Blues News 3/2013 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

THE MONTESAS DOCTOR’S ORDER SKY DEE & THE DEMONS KING JAMES & THE IDIOTS R&B-tenoristit, osa 11: BIG JAY McNEELY Kaikuja kadunkulmista, osa 3: THE STARLITES Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 24: CHRIS BARBER BN muistaa edesmenneitä: JIMMY DAWKINS, ARTIE ”BLUES BOY” WHITE, BOB BROZMAN JOE BONAMASSA 197301-13-03 ISSN 0784-7726 Ennakkosilmäys festarikesään / Lainelautailua bluesaalloilla / Vinyylisinkku kunniaan! BN käy keikoilla / Muddy Lee Makkonen / Blues News from England / Levytutkailut. N:o 261 (3/2013) Hinta 6,80 € 46. vuosikerta EDDIE SHAW DEMETRIA TAYLOR EDDIE TAYLOR JR
LIVE NATION PROUDLY PRESENTS T A S E S T A N O J NAMTAR EA VE! R I O E Y B THE GU E TH LI CER N O NC I E V OF 9 1 LO A N E E 0 R 1 . p -pa lub ä lip sc ail s i l k a c t co t .event l u K aa, ww huvsää: w o u i en k so l illin Kat ä IM 0 O T T ,5 LIPU 0 / 63 7 8,5 / 58 yLT v E TA L LSINKI L E UUd M/HE E T äy SA.CO N N INE AMAS A M IL ON B A J A / L AT TTP:/ H (las. E H N U I P H ITUSKULU,50 € LIP K 3 1 0 .2 ). s lyty i ä s € te n 25a, vaa fi u u l . A 3 1 L L U S A I K W T N EN A I K R L S A A N L E FI E
Melko yhtenevä nimittäjä tämänkertaisen lehden sisällölle on erilaisten tapahtumien ja niissä esiintyneiden/esiintyvien artistien esittely. 13 Marcel Bontempi & The Montesas ......................... Festarikävijän näkökulmasta edessä on varmasti väistämättä valintojen paikka, kaikkiin mahdollisiin kiinnostaviin rientoihin eivät yksinkertaisesti kenenkään aika ja resurssit riitä. 53 Levytutkailut ................................................................ 54 Etukansi: Joe Bonamassa, Finlandia-talo, Helsinki, 13.3.2012 © Seppo Niinikuru Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. 20 R&B-tenoristit, osa 11: Big Jay McNeely ................ 22 Kaikuja kadunkulmista, osa 3: The Starlites ........ Kesäkuussa 2013 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin lehti www.bluesnews.fi 46. 30 Muddy Lee Makkonen ............................................... 12 Eddie Shaw .................................................................. vuosikerta / Volume 46 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 4/2013 oltava toimituksessa viimeistään 26.7.-13! Blues Newsin vuositilaus 2013: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta 40 euroa. Kuten BN:n sivuiltakin ilmenee, tarjolla on todella laadukkaita ja kiinnostavia ohjelmakokonaisuuksia sekä yksittäisiä, tavalla tai toisella mielenkiintoisia esiintyjiä ja esityksiä. Kustannuksia katetaan useimmiten pääasiassa lipputuloilla, mahdollisia anniskelutuloja tai sponsoritukea tietenkään unohtamatta. Valtaisa, laadukas, ympärivuotinen mutta varsinkin kesäaikaan tiivistyvä tapahtumatarjonta Suomen toreilla ja turuilla on ainakin allekirjoittaneessa herättänyt kysymyksen myös siitä, kuinka eri järjestäjätahot yksinkertaisesti pystyvät jatkamaan tapahtumatarjontaansa tiukassa kilpailutilanteessa yleisöstä. Koska lipputulot ovat niin tärkeä elementti menojen hoitamisessa, on tietysti tärkeää saada paikalle mahdollisimman paljon maksavaa yleisöä. sen, että häppeninkien ylöspykäämisestä aiheutuu prosessin kuluessa lukuisia kustannuksia. Ilmoitushinnat (ad. Laadukas ohjelma, joka houkuttaisi mahdollisimman monia potentiaalisia kuulijoita edellyttää laadukkaita esiintyjiä, joiden palkkiot puolestaan ovat varmastikin se suurin menoerä koko touhussa. 47 Ennakkosilmäys bluesfestarikesään ...................... Tämän numeron mukana BN huomioi myös lehden tilaajia saksalaisen Bear Family -yhtiön tuottamalla bonuslevyllä, jolla kuullaan kaikkiaan 22 musiikkinäytettä sivulla 66 tarkemmin esitellyltä 10 cd:n boxilta ”The Sun Blues Box 1950–1958”. 41 BN muistaa edesmenneitä ....................................... Samalla tuo hemmottelu voi aiheuttaa yleisön näkökulmasta tarjontaähkyn, jonka turvottamana (itse kunkin) musiikinharrastajan ja -kuluttajan kinttuja on entistä vaikeampi saada liikkeelle muutoin kuin erityisen kiinnostavien tai ennennäkemättömien artistivierailujen vuoksi. 37 Doctor’s Order ............................................................. 46 -3- Blues News from England ......................................... 15 Sky Dee & The Demons ............................................. Musiikin aktiivikuluttajina olemme upeassa tilanteessa valintojemme edessä; myös mehevillä blues-hedelmillä ja värikkäillä roots-kukilla täytetty tapahtumien kierteinen runsaudensarvi odottaa kesän kulkijoita. Lähdetään siis sankoin joukoin liikkeelle nauttimaan hyvästä musiikista ja samalla varmistamaan lippuostoillamme sekä mahdollisesti peräti anniskelustakin kunkin mieltymysten mukaan nauttien omalta osaltamme sitä, että ansiokkaita tapahtumia järjestetään myös jatkossa – näin paitsi ne turvonneet jalat, myös mieli pysyy vireä(mpä)nä ! Antoisaa kesää kaikille BN:n lukijoille - ja olkaahan edelleen kiltisti. 42 Lainelautailua bluesaalloilla ................................... Tilaukseen sisältyy 6 lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. 28 Tuokaa nyt ne doowopit takaisin! ......................... Usein järjestäjätahona on myös ns. Voi melkeinpä todeta, että kaikkiaan suomalaisia on suorastaan hemmoteltu maahamme virtaavalla laadukkaalla musiikkitarjonnalla ”maailman isoja nimiä” myöten. Onko peräti jo niin, että tarjonnan ja kysynnän tasapaino on jo vaarantunut vai voiko kysyntää vielä joillain keinoin kasvattaa. 32 King James & The Idiots ............................................ Tästä raamituksesta voi jo hyvin päätellä mm. Laajempaa – ja pidempikestoista – pohdintaa harrastetaan todennäköisesti festareiden ja muiden tapahtumien järjestäjätahoilla. Tapahtumien suunnittelu ja organisoiminen alkaa jo hyvissä ajoin (isojen festareiden joskus jopa vuosia ennen niiden konkretisoitumista) mm. Lehteä oikolukiessa ei voinutkaan välttyä innostumiselta; siitä että olisi todella mukava osallistua kaikkiin tulossa oleviin hyviin tapahtumiin. Runsaan tapahtumatarjonnan aikaansaama innostus puolestaan johti allekirjoittaneen pohtimaan tarjonnan runsautta sinänsä ja sen mukanaan tuomia mahdollisia ongelmiakin. 48 BN käy keikoilla ........................................................... Valinnat saattavat olla tietyssä mielessä ”vaikeita”, mutta eiköhän jokainen meistä niistä selviä omien mieltymyspriorisointiensa, matkustushalukkuutensa, kukkaronsa ym. jne. 2013: N:o 1/13: vko 09 N:o 3/13: vko 25 N:o 5/13: vko 43 N:o 2/13: vko 17 N:o 4/13: vko 35 N:o 6/13: vko 51 3 - 2013 •. Maiju Lasola Sisällysluettelo: Joe Bonamassa ..............................................................4 Demetria Taylor & Eddie Taylor Jr ........................... 50 Vinyylisinkku soikoon! ............................................... rates) vuodelle 2013: - 1/4 sivu mv (1/4 page b/w) 110 eur - 1/4 sivu väri (1/4 page color) 130 eur - 1/2 sivu mv (1/2 page b/w) 190 eur - 1/2 sivu väri (1/2 page color) 230 eur - 1/1 sivu mv (1/1 page b/w) 310 eur - 1/1 sivu väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Ilmoitusmyynti / Advertising sales: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, Norman Dar wen, Harri Hak a, Jarmo Hoppula, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Jermu Korhola, Leif Laaksonen, Piia Leino, Riku Metelinen, Seppo Niinikuru, Pertti Nurmi, Teppo Nättilä, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Jussi Raulamo, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Paino Oy, Helsinki Suomen suvi ja Blues Newsin kesänumero ovat jälleen täällä – vaikkei ehkä olisi keväämmällä uskonutkaan (hymiö), molempien tulo kun oli jälleen kovan työn takana! Kiitokset siis tälläkin kerralla paitsi luonnolle eloon puhkeamisesta, myös lehteä eri tavoin työteliäästi avustaneille, jotka ovat kantaneet arvokkaat kortensa kekoon runsaan lukupaketin aikaan saamiseksi. 38 Bluesin hahmoja, osa 24: Chris Barber .................. Yleisön jalkautuminen festareille, konsertteihin ja keikoille on järjestäjien keskuudessa etenkin viime vuosina tunnustettu laajalti hankalaksi tehtäväksi paitsi yleisen taloustilanteen, myös yleisön vaatimustason nousun (!?) ja alati kasvaneen tarjonnan vuoksi. kriteereiden avulla. voittoa tavoittelematon yhteisö, joka esimerkiksi sponsorimaailman tuen suhteen saattaa jäädä marginaaliin – miten pitkään tällaisten yhteisöjen into riittää tapahtumien järjestämisessä, jos taloudellisen tappion uhka roikkuu alun alkaenkin yhä raskaampana niskassa ja hartioilla. kysymyksillä missä järjestetään, kenelle suunnattu, millainen ohjelma, mistä esiintyjät, miten markkinoidaan, miten kaikki käytännön järjestelyt toteutetaan jne. Miten pitkään tapahtumayleisö kulttuurin ”ostajina” saakaan nauttia näin monipuolisista ja sisältörikkaista valinnanmahdollisuuksista
Smokin’ Joe Bonamassa -nimellä tituleeratun nuorukaisen soitto hämmentää ja hämmästyttää, sillä sen verran taidokkaasti kitara soi kautta levyn.. Mestarillisesta ja tyylitajuisesta kitaristista on kehittynyt vuosien mittaan myös sielukas ja ainutlaatuinen tulkitsija. Tärkeämpää on kuitenkin se tosiseikka, että Joen bluesrock-pohjalta ponnistava musiikki on juuri nyt inspiroituneempaa, mielikuvituksekkaampaa, monipuolisempaa ja jännittävämpää kuin koskaan. Musiikki oli raskasta ja rankkaa rockia, jossa oli vaikutteita myös southern rockin suunnalta. © Seppo Niinikuru JOE BONAMASSA A merikkalainen kitaristi-laulaja Joe Bonamassa on 36 vuoden ikäisenä uransa huipulla sekä musiikillisesti että kaupallisesti. Ja raportoidaan myös Lontoon Royal Albert Hallin pääsiäiskonsertista. Nyt BN:n sivuilla selvitellään, mistä on kyse ja miten tähän on tultu sekä esitellään tuoreimmat studio- ja livejulkaisut viimeisen vuoden ajalta – niitä onkin kertynyt koko joukko. Konserttihallit täyttyvät ja kiertueet ovat lähes järjestään loppuunmyytyjä, erityisen suurta suosio on kotimaassaan ja Brittein saarilla. Kingin kanssa. TEPPO NÄTTILÄ Hiukka historiaa Joe Bonamassa syntyi 8. toukokuuta vuonna 1977 Uticassa New Yorkin osavaltiossa ja aloitti kitaransoiton 4-vuotiaana. Tarina kertoo, että jo seitsemän vuoden ikäisenä hän soitti nuotista nuottiin Stevie Ray Vaughanin ja Jimi Hendrixin musiikkia. Isäl- • 3 - 2013 lään oli kitarakauppa eikä soittimista ollut pulaa. 11-vuotiaana hän oli lavalla James Cottonin vieraana sekä sai kitaransoiton opetusta Danny Gattonilta. Vuotta myöhemmin Joe soitti jo konsertissa B.B. Yhtyeessä -4- soitti legendaaristen taitajien kuten Miles Davisin, Allman Brothers Bandin Berry Oakleyn ja Doorsin Robby Kriegerin perillisiä. 1990-luvun alussa Joe liittyi kitaristiksi Bloodlineen, joka teki yhden bändin nimeä kantaneen albumin EMI-levy-yhtiölle vuonna 1994. Levyt nousevat myyntilistoilla korkealle ja Amerikan bluesalbumilistan kärkitiloja on enemmän kuin millään muulla artistilla tai bändillä
Siellä mietittiin sopivaa tuottajaa ensilevylleni, kuka olisi paras valinta tuottamaan tämäntyyppistä powerbluesrock-trioa. Oli melkoinen kokemus ja elämys työskennellä kera moisen legendan, joka todella tiesi mitä teki, ja joka tiesi kaiken tuottamisesta ja äänittämisestä. Todellinen herrasmies ja todellinen legenda, joka on tuottanut suurinpiirtein musiikkihistorian 50 hienointa levyä. Creamiä. Tom kuoli 77-vuotiaana lokakuussa vuonna 2002. Tom tuotti lukemattomien jazzklassikkojen ja southern rock -bändien lisäksi myös mm. Kitaransoiton lisäksi hän ryhtyi myös laulamaan: Managerinsa Roy Wiseman sai Joelta demonauhan ja kirjeen, jossa kertoi nyt olevansa myös vokalisti. – Tom tuli mukaan levy-yhtiön kautta. 1950-luvulla alkaneella urallaan hän ehti työskennellä lukemattomien kuulujen taitajien kanssa. Nämäkin levyt olivat laadukkaita, mutta loppupelissä kuitenkin aikalailla standardimaista raskasta bluesrokkia. Tuottaja Kevin Shirley ja uusi suunta Asiat muuttuivat radikaalisti, kun Joe tapasi tuottaja Kevin Shirleyn. oli Joen ensimmäinen levy, joka nousi Amerikan bluesalbumilistan kärkeen. Siitä huolimatta mitään staran elkeitä ei ollut, hän vain tuli studioon, ja sanoi, että ”eiköhän aloiteta sessiot”. ”Jos pystyt laulamaan kokonaiset kappaleet tuohon tapaan niin homma toimisi”, hän raportoi Joelle, kehottaen panostamaan näihin kohtiin. Jethro Tullin 1960-luvun lopun klassikon mukaan nimetty ensilevy ”A New Day Yesterday” ilmestyi vuonna 2000 ja oli varsin onnistunut uranavaus. Hän auttoi löytämään musiikillisen suuntani. Klubikeikkaa ja festivaalikeikkaa oli riittämiin, ja levyjä ilmestyi lähes vuosittain. Häntä pyydettiin ja hän suostui mukaan. Se ja sen seuraaja ”Had To Cry Today” eivät yltäneet kärkisijoille blueslistalla, vaan olivat kahdeksas ja viides. Hän oppi tunnistamaan tähden ja karisman – päättäen siitä syystä Bloodlinen hajottua jättää muut soittajat oman onnensa nojaan ja panostaa Joen uraan. & MG's, Otis Redding, Aretha Franklin – ihan vain joitain esimerkkejä mainitakseni! Miten Tom Dowd tuli debyyttilevysi tuottajaksi. Wisemanin isä oli ollut Frank Sinatran myöhempien aikojen manageri. Hän on itse kertonut vihanneensa Etelä-Afrikan aikojaan, koska silloin maassa elettiin apartheid-poliitikan ja rasismin ”John Lee Hooker puhui minulle dynamiikasta ja sen merkityksestä, ja niille neuvoille on käyttöä yhä tänä päivänä.” – Joe Bonamassa Ensimmäiset levytykset ja tuottaja Tom Dowd Joen sooloura sekä laulajana että kitaristina käynnistyi, ja vuosituhannen vaihteessa oli ensimmäisen oman levyn aika. Aktiivisissa merkeissä matka jatkui. Harjoittelu jatkui ja lopulta työn sekä treenin tuloksena löytyi oma tapa tulkita. ei ole ystävällisempää ihmistä maailmassa kuin Tom. Hän oli myös maailman mukavin kaveri, -5FINLANDIA-TALO, HELSINKI 13.3.2012 3 - 2013 •. Kakkosalbumi ”So, It’s Like That” © Seppo Niinikuru Levyn tiimoilta Bloodline teki kiertueet Lynyrd Skynyrdin ja Teslan lämppärinä. kesäkuuta 1960 syntynyt Shirley toimi nuoruudessaan tuottajana ja äänittäjänä. Manageri on kertonut, että ensimmäiset demot kuultuaan hän päätti toimia Joen managerina loppuelämänsä. Hän oli isänsä mukana kiertueilla 13-vuotiaasta lähtien, ja Frankin lisäksi tulivat tutuksi muutkin isän manageroitavat kuten Liza Minelli, Sammy Davis Jr. Johannesburgissa Etelä-Afrikassa 29. Joe oli onnekas saadessaan tuottajaksi legendaarisen Tom Dowdin, jonka pitkän uran viimeiseksi työksi levy jäi. Mukana oli myös vierailijoita, kuten Gregg Allman, Leslie West ja Rick Derringer. Toki kitarointi jo ensilevyillä on komeaa ja teknisesti taitavaa ja laulu vähintäin ok, mutta Joen toiminnasta puuttui vielä ”se jokin”, mikä erottaa artistin massasta, tehden hänestä ja musiikistaan spesiaalia ja ainutlaatuista. Kolmosalbumi ”Blues Deluxe” sisälsi tuhteja versioita Joen omista suosikkiblueskappaleista. ja Paul Anka. Tuottaja- ja äänittäjä-krediitteihin kuuluu yhteistyö muun muassa sellaisten legendojen kanssa kuin Ray Charles, John Coltrane, Thelonius Monk, Lynyrd Skynyrd, Allman Brothers Band, Eric Clapton, Derek and the Dominoes, Charles Mingus, Booker T. Roy tutustui äänitteeseen ja huomasi, että suurelta osin laulu ei toimi lainkaan, mutta paikka paikoin hän tunnisti siinä hetkellisiä onnistumisia. Sellaista kitarasankaruutta, jota tuohon aikaan (ja yhä vieläkin) oli paljon tarjolla, eikä Joe erottunut massasta riittävästi. Tarina kuitenkin päättyi pian ja Joe aloitti määrätietoisen panostamisen omaan uraansa. Roy on muistellut, kuinka varttui Sinatran matkassa, niin lentokoneissa kuin yöpyessään tämän kotona ja konserttilavoilla esityksiä lavan viereltä seuraten
Haastattelin Joe Bonamassaa puhelimitse helmikuun lopulla, juuri ennen kuin mittava Euroopan kiertue oli alkamassa. Jo useamman vuoden ajan rumpalina on ollut Tal Bergman. Artisti itse on tosin tästä kaikesta kovasti vaatimaton. Vaan jos tämä haluaa haasteita, nähdä vaivaa ja olla luova asioiden eteen, niin siinä tapauksessa on yhteistyön aika. Hän on olennainen osa kokonaisuutta. Kolmen kuukauden päästä oltiin yhdessä studiossa. Vuodet ovat kuluneet raskaamman rockin edustajien musiikin parissa, kunnes tällä vuosituhannella on ollut duunia myös rootsmusiikin saralla. Yhteistyömme toimii, sillä itse en ole tuottaja, minä vain soitan kitaraa ja laulan. Supertuottajan maineen Kevin sai 90-luvulla muutettuaan Amerikkaan. Ensimmäinen argumentti oli, että jos Joe haluaa loppuelämänsä soittaa ja levyttää samoja vanhoja blueskappaleita, joita kaikki muutkin soittavat, niin silloin Kevin ei ole kiinnostunut. Uudistuminen kannatti myös kaupallisesti. Kuinka suuri on tuottaja Kevin Shirleyn vaikutus. Tuoreimmat albumit ovat olleet korkealla myös rock-pop -listalla sekä Amerikassa. David Bowien ja Rod Stewartin kiertueilla soittanut bassovirtuoosi Carmine Rojas, joka toimii myös bändin liiderinä. ”You And Me” oli Joen paluu Amerikan blueslistan ykköseksi, ja sen jälkeen kaikki studiolevyt ovat nousseet kärkeen. Joskus taistelen kirkuen ja potkien vastaan, kunnes lopulta ymmärrän, että hänen tapansa on oikea. Loistava tuottaja, jolla on paljon ideoita. Musiikkiin löytyi uusi ote, omanlainen ilmaisu, uutta luova ja persoonallinen tapa ja tyyli tehdä musiikkia, jossa on yllätyksiä ja mielikuvitusta. Lippalakin ja t-paidan sijaan pukeutumisen mallia otettiin B.B. Ajan myötä järjestyi myös tuottajan ja äänittäjän hommia, ja kädenjälkeään kuullaan muun muassa Hoodoo Gurusin ja Baby Animalin levyillä. Levyillä muusikoita on vaihdeltu tilanteen ja tarpeen mukaan. Sittemmin hän on tuottanut, miksannut ja/tai äänittänyt mm. Kingilta ja muilta blueslegendoilta, jotka eivät koskaan nouse lavalle ilman pukua. ”Driving Towards”nousi Englannin listalla peräti kakkoseksi ja kotimaassakin top25:een. Ensimmäisen kerran Kevin näki Joen keikalla pienessä 200 ihmisen vetoisessa klubissa St. että Englannissa. Bändin lisäksi myös Joen ulkoinen imago meni uusiksi. On mukavaa olla vain soittaja, kun ei tarvitse murehtia muita asioita. Lyömäsoitinosastolla on ollut vaihtuvuutta ja ensimmäisissä Kevin-sessioissa rumpalin pallilla oli Jason Bonham. Se oli aivan järjetöntä, eikä voi kuin ihmetellä, kuinka onnekas olen ollut.” • 3 - 2013 FINLANDIA-TALO, HELSINKI 13.3.2012 -6- © Seppo Niinikuru © Mascot Label Group raskaita vuosia. sellaisia akteja kuin Aerosmith, Led Zeppelin (v. Kevin hankki uudet soittajat bändiin, tärkeimpänä lukemattomissa sessioissa sekä mm. Aina hän sysää minut oikeaan suuntaan. – Kevinin panostus musiikkiini ja uraani on todella tärkeä, ja sen määrää on mahdotonta edes arvioida. Charlesissa Illinois’sa – vaikuttui tämän lahjakkuudesta, ja meni tapaamaan keikkabussiin. Koskettimia soitti pitkään Rick Melick, jonka on nyt korvannut Arlan Schierbaum. Hänen ideansa oli esimerkiksi levyttää Sam Brownin 80-luvun lopun hitti Stop (studioversio löytyy Joen v. 27-vuotiaana Kevin muutti naisen perässä Australiaan Sydneyn kaupunkiin, missä hän aluksi elantoa tienatakseen miksasi paikallisia bändejä klubikeikoilla. Kevin on vuoden 2006 ”You And Me” -albumista lähtien tuottanut kaikki Joen pitkäsoitot, niin studio- kuin livelevyt. Perustana on yhä blues, mutta siihen yhdistellään jännittävällä ja värikkäällä tavalla monenlaisia musiikillisia elementtejä, vaikutteita ja usein yllättäviä instrumenttejä. Tavoite on, että ajan myötä olen täysin oma itseni ja kuulostan myös siltä. – Kevinilla on aina myös ehdotuksia kappalevalintojen suhteen. Tärkein muutos tapahtui musiikissa. 2003 ilmestynyt live-dvd-paketti), Him, Europe, Iron Maiden, The Black Crowes, Journey, Mr. Bonamassan koko toiminta sai uuden suunnan ja idean. Totesin heti kättelyssä, että hienoa kun iän, kokemuksen ja vuosien työn teon myötä on oma juttu löytynyt: – Kiitos, kiitos, se on tietenkin hyvä ja tärkeä asia, mutta itse kyllä kuulen ne vaikutteet sieltä kaiken aikaa. King vieraili levylläni. Big, Dream Theater ja Rush. Laihdutuskuurillekin makeaa elämää maistanut Joe-parka joutui, mutta hän itse myös ymmärsi tyylikkään ja näyttävän imagon merkityksen. Luotan Kevinin arvostelukykyyn ja musiikaalisuuteen. 2009 ilmestyneeltä albumilta ”The Ballad ”Ensin olin samalla lavalla Royal Albert Hallissa Eric Claptonin kanssa, ja sitten B.B
Stop on vaikea laulaa, mutta siitä huolimatta olen innoissani, kun se on mukana. – Danny Gattonin tunsin hyvin ja hänen kanssaan soitin paljon, ja opin häneltä myös paljon. John Lee Hookerin kanssa minulla oli myös onni soittaa ja jamitella. (9) on Tom Waitsiä bluestapaan versioituna, eikä Joe ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Arkistojen aarteet eli bluesklassikot (2, 4 & 5) saavat suurinpiirtein kaikkien aikojen komeimman kohtelun. © Pasi Rytkönen Of John Henry” ja liveversio samana vuonna ilmestyneeltä ”Live From The Royal Albert Hall” – toim.). Se äänitettiin jo Santa Monican sessioissa. Buddy Guyn ja Albert Collinsin kanssa soittaminen ovat olleet urani kohokohtia. Vegasin sessio meni ihan putkeen ja soitto siellä oli silkkaa nautintoa. (1) on artistin omaa elämäntarinaa vahvana tulkintana. – Äänitykset käynnistyivät puolisentoista vuotta sitten paikassa nimeltä The Village Recorders, joka on Santa Monicassa Kaliforniassa. (5) I Got All You Need (6) A Place In My Heart (7) Lonely Town Lonely Street (8) Heavenly Soul (9) New Coat Of Pain (10) Somewhere Trouble Don’t Go (10) Too Much Ain’t Enough Love (with Jimmy Barnes) Keväällä 2012 ilmestynyt kymmenes studiolevy on loistava bluesrock-albumi. Levystä on ollut saatavilla myös erikoisversio, jonka mukana tulee 76-sivuinen kirjanen, jossa kuvien ja tarinoiden kera esitellään valikoima soitinherkkujaan. Kappale on ollut suosituimpia ohjelmistossamme. Pidän todella paljon Vegasin studiosta. Nimikappale on mahtiballadi, (8) otsikkonsa kaltaista taivaallista sielukkuutta ja jumalaista kauneutta, jonka kruunaa mandoliinin maaginen mukaantulo puolivälissä. – Mukaan tulivat uudet soittajat kuten Michael Rhodes bassoon, Arlan Schierbaum koskettimiin, Aerosmithin Brad Whitford rytmikitaraan ja Anton Fig rumpuihin. Äänessä on syvyyttä ja suurta tunnetta. Innoittajiani olivat tuolloin ja ovat toki yhä vielä Eric Clapton, Jeff Beck, Eric Johnson, Robben Ford, Rory Gallagher, myös Allman Brothers Bandin mahtavat soittajat kuten Duane Allman, ZZ Topin Billy Gibbons, Brian Setzerin soitto on mahtavaa, ja tietenkin Danny Gatton, ja yleensäkin olen kuunnellut ja diggaillut isoa joukkoa mahtavia kitaransoittajia. Skaala on totutun laaja, mutta kaiken pohjana on muheva ja mehevä juureva blues. – Suuret blueslegendat ja kovimmat taitajat, joiden kanssa olen soittanut, ovat aina olleet erittäin ystävällisiä ja antaneet paljon hyviä neuvoja. Kaikkea tuota on myös Joen kitaransoitossa, jota luonnollisesti kuullaan monipuolisesti ja runsaasti kautta levyn. Se 3 - 2013 •. Esimerkiksi John Lee Hooker puhui minulle dynamiikasta ja sen merkityksestä, ja niille neuvoille on käyttöä yhä tänä päivänä. Joe tiedetään kitarafriikiksi ja keräilijäksi, jonka kokoelmiin kuuluu tuoreimpien tietojen mukaan kolmisensataa kitaraa. Tuolloin hän kertoi kitaransoitostaan ja innoittajistaan tähän tapaan: – Olin neljävuotias, kun aloitin kitaransoiton. Isäni oli kitaristi ja hänellä oli kitarakauppa, ja kotona oli aina paljon kitaroita. Ensimmäisen kerran soitin kanssaan 12-vuotiaana, tuolloin olin aivan hermoraunio ennen keikkaa, yleisöäkin oli 5000, enkä ollut koskaan ennen soittanut niin suurelle yleisölle. – Brittiläisestä bluesista kaikki alkoi. Siinä on sellainen ”dust bowl” -tyyppinen tarina ja juoni. Koko kattaus on ainutlaatuinen, ja kuunnellessa tulee tunne, että nyt on kerrankin tarjolla jotain uutta ja merkittävää – jotain sellaista omaa, mitä ei tässä muodossa ja näin esitettynä ole ennen kuultu. oli mahtava ja erittäin ystävällinen. Whitesnakessä soittaneen kitaristin Bernie Marsdenin vuoden 2005 soololevylleen säveltämä mahtibluesballadi (6) saa osakseen Gary Mooremaisen uusinnan, ja on jälleen yksi lisätodiste siitä, kuinka ainutlaatuinen tulkitsija Joesta on tullut. Aloitimme sessiot, mutta nekin olivat hiukka työläät, eivätkä sujuneet odotetusti ja kitkattomasti. (11) on Jimmy Barnesin uran ensimmäinen ”down under” -ykköshitti vuodelta -87, ja sen kiljukaulaileva ja kähisevä aussi itse vierailee laulamassa. Omia sävellyksiä on tällä kertaa vain kolme, mutta ne ovatkin tähänastisen uransa upeimpia. Debyytti oli Järvenpään Puistoblues-festivaalin päälavalla. Toki vinyyli-LP on saatavilla. Sitä en ole soittanut livenä muutamaan vuoteen, mutta nyt se on taas mukana livesetissä. B.B. – Oma musiikkini on yhdistelmä kaikkia näitä vaikutteita, mutta pääosin soitan blues-pohjaista rockia, jossa on elementtejä southern rokista ja brittiläisestä bluesista, myös raskaammasta brittihardrockista, kuten Cream, Free ja Jeff Beck Group. – Heavenly Soul oli kolmas oma sävellykseni levylle. Homma toimi ja kappaleet saivat muotonsa. Onnistuimme kuitenkin saamaan valmiiksi viisi kappaletta, jotka päätimme säästää. Ensimmäisen kerran haastattelin Joe Bonamassaa jo niinkin varhain kuin kesäkuun lopulla vuonna 2001, kun hän konsertoi ensimmäistä kertaa Suomessa. Puukkasimme uuden studioajan Las Vegasin The Palms -studiolle, missä teimme levyn valmiiksi. Bill Withersin soulsävellys (7) saa osak- -7- seen funkyn ja raskaan bluesrockkäsittelyn. Joe itse kertokoon mestariteoksen valmistumisesta: Millaiset olivat sessiot. PUISTOBLUES, HEVEN-KLUBI, JÄRVENPÄÄ 3.7.2001 JOE BONAMASSA Driving Towards The Daylight (Provogue PRD 7370 2) -12 (1) Dislocated Boy (2) Stones In My Passway (3) Driving Towards The Daylight (4) Who’s Been Talking. Nämä ovat muistoja, joita tulen ikuisesti vaalimaan. – Olen soittanut useampaan otteeseen B.B. Reilun puolen vuoden jatkuvan kuuntelun jälkeen levy on noussut topviiteen omalla henkilökohtaisella kaikkien aikojen albumit -listallani. Monet näistä blueslegendoista ovat jo poissa, mutta minulla on paljon hienoja muistoja. Tänä päivänä olen kuunnellut myös paljon slidekitaristeja kuten Sonny Landreth. Oli vuosi 2011, ja olin juuri palannut Black Country Communion -bändin pitkältä kiertueelta, joka oli välillä tuskien taivalta. Jo ”John Henryllä”oli Jockey Full Of Bourbon, johon aiheeseen palattiin Wienin konsertissa. Vuoden 2006 ”You And Me”:stä alkanut ja levyjen ”Sloe Gin” (2007), ”The Ballad Of John Henry” (2009), ”Black Rock” (2010) ja ”Dust Bowl” (2011) myötä jatkunut toinen toistaan onnistuneempien albumikokonaisuuksien putki huipentuu tähän. Ne kun saatiin purkkiin, levy löysi muotonsa, ja kaikki muu kävi kuin itsestään ja levy valmistui. Musiikki toimi, mutta bändin kanssa kiertämiseen liittyi paljon kaikkea sellaista sähläystä ja hermoilua, mitä en kaipaa. Kuulin Stevie Ray Vaughanin levyä, ja jo silloin päätin, että tätä haluan tehdä. He antoivat minulle mahdollisuuden soittaa kanssaan muutamia kappaleita. Albumin kansivihkossa (10) on virheellisesti merkitty omiin nimiin, vaikka kyseessä onkin kantrilaulajatar Julie Millerin sävellys, jonka muusikko-aviomiehensä Buddy Miller levytti 90-luvulla. Täydellinen kokonaisuus, jolla ei ole heikkoja hetkiä, ja joka on täynnä kohokohtia sekä huimia musiikillisia onnistumisia. Olin säveltänyt muun muassa sellaiset kappaleet kuin Dislocated Boy ja Driving Towards The Daylight. Kingin kanssa lavalla. Joen ja tuottaja Kevin Shirleyn masinoima uusinta saa sovitusideansa Texasin pienivanhan trion ZZ Topin suunnalta, ja lopputulos on huimaa ja tuimaa boogiehommaa. Hän hankki minulle minikitaran, jolla aloitin opettelun neljävuotiaana. Lievä ja paikoin isokin alakulo on kautta linjan mukana musiikissa ja tulkinnoissa. Juuret Missä ovat musiikkisi juuret. Kuuntelen kuitenkin kaikkea mahdollista musiikkia, oli se sitten jazzia, bluesia, americanaa tai mitä vaan
Wolf neuvoo rumpali Aynsley Dunbaria, millainen rytmi ja tunnelma pitää olla. – Näillä levyillä on kaikilla myös oma musiikillinen teema, ”Dust Bowl” oli americana-painotteinen, ”Driving Towards” oli blues, ”John Henry” swamp ja ”Black Rock” oli maailmanmusiikkivaikutteinen. Mistä itse kappaleessa on kyse. Eikä ”Driving Toward The Daylight” ollut poikkeus. – Alunperin ajattelin, että esiinnyn yksin kera akustisen kitaran, storyteller-tyyliin kerron tarinoita ja soittelen, mutta tuottaja Kevin Shirley piti ideaa tylsänä, ja niin minäkin. Tom Waitsin laulukirjan lainaa (13) ryydittää kapakkapiano muikealla tavalla. Myös tuoreimmalta studiolevyltä valitut sävyltään alakuloiset omat sävellykset (10 & 11) ovat tähtihetkiä. Se otettiin lähtökohdaksi, siitä se lähti, ja kaikki onnistui erinomaisesti. Kaikki meni kuitenkin hienosti, tulkinnoissa on taitoa ja sielua, kuunnelkaa vaikka huikea Richmond. Minulle tämä on paras tapa. Se ei menoa haitannut, ja yhteispeli toimi täydellisesti kolmen päivän treenauksen myötä. Siitä tuli todella riemukas projekti, ja olen levystä erittäin ylpeä. Kevin Shirley ideoi ja tuotti kattauksen, sekä järjesti mukaan neljä kovan luokan soittajaa eri puolilta maailmaa. En pidä liiasta teknologiasta, vaikka se kehittyykin kaiken aikaa hirmuisella vauhdilla. Päätöskonsertti oli Wienin historiallisessa oopperatalossa, jossa yhtenä iltana äänitetty levy on täynnä kaunista ja kirkassoundista musiikkia. Mandoliiniakin soitan siinä, vaikken kyseisen soittimen kummoinen taitaja olekaan. Sekin olisi todennäköisesti toiminut, mutta näiden soittoniekkojen, moisen soitinkattauksen ja sovitusten myötä saavutettiin jotain elämää suurempaa. Akustinen idea oli ensimmäisen kerran esillä jo vuonna 2006, kun oli meneillään ”Sloe Gin” -levyn äänityssessiot. Asia unohtui, kunnes tuli tilaisuus soittaa Wienin Oopperatalossa. – Siinä on hauska piisi soittaa. Version alussa kuullaan myös mestaria itseään. Ankarat luennat Charley Pattonin (12) ja Robert Johnsonin (15) bluesklassikoista ovat taatusti myös bluespuristien mieleen. Ihan kuin tämä olisi ”made in heaven”, tehty taivaissa kuten Miles Davisin Kind Of Blue -klassikosta tavataan sanoa. Sen sijaan bändin jäsenenä tilanne on toinen. Oma suosikkini levyllä on Athens To Athens, se oli konsertin kohokohta. Bad Companylta plokattu balladi (21) esitetään viimeisenä encorena, ja eipä voisi konsertti vaikuttavammin päättyä. Se on ikivanha aihe. – Nyt oltiin siis livetilanteessa eikä nyhjätty studiossa. Itse olen vanhan liiton edustaja, joka on aina ihmisen kannalla. Siitä suunniteltiin akustista albumia, ajatus kuitenkin lopulta hyllytettiin ja levystä tuli pääosin sähköinen. Joen ja Kevinin yhdessä säveltämä junamatka (6) toimii sähköisenä oivasti sekä Beaconin tuplalla ja pääsiäisen RAH-keikalla, vaan jymy on kiireettömästä kiihkeäksi muuttuva akustinenkin esitys. Poissa ovat pitkät ja sähköiset kitarasoolot, sillä tällä kertaa Joe panostaa akustisten kitaroiden monipuoliseen taitamiseen ja laulutulkintoihin. Otimme onkeemme ja käytimme neuvoja meidän version pohjana. Soittamisen suunnaton riemu ja innostunut fiilis välittyy oivasti kuulijalle ja katsojalle. Onneksi alkuperäinen idea soolona esiintymisestä hylättiin. Urakka kannatti, vaikka otti kuvamateriaalista päätellen koville, sillä Wienin haastatteluissa sekä artisti että tuottaja ovat tyytyväisiä, mutta lopen uupuneen näköisiä ja oloisia. – Kappaletta säveltäessäni ei mielessäni vielä olleet kreikkalaiset soittimet, mutta Kevin halusi siihen mukaan bouzukia ja muita paikallisia instrumenttejä. Yksittäisiä kohokohtia on vaikea nimetä, koska konsertissa huippuhetket seuraavat toinen toistaan. – Neljä-viisi viimeisintä levyäni on tehty samaan tyyliin, monissa sessioissa. Poikkesiko sessiot aiemmista. ”Ateenalaisten laulu” (7) on ylitse • 3 - 2013 muiden eeppisyydessään ja hurmoksessaan. Kaikki on sovitettu uuteen uskoon. Irlantilainen Gerry O’Connor soittaa viulua ja irlantilaista banjoa, Mats Weber tulee Ruotsista ja soittaa nyckelharppaa ja mandolaa, Puerto Ricosta lähtöisin oleva Lenny Castro värittää kattausta erilaisille rytmisoittimilla (ja kuvallisissa versioissa myös riemastuttavalla olemuksellaan!), ja Amerikan LA:stä tuleva Arlan Schierbaum laulaa harmonioita, soittaa haitaria, minipianoa ja kellopeliä. Loppupelissä levyille kuitenkin aina valitaan vain parhaat laulut. Ensimmäisillä levyillä homma hoitui kerralla, mutta jo pitkään jokainen kiekko on tehty useammassa sessiossa. Nimenomaan sooloartistina voin tehdä asiat omalla tavallani, voin kokeilla kaikenlaista, etsiä jatkuvasti uusia tapoja ja juttuja, eikä mitään sääntöjä ole. Kappaleet on valittu huolella, niin omat kuin lainat. Chester Burnettin bluesklassikko. Kappale oli osa ”Black Rock”-levyä, joka äänitettiin osaksi Santorinin saarella Kreikassa, ja mukaan tuli Ateenasta paikallisia soittajia ja soittimia.. Mutta se vaati myös paljon rankkaa duunia ennenkuin päästiin itse lopputulokseen. Yksi konsertin kohokohtia on The Ballad Of John Henry, joka oli alunperin neljä vuotta sitten ilmestyneen sähköisen albumin nimikappale. Who’s Been talking. Ennakkoon ajatus akustisesta megajulkaisusta ei välttämättä herättänyt suuria tunteita, vaan pikemminkin lievän epäilyn moisen esillepanon kantavuudesta ja toimivuudesta tässä laajuudessa. Muissa haastatteluissa Joe on vetänyt hihasta myös sellaisia nimiä kuin Chris Whitley, John Martyn, Al DiMeola ja Ry Cooder, kun on puhuttu akustisen soiton innoittajista. Esimerkiksi ”The Ballad Of John Henry”-albumi äänitettiin todella monessa osassa. Kuvallisissa versioissa on mukana bonuksena mittava dokumentti, joka kertoo tarinan taustalta, idean syntyhistorian, treeneistä ja Wienin loppuhuipennuksesta. on Howlin’ Wolfin a.k.a. Me jopa saimme levylle näytteen Howlin’ Wolfin puhetta, joka on peräisin hänen 1970-luvun alun ”London Sessions” -äänityksistä. Joe tunsi ennestään ainoastaan Lennyn ja kosketinsoittajansa Arlanin, mutta muuten kukaan soittajista ei ollut tavannut toisiaan aiemmin. Kevin sanoi, että tehdään tästä maailmanmusiikillinen levy, jotain samansuuntaista mitä joku Peter Gabriel mahdollisesti tekisi vastaavassa tilanteessa. Innostuksen keskellä yritän kuitenkin muutaman huomion esittää. Wienin konsertti on saatavilla tupla-cd:nä, tuplaLP:nä, tupla-dvd:nä ja blueraynä. Toisin kävi! Heinäkuussa vuonna 2012 Joe teki akustisen kiertueen manner-Euroopassa. -8- Kerro akustisen levyn tarina. Kahden ensinmainitun sävellyksetkin levyltä löytyy (16 & 3). – John Henryn balladissa on teemana ihminen vastaan kone. Milesin ja Joen levyt edustavat tyylillisesti kahta aikalailla erilaista maailmaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Molempia levyjä yhdistää ainutlaatuinen, rikas ja lumoava äänimaisema ja täydellisyyttä hipova onnistuminen. Akustiset kitarat soivat mestarillisin, omaperäisin ja monipuolisin ottein. JOE BONAMASSA An Acoustic Evening At The Vienna Opera House (Provogue PRD 7403 2) -13 CD 1: (1) Arrival (2) Palm Trees, Helicopters And Gasoline (3) Jelly Roll (4) Dust Bowl (5) Around The Bend (6) Slow Train (7) Athens To Athens (8) From The Valley (9) The Ballad Of John Henry (10) Dislocated Boy (11) Driving Towards The Daylight CD 2: (12) High Water Everywhere (13) Jockey Full Of Bourbon (14) Richmond (15) Stones In My Passway (16) Ball Been Hammer 17) Black Lung Heartache (18) Mountain Time (19) Woke Up Dreaming (20) Sloe Gin (21) Seagull ”Ilta oopperassa” -julkaisulla Joen musiikillinen kehitys ja Kevin Shirleyn musiikillinen näkemys kristallisoituu uudella ja jälleen täydellisellä tavalla. Kolmen vuoden takaisella ”Black Rock” -levyllä oli jo viitteitä tulevasta. Joen omat alunperin sähköiset sävellykset toimivat myös akustisesti. Esimerkiksi Quarryman’s lament pitää sisällään maailmanmusiikkielementtejä. Nyt se saa uljaan akustisen ulkoasun. Konsertti oli laulaja-Joelle vaativa ja suorastaan melkoinen haaste. © Mascot Label Group on levyn tärkeimpiä kappaleita, ja erottuu joukosta sekä tarinan että nopean temponsa puolesta
Esikuvina oli muun muassa sellaiset levyt kuin Miles Davisin We Want Miles tai Herbie Hancockin tuon ajan tekemiset. Albumi on julkaistu myös tupla-LP:nä. Poikkeuksena 200 henkilön vetoisen The Borderlinen keikka, jonka 500 punnan arvoisia lippuja oli saatavilla lähes loppumetreille asti. Myynnissä oli myös 1500 punnan vip-paketteja, joilla pääsi kaikille keikoille parhaille mahdollisille paikoille. Tuolloin neljä vuotta sitten yhden vuoden aikana tapahtui paljon hienoja asioita. Musiikissa on myös huumori mukana. Hurjan viikon päätti lauantai-illan konsertti monumentaalisessa ja historian siipien uljasta havinaa uhkuvassa Royal Albert Hallissa. Viimeiset kolme viikkoa olemme harjoitelleet nonstop-tyyliin. Konsertit kuvataan ja äänitetään, ja jokainen julkaistaan erillisenä dvd:nä. VIENNA OPERA HOUSE, WIEN 3.7.2012 Joe Bonamassan konsertti Royal Albert Hallissa 30.4.2013 Akustinen setti: Palm Trees – Seagull – Jelly Roll – Black Lung Heartache – Jockey Full Of Bourbon – From The Valley – Athens To Athens (väliaika) – Soitamme pääsiäisviikolla Lontoossa neljä konserttia, kaikki eri paikoissa, neljällä eri kokoonpanolla ja neljällä eri settilistalla. Sävelsimme yhdessä kappaleita, joiden tyyli ja idea oli 70-lukuinen. Euroopan kiertue alkaa huomenna. Kaikki keikat myytiin loppuun samantein lippujen tultua myyntiin. Tuskin maltan odottaa. Pilke on ollut silmäkulmassa myös suunniteltaessa kansia, joissa on 70-lukuinen fiilinki ja makea väritys. – Se oli hauska projekti, josta syntyi hauska levy. On aika tehdä paluu, ja tällä kertaa tiedän mitä odotan. Juuri nyt olen Zurichissä, ja olen jälleen lähdössä treeneihin. Tämä on riemukasta kuultavaa. Vip-lipun hankkineille oli toki luvassa paljon muuta bonusta; ilmaisia vip-baareja, illallisia, meet and greet -tapaamisia ja memorabiliaa. Olen innoissani asiasta, ja Lontoon viikko tulee olemaan minulle ja meille kaikille iso juttu. King vieraili levylläni. -9- Sähköinen setti: Slow Train – Last Kiss – Dust Bowl – Midnight Blue – Who's Been Talking. Uusinta tulee aivan varmasti olemaan tähänastisen urani kohokohta. Black Country Communion -superbändissä seikkailtiin 70-luvun alun hardrockin maailmassa. Ensin olin samalla lavalla RAH:issa Eric Claptonin kanssa, ja sitten B.B. Pelimannit ovat alansa arvostettuja virtuooseja, mutta studiolivesessiossa maltti on ollut valtti. Musiikki äänitettiin livenä studiossa, ja se on tavallaan takauma ja aikamatka 70-luvulle. Miten päädyit mukaan jazzia ja funkyä soittamaan. (1) Octobus-E (2) Spaztastic (3) Ode To Gee (4) We Want Grooove (5) The Best Ten Minutes Of Your Life (6) Animal / Work (7) Dope On A Rope (8) Root Down (9) New York Song © Marcus Sweeney ROCK CANDY FUNK PARTY We Want Grooove (Provogue PRD 7411 2) -13 Joe on aina digannut tehdä oman soolouran ohella erilaisia musiikillisia juttuja. Se oli aivan järjetöntä, eikä voi kuin ihmetellä, kuinka onnekas olen ollut. Seuraavan illan keikka oli huomattavasti isommassa Shepherd’s Bush Empiressä, ja torstaina oltiin jo Hammersmith Apollossa. Beth Hartin kanssa ollaan soulmusiikin juurilla. Toki messevää sooloilua kuullaan riittämiin, mutta ytimenä ovat itse kappaleet. Ne eivät ole pelkkiä jameja vaan selkeitä sävellyksiä, joiden tiimoilta laitetaan ilakoiden ja improvisoiden. Monipuolinen soittaja on aina valmis lähtemään mukaan, kun kysytään ja kunhan luvassa on jotain musiikillisesti mielenkiintoista ja jännittävää. Näin Joe asiasta intoili ja hehkutti etukäteen: – Royal Albert Hallissa soitin ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, joten olen siellä jo kannukseni kerännyt. Turha briljeeraus, sorminäppäryyden esittely ja yliyrittäminen loistaa poissaolollaan. – Happier Times – Driving Towards The Daylight – John Henry – Django/Mountain Time Encoret: Sloe Gin – Just Got Paid Ensimmäinen Lontoon keikka oli tiistai-iltana pienessä The Borderline -klubissa, eli paikassa mistä Joen Englannin valloitus alkoi vuosia sitten. 3 - 2013 •. Tulen uusinnasta todennäköisesti nauttimaan vielä enemmän kuin ensikerrasta, vaikka jo silloin se oli aivan mahtavaa. Pääsiäisviikko Lontoossa Huhtikuun viimeisellä viikolla koettiin historiallisia hetkiä Lontoossa, missä Joe Bonamassa konsertoi neljänä iltana. Tässä on kunnon grooovea, joka svengaa. Rock Candy Funk Partyssa Joe on kvintetin jäsen, kun jamitellaan ja namitellaan juhlavasti ja ollaan 70-lukuisen jazz-funkyn jäljillä. Oman soolobändini rumpali Tal Bergman kutsui minut mukaan jazzfunk-tyylisiin jamisessioihin, joissa toisena kitaristina oli Ron DeJesus, koskettimia soitti Renato Neto, bassossa oli Mike Merritt ja Tal rummutti ja tuotti koko kattauksen. Cd:een mukana tulee myös bonus-dvd, jolla on ”The making of” -dokumentti haastatteluineen, tuokiokuvia studiosta ja virallinen musiikkivideo avauskappaleesta. Soitto ei ole pelkkää jamia. Perusidea ja nimi on tosin mukaellen lainattu Miles Davisin 80-luvun alun julkaisusta. Ja huomatkaa, että tämä on grooovea kolmella o-kirjaimella! Viisikon soundi on ISO
On hämmästyttävää, kuinka hyvältä RAHissa soundasi – oli asialla sitten akustinen kvintetti tai sähköinen kvartetti! Oletettavasti tuottaja-suurvisiiri Kevin Shirley oli paikalla vastaamassa soundipolitiikasta. Toinen yhteisesitys (14) on rankan riffin höystämä duetto. ”Greeny”lempinimellä tunnetun kitaran Fleetwood Mac -legenda myi 1970-luvulla Gary Moorelle. Livesoundit ovat selkeät ja tarvittavissa kohdin tuhdit, ja paikan oma tilasointi kuuluu hienosti. Väliajan jälkeen sähköistettiin soittimet ja väännettiin volyyminappulat kaakkoon. Niihin on onnistuneesti saatu uusia ulottuvuuksia. Beacon on maineikas konserttipaikka, jonne ei ihan noin vain pääse konsertoimaan. Jymyimpänä mittava versio jazzpianisti-laulaja Mose Allisonin klassikosta (19), joka myös The Whon ikimuistoisena Leedsin liveversiona muistetaan. Lavalla nähtiin myös vaativa elektroninen soitin theremin, joka on yksi harvoista soittimista, joihin ei kosketa soittaessa. Soitossa ja sielukkaissa tulkinnoissa oli runsain määrin dynamiikkaa. Oopperatuplan kohokohta Athens To Athens oli kohokohta myös Lontoossa, ja tämä maailmanmusiikkimatka naisen perässä Amerikan Georgian Ateenasta Kreikan Ateenaan sai jo muutenkin innostuneet soittoniekat suuren musiikillisen riemun valtaan. JOE BONAMASSA Beacon Theatre – Live From New York (Provogue PRD 7391 2) -12 CD 1: (1) 72nd St. Tuo valtaisa ilo oli kaikkien aistittavissa, nähtävissä, käsinkosketeltavissa ja tietenkin korvinkuultavissa. Alku ja loppu menivät ”Driving Towards” -levyltä totutulla rankalla tavalla, mutta keskivaiheilla oltiin jazzmaailmasta tuttuun tyyliin huiman jamin syövereissä hyvän aikaa. Odotukset olivat korkealla, eikä Joe kokoonpanoineen pettänyt – ei todellakaan! Se oli yksinkertaisesti vaikuttavimpia konserttielämyksiä, mitä koskaan on kohdalle osunut. Beaconissa hän tulkitsee Joen vieraana kaksi omaa sävellystään, joista ensimmäinen (13) on pelkän akustisen kitaran säestyksellä käynnistyvä tummansävyinen karhea balladi, joka matkan varrella muuttuu sähköiseksi, ja siinä on Joelta komea ja mittava soolo. CD 2: (12) Bird On A Wire (13) Down Around My Place (14) I Know A Place (15) Blue And Evil (16) Walk In My Shadows (17) Fire And Water (18) Mountain Time (19) Young Man Blues + bonus track: If Heartaches Were Nickels Nyt kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat ylisanat on jo käytetty, vallan verraton live saakoon osakseen lähinnä vain tuoteselostuksen. 35-minuuttinen oli silkkaa nautintoa. Antennien ympärillä Joen kädet heiluivat kuin heinämiehellä, ja melkoinen humina ja pärpätys laitteesta irtosi. Myös Beth Hart vakuuttaa kahdella rankalla bluestulkinnallaan (8 & 9). Toinen setti piti sisällään tunnin ja kolmen vartin verran kerrassaan tehokasta ja vakuuttavaa musiikkia, jossa oli laajaa skaalaa ja suurta musiikintekemisen ja muusikkouden riemua. John Hiatt vieraili jo vuoden 2011 ”Dust Bowlilla”. Levyltä tuttu Wolfin ohjeistus kaikui pitkin kuninkaallista hallia, kunnes tuttu kitarariffi käynnisti kappaleen. Marraskuun viides päivä vuonna 2011 tilaisuus Joelle kuitenkin tuli: – New Yorkin legendaarisessa Beacon-teatterissa soitin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, ja TAVASTIA-KLUBI, HELSINKI 21.5.2010 • 3 - 2013 - 10 -. Muutamaan otteeseen hämmentävän näköiselle kaksiantenniselle laatikolle oli käyttöä. Kautta konsertin kitarat vaihtuivat lennosta kappaleiden jälkeen. Mukana on myös riittävästi uutta ja yllättävää materiaalia. Ensin värikästä akustista musiikkia kera Wienin liveltä tutun tyylin, kvartetin ja ohjelmiston. Rumpali Anton Fig ja basisti Michael Rhodes nousivat lavalle Who’s Been Talkingin ajaksi. Paketti esittelee Joen sähköistä puolta ja osaamista monipuolisesti. Nyt osasivat. Näin se käy, eli on helppoa kuin heinänteko, kun homman osaa ja taitaa. Jälleen Kevin ”The Caveman”Shirleyn tuotanto ja äänimaisema vakuuttaa. Itse olin paikalla viimeisenä iltana Royal Albert Hallin keikalla. Luonnollisesti jo siitäkin syystä, että konsertti kuvattiin ja äänitettiin. Subway Blues (Intro) (2) Slow Train (3) Cradle Rock (4) When The Fire Hits The Sea (5) Midnight Blues (6) Dust Bowl (7) The River (8) I’ll Take Care Of You (9) Sinner’s Prayer (10) You Better Watch Yourself (11) Steal Your Heart Away © Leif Laaksonen ”The guitar event of the year” -konserttien idea oli käydä läpi ja kerrata Joen matka maineeseen ja nousu pieniltä klubeilta isojen areenoihin juhlituksi tähdeksi. Kappalevalikoimassa on nippu peruspiisejä, jotka ovat tuttuja studiolevyiltä ja jotkut aiemmilta liveiltä. Monet tutuista kappaleista olivat saaneet uuden asun, eeppinen on sana joka oivasti kuvaa asiaa. Mukana on kolme vierailevaa vokalistia, joista jokaista kuullaan kahdella kappaleella. Akustiikaltaan hyvä halli ei pelkästään riitä, jos soittajat ja äänimiehet eivät osaa asiaansa. Kattaus on saatavilla tupla-cd:nä, tupla-LP:nä ja ja kera kuvan sekä dvd:nä että blueraynä, joilla luonnollisesti on mukana muutama bonusesitys ja toimintaa backstagelta. Paul Rodgersin kanssa ollaan luonnollisesti 70-luvun alun brittiläisissä hardrock-tunnelmissa, juuri sellaisissa mistä Joen oma musiikillinen tyyli on innostusta ja vaikutteita saanut. Rytmiryhmällä tuli vaihdoksessa kiire, ja Anton ehti hädin tuskin saada kapulat kouraan ja pellit paikoilleen, kun niitä piti jo takoa. Free-klassikot (16 & 17) saavat rapsakan kohtelun, ja Rodgersin sielukkaat tulkinnat kirvoittavat myös Joen laittamaan parastaan. Joen omien kuusikielisten lisäksi hän soitti edesmenneen Rory Gallagherin kulunutta Fender Stratocasteria ja myös Peter Greenin kuulua vuoden 1959 mallin Gibson Les Paulia. RAHissa on ennenkin käyty, eikä soundi ole tätä luokkaa ollut. Kitara soi, valitti ja tarvittaessa murisi ajan kanssa rikkaasti, tyylitajuisesti ja monipuolisesti
– Viimeistelimme juuri toisen yhteisalbumimme, ja sen tiimoilta on kesällä luvassa viisi konserttia Euroopassa. Beth innostui ajatuksesta, ja sillä lailla kaikki sai alkunsa. Myös vinyyliversio on luvassa. Nyt Jon Lord (R.I.P. Olen siitä kiitollinen ja pidän suuressa arvossa sitä, että hän pyysi minut mukaan. Esityksen keskivaiheiden bluessävyiseen osioon Joen soitto on selkeä täsmäisku ja napakymppi. Uusioversio ei jää lainkaan jälkeen originaalista – päinvastoin. Yhteistyömme toimii, ja olen myös mielissäni, että Bethillä on ollut menestystä entistä enemmän viime aikoina. Beth Hartin laulutulkinnassa ja Joen kitarakompissa on lapsille kertomista. 9.6.1941 – 16.7.2012) halusi päivittää konserttonsa, ja tehdä siitä lopullisen version. Kerro yhteistyöstäsi Beth Hartin kanssa. Komeasti taittuu myös muinainen Billie Holidayn esittämänä kuulu jazzklassikko (1), jonka jazzlegenda versioi vuonna 1939, ja Louis Armstrong jo niin varhain kuin 1931. Lisäksi kaksi ensi kesän yhteiskonserttia kuvataan tulevaa dvd-julkaisua varten. Kaikki valinnat eivät ole historian hämäristä, esimerkiksi haitarin ryydittämä (7) on löydetty amerikkalaisen jazzlaulajattaren Melody Gardotin viimevuotiselta albumilta. Vaalin muistoa siitä, että tunsin hänet viimeisenä vuotenaan. Viime vuonna ilmestyi tuorein oma albumi ”Bang Bang Boom Boom”, jolla myös Joe vierailee yhdellä kappaleella. Tuolloin se oli jotain ihan uutta ja ennenkuulematonta. Toukokuun lopulla ilmestyvän toisen yhteislevyn sain käsiini juuri ennen BN:n deadlinea. Nimikappale on svengaava ja kulkeva versio Aretha Franklininin vuoden 1968 hitistä. Hauskaa on tiedossa. Beth Hart on 41-vuotias amerikkalainen laulajatarlauluntekijä, jonka levytysura käynnistyi 20 vuotta sitten. Aivan järjetön, vaikka Jon ei tuntenut kappaletta etukäteen lainkaan, hän käytännössä opetteli sen samalla kun soitimme! Jon Lord ja Joe – Myöhemmin hän soitti minulle, ja kysyi, että haluanko soittaa ”Concertolla”, joka valitettavasti jäi viimeiseksi levytyksekseen. Joe soittaa roimien ja räimien kuulua kitarakomppia yksinään, kunnes muut lopulta liittyvät svengiin mukaan. vuosina vieraillut monien artistien levyillä. Jon kuoli syöpään. Livejuttuja yhdessä on toistaiseksi ollut vähän, mutta kesällähän tilanne korjaantuu. Molempien yhteislevyjen sessiot veivät yhteensä noin 12 päivää. - 11 - 3 - 2013 •. Musiikillinen skaala ja kattaus on hyvin laaja. Yhteistyö Bethin kanssa oli jälleen yksi Kevinin hulluista ideoista, hän soitti Bethille ja kysyi, kiinnostaisiko tätä tehdä soulcover-albumi yhdessä kanssani. Joe oli tuolloin 11-vuotias. Oli kappaleen alkuperä sitten soulia, jazzia, bluesia tai jostain sieltä väliltä. Yksi huikeimpia hetkiä on seitsemänminuuttinen suurta tunnetta ja tuskaa tihkuva versio Gary Mooren bluesballadista (4). Tämä oli Joelle erityisen tärkeä juttu, koska huuliharpun suuri mestari oli ensimmäinen bluesartisti, joka tarjosi Joelle tilaisuuden soittaa kanssaan livenä. Epätasaisen uusinnan ehdoton kohokohta ja yksi harvoja onnistumisia on Jimmy Barnesin laulama ja Joen kitaroima Lazy. Sävellyksiä on etsitty erilaisista lähteistä monipuolisesti. Kaiken edellä mainitun, niin omien studio- ja livelevyjen kuin lukuisten projektiluontoisten spesiaalilevytysten lisäksi Joe on kaikkina näinä Joe Bonamassan seuraava Suomen konsertti on sunnuntaina 13.10.2013 Helsingissä Hartwall Areenalla. © Mike Prior BETH HART & JOE BONAMASSA paikalla oli myös erikoisvieraina Paul Rodgers, Beth Hart ja John Hiatt. Ihmiset ovat huomanneet, että Beth Hart on tosi upea laulaja. Se oli upea kokemus, ja toukokuussa on paluun aika – se jos mikä on siisti juttu! Soitamme Beaconissa kolmena iltana, konsertteja on myös muissa legendaarisissa paikoissa, kuten kaksi iltaa Carnegie Music Hallissa. – Olin tavannut Jon Lordin Royal Albert Hallissa hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa soitimme yhdessä The Ballad Of John Henryn, joka oli todella maaginen versio. Hän oli mahtava persoona ja erittäin ystävällinen minulle. Mukana on sama bändi kuin levylläkin, isot torvisektiot ja kaikki muu. Kevin Shirleyn tuottama albumi on täynnä sielukasta ja monipuolista modernia musiikkia, jossa on juureva ote. Jo ensikuulemalta voi todeta, että edeltäjän linjoilla jatketaan. Miten päädyit mukaan ”Concertolle”. Kaksikolta ja orkesterilta taittuu kaikki hämmästyttävän vaivattomasti ja sielukkkaasti. Tuorein ja jymyin sellainen on kitarointi blueslegenda James Cottonin ”Cotton Mouth Man” -uutuuslevyn nimikappaleella. Joe on Purplensa kuunnellut, ja hän oli taannoin mukana englantilaisen Classic Rock -lehden purppura-erikoisnumeron bonuslevyllä, jossa DPklassikko Machine Head laitettiin uuteen uskoon. Loppu on – jos ei nyt välttämättä historiaa – niin hieno ja hauska asia. Yksi mieluisimmista ja ikimuistoisimmista vierailuista tapahtui viime vuonna, kun Joe oli mukana yhtenä kitaristina legendaarisen Deep Purple -kosketinsoittajan Jon Lordin kuulun ”Concerto for group and orchestra” -teoksen uusioversiolla. BETH HART & JOE BONAMASSA Seesaw (Provogue PRD 7414 2) -13 (1) Them There Eyes (2) Close To My Fire (3) Nutbush City Limits (4) I Love You More Than You’ll Ever Know (5) Can’t Let Go (6) Miss Lady (7) If I Tell You I Love You (8) Rhymes (9) A Sunday Kind Of Love (10) Seesaw (11) Strange Fruit Bethin ja Joen ensimmäinen yhteinen albumi ”Don’t Explain”ilmestyi kaksi vuotta sitten, ja oli sen verran onnistunut sekä musiikillisesti että kaupallisesti, että jatkoa seurasi. Jo kappaleen aloitus on hurja. CD:een ensipainoksissa mukana tulee myös dvd, jolla on dokumenttia aiheesta. Buddy Miles -laina (6) saa svengaavan ja rankan rhythm & blues -kohtelun. Mittava teos kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1969 Deep Purplen ja sinfonia-orkesterin yhteisesityksenä. Lucinda Williamsin (5) rullaa letkeän rentoon kantrirock-tyyliin. Kyse on Kevin Shirleyn tuottamasta soulja rhythm & blues-coverlevystä, jolla iso orkesteri torvineen kaikkineen svengaa kuin hirvi-ö. Erityisen roheasti soi Tina Turnerin Tennesseen Nutbush-kotikaupungistaan kertova vuoden -73 hitti (3)
– ET: Kyllä, kotona oli aina musiikkia ja muusikoita. Aloititko sinä siis kitaransoiton ennen kuin sisaresi ryhtyi laulamaan. EDDIE SHAW Vieraita West Sidesta! © Leif Laaksonen T änä vuonna Stompin’ at the Savoy -tapahtumassa oli vieraita Atlantin takaa Chicagon West Sidestä. Eddie Shaw on esiintynyt Suomessa aiemminkin Talviblues-kiertueella vuonna 1992. – DT: No, äitini oli laulaja ja olen saanut paljon vaikutteita häneltä. Hän otti minut bändiinsä, kun olin 18-vuotias. & DEMETRIA TAYLOR, STOMPIN’ AT THE SAVOY, HELSINKI 5.4.2013 © Jermu Korhola – DT: Oli mahtavaa tehdä levy näiden kavereiden kanssa. Chicago Blues -festivaalilla vuonna 2005 esiinnyitte Taylor Family -kokoonpanossa. Rakennus on seissyt paikoillaan jo 50 vuotta. Delmark on ollut hyvä levy-yhtiö minulle ja olen päässyt albumin ansiosta esille ja keikoille. Maineikkaan, Vee-Jay Recordsille levyttäneen ja blueshittejä tehneen Jimmy Reedin oikeana kätenä tunnetun kitaristi Eddie Taylorin jälkikasvua edustivat tytär Demetria Taylor ja poika Eddie Taylor Jr. En lainkaan pitänyt bluesista ja olinkin EDDIE TAYLOR JR. Kotona ja klubeissa kuuntelin muitakin • 3 - 2013 - 12 -. Demetria, keneltä olet saanut laulutyyliisi vaikutteita. Olemme ennenkin työskennelleet yhdessä, mutta nyt olimme ensimmäistä kertaa studiossa. Niistä sain oppia. Pääsolistina oli Delmark-merkille levyttävä Demetria Taylor, jonka ura on vielä alkuvaiheessaan. Eddie, olet tehnyt useita levyjä omalla nimelläsi. Kun – ET: Isäni kuoleman jälkeen ryhdyin dj:ksi, soittamaan levyjä. Kotonanne soi varmaan musiikki koko ajan. Aikoinaan kukoistaneen West Siden tyylisuunnan edustajien rivien harvetessa on hieno huomata, että nuorempi polvi yhdessä vanhempien tervaskantojen kanssa jatkavat perinteikkään bluesin levyttämistä ja ylläpitämistä. Isän kuoleman jälkeen aloin soittaa hänen kitaraansa ja levyjään. Isänsä perintöä ylläpitäville Demetrialle ja Eddie Jr:lle Savoy-teatteri sekä sitä seurannut keikka Raumalla olivat ensikosketus Suomeen. Isoisäni ja äitimme Vera Lee omistivat talomme. Eddie Taylor Sr nähtiin Big Walter Hortonin kanssa Tavastialla vuonna 1976. © Leif Laakso Taylorin sisarukset esittäytyvät nen KARI KEMPAS ensin rap-muusikko. Eddie Shaw auttoi minua paljon noina vuosina. Tyttäreni asuu nyt talon toisessa kerroksessa. Siskoni alkoi sitten tulla keikoillemme kuuntelemaan meitä ja hän alkoi soittaa rumpuja kanssamme. esiinnyimme yhdessä ensimmäisen kerran vuonna 2003, äitinikin oli mukana. nen © Leif Laakso DEMETRIA TAYLOR EDDIE TAYLOR JR. Se on mukava traditio. – DT: Kyllä, siinä olivat mukana kaikki seitsemän Taylorin sisarusta, kolme sisarta ja neljä veljeä. Heillä oli mukanaan blueslegendojen – muun muassa Muddy Watersin, Magic Samin, Otis Rushin ja Howlin’Wolfin – kanssa soittanut laulaja-tenorisaksofonisti Eddie Shaw, joka on tehnyt omallakin nimellään uraa 60-luvulta alkaen. Olette tehneet yhdessä cd:n ”A Bad Girl” Delmark Recordsille – miten sen valmistelu sujui. Aloitin aikoinaan hiphopmusiikista ja myöhemmin kotonamme kyläillyt Eddie Shaw opetti minulle paljon. Demetria ja Eddie Jr., on hienoa, että saimme teidät ensiesiintymiselle Suomeen. – ET: Kyllä, kaikkiaan viisi. Sitten hän ryhtyi laulamaan ja siitä se jatkui
Hän opetti Jimmyä ja soitti mukana Jimmyn levyillä ja kiertueilla. Teimme yhdessä myös joitakin keikkoja, muun muassa presidentti Obaman virkaanastujaisten yhteydessä Valkoisessa talossa. Sen jälkeen en ole levyttänyt. Tim on myös hyvä rumpali. Mukana oli paljon muusikoita muun muassa Lonnie Brooks, Kim Wilson ja Keith Richards. – ET: Larry Taylor oli Chicagon nuorin rumpali silloin kun hän soitti Eddie Taylor Bandissa. Onko sinulla jo suunnitelmia uutta cd:tä ajatellen. Kirjan nimi on ”Stepson Of The Blues”. Sinä olet puolestasi tehnyt levyn pianisti Barrelhouse Chuckin kanssa. Kappaleet saattoivat olla toisia ja niiden dynamiikkka oli erilainen, mutta pohjimmiltaan tyyli oli sama. Joitakin lauluja kuten Proud Maryn ja joitain Koko Taylorin kappaleita esitän ”C sharp – G”-sävellajeista. Olen tuntenut heidät jo pitkään. Kuinka kuvailisit musiikkiasi. Viimeisin Wolfille tekemäsi cd ”From The Country To The City” on akustista musiikkia, eikö niin. En tee kovin paljon kiertueita, pitää olla realisti ja kärsivällinen oman juttunsa kanssa. Larryhän kirjoitti kirjankin jonkun pianistin kanssa. Esitän sitä muodossa A Bad Girl tribuuttina hänelle. – ET: Barrelhouse Bonnin. Veljesi Larry ja Tim ovat rumpaleita, eikö totta. Bändissä olivat meidän lisäksemme mukana Billy Flynn ja Bob Stroger sekä pianisti ja rumpali. Banksin poika. Millainen sopimus sinulla on Wolf Recordsin kanssa. Hän on hyvä bluesrumpali ja esittää myös r’n’b:tä ja jazzia. Itse olin silloin alaikäinen, joten kuulin heidän show’nsa vain radiosta. Eri muusikoiden rinnalla esiintyminen voi tuoda mukanaan erilaisia tilaisuuksia. Oletko saanut lisää festivaalikeikkoja cd:n julkaisemisen ansiosta. – DT: Seuraava cd:ni julkaistaan toivottavasti elokuussa. Isäni Eddie oli loistava biisien tekijä ja kitaristi. – ES: Olihan se ja mukana oli Memphisin groovea. – ET: Se on ainoa yhtiö, jolle olen levyttänyt. Voin potkaista kengät nurkkaan, olla oma itseni ja antaa mennä. Olen toki kiitollinen kaikille, joiden ansiosta olen täällä Suomessa. Se on hänen versionsa tapahtumista. © Jermu Korhola laulajia kuten Howlin’ Wolfia, Etta Jamesia, Koko Tayloria, Big Mama Thorntonia ja Jimmy Reediä. Isäsi on esiintynyt Suomessa vuonna 1976 Big Walter Hortonin kanssa. Oliko tyyli 60-luvulla enemmän kitaravoittoista. Nyt olen kiitollinen siitä, että olen täällä Suomessa ja tapaan uusia ihmisiä. Se on avannut minulle ovia. Se oli hieno keikka. Chicagolaiset levymerkit eivät ole olleet kiinnostuneita, joten jos Wolf Recordsia ei olisi ollut, en olisi julkaissut yhtään äänitettä. Tein hänen kanssaan 3 - 2013 •. Meillä oli bändikin nimeltään The New Of The Blues, mutta se ei ollut pitkäikäinen. Viime vuonna kiersin Euroopassa kahteen kertaan ja vuotta aiemmin esiinnyin Japanissa. Minulla ei ole mitään sanottavaa siitä kirjasta. Yritän tehdä omaa juttuani isääni kunnioittaen. On vain yksi Eddie Taylor enkä minä voi olla hän, joten haluan kehittää jotain omaa. Minä soitin samaan tyyliin Mississipissä 60-luvulla. Eddie, sinä olet esiintynyt aikaisemmin myös Ruotsissa, eikö niin. – ET: Kyllä, ja mukana sessioissa olivat Willie Smith, Calvin Jones, Kim Wilson ja Joel Floy. – ET: Kyllä, olen esiintynyt siellä muutaman kerran sekä paikallisen ruotsalaisen kokoonpanon että oman bändini kanssa. – ET: Ei tällä hetkellä. Olen nauttinut olostani ja olisi hienoa tulla tänne joskus uudelleen. Hän oli Jimmy Reedin levyjen kantava voima. – DT: Kyllä, esimerkiksi Billy Branch, Eddie Shaw, Big Time Sarah. – DT: Hänellä oli kappale nimeltä A Bad Boy. Onko sinulla nykyisin oma yhtye. – DT: Kyllä, minulla on nelimiehinen bändi – joskus kosketinsoittajalla täydennettynä. DEMETRIA TAYLOR, STOMPIN’ AT THE SAVOY, HELSINKI 5.4.2013 Isäsi Eddie Taylor antoi sinulle varmaan paljon vaikutteita. Veljelläni Eddiellä on omakin bändinsä, mutta hänkin halusi tulla mukaan. – ET: Martin on ystäväni. – ET: Kyllä, soundtrackillä ovat mukana myös Kim Wilson ja Billy Flynn. Basistini ei päässyt lähtemään, koska hänen sisarensa sairastui. Hän pitää bändini kasassa. Olet soittanut myös huuliharpisti Steve Guygerin kanssa. Luvassa on paljon yllätyksiä – uusia kappaleita ja uusia sanoituksia. Hän soitti pitkään Eddie Shaw’n kanssa. Onko sinulla suunnitelmia seuraavasta cd:stä. Kaikki tietävät, ettei Jimmy Reedille tunnusomaista soundia ole ilman Eddie Tayloria, mutta isäni ei saanut siitä vuosiin tunnustusta. Nykyisin hän työskentelee Maurice John Vaughnin bändissä. Eddie Taylor ja äitini Vera ovat jo kuolleet. Viime vuonna soitimme New Yorkissa Apolloteatterissa Eddie Shaw’n kanssa Hubert Sumlinin tribuuttikonsertissa. Hän oli mestari enkä yllä hänen tasolleen, mutta voin pitää yllä hänen henkeään ja perintöään tribuuttina hänelle. © Jermu Korhola – Minulla on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle. V. Martin oli helmikuussa täällä Suomessa viikon ajan. Onko se West Side -bluesia. Olet soittanut ja levyttänyt huuliharpisti Martin Langen kanssa. – ET: Kyllä, siinä ovat mukana Harmonica Hinds ja kitaristi Tré, L. – DT: Sitä voi kutsua laajemmin Chicago-bluesiksi. Olen parhaimmillani korkeammissa sävellajeissa. Onko cd:llä mukana muusikkoystäviäsi. Sen tekeminen oli mahtavaa. Rumpalini Pookie Styxin kanssa olemme soittaneet yhdessä jo vuosia. – ET: Kyllä, hän on Philadelphiasta. Hänen ei olisi ollut mikään pakko tulla tänne. – Tapasin Magic Samin Chicagossa, vaikka hänkin on Mississippistä kotoisin. Perustana oli Memphis- ja Motown-groove. – ET: Yritän jatkaa isäni perintöä ja viedä sitä eteenpäin, kehittää sitä. Se on ollut koossa nyt noin vuoden ja osa muusikoista on mukana myös cd:llä. Kävin Kaliforniassa vastaanottamassa levyn saaman palkinnon, haluaisin mennä sinne uudelleen esiintymään festivaaleilla ja klubeilla. Seremoniamestari Eddie Shaw Olet ollut mukana musiikkikuvioissa jo pitkään. Tämä Savoyn kokoonpano on hyvä, mutta oman bändini kanssa olen kuin liekeissä – kuin bluesin Tina Turner tai Beyoncé. EDDIE TAYLOR JR., STOMPIN’ AT THE SAVOY HELSINKI 5.4.2013 - 13 - Olitko mukana Cadillac Records -elokuvan soundtrackin sessioissa tämän cd:n tekemisen jälkeen. Eddie Shaw on legendaarinen saksofonisti ja laulaja Howlin’ Wolfin bändistä. Muokkasin sen sopimaan omaan tyyliini. Se on hieman erilainen kuin tyylini yleensä. – DT: Kyllä, melko säännöllisesti. Siitä se sitten kehittyi, esimerkiksi Magic Samin ”West side souliksi”, joka perustuu 12 tahdin bluesiin
Minä olen vain harrastelija. © Jermu Korhola EDDIE SHAW, STOMPIN’ AT THE SAVOY, HELSINKI 5.4.2013 Olet tehnyt paljon omia kappaleita levyillesi. Vuonna 1992 kerroit minulle, että Magic Samin kappale That’s All I Need on sinun tekemäsi. Joten kyllä, olen ollut kuvioissa pitkään. Viime kesäkuussa järjestit hienon tapahtuman Howlin’ Wolfin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Chess-museon eli Blues Heaven Foundationin puutarhassa. Olen myös soittanut Ray Charlesin kanssa kuukauden verran. Enää en haluaisi pitää klubia samalla alueella. Niissä saattaa muutama kaveri soitella lauantaiiltaisin, eikä sellaisia klubeja ole, joissa kuulisi bluesia neljänä viitenä iltana viikossa. Elokuvaan satsattiin rahaa ja siitä tuli hyvä. – ES: Kyllä, Arthur Williamsin – St Louisista, Missourista kotoisin olevan huuliharpistin sekä Mabel Johnin kanssa. Olen myös ollut mukana parilla Alligator Recordsin ja kolmella Delmarkin julkaisulla. Bob Corritore on julkaissut uudelleen cd:nä (”Chico Chism’s West Side Chicago Blues Party”, SWAMAF -06) Simmons-yhtiölle vuonna 1977 tekemäsi LP:n ”Have Blues, Will Travel”. Nykyisin siellä on liian paljon ”paheita”. Se kuuluu kuvaan, kun en silloin vielä ymmärtänyt musiikkibisneksestä riittävästi. – ES: Kyllä, katalogissani on 165 kappaletta. Tuottaessa ja levyttäessä näkökulma on eri, mutta musiikista on kyse joka tapauksessa. Poikasi on myös elokuvanäyttelijä, eikö niin. – ES: En ollut mukana Cadillac Records -elokuvassa muuten kuin antamassa neuvoja Howlin’ Wolfin osuudesta Marshall Chessille. Minä jatkoin rumpali Chico Chismin kanssa. Esiintymispaikat ja muusikot ovat vaihtuneet ja muuttuneet. Kerroin Wolfista juttuja, joita he eivät tienneet. Minusta on hienoa välittää bluesin viestiä ja hyvää tunnelmaa ihmisille. Lisäksi on vielä joitakin, jotka olen aikoinaan tehnyt, mutta joista en ole saanut krediittejä. Hän on mahtava laulaja ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Oikaisin käsikirjoituksen virheitä Wolfista, Little Walterista ja muista antamalla tuotantoryhmälle oikeaa tietoa. Miten kuvailisit Chicagon blues-skenen muutosta 50-ja 60-luvuilta nykypäivään. Mutta mielestäni tilanne ei ollut sen parempi: hyviä klubeja ei silloinkaan ollut kuin neljä tai viisi. En ollut aikoinaan kovin hyvä bisnesmies, vaikka sovitin ja kirjoitin paljon musiikkia. Arkisin dj pyörittää niissä levyjä tai mitä lie – niin West kuin North Sidessakin. Vaikka Chess Records teki väärin artisteja kohtaan, sitä ilman meillä ei olisi Muddy Watersia. Viime kesänä mukana oli myös Little Wolf. Elossa on vielä joitain alkuperäisiä bluesmuusikoita, jotka esittävät aitoa bluesia ja yritämme pitää siitä kiinni. Marshall Chess sovitti osan jutuista juoneen. Kaikki yrittävät rikastua – muiden kustannuksella. – ES: Kyllä, kirjoitin suurimman osan Magic Samin suosituimmista lauluista, mutten saanut niistä krediittejä. Toivon, että ihmisillä on hauskaa ja että ihmiset arvostavat sitä mitä me teemme. Sitä häviää joskus ja joskus voittaa. Wolf kuoli 65-vuotiaana, mikä ei ole bluesmuusikoiden keskuudessa ikä eikä mikään. Odotettavissa on siis hieno show – all about the blues. Yritämme pitää pelin käynnissä, koska on niin paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä bluesista mitään. Kiersimme yhdessä markkinoimassa elokuvaa ja konsertoimme bändin säestyksellä kahdessatoista kaupungissa. Sinulla oli myös oma bluesklubi 70-80-luvuilla. Onko West Sidessä vielä bluesklubeja. Se oli minulle hienoa aikaa, mahdollisuus pitää bluesmusiikkia elävänä. Nyt olen tehnyt kolme cd:tä omalle levymerkilleni, sillä äänitteiden myynti laskee. – ES: Aloitin Howlin’ Wolfin kuoleman eli vuoden 1976 tammikuun jälkeen. Kahden tai kolmen vuoden jälkeen kaikki halusivat lähteä eri suuntiin. Sen jälkeen ilmestyi albumi ”Movin’ And Groovin' Man” (LP: Isabel Records, 1982/CD: Evidence Records, 1993). Muddyn riveistä vaihdoin ensin Magic Samin ja sitten Howlin’Wolfin bändiin, jossa soitin 13 vuotta. – ES: Ehkä kaksi, mutta ne eivät ole merkittäviä. Auttavatko elokuvat kuten Honeydripper ja Cadillac Records myös musiikin levittämisessä. Pari tuntia ennen lauantain päätapahtumaa. 60-luvulla saattoi olla 12 bluesklubia mistä valita saman kadun varrella West Sidessä. Se on syynä siihen, että olen täällä Suomessa juuri nyt. – ES: Kyllä, minulla oli oma 1815/Eddie’s Place yhdeksän vuoden ajan vuosina 1975–1984. – ES: Kyllä, vanhin poikani on ollut mukana 72 elokuvassa. Meillä oli bändi nimeltä Eddie Shaw & The Wolf Gang, jossa olivat jonkin aikaa mukana myös Hubert Sumlin ja Detroit Junior. • 3 - 2013 – ES: Kyllä, tein sen jo kauan sitten. Pidin yhtyeen nimen, kun sen jäsenet alkoivat vaihtua. Minua on siis heitelty sinne tänne jo kauan. Sen olen nähnyt ja kokenut. ...ja musiikin lataaminen netistä ilmaiseksi lisääntyy. Esiinnyimme Monterey Blues -festivaalilla ja pitkin länsirannikkoa. Chicagossa on 3–4 miljoonaa asukasta ja bluesklubeja on 6–8, joista viisi on merkittäviä. Ei tarvinnut lähteä North Sideen, etelään tai itään etsimään niitä. Olet myös sovittanut ja tuottanut joitakin Wolf Recordsin sessioita. Luvassa on paljon vierailevia tähtiä, jotka esittävät tribuuttina kappaleen tai pari minun ja bändin kanssa: Tail Dragger, Billy Branch, Carl Weathersby, Demetria, Deitra Farr ja muutama muu. Tapasin Muddy Watersin Mississippissä ja hänen saksofonistinaan palasin Chicagoon. Oli joka tapauksessa pakko lähteä tien päälle keikoille. Ryhdyit tekemään kiertueita omalla nimelläsi 70-luvulla, eikö niin. Nykyisin Chess Recordista ei enää puhuta niin paljoa, mutta näiden muusikoiden perintö elää. Minulla oli pieni koulubändi. – ES: Kyllä, levybisnes on bisnestä siinä missä mikä tahansa. Olen mukana myös yhdessä tulossa olevassa elokuvassa. – ES: Se oli mahtava tapahtuma ja ajattelin järjestää sen taas tänäkin vuonna, mutta Chess-museon sijaan Chicago Blues -festivaalilla. Meillä oli aikoinaan paljon ongelmia kappaleiden saamisessa kokoon ja niiden saamisessa julki. pitkään töitä, samoin Otis Rushin. Minulla ei ole suuria odotuksia oman urani suhteen, haluan vain tehdä parhaani bluesperinteen jatkumisen eteen. – ES: Kyllä, emmekä luovuttaneet nauhoja Hannesille (Wolf-yhtiön omistaja Hannes Folterbauer – toim.) ennen kuin saimme häneltä shekin postissa. Sitten palasin Mississippiin ja opiskelemaan. – Nyt olen täällä Suomessa Demetrian kanssa. – ES: Kyllä, ja myös tänä vuonna. Hän on menestynyt filmialalla. Pitkällä aikavälillä kaikki hyötyivät.. Hän soitti minulle juuri Memphisistä. Sanotaan, että Chess huijasi monilta muusikoilta rahaa, mutta sellaiset kaverit kuin Sonny Boy Williamson ja Muddy Waters saivat vastineeksi paljon julkisuutta ja tunnustusta. - 14 - – ES: Pohjimmiltaan se on sama. Olit mukana Honeydripper-elokuvassa. Itse en enää tarvitse lisää tunnustusta, mutta yritän auttaa Demetriaa saamaan sitä ja ansaitsemaan muutaman dollarin, sekä samalla pitää hänen jalkansa maassa. Kävimme myös Kanadassa. Monet muusikot sanovat esittävänsä bluesia, mutta jos tutkit heidän musiikillisen uransa alkua, huomaat ettei kyse ole oikeasti bluesista. Mukana olivat myös Honeydripperissä näytelleet Charles Dutton ja Gary Clark Jr. – Useimmat bluesmuusikot ovat kotoisin Mississippistä – en tiedä mistä se johtuu. Siellä esiintyivät kaikki: Freddie King, Otis Rush, Howlin’ Wolf, Luther Allison... Tiedän muutaman paikan, joissa esiintyy bluesbändejä lauantai- tai sunnuntai-iltoina. Siitä tässä pohjimmiltaan on kysymys. Mukana esiintymässä on myös joitakin 9–12-vuotiaita lapsia, koska haluan viedä bluesia seuraavalle sukupolvelle. Yritämme pitää bluesin perinnön hengissä ja toivomme, että uusia, nuoria bluesmuusikoita nousee esiin jatkamaan työtä. Olen lisäksi tehnyt muutaman cd:n Jim O’Nealin Rooster Recordsille ja neljä Wolfille. Willie Dixon opetti minulle paljon copyright-oikeuksista ynnä muusta
Bändin ulkoasu on suoraa jatkumoa tähän ajatteluun. Halusin kuitenkin opiskella myös taidetta, joten lukion ja siviilipalveluksen jälkeen hain ja pääsin opiskelemaan taidetta Kasseliin vuonna 1992. – Teini-iässä löysin rock’n’rollin ja vinyylilevyt ja aloin soittaa kitaraa koulubändeissä. Itse musiikki ei jää jälkeen ja jos 60-luvun garage- ja beatmusiikki ei heti tunnu ihan omimmalta alueelta, kannattaa yhtyeen musiikille silti antaa tilaisuus. Marcel, kertoisitko ensin jotain tästä puolesta. – Teen kaikilla tekniikoilla, joita osaan ja yritän myös opetella uutta koko ajan. Sen sijaan, että koulu olisi kannustanut kaikenlaisen taiteen tekemiseen, se keskittyi siihen mikä oli muodikasta ja modernia. Hänen isänsä kuitenkin kielsi sen ankarasti, joten äitini opiskeli kääntäjäksi. Kaiken sen mitä nykyään käytän kuvieni teossa opin itse – mitään siitä ei ole peräisin taidekoulusta. Nykyään yritän tehdä kaiken käsityönä kuvituksista teksteihin ja skannaan - 15 - 3 - 2013 •. Koska maalasin, olin vanhanaikainen ja marginaalissa. – Koko opiskeluajan tein graafista suunnittelua bändeilleni. Suvereenissa ja taatusti persoonallisessa miksauksessa on aimo annos monenlaista juurimusiikkia – rockabillyä, kantria, jopa bluesia. Isäni vaihtoi ammattia arkkitehdiksi elättääkseen perheensä ja äitini ryhtyi pitämään kirjakauppaa. © Marcel Bontempi Montesasin kohdalla ei voi olla puhumatta bändin ”ulkomusiikillisesta” puolesta eli levyjen ja kaiken muunkin bändiin liittyvän toiminnan visuaalisesta puolesta. BN:n haastateltavaksi Montesasin riveistä päätyi ryhmän kitaristi-laulaja, myös muutaman soololevyn julkaissut Marcel Bontempi, joka osoittautuikin keskivertoa puheliaammaksi kaveriksi... – Aika pian olin kyllästynyt ja päämäärätön; en saanut koulusta sitä mitä olin halunnut. – Kymmenen vuotta myöhemmin, valmistuakseni vihdoin koulusta vaihdoin taidelinjalta ”visuaaliseen viestintään” ja tein päättötyökseni kuvituksen kuvitteelliseen lastenkirjaan. Sain siitä korkeimmat arvosanat osallistumatta yhdellekään osaston oppitunneista. Olin turhautunut ja keskityin yöelämään ja musiikin tekoon. Joka kesä osallistuin taideleirille Barcelonassa – alastonpiirustusta ja kaikkea sellaista klassista ja teknistä. Visuaalisia mielikuvia herättävät, sarjakuvamaiset kappaleet ja silmää hivelevät, huumorintajua kierosti kutkuttavat kannet tekevät yhtyeen levyistä yksiaineisia kokonaisuuksia. THE MONTESAS Kun rytmi tuli kuvaksi M usiikissa pääasia on musiikki – ja miltä se näyttää. Työni kehittyivät ja bändini kehittyivät, joten pian klubit alkoivat pyytää minua tekemään flaijereita. Uniformut voivat olla jopa koomisia tarpeen mukaan, mutta aina viimeiseen asti harkittuja. Aloittaessani ”uraani” tein grafiikat digitaalisesti ja käytin paljon digitaalisia retrofontteja. Lapsena piirtelin ja kun kasvoin, isäni opetti minua muissa tekniikoissa. Tämän jälkeen toiset bändit alkoivat kysymään julisteita ja sitten festivaalit, joissa soitimme. Haluan myös jotain säännöllistä ohjelmaani, joten käyn kerran viikossa opettamassa taidetta. Isäni on katalaani ja hän opiskeli kuvanveistoa Barcelonassa 50-luvulla. Tapasin maalata öljyväreillä, mutta nykyään käytän akryylivärejä. Montesasin kohdalla musiikin kuuntelemista ja näkemistä ei voi toisistaan erottaa, niin voimakkaasti ne toisiinsa kietoutuvat. Vanhempani tapasivat äitini työskennellessä Barcelonassa ja he päättivät asettua asumaan Frankfurtiin, Saksaan. Näin kehittyi työ, jolla saan nykyään elantoni – teen levynkansia, julisteita, logoja, bassorumpujen kalvojen maalausta, kirjojen kuvitusta, taidegrafiikkaa. Saksalainen äitini oli perheen musta lammas, joka halusi aina opiskella taidetta. Tuolla taustalla en voinut välttyä olemasta tekemisissä taiteen kanssa. Toista kautta, opin paljonkin tuona aikana baareissa, lavalla ja tanssilattialla... MARKO SUUTARLA – Synnyin taiteen keskelle. Minun aikanani maataide ja videotaide olivat pop, maalaaminen oli out
Täytyy muistaa, että noihin aikoihin ei juuri ilmestynyt modernia retroalbumia, jossa olisi ollut niin laaja kirjo erilaisia tyylejä yhteen niputettuna.. vain muutamia mainitakseni. Koko homma oli yhtä isoa kompromissia. Aluksi äänitimme kappaleita hyvässä modernissa studiossa, hyvillä kirkkailla soundeilla ja ilman kompromisseja. Emme tee sitä, koska haluaisimme olla erikoisia. Omat hyvät, kappaleet ja viileä kansitaide merkitsi paljon. Se on ”Bon Temps” katalaaniksi, mutta en halunnut että se kuulostaa ranskalta, joten lisäsin siihen vielä kirjaimen i. – Oli minulla hyviäkin virityksiä ennen Montesasia. Studiolla tarkoitan modernia studiota tuhansine nappeineen ja säätimineen. Se sisälsi kuitenkin oikeasti pelkästään omia vanhoja äänityksiäni. Halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että ensimmäinen julkaisumme olisi ammattimainen, ajaton ja tyylikäs. Me teemme musiikkiamme samalla tavalla kuin sitä tehtiin 60-luvulla: silloinkin muusikoitten tausta oli edellisen vuosikymmenen musiikissa, rockabillyssä, kantrissa, rhythm & bluesissa. – Ihan ensimmäiset äänitteet joissa soitan ovat vuoden 1994 tienoilta. Kaverit vain soittivat bändissä ilman että he olisivat laittaneet oman panoksensa siihen – ei biisi-ideoita, kommentointia, musiikillista kunnianhimoa tai lahjakkuutta. Tajusin, että olisi oikeastaan ihan hyvä, että albumilla olisi erilaisia soundimaailmoja ja atmosfäärejä, johtuen eri äänityspaikoista. – Keikkailusta saman bändin kanssa sain myös paljon kokemusta siitä, miten asioita EI kannata hoitaa. Meillä oli torvisektiot ja kaikki ja vaihtelimme vapaasti kokoonpanoa keikalta toiselle. Tämän päivän taiteilijoista pidän paljon esimerkiksi Gary Taxalista, Tim Biskupista ja Derek Vanigerista. Lähestymme aihetta siis juurista käsin. Teimme myös covereita kappaleista, jotka olivat jossain vaiheessa puraisseet sieluani... Noista kappaleista albumille päätyi ainoastaan Snake In Your Boot ja Lie To Me. Äänitimme CD:n ammattimaisessa studiossa ja se oli traumaattinen kokemus. Keksin Bontempin joskus 90-luvun alussa, kun ajattelin, mikä olisi elämäni päämäärä: pitää hauskaa. The Searchersien Tricky Dicky, Bobby Hebbin Sunny, Jimmy & Johnnyn Can’t Find The Doorknob, Emeraldsien mahtava balladi King Lonely The Blue. 1 (7) Lie To Me (8) R.C. – Kun saimme ensimmäisen levymme valmiiksi, tunsimme itsemme kuninkaiksi. Levytimme Tijuana Texin loppuaikoina myös yhden EP:n. Huolehdin tarkkaan, että ”raadissa” oli laaja kirjo erilaisen sosiaalisen ja musiikillisen taustan omaavia ihmisiä. Siinä ei ole tietenkään mitään väärää, mutta se selittää miksi me mielestämme kuulostamme erilaiselta kuin muut bändit. Kahdenkolmenminuutin melodiset pop-puristeet ja rock’n’roll-instrumentaalit dominoivat kokonaisuutta. Ihan hirvittävä sekoitus poppia, indietä ja kasarifolk-industrial -juttua halvoissa kansissa. Picasso on aina ollut ja on yhä suosikkitaiteilijoitani. – Aluksi ajattelin, että tekisimme 50-luvun lopun ja 60-luvun alun juttuja, mutta loppujen lopuksi Montesas meni omia menojaan. Levyillä ovat mukana myös vuonna 2000 mukaan tulleet laulavat tyttökommandot The Montesitas eli Ira Lee ja Nina Soleil. Saksalainen expressionismi, August Walla (mieleltään järkkynyt itävaltalainen taiteilija), Josep-Maria Jujol (maalari, kuvanveistäjä ja arkkitehti, Antonio Gaudin työkumppani), Jim Flora tietenkin, Alex Steinwess, varhainen Andy Warhol... amerikkalaisen Calexicon kanssa, soitti muuten myös tuossa bändissä. bändeistä tekevät juttua modernista punkista tai tämän päivän popista käsin ja se kuuluu niistä. Aloimme äänittää kappaleita uudestaan vuokratussa hallitilassa kannettavalla äänityskalustolla. Halusin ainoastaan yhden bändin, sellaisen, joka olisi kyllin hyvä soittamaan erilaisilla soundeilla. kuulostaa tekaistuilta nimiltä! – Jep, taiteilijanimemme ovat tyhmiä ja lapsellisia, mutta kun niihin tottuu, niin se ei satu niin paljon... Southern Love perustuu The Tiaras -versioon, jonka kuulin Louisianan 60´s punk -kokoelmalla; rakastuin siihen saman tien. Esimerkiksi Can’t Find The Doorknob on tehty kämpällämme. Hassua, sillä oikea sukunimeni kuulostaa itsessään taiteilijanimeltä, sillä se on täysin epätyypillinen täällä Saksassa: Marcel Sala I Kelkel. Meillä vain ei ole biisien suhteen rajoituksia – jos biisi on cool • 3 - 2013 ja se kuulostaa meidän soittamanamme hyvältä, niin silloin teemme sen. hmm... – Aloitimme keikkailun ja teimme ensimmäiset levymme kokoonpanolla Terry Inferno (rummut), Bogaloo Bix (urut), Big Josh (basso) ja minä itse (kitara ja laulu). Sitä ennenkin sinulla oli jo levyttäneitä bändejä. työni vasta myöhemmin digitaaliseksi. – Noihin aikoihin kyllästyin siihen, että minulla oli paljon erilaisia bändiprojekteja yhtä aikaa. Vastaanotto oli ylitsevuotava – ihmiset sanoivat, että emme kuulostaneet tavalliselta 60’s garage -bändiltä. Halusin nimittäin yhtenäisyyttä, en pelkästään musiikillisesti, vaan myös optisesti. Inspiraationi lähteitä on lukemattomia, mutta jos pitäisi kaventaa johonkin niin valintani olisi afrikkalainen ja polynesialainen kansantaide – oikeastaan kansantaide ihan mistä tahansa. – Minusta kuulostamme erilaiselta kuin muut niin sanotut ”60-lukulaiset” bändit. Jaoin sitten CD:itä ystävillemme ja tutuille muusikoille ja pyysimme heitä rankkaamaan niistä lempibiisinsä. Terry Inferno, Boogaloo Bix, Michele Fabuloso... Tästä sessiosta on mukana levyllä useita kappaleita, mm. Minä taidan olla syyllinen tuohon, itselläni oli kaksoispersoonallisuus jo kauan ennen kuin Montesas perustettiin. Nykyään voimme soittaa samassa setissä Kraftwerkin Das Modelin, Doorsien Break On Through To The Other Siden ja rockabillyhelmiä kuten Woodpecker Rock. Kun sitten monen mutkan kautta löysin Montesas-miehityksen, jonka kanssa jaoin saman näkemyksen musiikin teosta, tiesin, että tämä on joukko, jonka kanssa halusin olla lavalla samassa uniformussa. Michael Wenk, joka soittaa nykyään usein mm. Montesasin tarina alkaa jostain vuoden 1998 paikkeilta. – Ensimmäisen levyn orginaalikappaleet ovat pitkälti omaa tuotantoani, joissakin on yhdessä kirjoitettuja lyriikkoja ja jotkut ovat bändin yhteisiä kehitelmiä treenikämpältä. Näin siitä tuli italialainen nimi ja kaupan päälle sain vielä kaimaksi huonojen italialaisten muoviurkujen valmistajan... Kiitos täydellisen tietämättömyyteni, lopputulos ei kuulostanut ollenkaan viileältä – omat kokeiluni kotioloissa neliraitanauhurilla kuulostivat paljon paremmilta. – Levyn kappaleet on äänitetty pitkän ajan kuluessa eri paikoissa. Minulla oli aika pitkään oma radio-ohjelma ja sillä verukkeella kokosimme ison kymmenhenkisen ”radio-orkesterin” Rundfunktanzorchester Kassel. Cola (9) King Lonely The Blue (10) C’mon Babe (11) Southern Love (12) Can’t Find The Doorknob (13) Agent X-Ray 3 (14) Sunny (15) Kick You Out (16) Teen Crime Wave (17) Booze Party (18) Going South (19) Snake In Your Boot (20) Montesas Stomp Debyyttialbumi esittelee täysin valmiin Montesas-paketin, kaikki 60-lukulaisen tanssimusiikin oleelliset palaset ovat jo mukana boogaloosta twistin kautta beatiin. Julkaisimme kahdeksanraitaisen kaksois-EP:n ”Darf’s Ein Bißchen Beat Sein?”. THE MONTESAS Hipsville Teen Party (LP: Larsen Recordz 2001, CD&LP: Kamikaze Records 2005) (1) Introduction & Link Rip Off (2) I Don’t Love You (3) Tricky Dicky (4) Terry’s Inferno (5) Black Boots (6) Blues No. Minulla itselläni oli ”puhdas” rockabillytausta, mutta halusin tehdä jotain erilaista. Teen Crime Wave. Lopputulos ei tyydyttänyt minua, sillä kappaleet kuulostivat liian ylituotetuilta. Pidin kovasti paikan kaiusta ja siitä, että siellä sattui olemaan piano, jota sitten käytimme myös äänityksissä. Tuota periaatetta olemme sittemminkin noudattaneet äänityksistämme, lukuun ottamatta toista albumiamme ”Midnight Beat”. Myöhemmin liimasin labeliin päälle Montesasin nimen ja myin sitä ensimmäisillä meidän alkuaikojemme keikoilla... En halunnut rajata kappaleiden tyyliä, olkoon se rockabillya tai twistia, kunhan biisi vain toimi. Koska tietämykseni äänittämisestä oli nollassa, tunsin olevani täysin äänittäjien armoilla. Tajusin, että minun täytyy tehdä jotain todellista, jotain vähän menestyksekkäämpää. Useimmat tämän päivän ”60-lukulaisista” garage yms. Näinhän se olikin, vaikka tietenkin vähän liioitellen – me vain keksimme pyörän uudestaan, mutta se pyörä kuulosti hyvältä. – Jo ennen ”Hipsville Teen Partya” Montesasin nimissä oli julkaistu ranskankielistä garagea sisältävä pikkulevy ”Voulez-vous Coucher Avec Moi?” (2000; Larsen Records). Monen maittavan kappaleen joukosta kriitikko valitsee suosikikseen majesteettisen molli-iskelmän King Lonely The Blue’n ja rivakamman rockabillyhölkän Going South’in. Meidän bändimme nimi oli Crazy World Of Eva Braun – vakuutan, että nimi ei ole minun keksintöäni! – Ensimmäinen oma projektini, joka levytti oli Tijuana Tex & The Cowbones. Kasselilaisen sanomalehden kokoelman tarkoitus oli auttaa paikallisia bändejä. Itse asiassa en edes tiennyt, miltä äänitteitten pitäisi kuulostaa. – Ensimmäistä oikeaa levyämme ”Hipsville Teen Partya” varten äänitimme ison kasan materiaalia – tarkkaan ottaen 35 kappaletta. Kuuntelin itsekin enemmän ja enemmän kaikenlaista 60-luvun tavaraa, alkuperäistä punkia, soulia ja beat-musiikkia. - 16 - – Sitten jatkoimme äänityksiä omalla treenikämpällämme
Satunnaisista sivupoluista huolimatta kyseessä on soundillisesti ja tyylillisesti ehjin Montesas-levy, jonka arvostus riippuukin paljolti kuuntelijan henkilökohtaisista mieltymyksistä. Näin ajattelimme korostavamme Montesasin setin hyvyyttä! Luullaksemme olimme maailman ainoa oikea punkbändi, sillä emme koskaan harjoitelleet, olimme antimusikaalisia ja emme koskaan, koskaan halunneet miellyttää yleisöä pienemmissäkään määrin. Myöhemmin sitten äänitimme päälle vielä laulun, urut, ylimääräiset kitarat ja erilaiset rytmiefektit, kuten taputukset. Yhtäkkiä paikka pamahti täyteen yleisöä, joka eli ja kiehui keikan mukana – ensimmäinen biisi ja tunsin olevani täysin terve! Se oli jotenkin unenomaista, ihmiset juhlivat hulluna ja keikan jälkeen kirjoittelimme nimikirjoituksia kuin isot starat. Myöhemmin sitten ”sävelsin”noihin sanoihin oman melodian ”tytöstä, joka saa minut syttymään”. Vaihtelimme aina esiintymisjärjestystä ja huomasimme kuinka suuri merkitys aloitusbändillä oli ”pääesiintyjän”keikan suosioon. THE MONTESAS (Soundflat 2006) A: (1) Girl, Du Machst Mich So An! B: (1) So Wunderschön Saksankielinen garage ei ole jokapojan kakunpala, mutta mikä ettei, tehdäänhän sitä bluesiakin suomeksi... Montesasin kyseessä ollessa levy ei tietenkään ole yhden tempun poni, vaan mukana on myös urkuvetoista modjazzia (Blues No. Keikkamme oli kello kuusi päivällä, tyypillinen soittoaika pienille, aloitteleville nimille. Osaan kappaleista, esimerkiksi Big Brown Eyes’iin on tehty pohjat Echolot-studiolla Ausburgissa ja ne on myöhemmin täydennetty Alaskan studiolla. Pienenä kikkana sinkun mukana jaettiin aito Montesas-kampa! – Huvitin itseäni ja yritin laulaa saksaksi Kinksien Girl, You Really Got Me Goin’ -biisiä. – Girl, Du Machst Mich So An syntyi ”Midnight Beatin” sessioissa Ausburgissa, mutta julkaistiin monta vuotta myöhemmin. Levy sai hyvät arvostelut fanzineissa, mutta muuten mediassa ei ollut juttuja meistä. Sain aikaiseksi joitakin saksankielisiä lauseita, jotka kirjoitin ylös. - 17 - 3 - 2013 •. Onnistuimme siis vakiinnuttamaan itsemme keikkarintamalla, mutta soitimme yhä hyvin pienellä rahalla kaikki keikat jotka vain saimme. – Ensimmäinen levymme avasi meille monia ovia: monen eri skenen järjestäjät kiinnittivät meitä soittamaan bileisiinsä. Lopputulos on paljon enemmän kuusikymmenlukulainen kuin ensimmäinen levymme ja myös paljon yhtenäisempi. Tähän on varmasti syynä, että teimme sen alusta loppuun studiossa ja muutaman session aikana. Ajoimme ympäri Eurooppaa keikkabussilla, koska kukaan ei suostunut maksamaan meille lentolippuja. Ajoimme taas koko matkan vuokrabussillamme läpi Euroopan, mutta se ei haitannut, sillä keikka oli menestys ja maineemme levisi Barcelonan ympäristössä. 2 (9) Last Summerday (10) Voyage To Sirius (11) One And Only (12) Igor’s Party (13) She’s Just A Friend (14) Big Brown Eyes (15) Back Into My Arms (16) Everyday Girls (17) Can’t Be Your Lover – Tapasimme Münchenin konsertissa Alaska Winterin, hienon äänittäjän, joka kutsui meidät tekemään levyä pieneen studioonsa Ausburgissa. 3 (10) Up Down Sue (11) I Smell A Rat, Baby (12) Hully Gully ”Rockers...Shakers!” on selkeästi Montesasin tuotannon rock’n’roll-pitoisin levy. Soitimme aina korkeintaan 15 minuuttia, mutta vaihtelimme aina kokoonpanoa ja settilistaa. Keikkailusta puheen ollen, teillä oli noihin aikoihin vakiolämmittelijäkin keikoillanne, mystinen orkesteri Black Knights. Soitimme levynjulkaisukeikkamme Barcelonan Wipe-Out-Weekendissä, joka oli El Toro Recordsin Carlos Diazin järjestämä. Tai oikeastaan ei ihan... Nämä ovat ainoat kappaleet, joita esitämme Saksaksi. Sinne saimme jopa lentoliput! Teimme keikan, vaikka olin järkyttävässä flunssassa, koska en halunnut pettää järjestäjiä. Esimerkiksi One And Onlyn idea tuplata kitarateema oktaavia korkeammalta toisella kitaralla oli hänen ideansa. Joten saimme idean olla itse oma lämmittelijäbändimme. – Teimme vielä toisen bussireissun Espanjaan Go Lieda -mod -weekenderiin ja saimme kutsun Leoniin isoille Purple Weekend -mod-festivaaleille. Se kaikki tuntui kuin palkinnolta tekemämme työn jälkeen, kaikkien niiden pikkukuppiloissa pikkurahalla heitettyjen keikkojen jälkeen! ”Midnight Beat” on beat-painotteinen levy, paikoin popkappaleissa on jopa merseybeatvaikutteita – She’s Always Late -kappaletta ei voi suositella Beatles-kammoisille. Suosikkeja on erityisen vaikea valita tällä kertaa, menköön maininta vaikkapa versioille vanhasta kantristandardista Dear Johnista ja Huelyn Duvallin upeasta Teen Queen’ista – ne kun sattuvat aloittamaan erinomaisen rokkaavan levyn. – Työskentely Alaska Winterin kanssa aukaisi kokonaan uuden luvun levytyksissämme. – Halusimme olla täysin tunnistamattomia, joten vaihdoimme instrumentit keskenämme, pukeuduimme mustiin haarniskoihin ja esitimme aina äärimmäisen huonon setin. THE MONTESAS Midnight Beat (LP&CD: Kamikaze Records 2003) (1) Cleopatra’s Chamber (2) Jeannie, Jeannie (3) She’s Always Late (4) Midnight Beat (5) Evil Woman (6) New Club In Town (7) Workin’ Hard (8) Blues No. – Levyn arvostelut olivat todella hyvät ja vahvistimme paikkamme alakulttuuriskenessä, erityisesti Espanjassa. Koko valtava urheiluhalli ammotti tyhjyyttään edellisen bändin aikana ja ajattelimme, että meidän pitää soittaa tyhjille seinille. Bpuoleksi teimme coverin Searchersien It’s Gonna Be Allright’ista. Rouheassa kaksikossa materialisoituu Montesas-flosofia ”kaikkea voidaan tehdä, jos se tuntuu hyvältä”. Hän kommentoi kappaleitamme ja hänellä oli hyvä tuntuma siihen, miltä levytyksen pitäisi kuulostaa valmiina. Ihmiset tappelivat viimeisistä LP-levyistämme... 2), Joe Meek-tyylistä instrumentaalia (Voyage To Sirius), kauhu-noveltya (Igor’s Party) ja jälleen yksi rockabillykin (Can’t Be Your Lover). Popahtavimmat sävyt puuttuvat kokonaisuudesta lähes kokonaan, muutamassa kappaleessa on vielä tunnusmerkkejä boogalosta (Hully Gully) tai tyttöyhtyemusiikista (Up Down Sue), muuten mennään entistä koruttomammin rouhean rock’n’rollin ja rockabillyn merkeissä. Kaikki albumin kappaleet ovat orginaaleja ja suurin osa niistä oli urkurimme Boogaloo Bixin käsialaa. Montesitas-tytöt laulavat keikoilla saksankielisen version France Gall’in Laisse Tomber Les Filles’tä nimellä Lass Diesen Jungen Gehen. Silmikon läpi tekemieni havaintojen mukaan yleisön reaktiot jakaantuivat siten, että 30% käveli ulos salista, 30% ajatteli ”wau tämähän on coolia” ja 40% nauroi mahansa kipeäksi. Paitsi äänitysteknikkona, hän toimi myös jonkinlaisena tuottajana levyllä. – Alkuaikoinamme teimme pienen kiertueen saksalaisen surf-bändin Leopold Kraus Wellenkapelle’n kanssa; myös heillä oli LP ulkona Kamikazella. Cover-osasto on aiempaa isommassa osassa ja versiot ovat hyviä. Kaiken kaikkiaan ”Midnight Beat”oli meille iso askel eteenpäin, se auttoi meitä näkemään musiikkimme uudesta kulmasta. Mielestäni se oli parempi levy kuin ensimmäisemme, sillä kuulostimme paremmalta...teknisesti paremmalta, oikealta bändiltä, joka osasi soittaa. Soitimme todella ikävystyttävän bluessession tai freejazzia tai crazy cavancovereita tai oman versiomme Whitney Houstonin I Will Always Love You’sta. Shakers! (LP: Soundflat Records 2006, CD: El Toro 2006) (1) Dear John (2) Teen Queen (3) Have A Ball (4) Wild Woman (5) Mathar (6) Run, Don't Walk! (7) Have Love, Will Travel (8) Vendetta '62 (9) Blues No. Koska kuitenkin yhdessä muokkasimme niitä harjoituksissa ja kirjoittelin niihin B-osan sinne ja bridgen tuonne, niin päädyimme jakamaan niiden tekijänoikeudet. Vuonna 2002, kun saimme vihdoin päätettyä, mitkä kappaleet tulisivat seuraavalle levyllemme, menimme Alaskan studioon ja äänitimme taustat useimpiin Midnight Beatin kappaleista. Se on muuten levytettykin ja julkaistaan ehkä pian singlenä tai albumilla. THE MONTESAS Rockers..
Olin suunnitellut levyn kannet lontoolaisen DJ Keithin kokoelmalevyille ”Rock Out Of This World Vol. No, hän ei kyllä sitten onnistunut vakuuttamaan minua urkuritaidoillaan... 4 (17) Catalina Push (18) Surboum (19) Wrong Side Of Town (20) Outro ”Wrong Side Of The Town” on osin paluuta aikaan ennen ”Rockers”-albumia eli tyylien kirjo on laaja painopisteen ollessa parin paunan verran garagessa ja 60-lukulaisissa tanssirytmeissä. Äänitysinsinöörinä toimi jälleen Alaska Winter. – ”Rockers... • 3 - 2013 ”Wrong Side Of The Town’in” coverit olivat silkkaa bluesia. Koko bändin tulevaisuus oli hyvin epävarma. Hän on tehnyt hyvää työtä monen bändin kanssa, mutta on varsinainen nero omien bändiensä, kuten Cherry Casino & the Gamblers, Ike & the Capers ja Round-Up Boys kanssa. – Levyn mukana tuli lautapeli ja kehittelin siihen myös fiktiivisen oheiskertomuksen: kyseessä oli soundtrack legendaarisen romanialaisen tuottajan Stanislaw Starclubin kulttielokuvaan. Muutaman kappaleen äänitin tuttuun tapaan olohuoneessa. Etsin omituisia ääniä vanhoista itä-saksalaisista avaruuselokuvista. Äänitimme useita kappaleita kolmessa päivässä mukaan lukien taustalaulut ja sooloinstrumentit. – Muutama vuosi sitten minulta kysyttiin leffaa esitettäväksi indiefilmifestivaaleilla... Siinä olikin aika työ, sillä tarvitsimme tietenkin avaruuspuvut kymppituumaisen kantta varten. Toisaalla taas omalle isälleni diagnosoitiin ihosyöpä ja kävi selväksi, ettei hän elä kauaa. – Silti jäljellä oli paljon työtä, sillä minun piti tehdä kaikki jutut kappaleiden väliin. Kerran eräs tyyppi filmasi sen ja latasi youtubeen, kuten nykyään tapana on. - 18 - THE MONTESAS Wrong Side Of The Town (LP: Soundflat Records 2010, CD: Wild Records 2010) (1)Intro (2) Mellow Down Easy (3) I Don’t Love You (4) My Girl Walpurga (5) The Witch-Hunt (6) Mighty Frog (7) Hey Kasseler (8) Oh Death (9) Do The Slide (10) Wrong Side Of Town (11) Diamond Ring (Part 1) (12) Diamond Ring (Part 2) (13) Hully Gully Slip ’n’ Slide (14) Belinda (15) Let’s Shake (16) Blues No. – Emme olleet kuitenkaan tyytyväisiä kaikkiin kappaleisiin, joten vuokrasimme pienen kerhotilan kotikaupungistamme ja palkkasimme urkurimme ystävän Raul Martinezin pystyttämään paikkaan studion ja äänittämään meitä. Oikeasti olen jo pitemmän aikaa miettinyt elokuvan tekemistä, mutta toistaiseksi idea on ollut liian hankala toteutettavaksi. Luulen, että Keith vinkkasi meistä Wild Recordsin Reb Kennedylle. Levyn teon jälkeen onnistuin löytämään myös kaksi uutta, hienoa muusikkoa bändiin, Michele Fabuloson urkuihin ja Judy Belafonten kitaraan. Tiedän, että Wild Records on rockabillyskenessä tällä hetkellä kuuma ilmiö, mutta meidän julkaisumme Wildin kautta oli melko satunnainen teko. Emme olleet enää ainoastaan 60-luvun beat-bändi, joka flirttaili rocksteadyn ja surfin kanssa vaan olimme myös rockabillybändi. Jokaisella Montesas-albumilla on mukana numeroitu blues, jotta pysymme perillä montako levyä olemme äänittäneet... Jossain vaiheessa kuitenkin Boogaloolle tuli terveysongelmia ja totaalinen burn-out. – ”Midnight Beat” syntyi siis paljolti minun ja Boogaloo Bixin yhteistyönä. Ensin puvut piti suunnitella ja sitten vielä miettiä miten toteuttaisimme ne tarpeeksi halvalla. Kansi kuvattiin aikallisessa valokuvausstudiossa Michaela Winterin toimesta. Bo Diddleyn rivakka Rocketship päättää avaruusmatkan popahtavan kepeisiin tunnelmiin. Halusin ehdottomasti levyttää sen, joten vähitellen mieleeni tuli avaruusaiheinen teemalevy. Äänitimme myös erityisiä väliosia Judy Belafonten steelkitaralla. Samaan aikaan työskentelin molempien levyjen kansien parissa. Ainoastaan Run, Dont Walkin urut soitti siihen aikaan bändin jättänyt Boogaloo Bix. Aloin laulaa sitä vain muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen. – Aloitimme levytykset molempia levyjä varten Axel Preafcken kuuluisassa Lightning Recorders Studiossa Berliinissä. – Pohjat äänitin treenikämpällämme neliraiturilla ja päällekäisäänitykset tein upeassa Echolotstudiossa Ausburgissa. Oli selvää, että kymppituumaisen pitäisi olla selvästi erilaisen kuin pitkäsoiton. Judy väitti olevansa urkuri, kun otin puheeksi huutavan pulamme kosketinsoittajasta. Itse asiassa halusin tehdä kaksi levyä, LP-levyn ja kymppituumaisen . Kutsuin mukaan ystäviäni Ausburgista laulamaan kuorojuttuja ja luomaan yleistä juhlatunnelmaa. – ”Rockers... Olin erittäin läheinen isäni kanssa ja hoidimme häntä ja saatoimme hänet viimeiselle matkalleen kotona, perhepiirissä. – Catalina Push’illa on mielenkiintoinen tarina. Minun teki mieli tehdä välillä suoraviivaista rockabillya ja minulla oli tosi hauskaa valitessani levylle rakastamiani covereita – yksinkertaisesti vain äänittää ne, antaen niille kuitenkin oma henkilökohtainen tunnelmani. THE MONTESAS Aloha From Alpha Centauri (CD&EP: Rhythm Island Records 2010) A: (1) Saturn Hop (2) Space Walk (3) Weltraumkröte B: (1) Das Model (2) Space Invader (3) Rocketship Yksi laulukappale ja viisi viheltävän ujeltavaa avaruusinstrumentaalia, joista Kraftwerkin Das Model uppoaa joukkoonsa pehmeästi kuin luotain kuun kamaralle. Erikoisuutena ShangriLas-maisesta nimikappaleesta tarjoillaan sekä tyttö- että poikaversio. Meillä oli olemassa versio Kraftwerkin Das Modelista, jossa Michele imitoi raketin lähtökiihdytystä thereminillä. Jossain välissä kuvauksia kävimme hakemassa juotavaa kioskilta – täysissä avaruuspuvuissa tietenkin! Avaruuslevy piti alkujaan julkaista jonkinlaisena välityönä varsinaista pitkäsoittoa odotellessa, mutta koska levyn julkaisu venyi ja venyi, julkaisujärjestys vaihtui päinvastoin. Tapasimme soittaa sitä keikoilamme. Uutena piirteenä ovat omat luennat tutuista bluesteemoista Mellow Down Easy ja Oh Death. Shakers!”laajensi edelleen yleisöämme. Yhtenä päivänä sain e-mailin Roy. Yhdistin nuo kaksi asiaa ja meidän versiomme sointuvaihdoksineen syntyi siltä pohjalta. Hän kiersi kuin mielipuoli Fuzztonesien kanssa, joten hänellä ei ollut enää aikaa meille. Sitten kuulin Jimmy Leen (Jimmy & Johnny) kappaleen Look What Love Will Do, jonka kitarariffi iski minuun välittömästi. – Oh Death – kyllä, kuulin sen filmissä Oh Brother Where Art Thou ja se läimähti voimalla päin näköä! Taas yksi noista kappaleista, jotka äänitimme basistimme kanssa olohuoneessani. Kuulin sen jostain DJ-miksausnauhalta ja onnistuin vasta myöhemmin löytämään levynä. Kokeilimme muoviämpäreitä mutta vihdoin sitten Judy keksi täydellisen kypärämallin lampunvarjostimista. Koska Judy oli kuitenkin fiksu ja miellyttävä nuorimies, joka osasi laulaa ja soittaa kitaraa, niin pestasimme hänet basistiksemme. – Mellow Down Easy on kappale, joka on kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin sen ensi kertaa. Pahinta oli keksiä, mistä saisimme avaruuskypärät. Halusimme äänitykseen vanhan koulun delta bluesia. – Blues No. Sitä on mahdotonta saada normaaliin vireeseen, mutta sain pihdeillä väännettyä sen jonkinlaiseen outoon vireeseen. – Jossain vaiheessa oli taas aika suunnitella uusia julkaisuja. Basistimme Pille muutti Dortmundiin kahden tunnin ajomatkan päähän Kasselista. Olen erityisen ylpeä siitä, että Montesas oli ensimmäinen bändi, joka coveroi Country Dudes’ien loistavan kappaleen Have A Ball. Minun täytyi miettiä mitä kohtia otelaudasta painoin, mutta sain siitä irti sellaisen soundin, jota ei tavallisesta kitarasta saa. Koska Rhythm Island julkaisee ainoastaan kymppituumaisia vinyyleitä, tartuin heti tilaisuuteen – rakastan todella tuota formaattia. Freiburgilainen levyyhtiö Rhythm Island otti yhteyttä meihin ja halusi julkaista meiltä materiaalia. Äänitimme siitä ensin aika konservatiivisen, perinteisen yhden soinnun version. Yhden pitkän viikonlopun aikana äänitimme seitsemän kappaletta LP:tä ja kymppituumaista varten. Laulu käsittelee tilaa elämän ja kuoleman välissä ja se on hyvin henkilökohtainen esitys minulle, ehkä liiankin henkilökohtainen. – Halusimme julkaista ”Wrong Side Of Town” -pitkäsoiton vinyylinä Soundflatin kautta, kuten edellisenkin levymme, mutta tarvitsimme jakelijan myös CD:lle. 4 äänitettiin samana päivänä kuin Oh Death ja käytin siinä samaa vanhaa, loppuun kulunutta viisikielistä kitaraa. – Itse asiassa tein melkein yksin koko levyn: valitsin coverit, kirjoitin originaalilaulut, asettelin mikit studiolla, painoin äänitysnappulaa, soitin kappaleet yhdessä rumpalin kanssa ja sitten nauhoitin päälle muut soittimet mukaan lukien basson. Kaikki tämä tapahtui ennen äänityksiä ja niiden aikana, joten levyn äänitysprojektista muodostui minulle eräänlainen testamentti. Shakers!” on tietoinen vastakohta suhteellisen pehmeälle ja kompaktille Midnight Beatille. Koko bändi oli siis tuskin olemassa – vain rumpali ja minä. Se ei todellakaan ole helppo kappale käsitellä. 1-3”. Lisäksi hän sai lapsen, joten hän vähitellen eläköityi bändistä. Kaksiosaisessa Diamond Ring’issä mennään kuulaine trumpettisooloineen jopa acid-jazzin tontille. Palasin itse myöhemmin Berliiniin ja äänitin laulun ja jotain erityisiä perkussio-osuuksia
– Kaiken kaikkiaan levy on mitä se on – aika raaka sekoitus kaikkea mitä olimme levyttäneet viiden vuoden aikana. Spiderin äänittämiseen käytin ensimmäistä kertaa tietokonetta, jonka urkurimme asenteli minulle. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa mahdollista äänittää niin monta raitaa kotiäänitteisiini kuin halusin. Rakastan kuunnella omituisia versioita vielä omituisimmista originaaleista! – Race With The Devil onnistui aika hyvin, äänitin perkussioiksi kättentaputukset moottoripyörähanskat kädessä ja käytin vanha viulua imitoidessani kumien puhkeamista. Shag Rag myi ihan hyvin ja Old Man Witch tuntuu myyvän vielä paremmin, myymme sitä läjittäin Montesasin keikoilla. Menetän ajantajuni, en tunne nälkää enkä väsymystä. Hän sanoi, että Witchcraft on pieni ja mitätön levymerkki ilman promotiota. Silti teen yhä ensimmäisen rytmipohjan neliraiturilla, jonka siirrän sitten koneelle. – Kun tuo sinkku julkaistiin Felix varoitti minua odottamasta siltä mitään. – Kun olin päässyt julkaisuiden makuun, suunnittelin jo seuraavaa. Vastasin hänelle, että hänen isänsä oli tehnyt hienoa työtä ja että me emme olleet levyttäneet Catalina Pushia, vaan soitamme vain sitä keikoillamme ja että youtuben video ei edes ole meidän lataamamme. Kun teen äänityksiä, menetän täysin kontrollin itseeni. Yksi kappaleista, joka oli jäänyt korvaani soimaan heti ensi kuulemalta oli Big Fat Spider. Lopuiksi kappaleiksi valitsin Bill Haleyn Train Of Sin’in, oudon gospelin Train Of Satanvillen ja tietenkin Gene Vincentin Race With The Devil’in. Huomasin kuitenkin heti, että kaikkialla missä Montesas soitti, DJ:t soittivat tuota sinkkua. – Tiesin, että minun on pako tehdä oma versioni tuosta kappaleesta. Vaimoni oli todella huolissaan minusta, kun hän palasi retkeltään, sillä olin kuin zombie, en ollut syönyt tai nukkunut päiväkausiin. Tuo tunne on joskus voimakkaampi, joskus heikompi ja se syntyy vain kun työskentelen yksin. Se ei ehkä kuulosta niin coolilta, mutta Cubasella työskentely on nii-in paljon helpompaa. Noihin aikoihin minulla oli laulua, koska sitä ei voi coveroida oikein ja että Gene Vincent on koskematon ja niin edelleen... Sinkku on saanut hyvän vastaanoton ja erityisen hyvän Englannissa. Lopputulos olisi voinut olla parempikin – mutta olisi se voinut olla huonompikin! Monet kappaleista olivat vanhoja keikkabiisejä, joita olimme soittaneet paljon, mutta emme olleet levyttäneet aiemmin. Halusin tietysti, että kappaleet olisivat aika lailla erilaisia verrattuina alkuperäisiin. Toisaalta taas, kaikkihan me tiedämme, että todelliset helmet on piilotettu sinkkujen B-puolelle... Suunnittelen parhaillaan toista noitapaholaisteemaista EP:tä, jonka Witchcraft julkaisisi halloweenina. – Olen muuten tehnyt laulusta myös uptempoversion, haluaisin julkaista sen vielä jossain. Hän ilmeisesti ajatteli saavansa rahaa tuntemattomalta bändiltä, joka soitti hänen isänsä kappaletta silloin tällöin pikku keikoillaan. Minulla on myös muutama cover valmiina lauluista, joita kukaan ei ole jostain syystä versioinut aiemmin, mutta pidän ne vielä toistaiseksi salaisuutena. Huomasin myös, että kukaan ei ollut aiemmin coveroinut sitä. Tiesin, että hänellä on levymerkki ja hän tiesi, että minulla on äänityksiä. Tähän asti kaikki kotiäänitykseni oli tehty neliraiturilla ja sillä äänittäminen menee mutkikkaaksi, jos haluaa enemmän raitoja kuin nuo neljä. Käytin äänityksiin pulloja, valethereminiä, espanjalaista nailonkielistä kitaraa, rumpuja, baritonikitaraa (oikeastaan guildini viritettynä äärimatalalle), kahta ylimääräistä kitaraa ja kaikkea, josta sain aikaan perkussioääniä. Hän yritti käännyttää myös minut uskoonsa ja lainasiminulle tupla-CD:n Heinziä. En tiedä vielä milloin ja missä formaatissa – vinyylinä tietysti , mutta ehkä parina sinkkuna tai kymppituumaisena tai LP-levynä. Sen sijaan, että hän olisi ollut ylpeä siitä, että joku halusi soittaa hänen isänsä ”unohdettua” laulua toisella puolella maailmaa, Tracy Underwood halusi haastaa meidät oikeuteen kappaleen levyttämisestä. Steffen Bräutigam, hardcore vinyylikeräilijä, joka keräilee kaikkea 60-luvun punkista eteläamerikkalaisiin kansanlauluihin sattuu olemaan myös nykyään Montesas-rumpali ja huolestuttavan kova Heinz-fani. Hän neuvoi kärsivällisesti miten Cubasea ja se todella avasi uuden maailman minulle. – Tiesin, että frankfurtilaisen Migraine Recordsin Olaf on myös hillitön Heinz-fani, joten levyn julkaisun järjestäminen ei tuottanut ongelmia. Molemmat laulut syntyivät kuin tyhjästä, olin vain sivustakatsoja ja levytykset itse kertoivat mitä pitää tehdä seuraavaksi. En vain tiedä julkaisisinko ne kuitenkin EP:inä, sillä olen ihastunut tuohon formaattiin. olemme oikeastaan jo tehneet kaiken sen minkä halusimme. Samaa kappaletta soittaa yksi ja toinen bändi eurooppalaisessa rockabillyskenessä – pitäisikö meidän kaikkien lopettaa 50-luvun suosikkikappaleidemme soittaminen. Tämä siis tapahtui ennen kuin levytimme kappaleen. Tiedän, että se kuulostaa keksityltä ja epäuskottavalta, mutta niin se vain on! Voin etukäteen päättää vain summittaisen temmon, loppu syntyy ”itsestään”. ”Kun teen äänityksiä, menetän täysin kontrollin itseeni.” Underwoodin tyttäreltä. Kun kerroin asiasta puhelimessa Felixille, hän sanoi, ettei halua julkaista tuota - 19 - – Työstin todella kauan lopullista Big Fat Spider -versiotani. Jostain syystä viestini tulivat aina bumerangina takaisin, enkä saanut ikinä vastattua hänen viestiinsä. – Ensimmäinen omissa nimissä tehty sinkkuni julkaistiin taidenäyttelyni avajaisissa jouluna 2009. Toisaalta tuo mahdollisuus tietenkin myös tavallaan vaikeutti äänityksiä – zombie-minäni kuitenkin vahti tekemisiäni. Sanoin, että en välitä, sillä minulla ei ollut oikeasti odotuksia eikä edes bändiä noiden äänitysten takana, jota promota. Päätin tehdä noita- ja piruaiheisen EP:n. – Olemme levytelleet alkuvuodesta ja materiaali pitäisi saada julkaistuksi piakkoin. Useimmat niistä ovat jonkinlaisia kokeiluja tai harjoituksia, mutta aina silloin tällöin syntyy jotain julkaisemisen arvoista. Koska Felix oli itsekin DJ, hänellä oli kontakteja ympäri maailmaa ja sinkku levisi kaikkiin maailmankolkkiin. Hampurilaisella tiskijukalla, Dave Gardnerilla oli se DJ-kokoelmalla, joita hän tapaa lähettää vaimolleni joka joulu ja syntymäpäivä – miksi, on kokonaan toinen tarina... Se on hämmästyttävää kyllä julkaistu ainoastaan sinkun täytteenä, A-puolella on easy listening -versio Dylanin Don’t Think It Twice’sta. Entä muut tulevaisuuden suunnitelmat. Itse asiassa teen koko ajan äänityksiä ja (toivottavasti) suurin osa niistä ei koskaan näe päivänvaloa. Enpä oikein tiedä, mikä olisi Montesasin tulevaisuuden tavoitteet... Prosessin aikana lisäilin vielä paljon enemmänkin kaikkea tavaraa raidoille, mutta onneksi tajusin poistaa suurimman osan. Molemmat on äänitetty samana kesäyönä kotonani, sillä aikaa kun vaimoni oli viikon verran luokkansa kanssa luokkaretkellä. Onneksi hän suostui kuitenkin kuuntelemaan versioni – ja pyörsi oitis puheensa. MARCEL BONTEMPI (Witchcraft 2009) A: (1) Shag Rag B: (1) Oh My Girl MARCEL BONTEMPI (Witchcraft 2011) A: (1) Old Man Witch (2) Train Of Sin B: (1) Race With The Devil (2) Train To Satanville MARCEL BONTEMPI (Migraine 2012) A: (1) Big Fat Spider B: (1) Spiderman Theme näyttely pystyssä maalauksistani ja minulla oli paljon aikaa suunnitella asioita istuskellessani galleriassa. – Toinen sinkkuni syntyi kun kuulin Sen Kappaleen – tarkoitan kappaletta Old Man Witch. Maassa on selvästikin kaapissa paljon Heinz-faneja! – Minulla on myrkkykaapissani materiaalia kokonaisen LP:n verran. Se on myös varmasti isoin ero soolojuttujeni ja bändin äänitysten välillä ja siksi nuo kappaleet oli julkaistava omissa nimissäni. Tuo muutti ylipäätään katsantokantaani levymerkkeihin ja singleformaattiin. Olen tuntenut Witchcraft Recordsin omistajan Felixin jo vuosia, sillä hän on myös kotoisin Frankfurtista ja järjestää siellä joka kuukausi maineikasta Wild Cat Night -klubia Dreiköningskeller’issä. Samoin minun lattarivaikutteinen vastauslevyni Big Mama Thortonin Hound Dogille, nimeltään Bull Frog, on myös valmiina painettavaksi. Ensimmäiset äänitykset, jotka hän hyväksyi julkaistavaksi olivat Shag Drag ja doowop-balladi Oh My Girl. Tarkan kopion tekeminen voi olla tärkeää harjoitusmielessä, mutta homman mielekkyys on siinä, että saa omiin versioihinsa ihan omanlaisensa kierteen. Suunnittelin levyyn muuten viileän etiketinkin, mutta se hylättiin yhtenäisyyden vuoksi – kaikkea ei voi saada. No, emme ole kyllä olleet vielä keikalla Japanissa, Amerikoissa emmekä Suomessa...! Tuo kirjataan ylös ja toivotaan asian tilaan pikaista parannusta! Kiitos haastattelusta, Marcel! 3 - 2013 •. Se ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta – paitsi Big Fat Spider
Se oli joskus syksyllä 2007. – SD: Meillä oli aikoinaan Housewife’s Choise -niminen ska-bändi, jossa lauloin ja Jutila soitti kitaraa. Oliko teille alusta asti selvää, ettette tee covereita. Meillä oli kaikilla omat taiteilijanimet ja se Sky Dee jäi sieltä. – JH: Sky Dee on sellainen highfly-nimi, että Demons tuli siihen perään vastapariksi. – SD: Basisti Jari Turunen löytyi myös kaveriporukasta, kun oli soitellut Halttusen kanssa vinksahtanutta suomenkielistä iskelmää Kino Luxissa. Sitten Jutilan palattua pohjanmaalta alettiin tekemään tätä. – SD: Mutta omat korvasi ne kyllä aika pian. Vuonna 2007 perustettuun bändiin löytyneet musikantit ovat eri yhteyksissä soitelleet yhdessä jo hamasta 80-luvusta – kuten tässä haastateltavina, One Pint Pubin pöydässä, istuvat laulaja Sky Dee (SD) ja Demonsin miehistöön kuuluvat urkuri Jukka Halttunen (JH) ja kitaristi Petri Jutila (PJ) paljastavat. Kuka teistä vastaa kappaleidenne tekemisestä. Halttunen soitti kanssa jonkin aikaa koskettimia siinä. – JH: Meillä on ollut alusta saakka ideana, että siinä garagessakin olisi sellainen jorattava soulin letkeys ja tietenkin ska-rytmit ovat edelleen tärkeä osa meidän sointia. – JH: Kyllähän setissä ihan aluksi oli covereitakin ennen kuin päästiin vauhtiin. - 20 - Entä kuinka helposti biisinne siirtyvät studiossa levylle, kun olette kuitenkin ennen kaikkea livebändi?. Halttusella kävi biisikynä kuumana ja aihioita oli syntynyt jo instrumentaalimuodossa Kino Luxin aikana. Pohjustusta albumille saatiin vuosina 2008–2010 ilmestyneen EP-trilogian muodossa, jonka ensimmäinen osa on jo aikaa sitten myyty loppuun. Itseni mukaan lukien moni stadilainen muistaa varmasti bändin pyörittämän Klub Stupidon Bar Lepakkomiehessä, jonka housebändinä Sky Dee & The Demons itse toimi. Lisäksi Demons saundasi meistä hyvältä. Siekailematta omalla tyylillään ska’ata, garagea, rock’n’rollia ja soulia yhdistelevä kokoonpano nousi nopeasti perustamisensa jälkeen tanssijoiden suosikiksi. Me ollaan päätetty, että näin me halutaan tehdä meidän musiikkia, bändinä. © Santtu Hämäläinen SKY DEE & THE DEMONS Urku, kitara, rytmi ja Go Go! M uutaman vuoden hiljaiseloa viettänyt helsinkiläinen soul/garage -jyrä Sky Dee & The Demons julkaisee Stupido Recordsin toimesta debyyttipitkäsoittonsa ”Just Like That” kesäkuussa. Halttunen varmasti tuo niitä eniten, mutta kaikki me osallistutaan. – SD: Se tanssittavuus on meille tosiaan sellainen tärkeä elementti, että ihmiset voi tulla joraamaan meidän keikoille. Rumpuihin tuli Juha Polenius. JANNE ÖRNBERG Kertokaapa nyt ensiksi nimeä myöten, mistä Sky Dee & The Demons sai alkunsa. Teillä on ensimmäisestä EP-levystä asti ollut selkeästi tarkoitus houkutella jengi joraamaan, vaikka aineksia on vahvasti Little Richardin huutorockista ja garagesta, niin mättömeininki ei kuulu teidän konseptiin. – SD: Jollakin saattaa olla mielessä joku aihio, jota me kaikki yhdessä sitten aletaan muokata ja tuodaan omia ideoitamme. • 3 - 2013 – SD: Me soitettiin Housewife’s Choisen aikoihin ainoastaan covereita, niin kaikilla oli hinku päästä tekemään vaihteeksi omia biisejä
Avauskappale Doloresilla Sky Deen kiihkeä huuto, Petri Jutilan ulvova kitara, joka julmuudessaan tuo mieleen Jeff Beckin hänen Yardbirds-aikoinaan ja Jukka Halttusen röyhkeästi päällekäyvät urut ovat osoitus, että ainakin 60-lukuinen garagerock on edelleen hallussa. Erilaisena sovituksena tosin. Ei me oikeastaan olla friikahdettu mihinkään vintage-meininkiin, mutta me osataan käyttää niitä paremmin kuin moderneja laitteita. Eikös hyvä trilogia pitäisi päättyä neljänteen osaan. Ensimmäiseltä EP:ltä löytyvä Jackpot Woman saa uuden Stax-tyylisen kuosin tyttökuoroineen ja torvineen. Me kokeillaan levytettäviä biisejä keikoilla ja pyritään soittamaan studiossa ne saman lailla. Mielestäni viimeistään nyt yhtye on valmis tarjoilemaan keittämäänsä soppaa isommallekin yleisölle. – SD: Ainoastaan rumpalin kohdalla. Sky Dee demoneineen yhdistelee ihailtavan etevästi eri rytmejä ja tyylilajeja omaan musiikilliseen keitokseen. Varmaan kaikki mitä kuunnellessa on opetellut soittamaan, kuuluu myös siinä omassa soitossa. Urku, kitara, rytmi ja go go -suunnitelma toimii siis edelleen. – SD: Siinä on myös se, että aika usein bändiä, jolta ei ole vielä ilmestynyt pitkäsoittoa, ei pidetä valmiina. Kokoonpanonnehan on muuttunut levyn äänitysten jälkeen. Tähän onkin hyvä lopettaa. Jos johonkin biisiin sopii paremmin vähän – SD: Kyllä. En yritä jäljitellä ketään vaan pyrin pysymään oman mukavuusalueen sisällä niin, että kykenen rytmillisesti svengaamaan ja eläytymään kappaleen tarinaan. Vedätte 60-luvun kapealinjaiset puvut päällä jne. Urkuina Yamahan transistoripeli 70-luvun alusta. Jos mietit jotain vanhoja blueslegendoja, niin puvut päällähän nekin veti... Miten päädyitte tekemään EP-trilogianne jälkeen pitkäsoiton. – SD: Basistimme pojan kaveri kysyi, että minkälaista musaa se sun faijas soittaa, niin pojan vastaus oli että kunnon miesten biljardimusaa. Ne näyttävät kokoonpanon kehittyneen monia eri musiikkigenrejä hallitseviksi ammattilaisiksi. Se ylitti kyllä sen positiivisen vastaanoton rajan. Nyt meillä on sisäänajossa uusi rumpali, Pasi Paksuniemi. – JH: Niihin aikoihin keikkailtiinkin enemmän ja meillä oli se oma klubi Lepakkomiehessä aina kerran kuussa. Ampegin nuppi ja Voxin kaappi on hyvä setti. Siellä oli sitten aina joku toinen bändi vieraana. Oltiin hierottu sitä meidän soundiamme valmiiksi EP-trilogian aikana. Onko teillä jotain sanottavaa tuosta ”hitistä” ja alkuajoistanne. Kahdella ekalla EP:llä soitti Juha Polenius ja kolmannella EP:llä sekä tällä nyt julkaistavalla albumilla Kai Haikonen. hehhe... Tällaiset seikat muodostavat yleisössänne varmasti mielikuvia siitä, millaista itse musiikkinne on. JUTILA, TURUNEN, SKY DEE, PAKSUNIEMI & HALTTUNEN - 21 - SKY DEE & THE DEMONS Just Like That (Stupido TWINCD139) (1) Dolores (2) Deep Lake Motel (3) Just Like Yhat (4) Free To Fall (5) Gonna Set The House Ablaze (6) Farmer’s Daughter And A City Slicker (7) Jackpot Woman (8) Concorde (9) The Monkey Climb (10) Make A Deal Tonight (11) Rock’n’Roll (12) Come Home With Me Helsinkiläinen Sky Dee & The Demons hallitsee yleisönsä tanssittamisen, ja muutama vuosi sitten ilmestynyt EP-trilogia oli todiste siitä, että heidän musiikkinsa toimii myös levyllä. Olette silti pysyneet visusti Helsingissä aina. – SD: Klub Stupido joo. Ranskasta saakka tuli ihastuneita kiljaisuja, että Jackpot Woman on ihana biisi. Ainoat efektit on tremolo ja fuzz. Vaikkei tarkoitus ole koskaan ollut olla mikään retrobändi niin se, että ollaan puvut päällä on ollut alusta saakka © Santtu Hämäläinen Minkälaiset musiikkivaikutteet ovat vahvimmin vaikuttaneet bändinne soundiin. – JH: Mulla ainakin mielenkiinto pysyy soittamisessa paremmin yllä, kun ei tarvitse miettiä kaiken maailman efektejä. Kyllä me ajateltiin jo levyttäessä, että halutaan tehdä monipuolisempi kokonaisuus mitä EP mahdollistaa. Yeah right... Helsingissä koottu aikoinaan. – SD: Ei olla kyetty vielä yhtään samanlaista biisiä tekemään kuin Jackpot Woman oli. – PJ: Ei meistä ole kukaan käynyt mitään musiikkikouluja niin se itse oppimisen kulmikkuus kuuluu. Ensimmäiseltä EP:ltä löytyvä Jackpot Woman oli tarttuva kappale ja soi ahkerasti myös radiossa. – JH: Neliosainen trilogia... – JH: Kai ne vaikutteet, mitkä meidän musiikissa kuuluu on napattu jostain takaraivon syövereistä sen ihmeemmin miettimättä. Yleisö saa silti tulla paikalle vaikka nappiverkkareissa. Mutta riittääkö bändin paukut mielenkiintoisen täyspitkän tekoon. – SD: Ja tuleehan noistakin mitä ihmeellisimpiä ääniä. Roots-jutuissa tietenkin mennään usein johonkin Jamaikan puolelle. Gonna Set The House Ablazella ja Monkey Climbillä ilkamoidaan samaan tuttuun tyyliin kuin aikaisemmilla EPlevyillä. Janne Örnberg 3 - 2013 •. Pientä viilausta tottakai. Kuten nimikappaleessa todetaan, Just Like That. – SD: Noista vanhoista jutuista pidän laulajana. – PJ: Treenikämppäkamoilla tehdään myös keikat. – PJ: ”Tehän soitatte Tarantino-musiikkia...” Joo, mut noista puvuista. – SD: Aika helposti. Jotain sävyjä saatetaan nostaa studiossa enemmän esille. Lungisti Van Morrisonin tyyliin keinuva tunnelmapala Free To Fall ja illan viimeinen hidas, Come Home With Me, edustavat levyn harvoja slovarikappaleita. meidän idea. Torvet ja naiskuoro mukana. – SD: Kerran käytiin Turussa keikalla. – PJ: Suunnaton apuhan siitä on, kun kaikki ovat diggailleet laajasti musiikkia niin silloin on helppo esimerkiksi treeniksellä sanoa, että sopisikohan tähän joku Lee Dorsey -tyylinen juttu – ja kaikki on samantien jyvällä, eikä tarvitse alkaa kuunnella mitään levyjä. Yksi tuli keikan jälkeen sanomaan, että en ole koskaan käynyt Carnaby Streetillä 60-luvulla, mutta te kuulostatte siltä. Tätä seikkaa punnitakseen täytyi tietenkin kuunnella levy. punkimpi tulkinta niin me annetaan sen olla, eikä väkisin yritetä sitä James Brown -sabluunaan. Eli kaikki samassa kopissa yhtäaikaa. Riisutulla kalustolla pelataan. Vahvasti ska-vaikutteiset Farmer’s Daughter And City Slickers ja instrumentaalikappale Concorde paljastavat parhaiten ryhmän tuntevan jamaikalaiset rytmit kuin omat taskunsa. – JH: Elkan Leslie-klooni 70-luvulta. – PJ: Vanhan liiton putkistyrkkareita. Jousikaikua kun vähän heilauttaa. Jos se soundasi samanlaisilla kamoilla hyvältä 60-70-luvuilla niin kyllähän se soundaa edelleen. Mitä vähemmällä pärjää niin sen parempi ja helpompaa. Hemmetin nastaa, kun ei tarvitse änkeä itseään mihinkään tiettyyn genreen. Kätevä käyttää ja soundaa hyvältä. ja Pogues. Ja ihan tämän meidän orgaanisen kehityksen kannalta päädyttiin pitkäsoittoon. Nautin herrojen seurasta vielä yhden huurteisen verran ja lähden sitten kiltisti purkamaan nauhaa kotiin... Teillä on oma tinkimätön tyyli; urku, kitara, rytmi ja go gon lisäksi läsnä myös ulkoisesti. Jackpot kuullaan myös uudella albumilla. Puhutaanko hetki teidän soitinkalustostanne. Läsnä ovat niin svengi kuin groove
BIG JAY McNEELY Honkkia koko elämä – R&B-tenoristit, osa 11 L os Angelesin ja koko honk-aateliston näyttävin esiintyjä on ollut jo yli 60 vuotta Big Jay McNeely, armoitettu showmies ja legenda, joka ei muiden tavoin vaihtanut 1960-luvun ankeina aikoina jazziin, vaan tuli 1980-luvulla pinnalle uudelleen samoilla kuvioilla ja samalla vauhdilla, mihin oli aikoinaan jäänyt. Nyt tulee sen päivitys uudessa paketissa.. Vieläkin jatkuvasti levyttävä ja esiintyvä honkkauksen todellinen ruumiillistuma on arvioitu saksofonistien kaikkien aikojen nettilistalla sijalle 72, joten oikeaan foniaatelistoon Big Jay kuuluukin. JUHA JAAKOLA • 3 - 2013 - 22 - BN-juttu vuodelta 1991 Big Jay McNeely on ensimmäinen sarjan tenoristi, josta on jo ennenkin ollut Blues Newsissa kunnon artikkeli. Vuoden 1991 BN-numerossa 129 Marko Tapio räiskytti pikakelauksella Big Jayn siihenastiset ansiot ja vaiheet
Ensimmäinen Savoy-sessio oli marraskuussa 1948. Vanhasta swingteemasta hän kehitteli oman version, joka sai nimen Deacon’s Hop. Johnny Otis vaikuttui villistä esityksestä niin, että Jay pääsi orkesteriinkin soittamaan. Neljässä kappaleessa ei ollut kuitenkaan vielä Deacon’s Hopia. 1945 (Flying Home!), oli jo saanut oman Excelsior-kiekkonsa seudullisille hittilistoille. Siinä se oli; levy (Savoy 685) nousi tammikuun lopussa 1949 Billboardin Best Seller- ja Juke Box -listojen ykköseksi ja oli listoilla kaikkiaan 14 viikkoa. 9 kappaletta purkitettiin, ja keltanokka McNeely jätti käryävän jälkensä varsinkin kappaleisiin Barrelhouse Stomp ja Hog Jaws. Tyyli löytyy 1927–1947 Cecil James (Jay, syksystä 1948 Big Jay) McNeely on Kalifornian poikia, sillä hän syntyi vuonna 1927 Wattsissa, Los Angelesin nykyisessä esikaupungissa. © Bob Willoughby, 1951 Otis, joka oli levyttänyt ensimmäisen kerran Illinois Jacquetin kanssa v. Bass ehdotti Jaylle, että hän tekisi oman levytyksen. Hän soitti sen Ralph Bassille, ja tämä soitti välittömästi Savoyn omistajalle Herman Lubinskylle. - 23 - 3 - 2013 •. Barrelhousessa oli torstaisin amatööri-iltoja, ja siinä oli Jayn tilaisuus pistää foni kipunoimaan. Vuosi 1949 alkoi siis repäisevästi ja oli ehkä Big Jayn parasta aikaa. Jay McNeelylle tuli ongelmia: hänellä ei ollut omaa materiaalia eikä bändiä. Soittotunneilla hän ihastui tenorisaksofoniin kerran kokeiltuaan, ja taas Bob auttoi veljeään lähettämällä hänelle silloisen tenorinsa, koska joutui matkustamaan palvelukseen Saksaan. Wild oli session kuumin boogie, jossa Big Jay pyöri laidasta laitaan, falsetista honkkiin. Harvinaisen rauhallinen Benson’s kuulosti lähes jazzilta. Bob huomasi jääneensä junasta väärässä kohdassa ja palasi kiltisti bändiin. Losangelesilainen levymerkki Exclusive teki kiireesti Big Jaylle levytystarjouksen, koska Savoyn sopimus oli päättynyt kahteen sessioon. Jay soitti kouluaikana mm. Last Word -klubilla kevytjazzia sittemmin jazz-uralle suuntautuneiden kavereidensa kanssa. Excelsiorin joulukuun 1947 sessiossa pienentyneessä orkesterissa istui myös Jay McNeely. The Deacon’s Hop oli ykkösaihe: sihisevä alku ja kättentaputukset, kireä tenorisoolo honkilla ja nätti loppu. Äsken Savoylle siirtynyt A&Rmies Ralph Bass näki Jay McNeelyssä tenoristin, joka ei ujostellut puhaltaa torvestaan kaikkea mahdollista mitä siitä löytyi ja missä asennossa tahansa. Bändin runkona olivat Big Jay ja vanhempi veli Bob, joka soitti baritonisaksofonia, sekä trumpetisti, pasunisti ja rytmiryhmä. Kuitenkin vaikuttavampi paikka oli Wattsiin aivan kodin lähelle perustettu The Barrelhouse, jonka talonbändiksi tuli Johnny Otisin tiukka r&b-orkesteri. Joulukuun puolella oli seuraava levytys, mutta nyt bändin oli pärjättävä ilman baritonia. Heti listoille 1948–1950 © Jacquelene Edwards Barrelhousen illat vetivät juhlijoiden joukkoon myös kykyjen metsästäjiä. Pasunistiksi tuli Britt Woodman, joka soitti baritonin stemmat. Ensimmäiselle savikiekolle (Savoy 682) valikoituivat Wild Wig ja Benson’s Groove. Sen vanavedessä edellinen levy Wild Wig kiipesi myös Juke Box -listan sijalle 12, tosin vain viikoksi. Lubinsky lensi Los Angelesiin, sopi levytyksestä ja keksi uudelle suojatilleen markkinointinimenkin, ”Big Jay”. Bob ei hyväksynyt palkkio-osuuttaan, vaan jätti jutun sikseen. Vanhempi veli Bob soitti alttosaksofonia, joka jäi kotiin Bobin lähtiessä armeijaan, ja Jay alkoi harjoitella sillä. Kaksi muuta Savoy-levyä menestyivät heikommin
Hänen soolo-osuutensa jäivät vähäisiksi. Jet Fury ja Deacon’s Express olivat nopeita ja falsettipitoisia juttuja, joihin lisättiin yleisön mekastusta. Exclusivet myivät kyllä paikallisesti, mutta koko USA:ta ne eivät valloittaneet. Imperialin ja Federalin aika 1951–1954 Uusi manageri sai sopimuksen Imperial-merkin kanssa vuoden 1950 lopussa, ja ensimmäinen levytys oli tammikuussa 1951. Kappaleisiin Just Crazy ja Big Jay Shuffle veljekset vaihtoivat foneja, ja nyt mentiin baritonin alarekisterissä niin syvälle kuin pääsi. - 24 - Alkuvuodesta 1952 tehtiin vielä kahden kappaleen sessio Imperialille. Aloituskappale Insect Ball oli niistä ketterin, kahden koomikon sanailema kuvaelma, ja hieman siinä hon- • 3 - 2013 © Bob Willoughby, 1951 Ensimmäinen Exclusive-levytys oli jo helmikuussa 1949. Klubi- ja konserttiesiintymisten akrobaattiset soittokikat, polvillaan tai selällään, yleisön joukossa (Bobin seuratessa varjona perässä baritoninsa kanssa) ja jopa ovesta kadulle marssiminen koko ajan soittaen, tekivät hänestä kuuluisan. Blow Big Jay oli kuitenkin bändin peruskauraa, bongon ja taputusten vauhdittama nopeahko jumpblues. Exclusive oli tehnyt konkurssin, joten tammikuussa 1950 McNeelyn bändi teki yhden kertasession Aladdinille. Toisessa palattiin Big Jayn perinteiseen honkkaavaan tyyliin. kattiinkin. Häntä ruvettiin kutsumaan ykköshitin mukaan nimellä ”Deacon of the Tenor Sax”. Elokuussa tehtiin heti ilman paineita neljä instrumentaalipalaa, samantyyppisiä kuin esiintymisissäkin. Sessio alkoi hartaasti Clifford Blivensin laulamalla bluesilla Midnight Dreams. Sen myynti sujui kohtuullisesti, mutta silti kaksi muuta jäivät varastoon. Toisessa Three Dots & A Dash lauloi kaikki neljä kappaletta, joiden hitaissa tenorifoni ei kuulunut juuri ollenkaan. Ralph Bass oli Savoy-aikojensa jälkeen siirtynyt Syd Nathanin Kingille ja saanut hoidettavakseen oman alamerkin, Federalin. Kiihkeä The Goof lähti liikkeelle kättentaputuksilla, ja Big Jay kieputti vauhdissa ylä- ja falsettiääniä. Syksyllä 1949 McNeelyn bändi teki ensimmäisen suuren kiertueensa käyden Chicagossa asti. Neljäs kappale oli Bassin tuoma standardi Penthouse Serenade, jonka hidas ja jatsahtava tulkinta muuttui vain keskellä bigjaymaiseksi vedoksi. Levy myi mukavasti, mutta se ei päässyt enää koko maan listoille. Siitä huolimatta Big Jaylla meni lujaa, ja maine kasvoi kohisten. Pääosan vuotta bändi kulki kiertämässä länsirannikon ja etelän kuppiloissa ja tilapäistansseissa. Vauhdikkaista instrumentaaleista Blow Blow Blow kirkui ja kurnutti kuten aina ennenkin, mutta Deacon Blows For Ray esitteli bebopmaisen intron ja raskaan jumpin yhdistelmän. Toisella kerralla huhtikuussa syntyi tyylikäs Tondalayo ja kipakka jumpblues Hoppin’ With Hunter, joista tehtiin Exclusive 108. Toinen Exclusive-sessio huhtikuussa tuotti letkeän Road House Boogien, johon basisti Shirley lausui sanat ja Big Jay puhalsi välisoitot. Toisessa salissa hurmioon joutunut kuulija hyppäsi parvekkeelta lavalle, eikä. San Diegossa poliisi pidätti tanssisalin ulkopuolella honkanneen tenoristin katurauhan rikkomisesta. Heinäkuun helteessä Wrigleyn kentällä nuo temput jättivät tilaisuuden kunkkuna esiintyneen Lionel Hamptonin orkestereineen täysin kakkoseksi, jota Hampton (tai hänen vaimonsa) ei koskaan antanut Big Jaylle anteeksi. Ne lopettivat Imperialin kahdeksan levyn sarjan; kaikki levytykset pääsivät myös levyille. Materiaalista tuli kaksi muutakin Exclusive-kiekkoa. Purkkiin saatiin kuusi kappaletta, ja niistä vain yhdessä Marvin Phillips oli laulajana. Catastrophe ja Calamity olivat omituisia koosteita useista biisipaloista (Bayou 018). Aladdinin session rupisten instrumentaalien vastapainoksi nyt keskityttiin laulettuihin ja hyvin vähän honkattuihin kappaleisiin. Äänitteistä syntyi kaksi Imperial-levyä, joista All That Wine (Imperial 5115) myi lännessä ja etelässä hyvin. Se prässättiin edellisen session rymistelyn Willie The Cool Cat kanssa levyksi (Exclusive 96). All That Wine Is Gone oli tarttuva ralli, lauluyhtyeen ja Jesse Belvinin tyylinäyte. Koko setti oli kaoottista paahtamista; katkonainen Jay’s Frantic ja tasaisemmin kurnuttava Deacon’s Blowout pääsivät heti levylle (Aladdin 3050). Sen mahdollisti jo jonkin aikaa jatkunut yhteistyö lauluyhtyeen Three Dots & A Dash kanssa. Vuoden aikana Big Jay oli hyvin suosittu, mutta ongelmiakin oli tulossa. Vuoden 1951 loppupuolella oli kaksi levytyspäivää lähekkäin. Viimeinen Night Ride oli täynnä kiitävää yötunnelmaa. yleisömelua. Näistä tehtiin ensimmäinen levy (Exclusive 90) sillä idealla, että toisella puolella oli instrumentaalikappale ja toisella laulettu kappale. Tyyli muuttui sikäli, että laulusolisti tuli antamaan vaihtelua jatkuvaan instrumentaalirymistelyyn. Muissa lauluosuus nousi tärkeämmäksi. Big Jay osallistui vuodenvaihteessa myös Savoyn levytyksiin, mutta Johnny Otisin bändissä. Bändi sai nyt kokoonpanon, joka oli pysyvämpi: Big Jay ja Bob saksofonit, John Anderson trumpetti, Streamline Ewing pasuuna, Jimmy O’Brien piano, Candy Stanzel kitara, Ted Shirley basso ja Tight Hardiman rummut. Heinäkuussa 1952 Big Jay McNeely teki Bassin kanssa levytyssopimuksen, jonka levytyksistä oli tuleva hänen parhaitaan. Goof ja Shuffle tulivat ensin prässiin (Federal 12102), ja se oli myyvin Big Jay -levy vuonna 1952. Bayou-merkki liisasi materiaalia 1953 ja teki niistä omia sekoituksiaan lisäten mm
Honkin paluu 1983–2013 Rhythm and bluesin paluu alkoi 1980-luvun alussa, kun vanhat fanit alkoivat olla keski-iässä ja halusivat muistella menneitä aikoja. Klubin äänityksistä koottiin myös EP ja LP ”Live At Cisco’s” (W 1523), joka myi kehnosti. Big Jay ja bändi honkkasi paljon vähemmän kuin levyillä ja soitti jazzpitoisia sooloja mahtavan Little Sonny Warnerin laulujen taustalla ja ohella. Menestys siivitti Big Jayn kulahtaneen uran jyrkkään nousuun. 1960-luvun loppupuolella McNeelyn veljekset kokoontuivat vielä kerran Modernin studiolle levyttämään pari kappaletta; Davis soitti itse siinä pianoa. Kateissa 1963–1983 Big Jay McNeelyn ura muusikkona muuttui vuonna 1963. Big Jaytä pyydettiin mukaan ensin yhteen r&b-konserttiin, joka johti vanhojen honkkaajien yhteisesiintymiseen ja televisiodokumenttiin, ja siitä se taas alkoi. Ostavan yleisön suosio jäi niille vähäiseksi. kantoi postia toistakymmentä vuotta. Tammikuussa 1958 saman Seattle-keikan lopulla Big Jay McNeelyn bändi meni paikallisen Joe Bolesin kellaristudioon ja äänitti toistakymmentä kappaletta, pääosin perusohjelmistostaan. Vaikka Collectables-merkin laajennettuun cd:hen (COLCD-5131) on koottu osia useilta illoilta, bändin ohjelmistosta saa hyvän käsityksen. Vanha honkkaaja joutui hankkimaan pysyvämmän työpaikan elättääkseen perheensä, ja niinpä hän mm. Elokuun lopussa 1983 oli Lontoossa ”1950’s R&B Jamboree”, jonka yhtenä päätähtenä Big Jay soitti foniaan samalla kiihkolla kuin 30 vuotta aikaisem- 3 - 2013 •. Tuloksesta prässättiin sinkku Modernin Oldies-sarjaan. Federalin seuraava sessio oli kesäkuussa 1953. Uusi nousu 1959–1962 Kotona Big Jay yritti myydä nauhoja Hal Zeiglerille, joka kieltäytyi kunniasta. Nervous jäi Bill Haleyn oman Crazy Man Crazy -levyn varjoon. Kun koko sali oli pimennetty, ainoa näkyvä esine oli Big Jayn hehkuva foni. Strip Tease Swing -niminen ilottelu oli hauskin, mutta nopeampi Let’s Work arvioitiin ostavan yleisön parissa vetävimmäksi vuoden Big Jay -tuotoksista Honkvillessä hiljenevää 1955–1958 Big Jayn bändiä otettu enää samaan saliin soittamaan. Tammikuussa 1954 Big Jay McNeelyn bändi teki poikkeaman pitkältä kiertueeltaan Cincinnatiin kolmanteen Federal-levytykseen. Rock and roll vei nuorison huomion, ja laulut kävivät imelämmiksi. Big Jay McNeelyn bändillä oli keväällä keikka Chicagon Crown Propeller -klubilla, ja sen aikana paikallinen Vee Jay -levymerkki halusi tehdä bändin kanssa levytyssession. Sitä myytiin miljoona kappaletta. Erikoinen kuvaelma She Don’t Work jäi hyllylle. kappaleessa Big Jay’s Count, jossa Big Jay luetteli numeroita. Niiden helmiä olivat em. Swingin’ kokosi nauhoista vielä toisen singlen, jonka myynti oli vaisumpaa. Federalin kappaleista julkaistiin myös neljä King-EP:tä. Se oli kokonaan Bradshaw-vaikutteista tuhnailua. Siksi live-levyt kertoivat paljon enemmän bändin todellisista kyvyistä yleisön edessä, missä bändin arvo varsinaisesti punnittiin. Something On Your Mind ja Back Schack Track. Moraalinvartijat alkoivat olla huolissaan nuorisonsa huonoista vaikutteista. Tyyliä muutettiin, Ja niin alkoivat huonommat ajat rhythm and bluesille ja varsinkin honkkaajille. Honkkaajien yleisö oli myös muuttumassa. Kappaleet 3-D, Nervous Man Nervous, Rock Candy ja Texas Turkey poikkesivat tyyliltään toisistaan. Sen sijaan Federal julkaisi joulukuussa vuosien 19521954 äänityksistä LP:n ”Big Jay In 3-D” (Federal 530), jota ei pahemmin kehuttu Billboardissa. Pahaksi onneksi Big Jay oli niin auki, ettei voinut lunastaa nauhoja Bolesilta. 3-D oli äärimmäinen vauhtipala, jossa tenori ja baritoni veivät teemaa vuorotellen eteenpäin ja nousivat asteikkoa ylöspäin rumpalin korostaessa nousukohtia raivoisasti. Deacon’s Hop tehtiin uusintana nimellä Big Jay’s Hop, Texas Turkey rockhenkeen nimellä Jay’s Rock ja kolmantena mamboversio lastenlaulusta. Niitä ei koskaan julkaistu, ja ne luultavasti tuhoutuivat varastopalossa. Bändi oli takaisin Los Angelesissa keväällä, ja Federal järjesti huhtikuussa viimeisen session. 3-D sai ansaitsemansa huomion, sillä levyä (Federal 12151) myytiin vuoden 1953 aikana eniten Big Jayn kiekoista, vaikka se tuli markkinoille loppuvuodesta. Big Jay McNeelyn kiertueilla kuulijoista yhä kasvava osa alkoi olla valkoihoisia teinejä, yhdessä värillisten kanssa. Vanha kaveri Maxwell Davis (BN 255) pyysi häntä joskus soittamaan taustoja Modernin levytyksiin. Kirkuva tenorisaksofoni oli jäämässä toiseksi jopa kitaralle. Uusia äänityksiä purkitettiin kesällä 1959, 1960 ja 1961, ja niistä tuli neljä Swingin’-levyä. Kutsuja alkoi tulla mm. Se ja hidas, huuliharppuvetoinen blues You Don’t Have To Go valittiin singlelle, jonka Warner Bros. Olihan siinäkin yleisölle hämmästelemistä joksikin aikaa. Lopusta huolehti ostava yleisö, jonka ansiosta levy nousi Billboardin R&B-listan viidenneksi kesäkuussa 1959 ja pysyi listalla 25 viikkoa. Hän oli hajottanut bändinsä ja keikkaili enää silloin tällöin Los Angelesin tienoilla. Minusta se oli Big Jayn paras koskaan. Big Jayn oli keksittävä jotakin uutta, ja se oli fosforimaalilla sivelty saksofoni. Kauden live-äänitys tapahtui nyt Kalifornian Cisco’s-klubilla 1962 tai alkuvuodesta 1963. Siihen kuului omien originaalien lisäksi silkkaa jazzia, muiden tekemiä hittejä ja mm. sillä rumpalin ote kävi pehmeämmäksi, esikuvana Tiny Bradshaw’n hitti Soft. Englantiin. 1963. There Is Something On Your Mind, josta tuli vasta kahden vuoden päästä bändin paras myyntimenestys. Kun Little Sonny Warner koki myös olevansa tähti, bändissä syntyi jännitteitä, joiden vuoksi Little Sonny erosi porukasta 1960. (Tosin ottoja vertaamalla voi olettaa, että editoinnissa olisi käytetty nopeutettuja osuuksia.) Nervous oli normaalimpi honkki, mutta sen laulu- ja huuto-osuudet hoiti The Platters, tuleva huippuyhtye. Lämmitykset olivat kuitenkin vain toisintoja, eikä niiden myynti ilahduttanut ketään. Big Jay oli aina sitä mieltä, että studiolevyt (ja niiden myynti) olivat hänelle toisarvoisia ja antoivat vain tiskijukille materiaalia esitellä bändin seuraavia live-keikkoja. Vasta 1980-luvulla löytynyt ja julkaistu äänitekooste on todellinen aarre. Vuoden 1957 Seattlen keikoista tehtiin liveäänityksiä. Seattlen Birdland-klubin ja viereisen Bamboo Roomin keikoille osallistui laulajana nuori Little Sonny Warner. Meno oli taas vaikuttavaa ja yleisö kiljui mukana mm. Jatsahtava Rock Candy ja kantristandardin muunnelma Texas Turkey olivat nättejä täydennyksiä B-puoliksi. Vasta vuoden lopussa, seuraavalla Seattle-keikalla rahaa oli mukana riittävä summa. Kun vanha kaveri Hunter Hancock oli pistämässä pystyyn omaa levyfirmaa Swingin’Records, hän osti nauhat ja prässäsi ensim- - 25 - mäisen sinkkunsa (Swingin’614) A-puolelle There Is Something On Your Mind ja B-puolelle Back Schack Track. Big Jay saattoi seurata, miten kiertueen lauluyhtye keräsi parhaat suosionosoitukset. Syyskuussa 1956 Big Jay teki New Yorkissa Birdland-kiinnityksensä aikana älpeellisen, 14 kappaletta Atlantic-yhtiölle. julkaisi v. Ainoa tanakampi kappale oli Mule Milk, jonka esikuvana oli Jimmy Forrestin Night Train
Big Jayn piti tulla Pori Jazziin kesällä 1991, ja siksi minäkin ostin liput ajoissa. Deacon’s Hop – 2009 CD “Party Time” (omakustanne, ei numeroa), yhdessä Rinus Groeneveldin ja Martijn Schokin kanssa Hollannissa boogiea ja r&b:tä, kiva Jay Meets Rinus – 2010 CD ”JZZZZZP Meets Big Jay McNeely” (omakustanne, ei numeroa), konserttiäänite Hollannissa 2008, Big Jay 9 raidalla 15:stä, r&b:tä ja r&r:ää, raivoisat Intro ja 3-D – 2011 CD ”Party Time Volume Two” (omakustanne, ei numeroa), jatkoa edellä olevalle Party Timelle, vauhdikas laina Melody Of Soul (All Nite Long) – 2011 MP3 ”Mac’s Back”, viisi kappaletta diskohölkkää avaruudessa – 2012 LP ”Big Jay McNeely Direct To Disc” (APO APO 027), kuusi peruskappaletta analogisena äänityksenä, aneemiset taustat, kelvollisin Jay Opening – 2012 CD ”Life Story” (Brisk BRCD 003), Ray Collinsin Hot-Clubin kanssa Saksassa r&b:tä ja r&r:ää, mestariteos Big Jayn ehdoilla, herkkä Deacon In Minor, kova Rock And Roll. Vedän ne yhteen luettelomaisesti, mutta vanhojen äänitysten uusjulkaisuja ei yleensä ole mukana: – 1984 LP “Swingin’” (Big J JLP-103), kuusi julkaisematonta Seattle-kappaletta – 1985 single Rockin’ The Reeds / California (Big J JS-105), levyltä Ace CH 111 unohtunut kiihkeä jumpblues ja herkkä balladi – 1987 single Zydeco Stroll / Young Girl Blues (Big J JS-106), seuraavan LP:n maistiaisia, 1. Takaisin kotona Big Jay perusti oman tuotantoyhtiön, joka äänitti Hollywoodin Lingerie-klubin r&b-shown syksyllä 1983. Big J -levymerkki Big Jay McNeely perusti 1983 oman tuotantoyhtiön, jonka levymerkki oli ”Big J”, tietysti. © Big Jay McNeely min. Tietenkin hän perui keikan, ja lipuista oli mahdotonta saada rahoja takaisin. Niinpä hän ei ole sitten koskaan käynyt Suomessa, vielä. näissä: ”Tonky Honk” (Ace CDCHM 1238) Diz And The Doormenin vieraana Ruotsissa 1994, kuusi raitaa, jiveä, r&r:ää, boogiea, r&b:tä, ”Jumpin’ Uptown” (Blue Loon-031) Sendersien vieraana 1997, kolme raitaa, kuten edellä, ”The Hollywood Combo” (Swingin’ CD-714) otsikkobändin vieraana 2005, kaksi raitaa, kuten edellä. Big Jay soitti standardeja ja yli 13-minuuttisen marssibiisin Big Jay’s Loose, jonka aikana hän marssi salin poikki kadulle ja palasi takaisin. Muiden mukana Big Jay on ollut mm. Hieno alku, varsinkin 3-D! Samalla keikalla äänitettiin studiossa myös 12 kappaletta LP:tä varten, joka sai 1984 nimen “From Harlem To Camden” (Ace CH 111). 1984 nimellä ”Loose On Sunset”(Big J JLP-101). Big Jay laulaa – 1988 LP “AZ Bootin’” (Big J JLP-107), yhdessä The Rocket 88s:n kanssa tehty bluesin ja r&b:n kohtaaminen, uusia originaaleja, hyvä Big Jay’s Shuffle – 1989 LP “Live At Birdland 1957” (Big J JLP-108), löytyneet Seattle-nauhat pääosin – 1990 CD “Welcome To California” (Big J JCD-109), Ronnie Mackin bändin kanssa, kantria, funkya ja rockia, joissa Big Jay vähän hukassa – 1991 CD “Blow The Wall Down” (Ornament CM9003), Berliinissä äänitetty saksalaismallinen bluesja funkykokoelma, hyvä Harlem Nocturne – 1991 CD “Jay Walkin’” (ABC 848046-2), konserttiäänite Australiassa 1990 The Mighty Reapersin kanssa ja kolme studiossa, hyvä meno, kova Jaywalkin’#2 – 1992 CD“Blues At Daybreak”(Acoustic Music AMC 1018), duettoja pianisti Christian Rannenbergin kanssa Saksassa, boogiea ja bluesia, villi Car Crash – 1993 LP “Honkin’ Sax Riffs 4 DJ’s” (Tuff City TUF LP 0600), kahdeksan improvisaatiota ilman säestystä – 1995 CD “Nervous!” (Saxophile SCD-103), julkaisematon She Don’t Work – 1996 CD ”People Will Be People” (Big J JCD-110), The Bad Boysin kanssa Saksassa pääosin funkya ja bluesia, paljon laulua, vähän fonia, nätti Without A Love – 1996 CD EP “Yellow Moon” (Big J JCD-111), äänitteitä 1983-1995, kaksi uutta – 1997 CD ”Cherry Pie” (Big J JCD-112), Dana Gillespien kanssa bluesia, r&b:tä ja jazzia, mehevä Who Blew The Blues Away – 1998 CD“Crazy”(Saxophile SCD-105), julkaisemattomat Bamboo Vamp ja You Send Me – 1999 CD “Deacon’s Hop Since 1949” (Out Of Space OOS 2003-2), The Bad Boysin kanssa Saksassa r&b:tä, erinomainen, parasta aikoihin, jytisevä Deacon’s Hop – 2000 CD ”Central Avenue Breakdown”(Atomic Theory ATM 1145), Skip Hellerin bändin kanssa kotona jazzia sordinolla, jopa Big Jay Shuffle kynitty, voi itku – 2003 CD “The Clutch” (Marquis MR 0006), tenoristi Jesse Scinton apupoikana Chicagossa pop- • 3 - 2013 - 26 - henkistä Scinto-materiaalia, olisi kannattanut olla menemättä – 2008 CD “Saxy Boogie Woogie” (Vagabond VRCD 8.08033), pianisti Axel Zwingenbergerin kanssa Itävallassa tuhtia boogiea, bluesia ja r&b:tä, hieno Night Ride – 2009 MP3 “Live In Switzerland”, konserttiäänite, viihdettä ja r&b:tä, mm. Pohjana oli Deacon’s Hop ja tuloksena puuduttava happening. Jumpbändit ja boogiepianistit ovat mieluusti ottaneet Big Jayn maskotiksi levyilleen. Sama musiikki julkaistiin myös Englannissa (Ace CH 101), mutta marssibiisistä oli katkaistu nelisen minuuttia. Big Jayn oman merkin ensimmäinen levy ilmestyi v. Sen jälkeen levytyksiä ja levyjä on tullut solkenaan, lähes 30 vuotta. Materiaali oli pääosin Big Jayn ja uutta ja bändi vieras, mutta silti jälki oli hyvää, vaikka vähän siistiä. lyhyt instrumentaaliotto, 2. Ace kokosi konsertista LP:n (Ace CH 89), jolla Big Jay soitti kappaleet Night Train, 3-D ja There Is Something On Your Mind (myös lauloi). En ole mistään löytänyt sen diskografiaa, joten listaan levyt tähän (Big Jay = BJM): JLP-101 BJM: Loose On Sunset 1984 JLP-102 The New Creations (doowopia) 1984 JLP-103 BJM: Swingin’ (1958-1961) 1984. Parasta oli Night Train
4-6, 1998–2008 Fancourt Les +: The Blues Discography 1943–1970, Eyeball 2007 Hoppula Pete: Big Jay McNeely -discography, http://koti.mbnet.fi/wdd/bigjaymcneely.htm Joel Whitburn’s Top R&B Singles 1942–1988, Record Research 1988 Lord Tom: The Jazz Discography, version 11.0, 2010 Keikalla Big Jay McNeelyn kanssa Ainakin yhdellä suomalaismuusikolla on ollut mahdollisuus soittaa livenä Big Jay McNeelyn rinnalla. Siitä lähtien setti oli tiukasti Big Jayn hyppysissä: Deacon’s Hop, I Can’t Stop Loving You, Big Fat Mama, Something On Your Mind,...yleisön mennessä ralli toisensa jälkeen yhä enemmän pähkinöiksi – päättyen kakofoniseen foninkäskytykseen. ”The Blues Discography 1943–1970” hyväksyy listoilleen Big Jayn tuotokset Aladdin-äänityksiin 1950 ja vielä kaupantekijäisinä live-äänityksen syksyltä 1951, mutta kaikki loput on hylätty blueskategoriaan kuulumattomina. Jacquetia, uhkasin erottaa kaikki kokoonpanon jäsenet, jotka ei jääneet kuuntelemaan Illinoisin settiä. © Jarmo Hoppula JEP-104 Thurston Harris: Down Home Blues 1985. Sanoin, ”Okay”, yrittäen totella käskyä, johon Jay kommentoi, ”That’s what I’m talking about!” Hyvä! Diz oli varoitellut, että Jay on tiukka bändiliideri. Oli näköjään päättänyt bändiä varoittamatta kävellä foninsa kanssa n. nykyisten jumpbändien fonisteista. Sanoi treenaavansa edelleenkin joka päivä – ja aina kun laittaa foninsa suuhunsa, unohtuvat kaikki vanhuuden vaivat. Tuolloin koimme illan draamattisimman hetken: Doormenin fonikaksikko oli ehtinyt puhkua räjähtävää nonstop-riffiään jo muutaman minuutin naamat puuduksissa, mutta illan staraa ei näkynyt missään. Kysyin, ”What do ya mean funkier?”. Seuraavana päivänä aloitimme keikan muutamalla taustabändin lämmittelynumerolla, minkä jälkeen Diz kutsui Big Jayn lavalle erään nopean jumpnumeron saattelemana. Big Jay on tunnetuin r&b:n honkkaajista, ja hänen asemaansa on vain korostanut epätavallisen pitkä ura ja lähes kokonaan r&b:n esittäjänä. Oli suuri kunnia päästä tekemään tällainen ikimuistoinen ”once in a lifetime” -keikka. Hitaammissa kappaleissa voi olla positiivisiakin osia, esim. Saavuin paikalle keikkaa edeltävänä aamuna ja pidimme treenit iltapäivällä, minne Big Jay saapui rollaattorilla, laittoi foninsa suuhun, puhalsi – ja jo ekat äänet tulivat kuin tykin suusta tyrmäten meidät kaikki! En ollut ikänä kuullut noin lujaäänistä fonin huudattamista. Jonas Bernholmin vinyylit ovat ehdottomat jo kansitekstiensä vuoksi: ”Road House Boogie” (Saxophonograph BP-505), ”The Best Of” (Saxophonograph BP-1300) ja ”Live And Rare”(Earth Angel JD-908). Onneksi kaikki totteli! Maestro innostui Illinois Jacquet -aiheestani niin paljon, että avautui tosissaan ja kertoi minulle nelisen tunnin ajan koko elämäntarinansa, ansatsin saloistaan lähtien. Espanjan kielikin kuulemma pitäisi vielä opetella kunnolla, kun ilman sitä ei pian pärjää Los Angelesissa. Big Jayn tyyli ja merkitys Big Jay McNeely ei ollut bigband-koirakoulun tuote, vaan oppi vapaasti oman bändin vetäjänä ja yleisön edessä. Tyyli on saanut paljon jäljittelijöitä, minkä voi kuulla esim. Levytyksiä En ala enää toistaa edellä mainittuja levyjä, koska listasta tulisi tolkuton. Hän myös muisteli 50-luvun alussa mm. Johnny Otis -aikaa löytyy mm. vinyyleistä ”Barrelhouse Stomp” (Jukebox Lil JB-611) ja ”Gee Baby” (Jukebox Lil JB617) sekä cd-boxista ”The Johnny Otis R&B Caravan” (Savoy Jazz 92859-2). JS-105 BJM: Rockin’ The Reeds / California 1985 JS-106 BJM+The Rocket 88s: Zydeco Stroll / Young Girl Blues 1987 JLP-107 BJM+The Rocket 88s: AZ Bootin’ 1988 JLP-108 BJM: Live At Birdland 1957 1989 JCD-109 BJM+Ronnie Mack Band: Welcome To California 1990 JCD-110 BJM+Bad Boys: People Will Be People 1996 JCD-111 BJM: Yellow Moon (maxi EP) 1996 JCD-112 BJM+Dana Gillespie: Cherry Pie 1997 SUN STUDIO, MEMPHIS 4.2.2011 3 - 2013 •. Cool Blood 1948, Tondalayo ja Junie Flip 1949. Mieleeni jääneitä asioita oli, että Jay ajatteli elämästä ja musiikista hyvinkin hengellisesti. Vastaus oli, ”Express your love!”. – Big Jayn musiikin luonne poikkesi niin paljon perusjazzista, että jazzkriteereillä se jää oudoksi. Syvä uskonnollisuus toi tulkintaan saarnaavaa toistoa ja hurmokseen pyrkivää tunnelman kohotusta (Deacon), joka tehosi näyttävästi yleisöön. 100 metriä pitkän salin takaovelta täyteen ahdetun yleisömassan läpi kierähtäen lopulta lavalle teini-ikäisen notkeudella. Hänen esikuviaan olivat Illinois Jacquet (BN 259) ja Wild Bill Moore (BN 260). Vihdoin yhtäkkiä yleisön joukosta alkoi kuulua voimallista tenorifonin huudatusta – ja sieltähän se Jay bändin kompatessa lipui lavaa kohden. Yllättäen Insect Ball ja All That Wine Is Gone 1951 saavat kehut. Suoraan Big Jayta on vaikea matkia. Sanoi, että vaikka moni soittikin teknisesti taitavasti, jotkut eivät vaan istuneet bändinsä harmoniaan, johtuen mielestään siitä, että heiltä puuttui yhteys Jumalaan. Ja kun tuli hitin Something On Your Mind vuoro, Jay kääntyi minua kohden ja sanoi, ”Do it funkier!”. Federalin sessio 1953 (mm. 3-D) ei ole liian meluisa, mikä on Evensmolta lähes hyväksyntä. Perinteiset jazzdiskografiat ovat paljon sallivampia ja sisältävät myös r&b:n. Classicsin ja Swingin’:in kolmen cd:n sarjoissa on 1948–1955. Soolografioita (Evensmon termi) tuskin tulee pelkästään r&b-tenoristien levytyksistä ja r&b-näkemyksellä, vaikka siinä voisi olla jollekin mielenkiintoista puuhaa. Treenit sujuivat kuitenkin hienosti loppuun. Hyvä alkuaikojen kooste on ”King Of The Honkin’ Sax” (JSP JSP4225), kahdella cd:llä levytykset 1948–1954. Kuulin juuri, että Big Jay oli keikkaillut hiljattain Lontoossa ja on 86-vuotiaanakin hyvässä soittokunnossa. Tärkein lähde on tietysti Jim Dawsonin kirja ”Nervous Man Nervous: Big Jay McNeely and the Rise of the Honking Tenor Sax!”, jonka kustansi Big Nickel 1994. Muita: Big Al Pavlow’s The R&B Book, Music House 1983 Edellä luetellut Saxophonograph- ja Earth Angel -vinyylien kansitekstit sekä cd-vihot Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Mainitsipa Jay myös sen, että yläkerrasta oli ilmoittettu hänelle, että niin kauan kun hän jaksaa tehdä ihmiset onnelliseksi fonillaan, hän ei kuole. Esiintyminen taltioitiin Norjan valtakunnan TV:lle. käyneensä tsekkaamassa NYC:n Birdland-klubilla huippujazzsoittajia bändiinsä. - 27 - Menimme koko soittoporukalla keikan jälkeen jatkoille hotellimme artistiruokalaan, missä illan esiintymisestä selvästikin innostunut Big Jay kiitteli taustabändiä hyvästä toiminnasta. Lähteinä mm. Kireät falsettiäänet olivat fraseerauksen tyypillisyyksiä, samoin kuin keskirekisteristä lähtevä kurnutus alaspäin. Musiikintutkija Jan Evensmo on kuunnellut Big Jayn levytyksistä 1947–1959 ne, mitä on ollut saatavissa, eikä jazzmiehenä löydä paljon kehuttavaa. Kokoajien antipatia r&b:tä kohtaan on näkynyt pitkin matkaa, mutta Big Jay McNeelyn kohdalla bluesin luokittelun mielivaltaisuus tulee näkyville räikeästi. – Jussi Raulamo: Sain kutsun mennä kitaroimaan Big Jay McNeelyn säestyskeikalle Norjan Hell Bluesfestareille syksyllä 2009, englantilaisen Diz & the Doormenin riveissä. Lauluäänikin löytyi kateissaolokauden jälkeen ja oli parhaimmillaan kypsässä iässä 1990-luvulla. Ice Water ja Hard Tack v. Historillisen kohtaamisen mahdollisti Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamon (kuvassa alhaalla oik.) sekä McNeelyn yhteinen ystävä, Diz Watson, joka säesti tuolloin 82-vuotiasta fonistilegendaa härmäläisvoimin terästettyine Doormen-bändeineen Blues in Hell -festivaaleilla Norjan Trondheimissa 5.9.2009. Se on tehty tiiviissä yhteistyössä Big Jayn kanssa ja on siksi luotettava, vaikka jotkut vuosiluvut heittävät. 1954 sisältävät mielenkiintoistakin. Kysyin siinä pöydässä viereeeni istumaan tulleelta Big Jayltä, että ”Illinois Jacquet taisi olla hänelle suuri suunnannäyttäjä?” Kerroin, että kun vanha bändini (One O’Clock Humph) lämmitteli Mr
Itse palasin Juhanin kanssa aiheeseen 90-luvun alussa, kun Starlitesilta ilmestyi kattava kokoelma-albumi, mutta silloinkin jäätiin odottelemaan, että jospa Heikki sittenkin... Valerien suosio levynä jäi paikalliseksi, mutta lavoilla se oli varma menestys. Samoin Teardrops Are Falling on vaisumpi kuin lavaesiintymistä ylistäneet kirjoitelmat antavat odottaa. Koska levymerkki Gold Disc on New Yorkista ja viittaa vanhaan velmuun George Goldneriin, veikkaan singlen syntyneen 60-luvun alussa Jackie Ruen esikuvan innoittamana. Näin kävi minulle ja luultavasti myös Heikille. Ainakin se on vaikea tehokeino, lähes järjestään ovat kuulemani itkulevyt osoittautuneet epäaidoiksi ja mikä pahinta, puhtaaksi parodiaksi. Komeasti jollotti myös The Star Glefs -yhtyeen solisti singlellä She’s Gone. Lukemattomien tulevien soulsupertähtien taival alkoi 50- ja 60-luvun taitteen yhtyeissä, kun perinteinen yhtyekuviointi antoi solisteille uudenlaisia, syvällisempiä, sanotaan nyt sitten että sielukkaampia mahdollisuuksia. Onnikin oli syntyvaiheessa mukana, koska manageriksi saatiin paikallinen mahtimies Hiram Johnson. Edellinen tieto on oikea, jälkimmäinen ei. Starlitesin solisti Jackie Rue (oikeasti La Rue) olisi voinut nousta suurten soulmiesten joukkoon, mutta holtittomien elintapojensa ja puhtaan epäonnen takia hän ja hänen yhtyeensä putosivat kelkasta juuri kun nousun olisi pitänyt alkaa. Toivottavasti nyt on sopiva aika ottaa asia taas esiin, jos ei muuten niin Juhanin muistoksi. Onnistumisiakin toki oli. Kävi nimittäin niin, että sekä Heikki Suosalo että minä (ehkä joku muukin) innostuimme Starlitesin persoonallisesta ja sielukkaasta tyylistä siinä määrin, että ilmoittauduimme halukkaiksi esittelyn kirjoittamiseen reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Tuntuu joka tapauksessa mahdottomalta, että hän olisi ollut kokonaan poissa musiikkikuvioista ja palannut sitten kuin tyhjästä levyttämään Bobby Robinsonin Fury-merkille. Pieneksi legendaksi hän silti jäi soulful doo wop -väen mieliin, toisaalta Valerien, toisaalta lavaesiintymisistä kertoneiden muistelojen ansiosta. Oltiin jo 60-luvun puolella tilanteessa, jossa doo wop sanan parhaassa merkityksessä oli hersyvimmät hetkensä elänyt ja käännyttiin kohti orastavaa soulia. - 28 - Vaikka kyyneleet on puhki käytetty aihe kaikenlaatuisessa populäärimusiikissa, on uskottavan itkulevyn teko ollut yllättävän vähän käytetty tehokeino. Hän järjesti pojat esiintymään Savoyteatteriin, jossa he Hiramin kuuluisan Buddy-veljen orkesterin tukemana vetivät mullistavan show’n. Esiteltävä yhtye on ollut alan itsestäänselvyyksiä, niin itsestään selvä, että tarinakin jäi Juhanilta kirjoittamatta. Korni suoritus kieltämättä, mutta kuten aikaisemmin totesin, Jackien äänessä ja itkussa on kelpo annos sitä mitä pari vuotta myöhemmin kutsuttiin souliksi. Jos solistina oli Jackie, hän lauloi paljon matalammalta kuin balladeilla, luultavasti kyseessä olikin joku muu. Esi- • 3 - 2013 tys huipentui kappaleeseen Teardrops Are Falling, jonka aikana Jackie puristeli hihaansa kätkemäänsä märkää nenäliinaa ja sai siten lattian kostumaan ”kyynelistä”. Johnny Has Gone tunnetaan paremmin Varetta Dillardin originaalina, joka oli top ten -tason hitti. Harlemissa vaikuttanut The 5 Wings oli toinen niistä yhtyeistä, joiden ympärille Dubs vuosien ’56-’57 rakennettiin. Sanoiltaan tarina on mitä tavallisin, Valerie on lähtenyt ja poika tuo julki ikäväänsä. Clyde McPhatterin suoritus 50-luvun Bells-klassikossa tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen, lähelle pääsi Jerry Woodardin hillitön niiskutus laulussa She’s Just A Housewife That’s All. Jackiesta joka tapauksessa tuli solisti yhtyeeseen. Iältään pojat olivat keskimäärin 16-vuotiaita, samoin solistiksi tiensä löytänyt Jackie LaRue, joka ei kuulunut Harlemin kantaporukoihin, hän vain tuli jostakin norkoilemaan ja oli niin kuin joku on muistellut, aika outo tyyppi. Kaikuja kadunkulmista, osa 3: J THE STARLITES uhani Ritvasen muisto elää. Sävelmä on toki nätti, mutta Jackien poikamainen laulu turhan eleetön ja tasapaksu. Oltiin jo vuodessa ’60, jolloin Jackie pääsi itkijäsolistiksi Robinsonin säveltämään raastavaan Valerie-lauluun. Tarinat ovat paisuneet, mutta idea oli alusta asti Jackien taito laulaa itkunsekaisesti vollottaen. Sotku johtunee puhtaasti siitä, että kun Five Wings hajosi niin kaksi sen jäsentä siirtyi isompiin ympyröihin Dubsiin, mutta Jackie ei, hän vain hävisi jonnekin. Sanomattakin on selvää, että yleisö tykkäsi. Five Wings pääsi myös levyttämään Hiram Johnsonin johdolla, levymerkki oli parhaasta päästä: Five Wingsien nimissä julkaistiin myöhemmin muutakin materiaalia, mutta niillä ei Jackie Rue ollut mukana, eivät myöskään sotapalvelukseen joutunut Frank Edwards ja omille teilleen häipynyt Melvin Flood. Valerie (jonka alkuperäinen levyetiketin mukainen kirjoitusasu siis oli Valarie) on sanoin kuvaamaton esitys. Itse asiassa ainoa noista neljästä raidasta, joka säväyttää, on vauhdikas Rock-A-Locka, joka on juuri sitä mitä nimen perusteella voi olettaa. Heikin se juttu muistaakseni piti kirjoittaa, mutta ties mistä syystä artikkeli jäi laatimatta. PEKKA TALVENMÄKI Soulin hengessä Kun soulin harrastaja hakee elämyksiä doo wopin puolelta, on Jackie & The Starlitesin vuonna ’60 levyttämä sielukas, itkunsekainen, uskottavuuden rajamailla kulkeva Valerie levy, joka seisauttaa. Missään ei ole kerrottu, miten ja missä Jackie vietti 50-luvun loppuvuodet. King 4778 Johnny Has Gone Johnny’s Still Singing 4781 Rock-A-Locka Teardrops Are Falling Valerie 4778 on vuonna ’54 kuolleen Johnny Acen muistoksi levytetty. Oletettavasti yhtye oli koossa jo hyvän aikaa ennen levytystä esiintyen keikoilla, koska joissakin lähteissä mainitaan, että sillä oli alusta asti oma kitaristi. Juhani esitteli Dubs-yhtyeen BN:ssä 6/89, tässä vähän täydentävää kertausta. Five Wingsissä lauloivat kulman kundit Frank Edwards, Billy Carlisle, Tommy Grate ja Melvin Flood. Tämä pikaesittely on kunnianosoitus ”Bring Back Those Doowops” -sarjalle sekä siten myös pieni henkinen askel kohti osan #100 päämäärää, josta Juhani usein puhui vielä voimissa ollessaan. Billy Carlisle siirtyi Dubs-yhtyeeseen, samoin pienen kypsyttelyn jälkeen bassolaulaja Tommy Grate. The Five Wings Eräässä hiljan päivitetyssä esittelyssä mainitaan, että Jackie Rue olisi laulanut 50-luvulla sekä The Five Wings- että The Dubs -yhtyeissä. Starlites olikin. Kaihosta ei kuitenkaan ole tietoakaan, vaan levy perustuu kokonaan Jackie Ruen epäuskottavan rajamailla liikkuvaan raakaan, epämelodiseen puolihuutoon, joka väliin vaihtuu hillittömäksi jollotukseksi. Five Wings -versio on lievä pettymys, solisti Jackie Ruen laulu oli vielä arkaa eikä yhtyeeltä sen enempää kuin sovituksesta löytynyt tukea. Jackien tueksi koottu yhtye sai nimen The Starlites ja sen jäseninä mainitaan Alton Thomas (tenori), George Lassu (tenori), John Felix (baritoni), Billy Montgomery (basso)
Muistelojen mukaan julkaisematta jäi muutama raita, joista kokoelmilla on tullut tutuksi I’ll Cry 1000 Tears, No More Hurt ja Let Him Go. Starlites aloitti lämmittelijänä, mutta toisella viikolla, kun sen ja Valerien maine kiiri kaupungille, se oli noussut illan päätähdeksi. Hyvä levy, mutta kun tuolla aikaisemmin kehuin Jackien edellytyksiä todelliseksi soultähdeksi niin ei tämä ihan sitä vielä ollut. I Found... Vähäisten Jackiesta näkemieni kuvien perusteella hän oli kylähullun näköinen, pienikokoinen, laiha ja mulkosilmäinen, tarinoiden mukaan loistava liikkuja, joten voi vain kuvitella, miten hän otti yleisönsä heittäytyessään polvilleen ja rukoillessaan Valerieta palaamaan. Silver Lining jatkoi samaa rataa, Jackien laulussa ei soulin merkkejä erotu. Tuskin kyseessä oli sattuma, paremminkin jännittävä tarkoin suunniteltu tehokeino, hieno esitys joka tapauksessa. Sävelmä muistuttaa etäisesti jotakin Miracles-hittiä ja Jackien ja yhtyeen suoritus on niin tempparia kuin olla voi, hieno raita. Itkua Jackie toki sai vääntää vieläkin, mutta parhaalla raidalla I Cried My Heart Out itku oli hillitympää ja sivistyneempää ja antoi tilaa varsinaiselle laululle, joka sekin oli pehmeämpää ja selkeämpää kuin Fury-vaiheessa. Mielenkiintoisia juttuja niistä silti löytyy. Aivan oma lukunsa on I’m Coming Home. I’ll Cry... Ajat olivat muuttumassa. Voi vain ihmetellä miksei niitä julkaistu, sillä kaikki tuovat mieleen huippuvertailukohtia. Seven Day Fool puolestaan oli Fury-sinkkujen b-puolten tapaan kevyt lallatus, joka ei antanut Jackie Ruelle juurikaan pätemisen mahdollisuuksia. Fury-sinkkujen b-puolet ovat tavanomaisempia, keveämpiä lallatteluja, monessa mielessä tyypillisiä 60-luvun alun vauhtipaloja. Ulos ja unohduksiin Kuten todettua, luotettava ja paljon hyviä levyjä julkaissut Fury oli jo vuonna ’63 konkurssikypsä. Jossakin kirjoituksessa väitettiin, että vauhdikas sävelmä olisi vohkittu Miraclesien A Way Over There -laulusta, mutta minä en tuollaista yhteyttä havainnut. Ansioistaan huolimatta Hull/Mascot -singlet olivat kaukana siitä millä listoille päästiin ja siksi Starlites hajosi noiden kolmen singlen jälkeen vuonna ’64. Sovitus perustuu tuohon junarytmiin ja on simppeli mutta riemastuttavaa fonisooloa myöten jämpti. Ain’t Cha -raidalla, joka on vahvan basson tuella laulettu laahaava puolislovari, itku tosin antaa odottaa itseään. Way Up In The Sky’n herkkuhetki on yksi noiden aikojen parhaista kitaraväliosista, muuten meno on niin iloista ja pompottelevaa, että mieleen tulee etsimättä Marcels-yhtye, suositus vai ei. Sen sijaan You Put One Over On Me on nimenomaan soulin kannalta mielenkiintoinen. Solisti Jackie Rue ei niissä ainakaan päässyt erityisesti pätemään. Suurta sielukkuutta ei laulussa ole, mutta kotiin palamiseen liittyvää uskottavaa riemun tunnetta sitäkin enemmän. Solisti Jackie jää melkeinpä sivuosaan, onneksi vain melkein. Fury-singlet näyttävät toistaneen tiettyä kaavaa, jonka mukaan a-puoli oli itkulevy. Niinpä Jackien ja Starlitesienkin levyillä on kuultavissa selvä siirtymä helppotajuisempaan, siistimpään ja melodisempaan suuntaan early soulin hengessä. 60-luvun parina ensimmäisenä vuotena yksi itärannikon kovimmista turneeporukoista. Joka hetki se purskahdus on tulemaisillaan, mutta ei irtoa. ei ole vanhanaikainen itkuvollotus, vaan puhdasta Motown-kopiota. I’m Coming Homen rytmin ymmärtämiseksi pitäisi kuvitella pendoliino 60-luvun raiteille, niin hillitön on vauhti. Don’t Be Afraid on parempi puoli, oikeinkin repivä Valerie-henkinen balladi, jossa loppuvoihkina meni hitusen överiksi. Vuonna ’65 ilmestyi vielä yksi diskografiakummajainen: Sphere Sound 705 Seven Day Fool Don’t Be Afraid Molemmat puolet ovat Bobby Robinsonin jäämistöä, ostettu tiettävästi Furyn konkurssihuutokaupasta. Esitys noudattelee aika lailla Valerien linjoja, mutta liekö jäänyt raakileeksi, ihan kohdillaan ei tunnelma ole. Hieno raita, mutta ei kuitenkaan Valerien tasoinen kulttilevy. Yllättävä on myös siisti ja sielukas balladi No More Hurt, joka alkuvirittelyltään toi mieleen Van Dykes -yhtyeen huippulevyn No Man Is An Island ja ehkäpä parhaana kaikista Let Him Go, joka kuulostaa Jackien laulun osalta juuri uudelleen huipulle nousseen Little Anthonyn ja hänen Imperiaalinsa hittejä, täyttä soulia siis. Noiden kolmen raidan perusteella olisikin helppo arvuutella Jackien mahdollisuuksia soulin suurtähtenä, valitettavasti niiden arvoa ei vielä Hullilla tajuttu. Kumpikin kappale julkaistiin myös Sphere Soundin 12-raitaisella splitti-LP:llä ”The Kodaks Versus The Starlites”, (SSR 7005), jolla Starlitesilta kuultiin lisäksi sinkkujen Fury 1034 ja 1057 molemmat kyljet. 3 - 2013 •. Niinköhän itse Jaska sai omaan esitykseensä häneltä vaikutteita. Takavuosien Relic-albumin kansitekstissä kerrotaan, että yhtye sai parin viikon kiinnityksen Philadelphian Uptownteatteriin iltamaan, jonka päätähdet olivat Ike ja Tina Turner sekä The Flamingos ja James Brown. Kyseessä on selittämättömän lennokas ja riemukas kotiinpaluulaulu. Sävelmä on paikoitellen ihan nätti ja Jackien laulu alkuun pehmeän kaihoisaa, itkunsekaiseksi ryöpsähtelyksi se sortuu vastaa loppuminuutilla. Soulin henki pilkisti parhaiten raidoilla I’ll Burn Your Letter ja For All We Know. Kannattanee myös muistaa, että Starlites-nimisiä yhtyeitä oli muitakin, jo 50-luvulla oli kaksikin eri Starlitesia ja lisäksi muutama Starliters tai Starlights tai jotakin sinne päin, joten väärinkäsitysten mahdollisuuksia riittää. Siinä Starlitesin tarina. Junalla mennään, koska sanoituksen mukaan tyttö on asemalla odottamassa, mutta vielä enemmän raiteet tulevat mieleen hirvittävällä tempolla kolkkaavasta rytmistä, johon liittyy muistot vanhan ajan rautateistä, lyhyistä kiskoista ja reiluista lämpölaajenemisväleistä, niistähän se junatunnelma syntyi. Ostaja oli Bell, jonka alamerkki Sphere Sound ymmärtääkseni oli. Paremminkin kyseessä oli sujuva ja nätti popballadi, jota ryyditti rento fonibridge ja vauhdikas loppunousu. A-puolen I Still Remember oli mielestäni singlen 760 parempi puoli, vaikkei sitäkään ihan soulina kehua voi. Esitys alkaa utuisasti laahaten kuin Impressions-single, itse solistiosuudessa Jackie ei kuitenkaan taipunut aivan Curtis Mayfieldin tasolle, paremminkin tulee mieleen Miracles ja Smokey Robinsonin käheämpi kurkkuäänipuolifalsetti. Single julkaistiin vasta vuoden ’63 alussa, jolloin Robinsonin firma roikkui lievästi sanoen konkurssin partaalla. Etenkin jälkimmäinen oli selkeä, pelkistetty, kaihoisan sielukas balladi, jossa vanhasta doo wopista muistuttaa lähinnä surullinen bassolaulajan osuus. Pikkutarkkuuksien ystäville todettakoon, että kaksi ensimmäistä Furya julkaistiin nimellä Starlites, niiden jälkeen otettiin käyttöön etuliite Jackie. Luultavasti levytys on vuoden ’62 lopulta, jolloin sekä Impressions että Miracles olivat huipulla, joten vaikutteita ei kannata ihmetellä. Hillittömin itkusuoritus taitaa olla They Laughed At Me’n loppukailotus. Muuten en voi ymmärtää sitä, että Starlites sai levyttää Robinsonin merkeille vain neljä singleä ja että se pääsi listoille vain kerran. onkin jotenkin helppotajuisempi kuin muut itkulevyt. Jos en ihan väärin tulkinnut vuosilukuja, niin tilanne oli toivoton jo edellisenä vuonna; niin toivoton, että Starlitesin sopimus myytiin silloin Bea ja Bill Kaslinin omistamalle Hull-firmalle, jonka merkeillä julkaistiin listausten mukaan kolme singleä: Mascot 128 For All We Know I Heard You 131 I’ll Burn Your Letter Walking From School Hull 760 I Still Remember I Cried My Heart Out - 29 - Hull oli niitä pikkufirmoja, joissa 60-luvun alussa hyvin tajuttiin mihin musta käyttömusiikki oli menossa. Fury 1034 Valarie [sic] Way Up In The Sky 1045 Ain’t Cha Ever Coming Home Silver Lining 1057 I Found Out Too Late I’m Coming Home Fire & Fury 1000 They Laughed At Me You Put One Over On Me Sävelmät syntyivät Bobby Robinsonin ja yhtyeen jäsenten yhteistyönä, merkittävin poikkeus oli listoille noussut I Found Out Too Late, jossa kynämiehiksi on merkitty Philadelphian nousevat nimet Jerry Ross ja Kenny Gamble
Gospel-kvarteteista lehden sivuilla esittäytyi ensimmäisenä The Gospelaires (BN 2/73, Heikki Suosalo), ja 60- ja 70-lukujen soulryhmistä silkkana doowop-pumppuina 50-luvun jälkipuolella aloittaneet The Temptations (BN 4/69, Jukka ”Waldemar”Wallenius), O‘Jays (BN 3/73, Heikki Suosalo) ja The Spinners (osat 1 & 2, BN 3/74 ja BN 4/74, Heikki Suosalo) sekä 60-luvun puolivälissä perustettu The Fantastic Four (BN 4/74, Heikki Suosalo). Tuskinpa montaakaan doowop-uusintajulkaisua olisi näille seuduille aikoinaan matkannut, ellei nimenomaan Juhanin verrattomat kuvaukset olisi innostaneet suomalaisia lajityypin ystäviä metsästämään BN:ssä esiteltyjä äänitteitä omiin kokoelmiinsa. Juhanin ensimmäinen laajempi lauluyhtyeteemainen artikkeli käsitteli The Castellsia (BN 3/75) ja seuraava The Del-Vikingsiä (BN 2/76), joista ainakin viimeksi mainittua voi jo hyvällä omallatunnolla pitää tulevan doowopsarjan numeroimattomana alkusoittona. Parlophone-, London- ja HMV-merkit julkaisseeet - 30 - läjän originaalia r&b-vetoista doowopia importsavikiekkoina ja -sinkkuina jo 50-luvulla. Horse- ja Earth Angel -alamerkeillä). Edelleen ennen BBTDW:n syntyä, tyttökuorojen aateliin lukeutuneen The Chantelsin tarinasta saatiin lukea Jukka Haarman käsialalla BN-numerossa 2/75 ja The Marvelettesista Pekka Talvenmäen toimesta BN-numerossa 2/76. 1963 perustaman Relic Recordsin sekä ruotsalaisen Jonas ”Mr R&B” Bernholmin levyjulkaisut (viimeksi mainitun tapauksessa eritoten Dr. Muistelukokoelmat Jackie & The Starlites levytti juuri sen verran, että tuotteista sai aikaan yhden kunnon muistolevyn. BN-toimitus haluaa kunnioittaa Juhania ja hänen muistoaan lupaamalla jatkaa doowop-aiheisten artikkelien julkaisemista myös tulevaisuudessa, mutta kuitenkin samalla, talviurheilutermejä mukaillen, virtuaalijäädyttämällä alkuperäisen BBTDW-sarjan JR:lle niin tavattoman tutuksi käyneen lääväkonttorin kattorakenteisiin. The Bagdads -yhtyeen (jota itseään ei ko. Starlitesin tarinasta ei hajoamisen jälkeen jäänyt mitään kerrottavaa, ei edes Jackie Ruen osalta. Koko pelin taisi laittaa Suomessa vireille muidenkin lehtien palstoilla mustan musiikin asiantuntijana jo ennen BN:n tuloa esiintynyt Tarmo Talvio, jonka 3-osainen ”Hassut lauluyhtyeet” -artikkelisarja sisältyi vuoden 1971 BN-numeroihin. Juhanin elämäntyötä lauluyhtyemusiikin tuotannon kartoittamisessa ja kenttätutkimuksessa voidaan pitää myös voimanlähteenä edelleen • 3 - 2013 sangen aktiivisena säilyneelle alan harrastustoiminnalle. Vaikka lauluyhtyeitä ovat olleet vuorollaan tuomassa takaisin neljä muutakin ansioitunutta aktiivikirjoittajaa, oli kyseessä jopa poikkeuksellisen vahvasti juuri Juhaniin personoitunut ja hänen erityisosaamistaan laajalle kotimaiselle harrastajajoukolle jalkauttanut artikkelikokonaisuus, jonka tärkeys ja ainutlaatuisuus perustuu siten monellakin tapaa tyystin muihin seikkoihin kuin pelkkään järjestysnumeron suuruuteen. Delta Rhythm Boysiin törmännyt eri yhteyksissä enemmistö taviskansastakin ja mm. Tähän Juhanin tyylille ominaiseen, hieman kyyniseenkin toteamukseen liittyi todellinen usko hänelle tärkeän musiikinlajin pysymisestä lehden sisältöarsenaalisssa, vaikkei kirjoittajalegenda itse pitkiä historiikkiluonteisia artikkeleita enää viimeisinä vuosina laatinutkaan. Pääasiallisesti 50-luvun lauluryhmien, niin ns. Ensimmäinen sellainen oli vuonna ’91 julkaistu 16-raitainen vinyylialbumi: Jackie & The Starlites (Relic 5090) A: (1) Valerie (2) Way Up In The Sky (3) Ain’t Cha Ever Coming Home (4) Silver Lining (5) I Found Out Too Late (6) I’m Coming Home (7) Don’t Be Afraid (8) Seven Day Fool B: (1) I Cried My Heart Out (2) No More Hurt (3) I Still Remember (4) Let Him Go (5) I’ll Cry 1000 Tears (6) For All We Know (7) They Laughed At Me (8) You Put One Over On Me TUOKAA NYT NE DOOWOPIT TAKAISIN! K uten vuoden 2012 viimeisessä BN-numerossa kerrottiin, keskuudestamme poistuneen Juhani Ritvasen eräänä haaveena oli nähdä rakkaan ”Bring Back Those Doowops” -sarjansa joskus saavuttavan sadannen osan. Asiantuntemuksen määrää sekä samalla myös harvinaisempien doowop-levyjen konkreettisia kuuntelumahdollisuuksia puolestaan tehostivat mm. Monen BN:n vakkarilukijan silmissä BBTDW on silti näyttäytynyt ensisijaisesti Ritvasen tavaramerkkisarjana, eikä syyttä. Luonnollisesti Juhanilla ja muilla kotimaisilla doowop-pioneereilla oli apunaan myös aiemmin julkaistua lähdekirjallisuutta. sarjassa kumma kyllä koskaan käsitelty) samannimistä kappaletta lainaavan otsikon alkuperää en tunne, eikä valintansa taustoja Juhanikaan sen tarkemmin esikoisjaksonsa alustuksessa pohjustanut. 1970-luvun puolivälin huitteilla ilmestynyt newyorkilaisen Bill Schwartzin päätoimittama Time Barrier Express, samoin erilaiset diskografiateokset tukivat detaljitietämystä levynäytepohjaisten mutu-arvuuttelujen sijaan. Myös BN:ssä oltiin esitelty lauluyhtyeitä jo varsin laajalla skaalalla 60-luvun puolelta lähtien. Suomessa kun oltiin, voinee ”palautuksesta” joka tapauksessa puhua, olihan esim. Lisäksi Talvio ennätti kirjoittaa ennen BBTDW:ia pidemmät historiikit The Orlonsista (BN 4/73) sekä The Marcelsista (BN 2/75). rokkaava Deep River Boys (1956) sekä gospeltähtikööri Golden Gate Quartet (1957). Varmaa on, että hän kuoli 60-luvun lopussa ehdittyään sitä ennen vajota pummiksi viinan ja huumeiden uhrina. Joviaaliin tapaansa Juhani ei kuitenkaan pistänyt lainkaan pahakseen, vaikka hänen käynnistämissään artikkelisarjoissa julkaistiin silloin tällöin myös muiden BN-avustajien tuotoksia. Eikä Juhani toki ensimmäinen doowopin puolestapuhuja Suomessa ollut. 70-luvun jälkimetreillä doowop-uusintajulkaisujakin oli kohtalaisen hyvin saatavilla myös Suomessa, ja valtaosin niiden kauttahan myös Blues Newsin jutut saivat alkukimmokkeensa. Eddie Griesin New Jerseyssä alkujaan jo v. Kaikkiaan Juhani laati itse sarjaansa 69 osaa. Aiheeseen liittyvät yhtye-esittelyt tulevat siis tästedes ilmestymään etupäässä suomenkielisen ”Kaikuja kadunkulmista” -otsikon alaisuudessa. Tärkeintähän joka tapauksessa oli, että lehdessä riitti laadukasta – toimitussihteerin omaakin sydäntä musiikillisesti läheltä liipannutta materiaalia. ”suuryhtyeiden” kuin ”valoon pyrkivien doowopin pikkujättiläisten” (molemmat JR:n lanseeraamia termejä) levytyshistorioihin keskittyneen BBTDWantologian ensimmäinen osa ilmestyi Blues Newsin numerossa 3/1976. Sittemmin, parahiksi BBTDW:n starttihetkillä vuonna 1976 pistäytyi Helsingissä esiintymässä myös tuohon aikaan Johnny Mooren luotsaama The Drifters. Hänen lisäkseen saman otsikon alla, joskin edelleen Juhanin tarkassa valvonnassa sekä aivan viimeisintä. Vuosikymmenen loppupuolelle saavuttaessa maassa oltiin jo nähty keikalla edellä mainittujen Deltojen lisäksi mm. Ulkomaalaisista lehdistä oivana apuna toimi mm
The Four Fellows (BN 1/84; JR) 42. The Valentines (BN 4/87) 55. The Teenchords (BN 5/76; JR) 4. The Capris (BN 1/83; JR) 36. The Volumes (BN 3/86) 51. Viime vuosikymmenen puolivälistä löysin ”Valerie”-nimisen koosteen (numero MW0000275202 tai sitten ei), jossa on samat raidat kuin Relicillä tai sitten ei. The Keynotes (BN 5/78; JR) 13. The Four Buddies (BN 6/81; JR) 30. The Orioles (BN 2/93) 70. The El Dorados (BN 3/81; JR) 27. The Chantels (BN 6/88) 57. The Heartbeats (BN 3/93) 71. The Lamplighters (BN 4/89) 61. selvityksen ”Dion – The first white blues man?” numeroon BN 1/08) ja The Dovells (BN 4/04), The Driftersiä käsitellyt kaksiosainen historiikki BN-numeroissa 3–4/80 sekä selvitys Eddie Floydin ja The Falcons -kokoonpanon yhteistaipaleesta numerossa 5/85. The Belmonts (BN 4/03; PT) 78. The Danleers (BN 6/91) 67. The Cleftones (BN 6/92) 69. ”Kokoelmat” (BN 6/77; JR; levykatsaus) 10. The Strangers (BN 2/03) 76. ”What’s That?” (BN 5/77; JR; selvitys doowopin syntyhistoriasta, terminologiasta ja keskeisistä levytyksistä; huom: Saman artikkelin hieman stilisoitu uusintaversio ilmestyi BN:n vuodenvaihteessa 1982–3 julkaistussa näytenumerossa nimellä ”Doowop – mitä se on?”) 9. The Four Bars (BN 2/01) 73. The Starlites (BN 3/13; PT) Hassut lauluyhtyeet (1971): 1. The Hurricanes (BN 6/02) 75. The Swallows (BN 5/80; JR) 24. The Wrens (BN 3/87) 54. Osa 2: ”Lisää historiaa” (The Coasters, Clyde McPhatter & The Drifters, The Platters ym.) (2/71; TT) 3. The Spaniels (BN 2/85; JR) 47. The Drifters (BN 4/80; osa 2: 1959-1963; PT) (Huom: PT:n laatima ”The Drifters, osa 3” ilmestyi BBTDW-sarjan ulkopuolisena kirjoituksena numerossa BN 5/80) 23. The Blenders (BN 5/81; JR) 29. The Casanovas (BN 1/90) 63. CD-puolen julkaisusta ovat löytämäni tiedot ristiriitaiset, mutta siltä näyttää, että Relic 5090 on julkaistu niissäkin merkeissä parilla lisäraidalla täydennettynä, tämä tapahtui ilmeisesti jo 90-luvulla. Osa 1: ”Ink Spotseista Rock’n’Rolliin” (The Ink Spots, The Mills Bros., The Ravens, The Delta Rhythm Boys ym.) (1/71; Tarmo Talvio) 2. The Royals (BN 1/77; JR) 6. The Mellows (BN 2/83; JR) 37. The Jarmels (BN 4/86) - 31 - 52. Juhanin jo luovuttua pitkistä biografioista ottivat sarjan vielä hetkittäin haltuunsa Antero Tirronen aiheinaan The Five Satins (BN 4/05), El Pollos (BN 2/08) ja The Twilighters (BN 3/08) sekä Vesa Walamies, laajennetun The Platters -levyarvion tiimoilta (BN 2/12). The Channels (BN 4/84; JR) 45. osaa lukuun ottamatta myös hänen taittamanaan ilmestyivät Heikki Suosalon laatima The Monotones -tarina (BN 4/76) sekä Pekka Talvenmäen tyttöyhtyeitä esitelleet kaksi artikkelia (BN 2/79 ja 3/79) vastaavat tietopaketit valkoisista ryhmistä The Earls (BN 3/01), The Belmonts (BN 4/03; Huom: Dionista & The Belmontsista Talvenmäki oli kirjoitellut esittelyn jo numeroon BN 1/74 sekä myöhemmin mm. The Jewels (BN 2/84; JR) 43. Osa 3: ”Loppuosa” (The Drifters, The Coasters, Little Anthony & The Imperials, The Dovells, The Orlons, The Four Seasons, Ruben & The Jets, Sha Na Na ym.) (4/71; TT) 3 - 2013 •. The Earls (BN 3/01; PT) 74. The Jesters (BN 5/79; JR) 19. The Larks (BN 2/89) 59. The Dubs (BN 6/89) 62. Tietääkö joku. Rochell & The Candles (BN 3/77; JR) 7. The Checkers (BN 3/03) 77. Siihen se käytännössä loppui.” Kyseiseen sitaattiin oli livahtanut valitettava kuullunymmärrysvirhe, sillä oikeasti Chip käyttää mainitussa haastattelukohdassa ”Rauman” sijaan suomenkielistä sanaa ”lama” – ja toteaakin nyt jälkikäteen, että raumalaiset ovat päinvastoin olleet häntä kohtaan aina erittäin asiallisia ja kannustavia. The Five Royales (BN 6/79; JR) 20. The Twilighters (BN 3/08; AT) 82. The Kings (BN 6/12; AT) 2. The Regents (BN 2/87) 53. The Dells (BN 5/83; JR) 40. The Charts (BN 3/76; Juhani Ritvanen) 2. The Magnificents (BN 4/85; JR) 48. The Eternals (BN 4/79; JR) 18. The Tune Weavers (BN 2/82; JR) 32. The Chords (BN 1/82; JR) 31. The Clovers (BN 6/80; JR) 25. The Drifters (BN 3/80; osa 1: 1953-1958; PT) 22. 1990-luvulla maamme taloustilannetta laajalla sektorilla koetelleen laman vaikutusta myös musiikkialan yksityisyrittäjyyteen sen sijaan tuskin tarvinnee enää kyseenalaistaa. Eddie Floyd & The Falcons (BN 5/85; PT) 49. The Velours (BN 6/85) 50. The Du Droppers (BN 1/89) 58. The Fascinators (BN 3/82; JR) 33. Juhanin hartaan tavoitteen toteutumisesta voinee siis yleisesti todeta, että mikäli laskemme mukaan kaikki BN:ssä vuosikymmenten varrella ilmestyneet, erillisartikkeleiksi miellettävät lauluyhtyekirjoitukset – huomioiden myös lukemattomat soul-ryhmien (The Miracles, The Monitors, The Temptations, The Ovations jne.) ja lauluyhtyetaustaisten vokalistien (Sam Cooke, Young Jessie, Wilson Pickett, Sir Mack Rice, Marvin Gaye, Richard Berry jne.) esittelyt sekä doowop-kokoelmia ruotineet levyarviokatsaukset – on mainittu kolminumeroinen tasaluku itse asiassa jo saavutettu aikapäiviä sitten... The Cardinals (BN 4/81; JR) 28. Antaa levyjen pyöriä! (BN 2/13; AT) 3. The Five Crowns (BN 4/83; JR) 39. The Sparks Of Rhythm (BN 2/90) 65. The Rivileers (BN 1/80; JR) 21. The Emotions (BN 6/84; JR) 46. The Penguins (BN 1/79; JR) 15. Nolan Strong & The Diablos (BN 4/77; JR) 8. The Monotones (BN 4/76; Heikki Suosalo) 3. Nino & The Ebbtides (BN 2/90) 64. El Pollos (BN 2/08; AT) 81. The Spiders (BN 5/82; JR) 34. Kova levy oli ilmestyessään myös 5090. 11. The Vocaltones (BN 4/90) 66. Pari Mascotraitaa puuttuu, mutta aukkoa paikkasi kolme edellä kehuttua hyllyesitystä. The Crickets (BN 3/83; JR) 38. The Rainbows (BN 5/98) 72. The Vocaleers (BN 4/92) 68. The Five Satins (BN 4/05; Antero Tirronen) 80. Tyttöyhtyeet, Osa 2 (BN 3/79; PT) (Huom: Talvenmäen ”Tyttöyhtyeet” jatkuivat sittemmin itsenäisenä sarjanaan BN-numeroissa 4/79 - Osa 3: Phil Spector, 5/79 - Osa 4: Tamla Motown, 6/79 - Osa 5: Soul ja 1/80 - Osa 6: Eräitä tuottajia) 17. The Platters (BN 2/12; Vesa Walamies) Kaikuja kadunkulmista (2012-): 1. Frankie Lymon & The Teenagers (BN 3/88) 56. The Dovells (BN 4/04; PT) 79. The Olympics (BN 6/82; JR) 35. The Squires (BN 6/83; JR) 41. BN-toimitus pahoittelee tapahtunutta. The Jacks/The Cadets (BN 6/76; JR) 5. The Meadowlarks (BN 2/81; JR) 26. BN-toimitus Bring Back Those Doowops (1976-2012): 1. The Echoes (BN 3/89) 60. The Solitaires (BN 3/84; JR) 44. The Charms & The Five Keys (BN 4/78; JR) 12. Tyttöyhtyeet, Osa 1 (BN 2/79; Pekka Talvenmäki) 16. Relicin kokoelmat olivat reilut 20 vuotta sitten tärkeitä tapauksia sekä materiaalivalintansa että poikkeuksellisen täsmällisten taustatietojen takia. Billy Ward & The Dominoes (BN 2/78; JR) Oikaisu: Blues Newsin numerossa 2/2013 sivulla 15 Chip Covington toteaa: ”Tein kaksi Talviblues-kiertuetta ja suunnittelin tekeväni kolmannen, jossa olisi ollut mukana zydeco-bändejä sekä ruokatarjoilua ja sen sellaista esimerkiksi Sokos-hotelleissa, mutta Rauma oli minulle liikaa. The Ravens (BN 6/78; JR) 14
• 3 - 2013 - 32 -
- 33 - 3 - 2013 •
Tiistai/Tuesday 2.7. The Smooth, 12 € To 4.7. Ondatropica (Kolumbia) 15 € Torstai/Thursday 4.7. Stone ilm./ free Imatra Big Band BB-KATU / BB STREET Hard Blues Band klo 17 BB-KLUBI / BB CLUB Baggböle Big Band Imatran Seudun Sähkö klo 15 Hyvää ja kaunista klo 12 Junior All Stars Big Band 44 € klo 20 Los Bastardos Finlandeses klo 22 klo 24 Samuli Putro Kolmas Nainen ilm./ free Etelä-Karjalan Jätehuolto Kolmas Nainen BB-KLUBI / BB CLUB Lvis-Projektit Swing fever Gasum Isac Elliot 39 € klo 19 klo 21 Nat Newborn Big Time Spirit of New Orleans feat. Playa tribute to Bon Jovi, 12 € Pe 5.7. Osmo’s Cosmos Band, 12 € La 29.6. Maanantai/Monday 1.7. Jazz-Saimaa -risteily BB-RUN klo 14 45 € klo 12 Lappeenrannasta Imatralle Imatran Urheilijat HERD feat. Aili Ikonen BB-KATU / BB STREET klo 12 Imatra Big Band / Toivekonsertti Imatran Kylpylä klo 14 Twang Festival 2013 klo 18 Farout ilm./ free JugendJazzOrchesterNRW Spirit of New Orleans (USA/Suomi) Blues Saimaa -risteily 45 € klo 19 Imatralta Lappeenrantaan Biltema Highway feat. Cumulus, Martina, Parnell’s BB-KLUBI / BB CLUB Tropical Heat Imatran seurakunta Jumalanpalvelus Isrk:n Soulband & Akasia-kuoro Youth Power klo 14 Isac Elliot ilm./ free Marcia Lisboa Band (Brasilia) Imperio do Papagaio YH-Rakennuttaja klo 21 BB-KLUBI / BB CLUB klo 10 44 € klo 19 Juan de Marcos Afro Cuban All Stars (Kuuba) klo 23 Q. Eini, 15 € Su 30.6. Timo Turpeinen Corey Harris & The Rasta Blues Experience (USA) BB-KLUBI / BB CLUB Ampu tulee 39 € klo 20 Mikko Pettinen & Happy People klo 22 Paleface & Räjähtävä Nyrkki klo 24 Cheek Näyttelyn avaa Maarit Niiniluoto, ma 1.7.2013 klo 15.00 Kulttuurikeskus Virran Cafe-Paussissa. BB-KATU / BB STREET Avajaiset klo 18 Q. Black Devils, Troublemakers, 10 € La 6.7. Keskiviikko/Wednesday 3.7. McDonalds Imatra K-supermarket Imatrankoski BB-KATU / BB STREET klo 12 Vaskivuori Big Band klo 15 Seven Mondays klo 17 JugendJazzOrchesterNRW Lehtiyhtymä International Paper Suomen ilm./ free Piknik-konsertti Imatran seurakunta Exit ilm./ free Suomen Jazzlegendat -konsertti Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani HUMO BB-KATU / BB STREET Kulttuuritalo Virta klo 19 ilm./ free klo 12–16 Highway feat. Telaketju, 12 € Ma 1.7. Näyttely on on avoinna musiikkikirjaston puolella 1.7.-31.8.2013 BB-KATU / BB STREET Vuoksi Samba K-supermarket (Brasilia) Imatrankoski klo 12 Marcia Lisboa Band Imperio do Papagaio klo 15 OPA (Venäjä) ilm./ free Heidi Tuikkanen & The Recipes klo 17 Tuhansien laulujen Kari Litmanen -julisteita menneiltä vuosilta Reijo Tapio Huhtasen kokoelmasta. BB-KATU / BB STREET klo 12 Sumu Big Band Etelä-Karjalan Säästöpankki klo 17 Lappeenranta Big Band Vartti Etelä-Karjala ilm./ free BB-KLUBI / BB CLUB Karavaanin kutsu 39 € klo 21 Samuli Putro JugendJazzOrchesterNRW (Saksa) Tuure Kilpeläinen & Paleface klo 19 Kaihon Karavaani klo 23 Perjantai/Friday 28.6. Stone Sunnuntai/Sunday 30.6. Tricia Boutte & Leroy Jones (USA) klo 23 Dalindeo Lauantai/Saturday 29.6. Dalindeo. Kalle Päätalo, 12 € Ti 2.7. SoulTrain, 12 € Ke 3.7. Antti Tuisku, 15 € (sallittu keikka klo 19.30, 12 €) Keikat alkaa 24.00–00.30, lippujen hinnat sisältävät narikan. Karjalainen klo 23 39 € Menneisyyden Vangit Muoti Moda klo 19 Dirty Harry’s Rock’n Roll Big Band 46 € “Plays The Blues” feat. BB-KLUBI / BB CLUB Lastentapahtuma Siina & Taikaradio klo 10 Metku Etelä-Karjalan Osuuspankki ilm./ free M/S CAMILLA Imatran Urheilutalo Kuljetuksista LPR ja Imatran satamiin voi tiedustella numerosta 020 747 9400. Timo Turpeinen Imatrankosken kirkon puisto klo 15 Vuoksen kalastuspuisto Lohen Pärskeet 30 € klo 13 Big band -kurssi esittäytyy klo 17 Lahti Big Band & Ismo Haavisto Evälahti ilm./ free Suomen Jazzlegendat & Legendaorkesteri BB-KLUBI / BB CLUB Imatra Big Band & Jamie Davis (USA) Winter Blues BB-KLUBI / BB CLUB Sauna palaa klo 19 Mariska & Pahat Sudet klo 21 J. Lisa M (Ruotsi) klo 21 Corey Harris & The Rasta Blues Experience (USA) klo 23 Johnny Winter (USA) Tornator BB-YÖKLUBI / NIGHT CLUB – OC Bar Pe 28.6
k ARJAL AI N E N mARJO LEINONEN HUFF ’N’PUFF LIPUT ERI kONSERTTIPAIkkOIHIN LIPPUPALVELUSTA , TOImITUSkULUINEEN ALk . 10 – 69 € k ATSO kOkO OHJELmA: PORIJAZZ .FI 4 8 T H I N T E R N A T I O N A L P O R I J A Z Z F E S T I V A L 1 3 T H – 2 1 S T J U LY 2 0 1 3 P O R I J A Z Z . kO E P O R I JA ZZ I N k U U LU I SA TU N N E LmA! STEVE WINWOOd cO dY cH E S N UT T | R O b E R T c R AY bA N d bON N I E R AIT T ERIc bURdON & THE ANImALS L E E F I E L dS | AmAdO U & mAR IAm bOb bY WOmAck T H E FA b U L O U S T H U N d E R b I R d S m I cHAE L k IWAN U k A TH E H E AV Y | J . F I - 35 - 2 - 2013 •
Katso puistoblues.fi Lisätietoja: www.bluesnews.fi. 26.-30.6.2013 JÄRVENPÄÄ KATSO KOKO ULJAS OHJELMA PUISTOBLUES.FI OMAA BN-TUOTANTOA! Blue North Recordsin klassikkoina jo syntyneet uutuusalbumit nyt saatavilla verkkokaupastamme (bluesnews.mycashflow.fi)! TITTY BAR TIM BLUES BAND: Milk Shaka (BNCD011) DAVE ARCARI & The HELLSINKI HELLRAISERS: Whisky In My Blood (BNLP/ CD012) IN THE MOOD SINCE 1978 * Liput pääkonserttiin 65 euroa myy Järvenpäässä Bluestoimisto, Helsingissä levykauppa Fennica Records (vain käteinen). Menolipusta ja Lippupalvelusta lipun hinta 68,50 euroa sisältää lippukaupan toimituskulut. PB13 PÄÄKONSERTTI, LIPUT 65,- * 29.6. VANHIS GEORGE THOROGOOD & THE DESTROYERS ROBERT RANDOLPH AND THE FAMILY BAND CURTIS SALGADO [Soul Blues Male Artist 2013] Q.STONE BLUESKATU BLUESKLUBIT, KAKARABLUES..
Jos itselläni ei olisi ollut seuraavana päivänä työpalaveria heti aamusta niin olisin varmasti jatkanut iltaa näiden hilpeiden veijareiden tahdittamana. kerran Saarijärven Lannevedellä perjantaina, 12.7. – Onhan se nyt makeempi kuin cd, toteaa Saine. Ei siinä sen ihmeempää erikoisuuden tavoittelua. ”FBS ry:n Saarijärven jaosto” tiedottaa: MYLLYBLUES ...järjestetään 13. Levyjä Idiooteilta on tullut tähän mennessä CD-EP ”Hotsy Totsy” (2007), pitkäsoitto ”Wicky Wacky” (2008), seiskatuumainen sinkku (2011) ja C-kasetti – Se oli Joensuun Amarillossa se surkuhupaisa keikka kun jäätiin ilman liksaa. – Lisäksi Marko Luhtala (Rave On) soitti reilun vuoden verran huuliharppua Idiooteissa, muistaa Saine vielä. Lisäksi halvempi kuin vinyyli. Kyselin, millaisena idiootit itse näkevät musiikkinsa ja miten ihmeessä Spede Pasanen liittyy heidän musiikkiinsa. Järjestäjä totesi ykskantaan keikan jälkeen, että nyt jäitte ilman liksaa, kun olette niin änkyräkännissä. Myös yhteiskeikka Hel-Gatorsin kanssa muutaman vuoden takaa saa Saineen naureskelemaan: INSTRO A GO-GO -KLUBI, LIBERTÉ, HELSINKI 13.4.2013 – Slim taitaakin olla jo viides rumpali meillä ja Osku kolmas basisti, Saine toteaa. Nykyiseen miehitykseen ovat vuoden verran kuuluneet myös basisti Osku Muona ja rumpali Slim Salminen. Tiedustelin, kuinka kappaleet valikoituu ohjelmistoon ja levyille: – Joku kappale kun jää päähän soimaan, oli se sitten cover tai oma, niin se otetaan mukaan ohjelmistoon, jos vaan sopii, Saine kertoo. Julkaisujen nimissä on selkeää Hank Williams -tematiikka, mutta sitäkin huomionarvoisempaa oli mielestäni kysyä, että miksi C-kasetti. Esiintyjiksi on kutsuttu perinnetietoiset Forest Lake Band sekä Jukka ja Jamie Mäkinen & Wang Dang Dudes. Alkuperäiset Idiootit laulaja/kitaristi Matti Saine ja liidikitaristi Markku Pekonmaa soittivat yhdessä jo ennen Idiotsia garagepunkkia Stoogesin ja Sonicsin vanavedessä. Siksikin Ckasettiformaatilla julkaisu oli sopivin. Lisäksi Saine toimi laulajana Phantom 409 -nimisessä rockabillykokoonpanossa. Idea oli julkaista treenikämppänauha. Duunista suoraan pakuun ja sieltä suoraan lavalle. Jatkossa King James & The Idiots aikoo jatkaa keikkailua ja nauhoituksiaan ”navetanylisillä”. – Navetan ylisillähän se alkuperäinen kantri ja blueskin syntyi eikä missään hienoissa studioissa, lisää Pekonmaa hyväntahtoisesti nauraen. hommaa ja sisältää paljon tahatonta komiikkaa sekin. Saineen mukaan 60-lukuinen garagerock kuuluu lähinnä soundeissa, mutta biisejä ei tehdä eikä valita sen mukaan, että ne mahtuisivat siihen kapeaan garage-lokeroon. Vaikutteiksi bändi nimeää Hank Williamsin, Link Wrayn ja Andre Williamsin siinä kuin Crampsit ja Motörheadin. Toivotan Idiooteille runsasyleisöistä keikkaa ja muutenkin hyvää jatkoa. klo 20.30 alkaen. Nopeasti ja halvalla. Pääsylippujen hinta on 12 euroa. Lisätietoja: vesa.walamies@luukku.com ja 0400–129934. Saatiin viikkotolkulla tapella, kunnes ne liksat sieltä lopulta tuli. 2008 pois nimi muuttui muotoon King James & The Idiots. Bändi esittää kappaleita tyylillä 50/50, omia ja covereita. – No Spede oli kuopiolainen äijä niin kuin mekin, Saine vastaa. Juhla-alueelta löytyvät mm. Myöhemmin Anttilaisen jäädessä v. Pitää vielä mainita, että me ei olla vielä koskaan tehty yhtään levyä studiossa, vaan kaikki on treenikämppänauhoituksia. © Janne Örnberg JANNE ÖRNBERG ”Tootsie Wootsie” (2012). Keikkoja bändi on heittänyt eripuolilla Etelä-Suomea; Joensuu, Seinäjoki, Tampere, Kuopio, Helsinki jne. olutteltta ja kesäkahvila. Yhtenä muistettavimpana esiintymisenään Idiootit pitävät jenkkiläisen garage-ryhmä Black Lipsin lämmittelykeikkaa neljä vuotta sitten. Väsyneitä oltiin kyllä työviikon jäljiltä, mutta kännissä ei. Idioottiryhmä työntää kaiken hyväksi ja mielenkiintoiseksi havaitsemansa materiaalin valkoisesta kantrista sysimustaan bluesiin oman lihamyllynsä läpi ja viimeistelee tuotoksen Spede Pasasella. Haastattelin ryhmää Helsingin Kalliossa erään kebab-pizzerian nurkkapöydässä ennen heidän keikkaansa. Ainakin tänä päivänä. Me oltiin oikeasti vesiselviä koko sakki. – Taidetaan olla hieman hankalia ihmisiä, huomauttaa Pekonmaa. KING JAMES & THE IDIOTS Blues Newsin ”pizzeriatentissä” P ikkuhiljaa helsinkiläistynyt King James & The Idiots ammentaa vaikutteita roots-musiikin mehevästä mullasta laajasti, mutta välttelee lokeroitumista. Kokoonpano syntyi vuonna 2005, kun rumpali/laulaja Hannu Anttilaisen pseudonyymi Jeffrey James yhdisti voimansa The Idiotsin kanssa. Mihin keikkajärjestäjät ikinä pyytävätkin. Toisaalta me ollaan näillä meidän alkeellisilla soittokamoilla ja äänitysmetodeilla lähempänä alkuperäisiä rootslevytyksiä kuin monet niihin nykyisin erikoistuneet. Oli se sitten vanhaa bluesia tai punkkia. - 37 - 3 - 2013 •. Ja meidän musiikkiin, kuten elämään yleensä liittyy komiikkaa. Pekonmaa lisää vielä rockin soittamisen olevan äärimmäisen huvittavaa – Meillä se on jotenkin tässä kokoonpanossa ollut aina tärkeintä se raakuus, lisää Pekonmaa
Itse bassottelin useimmilla raidoilla, Grande-Archie kitaroi, Takanen rummutti, Lampisen Tema soitti myös basso-osuuksia, ja Pikkaraisen Hannu ja Arto Mäkelä kitaroivat muutamalla kappaleella. Idea oli, että materiaali on pääosin Peten omaa, hän laulaa, soittaa pianoa ja huuliharppua, me hoitaisimme Suomesta soittajat. Tuumailin tuolloin, että soittohommat saavat riittää ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta sitten oli taas levyn aika. Orkesterin juhlavuoden ja uutuuslevyn ”Mean Business” tiimoilta ja kunniaksi BN päätti esittää muutaman valikoidun kysymyksen bändin kantatohtori Teppo Nättilälle. Reilu vuosi ehdittiin soitella, keikkoja tehtiin kymmenkunta. Archien mukaantulon myötä alkoi uusia sävellyksiä kertyä uhkaavalla vauhdilla. Aivan oma lukunsa DO:n tarinassa on Johnny Spence, todellinen rock-legenda ja alkuperäinen piraatti. Hiukka harmittaa, että Suomessa levyä ei kauheasti noteerattu, toki alan julkaisuissa kuten Blues News, Big Beat ja Blues-Finland.com, mutta muuten oli hiljaisempaa. Kuinka yhteistyö alkoi Pete Gagen (monien mielestä se ainoa oikea Lee Brilleauxin seuraaja) kanssa. Meillä oli juuri ennen vuoden vaihdetta kaksi ikimuistoista yhteiskeikkaa, suksee oli suuri,. Saatiin myös Goofin’ Records mukaan julkaisijaksi. Sittemmin niitä haastatteluja tuli tehtyä aina uudestaan ja uudestaan. – Keväällä 1998 Jolly B. Good oli lämppärinä Tavastialla kesällä 1995, kun Pete oli yhdellä ensimmäisistä keikoistaan Feelgoodin vokalistina. Goodissakin soittanut Timo ”MadMan” Väätäinen. Syksyllä vuonna 1983 haastattelin Mick Greeniä ensimmäisen kerran. Ikimuistoinen tilaisuus. Idea levyyn tuli Takaselta, hän innostui Peten tulkinnoista ja karismaattisesta äänestä, ja halusi tarjota studiollaan mahdollisuuden levyn tekoon. Ehkä jotkut odottivat sellaista rankkaa Feelgood-tyyppistä rhythm & bluesia. Kunnes sitten Oulusta Helsinkiin muuttanut kitaristi Jari Elsilä soitti ja ehdotti yhteistä bändiä. DOCTOR’S ORDER Rokkireseptejä jo 15 vuotta! D octor’s Order on todellinen pitkän linjan työmyyrä ja maamme rytinäbluesin uuttera sanansaattaja. – Jolly B. Mikä mukavinta, DO on tullut omaksi sivuhaarakseen myös näiden kahden huippubändin tarinaa. Koko homman kruunasi tietenkin se, että loppusuoralla saatiin mukaan vielä legendaarinen Dr FeelgoodYardbirds -kitaristi John ”Gypie” Mayo, hänen osuutensa olikin niin sanottu ”icing of the cake”! Se oli tietenkin myös suuri kunnia, sillä Gypie on aina ollut yksi suurimmista kitaristisuosikeistani ja sankareis- - 38 - tani. Tehtiin levykin ja sittenhän niitä on tehty aika monta. Good oli tehnyt viimeisen keikkansa. Kymmenvuotisjuhlakeikalla Järvenpään Puistoblueseilla kesällä 2008 homma otettiin uusiksi, ja sehän poiki nipun lisäkeikkoja. Olen aina diggaillut Gypien aikaista Feelgoodia vähintäänkin yhtälailla kuin Wilkon aikaa. Pidettiin yhdet jamit, ja se oli heti siinä – mies paikallaan kerta kaikkiaan! Sovitut keikat tehtiin, lisää buukattiin ja levyäkin aloimme suunnitella. – The Piratesin näin ensimmäisen kerran 1.2.1979 Helsingissä Kulttiksella, ja sehän on yksi hienoimpia rock’n’roll-konsertteja ja elämyksiä koskaan. – Jarista vielä sen verran, että hän on piirtänyt meidän kaikkien levyjen kansista tutun sikaroivan ”Doctor In Disguise” -logon, joka luonnollisesti komeilee myös uuden ”Mean Business” -juhlalevyn kansissa. Tilalle tuli Mike Roberts, joka hoitikin oivasti hommansa. Sitäkin siellä toki on, mutta Pete Gage ja ”Tough Talk” on paljon muutakin, sillä on koko rootsmusiikin laajaa skaalaa kantrista ja zydecosta bluesiin, rhythm & bluesiin ja jopa jazziin. Kerro hieman tunnelmista, joissa DO aikoinaan perustettiin. Moni on ähkinyt ällistyksestä, allekirjoittanutkin, ja tosiasiassa suomalaiset musiikinkuluttajat eivät taida edes tajuta, kuinka etuoikeutettuja he tässä suhteessa ovat. Jarilla oli paljon omia piisejä ja minäkin innostuin sellaisia tekemään, kun kerrankin sain positiivista vastakaikua siinä asiassa. OLAVI RYTKÖNEN 15 vuotta on suhteellisen pitkä ikä kotimaiselle juurimusiikkiorkesterille. No, sitten vuoden 2005 lopulla tilaisuus tuli – kiitos Kopteri-lehden Malan. – Meillä oli muutama jymyisä keikka sovittu seuraavaksi kevääksi eikä haluttu luovuttaa, vaikkei ollut enää kitaristia. Yhteistyötä on ollut myöhemmin myös sillä tavalla, että olemme levyttäneet pari hänen sävellystään. Haastatteluja olen tietenkin tehnyt, ja vuonna 1997 olin puuhamiehenä, kun Peten pianolaulu -tyyppinen ”Out Of Hours”-soolobluesalbumi (Goofin’ Records) tehtiin. Kun Mick oli Suomessa niin kävimme yhdessä sikarilla ja levykaupoissa. Musiikkihistorian kaikkien aikojen kovin rokkitrio elämänsä vedossa, ja tietenkin siinä legendaarisessa kokoonpanossa Mick Green kitarassa, Johnny Spence bassossa sekä laulussa ja Frank Farley rummuissa. – Archien kanssa aina haikailtiin, että päästäisiinpä edes kerran Piratesin lämppäriksi. Hyvin tultiin aina juttuun, ja ystävystyttiin. Marraskuussa 1998 Pete oli vieraileva laulaja Doctor’s Orderin historian ensimmäisellä keikalla. Mitä visioita mielessä pyöri ja ovatko ne toteutuneet. Peten ”Tough Talk” äänitettiin Äänistudiolla, ja minä olin jälleen puuhamiehenä ja yhtenä levyn tuottajana yhdessä Peten ja Juha Takasen kanssa. Lopputuloksena syntyi erinomainen ja monipuolinen rootslevy. Sitten treenattiin MadManin kotitalon kellarissa, ohjelmistoon tuli runsaasti Feelgoodia, mutta myös paljon originaalimateriaalia. Hän on valinnut bändikseen DO:n ja areenakseen pääasiassa Suomen. Gage itse oli innoissaan, sessioita odotellessa syntyi melkoinen määrä uusia sävellyksiä. Timppa onneksi tiesi Hämäläisen Archien. Loppuajat eivät olleet mitenkään onnellista aikaa, osaksi myös ihan omasta syystä. Keikat ovat tällä porukalla aina tasalaatuisen kovia ja kaksi yhteislevyä ovat kaikin puolin kovinta rocktavaraa mitä tällä vuosituhannella valtakunnassa on levylle laitettu. Juttuun tultiin välittömästi. Sitten Jari muutti takaisin Ouluun, ja sieltä on aika pitkä matka tulla keikoille ja treeneihin pääkaupunkiseudulle. Feelgoodin ja Piratesin hengessä – heitä kuitenkaan kopioimatta. Rumpaliksi saatiin aiemmin Jolly B. 2000-luvulle tultaessa tuo mainitsemani Piratesin legendaarisin kokoonpano teki comebackin, aluksi Frank oli myös mukana, mutta joutui terveydellisistä syistä lopettamaan keikkailun. DO on niin keikka- kuin levytystyölläänkin pitänyt kunniassa rehtiä pubrockia ja juurevaa r&b:tä, • 3 - 2013 vankasti omillaan, mutta silti Dr
Hyvin pian uusia originaalipiisejä oli niin paljon, että kokopätkän sijasta päädyttiin kokopitkään. Noin 50 keikkaa on Johnnyn kanssa tehty, ja näissä merkeissä yhteistyö jatkuu. Parin vuoden takainen ”Cool Jesus”tai sitä edeltänyt ”Naked From The Heart”ovat aivan kuningaslevyjä. Ja mikäs oli Archien soitellessa, kun sai mestarilta © Olavi Rytkönen ja hyvin tultiin juttuun merirosvojen kanssa. Tällöin tutustuttiin paremmin myös Johnny Spenceen, joka siis palasi Piratesiin syksyllä 1999 kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Tiedän, että topparit on Tepon vanha suosikki, silti DO ei juurikaan ole Teksasin partakollegoiden tuotantoa versioinut. Joskus alkusyksystä 2006 ajeltiin hyvissä tunnelmissa sunnuntaina kotiinpäin viikonlopun keikkareissulta, ja sanoin Archielle, että eiköhän pyydetä Mickiä soittamaan muutamalle kappaleelle. Ja eiköhän joku päivä ole vielä myös sen kolmannen Johnnyn ja tohtorien levyn paikka. Tarinoita kuunnellessa ei käy keikkamatkoilla aika pitkäksi. Moisen meiningin toimiminen ei ole mikään itsestäänselvyys, mutta onneksi Archieen ja Kimmoon voi luottaa. Sen jälkeenkin juhlat vain jatkuivat, sillä normikeikkojen lisäksi meillä oli kesällä lisää yhteiskeikkoja piraattien kanssa, joista muutamalla oli Takanen tuuraavana rumpalina. Musiikillisena ideana oli sellainen Pirates-pastissi, jonka esikuvana menon, meiningin ja soiton puolesta oli Gibson, Martin, Fender. Monasti Mick sanoi, että ”Tibbou sinun pitää hankkia se levy”. Ja tietenkin jo 50-luvulta, milloin Johnny aloitteli soittohommia yhdessä Frankin ja Mickin kanssa. Mungo Jerry on mestarillinen pophittien tekijä, mutta myös blues, rock’n’roll ja rockabilly ovat aina olleet iso ja tärkeä osa tekemisiään. Joten juhlajulkaisu tuli ajankohtaiseksi. Me soitettiin taustat ja soolot Äänistudiolla, ja Ray teki lauluraidan Englannissa, hillitön siitä tuli. Aina saadaan kuulla uusia juttuja, urahan alkoi jo yli 55 vuotta sitten. Peten laulama Stop Sneakin’ Around on samalla levyn toinen kunnianosoitus Mick Greenille. Siinähän on myös vakiovieraamme Ensio Takamäen huuliharppu ja Archie soittaa kompiksi Jimmie Vaughan -tyyppiset urkukitarat. Ja komeasti Johhny Freddie Kingin Tore Down -klassikon hoitaakin. Kaikki taittuu, oli materiaali sitten vanhoja Pirates-klassikoita tai yhteislevyiltä tuttua tavaraa. Saman vuoden syksyllä rumpali vaihtui, Tuomisen Harri jätti bändin, ja tilalle tuli Kimmo ”Mighty Man” Oikarinen, ja taas oli peli heti käynnissä. – Pete Gage oli ilmiselvä valinta, ja lähti ilomielin mukaan. Johnny Spence totta kai, jota varten valittiin bluesimpi kappale, koska tiesimme, että hän mieluusti myös sellaista tulkitsee. Laitoin seuraavalla viikolla e-mailia, että miten olisi. Kramer & the Dakotasin kitaristina, ja sehän vasta huikea veto oli sekä kitarakompin- että soolon osalta. Jo kauan olin suunnittelut tribuuttia hänelle, ja nyt siihen tuli tilaisuus uuden albumin myötä. Jatkoa on seurannut kaiken aikaa, paljon jymyisiä keikkoja legendaarisen merirosvon kanssa, ja myös kakkosalbumi ”Hot And Rockin’”. – Kyllähän ZZ Topin vaikutus on aina hieman kuulunut Doctor’s Orderin musiikissa, etenkin Archien slidekitaroinissa on ainakin pieni annostus ”Gibbonsia”, ja jotain Tushia on joskus keikoilla soitettukin, ei tosin enää pitkään aikaan. Siitä innostuneena laitettiin pyörät pyörimään. ZZ Toppia ja Mick Greeniä kunnioitetaan komeasti. Olin juuri puhelimessa sopinut Pete Gagen kanssa, että hän tulee vokalistiksi seuraavana kesänä kymmenvuotisjuhlakeikallemme Järvenpään Puistobluesiin. Uuden ”Mean Business”-levyn avauspiisi Serious sai ideansa ja riffinsä Archien ja Mighty Manin jammaillessa kaksistaan soundcheckissä keikkapaikalla. Moni tulee olemaan ns. Mistä ihmeestä Mungo Jerry löytyi mukaan. Meiltä oli juuri ilmestynyt ”The Doc Pack”, joten päädyttiin minialbumiin. Laitoin Raylle viestiä, että olisi tarvetta kappaleen sanoille. Puhelun jälkeen tsekkasin meilit ja kas, Johnny kirjoittaa: ”koska Mick Green on tänä vuonna kovin kiireinen Van Morrisonin bändin kitaristina, niin sain sellaisen hullun ajatuksen, että mitäs jos tulisin Suomeen muutamalle keikalle Doctor's Orderin vierailevana laulajana.” Vastasin meiliin saman tien, että juu ilman muuta ja tehdäänkö samalla yhteinen albumi. Mighty soittaa Frank Farley -tyyppiset kompit laittamattomalla tavalla, ja samoin Grande-Archie Mick Green -tyyppiset kitarakuviot mallikkaasti. Tämä roots-osasto on vuosikymmenten myötä ollut levyillään aina vaan tärkeämmässä roolissa. Pakko on myös mainita, että vuonna 1974 ilmestynyt neljän piisin EP ”Rock’n’Roll With Mungo Jerry” on kaikkien aikojen hurjimpia rokkirollijulkaisuja. Nehän saatiin, ja myöhemmin tuli kovasti kehuja versiosta. Mick ei kuitenkaan koskaan kertonut, että hän on itsekin levyttänyt kappaleen. Jo 70-luvun alun LP-levyillä ja hittisinglejen B-puolilla oli mukana runsain määrin hillitöntä ja eläimellistä rokettirollia kuin myös tiukkaa bluesia. äimän käkenä ja vähintäänkin lentää perseelleen, kun kuulevat Rayn tulkinnan. Uudella levyllänne on kova vierailijatrio, kaksi tosin jo aikaisemminkin levyillänne esiintynyttä, eli Johnny Spence ja Pete Gage, mutta kolmas on- kin jo erikoisempi tapaus. Hän on myös vallan verraton tarinaniskijä, ja niitä tarinoita riittää Johnny Kidd-, Jerry Lee Lewis-, Julian Covay- ja Pirates-ajoilta. Syntyi Doctor’s Order with Mick Green: ”Cutthroat And Dangerous”, jonka kaikilla kuudella rallilla Mick oli mukana komppaamassa ja soittamassa sooloja. Tarinoita olisi kerrottavaksi, mutta antaa olla! – ”Cutthroat” ilmestyi vuonna 2007. Tai, kun soittivat Buckingham Palacessa kuningataräidin henkilökunnalle järjestämillä juhlilla, vuosi oli noin -58 ja Johnny 17-vuotias. Levyllä on pari mojovaa tribuuttibiisiä. Levy nousi peräti sijalle 18. Vuonna 1966 ollessaan Billy J. – Minulle tärkein kappale levyllä on ilman muuta Great Mick Green, joka on – kuten otsikkokin kertoo – kunnianosoitus edesmenneelle hyvälle ystävälle ja kitaristilegendalle. – Johnnyn kanssa keikkailu on suurta juhlaa. Viime syksynä tohdin kysyä, suostuisiko laulamaan jotain meidän tulevalle juhlalevylle. He osallistuivat skifflebändien Englannin mestaruuskisoihin, joissa jäivät toiseksi Quarrymenin vietyä voiton. Johnny täytti tammikuussa jo 71 vuotta, mutta ikä ei tunnu vanhaa merirosvoa painavan lainkaan. – Olen ollut Mungo Jerry -fani jo yli 40 vuotta, siitä saakka kun 1970-luvun alussa voitin Tampereelle juuri avatun Särkänniemen huvipuiston ilmapommituslaitteesta Baby Jump -singlen, joka on yhä tänä päivänä kuunneltuna kovaa kamaa. Kahdeksan uuden originaalin lisäksi mukaan tuli kolme lainakappaletta, ja niillehän tarvittiin tietenkin vierailevat vokalistit. Johnny on synnynnäinen showmies ja ”frontman”, joka on lavalla elementissään. Sittemmin on oltu yhteydessä meilaillen ja puhelimitsekin muutamaan otteeseen. Jossain vaiheessa näin teinkin, ja levytyshän on kitarasooloaan myöten klassikko. Mick usein intoili minulle, että hänen mielestään musiikkihistorian hienoin rock’n’roll-kitarasoolo on Ricky Nelsonin 50-luvun lopun Stop Sneakin’Aroundissa, jolla kitaraa soitti James Burton, yksi Mickin omista suosikeista. Vastausmeili tuli samantien: ”I’d love to play on your record”. Meidän versio pohjautuu enemmän siihen, etenkin kitarakuvioiden osalta. Toiselle Johnny Spence -albumille levytettiin Baby Jump, josta Ray oli myös innoissaan ja mielissään. Mungon 70-luvun alun hirmuinen rockabillaus Gonna Bop Till I Drop oli lopulta valinta. – Seuraavana vuonna oli lisää juhlavia yhteiskeikkoja. Ideoita ja piisejä oli päässyt kertymään, kun edellisestä omasta triopohjalta tehdystä ”Seleccion Grande” -levystä (Goofin’ Records) oli jo aikaa. Me soitettiin omat osuudet valmiiksi, ja marraskuisen Pirates-kiertueen yhteydessä Mick soitti omat osuutensa Takasen Äänistudiolla. Ray Dorset a.k.a. Se kolmetuntinen studiolla oli aivan varmasti meikäläisen ja itse asiassa varmaan Archien ja äänittäjä Takasen musiikkiuran ehdoton kohokohta. ”Full Throttle No Brakes” äänitettiin seuraavana syksynä ensimmäisten yhteiskeikkojen yhteydessä. – Kunnes sitten helmikuussa 2008 sain yllättävän e-mailin Englannista. Silloin siinä oli enemmän sellainen AC/DC-tunnelma, mutta sitten, kun sointukulkuja ja laulua aloimme suunnitella, niin siitä vaan tuli ZZ Top -tyyppinen, soolo-osuuden sävellajin vaihdos on tietenkin silkkaa Texasin pienivanhaa trioa. Ray on itse aina ollut kova Pirates-fani, näki Johnny Kidd & the Piratesin jo 60-luvulla keikalla, juuri tuossa ainoassa ja oikeassa kokoonpanossa Kidd-GreenSpence-Farley. – Joka tapauksessa, kun tehtiin ensimmäistä Johnny Spence & DO -levyä, niin sille valikoitui Rayn rokkaus All Dressed Up And No Place To Go juuri tuolta mainitsemaltani eepeeltä. – Viime vuonna teimme einsteinmaisen huomion, että vuosi 2013 on Doctor’s Orderin 15-vuotisjuhlavuosi. Goofin’Records sen julkaisi seuraavana keväänä, ja se onkin ainoa kerta, kun on päästy Suomen viralliselle levymyyntilistalle. Juhlat jatkuivat aina myös keikkojen jälkeen sikarien ja tarinoiden merkeissä. VASEMMALTA: ARCHIE HÄMÄLÄINEN, JOHNNY SPENCE, KIMMO OIKARINEN, TEPPO NÄTTILÄ ELI TOHTORIT JA PIRAATTI KAAVI BLUESISSA KESÄLLÄ 2012 - 39 - 3 - 2013 •. Miten ylipäänsä aikoinaan huomasit, että hän on paljon muutakin kuin mies In The Summertimen ja Baby Jumpin takana. Toppariboogie taitaa olla aivan oma juttunsa. E-mailia pukkasi takaisinpäin samantien: ”ilman muuta, kunhan se on bluesia tai rockabillyä”
– Kaksi kappaleista sävellettiin Archien kanssa, ja kaksi on kokonaisuudessan meikäläisen käsialaa. Tosin nykyisten fasististen noitavainojen ja tupakkakieltolakien aikana sikarintupruttelu ennen keikkaa ja keikan jälkeen on tehty hemmetin hankalaksi, joskus suorastaan mahdottomaksi. 3 MUSKETTISOTURIA PIEKSÄMÄELLÄ 2005: T. Oli kunnia-asia, että tämä tehdään kaikilta osin aivan viimeisen päälle. Sillä tavalla itse asiassa moni muukin piisi purkitettiin. Lopullista versiota kuunnellessa studiossa suorastaan herkistyin, kun näin tärkeä juttu meni ihan nappiin. – Had Enuff on levyn perinteisin Doctor’s Order -ralli, ja sen otsikko kertonee kaiken oleellisen, mistä siinä on kyse – liittyy varmaankin levyn yleiseen teemaan! Nimipiisi Mean Business on ränttätänttä-osastoa, ja simppelillä tekstillä ja ”mean”-sanalla on hauskalla tavalla tuplamerkitys. Joulukuun lopulla vuonna 2005 oltiin Piratesin lämppärinä ensimmäistä kertaa. Monet ikimuistoiset hetket muistuvat mieleen. 3 000 ihmisen yleisö oli aivan innoissaan, ja kuumuus oli perkeleellinen. Eikä siinä ollut valinnanvaraa, oli pakko onnistua, sillä nyt tehtiin kunniaa suurelle mestarille. – Just Me, Myself And I ja If You Don’t Shut Up, I’ll Find Somebody Who Will jatkavat varioiden samaa teemaa, siis, että antakaa vanhan kamelin olla rauhassa. Sanoitukset ovat minun, niiden yleisenä aiheena voisi olla vaikka se perinteinen tohtori-teema, että ”tosissaan ollaan, mutta ei vakavissaan”. Eipä ollut sillä keikalla puvun takit päällä. Ja päälle mehevä nauru! – ”Mean Business” -levyllä on kahdeksan uutta originaalisävellystä, joista osa syntyi treenikämpällä yhteistyön ja jamittelun tuloksena. Jorkki Hauta-aho rakensi materiaalista näyttävän kokonaisuuden, ja Sveitsin ystävämme Roland Jost kirjoitti juhlatekstin. ”And the show goes on, we keep rollin’ on, the show must go on, we keep rollin’ on” (And The Show Goes On, Doctor’s Order -albumilta ”Mean Business”, Maaseutumusiikki, 2013). Mick oli huumorimiehiä, herja lensi ja usein minä olin kohteena, eikä se haitannut lainkaan, sillä Mick kesti myös häneen kohdistuvan vitsailun. Olimme myös säestävänä bändinä ”Kari Peitsamo laulukilpailun satoa” -levyllä. - 40 - – Tohtorien keikkasaldo tähän päivään (toukokuu 2013) mennessä on noin 100 000 kilometriä ja yli 400 keikkaa, joista viitisenkymmentä yhdessä Johnny Spencen kanssa, ja kymmenkunta Pete Gagen kanssa. Komeaa jälkeä, siitä sekä Ensiolle että Harrille isot kiitokset. – Nämä ovat sellaisia asioita, joista ei mitenkään olisi aikoinaan osannut haaveilla tai kuvitella suurimmissa unelmissaankaan. – Mick Green oli hieno persoona, sydämellinen ja hauska ihminen, jonka seurassa ei koskaan ollut tylsää. Se on jo etukäteen herättänyt suurta riemua. Erittäin tyytyväinen olen lopputulokseen, kappale kuulostaa juuri siltä, mitä etukäteen suunnittelin ja ajattelin. – Tohtorien tapa on toimia tehokkaasti, eli äänitykset tehtiin yhtenä viikonloppuna kahdessa päivässä. SPENCE. Mick tykkäsi kovasti myös keskustella, muistan lukuisat kerrat, kun illan keikkoja odotellessa hän poikkesi hotellihuoneeseen juttelemaan. Paikallisten börköltti ei pärjännyt Petterille. Instrumentaali soitettiin kertaotolla purkkiin, Archie veti huimat kitarahommat kerralla kotiin, livenä studiossa. Se on jotain, mitä meiltä ei taatusti osattu odottaa. Televisio oli auki, ja siellä mainostettiin jotain tulevaa ohjelmaa, jossa Oskari Katajisto ja kumppanit olivat saunanlauteilla munasillaan. Tätä osastoa tekstien osalta edustaa esimerkiksi levyn avaus Serious tai And The Show Goes On, joka on kuusi säkeistöä tarinaa siitä, kuinka kaikista ja kaikesta huolimatta show jatkuu, musiikki soi ja rock’n’roll raikaa yhä ja aina vaan. Silloin keikan jälkeen Kouvolan House of Rockin takahuoneen keittiössä Mick näytti Archielle, että näin se menee! Tekstiäkin onnistuin tekemään neljän säkeistön verran, ne ovat muistumia mestarista, ystävästä ja tämän urasta. Matkan varrella on nähty ja koettu kaikenlaista, kohdattu monenlaista ja monenlaisia, paljon hyviä ja mukavia ihmisiä, mutta myös totaalisia puupäitä ja paskanpuhujia Siinä inspiraatiota kerrakseen, kyllähän niistä • 3 - 2013 – ”Mean Business” -levyllä on myös kuusi isosoundista bonuspiisiä, jotka on äänitetty livenä viime vuoden heinäkuussa Unkarin Paksissa, kun esiinnyimme isoilla Gastro Blues -festivaaleilla. Johnny on kaikille sanonut, että ei hän lähde, sillä hänellä on bändi Suomessa! Tämä kyllä lämmittää mieltä. GREEN & J. Siellä kaikki Doctor’s Order -studiolevyt on tehty Takasen äänittäminä, tuottamina ja miksaamina. Muistan, kun jälleen kerran olin hotellihuoneessani, ja Mick tuli paikalle. Paljon on saavutettu, vieläkö riittää tavoitteita ja virtaa viedä rytmisanomaa maailmalle. Bonusrallit ovat sunnuntain keikalta, jolloin kuumuus oli aivan käsittämätön, noin +40. NÄTTILÄ, M. Siinä saattoi tuntikaksi kulua rattoisasti elämän asioiden tiimoilta, joskus puhuttiin musiikista ja usein ihan muista asioista. Ensio Takamäki soitti huuliharppua kahteen kappaleeseen, ja Harri Saanio pianoa kahdelle kappaleelle Jerry Lee Lewis -tyyliin. Kiitos Teppo ja muu vastaanottoväki, mojovaa matkaa seuraavalle 15-vuotiskaudelle! © Arto Hämäläinen itseltään aikanaan oppituntia, kuinka Pirates-kompit ja -kuviot kitaralla hoituu. Sunnuntaina soitettiin ulkona triona, samanaikaisesti oli käynnissä kokkauskilpailut, jonka Puistobluesin edustajat voittivat porokeitollaan. – Erityismaininnan ja kiitokset ansaitsee Niko Saari, joka ideoi ja kuvasi kansikuvan. Mick Greenin poismenon jälkeen Johnny Spencen puhelin ja ovikello ovat soineet, ja häntä on houkuteltu mukaan moniin juttuihin. Itsestään nämä asiat eivät kuitenkaan ole tapahtuneet, paljon työtä ja soittoa on takana. Pilke on silmäkulmassa, vaikka joissain piiseissä saattaa rivien välistä, ja jopa itse riveistäkin, huomata lievää suurempaa vitutusta. tekstiä syntyy. Archien Legato Grande tulee yllättämään monet. Mieluummin tupruttelen havannalaisen sikarin ihan omassa rauhassa kuin että kuuntelen samanaikaisesti puupäiden ikuisesti jatkuvia selityksiä ja horinoita. Eivät mainitut mestarit tuosta vaan lähde kenen tahansa kanssa soittamaan. Suurin osa piiseistä oli purkissa lauluosuuksia myöten jo lauantai-iltana, sunnuntaina jatkettiin ja lisättiin mausteita. ”We do mean business – it’s a mean, mean business”, ja tällä kokemuksella ja näillä vuosilla voin kertoa, että näin asia myös on. Eikä mitään kiirettä ollut missään vaiheessa; kun soitto sujuu ja meininki on oikea, niin silloin kannattaa soittaa, eikä alkaa muniin puhaltelemaan ja kahvitaukoja pitämään. Originaalikappaleita levyillämme on 50–60. Toki tuossa kaikessa on myös itseironia mukana – kuka onkaan se suurin woodentop?!. – Siinäpä siis on saldoa kerrakseen. – ”Mean Business” äänitettiin tammikuussa 2013 Juha Takasen Äänistudiolla Vantaan Kivistössä. Levysaldo pitää sisällään kuusi omaa studiolevyä, kaksi yhteislevyä Piratesin Johnny Spencen kanssa, yhteislevyn Mick Greenin kanssa ja muutaman limited edition -tyyppisen livejulkaisun. Tämä taitaa olla DO-historian musiikillisesti monipuolisin albumi. Me soitamme sen verran rankkaa rock’n’rollia, että moinen tuprutteluhetki omassa rauhassa ennen keikkaa on juhlava juttu, nykyisin se tosiaan on myös aikalailla mahdoton juttu. The Ronski Gangin Ronski on laulanut levyllämme, ja nyt uudella myös Mungo Jerry. Tähän tunnettu naurumaakari Mick tokaisi; ”Tibbou, you are watching a fucking gay channel, I didn’t know that about you”. Eikä ole koskaan bisse maistunut yhtä hyvältä kuin tuon keikan jälkeen. Musiikki on yhä perustaltaan ilkeää rock’n’rollia ja rhythm & bluesia, mutta mukana on aiempaa enemmän vaihtelua, yllätyksiä ja laajaa skaalaa. Hienoja ja uskomattomia asioita on osunut kohdalle. © Olavi Rytkönen 15 VUODEN AIKANA KERTYNYTTÄ LEVYTYSTUOTANTOA ON VAIKEA SAADA MAHTUMAAN SAMAAN KUVAAN... Pete Gagen ”Tough Talkilla” DO oli vahvasti edustettuna, ja sillä siis mukana myös Gypie Mayo. Nyt ollaan samalla lavalla ja soitetaan samoilla levyillä kera soittajien ja laulajien, joiden innostamana kauan sitten aloitimme soittamisen. Kumpainenkaan ei studiolla kauaa viipynyt, kahvin juonti taisi viedä enemmän aikaa kuin harpun tai boogien soitto. Soitettiin ensin lauantai-iltana pääkonsertissa Johnny Spencen kanssa, meno oli melkoinen
2005 Jeff Healeyn, hän ei kertomansa mukaan ei ollut ollenkaan perillä uuden soittokumppaninsa maineesta ja kuuluisuudesta. Van Morrisonin kolmesta äänitteestä ikääntynein on viimeisenä eikä suinkaan ensimmäisenä. Tämän levyn oikeastaan ainoa järjestyksellinen koogisuus löytyy kappaleista (14)–(16), mitkä kaikki ovat laadultaan hengellisiä. Louis Blues (2) Edmond Hall – High Society (3) Keith Emerson – Rock Candy (4) Trummy Young – Georgia On My Mind (5) Joe Darensbourg & Pat Halcox – Rose Room (6) Albert Nicholas – C-Jam Blues (7) Chris Barber – Tea Party Blues (8) Eddie Durham – Jack Teagarden Blues (9) Sammy Price – Tailgate Boogie (10–11) Jools Holland – Winin’ Boy Blues, On The Sunny Side Of The Street (12–14) Mark Knopfler – Blues Stay Away From Me, Dallas Rag & ’Till The Next Time I’m In Town Monet ensimmäisen kiekon osaset ovat sinällään varsin tasokkaita ja muutoinkin miellyttäviä, mutta koosteen nautinnollisuutta on omiaan heikentämään musiikkiesitysten epäjohdonmukainen sijoittelu. Paitsi soittajana ja orkesterinjohtajana hän on saavuttanut merkittävää arvonantoa etenkin yhteistyöstään mitä moninaisimpien musikanttien keralla. Niihin aikoihin hänen soittokavereitaan olivat mm. VESA WALAMIES Nuoruusvuosinaan 1940- ja 50-lukujen taitteessa Barberin enin mielenkiinto kohdistui perinteiseen jazziin. Puhettansa on kyllä kuultavissa useaan otteeseen, mutta jostakin syystä en oikein tahdo saada siitä selvää. Sellaisiksi koin etenkin Brownien sykähdyttävät muistelot, Jeff Healeyn tyylikkäät tunnelmoinnit, Lonnie Doneganin skiffetyylisen vauhtipalasen ja vuoden 2010 elokuussa kuolleen kitaristi John Slaughterin kauniin päätösinstrumentaalin. Huvittuneena panin merkille, että itseni tavoin Chris Barberkaan ei enemmälti seuraa rock-maailman tapahtumia. Näytteiden taiteellinen taso on todellakin kauttaaltaan korkea, ja mukana - 41 - on joitakin aivan erinomaisia esityksiä. Kun hän nimittäin tapasi Kanadassa v. Suurimman kaupallisen menestyksen Chrisin yhtye saavutti v. Brownie McGheen ja Muddy Watersin väliin on asetettu Ottilie Pattersonin ja Eric Claptonin tulkintoja. Noihin hankkeisiin osallistui pontevasti myös Chris Barber, jonka yhtye monesti myös soitteli eksoottisten vieraiden kanssa. Vuonna -58 hänen bändinsä säesti Muddy Watersia ja Otis Spannia sillä kuuluisalla kiertueella, minkä aikana Muddyn sähkökitara sai osallensa melkoista paheksuntaa. Laila Kinnunen ja Reijo Taipale. Alkupuolella ovat äänessä enimmäkseen mustat artistit, mutta esim. tuleva blues-pioneeri Alexis Korner ja sittemmin skifflen kärkihahmoksi kohonnut Lonnie Donegan. Täälläpäin on viime aikoina keskusteltu välillä kiivaaseenkin sävyyn yleisen eläkeiän nostamisesta kahdella vuodella. Samaan todella kokeneeseen kaartiin lukeutuu myös 17.4.1930 syntynyt Donald Christopher eli Chris Barber, joka perusti ensimmäisen jazz-yhtyeensä jo v. Tuon käsityskannan mukaisesti ensimmäiset vanhalla mantereella näyttäytyneet mustat blues- ja folk-muusikot kuten Leadbelly, Big Bill Broonzy, Lonnie Johnson sekä Sonny Terry ja Brownie McGhee tuotiin valtameren ylitse nimenomaan jazz-intoilijoiden toimesta. Puolisen tuntia sitä seurailen mielelläni, mutta suurempi annos alkaa jo rasittaa. Syynä on tietysti se, että Ottilia toimi noin 30 vuotta Barberin yhtyeen laulusolistina. Tämän musiikkipersoonan, jonka pääinstrumentit ovat vetopasuuna ja kontrabasso, erinomaisen mittavasta tuotannosta on koottu seuraavanlainen vuosien 1959-2010 tallenteita esittelevä pakkaus: CHRIS BARBER Memories Of My Trip (Proper 073) -11 CD 1 – Blues, jazz & gospel: (1) Brownie McGhee – Memories Of My Trip (2-3) Ottilie Patterson – When Things Go Wrong, Do Lord Do Remember Me (4) Eric Clapton – Weeping Willow (5) Muddy Waters – Kansas City (6) James Cotton – Love Me Or Leave Me (7) Rory Gallagher – Can’t Be Satisfied (8) Lonnie Donegan – Diggin’ My Potatoes (9) Jeff Healey – Goin’ Up The River (10–12) Van Morrison – How Long Blues, Going Home & Oh Didn’t He Ramble (13) Ottilie Patterson – Lonesome Road (14) Paul Jones – I’ll Be Rested (15) Andy Fairweather Low – Precious Lord, Take My Hand (16) Professor Alex Bradford – Couldn’t Keep It To Myself (17) John Slaughter – Another Sad One CD 2 – Jazz & blues: (1) Ottilie Patterson – Medley: St. -49 ja joka yhä toimii aktiivisena muusikkona. Kyseinen klarinetisti Monty Sunshinen sooloilema äänite komeili silloin viikkokaupalla Englannin yleisen singelistan kärkitiloilla. Reilut 50 vuotta sitten Britanniassa ja muuallakin Euroopassa bluesia pidettiin yleisesti jazzin osana, eikä nykyisin tavallisia etupäässä bluesiin suuntautuneita musiikin harrastajia silloin ollut juurikaan olemassa. Otaksun, että muualla maailmassa ja varsinkin veteraanimuusikkojen keskuudessa tuollainen aihe tuskin nostattaisi erityisiä tunnekuohuja. Ainoa molemmilla levyillä esiintyvä vokalisti on taustoiltaan irlantilais-latvialainen Anna Ottilia Patterson (1932–2011). Enemmistö sen piiseistä on kieltämättä sortiltaan ajoittaisilla lauluosuuksilla ja paikoittaisilla blues-vaikutteilla terästettyä jazzia, mutta Mark Knopflerin kolme otosta luokittelen lähinnä kantriksi. Heistä vanhin taitaa olla vuoden 1927 satoa edustava uuttera kirjoittaja Paul Oliver, joka on jo alkanut siirtää levykokoelmaansa yleisiin arkistoihin. Suomalainen muunnos tunnetaan nimellä Pieni kukkanen, ja sen ovat levyttäneet mm. Mitään muuta moitetta en kuitenkaan tuohon ykkösosaan kohdista. Tunnettuja ovat myös Chrisin joukkion 50-luvun lopun touhuilut Sonny Terryn ja Brownie McGheen kanssa sekä toisaalta saman bändin vuosien 1963–64 konsertoinnit ja levyttämiset Sonny Boy kakkosen ja Howlin’ Wolfin kanssa. Ottilia oli raikasotteinen ja kohtalaisen muuntautumiskykyinen vokalisti, mutta mitenkään mustanoloiseksi ei hänen tulkintapaansa voi kehua. Louis Blues / Missouri Special / St. 3 - 2013 •. CHRIS BARBER Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 24 N ykyaikana blues-musiikin harjoittaminen, tuottaminen ja harrastaminen ovat niin vakiintuneita asioita, että myös eräät tämän sektorin tärkeät valkoiset sanansaattajat ovat ylittäneet 80 ikävuoden rajan. Naimisissakin hän oli Chrisin kanssa miltei neljännesvuosisadan verran. Arhoolie-merkin perustaja Chris Strachwitz on häntä nelisen vuotta nuorempi, ja Delmarkin omistajan Bob Koesterin 80-vuotisjuhlat vietettiin noin vuosi sitten. Vanhin tallenne on tosin ensimmäisenä, mutta jo nelonen on vuodelta 2010. Chris Barberin nimiin merkitty seitsikko on runsaasti hänen pasunistisia taitojaan esittelevä soittokappale. -59, jolloin sen versiota Sidney Bechetin viihdesävelmästä Petite Fleur myytiin yli miljoonan kappaleen verran. Kakkoskiekon on kirjattu sisältävän jazzia ja bluesia, mikä ei aivan pidä paikkaansa. Ilmeisesti hän hyvin harvoin jos ollenkaan toimi laulajana
Ensin meni blueskolossi Magic Slim (21. © Pertti Ñurmi BN MUISTAA EDESMENNEITÄ PERTTI NURMI & HONEY AALTONEN Jimmy Dawkins (24.10.1936 – 10.4.2013) © Pertti Ñurmi Uransa alkuvuosina lisänimeä ”Fast Fingers” kantanut Jimmy Dawkins on ollut ehkäpä yllättäen yksi tärkeimpiä hahmoja bluesharrastukselleni. Kaksi huikean laadukasta jatkoalbumia, ”All For Business” (1971) ja ”Blisterstring” (1975) (ei ”Bitterstring” kuten oli virheellisesti kirjattu Hesarin taannoiseen muistokirjoitukseen) julkaistiin ”Vikkeläsormen” tavoin Chicagon maineikkaalla Delmark-levymerkillä. New York Timesin muistokirjoituksessa todettiin kohteliaasti, ettei Dawkins ollut esiintyjänä mikään showmies. Ensinnäkin Dawkins oli yllätyksekseni lavalla suorastaan väritön ja pliisu. Noita hankintoja on sittemmin kertynyt reilut pari tusinaa (ks. Delmarkeista on myöhempinä vuosina julkaistu CD-painokset, joilla molemmilla on kolmeneljä lisäraitaa. helmikuuta), häntä seurasi bluesin vihaisena miehenä pidetty, briljeeraava kitaristi Jimmy Dawkins (10. Paidan etumuksessahan fiilistelee syksyllä 1974 Helsingin Kulttuuritalolla valokuvaamani Jimmy Dawkins. Olen käyttänyt samaa fotoa (kuvassa alla) omien valokuvanäyttelyitteni promoamisessa. oheinen albumidiskografia), mikä on merkittävä lukema kelle hyvänsä modernille bluesartistille. Taisin jopa arvioida Dawkinsin ensialbumin Blues Newsissa – siis yli 40 vuotta sitten! Toisena Dawkinsin lisäarvostuksena haluaisin palauttaa mieliin Blues Newsin ehkä legendaariseksi luokiteltavan ”Find Out What These Blues Means” -T-paidan, jolla juhlistettiin kymmenisen vuotta sitten saavuttamaamme 35 vuoden ja maagisen 200 BN-julkaisun virstanpylvästä. Dawkins on sittemmin esiintynyt Suomessa, Puistobluesin kesässä 1990. Kotiin levysoittimen ääreen palattuani levy osoittautui niin mukaansatempaavaksi, että sen jälkeen jokainen uusi Dawkins-albumi on kuulunut itsestäänselvyytenä hankintalistalleni. Syntymävuosiltaan 1936–37 he kaikki edustivat hyvinkin samaa blues-sukupolvea. Dawkins ei ollut niinkään laulaja vaan nimenomaisesti omaperäisen ja ennen kaikkea oman innovatiivisen, selkeästi tunnistettavan tyylinsä luonut kitaristi. Näin Dawkinsin sittemmin yhdellä monista Englannin reissuistani Gloucesterin bluesfestarilla, missä sielläkin kokonaisuus oli aiempien kokemusten mukainen. Syksyn 1974 esiintymiskeikka on jäänyt lähtemättömänä mieleeni kahdesta eri syystä. Olin nimittäin nuorena miehenalkuna toukokuussa 1971 yhdistetyllä biletys- ja levyostoreissulla länsinaapurissa Tukholmassa, ja siellä haaviini tarttui Dawkinsin kaksi vuotta aiemmin julkaistu ja juurikin tuota ”Fast Fingers” -nimikettä kantanut ensialbumi. Toisaalta konsertin jälkeisissä illanistujaisissa hän osoitti äkkinäistä temperamenttiaan saaden sellaisen raivarin, että koko kapakka oli mennä päreiksi. Sielläkin hänen lava preesensinsä oli lähinnä päämäärättömän valjua ja lakonista kitara jamitusta, eli kokolailla toisinto 16 vuoden takaa. ”Fast Fingers” -lisänimi kytketiin Dawkinsiin varsinaisesti vain hänen ensimmäisellä albumillaan (1969), vaikka nimitys sitten seurasikin häntä kuin iilimato koko miehen taiteilijauran. huhtikuuta). Hieman eriskummallinen ”epäjatkumo” Dawkinsin LP-tuotannossa oli Lontoossa 1972 purkitettu ja Excellolla julkaistu ”Transatlantic 770”, jolla oli ilmeisenä pyrkimyksenä saavuttaa laajemmat popparimarkkinat. Niistä varhaisemmalla oli mukana itsekin Delmarkille levyttänyt Chicago-legenda Otis Rush sekä jo edellä mainittu vokalisti, bbking-ääninen Andrew Odom. M ennyt alkuvuosi on ollut meille syvällisille bluesin ystäville traagissävytteistä ja surullista aikaa. Hänen harkitun hyökkäävästi pureva ja pyrähdysmäisiä, vuolaan vikkeliä juoksutuksia viljelevä soolokitarointinsa on jättänyt lähtemättömän kirjanmerkkinsä modernin blueskitaran ensyklopediaan. Huomattavasti edellisiä nuorempi sekä toisaalta tyylikirjoltaan monipuolisempi artisti oli kielisoitinvirtuoosi Bob Brozman, jonka maallinen taival päättyi 59 vuoden iässä 23. Onneksi seurueessa mukana ollut Dawkins Bandin riuskaotteinen vokalisti Andrew Odom otti tilanteen haltuunsa ja rutisti Dawkinsin rauhoittavaan syleilyynsä. Edellä olevasta voi tehdä johtopäätöksen, ettei Mississippi-syntyinen (Tchula) ja sittemmin JIMMY DAWKINS, GLOUCESTER, UK, 1994 • 3 - 2013 - 42 - JIMMY DAWKINS, CHICAGO BLUES FESTIVAL KULTTUURITALO, HELSINKI 4.12.1974 Chicagon West Sidelle kotiutunut Jimmy Dawkins ollut maailman karismaattisimpia lavaesiintyjiä, ainakaan kotipitäjänsä ulkopuolella. Dawkins oli ahkera vieras Euroopassa 1970-luvun alkupuoliskolla, ja sen satona syntyi LP:itä ranskalaisille Black & Blue- ja Vogue-levyfirmoille. Sen sijaan hänen laaja levytuotantonsa luo oikeutetusti mielikuvan takuuvarmasta, tasapainoisesta ja tasavahvasta levytysartistista. Ranskalainen bluesiin kihahtanut leidi Marcele Morgantini puolestaan matkusti Chicagoon levyttämään Dawkinsia ja lukuisia muita Chicago-artisteja aidossa klubiympäristössä omalle MCM-merkilleen. Sittemmin hänen tekemiään äänitteitä on uudelleenjulkaistu täysipainoisesti ja täydennysraidoin varustettuna Storyville-merkillä.. Lopputulokset olivat sinällään kiinnostavia, mutta tekniseltä toteutukseltaan vaatimattomia. huhtikuuta. huhtikuuta) ja viimeisimpänä kiinnityksenä bluestaivaskuoroon siirtyi muhkeaääninen vokalisti Artie ”Blues Boy” White (20
Sen sijaan kääntöpuolen tanakan bassottelun ja torvitaustojen ryydittämä, Whiten itsensä säveltämä balladi Don’t Love Him on paljon kypsempi veto. Pari vuotta myöhemmin White vieraili Little Mack Simmonsin PM-studioilla ja levytti kuuluvasti esillä olevien harpistiässä Mackin itsensä sekä kitaristi James Wheelerin tukemana kaksiosaisen, vahvasti rytmisen She’s The One -bluesin (PM 814/5). Vahvan rytmisen poljennon omaava, Mack Simmonsin tyylikkäästi sovittama, suorastaan komea lyhytsoitto Cynthia 1005 (v. Artie Whiten levytysuran viimeisin kiinnitys tapahtui hänen itsensä perustamalle omalle Achilltown-levymerkille. Tarkemmin sisältöjä ruotimatta haluaisin nostaa esiin ”Thangs Gotta Change” -LP:n (Ichiban 1044), jolla Whiten kumppanina briljeeraa kitaran varressa itse Little Milton. Jykevän kompin ja torvitaustojen ohella on kitaristi Rico McFarland merkittävässä roolissa niin tällä kuin Whiten seuraavalla LP:llä. Soololevytysuran tiettävästi aloittanut sinkku (Gamma 11112) purkitettiin Chicagossa 1972. Ylipäänsäkään Artie Whiten levyjen kansissa ei ole harrastettu turhia löpinöitä, tosin niiden etu- © Pertti Ñurmi 1970-luvun loppupuoli oli hiljaiseloa levyrintamalla, eikä 80-lukukaan ollut järin tuotteliasta aikaa. Jimmy Dawkins – albumidiskografia: Fast Fingers (Delmark, 1969) All For Business (Delmark, 1971) Tribute To Orange (Black & Blue, 1971) Born In Poverty (Black & Blue, 1971) Jimmy Dawkins (Vogue 30149, 1972) Montreux Blues Festival (Excello, 1972; 7 raitaa) 10th American Folk Blues Festival (Atlantic, 1972; 2 raitaa) Transatlantic 770 (Excello, 1972) Jimmy Dawkins & Big Voice Odom (Black & Blue, 1974) Blisterstring (Delmark, 1975) I Want To Know (MCM, 1975) I Want To Know Vol. Levyille ei vaivauduttu edes kirjaamaan julkaisunumeroita, ja niiden markkinointi on ollut käsittääkseni hyvin olematonta. Sama konsepti jatkui, kun tasokkaat puhaltajat, tiukka rytmisektio moottorinaan tiukat kitaristit (esim. Samoilla blueslinjoilla jatkaa miehen viimeiseksi jäänyt single (Sky Hero, 1980) ennen hänen LP-kauttaaan. Loppuun vielä piraus nostalgiaa: Ostin siis Jimmy Dawkinsin huikean ensialbumin Tukholmassa keväällä 1971, tarkkaan ottaen 8.5.1971. Artie White nousi lyhytaikaisesti peräti Billboardin R&B-listoille (pykälälle 99) kolmannella ja vuoteen 1976 sijoittuneella singlellään olevalla kappaleella Leaning Tree (Altee 111). Ensimmäisenä tarttui heti hyppysiin paikallisesta levykaupasta löytynyt Whiten ensimmäinen ja tuolloin vielä ainoa, edellisvuonna julkaistu, komeasti kalskahtavaa ”Blues Boy”-nimeä kantava Ronn 8000 -albumi. Vain 8-raitaisena ja ripauksen yli puolen tunnin mittaisena se oli hieman lyhyen torso, mutta hieno soulbluesalbumi yhtä kaikki. Lopputulemana oli kuusi toinen toistaan komeampaa albumia, näistä neljä ensimmäistä LP- ja kaksi viimeisintä CD-formaatissa. 80-luvulla Dawkins keskittyikin enemmän oman Leric-levymerkkinsä operointiin äänittäen lukuisia Chicago-kollegojaan, esimerkkinä vaikkapa Suomessa vuosi sitten vieraillut karismaattinen Tail Dargger. Tyylikkäitä, joskin ulkoiselta paketoinniltaan aika säästeliäitä ja jossain määrin vaikeasti hankittavia CD:itä syntyi kaiken kaikkiaan neljä, viimeisin niistä vuonna 2005. Eikä syyttä. En tiedä, josko hän halusi ilmaista levy-yhtiönsä nimellä Chicagon kalseaa musiikillista ilmastoa tai ilmapiiriä, mutta miehen omat jämäkät tulkinnat eivät muuttunet juuri miksikään. Tällä levyllä kiinnittyy huomio, miten White on laulajana ominut itseensä niin Miltonin kuin Albert Kingin parhaimpia ominaisuuksia, lopputulemana tumman pehmeän ilmavasti soljuva ääniala. Sinkun kääntöpuoli, samoin kuin sitä seuranneet pari muuta Altee-pikkukiekkoa (#112, #101) ovat kurnuttavine syntikkoineen kallellaan aikakauden discoilun suuntaan, ja ne ovat mielestäni Artie Whiten koko uran vaatimattomimpia tekeleitä. Artie White päätyi tekemään ensimmäisen albuminsa tuottajamoguli Stan Lewisin Ronn-talliin. Biletyksestä en enää tiedä... Jimmy Dawkinsin viimeisiksi CD:iksi jäivät Fedoralle vuosina 2002 ja 2004 julkaistut aivan kelvolliset ikämiehen työnäytteet ”West Side Guitar Hero” ja ”Tell Me Baby”. Whitella oli gospellauluyhtyetausta, josta hän kuitenkin vähitellen lipesi suurkaupungin sykkeessä paholaisemman musiikin suuntaan. 1978), Looking For A Good Time ja erityisesti kääntöpuoli Road Block, osoittavat Whitella olleen ainoastaan väliaikainen syrjähyppy discopetiin. 1990-luvulla Dawkins piipahti yhden albumin verran Earwigillä, mitä seurasi vuosikymmenen puolivälin tietämillä parin vuoden ja kolmen albumin mittainen kontrahti Ichibanilla Atlantassa. 2 (Storyville, 1975) Come Back Baby (MCM/Storyville, 1976) Hot Wire 81 (Isabel, 1981) American Livin’ Blues Festival (Paris Album, 1982; 4 raitaa) Jimmy Dawkins & Hip Linkchain: Jimmy And Hip Live (Rumble, 1982) Feel The Blues (JSP, 1984) All Blues (JSP, 1985) Jimmy Dawkins Presents The Leric Story (Delmark, 1980-luku; säestäjänä) Blues From Iceland (Platonic/Evidence, 1991; 5 raitaa) Kant Sheck Dees Bluze (Earwig, 1991) Blues And Pain (Ichiban, 1994) B Phur Real (Ichiban, 1995) Me, My Gitar And The Blues (Ichiban, 1997) West Side Guitar Hero (Fedora, 2002) Tell Me Baby (Fedora, 2004) Oma maailmani avautui Artie Whiten musiikille mielenkiintoisesti samassa yhteydessä kuin toiselle hänen kaltaiselleen ”stand up” -laulajalle, nimittäin Otis Claylle (joka onneksemme on vielä elossa). Ichiban-yhteistyön päätyttyä Artie White siirtyi kolmen CD:n ajaksi Georgian Atlantasta Mississippin Jacksoniin ja Malacon sivumerkki Waldoxylle (1994–99). A-puolta Bad Intentions kyydittää Rico McFarlandin ripsakka kitarointi, ja B-puolen Driving Wheel kumartaa selkeästi Junior Parkerille, joten mukana on ymmärrettävästi jälleen Little Mack Simmons huuliharppuineen. Ranskalaistuotantoa edusti vielä yksi Pariisissa purkitettu albumi, ”Hot Wire ’81”, minkä jatkoksi ilmestyi pari LP:tä brittiläisellä JSP:llä sekä Hip Linkchainin kanssa jaettu, mitättömän levityksen osalleen saanut ”live”-albumi lyhytikäisellä Rumble-levymerkillä. Sen jälkeen on kaikki Whiten levytykset täytynyt luonnollisesti hankkia. Artie White oli käynnistänyt levytysuransa jo toistakymmentä vuotta ennen ”Blues Boy”-LP:tään, saldonaan puolisen tusinaa singleä. Pertti Nurmi Artie ”Blues Boy” White (16.4.1937 – 20.4.2013) Artie ”Blues Boy” White -parka sai huonoimman mahdollisen syntymäpäivälahjan menehdyttyään keuhkokuumeen jälkikomplikaatioihin viime huhtikuussa ainoastaan neljä päivää 76-vuotissynttäriensä jälkeen. Vierähti pari vuotta ja White kiinnitettiin reiluksi viideksi vuodeksi (1987–92) Ichiban-levyfirman leipiin. White oli syntynyt Mississippissä (Vicksburg) ja muuttanut 1950-luvun puolivälissä Chicagoon aivan samaan tapaan kuin edellä muisteltu Jimmy Dawkins. A-puolen Bobby Rushin säveltämä raskaahko funksoulblues Gimme Some Of Yours etenee hieman kankeasti Golden ”Big” Wheelerin huuliharpun sävyttämänä. Chico Banks) piiskasivat Whitea vakuuttavan sielukkaisiin blues- ja soultulkintoihin. Oli kesäkuu 1986 ja Chicagon bluesfestivaali, jossa molemmat laatuvokalistit tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se myös antaa paremmin viitteitä, mitä tulevina vuosikymmeninä oli odotettavissa. Tasavahva laatu säilyi, tottakai, kun säestyksistä vastasivat Malacon huippumuusikot kuten Muscle Shoals Horns -puhallinryhmä sekä kitaristi Mike Griffin. Olen juuri tätä kirjoittaessani, tasan 42 vuotta myöhemmin 8.5.2013, tekemässä lähtöä Tukholmaan, mitäpä muuta kuin levymetsästysretkelle. ARTIE ”BLUES BOY” WHITE, CHICAGO BLUES FESTIVAL, CHICAGO, 1986 - 43 - 3 - 2013 •. Sen jälkeen on ”Bluespoika”-lisämääre kiinnittynyt hänen nimeensä poikkeuksetta
Artie White – albumidiskografia: Blues Boy (Ronn, 1985) Nothing Takes The Place Of You (Ichiban, 1987) Where It's At (Ichiban, 1987) Thangs Got To Change (Ichiban, 1989) Tired Of Sneaking Around (Ichiban, 1990) Dark End Of The Street (Ichiban, 1991) Hit And Run (Ichiban, 1992) Different Shades Of Blue (Waldoxy, 1994) Home Tonight (Waldoxy, 1997) Can We Get Together (Waldoxy, 1999) Can’t Get Enough (Achilltown, 2001) Blues In The Past (Achilltown, 2003) First Thing Tuesday Morning (Achilltown,2004) Package Deal (Achilltown, 2005) Bob Brozman (8.3.1954 – 23.4.2013) Yksi aikamme merkittävimmistä kitaristeista, Bob Brozman, on poistunut keskuudestamme. Bob Brozman ei ollut tyypillinen ”kitarasankari”, kovalla säröllä luritteleva ja paatoksellisesti ulisuttava vinguttelija, mutta todellinen virtuoosi hän oli. Toivuttuaan -80 sattuneesta vakavasta auto-onnettomuudesta tarpeeksi, pääsi Brozman aloittamaan soolouransa. Sen jälkeen kun koko teknologian kehitys oli hänen mielestään ollut turhaa tai jopa ihmiskunnalle haitallista. maailman parhaana slidekitaristina, vaikka itse hän humoristisesti totesikin olevansa vain maailman toiseksi paras elossa oleva Havaiji-kitaran soittaja. Niinpä ”Slide A Go-Go:n” päättääkin versio Edith Piafin ikimuistoisesta klassikosta La Vie en Rose, joka jäi myös pysyvästi yhdeksi Brozmanin keikkaohjelmiston huippuhetkistä. Innostus maailmanmusiikkiin toi arsenaaliin mukaan kielisoittimia mm. Siitä on pääteltävissä, että Artie ”Blues Boy” White on nauttinut ansaitsemaansa huomiota muidenkin kuin allekirjoittaneen musiikkimieltymyksissä. Vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosituhannen alussa Bob Brozman musiikkimaailma laajeni entisestään. 5. Afrikasta ja Aasiasta – ja jopa suomalaisen kanteleen. Robert Johnsonilta ja häntäkin näppärämmältä slidekitaristilta Casey Bill Weldonilta. Harvoihin sähkökitaraesityksiin kelpasi lähinnä vain varhaisin lankkukitaramalli, Richenbacherin (nyk. Vanhan ajan country- ja jazzbluesin hengessä tehtyjen omien sävellysten sekaan mahtui lainoja mm. hänelle suunnitellun Santa Cruz Brozman -kitaramallin ja tuskinpa myöskään kaikkien eksoottisimpien kielisoittimien valmistusvuosista oli täsmällistä tietoa. Brozman herättikin 80-luvun alkupuolella hämmennystä kertomalla, ettei hän hyväksy soittimekseen mitään 30-luvun jälkeen rakennettua. Bob Brozmanin levytysura alkoi hänen liityttyään underground-sarjakuvan kruunaamattoman kuninkaan Robert Crumbin Cheap Suit Serenaders -harrastelijayhtyeeseen. Suurin järkytyksen aihe oli se, että hän jätti tämän julman maailman oma-aloitteisesti. Varsinaisen koosteen kokemastaan ”kaikenmaailman musiikista” hän teki Bob Brozman Orchestran. Niillä kuullaan sulassa sovussa mitä mainioita sekoitusta bluesia, havaijilaista musiikkia, varhaista hotjazzia ja calypsoa. -31 kehittämä alumiinirunkoinen ”paistinpannu”, jota soitettiin lappeellaan sylissä slideputkea käyttäen. Turhaan häntä ei pidetty mm. Myös julkaisujen määrä tiheni. -88. Rickenbacker) v. Mahtuupa sekaan jopa pätkä Brahmsin Unkarilaista tanssia no. Hän levytti albumeita mm. Yksi (soul-)bluesin tyylikkäimmistä ja komeimmista vokalisteista on poistunut, mutta onneksemme hän jätti jälkeensä täysipainoisen korkeatasoisen musiikkiperimän. Näillä kahdella mestariteoksella Bob Brozman päästi koko hullun luovuutensa valloilleen. Eihän Brozman mikään optimisti ollut, mutta yleisesti ottaen hän suhtautui nykyiseen maailmanmenoon hirtehisellä ironialla. Howlin’ Wolfin Don’t Laugh At Me pistääkin korvaan kuin korvalääkärin käyttämä injektioneula paisetta puhkaistessa. Valikoimaa täydensivät myös erilaiset Havaiji-kitarat, ukulelet, mandoliinit ja baritonikitarat. Tämän idolinsa ja hänen Rose-vaimonsa kanssa syntyi myös yhteinen albumi vuonna -89. Akustinen kokoonpano oli jo sitä ennen ehtinyt tehdä kaksi albumia 20- ja 30-lukujen hengessä toteutettuja hulvattomia renkutuksia, mutta kolmannella levyllä Brozmanin mukaantulo sai ryhmän kuulostamaan reippaasti täyteläisemmältä. Truckloadin julkaisi Euroopassa ranskalainen Sky Ranch -merkki, jonka kautta ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin myös ”Slide A Go-Go”. Sittemmin Bob lievensi näkemyksiään ottamalla käyttöönsä mm. Pertti Nurmi BOB BROZMAN Brozman oli akustisten kielisoittimien suvereeni multilahjakkuus. Levyillään hän soitti myös mm. Brozmanin intohimoisimpana keräilykohteena ja mittavan soitinvalikoimansa peruspilarina olivat vanhat Nationalin metallikoppaiset resonaattorikitarat. Taustajoukoissa häärivät mm. - 85 ja erityisesti ”Devil’s Slide” v. Brozman oli tullut entistä kyynisemmäksi amerikkalaista konservatismia kohtaan ja Euroopan-kiertueillaan hän viehättyi vanhan mantereen avoimemmasta ilmapiiristä. Lieneekö sitten tämän ”liian ammattimaisuuden” syytä, että tämä vuonna -77 ilmestynyt ”Number 3” (cd-uusintajulkaisu nimellä ”Singing In The Bathtub”) jäi orkesterin viimeiseksi. ”Blue Hula - 44 - Stomp” -albumilla (-81) kuuluu yhä selvemmin vanhan countrybluesin rinnalle noussut kiinnostus vuosisadan alkupuolen virtuositeettia vaatineeseen Havaiji-kitaramusiikkiin. Tämä viesti tuli niin yllättäen, kuin puun takaa tai salama kirkkaalta taivaalta – kulahtaneita sanontoja lainatakseni, ettei siitä vieläkään ole toipunut. havaijilaisen slack-keykitaristin Ledward Kaapanan, japanilaisen Takashi Hirayasun, guinealaisen Djeli Moussa Diawaran, intialaisen slidevirtuoosin Dabashish Battacharyan, Papua New Guinea Stringbandin, sekä kelttiläistä musiikkia John McSherryn ja Donald O’Cónnorin kanssa. ”A Truckload Of Blues”oli nimensä mukaisesti puhtaasti blueslevy, vaikkakaan ei verrattavissa mihinkään tavanomaiseen valtavirtabluesiin. huhtikuuta. Viimeiseksi jääneellä ”Package Dealilla” ei mainita edes säestysmuusikoita. Hänet löydettiin kuolleena kotoaan Kalifornian Santa Cruzista 23. Kymmenkunta alla listatuista albumeista on esitelty vuosien saatossa Blues Newsissa ja vieläpä useahkon arvioitsijamme toimesta. Sen, kuten kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen ”Snapping The Stringsin” julkaisi akustiseen kitaramusiikkiin keskittynyt Kicking Mule, mutta varsinainen läpimurto tuli pykälää suuremman perinnemusiikkiyhtiön Rounderin julkaistua albumit ”Hello Central”, ”Give Me Doctor Jazz” v. Siihen saakka se oli vielä ollut tasapainossa niin ihmisen psyyken kuin elimistönkin kanssa. En ole seurannut kovin tarkkaan Artien viimeaikaisia puuhailuja. marimbaa, mandocelloa ja erilaisia lyömäsoittimia. Hän omisti Bootsy’s-nimeä kantavan kapakan Chicagon South Sidella, joten varmaankin sen isännöinti piti miehen poissa levytysstudioista viimeisten vuosien ajan ennen hänen poismenoaan. Sähköistä ”paistinpannua” kuullaan tavallista enemmän ja onpa mukaan kelpuutettu sodanjälkeistäkin bluesia. Paras oli tietenkin Brozmanin ystävä Tau Moe, joka olikin aloittanut uransa jo 1920-luvulla. • 3 - 2013 © Ali Madjdi kansikuvat ovat olleet sopivassa korniudessaan melkoisen puoleensavetäviä – ainakin minulle. kontrabasisti Stan Popley, pianisti George Winston, laulajatar Rita Lackey sekä monitaitoinen pariskunta Del ja Carl Ray. Näitä kahta levyä ei saisi puuttua kenenkään itseään musiikin harrastajana pitävän levyhyllystä! Vuonna -92 Bob Brozman päätti hemmotella bluesyleisöään, jolle edellisten levyjen monipuolisuus saattoi olla hieman liian rehevää. Yhdelläkään hänen albumillaan ei ole soittaja- ja levytystietojen lisäksi mitään muuta informaatiota, kuten vaikkapa tarinaa Whiten elämänvaiheista
Ilman hänen vaikutustaan uskoisin musiikillisen näkemykseni olevan huomattavasti köyhempi. Milloin häntä epäiltiin islamistiterroristiksi mustan partansa takia (”en aja partaa, koska en vain pidä parran ajamisesta”, oli looginen selitys) tai milloin samasta aiheesta, koska hän oli epäilyttävästi osoittanut lukutaitoa lukemalla kirjaa julkisella paikalla. Kun hän huomasi olevansa lähes kykenemätön soittamaan ukulelea ja havaiji-kitaraa, lähti loppulaskenta käyntiin. Ow! My Uke’s On Fire on kuin ukulelella harjoitettu kilpajuoksu. Viimeisen vuoden aikana kivut levisivät raajoihin ja Brozman totesi soittamisen käyvän aina tuskallisemmaksi. Aiheena oli luonnollisesti musiikki – niin hänen kuin hänen vanhojen suosikkiensa. Suurin hämmästykseni oli kuitenkin se, että paikka oli tupaten täynnä. Kappaleiden välissä hän jaksoi rupatella vakavista aiheista huolimatta humoristiseen sävyyn vaikkapa nälvimällä niin maansa ulko- ja sisäpolitiikasta kuin kertoillen musiikillisten vaikuttajiensa ja soittimiensa historiasta. Olin tietysti varannut jo lentoliput Rovaniemen koneeseen, mutta nyt olisi mahdollisuus nähdä Brozman jo päivää aiemmin. Yllättäen jälkimmäisissä Brozman tunnettiin paremmin. Lähemmäs perinteistä bluesia hän palasi 2006 levyillään ”Blues Reflex”ja 2007 ”Post-Industrial Blues”, jolla oli mukana jälleen vanha luottobasisti Stan Popley. Levyn kuudesta lauletusta kappaleesta ainakin neljä (Rhythm Is The Thingissä ei juuri ole sanoja ja Banm Kalou Banm on laulettu kreolikielellä, jonka ranskankielistä käännöstäkään en kielitaidottomuuteni vuoksi ymmärrä) käsittelee joko kuolemaa tai ainakin mahdollista elämästä luopumista. Kun vielä ystäväni Olli Valo lupasi lainata vihersisustusliikkeestään kaksi palmua, raahasin ne muutaman korttelin matkan rekvisiitaksi artistin tuolin molemmille puolille. Kitaristin kulttimaineestaan huolimatta hänelle musiikki oli kuitenkin tärkeämpi kuin soiton tekninen taitavuus. Kaiken päättyessä olemme aina yksinäisempiä kuin kukaan muu koko maailmassa. Tuota mörisevää laulua, uskomatonta kitaran soittoa ja hienoa musiikkia jää ikuisesti kaipaamaan. Puhakka tosin pelkäsi, tulisiko paikalle riittävästi väkeä, mutta lupasin tuovani keikalle kaikki tuttuni tai jopa sukulaiseni vaikka aseella uhaten (on minulla nallipyssy ollut pienenä). Onneksi Tavastian alakerran Semifinal-klubi sattui olemaan vapaana ja tarjoukseni otettiin myötämielisesti vastaan. Kaiken maailman kitaran soittajat saapuivat hämmästelemään Brozmanin temppuja paikassa kuin paikassa. Illasta 4. Nimikirjoitukset pyysin maltillisesti vain kolmeen levykanteen, mutta keskusteluväleihin pääsimme välittömästi. Brozman jätti lähtiessään tilaa näille nuorille kitarataitureille kilvoittelemaan keskenään omalla ”ihmeellisyydellään”, mutta heistä huolimatta – toista Bob Brozmania ei soittoareenoille koskaan tule. Eiväthän nämä nyt mitään koko kansan huumoria edusta, mutta vähän koukeroisemmasta musiikista nauttivat löytänevät niistä myös hupaisat puolensa. Lupauduin tietenkin myös soittamaan levyjä ja varoittelin ravintolahenkilökuntaa siitä, että musiikki tulee olemaan vain ja ainoastaan 1920- ja 30-luvun bluesia ja havaijilaista. Bobin suomenvierailuitahan tuli sitten vuosien varrella useampiakin, joten eniten jäi jäytämään, että viimeiselle Juttutuvan keikalle olin estynyt saapumasta. Tunnelma on kaikesta huolimatta jollakin kummallisella tavalla optimistinen, vaikkakin luovuttava. heinäkuuta -94 tuli mitä ikimuistoisin. Levyn sisällön synkkyys avautuu aivan uudella tavalla artistin valitettavan poismenon jälkeen. Minulle hän valitti ainoastaan kerran selkävaivaansa, joten tarjouduin kantamaan matkatavarat hotellille. Ihmisten ahdasmielisistä asenteista kotimaassaan hän jaksoi usein heittää herjan jos toisenkin. Tärkeämpää oli saada ihmiset kuuntelemaan itse musiikkia, ei pelkästään virtuositeettia. Bob Brozman oli varsinainen selviytyjä. Toivottavasti se, niiden Bobin muiden levyjen ohessa, löytää edelleen kuulijansa, sillä jos musiikkimaailma jotakin nykyisin tarvitsee, niin avaramielisiä kuulijoita. Kun onnistun sen löytämään, yritän siirtää sen DVD-muotoon. Jossakin on tallessa vielä sekä äänellisesti että kuvallisesti onnistunut, vaikkakin vain yhdellä kameralla taltioitu videotallenne tuolta illalta. Koska Semifinal on synkän oloinen rokkiluola, päätin tehdä sillekin jotain. Näistä synkästi lauletuista blueseista American House Fire kertoo siitä, kuinka vähän me ihmiset lähimmäisistämme välitämmekään. Omalle The Running Man -merkillään Bob Brozman julkaisi konserttitallenteen ”Live Now” ja omintakeista kymmenjärjestelmäistä näkemystään kuvaavan ”Metric Time”. Tuona loppuviikkona onnistuin näkemään kaikkiaan kolme Bob Brozmanin keikkaa, vaikka en kuvitellut hänen koskaan Suomeen saakka päätyvän. Siihen Bob Brozmanin levytykset tarjoavat mitä rikkaimman mahdollisuuden. Vaikka en itse kitaristi olekaan, oli Bob Brozman yksi suurista idoleistani. Lonesome Blues kuulostaa hyytävämmältä kuin Skip James loppuaikojensa tulkinnoissa. Aloituskappale on hassusti kompuroiva blues ja Cannibal Stomp tömisyttelee kuulijan keskelle pimeintä Afrikkaa. Vaikka se kutkuttavin huumori oli pikkuhiljaa vääntynyt jonnekin Tom Waitsin tai Captain Beefheartin nyrjähtäneeltä kuulostavaan muotoon, oli Brozman keikoillaan kuitenkin edelleen paitsi kitarataituri, myös yleisön viihdyttäjä. Muistan kuin eilisen päivän, kun Luigi Puhakka soitti Rovaniemeltä kysyäkseen saisiko tällaiselle bobrozmanille järjestettyä jonkinlaisen esiintymisen Helsinkiin torstai-illaksi – äijä kun oli buukattu esiintymään Rovaniemen Roots’n’River -festivaaleille viikonlopuiksi. Kun ottaa huomioon, että Brozman matkusti selkävaivoistaan huolimatta itsekseen kolmen kitaran, ukulelen ja matkalaukkunsa kanssa, täytyy ihmetellä hänen selviytymiskykyään. Viimeisen levyn ”Fire In The Mind:in” äänitys oli jo työlästä. Kiinnostuneet ottakoon yhteyttä, sillä paras ilohan on jaettu ilo. Levyn erikoisuus tosin oli versio vanhasta The Doorsin hitistä People Are Strange, Brozmanin tulkinnalla kappaleen tunnelma välittyy alkuperäistäkin tehokkaammin. 2007 ilmestyneellä ”Lumiéré”-levyllä, jonka kannessa poseeraa 27 Brozmania yhteneväisesti pukeutuneena, mutta erilaisten kielisoittimien kanssa. Täydennysmiehenä levyllä kuullaan perkussionisti Daniel Thomasia. Kävin itse teetättämässä parikymmentä mainosta Diivari Kopissa (Juhani Merimaa maksoi toki laskun, muistaakseni 20 markkaa, Tavastian piikkiin) ja levitin niitä otollisiin paikkoihin – levy- ja soitinkauppoihin. Raahasin yläkerrasta pöytiä ja tuoleja tyhjän lattian täyttämiseksi, jotta Brozmanin esiintyessä ihmiset istuisivat pöytiin kuuntelemaan ja takaosan baaritiskillä olisi seisomatilaa (härskisti tietenkin laitoin ensimmäiseen pöytään ”varattu”kyltin). Miksaajalle hän antoi tarkat neuvot mitä taajuuksia piti säätää mihinkin, soitti kappaleen tai korkeintaan kaksi, kiitti äänimiestä loistavasta yhteistyöstä ja poistui lepäämään hotelliinsa. Honey Aaltonen - 45 - BOB BROZMAN Fire In The Mind (Ruf 1183) (1) Breathing The Blues (2) Cannibal Stomp (3) American House Fire Blues (4) Rhythm Is The Thing (5) Strange Mind Blues (6) Blue Mars Over Sorrento (7) Banm Kalou Banm (8) Ow! My Uke’s On Fire (9) Nightmares And Dreams (10) Memory Blues (11) Lonesome Blues Bob Brozmanin viimeiseksi jäänyt albumi Fire In The Mind on jäänyt lehdessämme esittelemättä, mutta ehkäpä niin pitikin olla. Paitsi että kannen rannekellon taulussa on kahdentoista tunnin sijaan kymmenen, on musiikkikin erikoinen sekoitus deltabluesia afrikkalaisilla ja aasialaisilla vaikutteilla. Herkässä balladissa Memory Blues laulaja pyytelee rakkaintaan muistamaan yhteisten hetkien parhaat puolet. Aseistariisuvalla avauskappaleella Tango Medzinárodý (International Tango) Brozman soittaa myös kanteletta, johon hän oli suomalaisen tangon ohella ihastunut vieraillessaan maassamme. Vakavasti ajatellen tuli mieleeni, että ehkä siinä Brozmanin hiipuvien voimien ja ukulelen kilpajuoksusta olikin kyse. Vaikkei Fire In The Mind mikään hilpeä julkaisu olekaan, on mukana vielä musiikillista leikittelyäkin. Liian vähiinhän ne aina loppupeleissä jäävät, kun vuodet kiitävät ohitse ikään kuin huomaamatta. Honey Aaltonen 3 - 2013 •. Strange Mind Blues taas pohdiskelee sitä, että luultavasti kaikki jossain vaiheessa tulevat miettimään kuolemaansa. kitaristien kitaristi. Esimerkiksi usein hermoille käyvät soundcheckit hän ohitti pitämällä mukanaan kahta luottomikrofonia, toinen lauluun ja toinen soittimeen. Bob Brozman jätti jälkeensä väkevän musiikillisen testamentin, jonka tämä Fire In The Mind päätti. Bob Brozman oli paitsi ylivertainen kitaristi, monipuolinen musiikintekijä, kitaralehtien kolumnisti, yleisönsä hurmaava esiintyjä, etnomusikologi ja musiikkitieteen professori Australian Macquariteyliopistossa, oli hän myös ns. Nightmares And Dreams poukkoilee otsikkonsa mukaan niin unelmien kuin painajaistenkin epämääräisessä välimaastossa ja Rhythm Is The Thing on jo nimestäänkin päätellen varsinainen rytmihulluttelu. Dramaattisimpia esityksiä ovat vielä kuitenkin kaksi päätösraitaa. Totta kai, vastasin epäröimättä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuinka asia viikon varoitusajalla järjestyisi käytännössä. Levyä tehdessään Bob Brozman oli nähtävästi jo päättänyt kohtalostaan
• 3 - 2013 Monet Internetin podcastit sisältävät myös mainiota kuvitusta Pacific Street Blues and Americana: Edellisiä monipuolisempaa blues- ja roots-musiikkia. Musiikkiaiheiset podcastit on vielä jaettu alaryhmiin, kuten alternative, blues, country, folk, jazz, latin, pop, rock, world jne. Erityismaininta vanhanaikaisista podcastien oheisvalokuvista.. Parempi strategia on googlata sanalla ’rockabillyradio’, jolloin pääsee kyseisen nettiradion kotisivujen kautta käsiksi aseman noin kymmenen DJ:n podcast-kokoelmiin. podcastien etuna on, että niitä voi kuunnella milloin ja missä vain, jos on nettiyhteys käytössä. Mitään sidonnaisuuksia tai intressejä minulla ei ole minkään radioaseman tai musiikkitoimittajan suuntaan, vaan kyseessä ovat vain omat löytöni ja mieltymykseni. Podomatic.com -sivuston musiikkitarjonnasta löytyy hyvinkin monipuolista musiikkia laajakatseisille ja seikkailunhaluisille musiikinkuuntelijoille. The Ongoing History of Blues: Poikkeaa muista podcasteista siinä, että esittelee jokaisessa ohjelmassa yhden artistin. Myös englanninkieliset ohjeet sivuston käyttöön löytyvät. Tätä ominaisuutta varsinkin valikoivat musiikin kuuntelijat arvostavat. Kun klikkaa podcastin ikonia tai nimeä, pääsee sen nettisivulle, josta löytyvät soittolistat (usein, ei aina). Myös eurooppalaista, koska Ian McKenzie on britti. Suomalainen rockabilly soi ohjelmassa myös kohtalaisen usein. Tässä joitakin vinkkejä siitä, miten musiikki-podcasteja ja -nettiradioita löytää ja miten niistä voi saada iloa elämään. Levyuutuuksia ja syntymäpäiviään viettävien blues- ja rocktähtien kappaleita. Ohjelma koostuu lähinnä uudesta blues-musiikista, mutta myös vanhempaa musiikkia uudelleenjulkaisuilta soitetaan ja edesmenneistä artisteista voi olla teemaohjelmia. & T-Bones ja Erja Lyytinen löytyvät melko sekavilta soittolistoilta. Podcastin artistilista on aika puutteellinen. BluesMusic: Hollantilainen BluesMoose-podcast oli tätä kirjoitettaessa netin suosituin podcast blueskategoriassa. Vapaalla sanahaulla ’rockabilly’ löytyy yli 100 podcastia, mutta suurin osa niistä sisältää vain kaikenkarvaista rock-musiikkia. Hyvät soittolistat. Toinen etu on lähetyksessä kuultujen kappaleiden soittolista, jonka avulla voi hakea kuunneltavaksi ohjelmasta vain ne osat, jotka kiinnostavat. Esitellyt artistit ovat hyvin tunnettuja, BN:n lukijoille ehkä liiankin tuttuja. ’Podcast a la une’ -ikkunassa vaihtuvia ohjelmia klikkaamalla saa näkyviin ohjelman soittolistan ja sen voi sitä kautta myös kuunnella. Jokaiseen podcastiin, joita on yli 100, liittyy myös kuva ja luettelo artisteista, joita ohjelman aikana kuullaan. Soittolistoilta löytyy vanhaa ja uutta exoticaa, brassilattaria, Tom Waitsia ja vähän mitä vain keskimääräistä oudompaa musiikkia. KCOR pyytelee monen muun nettiradion tavoin kuuntelijoiden lahjoituksia tekijänoikeusmaksuihin, serverimaksuihin ja muihin kuluihin. Myös pari European Blues Challenge -erikoisohjelmaa maaliskuulta 2013. Piisit soivat kolmen paketteina ja välissä kuullaan Billin sujuvaa rentoa jutustelua. Eurooppalainen blues noteerataan hyvin. Mark Kerr’s Blues Nation Show, Human’s Bluesfest ja Preying Lizard Music’s Road Rash: Yhdysvaltalaisia podcasteja lähinnä sikäläisen blues-rockin ystäville. Yli 50 blues-podcastia ja niiden laajat arkistot! Mainio alkuosoite musiikin haulle on podomatic. Näiden ns. Painopiste on Pohjois-Amerikassa, mutta silloin tällöin juontaja Rick Galushan brittikavereiden ohjelmia eurooppalaisesta bluesista. Hän soittaa viikottaisessa tunnin mittaisessa ohjelmassaan uutta ja vanhaa rockabillyä, rock’n’rollia, hillbillyä, ja yleensä myös ’a little bit of the Lord’ eli yhden gospel-kappaleen ohjelmaa kohti. Satunnainen surffailija kuitenkin eksyy helposti, ellei ole tottunut navigoimaan globaalilla bittiulapalla. Niitä voi hakea aiheen mukaan tai sanahaulla. Rockabillyä, rock’n’rollia ja vaihtoehtomusiikkia löytyy myös mukavasti Vauhdikkaasti rokkaavan musiikin ystävät voivat kokeilla myös podomatic-sivustoa, mutta rockabillyyn ja perinteiseen rock’n’rolliin keskittyvien podcastien löytäminen on vaikeampaa, sillä erillistä - 46 - alaryhmään tälle musiikin lajille ei ole. Internetissä on takuulla vielä muunkielisiäkin blues-podcasteja. Soittolistat ovat tarkkuudeltaan vaihtelevia. Ei varsinaisia teemaohjelmia, mutta saman artistin kappaleita saatetaan soittaa jopa puoli tuntia putkeen. LAINELAUTAILUA BLUESAALLOILLA I nternet on tiedon ja hömpän valtameri, jossa on myös valtava määrä bluesia ja muuta kiinnostavaa musiikkia vapaasti kuunneltavissa. TIMO KAUPPINEN BN:n lukijoille lienee tuttua, että radio-ohjelmia, kuten Bluesministeri Kuloniemen ja Kantritohtori Nättilän viikottaisia lähetyksiä voi kuunnella jälkikäteen Ylen Areena -nettisivuston kautta. Radiosblues.com ei ole osa podomaticia, vaan vastaava sivusto, jossa on linkkejä ranskankielisiin podcasteihin. Selkeät soittolistat auttavat ohjelmajaksojen valinnassa. Billin levyvarasto on mittava ja paljon kuullaan myös vanhempaa ja harvinaisempaa musiikkia alan tosiharrastajille. Mainstreet Blues ja Ian McKenzie’s Podcast: Kansas City Online Radion (KCOR) kaksituntisia lähetyksiä, joissa melko monipuolista blues-musiikkia. Kun valitsee esimerkiksi blues-aiheiset, niin saa näkyviin suosituimmuusjärjestyksessä 10 eniten kuunneltua podcastia ja View Full Category Rankings -linkin takaa löytyy vielä nelisenkymmentä lisää. Esittelen tässä joitakin nettisurffailun kautta löytämiäni musiikki-podcasteja ja nettiradioita, jotka saattavat olla mieleen BN:n lukijoillekin. Silloin tällöin on teemaohjelmia, kuten myös Bill Smokerilla. Ja ne harvat suomenkielisethän löytyvät Yle Areenasta. Asiantuntevan kuuloista puhetta on kappaleiden välissä melko runsaasti hollanniksi. Blanco y negro: Espanjankielinen podcast, joka suosii perinteistä bluesia. Tässä muutama poiminta niistä: RockabillyDJ: Bill Smoker on Croydonissa (Lontoossa) perheineen asuva DJ, joka on tuttu monille suomalaisille alan harrastajille. Suositellaan lämpimästi ainakin kokeilemaan. DJ Spy’s Voodoo Lounge: Saksalaisen DJ Spyn nonstop, jossa ei ole puhetta lainkaan. Esimerkkinä: Luanda Podcast: Tämä ’alternative’-luokan suosituimpiin kuuluva podcast on todennäköisesti brasilialainen ja soittaa erikoisempaa, lievästi nyrjähtänyttä musiikkia. com -sivusto, johon on koottu linkit suureen määrään radio-ohjelmien podcasteja. Tässä lyhyt esittely eräistä blues-aiheisista podcasteista. Musiikki on usein vauhdikasta, sähköistä rockabillyä ja skaala kapeampi kuin Bill Smokerilla. Digital Blues: Englantilainen podcast, joka soittaa paljon eurooppalaistakin bluesia, mm. Honey B. Yleensä tunnin tai kahden mittaisia ohjelmia on arkistoituna kymmeniä tai jopa satoja, ja ne ovat suoraan kuunneltavissa tai tallennettavissa (usein, ei aina) omalle tietokoneelle myöhempää kuuntelua varten. Soittolistoja katselemalla saa tarkemman käsityksen musiikkitarjonnasta. Sattuneesta syystä, sillä Bill Smokerin vaimo Kikka on suomalainen ja Suomen rockabilly-skene on Billille varsin tuttu
Probably the most important UK blues reissue of the year! Young UK blues-rock guitarist Oli Brown makes a guest appearance on ”I Will Be Me” (Cleopatra Records CLP 0496), a new album by Dave Davies, the former lead guitarist with seminal 60s UK outfit The Kinks. Eivätkä tässä ole vielä läheskään kaikki musiikkia netissä tarjoavat radioasemat. Suomesta tätä kautta voi kuunnella Yleä ja sen paikallisasemia. Mutta etsikääpä itse oman mielenkiintonne mukaiset podcastit tästä musiikin ihmemaasta, ja siirrytään katsastamaan nettiradioasemia. Monilla nettiradioilla on tosin myös podcasteja vanhemmista ohjelmista. Varsinkin viikonvaihteessa Radio Helsinki voi olla varteenotettava valinta. Musiikki on usein parhaimmillaan livenä ja keikoilta voi joskus ostaa levyjä jopa signeerattuna ja samalla vaihtaa muutaman sanan itse artistin kanssa. Musiikkia moneen makuun, toivottavasti myös lokakuun jälkeen, jolloin aseman omistaja muuttuu. Musiikin tarjonnassa on tapahtunut huima kehitys. The excellent Irish guitarist Dick Farrelly (who has worked with Van Morrison, Mick Taylor, Noel Redding and others) toured Britain with Manchester’s harmonica ace Mat Walklate (www.matwalklate.co.uk) as a blues duo, Keep It Clean – check out their excellent album, also called ”Keep It Clean”. Tätä kautta voi maailmankuvaansa laajentaa kuuntelemalla ohjelmia melkein mistä päin maailmaa vaan. Jos kaipaatte kielten kuunteluharjoitusten lisäksi kielten lukuharjoitusta, niin menkääpä abyznewslinks.com -sivustolle, niin löydätte sitä kautta kaiken maailman sanomalehdet. Sivuston valikosta löytää asemat musiikkityylin mukaan. Paras löytämäni hakemisto musiikkiradioasemista on LoudCity.com, joka sisältää haun ja paljon linkkejä musiikkiin erikoistuneisiin nettiradioihin. Mikael Wiikin Terraarion tarjonta sunnuntaiaamuna on vieläkin laaja-alaisempi sisältäen myös klassisen musiikin ja jazzin. Linkkilistan kautta löytyvät pääasiassa pohjoisamerikkalaiset enemmän tai vähemmin bluesia soittavat radioasemat aakkosjärjestyksessä. Internet on jo nyt musiikinystävälle aarreaitta, jota kannattaa käyttää hyväksi mielimusiikin kuunteluun ja musiikkimaun laajentamiseen. Ellei sitten käy niin kehnosti, että ihmiskunta ehtii sössiä jatkuvan kasvun tavoittelussaan planeettaamme elinkelvottomaksi, tai tuhota sen sotimalla tilaan, jossa vain torakat pystyvät elämään. Dutch blues-rocker Julian Sas wound up his short British tour early in the month. Nettiradioissakin on valinnanvaraa Nettiradiot eroavat podcasteista siinä, että kuuntelija ei tiedä mitä on tulossa, eikä siksi voi valikoida kuuntelemiaan kappaleita kuten podcasteissa. Kun aseman kuvaketta klikkaa, alkaa musiikki kuulua ja sivulta näkee mitä juuri nyt soitetaan ja listan siitä, mitä on viimeisen noin puolen tunnin aikana soitettu. Keikkakalentereita löytää netistä esimerkiksi Blues-Finland. Kun nyt ollaan luisuttu vähän syrjään bluesista, niin luisutaanpa kaltevaa pintaa pitkin vielä vähän. Musiikkityylejä on yli 20 ja niillä on myös alajakoja. Spotifyn blues-tarjonnasta minulla ei ole kokemusta, mutta laaja lienee sekin. Tässä pieni valikoima satojen asemien joukosta: Charlietown blues – uutta ja vanhaa bluesia Weenie juke radio – vanhaa akustista bluesia Kansas City Online Radio – pääasiassa bluesrokkia City Sounds Radio – Blues – bluesia, etelän soulia, jazzia Papa George – vanhempaa rokkia, poppia, bluesia Americana Nirvana – amerikkalaista rootsmusiikkia Radio Swing Worldwide – 1930-40-lukujen musiikkia Rockabilly Radio – rockabillyä, hillbillyä, rock’n’rollia Doowop Cafe Radio – doowoppia, vanhaa R&B:tä Classic Soul Network – vanhempaa soulia BlackSoulRhythms – gospelia, jazzia, soulia, hip hoppia Bienvenue en Louisiane – cajunia ja zydecoa Toinen hyvä lähtöruutu on bluesfestivalguide. Palataan lopuksi tulevaisuutta koskevista ajatusleikistä takaisin nykytodellisuuteen. Graham, who died in 1974, was one of the pioneers of the British R&B boom, and this set, which also features Ginger Baker, Jack Bruce, guitarist John McLaughlin and Duffy Power among others, comes complete with a lavishly illustrated 48 page booklet and is a worthy tribute to this enigmatic musician. The major new release for British blues lovers, and very eagerly-awaited, was ”Shake The Walls” (Jigsaw SAW4) by Marcus Bonfanti. Koekuuntelin muutamaa asemaa: KKCR (Havaiji), WWOZ (New Orleans), AllMemphisMusic (Memphis) ja 105.7 WROX (Clarksdale), ja hyvinhän ne kuuluivat. com, jossa on blues-festivaalitietojen lisäksi laaja linkkilista (Blues Link Directory). Verkkosivu löytyi, mutta koekuuntelu ei ainakaan tällä kertaa onnistunut. Näiden asiantuntevien musiikkitoimittajien ohjelmia kuuntelemalla voi löytää mielenkiintoisia uusia ja vähemmin tunnettuja laatuartisteja. Yritin LoudCityn haulla löytää Radio Helsinkiä ja Bear Family Radiota, joiden tiedän olevan netissä, mutta kumpaakaan ei tullut vastaan. Yleisradio lähetti muistaakseni vielä 1960-luvulla (vain 50 vuotta sitten) popmusiikkia yhden (!) tunnin viikossa. Tällöin voi kokeilla esimerkiksi YouTubea, jonka tarjonta on jo erittäin laaja. Fans of blues-rock were able to see Johnny Winter after a long absence, and Austin, Texas-born guitar ace Eric Johnson played in several high profile venues. Reissue-wise, the big news was the four CD box set by The Graham Bond Organisation entitled ”Wade In The Water – Classics, Originals And Oddities” (Repertoire REP5250). Spotify’ta vastaavia muita musiikkipalveluita ovat Rdio ja Deezer. Artistien MySpace-, Reverb Nation- tai Soundcloudsivuilta voi yleensä kuunnella vain muutaman näytekappaleen. Asemia voi hakea nimellä tai maan, kielen ja aiheen (format) mukaan. Recorded onto analogue tape at The Grange Studio in the east of England, this is a pure set of classic UK blues-rock, with hints of Led Zeppelin and Free but an undeniably contemporary approach. Eli ’carpe diem’ – tartutaan hetkeen, eikä muuta kuin etsimisen ja löytämisen iloa, ja hyviä surffailusäitä BN:n lukijoille! FBS ry ja BN Internetissä: www.facebook.com/pages/Finnish-Blues-SocietyBlues-News-Magazine/116160888493616 twitter.com/#!/BluesNewsMag www.youtube.com/user/bluesnewsmagazine www.myspace.com/bluenorthrecords www.reverbnation.com/label/bluenorthrecords NORMAN DARWEN’s Blues News from England April 2013 was a good month for the blues guitar lovers in Britain. Ja sitten on vielä YouTube, MySpace ja Spotify ja... Asemien musiikkiprofiileista ei ole tarkempaa tietoa. Asemat lähettävät ohjelmaa eri formaateissa ja ohjelmien kuuluminen riippuu siitä, millaisia audiosoittimia kussakin tietokoneessa on asennettuna. Definitely highly recommended if you like the British approach to blues-rock. Osa podcasteista on jopa artistikohtaisia, esimerkkinä ZappaCast, jossa keskustellaan, ja soitetaan vain Frank Zappan musiikkia. Ei sovi unohtaa myöskään elävää musiikkia. Kuka tietää. Ja onhan Radio Helsingissä myös Njassa, Norppa, Bunuel sekä Lasse Kurki. Other European acts visiting the United Kingdom included Norwegian outfit Eric Slim Zhal & The South West Swingers, and Delta Groove’s Dutch harmonica master Big Pete. Googlaamalla ne kyllä löytyvät. Uuge Kojolan Planetaarion tarjonta lauantaiaamupäivisin on usein blues- ja roots-pitoinen. Formaateista löytyy myös blues ja haku tuotti kourallisen asemia. Esimerkiksi Blues on jaettu vielä alaluokkiin: Acoustic blues, Cajun/zydeco, Chicago blues, Contemporary blues, Country blues, Delta blues ja Electric blues. Varsinkin vanhoja ja harvinaisiakin blues-levyjä löytyy sieltä kiitettävästi. Virtaako kuulijan mielihyväprofiilin mukaan valikoitunut musiikki sadan vuoden päästä telepaattisesti globaalista musiikkipilvestä suoraan aivoihin. Tutustumisen arvoinen on myös publicradiofan.com, josta löytyy valtava määrä virallisempien radioasemien kuuntelulinkkejä ympäri maailmaa. Hyvää harjoitusta vieraiden kielten kuunteluun. Dave was responsible for the raunchy distorted guitar sound of some of the group’s earliest hits. - 47 - 3 - 2013 •. Nostalgiaa kaipaavat voivat kuunnella edelleen tätä legendaarista radiota, joka toimi vuosina 1933–92, mutta on aloittanut uudelleen vuonna 2007 netissä. Äänen laatua tosin ei taida saada enää yhtä autenttisen huonoksi kuin silloin joskus 1960-luvulla... com - ja Rockabilly gig guide -sivustoilta. Robben Ford also had several dates, and former John Mayall sideman Buddy Whittington – also a Texan – had some shows. It was good too, to hear Pete Brown (a close associate of Bond's) and Paul Jones discussing Graham on BBC Radio 2’s nationally broadcast ’The Paul Jones Show’ on 15th April. Jos haluaa täsmäkuunnella jotakin tiettyä artistia tai levyä, podcasteista ja nettiradioista ei ole paljoa apua. Musiikin kuuntelun tulevaisuutta voi vain arvailla. Pop-musiikkiin hurahtaneet joutuivat täydentämään musiikkisivistystään yöpöllöinä kuuntelemalla putkiradioillaan Radio Luxembourgia. Toivottavasti blues-diggarit ja musiikkihistorian tutkijat voivat vuonna 2113 naureskella tällaisille visioille lukiessaan tätä ikivanhaa BN:n numeroa universumin tietopilviarkistosta
Soolopitkäsoittoja kitarasankari on julkaissut tähän mennessä kaksi, ”Never Too Late” vuonna 2005 sekä ”Deeper” vuonna 2008. Hänen korvaajakseen festivaali on onneksi saanut niin ikään ensimmäistä kertaa maassamme (samoin kuin muualla Euroopassa) vierailevan kitaristi-laulaja Jack Hadleyn. © Pertti Ñurmi BLUESFESTARIKESÄÄN © Jack Hadley ENNAKKOSILMÄYS © Pertti Ñurmi JACK HADLEY VIDAR BUSK BILL & CHANEY SIMS Rauma Blues 12.–13.7. Rauma Blues sai pikkuhiljaa kevään mittaan kasattua ja julkistettua tulevan kesäfestarinsa ohjelmiston, joka sisältää roppakaupalla ja varmasti moneen makuun iskeviä musiikkielämyksiä. Muut pääkonsertin esiintyjät ovat Robert Randolph & The Family Band, laulaja-. Sattuipa käteen Blues News -lehti (4/91), jossa arvioitiin sen vuoden Puistoblues-festivaalin satoa. Heinäkuun puolivälissä nähdään, oliko Rauma Blues kukonaskeleen edellä muita kesäfestareita. Sen sijaan kuulakas laulajatar Chaney taitaa tulla kyläämme ensi kerran. Uskomukseni perustuu yhtäältä bändin huippuhienoon ja toistaiseksi ainoaan, toissavuotiseen ”And Still I Rise” -albumiin (Raisin’ Music Records), toisaalta omaan kokemukseeni nähtyäni heidät ”livenä” lavalla Pariisissa jonkun verran ennen mainitun CD:n levyttämistä. No ei nyt aivan seuraavana, mutta vuonna 1995 George Thorogood esiintyi Destroyers-yhtyeineen Vanhankylänniemellä. • 3 - 2013 Vastaavasti hyvin harmillisena uutisena Rauma Blues -organisaatiosta tiedotettiin vain hetkeä ennen lehtemme painattamista, että ohjelmaan merkitty mississippiläisartisti James ”Chainsaw”Dupont on terveydellisistä syistä määrätty matkustus- ja lentokieltoon, joutuen siten jättämään Rauman keikkansa väliin. Olen aina ihmetellyt, miten isokätinen Bill loihtii peukaloetusormikitaroinnillaan huikeat kitarasoundinsa. Louis All-Stars” (Bob Lohr, piano, Terry Coleman, basso, Keith Robinson, rummut), jonka venymiskykyihin pääsemme nyt tutustumaan ensin perjantai-illan Bar Hovin klubikattauksessa ja seuraavana iltana Rauma Bluesin perinteisellä Kukko-pääareenalla. Silloin he olivat vielä aika tuoreita, levyt myivät hyvin. Homas on tehnyt CD:itä levy per vuosi -tahtia viimeisten 10 vuoden ajan, tuoreimman niistä, robustia countrybluesia sisältävän ”Okiessippi Blues” (Northern blues Music Records) duettona peltihammas, kitaran rakentaja Super Chickanin kanssa. Minulle erityisen kiinnostava esiintyjävieras on ensimmäistä kertaa Suomeen rantautuva Heritage Blues Orchestra, jonka riveissä tosin soittaa meille suomalaisille bluesdiggareille muutamia hyvinkin tuttuja artisteja. Nyt vuosia myöhemmin George Thorogood on edelleen voimissaan, ja uusimmat albumit ovat kiivenneet Billboardin blues-listalle, kuten kaksi viimeisintä, ”The Dirty Dozen” (2009) ja ”2120 South Michigan Ave.” (2011), ja aivan kärkipäähän. Pertti Nurmi Järvenpään Puistoblues 26.–30.6. Billhän on esiintynyt Suomessa monastikin, samoin Junior on käynyt täällä. Lisäksi häneltä on ilmestynyt vanhoja bluesklassikoita nykyhetkeen päivittänyt yhteisalbumi ”Brothers Blood & Bone” (2007) coloradolaisen ”afrosippi”artistin Dan Treanorin kanssa. Raumalla Jack Hadleytä säestää alkujaan Chainsaw Dupontin komppaustehtäviin valjastettu ”St. Päälavan ulkomaisia vieraita ovat edellä esiteltyjen lisäksi entinen rekka k uski Watermelon Slim sekä Norjan vonkukitaroinnin ylpeys ja lippulaiva Vidar Busk. Hadley myös soittaa sähkö- ja lap steel -kitaraa Otis Taylorin vuoden 2007 albumilla ”Definition Of A Circle”, jolla muina vierailijoina kuullaan mm. Se oli vuosi, jolloin Järvenpäässä esiintyivät John Lee Hooker ja Bo Diddley – ja yleisömäärä oli ennätyksellinen. Kaiketi parhaiten Otis Taylorin kiertueyhtyeen kitaristina tunnettu Hadley on kuitenkin ylläpitänyt läpi muusikkovuosiensa myös varsin menestyksekästä soolouraa sekä luotsannut 2000-luvun puolivälistä lähtien omaa Jack Hadley Band -nimistä bluesrockkokoonpanoaan. Otaksuttavasti (ja toivottavasti) pääkonsertin viimeiseksi aktiksi armoitet tava Vidar Busk tullee höykyttämään sellaisen täyslaidallisen tuutulaulujen vastakohtaista kitaramaratonia, ettei Rauma Blues -yleisön tarvitse pelätä nukahtavansa kesken kaiken pikkutunneille ulottuvassa suviyössä. Charlie Musselwhitea sekä Gary Moorea. Filippiineillä syntynyt mutta San Franciscon Haight-Ashburyn ympäristössä varttunut sekä sittemmin perheensä matkassa Denveriin, Coloradoon kotiutunut Jack Hadley on mitä todennäköisimmin Suomen bluespiireissä täysin uusi tuttavuus. Sekä Bill että Junior ovat intensiivisen voimakkaita bluestulkitsijoita ja loistavia kitaristeja. Uskallan väittää Heritage Blues Orchestran esittävän Rauma Bluesissa kattavan läpileikkauksen bluesin historiaa, soljuen pre-war-countrybluesin alkujuurilla, viipyillen gospelin henkimaisemissa, hämmentäen Chicagon blueskeittoa ja päivittyen kohti nykyaikaa. Rauma Bluesin Kukkoareenan lauantaipärskeet käynnistynevät suomalaisvoimin Tuomari Nurmion tuodessa uusine Dumari & Spuget -kokoon panoineen odotettavasti stadi laiskultturelleja - 48 - säväyksiä Rauman idylliseen pikku k aupunki ympäristöön. En sinällään ole harmistunut, vaikka olisin väärässä, sillä heittää tämä Orkesteri isolla O:lla sitten millaisen ohjelmiston hyvänsä, niin luvassa on joka tapauksessa ja takuuvarmasti ammattitaitoista, hienosti tulkittua bluesia. Huuliharpisti-kita risti-songster Watermelon Slim, oikealta nimeltään William P. Perinneorkesterin täydentää bluesvaltakunnan tasokkain ja kuumin rumpali Kenny ”Beedy Eyes” Smith, ranskalainen huuliharpisti Vincent Bucher, sekä vallan erikoinen puhallinsektio, johon peruskokoonpanossaan kuuluu kaksi trumpettia, tuuba/ pasuuna ja saksofoni. Siltihän lavalla kuullaan nuo menneisyyden kappaleet, kuten Bad To The Bone, Born To Be Bad ja Get A Haircut. Järjestäjät olivat kuulemma uumoilleet, että josko seuraavana kesänä pääkonsertissa soittaisi vaikka George Thorogood. Heritage Blues Orchestran ytimen muodostavat pitkäaikainen ystäväni (olen siis jäävi kirjoittamaan tätä) New Yorkista, Bill Sims Jr ja kitaristikumppaninsa Junior Mack sekä Billin ihastuttava Chaneytytär. Raumalla hänellä on mukana Workersyhtyeensä
Pori Jazzeilla on todella paljon myös sitä itseään, jatsia; usein pienemmissä paikoissa, joissa sitä pääsee oikein kuuntelemaankin. IBBF:n musiikki-iloittelu valtaa historiansa 31. (Pepe Ahlqvist, Micke Björklöf & Blue Strip ym.), Forssan Tyykiblues 15.6. Tässä iässä alkaa olla noita terveydellisiä vaikeuksia. Kokoonpanon tunnetuimmat jäsenet ovat Mikko Kuustonen ja Heikki Silvennoinen. (Kat Baloun & Jonne Kulluvaara Duo, Helge Tallqvist Band ym.), Saarijärven Myllyblues 12.7. Lee Fields kävi syksyllä Tavastialla hurmaamassa homekorvat vanhakantaisella ja tehokkaalla soulillaan (arvio BN 6/12). Huomio ja julkisuus tosin kohdistuvat siihen myöhempään viikonloppuun. Eddie kuoli kesällä 1994, joten tuo ohjelma jäi harmillisesti tekemättä. Samassa konsertissa esiintyy bluesleidi, taitava slide-kitaristi Bonnie Raitt, jonka viimeisin levy ”Slipstream” on erinomainen ja Grammylla palkittukin. Harhailtuaan vuosikaudet varjoisilla poluilla, Ericin uusi studioalbumi ”Til Your River Runs Dry”osoittaa, että äijä on vielä iskussa. 1944) on esiintynyt lapsesta lähtien sekä yhtyeissä että soolona ja on levyttänyt muutamankin albumin. festivaali ja musiikki soi toista viikkoa heinäkuussa. 1954, Everett, Washington) on kolunnut keikkalavoja jo 1960-luvun lopulta ja laulanut mm. Arenalla esiintyvät Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana, Olly Murs, vanhempi legenda Bobby Womack sekä nuorempaa polvea edustava John Legend. Tuolloin BB-klubin ”Winter Blues” -stagen valtaavat Dirty Harry’s Rock’n Roll Big Band feat. (Emil & The Ecstatics, Maisteri T. Karjalainen, maanantaina 1.7. Niin, ja Klubeilla esiintyvät muun muassa Curtis Salgado, Ben Granfelt, Hoedown ja Olli Siikanen. Kirjurinluoto Arenalla esiintyy torstaina (18.7.) Steve Winwood (Spencer Davis Group, Traffic), ikiaikainen suosikkini, jota en ole (kait) lavalla nähnytkään, vaikkei siitä kauaa ole kun hän oli Pori Jazzeilla. (Dave Lindholm ym.), Oulun Päivien Juurihoito 28.–30.6. Pääkonsertissa on mukana vain yksi suomalainen (Q. No, onhan täällä 60-luvulla aloittaneelle huru-ukko-luokan kuluttajalle houkuttimia kiinnitetty. sacred steel -tyylin soittaja. musisoiva J. Tarjontaa riittää, on rootsmusiikkia, bluesia, soulia, funkia, R&B:tä, jatsia ja muutakin rytmimenoa. Vetisissä puitteissa musisoivat toista kertaa maassamme vieraileva Corey Harris & The Rasta Blues Experience (USA) ja Highway feat. yleisöä tanssittava Dalindèo. BB-klubilla esiintyvä Los Bastardos Finlandeses, sunnuntaina 30.6. sekä Helsingin RootsEspa 31.8. © Pertti Ñurmi GEORGE THOROGOOD JÄRVENPÄÄ 1.7.1995 Pori Jazz 13.–21.7. Stone on viettänyt hiljaiseloa 20 vuotta, mutta nyt se esiintyy Puistobluesin päälavalla ja monella muullakin festivaalilla kesän aikana. Konsertin huipentaa innokkaaksi Suomi-visiteeraajaksi osoittautunut Johnny Winter (USA). Tällaisia ovat Porin Teatteri, Ultra Music Nights@Theatre, Klubi – Klubben & Garden, Cafe Jazz, Jazz Street Stage ja miksei myös Keski-Porin kirkko ...mutta kun nuo esiintyjien nimet tahtovat häikäistä. Olen viime vuosina karttanut tällaisia megaluokan tapahtumia, olen tukenut marginaalimusiikkia, kuten bluesia, pienemmissä saleissa, mutta Porissa se taitaa olla vaikeaa. Aimo Ollikainen JOHNNY WINTER, TURKU 5.10.2012 taihin 4. Kauhavan Puukkoblues 14.–15.6. Robert Randolph on pedal steel -kitaristi ja kotoisin New Jerseystä. Feelgood ym.), Turun Puutori Blues 24.–27.7. Timo Turpeinen. Duo ym.), Pieksämäen Savonsolmu Beach & Blues Party 3.–6.7. Sekä kansainvälisistä että kotimaisista esiintyjistä koostuva, lapset ja nuoretkin huomioon ottava festari kestää peräti seitsemän päivää perjantaista 28. heinäkuuta. Eiköhän konsertissa silti kuulla Across 110th Street ja kenties It’s All Over Now. Vuonna 1978 paikallisia musiikin ystäviä palvelemaan perustettu Puistoblues on kuluneiden vuosien aikana kasvanut Euroopan johtavaksi bluesfestivaaliksi ja yhdeksi Suomen merkittävimmistä musiikkitapahtumista. Yhtye on levyttänyt neljä albumia (1988–93) ja nyt julkaistaan kokoelmalevy. Perjantai (19.7.) tarjoaa soulahtavaa menoa. & Lihan Tie ym.), Tornion ja Haaparannan kaupunkien yhteinen Kalottjazz & Blues 27.–30.6. (Forest Lake Band ja Jamie & Jukka Mäkinen & Wang Dang Dudes), Pori Blues 13.7. Puistoblueshan ei ole ainoastaan pääkonsertti (29.6.) Vanhankylänniemessä, vaan se on neljä päivää bluesia eri muodoissaan (26.–30.6.); on Blueskatu, Levytori, Blues-klubit ja jopa Kakarablues. Lauantaina (20.7.) on taas Arenalla entisille hipeille muistelun aihetta: Eric Burdon joutuu joka konsertissaan laulamaan nousevan auringon talosta, vaikkei hän aikanaan paljoakaan siitä rahallisesti kostunut. Robert Crayn yhtyeessä, Roomful of Bluesissa sekä lyhyen jakson myös Santanan kanssa. Maiju Lasola Suomen tapahtumavilkasta blueskesää täydentävät myös mm. Bluesillan täydentää kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Robert Cray. Laulaja-lauluntekijä-huuliharpisti Curtis Salgado (s. Samana iltana LP48!-teltassa soittaa Lee Fields & The Expressions ja uuden soulin sanansaattaja Cody ChesnuTT. 3 - 2013 •. Monipäiväisen festarin esiintyjälista on varsin pitkä, mutta BN:n lukijoiden voisi olettaa olevan kiinnostuneita etenkin blues-osastosta. Stone sekä tiistaina 2.7. Aimo Ollikainen Imatra Big Band Festival 28.6.–4.7. Hänen viimeisin levynsä on ”Live From Madison Square Garden” (with Eric Clapton), joka on miellyttävää vanhan kertausta. (Q. Stone), mutta muut tapahtumat tarjoavat runsaasti kotimaisia esiintyjiä. keskeisestä esiintymisestään Scorsesen ”The Blues” -elokuvasarjan osassa ”Feeling Like Going Home”. Q. (Bill Öhström Band, Honey B. Mm. Tämänvuotinen Pori Jazz on jo 48. Lisa M (Swe) sekä päivää aiemmin Saimaalla seilannut Corey Harris ryhmineen. (huom: kahden viimeksi mainitun ohjelmat julkistetaan kesäkuun aikana). Bluesia on perinteiseen tapaan tarjolla enemmälti tapahtuman päätöspäivänä torstaina 4.7. (Tortilla Flat, Jukka Syrenius Band, Black River Bluesman & Bad Mood Hudson ym.), Porvoon Tirmo Blues 19.–20.7. kesäkuuta tors- - 49 - © Piia Leino huuliharpisti Curtis Salgado ja konsertin aloittava suomalainen esiintyjä Q. Toivuttuaan paksusuolen syövästä, tammikuussa 2013 Womack kertoi sairastavansa Alzheimerin tautia, jonka vuoksi hänellä on vaikeuksia muistaa kappaleidensa sanoja. Samassa konsertissa esiintyvät jatsarit Dave Douglas Quintet with special guest vocalist Heather Masse, McCoy Tyner Latin Jazz All Stars sekä ainakin entisaikojen suuruus Earth, Wind & Fire. Siitä voi nauttia esimerkiksi keskiviikkona 3.7. Bluesmaailman arvostetuimmat palkinnot, Blues Music Awardit, jaettiin toukokuussa Memphisissä, ja tänä vuonna Curtis Salgado sai kolme palkintoa: Vuoden viihdyttäjä (B.B. järjestettävällä Blues Saimaa -risteilyllä. (Royal Southern Brotherhood, Dr. Womack (s. Komeaääninen laulaja aloitti bluesin ja soulin välimaastossa keinumisen 1980-luvulla albumillaan ”Bad Influence”. Useimmat muistanevat Harrisin paitsi toki soitannollis-musiikillisista ansioistaan, myös mm. Hän on julkaissut muutaman levyn omissa nimissäänkin ja niistä viimeisin on nimeltään ”Soul Shot”(Alligator). Mikon toisen projektin vuoksi toteutusta piti myöhentää. Minulla on heidän vanhoja levyjään hyllyssä aika monta, mutta nykykunnosta en uskalla sanoa mitään, menkää katsomaan. Tuo musiikinlaji on käytössä Holiness Pentecostal -kirkoissa, joissa steel-kitara hoitaa urkujen virkaa. Hänen viimeisimmät levynsä ovat ”We Walk This Road” (2010) ja ”Live In Concert” (2011). Stone ym.), Hämeenlinnan Linnajazz 11.–14.7. Blueskadulla nähdään sellaisia artisteja kuten Huojuva Lato, Ice Cream 12 Bar Band, Nicole Willis & The Soul Investigators, Nieminen & Litmanen sekä Robbie Hill & The Blue 62’s, ja kadun levytorilla soittavat mm. Näillä isoilla nimillä ja isoilla estraadeilla meitä houkutellaan tulemaan kumartamaan vanhoja ja uusiakin nimiä. Mainittakoon myös, että samana päivänä BB-kadulla esiintyy Lahti Big Band kera kenenkäs muun kuin Ismo Haaviston. Soul-legendan viimeisin julkaisu on ”The Bravest Man In The Universe”, jonka tuotti Gorillaz-mies Damon Alban. kerran Imatran kosken ja keskustan alueen kadut ja klubit kesä-heinäkuun vaihteessa. Hän on maalliseen musiikkiin eksynyt ns. Muistelen, että syksyn 1993 aikana kävin keskusteluja Mikko Kuustosen kanssa, kun hän suunnitteli tekevänsä Eddie Boydia käsittelevän ohjelman YLE:lle. Bluesporukkaa edustaa näissä kisoissa FC Blues. Tarjonta on laajaa ja laadukasta, mitähän tuonne menisin katsomaan ja kokemaan. King -palkinto), paras Soul Bluesin miesartisti sekä paras Soul Blues -albumi (”Soul Shot”). Houkuttaisikohan tällainen soitanta lisää porukkaa helluntalaisiin seuroihin Suomessa. heinäkuuta... soittava Q. Ei ole kuulemma edes lupaa käyttää The Animals -nimeä. Kuten todettu, tarjolla on monia muitakin artisteja; festariohjelma löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta www.ibbf.fi. Robert Crayn uutuuslevy ”Nothin But Love” on ollut hyvässä huudossa maailmalla. – Niin, ja ilmeisesti sitä ”suomalaista viihdemusiikkia” edustava Antti Tuisku esiintyy Osmo’s Cosmos Barissa tiistaina 2. Stone. BN:n lukijoita saattaa kiinnostaa lisäksi esimerkiksi perjantaina 28.6. Ja tämä todellinen ”Kulttuuriteko” järjestetään kokonaan talkoovoimin! Niin, tänä vuonna Rockfutis-turnaus järjestetään Hyvinkäällä (31.8.–1.9.2013) ja isäntänä toimii Puistoblues. Tyylilajeja kuullaan festareiden nykymeiningin mukaan laajalla skaalalla; ohjelma sisältää swingiä, jazzia, bluesia, funkia, rockia ja soulia sekä vielä suomalaista viihdemusiikkiakin (kuten järjestäjätaho asian ilmaisee). Mutta menköön. Doctor’s Order sekä Nate Gibson & Hi-Fly Rangers. (Erja Lyytinen, Jimmie Lawson ym.), Äänekosken Keitelejazz 24.–27.7
Illan menyy oli todella maukas, eikä taustamusiikistakaan voinut olla muuta kuin mielissään. Ensin huima Johnny B. Itse olen aina fanittanut lujasti Rockpile-ajan materiaalia ja sitäkin kuultiin. Kuitenkin ilmassa oli odotuksen tuntua. Tyylitajua ja rentoa luovimista sen sijaan löytyy, kuten myös soittokumppanien kunnioitusta. Inmatesin, Wilko Johnsonin jälkeisen Dr. Tätä ällisteltiin Daven fb-sivuilla Yhdysvaltoja myöten. Bändi siis todettiin toimivaksi ja kelpaavaksi muuallekin. Se toi oman mausteensa illan tunnelmaan, joka oli varsin latautunut heti porttien avauduttua. © Pasi Rytkönen DAVE EDMUNDS BAND Helsinki ja Turku 29.–30.3.2013 D ave Edmunds on niitä kitaramiehiä, jotka nauttivat maamme musiikkiväen keskuudessa laajaa arvostusta yli sukupolvien. Soittaako Black Sabbath Paranoidin ja Lynnärit Sweet Home Alabaman. Muutama päivä Suomen rundin jälkeen julkistettiin ”uuden Dave Edmunds Bandin” kokoonpano ja nippu keikkoja ympäri Eurooppaa. Edmundsin soitto kyllä toimi loistavasti erityylisissäkin kappaleissa. kitarasankari, jonka tarvitsisi alleviivata ja briljeerata osaamisellaan. Kun Springsteenin kirjoittamaa starttia seurasi Fats Dominon I’m In Love Again, oli peli selvä – tänään rokattaisiin svengimeiningillä. Soolotilaa saivat muutkin ja yhteissoitanta sujui kitkatta. Refreshments-kaverit olivat siis Edmundsin vanhoja soittotuttuja, loput kaksi taas tälle kiertueelle mukaan tulleita pelimanneja. Olavi Rytkönen Logomo, Turku, 30.3.2013 Vuoden tähän mennessä kovin tapahtuma, ainakin Aurajoen tällä puolella, oli Dave Edmundsin saapuminen Suomeen lyhyelle kiertueelle. Omia biisejä, maukkaita levyjä, toimivaa yhteistyötä muiden rocklegendojen kanssa – lista on todella pitkä. Ensimmäisenä varsinaisena bändinä vuoron Logomo Loungessa sai Eddy Karlssonin luotsaama Van Go. Kokoonpanon basistina toimi Tommy Cassemar ja pianistina Calle Brickman. Kyllä soittaa, ja vaikka Dave Edmunds asialla etukäteen hieman vitsailikin, niin tulihan se odotettu Sapelitanssi sieltä. Helsingin ja Tampereen keikoista poiketen oli Logomon keikalle buukattu runsas kattaus juurimusiikin eri tyylilajeja, joita esitettiin peräti kuuden eri bändin voimin tarjoiltuna. Noin tunnin soitannan jälkeen Dave ja bändi poistuivat lavalta. Lämmittelyakteina toimivat nuoret ja reippaat Relax Trion rokkabillaajat sekä muutoin reipas Eero Raittinen kera Americanbändin. Chuck Berry oli hyvin edustettuna ja hyvä niin – onhan Edmunds tulkinnut Berryä aina taidolla ja tunteella, jopa chuckimmin kuin Chuck itse. Bändille ei oltu buukattu muita keikkoja näiden Suomen esiintymisten lisäksi. Jos rehti rokkiporukka ei Suomessa toimi niin missä sitten. Jopa aikoinaan hurjasti nelistänyt Fine, Fine, Fine, mutta tällä porukalla ei irronnut ihan yhtä raivokkaasti. Koskapa samalla tuli tieto hänen saapumisestaan maahamme, oli päätös valmis: heti ekalle keikalle Virgin Oiliin Helsinkiin. Klassista materiaalia, jota on kuultu monenlaisena versiointina lukuisat kerrat, mutta kun homman hoitaa todellinen mestari niin tuoreelle maistuu yhä. Nyt kuultiin Don’t Lie To Me, Little Queenie, Carol sekä ensimmäisenä encorena kaikkien perusrockien äiti ja anoppi Johnny B.Goode. Feelgoodin. Virgin Oilissa huomasi, että yhteiset treenit olivat jääneet hyvin vähiin (jos niitä oli ollenkaan), siitä kieli kolmisointustandardeihin nojautuva settilistakin. Dave Edmunds Band -nimellä legendaa komppasi ruotsalainen kvartetti, jonka johtohahmona hääri The Refreshments -ryhmästä tuttu fonisti Mikael Finell. Illan veto muistutti enemmänkin kappaleen zydeco-versioita. Vaikka senkin jälkeen vielä kovasti vaadittiin, lisää ei kuultu. Ote oli heti avausbiisistä From Small Things rento mutta napakka. Aloitusbändin osa ei ole koskaan helppo, mutta heidän reippaasti rullaava rock’n’roll sytytti yleisön jo alkutahdeista lähtien. Hänhän ei ole varsinaisesti ns. Tiedossa olisi siis pitkä ilta hyvän musiikin parissa. OLAVI RYTKÖNEN & RIKU METELINEN Virgin Oil Co., Helsinki 29.3.2013 ...BN käy keikoilla © Pasi Rytkönen Tämän kirjoittaja havahtui alkuvuodesta karmeaan tosiasiaan: Dave Edmunds oli vielä näkemättä ihka elävänä soittohommissa. Calle Brickmanin Calle’s Boogielle uhrattiin rajallisesta esiintymisajasta VIRGIN OIL CO., HELSINKI 29.3.2013 • 3 - 2013 - 50 - VIRGIN OIL CO., HELSINKI 29.3.2013 oma siivunsa, ja tämä pianovetoinen instru oli ehkä hieman turhantuntuinen osio kokonaisuudessa. Goode ja sitten se lähti! Sabre Dance kuultiin kuin kuultiinkin, lyhennettynä versiona kylläkin, mutta yhtä kaikki – klassikko niittasi illan umpeen. Ennen musiikin pariin siirtymistä oli paikallaan suorittaa tankkaus. Rokkivaihteesta poikkesi myös hempeä Can’t Believe You Wanna Live. Silti tuskin kukaan poistui pettyneenä yöhön, Dave Edmunds oli kovassa vireessä ja illan yleisöstä osa oli matkalla joko Turkuun tai Tampereelle – kenties jotkut jopa molempiin. Ruokailua ryyditti Flatbroke Trio letkeällä soitannollaan. No, kyllähän lähes seitsenkymppiselle kitaramestarille soi hieman hengähdysaikaakin melkoisen tiiviin kepityksen lomassa. Saman porukan miehiä oli myös rumpali Ingemar Dunker. Dave Edmunds ei kuulu suurennuslasin alla kytättäviin pintatähtiin, joten aivan tarkkaa tietoa miehen kunnosta ja mukana seuraavasta ruotsalaisesta bändistä ei etukäteen ollut. Eeron vahvan The Band -tunnelmoinnin jälkeen fiilis alkoi nousta: kohta nykäistään kunnon rokkivaihde päälle! Kun Dave Edmunds asteli lavalle sinisissä normifarkuissa ja tummassa kauluspaidassa, noukki Telecasterinsa ja enemmittä seremonioitta polkaisi shown käyntiin, huokaisivat epäilevimmätkin helpotuksesta. Heidän mm. Suomen kiertueessa oli selvästikin kyse siitä, että Dave halusi testata uuden kokoonpanon toimivuutta parilla Suomen keikalla. Poppoo hoiti hommansa mallikkaasti ainakin Helsingissä, mutta jatkokeikoilta kiiri tietoa Finellin tarttuneen myös komppikitaraan ja kuulemma pelkkään foniin keskittyminen oli toiminut paremmin. Ratkaisu osoittautui oikeaksi ja legenda maineensa veroiseksi, toisin kuin samoina päivinä myös livenä todistettu toinen ”legenda” Johnny Legend (parta ja tutina kyllä olivat aika legendaarisia, myönnetään). Suomessa häntä ei ole liian tiuhaan nähty ja niinpä pääsiäisen kolmen keikan kiertue herättikin jo etukäteen kovasti kiinnostusta. USA:sta kotimaahansa Walesiin palannut Edmunds nousi pinnalle jo 60-luvulla raivokkaalla sähkökitaraversiolla Hatsaturjanin Sapelitanssista, ja sen jälkeen työtä on riittänyt niin kitaran varressa kuin tuottajanakin. Reilun tunnin mittainen Edmunds-ehtoo oli todellakin varsin rokahtava ja koostui useimmille tutuista biiseistä
Kuusimiehinen bändi keskittyy pelkästään The Bandin musiikkiin. Keikka osoitti, että Edmundsin sydän sykkii edelleen rock’n’rollin tahdissa. Vaikka bändi klaarasi oman osuutensa moitteettomasti, niin samaa ei voi sanoa Legendistä. No, kyllähän kaikki ne tunnistivat, ainakin voisi olettaa niin. Pääasiassa omia kappaleita sisältäneen setin ehdottomat helmet olivat varmaankin Imelda Mayn ohjelmistosta blokattu Tainted Love ja Janis Joplinin Mercedes Benz. Tomi on vuosien varrella ystävystynyt ja keikkaillut monen huippuharpistin kanssa (mm. Palo soittamiseen ja esiintymiseen hänellä on edelleen tallella. No, ehkäpä soitan teille vielä yhden kappaleen. King -henkinen kitarointi numerossa I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town osoitti. Allekirjoittaneen sekä monen muun suureksi yllätykseksi kainalossa oli Gibson ES kukaan voi ylipäätään soittaa noin nopeasti. Mischo, West Weston ja Mitch Kashmar). 7th”-albumilta tuttu Bruce Springsteenin kynäilemä From Small Things (Big Things One Day Come). Voimme vain arvailla, mahtoiko hän olla paikalla pelkän kahvin ja lettivehnäsen voimin. Tosiasia kuitenkin on, ettei hyvän musiikin kohdalla ole kyse vehkeistä vaan soittajasta ja siitä, kuinka homma hoidetaan. Pienen odottelun jälkeen monien mielestä kenties “rock’n’rollin historian aliarvostetuin suurmies” asteli lavalle. Turun Sanomien haastattelussa luvattua hittiputkea ei kuultu, ei ainakaan Edmundsin omasta tuotannosta, mutta Chuck Berryn tuotantoa kuultiin kiitettävän paljon (Don’t Lie To Me, Carol, Little Queenie ja Johnny B. Edellisen illan keikka Helsingissä ei ollut mestaria väsyttänyt vaan hän oli energinen ja hyväntuulinen. Lavalle nousi raumalainen nuoremman polven rockabillybändi Relax Trio. Kappaleen jälkeen hän aikoi poistua jälleen lavalta, mutta kääntyi puoliväissä takaisin. Sapelitanssia olin odottanut ja vaikka versio onkin nykymuodossaan lyhyt (tarkkaan ottaen 2.20 pitkä) olin kuulemaani tyytyväinen. Musiikillisesti setti jätti hieman toivomisen varaa. Vaikka halu tehdä jatkuvasti uutta on hiipunut, se ei ainakaan hänen soitossaan tänä iltana näkynyt. Parempaa kattausta olisi tuskin voinut olla. Seuraavaksi oli siirryttävä salin puolelle, jossa esiintymisvuoron sai Johnny Legend kotimaisen Psycho Bunch -rockabillytrion (Sami Roine – kitara/ laulu, Mika Railo – basso ja Jussi Sydänmäki – rummut/laulu) säestämänä. Kokoonpano esitti Tomin alkusanojen mukaisesti ”nothing but the blues”, ja sitähän se oli alusta loppuun, painottuen vielä aika vahvasti Chicagon suunnalle. Yhtye esitti sen jälleen kerran kaikella sillä tunteella ja sinisyydellä, joka lauluun liittyy. Toisen setin alussa Tomi korvasi kitaransa harppulla – mikä tiesi sitä, että yleensä basson kanssa louskuttavan Jaska Prepulan oli vuoro napata kitara käteensä. Keikan avasi ”D.E. Minut kohtasi mukava itseaiheutettu yhteensattuma, kun Tomi Leino Blues Band (Tomi Leino, harppu, kitara ja laulu, Jaska Prepula, basso ja kitara, Mikko Peltola, rummut) oli rundilla Tanskassa ja Kööpenhaminan keikka sattui juuri sille viikonlopulle, jolloin itse olin kaupungissa! Mojo Blues Bar (www.mojo.dk) sijaitsee aivan Köönpenhaminan keskustassa, Tivolin ja Raatihuoneen lähettyvillä, joten sinne löytää helposti. Gooden. Logomo Loungessa meno jatkui. Hän ei ollut kuitenkaan puhetuulella eikä edes kappaleiden nimiä maininnut. Heti alkutahtien perusteella voitiin trion olevan juuri niin hyvä kuin levyarvion (BN 4/12) perusteella saattoi päätellä. Kyseessä oli varsinainen huru-ukko, joka unohti, missä lava ja esiintyjän paikka ovat. Siinä Tomi Leino on huippu, kuten B.B. Toisella kertaa lavalta poistuessaan hän hukkasi mikrofonin, ja kun viimeinenkin kappale oli taputeltu, olivat herran kengät ja toinen sukkakin kadonneet johonkin. He saivat muutaman aktiivisen naispuolisen jopa tanssimaan. Tosin lyhyestä versiosta tämä oli kaukana, sillä saimme kuulla runsaan kahden minuutin mittaisen tynkäversion. Ei mitään moitittavaa, siitäkään huolimatta, että Johnny Legend “poikkesi nuoteista” hiukan enemmän kuin olisi ollut suotavaa. Kokonaisuutena ilta oli loistava. Ainakin tämän illan perusteella niin voisi sanoa. Paikka on suht pieni, tanskalaisen määritelmänä niin pieni, että siellä saa polttaa sisällä – ”valitettavasti” ja siellä myös POLTETTIIN!!! Yhtye aloitti keikkansa kahdella Freddie Kingin tutuksi versioimalla kappaleella, joista ensimmäisessä laulettiin See, See Rider, mutta toisessa oltiin hiljaa ja annettiin kitaran hoitaa ”lauluhommat”. Kuinka. Vaikka esitys oli lyhyt, oli se sitäkin hurjempi. Illan päätti paikallisista muusikoista koostunut American, jonka vierailevana solistina oli Eero Raittinen. Bluesin suhteen tilanne on hiukan lohduttomampi, sillä Mojo Blues Bar on seudun ainoa pelkästään bluesille omistautunut klubi – ja harvassa vastaavat ovat muuallakin tässä maanosassa. Hän selvästi viihtyy lavalla. Tämän jälkeen Leino tarttui vuorostaan slidekitaraan, jonka sointia kuultiin Muddyn Long Distance Call- sekä Robert Nighthawkin Crying Won’t Help You -kappaleiden myötä. Setti oli vahva, Don’t Do It, Up On Cripple Creek, When I Paint My Masterpiece... Ennen Tanskan rundia hän oli ollut juuri Kashmarin kanssa kuukauden mittaisella Saksaan ja Sveitsiin suuntautuneella kiertueella. Brittiykkönen I Hear You Knockin’ sentään kuultiin ja se sulautui I Knew The Bride -kappaleeseen, jonka lopussa Edmunds poistui lavalta Van Morrison -tyylisesti jättäen bändin viimeistelemään numeron. Jos joku kappale on tullut Tomille ”omakseen”, niin se on Little Boy Blue. Bändillä oli pystybasson äänentoiston kanssa pienoinen ongelma ja kun se saatiin korjattua, alkoi homma kulkea. Kitaristi Oskari Niemisen lauluosuuksien aikana ei Linda Teräsen taustalaulu oikein tahtonut kuulua. Riku Metelinen BN maailmalla: TOMI LEINO BLUES BAND Mojo Blues Bar, Kööpenhamina, Tanska, 4.5.2013 Kööpenhamina on ollut ja on kaiketi edelleenkin Pariisin ohella Euroopan merkittävin ja johtavin jazz-kaupunki. Pienistä ongelmista huolimatta bändin musiikki vetosi moniin kuulijoista. Hän laskeutui lavalta yleisön joukkoon alkaen tanssittaa naisia ja kätellä miehiä. Toistakymmentä cd:tä vaihtoikin nopeasti omistajaa. Goode). Miesten pitkä yhteinen soittoura näkyy ja kuuluu tyylikkäänä helppoutena, jolla soitto etenee, soolot vaihtuvat, kappaleet seuraavat jouhevasti toisiaan – ja kun siihen lisätään ”sinisen” musiikin taito, joka ”pojilta” löytyy niin tulos ei ole pelkästään sinistä vaan mustan vahvaa bluesia. Moni ei varmaan olisi uskonut ”osa-aikaeläkkeellä”olevan Edmundsin pystyvän vielä tuottamaan tuollaisen tulivuorenpurkauksen. Homma hoidettiin niin autenttisesti, että heillä oli laulava rumpali, jonka mikkiteline oli oikeaoppisesti hi-hatin vieressä. Mielestäni Van Go keräsi pisteet kotiin. ja Steve Earlen kappaleista koostunut setti sai monen kuulijan jalan vipattamaan. Odotukset olivat korkealla ja sieltähän se lähti. Vaikka hän nykyään esiintyy harvakseltaan, niin ilmeisesti mies nauttii niistä sitäkin enemmän. Kunhan ikää ja keikkoja siunaantuu lisää, niin varmaan myös näkemystä tulee mukaan enemmän. Kaikista kovimmat väristykset aiheuttivat mahtava Little Queenie ja Bo Diddley -tyylisesti soitettu I’m A Lover Not A Fighter. Kun mestakin oli kiva, hyvät puitteet ja innokas yleisö, niin mikäs sen parempaa – kiitos bluuz boyz! Keep on Bluesin’ – Jari Kolari - 51 - 3 - 2013 • ...BN käy keikoilla © Riku Metelinen LOGOMO, TURKU 30.3.2013 335:n sijaan Fenderin Telecaster. Dave Edmunds Band oli kasattu ruotsalaisen luottobändi The Refreshmentsien pohjalta. Toivottavasti hän ei aivan kokonaan vielä eläkkeelle ryhdy, sillä tämän illan perusteella hänellä on vielä annettavaa musiikillisesti. Edmundsin soitto ja laulu kulkevat tänä päivänä oikein mainiosti, etenkin moniin ikätovereihinsa verrattuna. Konsertin loputtua olin totaalisesti musiikin viemä. Ilta eteni varsin suoraviivaisissa merkeissä, perusrockin parissa. Yhtye oli saanut juuri kevään koitolla valmiiksi uuden levynsä, ”Get On Down”, ja tavan mukaan julkaisua oli tauon aikana myynnissä. Steve Guyger, R.J. Yleisö vaati kuitenkin lisää, ja Edmunds palasi lavalle ja rykäisi hurjan Johnny B. Yhdestä illan nopeasta vastasi Bo Diddley, joka rokkasi siihen malliin, että eturivin paikalle saapunut juhliva maanmiesrypäs hyppäsi heti ensinuoteista joraamaan lavan eteen, saaden vedettyä vähän taaemmatkin pöydälliset mukaansa. Inmatesin Let’s Move, Dirty Water sekä Three Time Loser toimivat todella hyvin. Seuraavaksi oli aika siirtyä jälleen salin puolelle, sillä siellä esiintyisi hetken kuluttua illan pääesiintyjä. Kappaleista parhaiten toimivat No Escape ja vankka rykäisy Bo Diddleyn Pretty Thing–Who Do You Love -kaksikosta. Hän oli lehtijutussa lupaillut ehkä mahdollisesti soittavansa Sabre Dancen, tosin lyhyenä versiona. Keikka oli taas kerran, ei yllätys, täysin pro-meininkiä. Tästä ystävyydestä kertoi myös uudelta levyltäkin löytyvä West Westonin kappale Take Me For The Ride. Olin jo aivan myyty mies, siitäkin huolimatta, että vieressäni seisonut herra tokaisi bändin rumpusoundin olleen kaikkea muuta kuin kohdallaan. Välillä Eddy otti akustisen kitaran avukseen ja basisti vaihtoi sähköisen instrumenttinsa akustiseen. Esityksen päätteeksi kuultiin vielä Jaskan hieno 50-lukuinen kitarasoolokin. Micke Finell soitti muutaman maukkaan fonisoolon ja hän pääsi myös ääneen kahdessa kappaleessa, joista toinen oli Rockpilen ohjelmistosta tuttu You Ain’t Nothin’ But Fine ja toinen jäi tunnistamatta. Bändi oli hienossa vireessä ja heidän energinen musiikkinsa tuntui uppoavan yleisöön. Eräs lahjakkuuden mitta on osata taikoa soittimestaan kuuluville kuhunkin kappaleeseen ja tyyliin sopivat oikeat tonet ja saundit. Sen verran nuorista muusikoista on kyse, että kolmikon yhteenlaskettu ikä on vähemmän kuin Johnny Legendillä
Aallon Rytmiorkesterista tuttu Mika Maijala sai vuoron. Tällä kertaa oli aika joustaa näistä periaatteista, ja syykin oli aivan selvä: Maijalan ensimmäinen kappale oli Golden Earrings, joka edustaa minulle Emman jälkeen ehkä toiseksi rakkainta rautalankakappaletta. Costello Hautamäen, Mika Maijalan ja Dave Lindholmin lisäksi mukana oli kuin poikkeuksena sääntöön Ben Granfelt. Parin kertaan lauteille saapui avustamaan A. Pienoinen pettymys oli I’m Gonna Roll, jota emme saaneet kuulla. Se olisi sopinut hyvin ohjelmistoon ja erityisesti toisen kitaristin avittamana. Versio oli hieno, mutta sen olisi voinut esittää alkuperäisellä teks- ...BN käy keikoilla © Riku Metel inen DAVE BEN • 3 - 2013 tillä, koska silloin se olisi toiminut huomattavasti paremmin. Olin valmis antamaan anteeksi kosketinsoitinten mukanaolon. David Grayn Dead In The Water on aina kuulunut suosikkeihini. Hänen melodiset teemakuvionsa olivat rakenteellisesti lumoavia, uskomattoman hienoja kitarateoksia. Myönnetään, että olen sellainen tiukkapipo rautalankamusiikin suhteen, enkä kahden kitaran, basson ja rumpujen lisäksi suvaitse kosketinsoittimia tai muitakaan hilavitkuttimia mukaan. Aallon Rytmiorkesterin solisti Vesa Järvensivu ja saimme kuulla rytmiorkesterin ohjelmistosta tuttuja kappaleita kuten Sticks And Stones sekä Shakin’ All Over. Maijalan setti koostui modernista rautalangasta ja muutamasta lauletusta kappaleesta. Lopetuksena soitettu Cocaine kulki sellaisella vauhdilla, että mikäli JJ Cale olisi kirjoittanut kappaleen Hendrixille, niin kenties parin ”viivan” jälkeen se olisi voinut kuulostaa samanlaiselta. Starocaster-soittajana tunnettu Lindholm oli valinnut instrumentikseen tällä kertaa Gibson ES-355 -mallin B.B. Maijalan osuus oli odotetun mukainen ja ainoa mitä jäin kaipaamaan oli Exodus, enkä olisi lainkaan ollut pettynyt, jos myös Emma olisi settiin mahdutettu. Kingin tavoin ja aloituksenakin oli Everyday I Have The Blues. Pienen roudaustauon jälkeen A. Viimeisen kappaleen jälkeen oli todettava, että herran levyt on otettava uudestaan kuunteluun. Granfelt tuntui suorastaan nauttivat lavalla olemisesta, soittamisesta ja tietenkin itse tapahtumasta myös. Muistivatkohan sitä, että Gary Moore on kuollut. Kaksi viimeksi mainittua olivat todella positiivinen yllätys. Mitään ennakko-odotuksia ei Costin suhteen ollut ja juuri siksi yllätys oli suuri ja kaiken lisäksi vielä positiivinen. Jonkun hiukan rankemman rypistyksen olisin mieluusti settiin mahduttanut. Jamit päättyivät, mutta yleisö vaati lisää. No, ehkä se ei Suomen oloissa olisi kuitenkaan taloudellisesti mahdollista. Komppikitarassa toimi illan isäntä Jartse Tuominen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että edellisenä vuonna sairaalakeikka oli ajanut prioriteeteissa ohi kaikesta ja siksi bileet jäivät häneltä silloin väliin. Kaikkina vuosina kattaus on ollut loistava, mutta tällä kertaa kenties paras koskaan – tai ainakin niistä, joissa olen paikalla ollut. Stevie Ray Vaughanin ja Dick Dalen versio oli tarkasti kuunneltu ja kaksikko hoiti homman kiitettävin arvosanoin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Pipeline lähti käyntiin, olivat loputkin yleisöstä valmista kauraa. Loppujameissa kaikki saapuivat lavalle Costello Hautamäkeä lukuun ottamatta. Tyytyväisten kuulijoiden oli tullut aika kiittää, kumartaa ja poistua Tampereen yöhön.. Encorena kuultu vanha sotaratsu Get On piiskattiin sellaiseen vauhtiin, ettei vähään aikaan ole nähty tai kuultu. Lopetuksena oli Pakko saada BMW eli tuttavallisemmin Mercury Blues. Mika Salolle omistettu Checkered Flag oli hieno tuulahdus menneiltä vuosilta. Illan viimeinen helmi oli Gary Mooren Parisian Walkways. © Riku Metelinen GTR TOUR FESTIVAL JARTSE & MIKA Pakkahuone, Tampere, 23.3.2013 K © Riku Metel inen uudetta kertaa järjestetty GTR-Tour on jokaisen kitaramusiikin ystävän paratiisi. Koko jutun avainsana on tinkimättömyys, usko omaan tekemiseen ja instrumentin hallintaan. Heidän taustallaan musisoivat ennakkotiedoista poiketen Rami Eskelinen (rummut), Jukka Kampman (basso) sekä Pekka Siistonen (koskettimet, laulu). Uuden levyn nimikappale toimi hyvin ilman Thomas Blugin avustusta ja GMT oli selkeä vastaus yleisön ”we want more” -huudoille. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi setti, Hey Joe, Mona, Texas Flood Knockin’ On Heaven’s Door ja Rock Me Baby, mentiin Lindholmin johdolla. Setti oli coverpainotteinen: Sweet Little Angel, House Of The Rising Sun, Stop Messin’ Round... Settinsä aikana Costi kelasi läpi lähinnä omaa musiikillista historiaansa ja saimme kuulla mm. Hän piti huolen päivän bluestarjonnasta. Kokonaisuutena ilta oli todella loistava. Jartse Tuomisen musiikki oli hiukan tuntemattomampaa, ja vaikka olin aivan täpinöissä rautalankakattauksesta enkä ole progekitaroinnin ystävä, on pakko myöntää, että pidin kuitenkin kuulemastani. Kaksikko tulkitsi kappaleen todella upeasti. Progeen ja jatsiin pohjautuva fuusiomusiikki tuntui uppoavan yleisöön hyvin. Vierailevia muusikoita olisin toivonut jokaiseen settiin, ja olisi ollut tietenkin hienoa, jos ilta olisi saatu Crossroads Guitar Festivalin tapaan tallennettua ja julkaistua dvdnä. Soitosta huokui sellainen fiilis, että tässä saa nyt olla mukana kokemassa jotain muutakin kuin musiikkia. Seuraavana siirryimme musiikkityylistä aivan toiseen, kun vuoron sai isäntä itse. Illan viimeinen, muttei takuulla vähäpätöisin artisti oli Dave Lindholm. Hän tarjoili näytteitä uudelta ”Melodic Relief”-levyltään - 52 - ELLO BEN & COST ja jotain myös edelliseltä ”Kaleidoscope”-kiekolta. Vaikka Lindholm hoiti laulupuolen, niin jokainen kitaristi sai oman soolo-osuutensa. Entinen tamperelainen, nykyisin Texasissa majapaikkaansa pitävä Jartse Tuominen oli kasannut seurakseen joukon tamperelaiskitaristeja. Ile Kalliota (Ringer), Popedaa (instrumentaaliversoina) sekä Royalsia (Just My Situation). Tuominen tarjoili hiukan vanhaa, hiukan uutta ja jotain tulevaakin. Allekirjoittaneen mielestä illan odotetuin kitaristi, Ben Granfelt, saapui lauteille seuraavaksi. Pitkän odottelun Jartse nousi jälkeen lavalle ja lopulta myös taustabändi. Alku lupaili todella hyvää, mutta varsinainen jään sulattaja oli Rocky Mountain Way, jossa slidekitaraa saapui soittamaan Ben Granfelt. Animaatioklassikot Thunderbirds ja Snowman kulkivat hienosti. Kahdessa viimeksi mainitussa kappaleessa Joe Vestich saapui laulamaan. Omia kappaleita kuultiin vain kolme: Do I Have To Throw Stones, ikisuosikkini Down To Where ja Needless To Say. RIKU METELINEN © Riku Metelinen Illan shown avasi Costello Hautamäki aikansa ”punkrokkarin” Wolfgang Amadeus Mozartin Eine Kleine Nachtmusikkiin pohjautuvalla medleyllä. Ilta oli saanut arvoisensa lopun
Louisianalaisartisti Little Victor Walkerin usein erilaisilla black rock’n’roll -kokoelmilla soinut Little Richard/Larry Williams -kloonaus Papa Lou And Gran kiirehditään ruotsalaiskomennossa tappiin sellaisella rytinällä että hiljaiseksi vetää. Blueskaavan väliin ujutettu melodinen B-osa olisi ollut Kingille herkuttelun paikka, mutta kyllä Eddiekin ihan kelpo lailla tunnetta saa tulkintaansa. Otis Reddingin pikkuhitti Love Man on aika tavallinen rhythm’n’blues -kappale, johon kombinaatio ei mitään maata mullistavaa onnistu luomaan. Miksauksen vaiko sovituksen vika. Mean Devils, 49 Special- ja Os Tornados -yhtyeissä kannuksensa hankkineiden miesten uudessa projekti on torvisektiolla ryyditettyä tanssibluesia 1950- ja 60- lukujen taitteesta. Levyä on ollut tekemässä bussilastillinen väkeä, mutta mitenkään erityisen muhkealta lopputulos ei vaikuta. Epäilyttääkö. Marko Suutarla EDDIE CLENDENING (On The Hill 45-005) (A1) My Song (I Ain’t That Man) / (B1) That Weeping Willow Tree Eddie Clendeningin edellinen single tuli arvioitua Wild Recordsin sinkkukatsauksen yhteydessä (BN 5/11), silloin tuomio taisi olla ”kiinnostava”. julkaisun takana) kirjoittamat kappaleet runttaavat kuulijan lähtöruudun kautta kulkematta suoraan 50-luvulle ja niin syvälle Yhdysvaltain eteläisten osavaltioiden hienostelemattomiin jukejoint-puitteisiin, että takaisin pääsemiseksi taidetaan tarvita aikakoneen ohella GPS-navigaattoriakin. Everybody’s Movin’- ja Blue Jeans And A Boys’ Shirt -kappaleistaan muistettavan Glen Glennin kera purkittamallaan lyhytsoitolla. ”Honeyboy”Sollin taas tunnetaan entuudestaan ennen kaikkea Josef Steinwallin kanssa luotsaamastaan Five Finger Discount -nimisestä räimebluesduosta. Marko Suutarla BIG SANDY & HIS FLY-RITE BOYS with GLEN GLENN (Buckshot BUCK-7001) (A1) My Eyes Are Open (But There Ain’t Nobody Home) / (B1) Girl At The Bar Traditionaalisen kantrin, kantriboogien, western swingin ja rockabillyn nelikentässä jo 80-luvulta lähtien otellut kalifornialaisyhtye ei ole pitkäsoittoja v. Uudella Japanin-sinkulla pistetään vielä pari astetta paremmaksi. Kääntöpuolella soololauluvuoron itselleen kokonaan anastava Big Sandy tulkitsee terhakkaasti Conway Twittyn vuoden 1961 rock’n’roll-numeroa, ja kyllä, pirteästä tahtilajista huolimatta sydänsuruissahan se rypee tämänkin laulun keskeinen sanoma. Alkujaan georgialaisen Bill Johnsonin ja Four Steps of Rhythm -yhtyeen v. Pete Hoppula NIKKI HILL (El Toro ET-15.016) (A1) I’ve Got A Man / (B1) Strapped To The Beat Juhannuksena Suomeen ensivisiitille saapuva tummahipiäinen r’n’b- ja rock’n’roll-laulajatar Nikki Hill on luvannut tuoda maahan mukanaan myös juuri ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Here’s...”(Deep Fryed Records). USA:n roots-kentällä jo aiemminkin positiivisessa äänensävyssä noteeratun kitaristilaulajamiehensä Matt Hillin kanssa työstetystä kiekosta voi jo näiden Nikin omaa käsialaa olevien alkumakupalojen, rockabillymäisesti hölkkäkomppailevan I’ve Got A Manin sekä varhaisen Etta Jamesin hengessä boogierokkaavan Strapped To The Beatin perusteella julistaa kehkeytyvän yksi tämän vuoden ehdottomista kärkijulkaisuista. No Money on kriitikon valinta levylautaselle, kahdesta kappaleesta se hitusen hitaampi ja koukukkaampi. Originaaliversiota dominoivaa pianoa ei uusiomallinnoksella kuulla, mikä tuokin kaivatun ripauksen persoonallisuutta poikain esitykseen. Pete Hoppula 3 - 2013 •. Last Night ei ole Mar-Keys’ien instruhitin päivitys vaan herrojen Riviera, Gomez ja Oliveira aikaansaannos. Pete Hoppula HONEYBOY SLIM & THE BAD HABITS (TBH 45-1) (A1) You Better Dig It (B1) Papa Lou And Gran Peijakas, jälleen se on myönnettävä, länsinaapurissa tietyt hommat vain hallitaan häikäilemättömän hyvin! Autenttisen rosoisen 50-luvun blues- ja r’n’b-paahdon tuoreimpia mallinnäyttäjiä on Etelä-Ruotsin suunnalta saapuva, rumpali Linus ”Honeyboy Slim” Sollinin pomottama yhtye, jonka muina voimina toimivat kitaroista sekä lauluosuuk- - 53 - sista vastaavat Steinwallin veljekset Jacob ja Josef sekä basisti Sven Andersson, joka on vaikuttanut Jacob Steinwallin tapaan myös Jacob & the Jackals -orkesterissa. Hollywoodin hillybillykuningas, taannoin myös legendaarisen The Trashmenin kanssa levytystoimissa (EP ”I’m A Trashman”, Major Label ML45-2) kunnostautunut Deke Dickerson on yhyttänyt kumppaneikseen 60-luvun Memphissoulin jatkumoa edustavan Bo-Keysin ja tallentanut pikkulevyksi pari mustavalkoista kappaletta. Pedro Serran äänessä on tyyliin vaadittavaa puserrusta ja kokonaisuus on sopivan rosoinen ja hikinen. Sähköbasson pulputtama hölkkäshuffle voisi olla vaikka itse Elviksen 60-luvun leffakauden parempia kappaleita. VINYYLISINKKU SOIKOON! Uutuusneliviitosia maailmalta DEKE DICKERSON & THE BO-KEYS (Major Label ML45-1) (A1) Love Man / (B1) Hello Darlin’ Kantri kohtaa soulin ei mikään ennenkuulumaton yhdistelmä ole, mutta aika harvinainen kuitenkin tänä päivänä. Itse kynäilty My Song sytkyttää marakassien tukemana tymäkkää bluespitoista boogieta ja on kuin suoraan Wildin kataloogista napattu. Marko Suutarla T T SYNDICATE (Migraine MR 45-012) (A1) Last Night / (B1) No Money Espanjassa on ollut jo pitkään yksi Euroopan aktiivisimmista rock’n’roll-sceneistä ja se säteilee myös rhythm’n’bluesin puolelle. Versiointi kanadalaisen kantrilaulajan Ray Griffinin Willow Tree’stä täydentää mainion kaksikon. Sandyn kanssa duetoidun tarinan synopsis harhailee parisuhteen päättymisen ja kertojan kohdanneen tyhjän kodin lohduttomassa keskiössä. Ei se mitään, niin epäilytti hetken ajan myös itseäni. Sinkun a-puolella Glenn tuo julkisuuteen 60-luvun puolivälissä demona äänittämänsä honkytonk-rallin. 2006 ”Turntable Matinee” -levynsä jälkeen tehnyt, mutta pääsee nyt jälleen todistamaan iskukykynsä niin ikään ketterässä esiintymiskunnossa olevan 50-luvun rock’n’roll-sankarin, mm. Toisin oli 60-luvun lopun kantrisoulin kulta-aikoina. Voittajaksi nouseekin B-puolen aidosti kaunis versiointi Conway Twittyn kaihoisasta kantrivalssista. 1961 levyttämällä kääntöpuolella tatsi on yhä hyperrupinen, joskin slidekitaroineen nyt astetta bluesimpi. Nähtäväksi jää, riittääkö ideoita ja energiaa kokopitkään asti, mutta alku on ainakin lupaava. Pumpun keskeisen ideanikkarin Lanshammarin (jonka oma levy-yhtiö on myös ko. Tämän vuonna 2011 purkitetun debyytin jälkeen Honeyboy on saanut kumppaneineen valmiiksi myös uuden 6-raitaisen EP:n, jonka julkaisua ainakin BN-toimituksen retro-siipi odottaa jo hyppyset syyhyten. Tässä vaiheessa uskallan jo kuitenkin vakuuttaa, että ilmiö on pikaisesti ohimenevää laatua. Pete Hoppula KOKOMO KINGS (Grime Tone GTV02) (A1) Artificial Natural / (B1) I Know Where To Go Vahvasti projektiluontoisena taisi saada alkunsa myös edellisyhtyeen tyyliin toistaiseksi vain yhden sinkun aikaansaanut ruotsalais-tanskalainen allstars-kattaus, jonka kaikki jäsenet lienevät suomalaisillekin bluesinharrastajille tuttuja hahmoja: Samuel ”Harmonica Sam” Andersson (laulu/ huuliharppu), Ronni Busack-Boysen (kitara), Magnus Lanshammar (basso/kitara), Daniel Winerö (rummut)
Samaan sarjaan voidaan laskea myös hempeä (8). Tukenaan hänellä on kaikkiaan neljällä piisillä kaimansa Freund, jonka hillityt harputtelut täydentävät erinomaisesti pääartistin taiturointeja. Levy on kaiken kaikkiaan rentoa kuultavaa. Albumin nimikappaleessa voi aistia tietynlaista rentoutta niin laulun kuin soiton suhteen ja sama tyyli jatkuu kautta albumin. Parilla raidalla on mukana rummut. Kuutosuralla duetoi Deen kanssa Rachael Price. Mikke Nöjd THOMAS SCHLEIKEN Beech Mountain Hill (Blind Lemon CD 1201) (1) Praying On The Old Camp Ground (Miss. John Hurt, Jorma Kaukonen) (2) Beech Mountain Hill (3) There’s A Table Sittin’ In Heaven (Rev. Sanotaan vaikka näin, että Duck käsittelee eri aiheita melko vapaamuotoisesti eikä touhusta jää läpiluentojen tunkkaisia plagiaatti-fiiliksiä. Kun soulmusiikissa usein sorrutaan kaavamaisuuteen, niin Jesse Deetä ei voi tästä syyttää. Pienillä eleillä onkin tässä suuri merkitys. Minkäänmoisen puuhastelun taustamusiikiksi tästä ei ole, joko tähän keskittyy tai sitten ei. Iglauer näki Jesse Deen keikalla Bostonissa ja oli heti valmis sopimukseen. Aloitusraidalta tulee mieleen lähinnä Son House. Vaikka Jesse Dee ei tuo periaatteessa mitään uutta rytmimusiikin maailmaan, niin hänen tyylissä ja käsittelytavassa on tiettyä raikkautta. Perinteisellä blueskaavalla kulkevia biisejä on vain kaksi (5 ja 9). Nostetaan pisteille vaikkapa kertakaikkisen hypnoottinen nimiraita (4), kaikille tuttu kukkotarina (7) sekä jouhevasti etenevä Hurry Hurry (12). Bluesille perinteistä ensimmäisen säkeen kertausta ei myöskään ole yhdessäkään kappaleessa. Tim Lothar Petersen viettikin aikaa parikymmentä vuotta rumpujen takana erilaisissa tanskalaisbändeissä (esim. Levyn loppupuolella tarjotaan pari vauhdikkaampaa rutistusta. Kokoonpano mies ja kitara on herkkä, mutta voimakas sekä ilmeikäs. LEVY JESSE DEE On My Mind / In My Heart (Alligator ALCD 4952) (1) On My Mind, In My Heart (2) No Matter Where I Am (3) Fussin’ And Fightin’ (4) I Won’t Forget About You (5) Tell Me (Before It’s Too Late) (6) From The Start (7) The Only Remedy (8)What’s A Boy Like Me To Do. Kyse taitaa olla kohdallani lähinnä siitä, että nykyisin julkaistaan vähänlaisesti makuni mukaista perinteistä musisointia. Tim Lothar sanoo soittavansa kappaleet livenä aina erilailla, ja elävänä hänet voi nähdä mm. Tyylillisesti aika rohkea kokeilu on (5), jossa sukelletaan 60-luvun alun teinipopin maailmoihin. Aarno Alén TIM LOTHAR Stories (TLP CD03; omakustanne) (1) Papa Told Me (2) King’s Harbor (3) Loneliness (4) Tear It All Down (5) 25 Places (6) Lover (7) Ride Train Ride (8) Troubled (9) See What You Have Become (10) Traveler (11) Www (12) Coming Home Tämä on vähän päälle nelikymppisen tanskalaismuusikon kolmas soololevy. Falsettivetoinen (7) tuo mukavaa vaihtelua. Tunnelmanluojana Duck on vahva, ja parhaimmillaan hän luo lähes transsimaisen olotilan. kesäkuussa Kaavi-Bluesissa. Eija Jauhiainen JIMMY ”DUCK” HOLMES All Night Long (Wolf 120.936) (1) Hard Time Killin’ Floor Blues (2) Train Train (3) I’m Going To Leave You (4) All Night Long (5) Someday Baby (6) Blues Ain’t Nothing (7) Red Rooster (8) Devil Got My Woman (9) Don’t Get Mad (10) Rock Me (11) Six Little Puppies (12) Hurry Hurry (13) Rock Me (live) Pikkuisessa Bentonian kaupungissa, Mississippillä, ikänsä vaikuttanut Jimmy ”Duck”Holmes on pitkän linjan bluesmies. Kun vielä lisätään, että tyylillisesti hän on samassa sarjassa James Hunterin ja Eli ”Paperboy” Reedin kanssa, niin tiedetään jo enemmän. Hämmästyin kovasti, kun huomasin hänen saaneen jopa kuutosen kaltaisesta suurklassikosta aikaiseksi paitsi korvia ja mieltä hivelevän tulkinnan niin myös harvinaisen uudenmallisen teoksen. Scott Arudan trumpettisoolo sopii mainiosti kappaleen tunnelmaan. - 54 - Tämä mainio perinnekiekko puolustaa oivallisesti traditionaalista ilmaisua rock-bluesin höökiä vastaan. Jo kappaleluettelosta on todettavissa, että Schleikenin suurin sankari ja pääasiallinen esikuva on Mississippi John Hurt, mutta ei hän todellakaan ole mikään pelkkä jäljittelijä. Toki yli tunnin setti on rankahko kokemus, ja parhaan iskukykynsä levy osoittaakin, kun sen kuuntelee kahdessa eri osassa. Aiemmilla levyillä mukana on ollut deltabluescovereita, nyt kaikki esitykset ovat Tim Lotharin omaa tuotantoa. Dee mainitsee esikuvikseen Sam Cooken ja Chuck Jacksonin. Muusikkona kunnostautunut Duck on myös bluesyhdistysaktiivi ja hän pyörittää äitinsä v. (9) Sweet Tooth (10) Boundary Line (11) Stay Strong Alligatorin pomo Bruce Iglauer kaappasi merkilleen jälleen uuden nousevan kyvyn. Osa materiaalista on kreditoitunut miehelle itselleen ja osa edustaa ikuisuusteemoja. Balladitarjontaa täydentää mainiosti (10). Onneksi tarttui, sen verran hyvin soitto kulkee deltabluesin hengessä. 1948 perustamaa, itseään noin vuotta nuorempaa ”Blue Front Cafe” -kuppilaa, jossa hän luontevasti myös esiintyy. Deen oma keikkabändi soittaa levyllä täydennettynä muutamalla vierailijalla. Timo Shankon tenorisaksofoni on vahvassa roolissa (9):lla ja albumin päättää vielä rajumpi runttaus. Se kertoo jo jotakin. (Carter Family y.m.) (11) Further On Up The Road (Bruce Springsteen, Johnny Cash) (Aikaisempia esittäjiä sulkeissa) Viime aikoina olen tuumiskellut, josko olen ikääntymisen myötä tullut ylikriittiseksi, kun olen teksteissäni antanut aika monille saamistani tuoreista arviolevyistä perin tylyt tuomiot. Levyn nimi ”Stories” kuvaa hyvin sen sisältöä, kappaleet ovat kertomusluenteisia, omaelämänkerrallisia ja tyylillisesti enemmänkin kansanlaulunomaisia kuin bluesia. Jessen Deen debyyttialbumi ”Bittersweet Batch”ilmestyi viitisen vuotta sitten paikalliselle pikkumerkille. Valitettavasti meikäläisen kannalta jälleen kerran kitaransoitonopettajien pedapäivät sattuvat samalle ajankohdalle. Onpa tehty muutama kiertue Euroopankin puolelle. Gary Davis) (4) From Four Until Late (Robert Johnson) (5) Deepwater Horizon (6) When The Saints Go Marching In (vaikka kuka) (7) Blessed Be The Name (John Hurt) (8) Sliding Delta (John Hurt) (9) Northwest (10) Will The Circle Be Unbroken. Tällaista musiikkia seurailisin livenäkin mielellään, ja miltei minkälaisessa yhteydessä tahansa. Holmes on omalla tahollaan tunnettu muusikkeri ja levyllään mies tahtoo kunnioittaa kotiseutunsa bluesnimiä, etummaisena Skip Jamesia. Lightnin’Moe), kunnes avasi suunsa laululle ja tarttui samalla kitaraan. Vesa Walamies TOM SHAKA Delta Thunder (Blind Lemon CD 1202) (1) Tom’s Barrelhouse Boogie (2) Gamlin’ Man (3) Babyface (4) Lemon Squeezer Blues (5) Ramblin’ On My Mind (6) Goin’ Down To The River (7) Delta Thunder (8) Mighty Powerful Wisdon (9) Tough Times (10) M & O Blues (11) Young And Wild Blues (12) Walk Right In (13) Ukulele Breakdown (14) He Came From Behind The Sun (15) Malaguena (17) They Don’t Understand These Blues (18) 61 Highway Blues (19) New World Order Blues (20) Drinkin’ & Stinkin’. Miinuspuolelle merkittäköön puhkikalutun Rock Me’n kierrätys peräti kahtena eri versiona (10 ja 13), jälkimmäisen sähköisenä. Näkemieni kuvien perusteella arvelen, että Thomas Schleiken on suurin piirtein nelikymppinen muusikko, joka laulaa ja soittaa erilaisia kitaroita. • 3 - 2013 TUTKAILUT Esimerkiksi kappaleessa 25 Places Lothar kertoo muuttaneensa 25 kertaa ennen kuin löysi kotinsa Fredrikhavnista, josta myös raita 2 kertoo. Dee yhtyeineen oli kerännyt mainetta mainioilla lavakeikoillaan Bostonissa ja muissa itärannikon kaupungeissa. Nyt astutaan askel eteenpäin. Kaiketi niin ei ole kuitenkaan aivan täysin käynyt, koskapa olen tähän saksalaiseen tuotokseen kovasti ihastunut. Ja oikein mallikkaasti hän on onnistunut myös Gary Davis – ja Robert Johnson -versioinneissaan sekä loppuosan kantri- ja Springsteen-muotoiluissaan
Soitinvalikoimaan kuuluu muutamalla raidalla myös klarinetti ja mandoliini sekä erikoisuutena banjon ja ukulelen välimuoto banjolele, joka oli suosittu soitin 1920- ja 1930-luvuilla. Suosittelen siis tätä levyä pasunisteillekin. Valitsen arvioitavaksi vain albumeja, joista oletan pitäväni. Mainittakoon vielä, että Bluesmastersin rumpali on itse John Mayallin kimpassa jo aikanaan kannuja kolkutellut vanha bluespieru Aynsley Dunbar, jos tällä tiedolla sattuisi vaikkapa olemaan jollekin nostalgia-arvoa. Jellyroll” Kraemer. Aluksi viulun ja muiden akustisten instrumenttien runsas käyttö oudoksutti, mutta vähitellen Brad Vickers soittokumppaneineen hiipi ihon alle ja tätä hyvän tuulen musiikkia tuli kuunneltua monta kertaa uudelleen. Kokonaiskesto on peräti 79,5 minuuttia, missä on mielestäni jonkin verran liikaa. Ameriikan keskilännen Coloradossa majailevan Bluesmastersin kakkosvolyymi jyskyttää nimittäin samoja yksitotisen suoraviivaisia kiskoja kuin bändin eka CD, jonka Mikke Nöjd esitteli BN:ssa kaksi vuotta sitten (BN 2/11). Eija Jauhiainen BRAD VICKERS Great Day In The Morning (ManHatTone 1080) (1) Intro (2) Little Gem (3) Train Goin Westward Bound (4) Saving String Rag (5) Sit Down And Talk (6) Great Day In The Morning (7) Saturday Blues (8) Chapter And Verse (9) It’s A Good Life (10) Frisco Town (11) This Might Not Be Your Day (12) Anna Lou Blues (13) The Way It’s Gotta Be (14) Together For Good (15) Dallas Blues Kun Brad Vickersistä hakee tietoja netistä, törmää ensin Resident Evil -pelin hahmoon, joka tuntuu olevan paljon kuuluisampi kuin muusikkokaimansa. En hyljeksi ollenkaan Little Richardin ja Rauli Somerjoen jäämistöistä löytyvää rallatusta Babyface eli Enkelikasvot, en jug band -taustaista folk-suosikkia Walk Right In enkä latinoklassikkoa Malaguena, mutta yksikielisellä kitaralla säestetty Tough Times ja instrumentaali Ukule Breakdown eivät ole omiaan nostamaan tämän kokonaisuuden taiteellista arvoa. Sen pääartisti on kuusikymppinen Tom Shaka, joka hänkin laulaa ja soittaa erilaisia kielisoittimia. David Evansin kiekko ”Live At Alte Post” on esitelty ja kehuttu jo tämän vuoden ykkösnumerossa Pertti Nurmen toimesta, ja se neljäs on itävaltalaisen Alwin Schönbergerin tuotos ”The Finferstyle File”. Kuten alussa totesin, jokuhan tästäkin tykkää, mutta kun itse suosin kitaransoitossa Moore-Bonamassa-Trout -tyyliä, ei tämä julkaisu anna mitään. Kaikki nämä näytteet ovat ns. Albumeita Brad yhtyeineen on julkaissut aiemmin kolme: ”Traveling Fool” (2011), ”Stuck With The Blues” (2010) ja ”Le Blues Hot” (2008). Heidän roolinsa (lue: soittonsa) on niin tehokkaasti jemmattu, ettei levykannessa kehdata edes väittää, millä raidoilla he ylipäänsä mahtavat soittaa. Kitaransoiton hän aloitti 13-vuotiaana, soitettuaan sitä ennen (ja myös vähän jälkeenkin) saksofonia. Handyn The Memphis Blues. Sen sijaan vonkumourukitarahendrixklooni Eric Galesin vierailua ei voi olla paikallistamatta Fine Cadillac -raidalla. Levyn kuuntelukokemus oli virkistävä. Ykköskiekolla piipahti kahdella kappaleella vierailijana helmikuussa manan majoille siirtynyt blueslegenda Magic Slim. Vähän myöhemmin samana vuonna julkaistiin myös sitä paljon kuuluisampi W.C. Vesa Walamies ROBBEN FORD Bringing It Back Home (Provogue PRD 388) (1) Everything I Do Gonna Be Funky (2) Birds Nest Bound (3) Fair Child (4) Oh, Virginia (5) Slick Capers Blues (6) On That Morning (7) Traveler’s Waltz (8) Most Likely You Go Your Way (And I’ll Go Mine (9) Trick Bag (10) Fool’s Paradise 62 vuotta sitten syntynyt Robben Ford on tullut tunnetuksi erityisesti bluesia ja jazzia fuusioivasta kitaransoitostaan sekä myös lukuisista opetusvideoista ja klinikoista. Olen monessa asiassa toisinajattelija, jälleen yksi foorumi lisää. Numerot (11, 12 ja 20) edustavat Tomin ja David Evansin yhteistyötä, mikä tapahtui jälkimmäisen Bremenin-keikan jälkeen eräässä takahuoneessa. Ford käyttää levyllä Epiphone Riviera -kitaraa ja kauttaaltaan vain kaulamikkiä, mitään efektejä ei ole käytössä. Dallas Blues on muuten maailman vanhin nuottina julkaistu ”oikea” 12-tahtinen blueslaulu (1912). Joku on kuvannut hänen musiikkiaan sanoilla roots’n’roll. Voisin siteerata miltei suoraan Mikkeä, kun nytkin porukka kelaa vivahteetonta rock-bluesiaan pysytellen takuututtujen blues-lainastandardien yllätyksettömällä kaidalla keskitiellä. Varmaankin tuo saxofoni on jatsilliset jälkensä jättänyt, itse en juurikaan tituleeraisi häntä (enää) bluesartistiksi. Sinällään äänenlaatu on kauttaaltaan aivan kelvollista luokkaa ja jättää siinä suhteessa kauas taakseen Documentin rahinakokoelmat. Mukana olleella promolla ei ole tekijämerkintöjä, mutta ruotsalaisesta Fuzz-lehdestä luin, että biisit ovat suurimmaksi osaksi vanhoja tuntemattomaksi jääneitä kappaleita Oh, Virginiaa lukuun ottamatta, joka on ainoa Fordin oma sävellys. On latotansseihin sopivia nopeita kappaleita, vanhahtavaa folkbluesia, gospelia (Together For Good) ja jopa ska’ta (It’s A Good Life). Parilla niistä on mukana toinen kitaristi Ferdinand ”Mr. Musiikki on tyyliltään perinteitä kunnioittavaa ja vaihtelevaa. kenttä-äänityksiä eli ne on tallennettu Axel Küstnerin toimesta kasettimuotoon yhdellä mikrofonilla. Pääosa näistä esityksistä on pantu talteen Shakan kotona. Pertti Nurmi 3 - 2013 •. Mutta kun jotain tehdään uudestaan, pitäisi jäljen olla parempaa kuin alkuperäinen, nyt näin ei ole. Kysymyksessä saattaa olla hyvinkin sama yksinkertainen laitteisto, minkä keralla L+R-merkin dokumentoijat Küstner ja kumppaninsa Siegfried A. Ykkösraita, joka on joko Lee Dorseyn tai Allen Toussaintin kynästä ja (8), joka on Bob Dylanin tuotantoa lienevät asianharrastajille ennestään tuttuja. Tällä samaisella levymerkillä on julkaistu kaksi muutakin cd-levyä. Jos pidätte sellaisista artisteista kuin Carolina Chocolate Drops, Reverend Peyton’s Big Damn Band, Heritage Blues Orchestra tai kotimainen Hoedown niin Brad Vickers & his Vestapolitans voi hyvinkin olla mieleenne. Myös Fordin vuosien myötä löysistynyt laulutyyli ärsyttää. Christman kiertelivät pitkin ja poikin USA:ta vuonna 1980. Muutamilta raidoilta voisi suurella mielikuvituksella löytää jotain bluesin kaltaista. levy Myös saksalaisen Blind Lemon Recordsin toinen julkaisu on kovasti makuni mukainen. Hei, Mikke, mehän taidetaan olla peräti samaa mieltä (joistain) asioista! Merkittävin ja jopa ihan positiivinen vivahde-ero edeltäjään on, kun tällä kertaa valtaosan kappaleista laulaa Cassie ”Otisin tytär” Taylor. Telineeseen asetetun huuliharpun säveliä hänellä on toisinaan tapana taivutella, ja välillä hän värittää soittoaan kazoon avulla. Sanotaan nyt heti kärkeen, että tätä levyä on hehkutettu ulkomaisessa mediassa Robben Fordin paluuna takaisin bluesin pariin sekä kehuttu yhdeksi hänen uransa parhaimmista. Tällä kakkosella taasen mainostetaan vierailevan vastaavaan legendakastiin kuuluvat pianisti Pinetop Perkins sekä kitaristi Hubert Sumlin. Kiekon ympärillä oleva mitätön pahvinen kansiläpyskä on itse asiassa kokolailla levyn arvon mukainen. Lyhyen intron jälkeen seuraava avausraita Little Gem on rullaavaa vanhatyylistä R&B:tä, jossa fonien lisäksi sooloilee viulisti Charles Burnham. New Yorkista kotoisin oleva muusikko-Brad on kokenut kitaristi-vokalisti, joka soittaa Vestapolitansorkesterinsa kanssa monipuolisesti roots-musiikkia: ragtimea, folkbluesia, hillbillyä, swingiä, jne. Mikäli minä jotain musiikkigenreistä tiedän, kyllä tämä on ihan samanlaista fuusiojazzia kuin herran edellisetkin levyt. Lainakappaleet on poimittu Memphis Minnieltä (Frisco Town), Tampa Rediltä (Anna Lou Blues) ja Hart Wandilta (Dallas Blues). Näemmä ja kuulemma vanhanmallinen maalaisblues lähisukulaisineen on yhä vahvasti elävien kirjoissa, jollei kotimaassaan, niin ainakin Keski-Euroopassa. Jos diggaat funkkia tai jazzia, osta tämä levy, jos tykkäät särökitaroinnista ja swengistä, osta ”Talk To Your Daughter”. Kaihoisa He Came From Behind The Sun on Tomin ja harpisti Keith Dunnin tribuutti Louisina Redille, ja se on tulkittu välittömästi Redin muistotilaisuuden jälkeen hänen hautansa äärellä. Pääosa koosteen sisällöstä on perinteistä bluesia, mutta monenlaista muutakin on mukaan mahdutettu. Odotin siten tämän nyt sitten sisältävän ihan oikeata bluesia ”Talk To Your Daughter” -levyn tyyliin. Vaikka Ford on kitaristi, pasuunaa soittava Steve Baxter saa soolotilaa melkeinpä enemmän. Timo Kauppinen THE BLUESMASTERS Volume Two (Direct Music Distribution 0005) (1) Bring It Home To Me (2) Talk To Me Baby (3) Tangoray (4) I Just Wanna Make Love To You (5) Same Old Blues (6) I’d Rather Drink Muddy Water (7) Big Boss Man (8) Fine Cadillac (9) Red Rooster (10) 3220 Blues (11) Get Me A Car (12) Honest I Do Tämä lätty löytyi lojumassa piirongin päällä jokavaihdevuotisen levyhyllyinventaarioni tiimellyksessä, muttei olisi välttämättä tarvinnut löytyä. Kappaleista viisi on Brad Vickersin omia, kuusi yhtyeen basisti Margey Petersin, ja loput kolme ovat vanhaa akustista bluesia sotaa edeltävältä ajalta. - 55 - tutkailut Uusin pitkäsoitto sisältää hyväntuulista musiikkia, jota kuunnellessa voi unohtaa omat ja maailman murheet
Eihän patalaiska jaksa syntiäkään tehdä, vai. Tosiasia on, että jos ”Me N Mabell” miellytti tykkää tästäkin. Suosikikseni nousee Blind Faithin Can’t Find My Way Home. Valinta on vaikea, mutta Roly Plattin harpullaan ryydittämä Hoyt Axtonin Never Been To Spain ja Lonnie Mackin Oreo Cookie Blues. Kappaleiden parhaimmistoon nousevat mielestäni kolkko blues Snake Eyes, hidas Enough Is Enough ja rokkaavampi Let’s Kill The War. Mukana on paljon juurevaa soittoa, mutta toisaalta myöskään poikamaisen ponteva nykyrokkaus ei liene Piulle outoa. Niin, jos joku ihmettelee kuka tai mikä se Mabel on, niin se on Suzie Vinnickin kitara. Se on harmi, koska albumi on kokonaisuudessaan musiikillisesti onnistunut, ja lavaesiintyjänähän Nina on energinen ja vauhdikas ilmestys korpinmustine hiuksineen ja lierihattuineen. Yksi varaus on pakko tehdä. Esimerkiksi funkahtavasta Stand-By Button’ista saisi särökitaraa mouruuttamalla kovastikin tavanomaisen jytäpalan, mutta kun se tarjoillaan banjovetoisen trion näkemyksenä, niin saadaan aikaan todella hyvää syke. Onneksi nämä ovat makuasioita, ja monet voivat olla hänen lauluäänestään kanssani eri mieltä. Nämä pääpaheet, joista kaikkien kevyempien syntien katsotaan juontuvan, ovat varhaiskristillisen opetuksen mukaan ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Omia sävellyksiä joukkoon on päässyt neljä (4, 9, 11 ja 13). Kaikki kappaleet toimivat, eikä yhtään huonoa versiota joukossa ole. Riku Metelinen HANS THEESSINK Wishing Well (Blue Groove 2320) (1) New Home Upon The Hill (2) Wishing Well (3) Wayfaring Stranger (4) Take Your Picture (5) Snowin’ On Raton (6) Make Me Down A Pallet On Your Floor (7) Alberta Let Your Hair Hang Down Low (8) Living With The Blues (9) Hellbound (10) Kathmandu (11) Delia (12) Ballad Of Hollis Brown (13) Didn’t We Try (14) Early This Morning Blues Hollantilainen mutta Itävallassa jo vuosia asunut Hans Theessink on tehnyt todella pitkän ja myös tuotteliaan matkan roots-musiikin parissa, jotka reilut parikymmentä omaa levyä, yli 7 000 keikkaa sekä 40 vuotta ”on the road”hyvinkin todistavat. 12-kielistä, terssi-kitaraa, mandocelloa, mandoliinia sekä banjoa. Musiikillisesti liikutaan bluesin ja rokin kovaksi tallatussa välimaastossa. Ainoastaan Bo Diddleyn I Can Tell on keskitasoa heikompi veto, mutta vain hiukan. Ainoastaan levyn päättävä, hitaasti lämpeävä Hendrix-versiointi ei oikein sytytä. Muutamassa kappaleessa on avustavia muusikoita, mutta pääosin Suzie hoitaa soittopuolen yksin. Synneissäkin kyllä löytyy: joidenkin poliitikkojen ahneus ja ’rötöstely’ saavat kyytiä avauskappaleessa, ja 20 oluen nauttimistakin (Twenty Beers Ago) voitaneen pitää nestemäisten virvokkeiden ylensyöntinä. Piun kahdella raidalla soittama banjo tuo vielä pisteen iin päälle. Entä suosikkikappaleet sitten.... He täydentävät juuri sopivasti Piun soittoa. Multiinstrumentalisti Schiesslerin lisäksi kokoonpanoon kuuluu kitaristi, basisti ja harpisti. Tämän albumin sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta John Schiesslerin ja sanoitukset Chanteraux Evelynen, joka lienee Nina Van Hornin salanimi. • 3 - 2013 Francesco Piu on mainio ja monipuolinen soittaja. Timo Kauppinen FRANCESCO PIU Ma-Moo Tones (Groove Company GC004) (1) The End Of Your Spell (2) Over You (3) Trouble So Hard (4) Hooks In My Skin (5) Blind Track (6) Colors (7) Stand-By Button (8) Overdose Of Sorrow (9) Down On My Knees (10) Soul Of A Man (11) Third Stone From The Sun Italialaisen Francesco Piun kolmannella levyllä operoiva trio muodostuu akustisesta kitarasta (Weissenborn, resonaattori, parlor tai tavallinen), huuliharpusta ja rummuista. Hänen käsissään kielisoittimet tottelevat ilmeisen hyvin – oli sitten apuna slideputki tai ei. Mukana on kolme coveria, soittokaverinsa Townes van Zandtin. Hänen baritonikitaransa sävyttää kiireettömmän tyylikästä Overdose Of Sorrow’ta. Edelliseen levyyn verrattuna tällä julkaisulla ei vierailijoita ole eli kaikki kappaleet hoidetaan nainen ja kitara -periaatteella. Hyvinhän Piu tuota Henkan melodiaa kierrättää ja soittaa kerrassaan näppärästi, mutta koko piisin ajan huomasin odottavani jotain tapahtuvaksi. Lisäksi hän tuntuu laulavan ’nenäänsä’. levy tutkailut NINA VAN HORN Seven Deadly Sins (Cristal 020553NVH) (1) A Hand Shake, A Pencil And A Smile (2) For The Ones (3) Streets Of Bangalore (4) The Seeker (5) Dangerous State Of Mind (6) Snake Eyes (7) Bum Man (8) Money Honey (9) Secret Swimming Pool (10) Twenty Beers Ago (11) Enough Is Enough (12) Let’s Kill The War Nina Van Horn on pitkän linjan ranskalainen laulajatar, joka on asunut osan elämästään Teksasissa ja saanut sieltä pääasialliset musiikilliset vaikutteensa. Verkkainen Secret Swimming Pool kuvannee laiskuutta, joka ei liene synneistä kaikkein pahimpia. Maininnalla kitarat tarkoitin sitä, että laulun ja huuliharpun lisäksi Hans käyttää levyllä mallikkaasti normaalin akustisen kitaran lisäksi mm. Aivan turhasta tyttösestä ei ole kysymys, sillä hän pokkasi peräti kaksi palkintoa 2013 Maple Blues Awardseissa. Palkinnot hän sai - 56 - Acoustic act of the year- sekä Female vocalist of the year -kategorioissa. Levyltä löytyy monille tuttuja kappaleita. Se jää lähinnä sormiharjoituksen asteelle. Levyistä ensimmäinen, ”Me N Mabell” on 14 kappaleen intiimi kokoelma sitä musiikkia, jota Suzie Vinnick on soittanut keikoillaan. Mikäli Rory Blockin tyylinen akustinen blues kiinnostaa, niin tämä kaksikko kuuluu levyhyllyyn. Hyvin orkesteri osansa hoitaa, eikä sävellyksissäkään juuri huteja ole. Mitään uutta tai erilaista ”Me N Mabell”-albumiin verrattuna tässä ei ole, kokonaisuus on yhtä pienimuotoinen ja intiimi. Juuri muuta ei kuitenkaan tapahtunut kuin että levy loppui ja alkoi doowopilla uudelleen alusta – sehän se sopi meitsille mitä mainioimmin. Kuolemansyntien yhteys levyn kahteentoista kappaleeseen jää vähän epäselväksi. Kanadasta kotoisin oleva Suzie Vinnick on yksi heistä. Muuta materiaalia rouheampi, hauskalla doowopilla levyn avaava The End Of Your Spell sisältää mielenkiintoisena sekoituksena aimo annoksen sähköistä lapsteelin kuristusta, mojovaa harputusta ja banjon pilpottelulla sävytetyn komppimaailman. Esimerkiksi Intian köyhyyttä (Streets Of Bangalore) tai sodan vihaamista (Let’s Kill The War) voidaan tuskin pitää paheina lainkaan. Uuden levyn aiheena ovat seitsemän kuolemansyntiä. Levyä kehuessa ei sovi tietenkään väheksyä harpisti Davide Speranzan ja rumpali Pablo Leonin panosta. Parissa rallissa on mukana sähköisempiäkin keppejä, mutta pääasiallisesti edetään akustissävytteisesti – ja hyvä niin. Kuultavat kappaleet ovat pääosin seesteisiä folkja countryblues-tutkielmia eli akustisuus on ollut määräävänä tekijänä levyä tehtäessä. ”Live At Bluesville” on XM Radioasemalla taltioitu studiolive. Albumeita on kertynyt seitsemän ja kiertueet ovat ulottuneet kymmeniin eri maihin. Nina Van Hornin musiikki on keitos, jossa on aineksia rockista, soulista ja bluesista. Kaikista sähkökitaraäänivallin taakse piiloutuvista naisblueskitaristeista poiketen hän soittaa akustista kitaraa ja dobroa. Aloitusraitaa lukuun ottamatta samoja kappaleita ei onneksi ole levylle päätynyt. Tällä kertaa noiden kahden ainesosan keskinäinen sekoitussuhdekin on saatu ilahduttavan hyvin kohdilleen. ”Wishing Well” -levyllä Hans on palannut perinteiseen mies ja kitara(t) -teemaan, kun edellinen viime vuonna ilmestynyt ”Delta Time” oli tehty yhdessä kitaristi Terry Evansin kanssa, Ry Cooderin tukiessa muutamalla kappaleella. Toinen sähkisraita on aivan levyn loppupuolelta löytyvä, kitara-rumpuduona karusti tulkittu Blind Willie Johnson -laina Soul Of A Man. Marko Aho SUZIE VINNICK Me N Mabel (SV004; omakustanne) -11 (1) Walking By Myself (2) I Can Tell (3) Quit Your Lowdown Ways (4) Save Me For Later (5) Send Me Someone To Love (6) Queen Bee (7) Get Some (8) You'll Be Mine (9) The Honey I Want (10) Crazy ’Bout Lovin’ Me (11) Sometimes I Think I Can Fly (12) Oreo Cookie Blues (13) Oh My (14) Never Been to Spain Live At Bluesville (SV005) -12 (1) You’ll Be Mine (2)Looking For A Kiss (3) Everybody’s Gotta Walk (4) Can’t Find My Way Home (5) Calling Out Your Name (6) How’d You Know I Missed You (7) Shelter Me (8) All Night All Day Kitaraa soittavien naisten harvalukuisesta joukosta on mukava löytää uusia ja mielenkiintoisia nimiä. Tuottajana toiminut Eric Bibb on ainoa peruskolmikon lisäksi ääneen pääsevä soittaja. Piun omat piisit noudattelevat lajityypin valmiiksi hahmoteltuja suuntaviivoja, mutta akustinen lähestymistapa tuo niihin persoonallisen sävyn. Viime vuonna Nina vieraili Suomessa kahdesti, maaliskuussa minikiertueella ja elokuussa Bluesristeilyllä. Nina Van Hornin lauluääni on kyllä voimakas, mutta soinniltaan kova
Browniesta tuli Theessinkin ensimmäinen ja tärkein musiikillinen vaikuttaja, kun hän tapasi Sonny Terry & Brownie McGhee -duon 60-luvun alussa erään konsertin yhteydessä. Ainoa vaan, että ne ovat hiukan mitäänsanomattomia. Kosketinsoittaja Bob Nave pääsee ääneen kahdessa kappaleessa (5 ja 9). Suosikkiraitojani ovat hammondherkuttelu One Swimmin’, One Drowned, Joanne Shaw Taylor -henkinen Rolling Thunder Blues ja Dani Wilden tyylinen nimikappale. Lainamateriaalilla ei olla ryhdytty ratsastamaan vaan kaikki kappaleet ovat omaa tuotantoa, pääasiassa RobsonKozlowski -kaksikon kynästä. Ken tykkää rauhallisesta, 60-luvun tuoksuisesta ns. Amy McFarland toimii pääasiallisena solistina. Michael on mukavan luonteva laulaja ja miehen kiva ääni sopii niin rupuiseen bluesiin kuin myös soulpohjaisen maalaileviin kappaleisiin. folk-blues -pohjaisesta bluesista, niin sitä tämä Hans Theessinkin ”Wishing Well” tarjoaa. Sugar Blue on hehkuttanut Giles Robsonia uutena harpun suurlähettiläänä ja Paul Joneskin on kehuja antanut. Ihan mukavaa musisointiahan tämä John ja koostumukseltaan vaihtelevat kumppaninsa ovat saaneet aikaiseksi, vaikka mistään maailmoja mullistavasta kokonaisuudesta ei nyt olekaan kysymys. Siihen tutustumisen jälkeen Eliasson suurelta osin hylkäsi sähköiset soittimensa ja ryhtyi esittämään akustisin instrumentein bluesia, gospelia ja folkia. Levy alkaa helmeilevän irtonaisella Dennis Koeckstadt’n pianon pimputuksella ja rullaavalla räntällä True Love In Vain, jonka hempeyteen Andreasin kitara tuo miellyttävyyttä mukaan. levy Snowin’On Raton, Dylanin Woody Guthrie -tyylinen Ballad Of Hollis Brown sekä Brownie McGheen Living With The Blues. Koko kattauksen nimi on lainattu Bo Carterin vuoden -36 levytykseltä, jonka Juice Leskinen suomensi v. Periaatteessa lähtökohdat ovat ihan kohdallaan, mutta se kaivattu kipinä, innostuneisuus musiikkiin ja tunnetila puuttuvat kokonaan. Ehkä yksi päivä lisää studiossa olisi ollut paikallaan. Psykedeliamurusineen se on silkaa crossoveria ja todiste siitä, että muitakin kappaleita kuin Got My Mojo Workin’ia voi versioida. (Louis Armstrong) (6) Jesus Gonna Be Here (Tom Waits, Blind Boys Of Alabama) (7) Out Of The Rain (Tony Joe White, Etta James) (8) All Around Man (Bo Carter) (9) Walking In The Shadow Of The Blues (Whitesnake!) (10) Mandolinferno (11) How Long How Long Blues (Leroy Carr) (12) Only A Woman (13) You Can’t Get That Stuff No More (Tampa Red & Georgia Tom) (14) Wade In The Water (Aikaisempia esittäjiä sulkeissa) Kyllä Ruotsissa osataan muutakin kuin tehdä voittoisia euroviisuja ja hiihtää lujaa. Hienointa jälkeä Michael on aina saanut aikaan bluesharpistina, mutta valitettavasti ne ilot ovat tällä levyllä vähissä. Kiekossa ei ole mitään erikoista tai omaperäistä. & THE BLUES SHACKS Come Along (Crosscut CCD 11106) (1) True Love In Vain (2) Love Like Cash (3) Come Along With Me (4) If I Should Ever Lose Our Love (5) Get My Stuff Together (6) Will You Be There (7) Fool Me (8) Don’t Take Your Time (9) The Door (10) Anything You Do (11) Doesn’t Matter Anymore (12) Wait In The Line (13) I Don’t Get It (14) Whatever You Do (15) You Can Always Depend On Me (16) Raise Your Voice B.B. Levy on siis ihan okei, mutta kannesta kanteen sitä ei arvostelun jälkeen tule montaakaan kertaa kuunneltua. No, valitettavasti ”Come Along” -levyllä ei moisia palkintoja tulla saamaan, sillä yhtyeen blues-ajoista on kuljettu aika matka vähemmän siniseen suuntaan. Jonkin verran taisi Juankosken suuri poika silloin lisäillä mukaan suosimiaan kaksimielisyyksiä. & The Blues Shacks on pitkällä, parinkymmenen vuoden urallaan saalistanut monenlaisia mitaleja ja palkintoja, kuten usein kuullun maininnan ”Best European Blues Band“, ”Best Blues Harpist”, ”Best Blues Guitarist” jne., ja ihan oikeaan osoitteeseen kyseiset maininnat ja palkinnot ovat aikanaan menneet. Heidän viime vuoden lopulla ilmestynyt kakkosalbuminsa ”Tattooed With - 57 - tutkailut The Blues” on varsin maukas tekele. -83 Hojas-yhtyettä varten muotoon Sekatyömies. Robsonia levyllä avustavat kitaristi Filip Kozlowski, basisti Ian Jennings ja rumpali Mike Hellier. Keep on Bluesin’ – Jari Kolari BOTTLENECK JOHN All Around Man (Opus 3 CD 23001) (1) Lonesome Valley (2) Come On In My Kitchen (Robert Johnson) (3) No Matter How She Done It (Tampa Red & Georgia Tom) (4) Autumn Rime (5) Do You Call That A Buddy. Levyltä ei löydy sellaista kappaletta, joka vaatisi uusintasoittoa tai saisi jalan vipattamaan. Riku Metelinen THE BLUES MERCHANTS feat. Olisiko kenties joku räväkkä coverveto pelastanut edes jotain. Riku Metelinen B.B. Kyllähän sitä Michaelin harppua kuullaan puolilla levyn kappaleista, mutta kolmella niistä voisi sanoa, että ns. entiseen tapaan: Get My Stuff Together on vanhan mallin T-Birdsia, Fool Me rytmejä ja tahteja Louisianan rämeiltä kivalla harpulla sekoitettuna (mutta melkoista euroviisuhömppää silti) ja I Don’t Get It taasen ihan näppärää 40-50-luvun r&b:tä. Will You Be There on Robert Crayta, lisänä kolmen torven taustat. Vesa Walamies GILES ROBSON & THE DIRTY ACES Crooked Heart Of Mine (Blues Boulevard 250309) (1) The Mighty Incinerator (2) Twenty Gallons Of Muddy Water (3) Keep On Diggin’ (4) Some Kinda King (5) Devil Led Evil (6) Stick To The Promise (7) Crooked Heart Of Mine (8) Swindler For You (9) Solidor (10) Cooling Board (11) Magic Tricks (12) Hometown (13) I Ain't Dead Yet Giles Robson on saarivaltakunnasta tuleva harpisti, jonka debyyttialbumi on nyt arvosteltavana. Andreasin kitarakirjastosta kuullaan erilaisia soittotyylejä niputtain. Pääosan omiin mieltymyksiini nappaa kuitenkin kitaristina häärivä Andreas Arlt tyylitietoisella soitollaan. Soulbluesin ihmeellisessä maailmassa seilaava The Blues Merchants astuu varallisen paljon Dani Wilden tontille. Hänen kohdallaan dramaattinen käänne tapahtui vuonna 1999, jolloin eteen osui Eric Bibbin albumi ”Spirit & The Blues”. Sellaisia on nyt mukana kolmen piisin verran. Kivasti alkava Don‘t Take Your Time sisältää rautalankakitarointia , 3 - 2013 •. No joo, Paul Jones on jo vanha mies, sillä Giles ei kuitenkaan ole ihan niin kova kaveri kuin Jones antaa ymmärtää. Pieniä auringon pilkahduksia välillä tulee, mutta... Taustoiltaan afroamerikkalaisen musiikin taitureita sieltä on löytynyt jo pitkään ja lukuisasti, ja joitakin vuosia sitten heidän joukkoonsa liittyi myös Johan Eliasson alias Bottleneck John. Bändi on kirjoittanut levyn kappaleet lopetusraitaa lukuun ottamatta. Albumilla kuultava nykyinen kokoonpano (laulaja, harpisti Michael Arlt, kitaristi Andreas Arlt, pianisti ja B3 urkuri Dennis Koeckstadt sekä basisti Henning Hauerken) on ollut voimassa vuodesta 2006, kun edellinen rumpali Andreas Bock vaihtui nykyiseen eli Bernhard Eggeriin. ”Come Along” on sekalainen kombinaatio erilaisia rytmejä, joissa kuuluvat niin blues, soul, r&b, funky, rokkenroll kuin lattarikin, ja valitettavasti myös hiukan sokeroitu amerikanviihde. Kitaristeille saatan vielä tiedoksi, että soittimien keräilijältä vaikuttava Eliasson selvittelee liiteteksteissään tarkanlaisesti kulloinkin käyttämänsä vempeleen tietoja ja ominaisuuksia. Mikäli Dani Wilde tai Susan Tedeschi ovat sydäntä lähellä niin silloin The Blues Merchants on ehdottomasti tutustumisen arvoinen bändi. AMY McFARLAND Tattooed With The Blues (omakustanne) -12 (1) Tattooed With The Blues (2) Seems Like That (3) One Swimmin’, One Drowned (4) Ease My Restless Mind (5) Why, Why, Why (6) Just About To Creep Me Out (7) Rolling Thunder Blues (8) Feels Too Good To Be The Blues (9) Ode To Congress (10) Comin’ Home With The Blues (11) All American Blues (12) Green Tambourine Tuoreita mielenkiintoisia bluesbändejä sentään tänä päivänä vielä löytyy ja The Blues Merchants on siitä yksi hyvä esimerkki. Mukavaa lisäväriä kuullaan kappaleissa 1, 3, 9 ja 12, joissa pedal steel -kitaristi David Pearlman on vahvasti mukana. Omakustanteeksi tämä on silti ihan kelpo tekele. Haltuuni vallan pyytämättä lähetetty uutukainen tuo esille, että Bottleneck Johnin ohjelmisto koostuu paitsi juuri mainittujen musiikinlajien klassikoista niin myös omista sävellyksistä ja sanoituksista. Samassa yhteydessä Brownie antoi myös hyvän neuvon Hansille, ”soita akustisesti, mutta liitä kitarasi vahvistimeen”, ja sitä neuvoa mies on hyvin toteuttanutkin koko mittavan uransa ajan. Soitto kyllä sujuu, mutta pääartistin laulu on välillä hieman liian pakotetun oloista. Perin merkillinen levy tämä joka tapauksessa on. Levy on äänitetty neljässä päivässä ja ehkä juuri siksi soundimaailma on aavistuksen ohut, mutta ei sekään pidemmän päälle haittaa. Ei mukana ole huonoja kappaleita, mutta se jokin vain puuttuu. Levyn ainoa coverkappale, Lemon Pipersien Green Tambourine on aivan loistava, lisää tällaista herkkua
Jos otantaa laajennetaan niin Stray Catsia ja psyko-fiilinkiä risteyttävä adrenaliiniryöppy (3) yksinkertaisesti toimii. Lopputulemana voisi sanoa, ettei ihan niin ”huono” kuin ensikuulemalta vaikutti! Keep on Bluesin’ – Jari Kolari BARE BONES BOOGIE BAND Bare Bones Boogie Band (BBBBCD 2; omakustanne) (1) Fallin’ For Foolin’ (2) Midnight 02 (3) Sittin’ Here Sewin’(4) Mean Old Man (5) Wings (6) Second-Hand Hand-Me-Down (7) Love In Vain (8) A Little Bit More (9) Travellin’ Light (10) My Man Loves My Van Bare Bones Boogie Band pitää majaansa Lontoossa, jonne nämä lahjakkaat bluesrockin edustajat ovat kerääntyneet ympäri Brittein saarta. Avauskappale on silkkaa rockabillyä, johon on yhytetty loistava diatoninen huuliharppu. Yhdessä he sulautuvat tiukasti yhteen soittavaksi, välillä raskaallakin otteella musisoivaksi kokoonpanoksi. Varsin monipuolisen ja toimivan kuvan yhtyeestä saakin tällä debyytillä (?). • 3 - 2013 Huomiota herättävän mielenkiintoinen kokonaisuus tämä Bare Bones Boogie Bandin kakkoslevy. Avaus solahtaa sujuvasti neobillyn kirjoihin ja sätkii edetessään hyvinkin nopeasti. Easy Baby on tietenkin SE kappale, jota kaikki bluesdiggarit odottavat jännityksellä. Bändin psykompaa laitaa liippaa tehokkaasti liikkuva (3). Heidän versionsa, niin kuin koko tämä viiden kappaleen cd, on osoitus bluesjuurimusiikin elossaolosta. Loistavasti tulkitsevan, upeaäänisen Helenin lauluäänessä kuuluu Janis Joplininin raakuuden lisäksi Maggie Reillyn herkkyys. Levyn kappalemateriaalista vastaavat bändin jäsenet itse, pääroolissa on kuitenkin solisti Marjo. Musiikilliset juuret lepäävät brittibluesin ja -bluesrockin lisäksi Jenkkilän etelävaltioiden rehdin reippaassa meiningissä. Kuten nimestä on arvattavissa, psykoilee myös (10). Muutamat numerot ovat perustyylistä poikkeavia. Straighten Up on upea kunnianosoitus James Cottonille. TT Tarkiainen RUMBLEJETTS Motor Honey (Spinjet #; omakustanne) (1) Jump Kid Jump! (2) Sugar Daddy (3) Zombie Girl (4) Rocket To The Moon (5) Anchor Town (6) Full Throttle (7) Truck Stop Waitress (8) Chicken Shack Boogie (9) Motor Honey (10) Trucker Crank (11) Juke Joint (12) Commando Kansasista kajahtaa! Rumblejetts-kolmikko on herättänyt huomiota toimiessaan Brian Setzerin kiertueen lämppärinä. Samaan kategoriaan voi pistää myös raidan Wait In The Line, jolla on kiva tempo ja soitto on svengaavan Albert Collins- ja Guitar Slim -suuntautunutta. Harri Haka THE TUMBLIN‘ GO GO‘S Paralyzed (TGG06; omakustanne) kiertävän rullaavaa swamp-boogieta ja harppuakin mausteeksi. Ja raidalla (5) on sähkökitarat asemoitu suorasuuntaukselle, kompin vatkatessa hillittömässä laukassa. Popsävyisemmän Midnightin jälkeen soiva Sittin’ Here Sewin’ antaa solistille reilusti – ja ihmetystä herättää, kuinka nuoresta naisesta voi lähteä noin syvältä kumpuava ääni. Miehistö itse kutsuu musiikkiaan power-billyksi tai 50‘s-punkiksi. Kiva välillä kuulla alan julkaisu, joka sijoittuu selkeästi USA-Englanti-Ruotsi-Suomi -akseliston ulkopuolelle. Siis siksi, osaako kukaan esittää sen yhtä hyvin kuin Magic Sam. Mikke Nöjd PS: Me BN-toimittajat olemme tunnetusti lahjomattomia, mutta ei levyn mukana seuranneesta savukkeesta kyllä mitään haittaakaan ollut... Laulajan tyyliin sopiva laajaskaalainen tulkinta herättää oitis huomion. Jos ei nyt villinlännen touhua niin rajaseutu-romantiikkaa edustava (6) on asiallinen, joskaan ei mitenkään turhan omintakeinen esitys. Gwen Davisin (4) sijoittuu letkeään perusbillyttelyyn. Ensilevytys on Von Herzenin mukaan koeponnistus varsinaiseen levyyn, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Jo tämän takia kannattaa kiekko hommata omiin kokoelmiin. Leinosen ääni on karheudellaan elämän kokemusta huokuva. Bändin soitto kulkee kuin se legendaarinen sorkkaeläin suviyössä. Robert Johnsonin klassikko (7) on sovitettu BBBB:n näköiseksi rock-balladiksi. Laulaja Helen Turner ja kitaristi Iain Black ovat kotoisin Skotlannista, basisti Trev Turley Birminghamista ja rumpali Andy Jones Manchesterista. Kalmankatkuinen killeri, joka sahaa ja kiri-kiri-kirittää kuin mieltä vailla. Sitten siirrytään rock’n’rolliin, joka ei sekään kuulosta hulllummalta. Kingin sävelin. Balladiosastolla (4, 5) päähuomion vie kitaristi Iainin tunnepitoinen soitanta. Doesn‘t Matter Anymore on niistä yksi ja vieläpä ihan mukava lattaripohjainen cha-cha, fonin töräyksin täydennettynä. No ei tietenkään, eikä Atomic Road Kings ehkä haluakaan vertailukohtaa. Minuun tämä ei iskenyt, mutta varmasti laajemmin monenlaisesta rytmimusiikista pitäviäkin löytyy. Levy edustaa tuhtia keskieurooppalaista rockabilly-osaamista. Erityisesti hitaalla Anything You Do‘lla Andreasin kitarointi on isossa roolissa. Tumma on sävyiltään päätösurakin, hyvin rullaava kappale, vaikka lopun ”huumoripalan” olisi saanut leikata pois. USA:n länsirannikolta kotoisin oleva bändi kuulostaa melkeinpä eurooppalaiselta mutta kitaristi/laulaja Kyle Jester näyttää suunnan mistä tullaan. Mikke Nöjd ATOMIC ROAD KINGS (Rip Cat EP) (1) Voodoo Woman (2) Automatic (3) Broke And Lonely (4) Straighten Up (5) Easy Baby Tuore blueskokoonpano herättää mielenkiintoa, varsinkin kun moottorina on huuliharpisti, tässä tapauksessa Eric Von Herzen. KOTIMAAN KATSAUS MARJO LEINONEN HUFF’N’PUFF (Playground PMFI 11) (1) Drunken Junco (2) Flash Of Heavenly Hope (3) Loudmouth (4) Huff’n’Puff (5) Young Man (6) Thy Mighty Will (7) Bless My Shoes (8) I Borrowed Your Car (9) Flowers On The Top (10) Palace Of The King Marjo Leinonen tunnetaan tehokkaasti sheikkaavana svengimimminä. Ääniala ei ole äärimmäisen laaja, mutta sitäkin uskottavampi ja voimallisempi. Marjo tunnustaa suureksi esikuvakseen Janis Joplinin, jota on teatteriestradeilla näytellytkin. Erinomaisella melodialla liitelevä (6) on paitsi nätti, niin liikkuupa sekin vinhasti. Raidan (11) jumpsteri luottaa vahvasti perinteiseen tulkintaan. Amos Milburnin ikiklassikko (8) tehdään perinpohjaisesti uusiksi, hersyvästä billytyöstöstä pitää mainita erikseen mainiot kana-imitaatiot. Sopivat fonin tööttäykset ja Michaelin sielukas laulu tekevät kappaleesta kunnon bluesia. Tuohon ilmeeseen Huff’n’Puff sopii täydellisesti. Kiekon släppäilevä selkäruoto rakentuu sellaisten rockerien varaan kuin särmikäs (1), eteenpäin natkuttava (2) ja naseva stompperi (8). Levyn kaikki kappaleet ovat Arltin veljesten eli Michaelin ja Andreasin väsäämiä – ja kuten todettua, musiikillinen jälki on sekavan monipuolista, mutta kaikin puolin taitavasti soitettua ja esitettyä. Kuolleita kohtia ei levyltä löydy. Meno on kovimmillaan todella roheaa, mutta melodiat, varsinkin melankoliaan taipuvaiset ovat kunniassa levyllä. Fallin’ For Foolin’ avaa levyn 1960-luvulta vaikutteita saaneen uneliaan raskaan riffin myötäilemänä. Amerikkalaiset soul-, gospel- ja blueslaulajattaretkin ovat eittämättä tehneet lähtemättömän vaikutuksen.. levy tutkailut työtä. Raitoja (7), (9), (10) ja (12, Ramones) seuraillessa voi vain hämmästellä sitä, kuinka korkeiksi kierroslukemat nousevat, ehkäpä paras näistä on nimibiisi (9). Raise Your Voice on hieno lopetusnäyttö levylle Andreasilta B.B. Southernrock-vaikutteista meininkiä kuullaan parin seuraavan kappaleen verran. Toinenkin westerniä hönkivä esitys löytyy: (7) on haikean kaunis biisi, muttei pärjää edelliselle persoonallisuudessa. Heavysti funkahtava boogie Second-Hand Hand-Me-Down on koko bändin työnäyte. Myös countrympi puoli on hallussa ja rentokomppinen (5) on söötti kuin mikä. Jatkossa tulee Lester Butler -vaikutteista musisointia, jossa kitara, harppu ja laulu tekevät saumatonta yhteis- - 58 - (1) I‘m Young (2) Paralyzed (3) Maggots (4) Teenage Crime Wave (5) Lonely Ranches (6) Marquita (7) Ice Cold Gin (8) Buggin‘ Out (9) The Graveyard Train (10) Little Zombie (11) I Wanna Move Hollantilaiskolmikon yhtye viettää ensi vuonna kymmenvuotissynttäreitään ja käsillä on ryhmän viides (kuudes?) täyspitkä. Levyn varsinainen napakymppi on (9). Pelinavaus on niin vahva, että jatkoa odotetaan mielenkiinnolla. Bändin musiikilliset suuntaukset nojaavat rockabillyn ohella psyko-tyyppiseen ratkaisuun sekä silkkaan punkkiin. Rillumarei-perinteen mieleen tuovaa päätösraitaa kuljettaa eteenpäin vahva bassokuvio. Tahti eikun vaan paranee (2):lla, jota voisi luonnehtia vaikkapa pähkähullujen hillybillyjen ulosanniksi. Ylikierroksista instrupaahdetta tarjotaan nätillä (4):lla
Kaikki esitykset ovat yhtyeen omaa tekoa, ja niistä vain Muddyn bravuurin Feel Like Goin’ Home/Still A Fool mieleen tunnut kakkonen on selkeästi tutun tuntuinen. TT Tarkiainen LITTLE WILLE & THE NIGHT TRAIN Break It Up Baby! (omakustanne) (1) Break It Up Baby! (2) Call My Name (3) Goin’ To The Moon (4) I Want You Back (5) Willie Po’ Boy (6) Night Train Rag (7) John Morton’s Boogie Pääkaupunkiseudulla asusteleva Ville ”Little Willie” Mehto tunnetaan hyvänä harpistina, joka on soitellut etenkin Ilkka Helanderin kanssa. Marjo Leinosen taustalla häärivät soittoniekat ovat kovan luokan ammattilaisia. Alkuperäinen idea oli soittaa vain Hurriganesin v. Konkaritrumpetisti Antero Priha ei esittelyjä kaivanne, nuorempaa polvea edustava saksofonisti Panu Syrjänen täydentää sielukkaan torvisektion mainiosti. Myös Texas Oil aloitti eräänlaisena, vaikkakin vähän ilkikurisen humoristisena, Hurriganes-projektina. Ei ne seinät siitä hajoo”, kuten aikoinaan erään rokkibändin esikoislevyn kannen saatesanoissa käskettiin. Aloitusraidan Howlin’ For My Babyn Led Zeppeliniltä lainattu intro potkaisee levyn räjähtäen käyntiin. Hevimmän psychon ystäville bändin ilmavasti soundaava meininki saattaa kuulostaa jopa liian pliisulta ja suorastaan rauhalliselta, mutta itse viihdyin Bullet Bitersin debyytin parissa, vaikken psychobillyn vannoutunut ystävä olekaan. Taustalaulajina häärivät ”soulsiskot”Tiina Isohanni ja Mari Hatakka. Lopputulos hipoo täydellisyyttä. Taianomaisesti svengaavat, tyylikkäät kitarakuviot takaa Julius Heikkilä. Soittajien työskentely on kauttaaltaan rikkeetöntä ja ammattitaitoista, ja Mehdon laulu on asiayhteyteen sopivaista. Muualta kuin Hurriganesin ohjelmistosta ovat peräisin 60-luvun amerikkalaisten autotallibändien The Choirin It’s Cold Outside ja The Sonicsin The Hustler. Raketti lähtee nousuun, nyt mennään eikä meinata. Rumpali Sami Vettenranta on vuosikaudet Marjon mukana kulkenut luottomies. Soitossa kuuluu selkeästi myös rockabillyjuuret, jota useimmissa psycho-bändeissä edustaa nykyisin lähinnä vain kontrabasson läsnäolo. Janne Örnberg MARKO HAAVISTO Luojalle Rengiksi (Johanna 3731875) (1) Ihmisten lailla (2) Sittenkin (3) Tässä ja nyt (4) Taksimies (5) Johtaja (6) Luonto kutsui (7) Rakkautta 3 - 2013 •. Samoille viivoille esikuvan kanssa ylletään Bad Babyssä, I’m Movin’ Onissa - 59 - tutkailut ja vanhassa suosikissani Whadda Ya Do, mutta yllättäen Pretty Mona jää hieman alkuperäisen herkkyydestä. Sanoitus kuvastaa Leinosen Marjon vankkaa omakohtaista kokemusta aiheesta. Pahimmalla vaaravyöhykkeellä keikutaan luonnollisesti levyttämällä Hurriganes-kappaleita, vaikka ne tunnetuimmat klassikot ymmärretään tietysti jättää rauhaan. Bassotaituri Masa Walliuksen kuviot ovat originelleja, mutta hemmetin hyvin toimivia. levy Funkysti kulkeva Drunken Junco kertoo pirullisesti irvaillen ihmisten korostuneesta halusta puuttua kanssaihmisten elämään. Tässä on sitä kauan kai- vattua rock’n’rollin sykettä. Esikuvaansa paremmaksi Texas Oil panee kääntäessään 80-luvun ponnettomasta tuotannosta kärsineet Don’t Say Goodbye ja Come On And Rock takaisin vuoden -76 raivokkaaseen rokkaukseen. Kundit eivät ole lähteneet tekemään avantgardea pelkästään avantgarden vuoksi vaan pitäytyvät hyvinkin perinteitä kunnioittavassa tulkinnassa. Suosittelen tutustumaan. Nelikkoa avustaa taustalaulussa Jatta Santala. Bluesfanaatikkoja järkytetään maanisesti rokkaavalla versiolla Jimmy Reedin I Ain’t Got You’sta. Bändin muodostavat kitaristi-laulaja Peter Stolt, kitaristi Markku Pääsky, rumpali Juha Savinainen ja basisti Juha Markkanen. Sävellystyöhön on paneuduttu hartaudella ja suurella sydämellä. On suorastaan piristävää kuulla vaihteeksi psycho-orkesteria, joka pelaa genren konservatiivisessa päässä kenttää. Kooste lienee suunnattu lähinnä edistämään tämän ryhmän keikkamyyntiä, mihin tarkoitukseen se soveltuu mainiosti. -76 tuotantoa (yhteensä 16 kappaletta, 12 levyltä Hot Wheels, singleraidat An Awful Crime ja Oh Baby Doll sekä Shellin mainosmusiikkipätkä Super Oil And ASD ja julkaisematta jäänyt I’m Movin’ On), mutta äkkiä homma lipesi käsistä. Pitäähän naapurinkin kuulla. Bändi puskee tiukalla ja peräänantamattomalla asenteella ryyditettyä musiikkiaan, joka ei jätä kuulijaa kylmäksi. Kappalevalikoima on loppupuolen vauhdin kiihdyttämisineen kiitettävän laaja-alainen, eikä yhtään huonoa teosta ole joukkoon mahtunut. Ei muuta kuin happy rock’n’roll! Honey Aaltonen THE BULLET BITERS Strangles United (Mielilevyt MILE05) (1) Strangler Of Deserted Beach (2) 30 Feet Leech (3) Voodoo Transit (4) Silence Of The Devil’s Curve (5) Sometimes A Reptle Sometimes A Lady (6) We’re On A Mission From Xenu (7) Monster’s Life (8) Delirium Rock (9) Braindead Kind Of A Guy (10) Radar In Her Head (11) She’s My Mystery Girl (12) Snow River Oululainen Bullet Biters oli ehtinyt hioa kirvestään jo liki kymmenen vuotta ennen debyyttialbuminsa julkaisua. Koko genren alullepanijaa, Meteorsin ”In Heaven” -albumia, on selvästi kuunneltu ja se on myös sisäistetty. Sitä nakuttavaa kontraa kuullaan toki tälläkin levyllä, mutta se ei ole itsetarkoituksellisen pinnassa vaan valjastettu tukemaan bändin yleissoundia. Joku kultakorva taisi havaita levyllä joitakin musiikillisia epäpuhtauksia, mutta eivätköhän ne kuulu asiaan. Palace Of King on huikea menopala, joka pistää jäyhimmänkin ihmisen tanssijalan vipattamaan. Mutta on sillä muutakin käyttöä, sillä aika harvoin on tullut vastaan näin tasokasta kotimaisen blues-sektorin debyytti-kiekkoa. Sen huomaa. Shellin öljymainoksen teemasta. Vaikka sitä pitäisi parodianakin, ei voi kieltää, ettei se rokkaisi. X:n muottiin. Levyn puolitoistaminuuttinen päätöskappale on taas bändin oma mukaelma em. Kun he studiossa pystyvät näin tiukkaan soitantaan niin kuinka hurjia he mahtavat olla sitten lavalla...?! Tässä on niin tymäkkä 4 biisin setti, että mielenkiinnolla jään odottamaan pitkäsoittoa. Jo avausraita Gather ’Round on niin uskomaton Hurriganes-pastissi, ettei moiseen olisi välttämättä pystynyt edes Hurriganes itse. Verrattuna moniin kollegoihinsa, Texas Oil erottuu näkemyksellisyydellään. Vesa Walamies GEEZERS Back In The Night (omakustanne) (1) Howlin’ For My Baby (2) In Your House (3) If I Had Possession Over Judgment Day (4) Ring Of Fire Kotimainen Geezers tuo hyvin raikkaan tuulahduksen perinteiseen rootsgenreen. Tukenaan hänellä ovat pitkän linjan muusikot kitaristi Ykä Putkinen, basisti Iiro Kautto ja rumpali Kari Haakana. Riku Metelinen TEXAS OIL Hustler (ASD Records 001) (1) Gather ’Round (2) Lovin’ Roulette (3) It’s Cold Outside (4) Don’t Say Goodbye (5) Bad Baby (6) Come On And Rock (7) Whadda Ya Do (8) Pretty Mona (9) The Hustler (10) I’m Movin’ On (11) I Ain’t Got You (12) Texas Oil Suomessa on tunnetusti lukuisia antaumuksellisia Hurriganes-tribuuttibändejä, bändejä, joiden keikat saattavat ulkopuolisen mielestä vaikuttaa jonkun hämärän uskontokunnan pakanallisilta riittimenoilta. Lopetuksena oleva varsin energisesti versioitu Johnny Cashin Ring Of Fire puristaa sitten viimeisetkin mehut kuulijasta. Joku taas piti soundia hieman tunkkaisena, johon taas ei kannata todeta muuta kuin: ”Levyä on soitettava pirun lujaa. Cold Outsiden sovitus olisi sopinut mainiosti Cisse Häkkisenkin levytettäväksi, kun taas levyn nimikappale runnotaan rankasti Hurriganesin Mr. Soul, rhythm’n’blues ja rock’n’roll ovat luoneet pohjan Marjo Leinonen Huff’n’Puffin musiikillisille edesottamuksille. 12 omaa kappaletta ja vuosien myötä napakasti yhteen hitsautunut soitto todistavat bändin hallitsevan psychobillyn muotokielen useita tulokkaita luontevammin. Tuotteen kummisetinä ovat toimineet muiden muassa Dr. Helander ja Pepe Ahlqvist. Kappale on kenties liian usein versioitu, mutta Geezer onnistuu puristamaan siitä loistavan tulkinnan. Omaa tuotantoa oleva slidekitaroitu In Your House on todiste siitä, että he osaavat myös itse kirjoittaa mainioita kappaleita. Robert Johnsonin If I Had Possession Over Judgment Day on saatu todella pelottavan kuuloiseksi ja kappale on silkkaa halloweenia liki viiden minuutin ajan. Erityistä nerokkuutta Texas Oil osoittaa lainakappaleita valitessaan. Levyllään Texas Oil järkyttää jälleen laajentamalla repertuaariaan. Tunnollisen imitoinnin lisäksi se pureutuu kohteeseensa syvemmälle. Koko homman kruunaa karismaattinen solisti Leinonen turhat luulot karistavalla äänellään. Mistään Get Onin soittamisesta ei sentään ollut kyse, vaan syrjähyppyjä tehtiin myös vuosien -75 ja -77 levytysten pariin. Vanhojen agenttisarjojen tunnareita muistuttava instrumentaali I Borrowed Your Car piipahtaa surf-musiikin puolella. Tällainen noin 23 minuutin mittainen mini-cd osoittaa, että hän osaa soittaa myös kitaraa ja on aivan kelvollinen laulumies
Eipä yhtye näytä pahemmin närkästyneen, koska toimittivat minulle arvostelukappaleen tästä uudesta vinyylilevystään ihan henkilökohtaisesti. palaa varhaisen saattimatkan kohmeloisiin jälkitunnelmiin ja heti sen jälkeen Siihen Asti ottaa huomattavasti vakamman aiheen käsittelyyn. Kokonaisuutena ”Vagabond Moon” kestää vertailun suuren maailman kollegoihinsa koska tahansa. Miehen kitarointi on samanaikaisesti ihanan keikarimaisesti maalailevaa ja ytimekkään tylyä. Kokonaisuutta täydentää Juho Juntusen kansitaide. Sekaan mahtuu Taksimiehen ja nimipiisin tarjoamaa kantria, verkkaisempaa tunteilua, popahtavaa rokkia ja kosolti tarttuvia melodioita. Poijärven laulettavaksi ovat päätyneet vain Love Will Come Around ja I’m Not Hurt – verkkaisia tunnelmapaloja molemmat. Kaikesta huolimatta tämänkin levyn perusteella voidaan todeta, että suomibilly elää sekä hengittää hyvin – ja Soil Senders on parhaimmillaan jossain aivan muualla kuin olohuoneen sohvalla kuunneltuna. Uutuuslevyllä erityisesti Roy Orbisonin vaikutus on nostettu etualalle. Eri asia onkin sitten kuvailla mitä sillä tarkoitetaan.. Kolmas mainitsemisen arvoinen kappale on hienon melodian omaava Eldorado. Lauluosuuksista vastaa pääasiassa pystybassoa soittava Juho Sassi, rumpali Petri Pylvänen pääsee ääneen kahdella raidalla (8 ja 14), ja taustalaulun edellä mainittujen kanssa hoitaa kitaristi Kalevi Manninen. Ryhmä yhdistelee kursailematta rockabillyn raivokkuutta, bluestunnelmointia ja jazzia teatraaliseen musikaali-ilotteluun. Linnanmäen vehkeissäkin osalla lentää laatta, kun toiset taas • 3 - 2013 jäävät koukkuun. Esimerkiksi Johtajan väliosa on silkkaa Beatlesia ja siihen siirtymäkin hoidetaan asiaan kuuluvan sähköpianosoinnun kautta. Tämä seikka tekee levy arvioimisen hieman haastavaksi, sillä Jeena kullanmuruineen toimii parhaiten nimenomaan livebändinä. Kovinkaan rehvakkaaksi meininkiä ei päästetä, mutta eipä tässä toisaalta villasukat jalassakaan hissutella. Useimmissa piiseissä laulusolistina toimii Kuokkanen. Ne jotka ovat Jeenan shown nähneet tietävät varmaankin mitä tarkoitan. On hienoa, että he jaksavat kirjoittaa kappaleita sen sijaan, että versioisivat Johnny Burnettea ja Eddie Cochrania. Omaksi suosikikseni levyltä nousee nimiraidan ohella venyttelevän verkkainen A Quarter Past Forever. Uudella tuotoksellaan bändi sekoittaa omintakeisella tavalla perinteisen rock’n’rollin ja melodisen rockabillyn monipuoliseksi ja toimivaksi yhdistelmäksi. Aloitusraita komeine harmonioineen on eniten mieleeni. Duetoimassa pistäytyvä australialainen countrylaulaja Bill Chambers tuo piisiin aimo annoksen rosoisuutta ja sillähän saa aina meitsin puolelleen. Sävyrikkaan sointimaailman toisena ääripäänä kaikissa lauluissa ei ole edes kokonaista rumpusettiä vaan komppi rakentuu sekalaisten lyömäsoitinten varaan. Sovituksissa ei ole sävyjä säästelty vaan sinällään simppeleihin ralleihin on istutettu torvia ja jousia sinne tänne mausteeksi. ”Luojalle rengiksi” tarjoaa levyllisen hieman erilaista Marko Haavistoa, joka kuitenkin kuulostaa tutulta. Monitaitoisen tehokaksikon kanssa Haavisto on saanut aikaiseksi aiempaa monipuolisempaa jälkeä. Ihmisten Lailla on niin ikään mainio kantriralli, joka avaa levyn Gentle On My Mindin hengessä. Jo albumin mustavalkoinen kansi oli tyrmäävä mummon arkistoista löytyneine vanhoine valokuvineen menneiltä ajoilta. Myös hiukan Hurriganesia muistuttava kolmosraita kuulostaa hyvältä. Debyyttilevyn jälkeen on kokoonpano tiivistynyt trioksi ja meno on selkeytynyt. Muutos kuuluu luonnollisesti erilaisena soundimaailmana. Oli kyseessä sitten Hoedown, Edu Kettusen ja Lännen-Jukan kaltaisten solistien bändit, tai pariskunnan oma materiaali, niin heidän otteensa ei petä. Tarttumapintaa tästä päähän soimaan jäävästä kappaleesta löytyy kylliksi. Janne Örnberg NINNI POIJÄRVI & MIKA KUOKKANEN Vagabond Moon (Turenki 14200-13) (1) Vagabond Moon (2) Dream-Catcher (3) Love Will Come Around (4) Gravity’s Angels (5) Looking For Love (6) I’m Not Hurt (7) Too Much Fun (8) Expecting Them To Fly (9) A Quarter Past Forever (10) Angel (11) New World Wiew (12) Vagabond Moon (Reprise) Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen nimet ovat vuosien saatossa kohonneet (suomalaisissa) musiikkipiireissä laadun takeiksi. Pääosin Australiassa synnytetty ”Vagabond Moon” vahvistaa kaksikon taiteilijakuvaa entisestään. Materiaali on kokonaisuudessaan sävellyksistä vastanneen Kuokkasen ja tekstit tehneen Terry McArthurin kirjoittamaa. (8) Heinäkuu (9) Tietääköhän Pera jo. Tyylikäs ja herkkyyttäkään kaihtamaton folk/americana irtoaa takuuvarmasti. Esimerkiksi maukkaan monipuolisesti soiva Poijärven viulu ja Olli Haaviston liukukitarat tuovat juuri oikeat mausteet oikeisiin kohtiin. Tyrmäyksellistä asennetta jatkaa luonnollisesti myös sen musiikki. Teksteissä kantavana teemana kulkevat ihmisten väliset suhteet eri variaatioineen. Ensin mainittua kuunnellessani en voi välttyä Emmylou Harris -mielikuvilta, mutta sehän ei ole huono asia se. Jeena Rancken on esiintyjänä kissamaisen kujeileva ja tuota kissamaista kehräämistä on saatu tarttumaan myös narulle. Maininnan ansaitsee mielestäni vielä Happy Little Cowgirl, joka kornissa lapsellisuudessaan sai allekirjoittaneen voimaan hieman pahoin. Nuoruusmuistelo Tietääköhän Pera Jo. Hiukan rankempaa otetta olisin muutamassa kohdassa kyllä kaivannut. Marko Aho SOIL SENDERS Smoke Is Gone (Jungle TCB-7070CD) (1) Birds And Bees And Butterflies (2) I Knew A Little (3) When I Get Old (4) 15 Miles From Town (5) Eldorado (6) Downhill Slope (7) Tooth Pickin’ Boogie (8) Big Fat Booty (9) True Love (10) Butt Walkin’ Daddy (11) Ain’t Going Home Till The Smoke Is Gone (12) - 60 - They Rule The Land (13) Catch And Release (14) World Of Sin Pirkanmaalta kotoisin oleva Soil Senders on vihdoin pukannut markkinoille kaivatun kakkosalbuminsa. Lyriikoista löytyy monia ilon aiheita ja oivalluksia, jotka tekevät musiikin kuuntelusta palkitsevaa. Kappaleet ovat kaikki bändin omaa tuotantoa ja jokainen on osallistunut albumin sävellys- ja sanoitustyöhön, eikä sille ”pakolliselle” coverbiisille olisi edes tarvetta mielestäni ollut. Riku Metelinen PANSSARIJUNA Haistoin Kerran Näätää (Joteskii Groteskii JOG-8) A: (1) Sörkan kurko (2) Honey alkaa mädäntymään (3) Siellä oli niin mukavaa seuraa (4) Ikimunaa (5) Jääskeläisen pilli B: (1) Marihuanaa (2) Kukkuloilla valoja (3) Haistoin kerran näätää (4) Marjaana (5) Kunnian kentät 2 No nyt ovat nimet kohdallaan. Jopa rouvani, joka yllätyksekseni oli jollain omituisella tavalla viehättynyt levystä, piti termiä kuvaavana. Marko Aho SWEET JEENA & HER SWEETHEARTS Lovers And Lunatics (Jeena JEENACD/LP-2) (1) How Much Longer To Las Vegas (2) Ready For Love (3) Mean Cat (4) Moon Rocket Rock (5) Lovers And Lunatics (6) Happy Little Cowgirl (7) Everyday Sweet (8) Lonely Girl (9) Cowboy’s Song (10) Fish Dish (11) Big Woman (12) Always A Party (13) Cool Cat Sweet Jeenan ja Sweetheartsien musiikkia voisi kai luonnehtia vaudevillerockabillyksi. Siitä on paha pistää enää optimistisemmaksi. Komppiryhmä svengaa hillitysti ja jännitettä rakennetaan taiten toteutuilla soitinnuksilla. Kuunnelkaa vaikka dramaattisesti väreilevä Wild Cat ja Klemolan slidekitaralla ryyditetty Big Woman, jonka loppukliimaksissa Jeena venyttää ääntään aivan sen äärirajoille. Tästä huolimatta kappale on hyvin tarttuva ja siitä tuli jollain kierolla tavalla suosikkini. Parempaan huomiseen tähtäävä Sittenkin huipentuu ”viimeisillä rahoilla ostan uuden lompakon” -riviin. levy tutkailut on... Itse suosittelen ehdottomasti ainakin kierrosta Sweet Jeenan ja Sweetheartsin karusellissa. Eikä vähiten kitaristi Risto Klemolan ansiosta. Ehkäpä olin sitten ymmärtänyt – tai ainakin ollut ymmärtävinäni – jotain bändin romuluisesta musiikista. Suomalaisugrilaista minimalistista undergroundbluesia oli nimike joka tuli jostain mieleeni. (10) Siihen asti (11) Luojalle rengiksi (12) Urhein Marko Haaviston uudella levyllä Poutahaukat ovat väliaikaisesti vaihtuneet Pekka Gröhniin ja Hannu Pikkaraiseen. Edellisen Panssarijuna-julkaisun kanssa tuli töpeksittyä, kun vinyyliEP:n erittäin vähäinformatiivisen kannen takia tuli sotkettua bändin ja levymerkin nimet keskenään (vaikuttivat jotenkin yhtä luontevilta niin päin). Haaviston tuotantoon aiemmin tutustuneille tuskin tulee yllätyksenä hänen mieltymyksensä vanhemman puoleiseen popahtavaan rokkiin. Uudelle levylle on toki onnistuttu taltioimaan monia keskeisiä elementtejä, kuten bändin sulavat soundit ja dynaaminen soitto, jotka tekevätkin Sweetheartsista erään suomen parhaista rockabillybändeistä. Levyn avaava, hieman Mellencampin tyylinen nimiraita rullaa heti hienosti
Honey Aaltonen UUSINTAJULKAISUT TED TAYLOR Look Out! Here Comes... Lainakappaleita ovat esittäneet mm. Arthur Crudup tunnetaan parhaiten rokkaavista kappaleista. Aarno Alén THE DEVIL AND THE BLUES (Blues Boulevard 250342) (1) Devil Outta Me – Rob Tognoni (2) Devil Woman – Julian Sas (3) You’ll Never Get To Heaven On A Hellbound Train – Delta Moon (4) I’d Rather Be The Devil – Canned Heat (5) Devil At My Door – Jimmy Nalls (6) Devil’s Slide – Elvin Bishop (7)Devil Led Devil – Giles Robson (8) Hellbound Train – Savoy Brown (9) It Must Have Been The Devil – Otis Spann (10) Little Demon – Screamin’ Jay Hawkins (11) I Been Dealing With The Devil – Sonny Boy Williamson I (12) The Devil’s Shoestring – Jimmy Reed (13) She Belongs 3 - 2013 •. Siinä esiteltiin edustavasti mm. Pidän Rainbow Roadin tunnelmasta. Vuosikymmenen vaihde oli aika sekavaa aikaa (tältä ajalta myös diskografiat ovat epämääräisiä). Samoihin aikoihin hän oli studiossa omalla nimellään länsirannikon Ebb-merkillä. Taylor saavutti ensimmäisen listamenestyksen v. Dan Penn tuli Fame-studiolle keväällä -63 lauluntekijäksi. Täällä hän pääsi sitten jo listamenestyksen makuun. Paul Butterfield, Buffy Sainte-Marie ja Elton John. Mielestäni se on aika lailla erilainen kuin julkaistut versiot. Very Truly Yours ja Wrapped... Crudup kuoli köyhänä miehenä ilman hänelle kuuluvia royalty-maksuja. Kaikkia laulujaan ei Penn ilmeisesti kuitenkaan saanut kaupaksi. -65 Okeh-merkillä. Laulajan äänenmuodostus on ilmeisesti kehittynyt jo gospel- ja lauluyhtyeaikoina. That’s All Right Mama ja pari muuta kappaletta tekivät Elviksestä tunnetun, mutta Arthur ei niistä juurikaan tienannut maallista mammonaa. Siitä huolimatta moisen romun alta löytyy tarttuvia (no kehen tarttuu, kehen ei) hoilotuksia heti avauskappaleesta alkaen. Penn arvosti Motownia. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista ja niinpä Arthur joutui tienaamaan ruokarahat työmiehenä samalla kun Elvis eli luksuselämää. Driftersien tulkintaa kappaleesta en muista. Siihen antaa viitteitä se, että tällä El Toro -koosteella on muutama varhainen yhtyelevy, jossa solistista ei voi erehtyä. Far From Maddening Crowd on toteutukseltaan omalaatuinen. Se kuuluu hänen nopeatempoisissa kappaleissaan. Näistä (17) on silkkaa bluesia. Tältä ajalta on kuitenkin jäänyt historiaan Be Ever Wonderful. Keep On Talking, Come Into My Heart, Come On Over ja The Thin Line tuovat kirjoittajalaulajan ansioihin myös northernulottuvuuden. Bändin nokkamies, sävellyksistä ja sanoituksista vastaava Jussi Karmala säestää lauluaan akustisella kitaralla, banjolla ja ukulelella. Veren ja kärsimyksen kyllästämää trauma-bluesia, kuten levyn saateliite kuvailee (sanaliitettäkin olisi kyllä saattanut kaivata). Ne kaiketi myytiin popin puolelle. ovat aika viihteellisiä, kun taas Days Are Dark on nimensä mukaisesti synkähköä bluesia, Everywhere I Go mustaa rock’n’rollia ja Keep Walking On hyvän tuulen julistus. Pari popahtavaa kappaletta (Power Of Love, I Do) jäivät soimaan mieleeni. Näissäkin tyyli vaihteli rajusti. Jäin vain pohtimaan, millä nimellä joku muu on esittänyt kappaleen. Don’t Lose Your Good Thing ja Take A Good Look on hyviä soulpohjaisia balladeja, mutta en muista kuulleeni niitä muiden esittäminä, en ainakaan tässä muodossa. Solomon Burken, Percy Sledgen ja James Carrin esittäminä parivaljakon tuotantoa. Sitä ennen hän oli levyttänyt kymmenisen vuotta erilaisille pikkumerkeille. Kyllähän tuosta F-kirjaimesta saa kätevästi J:n kun vain kääntää sen toisin päin. Niin karua bluesmaailma on, että kuolinilmoituksia tulee puun takaa tämän tästä. On selvää, että tämäntyyppiset kokoelmat ovat epätasaisia. Käsillä olevan levyn aineisto löytyi sattumalta Delmarkin arkistoista. Tämän jälkeen Taylor levytti Melatonelle pari singleä Bob Reedin yhtyeen laulusolistina salanimellä Ivory Lucky. Hän vietti siellä kolme vuotta. Kitara soi itkevästi ja laulu komppaa surullisena. Juuri näihin äänitteisiin keskittyy tämä kokoelma. Yhteistyö Duke-merkin Don Robeyn kanssa jäi kahteen singleen. Taylor levytti useille merkeille (Top Rank, Laurie, Gold Eagle, Soncraft). Laulu ja kitaransoitto ovat pelkistettyjä ja levyn tunnelma on käsinkosketeltavaa. Nyt Ace menee tavallaan perse edellä puuhun, kun tarttuu Pennin demoäänitteisiin, jotka oli tarkoitettu edistämään laulujen myyntiä. Aarno Alén ARTHUR BIG BOY CRUDUP Sunny Days (Delmark DE 827) (1) Sunny Road (2) Please Don’t Leave Me With The Blues (3) Trying To Take Me For A Ride (4) She Gives Me A Thrill (5) Mistake I Made In L.A. Oma suosikkini on tietenkin jo nimensä puolesta kakkosraita, vaikka pettymyksekseni sainkin kuulla, ettei se kerro omasta tulevaisuudestani. Erikoismaininta vielä Joteskii Groteskii -levymerkin hienosta etiketistä, jossa lainataan sinivalkoisin sävyin Finnlevyn vanhaa keskiötä. Vuoden 1962 alussa Taylor onnistui saamaan sopimuksen Okeh-merkin kanssa. (El Toro R&B 120) (1) Do You Wanna Rock – The Cadets (2) Days Are Dark (3) Hold Me Tight (4) Everywhere I Go (5) I’m Leaving You (6) Be Ever Wonderful (7) Has My Love Grown Old (8) I Cry – The Cadets (9) I Don’t Cry (10) Little Boy How Old Are You (11) Keep Walking On (12) Look Out (13) Count The Stars (14) Darling Take Me Back (15) My Darling (16) You Know I Do (17) I’m Going To Change My Way Of Living (18) If I Don’t See You Again (19) Never In my Life (20) She’s A Winner (21) I Lost The Best Things I Ever Had (22) My Darling – The Cadets (23) Chanta Lula (24) That Happy Day (25) Very Truly Yours (26) You’ve Been Crying (27) Wrapped Up In A Dream (28) Since You’re Home Ted Taylorin korkean, persoonallisen tenorin tunnistaa välittömästi. Tästä balladista mies useimmiten muistetaan. Osaltaan tähän vaikutti vaimon hiljattainen kuolema ja epätoivoinen taloudellinen tilanne. Tosiaan vietti, sillä hän jäi usein öisin studiolle kehittämään ideoitaan, kun päivän ja illan äänityssessiot olivat ohitse. (6) The One That I Love (7) I Have Called Up China (8) I’m Leavinn’ Town (9) Studio chatter with Bob Koester (10) All I Got Is Gone Arthur Crudup (1905–1974) tuli tunnetuksi Elvis Presleyn alkuaikojen inspiroijana. Matti Karmalan soittamat rummut ja Henrik Lindqvistin urut ja huuliharppu jäävät pienempään osaan. You've been crying on laulajan parhaita esityksiä tuolta ajalta. Vain yksi äänitteistä on julkaistu singlenä: Take Me (Fame 6409). En rupea tarkemmin vertailemaan näitä demoja julkaistuihin äänitteisiin, mutta muutama huomio on kuitenkin paikallaan. Musiikissaan Panssarijuna yhdistelee primitiivistä bluesia, suomalaishenkistä folkia ja rujoa autotallirockia – ja kaikkea hieman synkkyyteen taipuvalla punk-asenteella. Hieno levy, jota ei voi kuitenkaan suositella kevätväsymyksen piristäjäksi. Mukana on myös basisti Mark Thompson ja tuntematon B3 -urkuri, jota ei lehdykäisessä mainita. Kovin iloluonteisilta nämä rallatukset eivät toki kuulosta. Se on äänitetty Chicagossa 1969 ja mukana on edesmennyt rumpali Willie ”Big Eyes” Smith sekä tätä kirjoitettaessa kuollut kitaristi Jimmy ”Fast Fingers” Dawkins. Pääosin akustisilla soittimilla operoivaan bändiin kuuluu (ja kyllä lujaa kuuluukin) Petteri Valtialan soittama säröinen sähkökitara. Sitä on ihmetelty, mutta ehkäpä kaksi vahvaa persoonaa ei mahtunut saman katon alle. Nuo aiemmin mainitut yhtyeäänitteet (1, 8, 22) julkaistiin Cadets/Jacks -yhteenliittymän nimissä. Nämä julkaisut ovat olleet saatavilla helposti ja ovat siksi tuttuja. Itse sävelletyt kappaleet kertovat aidon bluesmiehen elämäntarinaa jonkalaista ei aivan joka päivä kuule. Harri Haka DAN PENN The Fame Recordings (Ace CDCHD 1353) (1) Keep On Talking (2) Feed The Flame (3) Far From The Maddening World (4) Uptight Good Woman (5) - 61 - tutkailut Come Into My Heart (6) Don’t Lose Your Good Thing (7) Come On Over (8) Rainbow Road (9) Unfair (10) The Thin Line (11) I Need A Lot Of Loving (12) Take A Good Look (13) Strangest Feeling (14) Power Of Love (15) It Tears Me Up (16) I Do (17) Everytime (18) Do Something (Even If It’s Wrong) (19) You Left The Water Running (20) Slippin’ Around With You (21) Take Me (Just As I Am) (22) I’m Living Good (23) Long Ago (24) The Puppet aka I’m Your Puppet Ace julkaisi pari vuotta sitten kokoelman ”Sweet Inspiration”, joka sisälsi 24 Dan Pennin ja Spooner Oldhamin laulua. Monet näistä olivat rupisia vauhtipaloja (19), poppia (23) tai bluesia (20). Mukana on muutama raakile pelkällä pianotaustalla, mutta toisaalta kuulemme myös aivan viimeisteltyjä ottoja, joissa on taustalaulajia ja puhaltimia. Tämä levy on kaikkea muuta, synkkääkin synkempi. Ääripäiden tunnelmia kuvastavat Marihuanaan raaka rokkaus ja hämyisä utublues Kukkuloilla valoja. levy Kuten voitte päätellä, niin ihan tavanomainen kvartetti tämä Panssarijuna ei ole
Keskiraskaassa soulsiskosarjassa oli kova kilpailu (mm. Jatkoa seurasi: nopeatempoisemmat (5, 7) menestyivät vielä erinomaisesti. Valintaperusteena on jälleen kerran käytetty etupäässä musiikkikappaleiden nimiä, mitä ei kaikilta osin voi pitää oikein onnistuneena menettelytapana. Memphisistä löytyi toki muitakin studioita, mutta samalla lähtivät Willie Mitchellin neuvot. Ja toisaalta eräät parhaiten gospelin parissa kunnostautuneet musikantit kuten Reverend Gary Davis ja Sister Rosetta Tharpe lankesivat hekin välillä bluesin lumoihin. Vuosien mittaan Sidneyn musiikkityylit vaihtuivat, levyjä syntyi tasaiseen tahtiin ja kitaran tilalle tuli haitari. Tuo avaussingle on tehty Chicagossa. Thierry (14) I Wanna Know – Big Chenier (15) Go Cat Go – Flo (16) Why Does Everything Happen To Me – Sonny Martin (17) Cool Down Baby – Jerry Morris (18) Don’t Do That To Me – Jimmy Anderson (19) She’s My Morning Coffee – Sidney Simien (20) No No Baby – Clarence Garlow (21) Hard Working Girlfriend – Vince Monroe (22) Yeah, Yeah, Yeah – • 3 - 2013 Chuck Martin (23) Clema – Jerry Morris (24) Ain’t Got Nobody – Elizabeth (25) Honey Bee – Blue Charlie (26) Sound The Bell – Clarence Garlow (27) Pretty Little Dolly – Mad Dog Sheffield (28) Watch That Crow – Blue Charlie Tässäpä on mustaa rytmibluesia 1950-luvun lopulta Louisianasta ja Etelä-Teksasista. Näin on siitäkin huolimatta, että monet maineikkaat alan artistit kuten Son House, John Hurt, Skip James ja Robert Wilkins pitivät ohjelmistoissaan sekä maallisia että hengellisiä lauluja. Mikään aivan onneton kokoelma ei sentään ole kyseessä. Westboundin omistaja Armen Boladian lähetti jatkossa laulajan Memhpisiin Willie Mitchellin Royalstudiolle. Diskoaikana LaSalle levytti muutaman albumin ABC:lle, kunnes palasi taas 80-luvun alussa etelän soulin pariin Malacolla. Tyylillisesti se on hyvin lähellä Hi-merkin tuotteita johtuen studion sovittajista ja soittajista. Kahdesta naislaulajasta – Elizabethista (4, 24) ja Flosta (15) – ei ole tiedossa edes sukunimeä. Tämän levyn onnistunein Sidneyn kappale on mielestäni iloinen ja rytmikäs (19). Detroitlaisen Westboundin mielenkiinto heräsi Parka-singlen (1, 2) myötä. Zydeco-artistina sitten onni potkaisi. Parin kuuntelun jälkeen huomasin pitäväni enemmän b-puolien (8, 13, 17) balladeista kuin ykköspuolien Hi-formaatista. Ihan kelvollinen on Sonny Boy ykkösenkin (11), mutta miksi ihmeessä sisäkanteen on painettu Rice Millerin kuva. Aiheeseen liittyviä äänitekoosteita on vuosien mittaan julkaistu erinäisiä kappaleita. Säväyttävin on omasta mielestäni R&B-shouter Jerry Morris (18, 23), jota kuulemma ei pidä sotkea samannimiseen swamp pop -artistiin. Aarno Alén PIED PIPER Presents A NEW CONCEPT IN DETROIT SOUL (Kent CDKEND 389) (1) I Can’t Hold On – Lorraine Chandler (2) Stuttering Sam – September Jones (3) Gambler’s Blues – Nancy Wilcox (4) This Heart Is Lonely – Rose Batiste (5) She Won’t Come Back – The Hesitations (6) Just Can’t Leave – Tony Hester (7) We Go Together – The Cavaliers (8) That's When I Need You – Freddy Butler (9) Give Me All Of Your Love – September Jones (10) That’s What Love Is – The Pied Piper Players (11). Tarinan mukaan hän ilmestyi Eddie Shulerin studioon, kähisi nauhalle pari R&B-kappaletta Little Richardin tyyliin ja katosi takaisin yöhön. Aika vaikea on nimittäin havaita mitään paheellisia piirteitä Elvin Bishopin kuutosesta ja Jimmy Reedin n:osta (12), koska ne ovat puhtaita instrumentaaleja. Studiovierailun syynä taisi olla vain tilapäinen rahapula. Niiden parhaimmistoon lukeutuu viime vuonna esittelemäni huokea tupla-cd ”Voodoo Blues – The Devil Within”, mutta tätä täysihintaista uutuutta en voi enemmälti kehua. -75 Detroitiin. Tekstiosuus kertoo, että Giles Robson nimettiin v. Jo sen koostumus on erikoinen. Alkupuolelta löytyy kyllä jonkin verran itselleni vähemmän mieluista rockbluesia, mutta paljon pahempaakin metelöintiä on tullut vastaan. Ann Peebles, Candi Staton, Jackie Moore ja Betty Swann), mutta niin vain LaSalle onnistui kiilaamaan kesällä -71 mustan listan kärkeen Trapped-singlellään. Kenties olisin lainannut sen soveltuvin osin kopioitavaksi, jos silmäni olisivat osuneet belgialaisen päätuottajan Alfie Falkenbachin ja avustajiensa hankkimiin paholaisen kuviin jossakin kirjastossa. Useimmiten liikutaan R&B:n ja varhaisen rock’n’rollin välimaastossa, mutta mukana on myös blues-, rämepop- ja zydeco-vaikutteita. Valtaosa näistä esityksistä on aiemmin julkaisemattomia ja peräisin Eddie Shulerin Goldband-levymerkin ja parin muun etelän pikkuyhtiön arkistoista. Tosin materiaali ja toteutus olivat myös heikompia. Timo Kauppinen DENISE LaSALLE Making A Good Thing Better – The Complete Westbound Singles 1970–76 (Westbound CDSEWD 152) (1) Hung Up, Strung Out (2) Heartbreaker Of The Year (3) Trapped By A Thing Called Love (4) Keep It Coming (5) Now Run And Tell That (6) The Deeper I Go (The Better It Gets) (7) Man Sized Job (8) I’m Over You (9) Making A Good Thing Better (10) What It Takes To Get A Good Woman (11) Do Me Right (12) Your Man And Your Best Friend (13) What Am I - 62 - Doing Wrong (14) Don’t Nobody Live Here (By The Name Of Fool) (15) Goody Good Getter (16) Get Up Off My Mind (17) The Best Thing I Ever Had (18) Trying To Forget (19) We Got Love (The Good Part Of It) (20) My Brand On You (21) Any Time Is The Right Time (22) Here I Am Again (23) Married, But Not To Each Other (24) Who’s The Fool (25) Radio ad for Trapped By A Thing Called Love album (26) Radio ad for On The Loose album Denise LaSalle oli tyrkyllä Chessille 60-luvun lopussa, mutta yhteistyö jäi pariin singleen, joita kukaan ei halua muistaa tai kuunnella (näin väittää ainakin LaSalle). Jollen itse olisi saanut tämän tuotteen ilmaista arvostelukappaletta, tuskin olisin sitä ainakaan mistään ostanut. 2011 Britannian parhaaksi harpistiksi, enkä käy valintaa vastaan väittämään. matkimalla ’kuningas’ Clifton Chenieriä. Chessin mielenkiinto sai alkuun paikallisesta hitistä A Love Reputation, jonka se liisasi. David Van De Pitte teki jousisovitukset osalle kolmannesta albumista. Tältä poimittu single (23) jäi LaSallen viimeiseksi hitiksi merkille. Ainoa tunnetumpi artisti tässä esiintyjäkaartissa on Rockin’Sidney, joka aloitti uransa oikealla nimellään Sidney Simien (9, 19), muuttui sitten Rockin’ Sidneyksi (1), laittoi showmiehenä 1960-luvulla turbaanin päähänsä, aateloi itsensä Kreivi Rockin’ Sidneyksi ja huvitti kansaa mm. Näin laajaan kokoelmaan mahtuu tietenkin myös joitakin äänenlaadultaan huonoja kappaleita ja tylsiä jäljitelmiä, jotka olisivat ehkä saaneet jäädä hautaholveihinsa, mutta ehkä ne ilahduttavat sentään joitakin intomielisiä keräilijöitä ja artistien sukulaisia. Kakkospuoli on parempi, sillä se on ehtaa Chicagoa, kun taas ykköspuoli vaikuttaa jotenkin väkinäiseltä. J. Loppupuolelle on sijoitettu joitakin aivan erinomaisia teoksia kuten Lonnie Johnsonin tyylikäs Devil’s Got The Blues, jonka kestäessä laulaja tyynesti toteaa bluesin ja paholaisen olevan mitä parhaimpia ystäviä. Muutosta haettiin, kun tuotanto siirrettiin v. Voiko tämä olla syynä, mutta joka tapauksessa vuoden -72 jälkeen listamenestys ei ollut kehuttavaa. Levyn muutkin kappaleet ovat melko mielenkiintoista kuunneltavaa. Parin jatkosinglen jälkeen LaSalle purki sopimuksen ja jatkoi Chicagon pikkumerkeillä. Levyn muut artistit ovatkin sitten muutaman kappaleen levyttäneitä tai sellaisia, joiden ainoat äänitteet ovat juuri tällä levyllä. Mutta tuo huonomaineisuuden leima on todellakin iskostunut sinisiin säveliin siinäkin määrin, että kun Englannin televisiossa esitettiin vuonna 1976 moniosainen blues-dokumentti, sen nimenä oli tietysti ”The Devil’s Music”. Vuonna 1984 My Toot Toot -rallatus ylsi listojen kärkeen ja tuli tutuksi myös eurooppalaisille. Jos Chessin toimeksianto jäi lyhyeksi, niin Westboundilla LaSalle oli kuusi vuotta. Monet muistavat varmaan myös hänen kappaleensa You Ain’t Nothing But Fine, josta Fabulous Thunderbirds teki oman versionsa. Vesa Walamies RHYTHM’N’BLUESIN’ BY THE BAYOU (Ace CDCHD 1363) (1) Rocky – Rockin’ Sidney (2) I Don’t Care – Tabby Thomas (3) Give It Up – Charles Sheffield (4) Crazy About Love – Elizabeth (5) Right From Wrong – Billy Tate (6) Hey Mattie – Vince Monroe (7) Whole Lot Of Drinking On The Block – Blue Charlie (8) Carry On – Clarence Garlow (9) Make Me Understand – Sidney Simien (10) Cool Cat – Mad Dog Sheffield (11) Mean Ole Kokomo – Talton Miller (12) Bull Frog Bop – Thaddeus Declouet (13) Crazy About You Baby – C. levy tutkailut To The Devil – Washboard Sam (14) Black Cat Bone – Lightnin’ Hopkins (15) Me And The Devil – Robert Johnson (16) Devil Got My Woman – Skip James (17) The Devil Has Thrown Him Down – Sister Rosetta Tharpe (18) Dealing With The Devil – Sonny Terry & Brownie McGhee (19) Burning Hell – John Lee Hooker (20) Devil’s Got The Blues – Lonnie Johnson (21) Blue Devil Blues – Walter Page Kovinkaan pitkälle ei yleensä ole tarvis lukea bluesin historiikkeja tai elämänkertoja, kun maininta paholaisen musiikista tulee vastaan. Kahdeksan ensimmäistä tallennetta kuuluvat nimittäin valkoisen bluesin sarjaan, ja vasta niiden jälkeen on asetettu aika sekavassa järjestyksessä huomattavasti iäkkäämpiä tummemman väen tuotoksia. Tämän jälkeen studioaikaa ei saatu Royalilta
Vaikka Chandler on ääneltään aika hentoinen, niin hänen kappaleensa toimivat. 60-luvun alun Detroit-äänitteitä edustavat Barrett Strong, Freddie Gorman ja duo Sherri Taylor & Sammy Ward. Tässä herkässä balladissa Medwick on parhaimmillaan. 60-luvun alussa hän toimi tuottajana RCA:n Groove-merkillä ja sen jälkeen Ed Wingaten apulaisena Golden World- ja Ric-Tic-merkeillä ennen oman tuotantoyhtiön perustamista. Pääosa esiintyjistä on teini-iässä. Kun nämä äänitykset tehtiin vuosina 1965–67, ei vielä tunnettu termiä northern. Valier ei itse - 63 - THE DAWN OF NORTHERN SOUL! A Red Hot Fusion Of Rhythm & Blues, Popcorn And Northern Soul (Outta Sight OSCD036) (1) I’ve Got A Feelin’ – Big Maybelle (2) You’re A Little Too Late – Danny Owens (3) That’s A Good Idea – Grover Mitchell (4) To Be Loved By You – Marie Knight (5) That’s Why I Cry – Varetta Dillard (6) Oh Lover – Sherri Taylor & ”Singin’”Sammy Ward (7) How Many More Times – H.B. Tämäkin levy ”juuttui” autosoittimeeni pari kuukaudeksi, mikä ei pitäisi olla huono suositus. Kun Robey keskittyi r&b:iin ja gospeliin, niin Meauxin musiikillinen kirjo oli selkeästi laajempi. Mielenkiintoinen on myös tuottajana myöhemmin menestyneen Tony Hesterin Giant-single. Kun yhtye sai esitettäväkseen varhaisen Bacharach-David -sävelmän (8), tuloksena oli komeaa jälkeä: yksi yhtyeen parhaista. Toinen valinta (18) on turvallista balladitarjontaa. Wanderers eli vokalistinsa Ray Pollardin taidoilla. levy tutkailut levyttänyt, mutta mukaan on valittu demoäänitys tuosta tulevasta hitistä. Laulullisesti paras tulkinta on Sam E Solon (20). Vee-Jay-, Jewel-Ronn-, Hi- ja RCA-Victor -lähteistä. Levyn erikoisuuksiin kuuluu Winterin veljesten varhaistyö The Insight-yhtyeen mukana. Big Maybellen, Varetta Dillardin, Lula Reedin ja Terry Timmonsin 50-luvun äänitteitä. Meauxin merkeillä hän pääsi enemmän laulamaan. Yksi näistä oli Shelley Haimsin vuonna -65 perustama Pied Piper. Todella varhaisiin vaikutteisiin mennään, kun mukana on esim. Yhtiö on julkaissut kokoelmia mm. Barnum (8) Somebody Else’s Sweetheart – The Wanderers (9) Puddentane – Lula Reed (10) Misery – Barrett Strong (11) If Things Don’t Change – Little Jimmy Griffin (12) Got Nobody To Love – Terry Timmons (13) I’m Hurting – Billy Gales (14) Just For You – Freddie Gorman (15) Let Love Go By – Jeanette ”Baby” Washington (16) You Ain’t The One – Jackie Brenston with Ike Turner’s Orchestra (17) You Crack Me Up – Charlie Baker (18) I’m Little Mixed Up – Betty James (19) I’m Gonna Leave You Baby And I’m Going Away To Stay – Willie Wright & The Sparklers with Jesse Anderson (20) This Little Love Of Mine – Buddy Ace (21) She’ll Be Gone – Betty O’Brien (22) The Snake – Maximilian (23) A Certain Girl – Ernie K-Doe (24) Boys Will Be Boys – Joe Tex (25) Wait – Sidney Barnes (26) You Don’t Have To Be A Tower Of Strenghth – Gloria Lynne Kent ei ole ainut levy-yhtiö Englannista, joka on erikoistunut northernsouliin. Kuuntelen mielelläni sekakokoelmia. Ihan tavallinen Motown-ystävä ei tästä juuri innostu. Timmonsin esitys on muuten mainio, vaikka lainaa aika vahvasti Dinah Washingtonia tai Ruth Brownia. Otsikon mukaisesti nyt käsiteltävä kooste keskittyy lähinnä souliin ajoittuen 60-luvun keskivaiheille. Onhan tietenkin mahdollista, että Meaux on ostanut oikeudet, mutta hiukan epäilen. Näitä ennen hän levytti pari singleä ABC:lle. Tällä kokoelmalla hän on äänessä kolmesti – eikä kertaakaan omalla nimellään. Rose Batisten (4) jäi tässä vaiheessa hyllyyn, mutta se julkaistiin hiukan myöhemmin Revilot-merkillä hiukan muunneltuna tekstin osalta. Aarno Alén 3 - 2013 •. Tämäntyyppiseltä koosteelta, joka on kasattu singlemateriaalista, löytyy useimmiten pikku yllätyksiä. Meauxilla oli iso rooli Etelä-Teksasin musiikkibisneksessä. Ja mainittakoon vielä, että Meauxin studiokitaristi Joey Long levytti nimellä Tee Bee Fisher ihan mehevän version Eddie Boydin klassikosta. Hän julkaisi myös countrya, poppia ja swamp poppia. Alton Valier oli Meauxin palkkaama lauluntekijä, joka tunnetaan parhaiten Jimmy Hughesin Neighbor Neighbor -hitin kirjoittajana. Tämä kooste on suunnattu lähinnä erikoisuuksien metsästäjälle. Vahinko, että White levytti niin vähän. Lorraine Chandler on saanut koosteelle neljä näytettä. Eikä koosteen päättävä Gloria Lynnen vastauslevy Gene McDanielsin hittiin ole ollenkaan hassumpi. Toinen tunnettu nimi oli laulaja/kitaristi Johnny Copeland, joka levytti useille pikkumerkeille. Haims oli ollut levyalalla 40-luvun lopusta lähtien. Aarno Alén SOUTH TEXAS RHYTHM ’N’ SOUL REVUE (Kent CDKEND 390) (1) Go Go Train – Jackie Paine (2) Doggin’ Around – Jean Knight (3) Get To Gitten’ – Big Walter (4) Tennesee Waltz – Warren Storm (5) Trick Bag – Sunny & The Sunliners (6) Pick Me Up On Your Way Down – Margo White (7) Long Gone – James Young (8) Out Of Sight – The Insight (9) Time – Charles Barry (10) If You’re Looking For A Fool – David ”King”Thomas (11) Let Them Talk – Johnny Adams (12) That Is Why The End Must Begin – Joe Masters (13) Irene – Rockin’ Dave Allen (14) Slow Walk You Down – Johnny Copeland (15) Fat Man – TV & The Tribesmen (16) If Only You Were Here – Margo White (17) Five Long Years – Tee Bee Fisher (18) A Place Called Home – Johnny Adams (19) I Found A Love – Maxine Davis (20) Sufferin’City (version 2) – Johnny Copeland (21) Friends In Show Business – Joe Melvin (22) Go Go Train (WMCA version) – Jackie Paine (23) Neighbor Neighbor (demo) – Alton Valier (24) You’ll Lose A Good Thing (demo) – Barbara Lynn Houston oli 60-luvulla merkittävä rytmimusiikin keskus. Kun Charles Berry levytti alkuperäisen version, luki etiketissä Valier. Jack Ashford ja Joe Hunter osasivat kirjoittaa näppäriä lauluja ja Mike Terry teki tarttuvat sovitukset. Laulajan Meaux-tuotteista on juuri julkaistu tupla-cd ”It’s Me – Classic Texas Soul”, johon palattaneen syksyn numeroissa. Siksipä Freddy Butler vaikuttaa parilla uralla melkeinpä veteraanilta. Parista näytteestä on kiinnostavampi hidas balladi Slow Walk You Down, jonka Copeland tulkitsee hiukan väkinäisesti. Tämän takia ehkä levy tulee kaivettua esiin hyllystä myöhemminkin. Haims ei onnistunut saamaan ainuttakaan valtakunnallista hittiä, myynti oli paikallista. (15) on aika kolkko esitys. Crazy Cajun oli hänen omistamansa musiikkikustantamo – tähän nimeen on moni singlekeräilijä törmännyt. Ansio kuuluneekin enemmän taustavaikuttajille. Otsikon mukaisesti kooste esittelee northerntyylin sarastusta. Joe Masters lukee etiketissä Boogaloosinglessä (12). Johnny Adams levytti kolme singleä Pacemakermerkille. Kokoelman iloinen yllätys on Margo White. Mutta tyylillisesti tämän koosteen musiikki on juuri sitä, mihin Kentin Ady Croasdell on keskittänyt voimavaransa viime vuosina. Pied Piperilla ei ollut omaa levymerkkiä. Little Willie John -klassikko (11) alkaa vaisusti, mutta päättyy komeaan falsettikiekaisuun. Hän tulkitsee persoonallisesti countrypohjaisen balladin (6) eikä Whiten itsensä kirjoittama (16) ole yhtään huonompi. Kaupungin ykkösmerkki oli tietenkin Don Robeyn vetämä Duke-Peacock, mutta myös Huey P. Baby Washington muistetaan iki-ihanista Sue-äänitteistä. Soulmusiikin kannalta Meauxin suurin löytö oli Barbara Lynn, jonka klassikosta kuulemme demoäänitteen kokoelman lopussa. Samoin Sidney Barnesin poppia ja doowoppia mainiosti yhdistävä esitys (25) on erinomainen. Sen tuotteet julkaistiin lähinnä Detroitin pikkumerkeillä, kuten Giant, Karate ja Ruby. Sikäli turhia valintoja, sillä ne kuultu usein muilla koosteilla. Aarno Alén Time Changes Things – Willie Kendrick (12) I Fell In Love (Can’t Help It) – Freddy Butler (13) Could It Be – Mikki Farrow (14) I Hear Music – Lorraine Chandler (15) I’m Coming Home – September Jones (16) Mend The Torn Pieces Of Broken Hearts – Lorraine Chandler (17) He’ll Be Leaving You – The Pied Piper Players (18) Chink A Chank Baby – September Jones (19) I’m Not That Way – The Hesitations (20) Tears Keep Falling – Sam E Solo (21) Tell Me You’re Mine – Lorraine Chandler (22) In The End – Nancy Wilcox (23) If Only You Knew – Mike & Ray (24) Lonely Too Long – The Sandpipers Detroitissa toimi 60-luvun jälkipuoliskolla suuren ja mahtavan Motownin lisäksi useita pieniä levymerkkejä ja tuotantoyhtiöitä. Hesitations-yhtye aloitti uransa Haimsin leivissä. Tällä hetkellä se on vain kirjattu Meauxin nimiin. Myös Outta Sightilla on aika laaja katalogi alan musiikkia. Countrylaulajatar (?) Betty O’Brienin tarttuva tulkinta (21) on niin vetävä, että sormi pyrkii usein repeat-napille. Sen keksivät britit hiukan myöhemmin. Rupisempaa r&b-tyyliä kuullaan Little Jimmy Griffinin, Billy Galesin, Willie Wrightin ja Buddy Acen esityksissä. Nyt ne jäivät levyn loppupuolelle. Kolmannella näytteellä hän esiintyy nimellä Joe Melvin. Funksekoilusta (15) en häntä tunnista, mutta väitetään, että TV & The Tribesmen -yhtyeen solistina oli juuri Medwick. Hughesin hitin aikoihin se merkittiin vielä Valierin nimiin, mutta jossain vaiheessa merkintä oli muuttunut (Valier – Meaux). Joe Medwick oli pitkään Robeyn leivissä lähinnä lauluntekijänä – yhtenä osana mystistä Deadric Malone -hahmoa. Yhtye tosin nousi maineeseen, kun tuottajaksi tuli Larry Banks
Sen jäsenet eivät hänen mukaansa ehdi kyllästyä toisiinsa, kun he tapaavat pääasiassa vain esiintymistilaisuuksien yhteydessä. teinipoppia. Vesa Walamies ETEENPÄIN! – Suomi-Jazz 1960–75 (Artie Music AMCD 1041) CD 1: (1) Love All – Finnish Jazz All Stars (2) Woody’n You – Teuvo Suojärvi (3) On Green Dolphin Street – Albert Ayler (4) Afrikan valssi – Lasse Mårtensson (5) It’s Only A Paper Moon – Heikki Rosendahl (6) I’m So Scared About Girls When They’re Good Looking – Sahib Shibab (7) I Mean You – Veikko Hakkarainen Trio (8) Blues For Duke – Esa Pethman (9) D-Day – Christian Schwindt Sextet (10) Etydi No. Kiekon enin afroamerikkalainen anti löytyy aivan alusta ja toisaalta loppupuolelta. Erityisen suosittuja olivat Cliff Richard ja häntä ajoittain säestänyt Shadows-yhtye, joilta on hyväksytty mukaan kaikkiaan kuusi näytettä. – Ilkka Karumo-Seppo Terämaa Quintet (12) Syndicate – Stanley Lindroos (13) The Theme – Dexter Gordon (14) Frustrator – Juhani Vilkki Sextet (15) Lonesome Road – Erik Lindström (16) Guess Again – Kaj Backlund Big Band (17) All About Rosie – George Russell Workshop Orchestra CD 2: (1) Reava’s Walz – Ted Curson–Nick Brignola Quintet (2) Ice Bird – Heikki Sarmanto Trio (3) I Left My Heart In San Francisco – Carola (4) Elora – Christian Bäck Quintet (5) Irwin – Pentti Hietanen (6) Country Jive – Eero Koivistoinen (7) 4-3-5 – Pekka Pöyry Quartet (8) Here’s That Rainy Day – Art Farmer (9) The Joke – Edward Vesala Jazz Band (10) Älä anna - 64 - mun kuolla – Otto Donner Treatment (11) Go To Hell – Eero Raittinen (12) Nana – Edward Vesala (13) Jos sä armahin oot – M.A. Boxin 44 kappaleesta yli puolet on koottu joko yksityisistä tai Yleisradion äänityksistä. Viime syksynä mainitsin Blues Live! -tapahtumassa Aimo Ollikaiselle, että mielestäni tuo My Bonnie on ylivoimaisesti kaikkein paras Beatles-äänite. Suomessakin hän on esittäytynyt useaan otteeseen englantilaisen Blues Bandin jäsenenä ja myös soolona ainakin v. Tuollainen menettely on mahdollista, koska heillä kaikilla on hyvä ammattitaito ja koska Blues Bandin ohjelmisto ei enää erityisemmin uusiudu. Hän aloitti julkiset laulu- ja soittohommat sisarensa JoAnnin jalanjäljissä 60-puolivälissä, ja on sittemmin esiintynyt laajamittaisesti niin itsekseen kuin vaihtelevien kumppaneiden keralla. Suomessa harvakseltaan julkaistuja jazz-levyjä myytiin niiden ilmestymisen aikoihin hyvin rajallisesti, eikä digitaaliaikakausikaan ole ollut Suomi-jazzin harrastajille mikään runsaudensarvi. Kolme ensimmäistä piisiähän tunnetaan Robert Wilkinsin, Lightnin’ Hopkinsin ja Elmore Jamesin klassikkoina, ja numeroiden (15-17) taustoilta löytyvät Muddy Watersin, Leadbellyn ja Sylvester Weaverin levytykset. Siinä hän mm. Olen jo pitkään ollut hyvänlaisesti perillä Englannissa 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vallinneesta skiffle-villityksestä, ja vuonna -62 Beatles-yhtyeen johdolla alkaneeseen beat-ilmiöön ja sitä vain hieman myöhäisempään sikäläisen r&b:n vääntämiseen tutustuin jo nuoruusvuosinani. Sehän on tietenkin massiivinen kolmen cd:n ja lähes neljän tunnin mittainen spektaakkeli suomalaisen jazzin saavutuksista vuosina 1960–75. Vuosien 1959–61 kohdalla tiedoissani oli kuitenkin jos ei nyt aivan musta niin kuitenkin harmaa aukko. 2007, jolloin minulla oli tilaisuus seurailla hänen tasokasta musisointiaan Jyväskylän Blues Live! -tapahtuman pääkonsertissa. Saamassani aineistossa oli mukana dokumentointi eräästä Dave Kellyn haastattelusta. Sellaisia ovat etenkin ensimmäisen kiekon n:ot (1)(3) eli Beatlesien silloisen solistinsa Tony Sheridanin (1940–2013) johdolla v. Nyt on esillä Daven kasaama kooste, mikä on sisällöltään erinomainen laaja-alainen useammassakin suhteessa. Kysymyksessä ei siis ole mikään sinisävyisen musiikin ystävän toivekokoelma, mutta löytyy siitäkin myös eräitä aivan erinomaisia tallenteita. vesitettyä rock and rollia, kitaravetoisia instrumentaaleja tai ns. Aimo piti lausumaani leikinlaskuna ja kunnianloukkauksen kaltaisena pilkkapuheena, mutta vaikka kenties hieman liioittelinkin, enimmältä osin olin aivan tosissani. Useiden niistä liittymäkohdat mustaan ja muuhunkin perinnemusiikkiin ovat nimittäin perin vähäiset. -61 reippaasti vetäisemä My Bonnie, Johnny Kiddin ja muiden merirosvojen letkeä Shakin’ All Over sekä Cliff Richardin melodinen The Young Ones. Osa on ollut taltioituna Suomen Pop Jazz Arkistoon, osa YLE:n omaan arkistoon, mutta kun osa noista radioäänityksistäkin on ehditty jyrätä jo vuosikymmenet sitten, on jouduttu turvautumaan myös radiolähetyksistä tallennettuihin kotiäänityksiin. levy tutkailut DAVE KELLY – FAMILY & FRIENDS We Had It All (Hypertension 13294) (1) New Stockyard Blues (2) Needed Time (3) Dust My Blues (4) Good Riddance (5) The River (6) Ramblin’ Gal (7) Passing Through (8) Wasting Time (9) Love Is A Compromise (10) Gulf Coast Highway (11) Sugar Babe (12) Way Down In The Hole (13) Mr. Vaikka osa kappaleista on vuosien mittaan julkaistu uudelleen jopa cd-muodossa, on mukana roppakaupalla keräilijöiden himoitsemia harvinaisuuksia. Minkälaiset äänilevyt olivat sitten noina vuosina Britanniassa erityisen suosittuja. Musiikin parissa vuosikymmeniä niin ammatikseen kuin harrastuksekseen häärinyt Matti Laipio on tehnyt massiivisen urakan tätä boksia kootessaan. Numminen (14) Pässi ja porkkana – Matti Oiling Happy Jazz Band (15) Wolf – Heikki Sarmanto (16) Seagull – Tuohi Quartet CD 3: (1) Joiku Story – Nunnu Big Band & Karelia (2) Anna Manna – Kalmiston Klangi (3) There’ll Be Some Changes Made – DDT Jazz Band (4) 3rd Version – Eero Koivistoinen (5) Odds Against Intervals – Winners Festival Workshop (6) Runoelma – Eero Koivistoinen & Strings (7) Kohti korkeuksia – Kari Komppa (8) Tanja – Esko Linnavalli (9) Our Latin Friends – UMO-New Music Orchestra (10) Counterance – Olli Ahvenlahti (11) Kuunnousu – Piirpauke ”ETEENPÄIN!”, sanoi mummo hangessa, mutta entäs tämä levy sitten. Turhan vaatimattomasti Laipio toteaa, että näiden radiosta kotikonstein tehtyjen äänitysten ”tekninen taso jättää toivomisen varaa.” Paskan marjat, sanon minä! Timo Wuori kun on tapansa mukaan onnistunut tekemään niin loistavan masteroinnin, että kyllä nämä ainakin minulle kelpaavat. Erilaisia äänitteitä hän on tietysti saanut runsaasti aikaiseksi. Kelly on itse etualalla noin puolessa näistä tallenteista, ja muita pääartisteja ovat esim. antaa selvityksen sille, että Blues Band on ollut kasassa jo 24 vuotta. Sitä valaisemaan hankin tällaisen kahden cd:n ja 50 esityksen mittaisen pakkauksen, minkä yksittäisten kappaleiden listaaminen ei Blues Newsissä ole tarpeellista. Jo vuonna -68 hän kertoi siirtyneensä John Coltranen vaikutteista lähemmäs Archie Sheppin tyyliä. Taisipa skifflen kuninkaaksi nimetty Lonnie Donegankin saada vielä silloin jonkin tulkintansa hyvin kaupaksi. Oman mainintansa saakoon myös rohkea kansi, joka kuvastaa levyn asennetta: täältä ei tulla vain eteenpäin – täältä käydään päälle! Kansikuvassa hyökkää vähemmälle huomiolle jäänyt tenoristi Tage ”Stanley” Lindroos, jota pidetään ehkäpä ensimmäisenä free-jazziin suuntautuneista saxofonisteista maassamme. Vesa Walamies DAWN OF THE BRITISH BEAT BOOM (One Day 166, 2-CD) Taas on yritetty sivistäytyä. Muita tuon ajan kärkinimiä olivat muiden muassa laulajattaret Petula Clark ja Helen Shapiro, herrat Billy Fury, Adam Faith, John Leyton ja Tommy Steele sekä Johnny Kidd ja Pirates-yhtyeensä. 2 – Esa Pethman (11) G.W. Jazzia – tai edes sinne päin olevaa mu-. Vanhin näyte kun on vuodelta 1969 ja tuorein on viime vuoden satoa, ja tarjolla on niin bluesia, kantria, folkia kuin laulelmatyyppistä poppiakin. Eric Bibb (2), Howlin’ Wolf (3), Jo-Ann Kelly (6), Maggie Bell (10), Paul Jones (15) ja Long John Baldry (16). Eteenpäin! tarjoaa loistavan tilaisuuden tutustua aikakauteen, jolloin maamme jazzin soittaminen kasvoi harrastuksesta kansainvälisiin mittoihin. Sen sijaan mukaan on saatu harvinaisuuksia, ehkäpä jopa kadonneiksi luultuja helmiä ja nauhoituksia joiden olemassaoloa ei välttämättä ole aina muistanut edes niiden oikeuksien omistaja. Estes Said (14) D-Day Blues (15) Too Young To Know (16) Take This Hammer (17) Slide Guitar Rag (18) We Had It All Vuonna 1947 syntynyt Dave Kelly on toiminut muusikkona kohtapuoliin jo 50 vuoden verran. Sen kestäessä Wolf ja häntä 29.5.-69 säestänyt John Dummer Blues Band tuovat esille niin järkyttävän vahvatunnelmaista bluesia, että sellaista ei kovin usein ole tullut vastaan. Tämän tuplan kertoman mukaan 50- ja 60-lukujen vaihteessa Brittein saarilla kuunneltiin enimmäkseen kevyenlaista iskelmä- ja viihdemusiikkia, mikä saattoi olla esim. Kuten jo pelkkää kappaleluetteloa vilkaistessa voi huomata, loistavat kaikenlaiset itsestäänselvyydet poissaolollaan. Daven sukulaisia edustavat tuon siskotytön lisäksi myös poikansa Sam ja Homer sekä tyttärensä Lily. Näiden näytteiden kertoman mukaan silloin oli listojen kärjessä niin kepeitä ja pliisuja esityksiä, etteivät ne taatusti • 3 - 2013 enemmälti puhutelleet ainakaan kapinahenkisiä suurten ikäluokkien jäseniä. Rohkea sukellus Suomi-jazzin historiaan, kuten levyn mainosjuliste julistaa. Itselleni tämän valikoiman ylivoimaisesti puhuttelevin osanen on Howlin’ Wolfin yli seitsenminuuttinen Dust My Blues. Nykyisin hän taitaa keikkailla kaikkein useimmin duona Paul Jonesin kanssa. Asiantilan huomioon ottaen oli varsin luonnollista, että kun Liverpoolin sinällään vielä aika siisti nelikko ryhtyi vetämään Love Me Do:n ja Twist And Shoutin tapaisia rytmikkäitä ralleja, nuoret ja varsinkin tytöt suorastaan lakosivat heidän edessään
Nykyisin taas kun tämä nuorempi jazzmuusikkopolvi on niin täydellisesti koulutettua ja teknisesti taitavaa, on ehkä terveellistä tehdä tuo rohkea sukellus aikaan, jolloin jazzin soittokin vaati spontaania rohkeutta. Roots And Vines (Armadillo Music) Allison Burnside Express .......................................................... Juba Dance (Dixiefrog) Jesse Dee .................................................................. Taisi hymy olla Albertilla leveämpi kuin konsanaan silloisissa Fazerin lakritsin mainospiirroksissa. kokeilevampi jazz ottaa tilaa jo ensimmäisellä levyllä. Tämä arvio tuli hassusti aloitettua tuollaisella mummosanonnalla, joten lopetetaan toisella. Can You Stand The Heat (Artist Exclusive) Seasick Steve ......................................................................................................... Universal Breakdown Blues (Mascot) Ana Popovic ........................................................................ New York Minute (Zoho Music) various artists ........................................................................... Vanishing Americans (Blues Bureau Int.) Albert King ......................... Dismantle The Sun (Eric Steckel Music) Texas Oil ...................................................................................................................................... Long Walk Home (Delta Groove Prod.) Gina Sicilia ................................................................................................... No mutta kronologisestihan tässä edetään. Shine Your Light (RetroU Art) Magic Sam & Shakey Jake ..................................................... Self Made Man (Delmark) Jay Willie Blues Band ........................................................................... Seesaw (Provogue/J&R Adventures) Indigenous ......................................................... Mitään koko perheen viihdettä ”Eteenpäin!” ei kyllä ole, vaan paikka paikoin sisältö voi olla rankan puoleista. 11–15 * (Bear Family) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 65 - 3 - 2013 •. 4-2-1 * (In-Akustik) 4-CD Eugene Hideaway Bridges ...................................... M.A. Born Under Bad Sign (+ 5 Bonus Tracks) * (Stax/Fantasy) Hugh Laurie ............................................................................... It Wasn’t Real (Swing Nation) The Slide Brothers ................................................................... Allison Burnside Express (Jazzhaus) James Cotton ........................................................................ Get On Down (Homework) Lena & The Slide Brothers .................................................. Live At Sylvio’s * (Rockbeat) tutkailut Varmasti joku muu keksii nimen jos toisenkin. -77), mutta cd-julkaisua saadaan nähtävästi odottaa maailma loppuun. Dexter Gordonin, Shahib Sihabin, George Russell, Art Farmer ja tietenkin Porin Jazzin oman lemminkin Ted Cursonin suomalaismuusikoiden kanssa tehtyjä äänityksiä. Väliin tupsahtelee harvoja laulunumeroita – ikään kuin kevennyksinä. The Blues In My Blood (Blues Boulevard) Shuggie Otis .......................................... Asiaa auttoivat osaltaan tietenkin maassamme vierailleet amerikkalaismuusikot. Cotton Mouth Man (Alligator) Guy Davis ............................................................................................. Kyseessähän on tietysti käännös Jon Hendricksin säveltämästä ja Louis Jordanin v. (Concord) Eric Steckl .................................................................................. Kappalevalinnat etenevät kronologisesti, mutta ns. Robert Randolph Presents... musiikillisesti valistuneemman nuorison keskuudessa, joten tämä kokoelma löytänee tiensä ainakin kolmen eri jazz-sukupolven cd-soittimiin. Osa muusikoista sai osakseen enemmän huomiota, osa taas jäi vannoutuneimpien diggareiden kulttisuosikeiksi. levy siikkia – soitettiin jo 1920-luvulla, mutta pääosin siitä kiinnostuneet muusikot joutuivat tyytymään perinteiseen tanssimuusikon rooliin. Inspiration Information / Wings Of Love * (Legacy) 2-CD Popa Chubby ............................................................................... Jonkinlaista Laipion kieroutunutta huumorintajua osoittaa rempseistä dixieland-esityksistään tunnetun DDT Jazzbandin sijoittaminen Kalmiston Klangin vapaamuotoisen revittelyn ja Eero Koivistoisen rankasti sähköisen fuusiojazz-esityksen väliin. Kuten sisällysluettelosta voidaan päätellä, ovat mukaan päässeet kaikki tuon suomalaisen jazzin kehityksen kannalta tärkeän aikakauden merkkitekijät. Hustler (ASD) Jimmy Vivino & The Black Italians ???????????????????????????????????????????????????????????????????????????. Ensimmäisellä levyllä ääneen pääsee Lasse Mårtensson ja kakkoslevyllä maamme kaikkien aikojen tyylikkäin laulajatar Carola kuten myös blueshenkistä lukijakuntaamme ehkäpä eniten kiinnostava Eero Raittinen. Didn’t It Rain (Warner Bros.) Tomi Leino Trio ........................................................................... Ehkäpä nämä virheet johtuvat YLE:n nauhojen puutteellisista merkinnöistä. Kun boxin kruunaa vielä 60-sivuinen vihko, jossa Laipio käy ensin läpi aikakauden historian ja sitten tarjoilee vielä pikaesittelyt kaikista artisteista, saa Artie Musicin julkaisu hakea vertaistaan. Ayler kun oli päätynyt Herbert Katzin bändin kanssa jopa tanssilavakeikalle keskelle metsää täkäläistä tangokansaa ”ilahduttamaan”. Tuskinpa enää cd-aikakautena löytyy! Täyden kympin arvosanaa varjostaa ehkäpä pieni miinus, eteenkin kun Blues Newsin edesmennyt pitkän linjan kirjoittaja Juhani Ritvanen olisi pitänyt asiaa anteeksiantamattomana. ”Tapansa kullakin, sanoi mummo kun joulun katiskassa vietti”, kuvaa ehkäpä vieläkin paremmin tämän koukeroisen kokoelman komeaa sisältöä! Honey Aaltonen Mud Morganfield ................................................................ -53 levyttämästä klassikosta I Want You To Be My Baby. This River (Alligator) Corey Harris ......................................................................................... Heidän merkitystään myös Laipio on halunnut korostaa ottamalla mukaan mm. Ainakaan näin pikaisesti en keksinyt kuka olisi jäänyt näissä pirskeissä kokonaan unohduksiin. Tänä päivänä tuo jazz tuntuu olevan muotia ns. Fulton Blues (Njumba) Beth Hart & Joe Bonamassa .................................. -70 (uusintajulkaisu ”Blues From The North” v. Oma lukunsa ovat vielä free-jazzin sankarin Albert Aylerin vierailut tuolloin vielä agraarisessa maassamme. Mean Business – 15th Anniversary Celebratio (SMY) Sena Ehrhardt .................................................................................................. Koska tätä Porin Jazzissa äänitettyä tallennetta on aiemmin kuultu ainoastaan harvoissa televisioesityksissä, olkoot virheet anteeksi annettu. Osa edustaa vanhempaa jazzsukupolvea joka halusi pysyä uudempien virtausten mukana, osa nuorempaa uudemman jazzin tienraivaajaa. Raittisen Go To Hell ilmestyi alkujaan ensimmäisellä suomalaisella blues-lp:llä ”Eeron Elpee”v. All In (Blind Pig) 4 Jacks ...................................................................................................... Vasta 60-luvun taitteessa nuoremmat muusikot uskaltautuivat kyseenalaistamaan niin oman kuin jazzinkin roolit kotimaisen musiikin maailmassa. Street Corner Symphonies Vol. Nummisen tulkitseman Jos sä armahin oot -kappaleen (Nummisen ”Swingin kutsu” -levyllä nimellä Armaani sä silloin oot) säveltäjän merkitseminen traditionaaliksi. Hubcat Music (Polydor) Kevin Selfe ................................................................................. On My Mind / In My Heart (Alligator) Doctor’s Order ........................... 13 Live (Blind Pig) Mike Wheeler .................................................................................................... Deal With It (Ellersoul) JJ Grey & Mofro ........................................................................................ Remembering Little Walter (Blind Pig) various artists ............................................... Blues Company ...............................................................................
Kultur Magazinet, ÅMÅL (klo 13) - Ma 15.7. Storyville, HELSINKI - La 17.8. 9 LP:n laajuinen ”Sun: The Blues Years” v. svengaavaan r&b-materiaaliin keskittynyt tennesseeläinen pianisti-laulaja Eddie Snow sekä huuliharpisti-laulaja Sammy Lewisin ja Howlin’ Wolf -kitaristi Willie Johnsonin nimiä kantanut maanläheinen bluescombo. toukokuussa -50 nauhoittamat ja 4-Star-yhtiön savikiekoille pian sessioiden jälkeen saattelemat tallenteet), jykevään shouter-tyyliin vanhan liiton r&b-orkesterinsa ’In The Groove’ Boysin keulilla meuhkannut arkansasilainen L.V. -albumiensa äänityssessioissa. 050 – 345 27 68 • 3 - 2013 ...JA AURINKO NOUSI JÄLLEEN MEMPHISISSÄ! THE SUN BLUES BOX 1950–1958 (Bear Family BCD 17310, 10 CD:tä + 180-sivuinen kirja) On tietyllä tapaa jopa hieman yllättävää, että kaikista roots-maailman pioneerilevy-yhtiöistä heti Chessin jälkeen laajamittaisinta brändikohtaista huomiota BN:n sivuilla on saanut vuosikymmenten saatossa osakseen juuri Sun Records, jonka ensimmäiseen lehdessämme painettuun historiikkiin, Matti Laipion laatimaan kirjoitukseen ”Aurinko nousi Memphisissä” (BN 2/71) yllä oleva otsikkokin viittaa. Mitä kymmenen bluesintäyteistä cd:tä sitten käytännössä tarjoavat. Strand Café, ÅMÅL (TBA) - Su 14.7. Pete Hoppula - 66 -. Etupäässä reipasotteisia boogieralleja tarjoilleiden luottoartistien Joe Hill Louisin (We All Gotta Go Sometime ym.), Willie Nixin (Baker Shop Boogie ym.), Rufus Thomasin (Bear Cat ym.) ja Dr. Cd 9 puolestaan koostuu vaihtoehto-otoista ja kattauksen viimeinen rinkula muista pääosin aikaisemmin julkaisemattomista tallenneharvinaisuuksista. Ensimmäiset viisi kiekkoa istuttavat kuulijan visusti Sun-yhtiön ja Memphis Recording Service -studion kolmen ensimmäisen toimintavuoden tuotosten äärelle. Myös mukaan kelpuutettujen esitysten aikahaarukka saa kriitikolta puhtaat paperit, kevääseen -68 saakka toimintaansa jatkaneella Sunilla kun eivät enää v. Sun-yhtiön varsinaiset debyyttinelifemmat (solisteina Johnny London ja Walter Bradford) ilmestyivät markkinoille keväällä -52, mutta seuraavia sinkkuja jouduttiinkin odottelemaan aina tammikuulle -53, jolloin Phillips oli saanut houkuteltua liikekumppaneikseen veljensä Judin sekä Nashvillessä operoineen tuottajan Jim Bulleitin. -67 sinkuilla gospel-artisti Brother James Andersonin sekä The Climates -lauluyhtyeen tallenteita, mutta mustaan bluesiin tai rhythm’n’bluesiin (soulista nyt puhumattakaan) ei tämän tarunhohtoisen levymerkin nimeä oltu tässä vaiheessa osattu kunnolla yhdistää enää vuosikymmeneen. Down Home Kivi, TAMPERE - Pe 16.8. Pelkästään Sun Recordsin oman logon alaisuudessa 50-luvulla ilmestyneet blues-sinkkujulkaisut eivät vielä näin massiivista levykaukaloa tietenkään täyttäisi. 3”, RAAHE - Pe 2.8. Korkeatasoista ja harvinaista kuvitusta piisaa myös, samoin viimeisen päälle tarkkaa diskograafista överi-hifistelyä (kaikille meille, jotka sellaisesta omanlaisia värinöitä saamme)... Kiitos ”The Sun Blues Boxin” kaltaisten julkaisujen, nykypäivänä tilanne on jälleen tyystin toinen. Jo’ Buddy - To 15.8. King, Jackie Brenston, Ike Turner, Rosco Gordon, Rufus Thomas ja Walter Horton. -58 jälkeen mustat solistit juurikaan juhlineet: mainittavinta jälkeä saivat aikaiseksi popahtavan r&b:n parissa askaroineet Bill Johnson ja Jeb Stuart alkuvuonna -60 – sekä tämän jälkeen Frank Ballard ja Frank Frost klassisten vuoden -62 Phillips Int. Åmål’s Travet, ÅMÅL (klo 15) - Ke 10.7. Kaikkiaan boksille sisältyy 13 täysin ennenkuulematonta raitaa, mitä voinee pitää kohtuullisen hyvänä saldona, onhan kuitenkin kyseessä jo valmiiksi lukemattomilla uudelleenjulkaisuilla äärimmilleen kierrätetty levymerkki. Sam Phillipsin oma levyjulkaisijan ura käynnistyi elokuussa -50 Joe Hill Louisin (It’s The) Phillips -merkin ainokaispuristeella (Boogie In The Park / Gotta Let You Go). Kaiken komeuden kruunaa jälleen LP-kokoon venytetty kovakantinen ja yli 180-sivuinen kirjajärkäle, jonka sisältä voi itse kukin prepata ylemmän asteen oppimäärän paitsi Sun Recordsin vaiheista, myös kaikista mukana olevista artisteista sekä heidän cd:illä esittämistään kappaleista. 45 Special, OULU - To 1.8. Lawson ja Willie Nix, Rosco Gordonin soittokavereihin ja hengenheimolaisiin lukeutunut r&b-pianisti-laulaja Billy ”Red” Love sekä sittemmin laajemmallekin kansanosalle kovin tutuiksi tulleet nimet Howlin’ Wolf, B.B. Toinen ja toivon mukaan mahdollisimman monelle mieluisa yllätys on myös tämän lehden ilmaisliitteenä tilaajille saapuva, nyt käsiteltävää Sun-boksia 22 ääninäytteen voimin esittelevä bonus-cd, jonka Bear Family on jäsenistömme iloksi ystävällisesti tuottanut ja tänne kauas Pohjolan perukoille postittanut. Jo’ Buddy:n 30-vuotisen keikkauran juhlalevy (CD/LP) ”Inside Out” julkaistaan syyskuussa 2013! www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Blues Terminalen, Åmål Blues Festival (klo 21) - La 13.7. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä mustan musiikin ylivalta alkoi Sun Recordsilla – sattuneista syistä – vähitellen laantua, ja freesejä blues/r&b -kasvoja ilmoittautui mukaan leikkiin yhä harvemmin. May-Run, ÅMÅL (klo 21) - To 11.7. Lisäksi todettakoon, että ulkoisissa puitteissa eivät saksanpojat ole tälläkään kertaa (kuten eivät myöskään sisarusjulkaisuilla ”The Sun Country Box 1950–1959”, 6-CD ja ”The Sun Rock Box 1954–1959”, 8-CD) euroja tai työtunteja säästelleet. Ennenjulkaisemattomia raitoja ei näillä alkupuolen lätyillä vielä ole, vaan jokainen esitys on ollut kuultavissa erinäisillä 70- ja 80-lukujen varrella julkaistuilla sekä monesti vähemmän laillisilla uusintajulkaisukokoelmilla, joiden puuhaamiseen tämänkin boksin tekijäkolmikko aktiivisesti osallistui mm. levy tutkailut RAM-BAM RECORDS keikkoja 2013: Jo’ Buddy & Down Home King III - Ke 31.7. -52 levytysuransa aloittanut Little Junior Parker, lupauksia niin Howlin’ Wolfin kuin Willie Nixinkin aiemmissa studiosessoissa herättänyt missisippiläisharpisti James Cotton, huumaavan lahjakas kitaristi-laulaja Earl Hooker, Ike Turnerin Mississippin mudista esiin tonkimat talentit Little Milton Campbell, Houston Boines, Johnny O’Neal, Dennis Binder, Raymond Hill ja Floridasta kotoisin ollut Billy ”The Kid” Emerson sekä Nashvillen valtion rangaistuslaitoksen muurien sisältä Sun-studioon hittilevyn Just Walkin’ In The Rain tekoon keväällä -53 kiikutettu The Prisonaires. Blueberry Hill Blues & Jazz Festival, ILOMANTSI The Groovy Eyes - Pe 28.6. Vuosina 1956–58 Sunin bluessoundia edusti nyt jo varsin tiukasti valkoisiin rock’n’roll-laulajiin fokusoituneella levy-yhtiöllä äänitejulkaisujen veroisesti ainoastaan vanha kunnon Rosco Gordon. piano-boogie woogien ja jumpin parissa ahkeroinut möräkkäsoundinen sokea memphisläispianisti Lost John Hunter (jonka 4 esitystä olivat myös ihkaensimmäiset Sam Phillipsin 706 Union Avenuen tiloissaan n. Stampen, TUKHOLMA (klo 21) Gene Taylor Band feat. Forsvik Teatern, FORSVIK (klo 19) - Ti 16.7. Paketin koostajat Hank Davis, Colin Escott ja Martin Hawkins ovatkin lihavoittaneet aikaansaannostaan sekä Sam Phillipsin ennen levymerkkinsä virallista perustamista muiden yhtiöiden (4-Star, Modern, RPM, Chess/Checker, Trumpet) katalogeihin tuottamilla äänitteillä 1950–52 että ylipäätään jotakuinkin kattavalla valikoimalla aikoinaan julkaisematta jääneistä Sun-nauhoituksista määriteltyyn yläaikarajaan eli vuoteen 1958 saakka. Nick Curran Tribute Show) Jo’ Buddy & The Uplifters (Tommi Laine: basso, Kingfish Willie: rummut) Ruotsin kiertue: - Ke 10.7. Roadhouse Kulma, KAJAANI - La 3.8. Kultur Magazinet, ÅMÄL (klo 16) - To 11.7. Scandic Club, Puistoblues, JÄRVENPÄÄ - La 20.7. Vielä ennen kuoppaamistaan Sunilla ilmestyi v. Café XO, ÅMÅL (klo 22:30) - Pe 12.7. Rossin (Chicago Breakdown ym.) seuraksi kohosivat vuosien 1953–54 Sun-nauhoituksilla (cd:t 4-6, joskaan levyjen kappalejärjestys ei ole täysin kronologinen) monet uudet blueskentän nousukkaat, kuten Modern-merkillä v. Kuten arvata saattaa, osa Bear Family -lootan musiikkiarsenaalista näkee virallisen päivänvalonsa ensimmäistä kertaa vasta nyt. Hänen lisäkseen muutamia studiosessioita pääsivät vielä tekemään Ed ”Prince Gabe” Kirby sekä Ike Turnerin bändissä vaikuttanut Tommy Hodge. Storyville, HELSINKI Muistathan myös, että... paikalliset The Five Tinos ja The Jones Brothers, Chessille levyttänyt The Brewsteraires, 30-luvulla aloittanut The Southern Jubileers sekä radioääneksi useimmiten mielletty mystinen Chester ”Hunky Dory” McDowell. -84 sekä cd-sarja ”The Sun Blues Archives” 80- ja 90-lukujen vaihteessa). Charly-yhtiön toimeksiannosta (esim. Ykkös-, kakkos- ja kolmoslevyjen sankareita ovat mm. Tätä vaihetta luotaavien kiekkojen (cd:t 6-7) uusia tärppihahmoja ovat mm. ”Elven” Parr, ennen Memphis-levytyksiään Jay McShannin kanssa menestyksekästä yhteistyötä tehnyt muhkeaääninen ja -kokoinen Tiny Kennedy, kaupungin rujointa downhome-puolta lähinnä yhden miehen orkestereina julkituoneet Joe Hill Louis ja Doctor Ross, kantribluesveteraani Sleepy John Estes, Mississippi-lähtöiset jukejoint-pikkulegendat Woodrow Adams, L.B. ”The Sun Blues Boxin” teema-levyistä cd 8 on pyhitetty voittopuolisesti spirituaaliselle musiikille ja lauluyhtyeille, joihin Prisonairesin ohella Sun-tallissa lukeutuivat mm. Sieravuori Rock’n’Roll Beach Party, EURA (klo 22) Jo’ Buddy Rock’n’Roll Trio (Iikku Riepponen: basso, Japi Saario: rummut) - La 6.7. RaceCoast Rockin’ Fest, KANGASALA (+ feat
Karjalainen Koko ohjelma: www.keitelejazz.fi Info 0405106795 Ben Granfelt Band. KEITELEJAZZ ÄÄNEKOSKI 24.–27.7.2013 www.keitelejazz.fi Dr. Feelgood Royal Southern Brotherhood Billy Cobham Band Ginger Baker Jazz Confusion Kolmas nainen J