Divarien helmiä, osa 27 / BN käy tapahtumissa / Muddy Lee Makkonen Seitsemän tuuman taivas! / BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut 197301-16-02 ISSN 0784-7726 N:o 278 (2/2016) Hinta 6,80 € 49. vuosikerta BN haastattelee: MICKE BJORKLOF CURTIS SALGADO TRÉ (HARDIMAN) KALLE SALONEN PEKKO KÄPPI Motown memories, osa 67: YVONNE FAIR R&B-tenoristit, osa 28: PAUL BASCOMB Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 33: JOE HILL LOUIS Vinyyliharvinaisuuksia LP-uusintajulkaisuina: HURRIGANES & TOMMIE MANSFIELD
Salonen viettelee matkustamaan tietynlaisessa ajanvirrassa, jossa tulee kohdanneeksi monia tuttuja musiikillisia elementtejä, jotka on kuitenkin sijoiteltu uudella kekseliäällä tavalla. Muutama vuosi sitten ilmestyneestä ”Cat Slidestä” Salonen on jatkanut matkaansa toisaalta syvemmälle jazzin ja funkin olemukseen, mutta myös siirtänyt rytmistä painopistettä hivenen 70-luvun discon suuntaan. Pitää muuten paikkansa ja mieleeni juolahti jostain aivojen muistisopukoista erään vanhan perhetutun timpurin lausahdus: uskolla saattaa päästä läpi vaikka harmaan kiven, mutta Hilti on silti luotettavampi. Mutta kuten soittimien suhteen, hän ei lähtisi tekemään mitään halvoilla ja epäluotettavilla peleillä. Haastattelun lopuksi jäämme vielä rupattelemaan sähkötyökaluista, jotka ovat kovaksi remonttimieheksi paljastuvalle Saloselle tulleet tutuiksi yhdessä jos toisessa projektissa. Vilkaisin kristallipalloon ja näin, että ”Barracuda Man” tulee nousemaan erittäin korkealle vuoden 2016 julkaistujen kotimaisten albumien kategoriassa. Onhan Jimmy Smithkin esiintynyt jatseilla. Janne Örnberg. Voisin jopa väittää ja väitänkin, että Förstin tulkinta soul-funk-kappaleessa Two Fools potkii jopa kovempaa kuin Francine Kingin originaali. Salonen kiusaa ja antaa siimaa kuulijalle napata syötti koukkuineen ja tarjoaa sen jälkeen mehevää kyytiä painaessaan kaasua kuin itse Jimmy Smith tai Brian Auger konsanaan. Pikkaraisen äänestä huokuu albumin nimikappaleessa pehmeä ja sielukas blues, mutta silti, pisteet laulutulkinnoista keräävät Leinonen ja Försti. Pää-äänenpaino annetaan toki ”Barracuda Manillakin” instrumentaaleille, mutta nyt mukana on myös laulukappaleita, joita tulkitsee Salosen bändin En vielä tiedä ollaanko menossa vai ei, mutta se olisi kyllä upeaa, päästellä kesäisellä ulkolavalla Hammond B-3:lla. Blues News 2/2016 9 KALLE SALONEN Barracuda Man (Texicalli TEXCD 145) Hammond-taituri Kalle Salosen järjestyksessä toinen sooloalbumi groovaa mehevästi, sovitukset ovat ilmavia ja suorastaan koukuttavan hypnoottisia. rumpali ja levyn tuottaja Hannu Pikkarainen sekä vierailijat Marjo Leinonen ja Johanna Försti. – Olisi kuitenkin hyvä saada aluksi jokin connection, jolla pääsisimme ensin kehä kolmosen ulkopuolelle keikoille ja miksei ihan ulkomaita myöten. Rehellisesti sanottuna, kyllä meillä rahkeet riittäisi siinä missä muillakin, Pikkarainen yhtyy suunnittelemaan bändin tulevaisuutta. Kysellessäni Kalle Salonen Bandin mahdollisista ulkomaan keikoista, Salonen vastaa leikkisästi, että Saksan valloitus on hänellä käynyt mielessä, sillä hän on kova Saksa-fani, varsinkin jalkapallon suhteen. – Hilti ja Makita on hyviä ja tehokkaita työkoneita, niillä syntyy jälkeä
– Kyllä, 70-luvusta. Viimeksi tapasimme kesällä 2014 muutaman kerran South Sidessa Hot City Cocktail Loungessa ja sitä ennen kai Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2009, kun esiinnyit ranskalaisen bändin kanssa. – En ensin ymmärtänyt, miten blueskappaleita kirjoitetaan, mutta sitten isäni L.V. Olemme keikkailleet Ranskassa jo 17 vuoden ajan, kaksi tai kolme keikkaa vuodessa, ja meillä on ollut hauskaa yhdessä. Kingin ja Albert Kingin singlejä kuunneltiin jukebokseista. – Kyllä, aluksi olin vain taustakitaristi ja soitin kitaraa myös Tyrone Davisin, Otis Clayn ja monien muiden kanssa. Istuin lavan edessä ja ihmettelin. Bluesit ovat tarinoita. Kun oppii tarinan, on sanojen muistaminen paljon helpompaa. Isän unelmana oli, että tekisimme yhdessä levyn, mutta emme koskaan päässeet toteuttamaan sitä. Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa, Belgiassa, Kiinassa ja Japanissa. Pääsit kuitenkin esiintymään hänen kanssaan klubeihin. Olin aluksi liian nuori pitääkseni bluesista, mutta saadessani lisää ikää kiinnostuin siitä. Aloitin r’n’b:stä ja rockista ja sitten tajusin, että laulamalla bluesia tienaa paremmin. Bändit soittavat samoja kappaleita viikosta toiseen ja ne soittavat niitä hittikappaleita, jotka yleisö haluaa kuulla, ja jos bändi soittaa ne hyvin, yleisö on tyytyväinen ja tulee uudelleenkin. Nykyään hän keikkailee usein Lady Katin kanssa ja he saavat taatusti yleisön mukaansa. Sillä tavalla ne tulivat minulle tutuiksi ja opin soittamaan bluesia. Chicagossa tosin käytämme nimeä The Blue Knights. Isä ei oikeastaan halunnut lähteä Eurooppaan, koska hän pelkäsi lentämistä. Isälläni oli ollut sopimus pienen, paikallisen levy-yhtiön Clicke Recordsin kanssa, jolle hän oli tehnyt vain yhden singlen. Millainen on musiikillinen taustasi. Kingin. – Isäni sairastui myöhemmällä iällä dementiaan ja otin hänet asumaan luokseni ja pidin hänestä huolta hänen kuolemaansa asti. Tré aloitti uransa r’n’b-, funkja rockbändeissä ja kitaristina kokemusta karttui myös Little Miltonin, Otis Clayn, Bobby Rushin ja Tyrone Davisin mukana. Olen kiertänyt Lähi-itää lukuun ottamatta lähes kaikkialla maailmassa, mm. Banks sanoi. Banks, oli hänen ensimmäinen esikuvansa. – Ennen oman bändin perustamista olin jo saanut kokemusta – olin oppinut jukeboksin kappaleet. Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. 10 Blues News 2/2016 TRÉ HARDIMAN Chicago-bluesin sininen ritari KARI KEMPAS T ré on saanut perinnöksi Mississippi Delta Bluesista jalostuneen Chicago-bluesin. Kun bändi pitää tauon, joko DJ tai jukeboksi soittaa samat kappaleet. Viimeisimmät levyt ovat ”I’m Through With The Blues” Wolfille, joka esittelee artistin monipuolisuutta akustisesta bluesista tämän päivän Chicago-bluesiin, ja ”From The Country To The City”, jonka akustiset sessiot on jaettu tasapuolisesti Eddie Taylor Jr:n, Harmonica Hindsin ja Tré:n kesken. – Olen kuunnellut bluesia lapsesta saakka, koska isovanhempani, jotka minut kasvattivat, soittivat kotona paljon gospelia ja bluesia levyiltä ja radiosta. Minun kauttani hän sai sopimuksen Wolf Recordsin kanssa ja ensimmäisen Euroopan kiertueen Itävaltaan. Olen siis ollut kuvioissa jo pitkään. Tré on esiintynyt vanhalla mantereella Ranskasta Itä-Eurooppaan jo 17 vuoden ajan. Niitä oli noin 40 ollessani lapsi. Ikävä kuulla. Ryhdyttyään johtamaan omaa bändiään Tré & The Blue Knights debyyttilevyä ”O’ Pretty Woman” (1991) seurasivat albumit ”Delivery For Glory” (JSP, 1997) ja ”Blue Knockin’ Baby” (Wolf, 1998). Sitten päätin pistää kaikki peliin omaa uraani ajatellen ja ryhdyin miettimään laulamista. 21-vuotiaana pääsin jo klubeihin itseksenikin ja kerran törmäsin siellä isääni, L.V. Pikku hiljaa omakin bändini alkoi toimia. Blues on toistoa. Aika rientää ja kello tikittää – on kiire saada aikaiseksi jotain. Banksiin soittamassa. Kun olin nuori, ei ollut tiskijukkia ja jukeboksista kuultiin uudelleen samat kappaleet, jotka olin juuri esittänyt lavalla. soittivat myös useamman vuoden samassa yhtyeessä. Sain tilaisuuden soittaa Bobby ”Blue” Blandin kanssa kerran ja myöhemmin myös B.B. Tavoitteeni on olla yhtä hyvä tai parempi muusikko kuin isäni. Isäni kävi silloin tällöin minua tapaamassa ja hän otti minut mukaansa jo alaikäisenä bluesklubeihin, esimerkiksi Checkerboard Loungeen ja Theresa’siin. Olen nyt 57-vuotias, pian 58. Chicagossa vuonna 1957 syntyneen Tré Hardimanin isä, bluesmies L.V. Puhutko nyt 70-luvusta, kun B.B. Hän esitteli minut poikanaan, ja siitä sitten ryhdyimme esiintymään yhdessä noin kuuden vuoden ajan. Ymmärsin jo varhain, että olisi helpompaa, jos opettelen kappaleiden tarinat lyriikoiden ulkoa opettelun sijaan. Olin itse asiassa juuri suunnittelemassa sitä, kun hän menehtyi vuonna 2011. Tyylillisesti Tré yhdistää r’n’bja soulblues-vaikutteita Chicago-bluesiin omissa kappaleissaan. – Se on yhtyeeni The Blues Knights Ranskasta. Näin Muddy Watersin esiintyvän, mutta en koskaan päässyt soittamaan hänen kanssaan, ja näin Howlin’ Wolfin ennen kuin hän menehtyi. Tré haluaa tutustuttaa nuorison bluesiin ja muistuttaa vanhoja bluesin juurista, joista eri musiikkityylit ovat saaneet alkunsa. Tré ja L.V. ”Let Me Be Your Teddy Bear” oli hänen debyyttilevynsä Wolfilla
Tuon reissun aikana syntyi ”Jos Ken Pahoin Uneksii” -levy ja siitä taas sikisi uusia juttuja. . Varsinkin suomalaisiin kuulijoihin suomenkieliset sanoitukset tehosivat, mutta alkuvoimainen musiikki siivitti levyn myös muualla Euroopassa radiosoiton etno-musiikkilistoille. Johnin ”Gris-Gris” -levyä, kun olimme menossa kuvaussessioihin. Aktiivisempia soittajia on ainakin kymmeniä ja harrastajia myös. Sanon melkein mihin vaan ”kyllä”, juuri tuosta syystä. Blues News 2/2016 15. Seuraavaksi Lau Nau (Laura Naukkarinen) kysyi kiinnostaisiko mua täysimittaisen albumin tekeminen. Seuraavaksi puuhattiin jo ”Rammat Jumalat”-levyä Nuutti Vapaavuoren kanssa ja tavoitteena oli mullan hajuinen äänite, joka suhtautui esivanhempiimme ja heidän maailmoihinsa ja himoihinsa jotenkin pelokkaasti mutta urhean pärjäävästi, mukavia laulellen. Pekko Käppi & K:H:H:L syntyi ”Rammat Jumalat” -julkaisun (2013) tiimoilta. Sooloilu-uralle päädyin melko sattumalta. Kuuntelimme autossa Dr. Vain aniharvat ulkomaiset kansanmusiikkipuristit protestoivat, mikä tuo mieleen vastaavat mielenilmaukset ajoilta, jolloin Bob Dylan siirtyi akustisesta folkista sähköisten instrumenttien käyttöön. Sillä tiellä olen vieläkin. Koko ajan soitin, folkkia, rokkia, äärimmäisen improvisoitua musaa ja niin edelleen. Tästä suivaantuneena aloin tekemään uudella innolla musiikkia, mutta kesti kuitenkin suhteellisen pitkään, ennen kuin alkoi oma tekemisen tapa hahmottua. Jouhikon myötä olen ruvennut soittamaan muitakin jousisoittimia, mutta jouhikoiden parissa menee mukavasti loppuelämä. Uutta levyä piti lähteä tutustuttamaan maailmaan ja olin kyllästynyt soittamaan yksin. Oletetaan, että lyyraa ryhdyttiin soittamaan Euroopassa jousella noin tuhat vuotta sitten, mutta se tuntuu minusta aika lyhyeltä ajalta. Noina aikoina alkoivat myös blueshommat esim. KUOLLEIDEN HILLITTÖMIEN HEVOISTEN LUUT JA ”SANGUIS MEUS, MAMA!” . . Pekko Käppi (s. Se on elpynyt myös siinä mielessä, että enää en tunne kaikkia soittajia. Jouhikko on alkuvaiheessa hieman armoton, mutta moni vasta-alkaja oppii muutamassa päivässä perusteet. Seuraavaksi tein joitakin muita EP-mittaisia julkaisuja ja biisejä aika jännille kokiksille. Tässä tulivat sekoittaviksi lisäaineiksi noisemusat, turmeltuneet arkistoäänitteet ja homehtuvat vanhat virsikirjat. GRATEFUL DEADIN KAUTTA KANSANMUSIIKIN JA UNDERGROUNDIN PARIIN . Rakentajia on Suomessa kourallinen. . New Yorkin Metropolitan Museum of Art -museossa on ihmisen pääkallosta valmistettu lyyra, eli rakennusmateriaalia on ainakin ollut tarjolla ja huilujakin on viimeisimpien tietojen mukaan valmistettu jo 30 000 vuotta. Kumpaisellakin on aika vankka musahistoria pikkupoikasista saakka ja ovat touhunneet vaikka mitä ja missä. Jouhikkoja ei vielä saa Thomannilta, vain soitinrakentajalta mittatilaustyönä. Itse tykästyin jouhikkoon 90-luvun lopulla kyllästyttyäni omiin musatouhuihini ja perinteisten populaarimusiikkisoitinten mahdottomuuteen. Robert Johnsonin, Charlie Pattonin tai Howlin’ Wolfin kautta. Muuttaessani Tampereelle olin aika kansanmusiikkipäissäni, mutta onneksi törmäsin heti underground-meininkeihin, jossa taas omaehtoinen ja ketään kumartamaton musatoiminta asetti tulevaisuuden suuntimat kohdilleen. Yksin kiertäessä on kauheinta kun kyllästyy itseensä. Mutta marginaalista meno on. Useille nuorille miehille tyypilliseen tapaan liikkeelle lähdettiin kuitenkin rockpainotteisesti. Sen koommin yhtyeitä ja yhteistöitä on siinnyt moneen suuntaan. Lukiossa lähdin vuodeksi Yhdysvaltoihin ja siellä tutustuin Grateful Deadiin. Jouhikko on karjalainen jousella soitettava lyyra ja lyyralla puolestaan on vuosituhantinen historia. ”Sanguis Meus, Mama!” -levy onkin nyt ansaitusti noteerattu ja se on ehdolla useissa kotimaisissa ja ulkomaisissa musiikkipalkintokisoissa. Tämä tuntui hirmuisen hyvältä idealta ja tuntuu yhä. Nuutti Vapaavuori oli levyn tuottaja ja luonnollisesti soitti tuotantonsa ja äänityksen ja miksauksen lomassa levylle ääniraitojakin. Jouhikoita on Suomessa satoja. . Karjalassa jouhikon soittajia tavattiin vielä aivan 1900-luvun alussa ja esimerkiksi impilahtelainen Feodor Pratsu kävi noina aikoina Helsingissä keikallakin. Siellä aloin soittamaan jouhikkoa ja perehtymään perinpohjaisemmin kansojen musiikkeihin. Tuo maailma oli tietenkin pikkukaupungin pojalle aika ihmeellinen, enkä esimerkiksi ollut ikänä käynyt noin isoissa tapahtumissa. Funky Kingston -reggae-yhtyeessä) ja Nuutti on soittanut mm. Koska jouhikko on monelle musiikin harrastajallekin vielä tuntematon, on syytä tutustua tähän perinnesoittimeen Pekon opastuksella. Seuraava täyspitkä olikin ”Vuonna ’86”, jonka tein Juhana Nyrhisen tuottavan silmän alla punaisessa mökissä metsän keskellä neliraiturilla. kantele, päärä, julmu, rapapallit, poronkellot, ilimba ja doshpulur, mutta Pekko ei myönnä hallitsevansa näiden soittoa. ”Sanguis Meus, Mama!” oli näiden kaikkien aikaisempien tekosien synnyttämien juonteiden yhteenveto ja toisaalta siirtyminen yhtyemusisoinnin pariin. Pidän musiikista ja muistakin ihmisen ilmaisumuodoista ja olen utelias. Lisäksi tärkeä piirre oli Deadin perinnemusaviitteet. Tämä tapahtui Tampereen Onkiniemessä. Tässä varmaankin osittain auttoivat sanoitusten englanninnokset levyn esitelehtisessä. Kun vihdoin sain soittimen käteeni, tiesin, että en kaipaa enää mitään muuta. Ihmiset ovat kiinnostavia ja omaan itseen helposti kyllästyy. Tämä tapahtui 2000-luvun alussa. JOUHIKKOSHAMAANI Pekkoa on kutsuttu mediassa jouhikkoshamaaniksi. 1976) on täysipäiväinen muusikko, jonka parikymmenvuotiselle uralle mahtuu altistumista monenlaisille musiikillisille vaikutteille ja ennakkoluulottomia kokeiluja omin päin ja yhdessä muiden samanhenkisten kanssa. Löysin musan tekemisen uudelleen vasta 14-vuotiaana, kun tajusin, että voin ja saan tehdä myös omia lauluja. Tästä muistan päällimmäisenä, että onpas leson ja tanssittavan kuuloista musaa. Muistan myös, että mummon kanssa laulettiin kahdestaan pianon säestyksellä ja laulaminen tuntui pikkupoikana luontevalta. . . Soitin tuolloin rumpuja ja kitaraa. Etnomusikologiaa opiskelin sitten vuodesta 1998 eteenpäin Tampereen yliopistossa ja siellä tuo perinneaineistopohja sitten vankentui mahtavien, kenttätöissä ympäri maailman marinoituneiden opettajien sekä Erkki AlaKönnin perustaman Kansanperinteen arkiston äänitekokoelman ansiosta. Levy sai ilmestyessään keväällä 2015 varsin myönteisen vastaanoton ja hyviä arvioita kriitikoilta. Tilanteesta riippuen käytän sähköisiä ja akustisia jouhikoita. Jo’ Buddyn kanssa monissa yhteyksissä (mm. Se toki hävisi tuon varhaisrokkivaiheen jälkeen teini-iän kynnyksellä, jolloin alkoi löytyä sielun syövereistä epävarmuuksia ja estoja. Kiersimme yhtyeen perässä kaikkina mahdollisina vapaina hetkinä. Grateful Deadin kautta tutustui improvisaatioon ja omaehtoiseen, mutta hyvin lähestyttävään musiikin tekemiseen. Uraa uurtavaa siinä katsottiin olevan sähköisten sikarilaatikkokitaroiden ja perinteisen jouhikon (sähköisen tai akustisen) soiton yhdistäminen, mitä ei liene kukaan tehnyt aiemmin. . Innostuin pikkupoikana Kissistä ja Led Zeppeliinistä ja siitä kehkeytyi tarve tehdä itsekin musaa. Tommi Laine on Nuutin naapuri ja musayhteistyökuvioita niillä oli ollut vaikkapa Markku Peltolan Buster Keaton Orkesterin ajoilta. Kun lisäksi kappaleiden sanoitukset olivat vahvasti mullanja verenmakuisia, vaikutelma oli seisauttava. Sitä lähdin työstämään ystäväni studiolle Uppsalaan. Tuota levyä tehdessä olin kuunnellut paljon Alan Lomaxin ja Ala-Könnin äänitteitä ja niistä alkoi pikku hiljaa muodostumaan jonkinmoista synteesiä. Suuren osan soittimista on tehnyt soitinrakentajamestari Rauno Nieminen, joka elvytti soittimen ja sen soittoperinteen Suomessa. Aloin etsiä jotain muuta ja sattumalta törmäsin jouhikosta kertovaan artikkeliin, jonka perusteella se tuntui heti omalta soittimelta. Valoja ja muita asetellessa rämpyttelimme poseerauksien lomassa jotain, joka muokkautui lopulta Mun vereni -biisiksi. Olin soitellut erilaisissa rock-, folkja underground-kokoonpanoissa, kunnes turkulainen Toni Laakso Amerikan Peikko -levy-yhtiöstä kysyi, että kiinnostaisiko äänittää soolomatskua vinyylisen EP:n verran. Itse käytän Rauno Niemisen tekemiä jouhikoita. Tommilla on taustaa myös Suomen bluesja roots-musakuvioissa mm. Opiskelin vuosina 1997–1998 Kaustisella Ala-Könni-opistossa kansanmusiikkia. Faarao Pirttikankaan jutuissa. Pekkoa ja K:H:H:L:ta voidaan pitää hyvällä syyllä sanansaattajina, jotka laajensivat jouhikkomusiikin kuulijakuntaa suppeista kansanmusiikkipiireistä muihin musiikinkuluttajiin aina valistuneita popja rock-piirejä myöten. Janilla olikin iso rooli sen valmistumisprosessissa. Tamperelainen studiomies Jani Viitanen oli kuullut ”Rammat Jumalat” -levyä ja ihmetellyt miksi täytyy tahallaan tehdä huonon kuuloista musaa ja tarjoutui näillä sanoin äänittämään levymme. Pekon yhdessä Petra Hartikaisen kanssa tekemällä ”Uni uuhella ajeli” -levyllä instrumentteina mainitaan mm. .
Runolaulutekstejä on vaikeata ajoittaa tarkasti ja näistä on hyvin villejä ajoitusteorioita. Sittemmin olemme soittaneet ties missä ja levyttäneet yhdessä! Se on mahtava mies ja käyttää moninaisia pohjoissavolaisia perinneelementtejä musassaan, joka puolestaan syleilee koko maailmaa. Sanoitukset tuovat mieleen myös vanhat kalevalaiset tarut ja Eino Leinon Helkavirret: Kullervon kirouksen, Kimmon koston, Lemminkäisen ja saaren neidot, jne. Soundi-lehden nettihaastattelussa Pekko kuvaa sanoituksia seuraavasti: . Tosin ostin kesällä kunnollisen akustisen kitaran, jolla olen tehnyt tulevalle levylle biisejä. Yksi mainio lähde on Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelma, joka on vihdoin myös netissä (www.skvr.fi). . Tutustuin puhallinsoittajalegenda Hepa Halmeeseen, kun vierailin Halme Prospekt -iltamissa yksin ja Faaraon kanssa. VERTA, PÄÄKALLOJA JA NÄLÄNHÄTÄÄ ”Sanguis Meus, Mama!” -levyn sanoituksia on luonnehdittu joissakin arvioissa Suomivoodooksi. Pitkäsoiton tekstimaailma elää kansanomaisen magian maailmoissa. Faarao Pirttikankaan kanssa tavattiin 2000-luvun alkukymmenellä, kun lämppäröin Cosmo Jones Beat Machinea. ”Rammat Jumalat” -levyltä puuttui vielä muutamia tekstejä ja olin sattumoisin samalla keikalla Kaukon Röyhkän kanssa Tampereen Vastavirta-klubilla. Suomalainen voodoo oli vainoharhaista: oli tarpeen jatkuvasti suojella itseään ja omaisuuttaan sekä loitsuta itselle menestystä ja samaan aikaan manata naapurille mahdollisimman paljon epäonnea. Uudella levyllä on myös oulankalaisen runolaulajan Marina Takalon laulamaa runoa. Kauko sanoi: ”Kyllä” ja tuosta syntyi kappaleet Anna orjan ulvoa kuuta ja Pyövelin tytär. Olen käyttänyt jossain yhteyksissä esimerkiksi Mikael Agricolan tai Christfrid Gananderin tekstejä, jolloin ajoitushaarukka sijoittuu helposti 1500–1700 -luvuille. Yhteistyö jatkuu yhä. Olen kysynyt välillä tekstejä muiltakin kuten tamperelaiselta Toni Tapaniselta tai Kauko Röyhkältä, tai sitten käyttänyt runoilijoiden kuten Ville Hytösen tai Pauliina Haasjoen tekstejä. . Lähdin tietty. . Selailen paljon erilaisia arkistoaineistoja ja -julkaisuja. Uskaltauduin kysymään takahuoneessa Kaukolta, kiinnostaisiko tekstin teko muutamaan rakkautta ja väkivaltaa tarkastelevaan kappaleeseen. Faaraon voisi istuttaa vaikka Kaakkois-Aasian viidakkoon kannon nokkaan tai Koillis-Siperian arolle kivelle ja varmasti ensimmäinen vastaantulija ymmärtäisi yskän. Hepa oli puuhaamassa levyä kirjailija Hannu Salaman kanssa ja pyysi myös minua vierailemaan sessioissa ja keikoille Vapaat Radikaalit -kokoonpanoon. Varsinainen bluespää en ole, vaikka nautinkin monista bluesmaisista ilmiöistä. Salama on hyvin karismaattinen ja tarkkanäköinen mies, jonka ikiaikaisen ihanaa ja ärhäkkää sanataidetta on mahtava kuunnella ja kompata ison ja loistavan rytmimusabändin riveissä. Tästä ristiriitaisesta tilanteesta syntyi kuitenkin esteettisesti hurjia, kauniita sekä hyvinkin psykedeelisiä tarinoita. esim. PEKKO, BLUES JA AFRIKKA . Eli kaikkea mahdollista käytän. Tuonne aikavälille sijoittuu varmasti myös runolaulutekstejä ja vaikka uudempaa riimillistä materiaalia. Välillä kirjoitan itse. . Enemmän innostuin esimerkiksi folkloristi Alan Lomaxin 16 Blues News 2/2016. Usein hyvinkin sattumanvaraisesti tuolta nousee ihmeellisiä yhdistelmiä, joita sitten työstän eteenpäin. Ja osittain tekstit todella ovatkin peräisin kansanrunoudesta. Esimerkiksi Veri verestä on Kauko Röyhkän teksti, Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen on Toni Tapanisen, Ruumiin tomua minun, ja Piika Kaarin on arkistolähteistä kaavittu. ENNAKKOLUULOTONTA YHTEISTYÖTÄ Pekon yhteistyökumppaneiden lista on pitkä (ks. Tässä näytteeksi muutama Pekon tarina yhteyksien synnystä: . Myös vuoden 1701 virsikirja on mitä mainioin tekstikokoelma ja laulukirja. Sinne voi laittaa hakusanaksi vaikkapa ”kirves” ja katsoa kuinka monta runoa, jossa moinen sana esiintyy tulee (1315, itse asiassa!). . oheinen Pekon diskografia), ja se vilisee juurimusiikkipiireissä ja sen ulkopuolella vaikuttavia artisteja, kuten Faarao Pirttikangas, Kauko Röyhkä, Petra Hartikainen, Ville Leinonen, Risto Ylihärsilä, Hepa Halme, Maria Kalaniemi, Sami Kukka, Hannu Salama, Laura Naukkarinen, Anna-Mari Kivimäki ja Esko Järvelä. . Periaatteessa soitan mielelläni muitakin soittimia, akustisia tai sähköisiä, mitä vain ja huonosti, mutta en tunnustaudu minkään muun soittimen soittajaksi
Tämän sietää mainita ainakin siksi, että Chantels osallistui laajaan Dick Clark tms. Hän nimittäin lähti firmasta ennen kuin pääsi kunnolla kiinni menestykseen. Seuraavana vuonna koottiin uusi Chantels, joka levytti Carltonille, myöhemmin Luther Dixonin johdolla Ludixille ja toimi yhtenä ahkerimmista tyttöyhtyeistä kiertueilla. Yvonne Fair kulki samaa polkua, mutta paljon perusteellisemmin. Siihen aikaan kun tuo Chantelsien paras kokoonpano oli pinnalla, Yvonnen ajatukset olivat ihan toisaalla. päivänä 1941. 20 Blues News 2/2016 YVONNE FAIR Motown memories, osa 67 PEKKA TALVENMÄKI M otown Memories on vuonna ’80 alkanut BN:n juttusarja. Chantelsin historia katkesi vuonna ’60 Richard Barrettin tekemiin kauppoihin ja Arlene Smithin soolouran alkamiseen. kuolemattomat hitit Maybe, Whoever You Are ja He’s Gone. Yvonnen ääni oli noihin aikoihin varsin ohut ja ärsyttävänkin pistävä, mutta I Found You on hänen lauluosuuksistaan parhaasta päästä. Toinen yllätys on Yvonnen vuonna ’62 levyttämä It Hurts To Be In Love, jonka Betty Everett levytti vuotta myöhemmin loistavalle ”It’s In His Kiss” -albumilleen. Hänen yhtyeensä soitti taustalla, hän itse soitti urkuja ja hän myös toimi tuottajana useimmissa sessioissa. Yvonne Fair on osa Motownin historiaa, mutta kovin pieneksi hänen panoksensa jäi. Avioliitto kariutui pari vuotta kestettyään ja koska Yvonne halusi musiikkimaailmaan, pikku-Leroy jäi isänsä ja tämän suvun kasvatettavaksi. Tuloksena oli Venisha-niminen tytär, jonka Jaska otti nimiinsä ja holhoukseensa. Yllättävin on James Brownin orkesterin säestyksellä laulettu I Found You, joka on alkuperäisesitys Jaskan muutamaa vuotta myöhemmin tekemästä superhitistä I Got You (I Feel Good). Ei siis ihme, että James iski silmänsä myös häneen. Sen riveissä lauloi noihin aikoihin Sammy Strain. Vuodet ennen Motownia ovat hänen tarinassaan itse asiassa paljon mielenkiintoisemmat eikä vähiten siksi, että niistä löytyy yllättäviä yhtymäkohtia toiseen entiseen Motown-tyttöön Tammi Terrelliin. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua jotakin ihan muuta. Jaska kiinnitti hänet revuen kaartiin jo keväällä ’62. Tammi oli yksi 60-luvun soulin upeimmista kaunottarista, mutta niin oli Yvonnekin. Kiertueella taidettiin pohjustaa tulevaa, meniväthän Yvonne ja Sammy myöhemmin naimisiin. Myöskään maallisen musiikin ensikokeiluista ei ole jäänyt historioihin mainintoja. Minkäänlaista erehtymisen mahdollisuutta ei ole, sävelmä ja sanoitus ovat samat, luonnollinen ero on toteutustavassa. Melko varmaa kuitenkin oli, että hän oli mukana kiertueilla enemmän tai vähemmän vakituisena tuuraajana. Naimisiin hän ei Yvonnen kanssa mennyt, koska oli jo naimisissa, mutta muuten hän näyttää avustaneen Yvonnen alkavaa uraa hyvinkin vahvasti. Jaskan hitti oli purevaa ja kiihkeää funkya, Yvonnen originaali sitä vastoin kiltti ja sovitukseltaan löysä medium, hyvä levy silti. Tarkistelin Chantels-sessioiden kokoonpanolistoja ja totesin hämmästyksekseni, ettei Yvonne ollut mukana ainoassakaan levytyksessä. Kovin tiivis ei tahti ollut, sillä kolmessa vuodessa ilmestyi vain kuusi singleä: King 5594 I Found You If I Knew 5654 Tell Me Why Say So Long 5687 It Hurts To Be In Love You Can Make It If You Try 6017 You Can Make It If You Try Tell Me Why Dade 1851 Straighten Up Say Yeah Yeah Smash 2030 Baby Baby Baby Just As Sure As You Play Listasta erottuu kaksi erikoisuutta, molemmat kaiken lisäksi originaalilevytyksiä. Kaikki lähteet aloittavat komeasti toteamalla, että Yvonnen ura alkoi maineikkaasta Chantels-yhtyeestä. Hän oli retkahtanut Leroy Fair -nimiseen mieheen, mennyt naimisiin ja synnyttänyt Leroy Juniorin. JASKAN REVUESSA Tammi Terrell oli James Brownin suosikkityttö vuonna ’63 sekä lihallisten himojen kohteena että levyttävänä artistina, Tammihan teki Jaskan Try Me -merkille yhden hienoimmista levyistään, I Cried. Sen indeksointi meni sekaisin parikymmentä vuotta sitten, hätäisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että tämä voisi olla osa 67, riippuu vähän siitä hyväksytäänkö muutama laajennettu levyarvio mukaan vai ei. Puheet upeasta alusta Chantelsissa ovat siten ilmeisen liioiteltuja. -turneeseen, jonka suurimpana tähtenä oli Little Anthony & The Imperials. On luonnollista, että hän joutui lapsuudessaan käymään kotikirkkonsa gospelkoulun, vaikkei varsinaisia nimitietoja asiasta olekaan. Tähän yhtyeeseen Yvonne Fair liittyi, vuosi oli laskujeni mukaan ’61. Tarkennuksena on pakko todeta, ettei Yvonnella ollut mitään tekemistä sen Chantels-vaiheen kanssa, jonka solisti oli jumalainen Arlene Smith ja joka levytti mm. Bettyn cover oli hitaampi, kuulakkaampi ja ennen kaikkea tyylikkäämpi kuin Yvonnen nopea, melkein hätäinen esitys. CHANTELSIN KAUTTA JAMES BROWNIN HOIVIIN Flora Yvonne Coleman syntyi sisällissodan merkittävimpiin keskuksiin kuuluneessa Richmondin kaupungissa Virginiassa lokakuun 21. Vertailukohta on ehkä liian kova, joka tapauksessa Yvonnen laulu kuulostaa minun korvissani hosuvalta.
Esitys on Fuquan ja Bristolin tuottama ja nauhoitettu vuoden ’68 lopussa. Sijoittumista Tammi Terrellin paikalle tämän sairastuttua on väitetty, mutta ainakaan Marvin & Tammi -tason duetoista ei mitään näyttöjä ole. Kuten todettu, single jäi julkaisematta ja sittemmin on esitys tullut vastaan parilla Motownin muistelukokoelmalla. Tuloksena oli kuitenkin vain yksi julkaistu single. Ne olivat suoraviivaisia ja muuhun noiden aikojen soultarjontaan nähden aika vanhanaikaisia. Pikkunätti jumputus, toteutukseltaan samanlainen kuin Marvinin ja Tammin hitit, laulultaan vain hitusen kömpelömpi. Yksittäisiä raitoja on tullut kuultavaksi Motownin rare-koosteilla ja niistä jäi kuulemissani tapauksissa aika sekava mielikuva, lähellekään julkaistuja kahta singleraitaa ei päästy. Muutamalla raidalla, varsinkin I Can’t Let Him Go’lla tuli jo esiin raaka, funk-henkinen tyyli, joka muutamaa vuotta myöhemmin toi Yvonnen hetkeksi huipulle. Itse uskon siihen, että Yvonne lähti James Brownin tallista Chuck Jacksonin taustalaulajaksi ja päätyi hänen mukanaan Motownille vuonna ’68. Omat suosikkini ovat kunnon fonisoolon sisältänyt If I Knew, vankasti laulettu Straighten Up sekä voimakas cover Gene Allisonin 50-luvun isosta hitistä You Can Make It If You Try, jolla Jaska on hyvin esillä, johdanto on melko puhdasta dialogia. Taas törmätään naissankarijuoruihin. Puhti puuttui, joten ei niistä sen enempää. Ainekset albumille olivat koossa, mutta julkaisematta jäi enkä ole tähän mennessä nähnyt kelvollista muistelukoostettakaan. Vahvana suosittelijana oli huhujen mukaan David Ruffin. Tuskin paljonkaan, eiköhän Yvonne ehtinyt kuulla monta varoituksen sanaa David Ruffiniin liittyen. Sovitukset olivat kuitenkin tiukkoja ja niissä tuottajan ja hänen orkesterinsa jälki on helppo erottaa. Mielenkiintoista olisi tietää millaisia suunnitelmia Motownilla hänen suhteensa todellisuudessa oli. Mainio single, joka jäi valitettavasti ainoaksi lajissaan. Ruffin ehti tunnetusti sotkea totaalisesti Tammi Terrellin elämän ja nyt hänen väitetään iskeneen silmänsä Yvonne Fairiin. MOTOWNILLE Smash-single julkaistiin keväällä ’66. Marvin Gaye kuittaa hänet Devided Soul -kirjassaan yhdellä puolikkaalla lauseella, positiivisimmin häntä on muistellut Mary Wilson, jonka mukaan Yvonne oli hyvä ystävä ja yksi niistä harvoista, joilta sai lohtua siinä stressaavassa tilanteessa, jonka Diana Rossin lähtö Supremesista aiheutti. Hän jopa seurasi firmaa sen siirtyessä länteen ja pääsi siellä levyttämään muutaman singlen Norman Whitfieldin johdolla: Motown 1306 Let Your Hair Down Funky Music Sho Nuff Turns You On (32.) JAMES BROWN & YVONNE FAIR. Blues News 2/2016 21 Kaiken kaikkiaan Yvonne oli James Brownin tuottamilla levyillä parhaimmillaan balladeissa. Soul 35075 Stay A Little Longer We Should Never Be Lonely Nimistä jo voi päätellä, että kyseessä oli rauhallinen, melodinen perussoul, juuri se, johon oli totuttu Gladys Knightin levyillä. Tiettävästi hän esiintyi edelleen Chuck Jacksonin kanssa, mutta kun tämä jätti Motownin vuonna ’72 niin Yvonne jäi Gordyn talliin. Pienenä erikoisuutena löytyy alun perin hyllylle jäänyt duettoraita It Must Be Love Baby, jossa Yvonnen parina lauloi Chuck Jackson. Paljonkohan noissa jutuissa on perää. Sen jälkeisistä parista vuodesta ei löydy sataprosenttisen varmaa tietoa. Yvonnen alku 60-luvun lopun Motownilla sujui varsin vaatimattomasti. Nopeat olivat, kuten jo todettiin, jotenkin hätäisen oloisia kaikilta osiltaan. LOPULTAKIN HITTI Yvonne pysyi koko 70-luvun alun pahoin varjossa. Soolopuolella niitä löytyy, ensimmäisissä yrityksissään Yvonne sai nimittäin tuekseen tutun parin Harvey Fuqua & Johnny Bristol. Yvonnen ääni oli madaltunut ja rauhoittunut, nätin Stay A Little Longer -puolen hän lauloi melkein hämyisän kuiskaavasti. Yvonnen James Brownin kanssa levyttämistä raidoista ei ole tiedossani kattavaa kokoelmaa. Muuta syytä en keksi kuin sen, että varsinkin Bristol oli noihin aikoihin täystyöllistetty Gladys Knightin huippuhittien teossa. 60-luvun viimeisinä kuukausina Yvonne ehti levyttää nivaskan lisäraitoja, jotka epäilemättä olisi julkaistu albumilla, jos pientäkin aihetta olisi ollut. Hyllylle jäivät Funky Monkey, Oh What A Good Man He Is, I Will Still Be Around, When The Words From Your Heart Get Caught, I Can’t Let Him Go, Dancing In The Street, You ja Then We Can Try Again. Yksittäisiä raitoja löytyy sieltä täältä, esimerkiksi muutaman vuoden takaiselta viisiosaiselta paketilta ”That’s Soul”
Mainittakoon vielä, että Kim Weston laittoi tarinan uusiksi 80-luvun lopun Motorcity-käynnilllään ja onnistui vielä tuomaan tarinaan uuden, tällä kertaa kokeneen naisen näkökulman. 70-luvun puoliväli oli mielestäni soulin kannalta lepsua aikaa, Yvonnen It Should have Been Me oli yksi piristävimmistä poikkeuksista. Singleillä oli vahva tekemisen meininki. Kaikki kolme listalevyä olivat purevaa Whitfield-funkya ja Yvonne lauloi ne härskin terävästi. Vuosien varrella on myös nimenomaan Yvonnen version innoittamana tehty sävelmästä kaikenkirjavia covereita, osa tosissaan (mm. Taustalla soitti noiden aikojen Motownin vahva nuorisokaarti ja lauloi Watersin perhe ja Carolyn Gill, minkä lisäksi tulevan Rose Royce -yhtyeen jäseniä oli mukana, vaikka heitä ei esimerkiksi Soul Discography -teoksessa erikseen mainita. Yvonnen esitys sai jonkinlaisen pikkuklassikon maineen, joka vahvistui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun laulu soi BBC:n Vicar Of Dibley -sarjan jaksossa The Handsome Stranger. 22 Blues News 2/2016 1323 Walk Out The Door If You Wanna (60.) It Should Have Been Me 1344 It’s Bad For Me To See You You Can’t Judge A Book By It’s Cover 1354 Love Ain’t No Toy (96.) You Can’t Judge A Book By It’s Cover 1384 It Should Have Been Me Tell Me Something Good Kun mietitään, miksi Motownilla suhtauduttiin noinkin suopeasti Yvonneen, on muistettava parit myönteiset esiintymiset valkokankaalla. It Should Have Been Me’n julkaiseminen uudelleen vuonna ’76 johtuu siitä, että levystä tuli kova hitti Englannissa, se nousi parhaimmillaan sijalle kuusi vieläpä täysin ansaitusti. THE BITCH IS BLACK Levytettyään edellä listatut singlet Yvonne lähti tai heitettiin ulos Motownilta. Kuuluisin on cabaree-tanssijan rooli Billie Holiday -muistelossa Lady Sings The Blues ja toisaalta vahva käynti TV-sarjassa Soul Train. ”The Bitch Is Black” on julkaistu myöhempinä vuosina cd:nä joko sellaisenaan (Reel Music 66748-78002-2 vuonna 2009) tai. Vanhalta Soul-singleltä otettiin mukaan vain Stay A Little Longer, nätti ja kaihoisa We Should Never Be Lonely jätettiin pois. -rymistelyssä, jossa hän onnistui kuulostamaan ivalliselta niin kuin sanoituskin edellytti. Viimeksi mainitusta on näyttöjä netissä ja niissä Yvonne esiintyi mielestäni erittäin ponnekkaasti. Yvonne Fair modernisoi tämän ”stop the wedding” -laulun raa’aksi puolifunkyksi, jonka suurimmat pointit olivat tehokas alkukurluttelu ja solistin raastava laulu, joka kasvoi lähes kuiskaavasta alusta katkeraan loppurevitykseen. Parhaimmillaan hän oli Walk Out... Kim Westonin originaali on mielestäni ykkönen, jopa parempi kuin Gladys Knightin cover. It Should Have Be Me’n brittimenestys antoi kuitenkin aiheen koota 70-luvun materiaali albumiksi, joka julkaistiin vuonna ’76: The Bitch Is Black (Motown M6-832S1) A (1)Funky Music Sho Nuff Turns Me On (2) It Should Have Been Me (3) Stay A Little Longer (4) It’s Bad For Me To See You (5) Tell Me Something Good B (1) Let Your Hair Down (2) Love Ain’t No Toy (3) I Know (4) Walk Out The Door If You anna (5) You Can’t Judge A Book By It’s Cover Hyvä ja tasapainoinen albumi, mutta olisi sille enemmänkin raitoja mahtunut. Tämä Norman Whitfieldin ja Mickey Stevensonin jo vuonna ’63 säveltämä rakkauslaulu on yksi suurimmista suosikeistani ja siitä on tehty Motownilla pelkästään loistavia versioita. Erityisesti balladien puuttuminen oudoksuttaa. Hummingbirds Meadows, Jayne Edwards), osa pelleilynä. Mukana on ainoastaan yksi lisähidas, siisti It’s Bad For Me To See You
80-luvulta löytyi vain pari mainintaa liveesiintymisistä ja tieto avioerosta. Kuolinsyystä ei ole tietoa eikä tunnu järkevältä arvailla, kuinka paljon viimeisiin vaiheisiin vaikutti koko uraa varjostanut huumeongelma. VIIMEISET TIEDONRIPPEET Yvonne lähti, kuten todettu Motownilta 70-luvun puolivälissä. Ihan lopullinen ei välirikko kuitenkaan ollut, koska hänen väitetään olleen taustalaulajana jollakin tai joillakin Commodores-levyillä. Maininnan arvoinen seikka sikäli, että Jesus Is Love oli pieni jouluhitti 80-luvun alussa. MP3-puolella näkyy listauksissa myös 25-raitainen kooste, jossa on täytteenä parit James Brown -vaiheen näytteet, mutta ei aikaisemmin kaipaamiani Motownin hyllytettyjä raitoja. Firman jäsenjulkaisun mukaan hän levytti vain yhden raidan, version Gladys Knightin hitistä If I Were Your Woman. vähän täydennettynä. päivänä 1994. Jossakin välissä Yvonne on muuttanut Las Vegasiin, ja siellä hän kuoli maaliskuun 6. Yvonne käväisi, kuten arvata saattaa, myös Ian Levinen Motorcityllä 80ja 90-lukujen taitteessa. Levyn luonteesta ja tasosta en osaa sanoa mitään, koska sitä ei julkaistu singlenä eikä sitä löydy miltään tiedossani olevasta MOTCkoosteelta.. Ainoa löytämäni varma havainto on vuonna ’80 levytetty ”Heroes”-albumi, jonka Jesus Is Love -raidalle Yvonnen nimi on merkitty
Paul lähti Hawkinsilta 1938 ja teki huhujen mukaan lyhyen visiitin Count Basien orkesteriin. Seuraava levytys tehtiin vuoden 1946 puolella pienelle Alert-merkille. Paul Bascombin foni soi vielä swing-aikaa ja oli kuin Coleman Hawkinsin klooni. Let’s Jump oli päivän parasta. DeLuxemerkin sessioon osallistui 10 soittajaa ja kaksi laulusolistia. 1944 elettiin vielä swing-kauden jälkilöylyjä, joten Bascombien vähitellen 15-miehiseksi kasvavan orkesterin repertuaarissa näkyi swingin ja jumpin sekoitusta. Fonisooloissa oli Hawkvaikutteita runsaasti, mutta Indiana päättyi uutta ennakoivaan honk-korahdukseen. Tässä tulee kuitenkin fonistikuva vähän vajailla tiedoilla. Orkesterin musiikki oli tanssittavaa swingiä, tanssittavuus pääideana. Dud halusi siirtää linjaa jazzin suuntaan, kun Paulia kiinnosti uusi rhythm and blues. BASCOMBIN VELJESTEN BÄNDI Paulin pikkuveli Dud lähti Hawkinsin orkesterista ja veti isonveljen mukanaan perustamaan omaa bändiä. Kotona oli piano, jota Paul soitteli jo 7-vuotiaana korvakuulolta. Siitä tuli niin suosittu, että se laajeni 1934 kunnon orkesteriksi ja alkoi esiintyä ammattimaisesti nimellä ’Bama State Collegians. ”Oikea” soittaminen alkoi klarinetilla ja alttosaksofonilla kesähommissa 12-vuotiaana. Siinä vaiheessa Paul vaihtoi tenorifoniin. Se oli ensin septetti Dud Bascombin johdossa. Orkesteri oli iso ja kuulosti aika raskaalta. Tällä kerralla esiteltävä Paul Bascomb oli Erskine Hawkinsin orkesterin kantahenkilökuntaa jo 30-luvulla. Tenorifoni soi edelleen. PAUL LÄHTEE OMILLEEN Veljesten tiet erkanivat Alert-session jälkeen. Kesällä 1940 hän oli kuitenkin taas Erskine Hawkinsin levytyksessä (sekä tuurasi Basien sessiossa joulukuussa Lester Youngia) ja istui vaihtelevaisesti orkesterin rivissä vuoteen 1944. Bändi pieneni septetiksi; kitaraan saatiin Tiny Grimes ja rumpuihin Big Sid Catlett. Olin jo luopumassa Paul Bascombin esittelystä, koska isoa osaa hänen vanhempia levyjään on lähes mahdotonta löytää tai päästä kuulemaan. Kiekko ilmestyi heinäkuussa 1946. He säestivät loppukesällä 1946 Betty Maysia ja purkittivat omiin nimiin vanhan Erskine Hawkins-suosikin Nona, nätin bluesin Tell It To Me, vitsikkään Leap Frog Bluesin ja bopahtavan Lady Ginger Snap’in. Orkesterin ensimmäisellä New Yorkin matkalla nimeä piti muuttaa, koska collegepoikia ei enää oltu. R&B-tenoristit osa 28 R&B-tenoristit osa 28 PAUL BASCOMB JAZZARINA Paul Lawrence Bascomb syntyi Alabaman Birminghamissa 1912 (1910?) perheeseen, jossa oli lopulta kymmenen lasta. Paul oli jo 1945 tehnyt Hub-merkille laululevyn nimimerkillä Manhattan Paul (Hub 3001), ja sitä nimeä hän käytti myöhemminkin. Paul lähti oman bändin mukaan 1944 ja hänestä tuli ehta R&B-puhaltaja, vaikka 50-luvulla jazz tunki taas soittoon mukaan. Hubmerkin seuraava savikiekko (Hub 3027) sisälsi vastauksena Wynonie Harrisille I Know Who Threw The Whiskey In The Well ja Behind Closed Doors. Trumpetisti Erskine Hawkins otti nimellisen johdon, joten orkesteri ristittiin hänen mukaansa. Paul todennäköisesti vain lauloi, vaikka väliosan alttofonisoolo oli Hawk-tyyliä. Paulin uusi bändi jatkoi Alertilla. 24 Blues News 2/2016 PAUL BASCOMB Bad Bascomb! JUHA JAAKOLA M oni R&B-tenorisaksofonisti soitti swing-aikana nimekkäissä tanssiorkestereissa. Orkesteri menestyi Savoyn keikoilla ja pääsi levyttämään toukokuussa 1945. Ensimmäinen levytys tehtiin kesällä 1936 Vocalionille. Päästyään Alabama State Teacher’s Collegeen hän perusti jazzia soittavan bändin. Syyskuun sessiossa Paul vetäisi kappaleeseen Big John’s Special fonisoolon, jota on sanottu ensimmäiseksi levytetyksi honkiksi
Matildaa en ole kuullut. Elokuussa purkitettiin kuusi kappaletta lisää, mutta United/States ei julkaissut niistä mitään. Sitten mennään tietojen suohon. Abernathyn kappaleeseen You Ain’t Got Nothin’ For Me Paul tarjosi rosoisempaa fonin ääntä ja kunnon falsetit. Samoihin aikoihin Paul tarjosi Statesille pianistinsa säveltämää rumbarytmistä kappaletta Jan, mutta se ei kelvannut. Ainakin kaksi levyä syntyi, mutta kumpaakaan en ole päässyt kuulemaan. Edellisessä bändin baritonifoni otti pisteet kotiin, sillä Paulin tenorissa soi rhythm and blues kovin ohuesti. Billboard kertoi joulukuussa 1947 Manormerkin tehneen sopimuksen Paul Bascombin ja Manhattan Paulin kanssa. Siinä menossa Paulkin innostui vähän ylipuhaltelemaan. Paul lauloi nopeahkon jumpbluesin, ja foniosuus jäi vähäiseksi. Seuraavana vuonna Paul otti kiinnityksen myös Chicagon Strand Show Loungesta ja pisti sitä varten pystyyn erillisen Chicago-bändin. Epäilen, että heti sopimuksen jälkeen purkitettiin neljästä kuuteen kappaletta, vaikka kaikki lukemani lähteet tarjoavatkin levytysvuosiksi 1947 tai 1952... Coquette oli sievä novelty, josta Paul teki Lynn Hope -tyylisen imevän tulkinnan. El Sino -klubin kanssa hänellä oli kiinnitys vuoteen 1956 saakka. Toisella (#1108) oli bopahtavat kappaleet Dextrose ja Robbin’s Hop, joista Dextrose näytti Paulin kehittyneen täydeksi R&B-puhaltajaksi. Viimeinen sessio syyskuussa tuotti viisi kappaletta, joista neljä sai armon tulla prässätyksi. Ensimmäinen levy oli valmis jo tammikuussa 1948, ja jatkoa tuli ulos aikamoista tahtia. Sekään ei taida olla totta, mutta onhan biisissä mukava draivi. Detroitissa Paul alkoi levyttää pienen indiefirman ASA:n kanssa kesästä 1950 alkaen. Ensimmäisellä (London 17002) oli nopeahkot Ain’t Nothin’ Shakin’ ja What Did Sam Say. Levy ilmestyi syyskuussa 1952. Levystä tehtiin suosion vuoksi myöhemmin uusintaprässäys numerolla 30091, ja onpa sitä prässätty lisää vielä 2010-luvullakin. DETROITISSA MUKAVAMPAA 1950 Paul Bascomb kyllästyi New Yorkin kuvioihin ja muutti Detroitiin. Blues News 2/2016 25 Hawk-hengessä, vaikka yksinkertaisemmin. Sama tyyli oli hitaammassa bluesissa Blackout, joka sai Billboardissa paremmat pisteet kesäkuussa 1952. Elokuussa Dinah Washington levytti Mercurylle kaksi kappaletta Paul Bascombin bändin säestämänä (Paul kuutamokeikkaili Mercurylla muissakin sessioissa). Kaksi kovaa singleä julkaistiin. Viimeinen kiekko Soul And Body ja Matilda (States 121) prässättiin vasta heinäkuussa 1953 ja on hyvin harvinainen. Ensimmäinen kiekko (Manor 1106) lienee harvinainen, kun sitä ei pääse kuulemaan. Levyt (Alert 205 ja 206) julkaistiin samaan aikaan syyskuussa 1946. Seuraavat (#1117 ja 1118) tulivat ulos taas melkein samassa rytäkässä helmikuussa, mutta ei niitäkään ole ollut missään kuultavaksi. Toisen (#17005) Pink Cadillac meni vähän Louis Jordan -meiningillä, mutta rautainen boogiepianisti ja kirkuva foni tekivät siitä ykkösluokan jutun. Levytys oli jo tehty, sillä uunituore kiekko (Atlantic 868) tuli myyntiin heti vuoden 1949 alusta. Eipä aikaakaan, kun paikallisesta Unitedista tuli kutsu levyntekoon. B-puolen novelty meni luritellessa. Se meni aivan jazziksi; pianistisäveltäjä otti sooloista pääosan, ja Paulin juoksutuksilla höystetty soolo jäi kakkossivulle. Levy sai Billboardissa erittäin kovat pisteet. Se ilmestyi levyllä (King 4179) lokakuussa 1947. A-puoleksi merkitty Don’t Put My Bizness In The Street oli samaa tekoa mutta lauluna vaatimattomampi. Toista moitittiin jopa ”innottomaksi”. Jostakin kumman syystä United julkaisi vielä syyskuussa 1955 haamusinglen (United 192), jolle oli otettu uudelleen Matilda ja todennäköisesti Liza’s Blues nimellä Drifting Blues. Kun vuoden 1948 levytyslakko oli ovella, bändi levytti joulukuun aikana ainakin kaksi sessiota. Fonin äänessä oli oikeaa karheutta, ja falsettihonkki koristi sooloa asianmukaisesti. Sitä myytiin kuitenkin kovasti varsinkin Chicagossa, ja siitä THE THREE RIFFS. Niinpä hän marssi vasta aloittaneen Parrot-merkin puheille. Tuon väliajan Paul joutui tekemään tilapäisiä päivätöitä. Billboardin mukaan Paul Bascombin combo sopi marraskuussa 1949 levytyksestä Londonille, joka oli juuri avannut R&B-sarjan. Paul Bascomb opetteli 1939 soittamaan Coleman Hawkinsin hienon soolojutun Body And Soul ulkoa nuotilleen, ja Soul And Body -versiossa hän käytti paljon Hawkin fraaseja, kuitenkin nätisti R&Bhengessä. Viides (#1137) piti sisällään kappaleen Rock And Roll, jota on tietenkin yritetty väittää ensimmäiseksi R&R-levytykseksi kautta aikain. Bändi avusti Betty Maysin Lenoxsessiossa ja Marion Abernathyn levytyksessä Kingille. Levyt (ASA 1004 ja 1006) tulivat myyntiin syksyllä 1950 ja saivat Billboardissa suorastaan vaatimattomat arviopisteet. Vuoden 1948 lopulla Manhattan Paul ja lauluyhtye Three Riffs liittyivät uuden Atlanticmerkin taiteilijoihin. Kaksi liisattiin kuitenkin Mercurylle, Nona ja Mumbles Blues (Mercury 8299). Nyt Paulin laulu sopi kappaleisiin hienosti, ja fonikin soi äreästi, vaikka pientä Hawk-nykytystä ilmeni. Levyä eivät ole nähneet edes diskografioiden tekijät. Bpuolen Two Ton Tessie oli samaa boogiekamaa, jota foni koristeli falsetilla. 1947 Paul Bascombin bändi sai pitkäaikaisen kiinnityksen Small’s Paradise -kerhoon New Yorkissa. Maaliskuun neljästä kappaleesta julkaistiin silloin USA:ssa vain kaksi, Blues And The Beat ja Blackout (States 102). Jan I ja II (Parrot 792) ilmestyi joulukuussa 1953. Viimeinen Manor (#1146) jäi jälleen kuulematta. Paikallinen muusikkoliitto pottuili 20 vuotta ammattilaisena olleelle fonistille ja hyväksyi työlisenssin siirron vasta kesäkuussa ja maksun jälkeen. Liza’s oli siisti bluesmelodia Paulin nykivällä ja juoksutusrikkaalla soololla varusteltuna. Coquette ja Got Cool Too Soon (States 110) tuli jouluksi 1952. Lokakuussa levytettiin kaksiosainen Jan sekä Liza’s Blues; Paulin Chicago-bändi säesti samassa sessiossa myös Five Thrills -lauluyhtyettä seitsemällä kappaleella. Nona oli vanha Erskine Hawkins -bravuuri, josta tehty uusi versio oli melko jatsahtava, Mumbles Bluesista tuli vetävä boogie, jonka bändin altisti Frank Porter lauloi komeasti. Got Cool perustui How High The Moon -melodiaan, mutta bändin yhteislauluna homma meni pieleen ja sai Billboardissa runttauksen ”alle keskitason”. Paul teki sen Statessivumerkille 1952 kolme merkittävää sessiota, joissa hän käytti Detroitin isompaa bändiä. Musiikki oli jazzin ja rhythm and bluesin välistä, tehty sopivaksi molempien faneille. Levy oli valmis viikko ensimmäisen jälkeen. CHICAGOSSA TUULEE Paul Bascomb muutti tammikuussa 1953 Chicagoon lopullisesti. Hard Ridin’ Mama oli varsinainen R&B-helmi, vaikka laulusolistina toiminut Paul olikin köykäisin osa jutusta: foni röhki mainiosti laulun mukana. Se oli ensin vain trio mutta kasvoi kvintetiksi
Siitä huolimatta Paul Bascomb teki 40-luvun loppuosalla mehevää jälkeä, mistä paras osa syntyi mielestäni 1947–1950. Roisi jump Beat And The Blues lainasi Paulin vanhaa teemaa, ja siinä tenorifoni örisi vanhaan 50-luvun malliin, vaikka rytmipuoli jo heittikin aika lailla. Paul lauloi mielellään, missä roolissa hän käytti Manhattan Paul -nimeä. Joskus 60-luvun loppupuolella chicagolainen Kellmac-merkki purkitti discokansalle singlen Michale (The Lover) / Paul Is Back (Kellmac 1004), johon Paulin foni veti vielä ärhäkästä sooloa. Blues Discography -raamatun kokoajat ovat arvostaneet Paulia bluesmiehenä niin, että lähes kaikki levytykset on listattu ensimmäistä ja viimeistä sinkkua lukuun ottamatta/ tuntematta. Siihen loppuivat Paul Bascombin soitot. Yhden Five Arrows -säestyksen lisäksi syntyi 13 omaa kappaletta, joista 10 standardia oli tarkoitettu tulevaa LP:tä varten. ”Bad Bascomb” (Delmark DL-431) sisälsi viisi kappaletta, jotka olivat jääneet aikoinaan julkaisematta. 70-luku alkoi ankeasti. Smierciakin omakustanteen ”A Saturday Night Fish Fry” (Pinnacle 112) 12 kappaleesta Paul soitti ja lauloikin neljällä. Myynti lienee ollut minimaalista. Edellisen kiekon hitaahko Losing My Mind näytti Paulin vaimon osaavan laulaa, ja seuran innoittamana Paul tiristi fonistaan suoraa ääntä rumpalin antaessa tukevan taustan. Paul Bascomb oli periaatteessa jo eläkkeellä 1982, kun chicagolainen Yves Smierciak pyysi häntä mukaan yhtyeensä The Delegates of Rhythm levytykseen. Toisen session hyllykappale Indiana oli jälleen uusinta veljesten yhteisen bändin ajoilta: vanha standardi soitettiin enimmäkseen jazzin merkeissä. Cadillac oli uusintaversiona hintelämpi kuin Londonäänitys. Singlelle päätyivät Alley ”B” On 5th Ave. Levyn toisella kappaleella 5th Ave Paul puhalteli sopuisasti normijuoksutuksiaan. Kolmannen session blues Love’s An Old Story meni myös Frank Porterin nimiin, ja sen tenorifonisoolossa oli jo jujua. 26 Blues News 2/2016 muodostui Paul Bascombin paras myyntimenestys. ja Jumping At The El Cino (Parrot 817) sekä You’ve Got Me Losing My Mind (laulusolistina Paulin vaimo Gloria Valdez) ja Five Arrowsien Pretty Little Thing (Parrot 816). – LP:llä More Blues ja Blues olivat väärin nimetty ristiin, ja asia korjattiin myöhemmin cd:llä. Lauluääni ei ollut kuitenkaan kovin vakuuttava, jos sitä vertaa bändin Frank Porterin laulutapaan. Kun tyyli oli vielä kloonattu Coleman Hawkinsin runsassävelisestä nykytyksestä, R&B-fonismiin kuuluneet pitkät sävelet ja kiekaisut eivät syntyneet luontevasti. Maaliskuussa 1954 Parrot levytti neljä Five Thrills/The Earls -kappaletta lisää, ja Bascombin bändi hoiteli säestyksen. Jet Magazine 24.12.1964 Jet Magazine 10.1.1963 Jet Magazine 7.1.1960. Paul Bascomb keräsi roskia Chicagon eteläosissa, kun soitto ei enää tuonut elantoa perheelle. HOMMAT VÄHENEVÄT Vuoden 1955 loppuun asti Paul Bascomb kulki Chicagon ja Detroitin väliä, kunnes Detroit jäi ohjelmasta. Levyä mainostettiin lokakuussa 1955. Ensimmäisestä sessiosta tulivat Pink Cadillac ja More Blues – More Beat. PAUL BASCOMBIN TYYLI JA MERKITYS Onhan se aikamoinen loikka muuttua 30-luvun swing-muusikosta rhythm and blues -fonistiksi jo ikämiehenä. 1956–57 vakityöpaikkana oli Robert’s Show Lounge ja 1958–70 Esquire, jossa hän esiintyi vain urkurin ja rumpalin kanssa. Paulin oma laulu Carbage Man Blues kertoi ajoista, kun tienesti löytyi roskia keräämällä. 1979 Alabama valitsi Paulin Jazz Hall Of Famen jäseneksi, ja pikku keikkoja alkoi tulla. 1976 Delmark julkaisi LP-levyn ”Bad Bascomb” United/States -äänityksistä, mikä vähän piristi mieltä. 1978 hän lähti Erskine Hawkinsin mukana Ranskan Nizzaan paikallisille jazzjuhlille, kun vanhat kävyt olivat nousemassa uuteen arvoon. Paul soitti fonia niillä hyvin säästeliäästi, mutta ripeään boogieen Ride Jimmy Ride löytyi juoksutuksia. Julkaistuista kovinta menoa väläytti El Cino, mutta kaiken soolotilan vei bändin urkuri. Omia juttuja purkitettiin Parrotille vasta heinäkuussa 1955, mutta se olikin pitkä istunto. More Blues varioi Blues And The Beat -kappaletta ja esitteli koko bändin. LP-materiaali jäi unholaan. I Know Just How You Feel oli tunteikas novelty, missä Frank Porterin laulun lisäksi ei tenorifonia juurikaan kuultu. Hän kuoli Chicagossa joulukuussa 1986. Liza’s Blues jäi hyllylle
Vuoden 1982 jäähyväissoitot on LP:llä ”A Saturday Night Fish Fry” (Pinnacle 112). Parrot-kautta vuosilta 1953–1955 on cd:llä ”Legendary Bop, Rhythm & Blues Classics, Paul Bascomb” (Essential Jazz, ei numeroa). Blues News 2/2016 Jet Magazine 22.2.1968. I” (Official CD-850). Kellmacsinglen A-puoli. Hyvä mutta turhan vajaa on Delmark-kokoelma vuoden 1952 United/ States -levytyksistä ”Bad Bascomb” (LP:nä DL431 ja cd:nä DD-431). Omituista kyllä, kaikkein vanhimmat levytykset on saatu koottua Classicsin Chronological-sarjaan ”Dud And Paul Bascomb 1945–1947” (# 5061). Sitten on pakko yrittää löytää alkuperäisiä savikiekkoja tai nelivitosia; jostakin on tehty nykymalliin jälkiprässäyksiä. Onneksi YouTubeen on tullut esim. Lähteinä: Sarjan vakiolähteiden lisäksi tietoja on kaivettu näistä: Dance Stanley: kansitekstit levyllä Bad Bascomb Hoyhoy.com Paul Bascomb, netissä Marion JC: Jumpin’ At Smalls, Paul Bascomb, netissä Penny Dave: vihkotekstit cd:llä Classics 5061 The Red Saunders Research Foundation, netissä: States ja Parrot Ja ristiriitoja lähteissä on aivan liikaa, luotettavimpana Red Saunders Foundation. LEVYTYKSIÄ Kuten jo alussa kerroin, Paul Bascombin tuotantoa ei pääse enää kovin kattavasti kuuntelemaan, varsinkaan parhaalta ajalta 1947–1950. Vuoden 1948 Atlantic-kiekko on cd:llä ”Hidden Gems Vol. 27 Musiikintutkija Jan Evensmo on päässyt kuulemaan paljon Paul Bascombin tuotannosta vuosilta 1936–1955, enemmän kuin minä. Erskine Hawkins -levytysten jälkeen arvostus tippuu vauhdilla, ja siedettävimpiin päätyvät Blackout, Blues And The Beat, Liza’s Blues ja Nona (1952) sekä Pretty Little Girl (1955). Vuoden 1949 (?) London 17002 on LP:llä ”Screaming Saxophones – Have A Ball” (Swingtime ST 1002). Kaikkiaan 16-17 kappaletta jäi minulta kuulematta
Mukaan mahtuu kaikenlaista, tässä katsaus Ed Townsendin uraan nimenomaan artistina. ”Sycamore” oli yksi hänen ensimmäisistä levyistään. Siitä tuli ykkössoitin, myöhempien vuosien sessiotiedoista selviää, että silloin kun Edistä joku soittajamaininta löytyy, kyseessä oli aina nimenomaan piano. FOR YOUR LOVE Esitellessään sävelmiään levyfirmoille Ed sai jalkansa Capitolin ovenrakoon. Tunnetuin merkki hänen varhaisesta aktiivisuudestaan on Bullmoose Jacksonin vuonna ’56 Encino-merkille levyttämä single Watch My Signals / Understanding, jonka molempien puolien säveltäjäporukassa hänet mainitaan. Varsinaisiin taistelutehtäviin hän ei osallistunut, koska hänet värvättiin Horace Heidt -nimisen kiertävän taiteilijan joukkoihin ja hän vietti niissä merkeissä suuren osan Aasiassa olostaan. Itsellenikin selvisi vasta Soul Discographya lukiessani, kuinka paljon Townsend ehti levyttää. Ensimmäisinä ihan omina sävelminä todetaan teksteissä A Bordertown Cathedral, Tall Grows The Sycamore sekä Every Night, jotka Ed myös levytti seuraavien vuosien aikana. Muistutettakoon varmuuden vuoksi, että Every Night oli Edin oma sävelmä, kyseessä ei siis ole se The Chantels -yhtyeen samoihin aikoihin hitiksi laulama tarina. Albumeilta löytyy tietenkin toinen mokoma sävelmiä lisää, mutta Ed Townsendiin liittyviä tuttuja nimikkeitä en löytänyt ja arvaileminen on tässä yhteydessä ajanhukkaa. Syksyllä ’57 Ed sävelsi kauniin rakkauslaulun For Your Love ja tarjosi sitä Nat King Colen levytettäväksi. Yritin tutkia Colen diskografioita, mutta jo singlelistauksen luku osoittautui täysin toivottomaksi, on käsittämätöntä miten paljon hän ehti parhaina vuosinaan levyttää. Soulin harrastajille hän oli säveltäjänä ja tuottajana paljon enemmän, mies muutamien ehdottomien klassikkojen taustalla. 50-luvun puolivälissä myös säveltäminen alkoi kiinnostaa. Hän teki Aladdin-merkille kaksi singleä keväällä ’56. Perhe muutti Memphisiin, missä sama tilanne jatkui ja eteni. Aladdin 3326 Give Me One More Chance Come On And Walk With Me 3373 Love Never Dies Every Night Dot 15596 My Need For You Tall Grows The Sycamore Soul-korvin kuunneltuna näissä ei ole mitään mielenkiintoista. Säveltäjäja tuottajatietoihin en tässä yhteydessä lähde kaivamaan mitään ratkaisevaa uutta enkä uskoisi paljon kaivettavaa löytyvänkään, ne perusjutut on selvitelty alan lähteissä aikaisemmin. Omaan kokoelmaani oli vuosien varrella kertynyt jonkin verran miehen levyjä ja kuunnellessani niitä ensimmäisen kerran pitkään aikaan harkiten ja tosissani tajusin, että nämähän on hyviä, koko tuotantoon on pakko perehtyä tarkemmin. Tilastoihin jäi merkinnät vain kahdesta listahitistä, joista toinen toki lajinsa ehdoton klassikko. Kolmas single ilmestyi Dotilla kesäkuussa ’57. Hän hakeutui myös yliopistoon lukemaan lakia ja valmistuttuaan hän toimi vuoden verran opetustehtävissä Wilberforcessa Tennesseessä. Jostakin syystä hänen oma laulajauransa jäi historioissa pahoin taustatehtävien varjoon. Niiden ansiosta hänen nimensä tunnetaan soulpiirien ulkopuolellakin. Hyvin hän siellä viihtyikin, koska kotona ei ollut soittimia, mutta isän kirkossa oli piano. PAPIN POIKA Edward Benjamin Townsend syntyi Fayettevillen pikkukaupungissa Tennesseessä 16.4.1929. Vuonna ’51 hän liittyi laivastoon ja joutui kahdeksi vuodeksi Koreaan. Verrattuna aikaisempaan Aladdin-sinkkuun sekä Dotjulkaisuun meno oli hitusen kevyempää ja meikäläisittäin helppotajuisempaa. Niin päädyttiin siihen, että Ed lauloi Gerald Wilsonin orkesterin säestämänä For Your Loven seuraavan vuoden tammikuussa. 28 Blues News 2/2016 ED TOWNSEND Soul-kentän selkänoja PEKKA TALVENMÄKI E d Townsend oli yksi soulmusiikin arvostetuimmista taustamiehistä ennen kaikkea siksi, että hän oli tekemässä eräitä Marvin Gayen myrskyisiä neronleimauksia 70-luvun alussa. Capitol hyväksyi sävelmän, mutta katsoi, että se sopisi paremmin säveltäjän itsensä laulamaksi. Taitava orkesterisointi hallitsee, kyseessä on enemmän swing kuin r&b, Edin miehekäs ja ilmeikäs laulu sentään saa plussan. Kiertueelta palattuaan hän asettui Los Angelesiin ja pääsi TV-hommiin, joiden huipentumana hän sai pestin studioisännäksi noille ajoille tyypilliseen musiikkivoittoiseen viikoittaiseen showhun. Ed osoitti myös erityisaktiivisuutta seurakunnassaan ja sen takia hänet valittiin 17-vuotiaana eräänlaisen nuorisolähettilään virkaan, niissä merkeissä hän pääsi matkustelemaan laajalti etelävaltioissa, pisimmät neuvottelumatkat ulottuivat Eurooppaan saakka. Tuloksena oli miehekäs, alaku. Isä oli metodistisaarnaaja, joten tarinan alku oli se tavallinen, Ed joutui kirkkoon jo pikkupoikana. Yhtiö hyväksyi joitakin juttuja ja antoi parhaita Nat King Colen levytettäväksi
...JA ALBUMIT Capitolilla oltiin 50-luvun lopulla vahvasti siirtymässä singlelinjalta isompiin kokonaisuuksiin ainakin silloin, kun tehtiin ”oikeille” ihmisille tarkoitettua viihdettä. Siihen nähden, että For Your Love oli niin kova hitti kuin oli, jäi jälkihoito käsittämättömän lepsuksi. Niinpä Ed Townsend sai levyttää kaksi albumia.. B-puolen mediumissa oli siinäkin pieni välähdys paremmasta. Capitol 3926 For Your Love (7./13.) Over And Over Again 3994 What Shall I Do Please Never Change 4048 When I Grow Too Old To Dream You Are My Everything 4104 Richer Than I Getting By Without You 4240 This Little Love Of Mine Hold On 4314 With No One To Love Be My Love Tekstien mukaan suurimmat toiveet kohdistuivat vanhaan balladiin When I Grow Too Old To Dream, joka oli ollut menestys Glenn Rayn laulamana jo 30-luvulla. Mielestäni parhaan tyttöversion teki kuitenkin vuonna ’65 Pearlean Gray, levymerkki oli DCP. Vielä 70-luvun puolivälissä ilmestyi puhdas viihdepoppinäkemys triolta Christopher, Paul & Shawn, heidän versionsa käväisi poplistan hännillä. Blues News 2/2016 29 loinen levy, joka nousi r&b-listan Top Teniin ja popin puolellakin lähelle sitä. Hämmästelin jo Nat Kingin levyttämän materiaalin tolkutonta määrää, pientä kummastelua jatketaan Ed Townsendin kohdalla. Keskimäärin edellä listattu materiaali oli turhan viihteellistä nuorison makuun, eri asia on, oliko levyjä edes nuorisolle tarkoitettu. Edin laulussa on pieni häivähdys tyylin pehmenemistä, hetkittäin esitys tuo mieleen luonnollisen esikuvan Nat King Colen tai Brook Bentonin, sekavassa loppunousussa käy ajatuksissa myös Frank Sinatra. Sitä ennen oli jo Freddie Scott tehnyt riipaisevan tulkinnan, joka jäi ”Are You Lonely For Me” -albumin täyteraidaksi. Positiiviset poikkeukset ovat nätti nyyhkylaulu With No One To Love sekä Tom Morganin tuottama single 4240, jonka Hold On -puoli on komeasti laulettu, ilman turhia koukeroita sovitettu balladi. Useimmissa listauksissa mainitaan nimittäin Edin levyttämäksi väitetty single, joka on julkaistu syksyllä ’58 Capitolien välissä: Carlton 469 A Wo-man’s In-tu-ti-on In A Bordertown Cathedral En ole levyä kuullut, mutta tuskin tietoa Edistä laulajana kannattaa epäillä, onhan b-puoli hänen sävelmänsä. Capitol ei ollut köyhä eikä kipeä. Sittemmin For Your Lovesta on kehittynyt soulin ehdoton moneen kertaan kopioitu klassikko. Varsinainen helmi oli duon Sam & Bill levytys 60-luvun puolivälissä, levymerkki oli Johnny Nashin Joda, single nousi korkeimmillaan sijalle 14. Kyllä vain, Cliff levytti sävelmän 60-luvun alussa, joten ihmisen muisti kyllä toimii, kun asia on tärkeä. Solisti Ray Pollardin johdolla laulettu tulkinta oli täyttä soulia, edes turhan vahvasti sovitetut jouset eivät tunnelmaa pilaa. Hyville listasijoille nousi vielä 70-luvun alussa Gwen McCraen versio, vahvasti laulettu sekin. Naisnäkökulmaa asiaan toivat myös Timi Yuro LP:llä ”What’s A Matter Baby” ja Carla Thomas LP:llä ”Carla”. Ensimmäisen huippucoverin levytti doo wop -yhtye The Wanderers Cub-merkille vuonna ’61. Överiksi esitys paisuu vain hetkittäin, kun enkelikuoro nousee peittämään solistin uljasta baritonia. CAPITOL-SINGLET... Siinä tärkeimmät, mainittakoon sentään vielä puhtaan popin puolelta The Lettermen ja Frankie Avalon, nimet puhuvat puolestaan, vaikkei heidän covereissaan suoranaista vikaa ollutkaan. Sävelmä on vahvasti kantrihenkinen, joten ei ihme, että Slim Whitmanin kilpaileva versio oli Edin yritystä luontevampi. Chicagossa teki oman komean versionsa The Vibrations, Samin ja Billin versio oli kuitenkin liian tuoreessa muistissa eikä single päässyt listoille. Häneltä julkaistiin puolessatoista vuodessa kohtuulliset kuusi singleä, mutta laatu ihmetyttää. Harrastukseni alkuvuosilta tuli mieleen, että radiossa soi joskus Cliff Richardin versio ja tuo mielikuva oli pakko tarkistaa. Tom Morgan vaikutti Ed Townsendin tekemisiin enemmänkin. Toisin on silloin, jos kaupasta lähtee ostamaan kahta tarvittavaa, matkalla vähintään toinen unohtuu. Mukavahko esitys, mutta vailla hittipotentiaalia. Paremmin kävi söpöläisparille Peaches & Herb, joka onnistui mainiosti sopivasti kevennetyssä coverissa, sekin oli parhaimmillaan kova r&bhitti keväällä ’67
”Teen Age Dreamista” on tullut tutuksi Cherigate, ajalleen tyypillinen pikku laulu naapurin tytöstä, aiheeltaan lapsellinen, mutta laulultaan vahvempi kuin valkoiset esikuvansa. Netistä löytämäni I Will Love You oli samaa maata, mutta vielä herttaisempi. Tasapaksusta kokonaisuudesta erottuu vain yksi pieni ilonaihe, sävelmältään nätti Prisoner Of Love, jota ei tietenkään pidä sekoittaa James Brown -kuvioihin. Originaalin levytti vuoden ’62 alussa Gil Hamilton, levymerkki oli Capitol. And Then Came Love oli sävelmänä kiltti, siististi tulkittu perusballadi. Ensialbumi on hitusen parempi, ainakin se on tasaisempi eikä liian tuttua materiaalia tarvitse inhoon asti tuskailla. Todellisen namupalan tarjoaa vanha italialaissävelmä Don’t Ever Leave Me, josta Ed lauloi tyylikkään version. Pian sen jälkeen hän siirtyi Diamondille ja otti samalla käyttöön tutun taiteilijanimensä Johnny Thunder. Omana mielipiteenäni sanoisin, että juuri tuo Thunder-otto on kuulemistani noin kolmestatoista yrityksestä paras, rento ja hyväntuulinen esitys. Dream World -nimisiä lauluja on teinimusiikissa useita. Bert Keyes tuotti ensimmäisen Libertysinglen, jolta paljastuu yllätyksiä. Tell Him -nimisenä a-puolesta kehkeytyi kova hitti ja yksi tyttöyhtyemusiikin kiistattomista klassikoista. Hittejä ei syntynyt, sen takia tämä vaihe miehen uralla on jäänyt melko vähälle huomiolle. Seuraavina vuosikymmeninä on tehty lukuisia tyttöversioita, joita en tässä käy listaamaan. Molemmat LP:t julkaistiin muutama vuosi sitten yhtenä cd:nä (BMCD 1632), pakollisena bonuksena For Your Love. Kakkosalbumin liian tuttu sävelmistö tympii. ”For Your Love / Best Of” on puolestaan nimenä numerolla Sound CD-101 julkaistulla paketilla, jossa on muutama hyvä täyteraita, uria yhteensä 23. Molemmat levyt tehtiin Nelson Riddlen orkesterin mahtipontisella tuella, tuloksena lähinnä kyllästyttävää vanhanaikaista viihdettä. Varsinkin Stay With Me on loistava levy. 1 Ed Townsend’s Boogie Woogie, Pt. 30 Blues News 2/2016 New In Town (Capitol ST 1140) A: (1) The More I See You (2) Lover Come Back To Me (3) Till The End Of Time (4) Do Nothing Till You Hear From Me (5) Rockin’ Chair (6) Mam’selle B: (1) I Am (2) In The Still Of The Night (3) Symphony (4) Going My Way (5) Prisoner Of Love (6) New In Town Glad To Be Here (Capitol ST 1214) A: (1) When My Dream Boat Comes Home (2) Golden Earrings (3) Don’t Get Around Much Anymore (4) What’s Wrong With Me (5) Brazil (6) Dinah B: (1) Don’t Ever Leave Me (2) On The Street Where You Live (3) Deep In A Dream (4) Night And Day (5) I’m In Love (6) Would I Love Jos singleillä oli edes pieniä toivonhetkiä linjan siirtymisestä nuorempaan suuntaan, niin albumeilla näin ei käynyt. Bert Bernsin sävelmästä tuli suosittu joka puolella maailmaa. Yksi voi kutsua sitä teinipopiksi, toinen early souliksi, siihen jos mihin sopii laatusana ryhdikäs. Muutenkin Edin tuotannon uusinnat painottuvat näköjään Capitoleihin, joten poimitaan niistä pari tärkeintä saman tien. Edin esitys oli hänen oma sävelmänsä, yhtä jämäkästi sovitettu ja laulettu kuin Stay With Me. Alun perin laulu oli kuitenkin poikajuttu. Challenge-sinkuista jää niistäkin mieleen pehmeä popahtava idea, ainakin jos unohdetaan villi ja romuluinen boogie woogie, jossa Ed pääsi näyttämään taitojaan pianistina. Englannissa sen levyttivät tuoreeltaan Billie Davis ja Alma Cogan, edellinen ylsi Top Teniin brittilistoilla ja jälkimmäinen Ruotsissa. Kolmannella singlellä ei kilttejä teiniballadeja enää kuultu, meno oli nykivämpää ja ”mustempaa”, b-puolelta jää erityisesti mieleen Clyde McPhatterin A Lover’s Question -hitiltä vohkittu iloinen kuoropompottelu. Ihan syystä Edin esityksistä kaksi, ellei enemmänkin, hyväksyttiin huippusarjaan ”Teen Age Dreams” ja siellä ne edustavat parhaimmistoa. Tell Her ja Hard Way To Go ovat samat sävelmät, jotka The Exciters -yhtye levytti muutamaa viikkoa Ediä myöhemmin. Yhtään omaa albumia hän ei saanut tehdä, seuraavassa singlediskografiaa vuosilta 1960–67: Warner Bros. Todettakoon vielä, että poikalaulun muutti tyttöhitiksi parivaljakko Leiber & Stoller, joka. Suomalainenkin versio on olemassa, Sano Hänelle Niin, esittäjänä Katri-Helena. TEINIPOPISTA SOULIIN Ed Townsendin ura tuottajana ja säveltäjänä nytkähti liikkeelle jo 50ja 60-lukujen taitteessa. Sävelmän alkukielisiä tulkintoja en jaksanut tonkia, amerikkalaiselta teinipuolelta löytyy Paul Ankan hieno versio, joka unohtui ison hitin Put Your Head On My Shoulder kääntöpuoleksi. Mustan miehen laulama teinipop saattaa kuulostaa kornilta, mutta minkäs teet, ei teen age dreamille haitaksi ole, jos sitä esittää huippuluokan artisti. Myöhemmin kun Thunder purkitti materiaalia uutta albumia varten, hän levytti Tell Herin toistamiseen, ainakin minun korvissani Thunderin nimissä esillä oleva versio kuulostaa erilaiselta kuin alkuperäinen Hamilton. Valitettavasti se jätettiin julkaisematta ja singlen b-puolelle laitettiin – yllätys yllätys – reipashenkinen lännenlaulu Little Bitty Dave. 2 9129 And Then Came Love Little Bitty Dave 9144 You Walked In I Love To Hear That Beat Liberty 55516 Tell Her Down Home 55516 Tell Her Hard Way To Go 55542 That’s What I Get For Loving You There’s No End KT 02 Crying Get Myself Together Maxx 325 I Love You I Might Like It Tru-Glo-Town 504 I Want To Be With You Don’t Lead Me On MGM 13784 Who Would Deny Me Mommy’s Never Coming Back Again Alku Warnerilla oli upea. Toki Golden Earrings on upea sävelmä eikä ylisovitus sitä kokonaan pilaa. Bpuoli oli vaisumpi, mutta sävelmä oli nätti ja Edin laulu vakuuttavaa. Ed Townsendin suoritus on ihan mukava sekin, tosin huomattavasti kömpelömpi kuin edeltäjänsä. Jo vuonna ´94 julkaisi Collectables ”For Your Love” -nimisen koosteen (COL 5509), joka oli käytännössä ”New In Town” -LP kahdella singleraidalla (For Your Love, Please Don’t Ever Change) täydennettynä. 5174 Stay With Me I Love Everything About You 5200 Dream World Cherrigate Challenge 9118 Ed Townsend’s Boogie Woogie, Pt. Sen varjossa hän levytti verkkaiseen tahtiin itsekin tehden tukun loistavia levyjä
Lisää kehumista aiheutti seuraava single. Seuraavaksi hän päätyi Larry Maxwellin tuotettavaksi ja teki vain yhden, mutta sitä paremman singlen. Varsinkin That’s What I Get For Loving You on hieno teiniballadi, nättiä yleistunnelmaa rikkoo vain turhan äänekkääksi sovitettu naiskuoro. Kehut jatkuvat jälkimmäisellä Libertysinglellä. Ed oli nimittäin sekä tuottajan että artistin ominaisuudessa projektissa, jossa levytettiin albumillinen James Bond -musiikkia, vuosi oli ’65. Muuta ei kokoonpanosta tarvitsekaan tietää, paitsi että Ed Townsendin osalla on merkintä (v, p, arr). MY NAME IS BOND Edellinen esittelyn vaihe meni pelkäksi kehumiseksi osittain ehkä siksi, että samalla kun kuuntelin Edin levyjä julkaisujärjestyksessä läpi, jouduin kelaamaan nostalgiamielessä omaa varhaisen harrastukseni kehittymistä teinipopista deep souliin. Seuraavalla singlellä oltiin sitten deep soulin puolella munaskuita myöten. Hankala on vastaan väittää, niin täyttä soulia tarjottiin molemmin puolin. Tommyn taustalla laulanut tunnelmaa kohottanut kuoro kuulostaa Shirellesiltä, mutta vahvistusta ei lähdeluetteloista löydy. Shirelles joka tapauksessa levytti myös mainion sävelmän samoihin aikoihin kuin Ed Townsend, jonka versio on hieman kulmikkaampi kuin Tommy Huntin, mutta kovin paljon hän ei häviä. Tuskin paljon erehdyn, jos arvaan, että sitä tehtäessä oli jo huomattu Garnet Mimmsin Cry Baby ja sen nousu Top Ten -hitiksi. KT oli Edin ja Theola Kilgoren perustama merkki, josta lisää tuonnempana. Blues News 2/2016 31 siirtyi UA:lle tuottajaksi vuoden ’62 lopussa ja teetti ensi töinään Excitersin energisen hitin. Nettikirjoitusten perusteella pienelle Tru-GloTownille vuonna ’66 tehtyä levyä pidetään Ed Townsendin parhaana. Crying on niin kuin nimestäkin voi päätellä, ylidramaattinen, hetkittäin naurettavia/epäuskottavia detaljeja sisältänyt deep-vuodatus, jonka Ed veti äänekkään kuoron avustamana satakymmenenprosenttisen tosissaan. Esittävälle yhtyeelle annettiin nimi Perry & The Harmonics, sen johtaja oli fonisti Clarence Perry. PikkuEva teki myös alkuperäisdemon, joka kiireessä julkaistiin ”Loco-Motion” -LP:llä, kun muuta materiaalia ei ehditty työstää, mutta ”oikeana” levytyksenä Ed Townsendin lienee originaali. Parhaan coverin teki pari vuotta myöhemmin Ben E. King ”Seven Letters” -albumilleen, pahaa sanottavaa en keksi myöskään Rick Nelsonin hämyisestä esityksestä, 60-luvun puolivälistä sekin. Soulista muistuttaa enemmän Ed Silversin tuottama There’s No End, jossa mentiin kertaheitolla deep-linjalle. I Love You on nätti, melkein ylikiltti, enemmän minua kiinnostaakin suuriin suosikkisävelmiini kuuluva I Might Like It. B-puolen Get Myself Together on parempi ja selkeämpi. Silloin Scepter-artisti Tommy Hunt teki hienon version, joka kuitenkin julkaistiin vasta vuosia myöhemmin muistelukokoelmilla. Ed oli säveltänyt sen jo pari vuotta aikaisemmin. Intrigue With Soul (Mercury MG 21037) A: (1) Do The Monkey With James (2) From Russia With Love From The Movie ”From Russia With Love” (3) The James Bond Theme From The Movie "Doctor No" (4) Goldfinger’s Got The Blues (5) Golden Horn From The Movie ”From Russia With Love” B: (1) Goldfinger From The Movie ”Goldfinger” (2) 007 From The Movie ”From Russia With Love” (3) James Goes To Soulville (4) James Out Of Sight. Tuloksena oli seuraava albumi. 55516 julkaistiin kahtena erilaisena painoksena. Ihan sataprosenttinen ei Edin onnistuminen ollut, toisesta ääripäästä löytyy aikamoinen kummajainen. Toisessa versiossa on b-puolena Gerry Goffinin ja Carole Kingin säveltämä nätti kotiseutuhenkinen balladi Down Home. Who Could Deny Me on tyypillistä yliraskaaksi sovitettua Shermania ja Mommy-tarina yllättävä pehmeämpi, sujuvan intron sisältänyt kertomus, jonka Ed nimenomaan kertoi eikä niinkään laulanut, tunnelma oli joka tapauksessa tarinan aiheen vaatima lohduton. Sen kerrotaan syntyneen koti-ikävästä kärsineen Little Eva Boydin laulelusta silloin, kun hän toimi Goffinin ja Kingin lastenhoitajana. Sanoituksen perusteella ryhdistäytyminen liittyi lähinnä naisasioihin, mutta eräästä haastattelusta muistan lukeneeni, että Edillä oli ryyppäämisongelmia ja tätä raitaa säveltäessään hän oli jo tiedostanut tilanteensa. Oltiin jo vuodessa ’64, jolloin Ed Townsend oli kiistattomasti soulmies parhaasta päästä. I Want To Be With You on sama balladi, joka tunnetaan paremmin Edin tuottaman Dee Dee Warwickin levytyksenä samalta vuodelta ja Don’t Lead Me On puolestaan jäyhä, ilmeikkäästi laulettu perusdeep, molemmin puolin siis hyvää soulia. Samoin on todettava tämän osion viimeisestä yrityksestä, jonka Garry Sherman tuotti MGM:lle vuonna ’67
Näin ei ole, esittäjä oli Ann Henry. Alexander esitti hänelle ajatuksen Chain Gang -hitin päivityksestä tyttökuosiin. edellä käsitellyn Bondalbumin myötä Ed suunnitteli kokonaisen LP:n levytystä. 60-LUVUN TUOTTAJA/SÄVELTÄJÄ Lupasin alkulauseessa, etten aio tonkia Ed Townsenin tuottajauraa pohjia myöten. Leffoista tuttujen teemojen toistaminen ponnettomina instrumentaaleina tuskin innostaa ketään. Edellä mainittu Theola Kilgoren The Love Of My Man oli niin kova menestys, että se aiheutti uudelleen järjestelyjä. Kyseessä oli Dionne Warwickin pikkusisko Dee Dee, joka oli aloittanut soolouransa Jerry Leiberin ja Mike Stollerin johdolla vuonna ’63. Since I Found You julkaistiin singlenäkin, tosin se ei päinvastoin kuin muistin, noussut listoille. Tilastojen valossa Edin nimi Dee Deen Mercuryjen takana ei ollut itsestäänselvyys, pikemminkin päinvastoin. Single jäi Edin ja yhtyeen yhteistyön ainoaksi näytöksi, sen jälkeen Townsmen kituutteli vielä pari vuotta pystyssä ja levytti pieniä kokoonpanomuutoksia kokeneena kaksi singleäkin. Läheskään täydellinen ei tämä katsaus voi olla, sillä Ed ehti omien sanojensa mukaan olla noin 50 artistin taustalla. Yksi levytysyritys sentään löytyy. Yhtyeen nimi ei ollut kovin omaperäinen, olihan New Yorkissa levyttänyt jo parin vuoden ajan Chris Towns & his Townsmen -niminen ryhmä. Yksi suurimmista Edin säveltämistä hiteistä oli kevään ’63 How Can I Forget, joka oli listoilla kahtena eri versiona. Theola Kilgore oli ensimmäinen kiistaton soulartisti, jonka nimi yhdistetään Ed Townsendiin. Serock oli 60-luvun alussa monellakin pikkunimikkeellä onneaan kokeilleen jazz-fonisti Al Searsin merkki, jonka tuotoksia päätyi muiden muassa Scepterin jatkojalostamiksi. Hänen omia levytyksiään tarkistellessa löytyi kuitenkin myös taustajutuista yhtä ja toista kertaamisen arvoista. King ylsi samaan aikaan sijoille (23./85). Syytä voi vain arvailla. Sen jälkeen oli päävastuussa useimmiten Jerry Ross tai Kenny Gamble, kunnes marraskuussa ’68 levytetty Foolish Fool oli taas hänen tuottamansa. Jos mitataan suosiota Top 20 -hiteillä, niin senkin kisan Ed voitti, hän tuotti nimittäin kaksi hittiä. You tube tarjoaa nimittäin mukavana täkynä Edin esityksen Stick By Me, joka on Scepterin hyllylle jäänyt kokeilu kesältä ’63. Monkey-tarina on ehdottomasti levyn hauskin raita, se julkaistiin jopa singlenä (numero 72476, b-puolella James Out Of Sight). Potin korjasi Jimmy Holiday, joka kirjautti sijoitukset (8./57.), Ben E. Keväällä ’60 julkaistu single Dynasty 643 (I Can’t Leave You Alone / I Want To Go To Your House) on joissakin diskografioissa merkitty Ed Townsendin levyksi. Tyttötähti Maxine Brown levytti Edin holhouksessa muutaman raidan, niistä neljä ilmestyi LP:llä ”Spotlight” (Wand 663). Myös jatkosingle This Is My Prayer menestyi hyvin, popsijoitus 60., r&b-listaa ei Billboard enää syksyllä ´63 julkaissut. Kuten mainitsin, Tommy Hunt levytti myös Edin nätin laulun I Might Like It aiemmin kerrotuin tuloksin. Jonkinlaisesta välirikosta täytyi olla kyse, koska Theola levytti vielä pari raitaa Mercurylle muiden holhouksessa ja vastaavasti Ed oli löytänyt holhottavakseen uuden naisartistin. Mercury julkaisi ensin hänen tuottamansa Blue Rock -raidat, joista osa ilmestyi LP:llä "I Want To Be With You" (SR 61100). Sitä varten hän tuotti muutaman Theolan laulaman raidan, joita ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Muuten levyä kuunnellessa voi vain pohtia, onko kyseessä puhdas satiiri ja jos on, miksei siitä tehty räväkämpää. Se on sävelmänä sen verran onnistunut, että Harmonicsinkin suoritukseen löytyi ripaus oikeaa tunnelmaa. Sears omisti myös lähinnä demoja tehtailleet Arockin ja Sylvian, jolle Ed tuotti Theola Kilgoren laulaman kappaleen As Long As You Need Me. Ed Townsend tuli avuksi jo seuraavana vuonna, jolloin hän tuotti kolme singleä Mercuryn alamerkille Blue Rockille. Se päätyi Serockille ja myöhemmin myös Scepterille. Päästyään sisään Mercuryn organisaatioon mm. Hyllytys ei ihmetytä, niin keskinkertainen, levoton ja sekava levy on kyseessä. Samannimisellä albumilla (SR 61221), jota yleisesti pidetään Dee Deen uran parhaana, Ed oli vahvasti taustalla ja yleensä sen ansiot kirjataan hänen kunniakseen. Edin vuonna ’60 levyttämään ensimmäiseen Warner Bros -singleen merkittiin tarkasti ottaen esittäjäksi Ed Townsend with The Townsmen and Rene Hall and his Orchestra. 5190). esitti sopivaksi artistiksi Theola Kilgorea ja pyysi Ediä tuottamaan levytyksen. Näin tapahtuikin, numerolla Candix 311julkaistiin single Chain Gang The Sound Of My Man / Later I’ll Cry. Edin osuus rajoittui lähinnä sävellystyöhön. 32 Blues News 2/2016 Ed Townsend on tosiaan merkitty vokalistiksi, mutta se puoli rajoittuu hauskaan alkuhölinään raidoilla Do The Monkey With James ja Goldfinger’s Got The Blues, muuten edettiin lähes puhtaalla mielikuvituksettomalla instrumentaalipohjalla, jossa tunnelmasta vastasivat lähinnä Edin piano ja Perryn saksofoni. J.W. Suuria menestyksiä ei Edin Scepter-sävelmiin mahtunut, tärkein poikkeus oli Tommy Huntin I’m A Witness, jonka listamerkintä rajoittuu muotoon pop 71., samasta syystä kuin Theola Kilgoren toisen hitin. Edin Townsmen oli musta lauluyhtye, jonka jäseniä olivat perustamisvaiheessa Ernest Stevens, Bill Witt, Bubba Moore, Bossy McKinney ja Robert Stewart. Theola Kilgoren tunnetuin levytys oli balladi The Love Of My Man, joka julkaistiin vuoden ’63 alussa Serock-merkillä (2004), korkeimmat listasijoitukset muhkeat (3./21.). Pakollinen poikkeus on From Russia With Love, oma suosikkini kaikkien Bond-laulujen joukossa. Ed oli tutustunut tuohon jo vuosia aikaisemmin uransa aloittaneeseen vahvaääniseen laulajattareen 50-luvun lopussa, kun Sam Cooke -yhteyksistään tunnettu J.W. Jo Edin diskografiassa esiintynyt levymerkki KT oli hänen ja Kilgoren yhteinen yritys, jonka ensimmäinen single oli Theolan He’s Coming Back To Me / I’ll Keep Trying. Apuoli oli hyvin tehty, mutta mitään oleellista uutta siihen ei liittynyt, b-puolen sielukkaampi Later I’ll Cry jäi ikävä kyllä sen varjoon. Sitä kautta sekä Kilgore että Ed pääsivät hetkeksi myös Scepterin kuvioihin, esimerkiksi molemmista Theolan hiteistä tehtiin Scepter-painokset. Siirto päämerkille tapahtui kuin itsestään vuonna ’66. Mercuryn johdon kannalta Theola Kilgoren vaihtuminen nuorempaan oli varmaan luonteva veto, olihan nelikymppisen rouvan markkinointi soultyttönä hankalampaa kuin uuden tulokkaan, jolla oli suosituksenaan hyvä sukupuu. Yksityiskohdat jääkööt tällä kertaa väliin, Dee Dee on 60-soulin perusartisteja ja hänen tekemisensä on vatvottu BN:n sivuilla moneen kertaan. Ed tuotti suurimman osan LP:n ”Encore!” (Wand 655) raidoista, muutamat niistä olivat myös hänen sävelmiään. Kummallisin yksityiskohta on taustalla hoilottava jee jee -kuoro, eihän Beatlesista noihin aikoihin tiedetty jenkeissä vielä mitään, ei ainakaan mustan musiikin puolella. Alkuperäisidea oli luullakseni, että kyseessä piti olla puhdas apuyhtye, mutta niin vain diskografioista löytyy Townsendin tuottama single You’re Having The Last Dance With Me / Glorias Theme From Butterfield 8 (Warner Bros. Ed on kylläkin säveltänyt molemmat puolet ja toiminut tuottajana, sovituspuolen hoiti hänen 50-luvun levyiltään tuttu Gerald Wilson. Scepter-konsernin suurista tähdistä Chuck Jackson levytti jonkin verran Ed Townsendin sävelmiä ja tuotoksia sen jälkeen, kun Luther Dixon oli lähtenyt yhtiöstä. A-puoli on tietenkin pikkunäppärä vastaus Driftersin ykköshittiin, turha sinänsä, vaikka laulupuoli olikin onnistunut, ainakin parempi kuin Billy Furyn brittivastineessa
Janisin isä oli Edin kertoman mukaan hänen hyvä ystävänsä ja tutustuminen osui jonkun perhejuhlan yhteyteen. Säveltäjiksi on merkitty Etta itse sekä Ed Townsend. MARVIN GAYE... Blues News 2/2016 33 (mainittu Foolish Fool ja I Want To Be With You) Jerry Rossin jouduttua tyytymään yhteen (I’m Gonna Make You Love Me). Ensinnäkin Impressionsin Same Thing It Took -hitistä löytyy energinen gospel-versio, jonka esitti The Inspirational Gospel Singers. Divided Soul -elämäkerran mukaan kaiken takana oli nainen, Janis Hunter, johon Marvin rakastui hulluuteen saakka ja jonka ympärille koko ”Let’s Get It On” rakentui. Townsend & Hall -kuvio putkahti esiin muissakin yhteyksissä. Samoihin aikoihin Dee Dee Warwickin kanssa Ed oli yhteydessä kahteen muuhunkin naispuoliseen kuuluisuuteen. ”What’s Going On” oli neron työtä, kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen. Sen imuun julkaistu LP ”Bitter Sweet” sisälsi Ed Townsendin säveltämän laulun You’ve Got To Take It, joka julkaistiin myös singlenä hyvällä menestyksellä, korkeimmat noteeraukset 18./46. Kertomansa mukaan Ed hävisi riidan alituomioistuimessa ja mikä merkillisintä, samoihin aikoihin hänen studiotaan kohtasi mystinen tulipalo. Hieno levy molemmin puolin, ei kitujazzia vaan täysipainoista tyylikkäästi laulettua viihdesoulia. Ed Townsend kertoi, että hän itse asiassa oli tuon studion omistaja ja rivien välistä saattoi lukea, että hän otti itselleen vähän kunniaa myös sessiosta. Yhdet väittävät, että Ed tuppautui mukaan, toisten mukaan hän suostui auttamaan, koska Marvin itse pyysi. Jatkossa Ed sävelsi ja tuotti kaksi Top Ten -hittiä lisää (Sooner Or Later ja Same Thing It Took), molemmat listakolmosia. Se toteutettiin A&R-studiossa New Jerseyssä. Jos lainataan Edin muisteloja, niin hän väittää olleensa avustamassa jo Marvinin ”What’s Going On” -projektia vuonna ’70, etikettiin hänen nimeään ei kuitenkaan saatu missään yhteydessä. Milloin tämä tapahtui, on taas oma kysymyksensä. Filmin nimi oli ”The Ultimate Thrill”, vuosi oli ’74 ja pääosassa Britt Ekland, minkä takia juttu kiinnostaa varsinkin. Selvää on, että kaikkea haastatteluissa kerrottua ei pidä ottaa vakavasti, enkä tästä tarinasta tiedä miten suhtautua. Pari vuotta myöhemmin Ed sävelsi ja tuotti jazz-puolella arvostetun Gloria Lynnen singlen Problem Child / I’ve Got To Be Someone, levymerkki oli Fontana. Ennen kuin jatketaan Edin omilla 70-luvun levytyksillä, otetaan pari pikapoimintaa. Viimeksi mainittu koki yllättävän vastaanoton Etelä-Afrikassa, jossa se nousi aivan listakärjen tuntumaan 70-luvun puolivälissä. Seuraavina vuosina taustatyötä hoiti aktiivisimmin Richard Tufo, mutta Impressionsin pari vuotta kestäneessä huippukaudessa vaikutti vahvasti myös Ed Townsend. Etta James levytti vuonna ’64 nätin popahtavan rakkausballadin Bobby Is His Name, joka julkaistiin sekä LP:llä ”Queen Of Soul” että singlenä. ”Let’s Get It Onia” tehdessään Marvinilla sen sijaan oli jollakin lailla pönttö sekaisin. Sattumalta huomasin kuunnellessani Joe Simonin mainiota 70-luvun puolivälin albumia ”Get Down”, että se sisältää länsirannikolla äänitetyn raidan You Don´t Want To Believe It, jonka on säveltänyt ja tuottanut Ed ja sovittanut Rene Hall. Jatkossa Ed oli mukana yhtyeen tekemisissä enemmänkin, eritoten LP:llä ”Rolling Down A Mountainside”, jolle hän sävelsi ja tuotti raidat That Ain’t My Style ja You & Me, Me & You. Itse levyllä hänen nimeään ei mainita enkä usko, että olisi ollut aihettakaan. Vahva väite, enkä tiedä voiko siihenkään luottaa. MAIN INGREDIENT JA THE IMPRESSIONS New Yorkin mahtiyhtyeisiin kuulunut Main Ingredient nousi 70-luvun alussa tunnetuksi soulpiirien ulkopuolellakin muutamalla menestyslevyllä, joista tärkein oli kesällä ’72 sijoitukset r&b 2. Toinen ja mielenkiintoisempi tieto on, että Ed teki monien mustien supertuottajien tavoin myös elokuvamusiikkia. Ed Townsend sävelsi ja tuotti Marvinin parina LP:n a-puolen, siis myös kuusi viikkoa listaykkösenä keikkuneen nimikkohitin. Eri tietolähteissä on kaksi erilaista näkemystä siitä, miten Ed joutui Marvinin taustamieheksi ”Let’s Get It On” -projektiin vuonna ’72. Ennen kuin saivarrellaan Marvin Gaye -menestyksillä, kaivetaan löytämästäni Edin haastattelusta yksi detalji, joka liittyy Isley Brothersiin. Rene Hall oli jo 50-luvun lopussa yksi Edin luottosovittajista, ja yhteistyö jatkui 70-luvun menestyksiin saakka. Vielä vähemmän ymmärrän sitä, että Ed kertoo joutuneensa riitaan Berry Gordyn kanssa, mutta syytä hän ei kerro, vain sen, että se liittyi Isley-poikiin. Seuraaviin projekteihin Ed ei osallistunut, kunnes vuonna ’78 hän oli säveltämässä kolmea raitaa (Anger, Everybody Needs Love, Sparrow) mielestäni turhaan ylenkatsotulle avioerotuplalle ”Here My Dear”. Tuloksena oli muhkea ykköshitti r&b-listalla ja popin puolellakin levy kohosi sijalle 17. 60-luvun tärkeimpiin soulyhtyeisiin kuulunut Impressions oli vuonna ’73 hankalassa tilanteessa, kun Curtis Mayfield päätti keskittyä soololevyihinsä ja jätti yhtyeen ilman tukijaa. Isley-pojat riitelivät tunnetusti Berry Gordyn kanssa vuonna ’68 ja päättivät aloittaa omin voimin "It’s Your Thing" -projektin. Marvinin ”Let’s Get It Onilla” Hall oli vahvasti mukana, samoin Impressionsin levyillä, joiden taustatyöt siltä osin kuin Ed ne tuotti, tehtiin enimmäkseen Los Angelesissa. Hän oli säveltänyt omiin kokemuksiinsa pohjautuneen itseanalyysin Finally I Got Myself Together, jota hän tarjosi yhtyeen levytettäväksi. kirjauttanut Everybody Plays The Fool. En tiedä onko tuo tärkeää, mielenkiintoisempaa on tietää miten Marvin ja Ed tutustuivat toisiinsa. Ykköshitin mukaan nimetty LP hoitui enimmäkseen Tufon johdolla, Ed oli mukana vain kolmella täyteuralla, mutta seuraavilla albumeilla ”First Impressions” ja ”Loving Power” hänen panoksensa oli näkyvämpi, edellinen oli itse asiassa yhtä raitaa lukuun ottamatta hänen tuottamansa. Se juoruista, yritetään käsitellä tapaus Marvin Gaye lyhyesti. Impressionsin siirryttyä Curtom-merkiltä Cotillionille vuonna ’76 Ed väistyi yhtyeen taustalta. Vuonna ’69 Ed tuotti vielä yhden Dee Dee -singlen (Next Time / Ring Of Bright Water, 72940) Mercurylle, mutta ajatukset taisivat olla jo muualla. / pop 3. Hienoja sovitusratkaisuja levy tietenkin sisältää, mutta itse aihe ei sisäistynyt silloin joskus eikä myöhemminkään. Oma suhtautumiseni Marviniin muuttui 70-luvun alussa
Mukana on muutama pehmeällä introlla alkava balladi, lähinnä A4 ja B1, joissa ei ole muuta vikaa kuin turha venytys yli viisiminuuttisiksi. En saanut selvää filmin luonteesta, gangsterileffalta se ei ainakaan vaikuta, netistä löytämässäni alkupätkässä lasketellaan leppoisasti lumisilla rinteillä ja taustalla soi Edin kirjoittama vaisun viihteellinen teema. Varsinkin näin vuosikymmenien jälkeisissä uusintakuunteluissa materiaali on turhan kurluttavaa, pahimmillaan diskohenkistä. Tietoja Ed Townsendin kahden viimeisen vuosikymmenen tekemisistä ei juuri ole. Eräs näkemäni kommentti kertoi hänen olleen ”warm and soulful barytone”. Now (Curtom 5006) A: (1) If You Can’t Take Me Higher (2) Maybe I’ll Bump (3) I’m With You (4) How Could You Do It B: (1)Where Did Those Signs Go (2) The Moving Finger Writes (3) Got A New Lease (4) This Too Shall Pass Yleisvaikutelma on aika sekava. Vuonna ’77 Ed näyttää levyttäneen yhden singlen: Together 101 If A Peanut Farmer Can Do It Take A Vow On Peace Uutta on se, että Ed osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mikä oli hänen kuntonsa, jää arvoitukseksi. Edin laulu vaihteli pehmeästä kerronnasta rajuihin ryöpsähdyksiin. 34 Blues News 2/2016 ruotsalaisia some-ihmettelijöitä. Vuonna ’70 ilmestyi sinkku, josta minulla ei ole omia havaintoja. Niin myös kannustava a-puoli, pähkinäfarmari ei nimittäin voinut tarkoittaa ketään muuta kuin presidentti Jimmy Carteria. Vähiin käy. päivänä 2003.. Ainoa raita, jota pysähdyin hetkeksi oikein kuuntelemaan, oli nätti vanhanaikainen balladi It’s A Pleasure To Have Loved You, jossa kiinnitti huomiota Edin käheähkö laulu. 70-luvulla joko ääni menetti voimaansa tai Ed siirtyi lähemmäs vuosikymmenen vaatimuksia tai molempia, joka tapauksessa hänen laulunsa pehmeni iän myötä niin kuin useimmilla veteraaneilla. Vuonna ’78, kun Ed oli Los Angelesissa levyttämässä Marvin Gayen ”Here My Dear” -albumia, hänellä oli perhe mukanaan ja hän sai tavallaan palkkioksi levyttää Marvinin studiossa albumin, jonka sovittajaksi hän sai taas kerran Rene Hallin. Polydor 14021 Color Me Human No Vuosikymmenen tärkein levytys oli vuonna ’75 Curtomille levytetty albumi, jonka Ed teki Chicagossa yhdessä Rene Hallin kanssa. Samoissa merkeissä hän kirjoitti omaelämäkerrallisen pikku musikaalin Rehabilitation: Been There! Done It! Seuraava viesti oli kuolinuutinen, Ed kuoli sydänkohtaukseen San Bernadinon sairaalassa elokuun 14. Poikien sukunimet löytyvät levyn otsikosta, Rogers taas viittaa kitaristi David Rogersiin. Seuraavana vuonna hän perusti alkoholismin vieroitustyöhön keskittyneen säätiön. Townsend, Townsend, Townsend & Rogers (Chocolate City CCLP 2007) A: (1) Bring It Down To The Real (2) It’s You (3) Wondering (4) Rock Me Sock Me (5) True Love B: (1) It’s A Pleasure To Have Loved You (2) Playground Of Love (3) You can (4) It’s Too Late To Be Nice To Her Now Edillä oli tiettävästi kaksi poikaa, Michael ja David ja yksi tytär. Ed on laulullisesti pääosassa, kahdella raidalla on solistina poika, muistiinpanojeni mukaan Michael. Kyseessä ei mielestäni ole mestariteos enkä ole kuullut tai lukenut muidenkaan sitä sellaiseksi väittävän. Edin laulamat urat ovat keskimäärin ryhdikkäämpiä kuin jälkipolven, mutta suuria elämyksiä levy ei tarjoa. Davidista sen verran, että hänen oma uransa liittyi The Surface -nimiseen yhtyeeseen ja että hän kuoli epäselvissä olosuhteissa (huumeet tms.) viime vuosikymmenen puolivälissä. Hänen oma diskografiansa rajoittui kahteen singleen ja kahteen albumiin. 60-luvun soulesityksiin sana warm ei aina sopinut, paremminkin tulkinta oli sielukasta mutta kalseaa. NOW JA MUUT 70-LUVUN LEVTYKSET Ed Townsend oli 70-luvulla enemmän tuottaja ja säveltäjä kuin artisti. Edin itsensä säveltämää ja tuottamaa a-puolta olen nähnyt kehuttavan miehekkääksi. Vahvaa julistusta, joka eli omassa ajassaan, nykyään tuo kuulostaa hetkittäin huvittavalta. Musiikillinen aktiivisuus ainakin nollaantui eikä selvitystä mahdollisesta siirtymisestä siviilihommiin löydy. Ainoa kohdalleni osunut positiivinen detalji kertoi, että Ed osallistui toukokuussa 2000 Pittsburgissa järjestettyyn suureen Rock, Rhythm And Doo Wop -nimiseen TVspektaakkeliin. B-puoli on niin kuin peace-sana lupaa, haaste amerikkalaisille ”now when the war is over in Viet Nam”
Tämä menestys mahdollisti monien Loven julkaisemien vähemmän myytyjen levyjen julkaisemisen. Jim Kowalzskij oli Remun keksimä peitenimi, jolla Pembroke osallistui levyn tekoon välillä taustalaulajana, välillä rytmikitaristina, mutta ennen kaikkea myös säveltäjänä ja kaikkien uusien kappaleiden sanoittajana. Levyllä oli myös Hurriganesin alkuajoille tyypillistä vinksahtanutta huumoria, mikä oli menestysvuosien aikana jäänyt taka-alalle. 36 Blues News 2/2016 HURRIGANES & TOMMIE MANSFIELD LP-harvinaisuudet jälleen saatavana vinyylinä! HONEY AALTONEN & JAAKKO RIIHIMAA H urriganesin ihailijoita hemmotellaan nyt peräti kahdella Svartmerkin vinyyliuusintajulkaisulla. Scandia tuskin riemastui. Vuonna ’78 Hurriganes, rumpali Remu Aaltonen, basisti Cisse Häkkinen ja kitaristi Ile Kallio, olivat pienessä kriisissä. Mutta historia korjaa itseään. Hurriganes halusi näyttää, ettei se ollut riippuvainen sen enempää tulevista kuin menevistäkään muoti-ilmiöistä. Sekä ”Hanger” että ”Jailbird” ovat menestysyhtyeen harvinaisimpiin kuuluvia, sillä 70-luvun lopun musiikkimuoti oli tiputtamassa Hurriganesin levyjen myyntilukuja. Vuonna ’78 tämä kaikki oli kuitenkin liikaa monelle suomalaiselle kuulijalle. Vaikka myyntiluvut olivat tuolloin pettymys (ja näin ollen alkuperäisenä vaikeimmin löydettävä vinyylilevy) – oli ”Hanger” yksi bändin parhaista: ennakkoluuloton, monipuolinen ja ennen kaikkea rankka levy. Turun suurin lahja suomalaiselle rock’n’rollille taas on monen mielestä ollut Tommie Mansfield, mikä tietenkin aiheuttaa riemunkiljahduksia lehtemme lukijoissa tästä pitkään odotetusta uusintajulkaisusta. HURRIGANES: HANGER & JAILBIRD Molemmista Hurriganes-uusintajulkaisuista vastaa noiden ”hullujen turkkulaisten” levyyhtiö Svart. Tilannehan muuttui taas 80-luvun vaihteessa. Kun Love Records kuitenkin epäkaupallisten julkaisujensa myösiitä, että bändin siihen mennessä kunnianhimoisin ja ensimmäinen uudelle levy-yhtiölle tekemä albumi ”Hanger” ei myynyt odotetusti. Sen sijaan Ruotsin Sonetin julkaisema versio ”Stranded In The Jungle” myi jo julkaisuviikollaan 13 000 kappaletta! Levyllä soittanut kokoonpanokin herätti yleistä hämmennystä. Alku ei tullut olemaan helppo. Ne olivat poikkeuksellisia Hurriganes-albumeita, sillä ne olivat ensimmäiset (seitsemäs ja kahdeksas levy), jotka eivät yltäneet kultalevysarjaan. Tommien eläessä tosin asiat eivät menneet aivan yhtä hohdokkaasti. Yhteistyössä ennakkoluulottoman Love Recordsin kanssa julkaistut ensimmäiset kuusi levyä myivät kaikki kultalevyihin ja neljä timanttilevyihin oikeuttavat määrät. Siinä yhdistyivät 50-luvun rock’n’rollin uhmakkuus, 60-luvun melodisuus ja 70-luvun raskas rock. Vaikka suosio Ruotsissa oli kasvanut, niin kotimaassa se oli uusien nuorisotrendien myötä hiipunut. Monesti on tullut todettua, että ”Hanger” oli ilmestyessään paitsi ehkä Hurriganesin vähiten myyty, myös ennen kaikkea vähiten ymmärretty, ellei peräti kokonaan ymmärtämättä jäänyt levy. Remu oli edelleen laulusolistina, mutta terveysongelmien takia hänen sijastaan rumpalina toimi Beaver Aitto-oja ja ryhmää täydensivät aiemmin Wigwamissa vaikuttaneet kosketinsoittajat Pedro Hietanen ja Jim Pembroke – kaikki kolme tunnettuja lähinnä progressiivisen rockin yhteyksistä. ”Hanger” tä joutui rahavaikeuksiin ja päätyi lopulta konkurssiin vuonna ’79, oli Hurriganes vaihtanut vuotta aiemmin levy-yhtiötä vakavaraiselle Scandialle. Hurriganes oli kiistämättä paitsi menestyksekkäin rock-yhtye 70-luvun Suomessa, myös monin tavoin merkityksellisin. Nämä levyjen esittelyt mukailevat vapaasti niiden englanninkielisiä kansitekstejä – kumpikin alkuperäisten kirjoittajien tekeminä
Alkujaan amerikkalaisen The Drifters -lauluyhtyeen vuoden ’56 iso rhythm and blues -hitti Ruby Baby kävi todisteeksi siitä, ettei Hurriganes ollut hylännyt rock’n’roll-juuriaan. Jo pelkkä kertosäkeen alku kuvastaa sisältöä: ”I gotta love, shit and power, whadya burn.” Seventh Skyn lisäksi Ile oli laulusolistina myös levyn ainoalla hempeällä kappaleella Until I Settle Down. Muuan amerikkalaismuusikko erehtyi luulemaan sitä ihailemansa Ramonesin ”kadonneeksi hitiksi”, vaikkakin näiden bändien tyyliero on melkoinen. ”Hangerin” ilmestyttyä kävi ilmi, että levyllä soittanut kokoonpano ei kykenisi raskaisiin kiertueisiin Ruotsissa. Se ei ollut varsinaisesti heavy-metallia, mutta ei juuri kevyempääkään. Haastattelussa Remu totesi tyypilliseen vaatimattomaan sävyynsä: ”Suomessa ei nytkään ole yhtään niin hyvää laulubändiä kuin me, ja nyt kun Jim saadaan mukaan, homma sen kun paranee. Remulle sanat oli kirjoitettu foneettisesti, joten hän totesi, että jotakuinkin joku shoraishorai se on. Alkujaan levy painettiin siniselle vinyylille ja pakattiin taiteilija Riipisen suunnittelemaan kuvakanteen. Vaikka Shorai Shorai oli pitkästä aikaa Hurriganesin keikkahitti, ei singlejä myyty suuria määriä. Tuskin kukaan on edes kiinnittänyt huomiota siihen, että ensimmäisestä säkeistöstä puuttuu kitara kokonaan, ennen kuin kertosäkeessä se murjoo päälle. Tämän seurauksena Ile Kallion motivaatio oli alkanut hiipua. Heti kun Deadline alkaa, käy selväksi, ettei kyseessä ole pelkkä pilailu, vaikka hauskalta se kuulostaakin. Mambo teki työtä käskettyä, ja vapaasti O Sole Mion melodiaa lainaten kajautti ilmoille: ”(One two three) What happened now. Remun, Cissen, Ilen ja Jimin neliääninen laulu oli ennenkuulumatonta. Hurriganesin oli saatava aikaan uusi kokoonpano uutta linjaansa edustamaan. Cisse Häkkiselle Honey I’m Leaving oli niinkin rakas, että hänen toivomuksestaan se soitettiin myös hänen hautajaisissaan. Ile Kallio teki laulusolistidebyyttinsä Hurriganeslevyllä kappaleella Seventh Sky. ”Hangerin” kirkkaimmat helmet ovat ehkä kuitenkin Shanandoah ja Pembroken säveltämä Honey I’m Leaving. Epävirallisesti Oklahoman pikkukaupungille Muskogeelle omistettu kappale antaisi Hurriganesille aihetta jopa kaupungin kunniajäsenyyteen! Raskas rock ei ollut Suomessa vuonna ’78 kovinkaan trendikästä, mitä on vaikea kuvitella 2000-luvulla, Hurriganes rohkeni survaista lusikkansa siihenkin soppaan. Astetta raskaampi oli vielä Pembroken Burn, jota ei tule sekoittaa Deep Purplen samannimiseen kappaleeseen. Lyhytikäinen, mutta legendaarinen viiden miehen Hurriganes esiteltiin jopa Suomen suurimman päivälehden sivuilla. Perinteisintä rock’n’rollia ovat Barrett Strongin v. Britannian kiertue oli keskeytetty, koska managerien ja Remun näkemykset eivät kohdanneet. Miksausvaiheessa vahingossa pois pyyhkiytynyt kitararaita onneksi huomattiin ajoissa ja sen puute alussa jäi ”sovitukselliseksi ratkaisuksi”. Levytystilanteessa Remun ja Tomi Parkkosen välille syntyi joku epämääräinen kiista, jonka jälkeen Parkkonen totesi, että soita sitten itse! Niinpä kakkospuolelle sijoitetulla raskaammalla kappaleella In My Mind Remu päätyi jälleen rumpujen pariin. Remulle tyypillinen ”my scoogie”sanapari sai lisäpotkua Jim Pembrokelta, kun hän sanoitti ”Hangerin” rivakimman rock’n’rollin. Mikä ihmeen ”Muskogee”. Beaver Aitto-ojan terveys reistaili ja Pedro Hietasella oli töitä muun muassa M.A. Samaa voidaan sanoa amerikkalaisen lauluyhtye The Cloversin hitistä Love Potion # 9, jonka Cisse tulkitsee nuoruudensuosikkinsa The Searchersin versiota muistellen. Esitys on yksi levyn huipuista. Honey Aaltonen Hurriganesin albumi ”Jailbird” ajoittuu vaiheeseen, jolloin bändin kitaristiksi palasi Ile Kallion tilalle Albert Järvinen. Albert Järvinen palasi kitaran varteen. Kuulijan yli vyöryy levyn soundimaailma: raaka ja raskas, joidenkin mielestä jopa kaoottinen, mutta järjestelmällisesti päällekäyvä. Saadaan enemmän ilmettä kun mun ei tarvii enää yksin ulvoo.” Hurriganes viisimiehisenä kesti vain puolisen vuotta, mutta onneksi se ehti tehdä edes yhden singlen. Pembrokella riitti ihmettelemistä miksi It’s Allright oli nimetty uudelleen. Who are you. Remu totesi, että laula nyt siihen jotain kun olet aina halunnut. ’60 rhythm and blues -hitti Money ja Hurriganesin oma Muskogee. Nummisen mukana. Ikään kuin AC/DC ja Frankie Valli & The Four Seasons olisivat törmänneet samaan studioon kesken Ray Charlesin sähköpianon äänitysten. Bändi päätti kuitenkin panna paremmaksi, ja Hurriganesin versio aiheesta onkin kaikkien aikojen aggressiivisin. Keväällä 1979 Remu oli joutunut pieneen leikkaukseen ja tauon aikana Cisse viimeis. Keikoilla bändi olikin huippukunnossa. Mysteeri onkin, ettei kukaan bändin tuolloisista jäsenistä muista koskaan kuulleensa Crabby Appletonesta! Päätösraita Honey I’m Leaving sisältää kaikki mahdolliset hittiainekset, mutta suurempaa huomiota se ei ilmestyessään saanut televisioesityksestä huolimatta. Ensin mainitun hohtoa tosin himmentää se, että se muistuttaa pitkän matkaa nuotilleen, kitaraintroaan myöten, amerikkalaisen Crabby Appletonen vuoden ’70 pikkuhittiä Go Back. Lopulta itsestäänselvyys oli Jim Pembroken liittyminen kosketinsoittajaksi. Oh Falcon Eddie...” Remun rehevän naurunremakan saattelemana avauskappale sai nimekseen The Son Of Falcon Eddie, minkä jälkeen ”Hanger” räjähtää käyntiin. Ensisilmäyksellä B-puolen avausraita näytti joltain painovirheeltä. Parkkosen rumpukompilla käynnistämä rock’n’roll palautti jälleen mieleen Hurriganesin alkuaikojen tunnelman ja Pembroken nonsense-lyriikka vain tehosti kokonaisuutta. Nyt single on jälleen saatavilla Hangerin bonuksena! Bonuksena tulee myös harvinainen keikkajuliste tuolta lyhyeltä aikakaudelta. Blues News 2/2016 37 onkin ainoa Hurriganesin levy, jossa on ollut mukana sanaliite. Se päätyi kuitenkin Hangerin ainoan singlelohkaisun Deadlinen B-puolelle. Yllättävämpi valinta olikin rumpaliksi tuleva, lähinnä jazzin soittajana tunnettu Tomi Parkkonen. Kun single oli menossa painoon, oli levy-yhtiöstä soitettu Remulle ja kysytty sen nimeä. Kappale oli ollut bändin ohjelmistossa jo ainakin vuonna ’73, ehkäpä Dion & The Belmontsin levyltä löydettynä, mutta palasi takaisin viiden vuoden jälkeiseen levytykseen – tosin huomattavan raskaalla kädellä käsiteltynä. I say to you. Strongin hitin olivat tuoreeltaan levyttäneet myös The Beatles ja The Rolling Stones, joiden kautta se oli Hurriganesinkin jäsenille tullut tutuksi. Niinpä siitä on tullut varsinainen keräilyharvinaisuus. Kappaleen nimi tuli sanoittajalle itselleen kuitenkin yllätyksenä. Shorai Shorai oli ollut jo keikoilla yleisön villitsijä, mutta levytettynä siitä tuli klassikko. Levy haluttiin äänittää sataprosenttisesti livenä, eikä puuttuvaa kitaraosuutta ryhdytty paikkaamaan. Cissen mukana studioon oli päätynyt myös hänen vanha ystävänsä Mambo Kelkka, jolle jäi yllättävä kunnia avata levy. Vaikka tyylilajista äärimmäisyyksiin heittäytyminen ei yleensä ole helppoa, Parkkonen otti paikkansa täydellisesti. Noiden kahden väliin päätyi Hurriganesin oma Can’t Come Home, mikä kuvastaa bändin uutta ilmettä, melodista rock’n’rollia 60-luvun hengessä, mutta lähes punk-rockille tyypillisellä raivokkuudella. Tuore solisti muistelee jälkeenpäin häpeilleensä suoritustaan, mutta kelvolliseltahan se yhä kuulostaa. Elettiin 70-luvun loppua. Niinpä myös Hurriganesin iso Euroopan rundi Status Quon kanssa peruutettiin. Kun laulumikrofonia piti testata, sattui Mambo olemaan sen kohdalla
Loppupuolelta löytyvä Miss Betty on kreditoitu Ile Kallion aikaiselle Hurriganesille. Geils Bandin ohjelmistosta poimittiin (Ain’t Nothin’ But A) Houseparty – alkujaan The Show Stoppers’n biisi vuodelta 1968. Hurriganes olisi halunnut hoitaa homman Ruotsissa Abban studiossa, mutta se oli levyyhtiölle liian hintava ratkaisu. Kitarana Albertilla oli muistaakpäätösbiisi Lipstick Man ja Brand New Sucker, jolle mallina on toiminut pari vuotta vanhempi Steve Gibbons Bandin Eddy Vortex. Mä muistan vielä sen otsikon, ’L-e-s d-r-i-n-k t-y-d-e-i’ [Let’s Drink Today]. Dan Tigerstedt muistelee: ”Studioon kannettiin Järvisen kunnioitusta herättävä kaappi, Dual Showman kahdella viistoistatuumaisella. 38 Blues News 2/2016 teli ”Summer Party” -soololevynsä. Bändi tulee mukaan niihin. Mukana oli vielä rockabilly-tyylittely Hip Down, seni Gibsonin L5. Sillä oli kyllä älyttömän hieno soundi, mä en ole vastaavaa kuullut kellään. ’Ei tästä, tästä ei tuu mitään, seuraava...’, jauhetaan riffejä perä perään. Kotimaassa keikkapaikkoja olivat isot festivaalit. Maaliskuun lopussa 1979 Ile Kallio soitti tuolla erää viimeiset keikkansa bändissä ja tieto Albertin paluusta julkistettiin huhtikuun alkupäivinä. Paikaksi valikoitui tällä kertaa Lefa Kiviharjun omistama Birdland Recording Studio Helsingin Mellunmäessä. Kuvista tehtiin julisteita, promokortteja ja muuta vastaavaa materiaalia. Get Along on aika pitkälle Get On -biisin tyylinen kaikilta osiltaan, kappaleen Oh Yeah! slidevedoissa mennään vahvasti Järvisen vuoden 1974 soololevyn ”Ride On” Teenage Nervous Breakdown -osastolle ja albumilla esiintyy jälleen myös salaperäinen Mister X. Siitä meni 1520 minuuttia, kun biisin pohja oli valmis. Alkuun sitä kokeiltiin Remun kanssa, mutta se luopui hyvin nopeasti, kun se ei päässyt siihen kiinni. Suomen listalla albumi toki oli 12 viikkoa, parhaimmillaan yhdeksännellä sijalla. Jaakko Riihimaa säröinen, mutta kuitenkin hyvin lämmin ja rouhea.” Albumi pyrittiin rakentamaan tietyllä tapaa viittauksin vanhalle yhteiselle maineelle esikoisalbumin ja ”Roadrunner”-LP:n ajoilta. Remu ei sitten laulanut sitä, vaan solistiksi tuli uusi Mister X eli Jim Pembroke.” Hurriganes oli ollut kuuluisan valokuvaajan Henrik Schüttin sessioissa Laivurinkadun studion sisäpihalla. Remu mutisee, että ’Järvinen, mikä, mikä se oli se riffi toissapäivänä... Kuvaajalle ei niin kovin mieluinen yllätys ollutkaan englantilaisen taiteilija Bob Wagnerin piirtämä ”Jailbird”-albumin etukansi. ”Suunnilleen puolet biiseistä syntyi siellä. Mukaan otettiin myös Hurriganesin keikkabravuureiksi nousseet rock-klassikot, Fats Dominon I’m Ready (vuodelta 1959) ja Lee Dorseyn Ya Ya (1962) – tässä versiossa The Tokensin Lion Sleeps Tonightin -introlainauksella somistettuna. Sanoin, että tästä tulee alle 13 minuuttia per puoli. Lainakappaleita oli kolme. Tämä jakso käytettiin Hurriganesin uuden LP:n, ”Jailbirdin”, kehittelemiseen. Sillä oli silloin Music Man -vahvistin, kun Fender oli vähän out. Jimppa painaa Cisse Häkkisen kylmään autoon kirjoittamaan tekstiä. Äänittäjänä toimi Dan Tigerstedt. Aika pian Järvinen käynnisti Volvonsa. Dan Tigerstedt muistaa hetken, kun viimeinen pohja studiossa oli soitettu: ”Ne sanoi, että se oli sitten tässä. J. Ja olisiko 15 minuuttia lisää, kun se tulee valmiin tekstin kanssa, joka on jo foneettisesti kirjoitettu Remulle. Singlen Bpuolelle otettiin Cissen herkistely Pretty Mona. Levy julkaistiin 22.11.1979 teemaan sopivasti Sörkan vankilan konsertissa. Uusia sävyjä toi melodinen singlevalinta ja albumin avauskappale Desirée. Hänkin joutui sairaalaan ja seurasi pakollinen neljän viikon sairasloma eli keikkatauko. mi-mi-mikä se oli?’. Tunnistan sen Volvon sieltä. Toiseksi kappaleissa oli erityyppisiä yhteneväisyyksiä. Edellisen levyn, ”Hangerin”, myynti oli jäänyt hieman alhaiseksi, ja oli tyytyminen kustannustehokkaampaan tapaan. Ja sit mentiin laulaan”. Rock purkautuu yhtä aitona, teeskentelemättömänä ja raivokkaana kuin maantiekiitäjälläkin”. Ensinnäkin lehdistötiedote totesi: ”Jailbird-levyllä on legendaarisen ’Roadrunner’kiekon tunnelmaa. Äkkiä kopio siitä C-kasetille, kasetti Jim Pembrokelle. Kosketinsoitinvahvistuksesta levytyksessä vastasi Pedro Hietanen. Sitten löytyi joku, joka tyydytti Remua. Se oli kopioitu lähdettä mainitsematta ja lupaa kysymättä kyseisen session kuvista, istuttaen bändin vain vankilaympäristöön. Se on tietynlainen sellainen. Kun ajateltiin vinyyliformaattia, niin normaali minuuttimäärä oli silloin 18. No ne oli, että äkkiä, pitää soittaa lisää biisejä. Siinä Kallion käsiala on helposti tunnistettavissa ryskyttävän tehokkaasta kompista, jonka Järvinen sahaa nyt vuorollaan aivan mukavasti läpi. Mä laskin kappaleiden kestot yhteen. Jim Pembroke teki sanat ja me kehitettiin biisit. ”Me treenattiin varmaan kakskymmentä biisiä valmiiksi”, totesi Albert haastattelussa, ”osa niistä ei vaan svengannu ja ne putos pois.” ”Me duunattiin Jailbirdiä kaksi viikkoa studiossa”, kertoi puolestaan Remu. En tiedä kuka on keksinyt sen Volvo-soundin määritelmän, nimitys taisi olla bändin roudarin Helgen. Hurriganesin suosio Ruotsissa oli suuri, ja merkittävä osa kevään ja kesän keikoista oli siellä, mm. esiintyminen Tukholman jäähallissa Thin Lizzyn lämmittelijänä. Roudarit oli yhtä paljon kuljetusihmisiä kuin musiikki-ihmisiä, ne voi hyvin puhua Volvo-soundista, kun homma toimii. Albert lähtee siitä saman tien soittopuolelle ja juttu toimi niin, että se latas kitaralla riffejä toinen toisensa perään, älyttömän hyviä riffejä ja niitä löytyi sieltä ihan suoltamalla. Julkaisukeikalla suosio oli suuri, mutta lehtien arvostelut eivät nostaneet levyä korkeuksiin. Kesän aikana Cisse vuorostaan joutui sairaslistalle telottuaan sormensa jalkapallokentällä
Kingin sävellykseksi tämän samannimisen hitin mukaan. Changes (Daptone) Danny Bryant ............................................................................ Moonshine Medicine (Gecko Yell) Big Boy Bloater ........................................................ Tämä levy pitää kuitenkin Tommie Mansfieldin legendaa elossa! Erityiskiitokset tämän artikkelin avustamisesta FBS:n kunniajäsenelle Jussi Raittiselle. Hip Shooting (Homework) Chris O’Leary ................................ West Of Flushing, South Of Frisco (Provogue) Tasha Taylor .............................................................................. The Banks Of The Muddy River (Seita) Layla Zoe ................................................................................................... Hänen kanssaan soittanut Seppo Hyvönen muistelee Tommien toimineen omalaatuisesti keikkatilanteessakin: ”Jumalauta pojat, nyt on kauhee fiilinki, mnää otan toiset kalsarit pois, et saa paremman kontaktin yleisöön!” Erikoisen käytöksensä vuoksi Mansfieldin luultiin usein olevan humalassa, mutta päinvastoin kuin suuri osa kollegoistaan, hän ei käyttänyt lainkaan alkoholia tai muita päihteitä. Muita perinnesävelmiin pohjautuvia kappaleita olivat monien dixielandyhtyeiden, kuten myös bluestai folklaulajien esittämä Corrina, Corrina ja Cotton Fields, joka yleensä mielletään Leadbellyn eli Huddie Ledbetterin kappaleeksi. Luxury Hobo (Mascot/Provogue) Charles Bradley ................................................................................... Levyn säveltäjätiedoissa on epätäsmällisyyksiä, joka tuohon aikaan oli usein tyypillistä muuallakin kuin Suomessa. And More * (Kent) Ina Forsman ............................................................................................ Texas Tylerin levytykseltä poimittu Careless Love. Vaikka Baby, Please Don’t Go oli löytynyt Big Bill Broonzyn äänitteeltä, oli siitä varhaisemman ja menestyksekkäämmän levytyksen tehnyt Big Joe Williams vuonna 1935 (mikä ei välttämättä tee hänestä kappaleen säveltäjää, sillä teemahan on ollut olemassa jo paljon aiemmin). The Chicago Way (Alligator) Clarence Carter ......................................... Lucky Strike Mama (Ramasound) Wolfskin Trio ......................................................... Levytyksestä on tullut jopa suomalaisen jazzin keräilijöiden havittelema aarre. King Of Helsinki (Stupido) Aki Kumar ......................................................................... I Saw The Blues (Blue Dot) Bonnie Raitt .................................................................................. Livin’ On A High Note (Anti/Epitaph) Warren Storm .............................................. Sweet Sixteen on virheellisesti laitettu Chuck Berryn tekemäksi (tiedot olivat ehkä sekaantuneet Berryn Sweet Little Sixteen -hitin kanssa), vaikka kyseessä on Big Joe Turnerin Atlanticille ’52 levyttämä ja levy-yhtiön johtajan Ahmet Ertegunin pseudonyymille A. New Breed Workin’ – Blues With A Rhythm * (Kent) eri esittäjiä .................. Gonna Die Trying (American Showplace Music) Jackie Payne ........................................................................... This Is/The Dynamic... Breaking Free (Ruf) eri esittäjiä ............................................... Swamp Pop By The Bayou – Troubles, Tears & Trains * (Ace) eri esittäjiä ................................................................. Tosin kroonisen päänsärkynsä vuoksi hän käytti runsaasti, nykyisin jo apteekkien hyllyiltä poistettua Hota-pulveria – olihan pakkauksessa komea intiaanin kuvakin. Kuriositeettina mainittakoon, että rytmisoitinta, tässä tapauksessa akustisen kitaran kantta, kappaleella soittaa Edward Vesala. Soultime! (Leroy) Mavis Staples ..................................................... Honey For The Biscuit (Ruf) Tedeschi Trucks Band .................................................................... Blood Money (Jazzhaus) Toronzo Cannon ................................................................ Jotta sekaannus vielä lisääntyisi, on Chuck Berryn tästä kappaleesta tekemä versio virheellisesti hänen levyllään merkitty B.B. Sitä tuskin pidettäisiin enää terveellisenä, joten ei mikään ihme, että Mansfield kuoli puhjenneeseen vatsahaavaan. Oh My Goodness (Thirty Tigers) The James Hunter Six ..................................................................... The Other Side Of The Trax * (Kent) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) Perinteistä countrya edustivat Carter Familyn Wabash Cannonball, joka tosin mukaili Jerry Reedin versiota sekä tradionaalinen, T. Hän asui Turussa pienessä sanomalehtipaperilla tapetoidussa piharakennuksessa, johon ei tullut edes vesijohtoa. Ina Forsman (Ruf) Donnie Fritts .............................................................. Lähimmäs countryn ydintä päästään kuitenkin päätösinstrumentaalilla, Mansfieldin omalla sävellyksellä Tribute To Lloyd Green – vaikka Tommie keskeyttääkin aloituksen muutamaan otteeseen omalaatuisine ärhentelyineen. Eero Raittisen Eldis (Turenki) Simo ........................................................................ Honey Aaltonen. Kolmella viimeksi mainitulla jazzsaksofonistina tunnettu Paakkunainen yllättää soittamalla viulua. Let Me Get By (Fantasy) Turn On ....................................................................................... Hard Times (Home Braend) Wentus Blues Band ..................................................... Hold On! (Daptone) Knucklebone Oscar ............................................................. Dig In Deep (Redwing) Eero Raittisen Eldis .......................................................... Tommie Mansfield oli eksentrikko, joka vietti kitaroineen vaatimatonta, jopa askeettista elämää. God Don’t Never Change: The Songs Of Blind Willie Johnson (Alligator) eri esittäjiä .................................. 40 Blues News 2/2016 Black River Bluesman & Bad Mood Hudson .... Sit toisel pua pitää olla kalapullii ja toisel pua jäätelöö – ja sit stilika (steelkitara) täs!” Kuinka ollakaan, nimenomaan turkulainen levy-yhtiö Svart on julkaissut Mansfieldin levyn uudestaan! Aikanaan Mansfieldiä pidettiin vähän kuin John Fordin tai Howard Hawksin ohjaamien lännenelokuvien ”hassuna vanhana ukkelina”, mutta kuollessaan hän oli vasta 41-vuotias. Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että Tommie saattoi saapua helsinkiläiselle Tavastia-klubille Dave Lindholm reppuselässään, joka tehosti näyttävää sisääntuloa huutaen: ”Me cowboyt tullaan sisään vähän erilailla!” Ajalleen epätyypillisesti Mansfield harrasti talvisin kerrospukeutumista: ei talvitakkia, vaan useampi takki päällekkäin. Esa Pulliainen on moneen otteeseen ihmetellyt kitkerään sävyyn, mikseivät turkulaiset osanneet arvostaa kaupunkinsa merkkimiestä. Nugetre kirjattu sävellys. The Bad Times Make The Good Times * (Ace) Supersonic Blues Machine ............... Tommien suurin pahe oli maksamakkara, ja hänen väitetään jaksaneen toimia päiväkausia pelkästään maksamakkaraa syömällä. Välillä Mansfield haaveili muuttavansa Helsinkiin lähemmäs ystäviään. Don’t Hold Back (Greaseland) Tomi Leino Trio ..................................................................... Let Love Show The Way (Provogue) Southside Johnny & The Asbury Jukes ....................................................... Georgie Fame Heard Them Here First * (Ace) eri esittäjiä .... Lämpimästi hän on muistellut Tommie Mansfieldin kuvailleen ihanteellista soittotilannettaan: ”Jee, ensinnäkin Tennesseen maisema avautuu joka puolella, hevosia ja vihreätä ruohoa. Vanhan rock’n’rollin ja countryn sekaan mahtuu yllättäen myös vanhaa bluesia
Joe Hill Louisin kohdalla ne olivat kitara, laulu ja kaksiosainen rumpusetti, mikä koostui vasemman jalan bassorummusta ja oikean jalan pienehköstä hi-hat -rakennelmasta. Luonnollisesti hän toimi myös laulajana. Tapahtuma aiheutti jäykkäkouristuksen, minkä seurauksena Lester Hill kuoli 5.8.1957 ainoastaan 35-vuotiaana. Perin traaginen oli myös tämän musikantin elämän päättyminen. Hänen musiikillinen jäämistönsä löytyy miltei kokonaisuudessaan seuraavanlaiselta kaksiosaiselta koosteelta. Kanadan puolella samantyyppistä toimintaa on jo pitkään harjoittanut Dave Harris, ja onhan täältä Suomessakin Ismo Haaviston ja Henry Ojutkankaan kaltaisia multi-instrumentalisteja. tunnetussa sikäläisessä Peabody-hotellissa. 42 Blues News 2/2016 JOE HILL LOUIS Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 33 VESA WALAMIES M onet urheilun ystävät tietävät, että Joe Louis (1914–81) oli kuuluisa nyrkkeilijä, joka piti hallussaan ammattilaisten raskaansarjan mestaruutta vuosina 1937–49. Ainoastaan joitakin häneen liittyviä mainintoja muistelen lukeneeni etupäässä eräiden Sun-levymerkkiä käsitelleiden selvitysten yhteydessä. Big Joe Louis taasen on englantilainen laulaja-kitaristi, joka tuli blues-maailman tietoisuuteen 80-luvun loppupuolella. -49. Vakiintuneen näkemyksen mukaan kysymyksessä on sellainen ilmiö, jos muusikko soittaa samanaikaisesti vähintään kolmea instrumenttia. Kun Joe Hill Louisista kirjoitetaan tai puhutaan, esille tuodaan yleensä varsinkin hänen roolinsa yhden miehen orkesterina. Sitä ei ole aiemmin kerrottu tässä lehdessä, koska indeksin mukaan kuluneina yli 47 vuotena ei ole julkaistu ensimmäistäkään häntä koskevaa BN-kirjoitusta. Tuottaja Sam Phillips oli todellakin tutustunut myös häneen, mutta diskografioiden mukaan Joe Hill Louisin nimissä julkaistiin 50-luvulla vain yksi Sun-single. On omanlaisensa määrittelykysymys, mitä ylipäätään voidaan lukea käsitteen one man band piiriin. Niitä olivat aikoinaan ainakin amerikkalaiset Jesse Fuller (1896–1976) ja Doctor Isaiah Ross (1925–93) sekä englantilainen Tony ”Duster” Bennett (1946–76). Pääasiassa Memphisin seuduilla vaikuttaneen Joe Hill Louisin maallinen vaellus ei ollut pitkä eikä erityisen menestyksellinen. JOE HILL LOUIS King Of The One Man Bands (JSP 4208) -08 CD 1 – 1949–52: (1) Don’t Trust Your Best Friend (2) Railroad Blues (3) A’ Jumpin’ And A’ Shufflin’ (4) Joe’s Jump (5) Gotta Let You Go (6) Boogie In The Park (7) Nappy Head Woman (8) I Feel Like A Million (9) Heartache Baby (10) Train Ticket (11) Come Back Baby (12) Boogie In The Park (13) Cold Chills (14) Mistreat Me Woman (15) Street Walkin’ Woman (16) Going Down Slow (17) Blue In The Morning (18) Highway 99 (19) Gotta Go Baby (20) Big Legged Woman (21) Joe Hill Boogie (22) Eyesight To The Blind (23) Walkin’ Talkin’ Blues (24) The Way You Treat Me (25) Early In The Morning (26) Peace Of Mind (27) Cold Chills (alt. -85 vieraili Euroopassa viimeisen AFBF-kiertueen jäsenenä. Muusikko Joe Hill Louis oli astunut esille 40-luvun puolivälin paikkeilla, ja ensimmäisen kerran hänet kutsuttiin äänitysstudioon v. Taiteilijanimensä Lester Hill sai tai otti sen jälkeen, kun oli nuoruudessaan voittanut erään paikallisen nyrkkeilyottelun. Jo 14-vuotiaana hän ryhtyi elättämään itseään liittymällä Memphisissä erään vakavaraisen valkoisen perheen palveluskuntaan. take) (28) Gotta Go Baby (alt. Nimenomaan tämä ensimmäinen kiekko tarjoaa. Bluesin historiasta löytyy joitakin kohtalaisen kuuluisia yhden miehen orkestereita. Sittemmin hän työskenteli mm. Sittemmin jonkin verran aiemmin kuulemattomia JHL-otoksia on kyllä ilmaantunut ihasteltaviksi erinäisillä Sun-kokoelmilla. Hän oli auttamassa erästä lukuisista naisystävistään puutarhatöissä ja sai toiseen peukaloonsa haavan, johon sekoittui jotakin myrkyllistä lannoitetta. Mutta kukapa on Joe Hill Louis. Hän oli syntynyt 23.9.1921 Tennesseen osavaltiossa Raines-nimisellä paikkakunnalla ja oli oikealta nimeltään Lester Hill. take) Vaikka Joe Hill Louis tunnetaan etenkin yhden miehen orkesterina, todellisuudessa enemmistö hänen äänitteistään on laulettu ja soitettu muiden muusikoiden kanssa. Miehen levytysura jatkui aluksi enemmän ja myöhemmin vähemmän aktiivisena vuoteen -57 saakka, ja hänen kokonaissaldokseen kertyi reilut 50 tallennetta. Etenkin 80-luvulla oli julkisuudessa sellainen monen soittimen taitaja kuin Blind Joe Hill (1937–99), joka v
Sellaisia otoksia ovat nimittäin numerot (8-21) ja (2328), joita on siis yhteensä 20 musiikkiesityksen verran. Vain avauslaulu edustaa one man band -formaattia, ja ajoittain pääartistin keralla soittelevat mm. Blues News 2/2016 43 kuitenkin hyvän mahdollisuuden tutustua häneen one man band -muodossa. Esimerkiksi n:o (11) eli Come Back Baby ei ole versiointi Walter Davisin samalla nimellä varustetusta klassikosta. pianisti Albert Williams, harpisti Walter Horton, tenoristi George Lawson ja rumpali Willie Nix. Mihinkään suureen suosioon Joe Hill Louis ei näiden näytteiden avulla kohonnut, sillä niistä vain paikalliset pikkuhitit Boogie In The Park ja I Feel Like A Million menivät mainittavissa määrin kaupaksi. Kuten arvata saattaa, myös Joe Hill Louisin musiikki oli aika tyypillistä 40ja 50-lukujen puoliurbaania perinnebluesia. Näistä lauluista muiden tekemiä ovat nimittäin vain Sonny Boy ykkösen Cold Chills ja Early In The Morning, Sonny Boy kakkosen Eyesight To The Blind ja James Odenin eli St. Itselleni kaikkein mieluisin JLH-tuotos on melodinen Keep Your Arms Around Me Mama, mikä vuosien mittaan on kohonnut pikkuklassikon asemaan. Niistä jälkimmäinen on mukana myös kahtena muuna, numeroiden (2) ja (7) kohdille asetettuna versiona. Siihen kun lukeutuvat ainakin Sonny Boy ykkösen ohjelmistosta omaksutut Western Union Man ja koulutyttömukaelma Good Morning Little Angel, Rufus Tomasin muokkaama Hound Dog -väännös Tiger Man, Jackie Brenstonin hitistä Rocket 88 runsaasti vaikutteita ottanut Hydramatic Woman, traditionaali I’m A Poor Boy sekä tuttua Rollin’ & Tumblin’ / Meet Me In The Bottom -teemaa soveltava Goin’ Away Blues. Kuuleman perusteella etenkin hänen rumputyöskentelynsä oli sen verran alkeellista, että parempaa jälkeä syntyi erillisen perkussionistin keralla. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö myös hänen yksin taiteilemansa palaset olisi sortiltaan aivan kelvollisia luomuksia. CD 2 – 1952–54: (1) Chocolate Blonde (2) She Comes To See Me Sometime (3) We All Gotta Go Sometime (4) She May Be Yours (5) Keep Your Arms Around Me Mama (6) Got A New Woman (7) Sweetest Gal In Town (8) I’m A Poor Boy (9) Jack Pot (10) I Love My Baby (11) Western Union Man (12) On The Floor (13) She Got Me Walkin’ (14) Good Morning Little Angel (15) Tiger Man (17) Hydramatic Woman (18) Ridin’ Home (19) Don’t Do It Again (20) She’s Taking All My Money (21) Jealous Man (22) 4th And Beale (23) Ruthie Mae (24) Joe Hill Boogie (25) Going Down To Louisiana (26) Get Up Off It (27) Sweetest Woman I Ever Seen (28) Going Away Blues (29) Just Plain Tired Kun siirrytään kakkoskiekon puolelle, esitysten sähköisyys lisääntyy, instrumentaatio laajenee ja poljento vankistuu. Louis Jimmyn Going Down Slow. Myös laina-aineiston määrässä on havaittavissa lievää nousua. Sen Joe Hill Louisin ainoan oman Sunsinglen muodostivat aikoinaan n:ot (3) ja (4) eli We All Gotta Go Sometime ja She May Be Yours. Toki hänkin soitti sähkökitaraa, mutta minkäänlaiseksi modernistiksi häntä ei voi luonnehtia. Merkille pantavaa on JHL:n omien tuotosten runsas määrä. Minään bluesin suurmiehenä Joe Hill Louisia ei voi pitää, mutta aika paljon hyvää musiikkia hänkin sai aikaiseksi.
”Queen of the Blues” palasi teemaan vielä vuoden 1954 biisillä Big Long Slidin’ Thing, jossa nurkissa pyörii kaikennäköistä instrumentin virittelijää, kun vetopasuunastaan tunnettu Dinahin äijä on tiessään. nämä eivät selvästikään huonone vanhetessaan. THE COASTERS Love Potion Number Nine / D.W. Nimittäin se takamatka länsinaapuriin. Washburn (King 45-6385) ”I was a flop with chics, I’ve been this way since 1956. Ja EP:n kansikuva Nalenilta on upea. TINY BRADSHAW Heavy Juice / Well Oh Well / Soft / The Train Kept A-Rollin’ (King EP-208) Jos kappale kelpaa Burnetten veljeksille, lukemattomille garagebändeille, Yardbirdsien kautta Led Zeppelinille, Aerosmithille ja Motörheadille, niin jotain kiehtovaa siinä pitää olla – varsinkaan kun biisi ei ole silti mikään kaikkien kaluama johnnybegoode. Harmi vain, että näitä ei täkäläisistä divareista löydy. B-puolen pummitarina vuodelta 1967 on pikkuklassikon maineessa, mutta ei uppoa minulle. Ei ollut puhettakaan, että teininä olisi saanut hikisiin näppeihinsä ihka-aitoja isoreikäisiä jenkkisinkkuja. Lisäksi hirveä vinyylibuumi painaa päälle, hinnat ovat nousussa kun diginatiivitkin haluavat osansa aidosta tavarasta. Jep, Dinahin kääntöpuolen vierailu hammaslääkäri Pitkä-Jussin luona on yksi risque bluesin todellisista klassikoista. Jostain tämä Pat Boonen Dot-single silti aikoinaan löytyi, ehkä siksi se on jäänyt hyllyyn muistuttamaan ajasta, jolloin ns. kaikkien biiseistä on prujattu Meksikossa lukemattomia (laatu)versioita. Jujua, rumbaa, highlifea, chacha-chaa, vodounia. Kiehtovaa musiikkia 60-luvun alkuvuosilta. Tässä saavat kyytiä The Chanters (No, No, No), Fats Domino (Let The Four Winds Blow), Ritchie Valens (That’s My Little Suzie) ja Elvis (I Want To Be Free). Hammasta kivistää, otetaan luottopora esiin ja töpötetään reikään täytettä. Siksi ”rocanrol” hiipi maahan Ranskan lisäksi Meksikosta saakka! Teen Topsin ja kumppanien platoissa ydin on se, että kaikki kappaleet ovat yleensä covereita. Onhan sitä kai vieläkin, mutta rockin neitsyysvuosina ero syntyi ennen kaikkea levytysmateriaalista: Rock-Ragge (Ragnar Nygren, 1938–2011, menehtyi syöpään) paahtaa komeettojensa kanssa vuoden 1958 DeccaEP:illään Freddie Bell & The Bellboysin, Gene Vincent & The Blue Capsin, Johnny Burnette & His Rock’n’roll Trion ja kumppanien huippumateriaalin kimpussa. LOS TEEN TOPS Los Fabulosos Teen Tops (CBS AGS 20.098) Oletko ikinä pohtinut, mikä maa otti rock’n’rollin tanakammin haltuun anglosaksisen maailman ulkopuolella. Los Teen Tops oli Los Locos del Ritmosin kanssa alan kovimpia nimiä ja jätti pysyvän jäljen myös Espanjan nuorisomusiikkiin, kun Franco piti ovet kiinni Eurooppaan. Dairo (1930–96) huristelee tällä kiekolla eteenpäin shufflebiitillä, laulu sujuu yorubaksi, kitara pudottelee sekaan omia kuvioitaan. Kolme: öö.. Lisäksi helmissä kolutaan tällä kertaa laareja Madridissa, pyörähdetään Nalenilla sekä selvitellään, mitä kaikkea hammaslääkärin tuolissa voi tapahtua. DAIRO & HIS BLUE SPOTS Late Chief Shonibare / Erere Muture (Decca NWA 5122) Levytkö loppumassa kotimaan divarien nurkista. Hei, mitäs me tälle kohdalle tehdään. Ranskaksi, espanjaksi, paikallisilla kielillä laulettua. Ei hätää, kyllä niitä plattoja vielä löytyy: hankin hiljattain Ikean säkillisen (niitä sinisiä) singlejä Länsi-Afrikasta. diinaripolvi otti alkuaskeleitaan levykeräilyssä. Burnette, Vincent, Cochran, Berry... Hiekkaisia, naarmuisia, homeisia plattoja, mutta ehdottoman aitoa tavaraa. Vastaus on yksinkertainen: Meksiko. Yritetään uudelleen vaikka 2050. 44 Blues News 2/2016 DIVARIEN HELMIÄ! Sinkkulaarien unohtuneita aar teita, osa 27 PETRI LAHTI S ano kolme hyvää asiaa Pat Boonesta! Yksi: Moody River on upea kappale. Ei mitään, hypätään kalenterissa vain kymmenen vuotta eteenpäin.” Suurin piirtein näin varmaan sujui keskustelu vuonna 1968, kun Jerry Leiber ja Mike Stoller virittelivät tuottajina The Cloversin vuoden 1959 sotaratsua uusintakuntoon The Coastersille. Nämä ovat sitä itseään, kapinallista nuorisomusiikkia, ei jazzja humppamuusikoita yrittämässä nuorennusleikkausta studion nurkassa! DINAH WASHINGTON Salty Papa Blues / Long John Blues (Mercury 30033) Mitäköhän Mercuryn pääkonttorissa loppukesästä 1957 mietittiin, kun julkaisuohjelmaan mummolta näyttäneen c&w-laulajattaren Vada Bellen ja Roger Millerin sinkkujen väliin lisättiin tämä uusintajulkaisu 40-luvun lopulta. Kaksi: joku Dotilla osasi valita hänelle hyvällä maulla kappaleita levytettäväksi: Roy Brownia, Eldoradosia, Turbansia, Charmsia, Ivory Joe Hunteria, Fats Dominoa. I.K. Huh huh, tämä viesti ei ole voinut mennä keneltäkään ohi edes tekopyhällä 50-luvulla. Billboardin toteamus Slidin’ Thingistä oli ilmestymishetkellä paljon puhuva: ”ei toivoa soittoajasta radiossa.” ROCK-RAGGE & HIS FOUR COMETS Teach You To Rock / Be-Bop-A-Lula / Bluejean Bop / Ball-Room Baby (Decca SDE 7084) Vuosi, viisi, kymmenen. Annetaan siis paljon parjatulle Boonelle uusi mahdollisuus reilut 35 vuotta myöhemmin. Bluesin sävyjäkin löytyy välistä. Tässä tuomio. Suuri yleisökin oli samaa mieltä, sillä The Coasters sai tällä uransa viimeiseksi jääneen hitin (#76). Nigerialainen hanuristi I.K. Apuoli: hyvin tuotettua teinipoppia, biisissäkään ei vikaa. B-puoli: jiver-tempoon sovitettu Roy Brownin yöiloittelu saa auttamattoman valjun tulkinnan. Lemmenliemi on uudelleenlämmitykseksi (single julkaistiin vasta vuonna 1971) harvinaisen maistuva. PAT BOONE With The Wind And The Rain In Your Hair / Good Rockin’ Tonight (Dot 45-11588) Kun sitä joskus vuoden 1980 tienoilla alettiin haalimaan levyjä käsiinsä ihan tosissaan, niin ensiksi puhdistettiin sukulaisten ullakot: Elviksen saksalaispainokset hopeisine keskiökolmioineen, Paul Ankan ruotsalais-Karusellit, Louis Prima Capitolin-violetilla. Myös soitinpuolella tapahtui: mukaan bongorumpua, poikkihuilua ja vielä hienot torviriffit soul-tyyliin. Into on hirveä, kiire samoin, englannin ääntäminen on sinne päin, skitta on pinnassa eikä hommassa ole välillä päätä eikä häntää, mutta pisteet silti yrittämisestä. Tiny Bradshaw’n maailmaan saattama hektisen junamatkan kuvaus The Train Kept A-Rollin’ on persoonallisella tyylillä levytetty rytmin ja. Tämäkin EP piti hakea hiihtolomalla Madridista saakka
CLIFF RICHARD A Voice In The Wilderness (nuottivihko) Joku oli tuonut lempidivariini Espoon Blue Vinyliin (siellä on ystävällinen ja puhelias levykauppias, usko tai älä!) pinon nuottivihkoja patteriremontin alta. Siksi, koska niillä on niin hyvää musiikkia – ja levyt tunnetusti kuluvat soitettaessa. JAMES BROWN Have Mercy Baby / Just Won’t Do Right (I Stay In The Chapel Every Night) (King 45-5968) Unohtaminen on liian helppoa. Orkesterinjohtajan tyyliin EP:n muista kappaleista kaksi on instrumentaaleja ja Well Oh Well nykivää r&b:tä. Miten on mahdollista, että lautasella sitten pyörii tämä vuoden 1962 kiekko ja hyllystä löytyy saman äijän mainio pikkuhittikin (#99) Cherry Berry Wine edellisvuodelta. THE CLOVERS One Mint Julep / Middle Of The Night (Atlantic 45-963) Sitkeän kenttätyön jäljiltä voin todeta, että Atlanticin keltamustaetikettiset singlet ovat aina huonossa kunnossa. Milloin keltainen vaihtui punaiseen. Noh, mitäpä menneistä kun päästään kertomaan, että McCoy soitti huuliharppua muun muassa Bob Dylanin klassisilla albumeilla ja Simon & Garfunkelin The Boxerilla. Onneksi tuli tehtyä kannattava sijoitus – olisihan sitä voinut ostaa samoilla rahoilla vaikka suomalaisfirmojen it-osakkeita!. ja The Clovers, jonka huippuplattaa ei pilaa edes verygoodmiinusmainen (upea yhdyssana!) rahina. Miksi. Levyn takakannesta voi tutustua muuhun Kingin EP-tarjontaan: Wynonie Harris, Roy Brown ja Bull Moose Jackson komeilevat siellä sulassa sovussa Moon Mullicanin, Fiddlin’ Red Herronin ja eri tangojulkaisujen kanssa. Winen ja tämän singlen välissä McCoyn harppu oli tallentunut jo AnnMargretin I Just Don’t Understandille sekä Roy Orbisonin Candy Manille – niinpä studiotyöt veivät herran pääosin mennessään. Vaikka en ole soittotai laulumiehiä, niin pakkohan vihko oli ottaa talteen – varsinkin kun välissä oli Kaarinan (Äänitearkiston mukaan Olli Hämäläisen alias Hämeen) kääntämät suomenkieliset sanat suoraan Jorma Kaleniukselle teemalla Tuuli ja erämaa. 45cat.comin aukottoman todistusaineiston perusteella vuoden 1956 alkupuolella. CHARLIE MCCOY I Just Want To Make Love To You / Rooster Blues (Cadence 1415) ”Charlie McCoy aloitteli levytykset Monumentilla 60-luvun loppupuoliskolla.” Näin kertovat legendaarisen studiomuusikon kotisivut. Uran alussa multi-instrumentalisti McCoy paini silti täyden bluesin kimpussa. Blues News 2/2016 45 bluesin kantaesitys, jota pitäisi luonnollisesti kuunnella 78 kierroksen nopeudella, mutta meneehän se näin paksupahviselta Kingin orkkis-EP:ltäkin... Nimittäin nämä perusartistit kuten James Brown, Otis Redding, Bo Diddley, Aretha Franklin ja muut jäävät liian helposti hyllyyn obskuurimpien esittäjien tieltä, vaikka ovat sitä mustan musiikin kivijalkaa. Otetaan nyt tämäkin vuoden 1964 Brown-julkaisu: A-puolella The Dominoes päivitetty oman aikansa tanssikuntoon, kääntösivulla sydäntä riipivä balladi, jossa torvet, terävä kitara ja urku seurailevat äärimmäisen sielukasta laulua. Näitä sai 90-luvulla taalalla jenkeistä. Ruth Brown, Lavern Baker, Joe Turner, Ray Charles... Ei tässä nyt Muddy Watersia tai Lightnin’ Slimiä hätyytellä, mutta täytyy silti sanoa, että hyvin on McCoylla ja taustabändi The Escortsilla muotokieli hallussa
Tosin jazz ei syntynyt Rampart Streetillä eikä blues Beale Streetillä, mutta ympäristö loi puitteet ja sai siemenet itämään kansallisiksi ilmiöiksi. Se johti todelliseen ”Patton-raceen”, koska Patton oli niin sanoin kuvaamattoman harvinainen. Tämä tosiasia johtui siitä, ettei kukaan hänen elinaikanaan juuri ostanut hänen levyjään. Rikollisen ja poliittisen työnsä ohella sekä isä että poika Church olivat aktiivisia tasa-arvon puolustajia ja Church Sr teki suuria investointeja, jotta mustilla olisi samat mahdollisuudet kuin valkoihoisilla. Hänestä oli nimittäin muodostunut merkitttävä nimi republikaanien joukossa jopa Valkoiseen Taloon asti ja hän pystyi mm. Punaisena lankana kulkee hänen oma yrityksensä ymmärtää, mikä on se kannustin ja logiikka, joka johtaa harvinaisimpien ja kalliimpien 78-kierroksisten levyjen keräilyyn, jota pieni ryhmä superkerälijöitä harrastaa. Sulkeminen vaikutti ratkaisevasti Church Jr:n taloudelliseen tilaan ja poliittisiin rahoitusmahdollisuuksiin, mutta Crump tuli avuksi jättämällä karhuamatta osan hänen maksamattomasta kiinteistöverostaan. Beale Street on tänä päivänä vain valkoisten unelmien kulissi, jolla ei ole mitään tekemistä sen rikollisuuden ja poliittisen raakuuden kanssa, joka kerran mahdollisti bluesin kehityksen. Hän sai sen 40-luvulla keräilijältä nimeltään James McKune, joka löysi yhden puhkisoitetun Pattonin 78’-levyn. Tämä on lähinnä kokoelma kirjailijan ja vapaan toimittajan Amanda Petrusichin kirjoittamia pakinoita, josta tekijältä itsellään puuttuu täysin omakohtainen keräilijän tausta. King of the Delta Blues, siis Charlie Patton, ei saanut Mississippissä arvonimeään aikalaisiltaan. Tämä viimeksi mainittu on täysin oleellinen kysymys, koska hänen tapaamansa henkilöt suureksi osaksi ovat varsinaisia oman tiensä kulkijoita ja kaksi vaikutusvaltaisinta päätyivät kodittomiksi alkoholisteiksi. Kirjan kiinnostavimmat kohdat käsittelevät kysymystä, miten suuri merkitys keräilijöillä oli vanhan bluesin tulkintaan. Hänellä oli nimittäin ilotaloissaan valkoihoisia naisia. Tämä jako huipentui Martin Luther Kingin murhaan. Wellsia ja hän vaati myönnytyksiä taloudellisesti tukemiltaan valkoisilta ehdokkailta. Rikollista rahoitusta ja poliittista mahtia yhdistämällä Memphis esiintyi maailmassa saarekkeena, jossa liittovaltion lakien avulla oli tarkoitus siistiä kaupungin aiempi laeista piittaamaton maine. Jos pitää itseään keräilijänä, Amanda juoksee osittain avoimien ovien kautta ja psykologisointi on jo tuttua. Robert Church Sr toimi W.C. BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA PRESTON LAUTERBACH Beale Street Dynasty – Sex, Song, and the Struggle for the Soul of Memphis (W.W. Samalla murtui mustien ja valkoisten välillä vallinnut suhteellinen rauha, joka juonsi juurensa Churchin yhteistyöstä valkoisten politiikkojen kanssa – ja Memphisistä tuli jaettu kaupunki. Churchin kehoituksesta Handy kirjoitti laulun kaikki oikeudet suoraan omiin nimiinsä, mikä johti Handyn elinikäiseen vaurastumiseen. Isä piti hänestä huolta ja kasvatti hänet tuntemaan oman arvonsa sekä vaalimaan tinkimättömyyttään. Ei löydy toista katua, jolla olisi maailmanlaajuisesti vastaavaa kulttuurimuodollista merkitystä. Ne ovat: Rampart Street New Orleansissa jazzin ja Beale Street Memphisissä bluesin kohdalla. Tämä kirja käsittelee Beale Streetin sosiaalis-taloudellista kehitystä ja niitä kahta miestä, joilla oli suurin merkitys tähän; Robert Church ja hänen poikansa Robert Church Jr. Robert Church kasvatti imperiumiaan gangsterin ottein, prostituutiolla, laittomalla uhkapelillä ja politiikalla.Hän sai mustan väestön organisoitua äänestämään ja pystyi näin ollen vaikuttamaan siihen, kuka ehdokkaista valittiin. Kaikki on hävinnyt rakennuksista lähtien ja Church nimi on melkein täysin unohdettu. Se johti hänet myöhemmin perikatoon, kun Crump asettui häntä vastaan ja vaati häntä maksamaan kiinteistöverot kaikista menneistä vuosista. Hänen poikansa peri imperiumin, mutta hänen kuollessaan 1952 siitä ei ollut enää paljon jäljellä. Kun Church kerran sai syytteen bordellien pitämisestä hän puolustautui sillä, että myös kaikki valkoihoiset yhteiskunnan tukipilarit Memphisissä omistivat ilotaloja ja näin syytteestä luovuttiin. Anders Lillsunde AMANDA PETRUSICH Do Not Sell at Any Price – The Wild, Obsessive Hunt for the World’s Rarest 78 rpm Records (Scribner 2015) Tämä ei ole tietokirja, kaikki mainitut faktat on laajemmin esitelty teoksissa, joissa on tieteellisempi ote. Molemmat olivat mustia ja Robert Churchin kuollessa 1912 häntä pidettiin USAn ensimmäisenä mustana miljonäärinä. Robert Church Sr oli ainoa musta, joka onnistui kahdessa asiassa, jotka tavallisesti johtivat lynkkaukseen – haastaa valkoihoiset taloudellisesti sekä olla kanssakäymisissä valkoisten naisten kanssa. Louis Blues syntyi Churchin omistaman talon työhuoneessa, jota Handy käytti. Mutta jo vuonna 1918 Church Jr aukaisi taas omansa, tosin joutuen sulkemaan paikat lopullisesti 1920, jotta hänen maineensa ei tahraantuisi. Hän ei todellakaan ollut mikään ”kuningas”. Ja Handyn tunnetuin kappale St. Pakollista luettavaa, jotta vältyttäisiin kaikista historiankirjoituksen korulauseilta. Handyn ensimmäinen ”hitti” Memphis Blues kirjoitettiin alun perin Crumpin kampanjalauluksi Churchin toimeksiannosta. Church Jr:n kiinteistöt Memphisissä takavarikoitiin ja hän itse joutui puille paljaille. Hän rakennutti mm. Northon & Co 2015) Kaksi USAn katua on saavuttanut maailmanmainetta, koska ne ovat toimineet kehtoina niille kahdelle ainoalle omalle kulttuurimuodolle, jotka tämä maa on synnyttänyt. Handyn, bluesin isän, ohjaajana. Memphisin mustien ääniä kontrolloimalla vaikuttamaan myös presidentinvaaleihin. Hän ja hänen keräilijäkollegansa eivät tunteneet Pattonia ollenkaan entuudestaan. Ja ne ovat sattumalta blueslevyjä, jotka on julkaistu viimeistään 30-luvun alussa ja suurimmaksi osaksi levy-yhtiö Paramountin julkaisemina. Vuonna 1917 liittovaltiollinen painostus oli kuitenkin liian suuri ja Crump pakotti kaikki omistajat sulkemaan ilotalonsa Memphisissä. Nämä merkitsivät 50 Blues News 2/2016. Churchin maailmasta ei ole enää mitään jäljellä. Hänen ansiostaan Memphisin kuuluisa pormestari E.H.”Boss” Crump valittiin virkaansa. Church Jr piti hänet vallassa mustien äänten turvin. Church Parkin, eräänlaisen huvipuiston mustille, hän tuki mustaa toimittajaa ja aktivistia Ida B. Hän tekee eräänlaisen keräilyn pikamatkan: tapaa keräilijöitä, käy levymessuilla, sukeltaa Milwaukee-jokeen Graftonin kohdalla löytääkseen Paramountin sinne hylkäämiä metallimastereita, tapaa lisää keräilijöitä, selostaa heidän musiikkikulttuurista missiotaan ja sen tuloksia sekä kohtaa muutaman psykologin saadakseen vastauksen kysymykseensä, onko keräilijä psyykkisesti häiriintynyt. Robert Church oli valkoisen jokilaivakapteenin ja hänen mustan orjansa lapsi ja hän olisi voinut esiintyä valkoihoisena. Keräilijöiden päinvastainen perspektiivi, mitä harvinaisempi sitä taiteellisesti arvokkaampi on aihe, jonka tekijä jättää melkein kokonaan käsittelemättä, vaikkakin hän viittaa Elijah Waldiin. Aikaisimmat keräilijät eivät nimittäin arvostaneet Lonnie Johnsonia ja Tampa Redia, koska nämä myivät suuria määriä ja levyt olivat siksi helposti saatavilla. Perheen jäsenet matkustelivat myös Euroopassa amerikkalaisten yläluokkalaisten tavoin
Mutta meidän on oltava kiitollisia keräilijöille, sillä ilman heitä musiikki olisi hävinnyt unholaan. turkit ja albaanit). Et voi esim. Tekijä mainitsee ne kokoelma-LP’t, jotka keräilijät 60-luvulla julkaisivat omista kokoelmistaan, kuten esim. sanoa, että Robert Johnson oli melkein täysin merkityksetön aikalaistensa silmissä ilman, että saat kunnolla turpaan. merkit OJL ja Folkways, ja kuinka suuntaa-antaviksi ne muodostuivat kuulijoille ympäri maailmaa. 65,00 Lippupisteestä alk. Mutta levyjen on oltava harvinaisuuksia, mieluiten niitä saa olla jäljellä vain 2-3 kpl! Anders Lillsunde MYYDÄÄN! BN:n numerossa 1/2016 arvioitu Levitators-CD ”Blue Skies” + kattavasti muuta Levitators-tuotantoa: www.reggae-levitators.com. 109,00 Blues Lounge -passit 159,00 (alv. Toisaalta he saivat sen hyvin yksilöllisen mittapuun mukaan, nimittäin keräilijän mieltymyksen, vaikkakin sitä pidettiin objektiivisena. Bluesnews-huhtikuu-puolikas.indd 1 31/03/16 13:51 Waldin mukaan jotakin, eivät ne joita kukaan ei silloin edes tuntenut. KARJALAINEN PEPE AHLQVIST H.A.R.P. 0%) puistoblues.fi :: facebook.com/puistoblues SIMO SONNY LANDRETH J. Näin luotiin raamit oikea/väärä sekä sisällyttävä/pois sulkeva ja syntyi vielä tänä päivänä toimiva onneton standardi. Tämä on kysymys, jota tekijä olisi voinut käsitellä enemmän eikä kritiikittömästi luisua keräilysubjektiivisuuteen ja myyttien säilyttämiseen. 65,50 Fennica Recordsista 62,00 (käteinen) Hotelli+pääkonserttilippu alk. Tosin kuluttajille tarjoutui mahdollisuus kuulla musiikkia, johon heillä muuten ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tutustua. Uudet keräilijät keskittyvätkin etniseen musiikkiin, siis ennen vuotta 1930 julkaistuihin levyihin, joilla artistit ja kohdeyleisö kuuluvat etnisiin siirtolaisvähemmistöihin USAssa (esim. Kuuden numeron kausitilaus 40 euroa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Lisätietoja taloudenhoitajalta: aarno.alen@saunalahti.fi Tilaa Blues News! LIPUT ENNAKKOON Tiketistä alk. USA on tänään puhtaaksi kynitty eikä Paramount-savikiekkoja löydy halvalla mistään. Tänä päivänä Englannissa keskustellaan siitä, oliko OJL’stä enemmän haittaa kuin hyötyä
on peittelemätön toisinto siitä, mitä ollaan kitarabluesin saralla totuttu kuulemaan jo äärettömiä kertoja ennenkin – mikä ei silti himmennä yhtään Cannonin teoksen arvoa verrokkeihinsa nähden. Uusi blues-r&b-albumi ansaitsee arvosanan erinomainen. Samaan ketjuun kuuluvia esityksiä löytyy lisääkin: Definition Of Me, Take Me Back To Perth ja Thirst For Air. Kitaristina Trout on Gary Mooren tapaan eräänlainen ”kone”, jolla on ollut monesti soitossaan taipumusta tarpeettomaankin. Huomion arvoinen on myös näppärästi keinuttava r&btyylinen puolihituri End Of Time. Pete Hoppula EUGENE HIDEAWAY BRIDGES Hold On A Little Bit Longer (Armadillo ARMD 00036) Eugene Hideaway Bridgesin uutuuskiekko herättää soidessaan vain positiivisia mielikuvia, siksi onkin suorastaan nolo myöntää, kuinka huonosti on tullut seurattua miehen vaiheita. funkkistelevainen Special Lady ja tänttäränttäileväinen V8 Ford, kyllä kulkee! Tulipalo-tempoisella instrulla Yesteryear Today Tomorrow foni ja kitara temmeltävät tosissaan. Ei pakettia olla kuitenkaan yhden jipon varaan rakennettu, sitä todistavat mm. Soitannollisesti Cannonin sekä häntä komppaavan peruskokoonpanon (basisti Larry Williams ja rumpali Melvin Carlisle, lisäksi sessioissa on käytetty mm. Lieneekö huumorin kukka kukkinut, kun country-standardi Along The Navajo Trail onkin yllättäen puettu swing-kuosiin. Lyyrikkona miehestä löytyy arjen niin haasteita kuin hyvän ja pahan välistä, joskus hiuksen hienoakin rajaa sekä henkilötasolla että laajemmassa kontekstissa pohdiskelevan tosikkopersoonan ohella myös runsas tujaus ilkikurista hassuttelijaa. Idolikirjo Otis Rushista Albert Kingiin, Buddy Guyhyn ja edelleen Jimi Hendrixiin värittää maltillisesti Toronzon omasta lauluvihkosta poimittuja, 2000-luvun bluesrock-trendeihin kompaktisti sovitettuja kappaleita. Veijarimaisempaa olemustaan hän välittää mm. Toisinaan Cannonia on saatettu vähätellä kotikaupunkinsa ”blues-turismin” tuotteeksi – tuulisen kylän kaupallista puolta valkoisille maailmanmatkaajille salonkinkelpoisemmilla kulmilla demonstroivaksi ”maskotiksi”, mutta vielä mitä! Alta viisikymppinen artisti (s. Kokonaisuutena levy ei ole bluesia eikä rokkia vaan yhtälailla kumpaakin. Mikke Nöjd WALTER TROUT Battle Scars (Provogue PRD 7477 2) Maksansiirrosta toipunut entinen Bluesbreakers-kitaristi Walter Trout tekee vakuuttavan paluun ”Battle Scars” -levyllä. sarkastiseen tyyliin kerrotuilla funkblueseilla Bad Contract ja Midlife Crisis sekä tyypilliseen Chicagon rehvasteluhenkeen riepotetulla Mrs. Mainitusta r&b-tyylistä käy hyvinä esimerkkeinä kiva avauskaksikko One More Time ja nimibiisi Hold On, jolla muuten slidettää eräs Mick Moody. Avausraita Almost Gone on veret seisauttava, ja voisin sanoa, että kyseessä on parasta mitä häneltä on kuultu pitkään aikaan. Kingin tuotokset mieleen tuovat modernit jump-bluesit, kuten liukkaasti liikahtava Love You In Every Way, moderni I Can’t Stand It ja muita hitaampi, tuhtiotteinen Change Your Name. Hän tiedostaa perinteensä eikä siten häpeile vaikutteidensa ja musiikillisten arvojensa esiintuontia soitossaan. Edelliseen puuduttavaan ja raskassointiseen ”The Blues Came Callin’” -kiekkoon verrattuna uutukainen on erittäin miellyttävää kuunneltavaa. noh tietenkin, alligaattori. Meno on todella messevää ja kappale on ehdotonta hittiainesta. Kiekon toinen laina Lost And Lookin’ on minimalismin keinoin työstetty balladi ja komeaa kuultavaa. Cannonilla on Gibsonin Flying V -kitaroineen eittämättä kosolti annettavaa myös Chicagon ulkopuoliselle yleisölle. Ehkei mitään uutta ”länsirintamalta”, mutta kurantin kitarabluesin puolustuslinjat sentään tuntuisivat olevan Chicagossakin yhä rynnäkön kestävissä kantimissa. Oikeastaan tämän levyn voisi heti kättelyssä nimetä perinteiseksi vanhan koulukunnan r&b:ksi, puhaltimet ovat vahvasti kuviossa mukana, biisimateriaali on jäntevää, Eugene on erinomainen laulaja, ja kaikki repiminen ja raasto tuntuu olevan hänelle aivan vierasta toimintaa. Aina valpas ystävämme Pertti Nurmi oli listannut tämän mennävuoden parhaimpien julkaisujen joukkoon, käyköön se suosituksesta. Kakkos-Delmarkin ”John The Conqueror Root” (2013) jälkeen laulava bussikuski päästettiin vapaalle jalalle, joka johdatti hänet viimein Alligator-yhtiön helmoihin. Jykevää Chicagosoundimaailman ja etenkin Buddy Guyn tavaramerkkimäisten intensiivisten kitarasoolojen variointia 11 kappaleen setissä piisaa, mm. Myös lopetuksena oleva akustinen Gonna Live Again erottuu edukseen. 1968) on verta ja lihaa South Siden kasvatteja ja tekee musiikkiaan yhtä täydellä sydämellä kuin ne samoilla apajilla vaanivat, ”palveluvuosissa” vartuneemmatkin mustat chicagolaismusikantit. Vielä pitää mainita hieman B.B. rytmikitaristi Pete Galanisia sekä Hammond B3 -soittaja Brother John Kattkenia) otteet ovat ihailtavan dynaamisia, leimaavimpina esimerkkeinään heti kirpeä avausraita The Pain Around Me sekä levyn otsikon sanoituksiinsa kätkevä omintakeinen parisuhdetilitys Walk It Off. Hyvä oivallus ja erinomaista jälkeä. Musiikki on eläväisen rosoista ja tasokasta ja aloitusraidan lupaukset lunastetaan moneen kertaan. Tullessaan esitellyksi suomalaisille BNhaastattelunsa merkeissä keväällä 2012 mies oli julkaissut ensimmäisen virallisen soolopitkäsoittonsa ”Leaving Mood” (Delmark, 2011), jota puolestaan oli edeltänyt pienipainoksinen omakustanne-cd ”My Woman” vuonna 2007. Hyvänä kitaristina tunnettu Trout kunnostautuu kappaleessa myös harpun soittajana. Tarttuvamelodisten nopeiden bluesrock-kappaleiden kuten Move On ja Playin’ Hideaway lisäksi mukana on rauhallisempia esityksiä kuten My Ship Came In sekä levyn parhaimmistoon nouseva Please Take Me Home. Odottamattomimman irtioton levyn perus-ilmapiiristä tekee vänkä ison puhallinrykmentin pohjustama molliswingi Fine Seasoned Woman. Tässä mielessä on kieltämättä hämmästyttävää, että vasta yli parikymppisenä kitaraan tarttuneen ja 2000-luvun alusta lähtien Cannonball Express -bändiään liidanneen Cannonin varsinainen ammattilaisura ole kestänyt vielä täyttä vuosikymmentäkään. 52 Blues News 2/2016 LEVY TUTKAILUT TORONZO CANNON The Chicago Way (Alligator ALCD 4969) Hyvällä lykyllä tätä lukiessanne Helsingissä parhaillaan debyyttikonserttiaan suorittava (tai huonolla, miten vain, koska teidänhän pitäisi siinä tapauksessa olla juuri kyseisellä keikalla eikä kotona lehteä pläräämässä!) Toronzo Cannon on noussut kohinalla ylöspäin Chicagon klubiscenen nokkimisjärjestyksessä. raastava slovariblues When Will You Tell Him About Me. From Mississippillä. ”Chicagon tie” ei ole helppo reitti talsia – vaan armoa antamaton taistelutanner, josta elävinä ja ylpeinä voittajina selviävät vain kentän sisukkaimmat sissit. ”The Chicago Way” osoittaa, ettei Bruce Iglauer ole suotta satsannut tuoreeseen suojattiinsa: debyyttieksemplaari on vahva kuin..
Ja mikäs on keskittyessä, sillä hänellä on varsin hyvänkuuloinen, lempeästi sointuva mutta samalla vakuuttava tenoriääni. 90-luvun alussa Jo Jo perusti oman GBM-levymerkkinsä, jolla ilmestyi joitakin singlejä sekä vuonna 1993 varsin hyvä, muutamia suorastaan erinomaisia esityksiä sisältänyt Jo Jon omista soulja bluessävelmistä koostunut cd-levy ”Song Of Love”. Niinpä päästään suoraan käsiksi tähän uutuuskiekkoon, joka ei luvalla sanoen ole todellakaan mikään helppo pala. Nyt ei ole aivan päivänselvää, että kysymyksessä on pelkkä tanssi, minkä asiasta perehtyneet oivalsivat jo 1976, jolloin levystä tuli maailman ensimmäinen platinamyyjä (2,5 miljoona kappaletta). Se ilmestyi jopa vinyylisinkkuna. Surumielisen haikea I Can’t Get Over You on jotain sellaista, mitä Isley Brothers Ron Isley etunenässä olisivat saattaneet tehdä. Monta blues-veisua on tehty esittäen naisille erilaisia kriteerejä, vaatimuksia ja mittoja. Saksofonia kuullaan myös levyn päättävällä Do You Remember -kappaleella, joka on virheitään katuvan eron partaalla olevan miehen muistelua menneen rakkauden parhaista hetkistä. Mikke Nöjd CHUCK ROBERSON Over In The Woods (Cruise On MUI-CD-10131) Chuck Roberson Floridasta aloitti uransa jo 70-luvulla pienyhtiöjulkaisuilla. Mielenkiintoista. Poikkeuksena kuitenkin Back Stabbing Friend, joka on eräs levyn parhaista biiseistä, bluesia hiphopsäestyksellä. Tätä soundia saa ihastella mm. Ennen hankintapäätöstä on koesoitto suositeltavaa. Tulkinnassa on ytyä ja vakuuttavuutta ja lopussa Jo Jo intoutuu Sam Cooke -imitaatioon. Kitaravetoinen 12-tahdin blues You Need Help Boy onkin levyn vähiten vakuuttavaa antia. Se soveltuu ehkä paremmin 60ja 70-lukujen Chicagon ”kevyt-soul” -tyyppiseen materiaaliin kuin perinteiseen bluesiin. Levyn huippuihin kuuluu myös She Was Your Wife, But Now I’m Her Man. Nyt Monican laulamana saamme tasa-arvobluesin, Looking For A Man, jolla hän naulaa melkoiset teesit miesten täytettäviksi. Kyseessä on melkeinpä klassinen soulbluesjulkaisu ilman tänään niin tavallista hiphoprytmiä. Mutta tällä kertaa maltti on valttia, ja vaikka välillä Trout runttaa oikein kunnolla, ei mopo karkaa käsistä kertaakaan. Vuonna 1989 ilmestyi älpee ”Real Man / Steppin’ Out” I.B.-merkillä. Laulusolistina mies ei ole kovin kummoinen, niinpä levyn kakkosvokalisti Monica Myhre juhlii taidoillaan moneen otteeseen ja vakuuttavasti. Biisit tuppaavat olemaan turhan pitkiä kestoltaan, napakkuutta tarvittaisiin, nyt kuullaan aivan liikaa kelailua. tiivistempoisena rockaavalla Sweet Rockin’ Soulilla, mediumtempoisella stop-go-bluesilla May Be Right, May Be Wrongilla, hurjavauhtisella Louisella (Ei se Hookerin biisi!) ja suorastaan heavyksi luokittuvalla Tremblellä. 2000-luvun alkupuolella, noin 2003, hän kaupitteli keikoillaan itsensä tuottamaa ”Do You Remember” -cd:tä, jonka musiikkipuolesta vastasi Jim Sims. Hämmästelin itsekin, mikä tässä oikein haraa vastaan ja lukuisten kuuntelukertojen myötä olen päätynyt seuraavaan päätelmään: Levy on tasoltaan kovin vaihteleva, niin biisimateriaalinsa, kuin soundiratkaisujensakin puolesta. Kiekko alkaa bluesmaisella Johnnie Taylorin Disco Lady -muunnelmalla. Pitkään mietittyäni päädyin lopputulokseen, että mitenkään hänen edellisiä levyjään väheksymättä hän on tehnyt mielestäni uransa parhaan julkaisun. Tämän tyylin siivuista selkein osuma on Too Bad So Sad, jolla ei kierroksia lasketa ja ollaan ihan oikeasti rankkoja. Riku Metelinen DAVE WELD & THE IMPERIAL FLAMES Slip Into A Dream (Delmark DE 842) Dave Weldistä oli laajemmalti juttua jouluisessa BN:ssä. Komppi on sama kuin Taylorin biisissä, mutta Roberson painottaa sitä hieman eri tavalla. Sweet Thang, herkkä, kypsän elämänkokemuksen silaama rakkaudentunnustus uudelle rakkaalle, tuo paremmin Jo Jon oman, teeskentelemättömän äänen esiin. Henkilökohtaisesti luen suurimmaksi tappioksi Chicagoklassikon 20% Alcohol kierrätyksen, ylväs revittelybiisi on kadottanut jännitteensä ja kaiken jäntevyytensä. Onneksi seuraava Bring It On Up onkin sitten pirteä ja päättäväinen laulu elämänmuutoksen välttämättömyydestä, menneisyyden pettymysten taakseen jättämisestä. 1975 seurasi ilmeisesti joitain äänityksiä Howard Scott & Scott Bros. Esim. Julkaistuaan 8 albumia Eckolla ja muutaman omakustanteen hän teki kaksi albumia CDS:llä ja päätyi sitten taas omaan tuotantoon. Pariin otteeseen koitetaan myös funkympää ratkaisua. Edelleen soul-bluesiksi muotoutuva Sweet Love soi moderneine otteineen komeasti, samoin kuin kovastikin mallikas blues-hituri Walk On Down ja nämä kolme viime mainittua siisi kaikki Monica Myhren laulamina. Yksi korviin pistävä elementti levyllä on puuromaisen rankka Fat Possum -tyylinen kitarasoundi, joka on kovin jyräävä. Balladilla Baby That Hurt Jo Jo saa loukkaantuneessa itsesäälissään laadukasta laulutukea ja vastinetta taustatytöiltä (keitä lienevätkin), kuten useimmilla muillakin levyn kappaleilla. Weld on hurja kitaristi ja varsinkin slidekitaroinnin ollessa kyseessä, niin suoranainen peto. Tällä levyllä Jo Jo keskittyy pelkästään laulamiseen ja koko soittopuolesta vastaa Woodrow Jim Sims. South Siden baareista hän on musiikillisen elantonsa pääasiallisesti hankkinut aina näihin päiviin asti, usein nimellä Jo Jo Murray & The Top Flight Band. Tämä monologilla alkava pitkä, koskettava tarina on kuvaus kohta levy tutkailut. Levyn hankkimista harkitsevien kannattaa suunnata katseensa Deluxe Editioniin, jonka bonuksina saamme kuulla pari akustista herkkupalaa, jollaisia mieheltä toivoisin kuulevani jatkossa enemmänkin. Blues News 2/2016 53 brassailuun. Ymmärrän lähtökohtaisesti pyrkimyksen rankkuuteen, mutta nyt tuo tavoite lyö tekijöitään näpeille. Sillä rankkuutta tavoitellaan repimisellä ja raastolla, sekä rock-soundeilla, mitkä armotta tiputtavat kiekon rock-blues -sarjaan. Keskitempoinen pomppo Stop That Knockin’ on laulua myöten kuin suoraan Tyrone Davisin levyltä. Jos tuli kritiikkiä, niin plussaakin kyllä löytyy. Myöhemmin hän muutti Philadelphiaan, mutta unelmat discotähteydestä siellä kariutuivat ja hän palasi Floridaan. Tämä levy on menestynyt hyvin ja on tällä hetkellä korkealla Blues Critics Southern Soul -listalla. Ura lähti nousuun, kun hän 90-luvulla sai sopimuksen Eckon kanssa. Muutkin biisit ovat korkeaa luokkaa ja yhteenvetona voin todeta, että levy on hyvä lajissaan ja menestys on perusteltu. Siellä hän pääsi ennen pitkää esiintymään paikallisiin klubeihin ja yökerhoihin. Ensisingle Whole Lot Of Woman / Why Baby ilmestyi vuonna 1971 pienellä Sound-O-Riffic-merkillä nimellä Jo Jo & The Outcast. I’m In Love on hieno molliblues vastakaiuttomasta rakkaudesta. En ole sitä kuullut enkä nähnyt mutta monet merkit viittaavat siihen, että tämän viime vuoden lopussa ilmestyneen Coday-uutuuden sisältö on ainakin osittain peräisin tuolta levyltä. Levyn aloittava Can’t Stop Loving You on kevyesti funkahtava tyylikäs rakkaudentunnustus, jota piristää Jim Simsin tyyliin sopiva saksofonisoolo. Take Me Back on aika jyräävä, mutta rumpali Jeff Taylorin vokalisoima Dorothy Mae on oikeinkin hyvä. John Ward kirjoitti hänelle yhden 90-luvun parhaista bluesbiiseistä ; A Whiskey Glass And A Woman’s Ass. Bandin kanssa. Anders Lillsunde JO JO MURRAY From The Inside (Coday AC 915) Shelbyssä, Missisippissä vuonna 1947 ensihuutonsa parkaissut Gus ”Jo Jo” Murray muutti nuoruutensa gospelvaiheen ja kitaransoiton opettelun jälkeen 1964 Chicagoon. duettona esitetty nimibiisi keinuttaa sinänsä asiallisesti, mutta vähempikin revittely piisaisi hyvin. Levyn parempaa antia on myös sen nimikappale From The Inside
She Wants My Name ja Tears Of Fire jatkavat jo aluksi kuultua akustisen bluesrockin linjaa. Näistäkin puutteista huolimatta kyllä tätä kuuntelee myös jatkossa – ja suosittelen bluespianisteille ihan oppimistarkoituksessa. Loput kahdeksan ovat sitten Wendy DeWittin kynästä lähtöisin. Ilon aiheiden joukkoon nousee myös Rev. 3) Kaikki kappaleet ovat duurisävellajeissa, eli lopputulokseksi saadaan, että (4) biisit muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Elokuva kertoo monista eri pareista, joista useimmissa tapauksissa joku harrastaa syrjähyppyjä. Käytetyin eväin olisi helppo luiskahtaa vinkuvan bluesrokituksen maailmaan. Big Cynthia on Motown-legenda Jr Walkerin tytär ja hän esittää yhden biisin. Kävi ilmi, että kannujen takana hääräilevä Chris Parker on todella pitkän linjan musikantti. Willie Dixon ja Koko Taylor) ja minulle tuntematon Folks Like You (ilmeisesti uusi biisi, kun ei löytynyt edes YouTubesta). Äänimaisema on nimittäin pääasiallisesti akustinen, miltei katusoittomaisen rento. Wendy DeWitt on kalifornialainen, ulkonäön perusteella noin 45-vuotias pianisti/urkuri/ laulajatar, mutta musiikki on vahvasti New Orleans -henkistä. Kautta levyn piano on hyvin vahvasti esillä, kitaristi Steve Freund ei juurikaan tilaa saa, poikkeuksena lainaraita Feel So Bad, joka on yksi levyn parhaita paloja. Lopussa kuitenkin kaikki petturit osoittautuvat häviäjiksi. Raita neljä Built To Last on hieman laajennettu Stormy Monday -tyylisellä kululla. Sen sijaan miedosti itämaihin vivahtava Soul Transforming Realization potkii ja innostaa.. Anders Lillsunde WENDY DeWITT with KIRK HARWOOD Getaway (Wette Music 5809) Kun ottaa arvioitavaksi tuntemattoman artistin levyn, voi hävitä tai voittaa. Pokey, joka siis teki hittibiisin, esittää roistohuijaria. 1) Levyn yhdestätoista biisistä yhdeksän menee perusblueskaavalla. Hän myös muistuttaa aika lailla Reggie P. Se on myös cd-kokoelma, jonka tuottaja Daniel Ross on julkaissut salanimellä Beat Flippa. Viimeinen raita Everybody’s Crying For Something poikkeaa myös jonkin verran peruskaavasta. Pokeyn esittämä My Sidepiece oli vuonna 2015 tosi menestynyt biisi, johon moni artisti vastasi tai äänitti siitä oman versionsa. tulipaloa esitettäessä tulenliekit on vain lisätty autojen ja talojen päälle. Elokuvasta saa käsityksen heidän taloistaan, vaatteistaan, huonekaluistaan, autoistaan ym. Muita covereita ovat 29 Ways (esim. Sekä Daniel Rossilla että Pokeylla on taustaa hiphopissa ja rapissa, Pokeylla jopa hyvällä menestyksellä. Tutunomaiselle pohjalle rakennetaan hyvistä aineista southern rockin ja bluesin sävyinen All I Got Is Now. Nettisivuiltaan löysin selventävän tiedon, että hänet tunnetaan myös nimillä Billy, Bhoomisparsha, Fordham, Sal Paradise, Swaraj ja Floyd Graves. Eräs päähenkilöistä on tunnettu soulblueslaulajatar Lacee. Pokey on siis levyn suurin nimi ja hän esittää neljä kaikkiaan 19 biisistä. Elokuvasta ennustan kulttiklassikkoa kaikessa äärettömässä yksinkertaisuudessaan. Homma jämähtää kelailuksi. 2) Kolme ensimmäistä kappaletta on G-duurissa, neljäs raita C-duurissa, sen jälkeen kolme biisiä Aduurissa. Jos aikoo valita jonkun levyn Daniel Rossin tallista, josta löytyy Pokeyn, Tyree Nealin, Beat Flippan ja Louisiana Blues Brothasin (Pokey, Tyree Neal ja Adrian Bagher) uudet albumit, suosittelen tätä. Cd muistuttaa paljon erästä vuoden 2015 suosituinta levyä, Beat Flippan ”I Got The Blues, Vol. Jatkossa vain kaksi esitystä poikkeaa näistä sävellajeista. Boksin mukana seuraa sekä cd että dvd. DeWitt ja Harwood muodostavat perusduon, jonka ympärille muu rakentuu. Hän vastaa kaikesta musiikista ja on käyttänyt useampia eri solisteja, kuten Bigg Robb teki muutama vuosi sitten. Rekkaaiheinen lyriikka toimii myös ilahduttavan hyvin, ”rain baptised me again” on vain yksi esimerkki onnistuneista riveistä. Tyree Neal, joka on aina pysytellyt tässä genressä, esiintyy kahdella kappaleella, kuten Laceekin. Hankalahan tuollaisillakaan aineksilla olisi töpätä. Kyllä southern soul on todella osuvien ilmaisujen kultakaivos. Vanhan blueslegendan Raful Nealin poika Tyree Neal on oma itsensä southern soul -artistina. Levyn kolmesta instrumentaalista kaksi on levyn otsikon mukaisesti vähän turhan ”zen” minun makuuni. 1”, vaikka minun on vaikea ymmärtää tätä euforiaa. Rummuilla kuuluisi olevan menohaluja enemmältikin, mutta kitara pitäytyy peruskuvioissaan. Onhan ne pianistille helppoja, mutta vaikkei omaisikaan absoluuttista sävelkorvaa niin ihan tavallisenkin kuuntelijan korva alkaa puutua saman sävellajin ja sointukulun toistosta. Nyt he siirtyvät southern soul-bluesiin niinkuin he eivät olisi muuta elämässään ennen tehneet. Mukana on myös kolme puhaltajaa, pasunisti lienee suomensukuinen, kun nimi on Mike Rinta. Miten tähän siis pitäisi suhtautua, onko se elokuva ja siihen soundtrack vai cd-kokoelma, johon kuuluu yli 2 tunnin video. Sekään ei isommalti auttanut. Tämäkin levy osoittaa, että Jo Jo Murray kykenee tekemään hienoja kappaleita ja teeskentelemättömässä tunteikkuudessaan saaman niistä aikaiseksi vaikuttavia tulkintoja – ja siksi hän onkin varsin mielenkiintoinen artisti, joka ansainnee laajempaa tunnettuutta. Tässä levyssä on sitä paitsi suureksi osaksi samat artistit ja jopa muutamat samat biisit. -vainajaa. Kaikki on filmattu ”on site” eikä studiossa. Ne eivät oikein lähde liikkeelle. Teemasta tehtiin jopa elokuva, joka on nyt julkaistu. Samaan pakettiin saa parhaimmat biisit näiltä levyiltä sekä vielä filmin kaupan päälle. Gary Davisilta lainattu It’s Gonna Be Alright. Nyt sinne ei suunnata. Silti, koko elokuvassa on vain kaksi lauluesitystä. Juhani Laikkoja eri esittäjiä MY SIDE PIECE (Music Access MUI-DLX-10137) A Rat With One Hole Is A Poor Rat, eli yhden kolon rotta on säälittävä rotta. Toinen kierrätyspala on Steve Millerin Jokerin rytmiikkaa Little Featin Willin’in kanssa naittava Keep On Trucking. Tämän kohdalla tuli jonkinlainen lohdutuspalkinto. Huilulla ja huiluääniin maustettu Moonlight Messages nostaa puolestaan epäiltyjen esikuvien listalle Bob Dylanin. Pokey pystyy laulamaan rasittamatta ääntään, mutta suosii rahisevaa, puuromaista ja aggressiivista tyyliä kuten Howlin’ Wolf. Loput ovat minulle tuntemattomia suuruuksia ja vokalisteina hyvin tavanomaisia, tavanomaisissa kappaleissa. Levy on ihan kivaa kuultavaa, perus-boogie woogieta, mutta kritiikkiäkin voisi antaa. Eija Jauhiainen REVEREND FREAKCHILD Hillbilly Zen-Punk Blues (Treated and Released T&R 006) Reverend Freakchild on minulle entuudestaan tuntematon nimi. Filmi on todellinen matalan budjetin tuotanto, jossa mm. 54 Blues News 2/2016 levy tutkailut vankilasta vapautuvan perheellisen miehen lähettämästä kirjeestä vaimolleen. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä sosiaalirealistisena dokumenttina kertoessaan, miten tavalliset ihmiset elävät Baton Rougessa. Toinen lainakappale, traditionaalinen I Wish I Was In Heaven Sitting Down on niin ikään toimiva versio, vaikka jääkin hieman vaisuksi. Tällä levyllä Harwood tyytyy soittamaan rumpuja ja duetoi vain yhdessä biisissä. Sillä levy tienaa nipun ylimääräisiä sympatiapisteitä. Ja niin biisi hehkuttaa monisuhteiden autuutta. Heti startissa kierrätetään Beatlesin Come Togetherin riffiä – vieläpä kelpo tuloksin. Maltilliselle gospel-lönköttelylle taustakuoroineen on aina sijaa, vaikka lap steel harhailisikin hieman eksyneen kuuloisena missä lie kaikukammiossa. Rummut vievät levyä monin paikoin maukkaasti eteenpäin, joten äidyin tsekkailemaan kuka niitä soittaa. Päätin siis hoitaa tutustumisen tälläämällä levyn soimaan
Aiemmin häneltä on julkaistu ainakin 10 erilaista albumia, ja nyt on esillä hänen toinen Blind Lemon -kiekkonsa. Blues News 2/2016 55 levy tutkailut Kitaramelodia sinällään on toimiva ja lyömäsoitinsalkusta on löydetty yhtä ja toista kivaa kappaleen mausteeksi. Ehtaa bluesin sarkaa taas kyntävät Billy Boy Arnoldin rohkean modernisti grillattu I Wish You Would sekä sen vastakappaleina vähäeleisen viileät Sonny Boy II:n Bring It On Home ja Lonnie Johnsonin Tomorrow Night. ”O Brother, Where Art Thou?” -leffan soundtrackiltä tutun nashvilleläiskantrilaulajattaren Gillian Welchin käsialaa oleva yltiölatautunut tremolokitaran siivittämä Elvis Presley Blues. Menneiden perään haikaillaan myös levyn kansilehdykän kuvissa ja 70-luvun jälkipuolen graafista ilmettä nostalgisoivassa layoutissa, mutta tuskinpa maestro on tuotostaan testamentiksi tarkoittanut. Tärkeintä kuitenkin, että rakas matkalaukku on löytänyt takaisin oikealle omistajalleen. Myös sinkkulohkaisuna julkaistu Little Willie Johnin tuima r&b-ripitys Take My Love (I Want To Give It) tuo ämyreihin tutun mahtipontisesti mylvivän Tiikerin, mutta ei siinä vielä kaikki. Laulun Ride With Me Tonight tekijäksi on merkitty itse Howlin’ Wolf, vaikka sen taustalta löytyy todellisuudessa Frank Frostin Ride With Your Daddy Tonight. Franklinin esitystyylin rajoittuneisuus käy selkeästi ilmi esimerkiksi silloin, että kuuntelee peräjälkeen Duster Bennettin hienon. Sukellus Tom Jonesin nuoruuden ja miksei aikuisuudenkin musiikilliseen hiekkalaatikkoon on vanhaa kliseetä käyttäen aseista riisuva. Laulajatähteä ei ole tällä kertaa vain liimattu vimpan päälle nuoltujen kiiltokuvataustojen päälle vaan nyt hän on itsekin osa pientä kitarakeskeistä peruscomboaan. Pete Hoppula TOM SHAKA Sweet & Mean (Blind Lemon BLR-CD 1501) Vuonna 1953 syntynyt Tom Shaka on alkujaan amerikkalainen valkoinen muusikko, joka on muuttanut Eurooppaan jo 70-luvun puolella. Ehkäpä flashback’mäinen lähestyminen viittaa pikemminkin Jonesin vastikään ilmestyneeseen elämänkertateokseen ”Over The Top And Black”, jonka sisältöön kappaleiden taustatarinat antavat usein suoria anekdootteja. Yleensä pidän kovasti vanhanmallisesta bluesin vääntämisestä, mutta Franklinin kooste ei erityisemmin nostattanut myönteisiä tuntemuksia. Hänenkin kohdallaan muiden artistien mukana olo olisi silloin tällöin paikallaan, ja siitähän on myönteistä näyttöä Shakan edellisellä Blind Lemon -tuotoksella ”Delta Thunder”. Omanlaistaan suurtekojen jatkumoa on Jonesille merkinnyt käytännössä koko 2000-luku, alkaen vuosituhannen vaihteessa kansainväliset sinkkulistat tuusannuuskaksi räjäyttäneestä Sex Bombista. Nykyisin hän asustelee Saksassa Hampurin seutukunnalla. Tällainen pitkänpuoleinen tallenne, millä esiintyy vain yksi itseään säestävä vokalisti, ei ole mitenkään helposti lähestyttävä kokonaisuus. Hän jos kuka kun osaa arvostaa ja vaalia sen sisältöä. Mustemmille maaperilleen Jones kaivautui 70-vuotispäiviensä kunniaksi ilmestyneen John Lee Hooker -coverin Burning Hell sekä sitä seuranneen v. 2010 pitkäsoiton ”Praise & Blamen” myötä, paria vuotta myöhemmin yhteistyö Jack Whiten kanssa toi puolestaan framille samaan tapaan päivitetyn Howlin’ Wolf -klassikon Evil sekä albumin ”Spirit In The Room”. Kysymyksessä on yli 70 minuutin mittainen livecd, minkä anti on pantu talteen erään hänen vuoden 2014 keikkansa yhteydessä. Akustisemmalla osiolla siirrytään oldtimekantrin tunnelmiin. Puoliakustisen Hank Williams -hippailun Why Don’t You Love Me Like You Used To Do sekä trad.-hillybillynumeron Raise A Ruckus ohella herttaisena bluegrassrallina kirmaa kalifornialaisen folk-americanaduon The Milk Carton Kidsin alkujaan 2013 levyttämä Honey, Honey, jolla kuhertelee ykkössolistin rinnalla myös vakiintuneessa mainstream-nosteessa viihtyvä Imelda May. Marko Aho TOM JONES Long Lost Suitcase (Virgin V 3141 [LP]/4753343 [CD]) Kuluvan vuoden kesäkuussa 75 vuotta täyttävä Tom Jones on opittu tuntemaan popmaailman jättiläisenä jo ikuisuuksien ajan – ja 36 Englannin Top40-hitin ja 19 Billboardvastaavan luetteloon suhteutettuna täysin syystä. Ja melodialtaan viehättävä kertomus Walkin’ My Blues Away ei ole Tarheel Slimin eli Allen Bunnin luomus vaan variaatio Blind Boy Fullerin vuoden 1936 levytyksestä Walkin’ My Troubles Away. Jokseenkin pitkästyttäviksi koin etenkin hänen instrumentaaliinsa Jazzin’ The Blues sekä yli kymmenminuuttisen versioinnin Canned Heatin bravuurista On The Road Again. Toistaiseksi korkeimman Englannin albumilistasijoituksensa 17 kirjauttaneella ”Long Lost Suitcasella” on vielä matkaa myyntilukemissa kahteen edeltäjäänsä. Aivan tuon edeltäjänsä veroinen tämä uutuus ei ole. Näin on siitäkin huolimatta, että perinteisten blues-numeroiden väliin on asetettu monenlaisia kevennyksiä. 30-luvun perua oleva kaihoisa balladi He Was A Friend Of Mine on merkitty newyorkilaisfolkkari Dave Van Ronkin nimiin, joskin versioitahan tästä klassisesta ”kulkurikaverin kuolema” -aiheesta on riittänyt Dylanista Byrdsiin sekä Willie Nelsoniin, joista viimeksi mainitun käsialaa on levyn kuulaana akustisena avausslovarina himmaileva Opportunity To Cry. Sallittaneen lopuksi vielä pari snobbailua. Viimeiset kymmenen vuotta riippumattomilta yhtiöiltä toiselle jokaisen albumijulkaisunsa jälkeen loikkinut Jones palaa 41. Vanhasta uudelleen löydetystä veskasta ponnahtaa esiin myös harvinaisen puhutteleva kunnianosoitus, mm. Syynä on varsin luultavasti se tosiseikka, että vaikka Adam on ilmiselvästi erinomaisen pystyvä kitaristi ja jonkinmoinen laulajakin, hänen täysakustinen musisointitapansa on aika pienimuotoinen ja jäykänoloinen. Tom Shaka on taitava kitaristi ja pystyvä harpisti, joka osaa myös laulaa. Vesa Walamies ADAM FRANKLIN Outside Man (Blind Lemon BLR-CD 1503) Saksalaisen Blind Lemon -merkin väki jatkaa vankasti valitsemallaan linjalla. William Bellin alun perin levyttämästä Stax-groovesta ’Til My Back Ain’t Got No Bone ja Rollareiden jo alkujaankin irkkufolk-sävyisestä Factory Girl’stä seikkailu jatkuu nuoremmille vuosikymmenille Los Lobosin Everybody Loves A Trainin kyydissä. Sellaisena hän on sortiltaan aivan hyvänlainen. Vaikka Shakan ohjelmistossa on myös latino-klassikon Malaguena tapaista iskelmällistä materiaalia sekä Don Gibsonin ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemän valituksen I Can’t Stop Loving You kaltaista kantrahtavaa aineistoa, hän on pohjimmiltaan maalaismallisen bluesin tulkitsija. ”Hillbilly Zen-Punk Blues” olisi voinut näistä aineksista onnistua vielä vähän paremminkin, mutta ei tästäkään paha maku suuhun jää. Sen levyttämät artistit ovat pääasiassa rutinoituneita kitaristilaulajia, joiden ohjelmistot koostuvat tutuista blues-lauluista, niitä muistuttavista omista teoksista sekä joistakin muuta aineistoa viihteellisemmistä tuotoksista. Avoimesti omia roots-musiikillisia juuriaan aina korostanut laulaja toki tunnetaan parhaiten 60ja 70-lukujen vaihteen megahiteistään – mutta luomisintoaan tämä uljas walesilaisherra ei luojan kiitos ole kadottanut missään elonsa vaiheessa. levyllään ”Long Lost Suitcasella” suurmerkin Virgin-EMI:n palkkalistoille, mutta musiikillisesti entistäkin riisutumpana ja alkukantaisempana. Siihen samaan sarjaan lukeutuu myös tämän tuoreen livekiekon esittelemä britti Adam Franklin. Tuottajana Jones luottaa yhä Ethan Johnsiin (joka myös huolehtii uutuuden kitarasooloista), Rolling Stones -tuottaja Glyn Johnsin poikaan – minkä johdosta kiekkoa onkin kutsuttu eräänlaiseksi teema-trilogian päätösosaksi
Niiden väliin Lucinda vielä julkaisutti ideansa perusolemuksen ultimatumiin vievän tuplaliven. Samoin sähköisten instrumenttien käyttö voisi olla hänelle ajoittain paikallaan. Se riehakkuus ja vimma mitä edellä koettiin ei ole tarttunut tälle albumille, ja pilli-osasto on pudotettu pois – fonia kuullaan vain yhdellä raidalla. Oden -sävelmällä She’s Murder. Lucinda on kommenteisAvail näyttää ilman paitaa kehonrakentajalta, hänellä on hieno baritoniääni ja tällä levyllä hän on osunut tämän blueslajin nykyisen kehityksen ytimeen. Levykansi antaa viitteen ”print on demand”, siis pieni omakustanne iTunes-suoratoistoversion ohella. Lu pelkisti laulunkirjoittamistaan. Seuraava biisi Twenty Five And Up on LaMorris Williamsin superhitti Impala mutta vain eri sanoin. Kahdella numerolla Franklinilla on tukenaan saksalainen harpisti Thomas Freund, jonka panos lisää olennaisesti kyseisten tulkintojen ilmeikkyyttä. Sitten paljastui Lucindan todellinen taiteellinen suuruus, kun hän albumi albumilta loi nahkansa uudelleen. Slim Harpon teos Mailbox Blues saa uutta eloa Otis Rushin opeilla ja meno on jäntevää. Näin saatiin kokoon 9 biisiä. Moderni, rytmikäs mediumi You Didn’t Even Say Goodbye edustaa tarttuvuudessaan parasta nykypäivän r&b:tä ja fonin juhlaa viettävä alakulonumero I Can Do You Right pelaa pitkälti samoilla eväillä. Seuraavaksi tulee suurena yllätyksenä I’m Sorry. Siinä on selvänä introna When A Man Loves A Woman, joka sitten vaihtuu muokatuksi Ray Charlesin Drown In My Own Tears’iksi. Miltähän bändin neljä muuta julkaisua kuulostavat. Kiekon ainoa instro PT’s Homecooking jää bassoja rumpusooloineen täyteuraksi. Elmon Hawaiji-rallissa on kyllä riehakas meno päällä. Stomping And Shouting on tänttäränttää tuhdein ottein ja slide itkee kuin Elmore Jamesilla konsanaan. Kahden nyt esiteltävän kiekon lisäksi löytyy ryhmältä (ainakin) kolme muutakin äänitettä. Hän alkoi tehdä hätkähdyttävän rohkeita kokeiluja laulajana, ja löysi omimman äänensä, äärimmäisestä intiimiydestä raaimpaan raakkumiseen ulottuvan sointipaletin. Seuraavalla kolmella levyllä amerikkalaismuusikko kypsyi ja kehittyi kantrilaulajana, joka johdonmukaisesti alkoi ravistautua irti genren muoteista ja vaatimuksista. UniJussin Divin’ Duck Blues, Muddy Watersin She’s Nineteen Years Old ja Bobby Rushin Chicken Heads olisi jokainen huippubiisi alallaan. Se kertoo ainoastaan 25-vuotiaasta naisesta ja Hollywood haluaa tietää, jos hän nuoruudestaan huolimatta hallitsee aikuisten sänkytemput. Nimikappale kertoo nuoresta naisesta, joka on muuttanut Chicagosta Etelään päästäkseen lähemmäksi juuriaan. Vastaisuudessa hänenkin olisi suotavaa hankkia taustalleen myös muunlaisia muusikoita kuten kitaristeja, basisteja ja rumpaleita. Kipsaako yleisön läsnäolo, vai mikä. En käy kuitenkaan kieltämään, etteivätkö hänen muotoilunsa Robert Johnsonin pikkuhitin Terraplane Blues kaltaisista 20ja 30-lukujen teoksista olisi enimmäkseen aivan kelvollisia. Yhtä lailla Williamsin levyjen soundi-, sovitusja tuotantopolitiikka paikansi kultajyvän, tremolojen ja tilojen ympäröimän punaisen langan. No joo, ei nyt ihan. Vanhaa vitsiä mukaillen, sitten on vielä hauskempaa kun on elävä yleisökin paikalla. Edellä esiteltyyn kiekkoon verraten bändin livejulkaisu on jos ei nyt suoranainen pettymys, niin vaisu setti kuitenkin. Näistä kahdesta jos pitäisi valita niin ottaisin heti ensimmäisen. Happy Birthday For Fans saa uusiokäytön nimellä Happy Birth Day Dr King-Obama sillä erotuksella, että siihen on ympättu Kingin ja Obaman puheita. Mikke Nöjd LUCINDA WILLIAMS The Ghosts Of Highway 20 (Highway 20 Records H2003) Lucindan ensimmäinen LP (1979) koostui bluesin ja kantrin klassikoista. Siitä lähtien on keikkabussin mailimittari kerännyt urakalla kierroksia ja miestä, kuten muitakin tämän albumin muusikkoja, on nähty ja koettu siellä sekä täällä. Neljästätoista laulusta vain kolme jää alle viiden minuutin. Until Morning nopeassa hiphoptempossa käsittelee sopivia puuhia ennen aamunkoittoa. Livenä purkkiin, tosin ilman elävää yleisöä, paiskottu paketti edustaa bluesin juhlaa heti avausraidan jouheasta jumppauksesta Looking For Love lähtien. Mestari-Nighthawkin kynäilemä Bricks In My Pillow lataa timminä midinumerona. Pikku-Miltonilta blokattu Just Count The Days on hitaan bluesin juhlaa, samaten kuin Sonny Boy -laina Like Wolf. Mukana on myös viisi omaa sävellystä, joista elmerimäisesti broomaileva My Life on ainoa biisi, jota ei aiemmalla albumilla kuultu. 56 Blues News 2/2016 levy tutkailut maksi nousee kuitenkin Hound Dog Taylorin The Woman I Love, josta ei sykettä tai irrottelun meininkiä puutu. Sitä kykenee seuraamaan levy levyltä, mutta perusnäkemysten tuhlailevan rikas variointi ja hämmästyttävän luova uusiutumiskyky on tuottanut itsellisesti eheitä, keskenään toinen toistaan uljaampia albumeja. Kultaa myynyt ja Grammylla palkittu läpimurtolevy ”Car Wheels On A Gravel Road” (1998) räjäytti pankin modernin americanan maamerkkinä, joka määritteli uudelleen niin artistin kuin koko hänen kokoavasti edustamansa rikkaan kulttuurin. Riehakkaasti rockaavan boogien lisäksi irtoaa ryhmältä kyllä hidaskin blues, hyväksi vertailukohdaksi voisi nimetä Roomful of Blues -yhtyeen. Sen sijaan letkeä Walking To Chicago sekä nimibiisiksi yltänyt harppuvetoinen klassikko-kierrätys Shake Your Boogie eivät säästele kierroksia. Syyskuussa 2014 ilmestynyt ”Down Where The Spirit Meets The Bone” oli Lucindan ensimmäinen studiotupla, ja kun materiaalia tiedettiin syntyneen ja syntyvän runsain mitoin, ei voi varsinaisesti yllättyä siitä, että myös tämä kuusitoista kuukautta myöhemmin ilmestynyt, uudelle omalle levymerkille tehty ”The Ghosts Of Highway 20” on tupla. Jännä juttu! Hit Me On Face Book kertoo rakastajattaresta, joka sopii treffeistä Facebookin kautta. Vesa Walamies AVAIL HOLLYWOOD Old Skool’ Kinda Girl (Nlightn #) Tämä levy sisältää kaiken sen, mitä modernin southern soul -julkaisun pitääkin sisältää, sekä hyvässä että pahassa. Tempo vain kiihtyy twistailevalla J. Toivottavasti minua ei syytetä mistään ikärasismista, kun totean että ukkokopla osoittaa tulkinnoissaan huikeaa näkemystä ja suorastaan poikkeuksellista notkeutta. Koko setin terävimmäksi osualkuperäisversion ja hänen uustulkintansa 60-luvun klassikosta Jumpin’ At Shadows. Syy 10-raitaisen live-kiekon vähänlaiseen antiin lienee kuitenkin se, että puolet setistä edustaa alan standardeja. Anders Lillsunde REVEREND RAVEN & THE CHAIN SMOKIN’ ALTAR BOYS Shake Your Boogie (Nevermore #) Live! At The Big Bull (Nevermore #) Chicagolaislähtöinen Reverend Raven sai parantumattoman blues-tartunnan kokiessaan Freddie Kingin livenä 1971. Vaikka biisi edustaa uusinta southern soul -teknologiaa, on hätkähdyttävää miten lähellä se on Ray Charlesin versiota vuodelta 1956 kuulostamatta silti jäljitelmältä tai retrosoulilta. Ei niin, että bändi soittaisi kehnosti, tai etteivätkö esim. Instro-covereissa, Earl Hookerin Hot And Heavyssä ja Elmore Jamesin Hawaiian Boogiessa, on paremmin sykettä ja ne ovat myös hieman vähemmän kaluttuja esityksiä. Ja jotta makiaa tulisi heti mahan täydeltä, niin saksofoni ja slide ovat levyllä kovassa kurssissa, toki normi-skittaa ja munnariakin kuullaan. Tällä hetkellä albumi on sijalla 4 Blues Criticsin listalla, joka on täysin ymmärrettävää, koska siinä on tarpeeksi monta hyvää esitystä.. Remiksauksella lisätään biisien lukumäärää, ”lainataan” muiden hittejä, otetaan kaikki irti sekä seksistä että nostalgisista tunteista. Lopussa kuitenkin meno terhakoituu
Parit numerot ovat ihan plääh ja muutamat taas aikusrokkia, kitaran laulaessa ja fonien takoessa funkyn PETE GAGE Left Over Blues Suurkaupungin nuhruinen hämärä kääntyy yöksi, täysikuu loistaa tornitalon takaa. Williamsin biisikynä keskittyy oleelliseen, perinteisen laulurakenteen ja riimittelyn hylkäävään, välillä raamatullisesti runoilevaan, suggeroivuudessaan kuin transsiin vajoavaan kiireettömän tunnelman ylläpitoon. saankin todennut, kuinka tärkeätä hänelle on saada tehdä musiikkia sen omilla ehdoilla, kantamatta huolta kappaleiden kestoista saati radiosoitosta. Kannattaa ainakin kuunnella, jos eteen osuu. Myös uudella levyllä vierailee tukku alueen ”suuria” nimiä, jotka eivät kyllä itselleni paljoa sanoneet, paitsi Dr. Vaikka tyylikäs veto onkin, niin ei se kyllä omasta mielestäni vedä vertoja McKenzien esittämälle. Sitä vastoin levyn ”parempi puolisko” ansaitsee kuuntelemista kerran jos toisenkin. Deltaja Piedmont-tyylin kitaristi Dave McKenzien Slender Man Blues on vauhdikas raita, jossa myös ” Kidin” hienot kitaristintaidot tulevat kuulluiksi. Blues News 2/2016 57 levy tutkailut milta kuullaan kaunis That Lucky Old Sun ja toinen vahva tunnelmapala Since I Fell For You. Amerikan rockblues-tyylisen musiikkilajin osalta Regulators on tyylikäs nykyajan tuote ja tullee varmaan pärjäämään valitsemallaan tiellä. Antaa nuorempien repiä ja riuhtoa, herrasmiehet nauttivat olostaan ja antavat musiikin soida. Kun Orleansin maisemissa ollaan niin hanurit ja basuukat sun muut on rahdattu mukaan studioon ja torviakin levyltä löytyy puolen tusinaa. Uutena luentana ammoisalta ”Out Of Hours” -albu. Ennen kaikkea kyseessä utuisasti tyylittelevän americanaarkkitehtuurin taidonnäyte, jolla kitaristien Bill Frisellin ja Greg Leiszin yhteissoitto leijuu suorastaan telepaattisissa sfääreissä. Left Over Blues svengaa sympaattisesti keskitempoisena bluesina ja Fats Dominon What A Price soi rotevana bluestulkintana. Esiintyminen jatkui, yhtyeitä tuli ja meni – ja soittotaitokin karttui eritoten Keithin tutustuessa kaupunkiin muuttaneeseen kitaran suurmieheen, Wayne Bennettiin, jonka kanssa ystävyys jatkui aina miehen turhan aikaiseen poismenoon 1992 asti. Kuluneen ja elämää nähneen soittimen päällä on lasi mallasjuomaa, jonka voimalla ääni pysyy notkeana ja tulkinta kiinni fiiliksessä. Mikke Nöjd BILLY THE KID & THE REGULATORS I Can’t Change ”I Can’t Change” on kaksijakoinen levy, sillä neljä ensimmäistä kappaletta ovat nykytyylin mukaista reipasta, sujuvaa, hyvin soitettua amerikkalaista rokkibluespoppia, loppujen kuuden ollessa tutumpaa ja perinteisempää perusbluesia. Taustalla ahertaa pikkubändi: kitara (Paul Hartshorn), basso (Duncan Kingston) ja rummut (Eddie John), klubitunnelman tiivistää vuorottelevat tenori-fonistit (Graig Crofton, PeeWee Ellis ja Sean McBride). New Orleans Moonlight -kappaleen teemat, nuotit ja enkelikuorot on valittu 60-luvun leffasta ”In The Heat Of The Night”. John, joka soittaa levyn aloittavassa puolen minuutin alkusoitossa Prelude (Just A Closer Walk With Thee). Kuin malliksi nuoremmille, niin taittuu se boogie yhä vaan If You Like Good Boogien tahdissa. Jason Ricci tunnelmoi lisää omalla tyylillään ja kitaristit Billy ”The Kid” ja Sean Carney kisailevat keskenään omia juttujaan. Mississippi Heat -tyylinen, slidekitaristi James Doughertyn kynäilemä Saturday Night on vauhdikas ralli, jossa jykevän rytmin lyövät suoraviivaisesti etenevät basso ja rumpu. Tälläkin levyllä saamme kuulla, miten paljon Keith on ehtinyt alueensa rikkaasta musiikkiperinteestä matkansa varrella oppia. ”The Ghosts Of Highway 20” on vaativa levy, jolla Williamsin rouvaan tutustumista ei kannata aloittaa (siihen suosittaisin ”Gravelia”, popahtavasti nättiä ”Essenceä” tai lyyristä ”Westiä”), mutta josta die hard -fani ammentaa luonnonvoimamaista armoa. Kokonaisuus on sen verran raskas ja raastava, että kappaleista tuskin monikaan päätyy Lucindan nykyiseen keikkaohjelmistoon. Kalsea tuuli käy pohjoisesta ja sumu tiivistyy tihkuksi. Jari Kolari KEITH STONE The Prodigal Return Jos tykkäät musiikista ja syntymäpaikkasi sattuu olemaan New Orleans, Louisiana kuten Keith Stonella niin uravalintasi on ollut alusta lähtien hyvällä mallilla. Seesteisen Old Time Love Affairin sekä herästi fiilistellyn Blues Is Hard To Hiden vastapainoksi Tangled Up With You puolestaan kiritetään swinginä. Blues Has Got Me huokuu melankoliaa ja öisiä fiiliksiä, samalla kun Now My Baby’s Not Around esitetään savuisena keskiyön blues-jazzina. Pianon takana istuu BN:läisille tuttu harmajapää Pete Gage, jonka karheassa tulkinnassa blues saa muotonsa ja alkaa elämään, samalla kun kädet liikkuvat kuin korkeamman voiman ohjaamina mustavalkoisilla näppäimillä. Kappaleet muotoutuvat äänellisiksi tilataideteoksiksi, soinnillisiksi veistoksiksi, joiden näennäisen samanoloinen äänimaailma elää kuin kaleidoskooppia tiirailisi. Samaa voi sanoa Roopen Devil Bluesista, jossa sähköisen yhtyeen luoma pienimuotoisuus on nautittavaa kuunneltavaa. Setin päättää tavattoman onnistunut kierrätys gospel-bluesteemasta Death Don’t Have No Mercy. Better Things To Come, vakuuttaa Pete ja tahtilaji vaihdetaan mediumiin. Odotettavissa on siten cajunia, r&b:tä, funkahtavaa soulia sekä ripauksittain myös bluesia ja muutama nuotti jazziakin. Myös Cindy Leigh käynnistyy Albert King’maisesti soitettuna soulbluesina, kunnes mukaan tulevat kurttu, lehmänkellot ja froittori eli kotoisammin pesulauta. Kulmakuppilasta kantautuu bluesin kaihoisia sävelmiä. Yhtye pääsi 2014 Memphisin IBC:ssä finaaliin ja veikkaan, että saavutus oli suurelta osin tuon ”funkiest-grooving-soulful” -osion ansiosta, sillä kyseisessä kisassahan ei niitä perusbluesyhtyeitä ole kovinkaan korkealle arvostettu! Niistä neljästä ensimmäisestä, kitaristien Billy ”The Kid” Evanochkon ja Jon Vallecorsan säveltämistä kappaleista ei ole paljoa kerrottavaa. Kadut täyttyvät huvittelunhaluisista ja janoisista ihmisistä, onhan nyt viikonloppu. Suurin syy tai tietysti ansio siihen on tutummat kappaleet sekä erityisesti harpisti Jason Riccin laadukas musisointi. Billy The Kid & The Regulators -yhtyeestä onkin kirjoitettu, että sen soitto on ”sekoitus funkeinta, groovaavinta, sielukkainta ja originaaleinta tämän päivän bluesia”. Waltterin laajasta tuotannosta on levylle otettu mukaan Who. Maailmaa on kierretty ja takaisin tultu. Albumin ainoa blues on First Love – ja hieno, venyttelevän hidas kitarablues se onkin. Ellei sitten raasta ranteitaan auki jo ekalevyn kohdalla, kuten vaimo epäili. Rumpalia ja basistia ei tarvita joka kappaleella, vierailijoita tuskin lain. Blues oli hetken keskellämme, kaikki läsnäolijat kokivat sen. Arto Pajukallio OMAKUSTANTEET Lisää lainoja ovat Jimmy Reedin Can’t Stand To See You Go sekä Robert Johnsonin Me And The Devil Blues. Siitä en tykkää, että uusintaversioilla sekoitellaan eri kappaleiden sanoja tai tyylejä – ja tässä muusikot erehtyvät ”pilaamaan” hienon teoksen hyppäämällä kesken kaiken jonnekin Allman Brothers -maailmaan. Kappaleen hienouksiahan ovat sanoitus, mukavan keinuva rytmi ja tietysti Waltterin soitto, jota Ricci uudistaa suht tyylikkäästi. Reedin kappale kuulostaa enemmän Steve Millerilta kuin Reedilta, joskin kyllä siitä myös niitä alkuperäisen esityksen tunnistettavuuksia löytyy. Fiilikseen pääsee uudelleen kiinni soittamalla tämän cd:n toistamiseen. Klubien lähistöllä sekä toisten katusoittajien kanssa hengaillut kitaraa soittanut nuorukainen pääsi jo 16-vuotiaana avaamaan muutaman kerran Rufus Thomasin keikkoja
Samoin kuin levyn päättävä tyylikäs akustinen Airborne Rumble. Tapetille nostatan hypnoottisen rytmihirmun Bloody Mary – Comanchen, tummia sävyjä peilaavan rockerin Soy Un Lobo Estepario, kerrassaan villin Mentes Planesin sekä hirmutempoisen Mi Amigo El Sharman. Kitaristina Kelly siis on paikkansa miesvaltaisessa lajissa ansainnut. Kitaristi Mike Kurkiin (aka Maxwell Street Mike) soittaa korvia hiveleviä sooloja. Johnin hiljainen piano aloittaa kapakkamusalla, vaihtuen gospeliksi Keithin kitaran ja Joe Krownin urkujen ”luvatessa” gloriaa ja muun bandin töötätessä Mardi Grasia. Mainio kiekko, tämän kyllä luulisi löytävän ystäviä itsellensä. Same Boat ja Easy Chair ovat puolestaan modernia bluesia, jotka napakalla sykkeellään tarjoavat jälleen kitaralle hyvän tontin toimia. Basisti Aarni Ruuhimäki ja rumpali Pasi Väkevä tekevät tärkeän työn, joka pitää paketin kasassa. Jari Kolari THE JOSH GARRETT BAND Honey For My Queen Neljännellä albumillaan Josh Garrett pitäytyy tiukasti ydinasioiden äärellä, vältellen rock-ilmaisua. Muutamilla kappaleilla, kuten You Wanna Rock, Afraid To Die sekä I Want To Run Strato kyllä kyntää raivokkaasti ja haastaa kenet tahansa kisailuun. Kokoelmaa kun seuraa kokoelma, jota – aivan oikein – seuraa kokoelma. Timmy laulaa ja soittaa sekä huuliharppua että kitaraa. Hyvin suoraviivaista rokin räiskettä edustaa mm. Harri Haka TOMI LEINO TRIO Hip Shootin’ (Homework HWR009) KOTIMAAN KATSAUS. Siltä suunnalta muistuu äkisti mieleen vain Mighty Joe Young – eikä Kentyckyn Lexingtonista lähtöisin olevaa Kelly Richeytakaan voi bluesmimmiksi kutsua, pikemminkin raskaan rokin veivaajaksi, kuten tämä hänen uusin ”Shakedown Soul” hyvin osoittaa. Siivulla myös harpisti on armottomassa vedossa. Timmy on saanut aikaiseksi hienon levyn, joka jää mieleen ennen kaikkea ennakkoluulottomuudestaan, asenteesta ja rakkaudesta lajiin. Levyltä kuuluu hyvin se 35 vuoden kokemus, jonka lady on tähän mennessä ehtinyt Stratollaan veivata: varsin hevisti mennään, vahvasti suosikkinsa Roy Buchananin ja vähän Stevie Raynkin jalanjäljillä. Vaikutteet ovat laaja-alaiset, vaikka Chicago on melkein toinen kotikaupunki. Pääpaino on vauhdikkaassa materiaalissa, mutta konebiittiä viljelevä La Luzse Calla on mediumina yllättävä. Iskelmä ei ole kaukana hienolta rautalankaistetulta kappaleelta Mi Hotel Privado, saman voi todeta biisistä Tu Corazon En Mi Cafe. Tällä levyllä kuuluu kaikuja kuuluisista harppusankareista ja legendaarisista kitaristeista. Lobot suovat enemmän ja vähemmän hellää ääniterroria kaikille, jotka sattuvat kaiuttimien toimintasäteelle osuvan. Surf-ratkaisujen äärellä kirmaavat esitykset Go Go Cramps ja Rumba N Blues. Parasta on se, että kaikki kuulostaa luontevalta eikä väkisin puristetulta. Ei levyn kappaleet kovin kummoisia ole, ei nyt lajissaan huonojakaan, mutta mieleen niistä ei kuuntelun jälkeen jäänyt yhtään. Totta kai pelotti, kun setin cover-kierrätykseksi oli valikoitunut jättimegaklassikko Ain’t Nobody’s Business. Jari Kolari LOBOS NEGROS 30 Anos Y Mas Espanjalaiskolmikko Lobos Negros on suuria suosikkejani, mutta miesten julkaisupolitiikka alkaa sanalla sanoen kyrsiä. Hieno kooste, totta kai. Mutta tehkää jo uusia biisejä, please! Mikke Nöjd TITTY BAR TIM BLUES BAND Flathead Woman (Blue North BNCD014) Timmy ”Titty Bar Tim” Heikkilä on kouvolalainen muusikko, joka korostaa olevansa amatööri. Olisin mielelläni tahtonut kuulla ainakin parit coverit, jolloin olisi saanut tuntumaa, miten Richey tekisi tutuista kappaleista omankuuloisensa – vai tekisikö. Varsinaisia helmiä ovat Dopa Smoka, harpulla ryyditettyä konstailematonta bluesia sekä nimikappale, joka on Albert King -tyylinen funkahtava veto. En käy levyä kovin perusteellisesti tällä kertaa läpi, koska olen liki kaikki kiekon raidat jo ainakin kahteen otteeseen esitellyt. Back From Memphis juoksee persoonallisella shufflerytmittelyllä. Pelin avaava nimibiisi vain on yksinkertaisesti leppoisa ja hyväfiiliksinen perusboogie. Pikkupumpun kokoonpano tuntuu olevan kovasti vaihtelevainen, mutta musiikki on laadultaan tasavahvaa. 58 Blues News 2/2016 levy tutkailut sykettä sekaan. Jykeväsointinen hidas blues Whole Bottle Of Whine kulkee hienosti Howlin’ Wolf -tyylisen naksuttavan riffin varassa. Jonesin ohella pitää soittajista nimetä tietysti ykkössolisti Josh Garrett, joka hänkin pelaa kitaraa, sekä levyllä kunnostautuva erinomainen harpisti Clay White. Oma sävellys Never Cheated You on puhdasta kantria eikä ollenkaan huonoa sellaista. Titty Twist on nimensä mukaisesti sitä itseään, lieneekö saanut innoituksen Muddy Watersin aikanaan levyttämästä omasta nimikkotwistikappaleesta. Kerrotaan että levyllä vierailee kitaristina eräs James Johnson, joka muistetaan Slim Harpo -klassikon Scratch My Back kitaristina. Levyn päättää postludina aloituskappale Just A Closer Walk With Thee, siinäkin Dr. Kaikki 10 kappaletta ovat Kellyn kynästä lähtöisin ja pääteemana on raskas meno ja meininki, joka sopisi hyvin festareille ja miksei vaikka Tavastia-klubillekin. Myös spanskien näkemys Glen Glennin rockabilly-klassikosta One Cup Of Coffee on tavattoman onnistunut. Tämän levyn punaiseksi langaksi nousevat perusarvot, tai kuten eräs ystäväni tiivistäisi, nyt ei mennä merta edemmäs kalaan. Pisteet kerätään kuitenkin kotiin, sillä kitaravetoinen luenta on erittäin vahva. Make Me Feel ja niitä miehen jazzvaikutteita kuullaan hienovaraisessa instrumentaalissa Buster’s Place. Mikke Nöjd KELLY RICHEY Shakedown Soul Muutamat osavaltiot Jenkeissä ovat melko ”blues”, mutta Kentucky ei varsinkaan ole sen listan kärjessä. Levynjulkaisukeikka yhdistyi Timmyn järjestämään Kouvosto Bluesfestiin tammikuussa. Edellinen levy "Milk Shaka" (2013) sai mainetta kotimaassa ja rajojen ulkopuolellakin. Timmyn lisäksi myös muut soittajat ovat huippuluokkaa. Maininnan ansaitsevat myös vahvasti New Orleansin marssitaajuuksille asemoitu Moonshine & Cigarettes sekä levyn ainoa instrumentaali Slide In ”G”, jonka groovaus ei vierasta funkimpaakaan otetta. 16 levyn kokemuksella hän on myös löytänyt hyvinkin oman paikkansa tämänlaisen musiikin parissa. Eikä tälläkään kertaa kuulla Tallahassee Lassieta. Mies laulaa miehen äänellä ja kun kitarakin soi mallikkaan monipuolisesti ja taustat ovat kohdillaan niin kyllä tällainenkin viihde voi jollekulle kolahtaa. Goodnight, Goodnight -esityksellä siirrytään sujuvasti down home -tyylin äärelle, samaten soittajien sorminäppäryyttä esittelevä akustisempi Dat’s Alright With Me kulkee kirikomppisena. Levytykset, omat keikat ja blueslegendojen taustoitukset ovat olleet poikkeuksetta hyviä kokonaisuuksia, joten laskisin tämän kokoonpanon ainakin osaamisen puolesta pro-osastoon kuuluvaksi. Molemmat ovat Heikkilän omia sävellyksiä. Antti Takalo on koskettimissa ja lyömäsoittimissa yhtäällä taustoittaja ja toisaalla vetää villin urkusoolon. Aikaisemmat näytöt ovat sen verran hyviä, että amatööriys pitäisi määritellä uudestaan. Poimitaan alkuun pari valtavirrasta poikkeavaa kappaletta
Lenoir, Jimmy Reed, Frank Frost ja Bobby Charles. Eihän Sultans mitään ”koko kansan picknick-bluesia” edusta. Siinä he onnistuvat hienosti. Hip Shooter on instrumentaali, jonka vaikutteet tulevat 50-luvun bluesin ja sen ajan r&b:n tunnelmista. Erityisesti Tomin laulu on kehittynyt vuosien varrella. Yhdeksi niistä hän mainitsi (hard core)bluesia esittävän, aiemminkin lehdessämme esitellyn The Sultansin. Pienoiseksi videohitiksi muodustunut kauniin melodian omaava Time To Go vetää varmasti maton alta aika monelta. Elämän ja kuoleman taistelusta kertova Colosseum soi redhotchilipeppermäisesti rokaten. Levyllä on useita erityylisiä kappaleita, joista jokainen löytää todennäköisesti suosikkinsa. Sama kokoonpano eli Tomi (laulu, kitara, huuliharppu), Jaska Prepula (basso, kitara, taustalaulu) ja Mikko Peltola (rummut) – ja hienosäätöä tyylisuunnassa ilman, että konsepti muuttuu merkittävästi. Mutta itse lopputulokseen: Kappalelistaa silmäilemällä löytyy neljä omaa sävellystä ja kuusi lainakappaletta. Kaiken kaikkiaan trio toimii aina vaan paremmin. Jokainen kappale kertoo oman tarinansa ja saa aikaan kuvia kuulijan mielessä. Voiko tuo vuosikymmeniä hcpunkin esitaistelijana toiminut ryhmä lopettaa. Harri Haka JARTSE TUOMINEN Untold Stories (Sledgehammer MIG 01472) Odottavan aika on pitkä, sanotaan, ja kymmenen vuoden odotus on vihdoin palkittu. Tomi Leino jatkaa levyjulkaisumielessä siitä, mihin edellinen albumi johdatteli. Avauskappale Up The Line on kunnianosoitus Little Walterille. Blues News 2/2016 59 levy tutkailut Ennakkotiedot Tomi Leino Trion uudesta albumista olivat mielenkiintoisia. ”Untold Stories” lunastaa ne lupaukset, jotka viime syksyn haastattelussa (ks. Rough Ride Woman on rokkaava ja levyn vauhdikkain kappale. This is the BLUES! Honey Aaltonen THE KINARET BROTHERS BAND The Kinaret Brothers Band (KinJu #) The Kinaret Brothers Band on yhtä kuin laulajakitaristi Juho Kinaret (Wentus Blues Band) ja Radio Cityn aalloiltakin tuttu Ville Kinaret (rummut) höystettynä Juhon Wentus Blues Band -kavereilla Niko Riippa (kitara) ja Pekka Gröhn (basso). Hard core -bluesin ystävien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. Tulos ei kuitenkaan kuulosta sekamelskalta vaan musiikilta ja erittäin hienolta sellaiselta. Äijälä tunnetusti puuhamiehiä. BN 273) Jartselta sain. Tomi Leino Trio tavoitteli tällä levyllä live-keikan ääniä ja tunnelmaa. Yeah Right ei ehkä ole se kaikkein omaperäisin nimi kappaleelle, mutta vaihtuvatahtilajinen sävellys nousee yhdeksi levyn mielenkiintoisimmista. Kitaraosuudet on kaikki äänitetty Amerikassa. Ehdoton suosikkini on perusbluespoljennolla kulkeva Can’t Stop Loving You, jossa diatoninen huuliharppu on isossa roolissa. Vaikka levyllä on vain seitsemän kappaletta, ovat ne sen verran pitkiä, että vinyylin minuuttimäärät tulevat kevyesti täyteen. Jartsen mukaan levy on omituinen sekoitus sopivasti juuri noita kaikkia. Levyn kappaleet on tehty ja äänitetty kahden päivän aikana isokyräläisessä Amplisonic Sudiossa. Mielessä kävi, että se mikä Chicago-meiningissä hävitään, se voitetaan soittotaidoissa. Omat sävellykset ovat monipuolisia. Eipä se olisi tämän kaltaiseen musiikkiin – ja varsinkaan bluesiin sopinutkaan. Loput seitsemän kappaletta on levytetty Suomessa Anssi Nykäsen, Harri Rantasen sekä Pekka Siistosen avustuksella. Siinä on yhtymäkohtia Jimmie Vaughanin kitarointiin Fabulous Thunderbirdsin parhaimpina aikoina. Helsingin Sanomien artikkeli, kun Läjä Äijälä kertoi Terveet kädet -yhtyeen lopettamisesta. Ehkä lähimmäksi bluesin syvintä olemusta päästään pitkällä ja hitaalla kappaleella Deepening Maturing Slow, joka tosin vaihtuu levyn päättävän Three Cat Boogien reippaaseen ilotteluun. Muita lainasäveltäjiä ovat Slim Harpo, J.B. Kuten olen kai ennenkin todennut, että mikäli olet epävarma suuntautumisestasi: oletko todellinen bluesfriikki vai poppari, hevari tai joku hipsteri, voit Sultansin levyä kuuntelemalla tehdä testin. Prepula/Peltola on tällä hetkellä Suomen luotettavin rytmiryhmä. Se olisi tarjonnut tilaisuuden hienolle kromaattiselle huuliharpulle, mutta toisaalta kitarointi tekee tästä omaperäisemmän version. Jaaha, makuasioita ja niistähän vasta voikin kiistellä. Mitä helvettiä?! Vanha suosikkini Sultans on jälleen julkaissut uuden levyn – jopa kokonaisen pitkäsoiton! Hämmentävää! No, eipä mikään enää niin kovin hämmentävää ole, onhan Läjä, virallisemmin V-M.O. Se on monipuolinen ja ehjä kokonaisuus sekä tarkkaan harkittu. Kappaleessa Mooren henki on vahva ja pieniä yhtäläisyyksiä löytyy Loneriin kuin Parisianne Walkwaysiin. Ok, hyvä juttu. Autowah-wah -kitaran siivittämä Drinking Song on takauma hippiajoille, jolle. Tomin soittaessa harppua Jaska siirtyy kitaraan ja jatketaan triomeiningillä ilman bassoa. Liiasta progressiivisuudesta Sultansia on silti turha moittia/kiittää, sillä kaikki seitsemän instrumentaalia operoivat pääosin yhden soinnun parissa – välillä toki koristeeksi otetaan toinenkin sointu. Uudella ”Untold Stories” -levyllä Jartse jatkaa aikaisemmilta levyiltä tutulla tiellä, tarjoilemalla voimalla ja herkkyydellä juurimusiikkia, rockia ja fuusiota. ”The Kitchen Sessions” on nimensä mukaan äänitetty keittiön nurkassa, joten mitään varsinaista huippuäänentoistoa ei ole haettukaan. Lopputulos kuulostaa bändin yleisilmeeseen ja olemassaolon tarkoitukseen sopivasti demomaisen raa'alta, soiton tasosta kuitenkaan tinkimättä. Sultans pitää linjastaan kiinni, vaikka iän myötä Hound Dog Taylorille tyypillinen remellys on antanut enemmän tilaa John Lee Hookerin ja Lightning Hopkinsin hypnoottiselle boogielle ja mietiskelevälle bluesille. Soittotaidolla ei yksin tehdä hyvää musiikkia, sitä tehdään tunteella ja soittokorvalla. Monet pelkästään (kitara)instrumentaalimusiikkia sisältävät levyt saattavat olla puuduttavia ja pitkävetisiä, mutta tällä julkaisulla kaikki osatekijät sattumoisin loksahtavat saumattomasti ja tasapainoisesti yhteen. Albumi tulee jäämään yhdeksi kuluvan vuoden merkkiteoksista. Kitaristi Läjän ja rumpali T.T. Äijälän mielestä TK oli jo kaupallistunut liiaksi, joten hän keskittyy mielenkiintoisempiin projekteihin. Levyn kappaleista kolme, Extraordinary, Mesa ja Farewell, on taltioitu Amerikassa rumpali Brannen Templen sekä basisti Steve Bernalin kanssa. Mikäpä sen kätevämpää, sillä taukotilat virvokkeineen (takakannen kuvassa pöydällä ja musikanttien käsissä näyttää olevan alkoholipitoisia juomia) ovat riittävän lähellä. Mesan Jartse on omistanut koiralleen, Nine Lives on saanut nimensä kissanruokamainoksesta ja Farewell on kunnianosoitus kenellekäs muulle kuin Gary Moorelle. Levy on äänitetty Tomin Suprovoxstudiolla Ampex-kalustolla ja miksaajana toimi toinen huippukitaristi Jonne Kulluvaara. Riku Metelinen THE SULTANS The Kitchen Sessions (Joteskii Groteskii JOG-30) Kaikkia hard core-punkin faneja (joita tietenkin lehtemme lukijoissa on runsaasti) varmaan kauhistutti tänään, tätä kirjoittaessani keskiviikkona 16.4. Kuten Jartse totesi, ei hyvä melodia tarvitse sanoja, ja allekirjoitan sen tässä tapauksessa sataprosenttisesti. Leinonen, jonka keittiössä äänitykset on nähtävästi tehty. Tyylisuunnan hienosäätö Louisianan suuntaan. Äänitetty ja miksattu kuudessa tunnissa yhtenä ottona. Äijälän mukana on kontrabasisti M.L. Hyvällä maulla valittuja eikä puhkikulutettuja standardeja. Ja niinhän se menee, kun uunituore cd on useamman kerran pyörinyt kuuntelijan soittimessa. Lainakappaleissa ja omissa sävellyksissä Leinon kitara ja huuliharppu ovat aikaisempaan verrattuna kiireettömämpiä mutta samalla naulan kantaan osuvia. Sultans on alkuaikojen levytyksistään hieman pehmentänyt otettaan, sillä joukkoon on otettu jopa basisti
Rumpali Antti ”Hudson” Huttunen ei keskity nykyisin vallitsevan tyylin mukaisesti vain kompin ylläpitoon vaan soittaa epätrendikkäästi kappaletta. ”Moonshine Medicine” on yksi niistä. No, kyllähän minäkin sekä lahjakkaalle että ihastuttavalle Miki Lamarrille tarjoaisin vaikka kuun taivaalta (onneksi ei ole pyytänyt), mutta kun levybisnes on nykyään mitä on, tuntuu ratkaisu melko yllättävältä. Muilta osin levyllä edetään sitä isommilla vaihteilla. Vaikka hänestä on yritetty leipoa jonkinlaista rockabillyn kuningatarta, on etuliite turha – kuningatar ei. Sama pätee myös Nancyn (muistaakseni) suurimpaan hittiin These Boots Are Made For Walking. Mutta tämä näistä epäilyksistä, sillä levyhän on kaikkiaan hieno – päätöskappale You Only Live Twice ei petä koskaan, vaikka sen kääntäisi päälaelleen! Sen tulkitsijana Miki Lamarr jää kakkoseksi ainoastaan kotimaisen Carolan Ei aina käy niin kuin haaveillaan -tulkinnalle. Noita isoimpia hittejä olivat mm. Lauluja alleviivaava rummutus näyttää, että vähilläkin aineksilla voi saada vaihtelua. Lee Hazelwoodin kanssa duettona levytetyt Some Velvet Morning ja Ladybird, joiden mieslaulun hoitaa komeasti brittiläisen veteraanirockabilly-yhtye Restlessin keulakuva Mark Harman. Tarttuvan simppeli Blue Moon tuo mieleen John Fogertyn 70-luvun tekeleet. Bluesin maailmassa ei kaivata turhaa vastakkainasettelua. Siinä muriseva ja mouruava kitara kulkee tiukasti yhtä matkaa eläväisten rumpujen kanssa, vaikka maasto ei taida kaikkein helppokulkuisinta ollakaan. ”Womanin” cd-versiolla kuullaan rockabillyn tahdissa etenevä Fabulous ja tunnelmallinen Tell Me It’s Over, Nancyllä countryhenkinen I Can’t Grow Peaches On A Cherry Tree ja My Baby Cried All Night Long, jonka mehevää slidekitaraa vinyylin kuuntelijat jäävät paitsi. Voiko enää mitään jäädä puuttumaan. Sen alkaessa jo valmiiksi suosituksia kovemmalla huutanut autosoitin yleensä vääntyy pykälän kovemmalle. Lukuisilla kuuntelukerroilla junttaava Digital Ghost on jättänyt lähtemättömän muistijäljen. 60 Blues News 2/2016 levy tutkailut luonnollisena jatkona soivat progevivahteiset Miranda ja Songbirds. Marko Aho MIKI LAMARR Woman (Bluelight BLR 33 178 1) Nancy (Bluelight BLR 33 180 1) No kylläpä Miki Lamarria nyt hemmotellaan! Peräti kaksi albumia julkaistaan yhtä aikaa ja vielä sekä digitaalisessa että vinyyli-muodossa. Musiikki on pääosin 60-luvun alun tyylistä melodista rokkia. On myönnettävä, että Black River Bluesmanin ja Bad Hood Hudsonin musisointi on räyhäkästä remellystä, saattaapa siinä herkimpien bluussajien mielestä täyttyä metelöinnin tunnuspiirteistökin, mutta kyllä se kuulkaas bluesia on. Nykyaikana kun maailma kulkee kvartaalettain, niin Suomi-bluesin vuosi on lähtenyt mojovan nousujohteisesti käyntiin. “Womanin“ vinyylipainoksella pääsee kuulemaan niin ikään rockabillyhenkisen Hurting Insiden ja tunnelmallisen When The Summer’s Thru’n. Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo jossain kitaran ja basson välimaastosssa soivien Lowebow-kitaroiden vähäkielisyys. Mikäli sama meno jatkuu läpi vuoden, niin ulkomaalaisia artisteja ei sitten listalleni sovikaan – ei se mitään. Nimestään huolimatta Die And Suffer on hempeä balladi, jonka sanoma on ”seuraa sydämesi ääntä”. Kaksikon yhteissoitto on karuudessaan sujuvaa. Levyn päättää tarttuva Jägershotsralli kertoen liian monen shotin nauttimisen jälkeisistä olotiloista. Kitaran pysytellessä stabiilimpana komppielementtinä, rummut ottavat enemmän vapauksia. Going Down With A Lowebow nostaa levyn lopuksi Bluesmanin soittopelit etualalle ja meno on melkoista. Näissä pahin ”sudenkuoppa” on vältetty tekemällä niiden sovituksista omansa kuuloisia. Omat sävellykset eivät jää häviölle lainatuistakaan, vaikka varaa olisi ollut valita monista klassikoista. Pettymyksiä nämäkään eivät ole, vaikka odotukset olivat korkealla. Miki Lamarr on ehdottomasti nykypäivän nuorista laulajattarista parhaita. Ylinopeutta ei mennä niinkään, mutta alakierrosten vääntöä piisaa pitkin matkaa. Kun bändissä on vain kitara ja rummut, niin molempien panos painaa vaakakupissa paljon. Ilmaisun niukkuus kääntyy väkevien riffien voimalla voitoksi. Lamarr ja loistava taustaryhmä eivät ole kuitenkaan sortuneet helpoimpaan ratkaisuun, eli kopioimaan alkuperäisversioita sellaisinaan. Toisaalta Nancy-vinyylit hankkinut saa vastapainoksi hienot versiot Jim Crocen Speedball Truckerista ja Beatlesin Run For Your Lifesta. Eittämättä porukalla on ollut levyä tehdessään mukavaa, ja tunnelma välittyy myös kuulijalle. Onhan se toisaalta luontevaakin, että Big Alligator askeltaa huomattavasti kanaa raskaammin. itsestäänselvyyksiä, eli Nancy Sinatran suurimpia hittejä ei ole mukana kuin muutama. Sekä Miki Lamarrin että basisti Mika Railon lisäksi säveltäjänä on ollut myös toinen tuottaja, rumpali Juha Takanen. Ovatko Bluelightin kuviot nyt täysin sekaisin. Kokonaisuuteen tuo rauhallisuudellaan selkeimmin vaihtelua Chicken Song. Alkuperäisidean mukaan nämä albumit olisi pitänyt julkaista molemmat vielä kolmen 7” EP:n kahtena erillisenä pakettina (niitä olisin himoinnut), mutta valitettavasti järki astui Bluelightillakin tiedostoon. Laulun poljennosta olen löytävinäni sielun veljeyttä erään takavuosien suomirockbändinkin kanssa. TT Tarkiainen BLACK RIVER BLUESMAN & BAD MOOD HUDSON Moonshine Medicine (Gecko Yell GEYER-008) Levyn avaava yy-kaa-koo-nee ja räväkästi liikkeelle rämisevä riffi eivät varsinaisesti herätä mielikuvaa blueslevystä – ainakaan perinteisessä mielessä. Ja tämä oli kehu! ”Woman” on sitten Miki Lamarria omimmillaan. Neidin hymy kun on yksi kauneimmista! No mutta musiikistahan oli tarkoitus kirjoittaa, joten asiaan. ”Nancy” on, kuten nimestäkin voisi päätellä, omistettu Nancy ”Frankin tytär” Sinatran levyttämälle tuotannolle. Soittimet luovat tiukat raamit joiden puitteissa operoida. Elämän suuntansa menettäneen uskosta tähtien opastavaan voimaan kertoo irkkusävyinen balladi Three Stars. Jukka ”Bluesman” Juhola ei tunnu ottavan sitä rajoitteena. Ensimmäisen neljänneksen aikana on ilmestynyt viisi kotimaista blueslevyä, jotka päätynevät vuoden lopussa top 20 -listalleni. Day And Night funkataan rytkyen läpi, kun taas epäonnistumisesta kertova Highest And Lowest etenee brittibluesin hengessä. Itse päädyin periaatteellisestikin (yllätys?) vinyyleihin, mutta myös vaihtoehtoiset kappaleet olivat hyvä syy. Tämä saattaa olla ehkä jonkun kuulijan mielestä kuitenkin ongelma, sillä kun on vuosikymmenet tottunut kuulemaan ne, Peter von Baghia lainatakseni ”ihmeenomaisen unenomaisina”, voivat ne kuulostaa vaisuilta. Hyviä vaihtoehtoja näistä ovat toki molemmat.. Vaikkka Miki Lamarr pesee ja linkoaa Nancy Sinatran laulajana mennen tullen, ei sama tunnelma ehkä välity niin kuin alkuperäisissä esityksissä. Avausraita, Everly Brothersin It’s Been Nice on ehkä tarkoitettu jonkinlaiseksi hitiksi, mutta levy on täynnään myös omia, samassa hengessä tehtyjä sävellyksiä. Sääli, sillä EP-kansissa olisi ollut ehkä Lamarrin kuvia enemmän – ehkä jopa hymyileviä, sillä niitä näistä kansista olisin kaivannut. Kappalevalinnat ovat luonnollisesti hyviä, soitto loistavaa ja laulu briljanttia. Vai annetaanko tuottaja/basisti Mika Railolle siimaa sen mukaan kun kehtaa pyytää. Oivalliseksi esimerkiksi tästä kelpaa singlenäkin julkaistu mainio Candy Box Blues. Kuten Bluelightilla (vittumaiseen tyyliinsä) on ollut tapana laittaa levyille, cd:lle ja vinyylille, aina pari poikkeavaa kappaletta, niin on nytkin. Suomibluesilla pyyhkii hyvin ja toiminta tapahtuu laajalla sektorilla. Miki Lamarrin ensimmäiset julkaisut (vinyyli-EP ja sitä seurannut albumi ”In Hi-Fidelity”) olivat niin hienoja, ettei tiennyt mitä jatkossa seuraisi. Myöskään ns
Ihanaa kuitenkin – ja ilman ruskeaa paperipussia! Honey Aaltonen THE MUTANTS La Fiesta Infernal (Jymp JYMP-000301) Kouvolais-helsinkiläinen The Mutants on tällä hetkellä Suomen kovin myyntivaltti ulkomaan markkinoilla instrumentaalirockin kentällä. Blues News 2/2016 61 levy tutkailut Kuten jo alussa mainitsin, oli suurin pettymykseni Miki Lamarrin hymyjen poissaolo kansikuvista. Edellytyksiä on vaikka mihin – menestystä maailmalle! TT Tarkiainen VIIKATE XII – Kouvostomolli (Ranka Recordings RA176LP) Kaarle Viikatteen sivuprojektit, mm. 1 (Turenki CD-14200-33) The Milestonesin vuonna 1996 julkaistu ensilevy on kokenut uuden ilmestymisen Turenki Recordsin toimesta bändin kaksikymmenvuotisen toiminnan kunniaksi. Ensilevyn vierailijakaarti on suomalaisittain kunnioitusta herättävä: Joni Dudin, Annica, Hannu ”Guts” Leiden, Luri, Time (taustalaulut), Sami Kuoppamäki, Hiili Hiilesmaa (perkussiot) ja Kai Lammervo (piano). Letkeä Open Hours ja happobluesteos Lake erottuvat kattauksesta edukseen. Vokalisti Eero Savelalla riittää ääntä, karismaa ja tyylitajua joka lähtöön. Janne Örnberg THE MILESTONES Vol. Sopivasti em. Tuttuun tapaan koko kattaus on omaa tuotantoa. Tanakkaa ja raakaa hardrockia tyrkätään neljäntoista raidan voimin. Vaikuttaa siltä, että monet artistit tekivät merkille vain yhden session. kieltolain aikaan vievässä laulussa Kovaa teetä. Bändin soitossa on kuultavissa AC/DC:n, Led Zeppelinin, Thin Lizzyn, Foghatin ja southern rockin vaikutteita. Samat tunnistettavat elementit ja meininki, mutta enemmän vauhtia, enemmän fiilistä, enemmän kaikkea – kuten hyvässä jatkoosassa pitääkin olla. Uusi albumi ”La Fiesta Infernal” tarjoaa juuri sitä afro-garage-mambo -vyörytystä, mistä bändi on opittu tuntemaankin. Janne Örnberg NITROFORCE 9 Heat Of The Downtown (57 Records) Etelä-Pohjanmaan Lehtimäeltä aikoinaan tien päälle lähtenyt Nitroforce 9 on paiskannut markkinoille toisen pitkäsoittonsa. Albumin alakuloista ja paikoitellen jopa sysisynkkää tunnelmaa vastapainottaa paikoitellen pilkahteleva toivon säde ja hurtti huumori. Bändi keikkailee Venäjää ja Baltiaa myöten, mutta oikeudenmukaisemmassa maailmassa tästä mainiosta rokkilevystä kohistaisiin aivan eri malliin. Floyd Dixon, Jimmy Witherspoon ja Memphis Slim olivat menestyneet vuosia sitten muilla merkeillä, mutta nyt onnistuminen oli minimaalista. Olen Sees taas tuo mieleen vahvasti Karman 70-lukuiset rekkamiesiskelmät ja Venomin ja Motörheadin perinteelle tehdään kunniaa mm. Rytmiryhmä Veli Palevaara (basso) ja Tommi Manninen (rummut, lyömäsoittimet) ryydittävät soittoa tanakasti. Variaatioita teeman infernaalisesta fiestasta on yhdeksän kappaleen verran ja niissä liikutaan tunnelmasta toiseen ihailtavan jouhevasta: Fantasma de África avaa vauhdikkaan kuunteluelämyksen soulilla, El Monkiman tuo mieleen 60ja 70-luvun taitteen kyttäelokuvien soundtrackit á la Lalo Schifrin, Los Grande Volcanosissa urut soivat jonlordimaisen päällekäyvästi, Desperado Del Desierto ja Ennio Morriconea hehkuva Danza Del Diablo antavat tilaa mariachi-torville ja twang-kitaralle. Senpä takia ihmettelyn aihe on, löytyykö sieltä enää julkaisemisen arvoista materiaalia. Bändin kohdalla sanonta ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” pitää paikkansa, sillä keikkoja lohkeilee enemmän Suomen ulkopuolelta mm. Jossakin varhaisen Guns N’ Rosesin ja Hanoi Rocksin maastoissa tässä kuljetaan omintakaisuutta unohtamatta. Antti Vainio UUSINTAJULKAISUT WOW, WOW, BABY! – 1950s R&B, Blues & Gospel From Dolphin’s Of Hollywood, Vol. Tukevaa soundia enemmän yhtyeen voimavara on silti edelleen Kaarle Viikatteen lakonisessa laulutulkinnassa ja ”wanhasuomalaisissa” lyriikoissa, joissa yhdistyy väinölinnamainen sitkeä periksiantamaton perkele-asenne, Hannu Salaman naseva runollinen melankolisuus ja Repe Helismaan pienen ihmisen tuntoja käsittelevät sanoitukset. Jo tuolloin, parikymmentä vuotta sitten The Milestones kuulosti oikealla tavalla uskottavalta ja tiukasti soittavalta rokkibändiltä. 3 (Ace CDTOP 1438) Ace osti Dolphin-katalogin Ruth Dolphinilta 90-luvun lopussa ja on tietenkin hyödyntänyt nauha-arkistoa perusteellisesti. edellä mainittuja elementtejä yhdistämällä omiin ideoihin The Milestones kuulostaa omalta itseltään. Laulaja Olavi Tikan ääni on juuri sopivan karhea tämän tyyliseen meininkiin. Marko Haaviston kanssa, ovat vieneet miehen aikaa niin paljon, että moni ehti varmasti luulla Viikatteen joutuneen kokonaan telakalle. Tämä on havaittavissa myös Erkki Suokonaution työstämistä kekseliäistä videoista. Näin ei onneksi ollutkaan, vaan bändi on hionut kirvestään kaikessa rauhassa ja kuulostaa uudella ”Kouvostomolli”-albumillaan vireämmältä kuin vuosiin. Viimeisimmällä ”Higher Mountain – Closer Sun” -levyllä soitto ymmärrettävästi soundaa tiukemmalta, mutta lähtökohtaisesta rockaksentista ei ole tingitty. Musiikillisesti kiekon sisältö on ajatonta kuulostaen tänäkin päivänä hyvältä. Yhtyeen perustaja, biisinikkari, kitaristi ja laulaja Kaarle Viikate totisesti tuntee suomalaisen kaihoisan musiikkimaun, oli kyseessä sitten iskelmä, metalli tai rautalanka – nämä kaikki mollikansamme rakastamat tyylilajit sulautuvat yhtenäiseksi ja armottomaksi kokonaisuudeksi Viikatteen musiikissa. ”La Fiesta Infernal” jatkaa bändin parin vuoden takaisen ”Mutacalypso now!” -albumin linjaa kuvitteellisen elokuvan soundtrackina toistamatta kuitenkaan liikaa edellisen koukkuja, vaan toimien odotettuna jatko-osana. Rumpali Juha Alasteen ja basisti Kalle Silvosen muodostama rytmiryhmä takoo antaumuksella ja kitaristi Mikko Silvonen täydentää keitosta räväköillä riffeillä ja sähäköillä sooloilla. Italiasta ja Atlantin takaa Brasiliasta, aina televisio-esiintymisiä myöten. Kitaristit Tomi Julkunen ja Marko Kiviluoma rytmittävät soittonsa hyvin yhteen intoutuen välillä ilotulitusmaiseen tykitykseen. nimibiisistä. strategiset osat vartalosta. Sen sijaan tämän meidän ”miestenlehtemme” lukijoita saattaa kiinnostaa ”Nancy”albumin kansikuva. Kappaleista nostaisin esille Allikon, joka laajentaa Viikatteen sointirepertuaaria hivenen ska’n suuntaan. Meno on takuuvarmaa vanhan liiton hardrockia, jossa tiukat kitarariffit, murestavasti jytäävä komppi ja väkevä laulu pääsevät oikeuksiinsa. Meno on välillä punkmaisen hillitöntä, mutta myös tarttuvaa melodisuutta löytyy mm. Koosteen näytteet ovat 50-luvulta ennen John Dolphinin kuolemaa. Siinä Miki poseeraa ilman rihman kiertämää! Valitettavasti ”liian isokokoinen” akustinen kitara peittää ns. Jo sitä ennen Specialty julkaisi Dolphinin merkeiltä (RIH, Cash, Money) muutaman kokoelman. Omalla asteikollani nostaisin ”Kovostomollin” yhdeksi yhtyeen parhaista. Nitroforce 9 viljelee oikeaoppisesti rock-kliseitä, mutta ei sorru turhaan tosikkomaisuuteen. Dixonin Never Can Tell When A Woman’s Going To Change Her Mind kuulostaa
Aloituskappaleen kysymykseen löytyi vastaus: ei tällä kokoelmalla mitään merkittävää tarjottu. Atlantic-sopimus vuonna ’72 teki mahdolliseksi yhteistyön jatkumisen Jerry Ragovoyn kanssa. Howard Tate oli useita vuosia ilman levytyssopimusta, kunnes vuonna 2003 hän teki comebackin Private Music -merkillä ja taas Jerry Ragovoyn kanssa. Memphis Slim on esittänyt varmaan Pete’s Boogien useampaan kertaan. Hiukan epämääräinen Play Back -merkki on paketoinut Taten soolouran yhdelle ceedeelle, johon mahtuu 78 minuuttiin 29 uraa. Sen suhteen ei ole valittamista. Brand New Me tuli ulos Taten omalla HTmerkillä. Toinen yhtyeveteraani Vernon Greene esitti nimellä Vernon Anders kappaleen All Messed Up, joka on koosteen parhaimmistoa. Oikeastaan omalta kohdaltani arvostus on aina vain lisääntynyt vuosien mittaan. Toinen McCoy-single Tell Him oli jo persoonallisempi. Niiden tason takia olen pettynyt. Jakson paras levy oli She’s Gone / Please Consider Me, jotka ovat tyyliltään hienostuneempaa doo-woppia. Tate siirtyi vuonna ’69 Lloyd Pricen Turntable-merkille, jossa julkaistiin kolme singleä ja niiden jälkeen 12-urainen albumi. Tate levytti Vervelle kaikkiaan 17 kappaletta, jotka on julkaistu moneen kertaan uudestaan. Lukaisin tätä arviota varten In The Basement -lehden haastattelun. Mielestäni eväät kaupalliseen onnislevy tutkailut. Ja luulenpa, että myös bluesharrastajien piirissä on paljon laulajan ystäviä. Manageri Mal Williamsilla ei ollut vaikeuksia saada uutta sopimusta. Aarno Alén HOWARD TATE I Learned It All The Hard Way (Play Back PBR 8502) Howard Taten kiihkeän gospelmainen soulrutistus vetoaa edelleen. Tämän jälkeen yhtye kiinnitettiin isommalle Mercury-merkille ja tuottajaksi saatiin arvostettu Clyde Otis. Niitä julkaistiin epämääräisillä halpiskokoelmilla. Tämä kooste antaa kuitenkin komean läpileikkauksen hienon soullaulajan urasta. Kappaleen sanoituksista löytyy ensi kerran tuo koosteen otsikon sanoma. Atlantic-kauden kaupallinen menestys oli sen verran kehnoa, että sopimusta ei jatkettu. Epicillä julkaistiin yksi single Ain’t Got Nobody To Give It Up / Can You Top This, joka oli edelleen laadukasta Ragovoy-tuotantoa. Hankin levyn pääosin puuttuvien Turntable-äänitteiden takia. Täysi albumillinen levytettiin New Yorkissa ja siitä poimittiin kolme singleä. Tämän jälkimmäisen kappaleen Ragovoy levytti usealle suojatilleen. Tämän jälkeen Taten levytysura oli katkonaista. Samaten materiaali ei ole aivan Verve-aikojen tasoa. Uudella vuosikymmenellä tyyli oli jonkin verran muuttunut. Mainitsen nimeltä tässä vain kolme omaa suosikkiani: Get It While You Can, Stop ja I Learned It All The Hard Way. Ei kai Jimmy Witherspoonia yritetty teinimarkkinoille, vaikka laulun nimi oli Teenage Party. Van McCoyn kirjoittama This Is A Perfect Moment on silkkaa Driftersiä. Tavallisesti noita vuosilukuja käännetään toiseen suuntaan, mutta kai se on uskottava, kun rouva niin sanoo. Perinteisiä downhome bluesin edustajia löytyy pari: Johnny Fuller (I Walk All Night) ja James Reed (My Love Is Real). Ylijääneille studionauhoille tuli käyttöä, kun Garnet Mimms sai ansaitun menestyksensä vuosina ’63–’66. Siitä oikeastaan tunnistaa ensimmäisen kerran sen Garnet Mimmsin, jonka opimme tuntemaan 60-luvulla. Stop sentään oli kohtalainen menestys. Aarno Alén MAXINE BROWN If I Knew Then What I Know Now (Jasmine JASCD 946) Maxine Brownin uran alkuvaihe on dokumentoitu hienosti tässä halpalevyssä, jonka sisältönä on kronologissa järjestyksessä 3 Nomar-singleä ja 8 ABC-singleä molemmin puolin. Menestys jäi bubbling under -tasolle. En haluaisi olla ilkeä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Kun menestystä ei tullut, oli edessä yhtyeen hajoaminen vuonna ’61. Kun kuuntelee Brownin Nomar-hittejä All In My Mind ja Funny, niin saa sellaisen kuvan, että laulaja on teini-ikäinen neitokainen eikä 25-vuotias kypsä nainen. Enää ei kannata puhua soulin pikkujättiläisestä. Little Margie (Tears And Tears Ago) ja Little Eve (Lonely, Lonely Woman) eivät häikäise persoonallisuudellaan, mutta erottuvat mukavasti muuten miesvoittoisesta materiaalista. Blues on sentään parempi, mutta ei tuo mitään verrattuna Saunders Kingin alkuperäiseen. Tasonpudotus verrattuna Ragovoyn tuotantoon on järkyttävä. Oliko näissä äänessä Samuel Bell. On aika ihmeellistä, että suuri ja mahtava ABC ei saanut ensimmäistäkään hittiä aikaiseksi. Sieltä selvisi sellainen hämmästyttävä asia, että Maxine Brown ei ole suinkaan syntynyt 1939 vaan 1935. Toinen Witherspoonin tulkinta S.K. Peräti kummallista, että Mercury ei pystynyt saamaan hittejä näistä. Niistä kannattaa mainita omaperäinen tulkinta viihdesävelmästä My Heart Cries For You ja McCoyn kirjoittama Let It Live. Alkuperäisen albumin päätöskappale on muusta materiaalista poikkeava, pienimuotoinen The Bitter End. Se alkaa vuoden ’66 Utopia-debyyttisinglestä ja päättyy comeback-albumin (2003) tunnelmiin. Robins-solisti Grady Chapman otti välillä etäisyyttä yhtyeeseen (Don’t Blooper), mutta palasi pian takaisin. Tuo Utopia-singlen a-puoli Half A Man julkaistiin sellaisenaan uudelleen toisen Verve-singlen b-puolella. 62 Blues News 2/2016 ihan New Orleans -äänitteeltä. Ei tämä suinkaan ollut huono albumi, sillä siltä löytyi monta laadukasta esitystä: Keep Cool, Where Did My Baby Go ja You Don’t Know Nothing ’Bout Love. Albumin alaotsikko on ”Deep Soul Classics”. ABC tarjosi mukavan diilin, jonka aikana julkaistiin pari vuoden aikana 8 singleä. Siksipä tämä kokoelma on enemmän kuin tervetullut. Koosteen päätös Get It While You Can on tehty tyylikkäästi unplugged-hengessä vain Ragovoyn pianon säestämänä. Aarno Alén GARNET MIMMS The Early Years Featuring The Gainors (Jasmine JASCD 945) Garnet Mimmsin soolouran menestysvuosista on saatavilla useita koosteita, mutta sitä edeltävästä yhtyevaiheesta on tarjontaa ollut suhteellisen vähän. Kaupallisesti sentään menestys oli kohtalainen (2 pikkuhittiä), mutta en pysty suosittelemaan noista näytteistä ainuttakaan. Tony Brunon Nomar julkaisi vielä kolmannen singlen Heaven In Your Arms, mutta Bruno sai henkilökohtaisilla sotkuillaan merkkinsä nurin tämän jälkeen. Seuraava etappi oli Philadelphiassa piskuinen Tally Ho -merkki, jolle yhtye pääsi levyttämään kaksi singleä. Senpä takia on ymmärrettävää, että valituilta Verve-merkin näytteiltä – niitä on 9 – puuttuvat rytyurat ja bluesiin kallistuva materiaali. Tajusin vasta nyt Whitburnin listaopusta selaillessani, että tuo ensin mainittu ei olekaan hitti. Mimms perusti Gainors-yhtyeen vuonna ’58. Sitä ennen hän oli vaikuttanut muutamassa gospelyhtyeessä. Tälle koosteelle niistä on kelpuutettu seitsemän kappaletta. Big Boy Grovesin orkesterin vieraana lauloi pari naissolistia. Paras niistä on kaiketi Hip-O Select -kooste, jonka hinta on noussut 100 taalaan. Se on vielä hiukan raakile, mutta antaa jo suuntaviivoja tulevaan. Nyt ovat tässä saatavilla teknisesti hyvälaatuisina äänitteinä. Siksi on aika ihmeellistä, että Cameo-merkille tehdyt pari singleä ovat melko puhdasta poppia (The Secret) tai viihteellistä doo-woppia (You Must Be An Angel). Seuraava single (Nothing Means More To Me) oli jo early soulia. Olihan siinä tuottajana Jerry Ragovoy, jonka merkitystä ei voi vähätellä. Tämän myönsi myös Talvenmäen Pekka laajassa jutussaan BN-lehden numerossa 141. Sen huomaa parhaiten David Spinozzan sovituksissa, jotka olivat usein väkinäisen kireitä. Ei ainakaan yhtyeen kakkostenori Howard Tate, jonka ääntä on vaikea löytää Gainors-äänitteistä
Parempi nimi tälle mielestäni täysin turhalle cd:lle olisi vaikka ”Sekava 21 laulun otos Sonny Terryn varhaisvuosilta”. Muutosta haettiin, kun sovittajaksi pyydettiin Maxwell Davis. Perusyhtyeensä lisäksi Michael oli pyytänyt levylle tuekseen parhaita ystäviään, kuten kitaristit, Steve Freundin, Anthony Paulen, Brian Wilkien ja mainitun Tommy Castron sekä pianistit Steve Luckyn ja Herman Eberitzschin. Woody Guthrie. Sonny Terry oli tietenkin countrybluesin yksi tärkeimmistä huuliharpisteista ja ansaitsee tärkeitä huomionosoituksia, mutta ei tällaisia. Siinä olisi painotusta myös myöhemmille vuosikymmenille (Terry eli sentään vuoteen 1986 saakka) sekä levy tutkailut 2000-luvun unohdetut Ilmestymisaikoinaa n BN:ssä arvioimatta jääneitä laatulevyjä... Pertti Nurmi JEFF HEALEY Heal My Soul (Provogue PRD 7489 2) Tätä kirjoittaessani on Jeff Healeyn syntymäpäivä ja hän täyttäisi 50 vuotta, jos hengissä olisi. kimppalevytyksiin hänen puolivuosisataisen soittokumppaninsa Brownie McGheen kanssa. Albert Kingin, Johnnie Johnsonin sekä erityisesti pitkä-aikaisen ystävänsä Tommy Castron kanssa, kunnes tämän levyn myötä hän intoutui oman levyn tekemiseen vuonna 2000. Hassu ja hauskanniminen Noh-Did-Duh-Lee on Bo Diddley -boogie, jossa ”boogaavat” perkussionisti Vince Littleton, pianisti Ebertzsch sekä tietenkin harpisti Peloguin. Kaupallinen menestys oli kuitenkin olematonta. ”House Of Cards” tuo myös osin vahvasti mieleen Roomful of Bluesin. Sen perään albumin jälkimmäisen osion lauluista jopa puolisen tusinaa kertaa toisensa perään ”chain gang” -vankilateemaa, joista useilla Terry ei itse edes laula vaan hoilaamisesta vastaa mm. Mielestäni nämä äänitteet edustivat Sonny Terryn kutakuinkin vaatimattomimpia musiikillisia saavutuksia. Kakkosmaailmansodan jälkeinen kattaus (raidat 12-21) on peruja kolmelta varhaiselta Stinson-levymerkin kymppituumaiselta albumilta. ”House Of Cardsin” kuuntelun voi aloittaa kahdella tavalla. hänen Saksan Tossingenissa 1997 voittama Hohner Harmonica World Championship -palkintonsa. Nyt McGhee on mukana vaivaisella kolmella kappaleella (9-11). Bay Arean bluesja r&b-piireissä vaikuttanut Michael ehti toimia parikymmentä vuotta studioja taustamuusikkona mm. Heidän tyyliään levyllä sivutaankin useasti ja parhaiten sen kuulee kappaleilla Lose That Looser sekä House Of Cards. Ensimmäisellä on mainittavasti mukana Charles Brownin kitaristina miehen viimeiset kymmenen vuotta toiminut Danny Caron. Jari Kolari. Seuraavan vuoden puolella Wandin Florence Greenberg osti vanhat masternauhat ja julkaisi albumin ”The Fabulous Sound Of Maxine Brown”. Samalla tietenkin laulajatar siirtyi merkille, jonne hän ikuisti monta klassikkoa. Maceosity, The Family Stone-tyylinen funky instrumentaali ei nyt sisällä muuta mukavaa kuin kivan harppusaundin. Uskon tämän 12 kappaleen juhlajulkaisun olevan monelle Healeyn faneille mannaa MICHAEL PELOQUIN House Of Cards (Globe GLO-025) -00 Chicagon kulmilla (Champaign, Illinois) varttunut Michael Peloquin on taitava fonisti, upea laulaja, sanavalmis lauluntekijä mutta erityisesti loistava harpisti, josta todisteena mm. osa sisältää yhdeksän ”pre-war” -kappaletta sekä tusinan äänitteitä vuosilta 1945–46. Moran – rummut, Eberitzsch – piano sekä Peloquin – harppu) esittämä 23 Kinds of Fine. Ihmettelin syvästi, mikä on mahtanut olla perusteluna tällaisille valinnoille tärkeän artistin ”Best”-kokoelmalle. Cd:n ensimmäiset ja varhaisimmat kahdeksan kappaletta ovat suoraan sanoen melkomoista joikhaamista, kunnes The Red Cross tuo hetkellisesti muassaan Terryn ikiaikaisen kumppanin Brownie McGheen leppoisaa musisointia. Cd luo mielikuvan että yhdeksällä raidalla mukana oleva Woody Guthrie (miehen kansanperinteellisiä kulttuurisaavutuksia mitenkään vähättelemättä) olisi ollut Sonny Terryn tärkein levytyskumppani, mikä ei totta vieköön pitänyt paikkaansa. Vaikka vanha viidakon sanonta kuuluu, mikään ei myy levyjä niin hyvin kuin artistin kuolema, niin mistään haudanryöstöstä ei ole kysymys, sillä mukana on pääosin ehtaa tavaraa. Tuskin kukaan mitään uutta ja ihmeellistä olisi odottanutkaan. Triona (Peloquin, Freund, Paule) versioitu Maybe Someday Baby on tasapainoisen rauhallinen kuistikuiskaus, nykyaikaistettua Broonzy-Williamsonia vai. Aarno Alén SONNY TERRY His Best 21 Songs (Wolf CD BC011) ”Best Of” -kokoelmien kasaaminen on aina haastavaa ja usein myös täysin tarpeetonta puuhaa. Vuoden ’62 puolella tuottajaksi saatiin ABC-jakson loppuun arvostettu Clyde Otis. 2008 maallisen matkansa lopettaneelta kitaristilta on laitettu ulos levy ennenjulkaisemattomia kappaleita juhlistamaan tätä merkkipäivää. Maailma menetti Healeyssa hyvän blueskitaristin ja tämä levy on hyvä muistutus siitä. Wolfin mielestäni aika turhan ”Blues Classics” -sarjan 11. Tuloksena oli laatuballadeja: Promise Me Anything ja If You Have No Real Objections. Tässä meillä on hyvä huono esimerkki. Blues News 2/2016 63 tumiseen olivat olemassa. Kappaleista kaksi, Richard Palmerin So Close sekä Delbert McClintonin Maybe Someday Baby, ovat lainaa loppujen yhdeksän ollessa Michaelin taitavasti kynäilemiä laadukkaita blueseja. Näistä ensin mainittu kokonaisuus ja cd käynnistyy Terryn ihka ensimmäisillä vuoden 1938 jouluaatonaattona tehdyillä äänitteillä. Session helmi oli kaunis balladi I Kneel At Your Throne. Erinäköisiä ja -tasoisia livealbumeja häneltä on julkaistu enempi kuin mitä laki sallii, kuten ”Full Circle”, ”Songs From The Road”, ”As The Years Go Passing By”, ”Live In NYC”... En suosittele sitä oikeastaan kenellekään. Levyn ässäparin muodostavat vankan melodian omaava Kiss The Ground You Walk On sekä I Misunderstood. Omien sävellysten lisäksi mukana on pari lainakappaletta, Richard Thompsonin I Misunderstood sekä Albert Collinsin Put The Shoe On The Other Foot. What’s Yours is Yours -kappaleella Mitch Woodsin herkkä kapakkapiano on fonitööttäysten seassa kiva piristys. Sisältö on varsin monipuolinen ja mukaan on valittu mm. Chicagon perussointia edustaa hienosti viiden muusikon (Freund – kitara, Willie Riser – basso, T. Oma Sonny Terry Top 21 -koosteeni olisi taatusti huomattavan erilainen. ABC purki sopimuksen syksyllä ’62. Pistämällä parhaan/ tunnetuimman kappaleen albumin keskelle kuudennen, seitsemännen raidan paikkeille, tai kuten tällä levyllä on tehty – aloittaa se heti huipulta. Molemmat ovat toteutettu taitavasti ja näkemyksellisesti. 15 vuoden takaa olevat kappaleet ovat tuttua sekä turvallista Healeyä. Tyylillisesti Think Of Me ja After All We’ve Been Through jatkoivat Nomarin linjoilla ja tekijätkin olivat osittain samoja. akustista menoa (Baby Blues ja All Saints), rankkaa menoa (Please), Hendrixtyylistä revittelyä (Temptation) sekä selkeitä hittimelodioita omaavia kappaleita (Kiss The Ground You Walk On ja Love In Her Eyes). Arkistojen aarteita ei häneltä ole aikaisemmin julkaistu lukuun ottamatta demoja ja harvinaisuuksia sisältävää vuonna 2013 ilmestynyttä ”House On Fire” -levyä. Molemmat, niin mukavan miellyttäväääninen laulaja ja huippuharpisti Michael Peloquin kuin ”House Of Cards” ovat tutustumisen arvoisia asioita – älä siis ohita, mikäli tienne sattuvat vielä kohtaamaan. 24 Hours In A Day edustaa monin osin yhtyeen laadukasta osaamista – Tommy Castro tarjoaa parasta kitarointiaan, yhteissoitto sekä fonisektio ovat uomissaan ja harpun kanssa musisoiva Peloquin on kirsikkana kakun päällä
Ainoa laulettu kappale Baby What You Want Me To Do on Jimmy Reediä, vaikka biharimaiseen tapaan tekijätiedoissa lukeekin Taub-Houston. Varsinkin tuo myös aiemmin uusintajulkaistu Kicking Back on erinomainen nopea funk, jolla Joe Houston kumppaneineen soittavat todella innoittuneesti. Käsiteltävän levyn kaksi ensimmäistä kappaletta ovat levytysajankohdan huomioon ottaen ymmärrettävästi ja ehkä myös vähän huolestuttavasti nimeltään Hawaiian Disco ja T-Bone Disco. Mutta ei hätää, oikeasti ne ovat mainioita menokkaita, rokkaavaa rhythm and bluesia. Ensimmäisenä nostan käsittelyyn yhden varsinaisen järkäleen, Eero Koivistoisen alun perin vuonna 1968 julkaistun ”Valtakunnan” (Otava OTA LP 66). Olen toki kuullut esim. Jarkko Laineen ja Pentti Saarikosken runoihin Vesa-Matti Loirin, Eero Raittisen, Seija Simolan ja taiteilijan itsensä tulkitsemina. Eero Raittisen Jarkko Laineen Lennosta kii! -runon versioinnin aiemminkin, mutta nyt kuulen sen ensimmäistä kertaa osana kokonaisuutta, jossa kappaletta seuraa Koivistoisen puhetulkinta Tuomas Anhavan kolmesta lyhyestä runosta ja sen jälkeen jälleen Raittisen huikeasti groovaava esitys Laineen Pientä peliä urbaanissa limousinessa -tekstistä – kokemus on hätkähdyttävä. T-Bonella kitaran soinnissa on suorastaan chuckberrymäisiä sävyjä. Nyt BGP on julkaissut tämän monen muun Big Town -älpeen tavoin helmikuussa 1978 äänitetyn ”Kicking Backin” uudelleen cd-muodossa. Minä olen eri mieltä, sillä usein liiallisella analysoinnilla vain tuhoaa teoksen kiehtovuuden. Samoissa tunnelmissa mennään myös kappaleella Why Don’t You Rock Me. Tämän enempää olen haluton teosta analysoimaan, sillä sehän olisi sama kuin tiukkaisi mitä sateenkaari esittää. Myös Smokey Wilsonin, Finis Tasbyn ja Johnny Williamsin tapaiset uudemmat kyvyt saivat levyjään, älpeitä tai singlejä, julki. Siksi suosittelenkin lähestymään ”Valtakuntaa” lapsenomaisella uteliaisuudella. 64 Blues News 2/2016 levy tutkailut taivaasta, joka todennäköisesti päätyy myös monien muiden kitarabluesista pitävien henkilöiden hyllyyn. En tiedä, onko yhtiöllä aikomus jatkaa toimintaa Big Town -materiaalin parissa laajemminkin. Joen saksofonin ohella levyllä kuullaan soolosoittimena vain kitaraa. Usein kuulee sanottavan, että puutteellinen tieto musiikin traditiosta saa aikaan sen, että keskeiset klassikot avautuvat ainoastaan puutteellisesti. Janne Örnberg. Tarkoitukseni on tulevaisuudessa paneutua syvemmällekin näiden jo aikapäiviä sitten lähinnä keräilijöiden hyllyihin kuuluneiden levyjen maailmaan, nyt kun Svart on sellaisen mahdollistanut, vieläpä varsin kohtuullisella hinnoittelulla. RPM, Modern, Kent) perusti vielä 70-luvun lopulla, tarkemmin kai 1976, uuden Big Town -levymerkin. Levymerkki jäi varsin lyhytaikaiseksi, julkaisujen poistuessa nopeasti ja menestyksettä markkinoilta. Levyn teon aikaan Koivistoinen oli vasta 22-vuotias, mutta jo The Boysin ja Blues Sectionin riveissä harjaantunut saksofonisti. ”Valtakunta” teki jo aikoinaan Koivistoisen nimestä niin kulttuuripalstojen kuin levyjä ostavan yleisön ylistämän. Seuraavalla Mr Big ”H” -kappaleella rytmiikka on jo modernimpaa. Myös Ace on jo ehtinyt julkaista cd:llisen Smokey Wilsonin Big Town-äänitteitä nimellä ”Round Like An Apple” (2006). Sitä soittaa joko Larry Johnson tai levyn tuottajanakin toiminut Ted Butler. Muina taustamuusikkoina on sellaisia vanhoja konkareita ja Houstonin pitkäaikaisia soittokumppaneita kuin Bo Rhambo, alttoja tenorisaksofi, sekä Freddy Clark, baritonija tenorisaksofoni. Runsaan puolituntisen levyn anti jää vähän niukaksi, mutta todelliset asianharrastajat, Joe Houstonin ja saksofonin ystävät, tarkistanevat tämänkin. Hienoja esimerkkejä Wilsonin, Tasbyn ja Fulsomin BT-äänitteistä löytyy BGP-kokoelmilta ”Shattered Dreams” (2011) ja ”Hard To Explain” (2014). Levy saa lisää kiinnostavuutta, kun Trippin’ Inillä ja kaksiosaisella nimikappaleella Houston vaihtaa tenorin sopraanosaksofoniin. Kuten sateenkaaresta, ”Valtakunnastakin” voi vain nauttia. kirjallinen äänilevy, jonka pohjana ovat Koivistoisen 11 sävellystä mm. Riku Metelinen JOE HOUSTON Kicking Back (BGP CDBGPM 292) Tunnettu USA:n länsirannikon levymoguli Jules Bihari (mm. Onkin siis varsin luontevaa, että ”Valtakunnalla” soittaa useita muusikkoja kummaltakin kokoonpanolta. Hienon funkyn grooven omaavana se on levyn parhaita esityksiä. Albumi yhdistelee monipuolisesti perinteistä jazzia ja ajanhenkeen sopivasti progressiivista rockia, mutta ennen kaikkea se on ns. Juhani Laikkoja EERO KOIVISTOINEN Valtakunta (Svart SVR447) Turkulaislähtöinen Svart Records tekee kerrassaan mahtavaa kulttuurityötä keskeisten 60ja 70-luvulla vaikuttaneiden rock-, progeja jazz-albumien uudelleenjulkaisujen parissa ja mikä parasta, vinyyliformaatissa. Näin liki 50 vuotta ensijulkaisunsa jälkeen kuunneltuna levy kuulostaa raikkaalta ja kekseliäältä. Sille hän levytti Joe Houstonin ohella sellaisia vanhempia blueskonkareita, joiden kanssa oli ennenkin työskennellyt kuten Charles Brown, Big Joe Turner ja Lowell Fulsom
A-puolen napakka ja primitiivinen kitarainstrumentaali, Road-Hug Rubber, tuo vahvemmin mieleen 60-luvun alussa Liverpoolin Cavern Clubilla soittaneet, enemmän ja vähemmän tuntemattomiksi jääneet yhtyeet kuin The Shadowsin jylhät rautalangat. En tiedä, kysykää häneltä! (Numeroa en anna.) Singlen hittipuolella on mm. Sano Vanjas kun haluat hyvää! Pete Hoppula THE NEATBEATS Road-Hug Robber / I’m The Lonely One / Wishin’ And Hopin’ (Soundflat SFR-45-035) Japanilainen The Neatbeats penkoo vaikutteensa samasta laatikosta kuin The Beatlesin kaltaiset Merseybeat-yhtyeet vuosikymmeniä sitten. Janne Örnberg MIKE BARBWIRE & THE BLUE OCEAN ORCH. Miksi siis uusi aluevaltaus. Vesa Haajan kokopitkää albumia odotellessa, tyydymme tähän (7”) singleen. Jo edellisvuosituhannen lopulla perustettu kopla on pitänyt levytystahtinsa kiivaana ja viime vuonna heiltä ilmestyi peräti kolme seiskatuumaista – esittelyyn otan kuitenkin vain yhden. B-puolen On Her Majesty’s Secret Service on tietysti John Barryn säveltämä James Bond -tunnussävelmä samannimiseen elokuvaan. A-puolen I Spy ei nimestään huolimatta ole samannimisen, Robert Culpin ja Bill Cosbyn aikoinaan tähdittämän tv-sarjan tunnussävel vaan Wrenin itsensä säveltämä, vahvasti surf-sävytteinen hatunnosto Michael Cainen ultracoolille Harry Palmer -hahmolle. Pienestä pitäen pahoille ja aikuisten opeista piittaamattomille poluille ajautuvan nuorukaisen kasvuja rakkaustarina lainaa sumeilematta menneiden vuosikymmenten teinitragedian perusniksejä, muttei yksioikoisesti retroillen. Tällä hetkellä herra soittaa ainakin surf and roll -yhtye Surfin’ Gorillasissa, jolta ilmestyi juurikin uusi albumi. Push It vastaavasti herättelee napakkana modernisoituna tanssirevittelynä ja vakuuttaa myös bändin twistityimmille faneille, ettei ruotsalaisnelikko ole aikeissa jättää myöskään mustempaa go go -tonttiaan jatkossa rakentamattomaksi. The Hivesin, The Dragtonesin ja The Domestic Bumblebeesin soittoniekoista. Kaiken kaikkiaan Neatbeatsin seiskatuumainen on oiva lisä jokaisen dj:n salkkuun, vaikka kotikuuntelussa jäisikin pyörityskerrat vähemmälle. John Barrymäisiä agentti-teemoja isoon lattarisävyiseen bossanova-lounge-orkesterisoundiin sekä Barbwirelle tyypilliseen Link Wray -hakkeluskitarointiin sovittelevalla Sleazy-sinkulla musisoiva kokoonpano The Blue Ocean Orchestra koostuu mm. tohtisinko sanoa suorastaan pilkallisen kepeästi liukastellun Slippin’ And Slidin’in. El Surfista De Mambo / Mono Island (Sleazy SR 96) Ruotsalainen kitaristitalentti Mike Barbwire (Mikael Lindevall) on noussut viime vuosina komeasti pinnalle sooloartistina häntä tähän BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä saakka ensisijaisesti työllistäneen instrocombon The Barbwiresin takaa (yhtyeen historiaan lukeutuu mm. BNnumerossa 6/15 julkaistun ”Tiki Oasis 2015” -festivaaliraportinkin yhteydessä sivuttu jytäorkesteri on saanut taannoin aikaiseksi myös kokonaisen LP:n ”Bama Lama, Bama Loo”, jolla räävittömän The Girl Can’t Help It -hulluttelun ohella kuullaan 11 verrannollista, läpitunkevia Flamin’ Groovies -vaikutteita viljelevää Little Richard -coveria. Pikkulevyn rehvakkaasta graafisesta toteutuksesta puolestaan vastaa totuttuun apinavoittoiseen tyyliinsä muusikkokollega Marcel Bontempi. olkaa huoleti, yhä juurevaa ilmaisua kapuava tukholmalaiskvartetti ilahdutti tammikuussa tuoreella vinyylisinglellään. esibeatleaanisen aikakauden rock and rollia ja rautalankaa esittäneiden The Avengersin ja Jet Blackin tyylitaitoisena kitaristina. sandiegolaisesta The Schizophonicsista. Vastaavanlaisella, vähemmän hienostuneella autotallimentaliteetilla vain ja ainoastaan vanhaherra Pennimanin sävel-arkkua pöyhivät kalifornialaiset muodostavat kuitenkin tyystin omanlaisensa ”superyhtyeen”, jota luotsaa solistin paikalta 90-luvun puolivälistä lähtien originellia uraansa rakentanut El Vez, eli meksikonamerikkalainen Robert Lopez. Elviksen aikoinaan laulama I Just Can’t Help Believing, jonka Arto Sotavalta tulkitsi näillä sanoilla suomeksi vuonna 1970. Janne Örnberg THE LITTLE RICHARDS The Girl Can’t Help It / Slippin’n’Slidin’ (Sympathy For The Record Industry SFTRI 788) San Diegon auringon alla viihtyvän The Little Richardsin ei kaiketi tarvitsisi selitellä yhtyenimeään, ellei mantereen toisella laidalla Massachusettsin Northshoressa sattuisi vaikuttamaan niin ikään samanniminen Ramo-punkia rytyyttävä orkesteri. Värillinen muovipuriste on luonnollisesti sävyltään ”Karibianmeren sininen”, ja muhkeaa elopainoa lätyllä on kokonaiset 70 grammaa. B-puolella Neatbeats on tarttunut peräti kahteen klassikkoon, joista ensimmäinen, I’m The Lonely One kestää helposti vertailun Cliff Richardin originaaliesitykseen, mutta jää silti kauas, kauas Tom Jonesin version intensiteetistä. Vaikka B-puoli jää auttamattomasti jälkeen originaalista vertailukohteestaan, täyttää single kokonaisuudessaan silti hyvän kitarainstrumentaalin vaatimukset. (Rollin RR45-048) Andy Wren on tullut tutuksi mm. Vanha suosikkini, Charlie Richin Midnight Blues, eli Haajan oma käännös Keskiyö toimii aina, ja erityisesti loistavan bändin kanssa – yhtään Veskun muita orkestereita väheksymättä. yhteiskeikkoja Los Straitjackets -kitaristi Eddie Angelin kanssa Suomessa kesällä 2010) – ja julkaissut jo useammankin herran tyylitajua ja osaamista korostavan neliviitosen. Wren on silti ehtinyt, kuin puolihuomaamatta, tekaista 60-luvun tyylikkäille englantilaisille vakoojille kunniaa tekevän singlen. Agents lienee tuttu lähes kaikille musiikista kiinnostuneille suomalaisille, mutta Haaja on toiminut solistina ja bändinjohtajana jo vuosikymmenet kansainvälisesti tunnetuissa yhtyeissä. Eikö Vesku pääse jo näissä kokoonpanoissa tarpeeksi toteuttamaan itseään. Honey Aaltonen ANDY WREN I Spy / O.H.M.S.S. Pete Hoppula THE VANJAS No Tomorrow Boy / Push It (Some More Music #) 60-lukuisilta esisoulja tyttöpop-pohjilta vakaita tikkaita kohti softpunk-tyylisempää melodista mutta... Blues News 2/2016 65 levy tutkailut Seitsemän tuuman taivas! VESA HAAJA Mä tuskin vielä uskon / Keskiyö (Bluelight BLR 45117 7) Nykyisin Agentsin tähtisolistina tunnettu Vesa Haaja on rohkaissut mielensä ja lähtenyt tekemään (Agentsin ohessa, tietenkin) soolouraa. Tyylillisesti bändi kytkeytyy silti ennen kaikkea yhteen 90-luvun tiukimmista beatkokoonpanoista, skotlantilaiseen The Kaisersiin, joka on selkeästi toiminut Neatbeatsinkin johtotähtenä. Ryhmän muita kantavia voimia voi bongata mm. Sinkun perspuolella PikkuRikut taas esittävät albumilta karsiutuneen, selvästi 50-lukuisemmin... Kolmen tyylikkäästi mod-henkeen pukeutuvan ja esiintyvän herran sekä naisvokalisti ”Vanja Lo Venuksen” muodostaman bändin ilmeiset The Shangri-Las -lähtökohdat mielessä pitäen siirtymä No Tomorrow Boyn liikkis-melodramaattisten purkka-maalailujen pariin onkin luonteva eikä oikeastaan lainkaan radikaali. Eroottissävyinen teksti (minun mielestäni) olisi voinut olla ehkä hieman kiihkeämpi – mutta ehkä se olisi kohderyhmän huomioon ottaen ollut vähän liikaa. Samaa voi sanoa Burt Bacharach -klassikon, Wishin’ And Hopin’ -versioinnista, sillä Dionne Warwickin tai Dusty Springfieldin tulkinnat kappaleesta ovat nostaneet coverointiriman melko korkealle. Pete Hoppula. Nostalgista rock’n’rollia esittävä Whistle Bait on ollut biletysbändi vailla vertaa jo 80-luvulta saakka ja vanhaa countrya ja rockabillyä esittävä Barnshakers kiertänyt Amerikan manteretta myöten
Kulttuuritalo oli taas lähes täynnä. Tinan edellisestä älpeestä – ”Love Explosion” – on kulunut jo neljä vuotta. Tina Turnerin Suomen-esiintymiset: 24.8.1982 Kulttuuritalo, Helsinki 2.11.1983 Kulttuuritalo, Helsinki 19.2.1985 Jäähalli, Helsinki 30.11.1986 Hesperia, Helsinki (Dean Martin Boozing Society) 14.–15.5.1990 Jäähalli, Helsinki 7.8.1996 Olympiastadion, Helsinki 9.–10.8.2000 Finnair Stadion, Helsinki 23.–24.4.2009 Hartwall Arena, Helsinki. BN-arkistojen helmiä: 1983 1983 66 Blues News 2/2016 TINA TURNER Vaihteeksi konserttiarvio. Mutta hän on pyrkinyt irtautumaan balladiimagostaan, koska on itse hyvin energinen ja visuaalinen ja musiikin tulisi olla sen mukaista. Laskelmoidun seksikkäästi pukeutunut ja vielä laskelmoidummin liikehtinyt Tina aloitti jyräosuudella, johon kuuluivat Cat People, Hot Legs ja Get Back, eli musiikkia valkoisen rokin mestareilta. Ensimmäinen hengähdystauko oli Flashdance-balladi I'll Be Here Where The Heart Is, ja kun tuntee Tinan äänivarat, niin Kim Carnes jää tuntumaan valjulta. Varmaahan tuo ei vielä ole. Joukossa oli niitä, jotka värisivät 60-luvun soulvyörytysten vallassa, ja nuorempi väki halusi nähdä tädin, joka tunnetaan Rolling Stones-, David Bowietai Rod Stewart -kontakteistaan. Ja sitten tietenkin River Deep Mountain High, joka luonnollisestikaan lavalla esitettynä ei koskaan yllä samoihin mittoihin kuin tuo legendaarinen levy. Homma vedettiin läi melkoisella svengillä ja sykkeellä ja lähes puhtaalta rockpohjalta, johon soul-kiiltoa antoi ainoastaan Tinan raastava ja eläytyvä tulkinta. Tytön mukaan hänellä on ollut vaikeuksia löytää oikea tuottaja, koska useimmat haluaisivat hänen levyttävän pelkkää rhythm & bluesia, mutta silloin se ei vastaisi hänen lavashowtaan. Mikäkö on Tinan suosikki omista levytyksistään. Seuraava albumi – jonka tuottaa britti Mick Ronson – sisältää mahdollisesti eri tyylejä, joten se ei ehkä ole niin rock-painotteinen kuin pari edeltäjäänsä. Lehden sivulta 41 salakavalasti ilman minkäänlaista otsikkoa alkanut ja takasivulla jatkunut Heikki Suosalon raportti Tina Turnerin vuoden 1983 vierailusta on taatusti jäänyt rekisteröimättä yhdeltä jos toiselta aviisin konkarilukijaltakin – mistä syystä se mainitaan myös Vesa Walamiehen ylläpitämässä kattavassa BN-indeksissä "vain" konserttiarviona. Toki Tinan show sisälsi ne pakollisetkin: Nutbush City Limits, Proud Mary ja Givin’ It Up, jonka aikana Tina kävi vaihtamassa ylleen miniminin ja jolloin läpsyttelyä johti taustabändin ainoa tummaihoinen, pianisti Kenny Moore. Jotkut vanhat r&blaulajat esiintyvät vielä, mutta kaikki muuttuu. Tinan energisyyttä on ihaltava. (JR) Vaikka Tinan edellisestä vierailusta oli kulunut vain hieman yli vuosi, niin 2.11. ”Me olemme tehneet sitä niin pitkään, että tarvitsemme vähän vaihtelua.” Konserttiohjelmistoon kuului myös Tinan tuore single, brittiläisen Heaven 17 -porukan tuottama versio Al Greenin vuoden -71 ykköshitistä Let’s Stay Together. Tina pääsi parhaiten oikeuksiinsa muhkealla, viivyttelevän hitaalla ja miltei gospelmaisella versiolla Beatleskappaleesta Help, joka itselleni oli tällä kertaa – ja oli viimeksikin – konsertin kohokohta. Tina sanoi itse aina pitäneensä laulusta ja omasta mielestään hänen äänensä äänittäminen onnistui tässä tapauksessa täydellisesti. David Bowie -yhteyksistään muistettavan Mick Ronsonin tuottamasta) albumista ”Private Dancer” (Capitol, 1984) muodostui ennakko-ounasteluista poiketen varsin rockpainotteinen – sekä samalla laulajattaren soolouran suurin kaupallinen menestys, joka myi maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kopioita. Tina vetää kaikenikäisiä. Kysyessäni jatkoyhteistyöstä Spectorin kanssa Tina vastasi, että hän haluaisi jos häntä pyydettäisiin. Konsertin jälkeen ilmestyneestä (joskaan ei mm. Ilmestyminen ajoittuu ensi maaliskuuhun. Viisijäsenisen bändin soitanta ei antanut vinkkejä mustien kuvioiden mestarillisesta hallinnasta. Koska hän ei pahemmin kuuntele vanhoja tuotteitaan, niin vastauksen antaminen kesti tovin. Deep soulista kysyessäni Tina sanoi, että se saattaa tulla takaisin. Kyseessä on albumi ”Live In Paris” Mitä muuta voikaan odottaa tytöltä, joka ei erityisemmin tykkää studiotyöskentelystä mutta on lavalla kuin kotonaan Heikki Suosalo Edelliskertaisen arkistojen helmiä -katsauksen teemaa on syytä laventaa vielä oheisen artikkelipoiminnan osalta: BN-historian yksi taitavimmin kätketyistä artistihaastatteluista sisältyi numeroon 6/83 (#84). Sittemmin rouva Turner (s. Toki perustellusta syystä, setvittiinhän kirjoituksessa etupäässä Tina-"tytön" järjestyksessään toisen Suomen-esiintymisen antia. Ikävä kyllä niitä ja muutakin ajankohtaista materiaalia oli tilanja ajanpuutteen takia lykättävä seuraavaan numeroon. Haastattelussa Tina totesi, että hän on aina sisällyttänyt esitykseensä joitakin balladeja ja ne ovat olleet hänen vahva puolensa. Esityksen rakenne myötäili pitkälti viimevuotista, joskin ohjelmistoa oli uusittu. Kun yli tunnin ajan vetää näyttävään ja osin eroottiseen liikkumiseen pohjautuvaa hengästyttävää koreografiaa – suurimman osan ajasta parin tanssitytön kera – niin luulisi sen jo jossain tuntuvan; mutta eipä tuntunut siellä missä olisi odottanut – laulussa. 1939) on poikennut Helsingissä moneen otteeseen, myös (toistaiseksi) viimeisimmän vuoden 2009 maailmankiertueensa merkeissä