detroit Wheelsin aggressiivinen meno ei alkuunkaan sopinut. Kesken kaiken heittäydyttiin vanhan kaavan mukaan kakkossävelmään, joka minun korvissani kuulostaa kovasti joltakin vanhalta rock & roll -klassikolta, mutta näin ei tainnut olla, koska etiketteihin on merkitty myös Crewen sävelmäksi mainittu Peaches On A Cherry Tree. Albumi julkaistiin Dot-merkillä. Keväällä ’69 hän sanoutui irti Crewe-sopimuksestaan ja otti yhteyttä Staxin voimamiehiin kuuluvaan Steve Cropperiin kysellen mahdollisuutta tulla Memphisiin levyttämään arvostamiensa soul-soittajien kanssa. Omien varovaisten kehujeni vastapainoksi voisin mainita, että Detroit Wheelsin armoitettuna fanina tunnettu kriitikko Don Snowden toteaa eräässä arviossaan ”What Now My Love” -albumin olevan sietämätöntä mahtailevaa paskaa, ja että nimikappaleen nousu noinkin korkealle listoilla oli Ryderin uran suurin kummajainen. A2 tuo mieleen Bob Crewen samoihin aikoihin Frankie Vallille säveltämän tökköisen viihdelaulun Can’t Take My Eyes Off You; jos tykkäät siitä niin tykkäät tästäkin. Let It Be Me vanuu, mutta hieno sävelmä kestää tämmöisenkin tulkinnan. Löllöyksien sijaan hän tahtoi edelleen esittää ja levyttää soulia. If You Go Away ei sen sijaan sytytä, liekö syy yksinkertaisesti se, että tuo puhkilevytetty ranskalaisballadi ei ole koskaan minua säväyttänyt, parempia versioita ainakin löytyy tusinoittain. Albumi jakautui pehmeään, balladivetoiseen a-puoleen ja vanhoihin rocktms
Viime helmikuussa 70 vuotta täyttänyt, South Lyonin pikkukaupungissa Michiganissa tätä nykyä asuva Mitch Ryder jatkaa yhä levyttämistä sekä aktiivista kiertue-elämää Yhdysvalloissa ja Euroopassa. TIEDONRIPPEITÄ Mitch Ryderin ura ei suinkaan päättynyt 60-luvun lopussa. Ain’t Nothing But... Worthy (Cherry Red) CD+DVD Louisiana Red ................................................................................... Lukemieni kommenttien perusteella hän ajautui niin pahasti mustan alueen ulkopuolelle poppirokin suuntaan, että pudottauduin vapaaehtoisesti kyydistä. Modernists – A Decade Of Rhythm & Soul Dedication * (Kent) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Tough Love (Landslide) Robben Ford ....................................................................................... Lookin’ For A Love – The Complete Sar Recordings * (Ace) White Knuckles Trio ................................................................ Hey Joe Opus (Inakustik) Robin Trower .................................. So Delicious! (Shanachie) Pops Staples ......................................................................................... Tuon lyhytikäisen, vain yhden albumin tuottaneen vaiheen jälkeen Ryder vetäytyi muutamaksi vuodeksi Denveriin arkityöläiseksi, palasi Detroitiin 70-luvun lopussa ja on sen jälkeen levyttänyt toistakymmentä albumia, niistä osan omille Stemsja Seeds-merkeilleen. Möyryävän funk-taustan tukemana Ryder pisti parastaan onnistuen hetkittäin kuulostamaan Johnnie Taylorilta. Pay Day Jump – The Later Sessions * (Ace) Delta Moon ..................................................................................... (Inakustik) CD+DVD Joe Bonamassa ............................................................. Blues From The Living Room (Twilight) Bettye LaVette ......................................................................... Yhtyeen musiikista löysin luonnehdinnan ”heavy-duty rock & roll”. The Real Thing (Shaboo/Vizztone) Paul Jones ..................................................... Live In Williamsburg (Cleopatra) Aija Puurtinen ja Rytmiraide Allstars .................................. Yksi listasijoituskin löytyy. The Sky Is Crying * (Wolf) Erja Lyytinen ....................................................................... Lahtinen Blues Band ....................................... John Badanjek ja Mitch Ryder palasivat yhteen vielä vuonna ’71, jolloin he muodostivat tehokaksikon The Detroit -nimisessä ryhmässä. Whitburnin mukaan Ryderin versio Prince-laulusta When You Were Mine on käväissyt korkeimmillaan sijalla 87. Yksikin kunnon soulballadi olisi voinut tuoda ilmettä, mutta ehkä Cropper tajusi etteivät Ryderin eväät olisi sellaisen esittämiseen riittäneet. Terraplane (New West) Tinsley Ellis ............................................................................................ Suddenly I Like It (Continental Blue Heaven) Curtis Knight & The Squires ....................................... Live In London (Tuohi) CD+DVD JD McPherson .......................................................... Foster ......................................................................... You Can’t Use My Name * (Legacy) J. kesällä ’83. Hard Luck Child (Stony Plain) The Blues Company ............................................ Let The Good Times Roll (Rounder) Shuggie Otis ................................................................... 2 2015 • 27 Ei niitä nytkään moittia voi, yleistunnelma on pääosin Staxmaisen puuroinen ja lupsakka. Yhtye ei kuollut Ryderin soolouran alkaessa vaan jatkoi John Badanjekin johdolla esiintymisiään autokaupungin klubeilla. Tyydyn tässä vain kertaamaan muutamia faktoja myöhemmiltä vuosilta. Something’s About To Change (Cadiz Music Ltd) The Valentinos .............. Komeiden torvien varaan rakennettu Long Long Time kannattaa sentään mainita hyvänä yrityksenä, muttei sekään ollut lähelläkään deep-tasoa. Don’t Lose This (Anti) Seasick Steve ............................................ Aloitetaan kuitenkin Detroit Wheelsin viimeisillä tekemisillä. Got It Bad (Turenki) LP+CD various artists ..... Sama esikuva tuli mieleen myös Eenie Meenie -pöllytyksessä, samanhenkisessä päätösfunkissa ja terhakassa pikkurytkyssä B5 eikä vähiten siksi, että ensin mainittu muistuttaa sävelmältään Taylorin hittiä I Could Never Be The President. Brooklynin Satu (Turenki) Reverend Peyton’s Big Damn Band ..................................... Yhteiskunnallisen sanoituksen sisältävä Liberty on minun korvissani levyn kantava raita. I Won’t Cry – The Complete Ric & Ron Singles 1959–1964 * (Ace) Rory Block ................................................................................... Ehkä mielenkiintoisin pointti olikin, että se muodosti pienen sirpaleen Staxin historiassa. Sympaattinen levy, mutta ei se antanut kunnollista kuvaa Ryderista soulmiehenä. Los Angeles Soul – Kent-Modern’s Black Music Legacy * (Kent) various artists ...... Hänen toistaiseksi viimeisin pitkäsoittonsa, vuonna 2012 ilmestynyt ”The Promise” oli artistin ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu äänite lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. Pääsipä se tekemään 60-luvun lopussa kolme singleäkin: Impact 1029 Dancing In The Street A Taste Of Money Inferno 5002 Linda Sue Dixon Tally Ho 5003 Think For The Love Of A Stranger Sen verran soulia tuohon sisältyy Dancing In The Streetin lisäksi, että Linda Sue Dixon on Sir Mack Ricen säveltämä balladi, josta Eddie Floyd teki myöhemmin hienon version ”Down To Earth” -albumilleen. Siihenpä varsinaisen soulin osuus jääkin, muilla raidoilla meno on kevyttä rockia tai peräti poppia ja yleisvaikutelma on siksi jotenkin tasapaksu. Into The Sun (Provogue) D.A. Low Down (Jumping Jack) Steve Earle & The Dukes ..................................................................... Sonic Soul Surfer (Caroline Int./Bronze Rat) Otis Taylor ...................................................................................... Johnny Adams ..... Muddy Wolf At Red Rocks (Mascot) Roy Brown .......................................................
Silin eno George esitti äidille, että pojan pitäisi päästä New Yorkiin, missä musiikkiuralla olisi paremmat mahdollisuudet menestyä. 28 • 2 2015 SIL AUSTIN SIL AUSTIN JUHA JAAKOLA Red Prysockista aloitettu sarja tarkentuu tällä kertaa Redin seuraajaan ja kilpakumppaniin Sil Austiniin, josta Blues News ei ole tätä ennen julkaissut edes levyarviota. BN 150). Vuonna 1949 hän sai kiinnityksen Roy Eldridgen bigbändiin ja vuoden 1950 vaihteilla Cootie Williamsin kokoonpanoon, joka soitti Birdlandissa talonbändinä. Hän soitti tenorilla kappaleen Danny Boy ja voitti sarjansa. Sil opiskeli jonkin aikaa myös Juilliardin musiikkikoulussa. Tiny lauloi kaksi. Se oli todennäköisesti meriittinä ensimmäiseen ammattilaiskiinnitykseen Jimmy Brownin orkesteriin. BN 251) oli päättänyt koota oman combon ja lopetti alkuvuodesta 1953. Monet vuodet viulujen ja kuorojen parissa eivät kuitenkaan vieneet perusajatusta, vaan lopulta Sil palasi rhythm and bluesiin kuin kotiinsa. Toinen studiosessio tehtiin huhtikuussa 1954 taas neljästä aihiosta. Ping Pong kuulosti pingisottelulta, jossa Sil pallotteli melodiaa kaikunsa kanssa. Bradshaw levytti Kingille ja kävi studiossa heinäkuussa 1953. Powder ja Ping Pong (# 4687) olivat parempia ja myivät hyvin joulukuusta lähtien pitkälle kevääseen 1954. Ainoa epäsuhta oli siinä, että rumpali Phillip Paulin rumputausta oli kapista tassuttelua. Later ja South pääsivät ensin levylle (King 4664), joka sai lokakuussa keskinkertaisen arvion Billboardissa ja jäi vain lupaukseksi. Petersburgissa. Silin soittokunto testattiin Apollon amatöörikisassa 1946. Sil totesi myöhemmin, että se oli onni onnettomuudessa, koska C-viritetty oli hankalampi soitettava. Williams-aikaa kesti kolmisen vuotta, ja Silin ensimmäinen levytys tehtiin tuon bändin mukana 1950-luvun alussa. Red ja Sil olivat tyylillisesti lähellä toisiaan, mutta Redin siirryttyä R&Bja R&Rvuosien jälkeen vähän kauemmaksi rocklinjasta Sil vaihtoi täysin viihteeseen. Sil sai soolonsa ansiosta lisänimen ”Mr. Hän ehti osallistua rivimiehenä myös Tommy Stewartin ison orkesterin levytykseen samoihin aikoihin. Eno oli muuttamassa New Yorkiin, joten äidin suostuttua hän otti Silin mukaansa. TINY BRADSHAW 1953–54 Sil Austinin ihanne oli kuitenkin Tiny Bradshaw ja hänen R&B-bändinsä (ks. South Of The Orientin meno oli tavanomaisempaa, ja Powder Puffissa piano ja bongot hoitivat homman. R&B-tenoristit osa 22 R&B-tenoristit osa 22 FLORIDASTA NEW YORKIIN 1929–53 Sylvester (Sil) Austin syntyi Floridan Dunnellossa 1929 mutta vietti lapsuutensa pääosin St. Siinä oli kaksi tenoristia, joista Red Prysock (ks. Ping Pong”. Redin jättämä aukko oli iso seuraajalle, mutta tilalle astunut Sil pärjäsi ”korvaavana Redinä” mainiosti. Later meni melkein Silin fonisooloksi notkeassa R&B-hengessä. Neljä kappaletta äänitettiin tavanmukaisesti, ja niistä kolmessa oli Sil Austinin ideoita. Sil korvasi tenorifonipulpetissa Willis ”Gator Tail” Jacksonin, josta kerroin BN 270:ssä. Kymmenvuotiaana hän sai äidiltään C-vireisen saksofonin, kun äidillä ei ollut varaa ostaa tenoria
Levy (# 5178) koottiin otoista 6 ja 12 kaksiosaisena. Myyvimmiksi harkitut Birthday Party ja The Last Time oli jo prässätty singleksi (# 71027), joka oli valmis ennen vuoden loppua 1956 ja sai Billboardissa kehuja. Silin ensimmäiselle älpeelle (MG 20237) otettiin 12 biisiä, ja levy sai nimen ”Slow Walk Rock”. Se tuli myyntiin maaliskuussa 1957, ja kappaleista tehtiin myös kolme EP:tä. Toiseen sessioon tuli mukaan lisää puhaltajia, kitaristi ja laulaja, joten bändille oli haettu bradshawlaista tyyliä. MERCURYN JUMPKAUSI 1956–58 Huhtikuussa 1956 Billboard uutisoi uudesta levytyssopimuksesta, kun Bobby Shad oli kiinnittänyt Mercuryn Wingille uuden shouterin, Sil Austinin. Tenorifoni soi kuumana falsetista matalimpiin turahduksiin. Crossfire 1–2 julkaistiin tammikuussa 1955 ilman hälyä. Kappaleista suuri osa oli Silin omia ja lisäksi mm. Mutta shouteri oli palkattu, joten laulun vuoro oli kesäkuun sessiossa. #71077), mutta huhti-toukokuun kolmen istunnon tuotteena oli jälleen 13 kappaletta älpee tähtäimessä. Joka tapauksessa jo toukokuun alkupuolella oli Billboardissa varovainen arvio Silin singlestä (Wing 90075), jossa ei muuten ollut laulua. Helmikuussa se nousi Pop Top 100 -listalla sijalle 74. Mikähän olisi Best Sellers -sijoitus ollut, ellei Bill Doggettin ripeä coveri olisi ollut jakamassa suosiota: Doggettin Slow Walk -versio oli parhaimmillaan nelosena. Tenori soi molemmissa lujaa ja tyylikkäästi, mutta Sil’s Loose oli juoksutuksineen vielä kulkevampi. Silin soolot olivat niissä lyhyenlännät. Se oli kuitenkin jäävä hänen viimeisekseen Bradshaw’lla, sillä Ping Pongin noste teki mahdolliseksi oman bändin kokoamisen. Slow Walk oli sitä, letkeää yöjunatunnelmaa, missä foni otti välillä kiihdytyksiä mutta soi yleensä siististi. Levy (# 70963) oli ulkona jo lokakuussa, sai marraskuussa Billboardin Best Buys -luokituksen sekä Popettä R&B-puolella ja nousi nopeasti hittilistoille. Seuraavat kaksi sessiota vuoden 1957 alussa tuottivat sekalaista singletavaraa (mm. Singlet (Jubilee 5153 ja 5162) tulivat myyntiin vuoden 1954 puolella, mutta isompaa huomiota ne eivät herättäneet. Svengaavinta tavaraa olivat Train Whistle ja Pink Shade Of Blue, mutta joukossa oli myös hyvin bluesahtava One Plus Two Is Nine. Kappaleet Sil’s Groove ja Titanic oli kehitelty Silin ideoiden pohjalta. Mm. Studiobändi paahtoi vauhdilla Panama Francisin takapotkun tukemana. Edellisessä tenori pääsi hyvin esille, ja Sil antoi taas kovan soolon. Ensimmäinen levytys oli tainnut olla sitä ennen, vaikka diskografiat puhuvat kesäkuusta 1956. Nyt aika oli kypsä LP:n tekemiselle. 2 2015 • 29 imelää hidasta, ja nopeammat instrumentaalit olivat Overflow ja Spider Web. Lokakuussa 1956 purkitettiin viikon aikana 13 kappaletta samanlaisella kokoonpanolla kuin Slow Walk. Kukahan sanoikaan, että kävelyvauhti tempona on takuuvarmaa hittiainesta, koska sitä kansa kykenee tanssimaan. Ping Pong -aiheesta saatiin nyt Crossfire, johon Sil puhalsi makeat soolot. Hyvä-äänisen mutta tuntemattomaksi jääneen shouterin kaksi kappaletta jäivät hyllyyn. Chicagossa ja Detroitissa levy oli myyntitilastojen ykkösenä. Wildwood kulki vähän ärhäkämmin. Bändi oli samanlainen, ja materiaali muistutti edellisen LP:n tyyliä. Samana päivänä oli sama studiobändi, Sil tenorifonissa, säestämässä Ella Johnsonia neljällä kappaleella. Noina vuosina Sil Austinin bändi keikkaili New Yorkin seudun lisäksi useamman kerran myös Kanadan puolella. Jubileen sessiokirjaukset olivat minimaalisia, mutta Sil Austin -sessioita lienee ollut kaksi. Ensimmäisessä fonia säestivät piano, basso ja rummut, ja kappaleet olivat Silin kynäilemät Stage Coach, Volley Ball, Sil’s Loose ja Shuffle Board. Kahdesta äänitetystä Sexy Ways oli tuhdimpi; tenorifonisoolo sai aika vähän tilaa sen keskellä. Sil lauloi kuoron kanssa Wait Baby Wait ja Oh Show Me The Way niin tavanomaisesti, että sääliksi pistää. Kappaleesta tuli hitti, ja fonistikin sai lisää mainetta. Itse asiassa ensimmäiset kappaleet oli jo levytetty valmiiksi. Kesäkuun flopista otettiin Mercurylla opiksi, sillä syyskuussa tehtiin taas kaksi instrumentaalia, ja nyt natsasi. Repertuaari oli kuitenkin vähän laajentunut, sillä joukossa oli perinteisen vauhtiosaston lisäksi kevyt lattari ja pari jatsahtavaa. Single (Mercury 70905) taisi olla floppi, koska se on hyvin harvinainen, eikä siitä puhuttu Billboardissa mitään. Joulukuun vaihteessa se nousi R&B Best Sellers -listan kolmoseksi ja kohta R&B Juke Box -listalla neloseksi sekä Pop Top 100 -listan 19:ksi. JUBILEE 1954–55 Billboard kertoi kesäkuussa 1954, että Sil Austin oli perustanut oman bändin ja tehnyt Jubilee-levymerkin kanssa sopimuksen levytyksistä. Bändissä tekivät erinomaista jälkeä Mickey Baker kitarassa ja James Crawford rummuissa, mutta Sil Austin oli foneineen lyömättömässä vedossa. Sitä ennakoi jo samassa kuussa pidetty The Midnighters -yhtyeen King-sessio, johon Sil oli kutsuttu sessiobändin tenoristiksi. Postivaunujuttu käytti hyväkseen Night Train -hitin teemaa, ja Lentopallo kulki Ping Pongin hengessä. Sil puhalsi R&B-tyyliin honkkia ja falsettia, ja. Musiikki oli tanssittavaa, ei liian hitaita eikä nopeita. Nellie Lutcherin He’s A Real Gone Guy. LP:stä prässättiin vielä Wing-painos, johon muutettiin yksi kappaleen nimi. Silin kappaleet Slow Walk ja Wildwood olivat keskivauhtisia, bändissä oli fonin lisäksi vain rytmiryhmä, ja studioon koottu faniporukka kannusti ja hakkasi käsiään
”Golden Saxophone Hits” (MG 20663) sai lisäksi singlen (# 71977), jolla oli älpeeltä pudonnut The Golden Twist. Saksofonihitit 19401960 -luvuilta sisälsivät tietenkin Slow Walkin, mutta Flying Home tehtiin niin rajusti, että Big Jay McNeelykin olisi ollut kade. Singleä (#71305) mainostettiin jo huhtikuussa, ja Billboard antoi sille hyvät pisteet. 1959 Sil lauloi kaksi Titus Turner -kappaletta (#71578). 1960 hänen nimiinsä pantiin levy (#71627), jolla Lester Young (ei se tenoristilegenda) lauloi Silin ja hänen kynäilemät biisit; Sil oli taustamuusikkona. LP (MG 20424) sai nimen ”Sil Austin Plays Pretty For The People”, sai erikoismeriitit Billboardissa marraskuussa ja muodostui steadyselleriksi, sillä vielä 1967 siitä tehtiin uusi Mercury-painos ja 1987 PolyGram-painos. Bändin kitaristi sai kuitenkin paljon enemmän soolotilaa kuin edellisenä vuonna. Musiikin kohdeyleisössä oli tapahtunut sukupolvenvaihdos. Wing-versio tehtiin jättämällä kaksi kappaletta pois. Kerroin tästä Prysock-jutussa (BN 251), ja tasapeliltä lopputulos vaikutti. Syksyn 1959 ja 1964 välissä purkitettiin viisi älpeellistä viihdettä. Levy oli valmis vuoden 1958 alussa ja arvioitiin Billboardissa hyväksi rock’n’roll-paketiksi. Sen ykkösnyrkkinä oli Danny Boy, Silin vanha kilpakappale, jonka rauhallista fonituhinaa elävöitti jousien ja naiskuoron taustamatto. Länsi-Intian saarilla ja Jamaikalla, missä Sil oli saanut parhaan vastaanoton. Levystä (#71361) ei paljon kuultu. Silin lauluääni ei ollut parantunut, ja fonikin oli kotelossaan melkein koko ajan. Silin vierailujen yhteydessä Japanissa äänitettiin lisää japanilaista ”bluesia” ja paikallisia sävelmiä. Vuoden viimeisessä sessiossa syntyivät Apple Sauce ja Vernice Cha-Cha, taas Silin kynäilyjä. Vuonna 1958 musiikkimaku oli jo muuttumassa selvästi vuodesta 1956, vaikka R&Blähtöistä instrumentaalimusiikkia vielä levytettiin. Sil Austinin bändi keikkaili mm. MERCURYN VIIHDEMÄTTÖ 1959–66 Isot levy-yhtiöt eivät halunneet 1950-luvun lopussa enää levyttää musiikkia, joka alkoi jäädä pois muodista. Sil Austinin alkuvuoden studiokäynti tuotti kolme kappaletta, joista perinteinen Rainstorm meni rhythm and bluesin kaavalla ja elokuvasävelmä Hey! Eula paremmin ajan hermolla. Rytmikkäintä antia oli kävelyvauhtinen My Mother’s Eyes. Puoli vuotta myöhemmin valmistui kolmas (#71808), missä Silin foni oli vähemmän esillä kuin kitarat. Sauce vielä yritti R&B-hengessä, mutta sovitus lyhensi soolot vähiin ja toisteli pääajan perusteemaa. Niiden lisäksi oli sekalaisia singletöitä. Levyllä sotki mukana kuoro, joka ei onneksi pysynyt Flying Homen kyydissä. Mercuryn linjaus koski myös Sil Austinia, sillä vuoden 1959 helmikuussa studioon koottiin Silin seuraksi iso orkesteri ja kuoro, joiden soitettavaksi tuli takuuvarmoja standardeja. Hänen viihdeäänitteitään julkaistiin Japanissa vuodesta 1962 alkaen lukuisina paketteina ainakin Mercury-, Philipsja Polydor-merkeillä. Hän haaveili Billboardin mukaan Euroopan-kiertueesta. Se arvioitiin Billboardissa huhtikuussa ja nousi toukokuussa Pop Hot 100 -listalle, parhaimmillaan sijalle 59. Myös Fall Out ja letkeä Green Blazer saivat singleprässäyksen (#71196). Tyylilajina oli jazz ja tehtävänä ottaa toiselta tenoristilta kruunu pois kolmen jamikappaleen aikana. Red Prysock Mercurylla ja Sam (The Man) Taylor MGM:llä siirrettiin viihdepuolen töihin. Sil Austin pääsi japanilaisten suosioon kuten Sam (The Man) Taylor. Materiaali oli tuttuakin tutumpaa, ja tempo vaihteli hitaasta erittäin hitaaseen. Esim. Viihdelinjasta poikkesi tammikuun 1962 sessio, jossa Sil Austin pääsi mieluisamman materiaalin kimppuun. Danny Boy otettiin mainosaineistoksi ja prässättiin pian singleksi pari vuotta vanhemman rokkaavan The Hungry Eyen kanssa (#71442). Toinen vuoden 1960 single oli parempi, sillä When My Dreamboat Comes Home tehtiin R&B-bändillä tyylikkäästi (#71693). Vaimon mukaan nimetty Vernice oli ohut lattari, joten single (#71408) taisi olla yhtiölle pettymys. Välityönä Sil Austin pääsi fonikilpaan Red Prysockia vastaan, matriisinumeroiden perusteella ehkä keväällä 1959. SSS JA PIKKUMERKIT 1966–76 Sil Austinin sopimus Mercuryn kanssa taisi umpeutua vuoteen 1966 mennessä, koska Sil. Tämä oli viimeinen Silin levy, jota prässättiin myös 78 kierroksen savikiekkona. Tämän saivat kokea varsinkin R&B-fonistit. 30 • 2 2015 soolot olivat huippulaatua. Älpeeltä pudonnut Dues Day oli naitettu edellisen levyn Real Gone Guyn kanssa singleksi (#71115) jo toukokuussa 1957. Elokuussa purkitettiin Silin kappaleet Riff Raff ja The Charmer, joista ensimmäisessä oli rupista tenorinsoittoa ja toisessa pikkunättiä reggaetunnelmaa. Bluesin merkeissä kulki oma I’m Back, kun taas Yipe ja Lifeguard oli tehty jatsahtaviksi. LP ”Battle Royal” (MG 20434) valmistui lokakuussa, ja Kenny’s Blues 1–2 singlenä (# 71683) vasta tammikuussa 1961. Älpeen (MG 20320) tiukimmat olivat nimikappale Everything’s Shakin’ ja Fall Out
Musiikintutkija Jan Evensmo arvostaa Sil Austinia ja toivoo hänelle yleisesti parempaa arvostusta. Vuosina 1969–1975 merkki julkaisi neljä älpeellistä Silin tenorifoniviihdettä. Crossfire (1954) on kykenevää työtä. Sen jälkeen pikkumerkki Jerri tekaisi 1976 discosinglen (# 104), jolla Sil pumppasi eloa kappaleisiin Disco Lady ja Disco Music. ”Go Girl!” (Black Top CD BT 1059) on vuoden 1989 New Orleans -äänite. Minusta hänen Mercury-levytyksensä lokakuusta 1956 kesään 1957 olivat uran parhaita. Bob Porterin mukaan hänellä oli kyky napsia muista melodioista sopivia aiheita ja kasata ne yhteen. 1986 hän oli mukana Atlantassa Maxine Sullivanin levytyksessä ja 1990 Tom Principaton levyllä ”In Orbit”. Sil sai kyllikseen ”britti-invaasion tuomasta kaaoksesta ja tuhosta”, kuten hän – vapaasti kääntäen – asian ilmaisi. Yksittäisottoja on Black Topin cd:illä BT-1066 ja BT-1073. Älpeen ”Slow Walk Rock” (1956) kappaleet osoittavat, että Sil on eräs vahvimmista honkkaajista, johon vain Red Prysockia voi verrata. SIL AUSTININ TYYLI JA MERKITYS Sil Austinin tyyli oli lähellä Red Prysockin tenorismia, mutta hänen foninsa soi monipuolisemmin ja sooloissa oli melodisempi ote. Porter piti Sil Austinia yhtenä parhaista rhythm and blues -saksofonisteista. Maxine Sullivan-cd on ”Enjoy Yourself!” (Audiophile ACD-154) ja Tom Principaton omakustanne ”In Orbit” (Powerhouse POW 4032). Korealaisessa bootlegissä (Evergreen 2691724) on ”Battle Royal” ja JubileeLähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi mainittakoon Dave Dexter Jr:n teksti cd:n ”Enjoy Yourself!” vihossa, Bob Porterin teksti cd:n ”Swingsation” vihossa ja Hammond Scottin teksti cd:n ”Go Girl!” vihossa. Samalla kerralla tehtiin myös Silin soolokappaleita, joista Sil Mooves Upstairs! Ja Sil”s Crescent City Groove (Deacon”s Hop -muunnelma) ovat päässeet julki Black Topin kokoomalevyillä. LEVYTYKSIÄ Sil Austinin kohtalo on sama kuin Red Prysockin: musiikkia on vaatimattomasti saatavilla cd-muodossa. 2 2015 • 31 kävi tekemässä 1966 singlen pienelle Sew City -merkille (# 102). Hän muutti etelään Atlantaan 1972, alkoi tavallisiin töihin ja hoiteli autopesulaketjua. Mercuryn levypomo Shelby Singleton perusti 1966 oman levyfirman SSS International ja nappasi Sil Austinin kesällä 1967 jatkamaan viihdelinjaa. Joukolle annettiin nimi The TriSaxual Soul Champs, jonka levy ”Go Girl!” julkaistiin Black Top -merkillä (#1059). AUTONPESIJÄN VAPAAMPI ELÄMÄ 1972–2001 Mutta elämä oli jo toisaalla. New Orleans oli lähellä, ja Silille tarjoutui tilaisuus osallistua siellä levyn tekemiseen kokeneiden fonistien Fats Jacksonin ja Kaz Kazanoffin kanssa. 1997 Sil sairastui syöpään, johon hän kuoli syksyllä 2001. Snooks Eaglin. Siitä ei ole takeita kannattiko se, koska eräs blogisti hehkutti tavanneensa Silin 1980-luvun lopulla IBM:n turvallisuuspuolen hommissa. YouTubessa on toistasataa etupäässä viihdettä ja parhaalta ajalta vähän, Spotifyssa vielä vähemmän.. Sil kertoi tehneensä myös kantrilevyn Boots Randolphin kanssa. Raidalla Go Girl tenoristit paahtoivat peräjälkeen, ja kyllä sieltä vielä tuli falsettia ja yhdennuotin vetoja vanhaan tyyliin. Marraskuussa 1989 he levyttivät 12 kappaletta bändillä, jossa vieraili mm. Kaikki muu tuotanto täytyy kaivaa alkuperäisiltä singleiltä ja älppäreiltä, katso teksti edellä. Al Copley”s Blues Train esiintyi Sveitsissä Bernin jazzfestivaaleilla 1993 Sil Austinin ja Duke Robillardin kanssa. ”Titanic” (Westside WESM 539) sisältää julkaisematonta Jubilee-tuotantoa. Sil teki suuren osan kappaleistaan itse. Paras on ”Swingsation” (Verve 314 547 876-2), 14 biisiä vuosilta 1956–61. kappaleita. Sil Austin soitteli iltaisin Paschal’s-yökerhossa. Big Boss Man oli soulahtava sekoilu ja Syl’s Concerto muunnelma Come Back To Sorrento -teemasta ison orkesterin möyrinän tukemana. Se kuului hyvin heidän yhteisellä levyllään ”Battle Royal”. ”Sentimental Sax” (Corner Music CNCD 5936) on kokoelma SSS-viihdettä. Sil pelasi enemmän järkilinjalla Redin tunnesoittoa vastaan. Laulupuoli meni kyllä selvästi Redille, koska Silin laulamaksi annetut kaksi singleä eivät vakuuttaneet levynostajiakaan. Sil oli jo 60-vuotias, mutta vanhat R&B-tenoristin taidot eivät olleet hukkuneet. Älpee ”Battle Royal” (1959) todistaa, että Sil ja Red ovat suurimmat 1950-luvun suurista honkkaajista
NEW YORKIIN Kesällä ’60 Curtis oli esiintymässä pienellä klubilla Tusconissa, kun paikalle sattui juuri omalla urallaan vahvaan nousuun Tell Laura I Love Her -hitillä päässyt Ray Peterson. Lauran menestys oli innostanut Petersonin ottamaan rajun riskin, tuloksena oma Las Vegasissa toimineesta Dunes-hotellista nimensä kopioinut levymerkki, jonka toinen osakas oli Petersonin monivuotinen manageri Stan Shulman. Esiintymismahdollisuuksia ne kuitenkin tarjosivat ja sitä kautta osui kohdalle se onnellinen sattuma, joka avasi tien huipulle. Lauran aikoihin hän oli jo asettunut New Yorkiin, jonne myös uusi Dunes-merkki perustettiin. Curtisin esitys sinällään ei hätkähdytä, mieleen tulee Rickyn tunnetuimmista lauluista Stood Up, toinen pikkurokki Gotta Have You on samantapainen. RICKY NELSONIN JALANJÄLJISSÄ Curtis Leen elämä ei ollut tuhkimotarina. Jostakin syystä Peterson innostui Curtis Leen esiintymisestä niin paljon, että kiinnitti hänet Dunesille, saman tien tapahtui myös muutto itään. Muistelukirjoituksessa on tuotu esiin, että Hodgesin kaverina oli laulua laatimassa Johnny Burnette, joka oli Dorsey-veljensä kanssa Rickyä auttamassa enemmänkin. Edellinen oli Curtisin ensimmäinen oma sävellys, pikkunätti teinimedium. 32 • 2 2015 CURTIS LEE CURTIS LEE PEKKA TALVENMÄKI Tästä piti tulla ihan tavallinen artistiesittely sarjassa ”Teinipopin aatelisia”, mutta kohtalo puuttui peliin. High Schoolista vapauduttuaan hän sai päähänsä lähteä katselemaan ympärilleen ja päätyi 18-vuotiaana Kaliforniaan. Then I’ll Know ja Special Love sisälsivät mielestäni hittiaineksia, toteutus vain oli liian arka ja ”ohut”. Unisemmat hitaat ovat parempia, varsinkin hetkittäin Never Be Anyone Else But You -hittiä muistuttava With All My Heart. Perhe, paremminkin koko suku oli musikaalista ja kotonaan Curtisilla oli täydet mahdollisuudet kaikenlaisen musiikin harrastamiseen. Alku Dunesilla oli nihkeähkö, kolme pari singleä jäivät lähes huomiotta: Dunes (1960–1961) 2001 Special Love D In Love 2003 Pledge Of Love Then I’ll Know Levyissä ei sinällään ollut mitään vikaa. Monista muista teinipoppareista poiketen hän ei jäänyt huipulta pudottuaan norkoilemaan mahdollisuuksia kantrin puolella tai kierrellyt vanhan herran arvokkuudella revival-tilaisuuksissa. Paremminkin on pakko muistaa kuinka kova artisti Ricky oli, kun Curtisin kopiot ovat noinkin hyviä. Hän syntyi 28.10.1939 perusporvarilliseen amerikkalaisperheeseen Arizonassa Yuman pikkukaupungissa lähellä Phoenixiä. Sävelmät olivat mukavia ja laulu harmitonta teinipoppia. Ainoa esitys, jota en noista ymmärrä, on kesy versio 50-luvun nyyhkylaulusta Pledge Of Love. Curtis Lee kuoli 8. Curtis lauloi Rickyn esikuvan mukaan hieman unisesti, varsinkin nätillä balladilla With All My Heart melkein laahaavasti. Ansioistaan huolimatta Curtis Leen ensimmäiset levyt olivat raakileita eikä niillä ollut mitään kaupallista merkitystä. Ainoa mutta oli se, että esikuvan pehmeänsuloinen täyteläisyys puuttui sekä laulusta että taustoista. Ricky oli minulle harrastukseni ensimmäinen idoli silloin kun kymmenvuotiaana aloittelin, joten en voi olla ajattelematta, että Curtisin pikkukivoista kopioista puuttuu joitakin, mutta missään nimessä ne eivät ole vastenmielisiä. Peterson oli syntyjään Texasista, mutta aloittanut Curtis Leen tavoin uransa länsirannikolla. Siellä hän pääsi onnekkaiden sattumien kautta tekemään kaksi singleä paikallisille pikkumerkeille, vuosi oli 1959: Warrior 1555 With All My Heart (I Love You) Pure Love Hot 801 I Never Knew What Love Could Do Gotta Have You Näitä levyjä ei voi kuvata mitenkään muuten kuin hiilipaperikopioina Ricky Nelsonin 50-luvun lopun hiteistä. Pure Loven säveltäjä oli James Hodges, jonka sävelmiä Rickykin levytti. No jaa, ehkä yksikkö riittää, pikatarkistus tuotti vain laulun Someday You’ll Want Me To Love You. Ei Curtisin levyssä muuta vikaa ole kuin vaisuus, ainakaan neljään aikaisemmin listoilla käyneeseen versioon verrattuna hänen coverinsa ei sisältänyt mitään uutta.. Curtis Leen aktiivinen kausi kesti kymmenen vuotta. Hän jäi rock & rollin ja popin historiaan muutaman loistavan 60-luvun alussa tekemänsä levyn ansiosta, mutta ankarasti arvioiden taso heitteli yllättävän paljon siitäkin huolimatta, että hän levytti harvakseltaan ja harkitusti. tammikuuta 2015 pitkään raastaneen syövän uuvuttamana ja tarina sai ”In Memoriam” -sävyn
Jos nettiin pistät hakusanan Curtis Lee, niin aiheita kyllä riittää. Sävellys oli parivaljakon Geld & Udell, joten ei ole ihme, että esityksessä on vaikutteita Brian Hylandin vuoden ’62 isoista hiteistä. Curtis lauloi sen tasaisen sävyttömästi ja ärsyttämättömästi, Eddy Arnoldin miehekkäämmälle hittiversiolle hän ei pärjännyt. Parista singlestä on myöhemmin ilmestynyt Dunes-uusintapainos. Ensinnäkin Does He Mean That Much To You oli puhdasta kantria. Hyvä ja vauhdikas teinirokki sekin oli, mutta edeltäjänsä tuoreutta siitä ei löydy, parasta oli sätkyttelevä fonisoolo. Edelleen muuten nihkeän mediumin Just Another Fool alkukilkutus on vohkittu Pat Boonen Moody Riveristä. Myöhempien vuosien hitticoverit olivat tietenkin asia erikseen. Pretty Little Angels Eyes (Dunes LP DU 2000) A (1) Gotta Have You (2) I Never Knew What Love Could Do (3) Pure Love (4) With All My Heart (5) Under The Moon Of Love (6) Does He Mean That Much To You (7) Beverly Jean B (1)Pretty Little Angel Eyes (2) Gee How I Wish You Were Here (3) The Wobble (4) Pickin’ Up The Pieces Of My Heart (5) Mr. Todettakoon vielä niille, jotka ihmettelevät liittyykö Dunesille levyttänyt C.L. Daddy Gee’s on tietenkin aivan selkeä kumarrus Guidan suuntaan, mutta vähän voimattomaksi sekin jäi. Innokkaimmat ovat löytäneet levystä Frank Guida -soundin aineksia, mutta se on mielestäni ylisanailua, energia ja omaperäisyys ei ihan riittänyt. Näin kävikin. Mistaker (6) Just Another Fool (7) A Night At Daddy Gee’s. Pretty Little Angel Eyes aloitti Curtis Leen lyhyen, mutta terävän huippukauden: Dunes (1961–1964) 2007 Pretty Little Angel Eyes (7.) Gee I How Wish You Were Here 2008 Under The Moon Of Love (46.) Beverly Jean 2012 A Night At Daddy Gee’s Just Another Fool 2015 The Wobble Does He Mean That Much To You 2020 Lonely Weekends Better Him Than Me 2021 Pickin Up The Pieces Of My Heart Mr. C.L.-lyhennettä käytti 60-luvun alussa C.L. Mistaker 801 Calif. Bailey olivat doo wop -henkisen vauhtipalan tunnelman kannalta vähintään yhtä merkittävästi mukana kuin solisti Curtis Lee, joka hänkin löysi aikaisempiin levyihinsä verrattuna aivan uuden vaihteen. Ja nyt kun olen saanut kaivetuksi lähes kaikki varhaisvuosieni suosikit Roy Orbisonia lukuun ottamatta, niin poimitaan vielä Better Him Than Me -raidan Del Shannon -kuviot sekä taustalla että pienissä voihkaisuissa. Vaisuksi ja varovaiseksi jäi myös Dunes 801:n surftai paremminkin Hot Rod -laulu Calif.GL903, joka saattoi olla levytetty uudelleen julkaistun b-puolensa tavoin jo 60-luvun alussa. Jostakin syystä Curtisin levyä on kunnioitettu englantilaisissa teksteissä tavallista enemmän, mutta listoille ei single sielläkään noussut. Halosia ei tässä yhteydessä käsitellä sen tarkemmin, asiaan palataan lähitulevaisuudessa J.R. Siinä kehut. Curtis Leeltä ei julkaistu 60-luvun alussa ainuttakaan albumia. Curtis Lee oli kirjoittanut yhdessä Tommy Boycen kanssa vauhdikkaan rallatuksen Pretty Little Angel Eyes ja sai Petersonilta luvan levyttämiseen, mutta sillä ehdolla, että Spector tuottaisi singlen. & The Pictures jotenkin Curtis Leehen, että vastaus on kielteinen. Myös Lonely Weekends -versio oli onnistunut ja sopivasti erilainen kuin Charlie Richin originaali. 2 2015 • 33 PHIL SPECTORIN HOIVISSA Ray Peterson oli onnistunut tekemään vuoden ’60 lopussa toisen top ten -hitin versiollaan Big Joe Turnerin klassikosta Corrine Corrina. Mahdollisia sotkuja aiheuttavat myös 80-luvun alussa vaikuttanut Curtis Lee -niminen soulmies, englantilainen Lee Curtis, Curtiss Lee sekä tolkuton määrä lääketieteen ja yhteiskunnallisen elämän kaimoja. Kaikki edellä todettu tarkoittaa käytännössä sitä, että Curtis Lee ei sijoittunut teinipoplaulajana läheskään persoonallisimpaan kärkeen, parhaimmillaan tunnelma oli silloin kun The Halos oli sitä parantamassa. Numerolla 2016 julkaistiin Wobbleen myös tyttönäkökulma, jonka lauloi Darla & The Darlettes, mikä sopii hyvin kuvioon sikäli, että tuossa myös The Rosettes -nimellä levyttäneessä yhtyeessä lauloi Arthur Crierin sisar Shirley. Ehkä Guida-soundi on ollut levyä tehtäessä esikuva, lopputulos tuo kuitenkin mieleen etenkin Curtisin raakkuvan laulun osalta Freddie Cannonin varhaislevyt, mikä sekään ei mielestäni ole huono suositus. Single olisi hyvin voitu julkaista yhtyelevynä, mutta Halos ei saanut nimeään etikettiin lainkaan. Eipä silti, ei Curtis muutenkaan kärkinimiin Atlantin tällä puolella kuulunut, Pretty Little Angel Eyesin korkein sijoitus Englannissa oli 47. Oma suosikkini Angel Eyesin lisäksi on rämäkkä tanssilevy The Wobble, jonka sävelsivät Halos-laulajat Arthur Crier ja Al Cleveland ja jossa itse yhtye on erittäin vahvasti esillä. Weldon -niminen laulaja. GL-903 Then I’ll Know Spector tuotti myös jatkohitin Under The Moon Of Love, senkin taustalla lauloi The Halos. MUISTELUKOKOELMAT Dunes kaatui muistaakseni konkurssiin brittiinvaasion puristuksessa. Levyn tuotti vastikään New Yorkiin oppimatkalle tullut nuori Phil Spector. Vielä enemmän niitä on varsinkin 70-luvulla tullut muilla merkeillä, lista on niin pitkä, ettei ole järkevää lähteä sitä tässä toistelemaan. Uusintapaketteja saatiin niitäkin odottaa yllättävän kauan, ensimmäinen ilmestyi vasta vuonna ’87. Baileyn esittelyn yhteydessä. Heti ensimmäisillä kuunteluilla Spector totesi lopputuloksen liian valjuksi ja vaati Petersonilta tuhat dollaria lisäbudjettiin, jotta taustalle voitaisiin palkata The Halos -niminen yhtye, jota Spector oli käyttänyt hyvällä menestyksellä esimerkiksi Gene Pitneyn hittisinglellä Every Breath I Take. Jotkut kriitikot ovat olleet löytävinään Curtisin levyiltä Dion-henkeä, minun korvieni mukaan juuri Lonely Weekends on hitusen sinne päin kallellaan. Halos nosti Pretty Little Angel Eyesin uusiin ulottuvuuksiin niin, että bassolaulaja Arthur Crier ja tenori J.R. Myös Pickin’ Up The Pieces Of My Heart on melkein kantria. Singlen b-puolella oli puhdas doo wop -balladi Gee How I Wish You Were Here, jonka joissakin uusintapainoksissa Halosin nimi esiintyi, mutta originaalisinglellä ei. Muilta raidoilta jäin lähinnä kuulostelemaan muualta poimittuja vaikutteita
Musiikkipuolesta kertoo hänen tyttärensä, että Curtis ei muilta kiireiltään ehtinyt ajatellakaan nuoruusvuosiensa kuvioita, kunnes jossakin vaiheessa tajusi, että niilläkin oli oma arvonsa ja tiettävästi hän suostui jopa tilanteen niin vaatiessa pieniin paikallisiin esiintymisiin. Pretty Little Angel Eyes poiki useita covereita, joista tunnetuimmat olivat Sha Na Na ja Showaddywaddy. Huvittavaa on, että levyä uskalletaan kehua northerniksi. Levy sinällään on sekava kohellus, jossa parasta on taustalta kuuluva jodlaus ”uu-iii-uu”. Ei siis hyvä nytkään. Isän kuoltua Curtis otti ykkösvastuun ja hänen johdollaan on rakennettu kotikaupunki Yuman kuvaa kokonaan uuteen uskoon. Rojac on hankalampi tapaus. Noihin aikoihin julkaistiin paljon 20-raitaisia vinyyliuusintoja ja sellainen olisi Curtisinkin tapauksessa paikannut aukot, mutta siinä olisi vastaavasti hävitty teknisellä puolella. Englannissa syksyllä ’78. Niinhän se oli, että kun joku teki nuhruisen soul-levyn, josta ei kehdattu sanoa mitään pahaa niin keksittiin, että tämähän on northernia. Esitys on tyypillisen mitäänsanomaton Motowncover, mihin osaltaan vaikutti se, että From Head To Toe oli kaukana Miracles-sävelmien parhaimmistosta. Tyydytään tässä noihin kahteen tärkeimpään, niiden lisäksi löytyy Pretty Little Angel Eyes -linkillä esimerkiksi 16-raitainen MP3-muodossa vuonna 2011 julkaistu paketti sekä puhdas nettikooste, jossa raitoja on 14. Mistaker (6) Just another Fool (7) Special Love (8) Then I´ll Know (9) Does He Mean That Much To You (10) The Wobble (11) Pickin’ Up The Pieces Of My Heart (12) A Night At Daddy Gee’s (13) D In Love (14) Lonely Weekends (15) Better Him Than Me (16) Under The Moon Of Love Dunesit ovat mukana, mutta 50-luvun lopun länsirannikolla tehdyt raidat eivät. Vinyyli on nettilistoilla korvautunut muilla tekniikoilla, joten Dunes-LP on käymässä harvinaiseksi, samoin kuin sisällöltään täsmälleen sama paketti Hot 1556. Ne, joiden ansiot ja sopimukset antoivat myöten, pääsivät kituuttamaan uralleen jatkoa ja persoonallisimmat onnistuivat jopa palaamaan tavalla tai toisella huipulle. Cd-muodossa ensimmäinen kokoelma julkaistiin vuonna ’96: Pretty Little Angel Eyes (Collectables COL 5706) (1) Pretty Little Angel Eyes (2) Gee How I Wish You Were Here (3) Under The Moon Of Love (4) Beverly Jean (5) Pledge Of Love (5) Mr. Leen musiikillinen testamentti oli tietenkin 60-luvun alun parhaat Dunes-raidat, jotka kaivettiin esiin 70-luvulla, tosin minulle ei silloin jäänyt sellaista mielikuvaa, että originaaliesittäjää olisi erityisesti korostettu. 60-luvun alussa hän pääsi hittiensä ansiosta menestyksekkäille kiertueille suurten tähtien (Jackie Wilson, Connie Francis...) kanssa, mutta vuosikymmenen puolivälissä lavaesiintymiset loppuivat lähes kokonaan. Sen sijaan kyllä ollaan sitä mieltä, että hän on ollut KPC’s-nimisen yhtyeen jäsen. Yksi Curtisin kuoleman jälkimainingeissa kirjoitetuista muistokirjoituksista paljastaa, että kyseessä oli itse asiassa Curtis Braxton -nimisen ”oikean” soulmiehen levytys, joka syystä tai toisesta julkaistiin nimellä Curtis Lee & The KPC’s. 34 • 2 2015 Sisällön kannalta parasta on se, että ennen Dunes-vaihetta levytetyt neljä raitaa ovat mukana, heikointa taas se, että muutama ratkaiseva Dunes-esitys puuttuu. Fuskusta ei sinällään ole kyse, sillä Smokey Robinson on kiltisti merkitty etikettiin säveltäjäksi. Myös levytyspuoli kuivui, 60-luvun jälkipuolelle on merkitty vain kaksi singleä, molemmat vuodelta ’67: Coda 101 Is She In Your Town Sweet Baby Rojac 114 Get In Your Bag Everybody’s Going Wild Coda on julkaistu myös numerolla Mira 240 toukokuussa 1967. -puoli on muutenkin aika tavanomainen sekavahko tusinasoul-levy. Taustalta löytyy torvia ja harppu ja Is She... Curtis Lee kuoli 8.1.2015 ja hänet siunattiin itsensä rakennuttamassa Champion Churchissa. Jälkimmäinen oli minun korvissani silkkaa purukumia, mutta nousi peräti sijalle 5. Siinä sivussa Curtis ehti vaikuttaa monen vuosikymmenen ajan kaupungin koneiston huipulla sekä kunnallispolitiikassa että rakkaimman harrastuksensa golfin parissa. Kun sitten luin muita kirjoituksia tarkemmin huomasin, ettei Curtis Leetä oikeastaan missään väitetäkään solistiksi. Northern-levyn, varsinkin hyvän sellaisen syntymiseen tarvittiin paljon enemmän. Kunnollista Complete-pakettia ei itse asiassa ole olemassakaan. Pahin aukko liittyy hittejä edeltäneisiin yritelmiin, samoin Lonely Weekendsin ja Better Him Than Me’n puuttuminen ärsyttää. Olen merkinnyt Everybody’s-puolen osalta muistiinpanoihini ”voiko laulaja olla Curtis Lee”. Parempi siis, etten itse väitä asiasta mitään. Useimpien ura katkesi kokonaan tai jos jatkui niin jatkui ikään kuin kotipiirissä. Ei Dunes ihan yhtä nätisti soi kuin singleillä, mutta tyydyttävästi kuitenkin. Mikäs siinä, jos rajoja ei vedetä liian tiukalle. Levy on yleisesti hyväksytty blue eyed souliksi. Curtis Lee kuului jälkimmäisiin. YHTEISKUNNAN HUIPULLA Curtis Lee päätti musiikkiuransa vuonna ’69, jolloin hän siirtyi isänsä perustaman rakennusliikkeen Homer Lee & Son kakkosmieheksi. Solistin ääni on karheampi ja väkinäisempi kuin 60-luvun alun Curtis Lee -levyillä, mutta koska tämä on yleisesti hyväksytty hänen levykseen niin uskotaan. SOULIA – EHKEI SITTENKÄÄN Teinipopin romahdus jakoi entiset ”bobbyt” kylmästi kahteen kastiin. B-puoli kiinnostaa minua enemmän, koska kyseessä on uudelleen ristitty Miracles-yhtyeen From Head To Toe. Sitä ennen oli Under The Moon Of Love käynyt ykkösenä asti ja A Night With Daddy Gee’s päätynyt sekin listoille.
Tämä oli sitä aikaa kun Suomessakin ryhdyttiin (pienimuotoisesti tosin) jakamaan väkeä Delta-kaihoisiin höppänöihin ja ajantasan kanssa kavereeraaviin Pohjois-Mississippin Mäkeläisiin. Todellisuudessa viisikymppinen raksamies meni 80-luvulla kuikuilemaan viihdekadun klubeihin. Robert Belfourin ensimmäiset kahdeksan levytystä julkaistiin Evansin kokoamalla koosteella valtameren tällä puolen. David Evans, katsoi silmiin, kysyi kitarasta, tarjosi muutakin kuin periamerikkalaista ”you’re awesome” -nollasummapuhetta. Vaimon nimi oli Noreen. Rintamäkeläisilinja oli selvä kuin Antille ja Veikolle. 2 2015 • 35 Robert Belfour 1940–2015 Bluesmiehen kuolema on tweetti. Belfourkin tuhahteli joukon jatkona (tärkeysjärjestyksessä: Junior Kimbrough, Rule Burnside, Otha Turner...) kotiseutujen ainutlaatuisista musiikillisestikin kuranteista ominaispiirteistä verrattuna Deltan juustolalta tuoksahtavaan ulkoilmamuseoon. Tulevan Bluesmiehen ammatti oli rakennustyömies. Osa vähäisestä yleisöstä ei jaksanut akustista esitystä (”pallibluesia”) kuunnella. Hyytiäinen © A ndy Hall. Seuraavaksi käteen tarttui Dr. Oliko Robert Belfour viimeinen ehta/ohto/ihku bluesmies. Yksi musisoinnista vilpittömästi innostunut tamperelaismies vietti syntymäjuhlaa jo lokakuussa. Jos viimeinen on kuollut niin kuka siitä on kertomassa. Pohjois-Mississippin Red Banksissa (Google löytää kylätuppuraisen säätiedot) syntyneen Robert Belfourin isä ehti opettaa pojalleen kitaransoittoa ennen kuin nurkkaansa tuli lusikan kokoinen tila. Belfourin Fat Possum -levytykset ”What's Wrong With You” (Fat Possum, 2000) ja ”Pushin’ My Luck” (Fat Possum, 2003) olivat tarvittaessa manifesteja aikakaudella, joka muuten väitti niitä kategorisesti välttävänsä. Saksalainen katsoo myös silmiin ja puristaa kättä. Nuoren pojan piti huolehtia perheestään ennen kuin omaa oli edes perustettu. Tässä vaiheessa oli tuotetietoista myös antaa lausuntoja. Armollisimmillaan edelleen lähetetty muutaman kymmenen kirjaimen uutinen. Robert Belfourin kuolinuutinen oli tviitti joka kertoi viimeisen menehtyneen. Tarinassa Belfour on ollut rakentamassa uutta Memphisin Beale Streetia. Museokuraattori. Tunnettu oriveteläis-lahtelainen bluesin monitoimimies lähes liikuttui. Seuraavana aamuna brändi oli lakaistavissa lattialta. J. Muistokirjoituksen käärinliinaan tupataan perinteisesti kirjoitetun: ”Muistoa Kunnioittaen”: Kronologia. Robert Belfour kävi syksyllä 2000 Suomessa. Robert Belfour roudattiin studioon ja hänestä tehtiin levynkansitaidetta myöten viimeistä bluesmiestä; ankaraa, vain kovan koulun käynyttä kuusikymppistä kuivankarheaa raksaäijää joka sanoo lerppuposkiselle pomolleen ”pidä sokkelis, mä lähden keikoille”. “The Spirit Lives On, Deep South Country Blues and Spirituals in the 1990s.” (Red Fox, 1994) Salakavalasti uusromanttinen Fat Possum Records tarjosi millenniumin koittaessa myös jonkin sortin kättä. Silloin bluesraitti oli asiantuntijapiirien mukaan vielä kaupallistamaton – tiedä sitten miten musiikkibaarit noina aikoina pärjäsivät. Robert ”Wolfman” Belfourilla oli liivipuku, hattu ja hauskaa! Esiintymisensä jälkeen kuusikymppinen vetreä Etelän mies tanssitti puvunliepeet laajakaarisesti huiskien kymmenkunta naista muikea virne kasvoillaan. Belfour kätteli klubinomistajan, katsoi silmiin, näytti kitaraansa – miehenä, jolle harvemmin sanotaan ”joku toinen päivä”
Albumin kuvitus on mustavalkoinen ja realistinen. Johnson menetti traagisesti ensimmäisen vaimonsa Virginia Travisin ja lapsen, jotka molemmat kuolivat synnytyksen yhteydessä. Love In Vainin lopussa tosin vaikeroidaan Katie Maen perään (todennäköisesti Honeyboy Edwardsin serkku), mutta Mezzo ja Dupont näyttävät ajattelevan, että kappale saattaa liittyä myös 16-vuotiaan Virginian ja lapsen kuolemaan, mikä on varmaankin järkyttänyt syvästi 19-vuotiasta Robertia. Vuonna 1988 hän tapasi käsikirjoittaja Michel Pirus’n, jonka kanssa hän on julkaissut useita sarjakuva-albumeita. Vaikutteinaan Mezzo mainitsee amerikkalaisen vastakulttuurin, ’mustan’ romaanin ja riippumattoman elokuvan. Mezzo eli Pascal Mesenburg on vuonna 1960 Drancyssa Ranskassa syntynyt, musiikkia ja kuvataiteita opiskellut piirtäjä, joka aloitti uransa piirtämällä ranskalaisiin musiikkija ajankohtaislehtiin. Piirrossivuja albumissa on reilut 50 (noin 200 erikokoista piirrosta) sekä liite, jossa on Johnsonin seitsemän kappaleen sanat ja niitä kuvaavat kokosivun grafiikkapiirrokset. Blueslegenda Robert Johnsonin elämänvaiheet lienevät monelle lukijalle tuttuja. © Lo ve In V ain b y JM D up ont & Mezz o, 2014, E ditions Glénat. Jos haluaa virkistää muistiaan, niin Wikipediasta löytyy elämänkerrasta sekä lyhyempi versio (suomeksi) että pidempi versio (englanniksi). Jean-Michel Dupont on rockja elokuvatoimittaja, joka on julkaissut yhden romaanin ja tehnyt yhteistyötä usean sarjakuvapiirtäjän kanssa. Tässä arviossa olen valinnut tarkempaan käsittelyyn sarjakuvakirjan yleiskuvauksen lisäksi vain muutaman Robert Johnsonin elämän avaintapahtuman: myyttisen sopimuksen tienristeyksessä, levytyssessiot ja myrkytyskuoleman. Nykyisin hän on keskittynyt lähes pelkästään sarjakuvien piirtämiseen. Robert Johnsonista on olemassa vain muutama valokuva, ja Mezzolla olikin melkoinen haaste piirtää yli 100 uutta kuvaa Johnsonista. Mezzo myöntää kustantajan nettisivuilta löytyvässä haastattelussa reilusti, että albumin nimellä on tarkoitus herätellä myös rokkikansan kiinnostusta, sillä tunnetuimman versionhan tästä kappaleesta on tehnyt The Rolling Stones. Itse luin vertailun vuoksi ohessa Peter Guralnickin kirjan ”Robert Johnson: Blueslegendan jäljillä” (Like 2001). Ranskassa laatusarjakuvaa pidetään taiteena ja albumit julkaistaan yleensä kovakantisina, niin myös tämä. Mezzo käytti apuna poikansa valmistamaa kolmiulotteista mallia Johnsonin päästä. Albumi on saanut erinomaiset arvostelut ja se valittiin myös tammikuussa pidetyn kansainvälisen Angoulemen sarjakuvafestivaalin parhaimmistoon (official selection). Tyylissä on paljon samaa kuin Robert Crumbin piirtämässä ”Blues”-albumin lyhyessä Charlie Pattonin elämänkerrassa, joka edustaa Crumbin asiallisempaa, vähemmin liioittelevaa tapaa piirtää. Tämä uusi kirja on julkaistu toistaiseksi vain ranskankielisenä, mutta sitä on helppo seurata, jos tuntee Robert Johnsonin elämän päätapahtumat. Love In Vain -kappale kertoo miehestä, joka saattaa rakastettunsa junalle ja jää katsomaan murheissaan loittonevan junan perävaloja. Robert Crumbin klassikko ”Blues” (Like 1993) sekä Pauli Kallion ja Ville Pirisen ”Muddy Lee Makkonen heräsi eräänä aamuna” (Suuri Kurpitsa 2014) ovat nyt saaneet seuraa, kun Ranskassa ilmestyi viime vuoden loppupuolella Mezzon piirtämä ja Dupontin käsikirjoittama Robert Johnsonin elämänkerta ”Love In Vain” (Glenat 2014). LOVE IN VAIN: KIRJA JA SEN TEKIJÄT Albumin otsikko on peräisin Johnsonin samannimisestä kappaleesta. Albumissa on kuolintapauksesta kuva, jota seuraa välittömästi junakuva. Vapaa-aikanaan hän soittaa kitaraa, ja mielellään juuri bluesia. 36 • 2 2015 BN LUKEE SARJAKUVIA BN LUKEE SARJAKUVIA TIMO KAUPPINEN Bluesaiheinen sarjakuva-albumi on harvinaisuus
Albumissa on kuva, jossa Johnson nukkuu hautausmaasessiosta uupuneena toisen vaimonsa Caletta Craftin (naimisissa 1931–1938) asunnossa tämän lähtiessä aamulla töihin. Siinä Kolkko-Jooseppi Puranen, joka kovasti muistuttaa amerikkalaista virkaveljeään Chester ’Howlin Wolf’ Burnettia, kertoo Raimo Joenperästä, jonka väitettiin. Elämänkertatietojen ja sarjakuva-albuminkin mukaan Johnsonin tärkein oppi-isä oli todennäköisesti taitava kitaristi Ike Zinnerman, joka ei koskaan levyttänyt ja on siksi jäänyt vähälle huomiolle. Kari Hotakainen irvailee tienristeyslegendaa samantapaisella tarinalla Suomeen sijoittuvassa blues-romaanissaan ”Syntisäkki” (WSOY 1995). Jo nuorena hänellä oli kova hinku oppia kitaransoittoa, ja hän hengaili mielellään juke jointeissa kuuntelemassa ja katselemassa bluesmiesten soittoa. Vanha saksalainen tarina Faustin ja paholaisen tienristeyssopimuksesta tai afrikkalainen legenda tienristeyksen jumalasta Legbasta eivät olleet kovin tunnettuja 1930-luvun Mississippissä, mutta tienristeysjuttu levisi ja elää edelleen kuten hyvillä tarinoilla on tapana. Jostain Robert Johnson kuitenkin soittotaitonsa oppi. Zinnermanilla oli omituinen tapa viettää aikaansa hautausmailla öiseen aikaan ja Robertin tiedetään kaveeranneen eräässä vaiheessa tiiviisti hänen kanssaan. Son House ja Willie Brown, jotka olivat aiemmin kuulleet Johnsonin kömpelöä soittoa, olivat vaikuttuneita nopeasta kehityksestä. Tienristeyslegenda onkin melkoisella varmuudella fiktiota, ja ransoittonsa parani hämmästyttävällä tavalla lyhyehkössä ajassa. Johnson ei itse tätä tarinaa kertoillut vaan se syntyi siksi, että hänen kitaveljeilleen paholaisen kanssa. 2 2015 • 37 CROSSROAD: TIENRISTEYSLEGENDA Tunnetuin Robert Johnsoniin liittyvä tarina on sielun myyminen paholaiselle vastineeksi soittotaidosta. Joosepin käsityksen mukaan Raimo oli kuitenkin käynyt tienristeyksen sijaan vain liiterin takana tyhjentämässä rakkonsa ja viipynyt riittävän tovin, että saatiin kertomus kokoon. Maaperä legendalle oli otollinen senkin takia, että bluesia pidettiin tuolloin syntisenä paholaisen musiikkina uskonnollisissa piireissä ja tällaisten tarinoiden avulla haluttiin houkutella väkeä kapakoiden sijasta kirkkoihin
Faktaksi jää, että Robert Johnson kuoli epäselvissä olosuhteissa vain 27 vuoden ikäisenä juotuaan todennäköisesti myrkytettyä tai muusta syystä epäpuhdasta viskiä ja hänet haudattiin todennäköisesti Little Zion -kirkon hautausmaalle Greenwoodiin. Minä ja Sonny Boy Williamson II olimme ainoat muusikot paikalla, kun hänet myrkytettiin. Guralnick arvioi kirjassaan Johnsonin tuotantoa vertailukohtanaan saman aikakauden muiden bluesartistien levytykset ja nostaa parhaimmistoon kappaleet Hellhound On My Trail, Me And The Devil ja Stones In My Passway. 38 • 2 2015 61ja 49-teiden risteys kitaroineen Clarksdalessa pelkkä turistihoukutin, jossa voi ottaa valokuvia muistoksi. Tämä kirja ei näytä syystä tai toisesta – ehkä kunnianloukkaussyytteiden välttämiseksi – koskaan ilmestyneen. Jos itse kirjan hankinta kiinnostaa, niin se on saatavissa ainakin ulkomaisista nettikirjakaupoista. He luulivat Robertin juoneen niin paljon viskiä, että lisäryyppy pelastaisi tilanteen. Guralnick lataa kirjassaan odotuksia lisätiedoista musikologi Mack McCormickin valmisteilla olevaan kirjaan ”Biography Of A Ghost”, jota varten tämä oli jäljittänyt ja haastatellut muita paikalla olleita. Hän paljasti ’ammattisalaisuuksiaan’ tiettävästi vain poikapuolelleen, Robert Jr Lockwoodille, jonka äidin asunnossa hän ajoittain oleskeli. Toinen Johnsonin levytyssessio pidettiin Dallasissa Teksasissa puolen vuoden kuluttua ja siinä purkitettiin 13 kappaletta. Leroy Carrilta, jonka kappale When The Sun Goes Down lienee toiminut mallina Love In Vain’ille, ja Scrapper Blackwellilta, jonka Kokomo Bluesin ja Johnsonin Sweet Home Chicagon yhteys on ilmeinen (ks. Tuohon aikaan oli vielä epätavallista, että kitaralla soitettiin samanaikaisesti bassoja soolokitaraosuuksia. Johnson oli taitava omaksumaan ja soittamaan korvakuulolta levyiltä, radiosta ja muilta soittajilta kuulemaansa musiikkia. Hän kuoli keskiviikkopäivänä, ja hänet haudattiin keskiviikkopäivänä. hänestä otetusta studiovalokuvasta, jossa hän poseeraa liituraitapuvussa tyylikäs borsalino päässään. Mitä sitten tapahtui kohtalokkaana iltana 12.8.1938. © Love In Vain by JM Dupont & Mezzo, 2014, Editions Glénat. Yhteensä Robert Johnsonin levytetty tuotanto käsittää siten 29 kappaletta, joista osasta on olemassa kaksi ottoa. Hänen siskonsa tuli Chicagosta torstaina ja kaivoi hänet ylös. Hänet vietiin takaisin Greenwoodiin sunnuntaiaamuna. Sivustolla on mm. Niin se meni, olin paikalla koko ajan.” Esa Kuloniemi kertoo Guralnickin kirjan jälkikirjoituksessa Honeyboy Edwardsin vierailusta Rovaniemen Roots’n’River Blues -festivaaleilla vuonna 1995: Huolimatta Johnsonin myrkytysoireista lääkäriä ei kutsuttu paikalle kustannusten tai poliisin pelosta, ja tämä sai kärsiä useita päiviä ja kuoli lopulta keuhkokuumeeseen. Blues-Finland.com). Soittokaverit, kuten Johnny Shines, ovat kuvanneet Johnsonia tavalliseksi ja jopa ujoksi. useita uutisvideoita, joissa kirjaa ja sen sisältöä esitellään ja kuvia Angoulemessa järjestetystä näyttelystä ja blues-konsertista. Hän liittyi siten 27-vuotiaana kuolleiden muusikoiden ’klubiin’ jo noin 30 vuotta aikaisemmin kuin aiheesta alettiin edes puhua. Mezzon ja Dupontin albumin kuvitusta ja siihen liittyvää muuta aineistoa löytyy albumin Facebook-sivustolta (googlaa esim: love in vain comics facebook). Johnson oli itsekin avioton lapsi ja hänellä oli biologisen isän lisäksi elämänsä aikana kaksi isäpuolta, joiden kanssa hän tuli huonosti toimeen. On myös otaksuttu, että huoneen akustiikka olisi ollut näin parempi. Robert alkoi kuljeskella, tiedättehän, sen kyseisen äijän vaimon kanssa ja hän asui pienessä Greenwoodin kaupungissa Mississippissä. Andres Roots haastatteli Honeyboy Edwardsia (1915–2011) tämän Tallinnan-vierailun yhteydessä elokuussa 2007 (ks. Sisko laittoi Robertin arkkuun ja takaisin maan poveen seuraavana päivänä. HELLHOUND ON MY TRAIL: KUOLEMA Viski ja vieraat naiset koituivat Robert Johnsonin kohtaloksi. Suurena ansiona Guralnick pitää sitä, että Johnson vakiinnutti boogie woogie -pianistien käyttämät bassokuviot osaksi blues-kitaran soittoa. Robert oli soittanut siellä yhden äijän leivissä 7–8 kuukautta. Mezzo ja Dupont kuvaavat tapahtumat osapuilleen näiden kertomusten mukaisesti, mutta mainitsevat myös, että runsaalla alkoholinkäytöllä ja syfiliksellä saattoi olla myötävaikutusta siihen, että keuhkokuume koitui kuolemaksi. Sitä on mukava lueskella ja silmäillä, varsinkin jos taustalle laittaa soimaan vielä Robert Johnsonin kootut levytykset. Porukkaa tuli sisään pyytäen häntä soittamaan: ”Soita Terraplane Blues, soita Kind Hearted Woman Blues!” ”Koettakaa itse”, hän sanoo, ”olen kipeä, on huono olo!” Mutta kaikki siellä tunsivat hänet. DUST MY BROOM: LEVYTTÄMÄÄN Vuoden 1937 lopulla Robert Johnsonille avautui mahdollisuus karistaa Mississippin pölyt kengänkannoistaan ja käydä levyttämässä San Antoniossa Teksasissa. Vesa Walamiehen Leroy Carr -artikkeli, BN 1/2015). Valkoihoinen levyliikkeen omistaja H.C. Kun tulimme Sonny Boyn kanssa paikalle kahdeltatoista, Robert istui nurkassa kitaroineen. ”Ota lisää, niin piristyt!” Mutta niin ei käynyt. Johnson sai vaikutteita usealta aikalaiseltaan, mm. Speir järjesti säännöllisesti koesoittotilaisuuksia liikkeessään ja Johnsonin soitto vakuutti hänet siinä määrin, että hän otti yhteyttä ARC-levy-yhtiön kykyjenetsijä Ernie Oertleen, jonka kanssa Johnson matkusti San Antonioon levyttämään. elokuuta 1938. Hän oli kuitenkin siististi pukeutunut, mikä näkyy mm. Joku kertoi miehelle, Robert jäi kiikkiin ja... Vaimon sisko asui siellä, ja joka maanantaiaamu hän lähti siskoaan tapaamaan, vaikka menikin Robertin luo. Hän kuoli keskiviikkona 16. Hänellä oli viskipullo, josta hän oli juonut noin puolet. Hänen soittonsa ja esiintymisensä kerrottiin miellyttäneen sekä miehiä että varsinkin naisia. Ujosti ja kohteliaasti käyttäytynyt Johnson soitti levytyssessiossa 16 kappaletta studioksi muutetussa hotellihuoneessa kääntyneenä seinään päin. Honeyboy Edwards kertoo tapauksesta ja sen taustoista seuraavaa: ”Se ilta kun olimme Three Forkissa. Tämän seurauksena hänellä oli aviottomia lapsia, joista yksi, poika Claude, on virallisesti vahvistettu Johnsonin lapseksi. Köyhänä kiertelevänä muusikkona hän yöpyi mielellään joko sukulaistensa tai naispuolisten ihailijoidensa luona, huolimatta siitä että oli naimisissa. Syyksi tähän outoon käytökseen on esitetty ujouden ohella sitä, että hän halusi salata omaperäisen soittotekniikkansa. Johnson käytti myös usein capoa ja montaa erilaista viritystä, joita pyrki salailemaan muilta soittajilta parhaansa mukaan
Palkkionsa Salama sai tiettävästi aina heti sessioiden jälkeen, eikä niiden rahasummien tuhoamiseen pitkiä aikoja kulunut. Maalaismallista bluesin väännäntää edustavat kunnialla herrat Lightnin’ Hopkins, Blind Willie McTell, Sonny Terry & Brownie McGhee, Scrapper Blackwell, K.C. 1930), Delmark-merkin perustaja Robert "Bob" Koester (s. Bluesvillen keskeisiä artisteja olivat Hopkinsin ohella moni-ilmeinen Lonnie Johnson ja rutinoitunut vokalisti Victoria Spivey. Suosikkieni Lightnin’ Hopkinsin ja Lonnie Johnsonin palasten ohella viehätyin myös mm. Ainakin edesmennyt Juhani Ritvanen piti Memphis Slimin ja Curtis Jonesin kaltaisia pianisteja country bluesin tulkitsijoina, koska heidän levyillään ei yleensä ollut mukana saksofonisteja ym. Viimeksi mainitun ohella menneiden aikojen Vaudeville-soundeja tuovat näissä puitteissa esille laulajattaret Alberta Hunter ja Mildred Anderson. -59 yhdeksi alamerkikseen. Näin on siitäkin huolimatta, että Bluesvillen ensimmäinen albumi oli omistettu juuri tälle Smithille. Classic Blues From Bluesville (Not Now Music 147) CD 1: (1) Lightnin’ Hopkins – Walkin’ This Road By Myself (2) Memphis Slim – Grinder Man Blues (3) Blind Willie McTell – Broke Down Engine Blues (4) Alberta Hunter – You Gotta Reap What You Sow (5) Lonnie Johnson – No Love For Sale (6) Sonny Terry & Brownie McGhee – Custard Pie Blues (7) Victoria Spivey – I’m A Red Hot Mama (8) Scrapper Blackwell – Blues Before Sunrise (9) Mildred Anderson – Everybody’s Got Somebody But Me (10) K.C. Eräs tuon revival-ilmiön merkittävistä ilmentymistä oli Bluesville Records, minkä perusti jazz-firma Prestige Record Company v. puhaltelijoita, mutta kaupungeissa myös he taisivat enimmäkseen asustella. Lightnin’ Hopkins oli Bluesvillen suurin tähti, jonka kanssa tehtiin pikaisesti 10 LP:n mittainen ja sittemmin täydelleen toteutunut levytyssopimus. Heitä ja heidän seurailijoitaan ryhdyttiin 50-luvun loppupuolelta lähtien tuomaan esille innolla ja ponnella. Muotitanssin tahdissa harputteleva chicagolainen Shakey Jake ja viihdetaiteilija Al Smith ovat tässä seurassa aikamoisia outolintuja. Näiden miesten suurimpia sankareita olivat maailmansotien välisen ajan pääosin akustiset artistit. Tuolloiset uria uurtaneet valkoiset blues-pioneerit eivät kuitenkaan jostakin merkillisestä syystä, mitä aiemminkin olen ihmetellyt, kiinnittäneet juurikaan huomiota silloin kukoistaneeseen sähköiseen yhtyebluesiin. 1927). Blind Willie McTell ja Srapper Blackwell olivat aloittaneet levytysuransa jo 1920-luvun puolella, ja heidän viimeisimmät tallenteensa ilmestyivät juuri tällä merkillä. Douglas – Big Road Blues (11) Al Smith – Goin’ To Alabama (12) Furry Lewis – Done Changed My Mind (13) Robert Pete Williams – I’m So Ugly (14) Shakey Jake – Jake’s Cha Cha (15) Henry Townsend – Tired Of Being Mistreated (16) Pink Anderson – Greasy Greens (17) Sonny Terry – Four O’Clock Blues (18) Memphis Willie B. Sittemmin noita Bluesville-äänitteitä on jonkin verran ilmestynyt esim. Heistä Koester levytti jo 50-luvun puolivälissä Big Joe Williamsia, Charters toi uudelleen julkisuuteen Lightnin’ Hopkinsin, McCormick laati valaisevia artikkeleita erilaisiin julkaisuihin ja Oliverin laajamittainen kirjallinen tuotanto olisi miltei minkälaisen tunnustuspalkinnon arvoinen. 40 • 2 2015 Bluesville Recordsin sankarit Bluesville Recordsin sankarit VESA WALAMIES Valkoinen väki alkoi USA:ssa kiinnostua blues-musiikista merkittävissä määrin oikeastaan vasta 1950-luvulla. 1932) ja toisaalta myös Pohjois-Amerikassa matkustellut englantilainen Paul Oliver (s. sellaisilla merkeillä kuin Milestone, Fantasy ja Ace, mutta viime aikoina niitä ei ole enemmälti ollut myynnissä. Jäljempänä esiteltävä kohtuuhintainen kolmois-cd tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua tämän levymerkin tuotannon helmiin ja sen tärkeimpiin taiteilijoihin. Bluesvillen taival kesti seuraavan vuosikymmenen puolivälin paikkeille saakka, ja tuona ajanjaksona sen nimissä julkaistiin noin 85 albumia. Sitä ennen bluesista olivat mustien lisäksi välittäneet lähinnä vain jotkut jazzja folk-intoilijat, mutta tuona aikana siniset sävelet alkoivat viehättää myös eräitä aktiivisia kirjoittajia ja tuottajia. – Wine Drinking Woman (19) Curtis Jones – Suicide Blues (20) Big Joe Williams – Pallet On The Floor Jo ensimmäinen pyörylä kertoo selkeästi, mistä tässä kokonaisuudessa oikein on kysymys. Henry Townsendin taidokkaasta kitaroinnista ja Big Joe Williamsin klassikkolaulun vetreästä versioinnista, joista jälkimmäinen on sijoitettu aivan tämän osan loppuun.. Tällainen kattaus oli sortiltaan vanhanaikainen jo 60-luvulla, mutta jotkut kuuntelevat näin tyylikkäitä ja muutoinkin ansiokkaita blues-luomuksia mielellään vielä nykyisinä aikoina. Harpisti Terryä lukuun ottamatta he kaikki olivat kitaristeja. Douglas, Furry Lewis, Robert Pete ja Big Joe Williams, Henry Townsend, Pink Anderson ja Memphis Willie B. Heihin lukeutuivat muiden muassa sikäläiset musiikkihistorioitsijat, 18.3.2015 Ruotsin Arstassa 85-vuotiaana edesmennyt Samuel "Sam" Charters ja Robert "Mack" McCormick (s
Niissä arvioitiin silloin tällöin myös Bluesvillealbumeita, mitkä yleensä saivat osallensa aika tylyt kommentit. Näistä esityksistä itseäni miellyttävät etenkin Snooks Eaglinin seesteinen blues Brown Skinned Woman ja Memphis Slimin tuttua teemaa taidokkaasti muotoileva instrumentaali Frankie And Johnny Boogie. Pidän varsin luultavana, että nykyinen blues-maailma suhtautuu tällaisiin dokumentointeihin selvästi arvostavammin. noin 1904, k. (13) Reverend Gary Davis – Lost Boy In The Wilderness (14) K.C. (6) Lucille Hegamin – St. hätäisesti tuotettuja sekä ylen määrin nostalgisia ja muutoinkin kohtuuttoman vanhanaikaisia. – Worried Man Blues (12) Little Brother Montgomery – Santa Fe Blues (13) Victoria Spivey & Lonnie Johnson – I Got Men All Over This Town (14) Al Smith – I’ve Got The Right Kind Of Lovin’ (15) Pink Anderson – Baby I’m Going Away (16) Willie Dixon – Sittin’ And Cryin’ The Blues (17) Tampa Red – You Better Leave My Gal Alone (18) Roosevelt Sykes – Hangover (19) Scrapper Blackwell – Little Boy Blue (20) Blind Willie McTell – The Dyin’s Crapshooter’s Blues Kolmannen osion ainut uusi nimi on hehkeäääninen Vaudeville-tähti Lucille Hegamin (1894–1970). Heikoimmaksi palaseksi taasen nimeän Sidney Maidenin ärsyttävän ketunmetsästyksen jäljittelyn. Ryhdyin lukemaan englanninkielisiä blues-lehtiä 1960-luvun loppupuolella. Douglas – Bottle Up And Go (15) Little Brother Montgomery – Vicksburg Blues (16) Robert Pete Williams – Free Again (17) Memphis Slim – Frankie And Johnny Boogie (18) Furry Lewis – Shake ‘Em On Down (19) Mildred Anderson – I’m Getting’ Long Alright (20) Scrapper Blackwell – Goin’ Where The Monon Crosses The Yellow Dog Toisella kiekolla esille astuvat myös Willie Dixon, joka rahariitojen takia oli 50ja 60-lukujen taitteessa Chessin veljesten kanssa pari vuotta heikoissa väleissä, Bluebird-bluesin voimahahmo Tampa Red, kosketinsoittajat Sunnyland Slim, Mercy Dee Walton ja Little Brother Montgomery, monipuolinen kitaravelho Snooks Eaglin, paljon K.C. Sellaisia ovat ainakin Coffee Blues, St. Douglasin kanssa soitellut harpisti Sidney Maiden ja gospel-virtuoosi Reverend Gary Davis. Aivan hänen loistoaikojensa tuotteiden tasolle ne eivät yllä, mutta ovat kaikkinensa laadultaan aivan kuuntelukelpoisia. Mukana olevista nimiartisteista eniten ääniaikaa on kaiken kaikkiaan saanut Lonnie Johnson, joka omien numeroittensa ohella soittelee ja välillä lauleleekin Victoria Spiveyn keralla. LONNIE JOHNSON (1960) VICTORIA SPIVEY. Louis Blues (7) Rev. Louis Blues, Death Don’t Have No Mercy, myös nimellä Corrina, Corrina tunnettu Alberta, Me And My Chauffeur Blues, (I’m) Prison Bound ja Sittin’ And Cryin’ The Blues. Ne kun olivat silloisten kirjoittajien mukaan mm. Laajalti tunnettuja klassikoita on tällä cd:llä kuultavissa poikkeuksellisen paljon. Bluesvillen väen toimesta tuotettiin ja julkaistiin Hudson Whittakerin eli Tampa Redinkin (s. Jo mainittujen esitysten lisäksi kannattaa tuoda esille Roosevelt Sykesin ponteva valittelu Hangover, mikä tuskin on pääartistin hyvävoimaisuuden huomioon ottaen krapulassa levytetty. Hänen omintakeinen laulunsa Free Again kertoo koskettavasti tuntemuksista, mitkä vapautus toi mukanaan. Lisäksi Alberta Hunterin Chirpin’ The Blues on täynnänsä perinteisiä blues-säkeitä. Gary Davis – Death Don’t Have No Mercy (8) Snooks Eaglin – Alberta (9) Sidney Maiden – Me And My Chauffeur Blues (10) Sunnyland Slim – I’m Prison Bound (11) Memphis Willie B. 1981) viimeiset äänitykset. Eräiden muiden bluesmiesten kuten vaikkapa Son Housen ja Booker ”Bukka” Whiten tavoin myös Robert Pete Williams (1914–80) oli ollut vankilassa miestapon takia. CD 3: (1) Sonny Terry & Brownie McGhee – That’s Why I’m Walking (2) Alberta Hunter – Chirpin’ The Blues (3) Lonnie Johnson – Haunted House (= Blue Ghost Blues) (4) Lightnin’ Hopkins – Coffee Blues (5) Mercy Dee Walton – Have You Ever Been Out In The Country. 2 2015 • 41 CD 2: Willie Dixon – Go Easy (2) Tampa Red – Don’t Jive Me (3) Big Joe Williams – Meet Me At The Bottom (4) Alberta Hunter – I Got A Mind To Ramble (5) Lightnin’ Hopkins – Catfish Blues (6) Brownie McGhee – The Killin’ Floor (7) Sunnyland Slim – The Devil Is A Busy Man (8) Snooks Eaglin – Brown Skinned Woman (9) Mercy Dee Walton – One Room Country Shack (10) Lonnie Johnson & Victoria Spivey – Idle Hours (11) Sidney Maiden – Sidney’s Fox Chase (12) Roosevelt Sykes – Miss Ida B
Peabody on perinteikäs ja kuuluisa hotelli syvän etelän malliin. Kauas on pitkä matka ja lentoyhteydet Memphisiin hieman kimurantit. Talon erikoisuuksiin lukeutuu lobbyssa ja kivijalassa sijaitseva Lanskyn vaatekauppa. 42 • 2 2015 MEMPHIS – MISSISSIPPIN HELMI MEMPHIS – MISSISSIPPIN HELMI ESA KULONIEMI Kun Finnish Blues Societyn toimesta valittiin Suomen edustajaa vuoden 2015 IBC-edustajaksi, oli Honey B & T-Bonesin kanta asiaan kertalaakista myönteinen. Unta palloon. Lastasimme kimpsut ja kampsut kahteen taksiin ja karautimme Hotel Peabodyyn, joka oli oleva päämajamme koko kisojen ajan. Amerikkalaisen musiikin evoluution hermokeskuksena Memphis kilpailee ykkössijasta New Orleansin kanssa. Mutta kun koneen ikkunasta lopulta avautui öisen Memphisin valomeri, unohtui 20 tunnin istumalihasrääkki kertaheitolla. Nytkin taipaleen taittoon sisältyi kaksi koneenvaihtoa – ensimmäinen Frankfurtissa ja toinen Chicagossa. Tennesseen pitäjässä sijaitseva Memphis on paitsi Mississippin deltan pääkaupunki, myös yksi populaarimusiikin evoluution tärkeimmistä sulatusuuneista. Eteläinen atmosfääri iski vastaan jo terminaalista ulos tullessa. Peabody tosiaan henkii historiaa ja perinteitä – sekä sitä kuuluisaa etelän vieraanvaraisuutta. Hotlan tärkein vetonaula on aulan suihkulähteessä uiskenteleva elävä sorsapesue. Lisäisinpä vielä että runsaasti. Cohn muotoillut. Sorsat marssitetaan päivittäin kello 11:00 juhlallisin ja musiikin höystämin menoin © P er tti Ñurmi © Esa K uloniemi JERRY LEE LEWIS’, MEMPHIS, TN. Elviksen hovihankkijan valikoimissa oli nytkin tarjolla komeita asusteita sekä miehille että naisille, mutta komeat olivat hinnatkin. Olisi kunnia toimia maamme edusmiehenä tässä perinteikkäässä tapahtumassa! Ja sitä paitsi, onhan Memphis bluesille vihkiytyneelle vähän samaa kuin satunnaiselle matkailijalle Rooma, suorastaan pakollinen kokemus ainakin kerran elämässä. Saatoinkin tehdä lokakuussa lentolippujen ja hotellivarausten ohella turvallisin mielin yhden lisämanööverin: buukata ennakkoon sessioajan Sun-studioon. © Esa K uloniemi © P er tti Ñurmi © P er tti Ñurmi. Lähdimme sunnuntaina 18. FBS ry tuki reissukassaa kivalla pesämunalla ja matkan loppurahoituksen raavin kokoon myymällä elo-syyskuussa vinyylikokoelmani. “Mississippin delta alkaa hotelli Peabodyn lobbysta ja päättyy Vicksburgissa Catfish Row’hun” on kuulu kirjailija David L. Tämä etelän puuvillateollisuuden historiallinen solmukohta sijaitsee Mississippi-joen varressa, Tennesseen, Arkansasin ja Mississippin osavaltioiden liittymäkohdassa ja on vetänyt ammoisista ajoista saakka puuvillan perässä puoleensa raakaa ja teeskentelemätöntä musiikkitalenttia. Onneksi maanantai oli vapaapäivä – se varattiin lepoon, Memphisin moodiin asettumiseen ja kaupunkiin tutustumiseen. tammikuuta reissuun kisakokoonpanolla Aija Puurtinen (laulu), Jaska Lukkarinen (rummut), Jaakko Kämäräinen (basso ja laulu) sekä meikäläinen (kitara ja laulu). International Blues Challenge järjestetään tammikuun toiseksi viimeisellä täydellä viikolla Memphisissä. Paikalle saapuisi kisaamaan parisataa bändiä tai artistia; etupäässä Yhdysvalloista mutta myös muualta maailmasta
Aikataulu pitikin kiitettävän hyvin, sillä PA ja vahvistimet pantiin kylmän viileästi pimeäksi, mikäli soitto jatkui kymmenenkin sekuntia yli sallitun. Paikasta ei voi erehtyä, sillä sen edustalle on pysyvästi parkeerattuna yksi ”Killerin” Cadillaceista. Jäljellä oleva aika ilmaistaan esiintyjille kahdesta jäljellä olevasta minuutista 30 sekuntiin erityisillä plakaateilla ja lopuksi vielä ”time out” -plakaatilla. Miesten päähineosastolla hallitsivat orastavaa pälvikaljua peittämässä cowboy-hattu, lippis ja borsalino. Kaksikerroksinen Sun-rakennus toimii samassa osoitteessa päivisin museona, mutta on vuokrattavissa turistikierrosten päätyttyä klo 18:30 eteenpäin äänityskäyttöön. Juuri Sun esitteli meille kaiken muun hyvän ohella esimerkiksi Little Junior Parkerin, Howlin’ Wolfin, Dr. Perinne alkoi kuulemma jo 1930-luvulla silloisen hotellinjohtajan kännisestä ideasta ja jalostui 1940-luvulla, kun kuuluisa sirkustirehtööri tarjoutui kouluttamaan sorsat ja muokkaamaan juhlallisen marssitusseremonian vielä nykyisinkin käytännössä olevan mallin. Ei siis ihme, että Sun-studio on edelleen yksi Memphisin keskeisistä turistinähtävyyksistä Gracelandin, Stax-museon, Lorraine-motellissa sijaitsevan kansalaisoikeuksien museon, puuvillamuseon, Gibsonin kitaratehtaan ja Beale Streetin huvialueen ohella. Sorsat ovatkin tavallaan “Peabodyn Elvis”, sillä niitä on kaikkialla: tauluissa, painettuna talon vessapaperiin, pyyhkeisiin, saippuoihin, juomalaseihin, shampoopulloihin, ovenkahvoihin, sänkypeittoihin, lakanoihin, verhoihin... Mikäli bändi ei ilmoittaudu paikalle määräaikaan mennessä ennen kisan alkua, menettää pisteitä. Filippiiniläiset olivat hyviä, mutta emme valitettavasti ehtineet diggailla muita illan esiintyjiä johtuen samalle illalle buukatusta Sun-sessiosta. Mustat puolestaan puhuvat omalla laulavammalla ja monipuolisemmalla nuotillaan. Hän oli tajunnut Mississippin deltalla piilevän musiikkipotentiaalin ja halusi taltioida sitä – aluksi liisattavaksi muille mustaa musiikkia julkaiseville firmoille (kuten Chicagon Chessille ja Los Angelesin RPM:lle) – mutta pian myös julkaistavaksi omalla Sun Records -merkillään. Sunin studiopäällikkö Matt Ross-Spang kertoo esimerkiksi viime vuodelle kertyneen yhteensä 280 sessioiltaa ja -yötä. Raakaa mutta oikeudenmukaista peliä, jossa kenenkään omasta mielestään fantastiset taidot eivät saaneet erikoiskohtelua. Buukkausaste on kova. PA-laitteistot olivat Beale Streetin kisaklubeissa eurooppalaiseen standardiin verrattuna vaatimatonta tasoa eli käytännössä laulukamapohjaisia viritelmiä. USA:n mittakaavassa kyseessä on kaiken kaikkiaan pikkukaupunki, metropolialueineenkin vain n. Arvonnassa esiintymispaikaksemme osui Jerry Lee Lewis’ Cafe & Honky Tonk, jossa siis kisaisimme molemmat välieräillat eli keskiviikon ja torstain. Mukana oli esimerkiksi filippiiniläinen Glass Cherry Breakers, jonka kitaristi kertoi vaimonsa olevan oululainen. Viikon aikana en kuullut huonoa muusikkoa tai laulajaa. Pöydällä lepää täysinpalvellut kirjoituskone ja sen vieressä asiakasrekisteri. Ovenpielessä nököttää edelleen sama antiikkinen kola-automaatti. Yhtyeen edustajan on myös päivystettävä koko ajan kisapaikalla ja oltava Venue Managerin tavoitettavissa, esimerkiksi mahdollisten ohjelmamuutoksien takia. Päätimme jo ennen matkaan lähtöä, että emme tee myönnytyksiä oman identiteetin kustannuksella, pistä opportunistisesti blueshattua päähän ja ala veivata shufflea. Juttelin asiasta myöhemmin USA:ssa paljon rundanneen kollegan kanssa ja kuulemma miksauspöytä salissa koetaan ravintoloitsijoiden kannalta asiakaspaikkoja syövänä vitsauksena. Tapahtumapaikkana oli Beale Streetin päässä sijaitseva The New Daisy Theater. Jerry Leen omistama klubi on nimensä mukaisesti honky tonk, jonne mahtuu populaa ja jonne on helppo tulla. Esimerkiksi Jerry Leen klubissa ei laulun lisäksi mikitetty mitään ja pieni mikseri sijaitsi lavan toisessa laidassa. Näytösluonteiseen konserttiin osallistuivat siis eiamerikkalaiset kisaajat. Mikäli bändi ei ole koko ajan toimintavalmiudessa, menettää pisteitä. Kisaajille varattu esiintymisaika oli 25 minuuttia laskettuna ensimmäisestä spiikistä. Jos ylittää ajan, menettää pisteitä. Myös lavapukeutuminen tuntui kovin vanhoilliselta keskeisine blues-univormuineen. No, kukin taaplaa tyylillään. Discopallomekkoja, korkeita nutturoita ja korkeita korkoja. Turisteja on aina pilvin pimein kameroineen tapahtumaa todistamassa. Kaikilla näkemilläni esiintyjillä oli myös hyvä lavapreesens ja kaikki panostivat esiintymiseen. Keskiviikkona alkoi sitten itse kisa, joka tapahtuu Beale Streetin tarunhohtoisella huvikadulla sen kymmenissä klubeissa. Tiistaina alkoi sitten varsinainen duuni osallistumisella IBC:n international showcaseen. Soundikin oli sen mukainen. Ja hei, punaista mattoa pitkin. Kaupungin historiallinen keskusta on kiitettävissä määrin säilytetty ja pilvenpiirtäjät loistavat poissaolollaan. soundi.fi), mutta todettakoon että äänitimme Memphisin-viikon aikana tiistaija torstaiiltoina Sunissa kaikkiaan viisi kappaletta tulevalle Honey B & T-Bones -julkaisulle. Kingin, Jackie Brenstonin, Ike Turnerin, James Cottonin, Jerry Lee Lewisin, Carl Perkinsin, Johnny Cashin ja – tietysti – Elvis Presleyn. Soitimme järjestyksessä toisena heti filippiiniläisten jälkeen. © P er tti Ñurmi © P er tti Ñurmi. On tavallaan ristiriitaista, että peräänkuulutetaan omaperäisyyttä, kun huomattava osa kisaajista ja finaaliin päässeistä kierrättää klisettä. Varsin korkea musta populaatio näkyy selkeästi katukuvassa. Ainakin jättäisimme muistijäljen. 1,3 miljoona asukasta. Naissolisteilla minihame oli suorastaan obligatorinen. Iltakohtaisesti vaihtuvaan tuomaristoon kuuluu kolme henkilöä ja bändit arvioidaan tietyn pisteytysjärjestelmän mukaan (bluessisältö, esiintyminen, omaperäisyys, soitannolliset taidot jne.). Jo hotellissa ja uudelleen ravintolassa huomasimme seikan, johon ei ole aiemmin tullut kiinnitettyä huomiota ja joka jaksoi huvittaa koko viikon ajan: jos kyseessä oli valkoinen tarjoilija niin sukupuolesta riippumatta puheen aksentti oli sama kuin Elviksellä. 2 2015 • 43 kattotasanteen residenssistään aulan altaaseen “töihin” ja illalla takaisin uinumaan. Ahtaasta toimistosta siirrytään lukemattomista valokuvista, dokumenttielokuvista ja filmipätkistä tuttuun äänitystilaan ja sen takana sijaitsevaan tarkkaamoon, joissa aika tuntuu pysähtyneen vuoteen 1965. Kävimme tekemässä kävelyretken Beale Streetille ja sen lähimaisemiin, ihmettelemässä Mississippijokea ja skruudaamassa kreoliravintolassa. Puhumattakaan Peabodyn lahjashopista, josta ei sorsatonta myyntiartikkelia löydä. Tarkempi selostukseni sessiosta löytyy Soundi-lehden nettisivulta osoitteesta (www. IBC:n säännöt ovat tiukat. No mikäs siinä, onhan meillä Suomessa this thing called reilu meininki ja kaikkeen on totuttu. Yhteistä juttupohjaa sukeutui siis helposti Muhoksen mimmistä eli Armi Kuuselasta ja Gil Hilariosta. Mutta on sanottava, että Memphisin skaba on eurooppalaista EBC-kisaa selvästi traditionaalisempi ja puristisempi. Kuningas bamlasi enkkua leveällä Tennesseen tatsilla, mitä ei ole tullut ajateltua aiemmin. Rossin, Willie Nixin, Rufus Thomasin, Joe Hill Louisin, Bobby Blandin, B.B. Roudasimme kamat sisään juuri sen toimiston läpi, jossa Phillipsin sihteeri Marion Keisker otti ensi kertaa Elviksen vastaan. Gracelandin jälkeen kaupungin musiikillisesti tarunhohtoisin katuosoite lienee 706 Union Avenue, johon toimelias nuorukainen nimeltä Sam Phillips perusti 1940ja 1950-lukujen taitteessa studion ja äänityspalvelun. Kilpailun yleistaso oli kova. Memphis huokuu muutenkin perinnettä. Kun taksimme lähestyi hämärtyvässä Memphisin tiistai-illassa kuuluisan SUN-neonvalomainoksen merkkaamaa rakennusta, oli tunnelma sanoinkuvaamaton
Tämä museo oli turneella näkemistäni ehdottomasti suositeltavin – kokonaisuuteen on selvästi panostettu ja uhrattu paljon varoja. Nyt esillä oli kuuluisan valokuvaajan Ernest C. 44 • 2 2015 Torstaina saimme kivan yllätyksen: kutsun paikallisen DittyTV:n, suoraan lähetykseen. Sisälle on rekonstruoitu Muddy Watersin Stovallin-mökki ja nähtävillä on esimerkiksi Alan Lomaxin keruumatkallaan käyttämän kaltainen auto ja liikuteltava massiivinen äänityslaitteisto. Sijaamaton vuode, kahvikuppi pöydällä, tuhkakuppi täynnä tupakannatsoja, Raamattu yöpöydällä. Kävimme vuokraamassa auton ja siirryimme 100% mustien hoodeille Soulsvilleen, jossa sijaitsee tietenkin Stax-museo – yksi Memphisin ehdottomista nähtävyyksistä. huhtikuuta 1968. Ei sinänsä mikään big deal, mutta mainitsin asiasta ohimennen henkilökunnalle, joka kutsui paikalle museoamanuenssin. Kerroimme kohteliaasti että emme voisi odottaa iltaan saakka, koska paluulentomme lähtisi aikaisin sunnuntaiaamuna ja Memphisissäkin olisi vielä kaikenlaista toimitettavaa alkaen pakkaamisesta. Koko kiertue päättyy huoneeseen, jonka parvekkeelle Martin Luther King ammuttiin 4. Entiseen elokuvateatteriin rakennettu studio on nykyisin museo ja värikäs aikamatka yhden mustan musiikin historian merkittävimmän levy-yhtiön tarinaan. Gibsonin kitaratehtaalla tuli piipahdettua jo aiemmin viikolla, joten nyt oli vuorossa Lorraine-motellin ympärille rakennettu National Civil Rights Museum. Staxia vastapäätä osoitteessa 1130 College Street sijaitsee muuten Memphis Slimin entinen talo, joka toimii nykyisin yleishyödyllisenä alueen muusikoiden ja bändien kokoontumisja harjoitustilana. Tulimme kuulemaan hänestä ja Reverendistä vielä myöhemmin. Vaikuttava kokonaisuus, jossa kuluu helposti tuntikausia. Siinä annoksia odotellessa ja värikästä sisustusta ihastellessa hyökkäsi pöytäämme paikan toinen omistaja Bill Luckett joka – saatuaan tietää että olemme Suomesta ja IBC:hen osallistunut bändi – alkoi kovasti kärttää meitä esiintymään. Nemethän asuu nykyisin Memphisissä. Pillisektiolla vahvistettu bändi oli todella ammattimainen ja koostui paikallisista muusikoista. Visiteerasimme esimerkiksi Cat Headissa, joka on Roger Stollen ylläpitämä deltan musiikkiin, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin erikoistunut upea levyja kirjakauppa. Oma luku sinänsä oli harpisti Deak Harpin omistama Deak’s Mississippi Saxophone & Blues Emporium, joka on pelkästään huuliharpuille omistettu liike. Kerrassaan upea kokonaisuus, mutta kas-kas: huomasin yhdessä kuvaselitteessä virheellisyyden. Torstai-iltana kävimme tsekkaamassa oman vetomme jälkeen John Nemethin keikan Rum Boogie Cafessa. Huomion kiinnitti Charlie Musselwhitelle pyhitetty huomattavan suuri tila. WDIA:n sponssaaman junioribaseballjoukkueen kanssa poseeraamassa olivat kyllä Muddy, Wolf ja B.B. Huom! Mikseri jälleen lavan vieressä. Äänimiehenä toimi Doug Easley, joka on työskennellyt mm. Siirryimme katselemaan Clarksdalea lähemmin. Kaveri palasi noin tunnin kuluttua hieman vaikean näköisenä ja sanoi että ei pysty saamaan tähän aikaan lauantaipäivästä ketään kiinni mutta että iltaan mennessä kamat olisivat saletisti läjässä. Perjantaina saatiin välierien tulokset ja koska emme selvinneet jatkoon oli aikaa vapaaseen hengailuun ja nähtävyyksiin tutustumiseen. Kaikki on kävelymatkan päässä ja kaupunki käytännössä tihkuu bluesia. Tarjolla oli levyjen ja kirjojen ohella muun muassa pesulautoja, Super Chikanin rakentamia sikarilaatikkokitaroita ja taideteoksia. Clarksdalessa ensimmäinen kohde oli Delta Blues Museum, joka on rakennettu vanhan rautatieaseman makasiiniin. Heti Clarksdaleen saavuttaessa oli pysähdyttävä valtateiden 61 ja 49 risteyksessä, johon on pystytetty Crossroads-tienviitta. Lähdimme retkelle heti aamutuimaan. Kohteena Mississippin Clarksdale, johon on Memphisistä vain 70 mailin matka. Samassa pihapiirissä museon kanssa sijaitsee Morgan Freemanin omistama Ground Zero Juke Joint, joka on palvellut aiemmin rautatieaseman lipunmyyntija odotushallina. Hän soittaa myös kitaraa ja on ennen kaikkea © Esa K uloniemi AIJA JA THE REDHOUSE SERENADERSIN VERONICA & MAX © P er tti Ñurmi © P er tti Ñurmi. Vaikka spekulaatio siitä, onko tämä nyt se definitiivinen teitten risteys vai ei niin pakkohan sinne liikenteenjakajaan oli ängetä poseeraamaan valokuvissa ja kyselemään onks Legbaa näkyny. Putiikki on helppo löytää kun suunnistaa ääntä kohti: Little Walter raikasi lauantainakin kadulle nostetun kaiuttimen välityksellä kahden korttelin päähän. Lisäksi nähtävillä on yllin kyllin vanhaa kitaraa, huuliharppua ja keikkakostyymeja. Onkohan äijä sponssanut museota. King mutta mukamas myös Big Joe Turner, vaikka kyseinen artisti oli Ivory Joe Hunter. Tuli myös moikattua äijää lyhyesti. Ihanan aurinkoisessa säässä on upeaa todistaa silmänkantamattomiin jatkuvaa tasaista maisemaa ja ohi lipuvia historiaa havisevia paikannimiä samalla kun autoradiosta pukkaa WDIA:n lähettämää bluesia. Neal Down, joka myös haastatteli meitä biisien välissä rennolla tyylillään. Withersin mustavalkokuvia 1940ja 1950-lukujen deltalta; Memphisistä, sekä Mississippistä ja Arkansasista. Tav Falco’s Panther Burnsin, White Stripesin, Jon Spencer Blues Explosionin, Rufus Thomasin ja monen muun kanssa. Deak itse on mainio hahmo, joka korjaa, kustomoi ja entisöi ja rakentaakin huuliharppuja sekä mikrofoneja ja vahvistimia. Mukava keikka nettitelevisiossa, jossa vedimme 40 minuutin livekeikan haastatteluosuuksilla höystettynä. Rämäkän oloinen mesta, jossa päätimme nauttia lounaan. Livemusaa on tarjolla viikon jokaisena iltana – ja päivisinkin. Lavalla oli täydellinen bändikalusto rumpuineen ja vahvistimineen, mutta talossa ei ollut kitaroita eikä bassoja. Valittelimme että meillä ei ollut soittimia mukana, mutta Luckett ei luovuttanut vaan määräsi äänimiehensä keräämään meille heti kokoon kaiken tarvittavan. Varsinkin rumpali oli Staxja Hi-perinteiden mukaista parasta A-ryhmää. Ohjelman isäntä oli paikallinen kuuluisuus Rev. Huone on jätetty siihen tilaan, jossa se oli tuona aamuna. Lauantain päätimme pyhittää deltalla käyntiin. Tämä kirjasi kiitollisena asian ja naureskeli että jo on aikoihin eletty: Suomesta saakka tullaan oikaisemaan virheitä, jotka jäävät heiltä itseltään huomaamatta. Museon yhteydessä toimii myös galleria, jossa on vaihtuvia näyttelyitä. Nemeth muisteli lämmöllä viimekesäistä Pori Jazz -keikkaansa ja ilmaisi halunsa tulla Suomeen uudestaan. Mieleen jäi erityisesti Isaac Hayesin pyörivälle alustalle sijoitettu, turkiksilla vuorattu Cadillac
Pisimmän korren soolosarjassa vetäisi ”one man band” Randy McQuay sekä bändisarjassa meille suomalaisille Puistoblues-kävijöille takavuosilta tuttu Eddie Cotton. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt tuomaristoille, ja Suomen edustajien oli tyytyminen blues-turistien rooliin, kun alkuperäisistä 217 esiintyjäryhmästä valittiin 70 bändiä ja 40 soolo/duo -aktia perjantai-illan semifinaaleihin. Alueella on myös kauppa ja kaksi juke jointia. Viime lokakuussa duunimatkalla Brysselissä räplätessäni paikallismetrossa kännykkäni sähköposteja koin varsinaisen elämää suuremman hätkähdyksen: Olin saanut lyhyen viestin, että minulle myönnettäisiin KBA ”Art & Photography” -kategorian palkinto tammikuussa Memphisissä. Koko tapahtuma taisi kestää kolmisen tuntia. Ilmeisesti omistajan, legendaarisen ”Ratin” kuoltua toiminta on ollut hiljaisempaa. Asukkaat voivat lainata respasta itselleen kitaran – valikoimissa on toistakymmentä vanha Stellaa ja erilaisia diddley bow -instrumentteja. Ehkä kokonaisuutta voisi kutsua jonkinlaiseksi bluesluostariksi. Jos siellä ei ala bluessuoni sykkiä niin ei sitten missään. Deakin viime vuonna ilmestynyt albumi ”Clarksdale Breakdown” on ehdottomasti hankkimisen arvoinen tuote. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Riverside Hotelissa toiveenamme saada tutustua muun muassa siihen huoneeseen, jossa Bessie Smith nukkui pois. Senpä takia järjestävä katto-organisaatio Blues Foundation julistaa kekkereissään olevan aina ja vain voittajia, riippumatta loppusijoituksista. lista kuvien alla). HBTB esiintyi musiikkia kuhisevan Beale Streetin hiljaisemmassa ala-/itäpäässä sijaitsevalla sangen vaatimattomalla Jerry Lee Lewis Cafe & Honky Tonk -klubilla, missä varsinkin ensimmäisenä iltana lavan valaistus oli pahemman kerran poskellaan. Lisäksi solmimme paljon uusia suhteita ja kontakteja, joista toivottavasti kuullaan myös jatkossa. Dumareiden vaihtamisen päämääränä on saada edustavammat kokonaisarvioinnit, mutta luonnollisesti tuomariston makumaailma ratkaisee niin kuin aina tällaisissa mittelöissä. Hän, kuten viimevuotinen voittaja Mr. Eurooppalaisista yhtyeistä semeihin pääsivät hieno ranskalaisbändi Pillac, aiemminkin IBC:ssä vieraillut Latvian Blues Band sekä Espanjan vauhdikas Travellin’ Brothers, joka eteni jopa loppukilpailuun. Mies kertoi keikkailevansa yleensä duona Super Chikanin rumpalin kanssa. Ei ihme, sillä hän on työskennellyt kuuden vuoden ajan James Cottonin henkilökohtaisena roudarina ja lämppäriaktina. Kuitenkin torstai-illaksi kuntoon saatu valaistus aivan kuin olisi ryydittänyt HBTB:n edellistäkin iltaa jäntevämpään keikkaan. Kaikkihan toki tietävät, mitä hänen nimensä on suomen kielellä... Meitä oli kaikkiaan 14 palkittua bluesjäärää, ja me © P er tti Ñurmi kaikki saimme pitää vapaamittaiset kiitospuheet, jotka olivat hyvinkin koskettavia ja mieleen jääviä. Hopsonia ja Juke Joint Chapelia on vaikea kuvailla – se on nähtävä. 2 2015 • 45 erinomainen varsinkin räkkivälitteisesti soitetussa harpussa. Bluesvalokuvaaja-kategoriassa KBAhuomionosoituksia on jaettu noin 1990-luvun puolivälistä ja osalleni valinta tuli kaikkien aikojen toisena eurooppalaisena valokuvaajana. Kuten Esa edellä kirjoitti, International Blues Challengen perinteisen käsikirjoituksen mukaan kaikki aktit kisaavat ensin kahdessa neljännesvälierässä (quarter finals) keskiviikkoja torstaiiltoina, molemmilla kerroilla samalla klubiareenalla, mutta eri tuomariston edessä. Vuotuisen IBC:n kattaukseen liittyy elimellisenä osana nk. Nyttemminhän tämä matkailijaryhmä voitti ”Bluesin Euroopan mestaruuden” Brysselissä pidetyssä European Blues Challengessa, josta raportoidaan toisaalla tässä lehdessä. Mesta on jätetty entiseen tilaansa ja sen yhteydessä toimii Shack-Up Inn, erilaisista toisistaan eroavista hökkeleistä koostuva majatalo-täysihoitola, siis maatilamatkailupaikka niin kuin meillä sanottaisiin. Paikassa ei kuitenkaan ainakaan sillä hetkellä tuntunut tapahtuvan mitään, sillä kolkuttavalle ei avattu. Vaan mitä jäi käteen tästä reissusta. Lauantaina puoliltapäivin käynnistyneeseen loppukilpailuun valittiin aikaisempien vuosien tapaan kahdeksan bändiä ja yhtä monta soolo/duo -esiintyjää (ks. Perjantaina 23.1.2015 olin vastaanottamassa henkilökohtaisen marmorisen KBA-pyramidini Memphisin Doubletree-hotellin juhlasalissa järjestetyn brunssin yhteydessä. Aika uskomatonta, miten yhtyeen solisti, Aija, oli käytännössä tyystin spottivalojen katveessa, mikä ei sinällään pystynyt jarruttamaan ammattitaitoisen ryhmämme esiintymistä. Keeping the Blues Alive (KBA) Awards -huomionosoitusten jakaminen bluesin parissa elämäntyötään tehneille blues-vaikuttajille kuten festivaaliorganisaatioille, bluesyhdistyksille, -klubeille, -journalisteille, -levy-yhtiöille, -elokuvaajille jne. Yksi henkilökohtainen lisäkohokohta oli jakaa podium legendaarisen levytuottaja Mike Vernonin kanssa. Niistä toinen on kuuluisa Juke Joint Chapel, jossa esimerkiksi Charlie Musselwhite taltioi viimeisimmän livelevynsä. Hieraisin silmiäni kerran jos toisenkin ennen kuin saatoin sisäistää asian, mutta uskottava se oli. Valitettavasti omat suursuosikkini, hillitön kitaristivelho ja dynaaminen lavaesiintyjä Tee Dee Young, sekä hiljattain ensialbuminsa tehnyt upeaääninen ja upeannäköinen musta laulajatar San Franciscosta, Terrie Odabi eivät olleet armoitettujen finalistien joukossa. Notoddenin kundit olivat kuulemma jo kyselleet, joten jospa hyvinkin... Amerikka, mahdollisuuksien maa... Hän on myös vakioesiintyjä Clarksdalen toisessa juke jointissa Red’sissä ja kyllä – Suomeenkin olisi Deak mieluusti tulossa. Hän oli tärkeä henkilö bluesharrastukseni alkumetreillä – hänethän muistetaan parhaiten 1960-luvun lopun Blue Horizon -yhtiöstä ja artisteista kuten meille kaikille rakas Eddie Boyd, sekä Champion Jack Dupree, John Mayall ja Fleetwood Mac. Oli myös mukava huomata, että yleisö ja kanssamuusikot tuntuivat vilpittömästi diggaavan meitä. Noh, Pertti Nurmi tietenkin! Pertti Nurmi © P er tti Ñurmi IBC 2015 -finalistit: Travellin’ Brothers (Asociacion Musical Blues Hondarribia), Ben Rice & Lucy Hammond / solo-duo (Ashland Blues Society), Brat Pack (Blues Asia Network), Randy McQuay / solo-duo (Cape Fear Blues Society), The Good, The Bad & The Blues (Columbus Blues Alliance), Chris Yakopcic / solo-duo (Cleveland Blues Society), Noah Wotherspoon (Dayton Blues Society), Brian Keith Wallen / solo-duo (Dayton Blues Society), Michael Schatte (Great Lakes Blues Society), Arthur James / solo-duo (Granite State Blues Society), Nico Wayne Toussaint (Southern California Blues Society), Muskett & Carnes / solo-duo (Indiana Blues Society), Betty Fox (Suncoast Blues Society), Bongo Joe & Little Steve-O / solo-duo (Northeast Ohio Blues Association), Eddie Cotton (Vicksburg Blues Society), Dalannah & Owen / solo-duo (White Rock Blues Society) © P er tti Ñurmi TEE DEE YOUNG TERRIE ODABI EDDIE COTTON. Viimeksi mainitussa bändissä soitti kitaraa eräskin elävä legenda, kitaristi Peter Green. Törmäsimme Shack Up Innissa myös 2013 Toulousessa EBC-kisan voittaneeseen Veronica & The Redhouse Serenadersin laulaja-ukulelisti Veronica Sbergiaan ja kitaristi Max de Bernardiin, jotka eivät hekään olleet edenneet Memphisin kisassa finaaliin. Vaan minkäs teit kun kone kohti Suomea lähti Memphisin kansainväliseltä lentokentältä samana aamuna kukonlaulun aikaan. Sipp oli Wicksburg Blues Societyn valitsema syvän Mississippin edustaja. Seuraavaksi päätimme suunnata Hopson Commissaryyn, joka on noin seitsemän kilometrin päässä Clarksdalen keskustasta sijaitseva, 50 vuotta sitten toimintansa lopettanut puuvillaplantaasi. Esimerkkinä vaikkapa se, että ollessamme lauantaina Clarksdalessa oli aiemmin mainittu Doug Easley lähettänyt minulle sähköpostin, jossa pyysi meitä soittamaan Rev. Konkreettisimpana muistona Sun-äänitykset, jotka Matt Ross-Spang tarjoutui myös miksaamaan. Minulle oli ehkä mielenkiintoisinta Cottonissa muistikuva, miten hän ei loistanut mitenkään erityisemmin PB:n isolla ulkostagella, kun taas sisäareenoilla hän oli todella intensiivinen, puhutteleva bluesartisti. Neal Downin levytyssessioon seuraavana päivänä eli sunnuntaina
Tapahtumapaikka oli historiallisessa rakennuksessa, joka sisältää nykyaikaisen teatterikompleksin. Toki. Kuuden tuomarin (ml. Kiitos tästä kuuluu tapahtuman paikalliselle vastuutaholle Brussels Blues Societylle, joka oli saanut käytännön järjestelyihin apua myös lukuisilta vapaaehtoisilta avustajilta, mm. Bändi heittäytyi suoritukseensa täysillä, ilman yliyrittämistä tai turhia kosiskeluja. yhdistyksiä, promoottoreita, levy-yhtiöitä ja muusikkoja/bändejä, jotka halusivat verkostoitua ja tehdä tekemisiään (entistäkin) tunnetummiksi. ja on auki kaupungin keskustassa Les Halles Saint-Géry -näyttelytilassa 27.4.2015 saakka. Esityksen kuulleille ja nähneille ei ollut yllätys, että teatterin katsomossa sekä käytävillä ennen tulosten julkistamista Micken ja kumppaneiden ennustettiinkin kuuluvin ilmaisuin sijoittuvan kolmen parhaan joukkoon. Kiitos kuuluu toki myös EBU:n porukoille sekä tapahtumassa monin tavoin tukena olleelle Brysselin kaupungille (Brussels Capital Region). Yleiskokouksen listalla olivat normaalit ns. Lisäksi keskusteltiin European Blues Challengeen osallistuvien maiden karsintakilpailujen valintaprosesseista ja päätettiin seuraavan, vuoden 2016 kisojen pitopaikka. Blues Foundationin presidentti Jay Sieleman) kokoonpano äänesti kuitenkin kisan kakkoseksi Belgian Doghouse Sam & His Magnatonesin ja kolmoseksi Norjan JT Lauritsen & The Buckshot Huntersin. Kilpailuun osallistui yhteensä 19 edustajaa eri Euroopan maista. sääntömääräiset asiat, kuten taloudenpitoon liittyvät kysymykset. EUROPEAN BLUES CHALLENGE MICKE BJORKLOF © P er tti Ñurmi EBU:n yleiskokous ja Open Market -tapahtuma järjestettiin EBC:n kisakeskuksena toimineessa Novotel Centre Tour Noire -hotellissa. Näyttelyssä kuvataan yhdistyksen aktiviteetteja vuosien varrelta. maaliskuuta. Järjestelyt kilpailupaikalla AB-teatterissa, kuten muuallakin, sujuivat moitteettomasti. Yleisöä oli kumpanakin päivänä paljon, lauantai-ilta yli 1000 katsojan myötä oli lähes loppuunmyyty. Kisan voittajaksi selviytyi Espanjaa edustanut ryhmä Travellin’ Brothers, joka toki osasi esiintymisen taidon. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa, jossa sijaitsee mainio kahvila sekä järjestetään myös musiikkiesityksiä, on esillä European Blues Unionin valokuvanäyttely. Ehta tapa verkostoitua tämä Open Market, indeed! Brysselin keväistä blues-mainetta kohottaa myös kolmas European Blues Expo, joka avattiin jo ennen kisoja 4.3. 5. Pääsali on muunneltavissa erilaisiin käyttötarkoituksiin. He ovat olleet kehissä jo 10 vuotta, ja ryhmä osallistui myös tammikuussa järjestettyyn International Blues Challengeen Memphisissä, selvittäen siellä tiensä finaaliin asti. Ehkä vilkkainta oli italialaisten tiskillä, jotka olivat oivaltaneet varautua tilaisuuteen ilmaisin viinitarjoiluin. Äänestyksessä Toscanassa sijaitseva Torrita di Siena vei voiton, sinne siis matkaavat EBC-karavaanit ensi vuoden huhtikuussa. 800 Lisäksi salia ympäröi kaksi kerrosta parvekkeita seisomapaikoin, joista yhden vei tuomaristo. Ehdolla olivat Norjan Notodden ja Italian Torrita di Siena. Lisäksi saman rakennuksen kellaritilassa on esillä tänä vuonna KBA-pystillä (Keepin’ The Blues Alive Award) valokuvauksesta palkitun Pertti Nurmen ja vuonna 2012 saman palkinnon saaneen latvialaisen Aigars Lapsan valokuvanäyttelyt, molemmat näkemisen arvoisia. Yleisöllekin toki vapaa tilaisuus oli kertakaikkisen onnistunut, runsaasti väkeä paikalla, jotka tutustuivat aktiivisesti toisiinsa ja kiertelivät tutustumassa tapahtuman antiin. Mukana oli mm. Ryhmän musiikilliset taidot ja kokonaisvaltainen paneutuminen esitykseensä sai yleisön puhkeamaan raikuviin suosionosoituksiin. Istumapaikkoja porrastetussa katsomossa oli n. Tosin Finnish Blues Societyn pisteen edustakin oli alkoholitarjoilun puuttumisesta huolimatta tasaisesti kansoitettu kiinnostuneilla. Howlin’ Bill voitti ensimmäisen EBC 2011 -kisan Berliinissä ja sai esiintyessään etenkin paikallisyleisöltä raikuvat aplodit. EUROPEAN BLUES CHALLENGE 5. Tapahtuman onnistuneisuudesta kertoo myös viikonlopun aikana yleiseksi sloganiksi kiteytynyt iskulause ”Go Blues, Go Brussels”. Suomen edustajan Micke Bjorklof & Blue Stripin esitys ei jättänyt yleisöä kylmäksi. Samassa paikassa järjestettiin torstaina National Showcase, jossa kolme belgialaista yhtyettä (Hideaway, Howlin’ Bill ja Fred & The Healers) esittelivät taitojaan. 400 ja seisomapaikkoja n. Kisan taso oli tänä vuonna korkea, eikä tapahtumayleisön määrässäkään ollut valittamista. – Kaikkiaan kisan lopputulos herätti paljon keskustelua, ihmettelyäkin paikan päällä. Peruskokoonpanona bändillä on Brysselissäkin esiintynyt sekstetti, mutta se voidaan laajentaa big bandiksi tarvittaessa. Myös Open Market keräsi runsaasti osallistujia. Open Market -tapahtuma oli varsin eloisa tapahtuma käsittäen noin 50 näytteilleasettajaa EBU-jäsenistä eri puolilta Eurooppaa. 46 • 2 2015 AIMO OLLIKAINEN & MAIJU LASOLA Viides Euroopan blues-kilpailu, European Blues Challenge (EBC 2015) ja European Blues Unionin (EBU) yleiskokous (General Assembly) sekä Open Market -tapahtuma järjestettiin Belgian Brysselissä 13.–14. EBC 2015 järjestettiin Ancienne Belgique -teatterissa, joka sijaitsi aivan kaupungin ytimessä kilometrin päässä Novotel-hotellista. kaupungin eri menomestoista ja yhteisöistä
Sveitsi: The Two Tässäpä vasta kaksikko! Laulaja-kitaristi Yannick Nanette on lähtöisin Mauritiukselta asuen nykyisin Sveitsissä ja kitaristi-laulaja Thierry Jaccard on sveitsiläinen. Erittäin taidokasta, täyteläistä ja miellyttävää menoa saivat kahdestaan aikaan. Harvemmin näissä kisoissa on nähty hanuria. lauantain Open Market -tapahtuman tuoksinassa kaksikolle latelikin käyntikortteja kiinnostuneilta tahoilta niin etteivät nuorukaisten lompakot ja taskut tahtoneet riittää niiden talteen panemiseen. Toivotaan, että näemme ja kuulemme heitä yhdessä esiintymässä blues-ympyröissä. UK: Laurence Jones Eipäs vaan sijoittunut Laurence Jones tässä kisassa, vaikka niin moni oletti. Norja: JT Lauritsen & The Buckshot Hunters (kolmas sija) Bluesin vanhempi valtiomies JT Lauritsen yllätti sijoittumalla kolmanneksi. Erittäin myönteistä kokemusta täydensi entisestään mm. Yhtyeen loistava kitaristi Leif de Leeuw on vasta 19-vuotias, ja vaikka Jeff Beckiä on kuunneltu, teki vaikutuksen taidoillaan. Laulanta hiukan hentoista, mutta soitanta sujuvaa. Italia: Dave Moretti Blues Revue Dave Morettin johtama kvartetti esitti menevää ja rehevää bluesia. Itävalta: Herman Posch Duo Kisan toisen duo-kokoonpanon muodostivat laulaja-kitaristi Hermann Posch ja harpistilaulaja Christan Sandra. Belgia: Doghouse Sam & His Magnatones (toinen sija) Tämän yhtyeen sijoittuminen toiselle sijalle oli jonkinlainen yllätys. Hollanti: The Leif de Leeuw Band Vaikkakin Stevie Ray Vaughan ja Jimi Hendrix kuultaa monen kitaristin soitossa, ei kuitenkaan tämän yhtyeen johtajan näpeissä. Lauantaina (14.3.) soittaneet yhtyeet: Luxemburg: Remo Cavallini Band Kitaristi Remo Cavallinin johdolla palattiin taas SRV-maille. Lauluääni oli aivan kelvollinen. Eipä sinänsä ollutkaan ihme, että Travelling Brothers pärjäsi näin hyvin. Kroatia: Delta Blues Gang Nimensä mukaisesti yhtye esitti delta-kaikuista musiikkia. Espanja: Travellin’ Brothers (EBC 2015 -voittaja) Kisan voittaja tuli Espanjasta, soittotaitoinen, yleisöön menevä ja myöskin tuomariston hurmannut souvari-porukka. Kitaristi ei ainakaan matkinut ilmeisiä alan hahmoja, soitteli omiaan. Resonaattorikitaraa soittava Aleksandar Kajtez yritti kovasti viihdyttää katsojia ja vokalisti Elizabeta Petric omasi tujun äänen ja oli kovasti liikkuva. 2 2015 • 47 TRAVELLIN’ BROTHERS © P er tti Ñurmi kärkikolmikko edusti kaikkinensa laadukasta tasoa, mutta monen mielestä muutama muu kokoonpano olisi ansainnut kärkisijan. Spekulaatioita aikaansai myös se, että perjantaiillan useista suorastaan loistavista esiintyjistä yksikään ei mahtunut kärkikolmikkoon, kaikki kolmikon ryhmät soittivat lauantaina. Ei häntä aivan turhaan ole tituleerattu ”Bluesin tulevaisuudeksi”. Unohtakaa Clapton ja muut! Muistin virkistykseksi kaikille vielä muut ansiokkaat soittajat: Seppo Nuolikoski bassossa, Teemu Vuorela rummuissa ja Timo Roiko-Jokela, perkussiot ja malletKAT (jonka ääni herätti hiukan ihmetystä). Kvartetin kitaristi Michal Zienkowski osasi kitaratemput ja runsastukkainen laulusolisti Filip Kamerath vasta temppuilikin, Robert Plant lienee joskus ollut seurannassa. Laulajana kelvollinen ja saksofonin ja trumpetin ryydittäessä menoon vaihtelua. ebulaisten ja muidenkin keskuudessa huomiota herättänyt suuri suomalaisten Brysseliin matkanneiden lukumäärä. Kaikkiaan EBC 2015 -viikonvaihde oli jälleen huima matka eurooppalaisen bluesin kokoontumisajoihin. Mikäs ollessa kun joukossa oli kisan parhaimpiin lukeutuva kitaristi Ville ”Lefty” Leppänen. Lauluääni on Lauritsenilla tallella – kenties kisan paras miesääni – joten arvostus siten kohdallaan. Yhtyeen laatuunkäypä laulusolisti Jon Careaga osasi esiintymisen taidon; tanssi lavalla, vaelteli yleisön keskuudessa. Samoin Yannickin lauluja kumpaisenkin kitarointitaidot ovat todella oivalliset. – No, maailmassahan on (ainakin) kaksi asiaa, jotka ovat suurimmaksi osaksi makuasioita; musiikki ja ruoka! Seuraavassa lyhyt katsaus kaikkiin kilpailuedustajiin: Perjantaina (13.3.) soittaneet yhtyeet: Romania: Marius Dobra Band Kahden illan kisarupeaman aloitti kitaristilaulaja Marius Dobran johtama yhtye kristillisesti, omia laulujaan laulellen. Monista esillä olleista ”voimasoitto-yhtyeistä” kitaristi-laulaja Lauren Jonesin yhtye oli sitä parasta, aivan omassa sarjassaan. Huhun mukaan tuomaristoon kuulunut Blues Foundationin nokkamies Jay Sieleman oli kirjoittanut arvostelulappuunsa: ”Lefty Is God”. Punk-keijukainen, laulaja Britt Jansen toi väriä taidokkaaseen menoon. Taustayhtye Magnatones on Jack O’Roonie läskibassossa ja taustalaulussa, ja Franky Gomez rummuissa ja taustalaulussa. Unkari: Éles Gabor Trio Trion kitaristi-laulajan Éles Gáborin soitossa kuulsi kitaristien Stevie Ray Vaughan ja Jimi Hendrix haamut. Muut soittajat ovat Arnfinn Torrisen, Ian Fredrick Johannessen, Atle Rakvaag ja Jon Grimsby. Tanska: Bound By Law Bluegrassiin kallellaan oleva yhtye, jonka laulavalla kitaristilla Mads Wilhjelmillä on miellyttävä tumma ja matala ääni. Lauluääni hänellä on hiukan raaka, mutta huuliharppu soi tyylikkäästi, kenties koska tässä kisassa ei ollut monia harpisteja. Ruotsi: Lisa Lystam Family Band Taitavan ja ammattitaitoisen yhtyeen harpisti ja tenhoava laulusolisti Lisa Lystam on uusi tähti Ruotsin bluesja juurimusiikkipiireissä – hiukan kuten Ina Forsman täällä Suomen maassa. Esiintyminen oli intensiivistä, sympaattista ja nautittavaa. Yhtyeen muut soittajat olivat Aitor Cañibano, Eneko Cañibano, Ander Unzaga, Isi Redondo ja Alain Sancho. Kitaristi-laulaja Doghouse Sam (Wouter Celis) kavereineen tarjosi tiukkaa ja topakkaa soitantaa. Yhtyeen loistava naisvokalisti Jessy Martens on todella iso-ääninen ja näyttävän tehokas esiintyjä. Olihan trion muutkin jäsenet alansa huippuja: Roger Innis bassossa ja Miri Miettinen rummuissa. Saksa: Jessy Martens Band Taitava sekstetti kykeni menokkaaseen ja sykähdyttävään hidasteluun. Myös koko soitannollisesti ja instrumenteiltaan monipuolinen yhtye osallistui karnevaalitunnelman luomiseen. Molemmat tuttuja Erja Lyytisen yhtyeestä ja monesta muustakin yhteydestä. Slovakia: Jergus Oravec Trio Aika tavanomainen blues-rock-kokoonpano oli tämä kitaristi-laulaja Jergus Oravecin johtama trio. Puola: Drunk Lamb Nuoret miehet olivat lähteneet asenteella ja ihanteillaan (SRV ja Hendrix) matkaan. Micke selvittyään alun pienoisesta kipsistä oli vakuuttava. Kilpailusuorituksensa jälkeen mm. Suomi: Micke Bjorklof & Blue Strip Loistava oli Suomi-poikien esitys Brysselin illassa. Ranska: Pillac Kitaristi-laulaja Xavier Pillacin johtama yhtye esitti soulahtavaa menoa puhaltimien (trumpetti, saksofoni) ryydittämänä. Katsomossa vierestä kuului kysymys ”ovatko he tosissaan?”. Mukava oli kaikkinensa näistä lähtökohdista nauttia Brysselistä eurooppalaisen bluesin Memphisinä – ainakin yhtenä maaliskuun pitkänä viikonloppuna!
Kundeilla oli hyvät jutut ja yleisöllä suut korvissa. Micke & Lefty featuring Chef oli jo täydessä vauhdissa, kun saavuin paikalle. Bändin ohjelmisto koostui mm. Järjestäjien mukaan Hustle Fuzz oli halunnut itselleen yökerhokeikan, mikäs siinä, biisi Kusipään kuolema sopii ympäristöön ja yhtye pikkutuntien savuiseen tunnelmaan. Perjantaina oli ohjelmassa 20-vuotisjuhlakonsertti, joka järjestettiin jo päivällä Äkäshotellissa. Uskomaton suoritus pieneltä talkoojengiltä. Paikka tunnetaan paremmin nimellä ”Pirtukirkko”. Mies, kitara ja paljon tuttuja biisejä. Myös Ninnin ja Mika Kuokkasen tytär Helmi suoritti varmaan melko ensimmäisiä esiintymisiään soittimenaan huuliharppu. 48 • 2 2015 YLLÄS JAZZ BLUES 20 vuotta! YLLÄS JAZZ BLUES 20 vuotta! Ylläs Jazz Blues täytti jo kaksikymmentä vuotta. Illan tarjonnan Pirtukirkossa aloitti Kel Elliot Band. Seuraavaksi oli jälleen vuorossa nopea siirtyminen – kohteena ravintola Selvä Pyy, onneksi Äkäslompolossa välimatkat ovat lyhyitä. Älkää antako sanan dixie hämätä, keikka oli yksi viihdyttävimpiä kokemuksia pitkiin aikoihin. Juhlakonsertissa lavalla vierailivat Eero Koivistoinen, Kalevi Louhivuori, Alexi Tuomarila, Timo Kämäräinen, Tuomas Timonen, Mikko-Ville LuolajanMikkola, Reija Lang ja Jori Huhtala. Vielä päätösjamit ja homma oli paketissa – kumma juttu, taas kello kävi pikkutunneilla. Kitaristi Ville ”Lefty” Leppänen oli kohottautunut seisaalleen tuolin päälle ja yleisö oli hurmoksessa, tanssi ja hurrasi. Tanssijalka vipatti edelleen. Feelgood ja Stevie Ray Vaughan. Little Richard-, Willie Nelsonja Patsy Cline -klassikoista. Illalla oli vuorossa Selvä Pyy sekä Dave Lindholm. Eri tapahtumia oli tänä vuonna yli 30, jotka järjestettiin valtaosin Äkäslompolon kylässä. Ninni on kyllä velho luomaan täysin erilaisen tunnelman omilla jutuillaan ja kappaleillaan. Helmiä vähän vielä jänskätti satapäisen yleisön edessä, mutta muuten suoritus oli täysin ammattimainen. Timo Happonen MICKE & LEFTY FEAT. The Hämpton Dixieband soitti pari biisiä varsinaisen lumilinnan puolella, jo tämäkin oli banjon ja solistin äärirajoilla. Suurkiitos kuuluu myös yleisölle, joka osaa pitää hauskaa ja silti käyttäytyä mallikkaasti – eipä ihme, että joukossa oli monia alusta asti mukana olleita. Salissa oli hiirenhiljaista, kaikki vain kuuntelivat ja imivät artistin jokaisen sanan ja nuotin. Ylläs Jazz Blues on täynnä hienoja tapahtumia. Tämä kokoonpano sai huikean meiningin aikaiseksi, yleisö suorastaan yritti tanssia jalat altaan. Musa oli niin mukaansa vievää, että jalat tamppasivat kahvion lattiaa koko keikan. Tää on niin nähty, tällaisia tämän trion pubikeikat yleensä ovat! Taas jalat alle ja adidasverkkoa pitkin Äkäshotelliin. Daven sanoitukset eivät ole niitä helpoimpia, mutta silti jokainen osaa ne ulkoa. Varsinaisen konsertoinnin Äkäshotellissa aloitti jazz-kokoonpano Reija Lang, Mikko-Ville Luolajan-Mikkola, Timo Kämäräinen, Kalevi Louhivuori ja Alexi Tuomarila. Keikka kasvoi koko matkan ja lopussa oli aika hurja meno päällä. PÄÄTÖSJAMITUNNELMISSA © T imo Happ onen © T imo Happ onen © T imo Happ onen. Trubaduurina mies on ehkä Suomen paras. Jussin juttuja on vähän vaikea kuvailla, parempi kuin menette keikalle ja toteatte itse. Festarin alkutahdit soitettiin torstaina Helsinki–Kolari -junassa Pekka Helin Duon toimesta. Kaiken tämän jälkeen illan kruunasi Jo’ Buddy & Down Home King III, toimii muuten pikkutunneilla erittäin hyvin! Lauantai käynnistyi Lainion lumilinnassa, joka sijaitsee Yllästunturin toisella puolella noin puolen tunnin ajomatkan päässä Äkäslompolosta. On ollut ilo ja kunnia seurata tämän kokoonpanon kehitystä alusta asti. Mielenkiintoinen keikkapaikka, tasainen -4°C ja lähes kaiuton tila. Seuraavaksi lavalle nousi Hoedown. Tämä täysin talkoovoimin järjestettävä festivaali tuo yleisölle sen mitä lupaakin eli ohjelmiston muodostaa rytmimusiikki, jazz ja blues. Illan päätti ravintola Towerissa esiintynyt Blue Stone. Täytyy sanoa, että Ina on saanut taakseen loistavan ryhmän, Helgen harppu, Jonnen rytminen kitara sekä Iiron ja Harrin luoma pohja tekevät nuoren artistin taipaleesta paljon helpomman. CHEF THE HÄMPTON DIXIEBAND DAVE LINDHOLM, JO’ BUDDY & CO. Seuraavaksi lavalle asteli Mudville 56 featuring Anna Puu. Sääli että tapahtumien runsaus ja aikataulut eivät mahdollistaneet käydä kuulemassa Joshua James Duon lauantaista keikkaa, paikalla olleet kertoivat että olisi kannattanut. Mielenkiintoinen mutta erittäin hyvin toiminut ratkaisu laittaa nämä keskenään erilaiset bändit samaan tilaisuuteen. Takaisin pelipaikoille, pari hengenvetoa ja vuorossa oli Ina Forsman with Helge Tallqvist Band. Bändi esitti blues-pohjaista juurimusaa, jonka esikuvina toimivat John Mayall, Dr. Ohjelmisto oli osaksi esiintyjien omaa ja koko keikka erittäin nautittavaa musisointia. Sen jälkeen siirryttiin kahvioon, lämpöisiin sisätiloihin. Sunnuntai käynnistyi päätöskonsertilla Äkäshotellissa, missä lavan valtasi Ninni Poijärvi omalla tuotannollaan. Alussa kuultiin tuttua Hoedown-materiaalia, keskivaiheilla meininki muuttui seesteisemmäksi Joshua Jamesin tultua mukaan, mutta lopussa rymisteltiin taas täydellä vauhdilla ja jengi viihtyi koko rahan edestä. Seuraavaksi rytmiä löi Jo’ Buddy & Down Home King III. Paras kohdalleni sattunut oli aviopari, jolla yhteisiä aviovuosia oli jo 55 ja yhdeksästoista kerta YJB:n huminoissa. Ohjelmiston oli koostanut viisikko Eero, Alexi, Timo, MikkoVille sekä Reija ja se koostui myös etupäässä heidän omista teoksistaan
Rytmiikka oli Yhdysvaltain Etelävaltioiden tapaan letkeästi kulkevaa, etenkin New Orleans tuli mieleen. Samoin erilaiset workshopit ja opetustilaisuudet ovat entiseen malliin osa toimintaa. Coverkappaleet ja bändin oma tuotanto soivat rinta rinnan omintakeisesti soitettuna erottumatta sen kummemmin toisistaan. Ensimmäisen setin alussa kuultiin ”toisella kotimaisella” mm. tavallisia taaplaajiakin oli paikan päällä runsaasti. Näitä seurasi pari ottoa ”härmäisempää” eli Suomi-osastoa Pepen uudelta ”Näillä Mailla” -levyltä nimikappaleen sekä Mä soitan sen pois myötä. Pakkasen panema porukka tahtoi päästä oikomaan ja lämmittelemään jäseniään maittavan musiikin tahtiin. lavalla oli vuorossa Pepe Ahlqvist. Avausvuorossa ollut Ismo Haavisto esiintyi tällä kertaa soolona. Pääasiassa coverpainotteisesta ohjelmistosta parhaiten purivat kevyesti funkahtava Ride Your Pony (Allen Toussaint, Lee Dorsey) sekä letkeinä shuffleina vedetyt Folsom Prison Blues (Johnny Cash) ja traditionaalinen This Train. Palvonnankin kohteeksi joutunut Jarkka Rissanen oli monille illan kavalkadissa tutuin nimi ja odotetuin esiintyjä. Tapahtuman hyvän fiiliksen sävyttämä maine alkaa siis kantaa hedelmää. Tarmo ”Take” Luostarinen (basso) ja Pluto Räsänen (rummut) myötäilivät solistia mainiosti. Honey Hush, Crossroad Blues sekä Kind Hearted Blues verevän alkuperäisesti mutta Pepen tavalla esitettyinä. Toisessa setissä käytiin pieni historiakatsaus niin pre-warkuin post-war -bluesia, kuten kappaleet Stack O’Lee, Key To The Highway, Ain’t Nobody’s Business, Hoochie Coochie Man, Big Boss Man kertoivat. Until Next Time Pepe! Jari Kolari Talvinen bluesilta Pieksämäellä Talvinen bluesilta Pieksämäellä Hotelli Savonsolmun pääravintolassa järjestetty Savonsolmu Winter Blues Party keräsi taas bluesin ystäviä sankoin joukoin laajalta alueelta Pieksämäelle 14. Jaakko Turusen Blues Bandia ei tulla kuuntelemaan, se tullaan kokemaan. Jaakko Turunen piiskasi kitaraansa kuin urakalla töitä painava sirkkelisahuri, sormia säästelemättä. Useiden artistien luottokitaristina tunnettu Jarkka toimi tässä kokoonpanossa pääsolistina hoitaen homman varsin mallikkaasti. Miehen rouhean rytmikäs musisointi sytytti yleisön oitis. helmikuuta. Pepen kahden setin aikana esittämät kappaleet olivat blueshistorian helmiä ja ainakin osa paikalle saapuneista perjantaivieraista olivat kuulemastaan ja näkemästään innostuneita. Parin tunnin rupeama hienosti ja taiten esitettyä aitoa Amerikan bluesia oli kaiken kaikkiaan jälleen kerran miellyttävä kokemus erään Suomi-bluesin merkittävimmän hahmon – Pepe Ahlqvistin esittämänä. 2 2015 • 49 MILL CREEK BLUES! MILL CREEK BLUES! Mill Creekin eli kotoisammin Helsingin Myllypuron ostarin perinteikkään paikallisessa ravintola Jyväsessä tapahtui jälleen: 20.2. Miehen pitkään uraan mahtuu aika monta keikkaa, niin yhtyeen kanssa, duona kuin soolonakin ja tällä kertaa tarkastelussa oli miehen soolokeikka. Siitä huolimatta ns. Jos oli alkuillasta tanssilattialla tungosta, niin ei se ainakaan helpottanut Jarkan vetämän ryhmän esiintyessä. Kaiken kruunasi massiivisen maskuliininen lauluääni. Haaviston ohjelmisto sisälsi vahvaa omaa tuotantoa (My Home Town, Down To The Otamo ja Before You Do Me Wrong) sekä hyvin valittuja klassikoita kuten Walkin’ By Myself (Jimmy Rogers), Walkin’ Blues (Son House) ja That's Alright Mama (Arthur ”Big Boy” Grudup). Turusen möyrähtelevän muriseva lauluääni saisi monen heavylaulajankin kateelliseksi. Tuosta ja Jarkan vahvasta slidekitaroinnista johtuen heijastui pakkasen huurruttamaan mieleen useampaan otteeseen mielikuva Ry Cooderin lavameiningistä. Ismon, järjestäjien ja osittain yleisönkin yllätykseksi tanssilattia täyttyi hetkessä. Esiintyjäkaarti talvisissa pippaloissa oli suurelle yleisölle tuntemattomampaa. Jarkka Rissanen Snacksin musiikillinen anti oli monipuolinen kattaus rytmistä iloittelua ja jamihenkistä soitantaa. Resonaattorikitara, huuliharppu ja jalalla poljettu rytmi soivat kuten kansainvälisen tason artistilta voi odottaa. Jopa hohkavan kuumaksi äitynyt tunnelma saikin erään kuivaa kurkkuaan valitelleen koillissavolaisen bluesturistin tokaisemaan: ”This is a Pieksämäki Social Beer Club!” TT Tarkiainen © Jari K olari ISMO HAAVISTO JARKKA RISSANEN © T T T ark iainen © T T T ark iainen PEPE AHLQVIST. Kuopiolainen Jaakko Turunen Blues Band paiskasi ilmoille raskaalla kädellä soitettua, vahvoihin riffeihin perustuvaa bluesrockia. Soolo-osuudet olivat pitkiä, mutta eivät kuitenkaan puuduttavia. Säestävä Snacks-yhtye sisälsi vankkaa pitkäaikaista kuopiolaista musiikkiosaamista: rummuissa Esa Kärki (Petri Pettersson, Petri & Pettersson Brass.), bassossa Heikki Hintikka (Tamonas Novas) ja koskettimista vastannut Tero Kaario (Dave Forestfield Band, Kulkukoirat). Tämä lämmitti artistinkin panemaan parastaan. Tauolla Pepen kanssa jutellessa selvisi, että miehellä riittää keikkaa edelleen pääosin Suomessa, mutta myös kansainväliset festarit ja klubikeikatkin ovat aika ajoin ohjelmistossa
Elvispainotteinen setti rullasi pakottomasti ja väkisinkin mieleen tuli: kas kun ei tätä kuviota aikaisemmin olla hoksattu. Taustalla Marcelilla oli kotimainen rytmiryhmä, bassossa Iikku Riepponen ja rummuissa Japi Saario. Pääsääntöisesti näin, sillä jossain vaiheessa kielisoittajat ehtivät muina miehinä vaihtaa instrumenttejakin. DJ Rokki-Pekka oli jälleen somistanut areenan viimeisen päälle ja kuolleita hetkiä ei tullut, ei myöskään asiaankuulumattomia finlanderseja tiskijukan masiinoista. Soitanta on hanskassa kaikin puolin. 50 • 2 2015 LADYBUG ROCK´N ROLL WEEKENDER LADYBUG ROCK´N ROLL WEEKENDER Roots-musiikin saralla alkuvuoden ilopilleri on ehdottomasti Ladybug Rock’n’Roll Weekender Leppävirralla. Snoutin (Ari Ahvonen) kanssa heitti myös oman settinsä. Vauhtia piisasi ja kova tempo päällä paukutettiin tunti täyteen. Mikäpäs oli polskiessa, soittelihan altaan laidalla ässä-äijiä. Rokkaus kulkee rajusti, showpuolta unohtamatta. Lauantaina aamupalan ja ruokalevon jälkeen sännättiin uimaan. Kylpyläkäynnin ja iltaohjelman välissä jammailtiin bändi-workshopissa. Solistina loisti nyt Esa Hämäläinen alias Wild Willie, tuttu mies Big Dealin keulilta. Viime vuonna Ladybugissa vastaavassa roolissa oli Rock-Ola, nyt lavalla nähtiin Buck Jones & his Lone Star Cowboys. Ryhmässä oli tällä kertaa tuttuja naamareita mm.Mike Bell & Belltonesista ja Cast Iron Armista ja monesta muusta bändistä. Sunnuntaiaamuna amerikanraudat kaarsivat viitostielle ja järjestävä taho saattoi olla tyytyväinen. Hara Saanio, piano ja laulu, Ari Berghäll, basso, Kimmo Oikarinen, rummut ja Archie Hämäläinen, kitara. Lehtomäet Jari ja Saara, Suomi-rootsin tehokas isä-tytärkaksikko, iskivät silmää tietäväisesti: ensi vuonna taas! Olavi Rytkönen LITTLE RACHEL TRULY LOVER TRIO MIGHTY FOUR © O lavi R ytk önen © O lavi R ytk önen © O lavi R ytk önen. Yhteispeli bändin kanssa toimi, onhan yhteistyötä tehty jo kauan ja yhdessä levytettykin. Laulaja Marcel Riesco on oman yhtyeensä keikkojen ohella esiintynyt Roy Orbison -tribuuteissa ympäri maailmaa ja sisäistänyt homman loistavasti, kaverilla oli illan SE ääni. Lystiä oli, mutta lopulta nukkumatti tyrmää aina. Jenkkilän rokkimimmiä säesti kova kotimainen Hogs of Rhythm, joka aiemmin illalla Dr. Dr. Nyt ilmassa oli tavallista enemmän näyttämisen meininkiä, sillä viime vuonna Flying Flick Knivesin soittajista osa joutui autokolariin juuri ennen keikkaa ja veto siirtyi vuodella. Homman nimi on hauskanpito, ja sitä linjaa vaalittiin niin lavalla kuin sen edessäkin. Perjantai-ilta jatkui vauhdikkaasti, sillä Truly Lover Trio tykitti vahvasti Roy Orbison -vaikutteisen rokkisetin. Nyt meno siis maittoi ja orkesteri oli huimassa vedossa. Rehtiä Suomi-billyä kuultiin ja setti oli varsinkin rumpalille ikimuistoinen. Unten maille rokkiväen saatteli Happotedit, jonka huumorilla höystetty käännösbillaus osin riehaannutti, osin veti liiankin hapoille. Kansas Citystä kajahti ja komeasti! Lauantaihin mahtui toki muutakin. Little Rachelin jälkeen eteläisen naapurimaamme Maryann & The Tri-Tones saatteli rokkikansan varhaiseen sunnuntaiaamuun napakalla meiningillä. Lauantain ehdoton vetonaula oli Little Rachel. Mighty Four asteli lauteille heti kympin jälkeen ja ainakin tämän kirjoittajalle kyseessä oli illan ykkösakti. Illan avaajana toimi The Willie’s Troubles, joka oli käytännössä Brandy Rockers ilman Ahvenniemen Peraa. Little Rachel on vahvaääninen vokalisti, joka lyhköisestä varrestaan huolimatta rokkaa pidempänsä nippuun kevyesti. Perjantain avauspaikka on aina varattu uransa oletettavassa alkukvartaalissa oleville kokoonpanoille. Molemmat esitykset vastasivat odotuksia. Jos Hämäläinen ja Oikarinen tunnetaan Doctor’s Orderin vauhtiveikkoina, niin ”mahtinelkussa” äijät lyövät vielä yhden bonusvaihteen silmään. Kun viimeiset soinnut kajahtivat, alkoi kaksipäiväinen musiikkijuhla kiskoa luomia melko monen juhlavieraan silmille. Lauantaina hotelli oli täyteen buukattu, järjestelyt toimivat saumattomasti ja oheistoiminnat olivat pieteetillä rakennetut. Toimi. Vanhaa rokkia, rhythm & bluesia ja rockabillyä monipuolisesti, sillä linjalla kokoonnuttiin nyt siis jo kuudetta kertaa. Nimittäin kannuja hyväili tällä kertaa Eki Dahlström, Ladybugin perustajajäsen ja alan todellinen tietopankki ja aktivisti. Suonenjoen nuorukaiset Palokangas, Tissari, Puumalainen, Vauhkonen ja Kemppainen rokkasivat genren parhaita perinteitä kunnioittaen ja alkuillasta huolimatta parketti paukahteli lupaavasti, stompperit vipattivat ja drapet viuhuivat. Eki veti tunteella ja niin tekivät muutkin, nyt oltiin asian ytimessä. Hyväksi todettu kaava toimi jälleen kuin konnarin kuulutus: perjantaina neljä bändiä, lauantaina yhdeltä tunnin livesetti uima-altaan laidalla ja illalla puoli kasilta startti ja menomono vinossa hamaan seuraavaan päivään. Snout and his Hogs of Rhythmin oman setin jälkeen historian siivet havisivat. Jussi Huhtakangas kumppaneineen hoiti homman sopivalla volyymilla ja tyylitajuisella biisivalikoimalla
Illan aloittaa lahtelainen, mielen mustimpiinkin sopukoihin sanoituksissaan uppoutuva Ukkopaha. Savolaisen blueskesän avaa Kaavi Blues perjantaina 5. pirkanmaalaisen Blues Lovers ry:n jakamat Jemmat sekä oululaisen Ou’ Blues ry:n Mojo-palkinnot. savonsolmublues.com! TT Tarkiainen ROB TOGNONI Mission possible. Elämäntyötunnustus luovutettiin ansaitusti Eero Raittiselle. Kahdeksattatoista kertaa järjestettävä Savonsolmu Beach & Blues Party tarjoaa makeaa mahan täydeltä roots-musiikin ystäville. Lisää infoa voi kalastella Leppävirran kunnan nettisivuilta www.leppavirta.fi. Trubaduuri Martti ”Guitar Martin” Saranpää on yli kolmenkymmenen vuoden ajan viihdyttänyt juurevalla ohjelmistollaan. Henry’s Swing Club siivittää niin ikään toriyleisön hyvään tunnelmaan. Viikonlopun tapahtuma-areenana toimii Hotelli Savonsolmun pääravintola sekä rantalava. Helsingin Virgin Oil Co:ssa 21. Noihin aikoihin keikkansa aloittaa raspikurkku Harri Marstio. Henry’s Swing Club levittää iloista rytmimusiikin sanomaa kitaristi-laulaja Tommy Barkmanin johdolla, taustallaan monista yhteyksistä tuttu rytmikaksikko Jaska Prepula (basso) ja Mikko Peltola (rummut). Mission possible. Tuvantäyteisestä Virgin Oilista, some-maailman nopeasti vallanneista ja poikkeuksetta myönteisistä tilannekuvauksista sekä lukuisista jälkikäteen poikineista medianostoista päätellen FBA paitsi saavutti kiitettävästi omat tavoitteensa, myös mitä ilmeisimmin vastasi osaltaan edes yhteen genreä pidempään kiusanneeseen aktiviteettivajeeseen. Vuosittaisten huomionosoitusten kautta suomalaiselle juurimusiikkikentälle ovat taas viime vuosina medianäkyvyyttä tuoneet mm. heinäkuuta startataan Pieksämäen kaupungin ja Tapahtumaverkko ry:n järjestämällä bluesiltatorilla, jossa esiintyy Henry’s Swing Club. Lisätietoja: www.kaaviblues.com. FBS ry:n puitteissa mm. Keskisavolaisen ryhmän muodostavat: Minnamaria Koistinen (laulu, klovneria, ukulele), Arto Julkunen (ukulele), Kimmo Mattila (haitari, huilu, ukulele, laulu) ja Jari Lehtomäki (kontrabasso, laulu). Yleisöllä on tilaisuuteen vapaa pääsy. Kuopiolainen Babylone koostaa bluesja rock’n’roll-pitoisen ohjelmistonsa coverkappaleiden sekaan lomitetuista omista sävelmistä. Suomi-artistien kansallista ja kansainvälistäkin tunnettuutta ovat kautta aikain olleet edistämässä myös monet musiikkilehdet, joihin Blues News luonnollisesti lukeutuu. & Lihan Tie. Jatkoa seuraa kansainvälistäkin kokemusta kartuttaneen, mainiota bluesrockia soittavan Lazy Moosen toimesta. & Lihan Tie. Tunnelma tiivistyy kun lavalle astuu suomibluesin grand old man Pepe Ahlqvist taustallaan kuopiolaisista bluesosaajista koostuva The Hoolers. Suhteellisen lyhyessä ajassa valmisteltu tapahtuma kun syntyi kerrankin vilpittömänä muusikoiden ja musiikkitoimijoiden talkootyönä, yhdessä hahmotettujen päämäärien viitoittamana. Seuraavana on vuorossa suomalaisen bluesmusiikin tämän hetken kovin vientituote Micke Bjorklof & Blue Strip. Tsekatkaa: www. 51 2 2015 • BN ennakoi: Bluesia Savon kesässä BN ennakoi: Bluesia Savon kesässä Blues Picnic järjestetään Leppävirralla, Matkailukeskus Unnukan rantapuistossa 6. Esiintyjälista on täysin kotimainen. Torstaina jatketaan Music Bar Coronassa primitiivisellä juurimeiningillä kuopiolaisen Hole In The Headin tahtiin. kesäkuuta järjestettävällä pääsymaksuttomalla toritapahtumalla Kaavin keskustassa klo 17.30-21.30. Pääsymaksu tuohon tilaisuuteen on vaivaiset viisi euroa. Lahtelainen Paulina’s Diner esittää countrysta, bluesista ja soulista ammentavaa ohjelmistoa kokoonpanolla Paulina Schavikin-Myllylä (laulu), Hande Lampinen (kitara), Vesa Järvinen (kitara), Timo Järvinen (lyömäsoittimet) ja Joni Aven (basso). Puolen yön jälkeen meno jatkuu sisätiloissa Ukkopahan tahdittamana. maaliskuuta järjestetty Finnish Blues Awards -gaala oli silti huomattava ja kaiken kaikkiaan erittäin tervetullut uusi pelinavaus. Vauhdikasta ja hyväntuulista bluesia suomeksi käännettynä esittää näyttelijänä tunnetun Teijo Elorannan vetämä Maisteri T. Tapahtuman avaa juankoskelainen hyvän mielen bändi Glistening Delta. Perjantain iltaklubilla Ruukin Kievarissa, Juankoskella esiintyy Pohjanmaan ylpeys Lumberjacks. Blueskentän kermaa esitelleiden bändisettien (Erja Lyytinen, Honey B & T-Bones, Micke Bjorklof & Blue Strip, Marjo Leinonen & Huff’n’Puff, Lena & The Slide Brothers, Robbie Hill, Jo’ Buddy & Down Home King III, Helge Tallqvist & Ina Forsman Combo, White Knuckles Trio sekä Little Willie & The Night Train) ohella FBA-tilaisuudessa palkittiin (niin ikään alan tekijöiden äänestämänä) ajankohtaisia työn sankareita neljässä eri kategoriassa: Vuoden yhtyeeksi valittiin Micke Bjorklof & Blue Strip, tulokkaaksi Ina Forsman ja kappaleeksi Dave Forestfieldin I Believe The Change Will Come (pitkäsoitolta ”Loyal Till The Bitter End”). Wolf & The Coyotesin tahtiin. Keskiviikkona 1. Hankkeen keskeisenä isähahmona ja punaisen langan kerijänä toimi Davide Floreno. Pääkonsertti toteutetaan perinteiseen tapaan Kaavin vieravenesatamassa 6.6.2015 klo 15.00 alkaen. Musiikillisesti hiostavan päivän päätteeksi voi vielä fiilistellä Ruukin kievarissa viiden euron sisäänpääsymaksulla Mr. Savonsolmu Beach & Blues Partyn klubiiltoihin liput maksavat viisi euroa, muihin akteihin on vapaa pääsy. International-, Balticja European Blues Challengen kotimaisten edustajien valinnassa sekä heidän kisaosallistumiskulujensa tukemisessa. Illan päättää australialainen kitaraässä Rob Tognoni bändeineen. Tyylitajuisen Little Willie & The Night Trainin ohjelmisto koostuu omien kappaleidensa lisäksi Chicago, Jumpja West Coast-bluesstandardeista. Pääkonsertin päättää rokaten ja rollaten pääkaupunkiseudun konkareista koostuva Mighty Four. Todellista konkariosastoa edustaa Silvennoinen & Maijanen Band esittäen omia ja vieraita klassikoita eri vuosikymmeniltä. Iltaklubin päättää Maisteri T. Lapsille viihdykettä tarjoilee Klovni Elviira & Mukulele. kesäkuuta klo 13.00 alkaen. Lauantaina kannattaa suunnata ilta viiden aikaan Savonsolmun ranta-lavan tuntumaan. Tämä pallo on syytä pitää pelissä jatkossakin! Pete Hoppula © O lavi R ytk önen. © Rob T o gnoni Suomalaisen bluesja juurimusiikin vientitoiminnan tehostaminen sekä yleisesti ottaen maamme kovalla tasolla olevan bändiosaamisen korostaminen myös genrerajojen ulkopuolisille operoijille, tiedotusvälineille ja uudelle potentiaaliselle kohdeyleisölle on puhuttanut niin alan ammattilaisia kuin harrastajiakin jo pitkään, mutta aatteellisista lähtökohdista kumpuava konkreettinen yhtyeja yhdistysrajat ylittävä tiimityö on silti ollut toistaiseksi sangen harvinaista. Säännönmukaisempaa yhteisöllistä import-aatetta on toki toteutettu esim. Perjantain klubi-illassa perehdytään suomenkielisin tekstein bluesin maailmaan. Kymmenen euron pääsymaksua vastaan pääsee näkemään kuinka Heinäpää Band soittaa Juice Leskisen bluespitoisia kappaleita. Sami Saari & Bluesjuna heittää ilmoille suomennettuja Chicago-bluesin klassikoita
nuo mainiot nuorisoyhtyeet instrumentaalirock-historian kivikaudelta. Vuodesta 2011 keikkailleeseen Texas Blue Dotsiin vakituisesti kuuluva Young on säilyttänyt laulusoundissaan hillbilly-lähtöisen pohjavireen, vaikka bändi muutoin kirjauttaakin esikuvikseen bluesmaailman sankareita T-Bone Walkerista Freddy Kingiin. Suosikkeja on paljon: esim. Tosin samassa yhtyeessä olemme olleet jo kauemminkin: mm. Älä tätä kaikkea siihen lehteesi laita, ja äläkä laita nyt mitään suurta ylistyslaulua tai kehumakirjettä; se ei nimittäin ole meille hyvä! Terveisiä muiltakin pojilta, Eero Ravi Kausala 3 pp. Apinasukulaisuuksista naljailevaa Ray Sharpe -revittelyä lukuun ottamatta rinkulalla ilmeisesti kuullaan kokoonpanon omia tekeleitä, joista She Got Something on pianon ja sähkökitaran terävänä dialogina etenevä rokkinumero, Wandering Eyes hyppelehtivä rumbakantri ja I’ll Try To Forget bulkkielemenenteistä rakentuva mutta silti kaiken kaikkiaan oikein mukiinmenevä r&b-laahustelu. Lähetimme kirjeen kitaristi Eero Raville. Marcus Blues Bandin, valkeakoskelaisen LeBonin, tamperelaisen Kari Larne Blues Bandin, porvoolaisen Factionin sekä Lahti-Kymenlaakso -akselilla vaikuttaneiden Pricen, Thermosthatin ja Fire Bluesin ohella. Katsoimmekin tilaisuuden otolliseksi hankkia hieman lisätietoja tästä mainiosta bändistä. Me pidämme kaikesta persoonallisesta musiikista ja soitamme lähinnä bluesja rock-tyylistä musiikkia – pääasiassa omia piisejä. Kari ja mä ollaan soitettu yhdessä jo 5–6 vuotta. Tämä kokoonpano luultavasti pysyy niin kauan kunnes Wellu lähtee armeijaan (= 2–3 vuotta). Niitä me ei kyllä olla ansaittu, vaan uskon teidän saaneen liian hyvän kuvan meistä sillon kesällä. LOS MAMBO JAMBO La Caza / Safari (Buenritmo BR017SG) Muistattehan The Champsin, Johnny & The Hurricanesin, The Kingsmenin... ”Saundi” on tärkeä näissä kitaratouhuissa – jos sen vain saa hyvin esille. Muuten, me ei oltu keikoilla juhannuksen jälkeen pariin kuukauteen ollenkaan, kun ajettiin heti juhannuksen jälkeen kolari ja mä jouduin olemaan sairaalassa kuukauden ja toisen toipumassa kotona. Hänen vastauksensa oli mielestämme sinällään niin hyvä kuvaus yhtyeestä ja sen asenteesta musiikkiin, että päätimme julkaista sen muuttamattomana. Toivottavasti Charlies ei tykkää pahaa – sekä kirje että meidän tarkoituksemme ovat joka tapauksessa vilpittömiä. Ei me olla koskaan oltu parempia kuin Blues Section, mutta kiitti kuitenkin. Hara Järvisen laatima Charlies-historiikki on luettavissa BN-numerosta 4/2002 sekä Lahden Rytmin Ystävät ry:n verkkosivuilta (www.lahden-ryry.com/tapahtumat/2002/bluesroots/info/charlies.htm). pääkaupunkiseutulaisten Blues Sectionin, Harpin, Hojas Blues Bandin, Sugar Mama Blues Bandin, K. Yhtymä soittanut tässä koossa n. Nyt on taas keikkoja tarpeeksi ja me ollaankin nyt ”puoliammattilaisia”, ts. Sama kolmikko esiintyy myös saksalaisen Shadoks Music -yhtiön maaliskuussa 2015 julkaisemalla, ennenjulkaisemattomia vuosien 1969-70 Charlies-äänitteitä sisältävällä vinyyli-LP:llä ”Jail Sessions” (SHADOKS-173). Musiikin täytyy svengata, olipa se sitten minkä tyylistä tahansa. pojat käy vielä töissä ja mä vaan hommaan keikkoja ja soittelen. Silloin se ei kuitenkaan mahtunut. ym. Moi! Olemme erittäin kiitollisia sulle niistä mainioista arvosteluista, jotka oli siinä kirjeessä ja lehdessäkin (Valkeakosken Sanomat). Toinen soittaa kauniisti ja toinen taitavasti (näppärästi) – esim. Tällä neliviitosella Nel·lon oma romuluinen ja simppeli strollirykäys saa kaverikseen myyttisen Treble Tonesin burleskibravuurin Safari, jonka diggarikunta osannee välittömästi yhdistää klassikkokokoelmaan ”Jungle Exotica Vol. Blues Newsin esittelyjutussa (BN 3/1968) bändi oli jo kiteytynyt maineikkaimpaan trio-kokoonpanoonsa, jonka muodostivat kitaristi-laulaja Eero Ravi, rumpali -laulaja Vesa ”Wellu” Lehtinen sekä basisti Kari ”Pitkä” Lehtinen. BN-arkistojen helmiä: 1968 1968 52 • 2 2015 CHARLIES – MOI! Jo viime numeroomme oli meillä tarkoitus laittaa lyhyt juttu Charlies-pojista. Meillä on monta piisiä, joita me ei treenata ollenkaan, eikä sovita mitään pituuksista, vaan soitetaan ne lavalla niin kuin senhetkinen fiilis on. Tai BN:n ”R&B-tenoristit” -sarjassakin koreilleiden Joe Houstonin ja Big Jay McNeelyn tapaiset 50-luvun tähtihonkkaajat. Lindgren Blues Bandin, pietarsaarelaisen St. 9 kk. 2”. Bluesmieheksi ei Youngista itsestään heleine kantrimiehen äänineen aivan ole, mutta juuri kontrasti standardipohjalta sinisävyisiä nuotteja suoltavaan taustayhtyeeseen tuo levylle sen kaipaamaa persoonallisuutta ja tarttumapintaa. – johtuu siitä, että me yritetään arvostaa lähinnä musiikkia, sillä hyvätkin voivat epäonnistua ja päinvastoin. Lahdessa vuonna 1966 perustettu Charlies oli eräs ensimmäisistä suomalaisista varsinaisista bluesyhtyeistä 60-luvun lopulla yhdessä mm. Pete Hoppula CHERRY CASINO & THE GAMBLERS I’ll Find A New Love / Don’t Let Them Know / Kiss Me / Hi-No-Love (Rhythm Bomb 45-11) SEITSEMÄN TUUMAN TAIVAS!. Pojat selvisivät melkeinpä pelkällä säikähdyksellä, mutta eivät ottaneet ketään muutakaan tilalle siksi aikaa. Se oli sitä aikaa, jolloin rokki tepasteli yhä teinikengissään ja laulusolistiton musiikki, yhtälailla musta kuin valkoinenkin, eli tasaveroisen vahvana sekä hienostoravintoloiden ruokailuviihteenä että pahamaineisten strippiluolien taustahämärissä. Espanjalainen Los Mambo Jambo luokitellaan erääksi nykypäivän polttavimmaksi alan kokoonpanoksi, jonka pikaesittely oli luettavissa tällä samaisella palstalla BN-numerossa 6/14. Mä sain kuulla siitä sairaalassa, kun sain sinne kirjeen, jossa oli onnitteluja. Yhtymään lasketaan myös läheisesti kuuluvaksi road manag. MAGA, jonka tuntee sinimustasta tukasta, ja autonkuljettaja ECHO, joka oli edellisessä kokoonpanossa rumpalina, mutta lopetti rummuttamisen, koska uskoi sen olevan parempi yhtyeelle. Niskat venähtivät aika pahasti – siis niinkuin kesä piloilla. Ryhmän fonistinokkamies Dani Nel·lon sooloalbumi arvioidaan vastaavasti toisaalla tässä lehdessä. Wellu on soittanut rumpuja yhtä kauan kuin yhtye on ollut koossa. Osalla albumin kappaleista kuullaan myös uutta rumpalia Ari ”Kusti” Ahlqrenia sekä vierailevaa vokalistia Juha Laasia, jotka liittyivät Charliesiin sen esikoissinglen (Myöskin Tyttö Iloinen / Don’t Try Me, Microvox Records) sekä LP-julkaisujen ”Musiikkia Elokuvasta Julisteiden Liimaajat” (Anarcinema Records) ja ”Buttocks” (Love Records) aikoihin. Ja samalla kiitokset sille henkilölle joka kirjoitti siihen lehteen sen jutun. Pätevä primitiivibiittinen pikkukiekko mutta täysosumasta taidetaan jäädä tällä kertaa piirun verran ellei toisenkin. Alvin Lee ja Eric Clapton. Pete Hoppula SHAUN YOUNG & THE TEXAS BLUE DOTS She Got Something / Wandering Ways / I’ll Try To Forget / Monkey’s Uncle (Sleazy SR-90) Austinilaislaulaja Shaun Young ei ole hiljan itsestään meteliä pitänyt, mutta sattuman oikusta parahiksi miehen High Noon -trion hetkittäisen reunionin aikoihin kaveri on saanut aikaiseksi uuden EP:n kotikaupungistaan tulevan rhythm’n’blues-combon kanssa. Cream, Paul Butterfield Blues Band, Bluesbreakers, Ten Years After, Fleetwood Mac, Traffic ym
Ulkoista habitustaan jossain määrin iän ja mailien myötä rosoistaneen laulaja Sonny Georgen myöhemmät sooloyritykset honkytonk-kantrisankarina eivät tuottaneet vastaavaa tulosta kuin kitaristi Eddie Angelin surf-yhtyeen Los Straitjacketsin, mutta luojan lykky, molemmat karsimaattiset musikantit ovat yhä kuvioissa mukana – ja nyt jälleen yhdessä kera basisti Mark W. Musiikkituristien suosiman 706 Union Avenuen sijaan vaihteeksi osoitteessa 639 Madison Av. 1946) menehtyi sydänleikkauksessa, pitkällisen sairastelun jälkeen 17.10.2014. Gamblers saattaa pelata tietoista uhkapeliä rock’n’roll-viritteisen kohdeyleisönsä kanssa, mutta ainakin miekkosten musikaaliset valinnat ovat tuoneet bändille erottuvuutta sekä kenties pientä kilpailuetuakin r&borientoituneisiin lajitovereihinsa nähden. Stranded In The Jungle ei siten olekaan se vanha tuttu samanniminen The Cadets -noveltyklassikko vaan yhtyeelle vartavasten askarreltu äksyotteinen viidakkobilly. Pete Hoppula THE PLANET ROCKERS Voodoo Woman / Snakepit (Witchcraft Int. Pete Hoppula THE STARGAZERS Half A Heart / Boo Hoo Hoo (Ruby Tone RT-45 001) Tämä jo lähtökohtaisesti harvinainen 300 kopion erikoispainos lienee, pahoin pelkään, loppuunmyyty miltei kaikkialta. urbaanilegendan mukaan West Memphisin, Arkansasin jukejointeissa menneinä vuosikymmeninä vaikuttaneen tarunhohtoisen kantrija rockabilly-laulajan Raunch Radleyn äpäräpoika voinee kutsua itseään onnekkaaksi veikoksi. Ensimmäinen tuore äänite vuosikausiin on taattua hyväntuulista jump-letkeilyä. operoivassa Sam Phillips Recording Studiossa Memphisissä taltioitu sinkku on poiminta bändin kiitellyltä pitkäsoitolta ”Return Of...”. yhdessä kollegoidensa Ray Collins’ Hot-Clubin ja Nico Duportalin kanssa. Potentiaalisten Suomen-kävijöiden toivelistoilla Cherry Casino & The Gamblers on komeillut pitkään kärkisijoilla mm. Grayn ja kumppaneiden sinkku saatettiin kuitenkin postyymisti markkinoille. Laulaja Danny Brittainin, kitaristi Peter Davenportin ja 80-luvun lopulla mukaan liittyneen kontrabasisti Tim Purkessin rinnalta uupuu oikeastaan vain Stargazersin perustajahahmo, pysyvämmin muihin kuvioihin (The Big 6, The Space Cadets jne.) siirtynyt rumpali Ricky Lee Brawn. -70 ampaisseen kalifornialaisryhmän Simon Stokes & The Nighthawksin swamp-jytäprogeilu Voodoo Woman pesee Planet Rockersin sekä raidalla vierailevana slidekitaristi-perkussionistina toimivan multi-instrumentalisti George Bradfuten käsittelyssä hämärähkön originaalinsa vähintäänkin 6-0. Tästä oivana näyttönä toimivat yhtyeen Goofin’-debyyttijulkaisun omaa uustuotantoa olevat kappaleet. Pete Hoppula CURTIS GRAY & THE GRAY-BOPS Crazy About Rockabilly / Hillbilly Sweetheart (Rock-A-Billy R-129) Curtis Gray... Ike & The Capers) komppaa osaava muusikkonelikko Michael Kirscht (kitara), Ike Stoye (tenorifoni), Carsten Harbeck (basso) ja Gregor Gast. B-puolen instro Snakepit on Angelin ehtymättömän Link Wray -palvonnan siitos, ja tyylillisesti sangen lähellä herran villimiesmäisemmän The Neanderthals -koplan brutaaleja päähänpistoksia. Ripsakka rock’n’roll-sivallus on kuin suora aikahyppy yhtyeen kulta-ajalle parisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Louis Priman jalanjäljillä saapasteleva Half A Heart on Danny Brittainin käsialaa ja Comets/Jodimars -vaihteella hillittömän släppibasson kyydissä viuhtova Boo Hoo Hoo Peter Davenportin pikkunäppärä, baarikansanlaulatukseen erinomaisesti soveltuva iskusävelmä. Kierrätetyn oloisen kappaleen toiseksi sävelsepoksi tunnustautuu Angelin saksalaiskaveri ja äänitteellä kontrabassoa soittava Bernie Batke alt. Desperatiivista 50-luvun puolivälin sähköja akustinen kitara / kontrabasso -soitinkoostumuksella riepoteltua rockaja hillbillyä (a-puoli Willie Lewisin sanoituksia, b-puoli solistin itsensä) esittävä Gray saa myös olla kiitollinen kovatasoisista soittajakavereistaan, joiden osaamisen perusteella ryhmän voisi hyvinkin kuvitella tulevan Arkansasin sijaan vaikkapa kaukaa ”Euroopan Syvästä Etelästä”, Suomesta... CBS/Epic -merkin hittiensä Groove Baby Groove ja Hey Marie välityksellä oman aikansa nuorison Bill Haley-, Treniersja Louis Prima -tyyleihin tutustuttanut joukkio pitää yhä riveissään myös alkuperäisjäsenistöä. WCI 113) Nashvillen tyylitajuisimpiin rockabilly-luotseihin 90-luvulla kuulunut Planet Rockers katosi bändikartalta uudelle milleniumille tultaessa. Hänen esikoissinglensä nimittäin oli vasta masterointivaiheessa Denverissä, Coloradossa Rock-A-Billy -levy-yhtiön pomon Willie Lewisin ilmoittaessa ”joutuvansa pistäytymään sairaalahoidossa, mutta olevansa kuitenkin tyytyväinen että sai levyn miltei tuotantovalmiuteen – jos vaikka sattuisi potkaisemaan hospitaalissa tyhjää”. honkytonk -yhtyeestä Smokestack Lightning, jonka edellisellä Nashvillessä purkitetulla levyllä puolestaan toimi special guestina Angel. Aika näyttää, milloin tämä maanmainio keikkaorkesteri saadaan viimein näytille myös tänne Pohjolaan. Tavaramerkki-stailistaan Stargazers ei ole luopunut vuosikymmenten varrella. Pete Hoppula SHOEBOX REVUE Stranded In The Jungle / Heartbreaking Blues (Goofin’ GRSI 229) Turkulainen rhythm’n’bluesja rockabillycombo on ollut jo useamman vuoden ajan valtakunnan vertailukelpoisin vastine niin 90-luvun alkupuolella kovassa nosteessa Euroopan billy-areenoilla keimailleelle belgialaiselle Sin Alley -yhtyeelle, vajaata vuosikymmentä myöhemmin samansuuntaisille apajille iskeneelle sveitsiläiselle Hillbilly Moon Explosionille kuin tämän vuosituhannen eräälle merkittävimmälle roots-komeetalle Imelda Maylle. Billboardin Hot100 -listan sijalle 90 v. Pete Hoppula. Viimeksi toukokuussa -14 Helsingin Virgin Oilissa vakuuttanut senioriorkesteri saattaa kuulua jo kotikulmillaan eläkeläistanssi-kategoriaan, mutta rokata papat jaksavat vieläkin. Sinkun balladipuolen täyttää kohtalokas, hienokseltaan JD McPhersonin maalailevan tyylin mieleen tuova mollislovari, jonka kylmiä väreitä nostattavassa loppukliimaksissa solistitar Elli Maple pääsee viimeistään vilauttamaan kapasiteettiaan myös blues-jatsahtavien numeroiden täysverisenä tulkkina. Bändin musiikki kun ei pohjaa niinkään seiniä kaatavaan revittelyyn vaan pykälää pehmeämmin kroonaavaan swing-bluesiin, jonka siivellä saavat sijansa kiireettömät foksiballadit siinä missä fusku-tanssiaskeliin tyköistuvat hyväntuuliset jump-shuffletkin. Englannin listoille nousseisiin 80-luvun alun ”fiftariyllättäjiin” The Jetsin, Shakin’ Stevensin, Stray Catsin, King Kurtin ja Matchboxin ohella kuulunut The Stargazers tunnetaan edelleen myös täällä Suomessa. Silti Shoebox Revuella riittää laatikkokaupalla annettavaa myös itsenäisillä ansioillaan. Sarkastiseksi heitoksi tarkoitettu profetio kävi ikävä kyllä toteen: Lewis (s. Winchesterin ja rumpali Billy Swartzin. 2 2015 • 53 Saksalaisen Cherry Casinon alias Axel Praefcken syksyllä -14 ilmestyneeltä pitkäsoitolta ”Hi-No-Love” on seiskatuumaisten ystävien riemuksi pilkottu myös säpäkkä EP, jolla tätä tunnistettavaa vibraa lauluäänessään viljelevää laulaja-kitaristia (aikaisemmin mm
54 • 2 2015
Onko tämä osin tabutettu sukulaisuus, jolla on kiistatta ollut vuosien varrella intohimoisia salakaapin murskaajia, näyttäytynyt milloinkaan niin vilpittömässä kesäillan tuiskeessa kuin kymmenkunta vuotta sitten Myllybluesissa Saarijärven Lannevedellä. Tehkää tarjouksia! Kai Leivo, e-mail: kaikrisleivo@gmail.com Myydään ja ostetaan! SUOMIBLUESIN VILPITTÖMIÄ TÄHTIHETKIÄ #3 ”Jytää vai Purkkaa”, huusi Honey Aaltonen kerran 90-luvulla Rovaniemen yöjunassa tributoidessaan Älypäät tv-sarjaa pujottelemalla muistelijan päällä ja kilometritolpilla sinisen vaunun ikkunasta. Ne toivat muun ohella mieleeni vanhan totuuden, minkä mukaan blues is a feeling. J. Youtuben avulla noitakin suorituksia voi ihastella. Tom Jones ja tämä Lulu, joka varsin riipaisevalla tavalla tulkitsee Ray Charles -valituksen Drown In My Own Tears ja Julie London -klassikon Cry Me A River. Hyytiäinen. Kaksinkertainen tohtori Helander ja vuosikertainen bluesministeri Kuloniemi olivat soittaneet keikkaansa jo jonkun aikaa, kun pari ”kirkonkylän” hapsutakkista aikamiespoikajolperoa rupesivat yleisön joukosta huutelemaan lavalle ”Soittakaa Paranoid, soittakaa Paranoid” malttamatta kirkastaa sanomaansa hilpeällä hihityksellä. Osuma oli ilmeinen tämänkin turinan lukijoille, mutta teon motiivi oli vielä silloin arvuuttelun alla. Parkkiintuneet keikkamiehet eivät välttämättä huudahduksia kuulleet – sillä samalla luonnon lailla, millä kokenut alasarjaerotuomari ei tiedä omistavansa puusilmiä. Joitakin vuosia sitten hankin haltuuni tunnetun ohjaajan ja musiikin ystävän Martin Scorsesen v. Jolperojen lähistöllä istunut lannevetinen roteva isäntämies mulkaisi pari kertaa ikiteinien suuntaan ja puristi Bud Spencer -kokoluokan kourillaan lankkupenkkiä niin että päässä istunut jytäkyläläinen satunnainen bluesturisti etsi katseellaan jo moottorisahaa, jolla puun vaarallinen konkelomainen jännitys saadaan purettua. Varsinkin Jytä on Suomibluesin kulttuurihistoriassa kuin rintamamiestalon yläkerran ikääntynyt enomies, joka tuodaan paikalle vain lähiomaisten hautajaisiin. Vaikka nämä laulut eivät toki mitään suoranaista bluesia olekaan, Lulun versioinnit ovat erinomaisen tiheätunnelmaisia. Vesa Walamies Myyn Lloyd Bradleyn reggaekirjan Bass Culture hintaan 20 euroa. Siinä esiintyvän studio-orkesterin solisteina ovat yllättäen mm. ”Sehän on hyvä kappale” kuului paikallispatruunan jyrevä murahdus, jonka jälkeen penkkirivissä oli tähän asti kestänyt hiljaisuus... Vielä kerran kajahti ilkikurisesti ”Soittakaa Paranoid, Soittakaa Par..”; katkesi lause kun penkiltä nousseen isännän varjo laskeutui käenaamiaismaisen parivaljakon ylle. Ostan Mike Leadbitterin toimittaman teoksen Nothing But The Blues. Häihin hän ei saa kutsua – omiaan ei ole toki koskaan viettänyt. 2003 tuottaman dvd:n ”Red, White & Blues”. 56 • 2 2015 Lulusta vielä hieman Skotlantilaisen Marie Lawrien eli Lulun musiikillista taivalta en ole juurikaan seuraillut, mutta eräässä yhteydessä olen hänen taitoihinsa tutustunut. Kaksikon kynäniskat vain luimistelivat suivaantuneen maanomistajan kalibroidessa tuiman katseensa kohteisiinsa
Mikäli nykyinen kuulostaisi tältä, sitähän jaksaisi ehkä kuunnella! Musiikillisesti Flemons liikkuu edelleen samoilla linjoilla kuin Chocolate Drops aikoinaan. Nämä eivät todellakaan olleet mitään musiikkileikkikoululaisia! Ryhmä osoittautui paitsi erinomaisiksi muusikoiksi, myös perinteensä tuntevaksi ja sitä värisyttävästi tulkitsevaksi. Koska Flemons on kuitenkin saanut musiikillisen herätyksensä mm. Flemonsin omien sanojen mukaan Chocolate Drops jopa välillä rajoitti hänen tekemisiään. Vaikka (vinyyli)levyn hinta olikin lähes kaksinkertainen cd-versioon verrattuna, ostin silti. 1925 feministisen bluesin No Man’s Mama. Aurinkokin paistoi ja olut oli puolet halvempaa kuin Huvilateltassa myytävä. Takakanteen on listattu tuoteselostemaisesti levyn sisältävän rhythm & bluesia, soulia, rockia, bluesia, funkia ja jamia. Aluksi ihmettelin miksi Jesse Fullerin San Francisco Bay Blues olisi laitettu Flemonsin omiin nimiin, mutta kyseessähän on eri kappale, San Francisco Baby. Olivatkohan nämä vain joitain paikallisen konservatorion kansanmusiikkilinjan nörttejä, jotka halusivat herättää huomiota soittamalla vanhanaikaista musiikkia. Tieto Giddensin ensimmäisen oman levyn julkaisemisesta sai malttamattomasti odottamaan, onko taso pysynyt yhtä korkealla. Illan kohokohta (Rissasen Karin tarjoaman Jaloviinan lisäksi) oli, kun viulisti, banjisti ja toinen päälaulajista, Rhiannon Giddens tulkitsi Ethel Watersin v. ”Tomorrow Is My Turn” on myös teemalevy. Tosin pari kuuntelukertaa se vaati, sillä musiikillinen ilme oli jonkin verran laajentunut. Idea ei mielestäni. 2 2015 • 57 LEVY TUTKAILUT RHIANNON GIDDENS Tomorrow Is My Turn (Nonesuch STLP/CD 547448) -15 DOM FLEMONS Prospect Hill (Fat Possum/Music Maker Relief Foundation FTPM 167) -14 Pakko myöntää, että olin toissakesänä tekemässä pahan virheen. Heitä lienee mahdoton enää pelastaa ”kunnon musiikin” pariin! Elleivät Ethel Waters tai Papa Charlie Jackson (saati sitten Bessie Smith tai Charley Patton) palaa maan päälle levyttämään tänä vuonna, ei kumpaakaan näistä levyistä voi syrjäyttää seuraavalta ”Vuoden parhaat” -listaltani! Honey Aaltonen GILES COREY Giles Corey’s Stoned Soul (Delmark DE 834) -14 Jos nimi Giles Corey ei heti sytytäkään lukijoiden mielessä mitään ”ahaa”lamppuja niin käsiteltävän kiekon kiinnostavuus kasvaa varmasti kertoessani herran toimivan maineikkaan Mississippi Heat -yhtyeen kitaristina. Tämä on tietysti välttämättömyys, mikäli halutaan saada aikaan alkuperäinen fife and drum -bändin soundi, jota edustaa Grotto Beat – sehän on kuin menneiden aikojen hip hopia. Hyppäykset Dolly Partonin Don’t Let It Trouble On Your Mindista (tulkittu väräjävällä Joan Baez -tyylillä) rotevaäänisen Odettan levyltä löytyneeseen Waterboyhin ja sen jälkeen Patsy Clinen hitistä She’s Got You rockabillykitaralla maustettuun Sister Rosetta Tharpen gospeliin Up Above My Head ovat häkellyttäviä. Välillä laulu on syvää bluesia ja gospelia, välillä heleää folkia tai dramaattista countrya. Sen jälkeen olin täysin vakuuttunut: tämä oli vuoden paras keikka! Kotiin palaillessani päätin ryhtyä ostamaan bändin levyjä. Tungosta oli ja kallista kaljaa sai jonottaa, mutta Chocolate Dropsin kohdalla hautasin kaikki epäilykseni. Kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän naisartistien tunnetuksi tekemiä. Istuskellessani taas vakioterassillani Kallion Toisella linjalla (second line, heh heh) käveli muuan tuttu ohitse ja muistutti illan konsertista. Kun perään vielä heitetään levyn nimikappale, Nina Simonen ohjelmistosta löydetty Tomorrow Is My Day, saattaa suppeakatseisempi kuuntelija olla ymmällään. Taas ne joita ei kiinnosta... Tilasin vielä uuden oluen ja päätin kuitenkin lähteä ottamaan selvää illan esiintyjistä. ”neekerifolkia” menneen vuosisadan alkuvuosikymmeniltä. Tuskinpa monella kolmekymppisellä musikantilla olisi kanttia käyttää titteliä The American Songster, Dom Flemonsilla on. Tämä on ehkäpä vuoden levy, rohkenen väittää jo nyt! Carolina Chocolate Dropsin perustaja ja johtohahmo, multi-instrumentalisti Dom Flemons on uusimmalla levyllään pitäytynyt lähempänä juuriaan kuin Rhiannon Giddens, mikä ei tarkoita että ”Prospect Hill” olisi vähääkään Giddensin levyä yksipuolisempi. Sävellyshän on Charles Aznavourin! Simonen levytyksiltä on poimittu myös Giddensin New Orleansin rytmeihin sovittama Black Is The Color, kun taas vanhaan songster-tyyliin päädytään Elizabeth Cottenin Shake Sugareessa. Vaikka hänen äänensä on nuoruudessa kouliintunut oopperan parissa, se ei ole jäänyt riesaksi tällaisen ”maanläheisemmänkään” musiikin esittämisessä. Muuten pysytään turvallisesti akustisten soittimien parissa. Bändistä olin kuullut positiivisia kommentteja ihan luotettavilta tahoilta ja levytkin kuulostivat mainioilta: kolme nuorta afroamerikkalaista esittämässä isoisiensä isoisien aikaista musiikkia, bluesia, gospelia, old timea, stringja jug band -musiikkia ym. Levyn ainoa oma sävellys on päätöskappale Angel City, mutta hieno päätös se onkin. Nykyäänhän saadaan kyvyttömätkin soittajat kuulostamaan levyillä kelvollisilta, mutta keikalla bändien todellinen anti punnitaan! Olin odotuksissani ollut osittain oikeassa. 40ja 50-lukujen rhythm and bluesin myötä, on seassa selviä viittauksia siihenkin suuntaan. Levy alkaa tosin hillittömällä jazz-iloittelulla, joka voisi olla suoraan New Orleansista joskus 1910-luvulta, ajalta ennen varsinaista dixielandin läpimurtoa. Tuolloin Helsingin kaupungin Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli esiintymässä tuore Grammy-palkinnon voittaja Carolina Chocolate Drops. Puolet levyn sävellyksistä on Flemonsin omia, nimikappale tosin yhdessä Guy Davisin kanssa. Vaikka tyyli (kansikuvien mukaan myös ulkoinen) on hieman muuttunut, voin vakuuttaa levyn täyttävän odotukset. mitä tähän sanoisi. Surukseni sitten kuulin Carolina Chocolate Dropsin lopettaneen toimintansa, mutta jäsenten luonnollisesti jatkavan musiikin tekemistä. Hän soittaa itse useampia instrumentteja, kuten banjoa, kitaraa, huuliharppua ja erilaisia rytmisoittimia, mutta myös sellaisia primitiivisiä puhallinsoittimia kuten jug (ruukku, josta puhalletaan matalia ääniä) ja fife, eräänlainen alkukantainen huilu. Skeptinen luonteeni oli saanut minut kuitenkin jälleen kerran epäilemään. Tilasin uuden oluen ja mietin teltalle lähtöä, mutta tyyriit liput ja epäileväisyyteni pidätteli minua terassilla. Ja toisaalta, tulihan siinä myös cd kaupan päälle maalaiskuntaan vietäväksi. Lopuista suurin osa on merkitty traditionaaleiksi, mutta mahtuupa joukkoon esimerkiksi Frank Stokesin It’s A Good Thing ja Gus Cannonin My Money Never Runs Out, molemmat alkujaan vuodelta -27. Turha tätä on enempää kehua. Ne joita tämän tyyppinen musiikki kiinnostaa, käyvät sen vähintäänkin kuuntelemassa. T-Bone Burnettin tuottamalla levyllä Giddens on jättänyt kielisoittimensa nurkkaan ja keskittynyt pelkästään lauluun. Carolina Chocolate Dropsin ”pelimannimusiikista” poiketen on Rhiannon Giddensin levyllä käytetty jopa Colin Lindenin tai tuottaja Burnettin sähkökitaraa, mutta maltillisesti
Laulaja Charlie Love duetoi kahdella raidalla. Yliopistotutkinto Columbia Arts Collegessa, pääaineena musiikki, kuinkas muutenkaan, antoi itsevarmuutta ja uskottavuutta. Näihin leppoisiin tunnelmiin tuleekin monta osumaa, kuten letkeästi keinuttava shuffle Rita, soul-blues -maisemiin pyrkivä Right On!, lievissä funk-tunnelmissa taivutteleva Watch Myself Go Crazy sekä erikoisen riffin kera popin syrjässä ahertava Home Is On My Mind. jenkkaa ja reggaeta niin blues-fanit voivat huoletta jättää sen kaupan hyllylle pölyyntymään! Giles veivaa pikkucombon tukemana varsin monipuolisen kattauksen edellä lueteltuihin tyyleihin, ja vaikka sekameteli-keitoksen vaara on ilmeinen niin levystä muodostuu eheä kokonaisuus. Suoranaisille blues-juhlille kuten Jyväskylän Blues Live! -tapahtumaan tai Rauma Bluesiin tätä kokoonpanoa tuskin kannattaa kutsua, mutta Porin jazz-karkeloihin sen soitto voisi olla hyvinkin omiaan. Seuraava tärkeä levy tutkailut. Miinusmerkkinä on kuitenkin todettava, että pumpun käsitys funkista on kovin repivää ja raastavaa, ja se sisältää liiaksi asti vinku-vonku -kitarointia. Mandoliinia ei nyky-blueslevyillä usein kuule ja se tuo muutamalle esitykselle kivasti vanhahtavaa downhome-fiilinkiä. kitaristiharpisti Lee Sankeyn (ks. David Migden kasvoi Little Rock -nimisessä paikassa, Arkansasissa, kunnes teini-ikäisenä muutti Britteinsaarille. Jos se on tällaista, ainakaan allekirjoittaneella ei ole mitään sitä vastaan. Melankoliaa soiva old-timey -stompperi It’s All Been Said Before taitaa kavuta tasaisessa kisassa palkinnoille, eikä lopun puolihituria Every Time I See Your Face sovi sitäkään ohittaa. Pork & Beans on silkkaa Hendrix-mallista happohyökkäystä, jonka levoton räpistys ei minua viehätä. Hän kuunteli tarkkaan useita legendaarisia esikuviksi muodostuneita mestareita ja imi heiltä vaikutteita oman tyylinsä pohjustamiseen. Uusin albumi ei ole nimestään huolimatta aivan perinteistä Chicago-bluesia, mutta juuret ovat kyllä syvällä Tuulisessa Kaupungissa. Erityisen maininnan ansaitsevat vierailevista soittajista saksofonisti Eddie Shaw ja huuliharpisti Billy Branch. Hutto. Why Would A Woman Sing The Blues alkaa kertomuksella ihmiskunnan alusta. Jokaisella laululla on myös oma tarinansa, joista kaikki liittyvät ihmissuhteisiin. Soittajista tällä julkaisulla kaikki hoitavat hommansa ammattimaisesti. Koko Taylor, John Brim ja J.B. Cover-puolen kärkikisoihin päätyy Wilson Pickett -kierrätys Don’t Let The Green Grass Fool You, joka sykähdyttää jo ihan silkalla svengillään. Pitkälti samoilla aseilla pelaa myös Bright Lights temponvaihteluineen ja lievine soul-sävyineen. Harri Haka THE COREY HARRIS BAND Live! From Turtle Island (Blues Boulevard 250368) -15 Pelkällä bluesin esittämisellä itsensä elättäminen ei helposti onnistu. ”Heart ’O’ Chicago” on ehkä osaltaan sitä bluesin uudistamista, mitä aina silloin tällöin peräänkuulutetaan. 58 • 2 2015 ole aivan huono: jos kanteen on printattu teoksen sisältävän esim. Ne ovat bluesin tuttuja teemoja. Bluesin tulkitseminenkin yhtyeeltä onnistuu aivan erinomaisesti, kuten kaksi mukana olevaa näytettä, joiden nimet ovat koruttomasti E Blues ja A Blues, osoittavat. Hienointa on, että kaikki kappaleet ovat itse sävellettyjä. Tämän joukkion ohjelmisto on todella sekalainen kooste bluesia, jazzia ja reggaeta sekä muita New Orleansin ja Karibian meren seutukuntien soundeja. Mikke Nöjd LIZ MANDEVILLE Heart ‘O’ Chicago (Blue Kitty BKM-0013) -14 Laulaja ja kitaristi Liz Mandeville aloitti muusikon uransa Chicagossa vuonna 1983. Liz Mandeville on loistava laulaja, joka kestää vertailun moniin blues-, r&bja soulvokalisteihin. Ensimmäinen omalla nimellä julkaistu albumi ”Little Stranger” julkaistiin 2004. Eikä yhtään heikkoa esitystä ole kun tyylit flirttailevat Atlantic-soulin, Motownin, swingin ja kyllä, Chicago-bluesin ympärillä. Koko viisikko kun on partoineen, tummine lasineen ja eksoottisine asusteineen kuin suoraan jostakin terroristien etsintäkuulutuksesta peräisin. Esimerkistä käyköön jäntevä mutta edellä mainittuun sortuva Oh Madamoiselle. Lukemattomien maailmanlaajuisten kiertueiden jälkeen viides albumijulkaisu ”Clarksdale” pääsi maailmanmaineeseen vuonna 2012. Edelleen Cedric Burnsidelta blokattu funkkis That Girl Is Bad on silkkaa rytinää, raidan irtopisteet ropisevat slidekitaralle. Takakannen kuvan perusteella tosin arvelen, että Coreyllä ja kumppaneilla saattaa olla melkoisia vaikeuksia erilaisten turvatarkastusten läpäisemisessä. Seuraavana vuonna Liz nimettiin Chicago Blues Hall Of Fameen perusteena pitkäaikainen sitoutuminen bluesiin, sen esittämiseen ja tyylilajin edistämiseen. Kitaransoitto jää vähemmälle huomiolle, mutta ei ole huonoa sekään. Tarkemmin kuunneltuna kaikki kappaleet kertovat pettämisestä ja epäonnisista ihmissuhteista. Sen on huomannut myös laulaja-kitaristi Corey Harris, joka nykyisin keikkailee paitsi itsekseen tai harvalukuisten säestäjien keralla niin myös viisihenkisen yhtyeen jäsenenä. Yksipuolisuudesta tai vähäilmeisyydestä tätä tuotosta ei todellakaan voi moittia, ja omasta rajoittuneisuudestani huolimatta kuuntelin sitä vaikeuksitta ja välillä jopa jonkinmoisella tarkkaavaisuudella. BN 2/2001) yhtyeen solistina. Kyseessä onkin ainutlaatuinen sekoitus bluesia, rockia ja vähän muutakin Amerikan roots-musiikkia. Perinteisin tarina on Tic Tok, jossa nainen katsoo kellosta kuinka kauan mies on ollut kadoksissa. Näppäräriffinen Morning Train lupaa jo hyvää, eräänlaiseksi vanhaksi bluesiksi tuunailtu Time Flies (When You’re Drunk) vaan petraa menoaan. Vesa Walamies DAVID MIGDEN & THE TWISTED ROOTS Animal & Man (Blues Boulevard 250363) -14 Tässäpä kiehtova levy: Takakannen mukaan cd on luokiteltava bluesgenreen kuuluvaksi, mutta tämä on paljon muutakin; varsinaiset bluespuristit eivät välttämättä tunnusta tällä olevan bluesin kanssa paljoakaan yhtäläisyyksiä. Monipuolinen ja miellyttävä blues-paketti, varsinkin jos skippaa nuo tarpeettomat funkrytinät. Yksi ryhmän ulottuvuuksista on vielä esittelemättä. Sen muut muusikot ovat kosketinsoittaja Chris Whitley, fonisti Gordon Jones, basisti Jayson Morgan ja rumpali Paul Dudley. Muistaen samalla, että Lizin suurimpiin vaikuttajiin kuuluvat mm. Hän soitteli ja kierteli myös muualla Euroopassa, mm. Ei käy kieltäminen, etteikö tällaisesta porukasta löytyisi kosolti monenlaista musiikillista taitoa ja tietämystä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ensin mainittu on mukana kahdella ja jäljempi kolmella kappaleella. Migden on mukana Sankeyn levyllä ”My Day Is Just Beginning” (1997)
2 2015 • 59 etappi Migdenin uralla oli muodostaa Dirty Words -niminen yhtye, joka teki kaksi levyä: ”Second Hand Tattoo” (2011) ja ”Killing It” (2012), jotka saivat niin kriitikoilta kuin valveutuneelta yleisöltä suopean vastaanoton. Eikö tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että niin levy-yhtiöiden kuin artistienkin kannattaisi panostaa mahdollisimman korkeatasoisiin julkaisuihin. Välillä Nel·lon tyylipuhdasta honkkausta mm. Lisänä on pari bonusraitaa Dirty Words -ajoilta. Live-levy on live-levy, mutta elävästä tilanteesta johtuen astuu jamittelu kuvioihin, minkä myötä monet biiseistä tuntuvat venyvän ja vanuvan ihan turhaan. Migden itse on joidenkin mielestä yksi nykyaikaisen bluesin parhaista tulkitsijoista. Minun makuuni tämä toimi paremmin kuin mm. Janne Örnberg ANDY POXON Tomorrow (EllerSoul ER 031301) -13 Arviolevyläjän pahnanpohjimmaiseksi oli unohtunut helmi. College Boy rockaa rotevassa boogie-kuosissa. Kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa, vaikkei todellakaan mitään perusbluesia. Ray Singerin Hot Rodissa uppoutuu kuuntelemaan niin, että muun bändin olemassaolo hetkellisesti unohtuu. Balladeista sykähdyttävät myös tyylikäs ja rytmikäs Without Me sekä jatsillisia vaikutteita omaava Please Come Home. Päätöksen Turning Point edustaa reippaine poljentoineen hyvää mediumia. Swingin syrjässä keinuu samoin Jammin’ At The Lakewest -instru, jolla kitarakisassa on mukana myös Robillard. En silti tahtoisi, enkä aiokaan vähätellä miehen taitoja ja tyylitajua orkesterinjohtajana. Ja eihän se tietenkään ole kohteliastakaan vieraiden keulia isäntien ohi. Lisäksi Poxon ei ole aivan huono laulaja, juutuubissa monta hienoa näytettä! Bluesia ja muuta roots-kauraa ahkeran innokkaasti tutkiva Poxon on saanut levylleen mentoriksi ja tuottajaksi Duke Robillardin, joka myös soittaa levyllä. Yksi levyn osumista on Why, joka keinuttaa mukavasti keskitempoisena. Sitten Dirty Words vaihtoi nimensä ja tuloksena oli The Twisted Roots, jonka ensijulkaisu on tämä käsissä oleva, yhtyeen itsensä tuottama ”Animal & Man”. Kovacevic on onnistunut luomaan kokonaisvaltaisen paketin, joka kumartaa 50-luvulle, mutta ei tyydy pelkästään retroiluun. Koska Andy Poxonilla on sellainen pehko, että Jimi Hendrixkin kalpenee. Mies ei eksy rämeelle myöskään hituriensa kanssa ja näistä vaikkapa alakulofiilistely Tomorrow on komeaa kuultavaa. Tuntuu suorastaan siltä kuin Kovacevic olisi kuullut sanontani – less is more ja much more onkin sitten jo Roger Moore, vaikka big bandistä onkin kyse. Tytär Vivian Vance Kelly tekee myös hienon tulkinnan Betty Wrightin vuoden -71 jättihitistä Clean Up Woman. Musiikki ei yksinkertaisesti myy. Migdenin ja Gibsonin yhteistyönä syntynyt Hunter’s Moon on vaikuttavaa kuunneltavaa puheosuuksineen – hienoja sävyjä melodikoilla tekevät kosketinsoittaja Graham Mann ja basisti Phil Scragg. Tarvitseeko joku ihan oikeasti näitä hyllyynsä vielä kertaalleen. Erityisesti kitaristi Joe Gibson tekee kauttaaltaan hyvää työtä, eikä muissakaan soittajissa ole taidollisesti valittamista. Suureen rooliin pääsee vieraileva pitkänlinjan saksofonisti Dani Nel·lo, joka on kuitenkin vähentänyt muutaman pykälän kierroksia verraten hänen oman Los Mambo Jambo -orkesterinsa läkähdyttävään menoon. Tunnelma vaihtelee sopivasti, mutta cd tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Sehän tietenkin todistaa jotain miehen taidoista, mutta ei ole kovinkaan imartelevaa Kovacevicin kannalta. Vierailijalistalta löytyy The Roomful of Blues Horns, Poxonin varsinainen säestysbändi on nelimiehinen. Samaan tyylilajiin nivoutettu Don’t Come Home taitaa olla näistä irrotteluista paras – ja soolo, se on komea. Moderni blues You Don’t Love Me starttaa vähän takakireän kuuloisena, mutta vatkaa lopulta menon jumpiksi saakka. Alkupään raidoista Too Bad leppoisine komppeineen ja torvitteluineen, tai You Lied lievine funk-rytmeineen avaavat tietä makoisan kattauksen äärelle. Brian Setzerin big band -touhut. Ulkomusiikillisiin seikkoihin ei saa puuttua, mutta toivottavasti kuva mahtuu oheen. Monesta yhteydestä tuttu Members Only menee osumakoriin sekin ja I’ll Play The Blues For You on puettu melko funkiin kuosiin. ”Tomorrow’n” tekemisen aikoihin (siis pari vuotta sitten) oli Marylandista käsin vaikuttava Andy Poxon vasta 18-vuotias, mutta hän soittaa kuin aikamies, tai oikeammin hän saattaa monenmonta aikamiestä häpeään. Levyn ehtoopuolelle on täytteeksi (?) laitettu pari aivan turhaa raitaa. Lisäksi soppaan sekoitetaan ihan turhaa revittelyä. Levyllä kun ei vinku juhli ja soitto kuulostaa kypsältä, se on tyylikästä ja Andyllä on soitossaan tatsia. Mielleyhtymiksi nousee sellaisia nimiä kuin J. Carol Anne soi raskaskätisenä ja -tempoisena rock-balladina ja One More Time edustaa tyylipuhdasta countrya. No, kyllä tälläkin levyllä hyvät hetkensä on, kuten esimerkkinä verevä Howlin’ Wolf -sikermä, jonka avaa How Many More Years. Kyllä kiekolta toki vauhdikkaampaakin tavaraa irtoaa. Karjalainen tai James Hunter. Mikke Nöjd DANI NEL·LO & BARCELONA BIG BLUES BAND Sax Attack (El Toro ETCD6065) -14 Pystybasisti ja kapellimestari Ivan Kovacevicin johtama, mahtipontisen muhkeasoundinen, jopa kolmetoistahenkinen orkesteri on nimensä mukaisesti ihan oikea big band. Mutta levy, se on oikein hieno! Mikke Nöjd THE MIKE HENDERSON BAND If You Think Its Hot Here (EllerSoul 1501-019) -15 Mike Henderson Band on multi-instrumentalisti Hendersonin (akustiset ja sähköiset kitarat, erilaiset slidet, natikka, banjo, mandolini sekä levy tutkailut. Orkesterin nimessä mainittu ”blues” antaa olettaa, että tässä olisi swingin ja jazzin lisäksi bluesmausteita ja niin myös on, ainakin Johnny Otisin henki elää vahvasti levyllä. Reippaalta All By Myself -esitykseltä ei siltäkään kierroksia puutu ja Fooling Around liipaisee niin ikään isoilla kierroslukemilla. Eli siis, mitä järkeä on tupata Vance Kellyn kaltaisen pitkälinjalaisen levylle Mustang Sallyä, The Blues Is Alrightia, You Don’t Have To Go’ta ja Let The Good Times Rollia. Muuten tuntuvat kiekon napakimmat iskut osuvan soulja soulbluesosastolle. Kai Leivo VANCE KELLY Live At Kingston Mines (Wolf 120.832) -14 Paljon piisaa puhetta siitä, kuinka levyja koko musa-busines ovat kriisissä
Itse hankin levyn lähinnä Tad Robinsonin takia. Joka uralla on vierailijoita. Paremmin onnistuu viime aikoina harvoin kuultu Walter ”Wolfman” Washington, jonka I Want To Know taitaa olla albumin paras ura. Yhtye esittää muutaman tutun coverin, Muddyn Mean Mistreater sekä Sonny Boyn Unseen Eye omalla, enemmälti uudenaikaisella tyylillään ja samaan kastiin menee myös Robert Johnsonin If I Had Possession. Soulful Strut ei ole suinkaan versio Young-Holt Unlimited -hitistä vaan Wressnigin oma kappale. Hyvää taustamusiikkia vaikkapa kirjoitusten lomassa, eipä paljon muuta. & The Bluebloods oli miehen bluesein kokoonpano ja heidän kaksi levyään, ”First Blood” sekä ”Thicker Than Water” ovat tutustumisen arvoisia. levyn päätösraidalla. Sinänsä hyvin esitettyä, muttei kuitenkaan erityisen mieleenpainuvaa. Itse en pahemmin perusta hammond-soundista, koska pahimmillaan se on aikamoista kidutusta, välillä tulee mieleen jopa sirkkeli. Session rytmiryhmänä on trio, johon kuuluvat rumpali Stanton Moore, kitaristi Alex Schultz ja Wressnig, joka hoitaa jalkiolla bassot. Wressnig on äänittänyt 9-uraisen levynsä New Orleansissa Music Shed Studiolla. Onneksi projektiin on pyydetty mukaan muutama mielenkiintoinen laulaja. Raa’anlainen Hound Dog -slide soi kappaleissa Send You Back to Georgia ja It’s Alright. The Forrest McDonald Bandin tuorein tuotos ”Turnaround Blues” on kattava katsaus yhtyeen tyylisuunnasta toiseen hyppivästä musiikillisesta annista. Heiltä saadut opit blueskitaran soittoon olivat kullan arvoisia. 60 • 2 2015 levy tutkailut harppu, basso ja vielä viulukin) uusin yhtye. Paras näistä instrumentaaleista on kuitenkin Slivovits For Joe. Kosketinsoittajana vierailee Teddy Andreadis ja slidekitaraa yhdellä raidalla soittaa Randy Mitchell. Myös tämän jälkeen on soulin saralla tehty instrumentaaleja, mutta myynti on ollut selvästi vähäisempää. Tämä saa riittää. Myös Larry Garnerin Nobody Special toimii. Wressnigin nettisivujen mukaan hän on tehnyt pitkälti toistakymmentä albumia. Osbornin lisäksi kokoonpanossa musisoivat basisti Johnny Griparie ja rummuissa Lee Spath. Muutamalla levyn omaa tuotantoa olevista kymmenestä kappaleesta avustavat fonisti Yosi Marshall ja kosketinsoittaja Simon Scardanelli. Levyllä on neljä instrumentaalia, joista Soul Jazz Shuffle kertoo nimellään aika paljon siitä, missä tyylilajissa liikutaan. Newportin festivaaleilla 1960-luvun lopulla näkemänsä Ray Charles, Leadbelly ja Bob Dylan vahvistivat nuoren muusikon uskoa oikeasta valinnasta. Mike Osborn on toista maata. Cd:n yhdestätoista biisistä on vaikea poimia esityksiä paremmuusjärjestykseen, koska ne kaikki ovat mainiota kuunneltavaa. Bel Airs (ei se surf-bändi 60-luvun Californiasta vaan 1981 Columbian Missourissa perustettu bluespohjainen rytmiryhmä), jolta on ilmestynyt Blind Pigillä aiheeseen hienosti sopiva albumi ”Need Me A Car”. Aarno Alén RUSS PAYNE & THE SHARK DENTISTS In Love With Trouble (Thousand Smiles #) -14 MIKE OSBORN In The Dog House (Je Gagne MOB-CD-002) -14 Englantilaisen Russ Payne & The Shark Dentistsin omakustanne ”In Love With Trouble” antoi odottaa melko paljon, sillä suosituksia on sadellut. Michael W. Suoraan sanoen hän on vaisu. Ja miksei myös Jon Clearyn Sometimes I Wonder, vaikka en vieläkään jaksa arvostaa häntä laulajana. Josh Whiten musiikin kuuleminen oli hänen ensimmäinen kosketuksensa bluesiin. Kummallakin oli toistakymmentä listahittiä. Tällä levyllä bluegrassja kantrimaailmassa välillä seikkaillut Henderson palaa jälleen bluesin pariin, vaikka aika rokkijalka vipattaen nytkin mennään. Vaikuttajiksi mainitaan mm. M.H. Oman soittelun alettua esikuvaksi kohosi Stevie Ray Vaughan, joka on jättänyt pysyvän jäljen yhtyeen musiikkiin. Levyn avaava nimiraita herättääkin lupauksia, mutta siihen se sitten melkein jää. Sliden lisäksi Miken työskentelyä kuullaan myös ”normaalin” kitaran kanssa ja miehen oma slow blues Weepin’ And Moanin’ on nautinnollinen esitys siltä saralta. 14-vuotiaana hän tapasi Muddy Watersin, jonka myötä kitaristin ura alkoi vahvasti oikealta elämän tieltä. Mike Henderson on erittäin monipuolinen ja laaja-alainen muusikko ja hänelle tai miehen yhtyeelle olisi varausta täällä monenlaisiakin festivaaleja ajatellen – kuka ehtii ensiksi! Jari Kolari RAPHAEL WRESSNIG Soul Gumbo (Pepper Cake PEC 2094-2) -14 Soul-instrumentaalit olivat kultaisella 60-luvulla erittäin suosittuja. Hänelle oli valittu kaksi Johnny Adamsin tunnetuksi tekemää kappaletta: Chasing Rainbows ja Room With A View. Tunnetuimmat nimet olivat Booker T. Kuuntelin sen Spotify-palvelussa ja hyvältähän tuo kuulosti. ”In The Dog House” on kauttaaltaan vakuuttavaa työtä ja varma hankinta bluesrockin ystäville. Levyn parasta antia ovat tulkinnat bluesklassikoista sekä McDonaldin omaa tuotantoa olevat sinisävyiset balladit. Sitä seurasi rootsimpi rokkibandi The Roosters ja sen jälkeen The Kingsnakes, joka lyhensi myöhemmin nimekseen The Snakes. Mm. Yhtyeen pianisti Kevin McKendree saa näyttää levyllä muutamaan otteeseen osaamistaan ja soolotkin soivat asiallisesti, kuten esim. Festareiden backstagella Forrest pääsi kontaktiin Jimmy Pagen ja Jeff Beckin kanssa. Itävaltalaisen Raphael Wressnigin soittimena on Hammond B3 -urut, joka on näköjään pitänyt pintansa muiden soitinvalmistajien tarjonnan rinnalla. Ensimmäinen oma, kymmenen kappaletta sisältänyt cd ”Fire & Fury” (Je Gagne MOB-CD-001) julkaistiin 2009. Mike taitaa erinomaisesti myös aidon delta-osaston, Pattonin, Housen ja Johnsonin soittotyylit, vaikka tällä levyllä niistä ei mallia saadakkaan. Bändi on ainutlaatuinen sekoitus rockia ja bluesia, mihin välillä tulee mukaan kelttiläinen aksentti. Miehen sinänsä loistavaa harpputyöskentelyä kuullaan valitettavasti vain levyn päätösraidalla Rock House Blues – ainakin edellä mainittuun Unseen Eye’hen sen olisi luullut sopivan hyvin. Miehen pitkään yhtyehistoriaan kuuluvat mm. & The MG’s ja Ramsey Lewis trioineen. Lontoossa sijatsevan Dalston Jazz -paikan omistaja Robert Beckford kehaisee: ”Paras bändi mitä olen nähnyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.” Kyseessä on trio, johon kitaristi-vokalisti Paynen lisäksi kuuluvat basisti John ”Mez” Smeathers ja rumpali-harpisti Nigel Summerley. Lisähankintoihin en aio ryhtyä. Frank Roszak Radio promotoi Osbornin bändiä ja tämä kakkoslevy on mielestäni edeltäjäänsä parempi, todella hyvin kulkevaa, tämän päivän svengaavaa bluesrockia. Osborn syntyi Illinoisissa ja perheessä kuunneltiin paljon kantria ja bluegrassia, mitä tyylisuuntia hän silloin melkeinpä vihasi. Eric Clapton ja Peter Greenin Fleetwood Mac, joiden tasolle ei ylletä kuin hetkittäin. Myöhempinä vuosina kokemusta on karttunut lukuisista eri bändeistä sekä levytyssessioista. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita oli Fabulous Thunderbirdsin Coctail-elokuvan soundtrackillä esittämä Powerful Stuff. Rima taidettiin asettaa liian korkealle, sillä Robinson ei saa oikein otetta näihin. Kai Leivo THE FORREST MCDONALD BAND Turnaround Blues (World Talent #) -14 Kitaristi Forrest McDonald varttui Austinissa, Texasissa. Levyn avaava nimikappale on southern-tyylisesti
Yhteenvetona voisin kiteyttää, että tästä olisi rakentanut täyden kympin sinkun, mutta kyllä kokonaisuus saa pienine miinuksineen yhä kiitettävän arvosanan. Jarkko Ravi GET ON! Estonian Tribute To Hurriganes (Outlaw Music #) -14 Artistit: Andres Roots & Raul Terep feat. BN #258) on saanut kaverikseen eestiläisen kunnianosoituslevyn ”Get on! Estonian Tribute To Hurriganes”. Itse pidän eniten tämän levyn instrumentaaliraidoista edellä mainittu Just My Kind Of Girl ja Mr Eddie. Bobby Vainin ja Frank Deen komppi svengaa ja rokkaa samalla kun Max Zampinin soolokitara ja Sergio Panigadan alias Serge Peacockin steelkitara vuoropuhelevat. Hurriganesin versiointi yksi yhteen on vähintään mielikuvituksetonta ja monesti myös tylsää, joten erilaisia tulkintoja täynnä oleva levy toimii huomattavasti paremmin. Tämä versio onkin varmaan paras mitä olen keneltäkään koskaan kuullut – svengaava veto kättentaputuksineen ja harmoniataustalauluineen. Sonny Boy Williamsonin Cross My Heart kuulostaa jo paremmalta, kiitos Jon Liebermannin (huuliharppu) ja Tony Careyn (Hammond B-3). Rockin’ Bonnie alias Sabrinna Colliolo hoitaa vokalisoinnin luonnollisesti neljällä raidalla, joista parhaiten minusta onnistuu cover vanhasta Hank Snow -klassikosta I’m Movin’ On. Vokalisointi on pehmeää ja enemmän grooner-tyyppistä, mutta ihan toimivaa. Sitä eivät ole Freddie Kingiä siteeraava Woman Across The Ocean ja humpaksi sortuva jumpblues viritelmä Funny Thing Baby. Two Cats” -cd:lle on pakattu nippuun kaksi El Toron EP-levyä. Rockin’ hillbilly bopiksi itse tyylinsä määrittelevä yhtye tarjoilee siis tällä julkaisulla neljä raitaa, joista puolet on omia ja loput lainoja Eddie Bondilta (Double Duty Lovin’) ja Bullmoose Jacksonilta (Bow Legged Woman). Äidinkielenään hän puhuu ranskaa, minkä murteellisesta/epäselvästä lausuntatavasta voinee ainakin aavistaa – itse tosin luulin aluksi kuuntelevani espanjalaista bändiä, mutta luulohan ei ole koskaan tiedon väärti. Kiekon päättävä Forrestin ja urkuri Careyn (huuruspäissään) tekemä jamiäänitys Two For The Money, Part I & II on silkkaa ”Caravelle”-levyn aikaista Santanaa. Two Cats (El Toro ETCD 6063) -14 Kanadan Quebecistä käsin vaikuttava kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Manny Jr eli Manny Ludovic tarjoilee tällä (käsittääkseni) ensimmäisellä pitkäsoitto-cd:llään vuosina 2009, 2010 ja 2013 tehtyjä äänitteitä (17 raitaa). seuraavat CD-levyt: Max Load: Prima (-14) Premier Drum Night At Birdland (-14) Detroit: Back To The Motor City (-13) T. ”’Cause Of You... Hommaan ei ole suinkaan lähdetty kevyin eväin, sillä mukana on artisteja ja bändejä useista sukupolvista sekä musiikkityyleistä. Erittäin pieteetillä ja taidokkaalla soitannalla yhtye lyö ässän pöytään heti kättelyssä Two Cats -biisin myötä. Wellsin Checking On My Baby on heikosti kulkeva versio, ja täten huono valinta kakkosraidaksi. Levyllä ovat lisäksi mukana kontrabasisti Bill Speed King ja rumpali Lucky. Andrew Blackin vokalisoimat triolibluesit River Of Tears ja Now I Know, Forrestin ja Blackin tuplakitarointia sisältävä I’m A Fool ja sielukas bluesballadi Only Love ovat hienoja esityksiä. Sameli Rajala: The Sauce (-13) Antti Karineva & Dave Rios: Blues Union (-12) Detroit: IV (-11) Detroit: Heritage 1989-2009 (-08). Mikk Tammepõld, Airi Allvee & Underwater, Paradoks, Taavi Peterson & Peacemaker, Master, Emil Rutiku, Ivar Kannelmäe, Ülari Kirsipuu, The Barn Brothers feat. The Starliters on aloittanut levytysuransa jo v. Levyn (levyjen) kansi on tainnut saada innoituksensa Bear Familyn ”Rockin’ Rollin’ Johnny Horton” -LP:n kansitaiteesta. Itselleni tällainen järjestely sopii enemmän kuin passelisti, koska vinyylilevyjä ei tule tänä päivä juuri kotioloissa kuunneltua, mutta cd:eitä sitäkin enemmän eli aina autoillessa. Olettaisin että soololaulusta vastaa tällä biisin tekijä Max. Italialainen The Mighty Ropers on yhtä kuin The Starliters vahvistettuna pianistilla. 2 2015 • 61 levy tutkailut vedetty rullaava shuffle, joka antaa odottaa paljon. Oman Myös käytettyjä, ja vinyylejä! CD-toimitukset Suomessa postivapaasti! www.kcsoundshop.com KC SOUND SHOP Myynnissä mm. Alkuperäisellä tyylillä mukaan ovat lähteneet Kolumbus Kris kappaleella Helge’s Dream sekä Apelsin, jonka käsittelyssä on vanha sotaratsu Get On. Airi Ojamets, Ermo Leuska Rock'n'Roll Trio, Crazy Days, Boogie Company, Freddy Tomingas & The Riff, Maryann & The TriTones, Kolumbus Kris, Apelsin Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Johnny Hortonin Lovers Rock = Striptease Girl ja Tornadoesin Telstar = Just My Kind Of Girl). Bändi on perustettu tammikuussa 2008 ja siinä soittaa myös isä Manny Sr (akustinen komppikitara). Jr. Virolaiset tulkitsevat Hurriganesin musiikkia hyvin laajalla skaalalla, Airi Allvee & Underwaterin rock’n’roll-henkisestä Satur’ly Night Clubista Freddy Tomingasin punktyylisesti versioidun Cool It Downin kautta Masterin ZZ Top -henkiseen tulkintaan In The Nudesta. Yhtyeen facebook-sivuston mukaan basisti näyttäisi nyt tällä välin vaihtuneen. Kaikki biisit ovat laulajan omia, mutta tuttuja melodioita ja soundiesikuviahan näistä voi kyllä löytää (mm. 1998, jonka jälkeen se on julkaissut muutamien muiden pikkulevyjen lisäksi kolme pitkäsoittoa cdja/tai LP-muodossa. Sielukkaiden balladien tekijänä Forrest McDonald on aikamoinen mestari. Yleisesti ottaen piano (Jerry Boogie?) tuo näihin Mighty Ropers -raitoihin selkeän country boogie -sävyn, kun taas Starlitersin musiikki nojaa enemmän western swingiin. Hän soittaa myös rautalankaja surf-tyylisessä instrumentaaliyhtyeessä The Typhoons, mutta tällä levyllä on kuultavissa enimmäkseen 50-lukuiseen rockabillyyn ja aavistuksen modernimpaan hot rod/desperate-rockabillyyn kallellaan olevia raitoja. Osassa raidoista tuottaja olisi kyllä minusta saanut pistää Bonnien laulamaan vielä uudemman kerran, mutta kyllähän tämä kokonaisuutena ihan hyvältä kuulostaa näinkin. Tälläkin kertaa on hienoa, ettei kappaleiksi ole valittu pelkästään Hurriganesin tunnetuimpia sävellyksiä ja että materiaalia on mukana myös Janne Louhivuoren aikaisilta levyiltä. Liebermann kunnostautuu harpun soiton ohella myös laulajana tulkitsemalla James Cottonia (V8 Ford Blues) ja Jimmy Mullinsia (Rock’n’Roll By Bye Bye). Kovin informatiivisiksi kansia ei sen sijaan voi kehua – kasvokuvat, biisien nimet ja tekijät sekä levy-yhtiö ja julkaisuvuosi sentään... Yllättäen ehkä Bow Legged Woman on levyn puhtain 1950-luvun alun tyylinen country-veto. TT Tarkiainen MANNY JR & THE CYCLONES Rockabilly Girl (El Toro ETCD 6058) -14 ROCKIN’ BONNIE & THE MIGHTY ROPERS + THE STARLIERS ’Cause Of You... Lauluääneltään Manny Jr on varsin kova ja kolkko, ohikiitävin hetkin hieman jopa Dale Hawkinsin mieleen tuova. Kotimainen 2012 ilmestynyt ”Rock And Roll All Night Long – A Rockabilly Tribute To Hurriganes” (ks
Keskipisteeseen nousee kuitenkin rumpali ja laulaja Yukka White (hieno taiteilijanimi!), jonka väkevä laulu ehtii antaa bändille soundin jo ennen kuin Oscar ehtii ensimmäisen kitarasoolonsa kimppuun. Mustan rokin, r&b:n ja rockabillyn liemissä marinoituneiden soittajien ammattitaito ja tyylitaju tekevät tästä levystä omassa genressään kovatasoisen, ja bonuksena löytyy myös asennetta kuin Pertti Kurikan Nimipäivissä! Levyä on sopuhintaan saatavissa ainakin Goofin’ Recordsin ja Jungle Recordsin myymälöistä sekä nettikaupoista. Monenlaisissa musiikillisissa seikkailuissaan Oscarin kitaransoitossa on aina ollut määräävin vaikute nimenomaan blues. Levykannen mukaan tämä on Low Fidelity recording, kun kaksi edellistä albumia olivat High Fidelity recording’eja. Varsin tuttuja ovat Chuck Berryn You Can’t Catch Me ja Bo Diddleyn You Can’t Judge A Book By It’s Cover, jotka saavat alkuperäisesityksiä jykevämmät tulkinnat. Vaikka My Only One (Ülari Kirsipuu) mielletäänkin Suomessa Hurriganesin kappaleeksi lähes yhtä suuressa määrin kuin I Will Stay (Taavi Peterson & Peacemaker) niin silti. Uudelle kiekolle on koottu kymmenen kappaletta, joista kuusi on lainaa ja neljä omasta takaa. Älkää nyt ikivihreää menkö raiskaamaan! Ei huolta, sillä Knucklebone ottaa viimeisen sanan osoittaessaan tällä instrumentaalilla olevansa enemmän kuin vain loistava blueskitaristi. Pianotaituri Hillside Kumpulainen tuntuu. Ei näyttänyt maailmanvalloitus kaoottisella rähinärockilla onnistuneen epäilyttävästä elokuvaroolista huolimatta! Eikös ollutkin repäisevä aloitus. White Knucklesin musiikki on rytmibluesia moninaisin vaikuttein perinteisestä rock’n’rollista hurmokselliseen gospeliin. Vanhojen bluesjäärien mielestä avausraita, Junior Wellsin Little By Little ja Bobby Blandin I Smell Trouble tai rokkarien mielestä Little Richardin Lucille saattavat tuntua standardeilta, mutta prrrkle, kukas niitä nyt on viime vuosina levyttänyt. Eihän moinen kommentointi edes liity häneen millään lailla. Levyn päätösnumero herätti aluksi pelonsekaisia tunteita. Sekä Rock My Soul (Bosom Of Abraham) että Sister Rosetta Tharpen nimiin yleensä merkitty This Train svengaavat lähes hurmoksellisesti ja God Don’t Like It saattaisi kertoa joko bändin tai kuulijoiden ”Jumalansanan” vastakkaisista mieltymyksistä. Monkey’s Uncle voisi puolestaan olla peräisin Chuck Berryn kynästä. Majurin I Got The Diddleys on hypnoottinen renkutus parhaaseen Bo Diddley -tyyliin ja City Boy simppelillä mutta tehokkaalla kompilla eteenpäin laukkaava menopala. Minua hiukan nyppii tribuuttilevyjen kohdalla se, kun bändit eivät pysy vain kunnianosoituksen kohteena olevan musiikissa vaan tekevät versioita myös heidän levyttämistään lainakappaleista. White Knuckles Trio perustettiin jo jokunen vuosi sitten, mutta päinvastoin kuin Knucklebonen aiemmat bändit, on tämä lähtenyt etenemään maltillisemmin. Honey Aaltonen THE LO-LITES Can’t Saddle Me! (B-Top BTOP005) -15 Härifrån tvättas! Mustan rock’n’rollin ja tanakan rockabillyn lipunkantajat jatkavat kesyttämätöntä musisointiaan tällä kolmannella albumillaan. Tässä tapauksessa low ja high ovat kyllä lähes synonyymejä, sillä kaikilla kolmella levyllä soundi on hienostelematon ja sopivan rupinen kuten pitääkin. 62 • 2 2015 levy tutkailut pikantin mausteensa antaa lisäksi se, että naisetkin ovat päässeet ääneen. Tarvitseeko tätä enää täsmentää. Turha yrittää nimetä suosikkeja, sillä jokainen kappale puolustaa paikkaansa kunnialla. Mielestäni 16 raidan levyn olisi voinut nimetä vaikka Hurriganesin kokoelmalevyn ”16 Golden Greats” mukaan. Onko tämä se sama Boulevard Of Broken Dreams. Basisti Jate Haron vahva sähköbasson jumputus on yhtyeen soundin tunnusomainen elementti, joka erottaa Lo-Litesit kevyempää billyä soittavista bändeistä ja lisää tämän kolmikon ganesmaista karismaa. Samassa sarjassa painii tällä levyllä Screamin’ Joe Nealin Rock’n’Roll Deacon, joka on raakaa ja hikistä mustaa rokkia Little Richardin hengessä. Timo Kauppinen DEVIL DOG RD Devil Dog Rd (RetroU Art RETROCD 0114) -14 Soittamaan voi oppia jos on oppiakseen, mutta innokkainkaan laulaja ei voi ratkaisevasti muuttaa äänivarojaan. Nimikappale Can’t Saddle Me! on kitaristi Mike Majurin käsialaa, ja se junttaa kuin paalutuskone vanhan liiton rhythm’n’ bluesin tahtiin. Eikä ainakaan näin hyvällä meiningillä, vaikka eihän Whiten tulkintoja tietenkään Blandin tai Pikku-Rikun lauluun uskalla lähteä vertailemaan. Rumpali Harri Niemisen Low Lights on nopeatempoinen boogie, joka istuu hyvin levyn muuhun kattaukseen. the Rolling Stones, The Pirates ja Tom Jones. Apinan eno viittaa vanhaan sanontaan, jolla tarkoitetaan suunnilleen samaa kuin äimän käellä tai puulla päähän lyödyllä. Materiaalia kun on, sitä olisi sopinut myös käyttää. Mihinpä siitä Buddy Guysta pääsisi. Moisesta saattaisi herkempi taiteilijasielu loukkaantua pahanpäiväisesti, mutta tuskin sentään vanha suosikkini Knucklebone Oscar, ensialbuminsa julkaisseen White Knuckles Trion (toistaiseksi) tunnetuin jäsen. Toivottavasti White Knuckles Trio ei ole lähdössä Päivi Räsäsen vaalikiertueelle, vaikka gospel irtoaa bändiltä jopa syntistä rock’n’rolliakin rankemmin. Lainakappaleiksi on poimittu sopivassa suhteessa tuttua ja tuntemattomampaa aineistoa klassisen rockabillyn ja mustan rokin aarrearkuista. Bändi on sekä yllättävä että yllätyksetön – ja molempia positiivisessa mielessä. Edelliset levyt, ”Thinkin’ Man’s KOTIMAAN KATSAUS WHITE KNUCKLES TRIO Got It Bad (Turenki LP-142000-37) -15 No nyt se narsistista luonnehäiriötä poteva psykopaattipaskiainen on sitten palannut bluesiin. Sähköinen bluesbändi ilman basistia on aina haastava (niin kuin nykyään on muotia sanoa) kokoonpano, mutta hyvin kaikki kolme kantavat vastuunsa kokonaisuudesta. Riku Metelinen Girl!” (2010) ja ”Train Done Gone” (2012), viitoittivat jo tietä, jolta ei ole nytkään poikettu. Jotkut pitävät kaikkien aikojen rajuimpana rock’n’rollina Bunker Hillin The Girl Can’t Dance -kappaletta, jonka lolitat versioivat jo esikoisalbuminsa ykkösraidalla. White Knuckles Trio on bändi, jonkalaisia Suomen... Rio Rockersien Mexicali Baby ja Terry Clement & The Tune Tonesien She’s My Baby Doll ovat 1950-luvun lopun vähemmin tunnettuja rockabillykappaleita, jotka saavat nyt uuden garage-henkisen tulkinnan, onhan levyn äänityspaikkanakin ollut moottoripyöräkerho Oilersien studio. Eikä ole syytäkään, sillä sen verran uhanalaista rytmimusiikin lajityyppiä tämä energinen trio maassamme edustaa. Tästä rasitteesta hallitsevan bluesin tyylisuunnat jämäkästä boogie woogiesta Chicago-bluesin pianistien saloihin ja New Orleansin koukeroiseen kilkatteluun. Alkuperäinen ’apinan eno’ on B-puolena mustan rokkarin Ray Sharpen hittisinkussa Linda Lu, jota ovat versioineet mm. ei kun maailman bluesyleisö tarvitsee. Tässä ryhmässä Knucklebuckle taitaa myös ensimmäistä kertaa juuttua samalle viivalle muiden jäsenten kanssa. Erikoismaininnan annan kuitenkin Andres Rootsin & Raul Terepin versiolle Ten Years Afterin Hear Me Callingista, joka toimii myös kunnianosoituksena 2013 yläkertaan poistuneelle Alvin Leelle
Rumpupallilta löytyykin Leppäsen Tapo, monessa urakoinut luottojannu, jolle itse myöntäisin työn sankarin ansiomerkin. Jos olet kiinnostunut kunnon hikisestä rock’n’rollista, kehottaisin tiedustelemaan levyä oikeaan musiikkiin keskittyneistä levykaupoista. Yllättäen huomio kiinnittyy positiivisesti ryhmän vahvistuneeseen laulupuoleen, mikä usein tämän kaltaisessa musiikissa jää pelkän pakkopullan asemaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö halukkaan pidä sjungaa sillä soundilla joka lutkusta lähtee. Jos soitetaan äijämusaa, niin laulunkin on hyvä kuulostaa äijäilyltä eikä pikkupojan piipitykseltä. Ja pahanteko vaan jatkuu, eli tässä tapauksessa räävitön rokkaaminen. Kotila laajensi skaalaansa joskus 90-luvulla Stevie Ray Vaughanin kautta jopa jazzkitaristi Kenny Burrelliin. Kolmella kappaleella solistina vierailee Levonmaa. Raskaampaa ja eteläisempää rockbluesia paahtava Devil Dog Rd on tällainen kvartetti. Esikoisälpyn kansissa ilmoitetaan orkan basistiksi Jomi Vaaltola, mutta levyn alaäänten soittajaksi Teemu Muikku. Niinpä sitä riemastuu aina kun löytää lauluvoimallaan vakuuttavan uuden bändin. Arto Pajukallio JOLLY ROGER Third Strike (JRG 2014, omakustanne) -14 Apua! Levykansikuvien mukaan merirosvolipun (engl. Suosikkini taitaa kuitenkin olla ajankohtaiseen teemaan viittaava Levonmaan, Kotilan ja Niemen tekemä Slut Walk. 2 2015 • 63 Vuonna 1987 perustettu vaasalaisbändi on läpikäynyt useita miehistönvaihdoksia ja yhtye on ollut jo pariin kertaan telakallakin. Mihin tässä otetaan kantaa, saa kuulija päättää itse: ”I like the way You do the slut walk!” Jolly Roger on tehnyt taas mainion levyn, jolle varmasti kuuntelijoita riittäisi, mikäli sitä jossain onnistuisivat kuulemaan. Feelgoodin hengessä taas roiskitaan Levonmaan Wolf’s Eyella ja Astral Lovella. Esimerkiksi Ande Niemen tekemä ja laulama For Now And Never Again kuulostaa ”vanhan ajan teiniballadilta”, muttei kuitenkaan kopiolta mistään. Yhtye suosii tiukkatempoisia rockaavia boogie-numeroita, biisilista – johon on tarkasti merkitty, mistä coverit ovat peräisin – paljastaa senkin, että harrastuksella on jo mittaa. Monet biisit lauletaan asiallisesti stemmoissa, äänessä ilmeisestikin toinen kitaristi Matti Kettunen. Max On The Rox ei ole puhdas bluesbändi, pikemminkin passaa puhua mätöstä ja jytästä, sellaisesta isojen poikien vähän vaarallisesta rockista, jota kolmen miehen voimin veivataan ja jonka toiminnalle blues ja sen sukulaiset eivät ole ollenkaan vieraita. Uudelleenkäynnistetty poppoo on palannut alkuperäiseen kokoonpanoonsa: Henkka Panschin – laulu, harppu ja kitara, Kari Peltomäki – basso, Ylli Passi – kitara, Timo Ruokonen – rummut sekä Arto Gräsbeck – piano ja koskettimet. Toinen suosikki on Teksasin kalpeanaama Johnny Winter, jonka One Step At The Time rutataan tanakasti. Ainakin hän osoittautuu tyylitajuiseksi skittasolistiksi, ja ennen kaikkea puhuttelevaksi slidensoittajaksi, joka heittäytyy rohkeisiin kuvioihin siinä missä turhan moni putkipoju vain liikuttaa tankoa varovasti turvallisen yllätyksettömissä sointupohjaisissa asemissa. Chicago edustaa tavoitetta kokeilevampaan suuntaan ja vinhassa uptempossa piiskaava jatsi on hersyvä. Setti kertonee, ketkä ovat miesten suurimmat suosikit: Muddy Waters on mukana kahdella eri vedolla, eli jämäkällä Walking Thru The Parkilla ja rytmillisellä She Into Something -esityksellä. Vaikka Jolly Rogerin musiikki on mitä perinteisintä rock’n’rollia, kunnostautuu bändi levyttämällä pelkästään omia, pääosin Kotilan kappaleita (no, lainakappaleeksi voisi tietysti laskea Jolly B. Omaksi suosikikseni on levyllä noussut svengaava ja hyväntuulinen Going Back To Louisiana, tekijänään Bobby Osborne. Soittajistossa alapään ääniä päästelee nykyisin kontrabasisti Jouni Kaartinen. Jolly Roger toimii periaatteessa melko kapealla alueella, mutta saa levynsä siitä huolimatta kuulostamaan monipuoliselta näppärien sävellystensä ansiosta. Good -yhtyeessä ylläpitänyt kitaristi K.T. Dr. Heti avauskappaleessa, rockabilly-henkisessä One Thingissä huomio kiinnittyy mukaansa tempaiseviin rönsyileviin kitaraosuuksiin, joissa ei soolojen pituudessa pihtailla. Rockin’ On vastaa nimeään: vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Vielä voi jytinöihin laskea suoraviivaisen boogien Nile Crocodile – esitys, joka pyörii tiukan riffin varassa. jolly roger) alla julmasti operoinut kolmen kopla on luikkinut karkuun loikkimalla vankilan muurin yli. Erään sortin kulminaatiopiste tavoitetaan hurjalla Hendrix-punkilla Ruff Life Blues, joka pelaa voimasointujen ja hiljaisempien kohtien eroavaisuuksia peilaten. Edellisen ”Rock’n’Roll Machine” -levyn jälkeen Jolly Rogerin kokoonpano on hieman vaihtunut basisti Tuomas Levonmaan siirryttyä eräänlaiseksi bändin takapiruksi. Tosin tuhannesti ja taas tuhannesti levytetty Caldonia-ralli olisi saanut jäädä pois. Koska Marimekon raitakuosi taitaa olla edelleen trendikäs, ei heitä ole vanginpuvuistaan huolimatta osattu ottaa kiinni. Muista esityksistä mainittakoon hyvämenoisesti rockaava Deep Blue Feeling (Blues’n’Trouble) sekä tiukalla tempollaan kirittävä Climax Blues Band -teos Hey Mama. Rock’n’rollista kun loppujen lopuksi on moneksi. Winterin tuotannosta on lähtöisin myös voimallisesti veivattu Talk Is Cheap. Kettunen uskaltaa antaa palaa, ja mitä stemmoihin tulee, niin myös kaksiääninen kitarariffittely taittuu asiallisesti. Feelgood) ja Mick Greenin (Pirates) perinnettä Jolly B. Aikoinaan Wilko Johnsonin (Dr. Devil Dog Rd:lla on muitakin valttiässiä hihassaan. Nykyisessä Jolly Roger -yhtyeessä soi näiden lisäksi pääosin äkäinen, Brian Setzer -tyyppinen rockabilly. Goodin aikainen Shame What You Do). Suositan itsellenikin myös livenä tsekkaamista. Honey Aaltonen ORIGINAL COTTON BLUES BAND Smells Like Blues (omakustanne) -15. Jos näille haluaa etsiä jotakin vertailukohtaa, niin Doobie Twistersit taitavat olla tyylillisesti likeisimpiä. Mainittua jytää irtoaa heti aloituksen runttufunkilla Burning ja isosti soitetulla twistrockerilla Cool Hot Mama. Kaikkineen ”Smells Like Blues” on näppärä työnäyte yhtyeeltä, joka ei kuulu aivan niiden tunnetuimpien yrittäjien joukkoon. Paljon voi pelastaa persoonallisuudella ja tyylitajulla, mutta äijäily vaatii silti äijäilyä – ja parhailla äijäilijöillä on myös sitä persoonallisuutta ja tyylitajua. Kuten pitkästä historiasta on aavistettavissa niin mitään rippikoulupoikia he eivät enää ole, pyhäkoulutaustasta en osaa sanoa mitään. Kortensa kekoon sävellystyössä ovat kantaneet myös Levonmaa ja rumpali Ande Niemi, joka jakaa laulusolistin osuudet melko tasan Kotilan kanssa. Kitaristilaulaja Hynde Hynösellä on tavanomaisia sympaattisia tusinaorkkia tanakasti strongimpi ääni ja roteva shouterin ote. Samoja leppoisia swingi-swengi-sävyjä irtoaa mainiolta tienlevy tutkailut kärsii kotimainen rootsmusiikki, jonka pariin hakeutuu väkisinkin enemmän innokkaita soittajia kuin huomionarvoisia laulajia. Mikke Nöjd MAX ON THE ROX Marilyn’s Favourites (Rox II ROXCD-2004, omakustanne) -14 Kylläpä aika rientää – tarkistus kun osoitti, että Vaasanmiesten edellisestä albumista on vierähtänyt peräti yksitoista vuotta. Kuin salaa on sekaan laitettu kaksi omaakin biisiä, joista nimiraidaksi yltänyt Smell’s Like Blues on moderni alakulo-medium ja toinen, Cheatin Woman, rytmillinen blues-balladi
Max On The Roxin uutuus juhlii monimuotoisuudellaan, mutta paketti on kuitenkin tiiviin johdonmukainen. Erityismaininta annettakoon vielä paitsi Rytkösen Pasin komeasti toteuttamasta kannesta, myös kansitekstien loppulauseesta: ”Don’t spotify, support your local record store. Laulu toistuu useissa kappaleissa kuin megafonin läpi laulettuna. Suomen edustuspaikka sekä takuuvarmasti jälleen uusia kansainvälisiä ovia raottanut kisasuoritus European Blues Challengessa Brysselissä viime maaliskuussa kuten myös muut runsaslukuiset keikat ja mediaesiintymiset pitkin kevättä ovat kuitenkin olleet vasta esimarssia Blue Strip -yhtyeen tämän kauden kiistattomalle pääponnistukselle. Esimerkiksi Boogie Woogie Days lienee jonkinlainen vastaus Hurriganesin ”Roadrunner”klassikkolevyltä julkaisematta jääneelle Boogie Woogie Morningille. Molemmat julkaisut ovat erittäin suositeltavia laadukkaine kansineen – ja bändit pitävät yllä moniehtoista keikkaja musiikkikulttuuria, nyt kun se laaja yhtenäiskulttuuri on muka kuopattu. Feelgoodilta lainattu Mickey Juppin säveltämä So Long. Out Of Hands ja Rude Boy Blues kulkevatkin harpun voimalla Memphisin kompissa särökitaralla. Kyseessä on siis erittäin viehko paketti, joka pysyy vakaasti koossa juuri sopivan mittaiset 40 minuuttia. Aivan kuten Texas Oil sen tekee. Bändi on pitänyt keikkataukoa, mutta nyt albumin ilmestyessä on tiedossa keikkojakin. Bluesin ja rockin rajapaalua etsiskelevä Peace on persoonallinen medium, joka keinuttaa kuulijaa kuin aalloilla. You’ll miss it when it’s gone”. Näppäriä löytöjä ovat myös Remu Aaltosen soololevyiltä poimitut, aina svengaava Lidl’ Pridi ja Out Of Sight, joissa on kuultavissa jopa aikoinaan Albert Järvisen huippusaavutukseksi sanotun Mr. HOLE IN THE HEAD Primitive Love (Sasse & Andy Productions SAP001) -15 THE TRASH The Trash (omakustanne) -13 Hole in the Head on Kuopiosta lähtöisin oleva ryhmä, joka on ollut tien päällä jo vuodesta 1997. Bjorklofin omalla Hokahey!-yhtiöllä ilmestynyt uutukainen jatkaa kokoonpanon musiikillista kehityskaarta niin tarkalla maulla ja määrätietoisuudella, ettei tälle levylle voi kai povata muuta kuin vähintään edeltäjänsä veroista sukseeta. Tällä hetkellä mukana ovat Sassen lisäksi Brother Andy, joka vastaa harpusta ja saksofonista jollain raidoilla sekä Laasanen rummuissa ja Turkka läskibassossa. Bändin kokoonpano on jonkin verran muuttunut vuosien saatossa. Ja pakko myöntää, että paikoitellen jopa esikuviaan paremmin – tosin tietty pilke silmäkulmassa! Tämänkaltainen rehevä rokki vedonnee monenlaisiin kuulijoihin, mutta bändin huumori tietysti aukenee helpoiten Hurriganesiin tuotantoon perehtyneille. Jorma Riihikoski MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP Ain’t Bad Yet (Hokahey! HHR1501) -15 Vuosi 2015 on edennyt vasta ensineljännekselleen, mutta jo nyt sen voi todeta olleen Micke Bjorklofille erityisen otollinen. Herrojen musiikki on railakas kimara rockabillyä ja kantria, jossa on mukana vivahde autotallirokkia ja popinkin ainesosia. Homma kulkee ja sutii ihan aidolla kellarimeiningillä ja vauhtia piisaa. Bluesin saralla tässä kuitenkin osittain kynnetään, trademarkkina primitiiviisyys ja ruhjonta. Mikke Nöjd TEXAS OIL Rocket Fuel (Goofin’ GRCD 6185) -15 Houlama! Texasin öljysheikit ovat jälleen äänessä ja jatkavat toisella levyllään remuamistaan! Vaikka eiväthän nämä äijät mistään Texasista ole, pikemminkin jostain Helsingin maalaiskunnan suunnilta, eivätkä mitään sheikkejäkään kitaristi/laulaja Hara Saanion parrasta huolimatta. Blue Strip -pitkäsoitto ”After The Flood” palkittiin vuoden 2013 kotimaisena bluesalbumina YLE:n Bluesministeri-kuuntelijoiden toimesta. Soittajat esitellään kansissa vain kuvasymboleina naamareilla. Honey Aaltonen P.S. Texas Oil on varmaan yksi tämän päivän Hurriganes-fanien (tai fanaatikkojen) suosikkeja, muttei silti lukeudu varsinaisten coverbändien joukkoon. Levy on äänitetty jo vuonna 2012 Tomi Leinon studioilla, mutta lopputulosta on kannattanut viilata ja odotella. Olen samaa mieltä, vaikka myöhäistä se saattaa ollakin. Kun tällaista musiikkia tekee, on se tehtävä sitä kunnioittavalla tavalla – tosissaan, mutta huumoria unohtamatta. Seuraavana tuleva Rocket paljastaa jotain synkkää soittajiston menneisyydestä. X:n kaikuja. harppu ja foni tuovat muutamiin kappaleisiin myös rhythm’n’blues -sävyjä, jotka vain lisäävät kokonaisuuteen sopivasti väriä. Musiikissa ei yritetäkään mitään liikoja ja se juuri tekee tästä hyvän suorituksen. Päällimmäisenä touhussa häärii Sasse Savolainen, joka on tehnyt kaikki kappaleet ja hoitaa kitarat ja laulut. Mud-kauhistuksen vastapainoksi voidaan ottaa pubrock-legenda Dr. Tämähän on 70-luvun purkkabändi Mudin hitti, mutta näin esitettynä (Tallahassee Lassie -introlla) kuulostaa kuin Hurriganesin aliarvostetun ”Tsugu Way” -albumin huippuraidalta. Nyt on viimeinkin saatu kokonainen 10 kappaletta sisältävä albumi kasaan. Varsinaisia Hurriganes-lainoja on kolme – ja kaikki aikoinaan vähäiselle huomiolle jääneitä. Suomessa osataan tehdä tätä tyylilajia ja HITH:n lähtökohdat lienevät juuri Melrosen ja Hearthillin tapaisissa alan pioneereissa. The Trash taas edustaa toista vaihtoehtomusiikin alalajia, jota on myös tehty Suomessa määrätietoisesti 90-luvulta lähtien – siis kotipolttoista takamehtien garagerockia Hound Dog Taylorin ja Houserockersien jukejoint-staililla. 64 • 2 2015 päällä -laululta Billy Road2, jolla kazoo nappaa yllätyssoolon. Trashin kotimaisina innoittajina voisivat olla Läjä Äijälän Sultans, Cosmo Jones Beat Machine, Black Magic Six sekä savolainen Slideshaker. Can’t Come Home ja Lonely Way kulkevat pitkälle alkuperäisversioiden mukaan, It’s You Babe taas on sovitettu osuvasti Cool It Down’in muottiin. Positiivisesti tätä on peukutettava, sillä tämä tyylilaji on syytä pitää hengissä arktisillakin alueilla. Albumin päättää itämaisia sävyjä uhkuva nahkaja fetissiveto Bondage Love, joka lupailee, että HITH voi tulevaisuudessa laajentaa repertuaariaan oman genrensä ulkopuolellekin. Heti aloituskappale, Saanion Leaving Las Vegas, on mainio yhdistelmä ZZ Topia ja Hurriganesia. ”Ain’t Bad Yet” saattaa kuljettaa soittajaviisikkoa yhä etäämmälle traditionaalisesta bluesista, mutta melodisemmalla bluesrock-ulapalla ryhmä tuntuu navigoivan roots-paattiaan yhtä tottunein ottein kuin tähänkin asti. 10-kertaisen Grammy-voittajan John Porterin tuotanto on odotetun isoa ja äänilevy tutkailut. Tällä polulla The Trash tallaa ansiokkaasti. Vaikka Texas Oil pitää yllä esikuviensa musiikillista perintöä, tekevät he sen omilla ehdoillaan. Tavaraa roimitaan kitaralla, oktaavikitaralla ja rummuilla. Levyn kannessa on hyvin vähän tietoa tekijöistä ja tuntuukin, että ei tämä mikään heidän pääprojektinsa taida olla. Tämän kuuntelukokemuksen perusteella bändi on hyvä lisä tämän sarjan klubitykkeihin. Levyn kahdestatoista kappaleesta vain kolmannes on omia, mutta ne istuvat kokonaisuuteen kuin nyrkki (Remun?) silmään. Farewell pyrkii – ja myös pääsee – suoranaiseen transsitilaan, Sävyltään outoa, kiehtovaa ja shamanistista biisiä voisi kutsua vaikkapa inkkari-bluesiksi
Joukosta löytyy hurjasti hinta/laatu -suhteeltaan houkuttelevaa cd-pakettia. Floridalainen Jackie Moore aloitti uransa Philadelphiassa 60-luvun puolivälissä. Crawford sai käyttöönsä New Yorkista ryhmän alan studiomuusikoiden kärkinimiä (mm. Paradoksina tuli mieleen ajat 70-luvulla, jolloin mustan musan hankkiminen Suomesta vaati sitkeyttä UUSINTAJULKAISUT tyslokaationa toimineen Walesin Rockfieldstudion maine maailmantähtien suosimana työpisteenä varmasti kaikkien tiedossa, mutta niin vain suomalaisbändi vakuuttaa jokaisella sektorillaan operoivansa tällä hetkellä juuri sillä kentällä minne se on aina halajanutkin. Kyytipojaksi voitte vaikka hankkia jonkun kolmesta Hannu Nybergin kokoaman mainion ”Suomirokin Salattu Historia” -sarjan cd:stä, joista pääsee levy tutkailut mukana tässä sessiossa eikä edes Dixie Flyers -rytmiryhmä, joka astui kuvaan vasta vuoden -71 äänityksissä. Täytyy myöntää, että viime kesä meni autossa työmatkoilla luukutellessa mitä ihmeellisempiä parin kauppaketjun standeiltä ostettuja 50-luvun poppija rock’n’roll-koosteita. Shouterit olivat kuitenkin iso osa siinä palapelissä, joka sen nousun aiheutti. Juhani Ritvanen olisi varmaan viitannut suurimmalle osalle näistä esityksistä kintaalla, mutta ajan kuvana ja puhtaan R&B-tyylin murenemisen dokumenttina tämä on koko rahan arvoinen. Dr. Tämä kokoelma kuten muitakin Fantastic Voyagen julkaisuja löytyy myös Spotifyn valikoimista. Phillysoulista erottui pikkunätti balladi Tell Me A Lie. Nyt kuunneltuna ne vaikuttavat aavistuksen verran väljähtyneiltä. Mukana on tietoa esim. Tyyli on jo siloitellumpaa soundia, joka lähestyy aikakauden valkoista makua ja sanoitukset myös samaa estetiikkaa pikku kaksimielisyyksillä. chitlin’ circuit -aikakauden lujaäänisiä sankareita. Näistä 14 on ennen julkaisematonta. 2 2015 • 65 ja löytöretkeilijän taitoja. Cornell Dupree ja Ron Ziegler) ja kirjoitti sessioon pari laulua. Myös countrylaulut Set Me Free ja Behind Closed Doors menettelevät. Niitä sitten tuli hankittua erilaisista sekavista ostospaikoista, ihan joka tavisdiskeristä niitä kun ei löytynyt. Olen nähnyt levykaupan ikkunassa tätä kaupattavan 15 euron hintaan. John ei suinkaan ollut. Mahtaakohan alan harrastus ja kuulijakunta kuitenkaan olla laajempaa kuin silloinkaan. Seuraava single olikin aika yllättävä valinta. Näiden tenorisankareiden valtakausi päättyi silloin kun rock’n’roll syntyi. Sitten mentiin jo alamäkeä (Time). Menestys jäi kuitenkin paikalliseksi. Fantastic Voyage kuuluu näissä public domain -hyödyntäjissä aateliin, jossa temaattista suunnittelua tehdään ja ainakin näihin rhytm’n’blues-kokoelmiin asiantuntija Dave Penny on tehnyt mielenkiintoiset valinnat ja parikymmensivuiset detaljirikkaat vihkoset. Mukana on myös harvinaisempaa materiaalia. Tämä kokoelma alkaa siis vasta noista rock’n’rollin syntyhetkistä. Levyhän on kiistaton klassikko, jonka ansioita ovat rennon rullaava tausta ja Mooren vahva lauluosuus. Hän levytti muutaman singlen Shoutja Wandmerkeille. Nyt sitä materiaalia siis saa parilla klikkauksella striimattuna sekä kotiin kannettuna. Atlantic lähetti Mooren vuoden -72 lopulla Philadelphiaan (niin tehtiin myös Bettye Swannille ja Irma Thomasille) kääntämään ura parempaan suuntaan. Shouterit eivät suurelta osin oikein saaneet aikaan edes kunnollista torjuntavoittoa vaan vaipuivat suuren mustankin yleisön silmissä unholaan melko nopeasti. Tärkeä follow-up Sometimes It’s Got To Rain (In Your Love Life) ei onnistunut kaupallisesti, vaikka onkin kelpo esitys. Tämäntyyppisen koosteen arvo mitataan usein ennen julkaisemattomien äänitteiden tasolla. ”woke up this morning” -lyriikkakliseitä kerrankin luontevasti viljelevällä viehkolla bluesrock-balladilla Sweet Dream's A Sweet Dream. Ei paha! Pete Hoppula JACKIE MOORE The Complete Atlantic Recordings (Real Gone RGM-0325 OPCD-8879) -14 Bob McGrathin Soul Discographyn mukaan Jackie Moore levytti Atlanticille kaikkiaan 32 uraa, joista koosteen kasannut David Nathan on kelpuuttanut tälle tuplalle 30 laulua. Tässä vaiheessa levy-yhtiön johto varmasti suunnitteli jo muita vaihtoehtoja, mutta Crawfordin johdolla tehtiin vielä yksi single. Ensimmäinen sessio marraskuussa -69 ei ihmeitä tuottanut (vain Cover Me julkaistiin myöhemmin singlen b-puolella), mutta keväällä -70 tapahtui muutos. Ne eivät ole tällä kertaa häikäisevät. Hänen juurensa eivät ole gospelissa, mutta silti hänen lauluilmaisussa on vahvoja elementtejä siitä. Kun serkku Dave Crawford pääsi töihin Atlanticmerkille, avasi se myös uuden mahdollisuuden Moorelle. Se oli Motown-laina Darling Baby, josta olen aina pitänyt. Laulajattaren tyyli soveltui Philly-souliin ihan kohtuullisesti. Toisen pikkuhitin (Both Ends Against The Middle) jälkeen Atlantic ei tarvinnut enää Mooren palveluita. Florida-materiaalista Lead Me Guide Me jäi mieleen parin kuuntelukerran jälkeen. Swamprock-maaperästä kuoriutuvat Troublemaker (poikkeuksellisesti basisti Seppo Nuolikosken käsialaa) ja Blame It On The Bright Lights sekä kiekon maaliviivalle saatteleva spirituaalinen vankila-holler In Chains tuovat ripauksen verran perinteisempinä ja eloisampina roots-esityksinä vastapainoa muutoin ensivaikutelmaltaan vakavahenkiseen ja tekstiensä puolesta paikoin sangen isällisestikin iänikuisista maailmanparannus-aiheista sanailevaan kappalerepertuaariin. Blue Stripin soolotilaa dominoi totuttuun tapaan virtuoosikitaristi Ville Leppänen, joka on myös kirjoittanut valtaosan levyn raidoista. Aarno Alén THE LAST SHOUT! – Twilight Of The Blues Shouters 1954–1962 (Fantastic Voyage FVTD207, 3-CD) -14 50-luvun ja 60-luvun alun musiikkiarkistot alkavat olla vapaata riistaa public domain -oikeuksille, joten markkinoille pukataan kaikenlaista kokoelmaa ähkyksi asti. Wynonie Harrisin urasta klubinomistajana New Yorkissa 60-luvulla. Kansitekstien laatija Charles Waring näyttää uskovan kaiken, minkä Jackie Moore haastattelussa sanoo. Oma laajempi blues-harrastukseni taisi alkaa 70-80-lukujen vaihteessa shouterien tähdittämän 50-luvun alun R&B:n parista Juhani Ritvasen esitellessä tukholmalaisen Jonas Bernholmin julkaisemia vinyylialbumeita. Crawford käytti Atlanticin Criteriastudiota Miamissa. It Ain’t Who You Know on oikeasti mainio esitys, mutta sen markkinointi taisi jäädä aika vähäiseksi. Joka tapauksessa kiekko myi sen verran pitkään, että sille myönnettiin kultalevy, vaikka se ei koskaan noussut topteniin. Ehkä tämä viimeinen huuto tekee tästä kokoelmasta mielenkiintoisen ja viihdyttävän. Vuoden levytystauon jälkeen Brad Shapiro vei Mooren Kayvette-merkille, jossa hän sai ainoan topten-hittinsä Make Me Feel Like A Woman kesällä -75. Phil Hurttin ja Bunny Siglerin kirjoittama Sweet Charlie Babe menestyi aivan mukavasti. Mukana ovat kaikki suuret äänet kuten Big Joe Turner, Wynonie Harris, Jimmy Witherspoon ja Eddie “Cleanhead” Vinson. Keikkoja siis riitti näillä viihdemarkkinoilla ympäri maata ja urbaanit levytykset pyörivät housepartyissa ja kaupunkien baarien jukebokseissa. Shouterithan olivat ns. Näistä Willpower oli suunnitelmissa a-puoleksi, mutta deejayt käänsivät levyn ympäri ja valitsivat soitettavaksi Precious Precious -kappaleen. Bändin soitannollista vakaja omavaraisuutta ilmentää edelleen myös laulaja-harpisti Bjorklof entisestään itsevarmistuneella vokalisoinnillaan, joka pääsee vahvimmin oikeuksiinsa popahtavasti tunnelmoivan nimiraidan ohella mm
Kahden minuutin singletaidetta parhaimmillaan ovat kappaleet Teach Me To Forget ja Someone For Me. Vuosia musiikin harrastajat ovat kinanneet ensimmäisestä swamp pop -levystä. ”Jay” Millerin Crowleyn ja Cosimo Matassan New Orleansin levytysstudiot. Everybody Wants To Fall In Love on kyllä aika popahtava, mutta puhaltimet tuovat siihen syvyyttä. Aarno Alén. Näin 50 vuoden takaa uskallan väittää, että levy ei ole kuuntelukokemuksena ihmeellinen. Levyllä on seitsemän ennen julkaisematonta kappaletta. Swamp poppia julkaistiin aluksi paikallisilla levymerkeillä, sittemmin niitä julkaisivat valtakunnallisesti laajemman levitysverkoston omanneet yhtiöt. Siinä äänessä oli Bobby, kun taas seuraavan singlen Darling, Come Back Home leadia lauloi Curtis. Niitä perinteisiä N.O.-nylkytyksiä (termi on Juhani Ritvasen keksimä) ei ole mukana kuin pari: Chris Kennerin mainio Life Is Just A Struggle ja keskinkertainen Tra-La-La. Näistä doowop-pohjainen The Bells Are Ringing on aika iskelmällinen, kun taas Wedding Day on tavanomaisempi. Kun Adams tuli tunnetuksi laajemmille piireille 60-luvun lopulla, tapahtui se juuri countryyn pohjautuvalla materiaalilla. Kappalelistauksesta löytyy pari häälaulua. Brittiläinen musiikkihistorioitsija ja -kirjoittaja Bill Millar otti nimityksen käyttöön 1960-luvun lopulla. Kokoelman 65 kappaleesta kaikkia ei äänitetty edellä mainituissa. Suosittelen lämpimästi. Todella monet kappaleet ovat balladeja, mutteivät kaikki. Kun Rounder julkaisi 25 vuotta sitten kehnon ja puutteellisen 14-uraisen kokoelman Johnny Adamsin varhaistuotannosta niin oletin, että tuskin kukaan muu alan toimija tarttuu haasteeseen sen jälkeen. Oletettavasti tämänkin laulun esimuodossa haettiin Jumalaa. Levy vain käväisi listojen hännillä. Isän haave toteutui täsmälleen kahden singlen verran, sillä vuoden 1962 puolella veljekset levyttivät jo maallista musiikkia. Useat swamp pop -artistit olivat keskenään ystäviä ihonväristä riippumatta. Lauluntekijä Dorothy La Bostrie tarjosi Joe Ruffinolle I Won’t Cry’ta syksyllä -58. Jussi Ronkainen THE VALENTINOS Lookin’ For A Love (Ace/ABKCO CDCHM 1426) -14 Friendly Womack Sr:n pojat Friendly Jr., Curtis, Bobby, Harry ja Cecil lauloivat 50-luvulla gospelia isänsä toiveen mukaisesti. Levy-yhtiön sivulta www.gvcrecords.com löytyy Roger levy tutkailut Dopsonin erinomainen artikkeli levyn sisällöstä. Tämän jälkeen Ruffino levytti hänen kanssaan Ric-merkilleen 3-4 singleä / vuosi. Nimitys swamp pop on myöhäisempää perua. Kansitekstit ovat varsin niukat ja Dopsonin essee olisi ollut hyvä olla kansivihkosessa kokonaan. Itseäni viehätti kovasti Let The Wind Blow, jonka lattaripohjaista rytmilajia en pysty maallikkona määrittelemään. Seuraava menestys oli sitten It’s All Over Now, joka oli kohtuullinen hitti. Silti rotuerottelu oli Louisianassa tuolloin vahva: saksofonisti Gabriel King pidätettiin, koska hän suuteli julkisesti valkoista tyttöä. Kun Rene Hall palasi vuoden -64 syksyllä studioon seuraavan session valvojaksi, niin laatu parani. Kun pojat saivat Roscoe Robinsonin suosituksesta levytyssopimuksen Sam Cooken SAR-merkille 1961, isä edellytti, että levytettävä musiikki on myös gospelia. Singlen toiselta puolelta löytyi kaupallinen läpimurto Lookin’ For A Love. La Bostrie ehdotti myös kappaleen esittäjäksi laulajaa, jonka hän oli oppinut tuntemaan paikallisessa gospelyhtyeessä. Epäilin, että alkuperäisiä nauhoja ei ole enää tallella. Jimmy Reed -komppi ja aika falski laulu eivät viehätä. Jälkimmäisen b-puolelta löytyy vahva deepballadi I Want To Do Everything For You. Swamp pop oli monikulttuurista eikä roturaja ollut 1950-luvun puolivälissä merkittävä musiikissa. Merkittävää on, että jokaisen artistin tausta on erilainen, mutta musiikin kieli on sama ja kappaleet ovat hyviä. Adamsin lämmin baritoni, joka taipui tarvittaessa korkeaan falsettiin, sopi erinomaisesti tähän r&b-balladiin. Mac Rebennack kirjoitti v. Se sopii erinomaisesti Closer To You -balladiin, mutta pilaa pahoin Ooh So Nice -kappaleen. Oliko se Bobby Charlesin On Bended Knee, Earl Kingin Those Lonely Lonely Nights vai Roy “Boogie Boy” Perkinksin You’re On My Mind. Ne eivät ihmeitä tarjoa. L.C. Vuoden -62 alussa otettiin käyttöön vetävämpi nimi The Valentinos. Kun he lauloivat gospelvaiheessa Somewhere There’s A God niin helmikuussa Chicagossa äänitetyn singlen etiketissä luki Somewhere There’s A Girl. Laulut kertovat onnettomista kohtaloista, menetetystä rakkaudesta, särjetystä sydämestä, yksinäisyydestä. Bobby lähti tämän jälkeen menestyksekkäälle soolouralle ja Valentinos levytti muutaman singlen Checkerille ja Jubileelle. Single nousi yllättäen aina r&b-listojen topteniin. Jorma Riihikoski ON BENDED KNEE The Birth of Swamp Pop (GVC 2033, 2-CD) -12 Swamp pop syntyi 1950-luvun puolivälissä Etelä-Louisianassa. Näistä minua miellyttää eniten jälkimmäisen singlen a-puoli Couldn’t Hear Nobody Pray lähinnä lauluharmonioiden takia. Cooke teki lyömättömän version Put Me Down Easy -laulusta ja Sugar Dumpling on turha, kun on kuullut Sam Cooken alkuperäisen version. Tunnettua on Jay Millerin studiobändin monivärisyys. Merkittävimmät swamp popin tallennuspaikat olivat J.D. Kiitokset Acen tiimille pienimuotoisesta kulttuuriteosta. I Won’t Cry oli iso hitti etelässä, mutta heikon jakelun vuoksi se ei lyönyt läpi kansallisesti. Äänitys tehtiin alkuvuonna -59 Cosimo-studiolla ja taustalla soitti Edgar Blanchardin yhtye The Gondoliers. Nuori Mac Rebennack tuli mukaan avustajaksi jo toisella singlellä. Se on saanut vaikutteita Ray Charlesilta, mutta istui erinomaisesti laulajan tyyliin. Laulaja oli Johnny Adams. Sam Cooken kuoleman jälkeen SAR lopetti toimintansa aika nopeasti. Musiikki ei kovin paljon muuttunut vielä tässä vaiheessa. Vuoden -61 äänitteissä on mukana jousitausta. Tässä ne kuitenkin ovat: kaikki 11 singleä molemmin puolin hyvälaatuisina äänitteinä. Kauan olen odotellut hyvää ja kattavaa swamp popin alkutaipaleen koostetta ja tässä se on. Hän oli mukana kirjoittamassa, sovittamassa ja soittamassa useilla äänitteillä. 66 • 2 2015 hyvin selville, miten taas rock’n’rollia täällä synnytettiin samoihin aikoihin. Materiaali on suhteellisen monipuolista. Puolestani kysymys saa jäädä ratkaisematta. Jokainen on tallennettu samoihin aikoihin 1955. -62 bluesballadin A Losing Battle, josta kehittyi Adamsin ensimmäinen listahitti. Paikkoina toimivat myös radioasemat, demostudiot ja levykauppojen takahuoneet. Levyn lopuksi tarjotaan kaksi demoäänitettä, jotka voidaan kuitata erikoisuutena tai koosteen täytteenä. Seuraavaksi toivomme vastaavaa kokoelmaa Johnny Morisetten SAR-levyistä. Tyylillisesti swamp pop on lähellä New Orleansin rhythm & bluesia: pianotriolit, 6/8-valssirytmi, blueskitarointi, rullaava basso, valittava torvisektio sekä vahva takapotku rytmiikassa ovat keskeiset musiikilliset tunnusmerkit. Rollarit kuitenkin käyttivät kappaletta aihiona omaan jättihittiinsä. Nuo gospelit julkaistiin nimellä Womack Brothers. Viimeinen Ron-single on jo selkeästi kallellaan countryn suuntaan (Cold, Cold Heart). Oikeastaan pidän enemmän b-puolesta Tired Of Livin’ In The Country, jossa Johnny Morisetten matalat bassot tuovat oman viehätyksensä. Tällä sapluunalla tehtiin myös kappaleet Who’s Gonna Love You, Showdown ja Lonely Drifter. Aarno Alén JOHNNY ADAMS I Won’t Cry – The Complete Ric & Ron Singles 1959–1964 (Ace CDCHD 1424) -15 Ihmeiden aika ei ole ohi
KLO 19.30 HARTWALL ARENA HELSINKI Liput palvelumaksuineen alkaen 93,50 / 83,50 / 73,50 € LATAA ILMAINEN BIISI TIGER IN YOUR TANK Vip-paketit, myynti ja tiedustelut eventsclub.fi tai 09 8567 3456. 2 2015 • 67 THE GUITAR EVENT OF THE YEAR! JOE BONAMASSA LIVE IN CONCERT TI 29.9
Hokahey! Records Presents Produced by John Porter NEW STUDIO ALBUM OUT NOW www.mickebjorklof.com www.facebook.com/bluestrip www.twitter.com/mickebjorklof Distributed by