vuosikerta BN haastattelee: ROBERT CRAY WILLIE BUCK T. SAMELI RAJALA THE CHARADES HELSINKI CIGAR BOX EXPERIENCE KINGS OF MOONSHINE R&B-tenoristit, osa 17: BIG AL SEARS Siskoyhtyemusiikin helmiä: THE SHEPHERD SISTERS Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 26: JANIS JOPLIN BN bändikisatunnelmissa: INTERNATIONAL BLUES CHALLENGE 2014 EUROPEAN BLUES CHALLENGE 2014 KENNY WAYNE SHEPHERD 197301-14-03 ISSN 0784-7726 Blues News from England / 7 tuuman taivas! osa 2 / 6-kielisen kuritusta, osa 7 BN käy keikoilla / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut. N:o 267 (3/2014) Hinta 6,80 € 47
K enny Wayne Shepherd on Louisianassa vuonna 1977 syntynyt kitaristilahjakkuus. Shepherdin levy ”Trouble Is...” pitää hallussaan pisimpään Billboardin Blues-listalla olleen albumin ennätystä. Kuinka kiinnostuit musiikista. Niin kauan kuin muistan, halusin soittaa kitaraa. Suuren yleisön tietoisuuteen hän nousi 90-luvun loppupuolella samoihin aikoihin kuin Jonny Lang. Sinulta ilmestyi juuri uusi levy, kertoisitko hiukan siitä. Kuinka kuvailisit musiikkiasi. – Albumin teemana oli levyttää musiikillisten esikuvieni tuotantoa, joten levylle ei jäänyt tilaa omille sävellyksille. – Uusi levyni ”Goin’ Home” on kokoelma lauluja, jotka levytin monien minulle tärkeiden muusikoiden kanssa. Sanotaanko, että kitaravetoinen bluesrock on oikea termi. Kenny Wayne Shepherd on noussut yhdeksi nykyajan bluesmaailman johtavista kitaristeista ja auttanut siten levittämään bluesin ilosanomaa uusille sukupolville. Minusta oli hyvä idea pyytää mukaan muutamia ystäviä, joilla on sama intohimo bluesia kohtaan kuin minulla. Kasvoin käytännössä musiikin ympäröimässä kodissa. Myös kitaranvalmistaja Fender huomasi Kenny Wayne Shepherdin lahjat: hänen nimeään kantava Signature Series Stratocaster tuli markkinoille vuonna 2008. Kun 7-vuotiaana tapasin Stevie Ray Vaughanin, hän teki minuun suuren vaikutuksen. RIKU METELINEN ”Tei m m e tie to ise n pä ät ök se n le vy ttää samalla teknolo gi al la ku in m itä alkuperäisissäkin kappaleissa oli käytetty.” • 3 - 2014 -4-. Hän näppäili ensimmäisen kerran kitaraa 7-vuotiaana opetellen isänsä levykokoelmasta löytämiänsä Muddy Watersin kappaleita. Mukana sessioissa olivat mm. Nyt hän on palannut “kotiin” uuden levynsä “Goin’ Home” kanssa. Hän on myös saanut mm. Koko albumi taltioitiin livenä studiossa. – Isäni työskenteli radiossa ja hänellä oli laaja kokoelma musiikkia. Tämä tarkoitti sitä, että meidän piti hylätä monet nykypäivän asiat kuten klikkiraidat ja autotune. Halusin mukaan lainamateriaalia, jota ei ole levytetty liian useasti, esimerkiksi Still A Fool, Cut You Loose ja The House Is A Rockin’. Entä kitaran soitosta. –Olen aina tuntenut vetoa kitaraan. Soitimme jokainen yhtä aikaa ja kaikki taltioitiin kahden tuuman nauhalle. Tuo tapaaminen motivoi minut ottamaan kitaransoiton vakavasti. Joe Walsh, Ringo Starr ja Kim Wilson. Stevie Ray Vaughan teki nuorukaiseen niin suuren vaikutuksen, että hän alkoi harjoitella kitaransoittoa oikein tosimielellä. Keeping The Blues Alive -huomionosoituksen sekä kaksi Blues Music -palkintoa. – Musiikkini on jossain bluesin ja rockin välimaastossa. Etsin pääasiassa sellaisia kappaleita, joissa on sanoituksellista sisältöä ja hienot melodiat. Teimme tietoisen päätöksen levyttää samalla teknologialla kuin mitä alkuperäisissäkin kappaleissa oli käytetty
En tiedä, onko klubi vielä olemassa. Nykyisin on niin paljon • 3 - 2014 – Kun tulin kaupunkiin, kesti tietysti hetken ennen kuin tutustuin kaupunkiin, ihmisiin ja klubeihin. Sillä tavalla autamme toisiamme ja osoitamme toisillemme arvostusta. Tulin uudelleen Chicagoon vuonna 1954. Ensimmäinen katu, jonka opin tuntemaan, oli Lake Street. Yksi silloisista suosikkiklubeistani oli kuuluisa Silvio’s Lounge W. Yksi niistä oli ”Scoon or late”. En koskaan unohda sen osoitetta: Third Avenue 79, Nashville. – Muddy Watersin lisäksi suosikkejani on Howlin’ Wolf ja pidän myös siitä, mitä Little Walter teki. Sitä vastapäätä kadun toisella puolella oli Johnny Pepper’s Lounge. Sanoit, että kotona kuuntelit paljon radiota. Nämä kaksi olivat suurimpia klubeja siihen aikaan. Esiinnyin usein kellarikapakassa nimeltä Theresa’s Lounge 48. Minut heitettiin sieltä ulos monta kertaa, mutta palasin silti aina. Toinen muusikoiden suosima paikka oli The Cotton Club North Sidessä Halstedin ja Weedin kulmassa. Näin hänen esiintyvän vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa The Nickel Ocean -klubilla Locust Streetin ja Orleansin kulmassa, toisessa kerroksessa. Kyllä siitä pään sai sekaisin. Sen varrella tapahtui paljon. Ennen vanhaan järjestettiin paljon juhlia, joita kutsuttiin nimellä ”fish fries” ja minä kävin niissä aika usein lauantai-iltaisin. Jos minulla ei ollut omaa keikkaa, kävin yleensä katsomassa heidän keikkojaan. – Sekä että. Oliko illanviettopaikoissa jukebokseja vai soitettiinko levyjä. Tapasin siellä paljon muusikoita ja opin tuntemaan heitä iltaa viettäessämme. Milloin muutit Chicagoon. – Kyllä vain, opin tuntemaan useimmat hyvin. Olemme olleet ystäviä pitkään ja esiin-. Minulla oli tapana kuunnella B.B. Soitin siellä myös Big Moose Walkerin kanssa 1990-luvun alussa. Millaista musiikkia kuuntelit. Minulla oli tapana viettää aikaa WOPA-radioasemalla Oak Parkissa. Niissä ei tarjoiltu olutta vaan itse tehtyä kaljaa, vähän kuin kotikaljaa, ja kotipolttoista viskiä, jota kutsuttiin nimellä Lard Cat. Jos saa hittikappaleen se helpottaa, mutta siihen tarvitaan hyvää onnea Milloin aloitit musiikillisen urasi ja millainen tausta sinulla on. – Pidin Jimmy Rogersista ja itse asiassa soitinkin hänen kanssaan Lilly’s nimisessä klubissa. Kävin paljon myös Checkerboard Loungessa, jossa myöhemmin 70- ja 80-luvuilla esiinnyimmekin usein. – Kyllä, yleensä Ernie’s Record Martia Nashvillestä, Tennesseestä. kadulla. Hän ei ole niin hyvä kuin isänsä, mutta hän on hyvä. Silloin Chicagossa oli vielä paljon klubeja. Tutustuit siis jo silloin moniin muusikoihin. Klubi oli aika suuri: sinne mahtui varmaan noin 175 henkeä. Myös West ja South Sidessä oli paljon klubeja 70-luvulla. Kuuluisin viskimerkki oli Old Crow, mutta Lard Cat oli halvempaa. Pian opin kuitenkin suunnistamaan Chicagossa. – Radioasema soitti jo silloin nimekkäiden artistien musiikkia: Muddy Watersia, Howlin’ Wolfia, Elmore Jamesia, Junior Parkeria, Jimmy Reediä, B.B. – Kyllä, niitä oli. Esiinnyitkö jo itse asuessasi vielä Mississippissä. Kingin puolen tunnin show’ta memphisläiseltä WDIA-asemalta. Hän mainosti Pepsiconia ja show pyöri aika pitkään, varmaan vielä silloinkin kun muutin Mississippistä Chicagoon. Se oli aikoinaan merkittävä ja suosittu radioasema. kadun ja South Shore Driven kulmassa, oli Regal Theater ja The Burning Spear 55. kadulla. Kummassakin klubissa oli aina elävää musiikkia ja paikkaa oli helppo vaihtaa kadun yli. – Kakarana Mississippissä kuuntelin musiikkia radiosta. – Kyllä, kerran tein keikan Stingray-nimisessä klubissa Latimoren kanssa. – Aloitin esiintymiset oikeastaan vasta Chicagossa, mutta esiinnyin Mississippissä joskus joissain pienissä juke jointeissa. – Näin useitakin Little Walterin esiintymisiä. Minulla oli paljon klubikeikkoja ja välillä esiinnyin myös muualla kuin Chicagossa, esimerkiksi etelässä Mississippin Vicksburgissa ja Jacksonissa. Matkustin tänne nähdäkseni, millainen paikka on – ja olen ollut kaupungissa siitä saakka. – Muutin kaupunkiin vuonna 1953, mutta palasin pian takaisin. Muina iltoina soitettiin jukeboksia tai levyjä. Suosikkeja on paljon: pidän Elmore Jamesista, joka teki monta hyvää levyä. Se toimi pitkään. – Ajat ovat nyt toiset, myös musiikkibisneksessä. OMIA SUOSIKKEJA JA SOITTOKAVEREITA Ketkä ovat suosikkejasi bluesartisteista ja laulajista – Muddy Watersin lisäksi. Hauskaa oli! Myöhemmin oli joitain paikkoja, jotka olivat avoinna aamuviiteen. Meillä oli hauskaa. Hänen poikansa Elmore James Jr on hyvä ystäväni. Lake Streetillä West Sidessä. Silloinkin oli tapana käydä soittokaverien keikoilla puolin ja toisin. Silloin oli paljon helpompi päästä kuvioihin ja bisnekseen mukaan. Asuin West Watkinsin numerossa 1920, mutta muuten tunsin kaupunkia huonosti. kadulla sekä Smitty’s Corner 35. Kingiä, Bobby Blandia. Se radioasema kuului kaikkialla Mississippissä ja onnistuin kuulemaan sen satunnaisesti Chicagossakin sinne muutettuani. Nuoruusvuosinani oli Mississippissä tarjolla ihan mukavasti mahtavia live-esiintymisiä. Basistini Dave Myers soitti silloin hänen kanssaan. MISSISSIPPISTÄ CHICAGOON enemmän kilpailua. -8- Näitkö klubeissa blueslegendojen, kuten Little Walterin ja Muddy Watersin esiintyvän. Muusikoilla oli tapana viettää siellä aikaa, erityisesti joulun ja uudenvuodenaaton tienoilla. Levyjä pyöritettiin silloin kun ei ollut bändiä esiintymässä. Lisäksi South Sidessä, 47. Yleensä bändit keikkailivat perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin
10,333 ja Bar-Bare 2821-7077. Olen tuntenut Myersit 1960-luvulta lähtien. Käsittääkseni yksikään niistä ei oikeastaan menestynyt, ne jäivät hyllylle. Onko taustasi laulajana gospelissa. Osaisin niitä varmaan vieläkin. Kitaristi Melvin Taylor oli itse asiassa mukana housebandissäni, kun minulla oli klubi North Sidessa. En arvannut, että siitä tulisi niin haluttu. Itse asiassa äänitin yhden kappaleen jo 60-luvulla, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Kappale oli aika hyväkin, mutta se sitten vain unohtui. Se on keräilijäkappale, joten jonakin päivänä se ilmestyy markkinoille uudelleen. – Hän teki hyvää työtä. Mutta kun todella ihastuin bluesiin, aloin esittää blueslauluja ja muut tyylit jäivät. STUDIOSAAVUTUKSIA Millaista musiikkia olet vuosien mittaan esittänyt. Nyt Disco Blues -single on kuitenkin myyty eBayssä 300 dollarilla. Arrow-merkille tehdyn pitkäsoiton olemassaolosta sen sijaan ei ole olemassa fyysistä näyttöä. Ensimmäinen Delmarkille tekemäsi cd on nimeltään ”The Life I Live” (Delmark DE 805, 2010). Tein myös muutaman singlen sekä LP:n Arrow Recordsille, joka oli silloin levymerkkini. – Ei, mukana oli toinen bändi, jonka kokosin äänityksiä varten. Ne, joilla näitä harvinaisuuksia on, pitävät niistä kiinni niin pitkään kuin mahdollista odotellen hintojen nousua. – Se oli varmaan 70-luvulla. • 3 - 2014 - 10 -. Työstän siis parhaillaan materiaalia seuraavaa cd:tä varten. On ihmeellistä, että ihmiset maksavat tuhatkin dollaria vanhasta levystä. Molempia painoksia on myyty hiljattain nettihuutokaupoissa keskimäärin 30 dollarin kappalehintaan. Harmi, koska sillä oli hyviä kappaleita. 1981. Levyhän on uusintapainos vinyyliLP:stä ”It’s Alright”. Teit myös joitakin singlejä 60- ja 70-luvulla. Toinen on ”Cell Phone Man”. Aion vielä jonain päivänä tehdä gospel-levyn. Louis Myersin ja Little Mack Simmonsin kanssa. Get Down And Disco The Blues / How Can I Be Nice To You ilmestyi v. Tein LP:n joskus niihin aikoihin. Little Mack Simmons tuotti levyjä ja soitti myös huuliharppua, eikö niin. Meillä oli hauskaa studiossa. (Buckin debyyttisingle Disco Blues a.k.a. Osaan laulaa myös gospelia. – toim.) – Tein myös toisen LP:n (”It’s Alright”, BarBare TRD-10304, 1982 – toim.), jota on vaikea löytää. Jotain oikein bluesia tavaraa, jota ihmiset eivät ole ennen kuulleet. (Singlet I Say / My Baby Talking, Arrow 440 ja I Want My Baby / Doing Good And Bad At The Same Time, Arrow 441 ilmestyivät v. Bob Stroger soitti bändissäni pitkään bassoa. Yhdellä ystävälläni on se, mutta hän ei sitä nyt suostu myymään. Lauloin bluesia vastoin hänen tahtoaan. Oliko The Aces, Myersin veljekset, mukana levyllä. Haluan saada kaiken valmiiksi ennen studioon menoa. – Kyllä, levytin sellaisia kappaleita kuten Disco Blues ja How Can I Be Nice To You. Sessiossa soittivat Fred Below ja Odie Payne rummuissa sekä myös Myersin veljekset. – Kyllä, äänitin siellä toisen LP:ni. Käytitkö Little Mack Simmonsin studiota. Cd:llä on bonuksena muutama live-raita klubilta saman alkuperäisen bändin, mm. Willie Buck kataloginumeroilla I.R.C. Saisin kyllä aikaiseksi big band -tyylin musiikkia, mutta en oikeastaan tällä hetkellä halua sellaista tehdä. En vaan onnistu löytämään LP:tä enää mistään. – toim.) Milloin kirjoitit ensimmäiset omat kappaleesi. Tein varmaan jonkun ennen sitäkin. Olin hyvin tyytyväinen levyyn. Olen melko varma, että Delmark haluaa tehdä kanssani vielä seuraavankin. Se oli South Sidessä South Gottage Grovella, rakennuksen toisessa kerroksessa. – Kyllä, hän soitti levylläni huuliharppua ja siitä tuli loistava. Olen parhaillaan harjoittelemassa uusia kappaleita ja minulla on hyvä käsitys siitä, millaiseksi haluan ne tehdä. – Eräs levy-yhtiö pyysi, että tekisin Big Joe Turnerin materiaalia. – Isäni oli pappi ja äitini oli hyvin uskonnollinen. Hän ei halunnut minun laulavan bluesia vaan spirituaaleja kirkossa. Useimmiten sessiomuusikot käytiin valitsemassa sunnuntaisin Maxwell Streetin parhaista soittajista. Hän pyöritti levy-yhtiötä ja studiota South Sidessä 70-luvulla pitkään. Byther Smith toimi kitaristina ja muistaakseni hän myös lauloi yhden LP:n kappaleista. – Kyllä, se on ensimmäinen. – Aloitin radiossa kuulemistani, suosituista, kuten esimerkiksi Stevie Wonderin kappaleista. 1977 artistinimellä P
Vanha ystäväsi basisti Richard Cousins on taas palannut bändiisi. Meidän mielestämme he olivat ”the real deal”. Jälleennäkemisiä. Jatkamme vain esiintymisiä, siinä on palkintoa riittävästi. Matkan varrella, pienistä klubeista suurille festivaaleille, meillä on ollut hauskaa. Se on pitkä historia. Soitamme nykyään satunnaisesti festivaaleilla, paljon teattereissa ja konserttitaloissa ja edelleen myös joitakin klubikeikkoja. Kertoisitko itse noista ajoista. Olemme olleet ystäviä pitkään. Hän oli mukana paikallisessa bändissä nimeltä The Nighthawks. KARI KEMPAS Näin sinun esiintyvän viime kesänä Porissa. – Kyllä, se oli hienoa. – Kyllä, se oli niihin aikoihin, joskus 80-luvulla. – Kyllä, nauhalta. Ensimmäisen kerran kai vuonna 1985. Rumpali David Olson soitti The Cray-Hawksissa silloin, kun muilla bändeillä ei ollut töitä. Hän oli jo päättänyt. Kutsuimme noita keikkoja nimellä ”Double Trouble”. Olet käynyt Suomessa esiintymässä jo monta kertaa vuosien mittaan. Kosketinsoittajamme Dover Weinberg oli myös mukana bändissä jo 1970-luvun loppupuolella. Se oli hieno keikka. En muista, kuka sen järjestäjänä oli, mutta hän vei meidät kaikki viettämään keikan jälkeen vapaailtaa. Itse asiassa tämä vuosi on The Robert Cray Bandin 40-vuotisjuhlavuosi. Kaikkiaan olen kai ollut Suomessa yhdeksän kertaa. Wright merkitsee siis sinulle paljon. Avaat konserttisi soittamalla hänen musiikkiaan nauhalta. Kuinka tapasit heidät. Olen tuntenut Richardin vuodesta 1969. Hänkin oli välillä poissa. Ensimmäisen kerran näin sinut muistaakseni Helsingin Kulttuuritalolla konsertissa, jossa oli myös Duke Robillard & The Pleasure Kings. – Aivan, muistan tilaisuuden aika hyvin. Yksi ensimmäisistä - 12 - – Sonny Rhodes oli silloin seudulla ja hän sai meidät kiinnostumaan O.V. • 3 - 2014 – Kerromme tietysti yleisölle juhlavuodesta, mutta mitään erikoistapahtumia ei ole suunnitteilla. Ja lopulta mekin saimme tilaisuuden soittaa San Francisco Bayssa. Hän oli välillä poissa ja teki omia juttujaan studiossa ja muualla. Olimme samalla festivaalilla, mutten ole koskaan nähnyt häntä lavalla. Levyjä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin eri merkeillä, mutta niiden laatu on säilynyt tasaisena. – Kyllä, hän on ollut nyt bändissä kuusi vuotta. Me olimme nuoria kavereita ja he olivat cooleja, mahtavia tyyppejä. Haastatellesssani Curtis Salgadoa hän on kertonut minulle jotain myös sinun urasi varhaisista vuosista. – Olen tavannut Syl Johnsonin pari kertaa. Hänellä oli nimittäin mahtava blueslevykokoelma, ja saatoimme kuunnella musiikkia koko päivän. Teimme 1974–76 keikkoja Curtisin kanssa nimellä The Cray-Hawks. Olit silloin jo julkaissut ”Bad Influence”- ja ”False Accusations” -levyt. Meitä kaikkia jaksoi hämmästyttää se, että olimme 19–21-vuotiaita nuoria miehiä ja diggasimme kaikki bluesia. Onko tälle vuodelle suunnitteilla jotain erikoistapahtumia, nyt kun uusi cd ”In My Soul” on ilmestymässä ja kun bändi täyttää vuosia. On hienoa, kun on erilaisia keikkoja. Curtis mainitsi saaneensa vaikutteita lauluunsa sellaisilta kuin Buddy Ace ja Little Frankie Lee. Vaikka bändi on muuttanut muotoaan, olemme onnekkaita että olemme saaneet olla kuvioissa näin pitkään. Otis Clay ja Syl Johnson Hi Recordsilta ovat vielä kuvioissa. Teemme niin edelleen. – Kyllä, Little Frankie ja Buddy Ace vaikuttivat noihin aikoihin Oaklandissa San Francisco Bayn alueella. Siitä kun aloit keikkailla klubeissa on ollut pitkä tie tähän päivään ja kansainvälisille festivaaleille. Wrightin musiikista. Muistankin nähneeni hänet kanssasi Puistobluesin lavalla 1990-luvun alussa. – Se oli hyvä keikka mahtavalla festivaalilla. O.V. Ovatko he vaikuttaneet sinunkin tyyliisi. Oikeastaan The Cray-Hawksista tuli The Robert Cray Band. Suomeen Robert Cray tutustui jo 1980-luvun puolivälissä ja esiintymiskertoja on kertynyt kymmenisen kappaletta – viimeisin Pori Jazzeilla vuonna 2013. R obert Cray on ollut jo pitkään bluesin ja r’n’b:n ykköskaartia omalla tunnistettavalla tyylillään. – Kun aloitimme bändin Richardin kanssa vuonna 1974 yksi ensimmäisistä kavereista, jonka Eugenessa tapasimme, oli Curtis Salgado. omista suosikkiartisteistaan ja heidän vaikutuksesta uralleen. Tapasimme Curtisia usein vuosien varrella. esiintymisistämme tapahtui yhteiskeikalla Curtisin bändin kanssa. Monet legendat keikkailivat alueella noihin aikoihin. Olitko tyytyväinen hänen paluustaan. Sielukas laulaja, kitaristi ja bändinjohtaja on ollut mukana monien isojen nimien, kuten esimerkiksi Eric Claptonin, The Rolling Stonesin ja Tina Turnerin kiertueilla. Mehän aloitimme bändin Richardin kanssa, kun olimme vielä teinipoikia Oregonin Eugenessa. Craylta on myös tullut ulos uusi cd ”In My Soul”, jonka tiimoilta kävimme puhelinkeskustelun, jossa artisti muistelee uransa alkua länsirannikolla sekä kertoo uutuuslevynsä ohella myös mm. Meillä oli tapana käydä koputtelemassa hänen makuuhuoneensa ikkunaan ja hän tuli avaamaan meille oven. Curtisin ja The Nighthawksin tapaaminen tasasi tietä Robert Cray Bandille. Hän oli yksi suurimmista. – Meillä on ollut onnea: olemme saaneet kiertää, keikkailla ja levyttää kaikki nämä vuodet
• LIPUT: Lippupiste - www.lippu.fi • R-Kioskit, numeroilla: 107227 (Äänekosken kaupungintalo) ja 107229 (Jazzteltta) • Citymarket Äänekoski infopiste • www.lippu.fi • R-Kioskeista, tapahtumanumerot: 107227 (Äänekosken kaupungintalo) ja 107229 (Jazzteltta) 3 - 2014 •. Oikeudet ohjelmanmuutoksiin pidätetään. • Coco Montoya Band • Ten Years After • Honey B & T-Bones • The Richard Bona Quintet • Soft Machine • Dalindèo • Von Hertzen Brothers • Focus Mainostoimisto AD Alfred • Jukka Poika • Anssi Kela • Jenni Vartiainen • Wigwam Revisited! • Kämäräinen Toppola Viinikainen play Tolonen • Jonas Hellborg • Kari Ikonen trio • Soundstream Quartet ym
Niitä on tutkittu ja luetteloitu nähdäkseni varsin vähän – tosin myönnettävä on, että omat tietolähteeni ovat sisältäneet lähinnä mustan puolen yhtyeitä. PEKKA TALVENMÄKI Laskujeni mukaan aitoja siskoyhtyeitä on ollut huomattavasti enemmän kuin vastaavia poikaporukoita. Menestyksekkäimpiä olivat ilman muuta 50-luvun jälkipuoliskolla peräti 30 listahittiä levyttäneet McGuiren siskokset, joiden tasolle vastaavista veljessarjoista pääsi vain The Ames Bothers. • 3 - 2014 - 20 -. T yttöyhtyeluokittelussa oman alalajinsa muodostavat puhtaina perheryhminä muodostuneet Sisters-yhtyeet. Mielenkiintoisin informaatiolähde on ilman muuta muutama vuosi sitten julkaistu Sisters-niminen bootleg-CD (numeroltaan Right Not Wrong 501), joka sisälsi 27 sistersyhtyettä. Lisäksi on tunnettujenkin ryhmien joukossa ollut melkein Sisters-yhtyeitä, joissa oikeiden siskosten täydennyksenä on ollut serkku tai naapurin tyttö, esimerkkinä mainittakoon The Royalettes tai lajinsa tunnetuimpana edustajana The Ronettes. Niille yhteisenä tekijänä on ollut keskiluokkainen suurperhe ja sodanjälkeinen turmeltumaton viihdeperinne, jonka markkinoinnissa TV on ollut oiva apuväline. Muuten ei listakirjaa tonkiva juurikaan törmää nimikkeeseen ”xyz Sisters”, missä xyz liittyy oikeaan sukunimeen, keinotekoiset The Soul Sisters tai poikapuolen Blues Brothers Bluff Brothersista puhumattakaan eivät siis ole tämän tarkastelun piirissä. Niistä yksikään ei kuulu lajinsa mahtiporukoihin, tunnetuimmat mukaan päässeet ovat Miller Sisters, Paulette Sisters ja Sherry Sisters. Kolme tunnetuinta valkoista sisters-yhtyettä ovat äkkiseltään muisteltuina The Andrews Sisters, The McGuire Sisters ja Phil Spectorin mukana pinnalle noussut The Paris Sisters. Nyt esiteltävän The Shepherd Sistersin tavoin suurin osa puhtaista siskoyhtyeistä oli kuitenkin valkoisia. Epäselväksi jää, kuinka paljon erilaisia oikeita sisters-ryhmiä on päässyt levyttämään, oma alkeellinen pikahakuni tuotti 53 nimikettä. Kolme tunnetuinta valkoista sisters-ryhmää ovat äkkiseltään muisteltuina The Andrews Sisters, The McGuire Sisters ja Phil Spectorin mukana pinnalle noussut The Paris Sisters. Soulin tunnetuin esimerkki on ilman muuta ollut Pointer Sisters, toki muistamme myös nimivalinnoissaan eri lailla käyttäyneet The Emotions -nimellä levyttäneet Hutchinsonin siskokset sekä Philly-trion The Jones Girls. Minulla ei tietenkään ole pelkän nimen perusteella mahdollisuutta varmuudella tietää, onko xyz Sisters -nimisen yhtyeen sisters tosiaan sisarporukka, pikahakuuni olen hyväksynyt vain ne, joissa xyz järkeen käyvästi on tyttöjen sukunimi. Muuta syytä en keksi kuin sen, että tyttöjä, varsinkaan valkoisia ei päästetty kadunkulmiin norkoilemaan ja opettelemaan vaan heidän musiikkikoulutuksensa tapahtui kotipiirissä, perhejuhlissa ja kotoisan pikkukaupungin illanvietoissa – mustien tyttöjen gospelkoulu oli tietenkin asia erikseen. Suurin osa puhtaista siskoyhtyeistä oli kuitenkin valkoisia ja niille yhteisenä tekijänä on ollut keskiluokkainen suurperhe ja sodanjälkeinen turmeltumaton viihdeperinne, jonka markkinoinnissa TV on ollut oiva apuväline
He lähtivät ilman ennakkoluuloja kolmeksi kuukaudeksi Eurooppaan ja on helppo arvata, että ainakin sotilastukikohdissa vastaanotto oli lämmin. - 21 - Benida 5034 Love’s Not A Dream I’ll Be There Melba 101 Gone With The Wind Rock’n Roll Cha, Cha, Cha 103 My Lovely One Nice And Cozy 108 I Walked Beside The Side Remember That Crazy Rock’n’Roll Tune Lance 125 Alone (Why Must I Be Alone) Congratulations To Someone Mercury 71244 The Best Thing There Is (Is Love) Getting Ready For Freddy 71306 Eatin’ Pizza A Boy And A Girl 71350 It’s A Crime Dancing Baby MGM 12766 Heart And Soul (It’s No) Sin Warwick 511 Here Comes Heaven Again I Think It’s Time 548 Yea! Yea! Dixie How Softly A Heart Breaks Pieniä epäselvyyksiä listaukseen liittyy. Heidän tilalleen tarvittiin tietenkin uusi yhtye, mielellään sisters-linjalla ja se paikka annettiin Shepherdin kolmelle tytölle. Hyvällä menestyksellä, sillä lapsia syntyi yhteensä kahdeksan, kaksi poikaa ja kuusi tyttöä. Osa ensimmäisistä singleistä ilmestyi Craftin omilla Melba- ja Lance-merkeillä, muutama myös MGM:llä ja Mercuryllä, joiden kummankin palkkalistoilla Craft touhusi 50-luvun lopulla tuottajahommissa. SHEPHERDIN PERHE Shepherd Sisters oli mitä tyypillisin valkoinen siskoyhtye. Tässä listausta noin vuosilta 1956–60. Ensinnäkin Benida-singleä ei mainita kaikissa 3 - 2014 •. Oltiin tilanteessa, jossa McGuiret olivat juuri murtautumassa laajempaan suosioon. Shepherdin siskokset olivat ahkeria ja innokkaita, aina valmiit esiintymään, kun tilaisuus tuli. Isä Doug kävi töissä Armco Steelissä ja äiti Pearl keskittyi perheen kasvatukseen ja hoitamiseen. ALONE Morty Craft oli orkesterinjohtaja, tuottaja ja monipuolinen taustamies, mutta omisti lisäksi useita pieniä levymerkkejä. Kotiin palattuaan he jatkoivat muutaman kuukauden Carl Taylorin yhtyeessä ja päättivät sen jälkeen siirtyä New Yorkiin. Perhe oli kotoisin Kentuckysta, mutta siirtyi 30-luvulla Middletownin terästeollisuuskaupunkiin Ohioon. He esiintyivät aluksi Carl Taylorin Taylor Made Music -kiertueella, mutta kun McGuiren siskokset puolestaan pääsivät aloittamaan menestyksekkään levytysuransa vuonna ’54 niin Shepherdit kiinnitettiin Godfreyn showhun. Tästä kolmikosta ei kuitenkaan kehkeytynyt Shepherd Sistersiä vaan sen muodostivat nuoremman pään siskoksista Martha, Mary Lou ja Gayle aivan 50-luvun alussa, jolloin he pääsivät esiintymään kotikulmillaan Herb Spaden yhtyeen mukana. Tayloreiden holhokeista tunnetuin oli McGuire Sisters, joka oli kotoisin samasta Middletownin kaupungista kuin Shepherdit. Noiden aikojen ykköstyttöyhtye valkoisella puolella oli The Chordettes, joka oli suositun Arthur Godfrey Shown tähti. Spaden ansiosta Shepherdin kolme tyttöä joutuivat kosketuksiin johtavan tausta-avioparin Carl ja Inez Taylorin kanssa. Siellä he saivat managerikseen Morty Craftin, jonka ansiosta järjestyi säännölliset keikat kaupungin keskeisillä klubeilla, levytysmahdollisuus ja sen mukana TV-esiintymiset Alan Freedin ja Dick Clarkin ohjelmissa. Musiikki oli osa lapsilauman arkipäivää ja johti 40-luvun jälkipuolella kolmen vanhimman (Maybel, Dorsey ja Mid) säännöllisiin esiintymisiin kaupungin radioasemalla, tuossa vaiheessa käytössä oli nimike The Shepherd Trio. Vuosi oli ’53 ja kun Chordettes oli saamassa hyvän levytyssopimuksen Archie Blayerin omistamalle Cadence-merkille, niin Taylorit kiinnittivät McGuiret Godfreyn kiertu- eille. Siksi oli vain ajan kysymys milloin Shepherd Sisters New Yorkiin asetuttuaan pääsi levyttämään
The Shepherd Sisters. Levyistä jäi aika sekava vaikutelma, Kuten todettu, taustasoitanta oli monella uralla niin vankkaa, että voi huoletta veikata studiossa olleen lajinsa tiukinta ammattilaiskaartia.. Niihin mahtuu muutama siisti esitys, vaikkei noiden aikojen parhaiden tyttöyhtyehitaiden tasolle ylletykään. Nopeista esityksistä tekisi vielä mieleni mainita Mercury-vaiheen A Boy And A Girl ja Dancing Baby, jotka ovat taustaltaan vankempaa ja monipuolisempaa tekoa kuin aikaisemmat pikkumerkkien julkaisut, edellisessä kiinnitti huomioni myös, miten tytöt kailottivat jee jee jeetä yhtä lapsellisesti kuin eräs englantilainen pitkätukkaporukka kuusi vuotta myöhemmin. Hitaat balladit olivat kuvion toinen puoli. Poikkeuksiakin onneksi sentään löytyy. Melba 103 on merkitty a-puoleltaan nimikkeelle Peter Marshall w. Tytöt ovat siis taustakuorona, erittäin aktiivisena sellaisena kylläkin. B-puoli ei liity Shepherdeihin ollenkaan, koska taustalla on mieskuoro, joidenkin listojen mukaan nimeltään The Deputeers. näkemissäni lähteissä, mutta otaksun kuitenkin sen olevan olemassa ja lisäksi sisarusten ensilevytys. Mercureista vielä sen verran, että ensimmäisessä sessiossa nauhoitettiin myös Just Multiply- ja You’re In Love -nimiset raidat, • 3 - 2014 joiden julkaisusta en ole varma, käytössäni olevassa diskografiassa niille on merkitty vain matriisinumerot. Ponteva pomppuraita, keskinkertainen sävelmä ja solisti-Marshall on dynaaminen, mutta kovin persoonaton. Ainakaan rock & rollin kanssa tuolla musiikilla ei ole mitään tekemistä ja valitettavasti juuri nuo nopeampitempoiset raidat paljastavat Shepherd Sistersit laulullisesti aika kehnoksi tai tuossa vaiheessa paremminkin raakilemaiseksi ryhmäksi, jossa ulkonaiset avut olivat todellisia taitoja tärkeämmät. Shepherdien 50-luvun lopun levytykset jakautuvat aika selkeästi kahteen tyyliin. Nimistä voi jo arvata, että esimerkiksi How Softly A Heart Breaks ja I Walked Beside The Sea ovat kaihoisia, plussat myös hittisinglen b-puoleksi jääneelle hitaalle Congratulations To Someone -laululle. Totuuden nimessä on todettava, että eivät - 22 - Shepherd Sistersien hitaatkaan mitään taidon riemuvoittoja olleet. Pieni kysymysmerkki siihen joka tapauksessa liittyy senkin takia, että sitä ei löydy Shepherd Sistersien miltään (käytännössä ainoalta) koosteelta. Heillä ei ollut varsinaista solistia, jonka varaan esityksiä olisi rakennettu, vaan kyseessä oli puhdas kuorolaulu, joka hetkittäin nousi ärsyttäväksi kailotukseksi. Remember That Crazy Rock ’n’Roll Tune on oikein hauska ja terhakka vauhtipala, joka rakentuu kolmen klassikon (Little Girl Of Mine, Eddie My Love ja Blue Suede Shoes) varaan; etenkin Cleftones-hitistä tuttu iloinen pörlötys toimii ihan sujuvasti. Ensinnäkin on nopeahkoja, riehakkaita dixie tai ”rock & roll”-lauluja, jotka ovat varmaankin olleet lavoilla hyvinkin purevia keski-ikäisen miesvoittoisen yleisön tuijotellessa vinhasti sääriään sätkytteleviä blondeja. Jos vertailukohdaksi otetaan aikansa suosikit McGuire Sisters tai Chordettes Andrews Sistersistä puhumattakaan niin Shepherdit jäivät aika kauas, se myönnettäköön
Verrattuna tyttöjen muuhun materiaaliin kyseessä oli selvästi iskelmällisempi ja helppotajuisempi sävelmä, jonka vahvuutena oli tarttuva intro, rempseään lallatukseen perustuva sanoitus ja ylipäätänsäkin hilpeä nuorekas yleisilme. Ensimmäiset suositut teiniryhmät olivat tunnetusti mustia, esimerkkeinä vaikkapa Queens, Shirelles, Hearts ja Bobbettes. Pitkät lallatus- ja vihellysjaksot vaativat aikaa ja siksi singlen kesto oli poikkeukselliset muutamaa sekuntia vailla kolme minuuttia, mutta lavalla pistettiin vielä paremmaksi. Kuten aikaisemmin mainitsin, alun perin mukana olivat sisaruksista Mary Lou, Gayle ja Martha. Jotakin sentään saavutettiin levyilläkin. Alone oli yllättävän suosittu myös Atlantin tällä puolella, esimerkiksi Englannin listoilla se oli vuoden ’57 lopussa neljänä eri versiona. Varsinainen hitti oli Morty Craftin säveltämä Alone, joka nousi parhaimmillaan sijalle 18. Heikoin lenkki kokonaisuudessa oli energisyydestään huolimatta Shepherd Sisters itse. Piilosuosiota on ollut muuallakin ainakin sen perusteella, että diskografioista löytyy Alone-painoksia monesta maasta Uruguayta myöten. Sen vahvuudet olivat lavalla, ja niihin ympyröihin liittyy myös menestys. Isoimman potin korjasi Petula Clark (8.), lisäksi listoilla kävivät The Kayes Sisters (27.) ja The Southlanders (17.). Väitteisiin ykköspaikasta monissa suurkaupungeissa New Yorkia ja St. Hänestä tuli hitin myötä vakiojäsen ja 50-luvun valokuvissa Shepherd Sisters esiintyikin enimmäkseen nelijäsenisenä. Omakohtaista kokemusta minulla on vain Petulan versiosta, se oli niin kuin arvata saattaa siisti, mutta hengetön, originaalin energia puuttui. 60-luvulla se päätyi juuri pinnalle nousseen Four Seasonsin ensialbumille ja vaikka sieltä löytyvä cover on tunnelmiltaan selvästi tiiviimpi ja Frankie Vallin falsetin ansiosta persoonallisempi niin arvonsa ja menestyksensä ansaitsi originaalikin. Lousia myöten en ilman lisätodistuksia usko, mutta ei juttu ihan perätönkään voi olla, koska pian tuon singlen jälkeen tytöt vietiin sekä Bandstandiin että Alan Freedin showhun. Sana säännöllisesti on sikäli pelkkä vitsi, että se tarkoitti keskimäärin yhtä singleä vuodessa. Näin kävi myös tyttöyhtyepuolella. Ensinnäkin ensimmäinen Melba-single, väännös Gone With The Wind -standardista oli tyttöjen oman kertoman mukaan kova paikallinen hitti itärannikolla. Sinällään Gone With Wind oli yllättävän tuhti esitys, kaukana nyyhkyleffan tunnelmista, varsinkin rämäkkä saksofoni jää mieleen. Keväällä ’57 kuopus Judith tuli vierailulle siskojen luo New Yorkiin ja Morty Craftin päähänpistosta hänet otettiin mukaan Alonen nauhoitukseen. Shepherd Sisters oli sikäli harvinainen 50-luvun yhtye, että se onnistui muuntamaan ”vanhoillista” tyyliään teinivaatimuksia vastaavaksi ja vaikka se ei enää 60-luvulla kuulunut millään muotoa tärkeiden ryhmien joukkoon, se levytti säännöllisesti läpi tyttöyhtyeiden kulta-ajan eli vuosikymmenen puolivälin huitteille saakka ja teki - 23 - kaiken lisäksi ällistyttävän hyviä levyjä. UUDEN TYYLIN ETSINTÄÄ 60-luvun alussa oltiin tilanteessa, jossa kaupallista käyttömusiikkia alettiin entistä selvemmin tehdä teininuorison ehdoilla. valtakunnallisissa tilastoissa kesällä ’57. Vähitellen ilmaantui myös valkoisten koulutyttöjen muodostamia yhtyeitä, jotka veivät tyyliä entistä pehmeämmäksi, iskelmällisemmäksi ja helppotajuisemmaksi. Shepherdien originaali pärjäili mukavasti nousten parhaimmillaan sijalle 14. Oli miten oli, Alone oli mukava levy. Sama fonisti toi puhtia myös b-puolen Rock’n’Roll Cha Cha Cha -sätkyttelyyn. Aivan vuosikymmenen lopussa tilanne muuttui, kun Martha sai tarpeekseen rankasta kiertuetouhusta ja vetäytyi perustamaan perhettä. Takavuosien BN-aktivisteihin lukeutunut Jouni Saari nauhoitti minulle aikoinaan filmipätkän, jossa Shepherdit lallattivat ja heiluttelivat sääriään Alonen tahdissa lähes viiden minuutin ajan ja paikalla ollut maskuliinisvoittoinen yleisö nautti kuulemastaan ja näkemästään. Edellä todettu Marthan vetäytyminen yhtyeestä oli vain yksi, joskin tärkeä muutos, hänhän oli 50-luvulla siskosten vanhimpana 3 - 2014 •. Alone-singleen liittyy mainitsemisen arvoinen muutos Shepherd Sistersien kokoonpanossa
Deeply oli Burt Bacharachin sävellys, raakile myöhempiin mestariteoksiin verrattuna, mutta mukavan taustakolkutuksen ansiosta esitys oli leppoisa. Singlen bpuolen I’m Still Dancing oli kuitenkin parempi, esimerkiksi Shirellesin laulamana siitä voinut tulla iso hitti. Eräällä kerralla astuessani ensimmäisiä portaita jysähti soimaan vallan hurjan energisen kuuloinen tyttöyhtyelevy. Toinen muutos oli, että Morty Craftin nimi häipyi levyetiketeistä. Hänen merkityksensä oli itse asiassa vähentynyt pikku hiljaa jo 50-luvun lopussa, jolloin Clark McCellan oli ottanut tytöt hoiviinsa ja sovittanut sekä levyjen että lavaesiintymisten taustoja. Marvin oli Ellie Greenwichin varhainen sävellys, niin varhainen että kaverina ei suinkaan ollut tuleva aviomies Jeff Barry vaan Tony Powers. Minä innostuin niin, että rynnätessäni portaita ylös kompastuin ja löin nenäni ja perille päästyäni hoin ”mikä mikä???”, johon Juhani pääsi kuittaamaan ”pitäisi sinun tää muistaa, tää on Shepherd Sistersien Finders Keepers”. Siskokset tekivät ensin kaksi singleä, jotka julkaistiin Atlanticilla aika laihoin tuloksin, pikkunätin Don’t Mention My Name -mediumin sijoitus on poplistoilta. Niiden tilalle etsittiin ja löydettiin nuorekkaampia, paremmin uusia virtauksia ymmärtäneitä firmoja, joiden mukana taustalle löytyi myös teinimusiikkiin perehtyneitä nuoria lauluntekijöitä ja tuottajia. Heidän löytymisensä oli sikäli itsestään selvyys, että Morty Craftin toimisto oli New Yorkin kevyen musiikin keskeisessä osoitteessa 1650 Broadway lukemattomien kilpailijoiden toimistojen naapurina. Kokemus oli niin valtava, että taisin pitkään väittää Finders Keepersiä maailman parhaaksi tyttöyhtyelevyksi. Paksussa jykevässä taustassa on paljon Spectorilta matkittua, mutta sovitus on nykivämpi ja lyhytjänteisempi ja se huipentuu ytimekkääseen 11 sekuntia kestävään sätkyt-. ollut myös eräänlainen äitihahmo. Shepherd Sistersien 60-luvun diskografia seuraavanlainen: Big Top 3066 Schoen-a, Schoen-a Hapsburg Serenade United Artists 350 Deeply I’m Still Dancing 456 Marvin Lolita Ya-Ya Atlantic 2176 Don’t Mention My Name (93.) What Makes Little Girls Cry 2195 Talk Is Cheap The Greatest Lover 20th Century Fox 468 Finders Keepers I’ve Got A Secret Big Top julkaistiin keväällä ’61. Vuodet ovat vähän kuluttaneet Finders Keepersin hohtoa, mutta vauhdikkaalta ja energiseltä se vieläkin kuulostaa. Minun kohdallani kuvio meni yleensä niin, että saatuaan riittävän ison paketin Juhani soitti ja ilmoitti, että voisit tulla poimimaan parhaita päältä. Tarkennusta ajankohtaan saa kun muistaa, että numerolla 3067 julkaistiin merkin kaikkien aikojen suurin hitti, Del Shannonin Runaway. Tuottajana oli superpari Leiber & Stoller ja tulos oli kaihoisaa monologia myöten mitä tyypillisin naapurin poika -levy. Lolita-puoli puolestaan oli puhdasta Nelson Riddlen säveltämää viihdettä samannimisestä MGM-elokuvasta. Schoen-a, Schoen-a oli hauska lallatus, jossa tyttöjen laulu oli vielä hetkittäin samanlaista kailotusta kuin 50-luvun lopussa, mutta pitkä ja pureva fonisoolo pelasti esityksen selvästi plussan puolelle. Vuoden ’63 alussa Shepherd Sisters sai tuottajakseen kovassa huudossa olleen Bob Crewen ja sovittajaksi Charles Callellon – ja • 3 - 2014 totta kai etiketeistä löytyi myös säveltäjä Bob Gaudion nimi. Kun sitten menin Kiljavan ullakkotoimistoon, Juhanilla oli kuultuaan kolisteluani rappusten alapäästä - 24 - tapana laittaa soimaan sellainen single, jonka hän varmasti arveli minua kiinnostavan. Parempaa olisi toivonut, sillä kaikki neljä Atlantic-raitaa olivat ihan kelvollista tytttöyhtyekamaa, muualla niin kuin Spectorilla oli vain tarjolla paljon tuoreempaa FINDERS KEEPERS Seuraava single liittyy muistoissani Juhani Ritvasen takavuosina harjoittamaan singlebisnekseen. Tämä kova kolmikko oli tuolloin vahvimmillaan Four Seasonsin kanssa tekemänsä hurjan hittiputken ansiosta. Elettiin aivan vuoden ’64 alkua, jolloin Spector-valli oli vielä voimissaan, mutta britti-invaasio toisaalta tappamassa tyttöyhtyeiden kulta-ajan. Craftin jääminen syrjään merkitsi myös sitä, ettei Shepherd Sisters enää päässyt levyttämään hänen edustamilleen merkeille. Varsinaisesti hakeutuminen pehmeämmille teinilinjoille tapahtui UA:lle siirtymisen yhteydessä
Vauhti oli hurja ja siskokset päästelivät korkealta ja kovaa. Gayle ja Mary Lou ovat elossa ja viettävät seniorielämää perheittensä parissa, edellinen New Yorkissa ja jälkimmäinen Palm Springsissä Kaliforniassa. Laulun sävelsi Ron Miller, kääntöpuolen vähän vaisumman ja tavanomaisemman mediumin puolestaan parivaljakko Eddie Rambeau-Bud Rehak, joka toimi noihin aikoihin Bob Crewen ja Charles Calellon alaisuudessa. Seuraus oli molemminpuolinen väsyminen. oldie) Alone (brand new version) Private Stock 45063 Our Town (stereo/mono) Alonen uusinta antaa aiheen olettaa, että Shepherd Sistersillä oli jonkin verran revivalesiintymisiä 70- luvun alussa. televään bridgeen. Bob Crewellä oli täysi työ yrittää pitää Four Seasons huipulla brittiyhtyeiden, Motownin ja päälle painavan soulin puristuksessa, lisäksi vuonna ’65 huipulle noussut Toys näytti uutta suuntaa tyttöyhtyeille. En ole myöskään nähnyt tietoja virallisesta uusintakokoelmasta. Shepherdin sisaruskolmikko päätti lopettaa ja keskittyä perheiden ja siviilitöiden antamiin haasteisiin. listauksissa esiintyneistä 38 singleraidasta mukaan mahtunut 29. Ainoa merkittävä aktiivisuuden osoitus myöhemmiltä vuosikymmeniltä on 70-luvun puolivälissä julkaistut kaksi singleä: York 50002 Alone (orig. Paljon raitoja, muutama komea kuva ja varsinaisesta informaatiosta ei tietoakaan. Täkynä on vauhdikas katupoikalaulu Rocky, joka kuulostaa 50luvun lopun tuotteelta ja koosteen lopussa kaksi Lorenz-promopätkää, joiden kolkuttelu tuo niin vahvasti mieleen Four Seasonsien Sherry-hitin, että alkuperä on helppo arvata. UUSINTA-BOOTLEG Shepherd Sistersien alkuperäiset levytykset ilmestyivät sekä ajallisesti että levymerkkien kannalta niin hajallaan, että selkeää mahdollisuutta albumin julkaisuun ei koskaan tullut. Uusintayritys on siistimpi ja sitä myötä vaisumpi, mutta lallatukset ovat paikallaan, joten ei lopputulos sen huonompi ole kuin lämmityksissä yleensäkään. Alone With The Shepherd Sisters (Clarinet Cat 1002) (1) Alone (2) Congratulations To Someone (3) Gone With The Wind (4) Rock ’n’Roll Cha Cha Cha (5) I Walked Beside The Sea (6) My Lovely Love (7) Rocky (8) Rock’n’Roll Tune (9) Yea! Yea! Dixie (10) How Softly A Heart Breaks (11) Marvin (12) Deeply (13) I’m Still Dancing (14) Finders Keepers (15) I’ve Got A Secret (16) (It’s No) Sin (17) Heart And Soul (18) What Makes Little Girls Cry (19) Don’t Mention My Name (20) Talk Is Cheap (21) The Greatest Love (22) Getting Ready For Freddy (23) The Best Thing There Is (24) Eatin Pizza (25) A Boy And A Girl (26) Dancing Baby (27) Is It A Crime (28) Our Town (29) Schoen-a, Schoen-a (30 ja 31) George Lorenz promot 1 ja 2 (32) Alone 70’s Remake maisemiin. Our Town on nätti nostalginen eläkeläisballadi, jonka sanoituksessa palataan nuoruuden teilta ja niistä on hyvä muistaa, että tyttöjen sukunimi saattoi varsinkin bootlegeissa olla myös Shepperd, Shephard tai Sheppard. Koko historiikin kannalta pahin puute on Benida-singlen ja ensimmäisen Warwickin puuttuminen, mutta hyvä näinkin. Tuskin siitä olisi suurta hittiä tullut, siihen se oli liiankin dynaaminen ja yksinkertaisesti liian hyvä. Yksittäisiä raitoja, lähinnä Alone, löytyy erilaisilta tyttöyhtyekoos- - 25 - Tyypillinen bootleg. Hyllyille on voinut matkan varrella jäädä muutakin, tuskin kuitenkaan kovin merkittävää, lukemani arviot väittävät nimittäin, että Shepherd Sisters levytti uransa aikana vain hieman alle 50 levypuolta. Nätti mikä nätti, mutta varsinaista tunnetta ei levyssä ole. Ja ehkä sittenkin liian ronski. On helppo jossitella, että single ilmestyi tunnetuista syistä muutaman kuukauden myöhässä. Joka tapauksessa Shepherd Sistersien levytyshistoriasta saa hyvän kuvan, onhan eo. Oldie-puolta en ole kuullut, lukemieni kommenttien mukaan se on alkuperäiseen Lance-painokseen verrat- tuna lyhennetty. Tuoreimmat päivitykset Shepherd Sistersien tarinaan kertovat, että Martha kuoli helmikuussa 1998 ja Judith heinäkuussa 2009. Crewen ja Calellon ykköstyttö vuoden ’64 alussa oli hempeillä sailor-levyillä 20th Century Foxille hittejä tehnyt Diane Renay, joten oli aika luonnollista, että Finders Keeperskin julkaistiin siellä. 3 - 2014 •. Rosvopuolelta löytyy myös ainoa kohdalleni osunut laaja kokoelma, julkaistu vuonna 2011. Suuret hitit olivat sanoitukseltaan kilttejä, sen sijaan Finders Keepersissä härnättiin poikaystävänsä menettänyttä tyttöä tyyliin ”löytäjä saa pitää ja luuseri itkee”. Pisteet komeasta nykivästä taustasta kuuluvatkin kaiken järjen mukaan Calellolle. Usean vuoden ajan he olivat täysin poissa julkisuudesta, esiintymiset rajoittuivat satunnaisiin kokeiluihin entisillä kotiseuduilla
Se syntyi Vantaalla niin että me kuultiin urheilu-radion tunnari, joka oli Venturesin Walk Don’t Run ’64. Jatkoitte siitä täysin instrumentaalibändinä. Sitten vielä Mitja Tuurala koskettimissa parilla biisillä. LYHYT OPPIMÄÄRÄ CHARADESHISTORIAA Charades on tehnyt pitkän ja menestyksekkään matkan instrumentaalirockin tulkitsijana. hänkin parilla biisillä. Meidän ekalla yhteisellä kuuden biisin levyllä onkin iloisesti Elvistä, beatia ja instrumentaa- - 27 - leja. kyllähän hän on multilahjakas nuori nainen ja kitaraakin soittaa, mutta laulu- 3 - 2014 •. Rock-Ola toimi laulusolistinanne 90-luvulla. Silloin me ei tosin tiedetty sitä, mutta innostuttiin kovasti – Tehtiin -82 Olle Salon Rautalanka Recordsille niin paska sinkku, että mentiin ihan shokkiin ja hajottiin siihen (naurua). Komppikitaraa kokoonpanossa soitti Marko Rahikainen, joka oli meistä se kovin Ventures-diggari ja toi sitä ”teketeke”-soundia vahvasti mukaan. – No, siinä oli alkuun hieman vaikeuksia saada se paketti toimimaan, koska Ola oli ”rock” ja me taas enemmänkin ”beat” ja ”rautalanka”. – Alkukesästä on jonkin verran keikkaa ja Japanin kiertue, mutta varsinainen rundaaminen aloitetaan vasta syksymmällä, kun siinä levyn teossa vierähti kuitenkin sen verran aikaa, että ne kesän festarikeikat meni vähän sivu suun. Tehtiin levykin, mutta se julkaistiin kuitenkin vielä The Creepersin nimellä. Homma jatkui parin vuoden päästä, kun kitaristi Hannu Könönen, joka oli ollut basistina Chameleonsissa, pyysi mukaan perustamaansa bändiin. Missä ja miten Charades syntyi. Jaa... Miten yhteistyö sai alkunsa. Hän oli hyvin innostunut meidän ”teketeke”-soundista ja yhteistyö toimi hienosti. Sillä kokoonpanolla lähdetään keikoille. Englannissa viisi kertaa, joista neljä oli Pipelinen järjestämiä ja yksi Shadowsin Bruce Welshin. Meksikossa meidän kontaktina toimi paikallinen surf-bändi Lost Acapulco, joka kävi myös Suomessa keikalla muutamia vuosia sitten. Siellä oli sellainen keskiviikko live-klubi, missä Olan kaveribändi oli aika usein esiintymässä. Cissen kanssa oli tarkoitus vielä jatkaa ja jatkettiinkin treenaamista, mutta mies oli tuolloin jo pahassa kunnossa, eikä siitä yhteistyöstä lopulta syntynyt mitään. Basistina toimi Markku Tuominen, joka oli soittanut silloin kovassa huudossa olleessa rautalankayhtye Mustangsissa. – Periaatteessa me oltiin The Chameleons 80-luvun alussa. Onko levyn myötä tulossa jotain laajempaa kiertuetta. – Kitaristi. Ola ei ollut itse esiintynyt pitkään aikaan ennen meidän yhteistyötä, enkä oikein muista miten me päädyttiin alun perin yhteen, mutta sinä ensimmäisenä iltana siellä Merihotellilla tehtiin ravintolan myyntiennätys, joten jatko oli taattu meidän osalta – luultavasti se viinanmyyntiennätys johtui siitä, että kaikki meidän kaverit oli silloin siellä dokaamassa. Yleensä on ollut olemassa valmiiksi jokin kontakti: keikkajärjestäjä tai toinen bändi. – Me ei juurikaan myydä itseämme ulkomaan keikoille vaan pääsääntöisesti meidät kutsutaan esiintymään. Kuka nuo kiertueet buukkaa. Myös Saksassa, Belgiassa, Ruotsissa, Italiassa ja Venäjällä ollaan keikkailtu ja Japanissa useampaan otteeseen. (Cisse Häkkinen kuoli Jorvin sairaalassa maksakirroosiin 26. syksymmällä -90 Helsingin Merihotellilla. Entä keitä soittaa keikkakokoonpanossa. Sitten toista soolokitaraa soittaa Samu Leminen. Miten tämä yhteistyö sai alkunsa. Sitten löytyi Lahdesta Cheekin vanha tuottaja, Antti Turpeinen. Sanoit, että levyn tekoon vierähti aikaa odotettua enemmän. Missä levy on äänitetty. Meitä oli siinä pieni porukka, joka sitten alkoi soittelemaan rautalankaa. Käsittääkseni teitte sinkunkin tuolla kokoonpanolla. Voisimme palata tämän matkan alkutaipaleelle ja syntylähteille. Japanilainen laulaja/kitaristi Ayako Minase on esiintynyt myös kanssanne. – Siinä meni hieman aikaa studion löytämisessä, koska halusin, että studion pyörittäjä olisi ns. – Itse asiassa ensimmäinen keikka oli yhteiskeikka Olan ja Cisse Häkkisen kanssa Alibissa vuoden -90 tammikuussa. Sen jälkeen ollaankin oltu melkein joka vuosi jossain. Könöseltä tuli levyille aina muutama oma biisi. Pyydettiin Olaa järkkäämään meidät sinne keikalle. joulukuuta 1990. Meksikossa ollaan oltu ja se on aivan mahtava mesta, siellä nuoret hipsterit ovat ottaneet rautalanka-surffin omaksi musiikikseen. Minkälaista materiaalia esititte noihin aikoihin. – Lexa, Toni ja minä. Keikoilla vedettiin sitten ihan Move Itiä, Shakin’ All Overia, Se Jokin Sinulla On jne. – Me tavallaan palattiin siihen, mitä oli jo aloitettu tekemään silloin 80-luvun lopulla: Ventures-kamaa sieltä 60-luvun huippuvuosilta, jolloin ne oli kovimmillaan: hienoja melodioita ”Pops In Japan” -levyiltä, mitkä haluttiin kuitenkin soittaa Venturesin ”In Action” -kauden Mosrite-soundeilla ja go go -meiningillä. Tuolla linjalla olemme jatkaneet, eli omia biisejä otetaan mukaan silloin kun sävellykset ovat hyviä ja sitten covereita aivan laidasta laitaan. Nimi oli tuolloin The Creepers, mutta muuttui 80-luvun lopussa Charadesiksi. Olette tehneet paljon keikkaa myös ulkomailla. Milloin nuo ulkomaan keikat alkoivat. oldies-äijä, joka tajuaa meidän musiikin päälle, mutta ei olisi kuitenkaan mikään analogipuritaani. Keikkoja tehtiin kuitenkin tosi paljon aina -94 loppupuolelle, jolloin se meidän yhteistyö päättyikin. – Ne alkoivat Lontoosta 2002, kun me voitettiin Pipeline-lehden ”vuoden albumi” -äänestys. ja alettiin jäljittää lisää sen tyylistä musaa. Mutta levyille sopivan materiaalin löytäminen oli välillä hieman haastavaa, kun mentiin sellaiselle alueelle, mikä ei ollut oikein kenenkään meidän ”se” omin juttu. – toim.) Keväällä jatkettiin keikkailua Olan kanssa mm
Memphis Jug Bandin mainio matkustusralli Stealin’ Stealin’, Leadbellyn katkeransävyinen Bourgeois Blues ja myös monella muulla nimellä kuten The Prisoner’s Song tunnettu kantristandardi Honky Tonk Angels. Numerot (9) ja (19–20) on merkitty Joplinin omiksi teoksiksi, ja niistä kaksi ensimmäistä ovat laadultaan perinteistä bluesia. JANIS JOPLIN California Blues 1962 (Rock Melon Music CD 104) -13 (1) See See Rider (2) San Francisco Bay Blues (3) Whining Boy Blues (4) Careless Love (5) I’ll Drown In My Own Tears (6) Gospel Ship (7) Stealin’ Stealin’ (8) Leavin’ This Morning (9) Daddy Daddy Daddy (10) Intro To Careless Love (11) Careless Love (12) Bourgeois Blues (13) Black Mountain Blues (14) Honky Tonk Angels (15) Empty Pillow On My Bed (16) Honky Tonk Angels (17) Empty Pillow On My Bed (18) Red Mountain Burgundy (19) No Reason For Living (20) Mary Jane Jo viisi ensimmäistä laulua kertovat, mistä Janis oikein oli innoituksensa saanut. Ihan viehättäviä ja nuoruuden innostuneisuutta heijastelevia nuo Janiksen ja kumppaneidensa silloiset tulkinnat ovat, ja paljon mieluummin niitä kuuntelen kuin hänen myöhäisempiä rock-kiljumisiaan. Itse pääartisti esittäytyy kaiken aikaa dynaamisesti laulamalla kovaa ja korkealta. Olisiko Janis Joplinista voinut tulla esim. Taustalta löytyy kitaraa, mandoliinia ja huuliharppua, ja säestäviin muusikoihin lukeutuvat muiden muassa Jorma Kaukonen, Steve Mann ja Steve Talbot. Lonniehan ei toki ole tuon Careless Love’n tekijä eikä edes ensimmäinen levyttäjä, mutta nimenomaan häneltä Janis kertoi sen napanneensa. Muut esitykset on pantu talteen Californiassa kyseisen vuoden loka-joulukuussa. Lähinnä sen takia n:ot (14–15) ja (16–17) ovat samojen kappaleiden eri otoksia. - 31 - 3 - 2014 •. Alkeellisista laitteistoista ja häiriöisistä olosuhteista johtuen tämän koosteen tekninen taso on parhaimmillaan tyydyttävää ja heikoimmillaan surkeaa luokkaa. Jäljempänä kommentoitava pyörylä antaa, kuten arvelinkin, lisäselvitystä siihen, millainen oikein oli sortiltaan laulajan taivaltaan aloitellut nuori Janis. JoAnn Kellyn tapainen tyylikäs ja omaperäinen valkoisen bluesin esittäjä. Noina aikoina Janis lauleskeli enimmäkseen baareissa ja pienissä klubeissa, joihin silloin tällöin oli tuotu yhdellä mikrofonilla varustettuja kelanauhureita. Varsin luultavasti kyllä, mutta hän valitsi tien, mikä vei vähäksi aikaa korkealle ja päättyi äkkipudotukseen. Ne kun ovat peräisin Ma Raineyn, Jesse Fullerin, Ferdinand ”Jelly Roll” Mortonin, Lonnie Johnsonin ja Ray Charlesin ohjelmistoista. Muita koosteen klassikoita ovat mm. Kaikki tallenteet ovat vuodelta 1962, mutta muista poiketen n:ot (1-5) on äänitetty Texasissa
- 35 - 3 - 2014 •. Mikko Löytty - Bass | Seppo Rauteva - Drums | Matti Kari - Keyboards Martti ”Guitar Martin” Saranpää - Vocals, Guitars Uusi CD ulos kesäkuussa! Saatavana alan liikkeiStä kuten Fennica RecoRdS ja levykauppa äx
Watson, former US airman from Clarksdale, Mississippi and a long-time UK resident who worked with several rock and soul groups, died in mid-March 2014. Opening act, and also playing with Ben, was American multi-instrumentalist Tom Freund, who first worked with him more than two decades ago. Youtuben avustuksella. He was buried in his adopted hometown of Bristol on 17th March. J.Hyytiäinen NORMAN DARWEN’s A pril has gone from being one of the busiest months in the UK’s blues calendar to one of the quietest. Eli Paperboy Reed & The True Loves had several extremely well-received major venue shows around the end of April. Mark Hummel: Big Road Blues – 12 Bars on I-80 (Mountain Top Publishing) -12 Äärimmäisen ahkerana bluestoimijana tunnettu blueshuuliharpisti Mark Hummel on kirjoittanut virkeät ja ilmeikkäät bluesmuistelmat; paino sanalla muistelmat. elämänkerta-Sudokua. Hummelin vetrein virkkein mehustettu muistelma Rusty Zinnin lentävästä vyölaukusta ja ”erään veteraaniharpistin” – jokainen voi lukiessaan tuumailla kenestä on kyse – itkupotkuraivarista kaventaa maailmanlaajuisten blueskokemusten maantieteelliset erot mitättömiksi. (www.perdovanrecordings.com) From Steve Morrison and Alan Glen comes ”Blues From South Of The River (Live)” on the SMG label. Big Road Bluesin eloisasti pöhisty ”dokumentaatio” kelvottomista baarinpitäjistä, helvetillisistä majoituspaikoista, sietämättömistä sääoloista, tunnottomista automekaanikoista ja luolamiehisistä bluesbasisteista tuo mieleen BN:n kirjalliseen kaanoniin soveltuvan yksitotisen tokaisun – myös Amerikan sydänmailla on tarjolla Jalasjärven banaaneja... Ben Harper stopped off for several shows in Britain as part of his acoustic tour. (”Blues News from England” will be published on www.bluesnews.fi only after June 2014.) - 37 - 3 - 2014 •. Though highly respected as a musician, he never really achieved the fame of some of his peers. erään painajaismaisen Euroopan kiertueen onnettomat olosuhteet paljastuvat aivan uudesta (tirkistely-?)akkunasta lukijan onnistuessa ”matlokkaamaan” tapahtumakulkua mm. Doug MacLeod toured extensively, as did Mud Morganfield and the Texas guitarist Buddy Whittington. Mikään ei tunnemyrskytä suomalaismiestä niin kuin katoavan vyölaukun aiheuttama myötätunto. The only other activity was from Britain’s resident Americans: Geno Washington offered several of his pulsating classic soul shows and former Ike Turner vocalist Jimmy Thomas toured with Mark Olbrich Blues Eternity. Esim. vitsailemalla Charlie Musselwhiten kustannuksella. John often recorded blues material and in the 90s he was closely associated with The Odyssey Blues Band. Moraalista pönötystä lieventää kitaristi Rusty Zinnin vyölaukku. The amazingly accomplished London-born guitarist Steve and harmonica ace Alan create a strongly individual approach to the blues – both rural and urban – that has drawn rave reviews from those lucky enough to have heard them (www.stevemorrison.eu) Three piece outfit The Lol Goodman Band (www.lolgoodmanband.com) are based in the north-west of England and are rapidly acquiring a strong following for their late 60s/early 70s styled blues-rock. Guitarist Geoff Bradford died on 24th March at the age of 80. Hummel on joiltain osin muutellut tekstissä esiintyviä nimiä, paikkoja ja ajanjaksoja. Muistelmahan antaa tilaa niin lukijalle kuin kirjoittajallekin kallistella reaalitodellisuutta kulloinkin sopivaan suuntaan. Hummelin kirjan karuimmat sivut harvestoivat rymyromantiikkaa tavalla, joka sojotuttaa sormen. These guys should appeal to anyone who enjoys the music of Led Zeppelin, Free or others around back then – do check out their latest, all original CD, “Tautology”. Big Road Bluesia lukiessa on mahdollista ratkoa ns. The Scottish duo of Kevin Jordan and Reece Hillis make their debut on CD with ”Rising Sun”(Perdovan PRCD002), an excellent collection of all original vocal, guitar and harmonica country blues akin to Cephas & Wiggins or maybe Sonny Terry & Brownie McGhee, with a few Mississippi influences too. Born in London in 1934, he played skiffle in the 50s and later worked with harmonica legend Cyril Davies. Sadly there are a couple of deaths to report: Mississippi John L. Yksittäisen bluesmiehen elämänvalinnat palvelevat bluesromantiikkaa silloin, kun elämänlanka katkeaa dramaattisesti suoden romantikolle autuaan etäännyttämisen tunteen oman elämän arkisiin perustaaperruksiin. En tiedä, onko kyseessä ollut lakimiesten pelko vai lastensuojelu, mutta lukijalle tekstiin ujutettu harhauttava ”piilostelu” avaa kiinnostavan uuden silmäilykulman. On the new release front, there were several interesting new releases. Jamaican born poet Linton Kwesi Johnson first came to public notice in the 70s with many hard-hitting poems that dealt with black life in Britain. 16 are gathered together on “Reality Poems: The Best Of Linton Kwesi Johnson” (Island SPEC2171; www.islandrecords.co.uk); also note that a couple of these reggae numbers include blues harmonica backing by Billy Boy Arnold’s brother Julio Finn. ”Tummeli” (eräiden suomalaismuusikoiden hänelle tuuppaama kutsumanimi) elävöittää teostaan mm
Ilman yhtään omaa hittiä Big Al Sears jätti silti tuntuvan jäljen r&b:n historiaan. Hän kuului ennen pitkää jopa rock and rollin sanansaattajiin Alan Freedin ison bändin fonisektiossa. - 38 - Vuonna 1927 Al Sears palasi New Yorkiin ja oli valmis aloittamaan ammattilaisena. Hän soitti mm. Al pääsi todistamaan läheltä Arnettin tuhdin soolon kappaleen Flying Home levytyksessä maaliskuussa 1944. JUHA JAAKOLA JAZZILLE OMISTETTU ELÄMÄN ALKUPUOLISKO Albert Omega Sears syntyi vuonna 1910 Illinois’n Macombissa musikaaliseen perheeseen. Hän pääsi kokeilemaan kykyjään Fats Wallerin bändin mukana, siis jo 1920-luvun alkupuolella, kun jazzkin oli vielä nuori. Samoihin aikoihin Duke Ellington etsi tenoristia, joka täyttäisi orkesterista lähteneen Ben Websterin paikan. 1930-luvulla Al Searsilla oli jo omia comboja, mutta 1940-luvun alussa hän palasi rivimuusikoksi (ja yksinomaan tenorisaksofonistiksi) Andy Kirkin orkesteriin, joka levytti 1942 kaksi sessiota ennen levytyslakkoa. Vuonna 1949 Al päätti lopettaa kiertueelämän ja jätti Ellingtonin orkesterin, vaikka. Isoveli Marion huomasi, että pikku Alilla oli absoluuttinen nuottikorva. Pojan soittotaidot testattiin Harlemissa, jonne 13/14-ikäinen Al lähetettiin opintomatkalle. Valinta osui Al Searsiin, ja hän aloitti Ellingtonin orkesterin pulpetissa keväällä 1944. Niistä riuskimpia oli kappaleissa Let The Zoomers Roll (tylyä menoa) ja It Don’t Mean A Thing (kärttyisä foni), molemmat vuodelta 1945. Niinpä Al sai • 3 - 2014 kunnon opetuksen altto- ja baritonisaksofonin soittamiseen. Ensimmäinen rhythm and blues -basilli oli istutettu. Whyten bändin Chocolate Beau Brummelsin levytykset alkuvuonna 1929 olivat Al Searsin ensimmäiset; hän lienee soittanut silloin baritonifonia. Uusi musiikki hiipi kuitenkin ellingtoniaaliseenkin maailmaan, ja Al kääntyi vähitellen täysiveriseksi r&b-mieheksi. Al ja rytmiryhmä eli Al Sears & The All Star Rhythm Section levytti kappaleet Searsy ja Long Long Ago, molemmat nättiä ja siistiä perusjazzia. Ensimmäinen oma sessio järjestyi New Yorkissa 1945 International-merkille. Rintamakiertueiden jälkeen Al otti kiinnityksen Lionel Hamptonin orkesteriin Arnett Cobbin rinnalle. Chick Webbin bändissä jo 1928 sekä Zach Whyten, Bernie Youngin ja Elmer Snowdenin bändeissä. Seuraavan kerran studiohommia tuli Snowdenin bändin kanssa 1932 filmin ”Smash Yo’ Baggage” musiikiksi. Al on itse todennut, ettei hän voinut tietenkään korvata Websteriä laadullisesti, mutta hän oli orkesterille sen silloin kaipaama svengaava bluesmies ja ”myyntimies”: Ellingtonin orkesterin levytyksiä ja nauhoitettuja esityksiä oli toukokuusta 1944 joulukuuhun 1948 kaikkiaan 164, joten siltä ajalta Al Searsin soitot on varsin kattavasti dokumentoitu. A l Sears oli arvostettu keski-ikäinen Duke Ellingtonin orkesterin fonisti, kun rhythm and blues syntyi mustan väestön kuppiloissa ja kadunkulmissa
Al auttoi tapahtumaa kuskaamalla levyn lämpimäiskappaleita tiskijukille, ja vanha kamu Alan Freed Clevelandista soitti sitä niin runsaasti, että lähiympäristön levykaupoista loppui myytävä. Saman tempun tekivät jonkin ajan kuluttua myös alttosaksofonisti Johnny Hodges ja kumppanit. Hodges oli nimekkäimpänä taiteellinen johtaja, mutta Al Sears hoiti vuodesta 1951 lähtien bändin bisneksen ja sovitukset. Johnny Hodges Orchestra levytti vuoden 1951 alkupuolella vielä puhdasta Ellingtonia, kunnes maaliskuun sessio aloitettiin Al Searsin ajan henkeen pureutuvalla teemalla Castle Rock. Neljästä kappaleesta Shake Hands oli Alin kynäilemä gospeljump, jonka henkeen sopi hienosti raaempi ja hillitysti honkkaava tenorifoni. Yhteistyö päättyi todennäköisesti vuoden 1952 lopulla. Al olisi nähnyt rhythm and bluesin puolella parempia työtilaisuuksia, mutta Hodges piti jazzia arvokkaampana. Uptown oli Alin sävellys ja Tweedle LaVern Bakerin tuoreen hitin coveri. Piano Redin, Big John Greerin, Annie Laurien ja Nappy Brownin levytyksissä. Freedin konserttisarjat, ”Rock’n’Roll Jubilee”, alkoivat New Yorkissa vuoden 1955 alussa, ja Al Sears oli paikalla ehkä jo tammikuussa. Hitti johti kuitenkin siihen, että Al Sears perusti kustannusyhtiön huolehtimaan omien sävellysten ja muidenkin asiakkaittensa sävellysten tekijänoikeuksista. Syksyllä 1951 Hodgesin bändi teki Kingille pitkän session. Hodges itse ei ehkä ollut mukana (häntä tuurasi Charlie Holmes), joten bändiä veti Al Sears omissa nimissään. Paikalla oli taas toisena tenoristina Budd Johnson kuten joulukuussakin, mutta rumpujen taakse istui Ellington-legenda Sonny Greer. Levystä tuli Johnny Hodgesin paras myyntimenestys, sillä se kiipesi Billboardin R&B Juke Boxin sijalle 4 ja jopa poplistan sijalle 28. ÄÄNI MUUTTUU FONISSA RAAEMMAKSI Joulukuussa 1949 Al sai levytystilaisuuden Coralille kokoonpanossa, jonka pääosassa oli lauluyhtye The Sparrows. Kuvioon sopi, että Alin korvasi Hodgesin bändissä ensin John Coltrane ja sitten Ben Webster. soitti senkin jälkeen tilapäisesti orkesterin kanssa. Siinä oli toisena tenoristina Charles Lee, ja muut muodostivat normaalin rytmiryhmän. Ellington-aika jätti pitkän jäljen. Kaiken kaikkiaan Hodges halusi pysytellä lähellä Ellingtonin tyyliä, eikä Al Sears, sovittajan roolistaan huolimatta, ollut paljon esillä ainakaan levytettyjen kappaleiden soolo-osuuksissa. Tenoristikaveri Budd Johnson oli yhtiössä mukana. Samaa ryminää oli kappaleissa Sear-iously ja Fo-Yah, mutta neljäs oli vanhasta valssista mukailtu versio. Mutta suurin merkitys oli Alan Freedin siirtymisellä New Yorkiin, sillä se tarkoitti musiikillisen yhteistyön alkua. Johnny Hodges Orchestran, managerina. Nopein Marshall Plan antoi rumpali Joe Marshallille luvan vetää paksun rytmin, jonka päälle bändi latoi eineensä; Al Sears näytti tyyliä raa’alla soolollaan Hodgesin bändin kautta kesti kevääseen 1952, ja bändi sai vielä toisen hitin kappaleesta A Pound Of Blues, mutta siinä Al Searsin foniosuus oli vähäinen. Entiset Ellington-kollegat perustivat Hodgesin johdolla bändin, jossa oli 7-8 jäsentä. Al ei esittänyt mitään ihmeellistä, mutta kappale meni kansaan kuin häkä. Yhtiö, Sylvia Music, oli myös asiakkaittensa, mm. Toinen Victor-sessio oli kolmen kuukauden päästä. Seuraavan vuoden aikana Al Sears puuhasi kaikenlaista. Johnny Hodgesin bändin taustat olivat tiukasti Ellington-tyylissä, ja Al Sears bändin sovittajana palasi kerta kerran jälkeen Duken linjoihin. Kahdeksassa kappaleessa, joista valtaosa soitettiin kerralla valmiiksi, oli jatsahtavaa Ellingtonvaikutusta ja reipasta r&b-pyrkimystä. Huffin’ And Puffin’ aloitti tiukasti session, ja kovanäppinen rumpali tuki raakkuvaa tenorifonia.. Bändi lauloi kappaleessa In The Good Old Summertime, joka yhdessä Easy Ernien kanssa tuli levylle (Victor 20/47-5272). Levylle (Victor 20/47-5131) valittiin ensimmäinen ja valssi. Hyvin häneltäkin r&b-tyyli löytyi, parhaiten Alin sävellyksissä Easy Ernie ja VoSa. Alin johtama sekstetti ”Al Sears And His Rock’n’Rollers” purkitti kaksi tuhtia kappaletta, Goin’ Uptown ja Tweedle Dee (Herald 448). Sylvia Musicin laajeneminen vaati aikansa. Alan Freed -yhteys näkyi jo vuoden 1954 lopussa tai 1955 alussa Heraldille tehdystä levytyksestä. Al toimi yhä enemmän sessiomuusikkona mm. Kappaleelle olivat ominaisia piiskaniskumaiset rytmin korostukset. Nyt mentiin takapotkun tukemana hyvin kovaa; tenori raakkui ja toisti yksinkertaista melodiaa ilman vibraattoa. Johnny Hodges oli taustalla, ja Al Sears hoiti poikkeuksellisesti soolot. Mutta ympäröivä musiikin muutos tuli päälle. BIG AL ja kanadalainen Johtaja korjaa sadon, joten Al ei siitä paljon kostunut. Huhtikuun pääsiäiskonserteista lähtien estradilla istui iso orkesteri ”Alan Freed’s Big Rock’n’Roll Band”, jonka pääsolistit olivat tenoristit Sam (The Man) Taylor (BN 253), Al 3 - 2014 •. RHYTHM AND BLUESISTA ROCK AND ROLLIIN Joulukuussa 1952 Al Sears ja lähinnä studiomuusikoista koottu porukka levytti RCA:n Victor-merkille neljä kappaletta, joissa oli jo - 39 - jääkiekkoikoni DON CH ERRY selvä r&b-meininki
Sessiotöitä tuli vielä Margie Dayn, Roy Gainesin ja Jimmy Witherspoonin levytyksissä, mutta omat levytykset lässähtivät kertalaakista. Kolmas LP ”Go Go Go – Alan Freed’s T.V. – Syksyllä 1957 King Curtis korvasi big bändissä 24 vuotta vanhemman Big Alin. Onion • 3 - 2014 Head. Kolmantena Big Al -kappaleena oli hänen säveltämä Teener’s Canteen, joka oli edellisenä vuonna levytetty nimellä Tina’s Canteen. RCA:kin kiinnostui Big Alin saavutuksista. 1” (Coral 57063), joka ilmestyi maaliskuussa 1956. Big Al piti kappaleen tenorisooloa parhaimpanaan siltä ajalta. Big Al vispasi siinä fonia hurmioituneen tanssiyleisön edessä. Freed oli tykästynyt Alin ja Jesse Stonen sävellykseen Right Now Right Now, joka soi hänen radio-ohjelmiensa tunnussävelenä, ja niinpä se soitettiin myös Jubilee-sarjan alkutunnuksena. JA SITTEN TAKAISIN VIIHTEELLE Vuosi 1955 tarjosi Big Al Searsille kunnian kukkuloita, ja vuonna 1957 kaikki alkoi hiipua ryminällä. - 40 -. Heinäkuussa isompi 12-miehinen joukkue soitti kaksi Big Alin kappaletta, Here’s The Beat ja Great Googa Mooga. Tenorifoni oli käytössä omissa sävelmissä So Glad ja Chicken Walk (Jubilee 5303), mutta niistäkin oli kaikki veto pois. Right Now oli mukana myös filmissä ”Rock Rock Rock”, joka valmistui 1956. Toinen Freed-levy ”Rock’n Roll Dance Party vol. Vuonna 1955 Big Al vieraili muissakin studioissa auttamassa mm. Parhaiten onnistui Big Alin säveltämä Tom, Dick ’n Harry, jossa Big Al ja Sam The Man Taylor soittivat vuoron perään ja välillä yhtä matkaa repäisevän letkeän taustan tuella. Sam The Man, Jesse Stone ja Milt Jackson, joka soitti marimbaa. Alan Freedin ensimmäinen Coral-äänitys oli LP ”Rock’n Roll Dance Party vol. Pääsiäiskonserttien jälkeen Alan Freed oli sopinut Coralyhtiön kanssa tulevista konserttiäänityksistä, ja sen mukana Big Al Sears kävi huhtikuussa Coralin studiossa purkittamassa neljä kappaletta. Kappaleissa oli selvästi Alan Freed Big Bandin tyylistä tytinää. Big Al kävi soittamassa Jubilee-merkille sopraanosaksofonilla elokuvasävelmien covereita urkutrion säestyksellä. Bändin muusikot olivat huippuluokkaa, ehkä pääosin Freedin big bändin kavereita. 1958 yritettiin vielä sopraanofonilla epätoivoisesti yhtä singleä, johon se linja päättyi. Jubilee-sarja ja sen tuoma medianäkyvyys poikivat heti levytystilaisuuksia. Single Oo Wee / Lonely Nights (Baton 208) nousi Billboardin R&B Juke Box -listan sijalle 8 ja pysyi listalla 15 viikkoa. Kaikki big bändin tenorisoolot soitti Sam The Man Taylor. Sears (jota kutsuttiin keväästä lähtien ”Big” Aliksi) ja Freddie Mitchell. Vuonna 1956 tehtiin kaksi sessiota sen Groovealamerkille kovilla joukkueilla. Big Al oli mukana kaikkien kolmen tenoristin yhteisessä kisassa Three Bad Men ja sooloili kappaleessa Mr. Kovaa rytinää, hyvä levy (Groove 0166). Aloituskappale Right Now oli jo tuttua tavaraa eikä kelvannut levylle, johon valittiin Jesse Stonen säveltämät nätti Love Call ja räyhäkkäämpi Rock And Roll Ball (Groove 0151). Record Hop” (Coral 57177) kesältä 1957 oli taas tukevampaa tekoa. Vielä paremmin onnistui Big Joe Turnerin Flip, Flop And Fly (Atlantic 1053), joka oli samaan aikaan samalla listalla kakkosena. 2”(Coral 57115) keväältä 1957 oli aivan eri maata, hidasta ja ponnetonta puuhastelua. Tammikuussa paikalla olivat mm. Big Joe Turneria, Jesse Stonea, Screamin’Jay Hawkinsia, Nappy Brownia ja The Hearts-yhtyettä. Tyttöyhtye Hearts teki Baton-merkille ensimmäisen levynsä Al Sears Orchestran säestyksellä. Toinen Big Al -soolo oli kappaleessa Teen Rock, ja näistä kahdesta tuli ulos myös single (Coral 9-61626). Ensimmäinen kappale oli tietysti Right Now Right Now Big Alin raaoilla höysteillä
Ehkä viimeinen Big Al Sears -äänitys tehtiin joskus 1960-luvun alkupuolella (erään tiedon mukaan 1961) Gator-merkille, joka voi olla myös omakustanne. Al sopi Hamptonin bändiin paremmin kuin Ellingtonin, vuoden 1945 Searsy on eräs Alin parhaita. 80-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1990 järjestettiin radiolähetys ja isot juhlat, mutta Big Al ei enää jaksanut olla mukana. JAZZKORTTI OLI VIELÄ KÄYTTÄMÄTTÄ Prestige oli se levy-yhtiö, joka kokosi vanhoja swing-kauden ja r&b-ajan veteraaneja esittämään musiikillista nykykuntoaan. March 1987 3 - 2014 •. Singlellä (Gator 301) on Big Alin oma kappale Circuit Braker, melko r&b-pitoinen juttu vanhalla äreällä tenorifonilla höystettynä. Hän kuoli syöpään parin kuukauden kuluttua. 1955 ääni oli kuin riivinrauta. Al käytti aina paljon katkonaista ääntä ja jakoi sillä rytmiä, joten pitkät soljuvat puhallukset ja vibraatto jäivät vähemmälle. Tuon jälkeen Big Al siirtyi musiikkibisnekseen. Maaliskuussa 1960 The Swingville All Stars -niminen kokoonpano, jossa Big Al Sears oli tenoristina, soitteli ikivihreitä ja Ellingtoneja. LEVYTYKSIÄ Ellington- ja Hodges-aikaa on esim. Levy onnistui niin hyvin, että Big Al kutsuttiin tekemään myös oma sessio marraskuussa. VIELÄKÖ LÖYTYY JOTAKIN. Vuoden 1955 Tom, Dick And Harry on positiivinen yllätys, kuten myös Nappy Brownin Well Well Baby. 1951 Castle Rock on melko korni, mutta I Cover The Waterfront on mielenkiintoinen. Big Al ei sessiossa uskaltanut puhaltaa kunnolla pelätessään raa’an rokkiäänen pulpahdusta, ja niinpä koko näyttötilaisuus meni arasteluksi, kliiniseksi piipitykseksi. Vuoden 1960 levytys on cd:llä “Swing’s The Thing” (Prestige OJCCD-838-2). Alan Freed -aikaa 1956–1957 löytyy cd:ltä “Rock ‘n’ Roll Dance Party” (Jasmine 465) ja LP:ltä “Go Go Go – Alan Freed’s T.V. Big Al oli vuoden 1960 aikana suhteellisen paljon myös sessiotöissä. Kun hän täytti 70, tilapäisetkin viikonloppukeikat ja kustannusyhtiö saivat jäädä. Kvintetissä oli rumpalina Joe Marshall, jonka rytmeihin Big Al oli tottunut luottamaan jo Johnny Hodges -ajoista lähtien. Loppuja on vain singleillä: Jubilee 5293, 5303 ja 5327, Derrick 501 ja Gator 301. html Peterson Owen: The forgotten ones, Al Sears, Jazz Journal Int. Toinen puhaltaja (trumpetti/ pasuuna?) sotki teemaa mokeltamisellaan. - 41 - Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi mainittakoon: Jackson John: Big Beat Heat, Alan Freed..., Schirmer 1991 Marion JC: ”Big Al” Sears Remembered, home.earthlink.net/~v1tiger/alsears. Paul Winley oli tuottaja, joka 1960-luvulla pyöri myös vanhojen starojen ympärillä. Lopulta levy (Derrick 501) koottiin niin, että kappale jaettiin osiin 1 ja 2 vetämällä juttu raa’asti kesken kaiken poikki. Jesse Stonen bändissä 1956 My Pigeon’s Gone ja Jamboree ovat lähellä hänen sen hetken parastaan. Laulamaan hän ei alkanut, vaikka vuoden 1953 Vo-Sa saikin hänet huutelemaan kappaleen nimeä. Musiikintutkija Jan Evensmo on arvioinut kuulemiaan Al Searsin soolo-osuuksia vuosilta 1941–1959. Kappaleissa oli kolme Big Alin omaa ja mm. LaVern Baker ja Aretha Franklin. Levyttäjinä olivat mm. cd:llä ”The Rocking & Honking Tenor(!)” (Jazz Archives 210). yksi Ellington. Kustannusyhtiönsä kautta ja managerina hän vaikutti lopulta paljon nousevien esiintyjien urakehitykseen. BIG AL SEARSIN TYYLI JA MERKITYS Kun kuuntelee Ellington-kauden Big Al -äänitteitä, ei voi millään uskoa, että Alan Freedin big bändissä soitti sama kaveri. Vuoden 1954 Herald-levytykset ovat uskomattoman rumia. Toisen puolen Crying oli sopraanofonilla soitettu Roy Orbison -coveri. 1940-luvulla Alin tenori soi siististi ja jopa tunnelmoiden. Sylvia Musicin lisäksi hän toimi ABC-Paramount -yhtiössä. Sen Swingville-alamerkki oli tarkoitettu juuri näille ennen sotia näyttönsä antaneille hepuille. Raaka ääni oli riittävän vakuuttava r&b-ajallakin, eikä sen lisäksi tarvittu enää rekisterin ala- ja yläpuolelle ulottuvia mylväyksiä. 1949 Sparrowsien kanssa onnistui Tan Skin Lad parhaiten. Siitä tehtiin 1961 pidennetty funkahtava versio, jossa Big Al puhalsi taas täydellä ärinällä, mutta ei se enää lämmennyt. Omia levytyksiä 1945–1956 on cd:illä “The Big Raw Tone” (Ocium 0030) ja “Seariously” (Bear Family 15668). Castle Rock oli vielä kertaalleen katsottava. Record Hop”(Coral 57177). Big Al teki tarttuvia melodioita ja sovitti taitavasti, ja niistä hänet ehkä paremmin tunnettiin
Barcelonassa v. MARY HUFF (Yep Roc SI-YEP-2343) SPUD’N’NICK & THE ROUGHSHODS (Goofin’ GREP 226) For A Smile / Everywhere Is Nowhere SOUTHERN CULTURE ON THE SKIDS & FRED SCHNEIDER (Kudzu/Yep Roc #) Party At My Trouse / Hey Mary Kahden hitusen iäkkäämmän roots-orkesterin, v. 1983 Pohjois-Carolinassa perustetun Southern Culture on the Skidsin sekä v. Pete Hoppula viihtyvyysmomentti saadaan silti nousemaan kelpo lukemiin. Johnny Burnetten alkujaan soolona demolaulama I Wanna Love My Baby soundaa pitkälti Haajan toisen bändin The Barnshakersin rokkaavammalta tuotannolta, muttei ehkä juuri siksi nostakaan muutoin sopivasti toisiaan kompensoivia duettoääniä täysin niille kuuluvaan arvoonsa. Ja jotta meno ei ihan tolkuttomaksi äityisi niin muistakaa hiljentää kierrosnopeus Bpuolella 33 1/3 kierrokseen, se tosiaankin on eri kuin A-puolella... Sinkun A-puolella naureskellaankin leimallisen Tina’maisissa tunnelmissa laiskojen ja ylipäätään kykenemättömiksi luonnehdittujen miehen reppanoiden kustannuksella. Frog Hop täydentää kolmikon diddleymäisellä instrumentaalihypytyksellä. Näissä kappaleissa kantrijazztaituri on parhaimmillaan, vahvasti kaiutettu kitara soi heleän purevasti ja kappalemateriaalikin, pari standardia ja pari originaalia, ovat A-luokan tavaraa. Äänitteet ovat kuitenkin ennen julkaisemattomia, vaikka eivät toki ihan uunituoreita vaan vuodelta 1959. Go go -groovailevalla Party At My Trousella ei meno karkaa tyystin kreisibailaamiseksi, mutta hyväntuulisen, yhtyeelle tavaramerkkimäisen swamp funk -poljennan saattelemana - 49 - I Wanna Love My Baby / Howlin’ At The Moon / Gotta Have You / Lovey Dovey Jo muutaman vuoden ajan keikkatatameilla voitosta voittoon kulkenut mutta silti harvinaisen maltillisesti tekemisistään meteliä pitävä kotimaisen juurimusiikin allstars-ryhmä on vihdoin ylittänyt myös julkaisukynnyksensä. 2010 perustetun old school r&b -ryhmän tähdetär ei kuitenkaan havittele musiikillaan nykypopin kuningattareksi vaan pyrkii selkeästi sekä kuulostamaan että näyttämään keikkaoloissa nuorelta kiukkuiselta Tina Turnerilta (siinä myös yllättävän hyvin onnistuen). (Cedwicke/Sundaez SEP-285) My Adobe Hacienda / Lanham Boogie / Song Of India / Carnival In Paris Kyseessä ei ole uudelleenjulkaisu eikä reproEP, vaikka äkkiseltään tarkasteltuna näin asia vaikuttaakin: Sundaez on painanut tämän Record Store Day -julkaisunsa muinaisen Cedwicken etiketillä ja kansikuvakin on pöllitty vanhan Sims-LP:n kannesta. Gospel-rytmein kiihkeästi revittelevällä Phil Flowers -coverilla I Need You Baby repertuaaria lavennetaan yhä syvemmälle varhais-soulin pariin. Veskun itsensä kynäilemä herttainen Gotta Have You kömpii vastavuoroisesti Everly Brothersin viitoittamaa melodista keskitietä. Olkaa hyvä, herkkupala katalaanikeittiön ystäville! Marko Suutarla ROY LANHAM The Spectacular Six-String Oof... Tämä liitto toden totta toimii, joten toivotetaan sille pitkää ikää – ja laitetaan samalla lisätilaus täysmittaisesta albumista rapakon toiselle laidalle vetämään. mutta kappaleen ensimmäisen minuutin jälkeen kuulija taitaa jo jäädä lähinnä odottelemaan kutsujen kohteen mahdollisimman pikaista kieltävää vastausta. SCOTS-ryhmän omalla uutuussinkulla kuullaan puolestaan Huffin duettokaverina The B-52’s-yhtyeen Fred Schneideria. Ehkei radiohitiksi, mutta jälleen erästä fiksumpaa musiikkivaikuttajaa siteeraten, saahan sitä tällaisiakin tehdä. Yep Rocin 15-vuotista toimintaa juhlistavalla sinkulla kummankin kappaleen keulahahmona toimii itseoikeutetusti hurmaava SCOTS-vokalistibasisti Mary Huff, jota Fleshtonesin ydinhemmot Peter Zaremba ja Keith Streng jeesivät parhaansa mukaan myös stemmalaulannassa, muiden soittovelvoitteidensa ohella. Everlymäisistä lähtökohdista rakentuu myös alkujaan The Cloversin 50-luvulla r&b-hitiksi nostama Lovey Dovey. Kääntöpuolen Hey Marylla sen sijaan kolkutellaan jo itse kunkin mukavuusvyöhykkeiden rajoja. Laulajakaksikko Vesa Haajan ja Kekka Uiton sekä yhtyettä täydentävien Pekka Laineen (kitara), Lasse Sirkon (basso) ja Jupe Litmasen (rummut) käsittelyssä lajityyppi saa kuitenkin kansainvälisen vertailun täysillä kestävän ellei sille peräti yläriman korkeuden asettavan kotimaisen edustajansa. Jatsahtavaa ”David Lynch” -komppia paikoillaan jurnuttavalla friikkibeatnik-teoksella Fred ja muut pojat kyllä huokailevat kyltymättömästi Maryn perään... 1986 New Yorkissa ensihuutonsa päästäneen The Fleshtonesin ristiinsulautuma juontaa juurensa paitsi bändien monivuotiseen ystävyyteen ja keikkailuyhteistyöhön, myös molempia tahoja pitkään palvelleeseen Yep Roc -levy-yhtiöön. Tasapainoisella kappalenelikolla rhythm’n’blueseinta rytyytystä tarjoilee Tarheel Slim -hengessä kitaristi Pekka Laineen sanoin ja sävelin hyppelehtivä Howlin’ At The Moon. Vaikka yhtyeen (jo keikoilla onnistuneesti lanseerattu) riehakkaampi puoli jääkin vielä esikois-EP:llä odottamaan esiintuloaan, on tästä kaikin tavoin hyvä jatkaa. MARCEL BONTEMPI (Stag-O-Lee 037) Bull Frog / Do The Frog / Frog Hop Froggy Bottom! Marcel Bontempin laboratoriosta kuuluu taas kalkutusta, vaikka vastahan edellisestä seiskatuumaisesta toivuttiin (BN 1/14). Pete Hoppula 3 - 2014 •. Roy Lanham kuului siihen harvalukuiseen länsirannikon studiokitaristien joukkoon, joka julkaisi koko joukon levyjä myös omissa nimissään. Rock’n’rollin ja rhythm’n’bluesin saralla duo-akteilla on ollut aina tärkeä roolinsa, mutta tätä nykyä moisiin törmää enää vain aniharvoin. Marko Suutarla THE EXCITEMENTS (Penniman PENN45020) Ha Ha Ha / I Need You Baby Mahtaakohan Koko Jean Davisin tähtäimessä olla seuraavan James Bond -rainan tunnarilaulajan pesti, ainakin pirtsakan mosambikilaistaustaisen vokalistin yhtye The Excitements on julkaissut vahvaa agenttiretoriikkaa henkivän kakkosalbuminsa ”Sometimes Too Much Ain't Enough”, jolta myös tämän mainion pikkumustan valinnat ovat lähtöisin. Do The Frog on vähintäänkin yhtä hölmö kuin alkuperäinen Billy Pitcock & the Peoplen tanssiinkutsu – Trashmenin Surfin’ Birdin tyyppistä kohellustahan tämä on. Vaan mikäpä siinä, kun lopputulemana on tarjolla taas uusi audiovisuaalinen kokonaistaideteos; ykköspuolella Bull Frog kurnuttaa vastauksen Bear Catille (Rufus Thomas) ja Hound Dogille (Big Mama Thornton) ja kääntöpuolellakin tarjoillaan kaksi hyvissä liemissä marinoitua reisipalaa. Pete Hoppula THE FLESHTONES feat. The Meaows -nimisessä garagerock-pumpussa kitaraa soittavan Enric Bosserin käsialaa. Tuottajaksi The Excitements on saanut levylleen lukemattomissa garageproduktioissa 80-luvun puolimatkasta lähtien ansioituneen Mike Maricondan, jota lieneekin – kuulijan mieltymyksistä riippuen – joko kiittäminen tai moittiminen esitysten varsin rouheasta soundipolitiikasta. 1950- ja 60-lukujen taitteen miellyttävän keinuvissa Buddy Holly- ja Bobby Fuller -fiiliksissä viihtyvä For A Smile on rock’n’roll-historiansa tuntevan herra Zaremban aikaansaannoksia, samoin kuin iloisesti kasarirootsrokahtava rallatus Everywhere Is Nowhere. Kappale ei kuitenkaan ole Turnerin perheen peruja vaan Penniman-levymerkin liiderihahmon sekä mm. Jos tämä tyylikäs ja hallittu kitarismi kiinnostaa enemmänkin niin kannattaa olla kuulolla, sillä Bear Family on näinä aikoina puristamassa ulos vuoden 1961 harvinaisen ”The Most Exciting Guitar” -älpeen
Hurjalla tahdilla keikkailevan poppoon liiderit ovat laulajakitaristi Troy Nahumko sekä mainiota harpuuttelua tykittävä Joe Louis ”Armonica” Naranjo, rytmillisen osaamisen ollessa Mol Martinin (kontrabasso) ja Lalo Gonzalezin (rummut) harteilla. Samat sanat pätevät myös vähän puutunein jaloin hyppykompittelevaan raitaan You Call It Lazy tai laiskasti laid-backaavaan tänttäilyyn They’re Doing Fine, vaikka meno lopussa hieman tiivistyykin. puhaltimet, piano ja Hammondurut. Mikäli ei anna laulamisen muodostua kompastuskiveksi niin Trossman joukkioineen on saanut aikaiseksi vallan mainion kiekon. Tämä ottaa minusta selätysvoiton joka kuuntelukerta. Freddie Kingin Heads Up selvitetään tyylikkäästi, mutta meno on vielä astetta tiukempaa Otis Rushin I Wonder Why -kierrätyksellä. Toimivan botnen muodostavat runsas puhaltimien ja Hammond-urkujen esilläolo, jotka tuovat musiikkiin soul-bluesgroovea Yhdeksästä omatekemästä kappaleesta ulottuu skaala perusboogien työstöstä (I’m On A Roll) reippaaseen shuffleen (She Fooled Me). Terhakka ja erittäin tyylikkäästi toteutettu Never Be Younger jump-rockeroi oivallises-ti. Jatkon instru Adarveing pyörittää hyvällä sykkeellä West-Coast -menoa todella läskillä soundilla. Samaa liiallista kestoa moitin levyn toisella instrulla eli lievästi funkkaavalla La Pequena Nur -esityksellä. Trossmanin cd:tä tutkaillessa kiinnittyy ensimmäisenä huomio miehen lauluun, joka on tukkoinen, jopa väritön. tahtiin kelpaa sormiaan napsutella. Jatko tarjoaa funk-rypistelyä (Don’t Be Mean, Born Into The Blues ja Master Of The Craft) sekä rock-henkisiä blues-balladeja (Find Yourself A Fool, ja Lonesome Traveler’s Blues). RENE TROSSMAN I’m On A Roll (Hold It! Records) -12 RB STONE Lonesome Traveler’s Blues (Middle Mountain 010510) -11 Syntymä- ja entisen kotikaupunkinsa Chicagon musiikillista perintöä ylläpitävä laulajakitaristi Rene Trossman on toiminut ammattimuusikkona jo yli kolme vuosikymmentä, ja tietysti stagea on jaettu vaikka kenen kanssa. Tärkeä yhteistyökaveri hänellä on italialaissyntyinen Lou Sabatini. Jos heti alkuun haluaisi olla tyly niin voisi todeta RB Stonen levyn olevan rock-bluesia tyypillisimmillään, tai oikeastaan kaiken kattava ”roots-rock” -termi taitaa olla passelimpi. Korkeaoktaanisella boogie-työstöllä albumin starttaava Mississippi Woman ravistaa fiilikset pakkaselle, kun koitetaan olla niin rankkoja ja rock-rytyytellään menemään. Mies-nais -duettona esitetty vauhdikas I Still Think About You kiidättää ajatuksia Sam & Dave -tyyppiseen ratkaisuun ja tiukasti jumppaava Won't You Please Come Back Home intoutuu jopa jamihenkisyyteen. RON BEER The Blues Don’t Say It All (omakustanne) -11 Kanadan Ontariosta Whitby-nimisellä paikkakunnalla vaikuttava Ron Beer on kitaristi ja laulaja, jolla on takana jo pari albumia. Ihmissuhdetarina You Sure Left In A Hurry tuo vähän mieleen Albert Kingin tekemiset sarkastisine teksteineen. shuffle-svengaa rennosti, esitys vain on kovin väritön. Toki What’s It Gonna Take. Laulupuolella käy miehen ohut, pahasti nenäänsä päästelevä nuotti äkisti hermon päälle. Fairweather Friends ei vielä oikein vakuuta, mutta hyvän riffin varaan ripustautunut The Devil’s Satisfied on slideilyineen varsin rapeaa toimintaa. Toisaalta vastaavalla soundilla on rockmaailmassa myyty miljoonia levyjä. Levyn oikea super-hyper-mega-yllätys on I Wanna. Täysosumansa jälkeen ei ryhmä enää levyn lopussa pysty räpsimään kunnon lentoon. Ukko toimii myös puuhamiehenä ”Songwriters Music Festival” -tapahtumassa. Harpistina RB on perustyön vääntäjä, ei suuria elämyksiä, mutta tasaisen varmaa oman tontin haldaamista. Hillittyä raivoa tihkuva, vahvalla Muddy Waters -sabluunalla varustettu blues soi jyhkeästi Chicagon kultakauden malliin. Joitakin vuosia sitten Rene ajautui Eurooppaan, Prahan kaupunkiin ja ennen pitkää miehellä oli bluespumppu kasassa. Laulaja Ronilla on tumma, kankea ääni, joka soi kummallisen värittömästi ja puheenomaisesti. Sen sijaan ajankohtaisuuteen pyrkivä, maailman nykytilaa pohdiskeleva This World Is In A Mess ei oikein vakuuta. Yllättäen levyn makoisimmat hetket osuvat akustisvoittoisille downhome -henkeä hakeville raidoille. Nashvilleläinen RB Stone on laulava huuliharpisti, joka ajoittain tarttuu myös kitaraan. Nimiraidaksi yltänyt avaus viljelee harppuboogieta vintage-soundein ja vertailukohta on KnockOut Greg. Vielä pahemmin osuu köli pohjaan Ain’t Gonna Bring Me Down -raidalla, jolle koitetaan loihtia broomhenkistä jyystöä. Hölmötekstistä raitaa Man With A Minivan voisi kutsua vaikkapa downhome-noveltyksi, tahallista vaiko tahatonta. Toisaalla ylletään rockaavillekin kierroksille (Who Do You Think You Are – mukana raidalla on myös mainio harpisti, stompaten etenevä Rules Of Attraction sekä levyn ehkä mehevin osuma, uptempossa raivoisasti jumppaava Down At The Rosa’s, jolla kuullaan poikkeuksellisen rankka fonisoolo). Perusnelikon menoa täydentävät levyllä mm. Mutta toisaalta kaveri ei myöskään kilju vaan on ulosannissaan melko maltillinen. Jotenkin syntyy mielikuva, että pumppu olisi paremmin kotonaan jossain kotomaansa kuppilan stagella kuin studion steriilissä ilmapiirissä. Takana on jo mittava ura, tämä on miehen peräti viidestoista albumi. Levyn loppuun on piilotettu kaksi coveria. • 3 - 2014 GUITAR NOT SO SLIM Bailout (Hotsak 1165) -11 Hauskasti nimetty espanjalaisyhtye on kokoonpanona tuore, mutta koostuu kuitenkin pitkän linjan muusikoista. - 50 - Harmittavan epätasainen albumi sisältää puoliksi huippukauraa, loppujen raitojen jäädessä vielä pahasti vaiheeseen. Loppupuolella biisi muovautuu jamiksi ja näin soittoaikaa kertyy turhan pitkälti. Vauhtia vain petrataan Magic Sam -henkisellä hyppykompittelulla Thank You Sir – ja kyllä myös rytmillisesti svengailevan r&b-hiturin Is That You. Perusolemukseltaan nelijäseninen yhtye kiertää ahkerasti Keski-Euroopassa. Levyn alkupuoli antaa kovastikin positiivisen vaikutelman, nimibiisi kun osoittautuu kohtuullisen napakaksi funkkis-bluesiksi, johon koskettimet luovat hyvän grooven ja. Samaa voisi sanoa Renen kitaransoitosta, revittelyn tarvetta ei ole, mutta kyllä vääntömomenttia tuntuu tarvittaessa löytyvän
Tosiseikka taitaa kuitenkin olla se, että asiat on nyt vain tehtävä eri tavalla kuin yleensä. Nostetaan nyt pisteille vaikkapa It Hurts Me Too, joka esitetään vakaassa Elmore-hengessä ja hänelle biisi on myös kreditoitu. Keskiarvoa levyllä nostaa vielä downhome-tyyppinen Drink By The Sink, joka viljelee kivasti säröä ja slideä. Mikke Nöjd 3 - 2014 •. Yhtye tuntuu kuin väkisten olemaan all-around-tyyppinen bluesviihdepaketti, jonka toiminta on kaikin tavoin sisäsiistiä ja leppoisaa. Kiekon nappi-sattumaksi nousee Give Me Shelter, puoliballadi haikailee hitti- ja soittolistoille, mutta svengi on letkeästi ketterä ja tunnelma nätti. Ehkä ymmärtääkseen tätä tajuntaa laajentavaa levyä (= mölinää) olisi ensin pitänyt nauttia jotakin amfetamiinia tai kärmes-myrkkyjä, kumpikaan niistä ei vain kuulu minun harrastuksiini. Hen House Hopping, Wrong Side Girl sekä amerikanhittimarkkinoita tähyävä kökköballadi I Can't Change. Seuraavalla levyllä nimi vähän lyhenee, mutta pumppu on sama. Tätä napsutellessa tein huomion, että ”jami”- ja ”jumi”-sanoissa on vain yhden kirjaimen ero, kaikkea sitä arviota rustaessa mieleen pälkähtääkin. Esim. My Bad Boy liikkuu ronskina tänttäränttänä ja Two Timin’ Woman puolestaan hakee vaikutteensa Teksasin maastosta. Osumiksi voi laskea tiiviisti liikkuvan Fine Furried Maman sekä edelleen rivakasti etenevän Smoke Wagon Boogien. THE AMAZING SNAKEHEADS Amphetamine Ballads (Domino, ei numeroa) -14 Glasgowista käsin vaikuttava ”käärmesyltty”kolmikko herättää kummastusta debyytillään. Kolmijäseninen yhtye tarjoilee fanikunnalleen täsmälääkitystä, mutta yhtään pidemmälle ehtineet harrastajat kiinnittävät varmasti huomionsa setin suureen standardipitoisuuteen: Meet Me In The Bottom, Baby Please Don’t Go, Death Letter (Blues), It Hurts Me Too ja House Rent Boogie. Omia kappaleita Hackerilla on kaksi. Tusinasta liveraidasta on kaksi covereita, eli avauksen Bill Withers -klassikko Ain’t No Sunshine, joka on kyllä nätti, mutta jota venytellään ihan tarpeettomiin mittoihin. Tämä ei ole bluesia eikä rock and rollia, enkä oikein tiedä mitä. Tänttäilyä irtoaa myös siipaleelta Where Did I Go Wrong, veikataan solistiksi taustakööriläistä Rhonda Davidsonia. Studiotallenteella korvaan pistänyt keskikaistailu on täälläkin huomiolle pantavaa. Varsinainen outolintu on kuitenkin kesken setin tempaistu country esitys Barton Street Blues. Katkoksia tuohon midipötköön tarjoilevat funkahtava Josephine sekä New Orleans -mallinen Feeling On The Witch, joka on notkean sorttinen, mutta kymmenen minuutin ylittävä soittoaika on liikaa. Corey Lueckilla on vähän raspittava ääni, josta tulee paikoin mieleen Joe Cocker. COREY LUECK And The Smoke Wagon Blues Band It Ain’t Easy (SMBBCD04) -12 THE SMOKE WAGON BLUES BAND Live In Hamilton (SMBBCD05) -14 Vuodesta 1997 toiminut yhtye on julkaissut kolme aiempaa albumia ja on ollut kolmasti ehdokkaana ”Vuoden blues albumi” -sarjassa kotipuolensa Hamiltonin, Ontarion bluesyhdistyksen mittelöissä. Toinen cover on setin päättävä Muddy-biisi Blow Wind Blow, josta tarjoillaan varsinainen kevytversio. Samoin Sonny Boy Williamsonin Welfare Store Blues onnistuu hitaana bluesina. Rahkeita olisi ollut vaikka minkämoiseen levyyn, mutta jostakin syystä ryhmää tuntuu houkuttelevan crossover-tyyliset, pikkunätit ja melko mitäänsanomattomat mediumit – ja näitä sitten riittääkin, esim. Seuraava sattuma osuu perinnesoundeja hyödyntävän Hen House Hopping -esityksen kohdalle. Ryhmän voimahahmot ovat laulaja-harpisti Corey Lueck ja kitaristi Mike Stubbs. Hacker soittaa kitaraansa slidellä sekä ilman. Myös raidoilla Puppets And Pantomime sekä Farm Kids liikutaan poppis-viihteellisellä kurssilla. Kuuntelukokemus on kuin jostakin oudosta tekotaiteellisesta leffasta – tai pahimmasta painajaisesta, josta ei millään herää. Who’s Fooling Who (oma biisi) herättää mielikuvia ruotsinlaivamaisesta menosta. Fine Furred Momma on naseva tänttäränttäilevä runttu, joka kuitenkin hyytyy ylipitkän kestonsa ansiosta. Levyn hyviä puolia ovat paljon soiva foni sekä Lueckin itsensä soittelema notkea harppu, miehen runsaasti viljelemä ”growl” sen sijaan alkaa ärsyttää. Levyn loppuun tulee pieni yritelmä nostattaa fiiliksiä, kun Play House soitetaan vähän rootsimmin ottein. Jos ja kun yhtye oikein yrittää niin se pystyy kyllä tuottamaan ihan selkeitä melodianpätkiä, riffejä sekä biittiä. Tämä levy on saanut paljon soittoaikaa radiossa ja ollut sikäläisen blues-listan kakkosena. Raita That Voodoo on hidas funky-blues, jolla on paljon New Orleans -vaikutteita, rämäkkä harppu soi nyt mehukkaimmillaan. Vaikka trio tahkoaa tasalaatuisen tanakoita versioita niin kyllä nämä aika yllätyksettömiä ovat. Johnny Winteriltä blokattu Leavin’ Blues on varsin mallikas esitys sekin. Puolimatkan krouvin kohdalla tuntuu kuin olisi yhteistuumin päätetty, että se platinalevy on kammarin seinälle saatava. jota vielä puhaltimien voimin tuhditetaan. Tätä jatkumoa pyrkivät pätkimään jäykkis-funk Josephine, omiin fiilistelyihinsä uppoava blues-karikatyyri Down Hearted Blues, jonka tolkuton soittoaika tarjoaa monen-monta soolon paikkaa. Keskikaista, niin tempon kuin tyylinkin puolesta on vallitseva linja – ja niitä tarpovat mm. Puolifunk jumpitus Close To The Fire nousee vielä hyväntuulisuutensa ansiosta pisteille. I Understand tähyää jo keskikaistan radioaalloille ja meno on turhankin sliipattua ja siloiteltua. Levy saa lehtävän lähdön, kun Devil Got My Woman svengittää shuffleaan suorastaan riehakkaasti, tämä nyt yksinkertaisesti toimii. Tämä kiekko tuli nyt ilmiselvästi väärään lehteen. Levyn musiikki, josta voi halutessaan poimia punkkia, kauhua ja ties mitä, on lähinnä (ärsyttävä) äänikollaasi tai performanssi. Puoli-funksteri Drinking Hard And Steady hakee novelty-otteita ja shuffle Some Other Foolin’ kulkee puujaloilla. Old-timeytä, jatsia ja jumppia yhdistelevä Call Me A Doctor on taas kaikin tavoin päälleliimatun oloinen. If We Don’t Talk jatkaa funkittelua, joskin meno on hälyisempää ja meluisempaa – ja kitarasoolo silkkaa kitara-nirvanaa. Uni-Jussi Estesin Ax Sweet Mama toimii aika hyvinkin soolonumerona ja samalla johdantona settiin. Lievästi keskikaistaileva Tongue Tied hyödyntää jump-aksenttia ja koittaa olla vähän novelty. Toinen hidas raita Lonesome Whistle Blues on jo puolestaan parempi. RON HACKER Live In San Fransisco (omakustanne) -12 - 51 - Lehtemme palstoilla pariinkin otteeseen vieraillut kitaristi-laulaja Ron Hacker on tallentanut levylleen kotikaupunkinsa San Franciscon bluesfestivaalin tunnelmia. Sama jamihenkisyys painaa koko levyä, sooloja kuullaan paljon ja biisit ovat pitkiä. Hold On To You, It Ain’t Easy, Damaged Time ja Ain’t No Use. Solisti kuulostaa karjuessaan lähinnä verenhimoiselta, mutta kuten matkalla selviää niin hän osaa tahtoessaan laulaa nätistikin. Live-tallenne todistaa karulla tavalla sen, kuinka voimien päälle Hackerilla välillä käy laulaminen, kähinä kun tuntuu toisinaan istuvan todella syvällä kurkunperällä. Harpistina hän hoitaa tonttinsa asiallisesti eikä kitaristi Stubbs isommalti vinguttele. Eri asia onkin sitten, mikä olisi tälle se ”oikea” lehti. Iso bändi puhaltimineen, koskettimineen ja muine tilpehööreineen luottaa täysin omaan säveltuotantoonsa
RAUMA BLUES 29. Orkesteri on vieraillut Suomessa ainakin kerran aiemmin, elokuussa 2004 järjestetyillä Jämsän JämSession-festareilla, jolloin porukan vahvistuksena oli matkassa myös kitaristi-laulaja Chris Cain. Kotimaisena päälava-aktina on tarjolla tänä vuonna peräti 25-henkinen Riku Niemi Orchestra, jonka vokalisteina esiintyy vahva ja taatusti BN:n lukijoille tuttu naiskolmikko Erja Lyytinen – Aija Puurtinen – Maria Hänninen. Etenkin Kirjurinluodon anti on tällä kertaa artistipaljoudessaan miltei mykistävä. Bill Simsin tytär Chaney hurmaa yhä kattauksen solistittarena ja oman jatsahtavan panoksensa bändin olemukseen tuo lisäksi tenorifonisti Bruno Wilhelmin, trumpetistien Michel Feugèren ja Jean Gobinetin sekä pasunisti Didier Havetin muodostama puhallinsektio. Siitä pitävät huolen Marjo Leinonen Huff’n’Puff sekä Micke Björklöf & Blue Strip. Blackpoolissa järjestettävän EBC 2015 -karsintakilpailun osalta. 1997 ja omissa nimissä on albumeita ilmestynyt tähän mennessä kaksi. Jossain määrin samankaltaisista perusaineksista ammentaa musiikkinsa myös niin ikään pääkonsertissa kuultava Eric Bibb, kera suomalaisten, Stompin’ at the Savoyssakin keväällä yleisönsä vakuuttaneiden The North Country Far -musikanttien. Konserttipuistoon rakennetaan nyt kolme esiintymislavaa, joiden kaikkien tarjonta sisältyy saman päivälipun hintaan. Pori Jazzien ohjelmaa on heruteltu medialle pala palalta pitkin kevättä. New Orleans -juuret omaa myös laulajahuuliharpisti-isältään Raful Nealilta muusikon ammatin perinyt batonrougelainen Kenny Neal. Tapahtuman pääkonsertissa Vanhankylänniemellä 28. 1957). keskitytään klubeille ja lauantaina 12.7. – ja kiinnostavaa tarjontaa laidasta laitaan toden totta riittää. Farr on esiintynyt Suomessa aikaisemmin Espoon April Jazzeilla 1998, Imatra Big Band Festivaaleilla 2006 sekä Jyväskylän Blues Live! -tapahtumassa 2009. Pitsikaupunki ei ole unohtanut tänä vuonna myöskään Chicago-bluesia, josta tuulahduksen tuo festivaaleille eräs genren etevimmistä nykypäivän laulajattarista, 70-luvun puolivälistä lähtien esiintynyt sekä useamman vuoden myös arvostetussa Mississippi Heat -kokoonpanossa mestaroinut Deitra Farr (s. Pori Jazzin. Vuonna 2012 esikoisalbumillaan ”And Still I Rise”vanhaa uudeksi onnistuneesti päivittäneen 9-henkisen kokoonpanon entuudestaan nimekkäimmät hahmot ovat laulaja-kitaristit Bill Sims Jr ja Junior Mack, huuliharpisti Vincent Bucher sekä toisen polven bluesrumpali Kenny ”Beedy Eyes”Smith. Suomessa Status Quo on vieraillut vuoden 1973 Ruisrock-keikasta lähtien n. ovat Cafe Jazz, Klubi-Klubben Garden, KeskiPorin kirkko sekä jazzkadun lava, joka tarjoilee ilmaista ohjelmaa joka päivä. New Orleansin rytmiset terveiset tuo Raumalle suositusta tv-sarjasta Treme muistettava Rebirth Brass Band. Puistobluesissa sisaruskaksikkoa täydentävät kitaristi-laulaja Volker Strifler sekä basisti Dewayne Pate. Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuvan Kenny Nealin kokoonpanossa on mukana lisäksi solistin veljet Frederick Neal (koskettimet) ja Darnelle Neal (basso). Charlie Musselwhiten, Fenton Robinsonin ja Lowell Fulsonin kanssa. Samoihin aikoihin se ryhmittyi myös ”Frantic Four”-kiertueen ajaksi suosituimmassa miesvahvuudessaan (Rossi, Parfitt, Lancaster ja John Coghlan), julkaisten turneen loppuhuipennuksesta Wembleyn areenalta äänitetyn live-levyn ja -dvd:n ”Back2SQ.1 – The Frantic Four Reunion 2013”(Abbey Road Rec.). Yhtyeen juuret lepäävät kuitenkin vahvasti jo 70-luvun alussa toimineessa The Charles Ford Bandissa, jossa nykykokoonpanon rumpalin ja lauluntekijän Patrick Fordin sekä laulaja-huuliharpisti Mark Fordin ohella vaikutti veljessarjan kolmas ja kiistatta tunnetuin jäsen, kitaristi Robben Ford. puistoblues.fi. PORI JAZZ 49. kymmenkunta kertaa, viimeksi kesällä 2013 Helsingin Kaisaniemen ”Rockin’ Hellsinki” -tapahtumassa. Raumalla häntä säestää ansioitunut eurooppalaiskokoonpano Soul Gift, itävaltalaisen kosketinsoittajan Raphael Wressnigin sekä italialaiskitaristi Enrico Crivellaron johdolla. Grammy-palkittu, kolmisenkymmentä vuotta kasassa ollut 9-henkinen puhallinorkesteri lisää perinteiseen brass-soundiinsa myös eväitä hiphopista ja funkista. sekä Äijänsuon urheilualueen Kukkoareenan päätapahtumaan että sen jatkeena käynnistyville ravintolakeikoille. Sairauksien sekä muiden henkilökohtaisten vastoinkäymisten johdosta koko uransa jo kertaalleen 2000-luvun puolivälissä päättänyt Neal pohjaa musiikkinsa modernisoituun swamp-bluesiin, jota hän lahjakkaana multi-instrumentalistina (ykkössoittimina - 52 - KENNY NEAL kitara ja huuliharppu) laajentaa tyylitajulla myös r&b:n sekä jazzin puolelle. PUISTOBLUES Järvenpään Puistoblues antoi tänä vuonna odotuttaa täydellisen esiintyjäarsenaalinsa julkistusta aina toukokuun puoliväliin saakka, eikä festivaalin klubi- tai katukonserttien antiakaan ole tätä kirjoittaessa vielä päästetty päivänvaloon muutoin kuin torstaina 26.6. Roots-maaperän traditionaalisimmista bluesin, gospelin, peltolaulujen ja jazzin värjäämistä lähteistä imee voimavaransa myös viime vuonna Rauma Bluesissa Suomidebyyttinsä suorittanut newyorkilaisryhmä Heritage Blues Orchestra. Tapahtuman pääesiintyjän tehtävistä saa tänä vuonna vetovastuun leveän rockhaaraasentonsa turvin Puistoblues-lavalle nouseva brittiläinen Status Quo. Varsinaisen soolouransa Farr käynnisti irtauduttuaan Heatista v. kerran järjestettävä Rauma Blues jatkaa totuttuun tapaan kaksipäiväisellä formaatilla, jossa perjantaina 11.7. kesäkuuta päivän perinteisimmistä blues-soundeista huolehtii Yhdysvaltojen länsirannikolla 80-luvun loppupuolella perustettu The Ford Blues Band. Pori Jazzin muita konserttipaikkoja 12.–20.7. Status Quon nykykoostumukseen kuuluvat Rossin ohella v. Tapahtuman muusta ohjelmasta lisää nettiosoitteessa www.raumablues.fi. 1967 kokoonpanoon liittynyt kitaristi Rick Parfitt, kosketinsoittaja-kitaristi Andrew Bown (1973-), basisti John Edwards (1986-) sekä rumpali Leon Cave (2013-). Toistaiseksi uusimman levynsä ”Bula Quo!”bändi julkaisi v. 2013 Fourth Chord -merkillä. Edelleen mukana bändissä (ainoana alkuperäisjäsenenä) • 3 - 2014 olevan kitaristin Francis Rossin jo vuodesta 1962 lähtien (alkujaan nimillä The Spectres, Traffic ja Traffic Jam) kipparoima nostalginen boogiecombo koki kulta-aikansa 70-luvulla (mm. Myös Rauma Bluesissa on suomalaisedustus kunnossa. Lisätietoja tapahtuman verkkosivuilla www. Oman ryhmänsä ohella Patrick Ford on saavuttanut mainetta myös kiertueyhteistyöllään mm. Rumpuja hänen kiertuebändissään on soittanut jo vuodesta 2001 lähtien Bryan Morris. Lisäksi bändissä pitkään vaikuttanut John Goughlan on nähty Puistobluesin katu- ja klubikeikoilla vuonna 1997, tuolloin suomalaisten muusikoiden säestämänä. Kokonaisuudessaan festivaalin ohjelma näki päivänvalon 14.5. hittilevytysten Whatever You Want, Paper Plane, Caroline, ja Rockin’ All Over The World voimin), mutta menestystä on piisannut jo kaikkiaan viidellä eri vuosikymmenellä. rav
(artistilistalla mm. elokuuta vanha kunnon Blues Brothers Band. Buena Vista Social Clubin kanssa työskennelleen pianisti Roberto Fonsecan mielenkiintoinen kimppaprojekti. Lauantaina 19.7. & T-Bones, hollantilainen kulttiprogeryhmä Focus, John Mayallin Bluesbreakersista soolouralle luovineen kitaristi-laulajan luotsaama Coco Montoya Band sekä Ten Years After – rumpali Ric Leen, kosketinsoittaja Chick Churchillin, basisti Colin Hodgkinsonin ja laulaja-kitaristi Marcus Bonfantin muodostamassa uudessa koostumuksessaan. Hämeenlinnan Linnajazzin 10.–13.7. Suvikauden yksittäistärppeinä mainittakoon vielä Oulun Raatin Stadionilla 13.6. Marcus Blues Band, Ina Forsman & Helge Tallqvist Band sekä Casey’s Case Blues Band), Porvoon rantamaisemissa järjestettävä Tirmo Blues 11.–12.7. Jazz & Blues Club Kauhajoki ry:n junailema Kauhajoen Bluesrupiama 1.–2.8. Pori Jazzin muissa tapahtumapisteissä kuullaan lisäksi mm. 1979), jo 60-luvulla uransa aloittanut etiopialaisen jazzin merkkihahmo Mulatu Astatke, jazzvokalisti José James sekä maailman arvostetuimpiin jazzkitaristeihin lukeutuvan John Scofieldin groovevetoinen Überjam Band. tähdittävä Stevie Wonder (lisäksi Cody ChesnuTT, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja Nicole Willis & The Soul Investigators), Seinäjoen Provinssirockissa 27.6. brittilaulajatar Zara McFarlane sekä afrikkalais-kuubalaista soitantaa yhdistävä malilaislaulajatar Fatoumata Diawaran ja mm. Dave Lindholm, Jukka Gustavson ja Jimmie ”Bluesman” Lawson) sekä Isonkyrön Pukkilansaari Blues 26.7. Äänekosken Keitelejazzien festariteltassa 25.7. (mukana mm. Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen feat. olutteltta ja kesäkahvila. Kattava esiintyjälistaus: www.porijazz.fi. klo 20.30 alkaen. (kansainvälisimpinä tähtinään australialais-yhdysvaltalais-ruotsalainen kokoonpano Perfect Blue Sky sekä hollantilainen kitaristi-laulaja Little Boogie Boy), Oulun Päivien Juurihoito -tapahtuma 4.–6.7. esiintyvä North Mississippi Allstars sekä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan kattaukseen sisältyvät Los Lobos (16.8.) ja Ginger Baker's Jazz Confusion (27.8.). nähtävä ZZ Top, viimeksi mainitussa paikassa Helsinki Classic Festival -nimisiä ulkoilmarientoja 9.7. Olli Haavisto, VeliMatti Järvenpää Duo, Baby Boy Varhama & The Little Easy, Ina Forsman & Helge - 53 - Tallqvist Band ja Timo Halonen Big Bore) sekä Ilmantsin Blueberry Hill Festival samoin 2.8. North Karelian Allstars, Lena & The Slide Brothers, North River Ensemble, Extra Ordinary Quartet ja Huojuva Lato Duo). Keystone Cops, Bluesroad ja Jesse & Coyotes). Elokuussa bluesvärejä pitävät vahvasti yllä mm. Lannevedellä soi... fiilistellään Kirjurinluodolla pop- ja singer-songwriter -painotteisemmin, mm. ohiolainen laulaja-kitaristi Sean Carney, Robbie Hill & the Blue 62’s, Kathmandu Blues Band, Micke Björklöf & Blue Strip, Canister sekä Bad Family), Forssan Tyykiblues 2.8. ruotsalaiset naishuuliharpisti-laulajat Lisa Lystam ja Louise Hoffsten, kotimaiset bluesyhtyeet Muddy Husky ja Olli Ontronen & Mighty Shitty sekä syksyllä 80 vuotta täyttävä Vieno Kekkonen), Imatra Big Band Festival LOS LOBOS 27.6.–3.7. Päivän nimiin lukeutuvat myös mm. Roots-pitoisin Jazz-ehtoo on kiistatta torstai 17.7., jolloin työvuorossa ovat mm. livemusiikista vastaavat Leningrad Cowboys, Knucklebone Blues Band sekä Duke Robillard), Pieksämäen Savonsolmu Beach & Blues Party 4.–5.7. BETTYE LAVETTE uutuuksiin kuuluu myös katufestivaali, joka järjestetään sunnuntaina 20. heinäkuuta. esittelyjä kaipaamattomat tähdet Bob Dylan, Suzanne Vega ja Bettye Lavette, jazzkitarasankari Larry Carlton, fonistilegenda Pharoah Sanders kvartetteineen sekä armoitettu soulbluesmies John Németh. MUUTA MUKAVAA Blueskesää täydentävät myös Tornion ja Haaparannan kaupunkien yhteisvoimin toteuttama Kalottjazz & Blues 26.–29.6. (Työväentalon musiikkisalin lavalle nousevat tuolloin mm. Blues Brothersin nykyiset solistit ovat Bobby ”Sweet Soul” Harden, Tommy ”Pipes” McDonnell sekä harpisti-laulaja Rob ”The Honeydripper” Paparozzi. Perjantai 18.7. Hustle Fuzzia (14.7.) sekä Jay Kortehiston luotsaamaa riehakasta jump-aktia Screaming Jay & Bones (20.7.). Bluesimpaa sektoria kannattelevat länsinaapurin luottoartisti Sven Zetterberg sekä paikallinen Cotton ’n Steel Band kera vahvaäänisen vokalistinsa Riikka Raskin. Helsingin Suvilahden Flow-tapahtumassa (8.-10.8.) nähdään toistamiseen upea soul-tähtönen Janelle Monáe ja Tampereen Klubilla mellastaa 29. St. (perinteisen päätös-Bluestorstain 3.7. vetonaulaksi on puolestaan kiinnitetty popfunkjazz-souliin keskittynyt amerikkalaislaulajamuusikko-lauluntekijä-tuottaja Xantoné Blacq. Esiintyjiksi on kutsuttu perinnetietoiset Vooduo ja Hojas Blues Band, jälkimmäinen kerran viel’! Juhla-alueelta löytyvät mm. (mm. sekä Helsingin Kaisaniemen puiston Rockin’ Hellsinki -tapahtumassa 14.6. Tuoretta maailmanluokan jazz-laulantaa tarjoilee vastapainoksi mm. Jamie Cullumin, James Bluntin ja Patti Smithin tahdittamana. (mm. Alkuperäisestä elokuvassa nähdystä ja kuullusta ryhmästä ovat yhä mukana kitaristi Steve Cropper sekä saksofonisti Lou Marini. Myllyblues järjestetään 14. taas esiintyvät Honey B. Pääsylippujen hinta on 15 euroa. Lisätietoja: Vesa Walamies, 0400-129934 3 - 2014 •. (mm. kerran Saarijärven Lannevedellä perjantaina, 11.7. (mm. ei juuri kalpene tarjonnan suhteen: Funk-nestori George Clinton jaksaa yhä kierrättää Parliament/Funkadelic -kollektiiviaan maailmalla. 2000-luvun alun Soulguarians-kollektiivista Erykah Badun tavoin ponnistanut nyky-soultähti Bilal (s
Funderburgh ja Baty vetävät sillä hienot kitarasoolot. Aina letkeä Jimmy Reed -ratkaisu You Up Set My Mind edustaa hyvää blues-työstöä sekin. LEVY TUTKAILUT Tämä on tervetullut levy, katsottiinpa asiaa sitten blues- tai huullharppukulttuurin näkökulmasta. Tällaista jälkeä saa aikaan ryhmä asiansa osaavia muusikoita, jotka ovat vain istuneet alas ja alkaneet soittaa rakastamaansa musiikkia. Levytetty katalogi on melko suppea, mutta bluestyöläisen arkea keikkoineen mies on kyllä kokenut. Aiemmin mainittujen kappaleiden lisäksi tarjolla on muitakin covereita, jotka Hummel esittää tyylikkäästi. ”Goin’ Home" on yksi niistä albumeista, joiden pariin tulee palattua uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen kyllästymättä siihen. ja Freddie), Bo Diddleyltä, Stevie Ray Vaughanilta ja Lee Dorseyltä. Linnunkoipi on ahertanut kovasti sävellyspuuhissa ja esim. Give Me Time To Explain on paikkansa täyttävä osoitus, että osataan sitä muutakin kuin diatonista... Maestroa tukee näppärästi notkea pikkukokoonpano, jota vielä vahvistaa Omar Dykesin persoona noin puolilla raidoista. San Josen sessioissa kitaraa soitti Kid Andersen ja rumpalina oli taitava June Core. Kyllä pysyy, mutta esitystä on harvoin (jos koskaan) maustettu huuliharppuunalla ja se tuo tullessaan siivuun ihan omanlaistansa eksotiikkaa. Toisekseen hän myös onnistuu kokoamaan ympärilleen huippumuusiikot, jotka saavat aina aikaiseksi parhaan mahdollisen äänimaailman levytykselle toisensa jälkeen. Chicagossa taustalla olivat mm. Kappaleita on valittu mm. Harri Haka BIRDLEGG (Dial Tone DT 0026) -13 (1) Fanny May (2) San Pablo (3) Draw In Your Lip (4) I’ll Play The Blues (5) Barely Hanging On (6) 747 (7) You Up Set My Mind (8) Restraining Order Blues (9) Don’t Sit Down At The Table (10) BLB (11) Good Time Blues (12) Down In My Shoes KENNY WAYNE SHEPHERD Goin’ Home (Mascot/Provogue PRD 74382) (1) Palace Of The King (2) Everything Gonna Be Alright (3) I Love The Life I Live (4) The House Is Rockin’(5) Breaking Up Somebody’s Home (6) You Done Lost Your Good Thing Now (7) You Can’t Judge A Book By the Cover (8) Boogie Man (9) Looking Back (10) Cut You Loose (11) Born Under A Bad Sign (feat. Bo Diddley -rytmiikkaan nojaava San Pablo lähtee heti ensitahdeilla lentoon. Geneä voisi sanoa jopa heikoksi laulajaksi, mutta mies tuntee rajansa, eikä ryhdy riekkumaan. Ei rocksoundeja, ei vinkua eikä elämää nopeampia kitaristeja, mutta jos tahtoo kuulla hyvää perustyöstöä ja alusta loppuun maanläheistä bluesratkaisua, niin tässä on hyvä valinta. Levy on toteutettu runsaan vierasjoukon kera, mikä ei sekään ole niitä kaikkien originelleimpia ideoita, mutta tällä kertaa homma toimii. Yllättävää on se, ettei esitysten alkuperää mainita. Ja pitäähän se kromaattinen kappalekin mahtua kokonaisuuteen. Albumin valikoimasta saa sen käsityksen, että valintoja on hiukan mietitty eikä lähdetty puskemaan yli siitä, mistä aita on kaatunut. Huuliharpun ohella on levyllä esillä runsaasti soiva tuhtitatsinen foni (Kaz Kazanoff ). Levy koostuu kahdesta sessiosta, jotka on molemmat äänitetty vuonna 2013. Riku Metelinen MARK HUMMEL The Hustle Is Really On (Electro-Fi 3435) (1) Blues Stop Knockin’ (2) I’m Gonna Ruin You (3) The Hustle Is On (4) What Is That She Got (5) Bobby’s Blues (6) Hard Time Getting Started (7) Sittin’ At The Bar (8) Give Me Time To Explain (9) You Got Me (10) Tonight With A Fool (11) Lovey Dovey Lovely One (12) Crazy Legs (13) Drivin’ Me Mad (14) Gee I Wish Mark Hummel edustaa USA:n parhaimmistoon kuuluvaa bluesharpun osaamista ja julkaisi pitkästä aikaa uuden cd:n. Esikuvikseen mies nimeää Sonny Boy I:n ja Sonny Terryn. En nyt tokikaan väitä, että lähes täydestä tuntemattomuudesta ponnistaisi uusi ”maailman paras harpisti”, mutta 12-raitainen kiekko välittää kuvaa symppiksestä ja hommansa hyvin hoitavasta muusikosta. Keb Mo’ & The Rebirth Brass Band) (12) Still A Fool (13) Three Hundred Pounds Of Joy (14) Can You Hear Me (15) Trick Bag Kahdeksannella studioalbumillaan ”Goin’ Home”Kenny Wayne Shepherd vie kuuntelijat takautuvalle matkalle sellaisten kappaleiden kera, jotka ensimmäisenä sytyttivät hänen rakkautensa bluesiin. Mukana on monia allekirjoittaneellekin tärkeitä kappaleita, kuten 4, 7, 11 ja 14. Vaikka ajatus lainakappaleista tehdystä blueslevystä ei välttämättä kuulosta ideana kauhean omaperäiseltä saati järkevältä niin oikein toteutettuna se sitä kuitenkin on. Kid Andersenin osuudet, erityisesti slidekitarassa, hivelevät korvia. Ehkäpä paras näistä on Little Walterin Tonight With A Fool, joka sopii Markin soitto- ja laulutyylille kuin nenä päähän. Nimikappale on sanasta sanaan T-Bone Walkerilta lainattu. Molemmista asioista täytyy antaa Shepherdille täydet pisteet, hän on kotiläksynsä tehnyt. 1947 ja vaikutettuaan seudulla pitkään hän kulkeutui sitten Teksasin maisemiin. Järvenpääläinen Archie tietysti pohtii, että pysyykö kruunu Albertilla I’ll Play The Blues -raidalla. Tälläkin kertaa kokonaisuus on osittain ennaltaarvattava, mutta kuuntelukokemus on taas nautinnollinen, ennen kaikkea kahdesta syystä: Hummel on artistina pilkunviilaaja, myös laulajana. Mikke Nöjd LOS LOBOS Disconnected In New York City (Proper PRPCD118). Vanhan liiton miesten avustamana perinteisellä tekniikalla ja alkuperäisten hengessä toteutettu albumi on varsin onnistunut kokonaisuus. Intohimo musiikkiin välittyy levyn kappaleista. Omatekemä hidas Restrainging Order Blues ei esittele ryhmää vitaalisimmillaan vaan biisiltä tuntuu uupuvan selkeä suunta. Parasta tällä levyllä on tietenkin Mark Hummelin laulu ja huuliharpun soitto ja lisäksi huippukitaristit. Sen sijaan loppukevennyksenä (?) akustisesti soiva Down In My Shoes on blues-ilonpitoa mehevimmillään. Etenkin kun tällä kertaa ne kaikkein tutuimmat kappaleet ja loppuun kalutuimmat luut on jätetty pois. Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä eikä yhtään täyteraitaa. Kuninkailta (Albert, B.B. kitaristit Anson Funderburgh ja Little Charlie Baty. Olkoonkin, että kyseessä on coveralbumi niin uskoisin tämän löytyvän aika • 3 - 2014 monen henkilön vuoden levyjen listauksesta. Autenttisuus ja uskottavuus ovat käsitteitä, jotka nousevat usein tällaisten levyjen kohdalla esiin. Draw In Your Lip esitteleekin tiukkana pakettina ryhmän funkistelevaa osaamista. Pääpaino asettuu silti rullaaviin shufflesiivuihin kuten Barely Hanging On, kovamenoinen Don’t Sit Down On The Table, vinhasti T-Bone Walker -mallisen kitaran voimin pöristävä instruttelu BLB tai stop-go -rytmiikkaa rehevästi hyödyntävä Good Time Blues. Myös avauslaina stompperoi tehokkaasti vatkaten blues-kursiivit yläviistoon, samoin jumpin syvintä olemusta tavoitteleva 747 liikkuu, svengaa ja toimii. Tästä voi olla monta mieltä, itse pidän Hummelin linjaa sopivana hänen lähestymistavalleen bluesharppuun ja -lauluun. - 54 - Laulava huuliharpisti Gene ”Birdlegg”Pittman syntyi Pittsburgissa v. Bobby’s Blues on sovellettu Bobby Blandin tunnetuksi tekemästä Further On Up The Road -kappaleesta. Perinteisten levysoitinten omistajille tiedoksi, että kiekosta on saatavilla myös vinyyliversio
Kokonaisuudessaan cd:n anti korostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Evans astuu kehiin vakio-ohjelmistoonsa kuuluvilla kappaleilla Matchbox Blues ja Candy Man. Pertti Nurmi THE WALTER DAVIS PROJECT Tribute To A Giant Of 20th Century Blues Music (Electro-Fi 3435) -13 (1) Nothin’ But Blues (2) Oh! Me! Oh! My! Blues (3) Why Should I Be Blue (4) Blue Sky Is My Blanket (5) Just One More Time (6) Angel Child (7) Just Can’t Help It (8) Friends We Must Part (9) New B&O Blues (10) Ashes In My Whiskey (11) The Dozens According To Mr. Siinä kaikki osui kohdalleen. BN 1/13). Jatkossa lupaukset jäävät kuitenkin suurelta osin lunastamatta. Levyn kolme viimeistä raitaa on puolestaan purkitettu niinkin eksoottista nimeä kuin Zum Schwarzen Ross kantavassa kaiketikin soittoruokalassa. Levyn ainoa minua häiritsevä piirre on kappaleiden perään tallennetut isovolyymiset ja tolkuttoman pitkäkestoiset yleisön suosionosoitukset ja taputukset. Keikka kannattaa kaikkien hyvän musiikin ystävien tsekata, elleivät he sitten satu olemaan samaan aikaan itse jossain toisaalla soittamassa. Vaan mikäpä siinä, kyllä näitä Davidin hienoja - 55 - tutkailut bluestulkintoja jaksaa kuunnella hyvinkin parin cd:n verran. Slideä hän käyttää aika säästeliäästi, mutta sitäkin toki kuullaan (Railroad Blues), minkä lisäksi tälle albumille on taltioitu jopa poikkeuksellisen paljon kazoon pärisyttelyä (mm. Kappaleiden väliset aplodeeraukset häiritsevät tälläkin levyllä, ja tuskinpa tulen kuuntelemaan lättyä enää toiste – paitsi ehkä korkeintaan raitoja #9 ja #10. Davidin kaverina soittaa toista kitaraa kolmella raidalla hänen saksalainen soittokaverinsa ja levyjen tuottaja Thomas Schleiken. Onnea bändille ja kaikille, jotka pääsevät muilta kiireiltään heidän Helsingin keikkaansa katsomaan! Marko Aho DAVID EVANS Under The Yam Yam Tree (Blind Lemon 1401) (1) Railroad Blues (2) Louisiana Blues (3) Bullfrog Blues (4) Aunt Caroline Dye Blues (5) See See Rider (6) Who Bumped The Wind In My Doughnut. Juuri saksaksi mongerretut raidat #4 ja #5 eivät voisi juuri vähempää kiinnostaa. Gotta Let You Know ja Maria Christina saavat lisävoimaa haitarin ja fonin vuoropuhelusta. Cumbiat ja muu meksiko-osasto toimivat tietty akustisin kitaroinkin, koska niinhän niitä on alunperinkin soitettu. Nimestään (ja ennakkoasenteestani) huolimatta eivät ole Los Lobosit tälläkään kertaa sutta tehneet. Itse olisin toivonut ihan luomusoundilla tulkittuja hittejä, mutta kelpaahan tämä toki näinkin. levy (1) Intro (2) The Neighborhood (3) Oh Yeah (4) Chuco’s Cumbia (5) Tears Of God (6) La Venganza De Los Pelados (7) Tin Can Trust (8) Gotta Let You Know (9) Maria Christina (10) Malaque (11) Little Things (12) Set Me Free (Rosa Lee) (13) La Bamba / Good Lovin’ Los Lobos juhlii nelikymppisiään ja tulee aiheen tiimoilta loppukesästä Suomeenkin. Los Lobosin kokoonpano ei ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut. Ilmeisesti bändi itsekin on samaa mieltä, koska nyt ei ole pyritty edes samalla viivalle sen kanssa. Uransa aikana bändi on ehtinyt soittaa sähköisesti ja akustisesti tyyliltään varsin monipuolista musikkia. Onhan se hienoa, että David on löytänyt sielun- ja musiikinveljiä Saksanmaalta, ja ennen kaikkea että hänelle pukkaa keikkaa siellä, mutta ei näitä ”live”-tallenteita olisi silti tarvinnut levylle asti ikuistaa. Ehkäpä juuri siksi hän sai jo levytysuransa aikana (yli 200 kappaletta) 3 - 2014 •. Riisutumman kamapolitiikan seurauksena huomio siirtyy sivummalle kitaroista ja hilaa Berlinin puhaltimet monin paikoin etualalle. Aunt Caroline, See See Rider, Who Pumped The Wind, joka itse asiassa kätkee sisälleen cd:n nimimelodian). Tällä kertaa akustisuus tarkoittaa sitä, että kitarat ovat elektroakustisia ja kosketinsoittimia kuullaan vain parissa kappaleessa. Sen jälkeen ei muutoksia ole ollut, paitsi liuta lyömäsoittajia on käväissyt Perezin kaverina rummuttelemassa. (7) Every Day In The Week Blues (8) Louise (9) The Ship Is At The Landing (10) Careless Love (11) Catfish Blues (12) One Way Gal (13) Canned Heat Blues BLACK HORSE TRACKS (Blind Lemon 1302) -13 (1) Black Horse Rag (2) Deep Water Horizon (3) Good Night My Love (4) Sieh (5) Schicksalsgöttin (6) Blowin’My Blues Away (7) You And Me… And The Cat (8) Wait ‘Til The Morning Comes (9) Match Box Blues (10) Candy Man (11) My Starter Won’t Start (12) First Degree (13) Minor Swing / Bossa Blues (14) Dancing Queen / Halt dich an deiner Liebe fest / Solo Blues (1-2): Thomas Schleiken (3-5): Michael Gerdes (6-8): Steve Westway (9-10): David Evans (11-12): Alwin Schönberger (13-14): Titus Waldenfels Kaikkihan varmasti muistavat musiikin professorin, bluestutkija-kirjailijan ja countrybluesmuusikko-herrasmiehen David Evansin, joka ilahdutti ja viihdytti meitä taidokkaalla musiikillaan ja hienoilla tulkinnoillaan FBS:n vuoden takaisessa Stompin’ at the Savoy -tapahtumassa. Totta kai myös juhlalevy kuuluu synttäreiden teemaan. Kymmenen vuotta sitten pyöreiden vuosien kunniaksi julkaistu Fillmoren live on edelleen ylittämätön paketti. La Bamban seurauksena bändille tuli aikoinaan suosio suur, joten luontevaa, että se kuullaan levyn päätteeksi Good Lovinin kanssa potpuroituna – vieläpä mainiona versiona. Davis (12) Goodbye (13) Move Back To The Woods (14) Don’t You Wanna Go (15) Holiday Blues (16) My Friends Don’t Know Me (17) Please Remember Me (18) Interview With Jimmy Mc Cracklin Walter Davis oli tuottelias pre war -pianisti jonka tyyliä pidetään ainutlaatuisena ja epäsovinnaisena. Lähes poikkeuksetta tuloksena on ollut hyvää jälkeä – niin nytkin, kun seikkaillaan akustisen ja sähköisen välimaastossa. Tarjolla on saksanenglanniksi ja jopa riikin saksaksi esitettyä vaatimatonta ruutsia ja akustista kitaranrämpytystä. Töpseleiden irti nyppääminen ei ratkaisevasti tuo mitään uutta Los Lobosin musiikkiin. Heti Evansin perään levy jaksaa sentään kiinnostaa sen alkupuolta paremmin Alwin Schönbergerin siisteillä Lightning Hopkins- (#11) ja Louisiana Red (#12) -lainoilla. Veljet olisivat ihan hyvin voineet tyytyä soittelemaan ja jammaillemaan keskenään saksalaisissa Bierstubeissa. Muulta osin mennään normibändimeiningillä, mitä nyt rumpali lyö hieman köykäisemmin. Evansille on ominaista paikoitellen hyvinkin paatoksellinen ja kiihkeä, jopa kiivaskin laulu sekä vuosien kokemuksen koulima erinomainen sormiplektrojen ryydittämä kitaranpikkaus. Tin Can Trust ja Neighborhood tarjoavat pitkät kitarasoolot ja toimivat yhtä komeasti kuin sähköiset isovel- jensäkin. Tasan sama kattaus ja tematiikka, perinteelle vihkiytynyt countryblues saa jatkoa ”Yam Yam Tree” -uutuudella, sillä cd:n kymmenen ensimmäistä kappaletta on tallennettu samassa Alte Post -kuppilassa tasan samaisella keikalla kesäkuussa 2012. Tällä kertaa juhlalevyn virkaa toimittaa ”akustinen” livetallenne ”Disconnected In New York City”. Miehen ensimmäisen Suomen vierailun saatteeksi esittelin hänen edellisen, vallan mainion ”Live At Alte Post” -cd:nsä (ks. David Hidalgo, Cesar Rosas, Louie Perez ja Conrad Lozano saivat joukkueen täysilukuiseksi täydentäneen Steve Berlinin seurakseen kolmisenkymmentä vuotta sitten. David Evans on selvästikin löytänyt kavereita Saksanmaalta, ja kahdella hänen tulkinnallaan täydennetty viiden saksalaismusikantin kooste-cd alkaa ihan lupaavalla Piedmont-tyylisellä kitaranpikkauksella
Omalla PRES-merkillä v. levy tutkailut (7) Dead Room (8) Well It’s Fine (9) Ain’t There Something That Money Can’t Buy (10) Hands On The Clock suurta suosiota ja monenlaista kulttimainetta vuosia kuolemansa jälkeen. Laulu on suora muistuma ajalta ennen kuin patrioottinen pullistelu talloi southern rockin rentouden jalkoihinsa ja kaiken musiikin sa- • 3 - 2014 maan (viemäri)putkeen sullova kompressointi antoi lopullekin fiilikselle niskalaukauksen. Tappavaa bluesin sekaista kuritusta sataa lisää niskaan mm. Rujosti groovaavassa r&b-vedossa kaikuvat etenkin Five Royalesin opit. Aivan erityisesti tuolla linjalla kulkee yli kuusiminuuttinen biletys Harp And Drums. 2010 ilmestynyt single Some Place tehtiin niin häikäilemättömän autenttisessa 60-luvun atmosfäärissä, että nopeasti loppuunmyytyä levyä villiinnyttiin ostamaan keräilijämarkkinoilla useiden satojen taalojen hinnoilla, aivan kuten sen varhaisia esikuviakin. Siitä minkä pitäisi olla jytää, tehdään nykytrendien mukaisesti jöötiä. Tätä on vain kertakaikkiaan saatava lisää ja pian! Pete Hoppula WILKO JOHNSON / ROGER DALTREY Going Back Home (Chess CRCD2014) (1) Going Back Home (2) Ice On The Motorway (3) I Keep It To Myself (4) Can You Please Crawl Out Your Window (5) Turned 21 (6) Keep On Loving You (7) Some Kind Of Hero (8) Sneaking Suspicion (9) Keep It Out Of Sight (10). Hän jos kuka ymmärtää bluesin syvimmän olemuksen ja osaa soveltaa sitä tyylikkäästi alkuperäisiin esikuviin. En ole koskaan ollut kovinkaan innokas soulin ystävä. JJ Greyn touhuista olen kuitenkin tykännyt, vaikka ne kovasti soulilla kyllästettyjä tuppaavat olemaankin. Niin on joku jo tehnytkin. ”This Riveriä”kuunnellessa mieleen nousee muun muuassa Sly Stonen ja Van Morrisonin kaltaisia hahmoja. Harppudiggareita hemmotellaan kun Billy Boyn lisäksi Keith Dunn ja Charlie Musselwhite saavat kumpikin kaksi kappaletta esitettäväkseen. Jimmyn kappaleet vuodelta 2008 ovat tyylikkään koskettavia ja juuri näissä Rannenbergin pianonsoitto pääsee oikeuksiinsa noudatellen Walter Davisin tyyliä. Avausraitaa pohjustetaan vielä ujohkona bossanovana, mutta heti perään kuultava This Is A Game on jälleen taattua Nickiä. Laulusosuuksien ohella kitaroista ja koskettimista vastaavaa Waterhousea tukee perusrytmiryhmä sekä liuta muita studiomuusikoita puhellinsektioineen ja kuoroineen. Slymaisella funkilla nostetaan puolestaan vauhtia ja sykettä. Yllätyssuosio rohkaistutti Waterhousen kasaamaan kiertuekokoonpanon The Tarots sekä täydentämään ryhmäänsä myös tyttökuorolla. Charlie Musselwhiten osuus ei jää jälkeen muista soittajista. Omistan yhden Walter Davisin äänitteen ja vertailuna siihen voin sanoa, että tämä tribuutti tekee oikealla tavalla kunniaa bluespianolegendalle. Mukana olevat artistit ovat jokainen alansa huippuja. ”This River”ei juurikaan mitään uutta tarjoa, vaan Grey pysyttelee tutuilla seuduilla. Silloin kannattaa kuitenkin miettiä, että miten moni bändi tänä päivänä kierrättää Lynyrd Skynyrdin uudemmasta tuotannosta napattuja juttuja. Hän käynnisti tämän tribuuttiprojektin ja on mukana useilla levyn kappaleilla. JJ ja Mofro eivät myöskään kursaile hyvän meiningin kanssa. Tilanteen paikkaamiseen tarjoaa nyt oivan tilaisuuden muusikko- ja tuottajalahjakkuuden kakkoslevy, jolla peruspalaset ovat pysyneet tiukasti debyyttijulkaisun mukaisessa järjestyksessä. Waterhousea voi hyvällä syyllä kutsua vanhalla sielulla varustetuksi nuoreksi mieheksi. Lynnareiden kotikonnuilta Floridan Jacksonvillesta tuleva bändi sekoittaa tarjoomuksensa hyvistä ja laadukkaista, mutta ei kovinkaan tuoreista aineksista. Ilokseni JJ Grey & Mofron musisointi on sellaista vielä tänä päivänäkin. 1986) esikoisalbumi ”Time’s All Gone”sekä sitä edeltäneet, nykyisin jo hämmästyttävää kulttimainetta nauttivat sinkut olisivat ansainneet BN:ssäkin hieman voimallisempaa suitsutusta. Marko Aho NICK WATERHOUSE Holly (Innovative Leisure IL 2017) (1) High Tiding (2) This Is A Game (3)It #3 (4) Let It Come Down (5) Sleepin’ Pills (6) Holly - 56 - Kalifornialaisen Nicholas Ryan Waterhousen (s. Bändin yhteissoitto on vaivattoman svengaavaa, eikä ole ihme että he ovat kovan livebändin maineessa. Samoihin aikoihin ilmestynyt kakkossinkku Is That Clear sekä toukokuussa 2012 julkaistu debyyttialbumi veivät miekkosen Stones Throw Recordsin Innovative Leisure -sisarmerkille sekä edelleen kiertueille vanhan yhteistyökumppanin, Suomessakin taannoin konsertoineen kalifornialaisyhtyeen The Allah Lasin kanssa. Totta kai tämä voidaan tuomita pelkäksi retroiluksi ja alussa intoilemani 99 Shades Of Crazy vain vanhojen Skynyrd-levyjen kierrätykseksi. Esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin seitkytlukuisilla levyillä rokkaus oli vielä notkeata ja ilmavaa. yhden soinnun sekä urkujen ja kitaran vuoropuhelun varaan rakentuvalla It #3:lla, Charlie Rich -tyylisellä dramaattisella mollislovarilla Let It Come Down sekä Bobby Darinin tapaan astetta charmikkaammin fiilistellyllä Hands On The Clockilla. Katsokaas, se mikä bänditoiminnassa on pelkkää plussaa, saattaisi vaikkapa pitseriaa pyörittäessä johtaa vankilatuomioon. Heidän kauttaan levyä voikin melko pitkälti kuvailla. Vuonna 2005 Davis nimettiin Blues Hall of Fameen ja seitsemän vuotta myöhemmin vapaaehtoisorganisaatio keräsi rahat hautakiveen St Louisissa, missä Walter teki suurimman osan muusikonurastaan ja minne hänet on haudattu. Billy Boy Arnold esittää upeaa laulua ja harppua Sonny Boy ykkösen tyylillä, joka sopii mitä parhaiten Walter Davisin tapaan soittaa pianoa. Ajallisesti äänitteet ulottuvat vuodesta 2002 vuoteen 2012, joten aivan pikaisesta projektista ei tässä ole kyse. Yksi tämän päivän parhaita Walter Davis -asiantuntijoita on saksalaispianisti Christian Rannenberg. Liiaksikin, saattanee joku kysyä. Esimerkiksi alkuverryttely Your Lady, She’s Shady ja Florabama tarjoilevat tätä herkkua. Vielä kun levyllä sekaan nakataan sopivasti luomuhenkinen, monesti soulin kylkiäisenä tulevaa, hampaita vihlovaa imelyyttä kaihtava äänimaailma, niin hyvillä jäljillä ollaan. Henkimaailman asioiden ohella hänellä on kuitenkin riittänyt myös näkemystä. Unensekaisesti häröilevä Sleepin' Pills on silkkaa Twin Peaksiä ja pahaenteisesti nimetyllä Dead Roomilla lähennellään jo happojazzinkin syvintä olemusta. Usein puhutaan musiikin hypnotisoivasta vaikutuksesta, mutta Nick Waterhousen ja ”Hollyn” tapauksessa en edes minä, vanha skepktikko, uskalla kyseenalaistaa jonkin tavanomaista jykevämmän suggestiovoiman läsnäoloa. Harri Haka JJ GREY & MOFRO This River (Alligator ALCD 4953) -13 (1) Your Lady, She’s Shady (2) Somebody Else (3) Tame A Wild One (4) 99 Shades Of Crazy (5) The Ballad Of Larry Webb (6) Florabama (7) Standing On The Edge (8) Write A Letter (9) Harp And Drums (10) This River Sinkkulohkaisu 99 Shades Of Crazy oli vuosi sitten ilmestyessään melkoinen ilonaihe. Hienoimmat yksittäiset osuudet menevät Henry Townsendille ja Jimmy McCracklinille. Verkkaisen soulahtavista paloista, kuten Write A Letter ja Somebody Else, luisutaan Vanimaisesti välillä countrysoulin tontille piipahtamaan. Pääroolissa on harpisti/laulaja Billy Boy Arnold yhdeksällä raidalla. Henry soittaa pianoa ja Bob Corritore takuuvarmaa taustaharppua avauskappaleessa. ”Hollylla” artistin matka jatkuu suoraan tuosta pisteestä
Hän on suuremmilta kiireiltään ehtinyt työstää myös levyllisen omaa musiikkia. Levyn toinen lainakappale (4) on peräisin Albert Kingin kataloogista. TT Tarkiainen STEVE DAWSON Rattlesnake Cage (Black Hen BHCD0072) (1) Blind Thomas At The Crime Scene (2) Flophouse Oratory (3) The Medicine Show Comes To Avalon (4) Rattlesnake Cage (5) Lighthouse Avenue (6) Butterfly Stunt (7) While The West Was Won, The Earth Didn’t Know It (8) J.R. Tämä ei ole varmaankaan mikään myyntimenestys, mutta kelpo levy akustisen bluesin ystävien huomioon. Roger Daltreyn laulu oli alusta asti oleellinen osa yhtyeen karismasta. Hän on seitsemänkymppisenä ehkä uskottavampi kuin koskaan. Levyn kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta Mallyn ja Schwinnin omia. Se on toteutettu mies ja kitara -pohjalta ja taltioitu yhdellä mikrofonilla. Erityisen maininnan arvoinen on huuliharpisti West Weston, joka soittaa tyylilajiin sopivasti mutta ehkä piirun verran enemmän bluesiin kallellaan olevia nuotteja. Levyn kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja. Kappaleissa käytetään monipuolisesti akustisia ja sähkökitaroita, ja rytmisoittimena stomp-boksia. Dawson saa soittonsa kuulostamaan niin vaivattomalta, että kuulija helposti unohtaa, että hänellä on takanaan vuosien ajan 3 - 2014 •. Avausraita on proge-vaikutteinen, kepeän ilmavasti funkahtava melodinen tykitys. Albumin nimessä mainitaan paholaiset, apinat ja avaruusoliot, jotka liittyvätkin löysästi levyn kappaleisiin. BN 3/13) linjoilla ja on tehnyt jälleen akustisvoittoisen levyn. The Day You Left on tyylikäs jazzahtava slovari. On monkey-bisnestä, apinan raivoa ja apinan myyntiä. Lockley’s Dilemna (9) The Flagpole Skater Laughs from Above (10) Chunky (11) The Altar At Center Raven Vancouverista, Kanadasta tulee laulaja-lauluntekijä-tuottaja Steve Dawson. Päätösraita osoittaa syvää kunnioitusta Jimi Hendrixin suuntaan. Taustamuusikot ovat parhaasta päästä. ”Rattlesnake Cage” -nimeä kantava pitkäsoitto on hänen kuudes soolojulkaisunsa. Häntä pidetään yhtenä Pohjois-Amerikan innovatiivisimmista resonaattorikitaran soittajista. Hyvin kulkevaa kitaravetoista rock’n’rollia tuodaan esiin mainion urun säestyksellä instumentaalilla Oakville Shuffle sekä lauluraidoilla Clean Break ja Tell Me Some, joka tuo vahvasti mieleen Dave Edmundsin tekeleet. Paholainen harrastaa nykyään myös kalastusta (1) ja on saanut koukkuunsa Mallyn, joka sätkii ilmassa armoa anellen. Roger Daltreyn lauluääni paranee kuin punaviini tai viski vanhetessaan. Jos sanoituksia voi pitää onnistuneina, niin samaa voi mielestäni sanoa myös soitosta ja laulusta. Mukana on nyt tasaveroisena kumppanina nuorempi kitaristi Frank Schwinn, joka vieraili jo edellisellä julkaisulla muutamalla raidalla. Varsinkin Going Back Home ja I Keep It To Myself saavat harpusta merkittävää lisäpotkua ja niissä West on tällä levyllä parhaimmillaan. Mally ja Schwinn toivottavat muukalaiset tervetulleiksi ja ovat valmiita lähtemään heidän matkaansa, sillä niin huonossa jamassa näyttävät heistä asiat olevan maapallolla (10). Hän soittaa erilaisia akustisia soittimia kuten 6- ja 12-kielisiä kitaroita, dobroa sekä Weissenborn Hawaiian -kitaraa. Se ainoa lainakappale on Guy Clarkin The Cape. Matt Schofield on kyvykäs ja monisävyinen kitaristi, laulajanakin kelpo luokkaa. Kappaleiden tyyli vaihtelee riittävästi ja vanhat bluesperinteet ovat hyvin hallinnassa. Mattin listalta puuttuvat ainoastaan ilmiselvästi miehen soittotyyliin vaikuttaneet Robin Trower, John Scofield ja Pat Metheny. Harri Haka ‘SIR’OLIVER MALLY & FRANK SCHWINN Devils, Monkeys And Aliens (Sir-Oliver Records 28525) -13 (1) Devil’s Gone Fishing (2) The Cape (3) One Note And You’re Dead (4) Nasty Habits (5) Hard Luck (6) Stuck At The Airport (7) Trapped (8) Monkey On My Back (9) Jungleland (10) Aliens Please Come (11) Ain’t No Looking Back Itävaltalainen bluesmies ‘Sir’ Oliver Mally jatkaa ”Strong Believer” -albuminsa (ks. Mallyn lauluääni on rosoinen kuten bluesmiehelle sopiikin. levy tutkailut (1) From Far Away (2) Clean Break (3) Getaway (4) Breaking Up Somebody's Home (5) The Day You Left (6) Oakville Shuffle (7) Hindsight (8) Everything (9) Yellow Moon (10) Tell Me Some Lies (11) Red Dragon Everybody’s Carrying A Gun (11) All Through The City The Who oli yksi parhaista 60-luvun brittipopbändeistä joka mod-imagonsa ohella otti musiikkiinsa paljon vaikutteita rhythm & bluesista. Apinalla on bluesissa useita symbolisia merkityksiä. Ei tämä tietenkään ole yhteensattuma vaan näinäkin aikoina suuri yleisö ymmärtää hyvin tehdyn musiikin päälle. Seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin niin ikään r&b:stä ammentava, ehkäpä pubrockiin luokiteltava Dr Feelgood, jonka alkuperäinen ja soittotyyliltään edukseen erottuva kitaristi oli tuolloin Wilko Johnson. Robert Johnson odotteli paholaista tienristeyksessä, kun taas Mally on jumissa lentokentällä (6) paluumatkalla Kathmandusta, koska viranomaiset ovat ottaneet hänen passinsa tarkempaan syyniin. Fuusiomusan ja jaziin puoleltakin on vaikutteita imetty. Mallylla on ‘apina selässään’ ja häntä painavat monelle bluesmiehelle tutut huolet kuten tupakka, viina ja väärät naiset (8): I’m a troubled man I got a monkey on my back / but I don’t care cause I play the blues / and when you play the blues / you have to pay the dues. ”Far As I Can See” on täyteläisen monipuolinen näyte – vailla kuolleita kohtia – miehen kyvyistä. Kappalevalikoima on tuttua Wilkon käsialaa, poikkeuksena Bob Dylanin Can You Please Crawl Out Your Window. Muukalaiset avaruudesta eivät nekään ole uusia bluesissa ja rockissa, muistammehan esimerkiksi HBTB:n Alien Bluesin ja Billy Lee Rileyn Little Green Menit. Nyt nämä kaksi legendaa ovat lyöttäytyneet yhteen ja tehneet levyn, joka on saanut osakseen valtavan suosion ja on hätyytellyt brittilistojen kärkisijoja sekä albumina että sinkkusoittokappaleena. Timo Kauppinen MATT SCHOFIELD Far As I Can See (Provogue PRD 416) - 57 - Brittein saarilta käsin vaikuttava Matt Schofield antaa ”Far As I Can See” -levyllään varsin vakuuttavan näytön taidoistaan laulavana kitaristina bluesrockin saralla. Ehkä rumba-blues Devil’s Gone Fishing – ja Monkey On My Back, jossa akustisen kitaran ja slidekitaran yhteisssoitto tuo mieleen Eric Bibb – Staffan Astner -kaksikon. Esitteen mukaan homma on hoidettu kertaotolla purkkiin, mikä tämän tyyppisessä musiikissa voi olla jopa etu. Sanoituksissa perinteistä blueskuvastoa on tosin päivitetty hauskasti. Rankempaa funkia tarjoilee vahvasti Tower Of Powerin hengessä Getaway ja Hindsight. Vaikuttajikseen 36 -vuotias manchesterilainen ilmoittaa kaikki ne blues- ja bluesrock-kitaristi-laulajat, jotka kaikki muutkin tällä saralla operoivat ovat innoittajikseen ilmoittaneet. Roger, Wilko ja West tekevät tästä levystä klassikon, joka kestää aikaa. Kokonaisuus toimii hyvin, mutta suosikkikappaleita on vaikea valita. Ja vakavasti sairas Wilko Johnson ei näytä merkkiäkään soittotaitojen hiipumisesta. Yhtymäkohtia voi löytää vaikka esimerkiksi Ry Cooderilta, Leo Kottkelta tai Mississippi John Hurtilta. Tässäkin tapauksessa less is more. Rytmisestä ilottelusta New Orleansin tyyliin vastaa Everything, samaan suuntaan kumarretaan Neville Brothersin tunnetuksi tekemällä Yellow Moon -coverilla
Kohtalaisen suosittu hän kuitenkin taisi olla, koska esim. Tuskin heidän pyytämänsä hintakaan päätä huimaisi. Vaikka soitossa ei mitään vikaa ollutkaan niin moitin yhtyettä hiilipaperimaisesta klassikkokattauksen kierrätyksestä. Oma suosikkini on kakkoseksi asetettu This Old Good Blues, mikä todellakin on sitä, mitä vaatelias nimensä lupaa. If That’s Religion on tietysti 1920-luvun kitara-evankelistojen tulkintoja muistuttava hengellinen julistus. Bluesiahan tämän kiekon sisältö enimmäkseen on, mutta mukana on kyllä muunkinlaista aineistoa. Vesa Walamies AARON BURTON The Return Of Peetie Whitestraw (1) Skeletons In My Closet (2) Lonesome Life (3) Lafayette (4) The Return Of Peetie Whitestraw (5) Treat You Right (6) High Class Woman (7) Grandma’s Door (8) Monkey Makin’ Woman (9) Leave My Girl Alone (10) When April Comes ’Round (11) Seven Days A Week (12) DFW Waltz (13) It That’s Religion (14) Wedding Day Akustinen maalaisblues oli vanhanaikaista jo 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, mutta näköjään edelleen putkahtaa esille musikantteja, joiden pääasiallinen kiinnostuksen kohde se on. Esim. Yhtyeensä muut jäsenet ovat hekin läksynsä lukeneita. Chicago- ja Delta-bluesien versiointia. Mutta siitä huolimatta siihen kannattaa sopivan tilaisuuden tullen tutustua. Hänen levytyksiään kun on kuultavissa peräti viiden esityksen eli numeroiden (3-4) ja (9-11) verran. Vaan nyt on nelikko asettanut pelimerkkinsä täysin uusiin asemiin ja kaiuttimista paahtaa moderni blues. Levyllään T-Bear & The Dukes kiilaa itsensä hätyyttelemään länsinaapurimme ykköskaartia. Heihin vaikuttavat lukeutuvan ainakin myös Blind Blake, Blind Boy Fuller ja Mississippi John Hurt, jotka kaikki suosivat melkoisesti Peetietä melodisempia ilmaisutapoja. levy tutkailut OMAKUSTANNEKULMAUS T-BEAR & THE DUKES Ice Machine (1) Intro: To Be Continued (2) Why Don’t You Stop (3) Same O’l Tricks (4) Ain’t Gone ’N’ Give Up On Love (5) Ice Machine (6) Let Me Love You Baby (7) Things Ain’t Like They Seem (8) Choke Dog (9) Hard To Believe (10) Come Back Baby (11) Church Blues Esittelin kymmenisen vuotta sitten tämän ruotsalaisryhmän debyyttialbumin, jolloin heillä oli linjana tuolloin kovasti pinnalla ollut swing-jump-r&b. Sikäläisen musiikkiperinteen mukaisesti yhtyeen musiikki on kohtalaisen jazz-painotteista, ei siis esim. Tuotteen otsikointia kritisoin hieman. Eräs sellainen on Dallasin seutukunnalla majaileva laulajakitaristi Aaron Burton. Ihan mukavaa Chicago-mallista bluesin väännäntää ovat Stafford ja nelimiehinen säestäjistönsä saaneet aikaiseksi. Tämän yhtyeen ohjelmisto on nimittäin sen verran laaja-alaista, että kyse ei millään muotoa ole pelkästään bluesista. Mikke Nöjd MARK ”BIRD” STAFFORD Live At The Delta (1) Pretty Baby (2) Born Blind (3) Juke-ish (4) Mellow Down Easy (5) Sloppy Drunk Blues (6) I Found Joy (7) I Don’t Know (8) • 3 - 2014 Got Love If You Want It (9) Can’t Hold Out Much Longer (10) It’s Too Late Brother (11) Up The Line Hetimiten on syytä korostaa, että näitä esityksiä ei ole pantu talteen missään päin Mississippin kuuluisaa Delta-aluetta. Esityksessä on hallittua raivoa, intensiteetti nousee raidalla useamman pykälän, soundi on iso ja siivuun on latautunut suorastaan hurmoksellista vimmaa. - 58 - Havaintojeni mukaan Aaron Burtonilla on monia muitakin esikuvia kuin William Bunch. Pääartisti itse on ilmiselvästi harras Little Walterin ihailija. Hänen pääasialliset soittokumppaninsa ovat soolokitaristi Mirek Borkowski ja saxofonisti Arek Osenkoski. Esimerkiksi Grandma’s Door toi mieleeni vanhan lastenlaulun Froggie Went A Courtin’ eli Saku Sammakko kosiomatkallaan, ja numeron (12) luokittelen kantrivalssiksi. Peruselementeillä tiputteleva shuffle Thing’s Ain’t Like They Seem liikkuu sekin mediumina eikä tahdo oikein erottua joukosta, vaikka meno petraa loppua kohden. Kaikki kappaleet ovat omatekoisia, vaikkakin luonnollisesti runsaasti tuttuja ainesosia sisältäviä. J. Jostakin merkillisestä syystä hän on nimennyt tuotoksensa Peetie Wheatstrawia muistellen. Yleensä he tosin nykyisin ovat enimmäkseen ja esikuvistaan poiketen valkoista väkeä. Omassa sarjassaan tämä on aivan kelvollinen julkaisu, mutta kyse ei todellakaan ole mistään suurten joukkojen suosimista soundeista. Kolmella esityksellä hänellä on tukenaan Bill Johnston -niminen harpisti. Äänittäminen on nimittäin tapahtunut Mark Staffordin kotikaupungissa Torontossa, missä sijaitsee Delta-niminen klubi. Jäljelle jääneiden kappaleiden tunnetuimmat lauleskelijat ovat Junior Parker (1), Sonny Boy kakkonen (2 ja 7), Jimmy Reed (6) ja Slim Harpo (8). Instru-osastolta nousee Choke Dog, joka on otteiltaan aika rento, mutta samalla tiivis. Godrichin ja R.M.W. Palkintosijoja lähtee tavoittelemaan Same O’l Tricks, joka hakee kaikupohjaa Teksasin suunnalta ja raidan täsmäkitarointi ansaitsee erikoismaininnan. tiukka moderni funk-blues Why Don’t You Stop liidättää meidät mediumtempoisena suoraan samankaltaiseen maastoon kuin missä esim. Yhtyeen Blues Point kärkihahmo on laulajakitaristi Wlodek Sobczak, joka on säveltänyt ja sanoittanut enimmän osan kuultavista kappaleista. Hard To Believe on hidas blues, jolla tuntuu kuin Albert King ja Buddy Guy olisivat yhdistäneet voimansa. (13) Fun With Blues Point (14) Molla Äskeisiä talviolympialaisia seuranneet saattoivat havaita, että Puola menestyi niissä erinomaisesti. Leino tapaa tallustaa. Kolmikon puolaksi laulettu debyyttialbumi ilmestyi kaksi vuotta sitten. Hammondin ja sähkökitaran kimppatyöskentely on laserin tarkkaa ja suorastaan musertavaa. Ain’t Gone ’N ’Give Up On Love, joka on SRV:n teos, soitetaan komeasti Albert Kingmäisellä stylellä. Maineikkaita klassisen musiikin taitajia sielläpäin on vaikuttanut jo iät ja ajat, mutta millaistapa on sortiltaan puolalainen blues. Maahan saavutti mm. J. Näiden näytteiden perusteella arvioin sen laadukkaaksi ja yllättävän korkeatasoiseksi. Jos levyltä pitää nostaa yksi raita ylitse muiden niin se on Willie Dixonin tekemä Let Me Love You Baby. Tämä esittelykappale on sen englanninkielinen ja parilla esityksellä täydennetty versio. Vesa Walamies BLUES POINT Simply Blues (1)You’ve Gone Out Of My Life (2) This Old Good Blues (3) Whiles Like Diamonds (4) My One And Only (5) A New Life (6) Sometimes I’m Simply Mad (7) Three Glasses Of Whisky (8) Don’t Lie To Me (9) Open Up Your Heart (10) Lonely In This Town (11) My Guardian Angel (12) Was It Worth It. Levy on kokonaisuudessaan puolalaisten omaa tuotantoa, mutta siitä huolimatta sitä ei sovi moittia sinisten sävelten tai surumielisten tunnelmien puuttumisesta. Vesa Walamies. Juuri muuta selventämisen aihetta tästä kokonaisuudesta ei sitten löytynytkään, jollei sellaisena voi pitää klassikon Sloppy Drunk Blues epätarkkaa merkitsemistä Sonny Boy ykkösen teokseksi. Toinen laulamaton kappale Church Blues puolestaan on silkkaa groovea ja blues-fiilistelyä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes leikataan ajoissa poikki. Jostakin syystä linnuksi kutsuttu Mark on taitava harpisti, muttei mikään erityisen pystyvä laulumies. Kyseinen, vuosina 1902–41 elänyt henkilö oli viralliselta nimeltään William Bunch, ja erään levytyksensä myötä häntä kutsuttiin myös paholaisen vävypojaksi (devil’s son-in-law). Dixonin diskografiakirjan vuoden -82 painoksessa hänen äänitteitään on listattu miltei neljän sivun verran. neljä kultamitalia, mitkä tulivat vaativissa perinteisissä urheilulajeissa maastohiihdossa, mäkihypyssä ja pikaluistelussa. Jos tällainen joukkio joskus ilmaantuisi Euroopan mantereelle, sitä voisi houkutella myös Suomen areenoille. Kiekon nimiraidalla Ice Machine luotetaan jälleen funkimpaan ilmaisuun ja urku-kitara -kaksikko pitää suoranaiset jamit. Tämä Peetie on sikäli aika erikoinen seurailun kohde, että hän ei toden totta ollut erityisen moni-ilmeinen bluesin tulkitsija. Burton itse soittaa taidolla erilaisia kitaroitaan ja laulaakin kohtuullisen hyvin. Korjausliike on ollut enemmän kuin onnistunut ja suoraan sanoen tätä on vaikea uskoa saman pumpun tuotokseksi
Sabrina Weeks ja yhtye keikkailevat Kanadassa ahkerasti tälläkin hetkellä – se on tilattavissa keikoille duona, triona, kvartettina tai vaikkapa oktettina. Tuosta olen hänen kanssaan 100% samaa mieltä. Buddy Bluen tyyliin. Myös This Lady Sings The Blues ja Swing Cat Bounce esitetään jazzin ja bluesin ristisiitoksena. Ammattitasoista soitantaa ja laulantaa, mutta itseni kaltaiselle rootsmusiikkipuritaanille en levyä suosittele. Nic ”Cottonseed” Clark on harpisti, josta tulemme kuulemaan vielä lisää. Riku Metelinen GREG KOCH BAND Plays Well With Others (Rhymes With Chalk Music #) -13 (1) Simone (2) Walk Before You Crawl (3) Spanish Wine (4) This Whole Town Has A Broken Heart (5) Sho Nuff (6) What You Got To Lose (7) Whiskey Rainstorm (8) Down The Road (9) Night Owl Now (10) Hey Godzilla (11-13) radioversiot kappaleista 3, 6 ja 10. levy SABRINA WEEKS & SWING CAT BOUNCE Got My Eye On You (1) Got My Eye On You (2) Burn That Boogie (3) I’ll Never Let You Go (4) This Lady Sings The Blues (5) Crickets (6) Swing Cat Bounce (7) Forgive Me (8) Sunday (9) Mr Regret (10) Moving Forward Kanadasta tuleva laulajatar yhtyeineen on julkaissut toisen cd:nsä – itselleni tämä oli ensituttavuus. Jotenkin tuntuu, että levyn tarkoituksena onkin markkinoida yhtyeen laulajatarta monipuolisena artistina. Yhtyeen nettisivuilla mainostetaan kuitenkin laulajattaren yli 25 vuotta kestänyttä ammattilaisuraa – eikä mitään poikasia näyttäisi myöskään olevan yhtyeen soittajat (Mike Hilliard – soolokitara, Bill White – rytmikitara, Terry Strudwick – basso, Ed Hilliard – rummut). Lisää esim. Saatekirjelmässä artisti sanoo, että joskus on vain parasta istua alas, laittaa nauhuri päälle ja alkaa soittaa. Koht’sillään opiskelu tuotti tulosta siihen malliin, että myös opettaja alkoi patistaa nuorukaista maailman stageille. Huuliharppubluesia edustavat haukahtelevin Sonny Boy II:n saundein Leghound sekä reippaanlainen Canned Heat -boogie Ego Trip, jolla harvinaisesti toisena harpistina toimii Greg McKenzie. Kuvista päätelleen vasta parikymppinen Nic on täysiverinen Walter-, Sonny Boy-, Smith-, Clarke- ja lempinimensä mukaisesti ehkäpä eniten Cotton-linjan mies. Kitarat helisevät, melodiat rullaavat komeasti. Suosittelen ainakin kuunneltavaksi, samoin kuin yhtyeen debyyttiä ”Eyes On The Prize”. Samaan ryhmään voinee laskea myös levyn raivokkaan päätösraidan UMA, joka on texmexia surffiteemalla. Laajempaa tietoisuutta bluesyhteisöjen joukossa ryhmä saavutti ollessaan pari kertaa Colorado Blues Societyn edustajana Memphisin IBC-kisoissa tässäkin mukana soittavan harpisti Nic Clarkin kanssa. Crickets on rytkysoulia vinkukitaroin maustettuna, Forgive Me puolestaan sydäntäsärkevä soulahtava balladi ja päätösraita Moving Forward taas sellaista ”kevyesti keskellä päivää”-souljazzia, joka ei ainakaan itselleni kolahda. Greg Koch, 48-vuotias kitaristi Wisconsinista USA:sta, on ehkä tunnetumpi erään kuuluisan kitaramerkin yhteistyökumppanina ja kitarakurssien vetäjänä kuin levyttävänä artistina. Lavat tulivat hyvinkin tutuiksi parin sadan vuosittaisen keikan myötä Fat Cats -yhtyeensä kanssa. Levyllä yhtyeen mukana kuullaan myös muutamia vierailijoita. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita edustavat Elmoremaisen raastavasti rullaava aloitusraita Take A Walk With Me. Tämä uusin on Gregin ja bändin kahdestoista ja siihen on hankittu mukaan apujoukoiksi nimekkäitä kitaristeja, kuten Joe Bonamassa 3 - 2014 •. Jarkko Ravi BAD BRAD & THE FAT CATS Take A Walk With Me tutkailut (1) Take A Walk With Me (2) Leghound (3) Ego Trip (4) Take It Easy (5) Going To The Country (6) Headin’ Out (7) Lucky Man (8) Other Side (9) Runnin’Me Down (10) See My Way (11) Man On The Move (12) Train Down South (13) Uma Nuoren Brad Strivesin kiinnostus bluesiin seurasi perinteistä kaavaa eli kuultuaan nuorena poikasena ”alan miehiä”kuten Hooker, Elmore, Reed, B.B. Calen tyyliin, joskin tempoa on tällä kokoonpanolla vähän enemmän. Kritisoimatta sen enempää, itse kyllä toivoisin aina levyiltä löytyvän myös muutamat coverit, joista kuulisi yhtyeen tavan ja taidon esittää tuttuja kappaleita. Levy lähtee liikkeelle komeasti kuin eräälläkin takavuosien kokoonpanolla Vilppulankosken Jazzeilla – ja aikamoinen sillisalaatti on tarjolla tyyliin ”jokaiselle jotakin”. Yhtyeen kolmas ”pulska kissa” on rumpali Alec Stivers. Steve Dawsonin taituruus ja musikaalisuus tekevät tästä levystä herkkua kaikille akustisen kitaramusiikin faneille. ja erityisesti Stevie Ray, innostui hän itsekin kitaransoitosta. Train on nimensä mukaisesti junateemaa, mutta Stevie Rayn vauhdittamana kuin hengästyttävä luotijuna. Jari Kolari - 59 - kurinalaista harjoittelua, jota ilman ei saada aikaan tällaista yksinkertaisuudessaan toimivaa musiikkia. Stevie Rayn suunnalta on lähtöisin montakin esitystä, joista (5) edustaa kilpasoitantaa harpun kanssa. Down & Dirty -osastolle sopii mm. Gregillä on ollut kuitenkin jo 1990-luvun alusta myös oma yhtye Tone Controls, jonka kanssa on syntynyt koko joukko albumeita. Kotoisen Erja Lyytisemme soundillisesti mieleen tuova Sabrina Weeks on valittu Maple Blues Awardseissa vuoden 2012 parhaaksi tulokkaaksi. Vaikka levyn kappaleet ovat maestron itsensä kirjoittamia, ne ovat melodioiltaan tutun kuuloisia. Materiaali on miltei kokonaan parivaljakon Sabrina Weeks ja Mike Hilliard yhteistyön hedelmiä. Sunday sen sijaan rokkaa ja rollaa mainiosti Seven Nights To Rockin hengessä. Lucky Man ja Jimmy Reed- ja Chicago-ränttää edustaa ansiokkaasti Runnin’ Me Down. Muuten aloitusraita on varsin puhdasta neoswingiä esim. Lisäksi tällä levyllä on mukana useita vierailevia muusikoita (torvia, kosketinsoittimia ja perkussioita), mikä monipuolistaa sen saundimaailmaa. Red Devilsin mieleen tuovaa raa’an maukasta harppua ja jykevää jyskettä kuullaan kappaleella Headin’ Out. Levy oli positiivinen yllätys ja parivaljakolta Brad ja Nic odotan innolla seuraava julkaisua. Tarjolla on nopeita, hitaita ja taas nopeita kappaleita erilaisina muunnelmina. Brad on laulajana luonteva ja kitaristina tyylikkään siniverinen. Burn That Boogie herättelee jo toiveita paremmasta, ollen hyvää pianovetoista swing boogie woogieta, jossa kitaristikin malttaa pitäytyä matalan profiilin sooloissa. Allekirjoittaneen kohdalta peli on liki menetetty heti ensitahtien aikana – sen verran tyylitajutonta rock-kitaraa on tarjolla jo lähdössä. Vastaavasti Mr Regret on puoliränttätänttää hieman J.J. Man On The Movella kieputaan saman teeman ympäri uudestaan ja uudestaan. Itselleni tuli lähinnä mieleen Nick Moss – ei nyt ihan saman tason soittajana mutta lähinnä samankaltaisen energisyytensä ja ulkoisen habituksensakin johdosta. Levyn ainoa vika on se, että se on vain runsaan vinyylin pituinen. I’ll Never Let You Go swingaa 40-luvun tyttölauluyhtyetyylisenä mukavasti ja jazzsoolot ovat kauttaaltaan mainioita. Mutta hyvälle musiikille yksinkertaisesti ei kannata sanoa ei, muistuttaa se jotakin toista sitten miten paljon tahansa. Albumin kaikki kappaleet ovat Bad Bradin monipuolisesti säveltämiä ja osoittavat miehen hallitsevan senkin taidon
Levytyssessioissa Small on pyrkinyt samanlaiseen tunnelmaan kuin livetilanteessa ja mielestäni on siinä onnistunut. Small” (2007), ”Screamin’ & Cryin’The Blues” (2008) sekä ”Blacks, Whites & The Blues” (2011). Tälle levylle hän on valinnut suosikkikappaleitaan ja soittaa niitä sekä fingerpicking- että flatpicking-tyyleillä. Olin alkuvuonna kuunnellut muutaman rankemman puoleisen kitarablueslevyn, joiden jälkeen oli todella virkistävää laittaa soimaan albumillinen akustista bluesia - etenkin kun käsittelyssä oleva levy on aivan hirveän hyvä. Levyn kaikki kappaleet ovat varmasti suurelle osalle lehtemme lukijoista tuttuja muodossa tai toisessa. Laulun rajuus ja rentous tuovat mieleen Janis Joplinin (näinhän on sanottu monesta muustakin naissolistista), eli hommaa tehdään tosissaan. Lopputulos on kuitenkin yhtenäinen, vaikka jotkut biisit menevät soundeiltaan heavymetallin puolelle ja joissain on mukana torvisektio. Laulaja ja huuliharpisti Boy Vielvoye vastaa pääosin yhtyeen biisien sanoituksista, joissa ollaan monia nuorempia (ja joitain vanhempiakin) miehiä kiinnostavissa ja koskettavissa teemoissa. Paul Butterfield Blues Band. Löysin kirjastosta muutaman Greg Kochin opetus-DVD:n, aiheena Stevie Ray Vaughanin hitit. Tarkempi opastus monista Stevie Rayn kappaleista on saatavissa esimerkiksi YouTubesta. Silti tuntuu kuin mukana olisi muitakin soittimia, koska lauluääni on niin täyttävä. Omat hyvät hetkensä levyllä kyllä on, vaikka koukuttava aines on vähissä. Kuinka hän saa aikaan niinkin tutuista kappaleista kuin Walkin’ The Dog tai Moanin’ At Midnight jotain näin mielenkiintoista. Maagista realismia. Greg näyttää yleensä vain kappaleen intron ja osan sooloa, ensin nopeasti soitettuna ja sitten yksityiskohtaisemmin. Small on pitkän linjan muusikko. Viitosraidalla oleva moneen kertaan coveroitu ja osittain uudelleen soinnutettu Work Song on aika rajua menoa, monet aiemmat esitykset kun ovat olleet jazzvetoisia (mm. Eniten minua miellyttivät Little Feat -kitaristi Paul Barrerén kauniit kitarakuviot verkkaisessa This Whole Town’ssa ja slide-kitarointi Whiskey Rainstorm’issa, jonka persoonallisesta aiheesta lisäpisteitä. Nina Simone, Animals), tosin bluesahtavan instrumentaalin on tehnyt mm. Kuusi levyn kappaleista on aiemmin julkaistu EP-levyllä pari vuotta sitten. SMALL Smokin’ Blues (Lead Foot Music #) • 3 - 2014 (1) Step It Up & Go (2) Sell My Monkey (3) My Daddy Was A Jockey (4) Goin’ Down Slow (5) Buck Rag (6) Walkin’ The Dog (7) Moanin’ At Midnight (8) Lamp Trimmed & Burning (9) Early In The Morning (10) Railroad Blues (11) Stone Pony Blues (12) America / Take Me Out To The Ball Game / Yankee Doodle Suomessa tuntematon Mark T. Hidasta ja rauhallisempaa on taas raidoilla (4) ja (9). Colleen Rennison aloitti uransa jokseenkin menestyvänä näyttelijänä, mutta pärjättyään kykyjenetsintäkilpailussa ura vaihtui musiikkipainotteiseksi. Nopeaa tilutusta ja slurreja riittää esimerkiksi Bonamassan ja Gregin vuorosooloiluissa Simone’ssa. Oman bändin soittajista mukana ovat rumpali, basisti, kosketinsoittaja ja vokalisti-kakkoskitaristi John Sieger, jonka kanssa Greg on kirjoittanut kaikki levyn kappaleet. Bluesvaikutteita on selvästi kuultavissa vain Night Owl’issa, jota voi pitää hieman nyrjähtäneenä bluesrockina. Kitaristi- ja kontrabasistiveljekset Ronnie Guerin (joka vastaa pääsääntöisesti sävellyksistä) ja Vinnie Guerin ovat selkeästi The Paladins -koulukunnan kasvatteja (myös ulkoiselta habitukseltaan), eivätkä mielestäni. Nuotteja, tabulatuureja eikä taustaraitoja ole harjoittelun tueksi. Harpistina hänestä tulee lähinnä mieleen Kim Wilson – mieheltä kun taittuu niin kaupunkilainen blues, funk kuin jazzahtavatkin harputtelut. Useista levyn kappaleista on kuitenkin vaikea saada otetta niiden progefunk-luonteen takia. Lopputulos on melkein kuin ”Screamin’ & Cryin’The Blues” -livekiekolla, mutta luonnollisesti ilman yleisöä. ”Smokin’ Blues” on hänen neljäs julkaisunsa. PS. Kappaleella That’d Be The Day se tulee hyvin esille, sillä komppina on pelkkä särökitara. En lähde turhaan nimeämään suosikkiraitojani, koska pidän näistä kaikista. Muutamalla raidalla vierailevat lisäksi bassossa Roscoe Beck ja rummuissa Brannen Temple ja yhdellä (3) pianossa Jon Cleary. Tuntuman Stevie Rayn soittotyyliin niistä kyllä saa, mutta soitto-oppaina ne ovat puutteellisia. Itse asiassa en ole vastaavanlaista soitantaa ennen kuullut, tämä on bluesia soitettuna blackmetal-soundeilla, joista minä ainakin pidän – ja jos on joskus palindromeja harrastanut niin voi selvittää bändin nimen valinnankin. Youtubesta löytyy keikkatallenteita, joista jokainen voi käydä katsomassa, miten yhtyeen jäsenet silminnähden nauttivat lavalla soittamisesta. Eija Jauhiainen SUGAR BOY & THE SINNERS All You Can Eat! (Sinners #) (1) Third Round Of Gin (2) Yes I Know (3) It Won’t Be Long (4) End Of Time (5) Bad Habits (6) Stop The Fussin’ (7) High Roller (8) Later That Night (9) She Tricked Me (10) Split Second (11) If I Had Money (12) Till We Drop (13) Who’s Hurtin’ Tämän debyyttialbuminsa alkuvuonna julkaisseen neljän nuorehkon hollantilaismiehen muodostama Sugar Boy & The Sinners on perustettu 2010 ja se on pärjännyt hyvin erilaisissa blueskilpailuissa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Musiikillisesti Small liikkuu Delta bluesin ja countrybluesin alueella. Vaikka Mark T. Riku Metelinen NO SINNER Boo Hoo Hoo (Provogue PRD 7429 2) (1) Boo Hoo Hoo (2) Love Is A Madness (3) Runnin’(4) If Anything (5) Work Song (6) That’d Be The Day (7) Rise Up (8) Devil On My Back (9) September Moon No Sinner on kanadalainen, joidenkin tietojen mukaan kvartetti, mutta tällä debyyttilevyllä ytimen muodostaa trio; Colleen Rennison (laulu) Eric Campbell (kitara & piano) ja Ian Browne (rummut & taustalaulu). Muita soitti- - 60 - mia hoiteleekin sekalainen joukko, eli miltei jokainen biisi on tehty ja tuotettu eri kokoonpanolla. levy tutkailut (kappaleella 1), Robben Ford (kappaleilla 2, 5, 6) ja Paul Barreré (kappaleilla 4, 7, 9, 10). Greg ja vierailevat kitaristit ovat kiistatta teknisesti taitavia ja näyttävät kyllä kykynsä. Laulajana hän on hieman kapea-alaisempi ja kertovaa bluestyyliä harrastava, biisien luonteesta riippumatta. Aikaisemmin ilmestyneet levyt ovat ”Mark T. Japanilaisen Haruki Murakamin kirjassa Kafka rannalla taivaalta sataa kaloja kunnon kansalaisten iloksi ja iilimatoja väkivaltaisen prätkäjengin päälle, mutta voi sieltä sataa näköjään viskiäkin. Timo Kauppinen MARK T. Levy on mielestäni varsin onnistunut eikä mikään biiseistä tunnu olevan pelkkää täytettä. Greg Kochin oma osaaminen tulee parhaiten esiin Stevie Ray Vaughanin Lennyn tunnelmat mieleen tuovassa kappaleessa Down The Road. Jos olisin kirjastovirkailija ja joutuisin luokittamaan tämän levyn, sijoittaisin sen joko progeen tai tai ulkomaiseen rockiin. Small käsitteleekin vanhaa ja tuttua materiaalia, on hänellä kyky luoda niistä toimiva ja kuuntelemisen arvoinen kokonaisuus. En tiedä, se tuntuu äkkiseltään selittämättömältä. Devil On My Back edustaa levyn rankempaa puolta, kaikilla nupit kaakossa, myös bassossa on särösoundi. Progemusiikkiin perehtynyt kuuntelija saattaa saada levystä enemmin irti, mutta minulle siitä jäi aika tekninen vaikutelma
Mainittakoon vielä Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion mieleen tuova Yksinäinen kuu. Maanläheinen, jykevä rumpuihin ja bassoon perustuva soundi tuli jo kehuttua, mutta erinomaisesti toimii myös muu soittopuoli ja sovituksissa on löydetty kappalekohtaisesti onnistuneet soitinkombinaatiot. Kaihoisalla, edesmenneen isän muistolle kirjoitetulla päätöskappaleella puolestaan tehdään albumin ainoa sanoituksellinen poikkeama vallitsevaan karjapaimen-teemaan. Totte Rautiainen ja kolme naispuolista taustalaulajaa. 1953 suosikkielokuvan – ja samalla rivakka hölkkäkantri pyyhkäisee lähimmäs solistin pääkokoonpanon Blue Catsin tuoreimpia aikaansaannoksia, vaikka samalla kätkeekin sisälleen ei-niin-billymäisiä soitinvalintoja banjosta maniskaan. Allekirjoittaneelle tämä ratkaisutapa sopii paremmin kuin hyvin, mutta onko näin perinteikäs cowboy-julkaisu 2010-luvulla jo sittenkin liikaa – vaiko kenties liian vähän. Vakiokoostumuksessaan pitäytyvä taustatrio (Nick Evans – kielisoittimet, Connie Everard – kontrabasso, Danny Kelly – rummut ja perkussiot) on myös yksi tärkeä avain ”Riding After Midnightin” kieltämättä melkoisen poikkeavasta kulmasta lähestyttävään mutta kaiken kaikkiaan maltilliseen lopputulemaan. Kasari-rockabillyyn ottaa eräällä tapaa hallittua tuntumaa myös akustinen, skottilaiseen Shakin’ Pyramids -yhtyeeseen hienokseltaan assosioituva Six Strings, kuten myös albumin keskiössä tämän tästä seikkailevalle esikuvafiguurille Marty Robbinsille omistettu I Wish I’d Been There. Rinnastuskohteina muihin nykypäivän kollegoihin toimivat esim. ’Poliisi! Pidättäkää tuo nainen, hän vei mun sydämein’, laulaa Pietari. Sen kukin päättäköön omantuntonsa mukaan. Vastaavaan tapaan sovituksellisesti jyrkimmän irtioton western-maisemista suorittaa brittikansanlaulun omainen Pilgrim Boy, jolla Bradley peilailee valtameren yli myös omilta kotikulmiltaan satoja vuosia sitten suunnaneiden siirtolaisten tuntemuksia. George Stevensin v. Tiukka soundi olikin sitten peräisin tutummilta tekijämiehiltä: bassossa ja pianossa Mitja Tuurala (Dumarin Spuget, J. Levy on aivan mainio keitos, jossa on aineksia bluesista, rytmibluesista, rock’n’rollista, räpistä, punkista, reggaesta ja ties mistä. Trumpetti ja kaukainen kaiutettu sähkökitara luovat hienon texmex-tunnelman kappaleeseen Kuuma mama. Ja välillä hän jopa räppää ja ottaa kantaa mm. Laskelmalliselta kertaprojektilta kalskahtava albumi tulee kuitenkin varmasti jakamaan mielipiteitä artistille tyypilliseen ”kissa-stailiin” mieltyneiden fanien keskuudessa. Tämä bändi olisi mukava nähdä myös livenä. Frankie Duindam on erittäin hyvä perusrumpali, joka pitää ryhmän ja kompin hyvin kasassa. englantilaisen Paul Ansellin Number 9 -yhtyeen kantreimpia äänitteitä henkivä western swing -pitoinen titteliraita Riding After Midnight sekä jenkkilaulaja-lauluntekijä James Intveldin surumielistä tyyliä mukailevat slovarit A Fine Horse ja The Anvil. Levy on vuoden toistaiseksi positiivisin yllätys kotimaisen bluespohjaisen musiikin saralla. Pietarin Spektaakkelin tapaiset uudet tulokkaat, jotka yhdistävät ennakkoluulottomasti roots-musiikkiin vaikutteita muista musiikkityyleistä auttavat uudistamaan bluesia ja saattavat houkutella perinteisemmällekin bluesille uusia ystäviä nuorten keskuudesta. Omia suosikkibiisejäni albumilla ovat sen rokkaavimmat ja vauhdikkaimmat raidat 3, 10 ja 12. Ja kaikki toimii hienosti yhteen! Nimikappaleessa Rakkauteen Pietari laulaa duettoa Jenna-Marie Pietilän kanssa rokkaavan R&B:n tahtiin. Poliisi ja Maalta kaupunkiin ammentavat rytmiikkansa Chicago-Memphis -akselilta. Debyyttialbumilla on lisäksi apuvoimina kitarassa Janne Kasurinen, trumpetissa Jorma Louhivuori, perkussioissa ym. Toinen nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen tehnyt western oli Shane, jonka alkukohtauksen kauniiseen teemaan Call Of The Far Away Hills hänen karismaattinen lauluäänensä istuukin uljaasti. Myös Bradleyn itsensä kirjoittaman We Are Shanen lyriikat paljastavat inspiraationlähteekseen em. Pietari Kiviharju (laulu ja kitara) oli minulle uusi tuttavuus, mutta punk-hiphop -piireissä hän on jo vanha tekijä (Tyhmä Valtio, SpeedWheels). A Fine Horsella Bradley pääsee viljelemään myös jylhää Roy Orbison -falsettiaan. Kaikki kappaleet ovat lisäksi Pietari Kiviharjun omia sävellyksiä ja sanoituksia. Tuskinpa silti heillekään Bradleyn kyvyt laajaulotteisempana musiikin tekijänä ja tulkkina täytenä yllätyksenä tulevat – onhan melkoista genrevariaatiota sekä orastavaa kosketuspintaa popahtavan kantrinkin suuntaan esiintynyt jo niin Blue Catsin kuin Bradleyn edeltäneiden soolojulkaisujen (”This Hour”, 1997 ja ”Cross A Soul With Silver”, 2011) sisällöissä. Itseni ohella tällaiset mieltymykset tunnisti naperona omakseen tuleva brittineobilly-yhtye Blue Catsin nokkahahmo Clint Bradley, jonka lapsuudesta saakka kyteneen haaveen cowboy-levyn julkaisemisesta päätti kotoinen Bluelight Recordsimme viimein toteuttaa. Cowboy-romantiikan ympärille punottu asuste pukee Clint Bradleytä onnistuneesti. Letkeästi svengaava Jos vielä kaipaat on puolestaan hakenut vaikutteita Jamaikalta. Timo Kauppinen 3 - 2014 •. Karjalainen Electric Sauna, Cool Sheiks, Firebugs) ja rummuissa Tyko Haapala (alias Tykopaatti, alias Downhome King III eli Jo’ Buddyn rumpali). Asiaansa Pietari ei esitä Pelle Miljoonan suorasukaisen yhteiskunnalliseen tyyliin ’Olen työtön, perkele’ tai ’Haistakaa paska koko valtiovalta’ vaan yksilöllisemmällä tasolla ottamalla nuoren perheenisän näkökulman. levy tutkailut häviä esikuvilleen. Kyseessä - 61 - oli uusi kolmimiehinen kokoonpano Pietarin Spektaakkeli. Positiivinen uusi tuttavuus – jatkoa odotetaan. Varsinaisesta Marty Robbinsin levytystuotannosta Bradley on löytänyt esitettäväkseen peräti kaksi raitaa, melodisen marssirallin Doggone Cowboy sekä kaikessa herkkyydessään ja hauraudessaan sykähdyttävän balladin Man Walks Among Us, joka on päätynyt kiekolle riisutussa mies ja akustinen kitara -ulkoasussa. Levyllä hän vastaa myös jälkikäteen lisätyistä perkussioista sekä viimeisellä raidalla kosketinsoittimista. Pete Hoppula KOTIMAAN KATSAUS PIETARIN SPEKTAAKKELI Rakkauteen (Roihis Musica RMCD 015) (1) Kun luokses tuun (2) Tyttö lähtee tanssimaan (3) Poliisi (4) Maalta kaupunkiin (5) Puerto Rico (haaveissani) (6) Elviira (7) Rakkauteen (8) Yksinäinen kuu (9) Kuuma mama (10) Itseäni syytän (11) Jos vielä kaipaat (12) Mimosa Kun kuulin ensi kerran Radio Helsingistä Tyttö lähtee tanssimaan –kappaleen, huomio kiinnittyi jämäkkään soundiin ja kaukoröyhkämäiseen velmuun sanoitukseen. työelämän asioihin esimerkiksi kappaleessa Puerto Rico (haaveissani). Jarkko Ravi CLINT BRADLEY Riding After Midnight (Bluelight BLR 33171 1/2) (1) Riding After Midnight (2) My Rifle My Pony And Me (3) Doggone Cowboy (4) A Fine Horse (5) We Are Shane (6) Call Of The Far Away Hills (7) I Wish I’d Been There (8) Pilgrim Boy (9) Man Walks Among Us (10) Six Strings (11) The Anvil Jokainen pojankoltiainenhan pitää länkkärileikeistä, eikö niin. Pikku-Bradleyn villi länsi -hurmoksen sytytti tietenkin alun alkaen elokuvat, joista konkreettisimpana linkkinä on uutuuslevyllä kuultavissa tyylikäs luenta Rio Bravo -leffan tutusta Dean Martin-Ricky Nelson -klassikosta My Rifle My Pony And Me
BN 6/07) ilmestyi vuonna 2007. Puuma tietenkin kertoo nykyajalle tyypillisestä kypsään keski-ikään ehtineestä kyltymättömästä ja sinnikkäästä naisihmisestä, jota kertoja ei enää millään välittäisi tapailla. Mainitaan nyt vielä Jerry Reedin kitaroinnin mieleen tuova Aamulla Rautatieasemalla -instrumentaali niin bändin monipuolisuus tulee varmasti ilmi. Pari vuotta myöhemmin nimi muutettiin muotoon St. Janne Örnberg HITTO Kovaa seksiä (Hitto HRBCD01) (1) Nyt nykii (2) Kovaa seksiä (3) Dokaa (4) Eteenpäin (5) Puuma (6) Lanteet (7) Mä meen (8) Mökkipuheita (9) Pöllö viheltää (10) Tytti män (11) Tumputan Hiton kovaa seksiä! No voi hittolainen, sillä näin lupaa levyn mukana tullut esittelylappunen. Lisäksi on julkaistu 8. STMBB:n soittajien historiaan kuuluu Suomen rock-mestaruudenkin voittanut Fantasia-kokoonpano 1970-luvun progekaudelta. Välillä viheltelevät pöllöt, välillä pilkitään ja tietenkin kehotetaan dokaillemaan ja mokailemaan niin kauan kun se on vielä mahdollista. Parasta Talmud Beachissa on mielestäni se, että jäbät eivät yritä väkisin vaan antavat kappaleiden rullata simppelisti omalla painollaan – mielestäni hyvä musiikki onkin useimmiten veikeää, mutta ei liian vaikeaa. ”Beyond Dreams”pitää sisällään monipuolista ja isolla sydämellä laadukkaasti soitettua musiikkia. Turhaa hehkutusta välttääkseni huomautan, ettei kyseessä mikään tajunnanräjäyttäjä ole, mutta useita kuuntelukertoja kestävä pienoinen helmi kuitenkin. Harppuvirtuositeettia kuullaan sitten chicagolaisvierailija Martin Langin esittämänä päätösraidalla Tumputan. Hannu Lindblomin vetämä poppoo esiintyi vuonna 1964 nimellä The Things. Marcus Bluesband, joka on sittemmin lyhennetty nykyiseen muotoonsa. Tämä seikka taas aiheutti ainakin allekirjoittaneella sen, että jo levyn ensimmäinen kappale, mainiosti slidekitaraa hyödyntävä Hobo Don’t Mind A Little Rain, synnytti moneksi päiväksi päähän soimaan jääneen korvamadon. Lainakappaleista turhimpia ovat All Your Love (Otis Rush) ja Need Your Love So Bad (Little Willie John). Omiksi esikuvikseen bändi mainitsee mm. Pääasiassa kitaristilaulajan roolia vetävän Lindblomin kuudesta sävelmästä löytyy progevaikutteita (3, 8), soulahtavaa bluesia (8, 10) ja Frankie Goes To Hollywoodin mieleen tuovia popsävyjä (5). Avausraita Hate This Blues kulkee raskasoutuisen jäykähkösti Hannu Lindblomin huuliharpun sävyttämänä. Musiikillisesti (siitähän tässä kai oli tarkoitus kirjoittaa) Hitto esittää sujuvaa ja rentoa bluesrockia. ZZ Topin ja sehän on kuultavissa Sweetissä. Rivakkatempoisella kakkosraidalla meno on jo svengaavampaa, grooven takaa mainio torvisektio (Markus Kaikkonen, Sebastian Back, Torvald Lund ja Jan-Anders Fagedhed). Seksuaalisväritteiset sanoitukset tulivat suomalaiseen rock’n’rolliin 70-luvun alussa viimeistään kun Juice Leskisen rahvaanomaisuuteen tähtäävät, vaikkakin intellektuaaliseen sävyyn taipuvat riimit mullistivat maamme rocklyriikan, eikä Sleepy Sleepersin brutaalin navanalushuumorin jälkeen mikään ollut entisellään maamme popparikuvioissa. Hitto, kyllähän tämän luulisi kelpaavan niin rehevän suomirockin kuin vapaamielisen bluesin harrastajankin soittimeen. Levyn päättävä H. Lyriikkapuolella ollaan niinkin minimalisteja, että kappaleet on helppo oppia ulkoa muutaman soittokerran jälkeen. helmikuuta 2014 Pietarsaaren Schaumann Hallilla tallennettu live-dvd. Honey Aaltonen STMBB Beyond Dreams (Top CD-1057) (1) Hate This Blues (2) Chosen 1 (3) Beyond Dreams (4) All Your Love (5) Changes (6) Need Your Love So Bad (7) Outside Woman Blues (8) Looking For You (9) I Might Bend (But I Won’t Break) (10) So Sad (11) Born Under A Bad Sign (12) Devil At The Table Keski-Pohjanmaalaista bluesgenreä edustaa pietarsaarelainen STMBB. Soitto kulkee sujuvasti, olematta kuitenkaan turhan ammattimaista säilyttääkseen uskottavuutensa. • 3 - 2014 ”Kovaa seksiä on tyylipuhdasta semi-hardbluesia, joka etenee miehekkäästi 30 asteen kulmassa”, lupailee saatekirje. Born Under A Bad Sign kunnioittaa Albert Kingin alkuperäisversiota ja Doug McLeodin I Might Bend on sovitettu jazzahtavaksi boogalooksi. Fiiliksiä toisesta esikuvasta, Blind Willie Johnsonista, on taas havaittavissa The Wizardissa. ”Talmud Beach... Kappaleet ovat omia eikä liikoja plagiointisyytteitäkään kannata esittää. Lindblomin ja basisti Markku Lönngrenin yhteistyön hedelmä on tiukkailmeinen bluesrock-tykitys. TT Tarkiainen THE TOREADORS Wild And Furious (Toreadors #) (1) I Ain’t Got You (2) Boogie Woogie King (3) Friday Night Lies (4) La Muerte Del Toro (5) It’s Your Voodoo Working (6) Knockin’ On Your Door (7) Trouble Man Runsas vuosi sitten ( ja taas reippaasti myöhässä) arvioin Toreadors Trion ”Johnny Can’t Dance” -albumin mainioksi rockabilly/. Tämä yli seitsenminuuttinen hidas, pelkän basson ja harpun säestyksellä esitetty tarina kertoo autenttiseen sävyyn povipommi Pamela Andersonin videota katselevan miehen illanvietosta. Kuinka väärässä sitä voikaan ihminen olla ennakkoluuloissaan, sillä Talmud Beachin esikoislevyllä annostellaan poikkeuksellisen konstailematonta ja tymäkkää, hieman Canned Heat -tyylistä, puoliakustista countrybluesboogie-poljentoa. levy tutkailut TALMUD BEACH Talmud Beach (Bone Voyage BONE-0192) (1) Hobo Don’t Mind A Little Rain (2) Sold My Hair (3) Klubilla (4) City Lights (5) The Wizard (6) Sweetissä (7) Time On Highway 5 (8) Pyramid Boogie (9) Drinkin’ Kilju (10) Aamulla Rautatieasemalla (11) How Long. Bändin juuret ulot- - 62 - tuvat viiden vuosikymmenen taakse. ”Beyond Dreams” on järjestyksessään STMBB:n toinen studiolevy, esikoisalbumi ”Two Sides” (ks. No, itse asiassa otsikkohan on vain hauska yhdistelmä Hitto-yhtyeen ja sen tekemän levyn nimeä. kuulostaa joltain paskalta progebändiltä”, muistan ajatelleeni, kun sain toimituspäälliköltämme nyt arvosteltavissa olevan lätyn käteeni. Feelgoodin Lee Brilleauxilta kuin Little Walterilta. Bändin jäsenethän ovat aloitelleet soittouraansa Kotkassa jo 70-luvun puolella. Outside Woman Blues (Eric Clapton) kulkee torvisektion ryydittämänä tanakasti southern rockin tyyliin. Kitaristi Risto Ahola päästelee säästeliään maukkaita kuvioita ja Matti Tieahon laulutulkinnat vetoavat kuulijaan. Tietysti pelkkä vilkaisu levyn kappaleiden nimiin herättää mielikuvia sen sisällöstä. Esimerkiksi nimikappale ei ole mikään miehisen kyvykkyyden uho vaan kuvaus sadomasokistisesta sukupuolisuhteesta. ”Puhutaan siitä, mistä bluesissa on aina puhuttu: sitä ennen ja sen jälkeen.” Mutta ei tämä mikään pornolevy ole – pikemminkin tuollaisia isojen poikien juttuja. Seuraavilla vuosikymmenillä palattiin kuitenkin takaisin perusasioiden pariin bluespitoisen ohjelmiston myötä. Hitto jatkaa perinnettä näiden välimaastossa Juha ”Watt” Vainion Pahojen poikien laulujenkin tunnelmissa, mikä ei ole ihme. Huuliharpistina hän lienee ottanut enemmän vaikutteita Dr. Lisätietoja facebookista ”Hitto-rytmibluesia”tai hittorb@ gmail.com
Difficult Living on perinteisempi kitaraboogie. Esimerkiksi härkätaistelussa kuolevan luontokappaleen häviötä kuvaileva viidakkohenkinen surfinstrumentaali La Muerte Del Toro kuulostaa varsin kohtalokkaalta. Texas (8) New Kid In Town (9) Dark Glasses And Leather Boots (10) Walk Away From You, Boy (11) I Wonder If You Ever Think Of Me (12) Last Night (13) Sonata For Senate (14) Birth Of Boogie (15) Eddie’s Song Gim Kordonia on hypetetty kevään aikana somessa siinä määrin, että päätin ottaa selvää mistä tässä nyt vouhkataan. Tämä tuskin lukijakuntaamme häiritsee. Levyllä soittaa joukko varsin ammattitaitoisia muusikoita: Tero Kaario (koskettimet), Snothead (basso), Jussi Huttunen (rummut) sekä iso liuta vierailijoita. levy rock’n’roll-levyksi. Bändin nimeä kantavalla cd-EP:llä esittäytyy asiansa osaava ja siihen paneutunut joukkio. Jos ei kaukomaiden kultakentillä mammonaa liiemmin herukaan niin soittokokemus otollisemman yleisön edessä tuo uutta puhtia bändin soittoon. Siviilissä hän jutustelee lepoisan savolaisittain. Äänittäjä Timo ”Doc” Heikkinen on tehnyt Otavansakara-studiossa varsin laadukasta jälkeä. eiköhän - 63 - Van Morrison, Tom Waits, Lou Reed ja Elvis Presley ovat nimiä, jotka tulevat mieleen Dave Forestfieldin uutukaista kuunnellessa. Tiukkoihin kitarariffeihin pohjautuva päätösraita on levyn parasta antia. TT Tarkiainen tämän tyylisen musiikin siemenet kylvetty jo vuosikymmeniä sitten esim. Erityisesti kun ne pärjäävät mennen tullen lainakappaleillekin. Mollisäveliä hyödynnetään myös bändin omassa Friday Night Liesissa ja Charles Sheffieldin kappaleessa It’s Your Voodoo Working. Mutta palatakseni hyvässä/pahassa somessa tapahtuvaan yli-hypetykseen; liian pitkälle erilaisissa blogeissa viedyt hehkutukset menee jo vedätyksen puolelle, kuten väite, ettei tällaista musaa ole aiemmin tehty. Omaan ikäryhmääni kuuluvat sällit ovat soittajina tuttuja jo aikaisemmista kolttosistaan: Laulaja/kitaristi Aleksi Pahkala garage punk -trio Duplosta, basisti Lasse Kiehelä on em. En tiedä, ovatko toreadorit intohimoisia Flyright-levyjen (tai jopa Excello-levyjen) keräilijöitä vai Imelda Mayn ihailijoita, mutta mainio valinta tuo viimeksi mainittu New Orleansin renkutus joka tapauksessa on. Itse kappale olisi voinut kelvata vaikkapa The Blastersin ohjelmistoon. Come on... Lyriikkapuolelta sen sijaan mieleeni tuli päällimmäisenä Kauko Röyhkä ja varsinkin Kaupunki tappaa sielunsa on hyvin röyhkämäinen veto. Koko levy on nauhoitettu bändin treenikämpällä livenä, joten rentous ja rosoisuus on onnistuttu taltiomaan suoraan lähteeltä ilman sen kummempia studiokikkailuja. Singer-songwriter -perinteen lisäksi Dave on imenyt musiikkiinsa paljon vaikutteita bluesista, soulista ja rock’n’rollista. Lainakappaleista toimii räväkimmin mielestäni Jimmy Ligginsin Boogie Woogie King, jonka olisin itse laittanut avaukseksi. Jo bändin nimestä voi päätellä, että Sonic Youthin jäljillä mennään. Lätty pyörähti vaivattomasti läpi kahteen kertaan, joten ei ennakkosuitsutus ihan tuulesta temmattua ole ollut. Muutos kuuluu myös musiikissa. Vastaus jäänee avoimeksi eli savolaisittain kuulijan vastuulle. Saatan olla väärässäkin ja toivottavasti en pilaa ennakkoon kenenkään elämystä ylianalysoinnilla – tää on kuitenkin vaa punkrokkii. Tämän maanläheisempi ei lopputulos voisi olla. Janne Örnberg GIM KORDON Ei Ole Helppoa (Soliti 2014) DAVE FORESTFIELD Party Music For Wasteland Teens (Propaganda PRO 2127) (1) Ei ole helppoo (2) Saami kartalle (3) Kaikki hyvin on (4) Sä oot mun unelma, beibe (5) Sateessa (6) Se on muutos (7) Sama homma uudestaan (8) Kaupunki tappaa sielunsa (9) Vladimir (10) Yöhön tummaan (1) Wasteland Teens (2) Just A Thought (3) Double Bill And Triple Ted (4) Party Isn’t Here Anymore (5) Starting To Get My Business Straight (6) Boy With A Plan (7) Mr. Pitkän linjan rokkimiehen, kitaristin ja laulajan Tommy Dahlströmin johtamat härkätaistelijat ovat ensilevynsä jälkeen ehtineet kiertää eurooppalaisia keikkapaikkoja, mikä lienee hyvä vaihtoehto täkäläisille pizzerioille. Johnny Kiddin tapaan rokkaavasti mollisävellajeihin mieltynyt Toreadors hyödyntää niiden dramatiikkaa onnistuneesti. TT Tarkiainen Tilaa Blues News! Finnish Blues Societyn jäsenyys sekä kuusi BN-lehteä vuodelle 2014 hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews. Avausraita on hyvin kulkevaa kitaravetoista rockia, josta tulee mieleen sellaisia nimiä kuin Molly Hatchett, Judas Priest ja Blackfoot. lisäksi rytyyttänyt myös Knucklebone Oscarin ryhmässä ja rumpali Alexandros Karoutsosin tunnistin jo kuopattujen Disgracen ja Shaken kitaristiksi. Lunkia suomeksi laulettua punkrokkia, jossa kitara pörisee rouheasti ja biitti on tukevaa. Nyttemmin bändi on lyhentänyt nimensä pelkäksi Toreadorsiksi, mihin looginen selitys on tietenkin kokoonpanon kasvaminen saxofonisti/huuliharpisti Ari Toivosella. Jos oli Toreadors Trion ensilevy mukaansatempaava, ei tämä seuraaja siitä jälkeen jää. Se se on jo paljon se! Honey Aaltonen BUSHMILL (Bush 01) (1) One Way Highway (2) Moon Is Watching (3) Difficult Living (4) All The Crossroads (5) Endless Love Bushmill on oululainen tiukasti soitetun hardrockin nimeen vannova viisikko. Dave Forestfield on kuopiolaisen Tatu Metsäpellon alter ego. Mollivoittoista balladiosastoa edustaa All The Crossroads. Kiihkeästi etenevä, mutta hieman hätäisen oloinen Billy Boy Arnoldin/Jimmy Reedin hitti I Ain’t Got You olisi voinut jäädä päätösraidaksi, vaikka kieltämättä Toivonen pääsee sillä harpistinkykyjään esittelemään – ja loppuun jätetty Trouble Mankin, jossa Dahlstömin hurja kitaran soitto tempaisee mukaansa, on vallan paikallaan. Kokoonpanossa vaikuttavat: Timo Tuovila (laulu), Anssi Kotanen (kitara, laulu), Raimo Ontero (kitara), Keijo Koivikko (basso) ja Pekka Ontero (rummut). Vaikka perinteisen rock’n’rollin alueella operoidaankin, on bändi siirtynyt enemmän kuin piirun verran bluesin suuntaan. Myös varhaiskauden Eput on nostettu yhdeksi vertailukohteeksi ja jotain marttisyrjämäistä fraseerausta Pahkalan laulussa kieltämättä onkin. tutkailut Akustisesti alkava Moon Is Watching on hitaampitempoinen mahtipontinen tykitys. Levyn potentiaalisemmasta kesän radiohitistä, Kaikki hyvin on, tuli mieleeni jopa Arthur Leen ja Loven varhaisimmat tuotokset. Tuolta Louisianastahan ei ole tunnetusti pitkä matka Jamaikallekaan, joten reipasta ska-poljentoa käytetään vauhdittamaan Knockin’ On Your Dooria. Laulun lisäksi maestro itse soittaa kitaraa, dobroa, bassoa, pianoa ja urkuja. Varmasti juuri sen ja soittajien iän tuoman varmuuden vuoksi Gim Kordon vetää tylysti rinnalle ja ohi puolta nuoremmista yrittäjistä. Omien sävellysten osuus (neljä seitsemästä) on aina ilahduttavaa. Heittäydytäänpä sen lopussa lähes jazzin puolelle. 3 - 2014 •. ”Party Music For Wasteland Teensin” sujuvaa englanninkielistä tarinankerrontaa kuunnellessa herää kysymys: Ajatteleekohan Tatu/Dave suomeksi vai englanniksi. Stoogesin ja MC5:n toimesta
Tämä on esimerkki siitä, mihin parhaimmat vanhaa boogierockperinnettä ylläpitävät nykypäivän bändit pystyvät. No, toivottavasti tämän kokoelman myötä edes siellä Radio Suomessa joku muukin kuin Nättilä Kantritohtori-ohjelmassaan vielä löytää Jytäjemmarit. Lehdessämme se näyttää silti olevan esittelemättä, mistä ei tällä kertaa voi syyttää edes minua. Honey Aaltonen TEXAS OIL (ASD 002) (1) That’s My Hot Rod (2) Voodoo Twist Texas Olin viime vuonna ilmestynyt esikoisalbumi on saanut vihdoin jatkoa sinkun muodossa. Näytteeksi tulevalta on valittu viehättävästi laulavien – ja muutenkin viehättävien Riikka Rauhalan ja Katja Härkinin (viehättävästi) tulkitsema Viileää viiniä (ja lämmin kesäyö). Kevyet mullat, jossa Ahon lisäksi vaikuttavat mm. Toinen toistaan tarttuvampia, oivaltavampia, sympaattisempia ja ikuisesti ajan hermolla olevia lauluja, jotka on kaiken lisäksi toteutettu musiikillisesti erinomaisesti. Huojuvan ladon Suonna Kononen, FME&J:n kitaristina tunnettu Arto ”Pilli” Pajukallio ja Dortmunderin Tapsa ”Ei Timo” Kojo, julkaisee syksymmällä Mylsä-nimiselle paperitehdaskylälle omistetun levynsä, jonka nimi on luonnollisesti ”Mylsä”. Syntyperäisen - 64 - mylsäläisen, Katariina Kujalan tekstiin Pajukallio intoutui säveltämään kappaleen Mylsällä meni seitkytluku. Black River Bluesmanin romuluinen blues on tullut varmasti tutuksi jo monille lehtemme lukijoista ja samoilla linjoilla jatketaan edelleen. Toisena kappaleena saamme kuultavaksemme varhaista Johnny Winteriä, ajalta ennen ajanlaskumme alkua. Soundipolitiikka on jälleen kuiva ja karu, aivan kuin ”Hot Wheelsin” sessioista olisi mallia haettu. Tämäkin tipahti postiluukusta vain päivää ennen lehden deadlinea. Levyn sisältöä ei liene aiheellista ryhtyä ruotimaan sen tarkemmin, sillä sehän veisi kohtuuttomasti palstatilaa. Duon toisen osapuolen, rumpali Bad Mood Hudsonin raskaasti svengaava shufflen paukutus ryhdittää kokonaisuutta entistäkin maukkaammin. Ja tulivatkohan lähes kaikki mainittua. Vaikka minulla taitaa olla yhtyeen koko tuotanto (ja olen tainnut ne jopa kaikki lehteemme arvioidakin), pääsi tämä tuore kokoelma silti yllättämään. Leskisen vaikutus suomenkieliseen rocklyriikkaan on kiistämätön, ja kuuluuhan se tietenkin myös Ahon, Myllykosken ja Antero Gustafssonin teksteissä. levy tutkailut PEKKA MYLLYKOSKI & JYTÄJEMMARIT Vaksi Ladatta (Maaseutumusiikki MSMCD-19) (1) Rukinpolkija (2) Viekää minut baariin taas (3) Poikakuoro (4) Kesämies (5) Puhun sekavia vain (6) Kaksi kalossia (7) Juice (8) Näinkö aika kuluu, Neil Young (9) Clapton (10) Jumala blues (11) Jäärä (12) Paa skaaks tässä! (13) Kiviset miehet (14) Viinamäki (15) Kuulin läpi greipin (16) Jumalauta, vallataan vanha! (17) Kilisevät ukkeli (18) Alaska (19) Petterin mandoliini (20) Oman käden oikeus + bonus: 3:30 On oikeastaan käsittämätöntä, etteivät Jytäjemmareiden – solistinaan Pekka Myllykoski, levytykset ole päätyneet maamme lukemattomien radiokanavien soittolistoille. Pakko myöntää, että aluksi luin nimeksi Siveetön mies, kun sanoitus on kuulemma vielä ”Ilkka Kanervan käsittämättömien lausuntojen inspiroima”. pikkulevyistä Paa skaaks tässä! (skasingle), ”Palamaton Parta” (joulu-EP), ”ikkähämäH” (vappu- tai helatorstai-EP) ja ”Alaska” (hissiaiheinen EP). Näinkö pahasti suomalaisten musiikkimakua todella aliarvioidaan. Kokonaisuus kuulostaa tismalleen siltä, miltä pitääkin. Yhteistyöhön Juicen kanssa kolmikko pääsee Petterin mandoliinissa, joka on mukaelma Leskisen vanhoista Einarin polkupyörä-, Napoleonin mopo- ja Tarzanin kalsarit -teemoista. Riku Metelinen BLACK RIVER BLUESMAN & BAD MOOD HUDSON (Gecko Yell GEYER 007) (1) Candy Box Blues (2) Bucket Hot Water Mustionjoen bluesmiehen Jukka Juholan tuorein julkaisu taitaa olla jo muutaman kuukauden vanha. Countryn lisäksi Jytäjemmarit ammentavat vaikutteita mm. Itse taidan silloin mennä jo nukkumaan, ellen sitten Juicen tavoin ole sattunut jo heräämään. Tätä esitystä kun ei nähtävästi julkaista muussa yhteydessä, joten kipin kapin tilaamaan hyvin varustetusta levykaupasta tai osoitteesta www.maaseutumusiikki.fi. Candy Box Blues tosin on ehkäpä aiempaa tarttuvampaa rytistystä, vaikka kitarariffin raskassointisuus olisi varmaan kelvannut aikoinaan jopa Black Sabbathille. Levyn täkynä kaikille Pekka Myllykosken ihailijoille on Tom Russelin Who’s Gonna Build That Wall, suomeksi Tapsa Kojon, Myllykosken ja Konosen kääntämä Huuskonen rakentaa. Kaikki joilla vain mahdollisuus on, menkää Texas Oilin keikoille toteamaan, miltä rock’n’roll tänä päivänä kuulostaa. Kuka näitä enää pystyy muistamaan, mutta pirun hyviltä kuulostavat taas/edelleen! Tottahan toki olette kaikki Blues Newsin pitkäaikaistilaajia, jotta olette em. Tulevalta levyltä maistiaisena oleva Hot Rod on bändin omaa tuotantoa ja jatkaa debyytiltä tuttua Hurriganes-pohjaista linjaa. rockista, bluesista, reggaesta, skasta ja vaikka mistä – tietysti myös Juice Leskiseltä. Uusi vuosi on tuonut mukanaan uusien kujeiden sijasta uuden basistin, kun ”El Pete” saapui paikkamaan tyhjillään olevaa basistin virkaa. Bonuskappale, Leskisen Puoli neljä, tosin saattaa hämmentää reippaalla ska-poljennolla. Kesäkuussa, eli lehtemme jo ilmestyttyä, on julkaisuvuorossa kotimaisen countryn tienraivaajan Freud, Marx, Engels & Jungin 30-vuotiselle uralle (onko siitä helvetti jo 30 vuotta kun Freukkarit aloittivat harjoituksensa – ja missäpä muualla kuin yhdistyksemme toimitiloissa Läävässä) omistettu ”Kantribuutti – FME&J 30 vuotta”. Olikohan niin, ettei Lasse Mårtensonille omistetulta singleltä ollut yhtään näytettä. Mielleyhtymiä voisi syntyä vaikkapa kotimaisen Tuomari Nurmio ja Tohtori Hillilä -duon tai. Aamuyön tunteja kuvaava laulu on ehkäpä siirretty nykyaikaan, sillä nähtävästi nykynuoriso bilettää vielä tuohon aikaan. Levyn aloituksen, alkujaan 70-luvulla Love Recordsille levyttäneen Äimä-yhtyeen liian vähälle huomiolle jääneen suomikantrin klassikon Vanhat omppopuut esittää Kevyet mullat solistinaan Suonna Kononen. Yhtye on tietenkin countryyn kallellaan, silti niitä harvoja suomipop-osastoon laskettavia, joita viitsisi radiosta kuunnella. Ehkäpä arviokappale on kadonnut jonnekin postisäkin pohjalle, mutta onneksi minulle toimitettiin jälkikäteen ihan ikioma kappale. Syksyllä ilmestyvältä Marko Ahon Dortmunder-yhtyeen levyltä ”Siivetön Mies Herra Munjee” on poimittu Pekka Myllykosken laulama nimikappale. levyjen arviot lukeneet, mutta jos ette, niin vanhoja numeroitahan lienee vielä saatavilla. Honey Aaltonen MAASEUTUMUSIIKIN TULEVAISUUS (Maaseutumusiikki MSMCD-20) (1) Vanhat omppopuut (2) Viileää viiniä (3) Huuskonen rakentaa (4) Mylsällä meni seitkytluku (5) Siivetön mies Maaseutumusiikki se vain ehtii työntää uutta julkaisua hengästyttävää tahtia. Kyseessä on kuitenkin vain viiden kappaleen kokoelma, joka esittelee Maaseutumusiikin tulevia julkaisuja. Laulu on mielestäni jätetty aavistuksen liian rosoiseksi, mutta koska meno on niin messevää, ei tuollaisiin pikkuseikkoihin kannata oikeastaan edes puuttua. Kaikkihan voivat lukea arviot PM&JJ-levyistä ”Viekää Minut • 3 - 2014 Baariin Taas”, ”Y-eah!”, ”Purkitettu Kuumuus”, ”Viimeinen Boheemi” sekä ns
Tällä kertaa sitä tehdään jo toisessa polvessa, sillä Candy Box Bluesin sanoittajaksi on merkitty Juholan tuolloin 11-vuotias Viktor-poika! ”Nothing in the candy box, the evil bumble bee ate ’em all.” Ei se omena kauas... Harmonica Hindsista itsestään voi tsekkailla lisätietoja osoitteesta www.harmonicahinds.com. John aloitti muusikon uransa jo 40-luvun lopulla Maxwell Streetilla ja sieltä on myös lähtöisin miehen soittotapa, josta tunnistaa - 65 - tutkailut samankaltaisuuksia mm. Siitäkin huolimatta, että hän on laadukas, perinnetietoinen bluesharpisti. Hutton, Hound Dog Taylorin, Lefty Dizzin ja Magic Slimin kanssa. Luau (16) I Love The Woman (17) Johnny’s Bounce Embryn pariskunnan ainoa yhteinen 1979 ilmestynyt levy on ”After Work”(Razor R-5102) ja tämä ”Troubles” on sen uudelleennimetty painos lisättynä muutamalla 45:lla sekä parilla ennen julkaisemattomalla äänitteellä. Black River Bluesman ja Bad Mood Hudson tulevat varmasti jakamaan mielipiteitä edelleen, vaikka ns. vai mitenkäs se sanonta menikään... Kingin Worry, Worrylla komppikitaristi Riler ”Iceman”Robinson astuu esiin, laulaenkin hiukan kuin köyhän miehen B.B. Levyn covereista Roosevelt Sykesin Keep Your Hands Off Heriin sekä Reedin Going To New Yorkiin on saatu mukavan omaleimainen ote. Freddie Kingilta kuullaan Razor Sharp – ja saman miehen kategoriaan mennee Johnin ainoa sävellys, levyn päättävä Johnny’s Bounce. Singlen B-puoli (tai siis nykyään toinen kappale) rullaa samaan malliin kuin nimiraitakin, vaikka nimi olisi ehkä antanut odottaa jotain kiehuvampaa. Wolfin julkaisunumeron perusteella on pääteltävissä cd:n olevan lähi-ikuisuuteen ilmeisesti jatkuvan ”Chicago Blues Session” -sarjan osa #83, vaikkei cd-vihko sitä eksplisiittisesti mainitsekaan. Tämä uutuudeksi mainostettu Wolf-tuotos ei ole sisällöltään mikään uutuus, koskapa sen kaikki 12 kappaletta on koottu Hindsin itsensä vuosina 2008 ja 2010 omalla Harmonica Hinds Music –omakustannemerkillään tuottamilta kahdelta pikkusievältä cd:ltä ”Finally”ja ”Anything If I Could”. B.B. Albumin kappaleista viisi on merkattu Sylvian nimiin (1, 2, 8, 9, 12) ja yksi miehensä Johnin (Johnny’s Bounce), loppujen ollessa covereita. Gospel-laulaja Sylviasta tuli rouva Embry muutettuaan Chicagoon 60-luvun alussa ja Johnin opissa myös taitava basisti sekä varsin käytetty keikkamuusikko. Paikoitellen kuullaan mainiota instrumentaalijamitusta (Take Your Time, Cuddle Inn), mutta toisaalta Way Down South -instrumentaali junnaa aika puuduttavasti paikallaan. Niistä jälkimmäisen nimikin on siirretty lähes sellaisenaan tälle ”uutuudelle”. Mainiosti porisee kuitenkin. Kitara näissä kappaleissa kuullottaa Lefty Dizzin muistoja. Levyn neljä instrumentaalia edustavat erilaisia kitaratyylejä. Levyn kaksi ensimmäistä Sylvian sävellystä, Wonder Why sekä nimikappale Troubles näyttävät, mikä hän on ”miehiään” laulajana - eli Big Mama Thornton -tyylisen vahva. Vanhojen ihailijoiden ei ole kuitenkaan syytä pelästyä, sillä tutulla ja tinkimättömällä linjalla silti jatketaan, mutta ehkäpä joku Black River Bluesmania aiemmin vierastanut saattaisi jopa kokea herätyksen hänen primitiivibluesiinsa tämän myötä. yleisöystävällisempään suuntaan on (ainakin tällä) singlellä lähdetty. Early Time Bluesissa sekä upeassa Blues This Morningissa olin kuulevinani jopa Sammy Lawhornia. Onneksi tosin vain pari minuuttia. Honey ”I’m all lost down in the Candy Box!” Aaltonen UUSINTAJULKAISUT HARMONICA HINDS I’d Give You Anything I Could (Wolf 120.831) (1) Stop Complaining (2) Wake The Spirit (3) Anything If I Could (4) Child Of The Universe (5) Take Your Time (6) Don’t You Steal My Money (7) Can’t Stay Here Forever (8) Way Down South (9) Imelda (10) Cuddle Inn (11) You’re Looking Good (12) Goin’ Down To The River Trinidad & Tobagon saarella liki 70 vuotta sitten syntynyt ja sittemmin, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin James Cottonin ja Buddy Guyn myötävaikutuksella Chicagon bluespiireihin päätynyt Mervyn ”Harmonica” Hinds on eittämättä ja ainakin tunnettuudessaan luokiteltava lähinnä kolmosdivarin artistiksi. Pertti Nurmi JOHN & SYLVIA EMBRY Troubles (Delmark DE-832) (1) Wonder Why (2) Troubles (3) Lie To Me (4) I’m Hurtin’ (5) I Found A Love / Rainbow (6) Going To New York (7) Mustang Sally (8) Gonna Find My Baby (9) Early Time Blues (10) Razor Sharp (11) Keep Your Hands Off Her (12) Blues This Morning (13) After Work (14) Worry, Worry (15) 62nd St. Huuliharpisti Hinds pyrkii jatkamaan kunniakkaasti Chicagon bluesperimää, mutta hänen rento laulunsa on paikoin hieman väsyneen oloista ja pettääkin aika-ajoin siellä täällä – esimerkiksi kappaleella Can’t Stay Here Forever. After Work on tyypillisen hidas slovari ja 62nd Street Luau mukaelma Pee Wee Craytonin After Hoursista. Don’t Steal My Money on ripeä blueshölkkä, jolla loistaa kitaristi Eddie Taylor Jr. J.B. Vielä iso kiitos Delmarkille, että teki tämän uusintajulkaisun täydennettynä niillä muutamilla sinkkuraidoilla. Sylvian pehmeämpi puoli tulee esiin hänen esittäessä Samille tunnusomaista sielukasta Elmore-vetoista laulua I’m Hurtin’ sekä aikaisemmin kuulematonta kappaletta Gonna Find My Baby. ja soittaen tutusti Dawkins-hengessä. Pariskunta John & Sylvia Embryn raaka South- ja West Side -soundi oli kuin omiaan alueen kuppiloihin ja heistä tulikin eräs suosituimmista yhtyeistä paikallisten keskuudessa. Bold One Loungessa äänitetty ”Troubles” on kerrassaan upea näyttö aidosta Windy Cityn raskaan sarjan meiningistä ja voin suositella sitä kaikille klassisesta kitaravetoisesta Chicago-bluesista pitäville. Tämän välipalan tilalle olisi kahdelta alkuperäis-cd:ltä löytynyt täysipainoisempiakin vaihtoehtoja. Jari Kolari YOU TALK TOO MUCH – The Ric & Ron Story, Volume 1 (Ace CDCHD 1390) (1) Go To The Mardi Gras – Professor Longhair (2) I Won’t Cry – Johnny Adams (3) Tell It Like It Is – Eddie Bo (4) You Done Me Wrong – Al Johnson (5) Don’t Lie To Me – Mercy Baby (6) Let’s Get It – Edgar Blanchard (7) Come On – Johnny Adams (8) Tootles – Lenny Capello & The Dots (9) Cuttin’ Out (Hey Now Baby) – Professor Longhair (10) I Love You Still – Joe Jones (11) Easy Rockin’ – Eddy Lang (12) You Got Your Mojo Working – Eddie Bo (13) Rocket To The Moon – Chris Kenner (14) She’s Mine, All Mine – Eddy Lang (15) You Call Everybody Darling – The Gondoliers (16) All Nite Long Parts 1 & 2 – Robert Parker (17) Don’t Mess With My Man – Irma Thomas (18) Let’s Try And Talk It Over – Tommy Ridgley (19) Nobody Knows (How I Feel About You) – Martha Carter (20) Carnival Time – Al Johnson (21) 3 - 2014 •. levy varhaisen Black Keysin suuntaan, mutta kyllä Mustion miehet tekevät ihan omaa juttuaan. JunioriEddie oli molempien Hinds-cd:iden takuuvarma ykkössäestäjä ja muutoinkin Hindsin takana oli laatuorkesteri, josta mainintana riittänee ilmiömäinen Kenny ”Beedy Eyes” Smith kannuissa. Pehmeämpää linjaa miehen soitossa edustavat lisäksi Albert Kingin, Sammy Lawhornin ja Jimmy Reedin tyylit. Brook Bentonin hidas, kermainen Lie To Me esitetään tässä toki ”Tuulisen Kaupungin” tyylille sopivan räväkästi mutta Magic Samin kitarasaundein. Sehän olisi tietenkin enemmän kuin suotavaa
Wardell Quezergue aloitti tuottajana, mutta ilmeisesti King Floyd ja Jean Knight työllistivät häntä niin, että yhteistyö jäi kolmeen uraan (1-3). Tietynlainen käännekohta Hollowayn uralla oli Mary Wellsin poislähtö Motownilta keväällä -64. Osa Macin löydöistä ylsi myöhemmin urallaan aina valtakunnalliseen menestykseen asti, kuten Chris Kenner (I Like It Like That) tai Robert Parker (Barefootin’), osa taas jäi paikallisten suosikeiksi kuten Mardi Grasin tunnuslaulun Carnival Time’n levyttänyt Al Jolson. Frank Wilsonin Mr Lifeguard on toki pirteä ja My Smile Is Just A Frown Turned Upside Down on kypsempi tulkinta kuin Carolyn Crawfordin alkuperäinen, mutta muuten ilonaiheet ovat vähissä. Tätä Irmakin on toivonut parissa haastattelussa. Full Time Woman julkaistiin singlenä, mutta se jäi ilman kaupallista menestystä. Ainut kuuntelun kestävä on (9). Sitä olisi ehkä kannattanut kokeilla singlenä. Wells oli jo levyttänyt seuraavaksi singleksi Smokey Robinsonin kappaleen When I’m Gone. Quezergue N.O.-tuottajana tunsi Irman kyvyt. Runkona on marraskuussa -68 Englannissa julkaistu ”The Artistry Of Brenda Holloway” -albumi (urat 1-16). Ruffinon paras saalis taisi olla kuitenkin nuori kitaristi Mac Rebennack alias Dr John, jonka ohjauksessa levytykset syntyivät. BN 218) jälkeen olisi enää tarvetta uusintajulkaisuun, mutta niin vain Acen porukka on löytänyt syyn uuteen koosteeseen. Sopimuksen purun jälkeen sitä ei kuitenkaan julkaistu vaan kappale annettiin Brenda Hollowaylle. Todellisia persoonallisuuksia solisteina, soitto parasta A-luokkaa (Harold Battiste, Roy Montrell jne.) ja äänitys Cosimo Matassan studiolla, ei siis ihme että tältä levyltä ei huonoa lenkkiä löydy – no, totuuden nimessä olisin kyllä hyvin pärjännyt ilman The Gondoliersin päivitystä 1940-luvun ikivihreästä (15) ja yksitotinen on myös iki-ihanan Irma Thomasin ensilevytys, kaukana tulevasta magiikasta. Julkaisematon materiaali ei juuri innosta. Tämän jälkeen tuotantovastuun otti Joe Hinton (4-11). Mieluummin menestyksen olisi suonut liian vähälle huomiolle jääneelle Tommy Ridgleylle, jonka tukeva stroll Let’s Try And Talk It Over kuuluu miehen uran parhaisiin. Koosteella on tusinan verran L.A.-tuotantoa ja saman verran Detroitista. David Nathanin tarkoituksena oli julkaista jo 90-luvulla Irma Thomasin Cotillion-materiaalia Ichibanin ”Soul Classics”-sarjassa, mutta silloin Atlantic toimitti väärät nauhat – nyt oikeat ovat löytyneet. Joe Jonesin You Talk Too Much tuon tempun kuitenkin teki yltäessään Billboardin poplistan kolmoseksi (R&B #9) vuonna 1960. Irman ystävät ovat tämän varmaan jo todenneet. Hinton oli ollut vastaavissa hommissa Motownilla. Frank Wilsonin Just Look What You’ve Done oli menestys - 66 - IRMA THOMAS Full Time Woman – The Lost Cotillion Album (Real Gone Music RGM-0224/OPCD-8818) (1) Full Time Woman (2) All I Wanna Do Is Save You (3) She’s Taken My Part (4) Shadow Of The Sun (5) Waiting For Someone (6) Fancy (7) Time After Time (8) Our Love Don’t Come Easy (9) Turn Around And Love You (10) Tell Me Again (11) Try To Be Thankful (12) It’s Eleven Clock (Do You Know Where Your Love Is) (13) Could It Be Differently (14) A Song With No Name aka Song For Jim (15) Adam And Eve Real Gone Music jatkaa 70-luvun Atlanticäänitteiden nauha-arkistojen penkomista. Kaiken kaikkiaan nämä Hintonin tuotokset vaikuttavat harjoitusotoilta, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista. Brenda Holloway oli Motownin länsirannikon toimiston löytöjä, joka ei koskaan täysin soveltunut Detroitissa kehitettyyn tuotantotyyliin. Siitä kehkeytyi kohtuullinen hitti, mutta jotenkin Hollowayn ura ei lähtenyt Detroitissa liitoon. Oma mieltymykseni kallistuu länsirannikon suuntaan. Siksipä nämä kolme uraa ovatkin koosteen parhaat palat. Holloway on myös kertonut, että hän rakasti Frank Wilsonin kappaleita (Together ’Til The End Of Time, I’ve Got Find It). Ei tullut Irmasta Philly-tähteä, vaikka koosteen päättävä Adam And Eve on ihan näppärä laulu. Näistä It’s Eleven O’Clock on onnistunut, vaikka ei sovikaan Irman tyyliin. Kolmas hyvä laulujen lähde oli Lewisin sisarukset. Laulun kolmas levytys otti tulta alleen, kun Ruffinolla oli pelisilmää liisata levy valtakunnalliselle Roulettelle. Tuottajina Los Angelesissa toimivat Hal Davis ja Marc Gordon, jotka saivat hyviä lauluja Ed Cobbilta (Every Little Bit Hurts, I’ll Always Love You). Aarno Alén I May Be Wrong – Irma Thomas (22) You Talk Too Much – Joe Jones & His Orchestra (23) Tipitina (demo) – Professor Longhair (24) I Won’t Cry (demo) – Johnny Adams odottamaan, löytyykö nauhoilta ennen julkaisematonta materiaalia, kuten loppuun mahdutetut pari demoa antavat olettaa. Ja jälki on uskomattoman komeaa, sellaista rennon tiukkaa ammattimaista pelimannimusiikkia, jota vain Big Easy kultakautenaan tuotti. Ehkä olisi ollut parempi, että olisivat pysyneetkin piilossa. levy tutkailut keväällä -67. Siitäkin Dee Dee Warwick teki paremman tulkinnan. Heiltä ei tosin hittejä herunut. Loistava levy kuitenkin kaiken kaikkiaan ja jatkoa seuraa, jäämme siis mielenkiinnolla BRENDA HOLLOWAY The Artistry Of Brenda Holloway (Kent CDTOP 406) • 3 - 2014 (1) Together ’Til The End Of Time (2) Every Little Bit Hurts (3) Where Were You (4) I’ve Got To Find It (5) Unchained Melody (6) Hurt A Little Everyday (7) I’ll Be Available (8) You’ve Made Me So Very Happy (9) I’ve Been Good To You (10) Too Proud To Cry (11) I’ll Always Love You (12) Operator (13) When I’m Gone (14) You Can Cry On My Shoulder (15) Just Look What You’ve Done (16) Starting The Hurt All Over Again (17) Mr Lifeguard (Come And Rescue Me) (18) My Smile Is Just A Frown Turned Upside Down (19) After All That You’ve Done (20) The Love Line (21) Can’t We Be Strangers Again (22) Just Another Lonely Night (23) Where There’s A Will There’s A Way (24) It’s Love I Need Enpä olisi uskonut, että Brenda Hollowayn 48-uraisen ”Motown Anthologyn” (ks. Arif Mardin tuli Hintonin avuksi parille uralle (12-13). Jos Bettye Swannin vastaava kooste oli iloinen yllätys niin tämä on aivan vastakkainen tapaus. Lisähoukuttimeksi on Motownin nauha-arkistoista löydetty 8 ennen julkaisematonta uraa. Tarttuva rallihan tuo on, mutta toistossaan aika tylsä hokema. Ilmeisesti sama miekkonen levytti 60-luvun alussa länsirannikolla rupista bluesia nimellä Little Joe Hinton. Marko Suutarla Enemmän New Orleansia levy ei voi olla kuin että se alkaa kolmikolla Professor Longhair, Johnny Adams ja Eddie Bo: eksentristä epäkeskokieputtelua, ultrasielukasta laulua ja holtitonta heittäytymistä sulassa sovussa. Viimeisen hitin (You’ve Made Me So Very Happy) tekoon Holloway palasi taas länsirannikolle. Ric- ja Ron-levymerkit naarasivat listoilleen hämmentävän määrän klassisia New Orleansnimiä. Sen verran raakaa ja sievistelemätöntä esimerkiksi Lenny Capellon sytkyttävä Tootles tai Eddie Langin kohkaava Easy Rockin’ olivat, ettei niillä valtakunnan listoille ollut asiaa. Syksyllä -72 Irma lähetettiin Philadelphiaan Sigma Sound -studiolle (14-15). Oli kaikenlaisia kokeiluja: (4):n pilaa laahaava intron jousitausta, (6) oli kehno laina Bobbie Gentryltä ja (7) väkinäinen vääntö viihdeballadista. Tähän tarjontaan Joe Ruffino ui pelimiehen elkein. Aarno Alén. Kaupungin kukoistava ja paheellinen yöelämä uhkapeliluolineen ja bordelleineen oli 1950- ja 60-lukujen taitteessa show-elämän lahjakkuuksien runsaudensarvi. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt mitä tehdä Irman kanssa
Näissä kappaleissa kitarassa ovat Roy Lanham ja Billy Strange, jotka korvasivat Jimmy Bryantin Capitolin studiomuusikkojen ykkösketjussa vuoden 1956 jälkeen. Marko Suutarla BN-arkistojen helmiä: JOHNNY WINTER SPEEDY WEST & JIMMY BRYANT Bustin’ Thru – Flippin’ The Lid (Bear Family BCD 17335 AH) (1) Flippin’The Lid (2) Stratosphere Boogie (3) Jelly Beans Daddy (4) Bryant’s Boogie (5) Lover (6) Wild And Woolly West (7) Hawaiian War Chant (8) The Night Rider (9) Ain’t Nobody’s Business But My Own (vocals: Kay Starr & ’Tennessee’ Ernie Ford) (10) This Ain’t The Blues (11) Bryant’s Shuffle (12) Cotton Pickin’ (13) Steel Guitar Rag (14) Water Baby Blues (15) Totem Pole Dance (16) On The Beach Of Waikiki (17) Truck Driver’s Ride (18) Boogie Barn Dance (19) Wild Card (vocal: Tex Williams) (20) Okie Boogie (vocal: Ella Mae Morse) (21) Jammin’With Jimmy (22) Sand Canyon Swing (23) Hop, Skip And Jump (24) Yodeling Guitar (25) I’ve Turned A Gadabout (vocals: Eddie Kirk & Marilyn Tuttle) (26) Speedy’s Special (27) Space Man In Orbit (28) Swingin’ On The Strings (29) Pushin’ The Blues (30) Speedin’ West (31) Twice The Lovin’ (In Half The Time) (vocal: Jean Shepard) (32) Hillcrest (Opus 3) (33) Pickin’Peppers (34) This Must Be The Place (vocals: ’Tennessee’Ernie Ford & Betty Hutton) Vaikka kantri ja jazz ovat kautta aikain flirttailleet keskenään niin Speedy Westin ja Jimmy Bryantin vuoden 1950–56 levytyksissä mustavalkoiset osaset fuusioituivat kantrijazzin ylittämättömäksi monumentiksi. Syyksi Bryantin syrjäyttämiseen kerrotaan olleen miehen epäsosiaalisien luonteenpiirteiden lisäksi myös tämän tapa itsepintaisesti soitella epäsovinnaisia kuvioitaan myös keskivirran pop-kappaleisiin. Tälläkin kiekolla on pari mainiota bottleneck-piisiä: oma blues nimeltä Dallas (Texasissa) ja Robert Johnsonin When You Got A Good Friend. Duo loi alun perin maineensa juuri taustamuusikkoina ja tätä puolta valotetaan kuu- Valkoistakin valkoisempi blues-mies Johnny Winter käväisi tässä huhtikuun lopulla Suomessa esittelemässä taitojaan, joten pieni juttu äijästä. Baby Boy Varhama Pentti ”Baby Boy” Varhaman Johnny Winter -kirjoitus BN-numerossa #10 (2/1970) oli ensimmäinen laatuaan. Taustatietoja ei minulla paljon ole enkä myöskään vaivautunut niitä hankkimaan, miehen musiikistahan on kyse. Duo hoitaa soolo-osuudet totutun ruudikkaasti ja varastaa siinä sivussa koko show’n. Ns. Western swingistä polveutuva syke, kantrin suoraviivaiset harmoniat ja kahdella kielisoittimella virtuoosimaisesti yhtäaikaisesti soitetut jazzlinjat olivat yhtä aikaa progressiivisen innovatiivisia ja kuitenkin helposti lähestyttäviä. Kolmatta LP:tä en valitettavasti ole kuullut. Etualalla hääri kuitenkin itse ihmiskitara Johnny, joka hämähäkkimäisin askelin liikkui pitkin esiintymislavaa. Ensimmäisellään Johnny tulkitsee omien sävellystensä ohella tuttuja blueseja, joiden joukossa ovat esim. Eihän tässä jaksa murjottaa siitä, että äänitteet ovat kaikki olleet jo aiemmin saatavilla, varsinkin kun Bear Familyn neljän CD:n definitiivinen boxi on jo 15 vuotta vanha ja huonosti hankittavissa. Kun muistan mitä Johnny oli, nousee pala kurkkuuni.” Näin siis Mike Ledbitter, mutta hänhän on tunnetusti kitsas jakamaan suosionosoituksiaan. Välillä hän kävi vaihtamassa Fenderinsä avoimeen sointuun viritettyyn kaksitoistakieliseen ja aloitti Magic Sam -tyylisen instrumentaalin, joka bottleneckin tultua mukaan kehittyi mainioksi versioksi Robert Johnsonin Walkin' Bluesista. Sanoisinpa, että Johnny on kehittänyt esikuvansa tyyliä vielä pitemmälle ja jos hän ei nyt ole aivan maailman paras bottleneck-kitaristi niin ehdottomiin huippuihin hän kuitenkin kuuluu. Kokoelman ydinmehu on puristettu tuon kultakauden materiaalista; reilusta kuudestakymmenestä äänitteestä mukaan on mahtunut kolmannes. - 67 - 3 - 2014 •. Rockistakin tuntui poika pitävän, koska tuttujen blues-klassikoiden ohella saatiin kuulla mm. Mike Ledbitter kirjoitti siitä Blues Unlimitedissa melko murskaavan arvion, joka kuuluu jotakuinkin näin: ”Miehenä, joka 'keksi' Winterin, inhoan tunnustaa tätä, mutta tämä on surkea levy. Konsertti Johnnya ja hänen kitaraansa avustivat konsertissa jo levyiltä tutut basisti Tommy Shannon ja rumpali Uncle John Turner, jotka eivät esittäneet mitään erikoista, tyytyivätpähän vain komppaamaan. Mainittakoon nyt kuitenkin, että Johnny on texasilainen albiino, joka vinguttelee kitaraansa aikamoisella tekniikalla. Muddyn Rollin' And Tumblin', Sonny Boyn Help Me ja Howlin' Wolfin Forty-Four. Ja jos hän ei hallitse tuon mestarin tyyliä niin ei sitten kukaan. Johnnyn hobbina tuntuu olevan deltabottleneck-soitto à la Robert Johnson. Guest Starina oli mukana Johnnyn velipoika Edgar, joka multi-instrumentalistin taitojensa ohella (urut, alt. Lucille ja Johnny B. sax, rummut) luikautteli pieniä laulunpätkiäkin. Koska tämä farssi oikein loppuu. Kuten tekstistä on aistittavissa, valkoisen Teksas-bluesin suunnannäyttäjän Suomen debyyttikeikka Helsingin Kulttuuritalolla 29.4.1970 oli vaikuttava kokemus etenkin Varhaman kaltaisille nuorille muusikoille. Vaikka muusikot yhdessä eivät luoneetkaan mitään mullistavaa, oli Johnny Winter itse kiinnostava taiteilijapersoonallisuus. Levyt LP-levyjä Johnny on tekaissut kolme kappaletta: ”The Progressive Blues Experiment”(Liberty), ”Johnny Winter”(CBS) ja ”Second Winter”(CBS), joista viimeksi mainittu on hieman omalaatuinen käsittäen puolitoista LP:tä. Hän muuttuu yhä huonommaksi, ei paremmaksi. Joskus tuntuu, että tekninen puoli on liikaakin esillä hänen fastfingers-näppäilyssään. Ensimmäisellä LP:llä ovat komppaamassa vain Tommy Shannon ja Uncle John Turner, mutta kakkosella on porukkaa jo tullut mukaan enemmänkin: puhaltajat Good Mornin' Little School Girlissä ja gospelissa I'll Drown In My Own Tears, sekä Chicago-veteraani, basisti Wee Willie Dixon ja harpisti Big Walter Shakey Horton piisillä Mean Mistreater. Näiden lisäksi mukana on Jimmy Bryantin ensimmäisen soolosinglen molemmat puolet vuodelta 1949 (3, 18) sekä kuuden kappaleen verran Speedy Westin omaa materiaalia vuosilta 1957 ja 1962. Tämä tulee hyvin esiin melodisuutta vaativassa I'll Drown My Own Tearsissä. levy della sideman-raidalla. Jo 70 vuotta helmikuussa täyttänut ”bluesmöykkäpoika” on yhä suhteellisen vetreässä esiintymiskunnossa ja myös palaamassa maahan syksyllä 2014, jolloin hänen kiertuepaikkoinaan toimivat Tampereen Klubi (29.10.), Jyväskylän Lutakko (30.10.), Seinäjoen Rytmikorjaamo (1.11.) sekä jälleen kerran, Helsingin Kulttuuritalo (2.11.). Hieman erilaisena joukosta poikkeaa muhkeasti big bandille sovitettu Tennessee Ernie Fordin ja Betty Huttonin päätösraita (34). Johnnyn lauluääni ei ole kovin voimakas eikä sitä juuri kauniiksikaan voi sanoa. understatement puuttuu täysin. Goode. Tämä kaksoisalbumi on täynnä kiljuntaa ja liian suuria vahvistimia, jotka tekevät Johnnysta vain yhden noista mitäänsanomattomista bluesmöykkäpojista. Nämä ovat rivakkatempoista hillybillyn ja popmusiikin sekoitusta, jota levytettiin paljon länsirannikolla ilmeisenä kohdeyleisönään sotien jälkeen alueelle työn perässä muuttanut maalaisväestö. Mutta kitaraa mies todella osaa soittaa vaikka väärinpäin, joskin hänen sooloihinsa saattaa helposti kyllästyä, koska nuotit tulevat jatkuvana virtana hieman samalla tavalla kuin Alvin Leellä. tutkailut Tässäpä parivaljakko, joka ansaitsee uudelleenjulkaisun muutaman vuoden välein – sen verran hyvän tuulen musiikillista ilotulitusta on tarjolla taas ruhtinaallisen 81 minuutin verran